[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fp25HdhHJLDOwRXi8NTAwv5aQGgHovEmhscyhsTvF150":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},199,"Elämän havainnoita I","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"199-paivarinta-pietari-elaman-havainnoita-i","199__Päivärinta_Pietari__Elämän_havainnoita_I","Uudistalo; Halla-aamuna; Mökin Maiju; Noidan rangaistus","romaani",[],[],"fi",1889,null,18782,114093,false,15062,[23],"Finnish fiction",[25],"Novels","\"Elämän hawainnoita 10: Pöyhkeä isäntä; Kauppias=mummo; Matkustaja\" by Päivärinta is a novel written in the late 19th century. The book explores themes of social status, vanity, and the struggles of a young man named Kaaperi as he transitions from a modest upbringing to wealth and recognition in society. As Kaaperi takes over his family's estate, he grapples with his identity and the changing values around him, aiming to elevate his status among local elites.  The opening of the novel introduces us to the Kämälä estate and its inhabitants, focusing on Kaaperi, the only son of hardworking, respectable parents. As a child, he receives love and guidance from his devoted parents, who hope he will grow into a model citizen. However, their dreams clash with Kaaperi's burgeoning desire for social recognition and material possessions. After the parents pass away, Kaaperi becomes the master of Kämälä, seeking to improve his status through wealth and appearance. The narrative delves into his aspirations and the superficial changes he attempts to implement in both his personal life and the estate, setting the stage for potential conflicts and transformations as he navigates societal expectations. (This is an automatically generated summary.)",[],422,"Kertomukset kuvaavat 1800-luvun lopun suomalaista maaseutua ja sen asukkaiden selviytymistaistelua. Tarinoissa kohdataan muun muassa sokea isä perheineen hallayön kourissa, uudisraivaajan ponnistelut erämaassa sekä köyhän Mökin Maijun kohtalo ja yhteisön moraaliset kysymykset.","Pietari Päivärinnan 'Elämän havainnoita I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 199. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄN HAVAINNOITA I\n\nUudistalo; Halla-aamuna; Mökin Maiju; Noidan rangaistus\n\n\nKirj.\n\nP. PÄIVÄRINTA\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1889.\n\n\n\n\n\n\nUUDISTALO\n\n\nKerran sattui niin, että matkani kulki pitkän ja kolkon sydänmaan\npoikki, jonka puolivälissä sanottiin olevan erään uudistalon. Talvi\noli. Kun lähtöni kylän viimeisestä talosta oli jokseenkin iltapäivällä,\nneuvottiin minulle mainittu uudistalo yöpaikaksi. Tietä tähän\nyksinäiseen paikkaan ei ollut muuta kuin yksinäisiä heinä- ja\nhalkomiesten jälkiä, jotka sydänmaalla haaroivat sinne tänne ja olivat\nhyvin eksyttäviä. Kauhean kylmä myrskytuuli puhalsi rajusti ja\nlakkaamatta, mutta lunta ei kumminkaan vielä tullut. Edessäni oleva\ntaival oli melkein yhtä aavaa, osaksi jonkuu tiellä vastaan tulevan\npienen järven ja isojen nevojen tähden, osaksi senvuoksi, kun\nmetsämaatkin aina olivat jonkun ajan takaa poltetut monelta\npeninkulmalta aivan putipuhtaaksi, niin että metsää ei näkynyt muuta\nkuin mitätöntä koivun ja pajun risukkoa. Syy mainittuin maiden\nalinomaiseen palamiseen oli se, että ne olivat kruunun metsämaita,\njolla oikeudella kylien asukkaat, molemmilla puolin sydänmaata,\npolttelivat niitä mielivaltaisesti, parantaaksensa siten karjansa\nlaitumia ja kruunun maiden keskellä olevia niittu-kurujansa. Niistä\nsyistä oli mainittu taival niin aukea, että se näytti silmissäni\njonkunlaiselta Suomeen muutetulta Saharan erämaalta. Edellä niitä\naikoja, jolloin matkani sattui, oli ohut suvi-ilma, jonkatähden koko\naukea oli aivan yhtenä jääkenttänä; ja kun tuuli oli niin ankara, ei\nreki tahtonut pysyä kohtisuorassa hevosen perästä, vaan se kääntyi aina\npoikinpuolin, joka teki kululleni paljon kiusaa ja hidastutti sitä.\nIlta pimeni pimenemistään ja tuuli kiihtyi kiihtymistään, ja lunta\naikoi tulla myrskyn seassa. Minä koin usein tarkata näköäni sitä\nsuuntaa kohden, jossa uudistalon olisi pitänyt löytyä, mutta ei mitään\nsemmoista merkkiä ilmestynyt. Silloin rupesin pelkäämään, että jos en\nosaisikaan siihen uudistaloon, jos olisinkin unohuttanut saadut neuvoni\nja joutunut väärälle suunnalle, jolloin ei olisi muuta tarjona, kuin\njäädä vihdoin väsyneenä -- uupuneena tuolle kauhealle, kolkolle aukealle,\nhevosineni hirmuisen myrskyn käsiin -- kuolemaan. En kumminkaan antanut\nepätoivon itseäni voittaa, vaan ponnistelin kaikin voimin sitä suuntaa\nkohden, jonka pidin  mahdollisimmasti oikeana, sillä tietä ei enään\nollut. Vihdoin viimeinkin rupesi kaukaa taivaan rannalta häämöittämään\nkorkeampaa metsää, joka jo viitatessa oli minulle ilmoitettu olevan\nuudistalon löytämisen merkki. Tuon metsikön havaitsemisen luulen olleen\nsaman minulle, kuin Saharan erämaan aavoilla hietikoilla\nmatkustavaisille karavaneille on kaukaa havaittu kosteikko. \"Tuollahan\nse onkin uudistalo\", ajattelin, \"sinnehän pääsen yöksi, enkä tarvitse\njäädä tänne kuolemaan\", ja kaksinkertaisella innolla rupesin\nponnistelemaan metsikköä kohden. Lunta aikoi nyt tulla niin rajusti,\nett'ei sylen päähän eroittanut minkäänlaista esinettä ja niin katosi\nmetsikkökin silmistäni; en enään osannut pitää suuntaa muutoin kuin\ntuulesta vaaria pitämällä. Hetken aikaa vielä näin taisteltuani,\nilmestyi eteeni nuorta männikkö-metsää, mutta tietä en löytänyt, josta\nolisi päässyt ajamaan sen lävitse eteenpäin; täytyi sitoa hevonen\npuuhun kiinni ja lähteä jalkaisin tietä hakemaan, jonka vihdoin\nviimeinkin löysin; ja pian oli hevosenikin sinne viety. Vähän aikaa\nmännikköä ajettuani, rupesi valkea pilkoittamaan edestäpäin.\n\"Tuollahan se on tavoittamani uudistalo\", ajattelin itsekseni\niloisesti, ja pian olin uudistalon pihalla. Pienen, uuden tupasen\nakkunoista loisti kartanolle iloinen valkea ja melkeinpä kadehdin niitä\nonnellisia sisällä olijoita, jotka siellä olivat ulkona raivoavalta\nmyrskyltä suojassa. Kun sain hevosen riisutuksi, astuin kursailematta\nsisälle, toivotin hyvää iltaa ja pyysin hevoselleni suojaa. Mutta sitä\nei heillä ollut antaa, sillä heidän oma hevosensakin oli ladon\nnurkassa eri hökkelissä, johon ei suinkaan vieraita mahtunut. Eräs\npieni vanha huone-kömmänä olisi tosin ollut tyhjä, vaan sen ovi oli\nniin matalaksi lätistynyt, ett'ei hevonen mahtunut siitä sisälle.\n\nKun ulkona oli niin ankara myrsky ja lumen tulo, niin kovin tunnoton\nolisi se ihminen ollut, joka olisi saattanut hevosensa jättää suojatta\nmyrskyn käsiin; pyysin siis talon väeltä, saisinko hakata mainitun\nkömmänän oven reijän isommaksi, että hevoseni siitä sisään pääsisi. Se\nluvattiinkin tehdä ja kirves annettiin minulle sitä varten. Kun olin\npari hirttä saanut oven reijän päältä hakatuksi poikki, niin hevonen ja\nreki mahtuivat sisälle. Nyt toimitin hevoselleni vielä ruokaa ja juomaa\nyöksi eteen, ja sillä kerralla oli näin elämän surut poistetut ja minä\npääsin taas tupaan, tutustumaan perheen kanssa.\n\nTällä kertaa, kun omat huoleni eivät enään olleet hämmentämässä\nhuomiotani, näin heti tupaan tultuani, että siellä valitsi\nperinjuurinen kurjuus ja köyhyys. Akkunat olivat niin hatarat, että\ntuuli tuntui pitkin huonetta, ja myrskyn tuottamina tanssivat\nlumi-hiutaleet kilvan toistensa kanssa useamman kyynärän päässä\nakkunoista, joiden alla huoneen sisäpuolella oli jonkinmoisia\nlumi-kinoksia. Perässä oli pieni pöytä ja huonoilla makuu-vaatteilla\nvarustettu vuode; oven pielessä oli toinen vuode, jossa oli kehnoihin\nryyjyihin kääritty, noin seitsen-vuotinen poika; se oli sinne vilua\npaloon kiivennyt.\n\nEmäntä näkyi olevan jotenkin nuorehko ihminen, mutta selvästi huomasi\nhuonokin tuntija, että surut ja kärsimiset olivat ennen aikojaan\nkyntäneet vakonsa hänen muutoin niin säännöllisiin kasvoihinsa. Likellä\ntakkaa makasi kätkyessä pieni lapsi, joka näkyi olevan kovin kipeä;\nluultavasti oli kätkyt saanut sijansa niin liki takkaa sen tähden, että\nvalkea ulettuisi lämmittämään sairasta lasta ja niin suojelemaan häntä\nvilulta. Asujamina huoneessa näkyi vielä olevan: ijäkäs, harmaapäinen\nukko ja vanha mummo, jotka näyttivät olevan pariskunta ja samassa\nperheen vanhimpina jäseninä. Viime-mainitut eivät näkyneet pitävän\nmitään lukua elämän kohtaloista; heille näytti olevan sama, oli asiat\nmiten hyvänsä. Hyvästi tahi huonosti, sama se, sillä he käsittivät\nasian siltä kannalta, että se pitää välttämättömästi niin olla, eikä\nsitä kukaan ihminen saata parhaalla tahdollaankaan muuttaa toiseksi.\nTämän heidän mielipiteensä huomasin selvemmin heitä jäljestäpäin\npuhuteltuani; -- ja kukaties se onkin ainoa kelvollinen luonne uudistaloa\nperustaissa, sillä semmoinen ei voi surra niitä vaivoja ja vastuksia,\njotka välttämättömästi uudistalon alkajia kohtaavat. Mutta emäntä ei\nnäkynyt enään olevan sitä luonnetta, sillä selvästi näki hänen osaavan\nsurra ja kärsiä.\n\nKun talonväki oli saanut tietää kotopaikkani ja matkani tarkoituksen ja\nmäärän, rupesin tekemään heidän kanssaan keskustelua.\n\n-- \"Eikö tässä talossa olekkaan nuorempaa miesväkeä?\" kysyin minä.\n\n-- \"On minulla mies\" vastasi vaimo.\n\n-- \"Missä se on kulkemassa, koska ei häntä kotona näy?\" kysäisin taas.\n\n-- \"Kyllä hän kotoisalla on, vaan se on vielä terva-haudalla tervaksia\nsärkemässä,\" vastasi vaimo.\n\n-- \"Herra Jumala!\" huudahdin minä, \"tämmöisellä ilmalla ja näin myöhään!\nEttekö pelkää, että hänelle on joku vahinko tapahtunut?\"\n\n-- \"Minun Heikilläni ei ole tapana laskea lukua pahoista ilmoista eikä\nmyöhäisistä ajoista: hän tekee työtä säihin ja aikoihin katsomatta,\ntavallisesti niin kauan kuin voimansa riittävät, ja kun ne rupeavat\nuupumaan, silloin hän kyllä tulee kotiin,\" sanoi vaimo innokkaasti,\njota tehdessään hän nähtävästi oli hetkeksi unhottanut käsillä olevat\nsurut ja huolet.\n\n-- \"Mutta kun tuolla ulkona on niin ankara ilma ja semmoinen lumen tulo,\njos se sinne uumertuisi?\" arvelin minä taas.\n\n-- \"Hauta ei ole kaukana kodista, ja se on tiheän metsän sisällä, josta\non myrskyllä hyvä suoja: kyllä hän tulee, kun joutuu, soattepa nähdä,\"\nlausui vaimo luottavasti.\n\n-- \"Joko kauan on asuttu tätä taloa?\" kysyin taas, ikäänkuin\nkääntääkseni puhettamme toiselle uralle.\n\n-- \"Minähän tään aloitin,\" sanoi vanha vaari huolettomasti.\n\n-- \"Tulitteko heti nuorena miesnä jo tähän taloa tekemään?\" kysyin minä.\n\n-- \"Eikö mitä; olin jo kohta viidenkymmenen, kun se asia päähäni\npöllähti, että pitäisi ruveta taloa tekemään. Kunpa nuorena ollessa\nolisikin se mieli ollut päässä,\" arveli ukko huolimattomasti, ja\nsamassa lähti hän muorinsa kanssa ulos.\n\nSilloin huomasin minä, ettei ukolla ollut toista korva-lehteä.\n\nHeidän mentyä jatkoin minä taas puhettani emännän kanssa.\n\n-- \"Kumpika teistä on noiden vanhusten lapsi; tekö vai miehenne?\"\ntiedustelin häneltä.\n\n-- \"Minähän tuota olen heidän lapsensa, Heikki on tähän muualta tullut,\"\nvastasi vaimo.\n\n-- \"Onko isällänne ja äidillänne ollut muita lapsia?\"\n\n-- \"On meitä ollut kymmenen kaikestansa, vaan yhdeksän on kuollut,\"\nsanoi vaimo.\n\n-- \"Joko te olette Heikkinne kanssa kauan olleet naimisissa?\" kysyin\ntaaskin.\n\n-- \"Kuusi vuotta,\" oli vastaus.\n\n-- \"Onko ollut muita lapsia kuin nuot kaksi, jotka ma näen?\"\n\n-- \"On niitä ollut neljäkin kaikkiansa, vaan kaksi on kuollut,\" sanoi\nvaimo surullisesti.\n\n-- \"Teidän nuorin lapsenne on kovin sairas,\" huomautin vaimolle.\n\n-- \"Niin, pikku Heikki-raukkani on kovin kipeä; pelkään hänenkin\nkuolevan,\" lausui vaimo surullisesti ja huokasi raskaasti.\n\nMinusta tuntui että tuo nuorehko parikunta oli laiminlyönyt jotakin\nvelvollisuuksistaan, joka oli ollut syynä heidän lastensa\nennen-aikuiseen kuolemaan; sillä en vieläkään tuntenut tarkoin\najatusten todellista sisällistä tilaa. Nähtyäni, ett'ei tällä kerralla\nsuinkaan sopinut lisätä \"kiviä kuorman päälle,\" sanoin vaimolle hyvin\nvarovasti: \"ettekö olisi voineet noita akkunoita laittaa tiheämmiksi?\"\n\nHän näkyi hyvin käsittäneen mitä sillä kysymykselläni tarkoitin; hän\nnäytti oikein säpsähtävän ja loi läpitunkevan silmäyksen minuun ja\nsanoi: \"voi hyvä vieras! Te ette tunne vielä meidän sisällisiä\nolojamme. Heikkini ei ole suinkaan laiska eikä huoletonkaan. Hän tekee\ntyötä yöt ja päivät, kun vaan voimat vähänkin riittävät; muita työhön\nkykenevä ei ole kuin hän, sillä vanhempani ovat jo vanhat ja\nvoimattomat; ainoastaan minä kesä-aikana voin häntä työssä auttaa.\nHeikin tähän tultua ei tässä ollut paljon mitään viljeltyä maata, sillä\nvanhempani olivat jo vanhalla puolen ikäänsä, kun tulivat tähän ja\nalkoivat kylmään metsään mökkiä rakentaa. Näiden kuuden vuoden kuluessa\non Heikki ahkeralla työnteollansa raivannut korpeen paljon uudismaata,\nja toissa kesänä saimme jo niin paljon vuoden-tulosta, että Heikki\nrohkeni ruveta näitä huoneita uudesta rakentamaan, jona vuonna\nsaimmekin tämän tähän määrään.\n\n\"Aikomuksemme oli viime syksynä saada kamaritkin valmiiksi ja tuvan\nparempaan voimaan, mutta 'ihminen päättää, Jumala säätää', sanoo\nsananlasku, ja niinpä kävi meidänkin. -- Viime-kesänä tuli kova\nkatovuosi, joka vei kaiken toivomme ja -- elon elämämme; tilamme puoliin\nulostekoihin olemme saaneet myödä kaikki mitä hengeltä irti oli.\n[Uudistalo eli vielä puolella verolla.]\n\n\"Nyt kokee Heikki, yöt päivät, vetää tervaksia haudalle ja särkeä niitä,\nettä saataisiin survon ja petäjäisen sekaan selvää viljaa koko vuoden\najaksi; mutta huoneitten laittamisesta ei voi olla puhettakaan.\"\n\nTämä vaimon surullisesti sointuva, viaton ja mielestäni totuuteen\nperustettu puhe kumosi kerrassaan kaikki ennakkoluuloni.\n\nKoko keskustelun ajan vaimo usein hoiteli ja hellästi vaali kipeää\nlastansa.\n\nVaikka mitä vielä olisimmekin puhelleet ja keskustelleet, ei kumminkaan\npelkoni haihtunut isännän poissa-olon tähden. Nyt varsinkin, kun puheen\naineet tuntuivat olevan lopussa ja kun taskukelloni alkoi näyttää\nyhdeksää, alkoi pelkoni kiihtyä kiihtymistään, että tuolle vaimon\nhyvälle miehelle on tapahtunut joku vahinko. Mutta huoltani en\nkumminkaan hennonut uudestaan ilmoittaa lisäsuruksi ilmankin jo niin\npaljon kärsivälle vaimolle. Vaan kun pelkoni oli korkeimmallaan,\nrupesikin kopina kuulumaan porstuasta, ja samassa astui kauhean luminen\nmies tupaan. Hän pudisteli lumen pois päältänsä, laski kirveensä\nlaapiin ja kintaansa naulaan, ja meni päätäsuoraa takan tykönä olevan\nkätkyen ja vaimonsa luo -- hän ei näyttänyt huomaavan minua, kun istuin\nvarjopuolessa. -- \"Kuinka pikku Heikki voipi?\" kysyi hän hiljaisesti\nvaimoltansa.\n\n-- \"Pikku Heikki-raukka on kovin kipeä, luulen että se kohta kuolee\",\nvastasi vaimo.\n\n-- \"Jumala varjelkoon!\" sanoi huolestunut ja vaivoiltansa väsynyt isä,\nastui pienokaisen kätkyen luo, kopotti sen silmivaatetta, kyyristyi\nkätkyen yli ja kylmillä kohmettuneilla huulillansa -- suuteli lapsensa\nkuolonkalpeilta kasvoilta pois ne hikipisarat, jotka taudin rautainen\nja säälimätön käsi oli niihin nostanut. -- Silloin en ollut kyllin\nvoimakas estämään karkaamasta silmistäni parvea kirkkaita kyyneleitä.\nMies nousi siitä ylös, ja vaimo sanoi hänelle -- luultavasti siten\nilmoittaaksensa että täällä on vieras -- \"Miksi sinä olit näin pahalla\nilmalla niin kauan? Vieraskin alkoi peljätä sinun näin kauan poissa\noloasi.\" Isäntä näytti säpsähtävän viimeistä osaa vaimonsa lauseesta,\nja sanoi: \"kuka vieras täällä sitten on ollut?\" Vaimo viittasi minua\nkohden ja sanoi: \"tuossahan vieras on vielä nytkin.\" Nyt vasta isäntä\nhavaitsi minun ja aikoi kysellä: mistä olen, mihinkä menen ja miten\nolen tämän kautta joutunut kulkemaan. Kysymyksiinsä välttävät tiedot\nsaatuansa, näytti hän olevan tyytyväinen tilaansa, ja sanoi: \"kyllähän\ntuolla ulkona on oikein paha ilma, vaan kuitenkin täyden kuun aika,\nettä pyrylläkin näkee semmoista työtä tehdä kuin tervaksien särkeminen\non; ei jouda joutilaita käsiä pitämään, jos mieli on joukon elää tämän\nkovan ajan yli.\" Sen tehtyä rupesi mies vasta lämmittelemään\nkohmettuneita käsiään takka-valkealla, jolla ajalla vaimo laittoi\nhänelle illallista. Hän otti uunin suusta toisella kupilla peitetyn\nkupin, jonka hän toi pöydälle, ja vielä lisäksi tuli karhea seka-leipä,\ntoisen kupin pohjassa pisare maitosintua ja suola-ruuhi; näin oli\nillallinen valmis. Minä rupesin syömään evästäni ja isäntä\nillallistansa. -- Muu väki oli tietysti syöneet illallisensa ennen minun\ntuloani. Silmäilin silloin mitä kupissa oli, jonka vaimo uuninsuusta\ntoi pöydälle: se oli pettu-puuroa, höystettyä vähillä suuruksilla.\nMies, syömään ruvetessaan, otti lakin pois päästään, pani kätensä\nristiin ja siunasi; sitten hän mursi karhean leipänsä, kasti sitä\nsuolaan, söi sitä alle ja puuroa päälle. Nyt rupesi oven pielessä\nmakaava poika näyttämään elonmerkkiä, sillä hän paitasillaan hypätä\nkapsahutti vuoteelta lattialle, juosta kapitti isänsä luo ja hoki:\n\"isä, isä!\" Mies otti pojan syliinsä, nouti vuoteesta vaate-riepuja,\nkääri ne pojan ympärille ja niin he menivät yksistä neuvoin jatkamaan\nillallista. Minun kävi poika-raiska kovin säälikseni: otin siis\neväästäni puolen leipää, johon panin voita päälle ja palasen lihaa, ja\nvein ne hänelle, mutta eipä poika tahtonut ottaa niitä mitenkään\nvastaan, vaikka kuinka olisin häntä siihen kehoittanut. Hän näkyi\npitävän sitä saalistansa niinkuin yrttiä, eikä raskinut siitä syödä\nmuuten kuin näpistelemällä. Sitten kuulin hänen sanovan äidillensä\nhiljaisesti: \"Heikillekin\". -- \"Ei Heikki-raukka saata nyt syödä mitään,\nse on kovin sairas: syö nyt vaan itse!\" sanoi äitinsä. -- \"Hyvä Jumala\nminkälainen rakkaus tuollakin raukalla on pieneen veljeensä, vaikka ei\nsuinkaan oma nälkänsäkään liene kaukana!\" ajattelin sen huomattuani.\nÄitinsä viimeiset sanat kuultuansa söi nyt poika saaliinsa ahnaasti\nloppuun.