[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhq25cj5BooPUVyIwTijDuTIeh8dXSZ_76GyBJRdjxBg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},1984,"Jean-Christophe Pariisissa I","Rolland, Romain",1866,1944,"1984-rolland-romain-jean-christophe-pariisissa-i-v-markkinatori","1984__Rolland_Romain__Jean-Christophe_Pariisissa_I._V_Markkinatori","V: Markkinatori","romaani",[],[15,16],"ranskalainen","nobel","fi",1908,1918,52917,357494,false,58959,[25,26,27,28,29],"Epic literature","French fiction -- Translations into Finnish","Musicians -- Fiction","Paris (France) -- Fiction","Psychological fiction",[31,32,33],"French Literature","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Jean-Christophe Pariisissa I\" by Romain Rolland is a novel published serially from 1904 to 1912. It follows the life of Jean-Christophe Krafft, a German musical genius, from birth through his journey toward wisdom and harmony. The child prodigy faces trials that test his passions and character as he grows from a young pianist performing for royalty to a struggling composer in Paris. This work, which embodied hopes for Franco-German reconciliation, won Rolland prestigious literary recognition and contributed to his Nobel Prize in Literature. (This is an automatically generated summary.)",[],272,"Saksalainen muusikko Jean-Christophe saapuu Pariisiin ja kohtaa suurkaupungin kulttuurielämän pinnallisuuden. Romaani on kriittinen kuvaus taidemaailman kaupallistumisesta ja sivistyneistön tilasta 1900-luvun alun Ranskassa. Se muodostaa viidennen osan Rollandin laajasta romaanisarjasta.","Romain Rollandin 'Jean-Christophe Pariisissa I' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1984. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JEAN-CHRISTOPHE PARIISISSA I\n\nV. Markkinatori\n\n\nKirj.\n\nROMAIN ROLLAND\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nKIRJAILIJAN KESKUSTELU VARJONSA KANSSA.\n\n\n_Minä_. Varmaankin olet lyönyt vetoa, Christophe? Olet ottanut\nrikkoaksesi välini koko maailman kanssa?\n\n_Christophe_ Älä sitä ihmettele. Tiesithän alusta alkaen, mihin sinut\njohdin.\n\n_Minä_. Sinä arvostelet liian paljon asioita. Sinä ärsytät vihamiehesi\nja saatat ystäväsi ymmälle. Kun säädyllisessä talossa sattuu joku\nkommellus, on sopimatonta siitä puhua.\n\n_Christophe_. Mitäpä tehdä? Minulla ei ole makua.\n\n_Minä_. Tiedän sen: olet moukka. Onneton kömpelyys! He pitävät sinua\nkaikkien vihollisena. Omassa maassasi olet jo hankkinut itsellesi\nsaksalais-vastaisen nimen. Minun maassani saat ranskalais-vastaisen,\ntai -- mikä vaarallisempaa -- juutalais-vastaisen nimen. Ole\nvarovainen. Älä puhu juutalaisista...\n\n_He ovat tehneet sinulle niin paljon hyvää, ettei sinun tule puhua\nheistä pahaa_...\n\n_Christophe_. Miksi en sanoisi heistä kaikkea hyvää ja kaikkea pahaa,\nmitä heistä ajattelen?\n\n_Minä_. Varsinkin puhut heistä pahaa.\n\n_Christophe_. Hyvä tulee myöhemmin. Pitäisikö heitä säästää enemmän\nkuin kristityitä? Jos annan heille hyvällä mitalla, annan siksi, että\nse maksaa vaivan. Minun pitäisi antaa heille kunniasija, koska he\novat sen vallanneet meidän Läntemme etunenässä, jossa valo sammuu,\nja koska eräät heistä uhkaavat kuolemalla meidän sivistystämme.\nMutta tiedän myöskin, että toiset heistä ovat meidän rikkautemme\ntoiminnan ja ajatuksen alalla. Tiedän kyllä, että heidän rodussaan\non vielä suuruutta. Tiedän heidän kiintymyksensä voiman, heidän\nylpeän epäitsekkyytensä, heidän rakkautensa ja paremman toivonsa,\nheidän herpoumattoman tarmonsa, tuhansien heikäläisten sitkeän ja\nhuomaamattoman työn. Tiedän, että heissä on jumala. Ja sentähden olen\nvihoissani niille, jotka ovat siitä luopuneet, niille, jotka alentavan\nmenestyksen ja halvan onnen vuoksi pettävät kansansa tarkoitusperän.\nTaistelu heitä vastaan on heidän kansansa asian puoltamista, samoinkuin\nhyökätessäni turmeltuneita ranskalaisia vastaan puolustan Ranskaa.\n\n_Minä_. Poikani, sinä sekaannut asioihin, jotka eivät sinulle kuulu.\nMuista Sganarelle'in vaimoa, joka halusi selkäsaunaa. \"_Kahden\nkauppa_...\" Israelin asiat eivät ole meidän. Ja mitä Ranskan asioihin\ntulee, on Ranska Martine'in kaltainen, se antaa piestä itseään; mutta\nse ei salli siitä kenenkään hiiskuvan.\n\n_Christophe_. Heille täytyy kuitenkin sanoa totuus, ja sitä\nsuuremmalla syyllä, kun sitä rakastaa. Kuka sen sanoisi, jollen minä?\n-- Et ainakaan sinä. Teitä sitoo kaikkia toisiinne seurapiirien\nsuhteet, hienotunteisuus, arkailu. Minua ei sido mikään, minä en ole\nteidän maailmastanne. Minä en ole koskaan ollut osallisena teidän\nnurkkakuntiinne enkä riitoihinne. Minun ei tarvitse yhtyä yhteen\nnuottiin teidän kanssanne, eikä ottaa osaa teidän vaitioloonne.\n\n_Minä_. Sinä olet muukalainen.\n\n_Christophe_. Niin, sanotaanhan, eikö totta? ettei saksalaisella\nmuusikolla ole oikeutta teitä tuomita ja ettei hän ymmärrä teitä. --\nHyvä, ehkä erehdyn. Mutta ainakin sanon teille, mitä teistä ajattelevat\neräät suuret ulkomaalaiset, jotka sinä tunnet yhtä hyvin kuin minäkin,\n-- suurimmat meidän kuolleitten ystäviemme ja elävien joukossa, -- Jos\nhe erehtyvätkin, maksaa kuitenkin vaivan tuntea heidän ajatuksensa, ja\nsiitä saattaa olla teille hyötyä. Se on teille suuremman arvoista kuin\nuskottelunne, että koko maailma teitä ihailee, tai itseihailunne, --\ntai -- vuoron perään -- itseparjauksenne. On aivan hyödytöntä huutaa\naika ajoin, kuten teillä on tapana, että te olette maailman suurin\nkansa, -- ja sitte, että latinalaisten kansojen rappeutuminen on\nauttamaton, -- että kaikki suuret ajatukset tulevat Ranskasta, -- ja\nsitte, että te ette pysty kunnolla muuhun kuin Euroopan huvittamiseen.\nTeidän ei tule sulkea silmiänne siltä taudilta, joka teitä jäytää, eikä\nlannistua, vaan päinvastoin innostua siitä tunnosta, että on ryhdyttävä\ntaisteluun rotunne elämän ja kunnian puolesta. Ken on saanut tuntea\ntämän rodun sitkeähenkisyyttä, rodun, joka ei tahdo kuolla, hän voi ja\nhänen täytyy rohkeasti paljastaa sen viat ja heikkoudet, taistellakseen\nniitä vastaan, -- taistellakseen varsinkin niitä vastaan, jotka\nkäyttävät niitä hyödykseen ja elävät niistä.\n\n_Minä_. Älä kajoa Ranskaan, älä edes sitä puolustaaksesi. Älä tee\nlevottomaksi tuota kelpo väkeä.\n\n_Christophe_. Kelpo väkeä, -- epäilemättä, -- kelpo väkeä, jonka\non paha mieli siitä, ettei havaita kaiken olevan erinomaisessa\nkunnossa, että heille näytetään niin paljon surullista ja rumaa! Heitä\nitseänsäkin on käytetty hyväksi; mutta sitä he eivät tahdo tunnustaa.\nHe ovat niin huolissaan havaitessaan muissa virheitä, että ovat\nmieluummin uhreja. He tahtovat, että heille vähintään kerran päivässä\ntoistetaan, että kaikki on mitä parhaiten parhaimman kansakunnan\nkeskuudessa, ja että\n\n    \"... sinä, Ranska, ain' olet ensimäinen...\"\n\nMinkä jälkeen tuo kelpo väki rauhoittuneena antautui unen valtoihin,\n-- ja muut ryhtyivät liiketoimiin... Hyvää ja oivallista väkeä!\nOlen tuottanut heille mielipahaa. Ja tuotan sitä heille yhä lisää.\nPyydän heiltä anteeksi... Mutta jolleivät he tahdo, että heitä auttaa\nniitä vastaan, jotka heitä sortavat, ajatelkoot ainakin, että toisia\nsorretaan niinkuin heitäkin, eivätkä he omaa näiden resignatsioonia\nja heidän illusiooninsa voimaa, -- toisia, jotka juuri tämä\nresignatsiooni ja tämä illusioonin voima jättää sortajien käsiin.\nMiten he kärsivätkään, nuo toiset! Muista, miten paljon me olemme\nkärsineet! Ja niin moni muu meidän kerallamme, kun me näimme joka\npäivä ilmakehän käyvän yhä raskaammaksi ja kerääntymistään kerääntyvän\nturmeltunutta taidetta, moraalitonta politiikkaa, raukeita ajatuksia,\njotka heittäytyvät tyhjyyden henkäykseen, tyytyväisinä nauraen... Me\nolimme siellä, painautuen toisiamme vasten ahdistuksen tuntein, tuskin\nhengittäen. Ah! me olemme viettäneet ankaria vuosia yhdessä. Meidän\nmestarimme eivät epäile niitä tuskia, joiden kautta meidän nuoruutemme\non taistellen käynyt heidän varjossaan!... Me olemme säilyneet. Me\nolemme pelastuneet... Emmekö pelastaisi muita! Mekö jättäisimme heidät\nvuorostaan samoihin kärsimyksiin, ojentamatta heille kättä! Ei,\nheidän kohtalonsa on sidottu meidän kohtaloomme. Meitä on tuhansia\nRanskassa, jotka ajattelemme sitä, minä minä puhun ääneen. Tiedän\npuhuvani heidän puolestaan. Pian tulen puhumaan heistä. Tahdon niin\npian kuin suinkin näyttää todellisen Ranskan, sorretun Ranskan, syvän\nRanskan: -- juutalaisia, kristityitä, vapaita henkiä, kaikenuskoisia,\nkaikenverisiä. -- Mutta päästäkseen sen luokse täytyy ensin raivata tie\nniiden keskitse, jotka vartioivat talon ovea. Ravistakoon tuo kaunis\nvanki yltään apatiansa ja kaatakoon vankilansa seinät! Hän ei tunne\nvoimaansa eikä vastustajiensa keskinkertaisuutta.\n\n_Minä_. Olet oikeassa, rakkaani. Mutta mitä tehnetkin, varo vihaamasta.\n\n_Christophe_. En tunne mitään vihaa. Ajatellessani kaikkein\nilkeimpiäkin ihmisiä, tiedän hyvin, että he ovat ihmisiä, jotka\nkärsivät niinkuin mekin, ja jotka kerran kuolevat. Mutta minun tulee\ntaistella heitä vastaan.\n\n_Minä_. Taistella, se on tehdä pahaa, vaikka tarkoittaisikin hyvää.\nVastaako sitä tuskaa, minkä saattaa tuottaa yhdelle ainoalle elävälle\nolennolle, se hyvä, minkä vakuuttaa tekevänsä kauniille epäjumalilleen:\n\"taiteelle\" -- tai \"ihmisyydelle\"?\n\n_Christophe_. Jos niin ajattelet, hylkää taide ja hylkää myöskin minut.\n\n_Minä_. Ei, älä luovu minusta! Mitä minusta tulee ilman sinua? -- Mutta\nkoska tulee rauha?\n\n_Christophe_. Kun olet sen voittanut! Kohta... kohta... Katsokaa,\npäittemme yllä liitää jo kevään pääskynen.\n\n_Minä_.\n\n    Nyt tullut on jo kera viestin\n    kesän pääsky kaunis Pohjaan päin,\n    ma sen näin...\n\n_Christophe_. Älä haaveile, anna minulle kätesi, tule,\n\n_Minä_. Minun on kai pakko seurata sinua, varjoni.\n\n_Christophe_. Kumpi meistä kahdesta on toisensa varjo?\n\n_Minä_. Miten suureksi olet tullut. Enhän tunne sinua enää.\n\n_Christophe_. Aurinko on laskemassa.\n\n_Minä_. Rakastin sinua enemmän lapsena.\n\n_Christophe_. Lähtekäämme! meillä ei ole enää kuin muutamia tunteja\npäivästä jäljellä.\n\n_Romain Rolland_.\n\nMaaliskuulla 1908.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\n\n\nSekamelskaa keskellä järjestystä. Tungettelevia rautatienvirkailijoita\nhuolimattomissa pukineissa. Matkustajat, jotka napisivat määräyksiä\nvastaan alistuen niihin. -- Christophe oli Ranskassa.\n\nTyydytettyään tullin uteliaisuuden hän nousi jälleen Pariisiin\nmenevään junaan. Yö peitti sateen liottamat kentät. Asemien räikeässä\nvalaistuksessa pisti loputtomien, pimeän verhossa levittäytyvien\nlakeuksien surullisuus vielä selvemmin silmään. Yhä useammin ohi\nkiitävien junien vihellykset vihloivat ilmaa, herättäen uniset\nmatkustajat horroksestaan. Lähestyttiin Pariisia.\n\nTuntia ennen perille tuloa oli Christophe valmiina astumaan junasta:\nhän oli painanut hatun syvälle päähänsä; hän oli napittanut takkinsa\nkaulaa myöten varkaitten pelosta, joita oli hänelle sanottu Pariisin\nolevan täynnä; hän oli parikymmentä kertaa noussut paikaltaan\nja jälleen istuutunut; hän oli parikymmentä kertaa muuttanut\nmatkalaukkunsa verkosta penkille ja penkiltä verkkoon, tuskastuttaen\nnaapureitaan, joita hän tavallisella kömpelyydellään joka kerta\ntöykkäsi.\n\nJuuri kun oltiin asemalle saapumassa, juna pysähtyi äkkiä keskelle yön\npimeyttä. Christophe litisti kasvonsa ruutua varten, koettaen turhaan\nnähdä. Hän kääntyi matkakumppaneihinsa etsien katsetta, joka antaisi\ntilaisuuden ryhtyä puheisiin ja kysyä, missä oltiin. Mutta kaikki\nnukkuivat tai olivat nukkuvinaan, kaikki olivat jörön ja ikävystyneen\nnäköisiä. Kukaan ei tehnyt pienintäkään liikettä, joka olisi osoittanut\nheidän ihmettelevän pysähdyksen syytä. Christophea hämmästytti tämä\nelottomuus: nämä ynseät ja untuneet olennot muistuttivat sangen vähän\nhänen uneksimiaan ranskalaisia! Vihdoin hän istuutui masentuneena\nmatkalaukkunsa päälle ja oli vähällä kellahtaa nurin junan joka\nheilahduksella. Hänkin jo torkkui vuorostaan, kun vaunun ovien\navaaminen hänet herätti... Pariisi!... Hänen matkakumppaninsa olivat jo\npoistumassa vaunusta.\n\nTuuppien ja tuupittuna hän tungoksen keskellä pyrki ovea kohti\nja torjui luotaan kantajat, jotka tarjoutuivat kantamaan hänen\nmatkatavaroitaan. Epäluuloisena kuin talonpoika hän epäili\nkaikkien aikovan varastaa häneltä. Hän oli nostanut kallisarvoisen\nmatkalaukkunsa harteilleen ja meni menojaan välittämättä\nhuudahduksista, joita hän aiheutti raivatessaan itselleen tietä\nväkijoukossa. Vihdoin hän huomasi olevansa Pariisin niljakoilla\nkatukivillä.\n\nHänen huomiotaan askarrutti niin kokonaan kantamus, ajatukset\nasunnon valitsemisesta ja alituinen ajoneuvojen väistäminen, ettei\nhän ehtinyt lainkaan katsahtaa ympärilleen. Ensimäisenä huolena oli\nhankkia itselleen huone. Hotelleista ei ollut puutetta: ne piirittivät\naseman joka puolelta; niiden nimet hohtivat tulikirjaimin. Christophe\netsi vähimmän loistavaa: mikään ei näyttänyt hänestä tarpeeksi\nvaatimattomalta hänen kukkarolleen. Vihdoin hän huomasi eräällä\nsivukadulla likaisen majatalon, jonka maakerroksessa oli siivoton\nruokala. Majatalon nimi oli: _Hôtel de la Civilisation_. Paksu mies\npaitahihasillaan poltti piippua erään pöydän luona. Nähdessään\nChristophe'in astuvan sisään hän hypähti ylös. Hän ei ymmärtänyt\nmitään Christophe'in mongerruksesta, mutta heti ensi silmäyksellä\nhän oli selvillä kömpelöstä ja lapsellisesta saksalaisesta, joka ei\nantanut kantaa matkalaukkuaan ja parhaansa mukaan puhui hänelle jotakin\nkäsittämättömällä kielellä. Isäntä vei hänet löyhkääviä portaita myöten\ntukahduttavaan huoneeseen, joka oli pihalle päin. Hän kehui huoneen\nhiljaisuutta, jota ei häirinnyt melu kadulta, ja pyysi siitä häneltä\nhyvän hinnan. Christophe, joka ei oikein ymmärtänyt, eikä tuntenut\nPariisin elämän ehtoja ja jonka olkapää oli kantamuksen runtelema,\nsuostui kaikkeen: häntä halutti niin pian kuin suinkin saada olla\nyksin. Mutta tuskin hän oli jäänyt yksin, kun huoneen likaisuus ällötti\nhäntä; ja jotta ei joutuisi kokonaan surullisuuden valtaan, joka alkoi\nhäntä vaivata, hän kiiruhti ulos kastettuaan ensin päänsä pesuvadin\ntomuisessa ja tahmaisessa vedessä. Hän koetti kaikin voimin olla\nnäkemättä ja tuntematta mitään, ettei joutuisi inhon valtaan.\n\nHän astui kadulle. Lokakuinen sumu oli sakeata ja raakaa; siinä oli\ntuo tympäisevä Pariisin haju, jossa ympäristön tehtaitten savu ja\nkaupungin raskas hengitys ovat sekoittuneet toisiinsa. Ei nähnyt\nkymmentä askelta eteensä. Kaasuliekit lepattivat kuin sammumaisillaan\nolevat steariinikynttilät. Hämärän verhossa vyöryi kaksi ihmisvirtaa\nvastasuuntiin. Ajoneuvoja parveili edes takaisin, kolahti toisiansa\nvasten ehkäisten liikennettä ja sulkien tien elävänä muurina. Hevoset\nlipesivät liukkaassa loassa. Ajajien huudot ja raitiovaunujen\ntoitotukset ja kellonkilkatukset sekaantuivat huumaavaksi meluksi.\nTämä hälinä, kuhina ja haju hämmensi Christophe'in pään ja valtasi\nhänen sydämensä. Hän pysähtyi hetkeksi, mutta jäljessä kulkijat\ntuuppivat häntä eteenpäin ja virta vei hänet mukaansa. Hän kulki\n_Boulevard de Strasbourgia_, näkemättä mitään ja töykkäili kömpelösti\npäin vastaantulijoita. Hän oli ollut syömättä aamusta lähtien.\nKahvilat, joita oli tuhka tiheässä, aristuttivat ja etoivat häntä\nväenpaljoudellaan. Hän kääntyi erään poliisin puoleen; mutta hänen\noli niin vaikea keksiä sanoja, ettei tämä edes viitsinyt kuunnella\nhäntä, vaan käänsi hänelle selkänsä kesken puhetta kohauttaen\nolkapäitään. Hän jatkoi koneellisesti kulkuaan. Erään kaupan eteen oli\nkerääntynyt väkeä. Hänkin pysähtyi koneellisesti. Se oli valokuva-\nja postikorttikauppa, jossa oli näytteillä puolialastomia tai\nalastomia naisten kuvia ja kuvalehtiä, joissa oli rivoja pilakuvia.\nLapset ja nuoret naiset katselivat niitä kaikessa rauhassa. Muuan\nlaiha, punatukkainen tyttö tarjoutui hänelle. Hän katsoi tyttöä\nkäsittämättä häntä. Tämä tarttui hänen käsivarteensa hymyillen\nällistyneenä. Christophe irroittautui ja jatkoi matkaansa punastuen\nvihastuksesta. Konserttikahviloita oli yhä tiheämmässä. Niiden\novilla komeili tusinataiteilijattarien merkillisiä ilmoituksia.\nVäentungos yhä taajeni. Christophe'ia hämmästytti irstaiden kasvojen,\nepäilyttävien kadunmittaajien, alhaisten halunkkien ja maali-ihoisten,\ntympäiseville hajuvesille lemuavien tyttöjen paljous. Hän tunsi\njähmettyvänsä. Väsymys, heikkous ja kauhea, yhä kasvava inho aiheutti\nhänelle pyörtymyksen tunteen. Hän puri hampaansa yhteen ja joudutti\naskeleitaan. Sumu tiheni, kuta lähemmäksi Seine'iä hän tuli.\nAjoneuvojen vilinä kävi yhä sekavammaksi. Muuan hevonen lipesi ja\nkaatui kyljelleen; ajuri koetti piiskaniskuilla saada sitä nousemaan.\nOnneton elukka, jota valjaat kuristivat, koetti reuhtoa, mutta\nvaipui jälleen surkean näköisenä maahan ja makasi liikahtamatta kuin\nkuollut. Tämä tavallinen näytelmä oli Christopheille se vesipisara,\njoka sai hänen sielunsa tulvimaan yli reunojen. Kun hän näki tuon\nkurjan olion kouristuksenomaiset ponnistukset välinpitämättömien\nsilmäyksien ympäröimänä, herätti hänessä hänen oman mitättömyytensä\ntunto keskellä näitä miljoonia olennoita sellaisen ahdistuksen, --\nse inho, jota hän jo kotvan oli koettanut tukahduttaa nähdessään\ntämän elukkalauman, liikkuessaan tässä saastaisessa ilmapiirissä,\ntässä hänelle moraalisesti vihamielisessä maailmassa, tulvahti esille\nsellaisella voimalla, että hän oli pakahtua. Hän puhkesi nyyhkytyksiin.\nOhikulkijat silmäilivät ihmeissään tuota suurta poikaa, jonka kasvoja\ntuska kouristi. Hän harppaili pitkin askelin kyynelten valuessa pitkin\nhänen poskiaan, ilman että hän koetti niitä kuivata. Jotkut pysähtyivät\nhetkiseksi katsomaan häntä; ja jos hän olisi kyennyt näkemään tämän\njoukon sieluun, joka tuntui hänestä vihamieliseltä, olisi hän ehkä\nvoinut nähdä yhdellä ja toisella veljellistä myötätuntoa, -- tosin\nepäilemättä sekoitettuna pienellä pariisilaisella ironialla, joka näkee\nhuvittavan puolen naivissa tuskan purkautumisessa. Mutta hän ei nähnyt\nenää mitään: itku sokaisi hänet.\n\nHän huomasi olevansa jollakin torilla suuren suihkukaivon luona.\nHän huuhteli siinä kätensä, hän kasteli siinä kasvonsa. Pieni\nsanomalehtienmyyjä katseli häntä uteliaana, pilat mielessä, mutta\nvailla ilkeyttä; hän nosti maasta Christophe'in hatun, jonka tämä\noli antanut pudota. Kylmä vesi virkisti Christophe'ia. Hän malttoi\nmielensä. Hän palasi entisiä teitään ja karttoi katsomasta minnekään;\nhän ei enää ajatellut ruokaakaan: hänen olisi ollut mahdotonta\npuhutella ketään; pieninkin seikka olisi riittänyt avaamaan jälleen\nkyynelten vuon. Hän oli aivan nääntynyt. Hän eksyi tieltä, harhaili\numpimähkään ja huomasi olevansa asuntonsa edessä, kun hän jo luuli\njoutuneensa aivan harhaan: -- hän oli unohtanut sen kadun nimenkin,\njonka varrella hän asui.\n\nHän astui viheliäiseen asuntoonsa. Nälkäisenä, silmät kuumottavina\nja sydän ja koko ruumis kuin piestyinä hän vaipui huoneensa nurkassa\nolevalle tuolille. Siinä hän istui kaksi tuntia kykenemättä liikkumaan.\nVihdoin hän riistäytyi tästä tylsyydentilasta ja kävi levolle. Hän\nvaipui kuumeenomaiseen horrokseen, josta hän vähän väliä heräsi\nluullen nukkuneensa useita tunteja. Huone oli tukahduttava ja hänen\nkoko ruumistaan kuumotti; häntä janotti kauheasti; ilkeä painajainen\nahdisti häntä, eikä se jättänyt häntä rauhaan valveillakaan. Tuima\ntuska viilsi häntä kuin puukonpistot. Keskellä yötä hän heräsi niin\nkauheaan epätoivoon, että oli parkaisemaisillaan; hän työnsi lakanaa\nsuuhunsa, ettei hänen äänensä kuuluisi: hän tunsi tulevansa hulluksi.\nHän kohoutui istumaan vuoteelleen ja sytytti valkean. Hän oli märkänä\nhiestä. Hän nousi ja avasi matkalaukkunsa etsiäkseen nenäliinan. Hänen\nkäsiinsä sattui vanha Raamattu, jonka hänen äitinsä oli pistänyt\nalusvaatteiden joukkoon. Christophe oli lukenut sangen vähän tätä\nkirjaa; mutta tänä hetkenä tuntui sen löytäminen hänestä sanomattoman\nhyvältä. Tämä Raamattu oli kuulunut iso-isälle ja iso-isän isälle.\nPerheen päämiehet olivat kirjoittaneet siihen viimeiselle, valkoiselle\nlehdelle nimensä ja merkittävimmät tapahtumat elämänsä varrelta:\nsyntymät, naimiset, kuolemat. Iso-isä oli merkinnyt lyijykynällä\nmuistiin karkealla käsialallaan ne päivämäärät, jolloin hän oli lukenut\nja yhä uudelleen lukenut eri lukuja. Kirja oli täynnä kellastuneita\npaperinpalasia, joille vanhus oli kirjoittanut naiveja mietelmiään.\nTällä Raamatulla oli ollut paikkansa hyllyllä hänen vuoteensa\nyläpuolella; pitkinä unettomuuden hetkinään oli hän usein ottanut sen,\nkeskustellen sen kanssa enemmän kuin lukien sitä. Se oli ollut hänen\nseuranaan kuolinhetkeen saakka niinkuin se oli ollut jo hänen isänsä\nseurana. Kokonainen vuosisata perheen suruja ja iloja huokui tästä\nkirjasta. Christophe tunsi itsensä sen seurassa vähemmän yksinäiseksi.\nHän avasi sen synkimmät sivut:\n\n    Eikö ihmisen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen\n    päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?...\n\n    Koska minä levätä panin, sanoin minä: koskasta minä nousen?\n    ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu\n    kävellyksistä hamaan pimeyteen asti...\n\n    Koska minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun\n    kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun; niin\n    sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua nävyillä...\n\n    Miks'et minusta luovu, ja päästä minua siihen asti, että minä\n    sylkeni nielisin? -- Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää\n    sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia?...\n\n    Kaiken käy samoin: Jumala lyö niin hyvin vanhurskaan kuin\n    syntisenkin...\n\n    Kuolettakoon hän minun! Silti en heitä toivoani häneen...\n\nMatalat sielut eivät voi käsittää, minkä lohdun tuottaa onnettomalle\ntämä rajaton murhe. Kaikki suuri on hyvää, ja kun tuska on saavuttanut\nhuippunsa, vaikuttaa se vapauttavasti. Sielun mataloittaa, lamauttaa\nja auttamattomasti tuhoaa keskinkertainen suru ja ilo, itsekäs,\npikkumainen kärsiminen, joka on voimaton riistäytymään irti menetetystä\nnautinnosta ja valmis kaikkiin alennuksiin uuden pienen nautinnon\nvuoksi. Christophe'in elvytti jälleen se tuima tuulahdus, joka huokui\ntästä vanhasta kirjasta: Sinain, erämaan ja mahtavan meren tuulenhenki\nlakaisi pois kaikki taudinaiheet. Christophelta hävisi kuume. Hän\nkävi uudelleen levolle rauhallisempana ja nukkui yhtä päätä seuraavaan\naamuun saakka. Kun hän avasi silmänsä, oli jo täysi päivä. Hän näki\nvielä selvemmin huoneensa viheliäisyyden; hän tunsi kurjuutensa\nja yksinäisyytensä; mutta hän katsoi niitä kasvoista kasvoihin.\nAlakuloisuus oli poissa; jäljellä oli vain miehekäs surumielisyys. Hän\ntoisti Jobin sanat:\n\n_Vaikka Herra kuolettaisi minun, en heitä toivoani häneen_.\n\nHän nousi ja alotti taistelun rauhallisin mielin.\n\n\n\n\nHän päätti heti samana aamupäivänä ryhtyä ensi toimiin. Hän tunsi koko\nPariisissa ainoastaan? kaksi henkilöä, kaksi nuorta maalaistansa:\nvanhan ystävänsä Otto Dienerin, joka oli setänsä, vaatekauppiaan,\nliikekumppanina Mailin korttelissa; ja Mainzista kotoisin olevan\npienen juutalaisen, Sylvain Kohnin, jonka piti olla jonkun suuren\nkustannusliikkeen palveluksessa, jonka osoitettakaan hän ei tiennyt.\nNeljän-, viidentoista vuotiaana hän oli ollut hyvin läheinen ystävä\nDienerin kanssa. [Ks. Jean-Christophe, II. Aamu.] Hän oli omistanut\ntälle sellaisen lapsuudenystävyyden, joka edeltää rakkautta, joka\njo on rakkautta. Dienerkin piti hänestä. Tätä paksua, arkaa ja\njäykkää nuorukaista oli viehättänyt Christophe'in raju itsenäisyys;\nhän oli koettanut jäljitellä tätä naurettavalla tavalla, mikä oli\nharmittanut Christophe'ia ja samalla imarrellut häntä. Siihen aikaan he\nsuunnittelivat maailman mullistamista. Sittemmin oli Diener matkustanut\nliikeopinnoille, eivätkä he olleet senjälkeen nähneet toisiaan; mutta\nChristophe oli toisinaan saanut hänestä tietoja maalaisiltaan, joiden\nkanssa Diener oli ollut alituisessa kirjeenvaihdossa.\n\nMitä Sylvain Kohniin tulee, oli hänen tuttavuutensa Christophe'in\nkanssa ollut aivan toisen luontoista. He olivat tunteneet toisensa\npienestä pitäen koulussa, jossa tuo pieni apina oli tehnyt joitakin\nmetkuja Christophe'ille, joka vuorostaan oli rökittänyt hänet perin\npohjin huomattuaan kepposen. Kohn ei lainkaan puolustautunut; hän\nantoi löylyttää itseään ja hieroa naamaansa maata vasten, itkeskellen\nhiljalleen; mutta hän jatkoi yhä kepposiaan, -- kunnes hän eräänä\npäivänä alkoi pelätä Christophe'ia, kun tämä oli vakavasti uhannut\niskeä hänet hengiltä.\n\nChristophe läksi aikaisin liikkeelle. Hän poikkesi matkallaan\nerääseen kahvilaan syömään aamiaista. Tukahduttaen itserakkautensa\npäätti hän käyttää hyväkseen kaikkia tilaisuuksia ranskan puhumiseen.\nKoska hän aikoi elää Pariisissa ehkä vuosikausiakin, oli hänen niin\npian kuin mahdollista mukauduttava sen elämänehtoihin ja voitettava\nvastenmielisyytensä. Hän ei niin muodoin, vaikka kärsikin kauheasti,\nollut lainkaan huomaavinaan viinurin virneitä, tämän kuunnellessa hänen\nmongerrustaan; ja menettämättä rohkeuttaan hän rakensi vaivalloisesti\nmuodottomia lauseita, joita hän itsepintaisesti toisti, kunnes sai\ntoisen ymmärtämään.\n\nHän ryhtyi etsimään Dieneriä. Tapansa mukaan, kun hänellä oli joku\najatus päässään, hän ei nähnyt mitään ympärillään. Pariisista sai\nhän tällä ensimäisellä vaelluksellaan vanhan, huonosti hoidetun\nkaupungin vaikutelman. Christophe oli tottunut noihin uuden saksalaisen\nkeisarikunnan kaupunkeihin, samalla sangen vanhoihin ja sangen\nnuoriin, joissa ylpeys uudesta voimasta tuntuu kohoavan ilmoille.\nHäneen vaikutti epämieluisasti auki revityt kadut, lokaiset ajotiet,\nihmistungos, ajopelien sekamelska, -- kaiken laatuisten ja kaiken\nmuotoisten kulkuneuvojen: kunnioitettavien hevos-omnibusvaunujen\nja monenlaista järjestelmää olevien höyry- ja sähköraitiovaunujen\nhälinä, -- katukäytävillä olevat kauppakojut, toreilla sijaitsevat\nratsastusradat puuhevosineen (tai pikemmin kummituksineen,\nlohikäärmeineen) ahdinkoon asti täynnä redingoteihin puettuja\nkuvapatsaita: -- ties mikä keskiaikaisen kaupungin markkinakorttelin\nleima, kaupungin, joka oli tehty osalliseksi yleisen äänioikeuden\neduista, mutta joka ei voinut irtautua vanhalta kulkuripohjaltaan.\nEilinen sumu oli muuttunut vihmovaksi sateeksi. Useissa kaupoissa paloi\nkaasu, vaikka kello oli jo yli kymmenen.\n\nHarhailtuaan jonkun aikaa Place des Victoires'ia ympäröivissä\nkatusokkeloissa Christophe saapui sen kaupan luo, jota hän etsi Rue de\nla Banque'in varrelta. Astuessaan sisälle luuli hän näkevänsä pitkän\nja hämärän puodin perällä Dienerin järjestämässä kauppa-apulaisten\nkeskellä tavarapakkoja. Mutta hän oli hieman likinäköinen, eikä\nluottanut oikein silmiinsä, vaikka niiden intuitsiooni hänet harvoin\npetti. Kaupan perällä olevien kesken syntyi liikettä, kun Christophe\noli sanonut nimensä sille apulaiselle, joka kääntyi hänen puoleensa; ja\nsalakähmäisen neuvottelun jälkeen erkani muuan nuori mies joukosta ja\nsanoi saksaksi:\n\n-- Herra Diener on lähtenyt ulos. -- Lähtenyt ulos? Pitkäksikin aikaa?\n\n-- Luultavasti. Hän on juuri lähtenyt. Christophe mietti hetkisen ja\nsanoi sitte:\n\n-- Hyvä. Minä odotan.\n\nHämmästynyt kauppapalvelija kiirehti lisäämään:\n\n-- Hän ei luultavastikaan palaa, ennenkuin parin kolmen tunnin kuluttua.\n\n-- Oh! se ei tee mitään, vastasi Christophe levollisena. Minulla ei\nole mitään tehtävää Pariisissa. Voin odottaa vaikka koko päivän, jos\ntarvitaan.\n\nNuori mies katsoi häntä ällistyneenä luullen, että hän laski leikkiä.\nMutta Christophe ei enää ajatellutkaan häntä. Hän oli istuutunut\nrauhallisena erääseen soppeen selkä kadulle päin; ja hän näytti\npäättäneen majoittua siihen.\n\nApulainen palasi kaupan perälle ja puhui kuiskaillen tovereidensa\nkanssa; he koettivat koomillisen hämmästyneinä keksiä keinoa, millä\npäästä erilleen tungettelijasta.\n\nOli kestänyt hetkisen neuvottomuutta, kun konttorin ovi avautui.\nHerra Diener ilmaantui. Hänellä oli leveät, punakat kasvot, sinerviä\narpia poskessa ja leuassa, vaaleat viikset, sileäksi kammattu tukka,\njossa oli jakaus sivulla, kultakehyksinen silmälasi, kultanapit\npaidanrinnuksessa ja sormuksia paksuissa sormissaan. Hänellä oli\nhattu ja sateenvarjo käsissään. Hän tuli Christophe'in luo luontevin\nilmein. Christophe, joka istui ajatuksiinsa vaipuneena tuolillaan,\nhätkähti hämmästyksestä. Hän tarttui Dienerin käsiin ja huudahti niin\näänekkään sydämellisesti, että kauppapalvelijat salavihkaa naurahtivat\nja Diener punastui. Tällä majesteetillisella henkilöllä oli omat\nsyynsä, joiden vuoksi hän ei tahtonut uudistaa vanhaa tuttavuuttaan\nChristophe'in kanssa; ja hän oli päättänyt heti alusta alkaen\nmahtavalla esiintymisellään pitää hänet loitolla. Mutta tuskin oli\nhän kohdannut Christophe'in katseen, kun hän tunsi itsensä uudelleen\npieneksi poikaseksi hänen edessään, mikä raivostutti ja hävetti häntä.\nHän sammalsi nopeasti:\n\n-- Minun työhuoneessani... Voimme paremmin keskustella.\n\nChristophe havaitsi taas tässä hänen tavallisen varovaisuutensa.\n\nMutta työhuoneessa, jonka ovi huolellisesti suljettiin, ei Diener\npyytänyt häntä edes istumaan. Hän seisoi itsekin, lausuen sangen\nkömpelösti:\n\n-- Sepä hauskaa... Olin juuri lähdössä... Minun luultiin jo\nlähteneen... Mutta minun täytyy nyt lähteä... Minulla on tuskin\nminuuttiakaan aikaa... Kiireellinen kohtaus...\n\nChristophe ymmärsi, että kauppa-apulainen oli koko ajan valehdellut\nhänelle, ja että Diener, joka tahtoi siten päästä hänestä, oli neuvonut\nvalehtelemaan. Veri syöksähti hänen päähänsä; mutta hän hillitsi\nitsensä ja sanoi kuivasti: -- Ei ole kiirettä.\n\nDiener hätkähti. Hän vimmastui sellaisesta kursailemattomuudesta.\n\n-- Mitä! eikö kiirettä! sanoi hän. Liikeasia... Christophe katsoi häntä\nsuoraa silmiin:\n\n-- Ei.\n\nPaksu poika loi katseensa alas. Hän vihasi Christophe'ia tuntiessaan\nitsensä niin miehuuttomaksi hänen edessään. Hän sammalsi suuttuneena.\nChristophe keskeytti hänet:\n\n-- Katsos, sanoi hän, sinä tiedät...\n\n(Tämä sinutteleminen loukkasi Dieneriä, joka heti ensi sanoista saakka\noli koettanut pystyttää heidän välilleen raja-aidan sanomalla: te.)\n\n-- ... Sinä tiedät, miksi olen täällä?\n\n-- Kyllä tiedän, sanoi Diener.\n\n(Hän oli saanut kirjeenvaihtajiltaan tietää Christophe'in hyökkäyksestä\nja kanteen nostamisesta häntä vastaan.)\n\n-- Tiedät siis, jatkoi Christophe, etten ole täällä huvin vuoksi. Minun\ntäytyi paeta. Minulla ei ole mitään. Minun täytyy elää.\n\nDiener odotti tätä pyyntöä. Hän tunsi sen johdosta tyydytystä, sillä se\nantoi hänelle tilaisuuden osoittaa jälleen ylemmyyttään Christopherin\nnähden, mutta samalla se saattoi hänet pulaan, sillä hän ei uskaltanut\nnäyttää tätä ylemmyyttään hänelle, niinkuin olisi tahtonut.\n\n-- Ah! sanoi hän mahtailevasti, se on ikävä juttu, ikävä juttu. Elämä\non täällä vaikeata. Kaikki on kallista. Meillä on suunnattomat menot.\nKaikki nämä apulaiset...\n\nChristophe keskeytti hänet halveksivasti:\n\n-- En pyydä sinulta rahaa. Diener nolostui. Christophe jatkoi:\n\n-- Sinun liikkeesi menestyy hyvin? Sinulla on paljon liiketuttavia?\n\n-- Kyllä, kyllä, eipä huonostikaan, Jumalan kiitos... sanoi Diener\nvarovasti. (Hän oli varuillansa.)\n\nChristophe loi häneen julmistuneen katseen ja jatkoi:\n\n-- Sinä tunnet paljon saksalaisen siirtokunnan väkeä?\n\n-- Kyllä.\n\n-- No, puhu minusta. He ovat kai soitannollisia. Heillä on lapsia. Minä\nantaisin tunteja. Diener näytti olevan hämillään.\n\n-- No, mitä nyt taas? sanoi Christophe. Epäiletkö ehkä, etten ole\nkyllin kykenevä sellaiseen ammattiin?\n\nHän pyysi palvelusta, aivankuin hän olisi sitä tarjonnut. Diener, joka\nei koskaan ollut muuten tehnyt Christophe'in hyväksi mitään, kuin\nsaadakseen tuntea hänen kiitollisuuttaan, oli päättänyt olla panematta\nkortta ristiin hänen hyväkseen.\n\n-- Sinä olet tuhat kertaa kykenevämpi, kuin mitä siihen vaaditaan...\nMutta...\n\n-- No, mitä?\n\n-- Niin, se on vaikeata, sangen vaikeata, katsos, sinun tilanteesi\nvuoksi.\n\n-- Minun tilanteeni?\n\n-- Niin... Tuo juttu, tuo haaste... Jos siitä saataisiin tietää... Se\non tukalaa minulle. Se voisi tuottaa minulle paljo vahinkoa.\n\nHän keskeytti nähdessään Christophe'in kasvojen vääntyvän vihasta; hän\nkiiruhti lisäämään:\n\n-- Omasta puolestani en pelkäisi... Jospa olisin yksin!... Mutta setäni\ntähden... Sinä tiedät, että liike on hänen, enkä minä voi mitään ilman\nhäntä.\n\nHäntä pelotti yhä enemmän Christophe'in kasvojen ilme ja lähenevä\nmielen purkaus ja hän lisäsi kiireesti -- (hän ei ollut pohjaltaan\nilkeä; saituus ja turhamaisuus taistelivat hänessä: hän olisi tahtonut\ntehdä Christophe'ille palveluksen, mutta hyvästä hinnasta): tahdotko\nviisikymmentä frangia?\n\nChristophe'in kasvot punehtuivat. Hän astui Dieneriä kohti niin\nuhkaavan näköisenä, että tämä peräytyi kiireen kaupalla ovelle saakka,\navaten sen, valmiina huutamaan apua. Mutta Christophe, jonka päähän\nveri oli noussut, pysähtyi aivan hänen nenänsä eteen:\n\n-- Sika! -- sanoi hän jyrisevällä äänellä. Hän työnsi Dienerin syrjään\nja astui ulos kauppapalvelijain välitse. Kynnyksellä hän sylkäisi\ninhosta.\n\n\n\n\nHän harppaili katua pitkin askelin. Viha oli hänet huumannut. Sade\nselvitti hänet jälleen. Minne hän meni? Sitä hän ei tiennyt. Hän ei\ntuntenut ketään. Hän pysähtyi miettimään erään kirjakaupan eteen\nja katseli näytteillä olevia kirjoja näkemättä mitään. Sattumalta\nkiintyi hänen huomionsa erään kirjan kansilehdellä olevaan kustantajan\nnimeen. Hän ihmetteli miksi. Hetken kuluttua hän muisti, että se oli\nsen liikkeen nimi, jossa Sylvain Kohn palveli. Hän pani osoitteen\nmuistiin... Mitäpä hän sillä? Hän ei suinkaan sinne menisi... Miksi ei\nmenisi?... Jos tuo Diener roisto, joka oli ollut hänen ystävänsä, oli\nottanut hänet siten vastaan, mitä saattoikaan hän odottaa veijarilta,\njota hän oli kohdellut armottomasti, ja joka tietenkin häntä vihasi?\nHyödytöntä nöyrtymistä? Hänen verensä nousi kapinaan. -- Mutta\nsynnynnäinen pessimistinen puoli hänessä, joka luultavasti oli peruisin\nhänen kristillisestä kasvatuksestaan, kannusti häntä koettelemaan\npohjia myöten ihmisten ilkeyttä.\n\n-- Minulla ei ole oikeutta kursailla. Täytyy koettaa kaikkia keinoja,\nennenkuin läkähtyy.\n\nÄäni hänen sisässään lisäsi:\n\n-- Enkä minä läkähdy.\n\nHän painoi osoitteen uudelleen mieleensä ja läksi Kohnin luo. Hän oli\npäättänyt iskeä tätä vasten kasvoja, jos huomaisi hänessä nenäkkyyttä.\n\nKustannusliike sijaitsi Madeleine'in korttelissa. Christophe astui\nerääseen ensi kerroksen saliin ja kysyi Sylvain Kohnia. Joku\nlivreapukuinen virkailija vastasi, ettei hän \"tuntenut sen nimistä\nhenkilöä\". Christophe hämmästyi ja luuli lausuneensa nimen huonosti.\nHän toisti kysymyksen, mutta virkailija vakuutti, kuunneltuaan\ntarkkaavasti, ettei sen nimistä henkilöä ollut liikkeen palveluksessa.\nChristophe joutui aivan ymmälle, pyysi anteeksi ja teki jo lähtöä,\nkun ovi avautui erään käytävän päästä, ja hän näki itse Kohnin, joka\nseurasi jotakin naista. Vereksessä muistissaan se loukkaava käytös,\njolla Diener oli häntä kohdellut, hän epäili tällä hetkellä kaikkien\npitävän häntä pilkkanaan. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli siis, että\nKohn oli nähnyt hänen tulevan ja käskenyt vahtimestarin sanoa, ettei\nhäntä ole siellä. Tällainen hävyttömyys saattoi hänet kuohuksiin. Hän\noli juuri harmistuneena lähtemässä, kun kuuli nimeänsä huudettavan.\nKohnin terävä katse oli etäältäkin tuntenut hänet, ja hän riensi hänen\nluokseen hymyillen, kädet ojennettuina ja osoittaen kaikin tavoin\nliioittelevaa iloa.\n\nSylvain Kohn oli pieni ja tanakka, amerikkalaiseen tapaan aivan\nsileäksi ajeltu. Iho oli liian punakka, tukka liian musta, kasvot\nleveät, täyteläiset ja lihavapiirteiset, silmät pienet, sirrattavat\nja vaanivat, suu hieman vino, hymy typerä ja pahansuopa. Hän oli\nhienoissa pukineissa, joiden avulla hän koetti peittää vartalonsa\nepäsuhtaisuutta, korkeita olkapäitään ja leveitä lanteitaan. Se olikin\nainoa seikka, joka haavoitti hänen itserakkauttaan. Hän olisi keveällä\nmielellä sietänyt jonkun potkun takalistoonsa, jos vain olisi saanut\npari, kolme tuumaa pituutta lisää ja vartalonsa suhdallisemmaksi.\nMuuten hän oli perin tyytyväinen omaan minäänsä ja piti itseänsä\nvastustamattomana. Kumma kyllä, hän ei siinä erehtynytkään. Tämä pieni\nSaksan juutalainen, tämä tomppeli oli tehnyt itsestään Pariisin hienon\nmaailman kronikoitsijan ja arvostelijan. Hän kirjoitteli mauttomia,\nkeikailevan monimutkaisia hienoston-kronikoita. Hän oli ranskalaisen\nkaunotyylin, ranskalaisen sirouden, ranskalaisen hienon käytöksen ja\nranskalaisen espriin esitaistelija, -- vanhan kuninkuuden, punaisten\nkantojen, Lauzunin aikalainen. Hänestä tehtiin pilaa, mutta se ei\nestänyt häntä menestymästä. Ne, jotka väittävät, että naurettava\ntappaa nälkään Pariisissa, eivät tunne Pariisia: kaukana siitä, että\nse veisi hengen, se elättää päinvastoin monta. Naurettava tuottaa\nPariisissa kaikkea, tuottaa mainetta, tuottaa menestystä naisten\nkeskuudessa. Sylvain Kohn oli jo päässyt niin pitkälle, ettei hän enää\nehtinyt lukea kaikkia niitä tunnustuksia, joita hänen frankfurtilainen\nmarivaudage'insa hänelle joka päivä tuotti.\n\nHän puhui kömpelön murteellisesti ja falsettiäänellä.\n\n-- Ah! sepä yllätys! huudahti hän iloisesti puristaen Christophe'in\nkättä makkaranpyöreillä käsillään, joiden lyhyet sormet näyttivät\ntungetuilta liian ahtaan nahkan sisälle. Hän ei voinut irroittua\nChristophe'ista. Olisi voinut luulla, että hän oli kohdannut jälleen\nparhaan ystävänsä. Hämmästyneenä tästä Christophe kysyi itseltään,\ntekikö Kohn hänestä pilaa. Mutta Kohn ei tehnyt pilaa. Tai jos tekikin,\nei ainakaan enempää kuin tavallista. Kohn ei kantanut kaunaa: hän oli\nliian älykäs siihen. Hän oli jo aikoja sitten unohtanut Christophe'in\nkovakouraisen kohtelun; ja vaikkapa olisi muistanutkin, ei hän siitä\nvälittänyt. Hän oli ihastunut siitä, että sai näyttäytyä vanhalle\ntoverilleen uuden virka-asemansa mahdissa ja pariisilaistapojensa\nhienoudessa. Hän ei valehdellut ilmaistessaan hämmästystään:\nChristophe'in vierailu oli tapaus, jota hän kaikkein vähimmin oli\nsaattanut odottaa; ja vaikka hän olikin liian ovela ollakseen jo\nennakolta tietämättä, että sillä oli joku käytännöllinen tarkoitus, oli\nhän valmis ottamaan hänet hyvin vastaan siitä yksinkertaisesta syystä,\nettä se kääntyi kunnianosoitukseksi hänen mahdilleen.\n\n-- Ja te tulette suoraa kotimaasta? Miten äiti jaksaa? kysyi hän\ntuttavallisuudella, joka muulloin olisi loukannut Christophe'ia, mutta\njoka nyt tässä vieraassa kaupungissa tuntui hänestä hyvältä.\n\n-- Mutta miten on laita, kysyi Christophe vielä hieman epäluuloisena,\nkun minulle äsken juuri vastattiin, ettei täällä ole lainkaan herra\nKohnia?\n\n-- Herra Kohnia ei täällä olekaan, sanoi Sylvain Kohn nauraen. Nimeni\nei ole enää Kohn. Nimeni on Hamilton.\n\nHän keskeytti puheensa.\n\n-- Anteeksi, sanoi hän.\n\nHän astui erään naisen luo, joka kulki ohi, antoi hänelle kättä ja\nväänsi suunsa hymyyn. Sitte hän palasi takaisin ja kertoi, että se\noli muuan kirjailijatar, joka oli kuuluisa tulisen nautinnokkaista\nromaaneistaan. Tällä uudenaikaisella Sappholla oli vyötäisillään\nvioletti ruusuke, hänen muotonsa olivat täyteläiset, hänen hiuksensa\nvaaleanpunertavat iloisten ja ihomaalisten kasvojen yllä; hän puhui\nvaateliaasti miesmäisellä äänellä ja yläburgundin murteella.\n\nKohn alkoi jälleen kysellä Christophe'ilta. Hän tiedusteli kotimaassa\nolevien kuulumisia, kyseli mitä oli tullut siitä, mitä tästä,\nja keimaili sillä, että näytti muistavansa kaikki. Christophe\noli unohtanut vastenmielisyytensä; hän vastasi kiitollisella\nsydämellisyydellä, kertoen joukon yksityisseikkoja, jotka eivät\nkiinnittäneet lainkaan Kohnin mieltä. Hän keskeytti uudelleen\nkeskustelun.\n\n-- Anteeksi, sanoi hän taas.\n\nJa hän riensi tervehtimään erästä toista vierailijatarta.\n\n-- Ohoo! naisetko Ranskassa vain kirjailevatkin? kysyi Christophe.\n\nKohn naurahti ja sanoi itserakkaasti:\n\n-- Ranska on nainen, hyvä ystävä. Jos tahdotte menestyä, niin käyttäkää\nsitä tietä hyväksenne.\n\nChristophe ei kuunnellut selitystä, vaan jatkoi omaa esitystään.\nTehdäkseen siitä lopun kysyi Kohn:\n\n-- Mutta tuhat tulimmaista, kuinka te olette täällä?\n\n-- Kas! ajatteli Christophe. Hän ei tiedä mitään. Siksipä hän on niin\nystävällinen. Kaikki muuttuu, kun hän saa tietää.\n\nHän piti kunnia-asianaan kertoa Konnille kaikesta, mikä saattoi\nasettaa hänet huonoon valoon: tappelusta sotilaitten kanssa, hänen\ntakaa-ajostaan ja paostaan kotimaasta.\n\nKohn nauroi katketakseen.\n\n-- Hyvä! huudahti hän, hyvä! Ah, mikä mainio juttu!\n\nHän puristi lämpimästi Christophe'in kättä. Hän ihastui aina\ntavattomasti, kun joku veti nenästä virkavaltaa; ja tämä juttu huvitti\nhäntä sitäkin enemmän, kun hän tunsi kaikki sen sankarit: hän havaitsi\nsen koomilliset puolet.\n\n-- Kuulkaa, jatkoi hän. Kello on yli kahdentoista. Tehkää minulle se\nilo... Syökää kanssani aamiaista.\n\nChristophe otti tarjouksen kiitollisuudella vastaan. Hän ajatteli:\n\n-- Sepä kunnon mies, totta tosiaan. Olen kokonaan erehtynyt.\n\nHe läksivät yhdessä. Matkalla rohkeni Christophe esittää pyyntönsä:\n\n-- Näette siis tilanteeni. Olen tullut tänne etsimään työtä,\nmusiikkitunteja, kunnes olen ehtinyt tulla tunnetuksi. Voisitteko te\nsuositella minua?\n\n-- Tietenkin! vastasi Kohn. Kenelle vain tahdotte, Minä tunnen täällä\nkaikki. Olen palveluksessanne.\n\nHän oli onnellinen saadessaan näyttää vaikutusvaltaansa.\n\nChristophe kiitti kiittämästä päästyään. Hän tunsi suuren painon\nvierähtäneen sydämeltään.\n\nAterioitaessa ahmi hän pöydänantimia sellaisella ruokahalulla, kuin\nhän olisi ollut kaksi päivää syömättä. Hän oli solminnut lautasliinan\nkaulansa ympäri ja söi veitsellä. Kohn-Hamiltonia kiusasi kauheasti\nhänen ahmattimaisuutensa ja talonpoikaiset tapansa. Yhtä suuresti\nloukkasi häntä se välinpitämättömyys, jolla hänen vieraansa suhtautui\nhänen kerskumiseensa. Hän koetti häikäistä Christophe'in kertomalla\nylhäisistä tuttavuuksistaan ja menestyksistään naisten keskuudessa.\nMutta se oli turhaa vaivannäköä: Christophe ei kuunnellut häntä\nja keskeytti hänet muitta mutkitta. Hänen oma kielensä pääsi\nsiteistä; hän tuli tuttavalliseksi. Hänen sydämensä oli tulvillaan\nkiitollisuutta ja hän ikävystytti Kohnia uskoessaan hänelle naivisti\ntulevaisuudensuunnitelmiaan. Kohnia harmitti varsinkin hänen\nhellittämätön tapansa tarttua pöydän alitse hänen käteensä ja puristaa\nsitä avosydämisesti. Kukkuroilleen kohosi Kohnin suuttumus, kun\nhän lopuksi tahtoi kilistää laseja saksalaiseen tapaan ja kohottaa\ntunteellisin sanoin maljan kotimaassa olevien ja _Vater Rheinin_\nkunniaksi. Kohn odotti jo kauhistuksella hetkeä, jolloin hän pistäisi\nlauluksi. Pöytänaapurit katselivat heitä iroonisesti. Kohn kiirehti\nlähtemään sanoen syyksi ylen kiireelliset asiat. Christophe ei\npäästänyt häntä irti niin vähällä; hän tahtoi tietää, koska hän saisi\nsuosituksen, voisi esittäytyä jollekin, alottaa tuntien antamisensa.\n\n-- Otan toimittaakseni asian -- vielä tänään -- jo tänä iltana, lupasi\nKohn. Puhun siitä heti. Voitte olla levollinen.\n\nChristophe ei hellittänyt.\n\n-- Milloin saan tietää?\n\n-- Huomenna... Huomenna... tai ylihuomenna.\n\n-- Hyvä. Tulen uudelleen huomenna.\n\n-- Ei, ei, kiirehti Kohn sanomaan. Annan teille siitä tiedon. Älkää\nvaivatko itseänne.\n\n-- Oh! eihän siinä mitään vaivaa. Päinvastoin! Eikö niin? Minulla ei\nole täällä mitään tekemistä odotellessani.\n\n-- Hitto vieköön! ajatteli Kohn. -- Ei, sanoi hän, kirjoitan\nmieluummin. Ette tapaisi minua lähipäivinä. Antakaa minulle osoitteenne.\n\nChristophe sanoi sen hänelle.\n\n-- Oivallista. Kirjoitan teille huomenna.\n\n-- Huomennako?\n\n-- Huomenna. Voitte luottaa siihen.\n\nHän irroitti kätensä Christophe'in lujasta kourasta ja pakeni.\n\n-- Uh! ajatteli hän. Siitäpä vastus!\n\nPalattuaan toimistoon käski hän vahtimestarin sanoa, ettei hän ole\ntavattavissa, jos \"saksalainen\" tulee häntä kysymään. -- Kymmenen\nminuutin kuluttua oli hän jo unohtanut hänet.\n\nChristophe palasi hökkeliinsä. Hän oli aivan liikutettu.\n\n-- Kunnon poika! Kunnon poika! ajatteli hän. Miten kohtuuton olenkaan\nollut hänelle! Eikä hän kanna kaunaa minua kohtaan!\n\nOmatunto vaivasi häntä. Hän olisi halunnut kirjoittaa Kohnille, miten\nhäntä suretti se, että hän oli ennen tuominnut häntä väärin, ja että\nhän pyytää anteeksi hänelle tekemänsä vääryydet. Kyyneleet kihosivat\nhänen silmiinsä, kun hän niitä ajatteli. Mutta häneltä sujui paremmin\npartituurin kuin kirjeen kirjoittaminen; ja noiduttuaan kymmenisen\nkertaa majatalon mustetta ja kynää, jotka olivat todellakin kurjia,\ntuhrittuaan, pyyhittyään yli ja revittyään neljä, viisi paperiarkkia\nhän menetti kärsivällisyytensä ja antoi palttua koko puuhalle.\n\nLoppuosa päivää kului hitaasti; mutta Christophe oli niin uupunut\nkehnon yönsä ja aamullisen juoksunsa jälkeen, että hän vihdoin nukahti\ntuolilleen. Hän ei herännyt horroksestaan ennenkuin illalla käydäkseen\nlevolle, ja hän nukkui kaksitoista tuntia yhteen menoon kertaakaan\nheräämättä.\n\n\n\n\nSeuraavana aamuna alkoi hän jo kello kahdeksalta odottaa luvattua\nvastausta. Hän ei epäillyt Kohnin täsmällisyyttä. Hän ei hievahtanut\nhuoneestaan ajatellen, että Kohn ehkä pistäytyisi majatalossa\nennen toimistoon menoa. Ollakseen koko ajan kotosalla antoi hän\nkantaa aamiaisensa alhaalta ruokalasta omaan huoneeseensa. Sitte\nhän odotti uudelleen varmana siitä, että Kohn tulisi lähdettyään\nravintolasta. Hän kulki huoneessaan, istuutui, nousi taas kävelemään\nja avasi oven, kuullessaan askeleita portaista. Häntä ei lainkaan\nhaluttanut kuljeskella Pariisissa lyhentääkseen odotusaikaa. Hän\npaneutui vuoteelleen. Hänen ajatuksensa suuntautuivat yhä uudelleen\nvanhaan äitiin, joka myös ajatteli häntä, -- joka oli ainoa, joka\nhäntä ajatteli. Hän tunsi häntä kohtaan ääretöntä hellyyttä ja\nomantunnonvaivoja sen vuoksi, että oli hänet jättänyt. Mutta hän ei\nkirjoittanut hänelle. Hän odotti aikaa, jolloin voisi ilmoittaa hänelle\njotakin saavuttamastaan asemasta. Syvästä rakkaudestaan huolimatta ei\nheille kummallekaan olisi pälkähtänyt päähän kirjoittaa vain sanoakseen\nyksinkertaisesti rakastavansa toisiansa: kirjeessä tuli olla jotakin\nasiallista. -- Hän makasi vuoteellaan kädet ristissä pään alla ja\nhaaveili. Vaikka hänen huoneensa oli etäällä kadusta, täytti Pariisin\njymy hiljaisuuden; talo tärisi. -- Tuli jälleen yö, eikä kirjettä ollut\nsaapunut.\n\nAlkoi uusi päivä, samanlainen kuin edellinenkin.\n\nKolmantena päivänä Christophe, jota tämä vapaaehtoinen vankinaolo alkoi\nraivostuttaa, päätti lähteä ulos. Mutta Pariisi oli ollut hänelle heti\nensi illasta lähtien vaistomaisesti vastenmielinen. Häntä ei haluttanut\nmitään nähdä, hän ei ollut lainkaan utelias; häntä askarrutti liiaksi\nhänen oma elämänsä, jotta hän olisi voinut nauttia toisten elämän\nkatselemisesta;. ja entisaikain jäljet, kaupungin muistomerkit eivät\nolleet koskaan kiinnittäneet hänen mieltänsä. Niinpä häntä, tuskin\nulos tultuaan, jo niin ikävystytti, että hän, vaikka oli päättänyt\nolla käymättä Kohnin luon kahdeksaan päivään, läksi suoraa päätä häntä\ntapaamaan.\n\nVahtimestari, joka oli saanut määräyksen, sano herra Hamiltonin\nmatkustaneen Pariisista liikeasioille. Se oli ankara isku\nChristophe'ille. Hän kysyi sammaltaen, milloin herra Hamilton palaisi.\nVirkailija vastasi umpimähkään:\n\n-- Noin kymmenen päivän päästä.\n\nChristophe palasi hämmentyneenä takaisin ja sulkeutui seuraaviksi\npäiviksi huoneeseensa. Hänen oli mahdotonta ryhtyä työhön. Hän näki\nkauhukseen, että hänen vähäiset varansa -- se pieni rahasumma, jonka\nhänen äitinsä oli pannut huolellisesti nenäliinaan, käärittynä\nhänen matkalaukkunsa pohjalle, hupeni nopeasti. Hän ryhtyi\nankarasti säästämään. Hän laskeutui ainoastaan iltaisin syömään\nalas kapakkaan, jossa hän oli pian tullut tunnetuksi ruokavieraiden\nkesken \"Preussilaisen\" tai \"Hapankaalin\" [saksalaisen pilanimitys]\nnimellä. -- Suurella vaivalla kirjoitti hän pari kolme kirjettä\neräille ranskalaisille säveltaiteilijoille, joiden nimet hän hämärästi\nmuisti. Yksi heistä oli kuollut jo kymmenen vuotta sitten. Hän pyysi\npäästä heidän puheilleen. Oikeinkirjoitus oli perin kummallista ja\nkirjoitustapaa koristi tuo pitkä, käännetty lausejärjestys ja nuo\nseremonialliset lauseparret, jotka ovat saksalle ominaisia. Hän osoitti\nkirjeet \"Ranskan Akatemian palatsiin\". -- Se ainoa, joka sai kirjeen,\nnauroi sille makeasti ystävineen.\n\nViikon kuluttua pistäytyi Christophe taas kustannustoimistoon, ja tällä\nkertaa oli onni hänelle myötäinen. Hän kohtasi kynnyksellä Sylvain\nKohnin, joka oli juuri lähdössä ulos. Kohnin naama vääntyi virneeseen,\nkun hän huomasi joutuneensa satimeen; mutta Christophe oli niin\nonnellinen, ettei hän huomannut mitään. Ärsyttävään tapaansa puristi\nhän Kohnin käsiä ja kysyi ilostuneena:\n\n-- Te olette ollut matkoilla? Oliko matka hauska? Kohn vastasi\nmyöntäen, mutta ei tullut iloisemman näköiseksi. Christophe jatkoi:\n\n-- Olen tullut, tiedättehän... Eikö teille ole sanottu?... No mitä\nuutta? Olette kai puhunut minusta? Mitä he ovat vastanneet?\n\nKohn kävi yhä nyrpeämmäksi. Christophe'ia hämmästytti hänen väkinäinen\nkäytöstapansa: miestä ei ollut tuntea entiseksi.\n\n-- Olen puhunut teistä, sanoi Kohn; mutta en ole vielä saanut\nmitään tietooni; minulla ei ole ollut aikaa. Minulla on ollut ylen\nkiirettä siitä saakka, kun teidät tapasin. Olen ollut vallan hukkua\nliikeasioihin. En tiedä miten tästä kaikesta selviän. Olen aivan\nnääntynyt. Tulen lopulta sairaaksi.\n\n-- Ettekö voi hyvin? kysyi Christophe huolestuneena.\n\nKohn loi häneen viekkaan silmäyksen ja vastasi: -- Enpä todellakaan. En\noikein tiedä, mikä minua vaivaa. Jo usean päivän olen tuntenut voivani\nhuonosti.\n\n-- Ah! hyvä Jumala! huudahti Christophe ja tarttui hänen käsivarteensa.\nHoitakaa ennen kaikkea itseänne hyvin! Teidän täytyy levätä. Olen ylen\npahoillani, että olen tuottanut teille vielä lisää vaivaa! Teidän olisi\npitänyt sanoa minulle tästä. Miltä teistä oikeastaan tuntuu?\n\nHän otti toisen epäiltävät selitykset niin vakavalta kannalta, että\ntämä koomillinen luottavaisuus teki aseettomaksi Kohnin, joka parhaansa\nmukaan koetti salata yltyvää iloisuuttaan. Juutalaisista on ironia\nniin mieluinen nautinto -- (ja Pariisissa on moni kristityistä tässä\nkohden juutalainen), -- että he ovat erikoisen anteeksiantavia ikäviä,\njopa vihaamiaankin henkilöitä kohtaan, jotka antavat heille aihetta\nironian käyttämiseen. Sitäpaitsi ei Kohn voinut olla tuntematta pientä\nliikutusta sen mielenkiinnon johdosta, jota Christophe osoitti hänelle.\nHän oli valmis palveluksiin.\n\n-- Minussa heräsi muuan ajatus, sanoi hän. Ettekö tekisi odottaessanne\ntunteja jotakin työtä säveljulkaisun alalta?\n\nChristophe myöntyi innostuneena.\n\n-- Tiedän mikä teille sopii, sanoi Kohn. Tunnen hyvästi erään suuren\nmusiikkikustannusliikkeen johtajan, Daniel Hechtin. Esitän teidät\nhänelle; sittehän näette, mitä tehtäviä hän voi antaa. Minä, kuten\ntiedätte, en tunne niitä asioita lainkaan. Mutta hän on todellinen\nmusiikkimies. Teidän ei ole vaikea ymmärtää toisianne.\n\nHe päättivät tavata seuraavana päivänä. Kohn oli tyytyväinen\npäästessään Christophe'ista erilleen, tehden hänelle samalla\npalveluksen.\n\n\n\n\nSeuraavana päivänä Christophe meni noutamaan Kohnia toimistosta. Hän\noli tämän neuvosta ottanut mukaansa muutamia sävellyksiään näyttääkseen\nniitä Hechtille. He tapasivat hänet hänen musiikkikaupastaan Oopperan\nluona. Hecht ei ollut tietääkseenkään, kun he astuivat sisälle;\nhän ojensi kylmästi pari sormea Kohnille, eikä ollut huomaavinaan\nChristophe'in juhlallista tervehdystä. Kohnin pyynnöstä hän siirtyi\nheidän kanssaan viereiseen huoneeseen, mutta ei pyytänyt heitä\nistuutumaan. Hän nojasi itse uuniin, jossa ei ollut tulta, ja tuijotti\nseinään.\n\nDaniel Hecht oli nelisenkymmenen ikäinen, suuri, kylmä mies\nmoitteettomissa pukineissa, hyvin selvää foiniikkialaista tyyppiä,\nilmeeltään älykäs ja epämiellyttävä, jörön näköinen. Hänen tukkansa ja\npitkä, assyyrialaiskuninkaiden malliin tasaiseksi leikattu partansa\nolivat mustat. Hän ei juuri koskaan katsonut toista kasvoihin, ja\nhänen puhetapansa oli jäinen ja raaka ja vaikutti loukkaavalta, yksin\nhänen tervehtiessäänkin. Tämä röyhkeys oli enemmän näennäistä kuin\ntodellista. Se vastasi epäilemättä jotakin halveksivaa piirrettä\nhänen luonteessaan, mutta johtui kuitenkin enemmän hänen olentonsa\nautomaattisesta ja kangistuneesta puolesta. Tämän tapaiset juutalaiset\neivät ole harvinaisia, eikä yleinen mielipide ole suinkaan lempeä heitä\nkohtaan: se syyttää ylpeydestä tätä tylyä jäykkyyttä, jonka syynä\nuseasti on ruumiin ja sielun auttamaton kömpelyys.\n\nSylvain Kohn esitti suojattinsa vaateliaan leikkisällä tavalla ja\nylisteli häntä ylenmäärin. Christophe, joka oli hämillään moisesta\nvastaanotosta, vaappui kahden vaiheilla hattu ja sävellykset käsissä.\nKun Kohn oli lopettanut, käänsi Hecht, jolle Christophe tähän saakka\noli ollut pelkkää ilmaa, ylenkatseellisesti päänsä häntä kohden ja\nsanoi katsomatta häneen:\n\n-- Krafft... Christophe Krafft... En ole koskaan kuullut sitä nimeä.\n\nChristophelle olivat nämä sanat kuin nyrkinisku vasten rintaa. Hän\nkarahti punaiseksi kasvoiltaan ja vastasi suuttuneena:\n\n-- Saatte vielä siitä kuulla.\n\nHechtin kasvoilla ei huomannut pienintäkään värettä, ja hän jatkoi\njärkkymättömän levollisena, aivankuin Christophe'ia ei olisi ollutkaan:\n-- Krafft... Ei, en tunne.\n\nHän oli niitä miehiä, joille sellainen, jota he eivät tunteneet, oli\nhuonoissa kirjoissa. Hän jatkoi saksaksi:\n\n-- Ja te olette Rheinin maasta?... On merkillistä, miten paljon siellä\non väkeä, joka sekaantuu musiikkiin! Luulenpa, ettei siellä ole\nainoatakaan, joka ei kuvittelisi olevansa säveltaiteilija.\n\nHän tahtoi laskea leikkiä, eikä suinkaan olla hävytön, mutta Christophe\nkäsitti asian toisin. Hän olisi antanut sanan sanasta, jollei Kohn\nolisi ehtinyt ennen häntä.\n\n-- Ah! anteeksi, anteeksi, sanoi hän Hechtille, teette kai minulle\noikeutta, sillä minähän en ymmärrä siitä mitään.\n\n-- Se on teille kunniaksi, sanoi Hecht.\n\n-- Jollei tule olla säveltaiteilija ollakseen teille mieliksi, sanoi\nChristophe kuivasti, olen pahoillani, etten ole teidän mieleisenne.