Elämän havainnoita I

ELÄMÄN HAVAINNOITA I

Uudistalo; Halla-aamuna; Mökin Maiju; Noidan rangaistus

Kirj.

P. PÄIVÄRINTA

WSOY, Porvoo, 1889.

UUDISTALO

Kerran sattui niin, että matkani kulki pitkän ja kolkon sydänmaan poikki, jonka puolivälissä sanottiin olevan erään uudistalon. Talvi oli. Kun lähtöni kylän viimeisestä talosta oli jokseenkin iltapäivällä, neuvottiin minulle mainittu uudistalo yöpaikaksi. Tietä tähän yksinäiseen paikkaan ei ollut muuta kuin yksinäisiä heinä- ja halkomiesten jälkiä, jotka sydänmaalla haaroivat sinne tänne ja olivat hyvin eksyttäviä. Kauhean kylmä myrskytuuli puhalsi rajusti ja lakkaamatta, mutta lunta ei kumminkaan vielä tullut. Edessäni oleva taival oli melkein yhtä aavaa, osaksi jonkuu tiellä vastaan tulevan pienen järven ja isojen nevojen tähden, osaksi senvuoksi, kun metsämaatkin aina olivat jonkun ajan takaa poltetut monelta peninkulmalta aivan putipuhtaaksi, niin että metsää ei näkynyt muuta kuin mitätöntä koivun ja pajun risukkoa. Syy mainittuin maiden alinomaiseen palamiseen oli se, että ne olivat kruunun metsämaita, jolla oikeudella kylien asukkaat, molemmilla puolin sydänmaata, polttelivat niitä mielivaltaisesti, parantaaksensa siten karjansa laitumia ja kruunun maiden keskellä olevia niittu-kurujansa. Niistä syistä oli mainittu taival niin aukea, että se näytti silmissäni jonkunlaiselta Suomeen muutetulta Saharan erämaalta. Edellä niitä aikoja, jolloin matkani sattui, oli ohut suvi-ilma, jonkatähden koko aukea oli aivan yhtenä jääkenttänä; ja kun tuuli oli niin ankara, ei reki tahtonut pysyä kohtisuorassa hevosen perästä, vaan se kääntyi aina poikinpuolin, joka teki kululleni paljon kiusaa ja hidastutti sitä. Ilta pimeni pimenemistään ja tuuli kiihtyi kiihtymistään, ja lunta aikoi tulla myrskyn seassa. Minä koin usein tarkata näköäni sitä suuntaa kohden, jossa uudistalon olisi pitänyt löytyä, mutta ei mitään semmoista merkkiä ilmestynyt. Silloin rupesin pelkäämään, että jos en osaisikaan siihen uudistaloon, jos olisinkin unohuttanut saadut neuvoni ja joutunut väärälle suunnalle, jolloin ei olisi muuta tarjona, kuin jäädä vihdoin väsyneenä – uupuneena tuolle kauhealle, kolkolle aukealle, hevosineni hirmuisen myrskyn käsiin – kuolemaan. En kumminkaan antanut epätoivon itseäni voittaa, vaan ponnistelin kaikin voimin sitä suuntaa kohden, jonka pidin mahdollisimmasti oikeana, sillä tietä ei enään ollut. Vihdoin viimeinkin rupesi kaukaa taivaan rannalta häämöittämään korkeampaa metsää, joka jo viitatessa oli minulle ilmoitettu olevan uudistalon löytämisen merkki. Tuon metsikön havaitsemisen luulen olleen saman minulle, kuin Saharan erämaan aavoilla hietikoilla matkustavaisille karavaneille on kaukaa havaittu kosteikko. "Tuollahan se onkin uudistalo", ajattelin, "sinnehän pääsen yöksi, enkä tarvitse jäädä tänne kuolemaan", ja kaksinkertaisella innolla rupesin ponnistelemaan metsikköä kohden. Lunta aikoi nyt tulla niin rajusti, ett'ei sylen päähän eroittanut minkäänlaista esinettä ja niin katosi metsikkökin silmistäni; en enään osannut pitää suuntaa muutoin kuin tuulesta vaaria pitämällä. Hetken aikaa vielä näin taisteltuani, ilmestyi eteeni nuorta männikkö-metsää, mutta tietä en löytänyt, josta olisi päässyt ajamaan sen lävitse eteenpäin; täytyi sitoa hevonen puuhun kiinni ja lähteä jalkaisin tietä hakemaan, jonka vihdoin viimeinkin löysin; ja pian oli hevosenikin sinne viety. Vähän aikaa männikköä ajettuani, rupesi valkea pilkoittamaan edestäpäin. "Tuollahan se on tavoittamani uudistalo", ajattelin itsekseni iloisesti, ja pian olin uudistalon pihalla. Pienen, uuden tupasen akkunoista loisti kartanolle iloinen valkea ja melkeinpä kadehdin niitä onnellisia sisällä olijoita, jotka siellä olivat ulkona raivoavalta myrskyltä suojassa. Kun sain hevosen riisutuksi, astuin kursailematta sisälle, toivotin hyvää iltaa ja pyysin hevoselleni suojaa. Mutta sitä ei heillä ollut antaa, sillä heidän oma hevosensakin oli ladon nurkassa eri hökkelissä, johon ei suinkaan vieraita mahtunut. Eräs pieni vanha huone-kömmänä olisi tosin ollut tyhjä, vaan sen ovi oli niin matalaksi lätistynyt, ett'ei hevonen mahtunut siitä sisälle.

Kun ulkona oli niin ankara myrsky ja lumen tulo, niin kovin tunnoton olisi se ihminen ollut, joka olisi saattanut hevosensa jättää suojatta myrskyn käsiin; pyysin siis talon väeltä, saisinko hakata mainitun kömmänän oven reijän isommaksi, että hevoseni siitä sisään pääsisi. Se luvattiinkin tehdä ja kirves annettiin minulle sitä varten. Kun olin pari hirttä saanut oven reijän päältä hakatuksi poikki, niin hevonen ja reki mahtuivat sisälle. Nyt toimitin hevoselleni vielä ruokaa ja juomaa yöksi eteen, ja sillä kerralla oli näin elämän surut poistetut ja minä pääsin taas tupaan, tutustumaan perheen kanssa.

Tällä kertaa, kun omat huoleni eivät enään olleet hämmentämässä huomiotani, näin heti tupaan tultuani, että siellä valitsi perinjuurinen kurjuus ja köyhyys. Akkunat olivat niin hatarat, että tuuli tuntui pitkin huonetta, ja myrskyn tuottamina tanssivat lumi-hiutaleet kilvan toistensa kanssa useamman kyynärän päässä akkunoista, joiden alla huoneen sisäpuolella oli jonkinmoisia lumi-kinoksia. Perässä oli pieni pöytä ja huonoilla makuu-vaatteilla varustettu vuode; oven pielessä oli toinen vuode, jossa oli kehnoihin ryyjyihin kääritty, noin seitsen-vuotinen poika; se oli sinne vilua paloon kiivennyt.

Emäntä näkyi olevan jotenkin nuorehko ihminen, mutta selvästi huomasi huonokin tuntija, että surut ja kärsimiset olivat ennen aikojaan kyntäneet vakonsa hänen muutoin niin säännöllisiin kasvoihinsa. Likellä takkaa makasi kätkyessä pieni lapsi, joka näkyi olevan kovin kipeä; luultavasti oli kätkyt saanut sijansa niin liki takkaa sen tähden, että valkea ulettuisi lämmittämään sairasta lasta ja niin suojelemaan häntä vilulta. Asujamina huoneessa näkyi vielä olevan: ijäkäs, harmaapäinen ukko ja vanha mummo, jotka näyttivät olevan pariskunta ja samassa perheen vanhimpina jäseninä. Viime-mainitut eivät näkyneet pitävän mitään lukua elämän kohtaloista; heille näytti olevan sama, oli asiat miten hyvänsä. Hyvästi tahi huonosti, sama se, sillä he käsittivät asian siltä kannalta, että se pitää välttämättömästi niin olla, eikä sitä kukaan ihminen saata parhaalla tahdollaankaan muuttaa toiseksi. Tämän heidän mielipiteensä huomasin selvemmin heitä jäljestäpäin puhuteltuani; – ja kukaties se onkin ainoa kelvollinen luonne uudistaloa perustaissa, sillä semmoinen ei voi surra niitä vaivoja ja vastuksia, jotka välttämättömästi uudistalon alkajia kohtaavat. Mutta emäntä ei näkynyt enään olevan sitä luonnetta, sillä selvästi näki hänen osaavan surra ja kärsiä.

Kun talonväki oli saanut tietää kotopaikkani ja matkani tarkoituksen ja määrän, rupesin tekemään heidän kanssaan keskustelua.

– "Eikö tässä talossa olekkaan nuorempaa miesväkeä?" kysyin minä.

– "On minulla mies" vastasi vaimo.

– "Missä se on kulkemassa, koska ei häntä kotona näy?" kysäisin taas.

– "Kyllä hän kotoisalla on, vaan se on vielä terva-haudalla tervaksia särkemässä," vastasi vaimo.

– "Herra Jumala!" huudahdin minä, "tämmöisellä ilmalla ja näin myöhään! Ettekö pelkää, että hänelle on joku vahinko tapahtunut?"

– "Minun Heikilläni ei ole tapana laskea lukua pahoista ilmoista eikä myöhäisistä ajoista: hän tekee työtä säihin ja aikoihin katsomatta, tavallisesti niin kauan kuin voimansa riittävät, ja kun ne rupeavat uupumaan, silloin hän kyllä tulee kotiin," sanoi vaimo innokkaasti, jota tehdessään hän nähtävästi oli hetkeksi unhottanut käsillä olevat surut ja huolet.

– "Mutta kun tuolla ulkona on niin ankara ilma ja semmoinen lumen tulo, jos se sinne uumertuisi?" arvelin minä taas.

– "Hauta ei ole kaukana kodista, ja se on tiheän metsän sisällä, josta on myrskyllä hyvä suoja: kyllä hän tulee, kun joutuu, soattepa nähdä," lausui vaimo luottavasti.

– "Joko kauan on asuttu tätä taloa?" kysyin taas, ikäänkuin kääntääkseni puhettamme toiselle uralle.

– "Minähän tään aloitin," sanoi vanha vaari huolettomasti.

– "Tulitteko heti nuorena miesnä jo tähän taloa tekemään?" kysyin minä.

– "Eikö mitä; olin jo kohta viidenkymmenen, kun se asia päähäni pöllähti, että pitäisi ruveta taloa tekemään. Kunpa nuorena ollessa olisikin se mieli ollut päässä," arveli ukko huolimattomasti, ja samassa lähti hän muorinsa kanssa ulos.

Silloin huomasin minä, ettei ukolla ollut toista korva-lehteä.

Heidän mentyä jatkoin minä taas puhettani emännän kanssa.

– "Kumpika teistä on noiden vanhusten lapsi; tekö vai miehenne?" tiedustelin häneltä.

– "Minähän tuota olen heidän lapsensa, Heikki on tähän muualta tullut," vastasi vaimo.

– "Onko isällänne ja äidillänne ollut muita lapsia?"

– "On meitä ollut kymmenen kaikestansa, vaan yhdeksän on kuollut," sanoi vaimo.

– "Joko te olette Heikkinne kanssa kauan olleet naimisissa?" kysyin taaskin.

– "Kuusi vuotta," oli vastaus.

– "Onko ollut muita lapsia kuin nuot kaksi, jotka ma näen?"

– "On niitä ollut neljäkin kaikkiansa, vaan kaksi on kuollut," sanoi vaimo surullisesti.

– "Teidän nuorin lapsenne on kovin sairas," huomautin vaimolle.

– "Niin, pikku Heikki-raukkani on kovin kipeä; pelkään hänenkin kuolevan," lausui vaimo surullisesti ja huokasi raskaasti.

Minusta tuntui että tuo nuorehko parikunta oli laiminlyönyt jotakin velvollisuuksistaan, joka oli ollut syynä heidän lastensa ennen-aikuiseen kuolemaan; sillä en vieläkään tuntenut tarkoin ajatusten todellista sisällistä tilaa. Nähtyäni, ett'ei tällä kerralla suinkaan sopinut lisätä "kiviä kuorman päälle," sanoin vaimolle hyvin varovasti: "ettekö olisi voineet noita akkunoita laittaa tiheämmiksi?"

Hän näkyi hyvin käsittäneen mitä sillä kysymykselläni tarkoitin; hän näytti oikein säpsähtävän ja loi läpitunkevan silmäyksen minuun ja sanoi: "voi hyvä vieras! Te ette tunne vielä meidän sisällisiä olojamme. Heikkini ei ole suinkaan laiska eikä huoletonkaan. Hän tekee työtä yöt ja päivät, kun vaan voimat vähänkin riittävät; muita työhön kykenevä ei ole kuin hän, sillä vanhempani ovat jo vanhat ja voimattomat; ainoastaan minä kesä-aikana voin häntä työssä auttaa. Heikin tähän tultua ei tässä ollut paljon mitään viljeltyä maata, sillä vanhempani olivat jo vanhalla puolen ikäänsä, kun tulivat tähän ja alkoivat kylmään metsään mökkiä rakentaa. Näiden kuuden vuoden kuluessa on Heikki ahkeralla työnteollansa raivannut korpeen paljon uudismaata, ja toissa kesänä saimme jo niin paljon vuoden-tulosta, että Heikki rohkeni ruveta näitä huoneita uudesta rakentamaan, jona vuonna saimmekin tämän tähän määrään.

"Aikomuksemme oli viime syksynä saada kamaritkin valmiiksi ja tuvan parempaan voimaan, mutta 'ihminen päättää, Jumala säätää', sanoo sananlasku, ja niinpä kävi meidänkin. – Viime-kesänä tuli kova katovuosi, joka vei kaiken toivomme ja – elon elämämme; tilamme puoliin ulostekoihin olemme saaneet myödä kaikki mitä hengeltä irti oli. [Uudistalo eli vielä puolella verolla.]

"Nyt kokee Heikki, yöt päivät, vetää tervaksia haudalle ja särkeä niitä, että saataisiin survon ja petäjäisen sekaan selvää viljaa koko vuoden ajaksi; mutta huoneitten laittamisesta ei voi olla puhettakaan."

Tämä vaimon surullisesti sointuva, viaton ja mielestäni totuuteen perustettu puhe kumosi kerrassaan kaikki ennakkoluuloni.

Koko keskustelun ajan vaimo usein hoiteli ja hellästi vaali kipeää lastansa.

Vaikka mitä vielä olisimmekin puhelleet ja keskustelleet, ei kumminkaan pelkoni haihtunut isännän poissa-olon tähden. Nyt varsinkin, kun puheen aineet tuntuivat olevan lopussa ja kun taskukelloni alkoi näyttää yhdeksää, alkoi pelkoni kiihtyä kiihtymistään, että tuolle vaimon hyvälle miehelle on tapahtunut joku vahinko. Mutta huoltani en kumminkaan hennonut uudestaan ilmoittaa lisäsuruksi ilmankin jo niin paljon kärsivälle vaimolle. Vaan kun pelkoni oli korkeimmallaan, rupesikin kopina kuulumaan porstuasta, ja samassa astui kauhean luminen mies tupaan. Hän pudisteli lumen pois päältänsä, laski kirveensä laapiin ja kintaansa naulaan, ja meni päätäsuoraa takan tykönä olevan kätkyen ja vaimonsa luo – hän ei näyttänyt huomaavan minua, kun istuin varjopuolessa. – "Kuinka pikku Heikki voipi?" kysyi hän hiljaisesti vaimoltansa.

– "Pikku Heikki-raukka on kovin kipeä, luulen että se kohta kuolee", vastasi vaimo.

– "Jumala varjelkoon!" sanoi huolestunut ja vaivoiltansa väsynyt isä, astui pienokaisen kätkyen luo, kopotti sen silmivaatetta, kyyristyi kätkyen yli ja kylmillä kohmettuneilla huulillansa – suuteli lapsensa kuolonkalpeilta kasvoilta pois ne hikipisarat, jotka taudin rautainen ja säälimätön käsi oli niihin nostanut. – Silloin en ollut kyllin voimakas estämään karkaamasta silmistäni parvea kirkkaita kyyneleitä. Mies nousi siitä ylös, ja vaimo sanoi hänelle – luultavasti siten ilmoittaaksensa että täällä on vieras – "Miksi sinä olit näin pahalla ilmalla niin kauan? Vieraskin alkoi peljätä sinun näin kauan poissa oloasi." Isäntä näytti säpsähtävän viimeistä osaa vaimonsa lauseesta, ja sanoi: "kuka vieras täällä sitten on ollut?" Vaimo viittasi minua kohden ja sanoi: "tuossahan vieras on vielä nytkin." Nyt vasta isäntä havaitsi minun ja aikoi kysellä: mistä olen, mihinkä menen ja miten olen tämän kautta joutunut kulkemaan. Kysymyksiinsä välttävät tiedot saatuansa, näytti hän olevan tyytyväinen tilaansa, ja sanoi: "kyllähän tuolla ulkona on oikein paha ilma, vaan kuitenkin täyden kuun aika, että pyrylläkin näkee semmoista työtä tehdä kuin tervaksien särkeminen on; ei jouda joutilaita käsiä pitämään, jos mieli on joukon elää tämän kovan ajan yli." Sen tehtyä rupesi mies vasta lämmittelemään kohmettuneita käsiään takka-valkealla, jolla ajalla vaimo laittoi hänelle illallista. Hän otti uunin suusta toisella kupilla peitetyn kupin, jonka hän toi pöydälle, ja vielä lisäksi tuli karhea seka-leipä, toisen kupin pohjassa pisare maitosintua ja suola-ruuhi; näin oli illallinen valmis. Minä rupesin syömään evästäni ja isäntä illallistansa. – Muu väki oli tietysti syöneet illallisensa ennen minun tuloani. Silmäilin silloin mitä kupissa oli, jonka vaimo uuninsuusta toi pöydälle: se oli pettu-puuroa, höystettyä vähillä suuruksilla. Mies, syömään ruvetessaan, otti lakin pois päästään, pani kätensä ristiin ja siunasi; sitten hän mursi karhean leipänsä, kasti sitä suolaan, söi sitä alle ja puuroa päälle. Nyt rupesi oven pielessä makaava poika näyttämään elonmerkkiä, sillä hän paitasillaan hypätä kapsahutti vuoteelta lattialle, juosta kapitti isänsä luo ja hoki: "isä, isä!" Mies otti pojan syliinsä, nouti vuoteesta vaate-riepuja, kääri ne pojan ympärille ja niin he menivät yksistä neuvoin jatkamaan illallista. Minun kävi poika-raiska kovin säälikseni: otin siis eväästäni puolen leipää, johon panin voita päälle ja palasen lihaa, ja vein ne hänelle, mutta eipä poika tahtonut ottaa niitä mitenkään vastaan, vaikka kuinka olisin häntä siihen kehoittanut. Hän näkyi pitävän sitä saalistansa niinkuin yrttiä, eikä raskinut siitä syödä muuten kuin näpistelemällä. Sitten kuulin hänen sanovan äidillensä hiljaisesti: "Heikillekin". – "Ei Heikki-raukka saata nyt syödä mitään, se on kovin sairas: syö nyt vaan itse!" sanoi äitinsä. – "Hyvä Jumala minkälainen rakkaus tuollakin raukalla on pieneen veljeensä, vaikka ei suinkaan oma nälkänsäkään liene kaukana!" ajattelin sen huomattuani. Äitinsä viimeiset sanat kuultuansa söi nyt poika saaliinsa ahnaasti loppuun.

Tähän asti oli takkavalkea lämmittänyt ympärillä olijoita jotenkin välttävästi, mutta nyt loppui valkea ja samassa kylmyys tuntui valloittavan koko huoneen. Vaimo rupesi minulle esittelemään, että menisin vaarin ja muorin kanssa saunaan maata, jonka vaari oli jo ilta-päivästä lämmittänyt. Sillä tämän tuvan sanoi hän olevan niin kylmän, etten minä täällä tarkenisi, semminkään kun vuoteita ei ollut. Esitys tuntui varsin hyvältä, sillä tunnustaa täytyy, että itsekin aloin murehtia yön yli toimeen tulostani kylmän tähden. Poika pantiin vuoteesensa maata; vaimo nosti sairaan lapsensa kätkyeineen takan liedelle, saamaan siinä lämmintänsä, ja istui itse viereen valvomaan ja hoitamaan sairasta lastansa; mies väsynynnä vaivoistansa vääntyi, vaimonsa kehoituksesta, pehkuvuoteelle pitkäksensä, ja minä, otettuani päällysvaatteeni mukaani, lähdin saunaa kohden.

Ilma ei ollut yhtään asettunut: kova tuuli kävi ja lunta tuli niin sakeasti, että oli mahdoton eroittaa minkäänlaista esinettä. Ennenkuin menin saunaan, täytyi käydä ensin hevostani vaalimassa ja hoitamassa, joka kumminkin oli nyt hyvässä suojassa, kun kerran olin saanut sen huoneesen.

Saunan luo tultuani huomasin, että sen ovi oli tuuleen päin; ovi oli hyvin hatara ja tuuli sitä rytyytti ja remputti. Koetin vetää sitä auki, vaan sepä ei auvennutkaan millään keinoin; koetin ryskyttää kovasti, mutta turhaan, sisältä ei kuulunut mitään. Minulle jo alkoi aika käydä ikäväksi, ankaran kylmän tähden, ja sentähden rupesin kahden käden, voimieni takaa, repimään ovea auki. Nyt rupesi se viimein heltimään ja saunan sisältä kuului aika rytinä ja romina. Samassa kajahti sieltä myös jokseenkin äreä ääni: "no mikä siellä nyt on?" – "Avatkaa vieraalle ovi! Minut käskettiin saunaan maata", huusin minä ulkoa.

– "Älkää vielä, kun minä saan oven auki", kuului vanhusten ääni saunasta. Sitten hän tulla köhmi lattialle ja rupesi nypläämään ja näpräämään, ähkäämään ja puhkaamaan, eikä koko oven avaamisesta tullut mitään.

– "Minä palellun tänne, avatkaa ovi!", huusin minä tuskissani ulkona.