\n\nTähän asti oli takkavalkea lämmittänyt ympärillä olijoita jotenkin\nvälttävästi, mutta nyt loppui valkea ja samassa kylmyys tuntui\nvalloittavan koko huoneen. Vaimo rupesi minulle esittelemään, että\nmenisin vaarin ja muorin kanssa saunaan maata, jonka vaari oli jo\nilta-päivästä lämmittänyt. Sillä tämän tuvan sanoi hän olevan niin\nkylmän, etten minä täällä tarkenisi, semminkään kun vuoteita ei ollut.\nEsitys tuntui varsin hyvältä, sillä tunnustaa täytyy, että itsekin\naloin murehtia yön yli toimeen tulostani kylmän tähden. Poika pantiin\nvuoteesensa maata; vaimo nosti sairaan lapsensa kätkyeineen takan\nliedelle, saamaan siinä lämmintänsä, ja istui itse viereen valvomaan ja\nhoitamaan sairasta lastansa; mies väsynynnä vaivoistansa vääntyi,\nvaimonsa kehoituksesta, pehkuvuoteelle pitkäksensä, ja minä, otettuani\npäällysvaatteeni mukaani, lähdin saunaa kohden.\n\nIlma ei ollut yhtään asettunut: kova tuuli kävi ja lunta tuli niin\nsakeasti, että oli mahdoton eroittaa minkäänlaista esinettä. Ennenkuin\nmenin saunaan, täytyi käydä ensin hevostani vaalimassa ja hoitamassa,\njoka kumminkin oli nyt hyvässä suojassa, kun kerran olin saanut sen\nhuoneesen.\n\nSaunan luo tultuani huomasin, että sen ovi oli tuuleen päin; ovi oli\nhyvin hatara ja tuuli sitä rytyytti ja remputti. Koetin vetää sitä\nauki, vaan sepä ei auvennutkaan millään keinoin; koetin ryskyttää\nkovasti, mutta turhaan, sisältä ei kuulunut mitään. Minulle jo alkoi\naika käydä ikäväksi, ankaran kylmän tähden, ja sentähden rupesin kahden\nkäden, voimieni takaa, repimään ovea auki. Nyt rupesi se viimein\nheltimään ja saunan sisältä kuului aika rytinä ja romina. Samassa\nkajahti sieltä myös jokseenkin äreä ääni: \"no mikä siellä nyt on?\" --\n\"Avatkaa vieraalle ovi! Minut käskettiin saunaan maata\", huusin minä\nulkoa.\n\n-- \"Älkää vielä, kun minä saan oven auki\", kuului vanhusten ääni\nsaunasta. Sitten hän tulla köhmi lattialle ja rupesi nypläämään ja\nnäpräämään, ähkäämään ja puhkaamaan, eikä koko oven avaamisesta tullut\nmitään.\n\n-- \"Minä palellun tänne, avatkaa ovi!\", huusin minä tuskissani ulkona.\n\n-- \"Eihän tuota saa auki\", vastasi ukko ja hän rupesi oikein hartiain\nvoimilla repimään ja riuhtomaan, ja vihdoin viimeinkin ovi aukesi.\nMinulle tuli jo niin vilu ulkona, pitkällisen oven aukaisemisen aikana,\nettä hampaat suussani kalisivat.\n\nKun ma pääsin saunaan, selkesikin pian syy pitkälliseen odotukseeni\ntuolla oven takana: ukko ei ollut huomannut sitä, että siellä joku\nihminen ryskytti ovea, vaan oli luullut tuulen sitä rämyyttävän,\nniinkuin se tekikin sille myötäänsä ilman ihmisen auttamatta. Kun ovi\noli niin hatara ja muutenkin rempallaan, eikä siinä ollut luotettavia\nkiinnipitimiä, niin ukko oli sitonut sen kiinni saunan periseinää\npitkin raketulla lavalla olevaan reen jalasten paininpuuhun\njoillakuitta vitsoilla ja rihmoilla, ja sen hän oli tehnyt niin\nsompelomaisesti, ja koneellisesti, ett'ei itsekään saanut sitä auki\nmuutoin kuin väkirynnäköllä. Sauna oli hyvin pieni: kun vaari\nmuorinensa makasi mainitulla perässä olevalla lavalla, ja kun siinä oli\nvielä joitakuita astiain kimpilautoja kuivamassa ja vielä päälliseksi\nmainittu paininpuu jalaksinensa aivan seinän vieressä kynsillään, niin\nlavalle ei ollut ajatustakaan päästä maata; penkkinä, sivuseinällä, oli\nvaan yksi pieni hirren kapula, jossa ei ensinkään sopinut makaamaan ja\nlattia oli sekä siivotoin että kylmä, jotka syyt tekivät sen\nkelpaamattomaksi makuusijaksi. Muuta neuvoa ei ollut, täytyi ruveta\ntuolla penkin tapaisella, lavaa vasten nojallaan, istua kykkimällä\nyötänsä viettämään. Jos kuinkakin olisin teetellyt, niin unta ei\ntullut; rupesin siis tekemään puhetta ukon kanssa.\n\n-- \"Onko pitkästi tätä teiltä likimmäiseen naapuriin?\" kysäsin ukolta.\n\n-- \"Puolitoista peninkulmaa\", vastasi hän.\n\n-- \"Eipä sitten ole naapurista apua odottamista, jos joku äkkinäisempi\nturma sattuisi tulemaan\", sanoin taas.\n\n-- \"Ei; täällä pitää tulla toimeen omistansa\", vastasi ukko\ntyytyväisesti.\n\n-- \"Te olette kaiketi saaneet monta kovaa kokea elämässänne?\" kysyin\ntaasen.\n\n-- \"Eikö mitä; aikaanpa tuota on tultu\", sanoi siihen ukko.\n\n-- \"Teiltä on kuollut paljon lapsia?\"\n\n-- \"Yhdeksän kappaletta.\"\n\n-- \"Joko lapsianne kuoli ennen tänne tuloanne?\"\n\n-- \"Jo kaksi, kaikki seitsemän ovat täällä kuolleet.\"\n\n-- \"Mutta jos otaksumme, että lapsenne ovat kuolleet sentähden, kun\nheiltä on puuttuneet kaikkein tähdellisimmät elämän tarpeet\", sanoin\nminä varovasti.\n\n-- \"Eikö mitä\", sanoi ukko. \"Myllerön Matilla on ollut paljon huonompi\ntoimeentulo kuin meillä, ja yhtäkaikki sen lapsi-kakarat elävät kaikki\nterveinä, ja ovat punaposkisia ja pulleroisia kuin hylkeet. -- Semmoiset\nmielipiteet ovat aivan joutavia -- kuka kuolemasta estää? Syy lastemme\nkuolemaan on vaan se, ett'eivät ne -- eläneet\", lausui ukko huolettomasti\nja vähän närkästyksissään.\n\nKun ma huomasin, ett'ei senlaatuiset puheet huvittaneet ukkoa, käänsin\npuhettani toiselle uralle ja kysyin: \"kumpika teistä on vanhempi, tekö\nvai muorinne?\" (-- muori oli aikoja nukkunut --).\n\n-- \"Ämmähän tuo on pian kymmentä vuotta nuorempi minua.\"\n\n-- \"Onko talon emäntä vanhin lapsistanne?\"\n\n-- \"Vanhin; ja onpa siinäkin ollut vastusta meidän osaksemme,\nsaadessamme häntä ihmiseksi\", sanoi ukko, ikäänkuin peläten, että taas\nuusisin sen ikävän lasten kuolemajutun.\n\n-- \"Vävynne näyttää kelpo-mieheltä?\"\n\n-- \"Onhan se; tavallinen työmies se on.\"\n\n-- \"Minusta näyttää siltä, että hän on parempi kuin tavallinen\", väitin\nukkoa vastaan.\n\n-- \"Eikö mitä, kyllä muitakin on semmoisia\", arveli ukko, ikäänkuin\nilmoittaakseen, että kaikkein täytyy tehdä voimiensa takaa työtä, jotka\nvaan uudistalosta tahtoivat oman ja perheensä hengen elättää.\n\n-- \"Missä olette toisen korvanne menettäneet?\" kysyin.\n\n-- \"Tään mökin metsää kulovalkealta varjellessanihan tuon menetin. --\nMitäs, eihän tässä eläisi ensinkään, ellen olisi suojellut metsää\nnoilta alinomaisilta metsäpaloilta\", selitti ukko.\n\n-- \"Kuinka se kävi?\"\n\n-- \"Kuinkahan tämän toki kävikään. Rynnistin kaikin voimin vastaan,\nettei kulovalkea pääsisi hävittämään mökin metsää, jota olin niin\nkauvan kokenut suojella ja kasvattaa. Silloin kaatui palava puu\npäälleni, löi korvan päästäni pois ja siinä se sitten oli\", tuumaili\nukko yhtäkaikkisesti.\n\n-- \"Minä pelkään että heidänkin sairas lapsensa kuolee\", sanoin taas.\n\n-- \"Eipä siinä mitään pelkäämistä; joka ei voi elää, se kuolee\", lausui\nukko huolettomasti, ja alkoi samassa nukkua ja kuorsata.\n\nMielelläni olisin suonut unen tulevan itsellenikin, vaan sitä ei\ntullut. Ukon välinpitämätön luonnonlaki kangasteli vaan alati\nmielessäni. Tuvassa olevat, hellä isä ja äiti, heidän sairas lapsensa\nja siellä tanssivat lumi-hiutaleet olivat elävinä kuvina mielessäni.\nMinä olin saanut tutustua koko uudistalon perheen, heidän luonteittensa\nja sisällisten olojensa kanssa. Ennen kuin mies oli työstä tullut,\najattelin itsekseni, että jos hän olisi joku kylän heittiö, joka\nkelvottomuutensa tähden oli joutunut tähän elämän kovaan kouluun;\nmutta miehen kotiintulo riisui minulta kerrassaan semmoiset\nennakkoluulot. Silloin näin, että mies ei ollut mikään kurja olento,\nvaan hyvänkokoinen, jänterä ja solakka, säännöllisillä kasvojen\njuonteilla varustettu. Hänen poskissaan näkyi vielä jälkeä nuoruuden\nruusuista, vaikka selvästi näki, että vaivoista valuva hiki oli kokenut\nniitä ahkerasti pois huuhtoa. Silloin näin ett'ei hänen sydämensäkään\nollut tyhjä ontelo, eikä tunnollisuutta vailla, vaimonsa miehenä ja\nlastensa ja perheensä isänä, koska hän -- niinkuin ennen olen kertonut\n-- suuteli hellästi sairaan lapsensa otsalta pois ne hikipisarat, jotka\ntauti oli siihen saattanut -- sanalla sanoen: hänessä olisi ollut isäntää\nvaikka minkälaiseen hoviin. Silloin tulin myös huomaamaan, ett'ei\nmikään ulkonainen pakko ollut häntä ohjannut tähän kovaan kotihin,\nelämän vaivoja kärsimään, vaan että siihen oli ollut väkevämpi\nsisällinen syy -- rakkaus vaimoonsa, siinä oli syy, ja hän otti vastaan\ntuon sisällisen kutsumisensa, ja kantoi nurkumatta sitä kuormaa, jonka\nsen totteleminen myötänsä tuotti. Nuot kaikki pyörivät sekaisin\najatuksissani ja unta ei tullut. Otin tuli-tikulla vaikean ja katsoin\nkelloani, se oli puolivälissä kaksi. Olisin katsonut tupaankin päin,\nnäkyykö sieltä valkea, vaan sillä puolella ei saunassa ollut\nminkäänlaista akkunaa ja ovi oli jälleen sompuloitu kiinni, niin että\nminun oli mahdotoin sitä saada auki ja jälleen kiinni. Kallistuin siis\ntaas istuallani nojalleen lavaa vasten ja vihdoin viimeinkin tapasi\nminut uni.\n\nMinä uneksuin ja olin olevinani tuolla tuvassa isän ja äidin ja heidän\nsairaan lapsensa luona. Myrsky oli kahta ankarampi, kuin se illalla oli\nollut ja kahta ankarammin tanssivat lumi-hiutaleet tuvassa. Lapsi oli\nkovin sairaana, ja isä sekä äiti istuivat murheellisen näköisinä\nkätkyen vieressä. Kauhea tuulispää paiskasi silloin oven seinään ja\nparvi isoja lumi-hattaroita töytäsi samassa sisään, jotka hurjassa\ntanssissa kiitivät ympäri huonetta; äiti pani kätensä ristiin ja\nsiunasi, mutta isä laskeusi kätkyen viereen polvillensa, kuurottui sen\nyli ja painoi suutelon sairaan lapsensa kuolonkalpeille kasvoille. Nyt\ntuli ovesta valkoinen, läpi-kuultava, liehuva haamu, jolla oli kauniit\nsiivet hartioilla. Hän oli niin keveän näköinen, että hän ei näyttänyt\nkäyvän maassa ollenkaan. Haamu tuli suoraan kätkyen tykö, laskeusi sen\nyli ja peitti sen kokonaan. Kun hän siitä nousi ylös, huomasin minä,\nettä hän oli sairaan lapsen sovitellut kauniisti siipeinsä alle.\nMurheellinen äiti havaitsi sen: \"Herra Jumala! Mihin te minun lapseni\nviette?\" sanoi hän haamulle. -- \"Sinne, jossa ei enää lumi-hiutaleet\ntanssi, ja jossa ei isän tarvitse koskaan enään suutelolla kuivata\nhikeä hänen otsastansa\", kuiskasi haamu hätäilevälle äidille; äiti\nhymyili surullisesti. Sen tehtyä lähti haamu lapsen ja tanssivien\nlumi-parvien kanssa ulos semmoista vauhtia, että ovi meni siitä\nliehkeestä kiinni heidän jälkeensä. Minä riensin ulos katsomaan mihinkä\nhe menivät, ja huomasin että haamu lapsen kanssa kiiti ilmassa\nlumihattaroiden kanssa kilpaa, aina ylemmäs ja ylemmäs; minä seurasin\nheitä silmilläni niin kauas kuin näin vaan viimein he katosivat\nnäköpiiristäni. Tuuli vinkui ja kiljui puiden latvoissa ja huoneitten\nseinissä, ja minä kuulin tuulen seassa veisattavan: \"Kunnia, kiitos ja\nylistys olkoon Herralle, meidän Jumalallemme ijankaikkisesta\nijankaikkiseen!\"\n\nKun heräsin unestani, oli vaari noussut ylös ja kiskoi päreitä\npäre-valkean valossa; muori oli myös jo ylähällä ja kutoi sukkaa.\nMielelläni olisin nähnyt pitemmältäkin niin autuaallista unta, vaan se\nei käynyt enään laatuun, sillä olinhan nyt valveellani. Minulla pysyi\nuni mielessäni, ja rupesin aavistamaan, että lapsi on -- kuollut.\n\n-- \"Oletteko jo käyneet tuvassa?\" kysyin ukolta.\n\n-- \"Eikö mitä; mitä minä siellä olisin kännyt\", vastasi ukko\nhuolimattomasti.\n\n-- \"Katsomassa vieläkö lapsi elää\", sanoin hänelle.\n\n-- \"Kyllä kaiketi se osaa kuolla ja elää ilman minun katsomattanikin\",\nsanoi ukko kylmästi.\n\nTuo ukon vastaus tuntui hyvin taas yhtäkaikkiselta ja huvittomalta;\nsivalsin siis vaatteeni ja lähdin ulos. Ilma oli tyyntynyt ja lumentulo\nlakannut; päivä koitti. Kun olin hevostani käynyt katsomassa, astuin\ntupaan. Kätkyt oli samalla paikalla takan liedellä, johon se illalla\nnostettiin ja pärevalkea oli pihdissä palamassa, jonka alla oli iso\nkoko korsia. Isä ja äiti istuivat kätkyen vieressä ja katsoa\ntuijottivat kätkyeesen; he näyttivät olevan melkein kivettyneet.\nSelvään näki, että runsas kyyneltulva oli valunut alas kummankin\nkasvoja myöten, mutta kyynelten lähteet olivat nyt kuivuneet.\n\n-- \"Pikku Heikki ei ole enään elävien joukossa\", sanoi äiti\nsurullisesti.\n\nVaimon näitä sanoessa, satuin luomaan silmäni miehen kasvoihin:\nsuonenvedon tapaisia värähtelemisiä näin silloin hänen miehekkäissä\nkasvoissaan; suuri kyynel-parvi nyt valahti minunkin silmistäni.\n\nKun matkani tarkoitus oli mennä aina eteenpäin, panin hevoseni aisoihin\nja lähdin umpiteitä pyrkimään. Koko sen ikävän taipaleen pyöri\nuudistalon kuva kokonaisuudessaan mielessäni, eikä se sieltä ole koskaan\nkadonnut.\n\nMainitulla pitkällä taipaleella tuli mieleeni seuraava ajatus; kun\nmaita ja valtakuntia valloitetaan sodalla, niin se maksaa mahdottoman\npaljon ihmisverta ja henkiä. Mutta kuinka paljon ihmishenkiä\nlienee myös maksanut Suomen valloittaminen viljelykselle ja\nyhteiskunnallisille ihmis-asumuksille? Tätä taipaleella sielussani\nsyntynyttä kysymystä ei voi mitkään tilastolliset tiedot vastata,\nsillä:\n\n    \"Ken taistelut ne kaikki voi\n    Kertoilla kansan tään,\n    Kun sota laaksoisamme soi\n    Ja halla näljän tuskat toi?\n    Sen vert' ei mittaa yksikään,\n    Ei kärsimystäkään.\"\n\n\n\n\nHALLA-AAMUNA.\n\n\nErään vuoden elokuu oli kohta puolivälissä. Asiaini tähden satuin\nsilloin kulkemaan semmoisia seutuja, joissa ei ollut maantietä, siis\njalkapatikassa. Mainitulla matkallani tulin myöhään illalla syrjäiseen\ntaloon, joka päältäkin päin näytti semmoiselta, että siinä jo oli\nenemmän aikaa asuttu. Huoneeseen tultuani ja \"hyvän-illan\" sanottuani\npyysin heti yösijaa, joka luvattiinkin. Väkenä talossa sillä kerralla\noli vain: sokea ukko, vanha mummo ja parvi pieniä lapsia, joista\nenimmät vielä paitaressuja. Mummo näkyi olevan emännyyden toimissa ja\nukko hoiteli lapsukaisia, kiikutellen vuoroin kutakin heistä\npolvillansa. Lapset näyttivät hyvin rakastavan ukkoa: he kieppuivat\nhänen kaulassaan ja siljoittelivat kaksin-käsin hänen harmaita\nhiuksiansa ja partaansa. Kaikesta tuosta huomasin, että ukko oli talon\nvanhin ja että lapset olivat hänen lastensa lapsia. Minä rupesin\ntekemään puhetta. Se on tietty, että outo matkustaja saapi ensin tehdä\ntilin matkansa tarkoituksesta ja kotopaikastansa, ennenkun muihin\nasioihin päästään käsiksi; niinpä minäkin. Sen jälkeen kysyin ukolta:\n\n-- \"Oletteko ikänne asuneet tässä talossa?\"\n\n-- \"Olen\", vastasi siihen ukko.\n\n-- \"Jokohan kauan on asuttu tätä taloa?\"\n\n-- \"Toistasataa vuotta; minun isäni tämän on alkanut\".\n\n-- \"Tässä näkyy paljon tehdyn työtä\".\n\n-- \"Kyllähän tässä työtä on koetettu tehdä, minkä on voitu, ja\nelettäisiin tässä, kun ei olisi tuota hallaa. Mutta se tässä on niin\nhankala kumppani, kun se tahtoo viedä parhaat ahkeroimiset muassansa,\nsilloinkin kun ei likeisessä kylässä siitä tiedetä mitään. Tässä on\nlikellä iso suo, jota ei yksityisen voimat ulotu kaivamaan, ja siitä se\nhalla aina nousee\", lausui ukko huolekkaasti.\n\nIlma oli sinäkin iltana jokseenkin kolkko, sillä Pohjanen puhalsi\nkaiken päivää vireästi. Minä aloin miettiä keinoa, kääntääkseni\npuhettamme vähemmän vakaisiin asioihin, kun ukko yht'äkkiä kysäsi:\n\"minkälainen ilma teidän mielestänne nyt on? Vieläkö tuuli oli\nPohjasessa taloon tultuanne?\"\n\n-- \"Ilma tuntuu jotenkin kolkolta, ja tuuli on Pohjasessa, mutta en\nkumminkaan luule siitä toki hallaa tulevan\", lausuin ukolle.\n\n-- \"Jospa se niin olisi!\" sanoi hän ja huokasi raskaasti.\n\n-- \"Onko teillä paljo lapsia?\" kysyin taasen.\n\n-- \"Neljä poikaa elossa\", oli vastaus.\n\n-- \"Joko poikanne ovat kaikki naineet?\"\n\n-- \"Kolme on nainutta, yksi on vielä naimaton.\"\n\n-- \"Missä he nyt ovat?\"\n\n-- \"Väki on erästä isoa uudispeltoa muokkaamassa kohta tulevalle\nrukiin-kylvölle valmiiksi; toiset siellä ojaavat, toiset hajoittavat\nojamutia ja huonoimmat polttelevat kantoja ja juurikoita pois\npellolta.\"\n\n-- \"Tulevatko he kotiin yöksi?\"\n\n-- \"Tulevat; he menivät eilen ja tulevat tänä iltana.\"\n\n-- \"Sielläkö ovat poikainne vaimotkin, koska ei niitä näy kotona?\"\n\n-- \"Siellä ovat vaimot ja vanhimmat heidän lapsistansa.\"\n\n-- \"Teillä on omasta varasta riski työväki.\"\n\n-- \"On.\"\n\n-- \"Oma väkikö on raatanut uudispellon?\"\n\n-- \"Oma; he ovat siellä olleet kynsi kansi koko kesän, paitsi niityn\naikana.\"\n\nOlisin pitkittänyt puhetta ukon kanssa enemmänkin aikaa, mutta hän oli\nniin harvapuheinen, ettei se menestynyt. Hän oli niin miettiväisen\nnäköinen, ikäänkuin häntä olisi rasittanut joku salainen vaiva ja\nhuoli; siitä kai se tuli, ett'ei hän ruvennut mihinkään pitempiin\nkeskusteluihin, vastasi vain kysymyksiini niin lyhyesti kuin taisi ja\nniin teki aina turhaksi minun puheille pyrkimiseni.\n\n-- \"Te olette tainneet elämässänne kokea monta kovaa tässä talossa?\"\nlausuin viimein taas kysyväisesti ukolle, ikäänkuin uudestansa hakien\npuhetta.\n\n-- \"On, monta kovaa on koettu, mutta vaikka kokee, eipä hylkää herra!'\"\nlausui ukko vakavasti, josta kuulin että hän on lukenut taikka kuullut\njolloinkin Runebergin 'Saarijärven Paavon.'\n\n-- \"Mistä te sen lauseen olette kuulleet?\" kysyin häneltä pikaisesti.\n\n-- \"Nuorin poikani, Matti, hakee vaikka maan-raosta käsiinsä\nkaikenlaisia kirjoja; hän jouto-aikoinansa lukee niitä minulle huviksi,\nminä kun olen sokea, enkä sentähden voi itse lukea. Hän on paljon\nniidenkin lukemisella minua huvittanut, mutta kaikkein enimmän hän on\nlohduttanut murheellista sieluani Jumalan sanalla. -- Matti on minun\nsilmäni; Jumala olkoon kiitetty! kun minulla on toki vielä korvat\nitselläni.\"\n\n-- \"Joko kauan olette olleet näkemätönnä?\"\n\n-- \"Toistakymmentä vuotta.\"\n\n-- \"Kuinka meni näkönne?\"\n\n-- \"Olin tervashakkuussa, siellä poukahti lastu silmääni, jonkatähden\nsilmäni tulivat niin kipeiksi, että vihdoin meni näkö kumpaisestakin.\"\n\n-- \"Lapsenne rakastavat teitä?\"\n\n-- \"Niin; lapseni rakastavat kalkin minua ja minä rakastan heitä.\"\n\n-- \"Minun mielestäni ei olisi teillä syytä olla noin surumielinen, koska\nteidän ympärillänne on onnellinen perhe, jonka jäsenet toinen toistansa\nrakastavat\", sanoin silloin ukolle.