Purppurarinteiden ratsastajat
Zane Grey (1872–1939)
Lännenseikkailu sijoittuu 1870-luvun Utahiin, missä Jane Withersteen joutuu mormoniyhteisön painostamaksi. Jane saa avukseen salaperäisen Lassiter-nimisen ratsastajan, ja yhdessä he kohtaavat vaaroja karjavarkaiden ja uskonnollisten kiistojen keskellä.
Zane Greyn 'Purppurarinteiden ratsastajat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1990. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
PURPPURARINTEIDEN RATSASTAJAT
Kirj.
Zane Grey
Englanninkielestä ["Riders of the Purple Sage"] suomentanut
Väinö Nyman
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1938.
SISÄLLYS:
I. Lassiter.
II. Cottonwoods.
III. Ambra-lähde.
IV. Deception Pass.
V. Naamioitu ratsastaja.
VI. Sonnit kiertävät myllynratasta.
VII. Withersteenin tytär.
VIII. Surprise Valley.
IX. Hopeakuusia ja haapoja.
X. Rakastuminen.
XI. Uskoa ja epäuskoa.
XII. Näkymätön käsi.
XIII. Yksinäisyyttä ja myrskyä.
XIV. Länsituuli.
XV. Varjoja salviarinteillä.
XVI. Kultaa.
XVII. Wrangle juoksee kilpaa.
XVIII. Oldringin kuolinkellot.
XIX. Fay.
XX. Lassiterin menettelytapa.
XXI. Black Star ja Night.
XXII. Purppurarinteiden ratsastajat.
XXIII. Balancing Rock vierii.
I.
LASSITER.
Teräskenkäisten kavioiden kova kapse hiljeni lakaten kuulumasta, ja pumpulipuiden varjosta ajelehti keltaisia tomupilviä salviarinteille.
Jane Withersteen katsoi laajalle purppuraiselle rinteelle uneksivin ja huolestunein silmin. Muuan karjapaimen oli juuri poistunut hänen luotaan ja miehen tuoma uutinen kirkonvanhimmista, jotka aikoivat tulla moittimaan ja nuhtelemaan Janea hänen ystävyydestään erästä pakanaa kohtaan, oli pannut Janen miettimään tehden hänet melkein surulliseksi.
Hän koetti arvailla, sekoitettaisiinko hänetkin niihin levottomuuksiin ja riitoihin, jotka viime aikoina olivat järkyttäneet Cottonwoodsin kylän asukkaita. Ja sitten hän huokaisi muistaessaan, että hänen isänsä oli löytänyt tämän Etelä-Utahin kaukaisimman raja-asutuksen ja jättänyt sen perintönä hänelle. Hän omisti nyt kaiken maan ja useimmat rakennukset. Withersteenin kartano oli hänen samoin kuin suuri karjakartanokin tuhansine asuntoineen ja nopeimpine hevosineen koko saiviarinteillä. Hänen oli Amber Springkin, jonka vesi vihannoitti ja kaunisti kylän ja teki elämän mahdolliseksi tässä villissä purppuran hohtoisessa eteläisessä ylämaassa. Kaikki, mikä koski Cottonwoodsia, koski häntäkin, siitä ei päässyt mihinkään.
Tänä vuonna, 1871, rajaseudun rauhaarakastavissa mormoneissa oli tapahtunut muutos, mihin he vähitellen olivat valmistautuneet. Glaze – Stone Bridge – Sterling, nuo pohjoisempana sijaitsevat kylät, olivat ruvenneet vastustamaan pakana-uudisasukkaiden hyökkäyksiä ja roistojen rosvoretkiä. Toisia oli vastustettu rauhallisin keinoin, mutta toisia vastaan oli taisteltu. Ja nyt oli Cottonwoodskin alkanut herätä, toimia ja panna kovan kovaa vastaan.
Jane rukoili, ettei hänen tyyntä ja suloista elämäänsä jatkuvasti häirittäisi, sillä hän halusi tehdä lähimmäistensä hyväksi paljon enemmän kuin jo oli tehnyt. Hän toivoi näiden rauhallisten, tyynten paimenpäivien jatkuvan alituisesti tietäen varmasti tulevansa onnettomaksi, jos kylän mormonit ja pakanat rupeaisivat riitelemään keskenään. Hän oli kyllä synnynnäinen mormoni, mutta hän oli silti noiden köyhien ja onnettomien pakanain ystävä. Hän halusi tehdä vain jatkuvasti hyvää ja olla onnellinen ajatellessaan, mitä tämä suuri karjakartano hänelle merkitsi. Hän rakasti kaikkia sen yksityiskohtia – pumpulipuumetsikköä, vanhaa kivirakennusta, ambranväristä vettä, karvaisia, tomuisia hevos- ja mustangilaumojaan, solakoita, laihoja, täysiverisiä juoksijoitaan, laitumilla kulkevia karjalaumojaan ja salviarinteiden laihoja päivettyneitä ratsastajia.
Ja odottaessaan siinä hän unohti aavistuksensa ikävästä muutoksesta. Jonkin laiskan aasin kiljunta katkaisi iltapäivän hiljaisuuden ja ääni sopi mainiosti unisen tallipihan, laajojen aitauksien ja vihreiden alfalfakenttien tunnelmaan. Vapaa näköala lisäsi hänen edessään aaltoilevan purppuraisen salviarinteen viehätystä. Matalat kukkulat, joiden maaperä muistutti ruohoaavikkoa, viettivät länttä kohti. Tummat yksinäiset setrit, joita oli vain muutamia ja kaukana toisistaan, erosivat miellyttävästi vehreydestä, ja pitkien matkojen päästä siinsi rapautuneita punaisia kallioita. Ja vielä kauempana, vähitellen kohoavan rinteen laella, oli pykäläinen harjanne kuin suunnaton patsas näyttäen tummanpunaiselta ja jatkuen erillisenä, salaperäisenä, aaltoilevana selänteenä kauas pohjoiseen näkymättömiin. Seutu näytti valoisammalta, värikkäämmältä ja kauniimmalta tuonne länteen päin. Pohjoisessa rinne aleni vähitellen hämäräksi rotkojen uurtamaksi erämaaksi, josta kohosi, ei vuorinen, vaan autioiden purppuraisten ylämaiden aaltoileva meri pykäläisine viuhkamaisine harjanteineen, linnamaisine kallioineen ja harmaine jyrkänteineen. Ja kaiken yllä leijailivat iltapäivän pitenevät, himmenevät varjot.
Mutta kavioiden nopea kapse palautti Jane Withersteenin jälleen ajattelemaan nykyistä tilannetta. Kujaa pitkin lähestyi neliä ajavia ratsastajia, jotka satulasta laskeuduttuaan heittivät suitset maahan. Heitä oli kaikkiaan seitsemän, ja johtaja Tull, pitkä synkän näköinen mies, oli kirkonvanhin samasta seurakunnasta kuin Janekin.
"Saitteko viestini?" hän kysyi lyhyesti.
"Kyllä", vastasi Jane.
"Lähetin sanan, että ratsastajan, Ventersin, oli tultava puolen tunnin kuluessa kylään, mutta hän ei tullutkaan."
"Hän ei tiedä siitä mitään", sanoi Jane. "En kertonut sitä hänelle. Olen odottanut teitä täällä."
"Missä Venters on?"
"Erosin hänestä tallipihalla."
"Kuule, Jerry", huusi Tull eräälle miehistään, "ota miehet mukaasi ja tuo Venters tänne, vaikka sinun pitäisi pyydystää hänet suopungilla."
Ratsastajat, joilla oli tomuiset kengät ja pitkät kannukset, kiiruhtivat hälisten pumpulipuumetsikköön häviten sen varjoihin.
"Kirkonvanhin Tull, mitä tällä tarkoitatte?" kysyi Jane. "Jos teidän on pakko vangita Venters, voisitte kohteliaasti odottaa, kunnes hän poistuu talostani. Ja jos vangitsette hänet, lisäätte loukkauksen vääryyteen. On naurettavaa syyttää Ventersiä siitä, että hän olisi ollut mukana eilenillalla tuossa tappelussa, jossa ammuskeltiin. Hän oli siihen aikaan minun luonani. Ja hän on sitä paitsi antanut revolverinsa minun haltuuni. Käytätte tätä vain jonkinlaisena verukkeena. Mitä aiotte tehdä hänelle?"
"Sanon sen teille heti", vastasi Tull. "Mutta sanokaa minulle ensin, miksi puolustatte tuota arvotonta paimenta?"
"Arvotontako?" huudahti Jane vihaisesti. "Häntä ei voida lainkaan lukea siihen luokkaan, sillä hänen laistaan ratsastajaa minulla ei ole ollut milloinkaan. Ei ole mitään syytä, miksi en puolustaisi häntä, ja kaikki syyt vaativat minua tekemään sen. Ei ole mikään pieni häpeä minulle, kirkonvanhin Tull, että uskonveljeni vihaavat häntä siinä määrin, että hänestä on tullut hylkiö. Olen sitä paitsi ikuisessa kiitollisuudenvelassa hänelle pienen Fayn hengen pelastamisesta."
"Olen kuullut puhuttavan rakkaudestanne Fay Larkiniin ja siitä, että aiotte ottaa hänet omaksi lapseksenne. Mutta, Jane Withersteen, lapsihan on pakana."
"Niin on. Mutta, kirkonvanhin, rakastan mormonien lapsia silti yhtä paljon, vaikka pidän pakanalapsestakin. Otan Fayn omakseni, jos vain hänen äitinsä antaa hänet minulle."
"Sitä en suurestikaan vastusta. Tehän voitte kasvattaa lapsesta mormonin", sanoi Tull. "Mutta tulen ihan sairaaksi nähdessäni tuon Ventersin alituisesti seurassanne. Nyt aion tehdä siitä lopun. Olette niin hellä kaikkia noita pakanakerjäläisiä kohtaan, että epäilen teidän rakastavan tuota miestä."
Tull puhui sellaisen mormonin arvokkaaseen tapaan, jonka valtaa ei voida murtaa, ja kiihkeästi kuin mies, jonka mieleen mustasukkaisuus on sytyttänyt kuluttavan tulen.
"Ehkä minä rakastankin häntä", sanoi Jane, tuntien sekä pelon että vihan vapisuttavan sydäntään. "En ole milloinkaan ajatellut sitä. Mies raukka on varmasti jonkun ihmisen myötämielisyyden tarpeessa, joka voi rakastaa häntä."
"Tästä koittaa Ventersille kohtalokas päivä, ellette kiellä sitä", vastasi Tull julmasti.
Tullin miehet ilmestyivät pumpulipuiden varjosta tuoden erään nuoren miehen mukanaan kujaan. Hänen risaiset vaatteensa olivat kuten ainakin hylkiön, mutta hän seisoi pitkänä ja suorana, leveät hartiat taaksepäin vedettyinä, sidottujen käsivarsien lihakset jäykkinä ja sininen uhman välke silmissään, jotka hän kohdisti Tulliin.
Jane Withersteenkin näki nyt ensi kerran Ventersin todellisen luonteen. Hän mietiskeli, voisiko rakastaa tätä ihanaa nuorukaista. Sitten hänen tunteensa jäähtyivät ja hän muuttui niin maltilliseksi kuin tilanne vaati.
"Venters, tahdotteko poistua Cottonwoodsista heti ikuisiksi ajoiksi?" kysyi Tull jännittyneenä.
"Miksi?" kysyi ratsastaja.
"Minun määräyksestäni."
Venters nauroi kylmän halveksivasti.
Tullin tummat kasvot punastuivat vihasta.
"Ellette poistu, joudutte tuhon omaksi", hän sanoi tiukasti.
"Tuhon omaksiko?" huudahti Venters kiihkeästi. "Ettekö ole jo mielestänne tuhonnut minua? Mitä sitten nimitätte tuhoamiseksi? Vuosi sitten olin vielä ratsastaja. Omistin hevosia ja karjaa ja nimeäni kunnioitettiin Cottonwoodsissa. Ja nyt, kun tulen kylään tapaamaan tätä naista, lähetätte miehenne kimppuuni. Kiihotatte minua tahallanne ja ajatte minua takaa kuin rosvoa. Minulla ei ole enää muuta menetettävää kuin henkeni."
"Tahdotteko poistua Utahista?"
"Ahaa, nyt minä ymmärrän", sanoi Venters ivallisesti. "Teitä harmittaa, että kaunis Jane Withersteen on ystävällinen pakana raukalle. Haluatte hänet kokonaan itsellenne. Olette avioliittoa suunnitteleva mormoni. Aiotte hyötyä hänestä – ja Withersteenin kartanosta, Amber Springistä ja hänen seitsemästätuhannesta naudastaan."
Tullin julma leuka työntyi esiin ja kohiseva veri pullisti hänen niskasuonensa.
"Kerran vielä; haluatteko lähteä?"
"En!"
"Silloin annatan teille niin kovasti selkään, että henkenne jää hiuskarvan varaan", vastasi Tull käheästi. "Karkoitan teidät salviarinteille ja jos joskus palaatte tänne, saatte kokea vielä pahempaa."
Ventersin värähtelevät kasvot muuttuivat kylmän vakaviksi ja niiden ruskeus vaaleni harmaudeksi.
Jane tuli kiihkeänä lähemmäksi. "Voi, kirkonvanhin Tull!" hän huusi. "Ette suinkaan aio toteuttaa uhkaustanne?"
Tull kohotti uhkaavasti vapisevan sormensa.
"Tämä riittää jo teidänkin puoleltanne. Ymmärrätte kai, ettei teidän sallita olla ystävällisissä suhteissa tähän poikaan, koska se piispastanne tuntuu pahennusta herättävältä. Jane Withersteen, isänne jätti teille perinnöksi suuria rikkauksia ja valtaa, ja ne ovat panneet päänne pyörälle. Ette ymmärrä vielä mormoninaisten asemaa. Olemme neuvotelleet kanssanne ja sietäneet oikkujanne kärsivällisesti odottaen. Olemme antaneet teidän saada tahtonne läpi, mikä on enemmän kuin milloinkaan olen nähnyt kenellekään mormoninaiselle suotavan. Mutta te ette ole tullut vieläkään järkiinne. Nyt sanon lopultakin, ettette enää tämän jälkeen saa olla minkäänlaisissa ystävyyssuhteissa Ventersiin. Hän saa selkäänsä ja sitten hänen pitää poistua Utahista!"
"Voi, älkää pieskö häntä! Se olisi hyvin raukkamaista!" rukoili Jane huomaten rohkeutensa hitaasti laskevan.
Tull lannisti aina hänen luontonsa, ja nytkin hän huomasi vähitellen osoittaneensa rohkeutta, joka oli aivan vierasta hänen luonteelleen. Tull esiintyi nyt erilaisessa valepuvussa, ei mustasukkaisena kosijana, vaan sen salaperäisen yksinvaltiuden ruumiillistuneena sanansaattajana, jota Jane oli saanut tuntea lapsuudestaan asti – hänen uskonlahkonsa voiman toteuttajana.
"Venters, haluatteko saada selkäänne täällä, vai tahdotteko mieluummin lähteä salviarinteelle?" kysyi Tull. Hän hymyili kylmää hymyä, joka, vaikka olikin julmaa julmempaa, näytti kuitenkin synkässä kopeudessaan säilyttävän myös pisaran oikeamielisyyttä.
"Otan selkääni täällä, jos minun kerran on pakko", sanoi Venters. "Mutta Jumalan nimessä, Tull, teidän olisi parasta tappaa minut samalla. Se selkäsauna tulee teille ja teidän mormoneillenne vielä perin kalliiksi. Teette minusta siten toisen Lassiterin."
Tullin kasvoista loistava kummallinen hehku saattoi olla ylevän velvollisuudentäyttämisen suomaa pyhää iloa. Mutta hänessä oli jotain muutakin, jota hän tuskin saattoi salata, jotakin henkilökohtaista ja tuhoaennustavaa, syvälle juurtunutta omapäisyyttä, pohjattomaan kuiluun verrattavaa. Samoin kuin hänen uskonnollinen luonteensa oli fanaattinen, samoin oli hänen vihansakin säälimätön.
"Kirkonvanhin, toistan vielä sanani", sopersi Jane. Hänen äänensä kuvasti hänen uskoaan, hänen pitkäaikaista tottumistaan tottelemaan, hänen nöyrtymistään, tuskaansa ja pelkoaan. "Säästäkää poikaa!" hän kuiskasi.
"Ette voi nyt pelastaa häntä", sähähti Tull.
Jane alkoi jo taipua välttämättömyyteen. Hän oli jo ymmärtämäisillään totuuden, kun jokin hänen sisässään äkkiä vetäytyi kokoon kovettaen hänen rintansa hellimmät tunteet. Se jäykisti kaiken hennon ja heikon hänessä kuin teräsjousen synnyttäen hänessä jotakin uutta ja käsittämätöntä. Kerran vielä hänen jännittynyt katseensa kohdistui salviarinteelle, sillä hän rakasti tuota villiä ja purppuranväristä erämaata. Ollessaan suruissaan hän oli imenyt sieltä voimaa ja onnen hetkinä sen kauneus oli ollut hänelle jatkuvana ilonaiheena. Äärimmäisessä pulassaan hän kuuli sopertavansa: "Mistä tulee minulle auttaja?" Se oli rukous, ikäänkuin hän olisi toivonut, että jostakin tuolta punaisten ja sinisten halkeamien uurtamilta autioilta, purppuranvärisiltä lakeuksilta ja harjanteilta olisi ratsastanut joku peloton mies, joka ei olisi uskonnon sääntöjen kahlehtima eikä uskonvimmainen, vaan uskaltaisi ojentaa estävän kätensä hillitäkseen hänen säälimättömiä uskonveljiään.
Tullin miesten levoton liikehtiminen lakkasi äkkiä. Sitten seurasi hiljaista kuiskailua, hälinää ja kova huudahdus.
"Katsokaa!" sanoi eräs heistä viitaten länteen.
"Ratsastaja!"
Jane Withersteenkin kääntyi katsomaan ja huomasi erään ratsastajan, joka kuvastui selvästi läntistä taivasta vasten, lähestyvän salviarinteellä. Mies oli ratsastanut rinteen juurelle vasemmalta auringon kultaisessa valossa ja päässyt huomaamatta aivan lähelle. Siinä Jane sai vastauksen rukoukseensa.
"Tunnetteko hänet? Tunteeko teistä kukaan häntä?" kysyi Tull nopeasti.
Hänen miehensä katsoivat katsomistaan ja jokainen pudisti päätään.
"Hän näyttää ratsastaneen kaukaa", sanoi joku.
"Kylläpä hänellä onkin hyvä hevonen", sanoi toinen.
"Hän on meille aivan outo."
"Kas, hänellä on mustat säärystimet", lisäsi neljäs.
Heilauttaen kättään hiljaisuutta vaatien Tull astui eteenpäin siten että piiloitti ruumiillaan Ventersin.
Ratsastaja pysähdytti hevosensa ja näytti keveästi liukuvan maahan yhdellä pitkällä harppauksella. Liike oli kummallinen nopeudessaan ja siinä, ettei ratsastaja sitä tehdessään muuttanut ollenkaan uhmaavaa asentoaan edessään olevaan ryhmään nähden.
"Katsokaa", kuiskasi eräs Tullin mies, "hänellä on pari mustaperäistä revolveria noissa alhaalla riippuvissa koteloissa – niitä on vaikea erottaa, kotelotkin kun ovat mustat."
"Joku revolverisankari varmaan", kuiskasi toinen. "Pojat, muistakaapa olla varovaisia liikuttaessanne käsiänne."
Muukalaisen hidas lähestyminen johtui ehkä vain hitaasta kävelytavasta tai kävelemään tottumattoman ratsastajan kankeudesta, mutta se voi yhtä hyvin olla sellaisen miehen varovaisuutta, joka ei jätä mitään sattuman varaan kohdatessaan outoja henkilöitä.
"Halloo, vieras!" sanoi Tull. Hänen tervehdyksessään ei ollut lainkaan myötämielisyyttä, vain töykeää uteliaisuutta.
Ratsastaja vastasi nyökäyttäen hieman päätään. Mustan hatun leveä lieri loi hänen kasvoilleen tumman varjon. Hetkisen hän katsoi tarkkaavasti Tulliin ja tämän miehiin ja pysähtyen sitten hitaassa kulussaan näytti antavan jännityksensä laueta.
"Hyvää iltaa, rouva", hän sanoi Janelle nostaen hattuaan oudon kohteliaasti.
Vastatessaan tervehdykseen Jane näki edessään kasvot, joihin hän vaistomaisesti luotti ja jotka vetivät heti hänen huomionsa puoleensa. Niihin olivat piirtyneet kaikki rajaseutujen ratsastajan luontaiset ominaisuudet – laihuus, auringon paahtama ruskeus ja tuo vakava jäykkyys, mikä johtuu vuosikausia kestäneestä vaiteliaisuudesta ja yksinäisyydestä. Mutta Janen tarkkaavaisuus ei kuitenkaan kohdistunut niihin, vaan miehen katseen kiinteyteen, hänen terävien harmaiden silmiensä jännittyneeseen väsymykseen ja miettiväisyyteen, ikäänkuin mies olisi alituisesti hakenut katseillaan jotakin, mitä hän ei ikinä löytäisi. Janen terävä naisellinen vaistoamiskyky tunsi tämän lyhyen hetkenkin kuluessa miehen mieltä painavan jonkin, surun ja kaipauksen, jonkin salaisuuden.
"Rouva Jane Withersteen varmaankin?" kysyi mies.
"Kyllä", vastasi Jane.
"Tämä vesi täällä on kai teidän omaisuuttanne?"
"Kyllä."
"Saanko juottaa hevostani?"
"Tietenkin. Tuolla on ruuhi."
"Mutta ehkä, jos tietäisitte nimeni –" Mies epäröi katsahtaen kuunteleviin miehiin. "Ehkä ette sallisikaan minun juottaa sitä, vaikka en pyydäkään mitään itselleni."
"Muukalainen, ei ole väliä, kuka olette. Juottakaa vain hevostanne. Ja jos olette janoinen ja nälkäinen, tulkaa talooni."
"Kiitoksia, rouva. En voi hyväksyä pyyntöänne omasta puolestani, vaan väsyneen hevoseni vuoksi –"
Kavioiden kapse keskeytti puhujan. Tullin miesten jatkuva levoton liikehtiminen hajoitti pienen kehän päästäen näkyviin vangitun Ventersin.
"Ehkä olen keskeyttänyt jonkin toimituksen?" kysyi ratsastaja.
"Kyllä", vastasi Jane Withersteen värisevällä äänellä. Hän tunsi miehen silmien vetovoiman ja sitten hän näki tämän katsovan köytettyyn Ventersiin, tämän vangitsijoihin ja heidän johtajaansa.
"Tässä maassa kaikki rosvot, varkaat, kaulojen katkaisijat, revolverin heiluttajat ja mihinkään kelpaamattomat hylkiöt ovat pakanoita. Rouva, mihin näistä luokista tämä nuorukainen kuuluu?"
"Ei mihinkään. Hän on rehellinen nuorukainen."
"Tiedättekö sen varmasti, rouva?"
"Kyllä!"
"Miksi hänet sitten on noin köytetty?"
Tämä selkeällä äänellä lausuttu selvä kysymys, joka oli tarkoitettu yhtä paljon Tullille kuin Jane Withersteenillekin, vaimensi levottomuuden aiheuttaen hetkisen kestävän hiljaisuuden.
"Kysykää häneltä", vastasi Jane korottaen ääntään.
"Kuulkaahan, vieras, tämä asia ei ollenkaan liikuta teitä", selitti Tull. "Älkää koettakokaan sekaantua tähän. Teitä on pyydetty juomaan ja syömään, ja se on jo suopeampaa kohtelua kuin osaksenne olisi tullut missään muussa kylässä Utahin rajaseuduilla. Juottakaa hevosenne ja menkää sitten tiehenne."
"Odottakaa, odottakaa, en ole vielä sekaantunut mihinkään", vastasi ratsastaja. Hänen äänensä sävy oli muuttunut ja kuulosti aivan siltä kuin joku toinen mies olisi puhunut, Puhutellessaan Janea hän oli ollut lempeä ja ystävällinen, mutta nyt kohdistaessaan sanansa ensi kerran Tullille hän oli kuiva, kylmä ja ivallinen. "Näyttää siltä, että olen joutunut kummallisen tilanteen todistajaksi. Seitsemän mormonia, joilla kaikilla on revolverit, köytetty pakananuorukainen ja nainen, joka takaa hänen rehellisyytensä! Omituista, vai mitä?"
"Omituista tai ei, se ei missään tapauksessa liikuta teitä", vastasi Tull.
"Siellä, mistä olen kotoisin, suhtauduttiin naisen sanaan kuin lakita. En ole vielä kokonaan unohtanut sitä."
Tull oikein kiehui hämmästyksestä ja vihasta.
"Tunkeilija, meidän lakimme täällä ei toimi naisten päähänpistojen mukaan – meidän mormonien laki. Varokaa rikkomasta sitä!"
"Helvettiin koko teidän mormonilakinne!"
Nämä harkitut sanat olivat ratsastajassa tapahtuvan jatkuvan muutoksen merkkejä, tällä kertaa ystävällisestä mielenkiinnosta heräävään uhkaan. Ne saivatkin aikaan muutoksen Tullissa ja hänen tovereissaan. Johtaja huohotti ja horjui taaksepäin kuullessaan muukalaisen julkisesti herjaavan sitä järjestöä, joka hänen mielestään oli kaikkein pyhin. Jerry niminen mies, joka piteli hevosia, pudotti suitset jäykistyen paikoilleen kuin naulittuna. Muut miehet seisoivat kuin vahdit valppaina ja odottaen käsivarret jäykistyneinä.
"Puhukaa nyt, nuori mies. Miksi teidät on köytetty tuolla tavalla?"
"Minulle on tehty kirottua väkivaltaa!" huohotti Venters. "En ole tehnyt kenellekään mitään vääryyttä. Ystävyyteni tähän naiseen on vain loukannut tätä mormonien kirkonvanhinta."
"Rouva, puhuuko hän totta?" kysyi ratsastaja Janelta, mutta hänen välähtelevät valppaat silmänsä eivät kääntyneet hetkeksikään pois pienestä tyynestä miesryhmästä.
"Tottako? Kyllä, aivan totta", vastasi Jane.
"No niin, nuori mies, minusta tuntuu, että hänenlaisensa naisen ystäväksi joutuminen ei ole ollut omassa vallassanne ja niin muodoin ette ole voinut sille mitään. Kuinka teitä aiotaan rangaista siitä?"
"He aikovat antaa minulle selkään. Ja tiedätte kai, mitä se merkitsee – Utahissa?"
"Varmasti", vastasi ratsastaja hitaasti.
Hänen katsellessaan harmailla silmillään kylmästi mormoneja hevosten pureskellessa levottomina kuolaimiaan, Janen koettaessa turhaan hillitä kiihtyvää mieltään ja Ventersin seisoessa paikoillaan kalpeana ja tyynenä, tilanne muuttui yhä jännittyneemmäksi. Tull särki vihdoin lumouksen naurullaan, jossa ei ollut lainkaan iloa, vaan pikemminkin pelkoa.
"No miehet, tulkaa mukaani!" hän huudahti.
Jane Withersteen kääntyi jälleen ratsastajan puoleen.
"Vieras, voitteko tehdä mitään Ventersin pelastamiseksi?"
"Rouva, pyydätte siis minua suojelemaan häntä omien uskonveljienne vihalta?"
"En ainoastaan pyydä, vaan rukoilen."
"Mutta ette voi uneksiakaan, ketä pyydätte."
"Voi, herra, rukoilen teitä pelastamaan hänet!"
"Nuo miehet ovat mormoneja ja minä –"
"Pelastakaa hänet mihin hintaan hyvänsä, sillä minä rakastan häntä!"
Tull sähähti. "Te rakastunut tyhmeliini! Kerrotte salaisuutenne kaikkien kuullen. Meillä on kuitenkin teidän lannistamiseksenne sellaisia keinoja, joista ette milloinkaan ole osannut uneksiakaan... No miehet, alkakaahan joutua!"
"Mormoni, nuori mies jää tänne", sanoi ratsastaja.
Hänen äänensä pysähdytti Tullin kuin laukaus.
"Mitä?"
"Hän ei lähde minnekään!"
"Kuka voi hänet pidättää, sillä hänhän on vankini?" huusi Tull vihaisesti. "Vieras, sanon teille vielä kerran, älkää sekaantuko tähän. Olette viivyttänyt meitä jo tarpeeksi. Menkää tiehenne nyt tai –"
"Kuulkaa... nuorukainen jää tänne!"
Ratsastajan ääni kuulosti niin varmalta, ettei siinä ollut epäilyksen hiventäkään.
"Kuka te olette? Meitä on seitsemän."
Ratsastaja heitti hattunsa menemään tehden samalla nopean liikkeen, joka oli siitä kummallinen, että hän sen jälkeen jäi hieman kyyristyneeseen asentoon käsivarret hiukan koukussa ja jäykkinä ja suuret mustat revolverikotelot kiepsahtaneina eteen.
"Lassiter!"
Silloin Ventersin ihmettelevä, värähtelevä huudahdus ilmaisi, kuinka kohtalokkaasti ratsastajan omituinen asento yhtyi hänen pelättyyn nimeensä.
II.
COTTONWOODS
Venters näytti olevan liian syvästi liikuttunut voidakseen lausua julki kiitollisuuden, mitä hänen kasvonsa ilmaisivat. Ja Jane kääntyi pelastajan puoleen puristaen hänen kätensä omaansa. Hänen hymynsä ja kyynelensä näyttivät melkein häikäisevän Lassiterin. Mutta hetkisen kuluttua, tyynnyttyään näennäisesti jonkun verran, hän meni taputtamaan Lassiterin väsynyttä hevosta.
"Juotan sen itse", sanoi hän taluttaen hevosen kaukalon luo suuren pumpulipuun juurelle. Nopein sormin hän irroitti suitset ja otti kuolaimet sen suusta. Hevonen korskahti taivuttaen päätään. Kaukalo oli kivestä kuperaksi koverrettu, sammalen peittämä, vihreä, märkä ja kylmä, ja kirkas ruskea vesi, joka täytti sen, ruiskusi ja lirisi siihen puuputkesta.
"Se on tuonut teidät kaukaa tänään?"
"Niin, rouva. Se on kulkenut tänään ainakin kuusi- ellei seitsemänkymmentä penikulmaa."
"Pitkä matka, joka ehkä –. Voi, onko se sokea?"
"Kyllä, rouva", vastasi Lassiter.
"Kuinka se on tullut sokeaksi?"
"Muutamat miehet ottivat sen kerran kiinni, sitoivat sen ja pitivät sitten valkohehkuun kuumennettua rautaa sen silmien läheisyydessä."
"Ah, miehetkö? Tarkoitatte kai paholaisia? Olivatko ne vihollisianne, mormoneja?"
"Kyllä, rouva."
"Kostaa hevoselle! Lassiter, mormonit ovat luonnottoman julmia. Ainaiseksi surukseni minun on pakko tunnustaa se. Heitä on ahdistettu, vihattu ja kuritettu niin paljon, että heidän sydämensä ovat paatuneet. Mutta me naiset toivomme ja rukoilemme sellaista aikaa, jolloin miehemme pehmenisivät."
"Pyydän anteeksi, rouva, mutta sellaiset ajat eivät koita milloinkaan,"
"Kyllä ne koittavat! Lassiter, arveletteko meidän mormoninaistenkin olevan pahoja? Oletteko kohottanut kätenne heitäkin vastaan?"
"En. Luulen mormoninaisia maailman parhaimmiksi, jaloimmiksi, eniten kärsineiksi, sokeimmiksi ja onnettomimmiksi naisiksi."
"Ah!" Jane katsahti häneen vakavasti ja miettiväisesti. "Siinä tapauksessa suostutte ehkä aterioimaan kanssani?"
Lassiter ei keksinyt sopivaa vastausta, muutteli vain levottomasti ruumiinpainoaan toiselta jalalta toiselle pyöritellen hattuaan käsissään.
"Rouva", aloitti hän sitten, "unohdatte helläsydämisyydessänne muutamia asioita. Ehkä minua ei tunneta tarpeeksi hyvin täällä, mutta tuolla kaukana pohjoisessa on mormoneja, jotka eivät saisi lepoa haudassaankaan, jos saisivat kuulla minun aterioineen teidän kanssanne."
"Uskon sen, mutta ettekö sittenkin voisi suostua siihen?" kysyi Jane.
"Ehkä teillä on joku veli tai sukulainen, joka loukkaantuisi, jos sattuisi tulemaan, enkä mitenkään halua –"
"Minulla ei ole tietääkseni ainoatakaan sukulaista Utahissa. Kukaan ei ole oikeutettu sekaantumaan asioihini." Hän kääntyi hymyillen Ventersin puoleen. "Te tulette sisään, Bern, ja Lassiter tulee teidän kanssanne. Syökäämme ja olkaamme iloisia niin kauan kuin voimme."
"Tuumin vain, aikoneeko Tull miehineen kiihottaa kyläläiset meteliin", sanoi Lassiter vielä ollen jo suostumaisillaan.
"Hän tekee sen varmasti – sitten kun on rukoillut", vastasi Jane. "Tulkaa nyt."
Hän käveli edellä Lassiterin hevosen suitset käsivarrellaan. Hetkisen kuluttua he saapuivat metsikköön ja jatkoivat matkaansa leveää, suurten pumpulipuiden varjostamaa polkua pitkin. Laskevan auringon viime säteet tunkeutuivat kullanvärisinä kimppuina lehvien lomitse. Ruoho oli vihreää ja paksua muodostaen tervetulleen vastakohdan salvian väsyttämille silmille. Kiiltävät viiriäiset kiitivät polun poikki, satakieli viserteli iltavirttään jossakin puunlatvassa ja tyynessä ilmassa oli kohisevan veden lorinan ja raikkauden tuntua.
Jane Withersteenin koti sijaitsi pumpulipuiden keskellä. Se oli matala, pitkä, punaisista kivistä muurattu rakennus keskustassa sijaitsevine katettuine pihoineen, jonka läpi nopea puro juoksutti ambran väristä vettä. Suuret kivilohkareet, paksut hirret, lujat ovet ja luukut osoittivat talon miehen rakentamaksi, joka oli ollut varuillaan aikaa ja ajan kuluttavaa hammasta vastaan. Kivipohjaisen puron rannoilla kasvavista kukista ja sammalista, lattioita peittävistä kirkkaanvärisistä ryijyistä ja matoista, kodikkaan nurkkauksen riippuverkosta ja kirjoista ja puhtaalla liinalla peitetystä pöydästä nähtiin taasen hänen tyttärensä taipumukset, hän kun eli vain iloitakseen ajattelematta huomista päivää.
Jane päästi Lassiterin hevosen irti paksuun ruohikkoon. "Sen pitää olla läheisyydessänne", sanoi hän; "muussa tapauksessa olisin antanut viedä sen alfalfa-kentille." Hänen kutsustaan ilmestyi paikalle naisia, jotka alkoivat heti kattaa pöytää kulkien kiireesti edestakaisin. Sitten Jane meni sisään pyytäen anteeksi poistumistaan.
Hän meni ensin suuren, matalan, linnoituksen sisustaa muistuttavan huoneen läpi pienempään, jossa kirkas valkea rätisi vanhanaikaisessa avonaisessa takassa, ja sieltä omaan huoneeseensa. Se näytti yhtä kodikkaalta kuin ulommainenkin, kodikkaammaltakin, koska se hillitynvärisine kalustoineen tuntui lämpimältä ja miellyttävältä.
Harvoin Jane Withersteen astui huoneeseensa katsomatta kuvastimeen. Hän tiesi pitävänsä sen heijastamasta kauniista peilikuvasta, jota hänen varhaisimmasta lapsuudestaan saakka ei sallittu milloinkaan unohtaa. Hänen sukulaisensa ja ystävänsä ja sitten kokonainen liuta mormoni- ja pakanakosijoita olivat lietsoneet hänen luonnollisen turhamaisuutensa liekkiä. Senpä vuoksi hän vielä kahdeksankolmattavuotiaanakaan tuskin ajatteli ihmeellistä hyvää vaikutustaan sen pienen yhteiskunnan asukkaihin, jonka hyvää tekeväksi tilanomistajaksi hänen isänsä oli todellisuudessa hänet kasvattanut, vaan kiinnitti eniten huomiota kauneuteensa, haaveillen siitä ja taipuen sen houkutteluihin. Tällä kertaa hän kuitenkin katsoi kuvastimeensa myös jonkin muun kuin tämän ilon aiheen vuoksi ja ilman tavallista hiukan itsetietoista hymyään, sillä hän ajatteli nyt muutakin kuin sitä, että olisi kaunis omissa ja ystävänsä silmissä. Hän koetti arvailla, näyttäisikö kauniilta Lassiterinkin, tämän miehen mielestä, jonka nimi oli kiitänyt villien okaisten ja kallioisten viidakkojen ja salviakenttien yli, tästä lempeä-äänisestä surullisen näköisestä miehestä, joka oli mormonien vannoutunut vihollinen ja tuhooja. Tuo hänen niin tavallinen puoleksi tietoinen turhamaisuutensa ei saanut häntä nyt aivan kokonaan valtoihinsa, kun hän nopeasti vaihtoi ratsastuspukunsa valkoiseen ja katseli sitten kauan jalomuotoisen ruumiinsa miellyttäviä ääriviivoja, kauniitten kasvojensa voimakasta leukaa ja täyteläisiä, lujia huuliaan ja tummansinisiä, ylpeitä ja intohimoisia silmiään.
"Jos vain jollakin tavoin saan hänet jäämään tänne muutamiksi päiviksi, vaikkapa viikoksikin, ei hän enää ota hengiltä ainoatakaan mormonia", mutisi hän. "Lassiter!... Minua värisyttää ajatellessani hänen nimeään Mutta katsoessani häneen unohdan kuka hän on ja melkein pidän hänestä. Muistan vain sen, että hän pelasti Bernin. Hän näyttää kärsineen paljon. Onkohan hän joskus rakastanut jotakin mormoninaista. Kuinka loistavasti hän puolustikaan meitä väärinymmärrettyjä poloisia! Hän ymmärtää jollakin tavoin enemmän kuin moni muu."
Jane Withersteen palasi vieraittensa luo pyytäen heitä aterialle. Lähetettyään palvelijattarensa pois hän tarjoili heille omin käsin. Ateria oli runsas ja seura omituinen. Hänen oikealla puolellaan istui risainen ja puoleksi nälkiintynyt Venters, ja vaikka sokeakin olisi voinut huomata, mitä hän merkitsi Janen onnelle, näytti hän kuitenkin hylkiöltä, jollainen hänestä uskollisuutensa vuoksi oli tullut, ja hänen ympärillään leijailivat sen tuhon varjot, jota Tull oli ennustanut. Hänen vasemmalla puolellaan istui taasen mustiin nahkavarusteisiin pukeutunut Lassiter kuin jostakin unelmien maailmasta ilmestynyt olento. Hän ei ollut nälkäinen, ei hillitty eikä puheliaskaan ja hänen usein toistuvat levottomat liikahduksensa kolisuttivat pöydänjalkoja vasten hänen suuria revolverejaan, joiden koteloita hän ei ollut irroittanut. Jos toiset muuten olisivat voineet unohtaa hänen läsnäolonsa, olisivat nämä heikot napsahdukset tehneet sen mahdottomaksi. Ja Jane Withersteen puhui ja nauroi ja hymyili turvautuen kaikkeen siihen silmien ja huulten häikäisevään suloon, millä kaunis rohkea nainen voi edistää tarkoituksiaan.
Kun ateria päättyi ja miehet työnsivät tuolinsa taaksepäin, kumartui Jane lähemmäksi Lassiteria katsoen häntä suoraan silmiin.
"Miksi tulitte Cottonwoodsiin?"
Hänen kysymyksensä näytti ikäänkuin särkevän lumouksen. Ratsastaja nousi ikäänkuin olisi vasta nyt muistanut, missä oli ja viipynyt kauemmin kuin olisi ollut lupa.
"Rouva, olen etsinyt kautta koko Etelä-Utahin ja Nevadan – jotakin. Ja kuultuani nimenne pääsin selville siitä, että löytäisin sen täältä Cottonwoodsista."
"Minunko nimeni? Ah, nyt muistan, ettette tiennyt nimeäni puhutellessanne minua ensin! Kertokaa nyt minulle, missä kuulitte sen ja keneltä."
"Eräässä pienessä kylässä – sitä sanotaan luullakseni Glazeksi ja se sijaitsee noin viidenkymmenen penikulman päässä täältä länteen päin. Kuulin sen eräältä pakanalta, paimenelta, joka sanoi teidän voivan ilmoittaa minulle, mistä löydän –"
"Minkä sitten?" kysyi Jane käskevästi Lassiterin keskeyttäessä.
"Milly Ernen haudan", vastasi Lassiter hiljaa, samalla kun hänen ruumiinsa nytkähti.
Venters pyörähti tuolissaan katsoen Lassiteriin hämmästyneenä ja Janekin nousi kalpeana ja ihmetellen.
"Milly Ernen haudan!" toisti hän kuiskaten. "Mitä tiedätte Milly Ernestä, parhaasta ystävästäni, joka kuoli syliini? Mitä olitte hänelle?"
"Olenko sanonut olleeni jotakin?" kysyi Lassiter. "Tunnen vain, henkilöitä – sukulaisia –, jotka ovat kauan halunneet tietää, mihin hänet on haudattu. Siinä kaikki."
"Sukulaisiako? Hän ei milloinkaan puhunut muista sukulaisista kuin eräästä veljestä, joka oli ammuttu Texasissa, Lassiter, Milly Ernen hauta on salaisessa paikassa maatilallani."
"Ettekö tahdo viedä minua sinne?... Loukkaatte siten kyllä mormoneja enemmän kuin syömällä kanssani."
"Tiedän sen, mutta teen sen kumminkin. Meidän pitää vain mennä sinne kenenkään näkemättä. Ehkä huomenna."
"Kiitoksia, Jane Withersteen", vastasi ratsastaja kumartaen ja vetäytyi sitten takaperin pois huoneesta.
"Ettekö tahdo jäädä nukkumaan kattoni alle?" kysyi Jane.
"En, rouva, mutta kiitoksia kuitenkin. En nuku milloinkaan huoneessa. Ja jos sen tekisinkin, pitää minun kiinnittää huomiota kylästä lähestyvään uhkaavaan myrskyyn. Ei, ei, menen salviarinteelle. Toivon, ettei teidän tarvitsisi kärsiä minua kohtaan osoittamanne ystävyyden vuoksi."
"Lassiter", sanoi Venters katkerasti naurahtaen, "minunkin vuoteeni on salviarinteellä. Ehkä tapaamme siellä toisemme."
"Niin, ehkä. Mutta rinne on laaja ja minä menen kauas. Hyvää yötä."
Kuullessaan Lassiterin hiljaisen vihellyksen musta hevonen hirnahti tullen sitten varovasti esiin metsiköstä. Ratsastaja ei pannut suitsia sen suuhun, käveli vain sen rinnalla ohjaten sitä ja yhdessä he poistuivat hitaasti pumpulipuiden varjoon.
"Jane, minunkin täytyisi heti lähteä", sanoi Venters. "Antakaa minulle revolverini. Jos ne vain olisivat olleet hallussani, niin –"
"Joko ystäväni tai kirkonvanhimpamme makaisi nyt kuolleena jossakin", keskeytti Jane.
"Niin, ainakin Tull."
"Voi, te tulinen hurja nuorukainen! Enkö voi opettaa teille pitkämielisyyttä ja sääliä? Bern, on jumalallista antaa anteeksi vihollisilleen. 'Älä anna auringon laskea vihasi ylitse!'"
"Älkää puhuko minulle enää sanaakaan tämän päivän jälkeen sääliväisyydestä ja uskonnosta. Tänään Lassiterin kummallinen tulo pelasti miehenkunniani ja nyt haluan kaatua kuin mies. Antakaa minulle revolverini."
Sanomatta mitään Jane meni sisään ja palasi sieltä kantaen kädessään raskasta ammus- ja revolverivyötä ja pitkää luodikkoa ja ojensi ne hänelle. Kun Venters kiinnitti vyötä uumilleen, seisoi Jane hänen edessään kaunopuheliaan vaiteliaana.
"Jane", sanoi Venters ystävällisemmin, "älkää katsoko minuun noin moittivasti. En aio murhata kirkonvanhintanne. Koetan karttaa häntä ja kaikkia hänen miehiään. Mutta ettekö voi nähdä, ettei minulla enää ole mitään valitsemisen varaa? Jane, olette ihmeellinen nainen. En ole milloinkaan tavannut ketään niin epäitsekästä ja hyvää. Mutta erään asian suhteen olette auttamattomasti sokea...? Kuunnelkaa!"
Metsikön takaa kuului nopeasti juoksevien hevosten kavioiden kapsetta.
"Varmaankin ratsastajianne", jatkoi Venters. "Niin, nythän onkin jo ilta ja vahdin vaihdos lähestyy. Mennään metsikön pengermälle juttelemaan."
Aukeamalla oli vielä valoisaa, mutta pitkäoksaisten pumpulipuiden varjot alkoivat pimittää kujanteita. Venters vei Janen syrjään pensaiden varjostamalle polulle, joka oli juuri niin leveä, että he voivat kävellä rinnan, ja opasti hänet sitten kiertoteitä metsikön laidassa olevalle kummulle. Sen syrjäisimmässä kolkassa oli penger, jolta puiden latvojen välitse saattoi katsella salviarinnettä, kallioisia harjanteita ja etäältä siintäviä rotkoja. Jane ei ollut sanonut mitään sen jälkeen kun Venters oli vaientanut hänet ensimmäisillä töykeillä sanoillaan, oli vain koko matkan pitänyt lujasti kiinni hänen käsivarrestaan, ja kun Venters pysähtyi laskien luodikkonsa pengermää vasten, ei hän vieläkään päästänyt irti käsivartta.
"Jane, pelkään, että minun täytyy erota teistä."
"Bern!" huudahti Jane.
"Niin, asiat näyttävät nyt olevan sillä kannalla. Asemani ei ole kadehdittava – mieleni kuohahtelee – olen menettänyt kaikki –"
"Annan teille mitä ikinä –"
"Kuunnelkaahan nyt hätäilemättä. Puhuessani tappiostani en tarkoita sitä, mitä luulette. Olen menettänyt suopeuteni ihmisiä kohtaan ja hyvän nimeni, sanalla sanoen kaiken sellaisen, minkä perusteella olisin voinut jäädä tähän kylään ilman katkeruutta. Mutta nyt se on myöhäistä... Ja mitä taasen tulevaisuuteen tulee, on luullakseni parasta, että luovutte minusta. Tull on leppymätön. Teidän olisi pitänyt huomata hänen yrityksestään tänään, että – mutta te ette näe mitään. Sokeutenne ja tuo kirottu uskontonne!... Jane, suokaa minulle anteeksi, olen katkeroitunut ja ehkä hieman raivoissanikin.. Pelkään näkymättömän käden ryhtyvän salaiseen työhön tuhotaksensa teidät."
"Näkymättömän kädenkö, Bern?"
"Tarkoitan piispaanne." Venters sanoi tämän harkitusti päästämättä Janea irti, kun tämä yritti säpsähtäen perääntyä. "Hän on teidän lakinne. Minunkin tuhoamiseni tapahtui hänen määräyksestään. Nyt he koettavat pakottaa teidät alistumaan kirkon määräyksiin."
"Tuomitsette liian ankarasti piispa Dyeriä. Tiedän, että Tull on leppymätön, mutta hänhän onkin rakastanut minua vuosikausia."
"Voi, tuota uskoanne ja puolustelujanne! Ette näe sitä, minkä minä tiedän, ja vaikka käsittäisittekin sen, ette myöntäisi sitä pelastaaksenne henkenne. Siinä suhteessa tekin olette mormoni. Vanhimmat ja piispat eivät häikäile mitään tekoa kirkkonsa ja valtionsa voiman ja varallisuuden kohottamiseksi. Ajatelkaa, kuinka he ovat kohdelleet kaikkia täällä asuvia pakanoita, muistakaa minun kohtaloni älkääkä unohtako Milly Erneä."
"Mitä tiedätte hänen tarinastaan?"
"Tarpeeksi ainakin – ehkä kaiken muun, paitsi sen mormonin nimen, joka toi hänet tänne. Mutta minun on lopetettava tällainen puhe."
Jane puristi hänen kättään vastaukseksi. Venters auttoi hänet istumaan viereensä penkereelle kunnioittaen vaiteliaisuutta, jonka hän tunsi olevan tulvillaan syvää naisellista tunteellisuutta, jota hän ei voinut ymmärtää.
Juuri sillä hetkellä auringonlaskun viimeiset punertavat säteet kirkastuivat hetkiseksi ennen hämärän tuloa. Ja Ventersistä tuntui kuin hänen edessään olevassa näköalassa olisi ollut jotakin hänen tulevaisuuteensa verrattavaa, ja tarkastelevin katsein hän silmäili autioiden laajojen salviarinteiden purppuraista kauneutta. Siellä oli kaikki tuntematon ja vaarallinen. Se vaikutti kokonaisuudessaan Ventersiin kuin luonnon villi, ankara ja mahtava julistus. Ja samalla, kun se jollakin tavoin muistutti häntä hänen elämänsä mahdollisuuksista, se muistutti häntä hänen vieressään istuvasta naisesta, naisessa vain oli enemmän kauneutta ja vaarallisuutta, jotakin vaikeammasti ratkaistavaa salaperäisyyttä ja jotakin kuvaamatonta, mikä kouristi hänen sydäntään ja himmensi hänen silmänsä.
"Katsokaa, tuolla on joku ratsastaja!" huudahti Jane katkaisten hiljaisuuden. "Olisikohan se Lassiter?"
"Ehkä, mutta luullakseni ei, sillä tuo ratsastaja on tulossa tännepäin. Luulisin miestä pikemminkin joksikin paimeneksenne. Niin, näen hänet nyt selvästi. Ja tuolla on toinenkin."
"Minäkin näen heidät."
"Jane, teillä näyttää olevan yhtä paljon ratsastajia kuin kentällä on
salviapensaita. Kohtasin heitä eilen viisi Deception Passiin
[Pettymysten sola. Suoment. huom.] vievän tien läheisyydessä. He
paimensivat valkoista laumaa.""Kuljeskelette siis vieläkin tuossa rotkossa. Bern, toivoisin teidän luopuvan siitä. Oldring rosvoineen asuu jossakin sielläpäin."
"Entä sitten?"
"Tull on jo vihjaissut sinne tekemiinne usein uudistuviin matkoihin."
"Tiedän sen." Venters naurahti lyhyeen. "Hän tekee minusta seuraavalla kerralla puhuessaan rosvon. Mutta, Jane, lähdettyäni täältä ei vettä ole lähempänä kuin viidenkymmenen penikulman päässä ja lähin paikka on juuri tuo rotko. Minun täytyy saada vettä ja juottaa hevostakin. Kas vain, tuolla on vielä useampia ratsastajia. He ovat menossa laitumille."
"Punainen lauma on rinteellä solan läheisyydessä."
Ilta pimeni nopeasti. Miesjoukko ratsasti tummemman alavan maan poikki tullen selvemmin näkyviin ruvetessaan kiipeämään rinteelle. Eräs taloon tuleva ratsastaja katkaisi hiljaisuuden kovalla huudollaan ja vastaus kajahti takaisin melkein kuin metsästystorven törähdys. Poistuvat paimenet ratsastivat nopeasti, tulivat selvästi näkyviin saapuessaan jonkin harjanteen laelle näyttäen kummallisen mustilta taivaanrannan yläpuolella, ja laskeutuivat sitten laaksoon häipyen näkyvistä salviakenttien purppuraan.
"Toivon, etteivät he kohtaisi Lassiteria", sanoi Jane.
"Samaa toivon minäkin", vastasi Venters. "Tähän aikaan päivästä yövartijat jo tietävät, mitä tänään tapahtui. Mutta Lassiter pysyttelee luullakseni erillään heistä."
"Bern, kuka tuo Lassiter oikeastaan on? Minä en tiedä hänestä muuta kuin hänen peloittavan nimensä."
"Kukako hän on? En tiedä, Jane. Ei kukaan minun tutuistani tunne häntä sen paremmin. Hän puhuu vähän texasilaiseen tapaan, melkein kuin Milly Erne. Huomasitteko sen?"
"Kyllä. Kuinka kummallista onkaan, että hän on tuntenut Millyn! Ja Milly asui täällä kymmenen vuotta ja on ollut kuolleena jo kaksi. Bern, mitä tiedätte Lassiterista? Kertokaa minulle, mitä hän on tehnyt – miksi puhuitte hänestä Tullille uhaten muuttua toiseksi Lassiteriksi?"
"Jane, olen vain kuullut juttuja, huhuja ja kaikenlaisia kertomuksia, joista en ole uskonut puoliakaan. Hänestä puhuttiin Glazessa, mutta ei kukaan ratsastaja eikä karjanomistaja ollut milloinkaan tavannut häntä. Stone Bridgessä en kuullut hiiskahdustakaan hänestä, mutta Sterlingissä ja sen pohjoispuolella sijaitsevissa kylissä puhuttiin hänestä usein. En ole kuitenkaan ikinä käynyt sellaisessa kylässä, jossa hän olisi vieraillut. Hänestä ja hänen teoistaan on liikkeellä paljon ristiriitaisia huhuja. Muutamat sanovat hänen tehneen tuhojaan siinä ja siinä mormonikylässä, mutta toiset kieltävät sen. Minä puolestani olen taipuvainen uskomaan nuo jutut tosiksi, ja tehän tiedätte, kuinka mormonit salaavat totuuden. Mutta Lassiterissa on eräs piirre, josta kaikki ovat yksimielisiä, nimittäin se, että hän on mies, jota paimenet täälläpäin nimittävät revolverisankariksi. Hän osaa ampua Coltillaan ihmeellisen nopeasti ja tarkasti. Ja nyt kun olen nähnyt hänet, tiedän enemmänkin. Lassiter on sitä paitsi täysin peloton. Katselin hänen käyttäytymistään silmin, jotka aavistivat hänessä ystävän. En tule milloinkaan unohtamaan hetkeä, jolloin hänen kyyristymisestään ennen ampumista käsitin, että hän on nimensä arvoinen. Silloin huusin hänen nimensä, ja luullakseni se pelasti Tullin hengen. Tiedän joka tapauksessa, ettei Tullin ja kuoleman välissä silloin ollut hiuksen leveyttäkään. Jos hän tai joku hänen miehistään olisi liikauttanut sormeaankaan..."
Venters jätti lauseensa kesken, mutta vihjauskin jo värisytti Janea.
Läntisen taivaan vaalea rusotus tummeni hämärän pimentyessä yöksi. Salviarinteet näyttivät nyt tummilta ja synkiltä. Lounaisella taivaalla alkoi tuikkia jokin himmeä tähti. Laukkaavien hevosten kavioiden kapse oli lakannut kuulumasta ja hiljaisuutta häiritsi ainoastaan vienossa yötuulessa heiluvien pumpulipuiden lehtien heikko kuiva kahina.
Tämän rauhallisuuden ja tyyneyden katkaisi äkkiä arosuden kimeä ulvonta ja kaukaa pimeästä kajahti siihen vastaukseksi jonkin hiiviskelevän toverin heikko ulvahdus.
"Salviarinteitten koirat siellä haukahtelevat", sanoi Venters.
"En ollenkaan pidä niistä", vastasi Jane. "Joskus öisin maatessani valveilla ja kuunnellessani niiden loputonta ulinaa, haukuntaa tai villiä ulvontaa muistan teidän nukkuvan jossakin ulkona salviarinteillä, ja sydäntäni kouristaa."
"Jane, ette voi milloinkaan kuunnella suloisempaa soittoa enkä minä saada pehmeämpää vuodetta."
"Kuinka kummallista! Miehillä, kuten teillä ja Lassiterilla, ei ole minkäänlaista kotia, ei mukavuuksia, ei lepoa eikä paikkaa, mihin voisitte kallistaa väsyneen päänne. No niin!... Olkaamme kärsivällisiä. Tullin viha voi jäähtyä ja aika voi auttaa meitä. Voitte tehdä vielä jonkin palveluksen kylälle, kukapa sen tietää. Otaksukaamme, että jonakin päivänä löydätte Oldringin ja hänen miestensä salaisen piilopaikan ja ilmaisette sen miehilleni. Se tekisi tyhjiksi Tullin ilkeät vihjaukset ja teitä ruvettaisiin suosimaan. Ratsastajani ovat jo vuosikausia koettaneet seurata varastetun karjani jälkiä. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka paljon olemme saaneet maksaa laitumistamme tässä villissä maassa. Oldring ajaa karjaamme tuonne petollisten rotkojen sokkeloon ja jossakin kaukana pohjoisessa hän sitten ajaa sen Utahin markkinoille. Jos aiotte viipyä jonkin aikaa Deception Passissa, koettakaa seurata hänen jälkiään."
"Jane, olen ajatellut sitä ja lupaan koettaa."
"Minun täytyy nyt lähteä. Ja sydämeeni koskee, sillä nyt en ole varma, saanko nähdä teitä enää koskaan. Mutta ainakin vielä huomenna, Bern?"
"Niin, varmasti vielä huomenna. Pidän silmällä Lassiteria ja ratsastan hänen kanssaan tänne."
"Hyvää yötä."
Sitten Jane erosi hänestä ja poistui kuin valkoinen liitelevä haamu, joka pian hävisi varjojen joukkoon.
Venters odotti, kunnes oven heikko paukahdus ilmaisi hänelle Janen ehtineen kotiin, ja tarttuen luodikkoonsa hän sitten livahti äänettömästi pensaiden läpi kukkulan juurelle ja edelleen tummien puiden varjossa metsikön laitaan. Taivas alkoi jo muuttua harmaasta siniseksi, tähdet rupesivat valaisemaan äskeistä pimeyttä ja hänen edessään leviävältä laajalta kentältä puhalsi raitis tuuli tuoksuen salvialta. Pysytellen aivan pumpulipuumetsikön laidassa hän käveli nopeasti ja hiljaa länteen päin. Metsikkö oli pitkä eikä hän vielä ollut ehtinyt sen päähän, kun hän kuuli jotakin, mikä pysähdytti hänet paikoilleen. Hiljainen kavioiden kapse ilmaisi hevosia olevan tulossa häntä kohti. Hän pujahti varjoon odottamaan ja kuuntelemaan, mutta jo paljon ennen kuin hän oli äänestä päättäen osannut odottaakaan, hän huomasi hämmästyksekseen ratsastajia aivan lähellään. Miehet ratsastivat juuri salviarinteen laitaa ja hänelle selvisi äkkiä, että hevosten kaviot olivat verhotut. Sitten hän tähtien kalpeassa valossa erotti epäselvästi ratsastajatkin. Mutta hänen silmänsä olivat terävät ja tottuneet pimeään, ja katsoessaan tarkemmin hän tunsi Oldringin kookkaan ruhon ja mustapartaiset kasvot sekä rosvon toverin, erään naamioidun ratsastajan, solakan joustavan vartalon. He sivuuttivat hänet kadoten pimeään. Yhtenäinen tumma miesjoukko ratsasti hänen sivuitseen kauempana salviarinteellä melkein äänettömästi ja kuin aaveet sulautuen hetkisen kuluttua yöhön.
III.
AMBRA-LÄHDE.
Ei ollut tavatonta, että Oldring miehineen vieraili Cottonwoodsissa keskellä kirkasta päivääkin, mutta hänen hiiviskelemisensä pimeässä hevosineen, joiden kaviot olivat verhotut, tarkoitti jonkin konnantyön toimeenpanoa. Ja vielä enemmänkin, sillä Ventersistä tuntui Oldringin Naamioidun Ratsastajan läsnäolo erittäin pahaenteiseltä. Tähän ratsastajaan liittyi jotakin hyvin salaperäistä: hän ratsasti harvoin kylän läpi, mutta kun hän sen joskus teki, tapahtui se mitä nopeimmin; paimenet kohtasivat hänet harvoin päivisin salviarinteillä, mutta missä ikinä hän näyttäytyikin, siellä tapahtui tekoja, jotka olivat yhtä synkkiä ja salaperäisiä kuin hänen kasvojaan peittävä naamiokin. Oldringin rosvojoukko ei tyytynyt vain karjan ryöstämiseen.
Venters painautui hyvin matalalle pumpulipuiden varjoon punnitsemaan tätä satunnaista kohtaamista, ja kului moniaita hetkiä, ennen kuin hän uskalsi lähteä liikkeelle. Äkillisestä mielijohteesta hän sitten kääntyi toisaalle palaten takaisin metsän laitaa pitkin. Saavuttuaan Janen kartanoon vievälle polulle hän päätti mennä kylään asti. Hän kiiruhti eteenpäin nopein, kuulumattomin askelin. Tultuaan metsiköstä hän pääsikin heti kylän ainoalle kadulle. Se oli leveä, pitkien poppelien reunustama ja jokaisen puuryhmän alla jalkapolun toisella puolen oli ojia, joissa virtasi Jane Withersteenin lähteen vettä.
Puiden välistä vilahteli taloista tuikkivien kynttilöiden valo ja kauempaa pilkottivat kylän kauppojen valaistut ikkunat. Kun Venters saapui lähemmäksi, näki hän vakavasti keskustelevia, ryhmissä seisoskelevia miehiä. Tuota tavallista nurkissa, penkereillä ja portailla vetelehtimistä ei voinut huomata ollenkaan. Pysytellen varjossa Venters lähestyi lähestymistään, kunnes kuuli ääniä. Mutta hän ei voinut erottaa sanoja. Hän tunsi monta mormonia ja etsi tarkasti katseellaan Tullia ja hänen miehiään, mutta turhaan. Siitä hän päätteli, etteivät rosvot olleetkaan ratsastaneet kylän katua pitkin. Nuo vakavat miehet keskustelivat varmaankin Lassiterin tulosta. Mutta Venters oli tietoinen siitä, etteivät Tullin tämän päiväiset aikeet häntä kohtaan tulisi muuttumaan.
Venters sen vuoksi, huomattuaan, kuinka vähän hänellä täällä oli selville otettavaa, päätti palata takaisin. Kirkko oli pimeä ja sen viereen rakennettu piispa Dyerin talo oli myös pimeä, samoin kuin Tullin asuntokin. Melkein joka ilta tähän aikaan ne tavallisissa oloissa olisivat olleet valaistut, ja Venters kiinnittikin huomionsa tähän tavattomaan laiminlyöntiin.
Kun hän juuri oli pujahtamaisillaan kadulta metsikön laitaan, piiloutui hän uudelleen kuullessaan hevosten kavioiden kapsetta. Hetken kuluttua hän näkikin pari lähestyvää ratsastajaa. Painautuen erään puun varjoon hän käytti hyväkseen nyt jo kirkkaampaa tähtien valoa ja tunsi Tullin rotevan vartalon ja hänen vieressään erään Jerry-nimisen ratsastajan lyhyen sammakkomaisen hahmon. Miehet olivat vaiti ja ratsastivat ohi häviten vihdoin näkyvistä.
Venters jatkoi matkaansa levottomiin synkkiin ajatuksiin vaipuneena miettien päivän tapahtumia ja koettaen arvailla mitä nyt illalla oli suunniteltu. Hänen ajatuksensa olivat musertaa hänet. Tuolla pimeässä metsikön keskellä asui nainen, joka oli ollut hänen ystävänsä. Ja hän, Venters, hiiviskeli hänen kotinsa ympärillä pitäen salakähmäisesti revolveria kädessään kuin intiaani tai kuin ihminen, jolla ei ole kotia, omaisia eikä minkäänlaisia tarkoitusperiä. Ja naisen ympärillä hiiviskeli julman ja salaisen voiman varjo. Ei kukaan ruhtinatar olisi voinut lahjoittaa kuninkaallisemmin runsaista varastoistaan lähimmäisilleen kuin Jane Withersteen lahjoitti omistaan uskonveljilleen ja niille onnettomille, joita hänen uskonveljensä vihasivat. Hän ei pyytänyt muuta kuin naisen jumalaista oikeutta rakastaa ja elää sydämensä määräysten mukaan. Mutta hänen rukouksensa ja toiveensa olivat olleet turhat.
"Jo vuosikausia olen huomannut myrskyn uhkaavan häntä ja Cottonwoodsia", mutisi Venters kävellessään. "Pian se nyt puhkeaa raivoamaan. Mutta minusta se ei tunnu lainkaan suotavalta."
Sinä iltana kyläläiset kuiskailivat kaduilla; rosvot ratsastivat yöllä hevosilla, joiden jalat olivat verhotut; Tull suunnitteli salaperäisiä konnantöitään ja salviarinteillä piileskeli mies, Lassiter, jonka ilmestyminen kylään ennusti jotakin kamalaa.
Venters sivuutti tumman pumpulipuumetsikön ja päästyään salviarinteelle alkoi kiivetä vähitellen ylenevälle kukkulalle. Hän suuntasi kulkunsa erään lännen taivaalla tuikkivan tähden mukaan. Silloin tällöin hän pysähtyi kuuntelemaan erottaen vain tavallisen tutun arosuden ulvonnan, tuulen huminan ja salviapensaitten kahinan. Hetkisen kuluttua häämötti tummana hieman hänen oikealta puoleltaan matala kalliorykelmä ja kääntyen sinnepäin hän vihelsi hiljaa. Silloin syöksyi kallioiden välistä esiin koira, joka hyppi vinkuen hänen ympärillään. Hän kiipesi varovasti rosoisten paasien yli, laskeutuen sitten alemmaksi. Siellä oli pimeämpää ja paikka oli kokonaan tuulen suojassa. Eräs valkoinen esine opasti häntä. Se oli toinen koira, joka oli painautunut nukkumaan satulan ja laukun väliin. Koira heräsi heiluttaen häntäänsä tervehdykseksi. Venters asetti satulan pielukseksi, kääriytyi huopapeitteisiinsä ja painautui pitkäkseen kasvot taivasta kohti. Valkoinen koira painautui aivan hänen viereensä. Toinen vinkui ja juoksi muutamien metrien päähän kummulle, johon se käpristyi vahdiksi. Ja tässä villissä piilopaikassa Venters sulki silmänsä suurten valkoisten tähtien valossa rajattomana kaareutuvan sinitaivaan alla verraten katkerana niiden yksinäisyyttä omaansa, ja nukkui.
Kun hän heräsi, sarasti aamu ja kaikki hänen ympärillään oli kirkkaan teräksenharmaata. Ilma tuntui kylmältä. Noustuaan hän tervehti haukottelevia koiria ojennellen puutunutta ruumistaan, ja kooten sitten kimpun kuivuneita salviapensaitten oksia hän sytytti tulen. Kuivatut lihasuikaleet, joita hän lämmitti hetkisen tulen loimussa, kelpasivat hänelle ja koirille aamiaiseksi. Syötyään hän joi kenttäpullosta. Hänen varastoissaan ei ollut mitään muuta, sillä hän oli tottunut niukkaan ravintoon. Sitten hän istuutui tulen ääreen ojentaen kätensä sitä kohti ja odotti. Odottaminen oli ollutkin hänen päätyötään jo kuukausia, vaikka hän tuskin tiesi, mitä odotti, ellei tuntien kulumista. Mutta nyt hän tunsi jotakin olevan tulossa lähitulevaisuudessa; päivällä hän saisi toistamiseen kohdata Lassiterin ja Janen, saisipa ehkä kuulla uutisia rosvoistakin, ja huomenna hän aikoi lähteä matkalle Deception Passiin.
Ja odottaessaan hän jutteli koirilleen. Hän nimitti niitä Ringiksi ja Whitieksi, ne olivat paimenkoiria, puoleksi skotlantilaisia, puoleksi hirvikoiria, komearuumiisia ja erinomaisesti opetettuja. Näytti aivan siltä kuin nämä koirat olisivat häntä kohdanneen onnettomuuden aikana ymmärtäneet, minkä arvoisia ne olivat isännälleen, ne kun osoittivat hänelle yhä suurempaa rakkautta ja uskollisuutta. Whitie katseli häntä hellästi ja vakavasti ja Ring vartioi väsymättä käpristyneenä läheiselle pienelle kummulle. Auringon noustessa valkoinen koira vapautti toverinsa ja Ring painautui nukkumaan isäntänsä jalkoihin.
Pian Venters kääri makuuhuopansa kokoon ja sitoi ne yhteen muiden niukkojen varusteittensa kanssa kiiveten sitten piilostaan katsomaan hevostaan. Hän näkikin sen hetken kuluttua vähän matkan päässä salviarinteellä ja lähti ottamaan sitä kiinni. Tässä maassa, jossa jokainen ratsastaja kerskaili hyvästä hevosestaan haluten aina lähteä kilpasille, Venters ratsasti hevosella, joka oli hänen onnettomuuksiensa surullinen todiste.
Nojaten selkäänsä kiveen Venters sitten käänsi kasvonsa länttä kohti jääden odottamaan joutilaana keppi kädessään. Hänen edessään ja vasemmalla ja oikealla puolellaan jatkui salviakenttä aaltoillen, kumpuillen, laskeutuen ja kohoten kuin purppuraisen meren laakeat aallot. Pumpulipuumetsiköstä, joka oli kuin purppuran ympäröimä vihreä läikkä, siinsi Jane Withersteenin vanhan kivirakennuksen tummanpunainen katto. Ja siitä jatkuivat kylän laajat kasvitarhat ja vihreät hedelmäpuutarhat solakoiden poppelien ympäröiminä, ja kauempaa siinsivät syvän vihreät alfalfakentät. Salviarinteillä näkyi lukemattomia punaisia ja valkoisia pisteitä, kylän nautakarjaa ja hevosia.
Siten katsellen ja odottaen Venters antoi ajan kulua. Vihdoin hän huomasi hevosen ilmestyvän eräälle kummulle ja tunsi sen Lassiterin mustaksi. Kiiveten korkeimmalle kalliolle, jotta hänet voitaisiin huomata taivaanrantaa vasten, hän heilutti hattuaan. Lassiterin hevosen melkein silmänräpäyksellinen kääntyminen ilmaisi sen omistajan näön terävyyden. Sitten Venters laskeutui rinteelle, satuloi hevosensa, sitoi tavaransa satulan taakse ja sanoen jotakin koirilleen aikoi lähteä ratsastamaan Lassiteria kohti, mutta päättikin odottaa häntä siinä korkeammalla paikalla, josta oli laaja näköala ympäristöön.
Oli kulunut jo aikoja siitä, kun Venters oli saanut osakseen ystävällisen tervehdyksen jonkun miehen puolelta. Lassiter sai hänessä lämpenemään jotakin, joka oli alkanut jäätyä laiminlyönnistä. Ja vastatessaan Lassiterin tervehdykseen puristamalla voimakkaasti hänen rautaista kättään ja huomatessaan tämän harmaiden silmien katseen hän tiesi, että Lassiteristä ja hänestä tulisi ystävät.
"Venters, keskustelkaamme vähän, ennen kuin lähdemme tuonne kylään", sanoi Lassiter heittäen ohjakset maahan. "Minulla ei ole mihinkään kiirettä. Koiranne näyttävät oivallisilta." Ja ratsastajan silmin hän tarkasteli Ventersin hevosta ilmaisematta kuitenkaan ajatustaan. "No, tapahtuiko mitään sen jälkeen kun erosin teistä?"
Venters kertoi hänelle rosvoista.
"Olin niin kaukana piilossa salviarinteellä", vastasi Lassiter, "etten nähnyt enkä kuullut mitään. Oldring näyttää saaneen valtit käsiinsä täällä. Se ei ole uutta Utahissa, että hän piileskelee rotkoissa jättämättä mitään jälkiä." Lassiter vaikeni hetkiseksi. "Minä ja Oldring emme olleet niinkään outoja toisillemme muutamia vuosia sitten, kun hän ajoi karjaa Bostil's Fordiin ja Rio Virginin suuhun. Mutta hän väsyi siihen ja ajaa nykyään karjansa jonnekin muualle."
"Lassiter, te siis tunnette hänet? Onko hän mormoni vai pakana?"
"En tiedä. Tunnen mormoneja, jotka teeskentelevät olevansa pakanoita."
"Ei ainoakaan mormoni teeskentele milloinkaan sellaista, ellei hän ole rosvo", sanoi Venters.
"Ehkä ei."
"Tämä on kovaa seutua jokaiselle, mutta erittäinkin pakanoille. Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan jostakin pakanasta, joka olisi vaurastunut mormoniyhteiskunnassa?"
"En."
"Haluan päästä pois koko Utahista. Äitini elää vielä Illinoisissa ja tahdon lähteä kotiin. Olen ollut poissa kahdeksan vuotta."
Vanhemman miehen myötämielisyys liikutti Ventersiä niin, että hän kertoi tarinansa. Hän oli matkustanut Quincystä ansaitakseen omaisuuden kultakentillä, mutta ei ollut päässyt milloinkaan Salt Lake Cityä kauemmaksi. Sitten hän oli kuljeskellut työmiehenä sinne tänne, ollut ajurina ja paimenena, ajautunut etelään päin vedenjakajan ja erämaiden yli ja vihdoin viimeisen kumpuisen ylätasangon rotkoja pitkin tänne äärimmäisille raja-asutuksille. Täällä hänestä oli tullut salviarinteiden ratsastaja, hänellä oli ollut omaa karjaa ja hänen toimeentulonsa oli vähän aikaa ollut moitteeton, kunnes hän sattumalta oli joutunut Jane Withersteenin palvelukseen.
"Lassiter, minun ei kai tarvitse kertoa teille loppua."
"No niin, se ei olisi mitään uutta minulle, sillä tunnen mormonit. Olen nähnyt heidän naisiensa ihmeteltävän rakkauden ja kärsivällisyyden, uhrautumisen ja vaiteliaisuuden ja heidän mielipuolisuutensa, joksi nimitän heidän käsitystään Jumalasta. Ja ennen kaikkea olen kiinnittänyt huomioni naisten petollisuuteen. He työskentelevät käsi kädessä ja salaisesti. Ei kukaan ihminen voi vastustaa heitä, ellei hän turvaudu revolveriin. Sillä mormonit ovat hitaita tappamaan. Muuta hyvää puolta heidän uskonnossaan en ole milloinkaan huomannut. Venters, uskokaa sanojani, etteivät nämä mormonit ole oikein täysijärkisiä. Muuten ei mormoni voisi mennä naimisiin toisen naisen kanssa, vaikka hänellä on jo vaimo, Ja sanoa sitä velvollisuudekseen."
"Lassiter, ajattelette aivan samoin kuin minäkin", vastasi Venters.
"Kuinka ette milloinkaan ole ampunut Tullia tai jotakuta heistä?" kysyi Lassiter uteliaana.
"Jane rukoili minua, pyysi minua olemaan kärsivällinen ja antamaan anteeksi. Hän otti minulta revolverinikin. Menetin kaikki, ennen kuin tiesinkään sitä", vastasi Venters punastuen. "Mutta, Lassiter, kuulkaa. Häviöstäni sain pelastetuksi luodikon, pari coltia ja paljon ammuksia, jotka piilotin Deception Passiin. Melkein joka päivä kuuden kuukauden ajan harjoittelin siellä ampumaan luodikollani, kunnes sen piippu poltti kouriani. Harjoittelin myös revolverin esiinvetäisemistä ja ampumista tuntikausia joka päivä."
"Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta", sanoi Lassiter kohottaen äkkiä päätään ja kohdistaen harmaat silmänsä Ventersiin. "Osasitteko ampua revolverillanne ennen harjoittelemaan ryhtymistänne?"
"Kyllä, mutta nyt..." Venters teki salamannopean liikkeen.
Lassiter hymyili antaen sitten päivettyneiden luomiensa vaipua, kunnes hänen silmänsä näyttivät vain harmailta raoilta. "Tapatte vielä Tullin!" Hän ei kysynyt sitä, totesi vain sen.
"Lupasin Jane Withersteenille koettavani karttaa Tullia ja aion pitää sanani. Mutta ennemmin tai myöhemmin kohtaan joka tapauksessa hänet ja jos tunteeni silloin ovat samanlaiset kuin nyt, ammun hänet, jos hän katsahtaakaan minuun."
"Aivan niin. Tuolla kylässä tapahtuu piakkoin jotakin kamalaa." Hän vaikeni hetkiseksi huitaisten salviapensasta ruoskallaan. "Venters, koska olette noin liikuttunut, kertokaa minulle Milly Ernen tarina."
Lassiterin kysymyksen hillitty kiihko sai Ventersin tunteet tyyntymään.
"Milly Ernen tarinanko? Lassiter, kerron teille, mitä tiedän. Milly Erne oli oleskellut Cottonwoodsissa jo vuosikausia ennen minun ensimmäistä tuloani sinne, ja suurin osa kertomistani tapahtumista ovat niiltä ajoilta. Opin tuntemaan hänet verraten hyvin. Hän oli pieni nainen, mutta hyvin uskonvimmainen. Sain sellaisen käsityksen, vaikka en siitä mitään maininnut, että hän sydämessään oli enemmän pakana kuin mormoni. Mutta mormonista hän vain kävi ja hänen huulensa osasivat varmasti säilyttää salaisuudet. Tehän tiedätte jokaisessa mormonikylässä olevan naisia, jotka tuntuvat meistä hyvin salaperäisiltä, mutta Millyyn liittyi muutakin tavatonta. Kun hän tuli Cottonwoodsiin, oli hänellä mukanaan kaunis pieni tytär, jota hän rakasti kiihkeästi. Millyä ei tiedetty Cottonwoodsissa julkisesti kenenkään mormonin vaimoksi, mutta en lainkaan epäile, että niin todella oli asianlaita. Ehkä tuon mormonin toinen vaimo, tai vaimot eivät halunneet tunnustaa Millyä sellaiseksi. Sellaistakin saattaa tapahtua näissä kylissä. Mormoninaiset kantavat kahleita, mutta ovat silti mustasukkaisia. No niin, mikä sitten lieneekin tuonut Millyn tähän maahan, rakkausko, mielipuolisuusko vai uskonto, hän katui kuitenkin sitä. Hän luopui opettajattarentoimestaan kylän koulussa, erosi heidän kirkostaan ja alkoi taistella mormoneja vastaan, etteivät he saisi kasvattaa hänen tyttärestään mormonia. Silloin mormonit hitaasti kiristivät ruuveja tapansa mukaan. Vihdoin lapsi katosi. Sen sanottiin eksyneen. Mutta lapsi varastettiin, tiedän sen varmasti, ettekä suinkaan tekään sitä epäile. Tapahtuma mursi Milly Ernen, mutta hän eli vielä toivosta. Hänestä tuli orja ja hän raatoi sydämensä, sielunsa ja henkensä uuvuksiin saadakseen takaisin lapsensa. Mutta hän ei milloinkaan enää kuullut siitä sanaakaan. Silloin hän alkoi kuihtua... Voin nähdä hänet vieläkin, tuon hennon olennon, joka oli niin läpikuultava, että hänen lävitseen melkein saattoi katsoa, valkoinen kuin palttina... ja entä hänen silmänsä!... Ne ovat aina ahdistaneet minua. Hänellä oli yksi ainoa todellinen ystävä, Jane Withersteen. Mutta Jane ei voinut lääkitä murtunutta sydäntä, ja Milly kuoli."
Lassiter ei sanonut vähään aikaan mitään eikä kääntänyt päätään.
"Entä mies?" huudahti hän hetken kuluttua käheästi.
"Minulla ei ole aavistustakaan, kuka tuo mormoni oli", vastasi Venters. "Sitä ei tiedä kukaan muukaan Cottonwoodsissa asuva pakana."
"Tietääköhän Jane Withersteen sen?"
"Kyllä, mutta ei valkohehkuun kuumennettu rautakaan voisi pakottaa häntä ilmaisemaan sitä."
Sanomatta enää mitään Lassiter lähti kulkemaan taluttaen hevostaan ja Venters seurasi häntä koirineen. Tultuaan puolen penikulman päähän rinteelle he saapuivat tiheään pajukkoon ja pian sen jälkeen aukeamaan, jonka laidat olivat tummanvihreän, ruohomaisen, sametinpehmeän kasvullisuuden peitossa. Veden kohina ja lintujen liverrys täyttivät heidän korvansa. Venters opasti toverinsa varjoisaan lehtoon ja näytti hänelle Amber Springin. Se oli suurenmoinen kirkkaan, ambran värisen veden muodostama lähde, joka pulppusi esiin kivien reunustamasta tummasta reiästä. Lassiter polvistui juomaan jääden hetkiseksi paikoilleen juodakseen lisää. Hän ei ilmaissut mielipidettään, mutta Venters ei kaivannutkaan sanoja. Salviarinteiden ratsastajat rakastavat lähinnä hevostaan lähdettä. Ja tämä lähde oli kaunein ja tärkein, mitä Etelä-Utahin ylätasankojen ratsastajat tunsivat. Se oli tehnyt vanhasta Withersteenistä läänitysherran ja antoi nyt hänen tyttärelleen tilaisuuden korvata sen uutteruuden, jota hänen isänsä oli vaatinut salviakenttien raatajilta.
Vesi jatkoi kohisten matkaansa pyörteisenä purona, joka kiiti iloisesti eteenpäin pajujen reunustamaa kanavaa pitkin. Puron vihreillä rannoilla kasvoi sammalta, sanajalkaa ja liljoja. Paitsi karkeiksi hakattuja kiviä, jotka sulkivat veden väliinsä suunnaten sen kulkua, oli tämän pajukon ja kujanteen annettu jäädä luonnolliseen tilaansa.
Alempana oli keinotekoisia järviä, kolme kaikkiaan, toinen toistaan korkeammalla mullasta luotujen pengermien ympäröiminä, ja niiden ympärillä kasvoi vihreälehväisiä korkeita poppeleita. Järvien kuvastinkirkkailla pinnoilla uiskenteli ankkoja, sininen haikara seisoi liikkumattomana eräällä vesiportilla, kuningaskalastajat kiitivät kirkuen varjoisia rantoja pitkin, valkoinen haukka leijaili taivaalla ja puista ja pensaikosta kuului satakielten ja rastaiden laulua. Kaikki erosi oudosti autioiden salviakenttien loputtomista rinteistä ja taaempana sijaitsevista villinnäköisistä kallionharjanteista. Venters ajatteli naista, joka pitää näistä linnuista, oksien vehreydestä ja veden kohinasta.
Lähimpänä rinteellä, juuri suurimman, kolmannen järven alapuolella oli karja-aitauksia, suuri kivitalli, avonaisia katoksia, kanahäkkejä ja karsinoita. Siellä leijaili tomupilviä, kuului kavioiden kapsetta, siellä oli virmaavia varsoja ja kiljuvia aaseja. Hirnuvat hevoset olivat tallautua toistensa jalkoihin kokoontuessaan aitojen viereen, ja tallin pienistä ikkunoista olivat raudikot, mustat ja kimot työntäneet esiin nyökkivät päänsä. Kun miehet saapuivat suunnattoman suurelle tallipihalle, kasvoi melu kaikkialla heidän ympärillään. Tähän tervehdykseen eivät kuitenkaan yhtyneet muutamat miehet ja pojat, vaan hävisivät heti näkyvistä.
Venters ja Lassiter olivat juuri lähtemäisillään taloa kohti, kun Jane ilmestyi kujalle taluttaen hevostaan. Ratsastushameessaan ja puserossaan hän näytti menettäneen jotakin jaloista ääriviivoistaan näyttäen nyt enemmän ratsastusretkeltä palaavalta tytöltä kuin Withersteenin emännältä. Hän hymyili iloisesti ja hänen tervehdyksensä oli lämpimän sydämellinen.
"Hyviä uutisia", hän tiedoitti. "Olen käynyt, kylässä. Kaikki on rauhallista, vaikka odotinkin – niin, en oikeastaan tiedä, mitä. Mutta siellä ei ollut minkäänlaista hälinää. Ja Tull on kuulemma ratsastanut Glazeen."
"Tullko poistunut?" kysyi Venters hämmästyneenä. Hän koetti arvailla, mikä oli pakottanut Tullin lähtemään. Oliko hän poistunut välttääkseen kohtaamasta toistamiseen Lassiteriä? Vai olisiko hänen matkansa jossakin yhteydessä Oldringin ja hänen miestensä piileskelemisen kanssa?
"Poistunut varmasti, Jumalalle kiitos", vastasi Jane. "Nyt saan olla rauhassa vähän aikaa. Lassiter, haluan näyttää teille hevoseni. Olette ratsastaja ja siis hevostentuntijakin. Minulla on muutamia arabialaisia. Isäni sai parhaimman rotunsa Nevadan intiaaneilta, jotka olivat vannoneet hevosiensa polveutuvan espanjalaisten aikoinaan tänne jättämistä alkuperäisistä."
"Rouva, en voi irroittaa katsettani tästäkään, jolla nyt olette ratsastanut", sanoi Lassiter kiertäen vilkasta, hoikkasääristä, hienorakenteista kimoa.
"Missä pojat ovat?" kysyi Jane katsellen ympärilleen. "Jerd ja Paul, missä olette? Tuokaa hevoset heti tänne."
Kuullessaan tallissa putoilevien salpojen kolinan hevoset alkoivat ravistella päätään ikkunoissa, korskahdella ja tömistellä. Sitten ne syöksyivät ovesta pihalle, kokonainen jono jalorotuisia, jotka laukkasivat ympäri pihaa päät pystyssä, häntien ja harjojen liehuessa. Ne pysähtyivät etäälle kääntyen katsomaan ja tulivat sitten hitaasti lähemmäs hirnuen emännälleen ja korskahdellen epäilevästi vieraille ja heidän hevosilleen.
"Tulkaa, tulkaa, tulkaa!" kutsui Jane ojentaen kättään. "Hyi, Bells ja Wrangle, ettekö enää osaa käyttäytyä? Ja Black Star ja Night, mikä teitä oikeastaan vaivaa? Ah, te kaunokaiseni, te salviarinteitteni juoksijat!"
Vain kaksi uskalsi lähestyä häntä, ne, joita hän nimitti Black Stariksi ja Nightiksi. Venters ei voinut milloinkaan katsella niitä ihastumatta. Toinen oli pehmeän himmeän musta ja toinen taasen kiiltävän musta. Ne olivat aivan saman kokoisia, molemmat korkeita ja pitkäruumiisia ja niillä oli leveä rinta ja notkeat voimakkaat jalat. Niiden kiiltelevä karva ja hienosti suittu harja ilmaisivat, että ne olivat emäntänsä lemmikkejä. Sen saattoi myös huomata niiden suurten silmien ilmeestä ja kiihkeästä lähestymisestä.
"En ole milloinkaan nähnyt niiden vertaisia", kuului Lassiterin arvostelu, "ja olen aikoinani nähnyt paljonkin hevosia. Rouva, jos haluatte joskus ratsastaa nopeasti kauas salviarinteille – jos haluatte joskus paeta, niin –"
Lassiter lopetti siihen kuivan leikillisesti tarkoittaen kuitenkin jotakin sanoillaan. Jane punastui katsoen häneen ylpeästi.
"Olkaa varovainen, Lassiter, sillä voisin pitää tuota jonkinlaisena ehdotuksena", hän vastasi iloisesti. "On vaarallista ehdottaa karkaamista mormoninaiselle. No niin, odotin teitä jo. Nyt on juuri sopiva hetki näyttää teille Milly Ernen hauta. Päiväpaimenet ovat menneet eivätkä yövahdit ole vielä palanneet. Bern, mitä luulette sen merkitsevän? Pitääkö minun olla huolissani? Tiedättehän, kuinka minua on koetettu saada huolestumaan."
"Yövahdin palaaminen kartanoon näin myöhään ei ole ollenkaan tavallista", vastasi Venters hitaasti katsahtaen Lassiteriin. "Karja on tavallisesti hyvin levollinen pimeän jälkeen. Olen kuitenkin nähnyt arosudenkin voivan säikäyttää valkoista laumaanne."
"En viitsi nyt ruveta huolehtimaan. Tulkaa", sanoi Jane.
He nousivat ratsujensa selkään ja seuraten Janea kujalle jatkoivat matkaansa karjapolkua pitkin länttä kohti hänen opastamanaan. Ventersin koirat laukkasivat heidän takanaan. Kartanon tällä puolen oli näköala toisenlainen kuin toisella suunnalla, lähin ympäristö oli jo kuoppaista ja salviapensaat kyhmyräisempiä ja rumempia; täällä ei katse voinut kiintyä rotkojen tummansinisiin juoviin eikä taivaalle kohoaviin kiviharjanteisiin. Jane poikkesi pian polulta syrjään ratsastaen salviarinteelle, missä hän hetken kuluttua laskeutui satulasta heittäen ohjakset maahan. Miehet noudattivat hänen esimerkkiään. Sitten he seurasivat häntä jalan ja saapuivat vihdoin matalan jyrkänteen laidalle. Jane sivuutti monta matalaa harjannetta ja pysähtyi vihdoin melkein näkymättömän kummun viereen. Se oli muutaman salviapensaan varjossa jyrkänteen laidassa, ja ratsastaja olisi voinut antaa hevosensa hypätä sen yli huomaamatta, että siinä oli hauta.
"Kas tässä."
Hän näytti surulliselta puhuessaan, mutta ei ruvennut selittämään, miksi tämä ristitön hauta oli niin laiminlyöty. Siinä kasvoi kimppu vaaleita suloisia lavendelikaunokkeja, epäilemättä Janen siihen istuttamia.
"Tulen tänne vain muistelemaan ja rukoilemaan", hän sanoi. "Mutta en jätä jälkiä."
Hauta salviarinteellä! Kuinka yksinäiseltä tämä Milly Ernen lepopaikka näyttikään! Sinne ei näkynyt pumpulipuumetsikköä eikä alfalfakenttiä eikä siellä ollut ainoatakaan kalliota, harjannetta eikä setriä elävöittämässä yksitoikkoisuutta. Harmaat, punaisen vivahtavat rinteet, autiot ja villit, tuulessa heiluvine salvioineen, jatkuivat kaukaiseen taivaanrantaan asti.
Lassiter katsoi hautaa ja sitten laajaa ympäristöä. Sillä hetkellä hän näytti aivan vaskesta valetulta patsaalta.
Jane kosketti Ventersin käsivartta ja vei hänet hevosten luo.
"Bern!" huudahti hän päästyään äänen kuulumattomiin, "mitähän, jos Lassiter onkin ollut Millyn mies ja sen pienen tytön isä, joka katosi niin kauan sitten!"
"Sekin on mahdollista, Jane. Mutta lähtekäämme ratsastamaan. Jos hän haluaa puhutella meitä vielä, tulee hän kyllä luoksemme."
He nousivat ratsujensa selkään ratsastaen karjapolulle ja alkaen kiivetä. Harjanteen laelta, josta he olivat lähteneet laskeutumaan, Venters katsoi taakseen. Hän ei nähnyt Lassiteria, mutta hänen katseensa, joka vastustamattomasti siirtyi kauemmas asteittain ylenevälle rinteelle, kohdistui liikkuvaan tomupilveen.
"Hei, tuolla on joku ratsastaja!"
"Minäkin näen hänet", sanoi Jane.
"Hän näyttää ratsastavan kiivaasti. Jane, nyt on jotakin hullusti."
"Siltä näyttää... Millaista vauhtia hän tuleekaan!"
Hevonen katosi salviapensaiden joukkoon ja sitten tomupilvet ilmaisivat sen suunnan.
"Hän oikaisee ja näyttää ratsastavan suoraan aitauksia kohti."
Venters ja Jane kannustivat hevosensa juoksuun pysähdyttäen ne kujan mutkassa. Tämä kujanne vei metsikön oikealle laidalle. Äkkiä sen toiseen päähän ilmestyi kimo. Ja silloin Venters kuuli laukkaavien kavioiden tahdikkaan kapseen. Pian hänen terävät silmänsä tunsivat satulassa heilahtelevan ratsastajankin.
"Mies on Judkins, teidän pakanapaimenenne!" huudahti hän. "Jane, kun Judkins ratsastaa noin, silloin on piru merrassa!"
IV.
DECEPTION PASS.
Ratsastaja lähestyi niin että maa tömisi ja oli melkein kaataa hevosensa pysähdyttäessään sen äkkiä. Mies oli kookas ja hänen silmänsä näyttivät pelottomilta.
"Judkins, olette kokonaan veren tahraama!" huudahti Jane säikähtäneenä. "Voi, teitä on ammuttu!"
"Mitätön naarmu vain, neiti Withersteen. Luoti raapaisi vain olkapäätäni. Olen vain hieman märkä ja hevoseni on pärskytellyt vaahtoa puvulleni, joten tämä kaikki ei ole verta."
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Venters tiukasti.
"Rosvot livistivät tiehensä punaisen lauman kanssa."
"Missä ovat kaikki mieheni?" kysyi Jane.
"Neiti Withersteen, paimensin yksinäni laumaa koko yön. Päivän koittaessa tänä aamuna lähestyivät rosvot laumaa ja alkoivat heti minut huomattuaan ampua minua. Sitten ne ajoivat minua kauan aikaa haaskaten ruutia koko ajan, mutta pääsin sittenkin pakoon."
"Jud, ne aikoivat siis tappaa teidät", sanoi Venters.
"Se juuri ihmetyttää minua", vastasi Judkins. "Ne halusivat saada minut kaikin mokomin käsiinsä, ja sekin on jo tavatonta, että rosvot tuhlaavat aikaansa ajamalla takaa yhtä paimenta."
"Taivaalle kiitos, että pääsitte pakoon", sanoi Jane. "Mutta mieheni, missä he ovat?"
"En tiedä. Yövahdit eivät olleet paikoillaan ratsastaessani sinne eilen illalla ja tänäaamuna en tavannut ainoatakaan päivävahtia."
"Judkins! Bern, heidän kimppuunsa on hyökätty – Oldringin miehet ovat tappaneet heidät!"
"En usko sitä", vastasi Venters päättävästi. "Jane, miehenne eivät ole menneetkään laitumille."
"Bern, mitä tarkoitatte?" Jane Withersteen valahti kalmankalpeaksi.
"Muistatte kai, mitä sanoin näkymättömästä kädestä?"
"Ah!... Mahdotonta!"
"Toivon niin, mutta pelkään sitä kuitenkin", Venters lopetti pudistaen päätään.
"Bern, olette katkeroitunut, mutta sehän onkin luonnollista. Odottakaamme, kunnes saamme selville, mitä on tapahtunut miehilleni. Judkins, tulkaa tupaan kanssani. Haavanne on sidottava."
"Jane, otan selvän siitä, minne Oldring on ajanut karjan", lupasi Venters.
"Ei, ei! Bern, älkää antautuko siihen vaaraan nyt, kun rosvot ovat sellaisella ampumistuulella."
"Lähden sittenkin. Jud, kuinka monta nautaa oli punaisessa laumassa?"
"Kaksituhatta viisisataa."
"Hoh! Mitä kummaa Oldring voi tehdä niin paljolla karjalla? Satakin päätä on jo suuri varkaus. Koetan ottaa tästä selvän."
"Älkää menkö", pyysi Jane.
"Bern, olette nyt sellaisen hevosen tarpeessa, joka osaa juosta. Neiti Withersteen, ellette pahastu neuvostani, niin pakottakaa hänet ottamaan nopea hevonen tai älkää antako hänen lähteä ollenkaan."
"Aivan niin, Judkins. Hänen täytyy ottaa sellainen hevonen, jota toinen hevonen ei voi tavoittaa. Minkä haluatte – Black Starinko vai Nightin?"
"Jane, en tahdo kumpaakaan", sanoi Venters painokkaasti. "En halua antautua sellaisen sattuman varaan, että menettäisin toisen lemmikeistänne."
"No, Wranglen sitten?"
"Niin, juuri sen", vastasi Judkins. "Wrangle on Black Staria ja Nightiäkin nopeampi Ette voi uskoa sitä, neiti Withersteen, mutta minä tiedän. Wrangle on salviarinteiden vahvin ja nopein hevonen."
"Oh ei, Wrangle ei pysty voittamaan Black Staria. Mutta, Bern, ottakaa Wrangle, jos nyt välttämättä haluatte lähteä. Pyytäkää Jerdiltä kaikkea, mitä tarvitsette. Voi, olkaa valpas ja varovainen!... Olkoon Jumala kanssanne!"
Hän puristi Ventersin kättä, kääntyi äkkiä ja lähti kävelemään kujaa pitkin taloa kohti ratsastajan kanssa.
Venters ratsasti tallipihalle ja hypäten maahan satulasta huusi Jerdiä. Poika tuli juoksujalkaa. Venters lähetti hänet hakemaan lihaa, leipää ja kuivattuja hedelmiä satulalaukkuihin sullottaviksi. Oman hevosensa hän päästi irti lähimpään aitaukseen. Sitten hän meni hakemaan Wranglea. Suuri kimo oli saanut nimensä vikurin luonteensa mukaan. Se tuli mielellään tallista pihalle, mutta päästyään sinne se riistäytyi irti laukaten sinne tänne korvat luimussa. Ventersin oli pakko ottaa se kiinni suopungilla, jolloin se potki hajalle kappaleen aitaa, nousi takajaloilleen, jysähti jälleen kaikille neljälle ja koetti riuhtoa poikki köyttä. Jerd tuli apuun.
"Wranglella ei ole tarpeeksi työtä", sanoi Jerd suurta satulaa kiinnitettäessä. "Se on levoton ollessaan kiinni ja haluaa juosta. Odottakaa, kunnes se saa salvian hajua sieraimiinsa."
"Jerd, tämä hevonen on oikea teräsleukainen paholainen. Olen vain kerran ratsastanut sillä. Juostako? Sehän on nopea kuin tuuli."