– "Eihän tuota saa auki", vastasi ukko ja hän rupesi oikein hartiain voimilla repimään ja riuhtomaan, ja vihdoin viimeinkin ovi aukesi. Minulle tuli jo niin vilu ulkona, pitkällisen oven aukaisemisen aikana, että hampaat suussani kalisivat.

Kun ma pääsin saunaan, selkesikin pian syy pitkälliseen odotukseeni tuolla oven takana: ukko ei ollut huomannut sitä, että siellä joku ihminen ryskytti ovea, vaan oli luullut tuulen sitä rämyyttävän, niinkuin se tekikin sille myötäänsä ilman ihmisen auttamatta. Kun ovi oli niin hatara ja muutenkin rempallaan, eikä siinä ollut luotettavia kiinnipitimiä, niin ukko oli sitonut sen kiinni saunan periseinää pitkin raketulla lavalla olevaan reen jalasten paininpuuhun joillakuitta vitsoilla ja rihmoilla, ja sen hän oli tehnyt niin sompelomaisesti, ja koneellisesti, ett'ei itsekään saanut sitä auki muutoin kuin väkirynnäköllä. Sauna oli hyvin pieni: kun vaari muorinensa makasi mainitulla perässä olevalla lavalla, ja kun siinä oli vielä joitakuita astiain kimpilautoja kuivamassa ja vielä päälliseksi mainittu paininpuu jalaksinensa aivan seinän vieressä kynsillään, niin lavalle ei ollut ajatustakaan päästä maata; penkkinä, sivuseinällä, oli vaan yksi pieni hirren kapula, jossa ei ensinkään sopinut makaamaan ja lattia oli sekä siivotoin että kylmä, jotka syyt tekivät sen kelpaamattomaksi makuusijaksi. Muuta neuvoa ei ollut, täytyi ruveta tuolla penkin tapaisella, lavaa vasten nojallaan, istua kykkimällä yötänsä viettämään. Jos kuinkakin olisin teetellyt, niin unta ei tullut; rupesin siis tekemään puhetta ukon kanssa.

– "Onko pitkästi tätä teiltä likimmäiseen naapuriin?" kysäsin ukolta.

– "Puolitoista peninkulmaa", vastasi hän.

– "Eipä sitten ole naapurista apua odottamista, jos joku äkkinäisempi turma sattuisi tulemaan", sanoin taas.

– "Ei; täällä pitää tulla toimeen omistansa", vastasi ukko tyytyväisesti.

– "Te olette kaiketi saaneet monta kovaa kokea elämässänne?" kysyin taasen.

– "Eikö mitä; aikaanpa tuota on tultu", sanoi siihen ukko.

– "Teiltä on kuollut paljon lapsia?"

– "Yhdeksän kappaletta."

– "Joko lapsianne kuoli ennen tänne tuloanne?"

– "Jo kaksi, kaikki seitsemän ovat täällä kuolleet."

– "Mutta jos otaksumme, että lapsenne ovat kuolleet sentähden, kun heiltä on puuttuneet kaikkein tähdellisimmät elämän tarpeet", sanoin minä varovasti.

– "Eikö mitä", sanoi ukko. "Myllerön Matilla on ollut paljon huonompi toimeentulo kuin meillä, ja yhtäkaikki sen lapsi-kakarat elävät kaikki terveinä, ja ovat punaposkisia ja pulleroisia kuin hylkeet. – Semmoiset mielipiteet ovat aivan joutavia – kuka kuolemasta estää? Syy lastemme kuolemaan on vaan se, ett'eivät ne – eläneet", lausui ukko huolettomasti ja vähän närkästyksissään.

Kun ma huomasin, ett'ei senlaatuiset puheet huvittaneet ukkoa, käänsin puhettani toiselle uralle ja kysyin: "kumpika teistä on vanhempi, tekö vai muorinne?" (– muori oli aikoja nukkunut –).

– "Ämmähän tuo on pian kymmentä vuotta nuorempi minua."

– "Onko talon emäntä vanhin lapsistanne?"

– "Vanhin; ja onpa siinäkin ollut vastusta meidän osaksemme, saadessamme häntä ihmiseksi", sanoi ukko, ikäänkuin peläten, että taas uusisin sen ikävän lasten kuolemajutun.

– "Vävynne näyttää kelpo-mieheltä?"

– "Onhan se; tavallinen työmies se on."

– "Minusta näyttää siltä, että hän on parempi kuin tavallinen", väitin ukkoa vastaan.

– "Eikö mitä, kyllä muitakin on semmoisia", arveli ukko, ikäänkuin ilmoittaakseen, että kaikkein täytyy tehdä voimiensa takaa työtä, jotka vaan uudistalosta tahtoivat oman ja perheensä hengen elättää.

– "Missä olette toisen korvanne menettäneet?" kysyin.

– "Tään mökin metsää kulovalkealta varjellessanihan tuon menetin. – Mitäs, eihän tässä eläisi ensinkään, ellen olisi suojellut metsää noilta alinomaisilta metsäpaloilta", selitti ukko.

– "Kuinka se kävi?"

– "Kuinkahan tämän toki kävikään. Rynnistin kaikin voimin vastaan, ettei kulovalkea pääsisi hävittämään mökin metsää, jota olin niin kauvan kokenut suojella ja kasvattaa. Silloin kaatui palava puu päälleni, löi korvan päästäni pois ja siinä se sitten oli", tuumaili ukko yhtäkaikkisesti.

– "Minä pelkään että heidänkin sairas lapsensa kuolee", sanoin taas.

– "Eipä siinä mitään pelkäämistä; joka ei voi elää, se kuolee", lausui ukko huolettomasti, ja alkoi samassa nukkua ja kuorsata.

Mielelläni olisin suonut unen tulevan itsellenikin, vaan sitä ei tullut. Ukon välinpitämätön luonnonlaki kangasteli vaan alati mielessäni. Tuvassa olevat, hellä isä ja äiti, heidän sairas lapsensa ja siellä tanssivat lumi-hiutaleet olivat elävinä kuvina mielessäni. Minä olin saanut tutustua koko uudistalon perheen, heidän luonteittensa ja sisällisten olojensa kanssa. Ennen kuin mies oli työstä tullut, ajattelin itsekseni, että jos hän olisi joku kylän heittiö, joka kelvottomuutensa tähden oli joutunut tähän elämän kovaan kouluun; mutta miehen kotiintulo riisui minulta kerrassaan semmoiset ennakkoluulot. Silloin näin, että mies ei ollut mikään kurja olento, vaan hyvänkokoinen, jänterä ja solakka, säännöllisillä kasvojen juonteilla varustettu. Hänen poskissaan näkyi vielä jälkeä nuoruuden ruusuista, vaikka selvästi näki, että vaivoista valuva hiki oli kokenut niitä ahkerasti pois huuhtoa. Silloin näin ett'ei hänen sydämensäkään ollut tyhjä ontelo, eikä tunnollisuutta vailla, vaimonsa miehenä ja lastensa ja perheensä isänä, koska hän – niinkuin ennen olen kertonut – suuteli hellästi sairaan lapsensa otsalta pois ne hikipisarat, jotka tauti oli siihen saattanut – sanalla sanoen: hänessä olisi ollut isäntää vaikka minkälaiseen hoviin. Silloin tulin myös huomaamaan, ett'ei mikään ulkonainen pakko ollut häntä ohjannut tähän kovaan kotihin, elämän vaivoja kärsimään, vaan että siihen oli ollut väkevämpi sisällinen syy – rakkaus vaimoonsa, siinä oli syy, ja hän otti vastaan tuon sisällisen kutsumisensa, ja kantoi nurkumatta sitä kuormaa, jonka sen totteleminen myötänsä tuotti. Nuot kaikki pyörivät sekaisin ajatuksissani ja unta ei tullut. Otin tuli-tikulla vaikean ja katsoin kelloani, se oli puolivälissä kaksi. Olisin katsonut tupaankin päin, näkyykö sieltä valkea, vaan sillä puolella ei saunassa ollut minkäänlaista akkunaa ja ovi oli jälleen sompuloitu kiinni, niin että minun oli mahdotoin sitä saada auki ja jälleen kiinni. Kallistuin siis taas istuallani nojalleen lavaa vasten ja vihdoin viimeinkin tapasi minut uni.

Minä uneksuin ja olin olevinani tuolla tuvassa isän ja äidin ja heidän sairaan lapsensa luona. Myrsky oli kahta ankarampi, kuin se illalla oli ollut ja kahta ankarammin tanssivat lumi-hiutaleet tuvassa. Lapsi oli kovin sairaana, ja isä sekä äiti istuivat murheellisen näköisinä kätkyen vieressä. Kauhea tuulispää paiskasi silloin oven seinään ja parvi isoja lumi-hattaroita töytäsi samassa sisään, jotka hurjassa tanssissa kiitivät ympäri huonetta; äiti pani kätensä ristiin ja siunasi, mutta isä laskeusi kätkyen viereen polvillensa, kuurottui sen yli ja painoi suutelon sairaan lapsensa kuolonkalpeille kasvoille. Nyt tuli ovesta valkoinen, läpi-kuultava, liehuva haamu, jolla oli kauniit siivet hartioilla. Hän oli niin keveän näköinen, että hän ei näyttänyt käyvän maassa ollenkaan. Haamu tuli suoraan kätkyen tykö, laskeusi sen yli ja peitti sen kokonaan. Kun hän siitä nousi ylös, huomasin minä, että hän oli sairaan lapsen sovitellut kauniisti siipeinsä alle. Murheellinen äiti havaitsi sen: "Herra Jumala! Mihin te minun lapseni viette?" sanoi hän haamulle. – "Sinne, jossa ei enää lumi-hiutaleet tanssi, ja jossa ei isän tarvitse koskaan enään suutelolla kuivata hikeä hänen otsastansa", kuiskasi haamu hätäilevälle äidille; äiti hymyili surullisesti. Sen tehtyä lähti haamu lapsen ja tanssivien lumi-parvien kanssa ulos semmoista vauhtia, että ovi meni siitä liehkeestä kiinni heidän jälkeensä. Minä riensin ulos katsomaan mihinkä he menivät, ja huomasin että haamu lapsen kanssa kiiti ilmassa lumihattaroiden kanssa kilpaa, aina ylemmäs ja ylemmäs; minä seurasin heitä silmilläni niin kauas kuin näin vaan viimein he katosivat näköpiiristäni. Tuuli vinkui ja kiljui puiden latvoissa ja huoneitten seinissä, ja minä kuulin tuulen seassa veisattavan: "Kunnia, kiitos ja ylistys olkoon Herralle, meidän Jumalallemme ijankaikkisesta ijankaikkiseen!"

Kun heräsin unestani, oli vaari noussut ylös ja kiskoi päreitä päre-valkean valossa; muori oli myös jo ylähällä ja kutoi sukkaa. Mielelläni olisin nähnyt pitemmältäkin niin autuaallista unta, vaan se ei käynyt enään laatuun, sillä olinhan nyt valveellani. Minulla pysyi uni mielessäni, ja rupesin aavistamaan, että lapsi on – kuollut.

– "Oletteko jo käyneet tuvassa?" kysyin ukolta.

– "Eikö mitä; mitä minä siellä olisin kännyt", vastasi ukko huolimattomasti.

– "Katsomassa vieläkö lapsi elää", sanoin hänelle.

– "Kyllä kaiketi se osaa kuolla ja elää ilman minun katsomattanikin", sanoi ukko kylmästi.

Tuo ukon vastaus tuntui hyvin taas yhtäkaikkiselta ja huvittomalta; sivalsin siis vaatteeni ja lähdin ulos. Ilma oli tyyntynyt ja lumentulo lakannut; päivä koitti. Kun olin hevostani käynyt katsomassa, astuin tupaan. Kätkyt oli samalla paikalla takan liedellä, johon se illalla nostettiin ja pärevalkea oli pihdissä palamassa, jonka alla oli iso koko korsia. Isä ja äiti istuivat kätkyen vieressä ja katsoa tuijottivat kätkyeesen; he näyttivät olevan melkein kivettyneet. Selvään näki, että runsas kyyneltulva oli valunut alas kummankin kasvoja myöten, mutta kyynelten lähteet olivat nyt kuivuneet.

– "Pikku Heikki ei ole enään elävien joukossa", sanoi äiti surullisesti.

Vaimon näitä sanoessa, satuin luomaan silmäni miehen kasvoihin: suonenvedon tapaisia värähtelemisiä näin silloin hänen miehekkäissä kasvoissaan; suuri kyynel-parvi nyt valahti minunkin silmistäni.

Kun matkani tarkoitus oli mennä aina eteenpäin, panin hevoseni aisoihin ja lähdin umpiteitä pyrkimään. Koko sen ikävän taipaleen pyöri uudistalon kuva kokonaisuudessaan mielessäni, eikä se sieltä ole koskaan kadonnut.

Mainitulla pitkällä taipaleella tuli mieleeni seuraava ajatus; kun maita ja valtakuntia valloitetaan sodalla, niin se maksaa mahdottoman paljon ihmisverta ja henkiä. Mutta kuinka paljon ihmishenkiä lienee myös maksanut Suomen valloittaminen viljelykselle ja yhteiskunnallisille ihmis-asumuksille? Tätä taipaleella sielussani syntynyttä kysymystä ei voi mitkään tilastolliset tiedot vastata, sillä:

    "Ken taistelut ne kaikki voi
    Kertoilla kansan tään,
    Kun sota laaksoisamme soi
    Ja halla näljän tuskat toi?
    Sen vert' ei mittaa yksikään,
    Ei kärsimystäkään."

HALLA-AAMUNA.

Erään vuoden elokuu oli kohta puolivälissä. Asiaini tähden satuin silloin kulkemaan semmoisia seutuja, joissa ei ollut maantietä, siis jalkapatikassa. Mainitulla matkallani tulin myöhään illalla syrjäiseen taloon, joka päältäkin päin näytti semmoiselta, että siinä jo oli enemmän aikaa asuttu. Huoneeseen tultuani ja "hyvän-illan" sanottuani pyysin heti yösijaa, joka luvattiinkin. Väkenä talossa sillä kerralla oli vain: sokea ukko, vanha mummo ja parvi pieniä lapsia, joista enimmät vielä paitaressuja. Mummo näkyi olevan emännyyden toimissa ja ukko hoiteli lapsukaisia, kiikutellen vuoroin kutakin heistä polvillansa. Lapset näyttivät hyvin rakastavan ukkoa: he kieppuivat hänen kaulassaan ja siljoittelivat kaksin-käsin hänen harmaita hiuksiansa ja partaansa. Kaikesta tuosta huomasin, että ukko oli talon vanhin ja että lapset olivat hänen lastensa lapsia. Minä rupesin tekemään puhetta. Se on tietty, että outo matkustaja saapi ensin tehdä tilin matkansa tarkoituksesta ja kotopaikastansa, ennenkun muihin asioihin päästään käsiksi; niinpä minäkin. Sen jälkeen kysyin ukolta:

– "Oletteko ikänne asuneet tässä talossa?"

– "Olen", vastasi siihen ukko.

– "Jokohan kauan on asuttu tätä taloa?"

– "Toistasataa vuotta; minun isäni tämän on alkanut".

– "Tässä näkyy paljon tehdyn työtä".

– "Kyllähän tässä työtä on koetettu tehdä, minkä on voitu, ja elettäisiin tässä, kun ei olisi tuota hallaa. Mutta se tässä on niin hankala kumppani, kun se tahtoo viedä parhaat ahkeroimiset muassansa, silloinkin kun ei likeisessä kylässä siitä tiedetä mitään. Tässä on likellä iso suo, jota ei yksityisen voimat ulotu kaivamaan, ja siitä se halla aina nousee", lausui ukko huolekkaasti.

Ilma oli sinäkin iltana jokseenkin kolkko, sillä Pohjanen puhalsi kaiken päivää vireästi. Minä aloin miettiä keinoa, kääntääkseni puhettamme vähemmän vakaisiin asioihin, kun ukko yht'äkkiä kysäsi: "minkälainen ilma teidän mielestänne nyt on? Vieläkö tuuli oli Pohjasessa taloon tultuanne?"

– "Ilma tuntuu jotenkin kolkolta, ja tuuli on Pohjasessa, mutta en kumminkaan luule siitä toki hallaa tulevan", lausuin ukolle.

– "Jospa se niin olisi!" sanoi hän ja huokasi raskaasti.

– "Onko teillä paljo lapsia?" kysyin taasen.

– "Neljä poikaa elossa", oli vastaus.

– "Joko poikanne ovat kaikki naineet?"

– "Kolme on nainutta, yksi on vielä naimaton."

– "Missä he nyt ovat?"

– "Väki on erästä isoa uudispeltoa muokkaamassa kohta tulevalle rukiin-kylvölle valmiiksi; toiset siellä ojaavat, toiset hajoittavat ojamutia ja huonoimmat polttelevat kantoja ja juurikoita pois pellolta."

– "Tulevatko he kotiin yöksi?"

– "Tulevat; he menivät eilen ja tulevat tänä iltana."

– "Sielläkö ovat poikainne vaimotkin, koska ei niitä näy kotona?"

– "Siellä ovat vaimot ja vanhimmat heidän lapsistansa."

– "Teillä on omasta varasta riski työväki."

– "On."

– "Oma väkikö on raatanut uudispellon?"

– "Oma; he ovat siellä olleet kynsi kansi koko kesän, paitsi niityn aikana."

Olisin pitkittänyt puhetta ukon kanssa enemmänkin aikaa, mutta hän oli niin harvapuheinen, ettei se menestynyt. Hän oli niin miettiväisen näköinen, ikäänkuin häntä olisi rasittanut joku salainen vaiva ja huoli; siitä kai se tuli, ett'ei hän ruvennut mihinkään pitempiin keskusteluihin, vastasi vain kysymyksiini niin lyhyesti kuin taisi ja niin teki aina turhaksi minun puheille pyrkimiseni.

– "Te olette tainneet elämässänne kokea monta kovaa tässä talossa?" lausuin viimein taas kysyväisesti ukolle, ikäänkuin uudestansa hakien puhetta.

– "On, monta kovaa on koettu, mutta vaikka kokee, eipä hylkää herra!'" lausui ukko vakavasti, josta kuulin että hän on lukenut taikka kuullut jolloinkin Runebergin 'Saarijärven Paavon.'

– "Mistä te sen lauseen olette kuulleet?" kysyin häneltä pikaisesti.

– "Nuorin poikani, Matti, hakee vaikka maan-raosta käsiinsä kaikenlaisia kirjoja; hän jouto-aikoinansa lukee niitä minulle huviksi, minä kun olen sokea, enkä sentähden voi itse lukea. Hän on paljon niidenkin lukemisella minua huvittanut, mutta kaikkein enimmän hän on lohduttanut murheellista sieluani Jumalan sanalla. – Matti on minun silmäni; Jumala olkoon kiitetty! kun minulla on toki vielä korvat itselläni."

– "Joko kauan olette olleet näkemätönnä?"

– "Toistakymmentä vuotta."

– "Kuinka meni näkönne?"

– "Olin tervashakkuussa, siellä poukahti lastu silmääni, jonkatähden silmäni tulivat niin kipeiksi, että vihdoin meni näkö kumpaisestakin."

– "Lapsenne rakastavat teitä?"

– "Niin; lapseni rakastavat kalkin minua ja minä rakastan heitä."

– "Minun mielestäni ei olisi teillä syytä olla noin surumielinen, koska teidän ympärillänne on onnellinen perhe, jonka jäsenet toinen toistansa rakastavat", sanoin silloin ukolle.

– "Niin, onnellisia – tosiaankin onnellisia olemme siinä suhteessa, että koemme kaikki yhdessä kärsiä ja että rakastamme toinen toistamme, mutta perheen isänä on minulla kumminkin syytä suruuni. Useita katovuosia on ollut peräkkäin, joiden seurauksena on ollut pitkä-jaksoinen petäjäleivän olo perheeni pöydällä; kruunulle on jouduttu velkoihin ja niitä nyt tahdotaan pois, veroja ei ole jaksettu omista varoista maksaa, on täytynyt ottaa lainaa, ja Linkilän Erkki hakee parast'aikaa meiltä saamisiansa. Kaikkia näitä poistaaksemme on koettu tehdä työtä ja ponnistella voimia, minkä on voitu, ja toivo on ollut hyvä, sillä rehoittavat kasvit ovat antaneet siihen syytä. Mutta nyt on jälleen ilma kolkko ja tuuli Pohjasessa, ja minä pelkään että halla taas tulee meille vieraaksi, ja jos niin käypi, niin silloin on kaikki toivo mennyt! Silloin Linkilän Erkkikin varmasti ottaa saamisensa ryöstön kautta, ja kun vielä menee eläimet, joiden turvin on aikaan tultu näinä kovina aikoina, niin silloin on loppu käsissä. Hyvä vieras! Eivätkö nämä, kaikki yhtenä, anna perheen isälle syytä ollakseen surumielisenä ja harvapuheisena, jos kohtakin on sanottu: 'älkää surko huomisesta päivästä', ja 'vaikka kokee, eipä hylkää Herra?'" Näin puhkesi ukko puhumaan.

Minä aloin jo laatia jotain lohdutuksen sanaa tuolle paljon kärsineelle ja kokeneelle ukolle, kun juuri samassa alkoi kuulua pihalta puheen-pälinää, ja silmättyäni ulos akkunasta huomasin, että työväki nyt juuri tuli työstä. Tarkastaakseni ja huomatakseni oikein talonväen keskinäistä suhdetta – varsinkin ukon ja muun väen väliä – ja tutustuakseni heidän luonteisiinsa, vetäysin ukon tyköä erilleni vähän pimeään nurkkaan, josta voi nähdä ja kuulla kaikki. "Papp-pa-pa", panivat työ-asetten varret porstuassa, kun väki niitä käsistänsä heitteli, ja samassa tulivat he iloisen ja raittiin näköisinä tupaan. Ennen heidän tupaan-tuloansa ajattelin: "saapa nähdä, minkälainen tuo ukon silmä, tuo hänen niin rakas Mattinsa on? Onko hänellä sitä rakkautta ukkoon, mikä ukolla häneen?"

