[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwZSU4XnSN04Bx1rA_RJIDHi-1sGLR_c1-9b0V65J2Tg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},1985,"Jean-Christophe Pariisissa II","Rolland, Romain",1866,1944,"1985-rolland-romain-jean-christophe-pariisissa-ii-vi-antoinette","1985__Rolland_Romain__Jean-Christophe_Pariisissa_II._VI_Antoinette","VI: Antoinette","romaani",[],[15,16],"ranskalainen","nobel","fi",1908,1918,30856,200481,false,58986,[25,26,27,28,29],"Epic literature","French fiction -- Translations into Finnish","Musicians -- Fiction","Paris (France) -- Fiction","Psychological fiction",[31,32,33],"French Literature","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Jean-Christophe Pariisissa II\" by Romain Rolland is part of a 10-volume novel sequence published between 1904-1912. This monumental work follows Jean-Christophe Krafft, a German musical genius living in France, from birth to death. The composer endures great hardships and spiritual struggles as he balances artistic pride with survival, faces injustice, flees authority, and ultimately finds peace before returning triumphantly to Paris. More than traditional narrative, Rolland created a \"roman-fleuve\" where emotions flow like a river through reflections on music, society, and understanding between nations. (This is an automatically generated summary.)",[],223,"Kymmeniosaisen romaanisarjan kuudennessa osassa seurataan Antoinette Jeanninin elämäntarinaa. Nuori nainen jättää kotiseutunsa ja muuttaa Pariisiin työskennelläkseen kotiopettajattarena. Hän omistaa elämänsä veljensä Olivierin tukemiselle kohdaten samalla suurkaupungin yksinäisyyden ja sosiaaliset haasteet.","Romain Rollandin 'Jean-Christophe Pariisissa II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1985. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JEAN-CHRISTOPHE PARISISSA II\n\nVI. ANTOINETTE\n\n\nKirj.\n\nROMAIN ROLLAND\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1918.\n\n\n\n\n\n\n        Äidilleni.\n\n\n\n\n\n\nANTOINETTE\n\n\nJeanninit olivat noita vanhoja ranskalaisia sukuja, jotka vuosisatoja\npysyvät paikoillaan samassa maaseudun kolkassa ja puhtaina kaikilta\nvierailta sekoituksilta. Sellaisia on vielä Ranskassa paljon enemmän\nkuin luullaankaan, kaikista yhteiskunnan muutoksista huolimatta;\ntarvitaan ylen kovaa mullistusta, että se tempaisi ne suvut irti\nmaaperästä, johon ne ovat kiintyneet niin monilla ja syvillä juurilla,\netteivät ne itsekään sitä aavista. Järkisyillä ei ole mitään osaa tässä\nheidän kiintymyksessään, ja aineellisilla eduilla sangen vähän; mitä\njälleen historiallisten muistojen opittuun sentimentalismiin tulee,\nvaikuttaa se ainoastaan harvoihin kirjallisiin ihmisiin. Maaperään\nsitoo vastustamattomalla voimalla hämärä ja mahtava tunne, joka on\nyhteistä sekä karkeatekoisille sieluille että älylliselle luokalle,\nnimittäin, että on oltu murene tätä samaa maata jo vuosisatoja,\nettä eletään sen elämää, hengitetään sen ilmaa, tunnetaan sydämen\nsykkivän sen rintaa vasten; aivan kuin kaksi ihmistä, jotka nukkuvat\nvierekkäin samassa vuoteessa; maahan yhdistää se, että hermot ovat\nsiellä herkät seudun pienimmillekin värähdyksille, tuhansille hetkien\nja vuodenaikain, kirkkaiden tai pilvisten päiväin vivahteille, kaikelle\nsekä kuuluvalle että mykälle. Eivätkä suinkaan kauneimmat seudut\ntahi ne, joissa elämä on leppoisinta, tenhoa enimmän sieluja, vaan\nsellaiset, missä maa on vaatimattominta, nöyrintä, lähimpänä ihmistä ja\npuhuu hänelle tutuinta ja kotoisinta kieltä.\n\nSellainen oli se pieni Keski-Ranskan kaupunki, jossa Jeanninit elivät.\nLaakea ja kostea seutu, vanha, torkkuva pikkukaupunki, joka tuijotteli\nikävystynein kasvoin vieressä olevaan sameaan ja seisovaan kanavaan;\nympärillä yksitoikkoinen maaseutu, peltoja, niittyjä, vähäpätöisiä\njokia, suuria metsiä, ja sitten taas samaa yksitoikkoisuutta... Ei\nminkäänlaisia näköaloja, ei huomattavia historiallisia rakennuksia, ei\nmitään muistoja. Ei kerrassaan mitään, joka olisi ollut omiaan vetämään\npuoleensa. Mutta kaikki oli siellä luotu pitämään luonaan. Sellaisella\nhorrostilalla ja turtumuksella on salaperäinen voimansa. Kun maistaa\nsitä ensi kertaa, niin siitä kärsii ja kuohahtaa vimmaan. Mutta\nhenkilö, joka on saanut siitä itseensä vuosisatoja vanhan leiman, ei\nvoi vapautua siitä enää; sen vaikutus on tunkeutunut luihin ja ytimiin;\nja tuolla kaiken liikkumattomuudella, harmoonisella ikävyydellä ja\nyksitoikkoisuudella on hänelle viehätyksensä ja sulonsa, jonka syytä\nhän ei ymmärrä ja jota hän halveksii, kuitenkin sitä rakastaen,\nsaattamatta sitä unohtaa.\n\n\n\n\nJeanninien suku oli aina elänyt siellä. Kaupungissa ja sen ympäristössä\nsaattoi seurata sukua aina 1500-luvulle saakka taaksepäin, sillä\ntietysti oli olemassa jokin vanha eno, joka oli omistanut elämänsä\nsiihen, että oli laatinut perinpohjaisen sukutaulun näistä\nvähäpätöisistä ja uutterista pikku ihmisistä. Suvussa oli ollut\ntilallisia, maanvuokraajia, kylien käsityöläisiä, sitten pappejakin,\nmaaseutunotaareja, ja viimein oli suku siirtynyt piirikunnan\nalaprefektin kaupunkiin, jossa Augustin Jeannin, nykyisen Jeanninin\nisä, oli menestynyt hyvin liikemiehenä, pankkiirina. Hän oli sopeutuva\nja pystyvä mies, ovela ja sitkeä kuin talonpoika; muuten varsin\nkunniallinen, joskaan hänen omatuntonsa ei ollut liioitellun arka;\nkova ahertaja ja mukavan elämän rakastaja; kaikkialla ympäristössä hän\noli kunnioitettu ja peljätty purevan leikillisyytensä, suoran suunsa\nja varallisuutensa tähden. Hän oli lyhyen-vanttera ja voimakas mies;\nsilmänsä olivat pienet ja vilkkaat, ja kasvot leveät ja punaiset,\nrokonarpiset; ennen muinoin kuului hän olleen naisiinmenevä, eikä\nhän myöhemminkään ollut kadottanut sitä taipumustaan. Hän rakasti\nhemaisevia pilajuttuja ja hyviä aterioita. Kannatti nähdä häntä\nruokapöydän ääressä, -- jossa muuten hänen poikansa, Antoine, piti\nhänen rinnallaan hyvin puolensa, -- eräiden vanhojen samanlaisten\nystävien parvessa: näitä ystäviä olivat rauhantuomari, notaari,\ntuomiorovasti: -- (Jeanninin ukko oli kiihkeä pappissyöjä; mutta hän\nosasi syödä myöskin papin parissa, jos nimittäin pappi söi lujasti);\n-- kaikki he olivat vankkoja, oikein Rabelais'n miesten malliin\nrakennettuja järkäleitä. Siellä loimahteli hirvittäviä pilajuttuja,\nsiellä jyrähtelivät nyrkit pöytään ja katto tärisi naurunpuuskista.\nNe tikahduttavat ilonväänteet tarttuivat keittiössä askarteleviin\npalvelijoihinkin ja kaduilla ohitse kulkeviin naapureihin.\n\nSitten oli vanha Jeanninin ukko saanut keuhkotulehduksen, eräänä\nylen kuumana kesäpäivänä, jolloin hänen päähänsä pälkähti pistäytyä\npaitahihaisillaan kellariinsa panemaan viinejään pulloihin. Vuorokauden\npäästä muutti hän jo toiseen maailmaan; siihen hän ei ollenkaan\nuskonut, mutta lähti sinne nyt kuitenkin kaikilla kirkon sakramenteilla\nevästettynä, niinkuin ainakin maaseudun voltairelainen: haluten\nalistua viimeisillä hetkillään kirkon kujeihin, sen tähden, että akat\njättäisivät hänet rauhaan, ja että se oli nyt hänelle yhdentekevää...\nJa sitäpaitsi, kaiken varalta...\n\nHänen poikansa, Antoine, ryhtyi hänen kuoltuaan hoitamaan hänen\nliikettään. Hän oli pieni, lihava mies, punanaamainen ja hilpeä;\nkasvot sileiksi ajellut, leuoissa makkaramaiset poskiparrat; puheensa\noli nopeasti syöksyvää ja solkkaava, -- ja yleensä hän oli hälisevä,\nja viittilöi puhellessaan vilkkain ja lyhyin elein. Hänellä ei ollut\nisänsä erikoisia liikemieslahjoja, mutta liikkeen hoitajana ja\njohtajana hän oli melkoisen kunnollinen. Eikä hänen tarvinnutkaan muuta\nkuin jatkaa rauhassa jo valmiita liikeyrityksiä, sillä ne levisivät\npäivä päivältä pelkän entisyytensä ja ikänsä voimalla. Seutu piti\nhäntä etevänä liikemiehenä, vaikkei hänellä oikeastaan ollut mitään\nansiota liikkeensä menestyksessä. Hänellä ei ollut uhrata siihen muuta\nkuin säntillisyytensä ja ahkeruutensa. Muuten hän oli moitteettoman\nrehellinen mies, ja täydellä syyllä kunnioitettiin häntä kaikkialla.\nHänen ystävällinen, särmätön, eräistä ehkä liiankin tuttavallinen,\nliian hälisevä ja rahvasmainen käytöksensä oli hankkinut hänelle\npikkukaupungissa ja maaseutu-ympäristössä kaikkien tinkimättömän\nsuosion. Hän ei tuhlannut liioin rahojaan, mutta sitä enemmän\ntunteitaan; hänelle tulivat helposti vedet silmiin; ja kun hän näki\njonkin kurjuuden kuvan, heltyi hän niin vilpittömästi, että se liikutti\nehdottomasti myöskin itseään onnettomuuteen joutunutta.\n\nNiinkuin useimpien muidenkin pikkukaupunkien miesten oli hänenkin\nsielussaan politiikalla laaja tila. Antoine Jeannin oli innokas, mutta\nmaltillinen tasavaltalainen, suvaitsemattomuuteen saakka vapaamielinen,\npatriootti, ja äärimmäisen jyrkkä antiklerikaali niinkuin hänen\nisänsäkin. Hän oli kunnallisvaltuuston jäsen; ja häntä, samoinkuin\nhänen virkaveljiäänkin, huvitti silloin tällöin tehdä jotkin kunnon\nkepposet seurakunnan kirkkoherralle tai paastosaarnaajalle, johon\nkaupungin naiset olivat hullautuneet. Ei näet pidä unohtaa, että\nRanskan pikkukaupunkien anttiklerikalismi on aina pienemmässä tai\nsuuremmassa määrässä jonkinlaista kotoista aviopuolisoiden sotaa; se\non osa tuota sanatonta, salakavalaa ja tuimaa aviomiehen ja vaimon\nkeskinäistä taistelua, jota käydään melkein kaikissa kodeissa.\n\nAntoine Jeannin oli olevinaan myöskin kirjallinen kyky. Niinkuin\nkaikkien hänen polvensa maaseutulaisten olivat hänenkin henkensä\nravintona olleet latinankieliset klassikot, joista hän osasi ulkoa\nmuutamia sivuja ja joukon sananlaskuja: La Fontaine, Boileau, -- _Ars\nPoétiquen_ (Runousopin), ja varsinkin _Lutrinin_ (Kirkko-pulpetin)\nsepittäjä --, sekä Voltaire, _la Pucellen_ (Orleansin neitsyen) tekijä,\nynnä 1700-luvun Ranskan _poetae minores_, pikku runoilijat, joiden\nmalliin hän koetti sommitella jonkinlaisia runoja. Hän ei ollut muuten\ntuttavapiirissään ainoa, jolla oli sellainen runonrustaus-into. Tämä\nala lisäsi hänen mainettaan; hänen tekeminään laususkeltiin usein\npieniä runomittaisia kompia, nelisäkeikköjä, edeltäkäsin määrätyistä\nriimeistä hetkessä sommiteltuja runoja, akrostikoneja, epigrammeja ja\nviisuja; ne olivat sisällöltään joskus sangen uskallettuja, ja usein\nmelkoisen sukkelia, tietysti varsin lihavalla tavalla. Ruuansulatuksen\nmysteerioita ei niissä unohdettu: Loiren seutujen Muusa töryyttää hyvin\nmielellään torveaan samalla tavoin kuin Danten kuuluisa paholainen:\n\n\"... _Ed egli avea del cul fatto trombetta_\".\n\nTämä vankka, lauhkea ja liikuntahaluinen mies oli valinnut\nitselleen aivan toisenluontoisen vaimon -- erään pikkukaupungin\nhallintovirkailijan tyttären, nimeltä Lucie de Villiers. De Villiersit\n-- tai paremminkin Devilliersit: sillä heidän nimensä oli katkennut\naikain varrella kahtia, aivankuin kivi, joka halkeaa vieriessään alas\nrinnettä -- olivat olleet isästä poikaan virkamiehiä; he olivat tuota\nvanhaa ranskalaista parlamentaarista rotua, jolla oli korkea käsitys\nlain pyhyydestä, velvollisuudesta, sovituista yhteiskunnallisista\ntavoista, ihmisen persoonallisesta ja omasta arvontunteesta ja\nvarsinkin hänen ammattiarvostaan, käsitys, jota lujensi järkkymätön\nrehellisyys, hienolla järkeilyllä höystettynä. Edellisen vuosisadan\nkuluessa oli heihin tullut pieni silaus moitiskelunhaluista\njansenismia, ja siitä oli heihin jäänyt jotakin pessimististä ja hiukan\nnurisevaa, samalla kuin kaiken jesuiittamaisen halveksimistakin.\nHe eivät nähneet elämää kauniissa valossa, ja koettamatta suinkaan\nraivata sen tuottamia vaikeuksia he olisivat niitä mielellään melkeinpä\nlisänneet saadakseen vain oikeuden valitella. Lucie de Villiersillä\noli eräitä näitä hänen \"Suuren\" miehensä verrattain hienostumattomalle\noptimismille sangen vastakkaisia sukupiirteitä, -- _Suuren_: sillä\nvaimo oli miestään päätä pitempi, -- muuten laiha, kasvultaan\nsopusuhtainen; hän osasi pukeutua aistikkaasti, mutta teki sen niin\nturhan tarkasti ja väkinäisen hienosti, että hän näytti aina -- aivan\nkuin tieten taiten -- vanhemmalta kuin hän olikaan. Hänellä oli luja\nmoraalinen ryhti; mutta hän oli ankara toisia ihmisiä kohtaan: hän ei\nsuvainnut heissä vikoja, tuskin pieniä heikkouksiakaan; häntä pidettiin\nkylmänä ja luonteeltaan halveksivaisena. Lucie oli varsin jumalinen;\nja siitä syntyi puolisoiden välillä iänikuisia väittelyitä. Silti\nrakastivat he suuresti toisiaan; ja vaikka he usein kiistelivätkin\nkeskenään, eivät he olisi voineet tulla toimeen ilman toisiaan. He\neivät kumpikaan olleet käytännöllisiä: miestä haittasi psykoloogisen\nvaiston puute -- (hänet saattoivat ystävälliset naamat ja kauniit sanat\npettää koska tahansa), -- ja rouvaa jälleen täydellinen kokemattomuus\nliikeasioissa -- (hän ei tuntenut niitä laisinkaan; ja kun häntä\noli aina pidetty niistä syrjässä, ei hän kehittynyt yhtään niistä\nvälittämäänkään).\n\n\n\n\nHeillä oli kaksi lasta: tytär, Antoinette, ja tytärtä viisi vuotta\nnuorempi poika nimeltä Olivier.\n\nAntoinette oli sievä ruskeatukka, hänen pikku kasvonsa olivat sirot ja\nkainot, ranskalaismuotoiset ja pyöreät; silmänsä vilkkaat, otsa mykevä,\nleuka hienotekoinen, pikku nenä suora, -- \"tuollainen mitä sievin ja\njaloin nenä\", (kuten sanoo kohteliaasti muuan muinainen ranskalainen\nhenkilökuvaaja), \"nenä, jossa näkyi alinomaa tuskin huomattavia\nvärähdyksiä antaen kasvoille eloa ja näyttäen kaikki ne hienot tunteet,\njotka liikkuivat hänen sisällään sikäli kuin hän puheli tai kuunteli.\"\nAntoinette oli perinyt isältään iloisuuden ja huolettomuuden.\n\nOlivier oli arkatekoinen, vaalea poika, vartaloltaan matala niinkuin\nhänen isänsäkin, mutta luonteeltaan aivan toisenlainen. Alinomaiset\ntaudit olivat hänen lapsena ollessaan järkyttäneet ankarasti hänen\nterveyttään, ja vaikka kaikki omaiset olivat silloin hemmoitelleet\nhäntä sitä enemmän, niin oli hänen ruumiillinen heikkoutensa tehnyt\nhänestä jo varhain alakuloisen ja uneksivan pikku pojan, joka pelkäsi\nkuolemaa ja oli sangen huonosti aseistettu elämän taisteluun. Hän\npysyttelihe yksinään, sekä arkuudesta että yksinäisyydenhalusta; hän\npelkäsi toisten lasten seuraa: hänen oli paha olla heidän parissaan;\nheidän leikkinsä, heidän ottelunsa olivat hänestä vastenmielisiä;\nheidän töykeä käytöksensä kauhisti häntä. Hän antoi toisten pieksää\nitseään, ei suinkaan sen vuoksi, että häneltä olisi puuttunut\nrohkeutta, vaan koska hän hienotunteisuudesta pelkäsi puolustaa\nitseään: tehdä toisille pahaa; toiset olisivat rääkänneet hänet\npilalle, ellei hänen turvanaan olisi ollut isän yhteiskunnallinen\nasema. Olivier oli sairaaloisuuteen saakka herkkäsieluinen: pieninkin\nsana, suopeuden merkki, moite sai hänet puhkeamaan kyyneliin. Hänen\nsisarensa oli paljoa terveempi ja laski leikkiä hänen kustannuksellaan,\nsanoen häntä \"vesipussiksi\".\n\nSisarukset rakastivat toisiaan koko sydämestään; mutta he olivat\nliian erilaisia voidakseen aina pysyä toistensa seurassa. Kumpikin\noleskeli omalla tahollaan ja uneksi omia haaveitaan. Varttuessaan\ntuli Antoinette yhä sievemmäksi; siitä puhuttiin hänelle itselleen,\nja hän tiesi sen hyvin: hän oli siitä onnellinen, ja hän sepitteli\njo tulevaisuuden romaaneja. Kivuloinen ja surullinen Olivier tunsi\nkaikkien ulkomaailman kosketusten alinomaa loukkaavan itseään; ja hän\npakeni silloin omituisten pikku ajatustensa turviin: kuvitteli satuja\nitselleen. Hänessä piili kiihkeä naisellinen tarve saada rakastaa ja\nolla rakastettu; eläen yksinään ja täydellisesti syrjässä ikäistensä\nseurasta oli hän luonut itselleen pari kolme kuviteltua ystävää: yksi\noli nimeltään Jean, toinen Etienne, kolmas Frans; heidän seurassaan eli\nhän aina. Eikä häntä näkynyt muun kotiväen joukossa. Hän ei nukkunut\npaljoa, ja haaveksi lakkaamatta. Aamuisin, kun hänet nostettiin\nvuoteesta, jäi hän istumaan pitkäksi aikaa sängyn reunalle, pikku jalat\npaljaina tai vetäen useinkin kaksi sukkaa samaan jalkaan. Tai hän jäi\nseisomaan pesupöydän eteen kädet pesuvadissa. Hän vaipui unelmiinsa\ntyöpöytänsä ääressä, kirjoittaessaan tai lukiessaan läksyjään: hän\nhaaveksi tuntikausia; ja sitten hän yhtäkkiä kauhukseen huomasi, ettei\nhän ollutkaan oppinut vielä mitään. Päivällispöydässä hän joutui, kun\njoku puhui hänelle jotain, päästä pyörälle pelosta; hän vastasi pari\nminuttia myöhemmin kuin häneltä oli kysytty; eikä hän silloinkaan\ntiennyt, mitä sanoi, vaan sotkeutui keskellä lausetta. Hän unohtui\nomiin humiseviin ajatuksiinsa ja maaseutuelämän yksitoikkoisiin\nja kotoisiin tuntuihin, hitaasti kuluvien päivien kuviin: niitä\nolivat puoleksi autio, ainoastaan osaksi asuttu, suuri talo; isot ja\npeloittavat kellarit ja ullakot, salaperäisesti suljetut huoneet,\nniiden lasketut ikkunaverhot, päällyksillä peitetyt huonekalut, himmeät\nkuvastimet, harsoilla verhotut kruunut; vanhat sukukuvat, joiden\nhymy seurasi aina katselijaa; keisarikunnanaikuiset kaiverrukset,\njotka esittivät siveellisiä ja kevytmielisiä sankareita: Alkibiades\nja Sokrates ilonaisen luona, Antiokus ja Stratonike, Epaminondaan\ntarina, Belisarius kerjäläisenä... Ulkoa kuului alasimen helinää, kun\nseppä takoi pajassa toisella puolella katua, vasarain onnahtelevaa\nkalketta, palkeen hidasta puuskutusta, tuntui kärvennetyn sarven\nkäryä. Eroitti kanavan reunalla kyyköttävien pesueukkojen karttujen\npaukkeen, teurastajan hakkuuveitsen kumeat iskut naapuritalosta,\nhevosen kavioiden kapseen katukivityksellä, pumppukaivon kitinän,\nkanavan kääntösillan naukunan, raskaiden, haloilla lastattujen\nvenheiden hiljaisen kulun ohitse, kun niitä hinattiin köydestä pienen,\nliuskakivillä lasketun pihan ja puutarhan editse, neliskulmaisen\npikku puutarhan, jossa kasvoi kaksi syreenipuuta, geranium- ja\npetuniapensaiden keskellä; kanavan reunalla oli pengermä, jolla\njälleen rehoitti kukkivia granaattipuita ja laakereita laatikoissaan.\nJoskus kuului läheiseltä torilta markkinain meteliä, siellä kuhisi\ntalonpoikia kiiltävissä, sinisissä puseroissaan, ja röhiseviä sikoja...\nJa sunnuntaisin näki kirkossa lukkarin, joka veisasi väärin, ja vanhan\nrovastin, joka nukahti uneen keskellä messua. -- Ja sen jälkeen perheen\nyhteinen kävelyretki puistokujaa pitkin asemalle: siellä kuluteltiin\naikaa nostelemalla kohteliaasti lakkia toisille onnettomille, jotka\nsamoin pitivät velvollisuutenaan kävellä siellä, kunnes viimein\npäästiin aurinkoisille vainioille, joiden kohdalla taivaalla kiiri\nnäkymättömissä leivosia, -- tai kuljettiin pitkin välkkyvää ja\nkuollutta kanavan vartta, kanavan, jonka kahden puolen värisivät\nriviin istutetut poppelit... Ja sitten tulivat suuret maaseutulaiset\npäivälliskutsut, nuo loputtomat syömingit, joissa puhuttiin ruuista,\ntietävästi ja nautinnolla: sillä vieraina oli pelkkiä sen alan\ntuntijoita; ja herkuttelu on maaseudun tärkeintä hommaa, taiteiden\ntaidetta. Lisäksi puhuttiin afääreistä, ja lasketeltiin hävyttömyyksiä,\nja jotkut keskustelivat taudeista, niin tarkoin yksityiskohtakuvauksin,\nettei niistä tullut loppuakaan... -- Ja pikku poika istui nurkassaan\nhiljaa kuin hiiri, naperteli jotain suussaan, mutta ei syönyt juuri\nmitään, ja kuunteli korvat pystyssä. Mikään ei häneltä jäänyt\nkuulematta, ja minkä hän eroitti huonosti, sen täydensi hänen\nmielikuvituksensa. Hänellä oli tuo vanhojen, vuosisatojen muokkaamien\nsukujen ja rotujen lapsille usein ominainen ihmeellinen kyky: vaisto\ntuntea, aavistaa sellaisia asioita, joita hän ei ollut koskaan kokenut\nja joita hän tuskin ymmärsi. -- Olivierin elämään sisältyi vielä talon\nkeittiöpuoli, jossa suoritettiin verisiä ja herkullisia mysteerioita;\nsekä vanha lastenhoitajatar, joka kertoi kummallisia ja peloittavia\nsatuja... Ja illoin lentelivät äänettömästi yölepakot, peloittivat\neriskummalliset olennot, joita hän tiesi vilisevän vanhan rakennuksen\nkätköissä: isoja rottia, valtavankokoisia ja haivenisia hämähäkkejä.\nSitten iltarukous sängyn vieressä, tietämättä oikein, mitä sanoi; ja\nläheisen hospitsin soittokellon epätasainen sävel, kun se soitti nunnia\nlevolle; -- ja mukava vuode, unien Untuvala...\n\nVuoden parhaat ajat vietettiin perheen maatilalla, jonkun\npeninkulman päässä kaupungista, keväisin ja syksyisin. Siellä sai\nhaaveksia aivan rauhassa: siellä ei häirinnyt kukaan. Niinkuin\nenimpiä porvarislapsia pidettiin näitäkin kahta sisarusta erillään\nrahvaasta: palvelijoista, torppareista; ja heitä lapset pohjaltaan\njollakin tavalla pelkäsivätkin, jopa inhosivat. He olivat perineet\näidiltään aristokraattisen -- tai oikeammin sanoen porvarillisen\n-- halveksimisen ruumiillisen työn tekijöitä kohtaan. Olivier\nvietti päivänsä istuskellen saarnin oksalla ja lukien ihmeellisiä\ntarinoita: ihania jumalaistaruja, Musaioksen \"Satuja\" tai m:me\nAulnoyn \"Haltiatarten Tarinoita\" taikka \"Tuhatta ja yhtä Yötä\", tahi\njoitakin matkakertomuksia. Sillä häntäkin riudutti tuo omituinen\nkaukomaitten kaipuu, \"mertentakaisten unten koti-ikävä\", joka vaivaa\nusein pikkukaupunkien poikia Ranskan maaseudulla. Pieni metsikkö\npeitti häneltä talon näkymästä, joten hän saattoi uskotella olevansa\nhyvin kaukana. Mutta samalla tiesi hän olevansa aivan lähellä; ja\nse olikin varsin mukavaa: sillä hän ei koskaan halunnut joutua\nyksinään kovin kauas; hän tunsi aivankuin eksyvänsä luonnon keskellä.\nPuut humisivat ympärillä. Läpi saarnin lehvistön näki hän kaukana\nkellertäviä viinitarhoja ja laitumia, joilla kulki kirjavia lehmiä,\nkaiuttaen verkkaisella ja valittavalla ammumisellaan rauhassa\nunelmoivan luonnon hiljaisuutta. Kukot vastasivat kimein äänin talosta\ntoiseen. Riihistä kuului varstain epätasainen jyske. Tässä kaiken\nrauhassa kuhisi kiihkeästi myriaadien pikku olentojen elämää. Olivier\nkatseli levottomin silmin muurahaisjonoa, joka kiiruhti yhtä mittaa\nedestakaisin tietään pitkin, ja saaliilla kuormattuja mehiläisiä, jotka\nhurisivat kuin urkujen torvet, ja pöyhkeitä ja typeriä kimalaisia,\njotka eivät näytä tietävän, mitä touhuavat; koko tuota omaa ja\nerikoista maailmaa, häärääviä eläimiä, joita tuntuu kalvavan vimmattu\nhalu ennättää jonnekin... Minne sitten? Ne eivät sitä tiedä. Mutta\nsiitä ei kysymystäkään, jonnekin vain... Poikaa värisytti, kun hän\najatteli ympäröivää sokeaa ja tylytunteista kaikkeutta. Hän hätkähti\nkuin jäniksenpoika, kun männynkäpy pudota kopsahti maahan, tai kuiva\noksa rasahti poikki... Ja rauhoittui, kun kuuli puutarhan toisesta\npäästä kiikkunuoran renkaiden vinkunan: Antoinette keinui siellä hurjaa\nvauhtia.\n\nAntoinette haaveksi niinikään; mutta omalla tavallaan. Hän hääri\nkaiken päivää puutarhassa, herkkusuuna ja uteliaana pikku vintiönä,\nnäpistellen viiniköynnöksistä rypäleitä, iskeytyen marjoihin kuin\nvarpunen, ravistaen piilosta persikkapuuta, kiiveten luumupuuhun, tai\nsysäten sitä salaa ohimennessään, saadakseen siitä varisemaan parven\nkultaisia mirabellejä, jotka sulavat suussa kuin maukkain hunaja. Tai\nhän noukki itselleen kukkia lavoista, vaikka se oli kielletty: nopeasti\nhän kaappasi ruusun, jota hän oli kärkkynyt koko päivän, ja livisti\nsaaliineen saarnipuistikkoon puutarhan perille. Sitten hän työnsi\nnauttien pikku nenänsä huumaavaan kukkaan ja suuteli ruusua, puri, imi\nsitä; ja kätki sitten varastetun saaliinsa syvälle kauluksensa alle,\nrintaansa vasten, pikku poviensa väliin, joita hän katseli uteliaasti,\nkun näki niiden paisuvan puoliavoimen pikku paitansa alla... Tavattoman\nhauskaa, vaikka kiellettyä, oli myöskin riisua jalastaan kenkänsä ja\nsukkansa, ja kävellä paljain jaloin pitkin käytävien raikasta ja hienoa\nhiekkaa ja nurmikkojen kosteaa heinikkoa, tai tepsutella kallioilla,\njotka olivat varjossa viileät ja auringonpaisteessa hehkuvat, ja\nkahlata pienessä purossa, joka juoksi metsänreunassa: ikäänkuin\nsuudella vettä, maata ja valoa jaloillaan, nilkoillaan, polvillaan.\nLoikoen kuusten varjossa hän katseli läpikuultavia sormiaan aurinkoa\nvasten, ja siveli vaistomaisesti ja mitään erikoista ajattelematta\nhuulillaan hienojen ja pyöreäin käsivarsiensa silkinpehmeää hipiää.\nHän solmi itselleen seppeleitä, kaulaketjuja, punoi pukuja muratin ja\ntammen lehdistä; hän pujotti niihin siniohdakkeen ja karkiaispensaan\npunaisia kukkia ja pieniä kuusenhavuja vihreine käpyineen: silloin\nhän oli kuin metsäläisprinsessa. Ja sitten hän tanssi aivan yksin\nsuihkulähteen ympärillä; kädet koholla hän pyöri, pyöri ympäri, kunnes\npäätä alkoi pyörryttää ja hän heittäytyi nurmikolle painaen kasvonsa\nruohikkoon ja nauraen täyttä suuta, pitkän aikaa, voimatta lakata,\ntietämättä miksi.\n\nNiin menivät näiden lapsukaisten päivät, aivan lähellä toisiaan,\nmutta olematta kuitenkaan toistensa parissa, -- paitsi silloin, kun\nAntoinetten päähän pisti tehdä ohimennessään veljelleen kepposet,\nheittää hänelle vasten naamaa kourallinen havuneulasia, tai pudistaa\nhänen puutansa, uhkaillen pudottaa hänet alas, tai peljästyttää häntä\nkaraten hänen kimppuunsa yhtäkkiä, huutaen:\n\n-- Huu! Huu!...\n\nAntoinettelle tuli joskus tavaton vimma kiusata veljeään. Hän sai\nOlivierin tulemaan alas puusta, sanomalla, että äiti kutsui häntä\nluokseen. Ja kun Olivier sitten oli tullut maahan, kiipesi Antoinette\nylös hänen paikalleen eikä tahtonut enää siitä lähteä. Silloin alkoi\nOlivier ruikutella ja uhkasi mennä kaipaamaan. Mutta eipä tarvinnut\npeljätä, että Antoinette olisi jäänyt ikipäiviksi puuhun: hän ei voinut\npysyä rauhassa kahta minuttia. Kun hän oli oikein kyllikseen ärsytellyt\noksalta veljeään ja saanut hänet raivoamaan niin paljon kuin tahtoi,\nja kun Olivier oli vähällä purskahtaa itkemään, niin Antoinette kapusi\nmaahan, juoksi veljeensä kiinni, pudisteli häntä nauraen, sanoi \"pikku\ntyhmeliiniksi\", ja pyöritteli häntä nurmikossa ja hieroi hänen nenäänsä\nruohotukolla. Olivier koetti pullistella vastaan; mutta siihen ei\nhänellä ollut voimaa. Silloin hän ei enää liikkunut, vaan kellotti\nseljällään, avuttomana kuin turilas, laiha kädet levällään ruohikossa,\nAntoinetten pidellessä niitä kiinni lujilla, pienillä käsillään; ja\nOlivier oli surkea ja toivottoman ja alistuneen näköinen. Sitä ei\nAntoinette enää jaksanut sietää: kun hän näki Olivierin voitettuna ja\nalistuneena, niin hän purskahti nauruun, suuteli häntä yhtäkkiä ja\njätti hänet siihen, -- työnnettyään kuitenkin vielä hyvästiksi hänelle\npienen tukun tuoresta ruohoa suuhun: ja sitä inhosi Olivier kaikkein\nenimmän, sillä se maistui ylen pahalta; hän syljeskeli, pyyhki suutansa\nja suututteli, kun taas Antoinette livisti täyttä vauhtia ja nauraen\nmatkaansa.\n\nAntoinette nauroi aina. Hän nauroi vielä öisin unessaankin. Olivier,\njoka nukkui viereisessä huoneessa ja valvoi paljon, hätkähti usein\nkeskellä haaveellisia mielikuvituksiaan, sillä hän kuuli hurjaa naurua\nja katkonaisia sanoja, kun Antoinette puhui yön hiljaisuudessa. Ulkona\nratisivat puut tuulen henkäyksissä, huuhkaja huhuili, koirat ulvoivat\nkaukana kylissä ja taloissa metsien takana. Yön epämääräisessä,\nfosforilta kuultavassa hämyssä näki Olivier kuusten raskaiden ja\ntummien oksain heiluvan ikkunain edessä kuin haamujen, ja Antoinetten\nnauru oli hänelle silloin helpoitus.\n\n\n\n\nLapset olivat sangen uskonnollisia, varsinkin Olivier. Heidän isänsä\nantiklerikaaliset opinjulistukset loukkasivat heitä, isän, joka\nmuuten salli kyllä heille heidän täyden oman vapautensa; eikä hänestä\npohjaltaan, enempää kuin monesta muustakaan epäuskoisesta porvarista,\nollut paha, että hänen omaisensa uskoivat hänenkin puolestaan: sillä\nonhan aina hyvä, että toisessa leirissä on liittolaisia, eikä saata\nmilloinkaan olla varma, kummalle puolelle onni lopulta keikahtaa.\nKaiken kaikkiaan hän oli deisti ja oli lykännyt tulevaisuuden varaan\nnoudattaa tarpeen tullen vuoteensa ääreen papinkin, aivan samoin kuin\nhänen isänsä oli tehnyt: ellei se olisi hyväksi, niin ei se ainakaan\nvoinut olla pahaksi; eihän tarvitse uskoa että tulipalo sattuu, vaikka\nottaakin palovakuutuksen.\n\nSairaaloisella pojalla oli taipumus mystisismiin. Hänestä tuntui\nmonesti siltä kuin hän ei olisi ollut olemassakaan. Hän kun oli\nherkkäuskoinen ja hellä, niin hän tarvitsi tukea; ripillä käydessään\ntunsi hän tuskallista nautintoa, sellaista suloa kuin olisi hän saanut\nantaa kaikki huolensa näkymättömän Ystävän huomaan, jonka syli oli aina\nihmiselle auki, ystävän, jolle voi sanoa kaikki, joka ymmärtää kaikki\nja antaa kaikki anteeksi; hän nautti siitä nöyryyteen ja rakkauteen\nvaipumisen suloudesta ikäänkuin kylvystä, josta sielu nousee jälleen\npestynä, puhtaana ja levon saaneena. Hänestä oli uskominen niin\nluonnollista, ettei hän ymmärtänyt, kuinka kukaan saattoikaan epäillä;\nhän ajatteli, että sellainen joko johtui häijyydestä taikka rankaisi\nsitten Jumala ihmistä jostakin syystä epäilyksellä. Hän rukoili salaa,\nettä hänen isänsä pääsisi armoon; ja hän oli riemuissaan, kun hän\neräänä päivänä isän kanssa eräässä maalaiskirkossa käydessään näki\nisän tekevän ristinmerkin, joskin aivan huolimattomasti. Raamatun\nkertomukset olivat sekaantuneet hänessä ihmeellisiin satuihin, joiden\nsankareina olivat Rübezahl, Graciuese ja Percinet sekä kalifi Harun\nal Rashid. Pienenä uskoi hän sekä raamatun että sadun yhtä tosiksi.\nJa samoin kuin hän silloin ei ollut varma, etteikö hän saattanut\nkävelyillään kohdata sadun Shakabakia, jonka huulet olivat viilletyt\nhalki, tai suulasta parturia, tai pientä Kasgarin kyttyräselkää,\nja katseli, eikö metsän yli lentänyt se sadun palokärki, joka\nkantoi nokassaan aarteidenetsijän taikajuurta, samoin muuttuivat\nKanaan ja Luvattu Maa lapsen mielikuvituksen voimasta Burgundin tai\nBerryn seuduiksi. Muuan muodoltaan pyöreä kotikaupungin kukkula,\njonka laella kasvoi pieni puu, niinkuin mikä vanha, kuivahtanut\nhatuntöyhtö, näytti hänestä siltä vuorelta, jolle Abraham oli\nrakentanut polttouhrialttarinsa. Ja eräs kuivunut pensas sänkisen\nvainion reunassa oli hänestä Palava Pensas, jonka vuosisadat olivat\nnyt sammuttaneet. Vielä sittenkin, kun hän ei enää ollut aivan lapsi\nja kun hänen arvosteleva vaistonsa alkoi herätä, rakasti hän huvitella\nkansanomaisilla legendoilla, jotka ympäröivät aina uskonasioita;\nja sellainen ajanviete tuotti hänelle niin suuren ilon, että hän\nkoetti tahallaan antaa noiden tarujen pettää itseään, vaikkei hän\ntäydellisesti niihin uskonutkaan. Niinpä tähysteli hän monet vuodet\npääsiäislauantaisin, kuinka pääsiäiskellot, jotka olivat lähteneet\nedellisenä torstaina Roomaan, tulivat sieltä takaisin, lentäen halki\nilman, pienillä, kauniilla nauhoilla koristettuina. Hän oli silloin jo\nkyllä varma, ettei koko asia ollut totta; mutta siitä huolimatta hän\nnosti nenänsä taivasta kohti, kun kuuli pääsiäiskellojen soittoa; ja\nkerran hän oli selvästi näkevinään -- vaikka hän hyvin tiesi, ettei se\nollut totta --; erään kellon lentää vilahtavan kotinsa ylitse sinisine\nnauhoineen.