[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHDD3SYtunRwgrxV8r9_B_NicTaKwTGpHQq-8Cm61Ids":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1986,"Erämiehet","Voionmaa, Väinö",1869,1947,"1986-voionmaa-vaino-eramiehet","1986__Voionmaa_Väinö__Erämiehet","Historiallinen kertomus Pirkkalanpohjasta","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1898,null,17334,109476,false,49768,[24],"Finnish fiction -- 20th century",[26,27],"Adventure","Historical Novels","\"Erämiehet: Historiallinen kertomus Pirkkalanpohjasta\" by Väinö Voionmaa is a historical narrative likely written in the late 19th century. This work delves into the life and challenges of settler life in the Finnish wilderness, focusing on the character Heikka and his companions as they navigate the trials of establishing a homestead in the remote areas of Pirkkalanpohja. The book explores themes of adventure, community, and the allure of the untamed wilderness.  The opening of the narrative immerses readers in the lively atmosphere of a spring celebration in the village of Pyhällö, where the community comes together to honor the season's bounty with music, dance, and traditional customs. As the festivities unfold, conversations reveal a growing desire among the village's young men, particularly Heikka, to venture into the wilderness in search of new opportunities. This longing is sparked by tales of adventure and the promise of land for cultivation, setting the stage for the journey ahead as Heikka prepares to leave his familiar surroundings for the challenges of frontier life. (This is an automatically generated summary.)",[],282,"Historiallinen kertomus sijoittuu Ylä-Satakuntaan ja kuvaa erämiesten elämää sekä asutuksen leviämistä Pirkkalanpohjassa. Tarina seuraa uudisraivaajien vaiheita, perinteisiä kevätjuhlia ja arjen koettelemuksia erämaan siimeksessä.","Väinö Voionmaan 'Erämiehet' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1986.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ERÄMIEHET\n\nHistoriallinen kertomus Pirkkalanpohjasta\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ VOIONMAA\n\n\nKansanvalistusseuran nuorisonkirjoja N:o 5.\n\nEnnen painettu \"Kyläkirjaston Kuvalehden\" B-sarjassa 1898 ja 1899.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nRaittiuskansan Kirjapaino Osakeyhtiö,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI.\n\n Kevätjuhla.\n Majalahti.\n Outoja savuja.\n Urtin muikut.\n Kotkottava koppelo.\n Tario ja Päivä.\n Uusi asutus.\n Autio.\n Karhutalvi.\n\nII.\n\n Leppärukki.\n Veroherrat.\n Tapanin ajoilla Majalahdessa.\n Kirkkomessun aatto.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\n\n\nKevätjuhla\n\n\nYläsatakunnan vainioilla ja lehdoissa oli kevät herännyt. Tuores nurmi\nharsoi kedot, maa tihkui ylenpalttisesta nesteestä, valkovartisten\nkoivujen punaisissa virvissä piirotti uusi lehti. Vesituuli leuhutti\nkevään väkevää tuoksua kylästä kylään. Kaikki olivat rientäneet\nkäyttämään hyväkseen otollista hetkeä. Peltokalut oli viety ulos,\npellot oli kynnetty ja kylvetty ja uudet humalaseipäät seisoivat jo\nkuin metsät pitkien pirttien seinustoilla.\n\nNyt oli kaikki valmiina, kylvöt jätetty luonnon haltuun. Jos ei oltu\nsaatu pappia vainioita vihkimään, oli itse vihitty ja viety pyhiin\npaikkoihin uhrit ja Ukon vakat maan kasvun ja karjan onnen puolesta.\nJoka paikassa vietettiin suurta kevätjuhlaa ja toivomielin kutsui kansa\nluojan siunausta ja santtain suojelusta rakkaitten peltojen yli.\n\nSinisiä ilmoja vastaan tunsi jo kaukaa vainioilta Pyhällön kyläahteen\nsuuresta kyläpuusta, joka kasvoi kylän etelärinteellä. Puunsa\nmonihaaraisen latvan suojaan näytti koko vanha maatunut kylä\nrymäytyneen yhdeksi harmaaksi seinäksi.\n\nKylä tämäkin lepäili valmiin työn keskessä. Ruohonpäiset rukiin sarat\nkauniisti vuorottelivat puhtaitten toukopeltojen kanssa, joita uudet\naidat ympäröivät. Ulkona ei enään näkynyt työssä ketään, kylän paimen\nyksin tuohiluikkuunsa luurutellen ja kädessä vihantia oksia ajoi\nhiljoilleen kylän karjaa ensi laitumelta kotia pitkin kivikkoista\ntanhuaa, johon sorkat takertuivat. Mutta unistuneen ilta-auringon\nvalossa näkyi kyläpihlajan ympärillä tavatonta väkiliikettä, josta\nsaattoi päättää, että siellä vietettiin yhteistä kevätjuhlaa.\n\nKylän koko väki oli ulkona ja pirtit oli jätetty tyhjilleen. Mutta\nsillat ja penkit oli pesty ja kuurattu ja akkunaluukut ja ovet heitetty\nauki, ja näkymätön juhlahenki tuoksusi joka sopessakin. Emännät olivat\nyhdessä lähteneet paimenta vastaan karjan tulotaikoja tekemään, vaan\nkoko muu kirjava kylä oli kyläpihlajalla. Siellä koturit joukkoineen ja\nvaivaisetkin keppineen.\n\nMelkein kaikilla kylänmiehillä oli yllään juhlapuku -- pieksun näköiset\njalkineet, harmaasta sarasta polvihousut ja lyhyt körttiröijyn tapainen\ntakki ja päässä korkea musta huopahattu. Punaisilla nauhoituksilla ja\npäärmeillä oli takit ja lakit kaunistettu. Naisilla oli sinisiä ja\npunaisia villahameita ja suuret valkeat olka- ja pääliinat, jotka oli\nkauniisti sidottu ja aseteltu hopea- ja vaskisoljilla. Kaikkien\nköyhimmät pitivät kuluneita vaatteita, nähtävästi armovaatteita, ja\nkulkivat osalta jo hurstissakin. Mutta siitä huolimatta olivat he yhtä\niloisia kuin muutkin ja seurasivat käskyä maistamaan juhlaolutta\npöydältä, tai katselivat ryhmissä nuorten tanssia, johon kulkeva\nleikari-ukko huilutorvella soitti yleisesti suosittua laulunsäveltä.\n\nKun oli päästy pitkän tanssin loppuun, lopetti leikari soittonsa ja\npoikain ja tyttöjen rivit hajosivat ja kaikki kokoontuivat lähemmäksi\npihlajaa, jossa vanhempi väki oli joutunut äänekkääseen keskusteluun.\n\n-- Sen minä sanon -- kuului joukosta kova ja kimakka ääni --, että jos\nolisin nuorempi, niin mukaan lähtisin minäkin Heikan kanssa erämaahan.\nMetsässä on herran elämä, joka sen elää taitaa, ja minä totta Maarian\nkyllä tietäisin. Se hiisi vie on toista kuin tässä kylässä leivän\npalasta tapella ja olla toisien renki, vaikka on talon poika. --\nHuutaja oli muudan koturi, joka oli kevätoluesta osansa saanut ja jota\nmuuten kutsuttiin \"Luukulkuksi\".\n\n-- Oohoo sentään sitä rohkeutta -- lausui toinen sorakielinen mies,\njoka oli mielestään tietävämpi. -- Toista on tehdä talo kylmään korpeen\nkuin toiselle puolelle kyläkujaa. Moni on korpeen mennyt ja sinne\nhävinnyt. Ei sinne mene muut kuin koturit, joilla on saunassa ahdasta.\n\nKoturiparan innolle naurettiin nyt. Mutta nuorten miesten joukosta\nkuului halveksimisen nurahduksia viimeistä puhujaa vastaan. Asia oli\nse, että erämaahan lähdön halu oli levinnyt äkkiä niinkuin rutto ja\ntemmannut väkevästi nuorten miesten mieliä. Tauti oli tullut\nPyhällöllekin ja vaikka ei vielä tällä kertaa tosilähtöä ollut mielessä\nmuilla kuin Heikalla, niin olivat kylän pojat lähdöstä haltioissaan,\nsillä Heikka oli kylän reippain nuori mies, muitten esikuva jousipyssyn\nja kirveen pitelyssä.\n\n-- Ei Heikka metsää pelkää. Lähtee se sinne vaikka eväittäkin. Tästä\nlähdemme vielä joukossa hänen perässään ja jätämme tämän kylän -- sanoi\nkatse rohkeana eräs nuorukainen.\n\n-- Yksinkö se Heikka sinne lähtee? -- kysyttiin jo osaaottavasti\ntyttöjen puolelta.\n\n-- Yksin lähtee -- vakuutti äskeinen nuorukainen --, ellei teistä\ntytöistä joku lähtene mukaan -- lisäsi hän veitikkamaisesti.\n\nPunaposkinen Maisa lensi äkkiä vielä punaisemmaksi. Hän vetäytyi\ntoisten tyttöjen taakse, mutta monet silmät seurasivat häntä sinnekin,\nsillä hänellä oli aina silmiä seuraamassa.\n\n-- Pannahinen lähteköön korpeen karhun pirtissä asumaan. Ei sinne lähde\ntytöt rahalla eikä saralla -- tokasi Kerttu pojille vastaan ja pelasti\nMaisan pulasta.\n\nPojat vetivät suuta korviin. Kerttu oli kiertävä keikaileva nainen,\ntuskin enään neitoikäinen, jonka kyllä tiedettiin olleen luvattomilla\nmatkoilla seuramiestensä kanssa korvessa jos kylässäkin.\n\n-- Ei siellä tyttöjä tarvitakaan, -- jatkoivat pojat kisapuhettaan --\nsiellä on paremmat tytöt metsässä. Jokaisella erämiehellä on kauniimpi\nmorsian kuin tämän kylän tytöt, vaikka niitä silkillä sitelisi. Ettekö\nole kuulleet vanhain erämiesten puheita, miten metsän tytöt ovat\ntulleet pimeässä ihan kalamajoihin erämiehiä hyväilemään.\n\n-- Miesparat luulevat risuja, kantoja tytöiksi, kun ei ole erämaassa\noikeita tyttöjä, -- pilkkaili Kerttu. -- Edestä käsin kuulemma ovat\nmetsän tytöt niin koreita että, mutta takaa lahoja ahopökkelöjä.\n\nVastausta vaille ei tietysti tyttöjä olisi jätetty, ellei leikarivanhus\nolisi keskeyttänyt nuorten väittelyä.\n\n-- Kukin omilla silmillään näkee, -- sanoi hän -- nuoret rakkautta,\nköyhät rikkautta. Minä olen vanha mies, kulkenut Suomet ja Savot ja\npenkonut erämaankin pohjat. On minullakin maanselän laidalla oma\nkalajärvi ja metsäkunta. Sinne menen ikävästäkin, kun kyllästyn täällä\nkulkemaan. Nousen maan syrjälle ja katselen avaraa maailmaa ja\nsoittelen metsälle ja itselleni. Pieni äidistään orpo tyttäreni\nsyöttelee joutsenta, joka asuu mustalla metsäjärvellä ja on melkein\nalju. Se on niin kaunis maa, ettei ole toista, ja järvet ja metsät\ntäynnä antimia. Jo siellä on väkeäkin, joka kesä näen korkealta\nsyrjältä kaskien palavan taivaitten rannoilla, ja lumilla hiihtelevät\nSavon suksimiehet uusia maita vakoilemassa. Siellä on elämä ihanainen,\nkellä vain on siihen luonto. Parhaitten sopii sinne lähteä, mutta\nhuonot jääkööt ja herjat pysykööt peräti pois!\n\nYleinen liike oli seurauksena leikari-ukon sanoista. Erämaan\nasuttamisesta ja sinne lähteneistä ja kuninkaan vapaudesta oli jotain\nPyhällöllekin kuultu, vaan ei taasen silminnäkijän suusta. Leikari toi\ntulen tappuroihin. Väkijoukossa syntyi kiivasta väittelyä erämaan\npuolesta ja vastaan. Muutamat nuoret miehet löivät kerskaten kättä\nkeskenään ja lupasivat jo huomenissa lähteä erämaalle. Mutta siihen\nunehtui erämaa, sillä samassa kuului huutoa ja tappelua vierestä.\n\n-- Pitkä Vilmu siellä röyhentelee -- kuului joukosta. -- Ei sille\nmiehelle kunnian kukko laula.\n\nSitä arvelivat pitkästä Vilmusta monet muutkin. Vilmu oli hillitön\nyltiöpää ja turhanpäiväinen kerskuri ja vihaksi pistävä keikari päälle\npäätteeksi. Hän oli kylän rikkaimman miehen poika, laiskuuteen tottunut\nja nykyään aikeissa ruveta knihdiksi linnaan. Yllään oli hänellä\njo sitä varten huoveilta ostetut tai vaihdetut ihonmukaiset\nkirjavakappaleiset housut ja säkkihihainen röijy punaista enkelskan\nverkaa ja töyhdöllä varustettua nahkalakkiaan piti hän toisella\nkorvallisella. Huoveilta, joita melkein joka aika kulki kylän kautta,\noli hän myöskin oppinut rivot puheensa ja ylenmääräisen oluen juomisen\ntaidon. Nyt oli hän olutpäissään ruvennut erämiehiä herjaamaan ja\nsotamiehiä kehumaan, kunnes pojat suuttuneina käänsivät maahan koko\nmiehen koreine vaatteineen.\n\n-- Kuka rohkeaa käydä parempansa päälle! -- kiljui hän maassa kierien,\nmutta sai naurun rähäkän vastaukseksi.\n\n-- Se on oikein sinulle, kun tulet tuhmasti puheille. Töyhtö on\nlakissa, mokomallakin herralla, vaikket ole vielä linnan renkikään --\nuhoteltiin hänelle.\n\nVilmu karkasi ylös ja hyökkäsi lähinnä olevan ilkkuvan kyläpojan\nkimppuun. Pojalle olisi saattanut käydä huonostikin, elleivät\nvälimiehet olisi päässeet hätään.\n\n-- Kaksinkertainen sakko ja häpeä sille, joka rikkoo rauhan kylän\nkillassa -- lausui leikari vakaasti. -- Lopetetaan tämä Jumalan juhla\nsovinnossa eikä tappelulla ja sinimarjoilla.\n\n-- Hei leikari soittakaa! Hei pojat nuoret, hei tytöt kauniit,\ntanssimaan! -- huusivat pojat.\n\nVaan leikari ei soittanut, sillä kyläpihlajalle saapui nyt itse\nkylänvanhin Tapavaino ja kylän isännät, kädessä oluthaarikat, jotka\nlaskivat pöydälle. He olivat olleet koolla Salakan pirtissä juhlaa\njuomassa yhteisesti kootuilla varoilla, niinkuin tapa oli suurempina\njuhlina. Kylän isännillä oli ollut pirtissä keskustelu ja nyt he\ntulivat rauhallista päätöstä tekemään. Mitä asia koski, sen arvasi\nhelposti siitä, että nuori Heikka oli isäntien seurassa.\n\n-- Tässä on kysymyksessä kylän kappale erämaassa, -- puheli vanha\nTapavaino. -- Esi-isämme ovat sen hankkineet ja vielä mekin olemme\nsiellä kesäisin kalastamassa kulkeneet. Vaan tukalaksi tulee joka kesä\ntehdä äärettömän pitkä matka vähäisen hyödyn takia. Nyt on ruvettu\nkorpia asumaan ja aika on sellainen, että omansa katsokoon, jolla on\nomaa erämaassa. Kuuluu jo liikkuvan vieraita katsojia meidänkin erämaan\npuolella. Meillä on kylässä ahtaus maissa ja väkeä liiaksi, ei haittaa\njos jotkut heittävät auran ja tarttuvat kirveeseen. Minä katson, että\nsaisi sinne täältä mennä uutisasukas tai vaikka useampiakin.\n\n-- Minä katson, että annetaan Heikalle kylän vesi erämaassa -- sanoi\nMatti Salakka, jonka sanalle pantiin paljon arvoa. -- Asukoon hän sinne\ntalon, kun mieli tekee, ja maksakoon veron tänne. Aika on sellainen,\nettä jos emme aikanamme eteemme katso, ei meillä pian ole vettä eikä\nveroa.\n\n-- Oikein niin, -- vakuuttivat isännät.\n\n-- No, me annamme eräkappaleen Heikalle, -- lausui kylänvanhin hyvin\nvakavasti. Sinä olet pystyvä mies, Heikka, menestys olkoon kanssasi.\nSaat mennä, mutta emäkylälle maksa vero, kaksi leiviskää vuodessa, --\nettä edes tiedämme elätkö sinä. Tuossa on käsi, pysyykö puheesi.\n\n-- Niinkuin kirveen silmässä -- vakuutti Heikka lyöden kättä\nkylänvanhimmalle.\n\nNyt kun asia oli suora, meni Heikkakin nuorten pariin. Hän kertoi\nihmetteleville, että hänellä oli kaikki valmiina ja että hän jo\nalkukesästä aikoi lähteä. Mutta sitä ennen tahtoi hän vielä tanssia\nkylän tanssissa.\n\n-- Tanssi käymään, leikari soittamaan! -- huusivat hätäisemmät pojat ja\nalkoivat kävellä velkutella tyttöihin päin kumarrellen ja silmää\nheittäen niinkuin hyvätkin ritarit.\n\nTanssijat järjestyivät kahteen riviin vastakkain, pojat toiseen ja\ntytöt toiseen. Leikari alkoi soittaa kaunista tanssilaulua hitaassa\ntahdissa ja nuoret tanssivat keveästi astuen toisiansa vastaan. Maisa\noli Heikkaa vastassa.\n\nKun oli tanssista päästy, keräydyttiin taas Heikan ympärille. Maisa ei\nkuitenkaan tullut. Hänet oli Salakan isäntä ottanut erikseen.\n\n-- Niin sinä olet kaunis kuin mansikka, kyllä se nyt on sinun\nnaintavuotesi, -- puheli isäntä tytölle.\n\nMaisa kuunteli punoisissaan. Hän tiesi, mihin isäntä tahtoi tulla ja\npian tulikin.\n\nPuhemies oli hymysuin tuskin kätellyt Maisaa, kun taas kuultiin\nkylänvanhimman ääni.\n\n-- Hoi isännät ja emännät ja kaikki hyvät kylänmiehet! Juodaan tuopit\ntyhjiksi kiitokseksi Kaikkivallan, itse ylimmän, pyhäin miesten ja\nhyväin haltijain. Sitten menkää kaikki rauhassa kotianne.\n\nKaikki paljastivat päänsä ja joivat. Isännät polvistuivat juodessaan\npäin pihlajaa ja ukko Tapavaino kaatoi tuopistaan esikoisen pihlajan\njuurelle.\n\nVielä saman illan hämärissä otti Maisa vastaan puhemieheltä Heikan\nkosiolahjat, kaksi suurta hopearahaa ja hopeisen kantasormuksen, jossa\noli pieniä heliseviä renkaita.\n\nHeikan matkalta oli siten viimeinenkin este poistunut.\n\nIllalla myöhään istui hän iloissaan ja ikävissään Maisan luona\nluhtikamarissa. Maisalta sai hän vakkaansa pantavaksi sen ajan\nsäännölliset sulhaslahjat, paidan, sukat ja kauniisti ommellun\nmekonrinnustan.\n\nKauvan istuivat he ja puhelivat tulevasta talostaan erämaalla. Tarkoin\nsiinä puhuttiin talon asiat, pöydät ja penkit, aitat ja saunat.\nKultalinnaksi he kuvailivat pientä erämaan taloansa, jossa eivät\nkarsaat silmät heitä katsoneet, ilkeät kielet nuorten rakkautta\nturmelleet eivätkä kateelliset naapurit viljaa ja karjaa noituneet.\nMuutaman viikon aikoi Heikka vielä viipyä kotikylässä, mutta sitten\nhänen täytyi lähteä. Syksystä vuoden tai kahden päästä lupasi hän tulla\nMaisaa noutamaan valmiiseen taloon ja Maisa lupasi tuoda oman lehmän\nuudelle pirtille.\n\nKuinka pettäviä ovat nuoruuden toiveet! Vaan mitä olisi nuoruus ilman\ntoivoja!\n\n\n\n\nMajalahti\n\n\nTammerkoskelta alkoi varsinainen pitkä matka erämaalle eli\n\"Pirkkalanpohjaan\", niinkuin tätä suurta läntisen vesistön erämaata\nsiihen aikaan kutsuttiin. Vanhat erämaan kävijät, jotka suvisin\nPietarin päivän aikaan olivat soutaneet erämaahan kalastelemaan\nkesäviikoiksi, laskivat perimmäiselle erämaalle kolmen päivän ahkeran\nsoudun.\n\nAavalla tyynellä Näsiselällä kulki alkukesän päivänä Heikan vene\npohjoista kohti. Rannat tuskin siintivätkään ja yllä oli vielä\näärettömämpi sininen avaruus.\n\nHeikka ei ollut yksin. Hänellä oli toverina kaunis ruskeakutrinen\npoika, kapea ja nerkonen vielä. Inki oli Salakan pirtissä kasvanut ja\nsanottiin häntä isännän sukulaiseksi. Pienenä pahaisena oli hän\njoutunut Salakan Matin hoitoon. Ihmiset sanoivat hänen isältään\nperineen halun metsään ja hän oli kasvavasta poikasesta ollut Heikan\nalinomainen toveri hiihdoissa ja metsänajoissa. Ei kukaan ihmetellyt,\nettä hän läksi Heikan mukaan. Hyvä Salakan isäntä oli pannut lähtemistä\nvastaan, sillä hän oli nuorukaiseen mieltynyt ja kiintynyt, mutta oli\nviimein päästänyt pojan matkaan ja pitkällä katseella hänestä luopunut.\n\n-- Joko alat väsyä -- kysyi Heikka usein nuorelta toveriltaan, joka\nsouti ylisillä airoilla, ja hänen äänensä kaikui hiljaisessa\navaruudessa niinkuin kanteleen kieli.