Pian kääntyikin huomioni erään – noin arviolta seitsemäntoista vuoden vanhan – nuorukaisen puoleen: hän oli varteva, solakka, valkeatukkainen, sinisilmäinen ja kaikinpuolin miellyttävän näköinen. "Tuohan se lieneekin ukon nuorin poika, Matti", ajattelin itsekseni.

Hän riisui kiireesti muraiset ja nokiset päällysvaatteet pois päältänsä ja riensi sitten isänsä luo, tarttui innokkaasti häntä kaulaan, siljoitteli sokean kuihtuneita kasvoja ja harmaita hapeneita ja sanoi: "onko teillä, isä, ollut täällä kotona ikävä, kun me olemme viipyneet kaksi päivää poissa kotoa? Voi kun se on paha, kun ette te näe lukea, sitten olisi teillä paljon hupaisempi." – Ennenkuin ukko oli ennättänyt mitään vastata, oli nuorukainen heittänyt isänsä kaulasta irti, mennyt takan luo ja ottanut päreeseen valkean. Sitten hän meni päällysvaatteensa tykö, otti sen povilakkarista ison tukon papereita, joiden kaikkien kanssa hän palasi isänsä rinnalle penkille istumaan ja sanoi hänelle: "taas minä olen saanut uutta lukemista, ja näissä on yksi runo niin mieluinen mielestäni, luultavasti sen tähden kun se koskee meihin niin paljon; sen nimi on: 'Talonpojan salonki.' Sen lausun nyt heti tässä teille; se kuuluu näin:

    "Kun tulee aamu maanantain,
    Ma, kontin selkään sivaltain
    Taas lähden korpeen koettamaan:
    Perheelle leipää hankkimaan.

    Kun siellä päivän ottelen
    Kanss' kivien ja kantojen,
    Niin sieltä lähden levolle
    Ja tulen metsäpirtille.

    Ma rupeen siellä ruoalle:
    Karheelle sekaleivälle;
    Ja lasken sitten levolle,
    Pehmeelle pehkuvuoteelle.

    Mun soitanton' on lintujen
    Viserrys, humu honkien;
    Mun juoman' vesi lähtehen,
    Johonka tyytyy sydämen.

    Se salonkini armas on,
    Sit' ole yöni levoton:
    Muut' iloa en kaipaa, en,
    Ain' asti aamuun armaiseen.

    Kun sitten kato kohtaapi
    Ja halla pellot polttaapi,
    Niin sydän silloin pakahtuu,
    Kun tyhjäks' jääpi perheen suu.

    Muut säädyt täyden aina saa,
    mä sen, min milloinkin suo maa;
    Vaan täysi multa vaaditaan,
    Jos kohta kadon kovan saan."

Nuorukaisen noita säkeitä lausuessa, tarkastelin vanhuksen kasvoja: ne vavahtelivat ehtimiseen ja valottomat silmät muljahtelivat ikäänkuin olisivat tahtoneet puristaa kyyneleitä, mutta lieneekö kyynelten lähteet kuivannut sama, joka niistä valonkin on häikäissyt, sillä kyyneleitä ei näkynyt.

Mainittu runo olikin sitä laatua, ettei se suinkaan lohduttanut ukon hetkellistä sisäästä surua, päinvastoin toi se sen uudestaan ukon sieluun täydessä valossa. Mutta nuorukainen ei sitä älynnyt varoa innossaan, sillä hänkin tunsi, kuinka syvästi runoelma koski heidän olojansa.

– "Mikä kirja se on, jossa se on räntätty?" kysyi ukko pojaltansa.

– "Se on painettu Oulun Viikko-Sanomissa", vastasi poika.

– "Mistä sinä sen olet kaivanut?" kysyi taas ukko.

– "Minä juosta kapasin yönseutuna kylässä ja sain Mattilan Heikiltä lainata koko vuosikerran mainituita sanomia", vastasi poika innokkaasti.

– "Kuka sen laulun on tehnyt?" kysyi ukko.

– "En minä tiedä", sanoi poika.

– "Lienee hänet tehnyt kuka lieneekin, mutta sen minä tiedän, että hänellä on ollut elämän kokemusta. Hän on tunteensa osannut kirjoittaa paperille hyvässä järjestyksessä meidänkin nähtäväksi; minä tunnen myös samallaista, mutta ne pysyvät täällä sydämessäni yksinkertaisina tunteina." Sen lausuttuaan ukko näytti vaipuvan syviin mietteisiin.

Sillä välin muu väki puuhaili mikä mitäkin: mikä riisui märkiä vaatteitansa ja laittoi niitä kuivamaan, mikä purki konteistansa pois rasioita, suolakopsia j.n.e. ja laittoi niitä järjestykseen; vaimot taas, ensin riisuttuaan, ottivat kukin pienokaisensa ja antoivat niille luonnollista ruokaansa.

– "Minkälaiselta ilma tuntuu?" kysäsi viimein ukko, ikäänkuin unesta heräten, Matti pojaltaan.

– "Onpa se jotenkin kolkkoa ja tuuli oli pimeään asti Pohjaisessa, vaan sitten se tyyntyi aivan tyyneksi, mutta luoteelta näkyy toki nousevan paksu musta pilvi", vastasi Matti.

– "Jääksi jänkä on merellä, hyyksi lonka luotehella", sanoi ukko siihen.

– "Mitä, isä, luuletteko pakkasen tulevan?" kysyi poika vuorostansa.

– "Minä pelkään", sanoi vanhus ja huokasi raskaasti.

– "Ei siellä toki tule halla", sanoi poika.

– "Jospa se niin olisi!" toivoi ukko epäilevästi; sitten hän näytti taas vaipuvan syviin ajatuksiin. "Joko kuokkamaat tulivat valmiiksi ojitetuiksi ja muutoin siivotuiksi?" jatkoi hän vähän ajan päästä.

– "Jo", sanoi eräs ukon naineista pojista, "ei ne ole enää muuta kuin siementä vailla."

– "Onpa meillä taas, isä, kaunis, aivan uusi vainio siementä odottamassa", sanoi toinen.

– "Mitenkä menneen kesäiset kuokkamaat ja muutoin pellot näyttävät joutuneilta?" kysyi ukko.

– "Kuokkamaat ja muutoin pellot ovat joutuneet, että parin viikon perästä ovat kaikki leikattavia; kasvut ovat vahvat ja tähkäpäät niin täysinäiset ja raskaat, että ne riippuvat melkein maassa asti. Kun ne säilyisivät vielä pari viikkoa hallalta, niin saisi silloin kaiketi kruunukin rästinsä ja Linkilän Erkki saamisensa, ja silloin katoaisi petäjäleipä pöydältämme, isä saisi silloin selvää leipää ja sitten mekin otamme 'aviisit'," ehätti siihen Matti sanomaan, joka lopulla puhettansa oli mennyt isänsä tykö, tarttunut hänen kaulaansa ja puheen lopetettuaan nyt innokkaasti siljoitteli hänen harmaata tukkaansa.

– "Jos vain niin käypi kuin olet toivonut, niin saat ottaa vaikka kahdet aviisit", sanoi ukko Matille ja koki hymyillä tuolle viattomalle pojallensa, joka häntä niin vilpittömällä lapsen rakkaudella rakasti ja kunnioitti. Mutta pian kadotti ukko taas tuon hetkeksi saadun lohdutuksensa ja vaipui entiseen synkkämielisyyteen, josta selvästi voi nähdä, ett'eivät hetken ilot ja lohdutukset voineet karkoittaa hänen sydämestänsä sitä pelkoa ja painoa, jonka elämän koulu oli sinne istuttanut. Kun hän oli hetken aikaa istunut siinä miettiväisessä ja umpi-mielisessä asemassa, virkahti hän taas: "mutta jos vain nyt tulee halla, millä sitten kylvetään ja mitä syödään?"

– "Me leikkasimme joutuneimmista paikoista – pelosta, että halla tulisi

 – ja niin on meillä siemen varattuna, vaikka ette te, isä, käskeneetkään

meidän leikata, jos lienemme tehneet väärin", sanoi siihen eräs ukon naineista pojista.

– "Te olette tehneet toimellisesti, vaikka en huomannut teitä siitä muistuttaa, kun lähditte uudispellolle työhön, sillä ilma oli silloin kaunis. Jumalan olkoon kiitos! kun siemenkään on toki tallella", lausui ukko.

Talonväki nyt viimein huomasi vieraan, eikä silloin enää puhetta puuttunut. He olivat hyvin uteliaita ja tiedonhaluisia tietämään sekä kunnallisia että valtiollisia kuulumisia, varsinkin Matti, joka koko puheemme ajan istui vieressäni ja näytti ikäänkuin nielevän jokaisen sanan.

He tekivät useita tarkkoja ja asiaan kuuluvia kysymyksiä puheemme ajalla, eivätkä näkyneet olevan ollenkaan semmoisia ihmisiä, jotka olisivat sokeassa omassa rakkaudessaan heti häpeemättömästi valheeksi ajaneet asiat, jos heille jotakin semmoistakin puhui, jota he eivät ennen olleet kuulleet ja käsittäneet – ei, vaan he näkyivät todella koettavan käsittää asiain todellista laitaa. Selvästi huomasin, ettei itse ukko eivätkä hänen vanhimmat poikansakaan olleet lukemisen kautta saaneet minkäänlaista oppia; nuoremmassa pojassa, Matissa, oli vasta lukuhalu puhjennut tositarpeeksi. Mutta kaikissa muissakin oli silmin-nähtävästi kaipaava henki, joka haki tyydykettä.

Puheen loputtua rupesi talonväki niukalle illallisellensa ja minulle oli kamariin laitettu illallinen erilleen, vaikka olin aivan vennon vieras; niin vieraanvaraisia he köyhyydessäänkin olivat! Vaikka kävi säälikseni, en kuitenkaan hennonut kieltää heidän hyvää tahtoaan, vaan menin illalliselle. Syömisen jälkeen näkyi uupumus ja väsymys valloittavan kaikki; päivän vaivat ja ponnistukset rupesivat vaatimaan korvausta kadotetuista voimista; kaikki väki rupesi hankkimaan itseänsä levolle, ja minulle tehtiin vuode tupaan, johon minut toimitettiin maata. Pian olivat kaikki unen virvoittavassa helmassa, joka on niin suotuisa vaivoista väsyneille raajoille, ja muuta ei kuulunut kuin nukkuneiden kuorsaaminen ja raskaat hengitykset, ja taulultansa mustuneen vankan seinä-kellon yksitoikkoinen naksutus. Minulla on se paha vika, etten saa unta oudoissa paikoissa ja oudoilla vuoteilla; niin kävi nytkin. Vaikka kuinka olisin koettanut herutella, unta vain ei tullut. Talonväen luonne ja heidän elämänkokemuksensa pyörivät vain kokonaisena kuvana mielessäni: jos heillä olisi ollut nuoruudesta pitäen hyödyllistä lukemista, olisikohan heidän asemansa juuri tämmöinen? Matti oli sattumalta saanut hyödyllistä lukemista, se oli vaikuttanut; siemen oli sirahtanut hyvään maahan ja siellä itänyt ja orastanut, mutta toinen kysymys oli se: kohtaako tuotakin kaunista orasta turmelushalla? Pitääkö hänen heränneen lukuhalunsa vaipua ja nujertua – kuihtua ja kuolla sen niukan elämän tarpeitten alle, jonka hallalle tavallista arempi talonsa heille tarjosi? Jos nyt taas tulee halla ja korjaa yhdellä iskulla pois kaikki nuo monivuotisten vaivain ja ponnistusten hedelmät, joita niin halulla oli toivottu, huolimatta vaivoista, vastoinkäymisistä ja alati nurkuvasta nälästä; voi, voi! Mattikaan ei saisi silloin "aviisejansa", hänen kaipaava henkensä jäisi kitumaan ja koko perheen nälkä tulisi silloin yhä ankarammaksi velkojaksi; kukatiesi yhtä hätäiseksi kuin Linkilän Erkki; kukatiesi he vaipuisivat epätoivoon.

Jos heillä kumminkin olisi ollut aikanansa enemmän oppia ja tietoa, olisivathan voineet saada lainaa, raivatakseen niin likellä viljelyksiä olevan suon, joka niin usein tuotti hallan ja tyhjäksi teki heidän parhaatkin toivonsa ja ponnistuksensa. Jos he tuntisivat kylvöheinäin viljelyksen, eivätköhän he olisi kääntäneet maanviljelystään siihen suuntaan, niin epävarmalla kannalla kuin heidän oli, ja olisikohan heidän kohtalonsa silloin niinkuin se nyt on? Jos, jos ja kukatiesi, olivat kaikkein ajatusteni johtona, ja noiden johtamat ajatukset ja kuvittelemiset pyörivät alati päässäni, ja unta ei tullut; niin raskaasti painoi mieltäni kansalaisteni sekä henkinen että aineellinen toimeentulo. Eipä ainoastaan sen talonväen, vaan koko kansamme tila astui täydessä haamussaan, yksin yöllä valvoessani, silmäin eteen. Olin talonväessä huomaavinani koko kansamme kuvan, sen kärsimiset ja taistelut. Olin huomaavinani ukon pojissa koko suomalaisen sitkeyden ja kestävyyden, kun he olivat niin uskomattomia, ettei halla suinkaan nyt tule, ja näyttivät niin levollisilta ja yhtäkaikkisilta koko asian suhteen, niinkuin se olisi vain tavallista. Ainoastaan ukko näkyi osaavan pahaa pelätä, sillä häntä ajan koulu jo oli kylläkseen saanut pehmittää. Tuntuipa mielestäni, että hallan olisi pitänyt heltyä säälivämmäksi kansaamme ja tuota nukkuvaa ukkoa kohtaan, jotka jo niin paljon olivat saaneet kärsiä hänen liika tiheistä vieraisilla käynneistänsä. Noita kaikkia mietin niin kauan kunnes ajatukseni kävivät sekaviksi ja hajanaisiksi, ja viimeinkin vaivuin unen helmaan.

Kun unet ihmisellä tahtoivat olla aina semmoisia, minkälaisia ajatukset ovat valvoessa olleet, niin minunkin uneni tulivat ajatusteni kaltaisiksi. Minä olin olevinani kävelemässä ulkona elokuun puolivälissä. Taivas oli niin kirkas ja selkeä. Rehevät kasvut seisoivat suorina ja hiljaisina, ikäänkuin odottaen jotakin tulevaksi, ja suuret kyynelpisarat tippuivat niiden korsia myöten maahan; ne olivat niin hiljaa, etteivät tohtineet hengittääkään, ja näyttivät pelkäävän jotakin. Silloin kaukaa Pohjoisesta, tunturien takaa rupesi näkymään kuun lempeä, täysinäinen muoto; loin katseeni sinne päin. Silloin huomasin minä, että kuun kanssa yhtä matkaa matkusti korpikuusen pituinen äijä, niin valkea luin lumipurku. Hänen päällänsä oli jäinen takki, jonka hihat ja palteet olivat koristetut jääkynttilöillä. Hänellä oli kauhean paksu parta ja niin pitkä, että ne ulottui polviin asti; parta ja silmä-ripset olivat kaunistetut monenkaltaisilla jäähelmillä ja puikuloilla, jotka kuun valossa näyttivät monen värisiltä; samoin oli koristettu hänen melkein maatavetävä tukkansa. Hänen käsissänsä oli kauhean suuret hyiset kintaat ja jaloissansa jäiset kengät; päässä oli hänellä jäästä tehty lakki, niin suuri kuin muuripata. Kun he kulkivat yhtä matkaa, kuulin minä heidän keskustelevan keskenänsä: "älä lähde minun kanssani matkaamaan", sanoi kuu kumppanilleen, "teet nyt paljon pahaa käynnilläsi minun kanssani ihmislapsille tuolla maan päällä; he eivät soisi sinun nyt tulevan; he tuntevat sinut entisistä käynneistäsi; he sanovat sinua hallaksi."

– "Tuo hyinen ukko on siis halla; minäpä kahon häntä oikein tarkkaan", ajattelin minä ja kylmä väre kävi koko ruumiini lävitse.

– "Vähän minä heidän vahingoistaan huolin, minä teen mitä on tehtävä, huolimatta kenenkään neuvoista ja varoituksista. Minä olen pohjatuulen nuorin poika, ja nyt on juuri ne aika, jolloin minä kuljen; elää minäkin tarvitsen", lausui halla ynseästi.

– "Hae elatukseni pohjan-navalta, jäämerestä, tunturien harjoilta, mutta älä ihmisasunnoista, joissa sinä tuotat niin paljon turmiota, ja heitä matkasi tänne sopivampaan aikaan, jolloin ei ole vieraisilla olostani niin paljon haittaa. Silloin saat kylläksesi työtä, saat sulkea lainehtivat meret ja järvet sylihisi, kouristaa virtojen ja koskien kovat kuohut liikkumattomiksi ja jäätää nevat ja suot, maat ja puut yksiksi jääkynttilöiksi; jääpä työtä: heitä tämä retkesi tekemättä", pyysi taas tuo lempeä kuu.

– "Kaikki ne edut ja työt, joita olet luetellut, ovat vanhimman veljeni työtä ja siis kuuluvat hänen vaikutusalaansa; hänen nimensä on pakkanen ja hän kyllä tietää mitä hänellä on tehtävänä, kun hänen aikansa tulee. Minä kulen edellä, hän tulee perässä, ja aina minun käyntini tarvitaan ensin, ennenkuin hänen työnsä voivat menestyä, ja nyt minä olen ensimäisellä matkallani tänä syksynä ja sitä ei estä mikään", sanoi halla uhkamielisesti ja pudisteli ja huuhtoi hyistä leveätä takkiansa niin rajusti, että suuri parvi kuuraa leyhähti siitä ilmaan ja laskeusi maanpinnalle, josta kylmä huhahdus tuntui minuunkin. Minun teki mieleni huutaa hallalle: älä tule tänne saattamaan kurjuutta meille, mutta samassa huomasin, että hän on niin itsekästä laatua, ettei häntä käy esteleminen. Nyt halla juuri tuli sen talon tiluksille, jossa ma yötä olin. – "Älä tule turmelemaan tämän talon kylvöjä", karjasin minä hänelle. "Matti ei saa aviiseja ja vanhan, sokean, vaivan nähneen ukon täytyy syödä vielä petäjäleipää, kruunu ja Linkilän Erkki tahtovat velkansa ja koko perheelle tulee surkea kurjuus", mutta halla ei tuosta minun hädästäni piitannut mitään, tuli vain talon tiluksille, heilutti rajusti jäistä takkiansa, laskeusi sitten ikäänkuin suullensa ilmassa vainioin yli ja henkäsi siinä niin suurella voimalla, että se tuntui joka paikkaan. Kaikki kasvit seisoa sojottivat suorina ja kankeina ja niissä riippuvat kastepisarat muuttuivat jäähelmiksi, kauhea sumu ja härmä täytti ilman ja maan, ja harmaa kuura alkoi peittää maan. "Voi hyvä Jumala", äyhkäsin minä unissani hätäyksissäni niin isosti, että heräsin omasta äänestäni. Uneni oli minuun tehnyt sellaisen vaikutuksen, että koko ruumiini vapisi ja värisi siitä kauhusta, jonka ma näin, enkä voinut isoon aikaan itseäni liikuttaa. Koko talon väki nukkui vielä raskaasti, vaivoistansa väsyneenä. Aurinko oli juuri noussut. Minua kovin vaivasi uneni näkö ja ajattelin: olisikohan ukon aavistus käynyt toteen? Kahdenlainen syy pakoitti minut nousemaan ylös: aurinko on nyt jo noussut ja siis näkee jo lähteä taipaleelle. Ensin tarkastettuani miten tuolla ulkona asiat ovat, pu'in siis päälleni ja lähdin ulos. Heti kartanolle astuttuani huomasin, että siinä oli vahvasti kuuraa. Se näky teki niin kipeää sydämelleni että maailma musteni silmissäni, sillä olinpa itsekin monta kertaa saanut tuta hallan vaikutuksia. Halla olikin ollut yöllä niin kova, että se saattoi ulottua minunkin kotiini, koko pitäjääseen – lääniin, ehkäpä koko – Suomeen; mutta ei omani eikä kenenkään muiden kohtalo minua niin huolettanut kuin yötaloni, ja surumielin kävelin likimäisille ohra- ja perunapelloille. Koettelin niiden päitä ja varsia, ne olivat jäässä niin että poikki menivät sujuttaessa; palasin niiden kanssa kartanolle. Kun ma siihen pääsin, kuulin tuvan oven käyvän; seisahdin siis odottamaan ketä sieltä tulisi. Silloin näin omituisen näön: sokea ukko, vaatetettuna, tuli tuvasta porstuaan ja siitä kartanolle. Keskelle kartanoa päästyänsä kyyristyi hän maahan ja koetteli siinä jäätynyttä ruohoa. Niinkuin olisi saanut käärmeen piston, hyppäsi hän siitä ylös ja huudahti: "Herra Jumala! kaikki on mennyt." Sitten hän lähti käydä horjumaan portaita kohden, joille ei hänellä ollut voimaa nousta muuten kuin nelinkontin. Seinän tykö päästyänsä kompuroitsi hän seisaalleen ja alkoi seiniä myöten hiipiä tupaan; minä seurasin hänen tietämättänsä jäljessä. Kaikki väki nukkui sikeässä unessa. Tuvan keskilattialle päästyään sanoi ukko sydäntäsärkevällä äänellä: "nouskaa ylös, älkääkä maatko unta näin rauhallista: vihollisemme on taas tullut ja hävittänyt kaikki; kaikki on mennyt, kaikki on kadotettu: työt, vaiva, hiki, väki, toivo; kaikki, kaikki on mennyt." Ei ukkosen salaman isku olisi enempää vaikuttanut huoneessa olijoihin, kuin tuon vanhan, sokean ja paljon kokeneen perheenisän sydäntä särkevä aamutervehdys. Kaikki kapsahtivat vuoteiltansa ylös ja pukivat kiireesti päällensä; lapsetkin heräsivät siitä melusta. Heistä ei yksikään mennyt ulos katsomaan, sillä ukon sanat olivat heille kylliksi, vaan he istuivat alakuloisina ympäri huonetta.

– "Mitä nyt syödään?" sanoi eräs ukon vanhemmista pojista huoaten.