Kun Ventersin kenkä kosketti jalustinta, pillastui kimo lennättäen Ventersin satulaan. Tämän tulisen hevosen tanssiminen palautti Ventersin mieleen ne päivät, joista ei vielä todellisuudessa ollut kulunut pitkääkään aikaa. Silloin hän oli ratsastanut salviarinteille Jane Withersteenin ratsastajien johtajana. Wrangle tempoi kovasti kireälle vedettyjä suitsia. Se laukkasi kujalta metsikön varjoisaan laitaan pysähtyen vesikaukalon ääreen, missä se teutaroi ja pureksi kuolaimiaan. Venters laskeutui satulasta ja täytti matkapullonsa hevosen juodessa. Koiratkin, Ring ja Whitie, laukkasivat sinne saadakseen juoda. Sitten Venters nousi jälleen satulaan ohjaten Wranglen salviarinteitä kohti.
44
Leveä valkoinen tie kiemurteli rinteen juurelle. Terävä, kaikille tahoille suuntautuva katse ilmaisi Ventersille, ettei ainoaakaan ihmistä, hevosta eikä sonnia ollut hänen näköpiirissään, elleivät ne olleet kätkeytyneet salviapensaikkoon. Ring laukkasi edellä ja Whitie tulla viiletti perässä. Wrangle lisäsi vähitellen vauhtinsa tasaiseen keinuvaan raviin, ja Ventersin ajatukset, nyt kun lähdön aiheuttama hätäileminen ja hämminki oli ohi ja kun kenttää penikulmittain jatkui hänen edessään, kohdistuivat tyynesti punnitsemaan viimeisiä kummallisia tapahtumia.
Hän muisteli Tullin öistä ratsastusmatkaa, joka, kun sitä nyt tarkasteli sitä seuranneiden tapahtumien valossa, viittasi hänen salaisiin vehkeilyihinsä; Oldringin ja hänen Naamioidun Ratsastajansa ja hänen miestensä ratsastamista hevosilla, joiden jalat olivat verhotut; uutista, että Tull oli ratsastanut Jerry nimisine apulaisineen tänä aamuna Glazeen; Jane Withersteenin paimenten kummallista katoamista; tuota erittäin päättäväistä yritystä tappaa ainoa hänen palveluksessaan vielä oleva pakana, minkä yrityksen oli epäilemättä tehnyt tyhjäksi Judkinsin suurenmoinen ratsastus Janen juoksijalla; ja vihdoin punaisen lauman poisviemistä. Näillä tapahtumilla oli jotakin synkkää yhtäläisyyttä Ventersin mielentilan kanssa. Muistaen Janen syytöksen katkeruutta hän koetti arvostellessaan Tullia tukahduttaa piintyneen vihansa. Mutta katkerat kokemukset pakottivat hänet kuitenkin näkemään totuuden. Hän oli tuntenut näkymättömän käden varjon, oli vaaninut sitä, kunnes oli nähnyt sen hämärät piirteet, ja seurannut sitten sen jälkiä päätyen erään miehen vihaan, mormonien kirkonvanhimman kilpakosimiseen, piispan voimaan, tuon peloittavan uskonlahkon kauas ulottuvaan käsivarteen. Tämä näkymätön käsi oli nyt ryhtynyt ensimmäiseen toimenpiteeseensä Jane Withersteeniä vastaan. Hänen ratsastajansa oli kutsuttu pois ja hänet oli nyt jätetty apulaisitta paimentamaan seitsemäätuhatta nautaa. Mutta Ventersistä tuntui erittäin kummalliselta, että voima, joka oli pidättänyt ratsastajat työstään, oli jättänyt niin paljon rosvojen haltuun ja susien ahdistettavaksi. Sillä tuo voima ja kyllästymätön lahko sopivat yhteen kuin vakka ja kansi, sillä ne eivät eronneet mitenkään toisistaan.
"Mitähän Oldring mahtanee tehdä kahdellatuhannella viidelläsadalla naudalla?" mutisi Venters. "Onkohan hän mormoni? Kohtasiko hän Tullin viime yönä? Minusta tämä näyttää kirotulta salajuonelta. Mutta Tull ja hänen uskonveljensä eivät tahdo tuhota Jane Withersteeniä, ellei heidän kirkkonsa samalla hyödy siitä. Mitähän tietä Oldring saapui tänne? Minäpä koetan saada kaiken selville."
Wrangle katkaisi viisikolmatta penikulmaa kolmessa tunnissa kävellen vain osan matkasta. Sittenkun se oli lämminnyt, se oli itse saanut määrätä vauhtinsa. Iltapäivä oli jo pitkälle kulunut, kun Venters saapui punaisen lauman jäljille ja näki, missä se oli ollut laitumella viime yönä. Silloin hän lepuutti hevostaan ja käytti silmiään. Aivan hänen lähellään oli lehmä vasikoineen, muutamia hiehoja ja kauempana salviarinteellä joitakin harhailevia sonneja. Hän näki vilahdukselta arosusiakin, jotka hiiviskelivät eläinten läheisyydessä. Hänen hitaasti siirtyvä katseensa ei huomannut muita eläviä olentoja näköpiirissä,. Ympärillä kasvavat salviapensaat ulottuivat hänen hevosensa rinnan tasalle levittäen ympärilleen lämmintä, suloista tuoksuaan ja näyttäen harmailta siellä, missä tuuli liikutteli niiden lehtiä valossa, mutta tummemmilta tyynissä paikoissa, etäisyyden synnyttämän purppuraisen ihmeellisen udun leijaillessa kaiken taustalla. Kaukaa tämän laajan autiomaan takaa alkoivat vähitellen kohota ne ylängöt, joiden läpi Deception Pass leikkasi kiemurtelevan, monirotkoisen tiensä.
Venters otti jälleen suitset käteensä ja seurasi leveätä karjapolkua. Karsiutuneet salviapensaat olivat sen näköisiä kuin siitä olisi luikerrellut jokin hirviömäinen käärme. Muutamien penikulmien matkalla hän sivuutti useita lehmiä ja vasikoita, jotka olivat eronneet muusta laumasta. Sitten hän pysähtyi rinteen viimeiselle korkealle kummulle tarkastelemaan alempana sijaitsevaa laaksoa. Rotkon suun kohdalla ei pensaikko ollut niin tiheä kuin muualla ja karjapolku jatkui yhdensuuntaisesti sen kanssa niin kauas kuin hän voi nähdä. Se vei siihen tuntemattomaan kohtaan, josta Oldringilla oli tapana ajaa karjaa rotkoon, ja moni ratsastaja, joka oli seurannut sitä, ei ollut milloinkaan palannut. Venters hankki varmuuden siitä, etteivät rosvot olleet kääntyneet syrjään tavalliselta tieltään, ja poikkesi sitten karjapolulta suunnaten kulkunsa rotkon suuhun.
Aurinko menetti hehkunsa painuessaan läntiselle taivaalle, missä se muuttui valkoisesta kullanväriseksi näyttäen suurelta pallolta, joka heitteli kultaisia varjojaan rinteelle. Venters katseli pidentyviä säteitä ja viivoja ihmetellen omaa penikulman pituista varjoaan. Aurinko laski ja hänen ympärillään vallitseva kirkkaus pimeni heti. Hän ehti vain nähdä jonkinlaisen kullan ja purppuran värisen kajastuksen etääntyvän hitaasti edellään, singahtavan rotkon yli, kohoavan vastakkaiselle rinteelle ja pimentävän ja hautaavan alleen auringonvalon viimeisen kullanvärisen välkähdyksen.
Venters ratsasti tielle, jota hän aina kulki laskeutuessaan solaan. Hän hypähti satulasta löytämättä muita jälkiä kuin ne, jotka itse oli jättänyt joitakin päiviä sitten. Hän lähetti kuitenkin Ringin tarkastamaan ja odotti. Ring palasi hetkisen kuluttua. Sen jälkeen Venters talutti hevosensa tuohon maanpinnan leveään halkeamaan.
Deception Passin suu oli erikoinen luonnonilmiö seudussa, joka oli merkillinen autioista salviarinteistään, korkeiden punaisten harjanteiden eristämistä ylätasangoistaan ja syvistä rotkoistaan, joiden lähtö- ja päätekohdista kukaan ei varmuudella tiennyt mitään. Täällä oli laakson pohja aivan tasainen, tuolla taasen avautui rosoinen aukko, kapea kuin kuilu, keltaiseen kiviseinään. Sinne vievä melkein kohtisuora viidensadan jalan pituinen rinne koetteli aina kovasti Ventersin hermoja. Laskeutuminen sitä pitkin oli vaikeata aasillekin. Mutta Wrangle korskahteli, Ventersin sitä taluttaessa, pikemminkin uhmasta ja innosta kuin pelosta, ja kuin hyppyyn valmistautuva hevonen, jonka jalat on sidottu, se kohotti voimakkaat teräskenkäiset kavionsa ja liukui tömähtäen ensimmäisen epätasaisen askelman yli.
Venters lämpeni yhä enemmän ihaillessaan kimoa ja päästäessään sen suitset valloilleen hän rupesi laskeutumaan askel askeleelta. Wranglen liikkeellepanemat pienet kivet ja sora hautasivat hänet usein polvia myöten ja joskus hän vain vaivoin ehti hypätä syrjään jonkin vierivän kallionlohkareen tieltä; aika ajoin hän ei kyennyt erottamaan Wranglea tomun seasta, ja kerran hän ja hevonen liukuivat tahtomattaan keltaisen rapautuneen kalliopengermän yli. Sillä tiellä ei voitu pysähtyä lepäämään, vaikka se olikin vaarallinen, ja sen vuoksi sen laskeutumiseen ei kulunutkaan pitkää aikaa.
Venters hengitti vapaammin suoriuduttuaan siitä ja tunsi äkkiä, että hän onnistuisi yrityksessään. Sillä vaikka se aluksi oli ollutkin uhkarohkea päätös suorittaa jotakin mihin hintaan hyvänsä, muuttui sen nyt sellaiseksi seikkailuksi, että hän tunsi tarvitsevansa siinä kaiken järkensä, viekkautensa, terävän näkönsä ja tarkan kuulonsa.
Pinjoja kasvoi pienissä ryhmissä solan tasaisella pohjalla. Hämärä alkoi jo synkistää jyrkänteiden juurta. Venters ratsasti tielle ja sitten solaa ylöspäin. Puut, kuilut ja alempana sijaitsevat esineet muuttuivat vähitellen mustiksi ja tämä pimeys kohosi rinteille, kunnes solassa vallitsi yö, vaikka muualla vielä oli valoisa päivä. Taivaskin tummeni ja tähdet alkoivat tuikkia ensin, himmeinä, mutta sitten kirkkaampina. Ylimmän harjanteen terävät pykälät, jotka näyttivät pureutuvan kuin hampaat taivaan sineen, olivat maamerkkejä, joista Venters tiesi, missä hänen leiripaikkansa sijaitsi. Hänen oli pakko melkein haparoimalla tunkeutua solakoita tammia kasvavan tiheikön läpi lähteelle, jossa hän juotti hevosensa ja joi itsekin. Sitten hän irroitti satulan päästäen Wranglen laitumelle ollenkaan pelkäämättä, että hevonen poistuisi minnekään lähteen ympärillä kasvavasta rehevästä tuoreesta ruohokosta. Sen tehtyään hän tyydytti oman nälkänsä, syötti Ringin ja Whithien ja paneutui pitkäkseen odottamaan unta, koirien käpertyessä makaamaan hänen vierelleen.
Hän oli elänyt sellaisiakin aikoja, jolloin hän tyytyväisenä oli viettänyt yönsä näiden Utahin ylätasankojen suurissa korkeuksissa. Mutta se oli tapahtunut, ennen kuin hänen vihollistensa sorto oli muuttanut hänen mielensä. Ratsastajana paimentaessaan laumaa hän ei milloinkaan ollut ajatellut öiden synkkyyttä eikä yksinäisyyttä, mutta nyt hylkiönä, kun kaikki kävi niin hiljaiseksi ja pimeäksi ja kun lukemattomat kirkkaat tähdet loistivat kylmästi ja tyynesti, hän lepäsi aloillaan pakottavin sydämin. Sillä jo vuosikauden hän oli elänyt kuin musta kettu vertaistensa ahdistamana. Hän ikävöi ihmisääniä ja halusi tuntea ihmiskäden kosketuksen. Päivisin hän kyllä sai ajan kulumaan ratsastelemalla paikasta toiseen, harjoittelemalla revolverilla ampumista, mihin jokin hänet pakotti, ja tekemällä jotakin muuta, joka ainakin vaati liikuntoa, mutta öisin, ennen kuin hän pääsi uneen, hänen mielensä oli hyvin levoton. Hän halusi lähteä matkoihinsa näiltä loputtomilta salviarinteiltä ja tästä rotkojen uurtamasta erämaasta, ja varsinkin yksinäisinä öinä tämä ikävöiminen kiihtyi melkein sietämättömäksi. Silloin hän tavallisesti ojensi kätensä silitelläkseen Ringiä ja Whithietä, sanomattoman kiitollisena molempien koiriensa rakkaudesta ja toveruudesta.
Tänäkin yönä sama yksinäisyyden tunne sai valtoihinsa Ventersin, ja vanhaan totuttuun tapaansa hän vaipui surullisiin ajatuksiin tuntien polttavaa levottomuutta. Mutta niistä kiteytyi sellainen vakaumus, että hänen hyödyttömässä elämässään oli tapahtunut huomattava muutos. Hän oli tuntenut sen ensi kerran, kun Wrangle oli keikauttanut hänet korkealle satulaan, ja hän tiesi sen nyt varmasti maatessaan Deception Passin suussa. Hän ei värissyt seikkailun tunnusta, vaan vaipui pikemminkin synkkiin aavistuksiin suurista vaaroista, ehkäpä kuolemasta. Oldringin piilopaikasta hän aikoi ottaa tarkan selon. Rosvoilla oli kyllä nopeat hevoset, mutta ei ainoatakaan sellaista, joka voi öisin hiipiä hänen kimppuunsa Ringin ja Whithien vartioidessa hänen pakopaikkaansa. Ja sitä paitsi hän aikoi käyttää silmiään ja korviaan, pitkää pyssyään ja erehtymätöntä ampumataitoaan. Kummallista kyllä hän ei ajatellessaan tulevia tapahtumia muistanut ollenkaan Tullin surmaamista. Hän mietti vain, mitä hänelle ehkä tapahtuisi täällä Deception Passissa, voimatta kuitenkaan kohottaa sen enempää sen salaisuuden verhoa kuin sanoa, mistä tähän tutkimattomaan solaan oikeastaan päästiin. Mutta hän ei siitä suuresti välittänytkään. Ja vihdoin hän vaipui uneen jännittyneiden ajatusten uuvuttamana.
Kun hän avasi silmänsä, oli päivä jälleen koittanut ja hän näki vastakkaisen harjanteen laen kimaltelevan jo nousevan auringon säteistä. Muutama hetki riitti aamun yksinkertaisiin leiritehtäviin. Wranglenkin hän löysi aivan läheltä ja hänen hämmästyksekseen hevonen tuli hänen luokseen. Se oli hevonen, joka jätti oikullisuutensa kotiaitauksiin. Se halusi vain päästä erilleen muuleista, aaseista ja sonneista, tahtoi piehtaroida mullassa ja juosta laajoilla aukeilla tuulisilla salviakentillä ja öisin käydä laitumella ja nukkua jonkin lähteen läheisyydessä viileässä märässä ruohossa. Jerd tunsi kimon sanoessaan: "Odottakaa, kunnes se saa sieraimiinsa salvian hajun."
Venters satuloi ja talutti sen pois tiheiköstä ja hypäten satulaan ratsasti solaa ylöspäin Ringin ja Whitien juostessa takana. Vanha ruohottunut polku noudatteli matalan rämeen suuntaa, jossa kapea puro lirisi. Sola oli ainakin kuusisataa metriä leveä, sen keltaiset seinämät olivat kohtisuorat, siellä kasvoi runsaasti salviaa, mutta paljon vähemmän tammia ja pinjoja. Viiden penikulman matkan se pysyi verraten samanlaisena, mutta sitten sen rosoiset seinämät alkoivat käydä korkeammiksi ja pohja syventyä. Venters ei ollut milloinkaan tutkinut solaa siitä kohdasta eteenpäin, missä se niin äkkiä muuttui, ja siitä alkoivat todellisuudessa Deception Passin sokkelomaiset rotkot.
Hän hillitsi Wranglen kävelemään, pysähtyi silloin tällöin kuuntelemaan ja jatkoi sitten varovasti matkaansa katsellen valppaana joka suunnalle. Solan mittasuhteet muuttuivat nyt niin, että sen ensimmäiset kymmenen penikulmaa tuntuivat mitättömiltä. Venters jatkoi ratsastustaan, eikä unohtanut varovaisuuttaan kiinnittäessään huomionsa villiin ympäristöön, vaan etsi katseillaan yhtä tarkasti kuin ennenkin, näkyisikö missään jälkiä tai elävää olentoa. Mutta jos siellä joskus oli ollutkin tie, ei hän ainakaan nyt voinut löytää sitä. Hän ratsasti salviapensaikkojen, pinjametsikköjen ja ruohoisten maatilkkujen poikki, missä pitkäteriöiset punaiset liljat kukkivat. Sitten hän tunkeutui erääseen solan pimeään kouruun, joka ei ollut sen leveämpi kuin Cottonwoodsin metsikön läpi vievä kujanne ja saapui suureen amfiteatterinmuotoiseen aukeamaan, johon rotkojen korkealle kohoavat nurkkaukset työntyivät.
Venters pysähdytti hevosensa ja tarkasteli ratsastajan silmin tätä suurten kivisten uomien villiä yhtymäpaikkaa. Sitten hän jatkoi matkaansa lorisevan veden opastamana. Ellei pohjoista kohti virtaavaa pääpuroa olisi ollut, ei hän milloinkaan olisi voinut sanoa, mikä noista monista aukioista oli oikea solan jatko. Ratsastaessaan amfiteatterin poikki hän sivuutti viiden rotkon suut, joista virtailevat pienet purot yhtyivät hänen seuraamaansa suurempaan. Saavuttuaan aukkoon, josta hän otaksui solan rupeavan jatkumaan, hän ratsasti eteenpäin esiintyöntyvien seinämien juurella. Solan toinen puoli oli hämärä ja varjoisa, toisen ollessa auringon valaisema. Tämä kapea tie mutkitteli ja kiemurteli päättyen vihdoin laaksoon, joka sai Ventersin hämmästymään.
Siellä oli jälleen runsaasti purppuraista salviaa, tuuheampaa kuin korkeammilla ylätasangoilla. Laakso oli penikulmien pituinen ja levyinen ja ylipääsemättömien seinien ympäröimä. Mutta hänen huomionsa kiintyi pääasiallisesti laakson toiseen päähän, joka hämmästytti häntä erikoisuudellaan. Salviakentän takaa kohosi näet omituinen keltaisten kallioiden rykelmä. Hän ei voinut sanoa, mikä niistä oli lähempänä, mikä kauempana. Rosoiset kivikummut näyttivät vyöryvän jyrkille rinteille ja harjanteille kuin vuoriaallot.
Venters näki tällä salviakentällä lintuja ja kaniineja, ja kuljettuaan noin penikulman hän kiinnitti huomionsa laukkaavien antilooppien valkoisiin typpähäntiin. Hän ratsasti eteenpäin joen törmää, joka mutkitteli hitaasti lähenevien kivikumpujen läntistä päätä kohti. Jyrkkä rinne katosi näkyvistä jonkin lähempänä olevan ulkoneman taa. Ventersistä tuntui aivan siltä kuin laakson olisi täyttänyt sulanut kivivuori, joka oli kovettunut kummallisen muotoisiksi pyöreäkulmaisiksi kallioiksi. Hän seurasi virtaa, kunnes se katosi syvään halkeamaan. Sitten hän suuntasi kulkunsa syrjään tuosta pimeästä halkeamasta, joka teki tyhjäksi kaiken jatkuvan etsiskelyn sille suunnalle, ratsastaen kivikon mutkittelevaa ulkoreunaa pitkin ja noudatellen salviapensaikon laitaa. Hetkisen kuluttua hän saapuikin matalaan paikkaan, josta Wrangle vaikeudetta kiipesi harjanteelle.
Kaikkialla hänen ympärillään oli tuulen ja sateen silittämiä ja pieksämiä kalliokumpuja. Maaperän tumman ruosteenkeltaista väriä ei koristanut ainoakaan ruohomätäs eikä salviapensas. Katsoessaan oikealle hän näki, missä tämä epätasainen kivinen virta päättyi kohtisuoraan seinämään. Vasemmalle kuopasta, joka sijaitsi hänen edessään, kohosi asteittain hitaasti pyöristyvä rinne hyvin korkealle, missä sen lakea reunustivat kallistuneet ja halkeilleet rapautuneet kalliot. Vähään aikaan hän ei kyennyt käsittämään tämän ylämaan ihmeellisyyttä. Se ei ollut enempää eikä vähempää kuin vuorenrinne, joka kimalteli auringon paisteessa kuin kiilloitettu graniitti, setrien tunkeutuessa esiin kuin taikavoiman vaikutuksesta sen paljaasta pinnasta. Tuulet olivat lakaisseet sen sileäksi rapautuneesta kivestä ja sateet pesseet sen puhtaaksi tomusta. Ylinnä pyöreä rinne kadotti kauniit piirteensä yhtyessään kohtisuoraan harjanteeseen, jolloin se menetti miellyttävyytensä muuttuessaan epäsäännölliseksi kirjavan väriseksi kalliorykelmäksi, keltaiseksi louhien, kuilujen ja uurteisten kivilohkareitten muodostamaksi vuoreksi. Ja suoraan Ventersin edessä oli näköala, joka oli hänelle tärkeä osviitta, vaikka se ei ollutkaan niin huomiotaherättävä. Sillä noin penikulman päässä paljaiden kumpuisten kallioiden takana näkyi salvialaakso ja rotkojen suut, joista eräs varmaankin oli solan toinen portti.
Hän laskeutui satulasta ja antaen suitset Ringille ryhtyi hakemaan aukkoa, johon joki virtasi. Mutta hän ei onnistunut yrityksessään ja päätti siitä, että vesi varmaankin virtasi johonkin maanalaiseen uomaan. Sitten hän palasi Wranglen luo ja talutti sen kiviseltä rinteeltä alas salviakentälle. Ratsastusmatka oli hyvin lyhyt rotkojen suuhun. Hänellä ei ollut mitään syytä epäröidä, mihin niistä hän suuntasi matkansa. Se, mihin hän ratsasti, oli tuhannen jalan syvyinen, selvä, keltaiseen kiveen ilmestynyt halkeama ihmeellisine alhaalla olevine tuulen uurtamine luolineen ja korkealla sijaitsevine tuettuine ja tornimaisine valleineen. Kauempana Venters saapui seutuun, missä syvät pykälät osoittivat rotkojen suunnan. Ne olivat suuria poukamaisia salataskuja, jotka ulottuivat syvälle tiheää pensaikkoa ja puita kasvavaan mutkaan.
Venters tunkeutui erääseen tällaiseen haarautumaan ja löysi sieltä runsaasti ruohoa, kuten oli toivonutkin. Hänen täytyi taivuttaa tammivesat syrjään saadakseen sinne hevosensakin. Päätettyään valita tämän piilopaikakseen, jos vain voisi löytää vettä, hän tunkeutui takaisin viettävän seinämän juurelle. Pienestä hopeakuusimetsiköstä hän löysi lähteen. Tämä eristetty nurkkaus näytti hänestä niin ihanteelliselta paikalta, että hän luuli epäröimättä voivansa jättää sinne hevosensa, maata siellä yönsä ja tehdä sieltä jalkaisin salaisia matkoja ympäristöön. Paksu ruoho kätki hänen jälkensä ja aukon suulla kasvava tiheä tammipensaikko muodosti sellaisen esteen, ettei Wrangle mitenkään päässyt sieltä poistumaan, vaikkei erinomainen laidun olisikaan riittänyt pidättämään sitä. Siispä Venters, jättäen Whitien hevosensa luo, kutsui Ringin mukaansa ja tunkeutui aukeamalle luodikko kainalossaan. Painettuaan tarkasti mieleensä kallioiden jylhät muodot hän oli varma, että osaisi palata piilopaikkaansa pimeässäkin.
Rotkon pohjalla kasvoi siellä täällä salviapensaita ja niiden välitse Venters jatkoi matkaansa hiljaa kuin intiaani. Silloin tällöin hän laski kätensä koiran selälle ja pysähtyi kuuntelemaan. Mutta hän kuuli vain hyönteisten unista surinaa minkään muun äänen häiritsemättä lämmintä puolipäivän hiljaisuutta. Hetkisen kuluttua hän näki edessään mutkan, joka oli paljon jyrkempi kuin mikään edellinen. Hän kiersi nurkkauksen hyvin varovasti pysähtyen uudelleen kuin lumottuna.
Rotko laajeni viuhkamaisesti suureksi soikeaksi, vihreän ja harmaan kasvullisuuden täyttämäksi laaksoksi. Se oli kuin soikean pyörän napa ja rotkot haarautuivat siitä säännöllisten välimatkojen päässä kuin kehrävarret. Siellä alkoi tummanpunainen väri voittaa vaalenevan keltaisen. Seinämien nurkat kohosivat kohtisuorasti uurteisina ja naarmuisina kaveten torneiksi, eristetyiksi huipuiksi ja pikkutorneilla varustetuiksi kupoleiksi.
Venters jatkoi nyt matkaansa paljon varovaisemmin kuin ennen. Tämän ympyrän keskellä kasvavat salviapensaat pienenivät pienenemistään etääntyen kauaksi toisistaan. Hän aikoi juuri kääntyä oikealle, missä pensaikot ja luhistuneet kalliorykelmät olisivat tarjonneet hänelle suojaa, kun hän äkkiä saapui leveälle karjapolulle. Se näytti pikemminkin maantieltä kuin polulta ja karjan jäljet olivat vielä aivan tuoreet. Ja hän hämmästyi yhä enemmän huomatessaan, että ne olivat märät. Hän rupesi miettimään sitä seikkaa. Tänään ei ollut satanut. Tähän arvoitukseen ei ollut muuta ratkaisua kuin että karja oli ajettu jonkin veden poikki, joka oli ollut niin syvä, että se oli kastellut eläimet reisiä myöten.
Äkkiä Ring alkoi murista hiljaa. Venters suoristautui varovasti katsoen salviakentän yli. Ryhmä miehiä ratsasti soikion poikki. Hän painautui jälleen pensaiden varjoon hämmästyneenä ja vavisten. "Rosvoja!" hän mutisi, ryhtyen nopeasti katselemaan ympärilleen löytääkseen sopivan piilopaikan. Mutta hänen läheisyydessään ei ollut muuta kuin salviapensaita, eikä hän uskaltanut antautua sellaiseen vaaraan, että olisi lähtenyt hiipimään aukeiden paikkojen poikki päästäkseen kallioiden suojaan. Jälleen hän katsoi pensaiden yli. Rosvot, joita oli kaikkiaan kahdeksan, lähestyivät, vaikkakaan eivät suoraan häntä kohti. Se huojensi sitä karmivaa tunnetta, joka tuntui virtaavan hänen suoniinsa. Hän painautui maahan pidättäen henkeään hilliten samalla hurjistunutta koiraa.
Hän kuuli teräskenkäisten kavioiden kapseen kiviä vasten, miesten raa'an naurun ja sitten äänten asteittaisen hiljenemisen. Moniaita hetkiä kului, ennen kuin hän nousi. Rosvot olivat juuri katoamaisillaan erääseen rotkoon. Heidän hevosensa olivat väsyneitä ja heillä oli mukanaan monta kuormajuhtaa, mistä päättäen he olivat ratsastaneet kaukaa. Venters epäili, kuuluivatko rosvot lainkaan samaan joukkoon, joka oli ajanut punaista laumaa. Oldringin joukko oli hajaantunut. Venters näki näiden ratsastajien katoavan jyrkän rotkon varjoon.
Rosvot olivat tulleet soikion luoteisesta kulmasta. Venters katseli tarkasti sille suunnalle toivoen näkevänsä, mistä rotkosta miehet saapuivat laaksoon, jos heitä nyt sattuisi tulemaan sieltä enemmänkin. Siten kului neljännestunti. Palkkion valppaudestaan hän sai huomatessaan vielä kolme ratsastajaa kaukana pohjoisessa. Mutta mistä rotkosta he olivat tulleet laaksoon, sitä hän ei enää ehtinyt nähdä. Hän katseli kuinka nuo kolme ratsastajaa kulkivat soikion poikki ja kiersivät saman nurkkauksen taa, jonne toisetkin olivat hävinneet.
"Siis tuota rotkoa ylöspäin!" huudahti Venters. "Siellä on Oldringin piilopaikka! Olen löytänyt sen!"
Ventersin mielestä oli kuitenkin kummallisinta se, että kaikkien nautojen jäljet tulivat lännestä päin. Leveä tie näytti jatkuvan sen rotkon suusta, minne rosvot olivat hävinneet, ja epäilemättä oli karja ajettu sieltä soikion poikki. Toiselle suunnalle johtavia jälkiä ei näkynyt ollenkaan. Hän oli melkein varma siitä, että Oldring oli ajanut karjan kohtauspaikalle eikä sieltä poispäin. Missä tämä leveä tie laskeutui solaan ja minne se vei? Venters tiesi tuhlaavansa aikaa ajatellessaan sitä, mutta asia tuntui hänestä niin mielenkiintoiselta, ettei hän voinut karkoittaa sitä heti mielestään. Vuosikausia salviarinteiden ratsastajat olivat unohtaneet kaiken muun keskustellessaan Oldringin salaisesta Deception Passiin vievästä kulkutiestä ja hänen keinoistaan päästä sieltä pois.
Mutta koira teki äkkiä lopun Ventersin mietteistä. Ring nuuski ilmaa, kääntyili vikisten paikoillaan ja alkoi murista. Venterskin kääntyi. Pari ratsastajaa oli hänestä noin sadan metrin päässä tullen suoraan häntä kohti. Mies, joka ratsasti takana, oli Oldringin Naamioitu Ratsastaja.
Venters kumartui varovasti koettaen painautua salviapensaiden juurelle, mutta vaikka hänen liikkeensä olivat hyvin harkitut, huomasi ensimmäinen hevonen kuitenkin hänet. Se pysähtyi kuin naulittuna höristäen korviaan ja rosvo kumartui eteenpäin kuin katsellakseen tarkasti seutua edessään. Nopein liikkein hän sitten vetäisi revolverinsa tupesta ja ampui.
Luoti vihelsi salviapensaiden läpi, lentelevät lastut sattuivat Ventersiin ja kuuma pistävä kipu tuntui kohottavan hänet yhdellä nykäyksellä jaloilleen. Hänen luodikkonsa sininen piippu suuntautui salamannopeasti, kun hän ampui kaksi laukausta.
Ensimmäinen rosvo pudotti aseensa syöksyen satulastaan, jolloin hänen jalkansa tarttui jalustimeen. Hevonen korskahti kiitäen tiehensä ja vetäen rosvoa perässään salviapensaikon läpi.
Naamioitu Ratsastaja lyyhistyi satulansa nupin varaan kallistuen hitaasti toiselle kyljelleen ja liukui sitten hiljaa huudahtaen satulasta maahan.
V.
NAAMIOITU RATSASTAJA
Venters siirsi nopeasti katseensa kaatuneista rosvoista rotkoon, jonne toiset olivat hävinneet, arvostellen, paljonko aikaa kuluisi palaamiseen, jos nyt niiden ratsastajat olisivat kuulleet laukaukset. Hän odotti pidättäen henkeään, mutta hänen arvioimansa aika kului eikä ratsastajia näkynyt. Hetkisen kuluttua hän jo alkoi uskoa, etteivät luodikon pamahdukset olleetkaan kuuluneet rotkon onkaloihin, ja tunsi olevansa turvassa ainakin tällä haavaa.
Hän kiiruhti paikalle, jonne hevonen oli laahannut ensimmäisen rosvon. Mies makasi paksussa ruohikossa kuolleena, suu ammollaan ja silmät pullistuneina kuopistaan – näky, joka vaikutti kuvottavasti Ventersiin. Ensimmäisen ihmisen, jota kohti hän oli suunnannut aseensa, hän oli ampunut läpi sydämen. Tahmean hien tihkuessa jokaisesta hikireiästä Venters laahasi rosvon kallioiden väliin peittäen ruumiin kivilohkareilla. Sitten hän tasoitti ruohikkoon ja salviapensaikkoon syntyneen syvän uran. Rosvon hevonen oli pysähtynyt neljämnespenikulman päähän syömään ruohoa.
Kun Venters lähestyi Naamioitua Ratsastajaa, ei ilkeä kuvotuskaan, joka oli saanut hänet valtoihinsa, voinut kokonaan tukahduttaa hänen uteliaisuuttaan. Sillä hänhän oli ampunut Oldringin kunniattoman apulaisen, jonka kasvoja ei kukaan ollut milloinkaan nähnyt. Venters tunsi julmaa ylpeyttä urotyönsä johdosta. Mitähän Tull sanoisikaan tästä sen hylkiön suorittamasta työstä, jonka sanottiin ratsastavan liian usein Deception Passiin?
Mutta Ventersin uteliaisuuden aiheuttama innostus ja arvailu eivät olleet valmistaneet häntä sellaiseen järkytykseen, mitä hän tunsi kumartuessaan tuon solakan tummapukuisen olennon puoleen. Rosvon kasvoilla oli vielä musta naamio, josta hän oli saanut nimensä, mutta hänellä ei ollut minkäänlaisia aseita. Venters katsahti uupuneeseen hevoseen, mutta ei edes sen satulaan ollut kiinnitetty pistolin koteloita.
"Millainen rosvo tämä on, jolla ei ole revolvereja mukanaan?" mutisi Venters. "Eikä hänellä ole vyötäkään. Ja tuohon pukuun on mahdoton piilottaa ampuma-aseita... Kummallista!"
Hiljainen huohottava henkäys ja ruumiin äkillinen nytkähtäminen ilmaisivat Ventersille rosvon vielä olevan hengissä.
"Hän elää vielä!... Minun on siis seisottava tässä ja katsottava, kuinka hän heittää henkensä. Ja minä olen ampunut aseetonta miestä."
Arkaillen hän otti rosvon päästä leveälierisen hatun ja irroitti mustan vaatenaamion. Tällöin paljastui kiiltävä kastanjanvärinen tukka, joka oli hieman kihara, ja kalpeat nuoret kasvot. Poskien ja leukapielten alaosassa oli selvä raja siinä paikassa, missä ruskea päivettynyt iho yhtyi valkoisempaan, joka oli ollut piilossa auringonpaisteelta.
"Ah, hänhän on vielä poikanen!... Mitä tämä on? Voiko hän olla Oldringin Naamioitu Ratsastaja?"
Pojassa näkyi jo palaavan tajunnan merkkejä. Hän liikahteli, hänen huulensa liikkuivat ja pieni päivettynyt käsi tarttui Ventersin puseroon.
Venters polvistui kauhistuen yhä enemmän tekoaan. Hänen luotinsa oli sattunut ratsastajaa oikealle puolen rintaa korkealle olkapään alle. Vapisevin käsin Venters aukaisi mustan vyön ja repi auki veren kostuttaman puseron.
Aluksi hän näki vain ammottavan reiän, valkoiseen ihoon ilmestyneen tummanpunaisen aukon, josta kumpusi esiin pieni verivirta. Mutta sitten hänen huomionsa kiintyi naisen rinnan miellyttävän ihaniin muotoihin.
"Mutta hänhän on nainen!" huudahti hän. "Tyttö... Olen ampunut tytön!"
Tyttö avasi äkkiä silmänsä, joiden katse lävisti Ventersin. Ne olivat kuvaamattoman siniset. Kuolema oli jo painanut niihin leimansa ja niiden ilme oli pelästynyt ja tuskallinen, mutta ne eivät näyttäneet näkevän mitään. Tyttö ei nähnyt Ventersiä, tuijotti vain jonnekin kaukaisuuteen.
Sitten palaava elämä alkoi nytkähdytellä hänen ruumistaan. Hän vääntelehti tuskissaan riistäytyen melkein irti Ventersin sylistä. Sitten hänen lihaksensa vähitellen höltyivät ja hän retkahti hieman taaksepäin. Paljas käsi etsi haavaa ja painautui sitä vasten niin kovasti, että se upposi melkein puoleksi rintaan. Harallaan olevien sormien välitse tihkui verta. Ja nyt hän katsoi Ventersiinkin silmin, jotka näkivät hänet.
Venters sadatteli itseään ja oivallista ampumataitoaan; josta hän oli ollut ylpeä. Hän oli nähnyt tuon saman katseen haavoittuneen antiloopin silmissä ryhtyessään lopettamaan eläintä puukollaan. Mutta tytön katseeseen sisältyi paljon enemmän, sillä se kertoi sammuvasta elämästä ilmaisten samalla vaistomaista tarrautumista siihen, avuttomuutta ja luodin tapaaman hirveitä syytöksiä.
"Antakaa minulle anteeksi, sillä en tiennyt!" sanoi Venters huohottaen.
"Ammuitte minua ja nyt olette tappanut minut!" kuiskasi tyttö läähättäen ja katkonaisesti. Hänen huulilleen kohosi veristä vaahtoa, josta Venters tiesi hänen keuhkojensa ilmaan alkavan sekaantua verta. "Tiesin sen tapahtuvan jonakin päivänä!... Voi, kuinka se polttaa!... Kohottakaa minua – vaivun yhä alemmaksi – ja kaikki käy pimeäksi... Voi hyvä Jumala!... Armahda –"
Hänen ruumiinsa alkoi vapista, jolloin sen jäykkyys hävisi ja hän vaipui taaksepäin velttona, liikkumattomana ja valkoisena kuin lumi, suljetuin silmin.
Venters luuli tytön kuolleen, mutta rinnan heikko kohoileminen ilmaisi elämän vielä sykähtelevän tuossa ruumiissa. Kuolema näytti kuitenkin muutamien hetkien asialta, sillä luoti oli tunkeutunut rinnan läpi. Mutta siitä huolimatta Venters repi salvian lehtiä pensaasta ja painaen ne tiukasti haavaa vastaan sitoi olkapään mustalla vyöllä solmiten sen lujasti tytön käsivarren alle. Sitten hän napitti puseron piilottaen näkyvistään veren tahraaman syyttävän rinnan.
"Entä nyt?" hän kysyi ajatusten lentäessä. "Minun on lähdettävä täältä. Tyttö on kuolemaisillaan, mutta en voi jättää häntä tännekään."
Hän tarkasteli nopeasti katseillaan pohjoiseen päin jatkuvan salviarinteen näkemättä kuitenkaan ainoatakaan elävää olentoa. Sitten hän otti maasta tytön hatun ja naamion. Nytkin naamioon koskeminen järkytti häntä yhtä syvästi kuin hänen poistaessaan sen tytön kasvoilta. Sillä huomatessaan ampuneensa naisen hän oli unohtanut rosvon, mutta tämä musta huopapalanen vahvisti Oldringin Naamioidun Ratsastajan henkilöllisyyden. Venters oli ratkaissut arvoituksen. Työntäen pyssynsä tytön alle ja nostaen hänet varovaisesti sille hän alkoi palata takaisin. Koira juoksi hänen kintereillään ja hevonen, joka oli seisonut kuin suruissaan vieressä, seurasi häntä kutsumatta. Venters kulki paksuinta ruohikkoa tiheimmän salviapensaikon kautta katsahtaen silloin tällöin taakseen olkansa yli. Hän ei levähtänyt, sillä hän halusi peittää jälkensä saattamatta tyttöä levottomaksi. Saavuttuaan kapeaan rotkoon hän kääntyi pysytellen aivan seinämän juurella, kunnes pääsi piilopaikkaansa. Tultuaan tiheään tammipensaikkoon hän sai työskennellä kovasti päästäkseen sen läpi. Mutta hän nosti taakkansa melkein pystysuoraan asentoon ja kulkien sivuittain ja taivutellen vesoja hän pääsi läpi. Sitten hän kiiruhti ruohikon ja salviapensaikon poikki hopeakuusimetsikköön.
Laskiessaan tytön maahan hän melkein pelkäsi katsahtaa häneen. Vaikka tyttö oli marmorinvalkoinen ja kylmä, oli hän vielä hengissä. Ja silloin Venters vasta huomasi, kuinka rasittava tämä pitkä kantaminen oli ollut hänen voimilleen, ja hän istuutui lepäämään. Whitie nuuski vinkuen kalpeata tyttöä ja ryömi sitten Ventersin jalkoihin. Ring taasen latki vettä lähteen muodostamasta purosta.
Hetkisen kuluttua Venters meni aukeamalle, otti hevosen kiinni ja talutettuaan sen tiheikön läpi irroitti satulan sen selästä ja sitoi sen kiinni pitkään liekaköyteen. Wranglekin lakkasi hetkeksi syömästä, hirnui ja heitteli päätään. Venters tunsi, ettei hän voisi levätä turvallisesti, ennen kuin ottaisi kiinni toisenkin rosvon hevosen, minkä vuoksi hän otti pyssynsä ja kutsuen Ringin mukaansa lähti matkaan. Nopeasti, mutta kuitenkin varovasti hän poistui rotkosta soikioon ja sitten karjapolulle. Ne muutamat jäljet, jotka olisivat voineet ilmaista hänet, hän hävitti niin tarkasti, että vain hyvin taitava jälkien seuraaja olisi voinut löytää hänet. Pitäen tarkasti silmällä salviakenttää hän sitten rupesi kiertämään rosvon hevosta. Se olikin odottamattoman helppoa. Hän talutti hevosen alavammalle maalle näkymättömiin soikion toiselta laidalta varjoisan läntisen seinämän vieritse omaan rotkoonsa ja eristettyyn leiriinsä.
Tytön silmät olivat auki, posket punaiset kuumeesta ja hän sanoi vaikeroiden jotakin käsittämätöntä Ventersille, mutta tämä ymmärsi hänen huultensa liikkeestä, että hän halusi vettä. Nostaen tytön päätä hän kohotti matkapullon hänen huulilleen. Sen jälkeen tyttö jälleen vaipui tajuttomuuteen tai kävi niin heikoksi, että hänen tilansa oli verrattavissa siihen. Venters huomasi kuitenkin, että polttava puna oli muuttunut entiseksi kalpeudeksi.
Aurinko painui rotkon korkeiden seinämien taakse ja kylmä hämärä verhosi rotkon. Venters ruokki koirat ja kiinnitti kuolleen rosvon hevosen liekaan, antaen Wranglen kuljeskella vapaana laitumella. Tehtyään sen hän katkoi kuusen havuja valmistaen niistä suojuksen tytölle. Sitten hän nosti tytön hiljaa huopapeitteelle kietoen sen laidat hänen ympärilleen. Toisen peitteen hän kiersi omien hartioittensa suojaksi nojautuen mukavaan asentoon suojusta kannattavaa kuusta vasten. Ring ja Whitie makasivat läheisyydessä toinen nukkuen ja toinen vartioiden.
Venters pelkäsi yöllistä valvomista, sillä yöllä työskentelivät hänen aivonsa ja tässä hänen oli ajateltava, vartioitava ja tunnettava kuolevan tytön vieressä, jonka hän oli melkein murhannut. Hän keksi tuhansia puolustuksia itselleen, mutta ei ainoakaan niistä kyennyt vaimentamaan hänen itsesyytöksiään.
Hänestä tuntui yön pimetessä aivan siltä kuin hän näkisi tytön kalpeat kasvot paljon selvemmin.
"Hetkisen kuluttua hän kuolee", sanoi hän, "ja pääsee silloin tuskistaan, Jumalalle kiitos!"
Tuon tuostakin tytön kuoleman varmuus järkytti häntä ja silloin hän kumartui hänen puoleensa, painaen korvansa hänen rinnalleen. Tytön sydän ei ollut vielä lakannut sykkimästä.
Varhaisen yön pimeys kirkastui tähtien valoksi. Hevoset eivät liikkuneet eikä mikään ääni häirinnyt rotkon kuolonhiljaisuutta.
"Hautaan hänet tänne", ajatteli Venters, "ja annan hänen hautansa verhoutua yhtä suureen salaperäisyyteen kuin hänen elämänsäkin on ollut."
Sillä tytön lausumat harvat sanat, hänen silmiensä ilme ja hänen rukouksensa olivat kummasti liikuttaneet Ventersiä.
"Hän on vain tyttö", puheli Venters itsekseen. "Millainen on hänen suhteensa ollut Oldringiin? Rosvoilla ei ole vaimoja, ei sisaria eikä tyttäriä. Varmaankin joku huono nainen – siinä kaikki. Mutta jollakin tavoin... No niin, hän ei ole ehkä vapaaehtoisesti liittynyt rosvoihin. Tuo hänen rukouksensa, että Jumala armahtaisi häntä... Niin elämä on kummallista ja julmaa. Onkohan Oldringin rosvojoukossa muitakin naisia. Hyvin mahdollista. Mutta mikä oli hänen tarkoituksensa? Oldringin Naamioitu Ratsastaja! Nimi, joka pakottaa kyläläiset piiloutumaan ja lukitsemaan ovensa. Nimi, jonka omistajaa syytetään kymmenistä murhista, sadoista ryöstöretkistä ja tuhansien nautojen varastamisesta. Mitähän osaa tämä tyttö on näytellyt niissä? Oliko Oldring vain tahtonut verhoutua hänen avullaan suurempaan salaperäisyyteen?"
Tunnit kuluivat. Valkoiset tähdet vilkkuivat kapeana kaistaleena siintävältä tummansiniseltä taivaalta. Äänettömyys heräsi hyönteisten hiljaiseen surinaan. Venters katseli tytön liikkumattomia kalpeita kasvoja ja hänen katsoessaan ja odottaessaan tuntikausia kuolemaa tytön kunniattomuus haihtui hänen mielestään. Hän ajatteli vain kaiken surullisuutta ja hetken järkyttävää totuutta. Olipa tyttö kuka tahansa ja mitä hän lienee tehnytkin, hän oli kuitenkin nuori ja kuolemaisillaan.
Yön loppupuolisko kului sanomattoman hitaasti. Tähtien valo himmeni ja yö synkkeni sysimustaksi pimeimmäksi tunnikseen. "Hän kuolee varmaankin aamun ruvetessa sarastamaan", mutisi Venters muistaen taikauskoisten vanhojen naisten sanoneen jotakin sellaista. Pimeys vaaleni vihdoin harmaudeksi, joka kirkastui vähitellen päivän ruvetessa pilkottamaan itäisen harjanteen yli. Venters painoi korvansa tytön rinnalle. Tyttö eli vielä. Kuvitteliko hän, että tytön sydän löi nyt kovemmin, heikosti tosin vielä, mutta kovemmin? Hän painoi korvansa lujemmin tytön rintaa vasten. Ja sitten hän nousi ja hänen omakin valtimonsa rupesi lyömään nopeammin.
"Ellei hän kuole aivan tuossa paikassa, voi hän mahdollisesti jäädä henkiin, vaikka toiveet eivät olekaan suuret", hän sanoi.
Hän koetti arvailla, oliko sisällinen verenvuoto jo lakannut. Tytön huulille ei kohonnut enää veristä vaahtoa. Mutta ei mikään ruumis olisi voinut olla valkoisempi. Hän avasi tytön puseron, irroitti siteen ja poimi varovaisesti pois salvian lehdet haavan päältä. Se oli jo mennyt umpeen. Nostaessaan tyttöä hiljaa hän sai varmuuden siitäkin, että sen haavan laita oli samoin, josta luoti oli tullut ulos. Silloin hän muisti sen tosiseikan, että puhtaat haavat menevät nopeasti umpeen tässä parantavassa ylätasankojen ilmastossa. Hän muisti tapauksia, jolloin ratsastajat olivat saaneet puukon- ja luodinhaavoja, nähtävästi hyvinkin vaarallisia, mutta veri oli kuitenkin maksoittunut, haavat olivat menneet umpeen ja miehet olivat parantuneet. Hän ei voinut saada mistään selville, oliko sisäinen verenvuoto jo lakannut, mutta hän luuli ainakin niin. Muussa tapauksessa tyttö ei varmaankaan olisi elänyt näin pitkää aikaa. Hän tarkasteli luodin tekemää reikää tehden siitä sen johtopäätöksen, että luoti oli vain hipaissut oikean keuhkon kärkeä. Ehkä keuhkoihin tullut haavakin oli jo mennyt umpeen. Kun hän alkoi pestä pois hyytynyttä verta tytön rinnasta ja varovasti sitoa haavaa, hän tunsi olevansa oudon onnellinen ajatellessaan, että tyttö ehkä jäisikin henkiin.
Kirkas päivänvalo ja auringon heijastus läntisen seinämän harjanteelle pakottivat hänet ajattelemaan, mitä hänen olisi paras tehdä. Ja suorittaessaan pieniä leiritehtäviään hän mietti tätä seikkaa. Hänen ei olisi ollenkaan viisasta jäädä pitkäksi aikaa nykyiseen piilopaikkaansa. Ja jos hän aikoi noudatella karjapolkua ja hakea rosvot käsiinsä, olisi hänen paras lähteä liikkeelle heti. Sillä hän tiesi, etteivät rosvot, koska olivat ratsastajia, kummastele, vaikka joku heikäläinen on poissa leiristä päivän tai yön, mutta kun kaivattu ei ilmesty leiriin tietyn ajan kuluttua, lähdetään häntä hakemaan, ja sitä juuri Venters pelkäsi.
"Taitava jälkien seuraaja voisi seurata minua tänne", mutisi hän. "Ja silloin joutuisin kiikkiin. Mutta rosvot ovat hyvin laiskoja, milloin eivät ole ratsastusretkillään. Antaudun vaaralle alttiiksi. Sitten vaihdan piilopaikkaa."
Hän puhdisti huolellisesti ampuma-aseensa ladaten ne uudestaan. Noustuaan lähtemään hän katseli kauan tajutonta tyttöä. Määrättyään Whitien ja Ringin vahdeiksi hän poistui leiristään.
Turvallisinta oli kävellä rotkon seinämien viertä, ja siellä tiheässä viidakossa Venters jatkoi hitaasti kulkuaan soikiota valppaasti kuunnellen. Saavuttuaan laajalle aukeamalle hän päätti mennä sen poikki ja seurata sitten vasenta seinämää karjapolulle asti. Hän katseli soikiota niin tarkasti kuin olisi hakenut sieltä antilooppeja. Kumartuneena hän hiipi toisesta piilopaikasta toiseen käyttäen hyväkseen kallioita ja salviapensaita, kunnes pääsi vastakkaisen seinämän juurella kasvavaan tiheikköön. Saavuttuaan sinne hän ponnisti kaiken tarkkaavaisuutensa tutkiessaan edessään olevaa aluetta, ja lisäsi vauhtiaan. Hiipien pensaalta pensaalle hän sivuutti parin rotkon suun ja kolmannen rotkon suussa hän kahlasi nopeasti virtaavan kirkasvetisen puron yli saapuen äkkiä karjapolulle.
Se mutkitteli puron matalan törmän vieritse, ja päästämättä sitä näkyvistään Venters jatkoi matkaansa salviapensaikon ja viidakon laitaa pitkin. Rotko kiemurteli kuin käärme penikulman tai puolentoista verran leveten sitten laaksoksi. Punaisia pilkkuja näkyi selvästi purppuraista salviaa vasten ja kauempana tasangolla näkyi punaisia viiruja aina kallioseinämään saakka.
"Hei, tuollahan punainen lauma nyt onkin!" huudahti Venters.
Muut valkoiset ja mustat pilkut ilmaisivat tässä eristetyssä laaksossa olevan toisenväristäkin karjaa. Oldring, rosvo, oli siis karjankasvattajakin. Ventersin arvosteleva katse laski eläimet, joita oli enemmän kuin punaisessa laumassa.
"Millainen laidun!" jatkoi Venters. "Täällä on tarpeeksi vettä ja ruohoa viidellekymmenelletuhannelle naudalle, joita ei tarvitse ollenkaan paimentaa."
Selvittyään ensimmäisestä hämmästyksestään ja nopeista laskelmistaan Venters ei tuhlannut aikaa, vaan livahti takaisin salviapensaikon suojaan palatakseen takaisin. Samalla kun hän oli löytänyt tämän Oldringin eristetyn karjanlaitumen, hän oli keksinyt ratkaisun monelle arvoitukselle. Täällä rosvo säilytti karjaansa, täällä oli Jane Withersteenin punainen lauma ja täällä olivat nekin naudat, jotka olivat hävinneet Cottonwoodsin rinteiltä parina viime vuonna. Oldringin karjavarkaudet eivät ennen punaisen lauman ryöstöä olleet suuremmat kuin hänen miestensä ruokkimiseksi oli tarvittu. Viime aikoina ei Sterlingistä eikä muista pohjoisista kylistä ollut ilmoitettu, että sinne olisi ajettu karjaa. Ja Venters tiesi paimenten ihmetelleen Oldringin toimettomuutta niillä suunnilla. Mutta hän ja hänen miehensä olivat olleet tarpeeksi uutteria tekemään vierailuja Glazeen ja Cottonwoodsiin. Heillä oli aina kultaa mukanaan, mutta viime aikoina kylissä pelatut, juodut ja muuten tuhlatut rahamäärät olivat aiheuttaneet paljon otaksumisia. Oldringin usein toistuvista vierailuista seurasi, että uusia kapakoita perustettiin, ja siellä, missä pienet kylät ennen olivat päässeet yhdellä ryöstöretkellä tai taistelulla, tapeltiin nyt usein. Ehkä Oldringilla oli kauempana solassa toinenkin laidun, josta hän kuljetti karjaa Utahin kaukaisiin kaupunkeihin, missä häntä ei tunnettu. Mutta Venters oli kuitenkin taipuvainen epäilemään sitä. Ja sen johdosta, mitä hän oli saanut tietää näinä muutamina päivinä, alkoi hänen mielessään kypsyä sellainen vakaumus, että Oldringin kylissä herättämä pelko ja Naamioituun Ratsastajaan liittyvä salaperäisyys sekä pahat teot, jokaisen jälkiä seuraavan ratsastajan kohtaama tulinen vastarinta ja karjan varastaminen oli vain rosvopäällikön viekkautta, jolla hän verhosi todellisen elämänsä, suunnitelmansa ja työnsä Deception Passissa.
Ja kuin vakoileva intiaani Venters hiiviskeli soikean laakson salviapensaikossa, kulki monen tien yli sen pohjoisella laidalla ja saapui vihdoin sen rotkon suuhun, johon karjapolku häipyi ja jonne hän oli nähnyt rosvojen häviävän.
Vaikka hän oli ollut varovainen ennenkin, jännitti hän kuitenkin nyt jokaisen hermonsa hiiviskellessään eteenpäin ja kuunnellessaan tarkasti. Hän jatkoi matkaansa niin piiloutuneena, ettei hän voinut käyttää silmiään muuhun kuin tien etsimiseen kallioseinämän okaisen viidakon ja louhikon läpi. Kuitenkin hän näki silloin tällöin levätessään jylhien punaisten seinämien muuttuvan korkeammiksi ja villimmiksi, uhkaavammiksi ja pykäläisemmiksi. Hän huomasi senkin, että hän edetessään kääntyi ja kiipeili. Salviapensaikot ja tammi- ja leppäviidakot väistyivät kallioisella maalla kasvavien pinjain tieltä. Äkkiä hänen korviinsa kantautui hiljaista kumeaa kohinaa. Ensin hän luuli sitä ukkoseksi ja sitten jonkin irtautuneen kallionlohkareen aiheuttamaksi jyrinäksi. Mutta se ei lakannutkaan kuulumasta ja hänen jatkaessaan matkaansa se kävi kovemmaksi muuttuen suoranaiseksi kohuksi.
"Vesiputous" hän sanoi. "Eikä se ole aivan pienikään. Olisikohan se näkyvistäni kadonnut virta."
Kohina vaivasi häntä, sillä hän ei voinut kuulla mitään muuta. Mutta näin ollen eivät rosvotkaan voineet kuulla häntä. Sen ajatuksen rohkaisemana ja varmana siitä, etteivät häntä voineet nähdä muut kuin linnut, hän suoristautui kumaraisesta asennostaan kiiruhtaakseen eteenpäin. Pinjain väliin ilmestynyt aukko varoitti häntä, että hän oli lähestymäisillään kukkulan lakea.
Päästyään sinne hän painautui maahan huudahtaen hämmästyksestä. Hänen edessään oli lyhyt rotko pyöristyneine kivipohjineen, jossa ei kasvanut ruohoa, ei salviaa eikä puita, ja mutkikkaine penkereisine seinämineen. Leveä pyörteinen joki virtasi häneen päin ja rotkon päässä syöksyi vesiputous esiin leveästä kallionhalkeamasta kimmoten alas kahtena vihreän kynnyksen yli leviävänä pitkänä suihkuna. Ellei Venters olisi ollut aivan varma siitä, että hän oli tullut oikeaan rotkoon, ei hänen hämmästyksensä olisi ollut niin rajaton. Seinämissä ei ollut halkeamia, eikä tähän rotkoon, jonne rosvojen jäljet ja karjapolku olivat johtaneet hänet, ollut yhtynyt ainoatakaan sivurotkoa, joten hän ei siis voinut olla väärässä. Mutta rotko päättyi tähän ja luultavasti polkukin.
"Mutta polkuhan jatkui täältäpäin", sanoi Venters itsekseen. "Niin, se jatkui täältä ja nyt haluan saada selville, kuinka kumman lailla karja on päässyt tänne."
Jos hän yleensä saattoi olla varma jostakin, niin ainakin siitä, että oli huolellisesti tarkastanut karjan jäljet, ja hän olisi voinut vannoa, että jokainen kavion jälki viittasi suoraan länteen päin. Nyt hän katsoa tuijotti itään rotkon laajaan pyöristyneeseen päähän päin, mihin syöksyi ohut, valkoinen, tuskin parinkymmenen metrin levyinen vesisuihku. Hänen laskelmansa olivat jollakin tavoin olleet väärät. Ensi kerran vuosikausiin hän tunsi epäilevänsä ratsastajantaitavuuttaan jälkien etsimisessä ja muistiaan siitä, mitä todella oli nähnyt. Koettaessaan pysytellä piilossa hän oli varmaankin eksynyt tähän Deception Passin haarautumaan ja silloin jollakin selittämättömällä tavalla sivuuttanut rotkon jälkineen. Hän ei kyennyt selittämään asiaa muuten. Rosvot eivät voi lentää eikä karja hypätä laaksoon tuhannen jalan korkuisilta rinteiltä. Hän sai nyt itse todeta oikeaksi, mitä salviarinteiden ratsastajat aina olivat sanoneet näiden petollisten rotkojen ja laaksojen sokkelomaisesta järjestelmästä, että Deception Passiin kyllä vie teitä, mutta ei kukaan ratsastaja ole ikinä kyennyt seuraamaan niitä.
Äkkiä hänen korviinsa kantautui veden hiljaisen kohinan ohella ääni, jota hän ei osannut määritellä. Hän painautui pitkäkseen erään kiven viereen kuuntelemaan. Siltä suunnalta, mistä hän oli tullut, kuului yhä kovemmin jotakin, joka muistutti kummallista töminää, loiskuttamista ja kolinaa. Vaikka Venters olikin kylmäverinen, alkoi kylmä hiki kohota hänen otsalleen. Mikäpä ei voisikaan olla mahdollista tässä salaperäisyyden kiviseinäisessä sokkelossa? Tuo luonnoton ääni sivuutti hänet, kun hän makasi siinä paikoillaan puristaen pyssyään ja koettaen tyynnyttää mieltään. Sitten ääni kuului aukeamalta, nyt selvästi ja erilaisena. Venters tunsi hevosen kellon kilahtelun, teräksen kalskahtelun upoksiin painuneita kiviä vasten ja vedessä kahlaavien kavioiden kumean loiskeen.
Hän tunsi heti huojennusta, hänen ajatuksensa kiintyivät jälleen todellisuuteen ja voimatta hillitä uteliaisuuttaan hän kurkisti kallion takaa.
Virran keskellä kahlasi pitkä jono kuormitettuja aaseja kolmen oivallisilla hevosilla ratsastavan miehen ajamina. Vaikka Venters olisi tavannut nämä tummapukuiset ja ahavoituneet, raskaasti aseistetut miehet jossakin muualla Utahissa kuin täällä rosvojen omassa piilopaikassa, olisi hän heti tuntenut heidät rosvoiksi. Ratsastajan terävä katse näki heissä pitkän vaivalloisen matkan jäljet. Nämä miehet toivat elintarpeita jostakin pohjoisesta kylästä. He olivat väsyneitä ja heidän hevosensa olivat melkein lopussa ja aasit kulkivat raskain askelin kuten uupuneitten aasien on tapana, uskollisina ja kärsivällisinä, mutta aivan kuin jokainen väsynyt, leiskahtava ja kompasteleva askel olisi ollut niiden viimeinen.
Venters näki tämän kaiken yhdellä silmäyksellä. Sitten hän katseli matkuetta vavisten innostuksesta. Rosvot ajoivat aaseja suoraan vesiputousta kohti aivan sen keskelle, missä vesi taajeni utumaiseksi ohueksi hunnuksi, joka oli kuin savua. Seuraten aivan niiden kintereillä rosvot ratsastivat tähän valkoiseen sumuun muodostaen siihen hetkiseksi kuin tummia kohokuvia ja häviten sitten näkyvistä.
Venters veti syvään henkeä ilmaisten ajatuksensa huudahtamalla:
"Taivaan Jumala, millainen piilopaikkojen piilopaikka rosvoille!... Putouksen alla on syvennys ja takana sijaitsevaan solaan vievä tunneli. Oldring piileskelee siellä. Hänen ei tarvitse vartioida muuta kuin sitä tietä, joka vie laaksoon ylemmältä salviarinteeltä. On tuskin olemassa minkäänlaista vaaraa, että tämä solan suu joskus löydettäisiin. Minäkin huomasin sen äkkiarvaamatta heitettyäni jo kaiken toivon. Ja nyt tiedän syyn siihenkin, mikä hämmästytti minua enemmän, ja voin sanoa muillekin miksi karjan jäljet olivat märät."
Hän kääntyi laskeutuen juoksujalkaa rinteeltä salviaa kasvavalle tasangolle. Palatessaan hän ei voinut tuhlata aikaa ja vain silloin tällöin hän pysähtyi syöksyjen välissä hetkeksi katselemaan tarkasti ympärilleen. Paksussa ruohossa eivät hänen jälkensä laisinkaan näkyneet. Nopeasti hän katkaisi taipaleen rotkojen yhtymäkohtaan. Hän epäili, tulisiko milloinkaan näkemään sitä enää, ja tiesi, ettei hän sitä halunnutkaan, mutta sittenkin hän tarkasteli sen sokkeloita ja huippuja ratsastajan katsein, joka painaa mieleensä maamerkit, jotta ei koskaan unohtaisi niitä.
Siellä hän hetkisen huoahti, samalla kun hän hitaasti antoi katseensa kiertää salviaa kasvavaa soikiota ja kohdistua jyrkkien kalliorinteiden välisiin aukkoihin. Mikään ei liikkunut paitsi tuulessa hiljaa heilahtelevat pensaiden latvat. Sitten hän jatkoi matkaansa useiden rotkojen sivu ja hänelle aivan oudon maan poikki itäisen seinämän vieritse. Sen viimeinen osa oli helposti kuljettavaa ja se oli hyvin suojassa mahdolliselta pohjoisesta ja lännestä tapahtuvalta tarkastelulta. Hän kulkikin matkan nopeasti tuntien itsensä turvallisemmaksi oman rotkonsa tummenevassa varjossa. Punaisen harjanteen korkea pykäläinen laki kohosi uhkaavana hänen edessään muodostaen merkin, jonka opastamana hän voi löytää syvänteen, mihin oli piilottanut leirinsä. Tunkeutuessaan viidakon läpi ja tuntiessaan olevansa turvassa ainakin tällä haavaa hän muisti tyttöä, jonka oli jättänyt sinne. Iltapäivä oli jo pitkälle kulunut. Millaisessa tilassa hän tytön löytäisi? Hän kiiruhti juosten leiriin säikähdyttäen koirat.
Tyttö makasi tummat silmät selkoselällään ja ne laajentuivat, kun Venters polvistui hänen viereensä. Posket hehkuivat kuumeesta. Venters kohotti häntä kostuttaen vedellä hänen kuivia huuliaan ja tunsi kuvaamatonta huojennusta nähdessään tytön nielevän hitaasti ja yskähdellen. Sitten hän laski tytön hiljaa takaisin vuoteelle.
"Kuka te olette?" kuiskasi tyttö.
"Sama mies, joka ampui teitä", vastasi Venters.
"Ettekö tahdo tappaa minua enää?"
"En missään tapauksessa."
"Mitä aiotte tehdä minulle?"
"Kun paranette ja saatte tarpeeksi voimia, vien teidät siihen rotkoon, mistä rosvot ratsastavat vesiputouksen poikki."
Kuin ylhäällä liitävän siiven luomasta heikosta varjosta näytti tytön kasvojen marmorin kaltainen kalpeus muuttuvan.
"Älkää – viekö – minua – takaisin – sinne!"
VI.
SONNIT KIERTÄVÄT MYLLYNRATASTA.
Kun Judkinsin uutiset olivat saaneet Ventersin lähtemään rosvojen jäljille, Jane Withersteen vei haavoittuneen miehen taloonsa ja sitoi taitavin sormin hänen käsivarteensa sattuneen luodin tekemän haavan.
"Judkins, mitä luulette tapahtuneen miehilleni?"
"Haluaisin mieluummin olla sanomatta sitä."
"Kertokaa se minulle. Mitä ikinä minulle ilmoitattekin, lupaan olla vaiti. Minua alkaa huolestuttaa jo muukin kuin karjalaumani menettäminen. Venters vihjaili –. Mutta kertokaa nyt, Judkins."
"No niin, neiti Withersteen, ajattelen kuten Venterskin, että miehenne on kutsuttu pois."
"Judkins!... Kuka sen olisi tehnyt?"
"Tiedätte kyllä, kuka ohjailee mormoniratsastajianne."
"Uskallatteko vihjailla, että kirkonvanhimpamme ovat käskeneet miesteni palata kylään."
"En vihjaile mitään, neiti Withersteen", sanoi Judkins kiivaasti, "sillä tiedän mitä puhun. Sen vuoksi en halunnutkaan kertaa teille."
"Sitä en voi uskoa! Enkä haluakaan! Jättäisikö Tull laumani rosvojen ja susien saaliiksi vain sen vuoksi, että –? Ei, ei! Se on mahdotonta."
"Niin, sellaisesta ei kyllä vielä ole kuultu puhuttavankaan Cottonwoodsin ympäristössä. Mutta suokaa minulle anteeksi, neiti Withersteen, vaikka sanonkin, ettei täällä rajaseudulla ole milloinkaan asunut muuta rikasta mormoninaista kuin te."
Nämä olivat rohkeita sanoja pidättyväisen Judkinsin lausumiksi, mutta ne eivät suututtaneet Janea. Tämän ratsastajan peittelemätön vihjaus salli hänen vilahdukselta nähdä, mitä muut mahdollisesti ajattelivat. Hän oli aina ollut nöyrä ja kuuliainen, mutta oliko hän sittenkin ruvennut vastustelemaan. Hän epäröi kuitenkin vielä. Ja sitten veri rupesi kiertämään nopeammin hänen suonissaan hänen ajatellessaan Black Staria, kun se saa kuolaimet rautaisten leukojensa väliin ja laukkailee hurjana salviarinteillä. Jos hänkin joskus noudattaisi sen esimerkkiä! Jane tukahdutti sisässään raivoavan palon ja hehkun häveten vapaudenkaipuutaan, koska se oli vastoin hänen velvollisuuksiaan.
"Judkins, menkää kylään", sanoi hän, "ja palatkaa heti kertomaan minulle, kun olette saaneet kuulla jotakin ratkaisevaa miehistäni."
Hänen mentyään Jane ryhtyi päättävästi suorittamaan eräitä töitä, jotka hän viime aikoina oli laiminlyönyt. Hänen isänsä oli opettanut hänet johtamaan satoja apulaisia, puutarhojen ja vainioiden hoitoa ja pitämään kirjaa karjasta ja miesten töistä. Ja näiden monien velvollisuuksiensa lisäksi hän oli liittänyt tähän työhön erään erittäin arkaluontoisen tehtävän, jonka toteuttamisessa hän tarvitsi kaiken hienotunteisuutensa ja terävyytensä. Tarkoitamme sitä vaatimatonta, melkein salaista apua, millä hän tuki kylän pakanaperheitä. Vaikka Jane Withersteen ei milloinkaan myöntänyt sitä itselleen, kehittyi se kuitenkin järjestelmälliseksi laupeudentyöksi. Ellei hän olisi keksinyt heille lukemattomia tehtäviä, joiden suorittaminen ei ollut ollenkaan välttämätöntä, olisivat nämä pakanaperheet, jotka olivat epäonnistuneet suunnitelmissaan muuttaessaan asumaan tällaiseen mormonikylään, kuolleet nälkään.
Auttaessaan näitä köyhiä ihmisiä Jane luuli pettävänsä terävänäköisiä kirkonvanhempia, mutta se oli sellaista petosta, ettei hän rukoillut sitä anteeksi. Hänen oli yhtä vaikea pettää näitä pakanoitakin, sillä he olivat yhtä ylpeitä kuin köyhiäkin. Hän oli ollut syvästi pahoillaan huomatessaan, kuinka nämä ihmiset vihasivat hänen uskonveljiään, ja ilostunut suuresti nähdessään, että heidän vihansa oli hänen vaikutuksestaan lauhtunut. Tavallisinakin aikoina tämä työ vaati viisautta, mutta nykyisten olosuhteiden vallitessa hän tarvitsi kaiken tarmonsa ja itsepäisen sitkeytensä voidakseen kiinnittää tarkkaavaisuutensa siihen.
Ilta tuli palauttaen hänen mieleensä työn päätyttyä tyyneyden ja voiman odottaa, mitä hän ei ollut saanut tuntea aikaisemmin päivällä. Hän odotti Judkinsia, mutta häntä ei kuulunut. Hänen talossaan oli aina rauhallista, mutta tänä iltana se tuntui hänestä kuitenkin tavattomalta. Illallisen aikana hänen naisensa palvelivat häntä hiljaisen uutterina osoittaen siten sitä, mitä heidän sinetöidyt huulensa eivät voineet lausua – mormoninaisten tuntemaa myötämielisyyttä. Jerd toi hänelle kivitallin suuren oven avaimen kertoen samalla päivän kuluessa tekemänsä huomiot hevosista. Hänen päivittäisiin tehtäviinsä kuului ratsastaa Black Starilla, Nightillä ja muilla juoksijoilla kymmenen penikulmaa kullakin. Mutta tänään hän oli lyönyt sen laimin ja poika sekaantui selityksissään, joita Jane ei ollut pyytänytkään. Hän kysyi vain, palaako Jerd työhönsä huomenna, ja Jerd vakuutti hämmästyneenä ja huojentuneena haluavansa aina tehdä työtä hänelle. Jane kaipasi kovilta teiltä kuuluvaa kotiin palaavien ratsastajien aiheuttamaa melua, hevosten ravaamista, juoksua ja laukkaamista. Metsikkö, jossa hän käveli, peittyi hämärään, linnut lopettivat laulunsa, tuuli humisi pumpulipuiden oksissa ja virtaava vesi kohisi kivetyssä kanavassaan. Ensimmäisen tähden tuike sopi hyvin illan rauhallisuuteen ja kauneuteen. Hänen uskonsa paisutti hänen sydäntään vakuuttaen kaiken pian muuttuvan hyväksi hänen pienessä maailmassaan. Hän oli näkevinään Ventersin, kuinka tämä istui yksinäisen leirinuotionsa ääressä koiriensa välissä. Hän rukoili hänelle turvaa ja onnea hänen yrityksilleen.
Varhain seuraavana aamuna eräs palvelijatar toi sanan, että Judkins halusi puhutella Janea. Hän kiiruhti pihaan, ja nähdessään Judkinsia aseistautuneen luodikolla ja revolvereilla, hän unohti hämmästyksissään kysyä hänen haavansa tilaa.
"Judkins, mitä aiotte tehdä noilla ampuma-aseilla? Tehän ette ole milloinkaan ennen käyttänyt niitä."
"Nyt on kuitenkin aika koittanut, neiti Withersteen", vastasi Judkins. "Ettekö halua tulla metsikköön? Minun ei ole oikein turvallista näyttäytyä täällä."
Jane käveli hänen rinnallaan pumpulipuiden varjoon.
"Mitä tarkoitatte?"
"Neiti Withersteen, menin äitini luo eilen illalla. Ollessani siellä joku koputti oveen ja eräs mies kysyi minua. Menin ovelle. Miehellä oli naamio kasvoillaan. Hän sanoi, että minun on parasta erota Jane Withersteenin palveluksesta. Miehen ääni oli käheä ja kummallinen, luultavasti muutettu tuntemattomaksi, kuten hänen kasvonsakin. Hän ei sanonut mitään muuta, poistui vain juoksujalkaa pimeään."
"Tunsitteko hänet?" kysyi Jane hiljaa.
"Kyllä."
Jane ei kysynyt nimeä, sillä hän ei halunnut kuulla sitä, koska pelkäsi. Kaikki hänen tyyneytensä hävisi tämän yhden ajatuksen vaikutuksesta.
"Sen vuoksi otin ampuma-aseet mukaani", jatkoi Judkins. "Sillä en aio erota palveluksestanne, neiti Withersteen, ennen kuin ajatte minut pois."
"Judkins, haluatteko lähteä luotani?"
"Olenko sen näköinen? Antakaa minulle hevonen, nopea hevonen, ja lähettäkää minut salviarinteille."
"Voi, kiitän teitä, Judkins! Olette uskollisempi kuin omat uskonveljeni. Mutta minun ei pitäisi hyväksyä uskollisuuttanne, sillä tehän voitte joutua kärsimään sen vuoksi. Mutta mitä ihmettä voisin tehdä? Pääni menee vallan sekaisin. Ventersille tehty vääryys, varastettu laumani, nämä naamioidut miehet, uhkaukset ja tuo salainen toiminta! En voi ollenkaan ymmärtää tätä, mutta tunnen, että jokin synkkä ja kauhea ympäröi minua."
"Neiti Withersteen, kaikki on hyvin yksinkertaista", sanoi Judkins vakavasti. "Olkaa hyvä ja kuunnelkaa – pyydän anteeksi – älkää ollenkaan välittäkö kuurosta mormonikorvastanne, vaan sallikaa minun puhua selvästi ja peittelemättä toiseen. Kuljeskelin eilen kapakoissa, kaupoissa ja muissa maleksijain kokouspaikoissa. Kaikki ratsastajanne ovat kylässä. Siellä puhutaan jostakin joukosta, joka on järjestetty ajamaan takaa rosvoja. Miehet nimittivät itseään 'Ratsastajiksi'. Sellaisen selityksen he teille antavat, sen he sanovat syyksi, miksi miehenne ovat eronneet palveluksestanne. Tuntuu kuitenkin kummalliselta, että tuohon joukkoon on liittynyt vain muutamia toisten karjanomistajien paimenia. Eräs Tullin mies, Jerry Card, on heidän johtajanaan. Olen nähnyt, hänet ja hänen hevosensa. Hän ei ole käynyt Glazessa. Minua ei petetä niinkään helposti, kun salviarinteillä vaeltanut hevonen on kysymyksessä. Tull ja Jerry eivät ratsastaneet Glazeen!... No niin, tapasin Blaken ja Dornin, jotka tavallisesti ovat hyviä ystäviäni niin pitkälle kuin heidän mormonilaisuutensa sallii. Mutta eivät hekään voineet pettää minua eivätkä he sitä vakavasti koettaneetkaan. Kysyin heiltä suoraan kuin mies, miksi he olivat eronneet palveluksestanne tuolla tavalla. En unohtanut muistuttaa, kuinka te hoiditte Blaken vanhaa köyhää äiti raukkaa hänen sairastaessaan ja kuinka hyvä olette ollut Dornin lapsille. He näyttivät häpeävän, neiti Withersteen. Mutta samalla he ikäänkuin jäykistyivät saaden kasvoihinsa tuon synkän vakavan ilmeen, joka muuttaa heidät silmissäni niin kummallisiksi ja erilaisiksi. Mutta voisin kuitenkin sanoa, missä luonnollisen omantunnon piston ja jonkin salaisen painostuksen raja on. Ja olen huomannut, etteivät he voi toimia itsenäisesti. Heillä ei ole mitään sanomista asiaan. He olivat sen näköisiä kuin olemalla uskottomia teille olisivat uskollisia jollekin korkeammalle velvollisuudelle. Ja siinä on heidän salaisuutensa. Asia on niin selvä kuin pyssyni tässä."
"Selväkö?... Laumani saavat nyt hajaantua salviarinteille varastettaviksi. Jane Withersteenistä tulee köyhä nainen. Hänen päänsä on painettava alas ja hänen luonteensa nujerrettava!... Niin Judkins, mikään ei voi olla sen selvempää."
"Neiti Withersteen, antakaa minun pestata niin paljon miehiä kuin vain saan kokoon paimentamaan valkoista laumaa. Se on nyt rinteillä, ei kymmenenkään penikulman päässä – kolmetuhatta päätä, kaikki sonneja. Ne ovat villejä ja valmiita hurjaan pakoon kaniinin korvien vipotuksenkin nähdessään. Leiriydymme aivan niiden vierelle ja koetamme pitää lauman koossa."
"Judkins, korvaan teille jonakin päivänä palveluksenne, ellei minulta sitä ennen ryöstetä kaikkea. Kootkaa miehet ja pyytäkää Jerdiltä nopeita hevosia, ei kuitenkaan Black Staria ja Nightiä. Mutta älkää vuodattako verta nautojen vuoksi älkääkä päättömästi panko henkeänne vaaralle alttiiksi."
Jane Withersteen kiiruhti huoneensa yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen voimatta siellä enää hillitä kiihtyvää vihaansa. Hän tuli aivan umpisokeaksi raivosta, jollaista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Maaten vuoteellaan näkemättä ja puhumatta mitään hän oli kuin kiemurteleva elävä liekki. Ja hän heittelehti siinä raivon polttaessa ja hehkuessa ja vihdoin palaessa loppuun.
Heikkona ja uupuneena hän sitten makasi ajatellen, ei painostusta, jonka tarkoituksena oli musertaa hänet, vaan tätä luonteensa uutta puolta. Aina viime päiviin saakka hänen elämässään oli ollut vähän sellaista, mikä olisi kiihdyttänyt hänen tunteitaan. Hänen esi-isänsä olivat olleet viikinkejä, hurjia päälliköitä, jotka eivät olleet kärsineet vastuksia eivätkä esteitä tiellään. Hänen isänsä oli perinyt heidän luonteensa ja joskus ihmiset olivat paenneet hänen sokeaa raivoaan kuin antiloopit rinteillä raivoavaa tulta. Jane Withersteen totesi nyt, että sama vihan ja sodan henki oli uinunut hänen tietämättään hänessäkin. Hän kauhistui noita synkkiä syvyyksiä, joiden olemassaoloa hän ei tähän saakka ollut aavistanutkaan, viha oli ainoa piirre miehissä ja naisissa, joita hän ei voinut tarpeeksi ivailla ja joita hän ei voinut antaa anteeksi. Sillä vihahan muodostaa liekehtivän, suoraan helvettiin vievän polun. Ja nyt oli hänkin yht'äkkiä tuntenut samanlaista tulista vihaa voimatta itse sille mitään. Ja mies, joka oli saattanut hänen rauhallisen ja rakastavan luonteensa tähän alennustilaan, oli Jumalan sanan julistaja, eräs hänen kirkkonsa vanhimmista ja hänen rakastetun piispansa neuvonantajista.
Laumojen, laidunten, Amber Springin ja vanhan kivitalon menettäminen ei enää liikuttanut Jane Withersteeniä, sillä hän ajatteli nyt elämänsä tärkeintä kysymystä, sitä, mitä hän nyt piti tärkeimpänä tehtävänään – sielunsa pelastusta.
Hän polvistui vuoteensa viereen rukoilemaan. Ja hän rukoili hartaammin kuin milloinkaan ennen elämässään, rukoili anteeksi syntiään, rukoili, että hän vapautuisi tuosta synkästä kiivaasta vihasta, pyysi voimia rakastaa Tullia kuin pappia, vaikka hän ei voinutkaan rakastaa häntä kuin miestä, rukoili, että hän voisi täyttää velvollisuutensa kirkkoaan, uskonveljiään ja niitä kohtaan, joiden toimeentulo riippui hänen varallisuudestaan, rukoili, että hän voisi kunnioittaa Jumalaa ja säilyttää naisellisuutensa tahrattomana.
Ja kun Jane Withersteen toipui tästä vihan myrskystä ja lopetti rukoilemisensa, oli hän totinen, tyyni ja varma – kokonaan muuttunut nainen. Hän tahtoi täyttää velvollisuutensa, kuten hän sen ymmärsi, ja elää omaa elämäänsä oman uskonsa johdon mukaan. Saattoi käydä niin, ettei hän milloinkaan voisi mennä naimisiin valitsemansa miehen kanssa, mutta siitä hän oli aivan varma, ettei hän milloinkaan rupeaisi Tullin vaimoksi. Hänen kirkonvanhimpansa saivat ottaa hänen karjansa ja hevosensa, hänen laitumensa ja ketonsa, hänen aitauksensa ja tallinsa, Withersteenin kartanon ja veden, joka hedelmöittää Cottonwoodsin kylän maita, mutta he eivät voineet pakottaa häntä menemään naimisiin Tullin kanssa, he eivät voineet muuttaa hänen päätöstään eikä murtaa hänen luonnettaan. Alistuttuaan tulevaan häviöön ja päästyään varmuuteen itsestään Jane Withersteen saavutti sellaisen mielenrauhan, jota hän ei ollut tuntenut vuosikausiin. Hän antoi anteeksi Tullille pahoitellen suruissaan sitä, mitä tiesi Tullin pitävän velvollisuutenaan huolimatta henkilökohtaisista tunteistaan Janea kohtaan. Tull halusi ennen kaikkea hänet itselleen, koska hän oli mies, ja sitten Tull tahtoi pelastaa hänet ja hänen rikkautensa kirkolleen. Hän ei ollenkaan uskonut, että Tull oli toiminut yksinomaan papillisesta innostuksesta pelastaakseen hänen sielunsa. Hän muisteli erästä Tullin hämärää vihjausta, että jollei hän voi tulla Tullin omaksi, ei hänen tarvitse päästä taivaaseenkaan. Jane Withersteenin terve järki kapinoi hänen uskontonsa ahtaita rajoja vastaan ja hän epäili, tahtoisiko hänen piispansa, jonka sanottiin olevan välittömässä kanssakäymisessä Jumalan kanssa, tuomita hänen sieluaan kadotukseen sen vuoksi, ettei hän halunnut mennä naimisiin mormonin kanssa. Ja mitä taasen Tulliin ja muihin kirkon vanhimpiin tuli, niin ehkäpä he vaivattuaan häntä tarpeeksi ja ehkä köyhdytettyään hänet luovuttavat takaisin suurimman osan siitä, minkä hän on menettänyt, huomatessaan että hän on pysynyt järkkymättömänä. Niin hän järkeili menettämättä lainkaan luottamustaan ihmisiin ja heidän pohjimmaiseen hyvyyteensä.
Kivetyltä pihalta kuuluva teräskenkäisten kavioiden kapse karkoitti hänet äkkiä pois pakopaikastaan. Siellä seisoi hevosensa vieressä Lassiter, ja hänen musta pukunsa ja suuret mustat revolverikotelonsa olivat kummallisena vastakohtana hänen ystävälliselle hymylleen. Janen Lassiteria kohtaan tuntema mielenkiinto oli vähentymätön ja hän halusi koettaa, mitä hänen lumousvoimansa voisi vaikuttaa Lassiterin vierailun ilmeisen tarkoituksen tyhjäksitekemiseksi. Jos hän vain voisi lauhduttaa hänen mormoneja kohtaan tuntemaansa vihaa tai ainakin estää hänet surmaamasta useampia, ei hän ainoastaan suojelisi omia uskonveljiään, vaan vieläpä palauttaisi tämän veren vuodattajan mieleen hiukkasen inhimillisyyttä.
"Hyvää huomenta, rouva", sanoi Lassiter pitäen kädessään mustaa hattuaan.
"Lassiter, en ole vielä vanha enkä rouvakaan", vastasi Jane iloisesti hymyillen. "Ellette voi sanoa neiti Withersteen, niin sanokaa minua Janeksi."
"Jane tuntuu minusta helpommalta. Ristimänimet ovat aina olleet mielestäni hyvin käytännöllisiä."
"No niin, sanokaa minua siis Janeksi. Lassiter, olen iloinen saadessani puhutella teitä, sillä minulla on huolia."
Sitten hän kertoi hänelle Judkinsin palaamisesta, punaisen lauman varastamisesta, Ventersin poistumisesta Wranglella ja miestensä erosta.
"Mielestäni olette liian hymyilevä ja kaunis naiseksi, jolla on niin suuria huolia", huomautti Lassiter.
"Lassiter, sanotteko minulle kohteliaisuuksia? Mutta puhukaamme vakavasti. Olen päättänyt, etten rupea suremaan. Olen menettänyt jo paljon, mutta tulen menettämään vieläkin enemmän. En tahdo kuitenkaan käydä katkeraksi ja toivoakseni en enää milloinkaan tule onnettomaksi."
Lassiter pyöritteli hattuaan totuttuun tapaansa miettien tarkoin, ennen kuin vastasi.
"En tunne ollenkaan naisia, sillä en ole ollut missään tekemisissä heidän kanssaan vuosikymmeniin. Pidän kuitenkin rohkeista naisista. Koska näen, kuinka suhtaudutte tähän vaikeuteen, niin saanko kysyä, aiotteko taistella?"
"Taistellako? Kuinka? Vaikka tahtoisinkin, ei minulla ole muita ystäviä kuin tuo paimen, joka ei uskalla oleskella kylässä."
"Olen ylpeä voidessani sanoa, rouva – Jane – että on olemassa vielä toinenkin, jos vain hyväksytte hänet."
"Lassiter, kiitoksia. Mutta kuinka voin hyväksyä teidät ystäväkseni? Ajatelkaahan! Ratsastaisitte tuonne kylään noine peloittavine revolvereinenne ja tappaisitte viholliseni, jotka ovat kirkkoni vanhimpia."
"On hyvinkin mahdollista, että minut ärsytettäisiin tekemään jotakin sellaista", vastasi Lassiter kuivasti.
Jane ojensi hänelle molemmat kätensä.
"Lassiter, hyväksyn ystävyytenne, olenpa oikein ylpeä siitä ja vastaan siihen, jos vain voin pidättää teidät surmaamasta mormoneja."
"Sanon teille jotakin", sanoi Lassiter töykeästi hänen harmaiden silmiensä välähtäessä. "Olette liian hyvä nainen uhrattavaksi, kuten he suunnittelevat... Ei, totean, ettei minusta ja teistä voi tulla ystäviä sellaisilla ehdoilla."
Innoissaan Jane tuli lähemmäksi häntä hänen äkillisen mielenmuutoksensa lumoamana, vaikka hän sitä kauhistuikin. Se, että Lassiter tahtoi taistella hänen puolestaan, tuntui samalla hirveältä ja ihmeelliseltä.
"Tulitte tänne surmataksenne erään miehen, sen miehen, jota Milly Erne –"
"Niin, sen, miehen, joka muutti Milly Ernen elämän helvetiksi – sanokaa mieluummin niin... Jane Withersteen, sen vuoksi juuri saavuin tänne. En haluaisi tunnustaa sitä kenellekään muulle elävälle olennolle... Maailmassa on asioita, joista teidänlaisenne nainen ei voi uneksiakaan, joten älkää mainitko hänen nimeään enää. Ei ennen kuin ilmaisette minulle miehen nimen."
"Nimen? Minäkö? En milloinkaan!"
"Teette sen vielä varmasti. Mutta en halua milloinkaan kysyä sitä teiltä. Olen mies, jolla on kummallisia luuloja ja omintakeinen ajatustapa, ja usein olen näkevinäni tulevaisuuteen ja tuntevinani asioita, joita on mahdoton selittää. Polku, jota olen seurannut vuosikausia, oli hyvin hämärä ja mutkainen, mutta nyt se näyttää suoristuvan. Ja, Jane Withersteen, te kuljitte sen poikki kauan aikaa sitten lieventääksenne Milly Ernen tuskia. Se tekee Lassiterista ystävänne, tahdoittepa sitä tai ette. Mutta nyt te vastustatte sitä niin kummallisesti tarkoittaen sillä jotakin – Jumala yksin tietää, mitä – ellette jalolla sokeudellanne tahdo kiihottaa minua kiihkeämpään vihaan mormoneja vastaan."
Jane tunsi horjuvansa voiman vaikutuksesta, joka oli paljon suurempi hänen omaansa. Tahtojen taistelussa tämän miehen kanssa hän tunsi joutuvansa tappiolle. Jos hän halusi vaikuttaa häneen, täytyi hänen turvautua yksinomaan naiselliseen viehättävyyteensä. Lassiterissa oli jotakin, jota hänen oli pakko kunnioittaa; hän oli kauhistunut hänen nimeään, mutta jouduttuaan vastakkain hänen kanssaan hän kammoi vain hänen tekojaan. Lassiterin salaperäinen vihjaus ja hänen aavistuksensa, että Jane oli liian heikko vastustamaan häntä, painuivat syvälle Janen mieleen. Hän uskoi kohtalon heittäneen hänen tielleen joko Milly Ernen rakastajan tai miehen, ja hän luuli voivansa kääntää omalla voimallaan pahan miehen paremmalle tielle. Mutta Lassiterin vihjaus siihen, mitä hän sanoi Janen sokeudeksi, peloitti Janea. Sellainen erehdyttävä luulo saattoi ehkä päästää valloilleen sen katkeran, kohtalokkaan mielialan, jonka tuntua oli Lassiterin sanoissa. Hänen täytyi mihin hintaan hyvänsä lepyttää tämä mies; hän tiesi, että arpa oli heitetty, ja ellei Lassiter höltyisi naisen sulosta, kauneudesta ja kujeista, johtui se vain siitä, ettei hän päässyt selville tuosta miehestä.
"Vannon, ettei teidän tarvitse kuulla toistamiseen sellaisia sanoja minun huuliltani", jatkoi Lassiter hetken kuluttua. "Nyt, neiti Jane, ratsastin ilmoittamaan teille, että valkoinen sonnilaumanne on noiden korkeiden harjanteiden takaisella rinteellä. Ja olen nähnyt siellä olevan tekeillä jotakin, joka tuntuisi teistäkin hyvin mielenkiintoiselta, jos vain voisitte nähdä sen. Onko teillä kiikaria?"
"On kaksikin. Haen ne ja ratsastan sinne kanssanne. Odottakaa hieman, Lassiter, olkaa niin hyvä", lisäsi hän kiiruhtaen sisään. Lähetettyään sanan Jerdille, että hän satuloisi Black Starin ja toisi sen pihalle, hän meni huoneeseensa vaihtamaan ylleen sen puvun, jota hän aina käytti lähtiessään ratsastamaan salviarinteille. Tässä miesmäisessä puvussa hän oli aivan kauniin keikarimaisen paimenen näköinen. Jos hän oli odottanut palkinnokseen jonkinlaista ihailua Lassiterin puolelta, ei hänen tarvinnut tuntea pettymystä. Sama ystävällinen hymy, josta Jane niin paljon piti ja joka teki Lassiterista aivan toisen henkilön, levisi hitaasti hänen kasvoilleen.
"Luulin teitä ensin pojaksi!" hän huudahti. "On kummallista, millaisen muutoksen vaatteet voivat saada aikaan. Arvokkuutenne on minua vähän peloittanut, semminkin toissa iltana, jolloin olitte pukeutunut kokonaan valkoisiin, mutta tuossa puvussa –"
Black Star tuli laukaten pihaan kaataen Jerdin melkein kumoon ja hirnuen Lassiterin mustalle. Mutta nähdessään Janen se näytti hillitsevän uhmansa ja heitellen kaunista päätään se ravisteli suitsiaan.
"Polvillesi, Black Star, polvillesi", sanoi Jane.
Hevonen taivutti päänsä maata kohti ja suoristautuen hitaasti notkisti ensin toisen etujalkansa ja sitten toisen vaipuen polvilleen. Jane pisti vasemman jalkansa jalustimeen kiepsahtaen kevyesti satulaan, ja Black Star nousi jaloilleen hypähdellen korkealle. Janen oli hyvin vaikea hillitä sen ravia metsikössä, mutta kun se näki salviarinteet, se lähti kiitämään kuin tuuli. Jane antoi sen mennä niin kovaa kuin se vain halusi pari penikulmaa aukealla tiellä, mutta sitten hän hillitsi sen kävelemään jääden odottamaan toveriaan. Lassiter tavoittikin hänet pian ja hetkisen kuluttua he jo ratsastivat vierekkäin. Janen mieleen muistui tästä, kuinka hänen tapanaan oli ollut ratsastaa Ventersin kanssa. Missähän Venters nyt mahtoi olla? Hän katseli kauas rinteelle Deception Passin mutkaista purppuraista juovaa kohti sulkien tahtomattaan silmänsä kuvaamattoman pelon vapisuttaessa häntä.
"Kääntykäämme tästä", sanoi Lassiter, "ja ratsastakaamme salviapensaikossa penikulman verran. Valkoinen lauma on noiden korkeiden harjanteiden takana."
"Mitä aiotte näyttää minulle?" kysyi Jane. "Olen valmistautunut kaikkeen, joten teidän ei tarvitse pelätä."
Lassiter hymyili ikäänkuin hän olisi tarkoittanut huonojen uutisten tulevan tarpeeksi nopeasti kenenkään tarvitsematta ennustaa niitä puheellaan.
Heidän saavuttuaan erään kumpuisen harjanteen juurelle Lassiter laskeutui satulasta viitaten Janelle, että tämä noudattaisi hänen esimerkkiään. He jättivät hevosensa siihen heittäen suitset maahan. Sitten Lassiter, joka kantoi kiikareita, alkoi hitaasti opastaa Janea kohoavan rinteen laelle. Mutta lähestyessään lakea hän pysähdytti Janen viitaten kädellään.
"Näemme varmasti enemmän, jollemme asetu nähtäväksi taivasta vasten", sanoi hän. "Siitä ei ole kulunut vielä tuntiakaan, kun olin täällä. Silloin oli lauma seitsemän tai kahdeksan penikulman päässä etelässä ja ellei se vielä ole pillastunut –"
"Lassiter!... Pillastunutko?"
"Juuri niin. Mutta katsokaamme."
Jane kiipesi vielä muutamia askelia päästäkseen aivan Lassiterin taakse ja kurkisti harjanteen yli. Juuri sen takaa alkoi matala syvänne, joka aleni ja laajeni laaksoksi kääntyen sitten vasemmalle. Seuraten katseillaan aaltoilevaa salviapensaikkoa Jane näki harhailevat ryhmät ja sitten koko valkoisen lauman. Hän tiesi tarpeeksi sonneista ymmärtääkseen neljän tai viidenkin penikulman päästä, että jotakin oli hullusti. Tarttuen kiikariinsa hän käänsi sitä hitaasti vasemmalta oikealle voiden siten tarkastaa koko laumaa. Yksityiset ryhmät olivat levottomia, mutta suurempiin joukkoihin kokoontuneet sonnit söivät ruohoa. Hän siirsi kiikarinsa takaisin lauman suuriin vartijoihin ja näki niiden ravaavan nopein askelin, pysähtyvän äkkiä paikoilleen, pudistavan pitkäsarvista päätään, katselevan kaikille suunnille ja lähtevän sitten taas juoksemaan toisaalle.
"Judkins ei ole vielä saanut kootuksi miehiään", sanoi Jane. "Mutta hän saapuu kyllä piakkoin tuonne. Kunpa hän ei vain myöhästyisi! Lassiter, mikä on säikähdyttänyt nuo suuret johtajat?"
"Ei mikään juuri tällä hetkellä", vastasi Lassiter. "Sonnit alkavat päinvastoin rauhoittua. Niitä on peloiteltu, mutta ei vielä kovasti.. Koko lauma on kulkenut muutamia penikulmia tännepäin siitä, kun olin täällä."
"Ne eivät ole voineet syödä sellaista alaa puhtaaksi ruohosta, ei ainakaan tunnissa. Naudat eivät ole lampaita."
"Eivät kyllä. Ne ovat juosseet koko matkan ja se näyttää pahalta."
"Lassiter, mikä on säikähdyttänyt ne?" toisti Jane kärsimättömästi.
"Pankaa kiikarinne syrjään, sillä näette alussa paremmin paljain silmin. Seuratkaa nyt katseillanne noiden harjanteiden laitoja tuolla lauman toisella puolella silloin, kun aurinko paistaa kirkkaasti salviapensaikkoon... Aivan niin. Katsokaa nyt tarkasti ja odottakaa."
Jännittyneen katselemisen hitaasti kuluvat hetket eivät palkinneet Janea muulla kuin matalien kumpujen purppuraisten harjanteiden ja välkkyvän salviapensaikon ihanuudella.
"Nyt se alkaa jälleen", kuiskasi Lassiter tarttuen Janen käsivarteen. "Katsokaa nyt! Kas tuolla. Näittekö?"
"En. Sanokaa, mitä minun pitää katsella."
"Valkoista välähdystä – jonkinlaista silmänräpäyksellistä valon leimahdusta – samanlaista vilkettä, joka syntyy auringon säteitten sattuessa johonkin valkoiseen."