\n\n-- \"Niin, onnellisia -- tosiaankin onnellisia olemme siinä suhteessa, että\nkoemme kaikki yhdessä kärsiä ja että rakastamme toinen toistamme, mutta\nperheen isänä on minulla kumminkin syytä suruuni. Useita katovuosia on\nollut peräkkäin, joiden seurauksena on ollut pitkä-jaksoinen\npetäjäleivän olo perheeni pöydällä; kruunulle on jouduttu velkoihin ja\nniitä nyt tahdotaan pois, veroja ei ole jaksettu omista varoista\nmaksaa, on täytynyt ottaa lainaa, ja Linkilän Erkki hakee parast'aikaa\nmeiltä saamisiansa. Kaikkia näitä poistaaksemme on koettu tehdä työtä\nja ponnistella voimia, minkä on voitu, ja toivo on ollut hyvä, sillä\nrehoittavat kasvit ovat antaneet siihen syytä. Mutta nyt on jälleen\nilma kolkko ja tuuli Pohjasessa, ja minä pelkään että halla taas tulee\nmeille vieraaksi, ja jos niin käypi, niin silloin on kaikki toivo\nmennyt! Silloin Linkilän Erkkikin varmasti ottaa saamisensa ryöstön\nkautta, ja kun vielä menee eläimet, joiden turvin on aikaan tultu näinä\nkovina aikoina, niin silloin on loppu käsissä. Hyvä vieras! Eivätkö\nnämä, kaikki yhtenä, anna perheen isälle syytä ollakseen surumielisenä\nja harvapuheisena, jos kohtakin on sanottu: 'älkää surko huomisesta\npäivästä', ja 'vaikka kokee, eipä hylkää Herra?'\" Näin puhkesi ukko\npuhumaan.\n\nMinä aloin jo laatia jotain lohdutuksen sanaa tuolle paljon kärsineelle\nja kokeneelle ukolle, kun juuri samassa alkoi kuulua pihalta\npuheen-pälinää, ja silmättyäni ulos akkunasta huomasin, että työväki\nnyt juuri tuli työstä. Tarkastaakseni ja huomatakseni oikein talonväen\nkeskinäistä suhdetta -- varsinkin ukon ja muun väen väliä -- ja\ntutustuakseni heidän luonteisiinsa, vetäysin ukon tyköä erilleni vähän\npimeään nurkkaan, josta voi nähdä ja kuulla kaikki. \"Papp-pa-pa\",\npanivat työ-asetten varret porstuassa, kun väki niitä käsistänsä\nheitteli, ja samassa tulivat he iloisen ja raittiin näköisinä tupaan.\nEnnen heidän tupaan-tuloansa ajattelin: \"saapa nähdä, minkälainen tuo\nukon silmä, tuo hänen niin rakas Mattinsa on? Onko hänellä sitä\nrakkautta ukkoon, mikä ukolla häneen?\"\n\nPian kääntyikin huomioni erään -- noin arviolta seitsemäntoista vuoden\nvanhan -- nuorukaisen puoleen: hän oli varteva, solakka, valkeatukkainen,\nsinisilmäinen ja kaikinpuolin miellyttävän näköinen. \"Tuohan se\nlieneekin ukon nuorin poika, Matti\", ajattelin itsekseni.\n\nHän riisui kiireesti muraiset ja nokiset päällysvaatteet pois päältänsä\nja riensi sitten isänsä luo, tarttui innokkaasti häntä kaulaan,\nsiljoitteli sokean kuihtuneita kasvoja ja harmaita hapeneita ja sanoi:\n\"onko teillä, isä, ollut täällä kotona ikävä, kun me olemme viipyneet\nkaksi päivää poissa kotoa? Voi kun se on paha, kun ette te näe lukea,\nsitten olisi teillä paljon hupaisempi.\" -- Ennenkuin ukko oli ennättänyt\nmitään vastata, oli nuorukainen heittänyt isänsä kaulasta irti, mennyt\ntakan luo ja ottanut päreeseen valkean. Sitten hän meni\npäällysvaatteensa tykö, otti sen povilakkarista ison tukon papereita,\njoiden kaikkien kanssa hän palasi isänsä rinnalle penkille istumaan ja\nsanoi hänelle: \"taas minä olen saanut uutta lukemista, ja näissä on\nyksi runo niin mieluinen mielestäni, luultavasti sen tähden kun se\nkoskee meihin niin paljon; sen nimi on: 'Talonpojan salonki.' Sen\nlausun nyt heti tässä teille; se kuuluu näin:\n\n    \"Kun tulee aamu maanantain,\n    Ma, kontin selkään sivaltain\n    Taas lähden korpeen koettamaan:\n    Perheelle leipää hankkimaan.\n\n    Kun siellä päivän ottelen\n    Kanss' kivien ja kantojen,\n    Niin sieltä lähden levolle\n    Ja tulen metsäpirtille.\n\n    Ma rupeen siellä ruoalle:\n    Karheelle sekaleivälle;\n    Ja lasken sitten levolle,\n    Pehmeelle pehkuvuoteelle.\n\n    Mun soitanton' on lintujen\n    Viserrys, humu honkien;\n    Mun juoman' vesi lähtehen,\n    Johonka tyytyy sydämen.\n\n    Se salonkini armas on,\n    Sit' ole yöni levoton:\n    Muut' iloa en kaipaa, en,\n    Ain' asti aamuun armaiseen.\n\n    Kun sitten kato kohtaapi\n    Ja halla pellot polttaapi,\n    Niin sydän silloin pakahtuu,\n    Kun tyhjäks' jääpi perheen suu.\n\n    Muut säädyt täyden aina saa,\n    mä sen, min milloinkin suo maa;\n    Vaan täysi multa vaaditaan,\n    Jos kohta kadon kovan saan.\"\n\nNuorukaisen noita säkeitä lausuessa, tarkastelin vanhuksen kasvoja: ne\nvavahtelivat ehtimiseen ja valottomat silmät muljahtelivat ikäänkuin\nolisivat tahtoneet puristaa kyyneleitä, mutta lieneekö kyynelten\nlähteet kuivannut sama, joka niistä valonkin on häikäissyt, sillä\nkyyneleitä ei näkynyt.\n\nMainittu runo olikin sitä laatua, ettei se suinkaan lohduttanut ukon\nhetkellistä sisäästä surua, päinvastoin toi se sen uudestaan ukon\nsieluun täydessä valossa. Mutta nuorukainen ei sitä älynnyt varoa\ninnossaan, sillä hänkin tunsi, kuinka syvästi runoelma koski heidän\nolojansa.\n\n-- \"Mikä kirja se on, jossa se on räntätty?\" kysyi ukko pojaltansa.\n\n-- \"Se on painettu Oulun Viikko-Sanomissa\", vastasi poika.\n\n-- \"Mistä sinä sen olet kaivanut?\" kysyi taas ukko.\n\n-- \"Minä juosta kapasin yönseutuna kylässä ja sain Mattilan Heikiltä\nlainata koko vuosikerran mainituita sanomia\", vastasi poika\ninnokkaasti.\n\n-- \"Kuka sen laulun on tehnyt?\" kysyi ukko.\n\n-- \"En minä tiedä\", sanoi poika.\n\n-- \"Lienee hänet tehnyt kuka lieneekin, mutta sen minä tiedän, että\nhänellä on ollut elämän kokemusta. Hän on tunteensa osannut kirjoittaa\npaperille hyvässä järjestyksessä meidänkin nähtäväksi; minä tunnen myös\nsamallaista, mutta ne pysyvät täällä sydämessäni yksinkertaisina\ntunteina.\" Sen lausuttuaan ukko näytti vaipuvan syviin mietteisiin.\n\nSillä välin muu väki puuhaili mikä mitäkin: mikä riisui märkiä\nvaatteitansa ja laittoi niitä kuivamaan, mikä purki konteistansa pois\nrasioita, suolakopsia j.n.e. ja laittoi niitä järjestykseen; vaimot\ntaas, ensin riisuttuaan, ottivat kukin pienokaisensa ja antoivat niille\nluonnollista ruokaansa.\n\n-- \"Minkälaiselta ilma tuntuu?\" kysäsi viimein ukko, ikäänkuin unesta\nheräten, Matti pojaltaan.\n\n-- \"Onpa se jotenkin kolkkoa ja tuuli oli pimeään asti Pohjaisessa, vaan\nsitten se tyyntyi aivan tyyneksi, mutta luoteelta näkyy toki nousevan\npaksu musta pilvi\", vastasi Matti.\n\n-- \"Jääksi jänkä on merellä, hyyksi lonka luotehella\", sanoi ukko\nsiihen.\n\n-- \"Mitä, isä, luuletteko pakkasen tulevan?\" kysyi poika vuorostansa.\n\n-- \"Minä pelkään\", sanoi vanhus ja huokasi raskaasti.\n\n-- \"Ei siellä toki tule halla\", sanoi poika.\n\n-- \"Jospa se niin olisi!\" toivoi ukko epäilevästi; sitten hän näytti\ntaas vaipuvan syviin ajatuksiin. \"Joko kuokkamaat tulivat valmiiksi\nojitetuiksi ja muutoin siivotuiksi?\" jatkoi hän vähän ajan päästä.\n\n-- \"Jo\", sanoi eräs ukon naineista pojista, \"ei ne ole enää muuta kuin\nsiementä vailla.\"\n\n-- \"Onpa meillä taas, isä, kaunis, aivan uusi vainio siementä\nodottamassa\", sanoi toinen.\n\n-- \"Mitenkä menneen kesäiset kuokkamaat ja muutoin pellot näyttävät\njoutuneilta?\" kysyi ukko.\n\n-- \"Kuokkamaat ja muutoin pellot ovat joutuneet, että parin viikon\nperästä ovat kaikki leikattavia; kasvut ovat vahvat ja tähkäpäät niin\ntäysinäiset ja raskaat, että ne riippuvat melkein maassa asti. Kun ne\nsäilyisivät vielä pari viikkoa hallalta, niin saisi silloin kaiketi\nkruunukin rästinsä ja Linkilän Erkki saamisensa, ja silloin katoaisi\npetäjäleipä pöydältämme, isä saisi silloin selvää leipää ja sitten\nmekin otamme 'aviisit',\" ehätti siihen Matti sanomaan, joka lopulla\npuhettansa oli mennyt isänsä tykö, tarttunut hänen kaulaansa ja puheen\nlopetettuaan nyt innokkaasti siljoitteli hänen harmaata tukkaansa.\n\n-- \"Jos vain niin käypi kuin olet toivonut, niin saat ottaa vaikka\nkahdet aviisit\", sanoi ukko Matille ja koki hymyillä tuolle viattomalle\npojallensa, joka häntä niin vilpittömällä lapsen rakkaudella rakasti ja\nkunnioitti. Mutta pian kadotti ukko taas tuon hetkeksi saadun\nlohdutuksensa ja vaipui entiseen synkkämielisyyteen, josta selvästi voi\nnähdä, ett'eivät hetken ilot ja lohdutukset voineet karkoittaa hänen\nsydämestänsä sitä pelkoa ja painoa, jonka elämän koulu oli sinne\nistuttanut. Kun hän oli hetken aikaa istunut siinä miettiväisessä ja\numpi-mielisessä asemassa, virkahti hän taas: \"mutta jos vain nyt tulee\nhalla, millä sitten kylvetään ja mitä syödään?\"\n\n-- \"Me leikkasimme joutuneimmista paikoista -- pelosta, että halla tulisi\n -- ja niin on meillä siemen varattuna, vaikka ette te, isä, käskeneetkään\nmeidän leikata, jos lienemme tehneet väärin\", sanoi siihen eräs ukon\nnaineista pojista.\n\n-- \"Te olette tehneet toimellisesti, vaikka en huomannut teitä siitä\nmuistuttaa, kun lähditte uudispellolle työhön, sillä ilma oli silloin\nkaunis. Jumalan olkoon kiitos! kun siemenkään on toki tallella\", lausui\nukko.\n\nTalonväki nyt viimein huomasi vieraan, eikä silloin enää puhetta\npuuttunut. He olivat hyvin uteliaita ja tiedonhaluisia tietämään sekä\nkunnallisia että valtiollisia kuulumisia, varsinkin Matti, joka koko\npuheemme ajan istui vieressäni ja näytti ikäänkuin nielevän jokaisen\nsanan.\n\nHe tekivät useita tarkkoja ja asiaan kuuluvia kysymyksiä puheemme\najalla, eivätkä näkyneet olevan ollenkaan semmoisia ihmisiä, jotka\nolisivat sokeassa omassa rakkaudessaan heti häpeemättömästi valheeksi\najaneet asiat, jos heille jotakin semmoistakin puhui, jota he eivät\nennen olleet kuulleet ja käsittäneet -- ei, vaan he näkyivät todella\nkoettavan käsittää asiain todellista laitaa. Selvästi huomasin, ettei\nitse ukko eivätkä hänen vanhimmat poikansakaan olleet lukemisen kautta\nsaaneet minkäänlaista oppia; nuoremmassa pojassa, Matissa, oli vasta\nlukuhalu puhjennut tositarpeeksi. Mutta kaikissa muissakin oli\nsilmin-nähtävästi kaipaava henki, joka haki tyydykettä.\n\nPuheen loputtua rupesi talonväki niukalle illallisellensa ja minulle\noli kamariin laitettu illallinen erilleen, vaikka olin aivan vennon\nvieras; niin vieraanvaraisia he köyhyydessäänkin olivat! Vaikka kävi\nsäälikseni, en kuitenkaan hennonut kieltää heidän hyvää tahtoaan, vaan\nmenin illalliselle. Syömisen jälkeen näkyi uupumus ja väsymys\nvalloittavan kaikki; päivän vaivat ja ponnistukset rupesivat vaatimaan\nkorvausta kadotetuista voimista; kaikki väki rupesi hankkimaan itseänsä\nlevolle, ja minulle tehtiin vuode tupaan, johon minut toimitettiin\nmaata. Pian olivat kaikki unen virvoittavassa helmassa, joka on niin\nsuotuisa vaivoista väsyneille raajoille, ja muuta ei kuulunut kuin\nnukkuneiden kuorsaaminen ja raskaat hengitykset, ja taulultansa\nmustuneen vankan seinä-kellon yksitoikkoinen naksutus. Minulla on se\npaha vika, etten saa unta oudoissa paikoissa ja oudoilla vuoteilla;\nniin kävi nytkin. Vaikka kuinka olisin koettanut herutella, unta vain\nei tullut. Talonväen luonne ja heidän elämänkokemuksensa pyörivät vain\nkokonaisena kuvana mielessäni: jos heillä olisi ollut nuoruudesta\npitäen hyödyllistä lukemista, olisikohan heidän asemansa juuri\ntämmöinen? Matti oli sattumalta saanut hyödyllistä lukemista, se oli\nvaikuttanut; siemen oli sirahtanut hyvään maahan ja siellä itänyt ja\norastanut, mutta toinen kysymys oli se: kohtaako tuotakin kaunista\norasta turmelushalla? Pitääkö hänen heränneen lukuhalunsa vaipua ja\nnujertua -- kuihtua ja kuolla sen niukan elämän tarpeitten alle, jonka\nhallalle tavallista arempi talonsa heille tarjosi? Jos nyt taas tulee\nhalla ja korjaa yhdellä iskulla pois kaikki nuo monivuotisten vaivain\nja ponnistusten hedelmät, joita niin halulla oli toivottu, huolimatta\nvaivoista, vastoinkäymisistä ja alati nurkuvasta nälästä; voi, voi!\nMattikaan ei saisi silloin \"aviisejansa\", hänen kaipaava henkensä jäisi\nkitumaan ja koko perheen nälkä tulisi silloin yhä ankarammaksi\nvelkojaksi; kukatiesi yhtä hätäiseksi kuin Linkilän Erkki; kukatiesi he\nvaipuisivat epätoivoon.\n\nJos heillä kumminkin olisi ollut aikanansa enemmän oppia ja tietoa,\nolisivathan voineet saada lainaa, raivatakseen niin likellä viljelyksiä\nolevan suon, joka niin usein tuotti hallan ja tyhjäksi teki heidän\nparhaatkin toivonsa ja ponnistuksensa. Jos he tuntisivat kylvöheinäin\nviljelyksen, eivätköhän he olisi kääntäneet maanviljelystään siihen\nsuuntaan, niin epävarmalla kannalla kuin heidän oli, ja olisikohan\nheidän kohtalonsa silloin niinkuin se nyt on? Jos, jos ja kukatiesi,\nolivat kaikkein ajatusteni johtona, ja noiden johtamat ajatukset ja\nkuvittelemiset pyörivät alati päässäni, ja unta ei tullut; niin\nraskaasti painoi mieltäni kansalaisteni sekä henkinen että aineellinen\ntoimeentulo. Eipä ainoastaan sen talonväen, vaan koko kansamme tila\nastui täydessä haamussaan, yksin yöllä valvoessani, silmäin eteen. Olin\ntalonväessä huomaavinani koko kansamme kuvan, sen kärsimiset ja\ntaistelut. Olin huomaavinani ukon pojissa koko suomalaisen sitkeyden ja\nkestävyyden, kun he olivat niin uskomattomia, ettei halla suinkaan nyt\ntule, ja näyttivät niin levollisilta ja yhtäkaikkisilta koko asian\nsuhteen, niinkuin se olisi vain tavallista. Ainoastaan ukko näkyi\nosaavan pahaa pelätä, sillä häntä ajan koulu jo oli kylläkseen saanut\npehmittää. Tuntuipa mielestäni, että hallan olisi pitänyt heltyä\nsäälivämmäksi kansaamme ja tuota nukkuvaa ukkoa kohtaan, jotka jo niin\npaljon olivat saaneet kärsiä hänen liika tiheistä vieraisilla\nkäynneistänsä. Noita kaikkia mietin niin kauan kunnes ajatukseni\nkävivät sekaviksi ja hajanaisiksi, ja viimeinkin vaivuin unen helmaan.\n\nKun unet ihmisellä tahtoivat olla aina semmoisia, minkälaisia ajatukset\novat valvoessa olleet, niin minunkin uneni tulivat ajatusteni\nkaltaisiksi. Minä olin olevinani kävelemässä ulkona elokuun\npuolivälissä. Taivas oli niin kirkas ja selkeä. Rehevät kasvut\nseisoivat suorina ja hiljaisina, ikäänkuin odottaen jotakin tulevaksi,\nja suuret kyynelpisarat tippuivat niiden korsia myöten maahan; ne\nolivat niin hiljaa, etteivät tohtineet hengittääkään, ja näyttivät\npelkäävän jotakin. Silloin kaukaa Pohjoisesta, tunturien takaa rupesi\nnäkymään kuun lempeä, täysinäinen muoto; loin katseeni sinne päin.\nSilloin huomasin minä, että kuun kanssa yhtä matkaa matkusti\nkorpikuusen pituinen äijä, niin valkea luin lumipurku. Hänen päällänsä\noli jäinen takki, jonka hihat ja palteet olivat koristetut\njääkynttilöillä. Hänellä oli kauhean paksu parta ja niin pitkä, että ne\nulottui polviin asti; parta ja silmä-ripset olivat kaunistetut\nmonenkaltaisilla jäähelmillä ja puikuloilla, jotka kuun valossa\nnäyttivät monen värisiltä; samoin oli koristettu hänen melkein\nmaatavetävä tukkansa. Hänen käsissänsä oli kauhean suuret hyiset\nkintaat ja jaloissansa jäiset kengät; päässä oli hänellä jäästä tehty\nlakki, niin suuri kuin muuripata. Kun he kulkivat yhtä matkaa, kuulin\nminä heidän keskustelevan keskenänsä: \"älä lähde minun kanssani\nmatkaamaan\", sanoi kuu kumppanilleen, \"teet nyt paljon pahaa\nkäynnilläsi minun kanssani ihmislapsille tuolla maan päällä; he eivät\nsoisi sinun nyt tulevan; he tuntevat sinut entisistä käynneistäsi; he\nsanovat sinua hallaksi.\"\n\n-- \"Tuo hyinen ukko on siis halla; minäpä kahon häntä oikein tarkkaan\",\najattelin minä ja kylmä väre kävi koko ruumiini lävitse.\n\n-- \"Vähän minä heidän vahingoistaan huolin, minä teen mitä on tehtävä,\nhuolimatta kenenkään neuvoista ja varoituksista. Minä olen pohjatuulen\nnuorin poika, ja nyt on juuri ne aika, jolloin minä kuljen; elää\nminäkin tarvitsen\", lausui halla ynseästi.\n\n-- \"Hae elatukseni pohjan-navalta, jäämerestä, tunturien harjoilta,\nmutta älä ihmisasunnoista, joissa sinä tuotat niin paljon turmiota, ja\nheitä matkasi tänne sopivampaan aikaan, jolloin ei ole vieraisilla\nolostani niin paljon haittaa. Silloin saat kylläksesi työtä, saat\nsulkea lainehtivat meret ja järvet sylihisi, kouristaa virtojen ja\nkoskien kovat kuohut liikkumattomiksi ja jäätää nevat ja suot, maat ja\npuut yksiksi jääkynttilöiksi; jääpä työtä: heitä tämä retkesi\ntekemättä\", pyysi taas tuo lempeä kuu.\n\n-- \"Kaikki ne edut ja työt, joita olet luetellut, ovat vanhimman veljeni\ntyötä ja siis kuuluvat hänen vaikutusalaansa; hänen nimensä on pakkanen\nja hän kyllä tietää mitä hänellä on tehtävänä, kun hänen aikansa tulee.\nMinä kulen edellä, hän tulee perässä, ja aina minun käyntini tarvitaan\nensin, ennenkuin hänen työnsä voivat menestyä, ja nyt minä olen\nensimäisellä matkallani tänä syksynä ja sitä ei estä mikään\", sanoi\nhalla uhkamielisesti ja pudisteli ja huuhtoi hyistä leveätä takkiansa\nniin rajusti, että suuri parvi kuuraa leyhähti siitä ilmaan ja laskeusi\nmaanpinnalle, josta kylmä huhahdus tuntui minuunkin. Minun teki mieleni\nhuutaa hallalle: älä tule tänne saattamaan kurjuutta meille, mutta\nsamassa huomasin, että hän on niin itsekästä laatua, ettei häntä käy\nesteleminen. Nyt halla juuri tuli sen talon tiluksille, jossa ma yötä\nolin. -- \"Älä tule turmelemaan tämän talon kylvöjä\", karjasin minä\nhänelle. \"Matti ei saa aviiseja ja vanhan, sokean, vaivan nähneen ukon\ntäytyy syödä vielä petäjäleipää, kruunu ja Linkilän Erkki tahtovat\nvelkansa ja koko perheelle tulee surkea kurjuus\", mutta halla ei tuosta\nminun hädästäni piitannut mitään, tuli vain talon tiluksille, heilutti\nrajusti jäistä takkiansa, laskeusi sitten ikäänkuin suullensa ilmassa\nvainioin yli ja henkäsi siinä niin suurella voimalla, että se tuntui\njoka paikkaan. Kaikki kasvit seisoa sojottivat suorina ja kankeina ja\nniissä riippuvat kastepisarat muuttuivat jäähelmiksi, kauhea sumu ja\nhärmä täytti ilman ja maan, ja harmaa kuura alkoi peittää maan. \"Voi\nhyvä Jumala\", äyhkäsin minä unissani hätäyksissäni niin isosti, että\nheräsin omasta äänestäni. Uneni oli minuun tehnyt sellaisen\nvaikutuksen, että koko ruumiini vapisi ja värisi siitä kauhusta, jonka\nma näin, enkä voinut isoon aikaan itseäni liikuttaa. Koko talon väki\nnukkui vielä raskaasti, vaivoistansa väsyneenä. Aurinko oli juuri\nnoussut. Minua kovin vaivasi uneni näkö ja ajattelin: olisikohan ukon\naavistus käynyt toteen? Kahdenlainen syy pakoitti minut nousemaan ylös:\naurinko on nyt jo noussut ja siis näkee jo lähteä taipaleelle. Ensin\ntarkastettuani miten tuolla ulkona asiat ovat, pu'in siis päälleni ja\nlähdin ulos. Heti kartanolle astuttuani huomasin, että siinä oli\nvahvasti kuuraa. Se näky teki niin kipeää sydämelleni että maailma\nmusteni silmissäni, sillä olinpa itsekin monta kertaa saanut tuta\nhallan vaikutuksia. Halla olikin ollut yöllä niin kova, että se saattoi\nulottua minunkin kotiini, koko pitäjääseen -- lääniin, ehkäpä koko --\nSuomeen; mutta ei omani eikä kenenkään muiden kohtalo minua niin\nhuolettanut kuin yötaloni, ja surumielin kävelin likimäisille ohra- ja\nperunapelloille. Koettelin niiden päitä ja varsia, ne olivat jäässä\nniin että poikki menivät sujuttaessa; palasin niiden kanssa kartanolle.