– "Syöminen syömissäkin, vaan entäs kruunun rästit?" muistutti siihen toinen.

– "Entäs Linkilän Erkki?" säesti kolmas.

– "Voi, voi! minä en saakaan aviiseja", päivitteli Matti.

– "Leipää, leipää! meillä on nälkä", huusivat lapset ja kämpivät ukon syliin.

– "Hyvä Jumala noita viattomia raukkoja! Mitä hekin vielä saanevat kärsiä?" sanoi ukko säälien lapsia, ja hänen kasvonsa värähtelivät ja aaltoilivat suonen-vedon tapaisesti.

– "Jumala on meidät hyljännyt", sanoi vanha mummo tuskin kuultavasti.

– "Niin! Jumala on meidät hyljännyt; kaiken saa heittää siihen", sanoi ukko epätoivoissaan.

– "Vaikka kokee, eipä hylkää Herra", ehätti Matti siihen sanomaan. "Ettepä te, isä ja äiti, taas muistakaan Saarijärven Paavoa; eipä hänkään langennut epätoivoon, vaikka kyllä koki. Onpa taas toki tervaksia! koetetaan vielä ponnistella; kyllä minä koen olla aviiseitta!"

– "Sinulla on, lapseni, luja mielenlaatu", sanoi ukko ja hymyili surullisesti.

Kun minun tarkoitukseni oli matkustaa, hankin minä itseäni lähtöön. Sydämelliset jäähyväiset otettuani perheeltä, sanoin minä Matille, häntä hyvästi jätellessäni, ettei hänen tarvitse olla "aviiseitta", kun vain nimittää mitä hän mieluimmin haluaa, sillä minä tilaan ne hänelle ja hänellä ei ole muuta tekemistä kuin noutaa ne aina pappilastaan. Matti tuosta niin ilostui, että hän hyppeli ja hykersi käsiänsä ja tarjoutui heti minua saattamaan. Hänellä ei ollut aineellisia varoja aviisein saamiseksi, mutta hän antoi mitä hänellä oli: nuoruutensa voimia. Matista näytti nyt kaikki niin valoisalta ja lupaavalta, kuin ei ikinä olisi hallaa ollut, ja hän määräsi aviiseiksensa Oulun Viikko-Sanomat, joihin hän jo oli perehtynyt. Lähdimme siis matkaan. Opas olikin hyvin tarpeeseen, sillä sydänmaan polut olivat hyvin sekavia ja eksyttäviä. Hän lähti kanssani aina parin neljänneksen päähän. Koko taipaleen kuljimme hyvin verkalleen, sillä puhetta oli paljon. Puhelin hänelle valtiotalouden perustuksista, keinollisen heinän viljelyksen hyödystä ja kehoitin heitä hakemaan kruunulta lainaa likellä taloansa olevan, hallaa tuottavan suon viljelemiseen, johon annoin hänelle yleisiä neuvoja ja viittauksia; hän näytti ikäänkuin nielevän jokaisen sanan niistä kyllä vaillinaisista tiedoista, joita voin hänelle antaa. Kun matkan pää tuli Matille, istuimme vielä kauan mättäällä ja puhelimme. Sydämellisesti vielä kättä puristaen erkausimme me, ja Matti lähti kotiinsa päin. Hän ei näyttänyt koko matkalla ollenkaan huomanneen, että maa oli vielä vahvassa kuurassa, ja että matalimmat vesipaikat olivat jäässä ja rapakot roudassa. Niin kauan kuin näin, katsoin hänen peräänsä. "Jos" ja "kukatiesi" pyörivät silloin mielessäni, ja lähdin yksin jatkamaan matkaani.

Kun tulin kyläisiin kyliin, pian tuli selville, ettei halla ollutkaan rajoittunut ainoastaan yötalooni, vaan kaikkialla näkyivät kasvit olevan lupalla-korvin. Perunain varret olivat aivan mustilla ja rutistuneet maata myöten, ja imelä haju täytti ilman. Pian alkoi myös kuulua, että usea maakunta oli saanut kokea samaa. Vaikka kohtakin tunsin, että paljon, paljon ihmisiä oli joutunut tuon kovan vieraan käynnistä paljon kärsimään, oli kumminkin tuon yötaloni kohtalo elävänä kuvana silmieni edessä Mattinensa, jolle minä jo samalla matkallani tilasin Oulun Viikko-Sanomat; ostin ja lähetin hänelle myös useita hyödyllisiä kirjoja. Tuo kuva ei lähtenyt koskaan pois mielestäni; päätin sen jolloinkin kyhätä paperille – joka aikomus viipyi kauan aikaa toteutumatta – ja sille tulisi nimeksi "Halla-aamuna".

Edellisestä tapauksesta oli kulunut liki kymmenen vuotta. Eräänä syyskuun iltana astui pitkän-solakka mies kamariini. Hyvän-illan sanottuansa astui hän tervehtimään minua, jota tehdessään sanoin: "ette taida minua enää tutakkaan." Vieras näytti minusta semmoiselta, että hänet olisin jolloinkin ennenkin nähnyt, mutta en ollut muistaa kuka ja missä. Tovin muistiani pinnistettyäni huomasin äkkiä että ka, ukon Mattihan se on! Uusi sydämellinen kädenpuristus seurasi tuota uutta tuttavuutta. Minä kehoitin Mattia istumaan ja panemaan piippuun. Matti sanoi olleensa täälläpäin kulussa asiainsa tähden eikä saattaneensa olla käymättä minua tervehtimässä, vaikka vähän väärääkin tuli. Matti sai ruveta kotiasioitaan kertomaan: hän oli saanut laittamani Oulun Viikko-Sanomat ja kirjat. Sattumalta oli hän tavannut Uuden Suomettaren, jonka hän heti tilasi. Molemmat ovat siitä asti häntä uskollisesti seuranneet. Hänen kirjastossaan on nyt jo useampia kymmeniä niteitä, joita hän vuosittain lisää varainsa mukaan. He ovat hakeneet ja saaneet kruunulta lainan likellä taloa olevan suon viljelemiseen, joka on nyt ihanana heinämaana, ja muuten he ovat ruvenneet kylvöheinän viljelykseen, jonka tähden karjaa on kahta vertaa enempi. Tilukset ovat tulleet lujemmiksi, ettei halla nyt pane useammin kuin muuallakaan. Ukko elää vielä ja hoitelee lapsia; hänen ei tarvitse enää syödä petäjäleipää. Kun sanomalehdet tulevat, pitää hänen saada joka numero kuulla; samoin muutkin uudet kirjat. Äiti ja kolme vanhimman veljen lasta ovat kuolleet. He asuvat yhdessä kaikin ja tekevät työtä yksimielisesti, ukon ohjatessa, jolle kaikki ovat kuuliaiset. Ukko muka muistelee usein minua ja pitää heillä käyntiäni Jumalan sallimana! Samaa mieltä on muka Matti itsekin. Hän on nainut ja hänellä on kolme lasta. Vuosi takaperin valitsivat kuntalaisensa hänet kunnallis-lautakunnan esimieheksi, jota virkaa hän on sitten hoitanut ja jonka asioilla hän nytkin on. Kun hän on itsekin lukemisen kautta saanut niin paljon hyötyä, niin on hän toimittanut muillekin lukemista siten, että on perustanut kuntaansa lainakirjaston.

MÖKIN MAIJU.

Pohjanmaa on melkein yhtä tasankoa, jonka halki juoksee monta mahtavaa ja väkevää virtaa. Nuo virrat saavat alkunsa enemmiten maanselänteistä, mutta jonkun alkulähteet ovat aina maanselänteen toisellakin puolen. Sieltä ne sitten melkein yhtäsuuntaisesti, vesirikkaina, uljaina ja vallattomina virtaavat ja usein jyrkkien putousten ja kannasten ylitse hyppien ohjaavat kulkunsa Pohjanlahteen. Nuo virrat ovat useinkin suurena apuna Pohjanmaan huonoille kulkuteille, sillä niitä myöten lasketaan ylimaasta kesäaikana paljon pölkkyjä, hirsilauttoja ja summattomasti tervoja. Päätä huimaa oudon rannalta katsojan, kun nuo tervojen laskijat pitkillä venheillänsä tulla kiitävät kosken kovia kuohuja alas. Nuo rohkeat laskijat peittäytyvät väliin koskien koviin kuohuihin katsojan silmistä, ja kauhistuksella huudahtaa hän, että nyt he menivät Vellamon utuhelmoihin ikipäiviksi. Hän kokee pinnistää näköaistiansa, keksiäkseen, eikö heidän jäännöksiäänkään näkyisi jossain veden pinnalla uiskenteleviksi, ja – kah kummaa! tuoltahan he keikahtivat aivan eheinä, kaikin terveinä ja elävinä näkösälle, ja mikä vielä kummempaa: heidän venheensä ja lastinsakin ovat aivan eheinä, ja pitkittäen tuota hurjaa vauhtia, seisoo perämies venheen perässä ohjaten pitkällä melallansa kulkua, ja niin kiitävät he nuolen nopeudella yhä eteenpäin.

Näiden virtojen varret ovat enimmiten viljelykselle kelpaavaa maata, jonkatähden kylät ja pitäjät ovat noiden jokien varsilla; virtojen välillä olevilla, yhtäsuuntaa niiden kanssa juoksevilla mataloilla maanselänteillä olevat maat ovat melkein asumattomia. Komeat ja uhkeat ovat useinkin kylät ja talot tuommoisen virran varrella ja komeat ovat myös nuo avarat viljamaat, joita useinkin on niin laajalta yhteen tekoon kuin silmä kantaa. Komea on myös kävellä kesäaikana noita virtojen varsia, sivu uhkeiden talojen, jotka kahtapuolta seisovat liki toisiansa, ja halki hyvästi järjestettyjen viljavainioiden, joissa peltojen ojat suurina ja suorina risteilevät pitkin ja poikki vainioiden, jakaen siten suuret alat säännöllisiin peltosarkoihin, joissa vuorollansa kauniisti kasvava laiho ylpeänä rehottaa ja lainehtii.

Mutta näkee tässä joskus toisiakin näköjä. Kun syystalvi sattuu olemaan vähäluminen, ja jos pakkaset ovat silloin kovat, jäätyvät jäät alinna noin kolmea jalkaa vahvoiksi. Jos vielä sattuu talven pitkään satamaan paljon lunta ja kesän tulo myöhästymään niin useinkin silloin tulee iso tulva. Pohjolan pitkät päivät sulattavat silloin katkeamatta lunta, ja vesi paisuu useinkin sanomattoman nopeasti ja murtaa liikkeelle ensinnä koskista nuo vahvat jäät, jotka sitten paljon veden kanssa ajautuvat koskien alla olevien suvanteiden niskaan läjään, ja siinä ne väkevän virran voimasta patoutuvat pohjaa myöten tiheäksi tokeeksi, joka nostaa ennestäänkin jo paljon veden vieläkin korkeammalle. Useat noista suvanteista ovat niin jäykkiä, että voivat järkkymättä seisoa kaukaa ylempää tulevien jäiden edessä, jonkatähden siihen tavallisesti kokoontuu semmoinen jäävuori, ettei luulisi muualla maailmassa jäitä olevankaan. Nuo tuommoiset jäykät luonnon voimien vastustajat ovat sentähden niin vahvat, että niillä on joku edullinen asema. Usein silloin yltyy vesi niin, että se nousee yli äyrästensä ja alkaa juosta läpi kylien, peittäen kaikki tasankomaat yhdeksi mereksi. Silloin on taloissa paha hätä. Eläimet navetoissa mölisevät, sillä vesi on tunkeutunut sinnekin niin, että ne seisovat vedessä polvia myöten. Useinkin on raavaat pitänyt navetoista viedä tunkiolle ja lampaat navetan ylisille j.n.e.; sillä semmoisilla tasangoilla ei ole saatavissa mitään mäkeä tai korkeaa paikkaa, johon voisi mitään viedä. Aitoista kannetaan eloa ja mitä tarpeellista on parvelle, taikka venheillä kuljetetaan johonkin muuhun suojapaikkaan. Vesi tunkeutuu asuinhuoneisiinkin: lattiat nousevat kohoksi, huonekalut kaatuvat, lapset ovat nostetut uunin päälle, ja siinä on hätää ja hälinää. Kun hätä on korkeimmallaan, rientävät naapurit sinne venheillä avuksi.

Kun jääpatojen päällä oleva paino tulee viimein kovin väkeväksi, täytyy lujankin paikan vihdoin antaa perään. Silloin lähtevät hirmuisen suuret jäälohkareet liikkeelle, mutta ennenkuin ne pääsevät pitkin virtaa alaspäin kulkemaan, näyttävät ne ikäänkuin taistelevan keskenään, sillä yksi menee yhtäänne, toinen toisaanne, yksi lykkää yhtä, toinen toista, ja väliin vääntyy kauhean laajoja ja paksuja jäälevyjä syrjällensä ja painuu siinä asemassaan pohjaa kohden, ikäänkuin näkymätön voima ja käsi niitä johtaisi ja sovitteleisi. Viimein lähtevät ne kaikin yksissä neuvoin ryntäämään alaspäin, ja vahvat jäät suvanteissa paukahtelevat, ja suurina suvanteitten levyisinä levyinä lähtevät ne väkevämpänsä edeltä liikkeelle, yhtyen jälkimäisten kanssa yhteen joukkoon, tehden taas jossain sopivassa paikassa uuden padon ja uuden hädän. Kun nuo jääpadot puhkeavat, saavat ne suuria tuhoja aikaan kulkiessaan: ne vievät mennessään koskien rannoille raketut myllyt, likellä virtaa olevat niittyladot, kaatavat aidat, ja suurissa roukkioissa rynnistävät ne peltovainioille, joissa ne sitten viikkokausia makaavat sulamattomina, sillä tavallisesti jäävät ne sinne, kun vesi alenee jääpadon puhjettua. Usein vie vesi ja jäät pellolta lantakuormat, joihin on niin monta päivätyötä menetetty ja jotka ovat maamiehille niin välttämätön elämän ehto. Vieläpä vie vesi väliin kokonaisia aloja peltoakin, niin ettei tulvan laskettua ole muuta jäljellä kuin syvä lampi; sillä maa on mennyt ojien pohjia myöten tiehensä teille tietymättömille, mutta kumminkin johonkin toiseen paikkaan, auttaaksensa siten tuota hitaasti tapahtuvaa maan muodostumista.

Voi kuinka pieneltä ja kelvottomalta ihminen näyttää tuon luonnon suuren työn ja voiman rinnalla! –

Vaikka nuo tulvat ovat useinkin noin kauheita, niin harvoin kuitenkaan hukkuu niissä ihmishenkeä, sillä he tietävät olla varoillansa; mutta esimerkkejä ei kumminkaan puutu, että niinkin on käynyt.

Erään tuommoisen Pohjanmaan virran rannalla, kuohuvan kosken partaalla on vankka talonpojan talo. Talon asukkaat ovat ammoisista ajoista olleet varakkaat. Herra on antanut siunauksensa kaikille talon väen yrityksille monessa miespolvessa, sillä he pelkäsivät ja rakastivat häntä. Sillä ajalla, jolta kertomus on, ei talon isännällä ja emännällä ollut muita lapsia kuin yksi poika, jota he kasvattivat ja hoitivat niin hellästi kuin silmäteräänsä. Jo aikaisin istuttivat he poikaansa Jumalan pelkoa, ja poika kasvoi hyvissä tavoissa ja yleisesti kunnioitettuna, terveenä ja raitisna täydeksi mieheksi. Hän oli nyt päässyt siihen ikään, että hänen tuli valita vaimo itsellensä, sillä hänenkään ei ollut yksinänsä hyvä olla.

Sehän on tietty asia, ettei suinkaan puuttunut neitoja, jotka halukkaasti loivat silmänsä tuohon varakkaaseen ja siveään poikaan, eikä niitä vanhempia, jotka sydänkäpysensä olisivat suoneet tuon tietyn onnen omistajaksi, ja yhtä ja toista kuiskaeltiin kylässä "Koskelan Jaakon" tulevasta morsiamesta. Mutta Koskelan Jaakko – sillä sehän se oli talon ja pojan nimi – hiljainen ja siivo luonnostansa, ei pitänyt noista kylän huhuista mitään lukua, sillä hänellä oli omat ajatuksensa asiasta.

Lähellä Koskelan taloa oli pieni mökki, jonka asukkailla oli Maija niminen tytär, muiden monien lastensa joukossa. Tuo se oli, jonka kanssa Jaakko oli jo lapsesta pitäen oppinut jakamaan sekä ilonsa että surunsa; tuo se oli, joka asui rakkaana nytkin Jaakon sydämessä ja vaikutti siellä sen, ettei hän näyttänyt näkevän eikä kuulevan mitä kylällä kuiskaeltiin hänen tulevasta kumppanistaan.

Mökki oli pieni ja halvannäköinen, mutta Jumalan pelko ei häpeä asettua huonoonkaan majaan, kun vain sydämen pelto on sen asukkailla hyvästi muokattu ja ruokottu, että hän saattaa niihin ottaa asumasijansa. Niin oli tuossakin mökissä laita; sen asukkaat olivat hurskaita ihmisiä ja kasvattivat lapsensa Jumalan pelvossa ja ihmisten hävyssä, Sillä jolla ei ole jälkimäistä, ei hänellä ole edellistäkään. Mökin isäntäväki koki päivätyöllään elättää monilukuista lapsijoukkoaan, sillä heillä ei ollut muuta maanviljelystä kuin joku peltotilkku kallion loukeroissa, joissa he viljelivät perunoita, eikä heidän mökkinsä asema tarjonnutkaan edullisempia viljelysaloja, sillä kovan kosken takamaat olivat kallioisia ja kivikoita. He tekivät työtä lastensa ja oman toimeentulonsa eduksi, ja mitään erinomaisempaa hätää ei tullut, sillä työtä oli kaikin ajoin, jos ei kaikiste niin hyödyllistä ja tuottavaakaan.

Vaikkei tuo mökin ulkonainen asema eikä sisällinen varallisuuskaan ollut mikään loistava, sillä köyhyys, pienuus ja mataluus pisti niistä esille, vallitsi kuitenkin mökin sisällä rauha ja rakkaus, ja sen asukkaat tyytyivät onneensa, eikä kukaan ollut kuullut heidän koskaan nurkuvan, että Onnetar oli heille niin vähän suonut ajallista tavaraa. Tuosta asukasten sisällisestä rauhasta ja onneensa tyytyväisyydestä seurasi itsestään, että mökin huoneitten sisällä ja ulkona vallitsi hyvä järjestys ja puhtaus, ja heidän lapsensa kävivät aina puhtaissa ja eheissä, vaikkakin väliin paikatuissa vaatteissa.

Semmoisessa paikassa yleni ja kasvoi "Mökin Maiju" – joksi häntä sanottiin – niinkuin ruusu karussa maassa. Vaikkei Onnetar ollut hänelle suonut mitään ajallista tavaraa, oli hän suonut sitä enemmän hänelle puhtautta, siveyttä, kainoutta ja kauneutta. Kun hän aika-ihmisenä ilmestyi kylän nuorikkoin joukkoon, oli hän aina omatekoisissa, puhtaissa ja somissa vaatteissa. Hiljaisena ja ujona oleskeli hän syrjäpuolissa, mutta sieltä hän loisti kuitenkin niinkuin purppurareunainen pilven hattara kesäauringon noustessa tai laskiessa. Kylän väki ei tuosta muuta tiennyt, kuin että se on "Mökin Maiju", mutta Koskelan Jaakko kyllä tiesi mihin tyttö vielä kerran kelpaisi, jos Jumala sen soisi, vaikka se oli vielä salaisena ja kaukaisena toivona hänen sydämessään, sillä eivät he olleet vielä toisillensa mitään ilmoittaneet.

Aika kului, ja itsekullekin asialle tulee kerran päänsä, niinpä Koskelan Jaakonkin toiveille.

Kun Jaakon isä huomasi poikansa hyvinkin jo olevan siinä iässä, jolloin hänen sopisi ruveta kumppania itsellensä valitsemaan, ja että hän pysyi aina vain mykkänä ja kylmänä kaikille tarjouksille ja vastaamatta kaikille esittelemisille ja huhuille, tuli hän asiasta huolestuneeksi. Sentähden kutsui hän Jaakon eräänä päivänä puheellensa kahden kesken ja otti siellä asian esille. Isällä oli pojallensa omasta mielestänsä hyvin otollinen tarjous, erään rikkaan talon hyvämaineinen ja komea tytär, joka vielä oli tuova isot perinnöt tullessaan. Tuon esitti nyt isä pojalleen, ennen jo puhuttuaan asiasta neidon iän kanssa.

Mutta saipa isä silloin kuulla kummaa! Tuo ennen niin hiljainen ja nöyrä poika teki asialle rohkean käännöksen, siten että hän vähääkään ujostelematta sanoi: "Mökin Maiju on minua varten syntynyt, ja jos en minä häntä saa omakseni, olen ikäkauteni ilman, sillä minun sydämessäni ei ole sijaa kenellekään toiselle."

"Mökin Maiju!" kummaili isä hämmästyksissään ja hänen kasvonsa huomattavasti synkistyivät, sillä luultavasti ei ollut kertaakaan hänen ajatuksiinsa astunut, että hänen Jaakkonsa niin matalalle katsoisi.

"Niin, eikä kukaan muu", anoi Jaakko.

"Entäs myötäjäiset?" kysyi isä.

"Tämän maailman rikkaus ei ole verrattava häneen: hän on enempi niitä", sanoi Jaakko jäykästi.

"En tiedä, en minä ole Mökin Maijua huomannut miksikään erinomaisemmaksi, ja tunnettu asia on, että hän on köyhä", sanoi isä.

"Eipä kummakaan, ett'ette Maijua ole erinomaiseksi huomanneet, sillä teidän valitsemisaikanne on jo ollut aikoja sitten; minun on nyt ja minä tiedän vaalini toimittaa. Sanoitte että Maiju on köyhä, mutta eihän köyhyys ole rikos eikä synti", intteli Jaakko.

"Sinä olet tänäpäivänä oikein kaunopuhelias", sanoi isä vähän närkästyksissään, kun huomasi, että Jaakko seisoi vankemmalla perustuksella asiassa kuin hän.