Janen jännittynyt katse huomasikin äkkiä haihtuvan välähdyksen. Hän suuntasi kiikarinsa nopeasti sille taholle. Jälleen purppurainen salviapensaikko, suurenmoinen väriltään, kooltaan ja liikehtimiseltään, kiusasi häntä kauan aikaa yksitoikkoisuudellaan. Mutta sitten harjanteen salviapensaikosta liehahti esiin jokin leveä valkoinen esine, välähti auringonvalossa ja katosi. Se oli kuin taikuutta, ja se hämmästytti Janea.
"Mitä kummaa tuo on?"
"Tuon harjanteen takana on varmasti joku, joka heiluttelee lakanaa tai valkoista huopapeitettä siten, että auringonsäteet voivat heijastua siitä."
"Mutta miksi?" kysyi Jane yhä hämmästyneempänä.
"Saadakseen lauman pillastumaan", vastasi Lassiter purren hammasta.
"Ah!" Jane teki kiivaan liikkeen, puristi kiikarin lujasti käteensä, vapisi kuin kouristuskohtauksessa ja painoi sitten päänsä ruohoon. Mutta hän kohotti sen hetkisen kuluttua jälleen katsoen Lassiteriin jonkinlainen hymy huulillaan.
"Oikeamieliset veljeni ovat työssä jälleen", hän sanoi ivallisesti. Hän oli hillinnyt vihansa, mutta ehkä ensi kerran hänen elämässään katkera iva väreili hänen huulillaan. Lassiterin kylmät harmaat silmät näyttivät tunkeutuvan hänen lävitseen. "Sanoin valmistautuneeni kaikkeen, mutta se oli tuskin totta. Mutta miksi he haluavat – miksi joku haluaa saada laumani pillastumaan?"
"Ne ovat mormonien jumalallisia keinoja, joiden avulla he koettavat pakottaa erään naisen polvilleen."
"Lassiter, kuolen mieluummin kuin koskaan notkistan polviani. Minut olisi ehkä voitu taivuttaa, mutta minua ei voida pakottaa. Luuletteko heidän onnistuvan aikeissaan?"
"En pidä noiden suurten sonnien käyttäytymisestä. Mutta sitä on melkein mahdoton tietää. Sonnit pillastuvat joskus aivan yhtä helposti kuin puhvelitkin. Pienikin välähdys tai liike voi aiheuttaa sen, Satulastaan laskeutunut, niitä kohti kävelevä ratsastaja voi joskus säikähdyttää ne hyppimään ja pakenemaan. Mutta toisinaan ne eivät pelkää mitään. Luulen kuitenkin tuon valkoisen vaatteen tekevän tehtävänsä. Tämä on aivan uutta minullekin, vaikka olenkin nähnyt hieman sekä ratsastusta ja rosvoamista. Tarvitaan juuri noita jumalaapelkääviä mormoneja keksimään tällaisia pirullisia temppuja."
"Lassiter, eivätkö Oldringin miehet yhtä hyvin voi turvautua tuollaiseen temppuun?" kysyi Jane tarttuen viimeiseen oljenkorteen.
"Kyllä, mutta se ei ole luultavaa", vastasi Lassiter. "Oldring on rehellinen rosvo. Hän ei hiiviskele harjanteiden takana hajoittaakseen karjanne kaikkiin ilmansuuntiin. Hän ratsastaa suoraan teitä kohti ja ellette pidä siitä, voitte vetäistä revolverinne esiin."
Jane puri kieltään voidakseen olla puolustamatta miehiä, jotka juuri tällä hetkellä todistivat olevansa pikkumaisia ja ilkeitä rosvoihinkin verrattuina.
"Katsokaa nyt, Jane, johtavat sonnit ovat jo pillastuneet! Ne kiinnittävät erillään olevien eläinten huomion puoleensa ja silloin on koko lauma pian liikkeellä."
Jane ei ollut kyllin nopea huomatakseen Lassiterin mainitsemia yksityiskohtia, mutta hän näki lauman pitenevän. Sitten sonnit erosivat pääjoukosta. Koko lauma lähti liikkeelle hämmästyttävän äkkiä, muutamassa hetkessä, kuin ryhmä suuresta parvesta eronneita valkoisia mehiläisiä. Polkevien sorkkien heikko kapse kantautui Janen korviin käyden vähitellen kovemmaksi, ja matalalla leijailevia tomupilviä alkoi kohota salviapensaikon yläpuolelle.
"Nyt on lauma pillastunut ja aiheuttaa tuollaisen metelin", sanoi Lassiter.
"Voi, Lassiter, lauma laukkaa laakson päätä kohti! Siellä on rotko, jonka seinämät ovat äkkijyrkät."
"Ne syöksyvät varmasti sinne, mutta sinne on vielä monta penikulmaa. Ja, Jane, tämä laakso kääntyy melkein pohjoiseen ennen mutkistumistaan itää kohti. Pillastuneet eläimet kiitävät ohitsemme noin penikulman päässä."
Sonnien muodostama pitkä valkoinen keinuva viiva eteni nopeasti salviapensaikon poikki ja tomupatsaita kohosi ilmaan. Kumea jyrinä täytti Janen korvat.
"Mietin, miten voisin saada lauman kiertämään yhdessä paikassa", sanoi Lassiter katsellen harmailla silmillään rinnettä. "Kylässä päin näkyy muutamia pilkkuja ja tomupilviä. Ehkä Judkins on tulossa sieltä miehineen. Mutta luultavinta on, ettei hän joudu tänne ajoissa auttamaan. Teidän on parasta sitoa Black Star kiinni jonnekin tänne rinteelle."
Hän juoksi hevosensa luo ja heittäen satulalaukut menemään hän kiinnitti vyöt, hyppäsi satulaan ja ajoi laukkaa suoraan alas laakson poikki.
Jane meni hakemaan Black Staria ja talutettuaan sen harjanteen laelle nousi satulaan kääntäen katseensa laaksoon kiihkeänä ja odottaen. Hän oli kuullut puhuttavan, kuinka pillastuneet naudat käännytetään kiertämään kehässä ja tiesi vain kaikkien rohkeimpien ratsastajien voivan suoriutua siitä.
Valkoinen lauma oli nyt venynyt parin penikulman pituiseksi jonoksi. Tuhansien kavioiden kumea kapse koveni jatkuvasti hiljaiseksi töminäksi, ja sonnien kiitäessä nopeasti lähemmäs se muuttui kovaksi jyrinäksi. Lassiter ratsasti muutamassa hetkessä tasaisen laaksonpohjan poikki itäiselle rinteelle odottaen siellä lauman tuloa. Ja hetken kuluttua, kun valkoisen jonon pää ehti Janen kohdalle, Lassiter kannusti mustansa juoksuun.
Jane näki hänen asettuvan pillastuneen lauman johtajien ulommaiselle sivulle ja siinä hän sitten ratsasti. Se oli kuin kilpa-ajoa. He kiitivät laakson päätä kohti, mutta kun valkoisen jonon loppupää lähesty Lassiterin ensimmäistä odotuspaikkaa, oli toinen pää jo alkanut kääntyä länttä kohti. Se kääntyi hitaasti ja vastahakoisesti, mutta kuitenkin varmasti, muuttuen vähitellen pitkäksi, kauniiksi valkoiseksi kaareksi. Jane huomasi hämmästyksekseen johtajien kääntyvän, kunnes ne alkoivat laukata takaisin häntä ja laakson yläpäätä kohti. Noiden villien laukkaavien sonnien oikealla puolen laukkasi Lassiterin musta ja Janen terävä silmä totesi sokean hevosen vaivattoman juoksun ja varmajalkaisuuden. Sitten hänestä näytti siltä kuin lauma olisi liikkunut suuressa kaaressa, laajassa puolikuun muotoisessa kehässä alku- ja loppupään ollessa melkein vastapäätä noin penikulman päässä toisistaan. Mutta Lassiter ajoi taukoamatta johtajia pakottaen ne vähitellen kääntymään vasemmalle. Ja muut tomun sokaisemat hurjistuneet eläimet laukkasivat kuin mielettömät johtajien kintereillä. Tämä alituisesti liikkuva ja muuttuva sonnien muodostama rengas vyöryi Janea kohti ja kun se ehti hänen kohdalleen tuskin puolen penikulman päähän, se alkoi kaveta ja sulkeutua ympyräksi. Lassiter oli ratsastanut samansuuntaisesti hänen asemansa kanssa, kääntynyt suoraan häntä kohti, sitten syrjään ja nyt hän ratsasti suoraan poispäin hänestä pakottaen koko ajan keinuvan jonon päätä sisäänpäin.
Vasta silloin Jane ymmärsi Lassiterin urotyön ja jäi tuijottamaan huohottaen tuon pelottoman miehen ratsastusta. Hänen hevosensa oli nopea ja väsymätön, mutta sokea. Lassiter oli ahdistanut ahdistamistaan johtajia kääntymään, kunnes ne alkoivat tunkeutua sonnijonon pään sisäpuolelle. Johtajat laukkasivat jo ympyrässä vaikka lauman pää vielä juoksikin melkein suoraan. Mutta pian sekin kääntyisi. Mutta kuinka Lassiter voisi päästä pakoon saatuaan renkaan muodostetuksi? Jane Withersteen oli aina yhtä valmis rukoilemaan kuin ylistämäänkin, ja nyt hän rukoili tämän miehen turvallisuuden puolesta. Laaksoon alkoi kerääntyä tomupilviä. Epäselvästi kuin keltaisen hunnun läpi hän näki Lassiterin pakottavan johtajat kääntymään sisäänpäin niin, että ne täyttivät salviaa kasvavan aukon. Vihdoin Lassiter hävisi hänen näkyvistään tomupilveen, mutta sitten hän oli jälleen näkevinään mustan ilman ratsastajaa nousevan takajaloilleen, laahautuvan eteenpäin ja kaatuvan. Lassiter oli siis pudonnut satulasta ja oli nyt mennyttä miestä! Mutta tuokion kuluttua hän ilmestyikin näkyviin tomupilvestä kiiruhtaen juoksujalkaa salviarinteelle. Hän oli siis päässyt pakoon, ja Jane hengitti jälleen.
Lumottuna Jane Withersteen katseli tätä sonnien muodostamaa hämmästyttävää myllynratasta. Noin siis saadaan lauma laukkaamaan ympyrässä. Valkoinen keinuva ympyrä sulkeutui aukealla salviarinteellä. Ja ilmassa leijailevat tomupilvet yhtyivät vähitellen suureksi verhoksi. Maa tärisi ja laukkaavien sorkkien keskeytymätön töminä jatkui heikentymättömänä. Jane tuli melkein kuuroksi, mutta värähteli kuitenkin jokaisesta uudesta äänestä. Ympyrän pienentyessä salviarinteellä sonnit alkoivat ammua ja kun se sulkeutui kokonaan, syntyi sen keskellä ääretön tungos sonnien päiden töksähtäessä niin kovasti yhteen, että sarvet kolahtelivat. Ammuen, hypähdellen ja puskien sisimmäisten sonnien suuri joukko ponnisteli polkien toisiaan, aaltoili ja ähki suunnattoman painon alla. Sitten kaikki yht'äkkiä lakkasi. Sisäinen jännitys laukesi samalla, kun hirveä jyrinä ja töminäkin. Liike etääntyi vähitellen ympyrän ulkolaitaan lakaten vihdoin sielläkin. Valkoinen lauma oli pysähtynyt ja keltaisen tomun muodostama verho alkoi haihtua tuulen mukana.
Jane Withersteen odotti harjanteella täysinäisin ja kiitollisin sydämin. Lassiter tuli näkyviin kävellen väsyneenä häntä kohti salviapensaikon läpi. Ja kaukana rinteellä Judkins ratsasti esiin miestensä kanssa. Tällä haavaa ainakin voitaisiin valkoista laumaa pitää silmällä.
Kun, Lassiter saapui hänen luokseen ja laski kätensä Black Starin harjalle, ei Jane kyennyt sanomaan mitään.
"Hevoseni – kuoli", huohotti Lassiter.
"Voi, olen niin pahoillani!" huudahti Jane. "Lassiter, tiedän, ettei sitä voida korvata, mutta lahjoitan teille juoksijoistani minkä hyvänsä haluatte – Bellsin, Nightin tai Black Starin."
"Otan mielelläni nopean hevosen, Jane, mutta ei ainoaakaan lemmikeistänne", vastasi Lassiter. "Mutta ettekö lainaisi minulle Black Staria nyt, jotta voisin ratsastaa katkaisemaan tien noilta miehiltä, jotka säikähdyttivät lauman hurjaan pakoon?"
Hän viittasi purppuraisella salviarinteellä häämöttäviin tummiin liikkuviin pilkkuihin ja tomupilviin.
"Voin katkaista niiden tien tällä hevosella ja sitten –"
"Sitten, Lassiter?"
"He eivät milloinkaan enää tule peloittelemaan nautoja."
"Ah, ei, ei!... Lassiter, en salli teidän mennä!"
Mutta tulinen viha punasi miehen, posket, hänen vapisevat kätensä ravistivat Black Starin suitsia, ja Janen täytyi luoda silmänsä maahan Lassiterin katseen voimasta.
VII.
WITHERSTEENIN TYTÄR
"Lassiter, haluatteko ruveta paimenekseni?" oli Jane kysynyt häneltä.
"Kyllä", oli Lassiter vastannut.
Vaikka vastaus olikin niin lyhyt, tiesi Jane, kuinka äärettömän paljon siihen sisältyi. Hän tahtoi, että Lassiter ryhtyisi pitämään huolta hänen karjastaan, hevosistaan ja laitumistaan ja pelastaisi ne tuholta, jos se suinkin olisi mahdollista. Vaikka hän ei voinutkaan sanoa ääneen kaikkea mitä ajatteli, hän oli ehdottomasti rehellinen itseään kohtaan. Huolimatta siitä, millaisen hinnan hän saisi maksaa, hänen oli pidettävä Lassiter läheisyydessään ja suojeltava hänen vihaltaan sitä miestä, joka oli houkutellut Milly Ernen Cottonwoodsiin. Peloissaan hän hillitsi niin oman mielensä, ettei kuiskannut tämän mormonin nimeä omalle sielulleenkaan, eikä hän sitä milloinkaan muistellutkaan. Ja paitsi tätä seikkaa, jota hän piti itselleen uskottuna pyhänä velvollisuutena, hän tunsi tänä kriitillisenä aikana olevansa apulaisen, ystävän ja puolustajan tarpeessa. Jos hän voisi hallita tätä revolverisankaria, kuten Venters oli nimittänyt häntä, jos hän vain voisi estää hänet vuodattamasta verta, millaista sotataitoa hän osoittaisikaan voidessaan asettaa Lassiterin nimen ja läsnäolon sitä kirkonvanhimpien sortoa vastaan, jolla he koettivat musertaa hänet. Hän tiesi, ettei hän milloinkaan voisi unohtaa sitä vaikutusta, minkä Lassiterin nimen kuuleminen oli tehnyt Tulliin ja tämän miehiin Ventersin lausuessa sen. Ja jollei hän voisikaan täydellisesti hillitä Lassiteria, voisi hän ehkä menettelyllään siirtää tuon kohtalokkaan päivän tuonnemmaksi.
Eräs hänen juoksijoistaan oli tumma raudikko, jota hän nimitti
Bellsiksi [Bell = kello, tiuku. Suoment. huom.] sen vuoksi, että sillä
oli oma tapansa lyödä teräskenkäisiä kavioitaan kiviin. Kun Jerd
talutti pihalle tämän solakan kaunisrakenteisen hevosen, alkoivat
Lassiterin silmät loistaa innosta. Ratsastajan tuntema rakkaus
jalorotuiseen eläimeen loisti niistä. Hän kiersi kiertämistään Bellsiä
horjuen selvästi koko ajan yhä enemmän päätöksessään, ettei halua
omakseen ainoaakaan Janen lemmikkijuoksijoista."Lassiter, olette puoleksi hevonen itsekin ja Bells näkee sen jo", sanoi Jane nauraen. "Katsokaa sen silmiä. Se pitää teistä ja rupeaa varmaan rakastamaan teitä. Kuinka voitte vastustaa sitä? Voi, Lassiter, kuinka Bells osaakaan juosta! Se on melkein Wranglen vertainen ja vain Black Star voittaa sen. Se on liian vilkas hevonen naiselle. Ottakaa se. Se on nyt teidän."
"Olen hyvin heikko, kun oiva hevonen on kysymyksessä", sanoi Lassiter. "Otan sen ja odotan määräyksiänne, rouva."
"Olen iloinen, mutta jättäkää tuo rouva-nimitys. Sanokaa minua vain. Janeksi."
Siitä hetkestä alkaen Lassiter näytti olevan aina satulassa varhain ja myöhään, ja hänen ryhdyttyään hoitamaan Janen asioita päivät kävivät yhtä rauhallisiksi kuin ennenkin. Janen järki sanoi hänelle, että tämä oli vain tyventä myrskyn edellä, mutta hänen sydämensä ei halunnut sen olevan niin.
Hän alkoi jälleen käydä kylässä ja ollessaan kerran sellaisella matkalla hän kohtasi Tullin. Tull tervehti häntä ikäänkuin heidän välillään ei milloinkaan olisi sattunut mitään kahnausta, ja Jane, vaikka ei voinutkaan äkkiä unohtaa, tuli puolitiessä vastaan vastaten hänen tervehdykseensä melkein iloisesti. Tull pahoitteli hänen karjansa menetystä vakuuttaen, että heidän järjestämänsä vahtijoukkue kyllä pian ottaa selvän rosvojen piilopaikasta, minkä jälkeen Janen miehet luultavasti palaavat työhönsä.
"Olette käyttäytynyt hyvin itsepäisesti ottaessanne palvelukseenne tuon Lassiterin", Tull jatkoi vakavasti. "Hän tuli Cottonwoodsiin pahoissa aikeissa."
"Minun oli pakko pestata joku. Ja ehkä se seikka, että hän on ruvennut minun ratsastajakseni, osoittautuu lopulta edullisimmaksi Cottonwoodsin mormoneille."
"Aiotte siis hillitä hänen kättään?"
"Kyllä, jos vain voin?"
"Teidänlaisenne nainen voi taivuttaa miehen mihin tahansa. Se olisikin hyvä ja sovittaisi jossakin määrin entisiä erehdyksiänne."
Hän kumarsi jatkaen matkaansa. Janekin lähti kävelemään ristiriitaisten ajatusten pyöriessä hänen päässään. Hän ei voinut kärsiä kirkonvanhin Tullin kylmää, tunteetonta käytöstä, Tull kun suhtautui häneen aivan kuin hän olisi tehnyt itsensä syypääksi oikeutettuun tyytymättömyyteen. Muussa tapauksessa Tull olisi ollut sama tyyni, synkän näköinen, tutkimaton mies, jonka hän oli tuntenut jo kymmenen vuotta. Lukuunottamatta sitä kertaa, jolloin Tull oli paljastanut intohimonsa vangitsemalla Ventersin, Jane ei ollut milloinkaan voinut edes uneksia, että Tull olisi muu kuin vakava nuhteleva saarnaaja. Mutta nyt hän tuntui Janesta kummalliselta, salaperäiseltä mieheltä. Hän olisi saanut paremman käsityksen Tullista, jos tämä olisi jälleen aloittanut riidan siitä, mihin he viime kerralla olivat lopettaneet. Oliko Tull sellainen, miltä näytti? Tämä kysymys kumosi hänen tahtomattaan hänen totutun tapansa uskoa kysymättä. Ja hän kieltäytyi vastaamasta siihen. Tull ei voinut taistella avoimesti. Venters oli sanonut ja Lassiter oli myöntänyt sen oikeaksi, että hänen kirkon vanhimpansa karttoi taistelua voidakseen toimia salaisesti. Juuri nyt heidän kohdatessaan toisensa Tull ei ollut ollut tietääkseenkään siitä tosiseikasta, että hän oli kosinut Janea kehoittaen ja vaatien häntä menemään kanssaan naimisiin. Eikä Tull ollut maininnut mitään Ventersistäkään. Hän oli käyttäytynyt aivan kuin pappi, jota on suututettu, mutta joka antaa anteeksi naiselliset heikkoudet. Ja epäilemättä hän näytti olevan kokonaan tietämätön siitä painostuksesta, jota oli harjoitettu Janea kohtaan, ja aivan puhdas mistään liittymisestä siihen salaiseen voimaan, jota Janen miehet tottelivat, öisistä ratsastusretkistä, rosvojen toveruudesta ja karjan pelottelemisesta. Ja tämä pakotti Janen jälleen uskomaan, että hän oli aiheettomasti epäillyt Tullia. Mutta tämän vakaumuksen hän saavutti vain itsepäisen uskonsa avulla ja häntä värisytti, kun hän hyväksyi sen.
Jane kääntyi pääkadulta eroavalle leveälle kujalle kävellen sitä pitkin suureen varjoisaan pihaan. Siellä kasvoi sekaisin suloiselta tuoksuvaa apilaa, alfalfaa, kukkia ja kasviksia. Ja näihin tuoreen vihreisiin kasveihin voitiin verrata niitä kymmeniä lapsukaisia, meluavia poikanulikoita, nauravia tyttöjä, koko sitä yhden perheen suurta lapsilaumaa, joka mellasti siellä. Sillä mormoni Collier Brandt, koko tämän suuren jälkeläisjoukon isä, oli neljän naisen mies.
Suuri rakennus, jossa he asuivat, oli vanha, jykevä ja maalauksellinen. Sen alaosa oli rakennettu hirsistä ja ylempi lankuista ja viiniköynnökset kiemurtelivat sen julkisivua pitkin. Rakennuksessa oli paljon puuluukuilla varustettuja ikkunoita ja yksi oikein lasista, komeasti valkoisin verhoin somistettu. Koska tässä talossa oli neljä emäntää, oli siinä myös neljä eristettyä osastoa, joista ainoakaan ei ollut yhteydessä toisten kanssa ja joihin kuhunkin päästiin vain pihalta.
Avaran, matalan, viiniköynnösten kattaman kuistin varjossa Jane tapasi Brandtin vaimot huvittamassa piispa Dyeriä. Kaikki olivat äidillisiä naisia, melkein yhdenikäisiä, tavallisen näköisiä ja tällä hetkellä kaikkea muuta kuin vakavia. Piispa oli pitkä, tukeva mies, tukka ja parta raudanharmaat ja silmät vaaleansiniset. Ne näyttivät nyt iloisilta, mutta Jane oli nähnyt ne toisenkinlaisina, ja silloin hän pelkäsi piispaa yhtä paljon kuin oli pelännyt isäänsä.
Naiset kokoontuivat hänen ympärilleen toivottaen hänet tervetulleeksi.
"Withersteenin tytär", sanoi piispa iloisesti puristaen hänen kättään, "et ole näyttänyt suloista olemustasi meille usein viime aikoina. Et ollut sunnuntaina jumalanpalveluksessakaan. Aion nuhdella kirkonvanhin Tullia."
"Piispa, syy on minun. Haluan tulla luoksenne tunnustamaan", vastasi Jane kevyesti tuntien kuitenkin sanojensa vakavan pohjavirran.
"Mormonista rakastelua!" huudahti piispa hieroen käsiään. "Tull haluaa säilyttää teidät kokonaan itselleen."
"Ei. Hän ei kosiskele minua lainkaan."
"Mitä! Millainen nahjus hän onkaan! Ellei hän pidä kiirettä, tulen pian itse kosijana Withersteenin taloon."
Piispa nauroi kiusoitellen naisia, puhui sitten lempeästi kylän asioista ja sanoi vihdoin jäähyväiset, jolloin Jane sai jäädä kahden kesken ystävänsä Mary Brandtin kanssa.
"Jane, et ole enää entisesi. Murehditko karjasi varkautta? Mutta sinullahan on niin paljon ja olethan niin rikas."
Silloin Jane uskoi ystävälleen surunsa puhuen paljon, mutta salaten kuitenkin epäilyksensä ja pelkonsa.
"Ah, miksi et mene naimisiin Tullin kanssa ja tule meidän muiden kaltaiseksi?"
"Mutta, Mary, minä en rakasta Tullia", vastasi Jane itsepäisesti.
"En voi moittia sinua siitä. Mutta, Jane Withersteen, sinun on valittava joko miehen tai Jumalan rakkaus. Meidän mormoninaisten on usein pakko menetellä niin, eikä se ole mitään helppoa. Samanlaista onnea kuin sinä ikävöin minäkin kerran. En saavuttanut sitä milloinkaan etkä sitä saavuta sinäkään, ellet myy sieluasi. Olemme kaikki seuranneet sinun ja Ventersin suhdetta peläten ja vavisten. Siitä koituu vielä jotakin kamalaa. Et suinkaan tahdo, että hänet hirtetään tai ammutaan tai että hänelle tehdään jotakin vieläkin pahempaa samoin kuin tuolle pakananuorukaiselle Glazessa, joka ei antanut mormoninaisten olla rauhassa. Mene naimisiin Tullin kanssa. Se on velvollisuutesi mormonina. Hänen vaimonaan et kyllä tunne mitään riemua, mutta ajattele taivasta. Mormoninaiset eivät mene naimisiin saavuttaakseen maallisen onnen. Nosta risti hartioillesi, Jane. Muista, että isäsi löysi Amber Springin, rakensi nämä vanhat talot, toi mormonit tänne ja käyttäytyi heitä kohtaan kuin isä. Olet Withersteenin tytär."
Jane lähti Mary Brandtin luota käydäkseen tervehtimässä muita ystäviään. He ottivat hänet vastaan yhtä iloisesti kuin Marykin, tuhlasivat hänelle mormoninaisten pingoitettua myötämielisyyttä ja antoivat hänen poistua Tullin, Ventersin ja Lassiterin nimien kaiku korvissaan puhuttuaan tarpeeksi velvollisuudesta Jumalaa kohtaan ja taivaan riemusta.
"En totisesti itsekään tunne itseäni", mutisi Jane, "koska kaikesta tästä huolimatta pysyn järkkymättömänä ja koska päätökseni vain vakiintuu."
Hän palasi pääkadulle ja suuntasi miettiväisenä askeleensa kylän keskustaan. Härkien vetämä vaunujono vyöryi kolisten hänen ohitseen. Nämä "Salviarinteiden rahtimiehet". kuten heitä nimitettiin, toivat jyviä, jauhoja ja muuta kauppatavaraa Sterlingistä, ja Jane hymyili äkkiä kesken nöyryytystään ajatellessaan, että ne olivat hänen omaisuuttaan samoin kuin kolmas kaupoista, joihin he toivat tavaraa. Vesi, joka virtasi polun vieressä hänen jalkainsa juuressa kääntyen jokaisen talon pihaan ravitsemaan kasvi- ja hedelmätarhoja, oli myös hänen yksityisomaisuuttaan, ei vähemmän sen vuoksi, että hän salli jokaisen vapaasti kuluttaa sitä. Eikä hän kuitenkaan ollut oma herransa tässä Cottonwoodsin kylässä, jonka hänen isänsä oli perustanut ja jota hän nyt piti yllä, koskapa ei saanut ottaa puolisokseen valitsemaansa miestä. Hän oli Withersteenin tytär. Entä jos hän näyttäisikin sen toteen hallitsijattaren tavoin? Mutta hän tukahdutti tämän kiusauksen alkuunsa.
Mikään ei olisi voinut korvata sitä myötämielisyyttä, jota kylän asukkaat hänelle osoittivat, eikä mikään voima olisi voinut tehdä häntä niin onnelliseksi kuin hänen tulonsa aiheuttama ilo. Kun hän kulki kadulla sivuuttaen kauppojen kömpelöt laiturimaiset sisäänkäytävät ja kapakat, joiden edustalla väsyneet hevoset seisoivat suitset maahan heitettyinä, hän jälleen sai varmuuden siitä, mikä oli hänen elämänsä leipä ja viini, tuntiessaan, että häntä rakastettiin. Ojissa leikkivät likaiset pojat, kauppa-apulaiset, ajurit, ratsastajat, nurkkiin kokoontuneet vetelehtijät, tomuisilla hevosilla ratsastavat karjanomistajat, asioilla juoksevat pikku tytöt ja kauppoihin kiiruhtavat naiset, kaikki katsoivat häneen iloisin silmin.
Janen tekemät monet vierailut ja joutilas kuljeskelu johtivat hänet vihdoin pakanakortteliin. Se sijaitsi kylän äärimmäisessä eteläpäässä ja siellä asui kolmisenkymmentä pakanaperhettä teltoissa, kämpissä ja useissa ränsistyneissä rakennuksissa. Näiden Cottonwoodsin asukkaiden varallisuussuhde näkyi heidän asunnoistaan. Vettä heillä oli liiaksikin ja sen vuoksi nurmikoita, hedelmäpuita, alfalfakenttiä ja kasvitarhoja. Muutamilla miehillä ja paimenilla oli joitakin nautoja, kun taas jotkut tekivät tilapäistyötä, jota mormonit vastahakoisesti heille antoivat. Mutta siellä ei ollut ainoatakaan varakasta perhettä, useimmat olivat köyhiä ja monet tulivat toimeen vain Jane Withersteenin avulla.
Hän tuli yhtä surulliseksi joutuessaan tekemisiin näiden pakanoiden kanssa kuin hän oli ollut onnellinen kulkiessaan omien uskonveljiensä keskuudessa. Mutta se ei johtunut siitä, ettei hän olisi ollut tervetullut, sillä täällä naiset tervehtivät häntä kiitollisina ja lapset suorastaan kiihkeästi. Mutta köyhyys ja laiskuus niihin liittyvine riitoineen ja suruineen pahoittivat aina hänen mieltään. Kun mormonit vielä olivat hänen työssään, oli hän onnistunut pestaamaan vain muutamia pakanoita, jotka olivat pysyneet hänen palveluksessaan, mutta nyt hän voi tarjota työtä kaikille miehille ja nuorukaisille. Sen vuoksi hänen hämmästyksensä ei ollutkaan vähäinen, kun mies miehen jälkeen sanoi hänelle, ettei hän uskalla ottaa vastaan hänen ystävällistä tarjoustaan.
"Se ei käy mitenkään päinsä", sanoi eräs Carson niminen mies, joka oli aikoinaan nähnyt parempiakin päiviä. "Meitä on varoitettu. Sanat olivat selvät ja kuin naulankantaan osuvat. Judkinsin asema on toinen, hänellä on vyössään revolvereja ja osaa käyttääkin niitä samoin, kuin nuo toisetkin rohkeat pojat, jotka hän on pestannut. Mutta heillä ei olekaan mitään menetettävää. Voimmeko antautua sellaiseen vaaraan, että kotimme poltetaan poissaollessamme?"
Jane tunsi kasvojensa ihon pingoittuvan jäähtyvän veren poistuessa niistä.
"Carson, ettekö te ja nuo muut ole vuokranneet näitä taloja?" kysyi hän.
"Teidän pitäisi tietää se, neiti Withersteen, sillä tehän omistatte näistä muutamia."
"Niin, tiedän sen... Carson, en milloinkaan ole vaatinut vuokrasta päivänkään työtä, en ainoatakaan hiehoa, en heinätukkoa, saati sitten rahaa."
"Bivens, kaupanhoitajanne, pitää huolta siitä."
"Kuulkaahan nyt, Carson", jatkoi Jane nopeasti ja nyt hänen poskensa hehkuivat. "Te, Black ja Willet kokoatte tavaranne ja muutatte rakennuksiini tuonne metsikköön. Ne ovat paljon mukavammat kuin nämä. Sitten te alatte työskennellä minulle. Ja jos jotakin tapahtuu teille siellä, annan teille rahaa – kultaa niin paljon, että voitte poistua Utahista."
Mies yski ja änkytti, ja vasta, kun kyyneleet täyttivät hänen silmänsä, hän voi jälleen käyttää kieltään ja rupesi kiroilemaan. Mitään ystävällistä puhetta ei olisi voitu verrata tähän kiroilemiseen, sillä se ilmaisi kaunopuheisemmin kuin mikään muu, millaiset hänen tunteensa Jane Withersteeniä kohtaan olivat. Kuinka kummallisesti hänen ulkomuotonsa ja äänensä muistuttavatkaan Lassiteria!
"Ei sekään käy päinsä", hän sanoi toinnuttuaan hieman. "Neiti Withersteen, täällä tapahtuu asioita, joista ette tiedä mitään ja joita ei kukaan meistä pysty selittämään teille."
"Näyttää siltä kuin minulla olisi vielä paljon opittavaa, Carson. No niin, saanko auttaa teitä, kunnes paremmat ajat koittavat?"
"Kyllä", vastasi Carson ja hänen kasvonsa kirkastuivat. "Ymmärrän, mitä se merkitsee teille, ja tehän tiedätte, mitä se merkitsee minulle. Kiitoksia vain. Ja jos paremmat ajat joskus koittavat, voin pitää itseäni hyvin onnellisena, jos silloin saan tehdä työtä teille."
"Paremmat ajat koittavat kyllä vielä. Luotan Jumalaan ja uskon ihmisiin. Hyvästi, Carson."
Kuja päättyi salviapensaiden ympäröimiin alfalfakenttiin, ja viimeinen tölli tämän hökkelien reunustaman kujanteen päässä oli kaikkein kurjin. Ennen se oli ollut vaja, mutta nyt se sai kelvata asunnoksi. Suuren pumpulipuun laajalle ulottuvat lehvät suojelivat sisäänpainunutta lahonnutta lautakattoa. Siinä ei ollut muuta kuin yksi ovi, kuten intiaanien teltassa. Sen ympärillä oli muutamissa harvoissa penkeissä kasviksia, sen verran kuin heikko nainen kykeni niitä väliajoilla viljelemään. Tämä pieni asunto oli kylän rajojen ulkopuolella ja siinä asuvan lesken oli pakko kantaa itselleen vesi lähimmästä kasteluojasta. Kun Jane Withersteen tuli aidattomaan pihaan, näki eräs lapsi hänet, huudahti ilosta ja tuli juosten hänen luokseen tukka tuulessa hulmuten. Tämä lapsi oli nelivuotias Fay niminen tyttö. Nimi sopi hänelle hyvin, sillä hän oli kuin keijukainen, kuin pieni haltija, niin lumoavan kaunis ihmislapsi, että hän näytti yliluonnolliselta.
"Äiti lähetti sanan sinulle", huusi Fay Janen suudellessa häntä, "mutta sinä et tullut."
"En ole tiennyt siitä, Fay, mutta nyt olen tullut."
Fay oli ulkosalla elävä, puutarhojen, ojien ja ketojen lapsi, ja oli sen vuoksi likainen ja risainen. Mutta rääsyt ja lika eivät kyenneet peittämään hänen kauneuttaan. Hänen yllään oleva pieni likainen mekko verhosi vain puoleksi hänen hienoa hentoa ruumistaan. Hänen huulensa ja poskensa olivat punaiset kuin marjat, silmät olivat orvokinsiniset ja hänen lapsellisen viehkeytensä suurin tenho oli hänen kihara kullanvärinen tukkansa. Kaikki Cottonwoodsin lapset olivat Jane Withersteenin ystäviä, hän rakasti niitä kaikkia, mutta Fay oli kuitenkin kaikkein rakkain. Fayllä oli vain muutamia leikkitovereita, sillä pakanalasten joukossa ei ollut ainoatakaan hänen ikäistään, ja mormonilapsia oli kielletty leikkimästä hänen kanssaan. Sen vuoksi hän olikin ujo, villi ja yksinäinen.
"Äiti on sairas", sanoi Fay taluttaen Janen asunnon ovelle.
Jane meni sisään. Rakennuksessa oli vain yksi huone, pimeä ja kolkon näköinen sekin, mutta puhdas ja siisti. Nainen makasi vuoteessa.
"Rouva Larkin, kuinka voitte?" kysyi Jane levottomana.
"Olen sairastanut hyvin huonona viikon päivät, mutta nyt olen jo parempi."
"Ette suinkaan ole ollut täällä aivan yksin ilman kenenkään apua?"
"En toki. Naisnaapurini ovat ystävällisiä. He tulevat tänne vuorotellen."
"Oletteko lähettänyt sanan minulle?"
"Kyllä, montakin kertaa."
"Mutta minulle ei ole ilmoitettu mitään, en ole saanut minkäänlaista viestiä."
"Lähetin sanan poikien mukana ja he olivat ilmoittaneet palvelijattarillenne, että sairastan ja haluan puhutella teitä."
Jane tunsi voimiensa äkkiä heikkenevän. Hän taisteli sitä vastaan, samoinkuin oli taistellut tukahduttaakseen epäluulonsa, ja se hälvenikin jättäen hänet tietoiseksi ehdottomasta voimattomuudestaan. Sekin tunne haihtui hänen rohkeutensa palatessa. Mutta hän oli jälleen saanut todistuksen tuosta synkästä salaisesta vallasta, joka nyt oli ulottanut vaikutuksensa hänen omaan talouteensa. Kuin hämähäkki yön pimeydessä jokin näkymätön käsi oli ruvennut kehräämään näitä kohtalokkaita lankoja, kiertämään ja käärimään niitä hänen elämänsä ympärille, solmimaan ja kutomaan niistä seittiä. Jane Withersteen tiesi sen nyt, ja todetessaan sen hän kävi vain tyynemmäksi ja varmemmaksi, hänen esi-isiensä taistelevan rohkeuden syttyessä hänen rinnassaan.
"Rouva Larkin, olette siis jo parempi, ja se ilahduttaa minua", sanoi hän. "Mutta enkö sittenkin saa tehdä jotakin hyväksenne, hoitaa teitä vuorostani, lähettää teille jotakin tai pitää huolta Faystä?"
"Olette niin hyvä. Kun mieheni kuoli, mihin minä ja Fay olisimme joutuneetkaan avuttanne? Ja Faystähän minä juuri halusinkin keskustella kanssanne. Paranen kyllä pian kokonaan, mutta voimani ovat lopussa enkä luultavasti elä enää pitkää aikaa, minkä vuoksi minun on parasta puhua nyt. Muistatte kai pyytäneenne minulta Faytä, jotta voisitte kasvattaa hänet kuin oman tyttärenne?"
"Muistan sen vallan hyvin. Olisin hyvin onnellinen, jos saisin hänet. Mutta toivoakseni elätte –"
"Mitäpä siitä? Se hetki koittaa kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. Hylkäsin silloin tarjouksenne ja nyt kerron teille, miksi."
"Tiedän sen", keskeytti Jane. "Teitte sen siksi, ettette halua tyttärestänne mormonia."
"En aivan senkään vuoksi." Rouva Larkin kohotti laihan kätensä laskien sen rukoilevasti Janen käsivarrelle. "Minun on niin vaikea sanoa sitä. Mutta näin se kuitenkin on: Kerroin kaikille ystävilleni toivomuksestanne. He tuntevat teidät, rakastavat teitä ja kehoittivat minua uskomaan Fayn teille. Mutta naiset eivät voi pitää suutaan kiinni. Mormonitkin saivat tietää, että rakastatte Faytä ja haluatte ottaa hänet omaksi lapseksenne. Ja sitten minulle kerrottiin suoraan, kateudesta ehkä, ettette halua ottaa Faytä omaksenne vain rakkaudesta häneen, vaan ehkä myös uskonnollisesta velvollisuudesta, jotta voisitte kasvattaa tytöstä vaimon jollekin mormonille."
"Se on kirottu valhe!" huudahti Jane Withersteen.
"Sen vuoksi epäröin", jatkoi rouva Larkin, "vaikka en sitä milloinkaan sydämessäni uskonutkaan. Ja nyt suostun antamaan –"
"Odottakaa hieman, rouva Larkin. Olen ehkä lausunut muutamia pikku valheita elämässäni, mutta en milloinkaan sellaista, josta olisin hyötynyt tai joka olisi vahingoittanut muita. Uskokaa nyt minua. Rakastan pientä Faytä ja jos hän olisi läheisyydessäni, rupeaisin jumaloimaan häntä. Pyytäessäni häntä omakseni ajattelin vain sitä... Antakaa minun todistaa se. Te ja Fay muutatte nyt luokseni asumaan. Minulla on niin suuri koti ja olen niin yksinäinen. Hoidan teitä ja pidän teistä huolta. Sitten voimistuttuanne rupeatte työskentelemään minulle. Otan pienen Fayn omakseni ja kasvatan hänet puhumatta hänelle mormonismista mitään. Jos hän suuremmaksi kasvettuaan haluaa poistua luotani, lähetän hänet, enkä suinkaan tyhjin käsin, takaisin Illinoisiin, josta olette kotoisin. Lupaan sen teille."
"Tiesin sen olevan valhetta", vastasi äiti vaipuen takaisin pielusten varaan rauhan levitessä hänen kalpeille riutuneille kasvoilleen. "Jane Withersteen, korvatkoon taivas teille tämän. Olen ollut teille aina hyvin kiitollinen, mutta koska olette mormoni, en ole milloinkaan ennen päässyt lähestymään teitä niinkuin nyt. En ymmärrä uskonnosta uskontona paljon mitään, mutta onhan meillä kummallakin sama Jumala."
VIII.
SURPRISE VALLEY
Kaukana tuossa kummallisessa rotkossa, josta Venters todella oli löytänyt yllätysten laakson, haavoittuneen tytön kuiskaama pyyntö, melkeinpä rukous, ettei Venters veisi häntä takaisin rosvojen luo, kruunasi muutamien viime päivien tapahtumat hämmentävällä tavalla. Venters ei voinut ymmärtää, miksi tyttö ei halunnut palata heidän luokseen. Mutta hetken kuluttua, kun hän jälleen voi ajatella johdonmukaisesti, vahvisti tytön pyyntö hänen ensi vaikutelmaansa, että tyttö oli enemmän onneton kuin huono, ja Venters tunsi olevansa iloinen ajatellessaan sitä. Jos hän olisi ennen tiennyt, että Oldringin Naamioitu Ratsastaja oli nainen, olisi hänen arvostelunsa ollut järkkymätön ja hän olisi luullut tyttöä turmeltuneeksi. Mutta hän oli saanut ensi vaikutelmansa kohottaessaan tuskien vääristämiä kalpeita kasvoja, hän oli kuullut veristen huulten kuiskaavan Jumalan nimen ja tytön vakavissa ja kunnioitusta herättävissä silmissä hän oli vilahdukselta nähnyt tytön sielun. Ja juuri äsken hän oli kuullut kiihkeän rukouksen: "Älkää viekö minua takaisin sinne!"
Ja niin Ventersin terävä järki muodosti varman mielipiteen tästä tyttö raukasta. Hän perusti sen, ei siihen, millaiseksi elämän mahdollisuudet olivat tytön muovailleet, vaan noiden tummien silmien ilmeeseen, jotka tähysivät iäisyyteen ja noihin katkonaisiin sanoihin, jotka kertoivat onnettomasta lopusta, vääryydestä ja hädästä kuvastaen kuitenkin enemmän surullista kohtaloa kuin luonnollista taipumusta pahaan.
"Mikä on nimenne?" kysyi Venters.
"Bess", vastasi tyttö.
"Bess –?"
"Se riittää – vain Bess."
Puna, joka syveni hänen poskillaan, ei ollut kokonaan kuumeen aiheuttamaa. Venters kummasteli uudestaan, mutta tällä kertaa häpeän kohottamaa punaa tytön kasvoilla ja pitkien silmäripsien hetkellistä laskeutumista. Hän saattoi olla rosvon tytär, mutta hän osasi ainakin vielä hävetä; hän voi olla kuolemaisillaan, mutta hän tahtoi vielä pitää kiinni jostakin pienestä kunnian rippeestä.
"Hyvä niinkin, Bess. Sillä ei olekaan väliä", sanoi Venters. "Mutta on aivan eri asia, mitä nyt teille teen?"
"Oletteko paimen?" kuiskasi tyttö.
"En tällä haavaa. Olin kerran. Paimensin Withersteenin laumoja, mutta menetin paikkani ja kaiken omaisuuteni, ja olen nyt – jonkinlainen hylkiö. Nimeni on Bern Venters."
"Ette suinkaan aio viedä minua Cottonwoodsiin tai Glazeen? Minut hirtettäisiin siellä."
"En tosiaankaan. Mutta minun on kuitenkin tehtävä teille jotakin, sillä en ole turvassa täällä. Ammuin rosvon, joka oli mukananne. Hänet löydetään ennemmin tai myöhemmin ja samalla jälkenikin. Minun on pakko etsiä itselleni turvallisempi piilopaikka, jonne ei jälkiäni voida seurata."
"Jättäkää minut tänne."
"Yksinännekö kuolemaan?"
"Niin."
"En missään tapauksessa!" sanoi Venters lyhyesti.
"Mitä sitten haluatte tehdä minulle?" kuiskasi tyttö niin työläästi ja hiljaa, että Ventersin täytyi kumartua kuullakseen hänen sanansa.
"Niin, miettikäämme sitä", vastasi Venters hitaasti. "Haluaisin viedä teidät johonkin paikkaan, missä voisin vartioida luonanne ja hoitaa teitä, kunnes paranette täydellisesti."
"Entä sitten?"
"Sitä ehdimme ajatella sitten, kun haavanne on kokonaan parantunut. Se on melko paha. Ja, Bess, ellette halua elää, ellette taistele elämänne puolesta, ette milloinkaan –"
"Voi, tahdon kyllä elää! Pelkään kuolemaa. Kuolen kuitenkin mieluummin kuin lähden takaisin –"
"Oldringin luoko?" kysyi Venters keskeyttäen hänet vuorostaan.
Tytön huulet liikkuivat myöntävästi.
"Lupaan, etten vie teitä takaisin hänen luokseen, enkä Cottonwoodsiin enkä Glazeen."
Tytön surullisen vakavat silmät alkoivat äkkiä loistaa kuvaamattomasta kiitollisuudesta ja ihmettelystä. Ja Ventersistä hänen silmänsä äkkiä näyttivät kauniilta kuin hän ei milloinkaan ennen olisi nähnyt eikä tuntenut kauneutta. Ne olivat niin tummansiniset kuin öinen taivas. Sitten niiden loisto muuttui miettiväiseksi katseeksi, joka kiintyi hartaan tarkkaavasti ja tutkivasti Ventersin kasvoihin ja värähteli toivon ja luottamuksen välimailla.
"Koetan elää", hän sanoi. Tämä katkonainen kuiskaus kantautui töin tuskin Ventersin korviin. "Tehkää minulle, mitä haluatte."
"Levätkää siinä tapauksessa. Älkää olko huolissanne ja koettakaa nukkua", vastasi Venters.
Hän nousi äkkiä aivan kuin tytön sanat olisivat vaikuttaneet ratkaisevasti hänen päätökseensä ja sanottuaan jotakin tiukasti koirilleen hän poistui leiristä. Hän tunsi, että hänen sisimmässään oli tapahtumassa tärkeä muutos. Se tuntui olevan jotakin epämääräistä vanhojen mielialojen haihtumista, jotakin uusien voimien yhteensulautumista, hetkessä tapahtuvaa kuvaamatonta muutosta. Hän tunsi masentuvansa, mutta samalla kohoavansa. Hän halusi ajatella ja miettiä sen tarkoitusta tukahduttaen samalla päättävästi kaiken kiihkon. Hänen pakottavin tarpeensa tällä haavaa oli löytää turvallinen piilopaikka ja se vaati häntä toimimaan.
Niin hän lähti matkaan. Pimeän tuloon oli vielä monta tuntia. Tällä matkallaan hän kääntyi vasemmalle kiertäen hiiviskellen etelään päin penikulman verran tai enemmänkin, kunnes pääsi sen laakson suuhun, jossa oli noita kummallisen muotoisia kallioita. Hän ei kuitenkaan uskaltanut rohkeasti lähteä aukealle salviaa kasvavalle kentälle, vaan pysytteli laakson oikean seinämän juurella noudatellen sitä, kunnes kohtisuorat kyljet murtuivat pitkäksi louhikkoiseksi rinteeksi.
Ennen kuin hän etääntyi kauemmaksi, hän pysähtyi tarkastelemaan tämän rinteen kummallista muodostusta todeten samalla, että jokainen liikkuva tumma pilkku näkyi kauas tällaista taustaa vasten. Hänen edessään oli vähitellen kohoava sileä kivirinne. Se oli kova, kiiltävä ja täynnä vuosisatojen kuluessa virranneen sadeveden uurtamia juonteita. Noin sadan metrin päässä ylempänä kasvoi eriskummaisia setrejä ja niitä oli sitten rinteellä sen eteläisimpään laitaan asti. Juuri sinne Venters halusi arvellen setrien, vaikka niitä ei ollutkaan paljon, suovan hänelle jonkinlaista suojaa.
Sen vuoksi hän kiipesi nopeasti rinteelle. Mutta puut olivat kauempana kuin hän oli luullutkaan, vaikka hän tässä maassa saavuttamansa pitkän kokemuksen perusteella oli ottanutkin huomioon etäisyyksien petollisuuden. Saavuttuaan setrien suojaan hän pysähtyi lepäämään ja katselemaan ja silloin hän huomasi, kuinka setrit tunkeutuivat esiin paljaan kallion halkeamista. Sadevesi oli vuosituhansia virrannut rinnettä alas mutkitellen ja ryöpyten syvänteissä ja uurtaen syviä reikiä. Välillä oli ollut kuiviakin vuodenaikoja, reikiin oli kokoontunut tomua, tuuli oli lennätellyt siemeniä, ja setrit tunkeutuivat kuin ihmeen voimalla esiin lujasta kalliosta. Mutta puut eivät olleet lainkaan kauniita. Ne olivat pahkaisia ja kummallisesti vääntyneitä ikään kuin kasvaminen olisi ollut niille kidutusta, kuivalatvaisia, kutistuneita, harmaita ja vanhoja. Ne olivat saaneet taistella ankarasti olemassaolostaan, ja Venters tunsi kummallista myötämielisyyttä niitä kohtaan. Tämä maa oli kova puille ja ihmisille.
Hän hiipi puulta puulle siten, että ne jäivät hänen itsensä ja aukean laakson väliin. Hänen jatkaessaan matkaa metsikkö laajeni ja hän pysytteli sen yläreunassa. Hän sivuutti varjoisia syvänteitä, jotka olivat puolillaan vettä, ja kun hän painoi mieleensä paikat mahdollisen tulevan tarpeen varalta, hän muisti, ettei lumen sulamisen jälkeen ollut laisinkaan satanut. Eräästä tällaisesta varjoisasta kolosta hyppäsi esiin kaniini laukaten tiehensä korvat luimussa.
Venters tarvitsi nyt tuoretta lihaa enemmän kuin silloin, kun hänen oli tarvinnut ajatella vain itseään. Mutta ampuminen ei voinut tulla täällä kysymykseenkään. Sen vuoksi hän katkaisi setrin oksan heittäen sillä kaniinia. Hän onnistuikin lyömään kaniinin raajarikoksi ja se lähti nilkuttamaan rinnettä ylös. Venters ei halunnut menettää sen lihaa eikä hän milloinkaan sallinut raajarikkoisten eläinten päästä pakoon kuolemaan vähitellen jossakin piilopaikassa. Katsahtaen varovasti taakseen ja rotkoa kohti hän alkoi ajaa takaa kaniinia.
Se tosiseikka, että kaniinit tavallisesti juoksevat vastamäkeen, ei ollut hänelle outo. Mutta nyt hänestä tuntui kummalliselta, miksi kaniini, joka ehkä olisi voinut päästä pakoon alamäkeen, valitsi rinteelle kiipeämisen. Venters otaksui, että sillä oli maakuoppa jossakin ylempänä. Useammin kuin kerran hän kumartui tarttuakseen siihen, mutta turhaan, sillä kaniinin onnistui uusin ponnistuksin välttää hänen otteensa. Siten ajo jatkui paljasta rinnettä ylöspäin. Ja kuta kauemmaksi Venters kiipesi, sitä päättäväisemmin hän ponnisti ottaakseen kiinni saaliinsa. Vihdon hän hengästyneenä ja hikisenä sai kaniinin kiinni erään jyrkän penkereen juurella. Asetettuaan pyssynsä nojalleen kalliota vasten hän tappoi eläimen ripustaen sen vyöhönsä.
Ennen kuin hän lähti laskeutumaan, hän pysähtyi huoahtamaan. Hän oli kiivennyt korkealle tätä ihmeellistä sileää rinnettä ja oli melkein päässyt taivasta hipovan keltaisen, rosoisen ja halkeilleen kallioseinämän juurelle. Se katkaisi uhkaavana hänen tiensä kuin estääkseen häntä kiipeämästä edelleen. Venters kumartui tarttuakseen pyssyynsä ja kun hän otti sen käteensä siitä paikasta, missä se oli ollut nojallaan jyrkännettä vasten, hän näki lujaan kallioon joskus hakattuja pieniä koloja.
Ne olivat vain muutaman tuuman syvyiset ja noin jalan päässä toisistaan. Venters alkoi laskea niitä – yksi – kaksi – kolme – neljä – aina kuuteentoista asti. Tämä luku siirsi hänen katseensa kallioseinämän ensimmäiselle ulospäin työntyvälle penkereelle. Sen yläpuolella tasaisemman penkereen takana oli vielä jyrkempi rinne ja kolojen muodostama viiva jatkui sinne häviten vihdoin erään nurkkauksen taakse.
Pintapuolinen katse ei olisi huomannutkaan näitä pieniä koloja, ja ellei Venters olisi tiennyt niiden merkitystä, ei hän olisi viitsinyt katsahtaa niihin toista kertaa. Mutta hän tiesi ihmiskäsien hakanneen ne siihen ja vaikka ne olivatkin vuosisatain kuluttamia, tunsi hän niiden olevan luola-asukkaiden kiveen hakkaamia askelmia. Hänen valtimonsa ruvetessa lyömään nopeammin hän seurasi katsein tuota epäselvästi näkyvien askelmien muodostamaa viivaa aina sinne asti, missä seinämän tukipylväs piilotti sen hänen näkyvistään. Hän tiesi kivisen nurkkauksen takana olevan jonkin luolan tai halkeaman, jonka olemassaoloa ei kukaan osannut aavistaakaan alhaaltapäin. Sattuma, joka oli suosinut häntä viime aikoma, oli nyt opastanut hänet mahdolliseen piilopaikkaan. Jälleen hän laski pyssynsä maahan ja riisuttuaan kenkänsä ja irroitettuaan vyönsä hän alkoi kiivetä askelmia ylöspäin. Hän oli nopea ja varmajalkainen kuin vuorikauris ja pääsikin ensimmäiselle pengermälle tarvitsematta kumartua käyttämään käsiään. Mutta seuraava rinne kysyi sekä sormia että varpaita. Hän kiipesi kuitenkin tasaista vauhtia nopeasti ylöspäin ulkonevaan nurkkaukseen asti kiertäen sen taa. Silloin hän näki edessään kallionhalkeaman. Sen päässä hän kääntyi sokkeloiseen kuiluun, joka halkaisi jylhän seinämän laelle asti paljastaen kapean kaistaleen sinistä taivasta.
Tämän kuilun alimmainen pää oli pimeä ja kylmä tuoksuen kuivalta ummehtuneelta tomulta. Se mutkitteli niin, ettei hän voinut nähdä eteensä kuin muutamia metrejä kerrallaan. Tomuisessa pohjassa näkyi villikissojen ja kaniinien jälkiä. Jokaisen mutkan jälkeen hän luuli saapuvansa johonkin suureen onkaloon, joka oli täynnä pieniä nelikulmaisia kivitaloja, joiden jokaisen seinässä oli pieni ikkuna kuin tuijottava tumma silmä. Mutta kuilu tulikin valoisammaksi ja leveämmäksi päättyen vihdoin kapeaan jyrkästi nousevaan uomaan.
Venters tarkasteli hetkisen kalliota, joka oli yhtä sileä ja kova kuin alimmainen rinne, ennen kuin hänen katseensa kääntyi vastustamattomasti ylöspäin noiden leveiden graniittiportaiden kohtisuoriin seinämiin. Ne olivat rapautunutta hiekkakiveä ja niin särkyneet ja halkeilleet ja tasapainossa pysyvien suurten lohkareitten ja peloittavien murtuvien kallioiden uhkaamat, että Venters veti syvään henkeään ja kauhistuneena vaistomaisesti peräytyi takaisin ikäänkuin askelkin olisi voinut siirtää nuo hirveät kalliot perustuksiltaan. Ja näytti todellakin siltä kuin nämä rapautuneet kalliot olisivat vain odottaneet tuulenhenkäystä kaatuakseen ja vyöryäkseen jyristen alas. Venters epäröi. Vain tyhmänrohkea mies uskalsi panna henkeänsä alttiiksi tuossa suuressa halkeamassa, jonka yli kalliot näyttivät vyöryvän. Ja kuitenkin, kuinka monta vuosisataa ne olivatkaan nojautuneet noin toisiinsa vyörymättä alas. Jyrkänteen juurella oli suunnattoman suuri kumpu rapautunutta hiekkakiveä, aivan soraksi musertunutta, mutta siellä ei ollut suuria kallionlohkareita, tuollaisia rakennuksen kokoisia, jotka näyttivät lepäävän niin kevyesti tuolla ylhäällä odottaen kärsivällisesti hetkeä jolloin ne välttämättä syöksyisivät alas. Irtautuen rapautuessaan hitaasti emäkalliosta, vuosisatojen kuluessa puhaltaneiden tuulten ja sateiden uurtamina ja muodostelemina, ne odottivat hetkeään. Venters tunsi, kuinka tyhmä hän oli pelätessään noita murentuvia seinämiä ja sitä, että ne hänen kiivetessään syöksyisivät alas, koska olivat kestäneet paikoillaan jo vuosituhansia. Kuitenkin hän pelkäsi.
"Mikä erinomainen piilopaikka!" mutisi Venters. "Aion kiivetä katsomaan, mihin tämä jatkuu. Kunpa vain voisin löytää vettä!"
Purren hampaansa kovasti yhteen hän alkoi nousta rinnettä. Ja kiivetessään hän katsoi vain maahan. Mutta hetkisen kuluttua se osoittautui mahdottomaksi, sillä hänen täytyi katsella ympärilleen tyydyttääkseen uteliaisuuttaan. Hän kohotti katseensa nähden valoa onkaloiden pääseinämästä ulospäin työntyvien huippujen ja jyrkkien kallioiden muodostamien jonojen välistä. Toiset nojautuivat seinämään, toiset taasen toisiinsa, useat olivat erillään kohtisuorassa asennossa ja kaikki olivat musertuneet, halkeilleet ja rapautuneet. Paikka oli kuin keltaisten särkyneiden kallioiden muodostama raunio. Käytävä kapeni hänen päästessään ylemmäksi muuttuen hyvin kaltevaksi, joten hänen oli vaikea kiivetä, koska pinta oli sileää kuin marmori. Vihdoin hän pääsi sen päähän ja hämmästyi nähdessään, että seinämät yhä olivat satoja jalkoja korkeat sekä kapean kuilun, joka näytti johtavan toiselle puolen. Se oli parin rinteen välinen jakaja noin parinkymmenen metrin levyinen. Sen toisessa päässä oli suunnattoman suuri kallio. Venters katsahti siihen toistamiseen, koska se lepäsi kuin jalustalla. Hänen huomionsa kiintyi siihen nyt tarkemmin. Se oli kuin suunnattoman suuri kannallaan seisova kivipäärynä. Alhaalla oli tuhansittain niin pieniä koloja, että silmä ne hädin tuskin erotti. Ne olivat kivikirveiden aikaansaamia. Luola-asukkaat olivat hakanneet ja hakanneet tätä kalliota, kunnes sen ääretön paino oli saatu keskittymään sen terävään kärkeen. Venters mietti, miksi pienet luola-asukkaat olivat hakanneet tämän suuren kallionlohkareen tällaiseksi. Se ei ollut lainkaan minkään kuvapatsaan, epäjumalankuvan, jumalan pään eikä sfinksinkään näköinen. Vaistomaisesti hän kosketti siihen kädellään työntäen sitä, painoi sitten olkapäänsä siihen ja työnsi kovemmin. Kivi tuntui vaikeroivan, liikkuvan, narisevan ja sitten kallistuvan. Se painui hieman alaspäin pysytellen kauan aikaan tasapainossa, palasi sitten hitaasti entiseen asentoonsa heilahdellen hiljaa, naristen ja jääden paikoilleen.
Venters ymmärsi nyt sen tarkoituksen. Se oli aiottu puolustusvälineeksi. Kun pelätyt viholliset olivat ajaneet luola-asukkaat tähän viimeiseen pakopaikkaan, olivat nämä ovelasti hakanneet kalliota, kunnes se pysyi ehdottomasti tasapainossa, mutta oli valmis vyörymään paikoiltaan voimakkaiden käsien sysäyksestä. Juuri sen alapuolella oli kaatumaisillaan oleva kallio, joka olisi lähtenyt vyörymään ja pannut liikkeelle kalliovyöryn rinnettä pitkin, missä ei mitään liukuvaa ainejoukkoa olisi voitu pysähdyttää. Kalliot ja huiput, rapautuneet kivet, ulospäin työntyvät nurkat ja penkereet olisivat luhistuneet jyristen ja sulkeneet ikuisiksi ajoiksi Deception Passin suun.
"Pelastuin viime tingassa", sanoi Venters vakavasti. "Tasapainossa pysyvä kallio! Luola-asukkaiden ei tarvinnut milloinkaan vyöryttää sitä. He kuolivat ja hävisivät olemattomiin, mutta kallio on vielä tässä paikoillaan ehkä vain hieman muuttuneena... Mutta se voi hyödyttää vielä jotakin yksinäistä luola-asukasta. Piiloudun tänne jonnekin, jos vain löydän vettä."
Hän laskeutui kuilua pitkin toiselle puolelle. Rinne aleni vähitellen ja kuilu oli kapea ja suora monen kymmenen metrin pituudelta. Korkeiden seinämien välissä alkoi jo hämärtää. Eräässä mutkassa kuilu kapeni tuskin kahdentoista jalan levyiseksi käytäväksi, jossa oli aivan pilkkopimeä. Mutta edestäpäin siinsi valoa, toisen jyrkän mutkan takana oli jo valoisa päivä ja tuokion kuluttua laajeni näköala kokonaan.
Ventersin yläpuolella häämötti ihmeellinen kiviholvi yhdistäen rotkon reunat toisiinsa ja tästä suunnattoman suuresta kaarenmuotoisesta porttiholvista näkyi kimalteleva ja välkkyvä kaunis laakso, joka loisti auringonlaskun kultaamana. Venters oikein säpsähti hämmästyksestä. Laakso oli penikulman pituinen ja puolen levyinen syvänne, ja sitä ympäröivät seinämät olivat sileät, kiiltävät ja sisäänpäin pyöristyneet muodostaen suuria onkaloita. Venters otaksui sen pohjan olevan paljon korkeammalla kuin Deception Passin ja muiden rotkojen pohjien. Tämän laakson pohjaa eivät koristaneet purppuraiset salviapensaat. Mutta sen sijaan oli vaaleita haapoja, joiden oksat ja solakat rungot välkkyivät vihreiden lehtien keskeltä, ja tummemmanvihreitä tammia. Metsikön keskellä oli seinämään ulottuva kiemurteleva kirkkaan vihreä juova osoittaen, missä pumpulipuut ja pajut kasvoivat.
"Täällä on vettä ja tämä paikka on juuri kuin minua varten luotu", tuumi Venters. "Vain linnut voivat kurkistaa noiden seinämien takaa. Oldringin piilopaikkaakaan ei voi verrata tähän."
Venters ei odottanut kauempaa, vaan lähti heti paluumatkalle. Hän antoi rotkolle nimeksi Surprise Valley [= yllätysten laakso] ja sen suuta vartioivalle suurelle kallionlohkareelle Balancing Rock [= tasapainossa pysyvä kallio]. Laskeutuessaan hän tunsi olevansa rohkeampi kuin kiivetessään ylös, mutta hän ei sittenkään ollut levollinen eikä voinut ruveta suunnittelemaan tytön ja tavaroittensa siirtoa, ennen kuin oli päässyt kuiluun. Siellä hän lepäsi hetken aikaa katsellen ympärilleen. Lähestyvä ilta alkoi jo pimentää solaa. Seinämän nurkkauksessa, missä kiviaskelmat kääntyivät, oli kallionkieleke, johon voisi kiinnittää suopungin. Hän ei kaivannut muuta voidakseen kiivetä sinne. Koska hän aikoi muuttaa tänne pimeän turvin, halusi hän painaa tarkasti mieleensä paikan, mistä hänen oli kiivettävä penkereelle. Ottaen muutamia pieniä kiviä mukaansa hän sen vuoksi käveli ja liukui rinteen juurelle, jonne hän oli jättänyt pyssynsä ja kenkänsä. Siellä hän asetti kivet maahan muutamien metrien päähän toisistaan, heittäen kaniinin penkereelle, jolta askelmat alkoivat. Tehtyään sen hän kohdisti tarkasti huomioivan katseen siintävään harjanteeseen. Se oli kuin pykälille hakattu, ja parin kalliohuipun välissä, jotka olivat suorassa linjassa hänen asemaansa, oli mutkitteleva rako, josta yölläkin varmaan näkyisi palanen taivasta. Todettuaan tämän hän kiinnitti vyön uumilleen, veti kengät jalkaansa ja valmistautui laskeutumaan. Hän tarvitsi kuitenkin hetkisen miettiäkseen, jättäisikö pyssynsä tänne vai ei. Paluumatkalla, jolloin hänen täytyisi kantaa tyttöä ja tavaroitaan, lisäisi se vain kuormaa, ja punnittuaan asiaa hän jätti pyssynsä nojalleen penkerettä vasten. Rinnettä laskeutuessaan hän pysähtyi aina muutamien kymmenien metrien päässä katsellakseen yhä uudelleen harjanteen yksityiskohtia. Ne kyllä muuttuivat, mutta hän painoi jokaisen muutoksen tarkasti mieleensä. Päästyään ensimmäisen setrin luo hän sitoi vyönsä erääseen kuivaan oksaan kiiruhtaen sitten leiriään kohti kiinnittämättä enää huomiota siihen, kuinka löytäisi tien paluumatkalla.
Pimeys pian rohkaisi häntä saaden hänet lisäämään vauhtiaan. Pujahtaessaan leirin läheisyydessä olevaan ruohoiseen metsäaukioon ja kuullessaan hevosen hirnuvan hän vasta huomasi, että oli unohtanut Wranglen. Suurta raudikkoa ei voitu viedä Surprise Valleyhin. Sen täytyi jäädä tänne.
Hän päätti heti taluttaa muut hevoset tiheikön läpi ja päästää ne vapauteen. Kuta kauemmaksi ne kulkisivat tästä rotkosta, sitä parempi se olisi hänelle. Hän erotti helposti Wranglen pimeästä, mutta toisia hevosia ei näkynyt. Venters vihelsi hiljaa koiria, ja kun ne tulivat juosten hänen luokseen, hän lähetti ne hakemaan hevosia seuraten niitä. Pian hän kuitenkin sai selville, etteivät hevoset olleet aukiossa eivätkä tiheikössä. Hän tunsi vapisevansa ja jäykistyvänsä ajatellessaan, että rosvot ehkä olivat tunkeutuneet hänen piilopaikkaansa. Mutta hän tukahdutti sellaisen otaksuman nähdessään Ringin ja Whitien käyttäytymisen. Hevoset olivat yksinkertaisesti vain lähteneet tiehensä.
Hopeakuusten varjossa oli pimeys synkempää, mutta ei kuitenkaan niin synkkää, etteivät Ventersin pimeään tottuneet silmät olisi nähneet rauhallisten kasvojen valkoista soikiota. Hän kumartui niiden puoleen pidättäen hieman henkeään varovaisuudesta, ettei pelästyttäisi tyttöä ja jäätävästä epävarmuudesta, että hän ehkä huomaisi tytön kuolleeksi. Mutta tyttö nukkui, ja Venters ryhtyi tarmokkaasti toimimaan.
Hän sulloi satulalaukkunsa täyteen tavaraa. Koirat olivat nälissään ja vinkuivat hänen ympärillään nuuskien hänen ahkeria käsiään, mutta hänellä ei ollut nyt aikaa ruokkia niitä eikä tyydyttää omaa nälkäänsä. Hän heitti satulalaukut hartioilleen kiinnittäen ne lujasti suopungilla. Sitten hän kietoi peitteet lujemmin tytön ympärille ja nosti hänet syliinsä. Wrangle hirnui ja tömisteli maata hänen kulkiessaan sen sivu koirien kanssa. Raudikko tiesi jäävänsä nyt yksin olematta varma, pitikö se siitä vai ei. Venters jatkoi matkaansa tunkeutuen tiheikköön. Täällä hänen oli haparoitava eteenpäin pilkkopimeässä ja tunkeuduttava tiheän vesakon läpi. Aika ei ollut enää minkään arvoista hänelle hänen kerran päästyään lähtemään ja hän tunkeutui eteenpäin hitaasti sivuittain, kunnes selviytyi viidakosta. Ring ja Whitie odottivat häntä. Valiten aukeat kujanteet ja salviapensaikot hän oli kävellessään hyvin varuillaan, ettei kompastuisi eikä törmäisi salviapensaiden pitkiin oksiin.
Vaikka hänen taakkansa olikin raskas, ei hän tuntenut sitä. Silloin tällöin, kun hän tuli varjoisista kujanteista tähtien himmeään valoon, hän katsoi sylissään lepäävän tytön kalpeisiin kasvoihin. Tyttö ei ollut herännyt unestaan tai horroksistaan. Venters ei levännyt, ennen kuin oli selviytynyt rotkon pimeästä suusta. Sitten hän nojautui erästä rintansa korkeudelle kohoavaa kiveä vasten laskien tytön hiljaa sylistään sen päälle. Hänen otsansa, tukkansa ja kämmenensä olivat aivan märät ja hänen lihaksensa tuntuivat hermostuneesti nytkähtelevän. Ne tuntuivat tärisevän ja jännittyvän. Hän halusi vain kiiruhtaa eteenpäin tuntematta mitään väsymystä. Tuulen mukana kantautui hänen sieraimiinsa salvian hajua. Yön ensi pimeys haihtui tähtien ruvetessa kirkkaasti loistamaan. Jossakin hänen takanaan ulvoi arosusi katkaisten syvän hiljaisuuden. Hänen aistinsa tuntuivat nyt kummallisen herkiltä.
Hän nosti tytön jälleen syliinsä ryhtyen jatkamaan matkaansa. Ja laaksossa olikin parempi kulkea kuin rotkossa. Se oli valoisampi eikä siellä ollut niin paljon salviapensaita eikä kallioita. Piakkoin alkoi vaaleasta hämärästä siintää jotakin vielä vaaleampaa, rinteen hitaasti yleneviä pengermiä. Venters kiipesi niitä pitkin koirien juostessa hänen rinnallaan. Päästyään tälle kiviselle maaperälle hän hidastutti kulkuaan ja jännitti katsettaan voidakseen karttaa syvänteitä ja reikiä. Hänen matkansa edistyi vain askel askeleelta. Kummallisen näköisiä setrejä, jotka olivat kuin suuria kallioon kahlehdittuja demoneja tai tuskissaan vääntelehtiviä äänettömiä noitia pitkine, vääristyneine, paljaine käsivarsineen, tuli näkyviin. Venters kulki tämän setrivyöhykkeen läpi sen toiselle puolelle ja tunsi merkitsemänsä puun, jo ennen kuin näki tuulessa liehuvaa vyötäänkään.
Siellä hän polvistui laskien tytön hiljaa maahan jalat edellä, ojentaen hänet hitaasti täyteen pituuteensa. Hän tahtoi olla hyvin varovainen, etteivät tytön haavat uudestaan avautuisi. Kuinka olisi käynytkään, jos hän olisi heilahduttanut tyttöä rajusti, luiskahtanut tai kaatunut? Mutta kummallinen, vertaansa vailla oleva varmuus, jota hän tänä yönä oli tuntenut, ei sallinut mitään niin karkeaa erehdystä.
Hänen edessään kohoava rinne näytti jatkuvan jonnekin tuntemattomaan ja piilottavan ääriviivansa sumuiseen opaalinväriseen pilveen, joka varjosti synkkää seinämää. Hän tarkasteli harjannetta, jonka pykäläiset huiput kohosivat taivasta kohti, ja löysi tuon kiemurtelevan halkeaman. Se oli hämärä, vain hieman tummia jyrkänteitä vaaleampi, mutta hän erotti sen, ja se riitti.
Nostettuaan tytön syliinsä hän lähti kiipeämään ottaen tarkasti selvän jalkainsa alla olevan polun luonteesta. Kuljettuaan muutamia askelia hän pysähtyi suunnatakseen matkansa kallionhalkeaman mukaan. Koirat pyrkivät lähemmäksi häntä. Kun hän oli ajanut takaa kaniinia, tämä rinne oli tuntunut hänestä äärettömän pitkältä, mutta nyt, vaikka hänellä oli kannettavanaan raskas taakka, hän ei muistanut sen pituutta, jyrkkyyttä eikä vaikeutta. Hän muisti vain, ettei hän saanut kompastua eikä eksyä suunnastaan. Hän jatkoi kiipeämistään pysähtyen usein tarkastelemaan harjannetta ja ennen kuin hän aavistikaan pääsevänsä penkereelle, hän löi polvensa siihen ja näki hämärässä valaistuksessa pyssynsä ja kaniinin. Hän oli tullut suoraan siihen paikkaan poikkeamatta syrjään suunnastaan, ja hänen hampaansa, jotka hän oli purrut lujasti yhteen, erkanivat toisistaan.
Kun hän laski tytön maahan penkereen matalaan kuoppaan kalpeat kasvot taivasta kohti, avasi tyttö silmänsä. Laajentuneina, tuijottavina ja tummina, samalla kertaa muistuttaen sekä yötä että tähtiä, ne tekivät hänen kasvonsa vielä kalpeammiksi.
"Tekö se olette?" hän kysyi hiljaa.
"Niin", vastasi Venters.
"Voi, missä nyt olemme?"
"Olen juuri viemässä teitä niin turvalliseen paikkaan, ettei teitä sieltä kukaan milloinkaan löydä. Minun on nyt kiivettävä hieman ja kutsuttava koirat mukaani. Älkää olko peloissanne. Tulen pian hakemaan teidätkin."
Tyttö ei puhunut sen enempää, katsoi vain vakavasti Ventersiin sulkien sitten silmänsä. Venters riisui kenkänsä ja tunnusteli käsin kallioon hakattuja pieniä syvänteitä. Ylhäällä sijaitsevan kallion varjo pimitti sen kohdan, jonne hän halusi päästä, mutta hän näki epäselvästi muutaman jalan päähän eteensä. Siinä, missä hän äsken oli turvautunut mitä suurimpaan varovaisuuteen, hän suoriutui nyt hyvin helposti. Nopeasti ja varmasti hän kiiruhti nurkkaukseen kiertäen sen ohi. Mutta siellä hän ei nähnyt kämmenen leveyttäkään eteensä, minkä vuoksi hän ryömi eteenpäin, löysi pienen tasaisen paikan ja irroitti siinä satulalaukut selästään. Suopungin hän otti mukaansa nurkkaukseen kiinnittäen silmukan kallionkielekkeeseen.
"Ring ja Whitie, tulkaa", hän kutsui hiljaa.
Hän kuuli hiljaista vikinää alhaalta.
"Tänne! Ring ja Whitie, kuuletteko", toisti hän tällä kertaa tiukasti.
Sitten kuului käpälien napsetta ja rapinaa, ja harmaasta hämärästä hänen alapuoleltaan kiipesivät koirat nopeasti esiin tullen hänen luokseen ja asettuivat sitten hänen taakseen.
Venters laskeutui pitäen kiinni suopungista. Hän koetteli sen lujuutta heittäytyen koko painollaan sen varaan. Sitten hän nosti tytön syliinsä ja puristaen häntä tukevasti vasemmalla kädellään hän alkoi kiivetä siirtäen joka askeleellaan oikeata kättään ylemmäksi suopunkia pitkin. Hän kiipesi kuin hänellä olisi ollut siivet ja jättiläisen voimat tuntematta lainkaan pelkoa. Pimeys tuntui kätkevän kokonaan näkyvistä kallion terävän kulman, mutta hän pääsi sinne ja sitten ulospäin työntyvälle penkereelle. Tunkeutuen halkeaman synkkään pimeyteen hän ryömi kuin sidotuin silmin, mutta kuitenkin varmasti siihen paikkaan, mihin hän oli jättänyt satulalaukkunsa. Hän kuuli koirien hengityksen, vaikka ei voinutkaan niitä nähdä. Jälleen hän laski tytön hiljaa jalkainsa juureen maahan. Sitten hän laskeutui polvilleen ryhtyen puhdistamaan tätä pientä tasaista paikkaa kivistä. Hän vyörytti ne syrjään ja kokosi paksun soran yhteen paikkaan, irroitti sitten toisen huovan tytön ympäriltä ja laski hänet näin valmistamalleen vuoteelle. Sitten hän laskeutui rinteen juurelle hakemaan kenkiään, pyssyään ja kaniinia tuoden suopunkinsa samalla mukanaan, ja suoriutui tästä tehtävästään nopeasti.
"Oletteko siellä?" Tytön ääni kuulosti hyvin hiljaiselta pimeässä.
"Kyllä", vastasi Venters tuntien raskaasti kohoilevan rintansa vaikeuttavan puhetta.
"Olemmeko jossakin kallion halkeamassa?"
"Kyllä."
"Voi, kuunnelkaa!... Putous!... Kuulen sen pauhun. Olette vienyt minut takaisin."
Venterskin kuuli kumeaa kohinaa, joka silloin tällöin yltyi pauhuksi, mutta hiljeni sitten jälleen matalaksi, melkein kuulumattomaksi huminaksi.
"Tuuli siellä vain humisee kallioiden välissä", huohotti hän. "Olette nyt kaukana Oldringin rotkosta."
Se seikka, että hän tuskin jaksoi puhua, sai hänet huomaamaan, että hän oli lopen väsynyt ankarasta ponnistuksesta. Kun hän paneutui pitkäkseen ja veti huopapeitteen ylleen hänestä tuntui aivan siltä, että se oli hänen viimeinen tekonsa ennen lopullista uupumusta. Hän oli veltto, hikinen ja kuumissaan, ja hänen ruumiinsa tuntui yhdeltä ainoalta värähtelevien, pistelevien hermojen ja jyskyttävien valtimoiden temmellyskentältä. Ja siinä hän sai maata kauan aikaa, ennen kuin tunsi alkavansa saada lepoa.
Ja sinä yönä hän saikin levähtää, mutta ei nukkua. Eikä hän unta kaivannutkaan. Jännitetyn ponnistuksen tunnit tuntuivat hänestä nyt siltä kuin niitä ei olisi ollutkaan, ja hän halusi ajatella. Aikaisemmin päivällä hän oli torjunut aiheettomana sen kummallisen tunteen, että kaikki oli ikäänkuin muuttunut, mutta nyt, kun hänen valppauttaan ja voimiaan ei enää tarvittu ja hänellä oli aikaa ajatella, hän ei voinutkaan vangita tuota harhaanjohtavaa tunnetta, joka oli niin oudosti hämmästyttänyt ja samalla kohottanut hänen mieltään.
Hänen yläpuoleltaan kallion tumman harjanteen V:n muotoisesta halkeamasta tuikkivat ne loistavat tähdet, jotka olivat olleet hänen ainoat syyttäjänsä pitkinä vuosina. Mutta tänä iltana ne näyttivät erilaisilta, ja hän rupesi katselemaan niitä tarkemmin. Ne näyttivät suuremmilta, valkoisemmilta ja loistavammilta. Ja hänen maatessaan siinä, vuorilla puhaltavan tuulen huminan kantautuessa hänen korviinsa ja valkoisten tähtien tuikkiessa tämän pimeän jylhän halkeaman yläpuolella, hänen tuntemansa ero johtui siitä, ettei hän enää ollut yksin.
IX.
HOPEAKUUSIA JA HAAPOJA
Ventersistä tuntui, että loppuosa yöstä oli vain muutamia hetkiä kestävää tähtien tuiketta, minkä jälkeen taivas peittyi synkkiin pilviin, noin tunnin verran harmaata hämärää, ja sitten valkeni aamu.
Noustuaan hän ruokki ensin koirat ja lopetti sitten omankin pitkäaikaisen paastoamisensa, ja kun hän oli saanut satulalaukkunsa jälleen sullotuksi täyteen, oli jo kirkas päivä, vaikka auringon säteet eivät vielä kullanneetkaan itäisen keltaisen harjanteen laitaa. Hän päätti suoriutua kiipeämisestä ja laskeutumisesta Surprise Valleyhin niin vähällä vaivalla kuin suinkin. Sen vuoksi hän sitoi huopapeitteensä Ringin selkään ja antoi ylimääräisen suopungin ja kaniinin Whitien kuljetettavaksi. Sidottuaan pyssyn ja laukun selkäänsä hän nosti tytön syliinsä. Tyttö ei herännyt raskaasta unestaan.
Tämä kiipeäminen pitkin murtuneiden kallioiden rosoista laitaa tuota kallistuvaa lohkaretta kohti, joka näytti jo väsyneen vuosituhansia kestäneeseen heilumiseensa, oli sellaista voimia ja hermoja kysyvää työtä, että Venters tunsi sen toteuttamisessa samanaikaisesti jotakin suloista ja oudon riemastuttavaa. Hän pysähtyi vasta päästyään kapealle kannakselle. Balancing Rock näytti uhkaavan suurelta ja kylmältä sarastuksen harmaassa valossa, kuolleelta kappaleelta, joka kuitenkin oli sanovinaan hiljaa Ventersille: "Odotan saavani syöksyä alas, hävittää ja musertaa, kolista ja jyristä, haudata tiesi ja sulkea ikuisiksi ajoiksi Deception Passin suun."
Laskeutuminen toiselle puolelle tuntui Ventersistä helpolta, mutta hän oli hieman huolissaan, kun Whitie näytti langenneen kiusaukseen pureskella kaniinia. Se näytti Ringistä olevan selvää vääryyttä sitä itseään, erittäinkin siksi, kun sen täytyi kantaa raskaampaa taakkaa. Äkkiä se tarrasikin hampain kiinni kaniiniin päästämättä sitä irti. Mutta tämä teko esti Whitien jatkuvasta pahanteosta, ja sitten molemmat koirat laskeutuivat rinnettä kantaen kaniinia välissään.
Venters tuli ulos kuilusta ja pysähtyi kuin naulittuna paikoilleen katsellessaan hämmästyneenä edessään olevaa näköalaa. Nousevan auringon säteet kultasivat juuri suurta kivisiltaa ja tuon suurenmoisen kaaren läpi tunkeutui loistava kullanhohtoinen sädekimppu valaisten vinosti Surprise Valleyn keskustaa. Valoa ei päässyt laaksoon muualta kuin kaaren läpi, minkä vuoksi laakson muu osa vielä uinui tumman vihreänä, salaperäisenä ja varjoisana sulautuen seinämiin, jotka olivat usvaiset ja pehmeät kuin aamupilvet. Hän aloitti laskeutumisensa kulkien sillan alitse katsellen samalla sen peloittavaa korkeutta ja suuruutta. Se ulottui Surprise Valleyn suun yli muodostaen melkein virheettömän kaaren seinämästä seinämään. Niin kiireissään ja huolestunut kuin Venters olikin, hän ei voinut olla tuntematta sen majesteettisuutta ja hänen mieleensä juolahti, että luola-asukkaat varmaankin olivat kunnioittaneet sitä jumalanaan.
Hän laskeutui laskeutumistaan taakan ruvetessa tuntumaan yhä raskaammalta, ja kuitenkin laakso vielä oli kaukana hänen allaan. Kuten kaikki muutkin rotkot, luolat ja laaksot olivat pettäneet häntä, niin oli tämänkin syvän soikion laita. Vihdoin hän pääsi sen rapautuneen kivirinteen juurelle, joka levisi viuhkan muotoisena kaaresta, ja saapui ruohoiselle penkereelle, joka jatkui oikealle ja oli melkein laaksossa kasvavien tammien ja pumpulipuiden latvojen tasalla. Tällä penkereellä kasvoi siellä täällä pieniä haavikoita, ja hän kulki niiden välitse metsäaukioon, joka kauneutensa ja erämaan kodiksi sopivaisuutensa puolesta voitti kaikki hänen ennen näkemänsä paikat. Hopeakuuset reunustivat korkean kohtisuoran seinämän juurta. Sen pinnassa oli luolia, mutta siinä ei ollut mitään erillisiä reunakkeita eikä rapautuneita jaksoja, joilta kiviä olisi voinut irtaantua. Kuusten takaa siintävä tasainen maa päättyi pieneen kuiluun. Siellä näytti kasvavan tiheässä vain solakoita haapoja, joiden juurilta kuului veden hiljaista kohinaa. Ja avoimelta penkereeltä oli rajaton näköala länteen päin vihreiden puiden täyttämään laaksoon.
Leiripaikakseen Venters valitsi hopeakuusten ja kallion välisen varjoisan, ruohoa kasvavan aukeaman. Kiviseinään olivat tuulet ja vesi kaivertaneet ihmeellisiä syviä onkaloita hieman penkereen yläpuolelle. Ne olivat puhtaita, kuivia ja tilavia. Hän katkoi kuusenoksia valmistaen niistä vuoteen suurimpaan onkaloon ja laski tytön sille lepäämään. Ensi merkin siitä, että tyttö oli herännyt unestaan tai horroksistaan, hän sai kuullessaan tytön hiljaa pyytävän vettä.
Hän kiiruhti rotkoon matkapulloineen. Se oli matala vihreää ruohoa kasvava paikka, joka oli täynnä solakoita haapoja. Ilokseen hän löysi sieltä pienen kirkasvetisen puron. Sen heikko ambranväri muistutti Cottonwoodsin lähdettä ja tämä muisto liikutti häntä hieman. Vesi oli niin kylmää, että hänen sormiaan kirveli, kun hän pisti siihen matkapullonsa. Palattuaan luolaan hän oli iloinen nähdessään tytön juovan janoisesti. Tällä kertaa hän huomasi tytön voivan kohottaa hieman päätään hänen avuttaan.
"Olitte janoissanne", sanoi Venters. "Vesi on mainiota. Olen löytänyt erinomaisen piilopaikan. Sanokaa, kuinka voitte."
"Tässä on tuskia", vastasi tyttö koskettaen kädellään vasempaa kylkeään.
"Kuinka omituista, sillä haavannehan ovat oikealla puolella. Olette luullakseni nälissännekin. Onko kipu heikkoa pakotusta, jonkinlaista jäytämistä?"
"Kyllä."
"Silloin se on nälän aiheuttamaa." Venters nauroi, mutta hillitsi äkkiä itsensä tuntien jälleen lievää järkytystä. Milloin hän oli viimeksi nauranut? "Niin, se on nälkää", jatkoi hän. "Olen monta kertaa tuntenut samaa jäytämistä. Mutta te ette saa syödä. Saatte juoda niin paljon kuin ikinä haluatte, mutta ruokaan ette saa vielä koskea."
"Enkö kuole nälkään?"
"Ette, sillä ihmiset eivät niinkään helposti kuole nälkään. Olen huomannut sen. Teidän pitää maata hiljaa paikoillanne, levätä ja nukkua päiväkausia."
"Käteni ovat niin likaiset – kasvojani polttaa ja pistelee – ja kengät puristavat jalkojani." Näin paljon ei tyttö vielä kertaakaan ollut puhunut ja viimeiset sanat lausuttiinkin kuiskaamalla.
"No, olen minäkin hoitaja!"
Ventersiä suututti, ettei hän lainkaan ollut ajatellut näitä asioita. Mutta olivathan tytön kuoleman odottaminen ja hänen mukavuutensa muistaminen kokonaan eri asioita. Hän poisti huopapeitteen tytön yltä. Kuinka hennolta hän näyttikään! Venters ei enää ihmetellyt, että oli jaksanut kantaa tyttöä penikulmittain ja kiskoa hänet ylös noita liukkaita kiviaskelmia pitkin. Tytön kengät olivat pehmeää, hienoa nahkaa ja varret ulottuivat polviin asti. Venters tunsi ne erään Sterlingin suutarin valmistamiksi. Hänen kannuksensa, joita Venters, tyhmästi kyllä, ei ollut muistanut irroittaa, olivat hopeaa kultaisine ketjuineen, ja kannuskehrät, jotka olivat suuret kuin hopeadollarit, olivat kauniisti kaiverretut. Kenkiä oli melko vaikea riisua. Tytöllä oli jalassa paksut villaiset, puolipitkät ratsastajan sukat, ja lyhyitten housujen lahkeitten suut oli työnnetty niiden sisään. Riisuttuaan sukat Venters huomasi, että pienet jalat olivat ajettuneet ja punaiset. Hän hautoi niitä vedellä irroittaen sitten vyönsä voidakseen hautoa hänen kasvojaan ja käsiään.
"Minun täytyy nyt tarkastaa haavanne", hän sanoi hiljaa.
Tyttö ei vastannut, katsoi vain häneen vakavasti, kun Venters aukaisi hänen puseronsa ja irroitti siteen. Ventersin voimakkaat sormet vapisivat hieman hänen poistaessaan sitä. Jos haavat olisivatkin auenneet! Hän tunsi sydäntään kouristavan, kun hän näki kovasti punoittavan luodin reiän ja siitä valkoiselle rinnalle vuotavan pienen verivirran. Hän kohotti tyttöä hyvin varovasti ja huomasi selässä olevan haavan sulkeutuneen täydellisesti. Sitten hän pesi veren pois tytön rinnasta, hautoi haavaa ja jätti sen sitomatta alttiiksi ilman vaikutukselle.
Tytön silmät kiittivät häntä.
"Kuunnelkaa nyt, mitä sanon", sanoi Venters vakavasti. "Minullakin on ollut joitakin haavoja ja olen nähnyt niitä paljon. Ymmärrän sen vuoksi hieman niiden luonnetta. Selässänne oleva haava on jo mennyt umpeen. Jos maltatte maata hiljaa paikoillanne kolme päivää, menee rinnassanne oleva haavakin umpeen ja olette pelastunut. Silloin ei meidän enää tarvitse pelätä uudistuvaa verenvuotoa."
Hän sanoi tämän hyvin vakavasti, melkeinpä kiihkeästi.
"Miksi haluatte, että parantuisin?" kysyi tyttö ihmetellen.
Tuntui siltä, ettei tähän yksinkertaiseen kysymykseen voinut vastata muuten kuin nojautumalla inhimillisiin syihin. Mutta ne olosuhteet, joiden vallitessa hän oli ampunut tätä kummallista tyttöä, järkytys, kuoleman odottaminen ja toivo olivat aiheuttaneet Ventersissä sellaisen mielenmuutoksen, että hän halusi tytön eloonjäämistä enemmän kuin mitään muuta elämässään. Hän ei voinut kuitenkaan sanoa, miksi. Hän arveli rosvon surmaamisen ja sitä seuranneen kiihtymisen järkyttäneen häntä. Sillä kuinka hän muuten olisi voinut selittää aivojensa jyskytyksen, verensä polton ja monien tuntien kuvaamattomat tunteet, jotka olivat tulvillaan värähtelevää salaperäisyyttä, sen sijaan että hänen aikansa ennen oli kulunut hitaasti yksinäisyydessä?
"Ammuin teitä", hän sanoi hitaasti, "ja nyt haluan parantaa teidät, etten tulisi syylliseksi naismurhaan. Mutta haluan sitä itsennekin vuoksi, koska –"
Syvä katkeruus synkensi tytön silmät ja hänen huulensa vapisivat.
"Hiljaa!" sanoi Venters. "Olette jo puhunut liian paljon."
Tytön pohjaton katkeruus ilmaisi niin synkkää mielentilaa, ettei se voinut aiheutua hänen nykyisestä heikkoudestaan eikä kuumeesta. Nähtävästi hän vihasi ennen viettämäänsä elämää, johon hänet ehkä oli pakotettu. Hän oli saanut kärsiä anteeksiantamatonta vääryyttä oleskellessaan Oldringin luona. Ajatellessaan sitä Venters tunsi verensä kuumenevan ja hänen tulinen vihansa ja säälimättömyytensä leimahtivat uudelleen. Viimeisenä pitkänä vuonna hän oli suorastaan hehkunut kostonhimosta. Hän oli vihannut erämaata ja ylätasankojen autiutta. Hän oli odottanut, että jotakin tapahtuisi. Ja nyt hänen toivonsa oli toteutunut. Kuin hevosia varasteleva intiaani hän piileskeli rotkojen onkaloissa. Hän oli löytänyt Oldringin piilopaikan, ampunut onnetonta tyttöä, pelastanut hänet tämän aavistamattoman teon seurauksilta ja aikoi nyt suojella häntä jatkuvalta verenvuodolta, kuumeelta ja heikkoudelta. Hänen oli taisteltava nälkää vastaan tytön ja itsensä puolesta. Vaikka hän ennen oli tullut sairaaksi vuodattaessaan verta, muisteli hän nyt näitä tapauksia kylmästi ja tyynesti. Ja samalla kun hän menetti luonteensa lempeyden, hän menetti myös ihmisiä kohtaan tuntemansa pelon. Hän aikoi pitää silmällä Oldringia, odottaa sopivaa hetkeä ja tappaa tuon kookkaan mustapartaisen rosvon, joka oli pitänyt tyttöä vankinaan ja käyttänyt häntä kunniattomien tekojensa toteuttamiseen.
Venters aavisti itsessään tapahtuneesta muutoksesta niin paljon, että hänen haluttomuutensa oli mennyttä, hellittämätön valppaus täytti hänen mielensä ja ruumiinsa, kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut Cottonwoodsissa, tuntui etäiseltä ja vaikeasti mieleen palautettavalta, ja nykyhetken vaikeudet ja vaarat valtasivat hänet kokonaan.
Aluksi hän puhdisti tytön luolan vieressä sijaitsevan pienemmän onkalon itselleen asunnoksi. Sitten hän latoi kivistä tarkoituksenmukaisen takan ja kokosi paljon polttopuita. Tehtyään sen hän tyhjensi satulalaukkunsa sisällön nurmikolle ryhtyen tarkastamaan sitä. Hänellä oli mukanaan lyhytvartinen kirves, metsästyspuukko, kulho, haarukka ja lusikka, melkoinen määrä kuivattua lihaa ja hedelmiä ja pieniä purjekangaspusseja, joissa oli teetä, sokeria, suolaa ja pippuria. Hänelle nämä varastot olisivat aluksi hyvin riittäneet erämaassa oleskeluun, mutta hän ei ollut enää yksin. Nälkäänkuoleminen näillä ylätasangoilla ei ollut harvinainen tapaus, mutta hän ei kuitenkaan ollut huolissaan sen asian vuoksi, pelkäsi vain kykenemättömyyttään tyydyttämään heikontuneen ja herkkähermoisen naisen tarpeita.
Ellei laaksossa olisi riistaa, ei vaatisi suuria ponnistuksia mennä yöllä Oldringin laumaan ja tuoda sieltä jokin vasikka. Mutta nyt hetken tarve pakotti hänet varmistautumaan siitä, oliko Surprise Valleyssa riistaa. Whitie vartioi vielä raadeltua kaniinia ja Ring nukkui läheisyydessä kuusen juurella. Venters kutsui Ringin mukaansa mennen penkereen päähän, johon hän pysähtyi tarkastelemaan laaksoa.
Hän oli luullut sitä suuremmaksi kuin miltä se oli näyttänyt, sillä hän oli ehtinyt vain ylimalkaisesti arvostella sen kokoa ja pikimmältään huomata sen soikean muodon ja eriskummaisen kauneuden. Hänen laaksolle antamansa nimi tuntui hyvin sopivalta. Paitsi suuren kivisen holvikaaren kohdalla, kiersi punertavia kohtisuoria seinämiä penkere, jonka kallioista juurta reunustivat hopeakuuset; tämän ensimmäisen penkereen alapuolella oli toinen leveämpi ja kaltevampi, joka oli kokonaan tiheän haavikon peitossa; laakson keskus taasen muodosti tasaisen tammia ja leppiä kasvavan ympyrän, jonka välkehtivät vihreät pajut ja pumpulipuut jakoivat keskeltä kahtia. Venters näki paljon erilaisia lintuja lentelevän puiden välissä. Hänen vasemmalla puolellaan oli seinämässä laaja onkalo ja alhaalla, juuri puiden latvojen yläpuolella hän näki pitkän rivin luola-asukkaiden kivirakennuksia pienine mustine, tuijottavine ikkunoineen tai ovineen. Aukot olivat kuin silmiä ja näyttivät katselevan häntä. Hänen ennen näkemänsä luola-asumukset, jotka olivat luhistuneet raunioiksi, olivat jättäneet hänen mieleensä ahdistavan muiston vuosituhansista, yksinäisyydestä ja jostakin menneestä. Hänestä itsestäänkin oli tullut jollakin tavoin luola-asukas, ja nuo hiljaiset silmät näyttivät katselevan häntä kuin hämmästyneinä, että laaksoon tuhansien vuosien kuluttua oli saapunut ihminen. Venters oli varma, ettei muita valkoisia miehiä ikinä ollut kulkenut ihmeellisen kivisillan alitse tähän ihmeelliseen laaksoon.