\n\n-- Vastahan olemme alkumatkassa -- vastasi nuori Inki, vaikka kuumuus\njo häntä kovin rasitti.\n\nJa niin he jatkoivat äänetönnä soutuaan. Loppumatta juoksi hopeinen\nhius veneen punaisesta laidasta ja yhä surullisemmin havisivat airot.\nVeneen verkkaiseen matkaan yhtyi yksinäinen aurinko, ja kun se ehti\nmajoilleen kuulivat soutajatkin kuohuvan kosken kohinan ja poikkesivat\nyöksi leporannalle.\n\nKoskella puuhasi jo Liuksialan vanha kalarenki lohipadollaan. Kun\nvieraat pääsivät maihin, tuli vanha Kala-Sipri kantaen suurta lohta.\nHänen pirttinsä oli siinä lähellä.\n\n-- Ehtoota ja rauhaa -- sanoi hän nuorille miehille.\n\nErämiehet vastasivat ystävällisesti.\n\n-- Ensimmäisiä erämiehiä olette tänä suurena suvena ja hyvän onnen\ntuotte -- puheli vanha kalarenki. -- Tuossa on ensimmäinen lohipoika\ntästä koskesta tänä suvena. Aijotte näämmä kalastaa erämaassa\nkauvankin.\n\nHän katseli heidän vasta tervattua ja vitsastettua venettään ja\nkaunislyötteisiä vakkoja, kirveitä, keihäitä, jousia ja nuottaa ja\nverkkokasaa, jotka oli veneeseen mätetty. Kaikki oli selvästi pitempää\njäämistä varten.\n\nKala-Sipriltä saivat soutajat tietää paljon erämaan seikkoja. He\nkuulivat keitä sinne oli edellisvuosina mennyt ja keitä jäänyt, sillä\nSipri asui erämaan portilla, josta kaikkein oli kuljettava. Vaan ei\nkaikki ollut ilahduttavaa, mitä he kuulivat. Tappeluja ja murhia oli\nerämaassa taaskin tapahtunut ja suuret palot olivat tänä kesänä jo\nkulkeneet pahemmin kuin ennen. Varsinkaan ei ennustanut Kala-Sipri\nmitään hyvää vieraista Savon miehistä, joita nyt joukoittain oli\nsaapunut näillekin perille.\n\nToisena päivänä kulki erämiesten vene kapeampia vesiä. Tummat ja\nkorkeat piirirannat olivat vieläkin kaukana, mutta niistä lähti\nmatalampia saaria ja niemiä, jotka joka paikassa näyttivät yhtyvän,\nmutta joka paikassa kuitenkin tekivät tilaa venetielle. Kesätuuli\nkoristi tänään sinisen taivaan pitkin vesistöä tuhansilla valkeilla\nhahtuvilla.\n\nNämä seudut olivat jo puolittain erämaata. Matkamiehet olivat pois\nasutuilta mailta, mutta eivät vielä itse erämaassa. Yhtämittainen metsä\nseurasi rantoja, mutta luonto oli paikoin ihmisistä saanut\niloisemmankin värin. Siellä täällä nousi heleän vihriä laiho tummaa\nrinnettä vastaan tai kasvoi huojuva koivikko vanhan halmeen paikalla.\nSalmien varsilla näkyi muutamia aidattuja halme- ja heinämaita, --\nveräjä veteen päin -- osotus puoliasutuksesta, joka vielä on veden\nturvin. Virtaisissa vuolteissa, joita oli paljon, tapasivat Heikka ja\nInki seudun asukkaita työssä lumiauran näköisillä kalatokeilla.\nSoutajia katseltiin epäluuloisesti, -- täällä olivat kulkevat ihmiset\naina epäiltäviä.\n\nSitten rupesi erämaa tulemaan yhä tuntuvammaksi. He soutivat halki\nsuuren lainehtivan selän, jonka ympärillä oli kyrmyisiä vuoria ja\nkivikoluisia rantoja, kaikki sammalien ja rajupetäjäin vallassa.\nHuomaamatta tuli jylhä rauhallinen erämaa. Väylä mutkitteli saarien ja\nniemien välistä, joiden varsilta kaikki viljelyksen merkit olivat\npoissa. Salmissa oli kaatuneita rytöjä, ikäänkuin erämaan salaisten\nvartijain asettamia esteitä. Vesitie luikerteli yhä eteenpäin, yhä\nmykemmäksi, koskemattomammaksi ja salaisemmaksi tuli erämaa.\n\nTähystellen seutuja tunsi Heikka viimein Rajasaaren, josta tie taittoi\nPyhällön vanhalle erämajalle. Varmuudeksi nousivat he saarelle ja\nnäkivät vanhassa hongassa kolmella puolella vanhat syvälle vaipuneet\npilkat, jotka merkitsivät kolmen kylän eräkappaleitten rajaa.\nYksinäinen valkea-aluinen kotka lähti hongan latvasta vaakailemaan\nerämaan ilmoihin.\n\nHelppo oli nyt löytää perille. Kaisla pisti vaaleaa teräänsä vasta\nesille veden pinnasta eikä ollut ehtinyt salmea salaamaan. Salmen\ntakana oli pieni ympyräinen lahti eli sisäjärvi, kokonaan pitkän\naarniometsän keskellä. Ihmeekseen näkivät soutajat salmen ja lahden\npohjan olevan täynnä omituisten yksinkertaisten pesien eli katiskain\njäännöksiä. Mahtoi silloin olla kaloja, kun sellaisiinkin kaloja tuli,\narvelivat he muistellen kuulemaansa tarinaa, miten kalansaalis\nerämaalla oli muinoin ollut sellainen, että ruotoja koottiin säkittäin\nja myllyissä jauhettiin ruokaa kalanluista.\n\nTämäkö nyt oli heidän lahtensa? He katselivat rantoja ja näkivät salmen\nsuussa suurien puitten varjossa melkein vesirajassa pienen lystikkään\nmajan, josta katto oli pudonnut ja seinät sammaltuneet. Sekö oli\nPyhällön ikivanha erämaja, jossa isät muistamattoman monessa polvessa\nolivat käyneet majailemassa!\n\nHeille tuli mieli hyväksi tuosta majasta ja iloisina vetivät he\nveneensä maalle vanhan kalamajan viereen.\n\nSiihen he jäivät rannalle. Joka puolella saartoi heitä suuri\nsalaperäinen metsä. Sylin seisoivat pitkät hirmuiset petäjät, suuret\nrungot suomuksissa, rinta lämpimään suveen päin. Metsältä oli ikä jo\nloppunut, kasvamasta olivat lakanneet harmaat ikihongat, kaarnansa\nkarisseet ja kuivuneet kieroiksi. Monella oli vielä vanha sydän\ntuoreena, mutta moni oli sortunut sarvin kourin maahan tuulimurroksi\ntai suolle siniseksi sillaksi. Mutta kirjavalla kankaalla, kirjavan\nkiven korvalla seisoivat puut punaiset, kauneimmat vaskiset petäjät. Ja\nuudet metsän sukupolvet nousivat lahohonkain ja jättiläispetäjäin\njuurelta niinkuin lapsilaumat isäin ympärillä. Mustan veden takaa\npaistoi kellan karvallinen ranta ja veden kalvoon kajotti synkän jyleä\nkorpi. Latvat olivat jo tuutimasta lakanneet ja länteen lähteväinen\npäivä kulotti niitä viimeisellä kullallaan.\n\nSalaiset luonnon voimat kahlehtivat Heikan ja Ingin tässä suuressa\nsalossa. Ne masensivat ja julistivat heidän mielensä. He muistelivat\nsanomattomalla kaiholla kotikylän keltaisia kukkaketoja ja valkamaa, ja\naittoja ja asuntoja.\n\nHe huomasivat nyt vasta erämajan vieressä nuoren kukkivan pihlajan. Se\noli tuore tervehdys kotikylästä -- varmaan vanhan kyläpihlajan vesa\nerämaassa, pyhä ja kallis muisto täällä kaukaisessa yksinäisyydessä.\n\nMuualta he eivät olisi voineet mennä uutistalonsa paikkaa etsimään.\nTalo päätettiin tehdä esi-isäin vanhalle paikalle. He kattoivat hätä\nhätää vanhan kalamajan suojaksi tavaroille. Itselleen tekivät he\nensimmäisen nuotionsa rannalle majan lähelle. Se oli heistä muistettava\ntapaus ja tämän ensimmäisen nuotion paikka pidettiin sitten aina\nkoskemattomana ja pyhänä, niinkuin uutisasukkaitten kaunis tapa oli. Ja\npihlajan jättivät he myös kaikeksi ajakseen kasvamaan ja sanoivat sitä\n\"kyläpihlajaksi\". Ja esi-isien vanhasta kalamajasta sai tämä\nuutisasutus nimekseen \"Majalahti\".\n\n\n\n\nOutoja savuja\n\n\nKesän ollessa kirkkaimmillaan katselivat metsät ja rannat ujuvia\nkuviansa vetten kalvoilla, joita ei yökään pimentänyt, mutta sydänkesän\nvietettyä vyöryi esille paksu savu, joka hämmensi vetten kuvat ja\nviimein peitti koko erämaan siniseen silmiliinaansa.\n\nSavussa oli kasken imelä katku, ja se tuli kaikkialta eikä kukaan\ntiennyt mistä. Se oli ikäänkuin salaisesta sopimuksesta tehty yhteinen\nsavu, johon kukin ilmitulematta kaskestansa yhtyi.\n\nMutta korkealle Lapinmäelle, missä pieni eräsauna oli kohisevan haavan\njuurella, eivät savut ylettyneet. Vanha erämies istui siellä virsuissa\nja valkoisessa mekossa itsekseen majansa ovella lujittamassa\nnilatuohella käsijousensa kaaria. Hän oli kumarruksissa työnsä yli niin\nettei hänen päästään näkynyt muuta kuin säitten ja vuosien vaalistama\nniskatukka ja parta ja riippuvat viikset. Kun hän vihdoin oikaisi\nselkänsä näki, että ukon kasvot olivat vaaleat ja että otsassa ja\nmolemmin puolin nenää oli syviä uurteita, paljon kokeneen uurteita.\nSuurilla vesiharmailla silmillään katseli hän ajatellen taivaanrantoja.\nSavun karvaus ei pilannut hänen silmiään eikä metsän puhdasta ilmaa,\nvaan hän saattoi katsettaan pingottamatta hallita mäeltään koko\nsavumerta ja nähdä sen nousupaikat.\n\nVuosikymmeniä jo oli hän eräsaunaltaan katsellut laajaa näköalaa yli\nerämaan. Hän oli katsellut saloja ja metsänselkiä, joita oli toinen\ntoistensa takana joka puolella niin pitkälle kuin silmä kantoi. Hän oli\nkatsellut kaakossa hohtavaa selkävettä, josta pitkä kapea lahti tuli\naina hänen mäkensä juurelle saakka. Hän oli ennen nähnyt kaskiakin ja\nsuuriakin metsänpaloja. Mutta nyt hän katseli näköalaansa niinkuin\naivan uutta.\n\nHän näki yhä uusia savuja ilmestyvän taivaille. Savupatsaita seisoi ja\nsuitsusi varsinkin itäisellä maanpuolella, suuren selkäveden takana. Ne\nolivat varmaan uusien savolaisten kaskia, arveli hän itsekseen, niiden,\njoita talvella oli parvi hiihdellyt Tapinmäenkin ympärillä. Tai olivat\nne muitten erämaan kulkijain ja kiertäjäin kaskia. Tiesi heitä kaikkia!\nJa vanha erämies myhäili itsekseen muistellessaan tarinaa Tohnin\näijästä. Korkealta asuinmäeltään, jonne koko maailma näkyi, oli Tohni\nnähnyt ensimmäisen vieraan kaskisauhun, josta julmasti suuttui ja\ntempasi kirveensä ja läksi vuoreltaan etsimään uutta naapuriaan. Hyvä\noli vuorella pauhata, mutta kun laaksoon tuli eikä savua enään\nnäkynytkään, eksyikin äijä ja siihen piti sammuttaa suuri vihansa. --\nNo, omia naapureitaan oli Tapinmäen erämies kuitenkin toisia tavannut,\ntoisia ei. Niitä oli ollut hyviä, huonoja, kaiken karvaisia, niitä\njotka kasket omalla työllään kylvivät, ja niitä jotka toisten kasket\nkorjasivat. Kaikkien jaloissa oli erämaa ollut, täältä olivat onneansa\nhakeneet, täällä lyöneet toisiansa kuoliaaksi. Majoja oli poltettu,\npyhiä puita kaadettu eikä metsää lepytetty. Vanhat oikeat erämiehet\nolivat hävinneet, olisivatko ne, jotka nyt olivat tulleet tänne pysyviä\nkaskia raivioimaan ja erämaata kansoittamaan, parempia? Alkaisiko nyt\nuudet ajat -- --?\n\nJuuri siinä sattui vanhuksen ajattelevaan silmään ilmanrannalla uusi\nsankka savu, joka oli muitten savuun yhtynyt. Vanhus taisi äkkiä\nliikahtaa, sillä päivässä torkkuva punainen koira hänen vieressään\nhavahti jaloilleen ja rupesi isäntänsä mukana tähystämään.\n\n-- Ihmeellistä -- puhui vanhus, -- tuo savu tulee Pyhällön piiriltä.\nOlisivatko kulkijat osanneet sinnekin? Vai olisiko Pyhällön miehiä\ntullut vanhalle haapionalalleen, jossa miespolveen ei kukaan ole käynyt\nkalastamassakaan. Joko hekin muuttavat erämaahan!\n\nMerkillisesti vaikutti tuo savu vanhaan erämieheen. Hän meni majaan,\nmutta palasi heti takaisin savua katsomaan.\n\nSavun täytyi nousta Pyhällön haapionalalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUusi oras näkyi jo hienolla karvalla mustassa kaskessa, jonka kantojen\ntakana Majalahden valkea pirtti hohti silein hirsin. Inki oli\nkatiskalla ottamassa ehtooksi kalaa ja Heikka seisoi jouten rannalla\ntyytymätön alakuloisuus puhtaissa päättävissä kasvoissaan. Pitkiin\nviikkoihin eivät he olleet tavanneet elävää olentoa. Yksinäisyydessä\nolivat he kalastaneet, raataneet ja rakentaneet uudessa kotipaikassaan.\nKun kaskisavut toivat heille tuntemattomista naapureista sanoman,\nriemastuivat he ja iskivät iloisen tulen omaan kaskeensa. Mutta kun\nkasket sammuivat, palasi entinen salaperäisyys erämaahan raskaana ja\nalakuloisena. Heikka tuli levottomaksi naapureistaan.\n\n-- Kyllä meidän huomenna on lähteminen, -- sanoi Heikka kun Inki palasi\nkaloineen rantaan, -- täällä täytyy katsoa maitaan ja rajojaan. Sitä\nvaroittivat kotikylän isännät. Oletko varma siitä, että näit sen paksun\nsavun meidän maan periltä?\n\n-- Lähdetään vaan, sieltä savu oli, -- myönsi Inki ilostuen Heikan\nilmoituksesta. -- Eihän tässä vielä ole nähty koko erämaata. Saatpa\nnähdä, että siellä loppuu ikävyys. Käydään niin kaukana kuin erämaata\nriittää ja jousi otetaan mukaan. Ajetaan pois ne, jotka ovat\nuskaltaneet meidän maalle tulla!\n\nPäätetty ja tehty.\n\nHe soutivat Rajasaarelle, jonka petäjässä oli kolmen kylän rajapaikat.\nPyhällön haapionalaan kuului määrätyt kalavedet ja kalaveden rannalta\noli heillä oikeus ottaa maata eli \"oravimetsää\" niin pitkälle kuin\narvasivat, kunhan eivät poikenneet muitten kyläin vesille ja niiden\noravimetsiin. He läksivät Rajasaaren hongalta matkalle myötäpäivään\nlyöden pilkat saarien ja niemien puihin ja joutuivat sitten suureen\nmetsään, missä he ottivat suunnakseen Majalahteen putoavan ojan noron,\naikoen omistaa maata sen molemmin puolin. Puusta puuhun veistivät he\npilkkojansa tavallisesti kuusi pilkkaa paikkaansa. Heikka tiesi sanoa,\nettä se oli isien pyhä rajamerkki, jota vieraan ei sopinut rikkoa.\nTällä tavoin aikoivat he pyhittää itselleen niin suuren pilkanmaan kuin\npäivässä ehti mennä perille ja toisessa palata. Ellei kukaan muu ollut\nennen heitä salossa otuksia ampunut ja merkkiänsä puihin pannut, oli\nmetsä heidän.\n\nNiin tulivat he itse maanselälle, jonka ylimmällä harjulla seisoi\nrivissä rajuja honkia, niinkuin jättiläisten tekemä valtakuntain raja.\nToisella puolella näkyi outoja lakeita metsämaita ja keltaisia nevoja,\njoiden rannat siintivät niinkuin matalat pilvet, ja toisella puolella,\njosta he olivat tulleet, painuivat rinteet ja kukkulat yhä alemmaksi.\nAivan allansa näkivät he metsän keskellä mätäsrantaisen salojärven,\njosta he arvasivat Majalahden ojan alkavan. Mutta mitään epäiltävää\neivät he vieläkään löytäneet. Ei missään savua, ei ihmisasuntoa.\n\nTäältä oli heidän palattava takaisin ja he alkoivat laskeutua alas\njärvelle. Heikka valitsi metsästä pilkkapuita. Silloin kuuli hän äkkiä\nIngin luikkaavan metsästä, että hän oli löytänyt halmeen.\n\nSiellä oli suuri, vasta poltettu ja kylvetty halme keskellä heidän\nmetsäänsä. Heikka ja Inki olivat kuin puulla lyötyjä. Myöhään iltaan\nkulkivat he kasken ympäristöillä, mutta missään ei näkynyt majaa eikä\npilkkoja eikä muita tuntomerkkiä, joten kaski nähtävästi oli\ntahallisesti tehty tähän piiloiseen paikkaan. Sen omistaja oli kadonnut\n-- hänestä ei näkynyt enään vähintäkään jälkeä.\n\nKapea metsäsarka erotti halmeen mustasta salojärvestä. Järven rannalla\nkuivemmalla kelhäpaikalla oli kaskenpolttajan nuotiopaikka, johon\nväsyneet rajankävijät jäivät yöksi. Tähdet jo näkyivät viileällä\ntaivaalla ja nuotiotuli loi pitkän loistavan kuvan metsäjärven pinnalle\nhämärässä syyskesän yössä.\n\nInki nukkui uupuneen syvää unta, mutta päivän ensimäinen valo herätti\nHeikan, joka ei kasken tähden saanut unta. Istuessaan kuuli hän selvää\nääntä metsästä. Sieltä kuului omituinen tahdikas luskaava ääni, ensin\nhiljaisesti ja sitten kovemmin ja sitten taas hiljemmin. Heikka nyhtäsi\nnyt Inginkin hereille. Luskaava hipsutus kuului toisen kerran ja sitten\nvielä kolmannen. Ihmetellen katselivat nuoret miehet ympärilleen ja\nvähän matkan päähän järven rannalle ilmestyi metsästä pitkät jalat ja\nniiden päässä turpea pää ja haarottavat sarvet ja perässä koko ruumis.\nKolme komeata harmaata hirveä kahlasi rannalle juomaan.\n\nPian pääsivät miehet liikkeelle. Heikka konttasi jänterän selkäjousensa\nkanssa metsään päin, aikoen kiertää vuoren ympäri ja Ingin piti ryömiä\nlähemmäksi hirviä ja ajaa niitä Heikkaa vastaan. He tiesivät, että\njärven perässä oli vetelä neva, joten hirvien kiireessään täytyisi\nkiertää pitkin kangasta vuoren toiselle puolelle.\n\nPoukuttavin rinnoin lähestyi Inki hirviä. Mutta kaikkein tärkeimmällä\nhetkellä kuului risahdus takaa ja pieni punainen koira lensi nuolena\nhirvien jälkeen, jotka jo olivat aamuleponsa jättäneet ja hipaisseet\nmetsään.\n\nHenki kurkussa juoksi Inkikin hirvien perään. Selvä oli, että kasken\nsalaperäinen isäntä oli koirineen seudulla ja ajoi samoja hirviä kuin\nhekin.\n\nMutta mäen takana makasi jo vanhin hirvi polvillaan suuri turpa\nkankaalla. Heikan onnikas vasama oli sen langettanut ja kirves tehnyt\nlopun. Inki joutui valmiita ihmeitä näkemään. Mutta pian näki hän vielä\nsuuremman ihmeen.\n\nNuoria miehiä kohden tuli kankaalla vanha pitkä mies punaisen koiransa\nkanssa. Kontti oli hänellä selässä ja kirves vasemmassa kädessä ja\nkankea käsijousi sauvana oikeassa kädessä. Vanhus oli polkujensa\ntottunut kävijä ja kulki joustavin askelin, ja pitkä vartalo ja loivat\nhartiat olivat suorassa ryhdissä, vaikka niskan oli ikä jo painanut\neteenpäin.\n\nHän astui suoraan oudoksuvain metsämiesten eteen ja katseli heitä\nvakavilla suurilla silmillään. Hänkö olisi takamailla hiipivä\nsalakaskien polttaja ja halmevaras! Ei hän siltä näyttänyt.\nMetsämiehen, vanhan erämiehen olivat tavat ja varustukset. Vanhus\nkuluneessa nahkapaidassaan ja vuotaisissa säärikengissään oli Heikasta\nja Ingistä kuninkaallinen.\n\n-- Hyvin ammuit, nuori mies, -- lausui hän hetken heitä katseltuaan. --\nTerve teille! Mistä olette erämaahan tulleet?\n\nHe ilmaisivat keitä olivat ja Heikka kysyi samalla, mistä vieras oli.\n\n-- Olenpahan vanha erämies metsästä -- vastasi ukko --, sanotaan minua\nHartikaksi. Minä olen vähän joka paikassa eikä minulla ole vakinaista\nolinpaikkaa. Tuolla kankaitten takana Keihäslahden perässä on minulla\nkuitenkin Lapinmäellä eräsauna, jossa parhaiten asun. Teitä olenkin\netsimässä -- sanoi hän sitten iloiseksi muuttuen. -- Aijoin tulla\nPyhällön eräkappaleelle, mutta matkalla joutui Kirmu koirani hirvien\njäljille. Pyhällöstä on ollut vanhoja metsämiehiä, jotka ovat minut\ntunteneet. Ja kun olette tekin samaa Pyhällön sukua ja nyt olette\ntäällä erämaalla, niin sopiipa meidän tehdä naapuruutta. Hyvä naapuri\ntäällä vastaa viittä muualla.