"Suu puhuu sydämen kyllyydestä", sanoi Jaakko.

"Sinä olet aina ollut nöyrä ja tottelevainen poika, mutta nyt sinä olet hieman itsepäinen; sinä hylkäät oman onnesi, mutta toivon, että tulet itsekin huomaamaan asian, tarkoin mietittyäsi", sanoi isä ja lähti pois.

Vaikka tuo isä oli hurskas ja Jumalaa pelkääväinen mies, oli kuitenkin ahneuden synti sillä kerralla niin pimittänyt hänen sielunsa, ettei hän pystynyt ollenkaan tutkimaan ihmissydämen jaloutta ja puhtautta eikä eroittamaan niitä toisista saastaisista ja likaisista, sillä hänen mielessään kuvasteli vain väärä mammona, joka vietteli hänet eksymään pois oikealta totuuden tieltä.

Lähtiessään pois poikansa puheilta, meni isäntä suoraapäätä vaimonsa tykö jokseenkin kärtytuulella ja puhui hänelle tyytymättömänä, mitenkä heidän Jaakkonsa asiat nyt olivat.

"Eikö sen pahempaa?" sanoi vaimo asian kuultuansa. "Sinä olet väärän tavaran himon antanut soaista puhtaan sielusi! Sinä teet hyvin väärin siinä, kun menet määrittelemään ihmisen onnea; se on Jumalan kädessä, sillä häneltä tulee onni ja onnettomuus. Mökin Maijulla ei ole tosin maallisia tavaroita, mutta hänellä on puhdas sielu ja se on enempi kaikkia kalleuksia ja rikkauksia, sen olen jo monta kertaa tullut havaitsemaan elämässä. Heitä koko asiasi Jumalan haltuun, Hän toimittaa kaikki hyvin!"

"Mutta kun hänen nimenä on Mökin Maiju", sanoi isäntä, ainakin halveksuen tyttöä nimensä tähden, kun ei voinut kumota vaimonsa kristillistä ja järjellistä puhetta.

"Ei se tee mitään asiassa. Nyt häntä sanotaan Mökin Maijuksi, mutta kohta häntä kunnioitetaan Koskelan miniänä ja myöhemmin emäntänä, kun meille kerran tulee vuoro lähteä pois tästä maailmasta. Ja olethan unohtanut jo vanhat sananlaskutkin, joita niin usein olet muille kertonut, ja olet silloin aina väittänyt, että ne ovat perustetut totuuteen, kosk'et muista, 'ettei nimi miestä pilaa, jos ei mies nimeä'," sanoi emäntä.

Isäntä ei ollut semmoisia aviokumppaneita, jotka eivät koskaan kuuntele toisen hyviäkään neuvoja, vaan itsepintaisesti pitävät yksin-omaisena oikeutenansa päättää ja tehdä aina vain oman mielensä ja päänsä mukaan; ei, vaan hän oli oppinut tuntemaan, että hänen elämänkumppaninsa oli yhtä oikeutettu, yhtä kelvollinen antamaan neuvonsa yhteisissä asioissa kuin hän itsekin.

Isäntä taipui nytkin emäntänsä tahdon alle, vaikka vähän vastahakoisesti, sillä emäntänsä oli puhunut niin perusteellisesti, ettei hän voinut hänen sanojansa kumota.

Isäntä ei tunnustanut suoraan emännällensä, että hän oli ollut väärässä, vaan sanoi vain: "tehköön kuin tahtoo" – ja meni pois.

Jos isän sydän oli tullut rauhattomaksi poikansa kanssa keskustelemisesta, niin Jaakon sydämessä se vasta oikein tuli riehui. Hän oli isällensä ilmoittanut sydämensä salaisimmat toiveet, isä ei ollut noita toiveita hyväksynyt, ja Jaakko oli ensi kerran eläessään vastustanut isänsä tahtoa. Nuo tunteet riehuivat ristitulena Jaakon sydämessä ja ahdistivat häntä kaikella voimalla. Kumpi oli tehtävä: isääkö totteleminen, vai Mökin Maijulle uskollisna pysyminen? olivat kysymyksiä, jotka saivat tuon uljaan pojan oikein vapisemaan. Taisteltuaan tuota kovaa taistelua huomiseen asti, sai hän asiaansa päätöksen, ja hänen nähtiin kävelevän mökkiä kohden. Mökin isäntä sattui akkunasta katsoessaan havaitsemaan Jaakon tulon ja sanoi: "mitähän Koskelan Jaakko tänne nyt tulee, eipä häntä ennen ole täällä näkynyt?"

Tuon kuultuansa leimahti Maiju tulipunaiseksi, sillä hänen sydämessään oli Jaakko jo kauan maannut rakkaana, vaikkei hän ollut sitä tohtinut itselleenkään oikein ajatella, sitä vähemmän muille sanoa.

Kun Jaakko tuli tuohon pieneen tupaan, kehoitettiin häntä istumaan, ja kun Jaakko oli sen tehnyt, kysäsi isäntä, mitä hän on kulkemassa.

"On minulla omituista asiaa ja saattepa nähdä ja kuulla, etten ole niinkään ujo kuin luullaan; minä tulin pyytämään Maijua omakseni", sanoi Jaakko vähääkään ujostelematta.

Ei salaman isku olisi paremmin vaikuttanut hämmästystä mökin asukkaisiin, kuin tuo arvaamaton uutinen vaikutti. Kaikki tulivat niin hämille, ettei heillä ollut sanaa suuhun tulevaa, ja Maijun täytyi tukea itseänsä vieressään olevaan vuoteen patsaaseen, ettei hän olisi kumoon horjahtanut. Kun he tovin aikaa olivat olleet tuossa hämmästyksen hurmiossa, toipui mökin isäntä ensin ja kysyi: "Mitäs isäsi siihen sanoo?"

"Olen isälle esitellyt asiani, mutta hän ei ollut taipuvainen tuumilleni", sanoi Jaakko.

"Mutta jos hän tekisi sinut perinnöttömäksi?"

"Entäs sitten?"

"Tulisit sitten yhtä köyhäksi kuin mekin olemme", sanoi mökin isäntä.

"Jos niinkin käypi, niin käyköön! Eläneetpä tekin olette, vaikk'ette ole rikkaita, olette kunnialla eläneet. Jos vain saan Maijun omakseni, niin en pelkää mitään tulevaisuutta, näyttäköön se kuinka mustalta tahansa. Mutta tässä me taistelemme köyhyydestä ja rikkaudesta, eikä itseltään Maijulta ole kysytty vielä mitään. Sano julki Jumalan ja meidän edessämme: tahdotko minun kanssani ruveta jakamaan elämän surut ja ilot?" sanoi Jaakko ja käveli Maijun tykö, ojentaen hänelle kätensä.

Maiju ei vastannut mitään, eikä hän olisi voinutkaan, sillä ujouskin esti hänet siitä vanhempiensa läsnä ollessa, mutta vastaukseksi laski hän pienen ja vapisevan kätensä Jaakon tarjottuun käteen ja jätti sen siihen lepäämään, sillä sydän ei nyt sopinut sydäntä vasten ennen mainitusta syystä; mutta tuo sydän tuolla povessa, sehän se puhui sydämen mykkää tuntehikasta lempi-kieltänsä, jonka Jaakko hyvin ymmärsi, ja molemmat tunsivat silloin sydämessään sanomattoman ilon ja autuuden. –

"Tulkoon nyt elämässä mitä tulkoon: mutta nyt olen täydellisesti onnellinen", anoi Jaakko.

"Mutta kun isäsi saapi tämän tietää, vihastuu hän kovin meille kaikille", muistutti mökin isäntä.

"Minun isäni ei ole ollenkaan paha isä, vaikka hän tässä asiassa ilmoitti tyytymättömyytensä; saattaapa vielä käydä niinkin, että hän tulee hyvinkin suotuisaksi asiallemme. Mutta tällä hetkellä ei minun käy odottaminen mitään, sillä sydämeni on ollut kovin rauhaton. Jääkää kaikin Jumalan haltuun, siihen asti kun taas toisemme tapaamme", anoi Jaakko ja lähti pois.

Kun hän tuli kotiinsa, oli hän niin iloisen ja tyytyväisen näköinen, että väki oikein kummeksui tuota Jaakon päällekinpäin näkyvää hilpeyttä, erittäinkin kun hän viime aikoina oli näyttänyt niin alakuloiselta ja surulliselta.

"Mikäs Jaakon on nyt noin iloiseksi tänä päivänä tehnyt?" sanoi äiti hänelle, kun joutuivat kahdenkesken kamariin.

"Voi äiti-kulta! Minä olen nyt käynyt hakemassa ja pyytämässä itselleni morsiamen. Se on kyllä pahasti tehty, kun en ennen teille siitä ole puhunut, mutta minä en ole tohtinut. Mutta nyt on sydämeni täynnä semmoista onnea ja iloa, että voin teille sen sanoa", virkkoi Jaakko ja tarttui innokkaasti äitiinsä syliksi, lapsen täydellisellä rakkaudella ja luottavaisuudella.

"Oietko sitten löytänyt ja saanut itsellesi kumppanin?" kysyi äiti.

"Olen", vastasi Jaakko.

"No mistä ja kenenkä vain?"

"Voi äiti-kulta? Se on, hän on – älkää, äiti-kulta, vihastuko! Isä paheni minulle siitä – älkää te pahetko minulle hänen tähtensä! Hän on niin hyvä – se on Mö-Mökin – Maiju", sanoi Jaakko hätäilevästi.

"Ei isäsikään ole enää sitä vastaan; minä tiedän jo kaikki", sanoi äiti.

"Voi äiti-kulta! Vai tiedätte jo! Kuka on sen teille sanonut? Mistä te tiedätte, ett'ei isä ole vastaan", hätäili Jaakko, sillä ei hän tiennyt mitä ajatella, kun äitinsä tiesi asian ja kaikki tuntui kallistuvan hyvinpäin.

"Minä olen isäsi kanssa keskustellut asiasta ja minä olen häneen vaikuttanut; hän antaa sinulle itsellesi täydellisen ehdonvallan tehdä kuin tahdot," sanoi äiti.

"Voi, voi kuinka te olette hyvä, äiti. Sanoiko isä niin? Onko se tosi? En minä tiedä mitä minä ajattelisin ja sanoisin", sanoi Jaakko yhä hätäillen.

Samassa tuli isä kamariin.

"Tuossapa tuo isäsi juuri tulee, kysy häneltä itseltään", sanoi äiti.

"Onko se tosi, isä, ettette te ole enää siitä pahoillanne, jos minä valitsen itselleni Mökin Maijun aviopuolisokseni? Äiti sanoo teidän jo myöntyneen; onko se tosi, isä?"

"Tee siinä asiassa niinkuin itse tahdot", sanoi isä.

"Niin, mutta ettekös ole vihainen minulle ettekä Maijulle?" rukoili Jaakko.

"En minä ole kummallekaan vihainen", sanoi isä.

"Kiitos siitä, isä! Voi kuinka minun on nyt hyvä olla ja Maijulle tulee myös iloinen sanoma. Minun pitää mennä heti hänelle tämä yhteinen ilomme ilmoittamaan. Saanko, isä ja äiti, mennä?" pyysi Jaakko iloissansa.

"Mene vain!" sanoi isä.

Sen kuultuaan lähti Jaakko täyttä vauhtia juoksemaan mökkiä kohden. Mökin asukkaat olivat hyvin mielissään tuosta odottamattomasta uutisesta, ja Maiju tunsi nyt vaata oikein täydellisen ilon ja rauhan sydämessään.

Ensi sunnuntaina, kun pappi luki kuulutuksia, terotti koko seurakunta kuuloaan, kun ensimäisessä parikunnan kuulutuksessa oli Koskelan Jaakko sulhasena. Vaikk'ei siinä välissä ole sen pitempää aikaa kuin siinä, on, ennenkuin morsiankin tietoon tulee, ennätti kumminkin moni kuulija itseltänsä kysyä: "olesta vaiti, kukapa on morsian?" – Mutta "puh! eihän se ollutkaan kuin – Mökin Maiju", arveli moni hätäinen kuulija, kun sai kuulla morsiamen nimen, ja moni äiti veti nokkansa sykkyrään, osoittaaksensa siten tyytymättömyyttänsä.

Se isäntä, jonka kanssa Koskelan isäntä oli poikansa puolesta tehnyt naimiskauppaa, tuli ensimäisen kuulutuksen jälkeen seuraavana päivänä Koskelaan ja kutsui talon isännän heti kahdenkesken kamariin.

"Kuinka tuon meidän asiamme noin kävi?" kysyi vieras isäntä.

"Niinhän se on käynyt."

"Miten? aiotteko minua narrinanne pitää?"

"En ollenkaan."

"Miten te selitätte tämän asian?"

"Se on pian selitetty: minä annoin pojalleni vallan, jonka asia se olikin, ja hän valitsi noin, niinkuin tiedätte. Ja tunnustan senkin, että olin väärässä, kun ma sekausin asiaan, jota en ymmärtänyt ja joka ei kuulunut ollenkaan minulle. Siinä kaikki."

"Pojan naiminen eikö kuulu isälle ollenkaan? Sepä kummallista! Tuleehan vanhemman katsoa lastensa onnea."

"Kylläkai kaikissa muissa, mutta ei tuossa asiassa."

"Miks'ei siinä?"

"Mistä sen tietää milloin siinä katsoo onnea, milloin onnettomuutta? Usein on käynyt niin, että kun vanhemmat ovat lapsillensa väkisin pakanneet luuloteltua onneansa, ovat he sillä tavalla hänen suurimpaan onnettomuuteen syösseet."

"Miks'ei sitä tiedä milloin lapsellensa onnea toimittaa: kun on kerran rahaa, niin on onneakin, sillä raha kaikki voittaa."

"Väärin puhuttu! raha ei voita puhdasta omaatuntoa."

"Luulenpa että olette kuunnelleet akkojen saarnoja!"

"Akkojenkin saarnat ovat hyviä, kun ne vain ovat oikeita".

"Mutta minä tahdon tästä asiasta hyvitystä", sanoi vieras uhkaavasti ja vähän närkästyksissään.

"Minkälaista hyvitystä?"

"Semmoista, että pakotatte poikanne eroamaan tuosta luntusta ja naimaan minun tyttäreni, niinkuin puheemme oli."

"Sitä en tee, enkä kykene tekemään, sillä, niinkuin olen sanonut, olen antanut vallan pojalleni. Joka kerran on tehty, sen täytyy pysyä, ja nyt ei siitä asiasta enää mitään", sanoi Koskelan isäntä.

"Eihän tuo koko otus ole mikään muu kuin Mökin Maiju – kerjäläinen, hyi!"

"Hän on saapa meillä leipänsä, ja nyt soisin, että te menisitte!"

"Vai niin! no sitten hyvästi!"

"Hyvästi!" sanoi Koskelan isäntä, ja niin vieras meni, ja siihen loppui se asia.

Muutamien viikkojen päästä oli Koskelassa isot ja komeat häät, joissa Koskelan Jaakko ja Mökin Maiju vihittiin. Pitäjän vanha ja kunnian-arvoinen kirkkoherra vihki tuon komean parikunnan ja vihkimisen päätettyään piti hän kauniin ja liikuttavan puheen. Hän puhui ihmisen onnesta suurimmassakin onnettomuudessa, jonka hän sanoi olevan: tyytyväisyyden ja Jumalan tahdon alle antautumisen, mitä Hän vielä meidän päällemme laskeekin elämän taisteluissa. Hän puhui kuinka Jumala väliin laskee ristin ja koettelemuksen päällemme juuri silloin, kun meidän onnemme näyttää olevan korkeimmallaan, ikäänkuin ylitse vuotavana, ja sen hän tekee, osoittaaksensa meille että Hänen kädessänsä on kaikki, mitä maan päällä on. Hän osoitti kuinka Jumala tekee tuon koettelemisensa siten, että Hän ottaa sen pois, johon meidän sydämemme on parahiten kiintynyt ja rakastunut, siten osoittaaksensa että häntä itseänsä yksin pitää peljätä ja rakastaa ylitse kaikkea. Ja joka tuossa koetuksen pätsissä kestää horjumatta sinne tai tänne, hakematta muilta turvaa ja lohdutusta kuin yksin Häneltä, hän on kalliimpi kultaa, sillä hän on seisonut koetuksen tulessa ja hänelle on tavara tallelle pantu, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa – tavara, joka kestää ijankaikkisesti, nimittäin ijankaikkinen elämä.

Liikuttava oli tuo puhe ja tuntuipa siltä kuin tuon vanhan ja elämässä paljon kokeneen miehen puheessa olisi ollut jotain profeetallista.

Vaikka Koskelan isäntä ei ollut viime aikoina enää vastustellut poikansa naimista, oli hänen sydämensä kuitenkin kylmä sekä Jaakolle että Maijulle, sillä ahneuden synti luopuu hitaasti ihmissydämestä. Hän ei osoittanut tuota kylmyyttään kumminkaan kenellekään, sitä vähemmän Jaakolle ja Maijulle, ei sanoilla eikä työllä, sillä hän antoi Jumalan Hengen nuhteen ja terveen järkensä kuitenkin hallita itseänsä, ettei tuo kyykäärmeen sikiö voinut puhjeta näkyviin, ja noiden avulla oli hän päässyt niin pitkälle sisällistä pahettansa vastaan, että oli voinut julkisesti puolustaakin Maijua muiden ilkeitä parjauksia ja halveksimisia vastaan, niinkuin olemme jo ennen nähneet. Siis tuo isännän sydämen kylmyys poikaansa ja miniäänsä kohtaan ei näkynytkään missään muussa kuin että hän oli entistä jörömäisempi, umpimielisempi ja hiljaisempi.

Heti häiden jälkeen rupesi Maiju taloudellisiin toimiin käsiksi ja tuo kävi häneltä laatuun niin kunnollisesti, että olisi luullut hänen hoitaneen isoa taloutta vuosikymmeniä. Missä vain ilmestyi vähänkään epäjärjestystä, sen hänen valpas silmänsä oivalsi, ja pian oli tuo epäkohta poistettu ja asia täydessä järjestyksessä. Maiju oli iloinen ja hilpeä luonnoltansa, ei hän nyrkähtänyt pienistä vastoinkäymisistä, eikä ruvennut niitä paittoamaan, niinkuin monikin tekee, vaan antoi niiden olla ja mennä menojansa, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Hän vain koki korjata mikä näytti rikkaantuvan. Hän oli yhtä ystävällinen kaikille ihmisille, niin köyhille kuin rikkaillekin, ja edellisiä hän säälitteli ja helli kaikella rakkaudella, sillä hänpä tuon tarkoin tiesi minkälainen on köyhänä olla, kun oli itsekin kasvanut köyhyydessä. Hän rakasti Jaakkoansa vilpittömällä rakkaudella ja koki kaikissa olla mieliksi ja kaikissa palvella häntä. Jaakko puolestaan nyt vasta oikein vaimoansa käsitti, minkälaisen kalliin aarteen hän oli saanut, ja tunsi nauttivansa niin suurta ajallista onnea, ett'ei luullut kenelläkään maailmassa olevan sen vertaista.

Heti Maijun Koskelan taloon tultua näytti erinomainen siunaus tulleen hänen kanssaan, sillä kaikki menestyi mitä vain yritettiin, eikä missään asiassa ilmestynyt pienintäkään vastahakoisuutta. Koskela oli kyllä ennestäänkin varakas talo, mutta näyttipä kumminkin siltä kuin hyvä suojelus-enkeli olisi Mökin Maijun haahmossa tullut sinne.

Vanha emäntä rakasti alusta alkaen miniäänsä ja he olivat niinkuin yksi sielu kaikissa asioissa. Aina kun tuli jotain oudompaa kohtaa eteen, kysyi Maiju neuvoa anopiltaan, joka häntä ohjasi niinkuin vanhempi lastansa. Ei heillä ollut semmoinen väli, jonkalaisen olen usein anopin ja miniän välillä nähnyt, joka monesti on niin katkera, että se katkeroittaa koko talonväen mielen, meneepä niinkin pitkälle, että suuret ja vankat talot jaetaan moniin osiin, ja ennen niin siivon ja hiljaisen perheen jäsenet saatetaan toistensa vihamiehiksi.

Tuo anopin ja miniän välinen eripuraisuus syntyy usein siten, ett'ei anoppi pidä miniäänsä minkään veroisena, hän kun itse on muka kokenut ja oppinut ihminen, joka vielä päälliseksi on paljon vaivaa nähnyt ja kaiken tavaran koonnut, ja tuo saamaton, kokematon, oppimaton, huoleton, unelias ja laiska ihminen tulee sitten tähän hänen tavaransa päälle sitä haaskaamaan ja kuluttamaan, eikä vielä päälliseksi ole tuonut tullessaan taloon juuri mitään. – Miniä taas ajattelee: "tuo anoppirauha, hän on vanhankansan ihminen eikä ymmärrä nykyisiä tapoja eikä asioita. Hän on hoitanut huonosti talouden, mutta nyt tässä täytyy järjestyksen muuttua, minä otan häneltä vallan pois ja pyöräytän hänet 'koukun taa'." Noin ajattelee miniä, josta helposti seuraa se, että kun anoppi antaa vaikka hyviäkin ja oikeita neuvoja, näkee miniä jo tuossa anoppinsa pahuutta: hän vastaa kylmästi ja ylönkatseellisesti ja siitä syntyy useinkin sanakiista, joka tavallisesti päättyy suurimmalla mielenkatkeruudella ja kahdenpuolisella itkulla. Kun he noin kahdenpuolen havaitsevat toisissaan vain vian, eikä kumpikaan seisahdu katsomaan ja tarkastamaan omaa sisällistä tilaansa, menee asia tavallisesti siihen, että kumpikin menee puolisollensa itkussa suin suurella painolla ja hartaudella kertomaan, kuinka he nyt ovat joutuneet pääsemättömiin. Anoppi kertoo miehellensä, kuinka heillä on kelvoton, pahankurinen ja ilkeä miniä, jonka kanssa on mahdoton tulla toimeen. Sentähden olisi sen parempi, jota pikemmin hän vieroitettaisiin miehinensä talosta pois, ja niin on tuo koti-pahuus saanut sammumaan luonnollisen vanhemman rakkaudenkin omaan lapseen! Miniä taas menee huutaen, hoilaten ja vesissä silmin miehensä tykö valittamaan hänelle, kuinka vaikea hänen on elää ja olla tässä tuon anoppi-pahuksen tähden, joka on niin ilkeä ja häijy, ett'ei yksikään ihminen voi hänen kanssaan toimeen tulla. Olisi parasta heti erota tuommoisesta heittiöstä, joka kaikki hävittää ja haaskaa ja saattaa heidätkin aivan äkkiä lumelle suin. Ja jos ei tuo eroaminen tapahdu oikein äkkiä, niin hän kuolee pian, sillä hän ei voi kauemmin kestää tätä hellettä ja liekkiä. Oi kuinka monen muutoin onnellisen perheen sekä hengellisen että aineellisen onnen on tuo anoppien ja miniöiden keskinäinen riita auttamattomasti syössyt hukkaan! –

Vanhassa isännässä sitä vastoin pitkittyi yhä vielä tuo ulkonainen kylmyys Maijua kohtaan. Vaikka hän jo aikaa oli sydämen pohjasta katunut, että oli estellyt poikansa naimahanketta, esti kuitenkin yhä vielä ylpeys häntä tunnustamasta erehdystänsä.