\nKun ma siihen pääsin, kuulin tuvan oven käyvän; seisahdin siis\nodottamaan ketä sieltä tulisi. Silloin näin omituisen näön: sokea ukko,\nvaatetettuna, tuli tuvasta porstuaan ja siitä kartanolle. Keskelle\nkartanoa päästyänsä kyyristyi hän maahan ja koetteli siinä jäätynyttä\nruohoa. Niinkuin olisi saanut käärmeen piston, hyppäsi hän siitä ylös\nja huudahti: \"Herra Jumala! kaikki on mennyt.\" Sitten hän lähti käydä\nhorjumaan portaita kohden, joille ei hänellä ollut voimaa nousta muuten\nkuin nelinkontin. Seinän tykö päästyänsä kompuroitsi hän seisaalleen ja\nalkoi seiniä myöten hiipiä tupaan; minä seurasin hänen tietämättänsä\njäljessä. Kaikki väki nukkui sikeässä unessa. Tuvan keskilattialle\npäästyään sanoi ukko sydäntäsärkevällä äänellä: \"nouskaa ylös, älkääkä\nmaatko unta näin rauhallista: vihollisemme on taas tullut ja hävittänyt\nkaikki; kaikki on mennyt, kaikki on kadotettu: työt, vaiva, hiki, väki,\ntoivo; kaikki, kaikki on mennyt.\" Ei ukkosen salaman isku olisi\nenempää vaikuttanut huoneessa olijoihin, kuin tuon vanhan, sokean ja\npaljon kokeneen perheenisän sydäntä särkevä aamutervehdys. Kaikki\nkapsahtivat vuoteiltansa ylös ja pukivat kiireesti päällensä; lapsetkin\nheräsivät siitä melusta. Heistä ei yksikään mennyt ulos katsomaan,\nsillä ukon sanat olivat heille kylliksi, vaan he istuivat alakuloisina\nympäri huonetta.\n\n-- \"Mitä nyt syödään?\" sanoi eräs ukon vanhemmista pojista huoaten.\n\n-- \"Syöminen syömissäkin, vaan entäs kruunun rästit?\" muistutti siihen\ntoinen.\n\n-- \"Entäs Linkilän Erkki?\" säesti kolmas.\n\n-- \"Voi, voi! minä en saakaan aviiseja\", päivitteli Matti.\n\n-- \"Leipää, leipää! meillä on nälkä\", huusivat lapset ja kämpivät ukon\nsyliin.\n\n-- \"Hyvä Jumala noita viattomia raukkoja! Mitä hekin vielä saanevat\nkärsiä?\" sanoi ukko säälien lapsia, ja hänen kasvonsa värähtelivät ja\naaltoilivat suonen-vedon tapaisesti.\n\n-- \"Jumala on meidät hyljännyt\", sanoi vanha mummo tuskin kuultavasti.\n\n-- \"Niin! Jumala on meidät hyljännyt; kaiken saa heittää siihen\", sanoi\nukko epätoivoissaan.\n\n-- \"Vaikka kokee, eipä hylkää Herra\", ehätti Matti siihen sanomaan.\n\"Ettepä te, isä ja äiti, taas muistakaan Saarijärven Paavoa; eipä\nhänkään langennut epätoivoon, vaikka kyllä koki. Onpa taas toki\ntervaksia! koetetaan vielä ponnistella; kyllä minä koen olla\naviiseitta!\"\n\n-- \"Sinulla on, lapseni, luja mielenlaatu\", sanoi ukko ja hymyili\nsurullisesti.\n\nKun minun tarkoitukseni oli matkustaa, hankin minä itseäni lähtöön.\nSydämelliset jäähyväiset otettuani perheeltä, sanoin minä Matille,\nhäntä hyvästi jätellessäni, ettei hänen tarvitse olla \"aviiseitta\", kun\nvain nimittää mitä hän mieluimmin haluaa, sillä minä tilaan ne hänelle\nja hänellä ei ole muuta tekemistä kuin noutaa ne aina pappilastaan.\nMatti tuosta niin ilostui, että hän hyppeli ja hykersi käsiänsä ja\ntarjoutui heti minua saattamaan. Hänellä ei ollut aineellisia varoja\naviisein saamiseksi, mutta hän antoi mitä hänellä oli: nuoruutensa\nvoimia. Matista näytti nyt kaikki niin valoisalta ja lupaavalta, kuin\nei ikinä olisi hallaa ollut, ja hän määräsi aviiseiksensa Oulun\nViikko-Sanomat, joihin hän jo oli perehtynyt. Lähdimme siis matkaan.\nOpas olikin hyvin tarpeeseen, sillä sydänmaan polut olivat hyvin\nsekavia ja eksyttäviä. Hän lähti kanssani aina parin neljänneksen\npäähän. Koko taipaleen kuljimme hyvin verkalleen, sillä puhetta oli\npaljon. Puhelin hänelle valtiotalouden perustuksista, keinollisen\nheinän viljelyksen hyödystä ja kehoitin heitä hakemaan kruunulta lainaa\nlikellä taloansa olevan, hallaa tuottavan suon viljelemiseen, johon\nannoin hänelle yleisiä neuvoja ja viittauksia; hän näytti ikäänkuin\nnielevän jokaisen sanan niistä kyllä vaillinaisista tiedoista, joita\nvoin hänelle antaa. Kun matkan pää tuli Matille, istuimme vielä kauan\nmättäällä ja puhelimme. Sydämellisesti vielä kättä puristaen erkausimme\nme, ja Matti lähti kotiinsa päin. Hän ei näyttänyt koko matkalla\nollenkaan huomanneen, että maa oli vielä vahvassa kuurassa, ja että\nmatalimmat vesipaikat olivat jäässä ja rapakot roudassa. Niin kauan kuin\nnäin, katsoin hänen peräänsä. \"Jos\" ja \"kukatiesi\" pyörivät silloin\nmielessäni, ja lähdin yksin jatkamaan matkaani.\n\nKun tulin kyläisiin kyliin, pian tuli selville, ettei halla ollutkaan\nrajoittunut ainoastaan yötalooni, vaan kaikkialla näkyivät kasvit\nolevan lupalla-korvin. Perunain varret olivat aivan mustilla ja\nrutistuneet maata myöten, ja imelä haju täytti ilman. Pian alkoi myös\nkuulua, että usea maakunta oli saanut kokea samaa. Vaikka kohtakin\ntunsin, että paljon, paljon ihmisiä oli joutunut tuon kovan vieraan\nkäynnistä paljon kärsimään, oli kumminkin tuon yötaloni kohtalo elävänä\nkuvana silmieni edessä Mattinensa, jolle minä jo samalla matkallani\ntilasin Oulun Viikko-Sanomat; ostin ja lähetin hänelle myös useita\nhyödyllisiä kirjoja. Tuo kuva ei lähtenyt koskaan pois mielestäni;\npäätin sen jolloinkin kyhätä paperille -- joka aikomus viipyi kauan aikaa\ntoteutumatta -- ja sille tulisi nimeksi \"Halla-aamuna\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellisestä tapauksesta oli kulunut liki kymmenen vuotta. Eräänä\nsyyskuun iltana astui pitkän-solakka mies kamariini. Hyvän-illan\nsanottuansa astui hän tervehtimään minua, jota tehdessään sanoin: \"ette\ntaida minua enää tutakkaan.\" Vieras näytti minusta semmoiselta, että\nhänet olisin jolloinkin ennenkin nähnyt, mutta en ollut muistaa kuka ja\nmissä. Tovin muistiani pinnistettyäni huomasin äkkiä että ka, ukon\nMattihan se on! Uusi sydämellinen kädenpuristus seurasi tuota uutta\ntuttavuutta. Minä kehoitin Mattia istumaan ja panemaan piippuun. Matti\nsanoi olleensa täälläpäin kulussa asiainsa tähden eikä saattaneensa\nolla käymättä minua tervehtimässä, vaikka vähän väärääkin tuli. Matti\nsai ruveta kotiasioitaan kertomaan: hän oli saanut laittamani Oulun\nViikko-Sanomat ja kirjat. Sattumalta oli hän tavannut Uuden\nSuomettaren, jonka hän heti tilasi. Molemmat ovat siitä asti häntä\nuskollisesti seuranneet. Hänen kirjastossaan on nyt jo useampia\nkymmeniä niteitä, joita hän vuosittain lisää varainsa mukaan. He ovat\nhakeneet ja saaneet kruunulta lainan likellä taloa olevan suon\nviljelemiseen, joka on nyt ihanana heinämaana, ja muuten he ovat\nruvenneet kylvöheinän viljelykseen, jonka tähden karjaa on kahta vertaa\nenempi. Tilukset ovat tulleet lujemmiksi, ettei halla nyt pane useammin\nkuin muuallakaan. Ukko elää vielä ja hoitelee lapsia; hänen ei tarvitse\nenää syödä petäjäleipää. Kun sanomalehdet tulevat, pitää hänen saada\njoka numero kuulla; samoin muutkin uudet kirjat. Äiti ja kolme\nvanhimman veljen lasta ovat kuolleet. He asuvat yhdessä kaikin ja\ntekevät työtä yksimielisesti, ukon ohjatessa, jolle kaikki ovat\nkuuliaiset. Ukko muka muistelee usein minua ja pitää heillä käyntiäni\nJumalan sallimana! Samaa mieltä on muka Matti itsekin. Hän on nainut ja\nhänellä on kolme lasta. Vuosi takaperin valitsivat kuntalaisensa hänet\nkunnallis-lautakunnan esimieheksi, jota virkaa hän on sitten hoitanut\nja jonka asioilla hän nytkin on. Kun hän on itsekin lukemisen kautta\nsaanut niin paljon hyötyä, niin on hän toimittanut muillekin lukemista\nsiten, että on perustanut kuntaansa lainakirjaston.\n\n\n\n\nMÖKIN MAIJU.\n\n\nPohjanmaa on melkein yhtä tasankoa, jonka halki juoksee monta mahtavaa\nja väkevää virtaa. Nuo virrat saavat alkunsa enemmiten maanselänteistä,\nmutta jonkun alkulähteet ovat aina maanselänteen toisellakin puolen.\nSieltä ne sitten melkein yhtäsuuntaisesti, vesirikkaina, uljaina ja\nvallattomina virtaavat ja usein jyrkkien putousten ja kannasten ylitse\nhyppien ohjaavat kulkunsa Pohjanlahteen. Nuo virrat ovat useinkin\nsuurena apuna Pohjanmaan huonoille kulkuteille, sillä niitä myöten\nlasketaan ylimaasta kesäaikana paljon pölkkyjä, hirsilauttoja ja\nsummattomasti tervoja. Päätä huimaa oudon rannalta katsojan, kun nuo\ntervojen laskijat pitkillä venheillänsä tulla kiitävät kosken kovia\nkuohuja alas. Nuo rohkeat laskijat peittäytyvät väliin koskien koviin\nkuohuihin katsojan silmistä, ja kauhistuksella huudahtaa hän, että nyt\nhe menivät Vellamon utuhelmoihin ikipäiviksi. Hän kokee pinnistää\nnäköaistiansa, keksiäkseen, eikö heidän jäännöksiäänkään näkyisi\njossain veden pinnalla uiskenteleviksi, ja -- kah kummaa! tuoltahan he\nkeikahtivat aivan eheinä, kaikin terveinä ja elävinä näkösälle, ja mikä\nvielä kummempaa: heidän venheensä ja lastinsakin ovat aivan eheinä, ja\npitkittäen tuota hurjaa vauhtia, seisoo perämies venheen perässä\nohjaten pitkällä melallansa kulkua, ja niin kiitävät he nuolen\nnopeudella yhä eteenpäin.\n\nNäiden virtojen varret ovat enimmiten viljelykselle kelpaavaa maata,\njonkatähden kylät ja pitäjät ovat noiden jokien varsilla; virtojen\nvälillä olevilla, yhtäsuuntaa niiden kanssa juoksevilla mataloilla\nmaanselänteillä olevat maat ovat melkein asumattomia. Komeat ja uhkeat\novat useinkin kylät ja talot tuommoisen virran varrella ja komeat ovat\nmyös nuo avarat viljamaat, joita useinkin on niin laajalta yhteen\ntekoon kuin silmä kantaa. Komea on myös kävellä kesäaikana noita\nvirtojen varsia, sivu uhkeiden talojen, jotka kahtapuolta seisovat liki\ntoisiansa, ja halki hyvästi järjestettyjen viljavainioiden, joissa\npeltojen ojat suurina ja suorina risteilevät pitkin ja poikki\nvainioiden, jakaen siten suuret alat säännöllisiin peltosarkoihin,\njoissa vuorollansa kauniisti kasvava laiho ylpeänä rehottaa ja\nlainehtii.\n\nMutta näkee tässä joskus toisiakin näköjä. Kun syystalvi sattuu olemaan\nvähäluminen, ja jos pakkaset ovat silloin kovat, jäätyvät jäät alinna\nnoin kolmea jalkaa vahvoiksi. Jos vielä sattuu talven pitkään satamaan\npaljon lunta ja kesän tulo myöhästymään niin useinkin silloin tulee iso\ntulva. Pohjolan pitkät päivät sulattavat silloin katkeamatta lunta, ja\nvesi paisuu useinkin sanomattoman nopeasti ja murtaa liikkeelle ensinnä\nkoskista nuo vahvat jäät, jotka sitten paljon veden kanssa ajautuvat\nkoskien alla olevien suvanteiden niskaan läjään, ja siinä ne väkevän\nvirran voimasta patoutuvat pohjaa myöten tiheäksi tokeeksi, joka nostaa\nennestäänkin jo paljon veden vieläkin korkeammalle. Useat noista\nsuvanteista ovat niin jäykkiä, että voivat järkkymättä seisoa kaukaa\nylempää tulevien jäiden edessä, jonkatähden siihen tavallisesti\nkokoontuu semmoinen jäävuori, ettei luulisi muualla maailmassa jäitä\nolevankaan. Nuo tuommoiset jäykät luonnon voimien vastustajat ovat\nsentähden niin vahvat, että niillä on joku edullinen asema. Usein\nsilloin yltyy vesi niin, että se nousee yli äyrästensä ja alkaa juosta\nläpi kylien, peittäen kaikki tasankomaat yhdeksi mereksi. Silloin on\ntaloissa paha hätä. Eläimet navetoissa mölisevät, sillä vesi on\ntunkeutunut sinnekin niin, että ne seisovat vedessä polvia myöten.\nUseinkin on raavaat pitänyt navetoista viedä tunkiolle ja lampaat\nnavetan ylisille j.n.e.; sillä semmoisilla tasangoilla ei ole\nsaatavissa mitään mäkeä tai korkeaa paikkaa, johon voisi mitään viedä.\nAitoista kannetaan eloa ja mitä tarpeellista on parvelle, taikka\nvenheillä kuljetetaan johonkin muuhun suojapaikkaan. Vesi tunkeutuu\nasuinhuoneisiinkin: lattiat nousevat kohoksi, huonekalut kaatuvat,\nlapset ovat nostetut uunin päälle, ja siinä on hätää ja hälinää. Kun\nhätä on korkeimmallaan, rientävät naapurit sinne venheillä avuksi.\n\nKun jääpatojen päällä oleva paino tulee viimein kovin väkeväksi, täytyy\nlujankin paikan vihdoin antaa perään. Silloin lähtevät hirmuisen suuret\njäälohkareet liikkeelle, mutta ennenkuin ne pääsevät pitkin virtaa\nalaspäin kulkemaan, näyttävät ne ikäänkuin taistelevan keskenään, sillä\nyksi menee yhtäänne, toinen toisaanne, yksi lykkää yhtä, toinen toista,\nja väliin vääntyy kauhean laajoja ja paksuja jäälevyjä syrjällensä ja\npainuu siinä asemassaan pohjaa kohden, ikäänkuin näkymätön voima ja\nkäsi niitä johtaisi ja sovitteleisi. Viimein lähtevät ne kaikin yksissä\nneuvoin ryntäämään alaspäin, ja vahvat jäät suvanteissa paukahtelevat,\nja suurina suvanteitten levyisinä levyinä lähtevät ne väkevämpänsä\nedeltä liikkeelle, yhtyen jälkimäisten kanssa yhteen joukkoon, tehden\ntaas jossain sopivassa paikassa uuden padon ja uuden hädän. Kun nuo\njääpadot puhkeavat, saavat ne suuria tuhoja aikaan kulkiessaan: ne\nvievät mennessään koskien rannoille raketut myllyt, likellä virtaa\nolevat niittyladot, kaatavat aidat, ja suurissa roukkioissa rynnistävät\nne peltovainioille, joissa ne sitten viikkokausia makaavat\nsulamattomina, sillä tavallisesti jäävät ne sinne, kun vesi alenee\njääpadon puhjettua. Usein vie vesi ja jäät pellolta lantakuormat,\njoihin on niin monta päivätyötä menetetty ja jotka ovat maamiehille\nniin välttämätön elämän ehto. Vieläpä vie vesi väliin kokonaisia aloja\npeltoakin, niin ettei tulvan laskettua ole muuta jäljellä kuin syvä\nlampi; sillä maa on mennyt ojien pohjia myöten tiehensä teille\ntietymättömille, mutta kumminkin johonkin toiseen paikkaan,\nauttaaksensa siten tuota hitaasti tapahtuvaa maan muodostumista.\n\nVoi kuinka pieneltä ja kelvottomalta ihminen näyttää tuon luonnon\nsuuren työn ja voiman rinnalla! --\n\nVaikka nuo tulvat ovat useinkin noin kauheita, niin harvoin kuitenkaan\nhukkuu niissä ihmishenkeä, sillä he tietävät olla varoillansa; mutta\nesimerkkejä ei kumminkaan puutu, että niinkin on käynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErään tuommoisen Pohjanmaan virran rannalla, kuohuvan kosken partaalla\non vankka talonpojan talo. Talon asukkaat ovat ammoisista ajoista\nolleet varakkaat. Herra on antanut siunauksensa kaikille talon väen\nyrityksille monessa miespolvessa, sillä he pelkäsivät ja rakastivat\nhäntä. Sillä ajalla, jolta kertomus on, ei talon isännällä ja emännällä\nollut muita lapsia kuin yksi poika, jota he kasvattivat ja hoitivat\nniin hellästi kuin silmäteräänsä. Jo aikaisin istuttivat he poikaansa\nJumalan pelkoa, ja poika kasvoi hyvissä tavoissa ja yleisesti\nkunnioitettuna, terveenä ja raitisna täydeksi mieheksi. Hän oli nyt\npäässyt siihen ikään, että hänen tuli valita vaimo itsellensä, sillä\nhänenkään ei ollut yksinänsä hyvä olla.\n\nSehän on tietty asia, ettei suinkaan puuttunut neitoja, jotka\nhalukkaasti loivat silmänsä tuohon varakkaaseen ja siveään poikaan,\neikä niitä vanhempia, jotka sydänkäpysensä olisivat suoneet tuon tietyn\nonnen omistajaksi, ja yhtä ja toista kuiskaeltiin kylässä \"Koskelan\nJaakon\" tulevasta morsiamesta. Mutta Koskelan Jaakko -- sillä sehän se\noli talon ja pojan nimi -- hiljainen ja siivo luonnostansa, ei pitänyt\nnoista kylän huhuista mitään lukua, sillä hänellä oli omat ajatuksensa\nasiasta.\n\nLähellä Koskelan taloa oli pieni mökki, jonka asukkailla oli Maija\nniminen tytär, muiden monien lastensa joukossa. Tuo se oli, jonka\nkanssa Jaakko oli jo lapsesta pitäen oppinut jakamaan sekä ilonsa että\nsurunsa; tuo se oli, joka asui rakkaana nytkin Jaakon sydämessä ja\nvaikutti siellä sen, ettei hän näyttänyt näkevän eikä kuulevan mitä\nkylällä kuiskaeltiin hänen tulevasta kumppanistaan.\n\nMökki oli pieni ja halvannäköinen, mutta Jumalan pelko ei häpeä asettua\nhuonoonkaan majaan, kun vain sydämen pelto on sen asukkailla hyvästi\nmuokattu ja ruokottu, että hän saattaa niihin ottaa asumasijansa. Niin\noli tuossakin mökissä laita; sen asukkaat olivat hurskaita ihmisiä ja\nkasvattivat lapsensa Jumalan pelvossa ja ihmisten hävyssä, Sillä jolla\nei ole jälkimäistä, ei hänellä ole edellistäkään. Mökin isäntäväki koki\npäivätyöllään elättää monilukuista lapsijoukkoaan, sillä heillä ei\nollut muuta maanviljelystä kuin joku peltotilkku kallion loukeroissa,\njoissa he viljelivät perunoita, eikä heidän mökkinsä asema\ntarjonnutkaan edullisempia viljelysaloja, sillä kovan kosken takamaat\nolivat kallioisia ja kivikoita. He tekivät työtä lastensa ja oman\ntoimeentulonsa eduksi, ja mitään erinomaisempaa hätää ei tullut, sillä\ntyötä oli kaikin ajoin, jos ei kaikiste niin hyödyllistä ja\ntuottavaakaan.\n\nVaikkei tuo mökin ulkonainen asema eikä sisällinen varallisuuskaan\nollut mikään loistava, sillä köyhyys, pienuus ja mataluus pisti niistä\nesille, vallitsi kuitenkin mökin sisällä rauha ja rakkaus, ja sen\nasukkaat tyytyivät onneensa, eikä kukaan ollut kuullut heidän koskaan\nnurkuvan, että Onnetar oli heille niin vähän suonut ajallista tavaraa.\nTuosta asukasten sisällisestä rauhasta ja onneensa tyytyväisyydestä\nseurasi itsestään, että mökin huoneitten sisällä ja ulkona vallitsi\nhyvä järjestys ja puhtaus, ja heidän lapsensa kävivät aina puhtaissa ja\neheissä, vaikkakin väliin paikatuissa vaatteissa.\n\nSemmoisessa paikassa yleni ja kasvoi \"Mökin Maiju\" -- joksi häntä\nsanottiin -- niinkuin ruusu karussa maassa. Vaikkei Onnetar ollut hänelle\nsuonut mitään ajallista tavaraa, oli hän suonut sitä enemmän hänelle\npuhtautta, siveyttä, kainoutta ja kauneutta. Kun hän aika-ihmisenä\nilmestyi kylän nuorikkoin joukkoon, oli hän aina omatekoisissa,\npuhtaissa ja somissa vaatteissa. Hiljaisena ja ujona oleskeli hän\nsyrjäpuolissa, mutta sieltä hän loisti kuitenkin niinkuin\npurppurareunainen pilven hattara kesäauringon noustessa tai laskiessa.\nKylän väki ei tuosta muuta tiennyt, kuin että se on \"Mökin Maiju\",\nmutta Koskelan Jaakko kyllä tiesi mihin tyttö vielä kerran kelpaisi,\njos Jumala sen soisi, vaikka se oli vielä salaisena ja kaukaisena\ntoivona hänen sydämessään, sillä eivät he olleet vielä toisillensa\nmitään ilmoittaneet.\n\nAika kului, ja itsekullekin asialle tulee kerran päänsä, niinpä\nKoskelan Jaakonkin toiveille.\n\nKun Jaakon isä huomasi poikansa hyvinkin jo olevan siinä iässä, jolloin\nhänen sopisi ruveta kumppania itsellensä valitsemaan, ja että hän pysyi\naina vain mykkänä ja kylmänä kaikille tarjouksille ja vastaamatta\nkaikille esittelemisille ja huhuille, tuli hän asiasta huolestuneeksi.