[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fx4dlrb64Rgqm8vEbg3ToXg5iYkWiZGCLbKW2DFp2AC0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},1989,"Jean-Christophe Pariisissa III","Rolland, Romain",1866,1944,"1989-rolland-romain-jean-christophe-pariisissa-iii-vii-saman-katon-alla","1989__Rolland_Romain__Jean-Christophe_Pariisissa_III._VII_Saman_katon_alla","VII: Saman katon alla","romaani",[],[15,16],"ranskalainen","nobel","fi",1908,1918,49315,325446,false,59027,[25,26,27,28,29],"Epic literature","French fiction -- Translations into Finnish","Musicians -- Fiction","Paris (France) -- Fiction","Psychological fiction",[31,32,33],"French Literature","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Jean-Christophe Pariisissa III\" by Romain Rolland is part of a ten-volume novel published between 1904 and 1912. This section follows Jean-Christophe Krafft, a German musical genius living in France, as he navigates spiritual struggles, injustices, and confrontations with authority. Tormented yet brilliant, he faces hardships while balancing artistic pride with survival. The work blends personal drama with reflections on music, society, and national understanding, earning Rolland the Nobel Prize in Literature in 1915. (This is an automatically generated summary.)",[],254,"Rollandin laajan romaanisarjan seitsemäs osa seuraa saksalaisen muusikon Jean-Christophen elämää ja henkistä etsintää Pariisissa. Teos kuvaa taiteilijan suhdetta ranskalaiseen sivistyneistöön, yhteiskunnallisia aatteita sekä arkisia kohtaamisia saman katon alla asuvien naapureiden kanssa.","Romain Rollandin 'Jean-Christophe Pariisissa III' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1989. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JEAN-CHRISTOPHE PARISISSA III\n\nVII. SAMAN KATON ALLA\n\n\nKirj.\n\nROMAIN ROLLAND\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄISEN PAINOKSEN ALKULAUSE.\n\n\nOlen vuosien kuluessa niin tottunut puhelemaan henkisesti loitolla\nolevien ystävieni kanssa, tuttujen ja tuntemattomien, että minulle on\ntullut ehdoton kaipuu puhua tällä kertaa heille ääneenkin. Ja olisinpa\nkiittämätön, ellen lausuisi heille kiitoksia kaikesta siitä, mitä\nolen velkapää heitä kohtaan. Siitä alkaen kuin ryhdyin kirjoittamaan\ntätä pitkää _Jean-Christophen_ tarinaa, olen kirjoittanut sitä heidän\nkanssaan, heitä varten. He ovat minua rohkaisseet, seuranneet minua\nkärsivällisesti, lämmittäneet minua suopeudellaan. Jos lienen joskus\ntehnyt joillekuille heistä jotakin hyvää, ovat he tehneet sitä vielä\nenemmän minulle. Työni on yhteisten ajatustemme hedelmä.\n\nTunnustan, että minä en silloin, kun esiinnyin ensi kertaa, uskaltanut\ntoivoa ystäväpiiriämme kourallista suuremmaksi: minun kunniahimoni\nrajoittui Sokrateen kodin seinien sisälle. Mutta vuosi vuodelta olen\nyhä enemmän huomannut, kuinka me olemme veljiä siinä suhteessa,\nettä rakastamme samoja ihanteita, kärsimme samoista asioista, niin\nmaaseudulla kuin Parisissakin, niin Ranskassa kuin ulkomailla. Siitä\nolen saanut todistuksen aivan äskettäin, viimeisen niteeni ilmestyessä,\nniteen, jossa Christophe purkaa sielunsa halveksumista -- ja minunkin\nsieluni -- _Markkinatoria_ kohtaan. Ainoakaan kirjoistani ei ole\nherättänyt niin välitöntä vastakaikua. Se johtuu siitä, ettei se kirja\nollutkaan totta puhuen pelkästään minun ääntäni, vaan se oli ystävieni\npuhetta. Ystävät tietävät hyvin että Christophe on yhtä paljon heidän\nkuin minunkin. Olemme kaikki antaneet hänelle yhteistä henkeämme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoska Christophe on heidän omaansa, on minun velvollisuuteni antaa\nlukijoilleni muutamia selityksiä hänestä. Pelkään, että tämä nide,\njonka heille nyt tarjoan, saattaa olla pettymys sitä odottaville.\nHe eivät tapaa enempää tässä kuin _Markkinatorissakaan_ mitään\nromaaniseikkailuja, vaan näyttää sankarin elämä tässä suorastaan\nkatkenneelta. Käsitellään vähemmän häntä itseään kuin hänen\nympäristöään.\n\nOn selitettävä olosuhteet, joissa ryhdyin laajaa teostani\nsuunnittelemaan.\n\nElin siihen aikaan sielullisesti täysin eristettynä. Niinkuin monia\nmuita ranskalaisia tukahdutti minuakin elämä keskellä moraalisesti\nitselleni aivan vihamielistä maailmaa; tahdoin saada hengittää\nvapaasti, tahdoin nousta vastustamaan sairaaloiseksi tullutta\nsivistystä, väärän valiojoukon turmelemia ajatuksia; tahdoin sanoa\nnoille valioille: \"Te valehtelette, te ette ole oikea kuva Ranskasta.\"\n\nSen vuoksi tarvitsin puhdassilmäistä ja puhdassydämistä sankaria,\nniin vikaantumatonta sielultaan, että hänellä oli oikeus puhua, ja\nniin lujaäänistä, että häntä kuultaisiin. Hitaasti ja kärsivällisesti\nrakentelin tämän sankarini. Ennenkuin laisinkaan päätin ryhtyä\nkirjoittamaan teostani, säilytin häntä sielussani monet vuodet;\nChristophe ei lähtenyt matkaan ennenkuin viitoitin hänelle tien perille\nasti; ja eräät _Markkinatorin_ luvut, eräät _Jean-Christophen_ lopun\nniteet ovat kirjoitetut jo ennenkuin _Sarastus_ tai samaan aikaan\nkuin se, vaikka ne ovatkin ilmestyneet myöhemmin. Sillä Ranskan\nkuvalla, joka heijasteleikse Christophen ja Olivierin sielussa,\noli jo alusta alkaen varma paikkansa teoksessa. Sitä ei sovi siis\npitää minkäänlaisena poikkeamisena itse asiasta, vaan tahallisena\npysähdyksenä matkan varrella, jonkinlaisena suurena kallionpykälänä\nelämän vuorimatkalla, pengermänä, jolta saattaa katsella äsken\nkuljettua laaksoa ja nähdä kaukaiset ilmanrannat, joita kohti matka\nedelleen vie.\n\nOn selvää, ettei minulla ole ollut aikomuskaan näissä viimeisissä\nniteissä (nimittäin kirjoissa _\"Markkinatori\"_ ja _\"Saman katon alla\"_)\ntehdä mitään romaania, enempää kuin koko muussakaan teoksessani. Mikä\ntämä teos sitten on? Runoelmako? -- Tarvitsetteko tosiaan nimeä? Kun\nnäette ihmisen, kysyttekö häneltä, onko hän romaani vai runo? Ihmisen\nolen koettanut luoda. Ihmiselämä ei mahdu kirjallisten muotojen\npuitteisiin. Sillä ovat omat lakinsa; ja kullakin ihmiselämällä on oma\nlakinsa. Sen muoto on luonnonvoiman määräämä. On ihmisolentoja, jotka\novat kuin tyyniä järviä; toiset ovat kuin laajalti selkeä taivas, jolla\nväikkyy pilviä; toiset jälleen ovat hedelmällisiä tasankoja, toiset\nkorkeita, särmäisiä vuorenhuippuja. _Jean-Christophe_ on minusta aina\nollut kuin suuri joki; sen olen ilmaissut jo ensimäisillä sivuilla. --\nJokien matkalla on kohtia, jolloin vesi laajenee, näyttää nukkuvan,\nheiastelee ympäröiviä maisemia ja taivasta. Ja kuitenkin joki elää ja\nmuutteleikse; ja joskus kätkee tämä näennäinen liikkumattomuus väkevän\npohjavirran, jonka voima näyttäytyy etempänä, yhtäkkiä, heti, kun tulee\nensimmäinen este. Sellaisia ovat seuraavat kaksi _Jean-Christophen_\nnidettäkin. Nyt, kun se on kauan itseensä koonnut ja uomaansa imenyt\nkummankin rannan ajatuksia, jatkaa se matkaansa kohti sitä merta, --\njohon me kaikki menemme.\n\nTammikuulla, 1909.\n\nR. R.\n\n\n\n\n\n\nSAMAN KATON ALLA\n\n\n\n\nMinulla on ystävä!... Suloista on löytää sielu, johon voi turvautua\nmyrskyn keskellä, hellä pakopaikka, jossa viimeinkin saa hengähtää,\nodottaen, että sydämen läähättävä jyskytys rauhoittuisi! Ei ole enää\nyksin, ei tarvitse aina olla aseissa, silmät varuillaan, niin että\nniitä valvonnasta polttaa, kunnes ihminen väsyy ja joutuu vihollisen\nkäsiin! On rakas toveri, jonka haltuun on antanut koko itsensä, --\njoka puolestaan on jättänyt koko olemuksensa toisen huomaan. Saa\nviimein nauttia lepoa, nukkua sillaikaa kuin toinen valvoo, valvoa\ntoisen uinahtaessa. Ilo suojata ihmistä, jota rakastaa ja joka uskoo\nitsensä minun huolenpitooni kuin pikku lapsi. Vielä suurempi ilo\nheittäytyä hänen hoiviinsa, tietää, että hän pitää toisen salaisuuden,\nsaa omistaa minut kokonaan. Kun on jo vanhentunut, kulunut, uupunut\nmonta vuotta elämän taakkaa kannettuaan, niin tunteekin nyt syntyvänsä\nuudestaan, nuorentuvansa tuon ystävänsä hahmossa; näkee riemukseen\nhänen silmillään maailman jälleen uutena, huomaa hänen tajunnallaan\nihanat, ohiliukuvat elämänkuvat, nauttii hänen sydämellään elämän\nhurmauksesta... Ja ilo on kärsiäkin hänen kanssaan... Ah, kärsimyskin\non riemua, kun sitä kokee kahden!\n\nMinulla on ystävä! Etäällä minusta, ja lähellä minua, aina minussa\nitsessäni. Hän on minun ja minä hänen. Ystävä rakastaa minua. Olen\ntäydellisesti hänen. Rakkaus on vallannut meidän molempien sielut ja\ntehnyt ne yhdeksi sieluksi.\n\n\n\n\nKun Christophe heräsi Roussinien illatsujen jälkeisenä aamuna, johtui\nhänen mieleensä Olivier Jeannin. Hänelle tuli heti vastustamaton halu\ntavata häntä uudestaan. Hän nousi vuoteesta ja lähti kaupungille.\nKello ei ollut vielä kahdeksaa. Aamu oli lämmin ja hiukan painostava.\nTavallista aikaisemman huhtikuun aamu: ukkosen huuru hautoi Parisia.\n\nOlivier asui Sainte-Genevièven mäen juurella, erään pikku kadun\nvarrella, lähellä _Jardin des Plantes'ia_, Kasvitieteellistä puutarhaa.\nTalo oli kadun kapeimmalla kohdalla. Portaat Olivierin asuntoon veivät\nvalottoman pihan perukasta, pihan, jossa tuntui kaikenlaisia pahoja\nhajuja. Portaat olivat käännekohdistaan jyrkät ja hiukan vinossa seiniä\nkohti, joihin oli liidulla tuhrittu jos jonkinlaisia kirjoituksia.\nKun Christophe tuli kolmanteen kerrokseen, avasi jokin nainen, harmaa\ntukka hajallaan hartioilla ja yöröijy puoleksi auki, ovea, koska\noli näet kuullut jonkun nousevan portaissa, ja vetäisi sen sitten,\nChristophen nähdessään, äkäisesti kiinni. Kussakin porraskäänteessä oli\nmonta ovea; ja niiden hatarain ovien takaa kuului kaikkialta lasten\nkiljuntaa ja telmimistä. Koko talo kuhisi likaisia rahvaan ihmisiä,\nasuen päälletysten, matalissa komeroissaan, yhteisen, inhottavan pihan\nympärillä. Christophea tällainen inhotti, ja hän kummasteli, mikä halu\nnuo kaikki olennot oli vetänyt tänne, pois maaseudulta, jossa heillä\ntoki olisi ollut raitista ilmaa, ja mitä hyötyä heillä oli Parisista,\nsillä olivathan he tuomitut elämään täällä kaiken ikänsä kuin haudassa.\n\nNyt tuli Christophe siihen kerrokseen, jossa Olivier asui. Oikeaa\novikelloa ei ollut, vaan oli nuora, jonka päässä oli solmu. Christophe\nvetäisi nuorasta niin lujasti, että sisältä kajahtava kellon räminä\nsai jälleen muutamia talon asukkaita vilkaisemaan ovistaan portaihin.\nOlivier tuli avaamaan. Christophe hämmästyi, niin hienosti oli Olivier\npuettu, joskin varsin yksinkertaisesti; ja sellainen huolehdittu\nulkoasu vaikutti häneen nyt mieluisena yllätyksenä, vaikkei hän olisi\njossakin muussa tilaisuudessa välittänyt moisista asioista yhtään.\nSiinä oli näet jotakin iloista ja tervettä tämän tahraisen ilmapiirin\nkeskellä nähtynä. Kohta, kun Christophe näki Olivierin rehelliset ja\nkirkkaat silmät, tuli hänelle aivan edellisen illan vaikutelma. Hän\nojensi Olivierille kätensä. Olivier sammalteli, peljästyneenä:\n\n-- Te, tekö tulette!...\n\nChristophe oli niin viehättynyt siitä, että yllätti Olivierin ja näki\nnyt hänen sielunsa arkuuden ja sekaannuksen aivan peittelemättä, että\nhän ei muistanut vastata, vaan hymyili ainoastaan. Hän työnsi Olivieria\nedeltään sisään ja astui nyt uuden tuttavansa ainoaan huoneeseen,\njoka oli samalla sekä makuukamari että työhuone. Nurkassa ikkunan\nvieressä oli kapea rautasänky; Christophe huomasi korkean pieluspinkan,\njoka oli kasattu sänkyyn pääpuoleen. Kolme tuolia, mustaksi maalattu\npöytä, pieni piano ja kirjahylly täyttivät melkein koko kamarin. Se\noli näet kovin vaatimaton: pieni, matala, ja sai huonosti valoa; ja\nkuitenkin hohti huoneessa ikäänkuin heiastus siinä asuvan nuorukaisen\nkirkkaista silmistä. Kaikki oli puhdasta ja hyvässä järjestyksessä,\naivan kuin naisen käsi olisi siellä askaroinut; ja pari maljakkoon\npistettyä ruusua loi näiden ahtaiden seinien sisälle, jotka olivat\nmuuten somistetut vanhojen firenzeläisten maalarien tauluilla,\nvalokuva-jäljennöksillä, hiukan kevättäkin.\n\n-- Kuinka, te tulitte, tekö tulitte minua katsomaan? toisti Olivier yhä\nsuunniltaan ilosta.\n\n-- Peijakas, täytyihän tulla, vastasi Christophe; sillä tehän ette\ntietysti olisi tullut.\n\n-- Niinkö luulette? kysyi Olivier. Mutta sitten hän lisäsi:\n\n-- Se on kyllä totta. Mutta kyllä minä ajattelin tulla.\n\n-- Mikä sitten esti tulemasta?\n\n-- Halusin sitä liiaksi.\n\n-- Onpa sekin syy!\n\n-- Niin, niin, älkää naurako. Minä näet pelkäsin, että te ette haluaisi\nniin paljoa sitä!\n\n-- Minä en sellaisesta paljon välittänyt! Minun teki mieli nähdä teitä,\nja minä tulin. Pianhan näen, onko se teistä ikävää.\n\n-- Silloin teillä on merkilliset silmät. He katselivat hymyillen\ntoisiaan. Olivier jatkoi:\n\n-- Minä olin eilen hassu. Luulin, ettette pitänyt minusta. Minua vaivaa\npelkuruus aivan kuin tauti: en voi silloin puhua mitään.\n\n-- Älkää olko siitä millännekään. Puhujia on teidän maassanne\ntarpeeksi; on oikein hauskaa tavata joku, joka on joskus vaiti.\nVaikkapa vain arkuudesta, siis vasten tahtoaan.\n\nChristophe nauroi, tyytyväisenä itseensä pistoksestaan.\n\n-- Te tulitte siis minun luokseni sen vuoksi, että minä en puhu mitään?\n\n-- Kyllä, sen tähden juuri, teidän vaiteliaisuutenne laadun tähden.\nSitäkin on monenlaista: minä pidän tällaisesta vaikenemisesta, siinä\nselitys.\n\n-- Mitenkä te sitten tulitte minulle niin suopeaksi? Ettehän ole minua\njuuri nähnytkään.\n\n-- Se on oma asiani. Minä en kauan kursaile. Kun näen vain\nvilahdukselta jotkin kasvot, joista pidän, niin on päätökseni valmis:\nryhdyn henkilöä ajamaan; minun täytyy hänet tavata.\n\n-- Ettekö koskaan pety sellaisessa haeskelussa?\n\n-- Sangen usein.\n\n-- Ehkä erehdytte tälläkin kertaa.\n\n-- No, se nähdään heti.\n\n-- Oh, silloin olen hukassa! Minua aivan hyytää. Jos ajattelenkin, että\nte tarkastatte minua, niin vähätkin avuni katoavat näkymättömiin.\n\nChristophe katseli hellän uteliaana Olivierin vaikutuksille herkkiä\nkasvoja, jotka vuoroin punastuivat ja kalpenivat. Tunteet heiastelivat\nniissä kuin pilvien varjo vedessä.\n\n-- Miten hermoherkkä nuori mies! ajatteli hän. Aivan kuin nainen.\n\nChristophe kosketti hieman Olivierin polvea.\n\n-- Kuulkaahan, sanoi hän, luuletteko, että minä tulin tänne aseissa\nteitä vastaan? Minua inhottavat sellaiset ihmiset, jotka tekevät\npsykoloogisia tutkimuksia ystävyyden kustannuksella. Ainoa mitä tahdon,\non se, että molemmilla on oikeus olla vapaita ja rehellisiä, antaa\nilmi suoraan tunteensa, häpeämättä joutavaa, pelkäämättä sitoutuvansa\nsiten ainaiseksi tai joutuvansa sitten aikoinaan siitä sisälliseen\nristiriitaan, -- oikeus pitää toisistaan nyt, mutta sitten, hetki\nmyöhemmin olla pitämättä. Eikö se ole miehekkäämpää ja rehellisempää,\nvai mitä?\n\nOlivier katseli häntä vakavasti ja vastasi:\n\n-- Se on kyllä varma. Se on miehekkäämpää, ja te olette voimakas. Mutta\nminä en ole liioin voimakas.\n\n-- Olen aivan varma, että te olette, vastasi Christophe; mutta toisella\ntavalla. Muuten: minä tulinkin juuri auttamaan teitä voimakkaaksi,\njos tahdotte apua. Sillä se, mitä nyt puhuin, sallii minun lisätä,\nsuoremmin kuin olisin voinut ilmaista, jos en olisi äskeistä puhunut,\nettä -- päättämättä mitään varmaa tulevaisuudesta, -- minä pidän teistä.\n\nOlivier punastui korviin asti. Hän oli niin hämillään, ettei voinut\nliikahtaa eikä mitään vastata. Christophe katseli kamaria.\n\n-- Teillähän on huono asunto. Eikö teillä ole toista huonetta?\n\n-- On romukonttori.\n\n-- Uh, eihän tässä voi hengittääkään. Ja te saatatte asua tässä.\n\n-- Siihen tottuu.\n\n-- Minä en ikinä tottuisi.\n\nChristophe avasi liivinsä napit ja hengitti keuhkojensa pohjasta.\n\nOlivier meni heti avaamaan ikkunan.\n\n-- Teillä mahtaa aina olla paha kaupungeissa, monsieur Krafft. Minua ei\nuhkaa se vaara, että kärsisin liiasta voimastani. Minä tarvitsen niin\nvähän ilmaa, että voin elää kaikkialla. Kuitenkin on minunkin joskus,\nkesäisinä öinä, vaikeaa. Pelolla ajattelen niiden tuloa. Silloin istun\nvuoteeni reunalla, ja tuntuu kuin tukehtuisin.\n\nChristophe katsoi pieluspinoa, joka oli Olivierin sängyssä, ja\nOlivierin väsyneitä kasvoja; ja hän näki sielussaan hänen yksinäisen,\nsynkän elämäntaistelunsa.\n\n-- Muuttakaa täältä pois, sanoi hän. Mitä varten te täällä asutte?\n\nOlivier kohautti olkapäitään, ja vastasi välinpitämättömällä äänellä:\n\n-- Yhdentekevää, missä tahansa!...\n\nYlemmästä kerroksesta kuului askelten kolinaa. Alemmasta kimeitä,\nriiteleviä ääniä. Ja joka minutti tärisytti seiniä kadulla ohi\nkiitävien raitiovaunujen jyrinä.\n\n-- Entä tämä koko talo! jatkoi Christophe. Täällähän löyhkää lialta,\nummehtuneelta, epäsiistiltä, tuntuu kaikkialla surkea kurjuus; kuinka\nte voitte illoin tulla tänne sisäänkin? Eikö se vie suorastaan kaikkea\nelämänhalua? Minun olisi mahdoton elää tällaisessa. Ennen makaisin yöni\nvaikka jonkin sillan alla.\n\n-- Kyllä se minuakin ensin vaivasi. Olen yhtä herkkä inholle kuin\ntekin. Kun olin lapsi ja minua vietiin kävelemään, niin minun sydäntäni\nkouristi, jos ainoastaan kuljettiin jonkin väkeä kuhisevan ja likaisen\nkadun kautta. Minulle tuli kummallinen kauhu, jota en uskaltanut\nilmaista. Minä ajattelin: \"Jos nyt tulisi maanjäristys, niin minä\nkuolisin, ja jäisin ainaiseksi tänne\"; ja se tuntui onnettomuuksista\nkamalimmalta. En aavistanut, että kerran asuisin samanlaisissa\npaikoissa, vapaaehtoisesti, ja että ehkä sellaisessa kuolisinkin. On\ntäytynyt supistaa vaatimuksiaan. Tällainen inhottaa minua yhäkin;\nmutta koetan olla sitä ajattelematta. Noustessani asuntoni portaita\ntukin silmäni, korvani, nenäni, kaikki aistit, kääriydyn itseeni. Ja\nsitäpaitsi näen alhaalta, katsokaapas, tuon katon takaa, akaasiapuun\nlatvan. Istahdan tähän nurkkaan, sillä tavoin, etten näe mitään muuta.\nIlloin, kun tuuli häilyttää puuta, olen olevinani kaukana Parisista;\nsuurten metsien humina ei minusta koskaan ennen tuntunut niin\nsuloiselta kuin joskus tämän puun pykäläisten lehtien silkkinen suhina.\n\n-- Niin, näen hyvin, että te haaveksitte alinomaa, sanoi Christophe;\nmutta on paha, että tuhlaatte sellaista mielikuvituksen voimaa elämän\npikku harmeja vastaan; siitä mielikuvituksesta voisi näet syntyä\njälleen uutta elämää.\n\n-- Eikö se ole melkein kaikkien ihmisten kohtalo? Ettekö tekin kuluta\nvoimaanne suuttumukseen ja taisteluihin?\n\n-- Se on aivan toinen asia. Minä olen siihen syntynyt. Katsokaahan\nminun käsivarsiani, kämmeniäni. Minun terveyteni vaatii tappelua. Mutta\nteillä ei ole liikoja voimia; sen, muuten, hyvin huomaa.\n\nOlivier katseli alakuloisena laihoja sormiaan ja vastasi:\n\n-- Niin, heikko minä olen, olen ollut aina. Mutta minkäpä sille voi?.\nTäytyy kestää ja elää.\n\n-- Millä te elätte?\n\n-- Annan tunteja.\n\n-- Mitä tunteja?\n\n-- Monenlaisia. Opetan latinaa, kreikkaa, historiaa. Valmistan\npoikia ylioppilastutkintoon. Luennoin sitäpaitsi siveysoppia eräässä\nkunnalliskoulussa.\n\n-- Mitä luennoitte?\n\n-- Siveysoppia.\n\n-- Mitä hiiden hullutusta se on? Opetetaanko teidän kouluissanne\nsiveysoppia?\n\nOlivier hymyili:\n\n-- Kyllä.\n\n-- Ja oikeinko siitä riittää puhumista kymmeneksi minutiksi?\n\n-- Minulla on niitä luennoita kaksitoista tuntia viikossa.\n\n-- Opetatteko te sitten poikia tekemään pahaa?\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Ihminen tietää ilman pitkiä luennoitakin, mikä on hyvä.\n\n-- Tai ei tiedä sitä niiden tähden ollenkaan.\n\n-- Aivan niin, ei tiedä ollenkaan. Eikä huonoin tapa tehdä hyvää ole\ntehdä sitä tietämättään. Hyvä ei ole tiede, se on teko. Ainoastaan\nneurasteenikot voivat väitellä siveydestä; ja ensimäinen siveyslaeista\non se, ettei saa olla neurasteenikko. Peijakkaan saivartelijat! He ovat\nkuin raajarikkoja, jotka muka tahtoisivat opettaa minua kävelemään.\n\n-- Eivät he teille puhukaan. Tehän kyllä osaatte kävellä; mutta on niin\npaljon sellaisia, jotka eivät osaa.\n\n-- No hyvä, ryömikööt kuin pikku lapset neljin kontin, kunnes he\noppivat sen itse. Mutta tärkeintä on, että he kulkevat, joko sitten\nneljin kontin tai kaksin.\n\nChristophe harppaili Olivierin kamarissa seinästä toiseen, mahtuen\npyörähtämään siinä parhaiksi nelisen askelta. Hän pysähtyi pianon\nääreen, aukaisi sen, selaili nuottivihkoja, sipaisi koskettimia, ja\nsanoi:\n\n-- Soittakaa minulle jotain.\n\nOlivier hätkähti:\n\n-- Minäkö, huudahti hän; johan nyt!\n\n-- M:me Roussin sanoi, että te olette hyvin musikaalinen. Kuulkaa,\nsoittakaahan.\n\n-- Teidänkö kuullen? Oh, vajoaisin häpeästä maan alle.\n\nChristophe purskahti nauruun tämän naiivin ja vilpittömästä sydämestä\ntulleen huudahduksen kuullessaan, ja myöskin Olivier naurahti hämillään.\n\n-- Vai on ranskalaisillakin se este? sanoi Christophe.\n\nOlivier kieltäytyi yhä soittamasta:\n\n-- Mutta minkä tähden? Minkä tähden te sitä tahdotte?\n\n-- Sanon sen sitten kohta. Soittakaa nyt.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Mitä vaan haluatte.\n\nOlivier huokaisi, tuli ja istahti pianon ääreen, ja alistuen\nlauhkeasti uuden ystävänsä väkevän tahdon valtaan alkoi hän, pitkän\naikaa epäröityään, soittaa Mozartin kaunista _Adagiota h-mollissa_.\nEnsin hänen sormensa vapisivat eivätkä jaksaneet käydä lujasti\nkoskettimiin; sitten hän vähitellen tuli rohkeaksi; ja luullen\nainoastaan kopioivansa Mozartin sanoja, hän avasikin tietämättään koko\noman sielunsa. Musiikki on hyvin petollinen uskottu: se paljastaa\njumaloitsijansa salaisimmatkin ajatukset toisille ihmisille, jotka\nniinikään sitä rakastavat. Mozartin jumalaisen _Adagion_ takaa ei\nChristophe nyt huomannut Mozartin muotoa, vaan hän näki tämän hänelle\nvielä tuntemattoman uuden ystävänsä, joka kappaletta soitti: hän\nnäki rakastettavan ja punastelevan Olivierin, hänen arkahermoisen ja\npuhtaan olemuksensa koko surumielisen kuulauden, hänen hellän hymynsä.\nMutta kun Olivier pääsi melkein sävelmän loppuun, huippukohtaan, jossa\ntuskallisen rakkauden lauseke on kiihkeimmillään ja murtuu, esti\nvoittamaton häveliäisyyden tunne soittajaa jatkamasta; hänen sormensa\nvaikenivat, ja ääni petti. Hän veti kätensä pois koskettimilta ja sanoi:\n\n-- En voi enää.\n\nChristophe seisoi hänen takanaan, piti käsiään kahden puolen Olivieria,\nja lopetti pianolla soittaen keskeytetyn lausekkeen; sitten hän virkkoi:\n\n-- Nyt tunnen teidän sielunne äänen.\n\nHän otti Olivieria molemmista käsistä, ja katsoi häntä kauan kasvoihin,\nja viimein hän sanoi:\n\n-- Kuinka tämä on kummallista!... Olen nähnyt teidät jo ennen... Minä\ntunsin teidät niin hyvin jo kauan sitten!\n\nOlivierin huulet vapisivat; hän oli jo vähällä puhua. Mutta hän olikin\nvaiti; Christophe katseli häntä vielä hetken, sitten hän hymyili hiljaa\nhänelle, ja lähti pois.\n\n\n\n\nChristophe laskeusi alas portaita, ja hänen sydämessään säteili. Häntä\nvastaan tuli kaksi rumaa paitaressua, toinen kantaen leipää, toinen\nruokaöljy-pulloa. Christophe nipisti heitä veitikkamaisesti poskesta.\nHän hymyili nyrpeälle talonmiehelle. Kadulla kulkiessaan hän hyräili\nmelkein kovaa. Sitten hän huomasi olevansa Luxembourgin puistossa.\nHän heittäytyi loikomaan penkille puun siimekseen, ja sulki silmänsä.\nIlma oli tyyni ja raskas; kävelijöitä liikkui vähän. Suihkulähteen\nkohina kuului epäselvästi vähän väliä katketen, ja joskus hiekan\nnarina jonkun mennessä ohitse. Christophe tunsi, että häntä laiskotti\nhuikeasti, hän kellotteli kuin sisilisko päiväpaisteessa; varjo oli jo\nkauan siirtynyt pois hänen kasvoiltaan; mutta hän ei viitsinyt itseään\nliikauttaakaan. Hänen ajatuksensa kiertelivät siellä täällä; hän ei\nkoettanut niitä mihinkään kiinnittää; ne olivat pelkkää epämääräistä\nautuasta valoa. Luxembourgin kello löi; hän ei sitä kuunnellut; mutta\nhetken päästä tuli hänelle mieleen, että se oli lyönyt kaksitoista. Hän\nnousi ponnahtaen istualleen, huomasi, että hän oli laiskotellut kaksi\ntuntia, myöhästynyt Hechtin luota ja hukannut turhaan koko aamupuolen.\nHän naurahti ja lähti vihellellen kotiin. Teki _Rondon_ kaanon-muotoon\nerään kaupustelijan huudosta. Suruisetkin säveleet saivat hänessä\nriemuitsevan asun. Kulkiessaan kadulla erään silitysliikkeen ohitse\nvilkaisi hän, kuten muulloinkin, tuohon puotiin ja näki siellä pienen\nja punatukkaisen silittäjätytön: hänen himmeä hipiänsä punotti nyt\nkuumuutta; hän puki paraikaa ylleen avonaisia liivejään, hoikat\nkäsivarret melkein olkapäihin asti paljaina; tyttö loi Christopheen\njulkean silmäyksen, niinkuin aina tavallisestikin; mutta ensi\nkertaa luiskahti se katse irti Christophesta kiihoittamatta häntä.\nChristophe vain naurahti. Kun hän tuli huoneeseensa, huomasi hän,\nettä hänen kaikki entiset mietteensä olivat haihtuneet. Hän nakkeli\nympärilleen hattunsa, takkinsa ja liivinsä, sinne tänne; ja sitten\nhän ryhtyi työhön, sellaisella innolla kuin olisi aikonut valloittaa\nmaailman. Hän otti käsiinsä sävellyspätkät, joita oli siellä täällä\nkaikkialla. Hänen ajatuksensa eivät olleet niissä; hän luki ainoastaan\nsilmillään; muutaman minutin päästä vaipui hän samanlaiseen onnelliseen\ntylsyydentilaan kuin Luxembourgissa; hänen päätään huumasi, se oli\nkuin humaltunut. Pari kertaa hän huomasi tuon horroksensa ja koetti\nkaristaa sen pois; mutta se ei onnistunut. Hän kirosi iloisesti, nousi\npaikaltaan ja meni ja painoi päänsä kylmään pesuvatiin. Se selvitti\nhiukan. Hän tuli takaisin pöytänsä ääreen, hiljaisena, epämääräinen\nhymy huulillaan. Hän haaveili:\n\n-- Mikä ero on tällä ja rakkaudella?\n\nVaistomaisesti oli hän lakannut puhumasta itsekseen ääneen, aivan kuin\nolisi hävennyt jotain. Hän kohautti hartioitaan:\n\n-- Ei ole kahta tapaa rakastaa... Tai, jos niitä onkin: on ainoastaan\ntapa rakastaa koko olemuksellaan, ja toinen, niiden, jotka eivät anna\nrakkaudelleen muuta kuin osan liiastaan. Jumala varjelkoon minua\nsellaisesta sydämen itaruudesta!\n\nHän keskeytti ajatuksensa, karttoi jonkinlaisen häveliäisyyden vuoksi\nkehitellä sitä. Kauan hän istui siinä hymyillen sisäisille unelmilleen.\nHänen sydämensä hiljaisuus lauloi:\n\n-- Du bist mein, und nun ist das Meine meiner als jemals...\n\n(\"Sinä olet minun, ja nyt on minuuteni enemmän minun kuin koskaan\nennen...\")\n\nHän otti nuottilehden, ja kirjoitti tyynesti siihen sen, mitä hänen\nsydämensä lauloi.\n\n\n\n\nHe päättivät vuokrata yhteisen huoneiston. Christophe tahtoi, että se\noli hankittava heti, välittämättä siitä, että heiltä meni siten puolen\nkuukauden vuokra hukkaan. Olivier, joka oli järkevämpi, ehdotti, että\nodotettaisiin entisen vuokra-ajan loppua, vaikka hän halusikin muuttaa\nyhtä mielellään kuin Christophe. Christophe ei ymmärtänyt tällaisia\nlaskelmia. Niinkuin monet muutkin ihmiset, joilla ei ole rahaa, ei\nhänkään surrut niiden pyörimistä. Hän luuli nyt, että Olivier oli\nvieläkin pahemmassa rahapulassa kuin hän itse. Ja kun hän eräänä\npäivänä oli näkevinään, että ystävä oli kovassa rahanpuutteessa, niin\nhän lähti yhtäkkiä hänen luotaan, ja tuli parin tunnin päästä takaisin\nja paiskasi riemuiten pöytään muutamia viiden frangin seteleitä, jotka\nhän oli hankkinut ennakkomaksuna Hechtiltä. Olivier tuli punaiseksi,\neikä ottanut rahoja. Christophe oli siitä niin harmissaan, että\naikoi heittää rahat posetiiviukolle, joka soitti alhaalla pihalla.\nOlivier esti. Ja sitten Christophe lähti jälleen pois, näköjään\nloukkaantuneena, mutta oikeastaan vain raivoissaan itselleen, että\nhän oli muka ollut kömpelö ja siten estänyt ystävää ottamasta hänen\napuaan. Ystävältä tuli kuitenkin kirje, sellainen, että se oli oikeaa\npalsamia hänen haavalleen. Olivier kirjoitti hänelle näet, ettei hän\nollut voinut tätä puhua suullisesti, vaan nyt hän lausui olevansa ylen\nonnellinen siitä, että oli tutustunut Christopheen, ja liikutettu\nChristophen hyvyydestä häntä kohtaan. Christophe vastasi hänelle\nkirjeellä, joka huokui hellyyttä ja muistutti hassusti niitä kirjeitä,\njoita hän oli viisitoista-vuotiaana lähettänyt ystävälleen Otolle;\nse oli täynnä saksalaista _Gemüthiä_ ja sekasotkua; siinä vilisi\nranskalaisia ja saksalaisia sanansutkauksia; ja jotkut niistä olivat\noikein sävelletyt ja nuoteilla merkityt.\n\nViimein pääsivät he yksiin asumaan. He olivat löytäneet kolmen kamarin\nja keittiön huoneiston Montparnassen kaupunginkorttelissa, lähellä\nDenfertin toria, erään vanhan talon viidennessä kerroksessa; kaikki\nhuoneet olivat sangen pieniä, ikkunat pikkuruiseen, korkeain muurien\nympäröimään, neliskulmaiseen puutarhaan päin. Heidän kerroksestaan\nnäki sitäpaitsi, sillä vastapäätä oleva muuri oli toisia matalampi,\nerääseen tuollaiseen suureen luostarin puutarhaan, joita on vielä\npaljon Parisissa, vaikka ne ovat kätkössä ja tuntemattomia.\nPuutarhan autioilla käytävillä ei yleensä näkynyt kävelijöitä.\nVanhat puut, korkeammat ja tuuheammat kuin Luxembourgin, väreilivät\nauringonpaisteessa; linnut visersivät ja lauloivat; aamuisin kaikuivat\nkottaraisten huilut ja varpusten räiskyvä ja tahdikas soitto; ja\nkesäilloin kiirivät ilmoissa tervapääskysten huimaavat huudot, kun\nlinnut leijailivat nuolina edestakaisin kultaisen taivaan alla. Mutta\nöisin kajahtelivat kuutamossa ruohosammakkojen heleät äänet, aivankuin\nilmarakot halkeilevat noustessaan lammikon pinnalle. Olisi melkein\nunohtanut, että Parisi oli ympärillä, elleivät kadulla raskaasti\nkierivät ajoneuvot olisi vavistaneet alinomaa vanhaa taloa, aivankuin\nmaa olisi vääntelehtinyt kuumeessa. Yksi kamareista oli muita avarampi\nja kauniimpi. Ystävysten kesken syntyi riita, kumpi sitä ei ottaisi.\nTäytyi vetää arpaa; ja Christophe, joka tämän ratkaisutavan keksi,\nosasi olla niin petollinen ja näppärä, saadakseen itsensä joutumaan\ntappiolle, ettei hän itsekään olisi luullut moiseen pystyvänsä.\n\nSitten alkoi heille sopusointuisen onnen aika. Onni ei johtunut mistään\nerikoisesta asiasta, se asui yhtaikaa kaikessa; se kultasi kaikki\nheidän tekonsa ja heidän ajatuksensa, se ei lähtenyt heidän luotaan\nhetkeksikään.\n\nTänä heidän ystävyytensä kuherruskuukautena, tuona syvän ja mykän\nriemun ensimäisenä aikana, -- sellaista riemua saattaa tuntea\nainoastaan se ihminen, \"joka voi tässä maailmassa sanoa toista sielua\nomakseen\"...\n\n... _Ja, wer auch nur eine Seele sein nennt auf dem Erdenrund_...\n\nSinä aikana he tuskin puhuivat keskenään, tuskin tohtivat puhua;\nheille riitti se, että he tunsivat toisensa lähellään, se, että he\nsaivat katsahtaa toisiinsa, virkkaa jonkin sanan, joka osoitti, että\nheidän ajatuksensa kulkivat samaa latua, pitkänkin vaitiolon jälkeen.\nKysymättä toisiltaan mitään tai katsomattakaan toisiinsa näkivät he\nlakkaamatta toisensa. Rakastava muovautuu tiedottomasti sen ihmisen\nmukaiseksi, jota hän rakastaa; hän tahtoo niin hartaasti olla toista\nloukkaamatta, tahtoo niin täydellisesti olla aivan sitä, mitä toinen\non, että hän saattaa mystillisellä vaistollaan yhtäkkiä aavistaa\ntoisen sielun hienoimmatkin värähdykset. Ystävä on ystävälle ikäänkuin\nläpikuultava; he antavat koko olemuksensa toisilleen. Kasvojen piirteet\npyrkivät toistensa näköisiksi. Sielu tulee sielun kaltaiseksi, --\naina siihen päivään asti, jolloin eri syntyperäin demoonin syvä voima\nriuhtautuu rajusti irti kahleistaan ja repii rikki rakkauden, joka on\nsitä sitonut.\n\nChristophe puhui nykyään hiljaisella äänellä, hän käveli pehmeästi,\nhän varoi, ettei olisi mitenkään kolissut huoneessaan, jonka seinän\ntakana hiljainen Olivier asui; ystävyys oli muuttanut hänen kasvojensa\nilmeenkin: se ilme oli nyt niin onnellinen ja nuorekas, ettei häntä\noltu koskaan sellaisena nähty. Hän jumaloi ystäväänsä. Olivierin olisi\nollut sangen helppo käyttää väärin valtaansa, ellei hän olisi hävennyt\nsitä aivan kuin hän ei olisi laisinkaan ansainnut tätä onnea, sillä\nhän piti itseään paljon mitättömämpänä Christophea, ja Christophe\npuolestaan oli yhtä vaatimaton. Tällainen keskinäinen nöyryys, joka\njohtui heidän suuresta rakkaudestaan, sulostutti yhä vain lisää heidän\nelämäänsä. Oli ihanaa tuntea, että ystävä antoi toiselle sydämessään,\nniin paljon tilaa, -- ihanaa, vaikka tiesikin, ettei ystävältä sitä\nansainnut. He olivat toisiaan kohtaan kiitollisuudesta aivan helliä.\n\nOlivier oli sijoittanut kirjansa Christophen kirjojen joukkoon; hän\nei eroitellut niistä enää omiaan. Kun hän puhui jostakin niistä, ei\nhän sanonut enää: \"minun kirjani\", vaan hän sanoi: \"meidän kirjamme\".\nAinoastaan muutamia esineitä pidätti hän itsellään eikä liittänyt\nniitä yhteiseen aarteistoon: ne esineet olivat aikoinaan olleet hänen\nsisarensa omat, tai yhdistyi niihin jokin muisto Antoinettesta.\nChristophe huomasi piankin tämän eroituksen, sillä rakkaus oli tehnyt\nhänen vaistonsa tarkaksi; mutta hän ei tiennyt, mistä se eroitus\njohtui. Koskaan hän ei ohut uskaltanut kysellä ystävältä mitään hänen\nomaisistaan; hän tiesi ainoastaan, ettei Olivierilla enää ollut ketään\nsukulaisia; ja hän pelkäsi, että olisi herättänyt toisessa joitakin\nentisiä tuskia, jos olisi häneltä jotakin heitä koskevaa udellut;\nja lisäksi hän vielä tahtoi ylpeästi olla aivan tungettelematon\nystävyydessään. Sen tähden esti omituinen arkatuntoisuus häntä\nkatselemasta valokuviakin, jotka olivat Olivierin pöydällä, vaikka hän\nolisi halunnut katsella niitä, kolmea vallashenkilöä: herraa ja rouvaa\nvaadittavissa juhla-asennoissa, sekä noin kaksitoista-vuotiasta tyttöä,\njonka edessä maassa loikoi suuri espanjalainen lintukoira.\n\nPari kuukautta sen jälkeen kuin he olivat siirtyneet yhteen asumaan,\nvilustui Olivier; hänen täytyi asettua vuoteeseen. Christophe\nnäyttäytyi nyt sangen äidilliseksi olennoksi, sillä hän vaali Olivieria\nkoko ajan hellästi, jopa suorastaan levottomin mielin. Lääkäri oli\nsairasta tutkiessaan huomannut hiukan tulehdusta hänen toisen keuhkonsa\nyläpäässä, ja siksi käski hän Christophea voitelemaan Olivierin selkää\njodiliuoksella. Ja kun Christophe sitten sangen vakavasti täytti tuota\nvelvollisuuttaan, näki hän Olivierin kaulassa medaljongin. Christophe\ntunsi ystäväänsä jo sen verran, että hän tiesi Olivierin vieläkin\nvapaammaksi kaikesta virallisesta uskonnollisuudesta kuin hän itse. Hän\nei siis voinut olla ihmettelemättä mikä pyhä merkki Olivierilla oli\nkaulassa. Olivier punastui. Hän selitti:\n\n-- Se on minulle muisto. Se oli minun pikku Antoinette-parkani kaulassa\nsilloin, kun hän kuoli.\n\nChristophe vavahti. Antoinetten nimi iski häneen kuin salama.\n\n-- Antoinette? sanoi hän.\n\n-- Sisareni, vastasi Olivier.\n\nChristophe toisti:\n\n-- Antoinette... Antoinette Jeannin... Hän oli teidän sisarenne?...\nMutta, jatkoi hän katsoen pöydällä olevaan valokuvaan, hänhän oli vasta\naivan lapsi, kun te hänet menetitte?\n\nOlivier hymyili surullisesti:\n\n-- Tuo on lapsena otettu valokuva, vastasi hän. Mutta minulla ei ole\nhänestä muuta kuvaa... Hän oli viidenkolmatta-vuotias, kun hän minut\njätti.\n\n-- Ah! huudahti Christophe liikutettuna. Ja hän on ollut Saksassa, eikö\nniin?\n\nOlivier nyökkäsi myöntävästi päätänsä. Christophe kävi kiinni Olivierin\nkäsiin:\n\n-- Mutta minähän olen hänet tuntenut, sanoi hän.\n\n-- Minä tiesin sen, vastasi Olivier.\n\nHän heittäytyi Christophen rintaa vasten.\n\n-- Oi häntä raukkaa! Pikku raukkaa! hoki Christophe.\n\nHe itkivät yhdessä.\n\nSitten Christophe muisti, että Olivier oli sairas, hän koetti häntä\ntyynnyttää, pakotti hänet pistämään kätensä peiton alle, kääri peiton\nhänen olkapäidensä ympärille, ja pyyhkien äidillisesti kyyneleitä\nhänen silmistään istahti hänen vuoteensa pääpuoleen; ja hän katseli\nystäväänsä.\n\n-- Sentähden minä siis tunsin sinut jo heti, sanoi Christophe. Kohta\nensimäisenä iltana tunsin sinut.\n\n(Ei ollut selvää, puhuiko Christophe sille ystävälle, joka oli tuossa,\nvai sille, jota ei enää ollut olemassa.)\n\n-- Mutta entä sinä, jatkoi hän sitten hetken päästä, sinä siis tiesit\nsen?... Miksi sinä sitten et sitä minulle sanonut?\n\nOlivierin silmillä vastasi Antoinette:\n\n-- Minä en voinut sitä sanoa. Sinun oli se nähtävä.\n\nHe olivat jonkin aikaa vaiti; sitten kertoi Olivier, yön\nhiljaisuudessa, loikoen liikkumatta vuoteessaan, matalalla äänellä\nChristophelle, joka piteli hänen kättään kädessään, Antoinetten\ntarinan; -- mutta hän ei maininnut Christophelle erästä seikkaa, jota\nhän ei saanut mainita: sisarensa salaisuutta, sitä, josta Antoinette\nitsekään ei ollut puhunut, -- ja jonka Christophe ehkä kyllä jo\ntiesikin, niin ettei hänelle tarvinnutkaan siitä puhua.\n\n\n\n\nSiitä lähtien ympäröi Antoinetten sielu heitä molempia. Kun he olivat\nyhdessä, oli hän heidän kanssaan. Heidän ei tarvinnut edes ajatella\nhäntä: kaikki, mitä he ajattelivat yhdessä, he ajattelivat Antoinetten\nkautta. Hänen rakkautensa oli side, joka liitti toisiinsa heidän\nsydämiänsä.\n\nOlivier loihti monesti puheissaan ilmi Antoinetten kuvan. Nimittäin\nainoastaan katkonaisina juttuina, lyhyinä pikku muistoina, jotka\nnäyttivät välkähtävässä valossa jonkin hänen aran ja siron eleensä,\nvainajan vakavan ja nuorekkaan hymyn, hänen koko kadonneen olemuksensa\nmiettivän sulouden. Christophe kuunteli hiljaa, ja näkymättömän ystävän\nheiasteet tunkivat läpi hänen sielunsa. Kun hän oli luonteeltaan\nsellainen, että hän veti aina ja kaikkialla itseensä elämää ahnaammin\nkuin muut, kuuli hän nyt joskus Olivierin sanoissa niin syviä kaikuja,\nettei Olivier ollut niitä eroittanut; ja hän ymmärsi ja omisti pian\nnuoren vainajan olemuksen paremmin kuin itse Olivier.\n\nVaistomaisesti tuli hänestä Olivierille Antoinetten sijainen; ja oli\nliikuttavaa nähdä, kuinka tuo kömpelö saksalainen tietämättään muuttui\neräissä suhteissa aivanpa Antoinetten kaltaiseksi arkavaistoisessa\nhuomaavaisuudessa, niin hienotuntoinen oli hän tehdessään ystävälleen\npalveluksia. Joskus hän ei enää tiennyt, rakastiko hän Olivieria\nAntoinettessa, vaiko Antoinettea Olivierissa. Syvän hellyyden\nvaatimuksesta meni hän silloin tällöin, Olivierille siitä puhumatta,\nkäymään Antoinetten haudalla; ja hän vei sinne kukkia. Olivier ei\ntietänyt tästä pitkään aikaan. Hän sai kuulla asian vasta kerran\nmyöhemmin, kun näki haudalla aivan tuoreita kukkia; mutta kovin\nhelpolla hän ei päässyt varmaksi siitä, että juuri Christophe oli\nsiellä käynyt. Kun hän koetti arkaillen siitä hänelle puhua, niin\nkeskeytti Christophe jutun töykeän jörösti. Hän ei tahtonut, että\nOlivier olisi tiennyt siitä mitään; ja hän piti salaisuuden omanaan\nsiihen saakka, kunnes he kerran kohtasivat toisensa Ivryn hautausmaalla.\n\nOlivier puolestaan kirjoitti Christophen tietämättä Christophen\näidille. Hän lähetti Louisalle uutisia hänen pojastaan; hän sanoi,\nkuinka suuresti hän hänestä piti, ja kuinka hän häntä ihaili. Louisa\nvastasi Olivierille kömpelöin ja vaatimattomin kirjein, tietämättä\noikein, miten Olivieria kiittää; hän puhui aina pojastaan niinkuin\nChristophe olisi ollut yhä pikku poika.\n\n\n\n\nKun joku aika hellää puolittaista vaikenemista meni, -- \"hurmaavaa\nrauhaa ja onnea, jonka syytä ei voinut tietää\", -- niin heidän kielensä\nkanta laukesi: Tuntikausin vaelsivat he sitten kumpikin löytöretkillä\ntoistensa sieluissa.\n\nHe olivat sangen erilaiset, mutta molemmat puhdasta ainesta. He\nrakastivat toisiaan siksi, että he olivat niin erilaisia ja silti\nkumpikin samaa maata.\n\nOlivier oli heikko ja voimaton, kykenemätön taisteluun vaikeuksia\nvastaan. Kun tuli este, niin hän väistyi, ei pelosta, vaan\njonkinlaisesta arkatuntoisuudesta, ja paljon siksi, että hän inhosi\nniitä raakoja ja epähienoja keinoja, joihin hänen olisi pitänyt\nturvautua, jos mieli voittaa. Hän elätti itseään antamalla kotitunteja,\nkirjoittamalla taidetta koskevia kirjasia, joista, niinkuin aina on\ntapana, maksettiin hävyttömän huonosti, ja silloin tällöin artikkeleita\naikakauslehtiin, artikkeleita, joita hän ei saanut edes tehdä oman\nmielensä mukaan, eikä aiheistakaan, jotka olisivat olleet hänestä\nmieltäkiinnittäviä: -- kirjoituksia niistä asioista, joihin hän olisi\ninnostunut, ei huolittu; koskaan ei pyydetty mitään, mihin hän olisi\nparhaiten pystynyt: hän oli runoilija, häneltä vaadittiin arvosteluita;\nhän tunsi hyvin musiikkia, häntä käskettiin puhumaan maalauksesta; hän\ntiesi, ettei hän osaisi puhua siitä muuta kuin jotain keskinkertaista:\nmutta se juuri pyytelijöille kelpasikin; näin joutui hän puhumaan\nkeskolaisille juuri sitä kieltä, jota he ymmärsivät. Moinen alkoi\nhäntä lopulta inhottaa niin, että hän kieltäytyi kokonaan tekemästä\nnoita artikkeleita. Häntä ei huvittanut enää kirjoittaa muihin kuin\naivan pieniin aikakauslehtiin; sellaisiin, jotka eivät maksaneet\nmitään, mutta joille hän oli uskollinen, kuten niin monet muutkin\nnuoret miehet, pelkästään sen vuoksi, että hän sai niissä olla vapaa.\nAinoastaan niissä hän saattoi julkaista kaikkea, mikä hänestä oli\nelämän arvoista.\n\nHän oli lauhkea, ystävällinen, päältä katsoen kärsivällinen, mutta\nhirveän arkatuntoinen. Hiukankin kiivaampi sana loukkasi häntä\nsydänjuuriin saakka; jokin vääryys sai hänet aina sekaisin; hän kärsi\nsellaisesta sekä itse että toisten puolesta... Jotkin jo vuosisatoja\nsitten tapahtuneet halpamaisuudet kiduttivat häntä niinkuin hän\nolisi itse ollut niiden uhri. Kun hän kuvitteli, kuinka onneton tuo\nsilloin kärsinyt olikaan ollut, ja että monet vuosisadat estivät häntä\nosoittamasta hänelle suopeuttaan, niin hän kalpeni, vapisi, kärsi\nkauheasti. Kun hän itse näki tehtävän jotain vääryyttä, tuli hänelle\nsellainen suuttumuksen puuska, että hänen koko ruumiinsa värisi ja\nettä hän joskus suorastaan sairastui tai ei voinut nukkua. Juuri tämän\nheikkoutensa tuntien hän koetti aina olla tyyni: sillä hän tiesi,\nettä kun hän suuttui, niin hän ryntäsi yli kaikkien rajojen, ja puhui\nsilloin sanoja, joita ei voitu antaa anteeksi. Niiden tähden oltiin\nhänelle pitkävihaisempia kuin Christophelle, sillä Christophe näytti\nolevan pelkästään pikavihainen, mutta Olivier tuntui paljastavan\nnäillä suuttumuksen hetkillään koko ajatuksensa, pohjaan saakka,\nselvemmin kuin Christophe; ja se olikin totta. Hän ei arvostellut\nihmisiä liiallisuuksiin mennen ja sokeasti kuin Christophe, mutta\nsen sijaan ilman kuvitteluita ja terävästi. Ja sellaisia tuomioita\nantavat ihmiset kaikkein vaikeimmin anteeksi. Olivier koetti siis olla\nvaiti, vältti ryhtymästä kiistoihin, tietäen, kuinka turhaa väittely\noli. Hän oli kärsinyt tästä itsensä masentamisesta. Ja vielä enemmän\nhän oli kärsinyt arkuudestaan, joka johti hänet joskus pettämään omia\naatteitaan, tai vei häneltä uskalluksen puolustaa niitä viimeiseen\nasti, jopa houkutteli hänet pyytämään mielipiteitään anteeksikin,\nniinkuin esimerkiksi viimeksi, väitellessään Lucien Levy-Coeurin kanssa\nChristophesta. Hänellä olivat rajut epätoivonkautensa ennenkuin hän\noli selvittänyt suhteensa maailmaan. Ennen nuorempana, jolloin hän oli\nnykyistä alttiimpi hermoilleen, vaihtelivat hänessä jaksottain huumaava\nkiihtymys ja sairaaloinen mielenmasennus, yhtäkkiä ja tuskallisesti\nkeskenään vuorotellen. Sellaisillakin hetkillä, jolloin hän tiesi\nolevansa tyyni, jopa suorastaan onnellinen, saattoi hän olla varma,\nettä suru väijyi jo hänen ovellaan. Ja yhtäkkiä se karkasi tosiaan\nhänen kimppuunsa, aivan odottamatta. Ja silloin ei hän ollut pelkästään\nonneton; hän tuomitsi vielä itseään siitä, että hän oli onneton, hän\narvosteli ankarasti kaikkia sanojaan, tekojaan, koko kunniallista\nolemustaan, löytäen siinä kaikenlaisia vikoja ja puolustaen toisia\nihmisiä itseään vastaan. Sydän pamppaili hänen rinnassaan, hän oli\nnääntyä, tukehtua tuskaansa. -- Antoinetten kuoleman jälkeen, -- ja\nehkä juuri Antoinetten ansiosta, sillä eräiden rakastettujen vainajain\nmuisto kuultaa meille rauhoittavana valona, aivankuin sairaiden silmiä\nja sielua virvoittava aamun sarastus, -- oli Olivierin edes onnistunut\nalistua näihin mielensä myrskyihin, joten hän hallitsi jo niitä,\njoskaan ei voinut niistä vapautua. Harvat ihmiset aavistivat, että\nhänellä oli moisia sisäisiä taisteluita. Hän kätki tuon nöyryyttävän\nsalaisuutensa itseensä: heikon ja kiusatun ruumiinsa epäsäännöllisen\nkiihkon, ruumiin, jota vapautunut ja kirkas äly tarkasteli alinomaa,\npääsemättä sen herraksi, mutta joutumatta myöskään sen orjaksi, -- äly,\n_\"keskeinen rauha, joka järkkymättä vastustaa loppumatonta sydämen\nkuohuntaa\"_.\n\nSe rauha ihmetytti Christophea. Sen hän huomasi Olivierin silmissä,\nOlivierilla oli ihmisiä ymmärtävä sisäinen näkemys, suuri sielullinen\nuteliaisuus, terävä ja kaikille suunnille avoin, joka ei kieltänyt\nmitään maailmassa, ei vihannut mitään, vaan katseli kaikkea\njalomielisen suopeasti; suuri raikaskatseisuus, ihmiselle arvaamaton\nlahja, joka suo hänen nauttia alituisesti uudistuvin sydämin\niankaikkista kevättä. Tässä omassa sisäisessä kaikkeudessaan hän tunsi\nolevansa vapaa, laaja, itsemääräävä, siinä hän unohti heikkoutensa\nja fyysilliset tuskansa. Hänestä oli tavallaan nautintokin katsella\nikäänkuin kaukaa ja säälivän iroonisesti omaa raihnasta ruumistaan,\njoka saattoi koska tahansa hajota tomuksi. Sittenpähän ei ihminen\nliioin kiintynyt _omaan_ elämäänsä; hän kiintyi sitä intohimoisemmin\n_elämään_ yleensä! Kaiken voiman, mitä vailla Olivier oli taistelussa,\noli hän kerännyt olemuksensa rakkaudelliseen ja älylliseen puoleen.\nHänessä ei ollut tarpeeksi mehua hänen elääkseen omasta itsestään.\nHän oli köynnöskasvi: hänen täytyi kiintyä toiseen. Hän ei tuntenut\nkoskaan itseään niin rikkaaksi kuin antaessaan itsensä toiselle.\nNaisellinen sielu, jonka piti aina saada rakastaa ja olla rakastettu.\nHän oli syntynyt Christophea varten, ja Christophe häntä. Olivier\noli kuin nuo entiset aristokraattiset ja herttaiset olennot, jotka\naikoinaan ympäröivät suuria taiteilijoita ja näyttivät puhkeavan\nkukkaan heidän mahtavan sielunsa voimasta: niinkuin Leonardo da\nVincin oppilas Beltraffio, Michel-Angelon ystävä Cavalliere, nuoren\nRaphaelin herttaiset toverit; ja Aert van Gelder, joka pysyi\nuskollisena Rembrandtille silloinkin, kun mestari oli jo vanha ja\nraihnas. Näillä ystävillä ei ole mestarin suuruutta, mutta tuntuu kuin\nkaikki se, mikä mestareissa oli ylevää ja puhdasta, olisi ilmennyt\ntällaisissa ystävissä vieläkin henkevämmässä muodossa. He ovat nerojen\nihannetovereita.\n\n\n\n\nHeidän ystävyytensä oli suureksi hyväksi heille molemmille. Rakkaus\nantaa sieluille siivet. Ystävän läsnäolo näyttää elämän koko arvossaan;\nihminen elää silloin rakkauden tähden, suojelee sen vuoksi olemustaan\najan kulutukselta.\n\nHe rikastuttivat toinen toistaan. Olivierilla oli kuulas äly ja\nsairaaloinen ruumis. Christophella valtava voima ja kuohuva sielu.\nToinen heistä oli sokea, toinen rampa. Nyt, yhdessä, tunsivat\nhe itsensä sangen voimakkaiksi. Christophen suojassa mielistyi\nOlivier jälleen valoon; Christophe puhalsi häneen yltäkylläistä\nelämänvoimaansa, fyysillistä ja moraalista vankkuuttaan, joka tahtoi\nolla aina optimistinen, keskellä tuskaa, jopa vääryyttä ja vihaakin.\nChristophe puolestaan otti ystävältään vielä enemmän, niinkuin neron\nlaki vaatii, sillä nero voi kylläkin haluta antaa: rakkaudessa ottaa\nhän kuitenkin aina paljon enemmän kuin antaa, _quia nominor leo_\n[\"koska nimeni on leijona;\" erästä Aisopoon sadusta, jossa leijona\nesiintyy saaliinjakajana, ottaen \"leijonan osan\". Suomentajan selitys],\nkoska hän on nero, ja neroutta on suureksi osaksi se, että osaa omistaa\nitselleen ympäriltään kaiken suuren ja tehdä sen vieläkin suuremmaksi.\nKansan sananparsi sanoo, että rikkaus rikkaille, voima voimakkaille.\nChristophe voimistui Olivierin ajatuksista; häneen syöpyi Olivierin\nälyllinen tyyneys, hänen henkinen eristyneisyytensä, kyky nähdä asioita\nkaukaa, ymmärtää ja vallita hiljaisena kaikkea. Mutta kun nuo ystävän\nhyveet siirrettiin voimakkaampaan maaperään, Christopheen, niin ne\nversoivat aivan toisenlaisella innolla.\n\nHe kumpikin hämmästyivät, mitä kaikkea he löysivät toisistaan. Miten\npaljon heillä oli toisilleen jaettavaa! Kummallakin oli äärettömät\nrikkautensa, joita he itse eivät siihen saakka olleet aavistaneetkaan:\nmolemmilla oman kansansa sielullinen näkemys; Olivierilla Ranskan laaja\nkultuuri ja psykolooginen silmä; Christophella Saksan sisäinen musiikki\nja luonnonvaisto.\n\nChristophe ei saattanut ymmärtää, että Olivier tosiaan oli\nranskalainen. Hän oli niin vähän kaikkien muiden ranskalaisten\ntapainen, joita Christophe oli nähnyt. Ennenkuin Christophe oli\ntutustunut Olivieriin, oli hän pitänyt nykyaikaista ranskalaista henkeä\nkuvaavana tyyppinä Lucien Levy-Coeuriä, miestä, joka oli ainoastaan\ntuon tyypin irvikuva. Ja nyt näki hän ystävästään, että Parisissa\nsaattoi elää älyllisesti yhtä vapaita, ja vapaampiakin miehiä kuin\nLucien Levy-Coeur, henkiä, jotka kuitenkin olivat yhtä puhtaita ja\nstoalaisia kuin missä muualla tahansa Europassa. Christophe koetti\ntodistella Olivierille, ettei hänen sisarensa ja hän muka tainneetkaan\nolla aito-ranskalaisia.\n\n-- Veli parka, sanoi Olivier hänelle, mitä sinä Ranskasta tiedät?\n\nChristophe intti vastaan ja väitti, että hän oli suurella vaivalla\nkoettanut siihen perehtyä; hän luetteli kaikki ranskalaiset, joihin\nhän oli tutustunut Stevensien ja Roussinien piireissä: niissä oli\njuutalaisia, belgialaisia, luxemburgilaisia, amerikalaisia, venäläisiä,\nlevanttilaisia, ja tilkkeeksi muutamia syntyperäisiäkin ranskalaisia.\n\n-- Kas, kuinka olin oikeassa, sanoi Olivier. Sinä et ole nähnyt yhtään\nranskalaista. Ainoastaan elostelijaliudan, muutamia huvittelevia\nnautoja, jotka eivät ole edes Ranskassa syntyneet, mässäreitä,\npoliitikkoja, tarpeettomia olentoja, koko mokoman touhun, joka liitää\nohi koko kansakunnan sitä koskematta. Et ole nähnyt muuta kuin parven\nampiaisia, joita kauniiden puutarhain kukat vetävät puoleensa. Et ole\nhuomannut uutterain mehiläisten pesiä, työn, kuumeisten tutkimusten\nkeskustaa.\n\n-- Älähän, vastasi Christophe, olenhan nähnyt teidän älyllisenkin\nvaliojoukkonne.