\n\nHecht jatkoi yhtä välinpitämättömästi ja yhä katsoen muualle:\n\n-- Olette kai jo kirjoittanut sävellyksiä? Mitä olette kirjoittanut?\nTietenkin _Lieder_?\n\n-- _Lieder_, kaksi sinfoniaa, sinfoonisia runoelmia, kvartetteja,\npianosarjoja ja näyttämömusiikkia, sanoi Christophe kuohuksissaan.\n\n-- Saksassa kirjoitetaan paljon, sanoi Hecht ylenkatseellisen\nkohteliaasti.\n\nHän oli sitä epäluuloisempi uuteen tulokkaaseen nähden, kun tämä oli\nkirjoittanut niin suuren joukon teoksia, eikä hän, Daniel Hecht,\ntuntenut niitä.\n\n-- No niin, sanoi hän, ehkä voisin teitä käyttää, koska ystäväni\nHamilton teitä suosittelee. Me toimitamme parhaillamme erästä\nkokoelmaa, \"Nuorisokirjastoa\", jossa julkaisemme helppoja\npianokappaleita. Voisitteko \"yksinkertaistuttaa\" meille Schumannin\n_Karnevaalin_ ja sovittaa sen kuudelle tai kahdeksalle kädelle?\n\nChristophe hätkähti:\n\n-- Ja sellaistako te tarjoatte minulle, minulle?...\n\nTämä naivi \"minulle\" huvitti Kohnia, mutta Hechtin ilme kävi\nvastustuksenhaluiseksi:\n\n-- En käsitä, mikä teitä tässä ihmetyttää, sanoi hän. Se ei ole\nniinkään helppoa työtä. Jos se näyttää teistä liian helpolta, sitä\nparempi! Sittehän näemme. Sanotte olevanne hyvä muusikko. Tuleehan\nminun se uskoa. Mutta enhän tunne teitä lainkaan.\n\nHän mietti itsekseen:\n\n-- Jos uskoisi kaikkia noita veitikoita, olisi heissä miestä\nmestaroimaan itse Johannes Brahmsia.\n\nChristophe -- (joka oli päättänyt hillitä kiivauttaan) -- painoi\nsanaakaan sanomatta hatun päähänsä ja astui ovea kohti. Kohn pysäytti\nhänet nauraen:\n\n-- Odottakaa, odottakaa toki! sanoi hän.\n\nJa kääntyen Hechtin puoleen:\n\n-- Hän on vartavasten tuonut muassaan muutamia kappaleitaan, jotta te\nvoisitte saada käsityksen hänestä.\n\n-- Vai niin! sanoi Hecht ikävystyneenä. No, katsotaan.\n\nChristophe ojensi ääneti sävellykset. Hecht silmäili niitä\nhuolimattomasti.\n\n-- Mikä tämä on? Pianosarja... (Lukien:) _Päivä_... Aina vain\nohjelmamusiikkia!...\n\nNäennäisestä välinpitämättömyydestään huolimatta hän luki hyvin\ntarkkaavasti. Hän oli erinomainen musiikkimies ja tunsi ammattinsa,\nvaikkei käsittänytkään mitään sen ulkopuolella. Ensi tahdeista lähtien\nhän tunsi täydelleen, kenen kanssa oli tekemisissä. Hän käänsi lehtiä\nääneti, halveksivan näköisenä, vaikka häntä hämmästytti suuresti\nlahjakkuus, jota teos ilmaisi. Mutta hänen ynseä luonteensa ja\nitserakkautensa esti häntä sitä näyttämästä. Hän luki ääneti läpi koko\nteoksen, nuottiakaan sivuuttamatta:\n\n-- Niin, sanoi hän suojelevaan tapaan, se on sangen hyvin kirjoitettu.\n\nAnkara arvostelu ei olisi niin suututtanut Christophe'ia.\n\n-- Sitä ei tarvitse minulle sanoa, sanoi hän vimmastuneena.\n\n-- Otaksun kuitenkin, sanoi Hecht, että koska te näytätte minulle nämä\nkappaleet, te tahdotte kuulla, mitä minä niistä ajattelen.\n\n-- Enpä suinkaan.\n\n-- Silloin en käsitä, sanoi Hecht loukkaantuneena, mitä te olette\ntullut minulta pyytämään.\n\n-- Pyydän teiltä työtä, en mitään muuta.\n\n-- Minulla ei ole teille muuta tällä hetkellä tarjottavana, kuin sitä,\nmistä puhuin. Enkä siitäkään ole varma. Sanoin, että mahdollisesti\nvoisin sen antaa.\n\n-- Ettekä te voi muulla tavoin käyttää minun laistani säveltäjää?\n\n-- Teidän laistanne säveltäjää? sanoi Hecht purevan iroonisesti.\nVähintään yhtä hyvät säveltäjät kuin te eivät ole katsoneet tätä työtä\narvoaan alentavaksi. Voisin mainita useita, jotka nyt ovat sangen\ntunnettuja Pariisissa ja jotka ovat olleet minulle kiitollisia.\n\n-- Ne ovat kurjia raukkoja, puuskautti Christophe. -- (Hän taisi jo\njoukon ranskankielen vivahduksia.) -- Erehdytte, jos luulette olevanne\ntekemisissä jonkun heidänlaisensa kanssa. Luuletteko te vaikuttavanne\nminuun sillä, että ette katso minua suoraan kasvoihin, ja että puhutte\nminulle siten, kuin olisin pelkkää ilmaa? Te ette suvainnut vastata\ntervehdykseeni, kun astuin sisälle... Mutta mikä te sitten olette,\nkohdellessanne minua näin? Oletteko te muusikko? Oletteko te koskaan\nkirjoittanut mitään?... Ja te tahdotte opettaa minulle, kuinka\nkirjoitetaan, minulle, jolle kirjoittaminen on koko elämä!... Eikä\nteillä, luettuanne sävellykseni, ole mitään sen parempaa työtä minulle\ntarjottavana kuin suurten mestarien silpominen: heidän teoksistaan\npitäisi minun tehdä tusinatekeleitä pikku tyttöjen tanssittaviksi...\nKääntykää pariisilaistenne puoleen, jos he ovat sellaisia raukkoja,\nettä ottavat onkeensa teidän opetuksenne! Minä puolestani mieluummin\nläkähdyn!\n\nMahdotonta ehkäistä tätä sanatulvaa.\n\nHecht sanoi jäisesti:\n\n-- Teillä on oma vapautenne.\n\nChristophe läksi ja paiskasi mennessään oven läjähtäen kiinni. Hecht\nkohautti olkapäitään ja sanoi Sylvain Kohnille, joka nauroi:\n\n-- Kyllä hänkin siitä vielä tasaantuu, kuten muutkin.\n\nSisimmässään hän kunnioitti Christophe'ia. Hän oli kyllin älykäs\nhuomatakseen ei ainoastaan teosten, vaan miestenkin arvon.\nChristophe'in loukkaavan kiihkon alta oli hän osannut erottaa\nvoiman, jonka hän tiesi harvinaiseksi -- varsinkin taidemaailmassa.\nMutta hänen itserakkautensa teki tenän: hän ei mistään hinnasta\nolisi suostunut tunnustamaan erehdystään. Hän tahtoi vilpittömästi\ntehdä Christophe'ille oikeutta, mutta hän oli kykenemätön siihen,\nvarsinkin kun Christophe ei nöyrtynyt hänen edessään. Hän odotti, että\nChristophe palaisi hänen luokseen: hänen synkkä skeptisisminsä ja\nhänen kokemuksensa ihmisistä olivat opettaneet hänet tuntemaan tahdon\nvälttämättömän heikontumisen kurjuuden kourissa.\n\n\n\n\nChristophe palasi asuntoonsa. Vihanpuuskaa oli seurannut alakuloisuus.\nHän tunsi olevansa hukassa. Se heikko tuki, johon hän oli luottanut,\noli sortunut. Hän luuli saaneensa verivihollisen ei ainoastaan\nHechtistä, vaan myös Kohnista, joka oli hänet esittänyt. Nyt oli\nhän ypö yksin vihamielisessä kaupungissa. Dieneriä ja Kohnia\nlukuunottamatta hän ei tuntenut ketään. Hänen ystävättärensä\nCorinne, kaunis näyttelijätär, johon hän oli tutustunut Saksassa,\nei ollut Pariisissa; hän oli kiertueella ulkomailla, Amerikassa,\nja tällä kertaa omaan laskuunsa: sillä hän oli tullut kuuluisaksi;\nsanomalehdet julkaisivat repäiseviä tietoja hänen matkastaan. Mitä\ntuli siihen pieneen ranskalaiseen opettajattareen, joka hänen\ntähtensä, joskin hänen tahtomattaan, oli menettänyt paikkansa, ja\njota hän kauan oli muistellut omantunnon vaivoja tuntien, miten\nmonesti hän olikaan päättänyt etsiä hänet saavuttuaan Pariisiin! [Ks.\nJean-Christophe, IV Kapinoitsija.] Mutta nyt, kun hän oli Pariisissa,\nhän huomasi unohtaneensa ainoastaan yhden asian: hänen nimensä.\nHänen oli mahdoton sitä muistaa. Hän ei muistanut kuin ristimänimen:\nAntoinette. Ja vaikkapa hän olisi sen muistanutkin, miten löytää pieni\nopettajatar-raukka tämän inhimillisen muurahaiskeon keskeltä!\n\nTäytyi niin pian kuin mahdollista hankkia millä elää. Christophe'illa\nei ollut enää kuin viisi frangia. Vastenmielisyydestään huolimatta otti\nhän kysyäkseen isännältään, paksulta kapakoitsijalta, eikö tämä tuntisi\nsiinä korttelissa ketään, jolle hän voisi antaa pianotunteja. Mies,\njonka arvonanto jo oli ollut varsin vähäinen vuokralaista kohtaan, joka\nsöi vain kerran päivässä ja puhui saksaa, menetti kaiken kunnioituksen\nsaadessaan kuulla, että tämä oli vain soittoniekka. Hän oli niitä\nvanhan polven ranskalaisia, joille musiikki oli vain laiskurien työtä.\n\nHän virnisti:\n\n-- Pianoa!... En tunne. Vai niin, te rimputatte pianoa? Onneksi\nolkoon!... Onpa merkillistä valita se homma oikein ammatiksi! Minusta\nmusiikki tuntuu aivan samalta kuin sataisi vettä... Ehkäpä te voisitte\nopettaa minua. Mitäs te muut siitä sanotte? huusi hän kääntyen\nryypiskelevien työmiesten puoleen.\n\nHe rähähtivät nauramaan.\n\n-- Se on siistiä ammattia, sanoi eräs joukosta. Siinä ei rähjäänny. Ja\nse huvittaa naisia.\n\nChristophe ei vielä oikein ymmärtänyt ranskaa ja sitä vähemmän\nkokkapuheita. Hän tapaili sanoja, eikä tiennyt, pitikö hänen suuttua.\nIsännän vaimo tunsi sääliä häntä kohtaan:\n\n-- No, no, Philippe, olehan hulluttelematta! sanoi hän miehelleen.\n-- Ehkäpä sentään, jatkoi hän kääntyen Christophe'in puoleen, täällä\nhyvinkin olisi joku, joka teitä tarvitsisi.\n\n-- Kuka? kysäisi mies.\n\n-- Grasset'n pikku tyttö. Tiedäthän, että hänelle on ostettu piano.\n\n-- Jaha, nuo herrastelijat. Se on totta. Christophe sai tietää, että\nkysymys oli teurastajan tyttärestä: vanhemmat tahtoivat tehdä hänestä\nneidin. Heidät saisi ehkä suostumaan siihen, että tyttö ottaisi\ntunteja, jollei muun, niin sen vuoksi, että siitä puhuttaisiin.\nHotellin emäntä lupasi ottaa asian toimekseen.\n\nSeuraavana päivänä hän ilmoitti Christophe'ille, että teurastajan\nvaimo haluaa tavata häntä. Christophe läksi tämän luokse. Hän\ntapasi hänet myymäpöydän takana eläinten ruhojen keskellä. Hän oli\nhauskannäköinen, verevä, imelähymyinen nainen, joka kävi arvokkaan\nnäköiseksi kuullessaan, millä asialla hän oli. Hän otti heti esille\nhintakysymyksen ja kiirehti lisäämään, ettei hän halua maksaa paljoa,\nkoska piano oli tosin hauska, mutta ei välttämätön, kapine: hän tarjosi\nChristophe'ille viisikymmentä centimiä tunnilta. Enempää kuin neljä\nfrangia viikolta ei hän missään tapauksessa halunnut maksaa. Sitte\nkysyi hän epäilevän näköisenä, oliko hän todella taitava musiikissa.\nHän näytti tulevan vakuutetuksi ja muuttui ystävällisemmäksi, kun\nChristophe sanoi, ettei hän ainoastaan osaa soittaa, vaan myös\nsäveltää: se hiveli hänen itserakkauttaan ja hän päätti levittää\nkorttelissa tietoa, että hänen tyttärensä ottaa tunteja säveltäjältä.\n\nKun Christophe seuraavana päivänä istuutui pianon ääreen, -- kauhean\nsoittimen, joka oli sattuman kautta ostettu ja rämisi kuin kitara,\n-- vieressään pieni teurastajan tytär, jonka lyhyet, paksut sormet\ntöykkäilivät kömpelösti koskettimia, ilman että hän erotti säveltä\ntoisesta, joka väänteli itseään ikävystyneenä, joka haukotteli heti\nalusta alkaen, -- kun hänen täytyi sietää äidin silmälläpitoa ja hänen\njaarituksiaan, hänen mielipiteitään musiikista ja musiikin opetuksesta,\n-- silloin hän tunsi itsensä niin kurjaksi, niin surkean nöyryytetyksi,\nettei hänellä ollut enää voimaa edes harmistua. Hän palasi masentuneena\nasuntoonsa, eikä hän muutamaan iltaan voinut syödäkään. Jos hän oli\nvaipunut tällaiselle asteelle muutamassa viikossa, miten alas hän\nlopulta vajoaisikaan? Mitä oli häntä hyödyttänyt nousta Hechtin\ntarjousta vastaan? Se, mihin hän nyt oli joutunut, oli vielä\nalentavampaa.\n\nEräänä iltana, kun hän oli kotona, tulvahtivat kyyneleet hänen\nsilmiinsä; hän heittäytyi epätoivoisena vuoteensa ääreen polvilleen ja\nrukoili... Ketä hän rukoili? Ketä hän saattoi rukoilla? Hän ei uskonut\nJumalaan, hän ei uskonut Jumalaa olevankaan... Mutta hänen täytyi\nrukoilla, hänen täytyi rukoilla _itseään_. Ainoastaan keskinkertaiset\neivät rukoile koskaan. He eivät tiedä mitään voimakkaiden sielujen\ntarpeesta vetäytyä aika ajoin pyhimpäänsä. Päivän nöyryytysten jälkeen\nChristophe tunsi sydämensä sykkäilevässä hiljaisuudessa oman ikuisen\nOlentonsa, Jumalansa läsnäolon. Viheliäisen elämän aallot kuohuilivat\nsyvällä Hänen allaan koskettamatta häntä: mitä yhteistä oli sillä ja\nHänellä? Kaikki maailman kärsimykset, kärkkäät tuhoamaan ihmisen,\nmurtuivat tätä kalliota vasten. Christophe tunsi valtimoidensa\nsykkäilevän, ikäänkuin sisäisen meren käynnin, ja äänen toistavan:\n\n-- Ikuinen... Minä olen... Minä olen...\n\nHän tunsi hyvin tuon äänen: niin kauas kuin hänen muistinsa ulottui\noli hän kuullut sen. Hän saattoi sen kyllä unohtaa; toisinaan kului\nkuukausmääriä ilman, että hän oli tietoinen valtavan, muuttumattoman\nrytminsä olemassaolosta; mutta hän tiesi, että se oli olemassa,\nettä se koskaan herkeämättä aaltoili aivankuin yön kätkössä kuohuva\nvaltameri. Tästä musiikista sai hän sen rauhan ja tarmon, jota hän oli\nsiitä ammentanut aina, kun hän oli siitä karaisua etsinyt. Hän nousi\nylös rauhoittuneena. Ei, hänen ei suinkaan tarvinnut hävetä raskasta\nelämäänsä; hän saattoi syödä leipäänsä punastumatta. Niiden, joiden\ntähden hän sai sen ostaa sellaisella hinnalla, olisi tullut punastua.\nKärsivällisyyttä! Kärsivällisyyttä! Aika on vielä tuleva...\n\nMutta seuraavana päivänä alkoi hänen kärsivällisyytensä jälleen horjua.\nJa huolimatta hänen ponnistuksistaan loppui se eräänä päivänä kokonaan:\nhän raivostui keskellä tuntia tuohon typerään pässinpäähän, joka vielä\npäälle päätteeksi oli nenäkäs, ilkkui hänen murteellisuudelleen ja\nosoitti aivan apinamaista kujeilutaitoa tekemällä aina päinvastoin,\nkuin hän sanoi. Christophe'in vihanpuuskaan vastasi tytönletukka\nkirkunalla; häntä säikäytti ja harmitti se, että mies, jolle he\nmaksoivat, uskalsi kohdella häntä ilman arvonantoa. Hän huusi,\nettä Christophe oli lyönyt häntä: -- (Christophe oli ravistanut\nhäntä kovanpuoleisesti käsivarresta.) -- Äiti kiirehti hätään\nraivottaren lailla, peitti tytön suudelmilla ja haukkui Christophe'ia.\nTeurastajakin ilmaantui vuorostaan paikalle ja selitti, ettei hän salli\npreussilaisroiston koskea tyttäreensä. Christophe seisoi häpeissään,\nvihasta kalpeana; hänen teki miltei mieli kuristaa teurastaja sekä\nhänen vaimonsa ja tyttärensä. Hän pakeni heidän sanakuuroaan. Hänen\nisäntäväkensä, joka näki hänen saapuvan kuohuksissaan, sai helposti\nhänen kertomaan koko jutun; ja heidän pahansuopaisuutensa naapureitaan\nkohtaan sai siitä tyydytystä. Mutta illalla tiesi jo koko kortteli,\nettä saksalainen oli raakalainen, joka pieksi lapsia.\n\n\n\n\nChristophe teki uudelleen kiertokäynnin musiikkikaupoissa, mutta siitä\nei ollut mitään tulosta. Ranskalaiset eivät tuntuneet hänestä lainkaan\nystävällisiltä, ja heidän levoton liikehtimisensä pani hänen päänsä\npyörälle. Hänen vaikutelmansa heistä oli, että he elivät anarkistisessa\nyhteiskunnassa, jota ohjasi pöyhkeä ja despoottinen byrokratia.\n\nKun hän eräänä iltana harhaili bulevardeilla masentuneena hyödyttömistä\nponnistuksistaan, näki hän Sylvain Kohnin tulevan vastaansa. Luullen,\nettä heidän välinsä olivat rikki, hän katsoi muuanne ja koetti päästä\nhuomaamatta ohitse. Mutta Kohn kutsui häntä:\n\n-- No mitä teille kuuluu tuon mainion päivän jälkeen? kysyi hän\nnauraen. Aioin tulla teidän luoksenne, mutta en löytänytkään teidän\nosoitettanne... Jumaliste, hyvä ystävä, en tuntenut teitä lainkaan.\nTehän olitte suurenmoinen.\n\nChristophe katsoi häntä hämmästyneenä ja hieman häpeissään:\n\n-- Ettekö ole siitä minulle suuttunut?\n\n-- Siitä teille suuttunut? Kaikkea vielä!\n\nKaukana siitä, että olisi ollut suuttunut, oli hän päinvastoin iloinnut\nsiitä tavasta, jolla Christophe oli rökittänyt Hechtiä: se oli ollut\nhänelle nautinnon hetki. Hänestä oli aivan yhdentekevää kumpi oli\noikeassa, Hechtkö vai Christophe. Hän katsoi ihmisiä vain sen mukaan,\nminkä verran huvia heistä saattoi olla hänelle; ja hän oli huomannut\nChristophessa korkeankoomillisen suonen, jota hän päätti käyttää\nhyväkseen.\n\n-- Teidän olisi pitänyt tulla katsomaan minua, jatkoi hän. Olen\nodottanut teitä. Mitä aiotte tehdä tänä iltana? Tulkaa kanssani\nillalliselle. En päästä teitä enää. Meitä on pieni seurue: muutamia\ntaiteilijoita, jotka kokoonnumme pari kertaa kuussa. Teidän täytyy\ntutustua tähän piiriin. Tulkaa. Minä esitän teidät. Christophe pani\nturhaan vastaan arkipukunsa vuoksi. Kohn vei hänet mukaansa.\n\nHe astuivat erääseen bulevardiravintolaan ja nousivat ensimäiseen\nkerrokseen. Christophe huomasi joutuneensa kolmisenkymmenen nuoren,\nkahdenkymmenenviiden -- kolmenkymmenenviiden korvilla olevan miehen\nseuraan, jotka keskustelivat vilkkaasti keskenään. Kohn esitti hänet\nhiljattain Saksan vankiloista karanneena. Seura ei kiinnittänyt häneen\nlainkaan huomiota, eikä keskeyttänyt innokasta keskusteluaan, jonka\nvirtaan Kohn heti saavuttuaan heittäytyi.\n\nChristophe, joka tunsi itsensä araksi tämän valitun seuran piirissä,\nvaikeni ja oli pelkkänä korvana. Kun hänen oli vaikea seurata\nranskankielen liukasta sanatulvaa, ei hänen onnistunut käsittää,\nmistä suurista taiteellisista harrastuksista oli kysymys. Hän sai\nrauhassa kuunnella. Hän eroitti vain yksinäisiä sanoja: \"trusti\",\n\"ennakko-osto\", \"hintojen aleneminen\", \"kassatulot\" ja niiden\njoukossa sellaisia kuin \"taiteen arvokkuus\" ja \"kirjailijan oikeus\".\nVihdoin hänelle selvisi, että keskustelu koski liikeasioita. Joukko\nkirjailijoita, jotka näyttivät kuuluvan johonkin finanssiyhtiöön,\nkiivaili uuden, kilpailevan yhtiön muodostamista vastaan, joka aikoi\nanastaa siltä sen liikemonopoolin. Muutamien osakkaiden luopuminen\nja siirtyminen kimpsuineen kampsuineen kilpailijan puolelle saattoi\nheidät raivoon. Ei puhuttu sen vähemmästä kuin kaulan katkaisemisesta.\n\"Kukistaa... Petosta... Häpeällistä peliä... Myyneet itsensä...\"\n\nToiset eivät käyneet elävien, vaan kuolleitten kimppuun, joiden\npalkkiottomat jälkipainokset vallitsivat kirjamarkkinoita. Näytti\nsiltä, että Musset'n teokset saavuttivat yhä yleisempää suosiota, ja\nettä niitä ostettiin aivan liiaksi. He vaativat valtiolta tarmokasta\nsuojelusta: menneen ajan mestariteoksille tuli asettaa niin suuri vero,\nettei niitä voitaisi levittää alhaisilla hinnoilla, jota he katkerina\nsyyttivät epärehelliseksi, nykyajan taiteilijain tavaramenekkiä\nehkäiseväksi kilpailuksi.\n\nHe keskeyttivät silloin tällöin toistensa puheen tiedustellen,\nmitkä kassatulot se tai tämä näytelmä edellisenä iltana oli\ntuottanut. Erään iäkkään, sekä vanhassa että uudessa maailmassa\nkuuluisan näytelmäkirjailijan menestys saattoi kaikki haltioihinsa;\n-- he halveksivat häntä, mutta kadehtivat häntä vielä enemmän.\n-- Kirjailijain tuloista siirtyivät he arvostelijain tuloihin.\nHe keskustelivat siitä, mitä muuan tunnettu kriitikko sai erään\nbulevarditeatterin joka ensi-illan kiittämisestä -- (mikä epäilemättä\noli alusta loppuun pelkkää panettelua). Hän oli kunnon mies, ja kun\nkauppa kerta oli tehty, pysyi hän rehellisesti sanassaan, mutta hänen\nsuuri taitonsa oli -- (heidän päätelmänsä mukaan) -- siinä, että hän\nylisti kappaleita sillä tavalla, että ne mahdollisimman pian kadottivat\nmenekkinsä, joten ensi-iltoja oli useammin. Juttu herätti naurua, mutta\nei ihmetyttänyt ketään.\n\nKaiken tämän seasta kuului suuria sanoja; puhuttiin \"runoudesta\"\nja \"taiteesta taiteen vuoksi\". Mutta keskellä tätä rahojen kilinää\nkuulosti se pikemmin: \"taiteelta rahan vuoksi\". Nämä vasta äskettäin\nranskalaisessa kirjallisuudessa alaa voittaneet hevoshuijaritavat\nnärkästyttivät Christophe'ia. Kun hän ei ymmärtänyt raha-asioita, ei\nhän enää viitsinyt kuunnella koko keskustelua. Vihdoin kääntyi puhelu\nkirjallisuuteen tai ainakin kirjailijoihin. -- Christophe heristi\nkorviaan kuullessaan Victor Hugon nimen.\n\nKysymys oli siitä, oliko hän ollut aisankannattaja. He pohtivat\nperinpohjin Sainte-Beuve'in ja rouva Hugon rakkaussuhdetta. Senjälkeen\nhe puhelivat George Sand'in rakastajista ja heidän keskinäisistä\nansioistaan. Se olikin silloisen kritiikin suuri tehtävä: tutkittuaan\ntyystin suurten miesten asunnot, pengottuaan kaapit, laatikot ja\nkomerot, se ryhtyi nuuskimaan makuuhuonetta. Herra de Lauzun pitkällään\nkuninkaan ja rouva de Montespanin sängyn alla, siinä sen mielenkiinnon\nesine silloisessa historian ja todellisuuden palvonnassa: -- (kaikkihan\nsiihen aikaan, kuten tunnettua, palvoivat todellisuutta). --\nChristophe'in pöytäkumppanit osoittautuivat sen oikeiksi palvojiksi:\nhe olivat uupumattomia yksityiskohtaisessa totuudenetsinnässään. He\nulottivat sen sekä nykypäivien että menneitten aikojen taiteeseen;\nja he erittelivät samalla tarkkuus-innolla eräiden tunnetuimpien\nnykyään elävienkin taiteilijoiden yksityiselämää. Oli omituista,\nettä he pienimpiä yksityisseikkoja myöten tunsivat kohtauksia, jotka\ntavallisesti tapahtuvat ilman todistajia. Olisi saattanut uskoa, että\nasianomaiset itse ensimäisinä olivat antaneet yleisölle tarkkoja\ntietoja -- hartaassa totuus-innossaan.\n\nChristophe, jota tämä keskustelu yhä enemmän kiusasi, koetti puhella\nmuista asioista naapuriensa kanssa. Mutta kukaan ei välittänyt hänestä.\nHe olivat aluksi tehneet hänelle joitakin epämääräisiä kysymyksiä\nSaksasta, -- kysymyksiä, jotka hänen suureksi hämmästyksekseen\nilmaisivat, että nämä huomatut ja, kuten näytti, sivistyneet\nmiehet eivät tunteneet juuri nimeksikään alkeellisimpiakaan heidän\nammattiaan -- kirjallisuutta ja taidetta -- koskevia asioita Pariisin\nulkopuolella; he olivat korkeintaan kuulleet puhuttavan joistakin\nsuurista nimistä: Hauptmann, Sudermann, Liebermann, Strauss (David,\nJohann ja Richard), joiden välitse he varovasti luovivat, peläten\najavansa karille. He tekivät sitäpaitsi kysymyksensä Christophe'ille\nkohteliaisuudesta eikä suinkaan harrastuksesta, sillä sitä heillä ei\nollut lainkaan; tuskin he kuuntelivat mitä hän vastasi ja palasivat\nkiireen kaupalla Pariisin kysymyksiin, joita muu seurue innostuneena\npohti.\n\nChristophe yritti arasti puhua musiikista. Kukaan näistä kirjailijoista\nei ollut musiikkimies. Pohjaltaan he pitivät musiikkia alempana\ntaiteenlajina; mutta sen viime vuosina saavuttama menestys tuotti\nheille salaista harmia. Ja koska se oli muodissa, olivat he\nharrastavinaan sitä. He pitivät suurta melua varsinkin eräästä uudesta\noopperasta, jota he näyttivät pitävän miltei koko musiikin tai ainakin\nuuden musiikin-aikakauden lähtökohtana. Heidän tietämättömyytensä\nja itsetärkeytensä sopeutui mainiosti tähän ajatukseen, eivätkä he\nkatsoneet asiakseen tutustua muuhun. Tämän, oopperan pariisilainen\nsäveltäjä, jonka nimen Christophe kuuli ensi kertaa, oli -- kuten\nmuutamat sanoivat -- pyyhkäissyt taululta kaiken, mitä oli ennen häntä,\nuudistanut koko sävellystaiteen, luonut uudelleen musiikin. Christophe\nhätkähti. Hän tahtoi ennen kaikkea uskoa neroon. Mutta tämänlaatuinen\nnero, joka yhdellä iskulla teki tyhjäksi koko menneisyyden!... Sen\nkummempaa ei hän ollut kuullut! Sepä veitikka! Miten hiidessä hän oli\nmenetellyt? -- Hän pyysi selityksiä. Toiset, jotka eivät kyenneet\nhänelle mitään selityksiä antamaan ja jotka kyllästyivät häneen,\nosoittivat hänet jonkun musiikkimiehen, suuren musiikkiarvostelijan,\nThéophile Goujart'in puoleen, joka heti alkoi puhua ammattilauseilla.\nChristophe seurasi häntä näille poluille. Goujart tunsi musiikkia\nmiltei samoin kuin Sganarelle taisi latinaa...\n\n-- ... _Osaatteko latinaa_?\n\n-- _En_.\n\n-- (Innostuneena) _Cabricias, arci thuram, catalamus, singulariter...\nbonus, bona, bonum_...\n\nJouduttuaan tekemisiin miehen kanssa, joka \"osasi latinaa\", peräytyi\nhän varovasti estetiikan tiheikköön. Tästä valloittamattomasta\nturvapaikasta avasi hän tulen Beethovenia, Wagneria ja klassillista\ntaidetta vastaan, josta ei lainkaan ollut kysymys: (mutta Ranskassa\nei voida kiittää taiteilijaa uhraamatta hänen kunniakseen kaikkia\nniitä, jotka eivät ole hänen kaltaisiaan). Hän julisti uuden taiteen\ntulemista, joka on tallaava jalkoihinsa menneen ajan sovinnaisuudet.\nHän puhui pariisilaisen musiikin Kristoffer Columbuksen keksimästä\nuudesta musiikkikielestä, joka on kokonaan syrjäyttävä klassikkojen\nkielen, tehden sen kuolleeksi kieleksi.\n\nChristophe ei halunnut muodostaa itselleen mielipidettä eikä sanoa\nmitään tästä uudistajanerosta, ennenkuin hän oli kuullut hänen\nteoksiaan, mutta kaikesta huolimatta hän tunsi epäluuloa tätä musiikin\nBaalia kohtaan, jonka hyväksi uhrattiin koko musiikki. Häntä loukkasi\nse tapa, millä hän kuuli puhuttavan mestareista; ja hän unohti, että\nhän itse oli taannoin Saksassa sanonut paljon kummempaakin. Hän, joka\noli siellä pitänyt itseään vallankumouksellisena taiteen alalla,\nhän, joka loukkasi muita rohkeilla tuomioillaan ja nuorekkaalla\nsuorasukaisuudellaan, -- hän tunsi muuttuvansa Ranskassa heti ensi\nsanoista vanhoilliseksi sieluineen päivineen. Hän tahtoi väitellä,\nmutta hänellä ei ollut aistia tehdä sitä täysin sivistyneen miehen\ntavoin, joka vetää johtopäätöksiä eikä intoile niiden totuudesta;\nhän käyttäytyi ammattimiehen tavoin, joka ryhtyy esittämään\ntarkkapiirteisiä tosiseikkoja ja saattaa muut ikävystymään. Hän ei\nepäillyt astua teknillistenkin selitysten aloille, ja väittelyn\nkestäessä kohosi hänen äänilajinsa sellaiseksi, että se oli\nomiaan pahasti loukkaamaan tämän valioseuran korvia, josta hänen\njohtopäätöksensä ja se tulisuus, jolla hän niitä puolusti, näyttivät\nyhtä naurettavilta. Kriitikko kiirehti niin sanotulla sukkeluudella\nlopettamaan tämän pitkäveteisen keskustelun, jonka aikana Christophe\nhämmästyksekseen oli huomannut, ettei hänen puhetoverinsa lainkaan\ntuntenut niitä asioita, joista hän puhui. Seura oli nyt kerta kaikkiaan\nmuodostanut mielipiteensä tuosta pedanttisesta, vanhanaikaisesta\nsaksalaisesta; ja vaikka ei oltu kuultu hänen musiikkiaan, oltiin\nvarmoja siitä, että se oli inhoittavaa. Mutta nämä kolmisenkymmentä\nnuorta miestä, jotka aina olivat valmiit iskemään kaikkeen\nnaurettavaan, olivat nyt tulleet kiinnittäneeksi ivalliset katseensa\ntähän kummalliseen olentoon, joka kömpelösti ja rajusti huitoi laihoine\nkäsivarsineen ja tavattomine käsineen ja joka sinkautteli ympärilleen\njulmistuneita katseita ja puhui kirkuvalla äänellä. Sylvain Kohn ryhtyi\nhänen kustannuksellaan huvittamaan ystäviään.\n\nKeskustelu oli lopulta siirtynyt kirjallisuudesta koskettelemaan\nnaista. -- Oikeastaan ne olivat saman aiheen kaksi eri puolta, sillä\nheidän kirjallisuudessaan ei ollut kysymys muusta kuin naisesta, eikä\nheidän naistensa kesken muusta kuin kirjallisuudesta, niin läheisessä\nkosketuksessa he olivat sekä kirjoihin että kirjailijoihin.\n\nPuhuttiin eräästä kunniallisesta, Pariisin seurapiireissä tunnetusta\nnaisesta, joka oli, kuten sanottiin, naittanut tyttärensä\nrakastajalleen säilyttääkseen tämän varmemmin. Christophe liikehti\ntuolillaan ja virnisti aivan huomaamattaan vastenmielisyydestä.\nKohn huomasi sen ja tönäisten kyynärpäällään naapuriaan huomautti,\nettä aihe näytti innostuttavan saksalaista, joka epäilemättä paloi\nhalusta tutustua tuohon naiseen. Christophe punastui, änkytti ja\nsanoi lopulta suuttuneena, että sellaiset naiset sietäisi piestä.\nHänen ehdotuksensa otettiin vastaan homeerisella naurunpuuskalla,\nja Sylvain Kohn ryhtyi vastustamaan häntä huilunpehmeällä äänellä:\nnaiseen ei saa kajota, ei edes kukalla... j.n.e... j.n.e... (Hän\noli pariisilaisia Rakkauden ritareita.) -- Christophe vastasi, että\nsellainen nainen ei ollut koiraa parempi, ja ettei pahankurista koiraa\nparantanut muu kuin ruoska. Syntyi yleinen melu. Christophe sanoi,\nettä heidän kohteliaisuutensa oli teeskentelyä, että ne, jotka enimmin\npuhuivat naisen kunnioittamisesta, kunnioittivat heitä vähimmin;\nja hän lausui julki harminsa heidän häväistysjuttujensa johdosta.\nHänelle vastattiin, ettei siinä ollut mitään häpeällistä, vaan että\nkaikki oli perin luonnollista; ja kaikki olivat yksimielisiä siitä,\nettä jutun sankaritar ei ollut ainoastaan ihastuttava nainen, vaan\ntosi Nainen ennen muita. Saksalainen päästi huudahduksen. Sylvain\nKohn kysyi häneltä salakavalasti, millainen oli hänen kuvittelemansa\nnainen. Christophe tunsi, että hänelle viritettiin ansaa, mutta\nrajuudessaan ja lujasti vakuutettuna asiansa oikeudesta välitti hän\nsiitä viis. Hän alkoi näille koiruutta täynnä oleville pariisilaisille\nselittää mielipiteitään rakkaudesta. Hän ei löytänyt sanoja, hän\ntapaili niitä vaivalloisesti ja sai vihdoin muististaan ongituksi\nesille joitakin epätodenmukaisia lauseita, joiden mahdottomuus\nsuuresti huvitti kuulijoita; eikä hän lainkaan hämmentynyt, vaan puhui\nihmeteltävällä vakavuudella ja liikuttavalla välinpitämättömyydellä\nkoomillisuudestaan, sillä hän ei voinut olla huomaamatta, että he\npitivät häntä pilkkanaan. Lopulta hän takertui erääseen lauseeseen\nauttamattomasti, löi nyrkkinsä pöytään ja vaikeni.\n\nHäntä koetettiin saada uudelleen yhtymään keskusteluun, mutta hän\nrypisti kulmakarvojaan ja istui häpeissään ja suuttuneena hievahtamatta\npaikallaan nojaten kyynärpäillään pöytään. Hän ei enää avannut suutaan\nkoko aterian aikana muuta kuin syödäkseen ja juodakseen. Hän joi\npaljon, päinvastoin kuin ranskalaiset pöytäkumppaninsa, jotka tuskin\nkoskivat viiniinsä. Hänen naapurinsa yllytti häntä koiruuksissaan ja\ntäytti aina hänen lasinsa, jonka hän ajattelematta tyhjensi. Mutta\nvaikka hän oli tottumaton tähän kohtuuttomuuteen varsinkin viimeisten\nviikkojen kieltäytymyksen jälkeen, kesti hän mainiosti, eikä antautunut\npilkan esineeksi, kuten toiset toivoivat. Hän istua jurotti itsekseen,\neikä seura enää kiinnittänyt häneen huomiota: luultiin että viini oli\nhänet uuvuttanut. Perin uupunut kun hän oli seuraamaan ranskankielistä\nkeskustelua, oli hän kyllästynyt kuulemaan ainaista juttua\nkirjallisuudesta, -- näyttelijöistä, kirjailijoista, kustantajista --\njuoruja kulissien takaa tai kirjallisista alkooveista: -- siihen näytti\nrajoittuvan maailma. Keskellä kaikkia näitä uusia kasvoja ja tätä\npuheen pörinää hänen ei onnistunut kiinnittää muistiinsa ainoitakaan\nkasvoja, ainoatakaan ajatusta. Likinäköisillä, epämääräisillä ja\nhajamielisillä silmillään hän katseli hitaasti ympäri pöytää miehestä\nmieheen, mutta ei näyttänyt huomaavan mitään. Hän näki heidät kuitenkin\nparemmin kuin useimmat muut, vaikkei hän ollut siitä tietoinen. Hänen\nkatseensa ei ollut näiden ranskalaisten ja juutalaisten katseen\ntapainen, joka pistopuheiden ohella sieppaa esineistä pienen pieniä\nkuvasiekaleita ja pirstoo ne paikalla. Hän imi hitaasti ja ääneti\nitseensä vaikutelman olennoista aivan kuin sieni, ja se säilyi hänessä.\nHänestä tuntui, ettei hän ollut mitään nähnyt, eikä muistanut mitään.\nVasta aikojen päästä, -- tuntien, usein päivien kuluttua, -- kun hän\noli yksin ja syventyi itseensä, huomasi hän, että hän oli napannut\nkaiken.\n\nMutta tällä erää näytti hän vain saksalais-roikaleelta, joka\nmätti ruokaa suuhunsa ja huolehti ainoastaan siitä, ettei\nmenettäisi suupalaakaan. Eikä hän erottanut mitään. Humaltuneen\nhellittämättömyydellä hän vain tuli ihmetellen huomanneeksi,\nkuullessaan pöytätovereidensa puhuttelevan toisiaan nimiltä, miten\npaljon näillä ranskalaisilla oli ulkolaisia nimiä: flaamilaisia,\nsaksalaisia, juutalaisia, levantilaisia, englantilais- ja\nespanjalais-amerikkalaisia...\n\nHän ei huomannut, että noustiin pöydästä. Hän jäi yksinään istumaan; ja\nhän uneksi Rheinin kunnaista, suurista metsistä, pelloista ja niityistä\njoen varsilla, vanhasta äidistä. Jotkut vieraat keskustelivat vielä\nseisten salin toisessa päässä. Suurin osa oli jo lähtenyt. Lopulta hän\nteki päätöksensä, nousi vuorostaan pöydästä ja näkemättä ketään lähti\netsimään viittaansa ja hattuansa, jotka riippuivat eteisessä. Pantuaan\nne ylleen oli hän jo lähtemässä hyvästiä sanomatta, kun hän ovenraosta\nnäki eräässä eteisen viereisessä huoneessa esineen, joka hänet lumosi:\npianon. Siitä oli jo useita viikkoja, kun hän viimeksi oli koskettanut\nsoittokonetta. Hän astui sisälle, hyväili hellästi koskettimia,\nistuutui ja alkoi hattu päässä ja viitta seljässä soittaa. Hän oli\nkokonaan unohtanut, missä oli. Hän ei lainkaan huomannut, että kaksi\nhenkilöä oli hiipinyt huoneeseen kuuntelemaan hänen soittoaan: Toinen\noli Sylvain Kohn, joka rakasti intohimoisesti musiikkia, -- Herra ties\nmiksi! sillä hän ei ymmärtänyt siitä mitään, ja hän piti yhtä paljon\nhuonosta kuin hyvästäkin. -- Toinen oli musiikkiarvostelija Théophile\nGoujart. Tämä -- (se oli yksinkertaisempaa) -- ei ymmärtänyt eikä\nrakastanut musiikkia; mikä ei vähääkään estänyt häntä siitä puhumasta.\nPäinvastoin: eihän ole sen vapaampia henkiä kuin ne, jotka eivät tunne\nsitä, mistä puhuvat: he voivat siitä lausua yhtä keveästi mitä tahansa.\n\nThéophile Goujart oli paksu, leveäharteinen ja roteva mies; hänellä\noli musta parta ja paksut kiharat otsalla, jolla oli suuria,\nilmeettömiä kurttuja; hänen kasvonsa olivat kulmikkaat, aivankuin\nkömpelösti puuhun veistetyt, kädet lyhyet, jalat lyhyet, rinta lihava,\nhän muistutti puukauppiasta tai auvergnelaista kantajaa. Hänen\nkäytöksensä oli rahvaanomaista ja puhetapansa pöyhkeää. Hän oli päässyt\nmusiikkialalle politiikan kautta, joka oli siihen aikaan Ranskassa\nainoa tie, joka johti menestykseen. Hänen onnistui lyöttäytyä erään\nsamalta paikkakunnalta kotoisin olevan, onnen suosiman ministerin\nvanaveteen, jonka kaukaiseksi sukulaiseksi hän keksi itsensä, --\njoksikin \"isänäidin kummin kaimaksi\". Mutta ministerit eivät ole\nikuisia. Kun hänen suojelijansa tähti näytti olevan laskemassa, jätti\nhän koko aluksen vieden myötänsä kaiken, minkä saattoi ottaa, --\nennen kaikkea kunniamerkit, sillä hän rakasti loistoa. Kyllästyneenä\npolitiikkaan, jossa hän jo jonkin aikaa oli saanut kestää suojelijansa\npuolesta ja myöskin omasta puolestaan aimo ankaria iskuja, oli\nhän etsinyt myrskyiltä suojatun, kaikin puolin rauhaisan aseman,\njossa hän saattoi ikävystyttää muita, itse koskaan ikävystymättä.\nKritiikki näytti kaikkein sopivimmalta. Erään suuren pariisilaisen\nlehden musiikkiarvostelijan paikka oli juuri vapaa. Tämän toimen\nhaltija, nuori lahjakas säveltäjä, oli saanut eron sentähden, että hän\nitsepäisesti tahtoi sanoa, mitä hän teoksista ja tekijöistä ajatteli.\nGoujart ei ollut koskaan askarrellut musiikin alalla, eikä tiennyt\nsiitä mitään, mutta hänet valittiin empimättä. He olivat saaneet\nkyllänsä pätevästä väestä; Goujart'in puolelta ei ainakaan tarvinnut\nmitään peljätä; hän ei ainakaan esittänyt mielipiteitään naurettavalla\ntärkeydellä; ja hän oli aina valmis seuraamaan johtokunnan määräyksiä\nja sen mukaan joko musertamaan tai ylistämään. Se, ettei hän\nollut musiikkimies, oli toisarvoinen seikka. Kuten tunnettua, on\nRanskassa jokainen tarpeeksi perillä musiikista. Goujart oli pian\nhankkinut tarpeelliset tiedot. Keino oli yksinkertainen: tarvitsi\nvain konserteissa mennä istumaan jonkun hyvän musiikkimiehen, jos\nmahdollista, säveltäjän viereen ja antaa hänen sanoa, mitä hän ajatteli\nesitettävistä teoksista. Oltuaan näin muutaman kuukauden opissa,\nhän tunsi ammatin: lintu saattoi lentää. Mutta se ei todellakaan\nollut mitään kotkanlentoa; ja Herra ties, mitä kaikkia typeryyksiä\nGoujart lehteensä lateli -- asiantuntijana! Hän kuunteli ja luki päin\nmännikköä, sotki kaikki sekaisin köpelöissä aivoissaan ja läksytti\npöyhkeästi muita. Hänen tyylinsä oli vaateliasta, sanaleikeillä\nprameilevaa ja täynnä hyökkäilevää saivartelua. Hänen hengenlaatunsa\noli kansakoulunopettajan kehitystasolla. Joskus, silloin tällöin,\nhän sai julmia jälki-iskuja: sellaisissa tapauksissa hän tekeytyi\nkuolleeksi ja karttoi visusti vastaamasta. Hän oli samalla aika viekas\nja kovapintainen, julkea tai mateleva, aina asianhaarojen mukaan. Hän\nliehakoi rakkaita mestareita, joilla oli tunnustettu asema tai jotka\nolivat kuuluisia: -- (ne olivat ainoat seikat, joiden nojalla hän\nturvallisesti saattoi arvostaa musikaalisia ansioita). -- Hän kohteli\nhalveksien toisia, ja nälkiintyneitä hän rosvosi. -- Hän ei ollut\nmikään tyhmyri.\n\nSaavuttamastaan auktoriteetista ja arvosta huolimatta hän tiesi\nsisimmässään, ettei hän tiennyt mitään musiikista; ja hän tajusi, että\nChristophe tunsi sen sangen hyvin. Hän karttoi sanomasta sitä, mutta se\nherätti hänessä kunnioitusta. -- Nyt kuunteli hän Christophe'in soittoa\nja koetti ymmärtää, näköjään syventyneenä, mutta ajattelematta mitään.\nHän ei nähnyt pisaraakaan tässä sävelten sumukossa ja hän nyökytti\npäätään asiantuntijan tavoin ja sovitti hyväksymis-eleensä Sylvain\nKohnin silmäniskujen mukaan, jonka oli varsin vaikea pysyä rauhallisena.\n\nVihdoin Christophe, jonka tajunta vähitellen alkoi selvitä viinin\nhöyryistä ja musiikista, alkoi vaistomaisesti tuntea, mitä mykkää\npeliä hänen selkänsä takana pidettiin; hän kääntyi ja näki nuo kaksi\nihailijaa. He syöksähtivät heti hänen luokseen ja puristivat rajusti\nhänen käsiään, -- Sylvain Kohn kirkuen, että hän oli soittanut kuin\njumala, Goujart vakuuttaen kaikkitietäväisen näköisenä, että hänellä\noli Rubinsteinin vasen käsi ja Paderewskyn oikea -- (jollei se ollut\npäinvastoin). -- He selittivät yksimielisesti, että sellainen kyky ei\nsaa jäädä vakan alle, ja he lupasivat auttaa hänet arvoonsa. Siihen\nryhtyessään toivoivat kumpikin saavansa siitä itselleen kaiken kunnian\nja mahdollisimman suuren hyödyn.\n\n\n\n\nSylvain Kohn kutsui heti huomisesta lähtien Christophe'in käymään\nluonaan ja tarjosi hänen käytettäväkseen mainion pianon, joka hänellä\noli, mutta jolla hän ei tehnyt mitään. Christophe, joka oli aivan\npakahtua soiton tarpeesta, suostui ilomielin tarjoukseen ja käyttikin\nkutsua hyväkseen jonkun ajan.\n\nEnsimäisinä iltoina kävi kaikki hyvin. Christophe oli ylen onnellinen\nsaadessaan soittaa. Sylvain Kohn osoitti sen verran hienotuntoisuutta,\nettä antoi hänen nauttia rauhassa. Itse nautti hän vilpittömästi.\nOmituinen ilmiö, jollaisia jokainen voi panna merkille, oli, että\ntämä mies, joka ei ollut muusikko, joka ei ollut taiteilija, jolla\noli mitä kuivin sydän, kokonaan vailla kaikkea runoutta, vailla\ntodellista hyvyyttä, oli aistillisesti kiintynyt tähän musiikkiin,\njota hän ei lainkaan ymmärtänyt, mutta jolla oli häneen nautinnokas\nvaikutusvoima. Ikävä kyllä ei hän voinut olla vaiti. Hänen täytyi\nkeskellä Christophe'in soittoa puhella ääneen. Hän alleviivasi\nmusiikkia liioittelevilla huudahduksilla, aivankuin keikari\nkonsertissa, tai lausui myös hölmömäisiä ajatuksia. Silloin Christophe\nnäppäili juoksutuksia ja selitti, ettei hän voinut jatkaa siten. Kohn\nlupasi olla vaiti, mutta se oli hänelle sangen vaikeata: hän alkoi\npian virnailla, pitää ääntä, viheltää, naputella, hyräillä ja matkia\nsoittokoneita. Ja kun kappale oli lopussa, oli hänen mahdotonta\npidättyä ilmaisemasta Christophe'ille typeriä ajatuksiaan.\n\nHänessä oli omituinen sekoitus germaanista tunteellisuutta,\npariisilaista lorua ja sietämätöntä itserakkautta. Milloin hän\nlasketteli teeskentelevän sievisteleviä tuomioita, milloin päättömiä\nvertailuja, milloin säädyttömyyksiä, rivouksia, järjettömyyksiä,\njaarituksia. Hän ylisti Beethovenia näkemällä hänessä ruokotonta pilaa\ntai irstasta aistillisuutta. Synkissäkin ajatuksissa hän keksi hienoa\npilaa. _Ciss-moll kvartetti_ tuntui hänestä herttaisen rehentelevältä.\n_Yhdeksännen sinfonian_ ylevä adagio toi hänen mieleensä _Cherubinin\nC-moll sinfonian_ alussa olevan kolmen lyönnin jälkeen hän huudahti:\n\"Älkää astuko sisälle! Täällä on joku.\" Hän ihaili _Heldenlebenin_\ntaistelua siitä syystä, että hän siinä oli kuulevinaan automobiilin\nhyrinän. Aina vain kuvia kappaleiden selitykseksi, ja lapsellisia,\nvääriä kuvia. Ihmeellistä oli, miten hän saattoi rakastaa musiikkia.\nMutta sitä ei voinut epäillä: hän rakasti musiikkia. Sellaisissa\nkohdissa, jotka hän ymmärsi hullunkuriseen tapaansa, kihosi\nhänelle miltei kyyneleet silmiin. Mutta heti sen jälkeen, kun joku\nWagner-kohtaus oli häntä liikuttanut, hän naputteli pianoa vasten\njotakin Offenbachin galoppia, tai rallatti jotakin konsertti-kahvilan\nrenkutusta sellaisen kappaleen jälkeen kuin _Oodi ilolle_. Silloin\nChristophe ponnahti pystyyn ja kiljaisi kiukusta. -- Mutta pahinta\nei ollut se, kun Sylvain Kohn oli houkkamainen; pahinta oli, kun hän\nkoetti sanoa jotakin syvämielistä ja herkullista, kun hän halusi\nherättää Christopheissa arvonantoa häntä kohtaan, kun Hamilton puhui,\neikä Sylvain Kohn. Tällöin Christophe loi häneen vihasta liekehtivän\nkatseen ja musersi hänet jäätävän solvaavilla sanoilla, jotka\nloukkasivat Hamiltonin itserakkautta: musiikki-istunnot päättyivät\ntavan takaa epäsopuun. Mutta seuraavana päivänä oli Kohn jo unohtanut\nkaiken. Ja Christophe, joka katui kiivauttaan, taipui jälleen tulemaan.\n\nTämä kaikki ei kuitenkaan olisi ollut mitään, jos Kohn olisi\nvoinut olla kutsumatta vieraita kuulemaan Christophe'in soittoa.\nMutta hänen täytyi saada näyttää muusikkoaan. -- Ensi kerralla,\nkun Christophe tapasi Kohnin luona kolme, neljä pientä juutalaista\nja hänen rakastajattarensa, kookkaan, puuteroidun tytön, joka oli\ntyhmä kuin saapas, lateli typeriä vitsejä ja puhui siitä, mitä oli\nsyönyt, mutta joka luuli olevansa musikaalinen siksi, että joka ilta\nnäytteli reisiään jossakin varietee-teatterissa, -- Christophe kävi\ntuikean näköiseksi. Seuraavalla kerralla hän sanoi suoraan Sylvain\nKohnille, ettei hän enää aikonut soittaa hänen luonaan. Sylvain Kohn\nvannoi pyhästi, ettei enää kutsuisi ketään. Mutta hän jatkoi salassa,\nsijoittaen kutsumansa henkilöt viereiseen huoneeseen. Luonnollisesti\nhuomasi Christophe tämän pian; hän lähti raivostuneena, eikä enää\npalannut sen erän perästä. Hänen täytyi kaikesta huolimatta kohdella\nvarovasti Kohnia, joka esitteli hänet kosmopoliittisille perheille ja\nhankki hänelle tunteja.\n\n\n\n\nGoujart puolestaan tuli jotakuta päivää myöhemmin tapaamaan\nChristophe'ia hänen hökkeliinsä. Hän ei näyttänyt lainkaan ihmettelevän\nChristophe'in kurjaa asuntoa. Päinvastoin hän oli perin herttainen. Hän\nsanoi:\n\n-- Ajattelin, että te ehkä sangen mielellänne kuuntelisitte hieman\nmusiikkia silloin tällöin, ja koska minulla on pääsy kaikkialle, tulin\nteitä noutamaan.\n\nChristophe ihastui. Hänestä tämä huomaavaisuus oli perin\nhienotunteista, ja hän kiitti sydämellisesti. Goujart oli aivan toinen\nmies, kuin minkä hän ensi kerralla oli nähnyt. Kahden kesken hänessä\nei ollut rahtuakaan ynseyttä; hän oli hyväntahtoinen ja arka ja\nkoetti ottaa oppia. Mutta niin pian kuin muita oli seurassa, hän otti\npaikalla jälleen ylemmyyden-ilmeensä ja puhui tuikeaan tapaansa. Hänen\ntiedonhalunsa oli muuten aina käytännöllistä laatua. Hän ei piitannut\nrahtuakaan siitä, mikä ei ollut päiväntärkeätä. Hän halusi vain hetken\ntarpeeksi tietää, mitä Christophe ajatteli jostakin hänen äsken\nsaamastaan partituurista, josta hän ei tahtonut saada lainkaan tolkkua:\nsillä hän tuskin osasi lukea nuotteja.\n\nHe lähtivät yhdessä erääseen sinfoniakonserttiin. Sisäänkäytävä johti\nmyös konsertti-kahvilaan. Pitkää, ahdasta, mutkittelevaa käytävää\nmyöten saavuttiin saliin, johon ei ollut muita käytäviä. Ilma oli\ntukahduttava, istuimet olivat kovin lähekkäin sullotut. Osa yleisöä\nseisoi käytävällä tukkien tien. Ranskalaista epämukavuutta! Mies,\njota näytti kalvavan parantumaton ikävä, johti vinhaa vauhtia erästä\nBeethovenin sinfoniaa, aivankuin hän olisi kiireen kaupalla tahtonut\nsaada sen loppumaan. Viereisestä varieteesta kuului mahatanssin\nlaulunhoilotusta, joka sekaantui _Eroican_ surumarssin säveliin.\nVäkeä saapui yhä, asettautuen paikoilleen ja tarkastellen lornjetilla\nympärilleen. Kun saapumisen touhu lakkasi, alkoi jo osa poistua.\nChristophe jännitti koko ajatusvoimansa voidakseen seurata teoksen\nlankaa tässä markkinamelussa; ja tarmokkaasti ponnistaen onnistui\nhänen jo nauttia siitä, -- (sillä orkesteri oli taitava, eikä\nChristophe ollut pitkään aikaan saanut kuulla sinfoonista musiikkia),\n-- kun Goujart tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi hänelle keskellä\nkonserttia:\n\n-- Nyt lähdetään. Mennään toiseen konserttiin.\n\nChristophe rypisti kulmiaan, mutta ei virkkanut sanaakaan, vaan seurasi\nopastaan. He kulkivat halki puolen Pariisin. He saapuivat toiseen\nsaliin, joka haiskahti tallille ja jossa toisina aikoina näyteltiin\nsatunäytelmiä ja kansankappaleita: -- (musiikki on Pariisissa niiden\nköyhien työmiesten asemassa, jotka vuokraavat yhteisen asunnon: kun\ntoinen nousee makuulta, paneutuu toinen vielä lämpimään vuoteeseen).\nIlma oli luonnollisesti tavattoman huonoa: Ludvig XIV:n ajoista lähtien\npitävät ranskalaiset sitä epäterveellisenä; ja teatterien hygienia\non, samoinkuin ennen vanhaan Versailles'issa, sellainen, että voi\ntuskin hengittää. Hienonnäköinen vanhus laski eläintenkesyttäjän elein\nvalloilleen erään Wagnerin näytöksen: -- eläin raukka -- näytös --\nmuistutti noita eläintarhan leijonia, jotka parrasvaloon asetettuina\njoutuvat päästään pyörälle ja joita täytyy ruoskia saadakseen ne\nmuistamaan, että ne kuitenkin ovat leijonia. Paksuja farisealaisnaisia\nja pieniä tytöntallukoita oli läsnä tässä esityksessä hymy huulilla.\nKun leijona oli kiltisti istunut ja kesyttäjä kumartanut ja molemmat\ntulleet palkituiksi yleisön kättentaputuksilla, aikoi Goujart taas\nviedä Christophe'in kolmanteen konserttiin. Mutta tällä kertaa\nChristophe tarrautui tuolinsa kaiteisiin ja sanoi, ettei hän enää\nhievahda paikaltaan: hän oli jo kyllin saanut juosta konsertista\ntoiseen ja poimia ohimennen jonkun murusen sinfoniasta siellä ja jonkun\npätkän konsertista täällä. Goujart koetti hänelle turhaan selittää,\nettä musiikkiarvostelu Pariisissa oli ammatti, joka velvoitti enemmän\nnäkemään kuin kuulemaan. Christophe vastasi, ettei musiikki ollut\nsellaista, jota sopi kuunnella ajurin vaunuissa, ja että se vaati\nsuurempaa hartautta. Tämä konserttien sekoitus ällötti häntä: yksi\nriitti hänelle kerraksi.\n\nHäntä hämmästytti tämä konserttien runsaus. Hän luuli useimpain\nsaksalaisten tavoin, että musiikki oli Ranskassa toisarvoisessa\nasemassa. Hän oli odottanut, että sitä tarjoiltaisiin hänelle pieninä\nannoksina, mutta huolitellusti. Heti alkajaisiksi tarjottiin hänelle\nviisitoista konserttia viikon kuluessa. Niitä oli joka ilta ja useasti\npari, kolme samana iltana, samaan aikaan eri puolilla kaupunkia.\nSunnuntaisin niitä oli neljä samaan aikaan. Christophe ihmetteli tätä\nsoitannollista ruokahalua. Yhtä suuresti hämmästytti häntä ohjelmien\nrunsassisältöisyys. Hän oli näihin saakka luullut, että hänen\nmaalaistensa erikoisalana oli tämä sävelmässäys, joka Saksassa oli\ntuntunut hänestä useammin kuin kerran vastenmieliseltä. Hän havaitsi\nnyt, että ranskalaiset veivät vielä heistäkin voiton. He antoivat\nrunsaalla mitalla: kaksi sinfoniaa, yhden konsertin, kaksi tai kolme\nalkusoittoa, yhden näytöksen jostakin lyyrillisestä draamasta. Ja\nkaikki eri haaroilta: saksalaisia, venäläisiä, skandinaavialaisia,\nranskalaisia, -- olutta, samppanjaa, mantelimaitoa ja viiniä, -- he\nnielivät kaikki siekailematta. Christophe ihmetteli, miten näillä\nranskalaisilla pikkulinnuilla oli niin suuri maha. Se ei heitä lainkaan\nvaivannut. Danaidien seula. Kaikki valui lävitse.\n\nChristophe huomasi pian, että tämä musiikin paljous rajoittui\nsangen suppealle alalle. Kaikissa konserteissa kohtasi hän samoja\nkasvoja ja samoja kappaleita. Nuo yltäkylläiset ohjelmat kiersivät\naina samaa kehää. Ei juuri mitään Beethovenia aikaisempaa. Ei juuri\nmitään Wagnerin jälkeistä. Ja mitä aukkoja silläkin välillä! Musiikki\nnäytti kutistuvan viiteen, kuuteen saksalaiseen ja kolmeen, neljään\nranskalaiseen kuuluisaan nimeen sekä -- ranskalais-venäläisen liiton\njälkeen -- puoleen tusinaan moskovalaisia kappaleita. -- Ei vanhempia\nranskalaisia. Ei suuria italialaisia. Ei XVII:n eikä XVIII:n vuosisadan\nsaksalaisia suurmiehiä. Ei nykypäivien saksalaista musiikkia -- ainoana\npoikkeuksena Richard Strauss, joka muita ovelampana itse tuli joka\nvuosi tyrkyttämään uusia teoksiaan Pariisin yleisölle. Ei belgialaista\nmusiikkia, ei tshekkiläistä musiikkia. Mutta mikä ihmeellisintä:\ntuskin lainkaan nykypäiväin ranskalaista musiikkia. -- Kaikki puhuivat\nkuitenkin siitä salamyhkäisin sanoin kuin jostakin, joka vielä saa\naikaan mullistuksen maailmassa. Christophe odotti joka tilaisuudessa\nsaavansa kuulla sitä. Hän oli sangen tiedonhaluinen ja aivan\npuolueeton: hän paloi halusta tulla tuntemaan uutta ja saada ihailla\nneron tuotteita. Mutta kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei hän\nsaanut niitä kuulla: sillä hän ei ottanut lukuun kolmea, neljää pientä\nkappaletta, jotka olivat kyllä varsin sievästi kirjoitettuja, mutta\nkylmiä ja harkitun monimutkaisia, ja joihin hän ei ollut kiinnittänyt\nsuurempaa huomiota.\n\n\n\n\nOdotellessaan saavansa itse muodostaa mielipiteensä Christophe koetti\nottaa selkoa musiikkiarvostelun johdolla.\n\nSe ei ollut helppoa. Se oli oikea sekamelskan pesä. Ei siinä kyllin,\nettä kaikki musiikkilehdet olivat eri mieltä keskenään; ne olivat\nitsekin ristiriitaisia: jokainen kirjoitus, miltei joka sivu oli\neri mieltä. Olisi saanut päänsä pyörälle, jos olisi kaikki lukenut.\nOnneksi jokainen toimittaja luki vain omat kirjoituksensa, eikä yleisö\nlukenut ainoatakaan. Mutta Christophe, joka halusi saada perusteellisen\nkäsityksen ranskalaisista säveltäjistä, luki hartaasti joka rivin;\nja hän ihmetteli sitä hilpeätä tyyneyttä, jolla tämä kansa liikkui\nristiriitaisuudessa aivankuin kala vedessä.\n\nKeskellä tätä mielipiteitten erilaisuutta kummastutti häntä yksi\nseikka: useimpain arvostelijain kaikkitietävä äänilaji. Ken saattoi\nsiis sanoa, että ranskalaiset olivat herttaisia taiteilijoita, jotka\nloivat omasta mielikuvituksestaan, eivätkä uskoneet mihinkään. Ne,\njotka Christophe näki, olivat kuormitetut paljoa suuremmalla määrällä\nmusiikkitiedettä, -- silloinkin, kun eivät mitään tietäneet, -- kuin\nkoko Rheinin takainen arvostelu.\n\nSiihen aikaan olivat ranskalaiset musiikkiarvostelijat päättäneet\nopiskella musiikkia. Oli kyllä joitakuita, jotka tunsivat alansa:\nhe olivat originaaleja, jotka olivat ottaneet vaivakseen miettiä\ntaidettaan ja ajatella itse. He olivat luonnollisesti vähän tunnettuja:\nhe saivat tyytyä pieniin aikakauskirjoihinsa, yhtä tai kahta poikkeusta\nlukuunottamatta olivat sanomalehdet heiltä suljettuja. Rohkeita,\nälykkäitä, mieltäkiinnittäviä miehiä, joita heidän eristäytyneisyytensä\njoskus houkutteli lausumaan paradokseja ja jotka olivat tottuneet\npuhelemaan itsekseen, julistamaan suvaitsemattomia tuomioita ja\nlaajasti lavertelemaan. -- Toiset olivat hätimmiten ottaneet selon\nharmonian ensi alkeista ja olivat ylen ihastuneita tuoreesta opistaan.\nAivankuin herra Jourdain opeteltuaan kieliopin sääntöjä, he ihailivat\ntietojaan:\n\n-- _D, a, Da. F, a, Fa. R, a, Ra... Ah! kuinka se on kaunista!... Ah!\nmiten ihanaa on osata jotakin!_...\n\nHe eivät puhuneet muusta kuin teemoista, kontrapunkteista,\nrinnakkaissävelistä ja soinnuista, noonien jaksoista ja suurten\nterssien sarjoista. Lueteltuaan harmoniasarjat, jotka avautuivat\nnähtäviksi nuottilehdellä, he pyyhkivät ylpeänä hien otsaltaan: he\nluulivat selittäneensä kappaleen; he luulivat miltei kirjoittaneensa\nsen. Itse asiassa he olivat vain kerranneet sitä koulutermein aivankuin\nkoulupoika, joka kieliopillisesti erittelee jonkun sivun Cicerosta.\nMutta parhaimpainkin heistä oli niin vaikeata tajuta musiikkia sielun\nluonnollisena kielenä, että jolleivät he tehneet siitä maalaustaiteen\nhaaraa, he sijoittivat sen tieteen esikaupunkeihin ja rajoittivat\nsen sointukonstruktsioonien probleemeihin. Niin oppineiden miesten\ntäytyi luonnollisestikin antaa ojennuksia menneen ajan säveltäjille.\nHe keksivät virheitä Beethovenissa ja antoivat Wagnerille patukkaa.\nBerliozista ja Gluckista he tekivät pilaa. Muut eivät tänä muotiaikana\ntäyttäneet heidän mielestään mittaa kuin Johann Sebastian Bach ja\nClaude Debussy. Jopa alkoi ensinmainittukin, jota viime vuosina oli\npaljon väärinkäytetty, näyttää pedanttiselta, vanhoilliselta ja,\nsuoraan sanoen, hieman hullunkuriselta. Sangen arvossapidetyt miehet\nylistelivät salamyhkäisesti Rameau'ta ja Couperin'iä, jota sanottiin\nsuureksi.\n\nNäiden oppineiden miesten kesken sukeutui eepillisiä kamppailulta. He\nolivat kaikki muusikoita, mutta kun heillä oli eri menettelytapansa,\nväittivät he kukin omaansa ainoaksi hyväksi ja huusivat alas\nammattiveljiensä menettelytavat. He haukkuivat toisiaan epäkelvoiksi\nkirjailijoiksi ja epäkelvoiksi oppineiksi; he löivät toisiaan\nkorvalle sanoilla idealismi ja materialismi, symbolismi ja verismi,\nsubjektivismi ja objektivismi. Christophe mietti, ettei olisi\nkannattanut saapua Saksasta löytääkseen Pariisissa samat kiistat. Sen\nsijaan, että olisivat olleet kiitollisia hyvälle musiikille siitä,\nettä se tarjosi heidän nautittavakseen niin monta eri muotoa, he\neivät suvainneet muuta kuin omaansa. Vimmattu sota jakoi tähän aikaan\nmuusikot kahteen armeijaan: kontrapunktin ja harmonian kannattajiin.\nToiset vaativat ankarasti, että musiikkia tuli lukea vaakasuoraan, ja\ntoiset, että sitä tuli lukea pystysuoraan. Jälkimäiset eivät tahtoneet\nkuulla puhuttavan muusta kuin maukkaista akordeista, sulavista\njaksoista ja mehukkaista soinnuista: he puhuivat musiikista aivan\nkuin sokerileivoskaupasta. Edelliset eivät sallineet kiinnitettävän\nhuomiota korvaan, tuohon nahkalappuseen: musiikki oli heistä puhe,\nparlamentaarinen seura, jossa puhujat olivat yhtaikaa äänessä,\nvälittämättä siitä, olivatko toiset vielä lopettaneet. Vähät siitä,\nvaikkei heitä kuultu! Heidän esityksensä voitiin seuraavana päivänä\nlukea _Journal officiel'in_ palstoilta: musiikki oli tarkoitettu\nluettavaksi, eikä kuunneltavaksi. Kun Christophe ensi kertaa kuuli\npuhuttavan tästä kiistasta _vaakasuoralaisten ja pystysuoralaisten_\nvälillä, ajatteli hän, että he olivat kaikki hulluja. Kun häntä\nkehotettiin asettumaan joko peräkkäis- tai päällekkäis-armeijan\npuolelle, vastasi hän heille tavallisella mielilauseellaan, joka ei\nsuinkaan ollut mikään kohteliaisuus:\n\n-- Hyvät herrat, kaikkien vihollinen!\n\nJa kun he eivät niin vähällä hellittäneet, kysyen:\n\n-- Millä on musiikissa suurempi merkitys, kontrapunktilla vai\nharmonialla?\n\nHän vastasi:\n\n-- Musiikilla. Näyttäkää minulle omanne.\n\nOmasta musiikistaan olivat he kaikki yksimielisiä. Nämä urheat\nsotijat, jotka pehmittivät toisiaan minkä ennättivät, jolleivät\npehmittäneet jotakin kuuluisaa vainajaa, jonka maine eli liian\nkauan, sulivat sovintoon yhteisestä intohimosta: musikaalisen\nisänmaallisuutensa hehkusta. Ranska oli heistä suuri musiikkimaa. He\njulistivat yhteen ääneen Saksan vallastasyöksymistä. -- Christophe ei\nsiitä loukkaantunut. Hän oli itse siinä määrin tuominnut maatansa,\nettei voinut hyvällä tunnolla väittää tätä arvostelua vastaan. Mutta\npuhe ranskalaisen musiikin paremmuudesta hämmästytti häntä hieman:\ntotta puhuen hän näki siitä menneisyydessä sangen vähän jälkiä.\nRanskalaiset muusikot väittivät kuitenkin, että heidän taiteensa oli\njo sangen varhaisina aikoina ollut ihailtava. Paremmin ihannoidakseen\nranskalaista musiikkia alkoivat he muuten pilkata kaikkia edellisen\nvuosisadan ranskalaisia kuuluisuuksia, lukuunottamatta yhtä ainoata\nerittäin hyvää ja aitoa mestaria, -- joka oli belgialainen. Tämän\nteloituksen jälkeen sopi paremmin ihailla arkaistisia mestareita, jotka\nkaikki olivat unohdettuja ja joista jotkut olivat tähän päivään saakka\nolleet aivan tuntemattomia. Päinvastoin kuin Ranskan maallikkokoulut,\njotka päiväävät maailman alkavan Ranskan vallankumouksesta, pitivät\nmuusikot sitä valtavana vuoriketjuna, jonka harjalle oli noustava\nvoidakseen ihailla sen takaista musiikin kulta-aikaa, taiteen\nEldoradoa. Pitkän auringonpimennyksen jälkeen alkoi kulta-aika jälleen\nelpyä henkiin: kivinen seinä sortui; sävelten taika sai ihmeellisen\nkevään kukoistamaan; musiikin vanha puu pukeutui uuteen, tuoreeseen\nlehtivaippaan; harmonian penkereellä avasivat tuhannet kukat hymyilevät\nsilmänsä kohden uutta auringonnousua; kuului lähteitten hopeista\nsolinaa, purojen raikasta laulua: -- se oli idylli.