\nSentähden kutsui hän Jaakon eräänä päivänä puheellensa kahden kesken ja\notti siellä asian esille. Isällä oli pojallensa omasta mielestänsä\nhyvin otollinen tarjous, erään rikkaan talon hyvämaineinen ja komea\ntytär, joka vielä oli tuova isot perinnöt tullessaan. Tuon esitti nyt\nisä pojalleen, ennen jo puhuttuaan asiasta neidon iän kanssa.\n\nMutta saipa isä silloin kuulla kummaa! Tuo ennen niin hiljainen ja\nnöyrä poika teki asialle rohkean käännöksen, siten että hän vähääkään\nujostelematta sanoi: \"Mökin Maiju on minua varten syntynyt, ja jos en\nminä häntä saa omakseni, olen ikäkauteni ilman, sillä minun sydämessäni\nei ole sijaa kenellekään toiselle.\"\n\n\"Mökin Maiju!\" kummaili isä hämmästyksissään ja hänen kasvonsa\nhuomattavasti synkistyivät, sillä luultavasti ei ollut kertaakaan hänen\najatuksiinsa astunut, että hänen Jaakkonsa niin matalalle katsoisi.\n\n\"Niin, eikä kukaan muu\", anoi Jaakko.\n\n\"Entäs myötäjäiset?\" kysyi isä.\n\n\"Tämän maailman rikkaus ei ole verrattava häneen: hän on enempi niitä\",\nsanoi Jaakko jäykästi.\n\n\"En tiedä, en minä ole Mökin Maijua huomannut miksikään\nerinomaisemmaksi, ja tunnettu asia on, että hän on köyhä\", sanoi isä.\n\n\"Eipä kummakaan, ett'ette Maijua ole erinomaiseksi huomanneet, sillä\nteidän valitsemisaikanne on jo ollut aikoja sitten; minun on nyt ja\nminä tiedän vaalini toimittaa. Sanoitte että Maiju on köyhä, mutta\neihän köyhyys ole rikos eikä synti\", intteli Jaakko.\n\n\"Sinä olet tänäpäivänä oikein kaunopuhelias\", sanoi isä vähän\nnärkästyksissään, kun huomasi, että Jaakko seisoi vankemmalla\nperustuksella asiassa kuin hän.\n\n\"Suu puhuu sydämen kyllyydestä\", sanoi Jaakko.\n\n\"Sinä olet aina ollut nöyrä ja tottelevainen poika, mutta nyt sinä olet\nhieman itsepäinen; sinä hylkäät oman onnesi, mutta toivon, että tulet\nitsekin huomaamaan asian, tarkoin mietittyäsi\", sanoi isä ja lähti\npois.\n\nVaikka tuo isä oli hurskas ja Jumalaa pelkääväinen mies, oli kuitenkin\nahneuden synti sillä kerralla niin pimittänyt hänen sielunsa, ettei hän\npystynyt ollenkaan tutkimaan ihmissydämen jaloutta ja puhtautta eikä\neroittamaan niitä toisista saastaisista ja likaisista, sillä hänen\nmielessään kuvasteli vain väärä mammona, joka vietteli hänet eksymään\npois oikealta totuuden tieltä.\n\nLähtiessään pois poikansa puheilta, meni isäntä suoraapäätä vaimonsa\ntykö jokseenkin kärtytuulella ja puhui hänelle tyytymättömänä, mitenkä\nheidän Jaakkonsa asiat nyt olivat.\n\n\"Eikö sen pahempaa?\" sanoi vaimo asian kuultuansa. \"Sinä olet väärän\ntavaran himon antanut soaista puhtaan sielusi! Sinä teet hyvin väärin\nsiinä, kun menet määrittelemään ihmisen onnea; se on Jumalan kädessä,\nsillä häneltä tulee onni ja onnettomuus. Mökin Maijulla ei ole tosin\nmaallisia tavaroita, mutta hänellä on puhdas sielu ja se on enempi\nkaikkia kalleuksia ja rikkauksia, sen olen jo monta kertaa tullut\nhavaitsemaan elämässä. Heitä koko asiasi Jumalan haltuun, Hän toimittaa\nkaikki hyvin!\"\n\n\"Mutta kun hänen nimenä on Mökin Maiju\", sanoi isäntä, ainakin\nhalveksuen tyttöä nimensä tähden, kun ei voinut kumota vaimonsa\nkristillistä ja järjellistä puhetta.\n\n\"Ei se tee mitään asiassa. Nyt häntä sanotaan Mökin Maijuksi, mutta\nkohta häntä kunnioitetaan Koskelan miniänä ja myöhemmin emäntänä, kun\nmeille kerran tulee vuoro lähteä pois tästä maailmasta. Ja olethan\nunohtanut jo vanhat sananlaskutkin, joita niin usein olet muille\nkertonut, ja olet silloin aina väittänyt, että ne ovat perustetut\ntotuuteen, kosk'et muista, 'ettei nimi miestä pilaa, jos ei mies\nnimeä',\" sanoi emäntä.\n\nIsäntä ei ollut semmoisia aviokumppaneita, jotka eivät koskaan kuuntele\ntoisen hyviäkään neuvoja, vaan itsepintaisesti pitävät yksin-omaisena\noikeutenansa päättää ja tehdä aina vain oman mielensä ja päänsä mukaan;\nei, vaan hän oli oppinut tuntemaan, että hänen elämänkumppaninsa oli\nyhtä oikeutettu, yhtä kelvollinen antamaan neuvonsa yhteisissä asioissa\nkuin hän itsekin.\n\nIsäntä taipui nytkin emäntänsä tahdon alle, vaikka vähän\nvastahakoisesti, sillä emäntänsä oli puhunut niin perusteellisesti,\nettei hän voinut hänen sanojansa kumota.\n\nIsäntä ei tunnustanut suoraan emännällensä, että hän oli ollut\nväärässä, vaan sanoi vain: \"tehköön kuin tahtoo\" -- ja meni pois.\n\nJos isän sydän oli tullut rauhattomaksi poikansa kanssa\nkeskustelemisesta, niin Jaakon sydämessä se vasta oikein tuli riehui.\nHän oli isällensä ilmoittanut sydämensä salaisimmat toiveet, isä ei\nollut noita toiveita hyväksynyt, ja Jaakko oli ensi kerran eläessään\nvastustanut isänsä tahtoa. Nuo tunteet riehuivat ristitulena Jaakon\nsydämessä ja ahdistivat häntä kaikella voimalla. Kumpi oli tehtävä:\nisääkö totteleminen, vai Mökin Maijulle uskollisna pysyminen? olivat\nkysymyksiä, jotka saivat tuon uljaan pojan oikein vapisemaan.\nTaisteltuaan tuota kovaa taistelua huomiseen asti, sai hän asiaansa\npäätöksen, ja hänen nähtiin kävelevän mökkiä kohden. Mökin isäntä\nsattui akkunasta katsoessaan havaitsemaan Jaakon tulon ja sanoi:\n\"mitähän Koskelan Jaakko tänne nyt tulee, eipä häntä ennen ole täällä\nnäkynyt?\"\n\nTuon kuultuansa leimahti Maiju tulipunaiseksi, sillä hänen sydämessään\noli Jaakko jo kauan maannut rakkaana, vaikkei hän ollut sitä tohtinut\nitselleenkään oikein ajatella, sitä vähemmän muille sanoa.\n\nKun Jaakko tuli tuohon pieneen tupaan, kehoitettiin häntä istumaan, ja\nkun Jaakko oli sen tehnyt, kysäsi isäntä, mitä hän on kulkemassa.\n\n\"On minulla omituista asiaa ja saattepa nähdä ja kuulla, etten ole\nniinkään ujo kuin luullaan; minä tulin pyytämään Maijua omakseni\",\nsanoi Jaakko vähääkään ujostelematta.\n\nEi salaman isku olisi paremmin vaikuttanut hämmästystä mökin\nasukkaisiin, kuin tuo arvaamaton uutinen vaikutti. Kaikki tulivat niin\nhämille, ettei heillä ollut sanaa suuhun tulevaa, ja Maijun täytyi\ntukea itseänsä vieressään olevaan vuoteen patsaaseen, ettei hän olisi\nkumoon horjahtanut. Kun he tovin aikaa olivat olleet tuossa\nhämmästyksen hurmiossa, toipui mökin isäntä ensin ja kysyi: \"Mitäs\nisäsi siihen sanoo?\"\n\n\"Olen isälle esitellyt asiani, mutta hän ei ollut taipuvainen\ntuumilleni\", sanoi Jaakko.\n\n\"Mutta jos hän tekisi sinut perinnöttömäksi?\"\n\n\"Entäs sitten?\"\n\n\"Tulisit sitten yhtä köyhäksi kuin mekin olemme\", sanoi mökin isäntä.\n\n\"Jos niinkin käypi, niin käyköön! Eläneetpä tekin olette, vaikk'ette\nole rikkaita, olette kunnialla eläneet. Jos vain saan Maijun omakseni,\nniin en pelkää mitään tulevaisuutta, näyttäköön se kuinka mustalta\ntahansa. Mutta tässä me taistelemme köyhyydestä ja rikkaudesta, eikä\nitseltään Maijulta ole kysytty vielä mitään. Sano julki Jumalan ja\nmeidän edessämme: tahdotko minun kanssani ruveta jakamaan elämän surut\nja ilot?\" sanoi Jaakko ja käveli Maijun tykö, ojentaen hänelle kätensä.\n\nMaiju ei vastannut mitään, eikä hän olisi voinutkaan, sillä ujouskin\nesti hänet siitä vanhempiensa läsnä ollessa, mutta vastaukseksi laski\nhän pienen ja vapisevan kätensä Jaakon tarjottuun käteen ja jätti sen\nsiihen lepäämään, sillä sydän ei nyt sopinut sydäntä vasten ennen\nmainitusta syystä; mutta tuo sydän tuolla povessa, sehän se puhui\nsydämen mykkää tuntehikasta lempi-kieltänsä, jonka Jaakko hyvin\nymmärsi, ja molemmat tunsivat silloin sydämessään sanomattoman ilon ja\nautuuden. --\n\n\"Tulkoon nyt elämässä mitä tulkoon: mutta nyt olen täydellisesti\nonnellinen\", anoi Jaakko.\n\n\"Mutta kun isäsi saapi tämän tietää, vihastuu hän kovin meille\nkaikille\", muistutti mökin isäntä.\n\n\"Minun isäni ei ole ollenkaan paha isä, vaikka hän tässä asiassa\nilmoitti tyytymättömyytensä; saattaapa vielä käydä niinkin, että hän\ntulee hyvinkin suotuisaksi asiallemme. Mutta tällä hetkellä ei minun\nkäy odottaminen mitään, sillä sydämeni on ollut kovin rauhaton. Jääkää\nkaikin Jumalan haltuun, siihen asti kun taas toisemme tapaamme\", anoi\nJaakko ja lähti pois.\n\nKun hän tuli kotiinsa, oli hän niin iloisen ja tyytyväisen näköinen,\nettä väki oikein kummeksui tuota Jaakon päällekinpäin näkyvää\nhilpeyttä, erittäinkin kun hän viime aikoina oli näyttänyt niin\nalakuloiselta ja surulliselta.\n\n\"Mikäs Jaakon on nyt noin iloiseksi tänä päivänä tehnyt?\" sanoi äiti\nhänelle, kun joutuivat kahdenkesken kamariin.\n\n\"Voi äiti-kulta! Minä olen nyt käynyt hakemassa ja pyytämässä itselleni\nmorsiamen. Se on kyllä pahasti tehty, kun en ennen teille siitä ole\npuhunut, mutta minä en ole tohtinut. Mutta nyt on sydämeni täynnä\nsemmoista onnea ja iloa, että voin teille sen sanoa\", virkkoi Jaakko ja\ntarttui innokkaasti äitiinsä syliksi, lapsen täydellisellä rakkaudella\nja luottavaisuudella.\n\n\"Oietko sitten löytänyt ja saanut itsellesi kumppanin?\" kysyi äiti.\n\n\"Olen\", vastasi Jaakko.\n\n\"No mistä ja kenenkä vain?\"\n\n\"Voi äiti-kulta? Se on, hän on -- älkää, äiti-kulta, vihastuko! Isä\npaheni minulle siitä -- älkää te pahetko minulle hänen tähtensä! Hän on\nniin hyvä -- se on Mö-Mökin -- Maiju\", sanoi Jaakko hätäilevästi.\n\n\"Ei isäsikään ole enää sitä vastaan; minä tiedän jo kaikki\", sanoi\näiti.\n\n\"Voi äiti-kulta! Vai tiedätte jo! Kuka on sen teille sanonut? Mistä te\ntiedätte, ett'ei isä ole vastaan\", hätäili Jaakko, sillä ei hän tiennyt\nmitä ajatella, kun äitinsä tiesi asian ja kaikki tuntui kallistuvan\nhyvinpäin.\n\n\"Minä olen isäsi kanssa keskustellut asiasta ja minä olen häneen\nvaikuttanut; hän antaa sinulle itsellesi täydellisen ehdonvallan tehdä\nkuin tahdot,\" sanoi äiti.\n\n\"Voi, voi kuinka te olette hyvä, äiti. Sanoiko isä niin? Onko se tosi?\nEn minä tiedä mitä minä ajattelisin ja sanoisin\", sanoi Jaakko yhä\nhätäillen.\n\nSamassa tuli isä kamariin.\n\n\"Tuossapa tuo isäsi juuri tulee, kysy häneltä itseltään\", sanoi äiti.\n\n\"Onko se tosi, isä, ettette te ole enää siitä pahoillanne, jos minä\nvalitsen itselleni Mökin Maijun aviopuolisokseni? Äiti sanoo teidän jo\nmyöntyneen; onko se tosi, isä?\"\n\n\"Tee siinä asiassa niinkuin itse tahdot\", sanoi isä.\n\n\"Niin, mutta ettekös ole vihainen minulle ettekä Maijulle?\" rukoili\nJaakko.\n\n\"En minä ole kummallekaan vihainen\", sanoi isä.\n\n\"Kiitos siitä, isä! Voi kuinka minun on nyt hyvä olla ja Maijulle tulee\nmyös iloinen sanoma. Minun pitää mennä heti hänelle tämä yhteinen\nilomme ilmoittamaan. Saanko, isä ja äiti, mennä?\" pyysi Jaakko\niloissansa.\n\n\"Mene vain!\" sanoi isä.\n\nSen kuultuaan lähti Jaakko täyttä vauhtia juoksemaan mökkiä kohden.\nMökin asukkaat olivat hyvin mielissään tuosta odottamattomasta\nuutisesta, ja Maiju tunsi nyt vaata oikein täydellisen ilon ja rauhan\nsydämessään.\n\nEnsi sunnuntaina, kun pappi luki kuulutuksia, terotti koko seurakunta\nkuuloaan, kun ensimäisessä parikunnan kuulutuksessa oli Koskelan Jaakko\nsulhasena. Vaikk'ei siinä välissä ole sen pitempää aikaa kuin siinä,\non, ennenkuin morsiankin tietoon tulee, ennätti kumminkin moni kuulija\nitseltänsä kysyä: \"olesta vaiti, kukapa on morsian?\" -- Mutta \"puh! eihän\nse ollutkaan kuin -- Mökin Maiju\", arveli moni hätäinen kuulija, kun sai\nkuulla morsiamen nimen, ja moni äiti veti nokkansa sykkyrään,\nosoittaaksensa siten tyytymättömyyttänsä.\n\nSe isäntä, jonka kanssa Koskelan isäntä oli poikansa puolesta tehnyt\nnaimiskauppaa, tuli ensimäisen kuulutuksen jälkeen seuraavana päivänä\nKoskelaan ja kutsui talon isännän heti kahdenkesken kamariin.\n\n\"Kuinka tuon meidän asiamme noin kävi?\" kysyi vieras isäntä.\n\n\"Niinhän se on käynyt.\"\n\n\"Miten? aiotteko minua narrinanne pitää?\"\n\n\"En ollenkaan.\"\n\n\"Miten te selitätte tämän asian?\"\n\n\"Se on pian selitetty: minä annoin pojalleni vallan, jonka asia se\nolikin, ja hän valitsi noin, niinkuin tiedätte. Ja tunnustan senkin,\nettä olin väärässä, kun ma sekausin asiaan, jota en ymmärtänyt ja joka\nei kuulunut ollenkaan minulle. Siinä kaikki.\"\n\n\"Pojan naiminen eikö kuulu isälle ollenkaan? Sepä kummallista! Tuleehan\nvanhemman katsoa lastensa onnea.\"\n\n\"Kylläkai kaikissa muissa, mutta ei tuossa asiassa.\"\n\n\"Miks'ei siinä?\"\n\n\"Mistä sen tietää milloin siinä katsoo onnea, milloin onnettomuutta?\nUsein on käynyt niin, että kun vanhemmat ovat lapsillensa väkisin\npakanneet luuloteltua onneansa, ovat he sillä tavalla hänen suurimpaan\nonnettomuuteen syösseet.\"\n\n\"Miks'ei sitä tiedä milloin lapsellensa onnea toimittaa: kun on kerran\nrahaa, niin on onneakin, sillä raha kaikki voittaa.\"\n\n\"Väärin puhuttu! raha ei voita puhdasta omaatuntoa.\"\n\n\"Luulenpa että olette kuunnelleet akkojen saarnoja!\"\n\n\"Akkojenkin saarnat ovat hyviä, kun ne vain ovat oikeita\".\n\n\"Mutta minä tahdon tästä asiasta hyvitystä\", sanoi vieras uhkaavasti ja\nvähän närkästyksissään.\n\n\"Minkälaista hyvitystä?\"\n\n\"Semmoista, että pakotatte poikanne eroamaan tuosta luntusta ja naimaan\nminun tyttäreni, niinkuin puheemme oli.\"\n\n\"Sitä en tee, enkä kykene tekemään, sillä, niinkuin olen sanonut, olen\nantanut vallan pojalleni. Joka kerran on tehty, sen täytyy pysyä, ja\nnyt ei siitä asiasta enää mitään\", sanoi Koskelan isäntä.\n\n\"Eihän tuo koko otus ole mikään muu kuin Mökin Maiju -- kerjäläinen,\nhyi!\"\n\n\"Hän on saapa meillä leipänsä, ja nyt soisin, että te menisitte!\"\n\n\"Vai niin! no sitten hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi!\" sanoi Koskelan isäntä, ja niin vieras meni, ja siihen loppui\nse asia.\n\nMuutamien viikkojen päästä oli Koskelassa isot ja komeat häät,\njoissa Koskelan Jaakko ja Mökin Maiju vihittiin. Pitäjän vanha ja\nkunnian-arvoinen kirkkoherra vihki tuon komean parikunnan ja vihkimisen\npäätettyään piti hän kauniin ja liikuttavan puheen. Hän puhui ihmisen\nonnesta suurimmassakin onnettomuudessa, jonka hän sanoi olevan:\ntyytyväisyyden ja Jumalan tahdon alle antautumisen, mitä Hän vielä\nmeidän päällemme laskeekin elämän taisteluissa. Hän puhui kuinka Jumala\nväliin laskee ristin ja koettelemuksen päällemme juuri silloin, kun\nmeidän onnemme näyttää olevan korkeimmallaan, ikäänkuin ylitse\nvuotavana, ja sen hän tekee, osoittaaksensa meille että Hänen\nkädessänsä on kaikki, mitä maan päällä on. Hän osoitti kuinka Jumala\ntekee tuon koettelemisensa siten, että Hän ottaa sen pois, johon meidän\nsydämemme on parahiten kiintynyt ja rakastunut, siten osoittaaksensa\nettä häntä itseänsä yksin pitää peljätä ja rakastaa ylitse kaikkea. Ja\njoka tuossa koetuksen pätsissä kestää horjumatta sinne tai tänne,\nhakematta muilta turvaa ja lohdutusta kuin yksin Häneltä, hän on\nkalliimpi kultaa, sillä hän on seisonut koetuksen tulessa ja hänelle on\ntavara tallelle pantu, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa -- tavara,\njoka kestää ijankaikkisesti, nimittäin ijankaikkinen elämä.\n\nLiikuttava oli tuo puhe ja tuntuipa siltä kuin tuon vanhan ja elämässä\npaljon kokeneen miehen puheessa olisi ollut jotain profeetallista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka Koskelan isäntä ei ollut viime aikoina enää vastustellut\npoikansa naimista, oli hänen sydämensä kuitenkin kylmä sekä Jaakolle\nettä Maijulle, sillä ahneuden synti luopuu hitaasti ihmissydämestä. Hän\nei osoittanut tuota kylmyyttään kumminkaan kenellekään, sitä vähemmän\nJaakolle ja Maijulle, ei sanoilla eikä työllä, sillä hän antoi Jumalan\nHengen nuhteen ja terveen järkensä kuitenkin hallita itseänsä, ettei\ntuo kyykäärmeen sikiö voinut puhjeta näkyviin, ja noiden avulla oli hän\npäässyt niin pitkälle sisällistä pahettansa vastaan, että oli voinut\njulkisesti puolustaakin Maijua muiden ilkeitä parjauksia ja\nhalveksimisia vastaan, niinkuin olemme jo ennen nähneet. Siis tuo\nisännän sydämen kylmyys poikaansa ja miniäänsä kohtaan ei näkynytkään\nmissään muussa kuin että hän oli entistä jörömäisempi, umpimielisempi\nja hiljaisempi.\n\nHeti häiden jälkeen rupesi Maiju taloudellisiin toimiin käsiksi ja tuo\nkävi häneltä laatuun niin kunnollisesti, että olisi luullut hänen\nhoitaneen isoa taloutta vuosikymmeniä. Missä vain ilmestyi vähänkään\nepäjärjestystä, sen hänen valpas silmänsä oivalsi, ja pian oli tuo\nepäkohta poistettu ja asia täydessä järjestyksessä. Maiju oli iloinen\nja hilpeä luonnoltansa, ei hän nyrkähtänyt pienistä vastoinkäymisistä,\neikä ruvennut niitä paittoamaan, niinkuin monikin tekee, vaan antoi\nniiden olla ja mennä menojansa, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.\nHän vain koki korjata mikä näytti rikkaantuvan. Hän oli yhtä\nystävällinen kaikille ihmisille, niin köyhille kuin rikkaillekin, ja\nedellisiä hän säälitteli ja helli kaikella rakkaudella, sillä hänpä\ntuon tarkoin tiesi minkälainen on köyhänä olla, kun oli itsekin\nkasvanut köyhyydessä. Hän rakasti Jaakkoansa vilpittömällä rakkaudella\nja koki kaikissa olla mieliksi ja kaikissa palvella häntä. Jaakko\npuolestaan nyt vasta oikein vaimoansa käsitti, minkälaisen kalliin\naarteen hän oli saanut, ja tunsi nauttivansa niin suurta ajallista\nonnea, ett'ei luullut kenelläkään maailmassa olevan sen vertaista.\n\nHeti Maijun Koskelan taloon tultua näytti erinomainen siunaus tulleen\nhänen kanssaan, sillä kaikki menestyi mitä vain yritettiin, eikä\nmissään asiassa ilmestynyt pienintäkään vastahakoisuutta. Koskela oli\nkyllä ennestäänkin varakas talo, mutta näyttipä kumminkin siltä kuin\nhyvä suojelus-enkeli olisi Mökin Maijun haahmossa tullut sinne.\n\nVanha emäntä rakasti alusta alkaen miniäänsä ja he olivat niinkuin yksi\nsielu kaikissa asioissa. Aina kun tuli jotain oudompaa kohtaa eteen,\nkysyi Maiju neuvoa anopiltaan, joka häntä ohjasi niinkuin vanhempi\nlastansa. Ei heillä ollut semmoinen väli, jonkalaisen olen usein anopin\nja miniän välillä nähnyt, joka monesti on niin katkera, että se\nkatkeroittaa koko talonväen mielen, meneepä niinkin pitkälle, että\nsuuret ja vankat talot jaetaan moniin osiin, ja ennen niin siivon ja\nhiljaisen perheen jäsenet saatetaan toistensa vihamiehiksi.\n\nTuo anopin ja miniän välinen eripuraisuus syntyy usein siten, ett'ei\nanoppi pidä miniäänsä minkään veroisena, hän kun itse on muka kokenut\nja oppinut ihminen, joka vielä päälliseksi on paljon vaivaa nähnyt ja\nkaiken tavaran koonnut, ja tuo saamaton, kokematon, oppimaton,\nhuoleton, unelias ja laiska ihminen tulee sitten tähän hänen tavaransa\npäälle sitä haaskaamaan ja kuluttamaan, eikä vielä päälliseksi ole\ntuonut tullessaan taloon juuri mitään. -- Miniä taas ajattelee: \"tuo\nanoppirauha, hän on vanhankansan ihminen eikä ymmärrä nykyisiä tapoja\neikä asioita. Hän on hoitanut huonosti talouden, mutta nyt tässä täytyy\njärjestyksen muuttua, minä otan häneltä vallan pois ja pyöräytän hänet\n'koukun taa'.