\n\n-- Minkä? Pari kolme tusinaa kirjailevia kynämiehiä? Kylläpä maksoi\nvaivan! Nykyaikaan, jolloin tiede ja työ ovat saavuttaneet valtavat\nmittasuhteet, on kirjallisuus jäänyt kaikkein pintapuolisimmaksi\nkansakunnan aatteiden kerrostumaksi. Ja kirjallisiltakaan aloilta et\nole nähnyt muuta kuin teatterin, jopa ainoastaan loistoteatterin, tuon\nkansainvälisen keittiön, jossa tehdään herkkuja kosmopoliittisten\nhotellien rikkaille vieraille. Parisin teatterit? Luuletko sinä,\nettä mikään oikea työntekijä edes tietää koskaan, mitä siellä\nnäytelläänkään? Pasteur ei käynyt niissä kymmentä kertaa koko\nelämässään. Niinkuin kaikki muutkin ulkomaalaiset annat sinä liian\nsuuren merkityksen meidän romaaneillemme, bulevardi-näytöksillemme,\npolitikoitsijaimme juonille...? Minä näytän, jos tahdot, sinulle\nnaisia, jotka eivät koskaan lue romaaneja, nuoria parisilaistyttöjä,\njotka eivät milloinkaan käy teatterissa, miehiä, jotka eivät ole\nkertaakaan ajatelleet politiikkaa, -- ja niitä juuri henkisissä\npiireissä. Et ole nähnyt meidän tiedemiehiämme etkä runoilijoitamme,\net nähnyt niitä yksinäisiä työntekijöitä, joiden voimat kuluvat\nhiljaisuudessa, et vallankumouksellistemme aina palavaa aatteiden\ntulta. Et ole nähnyt yhtään suurta uskovaista etkä yhtään suurta\nuskotonta. Kansasta ei sinulle kannata puhuakaan. Paitsi sitä köyhää\nnaista, joka sinua hoiteli, tunnetko laisinkaan kansaa? Missäpä\nolisit sitä saanut nähdä? Kuinka monta toista tai kolmatta kerrosta\nylempänä asuvaa parisilaista tunnet? Ellet tunne sellaisia, et tunne\nmyöskään Ranskaa. Et tunne noita köyhiä perheitä, jotka asuvat Parisin\nullakkokerroksissa, tai hiljaisilla maaseuduilla, rehellisiä ja\ntunnollisia sieluja, jotka ovat koko ikänsä pysyneet arkipäiväisessä\nelämässä ja ovat uskollisia vakaville aatteille, jokapäiväiselle\nkieltäytymiselle, -- et tunne sitä \"piskuista laumaa\", joka on ollut\naina Ranskassa olemassa, -- pientä luvultaan, suurta sielultaan, sitä,\njoka elää melkein tuntemattomana, näennäisesti toimettomana, mutta\non kuitenkin Ranskan parhain voima: se voima, joka on vaiti ja pysyy\naina ennallaan, kun maan valioiksi itseänsä nimittävä joukko mätänee\nja uudistuu lakkaamatta... Ihmetteletkö, jos näet ranskalaisen, joka\nei elä ollakseen onnellinen, -- onnellinen millä ehdoilla tahansa,\n-- vaan toteuttaakseen tai palvellakseen uskoaan? Täällä on tuhansia\nsellaisia kuin minä, ja minua paljon hartaampia, vaatimattomampia,\njotka palvelevat kuolonhetkeensä asti järkkymättä jotain ihannetta,\njotain Jumalaa, joka ei heille vastaa. Sinä et tunne säästäväistä,\njärjestystä noudattavaa, työteliästä, rauhallista pikku väkeä, jonka\nsydämen pohjalla palaa hiipuva liekki, -- et tunne sitä uhrattua\nkansaa, joka on puolustanut ennen muinoin suurten itsekkyyttä vastaan\nminun \"maatani\"; et tunne sinisilmäistä Vauban-vanhustamme. Sinä et\ntunne kansaa, etkä sen parhaita. Oletko lukenut yhtään ainoaa niitä\nkirjoja, jotka ovat meidän ranskalaisten ystäviä, tovereita, jotka\ntukevat uskollisesti meitä elämässämme? Tiedätkö edes nimeltä eräitä\nnuoria aikakauslehtiämme, joihin niin paljon työtä ja uskoa uhrataan?\nOnko sinulla aavistusta niistä kunnokkaista persoonallisuuksista,\njotka ovat kirkkaita tahtiamme ja joiden vaitelias valo hirvittää\nulkokullattujen laumaa? Se ei uskalla taistella heitä vastaan suoraan;\nse kumartelee heidän edessään, voidakseen helpommin heidät pettää.\nUlkokullattu on orja, ja orjahan edellyttää herraakin. Sinä tunnet\nvasta orjat, et isäntiä... Sinä olet katsellut taisteluitamme, ja\nolet pitänyt niitä jonkinlaisina itsekkäinä saivarteluina, koska\net ymmärrä niiden tarkoitusta. Näet päivän varjot ja heiastukset,\net näe sisällistä valoamme, kansamme tuhatvuotista sielua. Oletko\nkoskaan koettanut siihen tutustua? Oletko aavistanut sankariaikaimme\nhenkeä, ristiretkistä kommuniin asti? Oletko päässyt perille\nranskalaisen hengen traagillisuudesta? Oletko saanut tuijottaa Pascalin\npohjattomiin syvyyksiin? Kuinka saattaakaan solvata kansaa, joka on\nyli kymmenen vuosisataa ponnistanut ja luonut uutta, kansaa, joka on\nvalanut maailmaa oman muotonsa mukaiseksi gootilaisella taiteella,\n1600-luvullaan ja vallankumouksellaan, -- kansaa, joka on kaksikymmentä\nkertaa kestänyt tulikokeensa ja siinä karaistunut, ja kaksikymmentä\nkertaa noussut ylös kuolleista, kuolematta koskaan!... -- Te olette\nkaikki samanlaisia. Kaikki kansalaisesi tulevat tänne, eivätkä\nnäe täällä muuta kuin meitä kalvavat loiseläimet, kirjallisuuden\nja rahamaailman keinottelijat kätyreineen, ostojoukkioineen ja\nnaaraineen; ja he arvostelevat Ranskaa näiden kurjien mukaan, jotka\nsitä kaluavat! Kukaan teistä ei tule ajatelleeksikaan todellista,\nsyrjään sysättyä ja sorrettua Ranskaa, niitä suuria elämänvoimia,\njoita piilee Ranskan maaseudulla, ei koko sitä suurta joukkoa, joka\ntekee työtä välittämättä päivän häärääjien melusta... Mutta onhan\nvarsin luonnollista, että te ette siitä tiedä; siitä en teitä moiti.\nKuinkapa te sitä tuntisitte? Itse ranskalaisetkaan tuskin tuntevat\nRanskaa. Parhaat meistä ovat saarrettuja, vankeja omassa maassaan...\nKukaan ei aavista koskaan, miten me olemme kärsineet, me, jotka\ntodella rakastamme heimomme henkeä ja säilytämme sitä valonamme,\nitsessämme kuin pyhää aarretta, joka on meidän haltuumme uskottu,\nja suojelemme epätoivoisesti taistellen sitä niiden vihamielisiä\npuhalluksia vastaan, jotka koettavat sitä sammuttaa, -- yksin,\ntuntien myrkyllisenä ympärillämme nuo muukalaisuuden tartuttamat,\njotka ovat anastaneet meidän henkemme aivan kuin kärpäsparvi ja\njyrsivät inhottavina toukkina järkeämme ja tahraavat sydäntämme;\n-- ne, joiden tehtävä olisi ollut meitä puolustaa, ovat pettäneet\nmeidät, nimittäin johtajat, tuhmat ja pelkurimaiset kriitikkomme,\njotka matelevat vihollisen edessä saadakseen anteeksi sen, että ovat\nmeidän oikeaa rotuamme; meidät on hyljännyt oma kansamme, sillä se\nei ajattele meitä, ei meistä mitään tiedä... Millä keinoilla me\nsaisimme sen tuntemaan meidät? Äänemme ei pääse sen kuuluville...\nAh, se onkin katkerinta. Tiedämme, että meitä on Ranskassa tuhansia\nsamoinajattelevia, tiedämme, että me puhumme toistemme aatteita, mutta\nemme voi saada ääntämme kuuluville! Vihollisella on käsissään kaikki:\nsanomalehdet, aikakauskirjat, teatterit... Sanomalehdet suorastaan\npelkäävät ajatuksia tai suvaitsevat niitä ainoastaan huvittelun\nvälineinä taikka jonkin puolueen aseina. Nurkkakunnat ja suljetut\npiirit eivät anna kenellekään tietä muuta kuin sillä ehdolla, että\ntulijan on häpeällisesti alennettava itsensä. Köyhyys ja liiallinen\ntyö rusentaa meidät. Keinottelijat, jotka tahtovat vain rikastua,\nvälittävät pelkästään siitä köyhälistöstä, jonka he voivat ostaa. Tylsä\nja itsekäs porvaristo antaa meidän kuolla eteensä. Kansamme ei tiedä\nmeistä mitään; yksinpä nekin, jotka taistelevat meidän tavallamme,\npainettuina hiljaisuuteen kuin me, eivät tiedä olemassaoloamme, emmekä\nmekään, että heitä on olemassa... Kovan onnen Parisi! Epäilemättä\non tästä ollut hyvääkin, sillä se on luonut ranskalaiset ajatukset\nyhtenäisemmiksi keskenään. Mutta sen tekemä paha on ainakin yhtä\nsuuri; ja sellaisena aikana kuin meidän kääntyy hyväkin pahaksi.\nKun jokin valhe-parhaisto anastaa väkivalloin Parisin ja toitottaa\nvaltavalla torvella yleisömenestystään, niin koko muun Ranskan ääni\nvaipuu kuulumattomiin. Vieläpä on asia pahemminkin: koko Ranska pettää\nitse itseään; se on vaiti, se pelkää, se kätkee arasti itseensä omat\najatuksensa... Minä kärsin ennen muinoin suuresti tästä. Mutta nyt,\nChristophe, olen jo tyyni. Olen ymmärtänyt oman voimani, nähnyt kansani\nvoiman. Meidän tulee vain odottaa, että vedenpaisumus laskeutuu. Se\nei järkytä Ranskan jaloa peruskalliota. Mudan alta, jonka tulva tuo\nmukanaan, näytän kerran sen sinulle. Ja nyt jo pistää aalloista esille\nsiellä täällä korkeita huippuja...\n\n\n\n\nChristophe huomasi piankin, mikä valtava ihanteellisuuden voima\nkannusti hänen aikansa ranskalaisia runoilijoita, säveltäjiä ja\ntiedemiehiä. Sillaikaa kuin päivän häärääjät töykeän sensualistisella\nmelulla tukkivat ranskalaisen aatteellisuuden äänen, virittivät maan\naatteet, jotka olivat liian ylimyksellisiä taistellakseen väkivalloin\nroskajoukon julkeaa kirkunaa vastaan, yhä itselleen ja Jumalalleen\npalavaa ja keskitettyä lauluaan. Näyttipä siltä kuin olisi se\naatteellisuus, halutessaan paeta ulkomaailman vastenmielistä melskettä,\nvetäytynyt sen vuoksi kaikkein syvimpiin turvapaikkoihinsa, aivan\nlinnoituksensa keskimmäiseen torniin.\n\nRunoniekat, -- ne harvat, jotka ansaitsivat tuon kauniin nimen,\nvaikkakin sanomalehdistö ja akateemikot koristelivat sillä usein\nkunniaa ja kultaa ahnastelevia lörpöttelijöitä, -- oikeat runoniekat,\njotka halveksivat häpeämätöntä korusanaisuutta ja orjallista\nrealismia, sillä viimemainittuhan kaluaa asiain pintaa pääsemättä\nkoskaan niiden ytimeen, vetäytyvät sielullisuuden salaisimpaan\nkeskustaan, sellaiseen mystilliseen näkemykseen, että se veti itseensä\nkaikki muodot ja ajatukset kuin järveen syöksyvä putous, ja väritti\nitsensä sisäisellä elämällä. Tällainen itsepintainen idealismi, joka\nsulkeutui omaan kuoreensa luodakseen uusia, valtavia kaikkeuksia,\nteki sen käsittämättömäksi suurelle joukolle. Ei edes Christophe\nymmärtänyt sitä ensin. Vastakohta Markkinatorin jälkeen oli liian\njyrkkä. Tuntui kuin hän olisi joutunut raivoisasta temmellyksestä ja\nräikeästä valaistuksesta täydelliseen hiljaisuuteen ja pimeyteen.\nHänen korvissaan aivan humisi. Hän ei nähnyt enää mitään. Ensiksi\nloukkasi se häntä, sillä hän oli tottunut pitämään kiihkeästä elämästä.\nUlkona pauhasivat intohimojen myrskyt, jotka käänsivät Ranskaa nurin\nja järkyttivät koko ihmiskuntaakin. Mutta taiteesta ei siitä näkynyt\nmerkkiäkään. Christophe kysyi ystävältään:\n\n-- Teidän Dreyfus-juttunne sinkautti teidät taivaisiin ja syöksi\nsyvyyksiin. Missä on runoilija, joka on elänyt sen myrskyn? Tätä\nnykyä kamppaillaan uskonnollisissa sieluissa kauneinta taistelua,\nmitä on nähty vuosisatoihin, taistelua kirkon vallan ja omantunnon\noikeuksien välillä. Missä on teillä se runoilija, jossa tämä pyhä\ntuska kuvastuu. Työläiskansa valmistuu sotaan, kansat kuolevat,\ntoiset nousevat kuolleista. Armenialaisia teurastetaan, Aasia herää\ntuhatvuotisesta unestaan ja kaataa Europan etuvartian, moskovalaisen\njättiläisen; Turkki avaa silmänsä päivän valoon kuin Aadam; ihmisnero\non valloittanut ilman; vanha maa jalkaimme alla ruskaa ja halkeaa,\nse nielee kokonaisen kansan... Missä on taiteessanne kaikki tämä\nkahtenakymmenenä vuonna tapahtuneen kehityksen runsaus, josta\nriittäisi aihetta kahteenkymmeneen _Iliadiin_; missä näkyvät sen\njäljet runoilijainne teoksissa? Hekö yksinään eivät huomaa maailman\nrunollisuutta?\n\n-- Maltahan mielesi, ystäväni, vastasi hänelle Olivier; olehan vaiti,\nkuuntele...\n\nVähitellen hälveni maailman väkipyörien ratina, ja raskaiden toiminnan\nvankkurien jyrinä haipui kuulumattomiin. Alkoi eroittaa hiljaisuuden\njumalaista laulua:\n\n    Le bruit d'abeilles, le parfum de tilleul...\n                               Le vent,\n    Avec ses lèvres d'or frôlant le sol des plaines...\n    Le doux bruit de la pluie avec l'odeur des roses.\n\n(\"Mettisten sumina, lehmuksen suhina... Tuuli kulta-huulillaan kedoille\nsuukon antaa... Sade hiljaa soi ja ruusun tuoksun kantaa\").\n\nHelskyvin vasaroin runoilijat veistivät maljakkojensa kupeisiin:\n\n    La fine majesté des plus naïves choses,\n\n(\"Kaikkein koruttomimman hienoa majesteettisuutta\"),\n\nvakavaa ja iloista elämää,\n\n    Avec ses flûtes d'or et ses flûtes d'ébène,\n\n(\"Elämää kultaisin huiluin ja ebenpuisin huiluin\"),\n\nuskonnollista iloa, uskoa, joka pursuu sieluista kuin lähde,\n\n    Pour qui toute ombre est claire...\n\n(\"Jolle kaikki varjot ovat kirkkaat...\")\n\nja hyvää tuskaa, joka liekuttaa ja hymyilee\n\n    De son visage austère, d'où descend\n    Une clarté surnaturelle,...\n\n(\"Ankarin kasvoin, joilta säteilee yliluonnollinen kirkkaus...\"),\n\nsekä\n\n    La mort sereine aux grands yeux doux,\n\n(\"Tyynen kuoleman suurin, hellin silmin\").\n\nKokonainen sinfonia sopusointuisia ja puhtaita ääniä. Ainoakaan ei\nollut sellainen laumojen mahtipontinen pasuuna kuin Corneille ja\nVictor Hugo; mutta kuinka paljon syvempää ja vivahdusrikkaampaa tämä\nyhteissoitto oli! Nykyaikaisen Europan rikkainta musiikkia.\n\nOlivier sanoi Christophelle, joka oli tullut hiljaiseksi:\n\n-- Ymmärrätkö nyt?\n\nChristophe puolestaan viittasi häntä vain olemaan hiljaa. Vasten\ntahtoaankin, ja vaikka hän piti miehekkäämmästä musiikista, nautti hän\nnäistä hiljaa suhisevista sielun metsistä ja sorisevista puroista.\nNe lauloivat keskellä kansojen hetkisiä kamppailuja maailman ikuista\nnuoruutta,\n\n    Bonté douce de la Beauté,\n\n(\"Kauniin onnekasta hyvyyttä\"),\n\nsillaikaa kuin ihmiskunta,\n\n    Avec des aboiements d'épouvante et des plaintes,\n    Tourne en rond dans un champ aride et ténébreux,\n\n(\"Kauhunhuudoin ja valitellen harhaa hietikon kuolleen yössä\"),\n\nsillaikaa kuin miljoonat olennot ottelevat väsyksiin saakka,\nreväistäkseen toistensa käsistä vapauden veriset rievut, sillaikaa\nlauloivat lähteet ja metsät:\n\n\"Vapaa!... Vapaa!... Sanctus, Sanctus...\"\n\nNe eivät kuitenkaan vaipuneet pelkkään unelmien ja tyyneyden\nitsekkääseen horteeseen. Runoniekkain kuorosta ei puuttunut myöskään\ntraagillisia ääniä: ylpeyden ääntä, rakkauden, ahdistuksen ääntä.\n\nSiinä oli myöskin hirmumyrskyä,\n\n    Avec sa force rude ou sa douceur profonde,\n\n(\"Hurjaa voimaa tai syvää lempeyttä\"),\n\ntemmeltävää kiihkoa: sellaisten laulajain harha-aistimuksellisia\neepoksia, jotka kertovat laumojen kuohunnasta, inhimillisten jumalten\ntaisteluista keskenään, puuskuttavista työmiehistä, jotka\n\n    Visages d'encre et d'or trouant l'ombre et la brume,\n    Dos musculeux tendus ou ramassés, soudain,\n    Autour de grands brasiers et d'énormes enclumes...\n\n(\"Mustin ja kultana paistavin kasvoin häärivät, ympäri huuruinen yö,\njänteisin seljin kimmoten pystyyn ääressä ahjon, kun valtava moukari\nlyö...\"),\n\nnoista työmiehistä, jotka rakentavat tulevaisuuden Kaupunkia.\n\nKeskellä älyn jäätiköitten häikäisevää tai hämärää valoa näki\nyksinäisten sielujen sankarillisen katkeruuden, sielujen, jotka\npolttavat itseään epätoivoisella riemulla.\n\nNämä idealistit tuntuivat saksalaisesta monessakin suhteessa paljoa\nenemmän saksalaisilta kuin ranskalaisilta. Mutta kaikilla heillä oli\nrakkautensa esineenä \"le fin parler de France\", Ranskan jalo kieli,\nja heidän runoutensa suonet kiehuivat kreikkalaisten myyttien mahlaa.\nRanskalaiset maisemat ja jokapäiväinen ilma muuttuivat salaperäisellä\nlumouksella heidän silmissään attikalaisiksi. Tuntui siltä kuin\nantiikin olennot olisivat nousseet eloon näissä 20-nen vuosisadan\nranskalaisissa, tahtoen heittää yltään nykyaikaiset vaatteensa ja\nliikkua jälleen koko kauniissa alastomuudessaan.\n\nKaikkiaan kävi tästä runoudesta sellaisen vuosisatojen kuluessa\nkypsyneen hengenviljelyksen tuoksu, ettei moista löytynyt missään\nmuualla Europassa. Kun sitä sai hengittää, ei sitä voinut enää\nunhottaa. Se veti puoleensa ulkomaalaisia taiteilijoita kaikista\nmaailman ääristä. Heistä tuli ranskalaisia runoilijoita, äärimmäisen\njyrkkiä ranskalaisia; eikä ranskalaisella klassillisella taiteella\nollut mitään innokkaampia oppilaita kuin jotkut anglosaksit,\nflaamilaiset tai kreikkalaiset. Christophe, jota Olivier näin opasti,\nantoi piankin ranskalaisen Muusan mietiskelevän kauneuden tunkeutua\nitseensä, vaikkakin hän pohjaltaan piti kaunista rahvaan tyttöä\nparempana kuin tätä aristokraatista runotarta, -- sillä se runotar oli\nhänen makuunsa sopiakseen liian älyllinen, -- yksinkertaista, tervettä\nja lujatekoista tyttöä, joka ei järkeile, vaan osaa rakastaa.\n\n\n\n\nSama _odor di bellezza_ nousi koko ranskalaisesta taiteesta, aivan\nkuin kypsien mansikkain ja vaaraimien tuoksu syyspuolen metsissä,\njoita aurinko lämmittää. Musiikki oli pieni, ruohikossa piilevä\nmansikkamarikko, jonka huumaava tuoksu oli niin voimakas, että se\ntäytti koko metsän. Christophe oli ensin kulkenut sen ohitse sitä\nhuomaamatta, sillä hän oli tottunut helakampiin marjoihin ja maihin,\njoissa musiikki kohoaa suurina metsinä, paljon tuuheampina kuin täällä.\nMutta nyt sai hänet tuo hieno tuoksu tiellään kääntymään; ja hän löysi\nOlivierin avulla perin hienostuneen ja teeskentelemättömän musikaalisen\ntaiteen niiden louhikoiden, karhunmaaraimien ja lakastuneiden lehtien\nseasta, jotka olivat anastaneet musiikin nimen; muutamat harvat\nmusiikkimiehet olivat sen taiteen luoneet. Huolettomat faunit tanssivat\ndemokratian vihannespuutarhoin ja tehtaiden savupiippujen välissä,\nSaint-Denis'n tasangon sydämessä, pyhässä metsikössä. Christophe kuuli\nhämmästyksekseen heidän huilunsa livertelyn, iroonisen ja kirkkaan,\nsellaisen, joka ei muistuttanut mitään muuta ennen kuultua:\n\n    Un petit roseau m'a suffi\n    Pour faire frémir l'herbe haute\n    Et tout le pré\n    Et les doux saules\n    Et le ruisseau qui chante aussi;\n    Un petit roseau m'a suffi\n    A faire chanter la forêt...\n\n    (\"Vain ruokopillillä pienellä sain\n    nukat nurmen värisemään,\n    koko niityn ja lempeät raitapuut,\n    puron virkuksi soitossaan;\n    vain ruokopillillä pienellä sain\n    koko metsän jo laulamaan...\")\n\nChristophe alkoi huomata uudistuksen kuumeista värinää, joka piili\nhuolimattoman siroissa ja näennäisesti dilettantisissa uusissa\nranskalaisissa pikku pianokappaleissa ja lauluissa, koko nykyaikaisessa\nranskalaisessa kamarimusiikissa; silloinen saksalainen taide ei\nviitsinyt luoda siihen silmäänsäkään, eikä edes Christophe ollut ennen\nhuomannut sen runollista virtuositeettia. Nyt alkoi hän aavistaa,\nmillaisella Rheinin toisella puolella tuntemattomalla rauhattomalla\ninnolla ranskalaiset musiikkimiehet etsivät vielä viljelemättömiltä\ntaiteen uutismailta niitä vesoja, jotka saattoivat kerran kasvaa\nsuuriksi. Kun saksalaiset muusikot pysyivät liikkumattomina paikallaan,\njäivät siis ikäänkuin isiensä leiriin, ja luulivat maailman kehityksen\npysähtyneen heidän kansansa entisiin voittoihin, niin riensikin\nmaailma nyt yhä eteenpäin; ja ranskalaiset kulkivat ensimäisinä noilla\nlöytöretkillä; he tutkivat taiteen kaukaisimmatkin seudut, näkivät\nsammuneet auringot ja syttyvät auringot, sekä kadonneen Kreikan että\ntuhansien vuosien unesta heräävän Kaukaisen Idän, joka avaa äärettömiä\nuntenmahdollisuuksia kuultavat silmänsä valolle, viilletynmuotoiset ja\nleveät. Ranskalaiset avasivat patoportit, päästäen entisten kuosien\nsäveltulvat jälleen länsimaiseen musiikkiin, jonka järjestyksen vaisto\nja klassilliset suhteet olivat kanavoineet valmiiksi; he antoivat\nVersaillesin altaihin vuotaa kaiken maailman vetten: kansanomaisten\nmelodiain ja rytmien, eksootisten ja antiikkien sävelasteikkojen,\nuusien tai uudistettujen intervallilajien. Niinkuin heidän\nimpressionistiset maalarinsa -- nuo valon Kristofer Columbukset, --\nolivat ennen heitä avanneet silmälle uuden maailman, niin ponnistivat\nnyt myöskin Ranskan säveltäjät voimiaan saadakseen valloitetuksi\nuuden sävelten maailman; he tunkeutuivat syvemmälle muita Kuullun\nmystillisiin perukoihin; he löysivät uusia maita tässä sisämeressä.\nOli muuten hyvin mahdollista, etteivät he voisi tehdä voittomaistaan\nmitään. Tapansa mukaan olivat he etupäässä maailman tienraivaajia.\n\nChristophe ihaili tämän uuden musiikin ensi askelten reippautta,\nmusiikin, joka oli syntynyt vasta eilen ja kulki nyt jo taiteen\netuvartiona. Mitenkä virkeä tuo aistikas ja hento pikku olento olikaan!\nChristophe tuli anteeksiantavaksi niitä hullutuksia kohtaan, joita hän\noli vielä äsken siinä huomannut. Ainoastaan ne, jotka eivät mitään tee,\neivät koskaan erehdy. Mutta erehdys, joka pyrkii elävää totuutta kohti,\non hedelmällisempi ja terveempi kuin kuollut totuus.\n\nOlipa tulos mikä tahansa, työ oli hämmästyttävä. Olivier näytti\nChristophelle, miten paljon oli saatu aikaan viitenäneljättä vuotena,\nmiten paljon tarmoa kulutettu ranskalaisen musiikin kohottamiseksi\nsiitä tyhjyyden unesta, johon se oli vajonnut ennen vuotta 1870: ja\nse oli tehty ilman sinfoniakoulua, ilman syvällistä sivistystä, ilman\ntraditsiooneja, mestareja, yleisöä; maan ainoa säveltäjä oli ollut\nBerlioz, ja hän kuoli väsyneenä, tukahdutettuna. Niinpä kunnioittikin\nChristophe nyt niitä miehiä, jotka olivat panneet alkuun Ranskan\nkansallisen musikaalisen herätyksen; hänen ei tehnyt enää mieli\nhämmästellä heidän estetiikkansa ahtautta, heidän lahjattomuuttaan.\nHe olivat luoneet enemmänkin kuin jonkin sävelteoksen: he olivat\nluoneet kokonaisen soitannollisen kansan. Niistä monista työmiehistä,\njotka olivat takoneet Ranskan uutta musiikkia, tuli varsinkin eräs\nhänelle rakkaaksi: hän oli César Franck, joka kuoli ennenkuin sai\nnähdä tavoittamansa voiton; aivan kuin vanha saksalainen Schütz oli\nhänkin vuosikaudet säilyttänyt sielussaan vioittumattomana pyhän uskon\nrotunsa hengenlahjoihin, ja ne vuodet olivat Ranskan säveltaiteen\nsurullisimmat. Liikuttava näky tosiaan: keskellä nautiskelevaa\nParisia moinen puhdas mestari ja musiikin pyhimys, mies, jonka sielun\nkärsivällisyys säilyi selkeänä ja horjumattomana, niin köyhä kuin\nhän olikin ja miten hänen työtään halveksittiinkin; hänen sielunsa\nalistunut hymy kirkasti tuota hyvyyttä henkivää musiikkia.\n\n\n\n\nChristophesta, joka ei tuntenut Ranskan syvää henkistä elämää, oli tämä\nuskovainen taiteilija keskellä ateistista kansaansa melkeinpä ihmeilmiö.\n\nMutta Olivier kohautti ainoastaan olkapäitään, kun Christophe sitä\nkummasteli. Ja Olivier kysyi nyt, missä Europan maassa oli maalaria,\njoka olisi ollut siinä määrin raamatun hengen läpitunkema kuin\nesimerkiksi puritaaninen François Millet; -- tai tiedemiestä, joka\nolisi ollut palavammin uskonnollinen ja niin nöyrä sielultaan kuin\nesimerkiksi selväpäinen Pasteur: viimemainittuhan suorastaan polvistui\näärettömyyden ajatuksen eteen ja joutui aina, kun se ajatus valtasi\nhänen järkensä, \"viiltävän ahdistuksen tilaan\", -- kuten hän itse\nsanoi, -- \"ja pyysi järjelleen armoa, sillä Pascalin ylhäinen hulluus\noli temmata hänet käsiinsä\". Syvä katolilaisuus ei näissä kahdessa\nmiehessä ollut esteenä enempää tuon ensimäisen sankarilliselle\nrealismille kuin toisen horjumattomalle järjellekään, järjelle, joka\nsamosi varmoin jaloin, horjahtamatta askeltakaan syrjään, \"kaikki\nalkeellisen luonnon piirit, elämän pienimmät idut, mikroskooppiset\nalkiot kätkevän yön, ne olemassaolon viimeiset tyyssijat, joissa elämä\nsyntyy\". Maaseudun rahvaasta, jonka lapsia he olivat, olivat he tämän\nsyvän uskonsa saaneet, uskon, joka versoi Ranskan maaperässä kaikkina\naikoina, vaikka jotkut demagoogit koettivatkin kieltää hälisten sen\nolemassaolon. Olivier tunsi hyvin sen uskon: se oli ollut hänen omassa\npovessaankin.\n\nOlivier näytti Christophelle, mikä jalo katolilaisuuden uudistamisliike\noli ollut Ranskassa käynnissä noin viisikolmatta vuotta: Ranskan\nkristillisyyden valtava yritys sulattaa keskenään sovintoon järkeä,\nvapautta ja elämää; hän näytti Christophelle ihailtavia pappeja,\njoilla oli rohkeutta, kuten eräs heistä sanoi, \"antaa kastaa\nitsensä ihmisiksi\", ja jotka vaativat katolilaisuudelle takaisin\noikeutta ymmärtää kaikkea ja yhdistää toisiinsa kaikki vilpittömät\najatussuunnat: sillä \"kaikki rehelliset ajatukset, silloinkin,\nkun ne erehtyvät, ovat pyhiä ja jumalallisia\"; hän näytti hänelle\ntuhannet nuoret katolilaiset, jotka olivat tehneet ylevän päätöksen:\nkoettavansa rakentaa kristillisen tasavallan, vapaan, puhtaan,\nveljellisen, -- sellaisen, että se olisi avoinna kaikille, ketkä\nvain tarkoittivat hyvää; ja osoitti hänelle, kuinka tuo piskuinen\nlauma, vaikka sitä vihattiin ja ahdistettiin alinomaa, vaikka sitä\nsyytettiin kerettiläisyydestä, ja punottiin sille salakavalia ansoja\nsekä oikeistossa että vasemmistossa, -- (ja varsinkin oikeistossa),\n-- kuinka se pelkäämätön lauma, nuo suuret kristityt, kulki kuitenkin\nyhä horjumatta sitä päämäärää kohti, joka vie tulevaisuuteen, kulki\nkirkkain otsin, koettelemuksiinsa alistuen ja tietäen, ettei maailmassa\nvoi rakentaa mitään pysyväistä kastelematta kylvöään kyyneleillä ja\nverellä.\n\nSaman elävän ihanteellisuuden ja kiihkeän vapaamielisyyden henki\nelähytti muitakin Ranskan uskontokuntia. Laajan protestantismin ja\njuutalaisuuden puutuneita jäseniä varisti niinikään uusi elämä. Kaikki\nahkeroitsivat kilpaa ja hartaasti luodakseen uuden uskonnon, vapautetun\nihmisyyden uskonnon, sellaisen, joka ei hylkäisi mitään, ei järjen\nkykyjä eikä innostuksen voimaa.\n\nTällainen uskonnollinen haltioitumus ei ollut mikään uskontokuntien\nyksinoikeus; se sama oli myöskin vallankumousliikkeen sieluna.\nSiinä liikkeessä sai se traagillisen luonteen. Christophe ei ollut\nsiihen asti nähnyt vielä muuta kuin karkean lajin sosialismia, --\npolitikoitsijain sosialismin, noiden keinottelijain, jotka näyttelevät\nnälkäiselle laumalleen kiiltävänä leluna lapsellista ja kömpelöä\nOnnen unelmaa, nimittäin rehellisemmin sanoen: haavetta yleisestä\nNautinnosta, jonka Tiede, Vallan käsiin otettuna, sille muka\nhankkisi, kuten he lupailivat. Moista inhottavaa optimismia vastaan\nnousi erään valiojoukon mystillinen ja raivoisa reaktsiooni, mikäli\nChristophe nyt huomasi. Se valiojoukko johti työväen syndikaattien\ntaistelua. Heidän tunnuksenaan oli \"sota, kaiken ylevän synnyttäjä\",\nsankarillinen sota, \"joka yksinään voi antaa kuolevalle maailmalle\njälleen järjellisen olemassaolon syyn, päämäärän, ihanteen\".\nNämä suuret vallankumoussankarit, jotka suihkusivat kaikenlaista\nsosialismia, \"porvarillista ja merkantiilisosialismia, pacifistista ja\nenglantilaista sosialismia\", näyttivät hänelle uuden elämänkäsityksen:\ntraagillisen käsityksen maailman kaikkeudesta: sen kaikkeuden\n\"antagonismi oli laki\" ja se eli pelkästään uhrista, ainaisesta,\nalinomaa uusiintuvasta uhrista. -- Joskin saattoi epäillä, ymmärsikö\ntuo lauma ja armeija, jonka nämä päälliköt syöksivät entistä maailmaa\nvastaan taisteluun, tällaista sotaista mystisismiä, mikä sovellutti\nväkivaltaista asiaansa kannattamaan yhtaikaa Kantin ja Nietzschen,\nniin oli moinen vallankumouksien aristokratia kuitenkin hämmästystä\nja ihailevaa kunnioitusta herättävä ilmiö. Sen hurja pessimismi,\nsankarillisen elämäntaistelun rakkaus, haltioitunut usko sotaan ja\nuhrautumiseen muistuttivat suuresti jonkin germaanisen järjestön tahi\nJapanin samurai-luokan sotilaallisia ja uskonnollisia ihanteita.\n\nJa kuitenkin oli kaikki tämä aito ranskalaista: siinä ilmenivät\nranskalaisen rodun vuosisatoja samanlaisina säilyneet tunnusmerkit.\nOlivierin avulla näki Christophe nykyiset vallankumousmiehet jo\nKonventin tribuneissa ja prokonsuleissa, eräissä _Ancien Régimen_\nranskalaisissa ajattelijoissa, valtiomiehissä ja reformaattoreissa.\nOlivatpa he nimeltään kalvinistejä tai jansenistejä, jakobiineja tai\nsyndikalisteja, kaikissa huomasi hän saman pessimistisen idealismin,\njoka taisteli luontoa vastaan, mitään kuvitelmia uskomatta ja silti\nmasentumatta -- näki heissä saman kansakuntaa tukevan \"luuston\"\n\nChristophe sai aavistuksen näistä mystillisistä taisteluista ja alkoi\nymmärtää ranskalaisen fanatismin suuruutta, joka oli uskossaan ja\nuskollisuudessaan niin tinkimätön, ettei toisilla, sovitteluihin,\n-- _combinazioni_, -- taipuvaisemmilla kansoilla ollut siitä\naavistustakaan. Niinkuin kaikki muutkin ulkomaalaiset oli Christophe\nensin laskenut halpahintaista leikkiä siitä, miten ristiriidassa\nmuka ranskalaisten taipumus itsevaltaisuuteen ja ne taikasanat,\njoilla tasavalta leimasi rakennustensa seinät, olivat keskenään.\nNyt hän aavisti ensi kertaa, minkälaista sotaisen Vapauden henkeä\nranskalaiset palvelivat; sillä hengellä oli peloittava Järjen miekka\nkädessä. Ei, tämä vapaus ei ollutkaan ranskalaisissa pelkkää komeaa\nkaunopuheisuutta, epämääräistä ideologiaa, kuten hän oli luullut.\nTälle kansalle, jolle järjen vaatimukset olivat kaikkein tärkeimmät,\noli taistelu järjen puolesta pyhempi mitään muuta. Väliäpä sillä, jos\nse taistelu näytti sellaisista kansoista, jotka sanoivat olevansa\nkäytännöllisiä, mielettömältä. Syvemmälle näkevin silmin katsottuna\non taistelu maailman valloittamiseksi, maailman hegemonian tai\nrikkauden saavuttamiseksi yhtä suurta turhuutta; näistä kummankaan\nlajisista taisteluista ei miljoonan vuoden kuluttua jää mitään\njäljelle. Mutta jos se seikka, kuinka totisesti sotaa käydään,\nmissä määrin siinä kaikki voimat haltioituvat ja jaksavat uhrautua\nkorkeammalle Olennolle, antaa elämälle sen pääarvon, niin ei löydy\npaljon taistelun syitä, jotka olisivat suuremmaksi kunniaksi elämälle\nkuin tuo Ranskassa iankaikkisesti käyty taistelu järjen puolesta\ntai sitä vastaan. Ja niistä, jotka olivat maistaneet sen taistelun\nkirpeää makeutta, tuntui anglosaksien paljon kiitetty apaatinen\nsuvaitsevaisuus varsin ummehtuneelta ja vähän miehekkäältä. Anglosaksit\nkorvasivat tämän vajavaisuutensa etsimällä tarmolleen toisenlaisia\ntoimialoja. Mutta näillä aloilla eivät he päässeetkään sieluiltaan\nsuuriksi. Suvaitsevaisuus on suurta ainoastaan silloin kuin se esiintyy\nitsenäisenä sankaruutena puolueiden otellessa keskenään. Nykyajan\nEuropassa johtuu se tavallisimmin välinpitämättömyydestä, uskon, elämän\npuutteesta. Englantilaiset kehuvat usein, sovittaen omaan käytäntöönsä\neräät Voltairen sanat, että \"eri uskolaisten lukuisuus on Englannissa\nluonut enemmän suvaitsevaisuutta kuin Ranskassa koko vallankumous\". --\nMutta totuus on se, että vallankumouksen Ranskassa on enemmän uskoa\nkuin koko Englannin uskonnollisuudessa.\n\n\n\n\nTästä Järjen taisteluiden, sotaisen idealismin vaskisesta kehästä\njohdatti Olivier Christophea, -- niinkuin Virgilius aikoinaan Dantea,\n-- sille vuorelle, jonka huipulla todella vapaiden ranskalaisten pieni\njoukko hiljaisena ja kirkkaana seisoi.\n\nSen vapaampia ihmisiä ei missään maailmassa. Tyynen taivaan kannen alla\nleijaavan linnun rauhaa. Näissä korkeuksissa oli ilma niin puhdasta,\nniin ohennettua, että Christophen oli siellä vaikea hengittää. Siellä\nhän näki taiteilijoita, jotka vaativat ehdotonta vapautta, haaveillen\nrajattomuutta, -- hillittömiä subjektivisteja, jotka halveksivat, kuten\nFlaubert, \"tosiseikkoihin uskovia hölmöjä\"; -- filosoofeja, joiden\nmonimuotoisina aaltoavat ajatukset seurasivat kaikkien mahdollisten,\nyhä muuttuvien asiain jälkiä ja \"virtasivat ja vyöryivät lakkaamatta\",\npysähtymättä missään, tapaamatta missään lujaa pohjaa, kalliota,\n\"kuvaamatta\", niinkuin Montaigne sanoi, \"olemista, vaan sen sijaan\n_matkaa_, iankaikkista _kulkua_, päivästä päivään, hetkestä hetkeen\".\nSiellä oli tiedemiehiä, jotka tiesivät sen kaikkeuden tyhjyyden ja\nolemattomuuden, johon ihminen on rakentanut ajatuksensa ja Jumalansa,\ntaiteensa ja tieteensä, ja jotka yhä edelleen loivat maailmaa ja\nsen lakeja, tuota mahtavaa yhden päivän unelmaa. He eivät pyytäneet\ntieteeltä lepoa, onnea, ei edes totuutta: -- sillä he epäilivät,\nsaavuttaisivatko moisen ollenkaan; he rakastivat tiedettä itseään,\nsiksi, että se oli kaunis, ainoa kaunis, ainoa tosi. Näillä ajatuksen\nhuipuilla seisoi oppineita, jyrkkiä pyrrhonilaisia, jotka olivat\nvälinpitämättömiä kaikille kärsimyksille, kaikille pettymyksille,\nmelkein kaikelle todelliselle, ja jotka kuuntelivat ummistetuin luomin\nsielujen hiljaista konserttia, lukemattomien muotojen herkkää ja\nvaltavaa harmoniaa. Nuo suuret matemaatikot, vapaat filosoofit, --\nmaailman ankarimmat ja positiivisimmat henget, -- häilyivät mystillisen\nhaltiotilan rajalla; he kaivoivat kaiken ympäriltään tyhjäksi, he\nriippuivat syvyyden kuilun suulla, he olivat autuaita siitä, että\nheidän päätään huimasi; rajattomassa yössä he välkyttivät ylhäisen\nriemukkaasti henkensä salamoita.\n\nChristophe kumartui heidän kanssaan katsomaan alas; mutta hänen\npäätänsä alkoi pyörryttää. Hän, joka luuli olevansa vapaa, koska hän\noli päässyt kaikista muista laeista paitsi omantuntonsa, näki nyt\nkauhukseen, kuinka vähän vapaa hän oli näihin ranskalaisiin verraten,\njotka olivat päässeet kaikkia ehdottomia järjen lakeja, kaikkia\nkategoorisia imperatiiveja, kaikkia elämän järkisyitä loitommalle.\nMinkätähden he sitten elivät?\n\n-- Siitä ilosta, että ovat vapaita, vastasi Olivier.\n\nMutta Christophe, joka tunsi tällaisessa vapaudessa maan pettävän\njalkainsa alla, kaipasi silloin mahtavaa saksalaista kurin ja\nauktoriteetin henkeä; ja hän sanoi:\n\n-- Teidän ilonne on linnunkuvastin, ooppiumin polttajan uni. Te\njuovutatte itsenne vapaudella, unohdatte elämän. Ehdoton vapaus\nmerkitsee hulluutta järjelle, anarkiaa valtiolle... Vapaus! Kuka tässä\nmaailmassa on vapaat Kuka on vapaa teidän tasavallassanne? -- Heittiöt.\nTeidät, parhaat, tukehdutetaan. Te ette nyt osaa enää muuta kuin\nuneksia. Pian ette osaa enää uneksiakaan.\n\n-- Ei haittaa! vastasi Olivier. Sinä et voi aavistaa, Christophe-parka,\nvapauden ihanaa riemua. Sen puolesta kannattaa antautua mihin vaaraan\ntahansa, kestää kärsimyksiä, vaikkapa kuollakin. Olla vapaa, tuntea,\nettä kaikki olennot ympärillä ovat vapaita, -- niin, heittiötkin: se on\nkuvaamatonta hekkumaa; tuntuu kuin uisi äärettömyyden helmassa. Sielu\nei voisi elää enää muualla. Mitä välitän siitä varmuudesta, jota sinä\nminulle tarjoat, moitteettomasta kurista, hyvästä järjestyksestä, jos\nsaan sen keisarillisen kasarmisi neljän muurin sisällä? Minä kuolisin\nsiellä, tukehtuisin kuin myrkkyyn. Ilmaa! Yhä enemmän ilmaa! Aina yhä\nenemmän vapautta!\n\n-- Maailma tarvitsee lakeja, vastasi Christophe. Ennemmin tai myöhemmin\nilmestyy teille käskijä.\n\nMutta Olivier muistutti kujeillen Christophelle\n\nvanhan Pierre de l'Estoilen sanoja:\n\n    Kaiken maailman mahdin on yhtä mahdotonta rajoittaa\n    ranskalaisten puhevapautta\n    kuin kiskoa aurinko maahan\n    ja sulkea se syvälle\n    maakuoppaan.\n\n\n\n\nChristophe tottui vähitellen rajattoman vapauden ilmaan. Ranskalaisen\nhengen huipulta, jolla täyteen valoon päässeet sielut uneksivat, näki\nhän jalkainsa edessä vuoren rinteet: niitä myöten koetti sankarillinen,\nelävän uskon puolesta taisteleva valiojoukko, -- olipa se usko sitten\nlaadultaan kuinka monenlaista tahansa, -- iankaikkisesti ponnistellen\nnousta ylös huipulle; -- sitä joukkoa olivat ne, jotka käyvät pyhää\nsotaa tietämättömyyttä, tauteja, köyhyyttä vastaan; ne, joita polttaa\nkeksijäin kuume ja jotka ovat valloittaneet valon ja liitävät ilmojen\nhalki, eläen nykyaikaisen Prometeusten ja Ikarosten järkihourailussa;\nne, jotka kamppailevat tieteen titaanisotaa luontoa vastaan ja\nlannistavat sen. Alempana näki hän pienen, hiljaisen ryhmän hyvää\ntarkoittavia miehiä ja naisia, vaatimattomia kunnon sieluja, jotka\novat suurilla voimanponnistuksilla päässeet rinteen puoliväliin, mutta\neivät jaksa nousta korkeammalle, nuo keskinkertaiseen ja vaikeaan\nelämään sidotut ihmiset, jotka palavat salaisesti uskollisessa työssä\nkenenkään tietämättä heistä mitään. -- Vielä alempana, vuoren juurella,\näkkijyrkkäin kallioiden välissä ahtaassa solassa näki hän ainaisen\ntaistelun: siellä olivat abstraktisten aatteiden, sokeain vaistojen\nfanaatikot, jotka riehuvat toistensa kimpussa eivätkä aavista,\nettä on jotain heidän piirinsä ulkopuolellakin, yläpuolella niiden\nkalliomuurien, jotka heitä saartavat. Ja sitäkin alempana olivat rämeet\nja omassa tunkiossaan rypevät eläimet. -- Mutta kaikkialla, siellä\ntäällä pitkin vuoren kupeita loisti taiteen raikkaita kukkia, musiikin\ntuoksuavia mansikoita, solisivat runouden purot ja kuului sen lintujen\nlaulu. Christophe kysyi ystävältään:\n\n-- Missä on teidän kansanne? Minä näen täällä ainoastaan valiojoukot,\nhyvät tai pahat.\n\nOlivier vastasi:\n\n-- Kansako? Se viljelee puutarhaansa. Se ei välitä mitään meistä.\nKaikki johtavien eri ryhmät koettavat vetää sitä mukaansa. Se ei\nliity ainoaankaan niistä. Joku aika sitten se kuunteli vielä, ainakin\nhajamielisesti, poliittisten silmänkääntäjäin lavertelua. Nykyään se\nei anna enää itseään häiritä. On muutamia miljooneja, jotka eivät\nkäytä edes äänioikeuttaan. Iskekööt puolueet toistensa päitä halki,\nkansasta on yhdentekevää, kävi miten kävi, kun ne eivät vaan tule\ntapellessaan sotkemaan hänen peltojaan: silloin se suuttuu ja rökittää\nkaikkia puolueita, mikä ensiksi tielle sattuu. Se ei kiihdy aatteista,\nse asettuu kaikkia liioittelulta vastaan, joilla sen työtä ja lepoa\nhäiritään, se ei ole mitään erikoista mieltä. Ainoa, mitä se vaatii\nkuninkailta, keisareilta, tasavalloilta, papeilta, vapaamuurareilta,\nsosialisteilta, on, että sitä varjeltaisiin suurilta yhteisiltä\nonnettomuuksilta: sodalta, epäjärjestyksiltä, ruttotaudeilta, ja\nannettaisiin sen viljellä rauhassa puutarhaansa. Sisimmässään se\najattelee:\n\n-- Eivätkö nuo vietävät jätä minua rauhaan?\n\nMutta ne vietävät ovat niin tyhmiä, että he ärsyttävät kunnon ukkoa\ntuon tuostakin; he eivät asetu ennenkuin ukko tempaisee hankonsa ja\najaa heidät pellolle, -- ja niin on kerran tapahtuva nykyisillekin\nkansan agitaattoreille. Muinoin innostui itse kansa suuriinkin hommiin.\nEhkä se sattuu sille vielä nykyäänkin, vaikka se kauan sitten onkin\njo unohtanut kaikki hurjailut; missään tapauksessa eivät sellaiset\ninnonpuuskat kestä pitkää aikaa; kansa palaa aina pian vuosisataisen\nkumppalinsa luokse, joka on: Maa. Se ystävä kiinnittää ranskalaisia\nRanskaan paljoa suuremmassa määrässä kuin ranskalaisuus. Sitä kelpo\nmaata ovat niin monet erilaiset kansat muokanneet vieretysten\nvuosisatoja, että se yhdistää heidät toisiinsa, se on heidän rakkain\nlemmittynsä. Onnen ja kovan onnen päivinä viljelevät he sitä,\nlakkaamatta; ja kaikki siinä, kivisinkin maatilkku, on heille hyvää.\n\nChristophe tähysteli ympäristöään. Niin kauas kuin silmä kantoi,\npitkin tien vartta, rämeiden reunoilla, kallioiden jyrkänteillä,\nkeskellä taistelukenttiä ja raunioita, oli kaikki Ranskassa,\nvuoret ja tasangot, viljeltyä ja kukoistavaa: maa oli europalaisen\nsivistyksen suuri puutarha. Sen verraton viehätys johtui yhtä paljon\nhyvästä, hedelmällisestä mullasta kuin oli tulos väsymättömän\nkansan itsepintaisesta työstä, tuon kansan, joka ei ollut koskaan,\nmonina vuosisatoina väsynyt sitä kyntämään, siihen kylvämään, sitä\nkaunistamaan.\n\nKummallinen kansa! Kaikki sanovat, että se on häilyväistä; ja\nkuitenkaan ei siinä mikään muutu. Olivierin tarkka silmä näki\ngoottilaisten kuvanveistosten joukossa kaikki nykyaikaiset Ranskan\nmaalaistyypit; jo Clouet'n ja Dumoustier'n piirustuksissa huomasi\nhän oman aikansa hienoston ja oppineiden väsyneet ja irooniset\nkasvot; ja Lenainin töissä Ile-de-Francen ja Picardien työmiesten\nja talonpoikain kirkkaat silmät ja älykkyyden. Ammoisia olivat ne\naatteetkin, jotka kiersivät modernien ihmisten aivoissa. Pascalin\nhenki eli yhä, eikä suinkaan pelkästään järkeilevän tai uskonnollisen\nvaliojoukon sieluissa, vaan vähäpätöisissä porvareissakin, ja\nvallankumouksellisissa syndikalisteissa. Corneillen ja Racinen taide\nvaikutti yhäti elävästi kansaan, vieläpä elävämmin siihen kuin sen\nparhaisiin, sillä kansaan eivät vieraat vaikutukset olleet tunkeutuneet\nniin paljon kuin valiojoukkoon; parisilainen pikkuvirkailija tunsi\njonkin Ludvig XIV:n aikuisen tragedian itselleen läheisemmäksi kuin\nminkään Tolstoin romaanin tai Ibsenin draaman. Keskiajan lauluilla,\nmuinaisella ranskalaisella _Tristanilla_ oli enemmän sukulaisia\nnykyaikaisten ranskalaisten joukossa kuin Wagnerin _Tristanilla_.\nAjatuksen kukkaset, jotka olivat loistaneet Ranskan maaperässä\n1100-luvulta asti, olivat kaikki samaa sukua, niin erilaisia kuin ne\nkeskenään olivatkin ja niin paljon kuin ne erosivatkin kaiken muun\nmaailman kasvattamista.\n\nChristophe ei tuntenut tarpeeksi Ranskaa, joten hän ei vielä saanut\nsiitä varmaa kuvaa. Enimmän hämmästytti hänen tätä vaihtelevaa\nmaisemaa katsellessaan se seikka, että maa oli paloiteltu pieniksi\npirstaleiksi, aivan rajattomiin saakka. Kuten Olivier sanoi, täällä oli\njokaisella oma puutarhansa; ja jokainen puutarha, pieninkin maatilkku\noli eroitettu toisesta korkealla muurilla, elävällä pensasaidalla,\nkaikenlaisilla sulkimilla. Enintään näkyi siellä täällä joku yhteinen\nniitty tai metsä, tahi tunsivat saman joenrannan asukkaat pakostakin\nolevansa läheisempiä toisilleen kuin toisen rannan asukkaille. Kaikki\nsulkeutuivat täällä itseensä; ja tuntuipa kuin ei vuosisatoja kestänyt\nnaapuruus olisi suinkaan vähentänyt moista kiivasta individualismia,\nvaan päinvastoin sitä yhä vain lisännyt. Christophe ajatteli:\n\n-- Kuinka he ovat yksinäisiä!\n\n\n\n\nMikään ei ollut enemmän omiaan vahvistamaan näitä huomioita tosiksi\nkuin se talo, jossa Christophe ja Olivier asuivat. Se oli kokonainen\nerikoinen maailma, kunniallinen ja ahkera Ranska pienoiskoossa,\noma valtakuntansa, jonka jäseniä mikään ei yhdistänyt toisiinsa.\nVanha, viisikerroksinen, rappeutunut ja vinoon kallistunut talo;\nsen permannot narisivat ja laipiot olivat lahonneet. Christophen ja\nOlivierin huoneistoon, joka oli ylimpänä katon rajassa, pääsi sateella\nvesi sisään; oli viimein täytynyt hankkia työmiehiä korjaamaan sen\nverran kattoa kuin tähän hätään saatettiin: Christophe kuuli, kuinka\nhe tekivät työtään ja juttelivat hänen päänsä päällä. Varsinkin yksi\nheistä huvitti ja hermostutti häntä; mies puhui alinomaa itsekseen,\npurskahteli nauruun, lauloi, laski sutkauksia, vihelteli joutavia\nviisunpätkiä, pakinoi ihan yksinään ja ahkeroi koko ajan; hän ei\nosannut tehdä mitään julistamatta, mitä hän milloinkin teki:\n\n-- Ja tuohon minä lyön vielä naulan. Missäs ne minun vehkeeni ovat?\nLyön minä naulan. Ja lyön kaksi. Vielä kun moukautan vasaralla! Se\nnaula veti...\n\nKun Christophe rupesi soittamaan, niin mies vaikeni hetkeksi, kuunteli,\nja alkoi sitten viheltää kahta innokkaammin; mukaansa tempaavan kohdan\ntullessa iski hän katolla vasarallaan jyskyttäen tahtia. Christophe\nhermostui lopulta niin, että kiipesi tuolille ja pisti päänsä ulos\nkattoikkunastaan ja aikoi miestä haukkua. Mutta tuskin näki hän tuon\nvekkulin, istumassa kahtareisin katonharjalla, naama rehellisen ja\nhölmön näköisenä ja poski nauloja pullollaan, niin hän purskahti\nnauruun, ja mies samoin. Christophe unohti harminsa ja alkoi jutella\nhänen kanssaan. Vasta lopulta hän muisti, miksi hän oli kiivennyt\nikkunaan:\n\n-- Ahaa, muistaessani, sanoi hän, aioin kysyä teiltä, eikö pianoni\nteitä häiritse?\n\nToinen vakuutti, ettei se häiritse; mutta pyysi Christophea soittamaan\nhiukan nopeammin luistavia kappaleita, sillä hänen työnsä pyrki\näskeisiä kuunnellessa hidastumaan, koska hän seurasi aina tahtia. He\nerosivat hyvinä ystävinä. Neljännestunnissa olivat he selvittäneet\nkeskenään enemmän asioita kuin Christophe oli puhunut puoleen vuoteen\nkenenkään kanssa koko talossa.\n\nKussakin kerroksessa oli kaksi huoneistoa, toisessa kolme huonetta,\ntoisessa ainoastaan kaksi. Palvelijanhuoneita ei ollut: kukin perhe\ntoimitti kotiaskareensa itse, paitsi pohjakerroksen ja ensimäisen\nkerroksen asukkaat, joilla molemmilla oli hallussaan kerroksensa\nkumpikin huoneisto.\n\nViidennessä kerroksessa, Christophen ja Olivierin porrasnaapurina\nasui _abbé_ Corneille, noin neljäkymmen-vuotias pappi, sangen\noppinut, vapaamielinen, laajaälyinen mies; hän oli ollut aikoinaan\nraamatunselityksen opettajana eräässä suuressa pappisseminaarissa,\nja saanut äskettäin uudenaikaisten mielipiteittensä vuoksi\npaavinistuimelta kirkollisen rangaistuksen. Hän tyytyi siivosti\njulkiseen varoitukseen, pohjaltaan kuitenkaan alistumatta, vaikka hän\nolikin vaiti eikä noussut vastarintaan; ja kun hänelle tarjottiin\nkeinoja, että hän olisi saanut julkisuuteen uskontoa koskevat\najatuksensa, kieltäytyi hän turvautumasta niihin; hän karttoi yleistä\nmelua, salli ajatustensa jäädä mieluummin unohduksiin kuin teki\nskandaalin. Christophe ei jaksanut ymmärtää tällaista alistuvaa\nkapinoitsijatyyppiä. Hän oli koettanut päästä puheisiin _abbén_\nkanssa; mutta pappi pysyttelihe hänelle sangen kohteliaasti kylmänä,\neikä puhunut mitään sellaista, mikä Christophesta olisi ollut\nmielenkiintoisinta; hän näytti ikäänkuin olevan sitä mieltä, että hänen\narvonsa vaati häntä tällä tavoin elävältä hautautumaan.\n\nYstävysten alla, huoneistossa, joka oli juuri heidän kohdallaan,\nasui muuan perhe, jonka sukunimi oli Elsberger. Perheeseen kuului\nneljä henkeä: perheenisä, insinööri Elie Elsberger, kaksi tytärtä,\ntoinen noin seitsemän, toinen kymmenen vuoden ikäinen. He olivat\nvarsin sivistynyttä ja miellyttävää väkeä; mutta he elivät sangen\nsulkeutunutta elämää, etupäässä siksi, että he häpesivät syyttä suotta\nvaikeaa taloudellista asemaansa. Nuorta rouvaa, joka täytti uljaasti\ntalousvelvollisuutensa, painoi se tunne raskaana taakkana; hän olisi\ntehnyt työtä kahta vertaa enemmän, jos ei vain kukaan olisi tiennyt\nheidän köyhyyttään: sitäkään tunnetta ei Christophen äly pystynyt\nkäsittämään. He olivat protestanttista sukua, kotoisin itäisestä\nRanskasta. Muutama vuosi sitten oli Dreyfus-jutun hirmumyrsky temmannut\nheidät molemmat mukaansa. Niinä kuutena vuonna, joina tämän pyhän\nhysterian vimmattu tuuli heitä viuhtoi, olivat he kumpikin kiihtyneet\nasiasta vallan raivoisasti, niinkuin tuhannet muutkin ranskalaiset.\nHe uhrasivat jutulle omat asiansa, yhteiskunnallisen asemansa, kaikki\nvaikuttavat suhteensa; he antoivat särkyä väliensä rakkaiden ystäviensä\nkanssa; he olivat vähällä pilata siinä leikissä terveytensäkin.\nMoniin kuukausiin eivät he nukkuneet, eivät edes syöneetkään. He\njauhoivat alinomaa ja raivohullun sitkeydellä samoja todisteita; he\nkiihdyttivät toinen toistaan; vaikka he tavallisesti olivat ylen arkoja\nja pelkäsivät aina, että olisivat naurettavia, ottivat he silloin osaa\nmielenosoituksiin, jopa puhuivat julkisesti kokouksissakin; kotiin\nhe tulivat kiihtynein päin ja sairain sydämin; ja he itkivät kahden\nkesken yöllä. He kuluttivat taistelussa sellaisen määrän innostusta ja\ntunteiden voimaa, ettei heille jäänyt itselleen mitään, ja etteivät\nhe voineet enää riemultakaan voitosta, kun se viimein tuli; he olivat\nkaiken tarmonsa tyhjentäneet, jäykistyneet ja tylsyneet koko iäkseen.\nToiveet olivat olleet niin suuret, heidän uhrauksensa hehku niin\npuhdas, että voitto näyttikin heistä naurettavalta siihen verraten,\nmitä he siitä olivat uneksineet. He, jotka olivat niin kokonaisia,\nettei heissä ollut tilaa kuin yhdelle ainoalle totuudelle, pettyivät\nkatkerasti, kun heidän aatettaan ajavat sankarit sitten hieroivat\npoliittista kauppaa ja tekivät sovinnon vastustajain kanssa. He näkivät\ntaistelutoveriensa kiipeilevän virkoihin, ahnehtivan valtaa, vievän\nkaiken kunnian taistelusta, ja anastavan kaikki paikat, sitten, kun\nvihollinen oli voitettu, -- ja vuorostaan taas polkevan oikeutta, --\nnoiden miesten, joita he uskoivat pelkän oikeudentunnon kannustaneen\nniinkuin se oli heitä itseään innostanut. Ainoastaan kourallinen jäi\nuskolliseksi vakaumukselleen; he olivat edelleen köyhiä ja kaikkien\npuolueiden hylkäämiä yksinäisiä; ja hekin puolestaan hylkäsivät\npuolueet ja pysyivät niistä syrjässä, jopa erillään toisistaankin,\nhermoheikkoina ja surun murtamina, toivomatta enää mitään, halveksien\nihmisiä; he olivat ylenmäärin väsyneet elämään. Insinööri Elsberger ja\nhänen vaimonsa olivat näitä voitettuja.\n\nHe eivät liioin kolisseet talossa; he pelkäsivät melkein\nsairaaloisesti, että olisivat häirinneet naapureitaan, ja se pelko\noli sitä ihmeellisempää, kun he itse saivat suuresti kärsiä toisten\nmelusta, ja kun heistä oli kunnianasia olla siitä valittamatta.\nChristophen kävi sääliksi heidän kahta pikkutyttöään, joiden\nluonnollista ilontarvetta, halua huutaa, hypellä ja nauraa vanhemmat\nalinomaa tukehduttivat. Hän piti sanomattomasti lapsista, ja kun hän\nnyt kohtasi nuo pienet naapurittarensa portaissa, niin hän osoitti\nheille kaikin tavoin ystävyyttään. Tyttöset kainostelivat ensin,\nmutta tulivat piankin Christophen tutuiksi, sillä Christophella oli\naina heille jotain hupaista juteltavaa, tai namusia taskussa; lapset\nkertoivat vanhemmilleen Christophesta; ja insinöörin pari, joka oli\nensin seurannut pahalla silmällä Christophen lähentelemistä, mielistyi\npian tuohon hälisevään, mutta ylen rehelliseltä näyttävään naapuriinsa,\njonka pianoa ja kotoista kolinaa he olivat monta kertaa sadatelleet,\nkun asuivat hänen alapuolellaan; (sillä Christophea kiusasi ahtaassa\nkamarissa asuminen niin, että hän teuhasi siellä usein kuin karhu\nhäkissä.) -- Heidän oli kuitenkin melkoisen vaikeaa päästä keskenään\npakinoihin. Christophen tökerö ja äkkipikainen käytös joskus suorastaan\ntyrmistytti Elie Elsbergeriä. Mutta turhaan koetti hän nyt säilyttää\nitsensä ja tämän saksalaisen välillä sitä eroittavaa muuria, jonka\nhän oli suojakseen rakentanut. Naapurin rajatonta hyvätuulisuutta,\nhänen vilpittömiä ja kunnioittavia silmiään, joissa ei näkynyt yhtään\nainoaa sala-ajatusta, oli mahdotonta vastustaa. Silloin tällöin sai\nChristophe jo kuulla insinöörin suusta muutamia hänen henkilökohtaisia\nasioitaankin. Elsberger oli omituinen sielu, samalla rohkea ja haluton,\närtyisä ja alistuvainen. Hänellä oli voimaa kantaa arvokkaasti kova\nkohtalonsa, mutta ei ryhtiä sitä muuttaa. Näytti melkein siltä kuin\nhän olisi ollut kohtalostaan hyvillään, ainoastaan siksi, että sai sen\nnojalla olla pessimisti. Juuri äskettäin oli hänelle tarjottu edullinen\npaikka Brasiliassa, johtajan toimi eräässä teollisuusyrityksessä; mutta\nhän ei ottanut sitä vastaan; sanoi pelkäävänsä, että ilmasto siellä\nhaittaisi hänen perheensä terveyttä.\n\n-- No, jättäkää perhe tänne, virkkoi Christophe. Menkää sinne\nyksinänne, ja kootkaa siellä heille rikkautta.\n\n-- Heidätkö tänne? huudahti insinööri. Näkee, ettei teillä ole lapsia.\n\n-- Vakuutan teille, että jos minulla olisi, niin ajattelisin silloinkin\nsamoin.\n\n-- Minä en sitä voisi tehdä!... Entä jättää kotimaansa!... Ei!\nMieluummin kärsin täällä.