\n\nChristophe ihastui. Mutta kun hän silmäili Pariisin teatterien\nohjelmia, näki hän aina Meyerbeerin, Gounod'n, Massenet'n, vieläpä\nMascagni'n ja Leoncavallo'n nimet, joiden musiikin hän liiankin\nhyvin tunsi. Ja hän kysyi ystäviltään, oliko tämä epäkaino musiikki,\nnämä tyttöjen pyörtymiset, nämä tekokukkaset, tämä hajuvesimyymälä\nse Armidan puutarha, jonka he olivat luvanneet hänelle näyttää. He\nhuudahtivat loukkaantuneen näköisinä: ne olivat heidän sanojensa mukaan\nkuolevan aikakauden viime rippeitä; kukaan ei niitä enää ajatellut.\n-- Todellisuudessa hallitsi _Cavalleria Rusticana_ yhä Koomillisessa\nOopperassa ja _Pagliacci_ Oopperassa. Massenet ja Gounod saivat\nsuurimmat tulot; ja musikaalinen kolminaisuus: _Mignon, Hugenotit\nja Faust_, oli jo reippaasti purjehtinut ohi tuhannen esityksen\nniemen. -- Mutta ne kaikki olivat vain ohimeneviä ilmiöitä, joihin\nei tullut kiinnittää huomiota. Kun nenäkäs tapaus panee sekaisin\njonkun teorian, ei mikään ole yksinkertaisempaa, kuin kieltää se.\nRanskalaiset arvostelijat kielsivät nämä hävyttömät teokset, he\nkielsivät yleisön, joka niille osoitti suosiotaan; ja helposti olisi\nsaanut heidät kieltämään koko musiikkidraaman. Musiikkidraama oli\nheistä kirjallisuuden haara, siis epäpuhdas. (He kun kaikki olivat\nkirjailijoita, torjuivat he kaikki sen varjon yltään.) Kaikki\nekspressiivinen, deskriptiivinen, suggestiivinen musiikki, sanalla\nsanoen kaikki musiikki, joka tahtoi jotakin sanoa, leimattiin\nepäpuhtaaksi. -- Jokaisessa ranskalaisessa on Robespierre'iä. Hänen\ntäytyy aina lyödä pää poikki joltakin henkilöltä tai asialta tehdäkseen\nne puhtaiksi. -- Suuret ranskalaiset musiikkiarvostelijat hyväksyivät\nainoastaan puhtaan musiikin ja jättivät kaiken muun rahvaalle.\n\nChristophe tunsi itsensä nöyryytetyksi ajatellessaan miten alhainen\nhänen makunsa oli. Häntä lohdutti hieman se seikka, että hän näki\nkaikkien näiden säveltäjien jotka halveksivat teatteria, itsekin\nkirjoittavan teatteria varten: heissä ei ollut ainoatakaan, joka ei\nolisi säveltänyt oopperoita. -- Mutta nekin olivat epäilemättä vain\nohimeneviä ilmiöitä. Heitä tuli arvostella, kuten he halusivat itse\ntulla arvostelluiksi, heidän puhtaan musiikkinsa mukaan. Christophe\netsiskeli heidän puhdasta musiikkiaan.\n\n\n\n\nThéophile Goujart vei hänet konsertteihin, joita pani toimeen\nkansalliselle taiteelle pyhittäytynyt seura. Siellä muokkailtiin ja\nkehitettiin vitkaan uusia kuuluisuuksia. Se oli suuri nurkkakunta,\nkokonainen pieni kirkko, jossa oli monta kappelia. Jokaisella\nkappelilla oli pyhimyksensä, jokaisella pyhimyksellä palvelijansa,\njotka mielellään panettelivat naapurikappelin pyhimystä. Christophe\nei aluksi nähnyt juuri minkäänlaista eroa näiden pyhimysten kesken.\nHän ei luonnollisestikaan voinut, tottunut kun oli aivan toisenlaiseen\ntaiteeseen, ymmärtää rahtuakaan tästä uudesta taiteesta; ja hän ymmärsi\nsitäkin vähemmän, kun luuli ymmärtävänsä.\n\nKaikki näytti hänestä kylpevän ainaisessa hämärässä. Se oli \"harmaata\nharmaalla\", jossa kaikki viivat oli hämmennetty, vajotettu, hetkittäin\nselveten ja jälleen häipyen. Näiden viivojen seassa oli jäykkiä,\njyrkkiä, aivankuin kulmaviivaimella vedettyjä piirtoja, jotka\ntekivät teräviä, laihan naisen olkapäätä muistuttavia kulmia. Toiset\naaltoilivat ja kiemuroivat kuin sikarin savu. Mutta kaikki sumeni\nharmaaseen. Eikö Ranskassa enää ollut aurinkoa? Christophe, joka\nkoko Pariisissa olonsa aikana ei ollut nähnyt muuta kuin sadetta ja\nsumua, oli jo valmis uskomaan, että niin oli laita. Mutta taiteilijan\ntehtävä on luoda auringonpaistetta sinne, missä sitä ei ennestään\nole. Nämä sytyttivät kylläkin pienet lyhtynsä, mutta ne olivat\nvain kuin kiiltomatojen tuiketta: ne eivät lämmittäneet lainkaan\nja niiden valokin oli kovin heikkoa. Teosten nimet vaihtelivat:\ntoisinaan oli kysymys keväästä, päivästä, rakkaudesta, elämänilosta\nja retkistä halki ketojen; musiikki itse ei vaihdellut lainkaan; se\noli aina yhtä yksitoikkoisen vienoa, kalpeata, raukeata, vähäveristä\nja näivettynyttä. -- Ranskassa oli valittujen kesken muotiasiana\npuhua hiljaa musiikissa. Ja heillä oli siihen täysi syy: sillä jos\nhe korottivat äänensä, huusivat he; keskitietä ei ollut. Ei ollut\nvalittavana muuta kuin hienostunut unteluus ja meluava mahtipontisuus.\n\nChristophe ravisti yltänsä uneliaisuuden, joka alkoi tarttua häneenkin,\nja katsahti ohjelmaansa; ja hän hämmästyi suuresti nähdessään, että\nnäillä pienillä sumukoilla, jotka purjehtivat harmaalla taivaalla, oli\ntarkoituksena esittää tarkasti määrättyjä aiheita. Sillä teorioista\nhuolimatta oli tämä puhdas musiikki miltei aina ohjelmamusiikkia tai\nainakin aihemusiikkia. Sättikööt he kirjallisuutta miten tahansa, he\ntarvitsivat kuitenkin kirjallisen kainalosauvan, johon nojata. Ja\nomituisia kainalosauvoja ne tavallisesti olivat! Christophe huomasi\nniiden aiheiden eriskummaisen lapsellisuuden, joita he koettivat\nkuvata. Siinä oli hedelmä- ja kasvitarhoja, kanaloita, musikaalisia\neläinkokoelmia, todellinen _Kasvitieteellinen puutarha_. Jotkut\ntransponoivat orkesterille tai pianolle Louvre'in tauluja tai Oopperan\nfreskoja; he siirsivät musiikkiin Cuyp'in, Baudry'n ja Paul Potter'in.\nSelityksistä sai tietää, milloin oli kysymys Pariksen omenasta,\nhollantilaisesta majatalosta tai valkoisen hevosen kaulasta. Se tuntui\nChristophe'ista vanhojen lasten leikiltä, joita ei huvittanut muu kuin\nkuvat; kun he eivät osanneet piirustaa, töhersivät he vihkoihinsa\nkaikkea, mitä heidän päähänsä pälkähti, ja kirjoittivat naivisti alle,\nettä tässä oli talon, tässä puun kuva.\n\nNäiden sokeitten kuvaniekkojen ohella, jotka näkivät korvillaan,\noli myös filosoofeja. He käsittelevät musiikissa metafyysillisiä\nkysymyksiä. Heidän sinfoniansa olivat abstraktisten periaatteiden\ntaistelua tai jonkun symboolin tai uskonnon esitystä. Ne olivat\nsamoja, jotka oopperoissaan pohtivat aikansa juriidisia tai\nsosiaalisia kysymyksiä: yleistä äänioikeutta ja naisen oikeuksia,\njoita Edustajakamarin ja Montmartre'n metafyysikot olivat jauhaneet.\nEi epäilty, etteikö musiikissa voisi käsitellä avioeroa, isyyden\ntoteamista ja kirkon ja valtion erottamista. Heidän joukossaan oli\nsekä maallikkosymbolisteja että kirkollisia symbolisteja. He panivat\nfilosoofiset lumppurit, sosioloogiset katutytöt, profeteeraavat\nleipurit ja apostooliset kalastajat laulamaan. Goethe puhui jo\noman aikansa taiteilijoista, jotka \"esittivät Kantin ajatuksia\nvertauskuvallisissa tauluissa\". Christophe'in aikalaiset kirjoittivat\nsosiologiaa 16-osanuoteilla. Zola, Nietzsche, Maeterlinck, Barres,\nJaurés, Mendés, Evankeliumit ja Punainen mylly olivat sen kaivon\nlähteitä, josta oopperoiden ja sinfoniojen tekijät ammensivat\najatuksensa. Moni heistä oli Wagnerin esimerkin tartuttamana\nhuudahtanut: \"Minäkin olen runoilija!\" -- ja he piirsivät luottavaisina\nnuottiensa alle loppusointuisia tai loppusoinnuttomia säkeitä\nkansakoulutyyliin tai dekadenttisen nurkkanovellin makuun.\n\nKaikki nämä ajattelijat ja runoilijat olivat puhtaan musiikin\npuoltajia. Mutta siitä he mieluummin vain puhuivat. -- Joskus he sitä\nkirjoittivatkin. Se oli silloin musiikkia, joka ei tahtonut sanoa\nmitään. Onnettomuudeksi he siinä usein onnistuivatkin: se ei sanonut\nmitään -- ei ainakaan Christopheille. -- Tulee lisätä, että hänellä ei\nollut avainta.\n\nYmmärtääkseen ulkolaista musiikkia, täytyy vaivautua sen kielen\noppimiseen, eikä luulla osaavansa sitä ennalta. Christophe luuli niin,\nkuten kaikki hyvät saksalaiset. Mutta sen saattoi antaa anteeksi.\nMoni ranskalainenkaan ei ymmärtänyt paremmin kuin hän. Samoinkuin\nne Ludvig XIV:n aikuiset saksalaiset, jotka siinä määrin pyrkivät\npuhumaan ranskaa, että vihdoin unohtivat oman kielensä, niin olivat\nXIX:n vuosisadan ranskalaiset muusikot niin kauan laiminlyöneet omansa,\nettä heidän musiikistaan oli tullut jonkunlaista ulkolaista murretta.\nAivan viime aikoina oli herännyt liike ranskan puhumiseksi Ranskassa.\nKaikki eivät siinä onnistuneet: tapa oli liiaksi juurtunut. Joitakuita\npoikkeuksia lukuunottamatta heidän ranskansa oli belgialaista tai oli\nsillä germaaninen tuoksu. Olihan siis luonnollista, että saksalainen\nsaattoi siitä erehtyä ja selittää järkähtämättömään tapaansa, että\nse oli perin huonoa saksaa, eikä merkinnyt mitään, koska hän ei sitä\nymmärtänyt.\n\nChristophe ei tässä tehnyt poikkeusta. Ranskalaiset sinfoniat tuntuivat\nhänestä abstraktiselta kaunopuheisuudelta, jossa musikaaliset\nteemat olivat vastakkain tai päällekkäin aivankuin aritmeettisissa\nlaskutoimituksissa: niiden yhdistelmäin ilmaisemiseen saattoi niiden\nsijasta yhtä hyvin käyttää numeroita tai aakkosten kirjaimia. Eräs\nrakensi teoksen yhden ainoan sointukaavan etenevälle kehkeämiselle;\nse ilmaantui täydellisenä vasta viimeisen sivun viimeisessä osassa,\nollen yhdeksän kymmenettäosaa teoksesta toukan kehitysasteella. Toinen\nsommitteli kokoon variatsiooneja teemasta, joka näyttäytyi vasta\nlopussa, laskeutuen vähitellen monimutkaisesta yksinkertaiseen. Ne\nolivat perin oppineita leikkikaluja. Täytyi olla samalla sangen vanha\nja sangen lapsellinen voidakseen olla niistä huvitettu. Ne olivat\nvaatineet keksijöiltään suunnattomia ponnistuksia. He uhrasivat vuosia\nyhden fantasian kirjoittamiseen. He ahersivat hiuksensa harmaiksi\netsiessään uusia akordiyhdistelmiä, -- ilmaistakseen...? Vähät siitä,\nmitä! Uusia ilmaisuja. Kuten elin luo tarpeen, sanotaan, niin päätyy\nilmaisukin aina luomaan ajatuksen: tärkeintä vain on, että se on uusi.\nUusi, millä hinnalla tahansa! He pelkäsivät sairaaloisesti \"ennen\nsanottua\". Parhaimmatkin se oli lamauttanut. Tunsi että he alati\npelokkaina vartioivat itseään, pyyhkivät mitä olivat kirjoittaneet\nja kyselivät itseltään: \"Ah! hyvä Jumala! missä olenkaan ennen\nkuullut tämän?\"... On muusikoita, -- varsinkin Saksassa, -- jotka\nkuluttavat aikansa liimaamalla toisten säveliä peräkkäin. Ranskalaiset\ntutkivat tarkasti jokaista sävellausettaan, ettei se vain ollut siinä\nsävel-luettelossa, joita muut olivat käyttäneet, ja korjailivat\nlakkaamatta, muutellen nenänsä muotoa niin, ettei se enää ollut minkään\ntietyn nenän näköinen, eikä yleensäkään nenän näköinen.\n\nMutta sillä he eivät saaneet Christophe'ia petetyksi: he saattoivat\nminkä ennättivät verhoutua monimutkaiseen kieleen, näytellä\nyli-inhimillistä innostusta, vääntelehtiä orkestraalisissa\nkouristuksissa tai viljellä epäorgaanisia harmomoja, yksitoikkoisia\nynistyksiä ja Sarah-Bernhardt-deklamointia, jotka aina alkoivat\nsäveleen ohella ja vaelsivat tuntikausia kuin torkuksissa kulkevat\nmuulit livettävän jyrkänteen reunalla, -- Christophe tunsi aina naamion\nalla samat pienet, kylmät, tyhjät sielut, ylenmäärin parfymoidut\nGounod'n ja Massenet'n tapaan, mutta luonnottomammin. Ja hän toisti\nGluckin epäoikeutetut sanat ranskalaisista:\n\n-- Antaa heidän puuhata: he palaavat kuitenkin aina renkutuksiinsa.\n\nHe vain koettivat kaikin voimin tehdä sävellyksensä hyvin oppineiksi.\nHe käyttivät kansanlauluja teemoiksi korkeaoppisiin sinfonioihin,\njotka muistuttivat Sorbonne'in väitöskirjoja. Se oli päivän suuri\nhuvitus. Eri maiden kansanlaulut otettiin vuoroonsa käytäntöön. -- Ja\nhe muodostelivat niitä yhdeksännen sinfonian tai Franck'in kvartettien\ntapaisiksi, mutta paljoa vaikeammiksi. Yksi ja toinen sai pienen,\nkirkkaan ajatuksen. Heti kiiruhti hän sotkemaan siihen toisen, joka\nei merkinnyt mitään, mutta sorahteli julmasti ensimäistä vastaan. --\nJa kaikesta tunsi, että nämä miehet olivat niin perin tyyniä, niin\nliikahtamattoman tasapainoisia!...\n\nJohtaessaan näitä teoksia nuori, moitteeton, raju kapellimestari\nhuitoi, leiskui ja tempoi Michel-Angelon liikkein, aivankuin\nolisi ollut kysymyksessä Beethovenin tai Wagnerin armeijain\nhenkiinherättäminen. Yleisö, -- osaksi salonkiväkeä, joka oli kuolla\nikävään, mutta joka ei mistään hinnasta maailmassa olisi halunnut\nluopua kunniasta maksaa kalliisti mainehikkaasta ikävästä, -- osaksi\noppilaita, jotka olivat onnellisia saadessaan näyttää kouluviisauttaan,\nselvitellessään ohimennen ammatin rihmoja, -- osoitti tuhlaten\nmieletöntä suosiota, joka vastasi orkesterinjohtajan liikkeitä ja\nmusiikin pauhua...\n\n-- Suursuisia olette! sanoi Christophe.\n\n(Hänestä oli näet tullut täysi pariisilainen.)\n\nMutta on helpompi perehtyä Pariisin murteeseen kuin sen musiikkiin.\nChristophe tuomitsi hänelle ominaisella intohimoisuudella ja\nsaksalaisille synnynnäisellä kykenemättömyydellä ymmärtää ranskalaista\nmusiikkia. Hän oli ainakin vilpitön ja olisi ollut valmis tunnustamaan\nhairahduksensa, jos hänelle olisi todistettu, että hän oli erehtynyt.\nNiinpä hän ei pitänytkään itseään sitovina omia tuomioitaan ja jätti\noven selkosen seljälleen uusien vaikutelmien varalle, jotka ehkä\nsaattoivat muuttaa hänen mielipiteensä.\n\nNykyisinkään hän ei ollut tunnustamatta tälle musiikille suurta kykyä,\nmielenkiintoista aineistoa, harvinaisia rytmi- ja harmonialöytöjä,\nhienojen, pehmeiden, loistavien kankaiden valikoimaa, värien\nkimmellystä ja loppumatonta keksintäkyvyn ja henkevyyden tuhlausta.\nChristophe nautti siitä ja otti siitä oppia. Kaikilla näillä pikku\nmestareilla oli äärettömän paljon enemmän hengen vapautta kuin\nSaksan säveltäjillä; he jättivät urheasti valtatien ja samosivat\nmetsien halki. He koettivat kulkea eksyksiin. Mutta he olivat niin\nviisaita pikku lapsia, ettei se heille onnistunut. Toiset joutuivat\njo kaksikymmentä askelta otettuaan takaisin valtamaantielle. Toiset\nväsyivät heti ja pysähtyivät siihen, missä olivat. Oli niitäkin,\njotka olivat jo melkein saapuneet uusille poluille; mutta sen sijaan,\nettä olisivat niitä seuranneet, he istahtivat pientareelle ja\nvetelehtivät puun alla. Heiltä puuttui ennen kaikkea tahtoa, voimaa;\nheillä oli kaikki muut lahjat, -- yhtä vain puuttui: väkevätä elämää.\nNäytti siltä, että tätä ponnistusten määrää oli käytetty sekavasti\nhyödyksi, ja että se hupeni tielle. Vain harvoin nämä taiteilijat\nkykenivät pääsemään selville luonteestaan ja suuntaamaan voimansa\njärkähtämättömästi tiettyä päämäärää kohden. Se oli seurauksena tuosta\nranskalaisesta anarkiasta, joka tuhlaa suunnattomat määrät lahjakkuutta\nja hyvää tahtoa, antamalla epävarmuuden ja ristiriitaisuuksien tehdä\nne tyhjäksi. Tuskinpa oli ainoatakaan tapausta, jolloin joku heidän\nsuurista säveltäjistään, joku Berlioz, joku Saint-Saëns, -- ettemme\nmainitsisi aivan tuoreimpia, -- ei olisi takertunut itseensä, jolloin\nheissä ei olisi riehunut itsetuhon ja itsekieltämisen kiihkoa, tarmon,\nuskon ja ennen kaikkea sisäisen kompassin puutteessa.\n\nChristophe ajatteli nykypäivien saksalaisten röyhkeällä ylenkatseella:\n\n-- Ranskalaiset kykenevät ainoastaan tuhlailemaan voimansa\nkeksintöihin, joilla he eivät tee mitään. He tarvitsevat aina jonkun\nvieraan mestarin, jonkun Gluckin tai Napoleonin, joka korjaa heidän\nvallankumoustensa hedelmät.\n\nJa hän hymyili mielessään \"Brumairekuun kahdeksannelletoista päivälle\".\n\n\n\n\nKeskellä anarkiaa koetti kuitenkin muuan ryhmä palauttaa järjestystä\nja kuria sekä taiteilijoiden että yleisön keskuuteen. Ensi\ntöikseen se oli ottanut latinalaisen nimen, joka toi mieleen erään\nkirkollisen laitoksen, joka oli kukoistanut kolme- tai neljätoista\nvuosisataa sitten, goottien ja vandaalien suurten vaellusten aikoina.\nChristophe'ia hiukan kummastutti, että mentiin niin kauas taaksepäin.\nTotta kyllä, että täytyi olla vallitseva näköala yli oman aikansa.\nMutta oli tarjona vaara, että neljäntoista vuosisadan korkuinen\ntorni oli hieman epämukava tähystyspaikka, josta paremmin sopi\nseurata tähtien liikuntoja kuin nykyisten ihmisten elämää. Christophe\nrauhoittui pian huomatessaan, että nämä Gregorius pyhän pojat oleilivat\nvain harvoin tornissaan; he nousivat sinne ainoastaan kaiuttamaan\nkelloja. Muun ajan he viettivät kirkossa sen juurella. Christophe,\njoka oli muutaman kerran läsnä näissä jumalanpalveluksissa, huomasi\nvasta jonkun ajan kuluttua, että ne olivat katoolisia; hän oli\naluksi luullut, että he kuuluivat johonkin pieneen protestanttiseen\nlahkoon. Maahan kumartunutta yleisöä; hurskaita, suvaitsemattomia,\nriidanhaluisia oppilaita; heidän etunenässään perin puhdas, perin\nkylmä, itsepäinen ja hieman lapsellinen mies, uskonnollisen, moraalisen\nja taiteellisen opin koskemattomuuden kannattaja, joka abstraktisin\nlausein selitti musiikin evankeliumia pienelle valittujen piirille,\ntuomiten levollisena ylpeyden ja kerettiläisyyden. Hän luki niiden\nsyyksi kaikki taiteen virheet ja ihmiskunnan paheet: renesanssin,\nuskonpuhdistuksen ja nykyisen juutalaisuuden, jonka hän pani samaan\nsäkkiin. Musiikin juutalaiset tuomittiin poltettaviksi _in effigie_,\nkun heidät ensin oli puettu häpäiseviin pukineihin. Suuri Händel\nruoskittiin. Johann Sebastian Bach yksin sai vapahduksen Herran\narmosta, joka hänessä tunsi erehdyksestä protestantiksi tulleen.\n\nTemppeli Saint-Jacques-kadun varrella harjoitti apostoolista\nlähetystyötä: siellä pelastettiin sieluja ja musiikkia. Siellä\nannettiin metcodillista ohjausta, miten tullaan neroksi. Uutterat\noppilaat sovelluttivat näitä määräyksiä suurella vaivalla ja täydellä\nvarmuudella. He näyttivät tahtovan hurskaalla aherruksellaan\nsovittaa esi-isiensä rikollisen kevytmielisyyden: Auberit, Adamit\nja tuon päätuomitun, tuon pirullisen aasin, Berlioz'in, paholaisen\nihmishahmossa, _diabolus in musica_. Kiitettävällä hehkulla ja\nvilpittömällä hartaudella levitettiin tunnustettujen mestarien\npalvelemista. Kymmenisen vuoden kuluessa oli saatu paljon valmista\naikaan; ranskalainen musiikki oli muuttanut muotoaan. Eivät ainoastaan\nranskalaiset musiikkiarvostelijat, vaan itse säveltäjätkin olivat\noppineet musiikkia. Nyt tapasi säveltäjiä, vieläpä virtuoosejakin,\njotka tunsivat Bachin teoksia. Se ei ollut niinkään tavallista, ei edes\nSaksassa! -- Paljon tarmoa uhrattiin varsinkin taisteluun ranskalaisen\nhengen kotirakkautta vastaan. Kaikki he elävät huoneisiinsa\nsulkeutuneina ja kammoavat ulosmenoa. Heidän musiikissaankaan ei\nole ilmaa: se on suljettujen kamarien ja leposohvien musiikkia,\nliikkumatonta musiikkia. Siis aivan päinvastoin kuin joku Beethoven,\njoka sävelsi vaeltaessaan halki kenttien, kuppelehtiessään alas\njyrkänteitä, kulkiessaan pitkin askelin auringossa ja sateessa\nja säikyttäessään karjalaumoja huitomisellaan ja huudoillaan! Ei\nollut pelkoa, että Pariisin säveltäjät häiritsisivät naapureitaan\ninspiratsiooninta pauhulla, kuten Bonnin karhu. He asettivat\nsäveltäessäänkin sordiinon ajatuksilleen; ja seinäverhot estivät melun\nulkoa kuulumasta heidän korviinsa.\n\n_Schola_ oli koettanut puhdistaa ilmaa; se oli avannut ikkunat\nmenneisyyteen. Yksinomaan menneisyyteen. Se oli samaa kuin avata ne\npihalle eikä kadulle. Siitä ei ollut suurtakaan apua. Tuskin avattuaan\nikkunan, sulkivat he sen jälleen, aivankuin vanhat naiset, jotka\npelkäävät nuhaa. Siitä pääsi sisälle joku tuulahdus keskiajasta,\nBachista, Palestrinasta ja kansanlauluista. Mutta mitäpä se pyhitti?\nHuone tuoksui yhtä ummehtuneelta. Itse asiassa he viihtyivät siinä\nhyvin; he karttoivat suuria uudenaikaisia virtauksia. Ja jos he\ntunsivatkin enemmän taideasioita kuin muut, kielsivät he yhtä monta\nseikkaa taiteen alalla. Musiikki sai tässä piirissä opillisen luonteen;\nse ei ollut virvoitusväline: konsertit olivat historiallisia luentoja\ntai kasvatusesitelmiä. Liiaksi edistyneet ajatukset akademisoitiin.\nSuuri, jyrisevä Bach oli otettu kesytettynä kirkon helmaan. Hänen\nmusiikkinsa joutui näissä skolastisissa aivoissa samanlaisen muutoksen\nalaiseksi kuin Raamatun raivoisa, sensuaalinen sisältö englantilaisten\naivoissa. Mitä uuteen musiikkiin tulee, oli oppi, jota saarnattiin,\nsangen aristokraattista kirkollisuutta, joka koetti yhdistää kolmen tai\nneljän suuren musiikkikauden tunnusmerkit VI:lta XX:lle vuosisadalle.\nJos se olisi käynyt päinsä, olisi musiikin alalla saatu aikaan niitä\nsekasikiömäisiä rakennuksia vastaavia teoksia, joita jotkut Intian\nvarakuninkaat matkoilta palattuaan pystyttivät kaikilta maapallon\nkulmilta keräämistään kallisarvoisista aineksista. Mutta ranskalaisten\nterve järki pelasti kuitenkin heidät tuollaisesta barbaarisen\noppineisuuden suhdattomuudesta; he varoivat visusti sovelluttamasta\nteoriojaan käytäntöön; he menettelivät niiden suhteen samoin kuin\nMolière lääkäriensä: he ottivat vastaan määräykset, mutta eivät\nseuranneet niitä. Voimakkaimmat astuivat omaa tietänsä. Muu lauma\nkyhäili oppineita, vaikeasti-sulavia kontrapunktiharjoitelmia: niitä\nnimitettiin sonaateiksi, kvarteteiksi ja sinfonioiksi... -- \"Sonaatti,\nmitä vaadit minulta?\" -- Se ei tahtonut mitään muuta, kuin olla\nsonaatti. Ajatukset niissä olivat abstraktisia, nimettömiä, mutkikkaita\nja ilottomia. Se oli virheetöntä notaaritaidetta. Christophe, joka\naluksi oli ollut kiitollinen ranskalaisille siitä, etteivät he pitäneet\nBrahms'ista, havaitsi nyt että Ranskassa oli paljon pikku Brahms'eja.\nKaikki nämä kunnolliset, uutterat, omantunnontarkat työntekijät olivat\ntäynnä hyveitä. Christophe jätti heidän seuransa ylentyneellä mielellä,\nmutta perin ikävystyneenä. Se oli sangen hyvää, sangen hyvää... Miten\nihana oli ilma ulkona!\n\n\n\n\nPariisissa oli sentään muutamia riippumattomiakin muusikoita,\njotka eivät kuuluneet mihinkään kouluun. He olivat ainoat, jotka\nherättivät Christophe'in mielenkiintoa. Heistä yksin saattoi mitata\ntaiteen elinvoimaisuutta. Koulut ja nurkkakunnat ilmaisevat vain\npinnallista muotia tai tekaistuja teorioja. Mutta riippumattomilla,\njotka vetäytyvät omaan itseensä, on parempi mahdollisuus löytää\nomasta itsestään aikansa ja rotunsa todellinen ajatus. Totta on, että\nulkolaisen on heitä sen vuoksi vielä vaikeampi ymmärtää kuin muita.\n\nNiin oli laita Christophe'inkin, kun hän ensi kerran kuuli tuon\nkuuluisan teoksen, jota ranskalaiset ylistivät pilviin saakka ja jonka\njoku julisti suurimmaksi vallankumoukseksi musiikin alalla, mitä\nkymmeneen vuosisataan oli tapahtunut. -- (Vuosisadat eivät heille\npaljoakaan merkinneet: he eivät juuri omastaan irtautuneet.)\n\nThéophile Goujart ja Sylvain Kohn veivät Christophe'in Koomilliseen\nOopperaan kuulemaan _Pelléas ja Mélisande'ia._ He olivat kumpainenkin\nylpeitä näyttäessään hänelle tätä teosta: olisi melkein luullut, että\nse oli heidän tekemänsä. He antoivat Christophe'in ymmärtää, että\nsiitä avautuisi hänelle tie Damaskukseen. Näytännön alettuakin he\nyhä jatkoivat selityksiään. Christophe pyysi heitä olemaan ääneti ja\nkuunteli tarkkaavaisena. Ensimäisen näytöksen jälkeen hän kumartui\nSylvain Kohnin puoleen, joka silmät loistavina kysyi häneltä:\n\n-- No, veikkoseni, mitä sanot siitä?\n\nChristophe virkkoi:\n\n-- Onko se koko ajan tällaista?\n\n-- On.\n\n-- Mutta sehän ei ole mitään.\n\nKohn päästi huudahduksen ja nimitti häntä poroporvariksi.\n\n-- Ei kerrassaan mitään, jatkoi Christophe. Ei musiikkia, ei kehitystä.\nEi mitään tulosta, ei yhtenäisyyttä. Sangen hienoja harmonioja. Sangen\nhyviä pieniä orkesterivaikutuksia, jotka todistavat erittäin hyvää\nmakua. Mutta se ei ole mitään, ei kerrassaan mitään...\n\nHän ryhtyi jälleen kuuntelemaan. Vähitellen syttyi lyhtyyn tuli.\nHän alkoi erottaa jotakin hämärän keskeltä. Niin, hän tajusi varsin\nhyvin, että siinä oli tahallista kohtuuden tavoittelua Wagnerin\nihannetta vastaan, joka nieli draaman musiikin aaltoihin; mutta hän\nkysyi itseltään hieman iroonisesti, eikö tämän kieltäymys-ihanteen\nlaita ollut niin, että luovuttiin sellaisesta, mitä ei omistettu. Hän\ntunsi kautta koko teoksen vaivan pelkoa, vaikutuksen tavoittelua, joka\nsaatiin aikaan mitä pienimmillä ponnistuksilla, velttoa luopumista\nsiitä ankarasta ponnistuksesta, jota Wagnerin valtavat teokset\nvaativat. Häntä hieman hämmästytti tuo tasainen, yksinkertainen, kaino,\nohut lausunta, vaikka se tuntuikin hänestä hieman yksitoikkoiselta;\neikä hän saksalaisena pitänyt sitä todellisena. (Hänestä näet tuntui,\nettä kuta enemmän se tavoitteli todellista, sitä paremmin siitä\nhuomasi, kuinka huonosti ranskankieli soveltuu musiikkiin; se on\nliian loogillista ja hiottua, sillä on liian tarkat ääriviivat, se\non sinänsä oma maailmansa, mutta ilmanpitävästi suljettu.) Siitä\nhuolimatta oli yritys mieltäkiinnittävä, ja Christophe yhtyi mielellään\ntuohon taantumushenkeen, joka nousi vastustamaan Wagnerin taiteen\nkorkealentoista hurjuutta. Ranskalainen säveltäjä näytti hillityn\niroonisesti koettavan kuiskailla intohimoisia tunteita puoliääneen.\nRakkautta ja kuolemaa ilman huutoja. Vain tuskin huomattava sävelviivan\nvavahdus, vain joku orkesteri-väritys, aivankuin pieni nytkähdys\nsuupielissä, antoi aavistuksen siitä draamasta, joka sieluja järkytti.\nTuntui siltä, kuin säveltäjä olisi peljännyt välitöntä avomielisyyttä.\nHänellä oli nerokas maku, -- paitsi eräinä hetkinä, joina Massenet,\njoka uinuu jokaisen ranskalaisen sydämessä, heräsi hänessä ja saattoi\nhänet lyyrilliseksi. Silloin havaitsi kuulija hiukset liian vaaleiksi,\nhuulet liian punaisiksi, -- kolmannen tasavallan porvarisnaisen, joka\nnäytteli suurta rakkautta. Mutta ne hetket olivat poikkeuksellisia:\npieniä höllennyksiä siinä pakonalaisuudessa, johon tekijä oli\nalistunut; teosta yleensä hallitsi hienostunut yksinkertaisuus,\nyksinkertaisuus, joka ei ollut niinkään yksinkertaista, joka oli tahdon\ntuotetta, vanhan yhteiskunnan hienon hieno kukka. Christophe, tuo\nnuori barbaari, nautti siitä vain puoliksi. Varsinkin draaman runko,\nrunoelma, harmitti häntä. Hän oli näkevinään vanhenevan pariisittaren,\njoka näytteli lasta ja antoi kertoa itselleen satuja haltioista. Se\nei tosin ollut wagnerilaista ruikutusta, tunteellista ja kömpelöä,\naivankuin paksu rheiniläis-tyttö. Mutta ranskalais-belgialainen\nruikutus ei ollut sen kummempaa keimailuineen ja salonkilaverteluineen:\n-- \"kutrit\", \"pikku isä\", \"kyyhkyset\", -- ja kaikki tuo salamyhkäisyys\nmaailmannaisten makuun. Pariisilaissielut ihailivat itseään tässä\nnäytelmässä, joka imartelevan taulun tavoin näytti heille heidän\nraukean fatalisminsa, heidän budoarinirvanansa ja heidän pehmeän\nmelankoliansa kuvan. Ei jälkeäkään tahdosta. Ainoakaan ei tiennyt, mitä\ntahtoi. Ainoakaan ei tiennyt, mitä teki.\n\n-- Se ei ole minun syyni! Se ei ole minun syyni!... vaikeroivat\nnämä suuret lapset. Koko viiden näytöksen ajan, jotka tapahtuivat\nainaisessa hämärässä, -- metsissä, luolissa, maanalaisissa holveissa,\nruumishuoneissa, -- lentää räpyttelivät nämä etelän lintuset\nvaivaloisesti sinne tänne. Pienet linturaukat! kauniit, lauhat\nja hienot... Miten he pelkäsivät liian voimakasta valoa, raakoja\nliikkeitä, sanoja, intohimoja, elämää! Elämä ei ole hienostunut. Elämä\nei käsittele hansikkailla...\n\nChristophe kuuli kaukaa lähestyvien tykkien jyrinää, jotka ennen\npitkää saapuivat murskaamaan tämän hivuneen sivistyksen, tämän pienen,\nriutuvan Kreikan.\n\n\n\n\nTämä melankoolinen ja ylpeä säälikö se lie kaikesta huolimatta\nherättänyt hänessä myötätuntoa tätä teosta kohtaan? Varmaa vain\noli, että se kiinnitti hänen mieltään suuremmassa määrin, kuin\nhän olisi tahtonut tunnustaa. Vaikka hän teatterista poistuessaan\nyhä itsepintaisesti vastasi Sylvain Kohnille, että \"se oli sangen\nhienoa, sangen hienoa, mutta että siitä puuttui _Schwung'ia_.\n(lentoa), ja ettei siinä ollut hänestä kylliksi musiikkia\", varoi hän\nsekoittamasta _Pelléas'_ta muihin ranskalaisiin musiikkiteoksiin.\nTuo usvan keskellä palava lamppu veti häntä puoleensa. Hän huomasi\nmyöskin muita vireitä, eriskummaisia liekkejä, jotka loimuilivat sen\nympärillä. Nämä virvaliekit herättivät hänessä uteliaisuutta: hän\nolisi tahtonut lähestyä niitä saadakseen tietää, miten ne paloivat;\nmutta niitä ei ollut helppo tavoittaa. Näitä vapaita säveltäjiä, joita\nChristophe ei ymmärtänyt ja joita olisi ollut sitä mieltäkiinnittävämpi\ntarkastella, oli vaikea lähestyä. Heillä ei näyttänyt olevan tuota\nsuurta sympatian tarvetta, joka täytti Christophe'in. Yhtä tai kahta\npoikkeusta lukuunottamatta he näyttivät lukevan vähän, tietävän\nvähän, eikä heillä näyttänyt olevan sanottavasti tiedonhaluakaan.\nMelkein kaikki elivät syrjässä, toiset ulkopuolella Pariisia, toiset\nPariisissa, mutta ehdoin tahdoin eristäytyneinä ja sulkeutuneina\npieneen piiriin -- ylpeydestä, arkuudesta, vastenmielisyydestä tai\nvälinpitämättömyydestä. Niin pieni kuin heidän lukunsa olikin, olivat\nhe jakautuneet pieniin kilpaileviin ryhmiin, jotka eivät voineet sietää\ntoisiaan. He loukkaantuivat äärettömän helposti, eivätkä he kärsineet\nei vihollisiaan, ei kilpailijoitaan, eikä edes ystäviään, milloin nämä\nuskalsivat ihailla jotakin muuta säveltäjää kuin heitä tai milloin he\nrohkenivat ihailla heitä joko liian kylmästi, liian innostuneesti,\nliian arkisesti tai liian yltiöllisesti. Heitä oli miltei mahdoton\ntyydyttää. Jokainen heistä oli lopuksi antanut luottamuksen ja\npatentin jollekin arvostelijalle, joka mustasukkaisena vartioi\nepäjumalan jalkojen juurella. Siihen ei saanut kukaan muu kajota.\n-- Jollei heitä ymmärtänyt kukaan muu kuin he itse, eivät hekään\nymmärtäneet itseään sen paremmin. Puoluelaistensa ja oman mielipiteensä\nliehakoimina ja turmelemina he kadottivat pohjan oman taiteensa ja\nkykynsä arvioimiseen. Herttaiset mielikuvitustaiteilijat luulivat\nitseään reformaattoreiksi. Aleksandrialaiset taideniekat ryhtyivät\nkilpailemaan Wagnerin kanssa. He olivat melkein kaikki ylitarjoamisen\nuhreja. Joka päivä täytyi heidän hypätä korkeammalle entistään ja ennen\nkaikkea korkeammalle kuin heidän kilpailijansa. Nämä korkeushypyt\nPegasuksen selkään eivät heille aina onnistuneet; eivätkä niistä olleet\nhuvitettuja muut kuin jotkut ammattimiehet. He eivät välittäneet\nmitään yleisöstä, eikä yleisö välittänyt heistä. Heidän taiteellaan ei\nollut yhteyttä ihmisten kanssa, se oli musiikkia, joka sai ravintonsa\nyksinomaan musiikista, ammatista. Christophe sai sen vaikutelman, että\nvarsinkin juuri ranskalaiselle musiikille olisi ollut tarpeen etsiä\ntukea ulkopuolelta itseään. Tämä hontelo köynnöskasvi ei tullut toimeen\nilman tukea: se ei tullut toimeen ilman kirjallisuutta. Sillä ei ollut\nitsessään kylliksi tarkoitusta elämälleen. Sen hengitys oli heikkoa,\nse oli vähäverinen ja heikkotahtoinen. Se oli kuin raukea nainen, joka\nodottaa miehen syleilyä. Mutta tätä hentovartaloista, kalpeata, yltä\npäältä jalokivillä koristettua bysanttilaista keisarinnaa ympäröi parvi\neunukkeja: taidekeikareita, esteettejä ja arvostelijoita. Kansakunta ei\nollut musikaalinen; ja koko tämä parikymmentä vuotta suurella melulla\ntoitotettu ihastus Wagneriin, Beethoveniin tai Bachiin tai Debussy'hin\nei ulottunut pientä kastia ulommaksi. Tämä lukematon määrä konsertteja,\ntämä kaikin mokomin paisutettu musiikkitulva ei vastannut mitään\ntodellista yleisen maun kehityksessä. Se oli liiallinen muotirasitus,\njoka koski vain valiojoukkoa ja saattoi senkin keskuudessa sekasortoa\naikaan. Vain kourallinen ihmisiä rakasti todella musiikkia, eivätkä ne\nsuinkaan aina olleet niitä, jotka sillä eniten askartelivat: säveltäjiä\nja arvostelijoita. Ranskassa on sangen vähän muusikoita, jotka todella\nrakastavat musiikkia!\n\nNiin ajatteli Christophe, mutta ei tullut ajatelleeksi, että siten\non asian laita kaikkialla, ettei Saksassakaan ole paljoa enempää\ntodellisia muusikoita, ja ettei taiteessa suinkaan ole merkitystä\nsillä tuhantisella laumalla, joka ei siitä mitään ymmärrä, vaan\nsillä kourallisella, joka sitä rakastaa ja palvelee sitä ylevällä\nnöyryydellä. Oliko hän vielä nähnyt niitä Ranskassa? Luovia neroja ja\narvostelijoita, -- parhaimmat tekivät työtä hiljaisuudessa, etäällä\nmelusta, kuten Franck oli tehnyt, kuten tekivät nykyajan lahjakkaimmat\nsäveltäjät ja niin moni taiteilija, joka eli koko ikänsä varjossa\ntuottaakseen myöhemmin jollekin sanomalehtikirjailijalle kunnian hänen\nkeksimisestään ja hänen ystävyydestään, -- ja tuo tuntemattomien,\ntyöteliäitten oppineitten pieni armeija, joka kunnianhimoa vailla ja\nitsestään huolehtimatta kohotti jälleen kivi kiveltä Ranskan muinaista\nsuuruutta, tai joka kansan musikaaliselle kasvatukselle omistautuneena\nvalmisti Ranskan tulevaa suuruutta. Miten paljon olikaan siellä henkiä,\njoiden rikkaus, vapaus ja yleismaailmalliset harrastukset olisivat\nherättäneet Christophe'issa mielenkiintoa, jos hän olisi heidät\ntuntenut! Mutta hän oli tuskin vilaukselta nähnyt pari kolme heistä;\neikä hän tuntenut heitä muuten kuin heidän ajatustensa karikatyyrien\nvälityksellä. Hän näki vain heidän virheensä, joita taiteen alalla\ntavallisiksi käyneet apinat ja sanomalehdistön kauppamatkustajat\nkopioivat ja liioittelivat. Mikä häntä eniten tympäisi tässä\nmusiikkirahvaassa, oli sen formalismi. Koskaan ei näiden miesten\nkesken ollut kysymys muusta kuin muodosta. Tunteesta, luonteesta,\nelämästä ei sanaakaan! Ei yhdelläkään heistä ollut aavistusta siitä,\nettä jokainen todellinen muusikko elää erikoisessa sävelten maailmassa\nsamoinkuin muut ihmiset näkyväisessä maailmassa, ja että heidän\npäivänsä vierivät ainaisina sävelaaltoina. Musiikkia on ilma, jota hän\nhengittää, taivas, joka kaartuu hänen yllään. Luonto heijastuu hänen\nsieluunsa musiikkina. Hänen sielunsakin on musiikkia; musiikkia kaikki,\nmitä hän rakastaa, vihaa, kärsii, pelkää, toivoo. Kun musikaalinen\nsielu rakastaa kaunista ruumista, näkee hän sen musiikin muodossa.\nRakkaat silmät, jotka lumoavat hänet, eivät ole siniset, harmaat,\neivätkä ruskeat: ne ovat musiikkia; hän tuntee ne nähdessään sävelten\nhyväilyn, ihanan akordin. Tämä sisäinen musiikki on tuhat kertaa\nrikkaampi sitä musiikkia, joka sitä ilmaisee, ja soitin on alhaisempi\nkuin se, joka sillä soittaa. Neroa mitataan elämän voimasta ja siitä,\nmiten se pystyy loihtimaan sitä ilmi taiteen, tuon epätäydellisen\nsoittimen avulla. -- Mutta kuinka monella Ranskassa on sellaisesta\naavistusta? Tälle kemistikansalle ei musiikki näytä olevan muuta kuin\nsävelten sommittelutaitoa. He luulevat aakkosia kirjaksi. Christophe\nkohautti olkapäitään kuullessaan heidän itsekylläisinä sanovan, että\nymmärtääkseen taidetta täytyy tehdä abstraktsiooni ihmisestä. He\nolivat hyvin tyytyväisiä tähän paradoksiin, sillä he luulivat siten\nosoittavansa musikaalisuuttaan. Niin oli laita Goujart'inkin, tuon\nhölmön, joka ei ollut koskaan voinut käsittää, miten saattoi tarkalleen\nmuistaa jonkun sävellyssivun -- (hän oli koettanut saada Christophe'in\nselittämään tätä salaperäistä asiaa) -- ja joka tahtoi saada hänet\nvakuutetuksi siitä, että Beethovenin sielunsuuruudella ja Wagnerin\nsensualismilla ei ollut sen suurempaa osaa heidän musiikissaan kuin\njonkun maalarin mallilla muotokuvissa.\n\n-- Tuo osoittaa, vastasi Christophe hänelle lopulta kärsimättömänä,\nettei kauniilla vartalolla ole teistä sen enempää taiteellista arvoa\nkuin suurella kärsimyksellä. Mies parka!... Ettekö lainkaan aavista,\nettä täydellisesti kauniiden kasvojen sulo kohottaa sen maalauksen\nkauneutta, joka niitä esittää, samoinkuin suuren sielun kauneus sen\nmusiikin kauneutta, joka sitä kuvastaa... Mies parka!... Ammattiko\nyksin teitä huvittaa? Kunhan vain työ on hyvin suoritettu, on teistä\nkai yhdentekevää, mitä teos merkitsee?... Mies parka!... Te olette\nniiden ihmisten kaltainen, jotka eivät kuuntele sitä, mitä puhuja\nsanoo, vaan kuuntelevat hänen äänensä sointua ja katselevat mitään\nymmärtämättä hänen liikkeitään ja sanovat hänen puhuvan hiton hyvin...\nMies parka!... Mies parka!... Riivatun hölmö!\n\nMutta Christophe'ia ei harmittanut ainoastaan se tai tämä teoria, vaan\nkaikki teoriat. Hän oli kyllästynyt noihin loppumattomiin väittelyihin\nja bysanttilaisiin kiistoihin, noihin musiikkimiesten ainaisiin\nkeskusteluihin musiikista, yksinomaan musiikista. Se olisi saattanut\nkyllästyttää suurimmankin muusikon ikipäiviksi musiikkiin. Christophe\najatteli Musorgskijn tapaan, ettei muusikoille olisi hullummaksi\naika ajoin heittää kontrapunktinsa ja harmoniansa lukeakseen hyvää\nkirjallisuutta ja hankkiakseen elämänkokemusta. Nykyaikaiselle\nmusiikkimiehelle ei musiikki yksin riitä: siten ei nousta hallitsemaan\nvuosisataa ja kohota tyhjyyden yläpuolelle... Elämä! Koko elämä!\nKaikki nähdä, kaikki tietää, kaikki tuntea. Rakastaa, etsiä, puristaa\nsyleilyynsä totuus, -- kaunis Penthesilea, amatsoonien kuningatar, joka\npuree sitä, joka häntä suutelee!\n\nKyllin musiikkijaaritusta, jääkööt kaikki akordityöpajat! Nämä\nharmoniakeittiöiden juorut eivät ikinä opeta häntä keksimään\nainoatakaan uutta harmoniaa, joka ei olisi kummitus, vaan elävä olento.\n\nHän käänsi selkänsä näille Wagner-tohtoreille, jotka hautoivat\ntislaimiaan saadakseen jonkun Homunculuksen ilmestymään pulloon; hän\npakeni ranskalaisesta musiikista ja koetti oppia tuntemaan kirjallista\nympäristöä ja Pariisin seurapiirejä.\n\n\n\n\nChristophe, -- kuten miljoonat ihmiset Ranskassa, -- tutustui\naluksi jokapäiväisten sanomalehtien kautta aikansa ranskalaiseen\nkirjallisuuteen. Kun hän halusi mahdollisimman pian päästä\npariisilaisen ajatustavan perille ja samalla kehittyä kielenkäytössä,\nluki hän väkipakolla sangen omantunnontarkasti niitä lehtiä, joiden\nsanottiin olevan aitopariisilaisia. Ensimäisenä päivänä hän luki\nhirveästä uutisosastosta, jonka kertomukset ja tuokiokuvat täyttivät\nuseita sivuja, uutisen isästä, joka makasi viisitoistavuotiaan\ntyttärensä kanssa: tapaus esitettiin vallan luonnollisena, vieläpä\nvarsin liikuttavana. Toisena päivänä hän luki samasta lehdestä uutisen\nisästä ja hänen kaksitoistavuotiaasta pojastaan, jotka yhdessä\nmakasivat saman tytön kanssa. Kolmantena päivänä hän luki uutisen\nveljestä, joka makasi sisarensa kanssa. Neljäntenä kahdesta sisaresta,\njotka makasivat yhdessä. Viidentenä... Viidentenä hän heitti lehden\ninholla luotaan ja sanoi Sylvain Kohnille:\n\n-- Jopa jotakin! Mikä teitä vaivaa? Oletteko te sairaita?\n\nSylvain Kohn nauroi ja sanoi:\n\n-- Se on taidetta. Christophe kohautti olkapäitään:\n\n-- Te teette pilaa minusta. Kohn nauroi entistä makeammin:\n\n-- Eipä suinkaan. Katsokaahan tänne.\n\nHän näytti Christophe'ille vastikääntehtyä tiedustelua aiheesta\n\"Taide ja moraali\", jossa tultiin siihen tulokseen, että \"rakkaus\npyhittää kaiken\", että \"aistillisuus on taiteen kiihotin\", ettei\n\"taide voinut olla moraaliton\", että \"moraali oli jesuiittalaisen\nkasvatuksen keksintö\", ja että ainoa jolla oli merkitystä, oli \"halun\nvaltava voima\". -- Joukko kirjallisia todistuksia vakuutti lehdissä\nerään romaanin taiteellista puhtautta, joka kuvaili porttolan tapoja.\nUseat vastausten kirjoittajista olivat nykyisen kirjallisuuden\nsuurimpia nimiä tai ankaria arvostelijoita. Muuan perheiden runoilija,\nporvarillinen ja katoolinen, antoi taiteellisen siunauksensa eräälle\nsangen huolitellulle kuvaukselle kreikkalaisten huonoista tavoista.\nLyyrillisissä reklaamikirjoituksissa ylistettiin romaaneja, joissa\nuutterasti kuvailtiin irstailua kautta aikojen: Roomaa, Aleksandriaa,\nBysanttia, italialaista ja ranskalaista renesanssia, Suurta\nvuosisataa... se oli täydellinen kurssi tältä alalta. Muuan toinen\nkokoelma käsitteli maapallon eri seutuja: omantunnontarkat kirjailijat\nolivat antautuneet benediktiiniläismunkin kärsivällisyydellä\ntutkistelemaan viiden maanosan paheenpesiä. Ketään ei ihmetyttänyt,\nettä näiden nautinnon maantieteilijäin ja historioitsijain joukossa\noli eteviä runoilijoita ja mainioita kirjailijoita. Heitä ei erottanut\nmuista muu kuin heidän oppinsa. He esittivät moitteettomassa muodossa\narkaistisia ruokottomuuksia.\n\nMutta hämmästyttävintä oli nähdä kunnon miesten ja todellisten\ntaiteilijain, miesten, jotka nauttivat Ranskan kirjallisuudessa\noikeutettua tunnustusta, uurastavan tässä ammatissa, joka ei heille\nsopinut. Monet kuluttivat itsensä loppuun kirjoittaessaan toisten\ntapaan ruokottomuuksia, joita aamulehdet vähin erin julkaisivat.\nHe munivat säännöllisesti, määräpäivinä, kerran tai kaksi viikossa\ntekeleitään; ja niin jatkui vuosikausia. He munivat, yhä vain munivat,\nvaikkei heillä ollut mitään sanottavaa, kiduttaen aivojaan saadakseen\nniistä puserretuksi esille jotakin uutta, yhä mielettömämpää, yhä\nsäädyttömämpää: sillä kylläinen yleisö väsyi ruokalajien paljouteen ja\nsiitä tuntuivat riettaimmatkin nautinnon kuvitelmat laihoilta: täytyi\naina tarjota yli entisen määrän, -- tarjota yli toisten, yli omansa; --\nja he antoivat verensä ja sisälmyksensä; se oli surkeata ja naurettavaa\nnäytelmää.\n\nChristophe ei tuntenut tämän surullisen ammatin kaikkia salaisia\nvaikuttimia, ja vaikka hän olisi ne tuntenutkin, ei hän olisi ollut\nsen säälivämpi, sillä hänen silmissään ei mikään seikka maailmassa\nvoinut oikeuttaa taiteilijaa myömään taidettaan kolmestakymmenestä\nhopeapenningistä...\n\n-- Eikö edes niiden hyvinvoinnin turvaaminen, joita rakastaa?\n\n-- Ei sekään.\n\n-- Se ei ole inhimillistä.\n\n-- Ei olekaan kysymyksessä olla inhimillinen, on kysymyksessä olla\nmies... Inhimillinen!... Herra siunatkoon teidän kalpeamaksaista\ninhimillisyyttänne, jossa ei enää ole pisaraakaan verta!... Ei voi\nrakastaa kahtakymmentä seikkaa yhtaikaa, ei voi palvella monta\nHerraa!...\n\n... Christophe, joka työteliään elämänsä aikana ei ollut päässyt\nsaksalaisen pienen kotikaupunkinsa näköpiiriä ulommas, ei voinut\naavistaa, että tämä taiteellinen turmelus, joka niin julkeasti\nlevittelihe Pariisissa, oli yhteistä melkein kaikille suurille\nkaupungeille, ja hänessä heräsi siveellisen saksalaisen synnynnäiset\nennakkoluulot latinalaista moraalittomuutta kohtaan. Sylvain Kohn olisi\nhelposti voinut vastustaa häntä osoittamalla, mitä Spreen rannoilla\ntapahtui, ja paljastamalla hänelle Saksan keisarikunnan ylhäisön\nkauhean mädännäisyyden, jonka häpeän näiden piirien raakuus teki\nvieläkin inhoittavammaksi. Mutta Sylvain Kohn ei ajatellut käyttää sitä\nhyväkseen; se ei loukannut häntä sen enempää kuin Pariisinkaan tavat.\nHän ajatteli iroonisesti: \"Jokaisella kansalla on omat tapansa\", ja\nhänestä olivat sen maailman tavat, jossa hän eli, niin luonnollisia,\nettä Christophe sai sen käsityksen, että se oli koko rodun ominaisuus.\nNiinpä johtui hänkin, kuten hänen maanmiehensä, pitämään sitä\nmätähaavaa, joka jäytää Euroopan henkistä ylimystöä, ranskalaisen\ntaiteen varsinaisena vikana, latinalaisten rotujen vararikkona.\n\nChristophe'in ensi tutustuminen ranskalaiseen kirjallisuuteen\nteki häneen painostavan vaikutuksen, ja meni aikaa, ennenkuin se\nvähitellen hälveni. Oli kuitenkin teoksia, jotka eivät yksinomaa\nkäsitelleet sitä, mitä muuan näistä kirjailijoista nimitti komeasti\n\"olennaisten huvitusten mauksi\". Mutta kauneimmat ja parhaimmat\nniistä eivät päässeet hänen näköpiiriinsä. Ne eivät olleet sellaisia,\njotka olisivat etsineet Sylvain Kohnin ja hänen ystäviensä suosiota;\nne eivät välittäneet heistä, eivätkä he välittäneet niistä: he\neivät tunteneet toisiansa. Sylvain Kohn ei olisi koskaan puhunut\nniistä Christophe'ille. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että hän\nja hänen ystävänsä edustivat ranskalaista taidetta, ja että sen\npiirin ulkopuolella, jonka heidän mielipiteensä ja bulevardilehdet\nolivat pyhittäneet suuriksi miehiksi, ei ollut ainoatakaan kykyä, ei\ntaidetta, ei Ranskaa. Niistä runoilijoista, jotka olivat nykyisen\nranskalaisen kirjallisuuden kunnia, Ranskan kruunu, ei Christophe\ntiennyt mitään. Ainoastaan johonkin romaanikirjailijaan, joka kohosi\nkeskinkertaisuuksien merestä, johonkin Barrès'n ja Anatole France'in\nkirjaan hän tutustui. Mutta hän ei ollut vielä niin perehtynyt kieleen,\nettä olisi voinut täydellisesti nauttia toisen yleismaailmallisesta\ndilettantismista ja oppineesta ironiasta ja toisen epätasaisesta, mutta\njoskus mainiosta taiteesta. Hän tarkasteli jonkun aikaa uteliaana niitä\npieniä, ruukuissa olevia oranssipuita, joita kasvoi Anatole France'in\nkasvihuoneessa, ja niitä hentoja ja täydellisiä kukkia, joita kohosi\nBarrès'n sielun hautausmailla. Hän pysähtyi myös hetkeksi Maeterlinckin\nosaksi ylevän, osaksi yksinkertaisen neron eteen: siitä nousi\nhienostunut, yksitoikkoinen mystisismin lemu, joka unnutti aivankuin\nepämääräinen suru. -- Hän ravisti itseään, romahti jykevän voiman\nvirtaan, Zola'n lokaiseen romantismiin, jonka hän jo tunsi, ja pääsi\nsiitä erilleen parhaiksi hukkuakseen kirjallisuuden tulvaan.\n\nNäiltä tulvan peittämiltä kentiltä nousi _odor di femina_.\nSenaikuisessa kirjallisuudessa vilisi naismaisia miehiä ja naisia. --\nHyvä on, että naiset kirjoittavat, jos heillä on kyllin rehellisyyttä\nkuvailla sitä, mitä mies ei koskaan voi täysin nähdä: naissielun\nsyvintä olemusta. Mutta vain pieni osa uskalsi sitä yrittää;\nuseimmat kirjoittivat vain vetääkseen miehiä puoleensa: he olivat\nkirjoissaan yhtä valheellisia kuin salongeissaan; he kaunistelivat\nitseään ja liehittelivät lukijoita. Senjälkeen kun he eivät enää\nolleet kiihkojumalisia eikä heillä ollut rippi-isää, jolle kertoa\npieniä kolttosiaan, he kertoivat niitä yleisölle. Se oli todellinen\nsadekuuro romaaneja, jotka miltei aina olivat säädyttömiä, aina\nteennäisiä, joiden kieli tuntui sammaltelevan ja tuoksui kukille ja\nhyville parfymeille, -- liiaksi hyville parfymeille, -- ja myöskin\nkeskinkertaisille, -- ja levitti iänikuista, tungettelevaa, lämmintä ja\nimelän tympäisevää lemua. Sitä oli tämä kirjallisuus täynnä. Christophe\najatteli Goethen tavoin: \"Tehkööt naiset runoja ja kynäelmiä niin\npaljon kuin haluavat; mutta älkööt miehet kirjoittako naisten tapaan!\nSiitä en pidä!\" Hän ei voinut inhoamatta nähdä tätä keimailua, tätä\nepäilyttävää veikistelyä, tätä tunteilua, jota tuhlattiin etupäässä\nolennoille, jotka eivät olleet minkäänlaisen huomion arvoisia, tätä\ntyyliä, joka oli täynnä aatteilua, mairittelua ja aistillisuutta,\ntätä hienostuneisuuden ja raakuuden sekoitusta, näitä psykoloogisia\nkuorma-ajureita.\n\nChristophe käsitti kuitenkin, ettei hän kyennyt pätevästi\narvostelemaan. Sanojen markkinamelu oli tehnyt hänet kuuroksi. Oli\nmahdotonta kuulla niitä kauniita huilunsäveliä, jotka häipyivät melun\nkeskelle. Sillä näidenkin nautinto-kirjojen joukossa oli niitä, joiden\ntaustassa hymyili kuulas taivas ja Attikan kunnaitten harmooniset\nviivat, -- niiden joukossa oli paljon kykyä, paljon viehättävää, paljon\nelämänsuloa ja tyyli-iloa, ajatuksia, jotka muistuttivat Peruginon tai\nnuoren Raffaellon hekumallisia kaunottaria tai kaihoavia nuorukaisia,\njotka hymyilivät silmät puoliummessa rakkaushaaveilleen. Tästä kaikesta\nei Christophe nähnyt rahtuakaan. Mikään ei voinut ilmaista hänelle\nhallitsevia suuntia, yleisiä henkisiä virtauksia. Ranskalaisenkin olisi\nollut vaikeata päästä niistä selville. Ja ainoa huomio, joka hänen\nonnistui tällä erää tehdä, oli kirjatuotteiden suunnaton paljous, joka\ntuntui aivan maanvaivalta. Kaikki näyttivät kirjoittavan: miehet,\nnaiset, lapset, upseerit, näyttelijät, hienosto, rangaistusvangit. Se\nraivosi kulkutautina.\n\nChristophe luopui yrityksistään sillä kertaa. Hän tajusi, että Sylvain\nKohnin tapainen opas eksyttäisi hänet kokonaan. Se kokemus, mihin\nhän Saksassa oli tullut kirjallisista nurkkakunnista, saattoi hänet\ntäydellä syyllä epäilemään ympäristöään, hän ei liioin luottanut\nkirjoihin eikä aikakausilehtiin: niistä ei koskaan voinut tietää,\nedustivatko ne yksinkertaisesti jonkun satasen tyhjäntoimittajan\nmielipidettä, tai oliko ehkä kirjoittaja eräissä tapauksissa yksinomaan\noma yleisönsä. Teatteri antoi luotettavamman käsityksen yhteiskunnasta.\nSillä oli nykyisessä Pariisin elämässä aivan ennenkuulumaton sija.\nSe oli suunnaton keittiö, oikea Pantagruél [Rabelais'n samannimisen\nteoksen jättimäinen päähenkilö. Suom. muist.] ravintola, joka ei\nkuitenkaan kyennyt tyydyttämään näiden kahden miljoonan asukkaan\nruokahalua. Kolmisenkymmentä suurta teatteria, puhumattakaan pienistä\nteattereista, konsertti-kahviloista ja kaikenlaisista sekalaisista\nesityksistä, -- satasen näyttämöä, joissa näyteltiin joka ilta ja\njotka miltei kaikki olivat aina täynnä. Kokonainen kansa näyttelijöitä\nja virkailijoita. Ja tähän kuiluun heitettiin suunnattomia summia.\nNeljällä valtioapua nauttivalla teatterilla yksistään oli jo\npalveluksessaan kolmetuhatta henkilöä, ja ne nielivät kymmenen\nmiljoonaa. Ilveilijäin maine täytti koko Pariisin. Joka askeleella\nesittivät lukemattomat valokuvat, piirustukset ja karikatyyrit heidän\nvirnistyksiään ja muotejaan, gramofoonit heidän honotuksiaan ja\nsanomalehdet heidän arvostelujaan taiteesta ja politiikasta. Heillä oli\nerikoinen lehtensä. He julkaisivat muistelmiaan, jotka koskettelivat\nsekä herooisia että tuttavallisia puolia heidän elämästään. Muiden\npariisilaisten keskuudessa, noiden suurten vetelehtijä-lasten,\njotka kuluttivat aikansa apinoimalla toisiaan, nämä täydelliset\napinat käyttelivät valtikkaa; näytelmäkirjailijat olivat heidän\npääministerejään. Christophe pyysi Sylvain Kohnia viemään hänet tähän\nkuvajaisten ja varjojen valtakuntaan.\n\n\n\n\nMutta Sylvain Kohn ei ollut tällä alalla sen luotettavampi opas kuin\nkirjallisuudenkaan, ja Christophe'in ensimäinen vaikutelma, hänen\nsuosiollisella avullaan, Pariisin teattereista oli yhtä vastenmielinen\nkuin hänen vaikutelmansa niistä kappaleista, joita hän ensiksi luki.\nHänestä näytti kaikkialla vallitsevan sama aivoprostitutsioonin henki.\n\nNautinnon kauppiaitten keskuudessa oli kaksi koulua. Toinen oli vanhaa\nhyvää, kansallista mallia, karkeata, varsin likaista, kursailematonta\nnautintoa, joka iloitsi rumuudesta, vankasta ruuansulatuksesta,\nruumiillisista epämuodostuksista, alushoususillaan esiintyvistä\nmiehistä, sotilasleikinlaskuista, rapuliemi-, punapippuri- ja\nhapankaalikaskuista sekä yksityishuoneista, -- tuota \"miehistä\nsuorasukaisuutta\", kuten sitä heikäläiset nimittivät, joka oli\nyhdistävinään vallattomuuden ja moraalin, kun se neljän näytöksen\nkoiramaisuuksien jälkeen palauttaa Lain kirjaimellisen järjestyksen\nvoimaansa, viskaamalla sotkeutuneen juonen uhalla laillisen vaimon\naviomiehensä vuoteeseen, miehensä, jota hän aikoi pettää, -- (kunhan\nvain lain varjo tulee pelastetuksi, pelastuu myöskin hyve), -- tuota\nmässäilevää kunniallisuutta, joka puoltaa avioliittoa antamalla sille\nirstailun luonteen: -- gallialaista lajia.\n\nToinen koulu oli _modern-style'iä_. Se oli paljoa hienostuneempi, mutta\nmyös tympäisevämpi. Pariisilaistuneet juutalaiset ja juutalaistuneet\nkristityt, joita kuhisi teattereissa, olivat sinne tuoneet tuon\ntavallisen tunnesotkun, joka on rappeutuneen kosmopolitismin\ntunnusmerkki. Nämä pojat, jotka punastuivat isäinsä tähden, koettivat\nkieltää rotutietoisuutensa; ja se onnistui heille liiankin hyvin.\nRiisuttuaan yltään vuosisataisen sielunsa, ei heille jäänyt muuta\npersoonallisuutta kuin kyky sotkea yhteen muiden kansojen älyllisiä\nja moraalisia arvoja; he valmistivat niistä jonkunlaista sekasotkua,\neräänlaista _olla podrida'a_ [eräs espanjalainen liharuokalaji. S.\nm.]; se oli heidän tapansa nauttia taiteesta. Senaikuiset Pariisin\nteatterien mestarit loistivat taidolla vispilöidä sekaisin roskaa ja\ntunnetta, antaa hyveelle paheen tuoksu, paheelle hyveen tuoksu, kääntää\nylösalaisin kaikki ikä-, sukupuoli-, perhe- ja tunnesuhteet. Heidän\ntaiteellaan oli siten erikoinen tuoksu _sui generis_, joka lemusi\nhyvälle ja pahalle samalla kertaa, toisin sanoen sangen pahalle: he\nnimittivät sitä _amoralismiksi_.\n\nMuuan heidän mielisankareistaan siihen aikaan oli rakastunut ukko.\nHeidän teatterinsa tarjosivat niistä monipuolisen muotokuvakokoelman.\nTätä tyyppiä kuvaillessaan oli heillä tilaisuus tarjota lukemattomia\nmakupaloja. Toisinaan oli kuusikymmenvuotiaan sankarin uskottuna\nhänen oma tyttärensä; isä kertoi hänelle rakastajattarestaan; tytär\nkertoi isälle rakastajistaan; he neuvoivat toisiaan toverillisesti;\nkunnon isä auttoi tytärtään tämän aviorikoksissa; kunnon tytär ryhtyi\nsovittamaan uskotonta rakastajatarta, rukoili häntä palaamaan ja\nkäännytti hänet takaisin kodin helmaan. Toisinaan oli arvon ukko\noman rakastajattarensa uskottu; hän keskusteli tämän kanssa hänen\nmuista rakastajistaan ja tyytyi paremman puutteessa kuuntelemaan\nkertomuksia hänen irstailuistaan, vieläpä loppujen lopuksi alkoi\nniistä nauttiakin. Näki myös rakastajia, täysiä gentlemanneja, jotka\nryhtyivät entisten rakastajattariensa intendenteiksi, valvoen heidän\nkauppojaan ja paritteluaan. Hienoston naiset varastelivat. Miehet\nolivat parittajia, tytöt paheellisia kuin lesbolaiset. Tämä kaikki\ntapahtui hienoston keskuudessa, rikkaimmissa piireissä, -- ainoa\nseikka, joka otettiin huomioon. Sillä se kykeni tarjoamaan katsojille\nylellisyyden viehätysvoiman varjossa pilaantunutta tavaraa. Siten\nmaalattuna kasvoiltaan oli sillä huikea menekki torilla. Se oli nuorten\nnaisten ja vanhojen herrojen parasta herkkua. Siitä levisi ruumiinhaju\nja seralji-suitsutuksen tuoksu.\n\nTyyli oli yhtä sekalaista kuin tunteetkin. He olivat muodostaneet oman\nsotkukielensä, omaksuen kaikkien luokkien ja kansojen puhetavat; se oli\npedanttista, klassillista, lyyrillistä, sievistelevää, niljakasta ja\ntörkeätä, lörpöttelyn, teeskentelyn, karkeuden ja henkeväsanaisuuden\nsekoitusta, joka tuntui joltakin vieraalta murteelta. He olivat\niroonisia ja ilvehtivän humoristisia, eivätkä omanneet suurtakaan\nluontaista henkevyyttä; mutta ollen näppäriä he tekaisivat sitä varsin\nkätevästi kotitarpeiksi Pariisin malliin. Jollei kivi aina ollutkaan\nkirkkainta lajia, ja jos kehä miltei aina osoittikin eriskummallista\nja sullovaa makua, välkkyi se kuitenkin valkean hohteessa, ja se\nriitti. He olivat muuten varsin älykkäitä ja samalla tarkkoja, mutta\nlikinäköisiä huomiontekijöitä, heidän silmänsä kun olivat vuosisataisen\nkonttorityön turmelemat; he tarkastivat tunteita suurennuslasilla,\nnähden pikkuseikat suurina ja huomaamatta lainkaan suuria; heillä oli\nerikoinen maku rihkamakoreaan, eivätkä he kyenneet kuvaamaan muuta kuin\nsitä, mikä heistä, nousukaskeikareista, näytti hienoston ihanteelta:\nkourallista väsähtäneitä elostelijoita ja seikkailijoita, jotka\nkiistelivät jonkun varastetun rahasumman omistusoikeudesta ja joistakin\nkunniattomista naikkosista.