\" Noin ajattelee miniä, josta helposti seuraa se, että kun\nanoppi antaa vaikka hyviäkin ja oikeita neuvoja, näkee miniä jo tuossa\nanoppinsa pahuutta: hän vastaa kylmästi ja ylönkatseellisesti ja siitä\nsyntyy useinkin sanakiista, joka tavallisesti päättyy suurimmalla\nmielenkatkeruudella ja kahdenpuolisella itkulla. Kun he noin\nkahdenpuolen havaitsevat toisissaan vain vian, eikä kumpikaan seisahdu\nkatsomaan ja tarkastamaan omaa sisällistä tilaansa, menee asia\ntavallisesti siihen, että kumpikin menee puolisollensa itkussa suin\nsuurella painolla ja hartaudella kertomaan, kuinka he nyt ovat\njoutuneet pääsemättömiin. Anoppi kertoo miehellensä, kuinka heillä on\nkelvoton, pahankurinen ja ilkeä miniä, jonka kanssa on mahdoton\ntulla toimeen. Sentähden olisi sen parempi, jota pikemmin hän\nvieroitettaisiin miehinensä talosta pois, ja niin on tuo koti-pahuus\nsaanut sammumaan luonnollisen vanhemman rakkaudenkin omaan lapseen!\nMiniä taas menee huutaen, hoilaten ja vesissä silmin miehensä tykö\nvalittamaan hänelle, kuinka vaikea hänen on elää ja olla tässä tuon\nanoppi-pahuksen tähden, joka on niin ilkeä ja häijy, ett'ei yksikään\nihminen voi hänen kanssaan toimeen tulla. Olisi parasta heti erota\ntuommoisesta heittiöstä, joka kaikki hävittää ja haaskaa ja saattaa\nheidätkin aivan äkkiä lumelle suin. Ja jos ei tuo eroaminen tapahdu\noikein äkkiä, niin hän kuolee pian, sillä hän ei voi kauemmin kestää\ntätä hellettä ja liekkiä. Oi kuinka monen muutoin onnellisen perheen\nsekä hengellisen että aineellisen onnen on tuo anoppien ja miniöiden\nkeskinäinen riita auttamattomasti syössyt hukkaan! --\n\nVanhassa isännässä sitä vastoin pitkittyi yhä vielä tuo ulkonainen\nkylmyys Maijua kohtaan. Vaikka hän jo aikaa oli sydämen pohjasta\nkatunut, että oli estellyt poikansa naimahanketta, esti kuitenkin yhä\nvielä ylpeys häntä tunnustamasta erehdystänsä.\n\nKaatuipa sitten isäntä kovaan tautiin. Yötä päivää oli Maiju hänen\nvuoteensa vieressä hoitelemassa ja vaalimassa, sillä vanha emäntä oli\nnyt niin voimaton, ettei hän jaksanut sitä tehdä, ja palkollisten\nkäsiin ei Maiju uskonut sairaan hoitoa. Siinä istui Maiju, milloin\nkohennellen ja pehmitellen vuodetta ja pään-alustaa; milloin pyyhkien\nsairaan polttavalta otsalta pois hikipisaroita, joita tuo luumuurin\nsisällä palava tuska siihen niin runsaasti ja lakkaamatta ajoi; milloin\nkostutellen hänen kuumeesta pakahtelevaa kieltänsä; milloin taas antaen\nhänelle määrä-ajalla rohtoja, joita lääkärin avulla oli hankittu. Niin\nteki Maiju, eikä hän koskaan nurkunut että hänen piti liian paljon\nnähdä vaivaa, liiaksi valvoa ja että hän sai liiaksi vähän levätä.\n\nKoskelan isännän tautivuode tuli pitkälliseksi. Jo ensimäisillä\nvuorokausilla sairastaessaan, mietti hän Maijulta pyytää anteeksi\nentisen väärän tuomionsa ja hänen talossaolonsa aikana osoittamansa\nkylmän käytöksensä häntä kohtaan, sillä yhä enemmän tuli hän nyt\ntuntemaan miniänsä puhtaan sydämen ja alttiiksi-antavaisuuden. Hän ei\nnähnyt pienintäkään merkkiä miniässään, että tämä olisi vähääkään\nmuistellut hänen entisiä tavattomuuksiaan, vaan totisella ja\nvilpittömällä rakkaudella oli Maiju alusta alkaen palvellut häntä.\nMutta kuitenkin häpesi isäntä vielä nytkin nöyryyttää itsensä niin\npaljon miniänsä edessä, ja niin näytti tuo taudin kanssa kamppaileva\nsairas tuossa Maijusta yhtä kylmältä kuin ennenkin, joka suuresti\nhuolestutti häntä, vaikk'ei yksikään ihminen siitä mitään tiennyt.\n\nJos Maiju olisi saattanut katsoa tuon sairastavan appi-vaarinsa ja\nisäntänsä sydämeen, olisi hän heti huomannut, että siellä ei\ntodellakaan ollut enää mitään kylmyyttä eikä vastahakoisuutta, mutta\nsiellä oli vain pieni, kova palleroinen, joka oli tuon hyvän tunteen\nedessä, ett'ei se päässyt sieltä ulos tulemaan, ja tuo pallero oli --\nylpeys, -- mutta mistäpä Maiju sen saattoi arvata, sillä: \"suu on sydämen\ntulkki.\"\n\nIsännän tauti koveni kovenemistaan ja hän itse niinkuin muutkin\npelkäsivät kuoleman lähestyvän. Monta viikkoa oli Maiju jo istunut tuon\nsairastavan appi-vaarinsa tautivuoteen vieressä, huolimatta omasta\nuupumisestaan ja väsymisestään, ja huomattavasti olivat hänen voimansa\nja terveytensä heikontuneet paljosta valvomisesta ja levottomuudesta.\nEräänä kertana oli Maiju nukahtanut istualleen tuolille, sillä luonto\nalkoi voittaa hartaimmatkin tahdon voimat. Isäntä herättyänsä katseli\nsääliväisesti miniäänsä, joka tuossa väsymyksestä uupuneena, kuihtuneen\nnäköisenä, ikäänkuin surullisesti hymyilevänä, oli vaivuksissa. Isäntä\ntunsi nyt sydämessään selvemmästi kuin koskaan ennen, että tuo\nkuihtuminen, väsymys ja uupumus oli kaikki tullut aivan hänen tähtensä,\nja tuo tunto, tuo tieto teki kipeämpää hänen sydämelleen nyt kuin\nkoskaan ennen.\n\nTällä jalolla tavalla palkitsi Maiju kaiken kylmyyden ja ynseyden, jota\nisäntä hänelle osoitti. Kaikki nuo käsitti sairas nyt täydessä valossa\nja häntä kauhistutti ajatellessaan, että hänen tuommoisella kovalla\nsydämellä lähimäistään vastaan pitäisi mennä Jumalan eteen, tekemään\nteoistaan tiliä.\n\nIsännän omantunnon tuska oli tullut nyt niin kovaksi, että hän rupesi\nvääntelemään käsiänsä ja valittelemaan itseksensä, ja kuitenkaan ei hän\ntiennyt omantuntonsa päällä lepäävän muuta rikosta kuin sopimattoman\nkäytöksensä miniäänsä kohtaan, joka siellä nyt raskaana taakkana\npainoi. Hänen tuntonsa silmät olivat nyt auenneet, ja auki oleva tunto\nei rupea eikä jouda peilailemaan rikoksensa hyvyyttä, eikä pyydä sitä\nkaunistella ja hyväksi tehdä omilla tuomioillaan ja arvostelemisillaan;\nei, vaan kovilta, raskailta, painavilta tuntuvat ne hänestä, eikä hän\nlöydä rauhaa eikä lepoa, ennenkuin hän on saanut sovinnon Jumalan ja\nlähimäistensä kanssa.\n\n\"Oi Jumala, minkälainen minä olen ollut!\" puhkesi isäntä viimein\nsanomaan, ja tuo ääni tunkeusi tuolilla nukkuvan Maijun korviin.\n\n\"Voi kun olen nukkunut. Onko teillä mitään puutoksia? Oletteko mitään\nvailla? Olenko kauankin nukkunut? -- Jopa se oli paha kun ma nukuin --\noletteko hyvin kipeä?\" puhui ja hätäili Maiju, samalla kun hän hyppäsi\nnuolena ylös ja koetteli kouhotella ja parannella sitä ja tätä, ja\ntoimia siellä ja täällä, ikäänkuin korvataksensa rikostansa --\nnukkumistaan.\n\n\"Sairas minä olen ruumiinikin puolesta, mutta minun sieluni on myös nyt\nsairas, kovin sairas. -- Minä olen sinulle, Maiju, ollut kovin paha;\nsaatatko minulle antaa anteeksi?\" sanoi isäntä värisevin äänin.\n\n\"Voi isäntä, mitä puhutte! Te ette ole ollut paha minulle; ettehän ole\nantanut minulle yhtään pahaa sanaa\", sanoi Maiju hätäillen, mutta hänen\nsilmäänsä nousi kyynel ja tuo kyynel oli lähtenyt liikkeelle siitä\nkammiosta, joka niin kauan oli toivonut todellista rakkautta\nsaavuttavansa apeltakin -- se oli toivon kyynel.\n\n\"Kylmä, tunnoton olen minä ollut sinua kohtaan\", nyyhkytti sairas.\n\n\"Älkää sanoko niin! minä olen aina saanut paremman kohtelun teiltä kuin\nolen ansainnutkaan. Mikä olen minä että olisin kiittämätön teille?\nKöyhä mökin tyttö, yhtä tyhjä kuin taivaan lintu, olin minä taloonne\ntullessani, ettekä te kertaakaan ole minua sentähden vielä moittineet.\nPaljon pahemmasti olen minä nähnyt muualla parempiakin miniöitä\npidettävän, kuin minä olen. Se teki kyllä sydämelleni kipeää, kun\nkuulin, että olitte naimistamme vastaan köyhyyteni tähden; mutta me\nemme voineet toisin tehdä; pianhan te annoitte Jaakolle myöten, ja minä\nolen kaikki jo aikoja sitten unhottanut. Tosin olen jälkeenpäin ollut\nhuomaavinani teissä jotain kylmyyttä ja umpimielisyyttä kohtaani, joka\non väliin tahtonut elämääni synkistyttää, mutta en ole antanut niille\najatuksille kauaksi sijaa, ja pian ne ovat saaneet mennä sinne, josta\nne ovat tulleetkin\", sanoi Maiju vähän teeskennellen.\n\n\"Sinä olet aina yhtä lempeä, jalo ja puhdassieluinen. Kuule toki mitä\nsanon: vastaan olin minä teidän naimistanne, ja niinkuin sanoit --\nköyhyytesi tähden! Sillä ahneuden synti oli saanut sijan sydämessäni.\nVaimoni selitysten tähden tulin kuitenkin Jumalan sanan valossa pian\nhuomaamaan mielipiteeni asiassa vääräksi, ja siitä tuo myöntymiseni.\nMutta kun synti kerran saapi sijansa ihmisen sydämessä, ei se sieltä\nhevin lähde. Minä kyllä ymmärsin, että olin väärässä, mutta en saanut\nvieroitetuksi pois mielestäni sitä ajatusta, että sinä olet köyhä ja\nettei olisi yhtään haitaksi, jos miniämme olisi rikkaampi; siitä tuo\nkylmyyteni. Tuo kaikki on jo itsestänsä hyvin pahaa, mutta suurin paha\non se, kun niin kauan olen jo havainnut sinun puhtautesi, kainoutesi,\nrakkautesi ja alttiiksi-antavaisuutesi kaikkiakin ihmisiä, mutta\nerittäin meitä kohtaan. Olen myös havainnut sen, ettei mikään\nmaailmallinen kirkkaus ja loisto ole sinun vertaisesi, ja kuitenkaan en\nole jaksanut niin paljon nöyrtyä, että olisin tunnustanut sinulle oman\npahuuteni ja kelvottomuuteni ja sinun hyvyytesi! Oi jospa olisin sen\ntehnyt heti, kun asia selkeni, olisi tuntoni nyt paljon rauhallisempi\nja levollisempi -- rakas miniäni! anna minulle kaikki anteeksi!\" rukoili\nsairas.\n\n\"Sen teen mielelläni. Oi kuinka paljon voisin teille anteeksi antaa,\nmutta sitä tehtävää en ole luullut itselläni olevankaan, sillä\nsydämessäni ei ole ollut mitään tunnetta teitä vastaan. Mutta onhan\nhyvä, että olemme näin avanneet sydämemme toisillemme, sittenhän kaikki\nvarjot ja pimenteet katoavat meiltä -- eikö niin, rakas appeni? te ette\nsaa kuolla, ja minä toivon että Jumala lahjoittaa teidät vielä meille.\n-- hyvä on minun ollut olla tähänkin asti talossanne, mutta vasta minun\non oikein hyvä olla, sen tunnen nyt, sillä sydämessäni tunnen\nsanomatonta iloa ja rauhaa\", sanoi Maiju ja tarttui taudista laihtuneen\nappi-vaarinsa kaulaan kiinni.\n\nHe purskahtivat molemmat itkuun ja siinä he hyvän aikaa antoivat\nkyyneleittensä valua, mutta nuo kyyneleet eivät tulleet mielen\nkatkeruudesta, vaan ne vuotivat anteeksi-anovasta ja anteeksi-antavasta\nsydämestä, ja molemmat tunsivat itsensä lohdutetuiksi.\n\nIhme kumma! Vaikka isännän tauti oli niin kova, että kaikki luulivat\nhänen kuolevan, rupesi hän kaikkien ihmeeksi paranemaan tuon tapauksen\nperästä, kun hän miniällensä sydämensä avasi. Paraneminen kävi\nkuitenkin hyvin hitaasti ja Maiju hoiti häntä edelleenkin yhtä suurella\nhuolella.\n\nNyt vasta, kun isännän sydän näin oli pehmennyt Jumalan käden kautta,\npalasi taloon entinen rauha ja rakkaus. Oi kuinka iloiselta ja\nhauskalta tuntui nyt elämä kaikille talon asukkaille! Kadonnut oli nyt\nisännältä kylmyys, salaperäisyys ja umpimielisyys, ja kadonnut oli myös\nMaijulta se luulo, että isäntä oli tuommoinen hänen tähtensä. Ei\nkenelläkään heistä ollut nyt mitään semmoista, jota olisi tarvinnut\ntoisiltaan salata, jonkatähden olisi tarvinnut olla umpimielinen ja\njonkatähden olisi tarvinnut ajatella toisesta jotain pahaa -- niin ei\nenää asiat olleet, vaan kaikin he vapaasti avasivat toisillensa\nsydämensä ja heidän oli niin hyvä olla. He iloitsivat kaikki isännän\nparanemisesta, jolle oli suureksi avuksi se, että hän oli saavuttanut\nrauhan omalletunnollensa, ja hän tunsi nyt itsensä niin iloiseksi ja\nkeveäksi kuin lapsi.\n\n\nNiinkuin lukija jo tietää, oli Koskelan talo eräässä Pohjannaan\nvaltavassa joessa olevan jyrkän kosken rannalla. Talo oli rakennettu\naivan liki kosken törmää, sillä tulvat eivät hätyyttäneet koskaan taloa\nsiinä. Koski kun oli jyrkkä ja kiivas, eivät jääpadot joutuneet siihen\nusein seisahtumaan ja nostamaan vettä yli ahteiden. Aivan asuinhuoneen\ntakana, kosken rannalla oli Koskelan jauhomylly. Kevät oli. Ilmat\nolivat jo siksi keväiset, että vesi oli sulattanut myllyn jäistä\nvapaaksi, jonkatähden siinä oli ruvettu käyttämään jauhoja talouden\ntarpeeksi. Mutta sitten ilmat tulivat jälleen kylmiksi, niin että jo\njuoksevat vedet jäätyivät aivan kuin talvisydännä; ja hevosilla\nruvettiin jälleen ajamaan jo kehnoiksi tulleita jäitä, ja niin jäi taas\nKoskelankin myllyn käyttö siihen.\n\nKevään tulo näytti viivähtävän nyt, niinkuin monesti muulloinkin\nPohjanmaalla. Kaikki kylän miehet menivät halkometsään ja niin meni\nKoskelan Jaakkokin päivämiesten ja renkien kanssa oikein koko\nviikkokaudeksi halkoja hakkaamaan. Koskelaan ei jäänyt muuta väkeä\nkotiin kuin vanha isäntäväki, Maiju, piiat sekä lapset.\n\nPuoliviikon paikoissa muuttuivat sitten ilmat yht'äkkiä kesäisen\nlämpimiksi. Lumi alkoi sulaa aika vauhtia ja ojat, purot ja viemärit\nalkoivat ensin liristä, sitten juosta, ja pian olivat ne paisuneet\ntulvillensa, ruveten yksissä neuvoin tuhansista suista yht'aikaa\nholvaamaan vettä jokeen.\n\n\"Nyt tulee iso tulva, mitenkähän meidän myllynkin käynee?\" arveli\nisäntä, sillä hänellä oli vuosia päässä, ja hän oli oppinut tuntemaan\ntulvan vaikutukset semmoisina vuosina kuin nytkin oli.\n\nJoki paisuikin niin äkkiä tulvillensa, että se kolmessa vuorokaudessa\nkohosi äyrästensä yli.\n\nToimellisen nuoren emännän mieleen juohtui nyt myllyssä olevat\nkäytteet, joita siellä oli vielä edelliseltä käyttöajalta useampia\ntynnyreitä. Mylly oli siksi ulohtaalla törmästä, että törmältä myllyn\novelle oli useampia syliä pitkistä hirsistä tehty porras, jota myöten\nmyllyyn kuljettiin. Maiju haki myllyn avaimen, meni myllyyn ja alkoi\nkantaa säkin toisensa perästä aittaan. Mutta joka silmänräpäys oli\nkallis, sillä vesi ulettui jo hirsiportaisiin asti, vaikka ne olivat\nkyllä korkealla, ja hirmuisia jää-lohkareita alkoi kirpoilla ylempänä\nolevasta suvanteesta irti, jotka sitten hirmuista vauhtia kiitivät\nkoskea alas. Koskista oli jo ennen jäät menneet kosken alla olevan\nsuvanteen niskaan, jossa ne kokoutuivat kauheiksi jää-padoiksi.\nKoskelan talon kohdalla olevan kosken päällä oleva suvanto oli lyhyt ja\nsen niskaan oli myös kokoutunut hirmuinen jää-pato, joka yllytti veden\nylipuolellansa tavattoman korkealle ja painoi kovasti edessään olevaa\njääpatoa; ainoastaan koskien välissä olevan suvanteen jää näytti vielä\nhetkisen voivan vastustaa tuota hirmuista voimaa, mutta nyt sekin jo\nlohkeili kappale kappaleelta ylivoiman alla, ja väliin vapisi koko\nsuvanteen jää, niinkuin haavan lehti, tuon ruskeen ja paukkeen tähden,\njota jää-pato piti tuolla ylempänä. Tulva näytti ikäänkuin\nvihoittelevan, kun tuo itsepintainen suvanne rohkeni vastustella sen\nhurjaa ja raivokasta vauhtia. --\n\nNiin, niin, kestä vielä hetkinen, suvanto, ja taistele niin paljon\nvastaan kuin suinkin voit, sillä taistelusi on ainakin tällä kerralla\njalo: apua, hyvää tuottaisi se ihmiskunnalle -- mutta voi! et sinä jaksa,\net sinä voi kauan taistella, sillä mahtava, väkevä, voimakas joukko\nuhkaa murtaa sinut joka silmänräpäys ja syöstä sinut tuohon jyrkkään,\nkiehuvaan koskeen, ja silloin olet menevä tuhansiksi kappaleiksi,\nsilloin et enää kykene taistelemaan, vaan sinun täytyy lyöttäytyä\nhurjain valloittajiesi joukkoon, tekemään samaa mitä hekin tekevät.\n\nNyt oli vain yksi jyväsäkki enää myllyssä, sillä Maiju oli kaikki muut\njo sieltä kantanut aittaan. Vielä seisoi suvanne jäykkänä jää-padon\nedessä. Vielä seisoi mylly paikoillaan, vaikka vettä oli ylemmäksi\npuoliseiniä. Vielä olivat törmältä myllyyn vievät hirsiportaat\npaikoillaan, vaikka vesi meni jo toisesta päästä niiden ylitse. Maiju\nvalmistelihe viimeistä säkkiä noutamaan myllystä.\n\nTalon vanha ja voimaton isäntä ei ollut tiennyt nuoren emännän toimista\nmitään, mutta häntäkin huolestutti tulvan äkkinäinen kohoaminen ja hän\nkatsahti akkunasta joelle päin. Hämmästyen huomasi hän veden olevan\ntavattoman korkealla. Vaikka hän oli voimaton, köntti hän kuitenkin\nkosken rannalle, jossa hän kauhulla näki, että suuri vaara oli kylän\nasukkailla tarjona. Samalla tuli siihen Maijukin.\n\n\"Nyt menee mylly ja sen sisällä olevat käytteet\", sanoi ukko\nhuolehtien.\n\n\"Minä olen kantanut käytteet aittaan niin vähäksi ett'ei siellä ole\nenää kuin yksi säkki\", sanoi Maiju.\n\n\"Vai niin! Sinä olet joka paikassa ja asiassa toimellinen. Kiitos\nsiitä! Jumala sinua siunatkoon! Menköön viimeinen säkki myllyn kanssa,\nsitä ei enää voi pelastaa\", sanoi ukko, hyvästellen miniän urhollista\ntyötä.\n\n\"Miksi heittäisimme jyväsäkin myllyn kanssa menemään? Vielä seisoo\nsuvanne, vielä seisovat mylly ja portaat,\" sanoi Maiju ja ennenkuin\nukko ennätti mitään vastata, oli Maiju jo juossut portaita myöten\nmyllyyn! Hän sieppasi jyväsäkin selkäänsä ja kiirehti sen kanssa\ntakaisin.\n\nMutta samassa kun hän pääsi törmälle, kuuli hän appi-vaarinsa päästävän\nsydäntä särkevän äänen ja samassa kuuli hän takaansa pikku Kallen,\nkuudennella vuodella olevan poikansa, lapsellisen äänen huutavan:\n\"äiti!\"\n\nMaiju pyörähti katsomaan koskeen päin, ja säkki putosi omin valtoinsa\nhänen seljästänsä. Mitä näki hän nyt? Poika oli äidin perästä\nhuomaamatta myös juossut myllyyn ja juuri kun äiti oli säkkinensä\npäässyt törmälle, tuli iso jäälohkare ja pyyhkäsi myllyyn vievät\nhirsi-portaat pois niin keveästi kuin olisi siinä ollut vain joku oljen\nkorsi tiellä. Myllyn ja törmän väliin oli nyt syntynyt noin kuutta tai\nseitsemää syltä leveä kuohuva aukio, josta näytti olevan mahdoton\npäästä yli.\n\n\"Herra Jesus! Lapseni!\" huudahti Maiju hädissänsä.\n\n\"Lapsi, lapsi! Kalle, Kalle!\" huudahteli vanhus ja väänteli\nepätoivoissaan ja neuvotonna käsiänsä.\n\n\"Äiti, äiti!\" hoki poika, seisoen myllyn ovella, itsekin jo käsittäen\nvaaransa suuruuden.\n\nJoka silmänräpäys oli nyt kallis. Jo rusahteli ja paukahteli kosken\npäällä olevan suvanteen jää ja palanen palasen perästä lohkesi siitä\nirti ja syöksyi koskeen. Jo oli koko tuo suvanteen päällä oleva pato\nliikkeellä ja hirmuisessa tanssissa kiitivät jäät, toistensa sivuitse,\ntoisiansa vastaan, toistensa ylitse ja alatse ja toistensa kanssa\nperäkanaa, hurjassa kilvassa -- mutta vielä teki suvanteen jää\nvastarintaa tuolle hirmuiselle voimalle, vielä se jaksoi estää tuon\nvihastuneelta näyttävän jää-padon vauhtia, vielä seisoi mylly. Myllyn\noven reiällä seisoi pieni poika ja hoki ehtimiseen: \"äiti, äiti!