[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fju6pEu-uXSMoBFAfcW6hA7Ce38mJ8ihJ-1PfvHYPczo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1988,"Keikari sekä muita kertomuksia","Strindberg, August",1849,1912,"1988-strindberg-august-keikari-seka-muita-kertomuksia","1988__Strindberg_August__Keikari_sekä_muita_kertomuksia",null,"novelli",[],[],"fi",1882,1911,9159,60083,false,53528,[23,24],"Short stories, Swedish -- Translations into Finnish","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[26],"Short Stories","\"Keikari sekä muita kertomuksia\" by August Strindberg is a collection of stories written in the early 20th century. The book explores various aspects of human experiences, often focusing on characters who navigate societal expectations and personal struggles. The protagonist in the opening story, \"Keikari,\" is a young man who grapples with his identity and self-worth—feeling out of place among his peers due to his unusual name and upbringing.  The opening of the collection introduces us to the story \"Keikari,\" where we meet a young man born to a well-to-do family who is burdened by his father's expectations and societal perceptions. As he attempts to integrate into university life, he faces ridicule and exclusion from his peers due to his mannerisms and the misconceptions surrounding his name. The narrative delves into the social dynamics of student life, highlighting his awkward attempts to fit in, the absurdity of social interactions, and the feelings of isolation that ensue. The character's journey sets the tone for the subsequent tales, each likely reflecting Strindberg's keen insights into human nature and societal norms. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Larin-Kyösti",246,"Viidestä kertomuksesta koostuva novellikokoelma sisältää kuvauksia eri aikakausien ihmiskohtaloista, opiskelijaelämästä ja yhteiskunnallisista muutoksista. Tarinat yhdistelevät historiallisia aiheita ja arkisia havaintoja ruotsalaisesta yhteiskunnasta.","August Strindbergin 'Keikari sekä muita kertomuksia' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1988. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KEIKARI SEKÄ MUITA KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nAUGUST STRINDBERG\n\n\nSuomentanut Larin Kyösti\n\n\n\nKirjallisia pikkuhelmiä XXXXII.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1911.\n\nO. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n August Strindberg.\n Keikari.\n Otteluiden välillä.\n Toivorikas nuorukainen.\n Vanha ja uusi aika.\n Claris Majorum exemplis.\n\n\n\n\nAugust Strindberg.\n\n\n_August Strindberg_ syntyi Ruotsissa, Tukholmassa 22 päivä tammikuuta\nvuonna 1849, tuli ylioppilaaksi vuonna 1863. 23 vuotiaana julkaisi hän\nnuoruutensa voimakkaan näytelmän \"Mestari Olavin\". Sitä seurasi\nlukematon joukko teoksia, kertomuksia, novelleja, runoelmia, avioelämää\nkäsittelevä \"Giftas\" (Avioelämää) ja yhteiskuntasatiiri, romaani \"Röda\nrummet\" (Punainen huone), mikä on käänteentekevä 80-luvun realismin\nmurtautuessa läpi romanttisen, köykäisen kaunokirjallisuuden. --\nHän on kirjoittanut saaristolaisromaania, kuvauksia ylioppilas- ja\ntaiteilija-oloista, porvarillisesta- ja ylimyselämästä. Säälimättömästi\non hän jättiläisruoskallaan suominut sekä inhimillisen että\nyhteiskunnallisen elämän varjopuolia. Hän on kirjoittanut suuren joukon\nhistoriallisia näytelmiä, joissa hän on repinyt alas jalustoiltaan\nsellaiset epäjumalat kuin Kaarle XII y.m. Hän on henkinen yltiöpää,\nmullistaja ja murtaja, hänen valtavassa luonteessaan kuohuu alati\nvoimakas myötätunto elämän lapsipuolia kohtaan, lahjomaton ja\nleppymätön viha kaikkea väärää ja luonnotonta kohtaan, mutta muutamissa\nhienoissa satunäytelmissään osoitakse hän myös hienoksi haaveilijaksi\nja kauneuden kaipaajaksi. Prometheushenki, nykyaikaisen ihmisen\nsielunelämän tarkka tuntija ja paljastaja, realisti ja mystikko samalla\nkertaa. Totuuden on hän ottanut tunnustähdekseen ja vaikka hän joskus\non iskenyt harhaankin ja vaikka hän lankeemustiloissaan on henkisesti\nvaeltanut tämän elämän helvetin ja taivaan kaikissa kerroksissa ja\nsyvemmin ehkä kuin kukaan muu aikalainen tuntenut nykyaikaisen\npintaelämän tyhjyyden, on hän totuuden etsinnässään aina noussut\nehompana entistään.\n\nStrindberg seisoo nyt miehuutensa koko voimassa ja monet hänen entiset\nvastustajansa ovat nyt hänen kannattajiaan, vähitellen aletaan ymmärtää\nhänen suurta merkitystään uudistajana ja kasvattajana, totuuden\ntaistelijana ja ihmiskunnan henkisenä parantajana.\n\nSuomenkielellä on ilmestynyt perin vähän Strindbergin teoksia:\n\"Hemsöläiset\", \"Vaiheita\", \"Vuosisatain kuvia ja vaiheita\",\n\"Avioelämää\", \"Punainen huone\", \"Mestari Olavi\" ja ehkä joku muu.\n\nSuomentaja,\n\n\n\n\nKeikari.\n\n\nTämä henkilö oli onnettomuudekseen ylemmän virkamiehen poika, isän,\njoka päälle päätteeksi oli varakas; sitä paitsi oli hänellä hyvä nimi\nja vaikkei se ollutkaan merkitty aateliskalenteriin, niin oli sillä\närsyttävä kaiku ja se herätti sitä suurempaa harmia, sillä sen\nulkomaalainen tavaamistapa aiheutti aina, nimi lausuttiin väärin; siinä\noli pari kirjainta liikaa.\n\nSitäpaitsi oli luonto antanut hänelle miellyttävän ulkomuodon,\nsentähden osoitti hän kiitollisuuttaan hoitamalla sitä hyvin; hän\nkäytti mielellänsä uutta pukua joka puolivuosi, ja hän harjautti\nvaatteensa joka aamu; eikä hän voinut mennä luennolle ilman kalvosimia;\nhän ei pistänyt housuja kenkiin tien ollessa kuraisen, vaan käytti\nkalossia. Hän käytti tirkistyslasia, koska hänellä oli huonot silmät,\nsillä hän oli mielestänsä liian nuori käyttämään lasisilmiä.\n\nTämä kadehdittu ja kovin parjattu mies sai kiittää onnettomuuksistaan\nkasvatustansa, ja olkoon hänen elämäntarunsa varoitukseksi vanhemmille\nja asianomaisille.\n\nHän kirjoittautui isänsä toivomuksen mukaan Y:n osakunnan jäseneksi,\nvaikka hän olikin suorittanut ylioppilastutkintonsa pääkaupungin\noppikoulussa. Kun hän tuli osakuntaan, huomasi hän ympärillään kuuden\njalan pituisia, leveähartiaisia osakuntalaisia, joita hän ei koskaan\nennen ollut nähnyt, ja jotka puhuivat hänelle vierasta murretta. He\ntarkastelivat hänen vaatteitansa epäluulolla. Ensi alussa ei kukaan\nuskaltanut juoda hänen kanssansa sinun maljaa, sillä he pitivät hänen\nlikinäköisyyttänsä ylpeytenä, kunnes eräs vanhempi jäsen esitti yleisen\nsinunmaljan \"katuojakakaran\" kanssa, sillä niin nimittivät\nosakuntalaiset siihen aikaan pääkaupungin asukkaita. Koska ei uhri\ntahtonut juoda ylellisesti, kieltäytyi hän juomasta pohjaan jokaista\nlasia, ja tämä seikka nosti mieliharmin myrskyn.\n\nHän koetti lähentyä muutamia ikäisiänsä toveria, mutta näiden aika\nkului kunniakkaiden tuttavuusliittojen solmimiseen vanhempien\nosakunnanjäsenten kanssa.\n\nHänen toisen osakunnassa käyntinsä kävi vielä hullummin. Hän ei voinut\nottaa osaa ratsuväkitaisteluun sentähden, että hänen tirkistyslasinsa\noli mennyt rikki hauskassa sotilasleikissä \"Kirkon piirityksessä\".\n\nRatsuväkitaistelu tapahtui näin: osakunta jakaantui kahteen joukkoon,\npuettuina teatteripukuhuoneen kypäriin, sapelit vyöllä ja haarniskat\nrinnalla ratsastettiin poikkipuolin tuolin selässä, sitten nelistettiin\nyleisesti läpi salin ja vihdoin tehtiin rynnäkkö hirveiden\ntorvitoitotuksien kaikuessa. Säretyt tuolit pantiin osakunnan laskuun\nnimellä: teatteri.\n\nSeuraavassa osakunnan istunnossa luki muuan runoilija runon nimeltä:\n\"Keikari\" ja se herätti yleistä riemua. Tässä runotekeleessä kuvailtiin\nonneton mies kiireestä kantapäähän; hänen housunsa, hänen\nkellonperänsä, hänen kalvosimensa, hänen kalossinsa, hänen huonot\nsilmänsä, hänen puhtaat nenäliinansa, hänen isänsä ja äitinsä.\n\nSiitä hetkestä asti ei keikari enää käynyt osakunnassa vaan kävi\nvanhojen koulutoveriensa luona.\n\nAlkoi liikkua kummallisia huhuja. Eräs oli nähnyt hänen syövän\nkahvelilla \"Gästiksessä\", toinen oli kuullut hänen kieltäytyvän\nottamasta neljättä ryyppyä voileipäpöydän ääressä; toinen oli nähnyt\nhänen ratsastavan Tukholman tiellä. Hän kävi säännöllisesti luennoilla\nja kollegioissa; hän oli siis pölkkypää, senhän huomasi jo hänen\nulkomuodostansakin. Eräänä aamuna herätti tämän onnettoman miehen eräs\npitkä osakuntalainen, joka kiroten vaati häntä lainaamaan rahoja.\nVastaväitteet eivät auttaneet, sillä osakuntalaisella oli vakuutettu\nkirje kädessä, kohteliaisuudesta oli hän sen ottanut postista\nantaakseen keikarille; olipa hän sen jo avannutkin ja jakanut\nveljellisesti kahteen eri suureen osaan, mutta hän kirosi ja vannoi,\nettei hän ollut lukenut kirjettä.\n\nKun kirjeen vastaanottaja ilmaisi tyytymättömyytensä kirjeen avaamisen\njohdosta, luettiin tämä hänelle viaksi ensimäisessä juniorinvaalissa.\n\nSen jälkeen hän ei koskaan voinut käydä osakunnan lukusalissa sillä\naina siellä sateli salakavalia soimauksia ja salakähmäisiä\nsivuletkauksia.\n\nSeurauksena oli, että nuori mies sekä muutamat hänen\nonnettomuustoverinsa vuokrasivat itsellensä erityisen huoneuston, jossa\nhe saattoivat lukea sanomalehtiä ja myös pelata korttia. Tämä oli hyvin\nvaromatonta, nyt saivat pikkukaupungin juorut tulta tappuroihinsa.\n\nKuiskailtiin salaperäisistä, hurjista juomingeista, salaisesta\nepäsiveellisestä elämästä, ennen halveksittiin, nyt kerrassaan\ninhottiin kaikkia paremmin puettuja ylioppilaita.\n\nHänen sisarensa aikoi matkustaa kasvatuslaitokseen Lausanneen ja koska\nei hän voinut ottaa mukaansa pientä, kaunista vinttikoiraa, jätti hän\nsen veljensä huostaan.