\n\nJoskus puhkesi kuitenkin näiden juutalaisten kirjailijain oikea\nluonnonlaatu ilmoille, nousten esiin heidän olentonsa kätköistä\nties minkä mystillisen vastakaiun vaikutuksesta, jonka jonkun\nsanan tai tunteen sysäys oli herättänyt. Siitä syntyi silloin\nomituinen vuosisatain ja rotujen sekoitus; erämaan tuuli toi näihin\npariisilaisiin makuukammioihin merten takaa turkkilaisten basaarien\nummehtuneen hajun, hietikon häikäisevän hohteen, itämaiset näköhäiriöt,\npäihtyneen aistillisuuden, väkevät herjaukset, raivoisan, miltei\nkouristuksellisen neuroosin, hävityksen vimman; -- Simson -- joka\nvuosisadat oli istunut varjossa -- nousee äkisti leijonan tavoin ja\nravistaa raivolla temppelin pylväitä, niin että se luhistuu hänen ja\nhänen vihollisensa päälle.\n\nChristophe tukki nenänsä ja sanoi Sylvain Kohnille:\n\n-- Siinä on voimaa, mutta se löyhkää. Riittää jo! Lähtekäämme katsomaan\njotakin muuta.\n\n-- Mitä? kysyi Sylvain Kohn.\n\n-- Ranskaa.\n\n-- Tämä on Ranskaa! sanoi Kohn.\n\n-- Se ei ole mahdollista, virkkoi Christophe. Ranska ei ole tuollainen.\n\n-- Niin Ranska, niinkuin Saksakin.\n\n-- Sitä en usko. Kansalla, joka olisi tuollainen, ei olisi\nkahtakymmentäkään vuotta jäljellä: se haisee jo mädältä. On muutakin.\n\n-- Ei mitään parempaa.\n\n-- On muutakin, intti Christophe.\n\n-- Oh! onhan meilläkin kaunosieluja, tietysti, sanoi Sylvain Kohn, ja\nteattereita kaunosieluja varten. Niitäkö te haluatte nähdä? Voihan\nteidät sinne viedä.\n\nHän johti Christophe'in Théatre-Français'hin.\n\n\n\n\nSinä iltana esitettiin nykyaikaista proosanäytelmää, joka käsitteli\njuriidista kysymystä.\n\nHeti ensi sanoista alkaen oli Christophe ymmällä siitä, missä maailman\nkolkassa toiminta tapahtui. Näyttelijäin äänet kaikuivat ylenmäärin\nmuhkeina, vakavina, hitaina ja määrämittaisina; he äänsivät jokaisen\ntavun aivankuin olisivat halunneet antaa opetusta lausunnossa, ja he\ntuntuivat yhtämittaisesti skandeeraavan aleksandriineja traagillisin\nnikotuksin. Liikkeet olivat juhlallisia, miltei papillisia. Sankaritar,\njoka oli pukeutunut aamunuttuunsa aivankuin kreikkalaiseen peplumiin,\nnäytteli kädet koholla ja pää kumarruksissa ainaista Antigonea ja\nhymyili ikuisen uhrautuvaisuuden hymyä, moduloiden kauniin alttoäänensä\nsyvimpiä säveliä. Jalo isä asteli miekkailunopettajan askelin\nja automaattisin liikkein arvokkaana kuin hautajaisissa; se oli\nmustiin puettua romantiikkaa. Ensimäinen rakastaja kutisti kylmästi\nkurkkuansa ja rintaansa pusertaakseen esiin itkua. Näytelmä oli\nkirjoitettu nurkkanovelli-tragedian tyyliin: abstraktisia lausetapoja,\nbyrokraattisia määräyssanoja, akateemisia perifraaseja. Ei ainoatakaan\nodottamatonta liikettä tai huudahdusta. Alusta loppuun saakka tarkka\nkuin kellon koneisto. Asetettu probleemi, dramaattinen työsuunnitelma,\nnäytelmän luuranko, ei lihaa eikä verta, ainoastaan kirjan lauseita.\nArkoja ajatuksia näiden väittelyiden pohjalla, jotka tahtoivat käydä\nrohkeista: pieni, ynseä porvarissielu.\n\nSankaritar oli eronnut arvottomasta miehestään, jonka kanssa\nhänellä oli yksi lapsi, ja mennyt uudelleen naimisiin kunniallisen\nmiehen kanssa, jota hän rakasti. Oli osoitettava, että avioero\ntässäkin tapauksessa oli tuomittava sekä luonnon että ennakkoluulon\nkannalta. Se kävi varsin helposti päinsä: kirjailija sovitti niin,\nettä ensimäinen mies kerran yllätyksen kautta sai takaisin entisen\nvaimonsa. Yksinkertaisen, luonnonmukaisen katumuksen, ehkä syvän\nhäpeänkin sijasta, jota olisi seurannut sitä suurempi halu rakastaa\nja kunnioittaa toista, kunniallista miestä, tehtiin tästä tapauksesta\nsankarillinen, luonnonvastainen omantunnonasia. On varsin helppoa\nolla luonnottomasti hyveellinen! Ranskalaiset kirjailijat eivät näytä\nolevan tuttavallisessa suhteessa hyveeseen: he ampuvat aina ohi maalin\npuhuessaan siitä; on enää mahdotonta uskoa sitä. Tuntui siltä kuin\nolisi ollut tekemisissä Corneille'n sankarien, tragedian kuningasten\nkanssa. -- Ja eivätkö ne olekin kuninkaita, nämä miljoona-sankarit,\nnämä sankarittaret, jotka eivät herättäisi lainkaan mielenkiintoa,\njollei heillä olisi taloa Pariisissa ja paria, kolmea linnaa\nmaaseudulla? Rikkaus on sellaisille kirjailijoille ja yleisölle\nkauneutta, miltei hyvettä.\n\nYleisö hämmästytti vielä enemmän kuin näytelmä. Kaikki nuo\nloppumattomiin toistuvat epätodennäköisyydet nieli se kyllästymättä. Se\nnauroi aina aikanaan, milloin näyttelijä lausui ne sanat, joiden _tuli_\nnaurattaa, valmistettuaan ensin yleisöä niiden varalle, jotta se osaisi\najoissa varustautua nauramaan. Se niisti ja yski syvästi liikutettuna,\nmilloin nuo traagilliset nuket nyyhkyttivät, kiljuivat tai pyörtyivät\nvanhojen, pyhitettyjen kaavojen mukaan.\n\n-- Ja sanotaan, että ranskalaiset ovat kevytmielisiä! huudahti\nChristophe lähdettäessä teatterista.\n\n-- Kaikkeen riittää aikaa, sanoi Sylvain Kohn ilveillen. Tahdoitte\nnähdä hyvettä! Nyt näette, että sitä vielä on Ranskassa.\n\n-- Mutta eihän se ole hyvettä, huudahti Christophe, sehän on\nkaunopuheisuutta!\n\n-- Meillä on hyve teatterissa aina kaunopuheista.\n\n-- Oikeussalin hyvettä, sanoi Christophe; voiton vie liukaskielisin. En\nvoi sietää asianajajia. Eikö teillä ole runoilijoita Ranskassa?\n\nSylvain Kohn vei hänet runollisiin teattereihin.\n\n\n\n\nRanskassa oli runoilijoita, oli suuriakin runoilijoita, mutta heiltä\noli teatteri suljettu. Se oli avoinna vain riimittelijöille. Teatteri\non runoudelle sitä, mitä ooppera musiikille: _Sicut amori lupanar_\n[Niinkuin porttola rakkaudelle. Suom. muist.], kuten Berlioz sanoi.\n\nChristophe näki prinsessoja, jotka hyve saattoi kurtisaaneiksi,\njotka pitivät kunnianaan prostituoida itseään ja joita verrattiin\nKristukseen matkallaan ristinpuukalliolle; -- ystäviä, jotka pettivät\nystäviään pelkästä kiintymyksestä heihin; -- ylistetyn kolminaisuuden\nsotkuja; -- sankarillisia aisankannattajia: (tästä tyypistä oli tullut\neurooppalainen kauppatavara, kuten pyhästä syntisestä vaimosta;\nkuningas Markin [Wagnerin Tristan ja Isoldessa] esimerkki oli pannut\nheidän päänsä pyörälle: aivankuin pyhän Hubertuksen hirvi, eivät he\nenää esiintyneet muuten kuin sädekehällä varustettuina). Christophe\nnäki myöskin rakastelijatyttöjä, joissa intohimo ja velvollisuus oli\njoutunut ristiriitaan; intohimo vaati seuraamaan uutta rakastajaa;\nvelvollisuus neuvoi jäämään entiselle, ukolle, joka antoi rahoja\nja jota hän muuten petti. Lopulta he valitsivat sankarillisesti\nvelvollisuuden. -- Christophe'ista ei tämä velvollisuus suurestikaan\neronnut ilettävästä omanvoiton pyynnistä, mutta yleisö oli tyytyväinen.\nSana velvollisuus riitti sille; asiasta se ei välittänyt: lippu peitti\nkaupan.\n\nTaiteen huippukohta ja varmin menestys saavutettiin silloin, kun\nonnistuttiin yhdistää, mitä paradoksaalisimmalla tavalla, sukupuolinen\nmoraalittomuus ja Corneille'n sankaruus. Siten sai pariisilaisyleisö\nkaikinpuolisen tyydytyksen: sen henki, sen aistit ja sen retoorinen\ntaju saivat ravintonsa. -- Täytyy muuten tunnustaa, että se oli\nirstauttaan kielevämpi. Kaunopuheisuus oli sen parhainta nautintoa.\nSe olisi antanut ruoskia itseään kauniin esityksen vuoksi. Hyve tai\npahe, hullunkurinen sankaruus tai mateleva alhaisuus: ei ollut sitä\npilleriä, jota yleisö ei olisi niellyt, kun se vain oli sokeroitu\nsointuvilla riimeillä ja sanavuolaudella. Kaikki kelpasi kuplettien,\nvastaväitteiden ja johtopäätösten aiheeksi: rakkaus, kärsimys,\nkuolema. Ja kun he olivat valuttaneet sanatulvansa, luulivat he\nesittäneensä rakkautta, kärsimystä ja kuolemaa. Pelkkiä sanoja,\npelkkää leikkiä. Kun Hugo antoi ukkosensa jyrähdellä, vaimensi hän\nsen heti sordiinilla (kuten eräs hänen apostolinsa sanoi), jottei\npelottaisi pientä lastakaan. -- (Apostoli oli vakuutettu siitä, että\nhän lausui kohteliaisuuden.) -- Heidän taiteessaan ei milloinkaan\ntuntenut luonnon voimaa. He hienostuttivat kaiken. Kuten musiikissakin,\n-- ja vielä enemmän kuin musiikissa, joka oli Ranskassa nuorempi\nja suhteellisesti naivimpi taiteenhaara, -- he kammosivat \"ennen\nsanottua\". Lahjakkaimmatkin koettivat aina kylmäverisesti sanoa\npäinvastaista kuin muut. Menettelytapa oli lapsellisen yksinkertainen:\nvalittiin joku kaunis legenda tai lastensatu ja annettiin niille aivan\nniiden sisällön vastainen merkitys. Siten pieksivät Sinipartaa hänen\nvaimonsa, tai Polyfemos uhrautui hyvyyttään Aciksen ja Galatean onnen\nhyväksi ja puhkaisi silmänsä. Tässä kaikessa ei ollut muuta vakavaa\nkuin muoto. Sen lisäksi tuntui Christophe'ista (vaikkei hän ollutkaan\npätevä tuomari sillä alalla), että nämä muodon mestarit olivat pikemmin\npikkumestareita ja jäljittelijöitä kuin suuria kirjailijoita, oman\ntyylinsä luojia, jotka maalaavat levein vedoin.\n\nHe leikkivät taiteilijoita. He leikkivät runoilijoita. Missään ei\nrunollinen valhe rehottanut niin röyhkeänä kuin sankarinäytelmässä. He\nluonnostivat sankarin varsin eriskummalliseksi:\n\n    Suurenmoinen sielu tärkeint' on,\n    kotkansilmä, otsa kuin holvi portikon,\n    näkö valtava, liikuttava, loistavainen,\n    sydän väräjöivä, katse unelmainen.\n\nTällaiset säkeet otettiin vakavalta kannalta. Näiden suurien sanojen,\nnäiden töyhtöjen, näiden teatteriparaadien, tinamiekkojen ja\npahvikypärien valepuvun alta tunsi aina jonkun Sardou'n parantumattoman\ntyhjänpäiväisyyden, tuollaisen urhean laulunäytelmänkirjoittajan, joka\nnäyttelee historiaa nukketeatterissa. Mitä saattoi todellisuudessa\nvastata jonkun Cyrano'n sankaruus? Nämä miehet käänsivät nurin taivaan\nja maan, nostattivat haudoistaan keisarin ja hänen legioonansa, Liigan\njoukot, renesanssin kondottierit, kaikki ne inhimilliset hirmumyrskyt,\njotka olivat autioittaneet maailmaa: -- ja tämän kaiken he tekivät\nnäyttääkseen jotakin verilöylyn kauhujen keskellä välinpitämätöntä\nmarionettia, jota ympäröi palkkasoturit ja vankihaaremit ja joka riutui\noikean romaanityhmyrin rakkaudesta jotakin naista kohtaan, jonka hän\noli nähnyt kymmenen, viisitoista vuotta sitten, -- tai Henrik IV:ttä,\njoka joutui murhamiehen uhriksi sentähden, että hänen rakastajattarensa\noli kylmentynyt häntä kohtaan.\n\nSiten näyttelivät nämä säyseät miehet kuninkaita ja kondottiereja, ja\nsellaiseksi he kuvittelivat sankarillista intohimoa. _Grand-Cyrus'n_\naikojen kuulujen pässinpäiden arvoisia jälkeläisiä, noiden ihanteen\ngascognelaisten, -- Scudéry'n ja La Calprenède'in, -- ikuista\nrotua, väärän, mahdottoman sankaruuden laulajia, sankaruuden,\njoka on todellisen sankaruuden vihollinen. -- Christophe havaitsi\nhämmästyksekseen, että ranskalaisilta, joita sanottiin niin\nsukkelaälyisiksi, puuttui naurettavan taju.\n\nKaikki meni vielä mukiin niin kauan, kuin uskonto ei ollut tullut\nmuotiin! Mutta nyt lukivat Gaité-teatterin ilveilijät paaston aikana\nBossuet'n saarnoja urkujen säestyksellä. Juutalaiset kirjailijat\nkirjoittivat juutalaisille näyttelijättärille tragedioja pyhästä\nTheresasta. Bodinière'issä näyteltiin _Ristinpolkua_, Ambigu'ssä\n_Jeesus-lasta_, Porte-Saint-Martin'issä _Kärsimys-näytelmää_,\nOdéon'issa _Jeesusta_, Jardin d'Acclimation'issa _Kristusta_.\nJoku mainio jutustaja, -- hekumallisen rakkauden runoilija, --\nesitelmöi Châtelet'ssa lunastuksesta. Luonnollisestikin oli näiden\nmaailmanmiesten muistissa parhaiten säilynyt Evankeliumeista Pilatus\nja Maria Magdaleena: -- _\"Mikä on totuus?\"_ ja pyhä tyhmä neitsyt. --\nJa heidän bulevardi-Kristuksensa oli kauhea lörpöttelijä, joka tarkoin\ntunsi hienon maailman saivartelun kaikki langat.\n\nChristophe sanoi:\n\n-- Tämä on huonointa kaikesta. Se on ruumiillistunutta valhetta. Minä\ntukehdun. Lähtekäämme.\n\n\n\n\nOli kuitenkin olemassa suurta klassillistakin taidetta, joka\npysyttelihe pystyssä tämän nykyaikaisen tehdastuotannon ohella,\nsamoin kuin antiikin jalojen temppelien rauniot nykyisen Rooman\npöyhkeiden rakennusten keskellä. Mutta Molière'iä lukuunottamatta\nei Christophe kyennyt sitä vielä arvioimaan. Hän ei tajunnut kielen\nsisäistä merkitystä, eikä siis myöskään rodun henkeä. Etäimmälle\njäi hänestä XVII vuosisadan tragedia, -- joka on niitä ranskalaisen\ntaiteen maakuntia, joita muukalaisen on kaikkein vaikein omaksua,\nsiksi, että se sijaitsee itse Ranskan sydämessä. Se tuntui\nhänestä kuolettavan ikävältä, kylmältä, kuivalta ja tympäisevältä\nkeimailuineen ja pedantismineen. Toiminta oli köyhää tai pakotettua,\nhenkilöt abstraktisia kuin retoriikan johtopäätelmät tai mauttomia\nkuin hienostonnaisten keskustelu. Antiikin aiheiden ja sankarien\nkarikatyyriä. Järkisyiden ja perusteiden, saivarteluiden, psykologian\nja vanhanaikaisen arkeologian näytteille asettamista. Puhelua, puhelua,\npuhelua: iankaikkista ranskalaista lörpöttelyä. Oliko se hyvää\nvai huonoa, sen jätti Christophe iroonisesti ratkaisematta: hänen\nmielenkiintoaan ei siinä kiinnittänyt mikään; mitä lienevätkin olleet\nväitteet, joita _Cinnan_ puhujat vuoron perään puolustivat, hänestä oli\naivan yhdentekevää, mikä näistä puhekoneista lopulta pääsi voitolle.\n\nHän pani muuten merkille, ettei ranskalainen yleisö ollut samaa mieltä\nkuin hän, ja että se osoitti suosiotaan näille näytelmille, jotka\nhäntä ikävystyttivät. Se ei johtanut väärinkäsityksen hälvenemiseen:\nhän katseli tätä teatteria yleisön keskitse; ja hän huomasi nykyajan\nranskalaisissa monia klassillisen ajan piirteitä turmeltuneina.\nHänen kävi samoin kuin liian selvän katseen, joka vanhan keimailijan\nkuihtuneissa kasvoissa havaitsee hänen tyttärensä hienot, puhtaat\npiirteet: -- (se näky ei ole omiaan synnyttämään rakkauden kuvitelmaa).\n-- Samoinkuin saman perheen jäsenet, jotka ovat tottuneet näkemään\ntoisiaan, eivät ranskalaisetkaan huomanneet yhdennäköisyyttä. Mutta\nChristophe'ia se hämmästytti niin, että hän liioitteli näkemäänsä: hän\nei nähnyt enää muuta kuin sen. Häntä ympäröivä taide näytti hänestä\ntarjoavan vanhanaikaisia karikatyyrejä suurista esi-isistä; ja suuret\nesi-isät vuorostaan näyttäytyivät hänelle karikatyyreinä. Hän ei\nenää erottanut Corneille'ta hänen retoorisista seuraajistaan, jotka\nvimmatusti sovittivat kaikkialle yleviä ja järjettömiä omantunnon\nasioita. Ja hän sekoitti Racine'in hänen pieniin pariisilaisiin\npsykoloogi-seuraajiinsa, jotka olivat vaipuneet tutkistelemaan omaa\nsydäntään.\n\nKaikki nämä miehet olivat auttamattomasti takertuneet\nklassillisuuteensa. Arvostelu pohti ja tutkisteli loppumattomiin\n_Tartuffe'iä ja Phèdre'aa_... He eivät väsyneet kuulemaan samoja\nnäytelmiä. He nauttivat samoista sanoista ja nauroivat vanhuksina\nsamoille sukkeluuksille, jotka olivat ihastuttaneet heitä jo\nlapsuudessa. Ja siten oli jatkuva niin kauan kuin rotu eli. Missään\nmuussa maassa ei esi-isien palvelus ollut niin syvälle juurtunut.\nMuu maailma ei heidän mieltään kiinnittänyt. Miten monta olikaan\nlahjakkaimpienkin joukossa, jotka eivät olleet lukeneet muuta ja\njotka eivät tahtoneetkaan lukea muuta, kuin mitä oli kirjoitettu\nRanskassa Suuren Kuninkaan aikana! Heidän teattereissaan ei koskaan\nnäytelty ei Goetheä, ei Schilleriä, ei Kleistiä, ei Grillparzeria,\nei Hebbeliä, eikä minkään muun kansan suurmiehiä, paitsi muinaisen\nKreikan, jonka perillisiä he sanoivat olevansa, -- (kuten kaikki\nEuroopan kansat). Pitkien väliaikojen jälkeen tunsivat he tarvetta\nsaattaa Shakespeare seuraansa. Se oli koetuskivi. Heillä oli kaksi\nkoulua, joilla kummallakin oli oma tulkitsemistapansa: toinen näytteli\n_Kuningas Lear'ia_ porvarillisella realismilla aivan kuin jotakin Emile\nAugier'n komediaa; toinen teki _Hamletista_, oopperan loisto-aarioineen\nja Victor Hugo'n tapaisine äänenharjoitelmineen. Heille ei johtunut\nmieleen, että todellisuus saattoi olla runollista, tai että runous oli\nitsenäinen kieli, joka ilmaisi sydänten tulvivaa elämää. Shakespeare\ntuntui epätodelliselta. Palattiin kiireesti Rostand'iin.\n\nOli kuitenkin jo kaksikymmentä vuotta tehty melkoisia ponnistuksia\nteatterin uudistamiseksi; pariisilaisen kirjallisuuden aihepiirin ahdas\nala oli laajentunut; se kosketteli kaikkea näennäisellä rohkeudella.\nOlipa pari, kolme kertaa julkisen elämän temmellys voimakkaalla\niskulla halkaissut sovinnaisuuksien esiripun. Mutta he kiiruhtivat\nneulomaan umpeen repeämän. Ne olivat arkoja äijiä, jotka eivät\nuskaltaneet nähdä asioita sellaisina kuin ne ovat. Yhteiskuntahenki,\nklassillinen traditsiooni, ajatuksen ja muodon harjaantumus, ja syvän\nvakavuuden puute esti heitä astumasta rohkeutensa tietä loppuun\nsaakka. Polttavimmatkin kysymykset muuttuivat heidän käsissään\nnäppäräksi leikiksi; ja kaikki kohdistui aina kysymyksiin naisista,\n-- pienistä naisista. Oh, miten surullisilta näyttivätkään heidän\nteatterilavoillaan suurten miesten haamut: Ibsenin sankarillinen\nanarkia, Tolstoin evankeliumi, Nietzschen yli-ihminen.\n\nPariisin kirjailijat tekivät suuria ponnistuksia näyttääkseen\nesittävänsä uusia ajatuksia. Pohjaltaan olivat he kaikki vanhoillisia.\nEi ole toista kirjallisuutta Euroopassa, jossa yleisemmin ja\nitsetiedottomammin hallitsisi mennyt, vanha, \"ikuisesti eilinen\":\nse vallitsi suurissa aikakauskirjoissa, suurissa sanomalehdissä,\nvaltioapua nauttivissa teattereissa, akatemioissa. Pariisi oli\nkirjallisuuden alalla mitä Lontoo politiikan: eurooppalaisen hengen\nhidastuttava jarru. Ranskan akatemia oli tavallaan loordien ylähuone.\nJoukko laitoksia vanhan hallitusmuodon ajoilta pakotti yhä edelleen\nuutta yhteiskuntaa alistumaan entisiin katsantotapoihin. Kumoukselliset\nainekset syrjäytettiin tai sulatettiin kiireen kaupalla. He eivät\nmuuta pyytäneetkään. Turhaan tavoitteli hallitus sosialistista\nväriä. Taiteessa se rupesi akatemiain ja akatemiallisten koulujen\nhinattavaksi. Akatemioja vastaan taisteltiin nurkkakuntien kautta;\nja taisteltiin sangen huonosti. Niin pian kuin taisi, harppasi\nnurkkakunta johonkin akatemiaan ja tuli muita akateemisemmaksi. Ja\nvaikka kirjailija siksi toiseksi olikin etujoukoissa tai armeijan\nkuormastossa, oli hän miltei aina ryhmänsä tai sen ajatusten vanki.\nToiset kääriytyivät akateemiseen _credoon_, toiset kumoukselliseen\nuskontunnustukseen; ja loppujen lopuksi oli asia aina sama.\n\n\n\n\nHerättääkseen Christophe'in, jota akateeminen taide nukutti, ehdotti\nSylvain Kohn hänelle, että he menisivät eräisiin erikoisteattereihin,\njotka edustivat hienostumisen viimeistä astetta. -- Siellä sai nähdä\nmurhia, raiskauksia, hulluutta, kidutusta, silmien puhkaisuja ja\nvatsojen halkomisia, -- kaikkea, mikä saattoi järkyttää hermoja ja\ntyydyttää liiaksi sivistyneen valioväen salaista barbaarisuutta.\nSillä oli erinomainen vetovoima kauniisiin naisiin ja keikareihin, --\nsamoihin, jotka viettivät iltapäivänsä Oikeuspalatsin tukahduttavissa\nsuojissa kuuntelemalla rikosoikeudellisia häväistysjuttuja ja samalla\nlörpötellen, nauraen ja makeisia pureskellen. -- Mutta Christophe\nkieltäytyi harmistuneena lähtemästä. Kuta lähemmin hän tutustui\ntähän taiteeseen, sitä selvemmin hän tunsi hajun, joka heti ensi\naskeleista alkaen oli häntä tympäissyt, aluksi salaisesti, sitte yhä\nhellittämättömämmin ja tukahduttavammin: kalmanhajun.\n\nKuolema: se oli kaikkialla tämän ylellisyyden ja melun alla.\nChristophe'ille selvisi nyt se vastenmielisyys, jota hän oli heti\nalusta lähtien tuntenut eräitä teoksia kohtaan. Niiden moraalittomuus\nei ollut häntä loukannut. Moraali, moraalittomuus, amoralismi, --\nkaikki nämä sanat eivät merkinneet mitään. Christophe ei ollut koskaan\nrakentanut moraalisia teorioja. Hän rakasti syvästi menneiden aikojen\nsuurimpia runoilijoita ja suurimpia säveltäjiä, jotka eivät olleet\nmitään pikku pyhimyksiä; ja kun hänellä oli onni tavata joku suuri\ntaiteilija, ei hän halunnut tietää hänen syntiluetteloaan; hän kysyi\npikemmin:\n\n-- Oletko terve?\n\nOlla terve, se oli tärkeintä. \"Jos runoilija on sairas, alottakoon\ntekemällä itsensä terveeksi\", kuten Goethe sanoi. \"Terveeksi tultuaan\nhän vasta kirjoittakoon\".\n\nPariisilaiset kirjailijat olivat sairaita; tai kun joku heistä\noli terve, hän tavallisesti häpesi sitä, koetti peittää sitä ja\nhankkia itselleen kunnon taudin. Heidän sairautensa ei ilmennyt\njoissakin heidän taiteensa piirteissä: -- nautinnonhimossa, ajatuksen\nhillittömyydessä, kaiken arvostelussa, joka asetti kysymyksenalaiseksi\nkaikki hengen lahjat. Kaikki nämä piirteet saattoivat olla --\nolivat, asianhaarain mukaan, -- terveitä tai sairaita; niissä ei\nollut kuoleman itua. Jos kuolema oli lähellä, ei se johtunut näistä\nvoimista, se johtui siitä tavasta, millä nämä ihmiset niitä käyttivät,\nse oli heissä itsessään. -- Christophe'kin rakasti nautintoa. Hänkin\nrakasti vapautta. Hän oli nostattanut vastaansa saksalaisen pienen\nkotikaupunkinsa mielipiteen puolustamalla tavallisella suoruudellaan\nseikkoja, joita hän nyt havaitsi näiden pariisilaisten ylistävän ja\njotka nyt heidän ylisteleminään häntä tympäisivät. Ja kuitenkin ne\nolivat samoja asioita. Mutta ne kuulostivat näiden pariisilaisten\nsuussa aivan toisilta kuin hänen. Kun Christophe kärsimättömänä ravisti\nyltään menneen ajan suurten mestarien ikeen, kun hän ryhtyi sotimaan\nestetiikkaa ja farisealaista moraalia vastaan, ei se ollut hänelle\nleikkiä niinkuin näille kaunosieluille; hän oli vakava, hirvittävän\nvakava; ja hänen kumouksensa päämääränä oli elämä, hedelmällinen\nelämä, joka kantaa vuosisatoja kohdussaan. Näillä ihmisillä oli kaikki\nhedelmätöntä nautintoa. Hedelmätön. Hedelmätön. Siinä oli vastaus\narvoitukseen. Ajatuksen ja aistien hedelmätöntä irstailua. Loistava\ntaide, täynnä älykkäisyyttä ja kykyä, -- kaunis muoto todellakin,\nkauneuden traditsiooni, joka vieraasta tulvasta huolimatta säilyi\nhävittämättömänä, -- teatteri, joka oli teatteria, tyyli, joka oli\ntyyliä, kirjailijoita, jotka taisivat ammattinsa, kirjoittajia, jotka\nosasivat kirjoittaa, varsin kaunis taiteen ja ajatuksen luuranko, jotka\nolivat olleet valtavia. Mutta vain luuranko. Helähteleviä sanoja,\nsoinnahtelevia lauseita, ajatusten metallisointuja, jotka kaikuivat\ntyhjyyteen, älyn leikkiä, aivoja, joissa aistillisuus kummitteli, ja\njärkeileviä mieliä. Se kaikki ei kelvannut mihinkään, ei mihinkään\nmuuhun kuin itsekkääseen nautintoon. Se vei kohti kuolemaa. Tämä\nilmiö oli verrattavissa Ranskan väkiluvun hirveään vähenemiseen,\njonka Eurooppa havaitsi -- ja otti kaikessa hiljaisuudessa huomioon\nlaskelmissaan. Niin paljon nerokkuutta ja älyä, niin paljon\nhienostunutta aistia tuhlattiin eräänlaiseen häpeälliseen onanismiin!\nHe eivät aavistaneet sitä, he eivät tahtoneetkaan sitä aavistaa. He\nnauroivat. Se oli ainoa seikka, joka Christophe'ia jonkun verran\nrauhoitti: nämä ihmiset osasivat vielä kunnolla nauraa; kaikki toivo\nei siis vielä ollut mennyt. Hän piti heistä paljoa vähemmän, kun he\ntahtoivat ottaa itsensä vakavalta kannalta; eikä mikään häntä niin\nloukannut kuin nähdä näiden kirjailijoiden, jotka eivät taiteesta muuta\netsineet kuin nautintovälinettä, esiintyvän epäitsekkään uskonnon\npappeina.\n\n-- Me olemme taiteilijoita, toisteli Sylvain Kohn omahyväisenä. Me\nharrastamme taidetta taiteen vuoksi. Taide on aina puhdasta; siinä\nei ole muuta kuin viattomuutta. Me tutkistelemme elämää turistien\ntavoin, joita kaikki huvittaa. Me harrastamme harvinaisia huomioita, me\nrakastamme kauneutta.\n\n-- Te olette teeskentelijöitä, tokaisi Christophe tylysti. Suokaa\nanteeksi, että sen teille sanon. Tähän asti luulin, että niin oli\nlaita vain minun maassani. Saksassa teeskentelemme puhumalla aina\nidealismista, seuratessamme aina omaa etuamme, ja vielä lisäksi\nuskomalla, että olemme idealisteja, ajatellessamme ainoastaan\nitsekkyyttämme. Mutta te olette paljoa pahempia: te peitätte sanoilla\nTaide ja Kauneus (suurin alkukirjaimin) kansallisen irstautenne, --\nmilloin ette suojaa nimityksillä Totuus, Tiede, intellektuaalinen\nVelvollisuus moraalista Pilatismianne, joka pesee kätensä kopeiden\nlöytöjensä mahdollisilta seurauksilta. Taide taiteen vuoksi!... Se on\nsuurenmoinen usko! Mutta ainoastaan väkevien usko! Taide! Puristaa\nelämä syliinsä niinkuin kotka saaliinsa ja nostaa se ilmaan, kohota\nsen kera kirkkaaseen avaruuteen!... Siihen tarvitaan kotkan kynnet,\nlaajat siivet ja voimakas sydän. Mutta te olette vain varpusia, jotka\nlöydettyään jonkun haaskanpalasen paikalla repivät sen riidellen ja\nkirkuen... Taide taiteen vuoksi!... Onnettomat! Taide ei ole halpaa\nruokaa, jota jaetaan jokaiselle halvalle kulkijalle. Nautinto kylläkin,\nja päihdyttävin kaikista. Mutta nautinto, joka on ainoastaan raivoisan\ntaistelun palkka, laakeri, joka seppelöi voiman voiton. Taide on\nkesytettyä elämää. Taide on elämän keisari. Kun tahtoo olla Caesar,\ntäytyy omistaa Caesarin sielu. Mutta te olette vain teatterikuninkaita:\nse on rooli, jota te näyttelette, mutta johon ette edes usko. Ja kuten\nne näyttelijät, jotka hankkivat itselleen mainetta muodottomuuksillaan,\nteette te kirjallisuutta omista ja yleisön muodottomuuksista. Te\nviljelette hellä varoen kansanne sairauksia, sen ponnistuksen pelkoa,\nsen nautinnonhalua, sen aistillisia ideologioita, sen kuviteltua\nihmisrakkautta, kaikkea sitä, mikä hekumallisesti uuvuttaa tahdon,\nkaikkea sitä, mikä saattaa poistaa heiltä kaiken toiminnan aiheen. Te\njohdatte sen suoraa päätä opiumiunelmiin. Ja te tiedätte varsin hyvin,\nmutta ette sano julki, että se vie kuolemaan. -- No niin, minä sanon:\nMissä on kuolema, siellä ei ole taidetta. Taide edistää elämää. Mutta\nrehellisimmätkin teidän kirjailijoistanne ovat sellaisia pelkureita,\nettä silloinkin, kun side heidän silmiltään on pudonnut he eivät ole\nnäkevinään mitään; heillä on otsaa sanoa:\n\n-- Se on vaarallista, sen myönnän: siinä on myrkkyä; mutta se osoittaa\nerinomaista kykyä!\n\nAivankuin tuomari sanoisi poliisioikeudessa apashista:\n\n-- Hän on heittiö, se on totta; mutta hänellä on kykyä!\n\n\n\n\nChristophe kysyi itseltään, mitä hyödytti ranskalainen kritiikki.\nPuutetta ei arvosteluista ollut; niitä vilisi kaikkialla. Ei enää\ntahtonut nähdä teoksia: ne hukkuivat arvostelujen paljouteen.\n\nChristophe ei yleensä ollut suopea kritiikille. Hänen oli jo vaikeata\nnähdä, mitä hyötyä oli tästä taiteilijoiden paljoudesta, jotka\nmuodostivat ikäänkuin neljännen tai viidennen säädyn uudenaikaisessa\nyhteiskunnassa: hänestä se oli merkki väsähtäneestä ajasta, joka antoi\ntoisten huoleksi elämän tarkastelun, -- joka tuntee välittäjien kautta.\nSitä suuremmalla syyllä oli hänestä noloa, ettei se edes kyennyt omin\nsilmin katselemaan näitä elämän heijastuksia, että se tarvitsi vielä\ntoisia välikäsiä, heijastuksen heijastusta, sanalla sanoen, kritiikkiä.\nTämän heijastuksen olisi ainakin pitänyt olla uskollista. Mutta se ei\nheijastanut muuta kuin ympäröivän joukon epäröintiä, aivankuin nuo\nmuseopeilit, joissa kuvastuu kattomaalaukset ja uteliaitten katsojien\nylöspäin kääntyneet kasvot.\n\nOli ollut aika, jolloin näillä arvostelijoilla oli ollut tavaton\nauktoriteetti. Yleisö alistui heidän tuomioihinsa ja oli miltei\npitää heitä taiteilijoiden yläpuolella olevina, jonkinlaisina\nintelligentteinä taiteilijoina: -- (nämä kaksi sanaa eivät tuntuneet\nsopivan yhteen). -- Sittemmin oli heitä tavattoman nopeasti\nlisääntynyt; oli liiaksi tietäjiä, ja se pilasi ammatin. Kun niin\nmoni vakuuttaa olevansa ainokaisen totuuden yksinomainen haltija, ei\nheitä enää voi uskoa; eivätkä he itsekään lopulta uskoneet itseään.\nRohkeus oli mennyt: yhdessä vuorokaudessa olivat he ranskalaiseen\ntapaan linkoutuneet äärimmäisyydestä toiseen. Vakuutettuaan tietävänsä\nkaikki, he vakuuttivat nyt, etteivät tienneet mitään. Se oli heille\nkunnia-asia, olivatpa he siitä vielä itserakkaitakin. Renan oli\nopettanut näille veltostuneille sukupolville, ettei ole hienoa\nvakuuttaa mitään kieltämättä sitä heti, tai ainakin epäilemättä\nsitä. Hän oli niitä, joista apostoli Paavali sanoo: \"joilla aina on\nhuulillaan jaa, jaa, ja taas ei, ei\". Koko ranskalainen parahisto\noli ihastunut tähän kaksinaiseen uskontunnustukseen. Hengen velttous\nja luonteen heikkous löysivät siinä oikean alansa. Ei sanottu enää\nteoksesta, että se oli hyvä tai huono, tosi tai valheellinen, nerokas\ntai typerä. Sanottiin:\n\n-- Saattaa olla... Onhan mahdollista... En tiedä... Pesen käteni.\n\nJos näyteltiin roskakappaletta, ei sanottu:\n\n-- Roskaa.\n\nSanottiin:\n\n-- Herra Sganarelle, olkaa hyvä ja käyttäkää toisenlaista puhetapaa.\nMeidän filosofiamme määrää puhumaan kaikesta epäröiden; ja sen vuoksi\nei teidän tule sanoa: \"Roskaa\", vaan: \"Minusta näyttää... Minusta\ntuntuu, että se on roskaa... Mutta varma en siitä ole. Saattaa olla,\nettä se on mestariteos. Kukapa tietää?\"\n\nEi ollut enää vaaraa siitä, että heitä syytettäisiin taiteen\ntyranneiksi. Schiller oli heitä aikoinaan läksyttänyt ja muistuttanut\noman aikansa pikku tyranneja siitä, mitä hän häikäilemättä nimitti:\n\n    Palvelijoiden velvollisuudeksi.\n\n    -- Ennen kaikkea tulee talon olla puhtaan, kun Kuningatar saapuu.\n    Ylös siis! Lakaiskaa huoneet. Se, herrani, on teidän tehtävänne.\n\n    Mutta kohta kun Hän ilmestyy, ulos ovesta, lakeijat! Älköön\n    palvelijatar rehennelkö valtiattarensa istuimella!\n\nTäytyi tehdä nykyisille arvostelijoille oikeutta. He eivät istuutuneet\nvaltiattaren istuimelle. Tahdottiin, että he olisivat palvelijoita, ja\nhe olivat. -- Mutta he olivat huonoja palvelijoita: he eivät lainkaan\nsiivonneet; huone oli muuttunut hökkeliksi. Sen sijaan että olisivat\njärjestäneet ja puhdistaneet sitä, he panivat käsivartensa ristiin ja\njättivät työn mestarille, päivän jumaluudelle: -- yleiselle kansan\näänestykselle.\n\nItse asiassa oli jo joitakin aikoja ilmennyt reaktsioonillista liikettä\nporvarillisessa katsantokannassa. Jotkut kelpo miehet olivat ryhtyneet\ntaisteluun -- tosin vielä perin heikosti -- yleisen puhdistuksen\nhyväksi; mutta Christophe ei sitä huomannut siinä ympäristössä, jossa\nhän liikkui. Muuten ei heitä kuultukaan tai tehtiin heistä pilkkaa. Kun\nsattui, että silloin tällöin joku kunniallinen mies kohotti äänensä\nepätervettä taidetta vastaan, väittivät kirjailijat ylpeinä, että he\nolivat oikeassa, koska yleisö oli tyytyväinen. Se riitti tukkimaan\nsuun kaikilta vastaväitteiltä. Yleisö oli puhunut: taiteen ylin laki!\nKenenkään päähän ei pälkähtänyt, että voitiin jäävätä turmeltuneen\nyleisön todistus niiden hyväksi, jotka olivat sen turmelleet, että\ntaiteilijan tuli olla yleisön määrääjänä, eikä päinvastoin yleisön\nmäärätä taiteilijan suuntaa. Lukumäärän uskonto -- katsojain lukumäärä\nja tulojen numerot -- hallitsi tämän kauppiasdemokratian taiteellista\najattelua. Kirjailijain jäljissä julisti kritiikki kuuliaisena, että\ntaideteosten oleellisena tarkoituksena on huvittaa. Menestys on lakina;\nja kun menestystä jatkuu, on sen edessä taivuttava. He koettivat siis\ntunnustella kaikkia nautinnonpörssin heilahduksia, lukea yleisön\nsilmistä, mitä se teoksista ajatteli. Huvittavinta oli, että yleisö\npuolestaan koetti lukea kritiikin silmistä, mitä teoksista tuli\najatella. Siten kumpaisetkin katselivat toisiaan; eivätkä he nähneet\ntoistensa silmissä muuta kuin oman neuvottomuutensa.\n\nJa kuitenkin olisi nyt jos koskaan peloton kritiikki ollut tarpeen.\nAnarkistisessa tasavallassa tekee kaikkivaltias muoti harvoin\nhyppäyksiä taaksepäin, kuten vanhoillisessa valtiossa; se käy aina\neteenpäin, ylittäen aina entiset tarjouksensa väärän hengenvapauden\ntiellä, jota ei kukaan rohkene vastustaa. Joukot eivät kykene\nilmaisemaan mieltään; ne tuntevat itsensä pohjaltaan loukatuiksi, mutta\nkukaan ei rohkene sanoa, mitä kaikki salassa tuntevat. Jos arvostelijat\nolisivat voimakkaita, jos he uskaltaisivat olla voimakkaita, mitä he\nsaisivatkaan aikaan! Voimakas arvostelija voisi muutamassa vuodessa\nkohoutua julkisen maun Napoleoniksi ja karkoittaa taiteen potilaat\nhourulaan. Mutta ei ole enää Napoleoneja. -- Ensiksikin elävät\nkaikki arvostelijat tässä turmeltuneessa ilmakehässä: he eivät enää\nhuomaakaan sitä. Toiseksi eivät he uskalla puhua. He tuntevat kaikki\ntoisensa ja muodostavat pienen seuran, jossa kaikki ovat enemmän\ntai vähemmän sidottuja ja jossa toisen täytyy säästää toistansa:\nei ole ketään itsenäistä. Ollakseen itsenäinen täytyy kieltäytyä\nkaikesta seuraelämästä, miltei ystävyydestäkin. Kelläpä siis olisi\nsiihen rohkeutta veltostuneena aikana, jolloin parhaimmatkin\nepäilevät, vastaako rehellinen kritiikki niitä ikävyyksiä, joita\nse saattaa tuottaa sekä arvostelijalle että arvosteltavalle? Kenpä\nsiis velvollisuuden tunnosta tekisi elämänsä helvetiksi: rohkenisi\nvastustaa yleistä mielipidettä, taistella yleisön typeryyttä vastaan,\npaljastaa päivän sankarien keskinkertaisuuden, puolustaa tuntematonta,\nyksinäistä, pedoille heitettyä taiteilijaa, kohottaa hengen kuninkaat\ntottelemaan luotujen henkien yläpuolelle? -- Christophe saattoi kuulla\narvostelijoiden sanovan ensi-iltana teatterin käytävillä:\n\n-- Höh! Kylläpä on kehno! Päin männikköä menee!\n\nJa seuraavana päivänä he puhuivat kirjoituksissaan mestariteoksesta,\nShakespeare'istä, neron kotkansiivistä, joiden humina oli kuulunut\nheidän päittensä yllä.\n\n-- Teidän taiteestanne ei niinkään puutu kykyä, sanoi Christophe\nSylvain Kohnille, vaan luonnetta. Te tarvitsette pikemmin suuren\nkriitikon, jonkun Lessingin, jonkun...\n\n-- Jonkun Boileau'n, sanoi Sylvain Kohn pilkallisesti.\n\n-- Niin, ehkä paremmin Boileau'n kuin kymmenen nerokasta taiteilijaa.\n\n-- Jos meillä olisi Boileau, sanoi Sylvain Kohn, ei häntä kuultaisi.\n\n-- Jollei häntä kuultaisi, ei hän olisikaan Boileau, vastasi\nChristophe. Minä vastaan siitä, että jos sanoisin teille suoraan silkan\ntotuuden, niin taitamaton kuin olenkin, kuuntelisitte te sitä ja\npitäisitte sen hyvänänne.\n\n-- Poika parka! nauroi Kohn pilkallisesti.\n\nMuuta hän ei sanonut\n\nHän näytti niin varmalta ja niin tyytyväiseltä tähän yleiseen\nvelttouteen, että Christophe sai äkkiä sen vaikutelman katsellessaan\nhäntä, että tämä mies oli sata kertaa enemmän muukalainen Ranskassa\nkuin hän itse, ja hänen sydäntään kouristi.\n\n-- Se ei ole mahdollista, sanoi hän taaskin kuten sinä iltana, jolloin\nhän tympäistynä oli lähtenyt bulevarditeatterista. On muutakin.\n\n-- Mitä muuta sitten tahdotte? kysyi Kohn.\n\nChristophe vastasi itsepintaisena:\n\n-- Ranskaa!\n\n-- Ranskaa, se olemme me, sanoi Sylvain Kohn nauraa hohottaen.\n\nChristophe katsoa tuijotti häntä hetkisen, ravisti sitte päätään ja\nkertasi jälleen:\n\n-- On muutakin.\n\n-- No, poikaseni, etsikää sitten, sanoi Sylvain Kohn, nauraen yhä\nmakeammin.\n\nChristophe saattoi etsiä, minkä taisi. He olivat sen visusti kätkeneet.\n\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\nSitä mukaa kuin Christophe näki yhä selvemmin siihen ideakattilaan,\njossa pariisilainen taide kiehui ja kuohui, valtasi hänet yhä\nvoimakkaammin vaikutelma naisen ylivallasta tämän kosmopoliittisen\nyhteiskunnan keskuudessa. Hänellä oli luonnottoman vaikutusvaltainen\nasema. Hän ei enää tyytynyt olemaan miehen toverina. Hän ei tyytynyt\nedes pyrkimään hänen vertaisekseen. Hänen mielitekonsa tuli olla\nylimpänä lakina sekä hänelle että miehelle. Ja mies alistui siihen.\nKun kansa vanhenee, jättää se tahtonsa, uskonsa, kaikki elämänehtonsa\nsen käsiin, joka suo sille nautintoa. -- Miehet luovat teoksia; mutta\nnaiset luovat miehiä, -- (milloin he eivät ryhdy luomaan myös teoksia,\nkuten siihen aikaan oli laita Ranskassa); -- ja mitä he tekevät,\nolisi oikeampaa sanoa, että he hävittävät. Ikuisesti naisellinen on\nepäilemättä aina vaikuttanut innostuttavasti miesten parhaimpiin; mutta\nhuonommille aineksille ja väsähtäneinä aikakausina on olemassa, kuten\njoku on sanonut, toisenlaista, yhtä ikuista naisellisuutta, joka vetää\nalaspäin. Tämä hallitsi nyt pariisilaista ajattelua, se oli Tasavallan\nkuningas.\n\n\n\n\nChristophe tarkasteli uteliaana pariisittaria niissä salongeissa,\njoihin hän oli saanut pääsyn Sylvain Kohnin esittelyn ja oman\ntaiteellisen kykynsä perustalla. Kuten useimmat ulkolaiset, hän\nyleisti kaikkiin ranskattariin kohdistuvaksi armottomat huomautuksensa\nkahdesta, kolmesta tyypistä, jotka hän oli kohdannut: ne olivat\nnuoria, pienenpuoleisia, kalpeahkoja naisia, joilla oli norja vartalo,\nvärjätyt hiukset ja suuri hattu herttaisessa päässään, joka oli\nhieman liian suuri ruumiiseen verrattuna; heillä oli sievät, hieman\nlihavahkot piirteet, pieni, siro, usein jokapäiväinen, aina luonteeton\nnenä; aina valppaat silmät, joissa ei kuvastunut mitään syvempää\nelämänkäsitystä ja jotka koettivat näyttää mahdollisimman loistavilta\nja suurilta; hienopiirteinen, hyvin hallittu suu; pyöreä leuka; ja\nheidän kasvojensa alaosa osoitti sellaisten eleganttien ihmisten\naineellisuutta, jotka eivät koskaan unohda ottaa huomioon seuraelämän\nvaatimuksia ja huolehtia taloudesta, miten sotkeutuneita he lienevätkin\nrakkausseikkailuihinsa. He olivat sieviä, mutta heissä ei ollut rotua.\nMelkein kaikissa näissä mailmannaisissa tuntui olevan turmeltunutta\nporvarillisuutta, tai joka ainakin tahtoi näyttää turmeltuneelta,\nsamalla kun heissä havaitsi kaikki luokkansa traditsioonit:\nvarovaisuutta, säästäväisyyttä, kylmyyttä, käytännöllistä järkeä,\nitsekkyyttä. Miten köyhää elämää! Nautinnonhalua, joka johtui\npaljoa enemmän aivojen uteliaisuudesta kuin aistien tarpeesta.\nKeskinkertaista, mutta määrättyä tahtoa. He pukeutuivat aistikkaasti,\nja heillä oli koko joukko automaattisia liikkeitä. He silittivät\nhiuksiaan ja järjestelivät hiuskampojaan siroilla liikkeillä,\nkämmenpuolella tai käden selällä. He istuutuivat aina siten, että\nsaattoivat ihailla itseään -- tai pitää silmällä naapureitaan --\njostakin läheisestä tai etäisestä peilistä, puhumattakaan päivällis-\ntai teepöytien kirkkaista, loistavista lusikoista, veitsistä tai\nhopeaisista kahvikannuista, joissa he ohimennen alati saattoivat\nkuvastella kasvojaan, jotka kiinnittivät heidän mieltään enemmän\nkuin kaikki muu maailmassa. Ruoka-aikoina pitivät he ankarasti\nsilmällä terveydellisiä näkökohtia, juoden vettä ja karttaen kaikkia\nruokia, jotka saattoivat olla haitaksi heidän jauhonvalkealle\nhipiä-ihanteelleen.\n\nJuutalaisia oli runsaasti niissä piireissä, joissa Christophe\nseurusteli; ja hän tunsi aina heihin vetoa, vaikkakaan hän ei\nsenjälkeen, kun hän oli kohdannut Judith Mannheimin, kuvitellut heihin\nnähden mitään. Sylvain Kohn oli vienyt hänet eräisiin juutalaisiin\nsalonkeihin, joissa hänet oli otettu vastaan sen rodun tavallisella\nintelligenssillä, joka rakastaa intelligenssiä. Christophe tapasi\nsiellä päivällisillä rahamiehiä, insinöörejä, sanomalehtineekereitä,\nkansainvälisiä kaupanvälittäjiä, eräänlaisia algierilaisia\norjakauppiaita, -- Tasavallan liikemiehiä. He olivat selväjärkisiä ja\ntarmokkaita, välinpitämättömiä muista, avomielisiä ja sulkeutuneita.\nChristophe'ista tuntui toisinaan, että rikoksia piili näiden kylmien\notsien alla, näiden miesten menneisyydessä ja tulevaisuudessa, jotka\nolivat kerääntyneet upean pöydän ympärille, joka oli kukkuroillaan\nliharuokia, kukkia ja viinejä. Miltei kaikki olivat rumia. Mutta\nnaisten joukko oli kokonaisuudessaan ja etäämpää katsoen varsin\nloistava. Heitä ei tullut katsella liian läheltä: useimmilta puuttui\nvärihienoutta. Mutta heillä oli loistoa, melkolailla aineellista\nulkomuotoa, kauniita olkapäitä, jotka ylpeästi aukenivat katseille,\nja kykyä käyttää kauneuttansa, vieläpä rumuuttansakin pyydykseksi\nmiehille. Taiteilija olisi havainnut eräissä heistä vanhan roomalaisen\ntyypin, Neron ja Hadrianuksen aikojen naisen. Saattoi myöskin nähdä\nPalman maalausten tapaisia kasvoja, lihallisia ilmeitä, raskaita\nleukoja lujasti kaulassa kiinni, kasvoja, joissa oli eräänlaista\neläimellistä kauneutta. Toisilla oli runsaat, kiharat hiukset, tuliset,\nrohkeat silmät: heistä aavisti, että he olivat hienompia, terävämpiä,\nvalmiita kaikkeen, miehekkäämpiä kuin muut naiset, ja kuitenkin\nnaisellisempia. Joukon keskeltä erotti sieltä täältä henkevämmän\nprofiilin. Nämä puhtaat piirteet polveutuivat tuolta puolen Rooman,\nkaukaa idästä, Labanin maasta: niistä henki hiljaisuuden ja erämaan\nrunoutta. Mutta kun Christophe lähestyi ja kuunteli sanoja, joita\nRebekka vaihtoi roomalaisen Faustinan tai venetsialaisen pyhän Barbaran\nkanssa, tapasi hän Pariisin juutalaisen, samanlaisen kuin kaikki\nmuutkin, vielä pariisilaista pariisilaisemman, vielä teeskennellymmän\nja väärennetymmän, joka lasketteli rauhallisesti ilkeyksiä, riisuen\nmadonnasilmillään toiset ilkialastomiksi sekä sielultaan että\nruumiiltaan.\n\nChristophe harhaili ryhmältä ryhmälle voimatta yhtyä mihinkään.\nMiehet keskustelivat saaliinhimoisina metsästyksestä ja raa'asti\nrakkaudesta, ainoastaan rahasta varmalla täsmällisyydellä, kylmästi ja\nkarkean pilkallisesti. Tupakkahuoneessa merkittiin kurssinoteerauksia.\nChristophe kuuli sanottavan eräästä keikailijasta, joka käyskenteli\nnaisten nojatuolien ympärillä, ruusunen napinlävessä, ja lausuili\nsorahtelevia raskaita kohteliaisuuksia:\n\n-- Mitä! Onko hän päässyt vapaaksi?\n\nEräässä salongin kolkassa keskusteli kaksi naista erään nuoren\nnäyttelijättären ja erään nuoren naisen rakkaussuhteesta. Välillä\npantiin toimeen konsertti. Christophe'ia pyydettiin soittamaan.\nRunoilijattaret lausuivat hengästyneinä ja hikoillen profeetallisella,\nilmestyskirjanomaisella tavalla Sully-Prudhomme'in ja Auguste\nDorchain'in runoja. Muuan kuuluisa ilveilijä deklamoi juhlallisesti\nerästä _Mystillistä ballaadia_ taivaallisen urkusoiton säestyksellä.\nMusiikki ja runot olivat niin typeriä, että Christophe tunsi niitä\nkuullessaan pahoinvointia. Mutta roomattaret olivat ihastuneita ja\nnauroivat täydestä sydämestä, näyttäen komeita hampaitaan. Myöskin\nIbseniä näyteltiin: Epiloogi suuren miehen taistelusta yhteiskunnan\ntukeita vastaan, tarkoittaen heidän huvittamistaan!\n\nSitten luulivat he olevansa velvollisia juttelemaan taiteesta. Se\noli inhoittavaa. Varsinkin naiset ryhtyivät puhumaan Ibsenistä,\nWagnerista, Tolstoista keimailun halusta, kohteliaisuudesta, ikävästä,\ntyhmyydestä. Kun keskustelu kerran oli kääntynyt tälle alalle, oli sitä\nmahdotonta lopettaa. Paha oli tarttuvaa. Täytyi kuunnella pankkiirien,\nvälittäjien ja orjakauppiaiden lausumia ajatuksia taiteesta. Vaikka\nChristophe kuinka koetti välttää vastauksia ja kääntää keskustelua\nmuille aloille, niin puhuttiin hänelle itsepintaisesti musiikista\nja korkeasta runoudesta. Kuten sanoi Berlioz: \"Sellaiset ihmiset\npuhuvat kylmäverisesti suun täydeltä taiteesta, aivankuin juttu\nkoskisi viiniä, naisia tai muuta ruokotonta\". Muuan mielenvikaisten\nlääkäri tunsi Ibsenin sankarittaressa erään potilaansa, mutta\npaljoa typerämpänä. Muuan insinööri vakuutti täydellä todella, että\n_Norassa_ oli mies sympaattisin. Muuan kuuluisa ilveilijä, -- tunnettu\nkoomikko, -- änkytti väräjävällä äänellä syviä ajatuksia Nietzschestä\nja Carlyle'istä; hän kertoi Christophe'ille, ettei hän voinut nähdä\njotakin Velasquez'in taulua, -- (hän oli päivän sankari) -- \"ilman että\nsuuria kyyneleitä vieri hänen poskelleen\". Hän tunnusti kuitenkin, --\nyhä Christophe'ille, -- että niin korkealle kuin hän asettikin taiteen,\nhän asetti vielä korkeammalle elämäntaiteen, toiminnan, ja että jos\nhän olisi saanut valita osansa, hän olisi valinnut Bismarckin osan.\nToisinaan oli joukossa niin sanottuja espriin miehiä. Keskustelu ei\nsiitä suurestikaan kohonnut. Christophe otti huomioon, mitä he olivat\nsanovinaan ja mitä he todella sanoivat. Useimmiten he eivät sanoneet\nmitään; he turvautuivat tehtyyn jurouteen tai arvoitukselliseen\nhymyilyyn; he elivät maineellaan, eivätkä halunneet nähdä vaivaa,\nlukuunottamatta muutamia jaarittelijoita, jotka olivat tavallisesti\netelästä. He puhuivat kaikesta. Heillä ei ollut mitään käsitystä\narvosta; kaikki oli heistä samalla tasolla: niin Shakespeare, niin\nMolière, niin Pascal tai Kristus. He vertasivat Ibseniä Dumas\nnuorempaan tai Tolstoita George Sand'iin, ja luonnollisestikin\nnäyttääkseen, että Ranska oli keksinyt kaiken. He eivät tavallisesti\nosanneet ainoatakaan vierasta kieltä. Mutta siitä he eivät olleet\nmillänsäkään. Merkitsi sangen vähän heidän yleisölleen, puhuivatko\nhe totta! Tärkeintä oli, että he huvittivat yleisöään ja imartelivat\nkansallista itserakkautta. Ulkolaisia sai sättiä, minkä halusi, --\nlukuunottamatta päivän epäjumalaa, sillä sellaista vaati aina muoti,\nolipa se sitten Grieg, Wagner, Nietzsche, Gorkij tai d'Annunzio.\nInnostus ei kuitenkaan kestänyt kauan, ja epäjumala sai olla varma\nsiitä, että hän jonakin kauniina aamuna päätyisi roskalaariin.\n\nTällä kertaa oli epäjumalana Beethoven. Beethoven oli muodissa --\nkukapa olisi sitä uskonut? Ainakin hienossa mailmassa ja kirjallisissa\npiireissä: sillä musiikkimiehet olivat heti alkaneet vieroksua häntä\nseuraten tasapainosysteemiä, joka on yksi Ranskan taiteellisen maun\nlaeista. Tietääkseen mitä ajatella, tarvitsee ranskalaisen tietää, mitä\nhänen naapurinsa ajattelee, voidakseen ajatella samoin tai päinvastoin.\nKun siis arvokkaimmat muusikot huomasivat, että Beethoven tuli\nyleisesti suosituksi, eivät he enää pitäneet häntä kyllin arvokkaana\nitselleen; he tahtoivat aina käydä yleisen mielipiteen edellä, eikä\nkoskaan seurata sitä, he käänsivät sille mieluummin selkänsä, kuin\nolivat sen kanssa yhtä mieltä. He olivat alkaneet nimittää Beethovenia\nkuuroksi ukoksi, joka huusi kovalla äänellä; ja jotkut vakuuttivat,\nettä hän saattoi olla kunnioitettava moralisti, mutta liian suureksi\narvioitu säveltäjänä. -- Tämä huono pila ei ollut Christophe'in\nmakuun. Hienon maailman innostus ei häntä myöskään tyydyttänyt. Jos\nBeethoven olisi nyt tullut Pariisiin, olisi hän ollut päivän leijona:\noli harmillista hänelle, että hän oli jo sata vuotta maannut haudassa.\nTämä muotisuosio ei ollut niinkään aiheutunut hänen musiikistaan kuin\nhänen elämänsä enemmän tai vähemmän romaaninomaisista puolista, jotka\nolivat tulleet yleisesti tunnetuiksi tunteellisten ja hyveellisten\nelämäkertojen kautta. Hänen voimakas päänsä leijonankuonoineen oli\ntullut romanssikuvaksi. Naiset säälittelivät häntä; he antoivat\nkuulla, että jos he olisivat tunteneet hänet, hän ei olisi ollut\nniin onneton; ja heidän suuri sydämensä oli sitä uhrautuvampi, kun\nei ollut pienintäkään vaaraa siitä, että Beethoven takertuisi heidän\nsanoihinsa: tuo kunnon ukko ei enää tarvinnut mitään. -- Sentähden\ntunsivatkin taiteilijat, orkesterinjohtajat ja impressaariot\nsuunnatonta kunnioitusta häntä kohtaan; ja hänen edustajinaan he\nottivat vastaan hänelle tarkoitetut suosionosoitukset. Suurenmoisissa\njuhlakonserteissa, joita annettiin korkeilla hinnoilla, oli hienostolla\ntilaisuus näyttää auliuttaan, -- ja joskus myös keksiä Beethovenin\nsinfonioja. Komiteat, joihin kuului näyttelijöitä, hienoston jäseniä,\nnousukkaita ja poliitikkoja ja joille Tasavalta oli uskonut taiteen\nkohtalon ohjaamisen, antoivat maailman tietää, että he aikoivat\npystyttää muistopatsaan Beethovenille: listalla näkyi muutamien kunnon\nmiesten ohella, joita oli haalittu toisten suositukseksi, koko tuo\nroskalauma, joka olisi polkenut jalkoihinsa elävän Beethovenin, tai\njonka Beethoven olisi murskannut.\n\nChristophe katseli ja kuunteli. Hän puri hampaansa yhteen, jotta\nei sanoisi raakuuksia. Koko illan tunsi hän olonsa väkinäiseksi ja\nsietämättömäksi. Hän ei tiennyt, puhuako vai vaieta. Hänestä tuntui\nnöyryyttävältä ja häpeälliseltä puhua kohteliaisuudesta, jotakin\npuhuakseen, kun hän ei tuntenut halua eikä tarvetta puhua. Hänen\nei sopinut sanoa, mitä hän todella ajatteli. Hän ei voinut puhua\njoutavia. Eikä hän edes osannut kohteliaasti vaieta. Jos hän katseli\nnaapuriaan, katseli hän liian kiinteästi ja terävästi: tahtomattaan\nhän tuli tutkineeksi häntä, ja se loukkasi toista. Jos hän puhui,\nuskoi hän liiaksi siihen, mitä sanoi: se loukkasi kaikkia ja oli\nhänelle itselleen kiusallista. Hän tunsi hyvästi, ettei hänen paikkansa\nollut siellä; ja kun hän oli kyllin intelligentti tajutakseen tämän\nympäristön sopusoinnun, johon hänen läsnäolonsa ei soveltunut, kiusasi\nhäntä hänen käytöstapansa yhtä suuresti kuin hänen isäntäväkeänsäkin.\nHän oli kiukkuinen sekä itselleen että heille.\n\nKun hän vihdoinkin oli astunut ulos yksinäiselle, yölliselle kadulle,\noli hän niin lamaantunut ikävästä, ettei hän jaksanut kulkea jalkaisin\nkotiin; hänen teki mieli paneutua pitkäkseen keskelle katua, kuten hän\nparisenkymmentä kertaa oli ollut vähällä tehdä palatessaan poikasena\nsuurherttuan linnasta, jossa hän oli ollut soittamassa. Vaikka hänellä\ntoisinaan oli vain viisi, kuusi frangia loppuviikon varalle, käytti\nhän niistä kaksi ajuriin. Hän nousi ajoneuvoihin nopeasti päästäkseen\nmahdollisimman pian pakoon; ja istuessaan niissä, hän huokaili\nuupumuksesta. Kotonaankin hän vielä huokaili maatessaan vuoteellaan...\nJa sitte hän yhtäkkiä purskahti nauramaan muistaessaan jonkun\nhullunkurisen lauseen. Hän yllätti itsensä matkimassa sitä, jäljitellen\nliikkeitä. Seuraavana päivänä ja vielä myöhemminkin hän saattoi\nyksinäisellä kävelyllään yhtäkkiä päästää eläimellisiä mörähdyksiä...\nMiksi hän meni noiden ihmisten luokse? Miksi hän yhä uudelleen meni\nheitä tapaamaan? Miksi hän pakotti itseään jäljittelemään muiden\nliikkeitä ja virneitä ja näyttämään huvitetulta asioista, joista hän\nei rahtuakaan välittänyt? -- Oliko hän varma siitä, ettei tuo kaikki\nhäntä huvittanut? -- Vuosi sitten hän ei olisi voinut sietää tätä\nseurapiiriä. Nyt se pohjaltaan häntä huvitti, samalla ärsyttäen. Oliko\nse pariisilaisen välinpitämättömyyden alkua, joka tarttui häneen? Hän\nkysyi itseltään levottomana, oliko hän tullut heikommaksi. Mutta hän\noli päinvastoin tullut voimakkaammaksi. Hänen henkensä oli vapaampi\nvieraassa ympäristössä. Hänen silmänsä aukenivat hänen tahtomattansakin\nnäkemään maailman suurta komediaa.\n\nMuuten täytyi hänen, tahtoipa hän tai ei, jatkaa tätä elämää, jos hän\ntahtoi tehdä taiteensa tunnetuksi pariisilaisissa seurapiireissä,\njoissa teokset herättivät mielenkiintoa ainoastaan sikäli, kuin\ntunnettiin taiteilijoita. Ja hänen täytyi pakosta tehdä itsensä\ntunnetuksi, jos hän tahtoi saada musiikkioppilaita näiden poroporvarien\nkeskuudesta, joita hän tarvitsi elääkseen.\n\nJa onhan jokaisella sydän, ja sydän kiintyy kaikesta huolimatta;\nolipa ympäristö mikä tahansa, löytää se aina mihin kiintyä; jollei se\nkiintyisi, ei se voisi elää.\n\n\n\n\nNiiden harvojen, nuorien hienoston tyttöjen joukossa, joita\nChristophella oli oppilainaan, oli rikkaan automobiilitehtailijan\ntytär, Colette Stevens. Hänen isänsä oli ranskalaistunut belgialainen,\nAntverpenissä asuvan anglo-amerikalaisen ja hollannittaren poika.\nHänen äitinsä oli italialainen. Perhe oli siis aito pariisilainen.\nChristophe'in ja monen muunkin silmissä oli Colette Stevens tyypillinen\nranskalainen nuori tyttö.\n\nHän oli kahdeksantoista vuotias, hänellä oli sametinpehmeät mustat\nsilmät, joilla hän suloisesti katseli nuoria miehiä, espanjattaren\nsilmäterät, jotka täyttivät koko silmäkuopan kostealla kiillollaan,\npieni, kapea ja hieman omituinen nenä, jota hän hiukan nyrpisti\npuhuessaan, samalla muikistaen vallattomasti suutaan, aina hieman\nepäjärjestyksessä oleva tukka, sievät, mutta säännöttömät kasvot,\nkalpeahko, puuteroitu iho, lihavahkot, hieman pyöreät piirteet; hänen\nilmeensä muistutti pientä, pulleaposkista kissaa.\n\nHän oli hoikkavartaloinen, sangen hienosti pukeutunut, ja hänessä\noli jotakin puoleensa vetävää ja kiehtovaa. Hänen käytöksensä oli\nteeskentelevää, sievistelevää ja typerää; hän näytteli pikku tyttöä,\nkeinuen tuntikausia kiikkutuolissaan, päästellen ruokapöydässä\nsellaisia pieniä huudahduksia kuin:\n\n-- Niinkö? Onko se mahdollista?... ja taputtaen käsiään, kun oli\njotakin ruokalajia, josta hän piti; salongissa hän poltti paperossia,\nosoitti miesten nähden ylenpalttista hellyyttä ystävättärilleen,\nheittäytyen heidän kaulaansa, hyväillen heidän käsiään, kuiskutellen\nheidän korviinsa, lasketellen lapsellisuuksia ja myöskin ilkeyksiä\nihastuttavalla tavalla, suloisella ja hennolla äänellä, jolla hän\nmyöskin tilaisuuden tullen saattoi sanoa sangen kevytmielisiä asioita\nsen näköisenä, kuin ei olisi sellaisista ollut kysymyskään, millä hän\nvielä paremmin osasi houkutella muut niitä latelemaan, näyttäen kaiken\naikaa viattoman, järkevän pikku tytön naamaa; hänen silmänsä loistivat\nraskaiden luomien alta nautinnonhaluisesti ja viekkaasti; hän katseli\nveikistellen sivulta päin, päästämättä ainoatakaan juorua korviensa\nohi, ahmien kaikki keskustelun ruokottomuudet ja koettaen aina sieltä\ntäältä saada jonkun sydämen tarttumaan ongenkoukkuun.\n\nTämä apinapeli, nämä koiranpenikan kujeet, tämä valheellinen viattomuus\nei lainkaan miellyttänyt Christophe'ia. Hänellä oli muutakin tekemistä\nkuin yhtyä pienen, veijarimaisen tytön metkuihin tai edes suoda\nniille huomiotaan. Hänen täytyi ansaita leipänsä, pelastaa elämänsä\nja ajatuksensa kuolemalta. Hän tarvitsi näitä salonkipapukaijoja\nainoastaan hankkiakseen itselleen toimeentulon mahdollisuuksia.\nHeidän rahansa vastineeksi antoi hän heille opetusta tunnontarkasti,\notsa kurtussa, ajatukset suunnattuina tiukasti tehtävään, jottei\nhäntä häiritsisi työn ikävyys eikä oppilaiden keimailu, vaikka\nhe olivat niinkin koketteja kuin Colette Stevens. Hän ei suonut\nsuurempaa huomiota hänelle kuin hänen pienelle serkulleenkaan,\nkaksitoistavuotiselle, hiljaiselle ja aralle tyttöselle, jonka\nStevens'it olivat ottaneet luokseen ja jolle Christophe myös antoi\nopetusta pianonsoitossa.\n\nMutta Colette oli kyllin herkkähermoinen tunteakseen, että koko hänen\nsuloutensa meni Christophe'iin nähden hukkaan, ja kyllin taipuisa\nsopeutuakseen heti Christophe'in tapoihin. Hänen ei tarvinnut edes\nponnistaa, kaikki kävi vaistomaisesti. Hän oli nainen. Hän oli kuin\nmuodoton laine. Kaikki hänen kohtaamansa sielut olivat hänelle kuin\nmaljakoita, joiden muodot hän heti uteliaisuudesta ja tarpeesta\nomaksui. Olemassaoloansa varten tarvitsi hänen aina sulautua jonkun\ntoisen muotoon. Koko hänen persoonallisuutensa oli muodon vaihtelua.\nHän vaihtoi usein maljakoita.\n\nChristophe veti häntä useasta syystä puoleensa, ja ensimäinen niistä\noli se, ettei hän viehättänyt Christophe'ia. Hän tunsi vetämystä\nChristophe'iin myöskin siksi, että tämä oli erilainen kuin kaikki\nmuut miehet, joita hän tunsi: hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut\nsen muotoista ja niin karkeata porsliinimaljakkoa. Hän tunsi lopuksi\nvetämystä Christophe'iin siksi, että omaten synnynnäisen taidon\narvioida heti ensi silmäyksellä tarkasti porsliinimaljakoiden ja\nihmisten hinnan, hän heti huomasi, että Christophe'issa eleganssin\nasemesta oli kestävyyttä, jota eivät mitkään pariisilaiset koruesineet\nvoineet hänelle tarjota.