Koira murahti alhaalla syöksyen metsään. Venterskin juoksi rinteen juurelle auringon säteitten juovittamaan varjoon. Tammet olivat solakoita, ei ainoakaan niistä ollut puolta jalkaa paksumpi ja ne kasvoivat niin lähetysten, että oksat sekaantuivat toisiinsa. Ring tuli juosten takaisin kaniini suussaan. Venters otti siltä kaniinin ja päästämättä koiraa jatkoi varovasti matkaansa. Oksien välistä kuului siipien havinaa ja linnun ääniä, kuivien lehtien kahinaa ja kiireistä rapsetta. Venters kulki syvään uurtautuneiden polkujen yli, joissa oli tuoreita jälkiä, ja hiivittyään hieman kauemmaksi hän näki paljon pikkulintuja ja viiriäisiä ja enemmän kaniineja kuin hän voi laskea. Hän ei ollut vielä tunkeutunut tammimetsikköön sataakaan metriä eikä lähestynyt missään paikassa sitä pajujen ja pumpulipuiden muodostamaa vyöhykettä, jonka hän tiesi reunustavan jotakin virtaa. Mutta hän oli nähnyt tarpeeksi tietääkseen, että Surprise Valley oli monenlaisten villien eläinten olinpaikka. Hän palasi leiriin. Sitten hän nylki kaniinit antaen koirille sen, josta ne olivat riidelleet, mutta silitti nahan ja ripusti kuivamaan, koska halusi säilyttää sen. Se olikin erittäin tuuhea, pitkäkarvainen nahka, häntä kaunis, valkoinen. Venters muisti, että jollei hänen huomionsa olisi kiintynyt tuohon vilahtelevaan valkoiseen häntään, hän ei milloinkaan olisi huomannut kaniinia eikä milloinkaan löytänyt Surprise Valleyta. Tällaiset vähäpätöiset sattumat olivat ohjanneet hänen kulkuaan Deception Passissa muuttuen nyt hänen mielestään onnen merkeiksi ja suuntaajiksi. Hänen hyvä onnensa riistan löytämisessä pakotti hänet ajattelemaan, kuinka voisi pysyttää sen laaksossa. Sen vuoksi hän tarttui kirveeseensä katkoen haapoja ja pajuja ja sulkien niillä kivisillan alla olevan solan kapean suun. Sinne hän alkoi tehdä aitaa upottamalla haapoja maahan ja sitomalla ne toisiinsa kiinni pajuilla. Hän laskeutui monta kertaa rinteen juurelle hakemaan enemmän rakennustarpeita ja iltapäivä kului loppuun ennen kuin hän sai työnsä suoritetuksi niin, että oli siihen tyytyväinen. Villikissat voisivat ehkä kiivetä sen yli, mutta ei ainoakaan arosusi voinut hiipiä laaksoon vaanimaan saalista eivätkä kaniinit eivätkä muut pienet eläimet voineet päästä pakoon sieltä.
Palattuaan leiriin hän rupesi rauhallisesti valmistamaan illallistaan mainiolla tulella hätäilemättä ja pelkäämättä ilmitulemista. Kovan työn jälkeen, jolla oli ollut tietty tarkoituksensa, hän tunsi olevansa oudon tyytyväinen tähän vapauteen ja mukavuuteen. Hän huomasi usein työskennellessään nuotion ääressä keskeyttävänsä askareensa katsellakseen onkalossa nukkuvaa liikkumatonta tyttöä, läheisyydessä mukavissa asennoissa makaavia koiriaan ja kaunista laaksoa. Nykyisyys ei tuntunut hänestä vielä oikein todellisuudelta.
Hänen syödessään aurinko laski mutkaisessa seinämässä olevan syvänteen taakse. Kuten aamuaurinko paistoi ihmeellisesti tähän laaksoon lähettäen sinne kultaisen sädekimpun vinosti tuon valtavan kivikaaren läpi, niin ilta-aurinkokin laskeutuessaan paistoi sinne kallioiden halkeamasta singoten leveän punaisen sädekimpun kirkastamaan tätä soikiota tulisilla liekeillään. Ventersistä tuntuivat sekä auringonnousu että -lasku epätodellisilta.
Kylmä tuuli puhalsi soikion yli heiluttaen tammien latvoja ja ennen pimeän tuloa se pani haapojen lehdet lepattamaan miljoonin erilaisin punaisin värivivahduksin ja humisutti solakoita kuusia. Mutta tuuli toi mukanaan hämärän ja pimeän ja laakso muuttui äkkiä harmaaksi. Yö saapui nopeasti auringonlaskun jälkeen. Venters hiipi hiljaa katsomaan tyttöä, joka nukkui hengittäen tasaisesti ja hitaasti. Hän nosti Ringin onkaloon kuiskaten sille tiukasti, että sen oli jäätävä sinne vahdiksi. Sitten hän peitti tytön varovasti huopapeitteellä ja palasi nuotion ääreen.
Vaikka hän oli hyvin väsynyt, tunsi hän kuitenkin vielä olevansa haluton käymään levolle, mutta tänään se ei johtunut varuillaan olevasta valppaudesta, vaan toivosta saada miettimällä selville asemansa. Hänen villin ympäristönsä yksityiskohdat tuntuivat hänestä kuin kummalliselta unelta. Hän näki pimenevät harjanteet, huomasi harmaan soikion muuttuvan mustaksi, näki metsän kohoilevan pinnan kuin aaltoilevan järven ja kiinnitti huomionsa terävälatvaisiin kuusiin. Hän kuuli haapojen lehtien kahinan ja virtaavan veden hiljaisen katkeamattoman kohun. Jonkin rotkolinnun surullinen ääni kantautui selvästi ja ikävöiden korkeilta kallioilta. Venters ei tiennyt tuon yölaulajan nimeä eikä ollut sitä milloinkaan nähnyt, mutta nuo muutamat sävelet, jotka aina kajahtivat illan pimetessä, olivat yhtä tutut kuin notkojen hiljaisuuskin. Sitten ne lakkasivat kuulumasta, ja lehtien havina ja veden pauhu hukkuivat johonkin kovempaan ääneen, joka Ventersistä kuulosti yliluonnolliselta. Hän ei kyennyt määrittelemään sitäkään, mutta se kuulosti kuvaamattoman villiltä ja suloiselta. Hänen mieleensä juolahti, että tyttö ehkä vaikeroi niin elämänsä viime hetkellä, ja hän tunsi vapisevansa. Mutta ei! Tuo ääni ei ollut inhimillinen, vaikka se kuulostikin vaikeroimiselta. Hän alkoi epäillä herkkiä huomioitaan ja uskoa, että hän puoleksi uneksi, mitä luuli kuulevansa. Sitten ääni koveni tuulen kiihtyessä ja hän käsitti, että se oli tuulen huminaa kallioiden halkeamissa.
Mutta uni alkoi vähitellen voittaa hänet ja hänen päänsä rupesi nyökähtelemään, kun hän puolinukuksissa nojasi selkäänsä kuuseen. Hän nousi kutsuen Whitien luokseen ja meni onkaloon. Tyttöä saattoi tuskin erottaa pimeässä. Ring makasi hänen vieressään ja sen hännän kevyet lyönnit kiveen ilmaisivat Ventersille koiran olevan hereillä ja vahtivan uskollisesti. Venters laskeutui omalle tuoksuvalle oksavuoteelleen ja ojentautuessaan suoraksi, jollakin tavoin kiitollisena tästä mukavuudesta ja turvallisuudesta, hänestä tuntui kuin yö olisi häipynyt tiehensä ja hän vaipui hiljaa äärettömään tyhjyyteen, lepoon ja uneen.
Venters heräsi soittoon, jota hän kuvitteli unessa kuulemansa soiton kaiuksi. Hän avasi silmänsä hämmästyen vielä kerran katsellessaan tätä kauniiden yllätysten laaksoa. Onkalostaan hän näki hopeakuusten hienon hienon lehvistön sinistä aamutaivasta vasten ja tässä pitsimäisessä lehvistössä lenteli harmaita musta- ja valkojuovaisia pitkäpyrstöisiä lintuja. Ne olivat satakieliä ja lauloivat kuin olisivat halunneet halkaista kurkkunsa. Venters kuunteli. Pitkä hopeanvärinen oksa ulottui melkein hänen onkaloonsa asti ja sillä, vain muutamien metrien päässä hänestä, istui eräs noista miellyttävistä linnuista. Venters näki sen kurkun paisuvan ja värähtelevän sen visertäessä. Hän nousi ja kun hän liukui ulos onkalostaan, lehahtivat linnut lentoon etääntyen kauemmas.
Hän meni toisen onkalon suulle katsoen sinne. Tyttö oli hereillä ja hänen auki olevissa silmissään oli kuunteleva ilme, kun hän hillitsi Ringiä kädellään.
"Satakieliä!" hän sanoi.
"Niin", vastasi Venters. "Ja luullakseni ne iloitsevat tulostamme."
"Missä nyt olemme?"
"Viisi siitä! Jonkin ajan kuluttua sanon sen teille."
"Linnut herättivät minut. Kuullessani niiden viserryksen ja nähdessäni kimaltelevat puut, sinisen taivaan ja sitten vinot kullanväriset säteet, ihmettelin –".
Hän ei lopettanut kuvailuaan, mutta Venters luuli ymmärtävänsä hänen tarkoituksensa. Tyttö näytti hourailevan. Venters tunnusteli kädellään hänen kasvojaan ja käsiään huomaten ne polttavan kuumiksi. Hän haki vettä ja oli iloinen tuntiessaan, että se oli melkein yhtä kylmää kuin se olisi sulanut jäästä. Hänellä ei ollut muuta lääkettä, mutta hän luotti siihen. Tyttö ei halunnut juoda, mutta Venters pakotti hänet nielemään hautoen sitten hänen kasvojaan ja päätään ja jäähdyttäen hänen ranteitaan.
Mutta päivän alkaessa kuume vain yltyi. Venters kulutti aikansa koettaessaan saada tytön ruumiin lämmön laskeutumaan jäähdyttäen hänen kuumia poskiaan ja ohimoitaan. Hän piti tyttöä tarkasti silmällä ja pienimmänkin levottomuudenpuuskan sattuessa, jolloin tyttö olisi voinut ruveta heittelehtimään ja kääntyilemään, hän piti häntä niin lujasti kiinni, ettei mikään äkillinen liike voinut saada haavoja uudestaan avautumaan. Tuntikausia tyttö lörpötteli ja nauroi, huusi ja vaikeroi houriessaan ilmaisematta kuitenkaan salaisuuttaan. Niin kului päivä Ventersin täyttäessä surullista velvollisuuttaan. Yöllä kylmän tuulen puhaltaessa kuume laski ja tyttö nukahti.
Toinen päivä oli samanlainen kuin ensimmäinenkin. Kolmantena tyttö näytti kalpeammalta ja tuntui aivan kuin haihtuvan olemattomiin hänen silmissään. Sinä päivänä hän tuskin poistui tytön vierestä hetkeksikään, paitsi silloin, kun riensi hakemaan raitista kylmää vettä. Hän ei myöskään syönyt. Kuume haihtui neljäntenä päivänä uuvutettuaan ja riudutettuaan tytön niin, että hänellä oli elämää vain silmissä. Ne kohdistuivat Ventersiin mykkinä ja tarkkaavaisina ja Venters rupesi jälleen toivomaan.
Sytyttääkseen uudelleen kipinän, joka oli ollut sammumaisillaan, ja vahvistaakseen niitä vähäisiä elinvoimia, jotka olivat jääneet jäljelle, Ventersin oli nyt toimittava. Mutta hänellä oli vähän keinoja onnistuakseen, paitsi kaniinien ja viiriäisten lihaa, ja siitä hän valmisti liemiä ja keittoja niin hyvin kuin osasi, syöttäen tyttöä lusikalla. Hänelle selveni, että ihmisruumis samoin kuin ihmissielukin on kummallinen kapine ja taipuvainen tointumaan hirvittävistäkin järkytyksistä. Sillä melkein heti näkyi tytössä palautuvien voimien heikkoja merkkejä. Kului vielä päivä hänen odottaessaan ja epäillessään. Hän kulutti pitkät tunnit istumalla tytön vieressä tämän nukkuessa ja katselemalla hänen rintansa heikkoa kohoilemista hänen hengittäessään ja hänen sotkuista kiharaa tukkaansa, jota tuuli liikutteli. Seuraavana päivänä hän tiesi tytön jäävän henkiin.
Todettuaan sen hän poistui äkkiä onkalosta etsien vanhan paikkansa erään suuren kuusen juurelta, mistä antoi katseensa harhailla viettäville penkereille. Tyttö jäisi henkiin! Synkkä hämärä haihtui laaksosta ja Venters tunsi sellaista huojennusta, että se teki melkein kipeää. Sitten hän ryhtyi toimintaan, niihin moniin askareihin, joita hänen oli pakko tehdä valmistaakseen leirikalustoa ja -tarpeita, ryhtyi välttämättömään ruoan hankkimiseen ja tunsi halua tutkia tarkoin laakson.
Mutta hän päätti odottaa vielä muutamia päiviä, ennen kuin poistuisi etäälle leiristä, koska hän oletti tytön makaavan levollisemmin nähdessään hänet läheisyydessään. Ja jo ensi päivänä tytön raukeus näytti haihtuvan uudistuvan elämänhalun tieltä. Hän heräsi voimakkaampana jokaisesta unestaan, söi hyvällä ruokahalulla ja liikkui oksavuoteellaan silmien seuratessa alituisesti Ventersiä. Tyttö puheli koirista, rotkoista, laaksosta ja siitä, kuinka nälkäinen hän oli, kunnes Venters vaiensi hänet pyytäen siirtämään pitemmän puhelemisen toiseen kertaan. Tyttö totteli, mutta nousi istumaan vuoteessaan katseen harhaillessa sinne tänne, kohdistuakseen jälleen Ventersiin.
Toisena aamuna tyttö nousi istualleen Ventersin herättäessä hänet sallimatta tämän enää hautoa kasvojaan ja ruokkia häntä. Hän puhui kuitenkin hyvin vähän ja Venters oli nopea huomaamaan hänessä ensimmäiset miettimisen, uteliaisuuden ja asemansa arvostelemisen merkit. Venters poistui leiristä ottaen Whitien mukaansa metsästämään kaniineja. Palatessaan hän hämmästyi huomatessaan hoidokkinsa istuvan onkalon reunalla nojaten selkäänsä sen laitaan ja heiluttaen paljaita jalkojaan sen ulkopuolella. Venters lähestyi nopeasti aikoen komentaa hänet jälleen makuulle ja saada hänet uskomaan, että hän ehkä arvioi voimansa liian suuriksi. Auringonvalo sattui suoraan häneen valaisten pientä päätä ja sotkeutunutta vaaleaa kiharaa tukkaa, pieniä soikeita kalpeita kasvoja ja tummansinisiä silmiä, joiden ympärillä oli tummat renkaat. Tyttö katsoi häneen ja hän tyttöön. Venters kuvitteli, että he vaihtaessaan näin katseita huomasivat toisensa jollakin tavoin erilaisiksi. Ventersistä tuntui aivan mahdottomalta, että tämä hento tyttö olisi Oldringin Naamioitu Ratsastaja.
"Auttakaa minut täältä maahan", sanoi tyttö.
"Mutta olettekohan vielä tarpeeksi voimakas?" vastusteli Venters. "Odottakaa vielä vähän aikaa."
"Olen kyllä heikko ja päätäni huimaa, mutta haluan silti laskeutua maahan."
Venters nosti hänet maahan – kuinka kevyt hän nyt olikaan – laskien hänet seisoalleen viereensä kannattaen häntä, kun hän koetti kävellä horjuvin askelin. Hän oli kuin pieni poikanulikka, sillä hänen vaalea päänsä ulottui tuskin Ventersin olkapäähän. Mutta nyt, kun tyttö piteli kiinni hänen käsivarrestaan, ei hänen yllään oleva ratsastajan puku saanut Ventersiä epäilemään hänen naisellisuuttaan, kuten alussa. Tyttö voi ehkä olla tuo kuuluisa ylätasankojen Naamioitu Ratsastaja ja hän voi ehkä muistuttaa poikaa, mutta hänen ruumiinmuotonsa, hänen pienet kätensä ja jalkansa, hänen tukkansa, hänen suuret silmänsä ja vapisevat huulensa ilmaisivat hänen sukupuolensa.
Tyttö väsyi pian. Venters laittoi hänelle mukavan istuimen kuusen juurelle, jonka varjossa nuotio paloi.
"Kertokaa nyt minulle kaikki", sanoi tyttö.
Venters selosti hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut siitä hetkestä asti, jolloin hän oli huomannut rosvot rotkossa, tähän hetkeen saakka.
"Ammuitte minua ja nyt olette pelastanut henkeni."
"Niin. Surmattuani melkein teidät olen onnistunut parantamaan teidät."
"Oletteko iloinen?"
"Voin tuskin väittää muuta."
Tytön silmät olivat harvinaisen ilmehikkäät ja ne tarkastelivat nyt häntä vakavasti. Tyttö ei aavistanutkaan, kuinka hyvin ne ilmaisivat hänen tunteensa loistaen kiitollisuudesta, mielenkiinnosta, ihmettelystä ja surusta.
"Kertokaa minulle itsestänne", hän kehoitti.
Venters kertoi lyhyesti tulostaan Utahiin, puhui erilaisista töistään ennen ratsastajaksi rupeamistaan ja kertoi lopuksi, kuinka mormonit olivat kirjaimellisesti karkoittaneet hänet Cottonwoodsista ja tehneet hänestä hylkiön.
Ja voimatta enää hillitä omaa polttavaa uteliaisuuttaan hän sitten vuorostaan kysyi:
"Oletteko Oldringin Naamioitu Ratsastaja?"
"Olen", vastasi tyttö luoden katseensa maahan.
"Tiesin sen, sillä tunsin vartalonne ja naamionne, koska olin nähnyt teidät kerran ennen. En voi kuitenkaan uskoa sitä!... Ette suinkaan milloinkaan ole ollut sellainen rosvo, jollaiseksi me ratsastajat teitä luulimme? Ette suinkaan ole ollut varas, rosvo, naisten ryöstäjä ja nukkuvien miesten murhaaja?"
"En. En ole milloinkaan varastanut enkä tehnyt pahaa kenellekään. Minä vain ratsastin ja ratsastin –"
"Mutta miksi Herran nimessä?" tiukkasi Venters. "Miksi teille annettiin sellainen nimi? Ymmärrän Oldringin pakottaneen teidät ratsastamaan. Mutta entä musta naamionne, kaiken salaperäisyys, teidän syyksenne selitetyt rikokset, kunniattoman nimenne varjolla tehdyt uhkaukset, luulotellut öiset ratsastusretkenne ja kaikki pahat teot, joista teitä on harkitusti syytetty ja jotka rosvot ja Oldring itsekin ovat myöntäneet teidän tekemiksenne. Kertokaa, kuinka sellainen on voinut olla mahdollista?"
"En ole milloinkaan tehnyt mitään tuollaista", vastasi tyttö hiljaa. Hänen kumartunut päänsä kohosi ja suuret silmät, jotka näyttivät nyt vielä suuremmilta ja tummemmilta, kohtasivat Ventersin katseen kirkkaina ja vakavina.
"Ettekö milloinkaan? Kuinka kummallista? Oletteko mormoni?"
"En."
"Onko Oldring mormoni?"
"Ei."
"Rakastatteko häntä?"
"Kyllä. Vihaan hänen miehiään, hänen viettämäänsä elämää ja joskus vihaan melkein häntäkin."
Venters lopetti kyselemisensä kuin rohkaistakseen itseään kysymään sitä totuutta, minkä vahvistaminen tuntui hänestä vastenmieliseltä, mutta minkä hän siitä huolimatta halusi kuulla.
"Millainen oli suhteenne Oldringiin?"
Kuten kovaan kuumuuteen työnnetty hento kapine äkkiä särkyy, samoin tyttökin kelmeni, hänen päänsä painui ja hänen kalpeisiin painuneisiin poskiinsa kohosi häpeän puna.
Venters olisi antanut mitä tahansa, jos olisi voinut peruuttaa kysymyksensä. Kuitenkin tytön tuntema häpeä synnytti hänessä ikäänkuin kunnioitusta, jota hän kummallista kyllä oli halunnut tuntea tyttöä kohtaan.
"Helvettiin koko kysymys, unohtakaa se!" hän huudahti kiihkeästi ollen pahoillaan ja vihoissaan itselleen. "Mutta kerta kaikkiaan sanokaa minulle, vaikka tiedänkin sen varmasti, ettette voinut puolustautua, sillä haluan kuulla sen omasta suustanne."
"Niin, en voinutkaan!"
"No niin, se muuttaa kaiken hyväksi", jatkoi Venters rehellisesti. "Haluan, että tuntisitte sen... sillä katsokaa, kohtalo on heittänyt meidät yhteen – ja – ja minä haluan auttaa enkä moittia teitä. Luulin elämän kohdelleen minua julmasti, mutta kun ajattelen teidän elämäänne, tunnen, kuinka turhanpäiväistä on oma nurinani. Olin yksinäinen hylkiö. Entä nyt?... En ymmärrä vielä oikein selvästi, mitä kaikki tämä merkitsee. Tiedän vain, että olemme täällä kahden. Ja meidän on ainakin pysyttävä täällä siksi, kunnes te täydellisesti paranette. Mutta tehän ette halua enää milloinkaan palata takaisin Oldringin luo. Ja tiedän auttaessani teitä auttavani itseänikin, sillä mieleni on sairas. Minulla on nyt jotakin tehtävää. Ja jos vain voin palauttaa voimanne, auttaa teitä pääsemään pois tästä villistä maasta ja muuttaa elämänne jollakin tavoin onnellisemmaksi, niin ajatelkaahan, kuinka suureksi hyödyksi se on minulle itsellenikin."
X.
RAKASTUMINEN.
Kaikkina näinä odotuksen päivinä Venters tuskin oli poistunut leirin näkyvistä eikä milloinkaan kuulumattomiin, paitsi tuona iltapäivänä, jolloin hän oli rakentanut aidan kuiluun. Mutta hän halusi tutkia Surprise Valleyn perinpohjin ja aamulla tuon pitkän keskustelun jälkeen, joka hänellä oli ollut tytön kanssa, hän otti pyssynsä ja kutsuttuaan Ringin valmistautui poistumaan leiristä. Tyttö lepäsi kömpelötekoisessa oksatuolissa, jonka Venters oli hänelle valmistanut. Tyttö oli pitänyt häntä silmällä ja kun Venters tarttui pyssyynsä ja kutsui koiraa, näytti hän säpsähtävän hermostuneesti.
"Aion vain lähteä tarkastamaan laaksoa", sanoi Venters.
"Viivyttekö kauankin poissa?"
"En", vastasi Venters poistuessaan. Tapaus palautti hänen mieleensä hänen ennen saamansa vaikutelman, ettei tyttö toinnuttuaan kuumeesta näyttänyt olevan levollinen, ellei Venters ollut aivan hänen läheisyydessään. Se johtui yksinjäämisen pelosta, minkä Venters taasen otaksui aiheutuvan tytön heikontuneista ruumiinvoimista. Hän ei siis saisi antaa tytön oleskella pitkiä aikoja yksinään.
Kun hän laskeutui viettävää pengertä, livistivät kaniinit pakoon hänen tieltään ja kauniit laaksoviiriäiset, jotka olivat väriltään yhtä purppuranpunaisia kuin ylätasankojen salviapensaat, kiitivät nopeasti maata pitkin metsään. Puiden juurella auringonsäteitten pilkuttamassa varjossa tuntui oleskeleminen mukavalta viiriäisten viheltäessä ja lintujen visertäessä kaikkialla. Venters sivuutti pian entisten tutkimusmatkojensa rajan saapuen uudelle alueelle. Siellä alkoi metsässä olla avonaisia aukioita, rinteiltä virtasi sinne pieniä puroja ja hetkisen kuluttua hän pääsi varjosta aurinkoiselle niitylle. Korkean ruohon heiluminen ilmaisi hänelle, että siellä oli pakoon pyrkiviä eläimiä, joiden laatua hän ei kuitenkaan saanut selville, mutta Ringin ilmeisestä halusta saada lähteä ajamaan niitä takaa hän päätteli niiden olevan kaniineja villimpiä. Hän lähestyi nyt sitä pajujen ja pumpulipuiden muodostamaa vyöhykettä, jonka hän oli nähnyt korkealta rinteeltä. Tunkeuduttuaan sen läpi hän saapui verraten leveän joen rannalle, jossa oli puoleksi mutaan painuneita lehvä- ja oksakasoja. Kaikkialla hänen ympärillään oli pumpulipuiden rungoissa vanhoja ja äsken nakerreltuja ympyröitä.
"Majavia", hän huudahti. "Sepä onnellinen sattuma! Niitty on täynnä majavia! Mutta miten ihmeessä ne ovat päässeet tänne?"
Hän oli aivan varma siitä, etteivät majavat olleet tulleet laaksoon luola-asukkaiden tekemää tietä, ja hän halusi nyt muustakin syystä kuin vain uteliaisuudesta saada selville virran suun tai laskun. Kun hän saapui suvannon partaalle, jonka veden majavat näyttivät padonneen, muuttui joki pyörteiseksi virraten länttä kohti. Seuraten sen juoksua hän saapui pian jälleen tammimetsikköön ja tunkeuduttuaan sen läpi hän huomasi seisovansa sortuneen kallioseinämän hajonneiden raunioiden vieressä. Siellä kasvoi niin paljon villejä luumupuita ja muita okaisia pensaita, että hänen oli hyvin vaikea jatkaa matkaansa. Kaikkialla oli paljon villikissojen ja kettujen jälkiä. Tiheästä pensaikosta kuuluva kahina ilmaisi näiden eläinten varovaiset liikkeet. Viimein eteneminen näytti hänestä hyödyttömältä, koska virta katosi halkeamaan suurten kallioiden alle, joiden yli hän ei voinut kiivetä. Huojentuneena hän totesi, että vaikka majavat ehkä voivatkin tunkeutua laaksoon tuosta kapeasta kuilusta, jonne vesi syöksyi, oli ihmisten kuitenkin mahdoton päästä sitä tietä laaksoon.
Tämä läntinen mutka oli ainoa laakson osa, missä seinämät olivat luhistuneet raunioiksi muodostaen perin epätasaisen ja luoksepääsemättömän kolkan. Palattuaan vähän matkaa takaisin Venters hyppäsi virran yli ja lähti kulkemaan eteläistä seinämää kohti. Päästyään tammimetsiköstä hän löysi jälleen matalan haapoja kasvavan penkereen ja sen yläpuolelta hopeakuusten reunustaman leveän aukean pengermän. Laakson tällä puolella olivat nuo tuulen ja veden uurtamat onkalot. Hänen jatkaessaan matkaansa avautui hänen eteensä onkalo onkalon jälkeen kallioseinämässä, ollen milloin suurempia, milloin pienempiä. Sitten hänen yläpuolellaan yht'äkkiä ammottivat luola-asukkaiden suuret ihmeelliset luolat.
Sinne oli vielä melkoinen matka ja hän koetti kuvitella, kuinka suuria ne todellisuudessa mahtoivatkaan olla, kun ne jo täältä saakka näyttivät niin valtavilta. Hän kiipesi penkereelle ja saapui pitkälle, vähitellen ylenevälle rapautuneelle kivi- ja sorarinteelle, jota oli niin vaikea kiivetä, ettei hän voinut kiinnittää huomiota mihinkään muuhun. Vihdoin hän pääsi varjoon ja katseli ylös. Hän seisoi juuri niin suunnattoman suuren onkalon suulla, ettei hän lainkaan kyennyt määrittelemään sen oikeata kokoa. Sen pyöristyvä, vuosituhansien kuluessa vuotaneen veden uurtama katto nahanvärisine, mustine ja ruosteen karvaisine juonteineen kohosi korkealle näyttäen ulottuvan aivan seinämän laitaan saakka. Täällä oli jälleen samanlainen suurenmoinen kaari kuin sekin, joka muodosti laakson komean portin, tässä se vain oli onkalon kupolina eikä sillankaarena.
Venters jatkoi kulkuaan ylöspäin. Hänen askeltensa irroittamat kivet vyöryivät alas kumeasti kolisten ja jylisten. Hän oli jo kiivennyt viisisataa metriä onkalon sisään pääsemättä vieläkään sen penkereen juurelle, jossa luola-asunnot muodostivat laajan puoliympyrän; ne olivat toistensa yhteydessä olevia kivimajoja pienine tummine reikineen, joita Venters oli kuvitellut ikkunoiksi. Vihdoin hän saapui penkereen juurelle ja näki edessään kallioon hakattuja askelmia. Ne helpottivat kiipeämistä, ja kavutessaan ylös hän ajatteli, kuinka helposti tämä sukupuuttoon hävinnyt ihmissuku kerran maailmassa oli voinut puolustaa tätä linnoitusta kokonaista sotajoukkoa vastaan. Sinne voitiin kiivetä vain yhtä tietä jyrkkää ja kapeaa.
Venters oli käynyt luola-asunnoissa ennenkin, mutta ne olivat olleet raunioiksi luhistuneita ja verraten pieniä. Mutta tämän paikan mittasuhteet mykistyttivät hänet, eivätkä sitä olleet saastuttaneet ihmiskädet eivätkä vuosituhannet olleet kyenneet hajoittamaan sitä raunioiksi. Se oli kuin suunnaton hautaholvi. Siinä oli ollut kokonainen kaupunki ja se oli vielä sen rakentajien jättämässä kunnossa. Pienet rakennukset olivat vielä pystyssä, tulien mustat jäljet näkyivät selvästi, ruukunpalasia oli hajallaan kylmillä liesillä ja kivikirveitä oli kaikkialla. Siellä oli pyöreitä syvennyksiä, jotka olivat silenneet siitä, että niissä vuosikausia oli jauhettu maissia, ja niiden reunoilla oli kivipetkeleitä ja jauhinkiviä aivan kuin ne olisi välinpitämättömästi heitetty siihen eilen. Mutta luola-asukkaat olivat hävinneet olemattomiin.
Olivatko he muuttuneet tomuksi? Niin, he olivat hajonneet tomuksi lattialle tahi penkereen juurelle, mutta heidän asuntonsa ja tarvekalunsa kestivät vielä. Venters tunsi tämän ihmeellisen holvatun kupolin ylevyyden, jossa tuntui olevan jäljellä jotakin sen olemattomiin haihtuneesta ihanuudesta. Kuinkahan monta vuotta olikaan jo kulunut siitä, kun kallioasukkaat olivat katselleet kauniin laakson yli kuten hän nyt? Kuinkahan kauan jo olikaan siitä, kun naiset olivat jauhaneet jyviä noissa kiiltävissä kuopissa? Kuinkahan monta vuosituhatta siitä jo olikaan, kun nuo tuntemattoman rodun miehet olivat eläneet, rakastaneet, taistelleet ja kuolleet täällä? Olivatkohan viholliset tuhonneet heidät? Vai olivatko he kuolleet tauteihin vai oliko suurin hävittäjä, aika, tappanut heidät sukupuuttoon? Venters näki, että matalalle keltaiseen kivikattoon oli maalattu pitkä rivi veripunaisia käsiä. Se oli kummallinen enne, ellei vastaus hänen kysymyksiinsä. Paikka painosti häntä. Se oli valoisa, mutta silti täynnä läpinäkyvää utua. Se tuoksui tomulta ja ummehtuneelta kiveltä, vanhuudelta ja unohdukselta. Se oli alakuloinen ja juhlallinen, ja tuntui siltä kuin hiljaisuus olisi ottanut siellä vallan käsiinsä niin peruuttamattomasti ja peloittavasti, ettei sitä voinut murtaa. Kuitenkin juuri tällä hetkellä humisi tuuli kummallisesti kupolin uurteisissa raoissa soittaen kuin kuolinkelloja kaikelle menneelle.
Huokaisten Venters kokosi sylillisen ruukunpalasia, sellaisia, joiden hän otaksui olevan tarpeeksi lujia ja sopivia hänen tarvettaan varten, ja käärisi askeleensa takaisin leiriä kohti. Hän kiipesi penkereelle sen paikan vastakkaiselta puolelta, mistä hän oli poistunut. Tullessaan lähemmäksi hän näki tytön katselevan sille suunnalle, mihin hän oli lähtenyt. Hänen askeleitaan ei voinut kuulla paksussa ruohikossa, ja hän pääsi lähelle tytön huomaamatta hänen läsnäoloaan. Whitie makasi tytön läheisyydessä toivottaen hänet koirien tapaan tervetulleeksi, mutta tyttö ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Eikä hän näyttänyt huomaavan mitään muutakaan läheisyydessään. Hän oli liikuttavan näköinen istuessaan siinä kumarassa, ja hänen vaalea tukkansa erottui niin selvästi hänen kalpeita kuopille painuneita poskiaan vasten, käsien ollessa raukeina ristissä ja pienet paljaat jalat pistettyinä kömpelön tuolin jalustan reikiin. Venters olisi voinut kiroilla ja nauraa samalla kertaa sellaiselle ajatukselle, että tämä tyttö oli sama kuin Oldringin Naamioitu Ratsastaja. Hän oli pikemminkin jonkin kohtalon oikun uhri, jonkin viekkaan vehkeilyn kohde, jonka salaperäisyys poltti Ventersin mieltä. Kun Venters tuli lähemmäksi melkein siinä uskossa, että tyttö oli syventynyt odottamaan hänen paluutaan, käänsi tämä päätään huomaten hänet. Hän säpsähti, hänen kalpeat kasvonsa pikemminkin muuttuivat kuin punastuivat ja hänen suuret silmänsä välähtivät kohdistuessaan häneen, mistä Venters tiesi hänen odottaneen häntä voimatta ajatella muuta kuin hänen paluutaan. Hän ei hymyillyt, ei punastunut eikä näyttänyt iloiseltakaan. Kaikki sellainen ei olisi ollut mitään verrattuna hänen kuvaamattomaan kasvojen ilmeeseensä. Venters ymmärsi tuon kummallisen, eloisan, voimakkaan, mikä kuvastui siitä. Näytti aivan siltä kuin tyttö olisi ollut vaipuneena kuolettavaan toivottomuuteen ja vapautunut siitä äkkiä värisyttävään todellisuuteen. Tuntui melkein siltä kuin hän olisi juuri palannut elämään.
Ja Ventersin päässä välähti salamannopeana ajatus: "Olen pelastanut hänen henkensä ja vapauttanut hänet tuosta vanhasta elämästä, hän odotti minua ikäänkuin hänellä ei enää olisi muuta elämässä, ja nyt hän kuuluu minulle." Tämä ajatus oli hämmästyttävän uusi. Se oli kuin yllättävä isku. Hänen iloinen tervehdyksensä jäi lausumatta ja hän heitti ruukunkappaleet kömpelösti nurmikolle, samalla kun outo mielenliikutus sekaantuneena sääliin ja iloiseen vakaumukseen siitä, että hän voi auttaa tyttöä, teki hänet sanattomaksi.
"Millainen kuorma teillä olikaan kannettavana!" sanoi tyttö. "Siinähän on patoja ja ruukkuja. Mistä ne saitte?"
Venters laski pyssyn käsistään ja täyttäen erään padan vedellä matkapullostaan hän asetti sen kytevälle hiillokselle.
"Toivon, ettei se vuoda", hän sanoi hetkisen kuluttua. "Tuolla toisella puolella on suunnattoman suuria luola-asuntoja. Toin ruukut sieltä. Ettekö luule meidän tarvitsevan näitä? Olemme tähän saakka valmistaneet kaiken ruokamme tinatuopissani, teen, liemen, keiton ja kaiken muunkin."
"Niin, olen huomannut keittoastiaamme puutteellisuuden."
Tyttö nauroi nyt ensi kerran. Venters piti tuosta naurusta ja vaikka hän halusi katsahtaa tyttöön, ei hän tahtonut näyttää hämmästystään eikä tyytyväisyyttään.
"Tahdotteko viedä minut sinne ja muuallekin laaksoon heti, kun tarpeeksi voimistun?" lisäsi tyttö.
"Tietenkin. Se on ihmeellinen paikka. Siellä on niin paljon kaniineja, että kävellessä on melkein mahdoton olla potkaisematta niitä. Ja viiriäisiä, majavia, villikissoja ja kettuja. Olemme joutuneet niiden todelliseen pesään. Mutta ettekö ole milloinkaan nähnyt luola-asuntoja?"
"En, olen vain kuullut niistä puhuttavan. Miehet sanoivat solan olevan täynnä vanhoja asuntoja ja raunioita."
"Ja minä kun luulin teidän nähneen niitä paljonkin alituisilla ratsastusretkillänne", sanoi Venters. Hän puhui hitaasti valiten huolellisesti sanansa ja koetti käyttäytyä aivan entiseen tapaansa ollen ahkerasti järjestelevinään ruukunkappaleita. Hän päätti, ettei tytön tarvitse enää milloinkaan hävetä hänen uteliaisuutensa vuoksi. Mutta siitä huolimatta hän ei milloinkaan elämässään ollut halunnut tietää kenenkään elämän yksityiskohtia niin kiihkeästi kuin tytön.
"Ratsastaessani kiidin kuin tuuli", vastasi tyttö, "pysähtymättä milloinkaan tarkastelemaan mitään."
"Muistan tuon päivän, jolloin kohtasin teidät solassa – kuinka tomuinen olitte ja kuinka hevosenne näytti väsyneeltä. Olitteko aina hevosen selässä?"
"En. Joskus en kuukausimääriin, ollessani suljettuna majaan."
Venters koetti tukahduttaa kiihkeää uteliaisuuttaan. "Teiltä riistettiin siis joskus vapauskin?" hän kysyi huolettomasti.
"Kun Oldring lähti pitkille matkoille – hän saattoi viipyä poissa joskus kuukausiakin –, sulki hän minut majaan."
"Miksi?"
"Ehkä sen vuoksi, etten lähtisi pakoon. Uhkasin aina tehdä niin. Pääsyy oli kuitenkin se, että miehet joivat itsensä juovuksiin kylissä. He olivat kuitenkin aina hyviä minulle. En pelännyt heitä ollenkaan."
"Olitte siis vanki! Miten kovalta se mahtoi tuntuakaan!"
"Pidin siitä. Niin kauas taaksepäin kuin voin muistaa, teljettiin minut sinne aina joksikin aikaa, ja nuo ajat olivat onnellisimmat, mitä minulla milloinkaan on ollut. Maja oli suuri ja sijaitsi korkealla kalliolla, ja voin katsella sieltä laaksoon. Minulla oli siellä koiria ja muita kesyttämiäni eläimiä ja kirjoja. Majassa oli lähde, sinne oli varattu ruokaa tarpeeksi ja miehet toivat minulle tuoretta lihaa. Olin siellä kerran koko talven."
Ventersin täytyi nyt toimia harkitusti näyttääkseen välinpitämättömältä ja voidakseen työskennellä. Hän halusi katsoa tyttöön ja pommittaa häntä kysymyksillä.
"Oletteko asunut Deception Passissa niin kauan kuin muistatte?" hän jatkoi.
"Muistan hämärästi jonkin toisenkin paikan ja naisia ja lapsia, mutta en voi saada selvää mistään. Ajattelen joskus sitä niin kiihkeästi, että vallan väsyn."
"Osaatte siis lukea ja teillä on kirjoja?"
"Kyllä. Osaan lukea ja kirjoittaakin melko hyvin. Oldring on sivistynyt. Hän opetti minua, ja monta vuotta sitten oli luonamme eräs vanha rosvo, joka oli ollut jotakin muuta aikomaan. Hän opetti minua alituisesti."
"Vai tekee Oldring pitkiäkin matkoja", mutisi Venters! "Tiedättekö, missä hän silloin käy?"
"En. Joka vuosi hän ajaa karjaa Sterlingin pohjoispuolelle palaamatta kuukausiin. Kuulin häntä kerran syytettävän siitä, että hän elää kaksoiselämää, ja hän tappoi miehen. Se tapahtui Stone Bridgessä."
Venters lopetti näennäisen työnsä katsoen tyttöön kiihkeästi koettamattakaan enää hillitä uteliaisuuttaan.
"Bess", sanoi hän kutsuen häntä ensi kerran nimeltä, "epäilin, että Oldring on jotain muutakin kuin rosvo. Sanokaa minulle, mitä hänen oleskelunsa solassa tarkoittaa. Uskon melkein, että hän teoillaan koettaa vain salata oikeata työtään siellä."
"Olette oikeassa. Hän on muutakin kuin rosvo. Todellisuudessa hän varastaa nykyään karjaa vain silmien lumeeksi, kuten miehet sanovat. Rotkoissa on kultaa."
"Ah!"
"Niin, siellä on kultaa, ei kyllä suuria määriä, mutta kuitenkin tarpeeksi hänelle ja hänen miehilleen. He huuhtovat sitä viikkomääriä. Sitten he ottavat mukaansa muutamia nautoja ja ratsastavat kyliin juomaan, ampumaan, tappelemaan ja peloittelemaan ratsastajia."
"Muutamia nautojako? Mutta, Bess, entä Withersteenin punainen lauma, jossa oli kaksituhatta viisisataa eläintä? Niitä ei ole muutamia. Ja minä seurasin sen jälkiä erääseen tässä läheisyydessä sijaitsevaan laaksoon."
"Oldring ei ole milloinkaan varastanut punaista laumaa, hän vain teki sopimuksen mormonien kanssa. Paimenet oli päätetty pidättää työstään ja Oldringin oli ajettava karja jonnekin ja pidettävä se siellä johonkin määrättyyn aikaan asti – en tiedä kuinka kauan – ja ajettava se sitten takaisin laitumille. En kuullut, kuinka suuren palkkion hän siitä saisi."
"Kuulitteko, miksi tuo sopimus tehtiin?" kysyi Venters.
"En, mutta se oli vain noita mormonien temppuja, joiden suunnittelemisessa he ovat voittamattomia. Olen, kuullut Oldringin miesten puhuvan mormoneista. Ehkä Withersteenin emäntä ei ruvennut tottelemaan heitä. Näin miehen, joka teki sopimuksen. Hän oli pieni kummallisen näköinen olento, jonka selkä oli kuin yhtä kyttyrää ja joka oli kuin kiinnikasvanut satulaan. Kuulin miesten sanovan häntä salviarinteiden parhaimmaksi ratsastajaksi. Mutta nimen olen unohtanut."
"Jerry Card varmaankin", arvasi Venters.
"Niin, juuri hän. Muistan sen nyt, sillä hänen nimeään ei ole helppo unohtaa. Hän näytti olevan hyvissä väleissä Oldringin miesten kanssa."
"En ihmettele sitä ollenkaan", sanoi Venters miettiväisesti. Se seikka, että hänen epäluulonsa vahvistuivat Tullin salaisiin suunnitelmiin nähden – sillä Jerry Cardin Oldringin kanssa tekemä sopimus oli varmaankin syntynyt mormonivanhimman aivoissa ja toteutettu hänen määräyksestään – herätti Ventersin mielessä jälleen eloon vihan, jota toisenlaiset tunteiden kuohut olivat lauhduttaneet. Nyt oli vasta muutamia päiviä kulunut hänen ja Tullin kohtauksesta, ja kuitenkin hän oli jo unohtanut sen, ja se tuntui nyt hänestä hyvin kaukaiselta. Tämä väliaika tuntui aiheuttaneen hänen tunteissaan suuren, perinpohjaisen ja kuvaamattoman muutoksen. Viha Tullia kohtaan kyti vielä hänen sydämessään, vaikka se ei ollutkaan enää niin tulista kuin ennen. Hänen myötämielisyytensä Jane Withersteeniä kohtaan ei ollut lainkaan muuttunut, ja kuitenkin hän katseli sitä toiselta näkökannalta, näki siinä muutakin kuin ennen, hän ei oikein tiennyt, mitä. Kun Venters muisteli näitä molempia tunteita, oli kuin hän olisi nähnyt vilahdukselta entisen minänsä, ja niiden ihmeellisyys oli juuri siinä, että niiden muisteleminen ärsytti häntä omituisesti ja pani toivomaan, että hän voisi unohtaa ne. Ja hän karkoittikin ne heti mielestään voidakseen jälleen kohdistaa ajatuksensa tärkeään nykyisyyteen.
"Bess, sanokaa minulle vielä eräs asia", hän sanoi. "Ettekö ole milloinkaan tuntenut ketään naista, ketään nuorta henkilöä?"
"Miehet toivat joskus mukanaan naisia leiriin, mutta Oldring ei sallinut minun milloinkaan tutustua heihin. Enkä nuoria henkilöitä ole nähnyt milloinkaan muulloin kuin ratsastaessani kylien läpi."
Ehkä tämä oli kaikkein hämmästyttävin ja harkintaa vaativin asia, mitä hän oli sanonut Ventersille. Venters mietti tullen sitä uteliaammaksi, kuta enemmän sai kuulla, mutta hän tukahdutti tiedonhalunsa, sillä hän huomasi tytön pelkäävän sitä häpeää, minkä aiheuttamisesta Venters oli niin kovasti moittinut itseään. Hän ei tahtonut kysellä enempää. Mutta hänen oli kuitenkin pakko ajatella, vaikka selvä ajatteleminen tuntuikin vaikealta. Tämä surumielisen näköinen tyttö ei ollut lainkaan sellainen, millaiseksi hänen kummallisen elämänsä olisi voinut luulla tehneen hänet. Tänään hän Ventersin mielestä oli ollut niin vaatimaton, suora ja luonnollinen kuin kuka muu hänen tuntemansa tyttö tahansa. Hänessä oli jotakin suloista. Hänen äänensä oli matala ja sointuva. Venters ei voinut katsoa häntä kasvoihin eikä kohdata hänen vakavaa ja ujostelematonta, mutta kuitenkin kaipaavaa katsettaan, ja uskoa, että hän oli sellainen nainen, jollainen hän oli tunnustanut olevansa. Oldringin Naamioitu Ratsastaja istui hänen edessään, miehen vaatteisiin pukeutunut tyttö. Hänet oli pakotettu johtamaan kunniattomia ryöstöretkiä ja karjavarkauksia. Hänet oli teljetty useiksi kuukausiksi eristettyyn majaan. Toisinaan hänellä oli ollut toverinaan mitä raa'impia miehiä ja huonoimpia naisia, ja vaikka niiden ei ehkä ollutkaan sallittu lähestyä häntä, olivat he kuitenkin synkistyttäneet hänen elämäänsä. Mutta kaikesta tästä huolimatta jokin pakotti Ventersin aavistamaan totuuden, joka korotti äänensä yli häpeän huutavien tosiseikkojen ja näkemään hänen kauniista silmistään hänen todellisen elämänsä ja hänen viattomuutensa.
Seuraavina päivinä Venters punnitsi alinomaa mielessään näin saamaansa vakaumusta tytön viattomuudesta tarkoituksettoman, mutta kuitenkin todellisen rikollisuuden jäätävää ja kuvottavaa tosiseikkaa vastaan. Kuinka olikaan mahdollista, että nämä molemmat seikat olivat tosia? Hän ei epäillyt viimeksimainittua eikä halunnut luopua edellisestä vakaumuksesta, ja nämä ristiriitaiset ajatukset lisäsivät vain sitä salaperäisyyttä, mikä näytti eroamattomasti liittyvän Bessiin. Näinä päivinä selveni kuitenkin niin selvästi kuin kirkkain päivä, että Bess voimistui nopeasti ja että, ellei häntä muistutettu pitkäaikaisesta oleskelemisestaan Oldringin luona, hän näytti unohtaneen sen kokonaan, ja että nykyisyys oli vallannut hänet kuin intiaanin, joka elää vain hetkestä hetkeen.
Päivä päivältä Venters näki, kuinka hänen kasvojensa kalpeus hitaasti muuttui ruskeudeksi ja kuinka kuopalle painuneet posket alkoivat huomaamatta pyöristyä. Sekin aika koitti vihdoin, jolloin hän töin tuskin voi erottaa hänen kasvoissaan sen rajan, joka oli ollut naamion peittämän ja sen osan välissä, joka oli ollut alttiina tuulille ja auringonvalolle. Kun tämä raja hävisi kirkkaan pronssinvärisen päivettymisen alle, tuntui kuin hänet olisi pesty puhtaaksi Oldringin Naamioidun Ratsastajan häpeämerkistä. Joskus hän koetti yhdistää kummallisten kokemustensa eri vaiheet yhdeksi kokonaisuudeksi. Hän oli ampunut naamioitua henkipattoa, jonka paljas näkeminen oli ollut huono enne ratsastajalle, mutta oli saanut kantaa turvaan haavoittuneen naisen, jonka veriset huulet olivat mumisseet rukouksia; hän oli hoitanut heikkoa riutunutta poikaa, mutta sai nyt katsella tyttöä, jonka kasvot olivat muuttuneet kummallisen suloisiksi ja jonka tummansiniset silmät olivat aina kohdistuneet häneen ilman röyhkeyttä ja ujoutta, mutta kuitenkin pelkäämättöminä, vakavina ja yhä kirkkaampina. Venters tunsi monta kertaa ihmettelevänsä tuota kirkasta katsetta, jolla oli häneen niin juovuttava vaikutus kuin viinillä. Mitähän tyttö ajatteli katsoessaan häneen siten? Venters uskoi melkein, ettei tyttö ajatellut mitään. Kaikki tyttöön liittyvä, heidän nykyinen oleskelunsa Surprise Valleyssä ja hämärä, mutta kuitenkin uhkaava tulevaisuus lumosivat Ventersin kuin hänen salviarinteillä yksin viettämiään öitä ei olisi ollutkaan.
Pääasiallisesti hän halusi vain tarkoin ajatella nykyisyyttä, mutta tulevaisuuden vaatimukset pakottivat hänet toimimaan. Hän alkoi suunnitella Surprise Valleyn saattamista sellaiseen kuntoon, että siellä voitaisiin vaikeudetta asua, sillä eihän voinut tietää, kuinka pitkäksi ajaksi heidän olisi pakko jäädä sinne. Hänen oli välttämättä ajateltava käytännöllisiä asioita, ja huolimatta siitä, tulisiko hän asumaan laaksossa pitkän aikaa vai ei, hän tunsi heidän tarvitsevan niin pian kuin suinkin vaihtelua ruokaansa. Hänen olisi pakko mennä jonnekin kauemmas hankkimaan erilaista lihaa ja sitä paitsi hänen olisi piakkoin lähdettävä Cottonwoodsiin ostamaan muitakin elintarpeita.
Hänen mieleensä juolahti jälleen, että hän voisi mennä rotkoon, jossa Oldringin karja kävi laitumella, ja tuoda sieltä lihaa joutumatta suureenkaan vaaraan. Hän halusi kuitenkin tehdä sen puhumatta siitä Bessille, ennen kuin vasta jälkeenpäin. Pian hän keksi, että tekisi matkan Bessin nukkuessa.
Ja jo seuraavana yönä hän hiipi pois leiristä ja kiipesi kivisillan alitse solan suuhun. Kuilu oli verraten valoisa ja Balancing Rock häämötti tummana. Epäselvässä valaistuksessa se muuttui jonkinlaisen aavemaisen jumalan kokoiseksi ja muotoiseksi. Ventersistä tuntui näin yöllä vieläkin enemmän kuin päivällä, että tuohon kiveen liittyi jotakin kamalaa ja kohtalokasta, jotakin, joka tulisi merkitsemään jotakin hänen onnelleen, vaikka kivi oli ollutkin siinä nojallaan ja odottanut tuhansia vuosia.
"Vanhus, jos sinun välttämättä täytyy vyöryä, niin odota, kunnes palaan tytön luo ja vyöry sitten!" hän sanoi ääneen aivan kuin kivi todella olisi ollut joku jumala.
Vaikka hän tavallisuuden mukaan peitti hyvin jälkensä poistuttuaan solan suusta, meni häneltä tuskin tuntiakaan matkaan Oldringin karjan luo. Nähdessään siellä useita vasikoita hän muutti alkuperäistä suunnitelmaansa, ja sen sijaan että olisi tuonut sieltä lihaa, hän päätti ottaa mukaansa elävän vasikan. Hän otti suopungillaan kiinni yhden, sitoi lujasti sen jalat ja heitti sen sitten olalleen. Se oli erittäin raskas taakka, mutta Venters oli voimakas – hän jaksoi helposti nostaa suuren jyväsäkin kuormasatulaan – ja hän käveli melkoisen matkan levähtämättä. Kovimmin hän sai ponnistella kiivetessään solan suuhun ja sitten sen kautta laaksoon. Suoriuduttuaan siitä hän keksi toisen suunnitelman, joka jälleen muutti hänen päätöstään. Hän ei halunnutkaan tappaa vasikkaa, vaan päätti säilyttää sen elävänä. Sitten hän aikoi palata takaisin Oldringin lauman luo ja tuoda sieltä enemmän vasikoita. Päätettyään sen hän vei vasikan sopivimpaan piilopaikkaan ja lähti toiselle matkalleen.
Kun Venters palasi laaksoon toinen vasikka mukanaan, alkoi aamu jo sarastaa. Hän ryömi onkaloonsa ja nukkui pitkään. Bess ei aavistanut hänen olleen poissa leiristä melkein koko yön, huomautti vain huolestuneena, että Venters näytti tavallista väsyneemmältä. Iltapäivällä Venters sulki aidalla erään leirin läheisyydessä sijaitsevan kapean rotkon vieden vasikat sinne, ja hänen onnistui suoriutua tästä tehtävästään Bessin tulematta sen viisaammaksi.
Seuraavana yönä hän käväisi Oldringin laitumella kaksi kertaa ja samoin vielä kahtena seuraavana yönä. Saatuaan kahdeksan vasikkaa aitaukseen hän arveli sen jo riittävän, mutta sitten hänen mieleensä juolahti, ettei hän ollut halunnut tappaa niistä ainoatakaan. "Olen varastanut Oldringin karjaa", hän sanoi nauraen, huomaten vasta silloin kaikkien vasikoiden olevan punaisia. "Punaisia!" huudahti hän. "Siis punaisesta laumasta! Olen varastanut Jane Withersteenin karjaa! – Näin kummallisesti ei ole vielä sattunut."
Hän teki vielä yhden matkan Oldringin laaksoon, pyydysti sillä kertaa suopungillaan vuoden vanhan sonnin ja tappoi sen ottaen mukaansa vähän lihaa. Arosusien ulvonta ilmaisi, ettei hänen tarvinnut pelätä veitsensä työn tulevan huomatuksi. Hän vei lihan leiriin ripustaen sen kuusenoksaan. Sitten vasta hän meni nukkumaan.
Aamulla hän nousi varhain reippaana ja iloissaan siitä, että voi hämmästyttää Bessiä. Hän jaksoi tuskin odottaa tytön heräämistä. Tyttö tuli kuitenkin hetkisen kuluttua näkyviin kävellen kuusten varjoon ja lähestyi nuotiota. Hänen päivettyneillä poskillaan oli jo hieman terveyden punaa ja hänen solakka vartalonsa alkoi miellyttävästi pyöristyä.
"Bess, ettekö sanonut jo kyllästyneenne kaniineihin?" kysyi Venters. "Ja viiriäisiin ja majaviinkin?"
"Kyllä."
"Mitä haluaisitte?"
"Olen kyllästynyt lihaan, mutta jos minun nyt on elettävä sillä, tahtoisin paistia."
"No niin, miltä tuo teistä näyttää?" Venters viittasi kuusessa riippuvaan paistiin. "Meillä on tuoretta lihaa muutamiksi päiviksi ja sitten leikkaamme lopun viipaleiksi ja kuivaamme ne."
"Mistä olette saanut tuon?" kysyi Bess.
"Varastin sen Oldringilta."
"Palasitte siis takaisin tuohon rotkoon, antauduitte sellaiseen vaaraan –" Hänen epäröidessään haihtui puna hänen poskistaan.
"Siinä ei ollut mitään vaaraa, mutta kovaa työtä se vain oli."
"Olen pahoillani, että sanoin kyllästyneeni kaniineihin. Mutta miten – milloin haitte tuon paistin?"
"Viime yönä."
"Nukkuessaniko?"
"Niin."
"Heräsin viime yönä muutamia kertoja, mutta en osannut aavistaakaan."
Ajatukset saivat hänen silmänsä laajenemaan ja tummumaan ja samalla niiden vakava, tarkkaavainen ja ymmärtäväinen ilme kävi kaipaavaksi. Venters ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt tätä muutosta, tätä sinen tummenemista, mikä hänen mielestään oli yhtä kaunista kuin surunvoittoistakin. Mutta nyt hän tahtoi saada Bessin ajattelemaan.
"Olen tehnyt vielä enemmänkin kuin tuonut tänne tuon lihan", sanoi hän. "Teidän nukkuessanne olen työskennellyt viitenä yönä. Minulla on kahdeksan vasikkaa aidattuna erääseen syvänteeseen täällä läheisyydessä. Kahdeksan vasikkaa, jotka kaikki ovat hengissä ja voivat mainiosti."
"Olette siis ollut poissa viitenä yönä?"
Venters ei voinut käsittää hänen silmiensä laajentumista, hänen hidasta kalpenemistaan ja hänen huudahdustaan muuten kuin että hän pelkäsi itsensä ja hänen vuokseen.
"Niin. En sanonut teille, koska tiesin teidän pelkäävän jäädessänne yksin."
"Yksin?" Hän toisti. Hän ei ollut edes ajatellut yksinjäämistä. Hän ei siis ollut peloissaan itsensä, vaan Ventersin vuoksi. Tyttö, joka oli aina hidas puhumaan ja toimimaan, näytti nyt melkein tyhmältä. Hän ojensi kätensä ikäänkuin olisi siten tahtonut ilmaista hapuilevat ajatuksensa. Mutta sitten hän tuli nopeasti Ventersin luo sen näköisenä ja sellaisin liikkein, ettei Venters enää lainkaan epäillyt hänen nopeaa ajatuskykyään eikä tunteitaan.
"Oldringin miehet vartioivat laumaa – he voisivat tappaa teidät ja sen vuoksi ette saa mennä sinne enää milloinkaan."
Kun hän oli puhunut, pettivät hänen voimansa ja kiihkonsa ja hän horjui Ventersiä kohti.
"Bess, lupaan, etten lähde sinne enää ikinä", sanoi Venters tarttuen häneen.
Tyttö nojautui häneen ja hänen ruumiinsa oli aivan hervoton ja värisevä. Hän oli kohottanut kasvonsa Ventersiä kohti. Naisen kasvot, naisen silmät ja naisen huulet – kaikki suloisen ja peloittavan rehelliset. Mutta hänen turvautumisensa tähän ainoaan uskolliseen ystävään oli yhtä vaistomaista kuin hänen pelkonsakin.
Venters työnsi hänet hiljaa luotaan tukien häntä hänen seisoessaan; ja koko ajan veri kiersi hurjasti hänen suonissaan, lumoava herpautuminen lamautti hänen tarmonsa ja jokin, minkä hän oli nähnyt ja tuntenut tytössä ja mitä hän ei ymmärtänyt, tuntui olevan aivan hänen läheisyydessään lämpimänä ja väkevänä kuin tuoksuva henkäys ja suloisempana kuin mikään mitä hän ennen oli tuntenut.
Venters ponnisti kaikki voimansa voidakseen tyyntyä, ajatella ja arvostella todellisuutta kylmästi, säälimättä ja vapaana tunteen vaikutuksesta. Bessin silmät olivat edelleen kiintyneinä häneen ja niiden kaipaava ilme paljasti hänen koko sielunsa. Venters karkoitti päättäväisesti mielestään kaikki muut hänen elämänsä vaiheet, paitsi sen ajan, jonka Bess oli viettänyt hänen luonaan. Hän oli nyt joutunut vastakkain elämän välttämättömyyden kanssa. Hän näki onnen uinuvan tytön ihmeellisten silmien tummassa syvyydessä. Tässä hän nyt sai nähdä tytön luonnollisuutta ja suloa, tytön, joka taisteli uusien, outojen, lumoavien tunteitten kanssa, ja katsella viattomuuden elävää totuutta ja naisen sokeaa pelkoa, jonka mieltä jo pelastajansa ja suojelijansa kuoleman ajatteleminenkin kauhistaa. Kaiken tämän Venters näki, mutta Bessin silmissä oli sitä paitsi hitaasti selvenevää tietoisuutta jostakin, joka näytti olevan puhkeamaisillaan häikäisevään loistoon.
"Bess, ajatteletteko jotakin?" kysyi Venters.
"Kyllä – ah, kyllä!"
"Oletteko ymmärtänyt, että meitä on täällä vain kaksi – vain mies ja nainen?"
"Olen."
"Oletteko ajatellut, että ehkä jolloinkin voimme matkustaa täältä sivistyneille seuduille tai että meidän on jäätävä tänne kahden piileskelemään maailman silmiltä koko elämämme ajaksi?"
"En ole ajatellut sitä ennen kuin nyt."
"No niin, kumman valitsette: lähdettekö vai jäättekö tänne elämään kahden kanssani?"
"Jään tänne luoksenne!"
Ventersiä vapisutti ja hän käänsi äkkiä katseensa pois tytön kasvoista ja silmistä, sillä hän tiesi nyt sen, minkä tyttö oli vain puoleksi käsittänyt; että tämä rakasti häntä.
XI.
USKOA JA EPÄUSKOA.
Jane Withersteenin kotona oli ryhdytty toteuttamaan rouva Larkinille annettua lupausta, että Faystä pidettäisiin huolta. Lapsen tulo Withersteenin synkkään kartanoon oli kuin auringon pilkahdus pumpulipuiden välitse. Suuret hiljaiset hallit kaikuivat nyt lapsellisesta naurusta. Varjosalla pihalla, missä Jane vietti useimmat kuumat heinäkuun päivät, Fayn pienet jalat kiitivät kivilaatoilla ja kahlasivat ambran värisessä vedessä. Tyttönen lörpötteli alinomaa. Jane ajatteli, kuinka erilaiseksi lapsen tulo oli muuttanut hänen kotinsa. Hän käsitti nyt, ettei se ennen ollut ollutkaan mikään koti. Siisteys ja sievyys, joihin hän oli pannut niin suuren painon, ja koettanut teroittaa niiden tärkeyttä palvelijattarilleenkin, muuttuivat nyt Fayn hymyn valossa tottumuksiksi, jotka menettivät merkityksensä. Fay peitti pihan Janen kirjoilla, papereilla ja muilla leikkikaluilla, joihin hänen mielensä vain sattui kiintymään, ja moni kummallinen laiva lähti purjehtimaan pientä puroa myötävirtaan.
Ja Jane sai kiittää Fayn läsnäoloa siitä, että hän nyt sai seurustella enemmän Lassiterin kanssa. Ratsastaja oli enimmäkseen oleskellut salviarinteillä. Lassiter paimensi hänen laumojaan hakematta kuitenkaan hänen seuraansa muutoin kuin liikeasioissa, ja Janen oli ollut pakko harmissaan myöntää, että hänen tarjouksensa olivat olleet aivan turhat. Fay oli kuitenkin vanginnut Lassiterin heti, kun tämä oli nähnyt hänet ensi kerran.
Jane oli ollut läsnä tuossa kohtauksessa ja siinä oli ollut jotakin, joka oli hämärtänyt hänen katseensa ja pehmittänyt hänen sydämensä tätä hänen kansansa vihollista kohtaan. Ratsastaja oli tullut pihaan väsyneenä, mutta varuillaan, koska hän aina odotti hyökkäystä, joka ei ollut vältettävissä ja voi tulla miltä suunnalta tahansa, astellen suoraan pienen Fayn luo. Lapsi oli ollut kaunis ryysyissäänkin salviakentällä sijaitsevan hökkelin mailla, mutta nyt kauniissa valkoisessa puvussaan kammattuine kiiltävine kiharoineen ja puhtaine, punaisine poskineen hän oli viehättävä. Tyttö lopetti leikkinsä katsoen Lassiteriin.
Ellei tässä kohtauksessa ollut heille kolmelle jotakin outoa vaistomaista kehoitusta läheisempään seurusteluun, luuli Jane Withersteen joutuneensa omituisen mieliharhan lumoihin. Hän oli luullut kaikkien lasten pelkäävän Lassiteria. Ja Fay Larkin oli ollut salviarinteiden yksinäinen keijukainen, ei mikään tavallinen lapsi ja hyvin ujo kaikkien vieraitten seurassa. Nyt hän katsoi Lassiteriin suurin, pyörein ja vakavin silmin lainkaan pelkäämättä. Ratsastajan selostus karjasta ja hevosista oli hyvin suotuisa, ja kun hän istuutui Janen osoittamalle paikalle, siirtyi pieni Fay hivenen lähemmäksi. Jane vastasi Lassiterin kysyvään katseeseen kertoen Fayn tarinan. Ratsastajan harmaiden silmien vakava katse huolestutti häntä kuitenkin. Sitten Lassiter kääntyi Fayn puoleen hymyillen hänelle niin, ettei Jane tahtonut oikein uskoa silmiään. Kuinka Lassiter voi hymyillä niin lapselle, koska hän oli tehnyt niin monta lasta isättömäksi? Mutta hän hymyili kuitenkin, ja tuohon hellyyteen, johon Jane oli niin usein kiinnittänyt huomiota hän nyt lisäsi jotakin, mikä oli sanomattoman surullista ja suloista. Jane aavisti, ettei Lassiter ollut milloinkaan ollut isä, mutta jos elämä joskus siunaisi häntä, tulisi hänestä hyvä sellainen. Faystäkin tämä hymy nähtävästi tuntui kuvaamattoman valloittavalta, koskapa hän siirtyi lähemmäs ja lähemmäs ja meni sitten naisellisen antautuvasti Janen luo, mistä suuntasi kauniin katseensa ratsastajaan.
Mutta Lassiter vain hymyili hänelle.
Jane katseli heitä todeten, että nyt oli koittanut hetki, jota hänen piti käyttää hyväkseen, jos hän halusi tukahduttaa tämän miehen vihan. Mutta tuota askelta ei ollut niinkään helppo ottaa, sillä kuta enemmän hän oppi tuntemaan Lassiteria, sitä enemmän hän kunnioitti häntä, ja kuta suuremmaksi hänen kunnioituksensa kävi, sitä vaikeampi hänen oli keimailla hänelle. Mutta kun hän ajatteli tärkeää vaikutintaan, Tullia ja erästä, jonka nimeä hän ei milloinkaan tahtonut yhdistää Milly Ernen kostajaan, hän äkkiä huomasi, ettei hänellä ollut valitsemisen varaa. Ja hänen uskontonsa soi hänelle paljon enemmän rohkeutta kuin konsanaan hänen turhamaisuutensa.
"Lassiter, näen teitä niin harvoin nykyään", hän sanoi tuntien punastuvansa.
"Olen ratsastellut paljon", vastasi Lassiter.
"Mutta ettehän toki voi asua satulassa? Tulettehan tänne joskus. Ettekö halua tulla katsomaan minua useammin?"
"Onko tuo jonkinlainen määräys?"
"Joutavia! Pyydän vain teitä tulemaan tänne silloin, kun teillä on aikaa."
"Mutta miksi?"
Tämä kysymys ei hämmästyttänyt Janea niin suuresti kuin hän ehkä oli kuvitellut. Ja sitä paitsi se pani hänet huomaamaan, että todella oli olemassa muitakin kuin itsekkäitä syitä, miksi hän halusi tavata Lassiteria. Ja hän päätti olla yhtä rehellinen ja rohkea kuin oli ollut avomielinen.
"Minulla on syitä, mutta minun tarvitsee puhua vain yhdestä", vastasi Jane. "Jos mahdollista, haluan muuttaa mielenne uskonveljiäni kohtaan. Ja samalla, kun luulottelen saavuttaneeni jotakin, en tahtoisi tehdä mitään onnistuakseni siinä."
Kuinka paljon vapaammalta ja paremmalta Janesta tuntuikaan tämän tunnustuksen jälkeen! Hän tahtoi näyttää Lassiterille, että maailmassa oli ainakin yksi mormoni, joka voi pelata rehellistä peliä tai taistella avoimesti.
"Niinpä niin", sanoi Lassiter nauraen.
Lassiter herätti hänessä aina henkiin parhaimman vaikkakin kaikkein ärsyttävimmän puolen hänen luonteestaan.
"Tahdotteko tulla?" Hän katsoi Lassiteria silmiin kykenemättä kokonaan tukahduttamaan äänensä käskevää sävyä, joka johtui hänen kiihkeydestään. "En ole milloinkaan pyytänyt niin paljon keltään mieheltä, paitsi Bern Ventersiltä."
"Minusta tuntuu, ettette joudu sen suurempaan vaaraan kuin Venterskaan. Mutta ehkei asianlaita ole sama minun suhteeni."
"Tarkoitatte varmaankin, ettei teidän ole turvallista tulla usein tänne? Arvelette, että kimppuunne hyökätään salaa pumpulipuumetsikössä?"
"En juuri sitäkään."
Tällä hetkellä pikku Fay siirtyi Lassiterin luo.
"Onko teillä pientä tyttöä?" kysyi hän.
"Ei, tyttöseni", vastasi ratsastaja.
Sitten Fay näytti etsivän Lassiterin päivettyneistä kasvoista ja tyynistä silmistä jotakin, minkä hän nähtävästi löysi. "Ah, tulkaa sitten tervehtimään minua", lisäsi hän ujouden haihtuessa ystävällisen uteliaisuuden tieltä. Aluksi hänen huomionsa kiintyi Lassiterin hatun nahkanauhaan ja hopeakoristeisiin, sitten hänen ruoskaansa ja lopuksi hänen kiliseviin hopeakannuksiinsa. Ne kiinnittivät hänen mieltään hetkisen, mutta oikullisten lasten tavoin hän sitten lopetti niillä leikkimisen etsiäkseen jotakin muuta. Hän nauroi iloisesti silitellessään pienillä käsillään Lassiterin nahkasäärystimien liukasta kiiltelevää pintaa. Hetken kuluttua hän huomasi toisen mustan revolverikotelon, nosti sen ylemmäs ja alkoi kiskoa revolverin suurta mustaa perää. Jane Withersteen tukahdutti huudahduksen. Kuinka merkityksellisiä olivatkaan hänelle pienen tytön ponnistukset raskaan aseen esiin vetämiseksi! Jane Withersteen näki Fayn leikeissä, hänen kauneudessaan ja rakkaudessaan mitä voimakkaimman liittolaisen hänen omalle naiselliselle osalleen pelissä, joka äkkiä oli käynyt omituisen miellyttäväksi ja hieman vaaralliseksi. Ja mitä taasen ratsastajaan tuli, näytti hän kokonaan unohtaneen Janen ihaillessaan leikkivää viehättävää lasta. Alussa Lassiter oli paljon ujompi kuin Fay. Mutta Fayn osoittama luottamus voitti vähitellen hänen pidättyväisyytensä ja vihdoin hän uskalsi sivellä tytön kullankeltaisia kiharoita suurella kädellään. Fay vastasi hänen rohkeuteensa hymyllä, ja kun Lassiter vihdoin meni niin pitkälle, että puristi pienen ruskean käden omaan suureen kouraansa, sanoi Fay vaatimattomasti: "Minä pidän sinusta!"
Nähdessään silloin Lassiterin kasvot Jane unohti joksikin aikaa hänen vihansa mormoneja kohtaan. Äitiyden ikävöimisen perusteella hän käsitti Lassiterin kiintymyksen lapsiin.
Lassiter palasi seuraavana päivänä ja taas seuraavana, ja kolmantena hän tuli sekä aamulla että illalla. Neljännen päivän iltana Janesta tuntui, että se hiljainen taistelu, jota Lassiter oli käynyt sisimmässään, alkoi nyt päättyä. Kaikkien näiden vierailujen kestäessä hän tuskin oli puhunut sanaakaan, vaikka olikin katsellut Janea ja seurannut hajamielisenä Fayn leikkejä. Janekin oli alistunut vaikenemiseen. Ennen pitkää pieni Fay vaihtoi tunteittensa ilmaisun "Minä pidän sinusta" lämpimään ja jalomielisempään "Minä rakastan sinua".
Sen jälkeen Lassiter tuli hyvin usein katsomaan Janea ja hänen pientä hoidokkiaan. Päivä päivältä hän tuli lempeämmäksi ja ystävällisemmäksi muuttuen vähitellen ihmeteltävän iloiseksikin. Aamuisin hän nosti Fayn satulaansa ja antoi hänen ratsastaa kävellen itse salviarinteen rajalle hevosen vieressä. Iltaisin hän taas otti osaa tytön keksimiin lukemattomiin leikkeihin ja suostui useammin kuin ennen Janen illalliskutsuun. Näinä päivinä Withersteenin kartanossa ei käynyt muita vieraita, minkä vuoksi hän alituisesta valppaudestaan huolimatta, jota hän ei milloinkaan unohtanut, alkoi yhä enemmän kotiutua sinne. Illallisen jälkeen he kävelivät pumpulipuumetsikköön tai järvelle, jolloin pieni Fay piti yhtä paljon kiinni Lassiterin kuin Janenkin kädestä. Siten heidän välilleen syntyi omituinen toveruussuhde, josta Jane piti. Hämärissä he aina palasivat kartanoon, missä Fay suuteli heitä ja meni sitten äitinsä luo. Lassiter ja Jane jäivät siten aina kahden kesken.
Janen turhamaisuus, joka ei suinkaan ollut rajaton, tyytyi pian Lassiterin hiljaiseen ihailuun. Ja hänen rehellinen halunsa johdattaa Lassiter pois synkältä veren tahraamalta polulta ei olisi milloinkaan voinut sokaista häntä tekemään sellaista, mikä ei olisi ollut hänen arvoistaan. Mutta hänen uskontonsa kannustava kiihko ja sen vaatimus pelastaa niin monta mormonia kuin suinkin, ja etenkin eräs, saattoivat Jane Withersteenin hyvin lähelle sitä rajaa, missä nainen menettää naisellisuutensa. Alussa hän oli ajatellut, että hänen tuli vedota Lassiteriin aistien avulla. Ja hän koetti kaikin mahdollisin keinoin kaunistaa ulkomuotoaan. Hän turvautui temppuihin, joiden hän tiesi olevan itselleen arvottomia, mutta joita hän siitä huolimatta epäröimättä käytti. Hän näytteli tyttöä, jota kannatti tavoitella hänen vaihtelevien mielialojensa vuoksi. Sellaisella tuulella ollessaan hän oli ovela kuin luonnostaan keimaileva nainen. Hän pysytteli tilaisuuden tullen aivan Lassiterin läheisyydessä aina hyvin leikillisenä, vaikkakin kiihkeänä, taistellen Lassiterin kanssa suurten mustien revolverien omistamisesta. Mutta Lassiter ei milloinkaan luovuttanut niitä hänelle.
Hän osasi muuttaa, joskaan ei aivan ilman ponnistusta, tämän iloisen, ajattelemattoman, tyttömäisen keimailun naiselliseksi vaiteliaisuudeksi ja miettiväksi salaperäisyydeksi. Hänen voimansa, intohimonsa ja tulisuutensa ilmenivät hänen silmissään, joita hän käytti niin, että Lassiterin täytyi huomata hänen luonteensa syvyys, mikä paremmin sopi hänen ikäiselleen kuin keimailevan oikullisen tytön osa.
Heinäkuun päivät kiitivät ohi. Jane ajatteli, että jos hän yleensä saattoi tällaisena aikana olla onnellinen, oli hän nyt. Pieni Fay täytti täydellisesti pitkäaikaisen tyhjyyden. Ja sitoessaan Lassiterin kädet hän oli suorittamaisillaan suurimman hyvän työn elämässään, ja vähäinenkin hyväntekeväisyyden harjoittaminen teki Jane Withersteenin onnelliseksi. Hän oli säännöllisesti ollut sunnuntaisin läsnä jumalanpalveluksissa käymättä kylässä muilla asioilla viikkokausiin. Hänestä tuntui ihmeelliseltä, ettei kukaan hänen kirkkonsa vanhimmista eikä ystävistään ollut käynyt hänen luonaan viime aikoina, mutta se oli laiminlyöntiä, josta hän iloitsi. Judkins apulaisineen oli helposti pystynyt paimentamaan valkoista laumaa. Sen vuoksi nämä lämpimät heinäkuun päivät olivatkin vailla huolia ja Jane toivoi sivuuttavansa pian kriitillisimmän ajan. Ja ruvettuaan toivomaan hän alkoi pian luottaa ja sitten uskoa. Hän muisteli usein Ventersiä, mutta vain haaveilevaan hajamieliseen tapaan. Hän kulutti tuntikausia siihen, että opetti Faytä ja leikki hänen kanssaan, vaikka hänen ajatuksensa kohdistuivatkin enimmäkseen Lassiteriin.
Ja vihdoin hän huomasi rakentaneensa paremmin kuin oli tiennytkään. Vaikka Lassiter olikin ystävällisempi ja hiljaisempi kuin milloinkaan ennen, oli hän kadottanut omituisen leikillisyytensä, rauhallisuutensa ja tyyneytensä ja muuttunut levottomaksi ja onnettomaksi mieheksi. Ja mitä hänen mormoneja kohtaan tuntemaansa kuolettavaan vihamielisyyteen tuli, oli tämä intohimo nyt saanut kilpailijan, joka poltti ja jäyti yhtä ankarasti hänen mieltään. Jane Withersteen riemuitsi hetkisen, kunnes hänet valtasi outo levottomuus. Entä, jos hän olikin tehnyt itsestään syötin, oman itsensä ja hänen suunnattomalla kustannuksella, ja kaiken turhaan?
Sinä iltana hän kokosi kaiken rohkeutensa heidän kävellessään kuutamoisessa metsikössä ja kääntyen äkkiä polulla hän asettui Lassiterin tielle painautuen lähelle häntä, että kosketti häneen ja voi katsoa häntä silmiin.
"Lassiter – oletteko valmis mihin tahansa minun puolestani?"
Kuutamossa hän näki Lassiterin tummien laihojen kasvojen muuttuvan, ja tämä muutos tuntui ilmaisevan hänelle, että mies oli järkkymätön kuin kallio.
Jane ojensi kätensä heilahtavia revolverikoteloita kohti ja puristaessaan sormensa revolverin kylmien perien ympäri häntä värisytti kuin vilu olisi puistattanut hänen koko ruumistaan.
"Saanko ottaa revolverinne?"
"Miksi?" kysyi Lassiter ja ensi kertaa hänen äänensä kuulosti töykeältä. Jane tunsi hänen voimakkaiden käsiensä puristautuvan ranteittensa ympäri. Jane ei ollut aivan ehdoin tahdoin nojautunut Lassiteriin, sillä tämän silmien ilme ja käsien kosketus tekivät hänet heikoksi.
"En kujeile enkä tahdo tätä naisellisesta oikusta, vaan sydämeni hartaimmasta halusta. Antakaa minun ottaa ne." "Miksi?"
"Tahdon estää teidät tappamasta useampia mormoneja. Pelastan teidät tekemästä enemmän pahaa, enemmän kevytmielisiä murhia." Sitten totuus purkautui katkonaisesti hänen huuliltaan. "Teidän pitää auttaa minua, että voin pitää Milly Ernelle antamani lupauksen. Vannoin hänelle hänen kuollessaan, että jos joku tulee tänne kostamaan hänen puolestaan, estän kostajan toteuttamasta aiettaan. Ehkä voin vain pelastaa sen miehen, joka –. Ah, Lassiter, tunnen, että ellen voi muuttaa teitä, lähdette pian surmaamaan – ja te surmaatte vaistosta – ja niiden mormonien joukossa, jotka ammutte, on silloin sekin mies, joka... Lassiter, jos pidätte minusta edes hiukan, antakaa minun itseni vuoksi – ottaa revolverinne!"
Ikäänkuin Janen kädet olisivat olleet lapsen kädet Lassiter irroitti niiden lujan otteen revolveriensa peristä ja työnsi hänet syrjään ilmaisten yhdellä ainoalla peloittavalla silmäyksellä ymmärtäneensä kaiken. Sitten hän suuntasi askeleensa pumpulipuiden varjoon.
Kun hänen hyödyttömän vetoamisensa ensi järkytys oli haihtunut, ei Lassiterin kylmän sanattoman tuomion ja äkillisen poistumisen syynä tuntunut Janen mielestä olevan niinkään paljon se, että hänen täytyi evätä tuo pyyntö, kuin se, että hän oli loukkaantunut ja katkera hänen petosyrityksensä vuoksi. Ajatellessaan ja punnitessaan tarkemmin Lassiterin entistä menettelyä hän uskoi tämän palaavan ja antavan hänelle anteeksi. Mies ei voi olla kova naista kohtaan, ja hän epäili, voisiko Lassiter pysyä poissa hänen luotaan. Mutta hän alkoi nyt uskoa, etteivät minkäänlaiset taivuttelut pystyisi Lassiteriin. Tuo raudanluja, kivikova luonteenominaisuus, josta Jane jo ennenkin oli nähnyt oireita, oli esiintynyt ylipääsemättömänä muurina. Mutta jos Lassiter vain jäisi Cottonwoodsiin, ei hän milloinkaan luopuisi toivostaan eikä halustaan tehdä hänet toisenlaiseksi. Jane tahtoisi saada hänessä aikaan muutoksen, vaikka hänen pitäisi uhrata kaikki, mikä hänelle oli kalleinta, paitsi toivoaan päästä kerran taivaaseen. Ja seuraavan yön unettomina tunteina Jane Withersteenille vihdoin selvisi, että vaikka hänen täytyisi heittäytyä Lassiterin syliin taivuttaakseen hänet täyttämään käskyn: "Älä tapa!" täyttäisi hän sittenkin velvollisuutensa.
Aamulla hän odotti Lassiteria tavalliseen aikaan, mutta kun hän ei voinut heti mennä pihaan, lähetti hän pienen Fayn sinne. Rouva Larkin oli sairas ja kaipasi hoitoa. Näytti aivan siltä kuin äiti Withersteenin kartanoon tultuaan olisi heikontunut ja ruvennut hitaasti lähenemään kuolemaa. Jane oli luullut, että huolten ja vastuunalaisuuden haihtuminen, hyvä hoito ja mukavuus parantaisivat rouva Larkinin murtuneen terveyden. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt.
Kun Jane meni pihaan, oli Fay siellä yksin ja juuri lähdössä hyvin epäilyttävälle matkalle ambranväristä puroa pitkin parista luudasta ja tyynystä valmistamallaan lautalla. Hän oli niin ihastuttavan märkä kuin ehkä oli toivonutkin.
Kavioiden kapse käänsi Fayn huomion muualle ja keskeytti Janen torumisen, jota tyttönen iloisena kuunteli. Kapse ei ollut Bellsin kevyttä juoksua, kun Lassiter ratsasti sillä ulkopihalle, vaan hitaampaa ja raskaampaa. Piispa Dyerin ilmestyminen pihalle hämmästytti häntä. Dyer hypähti joustavasti satulasta, heitti suitset käsistään, ja hänen kenkänsä narisivat, kun hän kääntyi sisäpihalle ja käveli kivilaatoilla. Mahtipontisena ja tulisen vihan leimutessa hänen poskillaan hän johti Janen mieleen hänen isänsä.
"Onko tämä se Larkinin kakara?" hän kysyi töykeästi tervehtimättä Janea.
"Hän on rouva Larkinin pieni tyttö", vastasi Jane hitaasti.
"Kuulin, että sinä rupeat kasvattamaan lasta."
"Kyllä."
"Aiot tietysti kasvattaa hänestä mormonin?"
"En ollenkaan."
Piispan kysymykset olivat tulleet nopeina. Janea hämmästytti se, että hänestä tuntui kuin joku toinen olisi vastannut hänen puolestaan.
"Olen tullut sanomaan sinulle jotakin." Piispa kumartui tarkastelemaan häntä vakavin tutkivin katsein.
Jane Withersteen rakasti tätä miestä. Jo varhaisimmasta lapsuudesta saakka häntä oli opetettu rakastamaan ja kunnioittamaan kirkkonsa piispoja. Ja piispa Dyer oli ollut kymmenen vuotta hänen isänsä läheisin ystävä ja neuvonantaja, ja suurimman osan tästä ajasta hänenkin ystävänsä ja uskonnonopettajansa. Janen käsitys uskonnosta ja hänen siitä johtuva uskonnollinen toimintansa, salaperäisten ja pyhien mormonitotuuksien omaksuminen, kaikki tämä keskittyi piispa Dyeriin aivan kuin hän olisi ollut Jumalan jälkeen ensimmäinen olento. Piispa oli Jumalan puhetorvi Cottonwoodsin pienessä mormoniyhteiskunnassa. Jumala ilmestyi salaisesti tälle kuolevaiselle.
Mutta oudot ja vastustamattomat ajatukset herpaannuttivat Jane Withersteenin kunnioituksentunteen ja hän näki nyt piispassa vain ihmisen. Hänen piispansa ei voinut katsella häntä noin uteliaan arvostelevasti, vaan joku toinen mies, joka tuli hänen luokseen ottamatta hattua päästään, joka ei tervehtinyt häntä ja jolla ei näyttänyt olevan aavistustakaan kohteliaisuudesta. Hänen ulkomuotonsa ja tekonsa pakottivat Janen ajattelemaan aitauksessa tömistelevää itsepäistä härkää. Hän oli kuullut piispa Dyerin suuttuessaan unohtavan papillisen arvonsa tavallisen ihmisen tapaan, ja nyt Jane sai tuntea sen. Katse, jolla hän vuorostaan mittaili piispaa, muuttui hetkiseksi kaiken jumalallisen arkipäiväiseksi. Piispa oli aivan karjanomistajan näköinen; hänellä oli jalassa kannuksilla varustetut saappaat ja hän oli aivan tomun peittämä; hänellä oli revolveri kupeellaan, ja Jane muisti hänen sitä joskus käyttäneenkin. Mutta sinä pitkänä hetkenä, jolloin hän katseli Janea, ei hänen hitaasti kiihtyvässä vihassaan ollut mitään tavallista.
"Veli Tull on kertonut minulle", aloitti hän. "Isäsi toivoi sinun menevän naimisiin Tullin kanssa ja minäkin määräsin niin. Mutta sinä kieltäydyit."
"Niin."
"Et siis tahdo luopua ystävyydestä tuota maankiertäjää, Ventersiä, kohtaan?"
"En."
"Mutta sinun täytyy totella määräyksiäni", jyrisi piispa. "Jane Withersteen, olet vaarassa muuttua kerettiläiseksi. Saat kiittää pakanaystäviäsi siitä. Voi käydä niin, että sielusi tuomitaan ikuiseen kadotukseen."
Tunteitten ristiaallokossa Janen uusi uhmaileva luonne hävisi entisen tavallisen järjestyksen tieltä. Hän oli mormoni ja piispan vaikutus alkoi jälleen tuntua.
"Oli hyvä, että tulin puhuttelemaan sinua ajoissa, Jane. Mitä olisikaan isäsi sanonut kaikista näistä hommistasi? Hän olisi sulkenut sinut kivivankilaan vedelle ja leivälle. Muista, että olet synnynnäinen mormoni. Sellaisia mormoneja on kyllä ollut, joista on tullut kerettiläisiä – heidän sielunsa olkoot kirotut –, mutta ei ainoakaan synnynnäinen mormoni ole milloinkaan eronnut meistä. Ah, näen sinun häpeävän! Uskosi ei siis ole järkkynyt. Olet vain mieletön tyttö." Piispan ääni muuttui lempeämmäksi. "No niin, riittää, että sain puhutella sinua ajoissa... Kerro nyt minulle tuosta Lassiterista. Olen kuullut hänestä kummallisia juttuja."
"Mitä haluatte tietää?" kysyi Jane.
"Haluan kuulla kaiken tuosta miehestä. Otit siis hänet palvelukseesi?"
"Niin, hän paimentaa karjaani. Miesteni erottua oli minun pakko palkata jokainen, jonka vain voin saada."
"Onko totta, mitä olen kuullut, että hän on mestariampuja, mormonien vannoutunut vihollinen ja veren tahraama?"
"On – pelkään sen olevan liiankin totta."
"Mutta mitä hänellä on tekemistä täällä Cottonwoodsissa? Tämä paikka ei ole tarpeeksi pahamaineinen sellaiselle miehelle. Mielestäni Sterlingin ja muiden pohjoisessa sijaitsevien kylien, joissa joka päivä tapellaan ja joissa on enemmän hänen kaltaisiaan miehiä, pitäisi viehättää häntä enemmän. Tämähän on vain villi yksinäinen raja-asutus. Viime aikoina ovat vain rosvot tappaneet miehiä täällä. Tänne ei ole ilmestynyt viime aikoina uusia kapakoitakaan eikä tänne ole tullut henkipattoja. Onko tällä mestariampujalla jokin erityinen tehtävä täällä?"
Jane vaikeni.
"Sano se minulle", sanoi piispa tiukasti.
"On", vastasi Jane.
"Tiedätkö, mikä?"
"Kyllä."
"Sano minulle sekin."
"Piispa Dyer, en tahdo."
Piispa heilautti kättään käskevästi kuin valtias. Hänen kasvonsa punehtuivat jälleen vihasta ja hänen teräksensiniset silmänsä välähtelivät uteliaisuudesta.
"Ensimmäisenä päivänä", kuiskasi Jane, "Lassiter sanoi tulleensa tänne hakemaan Milly Ernen hautaa."
Jane katseli alasluoduin silmin ambran värisen veden nopeaa juoksua. Hän näki sen ja koetti ajatella sitä, kiviä ja sananjalkoja, mutta kuten hänen ruumiinsa oli hänen mielensäkin lyijynraskas. Vain piispan ääni voi vapauttaa hänet. Tämä hiljaisuus tuntui hänestä pitemmältä kuin koko hänen entinen elämänsä.
"Entä minkä muun vuoksi?" Kun piispa Dyerin ääni katkaisi hiljaisuuden, kuulosti se kovalta ja kummallisen kimeältä. Se vapautti Janen kielen, vaikka hän ei voinutkaan kohottaa katsettaan.
"Tappaakseen miehen, joka oli taivuttanut Milly Ernen luopumaan kodistaan, miehestään ja Jumalastaan."
Jane Withersteen kuuli ihmeellisen selvästi oman kirkkaan äänensä. Hän kuuli veden kohisevan jalkainsa juuressa ja virtaavan järveen ja hän oli kuulevinaan maailman kaikkien vesien pauhinan. Ne täyttivät hänen korvansa hiljaisella epätodellisella kohullaan, joka puudutti hänen aivonsa, mutta ei kuitenkaan voinut rikkoa pitkää ja peloittavaa hiljaisuutta. Sitten jostakin hyvin kaukaa alkoi kuulua hitaita, varovaisia, kiliseviä askelia. Ne vuodattivat hänen suoniinsa kuin sähköä ja siirsivät painon pois hänen puutuneilta luomiltaan. Kohottaessaan katseensa hän näki tuhkanharmaan, vapisevan ja järkyttyneen ihmisen, ei piispan, vaan tavallisen miehen. Ja hänen takaansa nurkan toiselta puolen kuuluivat nuo pehmeät kilahtelevat askeleet. Pitkä musta saapas välkkyvine kannuksineen tuli näkyviin ja sitten koko Lassiter. Piispa Dyer ei nähnyt eikä kuullut, tuijotti vain Janeen äkillisen paljastuksen hämmentämänä.
"Ah, nyt ymmärrän!" hän huusi käheästi. "Olit siis vain sen vuoksi rakastuvinasi tuohon Lassiteriin, että voisit sitoa hänen kätensä."
Janen ratsastajaan nauliutunut katse pani piispan kääntymään. Sitten kaikki himmeni ja kävi epäselväksi. Kuin sumun läpi hän näki piispan käden siirtyvän kupeelle. Hän näki sinisen välähdyksen ja punaisen liekin. Hänen korvansa erottivat kumean laukauksen. Piha alkoi pyöriä himmenevissä ympyröissä hänen silmissään ja hän vaipui synkkään pimeyteen.
Sitten pimeys alkoi vaaleta, muuttui hitaasti leijailevaksi uduksi ja haihtui. Ohuen sinisen savuverhon läpi hän näki pihakatoksen karkeasti veistetyt palkit. Hänen otsaansa siveltiin jollakin kylmällä ja kostealla. Hän tunsi ruudinsavua ja se elvytti hänen pysähtyneet ajatuksensa. Hän liikahti ja huomasi makaavansa pitkänään kivilaatoilla pää Lassiterin polvella tämän hautoessa hänen päätään purosta ottamallaan vedellä. Nopea katse kohtasi siirryttyään alemmas savuavan revolverin ja veriläikkiä.
"Ah!" hän vaikeroi ollen vaipumaisillaan takaisin pimeyteen, kun Lassiterin ääni kiinnitti hänen huomionsa. "Kaikki on hyvin, Jane. Kaikki on hyvin."
"Tapoitteko hänet?" kuiskasi Jane.
"Kenen sitten? Tuonko lihavan miehen, joka oli täällä? En. En tappanut häntä."
"Ah, Lassiter!"
"Kummallista, että pyörryitte. Luulin teitä voimakkaammaksi. Voitte hyvin jo, olette vain hieman kalpea. Luulin, ettette milloinkaan toinnu. Mutta minä olenkin hyvin kömpelö auttamaan naisia. En voinut keksiä mitään."
"Lassiter, entä tuo revolveri tuolla ja veriläikät?"
"Nekö teitä nyt huolestuttavat? Teidän ei kuitenkaan tarvitse olla peloissanne. Kävi näin: Tullessani nurkan takaa näin tuon lihavan henkilön ja kuulin hänen puhuvan kovalla äänellä. Sitten hän huomasi minut ja käyttäytyi hyvin epäkohteliaasti. Hänen ei olisi pitänyt edes yrittää ampua minua, vaikka hänellä olisi ollut kuinka pätevät syyt tahansa, sillä silloin minut kohdataan omalla pohjallani. Olen nähnyt siirapinkin juoksevan nopeammin kuin hän. En tiennyt, kuka hän oli, vieraanneko, ystävännekö vai sukulaisenne, vaikka näinkin, että hän eittämättä oli mormoni, ja sen vuoksi en ottanutkaan ampumista vakavalta kannalta. Tein hänestä vain siipirikon, ammuin luodin hänen käsivartensa läpi, kun hän veti revolverinsa esiin. Ja hän jätti revolverinsa tuonne ja hieman verta. Kehoitin häntä poistumaan nopeasti läheisyydestäni sitten, kun hän oli esittänyt itsensä niin hyvin, ja hän meni."
Lassiter puhui hitaasti rauhallisella, tyynnyttävällä äänellä, joka kuulosti hieman kevyeltä, ja hänen kosketuksensa, kun hän edelleen hautoi Janen otsaa, oli hellä ja vakava. Hänen tunteettomat kasvonsa ja ystävälliset harmaat silmänsä tyynnyttivät osaltaan Janen mieltä.
"Hän aikoi ampua teitä ensin ja te ammuitte harkitusti tehdäksenne hänestä raajarikkoisen tahtomatta tappaa häntä – te, Lassiter!"
"Niin suunnilleen kävi."
Jane suuteli hänen kättään.
Kaikki, mikä oli kylmää ja tyyntä Lassiterissa, hävisi silloin silmänräpäyksessä.
"Älkää tehkö niin! En voi kärsiä sitä! Enkä välitä hituistakaan siitä, kuka tuo lihava mies oli."
Hän auttoi Janen pystyyn ja sitten tuoliin. Samalla märällä rievulla, jolla hän oli hautonut Janen kasvoja, hän pyyhki veren pois kivilaatoista ja otti revolverin heittäen sen pienelle sohvalle. Tehtyään sen hän alkoi kävellä pihalla edestakaisin, hopeakannusten kilistessä ja suurten revolverikoteloiden pehmeästi hangatessa hänen nahkasäärystimiään.
"On siis totta, mitä kuulin hänen sanovan?" kysyi Lassiter hetken kuluttua pysähtyen hänen eteensä. "Olitte rakastuvinanne minuun sitoaksenne käteni?"
"Niin", tunnusti Jane. Hän tarvitsi kaiken naisellisen rohkeutensa kohdatakseen Lassiterin harmaiden silmien myrskyn.
"Kaikkina noina päivinä, jolloin olitte niin ystävällinen ja toverillinen minua kohtaan, kaikkina noina iltoina, jotka olivat niin lumoavia minulle, kauneutenne ja tapanne katsoa minuun ja tulla lähelleni olivat siis vain naisellisia temppuja, joilla tahdoitte sitoa käteni?"
"Niin."
"Entä sulonne, joka tuntui niin luonnolliselta, ja se, että toitte pienen Fayn alituisesti luokseni, jotta oppisin rakastamaan lasta, turvauduitteko niihinkin samasta syystä?"
"Kyllä."
Lassiter levitti käsivartensa – kummallinen liike hänen tekemäkseen.
"Leikkiessänne tätä leikkiä unohditte melkein kokonaan mormonilaisen ajatustapanne. Mutta että kehtasittekin kietoa lapsen mukaan siihen, se oli helvetillistä."
Janen kiihkeä, harkitsematon into alkoi saada kohtalokkaan käänteen.
"Lassiter, mikä sitten lieneekään ollut tarkoitukseni alussa, Fay rakastaa teitä suuresti ja minäkin olen oppinut pitämään teistä."
"Olette kovin ystävällinen sanoessanne niin", sanoi Lassiter. Pureva pila ja iva muuttivat kokonaan hänen äänensä. "Ja te kehtaatte istua siinä ja katsoa minua suoraan silmiin! Olette perin omituinen nainen, Jane Withersteen."
"En ollenkaan häpeä, Lassiter. Sanoinhan teille yrittäväni muuttaa teidät."
"Onko teillä mitään sitä vastaan, että kerrotte minulle, mitä oikeastaan koetitte?"
"Koetin saada teidät huomaamaan kauneuteni ja muuttumaan lempeämmäksi sen avulla. Tahdoin, että rakastuisitte minuun niin, että voisin vaikuttaa teihin. Se ei ollut helppoa. Alussa olitte umpisokea. Sitten toivoin teidän rakastuvan pieneen Fayhin ja siten kauhistumaan tekoja, jotka tekevät lapset isättömiksi."
"Jane Withersteen, olette joko hullu tai niin jalomielinen, etten ymmärrä teitä ollenkaan. Ehkä olette molempia. Mutta sokea te ainakin olette, sen tiedän. Tarkoittaesanne muuta koetitte saada minut rakastumaan itseenne."
"Lassiter!"