Kaatuipa sitten isäntä kovaan tautiin. Yötä päivää oli Maiju hänen vuoteensa vieressä hoitelemassa ja vaalimassa, sillä vanha emäntä oli nyt niin voimaton, ettei hän jaksanut sitä tehdä, ja palkollisten käsiin ei Maiju uskonut sairaan hoitoa. Siinä istui Maiju, milloin kohennellen ja pehmitellen vuodetta ja pään-alustaa; milloin pyyhkien sairaan polttavalta otsalta pois hikipisaroita, joita tuo luumuurin sisällä palava tuska siihen niin runsaasti ja lakkaamatta ajoi; milloin kostutellen hänen kuumeesta pakahtelevaa kieltänsä; milloin taas antaen hänelle määrä-ajalla rohtoja, joita lääkärin avulla oli hankittu. Niin teki Maiju, eikä hän koskaan nurkunut että hänen piti liian paljon nähdä vaivaa, liiaksi valvoa ja että hän sai liiaksi vähän levätä.

Koskelan isännän tautivuode tuli pitkälliseksi. Jo ensimäisillä vuorokausilla sairastaessaan, mietti hän Maijulta pyytää anteeksi entisen väärän tuomionsa ja hänen talossaolonsa aikana osoittamansa kylmän käytöksensä häntä kohtaan, sillä yhä enemmän tuli hän nyt tuntemaan miniänsä puhtaan sydämen ja alttiiksi-antavaisuuden. Hän ei nähnyt pienintäkään merkkiä miniässään, että tämä olisi vähääkään muistellut hänen entisiä tavattomuuksiaan, vaan totisella ja vilpittömällä rakkaudella oli Maiju alusta alkaen palvellut häntä. Mutta kuitenkin häpesi isäntä vielä nytkin nöyryyttää itsensä niin paljon miniänsä edessä, ja niin näytti tuo taudin kanssa kamppaileva sairas tuossa Maijusta yhtä kylmältä kuin ennenkin, joka suuresti huolestutti häntä, vaikk'ei yksikään ihminen siitä mitään tiennyt.

Jos Maiju olisi saattanut katsoa tuon sairastavan appi-vaarinsa ja isäntänsä sydämeen, olisi hän heti huomannut, että siellä ei todellakaan ollut enää mitään kylmyyttä eikä vastahakoisuutta, mutta siellä oli vain pieni, kova palleroinen, joka oli tuon hyvän tunteen edessä, ett'ei se päässyt sieltä ulos tulemaan, ja tuo pallero oli – ylpeys, – mutta mistäpä Maiju sen saattoi arvata, sillä: "suu on sydämen tulkki."

Isännän tauti koveni kovenemistaan ja hän itse niinkuin muutkin pelkäsivät kuoleman lähestyvän. Monta viikkoa oli Maiju jo istunut tuon sairastavan appi-vaarinsa tautivuoteen vieressä, huolimatta omasta uupumisestaan ja väsymisestään, ja huomattavasti olivat hänen voimansa ja terveytensä heikontuneet paljosta valvomisesta ja levottomuudesta. Eräänä kertana oli Maiju nukahtanut istualleen tuolille, sillä luonto alkoi voittaa hartaimmatkin tahdon voimat. Isäntä herättyänsä katseli sääliväisesti miniäänsä, joka tuossa väsymyksestä uupuneena, kuihtuneen näköisenä, ikäänkuin surullisesti hymyilevänä, oli vaivuksissa. Isäntä tunsi nyt sydämessään selvemmästi kuin koskaan ennen, että tuo kuihtuminen, väsymys ja uupumus oli kaikki tullut aivan hänen tähtensä, ja tuo tunto, tuo tieto teki kipeämpää hänen sydämelleen nyt kuin koskaan ennen.

Tällä jalolla tavalla palkitsi Maiju kaiken kylmyyden ja ynseyden, jota isäntä hänelle osoitti. Kaikki nuo käsitti sairas nyt täydessä valossa ja häntä kauhistutti ajatellessaan, että hänen tuommoisella kovalla sydämellä lähimäistään vastaan pitäisi mennä Jumalan eteen, tekemään teoistaan tiliä.

Isännän omantunnon tuska oli tullut nyt niin kovaksi, että hän rupesi vääntelemään käsiänsä ja valittelemaan itseksensä, ja kuitenkaan ei hän tiennyt omantuntonsa päällä lepäävän muuta rikosta kuin sopimattoman käytöksensä miniäänsä kohtaan, joka siellä nyt raskaana taakkana painoi. Hänen tuntonsa silmät olivat nyt auenneet, ja auki oleva tunto ei rupea eikä jouda peilailemaan rikoksensa hyvyyttä, eikä pyydä sitä kaunistella ja hyväksi tehdä omilla tuomioillaan ja arvostelemisillaan; ei, vaan kovilta, raskailta, painavilta tuntuvat ne hänestä, eikä hän löydä rauhaa eikä lepoa, ennenkuin hän on saanut sovinnon Jumalan ja lähimäistensä kanssa.

"Oi Jumala, minkälainen minä olen ollut!" puhkesi isäntä viimein sanomaan, ja tuo ääni tunkeusi tuolilla nukkuvan Maijun korviin.

"Voi kun olen nukkunut. Onko teillä mitään puutoksia? Oletteko mitään vailla? Olenko kauankin nukkunut? – Jopa se oli paha kun ma nukuin – oletteko hyvin kipeä?" puhui ja hätäili Maiju, samalla kun hän hyppäsi nuolena ylös ja koetteli kouhotella ja parannella sitä ja tätä, ja toimia siellä ja täällä, ikäänkuin korvataksensa rikostansa – nukkumistaan.

"Sairas minä olen ruumiinikin puolesta, mutta minun sieluni on myös nyt sairas, kovin sairas. – Minä olen sinulle, Maiju, ollut kovin paha; saatatko minulle antaa anteeksi?" sanoi isäntä värisevin äänin.

"Voi isäntä, mitä puhutte! Te ette ole ollut paha minulle; ettehän ole antanut minulle yhtään pahaa sanaa", sanoi Maiju hätäillen, mutta hänen silmäänsä nousi kyynel ja tuo kyynel oli lähtenyt liikkeelle siitä kammiosta, joka niin kauan oli toivonut todellista rakkautta saavuttavansa apeltakin – se oli toivon kyynel.

"Kylmä, tunnoton olen minä ollut sinua kohtaan", nyyhkytti sairas.

"Älkää sanoko niin! minä olen aina saanut paremman kohtelun teiltä kuin olen ansainnutkaan. Mikä olen minä että olisin kiittämätön teille? Köyhä mökin tyttö, yhtä tyhjä kuin taivaan lintu, olin minä taloonne tullessani, ettekä te kertaakaan ole minua sentähden vielä moittineet. Paljon pahemmasti olen minä nähnyt muualla parempiakin miniöitä pidettävän, kuin minä olen. Se teki kyllä sydämelleni kipeää, kun kuulin, että olitte naimistamme vastaan köyhyyteni tähden; mutta me emme voineet toisin tehdä; pianhan te annoitte Jaakolle myöten, ja minä olen kaikki jo aikoja sitten unhottanut. Tosin olen jälkeenpäin ollut huomaavinani teissä jotain kylmyyttä ja umpimielisyyttä kohtaani, joka on väliin tahtonut elämääni synkistyttää, mutta en ole antanut niille ajatuksille kauaksi sijaa, ja pian ne ovat saaneet mennä sinne, josta ne ovat tulleetkin", sanoi Maiju vähän teeskennellen.

"Sinä olet aina yhtä lempeä, jalo ja puhdassieluinen. Kuule toki mitä sanon: vastaan olin minä teidän naimistanne, ja niinkuin sanoit – köyhyytesi tähden! Sillä ahneuden synti oli saanut sijan sydämessäni. Vaimoni selitysten tähden tulin kuitenkin Jumalan sanan valossa pian huomaamaan mielipiteeni asiassa vääräksi, ja siitä tuo myöntymiseni. Mutta kun synti kerran saapi sijansa ihmisen sydämessä, ei se sieltä hevin lähde. Minä kyllä ymmärsin, että olin väärässä, mutta en saanut vieroitetuksi pois mielestäni sitä ajatusta, että sinä olet köyhä ja ettei olisi yhtään haitaksi, jos miniämme olisi rikkaampi; siitä tuo kylmyyteni. Tuo kaikki on jo itsestänsä hyvin pahaa, mutta suurin paha on se, kun niin kauan olen jo havainnut sinun puhtautesi, kainoutesi, rakkautesi ja alttiiksi-antavaisuutesi kaikkiakin ihmisiä, mutta erittäin meitä kohtaan. Olen myös havainnut sen, ettei mikään maailmallinen kirkkaus ja loisto ole sinun vertaisesi, ja kuitenkaan en ole jaksanut niin paljon nöyrtyä, että olisin tunnustanut sinulle oman pahuuteni ja kelvottomuuteni ja sinun hyvyytesi! Oi jospa olisin sen tehnyt heti, kun asia selkeni, olisi tuntoni nyt paljon rauhallisempi ja levollisempi – rakas miniäni! anna minulle kaikki anteeksi!" rukoili sairas.

"Sen teen mielelläni. Oi kuinka paljon voisin teille anteeksi antaa, mutta sitä tehtävää en ole luullut itselläni olevankaan, sillä sydämessäni ei ole ollut mitään tunnetta teitä vastaan. Mutta onhan hyvä, että olemme näin avanneet sydämemme toisillemme, sittenhän kaikki varjot ja pimenteet katoavat meiltä – eikö niin, rakas appeni? te ette saa kuolla, ja minä toivon että Jumala lahjoittaa teidät vielä meille. – hyvä on minun ollut olla tähänkin asti talossanne, mutta vasta minun on oikein hyvä olla, sen tunnen nyt, sillä sydämessäni tunnen sanomatonta iloa ja rauhaa", sanoi Maiju ja tarttui taudista laihtuneen appi-vaarinsa kaulaan kiinni.

He purskahtivat molemmat itkuun ja siinä he hyvän aikaa antoivat kyyneleittensä valua, mutta nuo kyyneleet eivät tulleet mielen katkeruudesta, vaan ne vuotivat anteeksi-anovasta ja anteeksi-antavasta sydämestä, ja molemmat tunsivat itsensä lohdutetuiksi.

Ihme kumma! Vaikka isännän tauti oli niin kova, että kaikki luulivat hänen kuolevan, rupesi hän kaikkien ihmeeksi paranemaan tuon tapauksen perästä, kun hän miniällensä sydämensä avasi. Paraneminen kävi kuitenkin hyvin hitaasti ja Maiju hoiti häntä edelleenkin yhtä suurella huolella.

Nyt vasta, kun isännän sydän näin oli pehmennyt Jumalan käden kautta, palasi taloon entinen rauha ja rakkaus. Oi kuinka iloiselta ja hauskalta tuntui nyt elämä kaikille talon asukkaille! Kadonnut oli nyt isännältä kylmyys, salaperäisyys ja umpimielisyys, ja kadonnut oli myös Maijulta se luulo, että isäntä oli tuommoinen hänen tähtensä. Ei kenelläkään heistä ollut nyt mitään semmoista, jota olisi tarvinnut toisiltaan salata, jonkatähden olisi tarvinnut olla umpimielinen ja jonkatähden olisi tarvinnut ajatella toisesta jotain pahaa – niin ei enää asiat olleet, vaan kaikin he vapaasti avasivat toisillensa sydämensä ja heidän oli niin hyvä olla. He iloitsivat kaikki isännän paranemisesta, jolle oli suureksi avuksi se, että hän oli saavuttanut rauhan omalletunnollensa, ja hän tunsi nyt itsensä niin iloiseksi ja keveäksi kuin lapsi.

Niinkuin lukija jo tietää, oli Koskelan talo eräässä Pohjannaan valtavassa joessa olevan jyrkän kosken rannalla. Talo oli rakennettu aivan liki kosken törmää, sillä tulvat eivät hätyyttäneet koskaan taloa siinä. Koski kun oli jyrkkä ja kiivas, eivät jääpadot joutuneet siihen usein seisahtumaan ja nostamaan vettä yli ahteiden. Aivan asuinhuoneen takana, kosken rannalla oli Koskelan jauhomylly. Kevät oli. Ilmat olivat jo siksi keväiset, että vesi oli sulattanut myllyn jäistä vapaaksi, jonkatähden siinä oli ruvettu käyttämään jauhoja talouden tarpeeksi. Mutta sitten ilmat tulivat jälleen kylmiksi, niin että jo juoksevat vedet jäätyivät aivan kuin talvisydännä; ja hevosilla ruvettiin jälleen ajamaan jo kehnoiksi tulleita jäitä, ja niin jäi taas Koskelankin myllyn käyttö siihen.

Kevään tulo näytti viivähtävän nyt, niinkuin monesti muulloinkin Pohjanmaalla. Kaikki kylän miehet menivät halkometsään ja niin meni Koskelan Jaakkokin päivämiesten ja renkien kanssa oikein koko viikkokaudeksi halkoja hakkaamaan. Koskelaan ei jäänyt muuta väkeä kotiin kuin vanha isäntäväki, Maiju, piiat sekä lapset.

Puoliviikon paikoissa muuttuivat sitten ilmat yht'äkkiä kesäisen lämpimiksi. Lumi alkoi sulaa aika vauhtia ja ojat, purot ja viemärit alkoivat ensin liristä, sitten juosta, ja pian olivat ne paisuneet tulvillensa, ruveten yksissä neuvoin tuhansista suista yht'aikaa holvaamaan vettä jokeen.

"Nyt tulee iso tulva, mitenkähän meidän myllynkin käynee?" arveli isäntä, sillä hänellä oli vuosia päässä, ja hän oli oppinut tuntemaan tulvan vaikutukset semmoisina vuosina kuin nytkin oli.

Joki paisuikin niin äkkiä tulvillensa, että se kolmessa vuorokaudessa kohosi äyrästensä yli.

Toimellisen nuoren emännän mieleen juohtui nyt myllyssä olevat käytteet, joita siellä oli vielä edelliseltä käyttöajalta useampia tynnyreitä. Mylly oli siksi ulohtaalla törmästä, että törmältä myllyn ovelle oli useampia syliä pitkistä hirsistä tehty porras, jota myöten myllyyn kuljettiin. Maiju haki myllyn avaimen, meni myllyyn ja alkoi kantaa säkin toisensa perästä aittaan. Mutta joka silmänräpäys oli kallis, sillä vesi ulettui jo hirsiportaisiin asti, vaikka ne olivat kyllä korkealla, ja hirmuisia jää-lohkareita alkoi kirpoilla ylempänä olevasta suvanteesta irti, jotka sitten hirmuista vauhtia kiitivät koskea alas. Koskista oli jo ennen jäät menneet kosken alla olevan suvanteen niskaan, jossa ne kokoutuivat kauheiksi jää-padoiksi. Koskelan talon kohdalla olevan kosken päällä oleva suvanto oli lyhyt ja sen niskaan oli myös kokoutunut hirmuinen jää-pato, joka yllytti veden ylipuolellansa tavattoman korkealle ja painoi kovasti edessään olevaa jääpatoa; ainoastaan koskien välissä olevan suvanteen jää näytti vielä hetkisen voivan vastustaa tuota hirmuista voimaa, mutta nyt sekin jo lohkeili kappale kappaleelta ylivoiman alla, ja väliin vapisi koko suvanteen jää, niinkuin haavan lehti, tuon ruskeen ja paukkeen tähden, jota jää-pato piti tuolla ylempänä. Tulva näytti ikäänkuin vihoittelevan, kun tuo itsepintainen suvanne rohkeni vastustella sen hurjaa ja raivokasta vauhtia. –

Niin, niin, kestä vielä hetkinen, suvanto, ja taistele niin paljon vastaan kuin suinkin voit, sillä taistelusi on ainakin tällä kerralla jalo: apua, hyvää tuottaisi se ihmiskunnalle – mutta voi! et sinä jaksa, et sinä voi kauan taistella, sillä mahtava, väkevä, voimakas joukko uhkaa murtaa sinut joka silmänräpäys ja syöstä sinut tuohon jyrkkään, kiehuvaan koskeen, ja silloin olet menevä tuhansiksi kappaleiksi, silloin et enää kykene taistelemaan, vaan sinun täytyy lyöttäytyä hurjain valloittajiesi joukkoon, tekemään samaa mitä hekin tekevät.

Nyt oli vain yksi jyväsäkki enää myllyssä, sillä Maiju oli kaikki muut jo sieltä kantanut aittaan. Vielä seisoi suvanne jäykkänä jää-padon edessä. Vielä seisoi mylly paikoillaan, vaikka vettä oli ylemmäksi puoliseiniä. Vielä olivat törmältä myllyyn vievät hirsiportaat paikoillaan, vaikka vesi meni jo toisesta päästä niiden ylitse. Maiju valmistelihe viimeistä säkkiä noutamaan myllystä.

Talon vanha ja voimaton isäntä ei ollut tiennyt nuoren emännän toimista mitään, mutta häntäkin huolestutti tulvan äkkinäinen kohoaminen ja hän katsahti akkunasta joelle päin. Hämmästyen huomasi hän veden olevan tavattoman korkealla. Vaikka hän oli voimaton, köntti hän kuitenkin kosken rannalle, jossa hän kauhulla näki, että suuri vaara oli kylän asukkailla tarjona. Samalla tuli siihen Maijukin.

"Nyt menee mylly ja sen sisällä olevat käytteet", sanoi ukko huolehtien.

"Minä olen kantanut käytteet aittaan niin vähäksi ett'ei siellä ole enää kuin yksi säkki", sanoi Maiju.

"Vai niin! Sinä olet joka paikassa ja asiassa toimellinen. Kiitos siitä! Jumala sinua siunatkoon! Menköön viimeinen säkki myllyn kanssa, sitä ei enää voi pelastaa", sanoi ukko, hyvästellen miniän urhollista työtä.

"Miksi heittäisimme jyväsäkin myllyn kanssa menemään? Vielä seisoo suvanne, vielä seisovat mylly ja portaat," sanoi Maiju ja ennenkuin ukko ennätti mitään vastata, oli Maiju jo juossut portaita myöten myllyyn! Hän sieppasi jyväsäkin selkäänsä ja kiirehti sen kanssa takaisin.

Mutta samassa kun hän pääsi törmälle, kuuli hän appi-vaarinsa päästävän sydäntä särkevän äänen ja samassa kuuli hän takaansa pikku Kallen, kuudennella vuodella olevan poikansa, lapsellisen äänen huutavan: "äiti!"

Maiju pyörähti katsomaan koskeen päin, ja säkki putosi omin valtoinsa hänen seljästänsä. Mitä näki hän nyt? Poika oli äidin perästä huomaamatta myös juossut myllyyn ja juuri kun äiti oli säkkinensä päässyt törmälle, tuli iso jäälohkare ja pyyhkäsi myllyyn vievät hirsi-portaat pois niin keveästi kuin olisi siinä ollut vain joku oljen korsi tiellä. Myllyn ja törmän väliin oli nyt syntynyt noin kuutta tai seitsemää syltä leveä kuohuva aukio, josta näytti olevan mahdoton päästä yli.

"Herra Jesus! Lapseni!" huudahti Maiju hädissänsä.

"Lapsi, lapsi! Kalle, Kalle!" huudahteli vanhus ja väänteli epätoivoissaan ja neuvotonna käsiänsä.

"Äiti, äiti!" hoki poika, seisoen myllyn ovella, itsekin jo käsittäen vaaransa suuruuden.

Joka silmänräpäys oli nyt kallis. Jo rusahteli ja paukahteli kosken päällä olevan suvanteen jää ja palanen palasen perästä lohkesi siitä irti ja syöksyi koskeen. Jo oli koko tuo suvanteen päällä oleva pato liikkeellä ja hirmuisessa tanssissa kiitivät jäät, toistensa sivuitse, toisiansa vastaan, toistensa ylitse ja alatse ja toistensa kanssa peräkanaa, hurjassa kilvassa – mutta vielä teki suvanteen jää vastarintaa tuolle hirmuiselle voimalle, vielä se jaksoi estää tuon vihastuneelta näyttävän jää-padon vauhtia, vielä seisoi mylly. Myllyn oven reiällä seisoi pieni poika ja hoki ehtimiseen: "äiti, äiti!" Äidiltä oli hän ennenkin oppinut avun saamaan; äiti oli jo niin monta kertaa päästänyt hänet suuresta hädästä ja vaarasta; ei missään hän ollut vielä löytänyt äidin vertaa ja hänelle hän lähetti nytkin nuo lyhyet, mutta paljon sisältävät, paljon luottamusta osoittavat ja rukoilevat sanat. Menivätkö ne sanat hukkaan tuona hirmuisena kauhistuksen ja hädän hetkenä? Ei, eivät ne menneet hukkaan, sillä törmällä seisoi olento, jonka sydämeen kävi kipeästi kuin puukon pistokset nuo pojan suusta tulleet huudot, olento, joka rakasti tuota hädässä olevaa lasta niin suurella rakkaudella, ettei kaiken maailman rakkautta voi siihen verrata, – äidin rakkaudella.