\n\nHän harrasti musiikkia, kuten useimmat nykyajan nuorista, joutilaista\ntytöistä. Hän harrasti sitä ja oli harrastamatta, toisin sanoen, hän\nsoitteli ahkerasti eikä silti ymmärtänyt siitä juuri mitään. Hän\nrimputteli pianiinoansa kaiket päivät aikansa kuluksi, vaikutuksen\ntavoittelun halusta ja nautinnokseen. Toisinaan hän soitti aivankuin\najetaan polkupyörällä. Toisinaan hän saattoi soittaa hyvin, varsin\nhyvin, osoittaen omaavansa makua, vieläpä sieluakin, -- (olisi melkein\nsaattanut sanoa, että hänellä oli sielu, oikeastaan tarvitsi hänen\nvain asettua jonkun sijalle, jolla se oli). -- Hän saattoi rakastaa\nMassenet'a, Griegiä, Thométa, ennenkuin tuli tuntemaan Christophe'in.\nMutta hän saattoi myös olla heistä välittämättä, tultuaan tuntemaan\nhänet. Nyt hän soitti Bachia ja Beethovenia varsin hyvin, -- (mikä ei\nitse asiassa suuriakaan merkitse); -- mutta merkillisintä oli, että hän\nrakasti heitä. Pohjaltaan hän ei rakastanut ei Beethovenia, ei Thométa,\nei Bachia, eikä Griegiä: hän rakasti nuotteja, sointuja, koskettimia\npitkin liukuvia sormiaan, kielien värinää, joka hipoi hänen hermojaan\nniinkuin niin monet muut orvaskettä kutkuttavat rihmat. Christophe\ntapasi Colette'in aina tuon aristokraattisen talon salongissa, jota\nkoristivat hieman vaalenneet seinäverhot ja jonka keskellä olevalla\njalustalla oli rotevan rouva Stevens'in muotokuva; sen oli maalannut\neräs muodissa oleva maalari, joka oli esittänyt hänet riutuvana kuin\nkastamatta jäänyt kukka, silmät raukeina ja vartalo moneen mutkaan\nvääntyneenä, tulkitakseen hänen miljonäärisielunsa harvinaisuutta;\n-- tuossa suuressa salongissa ulkonevine ikkunoineen, joista näkyi\npuutarhan vanhat, lumiset puut, tapasi Christophe hänet aina istumassa\npianon ääressä, märehtien loppumattomiin samoja sävelmiä ja hyväillen\nkorviaan sulavilla epäsoinnuilla.\n\n-- Oh! sanoi Christophe astuessaan sisään. Siellä kissa taas istuu ja\nkehrää!\n\n-- Kylläpä olette kohtelias, sanoi Colette nauraen...\n\n(Ja hän ojensi Christophe'ille hieman nahkean kätensä).\n\n... Kuunnelkaahan tätä. Eikö se ole kaunis?\n\n-- Sangen kaunis, sanoi Christophe välinpitämättömällä äänellä.\n\n-- Ettehän te kuuntelekaan!... Ettekö halua kuunnella!\n\n-- Minä kuulen... Se on aina yhtä ja samaa.\n\n-- Oh! te ette ole muusikko, sanoi Colette harmistuneena.\n\n-- Niinkuin tässä olisi musiikista kysymys!\n\n-- Mitä! eikö tämä ole musiikkia?... Ja mitä sitten, jos saan luvan\nkysyä?\n\n-- Te tiedätte sen varsin hyvin; enkä minä sitä teille sano, koska se\nei ole sopivaa.\n\n-- Sitä suurempi syy sanoa se.\n\n-- Te siis tahdotte?... Sitä pahempi teille!... No, tiedättekö te, mitä\nte teette pianollanne?... Te keimailette.\n\n-- Kuinka niin!\n\n-- Aivan toden totta. Te sanotte sille: \"Rakas piano, rakas piano, sano\nminulle suloisia sanoja, hyväile minua, anna minulle pieni suudelma!\"\n\n-- Ettekö ole hiljaa! sanoi Colette, osaksi nauraen, osaksi vihoissaan.\nTeillä ei ole aavistustakaan arvonannosta.\n\n-- Ei lainkaan.\n\n-- Te olette nenäkäs... Ja entä sitten, jos niin olisikin, eikö se ole\noikea tapa rakastaa musiikkia?\n\n-- Oh! pyydän, älkää sekoittako musiikkia siihen!\n\n-- Mutta sehän on itse musiikkia! Kaunis akordi, sehän on suutelo.\n\n-- En ole teille sellaista opettanut.\n\n-- Eikö se ole totta?... Miksi kohautatte olkapäitänne? Miksi\nvirnistätte?\n\n-- Siksi että se tympäisee minua.\n\n-- Yhä parempaa!\n\n-- Minua tympäisee kuulla puhuttavan musiikista kuin jostakin\nirstailusta... Niin! Se ei ole teidän syynne. Syynä siihen on teidän\nympäristönne. Koko tämä äitelä seurapiiri, jonka keskellä te elätte,\npitää taidetta jonkinlaisena luvallisena mässäilynä... Mutta tämä jo\nriittää! Soittakaa minulle sonaattinne.\n\n-- Ei, keskustelkaamme vielä vähän.\n\n-- En ole täällä keskustelua varten, olen täällä antaakseni teille\nopetusta pianonsoitossa... Eteenpäin, mars!\n\n-- Olettepa kohtelias! sanoi Colette harmistuneena, -- mutta pohjaltaan\nhän oli ihastunut tästä kovakouraisesta kohtelusta.\n\nHän soitti kappaleensa, pannen parastansa; ja ollen taitava, onnistui\nhän varsin mukiinmenevästi, välistä sangen hyvinkin. Christophe, joka\nei antanut vetää itseään nenästä, nauroi partaansa \"tuolle vietävän\nveijarille, joka soitti aivankuin hän olisi tuntenut, mitä soitti,\nvaikkei hän tuntenut mitään.\" Colette huvitti häntä tavallaan. Tämä\ntaas puolestaan koetti kaikilla mahdollisilla tekosyillä jatkaa\nkeskustelua, joka huvitti häntä paljoa enemmän kuin pianotunti.\nChristophe puolustautui parhaansa mukaan sanoen syyksi, ettei hän\nvoinut sanoa mitä ajatteli, se kun saattoi loukata Colette'ia:\ntämä pakotti hänet kuitenkin aina sanomaan ajatuksensa; ja kuta\nloukkaavampia ne olivat, sitä vähemmän hän loukkaantui: se huvitti\nhäntä. Mutta kun tuo ovela urkkija tunsi, että Christophe ennen\nkaikkea rakasti suoruutta, piti hän rohkeasti puoliaan ja väitteli\nitsepäisesti. He erosivat sangen hyvinä ystävinä.\n\n\n\n\nKuitenkaan ei Christophe koskaan olisi odottanut mitään tästä\nsalonkiystävyydestä, heidän välillään ei koskaan olisi syntynyt\nvähintäkään tuttavallisuutta, jollei Colette eräänä päivänä olisi\nilmaissut hänelle salaista ajatustaan, puolittain yllätyksenä\npuolittain jostakin viehättämisvaistosta.\n\nEdellisenä iltana oli hänen vanhemmillaan ollut vastaanotto. Hän oli\nnauranut, lörpötellyt, keimaillut kuin hupakko; mutta seuraavana\naamuna, kun Christophe saapui antamaan hänelle opetusta, hän oli aivan\nväsynyt, hänen piirteensä rasittuneet, ihonsa harmaa ja koko päänsä\nkohelo. Hän sanoi tuskin sanaakaan ja näytti aivan sammuneelta. Hän\nistuutui pianon ääreen, soitti veltosti, sotkeutui, alotti uudelleen,\nsotkeutui taas ja keskeytti äkkiä sanoen:\n\n-- Minä en osaa... Pyydän anteeksi... Tahtoisitteko vähän odottaa...\n\nChristophe kysyi häneltä oliko hän pahoinvoipa. Hän vastasi kieltäen:\n\n\"Hän ei ollut oikein hyvällä tuulella... Hänellä oli toisinaan\ntällaisia hetkiä... Se oli naurettavaa, siitä ei pitänyt olla hänelle\nvihainen.\"\n\nChristophe sanoi tulevansa jonakin toisena päivänä uudelleen; mutta\nColette pyysi häntä jäämään:\n\n-- Hetkinen vain... Olen kai jo kohta parempi... Olenpa minä hupsu,\neikö totta?\n\nChristophe tunsi, ettei Colette ollut normaalitilassaan; mutta hän ei\ntahtonut kysellä häneltä; ja kääntääkseen keskustelun muualle hän sanoi:\n\n-- Se siitä tuli, kun olitte niin loistava eilen illalla! Te tuhlasitte\nliiaksi itseänne. Hän hymyili iroonisesti:\n\n-- Teistä ei voi sanoa samaa, vastasi hän. Christophe nauroi\narkailematta.\n\n-- Luulen, että te ette sanonut ainoatakaan sanaa, jatkoi Colette.\n\n-- En ainoatakaan.\n\n-- Olihan siellä kuitenkin mieltäkiinnittävää väkeä.\n\n-- Oli, suurenmoisia lörpöttelijöitä, neropatteja. Olen aivan hukassa\nteidän selkärangattomien ranskalaistenne keskellä, jotka ymmärtävät\nkaiken, selittävät kaiken, puolustavat kaikkea, -- ja joilla ei ole\nlainkaan tunnetta; ihmisten, jotka pieksevät tuntikausia suutaan\nrakkaudesta ja taiteesta! Eikö se ole ilettävää?\n\n-- Mutta senhän pitäisi kiinnittää teidän mieltänne: ainakin taiteen,\njollei rakkauden.\n\n-- Niistä asioista ei puhuta, niissä toimitaan.\n\n-- Mutta jollei voi niissä toimia, sanoi Colette muikistaen suutaan.\n\nChristophe vastasi nauraen:\n\n-- Jättäkää ne sitten muiden huomaan. Kaikki eivät ole luodut taidetta\nvarten.\n\n-- Eikö rakkauttakaan varten?\n\n-- Ei rakkauttakaan.\n\n-- Herra paratkoon! Mitä meille sitten jää?\n\n-- Talous.\n\n-- Suur'kiitos! sanoi Colette loukkautuneena.\n\nHän ryhtyi uudelleen soittamaan, mutta sotkeutui taaskin, näppäili\nkoskettimia ja huokasi:\n\n-- En voi!... Minusta ei todellakaan ole mihinkään. Luulen, että olette\noikeassa. Naisista ei ole mihinkään.\n\n-- Tuo tunnustushan jo merkitsee jotakin, sanoi Christophe hilpeänä.\n\nColette katsoi häneen pienen nyrpeän tytön näköisenä, jota torutaan, ja\nsanoi:\n\n-- Älkää olko niin ankara!\n\n-- Minä en puhu pahaa hyvistä naisista, vastasi Christophe iloisesti.\nHyvä nainen on maallinen paratiisi. Mutta maallista paratiisia...\n\n-- Niin, sitä ei ole kukaan nähnyt.\n\n-- Minä en ole niin pessimistinen. Minä sanon: Minä en ole sitä koskaan\nnähnyt; mutta saattaahan se olla olemassa. Olenpa päättänyt löytääkin\nsen, mutta se ei ole helppoa. Hyvä nainen ja nerokas mies, ne ovat\nkumpikin yhtä harvinaisia.\n\n-- Ja paitsi niitä, eivät muut miehet ja naiset merkitse mitään?\n\n-- Päinvastoin! Nämä muut vain merkitsevätkin jotakin... maailman\nsilmissä.\n\n-- Entä teidän?\n\n-- Minusta niitä ei ole olemassakaan.\n\n-- Kuinka te olette ankara! toisti Colette.\n\n-- Saatanpa olla. Muutamien täytyy olla ankaria, vaikkapa ei muun kuin\ntoisten vuoksi!... Jollei siellä täällä maailmassa olisi vähän kiviä,\nolisi kaikki yhtä velliä.\n\n-- Niin, te olette oikeassa, te olette onnellinen ankaruudessanne,\nsanoi Colette surullisesti. Mutta älkää silti olko liian ankara niille,\n-- jotka ovat heikompia... Te ette tiedä miten meidän heikkoutemme\npainostaa meitä. Nähdessänne meidän nauravan, keimailevan ja\nmetkuilevan, te luulette, että meidän päässämme ei ole mitään muuta,\nja te halveksitte meitä. Ah! jospa voisitte lukea, mitä kaikkea pyörii\npienten viidentoista, kahdeksantoista vuotiaiden tyttöjen päässä, jotka\nastuvat seuraelämään ja saavat osakseen suosiota siinä määrin, kuin\nheidän tulviva elämänhalunsa edellyttää, -- kun he ovat tarpeekseen\ntanssineet, rupatelleet, lausuneet paradokseja ja karvaita sanoja,\njoille nauretaan siksi, että he nauravat, kun he ovat jakaneet itseään\nhieman yhdelle ja toiselle tyhmeliinille ja etsineet jokaisen silmien\nsyvyydestä sitä valon välähdystä, jota ei koskaan tapaa, -- jos te\nnäkisitte heidät, kun he palaavat kotia yöllä ja sulkeutuvat hiljaiseen\nhuoneeseensa ja heittäytyvät polvilleen yksinäisyyden sieluntuskassa!...\n\n-- Onko se mahdollista? sanoi Christophe hämmästyneenä. Mitä!\nkärsittekö te, kärsittekö te niin?\n\nColette ei vastannut, mutta hänelle tuli kyyneleet silmiin. Hän koetti\nhymyillä ja ojensi kätensä Christophe'ille: tämä tarttui siihen\nliikutettuna.\n\n-- Pikku raukka! sanoi hän. Jos te kärsitte, miksi ette tee mitään\npäästäksenne tästä elämästä?\n\n-- Mitäpä me voisimme tehdä? Ei ole mitään mahdollisuutta. Te miehet,\nte voitte vapauttaa itsenne, tehdä mitä tahdotte. Mutta me, me olemme\nijäksi suljetut seuraelämän velvollisuuksien ja huvitusten, piiriin: me\nemme pääse niistä irti.\n\n-- Kuka estää teitä vapautumasta meidän laillamme ja valitsemasta\nitsellenne työalaa, joka teitä miellyttää ja suo teille\nriippumattomuuden, kuten meillekin?\n\n-- Kuten teillekin? Herra Krafft parka! Eihän teidän työnne suo sitä\nteille liikaa! No niin! Sehän miellyttää teitä kuitenkin. Mutta\nme, mitä työalaa varten olisimme me luodut? Ei ole ainoatakaan,\njoka herättäisi meissä mielenkiintoa. -- Niin, tiedän hyvin,\nettä me nykyään yritämme yhtä ja toista, että me teeskentelemme\nolevamme huvitettuja kaikenlaisista asioista, jotka eivät liikuta\nmeitä lainkaan: me tahtoisimme niin mielellämme olla huvitettuja\njostakin! Minä teen niinkuin muutkin. Minä otan osaa suojelus- ja\nhyväntekeväisyyskomiteoihin. Minä seuraan luentoja Sorbonne'issa,\nkuuntelen Bergsonin ja Jules Lemaitre'in esitelmiä, käyn\nhistoriallisissa konserteissa ja klassillisissa matineoissa ja teen\nmuistiinpanoja, yhä vain muistiinpanoja... En edes tiedä, mitä\nkirjoitan!... ja minä koetan saada itseäni vakuutetuksi siitä, että\nolen tähän kaikkeen innostunut, tai että se ainakin on hyödyllistä.\nAh! miten hyvin tiedän, että asianlaita on aivan päinvastoin, miten se\nkaikki on minusta yhdentekevää ja miten ikävää minulla on!... Älkää\njälleen halveksiko minua siksi, että vilpittömästi sanon teille, mitä\nkaikki ajattelevat. Minä en ole sen tyhmempi kuin muutkaan. Mutta\nmitä liikuttaa minua filosofian historia ja tiede? Ja mitä taiteeseen\ntulee, -- näettehän itse, -- minä rimputtelen, minä töhertelen, minä\nsuttailen pieniä akvarelleja; -- mutta voiko sellainen täyttää elämän?\nMeidän ainoa päämäärämme on avioliitto. Mutta luuletteko olevan\nkovinkaan hauskaa mennä naimisiin tuollaisten henkilöiden kanssa,\njotka minä tunnen yhtä hyvin kuin tekin? Näen heidät sellaisina kuin\nhe ovat. Minulla ei ole onnea olla teidän saksalaisen Gretcheninne\nkaltainen, joka aina voi ihannoida... Eikö ole kauheata katsella\nympärilleen, nähdä niitä, jotka ovat menneet naimisiin ja niitä,\njoiden kanssa he ovat menneet naimisiin, ja ajatella, että täytyisi\nseurata heidän esimerkkiään, turmella ruumiinsa ja sielunsa, tulla\nyhtä tyhjänpäiväiseksi kuin he!... Vakuutan teille, että vaaditaan\nstooalaisuutta, jotta voi tyytyä sellaiseen elämään ja sellaisiin\nvelvollisuuksiin. Kaikki naiset eivät siihen kykene... Ja aika kuluu,\nvuodet vierivät, nuoruus katoaa; ja kuitenkin on meissä paljon\nkaunista, paljon hyvää, -- josta ei koskaan tule olemaan mitään\nhyötyä, joka kuoleutuu päivä päivältä, jota täytyy tottua jakamaan\ntyhmyreille, olennoille, joita halveksii ja jotka halveksivat!... Eikä\nkukaan ymmärrä! Me olemme aivankuin arvoituksia ihmisille. Miehiä ei\nihmettelisikään, jotka pitävät meitä typerinä ja naurettavina! Mutta\nnaisten pitäisi meitä ymmärtää! He ovat olleet samanlaisia kuin me;\nheidän tarvitsisi vain muistaa nuoruuttaan... Ei. Heidän puoleltaan ei\ntarvitse toivoa apua. Meidän äitimmekään eivät meitä tunne, eivätkä\nkoeta todenteolla oppia meitä tuntemaan. He koettavat vain naittaa\nmeitä. Muuten: elä, kuole, tee mitä tahdot! Seurapiirit jättävät meidät\noman onnemme nojaan.\n\n-- Älkää menettäkö rohkeuttanne, sanoi Christophe. Jokaisen täytyy\nvuorostaan käydä elämänkokemusten koulua. Jos teillä on rohkeutta, käy\nkaikki hyvin. Etsikää ympäristönne ulkopuolelta. Täytyy kai Ranskassa\nvielä olla kunnollisiakin miehiä.\n\n-- Onhan niitä. Tunnen kyllä heitä. Mutta he ovat niin ikäviä!... Ja\nsitten täytyy minun sanoa teille: se maailma, missä minä elän, ei\nmiellytä minua; mutta minä luulen, etten voi nykyään elää ilman sitä.\nOlen tottunut siihen. Minä tarvitsen hyvinvointia, hienostunutta\nylellisyyttä ja seuraelämää, jota raha yksin ei kylläkään kykene\nantamaan, mutta jota varten se kuitenkin on välttämätöntä. Tiedän\nkyllä, ettei se ole, niinkuin olla pitäisi. Tunnen itseni, olen\nheikko... Pyydän, älkää loitotko minusta siksi, että kerron teille\npienestä raukkamaisuudestani. Kuunnelkaa minua hyväntahtoisuudella.\nMinulle tekee hyvää keskustella teidän kanssanne! Tunnen, että te\nolette voimakas, että te olette terve: minä luotan täydellisesti\nteihin. Tahdotteko osoittaa minulle vähän ystävyyttä?\n\n-- Mielelläni, sanoi Christophe. Mutta mitä voin minä tehdä?\n\n-- Kuunnella minua, antaa minulle neuvoja, rohkaista minua. Olen\ntoisinaan aivan sekasorron tilassa! Silloin en enää tiedä mitä tehdä.\nSanon itselleni: \"Mitä hyödyttää taistella? Mitä hyödyttää kiusata\nitseään? Samantekevää, olipa sitä tai tätä! Samantekevää kuka!\nSamantekevää, mitä!\" Se on hirveä tila. En tahtoisi siihen joutua.\nAuttakaa minua! Auttakaa minua!\n\nHän näytti aivan musertuneelta ja kymmentä vuotta vanhemmalta; hän\nkatsoi Christophe'iin alistuvin, rukoilevin silmin. Christophe lupasi\nkaikki, mitä hän tahtoi. Silloin hän virkistyi, hymyili ja tuli jälleen\niloiseksi.\n\nJa illalla hän nauroi ja keimaili entiseen tapaansa.\n\n\n\n\nTästä päivästä lähtien heillä oli säännöllisesti tuttavallisia\nkeskusteluja. He olivat kahdenkesken; Colette uskoi hänelle\nkaikenlaista; ja Christophe näki paljon vaivaa koettaessaan ymmärtää\nja neuvoa Colette'ia; tämä kuunteli hänen neuvojaan vakavana ja\ntarkkaavaisena ja otti varteen hänen muistutuksensa aivankuin pieni,\nhyvin kiltti tyttö: se huvitti häntä, kiinnitti hänen mieltään,\nvieläpä elähyttikin häntä; ja hän kiitti Christophe'ia liikutetuin,\nveikistelevin silmäyksin. -- Mutta hänen elämässään ei mitään ollut\nmuuttunut: hänellä oli vain yksi ajanviete lisää.\n\nHänen päivänsä oli sarja muodonvaihdoksia. Hän nousi ylös tavattoman\nmyöhään, kello kahdentoista korvilla. Häntä vaivasi unettomuus; hän\nnukkui vasta päivän sarastaessa. Hän oli jouten kaiken päivää. Hän\nmärehti loppumattomiin jotakin runonpätkää, ideaa, ajatussiekaletta,\njonkin keskustelun muistelmaa, jotakin sävelmää tai jotakin\nhenkilökuvaa, joka ei häntä miellyttänyt. Hän ei päässyt täysin\nvalveille ennenkuin kello neljältä tai viideltä iltapäivällä. Siihen\nsaakka hän kulki silmäluomet raskaina, kasvot turpeina ja äreän ja\nunisen näköisenä. Hän virkistyi vasta, kun hänen luokseen saapui\njoitakuita hyviä ystävättäriä, jotka olivat yhtä kieleviä kuin hänkin\nja yhtä persoja Pariisin juoruille. He väittelivät yhdessä päin\nseiniä rakkaudesta. Rakkaudenpsykologia oli ainaisena puheenaiheena\npukeutumiskysymyksen, arastelemattomien viittailujen ja panettelun\nohella. Hänellä oli myös nuorukaisseuransa, joukko vetelehtiviä\nnuoria miehiä, jotka tunsivat tarvetta viettää pari, kolme tuntia\npäivästä hameseurassa, ja jotka olisivat yhtähyvin itsekin voineet\nkäydä hameissa, sillä he olivat luonteeltaan ja puheiltaan täysin\nnaismaisia. Christophe'illa oli oma tuntinsa: rippi-isän. Colette tuli\nheti vakavaksi ja tarkkaavaksi. Hän oli sellaisen nuoren ranskattaren\ntapainen, josta Bodley puhuu ja joka rippituolissa \"kehittää\nrauhallisesti valmistettua teemaa, joka kelpaisi malliksi määräysten\nselkeydessä ja kirkkaudessa ja jossa kaikki, mitä piti sanoa, oli\nladottu hyvään järjestykseen ja luokiteltu eri kategorioihin\". --\nJonka jälkeen hän vielä enemmän huvitteli. Päivän kuluessa hän tuli\nyhä nuoremmaksi. Illalla hän meni teatteriin; siellä oli ainaisena\nnautintona katsella salissa olevia tuttuja kasvoja, jotka olivat\naina samoja. Itse näytelmä ei häntä huvittanut, mutta hän nautti\ntuttujen näyttelijöiden näkemisestä ja heidän yleisesti tunnettujen\nheikkouksiensa huomauttamisesta yhä uudelleen. Tuttavia tuli aitioon\nja heidän kanssansa vaihdettiin ilkeitä huomautuksia niistä, jotka\nistuivat toisissa aitioissa, tai vielä mieluummin näyttelijättäristä.\nHuomautettiin, että tyttöosan näyttelijän ohut ääni muistutti\n\"epäonnistunutta majoneesikastiketta\", tai että suuren koomillisen\nosan esittäjättären puku muistutti \"lampun varjostinta\". -- Tai\nmeni hän johonkin illanviettoon; siellä oli hänen nautintonsa panna\nmerkille oliko hänellä hyvä menestys: -- (se riippui päivistä: ei\nmikään ole niin oikullista kuin pariisilainen viehättäväisyys); --\nsiellä arvosteltiin taas ihmisiä, heidän pukujaan ja ruumiillisia\nvikojaan. Keskustelua ei syntynyt koskaan. -- Hän tuli myöhään kotia,\neikä häntä nukuttanut lainkaan: (hän oli silloin virkeimmillään). Hän\nkierteli pöytänsä ympärillä. Hän selaili jotakin kirjaa. Hän naureskeli\nitsekseen muistaessaan jonkun sanan tai liikkeen. Hänellä oli ikävä.\nHän oli sangen onneton. Hän ei saanut unta, ja yöllä sai hän äkkiä\nepätoivon kohtauksia.\n\nChristophe'in, joka ei nähnyt Colette'ia kuin muutamia tunteja silloin\ntällöin, eikä voinut havaita kuin muutamia näistä muodonvaihteluista,\noli sangen vaikea niitä käsittää. Hän ei tiennyt milloin Colette oli\nvilpitön, -- oliko hän aina vilpitön, -- vai eikö hän ollut vilpitön\nkoskaan. Colette ei itsekään olisi voinut sitä hänelle sanoa. Hän oli\nsamanlainen kuin suurin osa nuoria tyttöjä, jotka täyttää vain pelkkä\nhämärä, joutilas, teeskennelty kaipaus. Hän ei tiennyt, mikä hän oli,\nkoska hän ei tiennyt, mitä hän tahtoi, eikä hän voinut sitä tietää,\nennenkuin hän oli koetellut tahtoaan. Hän pyrki siis siitä selvyyteen\nomalla tavallaan, käyttäytyen mahdollisimman vapaasti, mutta panemalla\nmahdollisimman vähän vaaralle alttiiksi, koettaen jäljitellä niitä,\njotka häntä ympäröivät, ja ottaa mittapuuksi heidän moraalinsa. Hän\nei kiirehtinyt valintaansa. Hän tahtoi käsitellä kaikkea viisaasti,\nvoidakseen käyttää kaikkea hyväkseen.\n\nMutta sellaisen ystävän kuin Christophe'in kanssa ei tämä menettelytapa\ntahtonut käydä päinsä. Christophe'illa ei ollut mitään sitä vastaan,\nettä joku piti henkilöistä, joita hän ei pitänyt minkään arvoisina,\ntai joita hän suorastaan halveksi; mutta hän ei sietänyt, että hänet\nasetettiin samalle tasolle kuin he. Jokaisella olkoon oma makunsa;\nmutta ainakin täytyy olla joku maku.\n\nHänen kärsivällisyytensä tuli sitä suuremmalle koetukselle, kun\nColette näytti erikoisella nautinnolla keräävän ympärilleen\nkaikki ne nuorukaiset, jotka eniten vimmastuttivat Christophe'ia:\näiteliä pikku keikareita, jotka enimmäkseen olivat rikkaita,\nkaikki tyhjäntoimittajia, tai nimellisiä virkailijoita jossakin\nministeriössä, mikä on aivan sama asia. Kaikki kirjoittivat -- olivat\nkirjoittavinaan. Se oli todellista hermotautia kolmannen tasavallan\naikana. Se oli turhamaista laiskuutta; -- älyllistä työtä on vaikein\ntarkistaa, ja siinä on kaikenlaisella tyhjällä hälyllä suurimmat\nmahdollisuudet. He vain muutamilla sanoilla viittailivat suuriin\ntöihinsä, mutta tekivät sen kunnioituksella. He näyttivät olevan\nkoko sieluineen kiintyneitä työhönsä ja aivan sortuvan sen taakan\nalle. Aluksi tuntui Christophe'ista hieman kiusalliselta, ettei\nhän tuntenut ensinkään heidän nimiään eikä teoksiaan. Arkaillen\nkoetti hän saada tietoja, varsinkin toivoi hän saavansa kuulla,\nmitä heistä muuan, joka heidän keskusteluistaan päättäen oli suuri\nnäytelmäkirjailija, oli kirjoittanut. Hän hämmästyi kuullessaan, että\ntämä suuri dramaturgi oli kirjoittanut yhden ainoan näytöksen, joka\noli muodostettu romaanista, jonka senkin muodosti sarja novelleja\ntai pikemmin lyhyitä harjoitelmia, jotka hän oli julkaissut eräässä\nheidän aikakauskirjassaan kymmenen vuoden kuluessa. Toisilla oli yhtä\nkevyt lasti: joitakuita näytöksiä, joitakuita novelleja, joitakuita\nrunoja. Jotkut olivat kuuluisia yhden artikkelin perusteella. Toiset\nteoksen, jonka he aikoivat kirjoittaa. He osoittivat halveksumistaan\npitkäaikaisille teoksille. He näyttivät panevan sangen suuren painon\nsanojen taidokkaalle järjestykselle lauseessa. Kuitenkin esiintyi sana\n\"ajatus\" usein heidän puheissaan; mutta sillä oli nähtävästi toinen\nmerkitys kuin tavallisessa kielenkäytössä, sillä he sovelluttivat\nsen tyylin detaljeihin. Siitä huolimatta oli heidän joukossaan\nsuuria ajattelijoita ja suuria iroonikkoja, jotka kirjoittaessaan\n_alleviivasivat_ syviä ja hienoja sanojaan, että ne huomattaisiin.\n\nKaikki palvelivat omaa minäänsä: ainoa, mitä he kykenivät palvelemaan.\nHe koettivat saada toisia samaan uskoon, mutta onnettomuudeksi oli\nkullakin jo omansa. He koettivat aina herättää yleisön huomiota\npuheellaan, esiintymisellään, tupakoimisellaan, sanomalehden\nlukemisella, päänsä asennolla, katseillaan tai sillä tavalla,\nmillä he tervehtivät toisiaan. -- Nuorukaiset ovat luonnostaan\nnäyttelemishaluisia, sitä enemmän, mitä tyhjänpäiväisempiä tai\njoutilaampia he ovat. Varsinkin naisiin nähden he sitä harjoittavat:\nsillä he tavoittelevat naista ja toivovat vielä enemmän, että\nnainen tavoittelisi heitä. Mutta he pöyhistelivät kelle tahansa,\nyksinpä vastaantulijalle kadulla, joilta he saattoivat odottaa vain\nihmettelevää silmäystä. Christophe tapasi usein tuollaisia pieniä\nriikinkukon poikasia: töherteleviä maalarien alkuja, soittoniekkoja ja\naloittelevia näyttelijöitä, jotka koettivat matkia jotakin tunnettua\nmuotokuvaa: Van Dyckin, Rembrandtin, Velasquezin, Beethovenin, tai\nkoettivat omaksua jotakin osaa: etevän maalarin, suuren muusikon,\nhyvän työmiehen, syvämielisen ajattelijan, iloisen veitikan,\nTonavan talonpojan, luonnonihmisen... He vilkuivat kulkiessaan\nsivuilleen nähdäkseen, huomattiinko heitä. Kun Christophe näki\nheidän tulevan vastaansa, käänsi hän päänsä muualle pilkallisesti\nja välinpitämättömästi. Mutta tämä vastoinkäyminen ei heihin\nsuuria koskenut: parin askeleen päässä he jo uudistivat temppunsa\nseuraavalle vastaantulijalle. -- Colette'in salongin keikarit olivat\nhienostuneempia: he näyttelivät etupäässä espriitään: he kopioivat\nkahta tai kolmea mallia, jotka nekään eivät olleet alkuperäisiä.\nTai esittivät he jotakin ideaa: Voimaa, Iloa, Sääliä, Ylhäisyyttä,\nSosialismia, Anarkismia, Lakia, Vapautta, ne olivat kaikki heille vain\nrooleja. Heillä oli kyky muuttaa jaloimmatkin ajatukset puhtaasti\nkirjalliseksi aiheeksi, he asettivat ihmissielun sankarillisimmankin\nlennon samalle tasolle kuin salonkiesineet tai jonkun muodikkaan\nkaulahuivin. Mutta rakkaudessa he vasta olivat oikeassa elementissään;\nse oli heidän yksityisomaisuuttaan. He tunsivat kaikki nautinnon\nkasuistiikan salaisuudet. He olivat taitavia keksimään uusia tapauksia,\nsaadakseen kunnian niiden ratkaisemisesta. Sehän on aina ollut niiden\ntyönä, joilla ei ole muuta tekemistä: kun he eivät kykene rakastamaan,\njuttuavat he siitä ja ennen kaikkea selittävät sitä. Selitykset olivat\npaljoa laajempia kuin teksti, joka heillä oli sangen vähäpätöinen.\nSosiologialla höystettiin ruokottomimmatkin ajatukset: kaikki silattiin\nsiihen aikaan sosiologialla. Niin nautinnokasta kuin olikin tyydyttää\npaheitaan, olisi kuitenkin jotakin puuttunut, jollei samalla olisi\nkuvitellut tekevänsä työtä tulevien aikojen hyväksi. Se oli mitä\nsuurimmassa määrässä pariisilaista sosialismia: eroottista sosialismia.\n\nNiitä kysymyksiä, jotka siihen aikaan innostuttivat tätä pientä\nrakkaudenhovia, oli miehen ja naisen tasa-arvoisuus avioliitossa ja\nheidän oikeutensa rakkauteen. Oli esiintynyt joitakuita kunnon miehiä,\nhyveellisiä, hieman naurettavia protestantteja, -- skandinaaveja\nja sveitsiläisiä, -- jotka olivat julistaneet hyveellisyyden\ntasa-arvoisuutta: miesten tuli astua avioliittoon neitseellisinä\nkuten naistenkin. Pariisilaiset kasuistit vaativat toisenlaista\ntasa-arvoisuutta, epäpuhtauden tasa-arvoisuutta: samaa oikeutta\nnaisille kuin miehillekin elää rakastajien kanssa ennen avioliittoon\nastumista. Pariisilaisista oli aviorikos jo niin kulunut asia --\nhe olivat siinä määrin askarrelleet sillä mielikuvituksessaan\nja harrastaneet sitä käytännössä, -- että se jo alkoi heistä\nmenettää makunsa: kirjallisessa maailmassa koetettiin vaihtaa sitä\noriginellimpaan keksintöön: nuorten tyttöjen prostitutsiooniin,\n-- tarkoitan säännölliseen, yleiseen, siveelliseen, säädylliseen\nperheprostitutsiooniin, joka vielä kaupan päälle olisi sosiaalinen.\nMuuan äskettäin ilmestynyt, kyvykkäästi kirjoitettu kirja esitti\nsen lakeja: neljän sadan sivun pituudelta tutkittiin leikillisellä\npedantismilla ja \"kaikkien Baconin metoodin sääntöjen mukaan\"\n\"nautinnon järkiperäistä järjestämistä.\" Se oli täydellinen vapaan\nrakkauden kurssi, jossa lakkaamatta puhuttiin eleganssista,\nsäädyllisyydestä, hyvästä mausta, jaloudesta, kauneudesta, totuudesta,\npuhtaudesta, moraalista, -- oikea katkismus nuorille tytöille,\njotka haluavat joutua huonoille jäljille. -- Se oli sillä erää se\nevankeliumi, josta Colette'in pieni hovi nautitsi ja jota siellä\nesitettiin. Oppilaiden tavalliseen tapaan he jättivät syrjään kaiken,\nmitä siinä paradoksien alla saattoi olla oikeata, hyvin havaittua ja\ntosi-inhimillistä, ja omaksuivat vain huonoimman. Tästä makosesta\nkukkaislavasta he poimivat aina myrkyllisimmät kukat, -- sellaiset\naforismit kuin \"aistilliset nautinnot vain kiihoittavat työnhalua\";\n-- \"on luonnotonta, että neitsyt tulee äidiksi ennenkuin hän on\nsaanut tuntea nautintoa\"; -- \"että viattoman miehen omistaminen on\nnaiselle luonnollinen valmistus harkittuun äitiyteen\"; -- että äitien\ntehtävä on \"järjestää tyttäriensä vapaus samalla hienotunteisuudella\nja ymmärtämyksellä, millä he suojaavat poikiensa vapauden\"; ja että\non koittava aika, \"jolloin nuoret tytöt, palaavat yhtä luonnollisesti\nrakastajiensa luota kuin nykyisin luennoilta tai jonkun ystävättären\nluota teeltä\".\n\nColette selitti nauraen, että ohjeet olivat sangen viisaita.\n\nChristophe kauhistui näitä lausuntoja. Hän arvioi liian suureksi sekä\nniiden kantavuuden että sen pahan, minkä ne saattoivat aiheuttaa.\nRanskalaiset ovat liiaksi järkeviä sovelluttaaksensa kirjallisuuttansa\nkäytäntöön. Nämä suuren Diderot'n piskuiset jälkeläiset olivat\nelämässään yhtä nuhteettomia porvareita kuin tuo nerokas\nensyklopedistikin, vieläpä yhtä arkoja kuin muutkin. Juuri sentähden,\nettä he ovat niin arkoja toiminnassa, huvittaa heitä johtaa toiminta\nkuvitteluissa äärimmäisyyksiin. Se on leikkiä, jossa ei tarvitse panna\nalttiiksi mitään.\n\nMutta Christophe ei ollut ranskalainen dilettantti.\n\n\n\n\nNiistä nuorista miehistä, jotka liehuivat Colette'in ympärillä, näytti\nhän antavan etusijan eräälle. Luonnollisestikin oli hän juuri se, joka\noli Christophesta vastenmielisin.\n\nHän oli noita rikastuneiden porvarien poikia, jotka harrastavat\naristokraattista kirjailemista ja näyttelevät kolmannen tasavallan\npatriiseja. Hänen nimensä oli Lucien Lévy-Coeur. Hänen silmänsä olivat\netäällä toisistaan, hänen katseensa oli vilkas, hänellä oli kyömynenä,\npaksut huulet ja vaalea, van Dyckin tapaan leikattu suippoparta; hänen\npäälakensa alkoi jo olla melko kalju, mikä ei sopinut lainkaan huonosti\nhänelle. Hänen puheensa oli mairittelevaa, hänen tapansa elegantit.\nHänellä oli hienot, pehmeät kädet, jotka aivankuin sulivat käteen\nhänen tervehtiessään. Hän osoitti aina sangen suurta kohteliaisuutta\nja hienostunutta ystävällisyyttä niillekin, joista hän ei pitänyt tai\njoita hän koetti lyödä laudalta.\n\nChristophe oli tavannut hänet jo heti ensimäisillä\nkirjailijapäivällisillä, joihin Sylvain Kohn oli hänet vienyt;\nja vaikka Christophe ei ollut puhunut hänen kanssaan, oli hänen\npelkän äänensä kuuleminen herättänyt Christophe'issa häntä kohtaan\nvastenmielisyyttä, jota hän ei itsekään osannut selittää ja jonka\nsyvimmät syyt hän vasta myöhemmin tuli ymmärtämään. Rakkaus saattaa\nsyttyä salaman tavoin, mutta myöskin viha saattaa äkkiä leimahtaa, --\ntai -- (ettemme loukkaisi hellämielisiä sieluja, jotka pelkäävät tätä\nsanaa samoin kuin kaikkia intohimoja), -- jokainen terve ihminen tuntee\nvaistomaisesti vihollisensa ja asettuu puolustuskannalle.\n\nPäinvastoin kuin Christophe edusti Lévy-Coeur ironian ja hajoituksen\nhenkeä, joka hellävaroen, kohteliaasti ja salaisesti soti kaikkea\nvastaan, mikä vanhassa, kuolemaansa kohden käyvässä yhteiskunnassa\non suurta: perhettä, avioliittoa, uskontoa, isänmaata; taiteessa\nkaikkea miehekästä, puhdasta, tervettä, kansanomaista; kaikkea uskoa\nvastaan aatteisiin, tunteisiin, suuriin miehiin, ihmiseen. Kaiken\ntämän ajattelun pohjalla ei ollut muuta kuin mekaanista analyysin\nnautintoa, äärimmäisiin menevän analyysin, eräänlaista animaalista\ntarvetta järsiä kalvavan madon tavoin kaikki ajatukset. Ja tämän\nintellektuaalisen järsijä-ihanteen rinnalla kevytkenkäisen tytön\naistillisuutta, mutta sekin sinisukan aistillisuutta: sillä hänen\nkäsissään oli kaikki pelkkää kirjallisuutta. Kaikki oli hänelle\nkirjallista aineistoa: hänen rakkausseikkailunsa, hänen omansa ja\nhänen ystäviensä paheet. Hän oli kirjoittanut romaaneja ja näytelmiä,\njoissa hän suurella taidolla kertoi vanhempiensa yksityisestä\nelämästä, heidän intiimeistä seikkailuistaan, ystäviensä seikkailuista\nja omista suhteistaan, muun muassa eräästä, joka hänellä oli ollut\nparhaan ystävänsä vaimon kanssa: muotokuvat olivat erinomaisia, ja\nkaikki ylistivät niiden tarkkuutta, yleisö, vaimo ja ystävä. Hän\nei voinut olla heti julistamatta kirjoissa, jos joku nainen oli\nuskonut hänelle jotakin tai suosinut häntä. -- Olisi luullut tämän\nlöyhäkielisyyden loukkaavan hänen \"liikekumppaneitaan\", mutta niin ei\nkäynyt. Tuskin se heitä edes nimeksikään kainostutti; muodon vuoksi\nhe panivat vastalauseensa: itse asiassa he olivat ihastuneita siitä,\nettä heitä siten näytettiin yleisölle alastomina; kunhan vain naamio\njätettiin kasvoille, oli häveliäisyys pelastettu. Omasta puolestaan\nei hän näillä lörpötyksillään tarkoittanut mitään kostoa, tuskinpa\nedes häväistystäkään. Hän ei ollut sen huonompi poika eikä rakastaja\nkuin miehet yleensä. Samassa luvussa, jossa hän häpeämättömästi\npaljasti isänsä, äitinsä tai rakastajattarensa, oli sivuja, joilla\nhän puhui heistä hellyydellä ja kiehtovalla runollisuudella.\nTodellisuudessa hän oli sangen perherakas; mutta hän oli niitä, joilla\nei ole tarvetta kunnioittaa niitä, joita rakastavat, päinvastoin:\nhe rakastavat mieluummin sellaisia, joita voivat hieman halveksia;\nheidän kiintymyksensä esine tuntuu heistä silloin läheisemmältä,\ninhimillisemmältä. Ne ovat niitä maailmanmiehiä, jotka kaikkein\nvähimmin kykenevät käsittämään sankaruutta ja puhtautta. He pitävät\nniitä miltei valheena tai hengen heikkoutena. On itsestään selvää, että\nhe ovat vakuutettuja siitä, että he paremmin kuin kukaan muu ymmärtävät\ntaiteen sankareita ja siksi tuomitsevat heitä suojelevan alentuvasti.\n\nHän tuli ihmeteltävän hyvin toimeen rikkaan, laiskottelevan\nporvarishienoston turmeltuneiden nuorten tyttöjen kanssa. Hän oli\nheille kumppani, eräänlainen turmeltunut palvelijatar, vapaampi ja\nkokeneempi vain, joka opetti heitä, ja jota he kadehtivat. He eivät\nlainkaan kainostelleet häntä; ja Psyyken lamppu kädessä tutkivat he\nuteliaina tuota alastonta hermafrodiittiä, joka salli sen tapahtua.\n\nChristophe ei voinut käsittää, miten Colette, joka näytti olevan\nhienompaa tekoa ja tuntevan liikuttavaa halua paeta elämän alentavaa\nkulutusta, saattoi nauttia sellaisesta seurasta. Christophe ei ollut\npsykoloogi. Lucien Lévy-Coeur oli sata kertaa parempi psykoloogi kuin\nhän. Christophe oli Colette'in uskottu; mutta Colette oli Lucien\nLévy-Coeur'in uskottu. Se täytti hänet ylemmyyden tunnolla. Naisesta\ntuntuu suloiselta uskoa, että hän on tekemisissä miehen kanssa, joka on\nheikompi kuin hän. Hän saa siitä samalla kertaa tyydytystä sekä sille,\nmikä on hänessä huonointa, että sille, mikä on hänessä parhainta:\näidillisille vaistoilleen. Lucien Lévy-Coeur tiesi sen hyvin: varmimpia\nkeinoja, millä saa liikutetuksi naisen sydäntä, on tämän salaperäisen\nkielen koskettaminen. Lisäksi tunsi Colette itsensä heikoksi ja melko\ntarmottomaksi; hänellä oli vaistoja, joista hän oli kaikkea muuta kuin\nylpeä, mutta joita hän karttoi tukahduttamasta. Häntä miellytti tulla\nystävänsä rohkeasti harkittujen tunnustusten kautta vakuutetuksi siitä,\nettä muut olivat samanlaisia, ja että tuli ottaa ihmisluonto sellaisena\nkuin se oli. Hän ei niin ollen ryhtynyt taistelemaan taipumuksia\nvastaan, jotka olivat hänelle mieluisia, vaan tyytyi sanomaan, että\nniin täytyi olla, ja että oli viisasta olla ryhtymättä kapinaan, ja\nantaa anteeksi se, mitä ei voitu estää. Tätä viisautta ei ollut vaikea\ntoteuttaa käytännössä.\n\nJoka voi tyynesti tarkastella elämää, hänellä on väkevä tuntu\nsiitä ainaisesta vastakohdasta, joka vallitsee yhteiskunnan\nsydämessä ulkonaisen sivistyksen äärimmäisen hienostuneisuuden ja\npohjalla piilevän eläimellisyyden välillä. Jokaisessa salongissa,\njonka seurapiiri ei ole maatunutta ja kivettynytsieluista väkeä,\nesiintyy, aivankuin kaksi maakerrostumaa, kaksi päällekkäistä\nkeskustelukerrostumaa: toinen älyjen välinen, jonka, kaikki kuulevat;\ntoinen vaistojen, eläinten välinen, josta vain harvat ovat tietoisia ja\njoka kuitenkin on voimakkaampi. Nämä kaksi keskustelua ovat useimmiten\nvastakohtaisia. Samalla kuin älyt vaihtavat sovinnaista rahaa,\nsanovat ruumiit: Halua. Inhoa, tai useimmin: Uteliaisuutta, Ikävää,\nVastenmielisyyttä. Eläin, jota vuosisatojen sivistys on kesyttänyt ja\njoka on yhtä tylsynyt kuin eläintenkesyttäjien kurjat häkkileijonat,\nuneksii yhä riistastaan.\n\nMutta Christophe ei ollut vielä sillä henkisen välinpitämättömyyden\nasteella, jonka ikä ja intohimojen sammuminen tuo mukanaan. Hän oli\nottanut ankaran vakavasti osansa Colette'in neuvonantajana. Tämä oli\npyytänyt hänen apuaan, ja nyt näki hän hänen huolettomana antautuvan\nvaaralle alttiiksi. Hän ei myöskään enää salannut vihamielisyyttään\nLucien Lévy-Coeur'iä kohtaan. Tämä oli aluksi suhtautunut\nChristophe'iin moitteettoman kohteliaasti, joskin hieman iroonisesti.\nHänkin vainusi vihollisen; mutta hän ei pitänyt tätä vaarallisena:\nhän teki hänestä huomaamatta pilkkaa kaikessa hiljaisuudessa. Jos\nChristophe muuten olisi häntä ihaillut, olisi hän ollut hyvissä\nväleissä hänen kanssaan; mutta hän tunsi hyvin, ettei hän sitä voinut\nkoskaan saada osakseen, sillä Christophe ei osannut teeskennellä.\nNiinpä oli Lucien Lévy-Coeur huomaamatta siirtynyt aivan abstraktisesta\najatusten vastustamisesta pieneen persoonalliseen sotaan, jonka\nvoitonpalkintona oli Colette.\n\nColette piti tasapainossa näitä kahta ystävää. Hän nautti Christophe'in\nmoraalisesta ylemmyydestä ja lahjoista; mutta hän nautti myöskin Lucien\nLévy-Coeur'in huvittavasta moraalittomuudesta ja hänen espriistään;\nja pohjaltaan nautti hän niistä enemmän. Christophe ei säästänyt\nnuhteitaan: Colette kuunteli niitä liikuttavan nöyränä, mikä teki\nChristophe'in aseettomaksi. Colette oli hyvä, mutta häneltä puuttui\nvilpittömyyttä, johon oli syynä heikkous, vieläpä hyvyyskin. Hän\nnäytteli osaksi komediaa; hän oli ajattelevinaan Christophe'in tavoin.\nHän kyllä tiesi hyvin, minkä arvoinen Christophe'in lainen ystävä\noli; mutta hän ei halunnut tehdä mitään uhrausta ystävyyden vuoksi;\nhän ei halunnut tehdä uhrausta minkään eikä kenenkään vuoksi; hän\ntahtoi vain mukavuutta ja hauskuutta. Hän salasi siis Christophe'ilta,\nettä hän yhä seurusteli Lucien Lévy-Coeur'in kanssa; hän valehteli\ntuolla maailmannaisten luontaisella viehkeydellä, jolla he lapsuudesta\nsaakka ovat harjaantuneet käyttämään tätä tapaa, joka on välttämätön\nniille, jotka haluavat omata taidon säilyttää kaikki ystävänsä ja olla\nkaikille mieliksi. Hän puolusteli itseään sillä, ettei hän tahtonut\ntuottaa Christophe'ille tuskaa; mutta itse asiassa oli syynä se,\nettä hän tiesi Christophe'in olevan oikeassa, ja että hän kuitenkin\nhalusi seurata omia mielitekojaan, menettämättä silti Christophe'ia.\nChristophe epäili joskus hänen viekastelevan; hän torui silloin ja\npauhasi. Colette näytteli yhä edelleen pientä, katuvaista, tuntehikasta\nja surumielistä tyttöä; hän loi Christophe'iin lemmekkäitä silmäyksiä\n-- _feminae ultima ratio_ (naisten viimeinen keino). -- Häntä todella\nsuretti aavistus, että hän saattoi menettää Christophe'in ystävyyden;\nhän tekeytyi viehättäväksi ja vakavaksi ja hänen onnistui todellakin\njoksikin ajaksi tehdä Christophe aseettomaksi. Mutta ennemmin tai\nmyöhemmin täytyi tästä tulla loppu. Christophe'in harmiin sekoittui\nhänen tietämättään pieni hiukkanen mustasukkaisuutta. Ja Colette'in\nviekastelussa ja houkuttelussa piili myös pienen pieni hiukkanen\nrakkautta. Siksi täytyi välien katkeamisen tulla sitä rajummaksi.\n\nKun Christophe eräänä päivänä oli saanut Colette'in verekseltä\nkiinni valheesta, asetti hän heti hänen valittavakseen joko Lucien\nLévy-Coeur'in tai hänet. Hän koetti kiertää kysymystä; ja lopuksi\nhän sanoi itsellään olevan oikeuden valita ystävänsä mielensä\nmukaan. Hän oli tietenkin oikeassa; ja Christophe havaitsi olleensa\nnaurettava; mutta hän tiesi myöskin, ettei hän itsekkyydestä ollut\nniin vaativainen: hän tunsi vilpitöntä kiintymystä Colette'ia kohtaan;\nhän tahtoi pelastaa hänet vaikkapa vastoin hänen tahtoaan. Hän pysyi\nsiis itsepintaisesti vaatimuksessaan. Colette kieltäytyi vastaamasta.\nChristophe sanoi hänelle:\n\n-- Colette, te tahdotte siis, ettemme enää ole ystäviä?\n\nColette vastasi:\n\n-- Ei, älkää sanoko niin. Koskisi minuun kovasti, jollette enää olisi\nystäväni.\n\n-- Mutta te ette tahdo tehdä pienintäkään uhrausta ystävyytemme vuoksi?\n\n-- Uhrausta! Mikä mieletön sana! sanoi Colette. Miksi täytyisi aina\nuhrata jotakin jonkin toisen vuoksi. Ne ovat niitä typeriä kristillisiä\najatuksia. Tehän olette oikeastaan tietämättänne vanha klerikaali.\n\n-- Saatan ehkä olla, sanoi Christophe. Minun vaatimukseni on: kaikki\ntai ei mitään. Hyvän ja pahan välillä en näe mitään keskitietä, en\nhiuskarvan vertaa.\n\n-- Niin, tiedän sen, sanoi Colette. Sentähden juuri pidän teistä. Pidän\nteistä paljon, sen vakuutan, mutta...\n\n-- Mutta te pidätte myöskin paljon toisesta?\n\nColette nauroi ja sanoi lempeimmällä äänellään, luoden Christophe'iin\nmitä kiehtovimman katseen:\n\n-- Jääkää!\n\nChristophe oli jälleen vähällä taipua. Mutta samassa astui Lucien\nLévy-Coeur sisälle; ja sama kiehtova katse ja sama lempeä ääni ottivat\nhänet vastaan. Christophe katseli hetkisen ääneti tätä Colette'in\npientä komediaa; sitten hän lähti, päättäen vahvasti rikkoa välinsä.\nHänen sydämensä oli murheellinen. Oli perin typerää aina kiintyä\njohonkin ja antaa johtaa itsensä loukkuun!\n\nTultuaan kotiinsa ja järjestellessään koneellisesti kirjojaan, hän\navasi joutessaan Raamattunsa ja luki:\n\n    ... Herra sanoo: sentähden että Sionin tyttäret kopeilevat ja\n    käyvät kenossa kauloin ja silmä-iskuja heittävät ja tepsuttaen\n    käydä astuskelevat ja jaloissaan solkia soittavat, on Herra\n    Sionin tytärten päälaen paljaaksi tekevä, ja Herra on heidän\n    häpynsä paljastava.\n\nHän purskahti nauruun, muistaessaan Colette'in metkut; hän kävi levolle\nhyvällä tuulella. Sitte hän ajatteli, että häneen itseensäkin oli\njo täytynyt kokolailla tarttua pariisilaista turmelusta, koska hän\nlukiessaan Raamattua huomasi sen koomilliseksi. Mutta hän toisteli\nsiitä huolimatta vuoteessaan suuren, kujeilevan Tuomarin tuomiota;\nja hän koetti kuvitella miltä hänen nuori ystävättärensä näyttäisi\nkaljupäisenä. Hän vaipui uneen nauraen kuin lapsi. Hän ei enää\najatellutkaan uutta suruaan. Yksi enemmän, yksi vähemmän... Hän alkoi\njo tottua.\n\n\n\n\nHän antoi yhä pianotunteja Colette'ille; mutta hän karttoi tästä\nlähtien kaikkia tilaisuuksia, joita Colette hänelle tarjosi heidän\ntuttavallisten keskustelujensa jatkamiseen. Colette saattoi minkä\ntaisi näyttää murheelliselta tai loukkaantuneelta ja näytellä kaikkia\npikku temppujaan: Christophe pysyi järkähtämättömänä. He jurottelivat\ntoisilleen. Lopulta Colette alkoi kaikenlaisilla tekosyillä siirtää\nmusiikkitunteja, ja Christophe koetti samaten karttaa Stevens'ien\niltakutsuja.\n\nHän oli saanut kyllänsä Pariisin seuraelämästä; hän ei enää\nvoinut sietää tätä tyhjyyttä, tätä laiskottelua, tätä moraalista\nvoimattomuutta, tätä neurasteniaa, tätä ylenmääräistä saivartelua,\njossa ei ollut pontta eikä pohjaa, ja joka hävitti itseäänkin. Häntä\nihmetytti, kuinka kansa saattoi elää tällaisessa liikkumattomassa\nilmapiirissä, jossa vallitsi taide taiteen vuoksi ja nautinto nautinnon\nvuoksi. Tämä kansa eli kuitenkin, se oli ollut suuri, ja se näytti\nvieläkin komealta; ainakin sitä, joka katsoi sitä etäämpää, se\nhäikäisi. Mistä saattoi se ammentaa elämisen mahdollisuutensa? Se ei\nuskonut mihinkään, ei mihinkään muuhun kuin nautintoon...\n\nChristophe'in hautoessa päässään näitä mietteitä, kohtasi hän kadulla\nmeluavan joukon nuoria miehiä ja naisia, jotka vetivät vaunuja, joissa\nistui vanha pappi siunaten kädellään oikealle ja vasemmalle. Jonkun\nmatkan päässä hän näki ranskalaisia sotilaita murtamassa kirveillä auki\nkirkon ovea, jota kunniamerkeillä koristetut herrasmiehet puolustivat\nhuitomalla tuoleilla. Näytti siltä, että ranskalaiset kuitenkin uskovat\njohonkin, -- vaikka hän ei ymmärtänytkään mihin. Hänelle selitettiin,\nettä valtio eroaa kirkosta vuosisataisen yhteiselämän jälkeen, ja kun\nkirkko ei halunnut hyvällä lähteä luottaen oikeuteensa ja voimaansa,\ntyönsi valtio sen ovesta ulos. Christophe'ista ei menettelytapa\nollut kovin kohtelias; mutta hän oli niin kyllästynyt pariisilaisten\ntaiteilijoiden anarkistiseen dilettantismiin, että hän iloitsi\ntavatessaan miehiä, jotka olivat valmiit uhraamaan henkensä jonkun\nasian puolesta, niin typerä kuin se olikin.\n\nHän huomasi pian, että sellaisia miehiä oli Ranskassa paljon.\nPoliittiset sanomalehdet antautuivat taisteluun aivan kuin\nHomeroksen sankarit; ne julkaisivat päivittäin kehoitushuutoja\nkansalaissotaan. Totta on, että ne johtivat vain sanasotaan,\nja että harvoin jouduttiin käsikähmään. Mutta oli kuitenkin\nherkkäuskoisia ihmisiä, jotka panivat käytännössä toimeen, mitä\ntoiset kirjoittivat. Saattoi nähdä merkillisiä näytelmiä: milloin\nyritti joku departementti eroittautua Ranskasta, milloin kokonaiset\nrykmentit karkasivat, milloin poltettiin prefektin taloja, milloin\nkulki ratsastava veronkantaja santarmikomppanian etunenässä, milloin\nkiehuttivat viikatteilla aseistautuneet talonpojat suuria vesipatoja\npuolustaakseen kirkkoja, joita vapaa-ajattelijat yrittivät hävittää\nvapauden nimessä, milloin kiipesivät kansanomaiset maailmanparantajat\npuihin puhumaan viini-provinssien asukkaille, jotka olivat nousseet\nviina-provinssilaisia vastaan. Siellä täällä nämä miljoonat miehet,\njotka olivat nyrkit pystyssä kirkuneet kasvonsa punaisiksi, ryhtyivät\nlopulta mukiloimaan toisiansa minkä kerkisivät. Tasavalta imarteli\nkansaa, ja hyökkäsi sitte sen kimppuun sapeleilla. Kansa puolestaan\nmurskasi jonkun kansanlapsen -- upseerin tai sotilaan pään. -- Siten\ntodisteli jokainen toisilleen asiansa ja nyrkkinsä oivallisuutta. Kun\nkatseli sitä kauempaa sanomalehtien välityksellä, luuli joutuneensa\nuseampia vuosisatoja ajassa taaksepäin. Christophe havaitsi, että\nRanska, -- tämä skeptillinen Ranska, -- oli fanaattinen kansa. Mutta\nhänen oli mahdoton tietää missä merkityksessä. Uskonnon puolestako vai\nsitä vastaan? Järjen puolestako vai sitä vastaan? Isänmaan puolestako\nvai sitä vastaan? -- He olivat fanaattisia kaikissa merkityksissä. He\nnäyttivät olevan fanaattisia huvin vuoksi.\n\n\n\n\nHän sai tilaisuuden puhua tästä eräänä iltana erään sosialistiedustajan\nkanssa, jonka hän tapasi toisinaan Stevens'ien salongissa. Vaikka\nChristophe oli jo puhellut hänen kanssaan, ei hänellä ollut\naavistustakaan puhetoverinsa poliittisesta kannasta: siihen asti he\neivät olleet puhuneet muusta kuin musiikista. Hän hämmästyi suuresti\nsaadessaan tietää, että tämä maailmanmies oli kiivas puoluejohtaja.\n\nAchille Roussin oli kaunis mies; hänellä oli vaalea parta, verevä\niho, ja hän puhui sorahdellen; hänen käytöstapansa oli sydämellinen,\nsiinä oli pinnalla eleganssia, mutta pohjalla rahvaanomaisuutta, ja\nsilloin tällöin teki hän huomaamattaan moukkamaisen liikkeen; --\nhänellä oli tapana puhdistaa kynsiään seurassa ja nyppiä kansanomaiseen\ntapaan toista takin rinnuksesta, tarttua häneen kiinni ja nyhtää\nhäntä käsivarresta. Hän oli suursyömäri, suuri juomari, elostelija,\nnauraja, hänellä oli kansanmiehen halut, joka rynnistää tavoittelemaan\nvaltaa. Hän oli solakka, taitava sovelluttamaan tapansa ympäristönsä\nja puhekumppaninsa mukaan. Hän oli harkitsevan puhelias, osasi\nkuunnella toisia omaksuen heti kaikki, mitä kuuli. Hän oli muuten\nmiellyttävä, älykäs ja osoitti mielenkiintoa kaikkea kohtaan, osaksi\nluonnollisesta mausta, osaksi hankitusta mausta ja turhamaisuudesta.\nHän oli rehellinen milloin hänen etunsa eivät vaatineet päinvastaista\nja milloin olisi ollut vaarallista olla muuta.\n\nHänellä oli verrattain kaunis vaimo, suurikokoinen, sopusuhtainen ja\nvankkatekoinen; hänen vartalonsa oli elegantti, hieman piukkaan ahdettu\nylellisiin pukuihin, jotka liioitellen ilmaisivat hänen rotevia,\npyöreitä ruumiinmuotojaan. Kasvoja reunusti musta, kihara tukka, silmät\nolivat suuret, mustat ja paksuluomiset, leuka hieman liian ulkoneva,\nkasvojenpiirteet paksut, mutta ulkomuoto silti varsin herttainen,\nvaikkakin likinäköisten silmien siristely ja hieman supussa oleva suu\nsitä jonkun verran turmeli. Hänen käyntinsä oli teeskennelty, nykivä\naivankuin eräiden lintujen. Hän puhui keimailevasti, mutta oli silti\nvarsin suloinen ja rakastettava. Hän oli rikkaasta porvarillisesta\nkauppiasperheestä. Hän oli vapaahenkinen ja hyveellinen ja kiintynyt\nseuraelämän lukemattomiin velvollisuuksiin aivankuin uskontoon,\npuhumattakaan niistä, joita hän oli omaksunut itselleen, taiteellisista\nja yhteiskunnallisista velvollisuuksista: niitä oli salongin pitäminen,\ntaiteen levittäminen kansanoppilaitoksiin, filantrooppisen tai\nlapsipsykoloogisen kirjallisuuden harrastaminen -- ilman sanottavaa\nlämpöä, ilman syvempää harrastusta, -- vain luontaisen hyvyyden,\nkeikarimaisuuden ja sellaisen sivistyneen nuoren naisen viattoman\npedantismin sekoituksesta, joka alati näyttää lukevan läksyä ja jota\nitserakkaus vaatii osaamaan sen hyvin. Hän tunsi tarvetta harrastaa\nkaikkea, mutta hän ei tuntenut tarvetta olla innostunut siihen, mitä\nhän harrasti. Se muistutti niiden naisten kuumeellista työtä, joilla\naina on kudin käsissään ja jotka liikuttelevat puikkojaan levähtämättä,\naivankuin maailman menestys riippuisi tästä työstä, josta heille ei\nole edes mitään käytännöllistä hyötyä. Ja häntäkin vaivasi, -- kuten\n\"tricoteuse'ja\" [_La tricoteuse_, kutojatar: niiden naisten nimitys,\njotka Ranskan suuren vallankumouksen aikana sukkaa kutoen istuivat\nkansalliskonventin kokouksissa. Suom. muist.] -- tuo kunniallisen\nnaisen pieni turhamaisuus, joka vaatii heitä esimerkillään opettamaan\nmuita naisia.\n\nEdustaja kohteli häntä hellällä ylenkatseella. Hän oli huolellisesti\nvalinnut hänet sekä nautinnon että turvallisuuden kannalta. Rva Roussin\noli kaunis, mies nautti siitä, eikä enempää häneltä vaatinutkaan;\nvaimo ei myöskään vaatinut enempää mieheltään. Mies rakasti häntä ja\npetti häntä. Vaimo tyytyi siihen, kunhan itse sai osansa. Ehkäpä hän\nsiitä tavallaan nauttikin. Hän oli kylmä ja aistillinen, hänellä oli\nhaareminaisen hengenlaatu.\n\nHeillä oli kaksi kaunista, neljä-, viisivuotiasta lasta, joista\nhän hyvänä perheenäitinä huolehti samalla herttaisella ja kylmällä\nuutteruudella, jolla hän seurasi miehensä politiikkaa sekä\nmuodin ja taiteen viimeisiä ilmauksia. Tästä kaikesta muodostui\ntässä ympäristössä mitä merkillisin sekoitus rohkeita teorioja,\nultra-dekadenttista taidetta, levotonta seuraelämää ja porvarillista\ntunnetta.\n\nHe kutsuivat Christophe'ia käymään heitä katsomassa. Rva Roussin oli\nhyvä soittaja, hän soitti pianoa ihastuttavasti; hänen kosketuksensa\noli kepeä ja voimakas. Pienine päineen, katse kiinteästi suunnattuna\nkoskettimiin ja kädet niillä hypähdellen näytti hän nokkivalta kanalta.\nOllen lahjakas ja musikaalisesti koulitumpi kuin useimmat ranskattaret,\nei hän kuitenkaan välittänyt musiikin syvemmästä sisällöstä enempää\nkuin sika hopealusikasta: se oli hänestä sarja nuotteja, rytmejä\nja vivahduksia, joita hän kuunteli tai esitti tarkasti; hän ei\netsinyt siitä sielua, eikä hän sitä kaivannutkaan. Tämä herttainen,\nälykäs, yksinkertainen ja aina palvelukseen valmis nainen osoitti\nChristophe'ille samaa viehättävää ystävällisyyttä, jolla hän kohteli\nkaikkia. Christophe oli hänelle siitä varsin vähän kiitollinen; hän ei\ntuntenut suurtakaan myötätuntoa häntä kohtaan: hän oli Christophe'ille\npelkkää ilmaa. Ehkäpä hän ei liioin antanut hänelle anteeksi,\nharkitsematta asiaa sen lähemmin, sitä hyväntahtoisuutta, jolla hän\nsuostui jakamaan paikkansa miehensä rakastajien kanssa, sillä hän tiesi\nkyllä hänen seikkailuistaan. Passiivisuus oli Christophesta vika, jota\nhän kaikkein vähimmin saattoi antaa anteeksi.\n\nTuttavallisemmiksi muodostuivat hänen välinsä Achille Roussin'iin.\nRoussin piti musiikista, kuten muistakin taiteista, summittaisella,\nmutta vilpittömällä tavalla. Kun hän piti jostakin sinfoniasta,\nnäytti hän ikäänkuin makaavan sen kanssa. Hänen sivistyksensä oli\npintapuolinen, mutta hän osasi käyttää sitä mainiosti; hänellä oli\nollut hyötyä vaimostaan siinä suhteessa. Christophe herätti hänessä\nmielenkiintoa siksi, että hän näki hänessä voimakkaan plebeijin,\nsellaisen kuin hän itsekin oli. Hän oli muuten utelias lähemmin\ntutkimaan sen tapaista originaalia -- (hän oli väsymättömän utelias\ntutkimaan muita ihmisiä) -- ja kuulemaan hänen Pariisista saamiaan\nvaikutelmia. Häntä huvitti Christophe'in huomautusten suoruus ja\nkarkeus. Hän oli kyllin skeptillinen huomatakseen, että ne osuivat\npaikalleen. Se, että Christophe oli saksalainen, ei häntä lainkaan\nvaivannut: päin vastoin! Hän kerskui olevansa isänmaallisten\nennakkoluulojen yläpuolella. Hän oli ennenkaikkea \"ihminen\" -- (se oli\nhänen parhain ominaisuutensa); -- hän tunsi myötätuntoa kaikkia niitä\nkohtaan, jotka olivat ihmisiä. Mutta se ei estänyt häntä olemasta\nlujasti vakuutettu ranskalaisten -- heidän vanhan rotunsa ja vanhan\nsivistyksensä -- ylemmyydestä saksalaisiin nähden ja laskemasta pilaa\nsaksalaisista.\n\n\n\n\nChristophe kohtasi Achille Roussin'nin luona muitakin poliittisia\nhenkilöitä, entisiä tai tulevia ministereitä. Hänestä olisi ollut\nhuvittavaa keskustella heidän kanssansa kunkin erikseen, jos nämä\nkuuluisat miehet olisivat pitäneet häntä siihen kyllin arvokkaana.\nVastoin yleisesti levinnyttä mielipidettä havaitsi hän heidän\nseuransa mieltäkiinnittävämmäksi kuin muiden ranskalaisten. Heidän\nintelligenssinsä oli eloisampi ja avoimempi ihmiskunnan intohimoille\nja suurille harrastuksille. He olivat loistavia keskustelijoita,\nuseimmat kotoisin etelästä, ja kaikki merkillisen dilettanttisia,\nerikseen otettuina melkein yhtä suuressa määrässä kuin kirjailijat.\nLuonnollisestikaan he eivät tunteneet taidetta juuri nimeksikään,\nvarsinkaan ulkolaista; mutta he olivat kaikki ymmärtävinään sitä\nenemmän tai vähemmän ja usein he todella rakastivat sitä. Oli\nministerineuvostoja, jotka muistuttivat pienten aikakauskirjojen\nnurkkakuntia. Joku kirjoitti teatterikappaleita. Toinen vingutti viulua\nja oli vimmattu wagnerilainen. Kolmas töherteli tauluja. Ja kaikki he\nkeräsivät impressionistisia tauluja, lukivat dekadenttisia kirjoja\nja keikaroivat ihailemalla ultra-aristokraattista taidetta, joka oli\nmiltei aina heidän aatteittensa verivihollinen. Christophe'ia hävetti\nnähdä näiden sosialististen ja radikaali-sosialististen ministerien,\nnäiden kurjien ja nälkiintyneiden kansankerrosten apostolien tahtovan\nkäydä asiantuntijoista hienostuneiden nautintojen alalla. Olihan heillä\nsiihen epäilemättä oikeus, mutta hänestä se ei suinkaan tuntunut\nlojaalilta.\n\nMerkillisintä oli, että kun nämä miehet, jotka yksityisessä\nkeskustelussa olivat skeptillisiä, sensualistisia, nihilistisiä ja\nanarkistisia, joutuivat toimimaan, he heti muuttuivat fanaattisiksi.\nDilettanttisimmat heistä muuttuivat tuskin valtaan päästyään pieniksi\nitämaisiksi despooteiksi. Heidät valtasi kiihko johtaa kaikkea,\nsallimatta lainkaan vapautta: heillä oli skeptillinen äly ja tyrannin\ntempperamentti. He eivät voineet vastustaa kiusausta käyttää ja\nväärinkäyttää hallintokeskityksen kauheata koneistoa, jonka aikoinaan\noli rakentanut despooteista suurin. Seurauksena oli eräänlainen\ntasavaltainen imperialismi, johon vielä kaupan päällisiksi oli viime\nvuosina ympätty ateistista katolisuutta.