\n\nChristophesta oli tällainen kotimaan, vaimon ja lasten rakkaus,\ntällainen kituminen heidän kanssaan yhdessä, omituista. Olivier ymmärsi\nsen hyvin:\n\n-- Ajattelehan, sanoi hän, että ihminen saattaisi ehkä siellä kuolla,\nmaassa, jossa hän on aivan outo, kaukana niistä ihmisistä, joita\nrakastaa. Kaikki on sitä kauheutta parempi. Ja sitäpaitsi: maailmassa\nelää niin vähän aikaa, ettei maksa vaivaa kiusata sillä tavoin\nitseään!...\n\n-- Niinkuin meillä pitäisi muka aina olla kuolema mielessä! vastasi\nChristophe kohauttaen hartioitaan. Ja jos ajatteleekin kuolemaa, niin\neikö ole kauniimpi kuolla sen puolesta, jota rakastaa, kuin sammua\ntylsyyteen?\n\nSamoissa portaissa kuin ystävykset, neljännen kerroksen pienemmässä\nhuoneistossa asui muuan sähkötyöntekijä nimeltä Aubert. -- Hän eli\naivan erillään muista talon asukkaista, eikä se ollut suinkaan\nhänen vikansa, sillä tuolla olennolla, joka oli kansan lapsi, oli\nintohimoinen toivo, ettei hänen koskaan enää tarvitsisi alentua\nrahvaan joukkoon. Hän oli kooltaan pieni, kivuloisen näköinen;\notsansa oli kova, kulmaluut synkät, katse terävä, suoraan eteenpäin\ntuijottava ja pistävä kuin naskali; vaaleat viikset, ivallinen suu,\npuhetapa inisevä, ääni samea; hänellä oli kaulassa silkkiliina;\nkurkku oli aina kipeä, sillä hän poltti hurjasti tupakkaa ja\npahensi siten taipumustaan kurkkukatarriin. Hän oli työkiihkoinen\nluonne: keuhkotautisilmiö, yhtymä itserakkautta, pilkallisuutta ja\nkatkeruutta, joiden kätkössä piili helposti haltioituva, pateettinen\nja naiivi, ainaisista elämänpettymyksistä kärsivä sielu. Hän oli\njonkin porvarisherran äpärä; isäänsä ei hän ollut tuntenut koskaan,\nja äitiä, joka hänet oli kasvattanut, ei hän mitenkään voinut\nkunnioittaa; jo pikku lapsena oli hän nähnyt paljon surullista ja\nlikaista. Hän oli ollut jos minkälaisissa toimissa. Matkustellut\nRanskan ristiin rastiin. Ihailtavalla opinhalulla, suunnattomilla\nvoimanponnistuksilla oli hän kasvattanut itse itsensä; hän lueskeli\nkaikkea, historiaa, filosofiaa, dekadenttirunoilijoita; hän seurasi\nkaikkia maailman asioita: teatteria, taidenäyttelyjä, konsertteja;\nhän jumaloi suorastaan liikuttavasti taidetta, kirjallisuutta,\nkaikkia porvarillisia ajatuksia: ne lumosivat häntä. Hän oli imenyt\nitsensä täyteen sitä epämääräistä ja kiihkeää ideologiaa, jossa\nvallankumouksen alkuaikojen porvaristo eli. Hän uskoi lujasti järjen\nerehtymättömyyteen, maailman rajattomaan edistysmahdollisuuteen,\n-- _quo non ascendam?_ -- jonkinlaisen tuhatvuotisen valtakunnan\nsaapumiseen, tieteen ehdottomasti voittavaan mahtiin,\nIhmisyys-Jumalaan, ja Ranskaan, Ihmisyyden vanhimpaan tyttäreen.\nHän oli niin haltioitunut ja herkkäuskoinen anttiklerikalisti, että\npiti uskontoa, -- ja varsinkin katolilaisuutta, -- aivan samana kuin\nobskurantismia, valistuksenkammoa, ja näki papissa valon suurimman\nvihamiehen. Sosialismi, individualismi, kansallistunto taistelivat\naina keskenään hänen päässään. Hän oli sielultaan ihmisystävä,\ntemperamentiltaan despoottinen ja elämäntavoiltaan anarkisti. Hän oli\nsangen ylpeä, ja kun hän tiesi kasvatuksensa vaillinaisuuden, niin oli\nhän hyvin varovainen jutuissaan ihmisten kanssa; kaiken, mitä hän kuuli\npuhuttavan, käytti hän tietojensa kartuttamiseen, mutta neuvoja ei hän\ntahtonut kysyä: sellainen olisi ollut nöyryytys; ja kuinka suuri hänen\nluontainen älynsä ja notkeutensa olivatkin, eivät ne voineet korvata\ntäydellisesti hänen huonoa koulutustaan. Hän oli saanut päähänsä ruveta\nkirjoittelemaan. Niinkuin sangen monet sellaiset ranskalaiset, jotka\neivät ole saaneet oppia, oli hänelläkin tyylikyky ja hyvä huomiosilmä;\nmutta hänen ajatuksensa oli sekavaa. Hän oli näyttänyt kyhäyksiään\neräälle kuuluisalle sanomalehtimiehelle, johon hän uskoi, mutta tuo\nmies oli tehnyt hänen hommastaan pilaa. Se tapaus oli hänelle sellainen\nnöyryytys, ettei hän koskaan enää puhunut kenellekään kirjoituksistaan\nmitään. Mutta siitä huolimatta kirjoitti hän yhä; se homma oli hänelle\nsielullista kevennystä ja tuotti hänen itserakkaudelleen iloa. Omasta\nmielestään oli hän sangen tyytyväinen kaunosanaisiin kyhäyksiinsä ja\nfilosoofisiin ajatuksiinsa, joilla ei kuitenkaan ollut mitään arvoa.\nMutta elämänhavaintojaan, jotka olivat tosiaankin oivallisia, ei hän\npitänyt kerrassaan minään. Hänellä oli narrimainen päähänpisto luulla\nolevansa filosoofi ja halu sommitella yhteiskunnallisia näytelmiä ja\naateromaaneja. Hän ratkaisi noin vain tuiki ratkaisemattomia pulmia,\nja löysi uuden Amerikan joka askelella. Kun hän sitten huomasi, että\nse olikin jo ennen löydetty, niin oli hän pettynyt, nöyryytetty\nja hiukan katkera; hän melkein piti sitä vääryytenä ja ilkeytenä\nitseään kohtaan. Häntä poltti kunnianhimo ja kaipuu uhrautua, kaipuu,\njoka kärsi siitä, ettei hän tiennyt, mihin käyttää voimiaan. Hänen\nunelmansa olisi ollut päästä suureksi kirjailijaksi, jäseneksi\ntuohon parhaiden musteentuhraajien joukkoon, koska sillä oli hänestä\nsuorastaan yliluonnollinen arvo. Mutta siitä huolimatta, että hän\noli hyvä kuvittelemaan, oli hänellä kyllin terve järki ja irooninen\nvaisto, joka sanoi hänelle, ettei hänellä ollut kykyä päästä sellaiseen\nasemaan. Kuitenkin olisi hän tahtonut edes hiukan hengittää taiteen ja\nporvarillisten ajatusten piirien ilmaa, sillä ne näyttivät hänestä,\nkaukaa katsovasta, niin puhtailta ja kaikesta keskinkertaisuudesta\nvapailta. Tästä itsessään viattomasta halusta johtui, että hänen oli\nvaikea elää niiden ihmisten parissa, joiden joukossa hänen asemansa\npakotti hänen elämään. Ja kun nuo porvarit, joiden seuraa hän haki,\nsulkivat häneltä ovensa, niin joutui hän olemaan aivan yksinään. Siksi\nei Christophen nyt ollutkaan vaikea päästä hänen kanssaan pakinoihin ja\nväleihin. Päinvastoin: hänen täytyi piankin varjella tuolta mieheltä\nitseään, sillä muuten olisi Aubert käynyt useammin Christophen luona\nkuin Christophe hänen. Hän oli ylen onnellinen, kun sai tuttavakseen\ntaiteilijan, jonka kanssa voi puhua musiikista, teatterista, j.n.e.\nMutta Christophesta, kuten ymmärtää, eivät nämä pakinat olleet niin\nmielenkiintoisia kuin Aubertista; hän olisi puhunut kansanmiehen kanssa\nmieluummin itsestään kansasta. Mutta juuri sitäpä ei tämä kansanmies\ntahtonut, eikä enää osannutkaan.\n\nSikäli kuin laskeuduttiin alempiin kerroksiin, olivat tietystikin\nChristophe ja talon muut vuokralaiset yhä vieraampia keskenään.\nKolmannessa kerroksessa asuvien ihmisten luokse pääsemiseksi olisi\npyrkijällä pitänyt olla suorastaan jonkinlainen taikavoima, jokin\n_Sesam, aukea!_ -- Toisella puolella siellä asui kaksi naista, jotka\nhypnotisoivat itseään eräällä vanhalla surulla turtaan tilaan: m:me\nGermain, viidenneljättä ikäinen ihminen, jolta oli kuollut mies\nja pikku tytär ja joka nykyään eli erakkona vanhan ja jumalisen\nanoppinsa kanssa. -- Toisella puolella portaita samassa kerroksessa\nasui noin kymmenvuotiaan tyttärensä kanssa muuan arvoituksellinen\nherrasmies, jonka ikää ei saattanut päätellä: hän oli tuossa viiden-\nja kuudenkymmenen välillä. Herra oli kaljupäinen, hänellä oli kaunis,\nsiististi hoidettu leukaparta; hän puhui hienosti, käytöksensä oli\nsivistynyt, kätensä aristokraattiset. Häntä mainittiin nimeltä\nWatelet. Sanottiin häntä anarkistiksi, vallankumoukselliseksi ja\nkansallisuudeltaan ulkomaalaiseksi; ei tiedetty oikein, mistä hän oli\nkotoisin, Venäjältä vaiko Belgiasta. Todellisuudessa hän oli syntyisin\nRanskan pohjoisosasta, eikä hän ollut enää vallankumouksellinen;\nmutta hänen entinen maineensa ympäröi häntä. Watelet oli sekautunut\nkommuniin vuonna 71, ja hänet oli tuomittu kuolemaan; hän oli päässyt\npakoon: itsekään hän ei oikein tiennyt, millä tavoin. Jo kymmenisen\nvuotta oli hän oleskellut milloin missäkin Europan maassa. Hän\noli nähnyt tuon parisilaisen myrskyn aikana ja sen jälkeen, sekä\nmaanpakolaisuudessa että myöhemmin, isänmaahansa palattuaan, niin\npaljon halpamaisuuksia entisten, valtaan päässeiden tovereidensa\nkeskuudessa ja kaikkien muidenkin vallankumouspuolueiden piireissä,\nettä hän oli eronnut heistä, säilyttäen yhä tahrattomana oman\nvakaumuksensa, mutta pelkästään itsellään ja hyödyttömänä. Hän lueskeli\npaljon, kirjoitteli silloin tällöin jonkin lievästi kapinoitsevan\nkirjan, piteli käsissään -- (mikäli väitettiin) -- kaukaisten\nanarkistiliikkeiden johtolankoja, Indian tai Kaukaisen-Idän, ja puuhasi\nyleismaailmallista vallankumousta sekä teki samallaikaa kaikenlaisia\ntutkimuksia, jotka olivat yhtä yleismaailmallisia, mutta luonteeltaan\nsävyisämpiä: sommitteli kansainvälistä kieltä ja uutta, kansanomaista\nmusiikinopetus-menetelmää. Hän ei seurustellut talossa kenenkään\nkanssa; hän vain tervehti ylen kohteliaasti kaikkia, ketä kohtasi.\nKuitenkin suostui hän nyt hiiskumaan Christophelle muutaman sanan\nmusikaalisesta metoodistaan. Se asia ei jaksanut yhtään kiinnittää\nChristophen mieltä: hänen omain ajatustensa merkit olivat hänestä\nvarsin yhdentekevä asia; hän näet pystyi ilmaisemaan ajatuksensa\naina millä merkeillä, millä kielellä tahansa. Mutta tuo herra ei\nhellittänyt, vaan selitteli yhä systeemiään lempeän itsepintaisesti;\nmuusta hänen elämästään ei Christophe saanut tietää mitään. Niinpä ei\nhän pysähtynytkään enää hänen itsensä tähden, kun tuli häntä vastaan\nportaissa, vaan ainoastaan katsellakseen herran mukana alati kulkevaa\ntyttöä: tyttö oli pieni, vaaleatukkainen, kalpea, vähäverinen;\nhänen silmänsä olivat siniset, profiiliviiva hiukan kuiva ja ruumis\nheikonnäköinen; puku oli tytöllä aina hyvin siisti; hän näytti\nkivuloiselta, eivätkä kasvonsa olleet kovin ilmehikkäät. Christophe\nluuli, kuten kaikki muutkin, että tyttö oli Watelet'n tytär. Mutta\nhän olikin orpo lapsi, erään työmiehen tytär; Watelet oli ottanut\nhänet kasvatikseen noin neljän tai viiden vuoden vanhana, kun tytön\nvanhemmat olivat kuolleet kulkutautiin. Watelet'ssa piili melkein\nrajaton rakkaus köyhiä, varsinkin köyhiä lapsia kohtaan. Se tunne oli\nhänessä mystillistä hellyyttä, samantapaista kuin aikoinaan Vincent\nde Paulin. [Vincent de Paul: ranskalainen filantrooppi 1600-luvulla;\nranskalaisille jonkinlaisen kristillisen laupeuden perikuva.\nSuomentajan huomautus.] Kun hän epäili yleisen hyväntekeväisyyden\nhyödyllisyyttä, ja tiesi, mitä yleisistä armeliaisuusseuroista voi\ntoivoa, niin oli hän päättänyt tehdä hyvää itsekseen. Hän teki sen\nsalaa: se oli hänelle sisäistä nautintoa. Hän ryhtyi opiskelemaan\nlääketiedettäkin voidakseen auttaa lähimmäisiään. Kun hän kerran oli\nmennyt erään samassa korttelissa asuvan työmiehen kotiin, tapasi\nhän siellä sairaita ja ryhtyi heitä hoitamaan; hän tunsi eräitä\nlääkeasioita, ja oli sitten ryhtynyt tietojaan täydentämään. Hän ei\njaksanut nähdä varsinkaan lasten kärsimyksiä: se aivan repi hänen\nsydäntään. Mutta miten sanomattoman iloinen hän olikaan sitten, kun\nhänen onnistui pelastaa taudin kourista joku pikku raukka, ja kun hän\nnäki kalvaan hymyn ilmestyvän jälleen lapsen laihoille pikku kasvoille!\nWatelet'n sydän suorastaan suli silloin onnesta. Ne olivat hänelle\nautuaita hetkiä. Silloin hän unohti kaikki ikävyydet, mitä hän useinkin\nsai niiden puolelta, jotka oli hänelle kiitollisuuden velassa. Sillä\nsangen harvoin osoittivat autetut hänelle kiitollisuuttaan. Lisäksi sai\nhän kärsiä sitäkin ikävyyttä, että talonmiehen vaimo oli vimmoissaan,\nkun näki aina paljasjalkaisia retaleita kapuilevan hänen portaissaan:\nhän äksyili siitä vuokralaiselle. Talonomistaja tuli levottomaksi,\nsillä hän luuli hänen luonaan pidettävän anarkistisia kokouksia, ja\nhuomautti hänelle asiasta. Watelet aikoi jo muuttaa toiseen paikkaan;\nmutta se temppu oli vaikea: hän oli jo tottunut olemaan täällä; ja kun\nhän oli lauhkea ja maltillinen mies, niin hän antoi itseään haukuskella.\n\nWatelet alkoi tulla luottavaiseksi Christophea kohtaan ensin\nsen vuoksi, että hän oli hyvä lapsille. Se ominaisuus lähensi\nheitä toisiinsa. Aina, kun Christophe kohtasi tuon pikku tytön,\ntunsi hän sydäntään kouristavan: sillä tyttö muistutti, jostakin\nkäsittämättömästä syystä, jollakin mystillisellä yhdennäköisyydellä,\nminkä ihmisen vaisto oivaltaa, vaikkei hän osaa asiaa selittää,\nsuuresti Sabina-vainajan, hänen ensimäisen rakkaansa, pikku tyttöä, --\nSabinan, joka oli elänyt hänen läheisyydessään niin lyhyen tuokion,\nmutta jonka mykkä sulous ei ollut koskaan sitten hänen sydämestään\nkadonnut. Niinpä seurasikin Christophe oikein mielenkiinnolla tuon\nkalpean tyttösen elämää; lapsi ei koskaan juossut, ei hypellyt;\nhänen ääntään kuuli tuskin milloinkaan, hänellä ei ollut yhtään\nikäistään leikkitoveria, vaan hän oli aina yksin ja leikki nukella tai\npuupalikalla hiljaa itsekseen, samalla paikalla istuen ja liikutellen\nhuuliaan, puhellen äänettömästi itselleen jotain lapsentarinaa. Tyttö\noli herttainen ja samalla hiukan välinpitämätön ihmisistä; hänessä oli\njotakin omituista ja epävarmaa; mutta kasvatti-isä ei sitä huomannut,\nhän rakasti tyttöä liian paljon. Oi, eikö lapsissa ole aina jonkin\nverran tuollaista epämääräistä, vierasta, silloinkin, kun he ovat\nmeidän omaa lihaamme ja vertamme?... -- Christophe koetti tehdä\ninsinöörin tyttäret ja tämän pikku erakon keskenään tuttaviksi. Mutta\nesteenä oli sekä Elsbergerien että Watelet'n parin jyrkkä, joskin\nhienotunteisesti ja kohteliaasti ilmaistu vastahakoisuus. Nuo ihmiset\nnäyttivät pitävän kunnianasianaan hautautua elävältä, kumpikin omaan\nlokeroonsa. Tarpeen tullen olisivat he olleet molemmilla tahoilla\nvalmiit auttamaan toisiaan; mutta he pelkäsivät, että luultaisiin\nheidän itsensä tarvitsevan apua; ja kun he kummallakin puolella olivat\nyhtä itserakkaita, -- ja taloudellisestikin yhtä epävarmassa asemassa,\n-- niin ei tarvinnut luulla, että joku heistä olisi ojentanut ensiksi\ntoiselle kätensä.\n\nToisen kerroksen isompi huoneisto oli melkein aina tyhjänä. Talon\nisäntä oli varannut sen itselleen, mutta hän ei ollut koskaan\nkotosalla. Hän oli entinen kauppias; oli aikoinaan yhtäkkiä lopettanut\nliikkeensä, saatuaan kootuksi omaisuutta sen määrän kuin oli itsekseen\npäättänyt. Hän vietti enimmän osan vuotta poissa Parisista: talvet\njossakin Côte d'Azurin hotellissa; kesät Normandien rannikolla,\npikku koroillaaneläjänä, ikäänkuin kuvitellen elävänsä ylellisesti\nkatselemalla toisten ylellisyyttä, ja kuluttaen kuin hekin aikaansa\nhyödyttömästi.\n\nToisen kerroksen pienempi huoneisto jälleen oli vuokrattu eräälle\nlapsettomalle pariskunnalle nimeltä Arnaud. Mies, noin neljänkymmenen\ntai viidenviidettä ikäinen, oli jossakin lukiossa opettajana. Hänellä\noli niin paljon koulutunteja, vihkojen korjaamista ja harjoituksia,\nettei hänelle ollut jäänyt aikaa tehdä väitöskirjaansa; hänen oli\nlopulta täytynyt luopua koko aikomuksesta. Vaimo, joka oli kymmenen\nvuotta häntä nuorempi, oli herttainen ja äärettömän kainoluontoinen.\nHe olivat molemmat älykkäitä ja sivistyneitä, rakastivat toisiaan\nsuuresti, eivät tunteneet ketään, eivätkä olleet koskaan poissa\nkotoa. Miehellä ei ollut sellaiseen aikaa. Vaimolle tuli aika\nyksinään liiankin pitkäksi; mutta hän oli reipas ja kiltti olento ja\nmasensi alakuloisuutensa, milloin sellainen puuska hänelle sattui,\ntai ennen kaikkea salasi sen ja koetti viihtyä miten parhaiten voi:\nhankki tietoja, teki muistiinpanoja miehelleen, kirjoitti miehen\nmuistiinpanot puhtaaksi, korjasi miehensä vaatteita ja ompeli itse\npukunsa ja hattunsa. Hän olisi kyllä mielellään käynyt silloin tällöin\nteatterissa. Mutta itse Arnaud ei siitä välittänyt: hän oli illoin\nliian väsynyt; ja vaimo tyytyi siis jäämään ilman sitä huvitusta.\n\nHeidän suurin ilonsa oli musiikki. He jumaloivat molemmat sitä.\nMies ei kylläkään osannut soittaa pianoa; eikä vaimo puolestaan\nuskaltanut soittaa kenenkään kuullen, joskin osasi: jos joku oli\nläsnä, vaikkapa ainoastaan hänen oma miehensä, hermostui hän niin,\nettä soitti kuin pikku lapsi. Sellainen huono soitto viihdytti\nkuitenkin heitä; ja Gluck, Mozart ja Beethoven, joiden sävellyksiä\nrouva näin soperteli, olivat heidän ystäviään; he tunsivat tarkoin\nnoiden mestarien elämäkerrat, ja heidän kärsimyksiään muistellessaan\nliikutti syvä rakkaus ja sääli heidän sydäntään. Sitäpaitsi saivat\nhe onnea kauniista kirjoista, hyvistä kirjoista, joita he lukivat\nyhdessä. Mutta nykyaikaisessa kirjallisuudessa ei sellaisia kirjoja\nolekaan: kirjailijat eivät välitä niistä ihmisistä, jotka eivät osaa\nhankkia heille eivät mainetta, huvitusta eivätkä rahaa, kuten olivat\nnämäkin vaatimattomat lukijat; sellaisiahan ei nähdä koskaan hienossa\nmaailmassa, he eivät itse kirjoita mitään, he ainoastaan rakastavat,\neivät voi muuta kuin olla vaiti. Taiteen hiljainen valo sai näissä\nrehellisissä ja uskonnollisissa sieluissa melkein yliluonnollisen\nluonteen; ja tuo valo ynnä heidän oma keskinäinen hellyytensä tekivät\nheidän elämänsä rauhalliseksi ja melkoisen onnelliseksi, vaikkakin\nhieman surulliseksi -- (siitähän ei tarvitse syntyä ristiriitaa), --\nvaikkakin he olivat aivan kahden kesken ja molemmat hiukan murjottuja.\nSielunlahjojensa puolesta olisivat he pystyneet parempaan asemaan\nkuin missä he nyt olivat. Miehellä oli paljon hyviä aatteita, mutta\nhänellä ei ollut aikaa eikä enää rohkeuttakaan kirjoittaa niitä. Hänen\nolisi täytynyt touhuta liiaksi saadakseen artikkelinsa ja kirjansa\njulkisuuteen: se ei maksanut vaivaa; joutavaa turhamaisuutta! Hänen\najatuksensa olivat muka niin vähäpätöisiä niihin ajattelijoihin\nverraten, joista hän piti! Hän rakasti kauniita taideteoksia liian\npaljon koettaakseen tehdä sellaisia itse: hän olisi pitänyt moista\nyritystä julkeana ja naurettavana. Hänen osakseen oli hänen mielestään\nmäärätty näyttää muille, miten kauniita ne taidetyöt olivat. Niinollen\nrikastutti hän oppilaitaan ajatuksillaan: he tekisivät niistä\nmyöhemmin kirjoja, -- mainitsematta tietysti hänen nimeään. -- Kukaan\nei menettänyt enemmän kuin hän rahaa kaikenlaisiin tilausteoksiin.\nKöyhät ovat aina anteliaimpia: he ostavat todellakin kirjansa; muut\npitäisivät itseään noloina, elleivät saisi niitä puoli-ilmaiseksi.\nArnaud saattoi itsensä puille paljaille hankkimalla itselleen kirjoja:\nse oli hänen heikkoutensa, -- hänen paheensa. Hän häpesi sitä ja salasi\nostojaan vaimoltaan. Vaimo ei siitä häntä kuitenkaan moittinut, hän\nolisi mielellään ollut samanlainen. -- Ja tällä tavoin rahaa käytellen\ntekivät he alinomaa kauniita päätöksiä, miten he säästäisivät, että\npääsisivät matkalle Italiaan, -- vaikka he tiesivät, etteivät he sitä\nmatkaa koskaan tekisi; ja itse he nauroivat ensimäisinä sille, että\nolivat niin kykenemättömiä hoitamaan rahoja. Arnaud ei sitä asiaa\nsurrut. Hänen rakas vaimonsa riitti hänelle, ja samoin hänen arkinen\ntyönsä ja sisäinen ilonsa. Eikö se siis riittänyt vaimollekin? --\nRouva Arnaud vastasi myöntävästi. Hän ei uskaltanut tunnustaa, että\nhänestä olisi ollut suloista, jos hänenkin miehellään olisi ollut\nhiukan mainetta, sillä olisihan sen paiste langennut hieman häneenkin\nja tehnyt elämän vähän valoisammaksi sekä lisännyt taloudellista\nhyvinvointia. Sisällinen ilo on kyllä ihanaa; mutta ulkoakin tuleva\npäivä tuntuisi joskus niin hyvältä!... Kuitenkaan ei rouva Arnaud\npuhunut mitään, sillä hän oli kovin arka; ja sitäpaitsi hän tiesi,\nettä vaikka mies olisikin tahtonut tavoitella kunniaa, hän tuskin\nolisi siihen enää pystynyt: nyt se oli jo liian myöhäistä!... Heidän\nsuurin surunsa oli, ettei heillä ollut lapsia; he salasivat sen\ntoisiltaan; ja se lisäsi yhä heidän hellyyttään toisiaan kohtaan:\nnäistä ihmis-raukoista tuntui siltä kuin heidän olisi pitänyt pyytää\nsitä toisiltaan anteeksi. M:me Arnaud oli hyvä ja herttainen; hän olisi\ntullut mielellään m:me Elsbergerin tutuksi, mutta hän ei uskaltanut\nyrittää, sillä eihän häntä lähestytty ensin. Mitä jälleen Christopheen\ntuli, olisivat rouva Arnaud ja hänen miehensä iloinneet kovin, jos\nolisivat saaneet tutustua häneen: hänen kaukaa kuuluva soittonsa lumosi\nheitä. Mutta millään ehdolla maailmassa he eivät olisi tunkeutuneet\nhänen pariinsa: se olisi ollut heistä epähienoa.\n\nEnsimäinen kerros oli kokonaan herrasväki Weilin hallussa. He olivat\nrikkaita, lapsettomia juutalaisia, ja viettivät toisen puolen vuotta\nmaaseudulla, Parisin lähistöllä. Vaikka he olivat olleet kaksikymmentä\nvuotta talon asukkaina -- (he jäivät taloon aina totutun tavan vuoksi,\nvielä sittenkin, kun heidän olisi jo ollut helppo saada parempi\nja nykyisen varallisuutensa mukainen asunto), -- olivat he muista\nvuokralaisista aivan kuin sinne pelkästään käymätein pistäytyviä\nvieraita. He eivät olleet koskaan puhuneet sanaakaan naapuriensa\nkanssa, eikä heistä tiedetty nykyisin sen enempää kuin silloin, kun\nhe olivat taloon tulleet. Siitä huolimatta langetettiin kuitenkin\narvosteluja heistä. Tuosta herrasväestä ei pidetty. Eivätkä he\npuolestaan koettaneetkaan millään tavoin hankkia muiden suosiota.\nSilti olisi kannattanut tuntea heitä paremmin: he olivat molemmat\nerinomaisen hyviä ihmisiä, huomattavan älykkäitä. Itse Felix Weil, noin\nkuusikymmen-vuotias mies, oli assyrioloogi ja tunnettu kuuluisista\nkaivauksistaan Vähässä Aasiassa; koska hän oli sangen laajahenkinen ja\ntiedonhaluinen, niinkuin useimmat muutkin hänen Katunsa sivistyneistä,\neivät hänen tutkimuksensa rajoittuneet mihinkään erikoisalaan: hänen\nmieltään kiinnitti vaikka mikä: kaunotaiteet, sosiaaliset kysymykset,\nkaikki nykyaikaiset aatteenilmaukset. Ne eivät anastaneet koko hänen\nolemustaan: sillä kaikki ne huvittivat kyllä häntä, mutta yksikään\nniistä ei ollut hänen intohimonsa esine. Hän oli älyllinen, liian\nälyllinen ja vapaa kaikista siteistä, joten hän oli aina valmis\ntoisella kädellä hävittämään, minkä hän toisella rakensi; sillä\nhän rakensi paljon: työtä ja teorioja; hän oli uuttera ahertaja;\ntottumuksesta, jonkinlaisesta sielullisen terveyden vaatimuksesta\nkynti hän kärsivällisesti tieteen vakoa, ja teki sen melkoisen\nsyvältäkin, uskomatta kuitenkaan, että hänen työnsä oli kovinkaan\nhyödyllistä. Hän oli pahaksi onnekseen ollut aina rikas: siksi hän\nei tuntenutkaan sitä elämisen syytä, jonka taistelu olemassaolon\npuolesta antaa; ja itämaisten tutkimusretkiensä jälkeen, joihin hän\noli kyllästynyt muutamassa vuodessa, ei hän ollut huolinut enää mitään\njulkista tehtävää. Paitsi persoonallisia puuhiaan seurasi hän kuitenkin\nvielä päivänkysymyksiä, jopa sangen selvänäköisesti: luonteeltaan\nkäytännöllisiä ja pian toteutettavia yhteiskunnallisia reformeja,\nRanskan opetuslaitoksen uudistamista; hän keksi ja päästi liikkeelle\nuusia aatteita, loi aatevirtauksia; hän saattoi suuret älylliset\nkoneistot käyntiin, ja kyllästyi sellaiseen aina kohta. Monta kertaa\nällistytti ja suututti hän ihmisiä, jotka hän oli todisteluillaan\nsaanut innostumaan johonkin asiaan, arvostelemalla piankin jälkeenpäin\nmitä murhaavimmin ja masentavimmin herättämäänsä aatetta. Tätä hän ei\ntehnyt tieten taiten: se oli hänessä luonteen vaatimus; kun hän oli\nhyvin arkahermoinen ja irooninen, ei hän voinut kärsiä asioissa eikä\nihmisissä mitään naurettavuuksia; hän näki kaikki aina häikäilemättömän\ntodellisessa valossa; ja koska ei ole yhtään asiaa eikä hyvää\nihmistä, jotka eivät näyttäisi eräiltä kulmilta katsottuina ja hieman\nsuurennettuina naurettavilta, niin ei löytynyt myöskään mitään, johon\nhänen ivansa ei lopulta kohdistunut. Moinen ei ollut luonnollisestikaan\nomiaan hankkimaan hänelle ystäviä. Ja kuitenkin koetti hän parhaansa\nmukaan tehdä ihmisille hyvää; ja hän teki sitä; mutta siitä ei oltu\nhänelle liioin kiitollisia; nekään, jotka olivat hänelle todella\nkiitollisuuden velassa, eivät antaneet sielussaan hänelle anteeksi\nsitä, että olivat hänen silmissään naurettavia. Hänen ei sopinut\nnähdä ihmisiä liian tarkoin, jos halusi säilyttää rakkautensa heihin.\nEi silti, että hän olisi ollut misantrooppi. Sellainen ollakseen\nei hän ollut tunteistaan tarpeeksi varma. Hän oli arka sitä samaa\nmaailmaa kohtaan, jota hän pilkkasi; pohjaltaan hän ei ollutkaan aivan\nvakuutettu, eikö se maailma ollut oikeassa ja hän väärässä; hän koetti\nolla jossakin määrin samanlainen kuin muut, koetti omistaa toisten\nelämäntapoja ja niitä heidän käsityksiään, jotka lähenivät hänen\nomiaan. Mutta se ei mitenkään onnistunut: hän ei voinut olla ihmisiä\narvostelematta; hänellä oli terävä vaisto huomata kaikkea, mikä oli\nliioiteltua, mikä ei ollut luonnollista ja korutonta; eikä hän osannut\nsalata pisteliäisyyttään. Erittäin herkkä hän oli näkemään juutalaisten\nnaurettavia puolia, sillä sen rodun hän tunsi parhaiten; ja kun hän,\nvaikka oli vapaamielinen eikä hyväksynyt rotujen välisiä eroituksia,\njoutui usein kuitenkin ottelemaan toisiin rotuihin kuuluvien\nkansalaisten rotu-ennakkoluuloja vastaan, -- ja koska hän sitäpaitsi\nikäväkseen tunsi itsensä kodittomaksi kristillisen maailmankatsomuksen\npiirissä, niin vetäytyi hän lopulta arvokkaalla tavalla omaan\nkuoreensa, itseivalliseen uurasteluunsa ja syvään rakkauteensa, joka\nhänellä oli vaimoaan kohtaan.\n\nPahinta oli, ettei vaimokaan ollut turvassa hänen ironialtaan. Hän\noli hyvä ja toimelias vaimo; hän halusi olla hyödyksi maailmassa ja\npuuhasi aina joitakin hyviä töitä. Hän ei ollut luonteeltaan niin\nmonisäikeinen kuin hänen miehensä; siveellinen itsetunto ja hieman\njäykkä ja järkiperäinen, mutta sangen korkea käsitys velvollisuudesta\noli tehnyt hänet jossakin määrin ylpeän itsetietoiseksi. Koko hänen\nelämänsä, -- melkoisen alakuloinen elämä, ilman lapsia, ilman suurta\niloa, suurta rakkautta, -- nojautui tähän vahvaan, ennen kaikkea\ntahtomalla syntyneeseen siveelliseen uskoon. Mutta kun miehen\nivallinen silmä hyvin huomasi, että tuossa uskossa oli sangen suuri\nmäärä tahallista itsepetosta, niin ei hän voinut olla ilveilemättä\nvaimonsa kustannuksella (se taipumushan oli niin syvällä tuon miehen\nluonteessa, ettei hän sille mitään voinut). Felix Weilin sielu oli\nristiriitaisuuksia täynnä. Hänellä oli aivan yhtä korkea käsitys\nvelvollisuudesta kuin hänen vaimollaankin, mutta samalla oli hänellä\nhillitön halu analysoida, arvostella, paljastaa itselleen omat\nnäköharhansa, ja se seikka usutti hänet erittelemään, nyppimään\npalasiksi oman moraalisen ryhtinsä. Hän ei huomannut, että hän\nkaivoi tällä tavoin perustaa vaimonsa jalkain alta, masensi julmalla\ntavalla hänen siveellistä rohkeuttaan. Ja kun hän sitten näki, mitä\nhän oli tehnyt, kärsi hän siitä vielä enemmän kuin vaimo; mutta paha\noli silloin jo tehty. Siitä huolimatta rakastivat he uskollisesti\ntoisiaan, tekivät työtä, ja tekivät hyvää. Mutta ihmiset, he eivät\narvostelleet sen leppeämmin vaimon kylmää arvokkuutta kuin miehen\nivallisuuttakaan; ja kun tämä aviopari oli liian ylpeä kuuluttaakseen\ntekemiään hyviä töitä tai julistaakseen, että he halusivat yhä edelleen\nniitä tehdä, niin pidettiin heidän hillittyä hienotunteisuuttaan\nvälinpitämättömyytenä ja heidän erilleen vetäytymisiään itsekkyytenä.\nJa kuta enemmän he huomasivat, että muilla oli heistä se mielipide,\nsitä visummin he varoivat tuota käsitystä mitenkään kumoamasta. Kun\nuseat toiset heidän rotunsa jäsenet saivat kärsiä tökerön tungettelunsa\ntähden, niin he jälleen joutuivat liiallisen umpimielisyytensä\nuhreiksi; ja kuitenkin salasi se umpimielisyys paljon oikeata ja\nkunniallista ylpeyttä.\n\nPohjakerroksessa, joka oli muutama jalka pientä puutarhaa ylempänä,\nasui eversti Chabran, virkaeron ottanut siirtomaiden tykkiväen upseeri;\ntämä voimakas ja vielä nuori mies oli suorittanut oivallisia sotaretkiä\nSudanissa ja Madagaskarissa; sitten hän oli yhtäkkiä jättänyt kaikki\nsilleen ja oli piiloutunut maailmalta: ei halunnut enää kuulla\npuhuttavankaan armeijasta, vietti päivänsä penkoen kukkalavojaan,\nkoettaen harjoitella soittamaan huilua, siinä kuitenkaan onnistumatta,\nja muristen alinomaa politiikkaa vastaan sekä tiuskien tyttärelleen,\njota hän jumaloi. Tyttö oli noin kolmekymmen-vuotias, ei varsin kaunis,\nmutta rakastettava, ja oli uhrautunut kokonaan isänsä hyväksi, eikä\nollut mennyt naimisiin, ettei isä olisi jäänyt yksin. Christophe näki\nheidät usein, kun sattui tulemaan ikkunansa ääreen ja katseli ulos;\nja, niinkuin hyvin ymmärtää, huomasi hän nopeammin tyttären kuin isän.\nTyttö oleskeli osan iltapäiviään puutarhassa, ompeluksineen, istuen\nja haaveillen, tai touhuten jotain puutarhahommissa; ja aina hän oli\niloinen ja ystävällinen isälleen, vanhalle torapussille. Kuului,\nkuinka hän tyynellä ja kirkkaalla äänellä ja puoleksi ilveillen\nvastaili marmattelevalle isälleen, joka kulkea laahusteli pitkät ajat\nhiekkakäytäviä pitkin; sitten isä meni sisään, ja tytär jäi istumaan\njonnekin puutarhan penkille, ompelemaan tuntikausiksi, liikkumatta,\npuhumatta, hymyillen epämääräisesti, sillaikaa kuin joutilas upseeri\nsisällä kiusasi käheää huiluaan, tai ulisutteli vaihteen vuoksi\npuhkavaa harmooniumia, Christophen suureksi huviksi tai hermostukseksi\n-- (aivan hänen tuuliensa mukaan).\n\nKaikki nämä ihmiset elivät tuossa talossa ja suljetussa puutarhassa,\njohon ei henkäystäkään maailmasta päässyt, vieretysten, mutta\nsuorastaan ilmanpitävästi toisistaan eristettynä. Ainoastaan\nChristophe, jolla oli sielullinen tarve avautua ulospäin ja\njoka oli täynnä ylitsekuohuvaa elämää, seurasi kaikkien heidän\nkohtaloitaan suurella, hellällä, nopealla ja samalla selvänäköisellä\nmielenkiinnolla, kenenkään heidän siitä tietämättä. Hän ei ymmärtänyt\nheitä. Hänellä ei ollut kykyä heitä ymmärtää. Häneltä puuttui Olivierin\npsykoloogista intelligenssia. Mutta hän rakasti heitä. Vaistomaisesti\nasettui hän heidän asemaansa. Hitaasti virkosi hänessä eloon, aivan\nkuin salaperäisten voimain kohottamana, hämärä tuntu, minkälaisia\nnämä läheiset ja kuitenkin kaukaiset ihmiset olivat; hän tunsi\nikäänkuin horteessa sekä tuon surevan naisen tuskan että stoalaisen\naatteellisuuden ylpeän, vaikenemisen: papin, juutalaisen, insinöörin\nja vallankumouksellisen miehen tunteet; hän aavisti, mikä keskinäisen\nrakkauden ja uskon kalpea ja hellä liekki kyti Arnaud-naapureissa; hän\naavisti kansan pojan naiivin kaipuun valoa kohti; sen tukahdutetun\nkapinallisuuden ja hyödyttömän elämän, jotka kiduttivat upseeria; sekä\nsyreenien varjossa uneksivan nuoren tytön tyynen alistuvaisuuden.\nMutta ainoastaan Christophe saattoi eroittaa tämän sielujen hiljaisen\nmusiikin; muut eivät sitä kuulleet, jokainen heistä oli sulkeutunut\nomaan suruunsa ja omiin unelmiinsa.\n\nMuuten tekivät kaikki työtä, sekä tuo vanha ja skeptillinen tiedemies\nettä pessimistinen insinööri, sekä pappi että anarkisti, nuo ylpeät tai\ntoivottomat sielut kaikki. Mutta muurari katolla lauloi.\n\n\n\n\nMuuallakin paitsi siinä talossa huomasi Christophe saman henkisen\nyksinäisyyden, parhaidenkin keskuudessa, -- ja silloinkin, kun he\nmuodostivat ryhmiä.\n\nOlivier oli tutustanut Christophen erään pienen aikakauslehden\nhenkilöihin, johon hän itse kirjoitti. Aikakauslehden nimi oli _Esope_,\nja se oli ottanut tunnukseksi seuraavan Montaignen jutun:\n\n_\"Aisopos vietiin myytäväksi kahden muun orjan kanssa. Ostaja kysyi\nensimäiseltä orjista, mitä hän osasi tehdä; näyttääkseen etujaan orja\nlasketteli kaikki maailman ihmeet ja kummat; toinen kehuskeli itseään\nehkä vieläkin enemmän. Kun tuli Aisopoon vuoro ja häneltäkin kysyttiin,\nmitä hän osasi tehdä, vastasi hän: -- En mitään, sillä nuo ovat tehneet\nkaikki, he osaavat jo kaikki.\"_\n\nPelkkä halveksumisenosoitus niille, \"jotka\", kuten jo Montaigne\naikoinaan sanoi, \"harjoittavat julkeasti tietämistä ammattina, ja\nheidän suunnattomalle itsekylläisyydelleen!\" Sillä pohjaltaan olivat\nnuo _Esopen_ skeptillisiksi väitetyt miehet mitä syvimmin asiaansa\nuskovia. Mutta yleisön silmissä ei tällainen ylimielinen ironian ja\ntietämättömyyden naamio luonnollisestikaan ollut liioin viehättävä; se\noli omiaan yleisöä ällistyttämään. Kansan saa puolelleen ainoastaan\nsilloin, kun tarjoaa sille yksinkertaisen, selvän, voimakkaan ja\nvarman elämän sanoja. Se pitää enemmän vankasta valheesta kuin\nheikkoverisyyttä potevasta totuudesta. Skeptillisyys ei viehätä sitä\nmuulloin kuin silloin, kun sillä peitellään jotain lihavaa realistista\npiirrettä tai jotain kristillistä taikauskoisuutta. Sitä halveksivaa\npyrrhonismia, johon _Esope_ verhoutui, jaksoi ainoastaan pikku ryhmä\nerikoisia päitä ymmärtää -- pieni joukko sellaisia _\"alme sdegnose\"_,\njotka tunsivat salatun voimansa. Se voima ei ollut luotu touhua eikä\nelämää varten.\n\nSiitä eivät nämä miehet olleet millänsäkään. Kuta kansanvaltaisemmaksi\nRanska muuttui, sitä aristokraattisemmaksi näyttivät muuttuvan sen\nhenkiset aatteet, sen taide, sen tiede. Tiede vetäytyi aivan erikoisen\nkielensä turviin, oman pyhättönsä perukkaan, kolminkertaisten\nesirippujen taakse, joita ainoastaan asiaan vihityt pystyivät\nkohottamaan, ja niin oli se paljon vaikeammin tavoitettavissa kuin\nBuffonin ja Encyclopedistien ajalla. Taide, -- ainakin se, joka\nkunnioitti itseään ja palveli puhtaasti kauneutta, -- oli yhtä\nilmanpitävästi itseensä sulkeutunutta; se halveksi kansaa. Yksinpä\nsellaistenkin kirjailijain keskuudessa, jotka eivät välittäneet niin\npaljon kauneudesta kuin elämisestä, vaan antoivat suuremman arvon\nsiveellisille aatteille kuin esteettisille ajatuksille, vallitsi usein\nomituinen, ylimyksellinen henki. Heistä näytti olevan tärkeämpää\nsäilyttää itsellään sisäistä tultaan kuin sytyttää sitä muihin. Olisi\nsaattanut sanoa, etteivät he välittäneet, voittivatko heidän aatteensa,\nkunhan he ainoastaan voivat sanoa, että ne olivat tosia.\n\nKuitenkin oli joukossa sellaisiakin, joiden taiteessa esiintyi\nkansanomaisuutta. Vilpittömimmät heistä sinkosivat teoksissaan ilmoille\njotkut anarkistia, hävittäviä aatteita, kaukaisia tulevaisuuden\ntotuuksia, jotka saattoivat ehkä olla sadan tai tuhannen vuoden\nkuluttua tarpeen, mutta jotka nykyään kalvoivat ja polttivat sielut\ntuhkaksi; toiset jälleen kirjoittivat katkeria tai iroonisia, ylen\nsurullisia teoksia, joissa ei näkynyt minkäänlaisia illusiooneja. Kun\nChristophe niitä luki, joutui hän muutamaksi päiväksi aivan lamaan.\n\n-- Ja tällaista te annatte kansalle? kysyi hän ystävältään, säälien\nihmisraukkoja, jotka pyrkivät unohtamaan tuskansa muutamiksi hetkiksi,\nmutta saivat tällaista kolkkoa lohdutusta. -- Sortaahan sellainen\nheidät aivan maahan!\n\n-- Älä pelkää, vastasi Olivier: kansa ei tule luoksemme.\n\n-- Siinä se onkin hiiden viisas! Te olette hassuja. Tahdotteko te siltä\nriistää koko elämänhalun?\n\n-- Ja miksikä emme? Eikö sen ole opittava näkemään, niinkuin mekin,\nsurullinen totuus, ja tekemään kuitenkin järkkymättä velvollisuutensa?\n\n-- Järkkymättäkö? Kyllä tosin, mutta varmaan ilman iloa. Ja pitkälle ei\npotkita, jos ihmisestä elämän ilo on tapettu.\n\n-- Minkä sille voi? Ei ole oikeutta väärentää totuutta.\n\n-- Eikä oikeutta puhua kaikille kaikkea.\n\n-- Ja sinäkö noin puhut? Sinä, joka toitotat alinomaa totuutta, sinä,\njoka olet rakastavinasi sitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa.\n\n-- Kyllä, rakastan totuutta itseäni ja niitä varten, joilla on sisua\nsitä kantaa. Mutta muita kohtaan on se julmuutta ja hävyttömyyttä.\nNiin, nyt minä huomaankin. Tätä en olisi tullut isänmaassani\najatelleeksi: siellä Saksassa ei heillä ole, niinkuin teillä, mitään\ntotuuden tautia. He rakastavat liiaksi elämää; he eivät, lyhyesti\nsanoen, näe muuta kuin mitä tahtovat nähdä. Minä pidän teistä siksi,\nettä te ette ole sellaisia: te olette uljaita, pelaatte selvää peliä.\nMutta te olette epäinhimillisiä. Kun luulette hautoneenne kuoresta\njonkin totuuden, niin annatte sen lentää heti maailmaan, välittämättä\nsiitä, eikö se ehkä pistä maailmaa tuleen, niinkuin vanhan testamentin\nketut, joiden häntiin oli sidottu kekäleet. Minä kunnioittaisin\nteitä, jos te pelkästään pitäisitte totuutta omaa onneanne parempana.\nMutta kun te hävitätte sillä toisten onnen... seis! Te olette liian\nmukavuutta rakastavia. Pitää rakastaa totuutta enemmän kuin itseään.\nMutta lähimmäistään enemmän kuin totuutta.\n\n-- Täytyykö hänelle siis valehdella?\n\nChristophe vastasi Olivierille seuraavilla Goethen sanoilla:\n\n-- \"Me emme saa julistaa muuta kuin niitä korkeita totuuksia, joista\nsaattaa olla maailmalle onnea. Muut meidän täytyy pitää itsellämme;\nikäänkuin piilossa olevan auringon lauhkeat säteet ne levittävät valoa\nkaikkiin meidän toimiimme.\"\n\nMutta tätä eivät ranskalaiset laisinkaan aprikoineet. He eivät\npunninneet, lennättikö jousi, jonka he jännittivät, _\"aatteen vai\nkuoleman\"_, tai molemmat yhtäaikaa. He olivat liiaksi älyllisiä.\nHeillä ei ollut tarpeeksi rakkautta. Kun ranskalaisella on aatteita,\ntahtoo hän tyrkyttää niitä toisille. Kun hänellä ei niitä ole,\ntyrkyttää hän olemattomiaankin. Ja kun hän huomaa, ettei se onnistu,\nniin lakkaa hänen mielenkiintonsa ihmisiä ja kaikkea toimintaakin\nkohtaan. Etupäässä sen vuoksi maan valiojoukko välitti niin vähän\npolitiikasta, muulloin paitsi nuristakseen ja valittaakseen. Jokainen\nsulkeutui omaan uskoonsa tai omaan uskonpuutteeseensa. Oli tehty\nmonta yritystä tällaisen individualismin hävittämiseksi, koetettu\nmuodostaa noiden ihmisten kesken jonkinlaisia ryhmiä; mutta enimmät\nniistä ryhmistä olivat torkahtaneet kohta pelkiksi lörpötteleviksi\nkirjallisiksi seuroiksi tai naurettaviksi nurkkakunniksi. Maan parhaat\ntuhosivat kaikin voimin toisiaan. Ranskassa oli joukko erinomaisia\nmiehiä, joilla oli sekä voimaa että uskoa yllin kyllin ja jotka\nolivat kuin luodut yhdistämään ja ohjaamaan toisten ja heikompien\ntahtoja. Mutta kullakin heistä oli oma lammaslaumansa, eikä hän\nsuostunut päästämään sitä toisten katraisiin. Niin oli syntynyt\nkokonainen joukko pieniä aikakauslehtiä, seuroja, liittoja, joilla\noli kyllä kaikki miehekkäät hyveet, mutta ei yhtä: kieltäytymistä;\nsillä yksikään ei tahtonut jäädä toisen varjoon; ja kun ne sillä\nlailla riitelivät keskenään muruista, siitä vähästä yleisöstä, mikä\ntuli niiden kunkin osalle jo yhteisestäkin, pienestä ja sangen\nvarattomasta piiristä oikeita ihmisiä, niin elää kituuttivat ne\njonkin aikaa nälissään ja vähäverisinä; ja sitten ne menivät nurin,\nsiitä enää nousematta: kaatuivat eivät vihollisen, vaan -- (ja\nse oli surkeampaa) -- omista iskuistaan. -- Kirjallisen ammatin\neri haarat, -- kirjailijat, dramaturgit, runoilijat, prosatöörit,\nprofessorit, opetusmiehet, sanomalehtimiehet, -- muodostivat kaikki\npieniä eri luokkia, jotka jälleen vuorostaan jakautuivat yhä\npienempiin lahkoihin, ja nämä lahkotkin olivat toisilta suljetut. Ei\nminkäänlaista keskinäistä lähentymistä. Ranskassa ei ollut mistään\nasiasta yksimielisyyttä, paitsi eräinä sangen harvinaisina hetkinä,\njolloin yksimielisyys jälleen sai suorastaan tarttuvan ruton luonteen\nja jolloin se tavallisesti erehtyi: sillä sehän oli sairaaloista.\nHurja individualismi vallitsi maan kaikilla toiminnan aloilla: niin\ntieteellisissä harrastuksissa kuin liike-elämässäkin; viimemainitussa\nesti se muodostumasta minkäänlaisia yhteistä suojeluspyhimystä\npalvelemaan tarkoitettuja liittoja. Eikä se individualismi ollut\nsuinkaan runsautta uhkuvaa eikä ylitsetulvivaa, vaan itsepäisesti\nomaan kuoreensa vetäytynyttä. Elää yksinään, olematta mitään velkaa\nmuille, sekautumatta muihin, peljäten, että tuntisi itsensä toisten\njoukossa vähäpätöiseksi, säilyä häiritsemättä pöyhkeän eristäytymisensä\nrauhassa: se oli melkein kaikkien niiden miesten salaisimpana\najatuksena, jotka perustivat \"omia\" aikakauslehtiä, \"omia\" teattereita,\n\"omia\" yhtymiä; niillä lehdillä, teattereilla ja yhtymillä ei ollut\nenimmäkseen mitään muuta olemassaolon syytä kuin perustajan halu päästä\nerilleen toisten seurasta, mahdottomuus liittyä toisten kanssa johonkin\nyhteiseen hommaan tai aatteeseen, ja epäilys toisia kohtaan; nimittäin\nellei jokin puolueellinen vihamielisyys saanut heitä nousemaan\ntoisia vastaan; ja kuitenkin olivat he kaikki miehiä, jotka olisivat\nhelpoimmin voineet ymmärtää toisiaan.\n\nSilloinkin, kun jotkut toisiaan kunnioittavat henget liittyvät\nyhteiseen tehtävään, kuten Olivier ja hänen toverinsa _Esope_-lehdessä,\nnäyttivät he olevan toisiaan kohtaan aina varuillaan; heillä ei ollut\nyhtään sitä avomielistä suvaitsevaisuutta, joka on Saksassa niin\nyleistä, että se saattaa siellä muuttua haitalliseksikin. Tässä nuorten\nmiesten ryhmässä oli varsinkin eräs, joka viehätti Christophea, sillä\nChristophe aavisti, että hänessä piili harvinainen voima. Hän oli muuan\nkirjailija; hänellä oli selvä loogillisuus ja taipumaton tahto; hän\ntutki intohimoisesti moraalisia totuuksia ja palveli tinkimättä niitä,\nvalmiina uhraamaan niiden puolesta koko maailman ja oman itsensä;\nhän oli perustanut aikakauslehden ja puolusti siinä melkein yksinään\nnäitä aatteitaan; hän oli sielussaan vannonut näyttävänsä Europalle\nja Ranskalle itselleen, miten Ranska voisi olla puhdas, sankarillinen\nja todella vapaa; hän uskoi vahvasti, että maailma kerran tunnustaisi\nhänen kirjoittaneen ranskalaisuuden pelkäämättömimmät sivut; -- eikä\nhän siinä erehtynytkään. Christophe olisi tahtonut tutustua lähemmin\nhäneen ja päästä hänen ystäväkseen. Mutta siihen hän ei saanut keinoa.\nVaikka Olivier oli monesti asioissa tuon miehen kanssa, eivät he\ntavanneet toisiaan usein persoonallisesti eivätkä puhelleet keskenään\nmuuta kuin virallisista asioistaan; he eivät jutelleet mistään\nläheisemmästä; enintään hiiskuivat he ainoastaan jotain ylimalkaista\nomista aatteistaan; tahi juttelivat he kumpikin yksinään -- (sillä\ntotta puhuaksemme eivät he oikeastaan ilmaisseetkaan toisilleen\najatuksiaan, vaan kumpikin piti aatteensa itsellään). Yksinään olivat\nhe toistensa seurassa, nuo taistelutoverit, jotka tiesivät kyllä\ntoistensa arvon.\n\nTämä varovaisuus aiheutui monenmoisista seikoista, joita heidän\nitsensäkin oli vaikea eroittaa. Ensimäisenä syynä siihen oli ylen\nsuuri kriitillisyys, joka näkee ihmisten ajatusten erilaisuuden\nliioiteltuna, ja toisena ylenmääräinen intellektualismi, joka antaa\nsille eroavaisuudelle liian paljon merkitystä; sellaisen koruttoman\nja voimakkaan sympatian puute, jonka täytyy saada, jos sen on\nmieli elää, rakastaa, tuhlata ylenpalttista rakkauttaan. Ja ehkäpä\njohtui se myöskin heidän elämäntehtävänsä vaikeudesta, ehkäpä sen\naiheuttivat tukalat taloudelliset olot ja aatteen kiivas polte,\njoka ei jätä illoin, päivätyön jälkeen, niin paljon voimia, että\nihminen voisi nauttia enää ystävien seurasta. Ja lopuksi siihen oli\nsyynä se kauhea tunne, jota ranskalainen pelkää myöntää, mutta joka\nusein hänen olemuksensa pohjassa jäytää: _ettei olla samaa rotua_,\nettä ollaan eri heimoja, jotka ovat milloin mikin aikojen kuluessa\nasettuneet Ranskan rajojen sisälle ja joilla, vaikka ne ovatkin\nnyt samaa kansaa, on sangen vähän yhteisiä ajatuksia ja joiden ei\ntarvitse liioin haaveillakaan keskinäistä henkistä ymmärtämystä,\nsillä sen puute on heille vain yhteiseksi hyväksi. Ja eräänä syynä\nvielä tuo juovuttava ja vaarallinen vapaudenkiihko, josta ei voi\nluopua minkään asian hyväksi, jos on saanut sitä maistaa. Tällainen\nvapaaehtoinen yksinäisyys on sitäkin kalliimpi, kun se on täytynyt\nhankkia pitkillä ja katkerilla kokemuksilla. Parhaat ovat turvautuneet\nsiihen, päästäkseen irti keskolaisen orjuudesta. Se on luonnollista\nreaktsioonia uskonnollisten ja poliittisten ryhmäkuntain hirmuvaltaa\nvastaan; noita hirvittäviä ranskalaisia yksilön-murskaajia vastaan:\nsukuperää, yleistä mielipidettä, valtiota, sala-seuroja, puolueita,\nnurkkakuntia, erilaisia koulukuntia. Kuvitelkaamme, että vangin olisi\nkarkuun päästäkseen kiivettävä yli kahdenkymmenen linnanmuurin. Hän\non sangen väkevä mies, jos pääsee kaulaansa katkaisematta tai ainakin\nkertaakaan toivoaan menettämättä livistämään. Ankara lujan tahdon\nkoulu! Mutta ne, jotka ovat kokeen kestäneet, säilyttävät siitä koko\nikänsä kovan leiman, riippumattomuuden kiihkon, mahdottomuuden sopeutua\nkoskaan toisiin yksilöihin.\n\nTämän ylpeydestä johtuneen yksinäisyyden ohella oli olemassa\nvielä toisenlainenkin, nimittäin kieltäytymisestä johtuva. Kuinka\npaljon Ranskassa olikaan kunnon ihmisiä, joiden suuren hyvyyden\nja rakkauden korkeimpana päämääränä oli vetäytyä pois elämästä!\nTuhannet syyt, hyvät tai huonot, estivät heitä toimimasta. Toisissa\noli syynä kuuliaisuus, nöyryys, tottumuksen voima. Toisissa jälleen\ninhimillinen kunnioitus ylempiä kohtaan, naurettavaksi joutumisen\npelko, arkuus paljastaa itseään, astua yleisön arvosteltavaksi,\nsekautua asioihin, jotka eivät heitä muka koskeneet, ajatus, että\nheidän puolueetonta asianharrastustaan sanottaisiin oman edun\nvaikuttimista syntyneeksi. Tällaiset eivät tahtoneet ottaa osaa eivät\nvaltiolliseen eivätkä yhteiskunnalliseen taisteluun; he käänsivät\nselkänsä filantrooppisille puuhille, sen tähden, että he näkivät niissä\nhäärimässä paljon semmoisia ihmisiä, joilla ei ollut omaatuntoa eikä\njärkeä, ja pelkäsivät, että heitä pidettäisiin samanlaisina huijareina\ntai hölmöinä. Melkein kaikissa piili vastenmielisyys ja väsymys,\ntouhuamisen ja kärsimisen, rumuuden, typeryyden, vaaralle alttiiksi\nheittäytymisen ja vastuunalaisuuden pelko; tuo kauhea: _\"Mitä se\nauttaa?\"_, joka lamaa nykyaikana niin monien ranskalaisten hyvää\ntahtoa. He ovat liian älyllisiä -- (älyä, jonka siipien alta puuttuu\ntunteen ilmaa); -- he näkevät liian paljon syitä ja vastasyitä. Voiman\npuutetta. Elämän puutetta. Kun on elinvoimainen, ei kysy, miksikä elää;\nelää siksi, että tahtoo elää, -- siksi, että on mainion hyvä elää!\n\nLopuksi johtui se, kaikkein parhaissa, jostakin tosin hyvien, mutta\nheikkolaatuisten luonteenominaisuuksien sekoittumasta: jonkinlaisesta\nfilosofiasta, maltillisesta halujen hillitsemisestä, tuntehikkaasta\nperheen, maan ja moraalisten tottumusten kunnioituksesta,\nhienotunteisuudesta, tungettelun pelosta, arkuudesta häiritä toisia,\njonkinlaisesta sydämen häveliäisyydestä, varovaisuudesta, joka valvoi\naina. Nämä rakastettavat ja herttaiset luonteenpiirteet saattoivat\njoskus, harhassa tapauksessa, kyllä yhtyä kirkkauteen, sisäiseen\niloon ja rohkeuteen; mutta siitä huolimatta olivat ne läheistä sukua\nverettömyydelle, ranskalaisten elinvoiman asteettaiselle vähenemiselle.\n\nTuo sievä puutarha Christophen ja Olivierin huoneiston edessä, neljän\nmuurin keskellä oli tämän pikku Ranskan vertauskuva. Se oli oma,\nerikoinen kolkkansa ulkomaailmalta suljettua vihannuutta. Ainoastaan\njoskus pääsi suuri tuuli, syöksyen pyörteenä puistoon, sinne nuoren\ntytön luo, joka uneksi siellä kaukaisista, viheriäisistä kedoista ja\navarasta maailmasta.\n\n\n\n\nNyt, kun Christophe alkoi aavistaa Ranskan kätkettyjä rikkauksia,\nnärkästyi hän siitä, että se antoi kunnottomien yksilöiden nujertaa\nitseään. Se puolihämärä, johon tuo hiljainen valiojoukko vetäytyi, oli\nhänelle liian tukehduttavaa. Stoalaisuus sopii hyvin niille, joilla ei\nole enää hampaita. Hän tarvitsi selvää, vapaata ilmaa, laajaa yleisöä,\nkunnian aurinkoa, tuhansien sielujen rakkautta; hänen tuli saada sulkea\nsyliinsä ne, joita hän rakasti, lyödä murskaksi vihollisensa, taistella\nja voittaa.\n\n-- Sinulle se sopii, sanoi Olivier; sinä olet voimakas; sinut ovat sekä\nvikasi, -- (suo anteeksi!) -- että hyvät puolesi luoneet voittamaan.\nSinulla on se onni, ettet ole vielä liian ylimyksellistä kansaa.\nYleinen toiminta ei kyllästytä sinua. Sinusta tulisi tarvittaessa\nvaikka poliittinenkin henkilö. -- Ja sitäpaitsi on sinulla se verraton\nonni, että kirjoitat musiikkia. Sinua ei ymmärretä; saat siis, mitä\ntahdot. Jos ihmiset tietäisivät, miten musiikissasi heitä halveksit, ja\ntuntisivat vakaumuksesi, joita he eivät hyväksy, ja ainaisen hymnisi\njuuri sen kunniaksi, jota he koettavat tappaa, eivät he antaisi sinulle\nanteeksi, vaan he tukehduttaisivat sinut, kiusaisivat sinua niin,\nettä menettäisit heitä vastaan taistellessasi parhaat voimasi; ja kun\nviimein saisit ajatuksesi voitolle, ei sinulla enää olisikaan voimaa\ntoteuttaa juuri työtäsi; siihen olisi elämäsi jo mennyt. Suuret miehet\nsaavat voiton ainoastaan väärinkäsityksestä. Heitä ihaillaan juuri\nsellaisen vuoksi, jota he eivät laisinkaan ole.\n\n-- Pyh! äännähti Christophe; te ette tiedä, miten pelkureita nuo\nteidän kurissapitäjänne ovat. Minä luulin ensin, että sinä olit\nyksin, ja annoin sen vuoksi sinulle toimettomuutesi anteeksi. Mutta\ntodellisuudessa te olette kokonainen armeija samoinajattelevia. Te\nolette sataa kertaa voimakkaampia kuin nujertajanne, ja tuhat kertaa\npystyvämpiä, ja kuitenkin te annatte heidän pöyhkeillä. Minä en\nteitä jaksa ymmärtää. Olette maailman ihanimman maan lapsia, teillä\non kirkkaampi järki, inhimillisempi äly kuin muilla; mutta niillä\nlahjoilla te ette tee mitään, vaan sallitte kourallisen lurjuksia\nitseänne hallita, solvata, tallata jalkoihinsa. Olkaa itseänne,\npeijakas vie! Älkää odottako, että taivaasta teille apu tipahtaa, tai\njoku Napoleon ilmestyy! Nouskaa, liittykää yhteen. Toimeen kaikki!\nLakaiskaa kotinne puhtaaksi.\n\nMutta Olivier kohautti iroonisen väsyneesti olkapäitään ja vastasi:\n\n-- Tappelemaanko heidän kanssaan? Ei, se ei ole meidän tehtävämme,\nmeillä on parempaakin hommaa. Väkivalta inhottaa minua. Minä tiedän\nnäet hyvin, miten silloin kävisi. Kaikki katkeroituneet epäonnistuneet\noliot, rojalistiset hölmöt, raakuuden ja vihan iljettävät apostolit\nsekautuisivat työhöni ja häpäisisivät sen. Tahtoisitko, että minä\nottaisin käytäntöön vihan vanhan tunnuksen: _Fuori Barbari!_ tai:\n_Ranska ranskalaisille!_\n\n-- Ja miksikä et? kysyi Christophe.\n\n-- Ei, sillä nämä eivät ole todella ranskalaisia sanoja. Turhaan\nkoetetaan niitä toitottaa meillä, isänmaallisuudella kaunisteltuina.\nKelpaavat barbaarien isänmaille! Meidän maamme ei ole luotu vihaa\nvarten. Meidän hengellemme ei ole ominaista vahvistua toisia kansoja\nkieltämällä tai hävittämällä, vaan sulattamalla heidät itseemme.\nTulkoon vain tänne sekä hämärä Pohjola että kielevä Etelä...\n\n-- ja myrkyllinen Itä?