\n\nOlivier tahtoi kaikin mokomin unohtua tällaiseen legendain ja uskon\nmaailmaan. Hän pelkäsi elämää. Hän pelkäsi ja karttoi omaa itseäänkin.\nTuo laiha, kalpea ja arka poika kärsi siitä, että hän oli sellainen,\neikä voinut kestää sitä, että ihmiset sanoivat häntä sellaiseksi.\nHänessä piili synnynnäinen pessimismi, joka oli periintynyt häneen\nvarmaankin äidistä ja oli löytänyt suotuisan maaperän tässä\nsairaaloisessa lapsessa. Siitä hän ei ollut itse selvillä: hän luuli,\nettä kaikki muutkin ihmiset olivat sellaisia kuin hän; eikä tuo\nkymmen-vuotias mies mennyt siis loma-aikoinaan puutarhaan leikkimään,\nvaan sulkeutui kamariinsa ja kirjoitteli siellä, välipalaansa\npureskellen, testamenttiaan.\n\nHän kirjoitteli paljon muutakin. Väsymättä päiväkirjaansa, joka\nilta, piilossa, -- hän ei tiennyt, miksi hän sitä teki, sillä\nhänellä ei ollut mitään sanomista, eikä hän kirjoittanut muuta kuin\nkaikenlaista joutavaa. Kirjoittaminen oli hänessä perinnöllinen\nintohimo, ranskalaisen maaseutuporvariston vuosisatainen elämäntarve,\n-- hävittämätön vanhan rodun tapa merkitä muistiin joka päivä,\nkuolemaansa saakka, tylsän ja melkein sankarillisen kärsivällisesti\nja seikkaperäisesti kaikki, mitä kunakin päivänä on ympärillä nähty,\nsanottu, tehty, kuultu, syöty ja juotu. Ainoastaan itseään varten. Ei\nketään muuta. Kukaan ei sellaisia päiväkirjoja koskaan lue: tekijä\ntietää kyllä sen seikan; eikä hän itsekään koskaan lue kirjoittamaansa\nuudestaan.\n\n\n\n\nMusiikki oli uskonnon lisäksi pojan suojana liian kirkasta päivänvaloa\nvastaan. Molemmat sisarukset olivat synnynnältään musikaalisia, --\nvarsinkin Olivier, joka oli perinyt sen lahjan äidiltään. Muuten ei\nheidän makunsa ollut läheskään mallikelpoinen. Kukaan ei ollut pystynyt\nsitä kasvattamaan tuossa maaseutukaupungissa, jossa ei kuultu muuta\nmusiikkia kuin paikallisen torvisoittokunnan esittämiä marsseja,\ntai -- kun oikein hyvin sattui -- Adolphe Adamin potpurreja, tahi\nkirkonurkuja, jotka soittivat romansseja, taikka pianonharjoituksia,\njoita porvaristytöt rimputtivat huonosti viritetyillä soittimillaan:\nne olivat taas jotain valssia tai polkkaa, alkusoittoa _\"Bagdadin\nkalifiin\"_ tai _\"Nuoren Henrikin metsästykseen\"_, taikka oli niissä\npari kolme Mozartin sonaattia, aina samat ja samassa kohdin väärin\nsoitetut. Sellainen oli ohjelmana aina, milloin kaupungissa oli\niltakutsuja. Päivällisten jälkeen pyydettiin niitä vieraita, joilla oli\nkykyä, näyttämään sitä muillekin: ensin he kieltäytyivät, punastuen, ja\nsuostuivat sitten lopulta seuran hartaisiin vaatimuksiin, ja soittivat\nulkoa parhaan kappaleensa. Kaikki ihailivat silloin taiteilijain hyvää\nmuistia ja hänen \"helmeilevää\" soittoaan.\n\nTämä juhlallinen toimitus, joka uusiintui melkein joka ilta, turmeli\nsisaruksilta koko päivälliskutsujen ilon. Silloin kuin heidän\noli soitettava nelikätisesti Bazinin _Kiinan matka_ tai pienet\nWeber-katkelmansa, olivat he vielä varmat toisistaan, eivätkä juuri\npeljänneet. Mutta kun heidän tuli soittaa kummankin yksinään, tuli\nsiitä heille suorastaan kidutus. Antoinette oli kuten tavallisesti\nrohkeampi. Vaikka esiintyminen oli hänestä hirvittävän ikävää, niin\nalistui hän siihen, koska hän tiesi, ettei siitä voinut päästä, meni\nja istahti pianon ääreen päättävä pikku värähdys suupielessään, ja\nlasketteli sitten rondonsa aikamoista rallia, hapuillen jotkin kohdat\nepävarmasti ja sotkien toiset täydellisesti, keskeyttäen, kääntäen\npäänsä ja sanoen hymyillen: Oh, minä en enää muista...\n\nSitten ryhtyi hän uudestaan soittamaan, joitakuita tahteja kauempaa,\nja soitti loppuun asti. Nyt ei hän salannut iloaan, että oli\npäässyt loppuun; ja kun hän tuli takaisin paikalleen seurueen häntä\nkiitellessä, niin hän nauroi ja sanoi:\n\n-- Minä soitin paikoittain aivan väärin...\n\nMutta veikon luonne oli haitallisempi. Hän ei voinut sietää julkista\nesiintymistä, kaikkien tähystelyn esineenä istumista, hän kärsi\nkauheasti jo siitäkin, että hänen joskus täytyi puhua vieraiden\nkuullen. Ja soittaminen varsinkin ihmisille, jotka eivät rakastaneet\nmusiikkia -- (ja sen totuuden huomasi Olivier tästä seurasta hyvin),\n-- noille olennoille, joista musiikki oli suorastaan ikävääkin, ja\njotka panivat hänet soittamaan ainoastaan tavan vuoksi, -- se oli\nhänestä väkivaltaa, jota vastaan hän turhaan koetti nousta taisteluun.\nHän kieltäytyi itsepintaisesti. Eräinä iltoina hän pujahti karkuun;\nhän meni piiloon johonkin pimeään huoneeseen, tai käytävään, jopa\nullakollekin, vaikka hän pelkäsi kauheasti hämähäkkejä. Hänen\nvastustuksensa teki pyytelyt yhä kiivaammiksi ja ovelammiksi; niitä\nvahvistivat vielä vanhempien nuhteet, höystettyinä pienillä läväyksillä\nposkellekin, jos kapinan henki oli liian julkea. Ja pojan täytyi\nlopuksi aina soittaa, ja luonnollisesti hän soitti päin mäntyä. Ja\nsitten hän yöllä kärsi siitä, että oli soittanut huonosti. Sillä hän\noli kunniantuntoinen poika ja piti todellakin musiikista.\n\nMaku ei ollut aina ollut pikkukaupungissa näin keskinkertainen.\nMuistettiin vielä aika, jolloin oli parin kolmen porvarin kodissa\nsaatu kuulla sangen hyvää kamarimusiikkia. M:me Jeannin puhui usein\nisoisästään, joka oli soitellut intohimoisesti viulua ja laulanut\nGluckin, Dalayracin ja Bertonin lauluja. Niitä oli vielä talossa suuri\nvihko, ja samoin nippu italialaisia aarioita. Tuo leppoisa vanhus oli\nollut samanlainen kuin näytelmäkirjailija François Andrieux, josta\nBerlioz aikoinaan sanoi: \"Hän rakasti _suuresti_ Gluckia\", lisäten\nkatkerasti: \"Hän rakasti _suuresti_ myöskin Piccinnia.\" -- Ehkäpä hän\nrakasti enemmänkin Piccinnia. Joka tapauksessa oli noissa isoisän\nkokoelmissa italialaisia aarioita paljon enemmän kuin Gluckin. Ne\nkokoelmat olivat olleet pikku Olivierin musikaalista ravintoa. Sangen\nsisällötöntä ravintoa; se muistutti suuresti niitä pikkukaupunkien\nsokerileivoksia, joita siellä työnnetään lapset täyteen: ne tekevät\näiteläksi maun, turmelevat vatsan ja saattavat viedä ikipäiviksi\nterveen halun syödä oikeita ravintoaineita. Mutta Olivierin\nruokahalulle ei ollut muuta tarjolla. Hänelle ei annettu parempaa\nravintoa. Hänellä ei ollut oikeaa leipää, hän söi siis vehnäleivoksia.\nNiinpä tulivat Cimarosa, Paesiello ja Rossini asian pakosta tämän\npienen melankoolisen ja mystiikkaan taipuvaisen pojan ruokkijoiksi,\npojan, jonka päätä alkoi hieman huimata, kun hän joi sitä _Asti\nspumantea_, jota nämä hilpeät ja julkeat Sileeni-vaarit maidon asemasta\nhänelle tarjosivat, samoin kuin nuo kaksi Napolin ja Catanian pikku\nbakkantiakin viattomine ja rivoine hymyineen, nimittäin Pergolese ja\nBellini.\n\nOlivier soitti paljon kaikenlaista, aivan yksinään, omaksi huvikseen.\nSävellykset syöpyivät hänen olemukseensa. Hän ei koettanutkaan\nymmärtää, mitä soitti. Ja hän soitti passiivisesti. Kenenkään päähän\nei pälkähtänyt opettaa hänelle harmonioita; eikä hän itsekään\nsellaisten asiain olemassaoloa aavistanut. Kaikki, mikä koski tieteitä\ntai tieteellistä henkeä, oli perheelle varsinkin äidin puolelta\nvierasta. Eräs pulma saattoi nämä hartaat lakimiehet, kaunosielut ja\nhumanistit suorastaan ymmälleen. Mainittiin erikoisena ja ihmeellisenä\nluonnon-oikkuna muuan suvun jäsen, -- jokin kaukainen serkku, --\njoka oli; mennyt virkailijaksi Maantieteelliseen toimistoon. Vieläpä\ntiedettiin, että hän oli tullut hulluksi. Vanha maaseutulaisporvaristo,\ntajunnaltaan terve; ja positiivinen, mutta mukavan elämän ja ainaisen\nyksitoikkoisuuden tylsyttämä, on pelkkää arkipäiväistä järkeä;\nsillä on sellainen luottamus omaan itseensä, että sen on mahdoton\nkeksiä mitään vaikeutta, jota se ei pystyisi ratkaisemaan; ja se on\ntaipuvainen pitämään tiedemiehiä jonkinlaisina taiteilijoina, tosin\nmuita hyödyllisempinä, mutta ei niin hienoina, sillä taiteilijoista!\nei ole mitään hyötyä; ja moinen hyödyttömyys! on tavallaan hienoa.\n-- (Muuten on jokainen porvari varma siitä, että hän olisi voinut\nolla taiteilija, jos olisi tahtonut.) -- Sen sijaan ovat tiedemiehet\nmelkeinpä käsityöläisiä, -- (ja sehän on epäkunniallista), --\njonkinlaisia työmestareita, muita oppineempia, ja hiukan hassahtavia;\nsangen lujia papereissaan, mutta kun he lähtevät numeropajastaan, eivät\nhe näe mitään. He eivät pääsisi pitkälle, ellei heitä olisi ohjaamassa\njärki-ihmisiä, joilla on elämän ja liikemiehen kokemusta.\n\nIkävä vain, ettei tämä elämän ja liikemiehen kokemus osoittaudu aina\nyhtä päteväksi kuin nuo terveen järjen ihmiset mielellään luulevat.\nUseinkin on se kokemus pelkkää vanhaa, totuttua tapaa, joka pitää\npaikkansa ainoastaan harvoissa, sangen helpoissa tapauksissa. Jos\nsattuu jotakin odottamatonta, johon täytyy suhtautua uudella tavalla,\nnopeasti ja voimalla, niin he joutuvat neuvottomiksi.\n\nPankkiiri Jeannin oli tätä laatua. Kaikki oli jo ennalta niin varmaa,\nkaikki kulki niin tarkoin maaseudun elämän tavallisessa tahdissa, ettei\nhän ollut koskaan joutunut vakaviin vaikeuksiin liikealallaan. Hän\noli seurannut isäänsä hänen urallaan, haluamatta erikoisesti siihen\nammattiin. Kun kaikki oli tähän saakka mennyt hyvin, niin luki hän\nmenestyksensä luonnonlahjainsa ansioksi. Hänen oli tapana sanoa, ettei\nhänen ammatissaan tarvittu muuta kuin että oli rehellinen ja ahkera\nJa terveen järjen mies; ja hänen aikomuksensa oli jättää ammatti\nvuorostaan pojalleen, välittämättä, oliko pojalla halua siihen, sen\nenempää kuin hänen isänsä oli välittänyt hänenkään tahdostaan. Hän\nei valmistanut millään tavoin poikaansa tähän tulevaisuuteen. Hän\nantoi lastensa kasvaa niinkuin he halusivat, kunhan he vain olivat\nhyviä lapsia ja olivat onnellisia: sillä hän jumaloi lapsiaan. Niinpä\nolivatkin pikku sisarukset huonosti valmistetut elämäntaisteluun: he\nolivat ansarikasveja. Mutta: eikö heidän elämänsä ollutkin jatkuva\nsamaan tapaan? Untelossa pikkukaupungissa, rikkaan, kunnioitetun\nperheen lapsina, rakastettavan, iloisen ja sydämellisen isän turvissa,\nkeskellä ystäviä ja seudun varmimmassa arvoasemassa näytti heidän\nelämänsä niin helpolta ja hymyilevältä.\n\n\n\n\nAntoinette oli kuusitoista-vuotias. Olivier odotti ripille pääsyä. Hän\neli siihen aikaan mystillisten unelmiensa loputtomassa huumauksessa.\nAntoinette kuunteli toiveiden linnun hurmaavaa laulua, toiveiden, jotka\npaisuttavat nuoria sydämiä kuin satakielen livertely huhtikuussa.\nHän nautti, kun tunsi ruumiinsa ja sielunsa kukoistavan, tiesi\nolevansa kaunis ja kuuli muiden sanovan niin. Isän ylistykset, hänen\nvaromattomat sanansa olivat vähällä saattaa Antoinetten pään aivan\npyörälle.\n\nIsä oli haltioissaan tyttärestään; häntä huvitti Antoinetten pikku\nkiemailu, hänen riutuvat silmäyksensä, kun hän seisoi kuvastimen\nedessä, hänen viaton ja veitikkamainen kujeilunsa. Isä veti hänet\npolvelleen istumaan, hän ärsytteli häntä puhelemalla hänelle\nsydämenasioista, Antoinetten voitoista nuorten herrain joukossa,\nkosijoista, joiden hän väitti muka anelleen häneltä Antoinetten\nkättä; ja hän luetteli nuo kosijat: ne olivat arvokkaita porvareita,\nkaikki toinen toistaan vanhempia ja rumempia. Antoinette huudahteli\nkauhusta ja purskahteli nauruun, kietoen kätensä isän kaulaan ja\npainaen kasvonsa hänen poskeaan vasten. Ja isä kysyi, kuka se oikea,\nonnellinen valittu sitten oli: kaupunginviskaaliko, jota Jeanninien\nvanha lastenhoitajatar sanoi yhtä rumaksi kuin kaikki perisynnit\nyhteensä, vai paksu notaariko. Antoinette läiskäytti isää poskelle,\nkäskien häntä olemaan hiljaa, tai tukki käsillään hänen suutaan. Isä\nsuuteli tyttärensä pikku käsiä ja lauloi, hypitellen häntä polvellaan,\ntunnettua laulua:\n\n    Que voulez-vous, la belle?\n    Est-ce un mari bien laid?\n\n    \"Mikä mieleesi, ihanainen?\n    Mies hirveän rumako lienee?\"\n\nAntoinette vastasi, naurunpuuskien lomaan ja solmien isän poskiparrat\nleuan alle yhteen, laulun kertosäkeillä:\n\n    Plutôt joli que laid,\n    Madame, s'il vous plait.\n\n    \"Mies kaunis, senhän nyt tiennee! --\n    Madame, no ota se vainen!\"\n\nAntoinette aikoikin näet valita itse. Hän tiesi, että hän oli rikas tai\ntulisi aikoinaan rikkaaksi, -- (isähän toisti sitä hänelle alinomaa):\n-- hän oli \"hyvä naimakauppa\". Seudun huomattavat perheet, joilla\noli poikia, liehittelivät jo Antoinettea, vetäen hänen ympärilleen\nkokonaisen verkon pikku imarteluja ja laskevaa oveluutta, joskus\nsangen kouraantuntuvista langoista kudotun, saadakseen pyydykseensä\ntuon sievän kultakalan. Mutta se kala uhkasi jäädä pelkäksi\naprillisaaliiksi; sillä terävä Antoinette huomasi kaikki heidän\njuonensa, ja ne vain huvittivat häntä: hän aikoi kyllä itse kerran\nottaa, mutta ei tahtonut, että hänet otettiin. Pienessä päässään hän\noli jo ratkaissutkin, kenen hän ottaisi miehekseen.\n\nSeudulla oli myöskin eräs aatelisperhe -- (sellaisia on\nmaaseutupaikoissa kussakin tavallisesti yksi ainoa; ja sellaiset\nperheet uskovat ja väittävät polveutuvansa joistakin muinaisista\nylimyssuuruuksista, mutta polveutuvatkin useimmiten ainoastaan jostakin\nvaltiontilusten ostajasta, 1700-luvun intendentistä tai Napoleonin\narmeijain muonavarain hankkijasta). -- Tämä aatelisperhe oli nimeltään\nBonnivet, ja sillä oli noin peninkulman päästä kaupungista linna, jossa\noli terävähuippuiset tornit ja kiiltävä liuskakivinen katto. Ympärillä\noli suuria metsiä, joissa uinui siellä täällä kalaisia lampeja.\nTämä perhe ryhtyi nyt omasta alotteestaan lähentelemään Jeannineja.\nNuori Bonnivet'n herra hääräili kovin Antoinetten ympärillä. Hän oli\nkaunis poika, ikäänsä nähden melkoisen vankka ja lihava, eikä tehnyt\nkoskaan mitään muuta kuin metsästeli, söi, joi ja makasi; hän osasi\nratsastaa, tanssia, oli käytökseltään varsin siisti, eikä hölmömpi\nmonia muita. Hän tuli silloin tällöin linnastaan kaupunkiin, pulskat\nsaappaat jalassa, ratsain tai ajaen keveillä paukkurattailla; hän kävi\npankkiirin perheessä, muka liikeasioissa; joskus hän toi kopallisen\nmetsänriistaa, tai suuren kimpun kukkia naisille. Niillä käynneillään\nhän pyrki neidin seuraan. He kävelivät yhdessä puutarhassa. Nuori herra\nimarteli Antoinettea oikein kukkuramitalla, lörpötteli rattoisasti ja\nhelisteli kannuksiaan puutarhapengermän kivityksellä. Antoinettesta\nhän oli ihastuttava. Hänen ylpeyttään ja rakkaudenkaipuista sydäntään\nsiveli suloisesti. Hän heittäysi täydellisesti lapsellisen rakkautensa\nensimäisten hetkien valtaan, jotka olivat niin armaat. Olivier\ninhosi tätä maalaisparoonia, sillä hän oli vahva, paksu, töykeä,\nja nauroi räikkyvällä äänellä, ja hänen kätensä puristivat lujasti\nkuin ruuvipihdit, ja sitäpaitsi kutsui hän halveksivalla tavalla\nhäntä alinomaa \"poikaseksi\", ja nipisteli häntä poskesta. Olivier\ninhosi häntä varsinkin sen vuoksi, -- vaikkei Olivier juuri sitä\nitsekään tiennyt, -- että tuo olento rakasti hänen sisartaan:... hänen\nsisartaan, joka oli hänen, Olivierin, eikä kenenkään muun!...\n\n\n\n\nMutta sitten tuli onnettomuus. Ennemmin tai myöhemmin tulee se aina\nvanhojen porvarillisten perheiden elämässä, perheiden, jotka ovat\njuuttuneet vuosisadoiksi samaan turpeeseen ja tyhjentäneet sen kaiken\nmehun. Ne perheet torkkuvat rauhassa ja luulevat olevansa yhtä ikuisia\nkuin maa, joka heitä kamarallaan kantaa. Mutta maa on heidän allansa\nkuollut, eikä heillä ole enää juuria: pieni kuokanisku riittää\nvääntämään kaiken nurin. Silloin syytetään kovaa onnea, odottamatonta\nonnettomuutta. Kovaa onnea ei olisi tullut, jos puun vastustusvoima\nolisi ollut suurempi; tai ainakin olisi koettelemus mennyt ohitse\nniinkuin myrskynpuuska, joka repii irti ainoastaan muutamia oksia,\nmutta ei kaada puuta.\n\nPankkiiri Jeannin oli luonteeltaan heikko, luottavainen, hieman\nturhamainen. Hän nautti siitä, että sai häikäistä ihmisiä, ja sekoitti\nusein keskenään käsitteet \"olla jotain\" ja \"näyttää joltakin\". Hän\ntuhlasi melko lailla varojaan sinne ja tänne, vaikkei tämä tuhlaus\nvielä vakavasti kyennyt tyhjentämään hänen varojaan; osaksi auttoi\nsiinä sekin seikka, että edellisistä polvista periytynyt säästäväisyys\ntunnonvaivan puuskina tasoitteli vahinkoja: hän näet saattoi\nkitsastella tulitikusta tuhlattuaan halkosylen arvon. Viisaampi kuin\ntaloudessaan ei hän ollut liikesuhteissakaan. Hän ei kieltäytynyt\nkoskaan lainaamasta rahaa jollekin ystävälle; eikä hänen ystäväkseen\nollut vaikea päästä. Hän ei aina viitsinyt vaivautua pyytämään edes\nkuittia; hän ei aina ottanut tileissään huomioon, mitä hänelle oltiin\nvelkaa, eikä hätäillyt perimään velkojaan, elleivät lainaajat itse\ntuoneet niitä hänelle takaisin. Hän luotti toisten rehellisyyteen,\naivan samoin kuin hän uskoi muiden luottavan häneenkin. Sitäpaitsi\nhän oli pelkurimpi kuin hänen reippaasta ja kursailemattomasta\nkäytöksestään olisi saattanut uskoa. Koskaan hän ei olisi voinut apua\nantamatta torjua luotaan mitään julkeita rahankärkkyjiä eikä ilmaista\nepäilyksiään heidän maksukykyynsä nähden. Siihen oli syynä samalla sekä\nhyvyys että arkamaisuus. Hän ei tahtonut pahoittaa kenenkään mieltä,\nja pelkäsi solvauksia. Niinpä hän antoi aina myöten. Ja päästäkseen\njollakin tavalla voiton puolelle hän tarjoili rahojaan muille oikeinpa\ninnolla, ikäänkuin hänelle olisi tehty suuri palvelus viemällä häneltä\nhänen rahansa. Vähällä oli hän itsekin uskoa, että se oli palvelus:\nhänen itserakkautensa ja hyväuskoisuutensa saivat hänet helposti\nvakuutetuksi, että tekipä hän mitä tahansa, niin siitä koitui hyvä\n\"afääri\".\n\nTällainen menettely ei ollut omiaan kylmentämään lainaajien suopeutta\nhäntä kohtaan; talonpojat häntä jumaloivat, tietäessään voivansa\naina turvautua hänen hyvyyteensä, eivätkä he suinkaan jättäneet sitä\ntekemättä. Mutta ihmisten kiitollisuus -- jopa hyvinkin kunnon ihmisten\n-- on hedelmä, joka on korjattava hyvissä ajoin. -- Jos sen antaa\nvanheta puussa, niin se saattaa siihen mädätä. Kun oli mennyt muutamia\nkuukausia, niin tottuivat pankkiiri Jeanninin velalliset ajattelemaan,\nettä hän oli ollut jollakin tavoin velvollinen tekemään heille sen\npalveluksen; ja olivatpa he taipuvaisia luulemaan, että koska Jeannin\noli ollut niin halukas heitä auttamaan, oli hänellä varmaankin siitä\nauttamisesta itsellään etua. Hienotunteisimmat luulivat kuittaavansa --\nellei juuri asiansa, niin ainakin kiitollisuudenvelkansa -- tuomalla\nampumansa jäniksen tai kopallisen kananmunia pankkiirille mennessään\nkaupunkiin markkinoille.\n\nKun tähän saakka ei kuitenkaan käsitelty muuta kuin pieniä summia, ja\nkun Jeannin oli sattunut joutumaan tekemisiin melkoisen kunniallisten\nihmisten kanssa, niin ei menetelmästä tullut suurta haittaa:\nrahanhukka, -- josta pankkiiri ei muuten hiiskunut kenellekään\nsanaakaan, -- oli vähäpätöinen. Mutta toisin kävi, kun Jeannin sitten\nkerran joutui erään keinottelijan kynsiin, joka oli perustanut\nteollisuusyrityksen ja oli saanut hajua pankkiirin laupiaasta\nluonteesta ja hänen varakkuudestaan. Tämä käytökseltään mahtailevan\narvokas mies, jonka rintaa koristi kunnialegioonan merkki ja joka\nsanoi olevansa parin kolmen ministerin, arkkipiispan, kokonaisen\nsenaattori-valikoiman, kirjailija- ja rahamieslauman ja erään\nkaikkivaltiaan sanomalehden ystävä, osasi erinomaisesti asettua sille\nsekä arvovaltaiselle että samalla tuttavalliselle kannalle, joka\nhänen saaliiseensa tehosi. Hänen esittämänsä suosittelut olisivat\nvoineet saada varuilleen jokaisen vähänkin tarkkavaistoisemman miehen\nkuin Jeannin oli: nehän olivat ainoastaan noiden tuttavuuksien\nkiitoskirjeitä joistakuista hänen lähettämistään päivälliskutsuista,\ntai kirjeitä, joilla häntä vuorostaan kutsuttiin vieraaksi, ja\ntiedetäänhän, etteivät ranskalaiset koskaan kitsastele, jos ei muuta\nvaadita kuin tällaista kirjeellä kuittaamista, eivätkä kursaile\ntarttumasta ojennettuun käteen ja lähtemästä päivällisille jonkin\nihmisen luo, johon ovat juuri ja juuri tutustuneet, -- sillä\nehdolla kuitenkin, että mies voi huvittaa heitä ja ettei hän pyydä\nheiltä rahaa. Onpa niitäkin, jotka eivät kieltäisi sitäkään uudelta\nystävältään, jos eivät muutkaan ihmiset kieltäisi. Ja älykäs mies,\njonka pyrkimyksenä on vapauttaa lähimmäisensä liikojen rahojen\npainosta, olisi melkoisen kovaonninen, ellei hän lopulta löytäisikin\nsellaista pässiä, joka lähtee ensimäisenä hänen mukaansa ja vetää\nsitten muut lampaat perästään. -- Ellei ennen Jeanninia olisi\ntuollaisia pässejä ollut, niin oli hän ainakin siihen omiaan. Hän oli\nhyvässä villassa ja aivan valmis kerittäväksi. Hänet houkuttelivat\nleikkiin viettelijän komeat tuttavuussuhteet, hänen suunsoittonsa,\nimartelunsa ja myöskin se seikka, että hänen liikeasioita koskevista\nneuvoistaan koitui ensin hyviä tuloksia. Hän uskalsi peliin aluksi\nvähän, ja menestyksellä; sitten hän uskalsi paljon ja lopuksi kaikki:\nei ainoastaan omia, vaan liiketuttaviensakin rahat. Hän varoi\nilmoittamasta asiasta näille: hän oli varma siitä, että voittaisi; hän\naikoi häikäistä heitä pistämällä voitto-osuuden yllätyksenä heidän\nkouraansa.\n\nTeollisuusyritys menikin nurin. Pankkiiri sai sivultapäin kuulla\ntapauksesta eräältä parisilaiselta liikeystävältään, joka ohimennen\nkirjoitti hänelle tästä uudesta romahduksesta, aavistamatta, että\nJeanninkin oli sen uhreja: sillä pankkiiri ei ollut hiiskunut\nkenellekään mitään osuudestaan liikkeeseen; käsittämättömän\nkevytluontoisesti oli hän lyönyt laimin, -- näyttipä melkein kuin\nolisi karttanut, -- kuulustella asiaa sellaisilta henkilöiltä, jotka\nolisivat tunteneet yritystä tarkemmin; hän oli tehnyt kaikki aivan\nsalaa, hullaantuneena erehtymättömän terveeseen järkeensä, ja oli\ntyytynyt mitä epämääräisimpiin tietoihin. Elämässä sattuu usein\nmoisia hairahduksia; tuntuupa kuin ihmisen täytyisi eräillä hetkillä\nvälttämättä syöksyä tuhoonsa: näyttää kuin hän pelkäisi, ettei vain\njoku tulisi häntä auttamaan; hän pakenee kaikkia neuvoja, jotka hänet\nvoisivat pelastaa, menee piiloon, syöksyy kuumeisella kiireellä\neteenpäin, saadakseen suistua kuiluun oman halunsa mukaan.\n\nJeannin juoksi asemalle ja lähti sydän ahdistuksen hyytämänä junalla\nParisiin. Hän meni tapaamaan liiketoveriaan. Hän toivoi vielä, että\nhänen saamansa uutiset olisivat vääriä, tai ainakin liioiteltuja.\nTietysti hän ei tuota miestä enää tavannut, ja nyt hän tuli\nvakuutetuksi onnettomuudesta, joka oli niin perinpohjainen kuin olla\nsaattaa. Hän palasi kotiin aivan suunniltaan, mutta salaten kaikki.\nKukaan ei vielä saattanut aavistaa mitään. Hän koetti voittaa aikaa\nmuutamia viikkoja, edes muutamia päiviä. Parantumattoman hyväuskoisena\nhän luulotteli sitkeästi itselleen, että hän keksisi jonkin neuvon,\njolla korvaisi -- ellei omia vahingoltaan, niin ainakin ne vahingot,\nmitä hän oli tuottanut liiketuttavilleen. Hän koetteli monenmoisia\nkeinoja, ja niin kömpelön hätäisesti, että jo hänen käytöksensäkin vei\nhäneltä kaikki onnistumisen toiveet, jos onnistumista yleensä enää\nolisi voinut toivoakaan. Mutta mistä hän pyysikin lainoja, niitä ei\nhänelle annettu. Uskalletut keinottelut, joihin hän epätoivoissaan\nryhtyi, pannen peliin senkin vähän, mitä hänelle oli jäänyt, tuhosivat\nhänet lopullisesti. Silloin tapahtui hänen luonteensa ulkonaisissa\nmuodoissa täydellinen muutos. Hän joutui hirvittävän kauhun valtaan:\nhän ei puhunut mistään mitään, vaan oli ärtyisä, kiukkuinen, tyly,\nhirveän synkkä. Vieraiden parissa hän vielä koetti teeskennellä ja olla\niloinen; mutta jokainen saattoi huomata, että hän oli muuttunut: syyksi\narveltiin, että hän oli jollakin tavalla sairas. Kotoistensa seurassa\nei hän hillinnyt itseään näin; ja kotiväki olikin kohta huomannut,\nettä hän salasi jotakin vakavaa. Häntä tuskin tunsi enää entiseksi\nmieheksi. Joskus hän hyökkäsi johonkin huoneeseen ja alkoi penkoa\npiironginlaatikolta, heittäen kaikki paperit sekaisin permannolle, ja\nalkaen raivota kuin vimmattu, kun ei muka löytänyt mitään, tai kun\ntahdottiin auttaa häntä. Sitten seisoi hän äimistyksissään keskellä\nsekamelskaa, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän etsi, ei hän sitä\ntiennyt itsekään. Milloin hän ei näyttänyt enää välittävän perheestään,\nmilloin taas suuteli jotakuta heistä kyyneleet silmissä. Hän ei saanut\nenää unta. Eikä syönyt juuri mitään.\n\nM:me Jeannin huomasi kyllä, että onnettomuus oli tulossa, mutta hän ei\nollut koskaan ottanut osaa miehensä liikeasioihin eikä ymmärtänyt niitä\nyhtään. Hän tiedusteli mieheltään, mikä häntä vaivasi, mutta Jeannin\ntorjui tylysti hänen kyselynsä; se loukkasi vaimon itsetuntoa, eikä hän\nenää koettanutkaan. Mutta hän oli kauhuissaan, joskaan ei tiennyt, mitä\npelkäsi.\n\nLapset eivät saattaneet aavistaakaan vaaraa. Antoinette oli kyllä\nniin älykäs, että hän ehkä, kuten äitinsäkin, vaistomaisesti tunsi\njonkin onnettomuuden tulevan; mutta hän oli nykyään niin täydellisesti\nheräävän rakkautensa onnen lumoissa, ettei hän tahtonut ajatella\nmitään, mikä teki hänet levottomaksi; hän vakuutteli itselleen, että\nnuo synkät pilvet haihtuisivat itsestään, -- tai että niitä ennättäisi\nkatsella vielä sittenkin, kun ei enää muuta voisi tehdä.\n\nPystyvin ymmärtämään pankkiiri poloisen sieluntilaa oli ehkä pikku\nOlivier. Hän tunsi, että isä kärsi; ja hän kärsi salaisesti hänen\nkanssaan. Mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään: sehän oli luonnollista,\nsillä hän ei voinut mitään tehdä, hän ei osannut mitään. Ja sitäpaitsi\nkarkoitti hänkin surulliset asiat ajatuksistaan, jos ne milloin tulivat\nmieleen: aivan kuin hänen äidillään ja sisarellaan oli hänelläkin\ntaikauskoinen taipumus luulla, että onnettomuus, jota ei tahdo nähdä,\nei ehkä tulekaan. Vaaran uhkaamat ihmis-raukat ovat useinkin kuin\njäniksiä: piiloittavat päänsä pensaaseen, ja kuvittelevat, ettei\nonnettomuus heitä huomaa.\n\n\n\n\nLevottomuutta herättäviä huhuja alkoi liikkua. Puhuttiin, että\npankkiliikkeen luotto oli saanut kolauksen. Pankkiirin oli\nturha tekeytyä liiketuttavainsa parissa sangen varmaksi; eräät\nepäluuloisimmat pyysivät rahansa pois, kuka milläkin tekosyyllä.\nJeannin tunsi olevansa tuhon oma, hän puolustautui epätoivoisesti,\nollen muka pyhästi suuttuvinaan, valittaen katkerasti, että häntä\nepäiltiin; jopa nosti hän kiivaita kohtauksiakin itsensä ja vanhain\nliiketuttaviensa välillä, kohtauksia, jotka nolasivat hänet\nehdottomasti yleisen mielipiteen silmissä. Säästöönpanoja vaadittiin\nyhtä mittaa pois. Hän joutui sellaiseen kuolon tuskaan, että menetti\nlopunkin malttinsa. Hän teki lyhyen matkan, meni erääseen läheiseen\nkylpyläkaupunkiin ja pelasi siellä viimeiset setelinsä: antoi tyhjentää\ntaskunsa neljännestunnissa putipuhtaiksi, ja palasi kotiin.\n\nHänen odottamaton lähtönsä oli lopullisesti saanut pikkukaupungin\ntäydelliseen sekaannukseen; siellä sanottiin jo, että hän oli karannut;\nja m:me Jeanninilla oli tuska ja työ pitää levottomien ihmisten raivoa\naisoissa: hän rukoili heitä olemaan kärsivällisiä, hän vannoi heille,\nettä hänen miehensä tulisi takaisin. Ihmiset eivät sitä uskoneet,\nvaikka he kaikin voimin tahtoivatkin sen uskoa. Ja niinpä tunsivat\nkaikki suurta helpoitusta, kun hän tuli kotiin: monet melkeinpä\nuskoivat olleensa turhanpäiten rauhattomia, ja että Jeanninit olivat\nyleensä niin ovelia, että he kyllä saattoivat pelastaa itsensä\nkiipelistä, jos siihen joutuivat. Pankkiirin käytös vahvistikin tätä\nvaikutusta. Nyt, kun hän ei enää voinut epäilläkään, mikä hänellä\noli edessä, näytti hän väsyneeltä, mutta oli sangen rauhallinen. Kun\nhän laskeusi kotikaupungissaan junasta, ryhtyi hän asemapuistikossa\nrauhallisesti puheisiin eräiden vastaantulevien ystävien kanssa,\npakinoi viljavainioista, jotka olivat kärsineet poudasta viikkokausia,\nviinitarhoista, jotka olivat pulskat, ja uudesta ministeristön\nkukistumisesta, josta iltalehdet tiesivät kertoa.\n\nKotiin päästyään ei hän muka ollut millänsäkään vaimonsa kiihtymisestä,\nkun m:me Jeannin juoksi hänen tulonsa kuullessaan häntä vastaan ovelle\nja kertoi sekavan suulaasti hänelle, mitä hänen poissaollessaan oli\ntapahtunut. Vaimo koetti arvata hänen kasvojensa ilmeestä, oliko mies\nosannut välttää tuon tuntemattoman vaaran; mutta hän ei kysynyt häneltä\nkuitenkaan mitään, niin ylpeä hän oli: hän odotti, että mies alkaisi\nhänelle itse puhua. Mutta Jeannin ei virkkanut sanaakaan siitä asiasta,\njoka heitä molempia kiusasi. Hän torjui varovaisesti vaimon kaipuun\nuskoa huolensa miehelleen ja saada puolestaan hänen luottamuksensa.\nHän puhui helteestä, valitti, että hänen päätänsä särki hirveästi; ja\nsitten asetuttiin aterialle niinkuin tavallisesti.\n\nHän jutteli vähän, oli väsynyt, hajamielinen, istui otsa rypyssä;\nnaputteli sormillaan pöytäliinaan; hän koetti pakostakin syödä,\nkoska tunsi itseään tarkasteltavan, ja katseli ilmeettömin ja\nepämääräisin silmin lapsiaan, jotka vaikeneminen oli tehnyt aroiksi,\nsekä vaimoaan, jonka loukattu itserakkaus oli jäykistänyt ja joka\nväijyskeli miehensä kaikkia eleitä, luomatta kuitenkaan häneen suoraan\nkatsettaan. Päivällisen loputtua hän näytti jo ikäänkuin heräävän;\nhän koetti jutella Antoinetten ja Olivierin kanssa; kysyi heiltä,\nmitä he olivat tehneet sillaikaa kuin hän oli ollut matkalla; mutta\nhän ei kuunnellut heidän vastauksiaan, ei kuullut edes oman äänensä\nkaikua; ja vaikka hän katsoi suoraan lapsiin, niin hänen katseensa\noli jossakin muualla. Olivier tunsi sen: hän vaikeni keskellä pikku\ntarinoitaan, eikä tuntenut halua jatkaa. Mutta Antoinettessa oli\niloisuus lyhyen hämilläolon jälkeen saanut taas vallan: hän laverteli\nkuin iloinen harakka, asettaen kätensä isänsä käden päälle, tai\nnykäisten häntä käsivarresta, että hän kuuntelisi tarkemmin, mitä\nhän hänelle kertoi. Jeannin oli vaiti; hänen katseensa siirtyi\nAntoinettesta Olivieriin, ja ryppy hänen otsassaan tuli yhä syvemmäksi.\nKesken tyttärensä juttua ei hän enää kestänyt, hän nousi pöydästä ja\nmeni ikkunan ääreen salatakseen mielenliikutustaan. Lapset käärivät\nsalvettinsa kokoon ja nousivat hekin pöydästä. M:me Jeannin lähetti\nheidät leikkimään puutarhaan; pian kuului, kuinka he juoksivat käytäviä\npitkin perätysten, kirkuen kilpaa. M:me Jeannin katsoi mieheensä,\njoka seisoi häneen selin, ja hän kierteli ja puuhasi pöydän ääressä\naivan kuin jotakin järjestellen. Yhtäkkiä meni hän miehensä luokse ja\nsanoi hänelle äänellä, jota tukehutti tuska ja pelko, että palvelijat\nkuulisivat asian:\n\n-- Kuule, Antoine, mikä sinulla on? Sinulla on jotain... Varmaan, sinä\nsalaat jotain!... Onko tullut jokin onnettomuus? Oletko sinä sairas?\n\nJeannin torjui vielä kerran hänen kysymyksensä, nytkähyttäen\nkärsimättömästi olkapäitään ja sanoen tylysti:\n\n-- Ei! Ei mitään! Anna minun olla!\n\nVaimo lähti syvästi suuttuneena pois; sokeassa vihastuksessaan hän\npäätti itsekseen, ettei hän välittäisi olla enää rauhaton, tulipa hänen\nmiehelleen mitä tahansa.