\n\nKättä lyötiin ja hyvä naapuruus oli pian valmis. Yhdessä lihasivat he\nhirven ja palasivat sitten rajaa tehden Majalahdelle.\n\n\n\n\nUrtin muikut.\n\n\nSyksymuikku nousi tänä vuonna tavallista aikaisemmin ja suuremmissa\njoukoissa kuin miesmuistiin. Kun kalaparvi tuli, näkyi se jo kaukana\nseljällä niinkuin musta vihuri tai sadetorjo. Kohdalle tullessa kiehui\nja sihisi vesi niinkuin olisi hiekkaa siihen satanut ja hyppäävät kalat\nvälkehtivät silmissä niinkuin tuhannet hopearahat.\n\nSilloin eivät erämaan asukkaat malttaneet pysyä metsien piilossa.\n\nRuohoisesta kotisalmestaan lähti Savon Matti poikineen soutamaan Urtin\nkarille, jossa olivat koko eräkunnan kuuluisimmat muikkuapajat. Heidän\ntullessaan ei siellä vielä ollut muita, vaan savolaiset vetivät yksin\nhyvät saaliit ja pitivät sitten kylmää yösydäntä alastomalla karilla\nrisuvalkean ääressä.\n\nAamulla tuli karille lisää väkeä, vanha likasilmäinen mies, soudella\nletustellen vettyneellä veneellä. Savolaiset huusivat hänelle hyvää\nhuomenta, mutta äijä ei vastannut mitään, alkoihan vain lappaa\nnuottaansa järveen. Se oli Tuliparta, savolaisten naapuri ja ainanen\nharmi. Hän oli musta ja nokinen paljosta polttamisesta, sillä hän\npoltti aina, poltti kaskea, poltti peltoa ja niittyä. Sanottiin hänen\npolttaneen entisillä asuinpaikoillaan maat ja metsät niin kolkoiksi,\nettä hänen täytyi lähteä hakemaan uutta asuntoa muualta. Niin oli hän\ntullut rantakunnalle edellisenä suvena niinkuin Savon Mattikin. Hän oli\nrakentanut pirttinsä ja hakannut ympäriltä suuren kotikasken, jonka oli\npannut tuleen sillä arvalla, että jos pirtti jäisi palamatta olisi\npaikka myötäinen. Pirtti olikin pysynyt, mutta parta oli mieheltä\npalanut ja siitä pitäin sai hän nimen Tuliparta.\n\nSavon Matin poikia halutti kiusalla kysyä Tuliparralta, oliko hän nyt\nollut missään kaskia polttamassa, mutta isä varoitti. Tuliparta oli\nuudessa asuinpaikassaan päästänyt jo monet kulot naapurien metsiin ja\nsavolaiset epäilivät, etteivät ne kaikki olleet vahingonvalkeita. Viime\nvuonna oli Tuliparran kulo mennyt yli salojen niin kauvaksi, että\ntuntemattomat ihmiset Metsätaipaleen takaa tulivat kulon virittäjää\netsimään ja rankaisemaan. Sellaisen kanssa ei pitänyt leikkiä laskea.\nMuistakaa pojat Haukan kaskea, ettei käy meille samalla tavalla, --\npuheli isä. -- Haukka, Mononen ja Melanen olivat naapureita, vaikka\nkukin oli kolmen peninkulman päässä toisistaan. Haukan kaskesta vei\ntuuli kerran tulen metsään, niin Haukka siitä riemastui ja rukoili:\n\"Vie hyvä Jumala Monosta ja Melasta myöten.\" Ja sitä myöten se vei.\n\nTuliparta silmäsi Savon Matin poikia niin julmalla syrjäsilmällä, että\npoikia pelotti. Ukko nähtävästi epäili heitä, kun oli keväällä löytänyt\nkalanpyydyksensä metsän puista. Jokohan tuo tiesi -- -- --\n\nPuhua pukahtamatta vetivät pojat tuohiköyttänsä ja koettivat varkain\nnähdä mitä taikoja Tuliparta nuotallaan teki.\n\nPäivälepoa pidettäessä syksyauringon lämmittämillä paasilla rupesivat\nuudet airot paistamaan kaukana salmessa.\n\nSe oli Majalahtelaisten vene, joka oli myöhästynyt.\n\nKun muikut tulivat lauvantai-ehtoona, ei Heikka tahtonut lähteä pyhäksi\nkalaan. Mutta Hartikka vaati lähtemään ja kysyi, oliko pyhäpäivä\npahempi kuin muut?\n\n-- Pyhäkala on sapatin synti ja sen on kirkon pappi kieltänyt, --\nselitti Heikka.\n\n-- Et tiedä sapatista. On ne ostettu anteeksi suuremmatkin synnit.\nEsi-isäsi ovat jo ammoin maksaneet papille ja piispalle sovintokalat\nsapatista ja pyhäkala on erämaassa vapaa. Täällä on otettu kala silloin\nkuin on luoja antanut. Ensimmäiset muikut on viety Jumalan puille ja\nkalassapa on pysytty.\n\nHartikka ja Inki saivat Heikan viimein uskomaan ja pyhänä he lähtivät.\n\nHe olivat jo karvapuuhkissa ja harmaassa sarassa ja ukko Hartikka istui\nveneen perässä selkä suorana. Siinä oli koko käräjät, kun he pääsivät\nkarin äärelle.\n\n-- Sinut olen kai nähnyt, Kyrön mies, -- sanoi Hartikka Tuliparralle,\n-- mutta tätä toista hyvää miestä ja näitä poikia en tunne. Ette ole\ntämän puolen miehiä.\n\nSavon Matti kertoi avomielisesti, mikä hän oli miehiään. Tiainen oli\nhänen perintönimensä. Hän oli tullut kaukaa päivän alta. Sanoi voudin\nkirjalla asettuneensa autiolle erämiehen tilalle, mutta kun hämäläinen\nomistaja tuli takaisin eikä huolinut voudin kirjasta, oli hän taipunut\nilman riitaa maksamaan veron hämäläiselle ja hämäläinen läksi pois.\nNämä kaksi jouselle joutunutta poikaa olivat Nikki ja Mikki, kolmas\npoika, vanhin, oli tänne tullessa jäänyt vävyksi hämäläiseen\nuutistaloon Metsätaipaleella.\n\n-- Kelpaavatpa vävyiksi nämäkin pojat, pitkiä ja koreita ovat, -- laski\nHartikka leikkiä. -- Eivät Hämeen tytöt pelkää tällaisia Savon poikia\nja hyvä olisi, kun vanhat riidat sovittaisiin hämäläisten ja\nsavolaisten välillä.\n\nSavon pojat viskelivät rannalla kiviä Ingin kanssa kilpaa. Reippaita\npoikia ne olivat kaikki kolme. Inki oli Savon poikia pitempi, mutta\nhoikempi. Nikki ja Mikki olivat hyvin toistensa näköisiä eikä\niloisempia vävypoikia olisi mistään saanut kuin nämä kaksi, joiden\nsavunsiniset silmät, leveät suut ja kuoppaset leuvat aina olivat\nnaurussa.\n\nSovinnossa ryhtyi kukin joukko nuotanvetoon ja täydet nuotanperät\nkiiltävää vedentavaraa nostettiin rannalle, kunnes yö alkoi joutua.\nHeikka ja Inki vetivät keitto-apajan, jota vanhat miehet uteliaina\nodottivat rannalla, ja Savon Matin pojat puuhasivat valkeaa. Mutta\nleikistä tuli toinen loppu.\n\nTuliparta lienee erehdyksessä noitunut kaikki kalat naapurien apajiin,\nsillä hänen oma retuinen nuottansa nousi kerta kerralta tyhjänä\nvesiperänä. Hän siitä sisustui ja rupesi toisilta vaatimaan kolmatta\nosaa muikuista, koska muka kullakin talolla oli yhtä suuri oikeus\nkaloihin. Kun muut tuomitsivat hänet osattomaksi, läksi hän\nsuutuksissaan pois koko apajalta. Toiset antoivat hänen mennä.\n\n-- Pahoin taisimme tehdä, kun jätimme Kyröläisen osattomaksi -- sanoi\nHartikka kalakeittoa syödessä. -- Viha viepi viljan maasta, kateus\nkalan vedestä. Monesta järvestä ovat kalat arkaantuneet pyytömiesten\nriitain vuoksi.\n\n-- Ei sovi monen yhtä katsoa, -- vastasi Savon Matti puolittain\nsuuttuneena. -- Se toisten metsät polttaa, toisten kasket korjaa ja nyt\nkalatkin veisi. Kun ei tule omallaan aikaan, niin pyytäköön apua\nhiisiltään, niille se uhraakin.\n\n-- Vai ei ole Kyröläinen päässyt tavoistaan, -- haasteli Hartikka. --\nEnnen sillä oli puu, johon riepuja ripusti ja verellä tahrasi.\nSilloinkin se kiersi toisten halmeilla ja piti pirtissään kaikki\nerämaan kulkijat ja rosvot. Kyllä tunnen Kyröläisen. Katso eteesi\nMatti.\n\nSavon Matin pojat kertoivat, että Tuliparran pirtillä oli taaskin\nkulkenut ihmisiä, joita ei kukaan tuntenut. Kerran olivat pojat\nuskaltaneet käydä Matin pirtillä, vaan silloin ei ollut ketään kotona,\nvaikka he tiesivät, että metsässä oli silmiä. Metsätaipaleella oli\nkesällä karhu lyönyt ainoat kaksi lehmää, ja erään miehen, joka oli\ntavannut Tuliparran halmeeltaan, oli lapinnuoli äkkiä ampunut\nkuoliaaksi. Kaikki tiesivät, että se oli Tuliparran tekoja. -- --\n\nEnempää ei siitä huolittu, vaan miehet kävivät huokuulle ja pojat\njäivät keskenään kertomaan metsän satuja.\n\nAamuyöstä tuli selälle niin paksu sumu, että tuskin veneen mittaa näki\neteensä. Sumusta kuului selvästi veneen tulo. \"Jokohan Tulipartaa\nkaduttaa\", arvelivat karilla makaajat. Mutta se ei ollut Tuliparta,\nsumusta kuului useampia ääniä.\n\n-- Täällä päin niitä kuuluu jo olevan pitkin rantoja. Tämä on se mainio\nmuikkuvesi. Kyllä Kyröläiselläkin jo on muikkuja pöydällään. Täällä\ntulee hovin ilo ja elämä! Hih, santta ja saakeli!\n\nToisia miehen ääniä ja joku naisenkin ääni yhtyi huutoon ja nauruun.\nKarilta kuuntelivat miehet tarkasti noita kummallisia ääniä, mutta\nvaikka ne kulkivat kiroten ja meluten karin ohi jotenkin läheltä, ei\nheidän puheistaan saatu muuta selvää.\n\nKalamiehet olivat tuumissaan. Pohjoiseen päin menijöitä tähän aikaan\nvuotta. Ja niin huusivat kulkeissaan. Oikeita ihmisiä ne eivät voineet\nolla.\n\n-- Soutakaapas pojat hiljaa perässä, katsokaa minne ne menevät, --\nkäski viimein Hartikka.\n\nKahdesti ei sitä tarvinnut sanoa. Pojat soutivat vieraan veneen perään\nkiihkoillen hiljaa keskenään, että \"tuli mitä tuli, niin kumma tulee\".\n\nKun pojat palasivat, kertoivat he, että vene oli poikennut Tuliparran\ntalolle päin. Inki väitti kuulleensa sieltä tutun äänen, jota hän luuli\nPyhällön pitkän Vilmun ääneksi. Mutta mitä hän erämaassa teki ja miksi\nhän Tuliparran luokse meni, sitä hän ei jaksanut ymmärtää. Siinä oli\nselvästi jotakin merrassa. Se oli taas uusi kumma erämaassa. Huolissaan\nsoutivat miehet Urtinapajalta kotia.\n\n\n\n\nKotkottava koppelo\n\n\nSamana syksynä läksi Heikka erämaalta kotikylässä käymään. Hän oli\nkorjannut ensimmäisen viljasatonsa, koonnut suuren auman kotihalmeelle\nja jättänyt toisen Hirvikankaan halmeelle Jumalan lukon taakse. Tulevaa\nkarjaa varten oli hän raivannut luhtia lahden perään ja puron varrelle.\nTyytyväisenä ja ylpeänä hän lähti uudelta piiriltään, veneessään\nkalakimput ja uhallinen turkiskuorma.\n\nInki jäi yksin uutistalolle metsästelemään ja odottelemaan tulevaa\nkevättä.\n\nHartikkakin jätti hänet yksin varotellen huolekkaasti katsomaan taloa.\nErämaa ei enään ollut autio eikä voinut tietää, keitä metsissä eli ja\nkulki.\n\nLevottomuus ja alakuloisuus painoivat koko pitkän syksyn yksinäisen\nkotimiehen mieltä. Rankkasateet ja myrskyt pauhasivat erämaan\näärettömässä latvameressä. Joskus oli päivisin raikas selvyys ilmassa,\njoka elosti ja rohkaisi hänen mieltänsä. Mutta illalla jo punasi\nalakuloinen rusko lahden ja koko selän melkein veripunaiseksi tai\nlevisi metsän rannalle koko taivaan pituudelta kalpea viheriä hohde.\nVihdoin toki rupesi talvi tulemaan. Järvet suuttuivat vielä mustiksi\nensimmäiselle lumirännälle, mutta alistuivat. Siniset usvat saarien\nympäriltä katosivat. Syvä hiljaisuus, ikäänkuin suuren juhlan edellä,\nlevisi koko luontoon. Lahtiperät seisoivat rasvatyyneinä ja odottavina,\nkunnes muuttuivat kirkkaaksi metalliksi, ja kellastuneet kaislat ja\npaljaat varvut olivat hiljaa kunnes kokonaan kohmettuivat. Punaisissa\nkuolemankukkaisissa ja valkoisessa juhlapaidassaan otti kyläpihlaja\nkalamajan luona vastaan luonnon uuden isännän.\n\nIngiltä nyt kokonaan unohtui syksyllinen levottomuus ja talvi toi hänen\nmieleensä jälleen nuoren erämiehen rohkeuden ja ilon.\n\nSydänkuiden pakkaset olivat jo käsissä ja Inki läksi eräänä aamuna\nhiihtelemään teerien urpakoivuille. Talvipäivä kului pian ja ilta\nhämärtyi huomaamatta. Vanha koukkunokkainen koppelo vielä kotkotti\nkuivan hongan oksalla ja vietteli pyytömiestä kauvemmaksi. Tuuli alkoi\ntuiskutella, mutta vanha saivarpää vielä kotkotti. Vasta kun vinheä\ntuulenpuuska toi kovan ilman ja tuisku helisti jääkilseitä hangella,\nhavahti Inki. Hän heitti varsijousen selkäänsä ja käänsi suksensa\nkotiapäin jättäen koppelon kotkottamaan. Silloin jo pauhasi kamala\nrajuilma ja Ingin mieleen juolahti ilkeä tarina, että vanhat koppelot\noikeastaan ovat noitia, jotka eksyttävät yksinäisiä metsämiehiä\noikeilta teiltä pois. Hän hiihteli kotia kohti minkä ehti ja alkoi jo\npäästä välkymmälle. Mutta hän oli tuiskussa näkevinään mustia lentäviä\npoukkia lumen joukossa ja puiden latvat tuntuivat hänestä hetkittäin\nvaapattavan valoisilta. Kamala aavistus lensi kuin nuoli hänen\nmieleensä ja hän otti hurjan vauhdin. Ennenkuin hän aavistikaan oli hän\naukealla. Keltaisena ja mustana puurona nousi sieltä suuri savu ylös ja\ntuuli löi sakean katkun vasten hänen kasvojaan ja savusta välähti suuri\nkirkas liekki rätisten taivaalle niin että musta metsä valkeni.\n\n-- Mitä? -- Kotiauma tulessa!\n\nIngin ensi ajatus oli suin päin rientää palopaikalle, mutta\nvaistomaisesti pysyi hän alallaan ja näki silloin, ettei ainoastaan\nkotiauma, vaan tasaiselle kallionkielelle rakennettu riihikin paloi\nilmitulessa. Ja tulen punaisessa hohteessa latoi kolme mustaa miestä\npirtin edustalla suksikelkkoihinsa talon tavaroita, Heikan omaisuutta\n-- rautalyötteiset vakat, kirveet ja aseet, kuivatut kalat ja\nsavustetut lihat -- kaikki mitä vain oli arvokasta heitettiin kelkoille\nja arvottomampi syydettiin lumeen. Tyrmistyneenä ja pullistunein silmin\ntuijotti Inki kauheaa näytelmää, miten hänen ja Heikan koti, pian\nkahden vuoden ponnistukset ja hedelmät paloivat poroksi ja miten\nmurhapolttajat ja rosvot raastoivat heidän omaisuuttansa. Nyt alkoi\npirttirakennuskin höyrytä ja savuta, vihanmiehet olivat viimeiseksi\nsytyttäneet senkin ja kaiun ilkkuen juostessa metsän honkien välissä\nkuuli Inki rosvojen huutavan ja kiljuvan niinkuin humalapäissään.\n\nNuorukaisen kaikki jäsenet herposivat ja vapisivat. Hän koetti\nliikuttaa suksiaan, mutta jalka oli voimaton. Viimein, kun mustat\nmiehet tulen veristävässä hohteessa alkoivat viittoa häneen päin,\nymmärsi hän vaaran ja viimeisillä voimillaan sai sukset juoksemaan.\n\nMetsään hän pakeni, syvään korpeen tuiskun ja tuon kamalan kaiun\nryskiessä. Minne hän hiihti, sitä ei hän tiennyt itsekään, hiihti vain,\nhiihti minkä jaksoi. Vaikka hän tiesi olevansa aivan voimaton,\nluistivat sukset nopeasti, niinkuin ihmeellä. Yhä kauvemmas hän hiihti\npois hirmuiselta palopaikalta, jonka näky häntä vaivasi lakkaamatta.\nKoko metsä oli hänestä punaisessa hohteessa ja täynnä mustia miehiä.\n\nKun hän tyyntyi, oli hän rauhallisessa kuusikossa laakson pohjassa.\nLumiset puut eivät liikkuneet vähääkään ja painuneitten havujen välissä\ntuikkivat ystävälliset tähdet. Inki aikoi pysähtyä, mutta tunsi että\nhän silloin olisi vaipunut nietokseen suksiensa viereen. Hän sen vuoksi\nkoetti laahautua eteenpäin ja katsella suurien kuusien juurelta pälveä\nmaatakseen.\n\nKuinka ollakkaan niin kuuli hän pienen puron solinan ja näki suuren\nkuusen peitossa pienoisen majasen, joka oli pienistä puista kyhätty ja\nnostettu pylväille kuusen pitkäin oksain suojaan, mistä sitä oli\nvaikea huomata. Se oli metsä-aitta, jollaisia erämiehet käyttivät\nkaukaisemmilla saloilla ja joihin he talvella kokosivat riistansa ja\nturkiksensa. Inki löysi kuusen juurelta porraspuun, jonka sai\nasetetuksi tilalleen ja jaksoi vielä vaivoin kavuta pienestä\nsalvattomasta ovesta sisälle aittaseen.\n\nSiellä odotti häntä pehmeä turkisvuode. Se oli niinkuin sadun\narmahtavaiset metsolaiset olisivat laittaneet häntä varten vuoteen.\n\nSiihen ajatukseen hän nytkähti uneen ja nukkui, poika riepu.\n\nInki nukkui kauvan.\n\nHän näki unta tulipalosta. Metsä paloi ja valkea läheni häntä yhä\nlähemmäksi. Hän nukkui korkealla metsä-aitassa eikä voinut paeta. Hän\ntunsi jo tulen likellään, se vaaputti hänen silmissään ja hän kuuli\nkorvillaan poukkien ryskeen. Hän havahti istualleen ja säikähti.\nTottako vai unta! Ovi oli raollaan ja siitä hän selvästi näki ilmitulen\nloisteen metsässä.\n\nSe oli vain nuotiotuli, joka paloi lähellä suurta kuusta ja vanha ukko\nistui nuotion ääressä paistaen lintua vartaassa. Kun ukko kuuli kolinan\naitasta, jätti hän vartaan ja nousi aitan ovelle.\n\n-- Hyvää ehtoota Inki poika -- huusi hän iloisella äänellä -- kuinka\nolet maannut? Luulenpa kuin luulenkin, että sinun on käynyt niinkuin\nentisen erämiehen, joka tuli kaukaa veneellä ja rantaan päästyään\nkeitti puuron, mutta nukahti niitylle, ja kun heräsi oli puuro homeessa\neikä äijä tiennyt päivistänsä mitään. Tiedätkö sinäkään kuinka kauvan\nolet maannut?\n\n-- Kas Hartikkako se onkin! -- Inki riemastui kuullessaan tutun äänen.\nHän tuli alas ja istuutui viluissaan ja haukotellen lämpöisen nuotion\nääreen. Hartikka laittoi hänelle mukavat havusijat ja jatkoi\nhullunkurista juttuaan homehtuneesta puurosta, niin että poika pian oli\nvirkku ja iloinen niinkuin ei maailmassa olisi surua hiventäkään.\n\nInki söi puuron sijasta rasvoilla höystetyn makean linnunpaistin ja\nkuuli Hartikalta, että hän oli maannut kaksi vuorokautta yhtä menoa. Jo\nsamana yönä kuin tuo kauhea palo oli, oli Hartikka saavuttanut Ingin.\nMiten hän oli vaarasta saanut tiedon, ei hän kertonut, mutta varmasti\noli hän sen tiennyt. Vihamiehiä ei hän ollut tavannut, mutta Ingin\njäljet hän oli löytänyt ja seurannut niitä tänne Kuusipurolle, jossa\noli hänen oma metsäaittansa.\n\n-- Teidän talonne on kaikkine hyvineen jo kylmänä hiilenä -- sanoi\nHartikka sitten nuorukaiselle. -- Sinä tulet nyt minun kanssani. Kun\nHeikka tulee keväällä, kerromme hänelle kaikki. Jääthän sinä minun\nluokseni!\n\n-- Jään halustakin.\n\n\n\n\nTario ja Päivä\n\n\nVanha erämies ja hänen nuori ystävänsä viettivät pimeää iltaa pienessä\nLapinmäen eräsaunassa lepäillen ilvesajojen ponnistuksista, leiskuva\ntulenkieli nousi mustan kiukaan suusta valaisten kiiltäviä nahkoja,\njotka levällään kuivuivat kynnet iskettyinä seinän puuhun.\n\nInki istui taljavuoteellaan mielessä monenlaisia ajatuksia. Tänä\ntalvena hän oli koettelemuksesta ja kokemuksesta paljon varttunut.