\n\nMikään matkustava kuninkaallinen henkilö ei koskaan herättänyt\nUpsalassa sellaista huomiota kuin tämä pieni koiraraukka. Seistiin\njonossa katukäytävillä ja nauraa räkätettiin, isot koirat ärsytettiin\npienen raukan kimppuun, saattoipa tapahtua, että hän itsekin sivumennen\nsai iskun kepistä. Kun oli kahdenkymmenen asteen pakkanen, alkoi koira\nvilusta väristä, silloin sai se villapeitteen. Tämä tarpeeton uutuus\noli kuulumaton, ja närkästys oli yleinen: kuului yksi ainoa huuto:\n\"katsokaas koiraa, jolla on hevosloimi\", luultiin nimittäin, että\nainoastaan hevosilla on loimi.\n\nKoira täytyi lähettää taas kotiin saatuaan ensin eräässä ravintolassa\nkonjakkiin kastettuja sokerinpalasia, joista se sairastui.\n\nHän oli eräältä rakkaalta sukulaiselta uskaltanut saada lahjaksi hyvin\nkauniin, palmulehden suonesta valmistetun kepin; koska hän oli\nkiintynyt tähän seuraan, oli hän teettänyt nuppiin hopeaisen levyn.\nTämä tarpeeton ylellisyys oli maksanut hänelle riksin, tai neljä totia\nkuten hänen osakuntalaisensa laskivat; mutta koska kultaseppä\nturhamielisyydestä tai varomattomuudesta oli leimannut levyn, aikaansai\ntämä viaton kapine monta kärsimystä. Eräs Y:n osakuntalainen sattui\neräänä iltana etsiessään merenruokokeppiään pääsemään salaisuuden\nperille, se levisi kulovalkeana.\n\n\"Oletteko nähneet keppiä?\"\n\nKahdeksaan päivään ei puhuttu muusta kuin kepistä. Sitä potkittiin ja\npiinattiin ja se heitettiin ravintolan eteiseen, levy sai kuhmuja,\nvernissa hankautui, mutta keppi kesti, sillä se oli hyvä keppi, ja se\noli sen onnettomuus.\n\nEräänä päivänä se katosi, omistaja etsi sitä turhaan kalossilaatikon\ntakaa, jonne hän sen tavallisesti asetti: se oli kadonnut. Omistaja\npani ilmotuksen kulmaan ja lupasi suhteellisesti ison palkkion\nlöytäjälle. Nyt seisoi ihmisjoukkoja kulmassa; naurettiin ja luikattiin\nja kirjoitettiin muistutuksia ilmoitukseen.\n\nEräänä aamuna oli kepin omistaja kävelyllä pitkin jokivartta. Hän\nhuomasi, että niittymaa tien varrella oli pengottu: turpeita oli\ntallattu kuten karjan laitumella kulkiessa, mutta siinä ei kulkenut\nkarjaa, sillä kosteassa maassa näkyi korkoraudan selvät jäljet.\n\nRuohikossa kimmelsi jotain; siinä oli onneton hopealevy ja sen vieressä\noli keppi revittynä, tallattuna, jousen kaareksi taivutettuna, mutta ei\ntaitettuna; ja sentähden oli maa niin pengottu. Mikään varas ei ollut\nvienyt keppiä, sitä todisti se, että hyvin haluttu hopea oli saanut\njäädä paikoilleen. Kuka sen sitte oli tehnyt?\n\nNeljä pitkää vuotta vietti tämä nuori mies, jolle luonto ja kohtalo\nniin runsaasti olivat tuhlanneet lahjojansa, henkipattona vaivaloista\nelämäänsä pienessä kaupungissa. Hän ei ollut koskaan ylioppilas, vaikka\nhän kuului ylioppilaskuntaan: hän ei koskaan uskaltanut mennä\nlauluharjoituksiin, ei koskaan osakunnan kokouksiin, ei koskaan\nvirkaanvihkiäisiin eikä vieraisiin, ei koskaan tanssiaisiin eikä\nhuvitilaisuuksiin, sillä häntä häväistiin aina; osakuntalaisten\nkeskuudessa oli hän tyhmä, ylpeä, pintapuolinen, irstaileva -- sanalla\nsanoen Keikari! Ja todellisuudessa ei hänellä ollut yhtäkään\nominaisuutta kaikista näistä.\n\nNeljän ikävän vuoden kuluttua suoritti hän loistavan\njuriskandidaattitutkinnon.\n\nTiedättekö, mitä silloin sanottiin?\n\n-- Sanottiin: ä-äh!\n\n\n\n\nOtteluiden välillä.\n\n\nHän oli kyttyräselkäinen, miesraukka, mutta hän oli iloinen ja\ntyytyväinen, sillä hän oli lauhkea luonteeltaan ja hän oli kärsien\npäässyt siihen asteeseen, josta hymy alkaa. Mutta hän oli myöskin\nylpeä, Sillä hän oli suorittanut medikofiilitutkinnon.\n\nHänellä oli pieni, näppärä käsi, ja tarkka silmä niin, että ei kukaan\nvaroittanut häntä jatkamasta. Hän oli hyvin köyhä, mutta hänellä ei\nollut velkoja, mutta nyt täytyi hänen niitä tehdä, sillä hänen 200\nriksin suuruinen stipendinsä riitti vain kirjoihin. Tämä oli sitä\nkunnollista köyhyyttä, joka elää kieltäymyksillä.\n\nHänen ylioppilasaikansa -- hän oli nyt kandidaatti -- ei ollut lainkaan\nhauska. Sata riksiä oli riittänyt lukukaudeksi, maitoa ja leipää\naamuisin, samaa iltaisin, päivällisensä söi hän yhdessä erään toverin\nkanssa kuudesta riksistä kuukaudessa. Ullakkohuone viidestätoista\nriksistä sekä sylillinen puita, jonka hän itse osti torilta\nseitsemällä.\n\nMutta toisinaan oli toimeentulo ollut hyvin vaikea, kun lisämenot kuten\nvaatteisiin, olivat tehneet loven kukkaroon, ja hän oli tarvinnut kuusi\nlukukautta suorittaakseen medikofiilin.\n\nViimeinen lukukausi oli ollut hyvin tukala ja juuri tenttien aikana.\nHän muutti syksyllä vanhaan puuröttelöön. Rautasillan luona, ullakolle\ntietysti; huone oli sisäänpainunut kuin laatikko päätypuolelta ja katto\noli räystäineen saanut ruumisarkunkannen muodon. Kauvas huoneeseen\nulettui talon yhteinen savupiippu, huoneessa oli telttasänky\nmatrassineen, peite ja tyyny, mutta ei lakanoita; kyökkipöytä ikkunan\nluona, punaiseksi maalattu piironki ja pari tuolia, siinä koko kalusto.\nHän luki puolipulloon pistetyn talikynttilän valossa.\n\nTuli syyskuu ja sen mukana kylmät ilmat; hänellä ei ollut ollenkaan\npuita eikä voinut sellaisia hankkia. Silloin huomasi hän, että hänen\nsavupiippunsa, jota hän ei voinut hyväksyä sen ruman muodon takia,\nlevitti suloista lämpöä huoneeseen. Hän asettui istumaan nojaten\nselkänsä siihen ja lueskeli. Tämä kesti kolme päivää, mutta neljäntenä\npäivänä oli savupiippu lohduttoman kylmä. Hän etsi syytä tähän ja\nhuomasi, että se palveli vain leivintupaa, jota käytettiin vain joka\nneljästoista päivä. Tämä oli ankara isku. Hätä alkoi näyttää\nhampaitaan, hän teki samoin ja mursi suurella vaivalla komerossa olevan\nvaatenaulapuun; sitä seurasi laudoitus. Sillä välin juoksenteli hän\nhämärissä lainaamassa pesällisen puita joltakin köyhältä toverilta --\nhänellä ei ollut rikkaita tovereita.\n\nKäytyään useat kerrat samassa paikassa, häpesi hän ja oli pakoitettu\nkäyttämään keinoa, jota hän ennen oli pelännyt, hän piti sitä melkein\nrikoksena.\n\nOli alkanut sataa lunta, mutta lumi suli ja imeytyi läpi kattotiilien,\nläpi rimojen ja kattopaperin niin, että vettä tippui hänen sänkyynsä,\njoka toimi sohvana päivällä ja illaksi muutettiin sängyksi aivan\nyksinkertaisesti peitettä kohottamalla; ja nyt kun ilma oli käynyt\nkylmäksi, oli sänky hänen ainoa pelastuksensa päivälläkin; hän oli\nhäädetty asunnostaan, uhattu olemassa-olonsa ensi ehdoissa. Silloin\nteki hän päätöksen mennä \"Fernaniin\".\n\nTämä oli katkera hetki, kysymyksessä oli hänen kellonsa, joka oli\nmuisto; mutta kysymyksessä oli myöskin hänen tulevaisuutensa. Hän veti\nkorvilleen takinkauluksensa, ettei häntä tunnettaisi ja suuntasi\naskeleensa läpi lumikinoksien pimeälle Kuninkaanojankadulle.\nPamppailevalla sydämellä kulki hän kauan kadulla. Hän näki monta kelloa\nriippumassa ikkunassa -- niin monta muistoa; hän teki mielestään jotain\npahaa, mutta sitte mietti hän tutkintoaan ja meni sisään. Kirjava näky\nhämmensi häntä hiukan. Sillä oli vaatteita, messinkisiä soittokoneita,\nfortepianoja, jalkineita, kirjoja, tupakkipiippuja, sateenvarjoja,\nkaikenlaista, jota ilman ihminen voi tulla toimeen, paitsi ilman ruokaa\nja lämpöä.\n\nHänet vastaanotti ystävällisesti kevytpukeinen rouva, ja hän ilmoitti\nänköttäen asiansa: hän tahtoi kysyä, voiko saada mitään tästä kellosta;\nhän oli joutunut tilapäiseen pulaan, mutta hän lunastaisi sen pian, se\noli muisto.\n\n\"Vai muisto\", sanoi rouva ylenkatseellisesti hymyillen.\n\nPoikaraukka ei tietänyt, että tämä oli sellainen lainanpyynnön\ntavallinen sanamuodostus.\n\nHän sai kympin.\n\n\"Nimenne?\"\n\nMikä hetki! Hän kielsi nimensä yhtäpitäväisyyden. Hän tahtoi hyökätä\nulos, mutta ovessa kohtaa hän kolme meluavaa toveria, jotka näkyivät\ntuntevan tiensä, ne eivät varmaankaan olleet siellä samoista syistä\nkuin hän.\n\n\"Katsos pikku Antonia! Odotas, tänä iltana ollaan yhdessä ja pidetään\nlystiä. Kohta tässä on rahoja että ratisee!\"\n\nHän häpesi, mutta hän jäi odottamaan, hän seurasi heitä ravintoloihin,\nhän hurjasteli, juopui ja vietiin kotiin. Mutta hän näki niin kaunista\nunta ja heräsi hämmästyneenä, hän makasi omassa sängyssään ja hänellä\noli lakanat -- ihan puhtaat lakanat ensi kerran kuuteen viikkoon. Kuka\noli toimittanut ne hänelle.\n\nSitte valtasi hänet tuska! Hän oli ollut juopottelemassa ravintoloissa\nja oli hurjastellut eilen; hän oli tuhlannut kymppinsä; hän oli syönyt\nhummeria; hän oli juonut curacaota. Hän oli ollut panttilainaajattaren\nluona ja oli joutunut ryövärien käsiin.\n\nHän loi katseen päänalaista kohden; siinä oli tuolilla tulitikut,\nkynttilä -- pullo, vesipullo, portinavain; avattu käärö \"Hoppet\"\nkartuusia ja hänen kymppinsä; kaikki tuolille järjestetty\nhuolellisesti.\n\nMutta oli hänellä pahempiakin kolttosia, silloin kun ruoka loppui eikä\nhän kehdannut mennä lainaamaan. Hän näki silloin nälkää, mutta hän\nluki, luki lakkaamatta eikä koskaan -- laimiinlyönyt luentoa tai\nkollegiota.\n\nKerran tavattiin hän pyörtyneenä sängyllään maaten Fysiikkansa\nvieressä, jonka hänen piti tenttiä seuraavana päivänä. Hän ei ollut\nsyönyt 48 tuntiin.\n\nKuitenkin oli hän suorittanut medikofiilitutkinnon ja haki\nLinnaväensairaalan alilääkärin paikkaa, siellä saisi hän vapaan asunnon\nsekä 60 riksiä palkkaa lukukaudelta. Hänen hakemuksensa hyväksyttiin,\nja hän teki ensimäisen sairastarkastuskäyntinsä, mutta putosi\nlattialle, kun hän näki nivelnyrjähdystä asetettavan sijoilleen.