\n\nJeannin meni ulos puutarhaan. Antoinette jatkoi siellä äskeistä\nilvettään, ravistellen veljeään, että olisi saanut hänet juoksemaan.\nMutta poika väitti yhtäkkiä, ettei hän tahtonut enää leikkiä; ja hän\nasettui seisomaan terassin kaiteen nojaan kyynäräisilleen, muutaman\naskeleen päähän isästään. Antoinette koetti häntä ärsyttää; mutta\nOlivier työnsi hänet jörösti pois: silloin pisteli Antoinette vielä\nhäntä parilla sanalla; ja kun hän ei mitenkään enää saanut täältä\nhuvitusta, niin meni hän sisään ja istahti pianon ääreen.\n\nJeannin ja Olivier jäivät kahden kesken ulos.\n\n-- Mikä sinulla on, poikaseni? Miksi sinä et tahdo enää leikkiä? kysyi\nisä hiljaa.\n\n-- Minä olen väsynyt, isä.\n\n-- No niin. Istutaanpa sitten molemmat tuohon penkille.\n\nHe istuutuivat. Oli kaunis syyskuun yö. Taivas samalla kuultava\nja tumma. Petuniain imelähkö tuoksu sekautui mustan kanavan\nummehtuneeseen ja hiukan homehtuneeseen hajuun, kanavan, jonka vesi\nkuulsi juuri pengermän muurin juurella. Iltaperhoset, suuret vaaleat\nsfinksiperhoset, lentää räpyttelivät kukkien ympärillä ja hyrisivät\nkuin pikku rukit. Kanavan toisella puolella oviensa edessä istuvien\nnaapurien rauhalliset äänet kajahtelivat hiljaisuudessa. Sisällä soitti\nAntoinette italialaisia kavatinoja ja fioritureja. Jeannin piteli\nkädessään Olivierin kättä. Isä tupakoi. Hämärässä, joka alkoi yhä\nenemmän peittää isän kasvoja, näki lapsi piipun pienen hohteen, joka\nleimahti suuremmaksi, sammua tupsahti jälleen, syttyi taas ja sammui\nlopulta kokonaan. He eivät puhuneet mitään. Olivier kysyi eräiden\ntähtien nimiä. Jeannin, joka ei juuri tuntenut luontoa, enempää kuin\nenimmät muutkaan maaseutulaisporvarit, ei tietänyt ainoankaan tähden\nnimeä, paitsi suurimpien sikermäin, jotka jokainen tuntee; mutta\nhän oli muka luulevinaan, että lapsi kysyi juuri niitä, ja mainitsi\nhänelle niiden nimet. Olivier ei pyrkinyt muita utelemaan: hänestä oli\naina hauskaa kuulla niiden nimiä, ja toistaa itsekseen hiljaa noita\nkauniita, mystillisiä sanoja. Sitäpaitsi hän ei tahtonutkaan tietää\nniitä, vaan koetti ainoastaan vaistomaisesti lähestyä isäänsä. He\nolivat jälleen vaiti. Olivier istui nojaten päätänsä penkin selustaan,\nsuu auki, ja katseli tähtiä; hän turtui aivan kuin horteeseen: isän\nkäden lämpöisyys hiveli läpi hänen olemuksensa. Yhtäkkiä alkoi se\nkäsi vavista. Pojasta se oli niin kummallisen hassua, ja hän sanoi,\niloisella ja samalla unisella äänellä:\n\n-- Kas, miten sinun kätesi vapisee, isä.\n\nJeannin veti kätensä pois.\n\nHetken päästä virkkoi Olivier, jonka pikku ajatus toimi omin päin:\n\n-- Oletko sinäkin väsynyt, isä?\n\n-- Olen, pikkuiseni.\n\nLapsen hellä ääni jatkoi:\n\n-- Ei saa niin väsyttää itseään, isä.\n\nJeannin veti Olivierin pään rintaansa vasten ja mutisi:\n\n-- Minun poika-raukkani!...\n\nMutta Olivierin ajatukset olivat jo suuntautuneet toisaalle. Tornikello\nlöi kahdeksan. Olivier veti itsensä isästään irti ja sanoi:\n\n-- Minä menen lukemaan.\n\nTorstaina oli hänellä lupa lukea itsekseen tunti päivällisen jälkeen,\naina levollemenon aikaan asti: se oli Olivierin suurin onni; ja mikään\nhyvä maailmassa ei olisi houkutellut häntä antamaan siitä ajasta\nminuttiakaan.\n\nJeannin antoi hänen lähteä. Hän käveli vielä edestakaisin pimeässä\nterassilla. Sitten meni hänkin sisään.\n\nPerhehuoneessa istuivat lapset ja äiti yhdessä lampun ympärillä.\nAntoinette ompeli nauhaa liiveihinsä, puhuen tai hyräillen koko ajan,\nOlivierin harmiksi, sillä poika istui kirjansa ääressä, kulmat rypyssä,\nkyynärpäät pöytää vasten ja työntäen peukaloitaan korviinsa, ettei\nolisi kuullut mitään. M:me Jeannin parsi sukkia ja puheli vanhan\nemäntäpiian kanssa, joka seisoi hänen vieressään ja luetteli hänelle\npäivän menoja, käyttäen samalla tilaisuutta hyväkseen myöskin hiukan\nlörpötelläkseen; eukolla oli aina varastossa huvittavia juttuja, ja\nne kertoi hän verrattoman koomillisella murteellaan, niin että kaikki\nnauroivat koko ajan, ja Antoinette koetteli muijaa matkia. Jeannin\nkatseli nyt vaiti toisia. Kukaan ei kääntänyt huomiotaan häneen. Hän\noli hetken kahden vaiheilla, istahti, otti jonkin kirjan, avasi sen,\nmistä vain sattui, sulki jälleen ja nousi ylös: mitenkään ei hän\nvoinut viipyä siellä. Hän sytytti kynttilän, ja sanoi perheelleen\nhyvää yötä. Hän lähestyi lapsiaan, suuteli heitä liikutuksen vallassa:\nhe vastasivat hajamielisesti, nostamatta katsettaan häneen, --\nAntoinette oli ompeluksensa kimpussa, ja Olivier kirjansa. Olivier\nei edes ottanut käsiään pois korviltaan, ja hän murahti hyvää yötä\nvarsin kyllästyneenä, lukien yhä edelleen: -- (milloin hän luki,\nolisi joku lähellä olevista saattanut pudota vaikka kaivoon, hän\nei olisi malttanut antaa sen häiritä itseään.) -- Jeannin poistui\nperhehuoneesta. Hän jäi vielä ruokasaliin, joka oli vieressä. Hänen\nvaimonsa tuli vähän ajan päästä sinne, kun emäntäpiika oli mennyt hänen\nluotaan, järjestämään liinakaappiin vaatteita. Hän ei ollut miestään\nmuka näkevinään. Itse Jeannin epäröi, tuli sitten vaimonsa luokse ja\nsanoi hänelle:\n\n-- Anna minulle anteeksi. Minä puhuin sinulle äsken vähän liian\ntöykeästi.\n\nVaimon teki mieli vastata hänelle:\n\n-- Mies-parkani, en minä ole siitä sinulle vihainen; mutta mikä sinulla\nsitten on? Sano nyt, miksi sinä niin kärsit.\n\nMutta hän oli liian tyytyväinen, kun sai nyt kostaa vastaamalla:\n\n-- Anna minun olla! Sinä olet hävyttömän raaka minua kohtaan. Sinä\nkohtelet minua kuin mitä piikaa.\n\nJa siihen tapaan hän jatkoi, hakien vielä, uusia moitteita,\nnautiskelevan tuimasti ja pitkävihaisesti.\n\nMies teki väsyneen liikkeen, hymyili katkerasti ja lähti hänen luotaan.\n\n\n\n\nKukaan ei kuullut revolverinlaukausta. Vasta seuraavana päivänä, kun\ntiedettiin, mitä oli tapahtunut, väittivät jotkut naapurit huomanneensa\nkeskiyön tienoissa hiljaisella kadulla kulkiessaan kuivan napauksen,\nikäänkuin piiskanläiskäyksen. He eivät tulleet sitä sen enempää\najatelleeksi. Yön rauha laskeusi jälleen kaupungin ylle, kietoen\nraskaaseen harsoonsa elävät ja kuolleet.\n\nM:me Jeannin oli nukkunut ja herännyt parin tunnin päästä. Kun hän ei\nnähnyt miestään luonaan, nousi hän rauhattomana vuoteesta, juoksi läpi\nkaikkien huoneiden, laskeusi alakertaan ja meni pankkihuoneistoon, joka\noli eri rakennuksessa talon vieressä; ja siellä tapasi hän Jeanninin\nomassa konttorissaan, nojatuolissa istumassa, kirjoituspöytää vasten\nhervahtaneena, veressään, jota vielä tippui permannolle. Rouva huusi\nvihlovasti, pudotti kynttilän kädestään ja pyörtyi. Talossa kuultiin\nhänen kirkaisunsa. Palvelijat juoksivat hätään, nostivat hänet\nlattialta, hoitivat häntä, ja kantoivat pankkiiri Jeanninin ruumiin\npäärakennukseen ja laskivat vuoteelle. Lasten kamarin ovi oli pantu\nkiinni. Antoinette nukkui autuaan unta. Olivier kuuli häliseviä ääniä\nja askelia: hän olisi tahtonut tietää, mitä siellä liikuttiin; mutta\nhän pelkäsi herättävänsä sisarensa, ja nukkui uudestaan.\n\nSeuraavana aamuna kiersi uutinen kaupungilla jo ennenkuin lapset\ntiesivät siitä mitään. Vanha emäntäpiika kertoi sen heille,\nitkeskellen. Heidän äitinsä ei jaksanut ajatella mitään; hänen\nterveydestäänkin oltiin levottomia. Lapset olivat aivan kahden, kuolema\nvieressään. Ensin oli heissä kauhu vieläkin suurempi kuin tuska. Muuten\neivät he saaneetkaan aikaa itkeä rauhassa. Heti aamulla alkoivat\nlain vaatimat muodollisuudet. Antoinette oli paennut kamariinsa ja\njännitti koko nuorekkaan itsekkyytensä ajatellakseen pelkästään yhtä\nainoaa seikkaa, sitä, joka yksinään voi auttaa häntä todellisuuden\ntukahuttavaa kauhua torjumaan: hän ajatteli ystäväänsä; odotti hänen\ntulevan, odotti alinomaa. Koskaan ei tuo nuori mies ollut hellinyt\nhäntä niin kuin viime kerralla hänet nähdessään: Antoinette oli varma,\nettä hän nyt rientäisi häntä surussa lohduttamaan, heti, kun saisi\nonnettomuudesta kuulla. -- Mutta ei tullut ketään. Kukaan ei virkkanut\nhänelle sanaakaan, ei näyttänyt ystävyyttä millään tavoin. Sen sijaan\nryntäsivät nuo ihmiset, jotka olivat uskoneet rahansa pankkiirin\nkäsiin, kohta, kun saivat itsemurhasta uutisen, Jeanninin kotiin,\ntunkeutuivat väkisin ovesta sisään ja haukkuivat armottoman julmasti\nvainajan vaimoa ja lapsia.\n\nMuutamassa päivässä tuli onnettomuus toisensa päälle: ensin rakkaan\nolennon menettäminen, sitten koko omaisuuden, yhteiskunnallisen aseman\nja yleisen kunnioituksen kadottaminen ja hylkäys ystävien puolelta.\nKaikki kerrassaan luhistui raunioiksi. Ei jäänyt mitään, jonka\nvuoksi he olivat eläneet. He kaikki kolme olivat selvästi tietoisia\nmoraalisesta puhtaudestaan, ja siksi he nyt kärsivät sitäkin enemmän:\ntäytyihän heidän alistua häpeään, johon he eivät olleet syypäitä.\nPahimmin heistä kolmesta raateli tuska Antoinettea, siksi, että hän\noli elänyt siitä tunteesta vielä loitoimpana. M:me Jeanninille ja\nOlivierille, vaikka nämä onnettomuudet runtelivatkin heitä kovin,\nei kärsimysten maailma ollut enää varsin vieras. Koska he olivat jo\nvaistoiltaan pessimistejä, eivät he kaikesta tästä kummastuneet niin\npaljoa kuin he siitä masentuivat. Kuoleman ajatus oli aina ennenkin\nollut heille lohdullinen turva: nyt se oli sitä entistä enemmän; he\nkaipasivat saada kuolla. Moinen on kyllä surullista alistumista, mutta\nei kuitenkaan niin hirveää kuin jonkin nuoren tyytyväisen, onnellisen\nja elämänhaluisen olennon kapina, olennon, joka yhtäkkiä huomaa\njoutuneensa sellaiseen suruun, ettei siihen ole apua ja ettei sillä ole\npohjaa, joutuneensa aivan häntä kauhistavan kuoleman eteen...\n\nAntoinette näki yhtäkkiä maailman rumuuden. Hänen silmänsä aukenivat:\nhän näki elämän, ihmiset; hän tarkasteli nyt isäänsä, äitiään,\nveljeään. Kun Olivier ja m:me Jeannin itkivät yhdessä, niin hän painui\nyksinään omaan tuskaansa. Hänen pikku aivonsa aprikoivat epätoivoissaan\nmenneisyyttä, aprikoivat kuluvaa hetkeä, tulevaisuutta; ja hän näki,\nettei hänelle ollut jäänyt kerrassaan mitään, ei mitään toivoa, ei\nmitään tukea: hänellä ei ollut enää luottamusta kehenkään.\n\nTulivat hautajaiset, synkät, häpeälliset. Kirkko kieltäytyi ottamasta\nitsemurhaajan ruumista siunattuun multaansa. Entisten ystävien\nraukkamaisuus jätti lesken ja orvot oman onnensa nojaan. Tuskin\nnäyttäytyi pari kolme, jotka tulivat tuokioksi; ja heidän häpeilevä\nkäytöksensä oli vieläkin tuskallisempaa kuin toisten hylkäys. Tuntui\nkuin he olisivat muka tehneet tulollaan laupiaan työn, ja heidän\nvaitiolonsa oli pelkkää syytöstä ja halveksivaa sääliä. Oman suvun\npuolelta tuli vielä pahempaa: sieltä ei annettu lohdutuksen sanaa, vaan\nsen sijaan karvaita moitteitakin. Pankkiirin itsemurha ei mitenkään\nmasentanut ihmisten entistä kaunaa, vaan näytti heistä melkein yhtä\nrikokselliselta kuin hänen vararikkonsakin. Porvarisihminen ei anna\nniille anteeksi, jotka surmaavat itsensä. Heistä on sellainen olento,\njoka kuolee mieluimmin kuin kestää häpeällisen elämän, suorastaan\nluonnoton; ja he sallisivat, jos voisivat, mielellään lain koko\nankaruuden kohdata vainajaa, joka ikäänkuin näyttää heille sanovan:\n\n-- Mikään onnettomuus ei ole sen suurempi kuin elää teidän kanssanne\nyhdessä.\n\nKaikkein raukkamaisimmat eivät ole hitaimpia soimaamaan hänen\npelkurimaista tekoaan. Ja kun itsemurhaaja vahingoittaa itsensä\nelämästä pois pyyhkimällä kaupan päällisiksi vielä heidän etujaankin\nja riistää heiltä koston, niin he tulevat suorastaan hulluiksi. --\nTuokioksikaan ei siis ihmisten päähän pälkähtänyt ajatella, mitä\nJeannin-parka mahtoikaan kärsiä ennenkuin hän siihen tekoon ryhtyi.\nHe olisivat toivoneet, että hän olisi saanut kärsiä vielä tuhannen\nkertaa enemmän. Ja kun hän pääsi heidän käsistään, niin he kohdistivat\nkirouksensa hänen perheeseensä. He eivät myöntäneet tätä itselleen:\nsillä he tiesivät, että se oli vääryyttä. Mutta he tekivät sen\nkuitenkin: sillä heidän piti saada uhri kostolleen.\n\nM:me Jeannin, joka ei näyttänyt jaksavan enää muuta kuin vaikeroida,\nsai takaisin koko tarmonsa, kun hänen miestänsä ahdisteltiin. Hän\nhuomasi nyt, miten kovasti hän oli vainajaa rakastanut; ja niinpä\nnuo kolme ihmistä, joilla ei ollut tietoakaan siitä, mitä heille\nhuomispäivä toisi myötänsä, olivat täydellisesti yhtä mieltä yhdestä\nseikasta, nimittäin että he luopuisivat äidin koko taloon tuomista\nmyötäjäisistä ja kaikesta omasta omaisuudestaan koettaakseen maksaa\nisän velkoja mikäli suinkin voivat. Ja kun he eivät enää voineet jäädä\npikkukaupunkiin, päättivät he muuttaa Parisiin.\n\n\n\n\nSe lähtö oli kuin pakoa.\n\nIllansuussa, -- (oli surullinen ilta syyskuun loppupuolella: pellot ja\nniityt laajan, valkean usvaverhon kätkössä, usvan, josta lehdettömät\nviidakot selvenivät tien kahden puolen näkyviin sikäli kuin kuljettiin\nkauemmaksi, selvenivät luurankomaisina, väristen vilusta ja heruen\nvettä kuin akvaariokasvit), -- he menivät yhdessä hautausmaalle\nsanomaan hyvästit. Siellä laskeusivat he kaikki polvilleen kapealle\nkivireunustalle, joka ympäröi äsken luotua hautaa. Heidän kyyneleensä\nvuotivat äänettömästi: Olivier nikotteli itkiessään; m:me Jeannin\nniisti nyyhkiessään nenäänsä. Leski lisäsi tuskiaan, kidutti itseään\nmuistelemalla alinomaa, mitä hän oli sanonut miehelleen silloin\nviimeisen kerran, kun oli nähnyt hänet elävänä. Olivier jälleen\najatteli hänen ja isän keskinäistä pakinaa penkillä pengermällä.\nAntoinette ajatteli, mikä nyt oli heidän kohtalonsa. Yksikään heistä ei\nvähimmässäkään määrin mielessään soimannut tuota onnetonta, joka oli\ntuhonnut kanssansa heidät. Mutta Antoinette ajatteli:\n\n-- Ah, isä rakas, kuinka me joudumme kärsimään!\n\nUsva synkkeni, kosteus tunkeusi heidän ruumiiseensa. Mutta m:me Jeannin\nei voinut vielä sieltä poistua. Antoinette näki Olivierin värisevän, ja\nsanoi äidille:\n\n-- Äiti, minulla on kylmä.\n\nHe nousivat. Juuri lähtemäisillään kääntyi m:me Jeannin vielä viimeisen\nkerran hautaan päin:\n\n-- Poloinen ystäväni! sanoi hän.\n\nHe poistuivat hautausmaalta, pimenevän yön helmaan. Antoinette piteli\nOlivierin jääkylmää kättä kädessään.\n\nHe tulivat vanhaan taloonsa. Se oli viimeinen yö heidän omassa\npesässään, jossa he olivat aina nukkuneet, jossa oli kulunut heidän\nelämänsä, ja heidän vanhempiensa elämä, -- noiden seinien sisällä,\ntuon perhehuoneen lieden ääressä, tuolla neliömäisessä pikku\npuutarhassa; näihin olivat kaikki perheen ilot ja surut liittyneet\nniin eroittamattomasti, että ne esineet tuntuivat aivan kuin perheen\njäseniltä, osalta heidän elämästään, sellaisilta, ettei niitä voisi\njättää muuta kuin kuollakseen.\n\nMatkalaukut olivat jo täytetyt. Heidän piti matkustaa ensimäisellä\njunalla seuraavana aamuna, ennenkuin naapurien puodit aukesivat: he\ntahtoivat välttää heidän uteliaisuuttaan ja pahansuopia huomautuksiaan.\n-- Heillä oli halu pusertautua toisiinsa kiinni; ja kuitenkin\nvetäytyivät he nyt kukin vaistomaisesti omaan huoneeseensa ja\nviivähtivät siellä: seisoivat liikahtamatta, muistamatta ottaa edes\nhattua päästään ja riisua päällysvaippaansa, kosketellen seiniä,\nhuonekaluja, kaikkea, mikä heidän piti jättää, painaen otsansa\nikkunaruutuun, koettaen saada ainaiseksi sieluunsa noiden rakkaiden\nesineiden kosketuksen. Viimein he ponnistivat voimansa vapautuakseen\ntuskallisten ajatustensa itsekkyydestä, ja menivät m:me Jeanninin\nhuoneeseen, -- perhehuoneeseen, jossa oli suuri vuodekomero perällä:\nsiellä olivat he ennen viettäneet yhdessä iltojaan, aina päivällisten\njälkeen, milloin ei ollut vieraita. Ennen!... Kaikki näytti heistä\njo niin kaukaiselta!... He istuivat vaiti, pienen ja kituvan tulen\nääressä; sitten rukoilivat he yhdessä, polvillaan vuoteen vieressä; ja\nmenivät varsin aikaisin levolle, sillä seuraavana aamuna täytyi nousta\nennen päivän valkenemista. Mutta kauan meni ennenkuin uni tuli.\n\nKello neljän tienoissa aamulla sytytti m:me Jeannin, joka oli\nkatsonut joka tunti kelloaan, eikö ollut jo aika varustautua lähtöön,\nkynttilänsä ja nousi. Antoinette ei ollut nukkunut yhtään, hän kuuli\näitinsä liikkuvan ja nousi myöskin. Olivier oli vaipunut sikeään uneen.\nM:me Jeannin katseli liikutettuna häntä, eikä hennonut häntä herättää.\nHän lähti Olivierin luota varpaisillaan pois ja sanoi Antoinettelle:\n\n-- Ei nyt kolista: antaa poika-raukan nauttia viimeisistä minuteista\ntäällä!\n\nNaiset pukeutuivat ja tekivät valmiiksi viimeiset matkakääröt. Ulkona\ntalon ympärillä vallitsi kylmien öiden suuri hiljaisuus, sellaisten,\njolloin kaikki elävä, olennot, ihmiset ja eläimet, painautuvat ahnaasti\nlämpöisen unen helmaan. Antoinetten hampaita kalisutti: hänen sydäntään\nja ruumistaan viilsi kylmä.\n\nUlko-ovi kajahti jäätävässä ilmassa. Vanha emäntäpiika, jolla talon\navain oli, tuli viimeistä kertaa palvelemaan isäntäväkeään. Tuo lyhyt\nja paksu eukko, jota liika lihavuus haittasi, mutta joka ikäänsä\nnähden kuitenkin oli tavattoman nopealiikkeinen, ilmestyi huohottaen\nhuoneeseen, punaisin nenin ja kyyneleitä valuvin silmin, ystävällinen\nnaama kiedottuna huiviin. Hän oli ylen pahoillaan, kun näki, että m:me\nJeannin oli jo noussut, eikä ollut herättänyt häntä, vaan oli jo itse\nsytyttänyt tulen hellaan. -- Olivier heräsi muijan tullessa. Ensin\naikoi hän unenhorteessaan painaa silmänsä jälleen umpeen, käännähtää\npeittonsa lämpimässä toiselle kupeelleen ja nukahtaa uudestaan.\nAntoinette tuli, laski kätensä lempeästi veljensä olalle ja kehoitteli\nhäntä hiljaisella äänellä:\n\n-- Olivier, pikkuinen, nyt on aika.\n\nOlivier huokaisi, avasi silmänsä, näki sisarensa kasvot lähellä\nkasvojaan: Antoinette hymyili hänelle alakuloisesti, ja silitteli\nhellästi hänen otsaansa. Hän toisti:\n\n-- Nyt lähdetään! Olivier nousi.\n\nHe poistuivat kotoaan, äänettömästi, aivan kuin varkaat. Kaikilla\nheillä oli matkakääröjä käsissä. Vanha emäntäpiika kulki ensimäisenä,\ntyöntäen käsirattailla heidän matkalaukkujaan. He olivat jättäneet\nmelkein kaiken, mitä heillä oli; he eivät vieneet mukaansa juuri\nmitään muuta kuin mitä heillä oli päällänsä, ja vielä joitakuita\nvaatteita. Vähäiset muistoesineet oli aikomus lähettää heille sitten\nmyöhemmin, rahtitavarana: muutamia kirjoja ja muotokuvia, ja vanha\nkello, jonka naputus oli heistä aivan kuin heidän oman sydämensä\nsykintää. -- Ilma oli kirpeän kylmä. Kukaan kaupungissa ei ollut vielä\nnoussut; ikkunaluukut olivat kiinni, kadut tyhjät. He kulkivat vaiti.\nAinoastaan palvelijatar puhui. M:me Jeannin koetti painaa viimeisen\nkerran mieleensä täällä kaiken, koko ympäristönsä, mikä herätti hänessä\nmenneitä muistoja.\n\nAsemalla sai m:me Jeanninin itsetunto hänet ostamaan toisen luokan\nlipun, vaikka hän olikin päättänyt matkustaa kolmannessa; mutta\nsellaista nöyryytystä ei hän nyt jaksanutkaan kestää, sillä hänen\nlähtönsä näki pari kolme tuttua rautatievirkailijaa. Hän pujahti\nnopeasti tyhjään vaunuosastoon ja sulkeutui lapsineen sinne. Siellä\nhe istuivat sitten piilossa ikkunaverhojen takana ja pelkäsivät, että\nvaunuun ilmestyisi joku tuttava. Mutta ketään ei tullut: kaupunki ei\nollut aivan valveillakaan, kun he lähtivät; juna oli tyhjä; siellä\noli ainoastaan joitakuita talonpoikia, ja härkiä, jotka ojentelivat\npäitään vaunujen aukoista ja ynisivät suruissaan. Pitkän odotuksen\njälkeen veturi vihelsi pitkästi, ja juna lähti liikkeelle ja painui\nusviin. Muuttolaiset vetivät uutimet ikkunoiden edestä pois, painoivat\nkasvonsa ruutua vastaan ja katsoivat viimeistä kertaa pikkukaupunkia,\njonka goottilainen kirkontorni tuskin kuulsi sumusta, katselivat\nkukkulaa, jonka rinteet olivat täynnä töllejä, katselivat kuurasta\nvalkeita ja kylmää huuruavia niittyjä: kaikki oli jo aivan kuin\nunimaisemaa, kaukaista, niin että sitä tuskin uskoi todeksi. Ja kun\nsekin katosi ja syvä kallionleikkaus eräässä rautatien mutkassa\npeitti sen ja he tiesivät varmasti, ettei heitä nyt enää nähtäisi,\neivät he enää itseään hillinneet. M:me Jeannin kohotti nenäliinan\nsuulleen ja nyyhkytteli. Olivier oli heittäytynyt hänen helmaansa,\npainoi päätänsä äidin polviin, suuteli hänen käsiään ja kasteli niitä\nkyyneleillään. Antoinette istui vaunuosaston toisessa kulmassa ja\nitki hiljaa, kasvot ikkunaan päin. He eivät itkeneet samasta syystä\nkaikki. M:me Jeannin ja Olivier eivät ajatelleet muuta kuin mikä heiltä\noli jäänyt. Antoinette jälleen ajatteli, mikä heillä oli edessään:\nhän soimasi kyllä sellaisesta itseään; hän olisi tahtonut vetäytyä\nmuistoihinsa... -- Hän oli oikeassa, kun ajatteli tulevaisuutta:\nhänellä oli selvempi käsitys todellisuudesta kuin äidillä ja veljellä.\nHeillä oli horjuvia kuvitelmia Parisista. Antoinette yksinään ei\nepäillytkään, mikä heitä siellä kohtaisi. Toiset eivät olleet joutuneet\nsitä vielä ajattelemaankaan. M:me Jeannin kuvitteli, että niin\nsurullinen kuin heidän asemansa olikin, ei siitä ollut aihetta olla\nlevoton. Hänellä oli Parisissa sisar, joka oli rikkaissa naimisissa,\nerään hallitusvirkamiehen kanssa; hän luotti tuon sisarensa apuun. Hän\noli sitäpaitsi vakuutettu, ettei hänen lastensa, jotka olivat saaneet\nhyvän kasvatuksen ja olivat niin lahjakkaita, -- heidän lahjoistaan\nhän erehtyi, kuten äidit aina, -- olisi vaikeaa kunniallisesti elättää\nitseään.\n\n\n\n\nTulovaikutelma oli synkkä. Jo asemalla tyrmistytti heitä ihmisten\ntungeskelu matkatavaratoimistossa, ja ajoneuvojen sekava kuhina\nvaltakäytävän edustalla. Satoi vettä. Ei saatu mistään ajuria. Täytyi\njuosta etäälle, kädet puutumaisillaan raskaiden kääröjen painosta,\njotka pakottivat heidät pysähtymään keskellä katua, hevosten jalkoihin\njäämisen ja likautumisen uhallakin. Ainoakaan ajuri ei välittänyt\nheidän kutsuistaan. Viimein saivat he pysäytetyksi erään, jolla oli\ninhoittavan likaiset, vanhat rillat. Kun he nostivat tavaroitaan\najoneuvoihin, putosi heiltä yksi peitekäärö likaan. Asemalta otettu\nkantaja, joka toi heidän matkalaukkuaan, ja kuski käyttivät heidän\nkokemattomuuttaan edukseen maksattaen heillä kaksinkertaisen hinnan.\nM:me Jeannin sanoi ajurille erään huononlaisen, mutta kalliin hotellin\nosoitteen, jollaisissa maaseutulaiset kävivät niiden epämukavuuksista\nhuolimatta, koska kerran jotkut heidän isoisistään olivat asuneet\nkolmisenkymmentä vuotta sitten niissä. Siellä nyljettiin tulokkaita.\nHotelli oli täynnä väkeä, sanottiin: heidät työnnettiin kaikki kolme\nahtaaseen kamariin, josta he saivat maksaa kolmen huoneen hinnan. He\nkoettivat säästää päivälliskustannuksia eivätkä menneet yhteiseen\npöytään hotellin ruokasaliin; he tilasivat omaan huoneeseensa\nvaatimattoman aterian, mutta se maksoikin yhtä paljon kuin tuo yhteinen\nateria, eivätkä he siitä tulleet kylläisiksi. Heti, kun he pääsivät\nParisiin, luhistuivat heidän kauniit kuvitelmansa. Ja ensimäisenä\nyönä tuossa hotellissa, saamatta unta silmäänsä, ahdettuina kaikki\nkolme pieneen, ilmattomaan kamariin, jossa heillä oli vuoroin kylmä ja\nvuoroin kuuma, voimatta kunnolleen hengittää ja vavahdellen alinomaa\nhereille, kun kuului melua käytävästä, kiinni lyötyjen ovien kolinaa ja\nsähkökellojen alinomaista soittoa, ja kärsien julmasti lakkaamattomasta\nraskaiden työrattaiden ja muiden ajoneuvojen jyrinästä, -- siellä\nsaivat he suorastaan kauhistavan kuvan tuosta jättiläiskaupungista,\njohon he nyt olivat joutuneet, tuntien siihen tuhoutuvansa.\n\nSeuraavana päivänä m:me Jeannin kiiruhti sisarensa luokse, hänen\nylelliseen asuntoonsa bulevardi Haussmannin varrelle. Hän uskoi,\nkuitenkaan ajatustaan ilmaisematta, että heille tarjottaisiin siellä\nasunto, kunnes he olisivat saaneet asiansa järjestykseen. Mutta\nvastaanotto näytti siellä hänelle kohta, että hän oli erehtynyt.\nPoyet-Delormen pari oli vimmoissaan sukulaisensa vararikosta. Varsinkin\nrouva, joka pelkäsi, että hänenkin kimppuunsa karattaisiin sen tähden\nja että siitä olisi haittaa hänen miehensä ylenemiselle virkauralla,\npiti aivan tavattomana julkeutena, että vararikon tehnyt perhe tuli\ntakertumaan kiinni heihin ja häpäisemään heitä vielä lisää. Itse\nvirkamies ajatteli kyllä samoin; mutta hän oli melkoisen lauhkea mies;\nja hän olisi kai ollut avuliaampi, ellei hänen vaimonsa olisi pitänyt\nhäntä silmällä, -- seikka, josta mies pohjaltaan olikin hyvillään.\nM:me Poyet-Delorme otti siis sisarensa vastaan jäätävän kylmästi. Se\nsattui m:me Jeanninin ylpeyteen; hän koetti masentaa tuota tunnettaan:\nilmaisi peitellyin sanoin vaikean aseman, jossa he nykyään olivat, ja\nmitä hän oli toivonut Poyet'n perheeltä. Häntä ei oltu kuulevinaankaan.\nHeitä ei pyydetty edes aterialle sinä iltana; sen sijaan kutsuttiin\nheidät juhlallisesti vieraiksi lopummalla viikkoa. Eikä sekään\nkutsu tullut rouva Poyet'n puolelta, vaan itsensä herran, joka oli\nvaimonsa käytöksen tähden hiukan nolo ja koetti lauhduttaa sen kuivaa\nvaikutusta: hän koetti tekeytyä leppoisaksi; mutta saattoi tuntea,\nettei hänen puheensa ollut varsin suoraa, ja että hän oli sangen\nitsekäs olento. -- Jeannin-raukat palasivat hotelliinsa uskaltamatta\nryhtyä keskenään juttelemaan, minkälaisen vaikutuksen tämä ensimäinen\nkyläily heihin oli tehnyt.\n\nSeuraavat päivät kuluivat heiltä juostessa pitkin Parisia, etsimässä\nhuoneistoa; he väsyivät lopen kavutessaan monia kerroksia, heitä\ninhotti ja töykäisi, kun he näkivät parisilaiset vuokrakasarmit,\njoihin ihmisiä pinotaan päälletysten, niiden siivottomat\nporraskäytävät, huoneita, joihin ei päässyt valoa ja jotka olivat\nheidän entiseen avaraan maaseutulaisasuntoonsa verraten ylen\nsurullisia. Heidän mielensä masentui yhä enemmän. Ja yhä edelleen\nolivat he tyrmistyksissään kaduilla, kaupoissa, ravintoloissa, joissa\nheitä petkutettiin kaikkialla. Kaikki, mitä he pyysivät, maksoi\nhirvittävästi; tuntui kuin heillä olisi ollut kyky muuttaa kullaksi\nkaikki, mihin he vaan koskettivat: mutta he itse saivat maksaa sen\nkullan. He olivat kuvaamattoman avuttomia eivätkä osanneet pitää\npuoliaan.\n\nNiin vähän kuin m:me Jeannin enää sisareltaan toivoikin, kuvitteli hän\nvielä kuitenkin jotain hyvää niistä päivälliskutsuista, joihin heidät\noli pyydetty. He varustautuivat niihin, jännityksestä sykkivin sydämin.\nHeidät otettiin sinne vastaan vieraina, eikä suinkaan sukulaisina,\n-- mutta eipä kuitenkaan kustannettu heille mitään muuta erikoista\ntarjottavaa kuin tuo juhlallinen seurustelutapa. Lapset näkivät nyt\nserkkunsa, jotka olivat melkein heidän ikäisiään, eivätkä suinkaan\nsuopeampia heitä kohtaan kuin heidän vanhempansakaan. Tyttö, joka oli\nhyvin hienosti puettu ja koketti, puhui heille sipittävällä äänellä,\nkohteliaasti ja ylemmyytensä tuntevasti, ja oli niin teeskentelevä ja\nimelä, että he joutuivat aivan ymmälle. Pojasta oli tämä päivällinen\nköyhien sukulaisten seurassa hirvittävän ikävä urakka; ja hän olikin\nniin pahalla tuulella kuin mahdollista. M:me Poyet-Delorme istui\nsuorana ja jäykkänä ja näytti alinomaa, silloinkin, kun hän tarjosi\nruokaa, pitävän sisarelleen moraalisaarnaa. Herra Poyet-Delorme\njälleen puhui kaikenlaisista pikku asioista, ettei olisi jouduttu\nkeskustelemaan vakavista. Typerä seurustelu kosketteli, läheisempien\nja vaarallisempien puheenaiheiden pelosta, pelkästään ruokia. M:me\nJeannin koetti kerran johtaa pakinan siihen, mikä hänen sydäntään\npainoi: m:me Poyet-Delorme keskeytti jyrkästi, jollakin vähäpätöisellä\nja sisällöttömällä sanalla. Eikä sisarella ollut rohkeutta yrittää\nuudestaan.\n\nPäivällisen jälkeen m:me Jeannin vaati tytärtään soittamaan jonkin\npianokappaleen ja näyttämään lahjojaan. Tyttönen häpesi ja täytti\nkäskyn vastenmielin, ja soitti hirveän huonosti. Poyet'n herrasväki\nkuunteli kyllästyneenä ja odotti, että hän lopettaisi. M:me Poyet\nkatsoi pilkallisesti huuliaan rypistäen tyttäreensä; ja kun soittoa\nkesti hänestä liian kauan, alkoi hän jutella välinpitämättömästi\nmuista asioista m:me Jeannin kanssa. Viimein Antoinette, joka oli\nkokonaan sekaantunut kappaleessaan ja kauhukseen huomannut, että hän\noli eräässä kohden alkanut alusta sen sijaan, että hänen olisi tullut\njatkaa, ja ettei hän täten pääsisi milloinkaan loppuun, jätti yhtäkkiä\nkesken, päättäen soittonsa kahdella akordilla, jotka eivät olleet aivan\noikeita, ja kolmannella, joka oli aivan väärä. Herra Poyet huudahti:\n\n-- Bravo!\n\nJa hän tahtoi nyt kahvia.\n\nM:me Poyet sanoi, että hänen tyttärensä otti soittotunteja Pugnolta.\nNeiti, \"joka otti soittotunteja Pugnolta\", myönteli:\n\n-- Oikein kaunista, tyttöseni... ja kysyi, missä Antoinette oli\nopiskellut.\n\nSeurustelu kävi pitkäveteiseksi. Siinä oli käsitelty jo kaikki salissa\nnäkyvät ja talon rouvan ja tyttären pienet koruesineet. M:me Jeannin\najatteli itsekseen:\n\n-- Nyt on aika puhua, nyt minun täytyy puhua...\n\nJa tuska kalvoi häntä. Kun hän viimeinkin koetti rohkaista luontonsa\nja ryhtyä puhumaan, virkahti m:me Poyet ohimennen, äänellä, joka ei\nollut suinkaan anteeksipyytävä, että heistä oli sangen ikävää, mutta\nettä heillä oli meno kaupungille kello puoli kymmenen tienoissa: heidät\noli kutsuttu vieraiksi erääseen paikkaan, josta he eivät voineet\njäädä pois. Jeanninit nousivat heti loukkaantuneina paikoiltaan ja\ntahtoivat lähteä. Oltiin vielä muka pyytelevinään jäämään heitä. Mutta\nneljännestunnin päästä soitti joku ovikelloa: palvelijatar ilmoitti,\nettä oli tullut vieraita, Poyet'n perheen ystäviä, naapureita, jotka\nasuivat kerrosta alempana. Poyet ja hänen rouvansa vilkaisivat silloin\ntoisiinsa ja menivät supattelemaan nopeasti jotain palvelijoille. Poyet\njohti jonkinlaisia verukkeita änkytellen Jeannit viereiseen kamariin.\n(Hän tahtoi salata tulevilta ystäviltään tuon häpeät tehneen perheen\nolemassaolonkin, jopa että se oli heillä.) Jeanninit jätettiin nyt\nyksinään lämmittämättömään kamariin. Lapset olivat aivan suunniltaan\ntällaisesta nöyryytyksestä. Antoinettella kiersivät vedet silmissä;\nhän pyysi, että lähdettäisiin pois. Äiti ei ensin tahtonut: mutta\nkun sitten odotus yhä venyi, niin hän päätti lähteä. He menivät\neteiseen. Poyet, jolle eräs palvelijoista ilmoitti heidän lähtevän,\ntavoitti heidät siellä kiinni ja pyyteli muka anteeksi, parilla\njoutavanpäiväisellä sanalla; hän tahtoi muka pidättää heitä vielä;\nmutta näki, että hän olisi toivonut heidän olevan sieltä jo kaukana.\nHän auttoi heille päällysvaatteita ylle, sysäili heitä ovea kohti,\nhymyillen ja puristaen heidän käsiään ja puhuen ystävällisesti, mutta\nmatalalla äänellä, ja sulki heidät ulos. -- Kun Jeanninit tulivat\nhotelliinsa, niin itkivät lapset raivosta. Antoinette polki jalkaa, ja\nvannoi, ettei hän koskaan enää astuisi noiden ihmisten kynnyksen yli.\n\nM:me Jeannin vuokrasi huoneiston erään talon neljännessä kerroksessa,\nlähellä Kasvitieteellistä Puutarhaa, _Jardin des Plantes'ia_. Kamarien\nikkunat olivat pimeälle pihalle ja sen mustuneihin muureihin päin;\nruokasalin ja salin -- (sillä m:me Jeannin tahtoi välttämättä, että\nheillä piti olla salikin) -- eräälle rahvaan asumalle kadulle. Kaiken\npäivää vieri kadulla heidän asuntonsa ohitse höyryomnibusseja ja\nruumisvaunuja, joiden jono painui Ivryn hautausmaan portista sisään.