\nVanha Hartikka piti häntä niinkuin omaa poikaansa ja oli hänelle\npaljastanut metsän syvät salaisuudet ja kertonut hänelle ihmeelliset\ntietonsa. Mutta enemmän halusi Inki tietää. Hän oli kuullut, että\nerämaassa oli ennen asunut suuria lappalaisia noitia ja että Hartikka\noli näiden lappalaisten sukua ja samallainen noita kuin nekin. Se tieto\nei antanut hänelle rauhaa ennenkuin hän sai siitä selvän.\n\n-- Onko tässä Lapinmäessä kätkössä lappalaisten aarteita? -- rohkeni\nhän kysyä Hartikalta, joka makasi kyynärpäällään katsellen\najattelevasti tulen leiskumista.\n\nHartikka kuunteli välinpitämättömästi.\n\n-- Olen kuullut puhuttavan suuresta Lapin noidasta Tariosta, joka on\nkätkenyt aarteita tähän mäkeen ja tehnyt monta ihmettä, -- jatkoi Inki.\n\n-- Mitä olet kuullut? -- kysyi Hartikka puolittain uteliaalla ja\npuolittain pilkallisella äänellä ja kääntämättä päätään tulesta.\n\n-- Että se oli saanut kiven kuplaamaan veden päällä ja sillä tavoin\npurjehtinut järven yli ja oli lapinnuolella ampunut kuoliaaksi kenen\nhyvänsä. Kerrotaan Tarion upottaneen lähteeseen kattilan täyttä\nhohtavia hopeita ja kultia, vaan sen tulevan sokeaksi, joka kattilan\nnäkee. Puntasen mies oli ampunut vanhan teeren puun latvasta ja meni\nsaalistaan noutamaan, niin istuikin pieni Lapin ukko puun juurella.\nSano onko se totta?\n\nHartikka nousi istumaan juhlallisen näköisenä.\n\n-- Totta on. Täällä on ollut Tario ja lappalaiset ja he ovat vieläkin\ntäällä. Mutta huonot ovat nykyisten erämiesten tiedot Tariosta. Kun jo\nolet mieheksi tullut, kerron sinulle Tariosta ja Päivästä ja tästä\nLapinmäestä; kauvan olenkin sitä aikonut.\n\nSiinä tulen valossa eräsaunassa kertoi Hartikka Ingille kumman tarinan:\n\nPian täältä Lapinmäeltä näkyy ahoja joka puolella minne silmäsi\nkäännät. Ennen et täällä nähnyt mitään, et muuta kuin metsää ja\ntaivasta. Mutta silloinkin oli täällä elämää ja eläjöitä, vaikka ne\novat olleet ja menneet eikä nykypolvi tiedä heidän tekojaan ja\ntoimiaan.\n\nTäällä Lapinmäen takana asui silloin lappalaisia, jotka kuuluivat\nTarion sukuun. Vanha Tario oli pieni harmaahaiveninen ja viirunaamainen\nukko. Suvun kesken nautti häh kuninkaan arvoa ja esi-isiltään, joilta\noli arvonsa perinyt, oli hän myöskin saanut perinnöksi salaisen\nennustuskyvyn ja taikataidon.\n\nSuku muisteli parempia aikoja. He olivat asuneet suurien lietteiden\nrannoilla, -- yltäkylläisessä veden ja metsäin rikkaudessa. Ne olivat\nniitä kala-aikoja, jolloin hirmuisen suuria mateita makaili karien\nympäri pyrstö suussa. Mutta ne olivat jo ammoin menneet ne ajat. Teisko\nsukuineen oli ajettu pois etelän vesiltä ja Tariolaiset olivat\nlähteneet Tarjanteelta. Hämäläiset erämiehet tulivat kuin kalasääsket\nPohjan vesille, eivät kysyneet, vaan veivät, ampuivat peurat, ryöstivät\naitat ja ottivat lappalaisia kiini kiduttaakseen heiltä pois\nviimeisetkin nahkat ja hopeat. Turmio tuli ja uhkasi hävittää koko\nLapin suvun.\n\nNäillä Lapinmäen takaisilla mailla löysivät Tariolaiset viimein\nturvapaikan. He asuivat täällä soitten saarilla ja niemillä eivätkä\nuskaltaneet kulkea avovesillä. Kaikkia etelästä tulevaa he pelkäsivät\nkuin ruttoa. Kun oli myrsky ja pimeä riemuitsivat he, mutta kun vain\ntuuli oli etelässä ja lämpimässä, olivat he alakuloisia ja surullisia.\nSuon luikes ja valkokukka oli heidän ketojensa koreus ja kiero honka\nheidän pihapuunsa. Korpinärhi oli heillä kotilintuna ja kortteinen\nliekolampi kotijärvenä, jonka rannoilla he elivät vaivaloista elämäänsä\nkalastamisella ja tietämisellä.\n\nSurussa ja huolissa oli Tario vanhentunut. Pyynti oli yhä huonontunut\nja onni tullut muuttelevammaksi. Tarion piirissä oli ennen ollut\nmainioita nuolenampujia ja keihäsmiehiä, mutta parhaat miehet olivat\nkuolleet ja monta oli lähtenyt Pohjan pitkään perään. Vieraat tavat\nalkoivat päästä lappalaisten sekaan, heidän joukkonsa oli yhä sulanut\nja välimatkat kotakuntain välillä tulleet yhä pitemmiksi. Koko\nsukuyhteisyys olisi ilman Tariota jo hajonnut.\n\nYöt päivät mietti Tario sukunsa kohtaloa eikä vaara antanut hänelle\nrauhaa. Mutta vielä suurempikin surun kuorma painoi vanhan kuninkaan\nsydäntä.\n\nLoppu uhkasi itse kuningaspolvea. Aina oli Tarion suvun kuninkaalla\nollut poika, mutta Tarion ainoa lapsi oli tyttö. Tario oli uhrannut\nesi-isille ja rukoillut jumalia, mutta se ei siitä parantunut; hänen\nvaimonsa Riekko oli kuollut ja jättänyt hänelle ainoan tyttären Päivän.\nRaskaalla mielellä täytyi Tarion tyytyä kohtaloonsa. Varmaan oli\nSarakka jumala niin määrännyt. Siitäkin tiesi Tario vanhan Lapin olevan\nlopussa.\n\nKuusitoista vuotias oli erämaan kuninkaan tytär, pieni ja\nhoikkakaulainen mutta rusoposkinen ja kirkassilmäinen, kaikkein\nmielestä kauniimpi kuin kirjavin tikka. Sanomaton ilo oli vanhalla\nTariolla Päivästään, mutta sitä syvemmin kouri joskus kaipio vanhaa\nsydäntä, kun hän ajatteli Tarion polven loppua sen kukoistuksessa. Vai\noliko uusi polvi ja uusi Lappi nouseva Päivästä? Unessa oli Tariolle\nilmoitettu merkillisiä tapauksia.\n\nSaapuipa Tariolle kauvan odotettu tieto etelästä. Kuningas ja ritari\nKaarle oli ollut pitämässä käräjiä Satakunnassa ja Tario oli sinne\nlähettänyt liukkaan miehensä Vakaran pyytämään rauhaa ja lakia\nhämäläisiä vastaan. Nyt palasi lähettiläs hyvillä sanomilla. Tarion\npiti kuitenkin itse tulla kuninkaan puheille, kun hän ratsasti erämaan\nohi Korsholman linnaan.\n\nEnnenkuin Tario läksi matkaan kokosi hän sukunsa salaa uhraamaan\nPyhälle vuorelle, joka oli jäänyt Tarjanteen rannalle, kun lappalaiset\nsieltä ahdistettiin pois. Eräänä yönä kokoontuivat he sinne yksitellen,\nmikä tuli metsiä pitkin, mikä pitkin järviä varovasti ruuhellaan.\nSilloin oli oikea lapin ilma, rajupää raivosi metsässä ja myrsky\npauhasi mustalla Tarjanteella niin että vesi kiehui kivisillä\nrannoilla. Tätä pitivät lappalaiset hyvänä enteenä ja iskivät iloisina\nvalkean ukkosen kaatamien puiden lastuihin. Juhlan pidettyä hävisivät\nhe sieltä yhtä salaa kuin olivat tulleetkin.\n\nPian Pyhänvuoren kokouksen jälkeen otti Tario kirveensä ja keihäänsä ja\nläksi matkalle Kaarle kuningasta tapaamaan. Mukaan tuli ruma\nkolmisorminen Vakara ja Päivä. Isän oli täytynyt luvata ottaa tyttö\nkatsomaan rautaritareja ja hevosia. Päivä siitä hihkasi, että räme\nraikui, ja hyppeli sarkahameessaan, että hopeiset koristukset\nhelskyivät.\n\nKankaita pitkin kulkivat he länteen päin. Päivän päästä laskeutuivat he\njäkälämaalta tuulisille nevoille.\n\nHetteissä kasvoi pursuja ja joku huonoruokainen heinänkorsi ja siellä\ntäällä kummitteli parrakas vaivaismänty -- pieni ja niukka niinkuin\nitse lappalainen. Nevaa kierteli hitaasti vehkapuro, jonka varsilla\nkurjet kaahlailivat. Kuivilla paikoilla oli vanhoja raunioita\nkitiseväin kelohonkain juurella. Sellaisilla paikoilla matkalaiset\nlepäsivät, sillä Tario tiesi rauniot oman heimonsa omiksi. Mutta kaikki\nolivat jo hävinneet ja ainoatakaan elävää ihmistä tapaamatta tulivat he\nmääräpaikkaansa Kyrön kankaalla, jossa odottivat Kaarle kuninkaan\ntuloa.\n\nVihdoin tuli kuninkaan pitkä ratsasjuoni pitkin harjua ja Päivä näki\nhyppivät hevoset.\n\nLeirivalkeat viritettiin. Kaarle kuningas istui puun juurella,\npalvelija kaatoi hänelle viiniä juomasarveen ja huovit syöttivät\nratsujaan ja laulella hoilasivat. Lappalaisukko käskettiin kuninkaan\neteen ja hän kertoi silloin nöyrästi valituksensa ja pyysi päästä\nheimoineen kuninkaan suojaan ja veronalaisuuteen. Kaarle kuningas\nnauroi pienelle Lapin ukolle ja lupasi ottaa heidät kaikki kruunun\nkotalukuun ja kuninkaan lappalaisiksi, jos he maksaisivat kaloja ja\nnahkoja kuninkaan voudille.\n\nRatsumiesten keskellä katseltiin ja ihmeteltiin lappalaisia. Miehiä\ntuli nauraen Päivää nytistelemään ja taputtelemaan ja muudan rohkea\ntempasi hänet syliinsä. Mutta Päivä juoksi kirkaisten isänsä turviin.\n\nVakara sitävastoin oli ratsumiesten joukossa kuin kotonaan. Häntä\npuhuteltiin ja häntä juotettiin kunnes hän tuli humalapäihinsä. Silloin\ntuli Tario ja käski omalla kielellään häntä pois ratsumiesten joukosta,\nsillä hän pelkäsi että Vakara ilmaisisi vieraille lappalaisten\nsalaisuudet ja tiedot.\n\nMutta Vakara oli nyt niinkuin hullu ja huusi Tariolle vastaan ettei hän\nollut nevakuninkaan orja. Ratsumiehet nauroivat katketakseen hänen\nrumuuttaan ja hulluuttaan ja juottivat hänelle yhä enemmän olutta.\n\nIllan pimetessä loistivat valkeat kirkkaammin ja hurjemmin punottivat\nmiesten kasvot. Rohkea huovi ajoi kiroillen ja manaten Päivää niinkuin\narkaa sorsaa.\n\nTariota rupesi pelottamaan tämä kuninkaan leiri ja hän päätti lähteä\nvielä yön selkään.\n\nKun yö tuli, olivat Tario ja Päivä kaukana Kyrön kankaalta. Mutta\nVakara nukkui raskasta unta toisten humalaisten keskessä kiiluvain\nnuotioitten ääressä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli keväällä sitä aikaa, jolloin kurjet tulevat ja huutavat: \"tasan yö,\ntasan päivä, tasan mun kaksi jalkaani.\" Suoja tuuli pudotteli lumen\nlupsia hongista, joiden juurilla lappalaisten maakodat olivat. Itse\nlappalaiset kutoivat umpijärvensä rannalla yksinkertaisia katiskojaan\nkesäksi. Päivä paistoi järven lumen aivan rasvaiseksi, niin että se\nhuikasi lappalaisten haukansilmiä, ja vastarannalla istui mustia\nteeriparvia alastomissa koivuissa. Kauniimpaa kevättä ei olisi voinut\ntoivoa.\n\nKun päivä oli laskenut ja hanki kohmettui, kävivät lappalaiset\nlammaskuopillaan harjun rinteessä ja menivät sitten levolle\nturvepesiinsä suurten kivien kylkeen. Monta vuotta olivat he saaneet\nelää hämäläisten erämiesten tietämättä tässä viimeisessä pakopaikassaan\nTapinmäen takana. He nukkuivat senvuoksi rauhallisesti ja huoletonna\nuneksuen tulevasta hauenkudusta.\n\nMutta yhdestä kodasta nousi vielä savu, vaikka kuu jo oli hiihtänyt\npuolet yön taipaleesta. Vanha Tario valvoi levottomana kodassaan\ntarkaten huomiolla palavaa kotavalkeaa.\n\n-- Hm -- hän hymisi -- honkatuuli ja lieska lekahtelee. On paha\ntulossa. Hiihtää miehiä kierällä hangella.\n\n-- Mikset nuku, isä? -- kysyi Päivä. Hän oli jo nukkunut, vaan nyt\nherätti hänetkin jokin aavistus.\n\n-- Ei pysy uni vanhassa silmässä. Pitkä uni on edessäni, silloin saan\nminä nukkua. Vaan nuku sinä, lapsi. Sinulla on elämä edessäsi ja pian\nsaadaan rauha ja laki näillekin perille, sen on Ruotsin kuningas\nluvannut.\n\nKotvan kuluttua puhui Tario jälleen:\n\n-- Sinä, lapseni, olet perinyt minun henkeni. Sano, mitä Sarakka ja\nkuolleet sinulle ilmoittavat?\n\n-- He käskevät minua pois luotaan, mutta sinua luoksensa. Mutta äiti\nlupaa minulle onnea ja käskee tulemaan takaisin.\n\n-- Minä tiedän sen. Meidän täytyy lähteä täältä. Kalma odottaa minua,\nmutta onni sinua.\n\nSilloin valkea taas pihahti ja vanhan Tarion viiruinen naama sävähti.\n\n-- On paha tulossa. Hiihtää miehiä kierällä hangella. Vakara on meidät\npettänyt ja opastaa vihollisia tänne.\n\nKierällä hangella hiihti joukko suksimiehiä lappalaisten pientä kylää\nkohti. Varovasti ja äänetönnä hiihtivät he repaleisen lappalaisen\nperässä. Nyt he tulivat honkain pimentoon ja opas pysähtyi ja alkoi\nviittoa. Suksimiehet käänsivät palavia silmiään joka puolelle,\nennenkuin keksivät honkain pälvissä matalain turvemajain mustat hahmot.\nPisin suksimies jakoi joukon ja käski toisen osan hyökätä muihin\nmajoihin, mutta riensi itse parin miehen ja oppaan kanssa sille\nmajalle, josta lämmin savu vielä hengähteli.\n\nLappalaiskylässä nousi huuto ja meteli keskellä yötä. Höperöinä ja\nyrittämättäkään vastarintaa karkasivat lappalaiset yösijoiltaan ja\njuoksivat parkuvine vaimoineen, lapsineen ja lampaineen kylmään\nkorpeen, ja pari heistä vaipui veriinsä kotinsa ovelle.\n\nEnsimmäiseen risahdukseen riensivät Tario ja Päivä ulos, mutta heidät\nhuomasi oppaan väijyvä silmä.\n\n-- Tänne hoi! Pyhä Heikki, täällä on aarteet ja tyttö!\n\nSe oli viimeinen sana, minkä Vakara sanoi. Vanha Tario pystyi vielä\ntekemään viimeisen tuomion ja antamaan petturille kirveestä\nkuolemaniskun. Mutta muita rosvoja vastaan eivät hänen voimansa\nriittäneet. Ammottava haava niskassaan hän töin tuskin pelastui ja\njaksoi paeta väkensä jälkeen korpeen. \"Kuninkaan lappalaiset\", --\nhöpisi hän mennessään -- \"ei oma eikä vieras kuningas voi teitä\nsuojelia. Jumalatkin meidät pettävät.\"\n\nPäivällä oli tuura, jolla hän itseään puolusteli. Sillä hän antoi\npitkälle suksimiehelle, joka yritti häntä vallata, sellaisen iskun\npäähän, että mies pyllähti maahan. Mutta toiset miehet riensivät apuun,\nväänsivät tytöltä aseen pois ja pitelivät häntä lujasti kiini.\n\n-- Saitkos hiippaasi! -- ilkkuivat he kaatuneelle päämiehelleen --\nmitäs menit lumottua Lapin noitaa vastaan. Tule pitelemään saalistasi\nja näytä meille Lapin aarteet!\n\nKauhukseen huomasi Päivä, että hänen ryöstäjänsä oli sama hurjapää\nhuovi, joka Kyröskankaalla oli häntä syliinsä tavoitellut. Mutta nyt ei\nhuovilla ollut aikaa hyväilyyn, sillä antoipa Päivä hänelle\nkiinipitämisessä työtä.\n\nRyöstäjät repivät lappalaisten majat hajalle, heittivät kaikki tavarat\nulos, mitä käsiinsä saivat, etsivät tuohivalkeillakin varsinkin Tarion\nmajasta, mutta eivät löytäneet muuta kuin kuluneita nahkoja, kontin\nrääsyjä ja muuta köyhän kansan kalua. Vanhasta kattilasta jo luulivat\njotain löytävänsä; löysivät haisevia kalan totkuja. Aarteenetsijät\nalkoivat suuttua.\n\n-- Ne ovat noituneet aarteensa pois ja kätkeneet vuoreen tai\nlähteeseen!\n\n-- Tuo Vakarakin manattu on surmattu!\n\n-- Sinä Juuttaan Kaltti, millä maksat meidän jalkavaivat?\n\nKaltin ei auttanut muu kuin jakaa miehilleen Päivän hopeahelyt ja\nkorut.\n\nNiin loppui Lappi erämaalta ja hämäläiset jäivät Lapin aarteista\nriitelemään. Ja tällä kertaa he veivät lappalaisten viimeisen ja\nkauneimman aarteen.\n\nPäivä vietiin orjaksi kauas erämaalta. Mutta hän tuli takaisin ja hänen\nkanssaan tuli nuori hämäläinen, joka oli hänet vapauttanut Kaltin\nvallasta. Päivä ja hänen miehensä asuivat yksinään sillä mäellä, jonka\nalla viimeinen lappalaiskylä oli hävitetty. He kävivät usein Hämeessä,\nmutta palasivat aina takaisin erämaahan. Muutaman vuoden päästä tappoi\nkaatuva puu Päivän miehen. Se oli merkki siitä, että vanha Tario vielä\neli, väikkeinhän koskaan palannut Lapinmäelle.\n\nPäivällä oli yksi ainoa lapsi, tytär, nimeltään Kaija, joka joutui\nhämäläisen erämiehen vaimoksi, niinkuin äitinsäkin. -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Kaija oli minun äitini -- sanoi Hartikka kertomuksensa lopuksi -- ja\nvanha Tario oli äijä äitini äidistä ja sinun isäsi oli minun veljeni.\nNyt tiedät Inki sukusi.\n\nInki kuuli tätä kuin ilmeistä ihmettä. Hänen päätään kuumetti, kun hän\najatteli näitä esivanhempia. Mutta hän ei niitä pelännyt eikä\nkammonnut. Se oli hänestä vaan niin kummaa, että Hartikka ja hän olivat\nLapin sukua.\n\nHartikka kysyi, joko Inkiä nukutti, ja kun ei nukuttanut, kertoi hän\nvielä.\n\nMinun vanhempani ja me lapset elimme kauan Hämeessä, mutta varmaan\nLapin luonto veti meitä tänne, sillä tänne äitini perintömaalle me\nkuljimme usein kalastelemaan ja oravia ampumaan. Kun minä kasvoin, oli\nminulla aina onni erämaassa, mutta onnettomuus muualla. Senvuoksi olen\nminä jäänyt tänne ijäkseni. Metsän onni on aina ollut tällä paikalla,\njossa tämä eräsaunamme nyt on. -- Tuossa kohisee tuo suuri haapa. Se ei\nole luonnon puu, ja muista, ettet sitä koskaan hakkaa maahan. Äitini\nkertoi äitinsä ennustaneen, että tässä kerran seisoo suuri ja rikas\ntalo. Sillä tavalla tulisi tosi Tarion unista.\n\n-- Miksi et ole rakentanut taloa tähän? -- kysyi Inki.\n\n-- Minä olen metsämies, niinkuin isänikin oli, eikä metsän miehen sovi\nolla talon mies eikä akan mies. Nuorena Hämeessä ajattelin kerran\nminäkin emäntää itselleni, mutta ajateltuni meni kulkevan miehen\nmukaan, eikä metsä ole toista kertaa miestään päästänyt. Mutta sinä\nInki saat tehdä tähän talosi, koska olet Lapin perijä. Elleivät\nmetsänkäynnit parane, ei muuta neuvoa ole. Kun vartut, saat itse\npäättää.\n\n\n\n\nUusi asutus\n\n\n        -- -- \"Ja koska me olemme kuulleet, että se\n        erämaa on mahtava ja suuri metsä ja että siellä\n        kyllä on varaa tehdä hyviä tiloja, joissa\n        ihmiset voivat asua; -- sentähden on meidän\n        tahtomme ja käskymme, että te pidätte neuvoa,\n        että joku osa rahvasta ryhtyisi raatamaan ja\n        rakentamaan mainitulla erämaalla -- --\"\n\n       (_Kuningas Kustaa Vaasan käskykirjeestä_.)\n\nHeikka palasi nuoren vaimonsa Maisan ja lehmän kanssa erämaahan\nkeväällä tuon onnettoman palon jälkeen.\n\nKoivas oli kytketty puuhun ja Maisa istui puolipalaneella hirrellä\nkasvot käsissään ja itki ääneensä. Heikka seisoi vieressä synkkänä ja\nkalpeana tuijottaen mustiin kekäleihin, joiden välistä uusi nurmi jo\npisti esille päätänsä.\n\nÄkkiä oli ilo muuttunut suruksi, toivo rauennut epätoivoksi. He olivat\nkiiruhtaneet matkaansa joutuakseen luonnon kukoistuksen ajaksi\nvalmiiseen uuteen taloonsa. Mutta talosta ei ollut mitään jäljellä.\nEi ollut pirttiä, ei riihtä, ei eloa, kaikki oli armoton tuli syönnyt,\nkaikki. Hirvikankaan aumakin oli tyysten ryöstetty.