"Minäkin olen vain ihminen, vaikka en milloinkaan ole rakastanut muita kuin sisartani, Milly Erneä. Siltä on jo kauan –"
"Ah, oletteko Millyn veli?"
"Olen ja rakastin häntä. Elämässäni ei tähän saakka ole milloinkaan ollut muita kuin hän. Kerroin muistaakseni teille, että jo kauan sitten jätin kaikki naiset. Olin texasilainen karjanomistaja Millyn kotoa poistumiseen asti, mutta sitten minusta tuli aivan toinen mies – Lassiter. Vuosikausia olen ollut yksinäinen mies, jolla on ollut vain yksi ainoa päämäärä. Tulin tänne ja tutustuin teihin. Enkä enää ole sama mies kuin ennen. Muutos tapahtui niin vähitellen, etten sitä huomannut. Ymmärrän nyt tuon alituisen ikäväni saada puhutella teitä, kuunnella ääntänne, katsella teitä ja tuntea läheisyytenne. Käsitän nyt selvästi, miksi ette milloinkaan ollut poissa ajatuksistani. En muistellut muita kuin teitä. Olen elänyt ja hengittänyt teidän vuoksenne. Ja nyt kun tiedän, mitä se merkitsee, mitä olette tehnyt, polttavat minua helvetin liekit."
"Ah, Lassiter, ei, ei, ette suinkaan rakasta minua siten!" huudahti Jane.
"Jos sellainen on rakkautta, niin teen sen."
"Antakaa minulle anteeksi. En tarkoittanut, että rakastuisitte minuun niin. Ah, kuinka mutkalliseksi elämämme nyt muuttuukaan! Olette siis Milly Ernen veli! Ja minä olin niin päätön ja hullu, että koetin pehmittää sydäntänne mormoneja kohtaan. Lassiter, voin ehkä olla turmeltunut, mutta en kuitenkaan tarpeeksi turmeltunut vihatakseni. Ellen vihaisi Tullia, vihaisin teitä."
"Ehkä sittenkin, Jane, olette vain sokea – mormonisokea. Vain siten on selitettävissä, kuinka lähellä itsekkyyttä –"
"En ole itsekäs. Halveksin sitä sanaa. Jos vain olisin vapaa –"
"Mutta te ette ole. Ette ole vapaa mormonilaisuudesta. Ja leikkiessänne kanssani tätä leikkiä olette ollut uskotonkin."
"Uskotonko?" änkytti Jane.
"Niin juuri. Olette uskollinen piispallenne, mutta uskoton itseänne kohtaan. Olette petollinen naisellisuudellenne, mutta rehellinen uskontoanne kohtaan. Ellei viattomuutenne olisi tullut väliin, olisitte käyttäytynyt halpamaisesti ja kehnosti pettämällä itseänne ja minua voidaksenne sitoa käteni ja estää minua tappamasta mormoneja. Siitä saatte kiittää kirottua mormonisokeuttanne."
"Onko ihmishenkien suojeleminen halpamaista, sokeaa ja vain mormonilaisuutta? Ei, Lassiter, Jumalan laki on sellainen, tuo jumalallinen ja kaikille kristityille yhteinen."
"Tarkoitan vain sitä sokeutta, mikä estää teitä näkemästä totuutta. Olen tuntenut paljon hyviä mormoneja. Mutta muutamat ovat helvettiäkin mustempia. Ette tahdo ymmärtää sitä, vaikka tiedättekin sen. Mistä muuten johtuisi tällainen sokea kiihko miehen hengen suojelemiseksi, joka –"
Jane ei halunnut katsella ja kädet, joilla hän peitti silmänsä, vapisivat ja värähtelivät hänen kasvoillaan.
"Niin, te olette sokea, ja nyt aion selittää sen teille yksinkertaisesti ja selvästi", jatkoi Lassiter hieman lempeämmällä äänellä. "Ajatelkaamme nyt esimerkiksi eilistä päähänpistoanne, kun tahdoitte ottaa revolverini. Se oli hyvin ja kauniisti ajateltu ja paljasti sydämenne tunteet, mutta se oli mieletöntä. Minussa pulppuileva elämä on minulle yhtä rakas kuin jollekin toisellekin ihmiselle. Ja tämän elämän suojeleminen on jokaisen ihmisen pyhin velvollisuus. Kuinka voisi ihminen tulla toimeen näillä rajaseuduilla revolvereitta? Ja miten etenkin kävisi Lassiterille? Minut olisi jo aikoja haudattu salviarinteelle tuhansien muiden miesten kanssa, jotka varmaankin ovat parempia ihmisiä kuin minä. Muistakaa, millaisen onnettomuuden Ventersin revolverien takavarikoiminen oli tuottaa hänelle. Kirkkonne vanhimmillakin on aina revolverit mukanaan. Tullkin on tappanut miehen ja ampunut toisia. Piispanne on ampunut kuutta miestä, jotka eivät suinkaan ole parantuneet hänen rukouksiensa voimasta. Ja tänään hän olisi ampunut minutkin, ellen olisi ollut häntä nopeampi. Voisinko kävellä tai ratsastaa tänne Cottonwoodsiin ilman revolverejani? Tämä on hurjaa aikaa, Jane Withersteen, tämä Herran vuosi 1871."
"Ei ainakaan sopiva naiselle!" huudahti Jane murtuneena. "Ah, Lassiter, tunnen itseni niin avuttomaksi ja eksyneeksi, etten tiedä, minne kääntyä! Jos olen sokea, tarvitsen ystävää – teitä, Lassiter – paremmin kuin milloinkaan ennen."
"En muistaakseni ole puhunut mitään erostani, vai olenko?"
XII.
NÄKYMÄTÖN KÄSI.
Jane sai piispa Dyeriltä kirjeen, joka ei ollut kirjoitettu hänen käsialallaan ja jossa selitettiin, että heidän kohtauksensa äkillinen loppu oli jättänyt piispan hieman epätietoiseksi siitä, kuinka Jane tulevaisuudessa käyttäytyy. Pieni vahinko oli estänyt häntä uudistamasta vierailuaan heti, sanottiin kirjeessä vielä, ja se päättyi pyyntöön, joka todellisuudessa oli käsky, että Jane tulisi heti käymään hänen luonaan.
Tämän kirjeen lukeminen sai Jane Withersteenin käsittämään sen tosiseikan, että jokin hänen sisimmässään oli kokonaan muuttunut. Hän ei lähettänyt piispalle minkäänlaista vastausta eikä myöskään mennyt tapaamaan häntä. Sunnuntaina hän oli poissa jumalanpalveluksesta, toisen kerran moneen vuoteen, ja vaikka hän ei todellisuudessa siitä kärsinytkään, riehuivat tunteet kuitenkin hänen sisimmässään, ja odottaminen, kummalle puolelle hän kallistuisi, oli melkein yhtä vaikeaa kuin kärsiminenkin. Hän aavisteli ikäviä tapahtumia, samalla kun hän kiihkeän uteliaana seurasi kaiken kehittymistä. Hän oli jo puoleksi päättänyt, ettei hän ennakolta määräisi tulevaa käytöstään kirkonvanhimpia kohtaan, vaan antaisi sen kokonaan riippua heidän suhtautumisestaan häneen. Jokin oli muuttumaisillaan ja muodostumaisillaan hänessä odottaen, että hänen päätöksensä kypsyisi järkkymättömäksi mielipiteeksi.
Odottaessaan synkkänä ja miettiväisenä Jane Withersteen ei kuitenkaan horjunut. Mutta se oli pimeyttä, jonka valo pian haihduttaisi. Kului viikko. Pieni Fay leikki, lörpötteli ja koetti vetää esiin Lassiterin suuria mustia revolvereja. Ratsastaja tuli nyt Withersteenin kartanoon useammin kuin ennen. Jane huomasi hänessä tapahtuneen jonkin muutoksen, vaikka se ei ollutkaan yhteydessä hänen ystävällisyytensä ja hiljaisuutensa kanssa. Hän oli vain tyynempi ja miettiväisempi. Leikkiessään Fayn tai keskustellessaan Janen kanssa hän oli kuin toisen minän käskettävänä, joka valvoi tyynin, tähyävin katsein ja kuunteli lakkaamatta, ikäänkuin kohiseva ambran värinen puro olisi tuonut mukanaan uutisia ja kuin lepattavat lehdet olisivat kuiskailleet jotakin. Lassiter ei ratsastanut enää milloinkaan Bellsillä pihaan eikä hän lähestynyt taloa kujanteita eikä polkuja pitkin. Kun hän ilmestyi näkyviin, tapahtui se äkkiä ja äänettömästi metsikön tummasta varjosta.
"Jätin Bellsin salviarinteelle", hän sanoi eräänä päivänä tuon viikon lopulla. "Minun täytyy viedä sille vettä."
"Miksi ette antanut sen juoda kaukalosta tai tuonut sitä tänne?" kysyi Jane nopeasti.
"Minun on turvallisinta pujahtaa tänne metsikön läpi. Minua on pidetty silmällä, kun olen tullut tänne salviarinteiltä."
"Pidetty silmällä? Kuka sen on tehnyt?"
"Eräs mies, joka luuli olevansa varmassa piilossa. Mutta silmäni ovat verraten terävät. Ja, Jane", jatkoi hän melkein kuiskaten, "luullakseni olisi viisainta, että keskustelisimme hyvin hiljaa. Omat palvelijattarenne vakoilevat teitä täällä."
"Lassiter", kuiskasi Jane vuorostaan, "sitä on melkein mahdoton uskoa. Palvelijattareni rakastavat minua."
"Entä sitten?" kysyi Lassiter. "Tietysti he rakastavat teitä. Mutta he ovat mormoninaisia."
Janen luottavaisuus nousi vastustamaan hänen epäluuloaan.
"En usko sitä", hän vastasi itsepäisesti.
"No, jos tahdotte saada siitä varmuuden, käyttäytykää ja puhukaa aivan luonnollisesti ja hetkisen kuluttua, kun he ovat kuulleet äänemme, olkaa menevinänne tuon pöydän luo, mutta rientäkää sen sijaan ovelle ja avatkaa se."
"Teen sen", sanoi Jane punastuen. Lassiter oli varmaan nytkin oikeassa, koska hän ei koskaan ennenkään ollut erehtynyt. Hän ei olisi kertonut tätä Janelle, ellei olisi tiennyt sitä varmasti. Janen luottamus oli kuitenkin niin luja, että hän halusi nähdä sen omin silmin. Hänen mieleensä johtui kummallinen ajatus, joka pakotti hänet vertaamaan tätä yksinkertaista kepposta siihen petokseen, johon hän oli tietoisesti turvautunut viekoitellessaan Lassiteria.
Jane alkoi hetken kuluttua näytellä pientä osaansa. Hän nauroi ja leikki Fayn kanssa ja puhui hevosista ja karjasta Lassiterille. Sitten hän kertoi, että hänellä oli vihko, johon hän kirjoitti muistiin kaikki karjaansa koskevat seikat, käveli hitaasti pöytää kohti, mutta päästyään oven lähelle hän äkkiä kääntyi ja työnsi sen auki. Hänen kiivas liikkeensä oli melkein töytäistä kumoon erään naisen, joka epäilemättä oli kuunnellut.
"Hester", sanoi Jane ankarasti, "saatte mennä kotiinne eikä teidän enää tarvitse palata tänne."
Jane sulki oven ja palasi Lassiterin luo. Hän horjahteli hieman ja tarttui sen vuoksi Lassiterin käsivarteen. Hän antoi Lassiterin nähdä, että hänen epäilyksensä nyt olivat haihtuneet, ja senkin, kuinka tämä uskottomuus järkytti häntä.
"Vakoilijoita! Ja omien palvelijattarieni joukossa!... Surkeata!" huudahti hän, samalla kun hänen kyyneleiset silmänsä välähtivät.
"Minun oli vaikea ilmaista sitä teille", sanoi Lassiter, ja Jane ymmärsi siitä, että tämä oli kauan säästänyt häntä. "Tuo salainen toiminta on jälleen alkanut."
"Ei, Lassiter, sillä se ei ole milloinkaan loppunutkaan."
Siten hän vihdoin sai katkeran varmuuden siitä ja luottamus kaikkosi Withersteenin kartanosta ikuisiksi ajoiksi. Palvelijattaret, jotka olivat suuressa kiitollisuuden velassa Jane Withersteenille, rakastivat häntä kuten ennenkin eivätkä laiminlyöneet velvollisuuttaan, mutta myrkyttivät elämän jatkuvilla petoksillaan, viekkaudellaan ja kaksinaisuudellaan. Jane raivostui kerran saadessaan heidät kiinni tahallisesta petoksesta. Sen jälkeen hän ei enää vihastunut. Hän antoi heille anteeksi, koska heidät oli pakotettu siihen. Kuinka hän säälikään noita kahlehdittuja, vaikenemaantuomittuja Hagar-raukkoja! Mikä hirvittävä voima kahlehtikaan heidät vaientaen heidän huulensa, he kun eivät näyttäneet tietävän tehneensä mitään pahaa hyväntekijättärelleen eivätkä olleet pahoillaan pitkäaikaisten ja rakkaiden suhteiden hitaasta rikkoutumisesta?
"Jälleen samaa sokeutta!" huudahti Jane Withersteen. "Sisarissani ja minussa!... Voi, hyvä Jumala!"
Vihdoin koitti sellainenkin aika, ettei Jane puhunut sanaakaan palvelijattariensa kanssa. Naiset toimittivat ääneti taloustehtäviään suorittaen samalla salassa sitä kavalaa työtä, johon heidät oli pakotettu. Talossa vallitseva ahdistava tunnelma ja heidän emäntänsä alakuloisuus, joka synkensi pienen Faynkin iloisen luonteen, eivät vaikuttaneet heihin. He eivät olleet onnellisia, mutta eivät alakuloisiakaan. He vakoilivat ja kuuntelivat, he saivat ja lähettivät salaisia viestejä, he varastivat Janen kirjoja ja muistiinpanoja ja vihdoin paperit, joissa hänen omaisuutensa oli lueteltuna. Kaiken tämän he tekivät ääneti ikäänkuin vaipuneina jonkinlaiseen hurmiotilaan. Lupaa kysymättä, selityksittä ja jäähyväisittä he sitten toinen toisensa jälkeen poistuivat Withersteenin kartanosta tulematta milloinkaan takaisin.
Ja samanaikaisesti kuin hekin poistuivat Janen puutarhurit, alfalfakenttien työmiehet ja tallirengit pyytämättä edes palkkojaan. Kaikista hänen mormonityömiehistään jäi tälle suurelle maatilalle vain Jerd. Hän jatkoi työtään puhumatta kuitenkaan muutoksesta sen enempää kuin jos sitä ei olisi milloinkaan tapahtunut.
"Jerd", sanoi Jane, "päästä salviarinteille irti ne eläimet, joita et voi hoitaa. Muista aina ensiksi pitää huolta Black Starista ja Nightistä. Pidä ne hyvässä kunnossa. Ratsasta niillä joka päivä ja vartioi niitä."
Vaikka Jane Withersteen olikin antelias, rakasti hän kuitenkin omaisuuttaan. Hän piti noista vehmaista vihreistä alfalfakentistä, ulkokartanoistaan, metsiköstä, vanhasta kivirakennuksesta, tuosta kauniista, aina uskollisesta Amber Springistä ja jokaisesta hevosesta, varsasta, aasista ja linnusta pienimpään kaniiniin asti, joka jyrsi hänen kasviksiaan, mutta kaikkein enimmän hän rakasti jalorotuisia arabialaisia juoksijoitaan. Kaikkien salviarinteiden ratsastajien tapaan Jane piti rakkaana paria aineellista seikkaa: tuota kylmää, makeaa ja ruskeaa vettä, joka teki elämisen mahdolliseksi näissä erämaissa, ja hevosia, jotka muodostivat osan tästä elämästä. Ja kun Jane antoi Jerdille määräyksen, että tämän tuli harjoittaa hänen lemmikeitään joka päivä tästä päivästä alkaen, kätkeytyi siihen ehkä ennusteleva aavistus, että hän ehkä joskus vielä tarvitsee nopeita juoksijoitaan.
Janella ei nyt kuitenkaan ollut aikaa mietiskellä niitä silmukoita, jotka olivat kiertymäisillään hänen ympärilleen. Elokuun alussa rouva Larkin heikkoni huomattavasti, niin että hän oli alituisen hoidon tarpeessa. Janen täytyi pitää silmällä pientä Faytä ja suorittaa kaikki välttämättömät taloustehtävät. Lassiter vei Bellsin talliin toisten juoksijoiden joukkoon ja koetti kaikin tavoin olla apuna Janelle. Janesta tämä muutos tuntui miellyttävältä. Lassiter oli aina hänen läheisyydessään auttamassa, ja onneksi itselleen Jane sai nähdä, että hänen puheensa siitä, että hän muka oli kömpelö naisten seurassa, johtui vain nöyryydestä eikä ollut totta.
Hänen suuret ruskeat kätensä olivat niin taitavat tekemään kaikenlaista, että naisetkin olisivat voineet kadehtia häntä. Hän otti suorittaakseen Janen töitä ja oli suureksi avuksi hänelle hänen hoitaessaan rouva Larkinia. Sairas kärsi enimmin öisin, ja se keskeytti usein Janen unen. Päätettiin sen vuoksi, että Lassiter hoitaisi rouva Larkinia päivisin, milloin hän oli hoidon tarpeessa, jotta Jane voisi silloin korvata sen unen, jonka hän menetti öisillä valvontavuoroillaan. Rouva Larkin kiintyi heti hiljaiseen Lassiteriin ylistäen häntä Janelle kysymättä milloinkaan, kuka hän oli tai mikä hän oli miehiään. "Hän on hyvä mies ja rakastaa lapsia", hän sanoi. Kuinka masentavaa olikaan kuulla sanottavan tällaista miehestä, jolla Jane ei luullut enää olevan minkäänlaista pelastumisen mahdollisuutta! Mutta Lassiter kohosi kuitenkin alituiseen häntä korkeammalle ja hänen synkän tuhoa ennustavan olentonsa takaa loisti jotakin valoisaa, mikä kummallisesti liikutti Janea. Hyvä ja paha alkoivat käsittämättömästi sekaantua hänen arvosteluissaan. Hän uskoi, ettei paha mitenkään voi johtua hyvästä, ja kuitenkin oli tässä murhaaja, joka ystävällisyydellään ja rakkaudellaan vei voiton jokaisesta Janen tuntemasta ihmisestä.
Hän oli melkein unohtanut kaikki muut huolensa, kun varhain eräänä aamuna Judkins ilmestyi hänen eteensä pihalla.
Laihana, päivettyneenä ja partaisena, tomun ja salvian peittämänä kuluneine nahkakalvokkaineen ja kannusten kuluttamine saappaineen hän näytti oikein ratsastajien ratsastajalta. Hänellä oli vyössä kaksi revolveria ja kädessä luodikko.
Jane tervehti häntä hämmästyneenä, asetti lihaa, leipää ja juomaa hänen eteensä ja kutsui Lassiterin katsomaan häntä. Miehet vaihtoivat katseita ja Lassiterin tiukan kysymyksen tarkoitus ja Judkinsin rohkea vastaus eivät jääneet Janelta huomaamatta, vaikka niitä ei lausuttukaan ääneen.
"Missä hevosenne on?" kysyi Lassiter ääneen.
"Jätin sen tuonne rinteelle", vastasi Judkins. "Tulin tavallaan jalan ja nukuin viime yön kentällä. Poikkesin myös siellä, missä sanoitte tavallisesti nukkuvanne, mutta en tavannut teitä."
"Siirryin sieltä hieman lähteelle päin ja menen nyt sinne öiksi."
"Judkins, kuinka valkoisen lauman laita on?" kysyi Jane hätäillen.
"Neiti Withersteen, olen ylpeä voidessani sanoa, etten ole menettänyt sonniakaan. Tuon pakokauhun jälkeen, jonka Lassiter hillitsi, ei meillä ole ollut minkäänlaisia vaikeuksia. Arosudetkin kaikkosivat läheisyydestämme. Mutta nyt nuo harjanteiden takaa välähtelevät valot, kummalliset savuntuprahdukset ja öisin omituiset vihellykset ja äänet ovat jälleen alkaneet pitää peliään. Mutta lauma on käyttäytynyt suurenmoisesti. Entä poikani sitten! Neiti Withersteen, he ovat vain lapsia, mutta en halua parempia apulaisia. Minulle naurettiin kylässä, kun otin heidät mukaani. He ovat hurjia veitikoita ja tehän tiedätte poikain olevan aikuisia miehiä rohkeampia, koska he eivät ymmärrä vaaraa. Sillä en tahdo kieltää, ettei siellä liikkuminen olisi vaarallista. Mutta he kerskailevat sillä, ja ehkä pidän siitä itsekin. Pysymme joka tapauksessa toimessamme. Aiomme ajaa lauman Deception Passin suun toiselle puolen. Siellä on suuri pyöreä laakso, jonka ympärillä ei ole sellaisia harjanteita, kumpuja eikä kallioita, että niitä voisi käyttää hyväksi tuollaisen pakokauhun herättämisessä. Sateet alkavat pian. Silloin saamme tarpeeksi vettä pitkiksi ajoiksi. Voimme suojella laumaa kaikkien muiden hyökkäyksiltä, paitsi Oldringin. Tulin hakemaan elintarpeita. Sälytän kuorman parin aasin selkään ja lähden täältä tulevana yönä pimeän tultua."
"Judkins, ottakaa aitasta, mitä vain haluatte. Lassiter auttaa teitä. En osaa kiittää teitä tarpeeksi... mutta odottakaahan."
Jane meni isänsä entiseen huoneeseen ja otti paksuun kiviseinään muuratusta salaisesta lokerosta pussillisen kultaa ja vieden sen mukanaan pihalle antoi sen ratsastajalle.
"Kas tässä, Judkins, ottakaa tämä, mutta teidän tulee ymmärtää, että se on mielestäni mitätön palkkio uskollisuudestanne. Antakaa kohtuullinen osa pojillenne ja pitäkää itse loput. Piilottakaa se. Ehkä se on viisainta."
"Voi, neiti Withersteen!" huudahti ratsastaja. "En voisi ansaita näin paljon kymmeneen vuoteen. Tämä ei ole oikein enkä sen vuoksi voi ottaa näitä rahoja."
"Judkins, tiedättehän, että olen rikas nainen. Minulla on hyvin vähän uskollisia ystäviä. Ja pahat päivät ovat nyt koittaneet minulle. Jumala yksin tietää, miten minulle ja omaisuudelleni lopulta käy. Ottakaa sen vuoksi kulta."
Hän hymyili ymmärtävästi Judkinsin kiitollisuudelle jättäen hänet Lassiterin seuraan. Hetken kuluttua hän kuuli Judkinsin puhuvan aluksi hiljaa, mutta sitten kovemmin korostaen sanojaan takomalla pyssynsä perää kiviin. "Se on sellaista kirottua hommaa, ettette tekään, Lassiter, ole kuullut sellaisesta puhuttavankaan."
"Niinpä, niin, poikaseni", vastasi Lassiter. "Tämä Jane Withersteenin nujertaminen näyttää teistä ehkä pahalta, vaikka se ei olekaan pahaa vielä. Muutamat noista mulkosilmäisistä miehistä, jotka ovat sen näköisiä kuin kävelisivät itsensä Kristuksen siipien suojassa tuolla aurinkoisella kadulla, voivat ajatella ja tehdä asioita, jotka vievät ihmisen suoraan helvettiin."
Jane tukki korvansa rientäen huoneeseensa, missä hän käveli edestakaisin kuin vangittu naarasleijona, kunnes pienen Fayn tulo karkoitti hänen synkät ajatuksensa.
Seuraavana päivänä, joka oli lämmin ja kostea, sadetta ennustava, Janen levätessä pihalla ratsasti mies metsiköstä hevosten kiinnipitoaidakkeen luo. Hän laskeutui satulasta ja lähestyi Janea kuten ainakin mies, joka on päättänyt suorittaa vaikean tehtävän, peläten kuitenkin kuinka siihen suhtaudutaan. Laihtuneesta jäntevästä vartalosta ja laihoista päivettyneistä kasvoista Jane tunsi miehen erääksi Blake nimiseksi mormonipaimenekseen. Hänestä juuri Judkins oli puhunut kauan aikaa sitten. Kaikista Janen palveluksessa olevista ratsastajista Blake oli hänelle suurimmassa kiitollisuudenvelassa, ja kun Blake astui hänen eteensä ottaen hatun päästään ja tehden miehekkäitä ponnistuksia tunteittensa salaamiseksi, ilmaisi hän muistavansa kaiken.
"Neiti Withersteen, äitini on nyt kuollut", sanoi hän.
"Ah, Blake!" huudahti Jane voimatta sanoa enempää.
"Hän kuoli vihdoinkin tuskitta ja pääsi haudan lepoon, Jumalalle kiitos!... Olen tullut tarjoutumaan palvelukseenne jälleen, jos vain tahdotte ottaa minut. Älkää luulko minun maininneen äidistäni saavuttaakseni myötämielisyytenne. Kun hän eli ja miehenne erosivat, oli minunkin pakko erota. Pelkäsin, että hänelle sanottaisiin ja tehtäisiin jotakin... Neiti Withersteen, emme voi ryhtyä keskustelemaan siitä, mitä nyt on tekeillä –"
"Blake, tiedättekö siitä jotakin?"
"Tiedän paljonkin, mutta ymmärrätte kai, etten voi mitään ilmaista. Mutta selityksittä ja puolustamatta itseäni tarjoudun palvelukseenne. En voi sanoa enempää, vaikka tahtoisinkin. Mutta haluatteko ottaa minut takaisin?"
"Blake, tiedättekö, mitä se merkitsee?"
"En välitä siitä. Minua inhottaa tämä tällainen ja nyt haluan näyttää teille, että mormonikin voi olla uskollinen."
"Mutta, Blake, te saatte ehkä kärsiä hirveästi sen vuoksi!"
"Ehkä. Mutta ettekö tekin kärsi?"
"Jumala kyllä tietää, että kärsin."
"Neiti Withersteen, käyttäydyn ehkä liian vapaasti puhuessani näin, mutta tunnen teidät niin hyvin, etten luule teidän milloinkaan tulevan myöntymään. En minäkään suostuisi, jos olisin asemassanne. Ja minä – minun täytyy – jokin pakottaa minut kertomaan teille, että pahin on vielä edessä. Siinä kaikki. En mitenkään voi sanoa enempää. Tahdotteko ottaa minut takaisin, antaa minun paimentaa karjaanne ja näyttää jokaiselle, mitä tarkoitan?"
"Blake, olen iloinen kuullessani, mitä sanotte. Jospa tietäisitte, kuinka järkyttynyt olin, kun paimeneni jättivät minut noin!" Jane tunsi kuumien kyynelten kohoavan silmiinsä ja virtaavan käsilleen. "Ajattelin niin paljon heidän parastaan ja koetin kaikin tavoin olla hyvä heitä kohtaan. Eikä ainoakaan heistä ollut uskollinen. Olette nyt käyttäytynyt niin, että minun on helppo antaa anteeksi. Ehkä monesta muustakin tuntuu samalta kuin teistä, vaikka he eivät uskallakaan palata luokseni. Kuitenkin epäröin ottaa teitä takaisin, Blake, vaikka olenkin kovasti apunne tarpeessa."
"Tehkää se vain epäröimättä. Jos aiotte elämällänne olla esikuvana mormoninaisille, niin antakaa minun näyttää samanlaista esimerkkiä miehille. Se, mikä on oikeaa, ei voi olla väärää. Luotan teihin ja tarjoan nyt teille elämäni todistaakseni sen."
"Sanotte, että se ehkä voi maksaa henkenne", sanoi Jane hiljaa henkeään pidättäen.
"Älkäämme puhuko siitä. Haluan tulla takaisin. Tahdon tehdä sen, minkä jokainen ratsastaja mielellään tekisi puolestanne... Neiti Withersteen, minun kai ei tarvitse välttämättä kertoa teille, että äitini kuolinvuoteellaan kehoitti minua olemaan rohkea. Hän tiesi, kuinka tämä asia sapetti minua, ja kehoitti minua palaamaan takaisin... Suostutteko?"
"Jumala siunatkoon teitä, Blake! Mielelläni otan teidät takaisin. Mutta tahdotteko ottaa minulta palkkanne kullassa?"
"Neiti Withersteen!"
"Annoin juuri Judkinsille pussillisen kultaa. Annan nyt teille toisen pussillisen. Ellette tahdo ottaa sitä vastaan, ette saa palata palvelukseeni. Saatte ehkä paimentaa karjaani muutamia kuukausia, ehkä vain viikkoja, ennen kuin myrsky puhkeaa. Silloin ei teillä olisi mitään ja olisitte joutunut riitaan uskonveljienne kanssa. Varustamme nyt teidät köyhyyttä vastaan. Annan teille kultaa, jonka voitte piilottaa tulevien aikojen varalle."
"No antakaa vain, jos se teitä huvittaa", vastasi Blake. "Mutta tehän tiedätte, etten laisinkaan ajatellut palkkaa. Ja nyt, neiti Withersteen, vielä eräs asia. Haluan puhutella Lassiteria. Onko hän täällä?"
"Kyllä, Blake, mutta –. Pitääkö teidän välttämättä puhutella häntä?" kysyi Jane huolissaan. "Voin puhua hänen kanssaan ja kertoa teistä."
"Se ei käy päinsä. Haluan puhutella häntä itse, siinä ei auta mikään. Missä hän on?"
"Lassiter on rouva Larkinin luona. Rouva sairastaa. Kutsun hänet tänne", vastasi Jane mennen ovelle ja kutsuen hiljaa ratsastajaa. Heikko soinnukas kilinä säesti Lassiterin askelia ja sitten hänen pitkä vartalonsa ilmestyi kynnykselle.
"Lassiter, täällä on Blake, eräs vanha paimeneni. Hän on tullut takaisin luokseni ja haluaa puhutella teitä."
Blaken päivettyneet kasvot kalpenivat huomattavasti.
"Niin, minun täytyy saada puhutella teitä", sanoi hän nopeasti. "Nimeni on Blake. Olen mormoni ja paimen. Erosin neiti Withersteenin palveluksesta muutamia kuukausia sitten. Nyt tulin pyytämään, että hän ottaisi minut takaisin. En tunne teitä, mutta tunnen maineenne. Sen vuoksi sanonkin teille suoraan, ettei tämän naisen mieleen milloinkaan juolahtaisi kuvitella, saati sitten epäillä, että minä olisin vakoilija. Hän ei voisi ajatella niin alhaista tekoa, että olen tullut tänne ampuakseni teitä salaa takaapäin. Ei, Jane Withersteenillä on toisenlainen luonne... No niin, en ole tullut tänne sen vuoksi. Haluan vain auttaa häntä ja ratsastaa Judkinsin ja teidän kanssanne. Nyt haluan tietää, uskotte sanani?"
"Aivan varmasti", vastasi Lassiter. Kuinka suuresti nämä hitaasti lausutut, tyynet sanat erosivatkaan Blaken kiihkeistä, hetken mielijohteen innoittamista sanoista! "Olisitte voinut olla tyynempi. Kuulkaahan nyt, Blake, ja painakaa mieleenne seuraava: Lassiter on tavannut joskus rehellisiäkin mormoneja! Ja ehkä –"
"Blake", keskeytti Jane hermostuneesti tahtoen lopettaa keskustelun, jonka hän huomasi kovasti vaivaavan Blakea. "Menkää heti tarkastamaan hevosiani ja tulkaa sitten kertomaan huomionne minulle."
"Neiti Withersteen, tarkoitatte varmaankin sitä suurta laumaa, joka käy laitumella salviasta raivatuilla kentillä?"
"Kyllä", vastasi Jane. "Hevoseni ovat kaikki siellä, paitsi jalorotuiset, jotka ruokitaan täällä."
"Ettekö siis ole kuullut, että –?"
"Kuullut? En! Mitä niille sitten on tapahtunut?"
"Ne ovat hävinneet sieltä olemattomiin noin kymmenen päivää sitten, neiti Withersteen. Dorn kertoi sen minulle ja minä ratsastin sinne itse katsomaan."
"Lassiter, tiesittekö te sen?" kysyi Jane kääntyen häneen päin.
"Kyllä, mutta olisiko sen kertomisesta ollut teille mitään hyötyä?"
Se seikka, että Lassiter käänsi päänsä toisaalle ja Blake tuijotti kivilaattoihin, sai Janen ymmärtämään hänen sanojensa merkityksen.
"Hevoseni, hevoseni, mihin ne ovat joutuneet?"
"Dorn sanoi miesten maininneen, että Oldring on uudistanut ryöstöretkensä... Ja minä seurasin hevosten jälkiä penikulmia Deception Passia kohti."
"Punainen laumani on mennyttä kalua ja nyt ovat hevoseni hävinneet! Sitten tulee valkoisen lauman vuoro. En voi sietää sitä. Mutta jos menetän Black Starin ja Nightin, on kuin menettäisin omaa lihaa ja vertani. Lassiter ja Blake, olenko vaarassa menettää juoksijani?"
"Jokainen rosvo tai kuka muu tahansa, joka varastelee hevosia, haluaa tietysti kiihkeimmin saada mustat haltuunsa", sanoi Lassiter. Hänen kartteleva vastauksensa oli kuitenkin tarpeeksi selvä. Toinen ratsastaja nyökäytti synkkänä päätään.
"Voi, voi!" huudahti Jane Withersteen kiihtyneenä.
"Antakaa minun ruveta hoitamaan mustia", sanoi Blake. "Yhden miehen lisä ei olisi suureksikaan avuksi Judkinsille. Mutta minä voisin ehkä suojella Black Staria ja Nightiä, jos ne mielestänne ovat niin arvokkaat."
"Arvokkaat! Blake, rakastan juoksijoitani. Enkä sitä paitsi saa menettää niitä toisestakaan syystä. Menkää talleihin. Seuratkaa Jerdiä joka päivä, kun hän ratsastaa hevosilla, älkääkä milloinkaan päästäkö niitä näkyvistänne. Jos tahdotte olla minulle mieliksi ja ansaita kiitollisuuteni, suojelkaa mustia juoksijoitani."
Kun Blake oli noussut satulaan ja ratsastanut pois pihasta, katsoi Lassiter Janeen hymyillen tuota hymyään, joka alkoi käydä sitä harvinaisemmaksi, kuta useampia päiviä kului.
"Minustakin näyttää, kuten Blakestakin, että nuo hevoset ovat mielestänne perin arvokkaat. Enkä halua väittää, etteivät arabialaiset olisi maailman kauneimpia hevosia. Mutta Bells voittaa Nightin eikä jää tuumaakaan jälkeen Black Starista."
"Lassiter, älkää kiusatko minua, sillä olen järkyttynyt ja sairas. Bells on kyllä nopea, mutta se ei ole mustien veroinen ja te tiedätte sen. Wranglea voi ehkä verrata siihen."
"Uskallan lyödä vaikka vetoa, että tuo suuri romuluinen paholainen voi vielä enemmän kuin näyttää kavioitaan mustille juoksijoillenne. Jane, tuolla salviarinteillä voisi Wrangle tappaa lemmikkinne, jos pitkän matkan juoksu tulisi kysymykseen."
"Ei suinkaan!" sanoi Jane kärsimättömästi. "Lassiter, miksi puhutte siitä niin usein? Tiedän teidän kiusaavan minua joskus vain ystävyydestä. Koetatte aina haihduttaa huolet mielestäni. Mutta tarkoitatte jotakin muutakin puhuessanne alituisesti juoksijoistani."
"Niin teenkin." Lassiter keskeytti ja alkoi tuhannennen kerran Janen läsnäollessa pyörittää mustaa hattuaan käsisisään kuin laskeakseen nauhan hopeakoristeita. "Niin, Jane, olen päässyt jossakin määrin selville siitä, mitä mielessänne liikkuu."
"Luulette, että minun täytyy vielä paeta kotoani Cottonwoodsista ja koko Utahista?"
"Niin juuri. Ja jos joskus teette sen ja lähdette pakoon mustilla, ei minusta tuntuisi ollenkaan mieluisalta, että Wrangle jäisi tänne rinteille. Sillä Wrangle voisi saavuttaa teidät. Tiedän, että Venters on ottanut sen. Mutta kukaties se ei enää olekaan hänen hallussaan. Sitä paitsi tapahtuu kaikenlaista ja jotakin kummallista on voinut sattua Ventersillekin."
"Jumala tietää, että olette oikeassa. Bern parka, kuinkahan kauas hän lieneekään kulkenut! Huolissani olen unohtanut hänet. Mutta, Lassiter, en pelkää hänen puolestaan. Olen kuullut miesteni sanovan, että hän on varovainen kuin susi... Ja mitä siihen tulee, että olette lukenut ajatukseni, niin vihjauksenne saa minut toteuttamaan suunnitelman, josta olen haaveillut. Muistelen uneksineeni, että lähdin pois tästä villistä rajamaasta, Lassiter. Näen joskus niin kummallisia unia. En ole käytännöllinen ajatellessani monia velvollisuuksiani, kuten kerran sanoitte. Nyt esimerkiksi, jos vain uskaltaisin, niin, jos vain uskaltaisin, pyytäisin teitä satuloimaan mustat, ratsastamaan pois kanssani ja piilottamaan minut."
"Jane!"
Ratsastajan päivettyneet kasvot kalpenivat. Jane oli muutamia kertoja nähnyt Lassiterin kylmän tyyneyden pettävän – kun hän oli tutustunut pieneen Fayhin, kun hän oli saanut tietää, miksi hänen oli ollut pakko oppia rakastamaan lasta ja emäntää, ja silloin kun hän oli seisonut Milly Ernen haudan ääressä. Mutta niitä tilaisuuksia ei voitu lainkaan verrata hänen mielenliikutukseensa tällä haavaa. Hän ei ainoastaan kalvennut ja menettänyt tyyneyttään, vaan puristi äkkiä kiihkeästi ja ikävöiden Janen syliinsä painaen hänet rintaansa vasten.
"Lassiter!" huudahti Jane vavisten. Hän sai syyttää tästä vain itseään. Kuin huumautuneena Lassiter päästi hänet kuitenkin hetkisen kuluttua vapaaksi. "Suokaa minulle anteeksi", jatkoi Jane. "Unohdan aina tunteenne. Suhtauduin teihin kuin uskolliseen ystävään ja olen aina luullut teidän olevan enemmän kuin inhimillinen. Mutta sallikaa minun kuitenkin sanoa, että tarkoitin totta puhuessani paostani. Olen onneton ja väsynyt tähän – tähän – ah, jotakin katkeraa ja synkkää liikkuu sydämessäni!"
"Jane, sepä se juuri onkin helvetillistä", vastasi Lassiter vetäen syvään henkeään, "ettette voi paeta. Todetessanne sen ymmärrätte ehkä, miksi puristin teidät syliini noin ja miksi sananne riemastuttivat minua kuin hurjaa poikaa. En ymmärrä itseäni. Mutta se juuri on helvetillistä, ettette voi ratsastaa tiehenne."
"Lassiter, mitä kummaa tarkoitatte? Olenhan ehdottomasti vapaa nainen."
"Asemanne ei ole lainkaan sellainen kuin luulette. Minun on nähtävästi kerrottava teille."
"Kertokaa minulle kaikki. Epävarmuus tekee minusta pelkurin. Ja luottamus, toivo ja sokea rakkaus, jos niin tahdotte, tekevät minut onnettomaksi. Joka aamu herätessäni uskon vielä. Mutta päivät kuluvat lisäten epäilyksiäni, pelkoani ja tuota synkkää vihaa, joka syöpyy yhä tulisempana sydämeeni. Sitten tulee yö ja minä rukoilen, rukoilen ennen nukkumistani kaikkien puolesta yhtä hartaasti kuin itsenikin puolesta ja kun herään, tunnen taas olevani vapaa, luottavainen ja levollinen ja voin uskoa ja toivoa. Sitten, voi, hyvä Jumala!... Mutta jos haluatte nähdä minussa naisen, kertokaa minulle, miksi en voi ratsastaa pois, kertokaa, mitä minun vielä pitää menettää, kertokaa minulle kaikkein pahinkin."
"Jane, teitä vartioidaan. Terävät silmät seuraavat pienintäkin liikettänne, paitsi silloin, kun olette piiloutunut asuntoonne. Pumpulipuumetsikkö on täynnä hiiviskeleviä miehiä. He ovat piiloutuneet ruohikkoon kuin intiaanit. Kun ratsastatte, jota ette ole tehnytkään usein viime aikoina, on salviapensaikko täynnä vaanivia miehiä, öisin he ryömivät ikkunanne alle, pihalle ja taloon sisällekin. Jane Withersteen, muistatte kai, ettette milloinkaan lukitse ainoatakaan oveanne. Tuo metsikkö on kuin salaperäisten tapahtumien suriseva mehiläiskeko. Jane, nämä vakoojat eivät pysyttele niin paljon poissa minun tieltäni kuin minä heidän. He koettavat vielä tappaa minut. Sitä ei voi epäilläkään. Mutta ehkä minua on yhtä vaikea ampua selkään kuin rintaankin. Sen vuoksi olen tähän saakka seurannut syrjästä asioiden kulkua. Jane, tämä tietää sitä, että olette merkitty nainen. Ette voi ratsastaa tiehenne, ette ainakaan nyt vielä. Ehkä myöhemmin, kun olette kokonaan murtunut, voitte tehdä sen. Mutta sitäkin voi epäillä. Jane, menetätte vielä jäljelläolevat karjanne, kartanonne ja Amber Springinkin. Ette voi piilottaa pussillista kultaakaan. Sillä sitä ei voitaisi viedä pois talosta päivällä eikä yöllä, ei piilottaa eikä haudata maahan, puhumattakaan siitä, että siitä voitaisiin päästä erilleen. Voitte menettää kaiken omaisuutenne. Kerron tämän teille, Jane, valmistaakseni teitä kaikkein pahimpaan. Puhuin teille kerran ennen kummallisesta voimastani ennustaa tulevia asioita."
"Lassiter, mitä voin tehdä?"
"Ette mitään. Voitte vain odottaa tulevia tapahtumia ja olla rohkea. Jos antaisitte minun käydä puhuttelemassa Tullia ja mennä vihdoinkin vieraisille –"
"Hiljaa, hiljaa", kuiskasi Jane.
"Niin, sekään ei ehkä enää voisi pelastaa teitä."
"Ah, mitä se merkitsee? Mitä se merkitsee? Olen isäni tytär – mormoni, mutta en silti ymmärrä tällaista. En ole laiminlyönyt uskontoni vaatimuksia enkä velvollisuuksiani. Vuosikausia olen jakanut omastani vapain ja täysin sydämin. Isäni kuollessa olin jo rikas. Ja olen vieläkin rikas, kun en ole keksinyt sopivia keinoja köyhtyäkseni. Mikä olen minä ja mitä on omaisuuteni, että ne ovat syypäät näin suunnattomaan salaiseen painostukseen?"
"Jane, kaiken tämän suunnittelija on valtakuntien rakentaja."
"Mutta, Lassiter, tahtoisin antaa vapaaehtoisesti kaiken omaisuuteni karttaakseni tällaisia onnettomuuksia. Vaikka lahjoittaisinkin, ei se vielä järkyttäisi uskontoani. Kirkonvanhimpani ajattelevat varmasti sieluani. Jos menetän luottamukseni heihin, niin –"
"Lapsi, vaietkaa!" sanoi Lassiter arvokkaasti, ja hänen äänessään oli jonkinlaista sääliä. "Oletteko hieno, suuri ja voimakas nainen ja sydämenne vastaa suuruuttanne. Mutta mieleltänne olette vielä lapsi. Tahdon sanoa vielä vähän enemmän ja sitten lopetan. Lupaan, etten puhu tästä milloinkaan enää. Monien tuhansien naisten joukossa olette ainoa, joka on uskaltanut ruveta vastustamaan kirkkonne vanhimpia. He ovat koetelleet teitä voimatta taivuttaa teitä millään, ei edes uhkauksillaan. Nyt saatte tutustua tahdon kylmään teräkseen, joka on niin kaukana kaikesta kristillisestä kuin maailmankaikkeus on ääretön. Teidän tahtonne halutaan murtaa. Mutta ruumistanne ei tahdota vahingoittaa, vaan se lahjoitetaan jollekin miehelle synnyttämään, mikäli mahdollista, lapsia maailmaan. Entä sielunne? Mitä luulette heidän välittävän sielustanne?"
XIII.
YKSINÄISYYTTÄ JA MYRSKYÄ.
Eristetyssä laaksossaan Venters heräsi unestaan ja hänen korvissaan kaikuivat heleä-äänisten satakielien vaihtelevat sävelet ja hänen silmänsä avautuivat suuriksi katselemaan laajan kivikaaren läpi tunkeutuvaa kullanväristä sädekimppua. Surprise Valleyta rajoittava kallioympyrä oli vielä peittynyt aamusumuun, joka tummansinisenä leijaili pengermillä ja kerman värisinä kiitävinä pilvinä jyrkänteillä. Laakson keskustan tammimetsä oli kuin sulin ja töyhdöin koristettu kullanvärinen soikio.
Hän näki Bessin kävelevän kuusten varjossa. Saatuaan täydellisesti voimansa takaisin Bess nousi aina päivän koittaessa. Nyt hän näkyi ruokkivan erästä viiriäistä, jonka hän oli kesyttänyt. Hän oli alkanut kesyttää satakieliäkin. Ne lentelivät ylempänä oksien keskellä ja muutamat lakkasivat laulamasta, lensivät maahan ja hyppivät arkoina visertelevän viiriäisen ympärillä. Pieniä harmaita ja valkoisia kaniineja piileskeli ruohikossa milloin näykkien ruohoa, milloin tarkaten koiria korvat luimussa.
Ventersin nopea katse näki yhdellä silmäyksellä kirkastuvan laakson, Bessin ja hänen hoidokkinsa, Ringin ja Whitien. Se harhaili kaikkialla palatakseen jälleen tyttöön. Bess oli muuttunut. Mustiin housuihin ja puseroon hän oli liittänyt omatekoiset intiaanikengät, mutta hän ei enää muistuttanut poikaa. Mikään ihmissilmä ei olisi voinut olla huomaamatta pyöreitä naisellisia muotoja. Muutos oli vain lisännyt hänen suloaan ja kauneuttaan. Hänen tukkansa kiilsi kuin lämmin kulta ja terveen värisissä tummanruskeissa poskissa oli vähän punaakin. Hänen huultensa ja silmiensä viehkeys, joka ennen oli ollut harhaanjohtava kuin lupaus, oli nyt muuttunut eläväksi todellisuudeksi. Hän sopi mainiosti tähän ihmeelliseen ympäristöön, ollen Surprise Valleyn kaltainen, villi ja kaunis.
Venters hyppäsi onkalostaan ja aloitti päivän työt. Hän oli siirtänyt matkansa Cottonwoodsiin kesäsateiden jälkeiseen aikaan. Niitä voitiin odottaa lähitulevaisuudessa. Mutta niiden tuloon ja välttämättömään kylämatkaansa asti hän karkoitti mielensä äärimmäiseen sopukkaan kaikki ajatukset vaaroista, kuluneen elämänsä ja melkein nykyisenkin olemassaolonsa. Hän halusi vain elää. Hän ei halunnut tietää, mitä kätkeytyi hämärään ja kaukaiseen tulevaisuuteen. Surprise Valley oli lumonnut hänet. Täällä kallioasukkaiden kodissa oli rauhaa, tyventä ja yksinäisyyttä ja vielä jotain muutakin, jotain ihmeellistä kuin laaksoon aamuisin tunkeutuva kullanvärinen sädekimppu, jotain, jota hän ei uskaltanut ajatella tarpeeksi kauan ymmärtääkseen sen.
Kuluva päivä oli monen entisen kaltainen. Koska Ventersillä ei ollut välineitä, joilla hän olisi voinut rakentaa tai muuten työskennellä penkereillä, laiskotteli hän. Paitsi yksinkertaisen ruoan valmistamista, ei hänellä ollut muuta tehtävää. Ja kun ei ollut minkäänlaista työtä, ei ollut mitään järjestelmääkään. Hän ja Bess aloittivat jotakin, heittivät sen kesken aloittaakseen jotakin muuta, jonka valmistamisen he taas keskeyttivät, laiskotellakseen ja maatakseen vain kuusten varjossa unelmoiden ja katsellen, kuinka suuret pilvet majesteetillisina kiitivät jyrkänteiden yli. Laakso oli kuta kultaisen auringonpaisteen täyttämä maailma. Se oli hiljainen. Humiseva tuuli, visertävät viiriäiset, laulavat linnut ja joskus, hyvin harvoin irtautuva rapautuneen kallion synnyttämä kumea jyrinä vain täydensivät ja syvensivät tätä hiljaisuutta.
Ventersin ja Bessin ajatukset harhailivat siellä täällä.
"Bess, olenko kertonut teille Wrangle-nimisestä hevosestani?" saattoi Venters kysyä.
"Satojakin kertoja", vastasi Bess.
"Vai olen. Olin unohtanut sen. Haluan näyttää sen teille. Se jaksaa kantaa selässään meidät molemmat."
"Haluaisin ratsastaa sillä. Osaako se juosta?"
"Juostako? Se on kuin paholainen. Salviarinteiden nopein hevonen! Toivon sen pysyvän solassa."
"Kyllä se pysyy"
He poistuivat leiristään kävellen penkereitä pitkin kimaltelevien seinämien juurilla sijaitseviin haapoja kasvaviin syvänteihin. Ring ja Whitie juoksivat heidän edellään, kääntyivät usein katsomaan ja laukkasivat takaista kieli riippuen, juhlallinen ilme silmissään ja onnellisina. Venters katsoi laakson suussa kohoavaan suurenmoiseen kaareen ja Bess seurasi hänen esimerkkiään, ja molemmat vaikenivat. Joskus silta kiinnitti heidän katseensa pitkäksi aikaa. Tänään liitelevä kotka veti heidän huomionsa puoleensa.
"Kuinka korkealla se leijaileekaan!" huudahti Bess. "Missähän sen toveri on."
"Se on pesässään, eräässä kivikaaren halkeamassa lähellä huippua. Olen nähnyt sen usein. Se on melkein valkoinen."
He laskeutuivat penkereeltä varjoisaan metsään, johon auringonsäteet loivat häilähteleviä valoläikkiä. Jokin ruskea lintu lehahti lentoon pensaasta. Bess kurkisti lehtien lomitse.
"Katsokaa! Siellä on pesä, jossa on neljä pientä poikasta. Ne eivät ollenkaan pelkää meitä. Katsokaa, kuinka ne aukovat suutaan. Ne ovat nälissään."
Kaniinit kahisuttivat kuivia lehtiä pujahtaessaan tiehensä. Metsä oli täynnä hyönteisten unista surinaa. Pienet punertavat pilkut, juoksevat viiriäiset kiitävät kujanteiden poikki. Ja puiden siimeksestä kuului alakuloista heikkoa piipitystä. Bessin pehmeät askeleet häiritsivät nukkuvaa sisiliskoa, joka luikerteli lehtien yli. Bess lähti ajamaan sitä takaa ja sai sen kiinni. Se oli väriltään monivivahteinen, hyvin kaunis, solakka eläin.
"Silmät kuin jalokivet", sanoi Bess. "Ja se pelkää meitä kuten kaniinikin. Emme aio syödä sinua. Kas niin, lähde nyt tiehesi."
Kohiseva vesi viekoitteli heidät matalaan varjoisaan syvänteeseen, jonka pohjalla ruskeavetinen puro lirisi hiljaa sammaleisten kivien yli. Paljon kummallisen näköisiä, harmaita, valkotäpläisiä ja mustasilmäisiä sammakoita oli kallioisella rannalla, eivätkä ne lähteneet mihinkään, ennenkuin he tulivat aivan lähelle. Sitten Venters huomasi hyvin ohuen ja pitkän vihreän käärmeen, joka oli kietoutunut vesan ympärille. He menivät lähemmäs ja lähemmäs, kunnes olisivat voineet koskettaa siihen. Käärme ei pelännyt heitä, katseli vain säkenöivin silmin.
"Se on kaunis", sanoi Bess. "Ja kuinka se onkaan kesy! Luulin käärmeiden aina luikertelevan pakoon."
"Ei. Kaniinitkin olivat aivan kesyjä täällä, ennen kuin koirat rupesivat niitä ajamaan."
He jatkoivat matkaansa laakson läntiseen päähän, sortuneiden kallioiden muodostamaan villiin seutuun. Katoavan joen kohina pauhasi heidän korvissaan. Sellaisessa epätasaisessa louhikossa heidän oli hyvin vaikea kulkea. He kiipeilivät ja laskeutuivat alemmas pysähdellen kokoamaan villejä luumuja ja suuria lavendelililjoja ja suunnaten kulkunsa milloin minnekin. Välinpitämättömyys ja terävä huomiointi opastivat täällä yhtä hyvin.
"Ah, kiivetään tuonne!" huudahti Bess viitaten ylhäältä siintävään pieneen pengermään, joka levittäytyi vihreänä ja varjoisana murtuneen kallion suurten lohkareiden välissä. Ja he kiipesivät nurkkaukseen leväten siellä ja katsellen heidän nuotiostaan laakson ylle kohoavia kiemurtelevia sinisiä savupilviä. Mutta he eivät olleet kiivenneet sinne nauttimaan viileästä varjosta, paksusta ruohosta ja suurenmoisesta näköalasta. Mutta miksi he olivat tulleet sinne, sitä he eivät olisi voineet sanoa, vaikka olivatkin tyytyväisiä siihen johonkin, mikä oli viekoitellut heidät sinne. Kevyesti ja varmajalkaisena kuin vuorikauris Bess hyppeli Ventersin kintereillä, ja he jatkoivat matkaansa huudellen koirille, silmät haaveilevina ja laajentuneina, ja kuunnellen tuulen huminaa, mehiläisten ja sirkkojen surinaa ja lintujen laulua.
Joskus juoksivat Ring ja Whitie edellä, sitten Venters ja silloin tällöin Besskin välittämättä ollenkaan suunnasta. He poistuivat tammimetsän varjosta, polkivat niittyjen pitkää ruohoa, tunkeutuivat vihreään ja tuoksuvaan huojuvaan pajukkoon ja pysähtyivät vihdoin suurten vanhojen pumpulipuiden juurelle katselemaan ahkeria majavia.
Siellä he lepäsivät ja katselivat ympärilleen. Oksista, pölkyistä, mudasta ja kivistä kyhätty pato sulki virran niin, että siihen oli muodostunut pieni lammikko. Majavien pyöreät kömpelöt rakennukset pistivät esiin vedestä. Majavatkin olivat käyneet yhtä aroiksi kuin kaniinit. Vähitellen kuitenkin, kun Venters ja Bess hillitsivät koiria, tulivat majavat esiin alkaen uiden kuljettaa pölkkyjä, nakerrella pumpulipuita, luoda mutaseiniä melamaisilla hännillään ja jatkaa kummallista itsepintaista työtään niiden märän turkin välkähdellessä auringonpaisteessa. Ne olivat rakentajia. Lammikko oli vain mutakuoppa ja lähin ympäristö vain uurteista hedelmätöntä seutua, mutta se oli siitä huolimatta ihmeellisten eläinten ihmeellinen kotipaikka.
"Katsokaahan tuota, joka loiskuttelee mudassa", sanoi Bess. "Ja tuota tuolla! Katsokaa, kuinka se sukeltaa. Kuunnelkaa, kuinka ne nakertavat. Luulisi niiden hampaiden katkeavan. Kuinka ne voivat elää poissa vedestä ja vedenpinnan alla?"
Ja hän nauroi.
Sitten Venters ja Bess kulkivat edelleen ja suuntasivat hitaat askeleensa kallioasukkaiden luolaan, minne Bess aina mieluiten meni.
Läpipääsemätön viidakko, pitkä tomuinen rinne, rapautuneeseen kallioon hakatut pienet kolot, jyrkkä kivinen penger ja kuluneet askelmat muodostivat tien, jota Bessin oli hyvin vaikea kiivetä. Mutta hän pääsi kuitenkin penkereelle huohottaen, punaisin poskin ja iloisin silmin käsi Ventersin kädessä. Siellä he lepäsivät. Kaunis laakso levittäytyi alhaalla miljoonine tuulen kääntämine auringon valossa välkkyvine lehtineen ja korkealle kohoavine mahtavine kivisiltoineen. Bess ei kuitenkaan milloinkaan levännyt kauan. Hetkisen kuluttua hän jo jatkoi tutkimuksiaan Ventersin seuratessa häntä; hän kaivoi esiin penkereistä loputtoman määrän kömpelösti valmistettujen maalattujen saviastioiden palasia, joita Venters sitten sai kantaa. He tirkistivät syviin mustiin reikiin ja Bess pudotti hilpeänä kiven odottaen kauan sen synnyttämää kumeaa kolahdusta. He kurkistivat noihin pieniin pallomaisiin rakennuksiin, jotka olivat kuin ampiaispesiä, arvaillen, olivatko ne olleet jyväaittoja, lasten seimiä vai mitä; ja he ryömivät sisään suurempiin rakennuksiin ja nauroivat lyödessään päänsä matalaan kattoon. He kaivoivat lattioiden tomukerrostumia tuoden niiden pimeistä kätköistä päivänvaloon kantamuksittain aarteita. He löysivät piikiviä, kivikirveitä, kummallisesti kaiverrettuja keppejä ja ruukkuja, punottuja ruohoköysiä, jotka murenivat heidän käsissään, ja valkoisen kiven kappaleita, jotka kosketuksesta hajosivat tuhaksi ja näyttivät haihtuvan ilmaan.
"Tämä valkoinen aine oli luuta", sanoi Venters hitaasti. "Kallioasukkaiden luita."
"Ei toki!" huudahti Bess.
"Tässä on toinen palanen. Katsokaa!... Huh, haihtuvaa tomua! Se on luuta!"
Silloin Ventersin alkuperäinen, lapsekas mieli, ymmärtävä ja kuitenkin huoleton kuin villin, väistyi vakavien ajatusten tieltä. Maailmaa ei ole luotu yhden päivän leikkien, kuvittelujen eikä laiskottelemisen vuoksi. Maailma on vanha. Missään ei olisi voitu saada parempaa käsitystä sen iästä kuin tässä suunnattoman suuressa hiljaisessa hautaholvissa. Ventersin kädessä oleva harmaa tuhka oli kerran ollut samanlaisen ihmisen luuta kuin hän itsekin. Luolan himmeä hämärä oli suonut varjoa kauan aikaa sitten eläneille ihmisille. Hän havaitsi Bessinkin tehneen saman huomion.
"Bern, ihmisiä on asunut täällä", hän sanoi laajentunein, miettiväisin silmin.
"Niin", vastasi Venters.
"Kuinkahan kauan siitä jo on?"
"Ainakin tuhat vuotta ellei enemmänkin."
"Keitä he olivat?"
"Luola-asukkaita. Mutta heilläkin oli vihollisia, ja he rakensivat kotinsa korkealle saavuttamattomiin."
"Heidän oli siis pakko taistella?"
"Kyllä."
"Minkä puolesta he taistelivat?"
"Henkensä, kotiensa, ruokansa, lapsiensa, vanhempiensa ja naistensa puolesta."
"Onkohan maailma lainkaan muuttunut tuhannessa vuodessa?"
"En tiedä. Ehkä hyvin vähän."
"Entä ihmiset?"
"Toivottavasti. Niin ainakin luulen."
"Juuri tällä haavaa muistuu mieleeni niin paljon asioita", jatkoi Bess ja hänen silmiensä kaipaava ilme todisti sen todeksi. "Olen ratsastellut paljon täällä Utahin rajaseuduilla, olen tavannut ihmisiä ja nähnyt, kuinka he elävät, mutta hehän muodostavat vain pienen osan elävästä ihmiskunnasta. Minulla oli kirjoja ja luin niitä. Mutta kaikki sellainen ei auta minua enää. Haluan lähteä katselemaan suurta maailmaa. Ja kuitenkin tahdon mieluummin jäädä tänne. Millaiseksi kohtalomme muodostuneekaan? Olemmeko mekin luola-asukkaita? Olemme täällä kahdenkesken. Olen onnellinen, kun en ajattele. Nämä luut, jotka hajoavat tomuksi, saattavat minut voimaan pahoin ja peloittavatkin minua hiukan. Olikohan niilläkin ihmisillä, jotka ovat asuneet täällä kerran, samanlaiset tunteet kuin meillä? Mitä heidän elämänsä on hyödyttänyt? He ovat hävinneet olemattomiin. Mikä on kaiken sen ja meidänkin elämämme tarkoitus?"
"Bess, kyselette enemmän kuin voin vastata. En ymmärrä sellaisia asioita. Tiedän vain, että täällä, missä ennen naurettiin, nyt vallitsee hiljaisuus. Täällä oli elämää, mutta nyt täällä hallitsee kuolema. Miehet ovat hakanneet nuo pienet askelmat, valmistaneet nämä nuolenpäät ja jauhinkivet ja punoneet löytämämme köydet, mutta nyt heidän luunsa hajoavat sormissamme. Ja sikäli kuin aika on kysymyksessä, olisi tämä kaikki voinut tapahtua eilen. Olemme täällä tänään. Ehkä olemme jo korkeammalle tasolle päässeitä ihmisiä, ymmärtäväisempiä kuin he. Mutta kuka tietää? Emme voi olla paljon korkeammalla niihin asioihin nähden, joiden saavuttamiseksi elämä eletään."
"Mitä ne ovat?"
"Mitäkö? Elämme luullakseni sukulaisuuden, ystävyyden ja rakkauden vuoksi."
"Rakkaudenko?"
"Niin. Miehen naiseen kohdistuvan ja naisen mieheen kohdistuvan rakkauden vuoksi. Se on elämän luonne, tarkoitus ja parhain puoli."
Bess ei puhunut enempää. Hänen katseestaan kuvastuva kaipaus syveni surumielisyydeksi.
"Tulkaa, lähdetään täältä", sanoi Venters.
Liikunta virkisti Bessiä. Hän liukui penkereeltä Ventersin rinnalla pitäen häntä kädestä, juoksi alas jyrkkää rinnettä pannen irtonaiset kivet ja soran vyörymään ja päätyi tomupilven ympäröimänä rinteen puolelle.
"Voitimme vyöryn nopeudessa?" huusi hän.
Vähäpätöinen vyöry pysähtyi liikkumattomaksi kasaksi jyrkänteen juurelle. Keltainen tomu, joka oli kuin luolassa vallitsevaa hämärää, vaikkakaan ei niin muuttuvaista, haihtui tuuleen. Vyöryn synnyttämä kaiku kiiri kalliosta kallioon, palasi takaisin ja hiljeni vihdoin kokonaan onkaloissa. Alhaalla aurinkoisilla pengermillä oli ilma aivan toisenlaista. Ring ja Whitie hyppelivät Bessin ympärillä. Hän oli jälleen hymyilevä, iloinen ja ajattelematon tyttö haaveilevine tummine silmineen.
"Bess, en ole nähnyt tuollaista sitten viime kesän. Katsokaa!" sanoi Venters viitaten vyöryvien punertavien pilvien hammasmaisiin reunoihin, jotka siinsivät läntisen jyrkänteen takaa. "Saamme pian myrskyn niskaamme."
"Voi, toivon ettei niin käy. Pelkään myrskyä."
"Niinkö? Mutta miksi?"
"Oletteko milloinkaan oleskellut tällaisessa korkeiden seinämien ympäröimässä kuopassa hirmumyrskyn aikana?"
"En. Nyt kun ajattelen sitä, en muista olleeni."
"Se on jotakin hirveää. Joka kesä pelästyn melkein kuoliaaksi ja piiloudun jonnekin pimeään. Salviarinteilläkin raivoavat myrskyt ovat kauheita, mutta niitä ei voi verratakaan rotkojen rajuilmoihin. Ja tällaisessa pienessä laaksossa voivat kaiut kimmahtaa niin nopeasti takaisin, että rumpukalvonne halkeavat."
"Olemme täällä varmassa turvassa, Bess."
"Tiedän sen, mutta sillä ei ole mitään tekemistä siinä asiassa. Pelkään salamoita ja jyrinää ja jyrähdykset koskevat päähäni. Jos puhkeaa, hirveä myrsky, lupaatteko silloin pysyä luonani?"
"Kyllä."
Kun he palasivat takaisin leiriinsä, oli iltapäivä melkein lopussa ja oli tukahduttavan kuuma. Ei heikoinkaan tuulen henkäys liikuttanut haapojen lehtiä, ja kun ne eivät lepata, on ilma todella tyyni. Nuo tummanpunaiset pilvet lähestyivät melkein huomaamatta lännestä päin.
"Mitä meillä on illalliseksi?" kysyi Bess.
"Kaniinia."
"Bern, ettekö voi ajatella jotakin uutta keinoa niiden keittämiseksi?" kysyi Bess vakavasti.
"Luuletteko minua taikuriksi?" vastasi Venters.
"En uskaltaisi nimittää teitä sellaiseksi. Mutta, Bern, tahdotteko, että muuttuisin kokonaan kaniiniksi?"
Hänen tummansiniset silmänsä välähtivät iloisesti, huulet raottuivat ja hän nauroi. Sillä hetkellä hän oli viaton ja raikas.
"Kaniinin liha näyttää sopivan teille mainiosti", vastasi Venters. "Olette terve, voimakas ja alatte vähitellen käydä hyvin kauniiksikin."
Hän ei ollut milloinkaan ennen sanonut Bessille minkäänlaisia kohteliaisuuksia ja teki sen nytkin vain äkillisestä uteliaisuudesta nähdäkseen sen vaikutuksen. Bess tuijotti häneen ikäänkuin ei olisi kuullut oikein, punastui verkalleen ja menetti kokonaan uhmansa onnellisessa hämmingissään.
"Minun pitäisi oikeastaan heti lähteä hakemaan elintarpeita Cottonwoodsista", jatkoi Venters.
Bessin tunteissa tapahtunut pikainen muutos pani Ventersin moittimaan itseään suorasukaisuudestaan.
"Ei, ei, älkää lähtekö!" sanoi Bess. "En tarkoittanut mitään puhuessani kaniineista. Koetin vain laskea leikkiä. Älkää jättäkö minua tänne yksin."
"Mutta, Bess, minun on pakko lähteä joskus."
"Odottakaa vielä. Menkää myrskyn jälkeen."
Punertava pilvi pimitti jo laskevan auringon laitaa ja kohosi ylemmäs peittäen sen tulipunaisen sydämen, kunnes vihdoin sivuutti sen ylimmäisen punertavan reunan.
Painostava, tukahduttava hiljaisuus katkesi pitkään, matalaan, vyöryvään jyrinään.
"Ah!" huudahti Bess hermostuneesti.
"Olemme nähneet suuria mustia pilviä ennenkin, eikä niistä ole satanut", sanoi Venters. "Mutta tuon jyrinän laatua emme voi epäillä. Myrsky on tulossa. Olen iloinen. Jokainen salviarinteiden ratsastaja kuuntelee tuota jyrinää mielellään."
Venters ja Bess lopettivat vaatimattoman ateriansa ja muut vähäpätöiset leirityönsä ja kääntyivät sitten katsomaan aukeille pengermille, laaksoon ja länttä kohti odottaen lähestyvää myrskyä.
Tarvittiin tarkkaa näköä punertavien pilvien pienimmänkin liikkeen huomaamiseksi. Tumma pilviröykkiö sulautui hitaasti iltarusotuksen kullanpunertavaan utuun. Läntisen seinämän varjo piteni ulottuen laakson yli. Kauniit keihäslatvaiset solakat hopeakuuset seisoivat suorina ja jäykkinä kuin olisivat olleet teräksestä, luonnostaan lepattavat haavanlehdet riippuivat liikkumattomina ja raskaina eikä hennoinkaan lehti eikä ruohonkorsi värähtänyt. Syvänteestä kuului hiljaista veden kohinaa. Sitten kuului lännestä jälleen matalaa, kumeaa ja vyöryvää jyrinää.
Henkäys, valon välähdys, haavanlehtien värinä niiden kääntyessä kuin viri veden kalvossa, kiiti yli laakson lännestä päin, jolloin tyven, painostava hiljaisuus ja tukahduttava kuumuus haihtuivat kylmän tuulen tieltä.
Rotkojen yölintu ilmoitti kirkkain surunvoittoisin sävelin hämärän alkaneen. Ja kaikkialta kallioiden harjanteilta kuului tuulen heikkoa huminaa, vinkumista ja vaikeroimista, kun se vihelsi vuorten onkaloissa. Pilvet alkoivat synkistyä yhä enemmän lännen taivaalla. Niiden ylälaita oli punertavan musta, harmahtava, paisuva sienimäinen röykkiö, joka ennusti myrskyä. Se oli synkän, vihaisen ja uhkaavan näköinen. Kuin kaikkien tuulten voima olisi työntänyt ja sysännyt sitä takaapäin se vyöryi raskaasti taivaan poikki. Punainen vilhuva valo välähti nopeasti lännestä itään ja sammui sitten. Punertavan pilven synkimmästä kohdasta kajahti silloin jyrähdys. Kuulosti aivan siltä kuin suuri kallio olisi pauhaten vyörynyt jyrkänteitä ja penkereitä pitkin laaksoon hypähdellen, paukkuen ja kolisten kiveltä kivelle.
"Voi", huudahti Bess tukkien käsillään korvansa. "Enkö jo sanonut sitä?"
"Kuulkaahan, Bess, olkaa nyt järkevä", sanoi Venters.
"Olen pelkuri raukka."
"Toivoakseni ette. Kummallista, että pelkäätte. Minä puolestani pidän myrskystä."
"Myrskyt näissä rotkoissa ovat hirveitä. Tiedän, että Oldringkin vihasi niitä, Hänen miehensäkin pelkäsivät niitä. Eräskin heistä tuli aivan kuuroksi kovassa myrskyssä eikä voinut kuulla mitään sen jälkeen."
"Ehkä minulla on vielä paljon opittavaa, Bess. En tahdo ennustella mitään. Ensin rupeaa tuulemaan kovasti, sitten salamoi ja jyrisee ja lopuksi sataa. Olemme täällä ulkona niin kauan kuin vain voimme."
Pumpulipuiden ja tammien itää kohti taipuvat latvat ja penkereillä kasvavat haavikot vilkuttivat tuhansia lehtiään. Puiden oksat kahisivat heikosti ja kuuset taipuivat kiihtyvässä tuulessa. Se puuski vihuripäinä välillä tyyntyen. Sen kovetessa tyynet väliajat lyhenivät, kunnes tuulen voima oli yhtä kovaa ja tasaista koko ajan, lukuunottamatta silloin tällöin puskevaa vihuria ja kiivaita pyörteitä. Pilvet levisivät laakson yli vyöryen matalalla, ja hämärä muuttui synkäksi pimeydeksi. Sitten onkaloissa ulvova tuuli vaimensi kiivaasti lepattavien lehtien kahinan kiihtyen surulliseksi valittavaksi vaikeroimiseksi, joka tuulen kovetessa oli kuin vihellystä. Tuulen voima kiihtyi lakkaamatta ja oudot äänet vaihtuivat alituiseen.
Viimeinen kaistale sinistä taivasta peittyi kiitävien pilvien alle. Punertavat, harmaaläikkäiset pilvenlongat vyöryivät laakson itäisen seinämän taa kuin vihaiset tyrskyt. Sitten pilvien punertava väri muuttui mustaksi. Leveät salamat valaisivat läntistä seinämää. Lisääntyvää pimeää eivät vielä halkoneet ristiin rastiin sinkoilevat mutkittelevat salamat. Myrskyn keskus oli vielä kaukana Surprise Valleysta.
"Kuunnelkaa!... Voi, kuunnelkaa!" huusi Bess Ventersin korvaan. "Saatte pian kuulla Oldringin kuolinkellojen soivan."
"Mitä tarkoitatte?"
"Oldringin kuolinkelloja. Kun tuuli rotkoissa kiihtyy vihuriksi aiheuttaa se äänen, jota rosvot sanovat Oldringin kuolinkelloiksi. He luulevat sen ennustavan hänen kuolemaansa. Hän ajattelee luullakseni itse samoin. Sitä ei voi verrata mihinkään muuhun maalliseen ääneen... Nyt se alkaa. Kuunnelkaa!"
Vihuri kiiti heidän sivuitseen kumeasti, yliluonnollisesti ulvoen. Se huusi ja kajahteli, vihelsi kimeästi ja jyrisi. Se oli kuin tuhansien läpitunkevien äänten huutoa, joka edetessään yhä koveni. Laakson äärimmäisestä läntisestä päästä lähtien se kiiti pitkin kallioiden pintaa, ulvoi rotkoissa ja halkeamissa, kiihtyi yhä kovemmaksi ja puhalsi kuin palkein suuren kivisillan alitse. Ja haihduttuaan ikäänkuin veden kumeaan kohinaan se tuntui syöksyvän takaisin ja aloittavan kaiken uudestaan.
Tuultahan se vain on, ajatteli Venters. Täällä laaksossa kiiti ja kiljui nyt se kuvanveistäjä, joka oli kovertanut nuo ihmeelliset luolat kallioihin. Vihurihan se vain oli, mutta kun Venters kuunteli, kun hänen korvansa tottuivat sen raivoon ja taisteluun, kaikui siitä tai sen läpi tai sen yli jokin matala ja kirkas muuttumaton kummallinen ääni, johon luonnonvoimien mitään muuta ääntä ei voinut verrata. Se ei ollut maallinen eikä elollisen elämän synnyttämä, vaan vihurin murhetta ja tuskaa ilmaiseva valitus, kuolinkellojen soitto sille kaikelle, jonka yli se puhalsi.
Pilkkopimeä yö laskeutui laaksoon. Venters ei voinut nähdä toveriaan, tunsi vain hänen läheisyytensä hänen kätensä tiukkenevasta otteesta käsivartensa ympärillä. Hän tunsi koirienkin ryömivän aivan jalkaansa juureen. Äkkiä sinivalkoinen häikäisevä salama halkaisi mustan holvin heidän yläpuolellaan. Venters näki koko laakson selvästi ja häikäisevän kirkkaana. Korkeana, mahtavana ja suurenmoisena kimalsi kivisilta salaman valossa kuin jokin myrskyn juhlallinen jumala. Sitten kaikki muuttui mustaksi jälleen – mustaksi kuin piki – paksuksi, läpitunkemattomaksi, sysimustaksi pimeydeksi. Ja salamaa seurasi kumea jyrinä. Sen toisti heti kaiku musertavalla voimalla. Ensimmäinen jyrähdys ei ollut mitään siihen verrattuna. Se oli kauhea, takaisin kimmahtava, jyrisevä paukahdus. Seinämä linkosi äänen laakson toiselle puolelle eikä olisi voinut aiheuttaa kovempaa jyrinää, vaikka vyöry olisi liukunut sen rinnettä alas. Kaiku kimmahteli kalliosta kallioon paukkuen heikkenevällä voimalla ja jyristen yhä hiljempaa, kunnes sen viimeinen jyrähdys ei enää jaksanut kantautua laakson taustalla odottaviin kallioihin.
Venters talutti Bessiä pilkkopimeässä ja tunnustellen tietä kädellään hän löysi Bessin onkalon suun ja nosti hänet sinne. Samalla valaisi sokaiseva salama onkalon ja kaiken hänen ympärillään. Hän näki, että Bess oli kalpea ja katseli pelästyneenä ympärilleen, huomasi koirien hyppäävän luolaan ja seurasi niiden esimerkkiä. Keltainen kajastus hävisi, kaikki muuttui jälleen pimeäksi ja sitten seurasi huumaava jyrähdys ja kaikujen helvetillinen jylinä.
Bess painautui yhä lähemmäksi häntä, löysi hänen kätensä ja painoi ne lujaan korviaan vasten painaen päänsä hänen olkapäätään vasten ja peittäen silmänsä.
Myrsky jatkoi nyt raivoamistaan lingoten yhtämittaa laaksoon kiemurtelevia ja ristiin rastiin kiitäviä salamoita, jotka valaisivat laakson välkehtivällä loistollaan, ja kumeat jyrähdykset seurasivat nopeasti jokaista salamaa, kunnes niiden kaiku sekaantui yhdeksi ainoaksi kamalaksi, korvia huumaavaksi meteliksi.
Venters katseli kaunista laaksoa, joka oli nyt kauniimpi kuin milloinkaan ennen, salaperäinen välähtelevässä valaistuksessaan ja outo kiemurtelevien salamain kullanhohtoisessa udussa. Tummien kuusten latvat hohtivat, haavat taipuivat mataliksi tuulessa kuin myrskyisen meren aallot ja tammimetsä huojui hurjasti loistaen tulen välähdyksissä. Laakson toiselta puolen ammotti häikäisevässä valossa kallioasukkaiden suuri luola pienine mustine ikkunoineen, jotka näkyivät selvästi kuin keskipäivällä, mutta joiden surullista tarinaa öinen myrsky vain korosti. Ja kohottaen kaarensa kohti synkkiä pilviä näytti suuri kivisilta ottavan vastaan myrskyn kovimman raivon. Se vastusti tuulen rajuinta voimaa jättäen jalon kruununsa salamoiden nuoltavaksi. Venters ajatteli kotkia, jotka asuivat ilmavassa pesässään kaaren alla syvänteessä. Sadekuuro, joka oli yhtä synkkä kuin pilvetkin, tuli kiitäen ja peitti näkyvistä sillan, kimaltelevat seinämät ja laakson. Salamat leimahtivat yhtämittaa välähdellen opaallnvärisenä valoaan sateen läpi. Tuulen ulvonta kummallisine kellonsoittoineen ja kimmahtelevine kaikuineen, joihin sekaantui rankka sateen kohina, tuntui hiljenevän ja hukkuvan koko maailman täyttävään ääneen.
Salamoiden vaaleassa hämärtyvässä valossa Venters katsoi tyttöön. Bess oli hiipinyt hänen syliinsä ja painanut päänsä hänen rintaansa vasten. Tyttö turvautui häneen. Hän tunsi tytön ruumiin pehmeyden ja hänen lämpimän rintansa nopean kohoilemisen. Hän näki tytön ruumiin solakat, tummat ja miellyttävät ääriviivat. Nainen lepäsi hänen sylissään. Venters puristi hänet lujemmin syliinsä. Hän, joka oli saanut viettää yksin alakuloiset, hiljaiset yönsä, ei ollut nyt eikä tulisi enää milloinkaan olemaan yksin. Hän, joka oli ikävöinyt käden kosketusta, tunsi nyt naisen ruumiin värinän ja sydämen sykkeen. Mikä kummallinen sattuma oli saanut tytön rakastumaan häneen? Millainen sattuma tai ihme olikaan muuttanut tytön tällaiseksi aarteeksi?
Venters ei enää kuunnellut ukkosen jyrinää eikä sen raivoa. Sillä hänen kaulaansa kiertyvien käsivarsien ja sykähtelevän rinnan kosketus synnytti hänen sisimmässään toisenlaisen myrskyn – uudelle taholle suuntautuvien ajatusten aiheuttaman riemun, ennenkuulemattomien iloisten kellojen ihmeellisen soiton, alakuloisten unelmien muuttumisen eläväksi todellisuudeksi, epäilyksien haihtumisen, toivon heräämisen, voimien ja vapauden tunteen palaamisen ja kuvaamattoman suloisen kaipuun. Hänen rinnassaan oli puhjennut raivoamaan todellinen rakkauden myrsky.
XIV.
LÄNSITTJULI.
Kun myrsky alkoi laantua, kiipesi Venters omaan luolaansa, ja myöhään yöllä, kun hänen verensä kiiho jäähtyi ja lumous haihtui, hän nukahti.
Mutta aamun sarastaessa hän aukaisi silmänsä. Laakso oli märkä ja ruoho ja puut välkkyivät kosteuttaan. Sateen puhdistamat seinämät kimaltelivat aamun valossa. Monenmuotoisia vesiputouksia syöksyi alas jyrkänteiltä. Leveä pitsimäinen verho, ohut kuin savu, liukui läntisestä solasta, hipaisi penkerettä syöksyessään alas, laajeni yhä leveämmäksi ja vaipui vihdoin jonnekin syvälle valkoisena, kullanhohtoisena ja punertavana sumuna.
Venters valmistautui alkamaan päivää tuntien kokonaan muuttuneensa.
"Kuinka ihana aamu nyt onkaan!" sanoi Bess tervehdykseksi.
"Niin on. Myrskyn jälkeen puhaltaa länsituuli", vastasi Venters.
"Käyttäydyin viime yönä varmaankin kuin lapsi", sanoi Bess katsoen häneen.
"Melkein."
"Ah, en voinut sille mitään."
"Olen iloinen, että pelkäsitte."
"Miksi?" kysyi Bess hämmästyen.
"Sanon sen teille jonakin päivänä", vastasi Venters vakavasti. Askarrellessaan nuotion ääressä ja syödessään aamiaista hän ei puhunut mitään ja kuljeskeli senjälkeen yksin mietteissään penkereellä. Vihdoin hän kiipesi suurelle keltaiselle kalliolle, joka kohosi kuusten keskeltä, istuutui siihen ja käänsi katseensa laaksoa ja länttä kohti.
"Rakastan häntä!"
Hän puhui ääneen keventääkseen sydäntään ja tunnustaakseen salaisuutensa. Kullanhohtoinen laakso himmeni hetkiseksi hänen silmissään, sen seinämät näyttivät huojuvan ja kaikki hänen ympärillään kieppui hänen sisimmässään raivoavan myrskyn tahdissa.
"Rakastan häntä!... Ymmärrän sen nyt."
Jane Withersteenin muisto, joka palasi hänen mieleensä ja nykyisen sekavan tilanteen miettiminen hämmästyttivät häntä todistaessaan, kuinka kauas hän oli ajautunut vanhasta elämästään. Hän huomasi tarttuvansa vastenmielisesti noihin katkenneisiin lankoihin ja miettivänsä vastahakoisesti synkkiä arvoituksia ja vaikeuksia. Tässä kauniissa laaksossa hän oli nähnyt kauniin unen. Hänen mielensä oli rauhoittunut ja yksinäisyys soi nyt hänelle iloa kiinnittäen hänen mielensä kaikkiin tämän verrattoman laakson villieläimiin ja piilopaikkoihin – ja rakkauteen. Mahtavan kivisillan varjossa oli Jumala ilmestynyt hänelle.
"Maailma tuntuu olevan hyvin kaukana", mutisi hän, "mutta siellä se on enkä ole vielä selvittänyt välejäni sen kanssa. Ehkä en sitä enää koskaan teekään... Mutta kuinka ihanaa olisi elää täällä ainaisesti ajattelematta milloinkaan paluuta!"
Sitten nykyisyyden kuohahtava todellisuus kuin ivaten hänen toiveikkuuttaan nostatti hänen mieleensä ristiriitaisia ajatuksia. Hetkisen kuluttua hän oli tehnyt seuraavat päätökset: hänen oli lähdettävä Cottonwoodsiin ja tuotava sieltä elintarpeita Surprise Valleyhin; hänen oli ruvettava viljelemään maata, kasvattamaan maissia ja karjaa, ja mikä kaikkein tärkeintä, hänen oli ruvettava suunnittelemaan tuon tytön tulevaisuutta, joka rakasti häntä ja jota hän rakasti. Ensimmäinen näistä tehtävistä vaati suunnattomia ponnistuksia, mutta viimeinen, Bessiä koskeva, tuntui hänestä yksinkertaiselta ja luonnolliselta. Hän menee naimisiin tytön kanssa. Mutta äkkiä kuin myrkyllisen tulen hiilloksesta leimahti esiin muisto Bessin menneisyydestä. Se tuntui kuivaavan ja surkastuttavan koko hänen ilonsa kuumilla sydäntä jäytävillä liekeillään. Olihan Bess ollut Oldringin Naamioitu ratsastaja. Ventersin kysymykseen: "Millainen oli suhteenne Oldringiin?" hän oli vastannut punastuen häpeästä ja painaen päänsä alas.
"Vähät siitä, kuka hän on tai mikä hän on ollut!" huudahti hän kiihkeästi. Ja hän tiesi, ettei nyt puhunut hänen entinen minänsä, vaan hellempi, lempeämpi mies, joka oli herännyt uusiin ajatuksiin rauhallisessa laaksossa. Hellyys, joka oli nyt hänen tunteistaan voimakkain, korvasi ilon ja taittoi kärjen alkavalta mustasukkaisuudelta. Tahdon voimakkaat ja kiihkeät ponnistukset, jotka hämmästyttivät häntä itseäänkin, estivät myrkyn saastuttamasta hänen mieltään.
"Odota!... Odota!" hän huusi kuin uhmaten. Hän painoi kädellään rintaansa kuin olisi huutanut siellä raivoavalle tuskalle. "Odota, sillä kaikki on niin outoa ja ihmeellistä. Voihan sattua mitä tahansa. Olenko minä pätevä tuomitsemaan häntä? Riemuitsen saadessani rakastaa häntä. Mutta en voi kuvailla sitä enkä luopua siitä."
Hän ei voinut mitenkään suunnitella tytön tulevaisuutta. Hänen oli mahdoton mennä naimisiin tytön kanssa Surprise Valleyssa ja missään Sterlingin eteläpuolella sijaitsevassa kylässä. Ilman naamiotakin, jota tyttö kerran oli käyttänyt, hänet tunnettaisiin helposti Oldringin Naamioiduksi Ratsastajaksi. Ei ainoakaan ihminen, joka kerran oli nähnyt hänet, voinut unohtaa häntä, vaikka ei välittäisikään hänen sukupuolestaan. Mutta tärkeämpi kuin kaikki väitteet oli se tosiasia, ettei Venters halunnutkaan viedä tyttöä pois Surprise Valleysta. Hän kieltäytyi ajattelemastakaan sellaista. Venters oli tuonut hänet ylätasankojen kauneimpaan ja villeimpään paikkaan; hän oli pelastanut tytön hengen ja hoitanut häntä niin, että hän oli saanut takaisin voimansa, ja nähnyt hänen puhkeavan kukkaan kuin laakson liljan; hän tiesi tytön saavan viettää laaksossa puhdasta ja suloista elämää; tyttö kuului hänelle ja hän rakasti tyttöä. Ja oli olemassa vielä muitakin syitä, joiden vuoksi hän ei tahtonut viedä tyttöä pois laaksosta. Minne he voisivatkaan lähteä? Venters pelkäsi rosvoja, ratsastajia ja mormoneja. Ja vaikka hän joskus voisi onnistuakin pelastamaan Bessin näistä ilmeisistä vaaroista, pelkäsi hän naisten teräviä silmiä ja heidän puheitaan ja tuota suurta ulkopuolista maailmaa ongelmineen ja arvoituksineen. Hänen täytyy odottaa, ennen kuin tekee päätöksensä tytön tulevaisuudesta, joka samalla määrää hänenkin tulevaisuutensa. Mutta tytön ja hänen tulevaisuutensa välissä oli jotakin uhkaavaa. Kuin Balancing Rock, joka synkkänä odottaa jyrkän kuilun suulla saadakseen sulkea ikuisiksi ajoiksi Deception Passin suun, täytyy tuonkin tuntemattoman, tuon kohtaloakin varmemman, mutta kuitenkin saavuttamattoman, kaatua ja haihduttaa ikuisiksi ajoiksi kaikki tulevaisuutta koskevat epäilyt ja arvelut.
"Olen haaveillut", mutisi Venters noustessaan. "No niin, miksikä ei?... Haaveileminen on onnea. Mutta salli minun vain kerran nähdä kaikki selvänä ja täydellisesti, niin sitten voin uneksia, kunnes maailma luhistuu. Minun pitää kertoa tämä Jane Withersteenille. Minun täytyy tehdä joitakin vaarallisia matkoja. Olen täällä tehdäkseni tytön oleskelun niin mukavaksi kuin suinkin. Hän on minun. Aion taistella pitääkseni hänet erillään tuosta entisestä elämästä. Olen huomannut, että hän jo on unohtanut sen. Rakastan häntä. Ja jos peto joskus herää sydämessäni, poltan käteni mieluummin kun ojennan sen häntä kohti häpeällisessä tarkoituksessa. Ja, Jumalan nimessä, ennemmin tahi myöhemmin tapan sen miehen, joka piilotti hänet ja piti häntä vankinaan Deception Passissa!"
Hänen puhuessaan lauhkea länsituuli hiveli hänen kasvojaan. Se tuntui hillitsevän hänen kiihkoaan. Tuuli oli raitista, viileätä, tuoksuvaa ja toi mukanaan oudon suloisen viestin kaukaisista maista kertoen elämästä toisissa ilmanaloissa, toisia seutuja valaisevasta auringonpaisteesta, toisista paikoista, joissa rauha vallitsi. Se toi myös mukanaan ihmissydämien salatun totuuden – lupauksen jostakin ja sammumattoman toivon.
"Kuinka nämä uudet tunteet ovatkaan tehneet minut paremmaksi!" hän huudahti. "Annan tulevaisuuden pitää huolta itsestään. Olen valmis kaikkeen, tapahtuipa mitä tahansa!"
Venters palasi pengertä pitkin leiriin ja näki Bessin istuvan tavallisella paikallaan odottamassa ja katselemassa hänen paluutaan.
"Menin vähän yksinäisyyteen ajattelemaan", selitti Venters.
"Ette ole milloinkaan ennen ollut tuon näköinen. Mitä se on? Ettekö tahdo kertoa sitä minulle?"
"Bess, olen vain kauheasti haaveillut. Tämä laakso vaikuttaa ihmiseen sillä tavoin. Ja sen vuoksi koetin kerrankin ajatella järkevästi. Emme voi elää enää kauan tällä tavoin. Minun täytyy yksinkertaisesti piakkoin lähteä Cottonwoodsiin. Olemme kokonaisen elintarvekuorman tarpeessa. En voi –"
"Voitteko lähteä sinne joutumatta vaaraan?" keskeytti Bess.
"Kyllä. Ratsastan solan kautta yöllä. En ollenkaan pelkää, että Wrangle olisi poistunut laitumelta. Ja kun vain pääsen sen selkään, niin – Bess, odottakaa, kunnes näette sen."
"Voi, haluan nähdä sen ja ratsastaa sillä. Mutta, Bern, olen kuitenkin kovin huolissani", sanoi Bess. "Tuletteko, voi, tuletteko takaisin?"
"Antakaa minulle neljä päivää. Ellen tule takaisin neljän päivän kuluttua, tiedätte, että olen kuollut. Sillä vain se voi pidättää minua".
"Ah!"
"Bess, tulen varmasti takaisin. Matkani on kyllä vaarallinen, sitä en tahdo salata, mutta voin suojella itseäni."
"Bern, tiedän sen, tiedän sen varmasti. Olen koko ikäni saanut katsella ahdistettuja miehiä. Ja tiedän, millaisia he ovat. Osaatte luullakseni ratsastaa, ampua ja nähdä yhtä hyvin kuin joku toinenkin salviarinteiden ratsastaja. Sitä en oikeastaan pelkääkään."
"Mitä sitten?"
"Miksi ollenkaan palaisitte takaisin?"
"En voi jättää teitä tänne yksin."
"Muutatte ehkä mieltä päästyänne kylään vanhojen ystävienne luo."
"En muuta mieltäni. Ja mitä taasen vanhoihin ystäviini tulee, niin –"
Hän naurahti lyhyeen ja ilmehikkäästi.
"Siellä on varmasti myös joku nainen!" Bessin päivettyneet ohimot, posket ja niska lehahtivat helakanpunaisiksi. Hänen silmissään oli häpeilevä ilme, kun ne tarkkaavaisina ja jännittyneinä kohdistuivat pitkäksi aikaa Ventersiin tutkiakseen, oliko hänen pelkonsa oikeutettua. Mutta sitten ne äkkiä painuivat maahan, hän laski päänsä polviaan vasten ja peitti käsillään kuumat poskensa.
"Bess, katsokaa minuun!" sanoi Venters niin tiukasti, että se vastasi sitä väkivaltaisuutta, millä hän tukahdutti oman kuohahtelevan mielenliikutuksensa.
Ja totellen kuin vasten tahtoaan tuota vastustamatonta ääntä Bess kohotti päätään, katsoi häneen surullisin tummin silmin ja koetti vapisevin huulin kuiskata jotakin.
"Siellä ei ole ketään naista", jatkoi Venters. "Ei mikään maailmassa voi estää minua tulemasta takaisin."
Hillitön riemu valahti Bessin kasvoille saaden ne punastumaan, mutta kuin sammuva kipinä sekin katosi jättäen Bessin onnettomamman näköiseksi kuin milloinkaan ennen.
"En ole minkään arvoinen, olen hylätty ja nimetön."
"Haluatteko, että tulisin takaisin?", kysyi Venters äkkiä kylmästi ja ankarasti. "Ehkä haluattekin mieluummin palata Oldringin luo?"
Tämä sai Bessin vapisevana ja tuhkanharmaana ponnahtamaan jaloilleen, ja näin hän tummin ylpein silmin ja mitään sanomatta kumosi Ventersin salaviittauksen.
"Bess, suokaa anteeksi. Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä. Mutta te suututitte minut. Aion tehdä työtä ja valmistaa teille kodin täällä ja käyttäytyä kuin veli teitä kohtaan niin kauan kuin te vain tarvitsette minua. Ja teidän pitää unohtaa, kuka olette – tarkoitan entisyyttänne – ja olla onnellinen. Muistellessanne vanhaa elämäänne käytte katkeraksi ja se pahoittaa mieleni."
"Olin onnellinen ja tulen olemaan hyvin onnellinen. Ah, olette niin hyvä minua kohtaan, että se tappaa minut! Kun ajattelen sitä, en voi uskoa sitä todeksi. Tulen aivan sairaaksi koettaessani arvata, miksi. Olen vain – antakaa minun sanoa se – rosvojen hylätty nimetön tytär. He sanoivat minua Oldringin tytöksi. On melkein mahdoton uskoa, että tahdotte suojella minua, olla hyvä ja ystävällinen minulle ja tehdä minut onnelliseksi. Ette kai enää ihmettele, miksi mieltäni ahdistaa pelkkä ajatuskin, että lähdette luotani? Mutta en tahdo huolehtia enkä olla katkera enää. Lupaan sen. Jos vain voisin hiemankaan palkita teille –"
"Olette palkinnut minulle kaiken satakertaisesti. Uskotteko, mitä sanon?"
"Uskonko? Voisinko muutakaan?"
"Kuunnelkaa sitten... Pelastaessani teidät pelastin itsenikin. Asuessani täällä laaksossa kanssanne olen löytänyt itseni. Olen haaveillessani oppinut ajattelemaan. En milloinkaan ennen välittänyt Jumalasta, mutta Jumala tai joku ihmeellinen henki on kuiskaillut minulle täällä. Kiellän ehdottomasti kaiken, mitä sanotte itsestänne. En voi selittää, miksi. Jotkut asiat ovat liian syvällisiä kerrottavaksi. Näen ja tunnen sen teissä joka kerta, kun olette läheisyydessäni. Minulla on äiti ja sisar kaukana Illinoisissa. Kunpa voisin viedä teidät heidän luokseen jo huomenna!"
"Jospa se olisi totta! Ah, silloin – silloinhan voisin kohottaa pääni!" huudahti Bess.
"Kohottakaa se vain, tyttöseni, sillä vannon sen olevan totta."
Ja Bess kohottikin päänsä tuolla omituisella villillä sulolla, joka oli ominaista hänen liikkeilleen ja joka aina järkytti Ventersiä, mutta nyt siihen liittyi muutakin – jotakin niistä syvyyksistä uhovaa rohkeutta, joihin Venters oli vihjaissut.
"Minäkin olen ajatellut!" hän huudahti vapisevalla äänellä ja kohoilevin rinnoin. "Minäkin olen päässyt selville itsestäni. Olen nuori ja elämänhaluinen, olen niin – ah! Olen nainen!"
"Bess, luullakseni voin lukea omaksi kunniakseni tuon viimeksimainitun huomion ennen teitä", sanoi Venters nauraen.
"Voi, on jotakin muutakin, jotakin, jonka aion kertoa teille."
"No kertokaa sitten."
"Milloin lähdette Cottonwoodsiin?"
"Heti myrskyjen lakattua tai ainakin heti, kun olemme päässeet pahimmasta."
"Kerron sen teille ennen lähtöänne. Nyt en voi enkä vielä tiedä, voinko silloinkaan. Mutta kerrottava se kuitenkin on, sillä en päästäisi teitä milloinkaan luotani näin, ettette tietäisi sitä. On hyvinkin mahdollista, ettette kaikista puheistanne huolimatta tulekaan takaisin, kun olette kuullut sen."
Länsituuli puhalsi päiväkausia laaksoon ja joka päivä taivas peittyi harmaisiin, purppuraisiin ja mustiin pilviin. Kalliot paukahtelivat ja rotkot kaikuivat Oldringin kellojensoitosta, salamat välähtelivät, ukkonen jyrähteli, kaiut kimmahtelivat järähdellen ja sateet huuhtelivat laaksoa. Villejä kukkia alkoi ilmestyä kaikkialle ja ne huojuttivat teriään pitkän ruohon seassa, penkereillä ja hymyilivät heikosti varjoisista piilopaikoistaan ja niitä pisti esiin rinteiden vuosikausia kuivana olleista halkeamista. Laakso muuttui oikeaksi paratiisiksi. Jokainen hetki, siitä lähtien kun auringon kultaiset säteet aamun koitteessa tunkeutuivat kivisillan alitse, siihen saakka, jolloin oli yhtämittaista värikästä vaihtelua, laakso uiskenteli paksussa läpinäkyvässä udussa, joka oli kullanhohtoista aamun sarastaessa, lämmintä ja valkoista keskipäivällä ja purppuraista hämärissä. Jokaisen myrskypuuskan jälkeen ilmestyi sateenkaari kirkaslehtiseen metsään hehkuen ja jättääkseen haihtuessaan heikon rusotuksen ilmaan.