\nLikaisia italialaisia laiskotteli kasvattamattomine lapsilaumoineen\npenkeillä, tai riiteli keskenään. Ikkunoita ei voinut metelin vuoksi\npitää auki; ja kun illoin tuli kotiin, täytyi kulkea kuhisevan\nja löyhkävän katurahvaan tungoksessa, päästä katujen yli, joilla\nliike kuohui, poikki likaisen ajopaikan ja mennä naapuritalon\npohjakerroksessa olevan inhoittavan ruokalan ohitse, jonka ovella\nseisoi valtavia ja möyheitä tyttöjä, ruosteenkeltaisin hiuksin, iho\nmaalattuna ja rasvattuna, tarkastelemassa ohikulkevia likaisin katsein.\n\nJeanninien vähät rahat hupenivat nopeasti. He totesivat joka ilta\nahdistus sydämessä, kuinka lovi heidän kukkarossaan yhä laajeni. He\nkoettivat tulla toimeen vähemmällä; mutta he eivät osanneet: sen\ntaidon oppimiseen tarvitaan monia koettelemusten vuosia, jos ei\nkerran ole siihen lapsuudesta saakka tottunut. Ne, jotka eivät ole\nluonteeltaan säästäväisiä, hukkaavat vain aikaansa koettaessaan sitä\nolla: heti, kun jokin uusi rahanmenetystilaisuus tarjoutuu, antavat he\nmyöten; säästäminen jää aina seuraavaan kertaan; ja jos he sattumalta\nansaitsevat tai luulevat ansainneensa vähänkin yli tavallisen määrän,\nniin he käyttävät kiireesti tuon voittonsa sellaisiin menoihin, joiden\nkokonaissumma on kymmenen kertaa voittoa suurempi.\n\nMuutamassa viikossa kuluivat Jeanninien varat loppuun. M:me Jeanninin\ntäytyi masentaa viimeinenkin itsetuntonsa, ja hän meni lastensa\ntietämättä pyytämään rahaa Poyet'lta. Hän sovitti niin, että sai tavata\ntuon virkaherran yksinään hänen työhuoneessaan, ja aneli häneltä\nlainaksi pikkusummaa siihen saakka, kunnes he löytäisivät tointa, jolla\nhe voisivat elää. Mies oli heikkotahtoinen ja melkoisen lauhkea, joten\nhän myöntyi, koetettuaan ensin lykätä vastauksen tuonnemmaksi. Hän\nsattui eräällä hetkellä heltymään niin, ettei voinut itseään hillitä,\nvaan lainasi kaksisataa frangia, ja katui sitten kohta tekoaan, --\nvarsinkin, kun hänen täytyi ilmoittaa asiasta vaimolleen ja tämä oli\nvimmoissaan miehensä heikkouden ja sisarensa hävyttömien vehkeiden\ntähden.\n\n\n\n\nJeanninien perheeltä menivät päivät juostessa pitkin Parisia\nlöytääkseen jotain paikkaa. M:me Jeanninilla oli rikkaiden\nmaaseutulaisten porvarisrouvien tavallinen ennakkoluulo: hän ei voinut\nsopeutua ajatukseen, että hän tai hänen lapsensa joutuisivat johonkin\nmuuhun toimeen kuin sellaiseen, joka soveltui \"sivistyneille\", -- siis\ntoimeen, jollaisessa saa nähdä enimmin nälkää. Hän ei sallinut edes\nsitäkään, että hänen tyttärensä olisi mennyt kotiopettajattareksi\njohonkin perheeseen. Ainoastaan julkiset ammatit, valtion virat\nolivat hänestä kyllin kunnioitettavia. Hänen aikomuksenaan oli\nkeksiä jokin keino, että Olivier olisi saanut käydä kouluja ja\npäästä opettajaksi. Mitä jälleen Antoinetteen tulee, olisi m:me\nJeannin tahtonut hommata hänet johonkin kouluun antamaan tunteja, tai\nKonservatorioon opiskelemaan pianonopettajaksi. Mutta kaikissa niissä\nkouluissa, joissa hän asiaa tiedusteli, olivat vakinaiset opettajansa,\nja nämä opettajat olivat varustetut paljoa täydellisemmillä\ntodistuksilla kuin hänen tyttärensä, jolla oli ainoastaan vähäpätöinen\nalkeiskurssitodistuksensa; ja kysymyksen tullen musiikkialasta, täytyi\nmyöntää, että Antoinetten lahjat olivat keskolaiset monien muiden\nsellaisten rinnalla, jotka eivät kuitenkaan olleet onnistuneet saamaan\npaikkaa. Perhe näki nyt edessään hirvittävän elämäntaistelun, ja\nhuomasi, kuinka mielettömässä määrin Parisi hukuttaa sekä pieniä että\nsuuria kykyjä, joita se ei voi mihinkään käyttää.\n\nLasten rohkeus meni aivan lamaan, he epäilivät nyt liikaa kykyjensä\nhuonoutta: luulivat olevansa aivan ala-arvoisia; he uskottelivat\nsitä itsepintaisesti itselleen ja koettivat todistella sitä\näidilleen. Olivier, joka oli maaseutukoulussaan helposti päässyt\netusijoille, säikähti perinpohjin näistä vastoinkäymisistä: hän\nnäytti menettäneen kaikki lahjansa. Lukiossa, johon hänet pantiin ja\njossa hänen onnistui saada vapaapaikka, jäi hän ensi aikoina niin\njälkijoukkoon, että vapaapaikka otettiin häneltä pois. Hän luuli\nitseään aivan tylsäpäiseksi. Samalla hän tunsi kauhua Parisia kohtaan,\nsen ihmiskuhinaa, toveriensa innoittavaa epämoraalisuutta, heidän\nhäpeämättömiä juttujaan, eräiden tovereiden eläimellistä raakuutta\nkohtaan, he kun eivät säästäneet häntä kaikkein inhoittavimmiltakaan\nehdotuksilta. Hänellä ei ollut voimaa edes ilmaista heille\nhalveksumistaan. Hän tunsi itsekin alentuvansa, kun vain ajatteli\nheidän kelvottomuuttaan. Hän haki turvaa äitinsä ja siskonsa seurasta,\nkiihkeistä rukouksista heidän kanssaan joka ilta, jokaisen uuden\npäivän jälkeen, jolloin he olivat saaneet kestää yhä vain pettymyksiä\nja nöyryytyksiä: moisten kärsiminen tuntui nuorista sydämistä niin\ntahraavalta, etteivät he uskaltaneet niitä edes toisilleen kertoa.\nMutta kun Olivier joutui sitten Parisissa aina salassa piilevän\nateistisen hengen kosketuksiin, niin alkoi hänen uskonsa menettää\nmehuaan, vaikkei hän sitä ensin itse huomannut, aivan kuin sade\nliuottaa muurista irti liian tuoreen rappauksen. Hän uskoi edelleen;\nmutta Jumala hänen ympärillään kuoli.\n\nOlivierin äiti ja sisar juoksivat yhä edelleen turhaan pitkin\nkaupunkia. M:me Jeannin pistäytyi vielä kerran Poyet'n parin luona,\nsillä noilla sukulaisilla, jotka tahtoivat kaikin mokomin heistä\npäästä, oli nyt tarjolla heille paikkoja. M:me Jeannin olisi ollut\nmentävä ääneenlukijaksi eräälle vanhalle vallasnaiselle, joka vietti\ntalvet Etelä-Ranskassa. Antoinettelle oli löydetty kotiopettajattaren\npaikka Länsi-Ranskassa eräässä perheessä, joka asui kaiken vuotta\nmaalla. Ehdot eivät olleet varsin huonot; mutta kuitenkin m:me Jeannin\nkieltäytyi. Vaikka hän itse olisikin nyt nöyrtynyt palvelemaan muita,\nei hän voinut alistua siihen, että hänen tyttärensä joutui sellaiseen\nasemaan, eikä varsinkaan, että Antoinette olisi eronnut hänestä.\nKun he olivat niin onnettomia, ja juuri siksi, että he olivat niin\nonnettomia, tahtoivat he pysyä kaikki edes yhdessä. -- M:me Poyet pani\nhänen kieltäytymisensä varsin pahakseen. Hän sanoi, että kun ei kerran\nole millä elää, niin ei olisi syytä olla niin ylpeä. M:me Jeannin ei\nvoinut olla moittimatta häntä kovasydämiseksi. M:me Poyet vastasi\njollakin solvaavalla sanalla, vihjaillen vararikkoon, ja rahoihin,\njotka m:me Jeannin oli hänelle velkaa. Sisarusten välit rikkoutuivat\nleppymättömästi. Kaikki perheiden keskinäiset suhteet katkesivat. M:me\nJeanninilla oli enää yksi ainoa suuri toivo: hommata sukulaisilleen\ntakaisin heiltä lainatut rahat. Mutta sitäkään toivoaan hän ei\nvoinut toteuttaa. Turhat juoksut alkoivat uudestaan. M:me Jeannin\npyrki puhuttelemaan departementtinsa edustajaa, senaattoria, jolle\nJeannin vainaja oli monta kertaa tehnyt palveluksia. Täällä niinkuin\nkaikkialla muuallakin sai hän osakseen pelkkää kiittämättömyyttä ja\nitsekkyyttä. Edustaja ei vastannut edes hänen kirjeisiinsä, ja kun hän\ntuli soittamaan hänen ovikelloaan, käski hän sanoa hänelle, että hän\noli lähtenyt ulos. Ja kun hän sitten tapasi senaattorin, puhui tuo\nherra hänelle töykeällä tavalla säälitellen hänen huonosta asemastaan,\nsyyttäen kaikesta tuota \"surkeaa Antoinea\", jonka itsemurhaa hän\nmoitti ankarasti. M:me Jeannin puolusti miestään. Senaattori vastasi\ntietävänsä hyvin, ettei pankkiiri ollut tehnyt sitä kunnottomuudesta,\nvaan typeryydestä; että hän oli houkko, poloinen tuulihattu, joka\nei mitään osannut ja tahtoi kuitenkin häärätä oman nokkansa mukaan,\nkysymättä keneltäkään neuvoa ja tottelematta varoituksia. Jos hän olisi\ntuhonnut pelkästään itsensä, ei siinä olisi ollut mitään sanomista:\nse olisi ollut hänelle parhaiksi. Mutta että hän, -- puhumattakaan\nmuista vahingoista, -- oli heittänyt vaimonsa ja lapsensa kurjuuteen,\nja jättänyt heidät lopuksi aivan oman onnensa nojaan, selviytymään\njutusta, miten parhaaksi näkivät..., se oli seikka, jonka kyllä _m:me\nJeannin_ voi antaa hänelle anteeksi, jos hän oli pyhimys; mutta hän,\nsenaattori, joka ei ollut pyhimys -- (_py-hi-mys_), -- vaan joka piti\nkunnianaan olla ainoastaan terve (_ter-ve_) ihminen, tervejärkinen\nihminen, -- hänellä ei ollut mitään aihetta antaa moista anteeksi:\nolento, joka sellaisissa oloissa surmaa itsensä, on kurja raukka.\nAinoa lieventävä asianhaara, joka saattoi puolustaa Jeanninia, oli,\nettei hän ollut vastuunalainen kaikesta. Lopuksi pyysi senaattori m:me\nJeanninilta anteeksi, että hän oli ilmaissut ehkä hiukan liian jyrkästi\nmielipiteensä hänen miehestään: sen hän teki pelkästä suopeudesta m:me\nJeanninia kohtaan: ja hän avasi pöytälaatikkonsa ja ojensi hänelle\nviidenkymmenen frangin seteliä, -- almuna, jota rouva ei ottanut\nvastaan.\n\nLeski koetti nyt saada paikkaa eräässä suuressa hallintovirastossa.\nHänen toimenpiteensä olivat siinä yrityksessä avuttomia ja jäivät\ntuloksettomiksi. Hän rohkaisi kerran luontonsa ja lähti tiedustelemaan\npaikkaa; mutta siltä käynniltään palasi hän niin masentunein mielin,\nettei hänellä ollut moneen päivään voimaa liikahtaa minnekään; ja kun\nhän sitten lähti jälleen sitä paikkaa tiedustelemaan, oli se jo liian\nmyöhäistä. Kirkonmiehiltäkään ei hän saanut apua, lieneekö siihen\nsitten ollut syynä se, etteivät he arvelleet hyötyvänsä hommasta\nmitään, tai eivät he välittäneet antiklerikaalisen henkilön vararikkoon\njoutuneesta perheestä. Kymmenien ponnistusten perästä onnistui m:me\nJeanninin viimein saada pianonopettajan paikka eräässä luostarissa,\n-- vaivaloista ja naurettavan huonosti maksettua työtä. Ansaitakseen\nhiukan lisää kirjoitti hän puhtaaksi iltaisin eräälle asioimistolle. Se\noli katkeraa leipää. Hän sai loukkaavia muistutuksia huonon käsialansa\nja myöskin maltittomuutensa vuoksi, sillä hän hyppäsi yli sanojen ja\njoskus kokonaisen rivinkin, vaikka olikin muuten kovin ahkera, -- (hän\najatteli näet niin paljon muuta!). Sattui, että hänen kirjoituksensa\nhyljättiin, vaikka hän oli koko päivän ja keskiyöhön saakka rasittanut\nsilmiään ja kiusannut selkäänsä. Hän tuli silloin kotiin aivan päästä\npyörällä. Häneltä meni monta päivää pelkässä vaikeroimisessa, eikä\nhän voinut ryhtyä mihinkään. Hän oli kärsinyt jo kauan sydänvikaa,\nja sen olivat vastoinkäymiset yhä pahentaneet; nyt toi se hänelle\nsynkkiä aavistuksia. Joskus tuli hänelle sellainen ahdistus ja\ntukehduttamiskohtaus, että hän luuli kuolevansa. Hän ei lähtenyt enää\nmilloinkaan kaupungille ottamatta taskuunsa korttia, jossa oli hänen\nnimensä ja osoitteensa, siltä varalta, että hän sattuisi kuolemaan\nkadulle. Miten kävisi sitten, jos hän katoaisi? Antoinette koetti\nrohkaista häntä miten parhaiten voi, tekeytyen tyyneksi, vaikkei\nhän suinkaan ollut itsekään rauhallinen; hän pyysi hartaasti äitiä\nsäästämään itseään ja antamaan hänen tehdä työtä sijastaan. Mutta m:me\nJeannin ponnisti viimeisetkin voimansa, ettei ainakaan hänen tyttärensä\ntarvitsisi kokea niitä nöyryytyksiä, joita hän itse sai kärsiä. Turha\noli ponnistella uuvuksiin asti ja koettaa supistaa menoja: lesken\nansiot eivät riittäneet perheen elatukseen. Täytyi myydä eräitä suvun\nkalleuksia, mitä heillä vielä oli säilynyt. Ja pahinta oli, että\nniistä tulleet rahat, joita tarvittiin niin kipeästi, varastettiin\nm:me Jeanninilta juuri samana päivänä, jolloin hän sai ne käsiinsä.\nRouva-raukka, joka oli yleensä kovin hajamielinen, oli päättänyt\npistäytyä muilta asioilta tullessaan samalla myöskin Bon Marchén\nsuuressa kauppamakasiinissa, sillä se sattui hänen matkansa varrelle;\nseuraavana päivänä oli näet Antoinetten syntymäpäivä, ja äiti tahtoi\nostaa tyttärelleen jonkin pikku lahjan. Hän piti kukkaroa kädessään,\nettei olisi sitä hukannut, pisti sen kaupassa tiskille siksi aikaa kuin\nhän tarkasteli jotain esinettä. Kun hän aikoi ottaa kukkaronsa, olikin\nse kadonnut. -- Se oli hänelle vimeinen isku.\n\nMuutama päivä tästä tapauksesta, eräänä painostavana elokuun lopun\niltana, -- paksu huuru, kuuma kuin uunin lämmin, hautoi kaupunkia,\n-- palasi m:me Jeannin kotiin asioimistosta, josta hän oli saanut\nkirjoitusta ja johon hän nyt oli vienyt erään kiireellisen työn.\nMatkalla kotiin ja päivälliselle tahtoi hän säästää ne pari kolme\nkolikkoa, jotka olisivat menneet raitiotiellä kulkemiseen, ja ponnisti\nliiaksi voimiaan, sillä hän halusi päästä perille pian, koska pelkäsi,\nettä lapset ehkä tulisivat rauhattomiksi. Kun hän oli päässyt\nasuntoonsa neljänteen kerrokseen, ei hän saanut sanaa suustansa, ei\nvoinut hengittää. Tällaisena ei hän tullut kotiin ensimäistä kertaa;\nlapset eivät enää sitä ihmetelleetkään. Hän pakotti itsensä asettumaan\nkohta pöytään lastensa kanssa. Kukaan heistä ei syönyt, niin kuvottava\noli helle; heidän täytyi aivan voittaa itsensä voidakseen niellä\nmukareen lihaa ja juoda päälle tilkan ummehtunutta vettä. Antaakseen\näitinsä virkistyä rauhassa eivät lapset puhelleet, -- (heidän mielensä\nei tehnytkään puhella), -- he katselivat ikkunaan.\n\nYhtäkkiä m:me Jeannin huitoi käsiään, takertui kiinni pöydän reunaan,\nkatsoi lapsiinsa, voihkaisi, ja luhistui paikalleen ja maahan.\nAntoinette ja Olivier ehtivät parhaiksi juosta hätään ja ottaa hänet\nsyliinsä. He olivat kuin hulluja, huusivat, rukoilivat:\n\n-- Äiti, rakas äiti!\n\nMutta hän ei vastannut enää. Lapset joutuivat päästä pyörälle.\nAntoinette painoi ruumista itseään vasten, syleili, huuteli äitiä.\nOlivier avasi eteisoven ja huusi:\n\n-- Auttamaan!\n\nTalonmiehen vaimo kapusi ylös, ja kun hän näki, mitä oli tapahtunut,\njuoksi hakemaan lähellä asuvaa lääkäriä. Mutta kun tohtori saapui, ei\nhän voinut muuta kuin todeta, että kaikki oli lopussa. Kuolema oli\ntullut silmänräpäyksessä, -- onneksi itselleen m:me Jeanninille, --\nvaikkei tiedettykään, mitä hän ehkä oli ennättänyt vielä ajatella näinä\nviimeisinä sekunteinaan, tietäessään kuolevansa ja jättävänsä lapsensa\nyksinään tähän surkeuteen.\n\n\n\n\nKahden saivat he kantaa onnettomuuden kauhun, kahden itkeä, kahden\npitää huolen kammottavista toimituksista, joita kuolemasta johtuu.\nTalonmiehen vaimo, hyvä ihminen, auttoi heitä hiukan; ja apuun tultiin\nmyöskin luostarista, jossa m:me Jeannin oli antanut tunteja; mutta\nsiltä taholta ei oltu millään tavoin syvemmin suopeita.\n\nEnsin oli epätoivo niin suuri, ettei sitä mikään voi kuvata. Ainoa,\nmikä heidät pelasti, oli juuri tuo suunnaton epätoivo, sellainen, että\nOlivier sai todellisia hermokouristuksia. Siinä unohti Antoinette\noman kärsimyksensä; hänen aivonsa aprikoivat vain, kuinka hän voisi\npelastaa veljensä; ja hänen syvä rakkautensa vaikutti Olivieriin ja\npelasti hänet vaarallisista tuskanpuuskista. Vuoteen vieressä, jossa\nheidän äitinsä lepäsi, he istuivat yölampun kalpeassa valossa toisiaan\nsyleillen, ja Olivier hoki, että piti kuolla, kuolla molempien, kuolla\nheti; ja hän osoitti ikkunaa. Antoinettella oli myöskin sama tuhoisa\nhalu; mutta hän taisteli sitä vastaan: hän tahtoi elää...\n\n-- Mitä varten?\n\n-- _Hänen_ tähtensä, vastasi Antoinette -- (hän osoitti äitiään). --\nHän on aina meidän luonamme. Ajattele sitä... Kun hän on kärsinyt niin\npaljon meidän edestämme, täytyy meidän häntä säästää siitä pahimmasta\ntuskasta, että hän näkisi meidän kuolevan onnettomina... Ah! (jatkoi\nhän kiihtyen)... ja sitäpaitsi: ei saa alistua sillä tavoin! Minä en\nsitä tahdo! Minä nousen taisteluun, minä. Minä tahdon, että sinun on\noltava kerran onnellinen!\n\n-- En milloinkaan!\n\n-- Kyllä, sinä tulet onnelliseksi. Meillä on ollut liiaksi\nonnettomuuksia; sellainen muuttuu, sen täytyy muuttua. Sinä saat elää\nonnellisena, sinä saat perheen, minä tahdon, tahdon sitä!\n\n-- Kuinka elää? Emmehän me voi...\n\n-- Me voimme. Mitä siihen tarvitaan? Elää vain niin kauan kunnes sinä\nsaatat ansaita leipäsi. Minä pidän huolen siitä asiasta. Saat sen\nnähdä, minä jaksan sen tehdä. Ah, jos äiti olisi antanut minun ryhtyä\nhommaan, olisin jo ryhtynyt...\n\n-- Mitä sinä aiot tehdä? Minä en tahdo, että teet sellaista, joka sinua\nnöyryyttää. Etkä sitä itsekään sellaista voisi.\n\n-- Minä voin... Se ei ole mitään nöyryyttävää, että ansaitsee\nelatuksensa työllä, -- kunhan se vaan on kunniallista. Elä sinä ole\nhuolissasi, luota minuun. Saat nähdä, kaikki käy hyvin, sinä tulet\nonnelliseksi, me olemme kerran onnellisia, rakas Olivier, _hän_ on\nonnellinen meidän tähtemme...\n\nLapset saattoivat yksinään äitinsä arkkua hautausmaalle. Yksimielisesti\npäättivät he, etteivät he ilmoittaisi asiasta mitään Poyet'n perheelle:\ntuota herrasväkeä ei heille enää ollut olemassa, se oli ollut liian\njulma heidän äitiään kohtaan, osaltaan syynä hänen kuolemaansa. Ja kun\ntalonmiehen vaimo kysyi heiltä, eikö heillä ollut ketään sukulaisia,\nniin he vastasivat:\n\n-- Ei. Ei ketään.\n\nPaljaan hautakummun ääressä he rukoilivat, pitäen toisiaan kädestä.\nHeidän sielunsa nousivat leppymättömään ja epätoivoiseen uhmaan,\nsellaiseen että tämä yksinäisyys oli heistä paljoa parempi kuin\nvälinpitämättömien ja ulkokullattujen omaisten läsnäolo. -- He\npalasivat kotiin jalkaisin, läpi ihmiskuhinan, joka oli aivan vieras\nheidän suruilleen, vieras heidän ajatuksilleen, outo koko heidän\nolemukselleen, ja jolla ei ollut mitään muuta yhteistä heidän kanssaan\nkuin kieli, jota he puhuivat. Antoinette pyysi veljeään nojautumaan\nhänen käsivarteensa.\n\nHe vuokrasivat aivan pienen huoneiston entisessä talossaan, ylimmässä\nkerroksessa, -- siinä oli kaksi ullakkokamaria, ahdas eteinen, joka oli\noleva heidän ruokasalinaan, ja tuskin seinäkaappia suurempi keittiö.\nHe olisivat ehkä saaneet jossakin toisessa kaupunginosassa paremman\nasunnon; mutta heistä tuntui, että he olivat täällä vielä yhdessä\näitinsä kanssa. Talonmiehen vaimo näytti ensin seuraavan hiukan heidän\nasioitaan; mutta pian joutui hän jälleen omiin puuhiinsa, eikä kukaan\nenää muistanut lapsia. Ainoakaan talossa asuva vuokralainen ei tuntenut\nheitä; eivätkä he edes tienneet, ketä asui heidän seinäinsä takana.\n\nAntoinetten onnistui päästä äitinsä toimeen luostarin\nmusiikinopettajaksi. Hän koetti hankkia muitakin tunteja. Hän hautoi\npelkästään tätä yhtä ja ainoata ajatusta: kasvattaa veljeään siksi,\nkunnes hän pääsisi normaalikouluun. Hän oli tehnyt tämän päätöksen\naivan yksinään, tarkoin asian harkittuaan: hän oli tutkinut ohjelmia,\noli hankkinut tiedot, koettanut saada selville myöskin Olivierin\nmielipiteen, -- mutta veljellä ei sitä ollutkaan, joten Antoinetten\ntäytyi valita elämänura hänen puolestaan. Kun Olivier pääsisi\nnormaalikouluun, olisi hänellä leipä lopuksi iäkseen. Hänen täytyi\npäästä sinne, siihen saakka oli elämä kestettävä. Siihen oli aikaa\nviisi, kuusi kauhean kovaa vuotta: mutta ne kyllä menisivät. Tämä\naatos sai Antoinettessa omituisen voiman, se valtasi pian koko hänen\nolemuksensa. Sitä yksinäistä ja katkeran köyhää elämää, joka nyt\nalkoi ja jonka hän näki selvänä edessään, ei olisi jaksanut kestää\nmuuten kuin hänessä syttyneen intohimoisen haltioitumisen voimalla:\nettä veli oli pelastettava, veli tehtävä kerran onnelliseksi, vaikkei\nhän itse sitä enää voisikaan olla. Tämä sankarillinen päätös muutti\ntuon kevyttunteisen ja haaveilevan seitsen-, kahdeksantoista-vuotiaan\ntytön koko olemuksen: hänessä kyti sellainen uhrautumisen hehku ja\ntaistelunhalun ylpeys, ettei sitä olisi voinut hänestä aavistaa, hän\nitse kaikkein vähimmän. Rakkaus pukeutuu milloin minkinlaiseen muotoon\ntuona naisen murroskautena, tällaisina kiihkeän kevään ensimäisinä\npäivinä, jolloin rakkauden voimat paisuttavat koko ihmisen olemusta ja\nhuuhtovat sitä kuin puro, joka solisee piilossa maan alla, kietovat sen\nlaineisiinsa, täyttävät sen tulvalla, pitävät alinomaisessa ahdistuksen\ntilassa; se rakkaus pyytää ainoastaan antaa, tarjota itseään toiselle:\nkaikki syyt ovat siitä päteviä siihen, ja sen viaton ja syvä\naistillisuus voi muuttua minkämuotoisiksi uhreiksi tahansa. Rakkaus\nuhrasi Antoinetten ystävyydelle.\n\nHänen veljellään, joka ei ollut niin kiihkeä luonne, ei ollut\ntätä lunastavaa voimaa. Sitäpaitsi tehtiin tuo suuri uhraus hänen\npuolestansa, hän itse ei uhrautunut, -- ja itsensä uhraaminen on\nrakastavalle ihmiselle kaikkein mieluisinta ja suloisinta. Olivier\nkärsi päinvastoin omantunnon vaivoja, kun näki sisarensa nääntyvän\nhänen puolestaan. Hän ilmaisi ne tunteensa Antoinettelle. Sisar vastasi:\n\n-- Ah, rakas ystäväni!... Mutta etkö sitten ymmärrä, että siitähän minä\njuuri saan voimaa elää! Jos ei minulla olisi tätä vaivaa, jota sinä\nminulle tuotat, niin mitä syytä minulla olisi elää?\n\nOlivier ymmärsi Antoinetten hyvin. Hänkin olisi Antoinetten asemasta\nmielellään ottanut sen vaivan kantaakseen; mutta olla syynä siihen!...\nHänen ylpeytensä ja hyvä sydämensä kärsivät siitä. Ja miten tuo\nedesvastuu painoikaan sellaista heikkoa olentoa kuin hän; se oli kuin\nraskas kuorma: olihan hänen velvollisuutensa nyt onnistua, koska sisar\noli pannut peliin koko elämänsä juuri sille kortille. Se ajatus oli\nveljelle aivan sietämätön, eikä se suinkaan lisännyt hänen voimiaan,\nvaan masensi häntä joskus suunnattomasti. Mutta kuitenkin vaati se\nhäntä kestämään, tekemään työtä, elämään: eikä hän olisi pystynyt\nsiihen ilman tätä pakkoa. Hänellä olivat kaikki tappiolle joutumisen\nedellytykset, -- ehkäpä taipumus itsemurhaankin: -- hän olisi ehkä\nsortunut, ellei hänen sisarensa olisi tahtonut hänen puolestaan, että\nhänen oli oltava itsetuntoinen ja onnellinen. Olivier kärsi siitä,\nettä toinen ohjasi tällä tavoin hänen luonnettaan; ja kumminkin se oli\nhänen pelastuksensa. Hänelläkin oli nyt vaarallinen murrosaikansa, tuo\npeloittava ikäkausi, joka tuhoaa tuhansia sellaisia nuorukaisia, jotka\nantautuvat alttiiksi aisteilleen ja aivojensa harhoille ja hukkaavat\nauttamatta koko elämänsä, kun ovat hullutelleet pari kolme vuotta.\nJos hänellä olisi ollut aikaa heittäytyä omain ajatustensa valtaan,\nolisi hänen rohkeutensa tyystin kadonnut tai hän olisi veltostunut\nhuikenteluun: aina, kun hän sai tilaisuuden tarkastaa itseään, tuli\nhänelle sairaaloisia haaveita, inho elämää, Parisia, tuota tuhansien\nolentojen epäpuhdasta kuohuntaa kohtaan, olentojen, jotka kuhisevat ja\nmätänevät sekaisin. Mutta sisaren näkeminen karkoitti jälleen tämän\npainajaisen; ja koska kerran sisar tahtoi elää pelkästään sen tähden,\nettä veli eläisi, niin tahtoi myöskin Olivier vasten luontoaankin elää,\nolla onnellinen.\n\n\n\n\nTällä tavoin oli koko heidän elämänsä perusteena hehkuva usko, joka oli\nankarasta kieltäytymisestä, hurskaudesta ja ylevästä kunnianhimosta\nmuodostunut. Kumpikin lapsista ponnisti kaikki olemuksensa voimat\nsaavuttaakseen yhden ainoan päämäärän: Olivierin onnistumisen.\nAntoinette myöntyi mihin töihin ja nöyryytyksiin tahansa. Hän kävi\nantamassa kotiopetusta sellaisissa perheissä, joissa häntä kohdeltiin\nmelkein piikana; hänen täytyi saatella oppilaitaan kävelyillä, aivan\nkuin lapsentytön, juosta heidän kanssaan pitkin katuja tuntikausia,\nopettaakseen niillä retkillä heille muka saksaa. Hänen rakkautensa\nveljeä kohtaan, yksinpä hänen ylpeytensäkin nautti näistä alentavista\nsielullisista kärsimyksistä ja väsyttävistä tehtävistä.\n\nKotiin hän tuli ylen uupuneena, vaaliakseen sitten vielä veljeä, joka\noli koko päivän lukiolla, puoli-hoitolaisena, ja palasi sieltä vasta\nillalla. Antoinette valmisti illallisaterian, -- kovin vaatimattoman\naterian, kaasukeittiön tai spriilampun tulella. Veljellä ei ollut\nkoskaan nälkä, eikä mikään hänestä maistunut, liha oli hänestä ylen\nvastenmielistä; hänet täytyi pakottaa syömään, tai koettaa hänelle\nkeksiä pikku herkkuja, jotka olisivat häntä miellyttäneet, eikä\nAntoinette-parka ollut suinkaan oppinut keittotaidon salaisuuksia.\nVaikka hän teki kaiken voitavansa, sanoi Olivier hänen surukseen,\nettä hänen keitoksiaan oli mahdoton syödä. Vasta monet epätoivoiset\nkärsimykset hellansa ääressä kestettyään, -- nuo hiljaiset kärsimykset,\njotka ovat niin tuttuja nuorille ja kokemattomille perheenemännille\nja myrkyttävät heidän elämänsä ja vievät usein heiltä yön rauhan,\nkenenkään tietämättä niistä mitään, -- onnistui Antoinetten hiukan\nperehtyä tähän alaan.\n\nPäivällisen jälkeen, kun Antoinette oli pessyt heidän vähäiset astiansa\n-- (Olivier tahtoi auttaa häntä tässä työssä, mutta sisar ei siihen\nkoskaan suostunut), -- piti hän äidillistä huolta veljensä luvuista.\nHän kuulusteli hänen läksynsä, tarkasti hänen kotitehtävänsä, ja\nvalmisteli itsekin hyvältä osalta niitä, varoen kuitenkin loukkaamasta\nepäluuloista pikku Olivieria. He viettivät iltansa istuen pöytänsä\nkahden puolen, ainoan pöytänsä, jonka ääressä he sekä söivät että\ntyöskentelivät. Olivier luki läksyjään; Antoinette ompeli, tai\nkirjoitti puhtaaksi. Kun Olivier oli mennyt levolle, niin sisar\nkorjaili hänen vaatteitaan, tai teki omia töitään.\n\nVaikka heidän toimeentulonsa oli jo muutenkin vaikea, päättivät\nhe käyttää kaikki rahat, mitä saisivat säästymään, ennen kaikkea\nmaksaakseen sitä velkaa, johon heidän äitinsä oli joutunut Poyet'n\nperheelle. Ei silti, että nuo velkojat olisivat olleet haitallisia:\nhe eivät olleet antaneet nykyään itsestään elonmerkkiäkään; he\neivät ajatelleetkaan enää noita rahoja, sillä he olettivat niiden\nauttamattomasti menneen; ja pohjaltaan he olivat sangen onnellisia,\nkun olivat näin vähällä hinnalla päässeet sukulaisista, joista oli\nheille häpeää. Mutta sisarusten ylpeys ja heidän pyhä lapsentunteensa\nei sallinut, että äiti oli mitään velkaa noille heidän halveksimilleen\nihmisille. Mieluummin kärsivät he puutetta; he säästivät, kieltäen\nitseltään pienimmätkin huvitukset: supistivat vaatetuskulujaan,\nvähensivät ravintoaan saadakseen kokoon nuo kaksisataa frangia, -- joka\noli heille hirvittävä summa. Antoinette olisi yksinään tahtonut elää\nniukemmalla. Mutta kun veli näki, mikä hänellä oli mielessä, niin ei\nmikään saattanut estää häntä noudattamasta siskon esimerkkiä. He aivan\nnäännyttivät itsensä tässä tehtävässään, ja olivat ylen onnellisia, kun\nsaivat pistetyksi säästöön muutamankin kuparirahan päivässä.\n\nPuutetta kärsien onnistui heidän koota kolmessa vuodessa lantti\nlantilta tuo summa. Siitä tapauksestakos he iloitsivat! Antoinette\nmeni eräänä iltana Poyet'n parin luokse. Häntä ei otettu vastaan juuri\nsuopeasti: sillä luultiin, että hän tuli pyytämään apua. Pidettiinpä\njo tarpeellisena ryhtyä varokeinoihinkin, nimittäin moittia kuivasti,\nettei Antoinette ollut antanut heille asioistaan mitään tietoja, eikä\nilmoittanut edes äitinsä kuolemasta, vaan tuli sukulaisten luokse\nainoastaan heitä tarvitessaan. Antoinette keskeytti tämän jutun sanoen\nrauhallisesti, ettei hänellä ollut aikomus heitä häiritä: hän oli\ntullut vain tuomaan niitä rahoja, jotka hänellä oli heiltä lainassa;\nja hän asetti pöydälle kaksi seteliä ja pyysi kuittia. Poyet'n\nherrasväen käytös muuttui heti, he eivät olleet muka tahtovinaan\nottaa takaisin noita rahoja: heissä heräsi nyt Antoinettea kohtaan\ntuollainen äkillinen kiintymys, jota velkoja tuntee, kun velallinen\nvuosien kuluttua tuo hänelle takaisin jo kadotetuiksi luullut rahat.\nHe koettivat tiedustella, missä Antoinette veljensä kanssa asusteli ja\nmiten he eleskelivät. Antoinette vastasi karttavasti, pyysi uudestaan\nkuittia, sanoi, että hänellä oli kiire, hyvästeli kylmästi ja poistui.\nSukulaiset olivat loukkaantuneet moista kiittämätöntä tyttöä kohtaan.\n\nKun Antoinette oli nyt tästä ajatustensa kiusasta päässyt, jatkoi\nhän entistä kieltäytyvää elämäänsä, mutta tällä kertaa veljensä\nmukavuudeksi. Tästä alkaen hommaili hän kuitenkin salaa, niin ettei\nveli sitä huomannut; hän säästeli pukumenoissaan, ja kärsi joskus\nnälkääkin, saadakseen hankituksi veljelleen varoja parempiin pukuihin\nja huveihin, tehdäkseen hänen elämänsä hauskemmaksi ja mukavammaksi,\nhankkiakseen hänelle silloin tällöin tilaisuuden päästä konserttiin\ntai oopperaankin, -- sillä viimemainittu oli Olivierin suurin ilo. Hän\nei olisi tahtonut mennä sinne ilman sisarta; mutta Antoinette keksi\nkaikenlaisia verukkeita saadakseen jäädä kotiin ja hälventääkseen\nOlivierin tunnonvaivoja: milloin hän väitti olevansa hirveän\nväsynyt, niin ettei hänellä ollut halua lähteä kotoa; milloin hän\ntaas vakuutteli sellaistakin, että nuo huvit olivat hänestä ikäviä!\nOlivier huomasi kyllä, että kaikki tämä oli rakkauden sepustamaa\nvalhetta; mutta hänen lapsellinen itsekkyytensä voitti kuitenkin.\nHän meni teatteriin; mutta tuskin hän oli sinne päässyt, niin alkoi\nomatunto jäytää häntä; hän ajatteli koko näytännön ajan sitä asiaa:\nja hänen ilonsa meni pilalle. Eräänä pyhänä, kun Antoinette oli\nlähettänyt hänet Châtelet'n konserttiin, palasi Olivier kotiin jo\npuolen tunnin kuluttua, ja sanoi Antoinettelle, että kun hän oli\npäässyt Saint-Michelin sillalle, ei hän voinut enää jatkaa matkaansa:\nkonsertti ei maistunut hänestä miltään, sillä hän kärsi, jos hänen\ntäytyi iloita ilman sisartaan. Tämä oli Antoinettesta ylen suloista,\nvaikka hän olikin pahoillaan, että veli oli luopunut hänen tähtensä\nsunnuntaihuvistaan. Mutta Olivier ei suinkaan menettelyään katunut:\nkun hän tuli kotiin ja näki, kuinka hänen sisarensa kasvot alkoivat\nsäteillä ilosta, jota Antoinette turhaan koetti salata, oli hän\nonnellisempi kuin jos olisi saanut kuunnella maailman kauneinta\nmusiikkia. He viettivät sen pyhäisen illan istuen lähetysten ikkunan\nääressä, veikolla kirja kädessä ja Antoinettella työ, vaikkei toinen\nommellut tai toinen lukenut laisinkaan; puhuivat vaan kaikenlaista\npientä, joka ei ollut heille kummallekaan tähdellistä. Koskaan ei\nsunnuntai ollut heistä tuntunut niin kauniilta. He päättivät, etteivät\nhe enää eroaisi toisistaan konserttien tähden: he eivät voineet enää\nolla onnellisia erillään.\n\nAntoinette sai säästetyksi salaa niinkin paljon, että hankki\nOlivierille aivan odottamatta pianon, joka eräänlaisen\nvuokramaksu-järjestelmän perusteella muutamien kuukausien päästä joutui\nkokonaan heidän omakseen. Vaikea oli tämäkin sitoumus, johon Antoinette\nuskalsi ryhtyä. Maksupäivät painoivat usein kauheasti hänen mieltään;\nhän pilasi terveytensä saadakseen kokoon nuo tarvittavat rahat. Mutta\nse hullutus tuottikin heille molemmille suuren ilon. Musiikki oli\nheidän autuutensa tässä poloisessa elämässä. Sillä oli valtava asema\nheidän sielussaan. He kietoutuivat säveliin unohtaakseen muun. Aivan\nvaaratonta se ei ollut. Musiikki on nykyajan herpaisevimpia voimia.