\n\n-- Tänne tultiin korpeen kuolemaan, -- nyyhkytti vaimo itkunsa välissä.\n\nNe sanat leikkasivat Heikan sydäntä. Hän ei voinut mitään vastata. Hän\nnäki, että hänen talossaan oli ollut pahempi kuin tuli, oli ollut\nvihamies. Vihan kekäleihin oli hän tuonut rakkautensa.\n\nPitkän aikaa istui siinä vielä nuori vaimo puolipalaneella hirrellä\ntaistellen mieltään vastaan. Viimein hän nousi altistuneella mielellä.\nHän taipui nöyrästi alkamaan elämäänsä uudestaan raunioiden alimmasta\npohjasta asti.\n\n-- Lähden lehmälle katsomaan syöttämistä, -- sanoi hän hiljaa. -- Eihän\ntässä auta muu. Aljetaan alusta.\n\nHeikka oli kiitollinen näistä sanoista. Hän sai niistä uutta voimaa,\nuutta tahtoa. Hän teki uuden valkean ensimmäiselle nuotiopaikalleen ja\nkorjasi uudelleen pienen kalamajan katon.\n\nVaikeaa oli uuden elämisen alku. Erämaahan sai nuori vaimo tuosta ensi\ntapauksesta voittamattoman kammon, vaikka hän sen kesti, ja\nkaksinkerroin raskaammalta kuin ennen tuntui Heikastakin työ.\n\nMutta tapahtui kerran, että Koivas eräänä iltana ennen Juhannusta tuli\nkotia suussa ja sarvissa kourain rukiin olkia, joissa oli sekä tähkät\nettä jyvät.\n\nTämä oli suuri ihme ja hyvin ällistyi Majalahden isäntä ja emäntä\nsiitä. Lehmä tuo metsästä tuleentunutta ja leikattua viljaa\nJuhannusviikolla! Mutta läksivät Heikka ja Maisa viisaan lehmän perässä\nkatsomaan sen halmeita. Koivas johti heidät metsään, tiheimpään\nnäreikköön puron varrella, ja siellä seisoi ihmeellinen sammaltunut,\nharmaa rakennus tai kivi. Lahonneilla pökkelöillä se oli tuettu ja\naivan viereen olivat suuret puut kasvaneet.\n\nHeikka veti rakennuksen kyljestä ulos sammaltyvisen lyhteen ja lyhteen\nterästä karisivat kuivat, raskaat jyvät. Se oli ikivanha, sammaltunut\nauma, jonka monta kymmentä vuotta sitten joku erämaan kulkija oli\nunohtanut tai muuten jättänyt halmeellensa, minne sen metsä vähitellen\noli peittänyt, kunnes puutteenalaisen talon lehmä sattumalta tuli sitä\nsarvimaan.\n\nMäärätön oli Heikan ihastus. Jos jyvät osaksikaan olivat aumassa\nsäilyneet, oli siinä kolmekymmentä pannia viljaa ja Majalahti oli\nvarakas talo, vaikkei siinä vielä pirttiäkään ollut.\n\nVielä vaivasi Heikan päätä se mahdollisuus, että jyvät olisivat\nlumottuja, mutta kun hän oli saanut pienen myllyn käyntiin Majalahden\npuron syöksyyn ja oma emäntä Tapion jauhoista leiponut tuoksuvan\nlämpimäisen, hävisi kaikki epäilys Heikan mielestä ja hän söi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe vuosi, jolloin Heikka uudelleen alotti elämänsä Majalahdella, oli\nsuuri asutusvuosi koko erämaalla.\n\nNyt oli viimeinkin hämäläisille tullut aika lähteä omistamaan\nhaapiokappaleitansa erämaassa. Yksi ja toinen kulkemaan kyllästynyt\nkalamies palasi nyt pysyvästi eräpirtilleen kalaisen lahden kainaloon,\nantoi kirveen kaikata hirsikössä ja korjasi syksyllä halmeensa. Näin\nvalmistettuna kävi hän pelotta ensimmäistä talveansa vastaan erämaassa.\nSeuraava kevät toi hänelle uutta saalista, uutta rohkeutta. Jokainen\nkuluva vuosi kiinnitti hänet yhä lujemmin siihen ahonvieremään, johon\nhän oli viljelyksensä raivannut ja peltoraunionsa koonnut.\n\nToisen tulokkaan lumosi metsä. Hän syksymmällä ja talvella ahkerasti\nmetsästeli ja asetteli ansoja ja hiihti petojen jälkiä ja teki huhtia\nsinne tänne vuorien rintoihin. Turkiskuormalla palasi hän sitten\netelään, mistä kuljetti korpeen lehmän ja lampaan, ja alotti sillä\ntavoin yksinäisen uutisasukkaan toivovaa elämää.\n\nMutta hämäläisten voima ei riittänyt koko suunnattoman erämaan\nkansoittamiseen. Enemmän väkeä tarvittiin halmeita ravitsemaan,\nuseampia kirveitä rakennuksille, yritteliämpää, halukkaampaa rotua\nuutismaille. Vielä oli erämaa valloittamatta.\n\nSilloin tulivat savolaiset idästä. Ketkäpä olisivatkaan paremmin\nsopineet erämaan valloittajiksi kuin savolaiset, jotka jo miespolvien\naikoja olivat siirtolaisina etsineet asuinsijoja Savon kauneilla\nvesillä ja kukkuloilla ja jo sata vuosia taistelleet vihollisia ja\nrajakorpien kaikkia kauhuja vastaan?\n\nKirveellä ja tulella olivat he muinoin retkeilleet tervehtimässä\nhämäläisveljiä heimorajalla. Nyt tulivat he rauhan aseilla, suurena\nrauhallisena sotajoukkona. Ja nyt saatiin nähdä omituisin\nvalloitusretki, mitä Suomessa on milloinkaan nähty. Lakikirja ja\nkäskykirjeet kädessä kulkivat päälliköt, kirves olalla, siemenpussi ja\ntulukset kontissa marssivat perässä soturit. Se oli tuomarien ja\nuutisasukkaitten sotaretki, asutuksen ja viljelyksen rynnäkkö korpeen,\nrauhan retki rauhattomuutta vastaan. Muissa sodissa hävitetään\nviljamaat, tässä kansoitetaan korpi. Suomalaiset eivät ole koskaan\ntehneet loistavampaa urotyötä kuin sen, jolla he valloittivat\nisänmaalle sen suurimman voittomaan.\n\nReippaasti edistyi savolainen asutus erämaalla. Savolaisille\nsovitettiin tilaa, missä vain sopi. Missä eivät hämäläiset valvoneet\noikeuksiansa, siihen istutettiin savolainen uutisasukas niinkuin\npensaita istutetaan. Ehtimiseen saivat savolaiset lisäväkeä. Kymmenessä\nvuodessa oli valloitus pääasiassa ratkaistu. Jos ei hämäläinen\nväistynyt pahalla, väistyi hyvällä. Savolaisilla oli hopeariksit kontin\npohjalla ja he osasivat tyttärienkin kautta tien hämäläisten talojen\nisännyyteen.\n\nHämäläiset ja savolaiset siten kansoittivat erämaan. Kumpikin rotu oli\neriluontoinen ja sen mukaan tuli asutuskin. Savolaisen on helppo lähteä\nkodistaan, hän oli syntyänsä lähteväinen; suksimiehenä vain kauniina\nkevätaamuna lähti hiihtämään erämaahan ja teki tupansa siihen, missä\nsulan tapasi tai mihin kolmantena matkapäivänä pääsi. Hän alotti oman\nviljelyksensä aivan uudesta ja antoi talolleen oman sukunimensä.\n\nHämäläiselle taas oli koti rakas ja hänen oli vaikea luopua isiensä\nmaalta. Hän sen vuoksi vain levitti isiensä viljelystä ja tuli siten\naskel askeleelta erämaahan. Vaan erämaahankin toi hän aina kotitalonsa\nnimen ja käytti sitä itsekin kaiken ikänsä. Hänen asutuksensa kulki\nhitaasti eikä ehtinyt kauas. Mutta mihin hän juurrutti työnsä, siitä ei\nhäntä mikään voima maailmassa voinut irroittaa. Savolaisten\nsiirtolaisten tulvassa pitivät hämäläiset pohjansa, niinkuin kivet\nkoskessa.\n\nItäiselle suurelle erämaalle eivät hämäläiset olleet ehtineet\nlukuisasti asettua. Se siis kokonaan joutui savolaisten haltuun.\nNaapurit rupesivat muinaista Hämeen erämaata sanomaan Savoksi. Mutta\nsinne jäi Hämeen sakea veri ja sitkeä luonto. Tämän vereen ja luontoon\nyhtyi Savon kieli ja viljelyshalu, ja siten syntyi sinne oma erämaan\nrotu, kahden rodun voimainen.\n\nKauas retkeilivät rohkeat savolaiset. He tulivat maanselälle, ja\nnäkivät uusia kauniita erämaita, aavoja tasaisia metsänselkiä,\nruohoisia kalajärviä ja vuolaita virtoja, jotka keväisin tulvivat\nmahtavina kyminä. Siellä kalastelivat savolaiset ja kaatoivat hirviä,\nmaksaen kustakin reiden veroksi. Pian oli sielläkin suuria\nsavolaiskyliä. Pohjanlahden rannoilta läheni sillä aikaa vanhempi\nasutus ja niin asutettiin jokivarret molemmista päistä ja Pohjanmaan\nerämaat kansoittuivat.\n\nKun savolaiset ehtivät lännessä Satakunnan hämäläisten erämaalle eli\nPirkkalanpohjaan, savusivat siellä jo hämäläisten sakeat savut.\nSavolaisten valloitus loppui siihen. Pirkkalanpohja jäi edelleenkin\nhämäläiseksi, mutta sielläkin saivat monet savolaiset uutisasukkaat\nsijan vakaitten hämäläisveljiensä joukossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe kesä, jolloin Majalahden Heikka palasi erämaahan, oli ensimmäinen\noikea asutuskesä sillä kulmalla. Taloja syntyi siellä yhden suvikauden\nkuluessa useampia kuin ennen kokonaisina sukupolvina. Lähimmiksi\nnaapureikseen saivat Majalahtelaiset rakkaita sukulaisia. Maisan veli\nSipi oli nainut Heikan sisaren Ursun ja tuli syksymmällä Heikan\nperässä. Heille luovutti Heikka maan omasta maastaan, kun he ottivat\nvastatakseen emäkylälle maksettavan kalaveron. Vanhan naapurinsa Savon\nMatin kanssa eli Majalahden Heikka parhaassa sovussa. Naapuruuteen\nyhtyi uusia naapureita ja kun sama selkävesi yhdisti kaikkia, rupesivat\netäisemmät naapurit Metsätaipaleella sanomaan näitä Rantakunnaksi.\n\nUudet alottelevat etsivät usein apua ja neuvoa vanhemmilta erämaan\nolijoilta. Yksinään oli pari uutisasukasta ennen koettanut ponnistaa.\nHeidän asutuksensa hävisi ja ryöstetyt ja poltetut aumat ja asunnot\nolivat sen hedelmät. Nyt asutus syntyi uudestaan ja yhteisin voimin\nsaavuttivat ihmiset ensimmäisen pysyvän voittonsa luonnon yli.\n\nUutisasukkaitten työ edistyi ihmeteltävästi. Suvisin nousi yhä\nuseammalta mäeltä sakea savu kajaalle poutataivaalle. Joka talvi\nilmestyi mäen seljille uusia raivioita ja uusia asuinpirttejä.\nUutisasukkaitten elämä oli omituista ja alkuperäistä, sillä erämaassa\ntäytyi olla erämaan tavalla. Naapurit hakkasivat yhdessä suunnattoman\nsuuria kaskia. Kirveillä ei niitä jaksettu raivata, mutta annettiin\nluonnon myrskyjen sortaa pyälletyt hirsikot maahan ja puhurituulien\npolttaa kauheat kaskitulet. Sitten heitettiin kallis siemen mustaan\npaloon karren peittoon. Luoja antoi vuoden tulon ja syksyllä seisoi\nkymmenien sylien aumat halmeella. Siihen aikaan oli erämaalla omat\nviljalajinsa. Tuottoisin niistä oli \"korpiruis\", jota myös sanottiin\n\"juurehiseksi\" ja metsäläisrukiiksi. Se oli siitä merkillinen, että se\nkaskeen viskattuna kasvoi koko pensaan olkia yhdestä siemenestä ja\ntuotti summattomat määrät jyviä, vaikka tähkät olivat pieniä. Se oli\noikea erämaan siunaus, vaikka se peltojen suuretessa ja kaskien\nvähetessä yhä hävisi eikä sen kirpelä olki lopuksi kelvannut edes\nlehmillekään.\n\nPaljon pienemmästi alotettiin karjanhoito. Ensin oli lahdenperät\nhakattavat vesipajuista ja raivattava luhdiksi ja sinne saatava\nhaasiapuut. Toisia niittyjä käytiin aitaamassa etäällä vanhoilla\nhalmeilla. Siten aidattu niitty oli aitaajan oma ja siitä syntyivät\npitkät niittymatkat, joita nuoremmat sukupolvet ovat valittaneet. Vasta\nkun näin oli varustauduttu, tuotiin lehmä tai pari autioille\nkarjanmaille.\n\nJo eksyi niinkin merkillinen eläin kuin hevonen Rantakunnalle. Se oli\nSavon Matilla, joka sen oli tuottanut Savosta. Hevonen eli talvisin\nMatin pirtissä niinkuin rakas perheen jäsen ja haukkasi ateriakseen\nhavuneulasilppua. Lähellä ja kaukana puhuttiin Savon Matin hevosesta.\n\nNiin karttui ja varttui ensi aikoina erämaan viljelys. Mutta sitten\ntulivat vitsaukset. Tulivat hallat, kylmivät kauniit kylvöt; suuret\nkulot, polttivat maat ja metsät; korven karhut, löivät karjan; peljätyt\nvesikesät, peittivät mustaan mutaan niityt ja laihot ja toivat nälkää\nelukoille ja ihmisille.\n\nMutta siitäkin huolimatta elettiin erämaalla.\n\n\n\n\nAutio\n\n\nSinne tänne hajaantuvat vesijaksot olivat ensi aikoina ainoita erämaan\nkulkuteitä. Ajan pitkään ne kuitenkaan eivät yksin riittäneet kaikkea\nväliliikettä ylläpitämään, vaan kun asutus levisi, ruvettiin kulkemaan\npoikkimaisin yhdeltä selkävesistöltä toiselle. Toisia kulkuteitä\nsyntyi, joiden uraa erämaan perimmäisillä pohjilla asuvat kulkivat\nrasittavilla vaelluksilla etelämpiin seutuihin, minne heillä oli\nkirkonkäynnit ja monet muut asiat. Nämä ensimmäiset valtatiet olivat\nvain pahaisia jalkapolkuja, jotka, missä suinkin mahdollista,\nseurasivat kuivaa kangasta ja harjua, niinkuin sian selkää, ja väliin\nveivät hetteisten nevain yli porrasta pitkin, jolla kulkija saattoi\npysytellä ainoastaan haaraisen sauvan nojassa.\n\nYksi sellainen tie kulki Pirkkalanpohjan itäisiä metsäseutuja\npohjoiseen päin. Sitä sanottiin Aution tieksi, sillä se kulki\nyksinäisiä autioita tienoita eikä sen varrella ollut ainoatakaan\nihmis-asuntoa.\n\nOlipa sentään. Sen varrella oli vanha, autioksi jätetty talo, jonka oli\nmuudan uutisasukas aikoinaan raivannut pienen erämaan luoman varrelle;\nvaan asukas oli uupunut ja jättänyt työnsä kesken. Entiset halmeet\ntalon ympärillä kasvoivat jo pitkää metsää. Rakennukset olivat jo\npuoleksi lahonneet ja sammaltuneet ja pelottivat tyhjyydellään ja\nautiudellaan.\n\nTähän autioon taloon poikkesi kuitenkin erämaan pitkämatkaisia\nkulkijoita, sillä se sopi hyvin matkan varteen Hämeestä ja Satakunnasta\npyrittäessä pohjoisille suurille järville ja Kainuunlääniin, joksi\ntällä puolella sanottiin Pohjanmaata. Joskus näinä vuosina sattui\nAutioluomalle kirjava joukko kiertäjöitä, pakolaisia idästä,\nvihavenäläisten alta, kerjäläisiä, räämäkauppeja, kattilanpaikkaajia ja\nmuita ammattimiehiä, kulkuakkoja ryysyineen ja lapsineen, muuttavia\nuutisasukkaita tavaroineen ja kantimineen. Mutta kukaan ei jäänyt\nautiota taloa asumaan, kukaan ei tehnyt heinää luomalta eikä korjannut\nlahoovia rakennuksia, vaan jokainen hävitti ja poltti, mitä vielä\npolttaa sopi. Levähdettyään kiiruhti matkamies pois tästä paikasta,\njoka oli kamalassa maineessa uutisasukkaitten kesken.\n\nHarvoin näet puuttui Autiolla majailevasta seurasta pahantekijöitä ja\nrosvoja. Erämaahan, jonka eksyttäviin metsiin ei lain käsivarsi\nulettunut, riensi kaikkialta niitä, jotka lakia pelkäsivät. Sinne\nkokoontui rikoksentekijöitä, murhamiehiä, varkaita, karkureita,\nirstaita seikkailijoita ja muuta samanlaista väkeä. He kulkivat ja\nsamosivat yksin ja joukoin ristiin ja rastiin ryöstäen ja saastuttaen\nerämaata ja sen luontoa teoillansa ja rikoksillaan. Rauhaa oli\nrakennettu ja naapurisopua oli rakennettu erämaalla talojen ja heimojen\nvälillä, mutta entiset levottomuudet olivat taasen puhjenneet eloon.\nErotuksena oli vain, että murhaavain ja tappelevain rajanaapurien ja\nkalamiesten sijaan oli tullut kiertäviä rosvoja.\n\nOn kulunut jo kolmisen vuotta Majalahden pirtin poltosta, kun eräänä\nalkukesän iltana tapaamme vanhan Hartikan ja Ingin Aution tiellä. He\novat menossa katsomaan onko perää huhussa, että Autioon on tullut\nrosvojoukko pysyviksi asukkaiksi.\n\nSiitä keskustelivat kulkijat hiljaisella metsätiellä. Kentiesi eivät ne\nolleetkaan niin pahoja ihmisiä kuin uutisasukkaat kertoivat, kentiesi\nolivat muitten tekemiä kaikki pahat, joista näitä suotta syytettiin.\nJoskus tuli erämaassa pahoistakin ihmisistä hyviä, muuttuivat karkurit\nja pahantekijät rauhallisiksi uutisasukkaiksi. Suuri luonto taltutti,\nnöyryytti ja kesytti ihmismieltä. Salon ääretön hiljaisuus tauotti\nhuutajat, hurjistelija tottui käyttämään voimaansa taistelussa luontoa\nvastaan ja yltiöpää tuli tuntemaan voimainsa pienuuden luonnon suuria\nvoimia vastaan.\n\nHartikka kertoi, miten Puntanen lounaisella erämaalla joku aika sitten\noli tullut asutetuksi.\n\nHämeessä oli kaksi veljestä, hurjia rosvoja ja murhamiehiä kumpikin. He\npakenivat erämaahan, kun kuulivat, että se, joka seitsemän vuotta voi\npysyä korvessa piilossa, saa rikoksensa anteeksi. He kulkivat etäälle,\nniin kauas ettei heistä kukaan muu ihminen tietänyt mitään. Huutava\nkuuksa opasti heidät kahden salojärven kannakselle ja siihen he tekivät\ntalonsa. He elivät siellä vuotensa uhraten suurelle kuuselle ja kivelle\nja, kun seitsemän vuotta oli kulunut, tulivat he ihmisten ilmoille ja\nheistä tuli parhaita erämaan asukkaita ja heidän talostaan niin\nmahtava, että sillä oli oma penkki Pirkkalan kirkossa ja oma\nrautarengas kirkon seinässä.\n\n-- Täksi yöksi emme pääse Autioluomalle, -- sanoi hetken kuluttua Inki.\n\n-- Emme. Sinne on vielä hyvät matkoja. Vaan ei ole väliäkään. Teemme\ntulen tuonne ahteen alle lehto-onneen, jonne polku vie. Onhan lämmin ja\nkaunis ilta.\n\n-- Vaan jopa siellä on kulkijoita ennen meitä. Näetkö savua? -- Kuule\n-- sieltä kuuluu sopivaa ääntäkin, ihan niinkuin soittaisi.\n\nHe pysähtyivät. Todellakin. He kuulivat puutorven tai huilun soittoa\nalhaalta ja näkivät heikon savun nousevan puiden latvain yli. Ingistä\ntuntui niin tutulta ja viettelevältä tuo soitto ja hänessä heräsi\nuneksiva kaipaus päästä soittoa likemmäksi. Siinä oli jotain\nihmeellistä ja rakasta. Ne eivät olleet rosvoja ja pahantekijöitä,\njotka niin kauniisti soittelivat yksinäisessä metsälaaksossa.\n\nVähän erillään tiestä näkivät he norossa vanhan harmaan miehen, joka\nistui koivujen alla ja puhalsi torvihuilua. Vieressä maassa oli\nkaikenlaista kannettavaa ja nuori tyttö puuhasi polvillaan pienen tulen\nkanssa. Tytöllä oli yllään tavallista paremmasta sinivaatteesta tehty\npujotettava takki, joka oli punertavasti paarrettu ja sopi kauniisti\nnuoreen vartaloon. Kultasuortuvainen tukka oli silitetty otsaseppeleen\nalle, jollaisia pantoja naimattomat tytöt pitivät päässään. Kun vieraat\nsaapuivat paikalle, nosti hän kauniit sileät kasvonsa tulen paahteesta.\nVanhuskin lakkasi soittamasta. Ystävällisesti vastasi hän vieraitten\ntervehdykseen ja nousi seisaalleen heitä tarkemmin katsellakseen.\n\nHartikkakin jäi soittajaa tarkasti katselemaan. Äkkiä sanoi hän:\n\n-- Leikari-Martti!\n\n-- Niin. Onko se Hartikka! -- huudahti leikari vastaan.\n\n-- Siksi minua on sanottu.\n\nNyt he löivät kättä toisilleen. He olivat vanhat nuoruudenpäiväin\nystävät. Yhdessä olivat he ennen kisailleet kyläjuhlissa ja yhdessä\nsamoilleet erämaita ja iloinneet toisistaan kuin rakkaat veljekset --\nviimeksi leikarin häitä juotaessa. Mutta siitä oli jo aikaa kulunut ja\nkaikki oli aika muuttanut, paitse vanhan ystävyyden.