\n\n-- niin, myöskin myrkyllinen Itä. Me nielemme sen niinkuin kaikki\ntoisetkin; olemme nielleet jo paljon muita! Sen voitonvirsille\nja eräiden kansalaisteni pelkuruudelle minä vain nauran! Se\nluulee voittaneensa meidät, se rehentelee meillä bulevardeilla,\nsanomalehdissä, aikakauskirjoissa, teattereissa, valtiollisella\nnäyttämöllä. Voi hullua! Hän on näet voitettu. Hän lähtee\nmeistä itsestään, kun on meidät ruokkinut. Gallialla on hyvä\nvatsa; parissakymmenessä vuosisadassa on se sulattanut monta\neri sivistysmuotoa. Me olemme jo karaistut myrkkyä kestämään...\nTeidän, saksalaisten, sopii peljätä! Jos mielenne on elää, täytyy\nteidän olla puhtaita. Mutta meidän, ranskalaisten, voima ei ole\nkansallinen puhtaus, vaan universaalisuus. Teillä on kyllä keisari,\nja Suur-Britannia kutsuu itseään myöskin imperiumiksi; mutta\ntodellisuudessa keisarillista ja kansoja hallitsevaa on meidän\nlatinalainen henkemme. Me olemme Maailman kaupungin kansalaisia.\n_Urbis. Orbis_.\n\n-- Tuo käy hyvin laatuun niin kauan kuin kansa on terve ja miehuutensa\nkukoistuksessa, virkkoi Christophe. Mutta tulee päivä, jolloin sen\nelinvoima loppuu, ja silloin uhkaa sitä se vaara, että tämä vieraiden\ntulva hukuttaa sen. Meidän kesken puhuen: eikö se päivä sinusta jo\nnäytä tulleenkin?\n\n-- Niin on sanottu monet kerrat, satojen vuosien kuluessa. Ja aina on\nmeidän historiamme todistanut sen pelon turhaksi. Me olemme kestäneet\npaljon kovia koettelemuksia, aina Orleansin neitsyen ajoista asti,\njolloin susiparvet kiertelivät autiossa Parisissa. Koko nykyaikainen\nepämoraalin kuohunta, nautintoon heittäytyminen, velttous ja anarkia\neivät minua kauhista. Odotetaan vain! Joka aikoo kestää, sen täytyy\njaksaa. Minä tiedän, että kerran tulee moraalinen reaktsiooni, --\njoka ei muuten ole tätä nykyistä suuntaamme parempi, vaan johtaa\naivan samanlaisiin typeryyksiin kuin sekin: sillä ne, joille nykyinen\nyleinen turmeltuminen on elinkeinona, ovat luultavasti sen reaktsioonin\nsuuriäänisimpiä hälyyttäjiä!... Mutta mitä se meihin kuuluut Kaikki\ntällaiset liikkeet eivät todellista Ranskan kansaa sipaisekaan.\nJos hedelmä mätänee, ei se silti mädätä puuta. Hedelmä ainoastaan\nputoaa puusta. Sitäpaitsi eivät mokomat ihmiset oikeastaan kuulukaan\nkansakuntaan! Mitä meihin koskee, elävätkö he tai kuolevat? Minäkö\nryhtyisin heidän tähtensä touhuun ja perustamaan heitä vastaan liittoja\nja nostamaan vallankumouksia? Nykyinen paha ei ole mikään ilmaus\nmeidän oloistamme yleensä. Se on ylellisyyden spitaalia, älyllisen ja\naineellisen rikkauden loiskasvi. Se karisee kyllä aikanaan pois.\n\n-- Kun on ensin kalunnut teidät pilalle.\n\n-- Ei ole oikeutta joutua epätoivoon tällaisesta rodusta. Siinä piilee\nniin suuri kunto, niin suuri valon ja idealismin voima, että se tarttuu\nniihinkin, jotka sitä rotua nylkevät ja hävittävät. Yksinpä ahnaisiin\nja pelkästään omaa etuaan ajatteleviin politikoitsijoihinkin pystyy\nsen lumous. Rodun Päämäärä tempaa mukaansa keskolaisimmatkin, kun he\njoutuvat valtaan; se nostaa heidät heidän itsensä yläpuolelle; se\npakottaa heidät kantamaan valon soihtua yksi toisensa jälkeen; aina\nvuorostaan ryhtyvät he pyhään taisteluun pimeyttä vastaan. Heidän\nkansansa henki vie heitä mukaansa; he täyttävät mielisuosiolla tai\nväkisin aina sen Jumalan lain, jonka he kieltävät: _Gesta Dei per\nFrancos..._ [\"Jumalan työt Ranskan kautta.\" Suomentajan selitys.]\nRakas, oma maani, koskaan en epäile tulevaisuuttasi! Ja vaikkapa\nkoettelemuksistasi seuraisi kuolema, sitä suurempi syy olisi minulla\nsäilyttää loppuun asti ylpeä tietoisuuteni tehtävästämme maailmassa.\nMinä en tahdo, että Ranskani sulkeutuu arasti sairashuoneeseen ja\npelkää vetoa ulkomaailmasta. Minä en ihaile sairaana kitumista. Kun\non ollut niin suuri kuin me, on parempi kuolla kuin tulla pieneksi.\nRynnätköön siis vain muun maailman henki meidän henkeämme vastaan! Minä\nen sitä pelkää. Tulva laskeutuu itsestään, kun se on ensin mudallaan\nhöystänyt meidän maatamme.\n\n-- Ystävä parka, sanoi Christophe, sellainen tulevaisuus ei ole\nihana. Ja missä sinä olet silloin, kun Ranskasi nousee siitä Niilin\ntulvasta esiin? Eikö olisi parempi taistella aikanaan? Eihän siinä ole\nmuuta vaaraa kuin enintään tappio, johon olet jo nyt koko elämässäsi\nalistunut.\n\n-- Siinä olisi tappiota paljon suurempi vaara, vastasi Olivier. Vaara\nmenettää sielullinen tyyneytensä; ja se on minusta paljon tärkeämpi\nkuin voittaminen. Minä en tahdo vihata. Tahdon antaa vihollisillenikin\noikeutta. Tahdon säilyttää silmieni selkeyden keskellä intohimoja,\nymmärtää kaiken ja rakastaa kaikkea.\n\nMutta Christophe, josta tällainen elämästä irtautunut elämänrakkaus\nnäytti melkein samalta kuin kuolemaan alistuminen, tunsi, niinkuin\nEmpedokles muinoin, sielussaan pauhaavan hymnin Vihalle, ja Vihan\nveljelle, Rakkaudelle, hedelmälliselle Rakkaudelle, joka kylvää\nja viljelee maan. Hän ei voinut sopeutua ystävänsä rauhalliseen\nfatalismiin; ja kun hän ei, niinkuin Olivier, uskonut sellaisen kansan\nkestävyyteen, joka ei puolusta itseään, olisi hän tahtonut hälyyttää\nkaikki Ranskan kansan terveet voimat taisteluun, nostaa valtavaan\nsotaan sen kaikki kunnialliset ihmiset.\n\n\n\n\nKuten rakkaudentuokio kertoo rakkaudesta enemmän kuin kuukaudet,\njoina sitä on katseltu syrjästä, niin oppi nyt Christophekin viikossa\ntuntemaan enemmän Ranskanmaata kuin samoillen kokonaisen vuoden\nParisissa tarkastelemassa sen elämää tiedemiesten, kirjailijain,\ntaiteilijain tai poliitikkojen salongeissa, -- yhdessä viikossa, jonka\nkuluessa hän ei melkein ollenkaan käynyt kaupungilla, vaan eli aivan\nyksinomaan Olivierin seurassa. Maan yleisen anarkian keskeltä, jossa\nhän tunsi pohjan jalkojensa alla pettävän, oli hänen ystävänsä Olivier\nnoussut hänelle kuin mikäkin _\"Ile de France\"_, -- \"Ranskan saari\":\njärjen ja selkeyden saari keskeltä merta. Olivierin sisäinen rauha\nhämmästytti Christophea sitäkin enemmän, kun ystävällä ei ollut mitään\nulkonaista aatteellista tukea, -- kun hänen elämänsä oli varsin raskas,\n-- (hän oli köyhä, yksinäinen, ja hänen isänmaansa dekadenssitilassa),\n-- ja kun vielä hänen ruumiinsakin oli heikko ja sairaaloinen, hänen\nhermonsa ylen ärtyneet. Moinen kuulaus ei näyttänyt olevan minkään\ntahdonponnistuksen hedelmä, -- (Olivierin tahto oli heikko); -- se\nnousi syvältä hänen olemuksensa ja rotunsa pohjasta. Christophe\nhuomasi, että monissa muissakin Olivierin tuttavissa heiastelihe sama\nkaukainen a?f?????? -- \"liikkumattoman meren hiljainen rauha\"; -- ja\nhän, joka tunsi sielunsa myrskyisen ja samean syvyyden eikä jaksanut\nkoko tahtonsa voimallakaan säilyttää väkevää luonnettaan tasapainossa,\nihaili enemmän kuin kukaan tällaista verhottua sopusointua.\n\nSalaisen Ranskan näkeminen mullisti kokonaan hänen käsityksensä\nranskalaisten luonteesta. Iloisen, seuraarakastavan, huolettoman ja\nsäkenöivän kansan asemasta näki hän nyt sulkeutuneita, toisistaan\neristyneitä, itsepäisiä ihmisiä, jotka olivat verhoutuneet näennäiseen\noptimismiin, aivan kuin valoisaan pilveen, mutta joissa pohjalla asui\nsyvä ja selkeä pessimismi, ja jotka elivät piintyneiden aatteitten ja\nälyllisten intohimojen vallassa; hän näki nyt niin jyrkkäluonteisia\nolentoja, että niitä olisi ollut helpompi hävittää kuin miksikään\nmuuttaa. Tämä koski tietysti ainoastaan Ranskan parhaita; mutta\nChristophe ihmetteli kuitenkin, mistä se valiojoukko oli saanut\nsellaisen stoalaisuuden ja uskon. Olivier vastasi hänelle:\n\n-- Tappiostamme. Te juuri, hyvä Christophe, olette sen luoneet.\nAh, se ei syntynyt tuskattomasti. Te ette aavista, miten synkässä\nilmakehässä me olemme kasvaneet: me, nöyryytetyn ja ruhjotun Ranskan\nlapset, joka on nähnyt kuolemansa kasvoista kasvoihin ja tuntee päänsä\npäällä riippuvan ylivoiman surmaavan miekan. Me tunsimme elämämme,\nranskalaisen henkemme ja sivistyksemme, kymmenen vuosisataa kestäneen\nsuuruutemme, joutuneen häikäilemättömän voittajan mielivallasta\nriippuviksi, voittajan, joka ei niitä ymmärtänyt ja pohjaltaan niitä\nvihasi ja saattoi millä hetkellä tahansa murskata ne perin pohjin. Ja\nsellaisilla toiveilla täytyi meidän elää! Ajattelepas kaikkia pikku\nranskalaisiamme, jotka syntyivät surevissa kodeissa, kansallisen\ntappion, synkässä varjossa, jotka saivat vereensä äidin maidossa\ntoivottomuuden; kaikkia noita, jotka kasvoivat veriseen kostoon,\nratkaisevaan ja ehkä hyödyttömään taisteluun: jo paitaressuina oli\nheidän kohtalonsa huomata, ettei maailmassa ole oikeutta, ei ole\noikeutta: voima murskaa oikeuden! Tällaiset huomiot joko turmelevat\nlapsen sielun tai tekevät siitä ainaiseksi suuren. Monet heittäytyivät\nkohtalonsa valtaan ja ajattelivat: \"Kun kerran on niin, mitä toimittaa\ntaistella, mitä toimittaa tehdä työtä? Millään ei ole mitään arvoa. Ei\npidä sitä ajatella. Nauttikaamme.\" -- Mutta ne, jotka jaksoivat voittaa\ntämän ajatuksen, kestivät samalla tulikokeensa; mikään pettymys ei\nvoi enää järkyttää heidän uskoaan: sillä jo alkaessaan he tiesivät,\nettei heidän uransa ole missään määrin sellainen, jonka päämaali on\nonni, ja että heillä ei kuitenkaan ole valitsemisen valtaa, vaan että\nheidän täytyy sitä kulkea, muuten he kuolevat heti paikalla. Ensi\nyrityksellä ei tällaiseen vakaumukseen päästä. Sitä ei voi odottaakaan\nviisitoista-vuotiailta pojilta. Saa alussa kärsiä monet tuskat,\nvuodattaa monet kyyneleet. Mutta se on vain hyväksi! Sen täytyy olla\nniin...\n\n              \"O Foi, vierge d'acier...\n    Laboure de ta lance le coeur foulé des races!...\"\n\n(\"Oi Usko, rautainen taistotar, lyö keihäs rintaani, vieraiden\nruntelemaan...\")\n\nChristophe puristi hiljaa Olivierin kättä.\n\n-- Kunnon Christophe, virkkoi Olivier, sinun Saksasi on tuottanut\nmeille paljon kärsimyksiä.\n\nJa Christophe pyysi melkein anteeksi, ikäänkuin hän olisi ollut syypää.\n\n-- Älä ole siitä milläsikään, sanoi Olivier hymyillen. Se hyvä,\njonka se teki tahtomattaan meille, on sitä pahaa suurempi. Te olette\nsytyttäneet meidän idealismimme uudestaan liekkiin, sytyttäneet meissä\njälleen tieteen innon ja uskon tulen, te olette peittäneet kouluilla\nRanskan maan, te olette kannustaneet jonkin Pasteurin luomisvoimaa,\nmiehen, jonka keksinnöt yksinään riittävät vastaamaan teidän ottamanne\nviiden miljardin sotakorvauksen; te olette uudestisynnyttäneet meidän\nrunoutemme, maalaustaiteemme, musiikkimme. Teille olemme kiitollisuuden\nvelkaa siitä, että rotumme itsetunto on herännyt. Saimme hyvän\nvaivojen palkinnon, kun opimme pitämään vakaumustamme onnea parempana:\nsillä siten saavutimme keskellä maailman yleistä apatiaa niin suuren\nmoraalisen voiman, että lopulta kaikki epäilykset katoavat, yksinpä\nlopullisen voitonkin epäilys. Näetkös, kunnon Christophe, niin vähäisiä\nkuin olemmekin, niin heikoilta kuin näytämmekin, -- vesipisaralta\nsaksalaisen voiman valtameressä, -- luulemme, että juuri se pisara\nvärittää koko valtameren. Makedonialainen falangi puhkaisee Europan\nlaumojen vankat rintamat.\n\nChristophe katseli vaatimatonta Olivieria, jonka silmät säkenöivät nyt\nuskoa:\n\n-- Te pienet ja heikot ranskalaiset olette vahvemmat kuin me.\n\n-- Oi siunattu tappio, toisti Olivier. Kiitetty olkoon onnettomuutemme!\nMe emme sen nimeä kiellä! Me olemme sen lapsia.\n\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\nKansallinen tappio luo maalle uuden johtojoukon; se valitsee kansasta\nparhaat; se eroittaa siitä kaiken, mikä on puhdasta ja voimakasta; ja\nse tekee sen yhä puhtaammaksi ja voimakkaammaksi. Mutta se jouduttaa\nmyöskin toisten häviötä tai murtaa heidän voimansa. Siten eroittaa\nse kansan enemmistön, joka nukkuu tai torkkuu, valiojoukoista, jotka\njatkavat kulkuaan. Nuo valitut tietävät, mikä juopa on syntynyt, ja\nkärsivät siitä; uljaimpienkin sieluissa piilee salainen alakuloisuus,\noman voiman vähyyden ja yksinäisyyden tunto. Ja pahin on se seikka,\nettä ne, jotka ovat irroitetut kansansa ruumiista, ovat eroitetut\ntoisistaankin. Jokainen taistelee aivan yksinään. Voimakkaat muistavat\nainoastaan itsensä pelastamista. _Oi, ihminen, auta itseäsi!_... He\neivät aavista seuraavan miehekkään periaatteen käskyä: _Oi, ihmiset,\nauttakaa toisianne!_ Kaikkialla luottamuksen, keskinäisen suopeuden ja\nyhteisen toiminnan puute, avujen, jotka vievät jonkin rodun voittoon,\ntäyteläisyyden tuntoon, nostavat huippukohtaan.\n\nChristophe ja Olivier tunsivat tämän totuudet omasta kokemuksesta.\nSuuressa Parisissa, vaikka se oli täynnä ihmisiä, jotka heitä\nymmärsivät, ja tässä talossa, jossa asui paljon heille tuntemattomia\nystäviä, olivat he yksinäisempiä kuin jossakin Afrikan erämaassa.\n\n\n\n\nHeidän asemansa oli kovin vaikea. Rahaa ei ollut koskaan liikoja.\nChristophe sai niin ja näin elatuksensa kopioimalla nuotteja ja\nsovittelemalla sävellyksiä soittimille; näitä töitä oli Hecht hankkinut\nhänelle. Olivier erosi, epäviisaasti kyllä, yliopistosta silloin kuin\nhänen sisarensa kuoli ja hän joutui surusta tavallista synkempään\nsieluntilaan. Sitä surua oli vielä pahentanut muuan tuskallinen, m:me\nNathanin piireissä saatu rakkaudenkokemus: -- (Olivier ei ollut puhunut\nkoskaan siitä Christophelle, sillä hän oli niin häveliäs, että kätki\nsellaiset tuskansa; ja hänen viehättävimpiä puoliaan olikin, että\nhän ystävyyssuhteissakin säilytti jonkin verran mystillisyyttään,\nvaikkei hän silti nimenomaan salannut ystävältään mitään.) -- Näin\nsielultaan lamassa ja hiljaisuutta janoten ei Olivier enää jaksanut\nmitenkään sietää opettajana oloa. Se ammatti ei ollut miellyttänyt\nhäntä muutenkaan koskaan, ammatti, jossa täytyy paljastella näkyville\nomaa olemustaan, lausua ääneen ajatuksiaan ja jossa ei koskaan saa\nolla yksin. Lyseoiden opettajilta vaaditaan, jos mieli menestyä\nkunniallisesti sillä alalla, jonkinlaista apostoolista kutsumusta,\njota Olivierilla ei laisinkaan ollut; ja yliopistoviroissa jälleen\njoutuu ainaiseen kosketukseen yleisön kanssa, kosketukseen, joka\non kiusallista niin yksinäisyyttä rakastaville olennoille kuin\nOlivier. Pari kolme kertaa oli hänen täytynyt luennoida julkisesti:\nse oli tuntunut hänestä kovalta nöyryytykseltä. Ensinnäkin oli\ntällainen itsensänäytteleminen lavalla hänestä inhottavaa. Hän näki\nyleisönsä, hän tunsi sen aivan kuin tuntosarvilla, tiesi, että siinä\noli enimmäkseen vain joutilaita ihmisiä, jotka hakivat luennoilta\npelkästään jotain huvitusta ikävissään; eikä moinen virallinen\nhuvittaminen yhtään miellyttänyt häntä. Mutta pahinta oli, että\nkateederista puhutut sanat vääristävät puhujan ajatuksen melkein\npilalle; ellei ole hyvin varuillaan, voi siitä vähitellen saada\npahaksi tavakseen jonkinlaisen tottumuksen teeskennellä eleitään ja\nlausuntaansa, teeskennellä koko esiintymisessään, esittää ajatuksiaan\npintapuolisesti, -- jopa saattaa siinä turmella sisäisenkin\najatteluvoimansa. Luennoiminen on tilaisuus, jossa puhujaa vaanii kaksi\nsalakaria: ikävä komedia ja hienosteleva pedantismi. Moinen äänekäs\nmonoloogi, sataisen tuntemattoman ja vaiti istuvan ihmisen edessä,\ntuollainen valmis puku, jonka pitäisi sopia kaikille, mutta ei sovi\nkenellekään, on aralle ja ylpeälle taiteilijasielulle sietämättömän\nvalheellinen. Olivier, joka kaipasi yhä enemmän saada keskittyä\neikä tahtonut puhua mitään, mikä ei olisi ollut hänen ajatustensa\ntäydellinen ilmaus, jätti siis tuon opettajantoimen, johon hän oli\nniin suurella vaivalla päässyt; ja kun sisar ei ollut enää estämässä\nhäntä luisumasta pitkin haaveitten kaltevaa pintaa, niin hän rupesi\nkirjoittelemaan. Hänellä oli se naiivi usko, että kun hänen töillään\noli taiteellinen arvo, niin se arvo kai tunnustettaisiinkin, eikä hänen\ntarvitsisi pitää siitä puolesta minkäänmoista huolta. Pian huomasi\nhän erehtyneensä. Hänen oli mahdotonta saada mitään julkisuuteen.\nHänellä oli niin kiihkeä vapauden rakkaus, että hän pelkäsi kaikkea,\nmikä saattoi sitä rajoittaa; ja siksi eli hän täydellisesti syrjässä\nniistä poliittisista joukkokunnista, jotka olivat jakaneet, toisilleen\nvihamielisinä, maan ja sen sanomalehdistön keskenään; hän eli\nkitukasvina näiden suurten tekijäin raossa. Samalla tavoin oli hän\nliittymättä mihinkään kirjallisiin nurkkaseuroihin, ja niinpä nämä\nkaikki hänet hylkäsivätkin. Hänellä ei siellä ollut, ei saattanut olla\nmitään ystäviä. Nuo häijyt, kuivat ja itsekkäät järkiolennot pitivät\nhäntä mitättömänä -- (lukuunottamatta muutamia sangen harvoja, joita\ntodellinen elämänkutsumus innosti tai vakava tieteellinen harrastus\nkannusti). Surullinen ilmiö on mies, joka on antanut sydämensä\nsurkastua aivojaan kehittääkseen, -- nimittäin, jos hänen aivonsa ovat\npienet. Ei hyvyyden rahtua, ja äly niinkuin tikari huotrassaan: ei\ntiedä, milloin se voi toiselta puhkaista kurkun. Täytyy seistä aina\naseissa. Ystävyys on mahdollinen ainoastaan hyvien ihmisten kesken,\nsellaisten, jotka rakastavat kauneutta omia etujaan tavoittelematta, --\nniiden kesken, jotka elävät taiteen ulkopuolella. Taiteen henkäys ei\nenimmille ihmisille sovellu. Ainoastaan kaikkein suurimmat kestävät sen\nilmaa menettämättä rakkauttaan, elämän lähdettä.\n\nOlivierilla ei ollut muuta tukea kuin hänen oma itsensä. Ja se oli\nsangen epävarma tuki. Yritteliäisyys oli hänelle vaikea asia. Hän ei\nollut luotu nöyryyttämään itseään saadakseen työnsä tunnustetuksi.\nHän häpesi, kun näki, kuinka matalasti ja alhaisesti eräät nuoret\nkirjailijat liehivät jotakin tunnettua teatteritirehtööriä, miestä,\njoka käytti väärin heidän raukkamaisuuttaan ja kohteli heitä katalammin\nkuin olisi uskaltanut kohdella palvelijoitaan. Olivier ei olisi voinut\nalistua sellaiseen, vaikka hän olisi kuollut nälkään. Hän lähetti\nkäsikirjoituksensa aina pelkästään postitse, tahi jätti ne teatterien\ntai aikakauslehtien toimistoihin: siellä ne saivat levätä kuukausia:\nkukaan ei lukenut niitä. Sattumalta hän sitten kuitenkin kerran tapasi\nerään entisen lukiotoverinsa, hyväntahtoisen vetelehtijän, joka oli\nkoulussa ihaillut häntä ja ollut hänelle kiitollinen, kun Olivier oli\nystävällisyydessään kirjoittanut hänelle aineita; sehän kävi häneltä\nluontaisen helposti. Tuo toveri ei tuntenut kirjallisuutta ollenkaan;\nmutta hän tunsi sen sijaan kirjailijoita, ja se oli paljoa tärkeämpi\nseikka; ja koska hän oli rikas ja hienoston piireissä liikkuva mies,\n-- antoipa hän kirjailijain kaikessa hiljaisuudessa nylkeäkin itseään,\nkeikaillakseen heidän tuttavuudellaan, -- niin puhui hän nyt pari sanaa\nOlivierin puolesta erään suuren aikakauslehden sihteerille, lehden,\njossa hänellä itsellään oli osakkeita: ja heti paikalla kaivettiin\nOlivierin käsikirjoitukset laatikoista esiin ja luettiin ne; ja kun oli\njonkin verran luikerreltu -- (sillä vaikkakin kirjoituksilla näytti\nolevan arvoa, niin ei tekijän nimellä vielä sitä ollut, vaan se oli\naivan tuntematon), -- päätettiin ne ottaa julkaistaviksi. Saadessaan\ntämän hyvän uutisen Olivier luuli vastoinkäymistensä loppuneen. Mutta\nnyt ne vasta alkoivatkin.\n\nParisissa on vielä helppo saada kirjoituksensa hyväksytyksi lehtiin;\nmutta toinen asia on saada ne tosiaan julkaistuiksikin. Täytyy odottaa,\nodottaa monia kuukausia, ehkä kaiken ikänsä, ellei asianomaisella ole\nkykyä ihmisiä liehitellä tai kiusata heitä kauhealla tungettelulla:\nilmestymällä tuon tuostakin noiden pikku itsevaltiaiden kotoiseen\nvastaanottoon, muistuttamaan heille, et tulijakin on olemassa ja on\npäättänyt kiusata heitä vaikka koko ikänsä. Olivier ei ymmärtänyt muuta\nkeinoa kuin pysyä kotonaan; ja hän näännytti itseään odottaessaan.\nEnintään hän lähetti kirjeitä, joihin ei vastattukaan. Siitä hän\nhermostui niin, ettei jaksanut enää tehdä työtä. Se oli aivan turhaa;\nmutta silti totta. Hän odotti jokaista postintuloa, istuen pöytänsä\nääressä, kituen sietämättömässä tuskassa; hän ei poistunut kotoa muuta\nkuin mennäkseen alas talonmiehen koppiin, ja vilkaisi epätoivoissaan\nsiellä olevaan kirjelaatikkoon, ja palasi ylös pettyneenä; hän käveli\nedestakaisin huoneessaan, näkemättä ympärillään mitään, ja ajatteli\nvain, kuinka hän menisi uudestaan yrittämään kirjelaatikolle; ja kun\nviimeisen postin aika oli mennyt, eikä hänen huoneensa hiljaisuuteen\nenää kuulunut muuta kuin naapurien kolisevat askeleet hänen päänsä\npäältä, niin tunsi hän, että hän suorastaan tukehtui ihmisten\nvälinpitämättömyyteen. Kun olisi vastattu sanallakin! Eikö hän\nansainnut edes sitä almua? Mutta ne, jotka eivät suoneet sitä iloa\nhänelle, eivät aavistaneet, mitä pahaa he hänelle tekivät. Kukin\nnäkee maailman oman itsensä mukaisena. Ne, joiden sydän ja elämä on\nkuivunut, näkevät kaiken ympärillään yhtä kuivana; eivätkä he aavista,\nkuinka nuoret sielut saattavat odotuksesta, epätoivosta, kärsimyksestä\nvavista; ja jos he sen tietävätkin, niin he arvostelevat heitä kylmällä\nmielellä, sammuneen ja kylläisen olennon väsyneellä ja töykeällä\nironialla.\n\nViimein ilmestyi eräs hänen kirjoituksensa. Olivier oli odottanut\nsitä niin kauan, ettei se tapaus tuottanut hänelle enää mitään iloa:\nse työ oli hänelle jo aivan kuin kuollut. Kuitenkin toivoi hän vielä,\nettä se olisi ollut elävää muille, sillä olihan siinä sellaisia\nrunouden ja älyn vilahduksia, jotka eivät saattaneet jäädä huomaamatta.\nSiitä ei kuitenkaan hiiskahdettu mitään. -- Olivier teki vielä pari\nyritystä. Mutta kun hän ei kuulunut mihinkään nurkkakuntaan, tuli hänen\nkohtalokseen aina sama vaikeneminen tai vihamielisyys. Hän ei jaksanut\nkäsittää tällaista. Hän oli yksinkertaisesti luullut, että jokaisen\nluonnollisen tunne vaatisi suopeutta kaikkia kirjallisia uutuuksia\nkohtaan, vaikkeivät ne olisikaan aivan mallikelpoisia. Vaatihan\nteos näet aina edes paljon työtä! ja täytyyhän olla kiitollinen\nihmiselle, joka on tahtonut antaa toiselle hiukankin kauneutta,\nvoimaa, rahdun iloa. Nyt sai hän osakseen pelkän välinpitämättömyyden\ntai ylenkatseen. Ja kuitenkin hän tiesi, ettei hän yksinään tuntenut\nsitä, mistä hän puhui töissään, vaan että muutkin kunnon ihmiset\najattelivat samaan tapaan. Mutta sitä hän ei tiennyt, etteivät nuo\nkunnon ihmiset lukeneet hänen töitään, ja ettei heillä ollut mitään\nmielipiteitä kirjallisuuteen eikä kerrassaan mihinkään muuhunkaan\nnähden. Jos samoinajattelevissa olikin pari kolme, joiden käsiin hänen\nkirjoitelmansa sattuivat joutumaan ja joita ne miellyttivät, niin\neivät he mitenkään osoittaneet hänelle hyväksymistään; he pysyivät\njäykästi ja nolosti vaiti. Samoin kuin he eivät ottaneet osaa yleiseen\näänestykseen, eivät he ilmaisseet mielipiteitään taiteestakaan; he\neivät lukeneet sellaisia kirjoja, jotka olivat heistä vastenmielisiä,\neivät käyneet sellaisissa teattereissa, joista eivät pitäneet; mutta\nvihollistensa he antoivat äänestää, muiden valita valtaan heidän\nvihollisiaan, ja vastustajiensa sallivat he tehdä pauhaavaa reklaamia\nja hankkia menestystä sellaisille teoksille ja aatteille, jotka\nedustivat ainoastaan Ranskan kelvotonta vähemmistöä.\n\nKun Olivier ei saanut tukea hengenheimolaisistaan, koska he eivät näet\nlukeneet häntä, niin hän joutui vihollislauman kynsiin: kirjailijain,\njoista enimmät olivat hänen aatteilleen vihamielisiä, ja arvostelijain,\njotka noudattivat noiden kynämiesten usutuksia.\n\nNämä ensimäiset julkisuuden sipaisut haavoittivat häntä jo pahoin.\nHän oli yhtä arka arvostelulle kuin muinoin Bruckner [Anton Bruckner:\ntunnettu saksalainen säveltäjä. Suomentajan huomautus], joka ei\nuskaltanut antaa enää soittaa kappaleitaan, niin paljon hän oli\nsaanut kärsiä ilkeyttä sanomalehtien puolelta. Olivierilla ei ollut\nenää edes tukea entisistä ammattitovereistakaan, yliopistomiehistä,\njotka olisivat voineet häntä ymmärtää, sillä heillähän oli ammattinsa\nvuoksi vielä jäljellä jonkin verran ranskalaisten traditsioonien\ntajuntaa. Mutta nuo muuten kylläkin erinomaiset ihmiset eivät antaneet\nOlivierille anteeksi sitä, että hän oli irtautunut heidän alaltaan,\nsillä he olivat paitsi järjestykselliseen elämäntapaan mukautuvia ja\ntyönsä orjuuttamia usein katkeroituneita epäkiitollisesta ammatistaan.\nKelpo virkamiehinä oli useilla heistä taipumus luulla, ettei tavallista\nparempia hengenlahjoja saattaisi löytyäkään muissa kuin sellaisissa\nhenkilöissä, jotka alistuivat virkailijaelämän järjestykseen.\n\nTällaisissa olosuhteissa ei jäänyt muuta kuin kolme keinoa: murtaa\nväkivalloin vastustus; taipua häpeällisiin sovitteluihin; tai alistua\nkirjoittamaan ainoastaan itselleen, ei yleisölle. Olivier ei pystynyt\nturvautumaan enempää ensinmainittuun kuin toiseenkaan: hän heittäysi\nviimeisen varaan. Hän antoi tunteja, niin tuskallista kuin se hänestä\nolikin, elättääkseen henkeään, ja kirjoitteli teoksia, jotka tulivat\nyhä kalpeammiksi, haaveellisemmiksi ja epätodemmiksi, kun niillä ei\nollut tilaisuutta versoa vapaassa ilmassa.\n\nChristophe ryntäsi kuin raju tuulenpuuska tähän alakuloiseen\nelämään. Hän joutui suunniltaan ihmisten halpamaisuuden ja Olivierin\nkärsivällisyyden vuoksi:\n\n-- Mutta eikö sinulla ole yhtään verta suonissasi? kysyi hän. Kuinka\nsinä voit sietää tällaista elämää? Sinä, joka tiedät olevasi parempi\nkuin nuo raavaat, annat niiden rusentaa itsesi, aivan vastustamatta!\n\n-- Minkäpä sille voi? vastasi Olivier. En osaa puolustaa itseäni,\nminua inhottaa otella ihmisten kanssa, joita halveksin; minä tiedän,\nettä heillä on valta käyttää minua murskatakseen kaikkia aseita; enkä\nminä sitä voi tehdä. Paitsi sitä, että minua inhottaisi turvautua\nheidän halpamaisiin temppuihinsa, pelkäisin tekeväni heille pahaa.\nPienenä annoin eräiden toverieni piestä itseäni, miten he tahtoivat. He\nluulivat minua raukaksi: luulivat minun pelkäävän heidän nyrkkejään.\nMinua peloitti paljon enemmän lyödä muita kuin saada itse lyöntejä.\nMuistan, että joku sanoi minulle, kun eräs kiusanhengistäni minua\nrääkkäsi: \"Kuule, poika, potkaise häntä vatsaan niin että muistaa!\"\nSellainen pöyristi minua. Mieluummin annoin piestä itseäni.\n\n-- Sinulla ei tosiaan ole verta suonissasi! toisti Christophe. Ja\nsitäpaitsi: nuo sinun vietävän kristilliset aatteesi!... Teidän\nuskonnollinen kasvatuksenne Ranskassa on kesytettyä katkismusta,\nkuohittua evankeliumia, imelöityä ja ruodittua Uutta Testamenttia...\nIhmisystävällistä \"hyvä-isittelemistä\": aina vedet silmissä...\nJa sen rinnalla vallankumous, Jean-Jacques, Robespierre, vuosi\n48, ja juutalaiset!... Hotkaisepa joka aamu kunnon viipale Vanhaa\nTestamenttia, oikein verinen pala!\n\nOlivier ei ottanut moista tunnustaakseen. Hänellä oli synnynnäinen\nvastenmielisyys Vanhaa Testamenttia kohtaan. Se tunne oli hänellä\nollut jo lapsuudesta asti, silloin, kun hän oli selaillut salaa vanhaa\nkuvaraamattua, heidän kotikirjastossaan siellä maalla; muut eivät sitä\nkoskaan lukeneet, ja lapsia oli kielletty sitä katselemasta. Hyödytön\nkielto! Mutta kauan ei Olivier koskaan voinut katsella sitä kirjaa.\nHän sulki sen pian, ärtyneenä ja surullisena; ja hänestä oli oikein\nhelpoitus syventyä sitten Iliadiin tai Odysseiaan, taikka _Tuhannen ja\nyhden Yön_ satuihin.\n\n-- _Iliadin_ jumalat ovat kauniita, voimakkaita, paheellisia ihmisiä:\nminä ymmärrän heitä, sanoi Olivier; minä joko rakastan heitä tai en\nheitä rakasta; silloinkin, kun en heitä rakasta, rakastan kuitenkin;\nolen näet rakastunut heihin. Olen suudellut monta kertaa, niinkuin\nPatroklus, kaatuneen Akilleuksen kauniita ja verisiä jalkoja.\nMutta raamatun Jumala on juutalaisukko, kiihkopäinen ja monomaani,\nraivohullu, joka murisee, uhkaa alinomaa, ulvoo kuin hurja susi,\nhourailee pilveensä sulkeutuneena itsekseen. Minä en häntä ymmärrä,\nen häntä rakasta, saan päänsäryn hänen iänikuisista kirouksistaan, ja\nhänen julmuutensa on minulle kauhistus:\n\n    Tämä on Moabin kuorma...\n    Tämä Damaskun kuorma...\n    Tämä on Babylonin kuorma...\n    Tämä on Egyptin kuorma...\n    Tämä on korven kuorma meren tykönä...\n    Tämä on näkylaakson kuorma...\n\nHän on hullu, joka luulee olevansa yksinään tuomarina ja yleisenä\nsyyttäjänä ja julistaa vankilansa pihalla kuolemantuomioita seinille\nja heinille. Ällistyy sitä itsepintaista vihaa, joka täyttää\nverilöyly-uhkauksillaan tämän kirjan... -- _\"Raunioiden huuto... huuto\nhajoo; Moabin rajojen ympäri; sen huuto kuuluu hamaan Eglaimiin saakka;\nhe itkevät hamaan Beeriin saakka...\"_\n\nJoskus hän levähtää keskellä teurastustaan, murskattujen pikku lasten,\nraiskattujen ja vatsalta halkaistujen naisten täyttämällä tanterella;\nja hän nauraa, nauraa kuin mikäkin Josuan armeijan alaupseeri\nkemupöydässä jonkin kaupungin ryöstön jälkeen:\n\n_\"Ja Herra Zebaoth tekee kaikille kansoille lihavan pidon, pidon\nselkiästä viinasta, rasvasta, ytimestä ja puhtaasta viinasta...\nHerran miekka on verta täynnä, ja on paksu lihavuudesta, karitsain ja\nkauristen verestä...\"_\n\nMutta katalinta on kavaluus, jolla tämä Jumala lähettää profeettansa\nsokaisemaan ihmisiä, että hän saisi sitten kiusata heitä kärsimyksillä:\n\n_\"Mene ja paaduta tämän kansan sydän ja anna heidän korvansa paksuiksi\ntulla ja sokaise heidän silmänsä, ettei he ymmärtäisi sydämellänsä ja\nkääntäisi itseänsä ja paratuiksi tulisi. -- Herra, kuinka kauan? --\nSiihen asti kuin kaupungin huoneet ilman väetä tulevat ja maa on peräti\nautiana...\"_\n\nEi, totisesti, missään en ole nähnyt niin ilkeää miestä!...\n\nEn ole niin tyhmä, etten huomaisi kirjan kielenkäytön voimaa. Mutta\nminä en osaa eroittaa ajatusta muodosta; ja jos ihailen joskus tätä\njuutalaisjumalaa, ihailen häntä sillä tavoin kuin tiikeriä, tai mitä...\n(Mietiskelen turhaan Shakespearesta jotain hirviötä vertauskuvaksi;\nen sitä löydä: ei edes Shakespearen neron ole onnistunut siittää\nsellaista Vihan soturia -- pyhän ja vanhurskaan Vihan.) Sellainen\nkirja on hirvittävä! Kaikki hulluus on tarttuvaa. Ja tämä on sitäkin\nvaarallisempaa, kun moinen murhanhimoinen ylpeys on muka, puhdistavaa\nlaatua. Minua pöyristää Englannin puolesta, kun ajattelen, että se on\nvuosisadat elänyt tällaisella ruualla. On hauskaa, että minun ja tuon\nmaan välillä on niin leveä valtaoja kuin Englannin kanaali. En usko,\nettä mikään kansa, joka syöttää itseään Vanhalla Testamentilla, olisi\nvielä täysin sivistynyt.\n\n-- Siinä tapauksessa sinun on parasta kammoa minuakin, sanoi\nChristophe, sillä minä juonkin sitä, ja päihdyn. Se on oikeaa\njalopeuran ydintä. Vankkain sydänten ruokaa. Evankeliumi ilman Vanhan\nTestamentin vastamyrkkyä on äitelää ja epätervettä syötävää. Vanha\nTestamentti on luusto sellaisille kansoille, jotka tahtovat elää.\nTäytyy tapella, täytyy vihata.\n\n-- Minä vihaan vihaa, virkkoi Olivier.\n\n-- Kunhan vihaisit edes sitä, sutkautti Christophe.\n\n-- Olet oikeassa, siihenkään ei minulla ole voimaa. Minkäpä sille voi?\nMinä en saata olla ajattelematta vihollisteni vaikuttimia. Toistan\nitselleni Chardinin sanoja: \"Lempeyttä! Lauhkeutta!...\"\n\n-- Saakelin lammas! huudahti Christophe. Mutta päkistele vastaan miten\ntahdot, minä pakotan sinut hyppäämään ojan yli, joka on tielläsi, ja\nsinä pääset siitä oikein huiskahtamalla.\n\nHän ryhtyikin ajamaan Olivierin asiaa, taistelemaan hänen puolestaan.\nHänen yrityksensä tällä alalla eivät alussa olleet onnistuneita.\nHän kiivastui ensimäisestä sanasta, ja teki ystävälleen häntä\npuolustaessaan karhunpalveluksia; hän huomasi sitten kohta aina\nkömpelyytensä ja oli lohduton.\n\nOlivier ei ollut häntä huonompi. Hän otteli Christophen puolesta.\nVaikka hän muka arasteli taistelua, ja oli järjeltään selvä ja\nirooninen ja pilkkasi kaikkea liioittelua sanoissa ja teoissa: kun\ntuli kysymykseen puolustaa Christophea, niin voitti hän rajuudessa\nkaikki muut, jopa itsensä Christophenkin. Hänen päänsä kuumeni silloin.\nRakastavan ominaisuus onkin olla mieletön. Olivier ei siinä suhteessa\nollut mikään poikkeus. -- Mutta taitavampi hän oli kuin Christophe. Tuo\nnuorukainen, joka oli omassa asiassaan tinkimätön ja voimaton, osasi\npolitikoida ja melkein viekastella hankkiakseen ystävälleen menestystä;\nhän ponnisti kauniisti parhaan tarmonsa ja kekseliäisyytensä\nsaadakseen Christophelle puoluelaisia; ja hänen onnistuikin kääntää\neräiden musiikkiarvostelijain ja Maecenaksien huomio Christopheen,\nsellaistenkin, joita hän olisi hävennyt mairitella omaksi hyväkseen.\n\nKaikesta huolimatta oli heidän sangen vaikea saada asemaansa\nparanemaan. Keskinäinen rakkaus vietteli heidät tekemään kaikenlaisia\nhullutuksia. Christophe velkaannutti itsensä voidakseen salaa kustantaa\nerään Olivierin runokokoelman, jota ei sitten myöty yhtään ainoata\nkappaletta. Olivier taivutteli Christophea antamaan konsertin, johon\nei tullut melkein ketään kuulijoita. Kun Christophe näki tyhjän salin,\nniin lohdutti hän itseään reippaasti Händelin sanoilla: \"Mainiota!\nTäällä on sitä parempi akustiikka...\" Mutta kerskailu ei tuonut\nheille hukattuja rahoja takaisin; ja he palasivat kotiinsa ihmisten\nvälinpitämättömyydestä suruisin sydämin.\n\n\n\n\nNäissä vaikeuksissa oli heidän ainoa auttajansa eräs noin\nneljäkymmen-vuotias juutalainen nimeltä Taddeus Mooch. Hänellä oli\ntaiteellisten valokuvien liike; mutta vaikka hän oli mieltynyt\nammattiinsa ja todisti tuotteissaan, että hänellä oli hyvä maku ja\nsuuri taito, seurasi hän siinä ohella niin hartaasti kaikenlaisia\nmaailman asioita, että löi laimin liikkeensä. Ja kun hän kävi siihen\nkiinni, teki hän sen etupäässä kehitelläkseen teknillisiä parannuksia,\nkoetellakseen uusimpia kopiomenetelmiä, jotka tulivat kalliiksi, mutta\nonnistuivat sangen harvoin, vaikka ne olivatkin älykkäitä. Hän luki\nsuunnattomasti ja pysyttelihe perillä kaikista uusista filosofiaa,\ntaidetta, tiedettä ja politiikkaa koskevista aatteista; hänellä oli\nerinomainen vainu löytää omintakeisia ja itsenäisiä kykyjä: tuntui kuin\nhänen hallussaan olisi ollut sitä varten jokin salainen magneetti.\nTaddeus Mooch oli jonkinlaisena yhdyssiteenä Olivierin ja hänen\nystäviensä kesken, jotka kaikki elivät yhtä eristettyinä kuin Olivier,\nponnistellen kukin itsekseen. Hän kävi kaikkien heidän luonansa; ja\nhänen avullaan syntyi heidän välilleen, vaikkei kukaan heistä sitä\nhuomannut, jonkinlainen keskeytymätön aatteiden virtaus.\n\nKun Olivier tahtoi tehdä Christophen Moochin tutuksi, asettui\nChristophe ensin vastaan; hän oli kyllästynyt kokeiluihin Israelin\nlasten keskuudessa. Olivier nauroi ja vaati häntä vain tulemaan Moochin\npuheille, väittäen, ettei Christophe tuntenut paremmin juutalaisia kuin\nRanskaakaan; viimein Christophe suostui; mutta pahaan irvistykseen\nmeni hänen suunsa, kun hän ensi kerran näki Taddeus Moochin. Mooch\noli enemmän juutalainen ulkomuodoltaan kuin pohjaltaan: semmoinen\njuutalainen, jollaisina juutalaisten vihaajat esittävät heitä: pieni,\nkaljupäinen, kierovartaloinen; hänen nenänsä oli pöhöinen ja isot\nsilmänsä mulkoilivat kieroon, paksusankaisten lasien vieritse; hänen\nkasvonsa olivat sekautuneet rumasti versoneeseen partaan, karkeaan\nja mustaan; kädet oli karvaiset, käsivarret pitkät, jalat lyhyet ja\nväärät: hän oli oikea pieni syyrialainen Baal. Mutta hänen kasvoillaan\noli sellainen hyvyyden ilme, että se liikutti Christophea. Ennen\nkaikkea oli hän hyvin koruton eikä lasketellut turhia laverruksia. Ei\nliikoja kohteliaisuuksia. Ainoastaan jonkin hienotunteisen sanan. Mutta\nsen sijaan oli hän ylen harras auttamaan; jo ennenkuin häneltä jotain\npyysikään, oli palvelus tehty. Hän tuli heille usein takaisin, liiankin\nusein; ja melkein aina oli hänellä tullessaan hyviä uutisia: hän\ntiesi jommallekummalle ystävyksistä jonkin työn: Olivierille luentoja\ntai tilaisuuden kirjoittaa artikkelin taiteesta, ja Christophelle\nmusiikkitunteja. Hän ei viipynyt heillä koskaan kauan. Melkein\nteeskentelevän huolellisesti koetti hän olla heitä häiritsemättä.\nEhkäpä aavisti hän, että Christophe oli hiukan hermostunut, sillä\naina, kun hän näki tuon parrakkaan kartagolaisen epäjumalan ilmestyvän\novesta sisään, näytti hän ensin hiukan kärsimättömältä -- (Christophe\nkutsui muuten Moochia Moolokiksi); -- mutta kohta perästä oli hän kovin\nkiitollinen tuon juutalaisen vilpittömästä hyvyydestä.\n\nHyvyys ei ole juutalaisten keskuudessa harvinaista: sen avun\ntunnustavat he kaikkein mieluimmin, silloinkin, kun eivät sitä\nitse noudata. Oikeastaan jää se enimmissä heistä jonkinlaisen\nnegatiivisen tai neutrimuodon asteelle: se esiintyy kärsivällisyytenä,\nvälinpitämättömyytenä, vastenmielisyytenä pahaa tekoa kohtaan,\nivansekaisena suvaitsevaisuutena. Mutta Moochissa se oli syvästi\naktiivista. Hän oli aina valmis uhraamaan harrastuksensa ja työnsä\njonkun ihmisen tai asian hyväksi. Köyhien uskolaistensa, maanpakoon\njoutuneitten venäläisten, kaikkien sorrettujen, olivat ne mitä\nkansallisuutta tahansa, menestymättömien taiteilijoiden, yleensä\nkaikkien onnettomien ihmisten ja jalojen asiain puolesta. Hänen\nkukkaronsa oli aina auki; ja jos sen pohjalla olikin usein sangen\nvähän, keksi hän aina keinon saadakseen lähtemään siitä muutaman rovon;\nkun pussi oli tyhjä, hankki hän toisten pussista; eikä hän ajatellut\nkoskaan vaivojaan, juoksujaan, jos oli riennettävä apuun. Kaiken sen\nteki hän sangen koruttomasti, -- aivan liioitellun koruttomasti. Hän\nteki väärin väittäessään olevansa koruton ja vilpitön: mutta sen\nparempi oli, että hän todellakin oli sellainen.\n\nChristophe, joka Moochia kohtaan häilyi ärtyneisyyden ja mieltymyksen\nvälillä, päästi kerran hänestä vasten hänen naamaansa kamalan\nsutkauksen, niinkuin ajattelematon lapsi ainakin. Kun hän eräänä\npäivänä heltyi kovin Moochin hyvyydestä, tarttui hän molemmin käsin\nMoochin käsiin ja sanoi hänelle:\n\n-- Miten paha... miten paha, että te olette juutalainen!\n\nOlivier hätkähti ja lensi punaiseksi, aivan kuin häntä itseään olisi\nloukattu. Hän oli onneton ja koetti lievennellä ystävänsä sanojen\nvaikutusta.\n\nMooch hymyili surullisen iroonisesti, ja vastasi tyynesti:\n\n-- Vielä paljon pahempi on olla ihminen.\n\nChristophe näki näissä sanoissa vain sutkauksen. Mutta niiden alla\npiilevä pessimismi oli syvempi kuin hän arvasikaan; ja Olivier aavisti\nsen aralla herkkävaistoisuudellaan. Sen Moochin peitossa, jonka he\ntunsivat, oli vielä toinen ja aivan erilainen, eräissä suhteissa\nnäkyvälle suorastaan täysin vastakkainen. Hänen näennäinen luontonsa\noli tulos pitkästä taistelusta hänen todellista luonnettaan vastaan.\nTuolla ihmisellä, joka näytti niin yksinkertaiselta, oli teennäinen\nsielunelämä: silloin, kun hän uhrautui toisten puolesta, piti\nhänen saada mitä yksinkertaisimmat asiat ajatuksissaan välttämättä\nmonimutkaisiksi, ja teeskennellyn irooninen muoto totisimmillekin\ntunteilleen. Niin, tuo ihminen, joka näytti vaatimattomalta ja joskus\nliiankin nöyrältä, oli pohjaltaan ylpeä, mutta tunsi sen ylpeytensä ja\nkuritti itseään sen tähden ankarasti. Hänen hymyilevä optimisminsa,\nhänen väsymätön toimintansa, joka lakkaamatta pyrki auttamaan muita,\nne peittivät vain syvää nihilismiä, kuolemaan saakka lohdutonta\nelämänkatsomusta, jota hän pelkäsi itse nähdä. Olisi luullut, että\nMooch uskoi lujasti kaikkeen: ihmiskunnan edistymiseen, puhdistetun\njuutalaisuuden tulevaisuuteen, Ranskan vastaiseen kohtaloon, Ranskan,\njoka oli uusien aatteiden lipunkantaja -- (Mooch sulatti mielellään\nyhteen nämä kolme asiaa). -- Olivier, joka ei antanut niinkään itseään\npettää, sanoi Christophelle:\n\n-- Pohjaltaan hän ei usko mihinkään.\n\nVaikka Mooch oli näöltään tervejärkinen ja iroonisen tyyni, oli hän\nkuitenkin neurasteenikko, joka ei tahtonut nähdä ympärillään ammottavaa\ntyhjyyttä. Hänelle tuli usein tyhjyyden tuskan puuskia; joskus hän\nheräsi yhtäkkiä keskellä yötä, ja uikutteli kauhuissaan. Hän haeskeli\nkaikkialta elämän tarkoituksia, takertuakseen niihin kuin hukkuva\noljenkorteen.\n\nJos ihminen on liian vanhaa rotua, saa hän maksaa kalliisti sen\netuoikeutensa. Häntä painaa rusentava menneisyyden, entisten\nkoettelemusten, turhien kokeiden, pettyneiden tunteiden ja järjen\nkuorma, -- pohjalla seisoo kokonainen lammikko vuosisatojen elämää,\ntäynnä katkeran ironian ja kyllästymisen sakkaa... Tämä kyllästyminen\noli seemiläistä kyllästymistä, joka on niin suunnatonta, ettei sitä voi\nmitenkään verrata meidän arjalaiseen kyllästymiseemme; sillä vaikka\nmekin podemme kyllästymistä, löytyvät siihen ainakin selvät syynsä, ja\nse katoaa, kun esteet ovat hävinneet: se tunne johtuu näet useimmiten\nainoastaan siitä, että me emme suruksemme saa jotain, mitä kaipaamme.\nSen sijaan on tämä surmaava myrkky päässyt eräissä juutalaisissa\ntihkumaan suoraan itsensä ilon ja elämän lähteeseen ja turmellut sen.\nKun ei ole enää kaipuuta, ei ole myöskään harrastusta mihinkään: ei ole\nkunnianhimoa, ei rakkautta, ei nautintoa. Ainoastaan yksi elämänmerkki\non säilynyt näissä kotimaastaan irroittuneissa itämaalaisissa, joiden\nvoimat vuosisatoja pitkä käyttö on kuluttanut loppuun; ei säilynyt\nsekään terveenä, vaan sairaaloisesti ärtyneenä, hyperestesiana;\npyrkimyksenä järkkymättömään ja intohimottomaan rauhaan, johon he\neivät kuitenkaan koskaan pääse: heissä on säilynyt ajattelu, rajaton\nanalyysi, joka estää aina jo etukäteen kaiken nautinnon ja tekee kaiken\ntoiminnan tarkoituksettomaksi. Tarmokkaammat heistä hankkivat itselleen\nteennäisiä elämäntehtäviä, ikäänkuin teatteriosia, joita he näyttelevät\nitse todellisuudessa elämättä. Ominaista on, että monissa juutalaisissa\n-- ja nämä heistä ovat useinkin kaikkein älykkäimpiä ja vakavimpia, --\ntällainen välinpitämättömyys elämää kohtaan kehittää heidän lahjojaan\nnäyttelijän uralle, tai kiihoittaa heidän salattua haluaan sille,\nnäyttelemään elämää, -- joka on heidän ainoa tapansa elää.\n\nMyöskin Mooch oli tavallaan näyttelijä. Hän touhusi huumatakseen\nitseään. Mutta kun monet muut ihmiset touhuavat itsekkyydestä, omaksi\nhyväkseen, niin hän puolestaan teki sen toisten hyväksi. Hänen\nkiintymyksensä Christopheen oli sekä liikuttavaa että väsyttävää.\nChristophe kohteli häntä usein yrmeästi, ja katui sitten aina\nkäytöstään. Mutta koskaan ei Mooch ollut siitä hänelle närkästynyt.\nMikään ei töykäissyt häntä. Ei silti, että hän olisi tuntenut todella\nelävää hellyyttä Christophea kohtaan. Hän rakasti omaa kiintymystään\nmuihin enemmän kuin niitä ihmisiä, joita hän parhaansa mukaan auttoi.\nSe oli hänelle jonkinlainen tekosyy, jonka nojalla hän sai tehdä hyvää,\nsai elää.\n\nMooch yllytti kuin yllyttikin Hechtin viimein julkaisemaan Christophen\n_Davidin_ ja eräitä muita hänen sävellyksiään. Hecht kunnioitti\nChristophea kykynä; mutta hän ei pitänyt tarpeeksi huolta hänen\ntunnetuksi tekemisestään. Vasta sitten, kun hän näki, että Mooch oli\nvalmis julkaisemaan sarjan omalla kustannuksellaan, erään toisen\nkustantajan kirjapainossa, heräsi Hechtin itserakkaus ja hän ryhtyi\nhommaan.\n\nMooch keksi vielä toisenkin aatteen, kerran, kun ystävysten asema\noli sangen arveluttava, sillä Olivier oli sairaana, eikä rahaa ollut\nyhtään; hän kääntyi nimittäin Felix Weilin puoleen, tuon rikkaan\narkeoloogin, joka asui samassa talossa kuin Olivier ja Christophe.\nMooch ja Weil tunsivat toisensa, mutta eivät pitäneet liioin\ntoisistaan. He olivat liian erilaisia; Mooch oli levoton, mystillinen,\naatteiltaan kumouksellinen ja käytökseltään \"kansanomainen\", ja\nkäyttäytyi ehkä tahallisesti kansanomaisemmin kuin hänen luonteeseensa\nkuuluikaan; ja siksi katseli Weil, joka taas oli sävyisä ja ivallinen,\nhienostunut ja mielipiteiltään vanhoillinen, Moochia iroonisella\nsilmällä. Heillä oli kyllä molemmilla eräs yhteinenkin ominaisuus:\nkummallakaan heistä ei ollut minkään syvän elämänharrastuksen syytä; he\neivät tehneet työtä elämänuskonsa käskystä, vaan jonkin mekaanisen ja\nsitkeän elämänvoiman vaatimuksesta. Mutta tätä yhteistä ominaisuuttaan\neivät he kumpikaan halunneet nähdä itsessään: heistä oli hauskempi\nhuomata ainoastaan, mitä osaa he elämässä näyttelivät, eivätkä ne osat\nmuistuttaneet juuri missään suhteessa toisiaan. Moochille tuli siis\nWeilin luona melkoisen kylmä vastaanotto; kun hän koetti herättää hänen\nmielenkiintoaan ja saada hänet suosimaan Olivierin ja Christophen\ntaiteellisia suunnitelmia, törmäsi hän heti Weilin ilveilevään\nskeptisismiin. Moochin ainaiset innostumiset kaikenlaisiin utopioihin\nolivat juutalaispiireissä tuttuna ilon aiheena, ja häntä pidettiin\nsiellä hiukan vaarallisena \"torventöryyttäjänä\". Mutta tälläkään\nkerralla ei Mooch menettänyt rohkeuttaan; ja kun hän innokkaasti\nasiaansa ajaessaan alkoi puhua Christophen ja Olivierin keskinäisestä\nystävyydestä, niin hän saikin Weilin mielenkiinnon valveille. Mooch\nhuomasi sen, ja jatkoi silloin sitä tolaa.\n\nHän oli koskenut arkaan paikkaan. Felix Weil, tuo vanhus, joka\neli irrallaan kaikesta ja ilman ystäviä, palveli sielussaan erään\nystävyyssuhteen muistoa; hänen suurin tunteensa tässä elämässä oli\nkohdistunut erääseen ystävään, joka oli sitten jättänyt hänet tähän\nmaailmaan yksin ja ikäänkuin puolitiehen: se ystävyys oli hänen\nkallein sisällinen aarteensa; kun hän sitä muisteli, tunsi hän itsensä\nparemmaksi. Hän oli tehnyt lahjoituksia ja perustanut rahastoja tuon\nystävän nimelle. Hän oli omistanut kirjojaan hänen muistolleen.\nPiirteet, joita Mooch kuvaili hänelle Christophen ja Olivierin\nväleistä, liikuttivat häntä. Hänen oma ystävyystarinansa muistutti\njossakin määrin tätä suhdetta. Se henkilö, jonka hän oli menettänyt,\noli ollut häntä kohtaan ikäänkuin vanhempi veli, nuoruuden toveri, hyvä\nopas, jota hän jumaloi. Hän oli nuori juutalainen, niitä juutalaisia,\njotka kärsivät vaikeasta ympäristöstään ja ottavat palavan älynsä ja\nylevän intonsa vaatimuksesta elämäntehtäväkseen kohottaa rotuaan,\nja rotunsa kautta myöskin tätä maailmaa, ja jotka siinä tehtävässä\nkuluttavat itsensä loppuun, roihuavat aikansa, singotellen kaikille\ntahoille säkeniä kuin tervassoihtu, ja sammuvat tuokion päästä. Hänen\nintonsa oli lämmittänyt apaattista pikku Weiliä. Hän oli auttanut häntä\nirti maasta. Niin kauan kuin ystävä oli elänyt, oli Weil kulkenut hänen\nrinnallaan eteenpäin, valoisan ja stoialaisen sädekehän keskellä, --\nuskoen tieteeseensä, hengen voimaan, tulevien aikojen onneen, -- ja se\nusko, se heiasteli häneen tuon hänen ystävänsä messiassielusta! Kun\nystävä oli jättänyt Weilin yksin, oli Weil, heikkona ja iroonisena\nluonteena, antanut itsensä luisua idealisminsa korkeuksista jälleen\nalas Salamonin Saarnaajan hietikkoon, jossa on koko juutalainen äly\nja joka on aina valmis sen nielemään. Mutta koskaan ei Weil sitten\nunohtanut hetkiä, jotka hän oli saanut viettää ystävän seurassa,\nvalon piireissä: hän säilytti niiden jo himmyneen kirkkauden tarkoin\nmielessään. Hän ei ollut puhunut kenellekään ystävästään, ei edes\nvaimolleen, vaikka hän häntä rakasti: se oli hänelle pyhä salaisuus.\nJa tuo vanhus, jota pidettiin proosallisena ja kuivasydämisenä, myönsi\nelämänsä loppupuolella itselleen oikeiksi seuraavat erään muinaisen\nindialaisen brahmanin katkerat ja hellät sanat:\n\n_\"Myrkyllinen elämän puu kantaa kaksi hedelmää, jotka ovat suloisempia\nkuin elämän lähteen vesi: toinen niistä on runous ja toinen ystävyys.\"_\n\nNyt alkoi hän seurata Christophen ja Olivierin kohtaloita. Kun hän\ntiesi heidät sangen ylpeiksi, antoi hän Moochin hommata itselleen salaa\nOlivierin äsken ilmestyneen runokirjan; ja hänen ansiotaan oli, --\nsillä Olivier ja Christophe eivät tällaista asiaa toki yrittäneetkään\njärjestää eivätkä he edes aavistaneetkaan Weilin aikeita, -- että\nOlivierin kirja sai akademian palkinnon, joka tulikin sangen hyvään\ntarpeeseen, keskellä kovinta puutetta.\n\nKun Christophe sitten sai kuulla, että se odottamaton apu oli tuon\nmiehen ansiota, jota hän oli ollut taipuisa tuomitsemaan väärin, niin\nkatui hän ajatuksiaan hänestä tai mahdollisesti hänestä lausumiaan\nsanoja; ja hän masensi vastenmielisyytensä kyläilyjä kohtaan ja meni\nhäntä kiittämään. Mutta hänen hyvä tarkoituksensa palkittiin huonosti.\nUkko Weilin pilkallisuus heräsi moisen nuoren entusiastin läsnäollessa\nkuin Christophe oli, vaikka hän koettikin peitellä Christophelta\nmielialaansa; ja he viihtyivät sangen huonosti yhdessä.\n\nKun Christophe palasi kiitollisena ja samalla ärtyneenä Weilin luota\nkotiinsa, ullakkohuoneeseensa, tapasi hän siellä paitsi kunnon\nMoochia, joka oli tullut tekemään Olivierille jälleen jonkin uuden\npalveluksen, erään kylmäkiskoisen arvostelun sävellyksistään: se\noli ilmestynyt eräässä aikakauskirjassa, ja sen kirjoittaja oli\nLucien Levy-Coeur, -- ei suinkaan mikään vilpitön arvostelu, vaan\ntuollainen hyvänsuopaisuuteen kätketty hyökkäys, jossa hänet taitavilla\nleikinlaskuilla ja tekijän huviksi asetettiin suunnilleen samalle\ntasolle kuin eräät Christophen inhoamat kolmannen tai neljännen luokan\nsäveltäjät.\n\n-- Huomaatko, sanoi Christophe Olivierille, kun Mooch oli lähtenyt,\nettä me joudumme aina tekemisiin juutalaisten kanssa, pelkkien\njuutalaisten? Ah, epäilen jo melkein, emmekö mekin ole juutalaisia?\nOikaise minua, jos erehdyn. Tuntuu kuin meillä olisi heihin erikoinen\nvetovoima, he ovat aina edessämme, vihollisina tai liittoutuneina.\n\n-- Se johtuu siitä, että he ovat älykkäämpiä kuin muut, vastasi\nOlivier. Juutalaiset ovat meillä ainoat, joiden kanssa vapaat\nihmiset voivat jutella uusista ja vielä elävistä asioista. Muut\novat jäykistyneet menneisyyteen, jo kuolleihin asioihin. Onneksi ei\njuutalaisilla sitä menneisyyttä olekaan, tai ainakaan ei se heillä ole\nsamanlainen kuin meillä. Heidän kanssaan emme voi keskustella muusta\nkuin nykyisestä päivästä, oman rotumme jäsenten kanssa emme muusta kuin\neilisestä. Katsopas, miten virkeitä juutalaiset ovat kaikilla aloilla:\nkaupan, teollisuuden, opetustoimen, tieteen, hyväntekeväisyyden,\ntaiteen...\n\n-- Ei myönnetä heille taidetta, sanoi Christophe.\n\n-- En väitäkään, että heidän hommansa olisi minusta aina miellyttävää:\nuseinkin se on suorastaan inhottavaa. Mutta ainakin he elävät ja\nosaavat ymmärtää niitä, jotka elävät. Me kyllä moitimme juutalaisia,\npilkkaamme, sadattelemme heitä. Mutta ilman heitä emme voi tulla\ntoimeen.\n\n-- Ei pidä mennä liioittelemaan, vastasi Christophe ilkkuvasti. Minä\nainakin tulisin ilman heitäkin toimeen.