\nSen kuuma kaipuu tai väkevä toivottomuus ärsyttää ylenmäärin aisteja\nja vie tahdonvoiman. Mutta samalla se oli jonkinlainen pingoituksesta\npäästäminen sellaiselle sielulle kuin Antoinette, joka oli pakotettu\nalinomaiseen liialliseen ja ilottomaan ponnistukseen. Konsertit, johon\nsunnuntaisin mentiin, olivat heille ainoa valo viikon heltiämättömän\ntyön keskellä. He elivät aina edellisen konsertin muistolla ja\nseuraavan toivolla, noiden parin kolmen ikäänkuin poissa Parisista ja\nulkopuolella ajan vietetyn tunnin voimalla. He odottivat teatterin\nedustalla jo kauan ennenkuin ovet avattiin, seisoivat siellä, vesi-\ntai lumisateessa, tuulessa ja kylmässä, painautuen toisiaan vasten\nja peljäten, etteivät he ehkä saisikaan enää paikkoja; sitten työnsi\nihmistungos heidät sisään; he kärsivät väenkuhinasta, ja pääsivät\nviimein jonnekin ahtaille paikoille, pimeään nurkkaan. Siellä oli\ntukehtua, puristua kuoliaaksi, ja joskus he melkein voivat pahoin, niin\nkuuma ja epämukava siellä oli; -- ja kuitenkin olivat he onnellisia:\nonnellisia omasta ja toistensa onnesta; onnellisia, kun tunsivat\njälleen sydämissään sellaisista suurista sieluista kuin Beethovenin\nja Wagnerin lähtevät hyvyyden, valon ja voiman virrat; onnellisia,\nkun näkivät sisaruksen rakkaiden kasvojen kirkastuvan, -- väsymyksen\nja ennenaikaisten huolten kalventamien kasvojen. Antoinette tunsi\nitsensä niin uupuneeksi; tunsi olevansa nyt ikäänkuin äidin sylissä,\njoka painoi häntä hellästi rintaansa vasten. Hän painautui musiikin\nlämpöiseen ja hyvään helmaan; ja hän itki hiljaa. Olivier pusersi\nhänen kättänsä. Kukaan ei huomannut heitä siellä valtavan suuren salin\nhämärässä nurkassa; eivätkä he olleet siellä ainoita, joita elämä\nkolhii ja jotka pakenevat äidillisen Musiikin siipien suojaan.\n\nAntoinettella oli tukenaan yhä edelleen myöskin uskonto. Hän oli sangen\nhurskas, eikä jättänyt ainoanakaan päivänä rukoilematta, kauan ja\npalavasti, tai menemättä joka sunnuntai messuun. Tuntien kärsivänsä\nelämässä epäoikeutettua kovuutta ei hän voinut olla uskomatta\njumalallisen Ystävän rakkauteen, Ystävän, joka kärsii meidän kerallamme\nja joka kerran ihmistä lohduttaa. Mutta vielä läheisemmässä yhteydessä\nkuin Jumalan oli hän rakkaiden kuolleiden omaistensa kanssa, ja hän\nyhdisti heidät sielussaan kaikkiin kärsimyksiinsä. Mutta hän oli\nsamalla itsenäinen henki ja selväjärkinen olento; hän pysyi syrjässä\nmuista uskovaisista, eivätkä he oikein mielellään häntä suosineet; he\npitivät häntä taipumuksiltaan huonona, jopa melkein vapaa-ajattelijana,\ntai ainakin sille tolalle kallistuvana, sillä hän oli oikea pikku\nranskatar eikä siis suostunut luopumaan vapaasta arvostelustaan: hän ei\nuskonut kuuliaisuudesta, niinkuin tylsä lauma uskoo, vaan rakkaudesta.\n\nOlivier ei uskonut enää. Se vähitellen tapahtuva uskon mureneminen,\njoka oli alkanut hänessä Parisissa olon ensimäisinä kuukausina, oli nyt\nhajoittanut hänet kokonaan. Siitä hän oli kärsinyt kauheasti; sillä hän\nei ollut niitä olentoja, jotka ovat tarpeeksi voimakkaita, tai kyllin\nkeskinkertaisia, päästäkseen irti uskosta: sentähden hänellä oli ollut\nmurroskausi, joka tuotti hänelle kuolontuskia. Mutta hänen sydämensä\nmystillisyys säilyi, ja niin uskottomaksi kuin hän oli tullutkin,\nmikään ajatustapa ei ollut läheisempi hänen omalleen kuin hänen\nsisarensa maailmankatsomus. He elivät kumpikin uskonnollisen ilmakehän\npiirissä. Kun he tulivat illoin kotiin, kumpikin omalta taholtaan,\noltuaan erillään koko päivän, oli heidän pikku asuntonsa heille\njonkinlainen pelastuksen satama, loukkaamaton turvapaikka, köyhä ja\nkylmä, mutta puhdas. Kuinka kaukana he siellä tunsivat olevansa Parisin\nmelusta ja pilaantuneista ajatuksista!...\n\nHe eivät juuri puhuneet toisilleen, mitä olivat päivän kuluessa\ntehneet: sillä kun tulee väsyneenä kotiin, ei halua enää elää uudestaan\ntuskallista päivää sen tapauksia kertomalla. He koettivat sen yhdessä\nvaistomaisesti unhottaa. Varsinkin iltapuolen alussa, kun he istuivat\naterialla, varoivat he kyselemästä toisiltaan mitään. He toivottivat\nkotiin tullessaan toisilleen silmin hyvää iltaa; ja sitten eivät\nhe useinkaan virkkaneet koko päivällisen aikana toisilleen mitään.\nAntoinette katseli veljeään, joka unehtui usein uneksimaan lautasensa\nääressä, aivankuin pikku poikana. Sisar silitti silloin hellästi hänen\nkättään:\n\n-- Kas niin, sanoi hän hymyillen. Eteenpäin vaan!\n\nSilloin hymyili myöskin Olivier, ja alkoi jälleen syödä. Aterioiminen\nmeni sillä tavoin, eivätkä he kumpikaan koettaneet puhua. He kaipasivat\nkovasti hiljaisuutta. -- Viimein kuitenkin heidän kielensä hiukan\nlaukesi, kun he olivat hetken levähtäneet ja kun he molemmat olivat\ntoistensa hienotuntoisen rakkauden helliminä saaneet poistetuksi\nolemuksestaan päivän epäpuhtaat kosketukset.\n\nOlivier asettui pianon ääreen. Antoinettelta jäi soittaminen tykkänään,\nsillä hän tahtoi antaa veljensä soittaa: sehän oli näet Olivierin ainoa\nhuvi; ja hän antautui siihen koko sielullaan. Hänellä oli suuri kyky\nymmärtää musiikkia; hänen naismainen luonteensa oli luotu paremminkin\nrakastamaan kuin toimimaan ja omaksui siis hartaasti hänen soittamainsa\nsäveltäjäin ajatukset, sulautui täydellisesti niihin, tulkitsi\nuskollisesti niiden pienimmätkin vivahdukset, -- ainakin sikäli kuin\nhänen heikot kätensä ja hengityksensä sen sallivat, sillä _Tristanin_\njättiläisponnistus ja Beethovenin viimeiset sonaatit suorastaan\nruhjoivat hänen voimiaan. Ja siksi vetäytyi Olivier mieluimmin Mozartin\nja Gluckin turviin; heidän sävellyksistään piti myöskin Antoinette\nenimmän.\n\nJoskus Antoinette lauloikin, mutta aivan yksinkertaisia lauluja,\nvanhoja melodioita. Hänellä oli hillitty mezosopraano, vakava ja\nhauras. Niin arka, ettei hän voinut laulaa kenenkään kuullen; tuskin\nOlivierinkaan; silloin hänen kurkkunsa suorastaan puristui tukkoon. Oli\neräs Beethovenin laulu, skotlantilaisiin sanoihin sepitetty, josta hän\nerikoisesti piti: _Uskollinen Johnie_: se oli tyyni, oi, niin tyyni...\nja pohjalla syvä hellyys!... Se oli kuin hän itse. Olivier ei voinut\nkuunnella sitä saamatta kyyneleitä silmiinsä.\n\nMutta mieluimmin kuunteli Antoinette, kun veli soitti. Hän toimitti\nkiireesti taloustyönsä, ja jätti keittiön oven auki saadakseen kuulla\nparemmin; mutta vaikka hän oli kuinka varovainen, niin Olivier\nvalitteli kärsimättömästi, että Antoinette kalisteli astioita niitä\njärjestäessään. Silloin sisar sulki oven; ja kun hän oli saanut\naskareensa tehdyksi, tuli hän sisään ja asettui jakkaralle, ei\nlähelle pianoa, -- (sillä Olivier ei voinut kärsiä, että joku oli\nhänen lähellään, kun hän soitti), -- vaan takan ääreen, ja siinä\nhän istui kokoon kyyristyneenä kuin pikku kissa, selin pianoon,\ntuijotti hiilustan kultana tuikkiviin silmiin, uuniin, jossa viimeiset\nhiiliharkot hiljaa hiipuivat, ja uupui menneisyyden muistoihin.\nKun kello löi yhdeksän, täytyi hänen pakostakin viimein huomauttaa\nOlivierille, että oli aika lakata. Oli vaikeaa riistää häntä ja itseään\nnäistä unelmista; mutta veljellä oli vielä tänä iltana työtä, eikä\nhänen ollut terveellistä valvoa liian kauan. Olivier ei totellut heti;\nhän tarvitsi aina jonkun aikaa voidakseen musiikista päästyään ryhtyä\nmuihin toimiin. Hänen ajatuksensa liihoittelivat vielä muualla. Meni\npuoli tuntia ennenkuin hän selvisi siitä sekaannuksesta. Antoinette,\njoka istui kumarassa, käsitöineen, pöydän toisella puolella, tiesi,\nettei Olivier tehnyt mitään; mutta hän ei uskaltanut kovin häneen\nkatsella, koska hän pelkäsi tuskastuttavansa häntä, jos olisi näyttänyt\nhäntä muka vartioivan.\n\nOlivier oli nulikkaiässään, -- hän eli tuota onnellista aikaa, jolloin\npäivät kuluvat suloisessa joutilaisuudessa. Hänellä oli puhdas otsa,\ntyttömäiset silmät, sukkelat ja naiivit, usein sinertävien renkaiden\nympäröimät; hänen suunsa oli iso, huulet paisuneet, tuittupäisen suput,\nhymyillessä hiukan kuin kierossa; se hymy taas oli epämääräistä,\nhajamielistä, vallatonta; sakea tukka, joka ulottui kulmiin saakka,\nmuodosti niskaan melkein nyttyrän, ja takaraivolla törrötti aina\nhiustukko. Kravatti oli höllällään kaulassa, (Antoinette solmi sen\nhuolellisesti joka aamu), eikä takissa ollut koskaan täysiä nappeja,\nvaikka sisko alinomaan niitä ompeli. Kalvostimia ei hän käyttänyt;\nkädet olivat isot, ranteet luisevat. Hän oli torkkuvan ja hiukan\nivallisen ja nautiskelevan näköinen; hän jäi alinomaa töllistelemään\najatuksissaan: silmät tähystelivät löysästi sinne tänne, tarkastelivat\njoka paikkaa Antoinetten kamarissa; (työpöytä oli näet sijoitettu\nAntoinetten huoneeseen); -- milloin siirtyivät ne pieneen rautasänkyyn,\n-- jonka yläpuolella riippui norsunluinen ristiinnaulitun kuva sekä\npuksipensaan oksa, -- milloin isän ja äidin muotokuviin, -- ja\nvanhaan valokuvaan, jossa oli se pieni maaseutukaupunki torneineen\nja kiiltävine kanavoineen. Mutta kun Olivierin katse sitten\nkohdistui siskon kalpeihin kasvoihin, siskon, joka yhä työskenteli\nvaiti, tuli hänelle sanomaton sääli Antoinettea, ja silloin hän\nraivostui itselleen: hän ravisti silloin itsensä hereille, vihaisena\nlaiskuudelleen, ja teki tarmokkaasti työtä voittaakseen takaisin\nhukatun ajan.\n\nLupapäivinä Olivier lueskeli huvikseen. He lueskelivat molemmat,\nkumpikin erikseen. Vaikka he rakastivatkin toisiaan niin suuresti,\neivät he voineet lukea yhdessä ääneen kirjaa. Sellainen olisi\nloukannut heitä ikäänkuin jonkinlainen häveliäisyyden puute. Kaunis\nkirja oli heistä kuin jokin salaisuus, jonka sai ilmaista toiselle\nainoastaan sydämen hiljaisuudessa kuiskaamalla. Kun jokin sivu hurmasi\njompaakumpaa heitä, eivät he lukeneet sitä ääneen, vaan antoivat kirjan\ntoiselle, pitäen sormea sillä kohdalla, jota tahtoivat näyttää; ja he\nsanoivat toisilleen:\n\n-- Luepas.\n\nJa kun toinen luki, niin se, joka oli kohdan jo lukenut, seurasi\nloistavin silmin ystävänsä ilmeitä ja tunteiden välähdyksiä hänen\nkasvoillaan; ja hän iloitsi toisen ilosta.\n\nMutta monta kertaa istuivat he kirjainsa ääressä lukematta: silloin\nhe juttelivat. Varsinkin, kun ilta oli myöhäinen, tuli heille halu\nuskoa ajatuksiaan ja tunteitaan toiselle. Ja silloin oli heidän\nhelpompi puhua. Olivier oli taipuvainen synkkämielisyyteen; ja\nalinomaa täytyi tuon heikon olennon purkaa tuskallisia tunteitaan ja\nheittää ne toisen helmaan. Häntä vaivasivat kaikenlaiset epäilykset.\nAntoinetten oli rohkaistava häntä, varjeltava veljeä hänen omaa itseään\nvastaan: se loputon taistelu uudistui jok'ainoa päivä. Olivier puhui\njos jonkinlaisia katkeria ja synkkiä ajatuksiaan, ja kun hän oli\npuhunut, sai hän helpoituksen: mutta sitä hän ei ajatellut, eivätkö\nne asiat ehkä vuorostaan ruvenneet kiusaamaan hänen sisartaan.\nVasta paljon myöhemmin huomasi hän, kuinka hän sillä tavoin lamasi\nAntoinettea: riisti häneltä hänen voimansa, ja syövytti häneen omat\nepäilyksensä. Antoinette ei ilmaissut millään tavoin sitä seikkaa. Hän\noli luonteeltaan niin uljas ja iloinen, että koetti pakostakin pysyä\nnäöltäänkin iloisena, silloinkin, kun elämänilo oli jo kauan sitten\nhäneltä mennyttä. Hänelle tuli syvän väsymyksen hetkiä, ja silloin\nkapinoi hän tällaista ainaista kieltäytyvää elämää vastaan, johon hän\noli nyt antautunut. Mutta hän tuomitsi ja hylkäsi nämä ajatuksensa, hän\nei tahtonut niitä eritellä; hän tukehutti ne väkisinkin, hän ei niitä\nhyväksynyt. Rukouksesta oli hänelle apua, muulloin paitsi silloin,\nkun sydän ei voinut rukoilla -- (sellaistakin tapahtuu), -- silloin,\nkun se oli aivan kuin kuivunut. Niillä hetkillä ei auttanut muu kuin\nhiljaa odottaa, ikäänkuin kuumeessa ja häpeissään, kunnes armo palasi.\nOlivier ei saattanut koskaan aavistaa näitä tuskia. Niillä hetkillä\nAntoinette keksi jonkin tekosyyn, että sai lähteä kotoa tai sulkeutua\nhuoneeseensa; eikä hän tullut takaisin ennenkuin vaikea puuska oli\nmennyt ohi; sitten hän oli jälleen hymyilevä, tunteekas, hellempi kuin\nennen, aivankuin hänellä olisi ollut tunnonvaivoja sen vuoksi, että hän\noli kärsinyt.\n\nHeidän kamarinsa olivat vieretysten. Vuoteet saman seinän kohdalla\nsen kahden puolen: he saattoivat puhua hiljaisella äänellä toisilleen\nseinän läpi. Ja kun he kärsivät unettomuutta, naputtivat he hiljaa\nseinään, ja ne naputukset sanoivat:\n\n-- Nukutko sinä? Minä en nuku.\n\nNiin ohut oli seinä heidän välillään, että he nukkuivat ikäänkuin\nystävykset siveästi toistensa vieressä samassa vuoteessa. Mutta\nkamarien väliovi oli aina öisin suljettu, sillä sitä vaati jonkinlainen\nvaistomainen ja syvä häveliäisyys, -- ikäänkuin jokin pyhä tunne; --\nauki se ei ollut muulloin kuin Olivierin sairastaessa: ja sellaista\ntapahtuikin hyvin usein.\n\nHänen heikko terveytensä ei vahvistunut. Se näytti päinvastoin\nyhä huononevan. Hänellä oli alinomaa jokin vaiva: kipua kurkussa,\nrinnassa, päässä, sydämessä; vähinkin vilustumisen tuoma yskä oli\npaheta rintakatarriksi; hän sai kerran tulirokon, johon hän oli kuolla;\nja vaikkei hän ollutkaan sairas, ilmestyi häneen usein kummallisia\nvakavien tautien merkkejä, niiden tautien kuitenkaan, onneksi kyllä,\npuhkeamatta: hänellä oli tuskallisia pistoksia keuhkoissa tai\nsydämessä. Kerran tutki eräs lääkäri hänet ja määritteli hänen vaivansa\nsydänpussin tai keuhkopussin tulehdukseksi; ja toinen etevä lääkäri,\nspesialisti, jonka neuvoa kysyttiin, vahvisti yhä syytä tähän pelkoon.\nKuitenkaan ei tauti tullutkaan. Kaiken kaikkiaan olivat hänen hermonsa\nsairaaloiset; ja tiedetäänhän, että sellaisen vaiva puhkeaa mitä\nodottamattomimpiin muotoihin, mutta että niistä puuskista kuitenkin\npäästään pelkästään muutamien päivien levottomalla odotuksella. Mutta\nkuinka kauheat ne päivät Antoinettelle olivatkaan! Kuinka monena yönä\nhän ei saanut unta silmiinsä! Hän nousi tuon tuostakin vuoteesta\nja meni hiljaa veljensä ovelle kuuntelemaan hänen hengitystään, ja\npalasi sänkyynsä ja valvoi kauhun vallassa. Hän ajatteli, että Olivier\nkuolisi, hän tiesi sen, hän oli siitä varma: hän nousi istumaan, hän\nvapisi, hän pusersi kätensä ristiin, kiristi sormiaan, painoi nyrkkinsä\nsuutaan vasten, ettei olisi huutanut:\n\n-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! rukoili hän; älä ota häntä minulta pois!\nEi, ei... siihen sinulla ei ole oikeutta!... Minähän rukoilen, rukoilen\nsinua!... Voi, rakas äiti! Tule minua auttamaan. Pelasta hänet, pidä\nhänet elossa!...\n\nHänen koko olemuksensa rukoili sitä.\n\n-- Ah, kuolla keskelle matkaa, kun on jo niin paljon tehty, kun on jo\nsaapumassa perille, saamaisillaan onnen..., ei, se ei ole mahdollista,\nse olisi liian julmaa!...\n\n\n\n\nOlivier tuotti Antoinettelle pian toisenlaistakin huolta.\n\nHän oli syvästi kunniallinen luonne niinkuin hänen sisarensakin,\nmutta heikkotahtoinen ja käsitykseltään liian vapaa ja monisäikeinen,\njoten hänen katsomuksensa oli hiukan sekava: hän oli skeptillinen ja\nanteeksiantavainen sellaistakin kohtaan, minkä hän tiesi pahaksi, ja\ntaipuvainen nautintoon. Antoinette oli niin puhdas, ettei hän pitkään\naikaan voinut käsittää, mille tolalle hänen veljensä sielullinen\nkehitys oli joutunut. Hän huomasi sen kerran yhtäkkiä.\n\nOlivier luuli Antoinetten olevan kaupungilla. Sisarella piti tähän\naikaan olla siellä tunti; mutta aivan viime hetkellä oli hän saanut\noppilaaltaan ilmoituksen, että sinä päivänä tultiin ilman häntäkin\ntoimeen. Antoinette oikeastaan iloitsi tästä, vaikka se vähensikin\nmuutamalla frangilla hänen pieniä tulojaan; mutta hän oli kovin\nväsynyt, ja heittäytyi nyt vuoteelleen: hän nautti saadessaan levähtää\nnäin, aivan rauhallisella omallatunnolla. Olivier tuli koulusta kotiin;\nhänellä oli mukana joku toveri. He asettuivat viereiseen huoneeseen ja\npakinoivat siellä. Kuului selvästi kaikki, mitä he puhuivat: he eivät\nkaunistelleet sanojaan, koska luulivat olevansa yksin. Antoinette\nkuunteli hymyillen, kuinka iloiselta hänen veljensä ääni kaikui. Mutta\npian hän lakkasi hymyilemästä, ja veri hänen suonissaan pysähtyi. He\njuttelivat hirveän töykeistä asioista, raaoin sanoin: tuntui kuin he\nolisivat olleet tosissaan ihastuneet tuollaisiin juttuihin. Antoinette\nkuuli Olivierin, pikku Olivierinsa nauravan niille; ja veikon huulilta,\njoita hän oli luullut viattomiksi, tuli niin rivoja sanoja, että kauhu\nhyyti Antoinettea. Viiltävä tuska varisti hänen koko olemustaan; sitä\nkesti pitkän aikaa: toiset eivät väsyneet puhumaan, eikä hän voinut\nestää itseään kuuntelemasta. Viimein menivät pojat ulos; ja Antoinette\njäi yksin. Silloin hän itki: jotain hänessä oli kuollut; ihannekuva,\njonka hän oli luonut veljestään, -- lapsestaan, -- itselleen, oli\ntahrautunut: ja se raateli häntä kuin kuoleman tuska. Hän ei puhunut\nOlivierille mitään, kun he tapasivat illalla toisensa. Olivier näki,\nettä hän oli itkenyt, eikä voinut käsittää, miksi. Hän ei ymmärtänyt,\nminkätähden Antoinetten käytös oli muuttunut häntä kohtaan. Kului\npitkät ajat ennenkuin Antoinette tointui siitä aivan ennalleen.\n\nMutta vielä tuskallisemman iskun antoi Olivier hänelle eräänä iltana,\nkun hän ei tullutkaan kotiin. Antoinette odotti häntä levolle\nmenemättä, koko yön. Tästä ei kärsinyt tuskaa pelkästään hänen\nsiveellinen puhtautensa: hän kärsi sydämensä mystillisimpiin sopukoihin\nasti, -- syviin piiloihin, jotka salaavat ihmisessä kiihkeitä,\npeljättäviä tunteita, sellaisia, että Antoinetten täytyi heittää niiden\npeitoksi ikäänkuin verho, jota ei ole lupa kohottaa.\n\nOlivier oli ennen kaikkea tahtonut osoittaa, että hän oli vapaa mies.\nHän tuli kotiin aamulla, valmiina jonkinlaiseen kohtaukseen, vastaamaan\nröyhkeästi sisarelleen, jos Antoinette huomauttaisi hänelle jotain.\nHän pujahti varpaisillaan heidän yhteiseen huoneeseensa, ettei olisi\nsisartaan herättänyt. Mutta kun hän näki Antoinetten seisomassa ja\nodottamassa edessään, kalpeana, punaisin, itkettynein silmin, kun\nhän näki, ettei sisar häntä vähääkään soimannut, vaan ryhtyi vaiti\npitämään hänestä huolta ja valmistamaan hänelle aamiaista ennenkuin\nhän lähtisi lukioon, ja ettei hän virkkanut mitään, vaan näytti\nainoastaan toivottoman masentuneelta, ja että koko Antoinetten olemus\noli järkyttävää moitetta, niin ei Olivier jaksanut sitä enää sietää:\nhän heittäytyi Antoinetten jalkoihin, kätkien päänsä hänen helmaansa,\nja he itkivät molemmat. Olivier häpesi itseään, inhosi yötä, jonka hän\noli viettänyt; hän tunsi heittäytyneensä lokaan. Hän tahtoi puhua:\nAntoinette esti hänet, painaen kätensä hänen suulleen, ja Olivier\nsuuteli hänen kättään. He eivät puhuneet toisilleen enää mitään: he\nymmärsivät toisensa. Olivier vannoi itselleen, ettei hän koskaan enää\ntuottaisi Antoinettelle näitä kärsimyksiä, että hän olisi sellainen,\nmillaiseksi sisar häntä tahtoi. Mutta Antoinette ei voinut pian unohtaa\ntätä haavaansa: hän oli niin lamaantunut kuin olisi ollut kauan\nsairaana. He olivat toistensa seurassa hämillään. Antoinetten rakkaus\noli yhtä luja kuin ennenkin; mutta hän oli nyt veljensä sielussa nähnyt\njotain, joka oli hänelle vierasta ja jota hän kammoi.\n\n\n\n\nKaikesta tuosta, mitä hän aavisteli Olivierin sydämessä piilevän, oli\nhän sitäkin tyrmistyneempi, koska hän sai samoihin aikoihin kärsiä\neräiden miesten lähentelyistä. Antoinettea vaivasi sietämätön tuska,\nkun hän illoin tai yön tullessa kotimatkallaan, ja varsinkin silloin,\nkun hänen täytyi päivällisen jälkeen lähteä kaupungille ottamaan\ntai viemään takaisin jotain kirjoitustyötä, tiesi saavansa alinomaa\npeljätä, että tultaisiin hänen rinnalleen, tai ajeltaisiin häntä takaa,\nniinkuin joskus jo oli tapahtunut, jopa kiusattaisiin häntä törkeillä\nehdotuksilla. Aina milloin hän voi, otti hän veljensä kaupungille\nmukaansa; verukkeeksi sanoi hän, että Olivierin oli käveltävä; mutta\nOlivier ei yleensä lähtenyt mielellään illoin kotoa, eikä Antoinette\nuskaltanut kovin häntä vaatiakaan: hän ei tahtonut häiritä hänen\ntyötään. Hänen neitseellinen ja maaseudun tapoihin tottunut luonteensa\nei voinut mukautua tällaiseen elämään, öinen Parisi oli hänelle kuin\njokin synkkä metsä, jossa inhoittavat pedot ahdistelivat häntä;\nAntoinettea kauhisti mennä sinne. Ja kuitenkin täytyi mennä. Hän ei\ntottunut siihen pitkään aikaan; ja aina hän siitä sittemminkin kärsi.\nJa kun hän ajatteli, että hänen pikku Olivierinsa tulisi kerran\nsellaiseksi kuin nuo miehet, jotka häntä ahdistelivat, että hän ehkä\njo olikin sellainen, -- niin oli hänen vaikea antaa hänelle kättänsä,\nkun hän tuli kaupungilta kotiin. Olivier ei aavistanut, minkä tähden\nAntoinette vältteli häntä sillä tavoin, ja sisar itsekin moitti itseään\nsellaisesta.\n\nVaikkei Antoinette ollut sievä, oli hänellä oma suuri viehätyksensä,\nja hän veti ihmisten katseet puoleensa, millään tavoin itse sitä\ntahtomatta. Hänen pukunsa oli ylen yksinkertainen, melkein aina musta;\nkovin kookas hän ei ollut, muuten hän oli hoikka, arkatekoinen; hän ei\npuhunut kadulla kenellekään, pujahteli hiljaa joukon läpi, karttaen\nihmisten huomiota, mutta veti sen kuitenkin väsyneiden silmiensä\nja pienen puhtaan suunsa syvästi suloisella ilmeellä tahtomattaan\npuoleensa. Hän huomasi joskus kyllä, että hän miellytti ihmisiä:\nsiitä hän joutui hämilleen ja sekaisin, -- ja oli samalla kuitenkin\ntyytyväinen. Kuka saattaakaan sanoa, mitä herttaisen veikisteleviä ja\nsamalla puhtaita tunteita voi välkähtää esille aivan levollisessakin\nsielussa ja vasten sen omaa tahtoa, kun se tuntee toisten sielujen\nsuopean kosketuksena Se ilmeni Antoinettessa pienenä avuttomuutena ja\nkömpelöinä eleinä, arkana vilkaisuna sivulle; ja se oli samalla kertaa\nsekä huvittavaa että liikuttavaa. Moinen sekaannus lisäsi vain hänen\nviehätystään. Hän sytytti haluja; ja kun hän oli köyhä tyttö, ja aivan\nsuojaton elämässä, niin ei kursailtu hänelle niitä ilmaista.\n\nHän kävi joskus eräiden rikkaiden juutalaisten salongissa, nimittäin\nNathanien perheessä; he olivat kohdanneet hänet eräiden tuttaviensa\nluona, sillä siellä antoi Antoinette lapsille tunteja, ja heidän\nmielenkiintonsa oli herännyt häntä kohtaan. Ja vaikka Antoinette\noli kovin ihmisarka, ei hän voinut jäädä pois parista Nathanien\niltakutsusta. Monsieur Alfred Nathan oli hyvin tunnettu parisilainen\nprofessori, huomattava tiedemies ja samalla hieno maailmanmies, jossa\nkummallisena sekoituksena yhtyi tiede ja turhamaisuus, niinkuin\njuutalaisten piireissä muulloinkin näkee. Nathanin sydämessä oli\nyhtä paljon todellista ihmisrakkautta kuin tavatonta suurenmaailman\nturhamaisuutta. Molemmat ominaisuudet saattoivat hänet osoittamaan\nAntoinettea kohtaan isostelevaa, vilpitöntä, ja muuten ajoittain\nsangen epätasaista suosiota. -- Antoinette oli yleensä huomannut\nenemmän hyvyyttä juutalaisten kuin samanuskoistensa piireissä.\nJuutalaisilla ovat kyllä omat vikansa; mutta heillä on myöskin eräs\nsuuri avu, -- ehkä parhain kaikista: he ovat eläviä, ovat inhimillisiä;\nmikään inhimillinen ei ole heille vierasta, heidän mielenkiintoaan\nherättää kaikki, mikä on elävää. Ja silloinkin, kun heillä ei ole\ntodellista, lämmintä sympatiaa jotakuta kohtaan, on heillä toki\nainainen uteliaisuutensa, joka saa heidät etsimään ja tutkimaan\nkaikkia ihmisten ajatuksia, jotka ovat vähänkin arvoisia, vaikka ne\nolisivatkin aivan erilaisia kuin heidän omansa. Silti eivät he yleensä\ntee paljoakaan niitä edistääkseen: sillä liian monet harrastukset\nvetävät yhtaikaa puoleensa heitä, ja he ovat muita alttiimmat maailman\nturhamaisuuksille, vaikkakin sanovat olevansa niistä vapaita. Mutta\nainakin he tekevät jotakin; ja se on jo nykyaikaisen hienoston\ntunteettomassa tylsyydessä huomattava hyvä puoli. He ovat näissä\npiireissä yllyttimenä virkeyteen, elämän hapatuksena. -- Antoinette,\njota katolilaisten parissa oli kohdannut jääkylmän välinpitämättömyyden\nmuuri, osasi antaa paremmin kuin kukaan muu arvon sille\nmielenkiinnolle, joka Nathaneilla oli häntä kohtaan, niin pintapuolista\nkuin se olikin. M:me Nathan oli huomannut Antoinetten uhrautuvan\nelämän; samoin hänen fyysillisen ja sielullisen viehätyksensä; ja\nhän tahtoi saada sen kunnian, että Antoinettesta olisi tullut hänen\nsuojattinsa. Hänellä ei ollut lapsia; mutta hän rakasti nuoria, ja\nkokosi niitä usein kotiinsa; hän oli vaatimalla vaatinut myöskin\nAntoinettea tulemaan sinne, irtautumaan kerrankin yksinäisyydestään\nja huvittelemaan hiukan. Ja kun hänen oli helppo aavistaa, että\nAntoinetten arkuuteen oli suurena syynä ainainen puute, niin oli hän\ntarjoutunut hankkimaan hänelle kauniita pukujakin; mutta niitä ei\nylpeys sallinut Antoinetten ottaa vastaan; kuitenkin oli herttainen\nsuojelijatar jo ryhtynyt niin vakavasti asiaan, että hän keksi keinon,\njolla sai tytön pakotetuksi ottamaan häneltä noita pikkulahjoja, joita\nviaton naisellinen turhamaisuus pitää niin rakkaina. Antoinette oli\nniistä samalla sekä kiitollinen että ymmällään. Hän lähti väkisinkin\nsilloin tällöin m:me Nathanin illatsuihin, ja kun hän oli nuori, oli\nhänellä siellä tietenkin hauskaa.\n\nMutta tässä hiukan sekaisessa seurapiirissä, jossa kävi paljon nuoria\nmiehiä, iski kohta pari kolme lurjusta silmänsä m:me Nathanin pikku\nsuojattiin, köyhään ja sievään tyttöön. Ja he ottivat nyt hänet\nmaalitaulukseen, luottaen muuten sangen itsetuntoisesti itseensä.\nLaskelmissaan ottivat he huomioon hänen arkuutensa. Jopa he löivät\nvedonkin keskenään, kuka hänet voittaisi.\n\nAntoinette alkoi saada nimettömiä kirjeitä, -- tai oikeammin sanoen:\nylhäisellä salanimellä merkittyjä kirjeitä, joissa häntä kosiskeltiin.\nEnsin rakkauden kirjeitä, imartelevia, innokkaita, ja pyyntöjä tulla\nkohtaukseen. Sitten jo sangen pian rohkeampia, joissa turvauduttiin\nuhkauksiin, ja sitten käytettiin aseina loukkauksia, halpamielisiä\nherjauksia: niissä hänet riisuttiin aivan alasti, paljastettiin hänelle\nhänen ruumiinsa salaisuuksia, tahrattiin sitä törkeillä kärkkymisillä;\nniissä koetettiin saada hyötyä Antoinetten yksinkertaisuudesta,\npeloitella häntä sillä, että hänet saatettaisiin muka julkisen\nhäväistyksen uhriksi, ellei hän menisi neuvotulle kohtauspaikalle.\nHän itki tuskissaan, että hän oli saattanut kiihoittaa noita miehiä\ntekemään moisia ehdotuksia; ja nuo häväistykset polttivat kuin tuli\nhänen ruumiillista ja sielullista ylpeyttään. Hän ei tiennyt, miten\npälkähästä päästä. Hän ei tahtonut puhua siitä veljelleen: hän tiesi,\nettä Olivier kärsisi siitä liiaksi, ja että hän tekisi asian vieläkin\nvakavammaksi kuin se olikaan. Antoinettella ei ollut ketään ystäviä.\nTurvautuako polisiin? Hän ei voinut tehdä sitäkään skandaalin pelosta.\nKuitenkin oli tästä tehtävä loppu. Hän tunsi, ettei hän ollut turvassa,\nvaikkei kirjeihin vastannutkaan; että ilkiö, joka häntä vainosi, oli\nsitkeä ja menisi kaikkiin äärimmäisyyksiin, kunnes huomaisi, että asia\nkävisi vaaralliseksi hänelle itselleen.\n\nHerrasmies lähetti hänelle viimein jonkinlaisen ultimatuumin, käskien\nhäntä tulemaan seuraavana päivänä Luxembourgin museoon. Antoinette\nlähti sinne. -- Ajateltuaan ympäri päänsä oli hän tullut vakuutetuksi,\nettä hänen vainoojansa oli kai nähnyt hänet m:me Nathanin luona;\njoku rivi eräässä hänen kirjeessään vihjailikin johonkin asiaan,\njoka ei ollut voinut tapahtua muualla kuin siellä. Antoinette pyysi\nnyt m:me Nathania tekemään hänelle suuren palveluksen: saattamaan\nhäntä vaunuillaan museon portille, ja odottamaan häntä siellä\nhetkisen. Antoinette meni sisään. Sovitun taulun edessä tuli tuo\nmestari-lumooja riemuiten hänen luokseen ja alkoi puhella hänelle,\nkohteliasta teeskennellen. Antoinette katsoi häneen lujasti ja vaiti.\nTervehdittyään kysyi herra häneltä kujeillen, miksi hän katsoi häntä\nniin. Antoinette vastasi:\n\n-- Katselen suurta raukkaa.\n\nToinen ei ällistynyt niin vähästä, ja alkoi tulla tuttavallisemmaksi.\nAntoinette sanoi:\n\n-- Te uhkailitte minua skandaalilla. Nyt saatte minulta skandaalin.\nTahdotteko!\n\nAntoinetten koko ruumis vapisi, hän puhui äänekkäästi, hän näytti\nolevan valmis vetämään yleisen huomion heihin. Heitä katseltiin. Toinen\ntunsi, ettei tyttö kursailisi mitään. Herra puhui nyt hiljaisemmalla\näänellä. Viimeisen kerran läimäytti Antoinette hänelle vasten silmiä:\n\n-- Te olette raukka! ja kääntyi häneen selin.\n\nToinen ei tahtonut näyttää, että hänet oli nolattu, joten hän\nseurasi yhä Antoinettea. Antoinette lähti museosta ulos, herrasmies\nkintereillään. Hän meni suoraa päätä vaunujen luo, jotka häntä\nodottivat, ja avasi yhtäkkiä niiden oven: ahdistaja seisoi naamatusten\nm:me Nathanin kanssa, joka tunsi hänet ja tervehti häntä nimeltä\nmainiten. Mies menetti malttinsa ja luikki tiehensä.\n\nAntoinetten täytyi nyt kertoa asia ystävättärelleen. Sen teki hän\nsangen vastenmielisesti, ja niin peitellen kuin mahdollista. Hänestä\noli tuskallista päästää outoa ihmistä entisen elämänsä salaisuuksiin ja\nnäyttää hänelle loukatun puhtautensa tuskat. M:me Nathan moitti häntä,\nettei hän ollut ilmoittanut hänelle asiasta aikaisemmin. Antoinette\npyyteli, ettei hän saisi puhua siitä kenellekään. Seikkailu katkesikin\nsiihen; eikä Antoinetten suojelijattaren tarvinnut edes sulkea\nsalonkinsa ovea tuolta herrasmieheltä: sillä hän varoi itse sinne\ntulemasta.\n\n\n\n\nMelkein samoihin aikoihin sai Antoinette vielä erään surun; se oli\naivan toista laatua.\n\nMuuan sangen kunnioitettava, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen\nmies, jolla oli konsulin paikka Kaukaisessa Idässä ja oli tullut\nmuutamiksi kuukausiksi Ranskaan, kohtasi Antoinetten Nathanin luona\nja rakastui häneen. M:me Nathan, joka oli saanut päähänsä naittaa\nystävättärensä, oli valmistanut tätä kohtausta hiukan etukäteen,\nAntoinetten tietämättä. Konsuli oli juutalainen hänkin. Hän ei ollut\nkaunis, eikä enää nuorikaan. Hänen päänsä oli jo hiukan kalju ja\nselkänsä kumarainen; mutta hänen silmänsä olivat lempeät, käytöksensä\nherttainen, ja hänen sydämensä otti osaa toisten kärsimyksiin, sillä\nhän oli itsekin kärsinyt. Antoinette ei ollut enää entinen, romanttinen\npikkutyttö eikä hemmoiteltu lapsi, joka haaveksi elämää jonkinlaisena\nkävelynä auringonpaisteessa rakastetun kanssa; hän näki sen nyt\nankarana taisteluna, sellaisena, että se alkoi uudestaan joka aamu,\nantamatta lepoa, uhaten joka hetki riistää takaisin alueen, joka\noli jo voitettu: tuuma tuumalta, pitkinä ponnistuksen vuosina; ja\nAntoinette ajatteli, että olisi suloista saada nojata jonkun ystävän\nkäsivarteen, jakaa taakkansa hänen kanssaan, ja ummistaa hiukan\nsilmiään sillaikaa kuin toinen valvoi hänen turvallisuudestaan. Hän\ntiesi, että moinen oli pelkkää unelmaa; mutta hänellä ei ollut vielä\nvoimaa luopua kokonaan siitä haaveestaan. Pohjaltaan tunsi hän hyvin,\nettei tytöllä, jolla ei ollut myötäjäisiä, ollut paljon toivomisen\nvaraa niissä piireissä, joissa Antoinette kävi. Vanha ranskalainen\nporvaristo on kautta maailman tunnettu kylmistä hyödynlaskelmistaan\navioliittoasioissa. Juutalaiset eivät ahnastele niin alhaisella\ntavalla rahaa. Heidän keskuudessaan ei ole harvinaista, että rikas\nnuorimies tahtoo ja ottaa vaimokseen köyhän tytön, tai nuori tyttö,\njolla on varoja, hakee kiihkeästi puolisoa, jolla on älyä. Mutta mitä\nvarsinkin Ranskan katolilaiseen ja maaseudun porvaristoon tulee, niin\netsii heidän keskuudessaan melkein aina kukkaro kukkaroa. Ja mihinkäpä\nnuo ihmisraukat muuhun pystyisivätkään? Heillä ei ole muuta kuin\nkeskinkertaisia elämänvaatimuksia: syödä, haukotella, nukkua, -- ja\nsäästää. Antoinette tunsi heidät. Hän oli nähnyt heidät jo lapsena.