\n\nViime aikoina olivat poliitikot esittäneet herruusvaatimuksia\nainoastaan ruumiiseen -- toisin sanoen omaisuuteen nähden: --\nsielut he jättivät melkein oman onnensa nojaan, sillä niillä ei\nollut raha-arvoa. Sielut puolestaan eivät harrastaneet politiikkaa;\nse liukui heidän ylitseen tai alitseen; poliitikkaa pidettiin\nRanskassa tuottavana, mutta sangen vähän kunniallisena kaupan ja\nteollisuuden haarana; älyniekat halveksivat poliitikkoja, poliitikot\nälyniekkoja. -- Äskettäin oli ollut huomattavissa lähentymistä,\njota oli seurannut liitto poliitikkojen ja älyniekkojen huonoimman\nluokan välillä. Näyttämölle oli astunut uusi mahti, joka oli\nyrittänyt anastaa yksinvallan ajattelun alalla: vapaa-ajattelijat. He\nolivat liittyneet erääseen toiseen mahtiin, joka oli nähnyt heissä\npoliittisen despotismin täydellisen koneiston. He yrittivät paljoa\nsuuremmassa määrässä astua kirkon sijalle kuin repiä sitä alas; ja he\nmuodostivatkin \"vapaan ajatuksen kirkon\", jolla oli oma katkismuksensa\nja omat seremoniansa, omat kasteensa, omat ehtoollisensa, omat\nvihkimisensä, omat paikalliset, kansalliset, vieläpä yleisetkin,\nRoomassa pidettävät kirkolliskokouksensa. Kuvaamatonta narripeliä oli\nnäiden miljoonien typerien raukkojen puuha, joiden täytyi yhdistyä\nlaumaksi \"ajatellakseen vapaasti\". Heidän vapaa-ajattelunsa käsitti\noikeastaan toisten vapaan ajattelun kieltämisen järjen nimessä:\nsillä he uskoivat järkeen samoin kuin katolilaiset Neitsyt Mariaan,\nainoankaan aavistamatta, ettei järki enempää kuin Neitsytkään olleet\nsinänsä mitään, ja että lähde on muualla. Ja samoin kuin katolisella\nkirkolla oli munkki-armeijansa ja veljeskuntansa, jotka hiljaa\nliikkuivat kansakunnan suonissa levittäen myrkkyänsä ja koettaen\ntuhota kaiken kilpailevan elämän, oli anti-katolisella kirkolla\nvapaamuurariutensa, jonka korkein laitos, Suuri Itä, piti tarkkaa\nluetteloa kaikista salaisista tiedonannoista, joita sille joka päivä\nlähettivät kaikilta Ranskan kulmilta sen hurskaat ilmiantajat.\nTasavaltainen valtio rohkaisi salavihkaa näiden kerjäläismunkkien ja\njärjen jesuiittojen pyhitettyä urkintaa, joka levitti kauhua armeijaan,\nyliopistoon ja kaikkiin valtion virkakuntiin; eivätkä he huomanneet\nlainkaan, että ollessaan palvelevinaan valtiota he pyrkivät vähitellen\nasettautumaan sen sijalle ja olivat hiljaa vaeltamassa ateistiseen\nteokratiaan, jonka ei tarvinnut kadehtia Paraguayn jesuiittojen\nteokratiaa.\n\nChristophe näki Roussin'in luona joitakuita tällaisia mustatakkeja.\nHe harrastivat kaikenkarvaista fetishismiä. Parhaillaan he olivat\nriemuissaan siitä, että olivat saaneet poistetuiksi Kristus-kuvat\noikeussaleista. He luulivat hävittäneensä uskonnon hävittäessään\nmuutamia puu- tai norsunluupalasia. Toiset korjasivat itselleen\nJeanne d'Arc'in ja hänen Neitsyt-Maria-lippunsa, jonka he olivat\nriistäneet katolilaisilta. Muuan uusi kirkko-isä, kenraali, joka\ntaisteli toisen kirkon ranskalaisia vastaan, oli hiljattain pitänyt\nantiklerikaalisen puheen Vercingetorixin kunniaksi: hän ylisti tätä\ngallialaista, jolle vapaa ajatus oli pystyttänyt muistopatsaan, kansan\nlapseksi ja Ranskan ensimäiseksi esitaistelijaksi Roomaa (kirkkoa)\nvastaan. Meriministerit antoivat panssarilaivoille sellaisia nimiä kuin\n_Descartes_ ja _Ernest Renan_ puhdistaakseen laivastoa ja osoittaakseen\nkauhuansa sotaa kohtaan. Jotkut vapaat henget ryhtyivät puhdistamaan\ntaidetta. He perkailivat XVII vuosisadan klassikoita, eivätkä\nsallineet Jumalan nimen tahraavan La Fontaine'in satuja. He eivät\nsietäneet sitä vanhemmassa musiikissakaan; ja Christophe kuuli erään\nheikäläisen, vanhan radikaalin -- (\"Hulluuden huippu on olla radikaali\nvanhana\", sanoi Goethe) -- paheksuvan sitä, että kansankonsertissa oli\nuskallettu esittää Beethovenin uskonnollisia _liedejä_. Hän vaati, että\nasetettaisiin toiset sanat sijalle.\n\n-- Mitkä? kysyi Christophe vimmastuneena. Ehkä Tasavalta?\n\nToiset, vielä radikaalisemmat, eivät hyväksyneet näitäkään\nkompromisseja, vaan tahtoivat, että piti muitta mutkitta ehkäistä\nkaikki uskonnollinen musiikki ja sulkea koulut, joissa sitä opetettiin.\nTurhaan koetti muuan kaunotaiteiden tirehtööri, jota tässä Boiotiassa\npidettiin ateenalaisena, selittää, että täytyi sentään opettaa\nmusiikkia muusikoille: sillä, sanoi hän lennokkaasti, \"kun te lähetätte\nsotilaan kasarmiin, opetatte te häntä vähitellen käyttämään kivääriään\nja ampumaan. Samoin on laita nuoren säveltäjän: hänen päässään\nkuhisee ajatuksia, mutta niitä ei ole vielä järjestetty.\" Ja hieman\nsäikähtäneenä omaa uskaliaisuuttaan ja vakuuttaen vähä väliä: \"Minä\nolen vanha vapaa-ajattelija... Minä olen vanha tasavaltalainen...\", hän\njulisti rohkeasti, että \"hän välitti vähät siitä, olivatko Pergolesen\nsävellykset oopperoita tai messuja; tärkeintä oli tietää, olivatko\nne inhimillisen taiteen tuotteita\". -- Mutta hänen vastustajansa\nvastasivat leppymättömällä logiikalla \"vanhalle vapaa-ajattelijalle\" ja\n\"vanhalle tasavaltalaiselle\", että \"oli kahdenlaista musiikkia: sitä,\njota esitettiin kirkoissa, ja sitä, jota esitettiin muualla\". Edellinen\noli järjen ja valtion vihollinen; ja valtion etu vaati sen ehkäisemistä.\n\nKaikki nämä hölmöt olisivat olleet enemmän naurettavia kuin\nvaarallisia, jollei heidän takanaan olisi ollut todella arvokkaita\nmiehiä, joihin he nojasivat ja jotka olivat samanlaisia, -- ehkä vielä\nkiivaampia, -- järjen fanaatikkoja kuin he. Tolstoi puhuu jossain siitä\n\"epideemisestä vaikutukselta\", joka vallitsee uskonnossa, filosofiassa,\npolitiikassa, taiteessa ja tieteessä, siitä \"järjettömästä\nvaikutuksesta, jonka hulluutta ihmiset eivät näe, ennenkuin he ovat\nsiitä vapautuneet, mutta joka näyttää heistä silloin, kun he ovat sen\nvaikutuksen alaisina, niin todelliselta, etteivät katso tarpeelliseksi\nedes sitä pohtia\". Samoin on laita tulppaanikiihkon, noitauskon ja\nkirjallisten muotien harhaluulojen. -- Järjen uskonto oli näitä\nhulluuksia. Se oli yhteistä sekä typerimmille että sivistyneimmille,\nsekä edustajakamarin \"hevosvälskäreille\" että eräille yliopiston\nälykkäimmille hengillekin. Se oli vielä vaarallisempaa jälkimäisillä\nkuin edellisillä; sillä edellisillä se tyytyi jumaliseen ja typerään\noptimismiin, joka herpaisi heiltä tarmon; toisilla sensijaan pingoitti\nkaikki jänteet ja terästi terät fanaattinen pessimismi, joka ei\nkuvitellut liikoja siitä vihollisuudesta, joka pohjaltaan vallitsee\nluonnon ja järjen välillä, ja joka kuitenkin sitä kiihkeämmin piti\nvireillä taistelua abstraktisen vapauden, abstraktisen oikeuden,\nabstraktisen totuuden ja huonon luonnon välillä. Siinä oli pohjalla\nkalviinilaista, jansenilaista ja jakobiinista idealismia, vanhaa\nuskoa ihmisen parantumattomaan turmeltuneisuuteen, jonka valittujen\nleppymätön ylpeys yksin voi ja joka sen tulee murtaa, sillä heissä\nelää järki, -- jumalan henki. Se oli erikoisesti ranskalainen\ntyyppi, intelligentin ranskalaisen tyyppi, jossa ei ole lainkaan\n\"inhimillistä\". Raudankova kivi: siihen ei voi mitään tunkeutua; ja se\nmurskaa kaiken, mihin se koskettaa.\n\nNe keskustelut, joita Christophe'illa oli eräiden tällaisten\njaarittelevien hupakkojen kanssa Achille Roussin'in luona, tekivät\nhäneen masentavan vaikutuksen. Ne kumosivat hänen mielipiteensä\nRanskasta. Hän uskoi yleisen käsityskannan mukaan, että ranskalaiset\nolivat tasapainoista, seuraisaa, suvaitsevaa ja vapautta rakastavaa\nkansaa. Ja hän tapasi abstraktisten aatteiden kiihkoilijoita, jotka\nolivat sairaita logiikasta ja aina valmiita uhraamaan toisia tai\nitsensä jonkun päätelmänsä vuoksi. He puhuivat alati vapaudesta ja\nkykenivät kuitenkin kaikkein vähimmin sitä ymmärtämään ja kestämään.\nEi missään muualla tavannut niin kylmiä ja niin kauhean despoottisia\nluonteita; ne olivat intohimoisen älyllisiä ja ne tahtoivat\nintohimoisesti aina olla oikeassa.\n\nEikä se ollut vain yhden puolueen vika. Kaikki puolueet olivat\nsamanlaisia. He eivät voineet -- he eivät tahtoneet tajuta mitään\nomien poliittisten tai uskonnollisten kaavojensa, oman isänmaansa,\noman maakuntansa, oman ryhmänsä ja omien ahtaitten aivojensa\nulkopuolella. Oli antisemiittejä, jotka purkivat kaiken voimansa\nraivoisaan ja voimattomaan vihaan kaikkia onnensuosikkeja kohtaan:\nsillä he vihasivat kaikkia juutalaisia, ja he nimittivät juutalaisiksi\nkaikkia, joita he vihasivat. Oli natsionalisteja, jotka vihasivat\n-- (parhaimmat heistä tyytyivät halveksimaan) -- kaikkia muita\nkansakuntia ja nimittivät oman kansansakin keskuudessa muukalaisiksi,\nluopioiksi tai kavaltajiksi niitä, jotka ajattelivat toisin kuin he.\nOli antiprotestantteja, jotka olivat vakuutettuja siitä, että kaikki\nprotestantit olivat englantilaisia tai saksalaisia, ja jotka olisivat\ntahtoneet karkoittaa heidät kaikki Ranskasta. Oli länsiranskalaisia,\njotka eivät tahtoneet hyväksyä mitään, mikä oli itäisistä maakunnista;\noli pohjoisranskalaisia, jotka eivät tahtoneet hyväksyä mitään, mikä\noli Loire'in eteläpuolelta; oli eteläranskalaisia, jotka nimittivät\nLoire'in pohjoispuolella asuvia barbaareiksi; oli niitä, jotka pitivät\nkunnianaan polveutua germaanisesta rodusta, ja niitä, jotka pitivät\nkunnianaan polveutua gallialaisesta rodusta; ja hölmöistä hölmöimpiä\nolivat \"roomalaiset\", jotka ylvästelivät esi-isiensä tappiosta; oli\nbretagnelaisia ja lothringilaisia, felibrejä ja albigenseja; oli\nCarpentras'n, Pontoise'in ja Quimper-Corentin'in väkeä: eikä kukaan\nhyväksynyt muuta kuin oman itsensä, pitäen jonkinlaisena aatelisarvona\nomaa minäänsä, eikä suvainnut sitä, että saattoi olla toisenlainenkin.\nEi ole mitään keinoa sellaisia ihmisiä vastaan: he eivät ota kuuleviin\nkorviinsakaan muita selityksiä kuin omiaan; he näyttävät olevan valmiit\npolttamaan koko muun maailman tai joutumaan itse poltetuiksi.\n\nChristophe ajatteli, että oli onni, että sellaisella kansalla oli\ntasavaltainen hallitusmuoto: sillä kaikki nämä pikku despootit\ntuhosivat nyt ainoastaan toinen toisensa. Mutta jos yksi heistä olisi\nollut keisari tai kuningas, olisi seurauksena ollut elämästä luopuminen.\n\n\n\n\nHän ei tiennyt, että järkeilevillä kansoilla oli yksi hyve, joka ne\npelasti: -- epäjohdonmukaisuus.\n\nNiin oli ranskalaisten poliitikkojenkin laita. Heidän despotismiaan\nhillitsi anarkismi; he heilahtelivat alati navalta toiselle. Jos he\nvasemmalla nojautuivat ajatusfanaatikkoihin, nojautuivat he oikealla\najatusanarkisteihin. Heidän jäljessään nähtiin kokonainen joukko\ndilettanttisia sosialisteja, jotka visusti karttoivat yhtymistä\ntaisteluun, mutta jotka seurasivat vapaan ajatuksen armeijan\nkintereillä ja hyökkäsivät sen jokaisen voiton jälkeen voitettujen\nhaaskoille. Nämä järjen esitaistelijat eivät suinkaan työskennelleet\njärjen hyväksi... _Sic vos non vobis_... He työskentelivät noiden\npienten kosmopoliittisten poroporvarien hyväksi, jotka tallasivat\nilomielin jalkoihinsa maan traditsioonit ja joiden tarkoituksena\nei ollut hävittää uskoa kohottaakseen toisen sen sijalle, vaan\nkohottaakseen itsensä ja vapautuakseen kaikista siteistä.\n\nChristophe tapasi siellä jälleen Lucien Lévy-Coeur'in. Hän ei\nsuurestikaan hämmästynyt, että Lucien Lévy-Coeur oli sosialisti. Hän\najatteli yksinkertaisesti, että sosialismin täytyi olla varsin varma\nonnistumisestaan, koska Lucien Lévy-Coeur oli siihen liittynyt. Mutta\nhän ei tiennyt, että Lucien Lévy-Coeur oli osannut menetellä siten,\nettä hän oli yhtä hyvissä kirjoissa vastapuolueenkin leirissä, jossa\nhänen oli onnistunut saada ystävikseen mitä jyrkimpiä antiliberaaleja,\nvieläpä antisemiittejäkin politiikan ja taiteen aloilta. Hän kysyi\nAchille Roussin'ilta:\n\n-- Kuinka te voitte pitää tuollaisia miehiä keskuudessanne?\n\nRoussin vastasi:\n\n-- Hän on sangen lahjakas! Ja lisäksi työskentelee hän meidän\nhyväksemme, hän hävittää vanhaa maailmaa.\n\n-- Näen kyllä, että hän hävittää, sanoi Christophe. Hän hävittää niin\nperinpohjin, etten tiedä, mistä te uutta rakennatte. Oletteko varmat\nsiitä, että teille jää kylliksi rakennustarpeita uutta taloanne varten?\nJa oletteko te myös varmat siitä, etteivät madot jo ole tunkeutuneet\ntyöpaikkaanne?\n\nLucien Lévy-Coeur ei yksinään jäytänyt sosialismia. Sosialistilehdet\nolivat täynnä näitä pieniä, taidetta taiteen vuoksi harrastavia\nkynäilijöitä ja ylellisyysanarkisteja, jotka olivat vallanneet kaikki\ntiet, jotka saattoivat johtaa menestykseen. He sulkivat tien toisilta\nja täyttivät sanomalehdet, jotka sanoivat itseään kansan puhetorviksi,\ndekadenttisella dilettantismillaan ja _struggle for life'illään_. He\neivät tyytyneet paikkoihin: he tahtoivat myös kunniaa. Milloinkaan ei\noltu nähty niin suurta joukkoa hätiköiden pystytettyjä muistopatsaita,\neikä pidetty niin paljon puheita kipsikuvien edessä. Koomillisinta\nolivat juhlapäivälliset, joita kunnian tavalliset lautasennuolijat\npanivat säännöllisesti toimeen veljeskunnan suurille miehille, ei\npäätetyn työn, vaan jonkun kunniamerkin saannin johdosta: sillä ne\nheitä eniten innostuttivat. Esteetit, yli-ihmiset ja sosialistiset\nministerit viettivät täydessä sopusoinnussa nimitystä Kunnialegioonaan,\njonka korsikkalainen upseeri oli perustanut.\n\nRoussin nauroi Christophe'in ihmettelylle. Hänen mielestään ei\nsaksalainen arvostellut niinkään hullusti hänen pelitovereitaan. Hän\nkohteli heitä itsekin armottomasti, kun he olivat kahden kesken. Hän\ntunsi heidän typeryytensä ja temppunsa paremmin kuin kukaan muu; mutta\nse ei estänyt häntä kannattamasta heitä, eikä käyttämästä hyväkseen\nheidän kannatustaan. Ja jos hän yksityisesti saattoikin puhua kansasta\nhalveksivassa äänilajissa, oli hän puhujalavalla aivan toinen mies.\nHän puhui terävällä, nenäsointuisella, nasevalla milloin väräjävällä,\nmilloin määkivällä falsettiäänellä juhlallisesti ja suurin, levein,\nvavahtelevin kädenliikkein, jotka muistuttivat siivenlyöntejä: hän\nnäytteli Mounet-Sully'tä.\n\nChristophe koetti päästä selville, missä määrin Roussin uskoi\nsosialismiinsa. Oli selvää, ettei hän siihen pohjaltaan uskonut:\nhän oli liian skeptillinen. Hän uskoi siihen kuitenkin osittain; ja\nvaikkakin hän hyvin tiesi, että hänen uskonsa oli vain osittaista\n-- (eikä luultavasti edes oleellisintakaan), -- oli hän järjestänyt\nelämänsä ja menettelynsä sen mukaan, koska se oli hänestä mukavinta.\nEivät ainoastaan hänen käytännölliset harrastuksensa sitä vaatineet,\nvaan myös hänen elinharrastuksensa, hänen elämän- ja toiminnanehtonsa.\nHänen sosialistinen uskonsa oli hänelle itselleen jonkinlainen\nvaltiouskonto. -- Suurin osa ihmisiä elää samoin. Heidän elämänsä\nperustana ovat uskonnolliset, moraaliset, sosiaaliset tai puhtaasti\nkäytännölliset käsitykset, -- (usko heidän toimialaansa, työhönsä, tai\nsiihen hyötyyn, mitä heidän osansa näyttelee elämässä), -- seikkoja,\njoihin he eivät pohjaltaan usko. Mutta he eivät tahdo sitä tietää:\nsillä he tarvitsevat elääkseen tätä uskon varjoa, -- tätä \"valtion\nuskontoa\", jonka pappina jokainen on.\n\n\n\n\nRoussin ei ollut huonoimpia. Miten monet muut saman puolueen\nmiehet olivatkaan sosialisteja tai radikaaleja -- lyhytnäköisestä\nkunnianhimosta, joka ei ulottunut pitemmälle kuin suoranaiseen\nryöstöön tai heidän uudelleen valitsemiseensa! Nämä miehet näyttivät\nmuka uskovan uuden yhteiskunnan olevan sitä tietä syntymässä. Ehkä\nhe olivat siihen aikoinaan uskoneetkin; ja he näyttelivät siihen yhä\nuskovansa; mutta itse asiassa oli heidän tarkoituksenaan ainoastaan\nelää kuolevan yhteiskunnan ryöstösaaliista. Likinäköinen opportunismi\npalveli tätä nautinnon nihilismiä. Suuret tulevaisuuden edut uhrattiin\nnykyhetken itsekkäiden tarkoitusten hyväksi. Pirstottiin armeija ja\noltiin valmiit pirstomaan koko isänmaa valitsijain mieliksi. Älyä\nei kylläkään puuttunut: oltiin täysin selvillä siitä, mitä olisi\nollut tehtävä; mutta sitä ei tehty, koska se olisi vaatinut liiaksi\nponnistuksia, eikä enää kyetty ponnistuksiin. Tahdottiin järjestää\noma ja kansakunnan elämä vähimmällä vaivan ja uhrausten määrällä.\nPortaiden ylimmiltä askelmilta alimmille saakka vallitsi sama moraali:\nsuurin mahdollinen määrä nautintoa mahdollisimman pienellä ponnistusten\nmäärällä. Tämä moraaliton moraali oli ainoa johtolanka tämän\npoliittisen pulman keskellä, jossa johtajat esimerkillään levittivät\nanarkiaa. Heidän sekava politiikkansa ajoi yhtaikaa takaa kymmentä\njänistä, mutta hellitti ajonsa ja jäi niiden kaikkien jäljiltä, yhden\ntoisensa jälkeen. Saatiin nähdä rinnakkain sotaista diplomatiaa ja\nrauhaa harrastava sotaministeriö, sotaministerejä, jotka hävittivät\narmeijaa puhdistaessaan sitä, meriministerejä, jotka kiihoittivat\nsotalaivaveistämöiden työväkeä, sotataidon opettajia, jotka saarnasivat\nkauhua sotaa kohtaan, dilettanttisia upseereita, dilettanttisia\ntuomareita, dilettanttisia vallankumouksellisia ja dilettanttisia\nisänmaanystäviä. Vallitsi yleinen poliittinen tapainturmelus. Kaikki\nodottivat, että valtio antaisi heille virkoja, kunniamerkkejä,\neläkkeitä ja palkkioita; eikä valtio ollutkaan jakelematta lahjoja\nsuojateilleen: se tarjosi kunnianriistaa ja virkapaikkoja pojille,\nveljenpojille, veljenpojanpojille, vallan palvelijoille. Edustajat\näänestivät itselleen korkeampia palkkoja. Kaikkialla hillitöntä\nvaltionvarojen, virkojen, arvonimien ja kaikkien valtion voimien\ntuhlausta. -- Ja kuin ylhäältäpäin annetun esimerkin synkkänä kaikuna\nseurasi alempien kansanluokkien tihutyöt: kansakoulunopettajat\nsaarnasivat auktoriteetin halveksimista ja kapinaa isänmaata vastaan,\npostivirkailijat polttivat kirjeitä ja lähetyksiä, tehdastyöläiset\nheittivät hiekkaa tai rautajauhoa koneiden hammasrattaisiin,\nsotalaivaveistämöiden työmiehet hävittivät veistämöitä ja polttivat\nlaivoja. Kaikkialla suunnatonta, työmiesten harjoittamaa työn\ntärvelemistä, -- hävitystä, joka ei kohdannut rikkaita, vaan maailman\nrikkauksia.\n\nKaiken tämän kruunaukseksi huvittelihe älyllinen valioyleisö\nperustelemalla järkeen ja oikeuteen tätä kansan itsemurhaa sillä\nvarjolla, että jokaisella ihmisyksilöllä on pyhä oikeus onneen.\n\nSairaaloinen ihmisrakkaus kalvoi eron hyvän ja pahan väliltä ja sääli\nrikollisten \"edesvastuutonta ja pyhitettyä\" henkilöllisyyttä vanhuksen\nliikatunteellisuudella: -- taivuttiin rikoksen edessä ja jätettiin\nyhteiskunta sen mielivaltaan.\n\nChristophe ajatteli:\n\n-- Ranska on humaltunut vapaudesta. Raivottuaan kylliksi se kaatuu\nsikahumalassa. Ja kun se herää, huomaa se olevansa putkassa.\n\nChristophe'iin koski tätä kansanvillintää nähdessään eniten se, kun\nhän näki heikkojen, epävarmojen miesten suorittavan kylmästi mitä\nkehnoimpia poliittisia väkivallantekoja. Epäsuhtaisuus heidän horjuvan\nolentonsa ja sen raisun työn välillä, jonka he päästivät valloilleen\ntai julistivat oikeutetuksi, oli liian häpeällinen. Heissä näytti\nolevan kaksi vastakkaista seikkaa: epävakainen luonne, joka ei uskonut\nmihinkään, ja viisasteleva järki, joka leikkeli, niitti ja hävitti\nelämän tahtomatta nähdä mitään. Christophe'ia ihmetytti, miksi eivät\nrauhalliset porvarit, katolilaiset ja upseerit, joita ärsytettiin\nkaikin tavoin, heittäneet heitä ikkunasta ulos. Hän ei uskaltanut\nsanoa sitä Roussin'ille; mutta kun hän ei osannut mitään peitellä, oli\nRoussin'in helppo arvata hänen ajatuksensa. Hän purskahti nauruun ja\nsanoi:\n\n-- Epäilemättä me, te ja minä, tekisimme niin, eikö totta? Mutta\nheistä ei ole mitään vaaraa. He ovat kehnoja raukkoja, jotka eivät\nkykene mihinkään tarmokkaaseen toimintaan; he eivät pysty kunnolla\nmuuhun kuin valittamaan. Ylimystön on hivuttanut, tylsyttänyt ja\nraaistanut klubielämä ja urheilu, ja se on prostitueerannut itsensä\namerikkalaisille ja juutalaisille. Näyttääkseen uudenaikaisuuttaan ovat\nhe huvitettuja siitä häpeällisestä osasta, jota he saavat näytellä\nmuotinäytelmissä, ja kutsuvat häpäisijät juhliinsa. Porvaristo on\nvälinpitämätöntä ja kärttyisää; se ei lue mitään, ei ymmärrä mitään,\nei tahdo ymmärtää mitään, se ei osaa muuta kuin parjata, parjata\nkaikkea räikeästi ja hyödyttömästi; -- sillä ei ole kuin yksi intohimo:\nmaata, virua unessa suurella rahasäkillään, vihaten niitä, jotka\ntahtovat heidän untansa häiritä, vieläpä niitäkin, jotka eivät halua\nseurata heidän esimerkkiään: sillä heitä häiritsee sekin, että toiset\ntyöskentelevät sillä aikaa, kuin he vetelehtivät!... Jos tuntisitte\nniitä ihmisiä, pitäisitte meitä lopulta miellyttävinä.\n\nMutta Christophe tunsi vain suurta vastenmielisyyttä kumpaisiakin\nkohtaan: sillä hänen mielestään ei ahdistettujen alhaisuus suinkaan\nollut mikään puolustus ahdistajille. Hän oli sangen usein tavannut\nStevens'ien luona näitä rikkaita, nyrpeitä porvareita, joita Roussin\nhänelle kuvaili:\n\n    ... l'anime triste di coloro,\n    Che visser senza infamia e senza lodo...\n\n[Niiden surulliset henget, jotka elivät ilman häpeätä ja ilman\nkiitosta.]\n\nHän näki liiankin hyvin ne syyt, joiden johdosta Roussin ja hänen\nystävänsä tunsivat olevansa varmat vaikutusvallastaan valitsijoihinsa,\nvieläpä saattoivat käyttää sitä väärinkin. Heiltä ei puuttunut\nvallan välikappaleita. Tavat olivat löyhiä, tasavalta vailla\ntasavaltalaisia; oli sosialistilehtiä, oli sosialistinen valiojoukko,\njoka taipui nöyrästi vieraskäynnillä olevien kuninkaiden edessä; oli\nlakeijasieluja, jotka uskollisina kuin koirat odottelivat arvonimiä,\nvirkapukuja ja kunniamerkkejä: he pysyivät kauniisti talutusnuorassa,\njos heille silloin tällöin viskasi ruuaksi jonkun luun kalvettavaksi\ntai Kunnialegioonan merkin. Jos kuninkaat olisivat aateloineet kaikki\nRanskan kansalaiset, olisivat kaikki Ranskan kansalaiset olleet\nrojalisteja.\n\nPoliitikot saivat mielin määrin mellastaa. Vuoden 1789 kolmesta\nsäädystä oli ensimäinen hävitetty; toinen oli tuomittu kuolemaan,\nkarkoitettu maanpakoon tai julistettu epäluulonalaiseksi; kolmas\nnukkui, kylläisenä voitostaan. Ja mitä neljänteen säätyyn tuli,\njoka oli alkanut uhkaavana ja kateellisena nousta, oli sen kanssa\nhelppo tulla toimeen. Rappeutunut tasavalta kohteli sitä samoin, kuin\nrappeutunut Rooma kohteli niitä raakalaislaumoja, joita sillä ei\nenää ollut voimaa karkoittaa rajoiltaan: se liitti ne itseensä, ja\nniistä tuli sen parhaat vahtikoirat. Porvarilliset ministerit, jotka\nnimittivät itseään sosialisteiksi, vetivät salakavalasti puoleensa\nja yhdistivät porvaristoon työväestön älykkäimmät ja voimakkaimmat\nvaliomiehet; he katkaisivat kaulan köyhälistöpuolueelta riistämällä\nsiltä johtajat, liuottivat sen uuden veren itseensä ja palkaksi siitä\nsulloivat sen täyteen vaikeasti sulavaa tiedettä ja porvarillista\nideologiaa.\n\n\n\n\nMerkillisimpänä näytteenä porvariston yrityksistä kansan\ntakavarikoimiseksi olivat työväenopistot. Ne olivat pieniä basaareja\ntäynnä sekavia tietoja kaikilta ajoilta ja kaikista maista. Niissä\ntahdottiin opettaa, kuten eräässä ohjelmassa sanottiin, \"kaikkia\nfysikaalisen, bioloogisen ja sosioloogisen tietämisen haaroja:\nastronomiaa, kosmologiaa, antropologiaa, etnologiaa, fysiologiaa,\npsykologiaa, psykiatriaa, maantiedettä, kielitiedettä, estetiikkaa,\nlogiikkaa j.n.e.\" Sellainen paljous tietoa murtaisi jonkun Pico della\nMirandolankin aivot.\n\nOlihan tosin alussa ollut ja oli vieläkin eräissä niistä ihanteellista\nsuuruutta, halua levittää totuutta, kauneutta ja hengen elämää\nkaikille, mikä oli sangen suurenmoinen tuuma. Nämä työmiehet,\njotka ankaran päivätyön jälkeen ahtautuivat pieniin, tukehuttaviin\nluentosaleihin ja joiden tiedonjano oli voimakkaampi väsymystä ja\nnälkää, tarjosivat ihailtavan ja liikuttavan näyn. Mutta miten väärin\nkäytettiinkään näiden ihmisparkojen intoa! Miten paljon olikaan\njoidenkuiden todellisten, älykkäiden ja inhimillisten apostolien\nja oivallisten, enemmän hyvää tarkoittavien kuin taitavien miesten\njoukossa hölmöjä, suunpieksäjiä, juonittelijoita, kirjailijoita vailla\nlukijakuntaa, puhujia vailla kuulijakuntaa, professoreja, pastoreita,\njaarittelijoita, pianisteja, arvostelijoita ja anarkisteja, jotka\npeittivät kansan tuotteittensa tulvaan! Jokainen koetti saada menekkiä\nkauppatavaroilleen. Halutuimpia olivat luonnollisestikin puoskarien ja\nfilosoofisten jaarittelijoiden tuotteet, jotka mättivät kuin lapiolla\nyleisiä käsitteitä, viskaten silloin tällöin joukkoon jonkun tosiasian,\ntieteellisen alkeistiedon ja kosmoloogisen johtopäätöksen.\n\nNämä opistot olivat myös ultra-aristokraattisten taideteosten\nviemäreinä: kaiverrusten, runojen ja dekadenttisen musiikin. Kansan\nkohoamisella tahdottiin nuorentaa ajatusta ja synnyttää uudelleen\nrotua. Ja se alotettiin istuttamalla kansaan kaikki porvariston\nhienoudet. Kansa otti ne vastaan ahnaasti, ei kylläkään siksi, että\nse olisi niistä nauttinut, vaan siksi, että ne olivat porvarillisia.\nChristophe, jonka rouva Roussin kerran vei tällaiseen opistoon, kuuli\nhänen, soittavan Debussy'tä Gabriel Fauré'n _La bonne Chanson'in_ ja\nerään Beethovenin kvartetin välillä, joka oli mestarin viimeisiä.\nChristophe, joka vasta makunsa ja ajatustensa monivuotisen, vitkallisen\nkehityksen kautta oli päässyt syventymään Beethovenin viimeisten\nteosten henkeen, kysyi säälien eräältä naapuriltaan:\n\n-- Mutta ymmärrättekö te tätä?\n\nToinen pöyhistihe kopeana kuin kiukkuinen kukko ja sanoi:\n\n-- Tietysti! Miksi en minä ymmärtäisi yhtä hyvin kuin te?\n\nJa näyttääkseen ymmärtävänsä paukutti hän vimmatusti käsiään eräälle\nfuugalle, vaatien sitä toistettavaksi, ja katsahti Christophe'iin\närsyttävästi.\n\nChristophe pakeni kauhistuneena. Hän virkkoi itsekseen, että noiden\ntolvanoiden oli onnistunut myrkyttää kansakunta sen puhtaita\nlähdesuonia myöten: ei ollut enää olemassa kansaa.\n\n-- Itse olette kansaa! oli muuan työmies sanonut eräälle niistä kelpo\nmiehistä, jotka yrittivät perustaa kansanteattereita. Olen yhtä hyvä\nporvari kuin tekin!\n\n\n\n\nEräänä kauniina iltana, untuvanpehmeän taivaan levittäytyessä hämyisen\nkaupungin yllä lämpimine, hieman haalistuneine väreineen itämaisen\nmaton tavoin, asteli Christophe Notre-Dame'ilta Invalides'ille vievää\nrantakatua. Illan hämärässä kohosivat tuomiokirkon tornit taivasta\nkohden kuin Mooseksen kädet, jotka taistelun ajan olivat ylös\nojennettuina. Sainte-Chapelle'in kultainen, siselöity peitsi, kukkivan,\npyhän orjantappuran oas, sinkosi korkealle talojen ryteiköstä. Virran\ntoisella rannalla levittäytyi Louvre'in kuninkaallinen fasaadi, jonka\nikävystyneihin silmiin laskevan auringon säteet sytyttivät viimeisen\nelonkipinän. Kaukana Invalides'in lakeuden pohjalla, sen kaivantojen\nja korkeiden muurien takana, sen majesteetillisessa erämaassa kohosi\nkultainen, tummunut kupooli kaukaisen voitonsinfonian lailla. Ja\netäämpänä mäellään avasi Riemukaari ikäänkuin sankarillisen marssin\nsävelin yli-inhimillisen askeleensa keisarillisille legioonille.\n\nJa Christophe oli näkevinään väläyksessä edessään kuolleen jättiläisen,\njonka suunnattomat jäsenet peittivät lakeuden. Hän seisahtui ja hänen\nsydäntään kouristi kauhu, kun hän silmäili tuon sadunomaisen suvun\njättiläismäisiä, kivettyneitä jäännöksiä, suvun, joka oli hävinnyt maan\npäältä ja jonka askelten kaiku oli kiirinyt kautta koko maanpiirin,\ntuon rodun, jonka kypäränä oli Invalides'in tuomiokirkko ja miekkavyönä\nLouvre, -- joka syleili taivasta tuhansine tuomiokirkkokäsivarsineen\nja joka jälleen tapasi maata Napoleonin voitonkaaren kahdella\nriemuitsevalla kaarijalalla, joiden alla kuhisi nykypäivien\nkääpiömäinen peukalokansa.\n\n\n\n\nChristophe oli saanut jonkunlaisen kuuluisuuden niissä\npariisilaispiireissä, joihin Sylvain Kohn ja Goujart olivat hänet\nvieneet, vaikka hän ei ollut sitä lainkaan tavoitellut. Hänen\noriginaalinen ulkomuotonsa, kun hänet aina nähtiin jommankumman\nystävänsä seurassa teatterien ensi-illoissa ja konserteissa, hänen\nrumat, voimakkaat piirteensä, vieläpä hänen olentonsa, hänen\nesiintymisensä ja hänen rajujen ja kömpelöiden tapojensa naurettavuus,\nhänen silloin tällöin laskettelemansa paradoksaaliset sanansutkaukset,\nhänen kulmikas, mutta laaja ja roteva intelligenssinsä ja ne\nromaanimaiset kertomukset, joita Sylvain Kohn oli levittänyt hänen\nkepposistaan Saksassa, hänen rettelöistään poliisin kanssa ja hänen\npaostaan Ranskaan, olivat tehneet hänet tuon suuren kosmopoliittisen\nhotellisalongin joutilaan ja hosuvan uteliaisuuden esineeksi, joka on\nsaanut nimen Koko Pariisi. Niin kauan kuin hän käyttäytyi varovasti,\ntehden huomioita, kuunnellen ja koettaen ymmärtää, ennenkuin lausui\nmielipiteitään, niin kauan kuin ei tunnettu hänen teoksiaan eikä hänen\npohjimmaisia ajatuksiaan, oli hän vielä sangen suosittu. Ranskalaiset\nolivat hänelle kiitollisia siitä, ettei hän ollut voinut jäädä Saksaan.\nVarsinkin pitivät ranskalaiset muusikot ikäänkuin kunnianosoituksena\nitselleen niitä kohtuuttomia tuomioita, joita Christophe oli\nlangettanut saksalaisesta musiikista: -- (kysymyksessä olevat tuomiot\nolivat jo vanhoja ja Christophe olisi tuskin ainoatakaan niistä enää\nallekirjoittanut: joitakuita artikkeleita, jotka oli taannoin julkaistu\neräässä saksalaisessa aikakauskirjassa ja joiden paradokseja Sylvain\nKohn oli liioitellen levittänyt). -- Christophe herätti mielenkiintoa\neikä ollut haitaksi; hän ei vallannut kenenkään paikkaa. Hänestä olisi\nvarsin helposti tullut nurkkakunnan suurmies. Hänen ei olisi vain\npitänyt kirjoittaa mitään, tai kirjoittaa mahdollisimman vähän ja olla\nennenkaikkea esityttämättä teoksia sekä ruokkia ideoillaan Goujart'ia\nja hänen kaltaisiaan, koko tuota loisjoukkoa, joka oli ottanut\ntunnuslauseekseen tuon tunnetun säkeen (muuttaen sitä hieman):\n\n\"_Minun lasini on pieni; mutta minä juon_... toisten lasista\".\n\nVoimakas persoonallisuus säteilee aina vaikutustaan varsinkin\nnuoriin ihmisiin, jotka tuntevat enemmän kuin toimivat. Heitä ei\npuuttunut Christophe'inkaan ympäriltä. Ne olivat yleensä noita\njoutilaita, tahdottomia, päämäärättömiä olentoja, joilla ei ole mitään\nelämänpohjaa, jotka pelkäävät työpöytää ja yksinäisyyttä, jotka alati\nvetelehtivät nojatuoleissa, jotka harhailevat kahviloista teattereihin,\nkoettaen kaikilla mahdollisilla tekosyillä karttaa kotiin menoa,\njotteivät tarvitsisi katsoa kasvoista kasvoihin itseään. He tulivat,\nistuutuivat ja kuluttivat tuntikausia typerillä jaaritteluilla,\njoita seurasi kuvottava äitelyyden, kyllästyksen ja samalla nälkään\nnääntymisen tunne, joita halusi jatkaa ja jotka samalla innoittivat.\nHe liehuivat Christophe'in ympärillä kuten Goethen villakoira,\nhe muistuttivat \"tähysteleviä toukkia\", jotka vaanivat sieluja\nahmaistakseen ne ja voidakseen tarrautua kiinni elämään.\n\nJoku turhamainen hölmö olisi nauttinut tästä loiseläinhovista.\nMutta Christophe ei halunnut näytellä epäjumalan osaa. Häntä\naivan pöyristytti näiden ihailijoidensa idioottiset saivartelut,\njotka näkivät kaikessa, mitä hän teki, tolkuttomia tarkoituksia,\nrenanismia, nietzscheläisyyttä ja hermafrodiittisuutta. Hän ajoi\nheidät ulos. Hän ei ollut luotu näyttelemään passiivista osaa. Koko\nhänen olemuksensa janosi toimintaa. Hän teki huomioita ymmärtääkseen;\nja hän tahtoi ymmärtää voidakseen toimia. Vapaana koulukuntien\norjuudesta ja ennakkoluuloista hän otti selvän kaikesta, luki kaikkea\nja tutki kaikkia taiteensa alaan kuuluvia ajatusten ilmenemismuotoja\nja ilmaisukeinoja muissa maissa ja muilta ajoilta. Hän omisti\nkaiken, minkä havaitsi tehokkaaksi ja todelliseksi. Aivan toisin\nkuin ne ranskalaiset taiteilijat, joita hän tutki, jotka olivat\nnäppäriä keksimään uusia muotoja, jotka tuhlasivat kaiken voimansa\nkeksintöihin ja jättivät ne keskeneräisiksi, tavoitteli hän paljoa\nvähemmän uutuuksia musikaalisen ilmaisun alalla kuin voimakasta\nilmaisutapaa; hän ei halunnut olla erikoinen, hän halusi olla\nväkevä. Tämä intohimoinen voima soti ranskalaisen nerouden hienoutta\nja kohtuullisuutta vastaan. Hän halveksi tyyliä tyylin vuoksi ja\ntaidetta taiteen vuoksi. Parhaat ranskalaiset taiteilijat tekivät\nhäneen korusepän vaikutuksen. Eräs täydellisimmistä pariisilaisista\nrunoilijoista oli huvikseen sepittänyt \"nykyaikaisen ranskalaisen\nrunouden työluettelon tuotteineen ja palkkoineen\"; hän luetteli\n\"kristallikruunuja, itämaisia kankaita, kulta- ja pronssimedaljongeja,\nsilkkipitsejä vanhoja muoreja varten, monivärisiä veistokuvia ja\nkukillisia fajanssiteoksia\", joita sen tai sen hänen kanssaveljensä\ntehdas tuotti. Itsensä hän esitti \"suuren kirjallisen työpajan\nnurkassa parsimassa vanhoja seinäverhoja tai puhdistamassa ruosteesta\nkäyttökelvottomia pertuskoita\". -- Tämä hahmoittelu, jonka mukaan\ntaiteilija on hyvä työmies, joka pyrkii yksinomaan täydentämään\nammattitaitoaan, osoitti eräänlaista suurpiirteisyyttä. Mutta se ei\ntyydyttänyt Christophe'ia; vaikka hän myönsikin sille ammatillista\narvoa, halveksi hän sitä elämän köyhyyttä, jota se tavallisesti peitti.\nHän ei käsittänyt, että kirjoitettiin kirjoittaakseen, että puhuttiin\npuhuakseen. Hän ei puhunut sanoja, hän esitti -- tai tahtoi esittää --\nasioita:\n\n    Ei dice cose, e voi dite parole...\n\nTämän levon-ajanjakson jälkeen, jolloin Christophe oli vain imenyt\nitseensä uutta maailmaa, heräsi hänen sielussaan äkkiä luomistarve. Se\nvihamielinen ympäristö, jossa hän tunsi Parisissa elävänsä, kasvatti\nhänen voimansa satakertaiseksi ja lujitti hänen persoonallisuuttaan.\nIntohimot tulvivat yli äyräittensä ja vaativat käskevästi ilmaisua.\nNe olivat monenlaisia, ja kaikki kannustivat häntä samalla hehkulla.\nHänen täytyi takoa teoksia, joihin hän saattoi purkaa kaiken sen\nrakkauden, joka paisutti hänen sydäntään, ja myös vihan, tahdon ja\nkieltäymyksen ja kaikki ne demoonit, jotka hänessä taistelivat ja\njoilla oli sama elämisen oikeus. Tuskin oli hän keventänyt sydäntään\npurkamalla intohimonsa johonkin teokseen, -- (eikä hänellä edes aina\nollut kärsivällisyyttä jatkaa teosta loppuun saakka) -- kun hän jo\nheittäytyi päinvastaisen intohimon valtaan. Mutta vastakohtaisuus oli\nvain näennäinen: vaikka hän aina muuttuikin, pysyi hän kuitenkin aina\nsamana. Kaikki hänen teoksensa olivat eri teitä, jotka johtivat samaan\npäämäärään; hänen sielunsa oli vuori: sen kaikkia teitä myöten hän\nkapusi ylös; toiset viivähtivät varjossa sulavasti mutkitellen; toiset\nnousivat rajusti ja jyrkästi kohti aurinkoa; kaikki johtivat Jumalaan,\njoka asusti vuoren huipulla. Rakkaus, viha, tahto, kieltäymys, kaikki\ninhimilliset voimat, jotka täydelleen valtaavat sydämen, koskettavat\nikuisuutta ja ovat jo osallisia siitä. Jokainen kantaa ikuisuutta\nitsessään: uskovainen ja uskoton, se, joka näkee elämän kaikkialla, se,\njoka kieltää sen kaikkialla, ja se, joka epäilee kaikkea, sekä elämää\nettä kieltämistä. Niin myös Christophe, jonka sielu syleili yhtaikaa\nkaikkia näitä vastakohtia. Kaikki vastakohdat sulautuvat ikuiseen\nVoimaan. Christophe'ista oli tärkeintä herättää tämä Voima itsessään\nja muissa, heittää puusylyyksiä roviolle, jotta ikuisuus leimahtaisi\nliekkiin Suuri liekki oli syttynyt hänen sydämessään keskellä Pariisin\nhekumallista yötä. Hän luuli vapautuneensa kaikesta uskosta, ja hän\nolikin täydellinen uskon soihtu.\n\nMikään ei ollut sen paremmin omiaan saattamaan häntä pariisilaisen\nironian maalitauluksi. Usko on niitä tunteita, joita hienostunut\nseurapiiri kaikkein vähimmin antaa anteeksi: sillä se on itse sen\nkadottanut, eikä se salli sitä muidenkaan omistavan. Useimpien ihmisten\nkuurossa tai pilkallisessa vihamielisyydessä nuoruuden unelmia kohtaan\npiilee suureksi osaksi katkera ajatus siitä, että he itsekin kerran\novat olleet samanlaisia, että heilläkin on ollut kunnianhimonsa,\njonka ovat jättäneet toteuttamatta. Kaikki ne, jotka ovat kieltäneet\nsielunsa, kaikki ne, jotka ovat kantaneet sielussaan teosta, jota\neivät ole valmistaneet, vaan sensijaan valinneet varman, helpon ja\nkunnioitetun elämän, ajattelevat:\n\n-- Koska minä en ole voinut tehdä, mitä olen uneksinut, miksi saisivat\nsen muut tehdä? Minä en tahdo, että he onnistuvat.\n\nMiten paljon Hedda Gablereita onkaan ihmisten joukossa! Mitä salaista\nsotaa käydäänkään uusien ja vapaiden voimien hävittämiseksi, mitä\ntaitoa käytetäänkään niiden tappamiseksi hiljaisuudella, ironialla,\nkulutuksella, mielenmasennuksella -- ja petollisilla viettelyksillä\notolliseen aikaan!...\n\nSitä tyyppiä on kaikissa maissa. Christophe tunsi sen, sillä hän oli\ntavannut sitä Saksassa. Sellaista väkeä vastaan oli hän panssaroitu.\nHänen puolustusmenetelmänsä oli yksinkertainen: hän teki ensimäisenä\nhyökkäyksen; heti kun he alkoivat lähennellä, julisti hän heille sodan;\nhän teki vaaralliset ystävänsä vihollisikseen. Mutta jos tämä suora\npolitiikka suojelikin mitä tehokkaimmin hänen persoonallisuuttaan, ei\nse ollut omiaan helpottamaan hänen taiteellista uraansa. Hän uudisti\nSaksassa tekemänsä erehdykset. Hän ei sille mitään mahtanut. Yksi ainoa\nseikka oli muuttunut: hänen mielialansa, joka oli sangen iloinen.\n\nHän tulkitsi hilpeänä kaikille, jotka kuulla halusivat,\npunnitsemattomia arvostelujaan ranskalaisista taiteilijoista, ja hän\nsai siten paljon vihamiehiä. Hän ei edes välittänyt hankkia, kuten\nmuut, harkitsevat miehet, jonkun pienen nurkkakunnan kannatusta\nitselleen. Hänen ei olisi ollut vaikeata kerätä ympärilleen\ntaiteilijoita, jotka olisivat olleet valmiit ihailemaan häntä, kunhan\nhän olisi ihaillut heitä. Olipa niitäkin, jotka ihailivat häntä jo\netukäteen, toivoen saavansa vastaihailua. He pitivät niitä, joita he\nkiittivät, ikäänkuin velallisina, joilta he ajan tullen saattoivat\nvaatia takaisin saataviaan. Ne olivat hyvin sijoitettuja rahoja. --\nMutta Christophe'iin nähden ne olivat huonosti sijoitettuja. Hän ei\nkoskaan maksanut takaisin. Hän oli sitä pahempi kyllin hävytön pitämään\nkeskinkertaisina niiden teoksia, jotka pitivät hänen teoksiaan hyvinä.\nHe kantoivat häntä kohtaan kaikessa hiljaisuudessa leppymätöntä vihan\nkaunaa ja päättivät tilaisuuden tullen maksaa hänelle samalla mitalla.\n\nMuiden kömpelyyksiensä ohella Christophe teki sen virheen, että\nryhtyi sotimaan Lucien Lévy-Coeur'iä vastaan. Hän kohtasi hänet\nkaikkialla, eikä hän voinut salata liioittelevaa vastenmielisyyttänsä\ntätä hyvänsävyistä ja kohteliasta miestä kohtaan, joka ei näyttänyt\nketään kohtelevan huonosti, joka pikemmin näytti olevan parempi\nihminen kuin hän ja joka ainakin paljoa paremmin kuin hän osasi\npysyä kohtuuden rajoissa. Christophe kiihoitti häntä väittelyihin;\nja vaikka väittely sukeutuikin aivan merkityksettömistä seikoista,\nsai se aina Christophe'in vaikutuksesta äkkiä kiihkeän sävyn, joka\nihmetytti kuulijakuntaa. Näytti siltä, kuin Christophe olisi käyttänyt\nhyväkseen kaikkia mahdollisia tekosyitä hyökätäkseen pää kumarassa\nLucien Lévy-Coeur'in kimppuun; mutta tämä väisti aina hänen iskunsa.\nChristophe'in vastustaja oli niin taitava, että silloinkin, kun syy\nvarmasti oli tämän, hän kuitenkin aina osasi näytellä jalomielisen\nosaa; hän puolustautui niin kohteliaasti, että Christophe'in\nkäytöstavan puutteet pistivät sitä enemmän silmään. Christophe, joka\nmuuten puhui sangen huonosti ranskaa ja käytti murteellisia, vieläpä\nvarsin karkeitakin sanoja, jotka hän oli heti oppinut ja joita hän\nkäytti taitamattomasti kuten useat ulkolaiset, ei kyennyt tekemään\ntyhjäksi Lucien Lévy-Coeur'in taktiikkaa; hän taisteli raivoisasti tätä\niroonista lempeyttä vastaan. Hän oli kaikkien mielestä väärässä: kukaan\nei käsittänyt, mitä hän hämärästi tunsi: tämän lempeyden tekopyhyyttä,\njoka kohdattuaan voiman, jota se ei kyennyt vahingoittamaan, koetti\ntukahuttaa sen kaikessa hiljaisuudessa. Hän ei pitänyt kiirettä,\nhän luotti ajan voimaan samoin kuin Christophe'kin; mutta hän repi\nalas, sen sijaan kuin Christophe rakensi. Hän sai helposti hänestä\nerotetuksi Sylvain Kohnin ja Goujart'in, samoin kuin hän oli vähitellen\nsyrjäyttänyt hänet Stevens'ien salongista. Lucien Lévy-Coeur loi\ntyhjyyttä hänen ympärilleen.\n\nChristophe auttoi itse häntä siinä. Hän ei tehnyt kenenkään mieliksi,\nsillä hän ei yhtynyt mihinkään puolueeseen tai oli pikemmin kaikkia\npuolueita vastaan. Hän ei pitänyt juutalaisista; mutta vielä\nvähemmän hän sieti antisemiittejä. Hän tunsi vastenmielisyyttä tuota\npelkuruutta kohtaan, jolla suuret joukot nousevat mahtavaa vähemmistöä\nvastaan, ei siksi, että se on huono, vaan siksi, että se on mahtava,\ntuota vetoamista kohtaan alhaisiin kateuden ja vihan vaistoihin.\nNiinpä pitivät juutalaiset häntä antisemiittinä ja antisemiitit\njuutalaisena. Mitä taiteilijoihin tulee, näkivät he hänessä vihollisen.\nChristophe tekeytyi taiteessaan saksalaisemmaksi kuin hän olikaan.\nVastustaakseen eräiden pariisilaisten säveltäjien musiikissa ilmenevää\njärkähtämätöntä mielenrauhaa, hän ylisti rajua tahtoa, miehekästä ja\ntervettä pessimismiä. Milloin iloa esiintyi, tapahtui se mauttomasti\nplebeijisellä tulisuudella, joka oli omiaan suuresti ärsyttämään\nkansankonserttien ylimyksellisiä suojelijoita. Muoto oli etevää\nja karua. Jonkinlaisesta vastavaikutuksesta hän miltei tavoitteli\nnäennäistä tyylillistä huolimattomuutta ja välinpitämättömyyttä\nulkopuolista alkuperäisyyttä kohtaan, minkä täytyi loukata ranskalaisia\nsäveltäjiä. Ne harvat heistä, jotka saivat kuulla joitakuita hänen\nteoksiaan, liittivät hänet, lähemmältä niitä tarkastamatta, sen\nhalveksunnan piiriin, jota he osoittivat nykyaikaisen saksalaisen\nmusiikin myöhäsyntyiselle wagnerismille. Christophe ei siitä\nvälittänyt; hän nauroi sydämessään ja toisti erään viehättävän\nranskalaisen renesanssisäveltäjän säkeitä, -- jotka hän oli sovittanut\nitseensä:\n\n    Käy tietäs, käy, älä huoli, jos sanotaan:\n    Christophe'illa tuolla ei kontrapunktia toisten,\n    ei toisten harmoniaa ole laisinkaan.\n    Mull' onhan jotain, jota muilta puuttuu.\n\nMutta kun hän koetti saada teoksiaan esitetyksi konserteissa, huomasi\nhän ovet suljetuiksi. Oli jo kylliksi työtä nuorten ranskalaisten\nsäveltäjien teosten esittämisessä -- tai esittämättä jättämisessä, --\njotta olisi huolehdittu jonkun tuntemattoman saksalaisen teoksista.\n\nChristophe heitti yritykset sikseen. Hän sulkeutui huoneeseensa ja\nryhtyi työhön. Vähät välitti hän siitä kuulivatko pariisilaiset\nhänen teoksiaan vai ei. Hän kirjoitti omaksi nautinnokseen, eikä\nmenestyäkseen. Tositaiteilija ei huolehdi teostensa tulevaisuudesta.\nHän muistuttaa niitä renesanssitaiteilijoita, jotka maalasivat\nhuolettomina talojen fasaadeihin, vaikka tiesivät, ettei heidän\nmaalauksistaan kymmenen vuoden päästä ollut enää mitään jälellä.\nChristophe työskenteli siis kaikessa rauhassa, odotellen alistuvana ja\nhyvätuulisena parempia aikoja, kun hän äkkiä sai apua odottamattomalta\ntaholta.\n\n\n\n\nChristophe tunsi näihin aikoihin vetoa dramaattista muotoa kohtaan. Hän\nei vielä rohjennut täydellisesti antautua sisäisen lyyrillisen tulvansa\nvaltaan. Hänen täytyi johtaa sitä määrättyjen aiheiden kanaviin. Ja\nepäilemättä on nuoren neron, joka ei vielä ole itsensä herra, joka\nei vielä edes täydellisesti tunne itseään, hyvä luoda vapaaehtoisia\nrajoja, joihin sulkea sielunsa, joka muuten karkaisi häneltä itseltään.\nNe ovat välttämättömiä sulkuja ja patoja, joilla ajatusten tulvaa\nsaattaa johtaa. -- Onnettomuudeksi ei Christophe tuntenut ketään\nrunoilijaa; hänen täytyi itsensä veistää aiheet legendoista tai\nhistoriasta.\n\nNiistä näyistä, jotka jo joitakuita kuukausia olivat väikkyneet hänen\nmielessään, olivat muutamat raamatullisia kuvia. -- Raamattu, jonka\nhänen äitinsä oli antanut hänelle ikäänkuin maanpakotoveriksi, oli\nollut hänelle lähteenä moniin unelmiin. Vaikka hän ei lukenutkaan\ntätä hebrealaista Iliaadia uskonnollisella mielellä, oli se kuitenkin\nhänelle jonkinlaisena siveellisen tai paremmin sanoen elämän tarmon\nlähteenä, jossa hän joka ilta pesi alastoman sielunsa puhtaaksi\nPariisin ryvettävästä savesta ja liasta. Hän välitti vähät kirjan\npyhästä tarkoituksesta; mutta se oli kuitenkin hänelle pyhä kirja sen\nkoskemattoman luonnon ja alkuperäisen yksilöllisyyden vuoksi, joka\nsiitä henki häntä vastaan. Hän imi itseensä noita hymnejä, joissa maa\nhehkui uskoa, vuoret vapisivat, taivaat riemuitsivat ja leijonat olivat\nihmisenkaltaisia.\n\nEräs niistä Raamatun henkilökuvista, joita kohtaan hän tunsi erikoista\nhellyyttä, oli nuori David. Hän ei kuvitellut Davidille firenzeläisen\nkatupojan iroonista hymyä, ei sitä traagillista jännitystä, jonka\nVerrocchio ja Michelangelo olivat antaneet yleville teoksilleen,\njoita hän ei lainkaan tuntenut. Hän näki _Davidinsa_ pienenä,\nrunollisena, puhdassydämisenä paimenena, jossa uinaili etelämaisen\nSiegfriedin sankaruus, joka oli hienostuneempaa rotua, kauniimpi\nja sopusointuisempi sekä ruumiiltaan että ajatuksiltaan. -- Sillä\nChristophe saattoi mielin määrin kapinoida latinalaista henkeä\nvastaan: hänen tietämättään oli tämä henki alkanut vaikuttaa häneen.\nEi ainoastaan taide vaikuta taiteeseen, eikä ainoastaan ajattelu, vaan\nkaikki, mikä ihmistä ympäröi: -- ihmiset, esineet, eleet, liikkeet,\nääriviivat, kunkin kaupungin valo. Pariisin ilmapiiri on sangen sakea:\nse muovaa kapinallisimmat sielut. Ja germaanisen sielun vastarinta\non kaikkein heikoin: se verhoutuu turhaan kansalliseen ylpeyteensä,\nse on kaikista eurooppalaisista sieluista herkin menettämään\nkansallisuutensa. Christophe'in sielu oli jo alkanut, ilman että hän\nsitä aavistikaan, omaksua itselleen latinalaisen taiteen kirkkautta,\nkohtuullisuutta, tunneälyä, vieläpä jossain määrin plastillista\nkauneuttakin, jota se ei olisi ilman sitä koskaan saavuttanut. Hänen\nDavidinsa oli siitä todistuksena.\n\nHän oli aikonut kuvata useampia episoodeja Dadivin nuoruudesta:\nkohtausta Saulin kanssa, taistelua Goliathia vastaan; hän oli jo\naloittanut ensimäistä näistä näytöksistä. Hän oli kuvitellut sen\nsinfooniseksi tauluksi, jossa oli kaksi henkilöä.\n\nTuo pieni paimen makasi yksinäisellä ylängöllä kukkivan kankaan\nkeskellä ja uneksi auringonpaisteessa. Kirkas valo, hyönteisten\nsurina, huojuvan heinän hiljainen kahina, laitumella käyvän karjan\nhopeasointuinen kellonkilke ja maan voima tuudittivat nuorukaisen\nunelmia hänen siinä uinuessaan tietämättömänä jumalallisesta\nkutsumuksestaan. Vaivattomasti yhtyivät hänen äänensä ja hänen huilunsa\nsäveleet hiljaisuuden sopusointuun; ja tämä laulu ilmaisi niin tyyntä,\nniin kirkasta iloa, ettei sitä kuunnellessa ajatellut iloa eikä surua,\nvaan tuntui siltä, että niin tuli olla, eikä toisin voinut ollakaan. --\nÄkkiä peittyi kangas suuriin varjoihin; ilmassa vaikeni; elämä tuntui\nvetäytyvän maan laskimoihin. Huilun laulu yksin kaikui rauhallisena.\nSaul kulki houreissaan ohi. Mielipuolinen kuningas, jota tyhjyys\njäyti, riehui rauhattomana kuin raivoisa liekki, joka polttaa itseään\nja jota myrsky kiskottaa. Hän rukoili, kirosi, haastoi taisteluun\ntyhjyyden, joka häntä ympäröi ja jota hän kantoi sielussaan. Ja kun\nhän hengästyneenä heittäytyi kankaalle, kuului taas hiljaisuuden\nkeskeltä pienen paimenen hymyilevä, rauhallinen laulu, joka oli koko\najan soinut. Silloin Saul tukahutti riehuvan sydämensä rajun tykinnän\nja tuli hiljaa lepäävän nuorukaisen luo; hän katseli häntä ääneti; hän\nistuutui hänen viereensä ja laski kuumeisen kätensä paimenen otsalle.\nHämmentymättä kääntyi David ja katsoi hymyillen kuninkaaseen. Hän\nnojasi päänsä Saulin polville ja jatkoi soittoaan. Ilta alkoi hämärtyä;\nDavid nukahti lauluunsa, ja Saul itki. Ja tähtikirkkaassa yössä kaikui\njälleen henkiin heränneen luonnon tyynen ilon hymni ja toipuvan sielun\nkiitoslaulu.\n\nKirjoittaessaan tätä näytöstä oli Christophe kokonaan oman ilonsa\nvallassa; hän ei ollut lainkaan ajatellut teoksensa esittämistä;\nvarsinkaan ei hänen päähänsä olisi pälkähtänyt ajatus, että sitä\nvoitaisiin näytellä. Hän ajatteli, että se voitaisiin esittää jossakin\nkonsertissa, jos joku suvaitsisi mieltyä siihen.\n\nKun hän eräänä iltana puhui siitä Achille Roussin'ille ja tämän\npyynnöstä koetti antaa siitä hänelle käsityksen pianolla, hän hämmästyi\nsuuresti nähdessään Roussin'in tulisesti innostuvan teokseen ja\nselittävän, että se täytyi kaikella muotoa saada esitetyksi jollakin\npariisilaisella näyttämöllä, ja että hän ottaisi asian toimittaakseen.\nHän hämmästyi vielä enemmän, kun hän jonkun päivän päästä huomasi, että\nRoussin otti asian vakavalta kannalta; ja hänen hämmästyksensä nousi\nhuippuunsa, kun hän sai kuulla, että Sylvain Kohn, Goujart ja Lucien\nLévy-Coeur'kin olivat teokseen innostuneita. Hänen täytyi myöntää, että\nrakkaus taiteeseen sulatti näiden miesten henkilökohtaisen kaunan häntä\nkohtaan: hän ihmetteli sitä suuresti. Hän itse oli kaikkein vähimmin\ninnostunut teoksen esittämiseen. Se ei ollut ensinkään tehty teatteria\nvarten: oli suotta sitä näytellä ja melkeinpä sopimatonta. Mutta\nRoussin oli niin itsepintainen, Sylvain Kohn niin vakuuttava ja Goujart\nniin varma, että Christophe antoi houkutella itsensä. Hän oli veltolla\ntuulella ja hän halusi kiihkeästi kuulla sävellystään esitettävän!\n\nKaikki oli helppoa Roussin'ille. Johtaja ja taiteilijat koettivat tehdä\nhänelle mieliksi. Eräs sanomalehti järjesti parhaillaan juhlamatineaa\nerään hyväntekeväisyyslaitoksen hyväksi. Päätettiin esittää David tässä\njuhlatilaisuudessa. Kerättiin hyvä orkesteri. Ja mitä laulajiin tuli,\nsanoi Roussin löytäneensä aivan ihanteellisen Davidin osan tulkitsijan.\n\nHarjoitukset alettiin. Orkesteri suoriutui varsin hyvin ensimäisestä\nharjoituksesta, vaikkakin se ranskalaiseen tapaan oli kuriltaan hieman\nlöyhä. Saulin ääni oli hieman rasittunut, mutta muuten kiitettävä;\nja hän oli taitava ammatissaan. Davidina oli kaunis, kookas, lihava,\nsopusuhtainen nainen, jolla oli tunteileva ja jokapäiväinen ääni, jolla\nhän kankeasti ja mahtailevasti lauloi melodraamallisin äänenvärinöin\nja varieteemaisin liehivin elein. Christophe virnisti. Heti ensi\ntahdit kuultuaan havaitsi Christophe, ettei osaa voinut jättää tämän\nlaulajattaren käsiin. Ensimäisen orkesteripaussin aikana meni hän\ntapaamaan impressaariota, jolla oli huolenaan konsertin käytännöllinen\njärjestely ja joka oli Sylvain Kohnin kanssa läsnä harjoituksessa.\nNähdessään hänen tulevan, sanoi impressaario hänelle kasvot loistavina:\n\n-- No, oletteko tyytyväinen?\n\n-- Kyllä, sanoi Christophe, ehkäpä tästä selvitään. Eräs seikka vain\nei menettele: laulajatar. Täytyy hankkia toinen. Sanokaa se hänelle\nkohteliaasti; onhan teillä tottumusta... Te löydätte kyllä helposti\ntoisen.\n\nImpressaario ällistyi; hän katsahti Christophe'iin aivankuin ei olisi\nuskonut, että tämä puhui tosissaan; ja hän sanoi:\n\n-- Eihän se ole mahdollista!\n\n-- Miksi se ei olisi mahdollista? kysyi Christophe. Impressaario ja\nSylvain Kohn vaihtoivat ovelan katseen keskenään, ja edellinen jatkoi:\n\n-- Hänellähän on suuret lahjat!\n\n-- Hänellä ei ole lainkaan lahjoja, sanoi Christophe.\n\n-- Mitä!... Niin kaunis ääni!\n\n-- Hänellä ei ole lainkaan ääntä.\n\n-- Ja hän on lisäksi erittäin kaunis!\n\n-- Siitä minä viis.\n\n-- Ei se ole haitaksi ainakaan, sanoi Sylvain Kohn nauraen.\n\n-- Minä tarvitsen Davidin ja Davidin, joka osaa laulaa; en tarvitse\nkauniita Helenoita, sanoi Christophe.\n\nImpressaario siveli hämillään nenäänsä:\n\n-- Se on ikävää, perin ikävää,... sanoi hän. Hän on mainio\ntaiteilija... Sen voin vakuuttaa teille! Ehkei hän ole oikein kunnossa\ntänään. Teidän tulee vielä yrittää.\n\n-- Kernaasti, sanoi Christophe; mutta se on vain ajan hukkaa.\n\nHän jatkoi harjoitusta; mutta laulu vain huononi. Hänen oli vaikeata\nsietää sitä loppuun saakka. Hän kävi kärsimättömäksi; hänen\nhuomautuksensa laulajattarelle, jotka aluksi olivat olleet kylmiä,\nmutta kohteliaita, muuttuivat kuiviksi ja teräviksi, huolimatta\nsiitä, että laulajatar silminnähtävästi ponnisti voimiaan ollakseen\nhänelle mieliksi, ja huolimatta niistä silmäyksistä, joita hän loi\nhäneen lumotakseen hänet. Impressaario keskeytti varovaisuuden vuoksi\nharjoituksen, kun kaikki näytti uhkaavan mennä myttyyn. Lieventääkseen\nsitä ikävää vaikutelmaa, jonka Christophe'in huomautukset olivat\ntehneet laulajattareen, liehui impressaario hänen ympärillään ja\ntuhlasi hänelle kömpelöitä kohteliaisuuksia. Christophe, joka seurasi\ntätä peliä, salaamatta kärsimättömyyttään, viittasi häntä käskevästi\nluokseen ja sanoi:\n\n-- Ei kannata tuhlata sanoja. Minä en tyydy tähän henkilöön. Se on\nharmillista, myönnän sen; mutta minä en ole häntä valinnut. Järjestäkää\nasia, miten parhaiten taidatte.\n\nImpressaario kumarsi ikävystyneenä ja sanoi välinpitämättömästi:\n\n-- Minä en mahda mitään. Kääntykää hra Roussin'in puoleen.\n\n-- Mitä hra Roussin siitä piittaa? kysyi Christophe. En halua\nikävystyttää häntä näillä asioilla.\n\n-- Eivät ne häntä ikävystytä, sanoi Sylvain Kohn iroonisesti.\n\nJa hän osoitti hänelle Roussin'iä, joka parhaiksi saapui.\n\nChristophe meni häntä vastaan. Roussin, joka oli loistavalla tuulella,\nhuudahti:\n\n-- Mitä! Onko jo lopussa? Toivoin vielä kuulevani yhden osan. No, rakas\nmestarini, mitä sanotte siitä? Oletteko tyytyväinen?\n\n-- Kaikki käy sangen hyvin, sanoi Christophe. En saata teitä kylliksi\nkiittää...\n\n-- Älkää! Älkää!\n\n-- Yksi ainoa seikka ei menettele.\n\n-- Sanokaa, sanokaa. Järjestämme kaiken. Haluan, että voitte olla\ntyytyväinen.\n\n-- Niin, tarkoitan laulajatarta. Näin meidän kesken, hän on inhoittava.\n\nRoussin'in iloiset kasvot jäykistyivät äkkiä. Hän sanoi tuimalla\näänellä:\n\n-- Saatte minut hämmästymään.\n\n-- Hän ei ole minkään arvoinen, ei kelpaa mihinkään, jatkoi Christophe.\nHänellä ei ole ääntä, ei makua, ei taitoa, ei lahjojen varjoakaan.\nOlipa onni, että ette olleet äsken häntä kuulemassa!\n\nRoussin'in ilmeet yhä enemmän nyrpistyivät. Hän keskeytti\nChristophe'in, sanoen äreällä äänellä:\n\n-- Minä tunnen nti de Sainte-Ygraine'in. Hän on erittäin lahjakas\ntaiteilijatar. Minä ihailen häntä sangen suuresti. Kaikki\npariisilaiset, joilla on makua, ovat samaa mieltä kuin minä.\n\nHän käänsi selkänsä Christophe'ille, joka näki hänen tarjoavan\nkäsivartensa näyttelijättärelle ja poistuvan hänen kanssansa. Kun\nChristophe seisoi siinä ällistyneenä, tarttui Sylvain Kohn, joka\nnautinnolla oli katsellut näytelmää, hänen käsivarteensa ja sanoi\nnauraen, heidän laskeutuessaan yhdessä teatterin portaita:\n\n-- Te ette siis tiedä, että hän on Roussin'in rakastajatar?\n\nChristophe ymmärsi. Näytelmä olikin siis puuhattu häntä, eikä suinkaan\nChristophe'ia varten! Hänelle selvisi nyt, miksi Roussin oli niin\ninnostunut asiaan ja miksi hän ei säästänyt uhrauksia, sekä myös hänen\napulaistensa into. Sylvain Kohn kertoi hänelle Sainte-Ygraine'in\ntarinan: hän oli ollut varietee-diiva ja esiintynyt menestyksellä\nuseissa sen lajin teattereissa; sitte hänet oli vallannut kunnianhimo,\nkuten usean hänen kaltaisensa, esiintyä jollakin näyttämöllä, joka\nolisi arvokkaampi hänen lahjoilleen. Hän luotti siihen, että Roussin\ntoimittaisi hänet Oopperaan tai Koomilliseen oopperaan; ja Roussin,\njoka ei parempaa toivonut, piti Davidin esitystä sopivana tilaisuutena\njolla voisi vaaratta näyttää pariisilaiselle yleisölle uuden\ntragediennen lyyrillisiä lahjoja osassa, joka ei juuri laisinkaan\nvaatinut dramaattista toimintaa, ja joka salli hänen muotojensa\nkauneuden esiintyä täydessä valaistuksessaan.