\n\n-- Kyllä ehkä juuri eläisit ilman heitä. Mutta mitä iloa siitä, jos\nsinun elämäsi ja työsi jäisi maailmassa tuntemattomaksi, niinkuin\nehkä kävisi ilman juutalaisiamme? Oman uskontokuntammeko jäsenet muka\nmeitä auttaisivat? Katolilaisuus antaa verensä parhaiden pisarain\nmennä hukkaan, kohottamattakaan kättään puolustaakseen niitä. Kaikkia,\njotka ovat todella uskonnollisia, niitä, jotka uhraavat elämänsä\npuolustaakseen Jumalan kunniaa, alkaa tuo kunnoton joukkio, joka sanoo\nitseään katolilaiseksi, -- jos joku nimittäin on uskaltanut irtautua\nkatolilaisuuden muodoista ja roomalaisen kirkon auktoriteetin vallasta,\n-- heti kohdella paitsi välinpitämättömästi, suorastaan vihamielisesti;\nheidät haudataan hiljaisuuteen, heidät jätetään yhteisten vihollisten\nsaaliiksi. Jos vapaamielinen ihminen, olipa hän miten suuri tahansa,\n-- niin, sydämeltään kuinka kristillinen hyvänsä, -- ei ole myöskin\nulkonaisia muotoja tottelevainen kristitty, niin ei katolilaisuus\nhänestä välitä, vaikka hän olisi sen opin kaikkein puhtaimman ja\njumalallisimman sisällön ruumiillistunut muoto. Hän ei näet kuulu\nsuureen laumaan, ei mihinkään sokeaan ja silmittömään lahkoon, joka ei\najattele asioita omalla päällään. Siksi hänet hyljätään, ja iloitaan,\nkun hän kärsii yksinään, vihollisten raatelemana, huutaen avuksi\nniitä, jotka ovat hänen veljiään ja joiden uskon puolesta hän kuolee.\nNykyaikainen katolilaisuus on tartuttavan eloton. Se antaa mieluummin\nanteeksi vihollisilleen kuin niille, jotka tahtovat sitä herättää ja\nvirkistää uudelleen eloon... Mitä me voisimmekaan, Christophe-parka,\nmitä meidän kaikki työmme hyödyttäisi, meidän, todellisten,\nvapautuneiden katolilaisten, ellei meillä olisi apuna pikku ryhmää\nvapaita protestantteja ja juutalaisia? Juutalaiset ovat nykyisessä\nEuropassa sekä hyvän että pahan virkeimpiä asiamiehiä. He levittävät\nmiten sattuu aatteiden siitepölyä. Eikö sinulla ole ollut heidän\njoukossaan pahimmat vihollisesi ja parhaimmat ystäväsi?\n\n-- Se on totta, vastasi Christophe; he ovat minua rohkaisseet,\ntukeneet, innostaneet sanoilla, jotka ilmaisevat taistelevalle, että\nhäntä ymmärretään. Tosin pysyivät harvat noista ystävistä minulle\nuskollisina; heidän ystävyytensä oli ainoastaan palava olkitukko. Mutta\nsiitä ei surua! Sellainenkin lyhyt valonsäde lohduttaa keskellä yötä.\nOlet oikeassa: älkäämme olko kiittämättömiä.\n\n-- Ennen kaikkea: älkäämme olko epäviisaita, jatkoi Olivier. Älkäämme\nkatkoko sairaalta sivistykseltämme jäseniä, älkäämme leikatko siitä\npois eräitä sen kaikkein voimakkaimpia oksia. Jos sattuisi sellainen\nkova onni, että juutalaiset karkoitettaisiin Europasta, köyhtyisi\nEuropa älyllisesti ja työtarmonsa puolesta niin paljon, että sitä\nuhkaisi täydellinen vararikko. Varsinkin meillä, koska nykyisellä\nRanskalla on melkoisen vähän elinvoimaa, olisi heidän karkoittamisensa\nkansallemme vielä murhaavampi suonenisku kuin protestanttien karkoitus\n1600-luvulla. -- Kieltämättä on heillä tätä nykyä täällä vaikutusvalta,\njoka on suhteeton heidän todelliseen arvoonsa verraten. He käyttävät\nväärin nykyistä valtiollista ja henkistä anarkiaa, ja enentävät\nosaltaan melkoisesti sitä, sekä luonnollisen taipumuksesta että\nsiksi, että se on heille hyödyksi. Parhaimmatkin, kuten esimerkiksi\ntämä mainio Mooch, ovat väärässä siinä suhteessa, että he pitävät,\nkaikessa vilpittömyydessään, Ranskan tulevaisuutta ja omia uniaan\nsamana asiana, noita unia, jotka ovat meille enemmänkin vaarallisia\nkuin hyödyllisiä. Mutta heille ei tule närkästyä siitä, että he\ntahtovat luoda Ranskan oman muotonsa jälkeen: se johtuu siitä, että\nhe rakastavat sitä. Jos tämä heidän rakkautensa on vaarallista, ei\nmeillä ole muuta neuvoa kuin puolustaa itseämme ja pakottaa heidät\npysymään heille kuuluvalla paikalla, ja se ei ole meillä ensimäinen,\nvaan toinen. Tätä en sano siksi, että luulisin heidän rotuaan meidän\nrotuamme alemmaksi: -- (kaikenlaiset väitteet rotujen ylemmyydestä tai\nalemmuudesta ovat äitelää typeryyttä). -- Mutta on mahdoton hyväksyä,\nettä jokin vieras rotu, joka ei ole vielä sulautunut meidän rotuumme,\ntuntisi muka paremmin kuin me itse, mikä meille sopii, mikä ei. Tämä\nrotu elää kyllä Ranskassa, ja sen sallin mielelläni; mutta älköön\nse yrittäkökään muuttaa sitä Judeaksi! Sellainen älykäs ja voimakas\nhallitus, joka osaisi pysyttää juutalaiset heille kuuluvalla paikalla,\nloisi heistä Ranskan suuruuden oivallisia välikappaleita: ja se tekisi\nsamalla kertaa hyvän työn heille ja meille. Näillä liikahermostuneilla,\nlevottomilla ja epävarmoilla olennoilla täytyy olla laki, joka pitää\nheitä aisoissaan, ja herra, joka ei ole heikko, mutta oikeudenmukainen,\nja pystyy heitä hillitsemään. Juutalaiset ovat samanlaisia kuin naiset:\nerinomaisia, jos heitä ei vain päästetä suitsista; mutta vallassa ovat\nnämä molemmat mahdottomia; ja miehet, jotka alistuvat moiseen, ovat\nnaurettavia.\n\n\n\n\nVaikka Christophe ja Olivier rakastivat toisiaan ja tunsivat\nrakkautensa avulla vaistomaisesti toistensa olemusta, löytyi kuitenkin\nsellaisiakin seikkoja, joita ystävän ei onnistunut ystävässä ymmärtää\nja jotka heitä toisissaan loukkasivatkin. Ystävyyden ensi päivinä,\ntuona aikana, jona toisistaan pitävät ihmiset koettavat aivan\ntietämättään poistaa itsestään kaiken sellaisen, mikä ei muistuta\nystävän olemusta, eivät he tätä vielä huomanneet. Vasta vähitellen\npääsivät heidän kummankin eri rotuperän muodot nousemaan pinnalle, yhä\nselvemmällä tavalla: ja sikäli kuin rotujen erilaisuudet tulivat ilmi,\nalkoivat ne törmätä vastakkain. He joutuivat silloin tällöin pieneen\nristiriitaan, jota heidän keskinäinen hellyytensä ei aina pystynyt\nvälttämään.\n\nHeille tuli omituisia väärinkäsityksiä. Olivierin luonne oli sellaista\nuskon, vapauden, intohimojen, ironian ja kaikkeen kohdistuvan\nepäilyksen sekoitusta, ettei Christophe osannut tavoittaa sen varmaa\nmuotoa. Ystävää jälleen loukkasi Christophen ihmisymmärtämisen puute;\nhänen ylimyksellisyyttään, rodun vanhuudesta johtuvaa, hymyilytti\nChristophen kömpelyys, Christophen, joka oli väkevä, mutta raskas\nja yhtä ainoaa eheää kappaletta, niin ettei hän osannut analysoida,\nja eli ainaisissa harhakäsityksissä sekä itsestään että muista\nihmisistä. Niinikään olivat Christophen sentimentalisuus, hälisevät\ntunteenpurkaukset ja hänen herkkyytensä mielenliikutuksille Olivierista\njoskus hermostuttavia, jopa hiukan naurettaviakin. Puhumattakaan\neräänlaisesta Christophessa asuvasta voiman jumaloimisesta, tuosta\nsaksalaisten uskosta sellaisen moraalin kelpoisuuteen, jonka nimi on\n_Faustrecht_, nyrkkivalta, ja jonka pätevyydestä Olivier ja hänen\nkansansa eivät hyvällä syyllä olleet vakuutettuja.\n\nChristophe puolestaan ei jaksanut kärsiä Olivierin ironiaa, vaan se\nsai hänet joskus suorastaan vimmoihinsa; hän ei sietänyt Olivierin\npiintynyttä halua aprikoida, analysoida aina, tuota hänen mielestään\nälyllistä epämoraalia, joka häntä kummastutti sellaisessa moraalista\npuhtautta rakastavassa miehessä kuin Olivier, -- epämoraalia, joka\njohtui juuri Olivierin avarasta, kaikenlaista kieltämistä vihaavasta\nälystä, ilosta saada soveltautua kaikkiin ja aivan vastakkaisiin\nkatsantokantoihin. Olivier katseli elämää kuten jotain panoraamaa,\nikäänkuin historialliselta näkökannalta; hän tahtoi niin hartaasti\nymmärtää kaikkea, että hän näki yhtäaikaa sekä syyt että vastasyyt; ja\nhän puolusti vuorotellen niitä molempia, kallistuen toiselle puolelle\naina sikäli kuin häntä vastaan esitettiin jokin väitelmä; hän joutui\nlopulta itse ristiriitaisuudessaan sekaisin. Syystäkin ällistyi\nChristophe moisesta. Kuitenkaan ei tämä ollut Olivierissa mitään\nvastaanhangoittelun halua eikä taipumusta paradokseihin; se johtui\nhartaasta oikeuden ja terveen järjen vaatimuksesta; Olivieria loukkasi,\nhänestä oli typerää asettua jollekin ennakolta päätetylle kannalle;\nja hänen täytyi kumota sellaisia ennakkoluuloja. Se kehittymättömyys,\njolla Christophe tuomitsi epämoraalisia tekoja ja ihmisiä, hänen\ntapansa nähdä kaikki aina paljoa karkeampana ja raaempana kuin se\ntodellisuudessa olikaan, oli Olivierista ikävä; sillä vaikka hänkin\noli yhtä siveellinen kuin Christophe, niin ei hän ollut sellaista\ntaipumatonta terästä kuin hän, vaan antoi ulkonaistenkin vaikuttimien\nkosketella, houkutella, värittääkin itseään. Hän vastusti Christophen\nliioitteluita, ja liioitteli itse päinvastaiseen suuntaan. Alinomaa sai\ntällainen älyllinen oikullisuus hänet puolustamaan vihollisia ystäviä\nvastaan. Christophe suuttui siitä. Hän moitti ystäväänsä sofismeista,\nsanoi häntä liian leppeäksi pahoja ihmisiä ja asioita kohtaan. Olivier\nhymyili: hän tiesi hyvin, miten laajasta harhakuvitelmien puutteesta\ntämä lauhkeus johtui; hän tiesi, että Christophe uskoi niin paljoon\nsellaiseen, johon hän ei enää uskonut, ja että Christophe puolestaan\nhyväksyi sen vuoksi monenmoista hyljättävää! Mutta Christophe ei\nkatsellut oikealle, ei vasemmalle, vaan ryntäsi suoraan eteenpäin.\nVarsinkin vihasi hän parisilaisten \"hyvyyttä\".\n\n-- Suurin syy, jonka nojalla he \"antavat anteeksi\" lurjuksille, jopa\noikein ylpeillen teostaan on se, että lurjukset ovat muka jo ennestään\nkyllin onnettomia siitä, että ovat lurjuksia, tai että he ovat\nsyyntakeettomia ja sairaita, sanoi Christophe. -- Mutta ensinnäkin\nei ole totta, että pahantekijät ovat onnettomia. Se väite on pelkkää\nhalpahintaista näyttämölavertelua, koreaa melodraamaa, tekojumalisen ja\ntylsän optimismin lorua, sellaista, joka rehentelee Scriben ja Capusin\nteoksissa. -- (Scribe ja Capus: teidän parisilaisten suuruuksia, juuri\nniitä huvinäytelmäin kirjoittajia, jollaisia teidän yhteiskuntanne\nansaitsee, nautiskelevain, ulkokullattujen ja lapsellisten porvarien\nyhteiskunta, joka on liian pelkuri uskaltaakseen katsella omaa\nrumuuttaan naamaan.) -- Lurjus saattaa näet sangen hyvin olla\nonnellinen ihminen. Jopa ovat hänen onnen edellytyksensä usein kaikkein\nparhaat. Ja typerää on sekin väitös, että hän olisi syyntakeeton.\nTohtikaa kerrankin myöntää, että koska Luonto on välinpitämätön hyvälle\nja pahalle, ja siten itsekin paha, niin voi ihminen sangen hyvin olla\nrikollinen ja samalla aivan terve. Hyve ei ole mikään luonnollinen\nasia. Se on ihmisen työtä. Ihmisen täytyy sitä puolustaakin.\nKourallinen muita voimakkaampia, muita suurempia yksilöitä on\nrakentanut yhteiskunnan. Heidän velvollisuutensa on pitää huoli siitä,\nettei hirveäin, vuosisadat kestäneiden taisteluiden tulosta ahnas\nkoiralauma saa hävittää.\n\nNämä ajatukset eivät pohjaltaan eronneet suuresti Olivierin omista\najatuksista; mutta jostakin salaisesta henkisen tasapainon tarpeesta ei\nOlivier koskaan tuntenut itseään avuttomammaksi kuin silloin, kun häntä\nyllytettiin taisteluun.\n\n-- Älähän kiihdy, veliseni, sanoi hän Christophelle. Anna maailman\nviihtyä vioissaan. Nauttikaamme mekin, niinkuin Decameronen\nystävyspiiri, ajatuksen puutarhojen rauhaa ja tuoksuvaa ilmaa,\nsillaikaa kuin mustasurma hävittää Firenzeä kumpumme takana, joka\nkasvaa ruusuköynnösten koristamia sypressejä ja tummalatvaisia\npiinioita.\n\nOlivieria huvitti päivät pitkät paljastella taidetta, tiedettä,\nfilosofiaa, saada näkyviin niiden salaiset koneistot; siten johtui\nhän jonkinlaiseen pyrrhonismiin, jonka läpi katsottuna kaikki\nnäytti pelkältä älyn otaksumalta, ilmakonstruktsioonilta, jota ei\nvoinut puolustaa edes sillä, että se, kuten Pyrrhonin ainoa pätevä\nmatematiikka, olisi ollut välttämätön hengenelämälle. Christophea\nraivostutti moinen elämänkoneiston kappaleiksi repiminen:\n\n-- Se kone kävi hyvin; nyt sinä saatat sen särkeä. Pääsitkö sillä\nsen pitemmälle! Mitä sinä halusit todistaa? Ettei mikään ole mitään?\nPerhana. Minä sen tiedän itsekin hyvin. Sen tähdennän me juuri\ntaistelemmekin, että tyhjyys, saartaa meitä joka taholta. Etteikö\nmikään ole olevaista? Mutta _minä_ olen olemassa. Etteikö ole syytä\ntoimia? Mutta minä toimin. Kuolkoot ne, jos tahtovat, joista on hauskaa\nkuolla! Minä elän, tahdon elää. Minun elämäni on toisessa vaakakupissa,\najattelu toisessa... Peijakas vieköön kaikki ajatukset!\n\nHän kiivastui tavallisuuden mukaan; ja väiteltäessä hän päästi\nloukkaavia sanoja. Tuskin hän oli ne virkkanut, niin hän niitä katui.\nHän olisi tahtonut ne peruuttaa, mutta paha oli jo tehty. Olivier oli\ntunteiltaan hyvin herkkä; hänellä oli arka pinta; pieninkin raaka\nsana, varsinkin sellaisen ihmisen suusta, jota hän rakasti, vihloi\nhänen sydäntään. Hän oli niin ylpeä, ettei ilmaissut loukkautuneensa,\nmutta hän vetäytyi kuoreensa. Sitäpaitsi hän huomasi silloin tällöin\nystävässään äkillisiä ja itsetiedottomia, aina suurelle taiteilijalle\nominaisia egoismin vilahduksia. Hän tunsi, ettei hänen elämänsä\njoillakin hetkillä ollut Christophelle juuri minkään arvoinen kauniin\nmusiikin rinnalla: -- (eikä Christophe sitä häneltä salannutkaan). --\nOlivier ymmärsi Christophen hyvin ja Christophe oli hänestä oikeassa;\nmutta se totuus oli surullinen.\n\nLisäksi oli Christophen luonteessa kaikenlaisia outoja aineksia, joita\nOlivier ei käsittänyt, ja jotka tekivät hänet usein levottomaksi.\nJoskus tuli Christophelle yhtäkkiä kummallisia ja peloittavia puuskia;\neräinä päivinä ei hän tahtonut puhua mitään; tai hänelle tuli se pää,\nettä hän oli pirullisen pisteliäs ja koetti toista loukata. Tahi\nsitten hän katosi yhtäkkiä kotoa: häntä ei näkynyt siellä koko sinä\npäivänä ja hän palasi vasta myöhään seuraavana yönä. Kerran oli hän\npoissa kotoa kaksi vuorokautta yhtä mittaa. Herra tiesi, mitä hän teki!\nChristophe ei tiennyt sitä itsekään... Todellisuudessa johtui tämä\nsiitä, että hänen voimakas luonteensa ärtyi sulkeutuneessa elämässä ja\nahtaassa asunnossa, jossa hän oli kuin missä kanahäkissä, siinä määrin,\nettä hänen sisunsa oli joskus haljeta. Silloin raivostutti ystävän\nrauhallisuus häntä; hänen teki mieli tehdä hänelle pahaa, tehdä pahaa\njollekulle, kenelle hyvänsä. Hänen täytyi silloin pelastaa itsensä,\nväsyttää itsensä upo-uuvuksiin. Silloin hän ravasi pitkin Parisia ja\nsen etukaupunkien katuja, ikäänkuin haeskellen jotain seikkailua, ja\nlöysikin joskus, eikä hän olisi ollut pahoillaan, jos olisi joutunut\nsellaiseen kiipeliin, että olisi saanut kunnon tappelulla purkaa\nliiallista voimaansa... Olivierin terveys oli niin huono, hän oli niin\nheikko fyysillisesti, että hänen oli vaikea tällaista ymmärtää. Eikä\nChristophe itsekään sitä ymmärtänyt. Hän heräsi näistä harhapuuskistaan\nkuin kiusallisesta unesta, -- hiukan häpeissään ja rauhattomana, mitä\nhän olikaan tehnyt ja mitä hän maailmassa vielä saattaisi tehdä.\nMutta kun se hulluudenpuuska meni ohitse, oli hänen sielunsa puhdas\nkuin ukkosen huuhtoma taivas, vapautunut kaikesta tahrasta, kirkas ja\nvaltavan väkevä. Silloin oli hän hellempi kuin koskaan ennen Olivieria\nkohtaan. Ja hän suri, että oli tehnyt hänelle pahaa. Hän ei jauhanut\nenää entisiä pikku riitoja. Vaikkei hän aina ollutkaan syypää niihin,\npiti hän kuitenkin niitä juuri omina vikoinaan; ja hän soimasi itseään,\nettä hänen aina piti pyrkiä olemaan oikeassa: hän ajatteli nyt, että\non parempi hiukan puijata ystävän iloksi itseään kuin olla oikeassa\nvastoin hänen tahtoaan.\n\nVarsinkin silloin olivat nuo väärinkäsitykset tuskallisia, kun ne\nsattuivat syntymään iltaisin, koska näet heidän oli sen jälkeen\nkestettävä yönsä epäsovussa, molemmille julmassa sielun sekasorrossa.\nChristophe nousi yöllä vuoteestaan ja kirjoitti pari sanaa\npaperilapulle, jonka hän sitten työnsi välioven alitse Olivierin\nhuoneeseen; ja kun hän seuraavana aamuna heräsi, pyysi hän Olivierilta\nanteeksi. Tahi naputti hän jo yöllä Olivierin oveen: hän ei jaksanut\nodottaa seuraavaa aamua, vasta silloin nöyrtyäkseen. Olivier ei\ntavallisesti saanut silloin sen paremmin unta kuin hänkään. Hän tiesi\nhyvin, että Christophe rakasti häntä eikä tarkoittanut häntä loukata;\nmutta hän olisi tahtonut kuulla sen totuuden hänen omasta suustaan;\nChristophe tulikin puhumaan; ja kaikki oli unohdettu. Sitten oli niin\nrauhallista ja suloista! Sitten nukkuivat he molemmat jälleen niin\nhyvin.\n\n-- Oi, miten vaikeaa on ymmärtää toisiaan, huokasi Olivier.\n\n-- Ja tarvitseeko sitten aina toisiaan ymmärtää? sanoi Christophe. Minä\nen sitä haluakaan. Riittää, kun vain rakastaa toisiaan.\n\nKaikki tällaiset pikku riidat, joiden iskemiä haavoja he kohta\nperästäpäin koettelivat ylen huolissaan lääkitä, tekivät heidät\nmelkeinpä yhä rakkaammiksi toisilleen. Näillä riidan hetkillä ilmestyi\nAntoinette Olivierin silmiin. Ystävykset olivat toisilleen aivan\nnaisellisen huomaavaisia. Christophe ei unohtanut koskaan Olivierin\nsyntymä- tai nimipäivää, vaan omisti hänelle juhlan kunniaksi jonkin\nteoksensa, osti hänelle hiukan kukkia, tai kakun, tahi jonkin lahjan,\nherra ties; mistä tipahtaneilla rahoilla! -- (sillä usein oli heillä\nkova rahapula). -- Olivier kiusasi silmiään kopioimalla öisin salaa\nChristophen partituureja.\n\nVäärinkäsitykset ystävien kesken eivät ole milloinkaan kovin\nvaarallisia, jos ei kolmas henkilö tunkeudu heidän väliinsä. -- Mutta\nse nyt tietysti tapahtuikin: tässä maailmassa on paljon ihmisiä, jotka\nharrastavat lähimäistensä asioita ainoastaan sitä varten, että saisivat\nne sotkea.\n\n\n\n\nOlivier tunsi Stevensit, joiden luona Christophe oli äskettäin usein\nkäynyt; ja Coletten viehätysvoima oli vaikuttanut myöskin Olivieriin.\nSyynä siihen, ettei Christophe ollut tavannut Olivieria entisen\nystävättärensä pikku hovissa, oli se seikka, että Olivier oli sisarensa\nkuoleman jälkeen niin masentunut ja suruunsa sulkeutunut, ettei käynyt\nkenenkään luona. Colette ei puolestaan yrittänyt millään tavoin tavata\nhäntä: hän piti kyllä Olivierista, mutta ei sen sijaan onnettomista\nihmisistä; hän sanoi olevansa niin helläsydäminen, ettei jaksanut\nkestää mitään surullista näkyä; hän odotti Olivierin surun haihtumista,\npäättäen vasta sitten muistaa häntä. Kun hän sai kuulla, että Olivier\nnäytti nykyään jo toipuneelta, ja ettei siis ollut tartunnan vaaraa,\nuskalsi hän antaa hänelle kutsuvan merkin. Olivieria ei tarvinnutkaan\npyytää. Hänen luonteensa oli samalla kertaa sekä arka että\nseuraarakastava ja helppo houkutella; ja hän piti paljonkin Colettesta.\nKun hän ilmoitti Christophelle aikomuksensa mennä jälleen Colettea\ntapaamaan, ei Christophe häntä pienimmässäkään määrin siitä moittinut,\nniin suuresti kunnioitti hän ystävänsä vapautta; hän kohautti vain\nhartioitaan ja sanoi kujeilevasti:\n\n-- Mene, hyvä veli, jos se sinua huvittaa.\n\nMutta itse hän ei seurannut sinne ystäväänsä. Hän oli päättänyt,\nettei hän enää ryhtyisi mihinkään tekemisiin tuollaisten kiemailijain\nja koko heidän ympäristönsä kanssa. Silti ei hän suinkaan ollut\nnaisten vihaaja: kaukana siitä. Hän piti erikoisesti nuorista,\nomalla työllään elävistä naisista, pikku käsityöläisistä, virasto-\nja konttorineideistä, jotka kiiruhtavat aamuisin, aina hiukan\nmyöhästyneinä ja puoli-unissaan, työpaikkaansa tai toimistoonsa. Nainen\nei Christophesta ollut täysin tarkoitustaan vastaava, ellei hän tehnyt\ntyötä, koettanut elää omilla ansioillaan, hankkia itse leipäänsä ja\nsiten olla riippumaton. Eikä nainen hänen mielestään saavuttanut\ntäydellistä sulouttaankaan, liikkeiden vilkasta notkeutta, kaikkien\naistiensa virkeyttä, tahtonsa vapautta ja elämänsä riippumattomuutta\nmuuten kuin sillä tavalla. Hän inhosi vetelehtivää ja nautiskelevaa\nnaista: sellainen olento oli hänestä kuin mikä syöttöeläin, joka hotkii\nruokaa ja makaa ikävissään, sairaaloisissa haaveissaan. Olivierin\nihailema ominaisuus naisessa oli jälleen tuollainen _far niente_,\nsellainen viehätys kuin kukkien, jotka kasvavat ainoastaan ollakseen\nkauniita ja levittääkseen ympärilleen suloista tuoksua. Olivierin\nmaku oli siinä suhteessa taiteellisempi kuin Christophen; Christophen\njälleen inhimillisempi. Mitä nimenomaan Coletteen tuli, rakasti\nChristophe paljon enemmän suurempia kärsimyksiä kokeneita naisia kuin\nhänenlaistaan. Christophe tunsi, että häntä sitoi noihin kärsineihin\nveljellinen sääli.\n\nKun Colette kuuli Olivierin ja Christophen ystävyydestä, halusi\nhän aivan erikoisesti nähdä Olivieria: sillä hän oli utelias ja\ntahtoi tietää, mistä tuo ystävyys oikein johtui. Colette kantoi\nChristophelle hiukan kaunaa, koska Christophe näytti hänet niin\nhalveksivasti unohtaneen; ja haluamatta suinkaan kostaa -- (sellainen\nei maksanut vaivaa: sillä kostaminen kysyy vaivaa) -- olisi Colette\nmielellään tehnyt Christophelle pikku kepposet. Kissan leikkiä: se\nraapii sitä varten, että se huomattaisiin. Kun hänellä oli erikoinen\nhoukuttelukyky, ei hänen ollut vaikeaa saada Olivieria puhumaan.\nKukaan ei ollut selvänäköisempi kuin Olivier eikä kenelläkään ollut\nvähemmän kuin hänellä harhakuvitelmia ihmisistä, nimittäin silloin,\nkun hän oli heistä loitolla; mutta kukaan ei ollut naiivimpi ja\nluottavampi, milloin viehkeät silmät katselivat häneen. Colette\nnäytti niin hartaasti ja myötätunnolla seuraavan hänen ja Christophen\nystävyysasioita, että Olivier tuli kertoneeksi koko tarinan, jopa\nheidän pieniä keskinäisiä nitojaankin, sillä näin välimatkan päästä\nkatsottuina näyttivät ne hänestä ainoastaan huvittavilta, ja hän\nmainitsi muuten itse olevansa syypää kaikkeen. Hän ilmaisi luottavasti\nColettelle myöskin eräitä Christophen taiteellisia suunnitelmia\nja hänen arvostelultaan Ranskasta ja ranskalaisista, -- eivätkä\nviimemainitut olleet suinkaan mairittelevia. Nämä tiedot eivät\nkoskeneet laisinkaan arkaluontoisia asioita; mutta Colette rupesi\nniitä levittämään, ja silloin hän höysti niitä omalla tavallaan, sekä\ntehdäkseen juttunsa hieman hemaisevammiksi että kätketystä häijyydestä\nChristophea kohtaan. Ja koska ensimäinen henkilö, jolle hän kertoi nämä\npikku salaisuudet, oli luonnollisestikin hänen eroamaton ystävänsä\nLucien Levy-Coeur, niin ne levisivät kaikkialle ja kaunistuivat yhä\nmatkan varrella; sillä tuolla miehellähän ei ollut mitään syytä pitää\nniitä salassa; ne saivat nyt Olivieria kohtaan hieman ivallisen,\nsäälittävän ja loukkaavan muodon, sillä Olivierin käsitettiin\njoutuneen Christophen uhriksi. Olisi luullut, ettei tällainen juoru\nolisi huvittanut juuri ketään, kun sen sankarit olivat sangen vähän\ntunnettuja henkilöitä; mutta parisilaisen mieltähän kiinnittää\nsuorastaan kaikki, mikä ei häntä koske. Ja niinpä Christophe sai eräänä\npäivänä kuulla m:me Roussinin suusta omia salaisuuksiaan. Tavatessaan\neräässä konsertissa kysyi tuo rouva häneltä, oliko totta, että hän oli\nriitaantunut Olivier Jeannin-raukan kanssa; ja hän uteli Christophen\ntöitä, vihjaillen sellaisiin seikkoihin, joita Christophe ei luullut\ntietävän muiden kuin itsensä ja Olivierin. Ja kun Christophe kysyi\nhäneltä, mistä hän oli saanut nämä asiat kuulla, vastasi m:me Roussin,\nettä ne oli kertonut hänelle Lucien Levy-Coeur, joka puolestaan oli\nsaanut ne tietää Olivierilta.\n\nTämä oli Christophelle kauhea isku. Hän oli kiivas, ja hänen\narvostelukykynsä huono, joten hän ei voinut harkita epäilyksensä\noikeutusta; vain sen hän tunsi: että hänen salaisuutensa, ne\nsalaisuudet, jotka hän oli uskonut Olivierille, oli kavallettu, ja\nkavallettu Lucien Levy-Coeurille. Hän ei voinut jäädä koko ajaksi\nkonserttiin. Hän lähti heti salista. Hänen ympärillään, sielussaan oli\nautius ja yö. Kadulla hän oli joutua hevosten jalkoihin. Hän puhui\nitsekseen: \"Ystävä on minut pettänyt!...\"\n\nOlivier oli kaupungilla Coletten luona. Christophe väänsi kamarinsa\noven lukkoon, ettei Olivier kotiin tultuaan pääsisi juttelemaan\nhänen kanssaan, niinkuin hän aina tavallisesti teki. Hän kuulikin\npian Olivierin tulevan kotiin, ja koettavan avata hänen oveaan, ja\nsitten supattavan hänelle hyvää yötä avaimenreiästä: Christophe ei\nliikahtanutkaan. Hän istui vuoteensa reunalla, pimeässä, pää käsien\nvälissä, toistaen yhä itsekseen: \"Ystäväni on minut pettänyt!...\";\nja hän istui sillä tavoin myöhään yöhön. Silloin hän tunsi, kuinka\nsuuresti hän ystävästään piti, sillä hän ei ollut vihainen hänelle,\nettä hän oli pettänyt hänet: hän ainoastaan kärsi. Ihmisellä\njota rakastamme, on kaikki valta meihin nähden valta olla meitä\nrakastamattakin. Ei voi olla hänelle siitä vihainen, saattaa ainoastaan\nmoittia katkerasti itseään, ettei ole ansainnut enemmän rakkautta,\nkoskapa toinen kerran meidät hylkää. Ja se tuottaa sellaisen tuskan,\nettei enää tahdo elää.\n\nSeuraavana aamuna, kun Christophe näki Olivierin, ei hän puhunut\nOlivierille mitään; hänestä oli niin kauheaa moittia Olivieria,\n-- moittia siitä, että Olivier oli muka käyttänyt väärin hänen\nluottamustaan ja paljastanut hänen salaisuutensa vihamiehelle, -- ettei\nhän voinut virkkaa hänelle sanaakaan. Mutta Christophen kasvot puhuivat\nsitä selvemmin; ne olivat ynseät ja kylmät. Olivier ällistyi; hän ei\nymmärtänyt mitään koko asiasta. Hän koetteli arasti saada selvää, miksi\nChristophe oli häntä kohtaan sellainen. Christophe käänsi hänelle\nselkänsä eikä vastannut. Olivier vuorostaan loukkaantui, ja oli vaiti,\nja suru kalvoi hänen sydäntään. He eivät lähestyneet toisiaan koko sinä\npäivänä.\n\nVaikka Olivier olisi tuottanut hänelle tuhat kertaa enemmän\nkärsimyksiä, ei Christophe olisi koettanut kostaa hänelle, tuskinpa\nedes itseään puolustaa: Olivier oli hänelle pyhä. Mutta hänen\noikeutettu suuttumuksensa tarvitsi jotain esinettä, johon se\nsaisi purkautua; ja kun se esine ei voinut olla Olivier, oli se\ntietystikin Lucien Levy-Coeur. Tehden kiihkossaan vääryyttä kuin\ntavallisesti Christophe piti häntä kohta syypäänä pahaan, jotka\nOlivier oli muka tehnyt; ja hän kärsi kauheita kateuden tuskia\najatellessaan, että tuollainen mies oli saattanut riistää häneltä\nhänen ystävänsä sydämen, niinkuin hän aikoinaan oli vienyt häneltä\nColette Stevensinkin ystävyyden. Kaiken pahan lisäksi osui hänen\nkäsiinsä, yhä hänen ärtymystään lisäten, samana päivänä muuan Lucien\nLevy-Coeurin kirjoittama artikkeli _Fidelion_ esityksestä. Siinä\nLucien Levy-Coeur puhui Beethovenista ilveilevästi, ja suositteli\nhuvittavasti hänen sankarittarelleen Montyonin palkintoa. [Montyonin\n(ranskal. filantrooppi, 1733-1820) hyvepalkinto hyveellisistä teoista\ntai moraalia käsittelevistä kirjallisista teoksista. Suomentajan\nselitys.] Christophe ymmärsi selvemmin kuin ehkä moni muu tuon\nkappaleen naurettavat puolet, ja näki eräitä erehdyksiäkin musiikissa.\nHän ei itsekään ollut aina ilmaissut varsin ylenmäärin kunnioitustaan\ntunnettuja mestareita kohtaan. Mutta hän ei väittänytkään koskaan\nolevansa varma itsestään eikä kehunut ranskalaista logiikkaansa.\nChristophe oli niitä, jotka kylläkin itse vetävät esille ihailemainsa\nvirheitä, mutta eivät salli toisten sitä tehdä. Sitäpaitsi oli eri\nasia arvostella jotakin suurta taiteilijaa, ja miten tuimasti tahansa,\nChristophen tavalla, nimittäin uskoen intohimoisesti taiteeseen,\nja myöskin -- (se olikin totta) -- rakastaen mestarin kunniaa niin\nrajattomasti, ettei sietänyt hänessä mitään keskinkertaista, --\nkuin arvostella häntä sillä tavoin kuin Lucien Levy-Coeur, joka\nkirjoituksissaan vetosi ainoastaan suuren yleisön mataluuteen ja\nnauratti hölmöjen laumaa, näyttäen sukkeluuttaan suuren miehen\nkustannuksella. Ja lopuksi: vaikka Christophen arvostelut olivatkin\nyleensä hieman rohkeanlaisia, löytyi kuitenkin eräs laji musiikkia,\njosta hän ei hiiskunut, vaan jonka hän oli pannut itseltään turvaan,\nja johon kukaan ei saanut koskea; se taide oli vielä enemmän kuin\nmusiikkia: se oli puhdasta henkeä ja sielua, sellaista jaloa suuruutta,\nettä ihminen sai siitä lohdutusta, voimaa ja toivoa. Beethovenin\nmusiikki oli sitä taidetta. Kun hän nyt näki lurjuksen sitä häpäisevän,\nkuohahti hän silmittömästi. Tämä ei ollut enää pelkkä taidekysymys,\nvaan kunniankysymys; tässä karattiin kaiken kimppuun, mikä elämälle\nantaa arvoa: rakkauden, sankaruuden, miehekkään kunnon, kiihkeän\nhalun uhrata itsensä toisten hyväksi. Siinä karattiin itsensä Jumalan\nkimppuun! Sovittelu ei enää tullut kysymykseen. Sellaista ei voi\nsallia, enempää kuin sietäisi häväistävän naista, jota kunnioittaa ja\nrakastaa: silloin täytyy vihata ja tappaa... Ja kaiken päällisiksi oli\nhäpäisijä mies, jota Christophe halveksi enemmän kuin ketään muuta!\n\nSattuma sovitti niin, että viholliset kohtasivat toisensa jo samana\niltana.\n\nChristophe lähti, ettei hänen olisi tarvinnut jäädä Olivierin seuraan,\nsinä iltana, vastoin tapaansa, Roussinien illatsuihin. Häntä pyydettiin\nsiellä soittamaan. Hän suostui vastenmielin. Kuitenkin syventyi\nhän piankin täydellisesti kappaleeseen, jota soitti, kunnes hän\nyhtäkkiä, kohottaessaan päätänsä, näki edessään ihmisjoukossa muutaman\naskelen päässä Lucien Levy-Coeurin irooniset silmät, ja näki niiden\ntarkastelevan häntä. Christophe lopetti soittonsa, keskellä tahtia,\nja nousi ja kääntyi pianoon selin. Syntyi yleinen hiljaisuus, kaikki\nolivat hämillään. M:me Roussin tuli kummastuneena Christophen luo,\nsuu väkinäisessä hymyssä; ja kun hän ei ollut varma, oliko kappale jo\nloppunut, kysyi hän -- älykkäällä, epämääräisellä tavalla:\n\n-- Ettekö soita vielä, monseur Krafft?\n\n-- Minä olen soittanut, vastasi Christophe kuivasti.\n\nTuskin hän oli sen sanonut, niin hän tunsi olleensa töykeä; mutta se\nhuomio ei suinkaan tehnyt häntä järkevämmäksi, vaan ärsytti häntä\nyhä enemmän. Välittämättä ihmisten ilkkuvista silmäyksistä, meni hän\nerääseen salin nurkkaan, josta hän voi seurata silmillään Lucien\nLevy-Coeurin liikkeitä. Hänen vieressään istui muuan vanha kenraali,\njolla olivat punaiset ja uneliaat kasvot ja vaaleansiniset silmät,\nja joka näytti muuten aivan lapsellisen vilpittömältä; kenraali piti\nvelvollisuutenaan onnitella Christophea ja kiitellä hänen kappaleensa\nsuurta omintakeisuutta. Christophe kumarteli hänelle kyllästyneenä,\nja murahteli vastaukseksi jotain käsittämätöntä. Kenraali puhui yhä,\ntavattoman kohteliaasti, huulillaan äskeinen merkityksetön ja lempeä\nhymy; ja nyt hän tahtoi tietää, kuinka Christophe osasi ulkomuistista\nniin pitkät sävellykset. Christophe käännähteli kärsimättömästi, ja\nhänen teki mieli työntää tuo ukko niskasta alas sohvalta. Hän tahtoi\nkuulla, mitä Lucien Levy-Coeur sanoi: hän haki vain syytä karatakseen\nhänen kimppuunsa. Jo muutaman minutin hän oli tuntenut, että hän tekisi\njonkun tyhmyyden: mutta mikään maailmassa ei voinut häntä siitä estää,\n-- Lucien Levy-Coeur selitteli falsettiäänellään eräille naisille,\njotka istuivat hänen ympärillään, mitä eräät suuret taiteilijat olivat\nteoksissaan tarkoittaneet, heidän kätkettyjä ajatuksiaan. Yleisen\nhiljaisuuden keskellä Christophe kuuli hänen puhuvan Wagnerin ja\nkuningas Ludvigin ystävyydestä, eräänlaisin ilveilevin salavihjauksin.\n\n-- Jo riittää! huusi Christophe, lyöden nyrkkinsä vieressä olevaan\npöytään.\n\nKaikki kääntyivät ällistyneinä häneen päin. Lucien Levy-Coeur näki\nChristophen katseen, kalpeni hiukan ja sanoi:\n\n-- Minulleko te puhuitte?\n\n-- Sinulle, senkin koira! vastasi Christophe. Ja hän ponnahti pystyyn,\n\n-- Täytyykö sinun välttämättä tahrata kaikki, mitä maailmassa on\nsuurta, jatkoi hän vimmoissaan. Ulos, vintiö, tai paiskaan sinut\nkadulle ikkunasta!\n\nChristophe tuli Lucien Levy-Coeur'ia kohti. Naiset väistyivät\nkirkaisten syrjään. Syntyi yleinen sekaannus. Christophea tultiin\nhillitsemään. Lucien Levy-Coeur oli noussut puolittain paikaltaan,\nsitten hän heittäysi jälleen nojatuoliinsa, teeskentelevän rauhalliseen\nasentoon. Hän kutsui hiljaisella äänellä luokseen palvelijaa,\njoka meni ohitse, ja antoi hänelle käyntikorttinsa; ja jatkoi sen\njälkeen pakinaansa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut; mutta\nhänen silmäluomensa räpsyttivät hermostuneesti; ja hän vilkuili\nkoko ajan syrjään, ihmisiin katsellen. Roussin oli työntäytynyt\nChristophen eteen, piti häntä rintapielistä, ja sysäsi häntä ovelle.\nSiinä raivoissaan ja häpeissään, pää painuksissa peräytyessään\nnäki Christophe silmiensä edessä Roussinin valkean ja leveän\npaidanrintamuksen ja luki sen briljanttinappeja, ja hän tunsi\nkasvoillaan tuon paksun miehen puuskutuksen.\n\n-- No, no, hyvä ihminen, mikä teille tuli, sanoi Roussin. Mitä tämä nyt\non? Ajatelkaa, mitä teette, hitto vie! Tiedättekö, millainen olette?\nOletteko te ihan hullu?\n\n-- Minä en, perhana, astu enää jalkaani teille! vastasi Christophe\ntempautuen hänen käsistään; ja sitten hän meni ovelle.\n\nViisaasti kyllä annettiin hänen mennä rauhassa. Mutta eteisessä toi\nmuuan palvelija hänen eteensä tarjottimen. Tarjottimella oli Lucien\nLevy-Coeurin käyntikortti. Christophe otti sen, ymmärtämättä mitään,\nluki sen ääneen; sitten hän alkoi yhtäkkiä vimmoissaan ja puhisten\nkaivella taskujaan; hän veti esiin puolenkymmenen muun kapineen mukana\nkolme, neljä rutistunutta ja likaista nimikorttia:\n\n-- Siinä on! Siinä on! -- huudahti hän, ja paiskasi ne tarjottimelle\nniin että yksi niistä lensi permannolle.\n\nJa hän meni ulos.\n\n\n\n\nOlivier ei tiennyt koko asiasta mitään. Christophe oli pyytänyt\nsekundanteiksi ensimäiset henkilöt, mitä vastaan sattui, kunhan eivät\nolleet hänelle aivan tuntemattomia: ne olivat musiikkikriitikko\nThéophile Goujart, ja muuan saksalainen tohtori Barth, erään\nsveitsiläisen yliopiston yksityisdosentti, jonka hän oli kohdannut\nkerran illalla jossakin ravintolassa. Hän oli ruvennut dosentin\ntuttavaksi, vaikkei mies häntä miellyttänytkään, sillä hänen kanssaan\nhän sai tilaisuuden puhella isänmaastaan. Lucien Levy-Coeurin\nsekundanttien kanssa sovittiin, että kaksintaistelu tapahtuisi\npistooleilla. Christophe ei osannut käyttää mitään aseita, ja sen\nvuoksi esitti Goujart hänelle, ettei olisi pahaksi, jos hän tulisi\nhänen kanssaan jollekin ampumaradalle hiukan harjoittelemaan; mutta\nChristophe ei suostunut lähtemään; ja odottaessaan seuraavaa päivää hän\nryhtyi työhönsä.\n\nAjatukset eivät oikein kulkeneet. Hän tunsi, että jokin sama ajatus,\njosta hän ei ollut oikein selvillä, häiritsi alinomaa häntä, ikäänkuin\nhän olisi ollut unessa ja nähnyt pahaa unta... \"Se oli ilkeää,\nniin, ilkeää... Mikä sitten? -- Ah, tuo kaksintaistelu huomenna...\nJoutavia! Eihän niissä koskaan osuta toiseen... Mutta se saattaisi\nnyt tapahtua... Ja sitten?... Sitten, niin juuri, sitten... Kun tuo\nelukka, joka vihaa minua, painaltaa vain sormellaan, niin voi hän\nriistää henkeni... No olkoon. -- Niin, huomenna, ehkä parin päivän\npäästä makaan mullassa, täällä inhoittavassa Parisissa... Pyh, täällä\ntai muualla, yhdentekevää!... Ahaa, taidanpa peljätä? -- En, mutta\nolisi hävytöntä hukata tällaisen typeryyden tähden koko se aatteiden\npaljous, jonka tunnen itsessäni versoavan... Hiisi vieköön nämä\nnykyajan taistelut, joissa muka tehdään molempien vastustajain voitto\nyhtä mahdolliseksi! Onpa sekin yhdenvertaisuutta: annetaan lurjuksen\nhengelle sama arvo kuin minunkin! Miksi meitä ei panna ottelemaan\nnyrkeillä ja patukoilla! Se olisi toista, se. Mutta tällainen raaka\nmurhaaminen, ampumalla!... Ja tietysti hän osaa ampua, mutta minä en\nole koskaan pitänyt pistoolia kädessäni... He ovat oikeassa; minun\ntäytyy opetella... Hän tahtoo tappaa minut? Hyvä, minä tapan hänet.\"\n\nChristophe meni ulos. Melkoisen lähellä taloa oli eräs ampumarata.\nChristophe pyysi itselleen pyssyä, ja neuvotti itselleen, kuinka\nsitä oli käsiteltävä. Ensimäisellä laukauksella oli hän tappaa\nampumaradan-pitäjän; hän yritti uudestaan, kaksi, kolme kertaa, eikä\nsaanut sattumaan; hän tulistui: ja ampui vielä huonommin. Ympärillä\nseisoi eräitä nuoria miehiä, he katselivat häntä ja nauroivat.\nChristophe ei heitä huomannut. Hän oli niin lujasti päättänyt\noppia, että hän oli aivan välinpitämätön ihmisten sutkauksille; ja\nitsepintaisena kuin saksalainen ainakin hän harjoitteli niin hartaasti,\nettä hänen kömpelö hommansa alkoi piankin, niinkuin ainakin käy,\nkiinnittää katsojain mieltä; ja eräs heistä ryhtyi nyt häntä neuvomaan.\nChristophe, joka oli tavallisesti kovin tuittupäinen, kuunteli nyt\nopetusta lauhkeana kuin lammas; hän ponnisti tahtoaan saadakseen\ntottelemaan hermonsa, jotka panivat hänen kätensä vapisemaan; hän\nsuoristihe ja rypisti kulmakarvansa yhteen; hiki valui virtana\npitkin hänen poskiaan; hän ei virkkanut sanaakaan; mutta silloin\ntällöin hän ponnahti vimmasta; ja alkoi taas paukuttaa. Sillä tavalla\nharjoitteli hän kaksi tuntia. Kahden tunnin päästä ampui hän suoraan\nmaaliin. Mikään ei ole mielenkiintoisempaa kuin tuollainen kömpelöä ja\nniskuroivaa ruumista hallitseva tahdonvoima. Se herätti kunnioitusta.\nOsa niistä, jotka ensin olivat nauraneet, oli jo mennyt pois, toiset\nolivat tulleet vähitellen hiljaisiksi eivätkä malttaneet lähteä\nnäkemästä tätä näytelmää. He tervehtivät ystävällisesti Christophea,\nkun hän viimein poistui ampumaradalta.\n\nKun Christophe tuli kotiin, tapasi hän siellä kunnon Moochin, joka\nodotteli häntä levottomana. Mooch oli jo kuullut kiistasta, ja oli\njuossut hätään; nyt pyysi hän saada tietää, mistä se oli syntynyt.\nVaikka Christophe olikin kovin salaperäinen, sillä hän ei tahtonut\nsyyttää ystäväänsä mistään, huomasi Mooch lopulta kuitenkin, miten asia\noli. Koska hän oli sangen tyyni mies, ja tunsi hyvin ystävykset, niin\noli hän varma, ettei Olivier ollut syypää siihen pikku petokseen, josta\nhäntä epäiltiin. Hän lähti kaupungille tutkimaan asiaa, ja hänelle\nselvisi piankin, että koko ilkeä juttu johtui Coletten ja Levy-Coeurin\njuoruista. Hän tuli nopeasti takaisin ja todisti Christophelle,\nettä asia oli näin; hän luuli sillä tavoin saavansa kaksintaistelun\nestetyksi. Mutta aivan päinvastoin kävikin. Kun Christophe kuuli että\nhän oli Levy-Coeurin tähden joutunut epäilemään kunnon ystäväänsä,\nvimmastui hän tuolle herralle yhä enemmän. Päästäkseen Moochista, joka\nvannotteli häntä, ettei hän saisi autautua kaksintaisteluun, Christophe\nlupasi kaiken, mitä Mooch halusi. Mutta päätöksensä oli hän jo tehnyt.\nNyt hän oli oikein iloissaan: hän taistelisikin ystävänsä tähden. Ei\noman itsensä puolesta!\n\n\n\n\nKun vaunut vierivät metsän halki maantietä pitkin, heräsi Christophe\nmietteistään yhtäkkiä johonkin, mitä eräs sekundanteista sanoi.\nChristophe koetti seurata heidän ajatustensa kulkua ja nähdä\nheidän mielialaansa, ja huomasi, että he olivat hänen kohtalostaan\naivan välinpitämättömiä. Professori Barth arvioi, mihin aikaan\ntämä juttu olisi suoritettu, ja ehtisikö hän ajoissa täältä pois,\nlopettaakseen vielä samana päivänä erään työn, johon hän oli ryhtynyt\nKansalliskirjaston arkistossa. Hänen mieltään kiinnitti tämä\nkaksintaistelu ja sen ratkaisu enemmän kuin muita Christophen kahta\nmatkatoveria, sillä se koski hänen saksalaiseen itserakkauteensa.\nGoujart ei välittänyt ei Christophesta eikä tuosta toisestakaan\nsaksalaisesta; hän puheli tohtori Jullienin kanssa rivohkoista\nfysioloogisista asioista, virnistelevään ja ilvehtivään sävyyn. Jullien\noli nuori medisiinari, kotoisin Toulousesta; joku aika sitten oli hän\nasunut Christophen porrastoverina, ja oli joskus tullut lainaamaan\nhänen spriilamppuaan, sateenvarjoaan tai kahvikuppejaan, tuoden ne\nsäännöllisesti rikottuina takaisin. Vastineeksi antoi hän Christophelle\nilmaiseksi lääkärinneuvoja, kokeili häneen uusilla lääkkeillä, ja\nhuvittelihe hänen naiivisuutensa kustannuksella. Hänen kastilialaista\n_hidalgoa_ muistuttavan kylmyytensä alla piili ainainen vekkulimaisuus.\nHäntä oli tämä kaksintaistelujuttu tavattomasti hauskuttanut, sillä se\noli hänestä kovin hullunkurinen; ja hän nautti jo etukäteen Christophen\nkömpelyydestä. Hänestä oli mukavaa päästä tällaiselle ajeluretkelle,\nläpi metsien, tuon mainion Krafftin kustannuksella. -- Kaikkien noiden\nkolmen herran huomattavin ajatus oli, että he pitivät tätä tapausta\netupäässä huvimatkana, josta heidän ei tarvinnut maksaa mitään. Itse\nkaksintaistelu ei heistä ollut laisinkaan tärkeä. Kuitenkin olivat he\nkaikki tyynesti valmistautuneet ottamaan vastaan minkälaisen käänteen\nhyvänsä.\n\nHe joutuivat kohtauspaikalle ennenkuin toiset. Se oli pieni\nulkoravintola metsän keskellä. Jonkinlainen sievoisesti epäsiisti\nhuvipaikka, johon parisilaiset tulivat peseskelemään kunniaansa,\nsilloin nimittäin, kun siihen oli räiskynyt liian huomattavasti likaa.\nPensasaidoissa kukkivat metsäruusut. Tammien siimeksessä, joiden lehdet\nkuulsivat pronssina, oli pikku pöytiä. Erään pöydän ääressä istui kolme\npolkupyöräilijää: nainen, jonka kasvot olivat ihomaalilla väritetyt\nja jolla oli housut ja mustat sukat; sekä kaksi miestä, helteessä\nkostuneissa ja rutistuneissa flanellipuvuissa: he murahtelivat silloin\ntällöin epäselvästi, kuten olisivat unohtaneet puhelahjansa.\n\nVaunujen tulo sai ravintolassa ensin aikaan pienen häärinän. Goujart,\njoka tunsi talon ja sen väen jo ennestään, sanoi pitävänsä kaikesta\nhuolen. Barth veti Christophen mukanaan lehtimajaan ja tilasi olutta.\nIlma oli raukaisevan lämmin, ja mehiläiset hyrisivät. Christophe unohti\naivan, mitä varten hän oli sinne tullut. Barth tyhjenteli pulloa ja\nsanoi hetken päästä:\n\n-- Nyt tiedänkin, mitä teen.\n\nHän kulautti ja jatkoi:\n\n-- Minulle jää vielä aikaa: menen sitten Versaillesiin.\n\nKuului, kuinka Goujart tinki emännältä kaksintaistelupaikan\nhintaa. Jullien ei ollut menettänyt hetkiään hukkaan: kulkiessaan\npolkupyöräilijän sivuitse oli hän ihastunut tuon naisen paljaisiin\npohkeisiin ja ilmaissut sangen äänekkäällä tavalla ihastuksensa;\nja siitä hän sai palkakseen aika tuiskun ruokottomia huudahduksia,\njoihin Jullien puolestaan kyllä osasi antaa vastauksensa. Barth sanoi\npuoli-ääneen:\n\n-- Ranskalaiset ovat sikamaisia. Juon sinulle voitonmaljan, veli.\n\nHän kilautti lasiaan Christophen lasiin. Christophe haaveili;\nsävelkatkelmia leijui hänen aivoissaan, huristen sopusointuisesti kuin\nhyönteisten äänet. Hänen teki mielensä heittäytyä nukkumaan.\n\nHiekkakäytävä narisi, ja toiset vaunut tulivat. Christophe huomasi\nLucien Levy-Coeurin kalpeat kasvot; ne olivat hymyilevät niinkuin aina.\nChristophen kiukku heräsi. Hän nousi, ja Barth seurasi häntä.\n\nLevy-Coeurin kaula oli kurottu leveään kaulusliinaan, hän oli\npukeutunut niin tavattoman hienosti, että hänen vastustajansa\nhuolimaton ulkoasu pisti oikein silmään. Hänen jälkeensä\nlaskeusivat vaunuista kreivi Bloch, -- urheilija, joka oli kuuluisa\nrakastajattaristaan, vanhoista, arvokkaista öylättilautas-kokoelmistaan\nja ultrarojalistisista mielipiteistään, -- Leon Mouey, toinen\nmuotimies: eduskuntaan kirjallisuuden harrastajana päässyt ja\nkirjailijaksi poliittisesta kunnianhimosta ruvennut; nuori\nja kaljupäinen; parta huolellisesti pois ajettu; kelmeä ja\nkatkeroitunut naama, pitkä nenä, pyöreät silmät ja linnunkallo; --\nsekä viimeisenä tohtori Emmanuel, sangen hieno seemiläistyyppi,\nsuopea ja välinpitämätön: lääkäriakademian jäsen, erään hospitaalin\njohtaja, kuuluisa tieteellisistä teoksistaan ja skeptillisyydestään\nlääketiedettä kohtaan: se skeptillisyys sai hänet kuuntelemaan\npotilaittensa valituksia iroonisen säälivästi, koettamattakaan keksiä\nkeinoja heidän parantamisekseen.\n\nUudet tulijat tervehtivät toisia kohteliaasti, Christophe tuskin\nvastasi heille, mutta huomasi harmikseen, kuinka kiireesti ja\nylenmäärin kohteliaasti hänen sekundanttinsa lähestyivät Levy-Coeurin\nmiehiä. Jullien tunsi Emmanuelin, ja Goujart Moueyn; he menivät\nmairivasti ja hymyillen toisiaan vastaan. Mouey tervehti heitä\nkohteliaan kylmästi, ja Emmanuel leikkisästi ja kursailematta. Kreivi\nBloch jälleen oli jäänyt seisomaan Levy-Coeurin rinnalle, ja nopealla\nsilmäyksellä hän oli tarkastanut Christophen, kaksintaistelun toisen\nosakkaan, takin ja hänen paitansa laadun, ja siitä asiasta hän teki\npäämiehensä kanssa lyhyitä, hupaisia huomautuksia, vaikka he tuskin\navasivat keskenään suutaan, -- molemmat tyyninä ja täysin arvokkaina.\n\nLucien Levy-Coeur odotti kaikessa rauhassa taistelusignaalia, jonka\nantaminen oli jäänyt kreivi Blochin tehtäväksi. Levy-Coeur piti koko\njuttua pelkkänä muodollisuutena. Hän oli erinomainen ampuja, ja tiesi\nhyvin, kuinka avuton hänen vastustajansa oli; hän ei suinkaan olisi\nkäyttänyt hyväkseen asemaansa, nimittäin ei olisi ampunut kohti,\nsiinäkään epätodenmukaisessa tapauksessa, että sekundantit olisivat\nunohtaneet huolehtia, ettei taistelu päässyt vaaralliseksi. Levy-Coeur\ntiesi näet, miten suuri tyhmyys olisi ollut tehdä vihollisesta, josta\npääsee irti ilman meteliäkin, marttyyri. Mutta Christophe puolestaan\nseisoi ja odotti otsa kumarassa, tuijottaen koko ajan Levy-Coeuriin;\nhän oli riisunut takkinsa ja vetäissyt paitansa rintamuksen auki\nja käärinyt hihansa, niin että hänen leveä kaulansa ja vankat\nkyynärvartensa näkyivät; hänen koko tarkkaavaisuutensa oli koottu\nvalmiiksi; murhanhalun leima näkyi jyrkkänä jokaisessa hänen kasvojensa\npiirteessä; ja niinpä kreivi Bloch, joka katseli tarkkaavasti häntä,\najattelikin, että oli hyvä asia, että sivistys oli tehnyt tällaiset\ntaistelut niin lauhkeiksi kuin se yleensä on mahdollista.\n\nKun yksi laukaus kummaltakin taholta oli ammuttu, ja tietysti\ntuloksetta, kiiruhtivat sekundantit vastustajia onnittelemaan. Kunnia\noli hyvitetty. -- Mutta Christophe ei silti ollut hyvitetty. Hän seisoi\nyhä paikallaan, pistooli kädessä; hän ei jaksanut ymmärtää, että juttu\noli jo lopussa. Hän olisi ollut valmis seisomaan ja ammuskelemaan\ntässä, kuten edellisenä päivänä ampumaradalla, niin kauan kunnes kuula\nosui paikalleen. Kun hän kuuli Goujartin esittävän, että hänen oli\nnyt lyötävä kättä vastustajalleen, ja näki Levy-Coeurin marssivan\nritarillisesti häntä kohti, alinomainen ja tuttu hymy huulillaan, niin\nChristophe vimmastui mokomasta ilveilystä. Hän heitti raivoissaan\npistoolin maahan, lykkäsi Goujartin syrjään ja hyökkäsi Lucien\nLevy-Coeurin kimppuun. Suurella vaivalla saatiin hänet estetyksi\njatkamasta nyrkeillään kaksintaistelua.\n\nSekundantit olivat juosseet väliin, ja Levy-Coeur poistui paikalta.\nChristophe erosi joukosta, ja kuuntelematta toisten naurua ja\nkiroilulta harppasi pitkin askelin metsää kohti, puhuen itsekseen\nääneen ja huitoen vimmoissaan käsiään. Hän ei edes huomannut, että hän\noli jättänyt kentälle takkinsa ja hattunsa. Hän painui metsän helmaan.\nHän ei kuullut, kuinka hänen sekundanttinsa kutsuivat häntä takaisin\nja nauroivat keskenään; sitten he kyllästyivät, eivätkä enää hänestä\nvälittäneet. Loittonevasta vaunujen räminästä tiesi Christophe, että\nhe lähtivät pois. Hän jäi yksin keskelle metsää. Hänen raivonsa oli\nlauhtunut. Hän heittäytyi maahan, ja oikein piehtaroi ruohikossa.\n\nVähän aikaa kaksintaistelun jälkeen tuli Mooch ravintolaan. Hän oli\ntavoitellut koko aamun Christophea. Täällä sanottiin, että tuo hänen\ntuttavansa oli mennyt metsään. Mooch lähti Christophea etsimään. Hän\njuoksi kaikki polut, huuteli ja huhuili, ja tuli jo tyhjin toimin\ntakaisin, kun kuuli Christophen laulun metsästä; hän kulki ääntä kohti,\nja löysi viimeinkin Christophen pienellä aukeamalla, piehtaroimassa\nkuin varsa, sääret taivasta kohti. Kun Christophe huomasi hänet,\nhuudahti hän iloissaan, sanoi häntä \"siksi vanhaksi Moolokiksi\", kertoi\nhänelle puhkoneensa vihamiehensä kuin seulan läpiä täyteen; pakotti\nMoochin leikkimään kanssaan pukinhyppyä, jopa hyppäämään ukon hänen\nylitseenkin; ja kun Mooch hyppäsi, löi Christophe häntä aika tavalla\ntakapuolille. Moochista, joka hänkin oli suuri, hyvä lapsi, oli tämä\nleikki melkein yhtä hauskaa kuin Christophesta, vaikka hän olikin\njo niini kömpelö liikkeissään. -- He tulivat käsikoukussa takaisin\nravintolaan ja palasivat sitten suoraan lähimmältä asemalta Parisiin.\n\nOlivier ei tiennyt koko tapahtumasta. Häntä vain kummastutti, miten\nhellä Christophe oli nyt häntä kohtaan: hän ei ymmärtänyt, mistä\ntällainen mielenmuutos oli johtunut. Vasta seuraavana päivänä sai hän\nsanomalehdestä nähdä, että Christophe oli ollut kaksintaistelussa. Hän\noli tulla melkein kipeäksi, kun ajatteli, missä vaarassa Christophe oli\nollut. Hän kysyi kaksintaistelun syytä. Christophe ei tahtonut sanoa\nmitään. Viimein vastasi hän nauraen, kun toinen oikein kiusasi:\n\n-- Sinun puolestasi.\n\nEikä Olivier saanut hänen suustaan lähtemään sen enempää. Mooch\nkertoi hänelle koko jupakan. Olivier kauhistui, lopetti välinsä\nColetten kanssa, ja rukoili Christophelta anteeksi, että hän oli\nollut niin varomaton. Mutta tuo mahdoton Christophe vastasi silloin\nhänelle erään vanhan ranskalaisen runon säkeillä, muokaten niitä\nomaan tarkoitukseensa sopivammiksi, sillä hän tahtoi kiusata hiukan\nMoochia, joka sattui olemaan läsnä ja ystävysten palautuneen onnen ylen\nonnellisena näkijänä: -- Veli parka, opikin nyt epäilemään...\n\n    Tytöistä laiskoista, liukaskielistä,\n    Juutalaisista maireamielistä,\n    Ystävästä, jos haastaa hän liehien,\n    Tuttavuudesta myös vihamiehien\n    Kuin viinistä väljähtyneestä\n\n    Libera nos, Domine!\n\n\n\n\nOli tultu jälleen ystäviksi. Tuo vaara, joka ystävyyttä hipaisi ja\nuhkasi sen tappaa, teki sen ainoastaan entistä kalliimmaksi. Pienet\nväärinkäsitykset katosivat; keskinäisistä eroavaisuuksistakin tuli\nuusi viehätys. Christophe tunsi asuvan itsessään sopusointuisena\nyhtymänä kahden kotimaansa hengen. Hänen sydämensä oli rikas ja uhkui\ntäyteläisyyttä, ja siitä onnea tuottavasta runsaudesta aiheutui,\nniinkuin ennenkin, että uusien sävelten virta alkoi jälleen pursua\nhänen sielustaan.\n\nOlivier hämmästyi sen musiikin uutuutta ja voimaa. Hänelle oli\nominaista mennä kriitillisyydessään liiallisuuksiin, ja siksi hän\noli jo melkein uskonut, että jumalainen musiikki oli maailmassa jo\nvirkkanut viimeisen sanansa. Hänellä oli se sairaaloinen käsitys, että\nmäärättyjen kehitysasteiden jälkeen välttämättä seuraa dekadensi; ja\nhän pelkäsi ja suri, että se taide, joka teki hänelle elämän rakkaaksi,\npysähtyisi yhtäkkiä, kuivuisi kuin puro hiekkaan. Christophe iloitteli\nnäille hänen pelkureille ajatuksilleen. Omassa liioitteluhalussaan hän\nsanoi, ettei mitään oltu tehtykään ennen häntä, että kaikki oli vielä\nedessä. Olivier mainitsi hänelle esimerkkinä ranskalaisen musiikin,\njoka näyttää joutuneen sellaiselle lopullisen täydellisyyden ja\nhienostumisen asteelle, ettei sen toisella puolella mahtanut enää olla\nmitään. Christophe kohautti hartioitaan:\n\n-- Ranskalainenko musiikki?... Sitä ei ole vielä ollutkaan... Ja\nkuitenkin teillä olisi niin paljon kaunista tekemistä! Te ette\ntaidakaan olla musiikkimiehiä, koska ette ole sitä huomanneet. Ah, jos\nminä olisin ranskalainen!...