Venters käyskenteli Bessin kanssa haaveisiin vaipuneena katsellen valojen vaihtumista seinämillä ja antaen länsituulen hivellä kasvojaan.
Ja aina se toi mukanaan kummallisia suloisia viestejä kaukaisista asioista. Se puhalsi yli paikkojen, jotka olivat vanhoja, mutta kuiskailivat nuoruudesta. Se kaasi kumoon aikojen rajat. Se kertoi hänelle kuluneiden tuntien tarinan. Se kuiskasi hiljaa taistelevista miehistä ja rukoilevista naisista. Se lauloi selvästi rakkauden laulua. Ja sen tuomat viestit kertoivat aina metsien nuoruudesta, märkien niittyjen kahlaajista, pojasta ja tytöstä, jotka nojaavat pensasaidan veräjään, kohisevissa tyrskyissä kylpijöistä, ruohoisilla, tuulisilla kukkuloilla vietetyistä suloisista lepohetkistä, pitkistä kävelyretkistä kuutamoisilla poluilla, kertoivat, kuinka kaikkialla kaukaisissakin maissa käsi etsii kättä, sydämet sykkivät ja huulet ikävöivät, tuoden uutisia sammumattomasta rakkaudesta.
Usein heidän näin haaveillessaan hän katseli tyttöä miettien, mitä tämä unelmoi. Sillä laakson vaihteleva valaistus heijasti säteensä ja värinsä tytön silmien vaihtelevaan kirkkauteen. Hän näki niissä niin sanomattoman paljon enemmän kuin unelmissaan. Hän näki niissä ajatuksia, sielukkuutta ja luontoa, elämän voimakkaita näkyjä. Kaikki länsituulen tuomat viestit heijastelivat niiden tummansinisestä syvyydestä, ja niiden salainen tarkoitus selveni. Niiden kaipaavassa varjossa hän pehmeni ja tunsi muuttuvansa vakavammaksi, viisaammaksi ja paremmaksi ihmiseksi.
Länsituulen tuodessa uutisiaan, täyttäessä hänen sydämensä ja opettaessa häntä miehen tehtäviin päivät kuluivat, purppuraiset pilvet muuttuivat valkoisiksi ja myrskyt lakkasivat siltä kesältä.
"Minun täytyy nyt lähteä", sanoi Venters.
"Milloin", kysyi tyttö.
"Nyt heti – illalla."
"Olen iloinen, että hetki vihdoinkin on koittanut. Sen viipyminen on tuskastuttanut minua. Menkää, sillä sitä pikemmin joudutte takaisin."
Myöhään illalla, kun punertava aurinko lähetti viime säteensä läntisen harjanteen pykäläisestä halkeamasta, kiipesi Bess Ventersin rinnalla itäiseltä penkereeltä pitkälle rapautuneelle rinteelle suuren kivisillan alitse. Saavuttuaan kapeaan solaan he kiipesivät kiertäen aidan, jonka Venters kauan aikaa sitten oli sinne rakentanut. Sen kauempana ei Bess ollut milloinkaan käynyt. Kuilussa oli jo verraten hämärää, mikä kuitenkin kirkastui häipyväksi valoksi heidän kiivetessään ylemmäs. Venters näytti Bessille Balancing Rockin, josta hän oli usein kertonut tytölle, selittäen syyn sen uhkaavaan nojautumiseen suuta kohti. Bess kurkisti vavisten paljaan jyrkänteen juurelle kauhistuen sen lähekkäin olevia kallistuvia seinämiä.
"Kuinka hirveä tie! Kannoitteko minut tästä ylös."
"Kannoin tietysti."
"Se peloittaa minua jostakin syystä. Eivätkä tiet kuitenkaan ole milloinkaan peloittaneet minua. Olen ratsastanut joka paikkaan, minne hevonen vain on päässyt, ja kiivennyt siellä, missä en ole voinut ratsastaa. Mutta tässä on jotakin kauhistavaa. Minusta tuntuu aivan siltä kuin tämä paikka vaanisi minua."
"Katsokaa tätä kalliota. Se pysyy järkähtämättä paikoillaan liikkumatta tasapainostaan. Muistatte kai minun kertoneen, kuinka luola-asukkaat ovat hakanneet sen ja miksi. Mutta he ovat hävinneet olemattomiin, ja kallio vain odottaa. Ettekö voi nähdä ja tuntea, kuinka se odottaa? Liikahdutin sitä kerran, mutta en uskalla yrittää toistamiseen. Voimakas sysäys voisi kaataa sen. Silloin se alkaisi vyöryä ja jyristä, murskaisi tuon kallion, luhistaisi seinämät ja sulkisi ikuisiksi ajoiksi Deception Passin suun."
"Ah!... Kun tulette takaisin, hiivin tänne ja työnnän niin kovasti kuin jaksan saadakseni kallion vyörymään ja sulkemaan ainaiseksi solan suun." Bess sanoi sen kevyesti, mutta hänen äänessään oli jotakin vakavaa, jokin syvempi soinnahdus, mikä vastusti hänen leikillisiä sanojaan.
"Bess!... Ette voi peloittaa minua. Odottakaa, kunnes tulen takaisin elintarpeet mukanani, ja vyöryttäkää sitten kivi."
"Laskin vain leikkiä." Hän hiljensi nyt ääntään. "Teidän on aina oltava niin vapaa, että voitte poistua, milloin haluatte. Lähtekää nyt, sillä tämä paikka painostaa minua – lamauttaa minut kokonaan."
"Olen juuri lähdössä, mutta teillähän oli minulle jotakin sanottavaa."
"Aivan niin... Tuletteko takaisin?"
"Tulen, jos vain olen hengissä."
"Mutta ellette tulekaan?"
"Sekin voi tietysti olla mahdollista. Mutta minua ei vain niin helposti oteta hengiltä, sillä ei kenelläkään ole niin nopeata hevosta eikä viisaampaa koiraa. Ja, Bess, minulla on revolverini mukanani ja aion käyttää niitä, jos minua ahdistetaan. Älkää siis olko huolissanne."
"Luotan teihin. Lupaan, etten huolehdi, ennen kuin neljän päivän kuluttua. Vain siltä varalta, ettette tulisikaan takaisin, minun täytyy kertoa teille –"
Hänen äänensä petti. Vain hänen kalpeat kasvonsa ja suuret, loistavat, vakavat silmänsä näkyivät kuilun pimeydestä. Koivu vinkui katkaisten hiljaisuuden.
"Minun täytyy kertoa teille, koska voi käydä niin, ettette tulekaan takaisin", hän kuiskasi. "Teidän täytyy saada tietää, mitä ajattelen hyvyydestänne ja teistä itsestänne. Minulta on aina puuttunut sanoja. Näytän tuskin olevani kiitollinen, vaikka olenkin syvällä sydämessäni. Vielä nytkään en voisi kertoa teille, jos olisin joku muu kuin olen. Mutta minähän en ole mikään, olen vain rosvon tytär, nimetön ja kunniaton. Olette pelastanut henkeni ja olen nyt teidän niin kokonaan, että saatte tehdä minulle mitä ikinä haluatte, sillä rakastan teitä kaikesta sydämestäni ja sielustani."
XV.
VARJOJA SALVIARINTEILLÄ.
Kesän viimeisinä pilvisinä ja uhkaavina päivinä varjot pitenivät salviarinteillä, ja Jane Withersteen vertasi niitä niihin varjoihin, jotka kerääntyivät sulkeutuakseen hänen elämänsä ympärille.
Rouva Larkin kuoli ja pienestä Faysta tuli orpo, jolla ei ollut ainoatakaan sukulaista. Jane moninkertaisti rakkautensa. Se oli kuin hämärätunnin viipyvää valoa. Fayn lapsellinen kunnioitus kohdistui nyt Janeen. Ja vihdoinkin Jane voi täydellisesti toteuttaa sydämensä äitiyden kaipuun. Rouva Larkinin kuolema oli vaikuttanut kummallisesti Lassiteriinkin. Ennen hän oli usein selittämättä asiaa tarkemmin neuvonut Janea luovuttamaan Fayn jollekin pakanaperheelle, joka suostuisi ottamaan hänet kasvatikseen. Mutta Jane oli kiihkeästi ja ihmetellen kieltäytynyt ajattelemastakaan sellaista. Ja nyt Lassiter ei enää milloinkaan viitannut siihen, muuttui vain surumielisemmäksi ja tyynemmäksi suhteessaan lapseen ja paljon ystävällisemmäksi ja rakastavaisemmaksi. Joskus Jane tunsi jonkinlaista jäätävää ja kuvaamatonta pelkoa nähdessään, kuinka Lassiter katseli Fayta. Mitä olikaan ratsastaja aavistavinaan tulevaisuudesta? Miksi hän päivä päivältä muuttui yhä hiljaisemmaksi, tyynemmäksi ja rauhallisemmaksi, mutta kuitenkin surullisemmaksi profeetallisessa vakaumuksessaan, että jotakin oli tulossa?
Jane arveli ratsastajan melkein yliluonnollisen voimakkaalla aavistuskyvyllään näkevän taivaanrannan takana nuo synkät pitenevät, varjot, jotka piakkoin kokoontuisivat pimittämään hänen ja pienen Fayn elämää. Jane Withersteen odotti myrskyn kauan viipyvää puhkeamista rohkeana ja katkeroituneen tyynenä. Hänen toivonsa ei ollut vielä sammunut. Epäilykset ja pelko, jotka hän oli taivuttanut tahtoonsa, eivät enää riistäneet hänen öittensä unta eivätkä kiusanneet häntä päivisin. Mutta rakkaus oli jäänyt jäljelle. Hän rakasti nyt paljon enemmän kaikkea, mitä oli rakastanut ennenkin. Joka päivä hän rukoili kaikkien ja hartaimmin vihollistensa puolesta. Hän oli huolissaan siitä, että oli menettänyt kyvyn hallita täydellisesti ajatuksiaan, jos hän nyt milloinkaan oli pystynytkään siihen. Järki, viisaus ja päättäväisyys oli osittain lukittu johonkin hänen aivojensa komeroon odottamaan vapautusta. Hän ei enää kyennyt ajattelemaan eräitä asioita. Mutta odottaessaan tuomiotaan hän taisteli väsymättä voidakseen kieltää maljaansa vuodatetut katkerat pisarat ja repiä sydämestään tuon hitaasti kasvavan, tuskin huomattavan, kalvavan jäkälän, joka alkoi juurtua sinne.
Elokuun kymmenennen päivän aamuna odottaessaan pihalla Lassiteria Jane kuuli luodikon terävän pamauksen. Se kuului metsiköstä jostakin aitauksien läheisyydestä. Jane riensi säikähtäneenä portille. Päivä oli synkkä, tyyni ja äänetön. Pumpulipuiden lehdet olivat surkastuneet kuin ne olisivat ennustaneet Withersteenin kartanon tuhoa ja olivat nyt valmiit kuoleutumaan, putoamaan maahan ja mätänemään. Jane ei ollut milloinkaan nähnyt sellaisia varjoja. Hän mietti laukauksen tarkoitusta. Viime aikoina oli metsiköstä sieltä täältä usein kuulunut revolverin pamahduksia, kun vakoilijat olivat ammuskelleet Lassiteria pitkän matkan päästä kuin arat raukat ainakin. Mutta luodikon paukahdus merkitsi enemmän. Paimenet käyttivät niitä harvoin. Hän ei muistanut muita poikkeuksia kuin Judkinsin ja Ventersin. Olivatko miehet, jotka vakoilivat häntä, piiloutuneina metsikköön, turvautuneet luodikkoihin erottaakseen hänet Lassiterista, hänen viimeisestä ystävästään? Se oli luultavaa ja hyvinkin mahdollista.
Samalla lehtien kahina kiinnitti hänen huomiotaan ja sitten alkoi kuulua tuttua kilinää, joka säesti hitaita, pehmeitä ja harkittuja askelia, ja Lassiter asteli pihaan.
"Jane, tuolla metsikössä on joku luodikolla varustautunut mies", sanoi hän ottaen hatun päästään ja näyttäen verisellä siteellä käärittyä päätään.
"Kuulin laukauksen ja tiesin, että se oli teille tarkoitettu. Antakaa minun katsoa, oletteko pahastikin haavoittunut?"
"Luullakseni en. Mutta ehkä laukaus ammuttiinkin kaukaa... Istuudun tähän nurkkaan, ettei kukaan näkisi minua metsiköstä." Hän irroitti siteen ja näytti Janelle vasemman ohimon yläpuolella olevaa pitkää vertavuotavaa naarmua.
"Naarmuhan tuo vain onkin", sanoi Jane, "mutta kuinka siitä vuotaakaan verta! Painakaa side sitä vastaan hetkiseksi, kunnes tulen takaisin."
Hän riensi taloon ja toi siteitä ja hänen pestessään ja sitoessaan haavaa Lassiter kertoi:
"Tuolia miehellä oli suuret mahdollisuudet saada minut ammutuksi, mutta hän horjahti varmaankin painaessaan liipasinta. Painautuessani piiloon näin hänen juoksevan puiden välitse luodikko kädessään. Olen odottanut tätä laukausta. Nyt minun täytyy pysytellä yhä paremmin piilossa. Kaikki nuo miehet näyttävät tuntevan vilunväreitä selässään ja vapisevan ampuessaan minua, mutta saattaahan sattua, että joku vielä osuukin minuun."
"Ettekö tahdo lähteä tiehenne, poistua täältä Cottonwoodsista, kuten olen rukoillut, ennenkuin joku sattumalta osuu teihin?" pyysi Jane.
"En missään tapauksessa."
"Mutta, Lassiter, kätenihän voivat tahrautua teidän vereenne!"
"Kuulkaa nyt, rouva. Katsokaa pian käsiänne. Eivätkö ne olekin hienot, jäntevät ja valkoiset? Eivätkö ne ole verisetkin? Niissä on Lassiterin verta. Se on kummallista ainetta, kun se voi noin tahrata kauniit kätenne. Mutta jos voisitte nähdä syvemmälle, huomaisitte vielä punaisempaa verta. Sydänverta, Jane."
"Ah, ystäväni!"
"Ei, Jane, en ole sellainen, että pakenisin taistelun muuttuessa kuumaksi, en sen paremmin kuin tekään. Tämä taistelu on kuitenkin uutta minullekin, en tiedä vielä sen vaiheita, sillä muuten en olisi astunut tuon luodin tielle."
"Ettekö halua etsiä sitä miestä käsiinne, joka ampui teitä, tappaaksenne hänet?"
"Enpä tiedä, haluanko sitä erikoisesti."
"Kuinka ihmeellistä!... Tiesin sen, sillä olen rukoillut ja luottanut teihin. Lassiter, antauduin melkein teille pehmittääkseni sydämenne mormoneja kohtaan. Jumalalle kiitos ja kiitos teillekin, ystäväni... Mutta niin itsekäs nainen kun olenkin, tämä ei ole mikään vaikea koe. Mitä onkaan tuollaisen hiiviskelevän pelkurin henki teidänlaiseenne mieheen verrattuna? Muistelen leppymätöntä vihaanne tuota miestä kohtaan, joka – Ajattelen elämämme järkähtämätöntä tarkoitusta. Voiko se –"
"Odottakaa!... Kuunnelkaa!" kuiskasi Lassiter. "Kuulen hevosen kavioiden kapsetta."
Hän nousi äänettömästi kääntäen korvansa tuuleen. Äkkiä hän painoi hatun sidottuun päähänsä, pyöräytti revolverikotelot eteen ja pujahti komeroon.
"Hevonen se on ja se lähestyy nopeasti", lisäsi hän.
Janekin erotti pian hiljaista, nopeata, tahdikasta kavioiden kapsetta. Se kuului salviarinteeltä vapisuttaen häntä niin, ettei hän voinut käsittää sitä. Kapse muuttui vähitellen kovemmaksi ja voimakkaammaksi. Sitten siinä seurasi selvä muutos, kun hevonen poikkesi rinteen pehmeältä tieltä metsikön kovaksi poljetulle kamaralle. Se muuttui kaikuvaksi juoksuksi, nopeaksi kellon soiton tapaiseksi kopseeksi, mutta kummallista oli se, että siinä oli pitempiä väliaikoja kuin tavallisesti hevonen kavioiden kapseessa.
"Wranglehan se on!... Wrangle ihan varmasti!" huudahti Jane Withersteen. "Tuntisin sen miljoonien hevosten joukosta!"
Kiihko ja värisyttävä odotus tekivät kokonaan lopun Jane Withersteenin tyyneydestä. Jokin tuntui puristavan hänen rintaansa, kun hän näki punertavanruskean raudikon vilahtelevan vihreiden metsäaukioiden ohi. Sitten se tulla jymisti kujannetta pitkin laukaten kartanolle niin että maa tömisi, kun se iski suuret teräskenkäiset kavionsa kivilaattoihin. Varmasti se oli Wrangle, mutta takkuinen, hurjan näköinen ja kupeet tomun sekaisen vaahdon tahraamat. Se nousi takajaloilleen, pudottautui taas jysähtäen luonnolliseen asentoonsa ja rupesi sitten potkimaan. Ratsastaja hyppäsi maahan, heitti suitset menemään ja veti lujasti Wranglen pään ja niskan ympärille kierretystä suopungista. Jane tunsi rohkeutensa pettävän tarkastellessaan ratsastajaa. Miehen komeassa ruumiissa ja voimakkaiden hartioiden asennossa oli kyllä jotakin tuttua, mutta tämä parroittunut, pitkätukkainen, harjaamaton mies, jolla oli yllään risaiset nahkapalasilla paikatut vaatteet ja jalassa saappaat, jotka eivät voineet suojata paljaita sääriä, eivätkä jalkoja, tämä tomuinen, tumma, hurja ratsastaja ei suinkaan voinut olla Venters.
"Hei, Wrangle, vanha veikko! Tyynnyhän nyt, so, so! Olet nyt kotonasi ja piakkoin saat juoda vettä, jonka maun kyllä muistat."
Jane tunsi äänestä ratsastajan Ventersiksi. Venters sitoi Wranglen kiinni aitaan ja tuli pihalle.
"Ah, Bern... te villi mies!" huudahti Jane.
"Jane, Jane, kuinka hyvältä tuntuukaan puhutella taas teitä! Hei, Lassiter! Niin, Venters täällä tulee!"
Hänen jäntevä kätensä puristi raudanlujasti Janen kättä. Jane tunsi siinä sen eron, minkä jo oli nähnyt Ventersissä. Kuinka suurenmoinen hän olikaan, vaikka olikin villi, risainen ja hoitamaton. Hän näytti pitemmältä, harteikkaammalta ja voimakkaammalta kuin ennen. Lähtiessään hän oli ollut vielä nuorukainen, mutta nyt hän jo näytti mieheltä. Mutta kuvitteliko Jane vain sellaista – Venters oli aina ollut nuori jättiläinen – oliko hänessä tapahtunut muutos pikemminkin henkinen? Hän olisi voinut olla poissa vuosikausia tulen ja teräksen koeteltavana, sillä hänestä oli kehittynyt niin voimakas, tyyni ja varma mies kuin Lassiteristakin. Hänen silmänsä – olivatko ne terävämmät ja leimahtelevammat kuin ennen? – kohtasivat Janen katseen kirkkaina, rehellisinä ja lämpiminä ilman hämminkiä, tyytymättömyyttä tai tuskaa.
"Katsokaa minuun niin kauan kuin haluatte", hän sanoi nauraen. "Minussa ei ole juuri mitään katselemisen arvoista. Ja, Jane, ette te eikä Lassiterkaan voi kerskailla. Olette kalpeampi kuin milloinkaan ennen. Ja Lassiterilla on hattunsa alla verinen side. Se palauttaa mieleeni jotakin, joku roisto lähetti luodin jälkeeni salviarinteellä. Se pani Wranglen ponnistamaan parhaansa... No niin, ehkä teillä on minulle enemmän kerrottavaa kuin minulla teille."
Jane selosti lyhyesti itseään kohtaan suunnatun painostuksen kaikki vaiheet näinä viikkoina, jotka Venters oli ollut poissa. Ja hän näki Ventersin kasvojen kalpenevan vihasta, parrasta ja päivettymisestä huolimatta.
"Lassiter, mikä on hillinnyt teitä?"
Jane Withersteen ei ollut milloinkaan ennen näiden kiihkeiden hetkien ja äkillisten järkytysten aikana nähnyt Lassiteria niin kylmänä, tyynenä ja rauhallisena kuin nyt.
"Janella oli jo tarpeeksi murhetta minun tarvitsematta lisätä niitä rupeamalla ammuskelemaan kylässä", sanoi hän.
Yhtä kummallista kuin Lassiterin tyyneys oli Ventersin heihin molempiin kohdistama uteliaan tarkkaavainen katse, jonka vaikutuksesta Jane tunsi kuuman veriaallon hulvahtavan rinnasta ohimoihin asti.
"Niin, voitte olla oikeassa", sanoi Venters hitaasti. "Mutta se hämmästyttää minua kuitenkin hiukan, siinä kaikki."
Jane tunsi silloin Ventersissä tapahtuneen jonkinlaisen muutoksen, vaikka hän ei näin hämillään ollessaan voinutkaan sitä määritellä. Hän oli aina aikonut kertoa Ventersille petoksestaan, johon hän oli alentunut koettaessaan saada Lassiterin muuttumaan. Hän ei ollut aikonut säästää itseään. Mutta tällä hetkellä seisoessaan näiden ratsastajien edessä hän kuitenkin tunsi sen mahdottomaksi.
Venters puhui hieman pysähdellen ilman entistä suorasukaisuuttaan. "Löysin Oldringin piilopaikan ja punaisen laumanne. Sain kuulla – tiedän sen – olen siitä varma, että Tull ja Oldring ovat tehneet keskenään jonkinlaisen sopimuksen". Hän keskeytti vaihtaen asentoaan ja suunnaten katseensa toisaalle. Näytti aivan siltä kuin hän olisi halunnut sanoa jotakin, jota hän ei voinut. Suru, sääli ja häpeä näyttivät taistelevan vallasta hänen sydämessään. Sitten hän suoristautui ja jatkoi väkinäisesti: "Jane, olen tullut teille liian kalliiksi. Olette melkein joutunut vararikkoon minun vuokseni. Se ei ole oikein, sillä en ole sen arvoinen. En ole milloinkaan ansainnut niin suurta ystävyyttä. No niin, ehkä se ei ole vielä liian myöhäistä. Teidän on hylättävä minut. Mutta muistakaa, etten ole muuttunut. Olen vielä sama kuin ennenkin. Haen Tullin käsiini täällä ollessani ja sanon sen hänelle päin naamaa."
"Bern, se on jo liian myöhäistä", sanoi Jane.
"Pakotan, hänet uskomaan!" huudahti Venters kiihkeästi.
"Pyydätte siis minua rikkomaan ystävyytemme?"
"Niin. Ja ellette te sitä riko, rikon minä!"
"Ainiaaksiko?"
"Niin."
Jane huokasi. Toinen varjo oli pitennyt salviarinteillä synkistyttäen yhä enemmän hänen elämäänsä. Hänen alistumisessaan oli surumielistä suloa. Hänen luotaan poistunut nuorukainen oli palannut miehenä, jalompana ja voimakkaampana, miehenä, jonka Jane näki olevan taipumattoman kuin teräs. Myöhemmin voisi ehkä koittaa sellainenkin hetki, jolloin hän ihmettelisi, miksi hän ei ollut vastustanut Ventersin tahtoa, mutta juuri nyt hän alistui siihen. Hän piti Ventersistä yhtä paljon kuin ennenkin – enemmänkin, arveli hän – mutta puhkeavan myrskyn pitkäaikainen, uhkaava odotus oli tukahduttanut hänen tunteensa.
Hän ojensi vavisten kätensä Ventersille hyväksyäkseen päätöksen, johon olosuhteet olivat heidät pakottaneet. Venters kumartui sen yli, suuteli sitä, puristi sitä lujasti ja puoleksi tukahdutti nyyhkytystä muistuttavan huokauksen. Mutta varmaa ainakin oli, että kyyneliä kimalteli hänen silmissään, kun hän kohotti päänsä.
"Joidenkin naisten kohtalo on kova", hän sanoi kiihkeästi. Sitten hän ravisti voimakasta ruumistaan niin, että repaleet heilahtelivat. "Sanon Tullille muutamia mielenkiintoisia asioita tavatessani hänet."
"Bern, ette suinkaan aio ampua Tullia? Voi, se ei saa mitenkään tapahtua! Luvatkaa minulle –"
"Lupaan teille", keskeytti Venters niin vakavan kiihkeästi, että se lumosi Janen, vaikka se peloittikin häntä, "että jos sanotte vielä yhdenkään sanan tuon vehkeilijän puolustukseksi, tapan hänet kuin raivostuneen arosuden."
Jane väänteli käsiään. Oliko tämä tulikatseinen mies sama, jota hän kerran oli voinut taivutella käsissään kuin vahaa? Oliko Venters muuttunut Lassiteriksi ja Lassiter Ventersiksi?
"En sano enää mitään", änkytti hän.
"Jane, Lassiter sanoi teitä kerran sokeaksi", sanoi Venters. "Sen täytyy olla totta. Mutta en tahdo nuhdella teitä. Älkää vain kiihottako minussa piilevää paholaista rukoilemalla Tullin puolesta. Koetan hillitä mieleni puhutellessani häntä. Siinä kaikki. On vielä eräs asia, viimeinen, johon pyydän suostumustanne. Olen löytänyt solasta ihanan laakson. Se on ihmeellinen paikka ja aion asettua sinne asumaan. Se on lisäksi niin eristetty, etten luule kenenkään sitä löytävän. Siellä on hyvää vettä, laitumia ja riistaa. Haluan kasvattaa siellä viljaa ja karjaa. Mutta tarvitsen välttämättä elintarpeita. Suostutteko antamaan niitä minulle?"
"Mielelläni. Kuta enemmän otatte, sitä iloisemmaksi tulen, sillä siten ehkä saavat viholliseni vähemmän."
"Venters, luulen, että teidän on hyvin vaikea ottaa täältä mitään mukaanne", pisti Lassiter väliin.
"Lähden yöllä."
"Se ei ole viisainta. Silloin teidät varmasti pidätettäisiin. Parasta on, että lähdette varhain aamulla, juuri päivänkoiton jälkeen. Silloin on turvallisinta liikkua täällä."
"Lassiter, minua on hyvin vaikea pidättää", vastasi Venters synkästi.
"Uskon sen."
"Bern", sanoi Jane, "menkää ensin paimenien asuntoon ja valitkaa sieltä itsellenne täydelliset varusteet. Olette kamalan näköinen. Ottakaa sitten kaikkea, mitä ikinä luulette tarvitsevanne: juhtia, jyviä, kuivattuja hedelmiä ja lihaa. Teidän täytyy ottaa mukaanne kahvia, sokeria, jauhoja ja kaikenlaisia muitakin elintarpeita. Älkää unohtako maissia ja siemeniä. Muistan, kuinka ennen näitte nälkää. Ottakaa nyt joka tapauksessa kaikkea, mitä vain luulette voivanne kuljettaa mukananne. Annan teille käärön, jota ette saa avata ennenkuin laaksossanne. Haluaisin niin mielelläni nähdä sen. Teistä ja Wranglesta päättäen se on hyvin villi paikka."
Jane meni ulommaiseen pihaan ja lähestyi raudikkoa. Se säpsähti, luimisti korviaan ja katsoi Janeen.
"Wrangle, rakas vanha Wrangle", sano Jane sivellen hellästi sen sotkuista harjaa. "Ah, se on villi, mutta tuntee minut kuitenkin! Bern, juokseeko se yhtä nopeasti kuin ennen?"
"Juokseeko? Jane, se on taivaltanut kuusikymmentä penikulmaa sitten eilisillan pimeän jälkeen ja voisin viedä sillä hengen Black Starista jo kymmenen penikulman pituisessa kilpailussa."
"Ei koskaan", vastusti Jane. "Se ei voisi tehdä sitä, vaikka se olisi levännytkin."
"Ehkä parhain hevonen näyttää vielä nopeutensa", sanoi Lassiter. "Ja, Jane, jos tuosta kilpailusta jolloinkin tulee tosi, haluaisin olla silloin Wranglen satulassa."
"Niin minäkin", vastasi Venters. "Mutta, Jane, ehkä Lassiterin vihjaama keino onkin viimeinen. Vaikka mahdollisuutenne ovatkin vähäiset, paeta teidän ei suinkaan milloinkaan tarvitse."
"Kukapa sen tietää", vastasi Jane surumielisesti hymyillen.
"Ei, ei, Jane; asiat eivät sentään voi olla niin huonosti. Heti, kun saan puhutella Tullia, muuttuu kohtalonne. Kiiruhdan nyt kylään... Älkää olko huolissanne."
Jane poistui huoneensa yksinäisyyteen. Hän ei muistellut Lassiterin terävää ennustusta eikä Ventersin herkkäuskoisuutta, sillä aineellinen häviö ei ollut minkään arvoinen verrattuna muihin hänen kärsimiinsä tappioihin. Istuessaan siinä toimettomana ristissä käsin hän ihmetteli tylsänä viikkojen vierimistä ja rikkauksiensa menettämistä. Hän ajatteli Ventersin ystävyyttä. Hän ei ollut menettänyt sitä, vaikka hän oli menettänyt Ventersin. Lassiterin ystävyys, joka oli rakkauttakin voimakkaampaa, kesti vielä, mutta pian hänkin lähtisi tiehensä. Pieni Fay nukkui unia näkemättä vuoteessaan kullankeltaisten kiharaan peittäessä pieluksen. Jane omisti lapsen rakkauden. Tulisiko hän menettämään senkin, ja jos niin kävisi, mitä hänelle silloin enää jäisi? Omatunto jylisi hänelle, että silloin oli vielä jälellä uskonto. Omatunto jylisi, että hänen piti polvillaan kiittää Jumalaa tästä tulikasteesta, joka onnettomuuksien, uhrausten ja kärsimysten voimalla sulattaa hänen sielunsa puhtaaksi kullaksi. Mutta tämä entinen haltioitunut mieliala ei kyennyt enää riemastuttamaan häntä. Hän halusi olla vain nainen eikä mikään marttyyri. Kuten entisillä pyhimyksillä, jotka kiduttivat lihaansa, oli Jane Withersteenin luonteessakin ainesta urhoolliseen marttyyriuteen, jos hän vain uhraamalla itsensä olisi voinut pelastaa muiden sielun kadotuksesta.
Lassiterin pehmeät, kilisevät askeleet, jotka kuuluivat pihasta, keskeyttivät Janen mietteet. Lassiterilla oli aina kilisevät kannukset saappaissaan ja hän oli aina valmis ratsastamaan. Jane meni pihaan kutsuen hänet suureen hämärään halliin.
"Olette luullakseni paremmassa turvassa täällä. Piha on liian aukea", sanoi hän.
"Niin on", vastasi Lassiter. "Ja täällä on sitä paitsi viileämpääkin. Tänään onkin tukahduttavan kuuma. No niin, kävin kylässä Ventersin kanssa."
"Nytkö jo? Missä hän nyt on?" kysyi Jane hämmästyneenä.
"Tuolla aitauksessa. Blake auttaa häntä juhtien ja kuormien varustamisessa. Tuo Blake on hyvä mies."
"Tapasiko Bern Tullin?"
"Luullakseni hän tapasi", vastasi Lassiter naurahtaen kuivasti.
"Voi, kertokaa minulle! Te teette minut niin toivottomaksi, sillä olette niin kylmä ja tyyni. Kertokaa minulle, taivaan nimessä, mitä siellä tapahtui!"
"En ollut käynyt kylässä viikkokausiin", jatkoi Lassiter lempeästi. "Siellä ei ole tapahtunut mitään kummempaa pitkiin aikoihin. Mutta mikään ei tuntunut hullummalta kuin minun ja Ventersin käveleminen kadulla. En tahdo sanoa, että joku olisi iloinnut erityisesti tulostamme. Minua ei juuri tunneta näillä tienoin ja Venters oli varmasti villin näköinen, kuten jo sanoitte. No niin, ihmiset juoksivat pakoon tieltämme, ennenkuin ehdimme kauppojen luo. Silloin kaikki katosivat, paitsi muutamia kapakan edustalla vetelehtiviä, hämmästyneitä rosvoja. Venters meni suoraan kauppoihin ja kapakoihin ja minä tietysti seurasin häntä. En osaa oikein sanoa, mikä miellytti minua enemmän, kohtaamiemme miesten käytöskö vai Ventersin rohkeus. Jane, olin sanomattoman iloinen saadessani olla mukana. Katsokaas, sellainen on juuri mieleistäni hommaa ja olen ollut nyt siitä erilläni vähän aikaa. Mutta emme löytäneet Tullia niistä paikoista. Eräs pakana ilmaisi vihdoin Ventersille, että hän löytää Tullin tuosta pitkästä Parsonin kaupan vieressä sijaitsevasta rakennuksesta. Siellä on jonkinlainen kokoushuone, ja kun tirkistimme sisään, oli se melkein puolillaan miehiä.
"Venters huusi: 'Älköön kukaan vetäiskö revolveriaan esiin! Emme ole tulleet tänne sen vuoksi!' Sitten hän meni sisään ja minä jouduin jotenkin kävelemään hänen rinnallaan. Kuului äänekästä jalkojen siirtelemistä, kovaa huutoa, sitten kuiskailemista ja vihdoin tuli niin syvä hiljaisuus, että sitä olisi voitu leikata veitsellä. Tull oli siellä ja myös tuo lihava mies, joka kerran yritti ampua minua, ja toisia vaikutusvaltaisen näköisiä miehiä ja tuo pieni vääräsäärinen mies, joka oli Tullin mukana silloin, kun ratsastin tänne. Toivon, että olisitte ollut näkemässä heidän kasvojaan, erittäinkin Tullin ja tuon lihavan möhömahan. Mutta ei hyödyttäisi mitään, että koettaisin kertoa teille, miltä he näyttivät.
"No niin, Venters ja minä seisoimme huoneen keskellä miesjoukon edessä eikä ainoakaan noista roistoista uskaltanut räpäyttää silmäänsäkään eikä liikuttaa sormeaan. Huomasin tietysti, että useimmilla oli revolverit vyössään. On kuin mennyt veriini, että kiinnitän huomioni ensin siihen. Venters rupesi puhumaan kylmällä ja tiukalla äänellä tiedoittaen Tullille, että hän haluaisi sanoa hänelle muutamia asioita."
Tässä Lassiter keskeytti pyöritellen hattuaan käsissään tavalliseen tapaansa. Hänen silmissään oli sellainen ilme kuin hän olisi katsellut jotakin lumoavaa näytelmää ja hänen päivettymisensä alta kuulsi kummallista vilkkautta.
"Ja kuin laukaisten Venters ilmoitti Tullille, että hänen ja teidän välinen ystävyytenne oli päättynyt, sanoen poistuvansa nyt talostanne. Hän sanoi teidän molempien luopuneen siitä toivosta, että te voisitte lepyttää uskonveljenne, ja lisäsi, ettette ole muuten muuttanut mieltänne ettekä tule muuttamaankaan.
"Sitten hän rupesi puolustamaan teitä. En aio toistaa teille hänen sanojaan. Sanon vain, ettei ainoakaan nainen maailmassa ole saanut sellaista hyvitystä. Teillä oli suurenmoinen esitaistelija. Jane, eikä teidän tarvitse olla huolissanne, etteivät nuo paksukalloiset miehet nyt tunne teitä. Eikä muu olisi voinut ollakaan mahdollista, sillä hän sanoi vain ehdottoman totuuden... Sitten hän syytti Tullia avuttoman naisen salaisesta kurjasta ryöstämisestä. Hän ilmoitti Tullille, missä punainen lauma nyt on, kertoi Oldringin kanssa tehdystä sopimuksesta ilmaisten sopimuksen tekijänkin, Jerry Cardin. Luulin Tullin pyörtyvän ja tuo pieni vääräsäärinen roisto vapisi ja kalpeni. Jäykistyin itsekin. Ja hän jatkoi sättien Tullia kaikilla paimenten käyttämillä ilkeillä nimityksillä lisäten niihin vielä omia keksimiään. Hän kirosi Tullin. Hän nauroi ivallisesti sellaiselle ajatuksellekin, että Tull olisi muka pappi. Hän sanoi Tullin ja muutamien muiden helvetin koirien rakentavan valtakuntansa sellaisten viattomien ja Jumalaa pelkäävien naisten sydämistä kuin Jane Withersteenkin on. Hän sanoi Tullia naisten sokaisijaksi ja kylmäveriseksi pedoksi, joka piileskelee oikeamielisyyden valevaipan alla, ja kurjimmaksi raukaksi, mitä maa päällään kantaa. Heikon naisen ryöstäminen muka uskonnon vaatimuksesta oli hänen viimeinen sanoin kuvaamaton rikoksensa.
"Sitten hän lopetti menetettyään melkein äänensä. Mutta hänen kuiskauksensakin riitti. 'Tull', hän sanoi, 'hän pyysi minua, etten ampuisi teitä tänään. Hän rukoili puolestanne, vaikka polttaisitte hänet roviolla... Mutta kuunnelkaa!... Vannon pyhästi, että jos me joskus vielä satumme vastakkain, tapan teidät.'
"Peräydyimme sitten ovesta kadulle, mutta ei kukaan seurannut meitä."
Jane huomasi itkevänsä kiihkeästi. Hän ei ollut tiennyt sitä, ennen kuin Lassiter lopetti kertomuksensa, ja vuodattaessaan kyyneliä hän tunsi samalla kertaa outoa tuskaa ja huojennusta. Kauan olivatkin hänen silmänsä olleet kuivat ja hänen surunsa syvä, ja kauan olivat hänen tunteensa olleet mykät. Lassiterin kertomus oli kiduttanut niitä. Ventersin teon ja puheen kauhistuttava sävy ei ollut mikään häväistys, vaan murhaakin hirveämpi teko. Tullin laisia miehiä oli ammuttu ennenkin, mutta oliko ketään niin hirveästi syytetty julkisesti? Ja kauhuakin voimakkaampi, vastustamaton, värisyttävä kiihko vapisutti hänen sieluaan. Se oli sulaa inhimillistä riemua pelottoman miehen teon johdosta. Se oli tulista, alkuperäistä vaistoa elää ja taistella. Se oli jonkinlaista Ventersin ritarillisuuden aiheuttamaa hurjaa iloa.
"No, no Jane, älkää suhtautuko asiaan noin", sanoi Lassiter huolestuneena. "Minun oli pakko kertoa teille. Maailmassa on asioita, joista mieskään ei voi olla vaiti. Tuntuu omituiselta, että te murruitte noin kuullessanne tämän, kun koko tämän pitkän ajan olette ollut urhoollisin nainen, mitä milloinkaan olen tuntenut. Mutta minä en ymmärrä naisia. Ehkä itkunne on hyvinkin oikeutettua. Tiedän, ettei mikään milloinkaan ole herättänyt sielussani sellaista vastakaikua ja vallannut sitä niin kuin Ventersin tulo. Minäkin olisin mielelläni tehnyt sen, mutta minä kykenen vain ampumaan ja te näytätte vihaavan sitä... No niin, nyt lähden."
"Minne sitten?"
"Venters vei Wranglen talliin. Raudikko aristelee toista takajalkaansa ja menen nyt pitämään kiinni tuota suurta paholaista, että kenkä voidaan vaihtaa."
"Käskekää Bernin tulla hakemaan kääröä, jonka tahdon antaa hänelle, ja sanomaan samalla jäähyväiset", huusi Jane Lassiterin poistuessa pihaan.
Jane kulutti lopun päivästä koettaen turhaan päättää, mitä panisi tai mitä ei panisi Ventersin kääröön. Tämä työ oli viimeinen, jonka hän vielä saisi tehdä Ventersin hyväksi, ja nämä tulisivat olemaan hänen viimeiset lahjansa Ventersille. Sen vuoksi hän haki, valitsi ja hylkäsi valitakseen jälleen, keskeytti usein vaipuen alakuloisiin unelmiin ja aloitti uudelleen, kunnes vihdoin sai käärön valmiiksi.
Aurinko oli jo painumaisillaan länteen ja hän ja Fay olivat jo syöneet illallisensa ja istuivat pihalla, kun Ventersin nopeat askeleet kaikuivat kiveyksellä. Jane tuskin tunsi häntä, sillä hän oli vaihtanut risaiset vaatteensa parempiin, ajellut mustan partansa ja leikkauttanut pitkän tukkansa. Eikä hän kuitenkaan ollut enää entinen Venters. Kun Venters nousi portaita pihaan, tunsi Jane viittaavansa kääröön ja kuuli lausuvansa sanoja, jotka olivat aivan merkityksettömiä hänelle. Venters sanoi jäähyväiset, suuteli häntä, päästi hänet irti ja kiiruhti pois. Hänen pitkä vartalonsa muuttui epäselväksi Janen silmissä, kävi harmaaksi kyyneleisen katseen seuratessa sitä ja hävisi näkyvistä.
Withersteenin kartano peittyi hämärään, pimeään ja yön varjoihin. Pieni Fay nukkui, mutta Jane lepäsi vuoteessaan jännittynein pakottavin silmin. Hän kuuli tuulen humisevan pumpulipuiden oksissa ja hiiren vikisevän seinän raoissa. Vaikka yö tuntuikin kovin pitkältä, rukoili hän kuitenkin, ettei päivä milloinkaan koittaisi. Mitä toisikaan uusi päivä mukanaan? Hänen huoneessaan vallitseva pimeys näytti pimeämmältä ennen aamunkoiton alakuloista harmautta. Hän kuuli heräävien lintujen sirkutuksen ja oli erottavinaan kavioiden hiljaista kapsetta. Sitten hänen korviinsa kantautui hiljainen, kumea, kaukainen laukaus. Hän oli aavistanut ja odottanut sitä, mutta kuitenkin hänen sydämensä lakkasi sykkimästä kuin sähköiskusta ja hänen ruumistaan karmi luita ja ytimiä myöten. Tämä hänen tunteitansa kahlehtiva ote ei hellittänyt pitkiin aikoihin ja vasta hänen ikkunansa alta kuuluva ääni vapautti hänet siitä.
"Jane, Jane!" huusi Lassiter hiljaa.
Hän vastasi jotakin.
"Kaikki on hyvin. Venters pääsi lähtemään. Luulin teidän kuulleen laukauksen ja olin hieman huolissani."
"Mitä se oli? Kuka ampui?"
"Joku tyhmeliini koetti pysäyttää Ventersin tuolla rinteellä, mutta saikin vain lyijyä nahkaansa!... Kaikki on luullakseni hyvin. En ole nähnyt muita miehiä talon läheisyydessä enkä kuullut heidän askeliaan. Venters pääsee kyllä laaksoonsa turvallisesti. Ja, Jane, olen satuloinut Bellsin ja aion nyt lähteä seuraamaan Ventersin jälkiä. Muistakaa, etten tahdo näyttää itseäni hänelle, ellei hänen kimppuunsa hyökätä ja ellei hän ole apuni tarpeessa. Haluan nähdä, onko tuo hänen valitsemansa laakso turvallinen. Hän sanoi, ettei kukaan voi seurata hänen jälkiään sinne, mutta en ole milloinkaan nähnyt sellaista paikkaa, jonne en olisi voinut seurata ihmisjälkiä. Jane, kun olen poissa, pitää teidän pysytellä huoneissanne ja pitää Faytä tarkasti silmällä. Lupaatteko sen?"
"Kyllä, tietysti!"
"Ja vielä toinenkin asia, Jane", jatkoi hän. "Ellette ole täällä palatessani, jos olette kadonnut täältä, älkää olko huolissanne, sillä seuraan jälkiänne ja haen teidät käsiini."
"Mutta, rakas Lassiter, mihin minä katoaisin tuolla tavoin?" kysyi Jane uteliaana ja hämmästyneenä.
"Mihin tahansa. Ehkä makaatte köytettynä jossakin vanhassa tallissa tai teidät on suljettu johonkin onkaloon tai kahlehdittu johonkin kuiluun. Milly Ernelle tehtiin niin, kunnes hän taipui. Ehkä ette ole sitä tiennytkään... Niin, jos olette hävinnyt täältä olemattomiin, haen teidät käsiini."
"Ei, Lassiter", vastasi Jane hiljaa. "Jos olen hävinnyt täältä, pitää teidän unohtaa onneton nainen, jonka tyhmän itsekkään petoksen te olette palkinnut ystävällisyydellä ja rakkaudella."
Hän kuuli Lassiterin kiroavan synkästi ja erotti sitten hänen kannustensa hopeanheleän kilinän, kun hän poistui.
Jane ryhtyi tavallisiin askareihinsa vakavana ja tyynenä. Tummat pilvet, varjot ja kostea länsituuli ennustivat onnettomuuksia. Tullessaan kertomaan hevosista Blake ei ollut niin iloinen kuin tavallisesti, ja Jerd oli väsyneen ja vaivautuneen näköinen. Ja kun Judkins ilmestyi pihaan väsyneen hevosen selässä ja laskeutui satulasta kuten ainakin uupunut ratsastaja, kertoivat hänen tomun peittämä asunsa ja hänen kasvojensa synkkä, melkein typertynyt ilme Janelle suuresta onnettomuudesta. Eikä Jane kaivannut sanoja.
"Neiti Withersteen, minun täytyy ilmoittaa teille että valkoinen lauma on mennyttä", sanoi Judkins käheästi.
"Istuutukaa tänne, sillä olette perin uupuneen näköinen", sanoi Jane huolestuneena. Hän pani Judkinsin eteen konjakkia ja ruokaa, ja Judkinsin nauttiessa virvokkeita, joiden tarpeessa hän näytti suuresti olevan, Jane ei kysellyt häneltä mitään.
"Ei ainoakaan ratsastaja olisi voinut tehdä enempää, neiti Withersteen", jatkoi Judkins hetken kuluttua.
"Judkins, älkää olko millännekään. Olette tehnyt enemmän kuin kukaan muu paimen. Olen jo kauan odottanut valkoisen lauman häviötä. Se ei ole minulle mikään yllätys. Muutkin täällä sattuneet tapahtumat sopivat hyvin yhteen sen kanssa. Olen hyvin kiitollinen palveluksestanne."
"Neiti Withersteen, tiesin, kuinka tulisitte suhtautumaan siihen. Mutta se, jos mikään, vaikeuttaa vain kertomistani. Katsokaa, me miehet haluaisimme tehdä niin paljon puolestanne, ja olin kiintynyt työhöni. Olimme ajaneet lauman hieman laakson taipeen pohjoispuolelle. Siellä oli laaja tasanko, vesilammikolta ja mainio laidun, mutta eläimet olivat kovin hermostuneita, suoraan sanoen villejä, villejä kuin antiloopit. Katsokaa, niitä oli peloitettu niin, etteivät ne milloinkaan nukkuneet. En aio kertoa teille niistä monista tempuista, joihin nuo roistot turvautuivat tuolla salviarinteillä. Mutta viikkojen kuluessa ei mennyt päivääkään, etteivät eläimet olisi laukanneet. Onnistuimme kuitenkin aina kokoamaan ne, ajamaan ne takaisin ja pitämään ne yhdessä joukossa. Ja sanoakseni totuuden, neiti Withersteen, sonnit olivat laihoja. Ne olivat laihoja vaikka ruohoa ja vettä oli kaikkialla. Laihoja tähän vuoden aikaan, ja siitä ymmärrätte, kuinka sonneja on kiusattu. Esimerkiksi eräänä yönä kiiti kummallinen tuliviiru suoraan lauman läpi. Se oli arosusi, jonka häntä oli öljytetty ja sytytetty palamaan. Ammuin sen saadakseni asian selville. Olimme helisemässä sinä yönä lauman kanssa, ja elleivät salviapensaat ja ruoho olisi olleet märät, olisimme kaikki, hevoset, sonnit ja me, jääneet liekkien uhriksi. Mutta minähän lupasin, etten kerro teille näistä tempuista... Kaikkein kummallisinta oli kuitenkin se, neiti Withersteen, että kun eläimet joutuivat pakokauhun valtaan, tapahtui se luonnollisesta syystä, kiertävästä tomupilvestä. Olette nähnyt sellaisia usein. Eikä tämä ollut mikään suuri pilvi, sillä tomu oli melkein kokonaan laskeutunut maahan. Se oli päässyt kuivumaan eräässä pienessä kurussa, eivätkä sonnit olisi tavallisissa oloissa siitä välittäneetkään. Mutta eläimet olivat hermostuneita ja villejä. Ja kävi, kuten Lassiter sanoi, että kun tämä valkoinen lauma alkaa liikkua, on sitä yhtä vaikeaa hillitä kuin puhveleita. Olen nähnyt joitakin hurjistuneita puhvelilaumoja Nebraskassa ja noiden sonnien pakokauhu oli samanlaista.
"Koetin saada lauman kiertämään yhdessä paikassa, kuten Lassiterkin, mutta en voinut tehdä sitä, neiti Withersteen. Eikä luullakseni koko maailmassa ole sellaista ratsastajaa, joka olisi voinut kääntää lauman kulun toiseen suuntaan. Pysyttelimme sen rinnalla penikulmittain ja useimmat pojistani yrittivät pyörtää sonneja takaisin. Mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Tasainen maa loppui muuttuen viettäväksi rinteeksi, jolloin sonnien vauhti kiihtyi. Pienet rotkot ja syvänteet täyttyivät kuolleista sonneista, ja vihdoin huomasin lauman suuntaavan kulkunsa harjanteiden väliseen matalaan kuiluun. Siellä oli jonkinlainen sianselkä, harjanteesta kohoava kalliojono, ja näin lauman aikovan kiertää sen vasemmalta puolen. Mutta minä halusin suunnata sen kulun oikealle voidaksemme jos suinkin mahdollista ajaa sen tuonne umpikujaan. Otin sen vuoksi kaikki poikani mukaani, paitsi kolmea, ja ratsastimme niin kovaa kuin hevoset vain pääsivät kääntääksemme sen suunnan hieman oikealle. Mutta emme voineet sille mitään. Se jatkoi vain matkaansa kiertäen kalliot ja useimpien sonnien oli pakko kääntyä jyrkästi vasemmalle erään syvän kuilun vuoksi, jota emme olleet huomanneet ja jota emme olisi voineetkaan nähdä.
"Muut kolme poikaa – Jimmy Vail, Joe Wills ja tuo Cairnsin poika, rohkein heistä – koettivat viimeksi mainitun johdolla kääntää laumaa umpikujaan. Suunnitelma oli hurja ja tyhmä. En voinut mitään. Pojat joutuivat lauman ja tuon saman kuilun väliin, jota hekään eivät olleet huomanneet. Vail ja Wills työnnettiin suoraan sinne silmiemme edessä. Ja Cairns, jolla oli mainio hevonen, rupesi silloin ratsastamaan sellaista vauhtia, että harvoin olen nähnyt mitään sen vertaista, ja hän olisi voittanut sonnit, jos siinä vain olisi ollut tilaa. Olin korkealla ja näin, kuinka sonnit syöksyivät parittain kuiluun. Cairns kannusti hevosensa hyppäämään niin leveän halkeaman yli, ettei mikään hevonen olisi voinut suoriutua siitä, taittaen oman ja hevosensa niskan. Saimme sen selville jälkeenpäin samoin kuin Vailin ja Willsinkin kohtalon – parituhatta sonnia oli laukannut poika raukkojen yli. Voimme tuoda hyvin vähän heistä kotiin haudattavaksi... Ja, neiti Withersteen, tämä kaikki tapahtui eilen, ja luulen, että ellei valkoinen lauma syössyt solan laidan yli, syöksyy se sinne parhaillaan."
Toisen päivän aamuna Judkinsin tulon jälkeen, jonka ajan Jane oli viettänyt huoneissaan surren ja pahoitellen paimeniensa kovaa kohtaloa, hän kuuli jälleen sen, mitä oli kaivannut enemmän kuin uskalsi rehellisesti tunnustaakaan, Lassiterin pehmeät kilisevät askeleet. Ja kun Lassiterin mustapukuinen vartalo täytti oviaukon, tunsi Jane kuvaamatonta ehdottoman turvallisuuden tunnetta. Lassiterin ollessa läsnä haihtui Withersteenin kartanon hämärien käytävien ja outojen äänten aiheuttama pelko. Asianlaita oli aina ollut niin, että Lassiterin tullessa pihaan tai halliin oli selvästi tuntenut kohottavaa, mutta vähitellen haihtuvaa järkytystä nähdessään Lassiterin kupeella heiluvat suuret mustat revolverit. Nytkin hän tunsi, ettei ainoastaan Lassiter ollut värisyttävän tervetullut, vaan hänen kohtalokkaat aseensakin. Sillä niistä riippui niin paljon.
"Voitteko seurata Ventersin jälkiä ja löysittekö hänen ihmeellisen laaksonsa?" hän kysyi kiihkeästi.
"Kyllä ja voin todistaa, että se todellakin on mitä ihmeellisin paikka".
"Onko hän turvassa siellä?"
"Olen ollut hieman huolissani sen vuoksi. Löysin hänen piilopaikkansa, vaikka osa tiestä oli niin vaikeakulkuista, etten ikinä ole vielä sellaista nähnyt. Ehkä näillä seuduilla on joku rosvo tai joku muu, joka on yhtä taitava jälkien seuraaja kuin minäkin. Jos asianlaita on niin, ei Venters ole turvassa."
"Kertokaa nyt minulle Bernistä ja hänen laaksostaan."
Mutta Janen hämmästykseksi Lassiter näytti olevan hyvin vastahakoinen kertomaan sen enempää matkastaan. Hän tuntui olevan hirvittävän väsynyt. Jane arveli, että sadankahdenkymmenen peninkulman taival, josta suurin osa ehkä oli kiivettävä, kykenee väsyttämään paimenenkin, kun matka tehdään kolmessa päivässä. Ja hän huomasi sitä paitsi jonkin ajan kuluttua, että Lassiter oli palannut matkaltaan omituisen alakuloisena ja hajamielisenä, mutta luuli sen johtuvan valkoisen lauman tuhosta ja hänen epävarmasta tulevaisuudestaan.
Kului muutamia päiviä ja kun mitään ei tapahtunut, alkoi Jane tulla iloisemmaksi. Kerran hän ajatteli, että tämä hänen kykynsä saavuttaa jälleen tasapainonsa oli yhtä surullista kuin hyödytöntäkin. Hän oli kuitenkin ruvennut jälleen kävelemään metsikössä pienen Fayn kanssa.
Eräänä aamuna hän kulki aivan salviarinteille asti. Hän ei ollut käynyt siellä sateitten jälkeen ja näki sen nyt kukoistavan purppuranpunaisena. Puhalsi vinha tuuli ja pensaat huojuivat ja heiluivat vaihdellen kauniisti väriään näyttäen milloin vaaleilta, milloin tummilta. Pilvet kiitivät taivaalla ja niiden varjot purjehtivat tummina aurinkoisella rinteellä.
Palatessaan kartanoon hän käveli tallien vieritse johtavaa kujaa, mutta hän oli tuskin ehtinyt tuolle suurelle, aituuksia ja vajoja täynnä olevalle kentälle, kun hän näki Lassiterin nopeasti lähestyvän. Fay riistäytyi irti ja juostuaan aidan luo alkoi taputtaa ja vetää erään unisen aasin pitkiä korvia.
Vain silmäys Lassiteriin terästi hänet ottamaan vastaan iskua.
Puhumatta sanaakaan Lassiter vei hänet suuren pihan poikki kummulle tallin edustalle.
"Jane, katsokaa", hän sanoi viitaten maahan.
Jane katsoi katsomistaan ja huomasi kivissä veripilkkuja ja tomussa leveitä sileitä jälkiä, jotka jatkuivat rinteelle päin.
"Mistä nämä ovat tulleen?" kysyi hän.
"Joku on raahannut kuolleita tai haavoittuneita miehiä tuonne rinteelle hevosten luo."
"Kuolleita tai haavoittuneita miehiä?"
"Niin, Jane. Mutta oletteko voimakas? Voitteko kestää?"
Hän oli puristanut hellästi Janen kädet omiinsa ja hänen silmänsä – Jane huomasi äkkiä, ettei hän voinutkaan katsoa niihin enää.
"Voimakasko?" toisti hän väristen. "Koetan ainakin olla."
Puristaen hänen kättään yhä lujemmin Lassiter vei hänet lähemmäksi tallia laakakivistä ladottua tietä pitkin, jossa näkyi hänen juoksijainsa teräskenkäisten kavioiden jälkiä.
"Missä Blake ja Jerd ovat", kysyi Jane änkyttäen.
"En tiedä, missä Jerd on. Hän on varmaan paennut", vastasi Lassiter viedessään Janen talliin. "Mutta Blake – Blake raukka! Hän on poistunut ikuisiksi ajoiksi. Jane, valmistautukaa katselemaan jotakin hirveää."
Kylmien väreiden karmiessa hänen selkäänsä, korvien jyskyttäessä ja katseen muuttuessa jäykäksi ja tuijottavaksi Jane näki jaloissaan tyhjäksi ammutun revolverin ja sen läheisyydessä ammuttuja panoksia.
Blake makasi selällään tallin lattialla kalmankalpeana – kuolleena – revolveri toisessa kädessään ja toinen käsi tarrautuneena veriseen puseroon.
"Keitä varkaat sitten lienevätkään olleet, uskonveljiännekö vai rosvoja, tappoi Blake kuitenkin muutamia heistä!" sanoi Lassiter.
"Varkaatko?" kuiskasi Jane.
"Niin. Täällä on käynyt hevosvarkaita... Katsokaa!" Lassiter viittasi parsiin päin.
Ensimmäinen parsi, Bellsin, oli tyhjä, samoin kaikki muutkin. Ei ainoakaan juoksija hirnunut eikä tömistellyt tervehtiäkseen häntä. Night oli kadonnut samoin kuin Black Starkin.
XVI.
KULTAA
Kuten Lassiter oli ilmoittanut Janelle, pääsi Venters vaikean matkan jälkeen Surprise Valleyn rauhalliseen turvapaikkaan. Kun hän vihdoin istui väsyneenä hopeakuusten varjoon levähtämään, hän kulutti suurimman osan lepohetkestään pahoitteluun, ettei ollut rehellinen uskollista ystäväänsä, Jane Withersteeniä kohtaan.
Kun hän jälleen oli seisonut vastakkain Janen kanssa ja hämmästynyt nähdessään hänessä tapahtuneen muutoksen ja kuullut hänen vastoinkäymistensä yksityiskohdat, ei hän ollut uskaltanut kertoa Janelle omassa elämässään tapahtuneesta tärkeästä muutoksesta. Hän ei ollut valehdellut, mutta oli ollut vaiti.
Bess oli auttanut häntä niiden tavaroiden, elintarpeiden ja varustusten kuljettamisessa laaksoon, jotka hän oli tuonut mukanaan. Hän oli varmasti tuonut sieltä sata kertaa enemmän kuin oli aikonut, tarpeeksi ainakin moniksi vuosiksi ja ehkä vakituisen kodin perustamiseksi laaksoon. Hän ei tiennyt mitään syytä, miksi hänen enää olisi pitänyt poistua sieltä.
Levättyään päivän hän voimistui jälleen ottaen osaa Bessin ihastukseen heidän aukoessaan lukemattomia kääröjä. Sitten hän alkoi suunnitella tulevaisuutta. Ja suunnitellessa haihtuivat hänen mielestään äkkiä Cottonwoodsiin tehty matka, siitä johtunut elpynyt viha Tullia kohtaan ja kiihkeiden intohimojen alituinen kuohahtelu. Nykyhetkeen liittyvät ajatukset hautasivat vähitellen hänen Jane Withersteeniä kohtaan tuntemansa ystävyyden ja hänen katumuksensa niin syvälle muistin pohjalle, että ne johtuivat yhä harvemmin hänen mieleensä.
Ja mitä taasen hänen mielentilaansa tuli, niin jo toisena päivänä hänen palaamisensa jälkeen sai laakso kultaisine värivivahduksineen ja purppuraisine varjoineen, humisevine länsituulineen ja viileine rauhallisine öineen Ventersin unohtamaan, että hän oli koskaan ollutkaan sieltä poissa.
Hän aloitti työnsä jo samana iltapäivänä. Vain eräs seikka viivytti häntä, vaikka se ei ollenkaan vähentänyt hänen ihastustaan. Hän ei näet niiden lukemattomien töiden joukosta, joiden tarkoituksena oli tehdä laaksosta paratiisi, osannut valita sitä, mistä hänen olisi ollut sopivin aloittaa. Hän oli tottunut siirtymään haaveilevasta huvituksesta toiseen samoin kuin laakson mehiläiset lentelevät kukasta kukkaan, ja tunsi nyt tämän saman tottumuksen ulottuvan töihinsäkin. Hän aloitti ne kuitenkin kaikesta huolimatta.
Jo alussa hän huomasi Bessin olevan suureksi avuksi ja suureksi vastukseksikin. Tytön kiihko ja ilo olivat innoittavana kannustimena, mutta hänen suunnitelmansa olivat perin epäkäytännöllisiä ja hän oli niiden suhteen ihastuttavan horjuvainen. Ja Venters kuvitteli lisäksi Bessin muuttuvan yhä nuorekkaammaksi ja suloisemmaksi ja hän totesi, että oli paljon helpompaa katsella häntä ja kuunnella hänen puheitaan kuin työskennellä. Sen vuoksi hän antoikin Bessille sellaisia töitä, jotka pakottivat hänet usein käymään luolassa, jonne Venters oli järjestänyt tavaransa säilöön.
Bessin ollessa jälleen matkalla kuuli Venters leiristä huudon ja sitten koirien kiukkuista haukuntaa.
Hän kohottautui hämmästyneenä suoraksi, sillä hän ei ollut osannut kuvitellakaan, että Bess joutuisi johonkin vaaraan. Bess oli varmaankin nähnyt kalkkarokäärmeen tai villikissan. Mutta olisikohan Bess silti huutanut, vaikka olisikin nähnyt jommankumman, ja miksi koiratkin haukkuivat niin vimmatusti? Heittäen työnsä kesken Venters kiiruhti leiriin. Tunkeuduttuaan haavikon läpi hän näki leirissä tummapukuisen miehen. Jäykistyen ja sitten jälleen tulistuen Venters lisäsi vauhtia saadakseen revolverinsa käsiinsä. Hän sätti itseään mielettömäksi houkkioksi, kun vieraan pitkä vartalo alkoi näyttää tutulta ja hän tunsi Lassiterin. Sitten hän hidastutti juoksunsa kävelyksi, koetti huutaakin, mutta ei saanut ääntä kurkustaan, ja kun hän saapui leiriin, näki hän Lassiterin tuijottavan kalpeaan tyttöön. Silloin olivat Ring ja Whitie jo tunteneet hänet.
"Hei, Venters, tulin vieraisille luoksenne", sanoi Lassiter hitaasti. "Ja olen hieman hämmästynyt nähdessäni, että teillä täällä on nuorukainen toverina."
Yksi ainoa silmäys oli riittänyt paljastamaan teräväkatseiselle ratsastajalle Bessin oikean sukupuolen ja hänen tyyneytensä oli kerrankin haihtunut. Hän tuijotti tyttöön niin kauan, että tämän kalpeat kasvot kävivät tulipunaisiksi. Sekin yksinään olisi lopullisesti paljastanut Bessien naisellisuuden, sillä se sopi mainiosti hänen auringon kultaamaan tukkaansa ja tummiin laajentuneisiin silmiinsä, hänen suunsa suloon ja hänen solakan vartalonsa ilmeiseen sopusuhtaisuuteen.
"Taivaan nimessä, Lassiter!" huohotti Venters toinnuttuaan. "Kuinka huojentavaa, ettei kukaan muu osunut vieraaksemme! Mutta miten ihmeen tavalla onnistuitte pääsemään tänne?"
"Seurasin jälkiänne. Halusimme – halusin tietää, missä oleskelette ja onko valitsemanne piilopaikka turvallinen. Sen vuoksi lähdin jälkeenne."
"Seurasitteko jälkiäni?" huudahti Venters hämmästyneenä.
"Kyllä. Ja se oli verraten vaikeaa saavuttuani noille sileille kallioille. Sain kierrellä koko päivän, ennen kuin löysin nuo kallioon hakatut askelmat. Lopusta suoriuduin helposti."
"Missä hevosenne on? Toivoakseni piilotitte sen."
"Sidoin sen kiinni noihin kummallisen näköisiin rinteillä kasvaviin setreihin. Sitä ei kukaan voi nähdä laaksosta."
"Mainiota! Mutta, taivas varjelkoon, olen kuin puulla päähän lyöty ja vähän säikähtänyt. Luulin, ettei kukaan ihminen voi seurata jälkiäni tänne."
"Uskon sen. Mutta jos näillä ylätasangoilla on joku toinenkin minun vertaiseni vainuaja, saattaa hän löytää teidät."
"Sepä ikävää! Olen siitä huolissani. Mutta, Lassiter, kun nyt kerran olette tullut tänne, olen iloinen tapaamisestamme. Toverini tässä ei ole mikään nuorukainen... Bess, tämä mies on ystäväni. Hän pelasti kerran henkeni."
Hetken aiheuttama hämmästys ei ulottunut Lassiteriin. Melkein heti, kun hän puristi Bessin kättä hänen käyttäytymisensä huojensi Ventersin mieltä ja rauhoitti tyttöä. Kun hän kuuli Ventersin sanat ja katsahti nopeasti Lassiteriin, hän tyyntyi, ja vaikka hän ujostelikin ja huomasi ehkä tilanteessa jotakin tavatonta, ei hän sitä ainakaan näyttänyt.
"Aion viipyä vain vähän aikaa", sanoi Lassiter. "Ja ellen aiheuta teille suuria puuhia, ilmoitan, että olen nälissäni. Otin kyllä muutamia korppuja mukaani, mutta ne ovat jo menneet. Venters, tämä paikka on epäilemättä ihmeellisin, mitä milloinkaan olen nähnyt. Nuo seinämään hakatut askeleet ja kuilun suu. Ja kiipeäminen rotkon kautta tänne laaksoon tuntuu siltä kuin ihminen ponnistelisi helvetin kautta taivaaseen. Sisäänkäytävän suulla on kummallisen näköinen kallio, mutta en ehtinyt sitä vielä tarkastella. Ihmettelen, kuinka kumman tavalla onnistuitte löytämään laakson, joka on näin mielenkiintoinen."
Päivällistä valmistettaessa ja syötäessä Lassiter vain enimmäkseen kuunteli tapansa mukaan sanoen silloin tällöin jotakin omituiseen kuivaan tapaansa. Venters näki kuitenkin ratsastajan huomion kiintyvän yhä enemmän Bessiin. Hän ei kysellyt Bessiltä mitään ja kohdisti tarkkaavaisuutensa häneen vain silloin, kun tyttö oli syventynyt johonkin eikä voinut huomata hänen tutkivaa katsettaan. Ventersistä tuntui siltä kuin Lassiter olisi käynyt yhä hajamielisemmäksi katsellessaan Bessiä ja kuin hänen tyyneytensä olisi muuttunut helläksi myötämielisyydeksi. Sitten hän äkkiä nousi sanoen, että hänen täytyi poistua varhain. Hän sanoi jäähyväiset Bessille hiljaisella ja hieman murtuneella äänellä ja poistui kiireesti. Venters seurasi häntä ja he ehtivät kävellä penkereen päähän, kiivetä rapautuneen rinteen laelle ja kulkea kivisillan alitse, ennen kuin kumpikaan sanoi sanaakaan.
Sitten Lassiter laski kätensä raskaasti Ventersin olalle ja käänsi hänet niin, että hän kohtasi hänen harmaitten silmiensä leimuavan katseen.
"Lassiter, en voinut kertoa tätä Janelle, en mitenkään", sanoi Venters kiihkeästi ymmärtäen ystävänsä ajatukset. "Koetin kyllä, mutta en voinut. Hän ei olisi ymmärtänyt ja hänellä on huolia tarpeeksi muutenkin. Ja minä rakastan tyttöä."
"Venters, tämä tekee minut sanattomaksi, vaikka olen nähnytkin elämäni taipaleella paljon kummallisia asioita. Kuka tyttö on?"
"En tiedä."
"Ettekö tiedä? Mikä hän sitten on?"
"En tiedä sitäkään. Kummallisempaa tarinaa ette ole ikinä kuullut? Minun pitää kertoa se teille. Mutta te ette usko sitä."
"Venters, naiset ovat tuntuneet minusta aina arvoituksellisilta. En pysty arvostelemaan kenenkään ihmisen arvoa enkä hyvyyttä. Aiotteko olla rehellinen häntä kohtaan?"
"Kyllä. Vannon sen Jumalan nimessä!"
"Niin arvelinkin, vaikka en sitä aivan varmasti tiennyt. Mutta, Venters, hän on nainen kaikkeen muuhun paitsi ikään nähden. Hän on salviarinteitäkin suloisempi."
"Lassiter, tiedän sen. Mutta hirveintä on se, ettei hän viattomuudestaan ja sulostaan huolimatta olekaan sellainen kuin miltä hän näyttää."
"En tietysti tahtoisi enkä voisikaan sanoa teitä valehtelijaksi, Venters", sanoi vanhempi mies.
"Viis siitä, mutta hän on Oldringin Naamioitu Ratsastaja!"
Venters luuli hämmästyttävänsä ystäväänsä tällä uutisella, mutta hän ei ollut millään tavalla valmistautunut sanojensa aiheuttamaan järkytykseen. Hän hämmästyi hetkiseksi nähdessään Lassiterin kokonaan mykistyvän, mutta sitten hänen kiihkeä intonsa saada purkaa sydämensä ja kertoa tämä ihmeellinen tarina tukahdutti kaikki muut ajatukset.
"Poikani, kertokaa minulle kaikki", sanoi Lassiter istuutuessaan kivelle ja kuivatessaan hikistä otsaansa.
Venters aloitti kertomuksensa siitä ajan kohdasta, jolloin hän oli ampunut rosvon ja haavoittanut Oldringin Naamioitua Ratsastajaa. Hän koetti kiirehtiä kertoen kaiken, salaamatta Bessin avomielistä rakkaudentunnustusta ja omia syvempiä tunteitaan.
"Sellainen on tarina", lopetti hän. "Rakastan häntä, vaikka en olekaan sitä hänelle milloinkaan sanonut. Jos kertoisin sen hänelle, olisin samalla heti valmis menemään naimisiin hänen kanssaan, mutta se tuntuu mahdottomalta tässä maassa. Ja pelkään viedä häntä muuallekaan. Aion sen vuoksi tehdä parastani muuttaakseni hänen elämänsä täällä niin mukavaksi kuin suinkin."
"Kuta kauemmin elän, sitä kummallisempaa elämä on", mutisi Lassiter katsoen maahan. "Muistan, mitä kerran sanoitte Janelle käsistä, jotka sekaantuvat hänen elämäänsä. On tuo voimakas, näkymätön käsi. Tullin musta käsi, minun punainen, teidän välinpitämätön ja tytön pieni päivettynyt, avuton käsi. Mutta, Venters, on vielä sellainenkin käsi, joka on kaikkitietävä ja ihmeellinen. Ja se käsi juuri johtaa Jane Withersteenin elämän kohtaloita. Kertomuksenne voisi saattaa ymmälle paljon viisaammankin ihmisen kuin minut. En voi antaa teille minkäänlaista neuvoa, vaikka pyytäisittekin. Mutta ehkä voin sentään auttaa teitä. Aion joka tapauksessa puhutella Oldringia hänen saavuttuaan kylään saadakseni selville tytön syntyperän. Tunsin rosvon muutamia vuosia sitten. Ja hänkin muistaa kyllä minut."
"Lassiter, jos joskus tapaan Oldringin, tapan hänet!" huusi Venters kiihkeästi.
"Mikään ei voi olla luonnollisempaa", vastasi ratsastaja.
"Uskotelkaa hänelle, että Bess on kuollut, kuten hän onkin hänelle ja entiselle elämälleen."
"Kyllä, poikani. Tyyntykää nyt. Jos aiotte ruveta ammuskelemaan Tullia ja Oldringia, täytyy teidän olla tyyni. Mutta mielestäni on kuitenkin parasta, että pysyttelette täällä piilossa. No niin, minun on nyt lähdettävä."
"Vielä eräs asia, Lassiter. Ette suinkaan aio kertoa Janelle Bessistä? Luvatkaa se minulle!"
"En missään tapauksessa. En kuitenkaan pelkäisi lyödä vetoa siitä, että hän, kun salaisuudestanne aiheutunut viha on haihtunut – Venters, hän tulee vielä kerran raivostumaan – kunnioittaa teitä sitä enemmän. En minäkään voi pidättäytyä sanomasta, että olette mielestäni miesten mies."
Heidän kiivetessään edelleen Venters pysähtyi monta kertaa sanoakseen jäähyväiset, mutta muuttikin mielensä jatkaen kiipeämistään, kunnes he saapuivat Balancing Rockin luo. Lassiter katseli sitä tarkoin, kuunteli Ventersin otaksumisia sen asemasta ja tarkoituksesta ja työnsi sitä uteliaana voimakkaalla kädellään.
"Älkää Herran nimessä!" huudahti Venters. "Panin sen huojumaan kerran enkä sen jälkeen ole voinut unohtaa säikähdystäni."
"Olette mielestäni kovin hermostunut tänään", vastasi Lassiter hämmästyneenä. "Mitä taasen minuun tulee, on minulla aina ollut mitä kummallisin halu vyörytellä kiviä. Ollessani lapsi tein niin ja kuta suuremmaksi kasvoin, sitä suurempia kiviä vyörytin. Olen pannut alulle monta vyöryä aikoinani. Enkä ole milloinkaan nähnyt kalliota, jonka vyöryttämistä olisin enemmän halunnut. Sen kumeaa, murskaavaa syöksymistä tuonne kuiluun olisi hauska katsella."
"Sulkisitte silloin kokonaan solan suun!" huudahti Venters. "Hyvästi nyt Lassiter. Säilyttäkää salaisuuteni, älkääkä unohtako minua. Ja olkaa hyvin varovainen poistuessanne tuolta laaksosta, sillä rosvojen sola ei ole kuin kolmen penikulman päässä täältä rotkoa ylöspäin. En tunne enää milloinkaan olevani turvassa täällä, koska te kerran voitte seurata jälkiäni tänne."
Kun Venters laskeutui takaisin laaksoon, tyyntyivät vähitellen hänen tunteensa, ja hän kävi hyvin vakavaksi ja miettiväiseksi. Hän huomasi äkkiä olevansa hyvin vakava ajatellessaan, ettei hän enää milloinkaaan laaksossa oleskellessaan saisi takaisin entistä turvallisuudentunnettaan. Saman, minkä Lassiter oli tehnyt, voi joku toinen taitava vainua ja toistaa. Mutta niiden monien paimenten joukossa, joiden kanssa Venters oli ratsastellut, ei hän muistanut ainoatakaan, joka olisi kyennyt lähtemään hänen jäljilleen Cottonwoodsista ja seuraamaan niitä solan sileän rinteen juurelle, puhumattakaan siitä, että häntä olisi voitu seurata kiiltelevän rinteen laelle. Mutta Lassiter ei ollutkaan tavallinen paimen. Hän oli kuluttanut suurimman osan elämästään ajamalla takaa ihmisiä eikä nautoja. Ja on hyvinkin mahdollista, että Oldringin rosvojen joukossa oli joku, joka oli yhtä taitava vainuaja kuin Lassiterkin. Kuta enemmän Venters mietti tätä mahdollisuutta, sitä huolestuneemmaksi hän kävi.
Lassiterin vierailu oli tehnyt Bessinkin levottomaksi ja Venters luuli hänen ajattelevan samaa kuin hänkin heidän tulevasta yksinäisyydestään. Sen keskeyttäminen, vaikka sen oli tehnytkin hyväätarkoittava ystävä, ei ollut ainoastaan haihduttanut kaikkia siihen liittyviä unelmia ja paljon sen suloa, vaan oli myös valanut heidän mieliinsä kalvavaa pelkoa. He olivat molemmat huomanneet jalan jäljen hiekassa.
Venters ei työskennellyt enää sinä päivänä. Auringonlaskua seurannut hämärä väistyi yön tieltä, rotkolintu purki ilmoille surullisia säveliään, tuuli humisi vienosti kallioiden halkeamissa ja nuotio leimahteli ja paloi punaisiksi kekäleiksi. Ventersistä tuntuivat nyt kaikki nämä seikat aivan erilaisilta kuin ennen, vai oliko hänessä itsessään tapahtunut synkkä muutos? Hän toivoi tämän lievän alakuloisuuden aamulla jo haihtuneen.
Mutta siinä suhteessa hän kuitenkin oli tuomittu pettymään. Ja sitten Besskin vaipui niin kaihoisaan surumielisyyteen, ettei Venters ollut nähnyt häntä sellaisessa mielentilassa hänen parantumisensa jälkeen. Hänen kokeensa Bessin ilahduttamiseksi epäonnistuivat surkeasti synkistyttäen vain hänen omaa mieltään. Kova työ tuotti huojennusta, mutta päivän kuluttua loppuun hänen levottomuutensa palasi. Silloin hän rupesi vakavasti harkitsemaan tilannetta ja huomasi hämmästyksekseen, että hänen oli pakko poistua Surprise Valleysta ja ottaa Bess mukaansa. Ratsastajana hän oli antautunut moneen vaaraan ja seikkailijana Deception Passissa hän oli epäröimättä pannut henkensä alttiiksi, mutta nyt hän ei aikonut panna Bessin turvallisuutta eikä onnea alttiiksi millekään vaaralle ja hän oli liian terävä voidakseen olla sitä huomaamatta. Hän tuli pahoilleen ajatellessaan, että hänen on pakko poistua tästä kauniista laaksosta juuri nyt, kun hänellä oli keinoja, joiden avulla hän olisi voinut luoda siitä pysyväisen hauskan kodin. Eräs ajatus välähti kiusallisena hänen mieleensä – miksi hän ei voisi kiivetä kuiluun, miksi hän ei voisi sysätä Balancing Rockia tielle ja sulkea ikuisiksi ajoiksi Deception Passin? "Siinä näytti parhain ominaisuuteni hampaitaan", mutisi Venters ivallisesti. "Mutta aion ehdottomasti nujertaa sen heti. Tahdon olla rehellinen tyttöä kohtaan, vaikka se olisikin viimeinen tekoni maailmassa."
Meni toinenkin päivä, jonka kuluessa hän työskenteli vähemmän ja ajatteli enemmän, pitäen koko ajan salaa silmällä Bessiä. Tytön miettiväisyys oli syventynyt ilmeiseksi alakuloisuudeksi, mikä vain vaikeutti Ventersin aikomusta kertoa tytölle. Hän säilytti salaisuuttaan vielä kolmannen päivän toivoen, että Bess tulisi sattumalta hieman iloisemmaksi, mutta hänen suureksi mielipahakseen Bess kävi yhä synkemmäksi. Oman salaisuutensa ja sen aiheuttaman kidutuksen perusteella hän arvasi Bessinkin salaavan jotakin ja vaikenemisellaan kiduttavan itseään. Venters ei kyllä vielä ollut selvillä siitä, kuinka ja milloin hän poistuisi laaksosta, mutta hän päätti kuitenkin selittää sen välttämättömyyden Bessille ja taivuttaa hänet lähtemään. Ja hän toivoi sitä paitsi voivansa puheellaan taivuttaa Bessinkin ilmaisemaan salaisuutensa.
"Bess, mikä teitä oikeastaan vaivaa?" hän kysyi.
"Ei mikään" vastasi Bess katsoen syrjään.
Venters tarttui hänen käteensä pakottaen hänet hellästi mutta itsevaltaisesti kohtaaman hänen katseensa.
"Ette voi katsoa minuun ja valehdella", sanoi hän. "Kas niin, mikä teitä vaivaa? Salaatte minulta jotakin. Minullakin on eräs salaisuus, jonka aion kertoa teille hetken kuluttua."
"Niin minullakin. Halusin niin kovin kertoa sen teille, kun palasitte matkaltanne. Sen vuoksi käyttäydyin niin typerästi. Jatkoin kuitenkin salaisuuteni säilyttämistä hekumoiden sillä. Mutta Lassiterin tulo kypsytti aivoissani suunnitelman, joka muutti mieleni. Sitten en enää halunnut kertoa sitä teille."
"Haluatteko nyt?"
"Kyllä, ja olisin tehnyt sen piakkoin kehoittamattakin. Yritin eilen, mutta te olitte niin kylmä. Pelkäsin teitä. Mutta en olisi voinut säilyttää sitä enää kauan."
"Hyvä, te salaperäisistä salaperäisin nainen, kertokaa nyt ihmeellinen salaisuutenne."
"Teidän ei ollenkaan tarvitse nauraa", vastasi Bess jo hieman vilkkaammin. "Voin tukahduttaa naurunne sekunnissa."
"No, se vetelee."
Bess juoksi kuusten välitse luolaan ja palasi kantaen jotakin, joka näytti hyvin raskaalta. Katsottuaan tarkemmin Venters näki, että Bessin kantamus oli kiedottu mustaan huiviin, jonka Venters hyvin muisti. Sekin yksinään olisi riittänyt kiihdyttämään hänen uteliaisuutensa äärimmilleen.
"Voitteko aavistaa, mitä olen tehnyt poissaollessanne?" kysyi Bess.
"Olen kuvitellut, että kuljeksitte vain ympäriinsä katsellen ja odottaen minua", vastasi Venters hymyillen. "Minäkin näet voin haaveilla kaikenlaista."
"Olette väärässä, sillä työskentelin. Katsokaa vain käsiäni." Bess polvistui hänen viereensä ja laskettuaan huolellisesti kantamuksensa maahan näytti käsiään Ventersille. Hänen kämmenensä ja sormien sisäpuolet olivat valkoiset, rypistyneet ja kuluneet.
"Bess, olette tarponut vedessä", sanoi Venters.
"Tarponutko? Katsokaa tänne!" Hän avasi kätevästi mustan huivin ja aurinko paistoi himmeään kimaltelevaan kultakasaan.
"Kultaa!" huudahti Venters.
"Niin, juuri kultaa! Tässä on sitä nauloittain. Löysin sitä, huuhdoin sen virrassa ja noukin sen jyvä jyvältä ja pala palalta tähän huiviin."
"Kultaa!" huudahti Venters jälleen.
"Niin; naurakaa nyt salaisuudelleni."
Venters ei voinut kääntää katsettaan kullasta pitkään aikaan. Sitten hän ojensi kätensä tunnustellakseen, oliko kulta oikeaa.
"Kultaa!" hän melkein huusi. "Bess, tässä on sitä satojen, jopa tuhansien dollarien arvosta!"
Hän kumartui Bessin puoleen laskien voimakkaan kätensä Bessin kädelle.
"Onko siellä vielä enemmän tätä samaa ainetta?" kuiskasi hän.
"Paljonkin niin pitkälti kuin virtaa riittää kallioihin asti. Olen usein huuhdellut kultaa ja kuunnellut miesten puheita. Täällä ei luullakseni ole suuria määriä, mutta kuitenkin tarpeeksi tekemään teidät rikkaaksi."
"Sellainenko oli salaisuutenne?"
"Niin, mutta vihaan kultaa, koska se tekee miehet hulluiksi. Olen nähnyt heidän juopuvan ilosta ja tanssivan ja hyppelevän ympäriinsä. Olen nähnyt heidän kiroilevan ja raivoavan. Olen nähnyt heidän tappelevan kuin koirien ja kiertelevän tomussa ja olen nähnyt heidän tappavan toisiaan kullan vuoksi."
"Senkö vuoksi ette halunnut kertoa sitä minulle?"
"En aivan senkään tähden." Bess antoi päänsä painua. "Vaan sen vuoksi, että tiesin teidän heti haluavan pois täältä löydettyänne kultaa."
"Pelkäsitte siis, että jättäisin teidät tänne?"
"Niin."
"Kuulkaahan nyt, te suuri lapsi! Kuulkaa, mitä kerron teille, te suloinen, ihmeellinen, villi, sinisilmäinen tyttö! Minunkin salaisuuteni kidutti minua, koska tiesin, että meidän on pakko lähteä laaksostamme. Emme voi jäädä tänne enää pitkäksi aikaa. Mutta en voinut käsittää, kuinka pääsisimme pois tästä maasta ja kuinka eläisimme, jos joskus onnistuisimmekin suoriutumaan siitä. Sillä minähän olen köyhä kuin kerjäläinen. Sen vuoksi en ilmaissut teille salaisuuttani. Olen varaton, ja Sterlingin tuolla puolen matkustaessa tarvitaan rahaa. Emme voi ratsastaa hevosilla emmekä aaseilla emmekä kävelläkään loppumattomiin. Vaikka tiesinkin, että meidän täytyy lähteä, olin toivoton, kuinka lähtisimme ja mitä tekisimme. Mutta nyt meillä on kultaa! Päästyämme Sterlingin sivu ei meidän tarvitse enää pelätä rosvoja. Ja muita ei laisinkaan.
"Kuulkaahan nyt, Bess!"
Venters kuuli nyt äänensä kaikuvan selkeänä ja hellänä ja tunsi Bessin kylmien käsien puristuvan nyrkkiin hänen musertavasta otteestaan huolimatta, kun tyttö nojautui häneen kalpeana ja henkeään pidättäen.
"Te herätitte minut jälleen elämään. Vien teidät pois, kauas pois tästä villistä maasta. Saatte aloittaa uutta elämää ja tulla onnelliseksi. Saatte nähdä kaupunkeja, laivoja ja ihmisiä. Teidän pitää saada kaikkea, mitä sydämenne halajaa. Kaikki elämänne häpeä ja surut unohtuvat ikäänkuin niitä ei olisi milloinkaan ollutkaan. Sillä tavalla aion erota teistä, te surumielinen tyttö. Rakastan sinua. Etkö tiennyt sitä? Kuinka et ole voinut arvata sitä? Rakastan sinua ja olen vapaa. Olen mies, sinun tekemäsi mies, enkä enää kerjäläinen!... Suutele minua! Niin kauaksi aikaa aion jättää sinut yksiksesi tänne, sinä kaunis, kummallinen ja onneton tyttö! Mutta aion tehdä sinut onnelliseksi. Välittäisinkö hiventäkään entisyydestäsi, sillä minä rakastan sinua. Vien sinut kotiini Illinoisiin äitini luo. Ja sitten kuljetan sinua paikasta paikkaan. Aion korvata sinulle kaiken, mitä olet menettänyt. Ah, tiedän sinun rakastavan minua, tiesin sen jo ennen tunnustustasi. Ja se muutti elämäni. Ja sinä lähdet mukaani, et toverinani, et sisarenani, vaan, Bess kultaseni – vaimonani!"
XVII.
WRANGLE JUOKSEE KILPAA.
Rakastavaiset saivat vihdoin suunnitelmansa valmiiksi. Ventersin oli mentävä kylään, hankittava sieltä hevonen ja jonkinlainen valepuku Bessille tai ainakin vähemmän huomiota herättävä vaatetus kuin tämä nykyinen ja kiiruhdettava sitten niin nopeasti kuin suinkin takaisin laaksoon. Sillä aikaa piti Bessin kartuttaa heidän kultavarastoaan. Sitten he lähtisivät pitkälle ja vaaralliselle matkalleen ratsastaakseen pois Utahista. Mutta jollei Venters voisi hankkia hevosta Bessille, aikoivat he molemmat ratsastaa suurella raudikolla. Kulta, hieman evästä, satulahuovat ja Ventersin aseet täydentäisivät sen kevyen kuorman, jonka he aikoivat ottaa mukaansa.
"Pidän tästä kauniista paikasta", sanoi Bess. "On niin vaikea ajatella, että on lähdettävä täältä."
"Vaikeako? Niin minustakin", vastasi Venters. "Ja ehkä vuosikausiksi." Mutta hän ei ilmaissut sanoin ajatustaan, että he ehkä vielä palaavat tänne monen vuoden poissaolon ja muutosten jälkeen.
Kerran vielä Bess sanoi jäähyväiset Ventersille Balancing Rockin juurella, mutta tällä kertaa hän kuiskasi ne toivovasti, hellästi ja kiihkeän luottavaisesti. Ja vielä pitkän aikaa heidän erottuaan hänen käsivarsiensa puristus, hänen huultensa sulo ja hänen rinnassaan syntyneen uuden ja hellän tunteen aiheuttama vaikutelma ahdistivat ja värisyttivät Ventersin mieltä. Tyttö, joka oli sanonut itseään nimettömäksi ja vähäpätöiseksi olennoksi, oli ihmeellisesti muuttunut kuultuaan Ventersin rakkaudentunnustuksen. Sitä kannatti ajatella ja se lämmitti kummasti Ventersin sydäntä, mutta nyt hänen piti ehdottomasti unohtaa se, jotta hän voisi keskittää kaikki aistinsa tämän vaarallisen retken onnistumiseen.
Hän oli ottanut mukaansa vain luodikkonsa, revolverinsa ja vähän leipää ja lihaa, ja koska hänen taakkansa oli niin kevyt, ehti hän pian rinteen juurelle ja sitten laaksoon. Ilta alkoi jo pimetä ja hän oli hyvillään siitä. Tähdet tuikkivat jo taivaalla, kun hän saapui vanhaan piilopaikkaansa rotkon seinämässä olevaan halkeamaan, minkä kautta hän pujahti tiheän viidakon läpi ruohoiselle aukeamalle. Wrangle seisoi sen keskellä pää pystyssä näyttäen mustalta ja tavattoman suurelta pimeässä Venters vihelsi hiljaa, alkoi hitaasti lähestyä sitä ja sitten kutsua. Hevonen korskui ja laukaten tiehensä kavioiden kumeasti kopsahdellessa se katosi hämärään. "Villimpi kuin milloinkaan ennen!" mutisi Venters. Hän seurasi raudikkoa seinämien väliseen kapeaan aukkoon, mutta hänen täytyi hetkisen kuluttua perääntyä sieltä, sillä hän ei nähnyt jalankaan vertaa eteensä. Hänen palatessaan aukeamalle Wrangle syöksyi kallion synkästä varjosta kiitäen kuin salama hänen ohitseen. Huomattuaan, että kaikki yritykset Wranglen kiinniottamiseksi sinä iltana olivat turhia, Venters meni suojaavan kallionkielekkeen alle, jonne hän oli piilottanut satulansa ja huopansa, ja paneutui nukkumaan.
Aamun ensi sarastus sai hänet jo liikkeelle ja heti kun tuli niin valoisaa, että hän voi erottaa esineet, hän irroitti suopungin satulasta lähtien ottamaan kiinni raudikkoa. Hän näki Wranglen syövän ruohoa aukeaman toisessa päässä ja rupesi aivan luonnollisesti lähestymään sitä. Kun hän tuli tarpeeksi lähelle, tunsi Wrangle nähtävästi hänet, mutta oli liian villi pysyäkseen paikoillaan. Venters juoksi aukeamaa pitkin rinteiden väliseen kapeaan kujanteeseen. Se auttoi häntä saamaan hevosen pian kiinni ja vyyhditen suopunkinsa niin, että se oli valmis heitettäväksi, hän kiiruhti sinne. Wrangle antoi hänen tulla sadan jalan päähän ja lähti sitten karkuun. Mutta sen syöksyessä ohi hurjaa vauhtia Venters heitti taitavasti suopunkinsa. Hänellä oli kyllä aikaa jännittäytyä kestämään tempausta, mutta siitä huolimatta Wrangle nykäisi hänet kumoon vetäen häntä muutamia metrejä mukanaan, ennen kuin pysähtyi.
"Senkin villi paholainen", sanoi Venters vetäessään Wranglea hitaasti luokseen. "Etkö tunne minua? No, tulehan nyt, vanha veikko, so, so."
Wrangle mukautui suopunkiin ja sitten Ventersin voimakkaaseen otteeseen. Se oli niin takkuinen ja hurjan näköinen. Luimistaen korviaan se seisoi paikoillaan saadessaan satulan selkäänsä ja suitset suuhunsa, vaikka se olikin niin arka, että vapisi jokaisesta kosketuksesta ja äänestä. Venters talutti sen viidakkoon ja taivutellen vesoja syrjään päästäkseen läpi saapui vihdoin aukeamalle. Katseltuaan tarkasti kummallekin suunnalle hän näki rotkon olevan yhtä aution kuin ennenkin. Sitten hän nousi satulaan ja lähti ratsastamaan etelää kohti.
Wranglen huojuva ravi katkaisi ihmeellisen nopeasti taipaleita. Sen askeleet olivatkin tavallisen hevosen askelia melkein kaksi kertaa pitemmät ja sen kestävyys oli yhtä huomattava. Venters hiljensi sen vauhtia silloin tällöin antaen sen kävellä kaikki vastamäet ja pehmeät rämeet. Se ei ollut vielä milloinkaan tähän saakka oikutellut Ventersin ratsastaessa sillä. Hänen oli nyt kuitenkin pakko säästää hevosta eikä hän sen vuoksi kannustanut sitä sellaiseen vauhtiin kuin viime matkallaan. Hän yöpyi solan viimeisen lähteen viereen. Hän ei tiennyt, kuinka pitkälti sieltä vielä oli Cottonwoodsiin, arvaili vain matkan pituuden suunnilleen noin viideksikymmeneksi penikulmaksi.
Hän jatkoi matkaansa varhain aamulla ja saapui aamupäivällä ahtaaseen kuiluun, johon sola päättyi ja josta päästiin ylemmälle salviakentälle. Hän näki Lassiterin hevosen jäljet tomussa, mutta ei muiden, ja laskeuduttuaan satulasta hän otti ohjakset käteensä alkaen taluttaa Wranglea rinteen laelle. Tämän lyhyen kiipeämisen jälkeen, joka rasitti enemmän hevosta kuin miestä, hänen täytyi levähtää tasangolla, mistä hän katseli purppuraisia laajoja salviarinteitä.
Wrangle hirnui tyytyväisenä tuntiessaan salvian tuoksun. Noustuaan satulaan Venters suuntasi kulkunsa valkoiselle tielle tuoksuvaa tuulta vastaan. Hän ehti ratsastaa pari penikulmaa, kun Wrangle pysähtyi niin äkkiä, että Venters tuuskahti kovasti satulanuppia vasten.
"No, mikä sinulle nyt tuli, vanha veikko?" huudahti Venters kumartuen katsomaan, oliko jokin kenkä irtautunut, kiemurteliko tiellä käärme vai oliko kavio loukkaantunut terävään kiveen. Saamatta sitä kuitenkaan selville hän suoristautui jälleen. Wrangle seisoi jäykkänä korvat hörröllään ja pystyssä. Saatuaan siten vihjauksen Venters katsoi eteensä ja näki tomupilven peittämän tumman miesjoukon ratsastavan rinnettä alas. He eivät näyttäneet hiljentävän vauhtiaan eivätkä muuttavan suuntaansa, vaikka jo ehkä olivat huomanneet hänet.
"Keitä he mahtoivat olla!" huudahti Venters haluamatta lähteä pakoon. Ratsastajat eivät voineet olla hänen ystäviään, olivatpa keitä tahansa. Hän liukui satulasta maahan taluttaen Wranglen korkeimman salviapensaan varjoon. Se voi ehkä kätkeä hänet niin pitkäksi aikaa, että hän ehtii huomata, keitä ratsastajat ovat. Sen jälkeen hänestä olisi samantekevää, kuinka pian miehet huomaisivat hänet. Tarkastettuaan oliko hänen luodikkonsa ampumakunnossa, hän jäi katselemaan, ja katkera raivo, joka kauan oli uinunut hänen povessaan, alkoi kiihtyä lemahtelevaan liekkiin. Elleivät nuo ratsastajat olleet rosvoja, oli hän unohtanut, miltä rosvot näyttivät ja kuinka he ratsastivat. Miehet tulivat yhä lähemmäksi niin pienenä yhtenäisenä tummana joukkona, ettei hän voinut laskea heitä. Hänestä tuntui ihmeelliseltä, etteivät heidän hevosensa huomanneet Wranglea. Mutta Venters arveli sen johtuvan heidän hurjasta vauhdistaan. He olivat kannustaneet hevosensa niin kovaan raviin, että Venters jo siitäkin olisi tuntenut heidät rosvoiksi, sillä paimenet eivät tavallisesti ratsasta sellaista vauhtia. Hän huomasi nyt olevan hyvinkin mahdollista, että ratsastajat ehtisivät hänen luokseen, ennen kuin hän saisi tilaisuutta ajatella, mitä hänellä oli odotettavissa heidän puoleltaan. Kun he olivat kolmensadan metrin päässä, talutti Venters tahallaan Wranglen tielle.
Silloin hän kuuli huutoja, liukuvien kavioiden töminää ja näki hevosen nousevan takajaloilleen, potkivan pystyssä päin ja liehuvin harjoin. Pieniä valkoisia savukiehkuroita näkyi selvästi ratsastajien ja hevosten muodostamaa tummaa taustaa vastaan, ja laukauksia kajahteli. Luodit putosivat kauas Ventersin eteen, lennättivät ilmaan tomua ja vihelsivät sitten matalalta salviapensaikkoon. Matka oli liian pitkä revolvereille, mutta joka tapauksessa laukaukset kiihdyttivät Ventersin raivon liekkiin, vaikka niiden tarkoituksena ehkä olikin pysähdyttää hänen etenemisensä eikä tappaa häntä. Työnnettyään käsivartensa suitsien mutkaan, ettei Wrangle voisi karata, Venters kohotti luodikon poskelleen painaen pari kertaa liipasinta.