\n\nHe istuivat maahan vastatusten rauhassa katsellakseen ja kuullakseen\ntoisiaan. Pirja lähti lähteelle varustamaan ilta-ateriaa miehille.\n\nInki oli yksinänsä katsellut ystäväin kaunista kohtausta. Nyt teki hän\nlipin ja suuren tuohisen vesiastiaksi ja meni myöskin lähteelle.\n\nSadat kevään kukat vartioivat lähteen kaunista silmää. Niitä varoi Inki\njaloin polkemasta. Hän ammensi lipillänsä vettä Pirjalle ja kun hän\nrikkoi lähteen tyynen kalvon, rikkui riite heidän nuorista mielistään\nja Pirja rohkeni alottaa puhelun.\n\n-- Minä näin heti, ettette sinä ja sinun isäsi ole sellaisia pahoja\nihmisiä, joita kulkee Autiolla.\n\n-- Mehän olemme teidän vanhoja ystäviänne. Minä muistan sinut ja isäsi\nPyhällön kevätjuhlasta, vaikka sinä olit silloin pieni tyttönen.\n\n-- Mitä varten te kuljette, eikö teillä ole kotia? -- jatkoi tyttö.\n\nKummasti soi tytön ääni ja kysymys nuoressa Ingissä. Hän tunsi tällä\nhetkellä selvästi, kuinka sanomattoman suloinen olisi koti ja oma\ntoveri siellä. Leikarin soitto ja ihanan tytön kysymys oli avannut\nhänelle tuntemattomia maailmoita. Tässä lähteen ja Pirjan lähellä asui\nhänestä ihmeellinen lempi ja uusia unelmia ilmeni hänen mieleensä. Hän\nsanoi, ettei hänellä vielä ollut kotia, mutta kertoi kaunein ja\nviettelevin sanoin, että hän aikoi rakentaa korkealle mäelle\nuutistalon, muita kauniimman ja näköisemmän, ja että sille paikalle oli\nvanha ennustus luvannut suurta onnea ja rikkautta.\n\n-- Se on suuri aikomus ja sopiva sinunlaisellesi miehelle -- sanoi\nvihdoin Pirja. -- Vaan minusta on meidän salojärvemme ja metsämajamme\nvielä kauniimpi. Meidän talossa ei halla vie halmetta eikä karhu\nkarjaa. Järvellä iloiten soutelemme kesän, ja talveksi palaamme taas\netelään. Kun isä kerran kuolee, jään minä yksin salojärvelle. Siellä on\njoutsen ja hanhi seuranani ja kaloja vaikka kuinka paljon.\n\nNiin he haaveilivat kumpikin omiaan ja kuitenkin toisiaan. Inki kyseli,\nmissä se salojärvi oli ja miten sinne osaisi, ja Pirja tahtoi tietää\ntulevasta talosta ja ennustuksesta. He lupasivat leikillä käydä\ntoistensa taloja katsomassa, niin nähtäisiin kumman oli parempi.\nIngistä tuntui siltä, että kun Pirja hänen taloonsa tulisi, Pirja myös\nsinne jäisi -- ainaiseksi.\n\nSiinä lähteen luona alkoi lemmen ensi voima epätasaisesti liikuttaa\nIngin rintaa, niinkuin kevätaurinko sulattelee ja paisuttaa talven\nhortunutta maata. Ja lemmen ensi henkäykset tunsi Pirjakin sydämessään,\ntunsi ja tuskin tunsi.\n\nKun nuoret palasivat lähteeltä ja sen pinta taas tyyntyi, istuivat\nvanhat ukot vielä paikoillaan. Siinä olivat he rinnan erämaan kuningas\nja erämaan soittaja. Hartikka, vaikka vanhempi, näytti paljon\nvoimakkaammalta ja ryhdikkäämmältä kuin leikari, jonka kasvojen\npiirteet Hartikan uurteisiin kasvoihin verrattuna näyttivät pieniltä ja\npehmeiltä.\n\n-- Nyt on kaunis aika -- sanoi leikari. -- Koivut saavat taas uudet\nlehdet, mutta sinä ja minä varisemme ajastaika ajastajalta.\n\n-- Niinpä niin -- vastasi Hartikka --, mutta uudistuuhan sinun\nnuoruutesi lapsessasi, niinkuin koivun lehti uudistuu. Sinun tyttäresi\non niinkuin äitinsä parhaassa kukoistuksessaan.\n\n-- Ja Inki on niinkuin sinä itse olit. Niinkuin oma poikasi ja\nperillisesi, niinhän sanoit itse. Hän on yhtä reipas kuin sinä, vaikka\nsinua mustaverisempi ja hartevampi.\n\n-- Me metsämiehet häviämme pois ja uusi polvi alkaa maita raivata\nhartiaväellä.\n\n-- Kauniin on kuitenkin oma nuoruutemme -- sanoi leikari taas. -- Jos\ntahdot, soitan sinulle laulun, jonka muistat nuoruudestasi.\n\nLehtonorossa kuuntelivat vanhat ja uudet ystävät leikarin huilun\nsäveliä. Hartikka seurasi muistossaan laulun sanoja nuoresta immestä ja\nhänen surullisesta lemmestään. Se oli hänenkin menneen rakkautensa\nlaulu.\n\nHän ajatteli Pirjan äitivainajaa, muisteli nuorta armastaan, joka oli\nmennyt kulkevan leikarin mukaan. Leikari oli palannut ja istui nyt\nhänen rinnallaan, mutta hänen armaansa ei palannut. Hänen sydäntänsä\nahdisti suru. Mutta sitten hän uneksi, että kadonnut ystävä palasi\nhänen luokseen yhtä nuorena ja kauniina ja eli hänen kanssaan ikuisessa\nonnessa.\n\nErottuaan ystävistään jatkoivat Hartikka ja Inki matkaansa ja päätyivät\nAutiolle. Hyvin he viimein hämmästyivät, kun näkivät pirtin katon\nkorjatuksi ja savun lakeisesta vilppaasti nousevan kirkkaaseen ilmaan.\nPirtistä huomattiin heti vieraitten tulo. Repaleinen vaimoihminen\nperässään pari melkein alastonta lasta ilmestyi pirtin ovelle\ntähystämään. Nainen palasi kiireesti takaisin häätäen lapsia jaloista\npois ja kun ihmettelevät vieraat astuivat pirttiin, oli vaimo siellä\nverkahameessa ja helmissä heitä vastaanottamassa ja istumaan\nvaatimassa.\n\nMiehet katselivat syrjäsilmin suulasta vaimoa, joka kiemuili heidän\nedessään niinkuin käärme uudessa kedessään. He olivat kuulleet, että\nirstas vaimo kuljeksi Kurosen joukon kanssa, joka oli pahin rosvojoukko\nkoko erämaalla, ja he epäilivät ensi hetkestä, että tämä oli se vaimo.\nHeidän epäluuloansa kartutti se, että he tullessaan olivat nähneet,\nmiehen piiloutuvan pieneen saunaan pihamaan toisella puolella.\n\nHartikka alkoi ankarasti kuulustaa vaimoa ja kysellä häneltä talon\nisäntiä, joiden vaimo väitti olevan metsässä. Hartikkaa ihmetytti\npirttikin, jossa he olivat. Se oli puoleksi aitta ja puoleksi asunto.\nPerällä oli puimatonta viljaa riitassa ja useampia pyöreitä jyväsäkkejä\nkasassa, pitkin seiniä ja penkkejä oli huiskin haiskin kaikenlaista\nmuuta tavaraa, astioita ja aseita, kaikki selvästi vierasta tavaraa,\nsillä yksi kapine oli yhdenlainen, toinen toisenlainen, yksi idästä,\ntoinen lännestä.\n\n-- Mistä -- mistä olet tuon vakan saanut? -- kysyi äkkiä Inki\nhämmästyen. Hän oli tuntenut joukosta Heikan kaunislyötteisen vakan,\njoka oli Majalahden palossa hävinnyt.\n\n-- Helkkaristako minä tiedän, mistä miehet vakkansa ovat saaneet. Se on\nVilmun vakka ja Hämeestä tuotu, jos pitää se tietääksesi.\n\n-- Pitkän Vilmun Pyhällöltä! Hänen kanssaan olenkin sinut ennen nähnyt.\nTaitanet olla Kerttu koturi, ellen väärin muista.\n\n-- No kiesusta pilttiä, joko teitä taas on tullut Pyhällöltä\nMajalahteen! Ja olette saaneet tuollaisen vanhan naavaparrankin\njoukkoonne!\n\n-- Saatte sen täälläkin vielä joukkoonne! -- hymähti Hartikka ja nousi.\n-- Hyvästi näkemiin saakka!\n\nPihalla seisoi synkän näköinen mies tahraisessa mekossa, lepuuttaen\nkirvestä kädessään. Mitään sanomatta katseli hän poislähteviä vieraita.\n\n-- Jos lienet Kuronen -- huusi hänelle Hartikka -- niin tiedä, että\ntäällä pääsevät rosvot pian päätä kantamasta! Täällä tuomitaan vanhan\nsäädyn jälkeen.\n\n-- Mene menemäs, lahopää; tuossa on tuomiosi! -- vastasi synkkä mies\nnostaen kirveensä ylös ja hahattaen, että autio seutu pelästyi.\n\n-- Vielä minä tulenkin!\n\nKuun kierron päästä olivat Hartikalla juonet valmiit. Koston ja tuomion\npäivä oli tullut. Koko Rantakunta lähti miehissä matkalle Autiolle,\njossa tiettiin rosvojen olevan koossa.\n\nPaikka saarrettiin joka puolelta ja astuttiin rohkeasti talon\ntanhuille. Rosvot aavistivat pahaa ja sulkeutuivat pirttiinsä.\n\nSen ääressä syntyi nyt huutoa ja melua. Seinään lyötiin kirvespohjalla,\nniin että hirret tärisivät. Sisältä kuului kirouksia ja uhkauksia ja\nulkoa huudettiin rosvoille kuolemaa. Täytyi panna pirtti palamaan\nennenkuin rosvot yksitellen antautuivat. Ensinnä ilmestyi Kerttu\nlapsineen, sitten hyppäsi ulos Pitkä Vilmu, sitten vielä yksi mies ja\nviimein itse Kuronen. Kirveet väännettiin rosvoilta pois, ja heidät\nsidottiin lujasti kiini ja vietiin metsään.\n\nMitä sitten tapahtui, ei tiedä kukaan. Kerrottiin, ettei Kurosta\nmyöhemmin nähty erämaassa eikä muualla pahoissa töissä -- eikä hyvissä.\nKellään ei ollut armoa rosvoa kohtaan, joka pitkän aikaa oli rikkonut\nerämaan rauhan.\n\nPitkä Vilmu, entinen kylän keikari, pääsi vähemmällä. Hänelle\nsanottiin, että katsokoon itseään, jos vielä tulee erämaahan. Jotta\nhänet silloin helpommin tunnettaisiin, pantiin lampaan merkki hänen\nkorviinsa. Autio hävitettiin maan tasalle.\n\n\n\n\nKarhutalvi\n\n\nHartikka ja Inki olivat palanneet jouluilta Majalahdesta, kun\nLapinmäelle eräänä päivänä hiihti Sinervän Olli Metsätaipaleelta tuoden\nkarhun arpaa. Koko puolikunnan puolesta hän pyysi Rantakunnan miehiä\nyhteiseen karhunajoon. Karhut olivat Metsätaipaleella viime sulan\naikana hulluuntuneet ja tehneet vahinkoja kaikille uutisasukkaille.\nKahden talon emännälle ei ollut jäänyt ainoatakaan sarvipäätä. Nyt oli\nyhteinen aije nousta karhuja vastaan ja Paukanmajan metsässä oli saatu\nkolme pesuuskuntaa kontioita kierretyksi.\n\n-- Ei ole minusta enää karhuntappajaksi -- vastasi Hartikka\nsanantuojalle. -- Minkä vanha vanheneepi, mieli myötähän menevi. Vaan\nkun siellä miehissä ollaan, niin ehkä vielä tämän kerran jaksaisin\nnuorempain joukossa. Hetikohta ei kuitenkaan ole hyvä lähteä karhun\njäljille. Siinä pitää olla uusi keihäsvarsi. Viikon päästä olemme\nPaukanmajalla.\n\nHartikka ja Inki varustautuivat retkelle niinkuin juhlaan. Paistavissa\nnäädännahkalakeissa, puhtaat hurstimekot vaatteitten yllä ja tiukat\nkoipikengät jalassa he pakkas-aamuna nousivat suksille. Matkalla yhtyi\nheihin Savon Nikki ja Mikki. He olivat ensimmäisiä sovitulla\nyhtymäpaikalla.\n\nHartikka jätti nuoret miehet varustamaan tulta kylmään majaan ja hiihti\nitse sivulle päin iltasärvintä katsellakseen. Hän arveli valkoisessa\nkoivikossa tapaavansa yöpyneen teeriparven tai pehkuille asettuneen\njäniksen. Niissä mietteissään hän liikkui, kun vanha Kirmu äkkiä rupesi\nvihaisesti haukkumaan. Ukko kuunteli, olisiko se herättänyt ilveksen,\nvaan kun ei ollut, lähti lähemmäksi kieltämään koiraansa. Hän joutui\nparhaaseen hätään näkemään, miten suuri karhu yristen nousi avonaisesta\npesästä. Arvelemiseen ei ollut aikaa, hätinä ehti hän pistää suksensa\nhankeen ja saada kirveensä maalle, niin jo karhu tuli yhtenä lumipyrynä\nhäntä kohti. Tyyneesti väisti Hartikka pedon ja ennenkuin se ehti\npäätänsä kääntää, sai se vakavan kirvesiskun niskaansa. Vähän ajan\nkuluttua oli kontio temmellyspaikalla kylki maata vasten. Metsämiesten\nvanhalla omistustavalla laski Hartikka keihäänsä saaliin päälle, palasi\nsitten erämajalle ja leikkisästi lausui nuorille miehille:\n\n-- Käykääpä nuoremmaksenne noutamaan keihääni metsästä, se sinne\nunohtui. On sieltä iltakeittokin tuotavana.\n\n-- No minkä nyt on Hartikka saanut -- ihmettelivät pojat ja joutuivat\nsuin päin metsään, eivätkä olleet silmiänsä uskoa, kun näkivät\ntapauksen.\n\n-- Se on sama paha, joka meiltä hevosen vei. Pahoinpa on risu\nkylkesi kuluttanut ja ovatpa kyntesikin känsittyneet! Nouse nyt\npeijaispaarillesi -- ilakoivat Savon Matin pojat ja asettelivat\nahorassua koivutangoille.\n\nKun muita karhunajajia alkoi saapua salomajalle, oli heitä kynnyksellä\nvastassa suuri ukkokarhu. Se oli kaikille iloinen ällistys. Jokainen\npisti sille kättä ja Metsätaipaleen miehet sanoivat sille terveisiä\nemänniltään.\n\n-- Sinä pannattava, hyvä oli ettes Patalan emäntää tavannut, jolta\nlehmät söit, olisit sinä toisenkin kierun saanut. Parasta onkin, ettäs\npysyt miesten joukossa! -- sellaista kuuli miesten laskettelevan.\n\nSiitä tuli hupainen iltakunta. Sillä aikaa kuin pari miestä nylki\nkarhua lepäilivät toiset majassa kotavalkean ympärillä. Pehmeällä\nhavusijalla majan perällä istui Hartikka hopeankarvainen pää\nryhdikkäästi pystyssä ja kaikki kuuntelivat häntä niinkuin kuningasta.\n\nKummia puhuttiin siellä karhujen toimista erämailla. Pedot olivat niin\nlisääntyneet, että niitä loiski soissa ja rapisi puissa. Ne tallasivat\nviljamaita ja olivat varsinkin pahoja kuoppimaan naurishalmeita,\nsaadakseen jotain maistuvaa kielelleen. Pahemmasta ei niitä kuitenkaan\nvoitu syyttää ennenkuin uutisasukkaat toivat erämaalle karjaa. Silloin\ntuli huolien ja murheitten aika. Kun karhu kerran oli saanut maistaa\nkarjallista, muuttui se hirmuiseksi pedoksi. Se tappoi ja repi armotta\njoka elikon, minkä sai käpäliensä väliin, ja kaivoi säästöön, mitä ei\nkerralla jaksanut syödä suuhunsa. Metsän kuningas aikoi tehdä tyhjäksi\nuutisasukkaiden koko karjatalouden ja pitää salon yliherruuden\nedelleenkin omassa käpälässään.\n\nMuut pedot olivat karhun rinnalla vähäpätöjä. Susi ei vielä ollut\nyleinen, eikä sen muutenkaan luultu tekevän suurta vahinkoa, koska sen\nhammaslihat Juhannuksen aikaan, s.o. parhaana karjankäynnin aikana,\nolivat kipeät, eikä se siis voinut purra. Sitä pahempi oli kamppi, joka\nerityisesti vainosi lampaita. Näitä petoja vastaan laitettiin\nmenestyksellä hirsiloukkaita ja muita pyydyksiä ja varsinkin tapettiin\npaljon ilveksiä, joiden kauniita nahkoja kaikki metsämiehet\nhimoitsivat.\n\n-- Kuka saa karhun sapen? -- tulivat karhunkeittäjät kysymään.\n\nSillä oli monta ottajaa. Jos näet antoi koiran syödä karhun sappea\nnyljetyltä karhuntaljalta, nosti se koirassa verisen vihan karhua\nvastaan. Tällä kertaa määräsi Hartikka sapen annettavaksi Sinervän\nOllin mustalle koiralle. Toiset koirat nostivat siitä rähäkän, mutta\ntyytyivät, kun saivat muita makupaloja. Ne olivat erämaan pieniä\npystykorvaisia koiria, terhakoita ja teräväsilmäisiä ja kaikilla niillä\noli kolme virkakarvaa leuvan alla, josta oikeat metsä- ja karhukoirat\ntunnettiin.\n\nPian pääsivät miehetkin lämpimälle karhunkeitolle.\n\nSyödessä kysyi Hartikka Metsätaipaleisilta, oliko heillä\nkarhunpyhitystä. Miehet vastasivat, että kulmalla oli vanha karhun\nhonka pyhitetty, vaan ettei siihen oltu vielä uhrattu muuta kuin yksi\nainoa kallo.\n\n-- No, minä lupaan tämän kallon ja vielä toisenkin -- sanoi Hartikka.\n\n-- Ja minä yhden -- ja minä kaksi -- --\n\n-- Sopii luvata, kyllä niitä metsässä on, -- nauroi Hartikka. -- Mutta\nminä lupaan vain sillä ehdolla, että saan toisen karhun.\n\nMiehet huomasivat pitäneensä liian suurta suuta.\n\nKaikki panivat keiton syötyään maata eräsaunan mustalle permannolle\nlämpöisten kiuvaskivien viereen.\n\nKun aamulla noustiin päivän puuhaan, kertoi Hartikka, että hänelle oli\nunessa itse metsän kultainen Tapio tarjonnut kultatuopista olutta\nja se oli aina ollut hänelle varma merkki, että hän pian joisi\nkarhunpeijaisia.\n\nSiitä alkoivat Paukanmajalla myötäiset metsipäivät.\n\nOli salon ihanimpia talvi-aikoja. Koko metsä oli syvässä nietoksessa ja\npaksu lumitykkä katti puut ja mättäät. Aamut olivat tyyneitä ja\nhurttain haukunta karhunpesillä kaikui hiljaisuudessa kuin sotatorven\nääni. Talviset sumupilvet makasivat liikkumattomina laaksoissa ja päivä\nvain sen verran punersi, että metsä unestaan juuri valveutui. Mutta\nsamassa jo tuli ilta ja ehtoorusko hohti hetken niinkuin kuuma kupari,\nkuvaten verestä punottavat nietokset vielä punaisemmaksi, kunnes\ntaivaanranta kylmeni hiilenmustaksi ja tähti tähden viereen ilmaantui\ntuikkimaan nukkuvan salon tummalle taivaalle.\n\nKaikki kolme pesuuskuntaa tapettiin näinä päivinä Paukanmajan erämaalla\nja niiden lisäksi vielä pari muuta. Näinä päivinä tapahtui myöskin\nIngin kummallinen karhunratsastus.\n\nInki oli joutunut koirien kanssa eri suunnalle muiden miesten\nkatsellessa eväskonttejaan. Koirat ajoivat karhun pesästään ja karhu\nlöi Ingin alleen ennenkuin poika sai otakeihästään suoraksi. Sulin\nkäsin täytyi Ingin käydä vihollisensa takkuun ja muutaman pyörähdyksen\njälkeen joutui hän karhun selkään. Karhu siitä juoksemaan niinkuin\nolisi tuli ollut karvoissa, riensi möristen metsään kuin tuisku niin\nettei Inki nähnyt maata eikä taivasta. Tässä hiiden ajossa löysi hän\nkuitenkin neuvon: hän piteli toisella kädellään itseänsä kiini ja\npäästi toisella kirveen, jota hän aina piti vyöllään. Silloin kyyti\nloppui ja karhu sortui kuoliaaksi lumeen. Mutta Inkiinkin otti ajo\nniin, että hän vaipui tainnoksiin karhun viereen, josta toverit hänet\nvihdoin löysivät.\n\nIngin ruumiiseen jäi ikuisia muistoja karhutalvesta. Majalahden\nlapsille tuotiin muistoksi kaksi aljua karhunpoikasta, joista tuli\nheidän lystimmät leikkitoverinsa. Savon Matin pojat koristivat uuden\nhevosensa suitset ja valjaat karhunhampailla, merkiksi siitä, että\nkarhujen ylivalta oli erämaalla voitettu.\n\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\nLeppärukki\n\n\nMuutamana keväänä olivat molemmat karhunpyytäjät Lapinmäen niskalla\nuusissa toimissa. Kohisevan haavan ja pienen eräsaunan lähellä seisoi\njo uusi laaja pirtti malkokatossa ja nyt nostelivat miehet valkoisia\nhirsiä korkealle luhtirakennukselle. Siihen syntyi alle kammiot ja\npäälle tilava luhti ja hirrenpäät leikattiin puun ja silmän\nkauniimmalle luonnolle. Pian he katselivat tyytyväisinä töitänsä ja\nkorkean luhtinsa seinää, jossa ei häränsilmää löytynyt.\n\nYhteisen rakennustyön päätyttyä alkoi kumpikin omia töitänsä näillä\nuusilla asunnoilla. Talonmiehenä käyskenteli Inki kotiaitain varsia\nkatsellen tulevia karjanmaita ja kaskiansa. Ruskea parta alkoi jo\ntuuhistua hänen miehistyneillä leuvoillaan, ja kun hän näki uuden\ntalonsa ja raivatut aukeat sen ympärillä, liikkuivat hänessä\ntoisenlaiset tunteet kuin muinoin metsämiehen nuotioilla eläessään. Jo\nvihoitti oma vilja uusissa kotikaskissa. Hyvä olisi hänen tässä elää\nyhdellä paikalla maan ja veden yltäkylläisyyden keskessä. Olisi\nvarsinkin hyvä, jos olisi vaimo talossa. Mitä muuta varten olisi hän\ntaloa rakentanutkaan?