\n\nJa hän luetteli Olivierille kaiken, mistä ranskalainen voisi sepittää\nsävellyksiä:\n\n-- Te tartutte keinotekoisesti aloihin, jotka eivät ole teille sopivia,\nettekä tee mitään siitä, mikä teille sopii. Te olette elegansin,\nhienoston runouden, kauniiden eleiden, askelten, asentojen, kuosien,\npukujen kansaa. Ettekä kirjoita enää baletteja, vaikka te juuri\nolisitte voineet luoda verrattoman runollisen tanssin taiteen... --\nTe olette naurun ja huvinäytelmäin kansaa, mutta ette kirjoita enää\nkoomillisia oopperoita, tahi jätätte sen tehtävän alimman luokan\nsäveltäjille, musiikin kamasaksoille. Ah, jos minä olisin ranskalainen,\npukisin säveliin Rabelais'n, tekisin koomillisia eepoksia... -- Te\nolette romaanikirjailijain kansaa, ettekä tee sävelromaaneja: (sillä\nminä en pidä sellaisena vielä Gustave Charpentier'n följetongeja).\nTe ette käytä hyväksenne kykyänne tehdä psykoloogisia analyysejä,\nlahjojanne ymmärtää luonteita. Ah, jos minä olisin ranskalainen,\ntekisin teille muotokuvia musiikilla... (Tahdotko, niin kuvaan\nsinulle tuon nuoren tytön, joka istuu tuolla alhaalla puutarhassa,\nsyreenien varjossa?) Minä kirjoittaisin teille Stendhalista kappaleen\njouhikvartetille... -- Te olette Europan suurin kansanvalta, eikä\nteillä ole kansan teattereita, ei kansan musiikkia. Ah, jos olisin\nranskalainen, säveltäisin teidän vallankumouksenne: heinäkuun 14-nnen\npäivän, elokuun 10-nnen, Valmyn, Federatsioonin, minä säveltäisin\n_kansan_! En valheelliseen wagnerilaiseen deklamatsionityyliin. Minä\ntahdon sinfonioita, kuoroja, tansseja. En sanoja! Olen niihin väsynyt.\nMiksi musikaalisessa draamassa aina puhutaan! Sanat vaikenemaan!\nMaalattava levein vedoin, laajoja sinfonioja kuoroineen, valtavia\nsävelmaisemia, homeerisia ja raamatullisia epopeijoja; tuli, maa,\nvesi ja säteilevä taivas, kiihko, joka paisuttaa sydämiä, vaistojen\nhyöky, kansanrodun kohtalot, Rytmin triumfi, tuon maailman valtiaan,\njoka laskee tuhannet ihmiset ikeensä alle ja syöksee armeijat\nkuolemaan... Musiikkia kaikkialle, musiikki kaikkeen! Jos te olisitte\nmusikaalisia, olisi teillä eri säveleitä jokaista yleistä juhlaanne\nvarten: virallisia juhlamenojanne, työläisten yhdistyksiä, opiskelevien\nliittoja, perhekemujanne varten... Mutta ennen kaikkea, niin, ennen\nkaikkea, jos olisitte musikaalisia, te loisitte aito-musiikkia,\nmusiikkia, joka ei tahdo sanoa mitään, musiikkia, jolla ei ole mitään\ntarkoitusta, paitsi lämmittää, antaa meidän hengittää, elää. Antakaa\naurinkoa! _Sat prata_... (mitenkä se latinaksi olikaan?)... Teillä on\njo satanut liikaa. Minä saan nuhan musiikistanne. Siinä ei näe selvästi\neteensä: sytyttäkää lyhtynne... Te valitatte nykyään, että joku\nitalialainen _porcheria_ valtaa näyttämönne, voittaa yleisönne, ajaa\nteidät ulos omasta ovestanne? Se on _teidän_ vikanne. Yleisö on väsynyt\nteidän iltahämäräiseen taiteeseenne, harmooniseen neurasteniaanne,\nkontrapunktiseen saivarteluun. Se menee sinne, missä on elämä, olipa se\nelämä kuinka alkeellinen tahansa. Miksi te vetäydytte elämästä? Teillä\non Debussy: hän on kehno, vaikka olisikin suuri taiteilija, sillä\nhän on osaltaan syypää teidän torkuntaanne. Teidät pitäisi ravistaa\nniskasta hereille.\n\n-- Strauss, hänkö sitten?\n\n-- Ei sen parempi. Hän turmelisi teidät aivan lopullisesti. Tarvitaan\nminun kansalaisten! vatsaa kestääkseen sellaista kohtuuttomuutta\njuomisessa. Eivätkä hekään sitä kestä... Straussin _Salome_!...\nMestariteos... En tahtoisi olla sen kirjoittaja... Muistelen,\nmiten kunnioittavasti ja millä hellän rakkauden sävyllä vanha\nisoisä-vainajani ja enoni Gottfried puhuivat minulle sävelten kauniista\ntaiteesta!... Että ihmisellä on vallassaan sellaiset jumalaiset mahdit,\nja että hän käyttää niitä näin!... Murhapolttoja sytyttävä meteoori.\nIsolde, juutalainen prostitueerattu. Tuskallista ja eläimellistä\nhekkumoimista. Murhan, raiskauksen, sukurutsan raivoa; kahleista\nirti lasketut alkeisvaistot kiehuvat Saksan dekadensissa... Ja\nteidän tahollanne jälleen, ranskalaisessa dekadensissa, korahtelee\nkuolinkouristuksissaan melankoolinen ja hekkumallinen itsemurha...\nToisaalla on peto; ja täällä raadeltu saalis. Missä ihminen?...\nTeikäläinen Debussy on hyvän maun nero; Strauss huonon maun.\nEnsinmainittu on äitelä. Mutta toinen on ilkeästi vastenmielinen.\nEnsimäinen on hopeankiiltävä, mutta liikkumaton, kaislojen kätkemä\nlammikko, josta henkii kuumeen tuoksu. Toinen jälleen kuohuva ja\nmutainen virta... Ah, mikä määrä löyhkävää myöhäis-italianismia:\nsuurten mestarien jälkeisaikaa, uus-Meyerbeerismiä, tunteiden\nsiivottomuutta vyöryy tuossa koskessa! Inhoittava mestariteos! Salome,\nIsolden tytär... Ja minkälaisen Salomen se äiti vuorostaan synnyttää?\n\n-- Aivan niin, myönsi Olivier; haluaisinpa elää viidenkymmenen vuoden\npäästä. Tämän syvyyteen kannustamisen täytyy loppua, tavalla tai\ntoisella: joko ratsu pysähtyy, tai kaatuu maahan. Silloin saamme\nhengäistä jälleen. Jumalan kiitos: maa kukoistaa ja taivas säteilee,\nolipa musiikkia tai ei. Mitä me teemme noin epäinhimillisellä\ntaiteella!... Idän ilmat ruskottavat... Pian... Pian... Näen jo toisten\nvalojen punertavan Idän taivaalla.\n\n-- Jätä iänikuinen Itäsi! vastasi Christophe. Länsi ei ole vielä\nsanonut viimeistä sanaansa. Luuletko, että minä hellitän? Minulla on\nvaraa vielä vuosisadoiksi. Eläköön ilo! Eläköön ilo! Eläköön uljuus,\njoka syöksee meidät taisteluun kohtaloamme vastaan! Eläköön rakkaus,\njota sydämemme paisuu! Eläköön ystävyys, joka uskoamme vahvistaa, --\nystävyys, rakkautta suloisempi! Eläköön päivä! Eläköön yö! Kunniaa\nauringolle! _Laus Deo_, riemun Jumalalle, haaveen ja työn Jumalalle,\nsille Jumalalle, joka loi musiikin! Hosianna!...\n\nSitten asettui Christophe pöytänsä ääreen ja kirjoitti kaiken, mitä\nhänen päähänsä pälkähti, muistamatta enää, mitä oli puhunut.\n\n\n\n\nChristophen kaikki elämänvoimat olivat siihen aikaan täydellisessä\ntasapainossa. Hän ei välittänyt aprikoida, miten suuri sen tai sen\nmusikaalisen muodon esteettinen arvo oli, tai haeskellut järkisyitä\nluodessaan uutta; eikä hänen ollut vaikeaa keksiä musiikilla\ntulkittavia aiheita. Kaikki kelpasi hänelle. Musiikin virta purkautui\nvuolaana, Christophen itsensä tietämättä, mitä tunnetta se kulloinkin\nilmaisi. Hän oli onnellinen, siinä koko syy, onnellinen voidessaan\ntulkita sieluaan, onnellinen, kun se oli tulkittu, onnellinen, kun\ntunsi itsessään kaikkeuden sydämen elävät sykkäykset.\n\nTämä ilo ja täyteläisyys tarttui myöskin hänen ympäristönsä ihmisiin.\n\nSe talo, jossa hän asui, ja talon suljettu puutarha kävivät hänelle\nliian ahtaiksi. Hän olisi nyt varmaan tunkeutunut viereiseen\nluostarinpuistoon, sen satavuotisten puiden siimekseen, joiden alla\nrauhalliset käytävät kiertelivät, ellei se näköala olisi ollut liian\nkaunis kauan säilyäkseen. Christophen ikkunaa vastapäätä rakennettiin\nkuusikerroksista taloa; se esti piankin luostarin puiston näkymästä\nja teki sulun hänen ympärillään yhä täydellisemmäksi. Sitäpaitsi\nsai hän joka päivä, aamusta iltaan, ilon kuunnella vipukiekkojen\nvinkunaa, kivien raaputusta, lankkujen naulaamista. Hän näki\ntyömiesten joukossa tuon kattaja-ystävänsä, johon hän oli tutustunut\näskettäin katolla. He antoivat matkan päästä toisilleen keskinäisen\nymmärtämyksen merkkejä. Veipä Christophe kerran hänet, kun tapasi\nhänet kadulla, erään viinikauppiaan kapakkaan, ja siellä he joivat\nyhdessä lasin viiniä, Olivierin suureksi kummastukseksi, jopa\nOlivier siitä hiukan loukkaantuikin. Christophea hauskutti miehen\nveitikkamainen hassumaisuus ja hänen ainainen hyvä tuulensa. Mutta\nsiitä huolimatta kiroili Christophe häntä, ja koko hänen uutteraa ja\ntyhmää kolloseuraansa, joka rustasi sulkua hänen asuntonsa eteen ja\nryösti häneltä valon ja ilman. Olivier ei valitellut kovinkaan paljoa;\nhän mukautui helposti tällaiseen supistettuun näköpiiriin: sehän oli\nkuin Descartesin uuni, josta suljettu ajatus kohosi vapaille taivaille.\nMutta Christophe tarvitsi enemmän ilmaa. Ja näin ahtaaseen tilaan\nsaarrettuna hän korvasi vahinkonsa tunkeutumalla ympärillä elävien\njoukkoon. Hän ikäänkuin joi heidän sielujaan itseensä. Hän muutti ne\nsäveleiksi. Olivier sanoi Christophelle, että Christophe näytti aivan\nkuin rakastuneelta.\n\n-- Jos olisin rakastunut, vastasi Christophe, niin en nyt näkisi\nmitään, en rakastaisi mitään muuta, mikään muu ei kiinnittäisi mieltäni\nkuin rakkauteni.\n\n-- Mikä sinulla sitten on?\n\n-- Minä voin hyvin, minulla on nälkä.\n\n-- Onnen poika, sinä Christophe, huokasi Olivier; sinun pitäisi antaa\nhiukan meillekin ruokahaluasi.\n\nTerveys on tarttuvaa, -- niinkuin tautikin. Ensimäisenä sai\nluonnollisesti Olivier kokea sen hyvän vaikutuksen. Häneltä puuttui\nvarsinkin voimaa. Hän vetäytyi erilleen maailmasta sen tähden,\nettä maailman mataluus inhotti häntä. Vaikka hänellä oli hyvä äly\nja poikkeuksellisen suuret taiteelliset lahjat, oli hän liian\narkatuntoinen kehittyäkseen suureksi taiteilijaksi. Suuret taiteilijat\neivät ole mitään kyllästyneitä olentoja; terveen mielen ensimäinen laki\non elää: ja jos ihminen on nero, on se laki sitäkin ankarampi; sillä\nnero elää kahta kertaa enemmän kuin muut. Olivier karttoi elämää; hänen\nsielunsa häilyi runollisten haaveiden ilmoissa, haaveiden, joilla ei\nollut lihaa, ei verta, ei yhteyttä todellisuuden kanssa. Hän oli tuota\nkirjallista hienostoa, jonka täytyy kauneutta löytääkseen etsiä sitä\nvuosisatojen takaa, aikakausista, jotka ovat menneet tai jotka eivät\nole koskaan olleetkaan. Niinkuin ei elämän malja olisi yhtä huumaava\nkuin sekin, ja sen viinisadot nykyaikanakin upeita kuin muinoin! Mutta\nväsyneitä sieluja loukkaa välitön kosketus elämään; ne eivät jaksa\nkestää sitä muuten kuin näkemällä sen kangastuksen harson lävitse;\nmenneisyyden etäisyys ja kaiku, joka kajahuttaa kuuluville aikoinaan\nkylläkin eläneitten ihmisten kuolleet sanat, muuttaen ne toiseen\nmuotoon, ovat sen harson kutoneet. -- Ystävyyssuhde Christopheen\ntempaisi Olivierin vähitellen alas näiltä taiteen pilvenpalteilta.\nAurinko pääsi paistamaan niihin hämäriin sokkeloihin, joissa hänen\nsielunsa lepäsi horroksissa.\n\nInsinööri Elsberger sai niinikään tuntea Christophen optimismin\ntartuttavan kosketuksen. Se seikka ei ilmennyt kuitenkaan muutoksena\nhänen tavoissaan: ne olivat jo liian piintyneet; eikä tarvinnut luulla\nhänen jaksavan koskaan muuttua siinä määrin yritteliääksi, että hän\nolisi lähtenyt Ranskasta ja etsinyt onneaan muualta maailmasta.\nSe olisi ollut liika vaatimus. Mutta hän pääsi velttoudestaan;\ntieteelliset tutkimukset, lukeminen, tieteellinen kirjoittelu alkoivat\nhäntä miellyttää, vaikka hän oli heittänyt kaiken sellaisen sikseen\nkauan sitten. Hän olisi suuresti hämmästynyt, jos olisi sanottu, että\nChristophe oli syynä hänen ammattiharrastustensa heräämiseen; ja vielä\nhämmästyneempi olisi varmaan Christophe itse siitä ollut.\n\nKoko talon asukkaista oli Christophe päässyt nopeimmin tuttavallisiin\nväleihin toisen kerroksen pikku perheen kanssa. Monta kertaa oli\nChristophe kuunnellut ohimennessään pianon ääniä, joka helähteli\ntuon perheen huoneistosta; m:me Arnaud soitti hyvin pianoa, milloin\nhän oli yksinään kotona. Sitäpaitsi oli Christophe lähettänyt tuolle\nherrasväelle pääsylippuja konsertteihinsa. Ja he olivat olleet\nhänelle ylen kiitollisia. Sen jälkeen kävi Christophe silloin tällöin\niltaisin heidän luonaan. Mutta koskaan ei hän sitten saanut kuulla\nnuoren rouvan soittavan: hän oli niin arka, ettei voinut soittaa\nkenenkään kuullen; silloinkin, kun hän oli yksinään, käytti hän\nsoittaessaan äänenhimmentäjää, kun nyt tiesi, että häntä voitiin\nkuunnella portaissa. Sen sijaan soitti Christophe nykyään heille; ja he\npuhelivat pitkät ajat keskenään musiikista. Tuo pariskunta oli asiasta\ninnostunut ja puhui siitä niin nuorekkaan raikkaasti, että Christophe\noli hurmauksissaan. Hän ei ollut uskonut, että ranskalaiset saattoivat\nsiinä määrin rakastaa musiikkia.\n\n-- Se luulosi johtuu siitä, sanoi Olivier, ettet ole tähän asti nähnyt\nmeillä vielä muita ihmisiä kuin musiikkimiehiä.\n\n-- Tiedän hyvin, vastasi Christophe, että juuri musiikkimiehet\nrakastavat vähimmän musiikkia; mutta et suinkaan tahtone uskotella\nminulle, että sinunlaisiasi on Ranskassa suurta laumaa.\n\n-- On ainakin muutamia tuhansia.\n\n-- Tämä on siis jotain uutta ruttoa, uutta muotia?\n\n-- Se ei ole muodin puuska, puuttui nyt puheeseen Arnaud. _\"Ihminen,\njoka ei suloista soittimien säveltä tai ihmisäänen viehkeyttä\nkuunnellessaan nauti eikä tule liikutetuksi, eikä värähdä kiireestä\nkantaan, ikäänkuin suloisesti hurmautuneena, eikä tunne ikäänkuin\npääsevänsä ulos itsestään, osoittaa sillä, että hänellä on vääristynyt,\npaheellisuuteen kallistuvainen ja turmeltunut sielu, joten häntä täytyy\nyleensä arvostella niinkuin kohtalon lapsipuolena syntynyttä...\"_\n\n-- Tunnen tuon, virkkoi Christophe, se on ystävääni Shakespearea.\n\n-- Ei, vastasi Arnaud leppoisesti, se on erästä jo ennen häntä elänyttä\nmeikäläistä. Se on Ronsardia. Näette siis, että jos Ranskassa on muoti\nrakastaa musiikkia, ei se ole aivan viimeistä muotia.\n\nYhtä paljon kuin se ihme, että Ranskassa rakastettiin musiikkia,\nkummastutti Christophea sekin seikka, että siellä rakastettiin\nsamanlaista musiikkia kuin Saksassa. Parisilaisten taiteilijain ja\nkeikarien piireissä, joihin hän oli ensin tutustunut, oli muka hienoa\nkohdella saksalaisia mestareita jonkinlaisina arvokkaina vieraina,\njoita kylläkin sallittiin ihailla, mutta joita pideltiin kuitenkin\nloitolla: mielellään laskettiin leikkiä jonkun Gluckin raskaasta\ntyylistä, Wagnerin barbaarisuudesta; ja heidän vastakohtanaan puhuttiin\nhienostuneesta ranskalaisesta mausta. Ja johtuipa Christophe suorastaan\nepäilemäänkin, saattoiko yleensä ranskalainen ymmärtää saksalaista\nmusiikkia, niin omituisella tavalla esitettiin saksalaisia säveltäjiä\nRanskassa. Aivan äskettäin oli hän tullut nolona ja loukkautuneena\nkatsomasta erästä Gluck-esitystä: parisilaiset neropäät olivat\nmaalailleet tuon hirveän vanhuksen ylen koreaksi; he sievistelivät\nhäntä, pehmentelivät hänen rytmejään, pukivat hänen säveleensä\nimpressionistisilla kaunistuksilla, somilla pikku tanssijattarilla,\nluonnottomilla ja irstailla... Gluck-parka, mitä ilmeni tulkinnassa\nhänen kaunopuheisuudestaan, joka purkausi niin välittömästi hänen\nsydämestään, hänen sielunsa ylevyydestä, moraalisesta puhtaudesta,\nhänen tuskastaan, joka näkyi aivan paljaana? Saattoiko ranskalainen\nsellaista tunteakaan? -- Nyt huomasi Christophe, että nämä hänen\nuudet ystävänsä rakastivat todellisesti ja syvästi juuri sitä samaa,\nmikä on kaikkein välittömintä germaanilaisessa hengessä, vanhoissa\nsaksalaisissa _Liedeissä_, saksalaisissa klassikoissa. Ja hän kysyi\nheiltä, eikö ollutkaan totta, että saksalaiset tuntuivat heistä\nvierailta, ja etteivät ranskalaiset voi rakastaa muuta kuin oman\nheimonsa taiteilijoita.\n\n-- Ei laisinkaan totta! väittivät nuo ystävät. Ainoastaan meidän\narvostelijamme suvaitsevat puhua meidän nimessämme niin. Kun he itse\nhännystelevät aina muotia, niin he luulevat meidänkin sitä matkivan.\nMutta me emme välitä enemmän heistä kuin he meistä. Merkillisiä\notuksia: tahtovat opettaa meille, mikä on ranskalaista ja mikä ei!\nMeille, vanhan Ranskan aitoranskalaisille!... Tulevat väittämään, että\nmeidän Ranskaamme on Rameau, -- tai Racine, -- eivätkä muut, niinkuin\nme emme tietäisi, -- (tuhannet meikäläiset sekä maaseuduilla että\nParisissa) -- kuinka monta kertaa Beethoven, Mozart ja Gluck ovat\ntulleet ja istahtaneet kotilietemme ääreen, valvoneet meidän kanssamme\nrakkaittemme vuoteen vieressä, ottaneet osaa meidän tuskiimme,\nrohkaisseet meitä epätoivossa, muuttuneet perheemme jäseniksi. Jos\ntässä uskaltaisi sanoa, mitä ajattelee, niin olisi päinvastoin jokin\nsellainen ranskalainen taiteilija, jota arvostelijamme ylistelevät\npilviin saakka, meille vieras. -- Totuus on se, virkkoi Olivier, että\njoskin taiteessa lienee eroittavia rajoja, niin eivät ne ole niin\npaljon rotujen kuin kansanluokkien välisiä. En tiedä, onko mitään\nranskalaista tai saksalaista taidetta; mutta varmaan on olemassa\nrikkaiden taide ja sellaisten ihmisten taide, joka eivät ole rikkaita.\nGluck on suuri porvari, hän on meidän luokkaamme. Joku ranskalainen\ntaiteilija, eräs, jota en viitsi nimeltä mainita, ei ole sellainen:\nvaikka hän onkin syntyperältään porvari, niin hän häpeää meitä, kieltää\nmeidät; ja me puolestamme kiellämme hänet.\n\nOlivier puhui totta. Kuta enemmän Christophe oppi tuntemaan\nranskalaisia, sitä enemmän hämmästyi hän, miten yhdenlaisia Ranskan ja\nSaksan rehelliset ihmiset olivat keskenään. Herrasväki Arnaud muistutti\nhänen vanhaa ystäväänsä Schulzia, joka oli rakastanut taidetta\nniin puhtaasti: pyytelemättä omia etujaan, unohtaen täydellisesti\nitsensä, uhrautuen kokonaan kauneudelle. Ja Schulzin muisto sai hänet\nrakastamaan näitä puolisoita.\n\nSamalla kuin Christophe huomasi, ettei eri rotuihin kuuluvien\nihmisten välillä ollut mitään toisistaan eroittavia rajoja, tunsi\nhän myöskin, ettei saman rodun hyvien ihmisten ajatustenkaan välillä\nollut raja-aitoja. Hänen avullaan tutustui kaksi ihmistä, joiden\nnäytti olevan kaikkein vaikeinta ymmärtää toisiaan, nimittäin abbé\nCorneille ja Watelet toisiinsa, kylläkin Christophen millään tavoin\naikomatta lähentää toisiinsa heitä. Christophe lainasi kirjoja heiltä\nmolemmilta, ja lainasi sitten, niin kursailematta, että Olivieria\nloukkasi, samoja heidän kirjojaan heille toisilleen. Abbé Corneille ei\nollut siitä millänsäkään; hänellä oli vaistomainen ihmisymmärtämys;\nja hän oli tarkastanut Christophea salaa ja oli nähnyt, miten\npaljon jaloa, jopa suorastaan uskonnollista tuossa hänen nuoressa\nnaapurissaan oli, -- uskonnollista, jota Christophe ei liioin olisi\nominaisuudekseen myöntänyt. Keskinäisen lähestymisen ensi askel oli\nnide Krapotkinia; sen oli Watelet lainannut Christophelle. He pitivät\nsiitä kaikki kolme eri syistä. Sattui sitten, että kirjojen omistajat\nkohtasivat eräänä päivänä toisensa Christophen luona. Christophe\npelkäsi ensin, että vieraat virkkaisivat toisilleen jonkin epämieluisan\nsanan, mutta päinvastoin: he olivat toisilleen hyvin kohteliaita. He\njuttelivat aluksi varsin vaarattomista asioista: kumpikin matkoistaan,\nihmiskokemuksistaan. Ja sitten he näkivät toisissaan paljon lempeyttä,\nevankeelista henkeä, haaveellisia toiveita, monista toivottomuuden\nsyistä huolimatta. He mielistyivät toisiinsa, vaikka siinä suopeudessa\nolikin vielä hiukan ironiaa. Ylen arkatuntoista ystävällisyyttä.\nKertaakaan he eivät koskeneet toistensa uskomusten peruskysymyksiin. He\ntapasivat toisiaan harvoin, eivätkä koettaneetkaan tavata; mutta kun he\nkohtasivat toisensa, oli heistä hauska toisiaan nähdä.\n\nHeistä kahdesta oli abbé Corneille hyvinkin yhtä vapaahenkinen kuin\nWatelet. Christophe ei olisi sellaista aavistanut. Hän huomasi\nvähitellen, miten suuri ja vapaa uskonnollinen aatteellisuus,\nmikä voimakas, kirkas ja kiihkoton mystisismi huokui papin\nkaikista ajatuksista, hänen jokapäiväisestä elämästään, hänen\nkaikkeudennäkemyksestään, -- aatteellisuus, joka saattoi hänet elämään\nKristuksessa niinkuin Kristus hänen uskonsa mukaan oli elänyt Jumalassa.\n\nAbbé Corneille ei kieltänyt ainoaakaan elämän voimaa. Hänelle olivat\nkaikki aatteelliset kirjoitukset, vanhat ja nykyaikaiset, uskonnolliset\nja maalliset, Mooseksesta Berthelotiin saakka, totuutta; ne olivat\nhänelle jumalallisia, olivat Jumalan ilmausta. Raamattu oli ainoastaan\nrikassisältöisin niistä, niinkuin kirkko oli korkein Jumalassa yhtyvien\nveljien valiojoukko; mutta kumpienkaan näiden erilaatuisten kirjojen\ntarkoitus ei ollut pakottaa sielua muuttumattoman totuuden kaavoihin.\nKristinoppi oli _elävä_ Kristus. Maailman historia oli ainoastaan\nJumalan ajatuksen lakkaamatonta kasvamista. Juutalaisen Temppelin\nsortuminen, pakanallisen maailman luhistuminen raunioiksi, ristiretkien\nkurja loppu, Bonifacius VIII:n häväistys, Galilei, joka linkosi\nmaapallon huimaaviin avaruuksiin, pikkuruiset aiheuttajat, jotka\nolivat suuria mahtavammat, kuningaskuntien ja Konkordaattien loppu, --\nkaikki nämä eksyttivät joksikin aikaa oikealta tolalta ihmishenkiä.\nToiset takertuivat epätoivon voimalla sellaiseen, joka oli sortuva;\ntoiset jälleen saivat alleen laudan pätkän ja ajelehtivat aaltojen\nmukana. Abbé Corneille kysyi ainoastaan: \"Missä on ihminen? Mikä seikka\ninnostaa kutakin elämään?\" Sillä hän uskoi, että: \"Missä elämä on,\nsiellä on Jumalakin.\" -- Ja sen tähden hän myöskin piti Kristuksesta.\n\nChristophesta puolestaan oli ilo kuunnella sitä kaunista musiikkia,\nmitä suuri uskonnollisuus aina on. Se herätti hänessä eloon menneitä,\nkaukaisia ja syviä kaikuja. Alinomaisen reaktsioonin tarve, joka\nvoimakkaissa luonteissa on elämänvaiston ehdoton vaatimus, sekä myöskin\nitsesäilytyksen vaisto, tuo aironvetäisy, joka palauttaa häiriytyvän\ntasapainon entiselleen ja antaa purrelle uuden sysäyksen suoraan\neteenpäin, -- kuin myöskin se seikka, että Christophen epäillen\nasioihin suhtautuvat ajatukset olivat päässeet hänessä jo tarpeeksi\nvaltaan, ynnä hänen kyllästymisensä parisilaiseen sensualismiin, niin,\nkaikki nämä syyt yhteensä olivat herättäneet Christophen sydämessä\nkahtena viime vuotena jälleen vähitellen Jumalan eloon. Ei sillä\ntavoin, että hän olisi häneen uskonut. Hän oli jumalankieltäjä.\nMutta hän oli itse täynnä Jumalaa. Abbé Corneille sanoi hänelle\nhymyillen, että hän kantoi tietämättään Jumalaa, niinkuin se muinainen\njättiläinen, joka oli hänen kaimansa.\n\n-- Mistä se sitten johtuu, etten häntä näe? kysyi Christophe.\n\n-- Siitä, että olette niinkuin lukemattomat muut: näette hänet\njoka päivä, mutta ette aavista, että se on hän. Jumala ilmaantuu\nkaikille, erilaisissa muodoissa, -- toisille heidän arkisessa\nelämässään, niinkuin pyhälle Pietarille Galileassa, -- toisille\n(Watelet-ystävällenne), samalla tavalla kuin pyhälle Tuomaalle:\nnäyttäen haavoja ja parannettavia kurjuuksia, -- teille korkeassa\nihanteessanne: _Noli me tangere_... Kerran te hänet tunnette.\n\n-- Minä en käänny koskaan vanhoihin uskoihin, vastasi Christophe; olen\nvapaa, ja vapaaksi jään.\n\n-- Yhä sitäkin vapaampi olette Jumalan kanssa, vastasi pappi\nrauhallisesti.\n\nMutta Christophe ei suostunut siihen, että hänestä väkisin tehtiin\nkristitty. Hän puolustautui naiivin kiihkoisesti, ikäänkuin se olisi\nollut tärkeää, minkälainen etiketti hänen aatteilleen annettiin. Abbé\nCorneille kuunteli häntä hieman papillisen ja tuskin huomattavan\niroonisesti ja ylen lempeästi. Hänen kärsivällisyytensä oli loppumaton;\nse johtui hänessä uskon antamasta tottumuksesta. Sen aikaisen kirkon\nviat olivat karaisseet hänet; vaikka ne tekivätkin hänet ylen\nalakuloiseksi, ja olivat tuottaneet hänelle vaikeita tunnontuskien\naikoja, eivät ne jaksaneet häntä pohjaltaan turmella. Tosin hänestä oli\nkatkeraa, että hänen esimiehensä sortivat häntä, piispat vakoilivat\nhänen kaikkia yrityksiään, vapaa-ajattelijat nuuskivat hänen\najatuksiaan käyttääkseen niitä väärin, murskatakseen häntä itseään ja\nhänen uskoaan, jota eivät hänen uskonkuntalaisensa enempää kuin hänen\nuskonsa vihamiehetkään ymmärtäneet, vaan juonittelivat sitä vastaan.\nMahdoton oli taistella: sillä ihmisen täytyy alistua. Mahdotonta\noli myöskin tosissaan alistua: sillä hän tiesi, että esivalta oli\nväärässä. Tuskallista olla puhumatta. Tuskallista puhuakin, kun\nsanat tulkittiin väärin. Tämän lisäksi muisti hän monia sieluja,\njoista hän oli vastuunalainen, niitä, jotka odottivat häneltä neuvoa,\napua, ja joiden hän näki kärsivän... Abbé Corneille kärsi heidän\ntähtensä ja kärsi itse, mutta hän alistui. Hän tiesi, miten vähän\nmerkitystä koettelemusten ajoilla on kirkon pitkässä historiassa. --\nMutta kun hänen täytyi tällä tavoin sulkeutua itseensä, painautua\nmykän alistumisensa kuoreen, niin tuli hän vitkalleen vähäveriseksi,\naraksi, alkoi peljätä puhumista siinä määrin, että pieninkin ihmisten\nlähestyminen muuttui hänelle yhä vaikeammaksi, ja että hän vajosi\nikäänkuin jonkinlaiseen mykkään horrokseen. Hän tunsi vaipuvansa\nsiihen, mutta ei noussut vastaan. Christopheen tutustuminen oli\nhänelle suuri apu. Tuon naapurin nuorekas into, hänen kunnioittava\nja yksinkertainen mielenkiintonsa pappia kohtaan ja hänen joskus\nkursailemattomat kysymyksensä olivat papille terveydeksi. Christophe\npakotti hänet palaamaan elävien ihmisten seuraan.\n\nSähkötyöläinen Aubert tapasi papin kerran Christophen luona. Hän\nhätkähti, kun ensin näki hänet siellä. Hänen oli sangen vaikea\nsalata vastenmielisyyttään. Sittenkin, kun hän oli jo voittanut\nsen ensimäisen tunteensa, jäi hänelle aina jonkinlainen paha olo:\nhäntä kiusasi omituisesti istua tuon mustamekon parissa, miehen,\njoka oli hänen sielunelämälleen aivan epämääräinen olio. Mutta\nkuitenkin pääsi hänen seurusteluhalunsa ja hänen ilonsa saada\npakinoida hyvin kasvatettujen ihmisten kanssa voitolle hänen\nvankasta antiklerikalismistaan. Hän hämmästyi, kun huomasi, miten\nystävällisesti Watelet ja abbé Corneille kohtelivat toisiaan; ja yhtä\nsuuresti hän kummastui, kun näki tässä papin, joka oli demokraatti,\nja vallankumouksellisen, joka oli aristokraatti; moinen käänsi nurin\nnarin kaikki hänen entiset käsityksensä. Turhaan mietti hän päässään,\nmihinkä yhteiskunnalliseen luokkaan hän heidät voisi sijoittaa:\nsillä hänen piti luokitella ihmisiä ymmärtääkseen heitä. Ei ollut\nvarsin helppo keksiä, mihin osastoon pistää tuon rauhallisen ja\nvapaan papin, joka oli lukenut Anatole Francea ja Renania ja joka\npuhui heistä aivan tyynesti, oikeudenmukaisesti ja järkevästi.\nMitä muuten tietoon tulee, ei abbé Corneillen tapana ollut antaa\nkomentelijain johtaa itseään, vaan sellaisten ihmisten, joilla oli\ntietoja. Hän kunnioitti kyllä auktoriteettia; mutta sillä ei ollut\nhänelle samaa arvoa kuin tieteellä. Liha, henki, rakkaus, siinä kaikki\nkolme armonastetta, jumalallisten portaiden kolme pykälää, Jakobin\ntikapuut -- Luonnollisesti ei kunnon Aubert liioin voinut ymmärtää\ntällaista luonnetta, eikä edes aavistaa, että sellaista saattoi olla\nolemassa. Abbe Corneille sanoi lauhkeasti Christophelle, että Aubert\noli hänestä kuin eräät ranskalaiset talonpojat, jotka hän oli kerran\nsattunut näkemään. Muuan nuori englantilainen vallasnainen kysyi\nnäiltä talonpojilta tietä. Kysyjä puhui englanninkieltä. Talonpojat\nkuuntelivat vakavasti, eivätkä ymmärtäneet. Sitten he puolestaan\npuhelivat ranskaa. Mutta nyt ei taas englantilainen ymmärtänyt. Silloin\nkatselivat talonpojat toisiinsa säälitellen, pudistivat päätänsä, ja\nvirkkoivat toisilleen, käyden jälleen käsiksi työhönsä:\n\n-- On se sittenkin surkeaa! Niin korea neiti!...\n\nAivan kuin neiti olisi heistä ollut mykkä, kuuro tai heikkopäinen...\n\nEnsi aikoina oli Aubert vaitelias, sillä papin ja Watelet'n oppineisuus\nja hieno käytös tekivät hänet araksi; hän kuunteli hiljaa heidän\nkeskusteluaan. Mutta vähitellen ärsytti ja sai hänen naiivi ilonsa\nkuulla omiakin sanojaan hänet yhtymään juttuun. Hän purki kaikki\nylevät ja sangen löysät teoriansa. Toiset kuuntelivat kohteliaasti,\nhieman iroonisesti, sisällään hymyillen. Aubert ihastui heidän\nystävällisyydestään eikä pysähtynyt siihen; hän käytti hyväkseen, ja\npian väärinkin, abbé Corneillen loputonta kärsivällisyyttä. Hän luki\npapille ääneen kyhäyksiään. Ja abbé Corneille alistui ja kuunteli; eikä\nse ollutkaan hänestä kovin ikävää: sillä hän ei kuunnellut niin paljon\nsanoja kuin itse miestä. Ja kun Christophe surkutteli häntä, niin hän\nsutkautti:\n\n-- Oh, ei mitään. Olen saanut kuulla paljon pahempia.\n\nAubert oli kiitollinen näille kahdelle uudelle tuttavalleen; ja he\nkolme rupesivat lopulta pitämään toisistaan, siitä huolimatta, etteivät\nymmärtäneet toistensa aatteita, tahi eivät juuri koettaneetkaan\nniitä ymmärtää. Heitä aivan hämmästytti, että olivat joutuneet niin\nlähetysten. Sitä he eivät olisi koskaan uskoneet. -- Christophe oli\nvienyt heidät yhteen.\n\nChristophella oli viattomina liittolaisina kolme pienokaista,\nElsbergerien kaksi lasta ja Watelet'n pieni kasvattitytär. Hänestä\noli tullut heidän ystävänsä; he pitivät hänestä hirveästi. Hänen\noli käynyt sääliksi, että lapset olivat niin yksinään. Ja puhumalla\nkullekin lapsista heidän yksinäisestä naapuristaan, herätti hän heissä\nkiivaan halun nähdä toisiaan. Lapset vilkuttivat toisilleen ikkunasta;\nja portaissa he virkkoivat aina toisilleen salaa jonkin sanan. Ja he\nkiusasivat niin kauan, että saivat Christophien tukemina vanhemmiltaan\nluvan tavata joskus toisiaan Luxembourgin puistossa. Christophe\noli juonestaan hyvillään ja meni näkemään heitä, kun he tapasivat\nsiellä toisensa ensi kertaa; hän näki, että lapset olivat kainoja ja\nteennäisiä, eivätkä tienneet, miten tässä oudossa onnessaan olla,\nkuinka elää. Heti sai Christophe heidät innostumaan; hän pani heidät\nleikkimään, juoksemaan, hippasille; ja hän yhtyi iloon aivan kuin olisi\nitse ollut kymmen-vuotias poika; kävelijät vilkaisivat huvitettuina ja\nilveillen ohimennessään tuohon isoon mieheen, joka juoksi, kirkui ja\nhyppeli puiden takana kolmen pikku tytön ajelemana. Ja kun vanhemmat\nsitten olivat yhä vain epäluuloisia eivätkä näyttäneet haluavan, että\nlapset kovin usein tapaisivat toisiaan Luxembourgissa, -- (sillä siten\nhe eivät voineet pitää niitä tarkoin silmällä) -- niin keksi Christophe\nsen keinon, että sai majuri Chabranin, joka asui pohjakerroksessa,\nkutsumaan lapset leikkimään yhdessä talon puutarhaan.\n\nSattuma oli tehnyt hänet tuon majurin tuttavaksi: -- (sattuma osuu\naina sellaisille ihmisille, jotka haluavat sitä käyttää hyväkseen).\n-- Christophien kirjoituspöytä oli ikkunan ääressä. Eräänä päivänä\nvei tuuli muutaman nuottiarkin ulos puutarhaan. Christophe juoksi\nhakemaan papereitaan, paljain päin ja rinta avoinna, niinkuin hän oli\nhuoneessaan istunut, viitsimättä edes vilkaista pukuaan. Hän luuli\njoutuvansa tekemisiin ainoastaan majurin palvelijan kanssa. Mutta\nhänelle avasikin oven majurin tytär. Christophe ällistyi hiukan, ja\nselitti, mitä varten hän oli tullut. Neiti hymyili ja pyysi häntä\nsisälle; ja sitten he menivät puutarhaan. Kun Christophe oli saanut\nnuotit käsiinsä, tahtoi hän heti livistää tiehensä, ja neiti saattoi\nhäntä ulko-ovelle. Mutta silloin sattuikin upseeri juuri tulemaan\nkotiin. Majuri katsoi ällistyneenä tätä kummannäköistä vierasta. Tytär\nesitteli nauraen Christophen isälleen.\n\n-- Ah, tekö se olitte, muusikko? virkkoi upseeri. Hauskaa tavata. Mehän\nolemme ammattiveljiä.\n\nMajuri puristi Christophen kättä. He juttelivat lauhkean iroonisesti,\nmiten he antoivat toisilleen konsertteja, Christophe pianolla, majuri\nhuilulla. Christophe aikoi sitten lähteä pois; mutta toinen ei häntä\nenää päästänytkään; hän innostui latelemaan aivan valtavat määrät\nmusiikkia koskevia aatteitaan. Yhtäkkiä hän keskeytti ja sanoi:\n\n-- Tulkaa katsomaan minun \"kanonejani\"!\n\nChristophe lähti hänen perästään, ihmetellen, mitä Ranskan tykistön\nkanunat häneen kuuluivat. Mutta majuri toikin voitonriemuissaan\nhänelle eräänlaisia musikaalisia \"kanoneja\", jonkinlaisia mestaruuden\nnäytteitä: nuoteilla täytettyjä kaavakkeita; kappaleita, joita\nvoitiin esittää alkamalla loppupäästä, tai nelikätisesti, siten, että\ntoinen soitti sivun oikein, toinen nurinpäin lukien. Majuri, entinen\npolyteknikkolainen, oli aina pitänyt musiikista; mutta varsinkin\nrakasti hän siinä probleemia; se oli hänestä, -- (ja sitä se on tosiaan\neräistä) -- mainiota aivovoimistelua; ja hän koetti keksiä ja ratkaista\nkaikenlaisia konstruoituja musiikkiarvoituksia, toinen toistaan\nkummallisempia ja hyödyttömämpiä. Tietysti ei hänelle upseerina\nollessa jäänyt paljoa aikaa tätä maniaansa tyydyttääkseen; mutta\nsitten, kun hän oli ottanut virkaeron, heittäytyi hän intohimoisesti\nsitä harrastamaan; siihen uhrasi hän nyt koko sen sitkeytensä ja\nkekseliäisyytensä, millä hän muinoin oli ahdistellut Afrikan erämaissa\nneekerikuninkaitten sotalaumoja, tai livistänyt tiehensä heidän\nkynsistään. Christophesta olivat nämä ongelmat hauskoja, ja hän asetti\npuolestaan majurin ratkaistavaksi erään vieläkin monimutkaisemman.\nUpseeri hurmautui, ja sitten he kilpailivat kekseliäisyydessä:\nmusikaalisia kompia tuli satamalla. Leikin päätyttyä Christophe lähti\nkotiinsa. Mutta jo seuraavana aamuna sai hän naapuriltaan uuden\nprobleemin, oikean visapahkan, jota keksiäkseen majuri oli valvonut\npuolen edellistä yötä; Christophe vastasi siihen; ja sitä taistelua\njatkui, kunnes se alkoi Christophea kyllästyttää; hän julisti siis\nolevansa voitettu: seikka, josta upseeri oli ylen iloissaan. Hänestä\ntämä voitto oli kuin todellinen Saksalta saatu \"_revanche_\". Hän\nkutsui Christophen luokseen päivälliselle. Christophen suoruus, sillä\nhän ilmaisi pitävänsä kerrassaan hirveinä majurin sävellyksiä ja\nalkoi vimmasta huutaa, kun Chabran rupesi vonguttamaan erästä Haydnin\n_andantea_, sai aikaan sen, että Christophe saavutti lopullisesti hänen\nsuosionsa. Tästä lähtien kävivät he usein toistensa luona juttusilla.\nMutta musiikista he eivät enää puhuneet. Christophesta oli sangen\nkeskinkertaista huvia kuunnella naapurinsa hassutuksia siitä; ja\nsentähden hän mielellään siirti pakinan sotilasasioihin. Majurista se\nolikin kaikkein hauskinta: musiikki oli tuolle mies-rukalle ainoastaan\nteennäinen huvitus; pohjaltaan hän eli ainaisessa omassa ikävässään.\n\nMajuri antoi houkutella itsensä kertomaan sotaretkistään Afrikassa.\nValtavia seikkailuja, aivan kuin Pizarron ja Cortesin! Christophe\nnäki suureksi kummakseen, että vielä nykyaikaan elettiin sellaisiakin\nihmeellisiä ja barbaarisia eepoksia; hän ei ollut tähän saakka tiennyt\nniistä mitään, eivätkä edes itse ranskalaisetkaan paljoa tunteneet\nnoita seikkailuja, joissa kourallinen ranskalaisia valloittajia\non parinkymmenen vuoden ajan uhrannut määrätöntä sankaruuttaan,\nkekseliäisyyttä, rohkeutta ja yli-inhimillistä tarmoa, yksinään\nmustien maanosan sydämessä, neekerilaumojen saartamana, usein vailla\nalkeellisimpiakin sodan välineitä, taistellen säännöllisesti vasten\nyleistä mielipidettä ja ynseän hallituksen tahtoa ja valloittaen\nsiten Ranskalle, vasten Ranskan omaa halua, sitä itseään suuremmat\nvaltakunnat. Valtavan ilon ja veren tuoksu nousi näistä taisteluista,\njoiden temmellyksessä Christophe näki sielussaan oikeita nykyaikaisia\n_condottieri_hahmoja, niin satumaisia sankari-seikkailijoita, ettei\nniitä olisi voinut aavistaa enää olevankaan nykyaikaisessa Ranskassa;\nsellaisia tyyppejä, että nykyinen Ranska häpeää niitä tunnustaa ja\nkätkee ne vaikenemisen verhoon. Uljaasti kajahteli majurin ääni, kun\nhän näitä muistojaan tarinoi; lauhkeasti ja täsmällisin, kylmin sanoin\nkuvaili hän, -- (pistäen omituisesti keskelle eepillisiä kertomuksiaan\ntuon tuostakin välihuomautuksia), -- perehtyneen miehen tavalla\ngeoloogisia maisemamuotoja, pitkiä pikamarsseja, huimia hyökkäyksiä\nja ihmismetsästyksiä, joissa hän itse oli ollut vuoroin ampuja tai\nriista, ja joissa ei armoa annettu. -- Christophe kuunteli majuria, ja\nkun hän katseli häntä, tuli hänelle syvä sääli, että tuollainen kaunis\nihmiseläin oli pakotettu olemaan toimettomana, riutumaan naurettavissa\nleikeissä. Hän ihmetteli, kuinka majuri oli saattanut alistua\ntällaiseen kohtaloon. Ja hän kysyikin häneltä siihen syytä. Majuria ei\nensin näyttänyt haluttavan paljastaa vieraalle omia ikävyyksiään. Mutta\nranskalaiset ovat lopultakin löysäsuisia, varsinkin kun voivat syyttää\ntoisiaan:\n\n-- Hittoako minä teen nykyaikaisessa armeijassa? vastasi majuri.\nMeriupseerit kirjoittavat romaaneja. Jalkaväki harrastaa sosialismia.\nHe harrastavat kaikkea paitsi sotaa. He eivät siihen enää\nvalmistaudukaan, he valmistautuvat olemaan sotimatta; he harrastavat\nsodan filosofiaa... Sodan filosofia! Selkäänsä saaneiden hölmöjen\nhuvittelua: aprikoivat, millä tavoin kerran saavat selkäänsä!...\nSaivartelu ja filosofeeraus eivät minuun kuulu. Parempi vetäytyä\nerilleni, ja rustata noita kanoneja!\n\nHän ei iljennyt puhua pahimmista vääryyksistä, mitä oli kärsinyt:\nupseerien keskinäisestä epäluulosta, jonka eräät ilmiantajat olivat\nsaaneet aikaan, nöyryyttävistä ja julkeista käskyistä joidenkuiden\noppimattomien ja pahansuopien valtiomiesten puolelta, armeijan surusta,\nkun sitä käytettiin halpoihin poliisitehtäviin, takavarikoimaan\nkirkon omaisuutta, kukistamaan työväen lakkoja, palvelemaan kätyrinä\nvallassaolevan puolueen etuja ja puoluekiihkoa -- radikaalien\ntai antiklerikaalien pikku porvarien pyyteitä koko muuta Ranskaa\nvastaan. Puhumattakaan tuon vanhan Afrikankävijän inhosta uutta\nsiirtomaa-armeijaa kohtaan, joka oli enimmäkseen kansan kaikkein\nhuonoimmista aineksista pestattu, sitä varten, että itsekkäät ja\npelkurit olisivat saaneet säästyä vuodattamasta vertaan, päässeet\nottamasta osaa kunniaan ja vaaraan hankittaessa ja puolustettaessa\n\"suurempaa Ranskaa\", -- merten takaista Ranskaa.\n\nChristophella ei ollut syytä sekautua näihin ranskalaisten keskinäisiin\nriitoihin; ne eivät häneen kuuluneet; mutta vanhan upseerin ajatukset\nmiellyttivät häntä. Mikä hänen oma mielipiteensä sodasta olikin,\narveli hän kuitenkin, että armeijan tehtävänä on kasvattaa sotamiehiä,\nniinkuin omenapuut omenia, ja että omituinen erehdys on oksastaa\nsiihen politikoitsijoita, esteetikkoja ja sosioloogeja. Kumminkaan\nei hän käsittänyt, miten tämä voimakas mies saattoi luovuttaa\npaikkansa muille. Kuka ei taistele vihollisiaan vastaan, on itse\npahin vihollisensa. Kaikissa noissa ranskalaisissa, joita kannatti\nmainita, oli taipumus vetäytyä syrjään, kummallinen kieltäytymisen\nominaisuus. -- Tämän ominaisuuden näki Christophe kaikkein syvimpänä ja\nliikuttavimpana majurin tyttäressä.\n\nTyttären nimi oli Céline. Hänellä oli hieno, kiinalaistapaan nyttyrälle\nvedetty, huolellisen siististi kammattu tukka, joka jätti korkean\nja kaarevan otsan ja hieman suippokärkiset korvat paljaiksi; hänen\nposkensa olivat laihat, leuka siro, maalaishieno; silmät kauniit ja\nmustat: älykkäät, luottavaiset ja ylen lempeät, likinäköisen silmät;\nnenä suurenlainen, ylähuulen vieressä pikku mustama; hymy hiljainen, ja\nkun hän hymyili, työntyi hiukan liian turpea alahuuli herttaisesti ja\npehmeästi eteenpäin. Hän oli hyväsydäminen, uuttera, sukkelaälyinen,\nmutta kummastuttavan vähän sielullisesti utelias. Hän ei lukenut\npaljoa, ei tuntenut ainoaakaan uutta kirjaa, ei käynyt koskaan\nteatterissa, ei ollut matkustanut missään -- (matkustaminen oli näet\nisästä, joka oli ennen muinoin matkustellut liikaakin, ikävää); ei\nyhtynyt ylemmän luokan hyväntekeväisyyshommiin -- (isä arvosteli niitä\npisteliäästi), -- ei koettanut mitään oppia, -- (isä pilkkasi oppineita\nnaisia), -- ei liikkunut missään puutarhansa pienestä nurkasta, noiden\nneljän korkean kivimuurin keskeltä, jossa hän eli kuin valtavan kaivon\npohjassa. Ja kuitenkaan ei Célinellä juuri ollut ikävä. Hän vietti\naikaansa niin rattoisasti kuin voi, hän oli iloisesti alistunut.\nHänestä ja siitä hänelle ominaisesta ilmapiiristä, jollaisen kukin\nnainen tietämättään luo ympärilleen, elipä hän missä oloissa tahansa,\nkävi Chardinin taulujen tunnelma: arkisissa tehtävissä askartelevien\nhenkilöiden lämmin hiljaisuus, tyyneys ja heidän tarkkaava -- (hieman\nuntelo) asentonsa; -- totutun järjestyksen ja elämän aina määrähetkillä\nvarmassa muodossa uudistuvien ja silti rakkaiden ajatusten ja tapojen\nrunollisuus, syvä viihtymys ja rauhallinen sulous; onnellisten\nporvarissielujen tyyntä keskinkertaisuutta: kunniallisuutta, omantunnon\npuhtautta, lepoa, rauhaa töissä, rauhaa iloissa, ja kuitenkin niin\nrunollista. Tervettä elegansia, suurta sielun ja ruumiin puhtautta:\nsellaista, joka hajahtaa ikäänkuin hyvältä leivältä ja lavendelilta, ja\njossa on suoruutta, lempeyttä. Rauhaa ihmisissä ja heidän askareissaan,\nvanhojen talojen ja hymyilevien sielujen rauhaa...\n\nChristophe, jonka kunnioittava ja luottava käytös herätti toisissakin\nluottamusta, oli tullut Célinen hyväksi ystäväksi. He puhelivat sangen\nvapaasti keskenään; ja lopulta Christophe teki hänelle sellaisiakin\nkysymyksiä, että Céline kummasteli itsekseen, kuinka hän niihin\nvastasikaan; Céline puolestaan puhui Christophelle monenmoista, mitä\nhän ei ollut ennen puhunut kenellekään muulle, ei edes kaikkein\nlähimmille.\n\n-- Se johtuu siitä, ettette minua pelkää, selitti Christophe. Meidän\nkeskenämme ei ole rakkauden vaaraa: me olemme liian hyviä ystäviä\nrakastuaksemme.\n\n-- Olettepa te kohtelias! vastasi Céline nauraen.\n\nCélinen samoin kuin Christophenkin terveestä luonteesta oli kaikki\nrakastelevainen ystävyys inhottavaa; heillä ei ollut taipumusta tuohon\ntunteiden muotoon, josta kaksimieliset olennot, ne nimittäin, jotka\naina tahtovat kulkea tunteissaan mutkateitä, pitävät niin suuresti. He\nolivat keskenään tosiaankin kuin kaksi kunnon toveria.\n\nChristophe kysyi Célineltä kerran, mitä hän teki joskus iltapäivin,\nsilloin, kun Christophe näki hänet puutarhan penkillä istumassa,\nkäsityö helmassa, mutta kuitenkaan siihen koskematta ja liikkumatta\ntuntikausiin. Céline punastui, ja väitti, ettei hän toki tuntikausia\nsillä tavalla istunut, vaan ainoastaan silloin tällöin pari minuttia,\njoskus neljännennenkin, \"miettien tarinoitaan\".\n\n-- \"Mitä tarinoita?\"\n\n-- \"Sellaisia, joita Céline haaveksi.\"\n\n-- Haaveksitteko te tarinoita? Oi, kertokaapa niitä minulle.\n\nCéline sanoi, että Christophe oli liian utelias. Uskoi hänelle\nainoastaan sen, ettei hän ollut niissä tarinoissa sankarittarena.\n\nChristophe hämmästyi.\n\n-- Jos kerran sepittää itselleen tarinoita, niin minusta tuntuisi\nluonnollisemmalta sepittää omaa taruaan, mutta kaunisteltuna; uneksia\nitselleen onnellisempaa elämää.\n\n-- Sellaista minä en voisi, vastasi Céline; jos sitä ajattelisin, niin\ntulisin epätoivoiseksi.\n\nCéline punastui uudestaan, kun oli täten näyttänyt kätkettyä sieluaan;\nja hän jatkoi:\n\n-- Ja sitten, kun istun yksinäni puutarhassa, ja tuulenpuuska lentää\nluokse, olen onnellinen. Puutarha tuntuu minusta elävältä. Ja kun tuuli\non huima, ja tuulee kaukaa, puhuu se niin paljon kaikenlaista.\n\nVaikka Céline oli niin umpimielinen, huomasi Christophe, mikä\nalakuloisuus piili hänen hilpeytensä ja hänen toimeliaisuutensa\nalla, tuon ahertelun, jonka Céline hyvin tiesi tarkoituksettomaksi.\nMiksi ei hän koettanut päästä, vapautua tästä tilasta? Hän olisi\nollut kuin luotu ulkonaiseen ja hyödylliseen elämään! -- Mutta hän\nsanoi, että hän ei voinut siihen antautua isänsä tähden, isän, joka\nei muka tahtonut, että hänen tyttärensä eroaisi hänestä. Turhaan\nväitti Christophe, ettei sellainen voimakas ja tarmokas mies kuin\nmajuri tarvinnut Célineä, että hänen laatuisensa ihminen saattoi elää\nyksinkin, ettei hänellä ollut oikeutta uhrata tyttärensä onnea. Céline\nryhtyi puolustamaan isäänsä; hän keksi sen hurskaan valheen, ettei isä\nmuka häntä pakottanutkaan jäämään, vaan että juuri hän itse ei voinut\nlähteä isänsä luota. -- Ja jossakin määrin hän puhuikin totta. Näytti\nainaiseksi sekä hänen itsensä että hänen isänsä ja muidenkin puolelta\npäätetyltä, ettei tätä voitaisi millään tavoin toiseksi muuttaa.\nCélinellä oli nainut veli, josta tuntui varsin luonnolliselta, että\nsisar uhrautui hänen asemastaan ja hoiti isää. Hän itse ei välittänyt\nmuusta kuin lapsistaan. Hän rakasti niitä niin ahtaasti, ettei sallinut\nheille mitään omaa kehitystä. Se rakkaus oli hänelle, ja varsinkin\nhänen vaimolleen, vapaaehtoisesti otettu kahle, joka painoi koko\nheidän elämäänsä, esti heidän kaikkia liikahduksiaan; näytti, kuin\nolisi heidän mielestään ihmisen persoonallisen elämän pitänyt loppua\nheti kuin hänelle tuli lapsia: hänen olisi silloin varmaankin tullut\nainaiseksi keskeyttää oma kehityksensä; nykyään laski tuo kylläkin\ntoimelias, älykäs ja vielä nuorikin mies ainoastaan, kuinka monta\nvuotta hänellä oli edessä työtä ennenkuin hän voisi ottaa virkaeron.\n-- Christophe näki, että näitä erinomaisia ihmisiä tukehdutti\nRanskassa hyvin tavallinen perhetunne: syvä, mutta elämää herpaiseva\nhellyys. Moinen perheestä huolehtiminen on sitäkin aineettomampaa, kun\nranskalaiset perheet ovat yleensä jäsenmäärältään kovin pieniä: isä,\näiti, yksi tai kaksi lasta, jossakin tapauksessa kuuluu perheeseen\nvielä joku eno tai täti. Sellainen rakkaus on arkaa, pelkuria; se on\nomaan itseensä käpertynyttä niinkuin rahapussiaan kouraansa puristavan\nsaiturin.\n\nMuuan odottamaton huomio näytti Christophelle, joka tarkasti suurella\nmielenkiinnolla tuon tytön asioita, kuinka ahdaslaatuista ranskalaisten\ntunne-elämä oli, miten he pelkäsivät elää, antaa kaikkensa, ottaa\nmaailmassa, minkä ansaitsivat.\n\nInsinööri Elsbergerillä oli noin kymmenen vuotta itseään nuorempi veli,\nniinikään insinööri. Hän oli niitä hyvinkin tavallisia porvarisperheen\nkunnon poikia, joilla on taiteellisia taipumuksia ja jotka tahtoisivat\nmielellään harrastella taidetta, mutta eivät haluaisi silti hukata\nporvarillista yhteiskunta-asemaansa. Todellisuudessa tämä ei olekaan\nkovin vaikeasti ratkaistava pulma; ja useimmat nykyaikaiset taiteilijat\novat ratkaisseet sen vaivattomasti. Taiteilijaksi täytyy tahtoakin;\neivätkä kaikki pysty tähän poloiseen voimanponnistukseen; he eivät\nole aivan varmat siitä, tahtovatko, mitä tahtovat; ja sikäli kuin\nheidän porvarillinen asemansa vakiintuu, heittäytyvät he menemään\nmyötävirtaan, hälisemättä ja kapinoimatta. Sellaisia ei voisikaan\nmoittia, jos he nyt olisivat hyviä porvareita sen sijaan, että heistä\nolisi tullut huonoja taiteilijoita. Mutta tästä elämän pettymyksestä\njää heihin usein salattu tyytymättömyys, sellainen _qualis artifex\npereo_, ettei se oikein hyvin peity siihen verhoon, jota on totuttu\nsanomaan filosofiaksi; ja se tunne pilaa heidän koko elämänsä, kunnes\nikä tai uudet huolet vetävät tämän vanhan haavan umpeen. Niin oli\nmyöskin André Elsbergerin laita. Hän olisi tahtonut kirjailijaksi;\nmutta hänen veljensä, jolla oli oma päänsä, vaati häntä tieteelliselle\nuralle, kuten hän itsekin oli mennyt. André oli älykäs, hänellä\nolivat mukiinmenevät taipumukset tieteelliselle alalle, -- taikka\nkirjalliselle, yhdentekevää; hän ei ollut tarpeeksi varma siitä, oliko\nhän taiteilija, ja liian varma, että hän oli porvari; hän oli myöntynyt\nveljensä tahtoon, ensin ainoastaan toistaiseksi -- (ymmärtää hyvin,\nmitä se päätös merkitsee); hän oli mennyt Parisin sivili-insinöörien\nammattikouluun, ei varsin korkeilla arvosanoilla, ja lähtenyt sieltä\nsamanlaisilla, ja sitten tehnyt tunnollisesti, mutta ilman intoa\ninsinöörintyötään. Luonnollisesti hän oli sillä välin kadottanut ne\nvähätkin taiteelliset taipumuksensa, mitä hänellä oli; eikä hän niistä\nenää puhunutkaan muuten kuin pilkalla.\n\n-- Ja sitäpaitsi, sanoi hän, -- (Christophe tunsi näissä hänen\nsanoissaan Olivierin pessimistisen elämänkatsomuksen) -- ei elämä\nole sen arvoinen, että kannattaisi sureksia moista: ettei joutunut\nepäonnistuneelle uralle. Huono runoilija vähemmän, sen parempi!...\n\nVeljekset rakastivat toisiaan; he olivat moraalisesti samaa maata,\nmutta eivät viihtyneet oikein hyvin keskenään. Molemmat olivat olleet\nDreyfusin kannattajia. Mutta André, joka oli mieltynyt syndikalismiin,\noli antimilitaristi; kun taas Elie oli patriootti.\n\nAndré tuli usein käymään Christophen luona, poikkeamatta edes näkemään\nveljeään; ja Christophe ihmetteli sitä: sillä hän ja André eivät olleet\nkovinkaan läheisissä väleissä. André ei avannut suutaan muuta kuin\nnurkuakseen jotain asiaa tai moittiakseen jotain henkilöä. -- Ja se oli\nväsyttävää; ja kun Christophe jälleen puhui, ei André kuunnellut häntä.\nChristophe ei salannutkaan, että nämä vierailut tuntuivat hänestä\njoutavanpäiväisiltä; mutta mies ei ollut siitä millänsäkään; hän ei\nnäyttänyt toisen tarkoitusta huomaavankaan. Viimein löysi Christophe\narvoituksen avaimen: eräänä päivänä näki hän Andrén kurkistelevan ulos\nikkunasta ja katsovan jotain puutarhassa olevaa paljon hartaammin kuin\nkuunteli, mitä Christophe hänelle sanoi. Christophe vihjasi tästä\nhuomiostaan jotain Andrélle; ja André myönsikin heti, että hän tunsi\nm:lle Chabranin, ja että tuo neiti oli suurena syynä hänen käynteihinsä\nChristophen luona. Ja kun hänen kielensä kanta nyt laukesi, niin\ntunnusti hän, että hän oli ollut jo kauan tuon tytön kanssa\nystävyysväleissä, ja että heidän tunteensa oli ehkä jotain enempääkin:\nElsbergerien perhe oli ollut kauan sitten majurin perheen ystäviä;\nmutta vaikka heidän välinsä olivat sangen läheiset, oli politiikka,\näskeiset tapahtumat, eroittaneet heidät toisistaan. Ja sen jälkeen\neivät he olleet käyneet toistensa luona. Christophe ei kursaillut,\nvaan väitti, että mokoma tuntui hänestä pähkähullulta: eivätkö ihmiset\nvoineet olla eri mieltä ja kuitenkin kunnioittaa toisiaan? André myönsi\nChristophen olevan oikeassa ja sanoi olevansa vapaamielinen mies; mutta\nparia kolmea kysymystä ei hänen suvaitsevaisuuteensa mahtunut, sillä\nniistä, väitti hän, ei kenelläkään ollut oikeus olla eri mieltä kuin\nhän; ja ensimäisenä hän mainitsi tuon kuuluisan Jutun. Sitten hän puhui\nasiasta puuta ja heinää, kuten on tavallista aina. Christophe tunsi jo\ntässä suhteessa maan tavan, eikä koettanut inttää vastaan; hän kysyi\nvain, eikö Juttu koskaan päättyisikään, vai pitikö sen kirouksen kestää\nmaailman loppuun saakka, lapsiimme kolmanteen ja neljänteen polveen\nasti. André purskahti nauruun, eikä vastannut Christophelle, vaan\nylisteli nyt hellästi Céline Chabrania, ja syytti itsekkääksi hänen\nisäänsä, joka vaati tytärtään uhrautumaan yksinomaan hänelle itselleen.