\"\nÄidiltä oli hän ennenkin oppinut avun saamaan; äiti oli jo niin monta\nkertaa päästänyt hänet suuresta hädästä ja vaarasta; ei missään hän\nollut vielä löytänyt äidin vertaa ja hänelle hän lähetti nytkin nuo\nlyhyet, mutta paljon sisältävät, paljon luottamusta osoittavat ja\nrukoilevat sanat. Menivätkö ne sanat hukkaan tuona hirmuisena\nkauhistuksen ja hädän hetkenä? Ei, eivät ne menneet hukkaan, sillä\ntörmällä seisoi olento, jonka sydämeen kävi kipeästi kuin puukon\npistokset nuo pojan suusta tulleet huudot, olento, joka rakasti tuota\nhädässä olevaa lasta niin suurella rakkaudella, ettei kaiken maailman\nrakkautta voi siihen verrata, -- äidin rakkaudella.\n\nSilmänräpäyksen seisoi Maiju neuvotonna tuossa hirmuisessa tilassa,\nmutta pian hän selkeni. Pian hätä ja vaara pakotti hätääntyneen äidin\nkeksimään neuvoja lapsen pelastamiseksi. Salaman nopeudella juoksi hän\ntupaan, palasi sieltä takaisin yhtä nopeasti; hänen seurassaan tuli\nmyös muu talon väki, joka ei tähän asti vielä ollut tietänyt mitään\nvaarasta. Hän toi pitkän köyden, jonka oli tuvasta sivaltanut. Sen\nkanssa riensi hän nyt kosken rannalle ja silmänräpäyksessä oli hän\nsolmennut kivenmukulan toiseen päähän.\n\n\"Mene pois, Kalle, oven reiältä, minä paiskaan tämän köyden oven\nreiästä sisään: ota sinä köysi kiinni ja sido se lujasti ympärillesi,\nniin me vedämme sinut köydellä maalle!\" kehoitti hätäilevä äiti\nvaaran-alaista lastansa, ja hänen silmänsä loistivat ikäänkuin\nvoitollisina.\n\nSilloin kuului myllyn ovelta pieni, heikko, epätoivoinen ääni: \"voi, en\nminä, äiti, osaa -- --\".\n\n\"Herra Jumala! eihän lapsi kykene itseänsä tarpeeksi lujaan sitomaan ja\nsilloin hän varmaan joutuisi koskeen\", sanoi äiti ja taasen hän juoksi\ntupaa kohden. Pian tuli hän sieltä taas takaisin ja hänellä oli nyt\nmukanaan suuri rautainen kivi-koukku.\n\nVielä seisoi suvanne, vielä vastusteli se jääpadon kulkua alas koskeen,\nvaikka se näkyi jo vapisevan joka paikasta. Näyttipä siltä kuin tuo\nsuvanne olisi ymmärtänyt kosken rannalla olijain sisällisen tuskan ja\ntaistellut heidän puolestansa noin itsepintaisesti. Vielä seisoi\nmyllykin, mutta vielä seisoi poikakin myllyn ovella, ja jos ei hän\ntullut oikein pian pelastetuksi, niin hän varmaankin oli joutuva\nonnettoman kuoleman uhriksi, sillä suvanto ei voinut ijankaikkisesti\ntaistella ylivoimaa vastaan.\n\nSilmänräpäyksessä oli Maiju solmennut tuomansa kivikoukun renkaastansa\nköyden toiseen päähän kiinni.\n\n\"Ota, Kalle, tämä koukku kiinni, kun minä nakkaan sen köyden kanssa\noven reiästä sisälle, ja pane koukku myllyn kiven silmään ja istu itse\nkoukun päälle, ettei se kirpoa siitä irti!\" toimitti taas äiti\npojalleen. Samassa hän heilutteli koukkua ja paiskasi sen sitten myllyn\noven reikää kohden, mutta voi! ei koukku lentänytkään määräpaikkaansa\nasti, vaan putosi -- koskeen. Pian veti äiti köytensä ja koukkunsa\ntakaisin ja uudella innolla, uudella onnella paiskasi hän sen taas ovea\nkohden ja -- kiitos Jumalan! koukku lensi oven reiästä myllyn sisälle ja\npieni Kalle sai sen heti kiinni, vei koukun kiven silmään ja istui itse\npäälle, niinkuin oli neuvottu.\n\n\"Mitä nyt aiot tehdä?\" kysyi ukko hätäisesti.\n\n\"Pelastaa lapseni\".\n\n\"Mitenkä?\"\n\n\"Te rannalla olijat kaikin lujasti pidätte maalla olevasta köyden\npäästä kiinni. Minä vedän köyttä myöten itseni myllyyn, sidon\nköydenpään pojan ympärille ja te vedätte sitten hänet maalle\".\n\n\"Mitenkäs itse sieltä pois pääset?\"\n\n\"Mitäpä siitä, jos sinne jäisinkin, kun poika vain tulee pelastetuksi.\nOlen kuitenkin kokenut varata sitäkin asiaa, sillä vyölleni olen\nkäärinyt toisen hienomman rihman, jonka aion sitoa pojassa olevaan\nköydenpäähän kiinni. Sitten kun poika on maalla päästetty köydestä\nirti, solmiatte te tuon paksun köyden tähän hienoon rihmaan taas\nkiinni, jolla minä lapan paksumman köyden takaisin myllyyn, sidon sen\npään ympärilleni ja, jos on aikaa, vedätte sitten minutkin maalle\",\nselitti tuo urhokas ja rakastava äiti.\n\n\"Älä Jumalan tähden uskalla itseäsi niin vaaralliseen retkeen, henkesi\njoutuu vaaraan\", sanoi ukko. -- \"Te hukutte!\" huusivat mummo, piiat ja\nlapset yhteen ääneen.\n\n\"Lapseni, voi minun lapseni!\" huusi äiti tuskissansa. \"Ottakaa köyteen\nkiinni!\"\n\n\"Suvanto näyttää pettävän, älä lähde, heitetään pojan pelastus Jumalan\nhaltuun!\" pyyteli vanhus.\n\n\"Lapseni!\" huudahti sydämen kivusta vapiseva äiti, ja heti kun toiset\nottivat köyden päästä kiinni, antoi hän vaate päällä itsensä kuohuvan\nkosken valtaan ja alkoi köyttä myöten vetää itseänsä myllyn ovea\nkohden. Hän pääsi onnellisesti myllyn sisälle ja vaikka oli niin tärkki\nja kallis hetki, kaappasi hän pelosta vapisevan poikansa syliinsä,\npainoi hätäisen suutelon hänen kasvoilleen, ja tuo suutelo oli kaikkein\nsuurimman, jaloimman ja puhtaimman maailmallisen rakastajan, sillä se\noli -- äidin suutelo.\n\nSamassa kun hän poikaansa syleili ja suuteli, oli hän jo päästänyt\nkivikoukun irti köyden päästä ja sitonut sen poikansa ympärille. Nyt\nhän vei häntä jo oven reiälle ja komensi: \"vetäkää!\" Samassa heitti hän\npoikansa kuohuvaan koskeen, ja maalla olijat alkoivat vetää häntä\nkiiruusti maalle.\n\nMutta samassa sortuikin suvanteen jää ylivoiman alle. Nyt ei seisonut\nenää suvanteen niskassa oleva jääpato, sillä se oli saanut nyt\nloistavan voiton tuosta uppiniskaisesta ja itsepintaisesta\nvastustajastaan -- suvanteesta, joka nyt hurjaa vauhtia pakeni pois\nhirmuisen valloittajansa edestä, ja yhtä hirmuista vauhtia lähti\njääpatokin sitä takaa ajamaan. -- Vielä seisoi kuitenkin mylly ja vielä\nseisoi myllyn ovella ihmisolento, mutta toisenlainen ja toisenlaisilla\ntunteilla kuin hän, jonka siinä viimeksi näimme. Edellinen oli lapsi,\njoka kuolon pelosta vapisevana toivoi pelastusta; jälkimäinen oli äiti,\njoka ilosta sykkivin sydämin katseli poikansa pelastusta, ja kas nyt!\nnyt lapsi oli maalla. -- Hän ei joutanut katsomaan eikä ajattelemaan omaa\nvaaraansa, joka nopeasti läheni häntä; sillä olihan nyt pelastettu\nhänen lapsensa, jota hän oli tuon rakastavan sydämensä alla kantanut,\njonka eduksi hän oli niin monta unetonta yötä valvonut; ja tuo pelastus\noli tapahtunut hänen kauttansa, siinä kylläksi. Tuo tieto, tuo tunne se\nhänen sydäntensä teki niin iloiseksi ja rauhalliseksi niinkin\nvaaran-alaisessa paikassa, jossa hän nyt oli, mutta tuon rauhan, tuon\nilon voipi käsittää vaarankin hetkenä ainoastaan -- äidin sydän.\n\n\"Kiitos Jumalan! Lapseni on pelastettu!\" huusi äiti kosken kuohujen\nläpi, kun näki että poika saatiin maalle.\n\nJäät jo tulla huikasivat aika kyytiä koskea alas ja usein ne jo\nnyrmivät myllyä, mutta vankin jääpato ei ollut vielä ehtinyt myllylle\nasti. Juuri nyt veti äiti hienommalla nuoralla paksumpaa köyttä\nmyllyyn, sitoakseen itsensä siihen, jolla hänet olisi sitten vedetty\nmaalle; mutta kun hän oli juuri alkanut tuon työnsä, ehti pää-jääpato\nmyllyn kohdalle. Yhdellä nyhjäyksellä paiskasi se myllyn pois\npaikoiltaan ja äidin täytyi heittää köydestä irti, sillä mahdotonta oli\nhänen ponnistella luonnon voimia vastaan. Niin oli häneltä mennyt\nviimeinen pelastuksen toivo.\n\nOsa jääpadosta oli pysähtynyt myllyä ylempänä olevan niemekkeen ja\nmyllyä varten jäiden suojaksi tehdyn kirmun päälle, jonkatähden sen\nsuojaan oli syntynyt jonkunlainen koste eli tyyni kohta; siksi ei mylly\nsuoraa päätä lähtenyt koskea alas huilaamaan. Toimellinen vaimo ei\nkadottanut hetkeksikään järkeänsä, vaikka hänen silmäinsä edessä oli\nkuolema; neron loiste oli kaikissa hänen toimissaan viimeiseen asti --\nhän murti sukkelasti myllyn vesikaton ja nousi tekemästään aukosta\nmyllyn harjalle.\n\nEi yksikään kuoleman-alainen voi kuvailla sitä hämmästystä, tuskaa\nja hätää, mikä rannalla olijoilla oli Maijun tähden. \"Voi, voi!\nÄiti, äiti, rakas äiti!\" huusivat, voivottivat ja itkivät lapset\nkatkeamatta. --\n\n\"Herra Jesus! -- voi Maiju raukkaa!\" vaikeroitsivat vanhukset ja\nvääntelivät käsiänsä epätoivoissaan. \"Rakas emäntä, voi, meidän hyvää\nemäntää!\" huusivat piiat lakkaamatta itkunsa seasta; ainoa levollinen\nhenkilö läsnä olevista oli -- Maiju, joka vielä myllyn harjallakin\nollessaan kohotetuin käsin kiitteli kaikuvalla äänellä Jumalaa lapsensa\npelastuksesta ja koki rannalla oleville hätääntyneille sydämille jaella\nlohdutuksen sanoja. Hänen omallatunnollansa ei ollut mitään painoa,\nsillä hän oli sovinnossa sekä Jumalan että ihmisten kanssa, ja hän\ntunsi sydämessään, että hän oli kokenut täyttää parhaan vointinsa\nmukaan elämänsä kalliita velvollisuuksia äitinä ja kansalaisena,\nja tuon viimeisen työn, jonka hän teki lapsensa hyväksi, tunsi\nhän sydämessään kalleimmaksi ja pyhimmäksi velvollisuutensa\ntäyttämiseksi koko elämässään, sillä hän oli pelastanut lapsensa\nomalla -- hengellänsä! Saattaako mitään jalompaa maailmassa ollakaan?\nMutta tuota jaloutta ei kykene kaikki äiditkään osoittamaan, sillä\nsiihen tarvitaan todellinen -- äidin rakkaus. -- --\n\nKylän miehet halko-metsässä huomasivat, että lumi suli äkkiä ja että\nvettä ilmestyi mahdottoman paljon maille. Tuon havaintonsa johdosta\nrupesivat he aavistamaan, että kylässä on paha hätä tulvan tähden. He\ntiesivät, että kylässä ei ollut monta miestä kotona, kun melkein kaikki\nolivat metsässä; sentähden kiirehtivät he nyt koteihinsa, katsomaan\nmiten siellä asiat ovat.\n\nTuota kotiin lähtöä oli Koskelan Jaakko kaikkein innokkain\nesittelemään, sillä hän oli viime yönä nähnyt niin kummallista unta,\njoka teki hänet kovin levottomaksi ja rauhattomaksi.\n\nHän ei ollut ylimalkaan mikään unien uskoja; mutta kummallinen vaiva ja\npelko nyt ahdisti häntä, niin ettei hän saanut rauhaa missään.\nSenpätähden Jaakko hartaasti esitteli muille miehille, että\nlähdettäisiin kylään heti katsomaan miten tiellä asiat ovat.\n\nJaakon tullessa kotiin oli juuri se hetki, jolloin jäitten voiman\nkautta paikoiltaan pois survaistu mylly oli tuokioksi pysähtynyt niemen\nja myllyn kirmun päälle jääneiden jäiden tekemään kosteeseen. Heti kun\nhän tuli kosken rannalle, näki hän kauhistuksella mitenkä asiat olivat.\nHän näki rannalla olevan talonväkensä kauheassa hädässä ja tuskassa.\nHän näki oman rakkaan vaimonsa istuvan myllyn harjalla, kuohuvassa\nkoskessa, ja joka hetki saattoi tuo puoliksi jo särkynyt mylly raueta.\nKauhea tuska ja hätä valloitti Jaakon, kun hän kaiken tuon käsitti.\n\"Maiju, Maiju! Voi minun rakas Maijuni, miten olet tuonne joutunut?\nMiten voin sinut pelastaa?\" Vene! Sitä ei ollut täällä ikänä ollut;\nkosken rannalla oli se tarpeeton; puolta virstaa likempänä ei semmoista\nollut. Lautta! turha sekin, ei semmoista ennättänyt laittaa, sillä\nviimeiset osat jääpadosta näyttivät tuossa paikassa tulevan alas. \"Voi,\nvoi rakas vaimoni!\" hätäili tuskissansa Jaakko.\n\n\"Kiitos Jumalan! että vielä sinut näin, että vielä saan sanoa sinulle\nviimeiset jää-hyvästini! -- Kauan ei ole enää aikaa. Kiitos, Jaakko,\nkaikesta rakkaudesta ja hyvyydestäsi, jota alati olet minulle\nosoittanut. Valvo lastemme kasvatusta ja kasvata heitä Jumalan\npelvossa! -- Kiitos isännälle ja mummolle, jotka olette olleet minulle\ntoinen isä ja äiti ja aina minua rakkaudella kohdelleet. Kiitos\nkaikille! sillä kaikki ovat olleet minulle niin hyviä. -- Älkää itkekö,\nlapset, niin paljon! Totelkaa isäänne, vaaria ja mummoa ja tulkaa\nkaikki hyviksi ihmisiksi! -- Hyvästi, Jaakko! Hyvästi kaikki... Jumala\narmahtakoon!\" -- Nyt tuli viimeinen ja väkevin jääpato, sysäsi niemen ja\nkirmun päällä olevat jäät pois edestään ja töytäsi myllyn liikkeelle,\njoka nyt hajosi altapäin, niin ettei jäänyt kehilleen enää muuta kuin\npääty kattoineen, jonka päällä äiti istui, ja niin meni tuo jalo\nrakastaja jäiden seassa hirmuista vauhtia pienen ja kehnon turvansa\npäällä kuohuvaa koskea alas! -- -- \"Hyvästi Jaakko!\" kuultiin hänen\nvielä kerran huutavan kosken kovan pauhun seasta. Pian oli tuo huono\nalus särkynyt kosken ja jäiden kovissa hyrskyissä, niin ettei siinä\nenää näkynyt muuta kuin muutamia puun sirpaleita, jotka siellä täällä\npaikkaroihtivat jäiden seassa, ja sinne katosi--hellä äitikin --\nMaiju -- Mökin Maiju!\n\nEn huoli ruvetakaan kuvaamaan sitä tuskaa ja kauhua, jonka tuo näkö\nvaikutti rannalla olijoihin, sillä siihen olen liian heikko. Jaakko oli\nepätoivossaan viimeiseltä ruvennut repimään vanhan, lähellä olevan\nsaunan seiniä, ikäänkuin tehdäksensä lauttaa, jolla hän pelastaisi\nrakkaimpansa, mitä hänellä maailmassa oli; mutta kun hän näki tuon\nsuuren murhenäytelmän viimeisen kohtauksen -- pyörtyi hän. -- Muut\nrannalla olijat eivät kyenneet mitään tekemään eivätkä toimimaan -- ei,\nmutta se lause ei tullut nyt oikein, sillä olipa heilläkin semmoista\ntehtävää, jota he kykenivät kyllä tekemään, -- itkeä, tyrskyä, valittaa,\nvoivottaa, käsiänsä väännellä, se heidän työnsä oli nyt, mutta ei yhtään\nsanaa yksikään heistä kyennyt puhumaan toisillensa, niin särkyneet\nolivat heidän sydämensä.\n\nKauan eivät he saaneet tuollakaan tavalla tyhjentää ahdistettua\nsydäntänsä, sillä Jaakon tila rupesi heitä huolestuttamaan. Jaakon äiti\nviittasi mykkänä, silmät täynnä kyyneleitä, niin paljon kadottanutta\nonnetonta poikaansa kohden, ja kaikki läsnä olijat ymmärsivät hyvin\ntuon sydämen sanattoman kehoituksen. He kerääntyivät kaikin tuon vähän\naikaa, mutta paljon kärsineen lesken ympärille ja kantoivat hänet\nhervotonna kamariinsa ja laskivat vuoteelle. Pitkällisten ja monien\nkokeiden kautta saatiin Jaakko jälleen tointumaan, mutta toinnuttuaan\ntuntui hän olevan -- sekavamielinen; sydän oli liian äkkiä saanut liian\nraskaan kuorman.\n\nJaakko vaipui nyt pitkälliseen tautivuoteeseen ja hän houraili\nmyötäänsä. Mutta tarkalla hoidolla rupesi hän viimein vähitellen\ntoipumaan, ja sitä myöten kun hänen ruumiillinen terveytensä parani,\nvahvistui hänen ymmärryksensäkin, jonka puolesta hän ajan-oloon tuli\nentisellensä.\n\nPaljon surua tuotti Koskelan nuoren emännän tapaturmainen kuolema koko\nkylään, sillä hän oli ollut rakas kaikille, niin köyhille kuin\nrikkaillekin. Paljoa suurempi oli suru Koskelan talossa, jossa niinkin\nmonta vuotta oli jo nautittu tuon lempeän sydämen hedelmiä. Hän oli\nollut heille kaikki kaikessa: lohdutus surussa, ilo itkussa, apu\nhädässä, kunnia häpeässä, tosi valheessa, hupi ikävässä, virvoitus\nväsyssä, lääke sairastaessa, lämmin vilussa, näkö pimeässä, rakkaus\nvihassa, sovinto riidassa, anteeksi-antamus rikoksissa, tie eksyksissä,\nkärsimys vääryydessä, hyvän suopuus vainossa, malttavuus kiukussa.\n\nMaijun ruumista ei yritettykään hakea, sillä mahdoton olisi sitä ollut\nlöytää suunnattoman paljon veden tähden. Kun vesi väheni ja lämpeni,\nnousivat Maijun maalliset jäännökset veden päälle kosken alla olevassa\nsuvanteessa, josta ne heti korjattiin. Hautauspäivä oli määrätty\nerääksi sunnuntaiksi ja melkein kaikki seurakuntalaiset kokoontuivat\nsilloin kirkolle, saattamaan heille kaikille niin rakasta vainajaa\nviimeiseen lepoon. Vanha pastori vihki haudan ja lopuksi hän piti\npienen puheen, juuri niinkuin Jaakkoa ja Maijua vihkiessäänkin oli\ntehnyt. Hän puhui murheelliselle kuulija-joukolle, kuinka hänen\nmieltänsä painoi kummallinen tunne kymmenen vuotta takaperin tuolla\nKoskelan häissä ja että liiankin pian, liiankin täydellisesti nyt ovat\ntoteutuneet silloin lausumansa sanat. \"Jumala on nyt ottanut pois sen,\njota me kaikin rakastimme,\" sanoi hän, \"ja tuo tuntuu meistä kovalta ja\nkatkeralta. Mutta niin on Jumalan tahto, sillä jota hän rakastaa, sen\nhän useinkin äkkiä ottaa meiltä pois, ja vainajamme rakasti Jumalaa ja\nJumala rakasti häntä. Jumala oli rakkaalle vainajallemme antanut niin\npaljon hyviä avuja, ettei hän katsonut tarpeelliseksi antaa hänen\npitemmältä viipyä meidän seurassamme. Hän ennätti lyhyen elämänsä\najalla, opilla ja elämällänsä, tehdä paljon enemmän hyvää\nihmiskunnalle, kuin moni muu, joka on kauankin elänyt. Hän oli kylämme\nkunnia, kotinsa kaunistus ja perheenä ilo, eikö kaikissa noissa ole\nkylläksi kuolevaiselle? Vieläkö vaatisimme häneltä enemmän elämän\nhedelmiä? Tuleeko meidän kovin surra noin mainehikkaan elämän\nkatkeamista? Voi! me suremme, kaipaamme kovin häntä, mutta vahva\nlohdutuksemme murheessamme on kuitenkin se, että tiedämme hänen vielä\nelävän -- elävän ijankaikkista elämää valittuin joukossa. Puhdas, jalo\noli hänen elämänsä, mutta jaloin oli toki hänen kuolemansa, sillä\nsilloin kirkastui hänessä työssä ja totuudessa todellinen -- äidin\nrakkaus. -- Rauha hänen tomullensa!\"\n\n\n\n\nNOIDAN RANGAISTUS.\n\n\nNoin 60 vuotta takaperin oli eräässä Oulunläänin eteläisemmässä\nylipitäjässä eräs talonisäntä, jota kylän kesken sanottiin Vikloksi.\nTuon liikanimen oli hän saanut sen tähden, kun hän oli noita ja siis\nharjoitti noitain töitä. Siihen aikaan oli vielä paljon taikauskoa\nkansassa, jonkatähden Viklollakin oli kyllin ammattiinsa kuuluvaa\ntyötä. Hän nosti karhuja, susia ja käärmeitä eläinten ja ihmisten\npäälle, taikka poisti niitä, aina asianhaarain mukaan, eli toisin\nsanoen: aina sen mukaan kuin hänelle maksettiin. Varastetun kalun\ntakaisin tuominen, lehmien kotiin kulkeminen, pahojen henkien\nulos-ajaminen ja kaikenlaisten kipujen ja vammojen parantaminen\nihmisistä ja eläimistä kuuluivat välttämättömästi Viklon toimialaan.\n\nVireillä pitääksensä noita tenhokonstejansa, kulki hän pääsiäis-öinä\nnavetoissa ja talleissa ja leikkeli lehmäin ja lammasten korvista ja\nväliin reisistäkin palasia, hevosten hännistä jouhia ja mitä mistäkin\nlienee leikannut, joita hän tallensi kopeneissansa, uskottaaksensa\nniillä ihmisiä. Nouseva sivistys aikoi myös niillä ajoin kirkkailla\nsäteillänsä valaista kansaa, jonkatähden poppamiesten valta väheni,\nmutta Viklo ei heittänyt entistä tapaansa, vaan pitkitti eteenkinpäin\nepärehellistä ammattiansa ja kulki navetoissa ja talleissa niinkuin\nennenkin. Nouseva nuorempi sukupolvi näki jo tuommoiset hulluttelemiset\nturhiksi, jonkatähden he eivät pelänneet eivätkä tarvinneet tenhomiehiä\neikä heidän kopeneitansa. Tosin oli heissäkin vielä sekalaista\nseurakuntaa, mutta toiset enemmän valistuneet kokivat heiltä kaikin\nkeinoin riistää heidän turhia luulojansa. Se oli taistelua pimeyden ja\nvalkeuden välillä; ja mitäpä tuo muuta lieneekään ihmiselämä.