Hän näki ensimmäisen ratsastajan kallistuvan sivulle ja putoavan satulasta ja huomasi toisenkin miehen kyyristyvän satulassaan ja huutavan tuskasta. Sitten Wrangle hypähti pelosta kohottaen Ventersin ilmaan ja oli melkein kaataa hänet. Hän vetäisi hevosen luokseen voimakkaalla kädellään ja hyppäsi satulaan. Wrangle nousi jälleen takajaloilleen vetäen suitsia perässään, sillä Venters ei ollut ehtinyt tarttua niihin. Mutta hän kumartui äkkiä ja sai ne käsiinsä heittäen sitten mutkan satulannupin ympärille. Sitten hän hammasta purren kääntyi katsomaan saavuttamaansa tulosta.
Joukko oli hajaantunut, jotta se ei tarjoaisi niin laajaa pilkkaa luodeille. Miehet olivat ryhtyneet vastarintaan ja muutamien revolverien suista leimahteli tulta. Venters kuuli kovemman paukahduksen, ja juuri kun Wrangle jälleen hypähti, hän kuuli luodin viheltävän ohitseen. Se olisi varmasti sattunut häneen, ellei Wrangle olisi pelastanut häntä nopealla laukallaan. Venters tunsi ensin verensä kuumenevan, mutta sitten hän tyyntyi. Harkiten hän etsi miesjoukosta luodikolla varustautuneen rosvon ja ampui hänet. Wrangle korskahti äänekkäästi ja pakeni salviarinteelle. Venters antoi sen juosta muutamia kymmeniä metrejä pysähdyttäen sen sitten rautaisin käsin.
Viisi miestä, varmaankin rosvoja, oli vielä jäljellä. Eräs heistä laskeutui satulasta ottaakseen haltuunsa kaatuneen toverinsa luodikon, mutta Ventersin ampuma luoti, joka vain peitti miehen tomupilveen sattumatta häneen, pani hänet juoksemaan takaisin hevosensa luo. Sitten joukko hajaantui. Haavoittunut rosvo lähti toiselle suunnalle ja se, joka oli koettanut saada luodikon haltuunsa, lähti toiselle, ja Venters oli näkevinään kolmannen ratsastajan, jolla oli kummallisen näköinen mytty sylissään, häviävän salviapensasten väliin. Mutta kaikki kävi niin nopeasti, ettei hän nähnyt, mitä tuossa mytyssä oikeastaan mahtoi olla. Kaksi ratsastajaa kolme hevosta mukanaan poikkesi oikealle. Peläten pitkää luodikkoa, jollaista rosvot ja paimenet harvoin kuljettivat mukanaan sen painavuuden vuoksi, heidän oli pakko lähteä pakosalle.
Yht'äkkiä Venters huomasi, että toinen noista miehistä ratsasti Jane Withersteenin Bells nimisellä hevosella, tuolla kauniilla juoksijalla, jonka Jane oli lahjoittanut Lassiterille. Nähdessään sen hän huudahti kiukusta. Sitten toisen ratsastajan pieni jäntevä ja sammakkomainen vartalo ja hänen mainio ryhtinsä satulassa – nämä keskenään niin ristiriitaiset seikat – alkoivat näyttää Ventersistä yhä tutummilta.
"Jerry Card!" hän huudahti.
Ja ratsastaja oli todella Tullin luotettavin apulainen. Ventersin sappi kiehui, mutta hän koetti hillitä vihaansa voidakseen katsoa tarkemmin.
"Niin, mies on varmasti Jerry Card!" huudahti hän hetkisen kuluttua. "Ja hän ratsastaa Black Starilla taluttaen Nightiä!"
Ventersin sydämessä kauan kytenyt hehkuva tuli leimahti nyt liekkiin. Hän kannusti Wranglea ja hevosen lisätessä vauhtiaan Venters työnsi ammuksia luodikkonsa makasiiniin, kunnes se taas oli aivan täysi. Card tovereineen oli nyt noin puolen penikulman päässä hänen edellään ja ratsastivat vaikeudetta rinnettä alas. Venters kiinnitti huomionsa hevosten tasaiseen juoksuun ymmärtäen, mistä se johtui, kun Wrangle laukkasi pensaikosta samalle leveälle karjapolulle, jota pitkin Venters kerran oli seurannut Jane Withersteenin punaisen lauman jälkiä. Tämä kovaksi tallattu polku oli monien vuosien käytöstä käynyt sileäksi ja tasaiseksi kuin tie. Venters näki Jerry Cardin katsovan taakseen olkansa yli ja toinen ratsastaja seurasi hänen esimerkkiään. Sitten nuo kolme juoksijaa lisäsivät vauhtiaan niin, että niiden keinuva juoksu voi milloin tahansa muuttua laukaksi.
"Wrangle, kilpailu on alkanut", sanoi Venters julmasti. "Laskettelemme ravia, laukkaamme ja juoksemme niiden mukana ja annamme niiden määrätä vauhdin."
Venters tiesi ratsastavansa niin voimakkaalla, nopealla ja väsymättömällä hevosella, ettei ainoakaan ratsastaja milloinkaan ollut ratsastanut paremmalla Utahin ylätasangoilla. Muistaen Jane Withersteenin mieliväitteen, että Night voi juosta rinnan Wranglen kanssa ja Black Star näyttää sille kavioitaan, Venters toivoi, että Jane nyt olisi katsomassa, kuinka tämä kilpailu päättyisi suuren raudikon ehdottomaan voittoon. Sitten Venters kuitenkin tunsi olevansa kiitollinen siitä, että hän oli poissa, sillä hän aikoi lopettaa kilpailun Jerry Cardin kuolemaan. Hänen vihansa ensi kiihko ja raivo haihtui, ja hän kävi synkäksi, niin, melkeinpä tyyneksi, halliten täydellisesti tahtoaan. Hänessä nyt ilmenevä voima – tuo häntä hallitseva tarmo, joka ei ollut vihaa, vaan jotakin säälimätöntä – olisi voinut olla koko elämänajan kestäneen kostonhimoisen etsinnän aiheuttamaa kiihkeää nautintoa. Häntä ei nyt mikään olisi voinut hillitä.
Hän punnitsi kilpailun kaikkia mahdollisuuksia. Bellsillä ratsastava mies jäisi varmasti jälkeen ja poikkeaisi syrjään salviarinteelle. Mutta Venters ei aikonut välittää tämän miehen liikkeistä sillä Jerry Cardin ilkeän salaisen toiminnan lopettaminen ja hänen nykyisen pakonsa tyhjäksi tekeminen ja sitten mustien takaisin valtaaminen olivat ainoat seikat, joihin hän nyt kiinnitti huomionsa. Karjapolku kiemurteli penikulmittain rinnettä alas. Venters näki, että purppurainen salviarinne oli kymmenen, viidentoista, parinkymmenen penikulman laajuinen. Ei ainoatakaan rosvoa eikä paimenta näyttänyt tulevan vastaan auttamaan Jerry Cardia. Hän ei voisi päästä pakoon muuten kuin luopumalla varastamistaan hevosista ja poikkeamalla salviapensaikkoon piiloutuakseen sinne. Kymmenen penikulman pituisella matkalla voi Wrangle väsyttää Black Starin ja Nightin kokonaan ja viidentoista penikulman taipaleella tappaa ne vauhdillaan. Venters hillitsi sen vuoksi raudikkoa antaen Cardin määrätä vauhdin. Kilpailu tulisi kyllä siten jatkumaan kauemmin, mutta se säästäisi mustia.
Kun tätä keinuvaa ravia oli jatkunut muutamia penikulmia, oli Wrangle jo huomattavasti lähestynyt noita kolmea hevosta. Jerry Card kääntyi jälleen katsomaan ja nähtyään, kuinka raudikko oli jo tavoittanut, hän kannusti Black Starin laukkaan. Sen rinnalla juoksevat Night ja Bells seurasivat sen esimerkkiä.
Venters höllensi Wranglen suitsia antaen senkin laukata. Raudikko näki hevoset edessään ja halusi juosta, mutta Venters hillitsi sitä. Ja laukatessaan se tavoitti toisia enemmän kuin juostessaan. Bellskin oli nopea laukkaamaan, mutta Black Star ja Night oli opetettu juoksemaan. Wrangle lyhensi vähitellen matkan neljännespenikulmaksi tullen yhä vain lähemmäksi.
Jerry Card kääntyi vielä kerran. Venters näki selvästi vilahdukselta hänen punaiset kasvonsa. Tällä kertaa hän katsoi pitkään ja Venters nauroi, sillä hän ymmärsi Jerryn ajatukset. Ratsastaja koetti saada selvän siitä, mikä hevonen siten kykeni tavoittamaan Jane Withersteenin verrattomia juoksijoita. Wrangle oli jo niin kauan ollut poissa kylästä, että Jerry oli mahdollisesti unohtanut sen. Jerryn parhaita ominaisuuksia ei sitä paitsi ollutkaan pitkänäköisyys, vaikka häntä muuten kehuttiinkin salviarinteiden parhaimmaksi ratsastajaksi. Hän ei tuntenut Wranglea. Tarkasteltuaan kauan aikaa hän pyysi toveriaankin katsomaan. Tämä huvitti Ventersiä, koska se selvästi ilmaisi, ettei kumpikaan heistä oikein käsittänyt, millaiseen vaaraan he olivat joutuneet. Mutta jos he pysyisivät tiellä – eivätkä heidänlaisensa miehet poikkeaisikaan syrjään ennenkuin viime tingassa – he olivat molemmat tuomitut.
Cardin toveri kääntyi melkein ympäri satulassaan varjostaen silmiään kädellään. Hänkin katsoi kauan. Sitten hän äkkiä jälleen pyörähti entiseen asentoonsa kumartuen nyt matalalle satulassaan ja alkoi heiluttaa oikeaa kättään ylös ja alas. Venters ymmärsi hänen ruoskivan Bellsiä. Jerrykin ryhtyi toimeen ja nuo kolme juoksijaa kiihdyttivät vauhtinsa juoksuksi.
"Nyt, Wrangle!" huusi Venters. "Juokse nyt, sinä suuri paholainen, juokse!"
Hän laski suitset Wranglen kaulalle pujottaen silmukan satulannuppiin. Raudikkoa ei ollut tarvis ohjata tällä sileällä tiellä. Se oli varmempijalkainen juostessaan kuin missään muussa nopeassa kulussa, ja sen juoksussa tuntui olevan jotakin pirullista. Ventersin kiihko oli ehkä tarttunut siihenkin, mutta kaikissa tapauksissa sen hurja vauhti soveltui hyvin sen ratsastajan mielialaan. Venters kumartui eteenpäin, mitaten katseillaan hänen ja Jerry Cardin välistä matkaa.
Juoksua ei ollut vielä jatkunut pariakaan penikulmaa, kun Bells alkoi jäädä mustista, jolloin Wrangle rupesi tavoittamaan sitä. Venters odotti rosvon piakkoin poikkeavan salviapensaikkoon, mutta mies ei tehnytkään sitä. Hän ajatteli varmaankin, että voimakas raudikko saa Bellsin helpommin kiinni vaikeampikulkuisella rinteellä tien vieressä. Hetken kuluttua ei Wranglen ja Bellsin väliä ollut enää kuin muutamia satoja metrejä. Kääntyen satulassaan rosvo alkoi ampua ja luodit lennättelivät ilmaan pieniä tomupilviä. Venterskin kohotti pyssynsä valmistuen pika-ammuntaan ja odotti suotuisaa tilannetta, jolloin Bells ei olisi suorassa linjassa kauempana juoksevien hevosten kanssa. Hän oli päättänyt tappaa nämä miehet ikään kuin he olisivat olleet haisunäädän puremia arosusia, vaikka hän hillitsikin mieltään sen verran, ettei ampuisi ainoatakaan Jane Withersteenin rakastamaa arabialaista.
Eikä hänen tarvinnutkaan enää ratsastaa pitkälti, kun Bells kääntyi vasemmalle niin paljon, etteivät Black Star ja Night olleet enää suorassa linjassa sen kanssa. Silloin Venters tähtäsi korkealle odottaen Wranglen pitkien askelten välisiä pysähdyshetkiä ja alkoi ammuskella nopeasti rosvoa. Pakeneva ratsastaja oli hyvänä maalitauluna luodikolle, mutta hän kiiti nopeasti eteenpäin keinuen ylös ja alas. Ja Wranglen selästä ampuminen oli samanlaista kuin jos ampuja olisi istunut kahdareisin salaman päällä. Sitä paitsi siihen liittyi vielä sekin vaara, että jokin matalalle tähdätty luoti olisi voinut sattua Bellsiin. Mutta huolimatta näistä seikoista, jotka vaikeuttivat pahasti ampumista, Ventersin luottamus samoin kuin hänen leppymättömyytensäkin sai hänet aavistamaan, että rosvon pako pian päättyisi kohtalokkaasti. Kuudennen laukauksen jälkeen rosvo kohotti käsivartensa korkealle lentäen päistikkaa satulasta maahan. Hän pyörähti monta kertaa ympäri, kohosi puoleksi istuvaan asentoon, mutta kaatui jälleen ja ryömi sitten piiloon salviapensaikkoon. Kun Venters kiiti jymistäen ohi, katsoi hän tiukasti pensaikkoon näkemättä kuitenkaan miestä. Bells juoksi muutamia satoja metrejä, hiljensi sitten vauhtiaan ja oli jo pysähtynyt tielle Wranglen kiitäessä sen ohi.
Venters alkoi jälleen työntää uusia ammuksia pyssyynsä ja hänen kätensä oli niin varma ja vakava, ettei hän pudottanut ainoatakaan. Ratsastajan silmällä ja tarkka-ampujan arvostelukyvyllä hän vielä kerran mittasi itsensä ja Jerry Cardin välisen matkan. Wrangle oli tavoittanut Jerryä ja tuonut hänet pyssynkantaman päähän. Hänen oli nyt hyvin vaikea vastustaa kiusausta ampua, mutta hän päätti kuitenkin vielä hillitä itseään. Jerry oli pika-ampumista odottaessaan kyyristynyt pieneksi palloksi Black Starin selkään, mutta huomattuaan nyt, ettei takaa-ajaja tahtonut millään muotoa haavoittaa mustia, hän kohottautui luonnolliseen asentoon satulassa.
Ehkä hänestä, kuten Ventersistäkin, tämä hetki oli merkkinä todellisen kilpailun alkamiselle.
Venters kumartui eteenpäin koetellen kädellään Wranglen kaulaa ja taipui sitten taaksepäin tunnustellen sen kylkiä. Sen takkuisen karvan alla vapisi, värisi ja tärisi ihmeellinen lihasvoima. Mutta Wrangle ei ollut vielä edes lämmennyt. Millainen kylmäverinen peto, ajatteli Venters tuntien rakastavansa hevosta enemmän kuin milloinkaan ennen oli rakastanut mitään juoksijaa. Eikä ainoallekaan ratsastajalle olisi ollut mahdollista, vaikka häntä olisivatkin kannustaneet viha, kostonhimo tai kiihko pelastaa joku rakastettu henkilö oman henkensä uhalla, istua raudikon selässä, keinua sen juoksun tahdissa, katsella sen suurenmoista vauhtia, kuunnella sen kavioiden nopeaa kapsetta ja osallistua tähän kilpailuun, riemuitsematta sen kulusta.
Ja kiihkeän ja heikentymättömän murhanhimonsa kannustamana Venters nautti tästä ratsastuksesta juoden ratsastajan salviansuloisen hurjuuden maljan pohjaan.
Kun Wranglen tuulessa hulmuava harja siveli Ventersin poskia, kiihotti tämä kosketus vain hänen valtimoittensa nopeaa sykintää. Hän katsoi alas nähdäkseen Wranglen kaviot, mutta näki vain nopeita välähdyksiä ja valkoisen, vauhdin himmentämän tien. Hän katsoi raudikon villiä, suoraksi ojentautunutta päätä, sen kuivaa suljettua suuta ja laajentuneita sieraimia, joista tuprusi kuin näkymätöntä tulta. Wrangle kykeni kilpailemaan kuoleman kanssa. Venters näki tien kummallakin puolella kasvavan salviapensaikon sulautuvan ohikiitäväksi värittömäksi seinämäksi. Ja edessäpäin oli viettävä rinne, jonka purppuraisen kentän valkoinen tie halkaisi. Suoraan hänen kasvoihinsa puhaltava tuuli pani hänet voimaan pahoin yhtämittaisella suloisella tuoksullaan ja täytti hänen korvansa kumealla ulvovalla huminallaan.
Sitten hän sadannen kerran mittaili katsein välimatkaa, joka vielä erotti hänet Jerry Cardista. Wrangle ei enää tavoittanut, sillä mustat olivat ruvenneet näyttämään nopeuttaan. Venters katseli Jerry Cardia ihaillen tuon pienen ratsastajan ratsastustaitoa. Hänellä oli satulassa syntyneen ylätasankojen ratsastajan verraton asento. Venters huomasi äkkiä Cardin vaihtaneen asentoaan tai hevosten asentoa. Hetken kuluttua hän muisti varmasti Jerryn ohjanneen Nightiä tien oikeaa laitaa pitkin, mutta nyt juoksija oli hänen vasemmalla puolellaan. Ei, Black Starhan siinä oli. Mutta hän muisti hämmästyksekseen Jerryn ratsastaneen Black Starilla. Toinen terävämpi katse ilmaisi hänelle, että Black Star oli nyt ilman ratsastajaa. Jerry Card oli nyt Nightin selässä.
"Hän on vaihtanut hevosia!" huudahti Venters ihaillen vilpittömästi tätä hämmästyttävää urotyötä. "Vaihtanut ne täydessä vauhdissa! Jerry Card, juuri niin olet menetellyt, ellen ole juopunut salvian hajusta. Mutta minun pitää nähdä tuo temppu, ennen kuin uskon."
Wranglen kiitäessä eteenpäin hän naulitsi katseensa pieneen ratsastajaan. Jerry Card ratsasti niinkuin vain hän voi ratsastaa. Kaikkien rohkeiden ylätasankojen ratsastajien joukossa Jerry oli ainoa, joka kykeni puristamaan mustista irti viimeisenkin tässä kovassa kilpailussa. Hän oli kiihoittanut niiden vauhdin äärimmilleen, vaikka ei vielä viimeiseen tappavaan pisteeseen asti. Ja epäilemättä Card, vaikka hänen henkensä olikin kysymyksessä, nautti tästä ratsastuksesta ehkä paljon hurjemmin kuin Venters, sillä hän oli syntynyt salviarinteitä, satulaa ja erämaata varten. Venters näytti ymmärtävän Jerryn ajatukset. Tuo pieni rikosten tahraama ratsastaja ajatteli todellakin hevosiaan säännöstellen niiden vauhtia, ohjaten niitä vuosien kuluessa hankkimiensa kokemusten mukaan, riemuiten niiden kauniista, nopeasta ja suurenmoisesta juoksusta ja toivoen niiden voittavan kilpailun, vaikka hänen oma henkensä olikin vain hiuskarvan varassa. Jälleen Jerry kääntyi satulassaan ja auringonpaiste väikkyi punaisena hänen kasvoillaan. Kääntyessään hän kannusti Black Starin lähemmäksi Nightiä, kunnes ne juoksivat vierekkäin kuin yksi hevonen, sitten hän suoristautui satulassa, irroitti jalustimet jaloistaan ja vääntäen jollakin tavoin vartaloaan hyppäsi Black Starin selkään. Hän ei edes sotkeutunut tahdikkaassa keinumisessaan. Kuin iilimato hän tarrautui kiinni toiseen satulaan ja kun hevoset erosivat, työntyi hänen oikea jalkansa, joka nähtävästi oli ollut kaksinkerroin hänen allaan, alas jalustimeen. Tällainen taitava ja rohkea ratsastustemppu oli sellainen, että Ventersin täytyi enemmänkin kuin ihailla sitä.
Jerry ratsasti noin penikulman pituisen matkan Black Starilla hypäten sitten Nightin selkään. Mutta Jerryn taitavuus ja mustien hurja juoksu eivät hyödyttäneet mitään raudikkoa vastaan.
Venters tuijotti eteensä tarkastaen seutua. Tie jatkui vielä suorana noin viisi penikulmaa, mutta katosi sitten kumpujen väliin. Oikealla muutamien satojen metrien päässä Venters näki pensaikossa aukon, Deception Passin laidan. Tumman kuilun takaa loistivat vastakkaisen rinteen punaiset seinämät. Hän kuvitteli tien laskeutuvan solaan jossakin noiden harjanteiden pohjoispuolella. Ja hän totesi, että hänen täytyi tavoittaa ja että hän tavoittaisikin Jerry Cardin tällä viiden penikulman pituisella suoralla taipaleella.
Hän painoi julmasti kannuksensa Wranglen kylkiin. Heikkokin kosketus riitti kiihoittamaan Wranglen syöksyyn. Ja nyt se hurjasti korskahtaen näytti moninkertaistuttavan lihasvoimansa ja syöksyvän eteenpäin niin hirmuista vauhtia, että Venters oli lentää satulasta. Pensaikko kiiti ohitse himmeänä kuten tiekin ja tuuli oli melkein tukahduttaa hänet tukkien hänen korvansa ja riistäen häneltä kuulon. Jerry Card kääntyi jälleen ja tavasta, jolla hän vaihtoi hevosia, saattoi huomata, että hän nyt aikoi ryhtyä viimeiseen toivottomaan yritykseen. Venters tähtäsi tien laitaan ja lähetti luodin Jerryn jälkeen niin että tomu pöllähti. Hän toivoi voivansa peloittaa Jerryä niin, että tämä kääntyisi pensaikkoon. Mutta Jerry vastasi laukaukseen ja hänen luotinsa sattui vaarallisen lähelle maahan Wranglen nopeiden jalkojen viereen. Venters lopetti silloin ampumisensa antaen Jerryn tyhjentää revolverinsa. Penikulman matkalla, kun Black Star, joka teki parastaan, alkoi jättää Nightiä, Wrangle ei tavoittanut ollenkaan, mutta toisella penikulmalla se tavoitti jo hieman. Kolmannella penikulmalla se saavutti laukkaavan Nightin ja alkoi tavoittaa nopeasti toistakin mustaa.
Wrangle ei ollut enää Black Starista kuin sadan metrin päässä. Suuri raudikko jatkoi vain tömisten matkaansa. Jokaisella metrillä se tavoitti jalan verran. Sen hengitys tunkeutui viheltäen sen sieraimista, vaahto pärskyi joka suunnalle sen märästä ihosta ja sen pinta poltti kuin tuli. Se oli hurja, voimakas ja nopea kuten ennenkin, mutta sen jokainen askel oli heittää Ventersin satulasta. Wranglen voima, into ja viimeinen ponnistus olivat alkaneet vaikuttaa häneenkin. Se oli nyt jo melkein voittanut elämänsä suurimman kilpailun. Venters oli näkevinään edessään laajalle ulottuvan kentän. Black Star liikkui kuin sumun keskellä ja sen ratsastaja, Jerry Card, näytti hänestä hyppelevältä pieneltä pisteeltä. Wrangle vain ei hiljentänyt hirvittävää vauhtiaan. Venters tunsi jokaisen askeleen lisäävän sen lihasten vapisemista ja jännitystä. Vaahtoa räiskyi Ventersin silmiin karvastellen niitä ja pannen hänet näkemään salvian aivan punaisena. Mutta tämän punaisen udun läpi hän näki tai oli näkevinään Black Starin äkkiä ilman ratsastajaa ja ontuvana. Wrangle jatkoi matkaansa yhtä hurjalla vauhdilla. Silloin Venters tarttui lujasti sen suitsiin. Vaihtaen juoksunsa laukaksi, laukan raviksi, ravin hölkäksi, hölkän kävelyksi ja kävelyn pysähtymiseksi suuri raudikko lopetti juoksunsa.
Venters katsoi taakseen. Black Star seisoi ilman ratsastajaa tiellä. Jerry Card oli paennut pensaikkoon. Kaukana valkoisella tiellä Night tuli juosten uskollisesti jäljessä. Venters laskeutui satulasta melkein puolisokeana ja huumaantuneena. Mutta hetken kuluttua hän jo tointui sen verran, että voi ruveta pitämään huolta Wranglesta. Hän irroitti satulan ja suitset niin nopeasti kuin suinkin. Raudikko höyrysi, huohotti, hirnui ja vapisi. Mutta se jaksoi vielä seistä, eikä Venters ollut huolissaan sen vuoksi.
Kun Venters juoksi takaisin Black Starin luo, näki hän hevosen horjuvan vapisevilla jaloillaan pensaikkoon ja vaipuvan äkkiä maahan. Saavuttuaan sen luo Venters irroitti satulan ja suitset. Hän luuli Black Starin jalkojen olevan mennyttä kalua. Hän ei uskaltanut toivoakaan uupuneen hevosen tointumista. Se makasi hervotonna verisen vaahdon peittämänä suu auki, kieli pitkällä, silmät melkein sammuneina ja kaunis ruumis suonenvedontapaisesti nytkähdellen.
Voimatta katsoa Janen lemmikin kuolemaa Venters kiiruhti tielle toista mustaa vastaan. Mennessään hän piti tarkasti silmällä Jerry Cardia. Hän kuvitteli ratsastajan pysyttelevän pyssynkantamattomissa, mutta koska Jerry varmasti eksyisi pensaikossa, ei ollut ollenkaan mahdotonta, että hän pysyttelisi läheisyydessä saadakseen jos mahdollista takaisin toisen mustan. Night saapuikin paikalle hetkisen kuluttua märkänä, kuumissaan ja uupuneena. Venters talutti senkin toisten luo ja irroitettuaan sen satulan päästi sen irti lepäämään. Se laskeutui väsyneenä tomuun piehtaroimaan osoittaen siten, että sillä vielä oli hieman voimia jäljellä.
Sitten Venters istuutui lepäämään ja ajattelemaan. Huolimatta vaarasta hänen oli pakko jäädä yöksi siihen paikkaan tai jonnekin läheisyyteen. Hevosten täytyi saada levähtää ja juoda. Hänen täytyi löytää vettä jostakin. Hän oli nyt seitsemänkymmenen penikulman päässä Cottonwoodsista ja luultavasti sen rotkon läheisyydessä, missä karjapolku kääntyy syrjään laskeutuakseen rotkoon. Hetken kuluttua hän nousi tarkastamaan laaksoa.
Hän oli hyvin lähellä erään syvän rotkon pykäläistä laitaa, jonne tie kääntyi. Seutu oli täynnä rämeiden erottamia aaltoilevia harjanteita, jotka viettivät rotkoon päin. Seuraten rotkon suuntaa hän näki, missä siihen yhtyvät toiset rotkot rikkoivat sen laidan ja kauempana punaisia seinämiä ja keltaisia kallioita, jotka jatkuivat syvään siniseen halkeamaan, arvattavasti Deception Passiin asti. Käveltyään muutamien metrien päähän jyrkänteen reunalle hän näki, missä tie laskeutui laaksoon. Rinne aleni vähitellen samoin kuin kivien reunustama tiekin, ja Venters oli varma, että juuri tämän kautta Oldringilla oli tapana ajaa karjansa solaan. Siellä ei ollut kuitenkaan minkäänlaisia merkkejä siitä, että hän joskus olisi ajanut karjaa solasta pois tätä tietä. Oldringin maakuoppaan oli monta reikää.
Tarkastellessaan kaikkia läheisyydessä sijaitsevia pieniä syvänteitä Venters löysi ilokseen vettä. Hän pakottautui lepäämään ja syömään vähän leipää ja lihaa odottaessaan sopivaa hetkeä, jolloin hän voisi vaaratta antaa hevosten juoda. Päivä oli suunnilleen puolessa. Wrangle laskeutui lepäämään ja Night seurasi esimerkkiä. Venters päätti pysyä paikoillaan niin kauan kuin ne lepäilivät. Kuta kauemmin ne lepäisivät, sitä parempi ja sitä vaarattomampaa olisi sitten niiden juottaminen. Vähitellen hän kykeni rohkaisemaan sen verran mieltään, että uskalsi mennä katsomaan Black Staria luullen sen jo kuolleen. Mutta sen sijaan hän huomasikin juoksijan jo osaksi tointuneen. Sen suuret mustat silmät näyttivät tuntevan Ventersin ja leimahtelivat. Venters tuli hyvin iloiseksi ja istuutui mustan viereen pitkäksi aikaa. Hetken kuluttua se nousi vaivalloisesti ja ähkien jaloilleen, ravisteli itseään ja hirnui vettä. Venters meni löytämänsä pienen lammikon luo, täytti hattunsa vedellä ja antoi juoksijalle siemauksen. Black Star hörppäsi sen yhdellä siemauksella kuin vesitipan ja töykki turvallaan hattua pyytäen lisää. Venters talutti nyt Nightin juomaan ja hetken kuluttua Black Starinkin. Sitten mustat alkoivat syödä ruohoa.
Raudikko oli poistunut salviarinteelle rotkon ja tien väliin. Pari kertaa se katosi näkyvistä pieniin syvänteihin. Vihdoin Venters arveli Wranglen jo syöneen tarpeekseen ja ottaen suopunkinsa lähti ottamaan sitä kiinni. Kulkiessaan harjanteelta toiselle hän näki, että hevonen oli sotkenut vesilammikon mutaiseksi. Venters ajatteli silloin, että Wrangle oli varmaankin juonut kyllikseen ilman pahempia jälkiseurauksia ja ettei sen kiinniottaminen sen vuoksi tulisikaan olemaan helppoa. Eikä hän voinutkaan päästä niin lähelle raudikkoa, että olisi voinut heittää suopunkinsa. Hän yritti tunnin, mutta lopetti sitten harmistuneena. Wrangle ei näyttänyt enää villiltä, vaan pikemminkin äreältä. Pulassaan Venters palasi muiden hevosten luo toivoen, vaikka siihen ei juuri ollut luottamista, saavansa Wranglen kiinni sitten, kun se oli syönyt tarpeekseen.
Iltapäivällä Ventersin huolet huojentuivat, mutta hän piti kuitenkin tarkasti silmällä mustia ja tietä sekä salviapensaikkoa. Sillä eihän voinut tietää, mihin Jerry Card oikeastaan pystyi. Hänen täytyi harmistuneena tunnustaa, että Jerry oli ollut liian nopea ja ovela hänelle. Mutta kuitenkin hän itsepäisesti piti kiinni aavistuksestaan, että Jerryn loppu oli lähellä.
Tuuli tyyntyi, punainen aurinko kosketti jo rinteen läntisen laen kaukaista laitaa ja hiipivät purppuraiset varjot pitenivät. Rotkojen laidat hehkuivat punaisina ja syvät kuilut näyttivät huokuvan sinistä savua. Hiljaisuus kietoi seudun vaippaansa.
Sen rikkoi hevosen pitkä kiljaisu ja kova kavioiden kapse. Venters hyppäsi seisoalleen katsoen etelään. Pitkin rotkon laitaa aivan kuilun vieritse lähestyi Wrangle hirveätä vauhtia.
Venters katsoi siihen hämmästyneenä. Oliko villi raudikko tullut hulluksi? Sen pää oli pystyssä ja vääntynyt mitä kummallisimpaan asentoon ollakseen juoksevan hevosen pää. Äkkiä Venters huomasi, että Wranglen niskaan oli tarrautunut sammakkomainen olento. Jerry Card! Hän oli jollakin tempulla saanut Wranglen kiinni ja riippui nyt sen niskassa kuin suuri takiainen. Mutta miehen kummallinen asento ja raudikon hurja kiljaisu olivat järkyttäneet Ventersin hermoja. Wrangle syöksyi mutkaa kohti, missä tie kääntyi laaksoon, kiitäen sokeana eteenpäin. Joskus se laukkasi aivan lähelle jyrkänteen reunaa.
Jerry Card oli kumartunut eteenpäin ja iskenyt hampaansa Wranglen turpaan. Venters näki sen ja muisti äkkiä, joidenkin toivottomien ratsastajien turvautuvan lopuksi tähän temppuun. Hän muisti erään ratsastajan menettäneen hampaansa koettaessaan tällä hirveällä tavalla hillitä pillastunutta hevosta. Wrangle oli todellakin menettänyt järkensä. Ja ihmeellisintä oli, mikä sitä ohjasi. Jerry Cardin puoleksi petomainen ja hevosmainen vaistoko? Mutta johtuipa tämä ihme mistä tahansa, totta se kuitenkin oli. Ja muutamien kymmenien metrien päässä Jerry voisi kääntää raudikon solaan johtavalle tielle.
"Ei sentään niin, Jerry!" kuiskasi Venters tullen muutamia askelia lähemmäksi ja kohottaen pyssyn poskelleen. Hän koetti kiinnittää katseensa tähtäimen yli tuohon pieneen kyyristyneeseen, sammakkomaiseen olentoon, mutta se liikkui liian nopeasti ja oli liian pieni. Venters ampui kuitenkin kerran, toisen, kolmannen, neljännen ja viidennenkin. Mutta kaikki luodit menivät ohi ja kalliita sekunteja meni hukkaan.
Mutisten karkean kirouksen Venters tähtäsi silloin Wrangleen painaen liipaisinta. Hän kuuli selvästi, kuinka luoti sattui. Wrangle kiljahti hirveästi, kääntyi äkkiä kuolemaa halveksivasti ja syöksyi viimeisellä loistavalla hypyllään rotkon laidalta kuiluun pyörähdellen ilmassa tuo sammakkomainen olento tarrautuneena niskaansa.
Nyt seurasi tauko, joka ei tuntunut milloinkaan päättyvän, hermoja koetteleva järkytys ja hetken kestävä hiljaisuus.
Sitten kuului kuilusta äänekäs räsähdys, vyöryvien kallioiden pitkäaikaista jyrinää, jonka kaiku kiiriskeli kauas lakaten kuulumasta, ja sitten vallitsi taas kaikkialla häiriintymätön rauha.
Wranglen kilpajuoksu oli päättynyt.
XVIII.
OLDRINGIN KUOLINKELLOT.
Noin neljäkymmentä tuntia myöhemmin Venters sai aikaan melkoisen hälinän Cottonwoodsissa ratsastaessaan sen pääkatua Black Starilla ja taluttaen Bellsiä ja Nightia. Hän oli tavannut Bellsin laitumelta kuolleen rosvon vierestä, eikä hänelle ollut tapahtunut muuta mainitsemisen arvoista nopealla ratsastusretkellään kylään.
Mikään ei ollut Ventersin luonteelle vieraampaa kuin kerskaileminen eikä hän ajatellut ollenkaan uhmaavaa käytöstään eikä urhoollisuuttaan ratsastaessaan Jane Withersteenin juoksijoilla suoraan mahtavimpien vehkeilijöitten linnoitukseen. Hän halusi näytellä ihmisille näitä kuuluisia arabialaisia, kuinka ne olivat likaisia ja tomuisia ja aivan sen näköisiä kuin loppuun ajetut hevoset; hän tahtoi näyttää kylän asukkaille ja saada heidät vakuutetuiksi siitä, etteivät rosvot, jotka olivat ratsastaneet niillä salviarinteille, olleet ratsastaneet niillä takaisin. Venters oli tullut kylään sen ja erään toisen asian vuoksi. Hän tahtoi joutua vastakkain Tullin kanssa, ja ellei Tullin, niin Dyerin, ja ellei Dyerin, niin jonkun muun salaisen päävehkeilijän kanssa. Se oli hänen tarkoituksensa. Rosvojen kohtaaminen, häntä vastaan aiheettomasti tehty hyökkäys, veren vuodattaminen, Jerry Cardin ja hevosten tapaaminen, kilpailu ja hurjistuneen Wranglen viimeinen hyppy – kaikki nämä seikat olivat valaneet kuin öljyä kytevään tuleen sytyttäen, paisuttaen ja kiihdyttäen sen leimahteleviksi liekeiksi. Hän olisi nyt voinut ampua Dyerin alttarille kesken jumalanpalvelusta ja tappaa Tullin naisten ja lasten nähden.
Hän antoi noiden kolmen juoksijan kävellä vihreän kasviston reunustamaa kylätietä. Hän kuuli Amber Springistä juoksevan virtaavan veden kohinan. Kuinka katkeraa vettä se nyt olikaan Jane Withersteenille! Miehet ja naiset pysähtyivät katsomaan häntä ja hevosia. Kaikki tunsivat hänet samoinkuin mustat ja kimonkin. Venters luki miesten kasvoista tiedon, että he olivat tienneet Jane Withersteenin arabialaisten joutuneen varkaiden käsiin. Hän hidastutti kulkuaan ja pysähtyi Dyerin asunnon edustalle. Se oli matala ja pitkä kivirakennus, joka muistutti Withersteenin kartanon päärakennusta. Suurella etupihalla kasvoi runsaasti rehevää ruohoa ja kukkia, hiekoitetut käytävät veivät kuistille, tasaiseksi leikattu purppurainen salvia-aita erotti sen kirkon alueesta, linnut visertelivät puissa, vesi virtasi sointuvasti kohisten käytävien vierellä ja kaikkialta kuului lasten iloisia huutoja. Mutta Ventersistä tuntui tämän kodin kauneus, tyyneys ja ilmeinen onnellisuus epäolennaiselta, koska hänen mielestään piha, kukat ja vanha viiniköynnösten peittämä talo piiloutuivat varjoon. Hän oli kuulevinaan lintujen viserryksessä ja virtaavan veden kohinassa jotakin pahanenteistä. Siellä oli kyllä paljon tyyntä kauneutta, suloista soittoa ja viatonta naurua, mutta millainen hirveä kohtalo niitä odottikaan Dyerin isännyyden varjossa?
Hän jatkoi matkaansa pysähtyen Tullin asunnon edustalle. Naiset tuijottivat häneen kalpein kasvoin paeten kuistista sisälle. Tull itse näyttäytyi ovella kumaraisena jännittäen niskaansa. Hänen tummat kasvonsa hävisivät näkyvistä, ovi paukahti kiinni ja raskas salpa putosi paikoilleen kumeasti jymähtäen.
Silloin Venters ravisti Black Starin suitsia ja ajaen kovaa ravia talutti toiset hevoset kylän keskustaan. Siellä hän pysähtyi kerran vielä katujen risteyksiin ja kauppojen edustalle. Tähän tärkeimpään kulmaan kokoontuneitten ihmisten käytöksessä ei ollut nyt tuota tavallista joutilaisuuden tuntua. Paimenet, karjanomistajat ja kylän asukkaat lopettivat äkkiä hajamielisen keskustelunsa. Kuului nopeasti siirtyvien jalkojen muuttelemista, kun miehet asettuivat käytävän reunalle vierekkäin.
Venters tarkasteli näitä vaiteliaita, ilmeettömän näköisiä miehiä. Hän tunsi monta paimenta ja kyläläistä, mutta joukossa ei ollut ainoatakaan niistä, joita hän oli halunnut tavata. Noissa häneen päin kääntyneissä kasvoissa ei ollut mitään ilmettä. Kaikki he tunsivat hänet, useimmat olivat vihamielisiä häntä kohtaan, mutta heidän joukossaan oli vain harvoja, jotka eivät olleet kiihkeän uteliaita ja ihmetteleviä Jane Withersteenin juoksijain palaamisen vuoksi. Kuitenkin kaikki olivat vaiti. Heissä esiintyivät nuo tutut luonteenominaisuudet: kätketyt tunteet, kummallinen salaperäisyys ja ilmeettömyys.
"Onko teistä kukaan nähnyt Jerry Cardia?" kysyi Venters kovalla äänellä.
Mutta ei hän saanut vastaukseksi ainoatakaan sanaa, ei päännyökkäystä eikä -pudistusta, ei edes silmän ummistamista tai huulten nyrpistämistä, ei mitään muuta kuin tyyntä ilmeetöntä tuijottamista.
Ventersin pistävään ivaan ei vastattu ja miesten jäykkä tyyneys valoi kuin öljyä hänen sisässään riehuvaan tuleen.
"Näen, että muutamilla teistä on revolverit mukananne!" lisäsi hän purevan ivallisesti. Ja hänen sanojaan seuranneen pitkän jännittyneen hiljaisuuden kuluessa, joka oli vedetty tiukalle kuin pingoitettu köysi, hän istui liikkumattomana Black Starin selässä. "No, hyvä näinkin", jatkoi hän. "Vieköön joku teistä tämän viestin Tullille. Sanokaa hänelle, että olen tavannut Jerry Cardin... Ilmoittakaa hänelle, ettei Jerry Card enää milloinkaan palaa!"
Sitten yhtä kuolettavan tyynenä Venters peräytti Black Starin käytävän vierestä kadulle ja pyssyn kantamattomiin. Hän oli nyt valmis ratsastamaan Withersteenin kartanoon ja luovuttamaan juoksijat Janelle.
"Hei, Venters!" hän kuuli tutun äänen huutavan ja näki erään miehen juoksevan kohti. Tulija oli Judkins, joka tervehti häntä tarttuen hänen käteensä. "Venters, olin melkein kaatua hämmästyksestä nähdessäni nuo hevoset. Mutta niiden näkeminen ei kuitenkaan järkytä niinkuin sinun ulkomuotosi. Mitä oikeastaan on tapahtunut? Oletko tullut hulluksi? Mieletön varmaankin olet ratsastaessasi tänne tällä tavoin ja noilla hevosilla ja puhuessasi siten Tullista ja Jerry Cardista."
"Jud, en ole mieletön, vaan pähkähullu", vastasi Venters.
"Bern, olen iloinen kuullessani äänessäsi jotakin vanhasta minästäsi, sillä tullessasi kylään olit kuin ratsastajan ruumis, joka ei näe edessään muuta kuin punaista. Sait tuon miesjoukon niin jäykistymään, ettei ainoakaan voinut vetäistä esiin revolveriaan. Tule tännepäin, sillä meidän täytyy keskustella vähän. Mennään tuonne kujaan, sillä emme ole turvassa täällä."
Judkins nousi Bellsin selkään ratsastaen Ventersin kanssa pumpulipuumetsikköön. Siellä he laskeutuivat maahan ja poistuivat puiden väliin.
"Kerro ensin itsestäsi"; sanoi Judkins. "Onnistuit siis saamaan hevoset takaisin. Sepä mainio temppu! Ja tietysti annoit Jerrylle samanlaisen lähdön kuin Hornellekin?"
"Hornelleko?"
"Niin. Hänet löydettiin eilen kuolleena ja arosusien raatelemana ja hän oli saanut luodin suoraan sydämeensä."
"Mistä hänet löydettiin?"
"Tuolta teiden risteyksestä. Tiedäthän, missä Oldringin karjapolku eroaa solaan johtavasta tiestä."
"Siellä juuri kohtasin Jerryn ja rosvot. Mutta mitä Hornella oli siellä tekemistä? Luulin Hornea rehelliseksi karjankasvattajaksi."
"Hyvä Jumala, Bern, älä kysele minulta sellaista! Olen aivan pyörällä päästäni koettaessani käsittää asioita."
Venters kertoi taistelusta, kilpailusta Jerry Cardin kanssa ja sen surullisesta lopusta.
"Tiesin sen! Tiesin koko ajan, että Wrangle oli paras hevonen!" huudahti Judkins ja hänen laihat kasvonsa nytkähtelivät ja silmät loistivat. "Millainen kilpailu! Olisin halunnut olla katsomassa, kuinka Wrangle ponnahti kalliolta Jerry selässään. Sellaiset olivat siis salviarinteiden parhaimman hevosen ja mainioimman ratsastajan jäähyväiset tälle maailmalle!... Mutta, Bern, koska nyt kerran olet saanut hevoset takaisin, niin miksi haluat syöksyä suoraan Tullin niskaan?"
"Haluan, että hän saa sen tietää. Ja jos vain saan hänet käsiini, ammun hänet kuin –"
"Et voi päästä häntä lähellekään", keskeytti Judkins. "Laitumien vartijat ovat nyt ruvenneet suojelemaan Dyeriä ja Tulliakin."
"Eikö Lassiter sitten ole tehnyt vielä mitään?" kysyi Venters uteliaana.
"Ei", vastasi Judkins ivallisesti. "Jane on muuttanut hänen mielensä. Hän on rakastunut mielettömästi Janeen ja seuraa häntä kuin koira. Hän ei ole enää mikään Lassiter, sillä hän on menettänyt rohkeutensa eikä hän puhukaan entiseen tapaansa. Kylässä puhutaan sellaista ja kaikki tietävät sen. Hän ei ole ampunut ketään eikä hän –"
"Jud, uskallan löydä vetoa, että hän sen vielä tekee", vastasi Venters vakavasti. "Muista vain sanani. Lassiter on enemmän kuin mestariampuja. Jud, hän on jalo ja suurenmoinen!... Tunnen sen ollessani hänen seurassaan. Jumala auttakoon Tullia ja Dyeriä, kun Lassiter lähtee heitä puhuttelemaan, sillä silloin eivät hevoset, paimenet eivätkä kiviseinätkään voi suojella heitä."
"En tahdo väittää vastaan, Bern. Toivon sinun olevan oikeassa. Olen tietenkin ollut vähän harmissani, kun luulin Lassiterin käyneen kesymmäksi. En kuitenkaan tahdo kieltää hänen rohkeuttaan ja tuota hänen ominaisuuttaan, joka lamauttaa ihmiset. Näin hänen viimeksi tänä aamuna tallustelevan katua pitkin tuonnepäin hitaasti ja tyynenä. Ja hän on yhtä musta ja kauhua herättävä kuin hänen revolverinsakin. Nurkkaan kokoontuneet miehet eivät uskaltaneet räpäyttää silmääkään, ja uskallan lyödä vetoa hevosestani, ettei joukossa ollut ainoatakaan, jonka sydän ei olisi sykkinyt kauhusta Lassiterin kulkiessa ohi. Hän meni Snellin kapakkaan ja koska ei sieltä kuulunut ampumista, menin minäkin sinne. Ja, hitto minut vieköön, ellei Lassiter seisonut siellä tiskin ääressä juomassa ja juttelemassa Oldringin kanssa!"
"Oldringinko?" kuiskasi Venters. Hänen äänensä, kuten kaikki muukin tulinen ja sykähtelevä hänessä näytti jähmettyvän.
"Päästä käsivarteni irti!" huudahti Judkins. "Se on kipeä. Mies oli varmasti Oldring. Mutta mikä sinua oikeastaan vaivaa? Venters, sinussa näyttää olevan jotakin hullusti, sillä olethan lakanaakin valkoisempi. Annahan, kun kerron. Tiedäthän minun puhuvan mielelläni, ja vaikka olenkin hidas, pääsen kuitenkin viimein asiaan. Kerroin jo, että Lassiter jutteli tuttavallisesti Oldringin kanssa. He näyttivät sopivan mainiosti yhteen. Toiset rosvotkaan eivät kiinnittäneet heihin sen suurempaa huomiota. Mutta kuten kissa vahtii hiirtä, niin minäkin pidin silmällä noita molempia miehiä, koska heidän tuttavallisuutensa näytti minusta hyvin kummalliselta. Olen ajatellut paljon viime aikoina, vaikka en tiedäkään juuri mitään. Paljon kummallista on tapahtunut, mutta tämä tuntui minusta sentään kaikkein kummallisimmalta. Miehet seisoivat tiskin ääressä kahden niin lähellä toisiaan, että heidän revolveriensa kotelot koskettivat toisiinsa. Näin Oldringin ensin hämmästyvän, mutta Lassiter oli jääkylmä. He juttelivat, ja hetkisen kuluttua, Lassiterin sanottua jotakin, rosvo kirosi ja lyyhistyi sitten tiskiä vasten jääden nojaamaan siihen. Muut kapakassa olevat rosvot katsoivat ympärilleen ja nauroivat, mutta eivät ryhtyneet muuhun. Viimein Oldring kääntyi ja jokainen voi helposti huomata, että jokin oli järkyttänyt häntä. Niin, Bern, tuo suuri rosvo – sinähän tiedät, että hän on yhtä hartiakas kuin pitkäkin ja mitä voimakkain mies – oli menettänyt rohkeutensa. Vähän ajan kuluttua hän alkoi puhua Lassiterille eikä minun tarvinnut ponnistaa paljonkaan näköäni huomatakseni, että Lassiter oli kovin järkyttynyt. Siihen asti en ollut nähnyt hänen milloinkaan menettävän tyyneyttään. Häneen näytti koskevan enemmän kuin Oldringiin, vaikka hän ei karjunutkaan siten. Hän aivan kuin vajosi kokoon ja tuijotti tuijottamistaan näkemättä kuitenkaan ketään elävää olentoa kapakassa. Sitten hän tointui jotenkuten ja puristettuaan – niin juuri, puristettuaan Oldringin kättä poistui. En voinut silloin olla ajattelematta, kuinka helposti poikanenkin olisi silloin voinut tappaa tuon suuren mestariampujan... No niin, rosvo nojasi tiskiin kauan aikaa ajatuksiinsa vaipuneena, mutta sitten hän tointui, vaati karjuen viskyä ja kulautti suuhunsa sellaisen ryypyn, että se olisi kyennyt kellistämään minut."
"Onko Oldring vielä täällä?" kuiskasi Venters. Hän ei voinut puhua muuten. Judkinsin kertomus ei ollut ilmaissut hänelle mitään.
"Hän on Snellin kapakassa vieläkin. Bern, en ole kertonutkaan sinulle vielä siitä, kuinka rosvot ovat metelöineet. He ovat raivonneet Stone Bridgessä ja Glazessa, ja kolme päivää he ovat nyt juopotelleet täällä pelaten ja syytäen kultaa. Heillä on sitä kasoittain. Jos se olisi kultahiekkaa tai palasia, voisin ajatella jotakin, mutta se on niin uutta kultarahaa kuin olisi vastikään tullut Yhdysvaltain rahapajasta. Ja raha on oikea, sillä se on tarkastettu. Oldring on totta puhuen vallan raivoissaan. Vähän aikaa sitten hän menetti Naamioidun Ratsastajansa ja hänen sanotaan kiukuttelevan sen vuoksi. Arvailen nyt, kertoiko Lassiter rosvolle jotakin tuosta pienestä naamioidusta ratsastavasta paholaisesta. Niin, juuri ratsastavasta. Hän oli melkein yhtä taitava kuin Jerry Card. Ja, Bern, olen mietiskellyt, tiedätkö –"
"Judkins, olet hyvä mies", keskeytti Venters. "Kerron sinulle jonakin päivänä erään tarinan. Mutta nyt minulla ei ole aikaa. Vie nämä hevoset Janelle."
Judkins tuijotti häneen hetkisen mutisten itsekseen, nousi sitten Bellsin selkään, katsahti jälleen Ventersiin ja ratsasti sitten metsikköön taluttaen toisia hevosia ja hävisi näkyvistä.
Kerran, kauan aikaa sitten, tuona yönä, jolloin Venters oli kantanut Bessin Surprise Valleyhin, hän oli tuntenut kaikki aistinsa kummallisen herkiksi. Ja nyt tuo sama tunne palasi vaikka se erosikin tuosta entisestä siinä, että hän tunsi olevansa kylmä, jähmettynyt, konemainen ja kykenemätön vapaasti ajattelemaan ja kaikki hänen ympärillään näytti epätodelliselta, etäiseltä ja vieraalta. Hän piilotti luodikkonsa pensaikkoon painaen paikan hyvin tarkoin mieleensä. Sitten hän käveli kujalle ja lähti kulkemaan kylän keskustaa kohti. Kävellessään hän kiinnitti huomionsa raittiiseen heikkoon tuuleen, virtaavan veden kylmään hopeanheleään lorinaan, kylmältä taivaalta paistavaan kylmään aurinkoon, lintujen viserrykseen ja lasten nauruun. Kylmää ja saavuttamatonta oli kaikki maassa ja taivaalla. Kylmemmältä ja tiukemmalta tuntui iho hänen kasvoissaan, kylmemmiksi ja kovemmiksi muuttuivat hänen revolveriensa kiilloitetut perät, kylmemmiksi ja vakavammiksi kävivät hänen kätensä, kun hän kuivasi tahmean hien otsaltaan ja ojensi kätensä tunnustellakseen revolveriensa koteloita. Häntä vastaan tulevat miehet väistyivät kauas syrjään. Bevinin kaupan eteen kokoontunut joukko hajosi kahtia päästääkseen hänet läpi, ja Ventersistä tuntuivat heidän kasvonsa ja kuiskauksensa kuin unikuvilta. Kääntyessään eräässä nurkassa hän joutui vastakkain Tullin kanssa. Kerran ennenkin hän oli nähnyt tämän miehen valahtavan tuhkanharmaaksi ja samanlaisen muutoksen hän näki Tullissa nytkin. Tull pysähtyi kuin naulittuna vavisten ja toinen käsi ojennettuna. Äkkiä se vaipui ja Tull näytti liukuvan jonnekin ja katoavan Ventersin näkyvistä. Sitten hän näki paljon hevosia, joiden suitset vetivät maata, rosvojen hevosia, kaikki jänteviä, tummia kimoja tai mustia. Eräästä oviaukosta kantautui hänen korviinsa raikuvaa naurua, arpanoppien kalinaa, tuolien siirtelemistä ja kullan kilahtelua. Hän meni sisään.
Nähdessään savun täyttämän huoneen ja nuo juovat, kiroilevat ja pelaavat tummaihoiset miehet Venters jälleen palasi todellisuuteen.
Kukaan ei ollut huomannut hänen tuloaan ja hän kiinnitti katseensa tiskin vieressä seisoviin juopotteleviin miehiin. Kaikki olivat tummapukuisia ja tummakasvoisia, auringon paahtamia, vääräsäärisiä kuten useimmat salviarinteiden ratsastajat, mutta eivät laihtuneita eivätkä jänteviä. Sitten Ventersin katse siirtyi pöytiin liukuen nopeasti toisesta julman näköisestä pelaajasta toiseen, kunnes se pysähtyi rosvopäällikön suureen, karvaiseen, mustaan päähän.
"Oldring!" hän huusi ja hänestä tuntui kuin hänen äänensä olisi särkenyt hänen rumpukalvonsa.
Se vaimensi hälinän.
Mutta tuolin narina ja kolahdus katkaisi hiljaisuuden äkkiä Oldringin noustessa seisoalleen, ja tuon kookkaan ja synkännäköisen miehen siirtyessä lähemmäksi syntyi täyteen ahtautuneessa huoneessa entistä syvempi hiljaisuus.
"Oldring, haluan jutella hieman kanssanne!" jatkoi Venters.
"Vai niin, mistä sitten?" jyräytti Oldring tutkistelevasta.
"Tulkaa kadulle yksinänne. Tuon teille viestin Naamioidulta Ratsastajaltanne."
Oldring potkaisi tieltään tuolin kiiruhtaen lähemmäs niin raskain askelin, että lattia notkui. Hän viittasi mutiseville seisomaan nousseille miehilleen, että he pysyisivät aloillaan.
Venters peräytyi ovelta odottaen ja kuunnellen rosvon raskaita nopeita askelia, joiden kaiku järkytti hänen sieluaan enemmän kuin koskaan mikään muu ääni.
Oldring tuli ja Venters ehti vilahdukselta nähdä hänen suuren ruhonsa ja leveät hartiansa, hänen kultasolkisen vyönsä revolvereineen ja hänen pitkävartiset kultakannuksin varustetut saappaansa. Sillä hetkellä Venters tunsi outoa uteliaisuutta saadessaan katsella Oldringin elinvoimaa. Rosvon leveä otsa, hänen suuret mustat silmänsä, hänen pitkä partansa, joka oli yhtä musta kuin korpin siipi, hänen leveät hartiansa ja korkea rintansa, hänen koko komean olemuksensa, joka oli niin täynnä elinvoimaa, tarmoa ja väkevyyttä, näytti herättävän Ventersissä sanoin kuvaamatonta vihamielistä iloa, koska hän aikoi kylmästi tehdä lopun tuosta jalosta miehuudesta ja elämän esikuvasta.
"Oldring, Bess on hengissä! Mutta hän on kuollut teille, kuollut sille elämälle, jota olette pakottanut hänet viettämään, kuollut samalla tavalla kuin tekin olette sekunnin kuluttua!"
Ventersin katse siirtyi salamannopeasti Oldringin mulkoilevista silmistä hänen käsiinsä. Toinen niistä, oikea, ponnahti suoraksi ja sitten revolveria kohti, ja Venters ampui häntä sydämeen.
Oldring vaipui hitaasti polvilleen ja revolveriin tarttunut käsi herpaantui. Ventersin kummallisesti herkistyneet aistit ymmärsivät tuon hervottoman käden, horjuvan ruumiin, huohotuksen ja rinnan kohoilemisen ja tutisevan parran tarkoituksen. Mutta johtuiko noiden mustien silmien kauhea ilme vain elinvoimasta?
"Mies, miksi ette odottanut? Bess oli –" Oldringin kuiskaus hukkui hänen partaansa ja kallistuen raskaasti hän kaatui suulleen.
Venters pakeni nopeasti nurkan taitse kadun toiselle puolelle ja hypättyään pensasaidan yli juoksi pihan ja hedelmä- ja kasvitarhan poikki salviarinteelle. Siellä korkeiden pensaiden suojassa hän kääntyi länteen päin juosten sinne, mihin oli piilottanut luodikkonsa. Saatuaan sen käsiinsä hän alkoi jälleen juosta ja kierrettyään pensaikon läpi hän tuli Jane Withersteenin tallien ja aitauksien taakse. Huohottaen ja puuskuttaen ankarasti ja tuntien tuskaa kuin hänen kylkeensä olisi pistetty veitsellä hän pysähtyi huoahtamaan ja levähtäessään hänen katseensa harhaili ympäri hakien hevosta. Tallin ovet ja ikkunat olivat auki ja se näytti aivan tyhjältä. Alakuloinen yksinäinen aasi seisoi lähimmässä aitauksessa. Oudolta todella tuntui hiljaisuus, joka nyt vallitsi tässä Jane Withersteenin lemmikkien kerran niin onnellisessa ja mieluisassa asuinpaikassa.
Hän meni aitaukseen varoen jättämästä mitään jälkiä ja talutti aasin vesikaukalolle. Ja hän joi itsekin niin paljon kuin suinkin jaksoi, vaikka ei ollutkaan janoissaan. Sitten hän talutti aasin pois aitauksesta kovaa maata pitkin ja hän poikkesi pensaikkoon suunnaten kulkunsa salviarinteelle.
Hän ratsasti nopeasti kääntyen silloin tällöin tarkastelemaan, näkyikö rinteellä ratsastajia. Hänen päänsä ulottui juuri pensaiden latvojen korkeudelle eikä aasia olisi voitu huomata ollenkaan. Cottonwoodsin vihreä kosteikko vaipui hitaasti rinteen taa ja purppuraisen salviapensaikon äärimmäinen huojuva laita yhtyi taivaan sineen.
Karttaa ilmitulemista, päästä pakoon ja piilottaa jälkensä, siinä hänen ainoat ajatuksensa, kun hän suuntasi matkansa Deception Passia kohti. Ja hän keskitti silmiensä ja korviensa kaiken terävyyden tämän tehtävän tarkkaan suorittamiseen arvostellen etäisyyksiä ja maan laatua kokeneen ratsastajan taidolla. Hän pysytteli pensaikossa kaukana sen tien vasemmalla puolella, jota pitkin päästiin solaan. Hän käveli kymmenen penikulmaa katsoen lukemattomia kertoja taakseen. Mutta huojuva purppurainen salviapensaikko näytti aina yhtä laajalta ja autiolta, elottomalta erämaalta. Päästyään kallioiselle maaperälle hän käytti sitä hyväkseen mennen tien yli ja jatkoi sitten matkaansa sen oikeata puolta. Vihdoin, varmistauduttuaan siitä, että hän näkisi hevosilla ratsastavat miehet paljon ennen kuin he hänet pienen aasin selästä, hän rupesi ratsastamaan satulatta.
Väsymätön aasi jatkoi tuntikausia tasaista juoksuaan. Aurinko painui länteen ja varjot alkoivat pidentyä rinteellä. Purppuraisen hämärän leijailevia utupilviä kohosi onkaloista sulautuen pian yhteen tasangolla ja pimittäen illan. Venters ohjasi aasin niin lähelle tietä, että erotti sen valkoisen viivan harjanteilta, ja ratsasti vielä tuntikausia.
Kun hän vain pääsisi solaan jättämättä mitään jälkiä, saisi hän olla turvassa ainakin vähän aikaa. Saavuttuaan myöhään yöllä pensaikossa olevaan aukkoon hän lähetti aasin edellään alas ja pani liikkeelle vyöryn, joka melkein hautasi eläimen rinteen juurelle. Vaikka Venters itsekin oli kolhiutunut, ylpeili hän kuitenkin siitä, että oli peittänyt jälkensä. Uudelleen hän hyppäsi aasin selkään jatkaen matkaansa. Yö oli synkimmillään hänen saapuessaan viidakkoon, joka suojeli hänen vanhaa leiripaikkaansa. Siellä hän päästi aasin laitumelle lähteen läheisyyteen ja paneutui pitkäkseen vanhalle lehtivuoteelleen.
Hän tunsi vain epämääräisesti lihaksiensa polton ja värinän, kuin jonkin, joka oli hänen ulkopuolellaan. Mutta padottu tunteiden virta särki vihdoin sulut, ja tämä hetki, joka vapautti hänet pakollisesta toiminnasta, hämmensi hänet vastavaikutuksellaan. Hän kärsi ymmärtämättä miksi. Hän näki vilahduksia omasta itsestään aina sielunsa valaisemattomaan syvyyteen saakka. Tuli, joka oli syönyt hänet rakoille, ja kylmä, joka oli jähmetyttänyt hänet, liittyivät nyt yhteen kiduttamaan hänen mieltään ja sydäntään kiitäen hänen olentonsa läpi kuin tulinen jääkenkäinen juoksija, rynnäten hurjasti hänen suonissaan, polkien alleen kuohahtelevan hyvyyden ja viivyttäen pahan sammumista.
Ja tämä vähitellen lientyvä sekamelska synnytti selvän kysymyksen: Mitä olikaan tapahtunut? Hän oli lähtenyt laaksostaan mennäkseen Cottonwoodsiin. Mutta miksi? Näytti aivan siltä, kuin hän olisi ratsastanut sinne tappamaan erästä miestä, Oldringia. Tämä nimi toi hänen tietoisuuteensa sen ainoan miehen maailmassa, jonka hän oli toivonut tapaavansa. Ja hän oli tavannutkin rosvon. Venters muisti kapakan savuisen ilman, tummakasvoiset miehet ja kookkaan Oldringin. Hän näki Oldringin tulevan ovesta, tuon loistavan miehuuden esikuvan, tuon kauniin jättiläisen kiiltävän mustine liehuvine partoineen. Hän muisti Oldringin haukansilmien kysyvän katseen. Hän kuuli itsensä toistavan: "Oldring, Bess on hengissä! Mutta hän on kuollut teille", ja hän tunsi hypähtävänsä ja hänen korvansa menivät lukkoon revolverin paukahduksesta ja hän näki jättiläisen sortuvan hitaasti polvilleen. Johtuiko se vain hänen elinvoimastaan, tuo hänen silmiensä kauhea ilme, vai oliko se tuon ylen voimakkaan roiston vaikeasti sammuvan elämän aiheuttama? Sitten hän oli kuulevinaan katkonaisen kuiskauksen, kummallisen kuin kuolema: "Mies, miksi ette odottanut? Bess oli –" ja näki Oldringin kaatuvan kuolleena suulleen maahan.
"Tapoin hänet!" huudahti Venters järkyttyneenä muistaen kaikki. "Mutta tämä ei johdu siitä, vaan hänen silmiensä ilmeestä ja hänen kuiskauksestaan!"
Tämä oli se salaisuus, joka oli huutanut hänelle hänen tunteittensa sekasorron ja jännityksen läpi. Miten voi sydämeen ammutun miehen silmiin tulla sellainen ilme? Se ei ollut ilmaissut vihaa eikä raivoa, ei ihmis- eikä kuolemanpelkoa, vaan sellaisen pelottoman vihollisen kiihkeää välähdyksenä näyttäytyvää tarmoa, joka tahtoo laukauksen laukauksesta, hengen hengestä, mutta jolla ei enää ole ruumiillisia voimia. Muistaen sen nyt selvästi ja tietäen, ettei hän milloinkaan voisi sitä unohtaa Venters näki Oldringin suurten silmien ilmaisevan iloista hämmästystä, hellyyttä ja rakkautta. Sitten ne himmenivät, vaikka hän koettikin yli-inhimillisellä tarmollaan ponnistautua puhumaan. Vaikka häntä oli ammuttu sydämeen, oli hän kuitenkin taistellut kuolemaa vastaan ei ampuakseen, vaan kuiskatakseen kummallisia sanoja.
Ja millaisia sanoja kuoleva olikaan kuiskannut! Miksi Venters ei ollut odottanut? Entä sitten? Oldring ei ollut lausunut noita sanoja puolustuksekseen, vaan pahoitellen, ettei hänellä enää ollut sekuntiakaan elämisen aikaa puhuakseen. Bess oli –. Nämä sanat alkoivat jälleen kiduttaa Ventersiä. Mitä Bess oli ollut Oldringille? Tämä vanha kysymys nousi haudastaan ahdistamaan häntä kuin aave. Hän oli antanut anteeksi, hän oli rakastanut ja unohtanut, mutta nyt kuolevan miehen salaperäinen kuiskaus herätti eloon entisen luonnottoman, tyydyttämättömän, mustasukkaisen epävarmuuden. Bess oli rakastanut tuota loistavaa mustatukkaista jättiläistä, hän oli tunnustanut sen itse ja Ventersin sielua alkoi jälleen polttaa mustasukkaisuuden helvetillinen tuli. Mutta sitten tämän helvetillisen sekasorron vaimensi laukaus, joka oli tappanut Oldringin, synnyttäen kaiullaan Ventersin mielessä hurjaa vihamielistä riemua ja inhottavaa kostonhimoista iloa. Se väistyi kuitenkin Oldringin silmien rakastavan ja kirkkaan ilmeen ja hänen kuiskauksensa salaperäisyyden tieltä. Siten nousivat ja laskivat Ventersin sydämessä aaltoilevat, vaihtelevat tunteet.
Tämä oli hänen vuosikausia kestäneen kärsimyksensä ja hänen elämänsä ankaran taistelun huippukohta. Kun harmaa aamu alkoi sarastaa, hän nousi synkkänä ja melkein murtuneena, mutta hän oli voittanut alhaiset intohimot. Hän ei voinut muuttaa menneisyyttä toisenlaiseksi, ja vaikka hän ei olisikaan rakastanut Bessiä koko sydämestään, oli hänestä nyt kuitenkin kehittynyt sellainen mies, ettei hän tahtonut tehdä muutoksia siihen tulevaisuuteen, jonka oli suunnitellut Bessille. Hänen oli vain kerta kaikkiaan saatava kuulla totuus, kuultava tuo kaikkein pahin, jotta hän voisi tukahduttaa nämä itsepäiset epäilyt, kiihkeät toiveet ja mustasukkaiset kuvitelmat ja tappaa menneisyyden sillä varmalla tiedolla, mitä Bess oli ollut Oldringille. Hän tiesi sen kyllä ja oli aina tiennyt sen, mutta hänen täytyi saada kuulla se Bessin omilta huulilta. Sitten, kun he olisivat päässeet turvallisesti pois tästä villistä maasta ja aloittaneet uuden ja heidän mielensä kokonaan valtaavan elämän, Bess kyllä unohtaisi ja tulisi onnelliseksi, eikä hänkään voisi tuntea muuta kuin että elämä sittenkin oli elämisen arvoista.
Hän ratsasti koko päivän hitaasti ja varovaisesti solaa ylöspäin katsoen mutkissa taakseen, jatkaen matkaansa kovaa maata ja ruohoisia kujanteita pitkin ja ottaen tarkan selon siitä, ettei häntä ajettu takaa. Jolloinkin iltapuolella hän saapui noille sileille kallioille, jotka jakoivat laakson kahtia, ja siellä hän laski aasin vapaaksi. Hän käveli niiden yli, kiipesi rinteelle ja katosi hämärään, tähtien valaisemaan kuiluun. Sitten hän ryömi melkein kuoleman väsyneenä erääseen matalaan luolaan ja vaipui uneen.
Aamulla laskeutuessaan hän näki auringon lähettävän kultaisia säteitään suuren kivikaaren alitse. Surprise Valley oli salaperäisen pehmeän ja kauniin näköinen kuin unien laakso herätessään tähän kultaiseen sädevirtaan, joka haihdutti sumupilvet ja kirkasti sen seinämät.
Hän näki jo kaukaa Bessin kävelevän kuusten varjossa ja pian koirien haukunta ilmaisi hänelle, että he olivat huomanneet hänet. Hän kuuli satakielten visertelevän puissa ja sitten viiriäisten ääniä. Ring ja Whitie juoksivat häntä vastaan ja niiden kintereillä Bess ojennetuin käsivarsin.
"Bern, olet siis vihdoinkin tullut takaisin!" hän huusi niin iloisesti.
"Niin, olen tullut takaisin", sanoi Venters Bessin rientäessä häntä vastaan.
Hän oli ojentanut käsivartensa Ventersiä kohti, mutta katsottuaan, tähän tarkemmin, jokin äkkiä pidätti häntä, ja yhtä nopeasti haihtui hänen ilonsa ja sen mukana hänen poskiensa puna hänen kalvetessaan ja vavistessaan.
"Voi, mitä on tapahtunut?"
"Paljonkin, Bess. En aio kuitenkaan kertoa sinulle, mitä. Olen aivan lopussa. Mieleni on enemmän väsynyt kuin ruumiini."
"Rakkaani, olet niin kummallisen näköinen!" änkytti Bess.
"Viis siitä! Voin vallan mainiosti. Sinun ei tarvitse ollenkaan olla peloissasi. Asiat alkavat mennä juuri niin kuin olemme suunnitelleetkin. Kun olen levännyt, lähdemme heti matkaan päästäksemme pois tästä maasta. Mutta nyt minun täytyy heti saada tietää totuus sinusta."
"Totuus minusta?" toisti Bess säpsähtäen. Hän näytti hakevan muistinsa pohjalta jotakin unohdettua selitystä. Katsoessaan häneen Venters tunsi piston sydämessään.
"Niin, juuri totuuden. Bess, älä käsitä minua väärin. En ole muuttunut. Rakastan sinua vieläkin. Ja rakastan sinua vielä enemmän jälkeenpäin. Elämämme tulee olemaan yhtä ihanaa ja ihanampaakin. Menemme naimisiin niin pian kuin voimme. Tulemme onnellisiksi, mutta sydämessäni asuu paholainen. Luonnoton, mustasukkainen paholainen. Kuvittelen kaikkea mahdotonta. Olin unohtanut ne pitkäksi aikaa, mutta nyt kaikki vihamieliset epäilyn, luottamuksen, pelon ja toivon heikot kuiskaukset ovat ruvenneet kiduttamaan minua jälleen. Minun täytyy vaientaa ne totuudella."
"Kerron sinulle kaikki, mitä vain haluat tietää", sanoi Bess vilpittömästi.
"Silloin taivaan nimessä, suoriutukaamme siitä niin pian kuin suinkin, jotta pääsemme siitä... Bess, rakastiko Oldring sinua?"
"Kyllä."
"Rakastitko sinäkin häntä."
"Tietysti. Olenhan jo sanonut sen sinulle."
"Kuinka voit puhua siitä niin kevyesti?" huudahti Venters kiihkeästi. "Eikö sinulla ole ollenkaan –" Hän keskeytti tuskissaan ja kiihkoissaan, tarttui voimakkailla käsillään rajusti Bessiin vetäen hänet luokseen ja katsoen häntä suoraan silmiin. Niissä oli tuo entinen kaipaava ilme, mutta ne olivat yhtä kirkkaat kuin lähteen kuultava vesi. Ne olivat totiset ja juhlalliset kuvaamattomassa rakkaudessaan, luottamuksessaan ja kieltäymyksessään. Ventersiä vapisutti. Hän tiesi nyt katsovansa Bessin sieluun. Hän tiesi, ettei Bess voisi valehdella tällä hetkellä, mutta se, että hän ehkä voi kertoa hänelle totuuden katsoen häneen noilla silmillään, tukahdutti melkein hänen uskonsa viattomuuteen.
"Mitä oli – millainen oli suhteesi Oldringiin?" huohotti Venters kiihkeästi.
"Olen hänen tyttärensä", vastasi Bess heti. Venters laski hänet hitaasti vapaaksi. Hänen tunteittensa voimassa tapahtui äkillinen muutos ja hän alkoi kalveta.
"Mitä sanot?" hän kysyi kuin ihmetellen.
"Olen hänen tyttärensä."
"Oldringinko tytär?" kysyi Venters hieman iloisemmin.
"Niin."
Alkaen käsittää Venters tarttui kiihkeästi Bessin käsiin vetäen hänet luokseen.
"Ja koko ajanko sinä olet ollut Oldringin tytär?"
"Niin, tietysti, koko ajan – aina."
"Mutta, Bess, sinähän kerroit minulle – annoit minun olla siinä luulossa – olin huomaavinani, että sinua hävetti niin kovasti."
"Se onkin häpeäni", vastasi Bess syvällä ja täyteläisellä äänellään samalla punastuen. "Sanoinhan sinulle, etten ole mikään – olen nimetön – vain Bess, Oldringin tytär."
"Tiedän ja muistan sen nyt. Mutta en milloinkaan ajatellut että –" jatkoi Venters nopeasti ja käheästi. "Kun olit kuolemaisillasi, rukoilit, ja silloin sain jostakin päähäni, että olet turmeltunut."
"Turmeltunutko?" kysyi Bess naurahtaen. Hän katsoi Ventersiin hämmentyneenä ja niin ehdottoman viattomasti kuin lapsi, hymyillen heikosti. Bess ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan.
"Bess, Bess!" Venters puristi hänet syliinsä piilottaen hänen kasvonsa rintaansa vasten. Hän ei tahtonut näyttää kasvojaan Bessille, vaan painoi tytön lujemmin rintaansa vasten ja katseli laakson yli. Hämärtyneellä ja sokaistuneella katseellaan hän oli näkevinään Oldringin kuin kultaisen valon ja leijailevan sumun keskellä. Oldring oli rakastanut häntä. Hän oli rosvon nimetön tytär. Oldring oli niin suojellut häntä, pitänyt hänet niin kokonaan erillään kaikista naisista, miehistä ja elämän salaisuuksista, että hänen mielensä oli kuin lapsen. Sellainen oli tämän salaisuuden ja arvoituksen ratkaisu, koko tuo ihmeellinen totuus. Hän ei ainoastaan ollut turmeltumaton, vaan vieläpä hyvä, puhdas ja maailman kaikkea viattomuuttakin viattomampi, koska hän oli viettänyt lapsuutensa aivan yksin.
Venters oli näkevinään Oldringin loistavat, kysyvät ja lempeiksi muuttuvat silmät. Hän näki niiden välähtävän hämmästyksestä, ilosta, rakkaudesta ja sitten jännittyvän hirvittävästä tahdonponnistuksesta. Hän kuuli Oldringin kuiskaavan jotakin, näki hänen huojuvan kuin puu ja kaatuvan. Sitten hänen korvissaan alkoi jyrähdellä miljoonia huutavia, jyliseviä ääniä, omantunnon laukauksia, katumuksen salamoita. Hän oli tappanut Bessin isän! Sitten kohiseva vihuri täytti hänen korvansa kuin kallioiden halkeamassa humiseva tuuli kuolinkellojen – Oldringin kuolinkellojen – soitolla.
Hän vaipui polvilleen kätkien kasvonsa Bessin puvun laskoksiin ja tarrautuen häneen kuin hukkuva.
"Hyvä Jumala! Voi, hyvä Jumala! Ah, Bess! Suo minulle anteeksi! Älä välitä siitä, mitä olen tehnyt ja ajatellut, kunhan vain annat minulle anteeksi. Uhraan sinulle elämäni. Tahdon elää vain sinulle. Tahdon rakastaa sinua. Ah, minähän jo rakastankin sinua enemmän kuin kukaan mies milloinkaan on rakastanut naista! Tahdon, että tietäisit ja muistaisit minun taistelleen puolestasi, kuinka sokea sitten lienenkään ollut. Ajattelin – ajattelin – vähät siitä, mitä ajattelin, mutta rakastin sinua ja pyysin sinua vaimokseni. Anna sen jollakin tavoin lieventää sydäntuskiani. Voi, Bess, minua ärsytettiin, mutta olisihan minun pitänyt tietää se. En voinut levätä enkä nukkua, ennen kuin sain tämän salaisuuden ilmi. Hyvä Jumala, millaista saattaakaan tapahtua!"
"Bern, olet heikko, vapiset ja puhut mielettömiä", huudahti Bess. "Olet arvioinut voimasi lilan suuriksi. Siinä ei ole mitään anteeksiannettavaa. Siinä ei ole muuta salaperästä kuin rakkautesi minuun. Olet tullut takaisin luokseni."
Ja Bess puristi hänen päänsä hellästi syliinsä painaen sen lujasti sykähtelevää rintaansa vasten.
XIX.
FAY.
Jane Withersteenin kotona pieni Fay kiipesi Lassiterin polvelle.
"Rakastatko minua?" hän kysyi.
Lassiter, joka Fayn kanssa ollessaan oli yhtä vakava kuin hiljainen ja rakastettavakin, todisti hänelle vakuuttavasti ja kaunopuheliaasti, että hän oli Fayn harras ihailija. Fay näytti miettiväiseltä ikäänkuin olisi punninnut ihmisten kaksinaisuutta tai miettinyt jotakin pettämätöntä keinoa, millä voisi koetella ihailijaansa.
"Rakastatko uutta äitiänikin?" hän kysyi hämmentävän äkkiä.
Jane Withersteen nauroi tuntien ensi kerran moneen päivään valtimonsa sykkivän nopeammin ja poskensa kuumenevan.
Oli hiljainen, nukuttava, kesäinen iltapäivä ja he istuivat kolmisin salviarinteen vierellä olevan metsäisen kummun juurella. Pienen Fayn lyhytaikainen äidin kuoleman aiheuttama ikävöiminen – tuo lapsellinen, mystillinen jurous – oli haihtunut ja nyt Fay aina oli siellä, missä lörpöteltiin, naurettiin ja iloittiin. Suru oli muuttanut hänet oikein ruumiillistuneeksi hilpeydeksi ja viehkeydeksi. Hänestä oli tullut yliluonnollisen suloinen ja kaunis. Jane Withersteenille lapsi oli vastaus hänen rukouksiinsa, siunaus ja hänen menettämäänsä omaisuutta paljon kalliimpi aarre ja Jane oli huomannut Lassiterin jumaloivan pientä Faytä.
"Rakastatko uutta äitiäni?" toisti Fay.
Lassiter myönsi ujosti ja vakuuttavan varmasti.
"Miksi et sitten mene naimisiin uuden äitini kanssa ja rupea isäkseni?"
Kaikista pikku Fayn Lassiterille tekemistä tuhansista kysymyksistä tämä oli ainoa, johon hän ei osannut vastata.
"Fay, Fay, älä tee sellaisia kysymyksiä", sanoi Jane.
"Miksi en saa tehdä?"
"Sen vuoksi, että –" vastasi Jane huomaten hämmästyksekseen, kuinka vaikea hänen oli katsoa lasta silmiin. Hänestä tuntui aivan siltä kuin Fayn orvokinsiniset silmät olisivat katsoneet hänen lävitseen terävän ymmärtäväisesti.
"Rakastathan sinäkin häntä, etkö rakastakin?"
"Rakas lapsi, juokse nyt leikkimään", sanoi Jane, "mutta älä mene kauaksi. Älä poistu tältä pieneltä kummulta."
Fay kiiti tiehensä iloiten vapaudesta, jota hänelle ei ollut suotu viikkokausiin.
"Jane, miksi lapset ovat vilpittömämpiä kuin aikuiset?" kysyi Lassiter.
"Ovatkohan ne?"
"Ovat aivan varmasti. Pieni Faykin oivaltaa asiat heti ensi näkemältä. Intiaani on samanlainen. Ja koirat. Ja intiaanit ja koirat ovat useimmiten oikeassa siinä, mitä näkevät. Ehkä lapsi on aina oikeassa."
"No, mitä Fay sitten on näkevinään?" kysyi Jane.
"Tiedätte sen kyllä. Koetan arvailla, mitä Fay ajattelee nähdessään osan totuudesta viisailla lapsen silmillään ja tahtoessaan tietää enemmän, vaikka hän huomaakin, että te olette kummallisen petollinen? Odottakaa vähän. Olette petollinen eräässä suhteessa, vaikka olettekin paras nainen, minkä koskaan olen tuntenut. Haluan vain sanoa tämän: Fay luulee teeskentelyämme rakkaudeksi, koska se hänestä näyttää siltä. Ja hänen pieni kehittyvä järkensä muodostelee kysymyksiä. Mutta hänen saamansa vastaukset eroavat hänen huomioistaan. Niin hän varttuu imien itseensä vähitellen tuota petollisuutta ja hänestä tulee samanlainen kuin muistakin naisista ja miehistä. Ja teeskentelynne, te kun olette rakastavinanne minua, vaikka ette rakastakaan, osoittaa, että sellaista petollisuutta on olemassa. Asiat eivät siis ole siten kuin näyttävät olevan."
"Lassiter, olette oikeassa. Meidän pitäisi aina puhua lapsille ehdottomasti totta. Mutta onko sellainen mahdollista. En ole voinut tehdä sitä, vaikka koko ikäni olen rakastanut totuutta ja ylpeillyt rehellisyydelläni. Ehkä se on ollut vain itsekkyyttä. Opin tätä nykyä paljon, ystäväni. Sokaisevat suomut alkavat vähitellen karista silmistäni. Ja mitä teitä kohtaan tuntemaani rakkauteen tulee, rakastan luullakseni teitä koko paljon. Mutta kuinka paljon tai kuinka vähän, sitä en osaa sanoa. Sydämeni on melkein murtunut, Lassiter. Sen vuoksi tämä hetki ei ollenkaan sovi tunteitten arvostelemiseen. Voin vielä leikkiä ja iloita Fayn kanssa ja voin vielä haaveillakin, mutta koettaessani ajatella jotakin vakavasti joudun pulaan. En mietiskele enää mitään, en rakasta enkä rukoilekaan. Ajatelkaa sitä, ystäväni. Mutta huolimatta puutuneista tunteistani luulen tämän synkän ajan tekevän minusta paremman naisen, joka voi rakastaa enemmän ihmisiä ja Jumalaa. Olen juuri sillä rajalla; olen tunteeton kaikelle muulle paitsi tuskalle, ja alan tulla tunteettomaksi sillekin. Vapaudun ennemmin tai myöhemmin tästä tylsyyden tilasta. Odotan vain sitä hetkeä."
"Se koittaa pian, Jane", vastasi Lassiter vakavasti. "Mutta pelkään tähtenne. Vuodet ovat hirveitä asioita ja te olette ollut vuosikausia kahleissa. Vuosien kuluessa saavutetut tottumukset ovat yhtä voimakkaat kuin elämä itse. Uskon kuiteinkin jostakin syystä samoin kuin tekin, että te selviydytte vielä kaikesta tästä parempana naisena. Minäkin odotan ja ihmettelen, niin, olenpa siitä melkein varma, Jane, ettei avioliitosta meidän kesken voi olla puhettakaan."
"Lassiter!... Rakas ystäväni!... Meidän on mahdoton mennä naimisiin."
"Miksi, kuten Fay sanoi?" kysyi Lassiter hellän itsepäisesti
"Miksikö? En ole sitä milloinkaan ajatellut. Mutta se ei ole mahdollista. Olen Jane, Withersteenin tytär. Isäni nousisi haudastaan. Olen syntyperäinen mormoni. Tahtoni on murrettu, mutta olen silti vieläkin mormoninainen. Ja te – te olette Lassiter!"
"Ehkä en enää olekaan niin paljon Lassiter kuin ennen."
"Mitä sanoittekaan äsken? Vuosien kuluessa saavutetut tottumukset ovat yhtä voimakkaat kuin elämä itse. Ette voi muuttaa tuota yhtä tottumustanne, elämänne tarkoitusta. Sillä tehän kannatte vieläkin noita revolverejanne haluamattakaan tukahduttaa verenhimoanne."
Varjon tapainen hymy kirkasti hetkiseksi Lassiterin kasvot.
"En."
"Lassiter, valehtelin teille, mutta pyydän, ettette valehtelisi minulle. Kunnioitan teitä suuresti. Luulen vihanne lauhtuneen useampia, ehkä kalkkiakin kohtaan, paitsi uskonveljiäni. Mutta puhuessani elämänne tarkoituksesta, vihastanne, revolvereistanne, ajattelen vain tuota yhtä. En voi uskoa teidän muuttuneen."
Vastaukseksi Lassiter irroitti raskaan ammusvyönsä uumiltaan laskien sen raskaine heiluvine revolverikoteloineen Janen syliin.
"Lassiter!" kuiskasi Jane siirtäen katseensa hänestä noihin mustiin kylmiin revolvereihin. Ilman niitä Lassiter näytti omansa menettäneeltä, avuttomalta, vähäpätöisemmältä mieheltä. Oliko Jane lumoava kuin Delia? Ja totellen vain yhtä vaikutinta ja voimatta sietää, että viholliset sanoisivat tätä miestä raukaksi, Jane nousi nopeasti ja kiinnitti hapuilevin sormin vyön takaisin Lassiterin uumille, mihin se kuuluikin.
"Lassiter, minä tässä olen raukka."
"Lähtekää kanssani Utahista jonnekin, missä voin heittää pois revolverini ja muuttua mieheksi", sanoi Lassiter. "Vannon todistavani sen silloin! Tulkaa! Olette saanut Black Starin, Nightin ja Bellsin takaisin. Nouskaamme juoksijoiden selkään, ottakaamme pieni Fay mukaamme ja ratsastakaamme pois Utahista. Teillä ei ole enää muuta jäljellä kuin nuo hevoset ja lapsi. Tulkaa!"
"Ei, ei, Lassiter, en poistu milloinkaan Utahista. Mitä tekisinkään tuolla kaukana maailmassa tuhottuine omaisuuksineni ja murtuneine sydämineni? En eroa milloinkaan näistä purppuraisista rinteistä, joita rakastan niin suuresti."
"Minun olisi pitänyt tietää se. Jonkin ajan kuluttua asutte täällä jossakin hökkelissä ja pian ei Jane Withersteenistä ole muuta kuin muisto jäljellä. Halusin vain saada tilaisuuden näyttää teille, kuinka mies – jokainen mies – voi tulla paremmaksi entistään. Jos lähtisimme Utahista, voisin varmasti todistaa teille tuon asian, mitä sanotte rakkaudeksi. Se on kummallista, samalla kertaa helvetillistä ja taivaallista, Jane Withersteen. Minusta tuntuu kuin olisitte vihkinyt suuren sydämenne vain rakkaudelle, rakkaudelle uskontoa, velvollisuutta, kirkonvanhimpianne, paimenia, köyhiä perheitä ja köyhiä lapsia kohtaan. Ja kuitenkaan: ette voi nähdä, millaista todellinen rakkaus on – kuinka se voi muuttaa ihmisen... Kuunnelkaa, niin kerron teille Milly Ernen tarinan, jotta näkisitte, kuinka rakkaus muutti hänet.
"Milly ja minä olimme vielä lapsia, kun perheemme muutti Missourista Texasiin, ja meitä kasvatettiin siellä samaan tapaan kuin olisimme syntyneet siellä. Olimme köyhiä, mutta rikastuimme siellä. Se pieni kylä, jonne olimme muuttaneet, kasvoi vähitellen kaupungiksi, jonne muutti alituisesti muukalaisia ja vieraita perheitä. Milly oli hyvin kaunis siihen aikaan. Voin nähdä hänet vieläkin, tuon pienen viehättävän tytön. Hänellä oli hyvin kauniit silmät, tummansinimustat, kun hän oli kiihkoissaan, mutta yhtä kauniit aina. Muistatte kai Millyn silmät? Ja hänen tukkansa oli vaaleanruskea kullanvärisine vivahduksineen ja hänen suunsa sellainen, että kaikki miehet olisivat tahtoneet sitä suudella.
"Ja juuri siihen aikaan kuin Milly oli kauneimmillaan ja suloisimmillaan, tuli kaupunkiin eräs nuori pappi, joka alkoi kilpailla Millyn suosiosta muiden miesten kanssa. Ja hän voitti. Milly oli aina ollut harras kristitty, ja kun hän tutustui Frank Erneen, rupesi hän sydämestään ja sielustaan ajattelemaan sielujen pelastamista. Todellisuudessa Milly joutui hieman pyörälle päästään paljosta raamatun lukemisesta, kirkossa ja kokouksissa käymisestä. Vanhempani eivät olleet siitä ollenkaan pahoillaan eikä se minullekaan aiheuttanut muita hankaluuksia kuin että Milly vain alituisesti rukoili ja teki työtä sieluni pelastamiseksi. Hän ei saanut minua milloinkaan kääntymään, mutta me olimme parhaita tovereita eikä varmasti milloinkaan veli ja sisar ole rakastanut toisiaan enemmän kuin me. No niin. Frank Ernestä ja minusta tuli mitä parhaimmat ystävät. Hän oli kookas mies, miellyttävän näköinen ja hyvin kohtelias. Hänen uskontonsa ei milloinkaan vaivannut minua, sillä hän osasi metsästää, kalastaa, ratsastaa ja käyttäytyä muutenkin kuin mies. Ajaessamme kerran takaa puhveleita hän pelasti henkeni. Meistä tuli kuin veljet ja hän oli ainoa tuntemani mies, joka mielestäni oli tarpeeksi hyvä Millylle. Ja heidän hääpäivänään join itseni juovuksiin, ainoan kerran elämässäni.
"Piakkoin sen jälkeen lähdin kotoa, sillä tuntui aivan siltä kuin Milly yksin olisi voinut pidättää minut siellä. Jouduin huonoille jäljille ja rupesin etsimään kultaa. Elämäni oli kovaa Pan Handlessa ja matkustin sitten pohjoiseen. Nyt kun muistelen sitä, olivat Kansas ja Nebraska siihen aikaan yhtä villejä maita kuin nämä Utahin rajaseudut nykyään. Minun oli pakko harjoitella kovasti revolverin käyttöä ja vain harvat paimenet kykenivät voittamaan minut ratsastamisessa. Ja voin sanoa kehumatta itseäni, etten ole milloinkaan tuntenut ainoatakaan valkoista miestä, joka olisi niin hyvin kyennyt seuraamaan hevosten, sonnien ja ihmisten jälkiä kuin minä. Ennen kuin aavistinkaan, kului pari vuotta, mutta sitten rupesin äkkiä ikävöimään kotiin ja lähdinkin ratsastamaan sinne.
"Asiat kotona olivat muuttuneet. En voi milloinkaan unohtaa kotiintuloani. Äitini oli kuollut ja isästäni oli tullut hiljainen murtunut mies, jota melkein voitiin sanoa kuolleeksi, vaikka hän elikin vielä. Frank Ernekin oli kuin vanhan minänsä haamu, väsynyt työhönsä, väsynyt saarnaamiseensa ja melkein väsynyt elämäänsäkin, ja Milly oli hävinnyt... Sain odottaa kauan ennenkuin minulle kerrottiin tuo tarina. Isä ei muistanut mitään eikä Frank Erne uskaltanut puhua. Sen vuoksi minun oli pakko kysellä ihmisiltä, mitä oli tapahtunut.
"Heti kotoa poistumiseni jälkeen oli kaupunkiin tullut toinen saarnaaja. Hänestä ja Frankista tuli kilpailijat. Mies oli ollut aivan erilainen kuin Frank. Hän oli saarnannut jotakin toista uskontoa ja oli äkkipikainen ja kiihkeä, kun Frank oli hidas ja lempeä. Hän oli hakenut ihmiset käsiinsä, erittäinkin naiset. Ulkomuodollaan hän ei ollut voinut kilpailla Frankin kanssa, mutta hän oli kyennyt vaikuttamaan naisiin. Hänellä oli ollut kaunis ääni ja hän oli puhunut puhumistaan ja saarnannut saarnaamistaan. Milly oli joutunut hänen vaikutusvaltansa alaiseksi ja kiintynyt syvästi hänen uskontoonsa. Frank oli kärsinyt hänen oikkujaan entiseen tapaansa ja antanut hänen olla niin ihastunut kuin hän oli halunnut. Kaikki uskonnot kunnioittavat samaa Jumalaa, sanoi hän, eikä haittaa ollenkaan, vaikka Milly tutkiikin Häntä eri katsantokannoilta. Uusi saarnaaja kävi sen vuoksi usein Millyn luona, joskus Frankin poissaollessakin, sillä arkipäivinä Frank kasvatti karjaa.
"Juuri siihen aikaan oli sattunut jokin tapaus, josta en saanut suurtakaan selvyyttä. Eräs vieras oli tullut kaupunkiin ja seurustellut paljon saarnaajan kanssa. Vieras oli ollut kookas mies jäänsinisine silmineen ja hän oli tuntunut hyvin salaperäiseltä. Kaupungissa oli syntynyt melkoinen hälinä, kun hän katosi sieltä samaan aikaan kuin eräs nuori nainenkin, joka oli ollut hyvin kiintynyt uuden saarnaajan uskontoon. Sitten sinne oli saapunut joku mies Illinoisista, joka oli paljastanut tuon saarnaajan – hän oli eräs kuuluisa mormoniproselyytti. Se oli järkyttänyt Frank Erneä enemmän kuin mikään muu ja kilpailijoista tuli katkerat vihamiehet. Ja kilpailu oli päättynyt siten, että Frank oli mennyt kokoushuoneeseen, jossa Milly oli ollut kuuntelemassa, ja hänen ja muiden kuullen moittinut saarnaajaa sättien häntä melkein niin pahasti kuin Venters sätti Tullia muutamia viikkoja sitten. Ja lopuksi Frank oli alkanut ruoskia miestä ja karkoittanut hänet koko kaupungista.
"Ihmiset sanoivat Millyn herttaisen luonteen muuttuneen. Muutamat sanoivat sen johtuneen siitä, että hän pian tulisi äidiksi, muutamat taasen siitä, että hän oli kiintynyt tuohon uuteen uskontoon. Ja olipa siellä sellaisiakin naisia, jotka sanoivat suoraan hänen kiintyneen saarnaajaan. Ja eräänä aamuna, kun Frank tuli kotiin eräältä matkaltaan, oli Milly hävinnyt. Hänellä ei ollut naapureita, koska hän asui kaupungin ulkopuolella, mutta lähimmät asukkaat sanoivat jonkun ajaneen vaunuilla ohi yöllä ja pysähtyneen Millyn oven edustalle. No niin, jället kertoivat aina jotakin ja siellä näkyivät vaunujen, hevosten ja miehen jäljet. Uutinen levisi kuin kulovalkea, että Milly oli hylännyt miehensä. Kaikki muut uskoivat sen, paitsi Frank, salaamatta enää laisinkaan, miksi he luulivat hänen paenneen. Äiti oli aina vihannut Millyn kummallista oikkua, sitä, että Milly oli ruvennut kannattamaan uutta uskontoa, ja hänkin uskoi Millyn paenneen mormonin kanssa. Se joudutti äidin kuolemaa ja hän kuoli antamatta Millylle anteeksi! Isä ei ollut sellainen mies, että hän olisi murtunut häpeästä ja onnettomuuksista, mutta hän rakasti sanomattomasti Millyä ja hänen menetyksensä mursi hänet.
"Kuullessani Millyn katoamisesta en uskonut hetkeäkään, että hän olisi seurannut miestä vapaaehtoisesti. Tunsin Millyn ja tiesin, ettei hän olisi voinut tehdä niin. Jäin kotiin joksikin aikaa koettaen saada Frank Erneä puhumaan, mutta vaikka hän olisi tiennytkin jotakin, ei hän tahtonut kertoa. Sen vuoksi lähdin hakemaan Millyä, koettaen päästä tuon proselyytin jäljille. Tiesin pääseväni hänen jäljilleen, jos vain sattuisin tulemaan sellaiseen kylään, jossa hän oli vieraillut. Ja tiesin senkin, ettei kuumin helvettikään voisi lopettaa hänen käännyttämistyötään. Ja niin ratsastin kaupungista kaupunkiin. Luotin sokeasti siihen, että jokin opastaisi minua. Ja viikkojen ja kuukausien kuluessa minusta tuli kummallinen mies. Ihmiset ainakin pelkäsivät minua. Parin vuoden kuluttua lähdöstäni satuin tuolla Texasin äärimmäisessä kulmassa tulemaan kaupunkiin, jossa tuo mies oli käynyt. Hän oli juuri poistunut sieltä. Ihmiset sanoivat hänen tulleen sinne ilman naisseuraa. Seurasin miehen jälkiä takaisin Arkansasin ja Missisippin halki, ja vanhat jäljet alkoivat lämmitä jälleen Texasissa. Löysin kaupungin, jonne hän oli ensin poikennut kotikaupungistani lähdettyään ja siellä pääsin Millyn jäljille. Löysin tuvankin, jossa hän oli synnyttänyt lapsensa, mutta en saanut selville, oliko hän ollut siellä vankina vai ei. Tuvan omistaja oli ilkeä vaitelias roisto ja poistuessani käytinkin tilaisuutta hyväkseni ja iskin merkkini häneen. Sitten palasin jälleen kotiin.