\nKenttälääkäri astui samassa huoneeseen ja hämmästyi suuresti nähdessään\npienen ihmisen makaavan lattialla kalpeana ja kylmää hikeä hikoillen:\nhän nosti poikaraukan lattialta ja kysyi säälivästi: pikku poikani,\nkuka sini olet?\n\n\"Minä olen Linnaväen alilääkäri sekä kenttälääkärikunnan jäsen.\"\n\nPienelle raajarikkoiselle ei tahdottu selittää, että erehdyksestä oli\ntehty rikos ohjesääntöä vastaan ja hän sai jäädä lukukauden loppuun.\nKukaan ei tiennyt, että hän oli kyttyräselkäinen!\n\nSitte tuli hän taas Upsalaan ja kävi sairashuoneella; mutta hänen kävi\nyhä vaikeammaksi toimiskella. Mutta hän hoiti sentään tointansa. Hän\noli aikaisin aamulla liikkeellä ja toimitti tehtävänsä niin, että hän\noli työssä kello 9.\n\nKevät oli tullut, ja toverit olivat eronneet eri tahoille. Toiset\nolivat lähteneet varusväen harjoituksiin, toiset toimiinsa\nmaaseuduille, toiset taas kylpylaitoksiin. Hän oli yksin kaupungissa ja\nhän näki edessään kauhean suven Upsalassa, missä suvet voivat olla\nsietämättömiä.\n\nOli toukokuun iltapäivä; hän oli istunut Karolinan puistossa lukien ja\nkulki nyt Linnanmäelle saadakseen hiukan näköalaa. Maisema ei ollut\njuuri kaunis, mutta se ei myöskään herättänyt mitään halua päästä\nmaalle vaan synnytti pikemmin ajatuksia merestä; ja hän oli syntynyt\nmeren rannalla ja häntä alkoi vaivata koti-ikävä nähdessään laivan\ntonkivan tietään surkeiden kesantopeltojen välistä. Ja hän näki koko\nkesän kauhut vastassaan ja hän toivoi, että olisi taas syksy.\n\n\"Kas se oli onni, että tapasin sinun; mene heti inspehtoorin puheille\nja nosta matkarahat; minä onnittelen! Mutta kiiruhda, ennenkuin potilas\nkuolee!\"\n\nPäätös: pieni mies matkusti seuraavana iltana Bohuslääniin astuakseen\nkotilääkärin toimeen erään tavattoman rikkaan kauppiaan luona, joka oli\ntullut heikkomieliseksi hyvinvoinnista. Vaivoistaan sai hän 200 riksiä\nkuukaudessa sekä elannon, elannon linnassa meren rannalla! Hän hengitti\ntaas!\n\nVanha rakennus oli kohonnut Itäindialaisen komppanian loistokaudella\n1740-luvulla, jolloin nykyisen omistajan esi-isät olivat koonneet\nsuunnattoman omaisuuden. Puisto oli laitettu täydellisesti kiinalaiseen\nmakuun erään Cantonin ympäristöjen esikuvan mukaan.\n\nSiellä oli akasioita ja sykomooreja, luolia ja lampia kultakaloineen ja\njoutsenineen, pieniä bambupuusta tehtyjä huvimajoja ja suihkukaivoja;\nvoliereja fasaneineen ja riikinkukkoineen. Pellot olivat suletut,\nheinää ei oltu kaadettu miesmuistiin. Kokonaiset kasvitarhamaat oli\nistutettu täyteen kukkia; siellä oli hedelmäpuutarha mitä ihanimpine\npuineen ja kyökkipuutarha, meluunipenkereitä ja hyötymansikkamaita,\npersikkapaljeita ja viinitarhoja. Kaikkialla kohtasi silmää suuren\nsuuret aitoporsliiniset Mingdynastiasta hankitut maljakot; ja huoneissa\nhohti mitä kalliimpia Cracqueleita japanilaisten emaljitöiden vieressä.\nTaloa ympäröivät verandat hienoimmasta bambupuusta tai nankinista\ntehtyine ulkokaihtimineen, riippumattoja oli asetettu sinne tänne\npuiden väliin, ja silkkisiä ja damastisia auringonvarjoja oli\nkaikkialla käytettävänä. Joutsenlammikoissa ja kanaaleissa oli veneitä,\nmutta etäämmällä alhaalla meren rannalla oli kutteri ja siinä kaksi\nvenemiestä jotka olivat valmiita käskystä nostamaan purjeita. Tallissa\noli täysverisiä hevosia ja jahtivaunuja. Sanalla sanoen, siellä oli\nainekset paratiisiin mutta luomakunnan kruunu puuttui. Taloutta hoiti\nnimittäin mielipuoli, joka oli talousrouvan, hovimestarin, ja\nkamaripalvelijan vallassa; mutta mitä välitti pikku tohtori ihmisistä,\nensi kerran sai hän nyt häiritsemättä nauttia vapaudestaan, luonnosta\nja tämän maan ajallisesta hyvästä.\n\nHän huumaantui kaikesta tästä yltäkylläisyydestä, mutta ei unohtanut\nvapauttaa vankia painostavasta hirmuvallasta, sentähden osoittikin tämä\nhänelle kiitollisuuttaan.\n\nTohtori ja potilas istuivat yksin päivällispöydän ääressä ja kummankin\ntuolin takana seisoi pikentti; hän itse söi kuutta erilajista ruokaa,\nmitä mainioimpia ruokasimpukoita, tuoreimpia hummeria ja hän joi mitä\nsuloisimpia viinejä sillä aikaa kuin rikas mies istui vieressä syöden\nkeitettyjä kanoja ja mannaryynivelliä. Päivällisen jälkeen lepäsivät he\nmanillalangoista punotuissa riippumatoissa, ja sairas katseli\nkateudella, kuinka köyhä kandidaatti poltteli neljänkymmenen riksin\nsikaareja, ja joi suoraan ulkomailta tuotua marasquinoa. Hän purjehti\nmerelle ja antoi kaikkien surujen mennä tuulen teitä, hän souteli\nkanaaleilla ja ampui kaniineja revolverilla, hän istui huvimajassa\nonkien kultakarppia; mutta tämä ei ollut hyvin tehty, sillä talousrouva\nhankki tavallisesti niillä itselleen pienet tulot syksyisin, ja\nsentähden syntyi mielipiteiden vaihto, salainen kirjeenvaihto potilaan\nholhoojalle, tämä taas aiheutti määräyksen, jonka kautta tohtori sai\nyksinomaisen päätösvallan yli koko talon kaikkien elävien niin ihmisten\nkuin eläimien.\n\nTuli elokuu, ja hän kävi katsomassa puutarhojaan; hän mieltyi\nhyötymansikkoihin ja lähetti pojat vigarropuihin; hän tutki persikoita\nja viinirypäleitä ja huomasi, että ne tarvitsivat vielä kuukauden\nkypsyäkseen; hän antoi korjata kokonaisen sadon leukoijoja, petunioita\nja skabasioita asettaaksensa ne mandariinimaljakkoihin; hän nautti\nhetkestä niinkuin lapsi, hän ei tiennyt saisiko hän koskaan uudestaan\nnauttia tällaisista päivistä. Kävellessään puutarhassa saa hän\npensaiden välistä vilahdukselta nähdä valkean kesäpuvun ja pienen\nolkihatun sininauhoineen. Hän pelästyi niin, että sydän alkoi sykkiä,\nja hän meni huoneeseensa ja hän luuli, ettei hän uskaltaisi mennä enään\nkävelemään sinä päivänä! hän päätti myöhemmin iltapäivällä ajaa\npartansa, sen jälkeen sitoi hän valkean kaulaliinan kaulaansa. Hän tuli\nsilloin luodakseen katseen kuvastimeen ja huomasi silloin, että hän oli\nhyvin ruma. Hän meni alas saliin ja kulki jonkun askeleen yli lattian;\nsiellä sattui olemaan iso pystykuvastin, siitä näki hän kuvansa\nkiireestä kantapäähän; hän huomasi, että hartiat olivat liian\nkorkealla!\n\nSitte nousi hän linnantorniin lanterniiniin saakka ja katseli maisemaa;\nhän näki allaan puutarhan ja puiston ja etäämmällä näkyi meri; hän\nsaattoi nähdä kaiken alhaalla liikkuvan elämän ja hän huomasi vaalean\nhameen liikkuvan puutarhassa.\n\nHän meni talliin ihmetellen, voisiko hän istua hevosen selässä. Sitte\nsytytti hän ison sikaarin ja kulki puutarhan aitauksen ulkopuolelle.\n\nIllan tullen meni hän meripaviljonkiin ja hänellä oli mielestään ikävä\nniin, että hän meni heti kotiin ja päätti viettää osan aamupäivästä\npuutarhassa.\n\nHän nousi ajoissa seuraavana aamuna ja ajoi partansa! Hän aukaisi\nikkunan ja hengitti maakuntaruusujen tuoksua ja kuunteli erinomaisen\ntarkkaavasti uunilintujen säkeitä; hän sitoi kauvan kaulaliinaansa,\nkiilloitti kynsiään, otti hattunsa, keppinsä ja meni, mutta kohtaa\novessa pikentin, joka rientää henki kurkussa: potilas oli pahasti\nsairastunut.\n\nKahtena päivänä istui hän sairaan luona ja kolmantena sai hän matkustaa\nkaupunkiin ilmoittamaan kuolintapauksesta sekä samalla pyytää päästä\nvapaaksi toimestaan.\n\nJuuri nyt kun viinirypäleet olivat kypsymäisillään ja daaliat olivat\npuhkeamaisillaan, täytyi hänen jättää paratiisi ja palata Upsalaan\nnäkemättä puutarhurin tytärtä, sillä hänet kai hän oli nähnyt\npuutarhassa.\n\nHän pani tavaransa matkalaukkuun ja palasi Upsalaan. -- -- --\n\n\n\n\nToivorikas nuorukainen.\n\n\nOsakunnan salissa oli hyvin vilkasta; klubimestari oli ottanut esille\nlipun teatterin vaatekammiosta, hänen piti ripustaa siihen suruharso;\nkirjastohuoneessa harjoittelivat laulajat: \"Ma kuljen kohti kuolemaa\",\nmustiin puetut osakuntalaiset istuivat ylt'ympäri pitkin seiniä\nsanomalehtiä lueskellen tai poltellen sikaaria; vahtimestari kantoi\nhuoneeseen ison kypressiseppeleen pitkine, valkoisine silkkinauhoineen,\nniihin oli kultakapitääleillä painettu: _Tovereilta_. Olihan vaihdettu\nmielipiteitä, että siinä olisi pitänyt olla: _Y:n Osakunnalta_, mutta\nedellinen ehdotus oli hyväksytty.\n\nNyt alkoi Tuomiokirkon ylioppilaskello soida; tahtipuikolla\nnapautettiin kirjastohuoneessa vasten nuottitelineitä, se kehoitti\nensi bassoja kestävyyteen venykkeessä, kuraattori veti sormiin\nvalkoiset hansikkaansa, lipunkantaja kiinnitti vyön varrelleen,\nsanomalehtienlukijat lähtivät liikkeelle ja pukeutuivat\npäällysvaatteisiin. Laulu lakkasi, ja osakunta kulki alas\nPuutarhakadulle hautaamaan osakunnan parainta päätä ja parainta\ntoveria!\n\nOli kylmä tammikuun iltapäivä, jolloin aurinko pysyttelihe vielä jonkun\nminuutin taivaanrannalla.\n\nSuruhuoneessa oli suuri murhe, sillä ainoa poika oli kuollut -- isältä,\näidiltä ja kahdelta pieneltä sisarelta. Kyyneleet olivat lopussa, ja\nhuoneessa vallitsi painostava rauha.\n\nSaatto nousi kirkkomaalle; oli kolmenkymmenen asteen pakkanen, puut\nolivat huurteisia, ja aurinko loisti vielä latvojen huipuilla, mutta\nalhaalla maassa oli jo hämärä, ja tuuheat puut loivat sinisiä varjoja\nyli hautojen; punatulkut hätistivät toisiansa ja pudistivat puista\npieniä lumiryöppyjä, koko kirkkomaa oli yhtenä valkeana vaatteena, vain\nsiellä täällä näkyi epätasaisuuksia, sillä oli satanut paksulta lunta.\n\nSaatto pysähtyi; laulu sujui moitteettomasti, niin myös saarna. Sitte\npiti nuori pappi puheen.