\n\nChristophe kuunteli tarinan loppuun saakka; sitte hän irroittautui\nSylvain Kohnin käsikoukusta ja purskahti nauruun. Hän nauroi kauan.\nLakattuaan nauramasta sanoi hän:\n\n-- Te tympäisette minua. Te tympäisette minua kaikki. Taide ei merkitse\nteille mitään. Kaikessa ovat aina vain naiset kysymyksessä. Kokonainen\nooppera esitetään jonkun tanssijattaren tai laulajattaren vuoksi,\njonkun herran rakastajattaren tai rouvan rakastajan vuoksi. Te ette\najattele muuta kuin sikamaisuuksia. En voi suuttuakaan teihin: te\nolette kerta kaikkiaan sellaisia ja saatte sellaisiksi jäädä, jos se\nteitä huvittaa. Rypekää vain kaukalossanne. Mutta erotkaamme: me emme\nole luodut elämään yhdessä. Hyvästi.\n\nHän jätti Kohnin; ja kotia tultuaan hän kirjoitti Roussin'ille, että\nhän peruuttaa teoksensa esittämisen, peittelemättä häneltä edes niitä\nsyitä, jotka sen aiheuttivat.\n\nTällä teollaan rikkoi Christophe välinsä Roussin'iin ja koko hänen\nnurkkakuntaansa. Hän sai kohta tuntea sen seurauksia. Sanomalehdet\nolivat jo pitäneet pientä melua aiotusta esityksestä, ja nyt\nlaverreltiin säveltäjän ja laulajattaren välisestä riidasta.\nMuuan konsertin johtaja otti esittääkseen teoksen eräässä\nsunnuntaimatineassaan. Tämä menestys muodostui kuitenkin täydelliseksi\nonnettomuudeksi Christophe'ille. Teos esitettiin -- mutta sille\nvihellettiin. Kaikki laulajattaren ystävät olivat päättäneet\nläksyttää tuota hävytöntä säveltäjää; ja muu osa yleisöä, joka\npiti tuota sinfoonista runoelmaa ikävänä, yhtyi kernaasti pätevien\nhenkilöiden tuomioon. Kaiken muun onnettomuuden lisäksi oli Christophe\nollut kyllin varomaton, suostuessaan näyttämään esittäjäkykyään\nja soittamaan samassa konsertissa piano-osat eräästä fantasiasta\npianolle ja orkesterille. Yleisön pahansuopa mieliala, jota Davidin\nesityksen aikana oli hillinnyt halu säästää esittäjiä, purkautui\ntäysin valloilleen tekijän itsensä esiintyessä, -- jonka soitto\nei muuten ollut aivan moitteetonta. Christophe, jota yleisön melu\nhermostutti, katkaisi äkkiä soittonsa keskellä kappaletta ja luoden\nkarkeanpilkallisen katseen kuulijakuntaan, joka heti oli käynyt\näänettömäksi, alkoi soittaa renkutusta: _\"Malbrough lähti sotaan!\"_ --\nja sanoi senjälkeen ilkeästi:\n\n-- Sellainen teille kelpaa!\n\nSitte hän nousi ja lähti.\n\nSyntyi kauhea hälinä. Huudettiin, että hän oli loukannut yleisöä, ja\nettä hänen täytyi tulla julkisesti pyytämään anteeksi. Seuraavana\npäivänä mestasivat sanomalehdet yhteen ääneen tuon kummallisen\nsaksalaisen, josta pariisilainen hyvä maku oli langettanut tuomionsa.\n\nJa sitte oli jälleen hänen ympärillään täysi tyhjyys. Hän oli taas\nyksin, hän oli entistä yksinäisempi tuon vieraan, vihamielisen\nkaupungin keskellä. Hän ei enää sitä surrut. Hän alkoi uskoa, että se\noli hänen kohtalonsa, että hän saisi koko elämänsä olla yksin.\n\nHän ei tiennyt, ettei suuri sielu koskaan ole yksin, että vaikka\nhän olisikin aivan vailla ystäviä, hän kuitenkin lopulta luo niitä\nitselleen, että hän säteilee ympärilleen rakkautta, jota hän on\ntulvillaan, ja että hän nytkin, jolloin hän luuli jääneensä yksin\nainaiseksi, oli rikkaampi rakkaudesta kuin maailman onnellisimmat.\n\n\n\n\nStevens'ien luona oli pieni kolmen, neljäntoista vuotias tyttö, jolle\nChristophe oli antanut soitonopetusta samaan aikaan kuin Colette'ille.\nHän oli Colette'in serkku, ja hänen nimensä oli Grazia Buontempi.\nHänellä oli kullalle vivahtava hipiä, viehättävästi rusoittavat\nposkipäät, täyteläiset, maalaisen terveet posket, pieni nykerö nenä,\nsuuri, siropiirteinen, aina hieman avoinna oleva suu, pyöreä, hyvin\nvaalea leuka, levolliset, lempeästi hymyilevät silmät ja kaareva otsa,\njota ympäröi runsas, pitkä ja silkinhieno tukka, joka suorina lienteinä\naaltoina laskeutui pitkin poskia. Hän muistutti Andrea del Sarton\npyöreäkasvoisia madonnia, joilla on kaunis, hiljainen katse.\n\nHän oli italialainen. Hänen vanhempansa asuivat miltei vuoden umpeen\nmaalla suuressa kartanossa Pohjois-Italiassa: siellä oli lakeuksia,\nniittyjä ja pieniä kanavia. Kattoterassilta näki jalkojensa juurella\nkullankeltaisena aaltoilevan viinitarhan, josta siellä täällä kohosi\nsypressien tummat hahmot. Kauempana oli ketoja, peltoja. Oli hiljaista.\nKuuli auraa vetävien härkien mylvinnän ja kyntävien talonpoikien\nkarkeat huudot:\n\n-- _Ihi!... Fat innanz'!_...\n\nHeinäsirkat sirittivät puissa, ja sammakot kurnuttivat ojien varsilla.\nJa öisin valaisi ääretöntä hiljaisuutta kuun hopeainen valo. Kaukaa\nkuului silloin tällöin lehvämajoissa makaavien viljanvartioiden\nlaukauksia, joita he ammuskelivat osoittaakseen varkaille olevansa\nvalveilla. Siitä, joka unen horroksessa kuuli nämä pamahdukset,\neivät ne tuntuneet sen kummemmilta kuin rauhallisen kellon lyönnit,\njotka kaukaa ilmoittivat yön hetkiä. Ja hiljaisuus laskeutui pehmeän\nsuuripoimuisen vaipan lailla sielun ylle.\n\nPienen Grazian ympärillä näytti luonto nukkuvan. Häneen ei kiinnitetty\nsuurtakaan huomiota. Hän kasvoi levollisesti siinä kauniissa rauhassa,\njoka häntä ympäröi. Ei mitään kuumeista, ei mitään kiireistä. Hän oli\nlaiskotteleva, hän vetelehti ja nukkui mielellään kauan. Hän lepäsi\nusein tuntikausia pitkällään puutarhassa. Hän uiskenteli hiljaisuudessa\naivankuin joku hyönteinen kesäisessä ojassa. Ja äkkiä hän pyyhälsi\njuoksuun, ilman mitään aihetta. Hän juoksi kuin pieni metsäneläin, pää\nja kaula hieman oikealle kenossa, sulavasti ja ketterästi. Hän oli\ntodellinen vuohenkaritsa, joka kipusi ja liukuili kivikoissa, pelkästä\nhyppelemisen ilosta. Hän puheli koirille, sammakoille, ruohoille,\npuille ja karjapihan elukoille, sekä jutteli talonpoikien kanssa. Hän\nihaili kaikkia pieniä eläimiä, joita ympäristössä oli, ja myöskin\nsuuria: mutta jälkimäisille hän ei ollut niin avomielinen. Ihmisiä hän\nnäki sangen vähän. Kartano sijaitsi kaukana kaupungista, yksinäisellä\nseudulla. Harvoin kuului pölyiseltä tieltä jonkun vakavan talonpojan\nlaahustavat askeleet, tai asteli keinuvin askelin ja pystyssä päin\nohi joku nuori maalaistyttö, jolla oli kirkkaat silmät, ahavoittuneet\nkasvot ja korkea povi. Grazia eli päiväkaudet yksinään hiljaisessa\npuistossa; hän ei nähnyt ainoatakaan ihmistä; hän ei koskaan ikävöinyt;\nhän ei peljännyt mitään.\n\nKerran tuli joku kulkuri varastamaan kanaa tuosta autiosta maatalosta.\nHän seisahtui hämmästyneenä ruohossa makaavan pienen tytön eteen, joka\nsöi pitkää hillo-voileipää hyräillen jotakin laulua. Tyttö katseli\nhäntä levollisena ja kysyi, mitä hän tahtoi. Mies sanoi: -- Anna\nminulle jotakin, tai muuten minä tulen ilkeäksi.\n\nTyttö ojensi hänelle hillo-voileipänsä ja sanoi hymysilmin:\n\n-- Ei saa tulla ilkeäksi.\n\nSilloin lähti kulkuri matkoihinsa.\n\nGrazian äiti kuoli. Hänen isänsä, joka oli sangen hyvä ja sangen\nheikko ja joka oli vanhaa, hyvää italialaista sukuperää, oli kookas,\nhauska, hyväntahtoinen, mutta hieman lapsellinen, eikä lainkaan kyennyt\njohtamaan tyttösen kasvatusta. Vanhan Buontempin sisar, rva Stevens,\njoka oli tullut hautajaisiin ja jota liikutti lapsen yksinäisyys,\npäätti viedä hänet joksikin ajaksi Pariisiin haihduttaakseen hänen\nsuruaan. Grazia itki ja myöskin vanha isä; mutta kun rva Stevens\noli tehnyt jonkun päätöksen, ei auttanut muu kuin alistua siihen:\nhäntä ei voinut kukaan vastustaa. Hän oli koko suvun itsepäisin; ja\ntalossaan Pariisissa hän johti kaikkea ja vallitsi kaikkea: miestään,\ntytärtään ja rakastajiaan; -- sillä häneltäkään ei niitä puuttunut;\nhän ohjasi rinnan velvollisuuksiaan ja nautintojaan: hän oli samalla\nkäytännöllinen ja intohimoinen, -- ja lisäksi sangen turhamainen ja\nsangen levoton.\n\nKun tyyni Grazia oli istutettu Pariisin maaperään, alkoi hän ihailla\nkaunista Colette serkkuaan, jota se huvitti. Tuo lempeä pieni\nluonnonlapsi johdettiin seuraelämään ja teattereihin. Häntä kohdeltiin\nyhä lapsena ja hän itsekin piti itseään lapsena vielä senkin jälkeen,\nkun hän ei enää ollut lapsi. Hänellä oli tunteita, joita hän pelkäsi:\nvaltavia hellyyden puuskia jotakin esinettä tai olentoa kohtaan.\nHän oli kaikessa salaisuudessa rakastunut Colette'iin: hän otti\nhäneltä jonkun nauhan tai nenäliinan; useinkaan ei hän Colette'in\nläsnäollessa saanut sanaakaan suustaan; ja kun hän odotti Colette'ia,\nkun hän tiesi saavansa nähdä hänet, vapisi hän levottomuudesta ja\nonnesta. Kun hän teatterissa näki kauniin serkkunsa avokaulaisena\nastuvan aitioon, jossa hän veti kaikkien katseet puoleensa, katseli\nhän häntä herttaisesti hymyillen nöyränä, sydämellisenä ja täynnä\nrakkautta; ja hänen sydämensä aivan suli, kun Colette sanoi hänelle\njotakin. Kun hän istui tuolillaan valkeassa puvussaan, kaunis musta\ntukkansa levällään ruskeilla olkapäillä, pureskellen pitkien,\nvalkoisten käsineittensä kärkiä ja tupatessaan puremastaan reijästä\njoutessaan sormeansa ulos, -- kääntyi hän alati näytännön kestäessä\nColette'ia kohti saadakseen häneltä ystävällisen katseen, päästäkseen\nosalliseksi siitä nautinnosta, jota hän tunsi tai sanoakseen hänelle\nruskeilla, kirkkailla silmillään: -- Minä rakastan sinua kovasti.\nKun he käyskentelivät metsissä Pariisin ympäristössä, asteli hän\nColette'in varjossa, istuutui hänen jalkojensa juureen, juoksenteli\nhänen edellään, katkoi oksia, jotka saattoivat olla hänelle haitaksi,\nja asetti kiviä rapakkopaikkoihin. Ja kun Colette'ia eräänä iltana\npuistossa värisytti ja hän pyysi Grazialta tämän kaulahuivia, päästi\nhän ilon kirkaisun, -- jota hän sitte häpesi; -- hän oli onnellinen\nsiitä, että rakastettu kietoi ympärilleen hänen huivinsa, jonka hän\nsitte sai takaisin täynnä hänen ruumiinsa tuoksua.\n\nOli myöskin kirjoja, eräitä runoteosten sivuja, joita hän oli salassa\nlukenut, -- (sillä hänelle annettiin yhä lasten kirjoja), -- jotka\ntuottivat hänelle suloista rauhattomuutta. Ja vielä enemmän aiheuttivat\nsitä eräät musiikkikappaleet, vaikka hänelle oli sanottu, ettei hän\nmusiikkia ymmärtänyt; ja hän uskoi, ettei hän sitä ymmärtänyt, vaikka\nhän usein aivan kalpeni ja kyyneltyi mielenliikutuksesta. Kukaan ei\ntiennyt, mitä hänessä niinä hetkinä liikkui.\n\nMuuten oli hän aina kuuliainen, ajattelematon, laiskotteleva ja aika\nherkutteleva tyttö, joka punastui turhasta, ollen toisinaan tuntikausia\nääneti, toisinaan puhellen tavattoman paljon, itkien ja nauraen yhtä\nhelposti, hyrskähtäen äkkiä nyyhkytyksiin tai saaden lapsellisia\nnaurunpuuskia. Hän nauroi mielellään, ja häntä huvitti kaikenlaiset\nmitättömyydet. Hän ei koskaan koettanut esiintyä aikuisena. Hän pysyi\nlapsena. Hän oli ennen kaikkea hyvä, hän ei voinut tuottaa toiselle\ntuskaa, ja hän kärsi pienimmästäkin sanasta, jolla hän pahoitti\njotakuta. Hän oli tavattoman vaatimaton, pysytteli aina syrjässä, oli\naina valmis rakastamaan ja ihailemaan kaikkea, minkä luuli olevan\nkaunista tai hyvää, ja hän näki toisilla ominaisuuksia, joita heillä ei\nlainkaan ollut.\n\nHänen kasvatuksestaan, joka oli jäänyt aivan takapajulle, pidettiin\nhyvää huolta. Siten tuli hänestä Christophe'in oppilas.\n\nGrazia näki hänet ensi kerran eräissä tätinsä iltakutsuissa, joissa\noli koolla lukuisa seura. Christophe, joka ei osannut ottaa huomioon\nyleisön makua, soitti loppumattoman pitkän _adagion_, joka sai koko\nseuran haukottelemaan: kun se jo tuntui loppuvan, alkoi se taas\nuudelleen; yleisö alkoi jo luulla, ettei se ottaisi ikinä loppuakseen.\nRva Stevens oli pakahtumaisillaan malttamattomuudesta. Colette'ia\nhuvitti koko tilanne tavattomasti: hän nautti sen naurettavista\npuolista, eikä hän lainkaan pahoitellut että Christophe oli tässä\nsuhteessa huomaamaton; hän tunsi Christophe'in voiman, ja se oli\nhänestä miellyttävä, mutta myöskin koomillinen; ja hän varoi ryhtymästä\nhäntä puolustamaan. Ainoastaan pikku Graziaa liikutti tämä musiikki\nkyyneleihin saakka. Hän piiloutui salongin nurkkaan. Vihdoin hän hiipi\npois sentähden, ettei hänen liikutustaan huomattaisi, ja myöskin\nsentähden, että hän kärsi nähdessään tehtävän pilaa Christophe'ista.\nMuutamia päiviä myöhemmin puhui rva Stevens päivällispöydässä, että\nGrazian pitäisi saada pianotunteja Christophe'ilta. Grazia tuli niin\nliikutetuksi, että hän pudotti lusikkansa liemilautaselle, jolloin\nlientä räiskähti sekä hänen että hänen serkkunsa päälle. Colette sanoi,\nettä hän paljoa paremmin ensin tarvitsee opetusta pöytätavoissa. Rva\nStevens lisäsi, että siinä tapauksessa ei suinkaan voinut kääntyä\nChristophe'in puoleen. Grazia oli onnellinen, että häntä nuhdeltiin\nyhdessä Christophe'in kanssa.\n\nChristophe aloitti opetustuntinsa, Grazia oli aivan jäykkä ja kylmä,\nhänen käsivartensa olivat kuin liimatut ruumiiseen, hän saattoi\nniitä tuskin liikuttaa; ja kun Christophe laski kätensä hänen\nkätöselleen korjatakseen hänen sormiensa asentoa ja ojentaakseen\nne koskettimille, tunsi hän olevansa pyörtymäisillään. Hän vapisi\npelosta, että soittaisi Christophe'in aikana huonosti; mutta vaikka hän\nharjoitti itsensä miltei sairaaksi ja sai serkkunsa kärsimättömyydestä\nhuudahtamaan, soitti hän huonosti aina Christophe'in läsnäollessa; hän\nei tahtonut saada henkeään vedetyksi, hänen sormensa olivat jäykät\nkuin puukalikat tai pehmeät kuin pumpuli; hän takertui nuotteihin ja\nkorosti virheellisesti; Christophe nuhteli häntä ja meni matkoihinsa\nharmistuneena: silloin teki Grazian mieli kuolla.\n\nChristophe ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota; hän näki\nvain Colette'in. Grazia kadehti serkkunsa tuttavallista suhdetta\nChristophe'iin; mutta vaikka hän siitä kärsi, iloitsi hänen pieni,\nhyvä sydämensä siitä kuitenkin Colette'in ja Christophe'in puolesta.\nHän piti Colette'la niin paljon ylempänä itseään, että hänestä tuntui\nluonnolliselta, että tämä sai osakseen kaiken kunnioituksen. -- Vasta\nkun hänen oli tehtävä valinta serkkunsa ja Christophe'in välillä, tunsi\nhän sydämensä olevan jälkimäisen puolella. Pienellä naisellisella\nintuitsioonillaan hän näki, että Christophe kärsi Colette'n keimailusta\nja Lucien Lévy-Coeur'in hänelle osoittamasta hovipalveluksesta. Hän ei\nollut ennenkään pitänyt lainkaan Lévy-Coeur'istä, ja hän alkoi inhota\nhäntä siitä hetkestä lähtien, jolloin hän huomasi Christophe'inkin\nhäntä inhoavan. Hän ei voinut käsittää, miten Colette saattoi huvitella\npitämällä häntä Christophe'in kilpailijana. Hän alkoi arvostella\nankarammin Colette'ia; hän huomasi hänen pikku valheensa, ja hänen\nkäytöksensä häntä kohtaan muuttui äkkiä. Colette huomasi sen, mutta\nei tiennyt syytä siihen; hän oli pitävinään sitä pikku tytön oikkuna.\nMutta varmaa oli, että hän oli menettänyt vaikutusvaltansa Graziaan:\nmuuan pieni seikka osoitti sen hänelle. Kun he eräänä iltana kävelivät\nkahden puutarhassa, tahtoi Colette keimailevalla hellyydellä suojella\nGraziaa viitallaan pieneltä sadekuurolta, joka heidät yllätti, mutta\nGrazia, joka muutamia viikkoja aikaisemmin olisi tuntenut sanomatonta\nonnea saadessaan painautua rakkaan serkkunsa rintaa vasten, kieltäytyi\nsiitä kylmästi ja seisoi ääneti jonkun askeleen päässä. Ja kun Colette\nsanoi, että eräs musiikkikappale, jota Grazia soitti, oli hänestä ruma,\nei se estänyt Graziaa sitä soittamasta ja siitä pitämästä.\n\nHänen huomionsa kohdistui tästä lähin yksinomaan Christophe'iin.\nHänellä oli hellyyden arvaamistaito, ja hän tajusi mitä Christophe\nkärsi, ilman että tämä sitä sanoi. Totta on, että hän liioitteli\nsitä suuresti lapsellisessa, huolestuneessa ystävällisyydessään. Hän\nluuli, että Christophe oli rakastunut Colette'iin, kun hän suhtautui\ntähän vain vaateliaalla ystävyydellä. Hän ajatteli, että Christophe\noli onneton, ja hän oli onneton hänen tähtensä. Tuo pieni raukka\nsai huonon palkinnon hartaasta huolenpidostaan: kun Colette oli\nraivostuttanut Christophe'in, sai Grazia siitä kärsiä; hän oli huonolla\ntuulella ja kosti pienelle oppilaalleen huomauttamalla kärsimättömästi\nhänelle kaikista hänen soittonsa vioista. Kun Colette eräänä aamuna\noli vimmastuttanut hänet tavallista pahemmin, istuutui hän pianon\nääreen niin tylysti, että Grazia lopen kadotti senkin vähän kyvyn,\nmitä hänellä oli: hän solkkasi vaivalloisesti; Christophe nuhteli\nhäntä jokaisesta väärästä äänestä vihaisena; silloin hän upposi\nkokonaan. Christophe suuttui, ravisti hänen käsiään ja huudahti,\nettei hän ikänä soita puhtaasti, että harrastakoon keittiöpuuhia\ntai ompeluksia tai mitä haluaa, mutta älköön taivaan nimessä enää\nsotkeutuko musiikkiin! Ei kannattanut kiduttaa toisia väärillä äänillä.\nMinkä jälkeen hän jätti Grazian siihen keskellä tuntia ja lähti\nraivostuneena matkoihinsa. Ja Grazia raukka itki kyyneleensä kuiviin,\nvähemmin kuitenkin siitä surusta, jonka nuo nöyryyttävät sanat hänessä\nherättivät, kuin siitä surusta, ettei voinut tehdä Christophe'in\nmieliksi, vaikka kuinka halusi; ja hän suri myöskin sitä, että\ntuhmuudellaan tuotti tuskaa sille, jota rakasti.\n\nHän kärsi vielä paljoa enemmän, kun Christophe lakkasi käymästä\nStevens'ien luona. Hän olisi tahtonut palata maalle. Tämä lapsi,\njoka oli niin terve yksin unelmiltaankin, ja jossa oli pohjalla\nmaalaista tyyneyttä, tunsi olonsa epämieluisaksi tässä kaupungissa\nneurasteenisten ja levottomien pariisilaisten keskuudessa. Uskaltamatta\nsitä sanoa, oli hän alkanut arvostella varsin tarkasti niitä ihmisiä,\njotka häntä ympäröivät. Mutta hän oli arka ja heikko, kuten hänen\nisänsäkin, hän oli hyvä ja vaatimaton, eikä luottanut itseensä. Hän\nantoi itsevaltaisen tätinsä ja kaikkia tyrannoimaan tottuneen serkkunsa\nvallita häntä. Hän ei uskaltanut kirjoittaa vanhalle isälleen, jolle\nhän säännöllisesti lähetti pitkiä sydämellisiä kirjeitä:\n\n-- Ota minut takaisin!\n\nEikä vanha isä uskaltanut ottaa häntä takaisin, vaikka kuinka halusi;\nsillä rva Stevens oli vastannut hänen arkoihin viittauksiinsa, että\nGrazian oli hyvä olla siellä, missä hän oli, paljoa parempi kuin hänen\nluonaan, ja että hänen kasvatukselleen oli välttämätöntä, että hän jäi\nPariisiin.\n\nMutta tuli aika, jolloin maanpako kävi liian tuskalliseksi tuolle\npienelle etelän sielulle, ja jolloin hänen täytyi lentää takaisin\nvaloon. -- Se tapahtui Christophe'in konsertin jälkeen. Hän oli tullut\nsinne Stevens'ien seurassa; hänen sydäntään vihloi kauheasti hänen\nnähdessään tätä iljettävää näytelmää, kun kansanjoukko huvitteli\ntörkeästi loukkaamalla taiteilijaa... Taiteilija? Hän, joka Grazian\nsilmissä oli itse taiteen kuva, kaiken sen jumalallisen olennoituma,\njota elämässä on. Häntä halutti itkeä, paeta pois. Hänen täytyi loppuun\nsaakka kuunnella meteliä, vihellyksiä, ilkkuvia huutoja ja -- kotiin\npäästyään -- tylyjä huomautuksia, Colette'in helisevää naurua, kun\nhän Lucien Lévy-Coeur'in kanssa vaihtoi sääliviä sanoja. Paettuaan\nhuoneeseensa, vuoteeseensa, hän nyyhkytti puoleen yöhön; hän puheli\nChristophe'ille, hän lohdutti häntä, hän olisi tahtonut antaa henkensä\nhänen edestänsä, ja hän oli epätoivoissaan siitä, ettei hän voinut\ntehdä häntä onnelliseksi. Tämän jälkeen ei hän enää voinut jäädä\nPariisiin. Hän rukoili isältään, että hän saisi palata. Hän sanoi:\n\n-- En voi enää elää täällä, en voi, minä kuolen, jos annat minun jäädä\ntänne.\n\nHänen isänsä saapui heti; ja niin työlästä kuin heidän olikin\npitää puoliaan kauheata tätiä vastaan, he keräsivät koko tarmonsa\nepätoivoiseen tahdonponnistukseen.\n\nGrazia palasi suureen, nukkuvaan puistoon. Hän tapasi siellä jälleen\nrakkaan luonnon ja olennot, joita hän rakasti. Hän oli tuonut mukanaan\nja säilyttänyt joitakuita aikoja kipeässä sydämessään, joka päivä\npäivältä kirkastui, pohjolan melankoliaa, sumuverhon, jonka aurinko\nvähitellen sulatti pois. Hän ajatteli usein onnetonta Christophe'ia.\nMaatessaan nurmikolla, kuunnellessaan sammakoita ja kotoisia\nheinäsirkkoja, tai istuessaan pianon ääressä, jota hän muisti useammin\nkuin ennen, hän uneksi ystävästä, jonka hän oli itselleen valinnut; hän\nkeskusteli hänen kanssaan hiljaa tuntikausia, eikä hänestä tuntunut\nlainkaan mahdottomalta, että Christophe jonain päivänä avaisi oven\nja astuisi sisälle. Hän kirjoitti hänelle, ja epäröityään kauan\naikaa, hän lähetti hänelle kirjeen ilman allekirjoitusta ja lähti\nsalavihkaa tykyttävin sydämin viemään sitä kylän kirjelaatikkoon, joka\nsijaitsi kolmen kilometrin päässä, suurten peltojen takana, -- hyvän,\nliikuttavan kirjeen, joka sanoi Christophe'ille, ettei hän ollut yksin,\nettei hänen pitänyt menettää rohkeuttaan, että joku ajatteli häntä,\nrakasti häntä ja rukoili Jumalaa hänen puolestaan, -- kirje raukan,\njoka tuhmasti joutui tiellä hukkaan, eikä koskaan saapunut perille.\n\nSitte kuluivat päivät yksitoikkoisina ja tyyninä Christophe'in\nkaukaisen ystävättären elämässä. Ja italialainen rauha, levon, tyynen\nonnen ja mykän mietiskelyn henki astui jälleen tähän puhtaaseen ja\nhiljaiseen sydämeen, jonka pohjalla yhä paloi pienenä, liikkumattomana\nliekkinä Christophe'in muisto.\n\n\n\n\nMutta Christophe ei tiennyt mitään tästä naivista hellyydestä, joka\netäältä piti hänestä huolta ja joka myöhemmin tuli saamaan niin\ntärkeän osan hänen elämässään. Hän ei myöskään tiennyt, että tuossa\nsamassa konsertissa, jossa häntä häväistiin, oli läsnä se, josta oli\ntuleva hänen ystävänsä, hänen rakas toverinsa, joka oli kulkeva hänen\nrinnallaan käsi kädessä.\n\nHän oli yksin. Hän luuli olevansa yksin. Mutta se ei häntä masentanut.\nHän ei enää tuntenut sitä katkeraa surua, joka ennen Saksassa ahdisti\nhänen sydäntään. Hän oli lujempi, kypsempi: hän tiesi, että niin täytyi\nkäydä. Hänen kuvitelmansa Pariisista olivat luhistuneet: ihmiset\novat kaikkialla samanlaisia; täytyi ottaa osansa, eikä lapsellisen\nitsepäisesti taistella maailmaa vastaan; täytyi rauhallisesti olla\noma itsensä. Kuten Beethoven sanoi: \"Jos me luovutamme elämälle\noman elämämme voimat, mitä jää meille silloin jalointa, parhainta\nvarten?\" Hän oli tarmokkaasti tutkistellut omaa luonnettaan ja rotunsa\nluonnetta, jota hän oli ennen arvostellut niin ankarasti. Sitä mukaa\nkuin Pariisin ilmapiiri kävi hänelle yhä painostavammaksi, tunsi hän\ntarvetta paeta synnyinmaansa helmaan, sen runoilijoiden ja säveltäjien\nluokse, joiden piirissä maan parhainkin oli saanut tyyssijan. Niin\npian kuin hän avasi heidän teoksensa, täyttyi hänen huoneensa Rheinin\naurinkoisella solinalla ja vanhojen hyljättyjen ystävien sydämellisellä\nhymyllä.\n\nMiten kiittämätön hän oli ollut heitä kohtaan! Miksi ei hän aikaisemmin\nollut havainnut heidän puhtaan hyvyytensä aarteita? Hän häpesi\nmuistaessaan niitä vääriä ja loukkaavia lausuntoja, joita hän oli\nSaksassa ollessaan heistä langettanut. Silloin hän näki ainoastaan\nheidän virheensä, heidän kömpelöt ja seremonialliset maneerinsa,\nheidän kyynelöivän idealisminsa, heidän pienet ajatusvalheensa, heidän\npienet raukkamaisuutensa. Mutta ne olivat niin pieniä verrattuina\nheidän suuriin avuihinsa! Kuinka hän oli saattanut olla niin julma\nnoita heikkouksia kohtaan, jotka tekivät heidät tällä hetkellä hänen\nsilmissään miltei vieläkin liikuttavammiksi: sillä sellaisina he olivat\ninhimillisempiä! Jonkunlaisesta vastavaikutuksesta tunsi hän nyt\nenemmän vetämystä juuri niitä kohtaan, joita hän oli eniten loukannut.\nMitä kaikkea hän olikaan sanonut Schubertia ja Bachia vastaan! Ja\nnyt tunsi hän heidät niin läheisiksi. Nämä suuret sielut, joiden\nnaurettavia puolia hän kärsimättömänä oli tuonut esiin, lähestyivät\nhäntä nyt, kun hän oli maanpaossa kaukana omaisistaan, ja sanoivat\nhänelle lempeästi hymyillen:\n\n-- Veli, me olemme läsnä. Rohkeutta! Meilläkin on ollut enemmän kuin\nkylliksi kurjuutta... Mutta loppuuhan se kerran...\n\nHän kuuli valtameren pauhaavan Johann Sebastian Bachin sielussa:\nhirmumyrskyjä, vinkuvia tuulispäitä, elämän kiitäviä pilviä, --\nriemusta, tuskasta, raivosta humaltuneita kansoja, Kristus, täynnä\nlempeyttä, rauhan ruhtinas, joka liiteli vetten yllä, -- kaupunkeja,\njotka vartian huuto herättää, ja jotka ryntäävät riemuiten taivaallista\nsulhoa vastaan, jonka askeleet järisyttävät maata, -- ihmeellinen\nkokoelma ajatuksia, intohimoja, musikaalisia muotoja, sankarillista\nelämää, shakespearenomaisia hallusinatsiooneja, Savonarolan tapaisia\nennustuksia, idyllisiä, eepillisiä, apokalyptisiä näkyjä suljettuina\npienen thüringiläisen kanttorin ahtaaseen ruumiiseen... -- hän\nnäki hänet niin selvästi! -- kaksi leukaa, pienet loistavat silmät\nryppyisten luomien ja korkeiden silmäkulmien alla, -- synkkänä,\nhilpeänä, hieman naurettavana, aivot täynnä allegorioita ja symbooleja,\ngotiikkaa ja rokokoota, suuttumusta, itsepäisyyttä ja rauhallisuutta,\nsamalla sekä elämän intohimoa että kuoleman kaipuuta... -- hän\nnäki hänet hänen koulussaan, pedanttisena ja nerokkaana keskellä\noppilaitaan, jotka olivat likaisia, karkeita, rupisia, rämeä-äänisiä\nkerjäläisiä, heittiöitä, joiden kanssa hän otteli, joiden kanssa\nhän toisinaan tappeli kuin jätkä, ja joista muuan rökitti hänet\npahanpäiväisesti... -- hän näki hänet perheessään kahdenkymmenenyhden\nlapsensa keskellä, joista kolmetoista kuoli ennen häntä ja joista yksi\noli idiootti; toiset, jotka olivat hyviä muusikkoja, panivat hänelle\ntoimeen pieniä konsertteja... Sairautta, hautajaisia, katkeria riitoja,\npuutetta, hänen neronsa väheksymistä; -- ja kaiken tuon yläpuolella\nhänen musiikkinsa, hänen uskonsa, -- vapautus ja valo, Ilo, jota hän\naavisti, jonka hän näki hengessään, jota hän halusi, johon hän tarttui,\n-- Jumala, Jumalan henki, joka poltti häntä luihin ja ytimiin saakka,\nnostatti hiukset hänen päälaellaan pystyyn ja salamoi hänen suunsa\nkautta... Oi Voima! Voima! Voiman autuas ukkonen!...\n\nChristophe imi pitkin siemauksin tätä voimaa. Hän tunsi tuon musiikin\nhyväätekevän voiman, joka virtailee saksalaisista sieluista. Se\non usein keskinkertainen ja myöskin kömpelö, mutta mitäpä siitä?\nOleellisinta on, että se vyöryy äyräitten täydeltä. Ranskassa kootaan\nmusiikki pisara pisaralta Pasteur'in suodattimien kautta pulloihin,\njotka suljetaan tiiviisti korkilla. Ja tämän mauttoman veden juojat\nnirsuilevat saksalaisen musiikin vuolasta virtaa! He seulovat\nsaksalaisten nerojen virheitä!\n\n-- Pienet raukat! -- ajatteli Christophe muistamatta, että hän itsekin\noli ennen ollut yhtä naurettava, -- he löytävät virheitä Wagnerissa\nja Beethovenissa! He vaativat virheettömiä neroja!... Aivankuin\nmyrsky välittäisi siitä, järkyttääkö se raivotessaan esineitten hyvää\njärjestystä!...\n\nHän kierteli Pariisia onnellisena voimastaan. Sitä parempi, jos häntä\nei ymmärretty! Hän tunsi itsensä sitä vapaammaksi. Sehän on neron osa:\nluodakseen täydellisen, omien sisäisten lakiensa mukaan elimellisesti\nlaaditun maailman, täytyy hänen elää siinä kokonaan. Taiteilija\nei koskaan ole liiaksi yksin. Pelättävämpää on nähdä ajatustensa\nkuvastuvan peilistä, joka ne pienentää ja vääristelee. Ei pidä koskaan\nsanoa toisille sitä, mitä aikoo tehdä, ennenkuin on sen tehnyt: muuten\nei ole voimaa suorittaa sitä loppuun saakka; sillä se ei silloin enää\nole hänen ideansa, vaan toisten kurja ajatus, jonka itsessään näkee.\n\nNyt kun häntä ei mikään häirinnyt, pursuivat hänen unelmansa joka\nsielun kolkasta ja jokaisesta kivestä hänen tiellään aivankuin\nsuihkukaivosta. Hän eli kokonaan näkyjen maailmassa. Kaikki, mitä\nhän näki ja kuuli, herätti hänessä eloon olentoja ja asioita, jotka\nolivat aivan toisenlaisia, kuin mitä hän näki ja kuuli. Hänen\ntarvitsi vain antautua elämän valtoihin nähdäkseen sankariensa elävän\nkaikkialla ympärillään. Heidän tunteensa valahtivat aivan itsestään\nhänen sieluunsa. Ohikulkijain silmät, tuulen tuoma äänen kaiku, valo\nruohokentällä, Luxembourg-puiston puissa laulavat linnut, kaukana soiva\nluostarinkello, kalpea taivas, ikkunasta näkyvä pieni taivaan kaista,\npäivän eri hetkien melu ja vivahdukset, -- hän ei tajunnut niitä\nitsessään, vaan uneksimissaan olennoissa. -- Christophe oli onnellinen.\n\nHänen asemansa oli kuitenkin nyt vaikeampi kuin koskaan ennen. Hän\noli menettänyt ne harvat pianotunnit, jotka olivat olleet hänen\nainoana tulolähteenään. Oltiin syyskuussa; pariisilainen hienosto oli\nmatkoilla; oli vaikeata saada oppilaita. Hänen ainoa oppilaansa oli\nmuuan älykäs ja huimapäinen insinööri, joka neljänkymmenenvuotiaana\noli saanut päähänsä ruveta suureksi viulunsoittajaksi. Christophe ei\nsoittanut erikoisen hyvin viulua; mutta hän osasi joka tapauksessa\nparemmin kuin oppilaansa; ja hän antoi jonkun aikaa hänelle kolme\nopetustuntia viikossa kahdesta frangista tunnilta. Mutta puolentoista\nkuukauden kuluttua insinööri väsyi, keksien yhtäkkiä, että maalaus\nolikin hänen varsinainen kutsumuksensa. -- Sinä päivänä, jolloin\nhän ilmoitti tästä keksinnöstään Christophe'ille, nauroi Christophe\nmakeasti: mutta naurettuaan kyllikseen, hän laski rahansa ja totesi,\nettä hänellä oli taskussaan tasan kaksitoista frangia, jotka hänen\noppilaansa oli hänelle juuri maksanut viimeisistä tunneista. Se ei\nhäntä lainkaan surettanut; hän päätti vain, että hänen oli hankittava\nitselleen muita elämisen keinoja: käännyttävä jälleen kustantajien\npuoleen. Se ei ollut ilahduttavaa... Pff!... Oli turhaa siitä\nedeltäpäin tuskailla. Tänään oli kaunis ilma. Hän lähti Meudon'in\nmetsään.\n\nHänet oli vallannut ankara kävelynhalu. Kulkeminen kasvatti hänessä\nkokonaisia musiikkisatoja. Hän oli täynnä musiikkia aivankuin\nmehiläispesä hunajaa; ja hän nauroi näiden mehiläisten kultaiselle\nsurinalle. Se oli tavallisesti sangen moduloivaa musiikkia.\nHypähteleviä, itsepintaisia, hallusinoituja rytmejä... Luokaa sitten\nrytmejä, kun untuneina istutte huoneessanne! Käy kyllä päinsä\nyhdistellessä hienon hienoja liikkumattomia harmonioja, kuten nämä\npariisilaiset!\n\nKun hän väsyi kävelyyn, heittäytyi hän pitkäkseen metsään. Lehtiä\noli jo varissut puista, taivas oli orvokinsininen. Christophe vaipui\nunelmaan, joka pian sai värinsä siitä hillitystä valosta, jota\nlokakuinen pilvitaivas valoi yli maiseman. Hänen suonensa sykkivät.\nHän kuuli ajatustensa vuolaan virran rientävän ohi. Niitä tuli joka\nilmansuunnalta: nuoria ja vanhoja maailmoja, jotka taistelivat\nkeskenään, menneitten sielujen siekaleita, entisiä isäntiä,\nparasiitteja, jotka elivät hänessä aivankuin kaupungin asujamisto.\nGottfriedin sanat Melchiorin haudan ääressä [katso _Jean-Christophe,\nIII_. Nuorukainen] muistuivat taas hänen mieleensä: hän oli elävä\nhautapatsas, täynnä liikkuvia kuolleita, -- koko hänen tuntematon\nsukunsa. Hän kuunteli tätä elämän paljoutta, hän iloitsi antaessaan\ntämän vuosisatojen metsän urkujen soida, metsän, joka oli täynnä\nhirviöitä niinkuin Danten metsä. Hän ei enää peljännyt niitä niinkuin\nlapsuutensa aikana. Sillä mestari oli läsnä: hänen tahtonsa. Hän\nläjäytteli ilokseen piiskaansa, jotta pedot karjuisivat, ja jotta\nhän tuntisi sisäisen eläintarhansa rikkauden. Hän ei ollut yksin.\nHänellä ei ollut vaaraa jäädä koskaan yksin. Hänellä oli kokonainen\narmeija yksinään, monet vuosisadat iloisia, terveitä Krafft'eja. Hän\noli tasaväkinen taistelussa vihamielistä Pariisia vastaan, kansaa,\nkokonaista kansaa vastaan.\n\n\n\n\nHän oli jättänyt vaatimattoman huoneensa, -- joka oli hänelle liian\nkallis, -- ja vuokrannut Montrouge-korttelista ullakkohuoneen, joka\nmuiden etujen puutteessa oli ilmava: siellä kävi alituinen ilmanveto.\nMutta hän tarvitsikin raitista ilmaa. Ikkunasta oli hänellä laaja\nnäköala Pariisin savutorvien ylitse; taustalla näkyi Montmartre.\nMuutossa ei ollut suurta puuhaa: siihen riitti pienet käsikärryt, joita\nhän itse työnsi. Hänen kapineistaan oli vanhan matkalaukun rinnalla\nhänelle kallisarvoisin Beethovenin kipsinen kasvojen kuva, yksi noita\nkipsikuvia, jotka viime aikoina ovat tulleet niin yleisiksi. Hän oli\nkäärinyt sen paperiin niin huolellisesti, kuin olisi kysymyksessä ollut\nkallis taideteos. Hän ei eronnut siitä. Se oli hänen saarensa keskellä\nPariisia. Se oli hänelle myös moraalisena ilmapuntarina. Kipsikuva\nilmaisi selvemmin kuin hänen omatuntonsa hänen sielunsa lämpötilan,\nhänen salaisimmat ajatuksensa: milloin oli taivas pilvessä, milloin\npuhalsivat intohimojen tuulispäät, milloin taas vallitsi valtava rauha.\n\nHänen oli täytynyt supistaa tuntuvasti syömistään. Hän söi vain kerran\npäivässä kello yhden aikana. Hän oli ostanut suuren makkaran, jonka\nhän oli ripustanut ikkunaan; hän leikkasi siitä aimo viipaleen, jonka\nhän söi tukevan leivänpalan kanssa ja joi päälle kupin kahvia, jonka\nhän itse valmisti; se maistui hänestä jumalten aterialta. Mutta hän\nolisi mielellään syönyt niitä kaksikin päivässä. Häntä harmitti se,\nettä hänellä oli niin hyvä ruokahalu. Hän sätti itseänsä ankarasti;\nhän nimitti itseään syömäriksi, joka ei ajattele muuta kuin vatsaansa.\nVatsaa hänellä ei ollut lainkaan; hän oli laihempi kuin nälkiintynyt\nkoira. Mutta hänellä oli voimakas, rautainen ruumiinrakenne, ja hänen\nhenkiset kykynsä pysyivät virkeinä.\n\nHän ei huolehtinut liikoja huomisesta, vaikka hänellä olisi ollut\nkylläkin siihen syytä. Kunhan hänellä vain oli päivän varat, ei hän\ntuskaillut. Vasta sitten, kun viimeinenkin lantti oli mennyt, hän\npäätti viimein lähteä kiertämään kustantajien luona. Hän ei saanut\nmistään työtä. Hän oli alakuloisena palaamassa kotia kohden, kun hän\nhuomasi musiikkikaupan, jossa Sylvain Kohn oli kerran esittänyt hänet\nDaniel Hechtille; hän astui sisälle muistamatta sitä epämieluisaa\nkohtausta, joka hänellä siellä oli ollut. Ensimäinen henkilö, jonka\nhän näki, oli Hecht. Christophe oli vähällä peräytyä takaisin,\nmutta se oli jo myöhäistä: Hecht oli huomannut hänet. Christophe ei\ntahtonut näyttää pakenevansa; hän lähestyi Hechtiä tietämättä, mitä\nhänelle sanoisi, ja valmiina pitämään oman päänsä, niin ylpeänä kuin\nmahdollista: sillä hän oli varma siitä, että Hecht kohtelisi häntä\nröyhkeästi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Hecht antoi hänelle kylmästi\nkättä: joutavalla kohteliaisuudella hän kysyi hänen vointiaan,\nja odottamatta Christophe'in pyyntöä viittasi hän häntä käymään\ntyöhuoneeseensa antaen hänen astua edellä. Hän oli salaa mielissään\ntästä käynnistä, jota hän ylpeydessään oli pitänyt varmana, mutta jota\nhän ei enää ollut odottanut. Tahtomatta sitä näyttää oli hän sangen\ntarkasti seurannut Christophe'ia; hän ei ollut laiminlyönyt ainoatakaan\ntilaisuutta, jossa saattoi tutustua hänen musiikkiinsa; hän oli ollut\nläsnä tuossa merkillisessä konsertissa, jossa _David_ esitettiin; ja\nse vihamielisyys, jolla yleisö otti sen vastaan, ei ollut lainkaan\nhäntä hämmästyttänyt, hän kun halveksi yleisöä ja tajusi täydellisesti\nteoksen kauneuden. Koko Pariisissa ei luultavastikaan ollut kahtakaan\nhenkilöä, jotka olisivat paremmin kuin Hecht kyenneet käsittämään\nChristophe'in taiteen omaperäisyyttä. Mutta hän ei maininnut siitä\nsanallakaan Christophe'ille, mikä ei suinkaan johtunut yksinomaan\nsiitä, että hän oli loukkaantunut siitä tavasta, jolla Christophe\noli häntä kohdellut, vaan siitä, ettei hän kyennyt osoittamaan\nystävällisyyttä: se oli erikoinen puute hänen luonteessaan. Hän\nhalusi kyllä vilpittömästi auttaa Christophe'ia, mutta hän ei pannut\nkortta ristiin sen hyväksi: hän odotti, että Christophe pyytäisi\nhänen apuaan. Ja nyt kun Christophe oli tullut, ei hän käyttänyt\nhyväkseen tilaisuutta haihduttaakseen jalomielisesti heidän entisen\nkiistansa muistoa, säästämällä Christophe'ilta nöyryyttävät pyynnöt,\nvaan tunsi tyydytystä siitä, että Christophe sai perusteellisesti\nesittää anomuksensa; ja hän pakotti hänet vielä ainakin aluksi ottamaan\nvastaan työn, jonka hän kerran oli hyljännyt. Hän antoi hänelle\nseuraavaksi päiväksi viisikymmentä musiikkisivua, transponoitaviksi\nmandoliinille ja kitaralle. Nöyryytettyään täten Christophe'ia keksi\nhän hänelle sen jälkeen vähemmän vastenmielisiä tehtäviä, mutta\nosoittaen aina samaa epäystävällisyyttä, joten oli mahdotonta olla\nhänelle kiitollinen; jollei puute olisi ahdistanut Christophe'ia, ei\nhän enää olisi palannut hänen luokseen. Joka tapauksessa hän kuitenkin\npiti parempana ansaita rahaa näillä töillä, niin harmittavia kuin\nne olivatkin, kuin ottaa sitä Hechtiltä vastaan lahjana, jota tämä\nkerran oli hänelle tarjonnut -- ja varmasti hyvästä sydämestä; mutta\nChristophe tunsi yhä, että Hechtin tarkoituksena oli aluksi ollut\nnöyryyttää häntä; pakotettuna suostumaan hänen ehtoihinsa, kieltäytyi\nhän ainakin vastaanottamasta häneltä armopaloja; hän tahtoi kyllä tehdä\nhänelle työtä: ansaitessaan saattoi hän olla kuitti; -- mutta hän ei\ntahtonut olla hänelle kiitollisuuden velassa. Hän ei muistuttanut\nWagneria, joka julkeasti kerjäsi taiteensa puolesta; hän ei asettanut\ntaidettaan itsensä yläpuolelle. Hän ei olisi voinut syödä leipää, jota\nhän ei ollut ansainnut. -- Kun hän eräänä päivänä toi töitä, joita\nhän oli yöllä valmistanut, tapasi hän Hechtin aterioimassa. Hecht\nhuomasi hänen kalpeutensa ja ne silmäykset, joita hän tahtomattaan loi\nruokiin, arvasi, ettei hän koko päivänä ollut syönyt ja kehoitti häntä\naterioimaan. Tarkoitus oli hyvä; mutta Hecht ilmaisi liian kömpelösti\nhuomanneensa. Christophe'in köyhyyden, niin että hänen kehoituksensa\nmuistutti almua: Christophe olisi ennen kuollut nälkään kuin suostunut\nnoudattamaan kehoitusta. Hän ei voinut kieltäytyä istuutumasta pöytään\n-- (Hecht sanoi itsellään olevan puhuttavaa hänelle); -- mutta hän ei\nkoskenut ruokiin; hän sanoi juuri aterioineensa, vaikka nälkä kurni\nhänen suoliaan.\n\nChristophe olisi tahtonut päästä erilleen Hechtistä; mutta muut\nkustantajat olivat vielä pahempia. -- Oli myöskin rikkaita\ndilettantteja, jotka saivat pinnistetyksi esille jonkun sävelpalasen,\neivätkä kyenneet sitä edes kirjoittamaan. He kutsuivat Christophe'in\nluokseen ja lauloivat hänelle tekeleitään: -- Mitä! Eikö se ole\nkaunis! He antoivat ne Christophe'in kehitettäviksi, -- (toisin sanoen\nkokonaan kirjoitettaviksi); -- ja sitte ne julkaistiin heidän nimissään\nsuurten liikkeiden kustannuksella. Ja sittemmin he olivat vakuutettuja\nsiitä, että kappaleet olivat heidän. Christophe tutustui erääseen\nheistä, vanhan aatelissuvun jäseneen; hän oli suurikokoinen, liikehti\nlevottomasti, nimitti Christophe'ia heti \"rakkaaksi ystäväksi\", tarttui\nhäntä käsipuoleen, tuhlasi hänelle rajuja suosionosoituksia, nauroi\nhänen korvaansa, lörpötteli puita heiniä sekoittaen niihin silloin\ntällöin innostuneita huudahduksia: Beethoven, Verlaine, Faure, Yvette\nGuilbert... Hän antoi Christophe'in tehdä työtä ja löi laimin maksaa\nhänelle. Hän kuittasi kaiken aamiaisilla ja kädenpuristuksilla.\nLoppujen lopuksi hän lähetti Christophe'ille kaksikymmentä frangia,\njotka Christophe tyhmän ylellisesti lähetti hänelle takaisin. Sinä\npäivänä ei Christophe'illa ollut frangiakaan taskussaan; ja hänen oli\ntäytynyt ostaa kahdenkymmenenviiden sentin postimerkki lähettääkseen\näidilleen kirjeen. Se oli vanhan Louisan syntymäpäivä; Christophe ei\nmistään hinnasta olisi tahtonut jättää kirjoittamatta: tuo kunnon vaimo\nodotti niin hartaasti kirjettä pojaltaan, ettei tämä voinut antaa hänen\nturhaan odottaa. Muutaman viikon ajan oli äiti kirjoitellut hänelle\nhieman useammin, huolimatta siitä vaivasta, minkä kirjoittaminen\nhänelle tuotti. Hän kärsi yksinäisyydestään. Mutta hänen lähdöstään\nChristophe'in luo Pariisiin ei liioin tullut mitään: hän oli liian\narka, liiaksi kiintynyt pikku kaupunkiinsa, kirkkoonsa, kotiinsa, ja\nhän pelkäsi matkustamista. Ja jos hän muuten olisi tahtonutkin tulla,\nei Christophe'ilta olisi riittänyt hänelle rahaa; hänellä ei sitä aina\nollut itselläänkään.\n\nMuuan lähetys oli kerran tuottanut hänelle suurta iloa; se oli\ntullut Lorchen'ilta, tuolta nuorelta talonpoikaistytöltä, jonka\nvuoksi hän oli joutunut tappeluun preussilaisten sotilaiden kanssa.\n[Katso _Jean-Christophe, IV._ Kapinoitsija.] Lorchen kirjoitti,\nettä hän oli mennyt naimisiin; hän kertoi Christophe'ille vanhasta\näidistä ja lähetti hänelle korillisen omenia ja kakunkimpaleen,\njotka Christophe'in piti syödä hänen kunniakseen. Tämä lähetys tuli\nodottamatta hyvään tarpeeseen. Sinä iltana oli Christophe'illa täysi\npaasto edessään: makkarasta, joka oli riippunut naulassa ikkunan\nedessä, ei ollut jäljellä muuta kuin naru. Christophe vertasi itseään\npyhiin erakkoihin, joille korppi toi ruokaa heidän luoliinsa. Mutta\nkorpilla oli kai paljon puuhaa ruokkiessaan kaikkia erakoita, sillä se\nei tullut toista kertaa.\n\nHuolimatta näistä kaikista ikävyyksistä Christophe ei kadottanut\nhilpeyttään. Hän pesi itse liinavaatteensa pesuvadissaan ja\npuhdisti kenkänsä vihellellen kuin rastas. Hän lohdutti itseään\nBerlioz'in sanoilla: \"Kohottakaamme itsemme elämän kurjuuden\nyläpuolelle ja laulakaamme keveällä äänellä tuota tunnettua, iloista\nvirttä: _Dies irae_...\" -- Hän lauloi sitä toisinaan naapuriensa\nharmiksi, jotka ällistyivät kuullessaan hänen keskeyttävän laulunsa\nnaurunpurskahduksiin.\n\nChristophe vietti ankaran puhdasta elämää. Joku on sanonut: \"rakastajan\nura on joutilaiden ja rikkaiden ura\". Christophe'in kurjuus,\nhänen taistelunsa jokapäiväisestä leivästä, hänen ylenmääräinen\nkohtuullisuutensa ruokaan ja juomaan nähden ja hänen kuumeinen\nluomistyönsä aiheuttivat sen, ettei hänellä ollut aikaa eikä halua\najatella nautintoa. Hän ei ollut siitä ainoastaan välinpitämätön; hän\noli vastavaikutuksesta Pariisia kohtaan heittäytynyt eräänlaiseen\nmoraaliseen asketismiin. Hän tunsi intohimoista puhtauden tarvetta\nja kauhua kaikkea saastaa kohtaan. Se ei suinkaan merkinnyt sitä,\nettei hän olisi tuntenut intohimoja. Toisina hetkinä olivat ne\nsaaneet hänet valtoihinsa. Mutta hänen intohimonsa säilyivät puhtaina\nsilloinkin, kun hän antautui niille: sillä hän ei etsinyt niistä\nnautintoa, vaan täydellistä antaumusta ja elämän täyteläisyyttä. Ja\nkun hän huomasi pettyneensä, hän heitti ne raivolla. Irstaisuus ei\nollut hänelle muiden syntien kaltainen. Se oli suuri Synti, joka\nsaastuttaa elämän lähteet. Kaikkien niiden, joilta vanha kristillinen\npohja ei ole kokonaan hautautunut vieraan tulvaliejun alle, kaikkien\nniiden, jotka vieläkin tuntevat olevansa niiden voimakkaiden rotujen\njälkeläisiä, jotka sankarillisen kurinsa avulla rakensivat länsimaisen\nkulttuurin, ei pitäisi olla vaikeata ymmärtää tätä. Christophe halveksi\nkosmopoliittista yhteiskuntaa, jonka ainoana päämääränä oli _nautinto_\n-- sen ainoa uskontunnustus. -- Onhan totta, että on hyvä etsiä onnea,\ntoivoa sitä lähimmäisilleen ja taistella niitä masentavia pessimistisiä\nkatsantokantoja vastaan, joita kahdenkymmenen vuosisadan kuluessa\non kertynyt gotiikka-kristilliselle ihmiskunnalle. Mutta ehtona on\nsilloin, että omaa jalon uskon, joka katsoo toisten parasta. Mikä on\nmuussa tapauksessa seurauksena? Mitä kurjin itsekkyys. Kourallinen\nnautiskelijoita, jotka tavoittelevat aisteilleen mahdollisimman\nsuurta nautintoa mahdollisimman pienellä vastuulla ja jotka sangen\nmielellään mukautuvat siihen, että toiset siitä kärsivät. -- Niin,\nheidän salonkisosialisminsa tunnetaan varsin hyvin!... Mutta eivätkö he\nitse tiedä, että heidän hekumallisilla opeillaan on arvoa ainoastaan\n\"lihavalle\" väelle, sellaiselle hyvinsyötetylle \"valiojoukolle\" kuin\nheidän, ja että se on köyhille myrkkyä?...\n\n\"Nautinnon ura on rikkaiden ura\".\n\n\n\n\nChristophe ei ollut rikas, eikä luotu rikastumaan. Kun hän oli\nansainnut vähän rahaa, kiirehti hän tuhlaamaan sen musiikkiin; hän\noli ennen ilman ruokaa päästäkseen konserttiin. Hän osti lipun aivan\nviimeisille paikoille, Châtelet-teatterin ylimmälle riville; ja hän\nsukeltautui musiikkiin: se korvasi hänelle ruuan ja rakastetun. Hän\njanosi niin tätä onnea ja hän nautti siitä niin tavattomasti, että\norkesterin pienet viat eivät lainkaan häntä häirinneet; hän istui\nkaksi, kolme tuntia vaipuneena täydelliseen onnen tilaan, ilman että\njotkut mauttomuudet tai virheelliset äänet herättivät hänessä muuta\nkuin säälivää hymyä: hän oli jättänyt arvostelun oven ulkopuolelle;\nhän oli tullut rakastamaan eikä tuomitsemaan. Hänen ympärillään\nantautui yleisö samoinkuin hänkin liikkumattomana, silmät puoliummessa,\nunelmien vuolaan tulvan valtoihin. Christophe näki kuin näyssä\nhämärään kyyristyneen kansan, joka istui kyykistyneenä hekumallisia\nja saaliinhimoisia houreita mielessään hautovan, suunnattoman kissan\nlailla. Tuossa sakeassa, kullankarvaisessa hämyssä näkyi selvemmin\nmuutamia salaperäisiä kasvoja, joiden tuntematon lumo ja mykkä\nhaltioituminen veti puoleensa Christophe'in katseen ja sydämen; hän\nkiintyi niihin; hän kuunteli niitä; lopulta hän sulautui heihin\nruumiineen, sieluineen. Joku heistä saattoi sen huomata, ja hänen ja\nChristophe'in välillä syntyi konsertin kuluessa tuollainen hämärä\nsympatia, joka tunkeutuu olentomme sisimpään ilman, että edes omassa\ntietoisuudessamme muodostuu siitä selvää käsitystä, ja josta ei jää\nmitään jäljelle, kun konsertti on loppunut ja sieluja yhdistävä virta\nkatkaistu. Tämän tilan tuntevat varsin hyvin ne, jotka rakastavat\nmusiikkia, varsinkin kun he ovat nuoria ja eläytyvät kokonaan: musiikin\nolemus on siinä määrin rakkautta, ettei siitä nauti täydellisesti muuta\nkuin toisen kautta, ja että konsertissa aivan vaistomaisesti etsii\njoukon keskeltä silmiä, ystävää, jonka kanssa voi jakaa ilon, joka on\nliian suuri yksin kannettavaksi.\n\nNäiden hetken ystävien joukossa, joita Christophe toisinaan valitsi\nvoidakseen paremmin nauttia musiikin suloudesta, kiinnittivät hänen\nhuomiotaan eräät kasvot, jotka hän näki joka konsertissa. Se oli muuan\npieni grisetti, joka näytti ihailevan musiikkia, vaikkei siitä mitään\nymmärtänytkään. Hänen profiilinsa muistutti jotakin pientä eläintä,\nhänen pieni, suora nenänsä ei ulottunut paljoa ulommas hieman ulos\npistävien huulien viivaa ja siroa leukaa, hänen silmäkulmansa olivat\nhienopiirteiset ja kaarevat, hänen silmänsä kirkkaat: ne olivat\ntuollaiset huolettomat, sievät kasvot, joiden verhon alla tuntee olevan\niloa ja naurua yhtyneenä välinpitämättömään levollisuuteen. Ne ovat\nnoita turmeltuneita tyttöjä, noita kevytkenkäisiä työläisnaisia, joissa\nehkä selvemmin kuvastuu tuo aikoja sitte hävinnyt huolettomuus, joka\nasuu antiikkisissa kuvapatsaissa ja Raffaellon tauluissa. Se kestää\nvain lyhyen hetken heidän elämässään, nautinnon ensi heräämisen hetken;\nhe lakastuvat pian. Mutta he ovat eläneet ainakin yhden hauskan hetken.\n\nChristophe katseli häntä huvitettuna: sievät kasvot tekivät hyvää hänen\nsydämelleen; hän iloitsi niistä himoitsematta niitä; hän ammensi niistä\niloa, voimaa ja viihdytystä, -- niin, melkeinpä hyveellisyyttä. Tyttö,\n-- sehän on sanomattakin selvää, -- oli heti huomannut, että Christophe\nkatseli häntä; ja heidän välilleen syntyi, heidän sitä ajattelematta,\nmagneettinen virta. Kun he tapasivat toisensa miltei samoilla paikoilla\nmelkein kaikissa konserteissa, olivat he jo tulleet tuntemaan toistensa\nmaun. Eräissä kohdissa he vaihtoivat ymmärtävän katseen; kun tyttö\nerikoisesti piti jostakin kohdasta, lipaisi hän hieman kielellään\nhuuliaan; ja näyttääkseen, ettei hän pitänyt jotakin hyvänä, suipisti\nhän halveksivasti somia huuliaan. Hänen pieniin kasvojeneleihinsä\nsekoittui jonkun verran viatonta näyttelemishalua, josta tuskin\nkukaan voi kieltäytyä havaitessaan olevansa huomion esineenä. Hän\nkoetti toisinaan vakavien kappaleiden aikana ottaa totisen ilmeen;\nja istuessaan sivuttain syventyneen näköisenä ja poski hymyilevänä\nhän vilkui kulmiensa takaa, katseliko Christophe häntä. Heistä oli\ntullut sangen hyvät ystävät, ilman että he olivat sanoneet sanaakaan\ntoisilleen, ja ilman että he olivat koettaneet -- (Christophe ainakaan)\n-- tavata toisiansa poistuttaessa.\n\nKerran sattui eräässä iltakonsertissa, että he olivat istuutuneet\nrinnakkain. Hetken epäröityään ja hymyiltyään he ryhtyivät kaikessa\nystävyydessä juttelemaan. Tytöllä oli hauska ääni, ja hän puheli\npaljon tyhmyyksiä musiikista, josta hän ei tiennyt mitään, vaikka\ntahtoi näyttää tietävänsä; mutta hän rakasti sitä intohimoisesti.\nHän rakasti huonointa ja parasta, Massenet'a ja Wagneria; ainoastaan\nkeskinkertainen häntä ikävystytti. Musiikki oli hänelle hekumaa; hän\nimi sitä ruumiinsa joka huokosella aivankuin Danae kultasadetta.\n_Tristanin_ alkusoitto antoi hänelle ikäänkuin kuolettavan piston;\nja _Eroica_ sinfoniaa kuunnellessaan nautti hän tuntiessaan\nmusiikin tempaavan hänet kuin sotasaaliina mukaansa. -- Hän kertoi\nChristophe'ille, että Beethoven oli ollut kuuromykkä, ja että hän siitä\nhuolimatta, jos olisi hänet tuntenut, olisi suuresti rakastanut häntä,\nvaikka hän olikin ollut tavattoman ruma. Christophe vakuutti, ettei\nBeethoven ollut niinkään ruma; sitte he keskustelivat siitä, mikä oli\nkaunista, mikä rumaa; ja tyttö tunnusti, että kaikki riippui mausta;\nse mikä oli toisesta kaunista, oli toisesta rumaa: \"ihminen ei ollut\nmikään kultaraha, hän ei voinut miellyttää kaikkia\". -- Christophe'ista\noli mieluisempaa, kun hän ei puhunut mitään: siten kuuli hän paremmin\nhäntä. _Isolden kuoleman_ aikana ojensi tyttö Christophe'ille kätensä;\nkäsi oli aivan nahkea; Christophe piteli sitä kappaleen loppuun saakka;\nhän tunsi heidän yhteenliittyneiden sormiensa lävitse kulkevan saman\nelämänvirran.\n\nHe poistuivat yhdessä; kello oli lähes kaksitoista. He kulkivat\njutellen _Quartier latin'iin_; tyttö oli käynyt Christophe'in\nkäsipuoleen, ja tämä saattoi häntä melkein hänen asuntoonsa. Mutta\nkun he olivat tulleet ovelle ja tyttö oli aikeissa näyttää hänelle\ntietä, jätti Christophe hänet, välittämättä hänen hymystään ja hänen\nhoukuttelevasta katseestaan. Aluksi tyttö hämmästyi, sitte hän\nraivostui; sitte hän nauroi katketakseen muistellessaan tyhmyyttään;\ntultuaan huoneeseensa ja riisuutuessaan harmistui hän uudelleen\nja alkoi lopuksi hiljaa itkeä. Kun hän näki Christophe'in jälleen\nkonsertissa, tahtoi hän näyttää loukkaantuneelta, välinpitämättömältä,\nhieman tylyltä. Mutta Christophe oli niin hyvätuulinen, ettei\nhän voinutkaan pysyä päätöksessään. He alkoivat jutella; tyttö\nsuhtautui häneen nyt vain pidättyvämmin. Christophe jutteli hänelle\nsydämellisesti, mutta erittäin kohteliaasti vakavista ja kauniista\nasioista, musiikista, jota he kuuntelivat, siitä, mitä se merkitsi\nhänelle. Tyttö kuunteli tarkkaavaisena ja koetti ajatella samoin\nkuin hän. Hän ei useinkaan käsittänyt hänen sanojensa tarkoitusta,\nmutta hän uskoi niihin kuitenkin. Hän tunsi Christophe'ia kohtaan\nkiitollista kunnioitusta, jota hän ei kuitenkaan juuri nimeksikään\nosoittanut hänelle. Salaisesta sopimuksesta he eivät puhelleet\ntoistensa kanssa muualla kuin konserteissa. Christophe kohtasi tytön\nkerran ylioppilaiden seurassa. He tervehtivät toisiansa vakavina. Tyttö\nei puhunut hänestä kenellekään. Hänellä oli sydämensä pohjalla pieni\npyhitetty sopukka, jotakin kaunista, puhdasta ja lohdullista.\n\nSiten alkoi Christophe pelkällä läsnäolollaan, pelkällä\nolemassaolollaan vaikuttaa viihdyttävästi ja vahvistavasta Hän\njätti tietämättään kaikkialle, missä hän liikkui, jälkiä sisäisestä\nvalostaan. Hänellä ei ollut siitä aavistustakaan. Hänen lähistössään,\nsamassa talossa oli ihmisiä, joita hän ei koskaan ollut nähnyt ja\njotka hekin, sitä lainkaan aavistamatta, joutuivat saman hyväätekevän\nsäteilyn alaisiksi.\n\n\n\n\nChristophe'illa ei enää ollut muutamaan viikkoon ollut rahaa käydä\nkonserteissa, vaikka hän paastosikin. Huoneessaan räystään alla\ntunsi hän nyt talven tullen aivan kohmettuvansa; hän ei voinut istua\nliikkumatonna pöytänsä ääressä. Silloin hän laskeutui alas kadulle ja\nkuljeskeli ympäri Pariisia lämpimikseen. Hänellä oli kyky hetkittäin\nunohtaa häntä ympäröivä kuhiseva kaupunki ja paeta avaruuteen ja\najattomuuteen. Hänen tarvitsi vain nähdä meluavan kadun yläpuolella\nkuollut, jäinen kuu, joka riippui taivaan pohjattomassa syvyydessä,\ntai auringon kehrä vaaleiden usvien keskellä, jotta kadun hälinä\nvaimeni, jotta Pariisi hävisi rajattomaan tyhjyyteen, jotta koko tämä\nelämä näytti hänestä vain kauan, kauan... vuosisatoja sitten olleen\nelämän haavekuvalta. Pieninkin merkki -- jota muut ihmiset eivät\nhuomanneetkaan -- suuresta, villistä luonnosta, jonka sivistyksen\nvaippa miten kuten peittää, riitti herättämään hänen silmissään\nhenkiin sen kokonaisuudessaan. Katukivien raoissa kasvava ruoho,\npuu, joka työnsi muutamia vehreitä oksia rautasuojuksessaan kuivalla\nbulevardilla, vailla ilmaa ja vailla maata; koira, ohi lentävä lintu,\nviimeiset jäännökset siitä eläimistöstä, joka täytti primitiivisen\nmaailman, ja jonka ihminen on hävittänyt; sääskiparvi; näkymätön\nkulkutauti, joka teki tuhoaan jossakin korttelissa: -- enempää ei\ntarvittu, jotta tässä tukehduttavassa inhimillisessä kasvitarhassa maan\nhenki tuulahti hänen kasvoilleen ja kannusti hänen tarmoaan.\n\nPitkillä kävelyretkillään, useimmiten tyhjin vatsoin ja oltuaan\nuseita päiviä vaihtamatta sanaakaan kenenkään kanssa, hän uneksi\nloppumattomiin. Kieltäymykset ja vaitiolo kiihoittivat ylenmäärin\ntätä sairaalloista sieluntilaa. Hän nukkui öisin levottomasti ja näki\nuuvuttavia unia: hän näki alati vanhan talon ja huoneen, jossa hän oli\nelänyt lapsuutensa ajan; myöskin musikaaliset ahdistukset vaivasivat\nhäntä. Päivisin hän keskusteli olentojen kanssa, jotka asustivat hänen\nsielussaan, ja niiden poissaolevien ja kuolleiden kanssa, joita hän\nrakasti.\n\nEräänä kosteana syyskuunpäivänä, jolloin kangistuneet ruohokentät\nolivat huurteessa, jolloin talojen katot ja harmaat kupoolit\nsulautuivat usvaan, ja jolloin puiden paljaat, heiveröiset,\nvääristyneet, sumun keskellä törröttävät oksat muistuttivat\nkasvullisuutta valtameren pohjalla, -- astui Christophe, jota eilisestä\nsaakka oli viluttanut ja joka ei vielä ollut saanut lämmintään,\nLouvre'iin, jota hän ei juuri lainkaan tuntenut.\n\nMaalaus ei ollut häntä näihin saakka suurestikaan liikuttanut. Hän oli\nliiaksi vajonnut omaan sisäiseen maailmankaikkeuteensa käsittääkseen\nvärien ja muotojen maailmaa. Se vaikutti häneen vain musikaalisella\njälkisoinnullaan, joka tuntui hänestä muodottomalta kaiulta. Hänen\nvaistonsa tajusi epäilemättä hämärästi, että samat lait hallitsevat\nnäkyväisten muotojen ja soinnullisten muotojen harmoniaa sekä sielun\nsyviä lähteitä, joista kumpuaa värien ja sointujen kaksi virtaa\nkastellen elämän kahta vastakkaista rinnettä. Mutta hän ei tuntenut\nmuuta kuin toisen näistä kahdesta rinteestä ja hän eksyi silmän\nvaltakunnassa, joka ei ollut hänen omansa. Niinpä hän ei tiennyt mitään\nsiitä hienonhienosta, ehkä luonnollisimmasta tenhosta, joka säteili\nRanskan, valon valtakunnan kuningattaren kirkkaasta katseesta.