Silmänräpäyksen seisoi Maiju neuvotonna tuossa hirmuisessa tilassa, mutta pian hän selkeni. Pian hätä ja vaara pakotti hätääntyneen äidin keksimään neuvoja lapsen pelastamiseksi. Salaman nopeudella juoksi hän tupaan, palasi sieltä takaisin yhtä nopeasti; hänen seurassaan tuli myös muu talon väki, joka ei tähän asti vielä ollut tietänyt mitään vaarasta. Hän toi pitkän köyden, jonka oli tuvasta sivaltanut. Sen kanssa riensi hän nyt kosken rannalle ja silmänräpäyksessä oli hän solmennut kivenmukulan toiseen päähän.

"Mene pois, Kalle, oven reiältä, minä paiskaan tämän köyden oven reiästä sisään: ota sinä köysi kiinni ja sido se lujasti ympärillesi, niin me vedämme sinut köydellä maalle!" kehoitti hätäilevä äiti vaaran-alaista lastansa, ja hänen silmänsä loistivat ikäänkuin voitollisina.

Silloin kuului myllyn ovelta pieni, heikko, epätoivoinen ääni: "voi, en minä, äiti, osaa – –".

"Herra Jumala! eihän lapsi kykene itseänsä tarpeeksi lujaan sitomaan ja silloin hän varmaan joutuisi koskeen", sanoi äiti ja taasen hän juoksi tupaa kohden. Pian tuli hän sieltä taas takaisin ja hänellä oli nyt mukanaan suuri rautainen kivi-koukku.

Vielä seisoi suvanne, vielä vastusteli se jääpadon kulkua alas koskeen, vaikka se näkyi jo vapisevan joka paikasta. Näyttipä siltä kuin tuo suvanne olisi ymmärtänyt kosken rannalla olijain sisällisen tuskan ja taistellut heidän puolestansa noin itsepintaisesti. Vielä seisoi myllykin, mutta vielä seisoi poikakin myllyn ovella, ja jos ei hän tullut oikein pian pelastetuksi, niin hän varmaankin oli joutuva onnettoman kuoleman uhriksi, sillä suvanto ei voinut ijankaikkisesti taistella ylivoimaa vastaan.

Silmänräpäyksessä oli Maiju solmennut tuomansa kivikoukun renkaastansa köyden toiseen päähän kiinni.

"Ota, Kalle, tämä koukku kiinni, kun minä nakkaan sen köyden kanssa oven reiästä sisälle, ja pane koukku myllyn kiven silmään ja istu itse koukun päälle, ettei se kirpoa siitä irti!" toimitti taas äiti pojalleen. Samassa hän heilutteli koukkua ja paiskasi sen sitten myllyn oven reikää kohden, mutta voi! ei koukku lentänytkään määräpaikkaansa asti, vaan putosi – koskeen. Pian veti äiti köytensä ja koukkunsa takaisin ja uudella innolla, uudella onnella paiskasi hän sen taas ovea kohden ja – kiitos Jumalan! koukku lensi oven reiästä myllyn sisälle ja pieni Kalle sai sen heti kiinni, vei koukun kiven silmään ja istui itse päälle, niinkuin oli neuvottu.

"Mitä nyt aiot tehdä?" kysyi ukko hätäisesti.

"Pelastaa lapseni".

"Mitenkä?"

"Te rannalla olijat kaikin lujasti pidätte maalla olevasta köyden päästä kiinni. Minä vedän köyttä myöten itseni myllyyn, sidon köydenpään pojan ympärille ja te vedätte sitten hänet maalle".

"Mitenkäs itse sieltä pois pääset?"

"Mitäpä siitä, jos sinne jäisinkin, kun poika vain tulee pelastetuksi. Olen kuitenkin kokenut varata sitäkin asiaa, sillä vyölleni olen käärinyt toisen hienomman rihman, jonka aion sitoa pojassa olevaan köydenpäähän kiinni. Sitten kun poika on maalla päästetty köydestä irti, solmiatte te tuon paksun köyden tähän hienoon rihmaan taas kiinni, jolla minä lapan paksumman köyden takaisin myllyyn, sidon sen pään ympärilleni ja, jos on aikaa, vedätte sitten minutkin maalle", selitti tuo urhokas ja rakastava äiti.

"Älä Jumalan tähden uskalla itseäsi niin vaaralliseen retkeen, henkesi joutuu vaaraan", sanoi ukko. – "Te hukutte!" huusivat mummo, piiat ja lapset yhteen ääneen.

"Lapseni, voi minun lapseni!" huusi äiti tuskissansa. "Ottakaa köyteen kiinni!"

"Suvanto näyttää pettävän, älä lähde, heitetään pojan pelastus Jumalan haltuun!" pyyteli vanhus.

"Lapseni!" huudahti sydämen kivusta vapiseva äiti, ja heti kun toiset ottivat köyden päästä kiinni, antoi hän vaate päällä itsensä kuohuvan kosken valtaan ja alkoi köyttä myöten vetää itseänsä myllyn ovea kohden. Hän pääsi onnellisesti myllyn sisälle ja vaikka oli niin tärkki ja kallis hetki, kaappasi hän pelosta vapisevan poikansa syliinsä, painoi hätäisen suutelon hänen kasvoilleen, ja tuo suutelo oli kaikkein suurimman, jaloimman ja puhtaimman maailmallisen rakastajan, sillä se oli – äidin suutelo.

Samassa kun hän poikaansa syleili ja suuteli, oli hän jo päästänyt kivikoukun irti köyden päästä ja sitonut sen poikansa ympärille. Nyt hän vei häntä jo oven reiälle ja komensi: "vetäkää!" Samassa heitti hän poikansa kuohuvaan koskeen, ja maalla olijat alkoivat vetää häntä kiiruusti maalle.

Mutta samassa sortuikin suvanteen jää ylivoiman alle. Nyt ei seisonut enää suvanteen niskassa oleva jääpato, sillä se oli saanut nyt loistavan voiton tuosta uppiniskaisesta ja itsepintaisesta vastustajastaan – suvanteesta, joka nyt hurjaa vauhtia pakeni pois hirmuisen valloittajansa edestä, ja yhtä hirmuista vauhtia lähti jääpatokin sitä takaa ajamaan. – Vielä seisoi kuitenkin mylly ja vielä seisoi myllyn ovella ihmisolento, mutta toisenlainen ja toisenlaisilla tunteilla kuin hän, jonka siinä viimeksi näimme. Edellinen oli lapsi, joka kuolon pelosta vapisevana toivoi pelastusta; jälkimäinen oli äiti, joka ilosta sykkivin sydämin katseli poikansa pelastusta, ja kas nyt! nyt lapsi oli maalla. – Hän ei joutanut katsomaan eikä ajattelemaan omaa vaaraansa, joka nopeasti läheni häntä; sillä olihan nyt pelastettu hänen lapsensa, jota hän oli tuon rakastavan sydämensä alla kantanut, jonka eduksi hän oli niin monta unetonta yötä valvonut; ja tuo pelastus oli tapahtunut hänen kauttansa, siinä kylläksi. Tuo tieto, tuo tunne se hänen sydäntensä teki niin iloiseksi ja rauhalliseksi niinkin vaaran-alaisessa paikassa, jossa hän nyt oli, mutta tuon rauhan, tuon ilon voipi käsittää vaarankin hetkenä ainoastaan – äidin sydän.

"Kiitos Jumalan! Lapseni on pelastettu!" huusi äiti kosken kuohujen läpi, kun näki että poika saatiin maalle.

Jäät jo tulla huikasivat aika kyytiä koskea alas ja usein ne jo nyrmivät myllyä, mutta vankin jääpato ei ollut vielä ehtinyt myllylle asti. Juuri nyt veti äiti hienommalla nuoralla paksumpaa köyttä myllyyn, sitoakseen itsensä siihen, jolla hänet olisi sitten vedetty maalle; mutta kun hän oli juuri alkanut tuon työnsä, ehti pää-jääpato myllyn kohdalle. Yhdellä nyhjäyksellä paiskasi se myllyn pois paikoiltaan ja äidin täytyi heittää köydestä irti, sillä mahdotonta oli hänen ponnistella luonnon voimia vastaan. Niin oli häneltä mennyt viimeinen pelastuksen toivo.

Osa jääpadosta oli pysähtynyt myllyä ylempänä olevan niemekkeen ja myllyä varten jäiden suojaksi tehdyn kirmun päälle, jonkatähden sen suojaan oli syntynyt jonkunlainen koste eli tyyni kohta; siksi ei mylly suoraa päätä lähtenyt koskea alas huilaamaan. Toimellinen vaimo ei kadottanut hetkeksikään järkeänsä, vaikka hänen silmäinsä edessä oli kuolema; neron loiste oli kaikissa hänen toimissaan viimeiseen asti – hän murti sukkelasti myllyn vesikaton ja nousi tekemästään aukosta myllyn harjalle.

Ei yksikään kuoleman-alainen voi kuvailla sitä hämmästystä, tuskaa ja hätää, mikä rannalla olijoilla oli Maijun tähden. "Voi, voi! Äiti, äiti, rakas äiti!" huusivat, voivottivat ja itkivät lapset katkeamatta. –

"Herra Jesus! – voi Maiju raukkaa!" vaikeroitsivat vanhukset ja vääntelivät käsiänsä epätoivoissaan. "Rakas emäntä, voi, meidän hyvää emäntää!" huusivat piiat lakkaamatta itkunsa seasta; ainoa levollinen henkilö läsnä olevista oli – Maiju, joka vielä myllyn harjallakin ollessaan kohotetuin käsin kiitteli kaikuvalla äänellä Jumalaa lapsensa pelastuksesta ja koki rannalla oleville hätääntyneille sydämille jaella lohdutuksen sanoja. Hänen omallatunnollansa ei ollut mitään painoa, sillä hän oli sovinnossa sekä Jumalan että ihmisten kanssa, ja hän tunsi sydämessään, että hän oli kokenut täyttää parhaan vointinsa mukaan elämänsä kalliita velvollisuuksia äitinä ja kansalaisena, ja tuon viimeisen työn, jonka hän teki lapsensa hyväksi, tunsi hän sydämessään kalleimmaksi ja pyhimmäksi velvollisuutensa täyttämiseksi koko elämässään, sillä hän oli pelastanut lapsensa omalla – hengellänsä! Saattaako mitään jalompaa maailmassa ollakaan? Mutta tuota jaloutta ei kykene kaikki äiditkään osoittamaan, sillä siihen tarvitaan todellinen – äidin rakkaus. – –

Kylän miehet halko-metsässä huomasivat, että lumi suli äkkiä ja että vettä ilmestyi mahdottoman paljon maille. Tuon havaintonsa johdosta rupesivat he aavistamaan, että kylässä on paha hätä tulvan tähden. He tiesivät, että kylässä ei ollut monta miestä kotona, kun melkein kaikki olivat metsässä; sentähden kiirehtivät he nyt koteihinsa, katsomaan miten siellä asiat ovat.

Tuota kotiin lähtöä oli Koskelan Jaakko kaikkein innokkain esittelemään, sillä hän oli viime yönä nähnyt niin kummallista unta, joka teki hänet kovin levottomaksi ja rauhattomaksi.

Hän ei ollut ylimalkaan mikään unien uskoja; mutta kummallinen vaiva ja pelko nyt ahdisti häntä, niin ettei hän saanut rauhaa missään. Senpätähden Jaakko hartaasti esitteli muille miehille, että lähdettäisiin kylään heti katsomaan miten tiellä asiat ovat.

Jaakon tullessa kotiin oli juuri se hetki, jolloin jäitten voiman kautta paikoiltaan pois survaistu mylly oli tuokioksi pysähtynyt niemen ja myllyn kirmun päälle jääneiden jäiden tekemään kosteeseen. Heti kun hän tuli kosken rannalle, näki hän kauhistuksella mitenkä asiat olivat. Hän näki rannalla olevan talonväkensä kauheassa hädässä ja tuskassa. Hän näki oman rakkaan vaimonsa istuvan myllyn harjalla, kuohuvassa koskessa, ja joka hetki saattoi tuo puoliksi jo särkynyt mylly raueta. Kauhea tuska ja hätä valloitti Jaakon, kun hän kaiken tuon käsitti. "Maiju, Maiju! Voi minun rakas Maijuni, miten olet tuonne joutunut? Miten voin sinut pelastaa?" Vene! Sitä ei ollut täällä ikänä ollut; kosken rannalla oli se tarpeeton; puolta virstaa likempänä ei semmoista ollut. Lautta! turha sekin, ei semmoista ennättänyt laittaa, sillä viimeiset osat jääpadosta näyttivät tuossa paikassa tulevan alas. "Voi, voi rakas vaimoni!" hätäili tuskissansa Jaakko.

"Kiitos Jumalan! että vielä sinut näin, että vielä saan sanoa sinulle viimeiset jää-hyvästini! – Kauan ei ole enää aikaa. Kiitos, Jaakko, kaikesta rakkaudesta ja hyvyydestäsi, jota alati olet minulle osoittanut. Valvo lastemme kasvatusta ja kasvata heitä Jumalan pelvossa! – Kiitos isännälle ja mummolle, jotka olette olleet minulle toinen isä ja äiti ja aina minua rakkaudella kohdelleet. Kiitos kaikille! sillä kaikki ovat olleet minulle niin hyviä. – Älkää itkekö, lapset, niin paljon! Totelkaa isäänne, vaaria ja mummoa ja tulkaa kaikki hyviksi ihmisiksi! – Hyvästi, Jaakko! Hyvästi kaikki... Jumala armahtakoon!" – Nyt tuli viimeinen ja väkevin jääpato, sysäsi niemen ja kirmun päällä olevat jäät pois edestään ja töytäsi myllyn liikkeelle, joka nyt hajosi altapäin, niin ettei jäänyt kehilleen enää muuta kuin pääty kattoineen, jonka päällä äiti istui, ja niin meni tuo jalo rakastaja jäiden seassa hirmuista vauhtia pienen ja kehnon turvansa päällä kuohuvaa koskea alas! – – "Hyvästi Jaakko!" kuultiin hänen vielä kerran huutavan kosken kovan pauhun seasta. Pian oli tuo huono alus särkynyt kosken ja jäiden kovissa hyrskyissä, niin ettei siinä enää näkynyt muuta kuin muutamia puun sirpaleita, jotka siellä täällä paikkaroihtivat jäiden seassa, ja sinne katosi–hellä äitikin – Maiju – Mökin Maiju!

En huoli ruvetakaan kuvaamaan sitä tuskaa ja kauhua, jonka tuo näkö vaikutti rannalla olijoihin, sillä siihen olen liian heikko. Jaakko oli epätoivossaan viimeiseltä ruvennut repimään vanhan, lähellä olevan saunan seiniä, ikäänkuin tehdäksensä lauttaa, jolla hän pelastaisi rakkaimpansa, mitä hänellä maailmassa oli; mutta kun hän näki tuon suuren murhenäytelmän viimeisen kohtauksen – pyörtyi hän. – Muut rannalla olijat eivät kyenneet mitään tekemään eivätkä toimimaan – ei, mutta se lause ei tullut nyt oikein, sillä olipa heilläkin semmoista tehtävää, jota he kykenivät kyllä tekemään, – itkeä, tyrskyä, valittaa, voivottaa, käsiänsä väännellä, se heidän työnsä oli nyt, mutta ei yhtään sanaa yksikään heistä kyennyt puhumaan toisillensa, niin särkyneet olivat heidän sydämensä.

Kauan eivät he saaneet tuollakaan tavalla tyhjentää ahdistettua sydäntänsä, sillä Jaakon tila rupesi heitä huolestuttamaan. Jaakon äiti viittasi mykkänä, silmät täynnä kyyneleitä, niin paljon kadottanutta onnetonta poikaansa kohden, ja kaikki läsnä olijat ymmärsivät hyvin tuon sydämen sanattoman kehoituksen. He kerääntyivät kaikin tuon vähän aikaa, mutta paljon kärsineen lesken ympärille ja kantoivat hänet hervotonna kamariinsa ja laskivat vuoteelle. Pitkällisten ja monien kokeiden kautta saatiin Jaakko jälleen tointumaan, mutta toinnuttuaan tuntui hän olevan – sekavamielinen; sydän oli liian äkkiä saanut liian raskaan kuorman.

Jaakko vaipui nyt pitkälliseen tautivuoteeseen ja hän houraili myötäänsä. Mutta tarkalla hoidolla rupesi hän viimein vähitellen toipumaan, ja sitä myöten kun hänen ruumiillinen terveytensä parani, vahvistui hänen ymmärryksensäkin, jonka puolesta hän ajan-oloon tuli entisellensä.

Paljon surua tuotti Koskelan nuoren emännän tapaturmainen kuolema koko kylään, sillä hän oli ollut rakas kaikille, niin köyhille kuin rikkaillekin. Paljoa suurempi oli suru Koskelan talossa, jossa niinkin monta vuotta oli jo nautittu tuon lempeän sydämen hedelmiä. Hän oli ollut heille kaikki kaikessa: lohdutus surussa, ilo itkussa, apu hädässä, kunnia häpeässä, tosi valheessa, hupi ikävässä, virvoitus väsyssä, lääke sairastaessa, lämmin vilussa, näkö pimeässä, rakkaus vihassa, sovinto riidassa, anteeksi-antamus rikoksissa, tie eksyksissä, kärsimys vääryydessä, hyvän suopuus vainossa, malttavuus kiukussa.

Maijun ruumista ei yritettykään hakea, sillä mahdoton olisi sitä ollut löytää suunnattoman paljon veden tähden. Kun vesi väheni ja lämpeni, nousivat Maijun maalliset jäännökset veden päälle kosken alla olevassa suvanteessa, josta ne heti korjattiin. Hautauspäivä oli määrätty erääksi sunnuntaiksi ja melkein kaikki seurakuntalaiset kokoontuivat silloin kirkolle, saattamaan heille kaikille niin rakasta vainajaa viimeiseen lepoon. Vanha pastori vihki haudan ja lopuksi hän piti pienen puheen, juuri niinkuin Jaakkoa ja Maijua vihkiessäänkin oli tehnyt. Hän puhui murheelliselle kuulija-joukolle, kuinka hänen mieltänsä painoi kummallinen tunne kymmenen vuotta takaperin tuolla Koskelan häissä ja että liiankin pian, liiankin täydellisesti nyt ovat toteutuneet silloin lausumansa sanat. "Jumala on nyt ottanut pois sen, jota me kaikin rakastimme," sanoi hän, "ja tuo tuntuu meistä kovalta ja katkeralta. Mutta niin on Jumalan tahto, sillä jota hän rakastaa, sen hän useinkin äkkiä ottaa meiltä pois, ja vainajamme rakasti Jumalaa ja Jumala rakasti häntä. Jumala oli rakkaalle vainajallemme antanut niin paljon hyviä avuja, ettei hän katsonut tarpeelliseksi antaa hänen pitemmältä viipyä meidän seurassamme. Hän ennätti lyhyen elämänsä ajalla, opilla ja elämällänsä, tehdä paljon enemmän hyvää ihmiskunnalle, kuin moni muu, joka on kauankin elänyt. Hän oli kylämme kunnia, kotinsa kaunistus ja perheenä ilo, eikö kaikissa noissa ole kylläksi kuolevaiselle? Vieläkö vaatisimme häneltä enemmän elämän hedelmiä? Tuleeko meidän kovin surra noin mainehikkaan elämän katkeamista? Voi! me suremme, kaipaamme kovin häntä, mutta vahva lohdutuksemme murheessamme on kuitenkin se, että tiedämme hänen vielä elävän – elävän ijankaikkista elämää valittuin joukossa. Puhdas, jalo oli hänen elämänsä, mutta jaloin oli toki hänen kuolemansa, sillä silloin kirkastui hänessä työssä ja totuudessa todellinen – äidin rakkaus. – Rauha hänen tomullensa!"

NOIDAN RANGAISTUS.

Noin 60 vuotta takaperin oli eräässä Oulunläänin eteläisemmässä ylipitäjässä eräs talonisäntä, jota kylän kesken sanottiin Vikloksi. Tuon liikanimen oli hän saanut sen tähden, kun hän oli noita ja siis harjoitti noitain töitä. Siihen aikaan oli vielä paljon taikauskoa kansassa, jonkatähden Viklollakin oli kyllin ammattiinsa kuuluvaa työtä. Hän nosti karhuja, susia ja käärmeitä eläinten ja ihmisten päälle, taikka poisti niitä, aina asianhaarain mukaan, eli toisin sanoen: aina sen mukaan kuin hänelle maksettiin. Varastetun kalun takaisin tuominen, lehmien kotiin kulkeminen, pahojen henkien ulos-ajaminen ja kaikenlaisten kipujen ja vammojen parantaminen ihmisistä ja eläimistä kuuluivat välttämättömästi Viklon toimialaan.

Vireillä pitääksensä noita tenhokonstejansa, kulki hän pääsiäis-öinä navetoissa ja talleissa ja leikkeli lehmäin ja lammasten korvista ja väliin reisistäkin palasia, hevosten hännistä jouhia ja mitä mistäkin lienee leikannut, joita hän tallensi kopeneissansa, uskottaaksensa niillä ihmisiä. Nouseva sivistys aikoi myös niillä ajoin kirkkailla säteillänsä valaista kansaa, jonkatähden poppamiesten valta väheni, mutta Viklo ei heittänyt entistä tapaansa, vaan pitkitti eteenkinpäin epärehellistä ammattiansa ja kulki navetoissa ja talleissa niinkuin ennenkin. Nouseva nuorempi sukupolvi näki jo tuommoiset hulluttelemiset turhiksi, jonkatähden he eivät pelänneet eivätkä tarvinneet tenhomiehiä eikä heidän kopeneitansa. Tosin oli heissäkin vielä sekalaista seurakuntaa, mutta toiset enemmän valistuneet kokivat heiltä kaikin keinoin riistää heidän turhia luulojansa. Se oli taistelua pimeyden ja valkeuden välillä; ja mitäpä tuo muuta lieneekään ihmiselämä.