\n\n\"Tällä nuorukaisella olisi inhimilliseltä kannalta katsoen ollut kaunis\ntulevaisuus; hän oli jaloa sukua, hänen vanhempansa olivat erittäin\nhyvissä varoissa ja korkeassa yhteiskunta-asemassa, hänellä oli hurskas\näiti, joka koko kaupungissa oli tunnettu hyväntekeväisyydestään\n(erityisesti suojelevasta armeliaisuuslaitoksesta, jota sanotaan\nMagdaleenakodiksi), hän oli jaloluontoinen, toverit pitivät hänestä,\nopettajat kunnioittivat häntä sekä hänen etevien tietojensa että hänen\nahkeruutensa tähden, mitkä ominaisuudet olivat vieneet hänet pitkälle\ntieteen kunniakkaalla tiellä. Mutta nyt oli myöskin Jumala mieltynyt\ntähän nuorukaiseen, ja siksi löi hän hänet ja otti hänet pois, sillä\nJumala lyö rakkaimpiaan kuten tunnettua on; ja Jumala rakasti suuresti\näitiä ja isää myöskin, siksi oli hän lyönyt myöskin heitä, ja puhuja\ntoivoi, että se olisi koskenut heihin oikein kovasti niin, että he\ntekisivät tiliä itsellensä ja huomaisivat, kuinka suuria syntisiä he\nolivat, kuinka heitä juuri heidän syntiensä takia näin lyötiin. Eivätkö\nhe ehkä olleet syntisiä? Olivat kuin olivatkin! Kaikki olemme me\nsyntisiä, sanotaan sanassa, emmekä me ansaitse muuta kuin kuoleman ja\nkadotuksen!\"\n\nSilloin purskahti äiti rajuun itkuun. Tästä innostuneena jatkoi 27\nvuotias puhuja ja alkoi selvitellä mietelmiään \"toivorikkaan\nnuorukaisen tulevaisuudesta toisella puolen hautaa!\" Aine oli tosin\narkatuntoinen, mutta totuuden piti päästä valoon... \"Mamma\" kuului\nläpitunkeva lapsen ääni, se oli niin epätoivoinen ja täynnä itkua, että\npuhuja vaikeni.\n\nÄiti oli pyörtynyt isän syliin.\n\nSilloin kulki sähkönisku läpi nuorten joukon; kuului siltä ikäänkuin\nolisi muutettu jalkaa, lippu liikahti, sattui puun oksaan ja liuta\nlumihiutaleita putosi nuoren papin paljaalle päälaelle.\n\nHänen jääharmaat silmänsä säkenöivät, sillä hän oli kyllin\nepäsivistynyt epäilläkseen lumisateella olleen jotain tarkoitusta ja\nhänen kuluneiden kasvojenpiirteittensä yli levisi täplikäs puna. Hän\njatkoi, ja henki höyrysi hänen suustaan kuin valkea sauhu ja hänen\npartansa oli huurteesta harmaa.\n\nHän teki nyt hyppäyksen puheessaan ja hänen piti nyt aukiluodusta\nhaudasta korjata nuorisolle muutamia opetuksia. Tämä nuorukainen oli\nvarustettu terävällä järjellä ja hän oli omistanut elämänsä sille\nmaailman viisaudelle, jota sanotaan luonnontieteiksi! Vaara oli\nlähellä...\n\nPuhuja oli ainoa, jolla oli tilaisuus pitää itseään lämpöisenä, nyt\nvasta huomasi hän, että pakkanen oli yltynyt, että pienet lapset\nitkivät kylmästä, kun äiti taas oli päässyt tajuunsa.\n\nHän tyytyi sentähden varoittamaan nuoria maallisesta viisaudesta, mikä\njohdattaa pahennukseen, ja kehoitti noudattamaan ilmoitettua sanaa,\njoka johdattaa Kristukseen.\n\nAurinko oli mennyt mailleen, ja tähdet puhkesivat taivaalle.\n\nKuoleman rauha lepäsi yli koko luonnon, saatto kulki eteenpäin\nkiemurrellen läpi korkeiden kinoksien, ja lumi narisi niin vihlovasti\njalkojen alla. Mutta saaton edellä heilui lippu, ja katso, se ei\nkantanut enää surua, sillä musta suruharso oli muuttunut säkenöivän\nvalkoiseksi; rauhan enkeli oli hengittänyt siihen, kuoleman enkeli oli\nleyhyttänyt siivellään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSittenkuin edesmenneen toverit vainajan kodin ulkopuolella muutamilla\nkauniilla lauluilla olivat ilmaisseet ajatuksensa vainajan\ntulevaisuudesta, kokoontuivat muutamat nuoren, kuolleen lääkärin\nlähimmät ystävät amanuenssin luo tämän huoneeseen, joka sijaitsi\npatologisen ruumiinleikkaussalin vieressä.\n\nErinomaista Tricoche'eta juoden ja poltellen väkeviä Havannan sikaareja\nkeskusteltiin kuluneesta iltapäivästä.\n\n\"Ajatelkaapas, että hän olisi voinut olla valekuollut ja olisi kuullut\nmitä sanottiin\", muistutti nuori medikofiilari tunteellisesti.\n\n\"Mahdotonta; me olemme liittäneet kunnon pojan aivot kokoelmiimme;\ntahdotteko nähdä ne?\"\n\n\"Emme, Jumalan tähden\", vastattiin yhdestä suusta.\n\n\"Verratonta ainetta; ne painoivat 1,600 grammaa. -- Tiedättehän, että\nCuvierin painoivat 1,700 -- harmaata substanssia oli kieltämättömästi\nenimmin -- eivät ne olleet mitään kananaivoja, kuten teillä on kunnia\ntietää.\"\n\n\"Sanoitko, että Meningitis teki lopun tästä kauniista tarinasta?\"\n\n\"Vieläpä yhtä mittainen sellainen; koko membraani oli tärveltynyt\npiamater'iin saakka.\"\n\n\"Älä puhu, lopeta jo.\"\n\n\"Oletko sinä herkkätuntoinen, senkin vikurivarsa!\"\n\nKun he menivät syömään illallista ja kulkivat läpi ison salin, pysähtyi\namanuenssi osoittaen tyhjää pöytää, joka oli vasta leikkauksenalaisen\nkeski-ikäisen miehen ruumiin oikealla puolella.\n\nTyhjällä pöydällä oli vielä veitsi korko-ommellun, kruunatuilla\nnimikirjaimilla varustetun lakanan vieressä.\n\n\"Siinä makasi vanha Tönnes viimeksi ennenkuin mustat miehet veivät\nhänet\", sanoi hän.\n\nHe söivät kauan illallista ja joivat paljon; sitte seurasi joukko\namanuenssia kotomatkalle. Kun he tulivat jonkun matkaa Puutarhakatua\npitkin, lakkasi lumi äkkiä narisemasta, maa oli musta ja pehmeä ja he\ntunsivat sieramissaan kuusenhavun tuoksua. He olivat surutalon\nulkopuolella; hänen huoneestansa loisti valkea.\n\n\"Nyt istuu siellä äiti ja itkee\", muistutti joku.\n\n\"Kukas muu?\"\n\n\"Hm!\"\n\nPathologicum'in amanuenssi vaikeni, kun he saapuivat hänen portillensa,\nei hän päästänyt seuraa ennenkuin oli saanut erään heistä jäämään yöksi\nluokseen, sillä hän asui sillä kertaa aivan yksin koko talossa. Onneksi\nei kukaan kysynyt, oliko hän pimeänarka, sillä hän oli hyvin\nrajuluontoinen, kun hän oli hiukan nauttinut.\n\n\n\n\nVanha ja uusi aika.\n\n\nKevätauringon paistaessa täydeltä terältään oli hän noussut\nvuoteeltaan, pukeutunut sekä mennyt linnaan miekkailuharjoituksiin ja\nniissä oli hän erehdyksestä saanut kvartti-iskun oikeaan polveensa,\nniin että pyörtyi. Kun hän heräsi tajuntaan, lepäsi hän uudelleen\nriisuttuna vuoteessaan, mutta ei tuntenut huonetta. Vieras, lämpöisen\nveden haju muistutti kylpyhuonetta, mutta väkevä karpoolihapon haju\nleikkuuhuonetta. Tämä viimeinen huomio kauhistutti häntä, mutta kun hän\noloihin perehtyäkseen kääntyi, tunsi hän polvessaan niin ankaraa\ntuskaa, että hän jäi makaamaan entiseen asentoonsa. Hän huomasi\npainetun ilmoituksen: järjestyssääntöjä: § 1. \"Potilaat pitäkööt huolta\njumalanpelvosta ja siveydestä.\" Hän oli siis sairashuoneessa elävitten\njoukossa, ja siitä tuli hän vielä enemmän vakuutetuksi lukiessaan: § 2.\nPotilaat saavat aamiaiseksi: 10 orttia leipää, munan, 6 orttia voita\nj.n.e.\n\nNyt kuuli hän viereltään hirveää ratinaa, sitten päristystä ja\nräiskähdystä ja potkimista ja sitten kuului ruostunut, jymisevä ääni:\n\n\"Milläs luokalla sinä, poikaseni, olet?\"\n\nHän käänsi päätään ja huomasi, että huoneessa oli vielä yksi sänky ja\ntässä sängyssä makasi iso käärö viltteihin kietoutuneena; sillä\nkohdalla, missä pään kaikesta päättäen piti olla näkyi tavaton joukko\nsiteitä ja siinä oli kolme pientä aukkoa. Sitten hän suuttui siksi,\nettä häntä pidettiin koululaisena, ja hän vastasi:\n\n\"En tiedä, kenen kanssa minulla on kunnia puhua? Minun nimeni on\nLundborg, förmlantilainen\".\n\n\"Se on yhdentekevää, minä sinuttelen kuitenkin, minä olen\nvästmanlantilainen vuoden 1852 satoa ja minua sanotaan tavallisesti\n'siaksi'; niin sinäkin saat sanoa: me kilautamme kun hoitajatar tuo\nmaidon. Kuinka vanha sinä, poikaseni, olet?\"\n\n\"Viidentoista ja puolen vuoden vanha\", sanoi tulokas.\n\n\"Kyllä se riittää, sano porsas kun sai potaattia lanttujen lisäksi.\nMinä olen kolmenkymmenen viiden vuoden vanha ja minua vaivaa luuvalo;\nsen saa niin helposti täällä vanhassa Upsalassa, jos täällä opiskelee\nliian kauan. Vai niin, vai olet sinä vain viidentoista vuoden vanha.\"\n\n\"Viidentoista ja puolen...!\"\n\n\"Sitten sinä et tiedä paljon maailmasta. Mitenkä sinä viihdyt\nsairashuoneessa?\"\n\n\"Kuinkako viihdyn? Täällä on kauhea olla, kun aurinko paistaa niin\nkauniisti ja puut alkavat viheriöidä.\"\n\n\"Kuinka nuori sinä olet! Ei ole kaunista puiden viheriöidessä; se on\nniin kiusallinen väri, entäs tuo sini sitten taivaalla -- sehän on niin\nelemenskatun jokapäiväistä; tuon kaiken olen minä nähnyt jo niin monena\nHerran vuonna ja aina se on samallaista! Minä kömmin sentähden tänne\nlepäämään niinpian kun suvi on tulossa, sillä minä en kärsi hellettä.\"\n\n\"Ja sinä viihdyt täällä!\"\n\n\"Mainiosti! Katsos kun mies vanhenee kuten minä, niin panee hän\nsuuremman arvon sille, että häntä hoidetaan ja vaalitaan. Ainoa seikka,\nmikä minua häiritsee, on kiertokulku, kun lääkäri tulee poikinensa\ntarkastukselle, ja ne ovat puhuvinaan mukamas latinaa. Minun tautini\nuudistui tässä eräänä päivänä kuullessani tuollaisen kananpojan\nkäyttävän cum accusativuksen kera. Saatpa nähdä, ettei täällä ikävä\ntule, me pelaamme täällä iltapäivällä hiukan viiraa.\"\n\nSamassa astui huoneeseen hoitajatar.\n\n\"Vai niin, nuori herra on jo hereillä, kuinka jaksetaan, tuo isokin on\njo liikahdellut.\"\n\n\"Kas vaan, kuinka kauniin pojan Mari on saanut: teidän pitää hoitaa\nhäntä oikein hyvin.\"\n\n\"Ei nuori herra huoli kuunnella tuota isoa ilkimystä, hän on turmellut\nniin monen nuoren pojan tässä kaupungissa, että on vallan häpeä.\"\n\n\"Ei Mari pidä sanoa sillä tavalla, sillä sen Mari vain on kuullut!\nTehkää vain tehtävänne ja hoitakaa poikaa oikein kunnollisesti.\"\n\nHoitajatar toimitti tehtävänsä ja meni.\n\n\"Nyt\", sanoi sika, \"soitan minä sinulle niin, että sinä nukut.\"\n\n\"Soitat? mitä sinä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Minä juttelen sinulle, en ole kuullut omaa ääntäni moneen päivään, ja\nsilloin on se minulle ikäänkuin musiikkia, kun minä sen taas kuulen.\"\n\n\"Niin, mutta sinä et saa puhua tuollaista materialismia, kuten äsken\nteit.\"\n\n\"Eihän maarin! Muuten ei se ollut materialismia vaan semipelagianismia,\nmutta sitä sinä et tiedä, sillä sinä et ole käynyt kollegiossa.