\n\n-- Miksi ette mene naimisiin, kysyi Christophe, jos te kerran\nrakastatte häntä ja hän teitä?\n\nAndré valitteli, että Céline oli klerikaali. Christophe kysyi, mitä\ntämä nyt sitten tarkoitti. Toinen vastasi sen tarkoittavan: olla\njumalinen, polvistella Jumalalle ja hänen ylimmäisille papeilleen.\n\n-- Ja mitä se teitä haittaa?\n\n-- Se haittaa, sillä minä en tahdo, että vaimoni olisi toisenlainen\nkuin olen itse.\n\n-- Mitä kummaa! Tehän vaaditte vaimonne ajatuksetkin? Silloinhan te\nolette vielä itsekkäämpi kuin tuo majuri!\n\n-- Te puhutte asiaa ajattelematta: ottaisitteko te naisen, joka ei\npitäisi musiikista?\n\n-- Sellainen on minulla ollutkin.\n\n-- Miten voivat ihmiset elää yhdessä, ellei heidän katsantokantansa ole\nsama?\n\n-- Jättäkää jo katsantokantanne! Ah, hyvä ystäväni, mitkään aatteet\neivät merkitse mitään, kun ihmiset rakastavat toisiansa. Mitä se minuun\nkuuluu, ettei nainen, jota rakastan, pidäkään musiikista niinkuin minä?\nHän on itse minulle musiikkia! Kun on, niinkuin te, saanut sellaisen\nonnen, että on löytänyt kunnon tytön, joka rakastaa teitä, ja jota te\nrakastatte, niin uskokoon, mitä tahtoo, ja uskokaa itse, mitä ikinä\nhaluatte. Lopultakin ovat kaikki aatteenne yhtä joutavia; ei maailmassa\nole muuta kuin yksi totuus, yksi, Jumala: rakastaa toisiaan.\n\n-- Te olette runollinen sielu. Ette näe todellista elämää. Minä\ntunnen monta paria, jotka ovat saaneet kärsiä paljon tästä henkisestä\neripuraisuudesta.\n\n-- Se johtuu siitä, etteivät he rakasta toisiaan kylliksi. Täytyy\ntietää, mitä tahtoo.\n\n-- Tahdolla ei kaikkea elämässä saada. Vaikka tahtoisinkin naida m:lle\nChabranin, en sitä voisi tehdä.\n\n-- Ja miksi ette!\n\nAndré luetteli epäilyksensä: hänen oma elämänuransa ei ollut varma; hän\nei ollut varakas; terveyskin oli huono. Hän aprikoi, olisiko hänellä\noikeus mennä sellaisissa olosuhteissa naimisiin. Vastuunalaisuus oli\nsuuri. Eikä hän saattanut tehdä rakastamaansa olentoa onnettomaksi, ja\nitseäänkin -- puhumattakaan tulevista lapsista?... Parempi oli odottaa,\n-- tai jättää koko asia.\n\nChristophe kohautti hartioitaan:\n\n-- Onpa sekin rakkautta! Jos hän rakastaa, niin hän on onnellinen,\nkun saa uhrautua. Ja mitä lapsiin tulee: te ranskalaiset olette\nnaurettavia. Te ette tahtoisi niitä maailmaan, ellette ole varmoja,\nettä voitte tehdä niistä pieniä, pulleita koroillaeläjiä, joiden\nei tarvitse kärsiä mitään, joilla ei ole syytä peljätä mitään...\nHelkkari! Se asia ei kuulu ollenkaan teihin; teidän tehtävänne on\nainoastaan antaa heille henki, rakkautta elämään ja rohkeutta puolustaa\nelämäänsä. Loppu... eläkööt tai kuolkoot... sehän on meidän kaikkien\nihmisten yhteinen kohtalo. Onko parempi luopua koko elämästä kuin olla\nantautumatta sen vaaroihin.\n\nChristophen vahva elämänusko tarttui hänen puhetoveriinsakin, mutta ei\nsaanut häntä tekemään varmaa päätöstä. André vastasi:\n\n-- Ehkäpä se on niinkin...\n\nMutta siihen hän jäi. Häneltä niinkuin monilta muilta tuntui menneen\nkaikki tahdon ja toiminnan kyky.\n\n\n\n\nChristophe oli ryhtynyt taisteluun sitä tylsyyttä vastaan, jonka hän\nhuomasi enimmissä ranskalaisissa ystävissään, omituisesti yhtyneenä\nuutteraan ja usein suorastaan kuumeiseen toimeliaisuuteen. Melkein\nkaikki ne henkilöt, joita hän näki erilaisissa porvarillisissa\nseurustelupiireissä, olivat tyytymättömiä. Melkein kaikilla oli sama\ninho päivän valtiaita ja heidän pilaantuneita ajatuksiaan kohtaan.\nMelkein kaikilla sama surullinen ja ylpeä tunne, että heidän rotunsa\nhenkeä vääristeltiin. Tämä ei suinkaan ollut persoonallista kaunaa,\nvoitettujen ihmisten ja luokkien, vallasta ja aktiivisesta elämästä\nsyrjäytettyjen katkeruutta: eroitettujen virkamiesten, käyttämättömän\ntarmon, vanhan ylimystön, joka oli vetäytynyt maatiloilleen ja\npiiloutunut sinne kuollakseen niinkuin haavoittunut leijona. Ei, se\noli yleistä siveellistä kapinoimista, leppymätöntä ja syvää: sitä\nnäki kaikkialla, mitä erilaisimmilla yhteiskunta-asteilla, armeijan\nkeskuudessa, hallintolaitoksissa, yliopistoissa, virastoissa, kaikissa\nvaltiokoneiston tärkeissä rattaissa. Mutta kukaan ei ryhtynyt toimeen.\nHe olivat menettäneet jo edeltäkäsin uskonsa; kaikki hokivat samaa:\n\n-- Ei sille mitään voi.\n\ntaikka:\n\n-- Täytyy koettaa olla sitä ajattelematta.\n\nHe käänsivät mietteensä ja pakinansa arasti pois surullisista asioista:\nhe etsivät itselleen lohdutusta kotielämästään.\n\nJa jos he olisivat vetäytyneet erilleen pelkästään poliittisesta\nelämästä! Mutta kaikki nuo kunnon ihmiset olivat jokapäiväisissä pikku\ntehtävissäänkin välinpitämättömiä. He suvaitsivat alentavaa seurustelua\nsellaisten surkeain raukkain kanssa, joita he halveksivat, mutta joita\nvastaan he eivät suinkaan ryhtyneet ottelemaan, pitäen sellaista\njo ennakolta hyödyttömänä. Miksi monet erinomaiset taiteilijat, ja\nvarsinkin musiikkimiehet, -- heihin oli Christophella paras tilaisuus\ntutustua, -- kärsivät vastalausetta panematta kaiken maailman\nsanomalehdistön kerskuvien raukkojen, Scaramouchien julkeuksia, jotka\nantoivat heille ukaaseja? Maassa löytyi suuri lauma aaseja, joiden\ntyperyys _in omni re scibili_ oli käynyt suorastaan sananlaskuksi,\nmutta joilla kuitenkin oli ehdoton auktoriteetti _in omni re scibili_.\nHe eivät edes viitsineet kirjoittaa itse artikkeleitaan tai teoksiaan;\nheillä oli sihteereitä, kurjia, nälistyneitä vaivaisia, jotka olisivat\nmyöneet vaikka sielunsa saadakseen ruokaa ja tyttöjä, jos heillä\nolisi sielua ollut. Tämä ei ollut kenellekään Parisissa salaisuus. Ja\nkuitenkin nuo itsevaltiaat saivat kohdella taiteilijoita yli olkain.\nChristophe ärjähteli raivosta lukiessaan eräitä heidän kronikoitaan.\n\n-- Heillä ei toden totta ole sielua, huudahti hän; voi, näitä raukkoja!\n\n-- Kenelle nyt vihata kysyi Olivier. Tiettävästi jollekin Markkinatorin\nlurjukselle.\n\n-- Ei, vaan oikeille ihmisille. Lurjukset elävät luontonsa mukaan: he\nvalehtelevat, rosvoavat, varastavat, tappavat. Mutta noita toisia,\n-- niitä, jotka antavat heidän sitä tehdä, samalla kuin muka heitä\nhalveksivat, heitä halveksin kahta vertaa enemmän! Elleivät noiden\nheittiöiden sanomalehdistössä olevat virkaveikot, kunniallisetkin ja\ntodella oppineet arvostelijat ja taiteilijat, joiden niskassa nämä\nnarrit keikkuvat, antaisi heidän sitä tehdä, ja antaisi aivan vaieten,\nhäveliäisyydestä, pelosta, että saattaisivat nolata itsensä yleisön\nsilmissä, tai siksi, että tavoittelevat häpeällisesti omia etujaan tahi\nsäästävät vihollista ikäänkuin jonkinlaisesta salaisesta sopimuksesta,\nsaadakseen itse jäädä iskuilta turvaan, -- elleivät juuri he sallisi\nkelvotonten komeilla heidän suojelusherroinaan, niin moinen julkea\nväkivalta luhistuisi pian aivan naurettavana. Sama heikkous kaikilla\naloilla. Olen tavannut kymmeniä kunnon miehiä, jotka sanovat minulle\nsiitä tai siitä yksilöstä: \"Hän on aika lurjus.\" Mutta ei ollut\nainoaakaan, joka ei olisi puristanut kohta sen jälkeen hänen kättänsä\nja kutsunut häntä \"hyväksi virkaveljeksi\". -- \"Heitä on liian paljon\",\nväittivät nuo toiset. -- Kyllä, liian paljon pelkureita. Liian paljon\nhyviä, mutta arkoja miehiä.\n\n-- Hm, mutta mitä sinun mielestäsi olisi tehtävät\n\n-- Pitäkää heidät kurissa! Mitä te vielä odottelette? Ettäkö taivaasta\napu teille tipahtaisit Katsopas tuonne ulos. Nyt on satanut kolme\npäivää lunta. Se täyttää katunne, tekee Parisistanne moskaisen\nkloakin. Mitäs te teette? Te kiljutte hallitustanne vastaan, joka\nantaa teidän hukkua likaan. Mutta ryhdyttekö mihinkään toimeen\npäästäksenne siitä? Jumala paratkoon! Te pistätte kätenne ristiin.\nKenelläkään ei ole ryhtiä puhdistaa edes oman talonsa edustaa. Kukaan\nei täytä velvollisuuttaan, ei valtio eivätkä yksilöt; jokainen luulee\ntäyttäneensä tehtävänsä, kun on syyttänyt toisia. Te olette satoja\nvuosia kestäneen monarkistisen kasvatuksen aikana niin tottuneet\nolemaan tekemättä mitään omasta alotteestanne, että te ikäänkuin\ntähystelette suu auki taivaalle ja odotatte sieltä ihmettä. Ainoa ihme\nolisi se, että päättäisitte ryhtyä toimeen. Näetkös, pikku Olivier,\nteillä on älyä ja kuntoa liikenemäänkin asti; mutta teiltä puuttuu\nverta. Sinulta ensimäisenä. Järki ja sydän ei teillä ole sairas. Vaan\nitse elämä. Te kuolette ja häviätte.\n\n-- Minkä sille voi? Täytyy odottaa uuden elämän syntymistä.\n\n-- Täytyy tahtoa sen syntymistä. Täytyy tahtoa parantumista. Täytyy\n_tahtoa_. Ja sen vuoksi pitää teidän ennen kaikkea päästää asumukseenne\nraitista ilmaa. Jos ei halua lähteä kotinsa seinäin sisältä, niin\nainakin on kodin oltava terveellinen. Te olette antanut Markkinatorin\nsaastaisten höyryjen myrkyttää itsenne. Teidän taiteenne ja ajatuksenne\novat kahdelta kolmasosaltaan uskonpettureita. Ja te olette niin\nmasentuneita, ettette jaksa siitä edes suuttua, tuskin hämmästyäkään.\nJopa eräät noista kunnon ihmisistä -- (ja se on naurettava näky)\n-- ovat tulleet niin aroiksi, että uskottelevat lopulta itselleen\nolevansa väärässä, ja oikeassa olisivat muka nuo huijarit. Enkö näet\nole tavannut, -- yksinpä teidän _Esope_-lehtenne piireissäkin, sillä\nsiellähän te uskottelette oikein ammatillisesti olevanne kuvittelematta\nmitään, -- nuorukaisraukkoja, jotka vakuuttelevat rakastavansa sitä tai\nsitä taidetta taikka aatetta, jota he todellisuudessa eivät rakasta\nyhtään? He myrkyttävät itsensä mokomalla, pelkän lauhkeutensa tähden,\nilottomasti; ja he läkähtyvät tällaisen valheen ikävyyteen.\n\nChristophe pauhasi näiden epävarmojen ja toivottomien ihmisten joukossa\nkuin torkkuvia puita ravisteleva myrskytuuli. Hän ei koettanut\ntyrkyttää heille omia katsantokantojaan; hän käski heitä herättämään\noman tarmonsa ja ajattelemaan itse. Hän sanoi:\n\n-- Te olette liian vaatimattomia. Suurin vihollisenne on neurastenia,\nepäilys. Ihminen saattaa olla, hänen on oltava suvaitsevainen ja\ninhimillinen. Mutta ei ole lupa epäillä sellaista, minkä uskoo oikeaksi\nja todeksi. Täytyy uskoa sitä, mitä ajattelee. Ja mitä uskoo, sitä\non tuettava. Olkootpa voimamme miten vähäiset tahansa, ei meillä ole\noikeutta olla luopioita. Pienimmälläkin tässä maailmassa on yhtä\nsuuri velvollisuutensa kuin kaikilla suurilla. Ja hänellä on myöskin\n-- (ja juuri sitä seikkaa te ette tiedä) -- oma voimansa. Luuletteko\nkapinoimistanne niinkään vähäarvoiseksi! Vahva itsetietoisuus, joka\ntohtii ilmaista ajatuksensa, on huomioon otettava mahti. Te olette\nviime vuosina nähneet, että valtion ja yleisen mielipiteen on ollut\npakko monesti kuunnella jonkun kunnon miehen arvosteluita, miehen,\njolla ei ollut muuta asetta kuin hänen moraalinen ryhtinsä, kun hän\nnäytti mielensä julkisesti, rohkeasti ja hellittämättä...\n\nJa jos kysytte, miksi nähdä sellaista vaivaa, mitä varten taistella,\nmitä varten?... niin kuulkaa: -- Sitä varten, että Ranska kuolee,\nettä Europa kuolee, -- sitä varten, että meidän sivistyksemme, monien\nvuosisatain ponnistuksilla tehty ihana rakennus, inhimillisyytemme\nluomus, tuhoutuu, jos me emme taistele. Se ei ole turhaa pelkoa.\nIsänmaa on vaarassa, meidän europalainen Isänmaamme, -- ja ennen\nkaikkea teidän, teidän oma pieni Isänmaanne, Ranska. Teidän apatianne\ntappaa sen. Teidän vaikenemisenne sen tappaa. Se kuolee aina, kun\njonkun teidän tarmonne herpoaa, kun teidän ajatuksenne alistuvat,\nkun teidän hyvä tahtonne tyytyy hedelmättömyyteen; se kuolee aina,\nkun pisara teidän vertanne vuotaa ja tyrehtyy hyödyttömästi... Ylös\ntaisteluun! Täytyy elää! Tahi jos on kuoltava, kuolkaa kunnialla!\n\n\n\n\nMutta vaikeinta ei vielä ollut saada heitä toimeen, vaan saada heidät\ntoimimaan yhdessä. Siinä suhteessa he olivat aivan auttamattomia. He\nolivat karsaita toisilleen. Parhaat olivat kaikkein itsepäisimpiä.\nChristophe näki siitä selvän esimerkin samassa talossa, jossa hän asui.\nFelix Weil, insinööri Elsberger ja majuri Chabran elivät keskenään\nalinomaisella viholliskannalla, vaikka se vihamielisyys olikin mykkää\nja ylen kohteliasta. Ja kuitenkin: niin vähän kuin Christophe heitä\ntunsikin, oli hänen helppo huomata, että kaikki nuo kolme tarkoittivat\nsamaa, joskin heidän puolue- tai säätyetikettinsä olivat erilaiset.\n\nVarsinkin Weilillä ja majurilla olisi ollut paljon edellytyksiä\nymmärtää toisiaan. Weil, joka eli alinomaa kirjojensa ääressä\nja ainoastaan aivoelämää, seurasi intohimoisella harrastuksella\nsotilasasioita; sellaisia aivan vastakkaisia harrastuksiahan näkee\nusein hengenmiesten piireissä. _\"Me olemme kaikki kaikentekijöitä\"_,\nsanoi aikoinaan puoli-juutalainen Montaigne, väittäen seikkaa, joka\npitää paikkansa vain eräihin älyllisiin rotuihin nähden, sellaisiin\nkuin se, johon Weil kuului, kaikkien ihmisten ominaisuudeksi. Tuo vanha\nälyniekka ihaili hartaasti Napoleonia. Hän keräsi itselleen kaikki\nkirjoitukset ja muistelmat, joihin oli koottu keisariajan sankaritarun\nvaltava unelma. Niinkuin monia muita hänen aikansa ranskalaisia,\nhäikäisivät häntäkin tuon kunnian auringon kaukaiset säteet, kajastaen\nnykyajan hämärään. Hän teki haaveissaan entisiä sotaretkiä, hän\nratkaisi taisteluita, pohti ja punnitsi sotaliikkeitä; hän oli\nkamaristrateegikko, jollaisia kuhisee akademioissa ja yliopistoissa ja\njotka selittelevät Austerlitzin voiton syitä ja korjailevat Waterloon\nvirheitä. Hän itse pilkkaili ensimäisenä moista \"napoleonimaisuutta\";\nse oli hänen itseivalleen huvittavaa; mutta kuitenkin huumasivat häntä\nnuo kauniit tarinat niinkuin leikkivää lasta; yksityiskohtia lukiessaan\ntulivat vedet hänelle silmiin: kun hän huomasi sen heikkoutensa, niin\nhän nauroi katketakseen ja sanoi olevansa vanha hupsu. Oikeastaan ei\nhän ollut napoleonilainen niin paljon patriotismista kuin romantiikan\nja platoonisen aktiivisuuden ihailun vuoksi. Silti oli hän erinomainen\npatriootti, syvemmin Ranskaan kiintynyt kuin monet syntyperäiset\nranskalaiset. Ranskan antisemiitit tekevät karhunpalveluksen maalleen,\nkun masentavat tylyillä epäilyksillään Ranskaan asettuneiden\njuutalaisten ranskalaista kansallistunnetta. Paitsi sitä, että kukin\nsuku on luonnollisesti jo kiintynyt siihen maahan, missä se on elänyt\npari sukupolvea, joten maan veri on muuttunut tulokkaan vereksi, on\njuutalaisilla toisiakin, aivan erikoisia syitä rakastaa sitä kansaa,\njoka edustaa Lännessä henkisen ja älyllisen vapauden kehittyneimpiä\naatteita. Juutalaiset rakastavat Ranskaa, koska he itse ovat sadan\nvuoden kuluessa osaltaan vaikuttaneet sen kehitykseen, ja koska sen\nvapaus on osaltaan juuri heidän työtänsä. Kuinkapa saattaisivat he olla\npuolustamatta sitä maata kaikenlaista vanhoillista taantumusta vastaan.\nKun kourallinen rikollisia politikoitsijoita tai lauma kunnollisia,\nmutta hölmöjä ihmisiä koettaa katkoa siteet, jotka yhdistävät näitä\nRanskan ottolapsia heidän isänmaahansa, tekevät he hyvän palveluksen\nainoastaan taantumukselle.\n\nMajuri Chabran oli niitä ajattelemattomia, vanhanaikaisia ranskalaisia,\njoiden pää menee sekaisin, kun sanomalehdet uskottelevat alinomaa\nheille, että kaikki Ranskaan asettuneet muukalaiset ovat muka maan\nsalaisia vihollisia; niitä ranskalaisia, jotka ovat luonteeltaan\nhyvinkin inhimillisiä ja vastaanottavaisia, mutta pakottavat itsensä\nepäilemään ja vihaamaan, kutistumaan itseensä ja tahtovat riistää\nomalta rodultaan juuri sen elämänvoiman, joka johtuu kahden erilaisen\nrodun yhtymisestä. Majuri piti siis velvollisuutenaan olla tuntematta\nensimäisen kerroksen asukasta, vaikka hänen olisi ollut sangen mukava\nhäneen tutustua. Weil jälleen olisi mielellään puhellut upseerin\nkanssa; mutta hän tiesi, kuinka kansalliskiihkoinen Chabran oli, ja sen\nvuoksi hän halveksi häntä, joskin leppoisella tavalla.\n\nChristophella ei ollut laisinkaan niin paljon kuin majurilla syytä\nmuistaa Weiliä. Mutta hän ei voinut sietää, että kenestäkään puhuttiin\npahaa viattomasti. Sen vuoksi hän ryhtyikin puolustamaan Weiliä, kun\ntuon juutalaisen kimppuun hänen kuultensa karattiin.\n\nEräänä päivänä majuri sadatteli jälleen tapansa mukaan maansa oloja.\nSilloin Christophe sanoi hänelle:\n\n-- Se on oma vikanne. Te vetäydytte kaikki syrjään. Kun Ranskassa\nkäy huonosti, teidän mielestänne, niin te jätätte kirkuen paikkanne.\nTuntuu kuin teistä olisi kunnianasia julistaa, että teidät on voitettu.\nMissään eivät ihmiset halua joutua tappiolle sellaisella kiireellä.\nKuulkaahan, majuri, te, joka olette käynyt sotia, tällä tavoinko\ntapellaan?\n\n-- Tässä ei olekaan kysymys tappelusta, vastasi majuri; me emme tappele\nRanskaa vastaan. Näissä taisteluissa täytyy puhua, väitellä, äänestää,\nolla tekemisissä inhottavan heittiölauman kanssa; siihen minä en ole\nluotu.\n\n-- Tepä olette saanut tarpeeksenne! Afrikassa oli kai toisenlaista!\n\n-- _Parole d'honneur_, -- kautta kunniani, -- se ei ollutkaan näin\ninhottavaa. Ja sitäpaitsi: niiltä siellä sai toki tukkia suun. Lisäksi:\ntaisteluun tarvitaan sotilaita. Siellä minulla olivat tiraljöörini.\nTäällä minä olen aivan yksin.\n\n-- Vai niin; mutta eipä täälläkään puutu kunnon väkeä.\n\n-- Missä niitä on?\n\n-- Kaikkialla ympärillänne.\n\n-- No, mitä he sitten tekevät?\n\n-- Samaa kuin te: eivät tee mitään; sanovat, etteivät voi tehdä mitään.\n\n-- Mainitkaahan edes yksi.\n\n-- Vaikka kolme, jos tahdotte, ja ne asuvat omassa talossanne.\n\nChristophe lausui hänelle Weilin nimen, -- (majuri huudahti), -- ja\nElsbergerit, -- (majuri hyppäsi pystyyn):\n\n-- Tuo juutalainen, nuo Dreyfusin puolustajat?\n\n-- Niin, mitä se sitten tekee? virkkoi Christophe.\n\n-- He ovat ajaneet Ranskan perikatoon.\n\n-- He rakastavat sitä yhtä paljon kuin tekin.\n\n-- Silloin he ovat hulluja, rikollisia hulluja.\n\n-- Eikö voi olla oikeudenmukainen vastustajiaankin kohtaan?\n\n-- Minä kunnioitan rehellisiä vastustajia, niitä, jotka taistelevat\nsamanlaisin asein. Siitä on todistuksena se seikka, että minä\npuhelen teidän kanssanne, teidän, herra saksalainen. Minä kunnioitan\nsaksalaisia, samalla kuin toivon voivani antaa heille kerran ja koron\nkanssa takaisin sen selkäsaunan, jonka heiltä saimme. Mutta mitä noihin\nmuihin, sisäisiin vihollisiin tulee, se on toinen asia: he turvautuvat\nepäkunniallisiin aseihin, sofismeihin tai sairaaloiseen ideologiaan,\nmyrkyttävään ihmisystävyyteen...\n\n-- Niin, olette samanlainen kuin keskiajan ritarit, kun he ensi kertaa\njoutuivat taistelemaan ruutia ja tykkejä vastaan. Ajatelkaa, tämä on\nainoastaan sodan yksi kehitysmuoto.\n\n-- Olkoon. Mutta silloin täytyisi meidän olla rehellisiä ja sanoa, että\nse on sotaa.\n\n-- Olettakaamme, että Europan koko sivistystä uhkaa yhteinen\nvihollinen, ettekö silloin liittyisi Saksaan?\n\n-- Sen olemme tehneetkin Kiinassa.\n\n-- Katsokaa siis ympärillenne. Eikö vaara uhkaa teidän maatanne,\nkaikkien meidän maitamme Europassa; se vaara, että vainotaan meidän\nperinnäistä sankari-ihanteellisuuttamme? Eivätkö ne kaikki maat\nole joutuneet, mikä vähemmin, mikä pahemmin, jos jonkinlaisten\nseikkailijain kynsiin? Eikö teidän olisi ojennettava tämän yhteisen\nvihollisen vastustamiseksi kättänne niille vihamiehillenne, joilla\non jotakin arvoa ja moraalista ryhtiä? Kuinka saattaa teidänlaisenne\nmies ottaa niin vähän huomioon tosiasioita? Tuossa on ihmisiä, jotka\njulistavat ihanteita, jotka eivät ole sellaisia kuin teidän! Mutta\nihanne on aina voima, sitä ette voine kieltää; siinä taistelussa, joka\nteillä äskettäin oli, voitti teidät juuri vastustajainne ihanne. Sen\nsijaan, että hukkaatte voimianne ponnistellessa sitä vastaan, miksi\nette hae siitä vahvistusta omalle ihanteellenne, käy sen kanssa yhdessä\nkaikkien ihanteiden vihollisia vastaan, isänmaannylkyreitä, aatteenne\nväärinkäyttäjiä vastaan, Europan sivistyksen mädännyttäjiä vastaan?\n\n-- Mitä se auttaisi? Täytyisi ensin mennä sopimaan. Ja silloin\nvastustajat ilkkuisivat voitonriemuissaan?\n\n-- Kun olitte Afrikassa, niin ette kai ajatellut, taistelitteko\nkuninkaan vai tasavallan puolesta. Luulen, etteivät monetkaan teistä\nliioin muistaneet oliko tasavalta vai ei.\n\n-- Sellaisille seikoille he antoivat palttua.\n\n-- Hyvä! Ja Ranska sai siitä hyötyä. Te taistelitte ja voititte Ranskan\npuolesta, ja myöskin oman itsenne vuoksi, kunnian ja taistelunriemun\nvuoksi. No niin, miksi ette tee samoin täällä! Laajentakaa taistelun\npäämääriä. Älkää närkästykö valtiollisista tai uskonnollisista\njoutavuuksista. Se on pikkumaista. Olkoonpa kansanne Kirkon tai Järjen\nvanhin tytär, se on yhdentekevää. Kunhan se vain elää! Kaikki on hyvää,\nmikä innostaa elämään. Meillä on ainoastaan yksi vihollinen, nimittäin\nnautiskeleva itsekkyys, joka imee kuiviin ja tahraa elämän lähteet.\nInnostukaa voiman ja valon, hedelmällisen rakkauden, uhrautumisen\nriemun ja työn puolesta. Älkää antako koskaan toisten toimia\nasemastanne. Nouskaa, liittykää yhteen! Taisteluun!...\n\nJa Christophe alkoi nauraen soittaa pianolla, tapailla _Symphonie avec\nchoeurs_-marssin ensimäisiä tahteja.\n\n-- Kuulkaahan, mitä tekisin, jos olisin teikäläinen säveltäjä,\nCharpentier tai Bruneau (piru hänet vieköön!), sanoi Christophe. Minä\npanisin teille yhteen myttyyn, yhteen suureen kuorosinfoniaan kaikki\nsellaiset kappaleet kuin: _Aux armes, citoyens!_ -- marseljeesi --\n_Internatsionaale, Vive Henri IV_, -- Henrikin hymni, -- _Dieu protëge\nla France_, -- Jumala, Ranskaa suojaa, -- kaikki hyvät humalat, --\n(kuulkaa, tähän tapaan...), -- keittäisin teille oikean provencelaisen\nkalasopan, joka antaa ruokahalua. Se olisi hiiden kehnoa, -- (ei\nmissään tapauksessa kehnompaa kuin noiden teikäläisten); -- mutta se\non varma, ettei teidän vatsanne silloin kurisisi, vaan teidän täytyisi\nmarssia!\n\nJa hän nauroi sydämensä pohjasta.\n\nMajuri nauroi myöskin:\n\n-- Te olette peijakkaan mies, _monsieur_ Krafft, vahinko, että te ette\nole meikäläinen.\n\n-- Mutta olenhan teikäläinen! Joka maassa taistellaan samasta asiasta.\nYhteen rintamaan!\n\nMajuri myönteli; mutta kaikki jäi kuitenkin ennalleen. Silloin\nChristophe jatkoi itsepäisesti sotajuontaan ja suuntasi nyt pakinan\nWeiliin ja Elsbergeriin. Majuri oli yhtä itsepäinen kuin hänkin\nja jauhoi samoja, iänikuisia väitöksiään juutalaisia ja Dreyfusin\nkannattajia vastaan; eikä Christophen todisteluilla tuntunut olevan\nhäneen vähintäkään vaikutusta.\n\nChristophe tuli surulliseksi. Olivier virkkoi hänelle:\n\n-- Älä ole milläsikään. Ihminen ei voi yhdellä sipaisulla muuttaa\nkokonaisen yhteiskunnan katsantokantaa. Se olisi liian helppoa. Mutta\nsinä olet jo tietämättäsi saanut paljon aikaan.\n\n-- Mitä minä olen tehnyt? kysyi Christophe.\n\n-- Sinä olet Christophe.\n\n-- Mitä hyvää siitä on toisille?\n\n-- Sangen paljon. Ole ainoastaan, mitä olet, kunnon Christophe. Älä\nsinä huoli meistä.\n\nMutta Christophe ei hellittänyt. Hän väitteli yhä majuri Chabranin\nkanssa, ja joskus hyvin kiivaasti. Célineä se huvitti. Hän oli\nläsnä, kun hänen isänsä ja Christophe keskustelivat; hän istui vaiti\nja ompeli. Hän ei yhtynyt väittelyihin; mutta hän näytti nykyään\niloisemmalta; hänen silmissään oli aivan toisenlainen loiste kuin\nennen: tuntui kuin hän olisi saanut ympärilleen enemmän tilaa, enemmän\nraitista ilmaa. Hän alkoi lueskella; hän kävi jo usein kaupungillakin;\nhän seurasi mielenkiinnolla kaikenlaisia asioita. Ja eräänä päivänä,\nkun Christophe otteli hänen isäänsä vastaan Elsbergerien puolesta, näki\nmajuri tyttärensä nauravan; hän kysyi, mitä tytär ajatteli; Céline\nvastasi rauhallisesti:\n\n-- Ajattelen vaan, että _monsieur_ Krafft on oikeassa.\n\nMajuri ällistyi ja sanoi:\n\n-- Tämä alkaa olla jo liikaa!... No niin, olimmepa oikeassa tai\nväärässä, me täällä olemme sitä, mitä olemme. Meitä ainakaan ei haluta\nnähdä noita ihmisiä, vai mitä, tyttö?\n\n-- Minua haluttaisi kyllä, isä, vastasi tytär.\n\nMajuri tukki suunsa eikä ollut muka kuulevinaan. Hän oli itsekin\npaljoa alttiimpi Christophen vaikutukselle kuin oli olevinaan. Vaikka\nhänen arvostelukykynsä oli ahdas ja tunteensa kiivaat, niin oli hän\nkuitenkin sangen rehellinen ja jalosydäminen. Hän piti Christophesta,\npiti hänen suoruudestaan ja henkisestä terveydestään; hänen mieltään\nkalvoi joskus katkerasti, että Christophe oli saksalainen. Ja vaikka\nhän vimmastuikin hänen kanssaan väitellessään, niin halusi hän yhä\nuudestaan väittelemään; ja Christophen todistelut jättivät häneen aina\njälkensä. Hän ei olisi sitä tunnustanut itselleen millään ehdolla.\nMutta eräänä päivänä näki Christophe majurin lukevan hartaasti jotain\nkirjaa, jota majuri ei suostunut hänelle näyttämään. Vasta Céline\nkuiskasi Christophelle, saattaessaan häntä eteiseen:\n\n-- Tiedättekö, mitä isä luki? Erästä Weilin teosta.\n\nChristophe oli ylen tyytyväinen.\n\n-- Ja mitä hän siitä sanoit\n\n-- Sanoi: \"Senkin raavas!...\" Mutta hän ei voi jättää kirjaa kädestään.\n\nChristophe ei vihjannut majurin kanssa jutellessaan millään tavoin\ntähän asiaan. Kunnes majuri itse kysyi häneltä:\n\n-- Minkä tähden te ette enää koskaan jankuta minulle tuosta\njuutalaisesta?\n\n-- Sentähden, ettei sitä enää tarvita, vastasi Christophe.\n\n-- Miksikä ei? kysyi majuri, valmiina hyökkäykseen.\n\nChristophe ei vastannut, vaan meni nauraen matkaansa.\n\n\n\n\nOlivier oli oikeassa. Ihminen ei vaikuta toisiin sanoillaan, vaan koko\nolemuksellaan. Löytyy ihmisiä, joista säteilee ympärille rauhoittavaa\nilmaa, heidän katseistaan, eleistään, pelkästä heidän kuulaan sielunsa\nhiljaisesta kosketuksesta. Christophe jälleen hehkui ympärilleen\nelämää. Se tunkeutui hiljaa, suloisesti kuin kevätpuolen lämpö vanhan,\ntorkkuvan talon seinien ja suljettujen ikkunain lävitse; se herätti\njälleen eloon sellaisia sydämiä, jotka vuosikausien kalvava suru,\nheikkous, eristäytyminen olivat tehneet kuiviksi, herpauttaneet ja\ntappaneet. Sielujen mahtavaa vaikutusta toisiinsa! Sen voimaa eivät\naavista enempää ne, jotka sitä kokevat, kuin nekään, joista se lähtee.\nJa kuitenkin on koko maailma täynnä tuon mystillisen vetovoiman\naaltojen nousua ja laskua.\n\nKaksi kerrosta Christophen ja Olivierin huoneistoa alempana asui, kuten\nmuistamme, muuan vielä nuorehko, viidenneljättä ikäinen nainen, m:me\nGermain, joka oli ollut kaksi vuotta leskenä ja jolta edellisenä vuonna\noli kuollut hänen noin seitsemän-, kahdeksan-vuotias pikku tyttärensä.\nLeski asui yhdessä anoppinsa kanssa. He eivät käyneet kenenkään\nluona. Koko talon asukkaista olivat he kaikkein vähimmin tekemisissä\nChristophen kanssa. Tuskin olivat he toisiaan tavanneet, eivätkä he\nkertaakaan olleet virkkaneet toisilleen mitään.\n\nLeski oli kookas, laiha nainen; hänellä oli melkoisen kaunis vartalo,\nkauniit ruskeat silmät, läpikuultamattomat ja hiukan ilmeettömät,\njoissa tuikahteli silloin tällöin synkkä ja kylmä tuli; hänen kasvonsa\nolivat keltaiset kuin vaha, posket kuopalla, suu lujasti kiinni.\nVanhempi rouva Germain oli jumalinen, ja vietti kaiket päivänsä\nkirkossa. Nuorempi rouva painautui itsepintaisesti suruunsa. Hän\nei välittänyt mistään maailman asioista eikä ihmisistä. Hän keräsi\nympärilleen pikku tyttärensä kaikki muistoesineet ja kuvat; ja hän\ntuijotteli näihin esineisiin niin, ettei hän nähnyt enää tytärtään:\nnuo kuolleet valo- ja muut kuvat tappoivat elävän kuvan. Hän ei\nnähnyt tytärtään; mutta hän tahtoi välttämättä nähdä; hän tahtoi,\ntahtoi ajatella pelkästään häntä; ja lopulta ei hän osannut häntä\nedes ajatellakaan: hän oli auttanut kuolemaa sen työssä. Silloin hän\njäi yksin, kivettynein, turtunein sydämin, kyyneleittä, ilman elämän\nhiukkastakaan. Uskonnosta ei ollut hänelle mitään apua. Hän rukoili,\nmutta ilman rakkautta, ja siis ilman elävää uskoa; hän antoi rahaa\nmessuihin; mutta ei ottanut aktiivisesti osaa hyviin töihin. Koko hänen\njumalisuutensa perustana oli se ainoa ajatus, että hän tahtoi saada\nnähdä tyttärensä jälleen. Mitä arvoa hänelle oli muulla? Jumalalla?\nMitä hän Jumalasta? Nähdä, nähdä jälleen tyttärensä... Mutta siitä\nhän ei ollut laisinkaan varma. Hän tahtoi kyllä uskoa, että hän hänet\nnäkisi, tahtoi lujasti, epätoivon vimmalla; mutta kuitenkin hän sitä\nepäili... Hän ei sietänyt nähdä muiden lapsia; hän ajatteli:\n\n-- Miksi eivät nuokin ole kuolleet?\n\nSamassa kaupunginkorttelissa liikkui muuan pikku tyttö, joka muistutti\nvartalonsa ja käyntinsä puolesta hänen tytärtään. Kun leski näki\nhänet takaapäin, pikku palmikkoineen, niin hän vapisi. Hän lähti\nkulkemaan lapsen perästä; ja kun tyttö kääntyi, ja nainen näki,\nettei se ollutkaan hän, teki hänen mielensä kuristaa tuo tyttö. Hän\nvalitti, että Elsbergerien lapset, jotka olivat niin kilttejä ja\nkasvatuksella masennettuja, pitivät muka kovaa ääntä kerrosta ylempänä;\nja kun pienokais-raukat juoksentelivat kamarissaan, lähetti leski\npalvelijattarensa sanomaan yläkertaan, että oli oltava hiljaa. Kun\nChristophe kerran tuli kotiin pikku tyttöjen kanssa, sattui leski heitä\nvastaan, ja Christophe kummastui, miten tylysti tuo nainen katsoi\nlapsiin.\n\nEräänä kesäiltana tämä elävältä kuollut istui hämärässä huoneessaan,\nikkunansa ääressä ja koetti hypnotisoida itseään tyhjyyden tilaan;\nsilloin hän kuuli Christophen alkavan soittaa. Christophella oli tapana\nhaaveilla siihen aikaan päivästä pianonsa ääressä. Musiikki ärsytti nyt\nleskeä: se häiritsi tyhjyyttä, johon hän kaipasi vaipua. Hän vetäisi\nkiukuissaan ikkunansa kiinni. Mutta musiikki kuului hänen huoneensa\njokaiseen sopukkaan. M:me Germain aivan kuin vihasi sitä. Hän olisi\ntahtonut estää Christophea soittamasta; mutta siihen ei hänellä ollut\nmitään oikeutta. Joka päivä odotti hän sen jälkeen samalla hetkellä,\nkiukkuisen ärtyisenä, että piano alkaisi soida; ja kun se ei heti\nalkanut, niin oli hän kahta ärtyneempi. Vasten tahtoaankin täytyi hänen\nkuunnella kappaleet loppuun asti; ja kun sitten soitto lakkasi, oli\nhänen vaikea päästä jälleen äskeiseen turtaan tilaansa. -- Ja viimein,\neräänä iltana, kun hän istui kumarassa, pimeän kamarin nurkassa, ja\nkun ikkunan suljettujen luukkujen takaa tulvahteli hänen luokseen\ntuo kaukainen musiikki, valoisa musiikki... hän tunsi sisällään\nvavahduksen, ja kyynelten lähde aukesi hänen sydämessään jälleen.\nHän meni ja avasi ikkunan; ja siitä alkaen kuunteli hän soittoa\nitkien. Musiikki oli kuin sade, joka pisara pisaralta tunkeusi hänen\nkuivuneeseen sydämeensä; ja herätti sen eloon. Hän näki taas taivaan,\ntähdet, kesäisen yön; hän tunsi itsessään tuikahtavan mielenkiinnon\nelämään, vielä tosin ainoastaan kalpeana valona; tunsi epämääräistä\nja tuskallista sympatiaa muitakin olentoja kohtaan. Ja seuraavana\nyönä, ensi kertaa pitkien kuukausien perästä, ilmestyi hänelle unessa\nhänen pikku tyttärensä kuva. -- Sillä varmin keino päästä rakkaiden\nvainajiemme luokse, nähdä heidät, ei ole kuolla niinkuin he, vaan elää.\nHe elävät meidän elämäämme, ja kuolevat kuolemastamme.\n\nHän ei koettanut tutustua Christopheen. Päinvastoin hän sitä\nkarttoikin. Mutta hän kuuli hänen kulkevan portaissa noiden pikku\ntyttöjen kanssa, ja silloin hän pilkisteli salaa ovensa takaa,\nkuullakseen lasten lavertelua, sillä se aivan järkytti hänen sydäntään.\n\nKun hän kerran aikoi lähteä kaupungille, eroitti hän ylempää portailta\npienten lastenjalkojen kepsutusta; lapset tulivat alas meluten hiukan\nkovemmin kuin tavallisesti, ja muuan lapsista sanoi pikku siskolleen:\n\n-- Älä huuda niin, Lucette; tiedäthän, että Christophe kielsi, kun\ntäällä on se rouva, jolla on suru.\n\nToinen lapsista liikkui ja puhui silloin hiljemmin. Silloin ei m:me\nGermain enää kestänyt: hän avasi ovensa, tempaisi lapset syliinsä ja\nsuuteli heitä kiihkeästi. Lapset peljästyivät; toinen tytöistä alkoi\nkirkua. Leski päästi heidät, ja meni sisään...\n\nKun hän sen jälkeen tapasi heitä, koetti hän heille hymyillä, jäykkää\nja vääristynyttä hymyä, -- (hän oli aivan unohtanut hymyilemisen);\n-- hän virkkoi heille jonkin hellän sanan, mutta niin jäykästi, että\nlapset peljästyivät ja vastasivat arasti supatellen. He pelkäsivät\ntuota rouvaa, entistäkin enemmän; ja kun he menivät hänen ovensa\nohitse, niin he juoksivat, että hän olisi saanut heitä käsiinsä. Leski\npuolestaan koetti tähystellä heitä piilosta. Häntä hävetti, että hänet\nolisi nähty puhelemassa lasten kanssa. Hän häpesi itseään omissa\nsilmissään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut varas: vienyt rakkautta\nomalta pikku vainajaltaan. Hän heittäysi polvilleen ja rukoili\ntyttäreltään anteeksi. Mutta nyt, kun elämän ja rakkauden vaisto oli\nhänessä herännyt, ei hän voinut sitä vastaan mitään: se oli häntä\nmahtavampi.\n\nEräänä iltana huomasi Christophe kotiin tullessaan, että talossa oli\ntapahtunut jotain erikoista. Muuan ruuanhankkija tuli portaissa häntä\nvastaan ja kertoi, että kolmannen kerroksen vuokralainen, Watelet oli\nyhtäkkiä kuollut, sydämenkouristukseen. Christophea säälitti kovin;\nmutta kuitenkaan hän ei ajatellut niin paljon tuota naapuria itseään\nkuin hänen lastaan, joka nyt oli jäänyt orvoksi. Ei tunnettu ketään\nWatelet'n omaisia, ja oli täysi syy olettaa, ettei häneltä ollut jäänyt\nlapselle juuri mitään. Christophe meni kiireesti, neljä porrasaskelmaa\nkerrallaan nousten, kolmanteen kerrokseen ja Watelet'n huoneistoon,\njonka ovi oli auki. Siellä näki hän abbé Corneillen vainajan ruumiin\nääressä, sekä tuon pikku tytön, joka itki ja hoki: Isä, isä.\nTalonmiehen vaimo koetti lasta lohdutella, mutta teki sen hyvin\navuttomasti. Christophe otti tytön syliinsä ja puheli hänelle hellästi.\nTyttö takertui epätoivoisesti häneen kiinni; Christophe ei voinut lasta\nmitenkään jättää; hän halusi viedä hänet sieltä pois, mutta tyttö ei\nsuostunut siihen. Hän jäi siis lapsen kanssa Watelet'n huoneistoon. Hän\nistui päivän laskiessa ikkunan ääressä ja tuuditteli tyttöä sylissään\nuneen, jutellen hänelle lempeästi. Lapsi rauhoittui vähitellen; hän\nnukahti kesken nyyhkytyksiään. Christophe vei hänet vuoteeseen, ja\nryhtyi kömpelösti riisumaan häntä, päästämään hänen pikku kenkiensä\nnauhoja. Ilta oli jo pimennyt. Huoneiston ovi oli jäänyt auki. Jokin\ntumma hahmo hiipi sisään, hameet kahisivat. Ja himmyvän päivän\nviimeisissä säteissä huomasi nyt Christophe tuon lastaan surevan rouvan\nkuumeisesti hehkuvat silmät. Christophen sydäntä järkytti. Leski oli\njäänyt seisomaan ovelle, ja sanoi ahtaalla äänellä:\n\n-- Minä tulin... Ettekö... ettekö antaisi häntä minulle?\n\nChristophe ojensi hänelle kätensä. M:me Germain itki. Sitten hän\nasettui lapsen vuoteen ääreen. Hetken päästä hän sanoi:\n\n-- Antakaa minun valvoa tässä ja hoitaa häntä...\n\nChristophe nousi omaan kerrokseensa: abbé Corneille tuli hänen\nluokseen. Pappi oli hiukan hämillään, hän selitteli itseään\npuolustellen sitä, että oli mennyt vainajaa katsomaan. Hän toivoi,\nsanoi hän nöyrästi, ettei vainaja häntä moittisi siitä, jos eläisi: hän\nei ollut näet mennyt sinne pappina, vaan ystävänä. Christophe oli niin\nliikutettu, ettei voinut puhua; hän puristi abbén kättä, ja he erosivat.\n\nKun Christophe seuraavana aamuna meni Watelet'n asuntoon, näki hän\nlapsen siellä jo m:me Germainin kaulassa, naiivin luottavaisena kuten\nlapset ainakin niitä kohtaan, joilla on taito heitä viehättää. Hän oli\nvalmis lähtemään uuden ystävättärensä mukaan... Oi, varsin pianpa hän\nunhotti kasvatti-isänsä! Hän oli yhtä hellä uutta äitiäänkin kohtaan.\nTämä huomio ei ollut kovin lohdullinen. Näkiköhän m:me Germainin\nrakkaudenitsekkyys sen?... Ehkäpä. Mutta mitä se haittasi? Täytyy\nrakastaa. Siinä on onni.\n\nJoku viikko hautajaisten jälkeen vei m:me Germain lapsen maaseudulle,\nkauas Parisista Christophe ja Olivier olivat läsnä, kun he lähtivät\ntalosta. Nuori leski oli niin rauhoittuneen näköinen ja hänestä kuulsi\nsellainen sisäinen ilo että he tuskin tunsivat häntä entiseksi. Hän ei\nollut huomaavinaan nuoria miehiä. Mutta juuri lähtiessään hän sitten\nkatsoi Christopheen, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:\n\n-- Te pelastitte minut.\n\n-- Mikä tuolla hullulla oli? kysyi Christophe hämmästyneenä, kun leski\noli lähtenyt, noustessaan Olivierin kanssa asuntoonsa.\n\nMuutama päivä sen jälkeen toi posti hänelle erään valokuvan:\ntuntemattoman pikku tytön joka istui jakkaralla, pikku kädet kiltisti\nristissä sylissä, ja joka katseli häneen kirkkain ja alakuloisin\nsilmin. Kuvan alareunaan oli kirjoitettu:\n\n\"Pikku vainajani kiittää teitä.\"\n\n\n\n\nNiin kävi näihin kaikkiin ihmisiin uuden elämän henkäys. Siellä,\nviidennen kerroksen huoneistossa, oli valtava ihmisyyden ahjo, jonka\nsäkenet singahtelivat kaikkialle koko taloon.\n\nMutta Christophe ei sitä kehitystä huomannut. Se kävi hänen mielestään\nliian hitaasti.\n\n-- Ah, huokasi hän, kun saisi nuo kaikki kunnon ihmiset, mikä kunkin\nheidän uskonsa tai yhteiskuntaluokkansa lieneekin, veljiksi keskenään;\nnuo, jotka eivät tahdo tutustua toisiinsa. Eikö siihen ole mitään\nkeinoa?\n\n-- Kukapa tietää, vastasi Olivier; ehkä siihen tarvittaisiin sellaisen\nkeskinäisen suvaitsevaisuuden ja mielisuosion vaikutusta, joka ei\nvoi syntyä muuten kuin sisäisestä ilosta, -- terveen, normaalin,\nsopusointuisen elämän ilosta: ilosta, että ihminen saa käyttää voimiaan\nhyödyllisesti, tunteesta, etteivät hänen ponnistuksensa mene hukkaan,\nvaan että hän osaltaan edistää jotakin suurta. Siihen vaadittaisiin\njälleen hyvinvoipaa isänmaata, maata, joka eläisi suuruutensa aikaa,\ntaikka -- (ja se olisi vieläkin parempi) -- nousisi juuri suuruuttaan\nkohti. Ja siihen tarvittaisiin myöskin -- (tämä vaatimus johtuu\nedellisestä), -- mahtia, joka osaisi saada työhön kaikki kansan voimat,\nälykästä ja väkevää mahtia, joka pysyttäytyisi puolueiden yläpuolella.\nMutta totuushan on se, ettei löydy muuta puolueiden yläpuolella olevaa\nvoimaa kuin sellainen, joka saa voimansa omasta itsestään, eikä\nkansanjoukoista, se, joka ei hae tukea anarkistisesta enemmistöstä,\nniinkuin nykyinen keskinkertaisia liehakoiva hallitusvalta, vaan\nlaskee kaikki herruutensa alle tekemällään hyvällä: voitokas valtias,\nYhteishyvän diktatuuri, intelligensin ylivalta... miksi sitä ihannetta\nkutsuisikaan? Sitä me emme osaa tekemällä tehdä. Sen luo sattuma, tai\ntäytyy ihmisten osata tarttua siihen sattumaan; siihen vaaditaan hyvää\nonnea ja neroa. Odottakaamme ja toivokaamme! Voima on jo valmiina:\nuskon, tieteen ja työn voimat, vanhan Ranskan ja uuden Ranskan voimat,\nyhä suuremman Ranskan... Minkälainen nousu tulisikaan, jos kajahtaisi\nse sana, taikasana, joka saisi kaikki ne voimat yhdessä taisteluun.\nSitä sanaa en tietysti enemmän minä kuin sinäkään pysty lausumaan.\nKuka sen lausuu? Voittoko, kunniaa... Kärsivällisyyttä! Tärkeintä on,\nettä kaikki, mitä rodussa on voimakasta, keskittyy valmiiksi, ei tuhoa\nitse itseään, ei tule toivottomaksi ennen aikojaan. Onni ja nerokkuus\neivät tule muille kuin sellaisille kansoille, jotka ovat ne ansainneet\nvuosisatojen tyynellä kärsimyksellä, työllä ja uskolla.\n\n-- Kukapa tietää? virkkoi Christophe. Joskus ne tulevat aikaisemmin\nkuin luullaankaan, -- hetkellä, jolloin niitä vähimmin odottaa. Te\nrakennatte liikaa vuosisatojen varaan. Valmistukaa. Vyöttäkää kupeenne.\nPitäkää aina kengät jaloissanne ja sauva kädessänne... Sillä ette\ntiedä, millä hetkellä tänä yönä teidän Herranne tulee.\n\n\n\n\nHän tuli juuri sinä yönä, mutta meni sangen läheltä ohitse. Hänen\nvarjonsa sipaisi jo tämänkin talon kynnystä.\n\nEräiden näöltään merkityksettömien tapausten seurauksena oli,\nettä suhteet Ranskan ja Saksan välillä kärjistyivät yhtäkkiä; ja\nparissa, kolmessa päivässä oli jouduttu totuttujen, ylimalkaisten\nkohteliaisuuksien ja hyvän naapuruuden väleistä siihen ärsyttävään\näänensävyyn, joka on tavallinen ennen sotaa. Tämä seikka ei voinut\nkummastuttaa muita kuin niitä, jotka kuvittelevat, että muka järki\nvallitsee maailmaa. Mutta sellaisia oli paljon Ranskassa; ja monia\nällistytti, kuinka Rheinin-takainen sanomalehdistö yltyi päivä päivältä\nyhä raivoisammin ja melkein yksimielisesti purkamaan jo ennestään\ntuttua gallilaisvihaansa. Eräät noista lehdistä, -- sanomalehdethän\nanastavat näissä kummassakin maassa patriotismin monopoolin,\npuhuvat koko kansakunnan nimessä ja määräilevät hallituksilleen,\nusein niiden kanssarikollisella ja salaisella sopimuksellakin, mitä\npolitiikkaa niiden on noudatettava, -- julistivat Ranskalle loukkaavia\nultimaatumeita. Oli syntynyt selkkaus Saksan ja Englannin välillä;\neikä Saksa myöntänyt Ranskalle oikeutta olla siihen yhtymättä; sen\njulkeat sanomalehdet vaativat sitä julistautumaan Saksan puolelle,\ntai ellei se suostuisi, uhkasivat sillä maksattaa viimeisen sodan\nkulut uudestaan; he luulivat voivansa pakottaa sen liittolaisekseen\npelolla, ja kohtelivat sitä jo etukäteen lyötynä ja tyytyväisenä\nvasallivaltiona, -- ikäänkuin jonakin Itävaltana. Siinä nähtiin koko\nsaksalaisen imperialismin voitostaan juopunut, pöyhkeä mielettömyys,\nja sen valtiomiesten täydellinen kykenemättömyys ymmärtämään toisia\nrotuja, koskapa he mittasivat niitä samalla mitalla, mikä oli heidän\nitsensä lakina: Voiman ylin oikeus. Tietysti oli moisella töykeällä\nhaasteella aivan päinvastainen vaikutus kuin Saksa oli odottanut\nvanhaan naapurikansaan, jolla oli vuosisatainen kunniakas historiansa\nja muistot sellaisesta ylivallasta Europassa, ettei Saksalla niiden\nrinnalla ollut mitään. Se herätti Ranskan nukkuvan ylpeyden; maan\njokainen jäsen värähti; ja kaikkein välinpitämättömimmätkin huudahtivat\nvihasta.\n\nSaksan kansan suurella enemmistöllä ei ollut mitään syytä näihin\närsytyksiin; ei, ne harmittivat sitä: kunnon ihmiset, elivät he missä\nmaassa hyvänsä, eivät pyydä muuta kuin saada elää rauhassa; ja Saksassa\novat senlaatuiset ihmiset erikoisen rauhaa rakastavia ja herttaisia;\nhe haluavat elää sovussa kaikkien kanssa ja ovat taipuvaisia paljoa\nenemmän ihailemaan ja jäljittelemään muita kuin taistelemaan heitä\nvastaan. Mutta hyvien ihmisten mielipidettä ei maailmassa kysytä.\nEivätkä he ole tarpeeksi rohkeita ilmaistakseen sitä. Ne, jotka eivät\nole ottaneet miehekkääksi tavakseen julkista toimintaa, ovat tuomitut\njoutumaan muiden, touhuavien leluiksi. He ovat se kaunis ja hölmö\nkaiku, joka toistaa sanomalehdistön kiukkuista ulvontaa ja päällikköjen\nsotahaasteita ja joka luo näistä _Marseljeesin_ tai _die Wacht am\nRheinin_.\n\nTämä oli kauhea kolaus Christophelle ja Olivierille. He olivat niin\ntottuneet rakastamaan toisiaan, etteivät he enää ymmärtäneet, miksi\nheidän isänmaansa eivät toisiaan rakastaisi. He eivät kumpikaan\njaksaneet käsittää, mikä oli syynä tällaiseen itsepintaiseen,\nyhtäkkiä heränneeseen vihaan, ei varsinkaan Christophe, sillä hänellä\nsaksalaisena ei ollut minkäänmoista kaunaa tätä kansaa kohtaan, jonka\nhänen kansansa oli jo voittanut. Samalla kuin hän närkästyi eräiden\nkansalaistensa sietämätöntä ylpeyttä ja oli jossakin määrin, niinkuin\nranskalaisetkin, suuttunut tästä Braunschweigin kehoituksesta, ei\nhän kuitenkaan ymmärtänyt, miksi Ranska ei saattanut tulla Saksan\nliittolaiseksi. Hänen mielestään oli näillä kahdella maalla niin\npaljon syviä syitä yhtyä, niin paljon yhteisiä ajatuksia, ja niin\nmonia suuria, yhdessä suoritettavia tehtäviä, että häntä suututti, kun\nnäki niiden kantavan itsepintaisesti toisilleen hedelmätöntä kaunaa.\nKuten kaikki muutkin saksalaiset piti hän etupäässä Ranskaa syypäänä\nväärinkäsityksiin: sillä jos hän olikin valmis myöntämään, että sen oli\nvaikea sulattaa entisen tappionsa muistoja, niin käsitti hän moisen\nkuitenkin pelkäksi itserakkaudesta syntyneeksi kysymykseksi, jonka\ntuli väistyä syrjään, kun korkeammat sivilisatsioonin tarkoitusperät\nja Ranskan omat edut sitä vaativat. Koskaan ei hän ollut ottanut\nvaivakseen tutkia Elsass-Lothringin pulmaa. Koulussa hän oli oppinut\npitämään näiden maiden anastusta oikeudenmukaisena tekona, jolla\noli palautettu saksalainen alue saksalaisen isänmaan omaksi vuosia\nkestäneen vieraan vallan alaisuudesta. Niinpä hän oli kuin puusta\npudonnut, kun nyt huomasi, että hänen ystävänsä piti sitä anastusta\nrikoksena. Christophe ei ollut vielä puhunut tästä asiasta hänen\nkanssaan, niin varmasti hän uskoi, että he olivat siitä yhtä mieltä;\nja nyt kuuli hän Olivierin, jonka rehellisyyden ja puolueettoman\npään hän tunsi, sanovan hänelle, aivan intohimottomasti ja ilman\nvihaa, mutta syvästi surren, että suuri kansa saattoi kyllä alistua\nolemaan kostamatta sellaista rikosta, mutta ettei se voinut itseään\nhäpäisemättä hyväksyä vastalausetta panematta sellaista.\n\nHeidän oli sangen vaikea tässä asiassa ymmärtää toisiaan.\nHistorialliset syyt, joihin Olivier vetosi, osoittaakseen, että\nRanskalla oli oikeus vaatia Elsassia latinalaisena maana takaisin\nitselleen, eivät pystyneet ollenkaan Christopheen; hänellä olivat\nmyöskin yhtä hyvät syynsä todistaakseen aivan päinvastaista:\nhistoriasta löytää politiikka mitä todistuskappaleita se ikinä\ntarvitsee, missä asiassa hyvänsä Paljon enemmän liikutti Christophea\narvoituksen inhimillinen, eikä pelkästään ranskalainen puoli. Olivatpa\nelsassilaiset saksalaisia tai ei -- se oli samantekevää; mutta he eivät\ntahtoneet olla saksalaisia, ja se syy riitti Christophelle. Kenellä on\noikeutta sanoa: \"Tämä kansa on minun, koska se on minun veljeni\"? Jos\ntuo hänen veljensä ei hyväksy häntä, on hän erehdyksessä oikeuksistaan,\nkoska ei kerran ole osannut hankkia itselleen veljensä rakkautta,\nvaikkapa veli kieltäisi perusteettomastikin hänet, eikä kielletyllä\nole mitään oikeutta sitoa tämän veljensä kohtaloa omaansa. Kärsittyään\nneljäkymmentä vuotta väkivaltaa, julkeita tai peiteltyjä rettelöitä,\njoskin saaden myöskin todellista hyvää säntilliseltä ja älykkäältä\nsaksalaiselta hallitukselta, eivät elsassilaiset itse kuitenkaan\ntahtoneet olla saksalaisia; ja kun he viimein väsyivät ja hellittivät,\nniin mikään ei kumminkaan pystynyt hävittämään mielistä niiden\nsukupolvien kärsimyksiä, joiden oli ollut pakko lähteä maanpakoon\nsynnyinmaastaan, tahi, vieläkin tuskallisempi seikka, jos eivät voineet\nlähteä, saivat kestää siellä vihattavaa sortoa, nähdä, miten heidän\nmaansa varastettiin ja heidän kansansa orjuutettiin.\n\nChristophe tunnusti viattomasti, ettei hän ollut koskaan tullut\najatelleeksi tätä kysymyksen puolta; ja se järkytti häntä syvästi.\nKunnon saksalainen on väittelyssä aina niin vilpitön, ettei minkään\nlatinalaisen kiihkeä itserakkaus sallisi sellaista, kuinka rehellinen\nhän muuten olkoonkin. Christophen päähän ei pälkähtänytkään vedota\nsiihen, että kaikki muutkin kansat ovat kaikkina historian aikoina\ntehneet samanlaisia rikoksia. Hän oli liian ylpeä turvautuakseen näin\nhäpeälliseen puolustukseen; hän tiesi, että sikäli kuin ihmiskunta\nedistyy, muuttuvat tällaiset rikokset siitä yhä inhottavammiksi,\nkoska niihin silloin käy yhä selvempi totuuden valaistus. Mutta hän\ntiesi samalla, että jos Ranska voittaisi, ei se olisi voittajana sitä\nlempeämpi kuin Saksakaan oli ollut, ja että tähän rikosten ketjuun\ntulisi vain lisää uusi rengas. Sillä tavoin jatkui tuo traagillinen\nselkkaus, joka uhkasi hävittää europalaisen sivistyksen kaikkein\nparhaimmat puolet, iankaikkisesti.\n\nNiin tuskallinen kuin kysymys oli Christophelle, ei se myöskään\nOlivierille ollut sen helpompi. Hän ei surrut pelkästään sitä,\nettä kaksi sellaista kansakuntaa, jotka sopivat kaikkein parhaiten\nymmärtämään toisiaan, joutuisivat veljessotaan keskenään. Itsessään\nRanskassakin varustautui osa kansakuntaa taistelemaan toista\nosaa vastaan. Vuosikausia oli maassa liikkunut pacifistisia ja\nantimilitaristisia oppeja, joita levittivät sekä kansan jaloimmat\nmiehet että alhaisimmat ainekset yhtaikaa. Valtio oli kauan antanut\nheidän olla rauhassa; niinkuin aina, milloin jokin virtaus ei ollut\nvälittömässä ristiriidassa politikoitsijoiden pyyteiden kanssa,\nhoiti se veltosti omaa asiaansa; eikä se ajatellut, että olisi ollut\nvaarattomampaa vaikkapa julkisesti kannattaa tuota ylen tuhoisaa oppia\nkuin antaa sen syöpyä hiljalleen kansan vereen ja hävittää siinä sodan\njuuri sellaisina aikoina, jolloin kuitenkin valmistettiin sotaa. Se\noppi viehätti kaikkia ennakkoluulottomia henkiä: uneksivathan he\ntulevasta veljellisestä Europasta, joka yhdistäisi kaikki voimansa\nluodakseen maailman oikeudenmukaisemmaksi ja inhimillisemmäksi. Mutta\nse miellytti myöskin roskaväen raukkamaista itsekkyyttä, niiden\nolioiden, jotka eivät tahtoneet pistää nahkaansa vaaraan kenenkään eikä\nminkään asian puolesta. -- Nämä aatteet olivat saaneet Olivierin ja\nmonen hänen ystävänsä kannatusta. Pari kertaa oli Christophe kuullut\nasuintalossaan noiden ranskalaisten puhuvan keskenään niin kummia\nasioita, että hän suorastaan ällistyi. Kiltti Mooch, jonka pää oli\ntäynnä ihmisystävällisiä kuvitelmia, virkkoi näet ilosta loistavin\nsilmin ja hyvin lempeästi, että sodat täytyi lopettaa, ja että parhain\nkeino siihen tarkoitukseen oli yllyttää sotamiehet kapinaan: ärsyttää\nheidät sopivalla hetkellä ampumaan omat päällikkönsä; hän uskoi sen\nvarmasti sillä tavoin onnistuvan. Insinööri Elie Elsberger vastasi\nhänelle, kylmän vihaisesti, että jos sota puhkeaisi, niin hän ja\nhänen ystävänsä eivät lähtisi rajalle ennenkuin olisivat tehneet\ntilin selviksi maan sisäisen vihollisen kanssa. André Elsberger meni\nnyt Moochin puolelle. Christophe joutui eräänä päivänä näkemään\nkauhean kohtauksen veljesten kesken. He uhkasivat ampua toinen\ntoisensa. Vaikka he lausuivatkin leikkisällä tavalla nämä veriset\nsanat, huomasi kuitenkin, etteivät he olleet puhuneet mitään, jota\nhe eivät myöskin olleet päättäneet tehdä. Christophe kummasteli\nsanomattomasti moista merkillistä kansaa, joka oli aina aatteittensa\ntähden valmis itsemurhaan... Nämä hullut. Loogillisia hulluja. Niitä\noikeita hulluja. Kukin näkee ainoastaan oman aatteensa, ja tahtoo sen\nehdottomasti toteuttaa, väistymättä toisen tieltä askeltakaan syrjään.