\nOli nähnyt heidät sekä rikkauden että köyhyyden silmälaseilla. Hänellä\nei ollut enää harhakäsityksiä heistä, eikä siitä, mitä hän saattoi\nsieltä päin odottaa. Ja niinpä oli tuon miehen lähestyminen, joka pyysi\nhäntä vaimokseen, hänelle odottamattoman suloista. Vaikkei hän ensin\ntuntenut voivansa häntä rakastaa, valtasi hänet vähitellen kiitollisuus\nja syvä hellyys häntä kohtaan. Hän olisi suostunut hänen kosintaansa,\nellei hänen silloin olisi täytynyt lähteä hänen mukaansa siirtokuntiin,\nja jättää siis veljensä Parisiin. Antoinetten vastaus oli kieltävä;\nja tuo ystävä, joskin hän ymmärsi hyvin hänen ylevät syynsä, ei\nantanut sitä hänelle anteeksi: rakkauden itsekkyys ei suvaitse, että\nsiltä kielletään jokin uhri, vaikkapa se olisi hyvekin ja sellainen\nominaisuus, joka on rakastetussa kaikkein ihaninta. Konsuli karttoi\nnyt Antoinetten seuraa; eikä hän kirjoittanut hänelle enää Parisista\nlähdettyään, kunnes Antoinette eräänä päivänä -- viisi kuukautta\nmyöhemmin, -- sai häneltä tiedon, kihlauskortilla, jonka kuoreen\nkonsuli itse oli kirjoittanut osoitteen, että hän oli nainut toisen\nnaisen.\n\nAntoinette tuli hyvin murheelliseksi. Saadessaan jälleen kirvelevän\nhaavan laski hän kärsimyksensä Jumalan jalkain juureen: koetti\nvakuutella itselleen, että rangaistus oli syystä kohdannut häntä, koska\nhän oli näet unohtanut ainoan elämäntehtävänsä, nimittäin uhrautumisen\nveljensä puolesta; ja sitten omistautui hän siihen tehtäväänsä yhä\nhartaammin.\n\nHän vetäytyi kokonaan irti maailmasta. Hän herkesi käymästä\nNathanienkin luona, jotka olivat tulleet Antoinettea kohtaan hiukan\nkylmäkiskoisiksi, kun hän oli kieltäytynyt heidän tarjoamastaan\nnaimakaupasta: hekään eivät olleet hyväksyneet hänen syitään.\nM:me Nathan, joka oli jo etukäteen päättänyt, että se avioliitto\nsolmittaisiin, ja että siitä tulisi hyvä, oli närkästynyt, niin\nitserakas hän oli, kun aikomus Antoinetten tähden raukesi. Hän piti\nAntoinetten arveluita kylläkin sangen kunnioitettavina, mutta liian\nhempeätunteisina; ja sitten hän vähitellen tuli välinpitämättömäksi\ntuota pikku hanhea kohtaan. Hänen tarpeensa tehdä ihmisille hyvää,\nvasten tai myöten heidän suostumustaan, oli löytänyt jo uuden suojatin,\njoka kulutti tätä nykyä kaiken hänen liian mielenkiintonsa ja\nalttiutensa.\n\nOlivier ei tiennyt mitään sisarensa sieluntuskista ja kamppailuista.\nHän oli sentimentaalinen ja kevytluontoinen poika, ja eli\npelkästään omissa haaveissaan. Ei voinut koskaan luottaa hänen\nomaan ryhtiinsä, vaikka hänen älynsä olikin vilkas ja terävä, sydän\nhellyyttä täynnä, niinkuin hänen sisarensakin. Vähän väliä teki\nhän epäjohdonmukaisuudella, lannistumisella, vetelehtimisellä ja\nkaikenlaisilla pikku rakastumisilla, joihin hän hukkasi aikaansa\nja voimiaan, turhiksi kaikki toisen ponnistukset. Hän pihkaantui\nsieviin, koketteihin pikku tyttöihin, joita hän näki vilaukselta\ntai joiden kanssa hän oli jutellut hetkisen jossakin salongissa, ja\njotka eivät välittäneet hänestä puolestaan yhtään. Hän hullaantui\ntutkimaan jotain runoelmaa, tai musiikkimiestä: hän takertui sellaiseen\nkuukausiksi, unohtaen kaiken muun, ja laiminlöi opintonsa. Häntä\ntäytyi pitää alinomaa silmällä, kuitenkin tarkoin varoen, ettei hän\nsitä huomaisi, koska hän saattoi silloin loukkaantua. Jos jonkinlaisia\npäähänpistoja piti peljätä aina. Hänessä hehkui tuo kuumeentapainen\nliikakiihoitus, tasapainon puute ja rauhattomuuden värinä, jota usein\ntapaa keuhkotaudin uhkaamissa ihmisissä. Lääkäri ei ollut salannut\nsitä vaaraa Antoinettelta. Olivier, jo syntymästään sairaaloinen ja\nmaaseudulta Parisiin siirretty kasvi, olisi tarvinnut raitista ilmaa\nja valoa. Antoinette ei voinut niitä hänelle hankkia. Heillä ei ollut\nrahaa saattaakseen lähteä Parisista loma-ajoiksi. Muun osan vuotta\nvei työ kaiket viikot heidän aikansa; ja sunnuntaisin he olivat niin\nväsyneet, ettei heillä ollut halua ulkosalle, paitsi mennäkseen\njohonkin konserttiin.\n\nEräinä kesäisinä sunnuntaina teki Antoinette kuitenkin parhaansa vieden\nOlivierin Parisia ympäröiviin metsiin, Chavillen tai Saint-Cloud'n\nseuduille. Mutta ne metsät olivat täynnä häliseviä pareja, siellä\nkaikuivat varietee-viisut, ne olivat kirjavanaan rasvaisia\npaperinkappaleita: siellä ei asunut se jumalainen yksinäisyys, joka\nrauhoittaa ja puhdistaa. Ja illoin oli tultava takaisin junahälinässä,\npaikallisjunien tukehduttavassa tungoksessa ja inhoittavassa seurassa,\nmatalissa, ahtaissa ja pimeissä vaunuissa, sietäen silmissään\nrivonsekaisia kohtauksia, ympärillä meteli, nauru, rallatus, huono\nilma, tupakankatku. Antoinette ja Olivier, joilla ei kummallakaan ollut\ntaipumusta rahvaanomaiseen elämään, tulivat niiltä huvimatkoiltaan\nkotiin kyllästyneinä ja lohduttomina. Olivier pyyteli Antoinettelta,\nettei niille retkille enää lähdettäisi; eikä Antoinette voinutkaan\nsitä tehdä ennenkuin vasta jonkun ajan kuluttua. Hän tahtoi kuitenkin,\nettä niitä matkoja oli tehtävä, vaikka ne olivat hänestä vieläkin\nvastenmielisempiä kuin veljestä; mutta hän piti niitä välttämättöminä\nveljensä terveydelle. Hän vaati siis joskus Olivierin lähtemään jälleen\nkaupungin ympäristöön. Nämä uudet yritykset eivät onnistuneet sen\nparemmin; ja Olivier oli sisarelleen hapan niiden vuoksi. Silloin\nolivat he aina tukehduttavassa kaupungissa; ja kaipailivat sieltä\nvankilastaan luonnon helmaan.\n\n\n\n\nOli tullut viimeinen kouluvuosi. Oli jo aikakin. Antoinette tunsi\nitsensä hyvin väsyneeksi. Hän luotti siihen, että Olivier onnistuisi:\nhänen veljellään olivat varsin hyvät edellytykset. Lukiossa pidettiin\nhäntä yhtenä parhaimpia oppilaita; ja kaikki opettajat kiittivät\nyksimielisesti hänen älyään; ainoa heidän moitteensa koski jonkinlaista\nhenkistä kyvyttömyyttä kuriin, joka teki hänelle vaikeaksi noudattaa\nminkäänlaista järjestelmää. Mutta vastuunalaisuus, joka oli Olivierin\nhartioilla, vaivasikin häntä nyt siinä määrin, että häneltä väheni\nsikäli kyky ja voima, mikäli päästötutkinto läheni. Suunnaton väsymys,\npelko, että hän saisi reput, ja sairaaloisesti hermostunut arkuus\nlamasivat hänet jo kauan ennen kokeita. Hän vapisi jo ajatellessaankin,\nettä hänen täytyi julkisesti astua tutkijain eteen. Arkuus oli ollut\naina hänelle kärsimys: hän punasteli luokalla vastaamaan noustessaan;\nhänen kurkkunsa tukkeusi, kun hänen täytyi avata suunsa; ensi aikoina\nhän saattoi niin ja näin vastata edes nimihuudossa. Sitäpaitsi oli\nhänen paljoa helpompi puhua yhtäkkiä kuin silloin, kun tiesi, että\nhäneltä kohta kysyttäisiin: silloin hän oli aivan sairas; hänen\npäässään vilisi kaikenlaisia kuvia, miten nyt kävisi; ja kuta kauemmin\nhänen täytyi odottaa, sitä tuskallisempi hänen oli olla. Saattoi sanoa,\nettei ollut kokeita, joita hän ei olisi kestänyt ainakin kaksi kertaa:\nsillä aina kärsi hän jo edellisinä öinä ne kidutukset, ja menetti siinä\nkoko tarmonsa, joten sitä ei jäänyt hänelle todellisiin kokeihin.\n\nMutta nyt hän ei päässytkään noihin kamaliin suullisiin tutkinnoihin\nasti, joita ajatellessaan hän öillä ui aivan kylmässä hiessä.\nKirjallisissa kokeissa, yrittäessään sommitella filosoofista ainetta,\njoka olisi tavallisina aikoina saattanut innostaa hänet suorastaan\nhaltioihinsa, ei hän kuuden tunnin kuluessa saanut paperille kahtakaan\nsivua. Ensimäiset tunnit oli hänen päänsä aivan tyhjä, hän ei ajatellut\nmitään, ei mitään. Kaikki oli kuin kiviseinää, johon hän turhaan ruhjoi\npäätänsä rikki. Sitten, tunti ennen kokeiden loppua, halkesi se seinä,\nja joku kirkas säde välkähti raosta. Silloin hän kirjoitti muutaman\nerinomaisen rivin, mutta aine tuli niin lyhyt, ettei hän voinut päästä\nläpi. Kun Antoinette näki, kuinka masennuksissa Olivier oli näiden\nkokeiden jälkeen, huomasi hän, että nyt tulisivat varmasti reput, ja\nhän oli yhtä masentunut kuin hänen veljensäkin; mutta hän ei ilmaissut\nmielialaansa. Antoinettella oli näet kaikkein epätoivoisimmissakin\nolosuhteissa aina loputon toivon voima.\n\nOlivier reputettiin.\n\nHän oli kovin lannistunut. Antoinette koetti hymyillä, niinkuin asia ei\nolisi ollut sen vakavampi; mutta hänen huulensa vapisivat. Hän lohdutti\nveljeään, sanoi hänelle, että se oli helposti korjattava sattuma,\nja että hän läpäisisi kyllä toki tulevana vuonna, ja paremmilla\narvosanoilla. Hän ei ilmaissut Olivierille, kuinka tärkeä hänelle\nitselleen olisi ollut, että Olivier olisi jo nyt onnistunut; kuinka\nuupuneeksi hän tunsi itsensä sekä ruumiillisesti että sielullisesti, ja\nmiten levoton hän oli, ettei jaksaisi enää kestää sellaista vuotta kuin\ntämä oli ollut. Mutta kuitenkin hänen täytyi jaksaa. Jos hän katoaisi\nennenkuin Olivier oli valmis mies, niin Olivierilla ei olisi mitenkään\nrohkeutta taistella yksinään: hän joutuisi perikatoon.\n\nAntoinette salasi sisäisen väsymyksensä. Ja hän ponnisti\nkaksinkertaisesti. Hän kärsi itse katkeraa puutetta voidakseen hankkia\nveljelleen jotain huvitusta loma-ajalla, niin että hän jälleen\nkouluun mennessään saattaisi ryhtyä työhön karttuneilla voimilla ja\nluottamuksella. Mutta koulun alkaessa olivat Antoinetten pikku säästöt\nkulutetut; ja kaiken lisäksi menetti hän muutamia tuntejaan, joilla hän\noli parhaiten ansainnut.\n\nVielä vuosi lisää!... Lapsi-raukat olivat viimeiseen saakka\njännityksessä odottaessaan tätä koettelemusta. Ennen kaikkea täytyi\nsaada leipänsä, ja hankkia uusia tuloja. Silloin otti Antoinette\nkotiopettajattaren paikan, jota hänelle tarjottiin Saksassa, Nathanien\nhommasta. Siihen keinoon olisi hän ryhtynyt kaikkein viimeiseksi: mutta\ntällä hetkellä ei ollut muuta neuvoa, eikä hän voinut odottaa. Hän ei\nollut ennen eronnut veljestään yhdeksi ainoaksikaan päiväksi kuuden\nvuoden kuluessa; eikä hän nyt voinut ymmärtää, kuinka hän jaksaisi\nenää elää, kun ei saisi nähdä eikä kuulla häntä joka päivä. Myöskin\nOlivier ajatteli kauhuin tätä; mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään:\nhän itse oli syypää tähän onnettomuuteen; jos hänet olisi hyväksytty\ntutkinnossa, ei Antoinetten olisi ollut pakko turvautua tähän\nhätäkeinoon; Olivierin mielestä ei hänellä ollut oikeutta vastustaa\nsisarensa aikeita, ottamalla lukuun vielä omaa murhettaankin: sisar\nitse sai päättää asian.\n\nHe viettivät viimeiset päivänsä yhdessä, mykän surun vallassa,\naivankuin toinen heistä olisi ollut kuolemaisillaan; he vetäytyivät\nkukin yksikseen, kun tuska kasvoi liian suureksi. Antoinette tähysteli\nneuvoa Olivierin silmistä. Jos Olivier olisi sanonut hänelle:\n\n-- Älä lähde! niin hän ei olisi lähtenyt, vaikka hänen täytyi lähteä.\nVielä viimeisinä tuokioina, ajurin rattailla, jotka veivät heitä\nitäiselle asemalle, oli hän vähällä peruuttaa päätöksensä: hänestä\ntuntui siltä, ettei hän mitenkään jaksaisi sitä toteuttaa. Jos Olivier\nolisi sanonut edes yhden ainoan sanan!... Mutta hän ei sanonut. Hän\nturtui tuskaansa niinkuin sisarkin. Antoinette vaati häneltä lupauksen,\nettä veli kirjoittaisi hänelle joka päivä, eikä salaisi häneltä\nmitään, ja että hän kutsuisi Antoinetten kotiin, jos jotain vähänkin\nhuolestuttavaa tapahtuisi.\n\nAntoinette lähti. Olivier palasi tuskan murtamana takaisin lukion\nyhteiseen makuusaliin, sillä hän oli suostunut rupeamaan kouluunsa\npuolihoitolaiseksi, ja sillaikaa vei juna yhä etemmäksi Antoinettea,\njonka sydän oli surusta pakahtua. He tuijottivat kumpikin suurin silmin\nyöhön, ja tunsivat, että jokainen minutti kiidätti heitä yhä kauemmaksi\ntoisistaan; hiljaa huudahtelivat he toisiaan nimeltä.\n\nAntoinette pelkäsi sitä maailmaa, johon hän oli menossa. Hän oli\npaljon muuttunut viimeisinä kuutena vuotena. Hän, joka oli ennen ollut\nniin rohkea, ettei arastellut mitään, hän oli nyt jo niin tottunut\nhiljaiseen ja eristäytyneeseen elämään, että hän suorastaan kärsi sen\njättämisestä. Menneiden onnenpäivien naureskeleva, laverteleva ja\niloinen Antoinette oli kuollut tuon onnen keralla. Onnettomuus oli\ntehnyt hänet ihmisaraksi. Varmaankin oli elämä Olivierin kanssa kahden\nkesken viimein tartuttanut häneenkin veljen arkuuden. Paitsi veljensä\nseurassa oli hänen yleensä vaikea puhua. Kaikki häntä kauhistutti;\npieni kyläilykin suorastaan peloitti häntä. Ja niinpä häntä nyt\nhermostutti ja ahdisti kovin ajatella, että hänen täytyisi tästä\nlähtien elää ulkomaalaisten seassa, puhella heidän kanssaan, olla\nikäänkuin aina näyttämöllä. Tyttöraukalla ei muuten ollut opettajan\ntaipumuksia enempää kuin hänen veljelläänkään: hän teki tehtävänsä\nkyllä tunnollisesti, mutta hän ei uskonut siihen, eikä häntä tukenut\ntietoisuus työn hyödystä. Hän oli luotu rakastamaan, eikä opettamaan.\nJa hänen rakkaudestaan ei kukaan välittänyt.\n\nMissään sitä ei voitukaan kaivata sen vähemmän kuin tuossa uudessa\npaikassa Saksassa. Grünebaumeissa, joiden lapsille hänen piti opettaa\nranskaa, ei näyttänyt olevan minkäänlaista myötätuntoa häntä kohtaan.\nHe olivat kopeita ja omavaltaisia, välinpitämättömiä ja epähienoja;\nhe maksoivat verrattain hyvin: ja siitä syystä he ajattelivat, että\nihminen, joka oli saanut heiltä rahaa, oli kai kiitollisuuden velassa\nheille, ja arvelivat siis saavansa kohdella häntä, miten tahtoivat.\nHe kohtelivat Antoinettea aivankuin jonkinlaista piikaa, hiukan muita\nparempaa; he eivät suoneet hänelle yhtään omaa vapautta. Hänellä\nei ollut edes omaa huonettakaan: hän nukkui pienessä kamarissa,\nlastenhuoneen vieressä, ja väliovi pidettiin aina auki. Hän ei saanut\nolla koskaan yksin. Ei kunnioitettu hänen sisäistä tarvettaan vetäytyä\nsilloin tällöin omiin ajatuksiinsa, tuota pyhää yksinäisyyden oikeutta,\njoka on kaikilla ihmisillä. Hänen ainoa onnensa oli elää sielullisesti\nveljensä seurassa, pakinoida hänen kanssaan; sitä ajatteli hän\nvähäisimpinäkin vapaina hetkinä. Mutta sekin onni yritettiin häneltä\nriistää. Jos hän kirjoitti sanankin, niin hänen lähellään häärittiin,\nja kyseltiin, mitä hän kirjoitti. Kun hän luki kirjettä, urkittiin,\nmitä siinä oli; ja ilvehtivän tuttavallisesti tiedusteltiin, kuinka \"se\npikku veli\" voi. Antoinetten täytyi piiloutua saadakseen lukea rauhassa\nkirjeensä. Hävettäisi kertoa, minkälaiseen hätäkeinoon hänen joskus\ntäytyi turvautua, ja mihin hänen piti sulkeutua voidakseen kenenkään\nnäkemättä lukea Olivierin kirjeitä. Jos hän jätti nuo kirjeet mihin\ntahansa huoneessa, saattoi hän olla varma, että ne luettiin; ja kun\nhänen käytettävänään ei, paitsi matkalaukkuaan, ollut mitään lukolla\nvarustettua huonekalua, oli hänen pakko pitää aina kaikki ne paperit,\njoita hän ei tahtonut toisten lukevan, muassaan: alinomaa nuuskittiin\nhänen kapineitaan ja sydämensä asioita, tunkeuduttiin aivankuin\nmurtovarkaat hänen ajatustensa salaisuuksiin. Ei siitä syystä, että\nGrünebaumit olisivat niistä paljoakaan välittäneet. Mutta heidän\nmielestään oli Antoinette heidän omaisuuttaan, koska he kerran hänelle\nmaksoivat. Muuten: he eivät tarkoittaneet siinä suinkaan mitään pahaa:\nepähienous oli heissä vereen piintynyttä; he eivät nokastuneet aivan\nturhista keskenäänkään.\n\nMikään ei ollut Antoinettelle niin sietämätöntä kuin moinen\nvakoilu, sielullisen häveliäisyyden puute, joka ei antanut hänen\nsäilyä hetkeäkään uteliailta katseilta. Kun Antoinette asettui\nhiukan ylpeän varovalle kannalle Grünebaumeja kohtaan, niin he\nloukkaantuivat. Tietysti keksivät he kaikenlaisia yleviä moraalisia\nsyitä puolustaakseen epähienoa uteliaisuuttaan ja tuomitakseen vääräksi\nAntoinetten halun päästä siitä vapaaksi: \"Heidän velvollisuutensa oli,\najattelivat he, tuntea tuon nuoren tytön sisäistä elämää, kun hän\nkerran asui heidän kotonaan ja oli heidän henkilökuntaansa, ja koska\nhe olivat uskoneet lastensa kasvatuksen hänelle: he olivat hänestä\nvastuunalaisia.\" -- (Näin arvelevat monet perheenemännät, puuttuessaan\npalvelijainsa asioihin, henkilöt, joiden \"vastuunalaisuus\" ei ulotu\nkuitenkaan niin pitkälle, että he säästäisivät noita onnettomia edes\nvaikeimmista ponnistuksista tai ikävyydeltä, vaan rajoittuu pelkästään\nsiihen, että he riistävät heiltä kaiken ilon.) -- \"Koska Antoinette\nkieltäytyi tunnustamasta tuon omantunnonvelvoituksen oikeutusta, niin\nei hän varmaankaan, ajattelivat he edelleen, tuntenut olevansa aivan\nmoitteeton: kunniallisella tytöllä ei ole mitään salattavaa.\"\n\nTäten joutui Antoinette alinomaisen ahdistelun uhriksi, ahdistelun,\njota vastaan hänen täytyi olla aina puolustussodassa; ja se seikka\nteki hänet vieläkin umpimielisemmän ja kylmemmän näköiseksi kuin hän\nluonnostaan oli.\n\nVeikko kirjoitti hänelle joka päivä kaksitoista sivua pitkiä kirjeitä;\nja onnistuipa Antoinettenkin kirjoittaa hänelle joka päivä, ellei\nmuuta, niin edes pari kolme riviä. Olivier koetti olla reipas pikku\nmies, eikä tahtonut näyttää suruaan. Mutta hän oli kuolla ikävään.\nHänen elämänsä oli aina mennyt niin läheisesti sisarensa seurassa,\nettä kun Antoinette oli häneltä nyt ryöstetty, tuntui hänestä kuin\nolisi häneltä viety puoli hänen olemustaan; hän ei osannut käyttää\nenää käsiään, ei jalkojaan, ei ajatustaan, hän ei osannut mennä\nkävelemään, ei soittaa pianoa, ei työskennellä, ei tehdä mitään, ei\nedes uneksiakaan -- paitsi sisarensa kanssa. Hän koetti painautua\nkiinni kirjoihinsa ja istui niiden ääressä aamusta iltaan; mutta\nhän ei saanut mitään aikaan: hänen ajatuksensa olivat muualla; hän\nkärsi, hän ajatteli Antoinettea, ajatteli eilen saamaansa kirjettä;\nkelloa tähystellen odotti hän tänään tulevaa kirjettä; ja kun se\ntuli, vapisivat hänen sormensa ilosta, -- ja pelostakin, -- kun hän\nrepi kuorta auki. Koskaan ei rakkaudenkirje ole vavistanut toisen\nrakastavan käsiä niin hellästi ja levottomasti kuin Olivierin. Hän\npujahti samoin kuin Antoinette piiloon noita kirjeitä lukemaan;\nhän piti ne kaikki aina taskussaan; yöllä oli viimeksi saatu hänen\npäänalaisensa alla, ja hän tunnusteli silloin tällöin, oliko se\nsiellä, loikoessaan unta saamatta kauan valveillaan, ajatellen\nrakasta pikku siskoa. Kuinka etäällä hän tunsi olevansa hänestä!\nHänelle tuli suorastaan hätä, kun posti jostakin syystä viipyi ja\ntoi Antoinetten kirjeen hänelle vasta päivän tavallista myöhemmin.\nKaksi kokonaista päivää, kaksi yötä oli heidän välillään!... Olivier\najatteli välimatkaa kovin suureksi, sitäkin paremmalla syyllä, kun hän\nei ollut koskaan juuri missään matkustanut. Ja hänen mielikuvituksensa\nsepitteli jos jotain kummallista: \"Hyvä Jumala, jos Antoinette olisi\ntullut sairaaksi. Hän ennättäisi kuolla ennenkuin Olivier pääsisi\nhänen luokseen... Miksi ei Antoinette ollut eilen kirjoittanut\nhänelle muuta kuin pari riviä?... Jos hän oli sairas?... Aivan\nvarmaan hän oli sairas...\" Olivier oli tuskasta pakahtua. -- Vielä\nuseammin pelkäsi hän kuolevansa itse, kaukana Antoinettesta, yksinään,\nvieraiden ja välinpitämättömien ihmisten joukossa tässä inhoittavassa\nlukiossa, surullisessa Parisissa. Kun hän sitä ajatteli, niin hän\ntuli kuin sairaaksi. \"Jos hän kirjoittaisi ja pyytäisi Antoinettea\ntulemaan kotiin?...\" -- Mutta sitten hän häpesi raukkamaisuuttaan.\nJa sitäpaitsi: heti, kun hän ryhtyi Antoinettelle kirjoittamaan, oli\nhän niin onnellinen, pakinoidessaan sillä tavoin hänen kanssaan, että\nhän unohti, miten kovin hän kärsi. Hän oli näkevinään Antoinetten\nilmielävänä, kuulevinaan hänen äänensä: hän kertoi sisarelleen kaikki;\nkoskaan ei Olivier ollut heidän yhdessä ollessaan puhunut hänelle niin\nvälittömästi, niin palavasti; hän antoi sisarelleen nimityksiä: \"minun\nuskollinen, reipas, rakas, kallis, oma pikku sisareni, jota minä niin\nkovin rakastan.\" Ne olivat oikeita rakkaudenkirjeitä.\n\nNe ympäröivät Antoinettea suloisella hellyydellään; ne olivat kuin\nraitis ilma hänen tukahuttavassa elämässään. Kun kirjettä ei aamulla\nodotetulla ajalla tullut, oli Antoinette onneton. Sattui, että\nGrünebaumit unohtivat välinpitämättömyydessään, tai, -- kuka tietää? --\nehkä typerää kiusaakin tehden joskus antaa kirjeen Antoinettelle heti,\nniin että hän sai sen vasta illalla, ja kerran vasta seuraavana aamuna:\nAntoinette oli kuin kuumeessa. -- Uudenvuoden päivänä tuli sisaruksille\nsama päähänpisto, vaikkeivät he olleet hiiskuneet asiasta toisilleen\nmitään: he lähettivät toisilleen yllätyksenä pitkän sähkösanoman,\n-- (se oli melkoisen kallis) -- ja se saapui heille kummallekin\nsamalla tunnilla. -- Olivier pyysi yhä Antoinettelta apua työssään ja\nepäilyksissään; Antoinette neuvoi häntä, tuki häntä, antoi hänelle\nvoimaa.\n\nMutta hänellä ei ollut sitä itselläänkään liikaa. Hän oli nääntyä\ntuolla vieraassa maassa: siellä ei hän tuntenut ketään, eikä kukaan\nsiellä hänestä välittänyt; paitsi erään äskettäin kaupunkiin muuttaneen\nopettajan vaimo, joka itse oli siellä vielä koditon. Tuo kunnon nainen\noli äidillinen ihminen ja sääli noita kärsiviä sisaruksia, jotka\nrakastivat niin suuresti toisiaan ja joiden oli täytynyt erota, -- (hän\noli saanut udelluksi Antoinettelta joitakin tietoja hänen elämästään);\n-- mutta hän oli niin tavallinen ja hälisevä luonne ja niin\ntäydellisesti vailla kaikkea älykästä hienotunteisuutta, -- joskin hän\noli varsin vilpitön ja hyvä, -- että Antoinetten pikku sielu vetäytyi\njälleen peljästyneenä kuoreensa. Kun hän ei voinut uskoa kenellekään\nhuoliaan, niin kokosi hän ne kaikki itseensä; se oli raskas taakka;\njoskus tuntui, että hän oli nääntyä sen alle; mutta hän puri hammasta,\nja ponnisti edelleen. Hänen terveytensäkin oli heikontunut: hän laihtui\nkovin. Veljen kirjeet saivat yhä lohduttomamman sävyn. Kerran kirjoitti\nhän Antoinettelle eräänä vaikeana hetkenä:\n\n\"Tule, tule, tule kotiin!...\"\n\nMutta tuskin oli se kirje lähetetty, niin Olivier häpesi sitä; ja hän\nkirjoitti uuden, jossa hän pyysi Antoinetten repimään ensin tulleen,\neikä ajattelemaankaan sitä. Ja hän oli olevinaan iloinenkin, eikä muka\ntarvinnutkaan sisartaan. Hänen arka itsetuntonsa ei kärsinyt sitä,\nettei hänen luultaisi jaksavan tulla toimeen yksinään.\n\nAntoinette huomasi tämän kyllä; hän ymmärsi Olivierin pienimmätkin\najatukset; mutta hän ei tiennyt, mitä tehdä. Kerran oli hän jo\nmatkustamaisillaan Parisiin; hän meni jo rautatieasemalle katsomaan\ntarkemmin, milloin seuraava juna sinne lähtisi. Ja sitten hän ajatteli\nitsekseen, että sehän oli hulluutta: se, mitä hän täällä ansaitsi,\nkului Olivierin elatukseen koulussa; niin kauan kuin he suinkin\njaksoivat, täytyi heidän pysyä lujina. Antoinettella ei ollut voimaa\ntehdä varmaa päätöstä: seuraavana aamuna heräsi hänen rohkeutensa\njälleen; mutta sikäli kuin hämärä ilta lähestyi, petti voima ja\nhän aikoi paeta. Hänellä oli koti-ikävä, isänmaan kaipuu, -- tuon\nmaan, joka oli ollut häntä kohtaan niin kova, mutta jossa lepäsivät\nhaudassaan kaikki hänen entisen elämänsä rakkaat muistot, -- hän\nkaipasi sitä kieltä, jota hänen veljensä puhui ja jolla hän puhui\nOlivierille rakkauttaan.\n\nSiihen aikaan vieraili muuan ranskalainen näyttelijäseurue tuossa\nsaksalaisessa pikkukaupungissa. Antoinettelle, joka kävi sangen harvoin\nteatterissa, -- (hänellä ei siihen ollut aikaa eikä halua), -- tuli\ntällä kertaa voittamaton kaipuu kuulla omaa kieltään, päästä sillä\ntavoin ikäänkuin vähän pakenemaan Ranskaan. Tapauksen seuraukset\njo tunnetaan. [Katso: Jean-Christophen IV osa, \"Kapinoitsija\".]\nTeatterissa ei ollut enää paikkoja; hän kohtasi nuoren säveltäjä\nJean-Christophen, jota hän ei tuntenut laisinkaan, mutta joka\nhänen mielipahansa nähdessään pyysi häntä kanssaan erääseen\naitioon: Antoinette myöntyi, niin ymmällään hän oli. Kun hänet\nnähtiin Christophen kanssa siellä, alkoi pikkukaupunki juoruta; ja\nne ilkeämieliset jutut tulivat myöskin Grünebaumien kuuluville,\njotka jo ennestään olivat valmiit epäilemään vaikka mitä tuosta\nnuoresta ranskalaisesta tytöstä, ja olivat sitäpaitsi katkeroituneet\nChristophelle eräiden seikkain vuoksi, joista on jo ennen kerrottu. Nyt\nhe eroittivat tylysti Antoinetten hänen toimestaan.\n\nAntoinette, tuo puhdas ja häveliäs olento, jonka ainoana aatoksena\noli rakkaus veljeä kohtaan, olento, jossa ei ollut rumien ajatusten\ntahraakaan, oli kuolla häpeästä, kun hän ymmärsi, millaisesta häntä\nepäiltiin. Christophelle ei hän ollut laisinkaan katkera. Hän\ntiesi, että Christophe oli yhtä viaton kuin hänkin, ja että hän oli\ntahtonut tehdä hänelle hyvää, vaikka se oli kääntynyt pahaksi: hän\noli Christophelle siitä kiitollinen. Hän ei tiennyt Christophesta\nmitään muuta kuin että hän oli säveltäjä, ja että häntä haukuttiin\nalinomaa; mutta niin vähän kuin Antoinettella olikin kokemusta elämästä\nja ihmisistä, oli hänellä kuitenkin jo elämän surujen teroittama\nluonnollinen vaisto, joka sanoi hänelle, että Jean-Christophe, tuo\nhänen huonosti kasvatettu ja hullutteleva teatteritoverinsa, oli\nsielultaan yhtä puhdas kuin hänkin, ja että hänessä oli miehekästä\nkauneutta, jonka muistokin tuntui Antoinettesta hyvältä. Se paha, mitä\nhän oli kuullut puhuttavan Christophesta, ei suinkaan hävittänyt hänen\nluottamustaan Christophea kohtaan. Kun hän oli itsekin syyttä kärsinyt,\noli hän varma, että myöskin Christophe oli vain onnettomuuksien uhri,\nja kärsi niinkuin hänkin häijyjen ihmisten loukkauksista, ja oli\nkärsinyt vielä kauemmin kuin hän. Ja kun Antoinettelle oli tullut\ntavaksi unohtaa itsensä ja muistaa toisten vaivoja, niin hälvensi\najatus, mitä kaikkea Christophe olikaan saanut kärsiä, hiukan hänen\nomaakin suruaan. Millään ehdolla maailmassa ei hän olisi nyt koettanut\nChristophea tavata, eikä olisi kirjoittanut hänelle: jokin sekä\npuhtauden että ylpeyden tunne esti hänet siitä. Antoinette ajatteli\nainoastaan, ettei Christophe tiennyt, mitä pahaa hän oli tehnyt\nhänelle, ja hyvyydessään hän toivoi, ettei Christophe saisikaan sitä\nkoskaan tietää.\n\nAntoinette lähti takaisin Parisiin. Sattumalta pysähtyi se juna,\njoka vei Antoinettea sinne, eräällä asemalla, tunnin matkan päässä\npikkukaupungista, juuri samaan aikaan kuin eräs toinen juna, jolla\nChristophe tuli takaisin naapurikaupungista, oltuaan siellä yhden\npäivän. Junat seisoivat muutaman minutin vieretysten, ja Antoinette\nja Christophe näkivät silloin kumpikin omasta vaunustaan toisensa\nhiljaisessa yössä, mutta eivät puhuneet toisilleen mitään. Mitä\nolisivat he voineet puhua muuta kuin jokapäiväisiä sanoja? Ne olisivat\nloukanneet heidän keskinäisen saalinsa ja mystillisen ystävyytensä\nepämääräisen tunteen pyhyyttä, tunteen, joka oli heissä herännyt\nja perustui pelkästään heidän sisäisen näkemyksensä varmuuteen.\nKatsellessaan toisiaan tämän tuokion ajan, tuntematta toistensa\nsieluja, näkivät he kuitenkin selvästi toisensa sellaisina, etteivät\nheidän parissaan aina elävät ihmiset olleet koskaan heitä nähneet.\nKaikki on katoavaista: sanojen muisto, suudelmat, kiihkeät hyväilyt ja\nsyleilyt; mutta sellaisten sielujen keskinäinen kosketus, jotka ovat\nlöytäneet ja tunteneet toisensa muiden, hetken kestävien ja haihtuvien\nmuotojen joukosta, ei unohdu koskaan. Antoinette vei sen mukanaan\nsydämensä salaisimmassa sopukassa, -- tuossa surujen runtelemassa\nsydämessään, jonka keskellä hymyili kuitenkin hämärä valo, aivankuin\nmaan povesta hellästi hohtaen, kalpea ja hellä valo, sellainen, joka\nväikkyy Gluckin Elyseum-Hämärässä.\n\n\n\n\nHän tuli jälleen Olivierin luokse. Olikin jo aika joutua sinne. Olivier\noli sairastunut; ja tuo hermostunut ja kiusattu pikku olento, joka oli\npeljännyt, että hän sairastuisi Antoinetten poissa ollessa, kieltäytyi\nnyt, -- kun hän oli tosiaan kipeä -- kirjoittamasta mitään sisarelleen,\nettei olisi tehnyt häntä levottomaksi. Mutta sielussaan hän kutsui\nsisartaan hätään, rukoili häntä luokseen kuin jotain pelastavaa ihmettä.\n\nKun se ihme tapahtui, makasi Olivier lukion sairaalassa, kuumeen\nhorteessa uneksien. Olivier ei edes huudahtanut, kun näki Antoinetten\ntulevan. Sillä hän oli nähnyt monen monta kertaa ennenkin Antoinetten\nilmi-elävänä edessään!... Hän nousi istumaan vuoteessaan, suu\nauki, ja vapisi pelosta, ettei tämä vain taas olisi kuvittelua.\nJa kun Antoinette oli istuutunut hänen vuoteensa reunalle, kun\nhän oli sulkenut Olivierin syliinsä, ja Olivier kietonut kätensä\nhänen kaulaansa, ja kun Olivier tunsi huultensa koskettavan hänen\nhienohipiäistä poskeaan, ja tunsi käsissään Antoinetten öisestä\nmatkasta kylmät kädet, kun hän viimeinkin näki, että se oli hänen\nsisarensa, hänen rakkaansa, niin hän alkoi itkeä. Hän ei muuta voinut:\nhän oli yhä entinen \"pikku hupsu\", samallainen kuin oli lapsenakin.\nHän veti Antoinettea puoleensa, ettei hän uudestaan pääsisi häneltä\nlähtemään. Kuinka he molemmat olivat muuttuneet! Kuinka surkastuneilta\nhe näyttivät!... Mutta nyt se ei tehnyt mitään, he olivat saaneet\njälleen toisensa: kaikki muuttui taas valoisaksi, sairaala, lukio,\nharmaa päivä; he pitivät toisistaan kiinni, he eivät toisiaan enää\nlaskisi. Ennenkuin Antoinette ehti puhua veljelleen mitään, vaati\nOlivier jo häntä vannottamalla, ettei hän saisi enää lähteä pois. Sitä\nei Olivierin tarvinnut sisareltaan vaatia: ei, Antoinette ei enää\nlähtisi, he olivat jo liiaksi kärsineet, ollakseen toisistaan erillään;\nheidän äitinsä oli oikeassa: mikä muu tahansa oli parempi kuin ero.\nVaikka suurin kurjuus, itse kuolema, kunhan saatiin olla yhdessä.\n\nNyt he vuokrasivat itselleen kohta huoneet. He olisivat tahtoneet\nentisen huoneistonsa, niin ruma kuin se olikin; mutta siinä olivat jo\nasukkaat. Uuden asunnon ikkunat olivat pihalle päin kuin entisenkin;\nmutta pihamuurin ylitse näkyi sinne pienen akaasiapuun huippu, ja\nhe kiintyivät heti siihen kuin johonkin maaseutulaiseen ystävään,\njoka oli, niinkuin hekin, vankina keskellä kaupungin kivirykelmää.\nOlivier tuli nopeasti terveeksi, tahi paremminkin pääsi sellaiseen\nolotilaan, jota oli totuttu pitämään hänessä terveytenä: -- (sillä\nhänen terveytensä olisi jossakin toisessa voimakkaammassa ihmisessä\nnäyttänyt taudilta.) -- Antoinetten ikävä aika Saksassa oli koonnut\nhänelle edes vähän rahaa; ja erään saksalaisen kirjan käännöksestä,\njonka muuan kustantaja suostui ostamaan, sai hän vielä vähän lisää.\nAineellisista huolista oltiin siis joksikin aikaa turvassa; ja kaikki\nnäytti niin hyvältä, kunhan Olivier vain hyväksyttäisiin lukuvuoden\nlopulla. -- Mutta jospa häntä ei hyväksyttäisi? Olivierille tuli\njälleen tutkintojen tuskallinen jännitys, tuskin he olivat koteutuneet\nentiseen yhdessäelämisensä sulouteen. He koettivat olla puhumatta\ntutkinnosta; mutta se oli turhaa: alinomaa kääntyivät ajatukset siihen.