\"\n\n\"Oh, sellaista me luimme jo koulussa ja isakogiikkaa myös.\"\n\n\"Isakogiikkaa! Mitäs se on?\"\n\n\"Etkö sinä sitä tiedä? Se käsittelee raamatun mittaa, määrää ja\npainoa.\"\n\n\"Oh, herra Jumala, sanotaanko sitä, hm, niin kuin sinä äsken sanoit?\nMerkillistä kuinka kaikki edistyy; minun nuoruudessani sanottiin niitä\nraamatullisiksi muinaisesineiksi; mutta minä olen vanha koira minä.\nMinä ajoin tänne diligensillä, silloin syötiin erotutkinnoissa\nlampaanlapaa ja tynnyrillinen arkileipää lukukaudessa, silloin saattoi\npelata Fortuunaa Forssenilla koko iltapäivän ja juotiin kuuden\nkillingin kahvia; mutta sehän on totta, sinä et tiedä, mikä Forsseni\non, te nimitätte kai sitä nyt paakelssi-anumiksi tai muuksi\nhölynpölyksi.\"\n\nPau, paukahti laukaus niin, että ruudut tärisivät.\n\n\"Nyt tuli ensimmäinen laiva tänä vuonna; kuuletkos, kuinka siellä\nhurrataan? Slinken ampuu tänä keväännä kuin mies! Sinä et tietysti\ntiedä, mikä mies Slinken on, hän hoitaa kanuunia 'Turmeluksessa', hän\non kuuleman mukaan ollut ylioppilas, mutta nyt hän on rantajätkä.\"\n\n\"Kuinka vanha hän nyt on?\"\n\n\"Hän on hiukan minua vanhempi, mutta minulla on talo Västmanlandissa,\nsiinä se on ero, näetkös. Olisinpa kovin mielelläni tänä iltana mukana\nlaivassa, sillä siellä etukeulassa juodaan riivatun hyvää totia; mutta\nsehän on totta, enhän ole sinulta kysynyt, osaatko sinä knakkia\npelata?\"\n\n\"Kyllä minä osaan, mutta minä en tahdo, minä olen tehnyt lupauksen.\"\n\n\"Vai niin, mammallesi? Hä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Noo. -- Minä olen keksinyt uuden juoman, se on herättänyt suurta\nhuomiota soitannollisessa maailmassa. -- Sinä et tiedä, että minä olen\nlaulaja -- se on selvä se. -- Jos sinä menet Åkerstenille, jonne sinä\net koskaan taida mennä, sillä te nuoret käytte vain Taddiksessa ja\nNorbergissä ja jos sinä pyydät 'Per Samuelin riivattua', niin sinä\ntunnet jotain suloista. Katsos, se oli minun ylpeyteni, minun ainoa\nkunnianhimoinen unelmani saada jättää jälkimaailmalle hyvälle juomalle\noma ristimänimeni. Niin, niin, katsos minä olen ensimmäinen Upsalan\nviisunlaulaja, mutta sinä et ole koskaan kuullut minun laulavan...\nEikös maarin siellä ajeta troskilla maantiellä? No kautta sieluni\nautuuden, nyt minä tiedän, tänään on hovi avattu, ja minä raukka venyn\ntäällä -- tiedätkö sinä mikä hovi on?\"\n\n\"Eklundin hovi tietysti.\"\n\n\"Kas sen tiesit sentään! Muuten te nykyajan nuorison edustajat tiedätte\nhirveän vähän, mutta se riippuu siitä, että te tulette tänne lukemaan\nja suorittamaan tutkintoa, senkin kanaljat; ennen täällä lueskeltiin ja\ntutkittiin; mutta te olette käyneet nykyään niin käytännöllisiksi;\nteistä on tullut ennakkokorko-lainaajia mieluummin kuin että\neleilisitten ja hoitaisitte kotiopettajan tointa, sillä te olette\noppineet, että siitä seuraa lopulta voitto: jonakin kauniina päivänä\nperustaa ylioppilaskunta varmaankin ison osakeyhtiön -- noo, sinulla\nvarmaankaan ei ole vielä mitään ennakkolainaa?\"\n\n\"Ei ole, mutta minulla on pieni vekseli Hjälmarin pankissa; minä otin\nvain lyhyen, sillä ne pitkät ovat niin kalliita.\"\n\nNyt alkoi käärö pärskytä ja puhkuta.\n\n\"Vekseli, lyhyt, pitkä --! Mitä sinä sanot, poika? Mutta ethän sinä ole\ntäysi-ikäinen?\"\n\n\"Oh, eihän ne välitä vekselinasettajasta, kunhan hyväksyjä on taattu!\"\n\n\"Kumpa minä ymmärtäisin, millaiselta vekseli näyttää. Mikä se hyväksyjä\non?\"\n\n\"Se on se, joka kirjoittaa poikkipuolin paperille.\"\n\n\"Tahtoo sanoa, hän menee takaukseen.\"\n\n\"Niinpä niin, kuinkas muuten, mistäs minä sen tiedän.\"\n\n\"No, kuinka sinä saat tuollaisen hyväksyjän?\"\n\n\"Minä otan henkivakuutuksen.\"\n\n\"Onko sulla sellainenkin? Oletpa sinä aika venkale. Kuules, tuon\nvekselijutun saat sinä minulle opettaa.\"\n\n\"Niin, se on tärkeätä; ja siten sitä sitten pääsee juoksemasta\nhankkiakseen nimikirjoituksia.\"\n\nNyt tuli lääkäri kierrolleen; hän sitoi pojan siteet uudestaan ja tämä\nvaipui kuumeuneen.\n\nKun hän heräsi, istui kaksi vierasta toveria sängynlaidalla pelaten\nkorttia pöytänä tuoli. He keskustelivat kuiskaillen, ja jos joku sattui\npuhumaan äänekkäämmin, teki käärö uhkaavan liikkeen nyrkillään. Kun he\njonkun ajan kuluttua poistuivat, tapahtui tämä niin hiljaa, että hän\nluuli heitä omien kuumekuviensa varjo-olennoiksi.\n\nSilloin nousi käärö vuoteeltaan ja heitti luotaan kaksi tarpeetonta\nyönuttua; otti siteet päästään, piilotti kynttilät kahden ison kirjan\ntaakse ja meni sairaan luo. Hän asetti kätensä hänen otsallensa,\nravisti päätänsä, levitti vilttinsä hänen ylitsensä ja palasi\nvuoteelleen ja istuutui sängynlaidalle ja heilutteli jalkojaan.\n\nValo heijastui hänen kasvoillensa niin, että sairas saattoi nähdä\nhänet.\n\nHänen kasvonsa olivat hullunkuriset, niiden piirteet eivät olleet\nrumat, ne olivat äärettömän väsyneet, mutta ei kuitenkaan veltot.\n\nSairas liikahteli.\n\n\"Pikku mies, oletko valveilla?\", kysyi paksu matalalla äänellä.\n\n\"Valveilla olen, toveri.\"\n\n\"Tahdotko, että menen noutamaan Mariita?\"\n\n\"Ei kiitos, minä voin nyt paremmin.\"\n\n\"Vieläkö minä sinulle soitan enemmän?\"\n\n\"Soita vaan, mutta ole hauska.\"\n\n\"Niin hauska, että saat minulle nauraa. Hauska olen minä ollut\nviisitoista vuotta ja siksi minä istun siinä missä istun. Ajatteles,\nmikä huvitus on siinäkin kun antaa toisten nauraa itselleen.\nTurhamielisyyttä tietysti. Mutta he halveksivat jälkeenpäin. -- Minä\ntunnen olevani tänä iltana perhanan haavemielinen. Oletko sinä poika\nkoskaan rakastunut?\"\n\n\"Ojaa, entäs sinä?\"\n\n\"Olen.. Kuules! Nyt se alkaa, mutta ei siitä pitkä tule.\n\n\"Luonto oli varustanut minut tavattomalla vatsalla, lyhyillä koivilla,\nrumilla, rasvaisilla kasvoilla sekä vahvalla lauluäänellä, jossa oli\nmitä eriskummallisin nenä-ääni ja se saattoi aikaansaada mitä\nhirveimpiä naurunpurskahduksia. Se hiveli kovin mieltäni, että minun\nkyvylleni annettiin arvoa; minua raastettiin toisista kutsuista toisiin\nja minusta muodostui vähitellen hulluttelija, ilveilijä; minä olin\nsanalla sanoen 'hauska p--le'. Minulla oli monta laulua ja jos yksi\nsukupolvi niihin kyllästyi, niin tuli toinen ja piti niitä hauskoina.\nMutta sitte eräänä kesänä lähdin minä kotiseudulle, siellä oli minulla\npieni tyttö, josta minä pidin. Hän hullaantui vallan minuun ja sanoi,\nettä minä olin hänen mielestänsä maailman hauskin mies. Minä omaksuin\nhänen huomaavaisuutensa ja uskalsin eräänä päivänä puutarhassa pyytää\nhänen sydäntänsä ja kättänsä omakseni. Hän vastasi rämähtämällä\nhirveään nauruun ja kutsui luokseen muutamia muita tyttöjä näkemään\njotain aivan hullunkurista. Minä vakuutin, että tarkoitan täyttä totta,\nmutta hän nauroi vielä enemmän ja sanoi, että minä olin erinomainen.\nMinä en ollut millänikään vaan koitin olla erinomainen. Minä suutuin ja\njouduin epätoivoon, enkä laulanut kahdeksaan päivään, vaan koitin olla\nniin vakava kuin suinkin. Hän piti minua ensin ikävänä ja vihdoin\nsietämättömänä; tuo tuollainen ei se sopinut minulle, sanoi hän, ja hän\nmuisti kyyneleet silmissä kuinka erinomainen minä olin ollut talkoissa,\nkun astuin esille sukkasilla, nurinväännetty yönuttu yllä, tein\nhullunkurisia hyppyjä ja virnistelin naamalleni. Silloin minä halveksin\nhäntä. Ja se oli kaiken loppu.\"\n\n\"Etkö sinä enää laula?\"\n\n\"En koskaan!\"\n\n\"Kuinka tyhmä sinä olet! Eihän siinä ollut suremisen syytä!\"\n\n\"Et sinä tiedä, mitä rakkaus on!\"\n\n\"Enkö minä tiedä? Se on elämän yksityiskohta, eikä se saa olla enempää.\nTiedätkö, minä olen yhtä mieltä sinun morsiamesi kanssa, ettei sinulle\nsovi vakavuus. Ylipääten minä kysyn, mikä oikeastaan on niin vakavata?\nMinun mielestäni on kaikki tyyni vain suurta ilveilyä; ja tiedätkö\nsinä, miksi ihmiset näyttävät niin raskasmielisiltä? Sentähden, että he\npidättyvät nauramasta! Sinä nauroit kaikkea ja sinä sait koko maailman\nmukaasi. Jatka sinä vaan, irvistä ja viekottele noilta ilveilijöiltä\npois heidän naamarinsa; sinulla on suuri tehtävä, veliseni.\"\n\n\"Herran nimessä, kuinka sinä puhut poikani; opetetaanko teille koulussa\ntuollaista?\"\n\n\"Niin meille opetetaan. Lepää sinä nyt, niin minä soitan sinulle. Sinä\nluulet, että minulla nuorena on jotain opittavaa sinun vanhuudeltasi;\npois se! Kaikki mitä sinä olet oppinut elämässä, sen olen minä lukenut\nkirjoista, vieläpä sinun jokapäiväisen rakkauden tarinasi, jolle sinä\nnäyt perustavan koko tulevaisen elämäsi ja mikä on antanut sille\nrakkaaksitulleen aiheen laiskotella. Eipäs, sinä voit paljon oppia\nminusta, sillä siitä ei ole vielä kirjoissa kirjoitettu; sinä kuulut\nmenneiseen sukupolveen, minkä minä hyvin tunnen, minä kuulun tulevaan,\njota sinä et ollenkaan tunne. Sinä olet lukenut meidän päiviemme\nmaailman tapahtumista niinkuin luetaan sanomalehtikirjoitusta, me\nolemme ne eläneet ja olemme niistä väitelleet, me olemme laanneet\nravitsemasta itseämme teidän runoudellanne, me luemme talousoppia ja\nluonnontieteitä, me pidämme ylioppilasaikaa ylimenevänä kehityskautena,\nte piditti sitä kutsumuksena, me emme koskaan tappele torilla, emme\npidä hyveenä juopumusta, emme hyökkää toisten oikeuksien kimppuun, me\nkunnioitamme mieskohtaista vapautta; sitä sanotte te keikarimaiseksi,\nme sanomme teidän ylistettyä avomielisyyttänne hävyttömyydeksi, teidän\nhaavemielisiä syleilyjänne raakuudeksi, te arvostelette opettajienne\nvanhettuneiden sääntöjen hyväntahtoisia toisteluita, me käytämme niitä\nhyväksemme ja vaikenemme. Te olitte valmiita lausumaan mielipiteitänne\nkaikesta, te lauloitte vapaudenlauluja, te huusitte eläköötä\neduskuntaehdotukselle; me huudamme kaikelle eläköötä, me tunnemme\nomassa itsessämme, että jotakin on tuleva ja sentähden me odotamme, nyt\npuhaltaa niin monelta taholta, siksi me emme kiinnitä jalusnuoriamme,\nmutta jottemme jäisi neuvottomiksi, pysymme me kiinni olevissa oloissa;\nme olemme vanhoillisia sentähden, että me pelkäämme roskaväen valtaa.