\nEikä siitä ole mitään hyötyä: siten hävittävät he ainoastaan toisensa.\nIhmisystävät nousevat aseihin isänmaan ystäviä vastaan. Patriootit\nsotaan ihmiskunnan ystäviä vastaan. Ja sillaikaa tulee vihollinen ja\nmurskaa samalla kertaa sekä isänmaan että nuo yleisinhimilliset aatteet.\n\n-- Mutta kuulkaahan, kysyi Christophe André Elsbergeriltä, vedättekö te\ntoisten maiden proletariaatin kanssa yhtä köyttä?\n\n-- Jonkin kansan täytyy alkaa. Ja sen kansan täytyy olla me. Me olemme\naina nousseet ensimäisinä. Meidän asiamme on antaa taistelumerkki!\n\n-- Entä jos toiset sitä eivät kuule?\n\n-- He kuulevat.\n\n-- Onko teillä jo keskinäinen sopimus, valmis suunnitelma?\n\n-- Siinä ei tarvita sopimuksia. Meidän voimamme on vahvempi kaikkea\ndiplomatiaa.\n\n-- Tämä ei ole ideolooginen, vaan strateeginen kysymys. Jos\naiotte lopettaa sodan, käyttäkää sodan omia metoodeja. Tehkää\ntoimintaohjelmanne valmiiksi kummassakin maassa. Sopikaa varmasti, että\nRanskassa ja Saksassa teidän kannattajienne joukko tekee määrätyllä\najalla sen tai sen liikkeen. Mutta mitä siitä luulette tulevan, jos\nheittäydytte sattuman varaan? Toisella puolella sattuma, toisella\nhirvittävät järjestetyt voimat, -- seuraus on varma: teidät murskataan.\n\nAndré Elsberger ei häntä kuunnellut. Hän kohautti olkapäitään ja\nlausui vain epämääräisiä uhkauksia: sanoi, ettei tarvita muuta kuin\nkourallinen hiekkaa rattaiden väliin sopivaan paikkaan, niin koko\nkoneisto, menee säpäleiksi.\n\nMutta on eri asia pohtia kysymyksiä ajanotoksi ja teoreettisella\ntavalla kuin toteuttaa aatteita käytännössä, varsinkin, milloin on\ntehtävä nopeasti päätöksensä... Oli ahdistava hetki, jolloin sydänten\nsuuret mainingit kuohahtavat. Ihminen luuli olevansa vapaa, selvien\najatustensa herra! Ja silloin tunteekin aallon vievän itsensä mukaansa,\nvasten tahtoaan. Hämärä toinen tahto nousee ihmisen omaa tahtoa\nvastaan. Ja silloin huomaa, mikä on todellista: ei ihminen itse,\nvaan se tuntematon Voima, jonka lait hallitsevat koko inhimillistä\nValtamerta...\n\nKaikkein selvimmät järjet, vakaumuksistaan varmimmat ihmiset näkivät\nvakaumustensa haihtuvan tuuleen todellisuuden henkäyksestä; he\nhorjuivat vielä, kärsivät siitä, etteivät voineet tehdä päätöstään,\nja lopulta valitsivat he suureksi kummakseen usein aivan toisenlaisen\nratkaisun kuin olivat luulleet. Eräät kaikkein kiivaimmat sodan\nvastustajat tunsivat, että isänmaallinen itsetunto ja isänmaanrakkaus\nheräsivät heissä odottamattomalla rajuudella. Christophe tapasi\nsosialisteja, jopa vallankumouksellisia syndikalistejakin, jotka\nkärsivät kauheasti, niin raateli heitä heidän omien aatteittensa ja\nvihaan vaativan velvollisuutensa ristiriita. Selkkauksen alkaessa,\njolloin Christophe ei vielä uskonut asian käyvän kovin vakavaksi, sanoi\nhän saksalaisen kömpelösti André Elsbergerille, että nyt hänen oli aika\nsovelluttaa teoriaansa käytäntöön, ellei hän näet toivonut, että Saksa\nvalloittaisi Ranskan. Mies kavahti pystyyn, ja vastasi vimmoissaan:\n\n-- Koettakaahan vain!... Konnat, jotka ette kykene panemaan\nedes keisarillenne kuonokoppaa, ettekä ravistamaan iestä omilta\nniskoiltanne, vaikka teillä onkin tuo kaikkein-pyhin sosialistinen\nPuolueenne, sen neljäsataatuhatta jäsentä ja kolmemiljoonaa\nvalitsijaa!... Me teemme sen työn teidän puolestanne! Valloitatte muka\nmeidät. Me valloitamme teidät...\n\nSikäli kuin odotusaika pidentyi, kasvoi kuume kaikissa. André kärsi\nkauheasti. Millaista ihmisen onkaan tietää, että hänen aatteensa on\noikea, mutta ettei hän voi sitä kannattaa! Ja sitäpaitsi tunsi hän\nitseensä tarttuvan sen sielullisen ruton, jota lauma-ajatusten väkevä\nhulluus, sodan kiihko levittää kansanjoukkoihin! Se tarttui kaikkiin\nihmisiin, joita Christophe näki ympärillään, jopa häneen itseensäkin.\nHän ja hänen tuttavansa eivät puhuneet enää keskenään. He vetäytyivät\nerilleen toisistaan.\n\nMutta mahdotonta oli enää kauan kestää tätä epävarmuutta.\nTosiasiain tuuli heitti epäröivät leiriin tai toiseen, vasten\nheidän omaa tahtoaankin. Ja eräänä päivänä, jota seuraavana\nodotettiin ultimaatumia, -- päivänä, jolloin kaikki sodan jouset\nolivat molemmissa maissa jännitetyt äärimmilleen ja olivat valmiit\nlennättämään surmaa, huomasi Christophe, että jokainen täällä, niin\nhänen asuintalossaan kuin muuallakin, oli tehnyt valintansa. Kaikki\ntoisilleen vihamieliset puolueet järjestyivät nyt vaistomaisesti\nsen vihatun tai halveksitun valtiomahdin ympärille, joka edusti\nRanskaa. Eivätkä ainoastaan tavalliset kunnon ihmiset. Kaunosielut,\nturmeltuneen taiteen apostolitkin pistivät vallattomiin novelleihinsa\nisänmaallisia uskontunnustuksia. Juutalaiset sanoivat puolustavansa\nesi-isiensä pyhää maata. Kuullessaan pelkän sanan \"lippu\" sai Hamilton\nkyyneleet silmiinsä. Ja kaikki olivat aivan vilpittömiä, kaikki\nolivat saaneet tartunnan, André Elsberger ja hänen syndikalistiset\nystävänsä niinkuin muutkin, -- pahemmin kuin muut: kun asiain pakko\ntyönsi heidät puolueeseen, jota he inhosivat, niin menivät he siihen\nsynkällä vimmalla, jonkinlaisella pessimistisellä raivolla, joka teki\nheistä sodan julmimpia välikappaleita. Työmies Aubert, jota hänen\npintapuolisesti opittu humanitarisminsa ja vaistomainen chauvinisminsa\nrepi kahdelle taholle, oli menettää järkensä. Kiduttuaan monta unetonta\nyötä oli hän lopulta kuitenkin keksinyt ratkaisun, joka sovitti\nkaikki: Ranska oli humaanisuuden synonyymi. Sen jälkeen ei hän enää\npuhellut Christophen kanssa. Melkein kaikki talon asukkaat olivat\nsulkeneet häneltä ovensa. Arnaud-naapuritkaan, niin herttaisia kuin\nhe olivatkin, eivät kutsuneet häntä enää luokseen. He soittelivat\nedelleen, ympäröivät itseään taiteella; he koettivat unohtaa yhteisen\ntärkeän asian. Mutta he ajattelivat sitä alinomaa. Jos joku naapureista\nkohtasi Christophen kahden kesken, puristi hän ystävällisesti hänen\nkättään, mutta nopeasti, ja luikki sitten tiehensä. Ja jos Christophe\nnäki samana päivänä useita heitä yhdessä, niin menivät he pysähtymättä\nhänen ohitseen, kylläkin tervehtien häntä, mutta hämillään. Sen sijaan\nlähestyivät nuo ihmiset yhtäkkiä toisiaan, vaikkeivät he olleet\npuhelleet vuosikausiin keskenään. Eräänä iltana viittasi Olivier\nChristophea ikkunan ääreen ja näytti hänelle sanaakaan virkkamatta,\nkuinka Elsbergerit juttelivat majuri Chabranin kanssa.\n\nChristophe ei liioin ajatellut tätä näissä ihmisissä tapahtunutta\nsielullista mullistusta. Hänellä oli tarpeeksi työtä itsestään.\nHänelle tuli sellainen sekaannus, ettei hän jaksanut itseään hallita.\nOlivier, jolla olisi ollut suurempikin syy kiihtyä kuin hänellä, oli\ntyynempi kuin hän. Kaikista niistä, joita Christophe näki, tuntui hän\nyksinään säilyneen tartunnalta. Niin suuresti kuin ystävää läheisen\nsodan odottaminen ahdistikin, ja vaikka hän lisäksi pelkäsi, että\nhänen isänmaassaan syntyisi sisällisiä ristiriitoja, sillä hän näki,\nettä sellaisiin oli kaikesta huolimatta mahdollisuuksia, oli hänellä\nkuitenkin tukenaan tietoisuus noiden kummankin vastakkain joutuvan\nkansakunnan aatteellisuuden suuruudesta, ja hän tiesi niinikään,\nettä Ranskan kohtalo on olla ihmiskunnan edistyksen koekenttänä, ja\nettä kaikki uudet aatteet täytyy kostuttaa verellä, muuten eivät\nne kukoista. Itse puolestaan hän ei suostunut yhtymään yleiseen\nkuohuntaan. Tällaisessa sivistyksen murhassa olisi hän mielellään\nottanut tunnukseksi Antigonen lauseen: _\"Oon luotu lempimään, en\nvihaamaan.\"_ -- Sekä rakkauden että älyn tähden, joka viimemainittu\non yksi muoto rakkautta. Hänen hellyytensä Christophea kohtaan olisi\nriittänyt osoittamaan hänelle hänen velvollisuutensa. Tällaisella\nhetkellä, jolloin tuhannet ihmiset valmistautuivat vihaamaan toisiaan,\ntunsi Olivier, että kahden sellaisen hengen kuin hänen ja Christophen\nvelvollisuus ja onni oli rakastaa toisiaan ja säilyttää järkensä\nvioittumattomana yleisessä mielenkiihkossa. Hän muisti, ettei Goethe\ntahtonut yhtyä siihen vapauttavaan vihan liikkeeseen, joka vuonna 1812\nsyöksi Saksan Ranskaa vastaan.\n\nMyöskin Christophe tunsi sydämessään aivan samaa, mutta kuitenkaan hän\nei ollut rauhallinen. Hän, joka oli tavallaan saksalainen karkuri eikä\nvoinut palata isänmaahansa, hän, johon olivat syöpyneet 1700-luvun\nsuurten saksalaisten, hänen vanhalle ystävälleen Schulzille niin\nrakkaat yleis-europalaiset ajatukset, ja joka inhosi militaristisen\nja merkantiilisen uuden Saksan henkeä, hän tunsi nyt sisällään\nnousevan intohimojen myrskyn; eikä hän tiennyt, mille taholle se\nhänet tempaisi. Hän ei puhunut asiasta mitään Olivierille; mutta\nhänen päivänsä olivat yhtämittaista ahdistusta, ja hän onki alinomaa\nuutisia. Salaa hän selvitti kaikki asiansa ja pani matkalaukkunsa\nkuntoon. Hän ei enää järkeillyt eikä aprikoinut. Tunne oli voimakkaampi\nhäntä itseään. Olivier katseli häntä levottomana, aavistaen ystävänsä\nsisällisen taistelun; eikä hän uskaltanut kysyä häneltä mitään. Heillä\noli vielä suurempi halu lähestyä toisiaan kuin ennen, he rakastivat\ntoisiaan syvemmin kuin koskaan; mutta he pelkäsivät puhua toisilleen;\nheitä väristi, että he näkisivät silloin toistensa ajatusten\nerilaisuuden, joka eroittaisi heidät jälleen, niinkuin äskettäin pienen\nväärinkäsityksen vuoksi. Usein yhtyivät heidän katseensa levottomin\nhellyyden ilmein, aivan kuin heidän olisi ollut pian ainaiseksi\nerottava. Ja he olivat vaiti, vaikka kärsivät tuskaa.\n\nMutta äsken rakennetun talon katolla, pihan toisella puolella\nnaputtelivat työmiehet näinä surullisina päivinä, silloin tällöin\nsadepuuskan romahtaessa, kiinni viimeisiä nauloja; ja Christophen\nystävä, tuo suulas katonpanija, huusi hänelle kaukaa nauraen:\n\n-- Ja nyt on taloni viimeinkin valmis!\n\n\n\n\nOnneksi meni myrsky yhtä pian ohitse kuin se oli tullutkin.\nKanslerinviraston viralliset tiedonannot ilmoittivat kuin barometri\njälleen kaunista ilmaa. Sanomalehdistön kiukkuiset hurtat kytkettiin\nkoirankoppeihinsa. Muutamissa tunneissa pääsivät mielet jännityksestä.\nOli kesäinen ilta. Christophe juoksutti puuskuttaen tämän hyvän uutisen\nystävälleen. Christophe henkäisi vapaasti, ja oli onnellinen. Olivier\nkatseli häntä hymyillen, hiukan surullinen. Hän ei uskaltanut tehdä\nChristophelle kysymystä, joka painoi hänen sydäntään. Hän virkkoi:\n\n-- No niin, nyt näit nuo kaikki, jotka eivät voineet toisiaan ymmärtää,\nyhtyneinä?\n\n-- Kyllä näin, vastasi Christophe iloisella tuulella. Te olette\njoutavia ilveilijöitä! Te kiljutte kaikki toisianne vastaan.\nPohjaltanne te olette kuitenkin samaa mieltä.\n\n-- Luulisipa, että sinä olet siitä hyvilläsi? virkkoi Olivier,\n\n-- Miksikä en olisit Siksikö, että tuo yhtyminen tapahtuu tavallaan\nminun kustannuksellani?... Pyh! Minä kyllä sen kestän... Ja sitäpaitsi\noli hauska nähdä tuota koskea, joka tempaisi teidät mukaansa, tällaista\ndemonien heräämistä teidän sydämissänne...\n\n-- Se oli minusta hirvittävää, vastasi Olivier. Pidän enemmän siitä,\nettä kansani jäsenet ovat yksinäisiä kuin yhtyvät tällä hinnalla.\n\nHe olivat sitten molemmat vaiti, kumpikaan ei tohtinut koskea heitä\nmolempia kiusaavaan asiaan. Viimein pakotti Olivier itsensä puhumaan ja\nvirkkoi ahtaalla äänellä:\n\n-- Sanopas minulle suoraan, Christopher, olisitko sinä lähtenyt?\n\nChristophe vastasi:\n\n-- Kyllä.\n\nOlivier oli jo varma vastauksesta. Ja kuitenkin vihlasi se hänen\nsydäntään. Hän sanoi.\n\n-- Ei puhuta enää tästä. En tahdo enää ajatella sitä.\n\nOlivier kysyi yhä edelleen, tuskaisin mielin:\n\n-- Sinä olisit taistellut meitä vastaan?\n\n-- En tiedä, en ole sitä ajatellut.\n\n-- Mutta sydämessäsi oli päätös valmis?\n\nChristophe virkkoi:\n\n-- Oli.\n\n-- Siis minua vastaan?\n\n-- En milloinkaan sinua. Sinä olet minun. Missä elätkin, olet kanssani.\n\n-- Mutta minun maatani vastaani\n\n-- Minun maani puolesta.\n\n-- Tämä on hirveää, jatkoi Olivier. Minä rakastan isänmaatani,\nniinkuin sinäkin omaasi. Rakastan suloista Ranskaani; mutta voinko\nminä tappaa sen tähden oman sieluni? Voinko pettää omantuntoni ääneni\nSe olisi sama kuin pettää juuri isänmaani. Kuinka saattaisin minä\nvihata, kun en tunne sisälläni vihaa; näytellä valehtelematta vihan\nilveilyä? Nykyaikainen valtio on tehnyt julman rikoksen, -- rikoksen,\njoka murskaa sen aikoinaan, -- silloin, kun se ryhtyi kahlehtimaan\nrautaisella laillaan vapaiden henkien seurakuntaa, jolle olennaisinta\non ymmärtää toisiaan ja rakastaa toisiaan. Caesar olkoon Caesar, mutta\nälköön pyrkikökään Jumalaksi! Ottakoon meiltä rahamme, elämämme:\nsielujamme hänellä ei ole oikeutta riistää; niitä hän ei saa tahrata\nverellämme. Me olemme tulleet tähän maailmaan levittämään valoa, emme\nsitä sammuttamaan. Kullakin työnsä! Jos Caesar tahtoo sotaa, olkoot\nhänellä armeijansa sitä varten, sellaiset armeijat kuin muinoin,\njolloin sota oli ammattia! En ole niin typerä, että valittaisin\nväkivaltaa vastaan, sillä se ei auta. Mutta minä en kuulu väkivallan\narmeijaan. Minä olen henkisen armeijan jäsen; sitä minä edustan\ntuhansien veljien kanssa Ranskassa. Valloittakoon Caesar maan, jos\ntahtoo! Me valloitamme totuuden.\n\n-- Voidakseen valloittaa täytyy voittaa, täytyy elää, sanoi Christophe.\nTotuus ei ole aivotyön tekemä kuiva dogmi, niinkuin mikä vuotokivi\njonkin luolan katossa. Totuus on elämää. Sitä teidän ei tarvitse hakea\npäistänne. Vaan toisten sydämistä. Yhdistykää niissä. Ajatelkaa, mitä\nasiaa haluatte, vaan raikastukaa alinomaa inhimillisyyden kylvyssä.\nTäytyy elää muiden elämää ja alistua kohtaloonsa, rakastaa sitä.\n\n-- Meidän kohtalomme on olla, mitä olemme. Meistä itsestämme ei riipu,\najattelemmeko vai emmekö jotain aatetta, olipa se sitten vaikka\nvaarallinenkin. Me olemme päässeet sellaiselle sivistysasteelle, josta\nemme enää voi kääntyä takaisin.\n\n-- Niin, te olette päässeet sivistyksen korkeimmalle jyrkänteelle,\nsellaiselle arvostelevalle tasolle, johon mikään kansa ei voi joutua\nsaamatta tuntea vastustamatonta halua heittäytyä alas. Uskonnollisuus\nja vaisto ovat teissä heikontuneet. Te olette enää pelkästään\nälyllisiä, järkeilyn myllyjä. Taitatte niskanne! Kuolema tulee!\n\n-- Se tulee aikanaan kaikille kansoille: kysymys on vain muutamista\nvuosisadoista.\n\n-- Sillä tavoinko syydät vuosisatoja? Koko elämä on ainoastaan\nmuutamien päivien ja hetkien asia. Täytyy olla peijakkaanmoinen\nviisastelija ennenkuin voi asettua sellaiseen rajattomuuteen kuin te,\neikä sensijaan rakastaa kutakin vierivää hetkeä.\n\n-- Minkä sille voi? Tuli syö kynttilää. Eihän voi yhtaikaa olla ja olla\nollut, Christophe-parka.\n\n-- Täytyy olla.\n\n-- On suurta, että on kerran ollut jotain suurta.\n\n-- Se ei ole suurta muuta kuin silloin, kun on vielä olemassa eläviä ja\nsuuria miehiä, jotka pitävät arvossa sitä suurta.\n\n-- Eikö sinusta kuitenkin olisi kauniimpaa, että olisit ollut joku\nmuinaisen Hellaan kansan jäsen, vaikka Hellas nyt on kuollut, kuin\njonkin nykyään elävän vähäpätöisen kansan?\n\n-- Minusta on parempi olla elävä Christophe.\n\nOlivier herkesi väittelemästä. Ei silti, ettei hänellä olisi ollut\npaljonkin vastaamista. Mutta nämä asiat eivät koskeneet häneen. Koko\nväittelyssä ajatteli hän ainoastaan Christophea. Hän sanoi huokaisten:\n\n-- Sinä rakastat minua vähemmän kuin minä sinua.\n\nChristophe otti häntä hellästi kädestä:\n\n-- Rakas Olivier, vastasi hän rakastan sinua enemmän kuin omaa itseäni.\nMutta anteeksi, en rakasta sinua enemmän kuin elämää, rotujemme\naurinkoa. Minua kauhistuttaa yö, johon teidän väärä edistyksenne minua\nvetää. Kaikissa teidän kieltäytyvissä sanoissanne piilee buddhalainen\nNirvana. Elämä yksinään on elämää, silloinkin kuin se tappaa. Meillä\nei ole tässä maailmassa muuta valittavaa kuin joko kuluttava liekki\ntahi yö. Vaikka unelmat ennen iltahämärää ovat alakuloisen suloiset,\nen tahdo tällaista rauhaa, kuoleman edeltäkävijää. Pohjattomien\näärettömyyksien hiljaisuus kammottaa minua. Paiskatkaa uusia puita\ntuleen! Vielä! Lisää! Ja minutkin, jos vaaditaan. Minä en tahdo, että\ntuli sammuu. Jos se sammuu, tulee meistä loppu, tulee loppu kaikesta,\nmitä on.\n\n-- Tunnen äänesi, vastasi Olivier; se nousee muinaisen barbaarisuuden\nsyvyyksistä.\n\nHän otti hyllyltä erään hindulaisen runokirjan ja luki seuraavan ylevän\nKrishna-jumalan lauselman:\n\n_\"Nouse, ja taistele päättävällä sydämellä. Välittämättä ilosta tai\nsurusta, hyödystä tai tappiosta, voitosta tai häviöstä taistele kaikin\nvoimin...\"_\n\nChristophe otti kirjan Olivierin käsistä ja jatkoi:\n\n-- ... _Minulla ei ole maailmassa mitään, joka minua pakottaa toimeen:\nei ole mitään, joka ei olisi minun; ja kuitenkaan en luovu taistelusta.\nJos en taistelisi, alati ja lakkaamatta, enkä näyttäisi ihmisille\nesimerkkiä, jota heidän tulee seurata, niin kaikki ihmiset hukkuisivat.\nJos minä hetkeksikin lakkaisin toimimasta, syöksisin maailman\nkaaokseen, ja minä tappaisin elämän._\n\n-- Elämä, toisti Olivier; mikä on elämä;\"\n\n-- Tragedia, huudahti Christophe. Eläköön!\n\n\n\n\nHyökyaallot laskeutuvat. Kaikki koettivat jonkinlaisella salaisella\npelolla unohtaa koko tapahtuman. Kukaan ei näyttänyt muistelevankaan,\nmillaista oli ollut. Siitä ilosta, millä ihmiset tarttuivat jälleen\nelämään, tavalliseen, arkipäiväiseen elämään, jonka arvon tietää vasta\nsilloin kuin se on häiriytynyt, saattoi huomata kuitenkin, että he\najattelivat sitä vielä. Nautittiin kaksinkertaisesti niinkuin ainakin\nvaarallisen hetken jälkeen.\n\nChristophe heittäytyi kymmentä suuremmalla innolla kuin ennen\nluomistyöhön. Hän veti siihen mukaansa Olivierinkin. He olivat\npäättäneet, synkkien ajatustensa vastavaikutuksesta, sommitella\nyhdessä eepoksen Rabelais'n teosten mukaan. Se oli kauttaaltaan\nleveän materialismin värittämä, materialismin, jollainen aina seuraa\nsielullisesti ahtaita aikoja. Jo ennestään runoiltujen sankarien\nlisäksi, -- Gargantuan, veli Jeanin, Panurgen, -- sommitteli Olivier\nChristophen keksinnöstä uuden henkilön, talonpojan nimeltä Jacques\n_Patience_, Maltti-Jaakko: yksinkertainen, ovela, viekas, alistuvainen;\nhän oli aina toisten leluna, ryöstettävänä ja pieksettävänä, ja antoi\nmuiden tehdä, mitä tahtoivat, -- liehiä vaimoaan, polttaa peltonsa,\nsuostui kaikkeen, -- väsymättä kuitenkaan, vaan rakentaen talonsa ja\nviljellen maansa uudestaan, -- lähtien pakosta toisten kanssa sotaan,\nkantaen seljässään kaikkien muiden sälyt, saaden köniinsä, ja myöntyen\nkaikkeen, luottaen parempaan tulevaisuuteen, huvitettuna herrainsa\nnylkemisestä ja saamistaan iskuista, sanoen: \"Kyllä ne loppuvat\naikanaan\"; hän näki aavistuksella heidän lähenevän kuperkeikkansa\nja odotti sitä syrjäsilmällä katsellen, ja nauroi sille suurella,\nvaiteliaalla suullaan jo etukäteen. Eräänä päivänä Gargantua ja\nveli Jean sitten hukkuivatkin ristiretkellä. Maltti-Jaakko katseli\nlauhkeasti menoa, ei ollut millänsäkään, pelasti Panurgen hukkumasta ja\nsanoi: \"Tiedän kyllä, että sinä taas kerran teet minulle pirut, se on\nselvä; mutta en tule toimeen ilman sinua: sinä olet minun pernalleni\nterveellinen, sinä nauratat minua.\"\n\nTälle runoelmalle Christophe sommitteli suuria sinfoonisia kuvaelmia,\njoissa oli sooloja ja kuoroja, koomillis-sankarillisia taisteluita,\nriehakoita markkinanäytöksiä, _kermessejä_, lauluäänellisiä\nhullutuksia, madrigaaleja _à la Jannequin_, valtavaa, lapsellista iloa,\nmyrsky merellä, Soiva saari kelloineen, ja lopussa pastoraalisinfonia,\nuhkuvaa niittyjen tuoksua, huilujen ja oboeiden kuulasta riemua, ja\nmuinaisen Ranskan kirkassieluisia kansanlauluja. -- Ystävysten työ\noli ainaista hurmausta. Laiha, kalpeaposkinen Olivier sai oikean\nvoimistuskylvyn Christophen terveydestä. Läpi heidän ullakkokamarinsa\npauhasi raitis ilma. Verratonta onnea! Luoda koko omalla ja ystävänsä\nsydämellä! Kahden rakastuneen syleily ei ole suloisempaa eikä\nrajumpaa kuin tällainen ystävyshenkien yhtyminen. He olivat lopulta\nsulautuneet niin täydellisesti toisiinsa, että heidän päässään syttyi\nusein yhtäaikaa aivan sama ajatus. Tai kirjoitti Christophe musiikin\nvalmiiksi johonkin näytökseen, johon Olivier sitten teki sanat.\nChristophe kiidätti ystäväänsä valtavassa vanavedessään. Hänen henkensä\nkietoi toisen sielun sisäänsä ja teki sen hedelmälliseksi.\n\nLuomisen ilon lisäksi tuli vielä voitonriemu. Hecht oli päättänyt\njulkaista _Davidin_; ja kappale herätti hyvin levitettynä heti\nvastakaikua ulkomailla. Muuan huomattu wagnerilainen _Kapellmeister_,\nHechtin ystävä, joka oli liikkeineen asettunut Englantiin, ihastui\nsuuresti teokseen; hän esitti sen monissa konserteissa, huomattavalla\nmenestyksellä, sillä kappaleen maine oli levinnyt _Kapellmeisterin_\nentusiasmin voimalla Saksaankin, jossa myöskin _David_ oli esitetty.\nTuo _Kapellmeister_ oli ruvennut Christophen kanssa kirjevaihtoon;\nhän oli tilannut häneltä uusia töitä, tarjosi hänelle palvelustaan,\nja reklamoi hurjasti häntä. Saksassa huomattiin nyt _Ifigeneian_\nhyvät puolet, vaikka sille aikoinaan oli vihelletty. Huudettiin,\nettä Christophe oli nero. Eräät Christophen elämäntapaukset\nlisäsivät romanttisuudellaan melkoisesti mielenkiintoa häntä\nkohtaan. _Frankfurter Zeitung_ julkaisi ensimäisenä pauhaavan\nylistysartikkelin. Toiset seurasivat esimerkkiä. Silloin huomasivat\njotkut lehdet Ranskassakin, että heillä oli joukossaan suuri säveltäjä.\nEräs parisilainen orkesterinjohtaja pyysi Christophelta hänen\nRabelais-eepostansa ennenkuin se vielä oli valmiskaan; ja Goujart,\njoka aavisti, että hänen edessään oli tuleva kuuluisuus, alkoi nyt\npuhua salaperäisin sanoin eräästä nerosta, joka oli hänen ystävänsä ja\njonka hän oli löytänyt. Hän kiitteli komeassa artikkelissa _Davidia_,\n-- muistamattakaan enää, että hän viime vuonna oli uhrannut sille pari\nhävytöntä riviä. Eikä kukaan muukaan Goujartin piirissä enää niitä\nmuistanut, tai kummastellut tätä käännettä. Kuinka monet parisilaiset\novatkaan aikoinaan häväisseet Wagneria ja Franckia, joita he nykyään\nihailevat; mutta nyt he käyttävät heitä aseinaan murskatakseen toisia\nuusia taiteilijoita, joita he jälleen huomenna ylistävät!\n\nChristophe ei ollut laisinkaan odottanut tällaista menestystä. Hän\ntiesi kyllä, että hän kerran voittaisi; mutta hän ei ajatellut, että\nse päivä oli jo niin lähellä; ja hän oli epäluuloinen näin nopeaa\nonnistumista kohtaan. Hän kohautti hartioitaan, ja sanoi, että antakoot\nhänen olla rauhassa. Hänestä olisi asia ollut ymmärrettävää, jos\n_Davidia_ olisi kiitetty edellisenä vuonna, silloin, kun hän sitä\nkirjoitti, mutta nyt hän oli siitä jo kaukana, hän oli jo päässyt\nmuutamia askelmia ylemmäksi. Hän olisi tahtonut sanoa noille ihmisille,\njotka puhuivat tuosta hänen vanhasta työstään:\n\n-- Älkää minua kiusatko sillä moskalla! Se on yhtä inhottava kuin tekin.\n\nJa hän painui uuteen, työhönsä, hiukan harmissaan, että häntä\nhäirittiin siinä. Ja kuitenkin oli hän pohjaltaan tyytyväinenkin.\nKunnian ensimäiset säteet ovat kovin suloisia. On hyvää ja tervettä\nvoittaa. Tuntuu kuin ikkuna aukeaisi ja päästäisi sisälle kevään ensi\ntuulahdukset. -- Joskin Christophe muka halveksi entisiä töitään, ja\nvarsinkin _Ifigeneiaa_, oli hänelle kumminkin ikäänkuin hyvitystä\nnähdä, miten arvostelu Saksassa kehui tätäkin hänen surkeaa kyhäystään,\nsamaa, jonka vuoksi häntä oli äskettäin niin paljon häväisty; nyt\nanelivat teatterit sitä näyttämöilleen, kuten eräs Dresdenistä\nhänelle tullut kirje osoitti; kirjeessä näet sanottiin, että\noltaisiin onnellisia, jos saataisiin esittää se kappale seuraavalla\nnäytäntökaudella.\n\n\n\n\nSamana päivänä, jona Christophe sai tämän uutisen ja jolloin hän\nviimeinkin, pitkien kärsimysten vuosien jälkeen, näki kaukana\nedessään tyynemmän ja voitokkaan tulevaisuuden, saapui hänelle kirje\nSaksasta. Oli iltapuoli. Hän peseytyi paraikaa, jutellen Olivierin\nkanssa huoneesta toiseen, kun talonmiehen vaimo pisti oven alitse\nsisään kirjeen. Äidin käsialaa... Christophe oli juuri aikonut\nkirjoittaa äidille; hän nautti jo mielessään, että voisi puhua hänelle\nmenestyksestään ja että äiti olisi hyvillään. Christophe aukaisi\nkirjeen. Siinä oli ainoastaan muutamia rivejä. Ja kuinka vapisevaa\nkäsiala oli!\n\n    \"Rakas poikani, minä en voi oikein hyvin. Jos sinulle kävisi\n    päinsä, tahtoisin nähdä sinua vielä kerran. Suutelen sinua.\n\n                                                 Äitisi.\"\n\nChristophelta pääsi äänekäs valitus. Olivier, joka työskenteli\nviereisessä huoneessa, juoksi peljästyneenä hätään. Christophe ei\nvoinut puhua, osoitti vain kirjettä, joka oli hänen pöydällään. Ja\nhän valitti yhä, kuuntelematta, mitä Olivier sanoi; Olivier oli\nyhdellä silmäyksellä lukenut kirjeen ja koetti Christophea rauhoittaa.\nChristophe oli heittänyt takkinsa vuoteelleen, hän juoksi nyt sängyn\nluo, vetäisi takin ylleen ja meni ulos, panematta edes kaulusta\nkaulaansa, -- (hänen kätensä vapisivat liiaksi). Olivier sai hänet\nportaissa kiinni: mitä Christophe aikoi? Lähteä ensimäisellä junalla?\nJunia ei mennyt ennenkuin illalla. Oli parempi odottaa kotona kuin\nasemalla. Oliko hänellä edes kylliksi rahaa? -- He käänsivät taskunsa\nnurin, mutta eivät löytäneet enempää kuin kolmisenkymmentä frangia,\nvaikka panivat koko omaisuutensa yhteen. Oli syyskuu; Hecht, Arnaud,\nkaikki heidän ystävänsä olivat vielä maalla. Ei ketään, kenen puoleen\nkääntyä. Christophe joutui suunniltaan, hän sanoi, että hän kulkee\nkappaleen matkaa jalkaisin. Olivier pyysi häntä odottamaan tunnin\najan ja lupasi hankkia puuttuvan summan. Christophe suostui; hän\nei jaksanut itse ajatella mitään. Olivier juoksi panttilaitokseen:\nensi kertaa elämässään meni hän nyt sinne; itse puolestaan olisi\nhän kärsinyt vaikka mitä puutetta ennenkuin olisi pantannut yhtään\nrakkaista esineistään, joihin kaikkiin liittyi jokin muisto; mutta nyt\nkoski asia Christophea, eikä aikaa ollut hukata. Hän jätti panttiin\ntaskukellonsa, ja sai siitä paljon vähemmän kuin oli odottanut. Täytyi\nmennä takaisin kotiin ja ottaa muutamia omia kirjoja ja viedä ne\nvanhojen kirjojen kauppiaalle. Se tuntui tuskalliselta; mutta paljoa\nei hän sitä tällä kertaa ajatellutkaan: Christophen suru tukehdutti\nkaikki muut hänen mietteensä. Olivier tuli kotiin, ja näki Christophen\nsamalla paikalla, johon hän oli jäänyt, istumassa pöydän ääressä,\naivan lamassa. Olivierin kokoama summa ja ne kolmekymmentä frangia,\nmitä heillä oli ennestään, riitti oivallisesti. Christophe oli liian\ntuskissaan muistaakseen kysyä, kuinka ystävä nämä rahat oli hankkinut,\ntai jäikö hänelle edes rahaa elääkseen hänen poissa ollessaan. Eikä\nOlivier ajatellut sitä seikkaa enemmän kuin toinenkaan; hän oli\nantanut Christophelle kaikki, mitä hänellä oli. Nyt hänen täytyi\npitää Christophesta huolta aivan kuin lapsesta, kunnes Christophe\noli lähtenyt. Hän saattoi ystävänsä asemalle, eikä eronnut hänestä\nennenkuin juna lähti liikkeelle.\n\nKiitäessään yön helmaan tuijotti Christophe silmät suurina eteensä ja\najatteli:\n\n-- Joudunko minä ajoissa?\n\nHän tiesi hyvin, että koska hänen äitinsä oli kirjoittanut näin, ei hän\nenää voinut häntä kauemmin odottaa. Ja kuumeisessa tuskassaan toivoi\nChristophe, että pikajuna olisi edes kulkenut kovemmin. Hän moitti\nkatkerasti itseään, että oli jättänyt Louisan. Ja samalla hän kuitenkin\ntunsi, että ne moitteet olivat aivan turhia; hän ei ollut voinut\nmuuttaa kohtaloaan toiseksi.\n\nPyöräin yksitoikkoinen jyrinä ja vaunun tärinä rauhoitti kuitenkin\nhäntä, sai vähitellen valtaansa hänen sielunsa, niinkuin sävelten\nnousevat aallot, joita mahtava rytmi patoaa. Hän näki mielessään koko\nmenneisyyden, kaukaisen lapsuuden utuisista unelmista saakka: entiset\nrakkautensa, toivomuksensa, pettymyksensä, huolensa, ja tuon riemua\ntuottavan voiman, tuon kiihkeän halun kärsiä, nauttia, luoda, riemun\nsammua elämän valoihin ja sen ylhäisiin varjoihin, kaiken sen, mikä oli\nhänen sieluaan, Jumalan kätkettyä henkeä. Kaikki tuntui hänestä tällä\nhetkellä, loitolta nähden, kirkkaalta. Hänen kaipuidensa temmellys,\najatusten hämäryys, hänen vikansa, erehdyksensä, vimmatut taistelunsa\nnäyttivät hänestä virran pyörteiltä ja kuohuilta, joita mahtava joki\nvie ikuista määräänsä kohti. Hän ymmärsi nyt koettelemusten vuosien\nsyvän tarkoituksen: jokainen koettelemus oli pato, jonka paisuva virta\nrytisyttäen särki; kulkua ahtaasta laaksosta toiseen, laajempaan,\njonka hän sitten täytti kokonaan; joka kerta maisema avartui,\nilmanranta tuli vapaammaksi. Ranskan kumpujen ja Saksan alankojen\nvälillä oli joki uurtanut uomaansa, kylläkin taistellen, tulvehtien\nniityille, uurtaen kukkulain juurta, kooten, keräten itseensä\nkummastakin maasta hersyvät lähteet. Niin virtasi hän noiden maiden\nvälillä, ei eroittaakseen niitä toisistaan, vaan ne yhdistääkseen;\nne vihkiintyivät toisiinsa hänessä. Ja ensi kertaa elämässään tunsi\nChristophe selvästi tehtävänsä: temmaista mukaansa, sykkien näiden\ntoisilleen vihamielisten kansojen keskellä niinkuin valtasuoni, kaikki\nmolempien puolten elämänvoimat. -- Omituista selkeyttä, tyyneyttä ja\nkirkkautta; se ilmestyi hänelle yhtäkkiä, niinkuin joskus kaikkein\nsynkimmällä hetkellä saattaa tapahtua... Sitten kaukonäky hälveni;\nja eteen ilmestyivät ainoastaan vanhan äidin kärsivät ja hellät\nkasvot. Aamu alkoi jo hieman sarastaa, kun hän tuli perille pieneen\nsaksalaiseen kaupunkiinsa. Hänen täytyi varoa, ettei häntä siellä\nhuomattaisi; sillä vanha vangitsemiskäsky oli häneen nähden yhä vielä\nvoimassa. Mutta asemalla ei kukaan vilkaissutkaan häneen. Koko kaupunki\nnukkui; talojen ovet olivat kiinni, ja kadut tyhjät: oli se harmaa\naamun hetki, jolloin yön valot kalpenevat eikä päivänvalo ole vielä\ntullut, -- hetki, jolloin nukkuminen on suloisinta ja jolloin Idän\nkalpea kuulto saa ihmisen unet selkenemään. Jokin pikku palvelijatar\naukaisi erään kaupan ikkunaluukut ja lauloi vanhaa kansan _Liediä_.\nChristophe riutui mielenliikutuksesta. Oi isänmaa! Rakas seutu!...\nHän olisi tahtonut maata suudella. Ja kuullessaan tuota vaatimatonta\nlaulua, joka hiveli hänen sydäntään, tunsi hän, kuinka onneton hän\noli ollut ollessaan poissa sieltä, ja kuinka hän maataan rakasti...\nChristophe kulki edelleen, ja hän aivan pidätti hengitystään. Kun hän\nnäki kotitalonsa, täytyi hänen pakostakin pysähtyä ja painaa kätensä\nhuulilleen, ettei olisi huutanut. Miten olikaan nyt sen rakkaan olennon\nlaita, joka siellä asui, ja jonka hän oli hyljännyt?... Sydän alkoi\ntaas sykkiä, ja hän meni melkein juosten ovelle. Ovi oli raollaan. Hän\ntyönsi sitä. Ketään ei näkynyt... Vanhat, puiset portaat narisivat\nhänen noustessaan. Hän meni yläkerrokseen. Talo oli ikäänkuin autio.\nHänen äitinsä kamarin ovi oli kiinni.\n\nChristophe laski sykkivin sydämin kätensä oven ripaan. Hänellä ei ollut\nvoimaa avata...\n\n\n\n\nLouisa oli yksinään, vuoteenomana, ja tunsi loppunsa tulevan. Hänen\npojistaan oli toinen, Rudolf, liikemies, asettunut Hampuriin, ja\ntoinen, Ernest, mennyt Amerikaan, eikä tiedetty, mihin hän oli siellä\njoutunut. Kukaan ei pitänyt huolta hänestä, paitsi erästä naapurin\nvaimoa, joka kävi pari kertaa päivässä katsomassa, mitä hän tarvitsi,\nviipyi siellä tuokion ja lähti jälleen omiin hommiinsa. Nainen ei\nollut varsin säntillinen, ja myöhästyi usein. Louisasta oli varsin\nluonnollista, että hänet unhotettiin, samoin kuin hänestä oli sekin\nluonnollista, että hänen oli paha olla. Hän oli tottunut vaivoihin ja\noli kärsivällinen kuin enkeli. Hänellä oli sydäntauti, ja tukehduttavia\npuuskia, niin ankaria, että hän luuli niihin kuolevansa: hän makasi\nsilloin silmät ammollaan, kouristaen sormillaan peitettä, ja hiki vuoti\nvirtana pitkin hänen kasvojaan. Hän ei valitellut. Hän tiesi, että\nniin täytyi olla. Hän oli valmis, oli jo saanut pyhän ehtoollisen.\nAinoastaan yksi huoli hänellä oli: ettei Jumala pitäisi häntä\nkelvollisena pääsemään hänen paratiisiinsa. Kaikkeen muuhun hän tyytyi\nkärsivällisesti.\n\nVaatimattoman asumuksensa hämärään nurkkaan, alkoovin seinään,\nvuoteen pääpuoleen oli hän muodostanut muistojensa pyhätön; sinne\nhän oli koonnut kaikkien rakkaittensa kuvat: kolmen pikku poikansa,\npuolisonsa, jota hän rakasti yhä niinkuin rakastumisen ensi päivinä,\nvanhan isoisän, ja veljensä Gottfriedin: hän oli liikuttavan kiintynyt\nkaikkiin niihin, jotka olivat olleet hänelle hiukankin hyviä. Louisa\noli pistänyt viimeisen valokuvan, jonka Christophe oli hänelle\nlähettänyt, nuppineulalla kiinni peitteeseensä, lähelle kasvojaan; ja\nChristophen viimeiset kirjeet olivat hänen päänalaisensa alla. Hän\npiti järjestyksestä ja suuresta siisteydestä; hän kärsi siitä, ettei\nhänen huoneessaan nyt kaikki ollut oikein paikallaan. Hän kuunteli\nkaikenlaisia pikku ääniä ulkoa, niistä hän voi päättää, mikä päivän\naika oli. Hän oli sillä tavoin kuunnellut niitä jo kauan! Koko ajan,\nminkä hän oli asunut tässä ahtaassa huoneessa... Hän ajatteli rakasta\nChristopheaan. Miten sanomattomasti hän olisi tahtonut, että Christophe\nolisi ollut hänen luonaan tällä hetkellä! Ja kuitenkin, vaikkei\nhän siellä ollutkaan, niin Louisa tyytyi. Hän oli varma, että hän\nnäkisi hänet siellä ylhäällä. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ummistaa\nsilmänsä, niin näki hänet jo. Hänen päivänsä menivät puolihorroksissa,\nmenneisyyden muistoissa.\n\nHän oli olevinaan entisessä talossa Rheinin rantaäyräällä... Oli\npyhäpäivä... Kaunis kesäpäivä. Ikkuna oli auki: valkealla tiellä\naurinko säihkyi. Linnut laulelivat. Melchior ja isoisä istuivat ulkona\noven edessä. Juttelivat keskenään ja nauroivat ääneen. Louisa ei\nheitä nähnyt; mutta hän oli iloissaan, että hänen miehensä oli sinä\npäivänä kotona, ja että ukki oli niin hyvällä tuulella. Louisa askaroi\nalahuoneessa, keitti ruokia: juhlapäivällistä; hän oli työstään niin\ntarkka kuin silmäterästään; hänellä oli varustettu toisille yllätyskin:\nkastanjakakku; hän nautti jo, miten pikku poju huutaisi ilosta sen\nnähdessään... Poju, missä hän oli? Tuolla ylhäällä: Louisa kuuli hänen\npianonsa soivan. Hän ei ymmärtänyt, mitä Christophe soitti, mutta\nhän oli niin onnellinen tuota tuttua pikku yrittelyä kuunnellessaan,\nonnellinen tietäessään, että hän oli siellä, istui niin kiltisti...\nMiten kaunis päivä! Tiukujen helinä soi iloisesti, kun rattaat kulkivat\nohitse tietä pitkin... Ah, herranen aika! Se paisti! Kunhan se ei\npalaisi, sillä välin kuin hän katseli ulos ikkunasta! Hän hätkähti,\nettei vain ukki, josta hän piti niin kovasti ja jota hän kuitenkin\narasteli, olisi tyytymätön ja moittisi häntä... Jumalan kiitos, ei\nollut tullut vielä mitään haittaa. Kas niin, kaikki oli valmista, pöytä\noli katettu. Hän kutsui Melchioria ja ukkia syömään. He vastasivat\nhilpeästi. Entä pikku poju?... Hän ei soittanut enää. Hetken oli hänen\npianonsa jo ollut vaiti, vaikkei Louisa ollut sitä huomannut... --\n\"Christophe!\"... Mitä hän puuhasit Ei kuulunut ääntäkään, aina hän\nunohti tulla alas päivälliselle: isä alkaisi häntä vielä torua. Äiti\njuoksi kiireesti ylös portaita... -- \"Christophe!\" Ei vastausta. Hän\navasi oven ja meni kamariin, jossa Christophen piti ahkeroida. Siellä\nei ketään. Kamari oli tyhjä, piano suljettu... Äidille tuli tuska.\nMihin hän oli joutunut? Ikkuna oli auki. Hyvä Jumala, ehkä hän oli\npudonnut. Äiti on suunniltaan. Hän kurkistaa alas ikkunasta... --\n\"Christophe!\" Ei näy missään. Hän juoksee läpi kaikkien huoneiden.\nAlhaalta isoisä huutaa: \"Tule vaan, älä ole milläsikään, hän tulee\nkyllä sitten luoksemme.\" Louisa ei tahdo mennä alas; hän tietää, että\nChristophe on siellä: on mennyt piiloon, tahtoo kiusata häntä. Voi\nsellaista pikku häijyä!... Niin, Louisa on siitä varma, permantohan\nnarahti, Christophe on oven takana. Hän tahtoo avata oven. Mutta siinä\nei ole avainta. Se avain, avain! Louisa hakee piirongin laatikosta,\nkeskeltä jos jonkinlaisia muita avaimia. Tuo, tuo se on,... ei, ei se\nole se... Ah, viimeinkin!... Hän ei saa avainta mitenkään menemään\nlukkoon. Hänen kätensä vapisee. Hän koettaa avata kiireesti; on kiire.\nMinkä tähden? Hän ei sitä tiedä; mutta hän tietää, että on kiire:\nellei hän kiiruhda, ei ole enää aikaa. Hän kuulee Christophen syvän\nhengityksen oven takaa... Voi, voi tuota avainta!... Viimein toki.\nOvi aukeaa. Iloinen huuto. Se oli hän. Christophe heittäytyi hänen\nkaulaansa... Voi sitä häijyä, kilttiä, rakasta pojua!...\n\nLouisa on avannut silmänsä. Christophe on siinä, hänen edessään.\n\nHetken oli Christophe katsellut häntä, nähnyt kuinka hän oli muuttunut:\nkuinka hänen kasvonsa olivat samalla sekä venyneet että pöhöttyneet;\nminkälainen vaikeneva kärsimys niissä kuvastui ja teki hänen\nalistuvaisen hymynsä vieläkin sydäntä viiltävämmäksi; ja sitten tämä\nhiljaisuus, tällainen yksinäisyys... Christophen sydäntä särki...\n\nÄiti näki hänet. Hän ei kummastunut. Hän hymyili kuvaamattoman\nhellästi. Hän ei voinut edes ojentaa hänelle käsiään, ei sanoa yhtään\nsanaa. Christophe heittäytyi hänen kaulaansa, suuteli äitiä, ja äiti\nhäntä; suuret kyyneleet virtasivat pitkin Louisan poskia. Hän supatti:\n\n-- Odota vähän.\n\nChristophe näki, että äitiä tukehdutti.\n\nHe eivät liikahtaneet paikaltaan. Äiti piti hänen päätänsä käsiensä\nvälissä ja silitteli sitä hellästi; ja kyyneleet virtasivat yhä hänen\nsilmistään. Christophe suuteli hänen käsiään, nyyhkytti, painoi\nkasvonsa hänen vuoteensa vaatteisiin.\n\nKun tukehduttava puuska meni Louisalta ohitse, koetti hän puhua. Mutta\nhän ei jaksanut enää löytää sanoja; hän erehtyi, ja Christophen oli\nvaikea häntä ymmärtää; mutta mitä se teki? He rakastivat toisiaan,\nnäkivät toisensa, olivat toisiaan lähellä: sehän toki riitti. --\nChristophe kysyi loukkautunein mielin, miksi äiti oli näin yksin.\nLouisa puolusteli hoitajaansa:\n\n-- Hän ei voinut aina olla täällä: hänellä oli työnsä...\n\nHeikolla, vähän väliä katkeavalla äänellä ja osaamatta virkkaa selvästi\nkaikkia tavuja Louisa ilmoitti pikku toivomuksensa, miten hänet olisi\nhaudattava. Hän lähetti kahdelle muulle pojalleen, jotka olivat hänet\nunohtaneet, Christophella hellät hyvästinsä. Hän muisti myöskin\nOlivieria, jonka tiesi olevan niin hyvän Christophelle. Hän pyysi\nChristophea sanomaan, että hän lähetti Olivierille siunauksensa --\n(Louisa peruutti kohta arasti sanansa, ja käytti nöyrempää muotoa), --\n\"terveisiä kunnioittavin tuntein\"...\n\nTuli uusi tukehduttava kohtaus. Christophe tuki häntä, kun hän istui\nsiinä vuoteessa. Hiki valui pitkin äidin kasvoja. Hän koetti väkisinkin\nhymyillä. Hän sanoi, ettei hän toivonut maailmassa enää mitään, koska\nkerran hänen kätensä oli hänen poikansa kädessä.\n\nJa yhtäkkiä tunsi Christophe sen käden vääntyvän ja jäykistyvän. Louisa\navasi suutansa, hän katsoi poikaansa kuvaamattoman hellästi: -- ja niin\nhän kuoli.\n\n\n\n\nSaman päivän iltana tuli Olivier Christophen kotikaupunkiin. Hän ei\nollut jaksanut sietää ajatusta, että Christophe oli yksin tällaisessa\nsurussa, jonka hän tunsi omasta kokemuksestaan. Hän pelkäsi myöskin,\nmillaisiin vaaroihin ystävä voisi joutua mentyään tällä tavoin Saksaan.\nHän tahtoi olla siellä Christophea hoitamassa. Mutta hänellä ei ollut\nrahaa matkustaakseen Christophen luo. Saatettuaan Christophen asemalle\nja palatessaan sieltä päätti hän myydä eräitä kalleuksia, mitä hänellä\nvielä oli jäljellä muistoina omaisiltaan; ja kun panttilaitos oli\njo tähän aikaan kiinni, ja kun hän tahtoi matkustaa jo ensimäisellä\njunalla, aikoi hän mennä erään korttelissa asuvan rihkamakauppiaan\npuheille; silloin häntä vastaan tulikin kotiportaissa Mooch. Kun Mooch\nkuuli Olivierin aikomuksen, oli hän vilpittömästi pahoillaan, ettei\nOlivier ollut kääntynyt hänen puoleensa; hän esti jyrkästi Olivierin\nlähtemästä kauppiaan luokse, ja pakotti hänet ottamaan tarvittavat\nrahat häneltä. Hän oli aivan lohduton, että Olivier oli pantannut\nkellonsa ja myynyt kirjansa hankkiakseen Christophelle matkarahoja,\nkoska hän olisi niin mielellään heitä auttanut. Hän tahtoi niin\ninnoissaan heitä auttaa, että ehdotti Olivierille, että hänkin lähtisi\nChristophen luokse. Vaivoin sai Olivier hänet siitä aikeesta luopumaan.\n\nChristophelle oli ystävän tulo hyvin tarpeen. Hän oli istunut\nkoko päivän yksinään äitinsä ruumiin ääressä, kolkossa tuskassa.\nSairaanhoitajatar oli käynyt siellä, toimittanut välttämättömimmät\ntehtävät, ja oli lähtenyt, eikä ollut ilmestynyt takaisin. Tunnit\nolivat menneet synkässä hiljaisuudessa. Christophe ei liikahtanut\npaikaltaan enempää kuin tuo ruumis; hänen katseensa ei eronnut vainajan\nkasvoista; eikä hän itkenyt, ei ajatellut mitään, hän oli kuin kuollut.\n-- Ystävyyden ihmetyö, jonka Olivier nyt oli tehnyt, päästi jälleen\nhänen kyyneleensä vuotamaan, virvoitti hänet taas elämään.\n\n    Getrost! Es ist der Schmerzen werth die Leben,\n    So lang...\n    ... mit uns ein treues Auge weint.\n\n(Älä sure: elämä on tuskien arvoista niin kauan kuin kanssamme yksikin\nuskollinen silmä itkee.)\n\nHe sulkivat toisensa pitkään syleilyyn. Sitten he istuutuivat Louisan\nvuoteen ääreen, ja puhelivat keskenään hiljaisella äänellä. Yö oli\ntullut. Christophe nojasi kyynärpäätään sängyn reunaan ja kertoi,\nmiten mieleen sattui, lapsuutensa muistoja, ja aina tuli niissä esiin\näidin kuva. He olivat jonkin hetken vaiti, ja sitten Christophe puhui\njälleen. Kunnes hän viimein vaikeni kokonaan, niin väsynyt hän oli, ja\npainoi kasvonsa käsiinsä; ja kun Olivier meni katsomaan häntä, näki\nhän, että Christophe oli nukahtanut. Sitten Olivier valvoi yksinään\nruumiin ääressä. Ja uni tuli vuorostaan hänellekin, ja hän nukahti,\notsa sängyn päälaudan varassa. Louisa hymyili lempeästi; ja hän näytti\nonnelliselta, valvoessaan täten kahden lapsensa puolesta.\n\nKun aamu alkoi sarastaa, heräsivät he siihen, että kolkutettiin oveen.\nChristophe meni avaamaan. Siellä oli muuan naapuri, puuseppä; hän\ntuli ilmoittamaan, että Christophe oli ilmiannettu, ja että hänen\noli lähdettävä kaupungista pois, tai hänet vangittaisiin. Christophe\nei mitenkään tahtonut paeta; ei tahtonut jättää äitiään ennenkuin\noli saattanut hänet sinne, minne hän nyt iäksi jäisi. Mutta Olivier\nrukoili häntä matkustamaan ja lupasi uskollisesti pitää hänen edestään\nhuolen siitä asiasta; hän pakotti Christophen lähtemään talosta;\nja ollakseen varma, ettei Christophe peruuttaisi päätöstään, hän\nsaattoi Christophen asemalle. Christophe ei siellä kuitenkaan tahtonut\nlähteä kaupungista ennenkuin oli nähnyt edes tuon suuren joen, jonka\nrannoilla hänen lapsuutensa oli kulunut ja jonka humisevan kaiun\nhänen sielunsa oli ainaiseksi kätkenyt kuin merenraakku itseensä.\nVaikka hänen oli vaarallista näyttäytyä kaupungilla, täytyi heidän\nChristophen vaatimuksesta lähteä vielä sinne. He kuljeskelivat Rheinin\nrantaa, tuon mahtavan virran, joka rauhallisena kiiruhti matalien\näyräittensä välissä Pohjanmeren hietikoihin, mystillistä kuolemaansa\nkohti. Valtavan rautasillan kaaret nousivat usvassa harmaasta vedestä\naivankuin jättiläismäisen pyörän puolikas. Kaukaa kuulsi sumusta\nvenheitä, jotka kohosivat niittymaiden keskitse ylävirtaan, joen\nmutkaisia polvia pitkin, Christophe vaipui katselemaan tätä unelmiensa\nnäkyä. Olivier ravisti hänet hereille, ja ottaen häntä käsipuolesta\nvei hänet takaisin asemalle. Christophe totteli; hän oli kuin\nunissakulkija. Olivier sijoitti hänet junaan, joka pian lähti; he\nsopivat, että he tapaisivat toisensa seuraavana päivänä ensimäisellä\nranskalaisella asemalla, niin ettei Christophen tarvitsisi palata\nyksinään Parisiin.\n\nKun juna oli lähtenyt, meni Olivier takaisin Christophen kotiin;\nhänen sisään mennessään oli jo vastassa kaksi santarmia, odottamassa\nChristophea. He luulivat Olivieria Christopheksi. Olivier ei kovin\nkiirehtinyt ilmaisemaan heille heidän erehdystään, sillä siten ehti\nChristophe päästä paremmin pakoon. Muuten ei poliisi näyttänyt\nolevankaan kovin harmissaan erehdyksestään: se lähti nyt muka hyvin\ninnoissaan etsimään pakolaista muualta; ja Olivierista tuntui, etteivät\nnuo miehet pohjaltaan olleet pahoillaan siitä, että Christophe oli\nmennyt.\n\nOlivier jäi taloon vielä seuraavaan päivään asti, jolloin Louisa\nhaudattiin. Christophen veli, liikemies Rudolf, tuli tilaisuuteen,\nja viipyi kaupungissa yhden junan odotusajan. Tämä itsetietoinen\nherrasmies oli hautasaatossa mukana, niinkuin hänen velvollisuutensa\nvaati, mutta matkusti sitten pois niin pian kuin suinkin, virkkamatta\nOlivierille sanaakaan, kysymättä uutisia veljestään tai kiittämättä\nOlivieria hänen hyvyydestään heidän äitiään kohtaan. Olivier viipyi\nsiellä vielä muutamia tunteja, tuossa kaupungissa, jossa hänellä ei\nollut ainoaakaan elävää tuttua, vaan kylläkin monia rakkaita ja tuttuja\nsieluja: pikku Christophe, ne, joita hän oli rakastanut, ja ne, joiden\ntähden hän oli kärsinyt; -- ja rakas Antoinette... Mitä oli jäljellä\nkaikista heistä, jotka olivat täällä eläneet, tuosta nyt hajonneesta\nKrafftien suvusta? Rakkaus heihin, rakkaus, joka eli muukalaisen\nsielussa.\n\n\n\n\nSaman päivän iltapuolella tapasi Olivier Christophen sillä\nraja-asemalla, jossa he olivat päättäneet kohdata toisensa. Kylä\nmetsäisten kukkulain keskellä. He eivät jääneet odottamaan seuraavaa\nParisiin lähtevää junaa, vaan päättivät kulkea osan matkaa,\nlähimpään kaupunkiin, jalkaisin. He kaipasivat saada olla yksinään.\nYstävykset lähtivät kävelemään hiljaisten metsien halki; etäältä\nkaikui kirveen kumeaa kalketta. He tulivat aukeamalle, erään kummun\nlaelle. Heidän alapuoleltaan, pienestä laaksosta, joka oli vielä\nSaksan maata, pilkotti jonkin metsätalon punainen katto, ja hohti\npieni niitty niinkuin viheriä lampi metsästä. Muualla ympärillä\nmetsien tummansininen meri, jota usva verhosi. Udut väikkyivät kuin\nläpikuultava harso kuusien välissä; ne pehmensivät kaikki viivat,\nhimmensivät värit. Ei liikahdusta missään. Ei askelta kahahtanut,\nei ääntä kuulunut. Sadepisara helähti saksantammien jo syksyn\nlakastuttamiin ja kullan ja kuparin hohtaviin lehtiin. Louhikossa\nsolisi pikku puron vesi. Christophe ja Olivier olivat pysähtyneet\nja seisoivat mäellä liikkumatta. Kumpikin heistä ajatteli surujaan.\nOlivier mietti:\n\n-- Antoinette, missä olet?\n\nJa Christophe:\n\n-- Mitä nyt menestyksestäni, kun äitiä ei enää ole?\n\nMutta molemmat he kuulivat rakkaiden vainajiensa lohduttavan äänen:\n\n-- Rakkaani, älä itke meidän tähtemme. Älä ajattele meitä. Muista\nystävääsi...\n\nHe katsahtivat toisiinsa, eikä kumpikaan enää tuntenut sydämessään\nsuruaan, vaan ystävänsä surun. He tarttuivat toistensa käsiin. Kirkas,\nrauhoittava alakuloisuus oli vallannut heidät. Tuulen henkäystä\nei käynyt, hiljaa haihtuivat utujen harsot; sininen taivas aukesi\nnäkyviin. Mullan tuoksun vieno sulous sateen jälkeen... Mullan, maan,\njoka on niin lähellä meitä, niin hellä meille!... Se ottaa meidät\nsyliinsä, painaa herttaisen kauniisti hymyillen rintaansa vasten; ja se\nsanoo:\n\n-- Lepää nyt. Kaikki on hyvin...\n\nChristophen tuskan jännitys herpaantui. Hän oli kuin pikku lapsi.\nKaksi päivää oli hän koko sielullaan muistellut rakasta äitiään, oli\nelänyt hänen sielunsa ilmakehässä; oli muistellut äitinsä vaatimatonta\nelämää, hänen aina samaisia päiviään, jotka hän oli viettänyt yksinään\nkotona, ilman lapsiaan, ja ajatellen aina lapsiaan, vaikka lie\nolivat hänet jättäneet. Jättäneet vanhan vaimo-raukan sairauteen ja\npuutteeseen. Christophe oli ajatellut hänen levollista uskoaan, hänen\nlempeää tyytyväisyyttään, tyyntä alistumistaan, epäitsekkyyttään... Ja\nhän ajatteli kaikkia muitakin nöyriä sieluja, joita hän oli elämässä\nnähnyt. Kuinka läheiseksi heille hän tunsi itsensä tällä hetkellä!\nMonien väsyttävien taistelun vuosien jälkeen, tultuaan tänne Parisista,\njossa aatteet ja ihmiset kuohuvat vimmatusti sekaisin, ja äskeisten\nkohtalokkaiden kansainvälisten selkkausten perästä, jolloin yleinen\nhulluus oli syöstä näköharhain ärsyttämät kansat toisiaan vastaan,\ntunsi Christophe kyllästymistä tuota kiihtynyttä ja hedelmätöntä\nmaailmaa kohtaan, sen itsekkäitä ja aatteellisia taisteluita,\nsen parhaistoakin kohtaan, kunniaan pyrkijöitä, ajattelijoita ja\ntaiteilijoita, sellaisia jotka luulevat olevansa maailman järki, mutta\novatkin sen pahaa unta. Ja sitä enemmän rakasti hän nyt noita tuhansia\nyksinkertaisia sieluja, kansankerroksia, jotka palavat hiljaisuudessa:\novat puhdasta hyvyyden, uskon, uhrauksen tulta, -- ovat maailman sydän.\n\n-- Niin, nyt tunnen teidät, nyt olen viimein teidät löytänyt, ajatteli\nhän; te olette verta verestäni, minun omiani. Niinkuin tuhlaajapoika\njätin teidät ajellakseni takaa varjoja, jotka liikkuivat tietä pitkin.\nTulen takaisin luoksenne, ottakaa minut vastaan. Me olemme samaa, me,\nsekä elävät että kuolleet; missä olenkin, te olette kanssani. Nyt\nkannan sinua itsessäni, oi äiti, joka kerran minua kannoit. Te kaikki,\nGottfried, Schulz, Sabina, Antoinette, te olette minussa. Olette minun\nainoani, minun iloni. Nyt vaellamme yhdessä. En enää teitä jätä. Minä\ntahdon olla teidän äänenne. Yhteisvoimin me pääsemme perille.\n\nAuringon säde pujahti puiden kosteain oksain välitse, joista tipahteli\nhiljaa vettä. Pikku niityltä alhaalta kajahteli lasten laulua: muuan\nvanha saksalainen _Lied_, viaton ja liikuttava; sitä lauloi kolme pikku\ntyttöä, tanssien piirissä talon pihalla; ja kaukaa Lännestä kantoi\ntuuli, aivankuin ruusujen tuoksuna, Ranskan kirkonkellojen soiton...\n\n-- Oi rauhaa, jumalaista sopusointua, vapautuneen sielun kirkasta\nsäveltä, jossa tuska ja ilo, kuolema ja elämä, toisiaan vihaavat ja\nrakastavat heimot sulavat yhteen: sinua rakastan, sinut tahdon, ja\nsinut saan...\n\nIllan varjot tummuivat. Christophe heräsi unelmistaan ja näki\nvieressään ystävänsä uskolliset kasvot. Hän hymyili hänelle ja sulki\nhänet syliinsä. Sitten lähtivät he jälleen kulkemaan läpi hiljaisen\nmetsän; ja Christophe avasi Olivierille tietä.\n\n    Taciti, soli e senza compagnia,\n    n'andavan l'un dinnanzi, e l'altro dopo,\n    come i frati minor vanno per via...\n\n\n\n"]