\nSe huoli vainosi heitä itsepintaisesti, silloinkin, kun he koettivat\nhaihduttaa sitä huvittelemalla mielestään: jossakin konsertissa se\nnousi esiin yhtäkkiä, keskellä kappaletta; öisin heräsivät he siihen,\nettä se ammotti heidän sielussaan kuin mikäkin surman kuilu. Paitsi\nettä Olivieria poltti halu helpoittaa sisarensa vaivoja ja korvata\nviimeinkin hänelle sen, että hän oli uhrannut nuoruutensa hänen\nonnensa edestä, kiusasi häntä vielä kauhu asevelvollisuutta kohtaan,\nsillä siitä ei hän pääsisi, jos hän saisi reput: -- (siihen aikaan\nseurasi korkeakouluun pääsystä vielä erivapautus asevelvollisuudesta.)\n-- Olivierilla oli voittamaton inho tuollaista hyvien ja huonojen\nruumiillista ja henkistä toisiinsa sekautumista ja sitä älyllistä\nalennustilaa kohtaan, jona hän piti kasarmielämää, syystä tai ei.\nKaikki, mitä hänessä oli ylimyksellistä ja puhdasvaistoista, kapinoi\nsellaista pakkovaltaa vastaan: hänestä tuntui, että hän olisi\nmieluimmin kuollut kuin alistunut siihen. Tällaista tunnetta saattaa\nyhteiskuntamoraalin nimessä, joka nykyään on suorastaan jonkinlaisena\nuskontona, ivailla tai soimatakin; mutta ainoastaan sokeat saattavat\nkieltää, ettei sitä ihmisissä olisi: ei löydy syvempää kärsimystä\nkuin tämän nykyaikaisen kommunismin törkeä loukkaus sielullista\nyksinäisyyttä vastaan.\n\nTutkinto alkoi. Olivier tuskin voi ottaa siihen osaa: hän oli\nhuonovointinen, ja hän pelkäsi niin noita päiviä, jotka hänen täytyisi\nkestää, joko hänet sitten hyljättäisiin tai hyväksyttäisiin, että\nhän melkein toivoi tosiaan sairastuvansa. Kirjallisissa kokeissa hän\nonnistui tällä kertaa melkoisen hyvin. Mutta kova aika oli odottaa,\noliko hänet tosiaan hyväksytty suullisiin kokeihin. Vallankumousten\nmaan ikivanhaan tapaan, sillä se maa on kuluneihin tapoihin piintynein\nkoko maailmassa, pidettiin tutkinto heinäkuussa, vuoden tulisimpina\npäivinä: aivan kuin olisi tahdottu tahallaan tehdä nuo oppilas-raukat,\njotka olivat jo muutenkin kiusaantuneet suunnattoman pitkistä\nkertausluvuista, -- niistä eivät heidän tuomarinsa tietysti osanneet\nkymmenettäkään osaa, -- suorastaan hulluiksi. Kirjoitusten tulokset\nilmoitettiin heinäkuun 14-nen päivän juhlien jälkeisenä päivänä, noiden\nrahvaan huvien ja yleisen ilon, kovin tuskallisen niille, jotka eivät\nitse ole iloisia ja jotka tarvitsevat hiljaisuutta. Torille lähelle\ntaloa oli pystytetty markkinakojuja; siellä ammuttiin pilkkaan, pyssyt\nratisivat, karusellit vonkuivat ja posetiivit vinkuivat aamusta\nsydänyöhön. Sellaista mieletöntä meteliä kesti viikon päivät. Sitten\nmyönsi tasavallan presidentti ulvojille aikaa vielä puoli viikkoa\nlisää, saadakseen kansansuosiota. Se ei merkinnyt hänelle mitään: hän\nei meteliä kuullut. Mutta Olivier ja Antoinette, joiden päätä aivan\npakotti sitä kuunnellessa ja joiden täytyi pitää ikkunansa kiinni ja\ntukkia korviaan ja tukehtua huoneisiinsa, koettivat turhaan päästä\nkaiken maailman typerien viisunpätkien vainosta, sillä ne kaikuivat\naamusta iltaan ja kiduttivat heitä kuin puukonpistot, niin että he\nsuorastaan vääntelehtivät tuskasta.\n\nSuulliset tutkinnot alkoivat melkein heti kuin kirjalliset kokeet\noli lopullisesti hyväksytty. Olivier pyysi, ettei Antoinette tulisi\nkuuntelemaan. Sisar odotti ulko-ovella, -- vielä ankarammassa\njännityksessä kuin Olivier. Tietystikään ei Olivier sitten näyttänyt\ntyytyväiseltä tutkintoonsa. Hän kiusasi Antoinettea hokemalla yhtä\nmittaa, mitä hän oli vastannut tai mitä asiaa ei ollut muistanut.\n\nLopullisen ratkaisun päivä tuli. Yliopiston pihaan asetettiin\nhyväksyttyjen nimiluettelo. Antoinette ei tahtonut antaa Olivierin\nmennä sinne yksin. Kotoa lähtiessään he ajattelivat, vaikkeivät\ntoisilleen siitä puhuneet, että kun he tulevat takaisin kotiin, niin he\n_sen tietävät_, ja että he silloin ehkä toivoisivat takaisin tätäkin\npelon tuokiota, jolloin he vielä edes toivoivat. Kun he näkivät\nedessään Sorbonnen, niin heidän jalkansa olivat pettää. Antoinette,\njoka oli yleensä niin uljas, sanoi veljelleen:\n\n-- Kuule nyt, älä mene niin nopeasti... Olivier katseli sisareensa,\njoka koetti hymyillä, ja vastasi:\n\n-- Tahdotko, niin istutaan hetkeksi tuohon penkille?\n\nOlivier ei olisi tahtonut mennä perille asti, mutta hetken perästä\npuristi Antoinette hänen kättänsä ja virkkoi:\n\n-- Ei se ole mitään, hyvä Olivier, mennään nyt.\n\nHe eivät löytäneet heti kohta luetteloa. He lukivat alusta loppuun\nuseita, eikä niissä ollut Jeanninin nimeä. Kun he sen viimein\nlöysivät, eivät he ensin olleet ymmärtää, ja lukivat luettelon moneen\nkertaan, eivätkä jaksaneet uskoa silmiään. Kun he sitten olivat aivan\nvarmat, että se oli totta, että se Jeanninin oli hän, että Jeannin\noli hyväksytty, eivät he saaneet sanaa suustaan; he juoksivat minkä\nehtivät kotiin: Antoinette oli ottanut Olivieria käsivarresta, hän piti\nveljeään kiinni ranteesta, Olivier nojasi häneen; he melkein juoksivat,\nnäkemättä mitään; mennessään bulevardin poikki olivat he jäädä hevosten\njalkoihin. He hokivat:\n\n-- Rakas!... Rakas!...\n\nHe nousivat asuntoonsa, monta porrasta kerrallaan harpaten. Päästyään\nhuoneistoonsa heittäytyivät he toistensa kaulaan. Antoinette otti\nveljeään kädestä ja vei hänet isän ja äidin valokuvien eteen,\njotka olivat hänen vuoteensa vieressä kamarin nurkassa, ikäänkuin\npyhimyskuvina; hän laskeusi Olivierin kanssa noiden kuvien eteen\npolvilleen; ja siinä he rukoilivat ja itkivät hiljaa.\n\nAntoinette hommasi pienet herkkupäivälliset; mutta kumpikaan eivät\nhe voineet palaakaan maistaa: heillä ei ollut nälkä. He viettivät\nillan yhdessä, Olivier istuen sisarensa jalkain juuressa, tai hänen\nsylissään, hyväilyttäen itseään kuin pikku lapsi. He eivät puhelleet\njuuri mitään. He eivät jaksaneet edes olla onnellisia, niin menehtyneet\nhe olivat. He menivät levolle jo ennen kello yhdeksää, ja nukkuivat\nsikeästi.\n\nSeuraavana aamuna Antoinetten päätä särki hirveästi, mutta muuten oli\nkuin olisi paino sydämeltä pudonnut. Veljestä tuntui siltä kuin hän\nolisi viimein saanut rauhassa hengittää. Hän oli pelastettu, Antoinette\noli hänet pelastanut, oli täyttänyt tehtävänsä; eikä hän, Olivier,\nollutkaan kelvoton siihen, mitä sisar häneltä odotti!... Ensi kertaa\nmonien, monien vuosien päästä heittäytyivät he vähän laiskottelemaan.\nHe jäivät makaamaan keskipäivään asti, puhellen sängyistään keskenään,\novi huoneiden välillä auki; he näkivät toisensa samasta kuvastimesta,\nnäkivät toistensa onnelliset ja väsymyksestä pöhöiset kasvot; he\nnaurahtelivat toisilleen, lähettivät lentomuiskuja, hervahtivat\nuudestaan uneen, näkivät toisensa nukkuvan; kummankin jäsenissä oli\nomituinen kankeus, he olivat aivan kuin murjotut, eivätkä jaksaneet\nvirkkaa toisilleen juuri muuta kuin jonkin hellän, lyhyen vastauksen.\n\n\n\n\nAntoinette oli yhä säästänyt sairaustapauksien varalta ja saanut\nlantti lantilta kokoon pienen summan. Hän ei sanonut veljelleen, minkä\nyllätyksen hän nyt aikoi hommata hänelle noilla rahoilla. Kun Olivier\noli hyväksytty tutkinnossa, ilmoitti Antoinette seuraavana päivänä,\nettä he lähtevät kuukaudeksi Sveitsiin, levähtämään monien vuosien\nvaivoista. Koska nyt oli varma, että Olivier saisi lukea valtion\nkustannuksella kolme vuotta korkeammassa opistossa ja pääsisi sitten\nvirkaan, niin voivat he hiukan hullutella ja käyttää kaikki, mitä\nolivat pistäneet arkun pohjalle. Olivierilta pääsi riemun huuto, kun\nhän kuuli tämän uutisen. Antoinette oli vieläkin onnellisempi kuin hän,\nonnellinen veljensä onnesta, -- onnellinen ajatellessaan, että hän\nviimeinkin saisi nähdä luontoa, jota hän oli niin kaivannut.\n\nMatkavarustuksissa oli paljon hommaa, mutta se oli kovin hauskaa.\nElokuu oli jo pitkällä, kun he lähtivät matkalle. He olivat aivan\ntottumattomia matkustukseen. Olivier ei nukkunut yhtään edellisenä\nyönä. Eikä hän voinut nukkua sitten matkalla junassakaan. Koko päivän\nhän oli peljännyt, että he myöhästyisivät junalta. He olivat hätäilleet\nkuumeisesti, heitä oli tuupittu sinne tänne asemalla, ja sysätty toisen\nluokan vaunuun, jossa he eivät saaneet nojata edes kyynärpäätään\nmihinkään voidakseen nukahtaa: -- (nukkuminenkin on niitä etuoikeuksia,\njotka ranskalaiset, tietysti ehdottoman demokraatiset, rautatieyhtiöt\nkoettavat riistää varattomilta matkustajilta, niin että rikkailla\nmatkustajilla olisi sekin ilo, että tietävät saavansa yksinään nauttia\nsitä hyvää.) -- Olivier ei ummistanut hetkeksikään silmäänsä: hän\nei ollut vieläkään aivan varma, että oli oikeassa junassa, ja hän\ntähysteli lakkaamatta ulos, nähdäkseen, mitä asemat olivat nimeltään.\nAntoinette torkahti tuon tuostakin, ja hätkähti taas valveille; vaunun\ntärähtely nytkytti hänen päätänsä. Olivier katseli häntä lampun\nsynkässä valossa, joka kuulsi tämän liikkuvan ruumisarkun katosta; ja\nyht'äkkiä hän huomasi hämmästyksekseen, kuinka Antoinetten kasvot oli\nmuuttuneet. Silmien alukset olivat kuopalla; piirteiltään lapsellinen\nsuu oli väsyneesti raollaan; ihonväri oli kellastunut, ja poskissa\noli siellä täällä pieniä uurteita: huolten ja pettymysten surullisten\npäivien leima. Antoinette näytti kovin vanhentuneelta, sairaalta. --\nJa todellakin hän oli niin väsynyt! Jos hän olisi tohtinut, olisi hän\njättänyt lähdön toistaiseksi. Mutta hän ei ollut tahtonut turmella\nveljensä iloa; hän koetti vakuutella itselleen, että hänen vaivansa oli\npelkkää väsymystä, ja että hän virkistyisi luonnon helmassa. Ah, kuinka\nhän pelkäsi sairastuvansa matkalla! -- Hänestä tuntui nyt siltä kuin\nhänen veljensä olisi häntä katsellut; ja ponnistautuessaan hereille\nhorteesta, joka alinomaa painosti häntä, aukaisi hän nyt silmänsä, --\nnuo alati nuoret, kirkkaat, kuultavat silmät, joita himmensi silloin\ntällöin, hänen sitä ajattelemattaan, jonkinlainen tuskan varjo, aivan\nkuin pilvi kulkien lammin yli. Olivier kysyi hiljaisella äänellä,\nlevottoman hellästi, miten hän voi: sisar puristi hänen kättänsä, ja\nvakuutti, että hän voi hyvin. Yksi ainoa rakkauden sanakin virvoitti\nhäntä.\n\nMuuten kiintyi Antoinetten ja hänen veljensä koko huomio nyt\nluontoon matkan varrella, aamusta alkaen, joka sarasti punertavana\nkelmeänvärisen tasangon takana, Dolen ja Pontarlier'n välillä; he\nkatselivat herääviä ketoja, maasta iloisena kohoavaa aurinkoa, --\naurinko: se oli päässyt vapauteen, niinkuin he Parisin pölyisten\nkatujen ja talojen ja paksujen huurujen vankilasta; -- katselivat\nvielä vilussa väriseviä niittymaita, joita kietoi keveä huuru valkeana\nkuin maito; ja kaikenlaista, mitä matkan varrella suinkin oli: tuolla\nnäkyi pikku kylän kirkontorni, vilaukselta kiiltävä veden juova,\nilmanrannalla siintävien kukkulain sininen viiva; liikuttava ja\nheleä aamusoitto kuului kaukaa, jostakin kirkosta; eräällä pysäkillä\nseisahtui juna, keskellä unessaan uinuvaa maaseutua; siellä lepäili\ntien pengermällä nurmikolla vakava lehmälauma, -- ja kaikki tämä näytti\nsisaruksista niin uudelta. He olivat kuin kuivuutta kärsineet puut,\njotka viimeinkin saavat nauttia virvoittavan sateen sulosta.\n\nSitten tuli aamulla se sveitsiläinen tulliasema, jossa heidän oli\nmuutettava junaa. Pikku asema tasangon laidassa. He olivat hiukan\nhuonovointisia edellisen yön epämukavuuksien jälkeen, ja värisivät\nvilusta, sillä aamu oli kylmän kostea; mutta tyyni se oli, taivas\npuhdas ja kirkas, nurmikoiden tuores tuoksu henkäili ympärillä,\nikäänkuin tunkeutuen sieraimiin, juosten kielellä, valuen pitkin\nkaulaa, rinnan pohjiin asti, kuin mikä raitis puro; ja siinä he\nnauttivat, seisoallaan pöydän ääressä, joka oli aseman edustalla\nulkona, kuumaa, virkistävää kahvia, sekoitettuna kermaisella maidolla,\nlauhkealla kuin itse taivas ja tuoksuvalla kuin tuores ruoho ja kedon\nkukat.\n\nHe siirtyivät nyt sveitsiläiseen junaan; sen vaunujen erikoinen muoto\nhuvitti heitä lapsellisesti. Mutta kuinka Antoinette oli väsynyt! Hän\nei käsittänyt, mikä häntä vaivasi. Miksi tuntui hänestä tuo kaikki\nkaunis ja mielenkiintoinen, mitä hän näki ympärillään, niin vähän\nhuvittavalta? Eikö hän ollut uneksinut juuri tätä vuosikausia: ihania\nmatkoja, veli vieressään, tulevaisuuden huolista vapaana, keskellä\nrakasta luontoa?... Mikä hänellä nyt oli? Hän moitti itseään, ja ihaili\npakostakin kaikkea, mitä näki, otti osaa veljensä lapselliseen iloon.\n\nHe poistuivat junasta Thunissa. Sieltä aikoivat he lähteä seuraavana\naamuna vuoristoon. Mutta yöllä hotellissa tuli Antoinettelle kova\nkuume, häntä ylenannatti ja päätä särki. Olivier peljästyi kauheasti,\nja oli kovin levoton koko yön. Täytyi haettaa heti aamulla lääkäri:\n-- (odottamaton ja tuntuva lisämeno heidän vähissä varoissaan.) --\nLääkäri ei huomannut vielä mitään vaarallista, mutta sanoi Antoinetten\nolevan ylen rasittuneen ja loppuun kuluneen. Nyt ei voinut tulla\nkysymykseenkään jatkaa heti matkaa. Tohtori kielsi Antoinettea\nnousemasta sinä päivänä vuoteesta, ja hän vihjaili jo, että ehkäpä\nheidän oli pakko jäädä vielä pitemmäksikin aikaa Thuniin. He olivat\nsiitä kovin suruissaan, -- samalla kuitenkin tyytyväisiä, että olivat\npäässeet näinkin vähällä, sillä he olivat jo peljänneet vieläkin\npahempaa. Mutta tuntui kovalta, että he olivat tulleet tänne niin\nkaukaa, mutta saivat nyt jäädä ikävään hotellihuoneeseen, johon aurinko\npaahtoi kuin ansariin. Antoinette tahtoi, että veljen oli mentävä\nkävelemään ja katselemaan luontoa. Olivier kuljeksikin vähän hotellin\nlähistöllä; hän näki kauniin, vihreäviittaisen Aarin, ja kaukana\nilmanrannalla häämötti valkeana eräs toinen vuorenhuippu: hän oli\nsuunniltaan ilosta; mutta sitä iloa ei hän jaksanut yksin kestää. Hän\njuoksi kiireesti sisarensa huoneeseen, ja kertoi hänelle järkytettynä,\nmitä oli nähnyt; ja kun Antoinette ihmetteli, että hän tuli takaisin\nniin nopeasti, ja vaati häntä menemään uudestaan kävelemään, niin\nvastasi Olivier, aivan kuin ennen, silloin, kun hän kääntyi takaisin\nkotiin matkalta Châtelet'n konserttiin:\n\n-- Ei, ei, se on liian kaunista: minun on paha olla, kun katselen sitä\nilman sinua.\n\nTämä tunne ei ollut heille mitään uutta: he tiesivät, että heidän\ntäytyi olla kahden voidakseen olla kumpikin täysin omaa itseään. Mutta\ntuntui aina niin hyvältä sitä kuulla. Ne hellät sanat virvoittivat\nAntoinettea enemmän kuin mitkään lääkkeet. Hän hymyili onnellisena\nja raukeana. -- Ja kun hän nukkui yönsä hyvin, niin hän päätti,\nettä he, vaikkei ollutkaan aivan viisasta vielä lähteä, karkaisivat\nsieltä aamulla varhain ja ilmoittamatta mitään lääkärille, sillä hän\nolisi tietysti estänyt heidät matkustamasta. Puhtaan ilman ja kaiken\nveljen kanssa yhdessä ihaillun kauniin ansio lienee ollut, ettei\nAntoinette saanut maksaa kalliisti tätä uskaliaisuuttaan, vaan että\nhe saapuivat ilman uusia vastoinkäymisiä matkansa päähän, -- erääseen\nvuoristokylään, joka oli Thunin järven rinteellä jonkun matkan päässä\nSpiezistä.\n\nHe viettivät siellä kolme neljä viikkoa, eräässä pikku hotellissa.\nAntoinettelle ei tullut enää kuumepuuskia, mutta hän ei enää koskaan\npäässyt ennalleen. Hän tunsi aina päänsä raskaaksi, sietämätöntä\npainoa ruumiissaan ja ainaista pahoinvointia. Olivier kyseli usein,\nkuinka hän voi: hän olisi tahtonut, ettei sisko olisi ollut niin\nkovin kalpea; mutta Olivier aivan kuin juopui seudun kauneudesta, ja\nvaistomaisestikin hän vältti kaikkia surullisia ajatuksia; ja kun\nAntoinette vakuutteli hänelle, että hän voi aivan hyvin, koetti Olivier\nuskoa sen todeksi, -- vaikka hän tiesikin, ettei asia ollut niin.\nAntoinette nautti syvästi veljensä suuresta onnesta, raittiista ilmasta\nja varsinkin levosta. Miten suloista oli viimeinkin levätä noitten\nhirveäin vuosien jälkeen!\n\nOlivier tahtoi usein viedä hänet mukanaan kävelyretkille; Antoinette\nolisi ollut onnellinen, jos olisi saanut kuljeskella hänen kanssaan;\nmutta monta kertaa, kun hän oli reippaasti yrittänyt, oli hänen pakko\npysähtyä jo parikymmentä minuttia käveltyään, lopen hengästyksissään\nja tuntien sydäntään ahdistavan. Silloin jatkoi Olivier yksinään\nretkiään, -- teki nousuja vuorille; ne olivat aivan vaarattomia,\nmutta Antoinette oli kuitenkin tuskassa, kunnes veli palasi kotiin.\nJos he lähtivät yhdessä pikku kävelylle: Antoinette nojasi veljensä\nkäsivarteen, kulki lyhyin askelin, ja he puhelivat keskenään, sillä\nvarsinkin Olivier oli nykyään tullut kovin puheliaaksi, hän naureskeli,\njutteli suunnitelmiaan, kertoi hullunkurisia tarinoita. Vuoritieltä,\nrinteen keskiväliltä näkivät he allaan laakson ja valkeat pilvet, jotka\nkuvastuivat tyyneen järveen, sekä purret, jotka liukuivat siellä kuin\nvesihyönteiset lamparon pinnalla; he hengittivät sisäänsä lämpöistä\nilmaa ja nauttivat karjankellojen soitosta, jota tuuli kantoi tuon\ntuostakin kaukaa, niitetyn heinän ja lämpöisen pihkan hajun mukana. Ja\nhe ajattelivat yhdessä menneisyyttä ja tulevaisuutta, sekä nykyhetkeä,\njoka näytti heistä epätodellisemmalta ja huumaavammalta kuin kauneimmat\nhaaveet. Antoinetteenkin tarttui joskus hänen veljensä hyvätuulisuus:\nhe leikkivät hippasilla, ja heittelivät ruohoa toistensa silmille. Ja\neräänä päivänä kuuli Olivier Antoinetten jo nauravan, nauravan niinkuin\nennen muinoin, kun he olivat lapsia, hyvää ja huimaa pikku tytön\nnaurua, huoletonta ja läpikuultavaa kuin puro; sitä naurua ei Olivier\nollut kuullut moniin pitkiin vuosiin.\n\nMutta yleensä ei Olivier jaksanut vastustaa haluaan lähteä\npitemmillekin retkille. Hän kärsi sitten perästä hiukan tunnonvaivoja;\nja myöhemmin elämässään soimasi hän itseään, ettei hän ollut aikoinaan\nosannut pitää paremmin vaaria ajastaan ja jutella rakkaan sisarensa\nkanssa, kun sai. Hotellissakin jätti hän nykyään Antoinetten yksin.\nSiellä asui pikku piiri nuoria miehiä ja tyttöjä; heidän seurastaan\nolivat Olivier ja Antoinette ensin pysyneet erillään. Sitten oli\nOlivier arasti liittynyt heidän joukkoonsa, sillä seura veti häntä\npuoleensa. Hän oli kouluaikanaan vieroittunut kaikista ystävistä;\nhänellä ei ollut, paitsi sisartaan, muita tuttuja kuin karkeat\nlukiotoverit ja heidän rakastajattarensa, joita hän inhosi. Hänestä\ntuntui nyt hyvältä seurustella sellaisten ikäistensä poikain ja\ntyttöjen kanssa, jotka olivat hienosti kasvatettuja, ystävällisiä ja\niloisia. Vaikka hän oli hyvin ihmisarka, oli hän naiivin utelias; ja\nnaisten tuikkavat ja veikeilevät silmät suorastaan hypnotisoivat aina\nhänen tunteellista ja puhtaalla tavalla aistillista sydäntään. Vaikka\nhän olikin arka, saattoi hän olla hyvin miellyttävä. Hänen puhdas\nkaipuunsa rakastaa ja saada rakkautta loi hänen olentoonsa eräänlaisen\nnuorekkaan viehätyksen, jota hän ei suinkaan teeskennellyt, ja teki\nhänen pakinansa, eleensä ja käytöksensä niin hienotuntoisiksi, että\nhänen kömpelyytensäkin vain lisäsi tuota lumovoimaa. Hänellä oli kyky\nmiellyttää ihmisiä. Joskin hänen järkensä oli tullut yksinäisyydessä\nsangen irooniseksi ja näytti hänelle ihmisten koko mataluuden ja kaikki\nheidän vikansa, niin että hän usein vihasi heitä, -- kun hän joutui\nheidän seuraansa, ei hän huomannut heistä enää muuta kuin silmät, ja\nniistä puhui kuitenkin aina ihminen, joka oli kerran kuoleva, olento,\njolla ei ollut kuin yksi ainoa elämä, niinkuin hänelläkin, ja joka\noli pian sen kadottava kuten hänkin: silloin tunsi hän tuota olentoa\nkohtaan suunnatonta hellyyttä; sinä ilmoissa ikänä ei hän olisi\nsilloin voinut tehdä hänelle mitään pahaa; tahtoipa hän tai ei, hänen\ntäytyi olla hänelle hyvä. Hän oli heikko: ja sellaisena hän oli luotu\nmiellyttämään \"maailmaa\", joka antaa anteeksi kaikki paheet, jopa\nkaikki hyveetkin, -- paitsi yhtä ja ainoaa: voimaa, sitä, josta kaikki\nnuo muutkin johtuvat.\n\nAntoinette ei sekaantunut näiden ikäistensä seuraan. Hänen huono\nterveytensä, väsymyksensä, sielullinen masennuksensa, johon ei ollut\nmitään näkyvää syytä, veivät häneltä aivan kaikki voimat. Pitkinä\nhuolten ja epätoivoisen työn vuosina olivat hänen ruumiinsa ja\nsielunsa kuluneet, ja nyt olivat hänen ja veljen osat vaihtuneet: nyt\ntunsi Antoinette olevansa kaukana maailmasta, kaukana kaikesta, niin\nkaukana!... Hän ei voinut enää palata sinne takaisin: kaikki muiden\njutut, hälinä, nauru, heidän pikku touhunsa ikävystyttivät, väsyttivät,\nmelkeinpä loukkasivatkin häntä. Hän kärsi siitä, että oli sellainen:\nhän olisi tahtonut olla samanlainen kuin olivat nuo toisetkin nuoret\ntytöt, harrastaa ja ihailla kaikkea, mitä hekin, nauraa sille, mikä\nheitä nauratti... Hän ei voinut enää!... Hänen sydäntänsä kouristi,\nhänestä tuntui joskus siltä kuin hän olisi ollut kuollut. Illoin hän\nsulkeutui huoneeseensa; ja usein ei hän sytyttänyt edes lamppuakaan;\nhän istui pimeässä, sillaikaa kuin Olivier huvitteli alakerrassa,\nhotellin salissa, pikiintyen romanttisesti milloin mihinkin nuoreen\ntyttöön, kuin tavallisesti, ja ollen siitä onnellinen. Antoinette\nei päässyt kamarissaan turrasta tilastaan ennenkuin kuuli Olivierin\ntulevan heidän yhteiseen asuntoonsa, nauraen ja laverrellen yhä\nystävättäriensä kanssa, jättäen heille loppumattomia hyviäöitä heidän\noviensa edessä, voimatta oikein vieläkään erota heistä. Silloin\nAntoinette hymyili itsekseen pimeässä, ja nousi sytyttämään sähkövaloa.\nVeljen nauru virkisti hänet hereille.\n\nSyksy lähestyi. Aurinko menetti loistonsa. Luonto lakastui. Lokakuun\nusvien ja vaaleain pilvien alla himmenivät värit; lunta ilmestyi\nvuorten ylärinteille, ja sumu laskeutui laaksoihin. Matkailijat\nlähtivät pois, ensin yksitellen, sitten joukoittain. Ja surullista\noli nähdä ystävien poistuvan; surullista outojenkin ihmisten; mutta\nsurullisinta, että kesä, tyyni ja onnellinen aika, kuin keidas\nelämässä, oli kadonnut. He tekivät yhdessä viimeisen kävelyretken,\npilvisenä syyspäivänä, metsikköön, vuoren rinteelle. He eivät puhuneet\nkeskenään, he uneksivat, kumpikin itsekseen, olivat hieman alakuloisia,\npainautuivat väristen toistensa kylkeen, tiukasti vaippoihinsa\nkietoutuneina, kaulukset pystyssä; heidän sormensa puristivat toisen\nsormia. Kosteat metsät vaikenivat, puiden oksista tippuivat hiljaa\nkyyneleiset pisarat. Metsän syvyydestä kuului yksinäisen linnun\nvalittava ja haikea ääni, joka ikäänkuin ennusti talvea. Karjankello\nhelähteli kirkkaan kylmästi usvassa, kaukaa, melkein sammuvin äänin;\nkaiku vastasi ikäänkuin syvältä heidän omasta rinnastaan...\n\nHe lähtivät takaisin Parisiin. He olivat molemmat surullisia.\nAntoinetten terveys ei ollut parantunut.\n\n\n\n\nNyt täytyi pitää huolta Olivierin vaatetuksesta, kun hän siirtyi\nopistoon asumaan. Antoinette kulutti siihen viimeisetkin säästönsä;\njopa möi hän salaa muutamia koruesineitäänkin. Mitäpä väliä sillä?\nAntaisihan Olivier hänelle aikoinaan takaisin. -- Ja sitäpaitsi\ntarvitsi Antoinette mielestään nyt niin vähän, kun Olivier lähti kotoa\npois!... Antoinette koetti olla ajattelematta, millaista hänen elämänsä\nsitten olisi, kun Olivier ei enää olisi hänen luonaan; hän ompeli\nOlivierille vaatteita, antautuen siihen työhön kaikella kuvaamattomalla\nhellyydellään veljeään kohtaan, ja ikäänkuin aavistellen samalla, että\ntämä oli viimeinen hyvä, mitä hän teki hänen puolestaan.\n\nViimeisinä päivinä, mitä he enää saivat olla yhdessä, eivät he\nluopuneet hetkeksikään toisistaan; he pelkäsivät, etteivät he vain\nkuluttaisi näitä lyhyitä tuokioita hukkaan. Viimeisenä iltana\nistuivat he hyvin myöhään takan ääressä, Antoinette heidän ainoassa\nnojatuolissaan, Olivier hänen jalkainsa juuressa jakkaralla, antaen\nhyväillä itseään, niinkuin hänen, suuren hemmoitellun lapsen, tapana\noli. Olivier oli huolissaan -- tahi ainakin utelias -- minkälaiseksi\nhänen uusi elämänsä nyt muodostuisi. Antoinette ei saanut mielestään,\nettä nyt oli heidän läheinen keskinäinen elämänsä loppunut, ja häntä\nkauhisti, kuinka hänen nyt kävisi. Aivankuin haluten tehdä Antoinetten\nsurun vieläkin kirvelevämmäksi, oli Olivier sisartaan kohtaan tänä\nviimeisenä iltana hellempi kuin koskaan ennen; hän veikisteli\nsisarelleen, viattomalla tavalla ja vaistonsa vaatimuksesta, niinkuin\nainakin ihmiset erotessaan haluavat näyttää toiselle kaiken, mikä\nheissä on parhainta ja lumoavinta. Olivier istahti pianon ääreen ja\nsoitti Antoinettelle kauan aikaa Mozartin ja Gluckin kappaleita, joista\nhe pitivät enimmän; sellaisia haikean onnen ja kuulaan surun unelmia,\njoihin niin moni kohta heidän elämästään oli liittynyt.\n\nKun eronhetki tuli, saattoi Antoinette Olivierin opiston ovelle. Hän\ntuli takaisin kotiin. Nyt hän oli yksinään; yksinään jälleen. Mutta se\nei ollut samaa yksinäisyyttä kuin Saksan matkalla; se ei ollut eroa,\njonka hän saattaisi lopettaa itse, kun ei jaksaisi sitä enää kestää.\nTällä kertaa oli hän jäänyt lopullisesti yksin: lähtijä oli tällä\nkertaa Olivier, ja hän oli lähtenyt pitkäksi aikaa, koko elämänsä\niäksi. Kuitenkin oli Antoinette niin äidillinen, ettei hän ensin\najatellut niin paljon itseään kuin veljeään; hän oli huolissaan, kuinka\nOlivier koteutuisi opistoon; olihan veljen elämä siellä niin erilaista\nkuin ennen; kuinka jaksaisi hän kärsiä toverien kolttosia, ja muita\nvastuksia, jotka saattavat olla pieniä, mutta kasvavat suhteettoman\nmerkitseviksi sellaisen ihmisen aivoissa, joka on ennen ollut yksinään\nja tottunut elämään mielensä mukaan. Tämä Antoinetten huoli oli ainakin\nsiitä hyvä, että se esti häntä hiukan muistamasta yksinäisyyttään.\nAntoinette ajatteli jo, että seuraavana päivänä hän saisi tavata\nOlivieria opiston vastaanottohuoneessa ja jutella hänen kanssaan puolen\ntunnin ajan. Hän saapui opistolle jo neljännestuntia aikaisemmin.\nOlivier oli hänelle ylen kiltti, mutta touhuissaan ja huvitettu\nkaikesta uudesta, mitä oli nähnyt. Sitten tuli Antoinette joka päivä,\nhellin ja levottomin mielin, tapaamaan veljeään; mutta hän huomasi,\nettä heidän kohtaamishetkiensä arvo muuttui joka kerta veljelle\npienemmäksi kuin hänelle. Antoinettelle oli veljen tapaaminen nykyään\nkoko hänen elämänsä. Olivier rakasti kyllä hellästi Antoinettea, siitä\nei epäilystäkään; mutta eihän häneltä voinut vaatia, että hän olisi\najatellut pelkästään sisartaan, niinkuin sisar häntä. Pari kertaa hän\ntuli liian myöhäänkin vastaanottohuoneeseen, ja kerran, kun Antoinette\nkysyi, oliko hänellä opistossa ikävä, vastasi Olivier, ettei ollut.\nSe viilsi kuin puukko Antoinetten sydäntä. -- Hän soimasi itseään,\nhän oli muka itsekäs ja typerä; hän tiesi hyvin, että oli mahdotonta\najatellakin, ettei Olivier olisi voinut irtaantua hänestä, eikä hän\nOlivierista; sehän olisi ollut suorastaan pahaa ja luonnotonta; eikö\nhänellä, Antoinettella, ollut mitään muuta harrastusta elämässä? Niin,\nAntoinette tiesi sen hyvin, mutta mitä auttoi sen tietäminen? Hän ei\nvoinut mitään sille, että hän oli uhrannut kymmenen vuotta elämästään\ntuohon yhteen ja ainoaan asiaan: veljensä puolesta. Nyt, kun häneltä\noli tämä ainoa elämän syy riistetty, ei hänellä ollut enää mitään.\n\nAntoinette koetti ryhtyä uljaasti tavallisiin askareisiinsa, koetti\nlukea rakkaimpia kirjojaan, soitella... Hyvä Jumala, kuinka Shakespeare\nja Beethoven olivat tyhjiä ilman veikkoa... -- Kyllä, kyllähän ne\nkirjat olivat kauniita... Mutta Olivier ei enää ollut luona. Mitä\ntoimittaa kaikki kaunis, ellei sitä saa katsella rakastetun olennon\nsilmillä? Mitä tekee kauneudella, mitä tekee ilollakaan, ellei siitä\nnauti _toisen_ sydämellä?\n\nJos Antoinette olisi ollut vahvempi, olisi hän koettanut rakentaa koko\nelämänsä uudestaan, luoda itselleen uuden päämäärän. Mutta hän oli\nkulunut loppuun. Nyt, kun mikään ei pakottanut häntä pysymään lujana,\nkaikin mokomin lujana, murtui se voima, jolla hän oli itseään toimeen\npakottanut: hän luhistui lamaan. Tauti, joka oli jo toista vuotta\npyrkinyt hänessä purkautumaan ja jonka hänen tarmonsa oli kukistanut,\nsai täyden vallan.\n\nHän istui illat yksin kotonaan, sammuneen takan ääressä, ja tuska\nkalvoi rintaa; hän ei jaksanut panna uuniin uudestaan tulta, hänellä\nei ollut voimaa mennä edes levolle; hän istui siinä sydänyöhön asti,\nkyyryssä, uneksien ja väristen vilusta. Hän muisteli elämäänsä\nlapsuuden päivistä alkaen, eli rakkaiden vanhempi-vainajainsa seurassa,\najatteli pettyneitä toiveitaan; ja hänelle tuli kauhea suru, että\nhän oli menettänyt nuoruutensa, ilman rakkautta, ilman rakkauden\ntoivoakaan; sanaton tuska, hämärä, käsittämätön... Lapsen nauru kajahti\nkadulta, epävakava lapsen tepsutus alakerrasta. Ne pikku jalat polkivat\naivan hänen sydäntään... Epäilykset, pahat ajatukset kiusasivat häntä:\ntämän itsekkään ja nautinnonhimoisen kaupungin henki pyrki tarttumaan\nhänen heikontuneeseen sieluunsa. -- Hän tunsi jollakin tavoin katuvansa\nelämäänsä, mutta masensi sen ajatuksen; hän häpesi joitakin salaisia\nhalujaan, sillä hän piti niitä rikollisina; hän ei ymmärtänyt, mikä\nhänelle tuotti tällaisia kärsimyksiä: hän syytti synnynnäisiä pahoja\ntaipumuksiaan. Tuo pikku Ofelia-parka, jota salainen tauti kalvoi,\ntunsi kauhukseen olemuksensa syvyydestä nousevan jonkin samean ja\nväkivaltaisen huurun: sellaisia piilee jokaisen ihmisen olemuksen\npohjalla. Antoinette ei tehnyt työtä enää. Hän luopui enimmistä\ntunneistaan; ja hän, joka oli ollut niin aamunvirkku, loikoi nyt\nvuoteessa usein iltapuoleen asti; hänellä ei ollut enää muuta syytä\nnousta vuoteesta kuin mennäkseen jälleen levolle; hän söi tuskin palan,\ntai ei syönyt ollenkaan mitään. Ainoastaan niinä päivinä, jolloin\nveljellä oli lomaa, -- torstaisin iltapuoli ja sunnuntaisin aamupäivä,\n-- pakotti hän itseään ja koetti olla hänen seurassaan sellainen kuin\nhän oli ollut ennenkin.\n\nOlivier ei huomannut mitään. Häntä huvitti liiaksi hänen uusi elämänsä,\ntai se vei hänen ajatuksensa niin, ettei hän tullut tarkanneeksi\nsisartaan. Hänellä oli se nuoruuden murrosaika, jolloin on vaikea\nantautua alttiiksi toisen suruille, ja jolloin ainakin näyttää\nvälinpitämättömältä asioille, jotka vielä äskettäin liikuttivat\nmieltä, ja liikuttavat myöhemminkin. Tuntuu kuin iäkkäämpien ihmisten\nluonnosta ja elämästä saama vaikutus olisi joskus tuoreempi ja ilo\nyksinkertaisempi kuin nuorten, jotka ovat vasta kaksikymmentä vuottaan\ntäyttäneet. Kun sellaista nähdään, niin väitetään, etteivät nuo nuoret\nolekaan nuoria sydämeltään, vaan ovat veltostuneita. Se on tavallisesti\nerehdys. He eivät ole veltostuneita, vaikka näyttävät tunteettomilta.\nSelitys on siinä, että kaikki elämänvoimat, kunnianhimo, kaipuu\nja aina samat ajatukset ovat vallanneet koko heidän sielunsa. Kun\nruumis on kulunut, ja kun elämältä ei enää ole mitään odottamista,\nniin saa puolueeton mielenkiinto jälleen oikeutensa; ja lapsellisten\nkyynelten lähteet aukeavat uudestaan. Olivierilla oli nyt tuhansia\nmuita miettimisiä, ja niistä tärkein eräs hassu pikku rakastuminen, --\n(moisia tapauksia riitti hänelle alinomaa) -- jotka anastivat hänen\najatuksensa niin, että hän oli kaikelle muulle sokea ja välinpitämätön.