\nVanhoillinen nuoriso! Verratonta! Mutta sen on roskaväki vaikuttanut.\nTe olitte kuningasmielisiä, me olemme valmiita rupeamaan vaikka\nkeisarillismielisiksi jos niiksi tulee!\"\n\n\"Sika\" oli hämmästyksellä kuunnellut tätä mielenpurkausta, hän nousi\nkäytävään ilmoittamaan hoitajattarelle, että toveri oli houraillut ja\npyysi saada yöksi toista huonetta.\n\nSillä aikaa kuin hoitajatar ja toveri ikkunan ääressä valmistivat\nvilvoittavaa pulveria, jatkoi sairas:\n\n\"Te sanotte meitä väsähtyneiksi sentähden, että me olemme ahkeria ja\nviisaita, uskokaa minua, meidän tunteemme ovat ilmanpitävästi hyvin\nsäilytettyinä paljon terveemmät, kun teidän tunteenne, jotka te\nasetatte puotien oville kärpästen liattaviksi. Mitä te lörpöttelette\nviisaustieteestänne, te luulette sen pursuneen klassillisesta\nlähteestä ja kuitenkin on se pelkkää 'valistusta' sata vuotta\nvalistuksen jälkeen; se olisi mahtunut jonakin pahanpäiväisenä\naikakauskirjoituksena johonkin saksalaisen pikkukaupungin lehteen;\nteidän mielestänne oli suuremmoista ajaa perille oppia viimeisestä\ntuomiosta, sen teimme me koulussa, te elätte noista köyhistä rippeistä,\nsanotte te, niin, totta tosiaan, kyllä siltä näyttää; te luulette, että\nsaksalainen lauseoppi on samaa kuin viisaustiede, mutta te ette tiedä,\nettä löytyy ranskalainen ja englantilainen sellainen, minä luin eräänä\niltana nuo korrehtuurilehdet ja minä huomasin -- en mitään, en\nainoatakaan lepopuuta ajatuksille; se on kuiva yhtälöratkaisu, mutta\njoissa on X:lle jo annettu määrätty arvonsa, jotta voitaisiin saada\ntyydyttävä tulos -- -- -- Mielenkiinto lakkaa, kun tulos on tunnettu,\ntuon kaiken me tiedämme, mutta tuollaista ei sanota, sillä sitä voi\nerehtyä.\"\n\nNyt ei toveri enää voinut hillitä itseään.\n\n\"Vai niin, sinä loukkaat suurta miestä, kiitä Luojaasi, että olet\nsairas, muuten sinä saisit kelpo selkäsaunan.\"\n\n\"Hän ei ollut suuri sen vuoksi että hän oli arvoton.\"\n\n\"Etkö sinä häpeä, sinä et tiedä, että minä olen Boströmin kannattaja.\"\n\n\"Niin. Sitä te olette kaikki, mikset siis sinäkin. Oi, sinä suuri\naikakausi, joka kallistut hautaasi, tarvittiin viisaustieteen\nprofessori, jotta voitaisiin vietellä nuorisoa käymään kirkossa; sinä\nsuuri aika, joka pilkkasit sitä aikakautta, jolloin jumaloitiin järkeä.\nSinä poljit alas järjen ja asetit valtaistuimelle moukkajärjen!\nOleminen on samaa kuin olla tunnettu -- aivoissa kihelmöi suuren\najatuksen tullessa. Hyvää yötä! Sammuta valo!\"\n\nHoitajatar ja Boströmin kannattaja neuvottelivat ja he sopivat siitä,\nettä asetettaisiin kylmiä kääreitä potilaan pään ympäri.\n\n\n\n\nClaris Majorum exemplis.\n\n\nNykyään autioksi jätetyssä ritarihuonesalissa oli hyvin vilkasta. Kaksi\npesurouvaa kulki siellä pyyhkien tomuja, pyyhkivät vanhaa aatelista\ntomua, jättöä aina vuodelta 1865, jolloin sen pudistivat jaloistaan\ninnostuksen valtaamat, jalkoja kolkuttavat ylimykset, siellä oli\nkorkeakreivillistä tomua, mikä oli lähtenyt sinisestä verasta, kun\nvaltaherrat vääntelivät tuskissaan penkeillä, oli siellä\nvapaaherrallista, hienoimman univormuveran tomua, mutta siellä oli\naatelitontakin kirjuritomua, mikä oli kehnätty mustista ponsuureista\npuhumattakaan lehterillä olevasta tomusta, sillä sinne eivät pesurouvat\nvielä olleet ehtineet.\n\nMaamarsalkan norsunluinen tuoli oli tyhjä, pöydällä oli nuija ja joku\npainos sukukirjaa; näytti siltä kuin olisi pidetty huutokauppaa. Tuolin\ntakana seisoi Kustaa Aadolf (toinen) luoden tyhjiä marmorikatseita yli\nsalin aina Ehrenstrahlin tekemiin kattomaalauksiin saakka.\n\nMutta aurinko paistoi päätyakkunoista ja loi uudistavan loiston\npohjanpuolisiin kilpiin.\n\n-- Kummallisia tapeettia nuo, sanoi nuorempi pesurouva, sillä hän ei\nvielä tiennyt paljon elämästä.\n\n-- Oh, rakas lapsi, nehän ovat heidän kilpiänsä, vastasi vanhempi\nrouva, joka oli elänyt vanhan valtiomuodon aikana.\n\n-- Oh, jestas, onkos ne kilpiä?\n\n-- Ne ovat vaakunakilpiä, aseita ymmärrätkös?\n\n-- Aseita? Ovatko ne niillä tapelleet?\n\n-- Eivät -- eivät suinkaan, nämä ovat sellaisia asekilpiä, joitten\ntaakse ne piilottautuvat tapellessaan.\n\n-- Ja tässä niiden nyt pitää riippua?\n\n-- Niin, jossainhan niiden pitää riippua, mutta ne ovat perua\nmuinaisilta ajoilta, niin ettei siitä niin hevillä selvää ota.\n\nNuori herra musta samettilakki päässä ja värilaatikko kädessä\nastui saliin ja seisahtui keskelle isoa käytävää. Hän katsoi\nylenkatseellisesti seiniä, työnsi päänsä taaksepäin lapaluittensa\nväliin, tirkisteli kattomaalausta ja nykäytti ristiluitaan niinkuin\nvain taideoppilas voi kohauttaa olkapäitään huomatessaan jotain\nala-arvoista.\n\nSitten astui hän suoraan pesumuijien luo ja kysyi, missä numero 806\noli, aatelisen suvun numero 806.\n\nSiitä saattoi rouva Lundin antaa tietoa, sitä paremmin, koska hän jo\naamulla oli asettanut isot kattokruunutikapuut numero 806 eteen. Asia\noli se, että muuan levyseppä oli astunut puhki katon korjatessaan\nhyveitä viime valtiopäivien avajaisia varten, siitä syystä oli satanut\nullakolle, vesi oli valunut läpi kattohirsien, imeytynyt läpi katon\nkipsin sekä pahasti turmellut vaakunakilven, jolla juuri sattui olemaan\nmainittu numero. Riippui kai sattumasta, että juuri sillä oli se numero\nmutta rouvat arvelivat, että jokin voima hallitsi sattumaakin.\nKatossa oli ruma pilkku, se näytti lammelta, mutta lammesta ryömi\nruskeanpunainen käärme alas seinää pitkin, se olisi voinut hyökätä\nnumerojen 805, 807 kimppuun tai minkä muun numeron kimppuun\nviidenkymmenen numeron joukossa, mutta se mateli niiden ohitse\nikäänkuin valkoinen enkeli olisi niihin merkkinsä painanut, ja se osui\nmaaliinsa niinkuin taitavasti ammuttu nuoli.\n\nEi siinä vaakunassa mitään eriskummallista ollut. Sydänkilpi oli jaettu\nkolmeen hopea-alaan, joissa oli kolme kultaista koiranpäätä; ei sitä\nkoristanut kypärä eikä kruunu vaan sen yläpäässä oli kolme\nriikinkukonsulkaa, riikinkukkojen silmät oli tehty erinomaisen\nluonnonmukaisesti, niin että ne silmäilivät ympärilleen hurjilla\nkieroilla katseillaan. Mutta nyt oli käärme madellut höyhentöyhtöön,\noli tahrinut likaisella limallaan silmät niin, että näytti siltä\nikäänkuin niissä olisi ollut harmaa kaihi, käärme oli lipunut alas\nlehtikiemuroihin ja se oli vuodattanut viheriäistä mujuaan, minkä se\noli koonnut kuparikatolla olevista hyveistä, kolmelle hopea-alalle,\nmutta koiranpäihin ei se pystynyt, sillä ne olivat kullasta.\n\nNuori herra oli kiivennyt tikapuita ylös värilaatikkoineen ja siellä\nhän nyt istui ja etsi syytä siirtääksensä korjaustyöt toiseen kertaan,\nsillä työ ei häntä juuri huvittanut. Hän otti liivintaskustaan\njuuripiipun ja oli juuri iskemäisillään tulta muistaessaan olevansa\nparemmassa paikassa, sentähden hän kohteliaisuuden vuoksi lennähytti\nrouville kysymyksen:\n\n-- Saako täällä tupakoida?\n\n-- Oh, herran pitäisi hävetä, vastasi vanhempi nainen.\n\n-- Saakos pureksia sitte?\n\nRouva ei katsonut sopivaksi vastata siihen, mutta selitti varmasti\nettei hän saanut sylkeä lattialle.\n\nMuitta mutkitta väänsi nuori herra palan tupakkia suuhunsa ja alkoi\nviheltää Norrköpingin tarkk'ampujamarssia.\n\nTätä ei voinut kärsiä muuan vanha seinälude, joka oli sata vuotta\nistunut penkissä sanomalehtikertojain lehterillä. Tosin se oli\neläissään kuullut paljon, kuullut paljon järkevää puhetta, paljon\npalturia ja hyvin paljon rähinää, mutta koskaan ei kukaan ollut\nviheltänyt tässä paikassa. Se oli viettänyt lapsuutensa ajan\nveräjänpielessä, sitte se oli laskeutunut kuninkaalliseen\nseitsenlasivaunuun, joka oli ajautunut kiinni veräjänpieleen ja viimein\nse oli kulkenut maamarsalkan seurassa, kun tämä toi kuninkaallisia\nvaltamerkkejä ritarihuoneelle. Koska se ei voinut luopua perityistä\nkansanomaisista mielipiteistään, lyöttäytyi se lehterille, jossa se\nsaattoi tuntea märkien vaatteiden ja kenkien hajun. Nyt se kuitenkin\noli nukkunut viisi vuotta, se ja 99 vuotinen tyttärensä, ja nyt\nheräsivät he tähän outoon ennen tuntemattomaan meluun. Unenpöpperöisenä\ntönäytti se tytärtä kylkeen ja käski sen nousta katsomaan, mikä oli\nsyynä meluun.\n\nTytär palasi matkaltaan kaidepuilta selittäen, että muuan maalarinsälli\n(ajatelkaas mitä olisi tapahtunut, jos nuori mies sen olisi kuullut)\ntuhri läkkilevyjä. Viimeisen sanan lausui se ylenkatseellisesti, sillä\nseinäluteet eivät pidä mitään muuta arvossa kuin puuta. \"Puuta, puuta\npitää olla!\" Joka tapauksessa oli vanhus käynyt uteliaaksi ja hän\npäätti tyttärensä seurassa itse lähteä ottamaan selkoa asiasta. He\nheittivät lyhyet hyvästit sanomalehtikertojain penkille, he vaelsivat\nulos lehterin lattialle läpi pienien tupakanlehtikasojen ja pääsivät\nlopulta seinälle. Sitten alkoivat he vaeltaa yli laattojen eikä vanhus\nsilloin voinut olla huomaamatta, että kylmällä raudalla kulkeminen\npanee jalat palelemaan. Sitä vastoin nuori lude ihastuksella ihmetteli\nkaikkia koreita ja ihmeellisiä näkemiänsä asioita. He vaelsivat kuin\ntammimetsien läpi, he keksivät peikkoja ja aarniokotkia, käärmeitä ja\nlohikäärmeitä, he vaelsivat yli tornien, linnoitusten ja kaupunkien,\nlomitse kruunujen ja valtikkojen, tähtien ja aurinkojen. Lopulta he\npääsivät katonrajaan. -- \"Pidä lujasti kiinni, sanoi vanhus, sillä nyt\nkäy matka kohti syvyyksiä. Me lähdemme tuonne tuon ison katon keskellä\nolevan taulun luokse, sieltä saamme liinakangasta ja öljyväriä.