\n\nErään pääsiäisen aikana panivat kylän valistuneemmat poikaviikarit\ntuumansa tukkuun ja alkoivat pitää Vikloa silmällä, konttasiko hän\nvielä navetoita ja talleja myöten, ja jos hän sen tekisi, uhkasivat\nhänelle kovasti kostaa.\n\nTuumasta tekoon. Pääsiäis-yö tuli, ja useampia vahteja laitettiin\nViklon talon ympärille piiloon, vaarilla pitämään hänen liikkeitänsä,\nja jos hän liikkeelle lähtisi, seuraamaan häntä niin paljon kuin\nmahdollista; myös oli usean talon navettapihaan laitettu vahteja, jos\ntuo Viklo pääsisi pujahtamaan hänen talonsa tykönä olevain vahtien\nlävitse. Poikaviikarit olivat jokainen laittaneet itsellensä pienen,\nkimeän kutsumapillin, jolla piti heti merkki antaa toisille, kun joku\nnäkisi Viklon menevän navettaan.\n\nKauan odottivat pojat piiloissaan ja luulivat jo koko asiansa menneen\nhukkaan, mutta noin puoli-yön aikana kuului tuo pyynlaulun kaltainen\npiiskuttava ääni; kaikki pojat juoksivat kutsua kohden, ja pian olivat\nhe koolla. Kutsuja kertoi toisille hiljaisesti, kuinka hän oli nähnyt\nViklon menevän erään talon navettaan pussi kainalossa. Nyt tuli\nneuvottelu: miten pitäisi menetellä ensi aluksi. Eräs joukosta\nesitteli, että heidän pitäisi joukolla mennä likitienoille navettaa\nhiljaisuudessa -- niin liki kumminkin, ettei Viklo pääsisi karkuun, ja\nsitten joukonmiehissä karata navettaan, ikäänkuin \"rullia\" pakoon.\nHeidän pitäisi siellä olla hyvin peloissaan ja yhden pitäisi hyvin\npelkäävällä, mutta kumminkin kuuluvalla äänellä ilmoittaa, että\ntännehän se \"rulli\" juuri tulikin. Esitys hyväksyttiin heti ja pojat\nlähtivät hiipimään navettaa kohti. Kun he olivat päässeet kylläksi\nlikelle, ryntäsivät he semmoista vauhtia navetan ovesta sisälle,\nvetivät oven perässään kiinni, panivat sen hakaan sisäpuolelta ja\nlaittoivat salaisesti vahdit ovelle. Kun se oli tehty, syntyi poikien\nvälillä seuraava puhe:\n\n\"Näittekö te rullia?\" kysyi eräs joukosta.\n\n\"Näin minä.\"\n\n\"Se lensi ilmassa.\"\n\n\"Uuninluuta pyrstönä.\"\n\n\"Ja pari kylpyvitsaa siipinä.\"\n\n\"Mihinpäin se lensi?\"\n\n\"Etelään päin.\"\n\n\"Ei, mutta minä näin sen kulkevan maata myöten.\"\n\n\"Kas pahuutta, kun kummittelee monen näköisenä!\"\n\n\"Musta pussi kainalossa.\"\n\n\"Tietysti tehty jostakin varsankodasta.\"\n\n\"Lehmien ja lammasten korvainneniä ja hevosten jouhia täynnä.\"\n\n\"Tuulenpesiä lisäksi.\"\n\n\"Ja ruumisten luita.\"\n\n\"Ja varoina elohopeaa lasissa.\"\n\n\"Tietysti ruumiin mittakeppi sauvana.\"\n\n\"Onpa se konna varustettu kelpo väellä, varoilla ja aseilla.\"\n\n\"Kyllä tarvitseekin! pitkä on matka herjalla kuljettava tänä yönä.\"\n\n\"Pitää käydä Lapissa.\"\n\n\"Ja joutua sieltä huomiseksi kirkkoon.\"\n\n\"Istumaan selin saarnatuoliin.\"\n\n\"Voi kun minä pelkään!\"\n\n\"Mitä sinä pelkäät?\"\n\n\"Rullia.\"\n\n\"Mitä tuosta pelkää! Se on ollut ja mennyt.\"\n\n\"Ei, mutta -- --.\"\n\n\"Mitä mutta?\"\n\n\"Mutta minä näin sen tulevan tänne.\"\n\n\"Tähän navettaanko?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Oletko varma asiastasi?\"\n\n\"Se on varma. Kappaletta ennen meidän tännetuloamme näin minä sen\ntulevan tähän navettaan, pussi vasemmassa kainalossa.\"\n\n\"Sen parempi; saammehan sitten nähdä rullin kasvoista kasvoihin!\"\n\n\"Pitää panna navetan takan pelti kiinni, ettei se pääse siitä lentämään\nulos!\"\n\n\"Otetaan valkea ja haetaan onko se täällä.\"\n\nKun pojat viimeisiä puheitaan puhuivat, kuului taempata navetasta\nkuhnimista ja kähnimistä. Pojat ottivat tulen ja pistivät sen muassaan\nolevaan kynttilän päähän ja sen valossa rupesivat tarkastelemaan\nnavettaa. Viklo oli itsensä kätkenyt johonkin ahtaasen kujaan, jossa\nhän päin seinään oli kyykkysissään. Kun pojat hänet havaitsivat, sanoi\neräs heistä: \"Hyi! tuossapan se nyt on.\"\n\n\"Vikloltahan tuo näyttää.\"\n\n\"Enhän minä tuossa näe muuta kuin kaksihaaraisen puutalkon.\"\n\n\"Ei se ole Viklo, vaikka se sinun silmissäsi häneltä näyttää; se osaa\nnäyttäytyä yhden silmissä yhdeltä, toisen toiselta.\"\n\n\"Onhan tuolla siivetkin.\"\n\n\"Ja voidesarvi vasemmassa kainalossa.\"\n\n\"Eipähän kuin likainen pussi-ryökäle.\"\n\n\"Voi kuinka monenlaiselta se saattaa itsensä näyttää yht'aikaa!\"\n\nKun pojat noita keskustelivat ja yhä katsoivat häntä\nkynttilävalkeallansa, ei Viklo tohtinut värvähtääkään.\n\n\"Mitä me nyt tuolle teemme?\" kysyi taas eräs joukosta.\n\n\"Koska hän minun silmistäni näyttää puutalkolta, niin minä lyön häneltä\ntoisen haaran poikki; sittenpähän huomenaamuna näemme, kuka nilkkuna\ntulee kirkkoon ja niin saamme tietää ken rullina on ollut.\"\n\n\"Minä olen kuullut, että rulli ei kuole, vaikka hänet kuin tappaisi;\nmitähän jos koettaisimme onko se tosi?\"\n\n\"Tehkäämme niin!\"\n\n\"Älkää, hyvät pojat, tehkö minulle vahinkoa, Viklohan minä olenkin\nvain\", puhkesi Viklo sanomaan hädissänsä.\n\n\"Voi tuota rullia! osaahan se puhuakin!\"\n\n\"Minun silmissäni ei hän enää näytäkään puutalkolta, vaan Viklolta.\"\n\n\"Ja minun.\"\n\n\"Ei huoli uskoa häntä! se on taas muuttanut itsensä kaikkien silmissä\nVikloksi; hän kummittelee.\"\n\n\"Koetetaanpa!\" lausui eräs heistä ja samassa sivaltivat he hänet\nlattialle piilostaan. Pojat olivat tullessaan jo varustaneet mukaansa\nmuutamia hienoja keppejä, ja samassa kun he sivalsivat hänet lattialle,\nkäänsivät he hänet vatsallensa; toiset sieppasivat kepit käteensä ja\nalkoivat hutkia Vikloa aika kyytiä selkään. Seuraus oli se, että Viklo\nkiemuroitsi ja riehui lattialla hutkimisten ajalla, ja joka\nhutkaisemiselle oihkasi.\n\n\"Jo, jo lähtee lentoon, ottakaa kiinni!\" sanoivat toiset ja töytäsivät\nhäneen kiinni.\n\n\"Älkää Jumalan tähden minua tappako! kyllä minä kuolen niinkuin muutkin\nihmiset\", rukoili Viklo, joka luuli että nuo poikaviikarit ainakin\nhänet hävittävät siinä turhassa luulossaan, ett'ei rulli kuole, vaikka\nhäntä kuinkakin rusikoitsisi.\n\n\"Aivanhan sillä on Viklon äänikin\", sanoi eräs heistä, ja heittivät\nlyöntinsä pois; eivätkä he olleetkaan puoltakymmentä kertaa useammasti\nhäntä lyöneet kepeillänsä.\n\n\"Jokohan se onkin vain Viklo?\"\n\n\"Oletteko te todellakin Viklo? Sanokaa totuus!\"\n\n\"Oikein todella minä olen Viklo, Viklo minä olen.\"\n\n\"Kuinka te olette tämmöisille retkille joutunut?\"\n\n\"Minä, minä -- --\" änkytti Viklo, eikä ollut sanaa suuhun tulevaa, jolla\nolisi puolustanut itseänsä.\n\n\"Viklo sinä olet\", sanoi joukon johtaja, \"ja sen me kyllä tiesimme\ntänne tullessammekin, sillä olemmepa vartavasten ottaneet tämän yön\ntarkastaaksemme sinun ilkitekojasi, ja olet meidän omasta toimestamme\ntässä nyt meidän vankinamme. Sinä ilkiö olet paljon vietellyt ja\nvillinnyt kansaa, mutta nyt ovat ilkeytesi lopussa: me paljastamme\nsinun ilkeytesi ihmisille ja teemme sinut koko maailmalle pilkan ja\nnaurun alaiseksi, mutta sinulle jääpi kumminkin semmoinen\nvalitus-osoitus, että saat tenhokonsteillasi nostaa meidän päällemme\nkirkonväen ja kaikki konningaiset ja männingäiset, nostaa käärmeet\npäällemme ja syöttää karjamme karhuilla, susilla, ahmoilla ja kaikilla,\nmitä ikänä voit kokoon saada. -- Niin totta kuin sinä ja me olemme tässä,\net meidän käsistämme niin vähällä pääse. -- Nuorat tänne!\"\n\nToiset toivat nuorat, joilla Viklo-raiskan kädet sidottiin selän taakse\nkiinni, ja eräs nuoranpää heitettiin niin pitkälle, että saattoi\ntaluttaa tuota harvinaista vankia, ja niin hankittiin lähtöä navetasta.\n\"Entäs rullin eväät?\" muistutti joka joukosta.\n\n\"Ne pitää ottaa mukaan kaikin mokomin\", sanoi joku, ja niin ruvettiin\nhakemaan Viklon pussia. Se löytyikin pian, sillä ei hän ollut sitä sen\nparemmin ennättänyt kätkeä, kuin että oli sen pannut likelle samaa\npaikkaa, jossa itsekin oli piilossa istua kykkimässä poikain navettaan\ntullessa, ja oli kaahminut sen päälle olkia peitteeksi. Pussi vedettiin\nesille.\n\n\"Ankaraa minulle pussini,\" pyysi Viklo, mutta pojat sanoivat: \"vielä me\nsen nyt sinulle kerran annamme\", ja hajoittivat pussin. Siellä olikin\nkaikenlaista rojua: eläinten korvain-nokkia, kuivettuneita lihapalasia,\nkarvoja, jouhia, tuulen pesiä y.m.m., juuri niinkuin pojat olivat\naavistaneetkin; pussissa oli vielä keritsimet.\n\n\"Mitä aiotte minulle tehdä?\" kysyi Viklo.\n\n\"Viemmepä sinut talosta taloon, joissa näyttelemme sinua ihmisille;\nkerromme myös kaikille minkälaisilta retkiltä sinut olemme tavanneet.\"\n\n\"Ei! Sitä ette saa tehdä\", esteli Viklo.\n\n\"Mikäpä meitä siitä estää? vielä kaupanpäälle näyttelemme pussisi\nsisukset kaikille; kun kaikki nuo ovat tehdyt, sittenpähän saadaan\nnähdä mitä lopuksi sinulle teemme\", sanoi joukon johtaja.\n\nKun pussin sisusta oli koottu ja pussiin takaisin pantu, otti eräs\npojista sen selkäänsä ja niin lähdettiin navetasta kaikin pois; Vikloa\ntalutettiin nuorasta niinkuin eläintä, ja niin retkeiltiin ensimäistä\ntaloa kohden. Sinne päästyänsä herättivät he talonväen jalkeille,\nselittivät heille koko tapauksen kokonaisuudessaan pussinensa. Viklon\ntäytyi koko aika seisoa sidottuna niinkuin kaakkiin tuomitun ja kärsiä\npiikkaa, jota talonväki ja poikaviikarit hänelle tekivät.\n\nKun he olivat kolmessa talossa käyneet vankinsa kanssa ja niissä\npitäneet samaa iloansa, tulivat he kolmannesta talosta järven jäälle.\nNyt ei Viklo ottanutkaan kävelläksensä, lyöttäysi vain maata järven\njäälle; hänelle tuli kova pelko ja aavistus, että jos nuo riivatut\npitkittävät tuota hänelle niin vastahakoista työtänsä ihmisten\nylhäällä-olonaikanakin, jolloin heidän toimensa kävisi vielä paljoa\njoutuisammasti, niin hän olisi kerrassaan hukassa. Hän ei noussut\nkävelemään, vaikka pojat koettivat kepeilläänkin lyödä napsia häntä;\npyysi vain ja rukoili, että pojat olisivat hänet päästäneet nuorista\nirti ja laskeneet hänet vapauteen.\n\n\"Ei niistä mitään\", sanoivat pojat, \"että meistä niin pääset.\" He\nkoettivat kantamalla panna vankiansa liikkeelle, mutta tuo miehenrötkö\nei ollutkaan helppo kannettava, varsinkin kun hän saattoi riekistellä,\nsillä hänen jalkansa eivät olleet sidotut; poikain täytyi Viklo\npudottaa jäälle. Paikalla, jolla he tenivät, oli sen talon avanto,\njosta he viimeksi olivat lähteneet.\n\n\"Me emme pitkiä rupea hänen kanssaan tenimään, koska hän herkesi noin\nuppiniskaiseksi. Annetaan avannon saada, häijyt huuhtoa hänestä,\nrulli-into rutjanasta\", lausui joukon päämies, tehden joutuisesti\npäätöksensä oikein runollisesti.\n\n\"Se hänelle parasta: paiskataan avantoon\", säestivät toiset.\n\n\"Älkää toki minua hukuttako\", pyysi Viklo.\n\n\"Siinä ei auta mikään, sillä sinä keittiö olet jo niin paljon pahaa ja\nilkeyttä tehnyt tässä maailmassa, ettei semmoinen rangaistus ole\nsinulle yhtään liiaksi, ottakaa, pojat, kiinni!\" sanoi johtaja ja iski\nsilmää samassa toisille.\n\nPojat koppasivat Viklon käsiinsä, ja -- lunksis -- oli Viklo parka\navannossa, mutta pojat pitivät kumminkin niskasta kiinni, ett'ei hän\npäässyt pohjaan painumaan, ja vetivät hänet jälleen jäälle.\n\n\"Vieläkö nyt tekee mielesi lentoon?\" kysyivät pojat.\n\n\"Säästäkää toki henkeni!\" rukoili Viklo.\n\n\"Me emme tiedä armosta mitään, enempää kuin Moses\", sanoivat pojat.\n\n\"Kastetaan vielä kerran!\"\n\n\"Kolmastihan Viklokin konstinsa tekee.\"\n\n\"Niin, niin; kastetaan kolmasti!\"\n\n\"Ja kolmannella kerralla annamme hänen mennä.\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Jään alle.\"\n\n\"Viluttakaa!\" ärisi Viklo.\n\n\"Jos sinä hiiskut yhden sanan, niin me paikalla puljahutamme sinut jään\nalle; siellä saat sitten koetella lentoneuvojasi.\"\n\nPojat ottivat taas Viklon kiinni, kastoivat häntä vielä kaksi kertaa\navannossa ja nostivat jälleen jäälle.\n\n\"Koska ei hänen näy haluttavan kävellä, niin laitetaanpa sitten\nlentoon; kuka juoksisi tänne tuomaan pitkän aidaksen?\" sanoi johtaja,\nja eräs poika juoksi noutamassa pyydetyn aidaksen.\n\n\"Päästetään nyt nuorat irti ja pistetään tuo aidas rullin takinhihoista\nselän taakse läpi, niin saapi hän todellakin jonkunmoiset siivet, joita\nhän nyt jo tarvitseekin, jos mieli kaikki reissut käydä, sillä päivä\nvalkenee valkenemistansa ja silloin ei sanota pahojen henkien olevan\nhyvä olla.\"\n\nSanottu ja tehty. Pojat päästelivät nuorat irti ja sysäsivät aidaksen\nselän taakse takin hihoilta läpi ja sitoivat kädet kalvosten kohdalta\nsiihen kiinni.\n\n\"Tulipa siitä oikein komea rulli\", sanoi joku mieli-hyvillänsä.\n\n\"Oivallinen piru, sarvia vailla.\"\n\n\"Onhan taikapussissa keritsimet.\"\n\n\"Mitäpäs niillä?\"\n\n\"Laitetaan niistä oikein pystysarvet.\"\n\n\"Mitenkä?\"\n\n\"Vedetään keritsimenperät suoremmiksi, leikataan lakkiin kaksi reikää,\npistetään keritsimien terät lakin sisäpuolelta ulos, niin ovat sarvet\nvalmiit.\"\n\n\"Oikein! Jos ei yksi hoksaa, hoksaahan toinen.\"\n\nPojat sivalsivat Viklon päästä lakin, käänsivät sen nurin, leikkasivat\nkulmain puolelle kaksi reikää, vetivät keritsimienperät suoremmiksi,\npistivät terät reijistä ulos ja painoivat lakin Viklon päähän, ja niin\ntuli hänelle oikein oivalliset sarvet.\n\n\"Mitäs taikapussille tehdään?\"\n\n\"Se ainakin pannaan avantoon.\"\n\n\"Ja kiviä lisäksi.\"\n\n\"Eikö häntä pitäisi syöttää, että jaksaisi kotiinsa?\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Omasta eväspussistansa.\"\n\n\"Eikö tuota sitä heitettäne?\"\n\n\"Niin, mutta se huutaa, piru, ja saa kenties liian pian apua; olisipa\ntuo komea rulli useammankin nähdä.\"\n\n\"Hänen suunsa pitää kapuloida.\"\n\n\"Ja panna pussista lisätuketta.\"\n\nSen keskustelun perästä ottivat pojat pussista karvoja ja muuta ruhkaa,\ntukkivat niitä Viklon poskipielet täyteen, pistivät kapulan hänen\nsuuhunsa, eikä aivan lyhyttä, sitoivat sen molemmat päät niskan taakse\nkiinni; sitten he panivat kiviä Viklon taikapussiin ja pitkällä\nsaikaralla pistivät sen kauas jään alle järven pohjaan. Sitten he\npäästivät Viklon irti ja sanoivat hänelle: \"Siinä on nyt vallassasi\nkulkea kuinka tahdot: lentämällä taikka kävelemällä; kumpiakaan\nkulkuneuvoja ei puutu.\"\n\nViklo lähti käydä kontturoimaan kotiansa kohden, sillä häntä alkoi vilu\nhätyyttää.\n\n\"Hyvästi! Vie terveisiä kotiisi!\"\n\n\"Ja niin monelle kyläläiselle, kuin tielläsi satut tapaamaan!\"\n\n\"Ja kirkkomiehille, jos niitä kerkiää vastaasi tulemaan!\" huusivat\npojat hänen peräänsä.\n\n\"Katsokaa kuinka komea se on\", sanoivat he toisillensa.\n\n\"Niin oivalliset siivet!\"\n\n\"Entä sarvet sitten!\" ilkkuivat pojat keskenänsä ja lähtivät pois.\n\nMeidän on jättäminen pojat siihen, pitämään omaa yksimielistä menoaan,\nja seuraaminen Vikloa, että näkisimme vielä hänen kotiinmenonsakin ja\nettä saisimme täydellisen kuvan tuosta tapauksesta.\n\nViklo-raiska olikin kummallisen näköinen tuossa asussaan: selkä suorana\nja pitkä aidas tungettuna takinhihain läpi; lakki nurinpäin päässä, ja\nlakin läpitse esiin pisti otsan puolelta nuo terästetyt kaksi rautaista\nsarvea; kapula suussa, jonka molemmat päät ulkonivat jotenkin pitkälle;\nposket pullollaan kuin puhuttu rakko; sen näköinen oli tuo mahtava\ntaikuri, kun hän läpimärkänä käydä lötysteli kotiansa kohden. Onneksi\nei ollut toki kovin kylmä ilma, sillä jos niin olisi ollut, olisi hän\nvarmaan paleltunut; mutta siksi oli aamupuoleen kylmä, että hänen\ntakkinsa jäätyi ja sitten se ropisi hänen käydessänsä; yhtä isoksi\nonneksi Viklolle oli myös se, ett'eivät ihmiset vielä olleet nousseet\nylös, jonkatähden hän pääsi kenenkään huomaamatta kotikartanollensa.\n\nViklolla oli kotonansa mykkä veli, joka myös oli vähämielinen, mutta\nhän oli hyvin vahva voimistaan.\n\nKun Viklo tuli kartanolleen, ei hän sopinut sinne tulemaan suoraan,\ntakkinsa hihoista työnnetyn aidaksen tähden, vaan hänen täytyi kujasta\ntulla sivuttain. Tuo mykkä veli oli jo noussut ylös ja pukenut itsensä\ntäyteen asuun, ja oli, juuri kun Viklo kartanoon tuli, katsomassa\nakkunasta kartanolle. Kun hän havaitsi Viklon tulon semmoisessa asussa,\nsäikähti hän kovin tuota outoa otusta ja luuli häntä itse piruksi. Hän\nsieppasi heti tangon (korennon) käsiinsä, töytäsi kauheasti molisten\nulos tankonsa kanssa, suoraan Viklon päälle. Viklo koki hypätä pois\nhullun veljensä edestä, mutta toinen juoksi kuin riivattu hänen\nperässänsä. Se oli kummallinen näkö: toinen hyppäsi edellä kuin hurja,\npeläten henkeänsä, ja näyttäen todellakin joltain lentoon pyrkivältä\nrullilta, joka ei kumminkaan voinut nyt enää sitä tehdä juuri nousseen\nauringon ylhäällä-olon tähden; toinen jäljessä, tanko suorana. Tuota\nhirmuista tanssia tehdessään molisivat he molemmat kauheasti, toinen\nsentähden että oli mykkä, ja toinenkin sai vain jonkunlaista ääntä\nkapulaisensa raoista ja pullistuneista poskistansa päästetyksi\nhädissään. Mikä sen tietää, mikä siitä olisi viimein tullut, mutta\nkaikeksi onneksi heräsi muukin talonväki tuosta molinan pakosta ja\nrytinästä, huomasivat heti asian oikean laidan, kiiruhtivat paikalle ja\npelastivat Viklon tuon hurjistuneen vähämielisen veljen kynsistä.\n\nTieto tuosta tapauksesta oli jo ensi päivänä kylän joka ihmisellä, ja\nse antoi heille paljon lystillistä puheenainetta sekä pilkantekoa, ja\nennen pitkää se oli tietona ympäri naapuripitäjiä.\n\nViklolle ei toki tullut sen suurempaa vahinkoa, kuin että hän nuurui\njonkun vuorokauden tuota kylmää kylpyään; mutta hän häpesi niin kovin\nhuonosti onnistunutta rullireissuaan, ett'ei hän moneen vuoteen\nkehdannut tulla ihmisten seuraan, ja hänen tenhokonstinsa kadottivat\nkerrassaan kaiken arvonsa.\n\nPoikain ylimielinen käytös Vikloa kohtaan tuntuu jotenkin kovalta,\nmutta tuo pakana-uskon ajoilta esi-isiltä peritty taikuus on kansassa\nlujassa kuin synti. Nousevan valistuksen työ oli murtaa ensin niiden\npatsaat, ja ne eivät hevillä heltineet; täytyi antaa oikein aika\niskuja, sillä isostihan iso tarvitsee. Noita iskuja on annettu ympäri\nmaatamme muillekin Viklonlaisille. Kun nuo julkiset noidat kerran on\nsaatu kukistetuiksi, on taika-usko kansaan jäänyt lievemmässä muodossa,\njoka vaatii toisenlaatuisia parannuskeinoja kuin Viklo ja hänen\nlaisensa.\n\n\n\n"]