\n\nNiine mietteilleen astui hän kotipihalle ja nousi uuteen ylisluhtiin,\njonne vanha Hartikka oli laatinut asuntonsa. Vanhus aikoi uskollisesti\npysyä metsän miehenä ikänsä loppuun saakka. Uudessa pirtissä ei hän\ntahtonut asua, vaan jäi elämään luhdissa ja vanhassa eräsaunassa. Vasta\nkun voimat loppuisivat, ottaisi hänkin sijan Ingin pirtissä.\n\nHartikka arvasi Ingin ajatukset ja alkoi hänelle taasen kisailla uuden\ntalon emännästä. \"Kielsi vanha Väinämöinen kirveetöntä kylää ja\nemännätöntä taloa.\" Joutuisasti olisi nyt vaimo hankittava, ennenkuin\nmetsän morsiamet veisivät isännän havulaan.\n\nInki istahti hänen viereensä luhdin kynnykselle. Hartikka kertoi\nhänelle tarinan leppärukista:\n\nKauniissa Hämeessä oli ennen talo, jossa asui alinomainen onni. Talon\nasukkaat tiesivät, että onni tuli heille suuresta lepästä, joka kasvoi\ntalon vieressä, ja että onnea kestäisi niin kauan kuin leppä kasvaisi\npaikoillaan. Mutta kerran tuli ukkonen ja kaatoi suuren lepän.\n\"Leppäniemen onni on loppunut\" -- sanoivat ihmiset. Vaan pyhästä\nlepästä teki isäntä nuorimmalle tyttärelleen rukin kehrän; leppä oli\nniin suuri, että kehrä tuli yhdestä kappaleesta. Lepän onni pysyi tässä\nrukissa ja kulki äidistä tyttäreen rukin mukana. Kun äiti on nauttinut\nonnea aikansa, antaa hän sen nuorimmalle tyttärelleen, joka tuo sen\nsiihen taloon, mihin tulee emännäksi. Ja kaikki ne tyttäret, jotka\nsaavat leppärukin, ovat kauniita ja onnekkaita.\n\n-- Sellaisen emännän soisin minä sinulle, -- päätti ukko tarinansa. --\nSinulla on talot valmiina ja jos olisi sinulla sellainen emäntä, niin\nloppumaton leipä kasvaisi huhdissa väellesi ja karjasi suojaantuisi\npedoilta ja lisääntyisi monin verroin. Lähde etsimään itsellesi vaimoa.\n\nInki katseli tuulille taivaille eikä puhunut mitään.\n\nPian lämpesivät päivät ja pihka kiehui uusissa seinissä. Erämaalla\nalkoi liike ja elämä, kalanpyytäjät tulivat etelästä tuoden terveisiä\nvanhoilta kotimailta ja vereksiä voimia uutisasutuksille. Yli\nlehtimaitten ja metsänselkäin paistoi sinisille vesille Lapinmäen uusi\ntalo. Soutajat kysyivät, kuka mahtava mies sinne oli linnansa\nrakentanut.\n\nLapinmäen talosta tähysteli nuori mies vesillä soutajia. Nyt oli\njälleen luonto levitellyt kauniit kukkansa niityille ja lähteitten\nympärille. Nyt kulki varmaan vanha leikari tyttönsä kanssa\nsalojärvelle.\n\nHän ei voinut jäädä alalleen, hänen täytyi nyt lähteä.\n\nHän kulki ja kulki, muisteli leppärukkia ja Pirjaa. Aution tieltä\npoikkesi hän viimein itäänpäin. Lahden päästä jyrkän kallion alta löysi\nhän tänä keväänä korjatun veneen, niinkuin häntä varten kätkettynä.\nVeneellä souti hän puolen päivää mustia vesiä, tyhjiä pursurantoja.\nHietavalkamaan syvän lahden perään veti hän vihdoin veneensä ja\ntaivalsi taas järvettömiä asumattomia selkämaita, joihin ei jalka vielä\nollut polkuja kuluttanut. Suuret kulot olivat kulkeneet omia teitään\npoikki hänen tiensä. Mistä olivat nekin tulleet ja minne menneet?\nKulojen palaneet kivet, jotka paistoivat kuin valkoiset luut, olivat\nihmisten ainoita merkkejä tässä erämaassa. Tyhjyydenkö hän tapaisi\nerämaan toisella puolella, vaiko asunnon ja sen rakkaan asujan? Jo tuli\naho, jossa muinoin oli erämies oleskellut, ja alangossa heinivä ojan\nvarsi, josta Pirja oli puhunut. Nyt joutui matka ja ennen tämän toisen\npäivän iltaa näki hän kaipionsa ja toivonsa järven.\n\nHänen tottunut silmänsä löysi pian järven rannalta erämajan, joka oli\nvanhain honkain juurella pienellä niemellä ruovistojen keskellä. Majan\nedustalla istui yksin vanha lempeä leikari nuottaansa paikaten. Kuumana\nposkiltaan astui Inki hänen eteensä.\n\n-- Terve sinulle leikari, terve majallesi. Tuon sinulle terveiset myös\nvanhalta Hartikalta.\n\n-- Jumal' antakoon. Kiitos terveisten tuojalle. Olet Inki, Hartikan\ntoveri. Mikä on sinut tuonut pitkille matkoille tänne Kalajärvelle?\nKäyn huutamassa tänne Pirjaa, hän sinulle laittaa keiton.\n\n-- Pirjaa? Pirjaapa minä tulinkin tapaamaan.\n\nUkko luikkasi etäälle ja sieltä vastasi ääni. Vähän ajan perästä kahisi\nruuhi ruovikossa.\n\nIloisesti tervehti Pirja Inkiä ja Inki sanoi nyt tulleensa katsomaan\nKalajärven taloa lähteellä tehdyn sopimuksen mukaan ja vaatimaan\nvuoroonsa Pirjaa hänen uutta taloansa katsomaan.\n\nIllan tullessa kysyi Inki Pirjalta, mistä hän saisi puhemiehen\nitselleen.\n\n-- Mistäs pitäisi naida?\n\n-- Kalajärveltä.\n\n-- Silloin on vaikeampi saada puhemies kuin itse morsian.\n\nPäätökseksi tuli, että Pirja lähtisi viipymättä Ingin kanssa\nLapinmäelle, missä juotaisiin häät. Talvikelillä sopisi heidän sitten\nyhdessä lähteä Pirkkalan papin luo, ellei jo kesällä sattuisi pappia\nerämaassa käymään, niinkuin oli kuultu kalamiesten kertovan.\n\n-- Pirjako hylkäisi tämän paikan niinkuin orava kuivan kuusen -- puheli\nleikari, kuultuaan nuorten sopimuksen. Hataraksi ja harvaksi käy tämä\nminullekin, en minä jää tänne kylmään saunaan surujani soittelemaan,\nvaan lähden maailman kierrokselle soittoni kanssa, niinkuin ennenkin.\nKun kyllästyn, tulen ehkä teitäkin katsomaan. Tuokoon Pirja onnea\ntaloosi.\n\n-- En minä tuo, ellei leppärukki tuo, -- sanoi Pirja.\n\n-- Mikä leppärukki? Onko Pirjalla leppärukki? -- kysyi Inki ihmeissään.\n\n-- Oletko sinäkin kuullut siitä? Se on vanha perintökalu, jonka Pirja\nsai muoriltaan. Sen sanotaan tuovan onnea. Muori ei antanut sitä Pirjan\näidille, jolle sen olisi pitänyt tulla, vaan piti sitä itse vanhuuteen\nsaakka. Siksi ehkä Pirjan äiti kuolikin niin nuorena. Silloin vasta\ntuli muorille hätä ja hän antoi leppärukin Pirjalle. Vaan itse kuoli\nhän heti sen jälkeen ja nyt on rukki Pirjalla. -- Muuta perintöä ei\nPirjalla olekkaan -- lisäsi leikari. -- Kulkevaisen tavarat ovat kaikki\nkantimissa. Mutta pitäkää leppärukkia niin kauan kuin tahdotte elää.\n\nIltasavun ääressä he näin istuivat kolmisin ja leikari otti puuhuilunsa\nja soitteli sillä suruisia ja iloisia säveliä. Kun hän soitteli\nsurullisia, itketti Pirjaa, mutta kun huilu iloisesti hyppeli, muuttui\nitku nauruksi ja kisaksi. Ja kaakot soutelivat sammalrantaisella\njärvellä ja kuuntelivat onnellisten ihmisten soittoja kesäyönä.\n\nNiin sai Inki emännän Lapinmäelle ja hänen talostaan paisui erämaan\nmahtavin talo.\n\n\n\n\nVeroherrat\n\n\nYksin elivät erämaan asukkaat uusissa taloissaan täydellisessä\nvapaudessa. Heidän halmeistaan ja pyydysmaistaan ei riidellyt kukaan\nvieras ja kun he suurina juhlina syksyisin ja talvisin kokoontuivat\nvanhimpain pirtteihin, sovittiin naapurusriidat leppyrahoilla.\n\nMutta pian sekaantui vieras käsi näihin syrjäisiin oloihin. Kun erämaan\nmiehet kävivät etelässä, vaadittiin heiltä sovintohaukia voudille. Nyt\noli metsästyksetkin pilattu, kun oli ruvettu metsänajoa kieltämään --\nniinkuin ei metsämies aikojansa tietäisi. Erämiesten vapauteen oli\ntehty muitakin aitoja. Kun he joskus hyvällä hangella turkiskuormat\nkelkassaan hiihtivät etelään, saattoi tapahtua, että he palasivat\nsieltä tyhjinä ja köyhinä. Korkeimmilla hengen sakoilla oli heitä\nkielletty taritsemasta turkiksia ja nahkoja muille kuin kuninkaan\nmiehille, jotka niistä maksoivat polkuhinnan. Mutta kauppiaat ja\nporvarit odottivat yhtä suurella himolla erämaan kaunista saalista kuin\nkuninkaan miehet, ja kirkkaat Räävelin rahat ja Unkarin kultaiset\nviettelivät usein erämiehiä kiertämään voutitaloja. Omilla maillaan\nvielä saivat erämiehet olla rauhassa, mutta he alkoivat kiusallisesti\ntuntea, että näkymättömät silmät vartioivat heitä ja että kruunun käsi\npuristui yhä tiukemmalle heidän ympärilleen.\n\nHeidän kävi niinkuin lapsen, joka kotonansa kasvaa ja varttuu oman\nsilmän näkemättä, mutta kun vieras tulee, hän ihmeeksi huomataankin jo\ntäysikasvaneeksi.\n\nTuskin oli Inki saanut talonsa ja suuren luhtinsa valmiiksi ja vuoden\nsiinä solakan emäntänsä kanssa asutuksi, kun jo tulivat vieraat\nveroherrat erämaahan.\n\nHeistä oli jo huuto kulkenut edeltäpäin. Kruunu oli auttanut ja\nsuojellut uutisasukkaita, nyt se tuli palkkaansa vaatimaan.\nKorkeasukuinen herra Hannus, jolla oli korppi vaakunassa, ja\nYlisatakunnan vouti, hyväsukuinen Niilo Inginpoika, olivat määrätyt\nerämaata verottamaan. Kruunu oli ankara isäntä eikä se aikonut päästää\npaljailla sovintohauilla, vaan talojen ja kotaluvun mukaan vietäisiin\nrahaa, voita, kaloja, nahkoja ja muuta. -- Koko erämaalla oli suuri\nliike ja maine veroherroista. Muutamat napisivat, mutta viisaammat\nkehottivat kauniisti sopimaan veroherrain kanssa, ettei kuningas\nalamaisiaan liiaksi rasittaisi.\n\nKirkkaana talvipäivänä ajoivat veroherrat Ingin päivärintaiseen taloon.\nHeitä oli mahtava matkue. Ensinnä ajoi takkuisen hevosen reessä se\nisäntä, jonka herrat olivat määränneet verojen kokoojaksi ja\ntienneuvojaksi. Hänen jälkeensä ajoi helisevällä hevosella itse\nkorkeasukuinen herra Hannus. Hän istui leveästi ja mukavasti reen\nperässä, komeat turkit yllään ja töyhtöinen samettilakki ylpeästi\npäässä. Muutoin hän oli iloisen näköinen, pitkäpartainen, punottava\nmies. Ajajana hänellä oli kruunun huovi, jolla oli miekka kupeella ja\npertuska vieressä. Korpin kuva oli neulottu rekiryijyyn. Perässä ajoi\nvielä kolmas reki, jossa hyväsukuinen vouti Niilo ja toinen knihti\nmatkustivat. Vouti oli pieni talonpoikaisen näköinen mies, ja helposti\nhuomasi, että hän arvoltaan ja asemaltaan oli Hannus herraa paljoa\nvähäpätöisempi.\n\nIngin talossa oli vieraita varten varustettu. Miehet riensivät täysien\nviljavakkain kanssa hevosia vastaan keskipihalle ja itse isäntä\nsaatteli vieraita herroja uuteen eteistupaan ja aukaisi heille oven.\nHerrat tulivat heti hyvälle tuulelle, kun heitä näin otettiin vastaan.\nHannus herra seisahti ennen sisälle käymistään oven eteen, sillä häntä\nviehätti laaja näköala tältä korkealta talonpaikalta. Puut kimmelsivät\nauringon valossa valkoisissa, toinen toistaan koreammissa härmäkukissa,\nja kaukana piirittivät metsät sinisinä juovina tätä avaraa valkoista\nmaisemaa. Mutta kauan ei Hannus herra malttanut kylmässä seistä, vaan\nastui sisään. Pirtti oli valmiiksi lämmitetty ja savu karkoitettu,\nolkia levitetty permannolle; ryijyjä ja taljoja asetettu penkeille ja\nlavitsoille ja paraaksi päätökseksi peräpöydälle laitettu uhkea ateria\nmetsän ruokia ja oluthaarikoita.\n\n-- Sinullapa on kaunis talo erämaassa -- sanoi korkeasukuinen Hannus\nherra Ingille -- niin näköisä ja suuri ja oikein katetut penkit ja\nruuat pöydällä. Onpa vahinko kruunulle ja hänen armollensa, jos pääset\nverotta, -- lisäsi hän nauraen seuratessaan isäntää pöydän ääreen.\nSiinä herrat söivät ja joivat. Hannus herra istui pönkämahaisena\npenkillä selkä seinää vastaan. Vouti joi maljoja korkeasukuisen Hannus\nherran terveydeksi, josta Hannus herra hyvin ilostui ja joi maljoja\nvoudin terveydeksi ja käski kehuen tuoda uutta olutta. Sitten\nkorjattiin ruuat pois, mutta oluthaarikat jätettiin pöydälle.\nHuomattuaan isännän seisovan muun väen kanssa ovisopessa, kutsui Hannus\nherra häntä puheilleen.\n\n-- Olen kuullut, että täällä päin on suuria metsämiehiä ja metsätalo\ntämä totisesti onkin, sen olen minä itse nähnyt. Lienee teillä suuressa\nluhdissa jotain viime talvellista, jota olisi hauska nähdä.\n\n-- Ne ovat hengen sakon uhalla korkealle kruunulle tarjottavat eikä\nsalattavat -- ehätti vouti virka-intoisesti sanomaan.\n\n-- Ei nämä hyvät miehet sakkoja -- kyllä heillä aina lienee varalla\nkruunulle kruunun nahat, -- korjasi Hannus herra voudin lausetta.\n\nSillä välin tuotiin nahat esille. Kelpasi nähdä veroherrain ihastusta,\nkun Inki ne levitti heidän silmäinsä eteen. Siinä oli karhunnahkoja,\nristikettuja, saukkoja ja ahmoja, pienemmästä turkistavarasta\npuhumattakaan. Herrat katselivat niitä hymysuin ja pää kallellaan,\nvaikka olivatkin tavaran tuntijoita.\n\nTurkiksista erotettiin aika kimppu halvempia yhteen paikkaan.\n\n-- Nämä ovat talon verosta, -- sanoi Hannus herra ja löi kädellään\nerotettua kimppua.\n\n-- Onko se kuninkaan tahto, että me rupeamme veroa maksamaan, --\nrohkeni Inki kysyä.\n\n-- Se on meidän mieli -- selitteli Hannus herra. Nämä erämaat olemme me\nasuttaneet. Ennen kuin te tänne tulittekaan, oli kruunun silmä jo\nnähnyt nämä maat. Korpi ei ole kenenkään, mutta se on valtakuntaa ja\nsen vuoksi on korpi asutettu, että se toisi veron valtakunnalle. Nyt on\nerämaa täynnä ryssän rajaa myöten. Siellä on sota, mutta siellä on nyt\nmiehet ja murrokset ja täällä kokoomme me hauskasti veroja kruunun\nparannukseksi ja avuksi.\n\nSe oli uutta puhetta ja erämiehet kuuntelivat sitä kummissaan, mutta\nnyökkäsivät päätä, että hekin sen ymmärtävät.\n\nHannus herra oli jo toisissa toimissa.\n\n-- Tällaisia kauniita turkiksia saapi vain Suomen erämaassa nähdä, --\nlausui hän myhäillen.\n\nHän veti joukosta hyvin kauniin tummanruskean ja kiiltävän karhunnahkan\npolvelleen ja silitteli sitä siinä.\n\n-- Tämä kultakarva nahka sopisi ihan hänen armonsa omaan turkkiin, --\npuheli hän. -- Se olisi vielä kauniimpi kuin se, jonka hän minulta sai.\n-- Tai vielä paremmin itse Eerikka kuninkaan naimaturkkiin! -- ja\nHannus herra nauraa hohotti niin, että vatsa hytki ja nauru tarttui\novipuoleisiinkin. -- -- Eerikka parka ei varmaan olisi saanut\nniin monia rukkasia, jos olisi tullut kosimaan Suomen erämaan\nkarhunturkissa! -- Tiedättekö, nyt kootaan veroa kuninkaan naimaretkeä\nvarten! -- Hah-haa! -- No, no -- onhan hän kuninkaallinen majesteetti.\n-- Vouti lakkasi nauramasta. -- Mutta piru vieköön, minä olenkin hänen\narmonsa Juhana herttuan virkamies ja ystävä. Hänen armonsa terveydeksi,\nhyväsukuinen vouti!\n\nKultanenäinen karhunturkis oli yhä iloisen Hannus herran polvella ja\nInki näki hänen lempeästä katseestaan, kenen turkkiin nahka paraiten\nsopi.\n\n-- Suvaitseeko korkeasukuinen herra ottaa karhunnahan lahjaksi halvalta\ntalonpojalta -- lausui hän kumartaen.\n\nNo, ottihan Hannus herra lahjan ja mieltyi siitä perinpohjin. Saatuaan\nuutta olutta joi hän hyvän talon kiitokseksi ja onneksi.\n\nPian sai voutikin turkkinsa ja joi hyvän talon onneksi. Kun nyt kaikki\noli säännön ja tavan mukaisesti tapahtunut, antoi Hannus herra voudille\nkruunun kukkaron ja käski häntä ostamaan kruunulle, mitä sopi jäljellä\nolevista turkiksista, sillä välin kuin hän itse maistelisi talon olutta\nja puhelisi väen kanssa.\n\nKaupat tehtyään kutsui Hannus herra isännän taas puheilleen.\n\n-- Tämä erämaan talo on kuin itse karhujen hovi -- sanoi hän. -- Se on\nkunniaksi talolle. Minä arvelen, että sinä saisit tehdä turkiksia ja\nnahkoja kaikesta vuosiverostasi kruunulle. Sinusta pitää tulla hänen\narmonsa ja kruunun eläinampuja erämaahan ja talvella pitää sinun viedä\nturkiksia Turun linnaan hänen armonsa omaan vaatekammioon. Talostasi\ntulee kuin rälssi, josta tehdään uskottua palvelusta kruunulle. -- Mitä\nsanot? -- tehdäänkö heti sinettikirjat, niin saat itse lähteä viemään\nturkiksia Turkuun ja saat sieltä armollisen lupakirjan. Minulla on\nhänen armonsa käsky katsoa hänelle ja kruunulle kuninkaallisia\nmetsämiehiä erämaassa. Kuninkaallinen metsämies -- se kelpaa! --\nKuninkaallisen eläinampujan malja!\n\nInkiä huvitti korkeasyntyisen Hannus herran imarteleva puhe. Hän\nsuostui mielellään kunniakkaaseen virkaan ja lupasi parhaansa mukaan\ntappaa metsänpetoja veronsa edestä. Hän lupasi myös vielä tänä talvena\nitse lähteä Turun kaupunkiin viemään ensimmäistä veroa ja saamaan hänen\narmonsa herttuan lupakirjat ja sinetit.\n\nHannus herra löi kättä asian päälle ja käski voudin kirjoittamaan\nkorean kirjeen Juhana herttualle ja painamaan hänen korppisinettinsä\nkirjan alle.\n\n\n\n\nTapanin ajoilla Majalahdessa\n\n\nLapinmäen Ingistä tuli \"kuninkaan eläinampuja\" ja hänen esimerkkinsä\nyllytti toisia, niin että siellä pian oli kokonainen joukko kuninkaan\nkirjeillä vahvistettuja ampujia. He olivat erämaan reippaimpia miehiä,\nja olivat kunniakkaasta verovapaudestaan ylpeitä niinkuin ylimykset\nainakin.\n\nMonet matkat teki Inki milloin yksin milloin toverien kanssa Turun\nlinnaan, jopa joskus itse Tukholmaankin, kuninkaan omaan vaatekammioon\nsaakka. Hiihdellessään taipaleitaan takaisin erämaalle vertaili hän\ntoisinaan mielessään omia maitaan niihin maihin, joita oli nähnyt.\nMiten oli Pyhällön kyläkin, hänen muinainen kotikylänsä, puolessa\npolvikaudessa muuttunut! Kaikki oli siellä ratiolla ja entiset kylän\ntytöt pitivät olutkapakoita huoveille ja muille maankulkijoille.\nIsännät syyttivät köyhyydestään nälkävuosia, raskaita veroja ja sotia,\njotka veivät kylät tyhjiksi miehistä. Halullapa muisteli Inki\nkukoistavaa vaimoaan ja kasvavia lapsiaan tukevassa erämaan talossa, ja\notti uutta vauhtia yksijonoisilla järviselillä.