\"\n\nSe oli vaarallinen matka. Toisinaan oli siellä joku halkeama kipsissä,\ntoisinaan oli hämähäkki kutonut eteen seittinsä, toisinaan sortui\njalkojen alla petollinen tomusta muodostunut silta. Heidän elämänsä oli\nvaarassa ja he olivat monta kertaa pyörtyä ja syöksyä alas syvyyteen.\nVihdoin tunsivat he öljyvärin hajua, he olivat perillä. \"Seuraa\", sanoi\nvanhus. Ja nyt vaelsi vanha lude eteenpäin läpi pilvien ja hyveiden\nkunnes se saapui Svean manttelin luo. Siihen oli taiteilija uhrannut\npuoli naulaa karmiinipunaa erinomaisesti tehtyyn poimuun. Sen suojaan\nhe nyt laskeutuivat lepäämään. Vanhus hieroi silmiään ja tähysteli\nalaspäin. -- \"Tarkastappas, mikä numero tuolla levyllä on!\" sanoi se.\n\"Kahdeksansataakuusi\", sanoi tytär heti. Vanhus muuttui ajattelevan\nnäköiseksi ja nojasi otsansa kuudetta takakoipeaan vastaan. -- \"Kolme\nkoiranpäätä; kolme riikinkukon sulkaa! Oi, Solon, Solon!\"\n\nNuori lude vuorostaan oli ihmeestä haljeta; eikä se herennyt pyytämästä\nselitystä ennenkuin äiti lupasi kertoa sille numero 806:en historian,\nmitä tässä seuraa sellaisena kuin sen kiireessä muistiin kirjotti muuan\nsanomalehtimieslehterillä istuva rotta.\n\n\n\nSeinäluteen kertomus numero 806:sta.\n\n\nHänen Majesteettinsa kuningas Maunu Latolukko oli kerran yötä\nTivedenissä Norjan sodan aikana. Hän vääntelihe levottomana\nvuoteellaan, sillä häntä vaivasi munuaistauti, minkä taudin hän oli\nsaanut liiallisesta alicanten nauttimisesta. Aamu oli vielä pimeä eikä\nhän tahtonut ottaa valkeata. Hän tunnusteli vesikelloaan. Neljä! --\nVielä kaksi tuntia päivän koittoon. Hän nousi, toimitti rukouksensa,\njoi lasin olutta ja alkoi miettiä. Niin lepäsi hän aamun sarastukseen\nsaakka ja heittelihe levottomana vuoteellaan. Aamun tullessa huomasi\nlääkäri huoneeseen astuessaan, että kuninkaan tila oli arveluttava,\nniin että hänen täytyi määrätä jotakin virkistävää, esimerkiksi\nmestausta tai metsästystä. Koska talonpoikia ei ollut paikalla ja\nkuninkaan oma väki oli tarpeen, päätettiin lähteä metsästysretkelle.\nOnnellinen sattuma oli vaikuttanut, että jonkun matkaa Tivedenin\npohjoispuolella oli päästy hirvijoukon jäljille, mutta toinen asia\nsitävastoin uhkasi tehdä tyhjäksi koko retken: ei ollut koiria. Siinä\nonnettomuus. Kuningas, joka hetkeksi oli toipunut alakuloisuudestaan,\nraivostui ja meni kerta toisensa jälkeen tainnuksiin ja koko leiri kävi\nlevottomaksi. Luvattiin suuria palkintoja sille, joka hankkisi koiran.\n\nKoira! kaikui kautta metsän, mutta turhaan.\n\nLeirissä vallitsi painostava hiljaisuus. Pelättiin pahinta eikä kukaan\nuskaltanut liikkua. Vihdoin keskipäivän aikaan, juuri kun lääkäri oli\nravistanut päätään, kuului haukuntaa tiheimmästä metsästä. Ensin syvä\nhaukunta niinkuin kahlekoira haukkuu, joka haukkuu haukkumisen\nvuoksi, sitten kuului vilkas ajokoiran haukunta, joka kaikui kuin\nmetsästystorvi ja merkitsee sitä, että koira on löytänyt jäljet,\nsenjälkeen lakkaamaton vinkuminen ikäänkuin se kuonoineen jo juoksisi\nihan jäniksen kintereillä.\n\nKaikuva hurraa vyöryi läpi telttakujan ja joka hetki odotettiin\nläähättävän metsästyskoiran esiin juoksevan metsänrinnasta. Mutta minkä\nnäkivätkään! Kenraalikenttäväen päällikön harjaaja tuli luikkien esiin\nkuusenrunkojen takaa vinkuen ja loirien. Ensin naurettiin, mutta siteen\nkävi mieliala vakavaksi. Kuningas, joka oli syöksynyt vuoteeltaan, tuli\nteltastaan ja näki koko tapahtuman, mutta Maunu harjaaja ei kuluttanut\naikaansa turhiin, vaan aukaisi heti suunsa ja puhui lakki kourassa:\n\n-- Teidän Majesteettinne ja arvoisat herrat. Hyvin tietäen taudin\nlaadun, mikä vaivaa Teidän Majesteettinne korkeita munuaisia ja tuntien\nlääkityksen, jota on ehdotettu, ja sen puutteen seuraukset, olen minä\nottanut itselleni vapauden tarjota halvan palvelukseni.\n\n-- Mitä sinä osaat? kysyi kuningas suuttuneena.\n\n-- Haukkua, Teidän Armonne!\n\n-- Hyvä! Voitko ajaa hirviä?\n\n-- En, minä en hauku jaloja eläimiä, ne potkivat. Mutta minä haukun\njäniksiä, pyitä ja muita pikku eläimiä minkä vain kynnelle kykenen.\n\n-- Hyvä! Tosin en ole koskaan ampunut harjaajan haukkuessa, mutta se on\nuutta ja se saattaa huvittaa minua.\n\n-- Puhaltakaa torviin torvenpuhaltajat, ja satuloi ratsu, tallimestari!\n\nPäivällisen aikaan oli kuningas ampunut kolme jänistä ja hän oli hyvin\niloinen. Maunu harjaaja kutsuttiin kuninkaan puheille vastaanottamaan\npalkintoa.\n\n-- Tahdotko sinä kultaa vai kunniaa? Valitse, sillä sinä et voi saada\nmolempia!\n\n-- Tahdon kunniaa, Teidän Majesteettinne.\n\n-- Polvillesi, koira!\n\nMaunu harjaaja lankesi polvilleen, sai pampusta kolme iskua olkapäähän\nja nousi pystyyn aatelismiehenä.\n\n-- Sinulla pitää olla vaakunassasi kolme koiranpäätä muistoksi\nerinomaisista ansioistasi, mutta kypärän sijaan saat kolme riikinkukon\nsulkaa, sillä sinun turhamaisuutesi oli suurempi kuin ahneutesi. Olet\nvapaa, Maunu Hund; mene, lisäänny ja täytä maa!\n\nNyt oli Maunu aatelismies. Nyt piti hänen ostaa itselleen varustus\nkilpineen, miekkoineen ja hänen täytyi ajaa vaunuissa. Mutta hänellä ei\nollut kultaa. Hän koitti äsken hankkimansa luoton avulla perustaa\nsaapasmustetehtaan, mutta joutui tappiolle kilpailussa. Hän sai kärsiä\nkaikki nöyryytyksen asteet ja palasi lopulta entiseen paikkaansa ja\nrupesi kenraalikenttäväenpäällikön harjaajaksi. -- Mutta nyt oli hän\nnaimisissa ja hänellä oli lapsia, pieniä aatelislapsia ja niitä piti\nkasvattaa säädyn mukaan, mutta se ei ollut helppoa. Poika yleni\nkersantiksi, sai eron mestermannin arvonimellä, meni naimisiin, ja\nylläpiti nimen jatkuvaisuutta.\n\nSeuraavina vuosisatoina ei tämä suku erityisesti kunnostautunut, mutta\nse eli hiljaista elämää. Suvun jäsenet saattoivat kohota korkeintaan\nlippumieheksi, saaden erotessaan luutnantin arvon. Unohdettiin\nomituinen aatelisarvon saaminen ja perhe eleli kuten köyhät aateliset\nelelevät. Mutta jokin asia kalvoi alituisesti mieltä. Tässä oli\nkunniaa, mutta rahoja puuttui aina; eikä kukaan suvun jäsen uskaltanut\nhalveksitulle kauppiasalalle, kilven täytyi loistaa puhtaana ja perheen\ntäytyi elättää itseään valtion palveluksessa. Suku ei voinut rappeutua,\nsillä se ei koskaan ollut maineen kukkuloilla, mutta se ei myöskään\nvoinut kohota -- rahan puutteesta. Kantaisän erinomainen kyky, mikä oli\nhankkinut hänelle aatelisarvon, hyppäsi yli kuuden sukupolven kunnes se\nsukeltautui esille tunnetun Daniel Hundin hahmossa, miehen, jonka\nJuhana kolmas usutti Erik XIV:n kimppuun, ja josta Daniel kirjoitti\nkronikkansa ja josta tuli isänmaan ensimäinen kronikan kirjoittaja.\n\nKoska Juhana oli kiitollinen luonteeltaan, sai Danielkin palkkionsa.\nPalkkion mukana tuli vihdoin kulta, ja pian nousi Norrmalmintorin\nvarrelle Hundien palatsi. Nyt elettiin hauskaa elämää, niin hauskaa,\nettä kun Daniel kuoli, täytyi perillisten luopua koko omaisuudesta.\nVanhat akat sanoivat: mikä vääryydellä on koottu, se helposti katoo,\nmutta aviisit sanoivat, että Hund oli profeetta (koska hän oli käynyt\nkuninkaan kimppuun) ja he kokosivat rahoja perheelle.\n\nTässä on syntynyt aukko sukutarinaan, mutta minä tiedän sen, suku\nvietti riutuvaa elämää aina Kaarle XI:sta saakka. Silloin puhkesi suku\nkukkaansa. Eräs pojista oli varustettu vähemmällä järjellä, mutta sitä\nsuuremmalla turhamaisuudella, vähemmillä tunteilla, mutta sitä\nsuuremmalla sydämettömyydellä kuin muut lapset. Hän joutui\nkonttoripalvelukseen. Ei tiedetä ihan varmaan, mutta kerrotaan, että\nhän vähemmän luvallisilla keinoilla olisi hankkinut perheelle (s.t.s.\nitselleen) elatuksen, jonka jälkeen hänen äkkiä täytyi matkustaa Uuteen\nRuotsiin.\n\nAmerikan Uusi Ruotsi ei ollut kuten nykyään kunnioitusta herättävä\nmallivaltio, jossa eli vain kunniallisia ja kaikissa suhteissa\nerinomaisia kansalaisia, joita Euroopa katseli kateudella ja ihailulla.\nUusi Ruotsi oli, kuten koko Amerika, siihen aikaan Europan rikkalaari,\njonne kaikenlaista roskakansaa kokoontui. Koska ystävämme kuitenkin oli\ntuhlannut rahansa eräässä satamassa, täytyi hänen tehdä pieniä töitä\nlaivassa päästäkseen mukaan. Tämän johdosta hän perille päästyään\npainatti itselleen käyntikortteja, joissa hän nimitti itseään Kun.\nMajesteetin laivaston luutnantiksi. Arvonimi Kun. Majesteetti teki\namerikkalaisiin valtavan vaikutuksen, ja hän olisi virkamiehenä voinut\nkohota korkealle, jos hän vain olisi voinut pitää suunsa kiinni, mutta\nsitä juuri ei hän voinut tehdä. Oleskeltuaan jonkun vuoden kalliissa\nmaassa, valtasi hänet harras kotikaipuu, tämä seikka sekä muutamat\npoliisimiehet aikaansaivat sen, että hän pian oli puolimatruusina\nkotiin palaavalla prikillä.