Erään pääsiäisen aikana panivat kylän valistuneemmat poikaviikarit tuumansa tukkuun ja alkoivat pitää Vikloa silmällä, konttasiko hän vielä navetoita ja talleja myöten, ja jos hän sen tekisi, uhkasivat hänelle kovasti kostaa.

Tuumasta tekoon. Pääsiäis-yö tuli, ja useampia vahteja laitettiin Viklon talon ympärille piiloon, vaarilla pitämään hänen liikkeitänsä, ja jos hän liikkeelle lähtisi, seuraamaan häntä niin paljon kuin mahdollista; myös oli usean talon navettapihaan laitettu vahteja, jos tuo Viklo pääsisi pujahtamaan hänen talonsa tykönä olevain vahtien lävitse. Poikaviikarit olivat jokainen laittaneet itsellensä pienen, kimeän kutsumapillin, jolla piti heti merkki antaa toisille, kun joku näkisi Viklon menevän navettaan.

Kauan odottivat pojat piiloissaan ja luulivat jo koko asiansa menneen hukkaan, mutta noin puoli-yön aikana kuului tuo pyynlaulun kaltainen piiskuttava ääni; kaikki pojat juoksivat kutsua kohden, ja pian olivat he koolla. Kutsuja kertoi toisille hiljaisesti, kuinka hän oli nähnyt Viklon menevän erään talon navettaan pussi kainalossa. Nyt tuli neuvottelu: miten pitäisi menetellä ensi aluksi. Eräs joukosta esitteli, että heidän pitäisi joukolla mennä likitienoille navettaa hiljaisuudessa – niin liki kumminkin, ettei Viklo pääsisi karkuun, ja sitten joukonmiehissä karata navettaan, ikäänkuin "rullia" pakoon. Heidän pitäisi siellä olla hyvin peloissaan ja yhden pitäisi hyvin pelkäävällä, mutta kumminkin kuuluvalla äänellä ilmoittaa, että tännehän se "rulli" juuri tulikin. Esitys hyväksyttiin heti ja pojat lähtivät hiipimään navettaa kohti. Kun he olivat päässeet kylläksi likelle, ryntäsivät he semmoista vauhtia navetan ovesta sisälle, vetivät oven perässään kiinni, panivat sen hakaan sisäpuolelta ja laittoivat salaisesti vahdit ovelle. Kun se oli tehty, syntyi poikien välillä seuraava puhe:

"Näittekö te rullia?" kysyi eräs joukosta.

"Näin minä."

"Se lensi ilmassa."

"Uuninluuta pyrstönä."

"Ja pari kylpyvitsaa siipinä."

"Mihinpäin se lensi?"

"Etelään päin."

"Ei, mutta minä näin sen kulkevan maata myöten."

"Kas pahuutta, kun kummittelee monen näköisenä!"

"Musta pussi kainalossa."

"Tietysti tehty jostakin varsankodasta."

"Lehmien ja lammasten korvainneniä ja hevosten jouhia täynnä."

"Tuulenpesiä lisäksi."

"Ja ruumisten luita."

"Ja varoina elohopeaa lasissa."

"Tietysti ruumiin mittakeppi sauvana."

"Onpa se konna varustettu kelpo väellä, varoilla ja aseilla."

"Kyllä tarvitseekin! pitkä on matka herjalla kuljettava tänä yönä."

"Pitää käydä Lapissa."

"Ja joutua sieltä huomiseksi kirkkoon."

"Istumaan selin saarnatuoliin."

"Voi kun minä pelkään!"

"Mitä sinä pelkäät?"

"Rullia."

"Mitä tuosta pelkää! Se on ollut ja mennyt."

"Ei, mutta – –."

"Mitä mutta?"

"Mutta minä näin sen tulevan tänne."

"Tähän navettaanko?"

"Niin."

"Oletko varma asiastasi?"

"Se on varma. Kappaletta ennen meidän tännetuloamme näin minä sen tulevan tähän navettaan, pussi vasemmassa kainalossa."

"Sen parempi; saammehan sitten nähdä rullin kasvoista kasvoihin!"

"Pitää panna navetan takan pelti kiinni, ettei se pääse siitä lentämään ulos!"

"Otetaan valkea ja haetaan onko se täällä."

Kun pojat viimeisiä puheitaan puhuivat, kuului taempata navetasta kuhnimista ja kähnimistä. Pojat ottivat tulen ja pistivät sen muassaan olevaan kynttilän päähän ja sen valossa rupesivat tarkastelemaan navettaa. Viklo oli itsensä kätkenyt johonkin ahtaasen kujaan, jossa hän päin seinään oli kyykkysissään. Kun pojat hänet havaitsivat, sanoi eräs heistä: "Hyi! tuossapan se nyt on."

"Vikloltahan tuo näyttää."

"Enhän minä tuossa näe muuta kuin kaksihaaraisen puutalkon."

"Ei se ole Viklo, vaikka se sinun silmissäsi häneltä näyttää; se osaa näyttäytyä yhden silmissä yhdeltä, toisen toiselta."

"Onhan tuolla siivetkin."

"Ja voidesarvi vasemmassa kainalossa."

"Eipähän kuin likainen pussi-ryökäle."

"Voi kuinka monenlaiselta se saattaa itsensä näyttää yht'aikaa!"

Kun pojat noita keskustelivat ja yhä katsoivat häntä kynttilävalkeallansa, ei Viklo tohtinut värvähtääkään.

"Mitä me nyt tuolle teemme?" kysyi taas eräs joukosta.

"Koska hän minun silmistäni näyttää puutalkolta, niin minä lyön häneltä toisen haaran poikki; sittenpähän huomenaamuna näemme, kuka nilkkuna tulee kirkkoon ja niin saamme tietää ken rullina on ollut."

"Minä olen kuullut, että rulli ei kuole, vaikka hänet kuin tappaisi; mitähän jos koettaisimme onko se tosi?"

"Tehkäämme niin!"

"Älkää, hyvät pojat, tehkö minulle vahinkoa, Viklohan minä olenkin vain", puhkesi Viklo sanomaan hädissänsä.

"Voi tuota rullia! osaahan se puhuakin!"

"Minun silmissäni ei hän enää näytäkään puutalkolta, vaan Viklolta."

"Ja minun."

"Ei huoli uskoa häntä! se on taas muuttanut itsensä kaikkien silmissä Vikloksi; hän kummittelee."

"Koetetaanpa!" lausui eräs heistä ja samassa sivaltivat he hänet lattialle piilostaan. Pojat olivat tullessaan jo varustaneet mukaansa muutamia hienoja keppejä, ja samassa kun he sivalsivat hänet lattialle, käänsivät he hänet vatsallensa; toiset sieppasivat kepit käteensä ja alkoivat hutkia Vikloa aika kyytiä selkään. Seuraus oli se, että Viklo kiemuroitsi ja riehui lattialla hutkimisten ajalla, ja joka hutkaisemiselle oihkasi.

"Jo, jo lähtee lentoon, ottakaa kiinni!" sanoivat toiset ja töytäsivät häneen kiinni.

"Älkää Jumalan tähden minua tappako! kyllä minä kuolen niinkuin muutkin ihmiset", rukoili Viklo, joka luuli että nuo poikaviikarit ainakin hänet hävittävät siinä turhassa luulossaan, ett'ei rulli kuole, vaikka häntä kuinkakin rusikoitsisi.

"Aivanhan sillä on Viklon äänikin", sanoi eräs heistä, ja heittivät lyöntinsä pois; eivätkä he olleetkaan puoltakymmentä kertaa useammasti häntä lyöneet kepeillänsä.

"Jokohan se onkin vain Viklo?"

"Oletteko te todellakin Viklo? Sanokaa totuus!"

"Oikein todella minä olen Viklo, Viklo minä olen."

"Kuinka te olette tämmöisille retkille joutunut?"

"Minä, minä – –" änkytti Viklo, eikä ollut sanaa suuhun tulevaa, jolla olisi puolustanut itseänsä.

"Viklo sinä olet", sanoi joukon johtaja, "ja sen me kyllä tiesimme tänne tullessammekin, sillä olemmepa vartavasten ottaneet tämän yön tarkastaaksemme sinun ilkitekojasi, ja olet meidän omasta toimestamme tässä nyt meidän vankinamme. Sinä ilkiö olet paljon vietellyt ja villinnyt kansaa, mutta nyt ovat ilkeytesi lopussa: me paljastamme sinun ilkeytesi ihmisille ja teemme sinut koko maailmalle pilkan ja naurun alaiseksi, mutta sinulle jääpi kumminkin semmoinen valitus-osoitus, että saat tenhokonsteillasi nostaa meidän päällemme kirkonväen ja kaikki konningaiset ja männingäiset, nostaa käärmeet päällemme ja syöttää karjamme karhuilla, susilla, ahmoilla ja kaikilla, mitä ikänä voit kokoon saada. – Niin totta kuin sinä ja me olemme tässä, et meidän käsistämme niin vähällä pääse. – Nuorat tänne!"

Toiset toivat nuorat, joilla Viklo-raiskan kädet sidottiin selän taakse kiinni, ja eräs nuoranpää heitettiin niin pitkälle, että saattoi taluttaa tuota harvinaista vankia, ja niin hankittiin lähtöä navetasta. "Entäs rullin eväät?" muistutti joka joukosta.

"Ne pitää ottaa mukaan kaikin mokomin", sanoi joku, ja niin ruvettiin hakemaan Viklon pussia. Se löytyikin pian, sillä ei hän ollut sitä sen paremmin ennättänyt kätkeä, kuin että oli sen pannut likelle samaa paikkaa, jossa itsekin oli piilossa istua kykkimässä poikain navettaan tullessa, ja oli kaahminut sen päälle olkia peitteeksi. Pussi vedettiin esille.

"Ankaraa minulle pussini," pyysi Viklo, mutta pojat sanoivat: "vielä me sen nyt sinulle kerran annamme", ja hajoittivat pussin. Siellä olikin kaikenlaista rojua: eläinten korvain-nokkia, kuivettuneita lihapalasia, karvoja, jouhia, tuulen pesiä y.m.m., juuri niinkuin pojat olivat aavistaneetkin; pussissa oli vielä keritsimet.

"Mitä aiotte minulle tehdä?" kysyi Viklo.

"Viemmepä sinut talosta taloon, joissa näyttelemme sinua ihmisille; kerromme myös kaikille minkälaisilta retkiltä sinut olemme tavanneet."

"Ei! Sitä ette saa tehdä", esteli Viklo.

"Mikäpä meitä siitä estää? vielä kaupanpäälle näyttelemme pussisi sisukset kaikille; kun kaikki nuo ovat tehdyt, sittenpähän saadaan nähdä mitä lopuksi sinulle teemme", sanoi joukon johtaja.

Kun pussin sisusta oli koottu ja pussiin takaisin pantu, otti eräs pojista sen selkäänsä ja niin lähdettiin navetasta kaikin pois; Vikloa talutettiin nuorasta niinkuin eläintä, ja niin retkeiltiin ensimäistä taloa kohden. Sinne päästyänsä herättivät he talonväen jalkeille, selittivät heille koko tapauksen kokonaisuudessaan pussinensa. Viklon täytyi koko aika seisoa sidottuna niinkuin kaakkiin tuomitun ja kärsiä piikkaa, jota talonväki ja poikaviikarit hänelle tekivät.

Kun he olivat kolmessa talossa käyneet vankinsa kanssa ja niissä pitäneet samaa iloansa, tulivat he kolmannesta talosta järven jäälle. Nyt ei Viklo ottanutkaan kävelläksensä, lyöttäysi vain maata järven jäälle; hänelle tuli kova pelko ja aavistus, että jos nuo riivatut pitkittävät tuota hänelle niin vastahakoista työtänsä ihmisten ylhäällä-olonaikanakin, jolloin heidän toimensa kävisi vielä paljoa joutuisammasti, niin hän olisi kerrassaan hukassa. Hän ei noussut kävelemään, vaikka pojat koettivat kepeilläänkin lyödä napsia häntä; pyysi vain ja rukoili, että pojat olisivat hänet päästäneet nuorista irti ja laskeneet hänet vapauteen.

"Ei niistä mitään", sanoivat pojat, "että meistä niin pääset." He koettivat kantamalla panna vankiansa liikkeelle, mutta tuo miehenrötkö ei ollutkaan helppo kannettava, varsinkin kun hän saattoi riekistellä, sillä hänen jalkansa eivät olleet sidotut; poikain täytyi Viklo pudottaa jäälle. Paikalla, jolla he tenivät, oli sen talon avanto, josta he viimeksi olivat lähteneet.

"Me emme pitkiä rupea hänen kanssaan tenimään, koska hän herkesi noin uppiniskaiseksi. Annetaan avannon saada, häijyt huuhtoa hänestä, rulli-into rutjanasta", lausui joukon päämies, tehden joutuisesti päätöksensä oikein runollisesti.

"Se hänelle parasta: paiskataan avantoon", säestivät toiset.

"Älkää toki minua hukuttako", pyysi Viklo.

"Siinä ei auta mikään, sillä sinä keittiö olet jo niin paljon pahaa ja ilkeyttä tehnyt tässä maailmassa, ettei semmoinen rangaistus ole sinulle yhtään liiaksi, ottakaa, pojat, kiinni!" sanoi johtaja ja iski silmää samassa toisille.

Pojat koppasivat Viklon käsiinsä, ja – lunksis – oli Viklo parka avannossa, mutta pojat pitivät kumminkin niskasta kiinni, ett'ei hän päässyt pohjaan painumaan, ja vetivät hänet jälleen jäälle.

"Vieläkö nyt tekee mielesi lentoon?" kysyivät pojat.

"Säästäkää toki henkeni!" rukoili Viklo.

"Me emme tiedä armosta mitään, enempää kuin Moses", sanoivat pojat.

"Kastetaan vielä kerran!"

"Kolmastihan Viklokin konstinsa tekee."

"Niin, niin; kastetaan kolmasti!"

"Ja kolmannella kerralla annamme hänen mennä."

"Mihin?"

"Jään alle."

"Viluttakaa!" ärisi Viklo.

"Jos sinä hiiskut yhden sanan, niin me paikalla puljahutamme sinut jään alle; siellä saat sitten koetella lentoneuvojasi."

Pojat ottivat taas Viklon kiinni, kastoivat häntä vielä kaksi kertaa avannossa ja nostivat jälleen jäälle.

"Koska ei hänen näy haluttavan kävellä, niin laitetaanpa sitten lentoon; kuka juoksisi tänne tuomaan pitkän aidaksen?" sanoi johtaja, ja eräs poika juoksi noutamassa pyydetyn aidaksen.

"Päästetään nyt nuorat irti ja pistetään tuo aidas rullin takinhihoista selän taakse läpi, niin saapi hän todellakin jonkunmoiset siivet, joita hän nyt jo tarvitseekin, jos mieli kaikki reissut käydä, sillä päivä valkenee valkenemistansa ja silloin ei sanota pahojen henkien olevan hyvä olla."

Sanottu ja tehty. Pojat päästelivät nuorat irti ja sysäsivät aidaksen selän taakse takin hihoilta läpi ja sitoivat kädet kalvosten kohdalta siihen kiinni.

"Tulipa siitä oikein komea rulli", sanoi joku mieli-hyvillänsä.

"Oivallinen piru, sarvia vailla."

"Onhan taikapussissa keritsimet."

"Mitäpäs niillä?"

"Laitetaan niistä oikein pystysarvet."

"Mitenkä?"

"Vedetään keritsimenperät suoremmiksi, leikataan lakkiin kaksi reikää, pistetään keritsimien terät lakin sisäpuolelta ulos, niin ovat sarvet valmiit."

"Oikein! Jos ei yksi hoksaa, hoksaahan toinen."

Pojat sivalsivat Viklon päästä lakin, käänsivät sen nurin, leikkasivat kulmain puolelle kaksi reikää, vetivät keritsimienperät suoremmiksi, pistivät terät reijistä ulos ja painoivat lakin Viklon päähän, ja niin tuli hänelle oikein oivalliset sarvet.

"Mitäs taikapussille tehdään?"

"Se ainakin pannaan avantoon."

"Ja kiviä lisäksi."

"Eikö häntä pitäisi syöttää, että jaksaisi kotiinsa?"

"Mistä?"

"Omasta eväspussistansa."

"Eikö tuota sitä heitettäne?"

"Niin, mutta se huutaa, piru, ja saa kenties liian pian apua; olisipa tuo komea rulli useammankin nähdä."

"Hänen suunsa pitää kapuloida."

"Ja panna pussista lisätuketta."

Sen keskustelun perästä ottivat pojat pussista karvoja ja muuta ruhkaa, tukkivat niitä Viklon poskipielet täyteen, pistivät kapulan hänen suuhunsa, eikä aivan lyhyttä, sitoivat sen molemmat päät niskan taakse kiinni; sitten he panivat kiviä Viklon taikapussiin ja pitkällä saikaralla pistivät sen kauas jään alle järven pohjaan. Sitten he päästivät Viklon irti ja sanoivat hänelle: "Siinä on nyt vallassasi kulkea kuinka tahdot: lentämällä taikka kävelemällä; kumpiakaan kulkuneuvoja ei puutu."

Viklo lähti käydä kontturoimaan kotiansa kohden, sillä häntä alkoi vilu hätyyttää.

"Hyvästi! Vie terveisiä kotiisi!"

"Ja niin monelle kyläläiselle, kuin tielläsi satut tapaamaan!"

"Ja kirkkomiehille, jos niitä kerkiää vastaasi tulemaan!" huusivat pojat hänen peräänsä.

"Katsokaa kuinka komea se on", sanoivat he toisillensa.

"Niin oivalliset siivet!"

"Entä sarvet sitten!" ilkkuivat pojat keskenänsä ja lähtivät pois.

Meidän on jättäminen pojat siihen, pitämään omaa yksimielistä menoaan, ja seuraaminen Vikloa, että näkisimme vielä hänen kotiinmenonsakin ja että saisimme täydellisen kuvan tuosta tapauksesta.

Viklo-raiska olikin kummallisen näköinen tuossa asussaan: selkä suorana ja pitkä aidas tungettuna takinhihain läpi; lakki nurinpäin päässä, ja lakin läpitse esiin pisti otsan puolelta nuo terästetyt kaksi rautaista sarvea; kapula suussa, jonka molemmat päät ulkonivat jotenkin pitkälle; posket pullollaan kuin puhuttu rakko; sen näköinen oli tuo mahtava taikuri, kun hän läpimärkänä käydä lötysteli kotiansa kohden. Onneksi ei ollut toki kovin kylmä ilma, sillä jos niin olisi ollut, olisi hän varmaan paleltunut; mutta siksi oli aamupuoleen kylmä, että hänen takkinsa jäätyi ja sitten se ropisi hänen käydessänsä; yhtä isoksi onneksi Viklolle oli myös se, ett'eivät ihmiset vielä olleet nousseet ylös, jonkatähden hän pääsi kenenkään huomaamatta kotikartanollensa.

Viklolla oli kotonansa mykkä veli, joka myös oli vähämielinen, mutta hän oli hyvin vahva voimistaan.

Kun Viklo tuli kartanolleen, ei hän sopinut sinne tulemaan suoraan, takkinsa hihoista työnnetyn aidaksen tähden, vaan hänen täytyi kujasta tulla sivuttain. Tuo mykkä veli oli jo noussut ylös ja pukenut itsensä täyteen asuun, ja oli, juuri kun Viklo kartanoon tuli, katsomassa akkunasta kartanolle. Kun hän havaitsi Viklon tulon semmoisessa asussa, säikähti hän kovin tuota outoa otusta ja luuli häntä itse piruksi. Hän sieppasi heti tangon (korennon) käsiinsä, töytäsi kauheasti molisten ulos tankonsa kanssa, suoraan Viklon päälle. Viklo koki hypätä pois hullun veljensä edestä, mutta toinen juoksi kuin riivattu hänen perässänsä. Se oli kummallinen näkö: toinen hyppäsi edellä kuin hurja, peläten henkeänsä, ja näyttäen todellakin joltain lentoon pyrkivältä rullilta, joka ei kumminkaan voinut nyt enää sitä tehdä juuri nousseen auringon ylhäällä-olon tähden; toinen jäljessä, tanko suorana. Tuota hirmuista tanssia tehdessään molisivat he molemmat kauheasti, toinen sentähden että oli mykkä, ja toinenkin sai vain jonkunlaista ääntä kapulaisensa raoista ja pullistuneista poskistansa päästetyksi hädissään. Mikä sen tietää, mikä siitä olisi viimein tullut, mutta kaikeksi onneksi heräsi muukin talonväki tuosta molinan pakosta ja rytinästä, huomasivat heti asian oikean laidan, kiiruhtivat paikalle ja pelastivat Viklon tuon hurjistuneen vähämielisen veljen kynsistä.

Tieto tuosta tapauksesta oli jo ensi päivänä kylän joka ihmisellä, ja se antoi heille paljon lystillistä puheenainetta sekä pilkantekoa, ja ennen pitkää se oli tietona ympäri naapuripitäjiä.

Viklolle ei toki tullut sen suurempaa vahinkoa, kuin että hän nuurui jonkun vuorokauden tuota kylmää kylpyään; mutta hän häpesi niin kovin huonosti onnistunutta rullireissuaan, ett'ei hän moneen vuoteen kehdannut tulla ihmisten seuraan, ja hänen tenhokonstinsa kadottivat kerrassaan kaiken arvonsa.

Poikain ylimielinen käytös Vikloa kohtaan tuntuu jotenkin kovalta, mutta tuo pakana-uskon ajoilta esi-isiltä peritty taikuus on kansassa lujassa kuin synti. Nousevan valistuksen työ oli murtaa ensin niiden patsaat, ja ne eivät hevillä heltineet; täytyi antaa oikein aika iskuja, sillä isostihan iso tarvitsee. Noita iskuja on annettu ympäri maatamme muillekin Viklonlaisille. Kun nuo julkiset noidat kerran on saatu kukistetuiksi, on taika-usko kansaan jäänyt lievemmässä muodossa, joka vaatii toisenlaatuisia parannuskeinoja kuin Viklo ja hänen laisensa.