\n\nMutta toipa hän matkoiltansa erämaahan muitakin mietteitä. Hän oli\nmatkallaan kuullut kellojen soiton kirkoista ja oli poikennut\ntemppeleihin kuulemaan Jumalan sanan saarnaa. Miltähän kuuluisi kellon\nkaiku erämaan hiljaisilla vesillä... Nyt vasta tuli hän pohjemmalta\najatelleeksi sitä asiaa; olihan uutisasukkaitten elämä tähän saakka\nollut vaellusta pimeydessä. Maakunta oli vielä pakanamaata, ilman\nyhteistä Jumalan huonetta, yhteistä kirkkomaata, yhteistä järjestystä.\nAsukkaat siellä elivät sielunkin erämaassa, kun ei heillä ollut mitään\nsiunausta tuovaa yhdyssidettä keskenään eikä Jumalan kanssa...\n\nVarmaan ajattelivat monet muutkin samaa, sillä kun Inki ja Majalahden\nHeikka viimein eräänä syksynä olivat yhteisestä neuvosta panneet sanan\nkulkemaan, että kaikki isännät, jotka kirkon tekoa ajattelivat,\ntulisivat Tapanin ajolle Majalahteen, kuului jo viikkoja ennen, että\nisännillä oli vahva aikomus tulla.\n\nKun tuli Tapani, ajoi reki reen perästä Majalahden pihaan, hevoset\nkauniisti leikatuissa längissä ja useimmassa reessä katteena komeat\nkarhunnahat. Hiihtäjiäkin tuli joukottain, vanhaa ja nuorta kansaa,\nläheltä ja kaukaa. Heikan umpeen rakennettu piha oli pian kuin paras\nkirkkomessu. Ihmiset olivat juhlapuvuissa, useimmat miehet pitkissä\nsarkamekoissa ja näädännahkalakeissa ja suurissa kintaissa, ja\nkaikkialta kuului puhetta ja touhua.\n\nNuoret miehet päästivät hevoset valjaista, nousivat hevosten selkään ja\nläksivät Tapanin ajolle. He ajoivat naapurien tanhuoille ja tupiin ja\njuottivat hevosiaan oluella -- sillä nyt oli hevosten juhlapäivä.\nHeikan pirtin kynnyksellä tervehtivät vanhemmat miehet toisiaan. Heitä\noli tuttuja ja tuntemattomia. Mutta kaikki tunsivat kuuluvansa yhteen\nyhteisen asian vuoksi. Naapurit, jotka olivat ennen vihanneet\ntoisiansa, puhuivat nyt leikkisästi toisilleen ja unohtivat pienet\nasiat.\n\n-- No onhan täällä Metsäläntaivalkin -- sanoi Savon Matti\nperänaapurilleen. Mutta mihinkä on Sinervän Olli jäänyt, onko karhu sen\nsyönyt?\n\n-- Itse se on tarvinnut karhun syödä -- vastasi naapuri. -- Ei sille\nsaanut tästä kokouksesta puhuakkaan. \"Minä en häntä tarvinne\", sanoi\nhän kirkosta ja uhkasi elää itsekseen.\n\nMuutkin kirkonvastustajat olivat jääneet kokouksesta pois. Sitä\nyksimielisemmin saattoivat kokoukseen tulleet neuvotella yhteisestä\nasiasta.\n\nTalon isäntä Heikka tuli kutsumaan vieraitaan pirttiin. Isännät\nastuivat juhlallisesti tupaan tehden syvän kumarruksen juhlahuoneelle\nsisäänastuessaan. Kun kaikki olivat kokoontuneet, alkoi Heikka puhua\nkauniisti tulevasta kirkonteosta.\n\n-- Itse isän Jumalan ja pojan ja pyhän hengen ja taivaan ruhtinattaren\nneitsyt Maarian ja kaikkein apostolein ja santtain nimessä olemme tänne\nkokoontuneet yhteisessä kirkon asiassa. Olisi se juhla täälläkin, jos\nveisaisimme jouluvirttä satain kynttiläin valossa kirkossa ja oma pappi\nmessuaisi puolestamme taivaan isälle. Silloin pääsisimme mekin\nhimmerikin joulujuhlaan ja lapsemme oppisivat uskon täällä maan päällä\neikä heille kiirastulessa saarnattaisi.\n\n-- Niin oikein, -- hymisivät kokoontuneet -- onhan meitä jo miehiä\nkirkontekoon tälläkin perällä.\n\n-- Niin, niin.\n\n-- Mihinkäs se kirkko tehtäisiin?\n\nSiihen kysymykseen ei enään sanottu \"niin, niin\". Moni näytti olevan\nomaa mieltä ja aikovan siitä puhua. Mutta ennen heitä ehti muuan\nhiljainen mies torjua vaaran.\n\n-- Ruoveden saareenhan se kirkko tulee. Ettekö muista ennustusta, että\nsillä paikalla vielä rautahärkä mylvii. Se tarkoittaa kirkonkelloa. Se\non kaikkien vesijuottien ristissä ja kyläisellä paikalla. Johan sinne\non siunattu ihmisiäkin. Jos kirkko viedään perikunnille, eivät toiset\ntule sinne.\n\nSiihen kaikki suostuivatkin. Silloisilta erämaan ukoilta puuttui\nkokemusta kirkonpaikan riitelemisessä.\n\n-- Mitenkäs kirkko saadaan valmiiksi?\n\nSe oli pahempi pulma. Totuuden nimessä täytyy tässä tunnustaa, että\njoukossa oli sellaisiakin, jotka eivät kuuna päivänä olleet kirkkoa\nnähneet, tai jos olivat lapsuudessaan nähneet, olivat sen jo kauvan\nerämaassa oltuaan unohtaneet. He odottivat jännityksellä viisaampien\nselitystä, sillä heidän käsityksensä kirkosta oli varsin hämärä, kirkko\noli heistä jonkunmoinen suuren suuri ja korkea luhti, joissa oli monet\nmutkat ja monet kerrokset tikapuita noustava, tai muuta sellaista.\n\n-- Minä arvelen, että Tapinmäen Inki sopisi kirkon rakentajaksi --\nrupesi vanha savolainen puhumaan.\n\nHän on rakentanut kauniin luhdinkin ja hyvin ymmärtää kirkon työn.\nLähteköön hän vielä tänä talvena hiihtämään etelään ja katsokoon kirkon\nlaitoksen suunnat ja nurkat oikeista kivikirkoista. Hän käyköön\nTurussakin viemässä sanan ja tuokoon tullessaan esivallan ja piispan\nkirjat. Kaunis turkki talosta on annettava Ingille matkan\nkustannuksiksi ja viemisiksi. Me sillä aikaa vedämme hirret saarelle.\n\nSavolaisen puheesta syntyi vilkasta porinaa. Inki ei puhunut mitään.\nVasta kun kaikki rupesivat yhdestä suusta sanomaan, että Ingin on\nmentävä, otti hänkin suunvuoroa.\n\n-- Saattaisinhan matkan tehdä. On minulla muitakin asioita\nTurkukaupunkiin ja etelään. Nahkoja en heti tarvitse mukaani, voin\npanna omistani kirkon kalkkiin ja messuvaatteisiin.\n\n-- Kuulkaa, kuulkaa! -- se panee omistaan kirkon kalkkiin ja\nmessuvaatteisiin! -- Suuresti ihmeteltiin Ingin rikkautta ja uhria.\n\nNyt laskettiin läsnäolevat isännät. Heitä oli lähes kolmekymmentä ja\nkun muutamia poissa olevia välttämättömästi oli tahtonut olla mukana,\noli heitä täyteenkin kolmekymmentä. Keskuudestaan valitsivat he neljä\nkirkon \"seksmannia\", kullekin erämaan päähaaralle yhden, ja kukin\nseksmanni ynnä sen kulman isännät panivat puumerkkinsä kapulaan, jonka\nsitten antoivat kirkon rakentajalle. Hän lähettäisi kapulan, kun kunkin\nkulmakunnan olisi tultava kirkon rakennukseen.\n\nVielä pyysi Inki puhua kokoontuneille sanasen.\n\n-- Nyt kun kirkon päätös on valmis -- sanoi hän -- olisi myös papista\npuhuttava. Satakunnassa on Särkin talossa kasvanut poika, joka on\njoutunut opin teille ja nyt on täysi mies ja teini piispan koulussa\nTurussa. Olenpa kerran kulkenut hänen kanssaan Turun matkalla ja\ntiedän, että hän on hyvinymmärtävä herra. Viime talvena vein hänelle\nuudet ilvesturkikset siinä toivossa, että hänestä vielä kerran tulisi\nerämaan pappi. Hän siitä kiitteli kovin ja juotatti minulle iloiset\nviinat Turun kellarissa ja lupasi suven tullen käydä täällä meitä\nkatsomassa ...\n\n-- Tunnen kyllä Särkin Ollin minäkin -- sanoi muuan toinen\nkuninkaanampuja. -- Se on jo suuri mies, pää pyöreä ja koukkunenäinen\nniinkuin isänsäkin. Hyvä luonnoltaan ja opiltaan kuuluu olevan. Vieköön\nInki hiihtomatkallaan sanan Särkin Ollille, että otamme hänet\npapiksemme.\n\nSärkin Ollille eli herra Olaville päätettiin kaikkein puolesta lähettää\nse sanoma.\n\nSillä aikaa kuin isännät eteispirtissä istuivat tärkeässä kokouksessaan\nolivat vaimot ja nuori väki kokoontuneet Majalahden asuinpirttiin.\nSiellä oli ilo ylimmillään. Äsken juuri oli kaksi rekikuntaa ajanut\npihaan kelloilla ja väsyneillä hevosilla ja reistä oli noussut nuori\nerämaan mies ja nuori kukoistava neito -- tai nyt vaimo. Maisa emäntä\noli liikutettuna rientänyt tulijoita vastaan -- sillä se oli hänen\noma tyttärensä, nuori Maisa, joka palasi Pirkkalan kirkolta\nvihkimämatkaltaan Savon Matin nuorimman pojan kanssa. Äidin perässä\nriensi koko hääkansa asuintuvasta kartanolle.\n\n-- Lasketaanko häät pirttiin? -- kysyi Heikka isäntä eteistuvassa\nolevilta isänniltä, kun kirkon päätös oli tehty. -- Jääkää kaikki tänne\ntyttäreni häitä juomaan, olemmehan jo niinkuin yhtä seurakuntaa.\n\nKartanolta alkoi kuulua huilutorven soittoa ja saattokansa rupesi\nmonilla hauskoilla menoilla tulemaan juhlapirttiin.\n\nInki heristi korviaan. Hän tunsi soiton. Sen tunsi myöskin Ingin nuori\nemäntä Pirja, vaimojen joukossa, ja molemmat riensivät soittajaa\nvastaan.\n\n-- Isä, rakas isä!\n\nSe oli vanha leikari, Pirjan isä. Hän oli kirkkoväen mukana tullut\nerämaalle tällä tavattomalla ajalla.\n\nVaan erämaa ei ollutkaan erämaa. Satoja taloja oli muinaisessa\nkorvessa, väkeä ja viljelystä entisessä erämaassa. Vähemmässä kuin\nmiespolvessa oli asumattomasta maasta tullut asuttu, erämajoista\ntaloja, taloista kyliä. Erämaassa oli uusi polvi, joka piti erämaata\nsyntymäseutunaan ja isiensä maana. Kasket olivat muuttuneet vainioiksi\nja pellot olivat hyvässä matkassa menossa korpeen päin. Entisillä\nkarhun vihellysmailla soitteli kulkeva leikari ihmisten iloissa.\n\nMajalahdessa juotiin iloisia häitä ja riemuittiin uudesta kirkosta ja\nuusista ajoista.\n\nVanhat kirkottomat ajat jäivät entiselle erämaalle ainaisiksi\ntarina-aiheiksi, joilla jälkipolvet ovat itseänsä huvitelleet.\n\nKerran oli Pirkkalasta tullut pappi erämaahan ja sattui silloin taloon,\njossa hänellä oli enemmänkin työtä yhdellä haavaa -- kastettava,\nvihittävä, haudattava. Kun pappi kysyi kastettavaa, vastasi isäntä:\n\"Tuolla se on härkämulleroita pitämässä.\" Vihittävä oli sama isäntä ja\nvanha vaimo, josta isäntä sanoi: \"Vihitä tuo rymä minuun.\" Haudattavana\noli isännän entinen vaimo, joka juuri silloin oli kuollut.\n\nHarvoin tuli erämaan periltä käydyksi kirkossa ja tapa oli maksaa\ntynnöri viljaa talolta sille, joka otti vaivakseen käydä kaukaisessa\nkirkossa kuulutuksia tietämässä. Kirkkoretkeltä palaajat tiesivät\nkertoa kummia asioita. Kirkon seinissä oli läpikuultavat ikkunalaudat,\npenkin kaiteilla törrötti palavat päreet pystyssä ja seinälle\nnaulatussa pöntössä saarnasi pappikulta \"kauniin lapsen syntymisestä,\njoka oli lähetetty taivaasta meitä lunastamaan Jumalalle.\" Vanha seppä,\njoka jo kolmekin kertaa oli käynyt kirkossa, virkkoi siihen: \"Vai on\ntuo vanha asia yhä vaan vieläkin jutussa: Justiin samaa saarnasivat\npapit siellä kolmattakymmentä vuotta sitte, kun liehtasin ristittäviä\nkirkolle.\"\n\n\n\n\nKirkkomessun aatto\n\n\n-- Katsooko Teidän kunnia-arvoisuutenne, että nyt olisi aika astua ulos\nHerran sapattia vastaanottamaan? -- kysyi herra Olavi juhlallisesti\npiispalta, joka istui kunniaistuimella Särkin Ollin uudessa pappilassa\nerämaassa.\n\n-- Saatamme lähteä.\n\nKohta astui piispa kuistista uuden pappilan pihalle. Hän kantoi mustan\nkappansa helmoja kainalossaan ja suuri valkea rimsukaulus oli hänen\nniskansa ympäri. Provasti Olavi seisoi hänen rinnallaan, pyöreäpäisenä,\nkoukkunenäisenä, tyytyvä hymy mehevillä huulillaan. Heidän takanaan\nseisoivat pappilan naiset ja muu väki ja erämaan seksmannit, jotka\nprovasti oli kutsuttanut piispaa vastaanottamaan.\n\nLauvantai-ilta oli hiljainen ja tyyni. Luonto odotti suurta\nkukoistuksensa juhlaa. Oli juhla-aatto erämaan ihmisillekin, jotka\nodottivat ensimmäistä kirkkomessuansa, uuden kirkkonsa vihkimisjuhlaa.\n\nSileän salmen takana viheriäisellä saarella vesijaksojen haarapaikassa\nseisoi valmiina kirkko, erämaan lasten ensimmäinen yhteinen rakennus.\n\nSe seisoi siinä niin pienenä ja niin vanhan mallikkaana, mutta\nkuitenkin uutena ja omituisena. Kivikirkon kaavan mukaan oli se\nrakennettu salon puista. Seinissä oli oikeat ikkunat ja sisällä penkki\nkullekin talolle, joka oli kirkkoa rakentanut. Parastaan olivat kaikki\ntehneet, kirvesmiehet, naulain ja rautain takojat, yksin\ntervankeittäjätkin. Nyt se seisoi valmiina ja tuotti kiitosta ja\nkunniaa tekijöilleen. Mainittiin Inginkin nimi, joka oli kaiken\nkatsellut ja johtanut.\n\nMikä merkillinen laitos kuitenkin oli tuo paanukattoinen rakennus\nsaarellansa? Kuuluihan sen piiriin koko suuri erämaa, hallitsihan se\nyhdestä keskustasta koko suunnatonta \"Pirkkalanpohjaa\". Pian oli se\navaava ovensa kaikelle kansalle. Siunattu malmikello tornissa odotti\nlyödäksen ensimmäisen pyhän kumahduksen uusilla rauhan voittomailla.\n\n-- Sinulla on ollut paljon vaivaa, poikani, tästä työstä -- sanoi\npiispa mietteissään provastille.\n\nOlihan sitä ollut. Lähetyssaarnaajan tavoin oli hän soudellut erämaan\nvedet ristiin rastiin, puhutellut pakanoita ja hakannut maahan heidän\nuhripuitaan. Tuliparran puusta kertoi hän piispalle pitkät jutut. Vanha\npakana oli ollut ynseä, mutta Jumalan tahdosta viimein voitettu. Mutta\nmonet olivat ystävyydellä ottaneet vastaan papin ja nöyräselkäiset\nmiehet olivat soutaneet hänen venettänsä.\n\nKesken piispan ja provastin puhetta kuului Maariankellojen kumahdus\nkirkolta ja sen pyhä ääni aaltoili joka taholle erämaahan ilmoille.\n\nPapit panivat kätensä ristiin ja käänsivät kasvonsa taivaaseen päin.\nKaikki laskeutuivat polvilleen paitse piispa, joka verkalleen kääntyi\nläsnäolijoihin päin ja lausui pyhät siunaussanat.\n\nVaiti kuuntelivat kaikki Maariankellojen kaikua. Ihanalta se kuului\nerämaalaisten korvissa. Uutta pyhää ne kellot soittivat näille\nkaukaisille maille.\n\nKeihäslahdelle saakka ei kellojen soittoa kuultu. Mutta sielläkin\nvalmistauduttiin juhlaan ja Lapinmäen alla reilattiin pitkää\nkirkkovenettä ensi matkalleen. Hälinää ja huutoja kuului valkamasta,\njonne joka taholta oli rientänyt väkeä. Nelinrinnoin ahtautui kirjavaa\nkansaa punaiseksi tervatun satakaaren tuhdoille.\n\nVarovasti ja kalisevin airoin teki vene alkuliikkeitään ahtailla\nkotisalmilla. Mutta pian aukeni vesi ja airot saivat täyden voimansa.\nNokkakäkönen lensi veden yli nousten ja vaipuen. Kauniisti kaareutuvain\nasuntalaitain sivuilla kiehui vesi jauhopöllynä ja perässä aaltoili ja\npyöri kuin koskessa. Soutu kuului ihmetteleviin salmiin ja lahtiin\nniinkuin jättiläisen huokaus.\n\nYksin katseli Hartikka vanhus kirkkoväen lähtöä. Hän seisoi Lapinmäen\npihanurmella puhtaassa juhlamekossa hänkin. Toisin oli hän ennen,\ntoisin nyt. Entinen salon patsas oli tutiseva vanhus, hyljätty kuin\nkuiva kuusi. Luhistunut oli muinainen pitkä vartalo ja kumaraksi oli\nkäynyt entinen suora ryhti. Kelmeät ja jäytyneet olivat kasvot,\nhervottomana riippui leuka ja harhailevat olivat suuret ajattelevat\nsilmät, jotka nyt koettivat seurata pilkuksi pienenevää kirkkovenettä\nkaukana hohtavalla selkävedellä. Väri oli ukon hapsista haihtunut,\nmutta parta peitti vielä hopealla rinnan ja pitkän kaulan ryhdistä näki\nvielä, ettei hengen voima ollut vanhukselta katkennut.\n\nKun pilkku oli kadonnut vanhuksen silmästä, havahti hän kuin unesta ja\nnousi vaivoin portaita ylhäälle suureen luhtirakennukseen, missä\nhänellä oli kammionsa. Kun hän pääsi ylös luhtikäytävälle ja sen\nkauniisti leikatulle aukolle, sitoi mahtava näköala vielä kerran hänet.\nHän jäi ryntäilleen nojaamaan rintahirteen ja sieltä harhaili hänen\nkatseensa aatto-illan valaistuksessa yli alla olevan maiseman.\n\nKuinka kaunis oli järven pintaan kuvastava vaalea kaislaranta tumman\nmetsän ja kiiltävän kalvon välissä. Kuinka kauniit nämä rinteet ja\nnorot, karjan lehdot ja viheriöivät vainiot, koko seutu -- vasta\nkorvesta avattu. Ja etäämpänä pilkottivat toiset viljelykset.\nUutisasutuksen koko syntymäkausi tuli yhdessä ajatuksessa hänen\nmieleensä ja hän katsoi seutua niinkuin vanha kuningas katselee\nvaltakuntaansa linnastansa. Vaan tämä valtakunta oli nyt menetetty. --\nHe ovat lähteneet, -- sanoi hän itsekseen. -- Hyvin muistan, kun he\ntulivat. Niin on aika kulunut. Heillä on nyt toinen, joka heidät kokoo\nja yhdistää, eikä minua enään tarvita. Viljelys kasvaa ja voimistuu,\nminä heikonnun ja olen raunion oma. Jo aika minusta jättää.\n\nHänen silmänsä kulkivat yli kaukana hohtavan selän etelän taivaalle.\nValkeat ja kullanpunaiset pilvet uivat taivaan sinimeressä. Ihanat\nsaaret ja niemet muuttuivat alituisesti ja hänestä näytti, että yksi\nniistä muuttui suunnattomaksi jättiläisolennoksi, jonka pilviparta\npeitti puolen ilman rantaa.\n\nSe oli vanhuksesta niinkuin se uusi Jumala ja hänen valtansa, joka nyt\noli saapunut erämaille. Hän ajatteli kirkkojuhlaa ja käänsi kasvonsa\nkuullakseen Maariankellon ääntä avaruudesta.\n\nAurinko valaisi viimeiseksi sinistä saloa. Sinne kääntyi vanhuksenkin\nkatse. Saloseljän takana näkyi toinen haaleampi ja sitten vielä kolmas\nniinkuin pilvi. Vanhus ikäänkuin elostui ja nuortui nähdessään tutut\nsalot, oudot ajatukset pakenivat ja sijaan tulivat omat. Hän kohotti\nhitaasti pitkää valjennutta partaansa ikäänkuin saadakseen sieramiinsa\nsyvän henkäyksen simaista tuoksua...\n\nSinne halusi hän. Sinne ikävöi hän pois näiltä mailta ja ajoilta.\nSiellä elivät kaikki vanhat erämiehet, jotka jo aikoja olivat menneet\nnurmen alle. Siellä kasvoivat suuret puut heidän haudoillaan luonnon\nihanassa huoneessa, jotka joka kevät lehtivät uudelleen ja kukoistivat\nyli tämän sukupolven ja tulevain -- ijäti. Pyhällä metsän rinteellä\nkasvoivat ne puut ja Tapio itse niitä hoiteli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhus makasi luhdissaan liikkumatta. Kaunis parta, tuuhea ja kiiltävä\nkuin majavan nahka, oli koholla ja henkimättömät sieramet olivat\nlevällään ikäänkuin henkiäkseen etäisten salojen simaista tuoksua.\n\nKun kirkkoväki palasi kirkkomessulta kuulivat he vanhan Hartikan\nkuolleeksi. Kaikki surivat jaloa vanhusta, mutta eniten Inki isäntä.\nErämaassa oli siunattu kirkkomaa, mutta Hartikka haudattiin\nsiunaamattomaan saloon vanhain erämiesten tapaan kirves vierellään.\nJotkut pitivät sitä suurena syntinä, mutta ei ollut ketään, joka olisi\nilmaissut asiaa herra Olaville.\n\n\n\n"]