\nAntoinette ei ymmärtänyt laisinkaan, miten hänen veljensä laita\noikeastaan oli; hän huomasi ainoastaan, että Olivier vetäytyi hänestä\nirralleen. Se ei ollut aivan kokonaan Olivierin vika. Joskus hän\nnautti Antoinetten luo lähtiessään mielessään siitä, että saisi nähdä\nhänet ja puhella hänen kanssaan. Hän tuli sisään. Heti paikalla hän\nkylmeni. Antoinette takertui sellaisen kuumeisen levottomuuden voimalla\nOlivieriin ja ahmi hänen sanojaan niin, että se alkoi Olivieria kohta\nvaivata; -- moinen suhteeton hellyys ja hermostunut rakkaus veivät\nhäneltä jo alussa halun avata sydäntään. Olivierin olisi täytynyt\nymmärtää, ettei Antoinetten sieluntila ollut normaali. Tavallisesti\nylen hienotunteinen Antoinette oli nykyään muuttunut täydellisesti.\nMutta sitä ei Olivier jaksanut ajatella. Sisarensa kysymyksiin vastasi\nOlivier parilla sanalla, lyhyesti ja kuivasti. Ja hän jäykistyi ja\noli yhä enemmän vaiti, kuta hartaammin Antoinette koetti saada häntä\navomieliseksi, tai hän loukkasi sisartaan töykeillä vastauksilla.\nSilloin mykistyi sisarkin, kovin alakuloisin mielin. Niin meni heidän\naikansa, aivan hukkaan. -- Tuskin oli Olivier päässyt kadulle, niin hän\nopistoon kulkiessaan katui käytöstään ja oli siitä tuskissaan, öisinkin\nhäntä kiusasi, miten paha hän oli siskolle ollut. Joskus hän kirjoitti\nopistoon päästyään sisarelleen kirjeenkin, joka oli pelkkää hellyyttä\nja alttiutta. -- Mutta kun hän seuraavana aamuna sen luki, repi hän\nsen. Eikä Antoinette saanut mitään tietää hänen tunteistaan. Hän luuli,\nettei Olivier rakastanut häntä enää.\n\n\n\n\nAntoinette sai vielä, -- ellei juuri viimeistä elämänsä iloa, iloa sen\nkoko täydellisessä merkityksessä, -- niin ainakin viimeisen nuorekkaan\ntunteen värähdyksen sydämeensä; ja siihen tunteeseen hänen sydämensä,\njossa oli herännyt epätoivoinen rakkauden ja onnen kaipuu, elämän\nkaipuu, takertui kaikella voimallaan. Tuon tunteen perusteet olivat\nmuuten aivan mahdottomat ja vastaisia Antoinetten tyynelle luonteelle!\nMoisen syttyminen vaati sellaista erikoista häiriötilaa, johon hänen\nsielunsa nykyään oli joutunut: sitä luonnotonta kiihtymystä ja\nturtumusta, jonka jälkeen tauti ilmestyy.\n\nHän oli mennyt veljensä kanssa Châtelet'n konserttiin. Olivier\noli äskettäin saanut musiikinarvostelijan toimen eräässä pienessä\naikakauslehdessä, ja siksi olivat heidän paikkansa hiukan entistä\nparemmat; mutta yleisö, jonka keskelle he joutuivat, oli nyt sitäkin\nvastenmielisempää. He istuivat alaslaskettavilla tuoleilla, lähellä\nnäyttämöä. Sinä iltana esiintyi Christophe Krafft. He eivät kumpikaan\ntunteneet tätä saksalaista säveltäjää. Kun Antoinette näki hänen\nilmestyvän lavalle, niin pakkausi veri hänen sydämeensä. Vaikka\nhänen väsyneet silmänsä näkivät hänet ainoastaan ikäänkuin sumun\nläpi, ei hän voinut epäilläkään, kuka hän oli: tuntematon ystävä\nkovien Saksan päivien ajoilta. Antoinette ei ollut koskaan puhunut\nhänestä veljelleen; niin ja näin oli hän saattanut puhua hänestä\nedes itselleenkään: sen tapahtuman jälkeen olivat elämän huolet\nvieneet kaikki hänen ajatuksensa. Ja sitäpaitsi oli hän järkevä\npikku ranskatar, eikä voinut hyväksyä mitään hämärää tunnetta, jonka\nsyytä hän ei käsittänyt ja jolla ei ollut mitään tulevaisuuden\nmahdollisuuksia. Antoinetten olemuksen syvyyksissä piili kokonainen\nmaailma outoa sielunelämää, siellä nukkui sellaisia vaistoja, joita hän\nolisi hävennyt nähdä: hän tiesi, että ne olivat hänessä jossakin; mutta\nhän käänsi kasvonsa poispäin niistä, ikäänkuin uskonnollisesti kammoen\ntuota salaperäistä Olentoa, joka vetäytyy järkeä piiloon.\n\nKun hänen mielensä selveni hiukan sekaannuksestaan ja rauhoittui,\npyysi hän veljeltään lorgnettia, katsoakseen Christophea; hän näki\nhänet sivusta päin, orkesterin johtajan pulpetin edessä, ja huomasi\nhänen entisen, väkivaltaisen kiivaan ja keskittyneen ilmeensä. Hänellä\noli kulunut, sangen huonosti käypä puku. -- Antoinette seurasi sitten\nsyrjästä tämän surullisen konsertin kaikkia odottamattomia tapahtumia,\nvaiti ja tyrmistyneenä; surullisen: sillä Christophe törmäsi kohta\nyleisön selvää ja salaamatonta epäsuopeutta vastaan, yleisön, joka\nei siihen aikaan ollut liioin suopea saksalaisia taiteilijoita\nkohtaan ja jota Christophen musiikki suorastaan kyllästytti. [Katso:\nJean-Christophe Parisissa, Markkinatori.] Kun hän oli esittänyt\nsinfonian, joka tuntui yleisöstä liian pitkältä, ja ilmestyi uudestaan\nlavalle soittamaan muutamia pianokappaleita, niin otettiin hänet\nvastaan pilkallisin huudahduksin, sellaisin, että saattoi helposti\nhuomata, ettei laisinkaan iloittu hänen näkemisestään. Christophe alkoi\nkuitenkin soittaa, ja yleisö tyytyi ikävystyneenä kärsimään häntä;\nmutta pari ylimmäisellä parvella istuvaa kuuntelijaa vaihtoi keskenään\nhävyttömiä huomautuksia, ja teki sen niin kovalla äänellä, että ne\nherättivät iloa koko katsomossa. Silloin Christophe keskeytti; hän teki\ntapansa mukaan kunnottoman lapsen kepposen, soittaen yhdellä sormella\nlaulua: _Malbrough meni sotaan nyt_, nousi sitten pianon äärestä ja\nhuudahti yleisölle vasten naamaa:\n\n-- Tätä te tarvitsette!\n\nYleisö ei ensin oikein käsittänyt, mitä mies tarkoitti, mutta sitten\nse alkoi huutaa. Syntyi kuvaamaton rähinä ja meteli. Vihellettiin,\nhuudettiin:\n\n-- Pyytäköön anteeksi! Hänen täytyy tulla pyytämään anteeksi!\n\nVihasta punottavat ihmiset koettivat kiihdyttää itseään, vakuuttaa\nitselleen, että he olivat muka todella loukkautuneita; ja ehkäpä he\nosaltaan niin olivatkin; mutta varsinkin olivat he hurmautuneita, kun\nsaivat nyt tilaisuuden meluta ja purkaa sisäistä vimmaansa, aivankuin\nkoulupojat istuttuaan kaksi tuntia yhtämittaa hiljaa. Antoinette ei\njaksanut hievahtaa paikaltaan; hän oli kuin kivettynyt; hänen sormensa\nkoukistuivat ja repivät huomaamatta rikki toista hansikasta; kohta\nsinfonian ensi säveleestä tunsi hänen aavistuksensa selvästi, miten\ntässä kävisi, hänen vaistonsa ilmaisi, että yleisö oli vihamielinen,\nhän tunsi sen vihamielisyyden kasvavan, hän näki Christophen\nsieluntilan, hän oli varma, ettei tämä menisi räjähtämättä loppuun\nasti; hän odotti sitä räjähdystä yhä lisääntyvässä ahdistuksessa; hänen\njännityksensä kasvoi, ikäänkuin hänen olisi pitänyt sitä estää; ja kun\nse tuli, oli se niin tarkoin sellainen kuin hän oli aavistanutkin, että\nse lamasi hänet kohtalon painolla, kohtalon, jolle oli mahdoton voida\nmitään. Ja kun hän siinä tähysteli koko ajan Christopheen, joka katseli\nhänelle ulvovaa yleisöä hävyttömästi päin naamaa, niin osuivat heidän\nkatseensa yhteen. Vilaukselta Christophen ajatus ehkä tunsi hänet;\nmutta hetken myrsky kiidätti häntä niin, ettei hän ennättänyt ajatella,\nkuka tuo nainen oli: (Christophe ei ollutkaan pitkiin aikoihin enää\nhäntä ajatellut). Sitten hän katosi, vihellysten saattamana.\n\nAntoinette olisi tahtonut huutaa, puhua, tehdä jotakin, mutta aivan\nkuin painajainen esti, tukehutti häntä. Tuntui helpotukselta, kun\nhän kuuli vierestään veljensä ääntä, uljaan pikku veikon, joka oli\nsamanlaisessa hädässä kuin sisarkin ja yhtä vihainen kuin hän, vaikkei\naavistanutkaan Antoinetten tunteita. Olivier oli syvästi musikaalinen,\nhänellä oli niin vahva oma maku, ettei mikään voinut riistää sitä\nhäneltä: jos hän piti jostakin, piti hän siitä vaikka vasten koko\nmaailman mieltä. Heti sinfonian ensi tahdeista oli hän aavistanut\njotain suurta, jotain sellaista, mitä hän ei ollut nähnyt koskaan ennen\nelämässään. Hän supisi itsekseen, intohimoisen kiihkeästi:\n\n-- Kuinka se on kaunista! Kuinka kaunista! Ja silloin painautui\nhänen sisarensa vaistomaisesti häntä vasten, hänelle kiitollisena.\nSinfonian loputtua läiskytti Olivier vimmatusti käsiään, pannakseen\nvastalauseensa yleisön ivalliselle välinpitämättömyydelle. Kun suuri\nromahdus tuli, joutui hän suunniltaan: hän nousi pystyyn, hän huusi,\nettä Christophen kappale oli hyvä, hän vaati viheltäjiä olemaan hiljaa,\nhän olisi ryhtynyt vaikka tappelemaan: tuskin saattoi tuntea enää\ntuota arkaa poikaa. Mutta hänen äänensä sekaantui yleisessä metelissä\nkuulumattomiin; hän antoi haukkua itseään karkeasti: häntä sanottiin\npiimäsuuksi, ja käskettiin menemään lapsenkamariin. Antoinette,\njoka tiesi, että vastaan ponnisteleminen oli turhaa, veti Olivieria\nkäsivarresta ja sanoi:\n\n-- Ole hiljaa, ole nyt hiljaa!\n\nOlivier asettui jälleen istumaan, suorastaan toivottomana; hän voihki\nitsekseen:\n\n-- Se on hävytöntä, hävytöntä! Nuo raukat!...\n\nAntoinette ei virkkanut mitään, hän kärsi hiljaa; Olivier luuli, ettei\ntämä musiikki pystynyt häneen, ja hän sanoi:\n\n-- Antoinette, mutta etkö sinä nyt huomaa, että tämä on kaunista, etkös?\n\nAntoinette nyökkäsi myöntävästi päätänsä. Hän istui aivan jäykistyneenä\npaikallaan, ei voinut herätä sekavasta tilastaan. Mutta kun orkesteri\noli virittämäisillään erään toisen kappaleen, niin nousi hän yht'äkkiä,\nja huudahti veljelleen, kiihkeästi puhaltaen ja aivankuin vihalla:\n\n-- Tule pois, minä en siedä enää näitä ihmisiä!\n\nHe lähtivät kiireesti salista. Kadulla, kun he kulkivat käsi toistensa\nkainalossa, puhui Olivier innostuksissaan. Antoinette oli vaiti.\n\n\n\n\nSinä iltana, ja seuraavina päivinä oli Antoinetten vallannut, hänen\nollessaan aivan yksinään kotona, jokin sellainen omituinen tunne, ettei\nhän voinut katsella sitä suoraan silmiin, vaikka se eli itsepintaisesti\nkaikissa hänen ajatuksissaan, ja tuntui ikäänkuin kumeana veren\nsyöksynä hänen ohimoissaan, joita pakotti yhtä mittaa.\n\nJoku aika senjälkeen toi Olivier hänelle sarjan Christophen _Liedejä_;\nhän oli löytänyt sen erään kustantajan kaupasta. Antoinette avasi\nvihkon miten vain sattui. Ensimäisellä sivulla, johon hänen silmänsä\nosuivat, näki hän erään kappaleen otsikon alla seuraavan omistuksen:\n\n_Pikku-raukalle, joka kärsi syyttömästi tähteni_, ja sen alle oli\nmerkitty muuan päivämäärä.\n\nAntoinette muisti tarkoin tuon päivän. -- Hän meni heti niin sekaisin,\nettei voinut enää vihkoa katsella. Hän jätti sen käsistään, pyysi\nveljeään soittamaan ja sulkeutui kiireesti omaan huoneeseensa. Olivier\nantautui koko sielullaan nauttimaan näistä uusista sävellyksistä,\nhuomaamatta siskonsa mielenliikutusta. Antoinette istui viereisessä\nkamarissa, ja koetti hillitä sydämensä jyskytystä. Yhtäkkiä hän nousi\nja etsi jostakin laatikostaan pienen vihkon, johon oli merkitty\nhänen entisiä menojaan, katsoakseen siitä, milloin hän oli lähtenyt\nSaksasta, sekä tuota mystillistä päiväystä. Hän tiesi sen jo ennestään:\nniin juuri, aivan sinä samana iltana oli se näytäntö, jossa hän\noli ollut Christophen kanssa. Hän heittäytyi vuoteellensa, sulki\nsilmänsä ja loikoi siinä punastellen, pusertaen käsiään rintaansa\nvasten, ja kuunnellen noita rakkaita säveleitä. Hänen sydämensä uhkui\nkiitollisuutta... Ah, miksi hänen päätänsä pakotti niin?\n\nKun Olivier huomasi, ettei sisar tullutkaan takaisin, herkesi hän\nsoittamasta, meni hänen kamariinsa ja näki Antoinetten siellä sängyssä.\nHän kysyi sisareltaan, oliko hän sairas. Antoinette vastasi olevansa\nhiukan väsynyt, ja nousi ja koetti ruveta juttelemaan hänen kanssaan.\nHe puhelivat keskenään; mutta heti ei Antoinette voinut vastata mitään\nhänen kysymyksiinsä: hänen ajatuksensa olivat ikäänkuin jossakin hyvin\nkaukana, hän hymyili, punasteli, ja puolusteli itseään sillä, että\nhänen päätänsä särki niin hirveästi, ettei ajatus tahtonut jaksaa\nliikkua. Viimein lähti Olivier pois. Antoinette pyysi häntä jättämään\ntuon sävellysvihkon sinne. Hän istui kauan hämärässä, yksinään, lukien\nvihkoa pianon ääressä, soittamatta, hivellen tuskin silloin tällöin\njotakuta ääntä sieltä täältä, hyvin hiljaa, peljäten, että naapurit\nalkaisivat nurkua. Hän ei aina edes lukenutkaan, hän uneksi, hän tunsi\nkiihkeää kiitollisuutta ja hellyyttä tuota toista sielua kohtaan, joka\noli säälinyt häntä, joka oli nähnyt hyvyyden mystillisellä vaistolla\nhänen sieluunsa. Hän ei voinut oikein selvittää ajatuksiaan. Hän oli\nonnellinen ja surullinen, -- niin sanomattoman surullinen!... Ah,\nkuinka hänen päätänsä särki!\n\nSeuraava yö oli suloisia ja tuskallisia unia, ahdistavaa\nalakuloisuutta. Päivällä koetti hän lähteä hiukan ulos, päästäkseen\nsekavuudestaan. Vaikka hänen päätänsä yhä edelleen särki, -- lähti\nhän jotain syytä matkalleen keksiäkseen ostoksille erääseen suureen\nliikkeeseen. Hän ei ajatellut laisinkaan, mitä teki. Koko ajan ajatteli\nhän Christophea, myöntämättä sitä itselleenkään. Kun hän tuli ulos\nkeskelle kadun kuhinaa, tuntien itsensä kovin väsyneeksi ja kuolemaan\nsaakka alakuloiseksi, huomasi hän toisella puolella katua Christophen;\nChristophe kulki ohitse. Ja samassa näki myöskin Christophe hänet.\nSilloin, -- (se tapahtui nopeasti, aivan välittömästi) -- ojensi\nAntoinette käsiään häntä kohti. Christophe pysähtyi. Hän tunsi tällä\nkertaa Antoinetten. Nyt hän jo ryntäsi keskikadulle, tullakseen\nAntoinetten luo; ja Antoinette koetti päästä häntä vastaan, mutta\nkatuliikenteen pauhaava virta vei hänet mukaansa kuin höyhenen, kun\ntaas erästä raitiovaunua vetävä hevonen kompastui liukkaalla asfaltilla\nja esti Christophea pääsemästä eteenpäin ja kokosi taakseen heti\nkaksinkertaisen ajoneuvojen jonon, joka muodosti muutamaksi tuokioksi\nläpipääsemättömän sulun. Christophe koetti kuitenkin itsepintaisesti\ntulla siitä läpi: hän jäi keskelle ajoneuvoja, voimatta liikkua\nminnekään päin. Kun hänen viimein onnistui siitä selviytyä ja hän\npääsi sille kohdalle, jossa hän oli nähnyt Antoinetten, oli tavoiteltu\njo kaukana: hän oli ponnistellut turhaan ihmistungosta vastaan;\nsitten hän oli alistunut eikä koettanut enää taistella; hän tunsi\nikäänkuin kohtalon vainoavan itseään, kohtalon, joka esti häntä\ntapaamasta Christophea: sellaista valtaa ei kukaan voi vastustaa.\nJa kun hän viimein selvisi ihmisvirrasta, ei hän enää koettanutkaan\npalata äskeiseen paikkaan; häntä oli alkanut hävettää: mitä voisi\nhän Christophelle sanoa? Mitä hän oli uskaltanutkaan tehdä? Mitähän\nChristophe hänestä ajatteli? -- Antoinette pakeni kotiinsa.\n\nHän ei rauhoittunut ennenkuin pääsi omaan huoneeseensa. Mutta siellä,\nhämärässä, hän istui kauan pöytänsä ääressä, voimatta ottaa hattua\npäästään tai hansikkaita käsistään. Hän oli onneton, kun ei ollut\nsaanut puhua Christophelle; ja samalla oli hänen sydämessään valoisaa;\nhän ei nähnyt enää synkeyttä, ei tuntenut tautia, joka häntä kalvoi.\nHän muisteli lukemattomat kerrat alusta alkaen koko tuon kohtauksen\nkadulla; ja hän kehitteli kuvitelmissaan tapausta edelleen, hän\najatteli, mitä sitten olisi tullut, jos silloin tai silloin olisi\nkäynyt toisin. Hän näki, kuinka hän ojensi käsiään Christophea\nkohti, hän näki Christophen iloisen ilmeen, kun Christophe oli hänet\nhuomannut, ja hän nauroi itsekseen, ja punasteli. Punasteli yksinään\nhämärässä huoneessaan, jossa kukaan ei voinut häntä nähdä, jossa hän\nenää tuskin itsekään saattoi nähdä itseään, hän ojenteli Christophelle\nuudestaan käsiään. Oi, se tunne oli väkevämpi kuin Antoinette: hän\ntunsi katoavansa, ja hän koetteli vaistomaisesti takertua tuohon\nmahtavaan elämään, joka vieri hänen ohitseen ja loi häneen katseen,\njoka oli pelkkää hyvyyttä. Hänen hellyyttä uhkuva ja tuskan ahdistama\nsydämensä huusi pimeässä yössä:\n\n-- Apua! Pelasta minut!\n\nHän nousi kuumeissaan vuoteestaan ja sytytti lampun, ja otti paperia ja\nkynän. Hän kirjoitti Christophelle. Mitenkään ei hän, niin häveliäs ja\nylpeä tyttö, olisi edes johtunut ajattelemaankaan kirjoittaa hänelle,\nellei hän olisi ollut jo taudin kourissa. Hän ei tiennyt, mitä hän\nkirjoitti. Hän ei ollut enää oma herransa. Hän kutsui Christophea\nluokseen, hän kirjoitti, että hän rakasti häntä... Yht'äkkiä hän\nkeskeytti kauhistuneena. Hän tahtoi kirjoittaa toisin: mutta hänen\nvoimansa olivat loppuneet; hänen päänsä oli tyhjä ja sitä poltti;\nhänen oli hirveän vaikeaa löytää yhtään ainoaa sanaa; häntä väsytti\nniin että hän oli luhistua paikalleen. Hän häpesi... Minkä vuoksi hän\ntätä tekikään? Hän tiesi näet hyvin, että hän koetti ainoastaan pettää\nitseään, tiesi, ettei hän lähettäisi milloinkaan moista kirjettä... Jos\nhän olisi tahtonutkin lähettää sen, niin kuinka olisi hän saanut sen\nperille? Hän ei tiennyt Christophen osoitetta... Christophe-raukka! Ja\nmitäpä voisi Christophe hänelle, vaikkapa hän tietäisikin kaiken, ja\nolisi hyvä hänelle?... Liian myöhäistä! Ei, ei kaikki oli nyt turhaa;\nse oli kuristuvan linnun viimeinen ponnistus, sen epätoivoinen siipien\nräpytys. Täytyi tyytyä...\n\nAntoinette istui vielä kauan pöytänsä ääressä, hämärissä ajatuksissa,\nvoimatta tehdä mitään. Kello oli jo yli kahdentoista yöllä, kun hän\nnousi vaivalloisesti, -- uljaasti. Totuttuun tapaansa korjasi hän vielä\naletun kirjeensä pöydältä ja pisti sen kirjahyllylleen erään kirjan\nväliin, kun ei jaksanut panna sitä muualle eikä voinut sitä repiäkään.\nSitten hän meni vuoteeseen, kuumeessa täristen. Arvoitus oli ratkennut:\nhän tunsi, että Jumalan tahto täyttyi. -- Ja suuri rauha valtasi hänet.\n\n\n\n\nKun Olivier tuli sunnuntaiaamuna opistosta kotiinsa käymään, tapasi hän\nAntoinetten vuoteessa; sisar houraili jo hiukan. Noudettiin lääkäri.\nHän totesi, että Antoinettella oli kiitävä keuhkotauti.\n\nAntoinette oli viime päivinä päässyt selville tilastaan; hän oli\nlopultakin huomannut syyn kummalliseen sielulliseen sekaannukseensa,\njoka kauhisti häntä itseään. Tyttö-raukka oli hävennyt itseään niin,\nettä hänelle oli melkein helpotus ajatella, ettei tämä ollut hänen omaa\nsyytään, vaan että se johtui taudista. Hän oli jaksanut vielä ajatella\neräitä varovaisuustoimenpiteitä: polttaa joitakuita papereitaan, ja\nkirjoittaa m:me Nathanille kirjeen, jossa hän pyysi tuota ystävätärtään\nhoitelemaan hänen veljeään edes jonkun viikon sitten kuin hän oli...\n\"kuollut\" -- (Antoinette ei uskaltanut kirjoittaa tätä viimeistä\nsanaa...).\n\nLääkäri ei voinut mitään: tauti oli liian raju, ja Antoinetten ruumis\nylenpalttisen rasituksen vuosina lopen heikontunut.\n\nAntoinette oli tyyni. Kun hän tunsi olevansa tuhon oma, oli hän päässyt\ntyyten tuskastaan. Hän muisteli mielessään kaikkia koettelemuksia,\njotka hän oli kestänyt; hän tiesi työnsä tehdyksi, näki rakkaan\nOlivierinsa pelastettuna; ja hänet valtasi kuvaamaton riemu. Hän sanoi\nitselleen:\n\n-- Minä olen sen tehnyt.\n\nHän moitti itseään liian ylpeäksi:\n\n-- Yksinäni en olisi mitään voinut. Jumala on minua auttanut.\n\nJa hän kiitti Jumalaa, että oli saanut elää niin kauan, että oli\nvoinut täyttää tehtävänsä. Hänen sydäntänsä kouristi kyllä, kun hänen\nnyt täytyi lähteä pois, mutta hän ei tohtinut nurkua: se olisi ollut\nkiittämättömyyttä Jumalaa kohtaan, joka olisi voinut kutsua hänet\naikaisemminkin pois. Ja kuinka olisikaan käynyt, jos hän olisi kadonnut\nvielä vuosi sitten? -- Hän huokasi, ja alistui nöyrin ja kiitollisin\nsydämin.\n\nTuskistaan huolimatta hän ei valittanut ollenkaan, -- paitsi raskaassa\nunenhorteessa, jolloin hän joskus vaikeroi hiljaa kuin pikku lapsi. Hän\nkatseli ympäristöään ja ihmisiä alistuvaisesti hymyillen. Olivierin\nnäkeminen toi hänelle aina ilon. Hän kutsui häntä lähelleen huultensa\nliikkeellä; hän tahtoi pitää hänen kättään kädessään; tahtoi, että\nhänen oli painettava päänsä pielukselle hänen päänsä viereen; ja katsoi\nsitten häntä silmiin, pitkän aikaa, vaieten. Viimein hän ponnistihe\nkoholle, piti hänen kasvojaan käsiensä välissä ja sanoi:\n\n-- Oi, Olivier!... Olivier!...\n\nHän otti kaulastaan medaljongin, jota hän oli pitänyt siinä aina, ja\nasetti sen veljensä kaulaan. Hän puhui rakkaan Olivierinsa hyväksi\nrippi-isälleen, lääkärilleen, kaikille. Tuntui siltä kuin hän olisi\nnykyään elänyt jo pelkästään Olivierissa: paennut ja siirtynyt, jo\nkuolemaisillaan tuohon toiseen olentoon, aivankuin pelastavaan saareen.\nJoskus hän ikäänkuin juopui hellyyden ja uskon mystillisestä kiihkosta,\nhän ei tuntenut enää tuskiaan, ja suru oli muuttunut iloksi, --\ntodellakin jumalallinen ilo säteili hänen silmistään ja hohti hänen\nhuuliltaan. Hän toisti alinomaa:\n\n-- Minä olen onnellinen...\n\nSitten meni hän hiljaa tajuiltaan. Viimeisinä selvinä hetkinä hänen\nhuulensa liikahtelivat; näki, että hän supisi jotakin. Olivier tuli\nhänen vuoteensa luo ja kumartui hänen kasvojensa puoleen. Antoinette\ntunsi hänet vielä, ja hymyili hänelle heikosti; hänen huulensa\nliikahtelivat yhä; silmät oli täynnä kyyneleitä. Ei enää kuulunut, mitä\nhän tahtoi sanoa... Mutta Olivier erotti kuitenkin, tuskin tuntuvana\nhenkäyksenä, seuraavat vanhan ja rakkaan laulun sanat, laulun, josta\nhe molemmat niin suuresti pitivät ja jota Antoinette oli niin usein\nlaulanut:\n\n_I will come again, my sweet and bonny, I will come again_.\n\n(\"Sun luoksesi palaan, rakkaani, oi, luoksesi palaan.\")\n\nSitten hän meni taas tajuiltaan. Ja hän kuoli.\n\n\n\n\nAntoinette oli saanut tietämättään paljon hartaita ystäviä sellaisista\nihmisistä, joita hän ei tuntenutkaan: niinpä siinäkin talossa, jossa\nhän asui, vaikkei hän tiennyt edes vuokralaisten nimiä. Olivierille\nilmaisivat aivan vieraat ihmiset osanottoa hänen suruunsa. Antoinetten\nhautajaiset eivät olleet sellaisen hyljätyn ja kaikkien unohtaman\nolennon niinkuin hänen äitinsä hautajaiset olivat olleet. Häntä\nsaattoivat kalmistoon hänen veljensä toverit, ne perheet, joissa hän\noli antanut tunteja, kaikki, kenen pariin hän oli joutunut, vaikkei\nhän ollut puhunut heille mitään omasta elämästään; eivätkä hekään\nolleet puhelleet asioistaan hänelle, mutta ihailivat häntä salaa, kun\ntiesivät, kuinka uskollinen hän oli elämäntehtävälleen; hautasaatossa\noli köyhiäkin: siivoojatar, joka oli autellut heitä talousaskareissa,\njopa vähäpätöisiä ruuanhankkijoitakin. Olivierin oli m:me Nathan\nottanut luokseen jo samana iltana kuin Antoinette kuoli, vieden\nhänet väkisin mukaansa, sillä suru oli riistänyt Olivierilta kaiken\ntahdonvoiman.\n\nTämä aika mahtoi muuten olla ainoa hänen elämässään, jolloin hän jaksoi\nmoisen onnettomuuden kestää, -- sillä hänellä ei sattunut olemaan\ntilaisuutta antautua täydellisesti epätoivon valtaan. Hän oli näet\njuuri alkanut uutta elämänkautta: hän oli jäsen suurta opiskelevien\njoukkoa, joten virta vei hänet hänen uhallaankin mukanaan. Opistoelämän\nhommat ja huolet, aivojen ponnistaminen, tutkinnot, elämäntaistelu\nestivät häntä nyt sulkeutumasta itseensä. Hän ei saanut olla yksinään,\nei saanut kärsiä; mutta se olikin hänen pelastuksensa. Vuosi tai\njoitakuita vuosia myöhemmin olisi hän ollut tuhon oma.\n\nKuitenkin vetäytyi hän niin paljon kuin saattoi muistelemaan sisartaan.\nHän suri, ettei voinut pitää hallussaan sitä huoneistoa, jossa he\nolivat yhdessä asuneet. Hänellä ei ollut rahaa. Hän toivoi, että nuo\nihmiset, jotka näyttivät ottavan osaa hänen suruunsa, huomaisivat,\nkuinka lohduton hän oli, kun ei voinut pelastaa itselleen kaikkea,\nmikä aikoinaan oli ollut sisarelle läheistä. Mutta kukaan ei\nnäyttänytkään ymmärtävän häntä. Osaksi lainaksi saaduilla, osaksi\nläksyjen kuulustelulla ansaituilla rahoilla Olivier vuokrasi nyt\nitselleen ullakkokamarin, johon hän kokosi kaikki sisarensa huonekalut,\nmitä oli jaksanut säilyttää: Antoinetten sängyn, hänen pöytänsä ja\nnojatuolinsa. Sinne rakensi hän muistojensa pyhäkön. Sinne hän pakeni\nrauhaan, aina, kun hänen mielensä oli masentunut. Toverit luulivat,\nettä hänellä oli jokin rakkaussuhde. Olivier vietti siellä tuntikausia,\nuneksien Antoinettesta, painaen otsaansa käsiinsä: sillä hän oli\nniin kovaonninen, ettei hänellä ollut edes Antoinetten muotokuvaa,\npaitsi pientä valokuvaa, joka oli otettu siskosta lapsena ja jossa he\nmolemmat olivat yhdessä. Olivier puheli Antoinettelle. Hän itki...\nMissä oli Antoinette? Ah, jos hän olisi ollut vaikkapa maailman\ntoisessa laidassa, jossakin maan paikassa, kuinka kaukana tahansa,\n-- kuvaamattomalla ilolla, vastustamattomalla innolla olisi veli\nlähtenyt häntä etsimään, kestäen kaikki kärsimykset, vaikka hänen olisi\ntäytynyt kävellä paljain jaloin, vuosisatoja; kunhan vain jokainen\naskel olisi vienyt hänet hiukankin lähemmäksi Antoinettea!... Niin,\nolisipa tuhannesta mahdollisuudesta edes yksi suonut hänelle toivon\npäästä hänen luokseen... Mutta nyt ei ollut mitään... Ei missään\ntuota rakkainta... Ei keinoa tavata häntä koskaan... Miten yksinäinen\nja orpo Olivier oli! Kuinka hän oli avuton, neuvoton, lapsellinen\nelämässä, nyt, kun ei ollut Antoinettea, joka häntä rakasti, opasti,\nlohdutteli!... Ihminen, joka on kerran elämässään saanut tuntea\ntäydellisen rakkauden, toisen sielun välittömän läheisyyden, on saanut\njumalallisimman ilon, -- ilon, joka tekee köyhäksi koko lopun elämää...\n\n_Nessun maggior dolore che ricordarsi del tempo felice nella miseria_...\n\n\"Katkerin onnettomuuksista, -- aroille ja hellille sydämille --, on,\nettä ne kerran ovat kokeneet suurimman onnen.\"\n\nMutta niin surulliselta kuin tuntuukin rakkaan ihmisen kadottaminen\nelämän alussa, ei se kuitenkaan ole silloin vielä niin hirveää kuin\nmyöhemmin, jolloin elämän lähteet ovat ehtyneet. Olivier oli nuori; ja\nsynnynnäisestä pessimismistään ja onnettomuudestaan huolimatta piili\nhänessä kaipuu elää. Niinkuin usein huomataan jonkun rakkaan olennon\nkuoleman jälkeen, näytti Antoinettekin kuollessaan antaneen osan\nsieluaan veljelleen. Olivier ainakin uskoi sen varmasti. Joskaan hän ei\nollut uskonnollinen sillä tavoin kuin Antoinette, tunsi hän epäselvästi\nikäänkuin hänen sisarensa ei olisi ollut aivan kokonaan kuollut,\nvaan että hän eli hänessä; niinhän Antoinette oli hänelle luvannut.\nBretagnessa elää kansanusko, etteivät nuorena kuolleet olekaan oikein\nkuolleita: heidän sielunsa häilyvät yhä niillä paikoin, missä he\naikoinaan elivät, kunnes ne saavuttavat elämänsä luonnollisen iän. --\nSamoin jatkoi Antoinette Olivierissa elämäänsä.\n\nOlivier luki papereita, joita Antoinettelta oli jäänyt. Pahaksi\nonneksi oli sisko polttanut melkein kaikki. Sitäpaitsi hän ei ollut\nsellainen nainen, että hän olisi voinut pitää pöytäkirjaa sisäisestä\nelämästään. Hän olisi hävennyt paljastaa epähienolla ja sairaalloisella\ntutkimisella ajatuksiaan. Hänellä oli ainoastaan pikku muistikirja,\njonka sisältö oli kaikille muille melkein käsittämätöntä paitsi hänelle\nitselleen, -- pienen pieni taskukalenteri, johon hän oli merkinnyt,\nilman minkäänmoisia selityksiä ja päivänmääriä, tavallisen elämänsä\npikku tapahtumia, sellaisia, joista hänelle oli ollut pientä iloa tai\nmielenliikutusta; hän muisti ne niin hyvin, ettei hänen tarvinnut\nmerkitä niitä tarkoin paperille voidakseen elää ne ajatuksissaan\nuudestaan. Melkein kaikki nuo päivämäärät viittasivat joihinkin\ntapahtumiin Olivierin elämässä. Hän ei ollut hukannut yhtään ainoata\nveljensä hänelle kirjoittamaa kirjettä. -- Oi, veli ei ollut niin\ntunnollinen: hän oli kadottanut melkein kaikki, mitä hän oli saanut\nsisareltaan. Mitä hän olisi silloin tehnyt niillä kirjeillä? Hän\nluuli kai saavansa pitää sisarensa aina: tuo hellyyden armas lähde\ntuntui hänestä silloin ehtymättömältä; hän uskoi varmaan, että hänen\nsallittaisiin iäti virvoittaa sen vedellä huuliaan ja sydäntään; hän\noli tuhlannut julmasti rakkautta, joka siitä oli hänelle virrannut: sen\npienimmänkin pisaran olisi hän nyt tahtonut korjata talteen... Kuinka\nhän tuli liikutetuksi, kun hän selaili erästä Antoinetten runokirjaa ja\nlöysi sen välistä seuraavat paperiliuskalle kirjoitetut sanat:\n\n-- \"Rakas Olivier, Olivier!...\"\n\nHäntä melkein pyörrytti. Hän nyyhki, painaen huulensa tuota näkymätöntä\nsuuta vasten, joka puhui hänelle haudan takaa. -- Silloin ryhtyi hän\ntutkimaan Antoinetten kaikkia kirjoja, ja etsi sivu sivulta, eikö\nhän ollut jättänyt niihin minkäänlaista muuta merkkiä itsestään. Hän\nlöysi Christophelle kirjoitetun kirjeen katkelman. Hän sai nyt tietää\nsen salatun sadun, joka Antoinettessa oli alkanut; ensi kertaa pääsi\nhän näkemään sisarensa tunne-elämää, josta hän ei siihen saakka ollut\ntiennyt mitään ja johon hän ei ollut koettanutkaan tutustua; hän eli\nAntoinetten viimeiset tuskan päivät, jolloin sisko ojenteli käsiään\nhänet jättänyttä, tuntematonta ystävätään kohti. Antoinette ei ollut\nkoskaan uskonut hänelle, että hän jo tunsi Christophen. Muutamista\nkirjeen riveistä huomasi Olivier nyt, että he olivat tavanneet toisensa\nennen muinoin Saksassa. Hän aavisti selvästi, että Christophe oli ollut\nAntoinettelle hyvä, jossakin tilaisuudessa, jota Olivier ei tarkemmin\ntuntenut, ja että Antoinetten tunne oli juuri siihen aikaan herännyt,\nvaikka hän oli kätkenyt viimeiseen asti salaisuutensa.\n\nChristophe, josta Olivier piti jo ennestään sanomattomasti hänen\nihanan taiteensa tähden, tuli nyt hänelle kuvaamattoman rakkaaksi.\nAntoinette oli rakastanut Christophea. Olivierista tuntui kuin hän\nolisi rakastanut Christophessa juuri sisartaan. Hän koetti kaikin\nmokomin päästä Christophen tuttavaksi. Ei ollut helppoa löytää hänen\njäljilleen. Christophe oli hukkunut epäonnistumisensa jälkeen Parisin\näärettömyyteen; hän oli vetäytynyt kaikesta erilleen, eikä kukaan\nmuistanutkaan häntä enää. -- Vasta kuukausien kuluttua kohtasi Olivier\nChristophen sattumalta kadulla; Christophe oli kelmeä ja hänen silmänsä\nolivat kuopalla, sillä hän oli juuri päässyt tautivuoteesta. Mutta\nOlivier ei tohtinut pysäyttää häntä. Hän seurasi häntä kauempaa,\nsiihen taloon asti, jossa Christophe asui. Hän halusi kirjoittaa\nChristophelle: mutta hän ei voinutkaan sitä tehdä. Mitä kirjoittaa?\nOlivier ei ollut pelkästään hän itse, Antoinette oli hänessä: hänen\nrakkautensa, häveliäs arkuutensa olivat nyt siirtyneet häneen;\nse ajatus, että sisar oli rakastanut Christophea, sai Olivierin\npunastumaan Christophen tähden, aivankuin hän, Olivier, olisi ollut tuo\nvainaja. Ja kuinka hän kuitenkin olisi tahtonut puhua Antoinettesta\nChristophen kanssa! -- Mutta hän ei mitenkään voinut. Se salaisuus\nsulki ehdottomasti hänen huulensa.\n\nHän koetti tavata Christophea. Hän kävi kaikkialla, missä luuli\nChristophen saattavan liikuskella. Hän paloi halusta ojentaa kätensä\nhänelle. Mutta kun hän näki Christophen, niin hän vetäytyi piiloon,\nettei Christophe olisi häntä nähnyt.\n\n\n\n\nViimein Christophe kuitenkin huomasi hänet, erään tuttavan perheen\nsalongissa, jossa he molemmat olivat illatsuissa. Olivier pysyttelihe\nerillään hänestä, eikä virkkanut mitään; mutta hän katseli\nChristopheen. Ja varmaankin liihoitteli Antoinette sinä iltana\nOlivierin ympärillä: sillä Christophe näki hänet Olivierin silmissä; ja\njuuri Antoinetten kuva, joka yht'äkkiä selkeni Christophen sielussa,\nsai hänet tulemaan suoraa päätä ison salin halki tuota tuntematonta\nairutta kohti, joka toi hänelle, ikäänkuin joku nuori Hermes,\nalakuloisen tervehdyksen autuaan vainajan asunnoilta.\n\n\n\n"]