\n\nVaikkapa Christophe muuten olisi tuntenutkin suurempaa mielenkiintoa\nmaalausta kohtaan, oli hän liiaksi saksalainen voidakseen ilman\nmuuta omaksua niin erilaisten seikkojen näkemyksen. Hän ei ollut\nniitä viimeisen muodin mukaisia saksalaisia, jotka kieltävät\ngermaanisen tuntemistavan ja jotka luulottelevat olevansa\nhullautuneita impressionismiin tai kahdeksannentoista vuosisadan\nranskalaiseen taiteeseen, -- jolleivät sattumalta vakaasti usko,\nettä ymmärtävät niitä paremmin kuin itse ranskalaiset. Christophe\noli ehkä barbaari, mutta hän oli vilpitön. Boucher'n pienet,\nruusunpunaiset pyllyt, Watteau'n lihavat leuat, ikävystyneet paimenet\nja pyylevät, kureliiveillä kireälle nyörätyt paimenettaret, Greuze'in\nkermavaahto-sielut ja siveät silmäykset, Fragonard'in käärityt paidat,\nkoko tämä paljaspakarainen runollisuus ei herättänyt hänessä sen\nsuurempaa mielenkiintoa kuin joku komea, rivonsekainen pilalehti.\nHän ei lainkaan käsittänyt sen rikasta ja loistavaa harmoniaa;\ntämän vanhan, Euroopan hienostuneimman sivistyksen hekumalliset,\ntoisinaan melankooliset unelmat olivat hänelle vieraita. Mitä tuli\nseitsemännentoista vuosisadan ranskalaiseen taiteeseen, ei häntä juuri\nmiellyttänyt sen seremoniallinen hurskaus ja sen prameat muotokuvat;\ntärkeimpien sen aikuisten mestarien hieman kylmä pidättyväisyys,\nNicolas Poussin'in ylevissä teoksissa ja Philippe de Champaigne'in\nkalpeissa kasvoissa asustava eräänlainen sielun harmaus vieroitti\nChristophe'ia vanhasta ranskalaisesta taiteesta. Ja uudempaa hän ei\ntuntenut lainkaan. Jos hän olisi sitä tuntenutkin, ei hän olisi antanut\nsille tunnustusta. Ainoa uudenaikainen maalari, joka hänet Saksassa oli\nlumonnut, baselilainen Böcklin, ei ollut omiaan herättämään hänessä\nlatinalaisen taiteen tajua. Christophe tunsi vielä vereksenä tämän\nväkivaltaisen neron sysäyksen, joka tuoksui maalta ja maasta esille\nloihtimansa satumaisen eläimistön hallavan tympeältä hajulta. Hänen\nsilmiensä, jotka olivat tuon räikeän valon polttamat ja tottuneet\ntämän päihtyneen villin raivoisaan väritykseen, oli vaikea tottua\nranskalaisen taiteen puolisointuihin ja paloiteltuihin, pehmeisiin\nharmonioihin.\n\nMutta ihminen ei elä rankaisematta vieraassa ympäristössä; se painaa\nhuomaamatta leimansa häneen. Vaikka kuinka koettaisi muurautua omaan\nitseensä, huomaa kuitenkin jonakin päivänä, että jotakin on muuttunut.\n\nTuona iltana, jolloin Christophe harhaili Louvre'in saleissa, oli\nhänessä jo tapahtunut osittainen muutos. Hän oli väsynyt, viluinen,\nnälkäinen ja yksinäinen. Hänen ympärillään laskeutui hämärä noihin\nautioihin taulukokoelmiin, uinuvat muodot heräsivät eloon. Christophe\nkulki hiljaisena ja jääkylmänä Egyptin sfinksien, assyyrialaisten\nhirviöiden, Persepoliin härkien ja Palissyn limaisten käärmeiden\nkeskellä. Hän tunsi liikkuvansa haltijatarsatujen ilmapiirissä; hänen\nsydämensä valtasi mystillinen levottomuus. Ihmiskunnan unelma ympäröi\nhänet, -- sielun oudot kukat...\n\nKeskellä maalauskokoelmien umpi-ilmaista kullankarvaista hämyä,\nloistavien ja kypsien värien puutarhoja ja taulujen aroja tunsi\nkuumeinen, sairauden partaalla oleva Christophe ikäänkuin salaman\niskevän häneen. -- Hän kulki näkemättä juuri mitään ympärillään, häntä\nhuimasi nälkä, salien haaleus ja tuo kuvien paljous: hänen päänsä oli\naivan pyörällä. Tultuaan virranpuoleisen gallerian päähän, Rembrandtin\n_Laupiaan samarialaisen_ ääreen hän nojautui molemmin käsin tauluja\nsuojaaviin rautakaiteisiin, ettei kaatuisi; hän sulki silmänsä\nhetkiseksi. Kun hän ne jälleen avasi ja katsoi tauluun, joka oli aivan\nhänen edessään, joutui hän lumouksen valtaan...\n\nPäivä sammui. Päivä oli jo kaukana, jo kuollut. Näkymätön aurinko\nsortui yöhön. Oli tuo lumouksen hetki, jolloin päivän vaivoista\nkipeässä, liikkumattomassa, untuneessa sielussa herää kaikenlaisia\nharha-aistimuksia. Kaikkialla vallitsee äänettömyys, kuulee vain\nvaltimoidensa kohinan. Ei ole voimaa liikahtaa, tuskin hengittää,\non murheellinen ja hyljätty, tuntee ainoastaan ääretöntä tarvetta\npainautua ystävän rinnoille, rukoilee ihmettä, tuntee sen lähestyvän...\nKas tuossa se on! Kultainen aalto liekehtii hämärässä, valaisee majan\nseinää, puolikuollutta kantavan miehen olkapäätä, luo hohdettaan\nkaikenlaisiin vähäisiin esineihin ja halpoihin ihmisiin, ja kaikki\nsaa suloa, jumalallista loistetta. Itse Jumala syleilee peljättävillä\nkäsivarsillaan hellästi näitä kurjia, heikkoja, rumia, köyhiä, likaisia\nolennoita, tätä siivotonta, kyyröttävää palvelijaa, näitä vääntyneitä,\npelästyneitä, ikkunan ruutuja vasten painautuneita kasvoja, näitä\napaattisia olennoita, jotka vaikenevat kauhun ahdistamina, -- koko tämä\nRembrandtin surkea ihmiskunta, tämä lauma hämäriä, sidottuja sieluja,\njotka eivät tiedä mitään, jotka eivät voi mitään muuta kuin odottaa,\nvapista, itkeä, rukoilla. -- Mutta Mestari on lähellä. Hän saapuu\npian, tiedetään, että Hän saapuu. Häntä itseään ei vielä näy; mutta\nHänen sädekehänsä nähdään ja sen valon varjo, joka Hänestä säteilee\nihmisiin...\n\nChristophe lähti Louvre'ista horjuvin askelin. Hänen päätänsä särki.\nHän ei nähnyt enää mitään. Kulkiessaan kadulla sateessa hän tuskin\nhuomasi vesilätäköitä katukivien välissä ja veden pursuamista\nkengissään. Kellervää, Seine'in yllä kaartuvaa taivasta valaisi päivän\nlaskiessa sisäinen liekki, -- ikäänkuin lampun valo. Christophe'in\nsilmissä asusti erään katseen lumous. Hänestä ei näyttänyt mitään\nolevan olemassa: ajopelit eivät tärisyttäneet katukivitystä\nsäälimättömällä jyrinällä; ohikulkijat eivät tönäisseet häntä märillä\nsateenvarjoillaan; hän ei lainkaan astellut kadulla; hän ehkä istui\nkotonaan ja uneksi; ehkä ei hän enää ollut olemassakaan... Ja äkkiä,\n-- (niin heikko hän oli!) -- tunsi hän pyörtyvänsä ja kaatuvansa suin\npäin... Se oli vain lyhyt leimaus; hän puristi nyrkkejä, jännitti\njalkojaan ja sai säilytetyksi tasapainonsa.\n\nJuuri samana hetkenä, jona hänen tietoisuutensa sukeltautui esiin\nsyvyyden kuilusta, kohtasi hänen katseensa toiselta puolelta katua\nkatseen, jonka hän hyvin tunsi, ja joka näytti kutsuvan häntä. Hän\npysähtyi hämmästyneenä koettaen muistella, missä hän oli sen ennen\nnähnyt. Vasta hetken kuluttua hän muisti nämä surulliset, lempeät\nsilmät: ne olivat tuon pienen ranskalaisen opettajattaren, joka hänen\ntähtensä, vaikkakin hänen tahtomattaan oli menettänyt paikkansa\nSaksassa, ja jota hän siitä lähtien oli uutterasti etsinyt pyytääkseen\nhäneltä anteeksi. Tämä oli myöskin pysähtynyt keskellä ihmisvilinää ja\nkatseli häntä. Äkkiä hän näki hänen koettavan ponnistella ihmisvirtaa\nvastaan ja pyrkivän ajotielle tullakseen hänen luokseen. Christophe\nryntäsi häntä vastaan; mutta heidät eroitti sekava ajopelien tungos;\nhetkisen näki hän hänen vielä taistelevan tuon elävän muurin toisella\npuolella; hän aikoi pyrkiä sen lävitse, joku hevonen puukkasi häntä,\nhän luiskahti, kaatui niljaisella asfaltilla ja oli vähällä jäädä\nhevosten jalkoihin. Kun hän loan ryvettämänä nousi jalkeille ja vihdoin\npääsi toiselle puolelle, oli tyttö jo kadonnut.\n\nHän aikoi seurata hänen jälkiään, mutta pyörrytys yhä lisääntyi, ja\nhänen täytyi luopua aikeestaan. Sairaus läheni: hän tunsi sen, mutta\nei tahtonut sitä tunnustaa. Itsepäisyydessään hän ei heti mennyt\nkotia, vaan lähti pisintä tietä. Se oli turhaa rääkkäystä: hänen\ntäytyi tunnustaa itsensä voitetuksi; hänen jalkansa eivät tahtoneet\nenää kannattaa, hän hoippui eteenpäin ja pääsi vaivoin asunnolleen.\nPortaissa hän läkähtyi ja hänen oli pakko istuutua askelmalle. Tultuaan\njääkylmään huoneeseensa, ei hän itsepäisyydessään käynyt levolle,\nvaan istuutui tuolille läpimärkänä sateesta, pää raskaana ja rinta\nläähättävänä, vaipuen kohmettuneena säveliin, jotka olivat yhtä\nraukeita kuin hän. Hän kuuli katkelmia Schubertin _Keskeneräisestä\nsinfoniasta_. Pieni Schubert raukka! Kun hän kirjoitti sen, oli\nhänkin yksinäinen, kuumesairas ja unelias, tuossa puolihorroksessa,\njoka on suuren unen edelläkävijä; hän uneksi tulennoksen ääressä;\nuntuneita sävelmiä liiteli hänen ympärillään niinkuin järven usvia;\nhän viivähti niissä aivankuin nukahtamaisillaan oleva lapsi, joka\nhuvikseen kertailee mielessään jotakin tapausta, toistellen sitä\nkymmeniä kertoja; uni lähestyy: kuolema lähestyy... -- Ja Christophe\nkuuli myöskin noita toisia sävelmiä: polttavien käsien, suljettujen\nsilmien, raukean hymyilyn ja huokauksia tulvivan, kuoleman vapahdusta\nuneksivan sydämen sävelmiä: -- ensimäinen kuoro J. S. Bachin\nkantaatista: _\"Jumalani, koska kuolla saan?\"_... Tuntui hyvältä vaipua\nnäihin pehmeihin säveliin, jotka vyöryivät loivina aaltoina, joissa\nkaikui kaukainen, salaperäinen kellojen soitto... Kuolla ja vaipua maan\nrauhaan!... _Und dann selber Erde werden_... \"Ja sitten itse muuttua\nmullaksi...\"\n\nChristophe ravisti mielestään nämä sairaaloiset ajatukset,\nheikontuneita sieluja vaanivan seireenin hymyn. Hän nousi ja koetti\nkävellä huoneessaan; mutta hän ei pysynyt pystyssä. Hän värisi\nkuumeessa. Hänen täytyi paneutua vuoteelle. Hän tunsi, että oli tosi\nkysymyksessä; mutta hän ei masentunut; hän ei ollut niitä, jotka\nsairastuttuaan antautuvat sairaudelle; hän taisteli, hän ei tahtonut\nolla sairas ja hän oli päättänyt lujasti, ettei kuole. Hänellä oli\näiti raukkansa, joka odotti häntä kaukana, ja hänellä oli työnsä\nsuoritettavana: hän ei antaisi tappaa itseään. Hän puri yhteen\nkalisevat hampaansa, hän jännitti heikontuvaa tahtoaan aivankuin\nhyvä uimari, joka yhä ponnistelee, vaikka aallot jo peittävät hänet.\nJoka hetki painui hän pinnan alle: hänet peitti sekavien kuvien\ntulva, muistot kotimaasta ja Pariisin salongeista, ahdistavat rytmit\nja sävelmät, jotka kiersivät, lakkaamatta kiersivät aivan kuin\nsirkushevoset; sitte seurasi äkkiä _Laupiaan samarialaisen_ kultaisen\nvalon sysäys, sitte pohjattomat syvyydet, yön pimeys. Sen jälkeen\nsukeltautui hän jälleen pinnalle, hän repäisi rikki virnistelevät\nsynkät pilvet, hän puristi nyrkkejään ja kiristeli hampaitaan.\nHän tarrautui kiinni kaikkiin, joita hän rakasti nykyisyydessä ja\nmenneisyydessä, niihin ystävällisiin kasvoihin, jotka hän äsken\noli nähnyt, rakkaaseen äitiin, omaan hävittämättömään olentoonsa,\njoka oli kuin kallio: \"kuolema ei sitä kalva\"... -- Mutta meri\npeitti uudelleen kallion; laineiden hyöky irroitti sielun otteen,\nja kuohut kuljettivat sen pyörteisiinsä. Ja Christophe kamppaili\nhoureissa, lausuen järjettömyyksiä, johtaen kuviteltua orkesteria\nja soittaen pasuunoita, torvia, symbaaleja, vaskirumpuja, fagotteja\nja kontrabassoja,... hän vingutti, puhalsi ja löi raivoisasti. Tuo\nonneton aivan kiehui sisäistä, keräytynyttä musiikkia. Hän ei ollut\nenää viikkokausiin saanut kuulla musiikkia eikä itse soittaa, ja\nhän oli kuin liikapaineessa oleva höyrypannu, joka uhkaa räjähtää.\nEräät itsepintaiset säveleet kiertyivät hänen aivoihinsa kuin kairat,\npuhkaisivat hänen rumpukalvonsa ja tuottivat hänelle sellaista tuskaa,\nettä hänen täytyi parkaista. Nämä huudot päästettyään hän vaipui\ntakaisin pielukselle aivan menehtyneenä, hiestyneenä, huohottavana ja\nhengästyneenä. Hän oli asettanut vuoteensa viereen vesikannun, josta\nhän silloin tällöin ryyppäsi. Viereisistä huoneista kuuluva melu ja\nullakkohuoneiden ovien äkillisestä sulkemisesta syntyvä kolina sai\nhänet hätkähtämään. Hän tunsi sairaalloista vastenmielisyyttä hänen\nympäristöönsä sulloutuneita ihmisiä kohtaan. Mutta hänen tahtonsa\ntaisteli yhä, se puhalsi sotaisia fanfaareja, kutsui taisteluun piruja\nvastaan... _\"Und wenn die Welt voll Teufel wär, und wollten uns\nverschlingen, so fürchten wir uns nicht so sehr...\"_ (\"Ja vaikkapa\nmaailma olisi täynnä piruja, jotka tahtoisivat meidät niellä, me emme\nheitä pelkää...\")\n\nJa hänen olentoansa ympäröivien polttavien pimeyksien valtameri\ntyventyi äkkiä: syttyi valon välähdyksiä, kuului viulujen viihdyttävää\nhuminaa, ja tyyniä, voitonriemuisia torventoitotuksia; ja samalla\nkohosi miltei liikkumattomana, aivankuin suurena muurina, sairaasta\nsielusta järkähtämätön laulu kuin joku J. S. Bachin koraaleista.\n\n\n\n\nSillä aikaa kun hän taisteli kuumeen hourekuvia ja ahdistusta vastaan,\njoka painoi hänen rintaansa, hän tajusi hämärästi, että hänen huoneensa\novi avattiin, ja että muuan nainen astui sisään kynttilä kädessä. Hän\nluuli taaskin näkevänsä harhanäyn. Hän yritti puhua. Mutta hän ei\nvoinut ja vaipui takaisin vuoteelleen. Kun tietoisuuden laine silloin\ntällöin nosti hänet pinnalle, tunsi hän, että joku oli kohentanut\nhänen pielustaan, että hänen jaloilleen oli pantu peite, että, hänen\nselkänsä alla oli jotakin, joka kuumotti; toisinaan hän näki vuoteen\njalkopäässä istuvan tuon naisen, jonka kasvot eivät olleet hänelle\naivan tuntemattomat. Sitten tuli toinen henkilö, lääkäri, joka tutki\nhäntä. Christophe ei kuullut mitä puhuttiin; mutta hän arvasi, että\npuhuttiin hänen siirtämisestään sairaalaan. Hän koetti panna vastaan,\nhuutaa, ettei hän tahtonut, että hän tahtoi kuolla täällä yksinään,\nmutta hän sai suustaan esille vain käsittämättömiä äännähdyksiä. Nainen\nymmärsi kuitenkin hänen ajatuksensa, sillä hän ryhtyi pitämään hänen\npuoltaan ja rauhoitti häntä. Christophe ponnisteli turhaan muistaakseen\nkuka nainen oli. Niin pian kuin hän saattoi sommitella selvän lauseen,\nmikä vaati häneltä tavattomia ponnistuksia, kysyi hän naiselta sitä.\nTämä vastasi hänelle, että hän asui viereisessä ullakkohuoneessa,\nettä hän oli kuullut hänen vaikeroivan seinän takana ja että hän oli\nrohjennut tulla sisälle ajatellen, että hän tarvitsi apua. Hän pyysi\nkunnioittavasti, ettei Christophe rasittaisi itseään puhumalla. Tämä\ntotteli. Hän oli muuten aivan nääntynyt näistä ponnistuksistaan;\nhän makasi siis liikkumattomana ja vaieten; mutta hänen aivonsa\ntyöskentelivät edelleen kooten vaivalloisesti hajanaisia muistoja.\nMissä oli hän siis nähnyt hänet?... Vihdoin hän muisti: hän oli\nkohdannut hänet ullakkokäytävässä; hän oli palvelijatar, hänen nimensä\noli Sidonie.\n\nChristophe katseli naista silmät puoli ummessa, tämän sitä huomaamatta.\nHän oli pieni, hänellä oli vakavat kasvot, pyöreä otsa, korkealle\nkammatut hiukset, poskipäät ja ohimot laihat ja kalpeat, mutta\nlujatekoiset, lyhyt nenä, siniset, kirkkaat silmät, hänen katseensa\noli lempeä ja itsepäinen, huulensa paksut ja yhteen puristetut,\nihonsa kalpea ja ilmeensä nöyrä, umpimielinen ja hieman jäykkä.\nHän hoiti Christophe'ia toimeliaalla ja hiljaisella alttiudella,\nilman tuttavallisuutta ja luopumatta koskaan siitä palvelijan\npidättyväisyydestä, joka aina muistaa luokkaeron.\n\nKun Christophe'in vointi kävi paremmaksi ja hän saattoi puhella\nSidonie'lle, sai hänen ystävällinen hyvänluontoisuutensa kuitenkin\ntämän vähitellen puhumaan hieman vapaammin; mutta hän oli kuitenkin\nyhä varuillaan; oli seikkoja, joista hän ei lainkaan puhunut. Hänessä\noli sekoitus nöyryyttä ja ylpeyttä. Christophe sai tietää, että hän\noli bretagnelainen. Häneltä oli jäänyt maalle isä, josta hän puhui\nhyvin varovasti; mutta Christophe arvasi helposti, ettei hän tehnyt\nmuuta kuin joi ja renttuili ja kiristi rahoja tyttäreltään; tämä antoi\nkiristää itseltään ylpeydestä, sanaakaan sanomatta; hän lähetti aina\nisälleen osan kuukauden palkasta; mutta häntä ei petetty. Hänellä\noli myöskin nuorempi sisar, joka valmistautui opettajatartutkintoon\nja josta hän oli sangen ylpeä. Hän maksoi melkein kokonaan hänen\nkasvatuksensa. Hän ahersi työssään itsepintaisesti.\n\n-- \"Oliko hänellä hyvä paikka?\" -- kysyi Christophe\n\n-- \"Oli; mutta hän aikoi sen jättää.\"\n\n-- \"Minkätähden? Oliko isäntäväessä valittamista?\"\n\n-- \"Oh! ei. He olivat sangen hyviä hänelle.\"\n\n-- \"Eikö hän ansainnut kylliksi?\"\n\n-- \"Kyllä...\"\n\nChristophe ei käsittänyt häntä; hän koetti ymmärtää ja kehoitti häntä\npuhumaan. Mutta hänellä ei ollut mitään kerrottavaa yksitoikkoisesta\nelämästään ja toimeentulon ansaitsemisen vaivasta, hän ei tuhlannut\nsiihen monta sanaa: työ ei häntä peloittanut, se oli hänelle tarve,\nmelkeinpä nautinto. Hän ei puhunut mitään siitä, mikä oli hänelle\nraskainta: ikävästä. Mutta Christophe aavisti sen. Hän luki vähitellen\nhänen ajatuksiaan suuren myötätuntoisuuden intuitsioonilla, jota\nsairaus oli teroittanut ja jonka teki vielä läpitunkevammaksi muisto\nniistä koettelemuksista, joita hänen äitinsä samanlaisissa olosuhteissa\noli saanut kestää. Hän näki, aivan kuin hän itse olisi saanut sitä\nkokea, tämän kolkon, epäterveellisen, luonnonvastaisen elämän, johon\nporvarillinen yhteiskunta tavallisesti pakottaa palvelijan: --\nisäntäväki ei suinkaan ollut ilkeätä, mutta välinpitämätöntä, se ei\nusein moneen päivään puhunut hänelle sanaakaan muusta kuin palvelusta\nkoskevista seikoista. Hän vietti pitkät tunnit tukahuttavassa\nkeittiössä, jonka ikkuna, osaksi vielä ruokakaapin peittämänä, oli\nlikaisenharmaata seinää vasten. Hänen ainoa ilonsa oli, kun hänelle\nvälinpitämättömästi sanottiin, että kastike oli hyvää tai että paisti\noli hyvin valmistettu. Se oli aivan suljettua elämää, vailla ilmaa,\nvailla tulevaisuutta, vailla kaipuun tai toivon välähdystä, vailla\nmielenkiintoa mihinkään. -- Pahinta oli hänelle se aika, jolloin hänen\nisäntäväkensä matkusti maaseudulle. He eivät ottaneet häntä mukaansa\nsäästäväisyyssyistä; he maksoivat hänelle palkan, mutta eivät antaneet\nhänelle rahoja matkaa varten kotiseudulle; hänellä oli kyllä vapaus\nmatkustaa sinne omilla varoillaan. Hän ei voinut eikä tahtonut sitä\ntehdä. Niinpä hän jäi miltei autioon taloon. Häntä ei haluttanut lähteä\nulos, hän ei edes jutellut toisten palvelijattarien kanssa, joita hän\nhieman halveksi heidän karkeutensa ja siveettömyytensä tähden. Hän ei\nlähtenyt huvittelemaan: hän oli luonteeltaan vakava ja säästäväinen\nja hän pelkäsi huonoja tuttavuuksia. Hän istui keittiössään tai\nkamarissaan, josta hän savutorvien ylitse näki jonkun puunlatvan\npistävän esiin jostakin sairaalan puistosta. Hän ei lukenut, hän\nkoetti tehdä työtä, hän kävi untuneeksi, hänen oli ikävä, hän itki\nikävissään; hänellä oli harvinainen kyky itkeä pitkät ajat: se oli\nhänen nautintonsa. Mutta milloin hänellä oli liian ikävä, ei hän voinut\nedes itkeä, hän oli kuin jäätynyt, hänen sydämensä kuin kuollut. Sitte\nhän ravistihe, tai palasi elämä häneen takaisin itsestään. Hän ajatteli\nsisartaan, hän kuunteli kaukaista posetiivia, hän haaveili yhtä ja\ntoista, hän laski pitkän aikaa kuinka monta päivää hän tarvitsisi\njohonkin työhön tai ansaitakseen jonkun summan; hän laski väärin; hän\nlaski uudelleen; hän nukahti. Päivät kuluivat...\n\nNäitä alakuloisuuden puuskia seurasi lapsellisen ja veitikkamaisen ilon\nherääminen. Hän teki pilaa muista ja itsestään. Hän ei ollut tekemättä\nhuomioita ja arvostelematta isäntäväkeään, heidän joutilaisuutensa\nluomia huolia, rouvan oikkuja ja surumielisyyttä, niinsanotun\nparahiston niinsanottuja harrastuksia, heidän mielenkiintoansa jotakin\ntaulua, jotakin musiikkikappaletta, jotakin runokirjaa kohtaan. Omaten\ntavallisen ihmisjärjen, joka oli yhtä kaukana liiaksi pariisilaisten\npalvelijattarien keikarimaisuudesta ja liiaksi maalaisten\npalvelijattarien paksusta typeryydestä, jotka eivät ihaile muuta, kuin\nmitä he eivät ymmärrä, hän tunsi kunnioittavaa halveksumista tätä\npianonrimputusta, tätä typerää lörpöttelyä, kaikkia näitä älyllisiä,\ntäysin tarpeettomia ja päälle päätteeksi ikäviä asioita kohtaan,\njoilla on niin suuri sija heidän valheellisessa elämässään. Hän ei\nvoinut pidättyä vertailemasta hiljaisuudessa sitä todellista elämää,\njonka kanssa hän oli tekemisessä, tämän yleisen elämän luuloteltuihin\nnautintoihin ja huoliin, elämän, jossa kaikki tuntui olevan ikävän\ntuottamaa. Se ei muuten häntä lainkaan kuohuttanut. Niin oli: niin oli\noleva. Hän suvaitsi kaikkia, sekä ilkeitä että tyhmiä ihmisiä. Hän\nsanoi:\n\n-- Maailmassa täytyy olla kaikkea.\n\nChristophe luulotteli, että hänellä oli uskonto tukenaan; mutta eräänä\npäivänä hän sanoi, kun oli puhe rikkaammista ja onnellisemmista:\n\n-- Loppujen lopuksi ovat kaikki kerran samanlaisia.\n\n-- Milloin sitten? kysyi Christophe. Sosiaalisen vallankumouksenko\njälkeen?\n\n-- Vallankumouksen? sanoi Sidonie. Oh! sitä ennen virtaa vielä paljon\nvettä sillan alitse. Minä en usko niihin tyhmyyksiin. Kaikki jää aina\nentiselleen.\n\n-- No, milloinka tulevat sitte kaikki samanlaisiksi?\n\n-- Kuoleman jälkeen, tietysti! Ei jää mitään jäljelle kenestäkään.\n\nChristophe'ia hämmästytti suuresti tämä levollinen materialismi. Hän ei\nrohjennut sanoa:\n\n-- Eikö ole kauheata siinä tapauksessa, jollei ole kuin yksi elämä,\nettä se muodostuu sellaiseksi kuin teidän, samalla kuin on toisia,\njoiden elämä on onnellinen?\n\nMutta Sidonie näytti arvaavan, mitä hän ajatteli; hän jatkoi\nalistuvalla ja hieman iroonisella tyyneydellä:\n\n-- Täytyy malttaa mielensä. Kaikki eivät voi saada suurta voittoa\narpajaisissa. On ollut huono onni: väliäpä sillä!\n\nHän ei liioin ajatellut hankkia itselleen tuottavampaa paikkaa Ranskan\nulkopuolelta (hänelle oli tarjottu sellaista Amerikassa). Hänelle ei\njohtunut mieleen lähteä omasta maasta. Hän sanoi:\n\n-- Kivi on kaikkialla kovaa.\n\nHänessä oli pohjalla epäilevää ja ivallista fatalismia. Hän oli tuota\nrotua, joka on hyvin vähän tai ei ensinkään uskonnollista, jolla on\nhyvin vähän älyllistä elämisen perustaa ja joka on kuitenkin tavattoman\nelinvoimaista, -- tuota ranskalaista työteliästä ja apaattista,\ntyytymätöntä ja nöyrää maalaiskansaa, joka ei suurestikaan rakasta\nelämää, mutta on siinä kuitenkin lujasti kiinni, eikä tarvitse\nkeinotekoista rohkaisua säilyttääkseen rohkeutensa.\n\nChristophe, joka ei vielä ollut tullut sitä tuntemaan, hämmästyi\nhavaitessaan, millä välinpitämättömyydellä tämä yksinkertainen tyttö\nsuhtautui kaikkeen uskoon; hän ihaili hänen kiintymystään elämään\nvailla nautintoa ja vailla päämäärää ja ennen kaikkea hänen lujaa\nmoraalista katsantokantaansa, joka ei nojautunut mihinkään. Hän\nei ollut siihen saakka nähnyt ranskalaista rahvasta muuten kuin\nnaturalististen romaanien ja nykyaikaisten pienten kirjailijain\nteoriojen välityksellä, kirjailijain, jotka päinvastoin kuin\nidylli-vuosisatojen ja vallankumouksen kirjailijat, mielellään\nesittivät luonnonihmisen paheellisena eläimenä, tehdäkseen siten\nomat paheensa oikeutetuiksi... Hän hämmästyi havaitessaan Sidonie'n\ntinkimättömän kunniallisuuden. Se ei ollut hänessä moraalia; se\noli vaistoa ja ylpeyttä. Hänessä oli jonkinlaista aristokraattista\nylpeyttä. On typerää luulla, että kansa on sama kuin alhaiso. Kansassa\non myös ylimyksiä, samoin kuin porvaristossa on alhaisosieluja.\nYlimyksiä ovat ne, joilla on puhtaammat vaistot, ehkä puhtaampi veri\nkuin muilla, ja jotka ovat tietoisia omasta itsestään ja ylpeitä\nsiitä, etteivät sorru. He ovat vähemmistönä, mutta tiedetään,\nettä he syrjään sysättyinäkin ovat ensimäisiä; ja heidän pelkkä\nläsnäolonsa hillitsee muita. Toiset ovat pakotettuja pitämään heitä\nesikuvinaan tai ainakin näyttämään siltä, kuin niin tekisivät.\nJokainen maakunta, jokainen kylä, jokainen ihmisten yhtymä on jossain\nmäärin sen ylimysten kaltainen; ja sen mukaan, millaisia he ovat, on\nmielipide toisaalla äärimmäisen ankara, toisaalla höltynyt. Enemmistön\nanarkistinen tulvinta yli äyräittensä nykyään ei lainkaan muuta tämän\nmykän vähemmistön sisäistä auktoriteettia. Vaarallisempaa niille\non, että ne irtautuvat kotoisesta maaperästä ja hajaantuvat kauas\nsuuriin kaupunkeihin. Mutta myöskin siten, hävinneinä vieraisiin\nympäristöihin, eristettyinä toisistaan, pysyvät hyvän rodun yksilöt\njärkähtämättöminä, sekaantumatta ympäristöönsä. -- Sidonie ei tiennyt\njuuri mitään kaikesta siitä, mitä Christophe oli Pariisissa nähnyt,\neikä halunnutkaan tietää. Sanomalehtien tunteilevat, siivottomat\nkertomukset eivät vaikuttaneet häneen enempää kuin poliittiset uutiset.\nHän ei edes tiennyt, että Pariisissa oli työväenopistoja; ja jos hän\nolisi tiennytkin, on luultavaa, ettei hän olisi piitannut niistä sen\nenempää kuin saarnoistakaan. Hän teki työtänsä, ajatteli ajatuksiansa;\nhän ei antanut toisten ajatusten häiritä itseään. Christophe kiitteli\nhäntä sen johdosta.\n\n-- Mitäpä merkillistä siinä on? sanoi Sidonie. Minä olen samanlainen\nkuin kaikki muutkin. Ettekö sitten ole nähnyt ranskalaisia?\n\n-- Olen asunut kokonaisen vuoden heidän keskuudessaan, sanoi\nChristophe; enkä ole tavannut ainoatakaan, joka olisi näyttänyt\najattelevan muuta kuin huvittelua tai huvittelijoiden apinoimista.\n\n-- Niin, te olette nähnyt ainoastaan rikkaita, sanoi Sidonie. Rikkaat\novat kaikkialla samanlaisia. Ette ole nähnyt vielä mitään.\n\n-- Kyllä! sanoi Christophe. Minä alan nähdä.\n\nHän näki ensi vilauksen siitä ranskalaisesta kansasta, josta saa sen\nvaikutelman, että se kestää iäti, joka on ruumiillisesti yhtä maansa\nkanssa, joka on nähnyt, samoin kuin se, niin monien valloittajarotujen,\nniin monien päivänsankarien tulevan ja menevän, ja joka ei koskaan\nhäviä.\n\n\n\n\nHän oli jo paremmissa voimissa ja alkoi olla ylhäällä.\n\nEnsimäkien seikka, joka häntä huolestutti, oli niiden menojen takaisin\nmaksaminen, joita Sidonie'lla oli ollut hänen sairautensa takia. Kun\nhän ei voinut juosta ympäri Pariisia työn haussa, täytyi hänen taipua\nkirjoittamaan Hechtille: hän pyysi tätä hyväntahtoisesti lähettämään\nhänelle etukäteen rahaa seuraavaa työtä vastaan. Hecht, jossa oli\nomituinen sekoitus välinpitämättömyyttä ja hyväntahtoisuutta, antoi\nhänen odottaa puolisen kuukautta vastausta, -- puolisen kuukautta,\njonka aikana Christophe kärsi hirveästi ja melkein kieltäytyi\nkoskemasta ruokaan, jota Sidonie hänelle kantoi. Hän ei ottanut vastaan\nkuin vähän maitoa ja leipää, joita Sidonie hänelle väkisin antoi, ja\nsitte hän soimasi itseään, koska hän ei ollut itse sitä ansainnut.\nVihdoin hän sai Hechtiltä pyytämänsä summan, mutta ainoatakaan sanaa\nei tullut sen mukana. Eikä Hecht ainoatakaan kertaa niiden kuukausien\naikana, jotka Christophe oli sairaana, koettanut tiedustaa hänen\nvointiaan. Hänellä oli kyky tehdä hyvää herättämättä myötätuntoa. Ja\noikeastaan tehdessään hyvää ei hän ollut myötätuntoinen.\n\nSidonie saapui hetkiseksi iltapäivisin ja iltaisin. Hän valmisti\nChristophe'ille ruokaa. Hän ei pitänyt mitään touhua, hän teki\ntehtävänsä hillitysti; ja huomatessaan, että Christophe'in\nliinavaatteet olivat huonossa kunnossa, otti hän sanaakaan virkkamatta\nne mukaansa korjatakseen ne. Heidän välinsä olivat huomaamatta\nmuodostuneet ystävällisemmiksi. Christophe puhui paljon vanhasta\näidistään. Sidonie tuli liikutetuksi; hän asettui yksinäisen, kaukana\nolevan Louisan asemaan; ja hän osoitti Christophe'ille äidillistä\nhellyyttä. Christophe'kin koetti keskustellessaan hänen kanssaan kaikin\nvoimin unohtaa perhehellyyden kaipuunsa, josta kärsii sitäkin enemmän,\nkun on heikkona ja sairaana. Hän tunsi Sidonie'n keralla olevansa\nlähempänä Louisaa kuin kenenkään muun keralla. Hän uskoi hänelle joskus\njoitakin taiteellisia huoliaan. Sidonie säälitteli häntä lempeästi,\nsuhtautuen kuitenkin hieman iroonisesti näihin älyllisiin suruihin.\nSekin muistutti hänen äitiään ja tuntui hyvältä.\n\nHän koetti kiihoittaa Sidonie'ta ilmaisemaan salaisuuksiaan; mutta\ntämä oli paljoa suljetumpi kuin hän. Hän kysyi Sidonie'ltä leikillään,\naikoiko hän mennä naimisiin. Tämä vastasi tavalliseen alistuvaan,\nleikkisään tapaansa, että \"se ei ollut sallittua palvelijalle: se\nmutkistuttaisi asiat liiaksi. Ja sitte piti valinnan onnistua hyvin,\neikä se ollut suinkaan helppo asia. Miehet ovat suuria lurjuksia. He\npitävät teerenpeliään, kun toisella on rahaa; he ahmivat rahat ja\nlähtevät jättäen puille paljaille. Hän oli nähnyt liiaksi sellaisia\nesimerkkejä ympärillään. Häntä ei houkutellut sellainen kohtalo.\" --\nHän ei sanonut, että hän oli ollut menemäisillään naimisiin: hänen\n\"tulevansa\" oli hänet jättänyt huomattuaan, että hän antoi kaikki\nansaitsemansa rahat omaisilleen. -- Christophe näki hänen leikkivän\näidillisesti erään samassa talossa asuvan perheen lasten kanssa. Kun\nhän tapasi ne yksinään portaassa, saattoi hän intohimoisesti syleillä\nniitä. Christophe kuvitteli hänet jonkun sijalle niistä naisista, jotka\nhän tunsi: hän ei ollut mikään tyhmä, hän ei ollut sen rumempi kuin\nmuutkaan;, hänen mielestään hän olisi sopinut heidän sijalleen paremmin\nkuin he. Niin suuri elinvoima haudattuna, ilman että kukaan siitä\nvalitti! Ja toisaalla kaikki nuo kuolleet eläjät, jotka täyttävät maan\nja jotka valtaavat toisten onnen ja oikeuden aurinkoon!...\n\nChristophe ei epäillyt mitään. Hän oli erittäin ystävällinen, liian\nystävällinen hänelle; hän antoi hyväillä itseään niinkuin suuri lapsi.\n\nEräinä päivinä näytti Sidonie alakuloiselta; mutta Christophe arveli\nsen johtuvan työstä. Kerran hän kesken puhetta äkkiä nousi ja jätti\nChristophe'in sillä tekosyyllä, että hänellä oli työtä. Vihdoin hän\nerään päivän jälkeen, jolloin Christophe oli osoittanut hänelle\ntavallista suurempaa luottamusta, keskeytti käyntinsä muutamiksi\npäiviksi; ja kun hän tuli jälleen, oli hänen puheensa väkinäistä.\nChristophe kysyi itseltään, millä hän olisi häntä loukannut. Hän kysyi\nsitä myös Sidonie'ltä. Tämä vastasi vilkkaasti, ettei hän ollut häntä\nmillään loukannut; mutta hän etääntyi hänestä yhä. Jonkun päivän\npäästä hän ilmoitti Christophe'ille, että hän muutti: hän oli jättänyt\npaikkansa ja lähti talosta. Kylmin ja kankean juhlallisin lausein\nkiitti hän Christophe'ia siitä hyvyydestä, jota tämä oli hänelle\nosoittanut, toivotti terveyttä hänelle ja hänen äidilleen ja sanoi\nhänelle hyvästit. Christophe hämmästyi niin tästä äkillisestä lähdöstä,\nettei tiennyt mitä sanoa; hän koetti saada selville mistä syystä\nSidonie muutti: tämä vastasi vältellen. Christophe kysyi minne hän\nmuutti: hän vältti vastausta, ja katkaistakseen lyhyeen kysymykset hän\nlähti. Kynnyksellä Christophe ojensi hänelle kättä; hän puristi sitä\nvoimakkaasti; mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään; ja loppuun\nsaakka hän säilytti jäykän ja kylmän ilmeensä. Hän lähti.\n\nChristophe ei koskaan ymmärtänyt miksi.\n\n\n\n\nTalvea kesti loppumattomiin, kosteata, sumuista, lokaista talvea.\nPitkiä viikkoja vailla aurinkoa. Vaikka Christophe'in vointi olikin\njo parempi, ei hän vielä ollut terve. Hänellä oli yhä kipeä kohta\noikeassa keuhkossa, hitaasti arpeutuva vika, ja ankaria yskänpuuskia,\njotka estivät häntä öisin saamasta unta. Lääkäri oli kieltänyt häntä\nmenemästä ulos. Hän olisi yhtä hyvin voinut määrätä hänet matkustamaan\nRivieralle tai Kanaria-saarille. Täytyihän hänen mennä ulos! Jollei hän\nolisi mennyt noutamaan ateriaansa, ei ateria totisesti olisi itsestään\ntullut hänen luokseen. -- Hänelle määrättiin myöskin lääkkeitä, joita\nhänellä ei ollut varaa maksaa. Hän ei enää kysynytkään lääkäreiltä\nneuvoa: se oli vain rahan hukkaa; ja lisäksi tuntui hänestä aina\nilkeältä käydä heidän luonaan; he eivät voineet ymmärtää toisiaan: he\nolivat kaksi aivan vastakkaista maailmaa. He osoittivat iroonista ja\nhieman ylenkatseellista sääliä tuota köyhää taiteilijaraukkaa kohtaan,\njoka luuli itsessään olevan kokonaisen maailman ja jonka elämän virta\nlakaisi pois aivankuin jonkun oljenkorren. Häntä nöyryytti se, että\nnämä miehet tarkastelivat, tunnustelivat ja kääntelivät häntä. Häntä\nhävetti sairas ruumiinsa. Hän ajatteli:\n\n-- Miten tyytyväinen olisin, jos se kuolisi!\n\nHuolimatta yksinäisyydestä, sairaudesta, kurjuudesta, niin monesta\nkärsimyksen aiheesta, alistui Christophe kärsivällisesti kohtaloonsa.\nHän ei ollut koskaan ollut niin kärsivällinen. Hän ihmetteli sitä\nitsekin. Sairaus on toisinaan hyvää tekevä. Murtaessaan ruumiinvoimat\nse vapauttaa sielun; se puhdistaa sen: pakollisen toimettomuuden öinä\nja päivinä heräävät ne ajatukset, jotka pelkäävät liian räikeätä valoa\nja jotka terveyden aurinko polttaa. Ken ei koskaan ole ollut sairaana,\nei vielä täysin tunne itseään.\n\nSairaus oli tehnyt Christophe'in ihmeellisen levolliseksi. Se oli\nriistänyt hänen olennostaan kaiken karkeamman. Hän tunsi hienontuneilla\nvaistoillaan sen salaperäisten voimien maailman, joka on meissä\nkaikissa ja jota elämän telme estää meitä kuulemasta. Siitä lähtien,\nkun hän kuumesairaana oli kulkenut Louvre'issa, jolloin pienimmätkin\nmuistot olivat syöpyneet hänen mieleensä, eli hän Rembrandtin taulun\ntapaisessa lämpimässä, syvässä ja lempeässä ilmapiirissä. Hänkin tunsi\nsielussaan näkymättömän auringon maagillisen heijastuksen. Ja vaikka\nhän ei enää uskonutkaan, tiesi hän, ettei hän ollut yksin: joku Jumala\npiti häntä kädestä ja kuljetti häntä sinne, minne hänen tuli mennä. Hän\nluotti häneen aivankuin pieni lapsi.\n\nEnsi kerran moneen vuoteen hän oli pakotettu lepäämään. Toipumista\nseuraava väsymyskin oli hänelle lepoa sen tavattoman henkisen\njännityksen jälkeen, jossa hän oli ollut sairauden edellä ja joka\nhäntä yhä vieläkin uuvutti. Christophe, joka useampien kuukausien\naikana oli jäykistynyt alituisen levottomuuden tilassa, tunsi katseensa\nkiinteyden vähitellen höltyvän. Hän oli silti yhtä voimakas, mutta hän\noli inhimillisempi. Neron valtava, mutta hieman kummallinen elämä oli\nsiirtynyt taka-alalle; hän huomasi olevansa samanlainen ihminen kuin\nmuutkin; hänestä oli hävinnyt kaikki hengen fanaattisuus ja kaikki\nse, mikä toiminnassa on kovaa ja säälimätöntä. Hän ei enää vihannut\nketään; hän ei enää ajatellut harmistuttavia asioita tai sivuutti hän\nne vain olkapäitten kohautuksella; hän ajatteli vähemmän omia vaivojaan\nja enemmän toisten vaivoja. Siitä lähtien, kun Sidonie oli johtanut\nhänen mieleensä niiden vaatimattomien sielujen hiljaisen kärsimyksen,\njotka valittamatta taistelivat kaikkialla maan päällä, unohti hän\nitsensä niiden vuoksi. Hän ei tavallisesti ollut tunteileva, mutta\nnyt hän sai tuon mystillisen hellyyden puuskia, joka on heikkouden ja\nsairauden kukka. Nojatessaan illalla ikkunaansa korkealla pihan yllä,\nkuunnellen yön salaperäisiä ääniä,... naapuritalosta kuuluvaa laulua,\njoka etäältä tuntui liikuttavammalta, jonkun pienen tytön naivia\nMozart-rimputusta,... hän ajatteli:\n\n-- Kaikki te, joita rakastan ja joita en tunne! Te, joita elämä ei\nvielä ole surkastuttanut, jotka uneksitte suurista asioista, jotka te\ntiedätte mahdottomiksi, ja jotka taistelette vihamielistä maailmaa\nvastaan, -- tahdon, että saavuttaisitte onnen -- on niin hyvä olla\nonnellinen!... Oi ystäväni, tiedän että olette lähellä, ja minä ojennan\nteille käteni... Meidän välillämme on muuri. Kivi kiveltä minä sen\nkulutan pois, mutta minä kulutan samalla myös itseni. Kohtaammeko me\nmilloinkaan? Ehdinkö luoksenne, ennenkuin välillemme kohoaa toinen\nmuuri: kuolema?... -- Mitäpä merkitsee se, että saan olla koko elämäni\nyksin, kunhan vain teen työtä teidän hyväksenne, kunhan teen teille\nhyvää, ja kunhan te rakastatte minua vähän, myöhemmin, kuolemani\njälkeen!...\n\nNiin joi toipuva Christophe noiden kahden hyvän imettäjän rintoja:\n_\"Liebe und Noth\"_ (Rakkaus ja kurjuus).\n\n\n\n\nKun hänen tahtonsa näin oli lauennut jännityksestään, hän tunsi\ntarvetta lähestyä muita. Ja vaikka hän vielä oli varsin heikko,\nja vaikka ei ollutkaan järkevää, läksi hän ulos aikaiseen aamulla\nsiihen aikaan, jolloin kadut olivat tulvillaan kansaa, joka vaelsi\nkaukaisiin työpaikkoihinsa, tai iltaisin silloin, kun he palasivat.\nHän tahtoi sukeltautua inhimillisen myötätunnon virkistävään kylpyyn.\nHän ei kylläkään puhunut kenenkään kanssa. Hän ei edes pyrkinytkään\npuheisiin. Hän tyytyi katselemaan heidän kulkuaan, vaistoamaan heitä\nja rakastamaan heitä. Hän tarkasteli sydämellisellä säälillä noita\nkiirehtiviä työmiehiä, joita jo edeltäpäin näytti painavan työpäivän\nuuvutus, -- noiden nuorten miesten ja nuorten tyttöjen kasvoja,\njoiden hipiä oli kalpea, joiden ilme oli terävä, ja joilla väreili\nomituinen hymy, -- noita läpikuultavia, liikkuvia kasvoja, joiden\nalla näki himojen, huolien ja vaihtelevan ironian virtojen vierivän\nohi, -- tuota suurkaupungin järkevää, liiankin järkevää ja hieman\nsairaalloista kansaa. Kaikilla oli kiire; miehet lukivat kulkiessaan\nsanomalehteä, naiset pureskelivat vehnästä. Christophe olisi mielellään\nantanut kuukauden elämästään, jotta pörröinen, vaaleaverinen tyttö,\njonka kasvojenpiirteet vielä olivat uniset ja joka juuri kiirehti\nhänen ohitsensa astellen lyhyin, hermostunein, kuivin askelin kuin\nvuohi, olisi saanut nukkua tunnin tai pari lisää. Oh! hän ei olisi\nsuinkaan pannut vastaan, jos Christophe olisi tehnyt hänelle sellaisen\ntarjouksen! Hän olisi tahtonut herättää kaikki ne rikkaat, joutilaat\nnaiset, jotka tähän aikaan nukkuivat ilmanpitävästi suljetuissa\nhuoneustoissaan ja ikävystyneinä nauttivat hyvinvoinnistaan, ja asettaa\nheidän sijalleen, heidän vuoteisiinsa, heidän mukavaan elämäänsä\nnämä pienet, hehkuvat, väsyneet ruumiit, nämä sielut, jotka eivät\nolleet blaseerattuja eivätkä liioin rikkaita, mutta pirteitä ja\nelämänjanoisia. Hänen sydämensä oli täynnä säälittelyä heitä kohtaan;\nhän hymyili noille vilkkaille ja väsähtäneille kasvoille, joissa\noli koiruutta ja viattomuutta, julkeata ja naivia nautinnonhalua ja\npohjalla kelpo pieni sielu, vilpitön ja työteliäs. Hän ei pahastunut,\nvaikka jotkut heistä nauroivat hänelle vasten silmiä tai tönäisivät\ntoisiaan kylkeen osoittaen tuota suurta poikaa, jonka silmät hehkuivat.\n\nHän kuljeskeli myös rantakaduilla ja uneksi. Se oli hänen\nmielikävelyään. Se viihdytti hieman tuon suuren virran kaipausta,\njoka oli tuudittanut hänen lapsuuttaan. Ah! se ei ollut suinkaan\n_Vater Rhein_. Siinä ei ollut sen valtavata voimaa, ei sen avaroita\nnäköaloja, sen laajoja lakeuksia, joilla ajatus leijaa ja joihin se\nhäipyy. Harmaasilmäinen virta, hieno- ja tarkkapiirteiset rannat\nkalpeanvehreässä puvussa, rannat, joissa oli suloa ja notkeutta, jotka\nhenkevän välinpitämättöminä kaareilivat synkän ja komean kaupungin\nkeskellä; sillat olivat sen rannerenkaita, muistomerkit sen koristeita\nja se hymyili kauneudestaan tietoisena ikäänkuin kaunis, vetelehtivä\ntyttö... Pariisin oivallinen valo. Se oli ensimäinen, jota Christophe\noli tässä kaupungissa ihaillut; vähitellen se muutti hänen sydämensä,\nilman että hän sitä itsekään huomasi. Se oli hänestä Pariisin\nkauneinta musiikkia, sen ainoata musiikkia. Hän vietti tuntikausia\niltaisin rantakaduilla tai vanhan Ranskan puistoissa, nauttien päivän\nharmonioista, jotka verhosivat suuret puut sinipunervaan utuun\nja ympäröivät muistopatsaat, harmaat maljakot ja kuninkaallisten\nmuistomerkkien ruostuneet kivimassat, jotka olivat imeneet itseensä\nvuosisatojen valon, -- tuo autereinen ilmapiiri, joka syntyi hienoista\nauringonsäteistä ja maidonvalkeasta udusta ja jonka hopeahohteisessa\nvihmassa kansakunnan hymyilevä henki leijaa.\n\nEräänä iltana hän seisoi lähellä Saint-Michel-siltaa nojaten\naitaukseen ja katsellen alas veteen; samalla hän selaili joutessaan\nerään kaupustelijan kirjoja, joita oli levällään kivikaiteella. Hän\navasi sattumalta erään Michelet'n teoksen. Hän oli jo ennen lukenut\nmuutaman sivun jostakin tämän historioitsijan teoksesta, eikä häntä\nollut suurestikaan miellyttänyt hänen ranskalainen sanakoreilunsa,\nhänen kykynsä päihtyä sanoista ja järkyttävä esityksensä. Mutta tänä\niltana tempasi kirja hänet mukaansa heti ensi lauseista: se käsitteli\nJeanne d'Arc'in tuomitsemista. Hän tunsi Schillerin välityksellä\nOrleansin neitsyen; mutta näihin saakka oli tämä ollut hänelle vain\nromaanisankaritar, jolle suuri runoilija oli antanut kuvitellun elämän.\nÄkkiä selvisi hänelle todellisuus, ja se valtasi hänet. Hän luki, luki,\nja hänen sydäntään kouristi ylevän kertomuksen traagillinen kauheus;\nja kun hän ehti siihen kohtaan, jossa Jeanne saa tietää, että häntä\nodottaa illalla kuolema, ja hän lysähtää kauhusta aivan tajuttomaksi,\nalkoivat hänen kätensä vapista, hänen silmänsä kyyneltyivät ja hänen\ntäytyi keskeyttää. Sairaus oli heikontanut hänet: hän oli tullut\nnaurettavan tunteelliseksi, mikä häntä itseäänkin harmitti. -- Kun hän\naikoi jatkaa lukemista, oli jo myöhä, ja kaupustelija oli sulkemassa\nlaatikoltaan. Hän päätti ostaa kirjan; hän kaivoi taskujaan: hänellä\noli vain kolmekymmentä centimeä. Hän oli usein näin vähissä rahoissa,\nmutta se ei häntä huolestuttanut. Hän oli juuri ostanut ruokaa, ja\nseuraavana päivänä toivoi hän saavansa Hechtiltä vähän rahaa eräästä\nmusiikkikopiosta. Mutta odottaa seuraavaan päivään, se oli kovaa! Miksi\nolikaan hän äsken tuhlannut ruokaan sen vähän mitä hänellä oli? Ah!\njospa hän olisi voinut tarjota kirjankaupustelijalle maksuksi leivän ja\nmakkaran, jotka hänellä olivat taskussaan!\n\nAikaisin seuraavana aamuna hän lähti Hechtin luo noutamaan rahaa; mutta\nkulkiessaan sillan ohi, joka kantaa sodan arkkienkelin -- Jeanne'in\n\"taivaallisen veljen\" -- nimeä, ei hänellä ollutkaan rohkeutta jatkaa\nmatkaa. Hän pysähtyi ja etsi tuon arvokkaan kirjan kaupustelijan\nlaatikosta; hän luki sen lävitse, hän vietti lähes kaksi tuntia\nsen ääressä; Hechtin kohtausaika meni ohitse; ja tavatakseen häntä\nmyöhemmin sai hän kuluttaa melkein koko päivänsä. Vihdoin onnistui hän\nsaamaan uuden työmääräyksen ja maksun. Hän juoksi heti ostamaan kirjan,\nvaikka hän oli jo lukenut sen lävitse. Hän pelkäsi, että joku toinen\nostaja olisi sen vienyt. Vahinko ei suinkaan olisi ollut suuri: hän\nolisi helposti voinut saada toisen kappaleen; mutta hän ei tiennyt,\noliko kirja harvinainen vai ei, ja hän halusi muuten juuri saman\nkappaleen, sen eikä muuta. Ne, jotka rakastavat kirjoja, ovat kernaasti\nfetishin palvelijoita. Ne lehdet, vaikkapa ne olisivat likaisia ja\ntahraisiakin, joista unelmat ovat lähtöisin, ovat heille pyhiä.\n\nChristoph e luki uudelleen kotona yön hiljaisuudessa Jeanne d'Arc'in\nkärsimyksen historian; eikä mikään inhimillinen arvokkuuden vaatimus\nenää estänyt häntä päästämästä tunteitaan valloilleen. Hän tunsi\nhellyyttä, sääliä ja ääretöntä tuskaa ajatellessaan tuota pientä\npaimenetarraukkaa karkeissa, punaisissa talonpoikaisvaatteissaan.\nHän oli kookas, arka, lempeä-ääninen, ja hän uneksi kuullessaan\nkirkonkellojen soivan, -- hän rakasti niitä samoin kuin Christophe'kin.\nHänen hymyilynsä oli kaunista, täynnä hienoutta ja hyvyyttä, hänen\nkyyneleensä olivat aina valmiit vuotamaan, -- rakkauden kyyneleet,\nsäälin kyyneleet, heikkouden kyyneleet, sillä hän oli samalla\nmiehekkään rohkea ja täysin naisellinen, puhdas, urhoollinen tyttö,\njoka kesytti rosvoarmeijan villiyden ja rauhallisesti pelottomalla\nterveellä järjellään, naisellisella teräväjärkisyydellään ja lempeällä\nitsepintaisuudellaan teki kuukausien aikana yksinään ja kaikkien\nhylkäämänä tyhjäksi kirkon ja lain kätyrien uhkan ja tekopyhät\njuonet, noiden susien ja kettujen, jotka veristävin silmin ja verisin\nraateluhampain kiertelivät hänen ympärillään.\n\nEniten liikutti Christophe'ia hänen hyvyytensä, hänen sydämensä\nhellyys: -- hän itki voittojen jälkeen, hän itki kuolleita vihollisia,\nitki niitä, jotka olivat häntä herjanneet, lohduttaen heitä kun he\nolivat haavoittuneita, tukien heitä kuoleman hetkellä. Hän ei ollut\nlainkaan katkera niille, jotka hänet luovuttivat viholliselle, eikä\nedes pyövelillekään kun liekit kohosivat häntä kohden; hän ei ajatellut\nitseään, hän ajatteli vain munkkia, joka valmisti hänet kuolemaan\nja jonka hän pakotti poistumaan. Hän säilyi \"lempeänä kamppailuista\nkatkerimmassa, hyvänä pahojen keskellä, rauhaa rakastavana itse\nsodassakin. Hän toi tuulahduksen Herran henkeä sotaan, tähän pirun\nriemujuhlaan\".\n\nJa Christophe ajatteli tarkastaessaan itseään:\n\n-- Minä en ole säilyttänyt Herran henkeä itsessäni.\n\nHän luki uudelleen Jeanne'in evankelistan kauniit sanat:\n\n\"Olla hyvä, pysyä hyvänä keskellä ihmisten harjoittamaa vääryyttä ja\nkohtalon kovuutta... Säilyä lempeänä ja hyväsydämisenä keskellä kaikkia\nkatkeria riitoja, kestää kaikki kokemukset antamatta niiden kajota\ntähän sisäiseen aarteeseen...\"\n\nJa hän toisti:\n\n-- Olen tehnyt syntiä. En ole ollut hyvä. Minulta on puuttunut\nhyväntahtoisuutta. Olen ollut liian ankara. -- Suokaa minulle anteeksi!\nÄlkää luulko, että olen teidän vihollisenne, te, joita vastaan\ntaistelen! Tahtoisin tehdä teille hyvää, teillekin... Mutta täytyyhän\nteitä estää tekemästä pahaa...\n\nJa kun hän ei ollut mikään pyhimys, heräsi hänessä viha heti kun hän\najatteli heitä. Kaikkein vähimmin saattoi hän antaa heille anteeksi\nsitä, että nähdessään heidät, ollessaan pakotettu katselemaan Ranskaa\nheidän kauttansa, oli mahdotonta kuvitella, että sellainen puhtauden\nja sankarirunouden kukka oli milloinkaan saattanut puhjeta tästä\nmaaperästä. Ja niin oli kuitenkin laita. Kuka saattoi sanoa, eikö\nsellaista voisi tapahtua toisenkin kerran? Nykyinen Ranska ei voinut\nolla huonompi Kaarle VII:n Ranskaa, tuota siveetöntä kansakuntaa,\njosta syntyi Orleansin neitsyt. Nyt oli temppeli autiona, hävitettynä,\npuoleksi raunioina. Mitäpä siitä! Kerran oli siellä Jumala puhunut.\n\nSen rakkauden tähden, jota Christophe tunsi Ranskaa kohtaan, etsi hän\nranskalaista, jota voisi rakastaa.\n\n\n\n\nOltiin maaliskuun loppupuolella. Useaan kuukauteen ei Christophe\nollut puhunut kenenkään kanssa, ei saanut ainoatakaan kirjettä,\nlukuunottamatta joitakuita sanoja vanhalta äidiltään, joka ei tiennyt,\nettä hän oli sairaana, ja joka ei hänelle ilmoittanut, että hän\nitsekin oli sairas. Hänen suhteensa ulkomaailmaan supistuivat hänen\nkäynteihinsä musiikkiliikkeessä noutamassa tai viemässä töitä. Hän kävi\nsiellä niihin aikoihin, jolloin hän tiesi, että Hecht oli poissa; --\nhän ei halunnut tavata häntä. Se oli turhaa varovaisuutta: sillä sen\nainoan kerran, jolloin hän oli kohdannut Hechtin, oli tämä sanonut\nhänelle vain muutaman välinpitämättömän sanan, kysyen hänen vointiaan.\n\nHän oli siis suljettuna hiljaisuuden vankilaan, kun hän eräänä aamuna\nsai rva Roussin'iltä kutsun musikaaliseen illanviettoon: erään tunnetun\nkvartetin piti siellä esiintyä. Kirje oli sangen herttainen, ja Roussin\noli siihen lisännyt jonkun ystävällisen rivin. Hän ei ollut suinkaan\nylpeä väliensä rikkoutumisesta Christophe'in kanssa. Hän oli siitä\nsitäkin vähemmän ylpeä sen jälkeen, kun hän oli katkaissut välinsä\nlaulajattareensa ja tuomitsi häntä armottomasti. Hän oli hyväluontoinen\nmies; hän ei koskaan kantanut kaunaa niitä kohtaan, joita hän oli\nvahingoittanut. Hänestä olisi tuntunut naurettavalta, jos hänen uhrinsa\nolisivat olleet häntä arkatuntoisempia. Ja kun hänellä oli onni tavata\nheitä, ei hän epäröinnyt ojentaa heille kättään.\n\nEnsi töikseen Christophe kohautti olkapäitään ja vannoi, ettei mene.\nMutta sitä mukaa kuin konserttipäivä läheni, väheni hänen varmuutensa.\nHän tunsi aivan tukahtuvansa, kun ei kuullut ainoatakaan ihmisääntä\nja varsinkaan säveleitä. Kuitenkin hän yhä uudelleen vakuutti, ettei\nastuisi jalkaansa noiden ihmisten suojiin. Mutta kun tuli määrä-ilta,\nmeni hän sinne sittenkin, häpeissään heikkoudestaan.\n\nHän katuikin heti kauppojaan. Tuskin oli hän tullut tähän poliitikkojen\nja keikarien seuraan, kun hänet valtasi voimakkaampi vastenmielisyys\nheitä kohtaan kuin milloinkaan ennen: sillä näinä yksinäisinä\nkuukausina oli tämä eläinnäyttely tullut hänelle aivan vieraaksi.\nOli mahdotonta kuunnella musiikkia täällä: se oli taiteen häpäisyä.\nChristophe päätti lähteä heti ensimäisen kappaleen jälkeen.\n\nHän silmäili tätä vastenmielisten kasvojen ja vartaloiden piiriä.\nHän kohtasi salin vastaisessa päässä silmät, jotka katselivat häntä\nja heti kääntyivät pois. Niissä oli omituista vilpittömyyttä, joka\nherätti hänen huomiotaan näiden blaseerattujen katseiden keskellä. Ne\nolivat kainot, mutta kirkkaat ja varmat silmät, tuollaiset ranskalaiset\nsiimat, jotka kerta kiinnyttyään teihin katsovat teitä ehdottomasti\ntosissaan, jotka eivät salaa mitään ja joilta ei ehkä mikään teissä jää\nsalaan. Hän tunsi nuo silmät. Mutta hän ei tuntenut kasvoja, joita ne\nvalaisivat. Ne olivat nuoren, kaksikymmen-, kaksikymmenviisi-vuotiaan,\npienikokoisen miehen. Hän oli hieman kumarainen, parraton ja heikon\nja kärsivän näköinen. Hänellä oli kastanjanruskea tukka, hänen\nkasvojenpiirteensä olivat säännöttömät ja hienot, niissä oli jotakin\nepäsymmetristä, joka teki ilmeen, jollei juuri levottomaksi, niin\nainakin hieman häirityksi; siinä oli oma viehätyksensä ja se näytti\nolevan ristiriidassa silmien rauhallisuuden kanssa. Hän seisoi eräässä\noviaukossa, eikä kukaan kiinnittänyt häneen huomiota. Christophe\nkatsahti häneen uudelleen; ja taas hän kohtasi samat silmät, jotka\nkääntyivät arkoina ja herttaisen saamattomina pois; ja joka kerta\nChristophe \"tunsi jälleen\" hänet: hänellä oli se tunne, että hän oli jo\nnähnyt ne joissakin toisissa kasvoissa. Voimatta tapansa mukaan salata\ntuntemuksiaan, suuntasi Christophe askeleensa tuota nuorta miestä\nkohden. Mutta lähestyessään häntä, hän mietti mitä voisi hänelle sanoa.\nHän pysähtyi epätietoisena katsellen oikealle ja vasemmalle, aivankuin\nolisi astellut sattumalta. Toista ei vedetty nenästä, ja hän arvasi,\nettä Christophe oli tulossa hänen luokseen; hän kävi niin araksi,\najatellessaan joutuvansa keskusteluun Christophe'in kanssa, että\naikoi pujahtaa viereiseen huoneeseen; mutta kömpelyys naulitsi hänet\npaikalleen. Niin joutuivat he vastatusten. Kului hetkinen, ennenkuin\nheidän onnistui keksiä puheenaihetta. Tämän kestäessä luuli kumpikin\nheistä näyttävänsä naurettavalta toisen silmissä. Vihdoin Christophe\nkatsoi nuorta miestä suoraan silmiin ja sanoi ilman muuta johdantoa\näreällä äänellä:\n\n-- Te ette ole pariisilainen?\n\nTämän odottamattoman kysymyksen kuullessaan hymyili nuori mies, vaikka\nolikin hämillään, ja vastasi: -- En.\n\nHänen heikko ja hillityn sointuva äänensä muistutti haurasta säveltä.\n\n-- Niinpä arvelin, sanoi Christophe, ja nähdessään hänen käyvän hieman\nhämilleen tästä merkillisestä huomautuksesta, lisäsi hän:\n\n-- Se ei ole mikään moite.\n\nMutta toinen kävi yhä enemmän hämilleen.\n\nSyntyi jälleen hiljaisuus. Nuori mies teki ponnistuksia puhuakseen;\nhänen huulensa vapisivat; huomasi, että hänellä oli lause huulillaan,\nmutta hän ei saanut sitä lausutuksi. Christophe tutki uteliaana\nnoita liikkuvia kasvoja, joiden läpikuultavan ihon alla näkyi pientä\nvärähtelyä; hän ei näyttänyt olevan samaa olemusta kuin ne, jotka\nhäntä salongissa ympäröivät, nuo täyteläiset kasvot, nuo raskaat päät,\njotka eivät olleet muuta kuin kaulan jatkoa, vain osa ruumista. Näiden\nkasvojen pinnalla asusti sielu; jokaisessa lihan hiukkasessa oli\nmoraalista elämää.\n\nHän ei saanut mitään sanotuksi. Christophe jatkoi hyväntahtoisesti:\n\n-- Mitä te teette täällä näiden olentojen keskellä?\n\nHän puhui kovalla äänellä ja tuolla omituisella vapaudella, joka\nsuututti kaikkia. Hämillään oleva nuori mies ei voinut olla\nkatsahtamatta ympärilleen nähdäkseen kuunneltiinko heitä; tämä liike ei\nmiellyttänyt Christophe'ia. Ja sensijaan, että olisi vastannut, kysyi\nhän avuttoman kohteliaasti:\n\n-- Entä te?\n\nChristophe nauroi hieman kömpelöä nauruaan:\n\n-- Niin. Ja minä? sanoi hän hyvätuulisena. Nuori mies sanoi äkkiä\npäättävästi ahtaalla äänellä:\n\n-- Miten ihailenkaan teidän musiikkianne!\n\nSitte hän keskeytti koettaen turhaan voittaa arkuuttaan. Hän punastui;\nhän tunsi sen; ja siitä hänen punastuksensa yhä lisääntyi leviten\nohimoille ja korviin saakka. Christophe katseli häntä hymyillen, ja\nhänen teki mieli syleillä häntä. Nuori mies kohotti katseensa häneen\nmasentuneena.\n\n-- Ei, sanoi hän, en todellakaan voi... en voi puhua siitä... täällä...\n\nChristophe tarttui häntä kädestä, ja hänen leveillä, suljetuilla\nhuulillaan väreili sanaton hymy. Hän tunsi vieraan laihojen sormien\nhieman vapisevan hänen kourassaan ja puristavan sitä tahtomattaan\nlämpimästi; ja nuori mies tunsi Christophe'in suuren kouran\nsydämellisesti rusentavan hänen kättään. Salongin hälinä häipyi heidän\nkuuluviltaan. He olivat kahden, ja he ymmärsivät olevansa ystäviä.\n\nSitä kesti vain hetken, minkä jälkeen rva Roussin kosketti kevyesti\nChristophe'ia käsivarteen viuhkallaan ja sanoi hänelle:\n\n-- Huomaan, että olette tehneet tuttavuutta, ja että on turha teitä\nesittää. Tämä suuri poika on tullut tänne yksinomaan teidän tähtenne.\n\nTällöin ystävykset hieman etääntyivät toisistaan kainostellen.\n\nChristophe kysyi rva Roussin'ilta:\n\n-- Kuka hän on?\n\n-- Mitä! sanoi tämä, ettekö tunne häntä? Hän on pieni runoilija, joka\nkirjoittaa aika somasti. Teidän ihailijoitanne. Hän on hyvä muusikko\nja soittaa hyvästi pianoa. Ei ole hyvä puhua teistä hänen kuultensa:\nhän on teihin rakastunut. Tässä eräänä päivänä oli hän vähällä joutua\nriitaan teidän tähtenne Lucien Lévy-Coeur'in kanssa.\n\n-- Ah! tuota kelpo poikaa! sanoi Christophe.\n\n-- Niin, tiedän, te tuomitsette väärin Lucien raukkaa. Mutta hänkin\npitää teistä.\n\n-- Ah! älkää sanoko minulle niin! Silloin minä vihaisin itseäni.\n\n-- Vakuutan teille.\n\n-- Ei koskaan, ei koskaan! Kiellän häntä pitämästä minusta.\n\n-- Samaa juuri sanoi teidän ihailijanne. Te olette yhtä hupsuja\nkumpikin. Lucien selitti parhaillaan erästä teidän kappalettanne. Tuo\narka poika, jonka juuri näitte, nousi vihasta vavisten ja kielsi häntä\npuhumasta teistä. Mikä vaatimus!... Onneksi olin lähellä. Minä löin\nnauruksi koko asian; Lucien teki samoin; ja poika vaikeni hämmentyneenä\nja esitti lopuksi anteeksipyynnön.\n\n-- Poika parka! sanoi Christophe. Hän oli liikutettu.\n\n-- Minne hän on mennyt? jatkoi hän kuuntelematta rva Roussin'iä, joka\njo puhui hänelle muista asioista.\n\nHän kääntyi etsimään häntä, mutta tuo tuntematon ystävä oli hävinnyt.\nChristophe palasi rva Roussin'in luo:\n\n-- Sanokaa minulle hänen nimensä.\n\n-- Kenen? kysyi tämä.\n\n-- Hänen, josta äsken puhuitte minulle,\n\n-- Tuon pienen runoilijanneko? sanoi hän. Hänen nimensä on Olivier\nJeannin.\n\nTämä nimi kaikui Christophe'in korvissa aivankuin tutulta musiikilta.\nNuoren tytön siluetti häilähti hänen sielunsilmäinsä ohi. Mutta uusi\nkuva, ystävän kuva, syrjäytti sen heti.\n\nChristophe palasi kotia. Hän vaelsi pitkin Pariisin katuja keskellä\nväentungosta. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään, hänen aistiensa yhteys\nulkomaailmaan oli katkennut. Hän oli kuin järvi, jonka vuoristovyö\neroittaa muusta, maailmasta. Ei tuulenhenkäystä, ei melua, ei\nlevottomuutta. Rauha vain. Hän toisteli:\n\n-- Minulla on ystävä!\n\n\n\n"]