\n\nPalattuaan Tukholmaan tunsi hän itsensä hiukan vieraaksi. Monet hänen\nikäisistään tovereista olivat työllään, kieltäymyksillään ja\nrehellisyydellään hankkineet itselleen aseman, olivat kuuluisia\nmiehiäkin. Tämä herätti hänessä katkeraa tyytymättömyyttä, ei oleviin\noloihin, sillä nehän aina saattoivat hankkia hänelle hyvän\ntoimeentulon, vaan tyytymättömyyttä erityisiä henkilöitä kohtaan,\njoilla oli paremmat olot kuin hänellä. Tämän tyytymättömyyden ja\npäivällisen puutteen ohessa, heräsi hänessä ennen aavistamaton\nharrastus kirjallisuuteen, mieluummin sellaiseen, jossa on\nlyhyitä riviä ja joita maksetaan jalkamitalla. Ystävämme oli pian\nkynsin hampain kiinni Kaarle XI:sta aikuisen, erinomaisesti\nkukoistavan sanomalehtikirjallisuuden työssä. Kun hän pian oli\ntyhjentänyt aineensa, se tahtoo sanoa: vanhat ystävänsä, kävivät\nhänen kirjoituksensa harvinaisemmiksi ja päivälliset yhä\nepäsäännöllisemmiksi: julma köyhyys pusersi hänet lujiin kouriinsa ja\npian oli hän lukkojen takana velkavankilassa. Mutta hätä on kekseliäs\nja (koska hän nyt on rutiköyhä, täytyy meidän lakata sanomasta\nhäntä ystäväksemme) meidän miehemme tunsi kutsumusta tekemään\nseitsemännentoista vuosisadan suurimman keksinnön: Matkakirjeet.\nRaastuvan vankilasta pääsivät pian ilmoille mitä ihanimmat kertomukset\nTunisista ja Konstantinopolista ja sotanäyttämöltä saivat tunteelliset\nsanomalehtilukijat mitä tärisyttävimpiä kuvauksia \"ruotsalaiselta\naatelismieheltä\", jonka mieskohtainen rohkeus loisti joka riviltä ja\njossa kenraalien (ainakin muutamien) työt ja toimet alistettiin ankaran\ntarkastuksen alaisiksi, mutta eritoten huomattiin kirjoituksissa\nerityinen harrastus meriasioihin, ja tarkastaessaan ehdotuksia\nlaivaston uudistukseksi osotti hän ihmeteltävää yksityisasioihin\nperehtymistä, hän kykeni tekemään selkoa kaapelien kettinkireijistä ja\nrunpulteista, osasi nimittää jokaisen nuoranpätkän oikealla nimellään\nja hän tiesi kuinka monta kannua tervaa tarvittiin voideltaessa ison\ntangon partuunaa, nämä asialliset tiedot olivat arvaamattomaksi\nhyödyksi meripuolustukselle. Pian oli miehemme keksintönsä ansiosta\nvapaalla jalalla; vapauden mukana tuli rohkeus ja rohkeuden mukana\nröyhkeys.\n\nUseita uutuuksia oli kuitenkin ilmaantunut pääkaupungin\nyhteiskuntaelämään; oli perustettu tehdas ja osakeyhtiö, jossa\nkuninkaallisilla oli osakkeita. Kaksi sellaista isänmaallista yritystä\nei voinut tulla toimeen ilman, että yleisö, joka oli yrityksen\nkustantaja, saisi säännöllisesti tietoja molempien laitoksien asemasta,\nhallituksen toivomuksista ja päätöksistä, tulevaisuuden suunnitelmista\nja sen sellaisista. Sellaisten hyvien päämaalien saavuttamiseksi\narveltiin sanomalehti sopivimmaksi keinoksi. Toimittajaksi esitettiin\nhenkilöä, joka puolueettoman kantansa kautta kaikkiin liikeoloihin\nnähden ymmärtäisi, että ranskalainen kartuaanitehdas oli ainoa\noikeutettu ja että italialainen lasiyhtiö oli ainoa tarpeenvaatima\nRuotsissa; sitäpaitsi täytyi sanomalehden päätoimittajalla Ruotsissa\nolla luja otsa torjuessaan kaikkia epäoikeutettuja kadehtijoiden\n(kilpailijoiden) hyökkäyksiä, mutta samalla täytyi hänen tuntea kaikki\nasiat, mitkä herättäisivät mielenkiintoa yleisön keskuudessa, kuten\nrunokirjat, näytelmäkappaleet, öljyväritaulut y.m. niin, ettei lehti\nnäyttäisi kauppakiertokirjeeltä.\n\nMiestä ei tarvinnut etsiä lyhdyllä. Meidän ystävämme, sillä niin\nrohkenemme taas häntä nimittää sen jälkeen kun hän on lakannut olemasta\nköyhä ja aikoo päästä valtaan, meidän ystävämme keksittiin heti ja\nvielä tunnuksetta jäänyt perillisyysteoria oli saanut uuden todistuksen\ntodenperäisyydestään: Agathon Hund, aatelisen sukuhaaran Hund af\nHutlösan jäsen oli nyt loistavilla teoillaan kohottanut isiltä perityn\nkunnian ja oli antava uutta loistoa turmeltuneelle nimelle. Parempaa\nvalintaa eivät isänmaalliset osakkeenomistajat olisikaan voineet\ntehdä. Koskaan ei heidän tarvinnut toimittajan puolelta pelätä\nitsepäisiä mielipiteitä asioista, sillä kaikki hänen valtiolliset,\nyhteiskunnalliset, kirkolliset ja taloudelliset mielipiteensä mahtuivat\nyhteen ainoaan ydinkohtaan, mikä antoi koko hänen julkiselle\nluonteelleen omituisen leimansa minkä hän muodosti lauseeksi näin:\n\"ihmisen täytyy juoda viiniä päivälliseksi.\"\n\nOhjesääntö, minkä yhtiö oli antanut meidän ystävällemme, oli yhtä lyhyt\neikä vähemmin henkevä, se mahtui kahteen sanaan: \"lyö maahan!\" ja \"tout\nbeau!\" Toimittajan neron ratkaistavaksi jätettiin ketä kulloinkin piti\nlyödä, milloin oli kysymyksessä toinen tai toinen eikä saanut sekoittaa\nniitä toisiinsa.\n\nSanomalehti sai ristiäisissä omituisen nimen Farao, mikä muistuttaisi\nlehden ankarasti yksinvaltaisista tarkoitusperistä ja sen\nkunnioituksesta kaikkea vuosisataistaattua vastaan ja vanhaa kohtaan.\nMutta yksinkertaisempi osa yleisöä, joka ei ymmärtänyt egyptiläisten\nFaraoonien oivallista olemassa oloa, arveli pian saatuaan uusia\nnäkökantoja asiassa, että nimi Farao johtui eräästä tunnetusta\nuhkapelistä, jossa enimmäkseen tehtiin vääryyttä pelissä.\n\nKaikkivaltias kohtalo oli tehnyt julmaa ivaa toimittaessaan\ntoimituspaikan entiseen Norrmalmintorin varrella sijaitsevaan Hundien\npalatsiin, joka jo aikoja sitten oli myyty huutokaupassa ja nyt oli\nmuodostettu kaikenlaisiksi puodeiksi. Täällä pohjakerroksessa, joissa\nmuinoin loistavan suvun juhlakemuja vietettiin, istui nyt ystävä\nAgathon mahtavana herrana, ja määräsi ihmisten kohtaloita, ja joskus\nkatsahtaessaan ensi kerrokseen, missä ritarisali oli vuokrattu\nkalustotavarahuoneeksi, tunsi hän pistoksen rinnassaan, mutta kun\nihmiset näkivät Hundien santakivisen vaakunan, joka oli saanut jäädä\nportinkamanaan, silloin erehtyivät he kuten pesurouvakin luullessaan\nsitä Faraon kyltiksi.\n\nAmerikan matka oli kuitenkin jättänyt Agathonin mieleen niin syviä,\ntasavaltaisia vaikutelmia, että niillä aloilla, missä hän oli vapaa,\nnimittäin näytelmän, runojen ja taulujen, viehättyi hän laiminlyömään\nitsevaltiaallisia käsitteitä ja hyväksymään muutamia uusia, mutta\njottei hän vahingoittaisi asiaa, otti hän muutamia otteita vanhasta\nlänsimaisesta n.k. tasavallasta, nimittäin ylimyksellisestä\nVenedigistä, jonka asetuksien joukossa hän oli sattunut ihailemaan\nverratonta ja tuttua laitosta, jota sanottiin Jalopeuran kidaksi.\nKäännettynä 16-vuosisadan ruotsinkielelle tuli tästä salainen julkinen\nilmoitus, että yleisö saattaa vallan halvasta viidestä hopeataalerista\nsaada painetuksi toteen näyttämättömiä syytöksiä vihamiehiään vastaan.\nYrityksellä oli loistava taloudellinen menestys ja Agathonista tuli\nlähinnä kuningasta enin pelätty suurmies koko pääkaupungissa.\n\nAuta armias sitä, joka ei tervehtinyt häntä! Voi sitä, ken uskalsi\nvalittaa kepiniskujen lentäessä. Hän kirjotti ylistyslauluja\nyksinvaltiudelle, vuoden 1686 kirkkolain kirkkokurille, hän toimeenpani\nkerettiläisvainoja ja painatti saarnoja, hän ylisti reduktionia, joka\nteki muut aatelismiehet yhtä köyhiksi kuin hän itse oli; hän vihasi\ntalonpoikia, koska niillä oli kiinteitä asuntoja ja koska he\nsaattoivat, se tahtoo sanoa heidän täytyi, maksaa veroja, oli hän\nkerran ehdottanut, että talonpojat olisivat hävitettävät ja talojen\neloja oli puitava jalkamyllyillä ja vesirattailla, sillä talot olivat\nveroja varten eivätkä talonpoikia varten, juuri hän todisti, etteivät\nhe omistaneet maitaan, koska ei heillä ollut oikeutta kantaa veroja ja\nhän puolusti ankarasti aatelisten etuoikeuksia.\n\nIsoilla herroilla ei koskaan ennen ollut sellaista mahtavaa taistelijaa\nja vaikka he häpesivät tuttavuutta, nyökäyttivät he hänelle\nystävällisesti, kun hän hattu kädessä seisoi katukiviojassa ja heidän\nvyörivat vaununsa pirskottivat lokaa hänen silmilleen, mutta se ei\nentänyt heitä sylkemästä toisesta vaununakkunasta maahan kuten on tapa\ntehdä kissan juostessa kadun yli.\n\nKun hän iltasin tuli Bollhusin kellariin, nousivat näyttelijäraukat\nheti istuimiltaan ja tarjosivat hänelle paikan, sillä heidän onnensa\noli hänen käsissään. Kuudennellatoista vuosisadalla näet pelättiin\nsuuresti sitä, mitä sanomalehdissä kirjoitettiin niin, että näyttelijä,\njoka sai huonon arvostelun, eroitettiin heti virasta ja moni tällä\ntavoin oman ja perheensä leivän menettänyt perheenisä kävi itkien\npienokaistensa tähden pyytämässä armoa toimittajalta, ja tämä armo oli\nsiinä, että hän ensi kerralla pääsi haukkumisista.\n\nMutta kun hän hyvin kestitettynä ja kylläisenä nousi köyhien miesten\npöydästä ja he näkivät hänen miekkansa katoavan ovesta, silloin satoi\ntulisateen tavoin kirouksia ja moni veti tikarinsa puoleksi tupesta ja\npainoi sen taas sinne siivosti, ja jollei kaksintaistelu olisi ollut\nkielletty, ei meidän ystävämme kauvemmin olisi harjoittanut sievää\ntointaan.\n\nMutta nyt hän paisui hyvinvoinnista ja hänen ohuet poskensa loistivat\ntyytyväisyydestä; tosin toiset sanoivat, että hän oli myynyt sielunsa,\nmutta toiset arvelivat, että se oli ostettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä vaikeni lude hetkeksi ja vaipui mietteisiin. Taiteilija, joka\nsillä ajalla nosti henkseleitään ja teki heraldisia tutkimuksia,\nvalmistautui nyt tekemään korjaustöitään. Hän katseli kultaisia aloja,\nsylki (aatelkaas -- sylki) ruostepilkulle, otti nenäliinansa ja alkoi\nhieroa. Turhaan!\n\n-- Tuokaa tänne pesuriepu! huusi hän eräälle rouvalle. Ja suopaa!\n\nMuutamien vastaväitteiden jälkeen sai hän pyytämänsä tavarat. Mutta\nkaikki hänen yrityksensä olivat turhat.\n\n-- Tämä täytyy kullata! mumisi hän, löi värilaatikon kannen kiinni ja\nastui alas.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- No, entä miten kävi meidän ystävämme, kysyi nuori lude, joka tahtoi\ntietää kertomuksen lopun.\n\n-- Tehdas meni myttyyn, yhtiö hajosi, ja meidän entinen ystävämme\njoutui hunningolle.\n\n-- Niin, mutta hänen kilpensä riippuu vielä muistojen temppelissä.\n\n-- Aatelisuus on perinnöllistä kuten rikos!\n\n-- Entä rikos sitten?\n\n-- Seuraa aikanaan!\n\n-- Claris majorum exemplis. Esi-isien loistavien esimerkkien kautta.\nMitä?\n\n-- Ei, ei sitä tietä!\n\n\n\n"]