"Mutta palattuani huomasin, ettei minulla siellä enää ollutkaan kotia. Isä oli ollut kuolleena jo vuoden. Frank Erne asui vielä samassa talossa, johon Milly oli hänet jättänyt. Asuin hänen luonaan jonkin aikaa ja vanhenin katsellessani häntä. Hänen maatilansa oli joutunut rappiolle, hänen nautansa olivat kulkeneet jonnekin tai ne oli varastettu ja hänen asuinrakennuksensa oli niin ränsistynyt, ettei siinä enää saanut suojaa tuulelta eikä sateelta. Ja Frank istui kuistissa vuoleskellen keppejä ja päivät kuluivat hukkaan. Silloin tällöin hän raivosi kuin mielipuoli, mutta enimmäkseen hän vain istui ja tuijotti silmin, jotka panivat miehen kiroilemaan. Arvelin Frankin salaa pelkäävän jotakin, jota hän ei tahtonut ilmaista minulle. Ja kun kerroin hänelle, että olin seurannut Millyn jälkiä melkein kolme vuotta ja saanut vihiä hänestä ja löytänyt paikan, missä hän oli synnyttänyt lapsensa, luulin hänen kaatuvan kuolleena jalkoihini. Mutta toinnuttuaan ja tultuaan hieman entiselleen hän rukoili minua luopumaan etsimisestä, tahtomatta kuitenkaan selittää mitään. Annoin sen vuoksi hänen olla rauhassa ja pidin häntä silmällä yötä päivää.
Ja vihdoin huomasinkin, että talossa oli eräs kapine, jota hän piti kalliina, nimittäin pieni lipasto, jossa hän säilytti papereitaan. Se oli hänen makuuhuoneessaan. Mutta hän nukkui hyvin harvoin. Olin kärsivällinen ja sain viimein sen sisällön käsiini ja löysin sieltä pari Millyn kirjettä. Toinen oli pitkä ja kirjoitettu vain muutamia kuukausia hänen katoamisensa jälkeen. Hänet oli sidottu, kapula oli pantu hänen suuhunsa ja kolme miestä, joiden nimetkin hän mainitsi – Hurd, Metzger ja Slack – oli raastanut hänet pois kotoaan. Hän ei ollenkaan tuntenut miehiä. Hänet oli viety siihen pieneen kaupunkiin, josta löysin hänen jälkensä parin vuoden kuluttua. Mutta hän ei ollut lähettänyt kirjettä siitä kaupungista. Siellä hän oli ollut vankina. Näytti aivan siltä kuin tuo proselyytti, joka tietenkin oli rientänyt paikalle, ei olisi mistään hinnasta tahtonut menettää häntä. Kirjeessä sanottiin, että hän oli menettänyt järkensä vähäksi aikaa ja että hän terveeksi tultuaan eli vain lapselleen. Hän sanoi, että se oli lapsi ja että hän ajatteli ja haaveili vain sitä, kuinka saisi lapsen isän luo, jolloin hän kiitollisena laskeutuisi vuoteelleen kuolemaan. Kirje päättyi äkkiä kesken lausetta eikä siinä ollut allekirjoitusta.
"Toinen kirje oli kirjoitettu enemmän kuin pari vuotta edellisen kirjeen jälkeen. Se oli lähetetty Salt Lake Citystä. Siinä kerrottiin vain lyhyesti, että Milly oli kuullut veljensä seuraavan jälkiään. Hän pyysi Frankin ilmoittamaan veljelle, että tämän oli luovuttava yrityksestään, koska Milly muussa tapauksessa saisi hirveästi kärsiä. Hän ei rukoillut, vaan totesi yksinkertaisesti tämän, tosiseikan esittäen vaatimattoman pyynnön. Ja hän lopetti kirjeensä ilmoittamalla, että hän piakkoin poistuu Salt Lake Citystä sen miehen kanssa, jota hän oli oppinut rakastamaan, ja ettei hän enää milloinkaan anna tietoja itsestään.
"Tunsin Millyn käsialan ja hänen kertomistapansa, mutta kirje ilmaisi minulle, että hänessä oli tapahtunut jokin suuri muutos. Miettiessäni sitä tein vihdoin sen johtopäätöksen, että hän joko oli oppinut rakastamaan tuota miestä ja hänen uskontoaan tai että hän pelosta valehteli. En ollut kuitenkaan varma, kumpi otaksumiseni oli oikea, mutta aioin ottaa siitä selvän. Sanon nyt suoraan, että jos silloin olisin tuntenut mormonit niin hyvin kuin nyt, olisi jättänyt Millyn kohtalonsa käsiin, sillä hän oli ehkä oikeassa sanoessaan, että hän joutuisi kärsimään, jos seuraisin hänen jälkiään. Mutta olin nuori ja hurja siihen aikaan. Ensin matkustin siihen kaupunkiin, jonne hänet aluksi oli viety, ja menin siihen taloon, jossa hän oli ollut vankina. Sain käsiini tuon haisunäädän, joka omisti talon, vein hänet mukanani metsään ja pakotin hänet ilmaisemaan kaiken, mitä hän tiesi. Se ei ollut paljoakaan, vaikka se onkin mitä helvetillisintä. Sillä kertaa erotessani hänestä hän jäi siihen tilaan, ettei enää milloinkaan kyennyt sellaisiin konnan toimiin. Sitten suuntasin matkani Utahiin.
"Siitä on nyt neljätoista vuotta. Olen nähnyt mormonien enemmistön muuton tänne. Maa oli villissä tilassa ja ajat olivat hurjat. Ratsastin kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään, maatilalta maatilalle ja leiristä leiriin, viipymättä milloinkaan pitkää aikaa samassa paikassa. En ajatellut milloinkaan muuta kuin yhtä asiaa enkä milloinkaan levähtänyt. Kului neljä vuotta ja silloin tunsin jokaisen Pohjois-Utahin tien. Jatkoin vain etsimistäni ja sitä mukaa kuin aika kului ja aloin jo vanhentua etsiessäni, sitä lujemmin ja sokeammin luotin siihen johonkin, joka opasti minua. Luin kerran eräästä miehestä, joka oli purjehtinut kaikilla merillä ja kulkenut maailman ympäri. Hänellä oli eräs tarina kerrottavana, ja milloin tahansa hän näki ihmisen, jolle hänen oli pakko kertoa tarinansa, hän tunsi tuon ihmisen ulkomuodosta. Olin samanlainen, mutta minulla oli kysymys kysyttävänä. Ja tunsin aina miehen, jolta minun oli pakko kysyä. En siis todellisuudessa milloinkaan eksynyt jäljiltä, vaikka ne vuosikausia pysyivätkin niin hämärinä, ettei kukaan toinen luultavasti milloinkaan ole seurannut sellaista.
"Sitten onneni muuttui. Yllätin Hurdin kerran Keski-Utahissa ja kuiskasin jotakin hänen korvaansa ja katselin hänen kasvojaan, ennen kuin ammuin häntä sydämeen. Ja hän kuoli hampaat purtuina niin lujasti yhteen, etten olisi voinut raottaa hänen leukojaan veitselläkään. Samana vuonna kuulivat Slack ja Metzger minun kuiskaavan saman kysymyksen, mutta ei kumpikaan heistä tahtonut puhua sanaakaan kuollessaan. Jo kauan aikaa ennen olin tullut tietämään sen, ettei ainoakaan tähän lahkoon tai luokkaan, tai Jumala ties mihin, kuuluva ihminen ilmaise mitään salaisuutta. Mutta minun oli saatava joltakin kuolemaa pelkäävältä ihmiseltä selko Milly Ernen kohtalosta. Ja vuosien vieriessä tiesin lopulta löytäväni sellaisen ihmisen pitkien väliaikojen jälkeen.
"Jatkoin vähitellen matkaani Etelä-Utahiin. Maineeni kulki edelläni ja kohtasin miehiä, jotka olivat valmistautuneet ottamaan minut vastaan ja osasivat käyttää revolverejaan. He tekivät minusta mestariampujan ja se sopikin minulle mainiosti. Koko tänä aikana tuntuivat tuon proselyytin ja tuon jäänsinisilmäisen ja kultapartaisen jättiläisen jäljet käyvän, yhä himmeämmiksi. Vain pari kertaa kymmenenä vuonna sain kuulla puhuttavan tuosta salaperäisestä miehestä, joka oli tullut proselyytin vieraaksi kotikaupunkiani. Sitä, kuinka hän oli sekaantunut Millyn kohtaloon, en toivonutkaan saavani selville, ellei opastava tarmoni veisi minua hänen tielleen. Ja mitä tuohon toiseen mieheen tuli, tiesin yhtä varmasti kuin hengitän, yhtä varmasti kuin tähdet tuikkivat ja kuin tuuli humisee, että tapaisin hänet jonakin päivänä.
"Olen nyt seurannut jälkiä kahdeksantoista vuotta ja ne ovat vieneet minut viimeiseen yksinäiseen kylään Utahin rajaseuduille. Kahdeksantoista vuotta!... Tunnen jo olevani verraten vanha. Lähtiessäni seuraamaan niitä olin vain kaksikymmenvuotias. Kuten sanoin, ilmaisi eräs tuolla kauempana asuva pakana minulle, että Jane Withersteen voi kertoa minulle Milly Ernestä ja näyttää hänen hautansa."
Hlljainen ääni lakkasi kuulumasta ja Lassiter pyöritteli hitaasti hattuaan ikäänkuin olisi laskenut nauhan hopeakoristeita. Jane istui kuin kivettyneenä nojautuen häneen, kuunnellen tarkkaavaisesti ja haluten kuulla lisää. Hän olisi huutanut, mutta hänen kielensä ja huulensa olivat kuin lamaantuneet. Hän näki vain tuon surumielisen, harmaantuneen ja intohimojen kuluttaman miehen ja kuuli vain lehtien hiljaisen kahinan.
"Niin, tulin tänne Cottonwoodsiin", jatkoi Lassiter, "ja te näytitte minulle Milly Ernen haudan. Ja vaikka olettekin purrut hampaanne kovemmin yhteen kuin kaikki tieni varrelle jääneet kuolleet miehet, olette kuitenkin ilmaissut minulle salaisuuden, jota kuullakseni olen elänyt nämä kahdeksantoista vuotta. Jane, sanoinhan teille, että kertoisitte sen kysymättänikin. Minun ei tarvinnut esittää kysymystäni täällä. Muistatte kai päivän, jolloin tuo lihava mies koetti ampua minut pihallanne ja..."
"Ah, hiljaa!" kuiskasi Jane ojentaen umpimähkään kätensä.
"Olen nähnyt kasvoistanne, että Dyer, nykyinen piispanne, on sama proselyytti, joka tuhosi Milly Ernen."
Jane Withersteenin järki meni hetkiseksi sekaisin, ja kun hän tointui, huomasi hän tarttuneensa Lassiteriin kuin hukkuva. Ja kuin salama olisi iskenyt häneen, muuttui hänen synkkä välinpitämättömyytensä hirmuiseksi tuskaksi.
"Se on valhe, Lassiter! Ei, ei!" vaikeroi hän. "Vannon teidän erehtyneen."
"No, no, älkää vannoko väärin. Mutta säästän teidät siitä. Te nais-raukka! Olette vieläkin sokea ja uskollinen!... Kuulkaa, tiedän sen varmasti, ja saatte tyytyä siihen. Ja minä luovun aikomuksestani."
"Mitä sanotte?"
"Luovun aikomuksestani. Olen oppinut näkemään ja tuntemaan eri tavalla. En voi enää auttaa Milly-raukkaa. Ja olen unohtanut koston. Olen oppinut huomaamaan, ettei minusta ole ihmisten tuomariksi. En voi enää ampua ihmisiä paljaasta kostonhimosta. Tunteeni ovat muuttuneet sitten kun opin rakastamaan teitä ja Faytä."
"Lassiter, tarkoitatteko, ettette tahdokaan tappaa häntä?" kuiskasi Jane.
"Tarkoitan."
"Minunko vuokseni?"
"Niin. En sitä ymmärrä, mutta kunnioitan tunteitanne."
"Koska – niin, koska rakastatte minua!... Kahdeksantoista vuotta! Olette siis tuo sama hirveä Lassiter! Ja nyt – koska rakastatte minua?"
"Niin juuri, Jane."
"Voi, pakotatte minut vielä rakastumaan itseenne! Ja voisinkohan muuta? Sydämeni on varmaankin kivestä. Mutta, Lassiter, odottakaa! Antakaa minulle aikaa. En ole enää sama kuin ennen. Kerran oli rakastaminen niin helppoa, mutta nyt taas on vihaaminen helpompaa. Odottakaa! Uskoni Jumalaan, johonkin Jumalaan, ei ole vielä kuollut. Luottaen häneen näen onnellisempien aikojen koittavan teille, te intohimojen raatelema mies-parka. Mutta minusta itsestäni tulee surkuteltava murtunut nainen. Rakastin Milly sisartanne. Tahdon rakastaa teitäkin. En suinkaan ole vajonnut niin alas eikä suinkaan Jumalakaan ole minua niin kokonaan hylännyt, ettei minulla olisi vielä vähän rakkautta teillekin. Odottakaa! Unohtakaamme Millyn surullinen elämä. Tunsin sen paremmin kuin kukaan muu. Kerron teille joskus jotakin, jos olette kuolinvuoteeni ääressä, mutta nyt en voi puhua."
"En haluakaan kuulla enempää", sanoi Lassiter.
Jane nojautui häneen kuin jännitys olisi lauennut ja purskahti katkeraan itkuun. Lassiter tuki häntä hiljaa myötätuntoisesti. Jane toipui vähitellen ja alkoi jo suoristautua tuntien vapautuneensa raskaasta taakasta, kun Lassiter hätkähti niin, että hän pelästyi.
"Kuulin hevosten liikettä, hevosten, joiden kaviot on kääritty", sanoi Lassiter nousten varovasti seisoalleen.
"Missä Fay on?" kysyi Jane silmäillen nopeasti ympärilleen varjoisalla kummulla. Kultakutrinen tyttö, joka oli näyttänyt olevan koko ajan heidän läheisyydessään, oli nyt kadonnut.
"Fay!" huusi Jane.
Hän ei saanut mitään hilpeätä vastausta eikä juoksevien jalkojenkaan kopinaa kuulunut. Jane huomasi Lassiterin jäykistyvän.
"Fay – ah – Fay!" melkein karjui Jane.
Lehdet lepattivat ja kahisivat, yksinäinen arka sirkka lauloi ruohikossa ja mehiläinen lensi suristen ohi. Iltaa kohti kallistuvan päivän hiljaisuus uhosi ilkeää vihaa, joka kauhistutti Janea. Milloin olikaan hiljaisuus tuntunut näin hirvittävältä?
"Hän on vain tepastellut niin kauas, ettei ääni kuulu", änkytti Jane katsoen Lassiteriin.
Ratsastaja seisoi paikoillaan kalpeana ja jäykkänä kuin kuvapatsas, ei kuten kuunteleva ja tarkasteleva, vaan kuten tuomittu ihminen. Äkkiä hän tarttui Janeen rautaisin käsin ja kääntäen kasvonsa pois Janen katseen edestä talutti hänet alas kummulta.
"Katsokaa, tässä on Fayn viimeinen leikkipaikka; hän on rakentanut tähän pienen tupasen kivistä ja palikoista... Ja tässä on hänen pienillä kivillä aitaamansa alue, johon hän on koonnut lehtiä hevosille", sanoi Lassiter viitaten maahan ja harpaten pitkin askelin. "Hän on kävellyt täällä edestakaisin, ja katsokaa, tähän hän on haudannut jotakin, kuolleen heinäsirkan – tuossa on hautakivikin – tästä hän on kulkenut ajaen takaa sisiliskoa – katsokaa noita pieniä jälkiä... tästä puusta hän on kiskonut kaarnaa... katsokaa tien tomuun – siinä näette hänelle opettamanne kirjaimet ja sitten hän on piirtänyt siihen lintujen, hevosten ja ihmisten kuvia... Katsokaa, tuossa on ristikin! Ah, Jane, teidän ristinne!"
Lassiter kuljetti Janea mukanaan lukien kuin kirjasta pienen Fayn jälkien merkityksen. Kummun rinteellä aina sen juurelle asti, pensaikossa ja erään pumpulipuun ympärillä oli Fayn vilkkaan mielikuvituksen jättämiä suloisen haaveilun ja viattomien leikkien jälkiä. Hän oli viipynyt kauan erään linnunpesän vieressä ja laskenut siihen poistuessaan perhosen kirjavan siiven. Kauan hän oli leikkinyt virtaavan puron rannalla lähettäen matkalle pienillä kivillä lastattuja laivoja. Sitten hän oli tepastellut paksussa ruohossa, johon hänen pienet jalkansa tuskin olivat painaneet mitään jälkiä, ja haaveillut muutamien kuihtuneiden kukkien luona. Siten hänen askelensa olivat vieneet hänet leveälle kujalle. Hänen paljaiden jalkojensa painamat pienet syvennykset näkyivät selvästi tomussa, niitä jatkui vähän matkaa kujaa alaspäin ja sitten niihin yhtyi jonkun pensaikosta tulleen miehen suuret jäljet, jotka johtivat takaisin pensaikkoon.
XX.
LASSITERIN MENETTELYTAPA.
Jäljet kertoivat pienen Fayn ryöstön tarinan. Tuskissaan Jane Withersteen kääntyi mykkänä Lassiteriin päin, jolloin hänen pelkonsa varmistui, kun hän näki tämän kalpeat, silmänräpäyksessä vanhenneet kasvot kuin kuolettavan iskun lamaannuttamina.
Silloin Janen elämäkin tuntui haaksirikkoutuvan ja luhistuvan raunioiksi hänen ympärillään.
"Kalkki on nyt ohi", kuuli hän oman äänensä kuiskaavan, "Nyt se on lopussa. Lähden sinne – heti."
"Mihin sitten?" kysyi Lassiter kumartuen äkkiä uhkaavasti hänen puoleensa.
"Noiden julmien miesten luo."
"Ilmaiskaa heidän nimensä", komensi Lassiter.
"Piispa Dyerin ja Tullin luo", jatkoi Jane alistuen tottelemaan.
"Miksi?"
"Tahdon pienen Fayn takaisin, sillä en voi elää ilman häntä. He ovat nyt ryöstäneet hänet, kuten Milly Ernen lapsenkin. Mutta tahdon pienen Fayn takaisin, kaipaan niin häntä. Alistun. Menen ilmoittamaan piispa Dyerille, että olen murtunut. Sanon hänelle alistuvani kahleisiin, ja jos he vain luovuttavat minulle Fayn takaisin, suostun menemään naimisiin Tullin kanssa."
"Ette milloinkaan!" sähähti Lassiter.
Hän tarttui Janeen ja melkein juosten laahasi hänet mukanaan pumpulipuiden lomitse pihan poikki Withersteenin kartanon suureen halliin paiskaten oven kiinni niin kovasti, että paksut seinät tärähtivät. Black Star, Night ja Bells olivat olleet lukittuina tähän halliin niiden palaamisesta asti, ja nyt ne tömistelivät jalkojaan kivilattialla.
Lassiter päästi Janen irti, horjui käheästi huudahtaen etemmäksi kuin huumautunut mies ja nojautui vavisten pöytään, jolla hänen ratsumiesvarusteensa olivat. Hän alkoi kopeloida satulalaukkujaan, jolloin alkoi kuulua kirkasta metallinheleää kilahtelua, revolverin ammusten kalinaa. Hänen sormensa vapisivat hänen tukkiessaan ammuksia varavyöhön, mutta kiinnittäessään sen toisen yläpuolelle, jota hän tavallisesti käytti, ne vakaantuivat. Tässä varavyössä oli pari revolveria, jotka olivat pienemmät kuin nuo alhaalla heiluvat mustat, ja hän kiinnitti ne uumilleen niin, että hänen takkinsa peitti ne. Sitten hän ryhtyi nopeasti toimintaan. Jane Withersteen katseli häntä kuin lumottuna, mutta ymmärtämättä mitään, ja näki hänen satuloivan nopeasti Black Starin ja Nightin. Sitten hän veti Janen suuren ikkunan valopiiriin, kumartui häneen päin ja tarttui hänen käsivarteensa sormin, jotka olivat kuin kylmää terästä.
"Niin, Jane, nyt se on lopussa, mutta te ette mene Deyrin luo... Minä lähden sinne teidän sijastanne!"
Katsoessaan häneen – hän oli kauhistuttavan näköinen – Jane ei voinut ymmärtää hänen sanojaan. Kuka olikaan tämä mies kalmankalpeine kasvoineen, silmineen, jotka olisivat pakottaneet hänet huutamaan, jos hän vain olisi jaksanut, ja säälimättömine katkerine huulineen? Missä oli nyt entinen lempeä Lassiter? Kenen läheisyys tuntuikaan nyt tässä hallissa hänen ja Lassiterin ympärillä, kenen kylmän ja näkymättömän läheisyys?
"Niin, nyt se on lopussa, Jane", sanoi Lassiter hirvittävän tyynesti, kylmästi ja leppymättömästi, "ja aion nyt lähteä pienelle vierailulle. Lukitsen teidät tänne ja odottaessanne minua takaisin sullokaa laukut täyteen lihaa ja leipää. Ja olkaa valmis lähtemään matkaan."
"Lassiter!" huudahti Jane.
Hän koetti toivottomana kiinnittää katseensa Lassiterin harmaisiin silmiin, mutta onnistumatta; hän yritti uudestaan tunteitten ja ajatusten kuohahdellessa ja onnistui. Silloin hän tiesi.
"Ei, ei, ei!" hän vaikeroi. "Sanoitte unohtaneenne koston. Lupasitte, ettette tapa piispa Dyeriä".
"Jos haluatte puhua minulle hänestä, jättäkää silloin piispa pois. En ymmärrä sitä nimeä enkä sen tarkoitusta."
"Ah, ettekö ollutkaan unohtanut kostoanne?"
"Olin."
"Mitä sitten aikeenne, revolverinne, sananne ja hirveä ulkomuotonne merkitsevät?... Voisiko niistä luulla, että olette unohtanut?"
"Jane, tämä on nyt oikeutta."
"Aiotte siis tappaa hänet?"
"Aion, jos Jumala antaa minun vielä elää tunnin. Ellei Jumala, niin silloin kannustaa minua itse piru."
"Aiotteko ampua hänet itsenne vuoksi tyydyttääksenne kostonhimonne?"
"En."
"Milly Ernen vuoksiko sitten?"
"En."
"Pienen Faynko?"
"En."
"Ah, kenen vuoksi sitten?"
"Teidän!"
"Hänen verensäkö sieluni saastaksi?" kuiskasi Jane vaipuen polvilleen. Ratkaisun hetki oli vihdoinkin koittanut. Ja vuosien kuluessa saavutetut tottumukset ja hänen elämänsä uskonnollinen kiihko heräsivät jälleen henkiin horroksistaan ja nuo pitkät kuukaudet, joina hänen epäilyksensä olivat vain vähitellen vahvistuneet, haihtuivat olemattomiin ikäänkuin niitä ei milloinkaan olisi ollutkaan. "Jos vuodatatte hänen vertaan, syyttää Jumala siitä minua ja isääni. Voi, kuunnelkaa minua!" Ja hän tarttui Lassiterin polviin irroittamatta käsiään, vaikka Lassiter koetti nostaa häntä. "Kuulkaa, enkö ole teille minkään arvoinen?"
"Nainen, älkää leikkikö sanoilla. Rakastan teitä. Ja aion sen pian todistaa!"
"Lupaan tulla omaksenne, lupaan ratsastaa pois kanssanne ja mennä kanssanne naimisiin, jos vain säästätte häntä!"
Lassiter nauroi vastaukseksi kylmästi, kaikuvasti ja hirvittävästi.
"Lassiter, lupaan rakastaa teitä, jos vain säästätte häntä."
"En."
Jane hyppäsi seisoalleen toivottomana ja murtumaisillaan kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa ja puristaen hänet sellaiseen syleilyyn, josta hän turhaan koetti vapautua. "Lassiter, tahdotteko tappaa minut? Taistelin nyt viime taisteluani nuoruuteni periaatteiden, uskonnonrakkauteni ja isänrakkauteni puolesta. Ette tiedä ettekä voi arvatakaan totuutta enkä voi ilmaista sitä. Olen nyt menettämäisilläni kaiken. Olen muuttumaisillani. Kaikki entiset kärsimykseni eivät ole mitään tähän verrattuna. Säälikää ja auttakaa minua heikkoudessani. Olette voimakas jälleen, ah, niin julman, kylmän voimakas! Olette tappamaisillanne minut – näen ja tunnen teissä nyt toisen Lassiterin. Olkaa sääliväinen ja armahtakaa häntä!"
Vastaukseksi Lassiter hymyili heltymättömästi.
Mutta Jane painautui vain lujemmin häneen nojaten huohottavan rintansa hänen rintaansa vasten ja kohottaen kasvonsa häntä kohti. "Lassiter, rakastan teitä! Huomasin sen äsken tuskissani ja se tuli äkkiä kuin peloittava totuuden isku. Olette mies. En ole aavistanut sitä ennenkuin nyt. Minussa tapahtui jokin ihmeellinen muutos, kun kiinnititte revolverivyön uumillenne ja kävitte niin kalpeaksi ja hirveän näköiseksi. Rakastin teitä silloin. Olen koko ikäni rakastanut, mutta en milloinkaan näin. Ei kukaan voi rakastaa niin kuin murtunut nainen. Ellei tuota yhtä asiaa olisi, tuota yhtä asiaa – mutta kuitenkin! En voi ilmaista sitä, voin vain riemuita miehuudestanne – tuosta teissä piilevästä leijonasta, joka aikoo tappaa puolestani. Uskokaa minua ja säästäkää Dyeriä. Olkaa sääliväinen ja suuri, kuten on teidän tapaistanne... Ah, kuunnelkaa ja uskokaa, minulla ei ole mitään, mutta olen kaunis nainen, Lassiter, intohimoinen, rakastava nainen – ja minä rakastan teitä. Ottakaa minut ja piilottakaa minut johonkin etäiseen kolkkaan rakastaaksenne minua ja lääkitäksenne murtunutta sydäntäni! Armahtakaa häntä ja viekää minut pois."
Hän kohotti kasvonsa yhä lähemmäs, kunnes heidän huulensa melkein koskettivat toisiaan, riippuen Lassiterin kaulassa ja painaen melkein viimeisillä voimillaan sykähtelevää ruumistaan häntä vasten.
"Suudelkaa minua!" hän kuiskasi huumaantuneena.
"En sellaiseen hintaan!" vastasi Lassiter. Oliko hänen äänensä muuttunut vai oliko Jane menettänyt tarkan kuulonsa?
"Suudelkaa minua!... Oletteko mies? Suudelkaa minua ja pelastakaa minut!"
"Jane, ette ole milloinkaan ollut rehellinen minua kohtaan, mutta nyt te tahraatte huulenne ja saastutatte sielunne valheilla!"
"Äitini muiston ja raamattuni nimessä, en! Ei, minulla ei enää olekaan mitään raamattua! Mutta niin totta kun toivon pääseväni kerran taivaaseen, vannon rakastavani teitä!"
Lassiterin kalpeat huulet muodostivat äänettömiä sanoja, joiden tarkoitus oli ilmaista hänelle, ettei hänen rakkautensakaan voinut taivuttaa hänen tahtoaan. Ja kuin Janen käsivarsien ote olisi ollut heikko kuin lapsen hän irroitti ne, aikoen lähteä.
"Odottakaa! Älkää menkö! Voi, kuulkaa viimeiset sanani!... Antakoon minulle anteeksi, tuomitkoon ja suojelkoon minua oikeamielisempi ja armeliaampi Jumala kuin hän, jota minun on käsketty kunnioittaa, sillä en voi enää vaieta!... Lassiter, rukoillessani Dyerin puolesta olen rukoillut enemmän isäni puolesta. Isäni oli mormonien päämiehiä, kirkkomme johtajien vertaisia. Isäni juuri lähetti Dyerin maailmalle käännyttämään pakanoita. Isälläni juuri oli tuollaiset jäänsiniset silmät ja kullanvärinen parta. Kaikkina noina menneinä vuosina olette seurannut isäni jälkiä. Dyer kyllä tuhosi Milly Ernen elämän, ryösti hänet hänen kotoaan ja toi hänet tänne Utahiin ja sitten Cottonwoodsiin. Mutta hän toimi isäni käskystä. Jos Milly Erne joskus on ollut jonkun mormonin vaimo, oli tuo mormoni isäni. En tiennyt enkä saa milloinkaan tietää, oliko vai eikö hän ollut naitu nainen. Voin ehkä olla sokea, Lassiter, ja kiihkeän uskollinen väärälle uskonnolle, mutta tunnen oikeuden ja isäni on jo inhimillisen oikeuden saavuttamattomissa. Hän kärsii varmaankin parhaillaan rangaistustaan jossakin. Minua on kauhistuttanut aina se ajatus, että tapatte vielä Dyerin isäni syntien vuoksi. Sen vuoksi olen niin kiihkeästi rukoillut."
"Jane, menneisyys on kuollut. Rakastuessani teihin unohdin menneisyyden. Sitä, minkä nyt aion tehdä, en tee itseni, Millyn enkä Fayn vuoksi. En tee sitä minkään sellaisen teon kostoksi, joka on tapahtunut menneisyydessä, vaan sen, mitä juuri nyt on tapahtumaisillaan. Teen sen teidän vuoksenne!... Ja kuunnelkaa: Sitten poikavuosieni en ole kiittänyt Jumalaa mistään milloinkaan. Mutta jos Jumala kerran on olemassa – en enää juuri epäilekään sitä – kiitän häntä nyt niistä vuosista, jotka tekivät minusta Lassiterin!... Voin ojentaa käteni ja tunnustella näitä suuria revolvereita ja tietää, mitä voin niillä tehdä. Ja, Jane, vain jokin niistä ihmeistä, joihin Dyer sanoo uskovansa, voi pelastaa hänet nyt."
Jälleen koitti Janelle sellainen hetki, että hänen järkensä pimeni hetkiseksi, ja kun hän oli kieppuvinaan loputtomassa kaaoksessa, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi lyyhistynyt erään valoisan olennon jalkojen juureen, Lassiterin, joka oli suojellut häntä häneltä itseltään, jota ei voitu käännyttää ja joka aikoi tappaa oikeudenmukaisesti. Sitten Jane vajosi täydelliseen pimeyteen.
Toinnuttuaan pyörtymyksestään hän huomasi makaavansa sohvalla ikkunan vieressä arkihuoneessaan. Hänen otsansa tuntui kostealta, kylmältä ja märältä, joku hieroi hänen käsiään ja hän tunsi Judkinsin nähden samalla, että tämän laihat kovat kasvot olivat kiihkeän mielenliikutuksen vääristämät.
"Judkins!" hän sanoi hiljaa.
"Voi, neiti Withersteen, pian toinnutte kokonaan. Levätkää nyt vielä hetkinen hiljaa palkoillanne. Teitä ei vaivaa mikään ja kaikki muukin on hyvin."
"Missä hän on?"
"Kuka?"
"Lassiter!"
"Teidän ei tarvitse olla ollenkaan huolissanne hänen vuokseen."
"Missä hän on? Sanokaa minulle heti."
"Hän paikkailee tuolla toisessa huoneessa jotakin vähäpätöisiä luotien repäisemiä naarmuja."
"Ah!... Entä piispa Dyer?"
"Nähdessäni hänet viimeksi noin puoli tuntia sitten hän oli polvillaan. Hän oli hyvin kiihtynyt, mutta hän ei rukoillut."
"Kuinka kummallisesti te puhutte! Tahdon nousta istumaan. Olen terve ja voimakas jälleen. Kertokaa minulle. Dyer polvillaan! Mitä hän teki?"
"Pyydän anteeksi töykeät sanani, neiti Withersteen, mutta Dyer oli polvillaan eikä hän rukoillut. Muistatte kai hänen suuret leveät kätensä? Olette nähnyt niiden kohoavan siunaamaan vanhoja harmaahapsisia miehiä ja pieniä kiharatukkaisia lapsia, kuten Fay Larkinia. Ja nyt, kun tämä juolahti mieleeni, olen kuullut sanottavan hänen kohottaneen suuret kätensä siunaamaan naisiakin. No niin, nähdessäni hänet viimeksi vähän aikaa sitten hän oli polvillaan, ei rukoillakseen, kuten jo äsken huomautin, vaan painaakseen suurilla käsillään vielä suurempia haavojaan."
"Mies, teette minut hulluksi! Tappoiko Lassiter Dyerin?"
"Tappoi."
"Tappoiko hän Tullinkin?"
"Ei. Tull on ratsastanut pois kylästä useimpien apulaistensa kanssa, mutta häntä odotetaan takaisin ennen iltaa. Lassiterin täytyy poistua täältä ennen Tullin ja hänen miestensä palaamista, sillä täällä hän on varmasti kuoleman oma. Ja teidän kohtalonne on vielä pahempi, neiti Withersteen. Tullin palattua tänne nousee täällä varmaankin aikamoinen meteli."
"Lähden matkaan Lassiterin kanssa. Judkins, kertokaa nyt minulle kaikki, mitä näitte, kaikki, mitä tiedätte tästä tapahtumasta." Hän totesi ihmettelemättä ja hämmästymättä, kuinka Judkinsin lausuma yksi ainoa sana, joka oli vahvistanut Dyerin kuoleman, ilmaisten onnettomuuden tapahtuneen, oli täydentänyt sen muutoksen, mikä jauhamalla tai lyömällä tai murtamalla oli tehnyt hänestä toisen naisen. Hän oli tyyni, melkeinpä kylmä, ja niin tarmokas, ettei ollut tuntenut itseään niin voimakkaaksi sitten ensimmäisten onnettomuuksien.
"Näin sen kokonaan, neiti Withersteen, ja olen iloinen saadessani kertoa sen teille, jos vain voitte kärsivällisesti kuunnella minua", sanoi Judkins vakavasti. "Katsokaa, olen ollut omituisesti kiintynyt tähän kaikkeen ja olen tietenkin vähän kiihoittunut. Ja puhun ehkä paljon sellaistakin, mikä ei ole tarpeellista, mutta en voi sille mitään.
"Olin kokoushuoneessa, jossa Dyer istui oikeudenpuheenjohtajana. Kuten tiedätte, toimii hän Tullin poissaollessa viranomaisena ja tuomarina. Ja oikeudessa koetettiin nyt syyttää eloonjääneitä poikapaimeniani, jotka auttoivat minua paimentamaan karjaanne, kaikenlaisista keksityistä rikoksista, joita he eivät ole milloinkaan tehneet. Olemme tottuneet siihen eivätkä pojatkaan olisi välittäneet, vaikka heidät olisikin tuomittu vankeuteen joksikin alkaa tai kaivamaan ojia tahi tekemään jotakin muuta tuomarin määräämää työtä, sillä katsokaa, jaoin teiltä saamani kullan heidän kesken ja he piilottivat sen ja arvelevat nyt olevansa rikkaita miehiä. Mutta oli miten oli, oikeudenistunto lykättiin toistaiseksi, ennen kuin tuomari ehti julistaa päätöstä. Niin, rouva, istunto lykättiin toistaiseksi niin kummallisen äkkiä kuin salama olisi iskenyt kokoushuoneeseen.
"Minulla oli hieman vaivaa, ennenkuin pääsin sinne, mutta onnistuin kuitenkin vihdon. Siellä oli paljon ihmisiä, kaikki poikani ja tuomari Dyer monine kirjureineen. Ja sitten hänellä oli mukanaan viisi ratsastajaa, jotka ovat suojelleet häntä hyvin tarmokkaasti viime aikoina. Tarkoitan Carteria, Wrightiä, Jengesseniä ja noita kahta uutta Stone Bridgestä tullutta miestä. En kuullut heidän nimiään, mutta he olivat, kuulemma, taitavia ampujia ja enemmän rosvojen kuin paimenten näköisiä. Siellä he kuitenkin olivat, viisi yhdessä rivissä.
"Tuomari Dyer syytti juuri Willie Kerniä, erästä parasta ja vakavinta paimentani, siltä, että hänen palstansa läpi oli kaivettu oja vedelle, vaikka sellaista ei siihen olisi saatu kaivaa. Ja Willie koetti saada äänensä kuuluville väittääkseen, ettei hän ojan kaivamisaikana ole ollut edes kotona – tiedän hänen puhuneen totta –, mutta hänen ei sallittu puhua sanaakaan, ja tuomari Dyer aikoi juuri julistaa päätöksen, kun hän sattumalta tuli kohdistaneeksi katseensa pitkän huoneen perälle. Ja jos milloinkaan ihminen on muuttunut kiveksi, muuttui hän silloin.
"Minäkin tietysti katsoin sinnepäin nähdäkseni, mikä niin kummallisen voimakkaasti oli vaikuttanut tuomariin. Ja siellä huoneen puolivälissä leveän käytävän keskellä seisoi Lassiter. Hän näytti vain valkoiselta ja mustalta, enkä voinut ajatella mitään, jota hän olisi muistuttanut, ellei kuolemaa. Venters muutti tuon saman huoneen verraten hiljaiseksi ja koleaksi puhutellessaan Tullia, mutta tämä oli kokonaan erilaista. Tunnustan, neiti Withersteen, että jähmetyin ytimiä myöten, vaikka en ymmärräkään, miksi. Mutta Lassiterin olennossa on jotakin kuvaamattoman hirveää. Hän sanoi sanan, mainitsi jonkin nimen, jota en ymmärtänyt, vaikka hän puhuikin selkeällä äänellä. Olin ehkä liian kiihkoissani. Mutta tuomari Dyer oli nähtävästi ymmärtänyt sen ja paljon muutakin minulle salaperäistä, koskapa hän ponnahti tuolistaan korokkeen keskelle.
"Silloin nuo viisi ratsastajaa, Dyerin henkivartijat, hyppäsivät seisoalleen ja kaksi heistä, nuo Stone Bridgestä kotoisin olevat miehet, kuten myöhemmin kuulin, kiiruhtivat ikkunoista niin nopeasti, ettei siinä ollut aikaa vetäistä henkeäänkään. He eivät nähtävästi olleet mormoneja.
"Jengessen, Carter ja Wright katsoivat Lassiteriin ehkä sekunnin ajan, vaikka se tuntuikin tunnin pituiselta, kalveten ja jäykistyen samalla. Mutta he eivät lannistuneet eivätkä menettäneet rohkeuttaan.
"Näin Lassiterin hyvin. Hän seisoi jäykkänä hieman kumarassa, molemmat käsivarret koukussa ja hänen sormensa näyttivät aivan haukan kynsiltä. Millaisilta hänen silmänsä näyttivät, sitä en voi kertoakaan. Tiedän kuitenkin, että hänen silmissään oli samanlainen ilme kuin miehillä, jotka ovat ampumaisillaan ihmistä. Ja katsoessani häneen en tietysti nähnyt noiden kolmen miehen yritystä tempaista revolverinsa esiin. Vaikka katsoin suoraan Lassiteriin hyvin tarkkaavaisesti, en silti huomannut, kuinka hän menetteli. Hän oli yksinkertaisesti nopeampi katsettani, siinä kalkki. Mutta näin hänen revolverinsa sylkevän tulta ja kuulin laukaukset hiventä ennen kuin ratsastajien laukaukset. Ja kääntyessäni näin Wrightin Ja Carterin kaatuneen ja Jengessenin, joka on sitkeä kuin sonni, tempovan tutisevan revolverin liipaisinta. Mutta jokainen voi huomata, että hän oli haavoittunut kuolettavasti. Ja äkkiä hän kaatuikin jymähtäen, jolloin revolveri kieri kolisten lattialle.
"Sitten seurasi painostava hiljaisuus. Ei kukaan uskaltanut hengittää. En minä ainakaan. Näin Lassiterin työntävän savuavan revolverin takaisin vyöhönsä. Mutta hän ei ollut käyttänyt kumpaakaan mustista revolvereistaan, mikä tuntui minusta omituiselta. Kalkki tämä tapahtui niin äkkiä ettette voi sitä kuvitellakaan.
"Kuului jalkojen siirtelemistä ja Dyer nousi seisoalleen lyijynharmaana. Olisin halunnut katsoa Lassiteria, mutta Dyerin kasvot, jotka olen kerran ennenkin nähnyt samanlaisina, liimasivat katseeni häneen. Näin hänen tempaisevan revolverinsa esiin – en minäkään olisi voinut tehdä sitä paremmin – mutta silloin pamahti Lassiterin revolveri, luoti sattui Dyerin oikeaan käsivarteen ja revolveri laukesi pudotessaan. Hän katsoi Lassiteriin kuin saarrettu arosusi, ulvahti jollakin tavoin ja kumartui ottamaan revolveriaan maasta. Hän oli juuri saanut sen käteensä ja oli kohottamaisillaan sitä, kun toinen kumea laukaus repi käsivarren melkein irti ruumiista. Siltä se minusta ainakin näytti. Revolveri putosi jälleen ja hän polvistui kuin hapuillakseen sitä käteensä. Oli kummallista ja hirveätä katsella hänen kauheata intoaan. Miksi hänen laisensa mies tarrautui niin kiihkeästi elämään? Hän sai kuitenkin revolverin vasempaan käteensä ja oli kohottamaisillaan sitä vetäen hulluudessaan liipaisimesta, kun kolmas kumea laukaus sattui hänen vasempaan käsivarteensa pudottaen revolverin jälleen. Mutta vasen käsi ei ollut vielä mennyt käyttökelvottomaksi, koskapa hän taasen tarttui revolveriin ja alkoi ampua niin huonosti, että se olisi tuntunut minusta säälittävältä, jos vain joku toinen mies olisi ollut kysymyksessä. Harhaan tähdätty luoti sattui erääseen mieheen parinkymmenen jalan päähän Lassiterista. Ja se tappoi tuon miehen, kuten näin jälkeenpäin. Sitten seurasi jakso kumeita laukauksia, yhdeksän kaikkiaan muistaakseni, sillä ne seurasivat niin nopeasti toisiaan, etten voinut niitä varmasti laskea – ja silloin tiesin Lassiterin alkaneen tyhjentää mustia revolverejään Dyeriin. Kerron teille kaiken rehellisesti, neiti Withersteen, sillä haluan, että tietäisitte tämän. Toinnutte siitä kyllä jälkeenpäin. Olen nähnyt muutamia järkyttäviä tilanteita täällä Utahin rajaseudulla, mutta en milloinkaan näin hirveätä. Muistan ummistaneeni silmäni ja ajatelleeni minuutin ajan mitä kummallisimpia asioita, aivan tilanteeseen kuulumattomia, sellaisia, joiden ei mitenkään luulisi juolahtavan mieleenkään. Näin salviarinteet ja juoksevia hevosia, enkä voi kauniimpaa näkyä kuvitellakaan, näin himmeitä esineitä pimeässä ja korvissani kuin humisi. Ja muistan selvästi, sillä se karkoitti kaikki nämä ajatukset mielestäni ja avasi silmäni, niin, muistan selvästi sen aiheutuneen ruudinhajusta.
"Dyer oli polvillaan, mutta ei rukoillut. Hän huohotti ja koetti painaa ruumistaan noilla suurilla raajarikkoisilla huitovilla käsillään. Lassiter oli lähettänyt kaikki nuo viimeiset kumeat laukaukset hänen ruumiinsa läpi. Sellainen oli Lassiterin menettelytapa.
Ja Lassiter puhui ja vaikka joskus unohtaisinkin hänen sanansa, en milloinkaan unohda hänen äänensä sointua.
'"Proselyyttl, parasta on, että käännytte äkkiä tuon Jumalan puoleen, joka ilmaisee itsensä teille täällä maailmassa, koska hän ei milloinkaan tule vieraisille siihen paikkaan, mihin nyt olette menossa!'
"Ja sitten näin Dyerin katsovan suuria riippuvia käsiään, jotka eivät olleet tarpeeksi suuret hänen viime työhönsä. Ja hän katsoi Lassiteriin. Ja hän tuijotti kauhistuneena johonkin, millä ei ollut mitään tekemistä Lassiterin eikä kenenkään toisenkaan, ei huoneen eikä ikkunoista työntyvien purppuraisten salviapensaiden oksienkaan kanssa. Mutta mitä hän sitten lieneekään nähnyt, katsoi hän siihen kuin ihminen, joka käsittää jotakin liian myöhään. Sellainen katse hirvittää... Ja hirveästi huudahtaen ikäänkuin hän olisi käsittänyt kaiken hän tuuskahti kasvoilleen lattialle."
Judkins keskeytti kertomuksensa hengittäen raskaasti ja kuivaten hikeä otsaltaan.
"Siinä onkin melkein kaikki", lopetti hän. "Lassiter poistui kokoushuoneesta ja minä kiiruhdin hänen jälkeensä. Häneen oli sattunut kolme luotia, mutta niiden tekemät haavat eivät tule vaivaamaan häntä paljoakaan. Ja me tulimme suoraan tänne. Löysin teidät makaamasta hallissa ja koetin palauttaa teidät tajuihinne."
Jane Withersteen ei lausunut ainoatakaan rukousta Dyerin sielun puolesta.
Lassiterin askeleet kuuluivat hallista, nuo tutut pehmeät hopeanheleät askeleet, ja Jane kuunteli niitä uusin värisevin tuntein, joihin sekaantui epämääräistä iloa hänen pelostaan huolimatta. Ovi aukeni ja Jane näki edessään hänet, vanhan Lassiterin, yhtä hitaan, tyynen, hiljaisen ja kylmän, mutta ei kuitenkaan oikeastaan samaa Lassiteria. Jane nousi ja hetkiseksi hänen silmänsä sumenivat ja uivat kyynelissä.
"Oletteko terve?" hän kysyi värisevällä äänellä.
"Kyllä."
"Lassiter, lupaan ratsastaa pois kanssanne. Piilottakaa minut, kunnes vaara on ohi, kunnes meidät unohdetaan, Ja viekää minut sitten minne haluatte. Teidän kansanne tulkoon minun kansakseni ja Teidän Jumalanne minun Jumalakseni."
Lassiter suuteli hänen kättään omituisen ritarillisesti ja kohteliaasti, mikä oli harvinaista hänelle.
"Black Star ja Night ovat valmiita", hän sanoi vaatimattomasti.
Hänen tyyni viittauksensa mustiin juoksijoihin kannusti Janen toimintaan. Hän kiiruhti huoneeseensa, vaihtoi ratsastuspuvun ylleen, kokosi jalokivensä ja jäljelläolevan kullan ja kaikenlaisia naisten vaatteita, joita saattoi sulloa satulalaukkuihin ja palasi sitten halliin. Black Star tömisteli teräskenkäisiä kavioitaan ja heitteli kaunista päätään ilmaisten katseellaan tuntevansa hänet.
"Judkins, lahjoitan Bellsin teille", sanoi Jane. "Toivon, että kohtelette sitä hyvin ja pidätte sen aina luonanne."
Judkins sopersi kiitoksen, jota hän ei saanut lausutuksi julki ja hänen silmänsä loistivat.
Lassiter kiinnitti Janen satulalaukut Black Starin selkään ja talutti juoksijat pihalle.
"Judkins, ratsastakaa Janen kanssa salviarinteelle. Jos näette joitakin ratsastajia tulevan, ampukaa silloin pari kertaa nopeasti peräkkäin. Ja, Jane, älkää katsoko taaksenne! Tavoitan teidät pian. Meidän on päästävä solan suuhun ennen keskiyötä ja odotettava siellä aamua, ennenkuin laskeudumme alas."
Black Star taivutti solakan kaulansa laskien jalonmuotoisen päänsä alas ja sen leveät olkapäät mukautuivat, kun se laskeutui polvilleen ottaakseen Janen satulaansa.
Hän ratsasti pihalta Judkinsin rinnalla metsikköön ja sieltä leveän kujan poikki salviarinteelle aavistaen nyt poistuvansa Withersteenin kartanosta ikuisiksi ajoiksi. Hän ei katsonut taakseen. Kummallinen uinaileva tyyni rauha täytti hänen mielensä. Hän oli saanut tuomionsa, mutta sen sijaan että elämä olisi tuntunut hänestä arvottomalta, se olikin hänen mielestään monin verroin merkityksellisempää, täynnä suloa kuin länsituuli, kaunista ja salaperäistä kuin salviarinne, jonka ylle auringonlasku loi purppuraisia varjoja. Hän tunsi Judkinsin koskettavan häntä kädellään, kuuli hänen sanovan jäähyväiset käheällä äänellä ja sitten Bellsin palkalle syöksähti Nightin sysimusta, jalorotuinen turpa, ja siitä hän tiesi, että Lassiter ratsasti nyt hänen rinnallaan.
"Älkää katsoko taaksenne!" sanoi Lassiter eikä hänenkään äänensä ollut oikein selkeä.
Katsoen suoraan eteensä ja nähden vain heiluvat varjoisat salviapensaat Jane ojensi sormikkaaseen pistetyn kätensä tuntien sen joutuvan voimakkaaseen puristukseen. Niin hän jatkoi ratsastustaan luomatta katsettakaan taakseen Cottonwoodsin kauniiseen metsikköön. Hän ei näyttänyt ajattelevan eikä näkevän menneisyyttä eikä sitä, mistä hän oli poistunut ikuisiksi ajoiksi, vaan ainoastaan Deception Passiin päin jatkuvien salviarinteiden värin, salaperäisyyden ja viileyden ja oman tulevaisuutensa. Hän näki varjojen pitenevän rinteellä, tunsi takaapäin puhaltavan viileän länsituulen huminan ja ihmetteli matalalla liitäviä keltaisia pilviä, jotka kiitivät nopeasti hänen ohitseen.
"Älkää katsoko taaksenne!" sanoi Lassiter.
Tuuli kiidätti heidän ohitseen paksuja savupilviä ja niiden mukana tuli voimakasta ja pistävää palavan puun hajua.
Lassiter oli sytyttänyt Withersteenin kartanon palamaan. Mutta Jane ei katsonut taakseen.
Sumuinen verho himmensi hänen kirkkaan tarkastelevan katseensa, jonka hän oli kiinteästi kohdistanut purppuraiselle rinteelle ja rotkojen epäselvästi näkyviin juoviin. Se haihtui, kuten savupilvetkin, ja hän näki laakson rupeavan pimenemään hämärän varjoista. Ilta saapui yhtä nopeasti kuin nopeat juoksijat ravasivat, tähdet alkoivat tuikkia käyden kauniiksi ja suuriksi ja laaja, tuulinen, aaltoileva salviakenttä vaaleni nousevan kuun valossa muuttuen hopeanhohtoiseksi. Mutta vaikka se olikin kuutamon vaalentama, vivahti se kuitenkin purppuralle näyttäen paljon villimmältä ja autiommalta. Niin kuluivat yön tunnit eikä Jane Withersteen katsonut kertaakaan taakseen.
XXI.
BLACK STAR JA NIGHT.
Hetki oli koittanut, jolloin Ventersin ja Bessin oli lähdettävä piilopaikastaan. He olivat pahassa pulassa valitessaan tavaransa joukosta sellaisia kapineita, jotka voisivat ottaa mukaansa poistuessaan Utahista.
"Bern, mikä mytty tämä oikeastaan on?" kysyi Bess suoristautuen työnsä äärestä posket punaisina.
Venters, joka oli syventynyt omaan työhönsä, ei katsahtanut sinnepäinkään, sanoi vain tuoneensa niin paljon tavaraa Cottonwoodsista, ettei hän muista puoliakaan.
"Joku nainen on järjestänyt tämän käärön!" huudahti Bess.
Venters ymmärsi tuskin hänen tarkoitustaan, mutta hänen äänensä kummallinen sointu pakotti Ventersin heti nousemaan ja hän näki Bessin polvistuneen erään avatun käärön viereen, jonka hän tunsi samaksi, jonka Jane hänelle oli lahjoittanut.
"Koira vieköön!" hän huudahti kuin rikollinen ja nähdessään Bessin kasvot purskahti nauruun.
"Joku nainen on järjestänyt tämän käärön!" toisti Bess katsoen Ventersiin kiusaantuneen ja murheellisen näköisenä.
"Onko se sitten mikään rikos?"
"Siis siellä oli sittenkin nainen."
"Älähän nyt, Bess –"
"Olet valehdellut minulle!"
Silloin Venters käsitti, että hänen oli välttämättä siirrettävä työnsä hieman tuonnemmaksi. Vaikka Bess olikin elänyt eristettynä koko ikänsä, oli hän kuitenkin perinyt muutamia ikuisen naisellisuuden alkeisvaistoja.
"Siellä oli nainen ja sinä olet valehdellut minulle", toisti Bess kuultuaan Ventersin huudahduksen.
"Entä sitten? Bess, nyt minä suutun. Muista, että olet elänyt eristettynä koko ikäsi. Uskallan väittää, että jos vain olisit elänyt mukana maailmassa, olisi sinulla ollut tusinoittain miesystäviä ja olisit sanonut monta valhetta ennen tätä."
"En olisi tehnyt mitään sellaista", vastasi Bess vihaisesti.
"No, ehkä et olisi valehdellut, mutta ystäviä sinulla olisi joka tapauksessa ollut. Et olisi voinut sille mitään, koska olet niin kaunis."
Tämä huomautus näytti hyvin ovelasti valitulta ja onnelliselta, ja valitseminen ja tavaroiden järjestäminen luolaan jatkui sitten keskeytyksittä.
Venters sulki luolan suun pajuilla ja haavanvesoilla niin hyvin, etteivät linnut eivätkä rotat voineet mitenkään päästä jyväsäkkeihin käsiksi. Ja tämän tehtävän hän suoritti tavallisella varovaisuudellaan, sillä voihan sattua, etteivät he pääsisikään poistumaan Utahista, vaan heidän olisi pakko palata takaisin laaksoonsa. Mutta hän oli Bessille velkaa yrityksen, ja siinä tapauksessa, että heidän olisi pakko palata takaisin, hän halusi löytää tämän suurenmoisen ruoka- ja jyvävaraston koskemattomana. Työkalut ja muut talouskapineet hän piilotti toiseen luolaan.
"Bess, meillä on täällä niin paljon tavaraa, että voisimme elää täällä koko ikämme", hän sanoi haaveellisesti.
"Menenkö työntämään Balancing Rockin paikoiltaan?" kysyi Bess kevyesti, mutta tummansiniset silmät leimahtelivat.
"Älä toki.
"Ah, et voi unohtaa kultaa etkä maailmaa!" huokasi Bess.
"Lapsi, unohdat kauniit puvut, matkustelemisen ja kaiken muun."
"Voi, haluan niin mielelläni lähteä, mutta haluan jäädäkin!"
"Niin minäkin."
He päästivät nuo kahdeksan vasikkaa vapaaksi aitauksesta ja valitsivat vain pari aasia niiden joukosta, jotka Venters oli tuonut Cottonwoodsista. He aikoivat piilottaa ne. Bess vapautti kaikki lemmikkinsä: viiriäisen, kaniinit ja ketut.
Viimeinen auringonlasku, hämärä ja yö olivat suloisimmat ja surullisimmat, mitä he milloinkaan olivat viettäneet Surprise Valleyssa. Mutta aamu virkisti heitä kiihoittaen heitä samalla. Kun Venters oli satuloinut aasit ja sitonut niiden selkään kevyet taakat ja matkapullot, alkoi auringonnousu haihduttaa hitaasti vaalenevia varjoja laaksosta. Luotuaan viimeisen silmäyksen luolaan ja hopeakuusiin Venters ja Bess lähtivät vastahakoisesti liikkeelle taluttaen aaseja. Ring ja Whitie näyttivät ymmärtävän kaiken. Jokin tuntui hidastuttavan Ventersin kulkua ja hän huomasi Bessin jättäytyvän jäljelle. Kiipeäminen penkereeltä sillan luo ei ollut milloinkaan ennen tuntunut niin pitkältä.
Vasta kuilun suulle päästyään he pysähtyivät lepäämään ja katselemaan laaksoa viimeisen kerran. Kivisillan jylhä kaari kuvastui selvästi aamutaivasta vasten. Ja sen alitse tunkeutuivat kullanväriset sädekimput. Laakso oli kuin loistavien kultaisten huntujen, valkoisten ja hopeanväristen utupilvien ja hämärien sinisten liikkuvien varjojen lumottu kehä, kaunis, villi ja epätodellinen kuin uni.
"Voimme – ajatella – ja muistella – sitä aina", nyyhkytti Bess.
"Hiljaa! Älä itke. Laaksomme on vain valmistanut meitä parempaa elämää varten jossakin muualla. Tule!"
He laskeutuivat kuiluun ja Venters sulki pajuportin. Rusottavasta kultaisesta aamuvalosta he siirtyivät viileään synkkään hämärään. Aasit kiipesivät tietä pitkin heikosti kumahtelevin askelin. Ja kuilu laajeni kapeaksi aukoksi ja pimeys vaaleni hämäräksi. Jakajalle he pysähtyivät toisen kerran lepäämään. Ventersin terävä katse tutki Balancing Rockia, pitkää rinnettä ja haljenneita, luhistumaisillaan olevia seinämiä huomaamatta kuitenkaan minkäänlaista muutosta.
Koirat aloittivat laskeutumisen, sitten tuli Bess taluttaen aasiaan ja vihdoin Venters taluttaen omaansa. Bess suuntasi katseensa alas rinteen juurelle, mutta Venters tunsi vastustamatonta halua katsoa ylöspäin Balancing Rockiin. Se oli aina ahdistanut hänen mieltään ja nyt hän arveli, pääsisikö hän todella hengissä rinteen juurelle, ennen kuin suuri kallio vyöryisi jyristen alas. Hänen mielestään se olisi ihme. Jokainen askel lisäsi hänen kummallista hermostunutta pelkoaan ja hän kääntyi alituisesti katsomaan ollakseen varma, että kallio vielä pysyi paikoillaan kuin suuri patsas. Ja kuta alemmas hän laskeutui, sitä himmeämmäksi se muuttui hänen silmissään. Se muutti muotoa, huojui, heilahteli uhkaavasti ja vihdoin hän kiihoittuneessa mielikuvituksessaan oli näkevinään sen kaatuvan ja vyöryvän. Ja kuin unessa hän oli näkevinään tämän pienten luola-asukkaiden kauan paikoillaan pysyneen kallion syöksyvän alas ja sulkevan ikuisiksi ajoiksi Deception Passin suun.
Ja näiden kuvaamattomien pelon aiheuttamien kuvittelujen järkyttäessä hänen mieltään laskeutuminen suoritettiin ilman onnettomuuksia.
"Olen iloinen, että olemme päässeet siitä", hän sanoi hengittäen vapaammin. "Toivoakseni olen nyt päässyt erilleen tuosta uhkaavasta kalliosta ikiajoiksi. Melkein siitä hetkestä asti, jolloin näin sen ensi kerran, olen kuvitellut sen odottavan minua. Jos se joskus lähtee vyörymään, kuulen sen, vaikka olisin tuhansien penikulmien päässä."
Nähdessään ensi vilahdukset sileästä rinteestä, joka johti pois solasta kummallisen näköisten setrien luo, Venters sai tyynen rohkeutensa takaisin. Pitkä silmäys vasemmalle ja sitten toinen oikealle tyydytti hänen varovaisuuttaan. Taluttaen aasit kallionkielekkeelle hän pysähtyi kohtisuoran jyrkänteen reunalle.
"Bess, tässä on tuo vaikea kohta hakattuine askelmineen, josta kerroin sinulle. Lähde nyt laskeutumaan taluttaen aasiasi. Älä hätäile ja tarraudu aasiin, jos alat luisua. Panen sen silmukkaan ja köyden toisen pään tämän kielekkeen ympärille niin, että voin laskea sen alas turvallisesti. Tänne kiipeäminen oli raskasta työtä, mutta laskeutuminen on sitä helpompaa."
Molemmat aasit laskeutuivat kallioasukkaiden hakkaamia vaikeakulkuisia askelmia pitkin jyrkänteen juurelle astumatta kertaakaan harhaan. Laskeutuminen rinteen juurelle peninkulman pituisen rosoisen, kuoppaisen ja harjanteisen louhikon yli vaati vain huolellista ohjaamista, ja Venters saikin aasit tasaiselle maalle niin hyvässä kunnossa, että hän onnitteli itseään.
"Ah, kunpa vielä olisi Wrangle!" huudahti hän. "Mutta saamme kuitenkin onnitella itseämme, sillä nyt olemme suoriutuneet matkamme vaikeimmasta osasta. Meidän ei tarvitse enää pelätä muuta kuin ihmisiä. Jos vain pääsemme turvallisesti salviapensaikkoon, voimme piiloutua ja livahtaa läpi kuin arosudet."
He nousivat satulaan ja ratsastivat länteen päin laakson läpi saapuen vihdoin solaan. Venters käveli silloin tällöin taluttaen aasiaan. Sivuutettuaan kaikkien solaan päättyvien rotkojen ja kuilujen suut he lisäsivät vauhtiaan pysähtyen harvemmin. Hän ei ilmoittanut Bessille sitä järkyttävää tosiseikkaa, että hän oli huomannut hevosia ja savua vähemmän kuin penikulman päässä eräässä sivusolassa. Hän ei puhunut ollenkaan, eikä hän vielä pitkään aikaan sivuutettuaan tämän solan ja tuntiessaan taas olevansa turvassa, koska heitä varmastikaan ei ollut huomattu, hellittänyt hetkeksikään valppauttaan. Hän ei kävellyt kuitenkaan enää, vaan kannusti aasit tasaiseen raviin. Yö pimeni, ennen kuin he saapuivat solan viime lähteelle, jonka viereen he pystyttivät leirinsä tähtien valossa. Koska Venters ei halunnut, että aasit harhailisivat kauas, kiinnitti hän ne pitkään liekaan lähteen viereen ruohikkoon. Väsynyt ja vaitelias Bess nojasi päänsä satulaan ja vaipui uneen maaten koirien välissä. Mutta Venters ei ummistanut silmiään. Solan hiljaisuutta häiritsi vain hyönteisten matala yhtämittainen surina. Hän kuunteli sitä, kunnes surina tuntui muuttuvan jyrinäksi, ja sitten karistaen yltään lumouksen hän kuuli sen jälleen yhtä hiljaisena ja selvänä kuin äsken. Hän katseli tähtiä ja liikkuvia varjoja, mutta aina hänen katseensa palasi tytön himmeästi loistaviin kalpeisiin kasvoihin. Ja hän muisti, kuinka valkoisilta ja rauhallisilta ne kerran olivat näyttäneet tähtien valossa. Ja jälleen vakavat ajatukset haihduttivat hänen kummalliset kuvittelunsa. Olisiko kaikki hänen työnsä ja rakkautensa sittenkin turhaa? Menettäisikö hän sittenkin Bessin? Mitä nuo hänen ympärillään häilyvät synkät varjot mahtoivatkaan merkitä? Väijyikö onnettomuus tuon salviakenttien poikki vievän pitkän tien varrella? Miksi hänen sydämensä värähteli ja sykki kuvaamattomasta pelosta? Hän kuunteli hiljaisuutta vakuuttaen itselleen, että hän kirkkaassa päivänvalossa onnistuu varmaankin karkoittamaan tämän lyijynraskaan pelon.
Ensimmäisen harmaan kajastuksen ilmestyessä itäisen seinämän laidalle hän herätti Bessin, satuloi aasit ja aloitti päivän matkan. Hän halusi päästä pois solasta, ennen kuin ainoakaan ratsastaja voisi sinne laskeutua. Ja he saapuivatkin solan päähän samalla hetkellä, jolloin nousevan auringon ensi säteet kultasivat harjannetta.
Hän oli niin innokas pääsemään tasaiselle maalle, ettei hän nyt lähettänytkään Ringiä ja Whitietä edelleen. Kehoittaen Bessiä kiirehtimään ja vetäen kärsivällistä uurastavaa aasiaan perässään hän kiipesi pehmeälle jyrkälle rinteelle.
Valo kirkastui yhä enemmän. Kun hän pääsi seinämän viimeisen murtuneen laidan toiselle puolelle, levisi auringon kultaama purppurainen salviarinne hänen edessään kuin loistava tasanko. Bess kiipesi huohottaen hänen viereensä nykien aasiaan marhaminnasta.
"Olemme päässeet solasta!" huudahti Venters iloisesti. "Rinteellä ei näy ainoatakaan liikkuvaa pilkkua. Olemme turvassa. Meitä ei huomaa kukaan. Ah, Bess!"
Ring murisi nuuskien raitista ilmaa ja kohottaen harjaksensa pystyyn. Venters tarttui pyssyynsä. Whitie joskus erehtyi, mutta Ring ei milloinkaan. Kavioiden kumea kapse melkein riisti Ventersiltä voiman kääntyä katsomaan, miltä suunnalta onnettomuus uhkasi. Hän tunsi silmiensä laajenevan nähdessään Lassiterin taluttavan Black Staria ja Nightiä pensaikosta ja ratsastuspukuisen Jane Withersteenin seuraavan kintereillä.
Venters tunsi hetkiseksi aivan huumaantuvansa siinä laajan aution salviarinteen keskellä. Hän tointui osittain nähdessään Lassiterin pysähtyvin iloisesti hymyillen ja Janen nauliutuvan paikoilleen hämmästyksestä.
"Hei, Bern!" hän huudahti. "Kuinka ilahduttavaa onkaan tavata teidät. Kuten näette, olemme matkalla pois. Myrsky puhkesi, Ja nyt olen varaton nainen! – Mutta luulin teidän olevan yksinänne."
Venters oli niin hämmästynyt, ettei voinut puhua mitään, ja niin ymmällä, mitä hänen pitäisi tai ei pitäisi tehdä, että vain tuijotti Janeen.
"Poikani, mihin olette matkalla?" kysyi Lassiter.
"Koska piilopaikkamme ei tuntunut minusta enää turvalliselta, lähdimme pois koko Utahista takaisin itään", sopersi Venters vihdoin.
"Tämä tapaaminen on onnellisin tapahtuma, mitä milloinkaan on sattunut teille, minulle, Janelle ja Bessille". sanoi Lassiter tyynesti.
"Bessillekö?" huudahti Jane ja hänen kalpeat poskensa punastuivat äkkiä.
Venters ei voinut huomata tässä kohtauksessa mitään onnellista.
Jane Withersteen kohdisti välähtelevän naiskatseensa Bessin punastuneisiin kasvoihin ja hänen solakkaan miellyttävään vartaloonsa.
"Venters, onko tämä tyttö jo nainen?" kysyi hän pistävällä äänellä.
"On."
"Oliko hän luonanne tuolla ihmeellisessä laaksossa?"
"Kyllä: mutta Jane –"
"Koko poissaoloaikanneko?"
"Niin, mutta en voinut kertoa –"
"Hänenkö vuokseen pyysitte minulta elintarpeita? Hänenkö vuokseen halusitte muuttaa laaksonne paratiisiksi?"
"Ah, Jane –"
"Vastatkaa minulle!"
"Niin."
"Ah, te valehtelija!" Ja sanottuaan nämä kiihkeät sanat Jane Withersteen ei voinut enää hillitä vihaansa. Toisen kerran elämässään hän nyt joutui samanlaisen hirveän raivon valtaan kuin hänen isänsäkin heikkoina hetkinään. Ja se oli vielä pahempaa kuin hänen isänsä raivo, koska hän oli mustasukkainen nainen, mustasukkainen ystäviensäkin vuoksi.
Ja Venters otti vastaan hänen vihansa puuskat niin hyvin kuin voi. Jane ei ainoastaan moittinut häntä petoksesta vaan siitäkin, että hän, Jane, oli luopunut uskostaan ja kärsinyt haaksirikon elämässään.
Hänen vihansa paloi kuitenkin loppuun lyhyessä ajassa. Hänen ruumiilliset voimansa loppuivat, mutta hänen henkinen tarmonsa koetti vielä jatkaa niiden tuomitsemista, jotka olivat tehneet hänelle vääryyttä. Kuin ytimeen saakka kahdelta taholta hakattu puu hän alkoi väristä ja vavista ja hänen vihansa muuttui toivottomuudeksi. Ja hänen kaikuva äänensä aleni katkonaisiksi käheiksi kuiskauksiksi. Uupuneena ja säälittävänä Lassiterin käsivarteen nojaten hän sitten kääntyi kätkien kasvonsa Black Starin harjaan.
Vaikka Ventersin tunteet olivatkin puutuneet, tunsi hän kuitenkin piston sydämessään, kun Jane Withersteen vihdoin kohotti päätään katsoen häneen.
"Jane, tyttö on viaton!" hän huudahti.
"Voitteko odottaa, että uskoisin sitä?" kysyi Jane väsynein katkerin ilmein.
"En ole sellainen valehtelija ja te tiedätte sen. Jos valehtelinkin tahi vaikenin silloin, kun kunniantunnon olisi pitänyt pakottaa minut puhumaan, tein sen vain säästääkseni teitä. Tulin Cottonwoodsiin kertomaan teille, mutta en voinut lisätä tuskaanne. Aioin tunnustaa teille, että olin oppinut rakastamaan tätä tyttöä, mutta, Jane, en ollut vielä unohtanut, kuinka hyvä olitte minulle ollut. Tunteeni teitä kohtaan eivät olleet laisinkaan muuttuneet. Kunnioitan ystävyyttänne entiseen tapaani, mutta vaikka näyttäisinkin millaiselta tahansa silmissänne, olkaa sentään oikeudenmukainen. Tyttö on viaton. Kysykää Lassiterilta."
"Jane, hän on yhtä suloinen ja viaton kuin pieni Faykin", sanoi Lassiter. Heikko hymy kirkasti kauniisti hänen kasvojaan.
Venters näki ja tiesi Lassiterinkin näkevän, kuinka Jane Withersteenin kidutettu mieli taisteli vihaa vastaan tukahduttaen sen, kuten ivailunsa ja epäilynsäkin.
"Bern, surkeudessani syytin teitä aiheettomasti. Suokaa minulle anteeksi", hän sanoi. "En ole enää sellainen kuin ennen. Kertokaa minulle, kuka tämä tyttö on."
"Jane, hän on Oldringin tytär ja hänen Naamioitu Ratsastajansa. Lassiter kertoo kyllä teille, kuinka ammuin häntä luullessani häntä rosvoksi, kuinka pelastin hänen henkensä, ja kaiken muunkin. Kertomus on kummallinen, Jane, ja yhtä villi kuin salviarinteet. Mutta se on tosi, yhtä tosi kuin hänen viattomuutensakin. Sitä ette saa mitenkään epäillä."
"Oldringin Naamioitu Ratsastaja! Oldringin tytär!" huudahti Jane. "Ja hänkö viaton? Vaaditte minua uskomaan paljon. Jos tämä tyttö on sellainen, millaiseksi häntä sanotte, niin kuinka hän on voinut lähteä miehen mukaan, joka tappoi hänen isänsä?"
"Kuka on kertonut sen teille?" huudahti Venters kiihkeästi.
Janen kysymys oli herättänyt Bessinkin horroksista. Hänen silmänsä tummenivat ja laajenivat äkkiä. Hän astui Ventersiä kohti kohottaen molemmat kätensä kuin torjuakseen iskua.
"Tapoitko Oldringin?"
"Tapoin, Bess, ja vihaan itseäni sen vuoksi. Mutta, tiedäthän, etten aavistanut hänen olevan isäsi. Luulin hänen tehneen sinulle pahaa. Tapoin hänet ollessani mieletön mustasukkaisuudesta."
Bess joutui hetkiseksi sellaisen järkytyksen valtaan, ettei saanut sanaakaan suustaan.
"Mutta hän oli sittenkin isäni!" hän sanoi hetkisen kuluttua. "Ja nyt minun täytyy lähteä takaisin, sillä en voi tulla kanssasi. Kaikki on nyt ohi, tämä kaunis unelmakin. Ah, tiesin, ettei se voi toteutua! Et voi nyt mennä naimisiin kanssani."
"Jos vain annat minulle anteeksi, Bess, niin kalkki muuttuu jälleen hyväksi", rukoili Venters.
"Ei muutu. Lähden takaisin. Rakastin häntä joka tapauksessa. Hän oli niin hyvä minulle. En voi unohtaa sitä milloinkaan."
"Jos lähdet takaisin Oldringin miesten luo, seuraan sinua ja silloin he tappavat minut", sanoi Venters käheästi.
"Voi, ei, Bern, et saa tulla. Anna minun mennä. Sinun on parasta unohtaa minut. Olen aiheuttanut sinulle vain tuskia ja häpeää."
Hän ei itkenyt, mutta hänen kasvojensa herkkä puna ja eloisuus haihtuivat olemattomiin. Hän näytti riutuneelta ja surulliselta, kuin äkkiä surkastuneelta; hänen käsivartensa vaipuivat rentoina sivuille ja hän painoi päänsä hitaasti kumaraan kuin olisi lopullisesti alistunut toivottomaan kohtaloonsa.
"Jane, katsokaa nyt häntä!" huudahti Venters toivottomassa surussaan "Oliko teidän pakko kertoa hänelle sitä? Mihin on kaikki sydämenne hyvyys haihtunut? Tämä tyttö on viettänyt kovaa yksinäistä elämää, mutta minä keksin keinon, jonka avulla olisin tehnyt hänet onnelliseksi: Olette nyt tehnyt sen tyhjäksi. Olette tappanut jotakin suloista, puhdasta ja toivorikasta, jotakin yhtä onnellista kuin oma hengityksennekin."
"Ah, Bern, nuo sanat luiskahtivat huuliltani! En tullut sitä ollenkaan ajatelleeksi, en ollenkaan!" vastasi Jane. "Kuinka olisin voinut aavistaakaan, ettei hän tiedä?"
Lassiter lähestyi nyt heitä nopeasti ja hänen kirkastuneitten kasvojensa muuttuessa kummallisen säteileviksi hän katsoi Janeen ja Ventersiin siirtäen sitten kirkkaan katseensa Bessiin.
"Nyt olette kaikki sanoneet sanottavanne, ja nyt on jo Lassiterin vuoro. Rukoilin koko matkan hartaasti juuri tätä tapaamista. Bess, katsokaahan tänne."
Hän kosketti hiljaa Bessin käsivarteen kääntäen hänet muihin päin ja sitten hän ojensi suuren kätensä avaten sen ja näyttäen muille kiiltävää kuhmuista kultamedaljonkia. "Avatkaa se", hän sanoi omituisen syvällä äänellä. Bess totteli, mutta haluttomasti.
"Jane ja Venters, tulkaa lähemmäksi", jatkoi Lassiter. "Katsokaa siinä olevia kuvia. Tunnetteko naista?"
Vilkaistuaan kuviin Jane peräytyi.
"Milly Erne!" huudahti hän ihmetellen.
Jyskyttävin valtimoin ja aavistaen jotakin Venters tunsi vaalenneen pienoiskuvan silmät Milly Ernen silmiksi.
"Niin, Millyhän siinä on", sanoi Lassiter lempeästi. "Bess, luuletteko milloinkaan nähneenne hänen kasvojaan? Katsokaa tarkoin koko sydämestänne ja sielustanne."
"Noiden silmien ilme ahdistaa mieltäni", kuiskasi Bess. "Ah, en voi muistaa, vaikka olenkin nähnyt nuo silmät usein unissani. Mutta, mutta –"
Lassiter kiersi voimakkaan käsivartensa hänen ympärilleen kumartuen hänen puoleensa.
"Lapseni, luulin sinun muistavan hänen silmänsä. Ne ovat samanlaiset kauniit silmät, joita saat katsella, jos katsot kuvastimeen tai tyyneen lähteeseen. Ne ovat äitisi silmät. Olet Milly Ernen tytär ja nimesi on Elizabeth Erne. Et ole Oldringin tytär, vaan Frank Ernen, joka oli kerran parhain ystäväni. Katsohan, tässä on hänen kuvansa Millyn kuvan vieressä. Hän oli kaunis ja niin hieno ja kohtelias etelävaltioista kotoisin oleva herrasmies, etten ole tavannut hänen vertaistaan missään. Hän polveutui jostakin vanhasta suvusta. Suonissasi virtaa jaloa verta, tyttöseni, ja veri ilmaisee itsensä."
Bess vaipui hänen käsivartensa varasta polvilleen painaen medaljongin rintaansa vasten ja kohottaen ihmetellen ja kalveten silmänsä taivasta kohti.
"Se ei voi olla totta!"
"Kiitä Jumalaa, tyttöseni, sillä totta se on", vastasi Lassiter. "Jane ja Bern tuntevat molemmat Millyn ja näkevät Millyn sinussa. He ovat vain niin hämmästyneet, etteivät voi sanoa sitä."
"Kuka te sitten olette?", kuiskasi Bess.
"Olen Millyn veli ja siis enosi! Enosi Jim! Eikö se olekin hienoa?"
"Ah, en voi vieläkään uskoa! Älkää kohottako minua seisoalleni, Bern, anna minun olla polvillani. Näen totuuden sinun ja neiti Withersteenin kasvoista. Mutta kertokaa minulle koko tarina ja minä kuuntelen sitä tässä polvillani. Kertokaa, kuinka se voi olla totta."
"No kuuntele sitten, Elizabeth", sanoi Lassiter. "Ennen syntymistäsi hankki isäsi itselleen ikuisen vihollisen eräästä Dyer-nimisestä mormonista. He olivat molemmat pappeja ja heistä tuli kilpailijoita. Dyer ryösti äitisi hänen kotoaan. Äitisi synnytti sinut Texasissa kahdeksantoista vuotta sitten. Sitten hänet vietiin Utahiin, kuljetettiin paikasta paikkaan ja vihdoin tänne viimeiseen rajakylään, Cottonwoodsiin. Olit noin kolmivuotias, kun sinut ryöstettiin äidiltäsi. Hän ei saanut milloinkaan tietää, mihin olit joutunut, mutta hän eli vielä kauan aikaa toivoen ja rukoillen, että saisi sinut jälleen luokseen. Vihdoin hän lakkasi toivomasta ja kuoli. Ja voin nyt samalla ilmaista senkin, että isäsi kuoli kymmenen vuotta sitten. No niin, kulutin aikani hakemalla Millyä ja saavuin muutamia kuukausia sitten tänne Cottonwoodsiin. Mutta vasta muutamia viikkoja sitten sain tietää tarinasi. Juttelin Oldringin kanssa ilmoittaen hänelle, että olit kuollut, jolloin hän kertoi minulle sen, mitä niin kauan olin halunnut tietää. Dyer tietysti oli ryöstänyt sinut Millyltä. Hän oli tehnyt sen osaksi sen vuoksi, että hän oli loukkaantunut, koska äitisi ei ollut suostunut kasvattamaan sinusta mormonia, mutta voimakkaimpana vaikutteena siihen oli ollut se, että hän vieläkin vihasi Frank Erneä niin hirvittävästi, että teki sopimuksen Oldringin kanssa, että hän kasvattaisi sinusta kunniattoman rosvon ja rosvon tyttären. Hän luuli voivansa murtaa Frank Ernen sydämen, jos Frank joskus sattuisi tulemaan Utahiin, näyttämällä hänelle, että hänen tyttärensä kuuluu kunniattomien rosvojen joukkoon. Oldring ottikin sinut luokseen, kasvatti sinut naiseksi ja teki sinusta Naamioidun Ratsastajan. Hän pilasi maineesikin. Hän täytti sopimuksen sen puolen, mutta hän oppi rakastamaan sinua kuin tytärtään ilmaisematta milloinkaan sukupuoltasi kenellekään muulle kuin omille miehilleen. Kuulin hänen sanovan niin ja näin hänen suurten silmiensä himmenevän. Hän kertoi minulle, kuinka hän oli vartioinut sinua alituisesti, teljennyt sinut poissaollessaan lukkojen taakse ja ollut aina rinnallasi tai läheisyydessäsi noilla retkillä, jotka ovat tehneet sinusta niin kuuluisan näillä salviarinteillä. Hän kertoi, että hän itse ja eräs vanha rosvo, johon hän oli luottanut, olivat opettaneet sinut lukemaan ja kirjoittamaan. He olivat valinneet sinulle kirjatkin. Dyer oli halunnut, että sinusta kasvatettaisiin niin turmeltunut olento kuin suinkin, mutta Oldring tekikin sinusta viattomista viattomimman. Hän ei sanonut sinun tietävänkään mitään sellaisesta. Kuulen hänen kovan äänensä vieläkin värisevän, kun hän sanoi sen. Hän kertoi ampuneensa kaikki sellaiset miehet, rosvot ja henkipatot, jotka olivat koettaneet lähestyä sinua tuttavallisesti. Kerron sinulle tämän kaiken erittäinkin sen vuoksi, että olet hävennyt, sanonut olevasi nimetön ja muuta sellaista. Mutta maailmassa ei voi olla mitään niin väärää kuin nämä kuvittelusi. Ja kuule nyt lopullinen totuus! Oldring vannoi minulle, että jos Dyer kuolee ja sopimus siten purkautuu, hakee hän isäsi käsiinsä ja luovuttaa sinut takaisin hänelle. Näyttää siltä kuin Oldring ei olisi ollutkaan niin kehno kuin sanotaan, ja hän rakasti sinua varmasti."
Venters kumartui eteenpäin kiihkeän katuvaisena.
"Ah, Bess, tiedän Lassiterin puhuvan totta! Sillä ampuessani Oldringia hän vaipui polvilleen ja ponnisteli yliluonnollisesti voidakseen puhua. Ja hän sanoi; 'Mies, miksi ette odottanut? Bess oli –' Sitten hän kaatui kuolleena maahan. Ja hänen katseensa ja sanansa ovat ahdistaneet mieltäni. Bess, millaisen loistavan teon Oldring silloin suorittakaan! Kaikki tuntuu niin mahdottomalta. Mutta, kultaseni, et todellakaan ole se, miksi olet itseäsi luullut."
"Elizabeth Erne!" huudahti Jane Withersteen, "tunsin äitinne ja te olette hänen ilmeinen kuvansa."
Se, mikä oli tuntunut uskomattomalta miesten siitä puhuessa, muuttui naisen äänen, katseen ja viittauksen vaikutuksesta ihmeelliseksi totuudeksi. Hennon ruumiin värähdellessä Bess huojui sinne tänne polvillaan. Hänen silmiensä ikävöivä kaipuu muuttui juhlalliseksi ihanaksi iloksi. Hän uskoi ja alkoi jo onneen luottaa. Ja yhtä hitaasti kuin hänen ajatuksensa liitelivät, muuttui hänen kasvojensa ilmekin. Hänen sielunsa muuttuminen kuvastui hänen silmistään. Hänen synkkä mietiskelevä toivottomuutensa ja kaikki hänen sieluaan pimentäneet pilvet hajaantuivat ja vaalenivat ja haihtuivat ihanaan valoon. Hänen kasvoilleen kohosi vieno, hehkuva puna, kun hän hitaasti alkoi nousta polviltaan. Into kohotti hänet jaloilleen. Hänen elämänsä koko entinen perusta luhistui kokoon.
Venters katseli häntä iloissaan ja nyt hän käsitti jotakin siitä, mitä Lassiterin paljastus merkitsi Bessille, vaikka hän tiesikin ymmärtävänsä siitä vain osan. Tuo hetki, jolloin jonkinlainen henkinen kirkastuminen näytti kohottavan Bessiä, oli hänen elämänsä ihanin. Bess seisoi värisevät huulet raollaan painaen medaljonkia kohoilevaa poveaan vasten. Uusi tietoinen ylpeys muutti hänen entisen villin, vapaan sulonsa ja asentonsa arvokkaammaksi.
"Jim eno!" hän sanoi värisevällä äänellä ja hymyillen aivan eri tavalla kuin Venters milloinkaan ennen oli nähnyt.
Lassiter puristi hänet syliinsä.
"Niin juuri. Sitä kannattaa kuunnella", vastasi Lassiter sopertaen.
Tuntiessaan silmänsä kuumenevan ja kostuvan Venters kääntyi pois ja huomasi katsovansa Jane Withersteeniin. Hän oli melkein unohtanut Janen läsnäolon. Hellyys ja myötätunto pyyhki nopeasti pois Janen äskeisen vihan jäljet. Venters luki hänen ajatuksensa, tunsi hänen sydämensä jalon vastavaikutuksen ja näki sen ilon, jota Jane tunsi katsellessaan toisten onnea. Ja kyynelten äkkiä sokaistessa hänen silmänsä Venters käänsi päänsä toisaalle mielenliikutuksen järkyttämänä. Hän tiesi, mitä Jane hetkisen kuluttua tekisi: hän hyvittäisi äskeisen vihansa jollakin suurenmoisella tavalla, ilmaisisi jotenkin rakkautensa, kummankin ehkä samalla kertaa, sillä niinkuin hän oli rakastanut Milly Erneä, hän rakastaisi myös Elizabeth Erneä.
"Minusta tuntuu, että meidän pitää jo ruveta keskustelemaan hieman vakavammin", sanoi Lassiter vihdoin. "Aika kuluu kuin siivin."
"Olette oikeassa", vastasi Venters heti. "Olin unohtanut ajan, paikan ja vaaran. Lassiter, olette siis matkalla pois. Aikooko Jane luopua Withersteenin kartanosta?"
"Aikoo, ikuisiksi ajoiksi", vastasi Jane.
"Sytytin kartanon tuleen", sanoi Lassiter.
"Entä Dyer?" kysyi Venters tiukasti.
"Siellä, minne Dyer nyt on mennyt, ei varmastikaan ryöstetä tyttöjä."
"Tiesin sen! Puhuin siitä Judkinsille. Entä Tull?" jatkoi Venters kiihkeästi.
"Tull ei ollut saapuvilla silloin, kun ryhdyin toimeen. Tällä hetkellä hän luultavasti ajaa meitä takaa paimenineen."
"Lassiter, aiotte varmaankin piiloutua solaan ja oleskella siellä, kunnes tämä myrsky lakkaa raivoamasta?"
"Janen suunnitelma on sellainen. Mutta myrskyn raivoaminen kestää luullakseni kauan aikaa. Aioimme tulla luoksenne Surprise Valleyhin. Palaatte kai nyt sinne kanssamme?"
"Emme. Haluan viedä Bessin pois koko Utahista. Lassiter, Bess löysi laaksosta kultaa. Meillä on sitä mukanamme koko laukullinen. Jos vain pääsemme Sterlingiin –"
"Kuinka sen luulette olevan mahdollista? Sinnehän on sata penikulmaa."
"Suunnittelin, että ratsastaisimme vain eteenpäin jättämättä mitään huomioon ottamatta. Poikkeamme jostakin tienmutkasta salviarinteelle, kierrämme Cottonwoodsin ja palaamme sitten jälleen tielle."
"Huono suunnitelma. Tapatte siten aasinne parissa päivässä."
"Sitten kävelemme."
"Vieläkin huonompaa ja tyhmempää. Parasta on, että palaatte solaan kanssamme."
"Lassiter, tämä tyttö on saanut piileskellä ikänsä tuossa yksinäisessä paikassa", jatkoi Venters. "Oldringin miehet hakevat minua. Emme olisi siellä turvassa enää. Mutta vaikka olisimmekin, käyttäisin kuitenkin tätä tilaisuutta hyväkseni viedäkseni hänet pois täältä. Haluan mennä naimisiin hänen kanssaan. Hänenkin pitää nauttia hieman elämästä, nähdä kaupunkeja ja ihmisiä. Meillä on kultaa ja olemme siis rikkaita. Tulevaisuus kangastaa meille molemmille suloisena. Ja, taivaan nimessä, vannon vieväni hänet pois tai menettäväni henkeni yrityksessä."
"Ja minäkin vannon, että jos vain lähdette jatkamaan matkaanne noilla aaseilla, menetätte varmasti henkenne. Tull lähettää kyllä ratsastajiaan kaikkialle salviarinteille. Ette voi päästä mihinkään noilla aaseilla. Suunnitelmanne on mahdoton ja ryhtyessänne toteuttamaan sitä, ette ollenkaan ajattele tytön parasta. Tulkaa mukaamme välittämättä rosvoista."
Lassiterin tyynet väitteet panivat Ventersin epäilemään, ei kuitenkaan matkan jatkamista, vaan onnistumisen mahdollisuutta.
"Bess, haluan, että saat tietää tämän, Lassiter pitää nykyistä matkaamme melkein hyödyttömänä ja pelkään hänen olevan oikeassa. Mahdollisuutemme päästä läpi ovat hyvin pienet, ehkä yksi sadasta. Luotammeko siihen? Lähdemmekö jatkamaan?"
"Lähdemme varmasti", vastasi Bess.
"Se ratkaisee asian, Lassiter."
Lassiter levitti sylinsä ilmaisten siten voimattomuutensa ja hänen kasvonsa synkistyivät.
Venters tunsi jonkun koskettavan hänen kyynärpäätään. Jane seisoi hänen vieressään käsi hänen käsivarrellaan ja hymyili. Hänestä ikäänkuin säteili jotakin, joka kiihdytti Ventersin veren kiertoa kuin sähkövirta.
"Bern, olitte oikeassa sanoessanne, että kuolette mieluummin, ellette voi viedä Elizabethia pois Utahista, pois tästä villistä maasta. Teidän täytyy tehdä se. Teidän pitää näyttää hänelle koko suuri maailma kaikkine ihmeineen. Ajatelkaa, kuinka vähän hän vielä on nähnyt, ja muistakaa, kuinka paljon ihastumisen aiheita hänellä vielä on jäljellä. Teillä on kultaa, olette vapaita ja te voitte tehdä hänet onnelliseksi. Mikä ihana mahdollisuus se onkaan! Jaan sen kanssanne. Muistelen teitä molempia, uneksin teistä ja rukoilen puolestanne."
"Kiitoksia, Jane", vastasi Venters koettaen hillitä ääntään. "Niin, tulevaisuutemme näyttää valoisalta. Ah, kunpa olisimme tuon laajan aution salviarinteen toisella puolen!"
"Bern, matkanne on meikein kuin tehty. Siitä tulee turvallinen ja helppo ja mitä ihanin ratsastusretki", sanoi Jane hiljaa.
Venters tuijotti häneen. Olivatko vastoinkäymiset vieneet Janelta järjen? Lassiterkin rupesi käyttäytymään kummallisesti ja alkoi äkkiä pyöritellä hattuaan käsissään, jotka todella vapisivat.
"Olette ratsastaja ja Bess on samanlainen. Nyt saatte lähteä ratsastamaan henkenne edestä", lisäsi Jane yhtä hiljaa ja hellästi kuin olisi kuiskaillut itsekseen.
"Jane!" huudahti Venters.
"Lahjoitan teille Black Starin ja Nightin."
"Black Starin ja Nightinkö?" toisti Venters. Mutta vasta sitten, kun Lassiter äkkiä liikahti toteuttaakseen Janen käskyn, käsittivät Ventersin aivot sen tarkoituksen. Hän riensi lähemmäksi tarttuen Lassiterin puuhaileviin käsiin.
"Ei, ei, mitä teillä nyt on mielessä?" hän kysyi kuin raivostuneena. "En ota hänen juoksijoitaan. Miksi te minua oikeastaan luulette? Sellainenhan olisi aivan luonnotonta. Lassiter, lopettakaa tuo, sanon minä! Teidänhän pitää pelastaa hänet ja laaksoon on vielä kymmeniä peninkulmia. Tull on jo jäljillänne. Solassa on sitäpaitsi rosvoja. Antakaa minulle takaisin nuo laukut."
"Poikani, tyyntykäähän nyt", sanoi Lassiter sellaisella äänellä, jolla puhutellaan lapsia. Mutta ote, jolla hän irroitti Ventersin tavaroihin tarrautuneet kourat, oli jättiläisen. "Kuulkaa nyt, te mieletön poika. Jane on käsittänyt tilanteen oikein. Aasit kelpaavat kyllä meidän tarkoitukseemme. Hiivimme hiljaa eteenpäin piileskellen. Otan koiranne ja luodikkonne. Kuinka oivallinen kepponen tästä tuleekaan! Mustat ovat nyt teidän ja yhtä varmasti kuin osaan ampua revolverilla, te tulette ratsastamaan turvallisesti salviakenttien poikki."
"Jane, käskekää hänen lopettaa, olkaa niin hyvä!" huohotti Venters. "Olen menettänyt voimani enkä voi tehdä mitään. Tämä kiduttaa minua helvetillisesti, ettekö huomaa sitä? Olen tuhonnut elämänne, sillä minun vuoksenihan te olette menettänyt kaikki. Teillä ei ole enää muuta jäljellä kuin Black Star ja Night. Rakastatte näitä hevosia. Ja nyt koetatte lahjoittaa ne minulle auttaaksenne meitä pääsemään pois Utahista – auttaaksenne minua rakastamani tytön pelastamisessa."
"Niin, eikä mikään voisi tuntua minusta ihanammalta."
Katsellessaan Jane Withersteenin kalpeita, riemun kirkastamia kasvoja ja hänen pohjattomia silmiään Venters ymmärsi näkevänsä jotakin verratonta. Tänä hetkenä Jane kohosi noihin korkeuksiin, mihin hänen jalo sielunsa oli aina pyrkinyt. Ventersistä, joka oli keskeyttänyt hänen rauhallisen elämänsä tyynen juoksun kohdistettuaan tahtomattaan häneen hänen kirkonvanhimpiensa leppymättömän vihan ja opetettuaan hänelle elämän katkeran läksyn, oli nyt tuleva hänen pelastuksensa. Ja Venters kääntyi jälleen pois järkyttyneenä tällä kertaa sydänjuuriaan myöten. Jane Withersteen oli ruumiillistunut epäitsekkyys. Venters tunsi ihmettelevänsä, pelkäävänsä ja vääntelehtivänsä ankarasta tuskasta ja riemusta. Mitä olivatkaan kaikki ne onnettomuudet, jotka hän oli saanut kestää elämänsä varrella, verrattuina tällaiseen uskolliseen ja anteliaaseen ystävyyteen?
Ja heti, ikäänkuin jostakin jumalallisesta aavistuksesta, hän tunsi muuttuvansa uudeksi ihmiseksi – koetelluksi ja puutteelliseksi, mutta voimakkaammaksi, paremmaksi ja varmemmaksi – ja kääntyen Jane Withersteenin puoleen innokkaana, iloisena, kiihkeänä, hurjana ja riemuissaan hän kumartui ja kostutti kyynelin ja suudelmin hänen kätensä.
"Jane, en keksi nyt sopivia sanoja kiitokseksi", hän sanoi. "En osaa ilmaista tunteitani, tajuan vain. Ja suostun ottamaan mustat."
"Älkää tuhlatko enempää aikaa", sanoi Lassiter. "En ole varma, mutta olin näkevinäni tumman täplän tuolla rinteellä. Ehkä erehdyin. Mutta joka tapauksessa pitää meidän kaikkien lähteä liikkeelle. Olen lyhentänyt Black Starin jalustinhihnoja. Nouskoon Bess sen selkään."
Jane Withersteen levitti käsivartensa.
"Elisabeth Erne!" huudahti hän ja Bess riensi hänen syliinsä.
Kuinka käsittämättömän kummalliselta ja kauniilta Ventersistä tuntuikaan katsella, kuinka Bess painautui Jane Withersteenin rintaa vasten!
Sitten hän hyppäsi Nightin satulaan.
"Venters, ratsastakaa suoraan rinnettä ylös", sanoi Lassiter, "ja ellette kohtaa ratsastajia, jatkakaa, kunnes olette vain muutamien penikulmien päässä kylästä. Poiketkaa silloin pensaikkoon ja kiertäkää takaisin tielle. Mutta luultavinta on, että kohtaatte Tullin miehineen. Jatkakaa kuitenkin vain matkaanne, kunnes olette revolverin kantaman rajalla, ja poiketkaa vasta silloin pensaikkoon. He lähtevät kyllä jälkeenne, mutta siitä ei ole mitään hyötyä, sillä tehän osaatte ratsastaa ja Bess myös. Päästyänne saavuttamattomiin kääntykää länteen päin ja palatkaa tielle jossakin. Säästäkää hevosianne niin paljon kuin suinkin, mutta älkää pelätkö. Black Star ja Night voivat juosta sata penikulmaa ennen yötä, jos teidän vain on pakko kannustaa niitä. Voitte päästä Sterlingiin tänä iltana, jos haluatte, mutta parasta on, että menette sinne vasta huomenaamuna. Sivuutettuanne Glazen tien painanteen poiketkaa oikealle. Näette samalla kertaa Stone Bridgen ja Glazen, mutta pysytelkää kaukana niistä kylistä. Teidän ei tarvitse pelätä, että kohtaatte Oldringin rosvoja Sterlingin tuollapuolen. Kuilun pohjoispuolella sijaitsevissa syvissä luolissa on vettä. Siellä on eräs vanha tiekin, melkein käyttämätön, mutta se vie Sterlingiin. Teidän pitää kulkea sitä. Ja vielä eräs seikka: jos Tull ryhtyy ajamaan teitä takaa tahtomatta luopua aikeestaan muutamien penikulmien matkalla, kannustakaa silloin mustia ja jättäkää hänet ja hänen ratsastajansa jälkeenne."
"Lassiter, tapaammekohan enää milloinkaan toisiamme?" sanoi Venters syvällä äänellä.
"Poikani, tuskinpa – tuskinpa. No niin, Bess Oldring – Naamioitu Ratsastaja – Elizabeth Erne – hyppää nyt Black Starin selkään. Olen kuullut puhuttavan ratsastustaidostasi. No niin, jokainen ratsastaja pitää hyvistä hevosista. Ja, tyttöseni, maailmassa on vain yksi hevonen kyennyt voittamaan Black Starin."
"Sellaista hevosta ei ole milloinkaan ollut olemassa, joka olisi pystynyt tekemään sen", sanoi Jane entiseen ylpeään tapaansa.
"Olen usein arvaillut, kilpailiko Venters oikein todella silloin, kun hän toi takaisin mustat. Poikani, oliko Wrangle parempi?"
"Ei, Lassiter", vastasi Venters. Tämän valheen korvasi hänelle Janen nopea hymy.
"No niin, hevosvaistooni ei aina näy olevan luottamista. Mutta puhun nyt tässä joutavia tuhlaten kallista aikaa. Kauniin sisarentyttären löytäminen ja menettäminen tunnin kuluessa ei kuitenkaan ole niin helppoa. Elisabeth, hyvästi!"
"Voi, Jim eno, hyvästi!"
"Elizabeth Erne, tule onnelliseksi! Hyvästi!" sanoi Jane.
"Hyvästi, ah, hyvästi!"
Ja Bess hypähti kevyesti ja joustavasti Black Starin satulaan.
"Jane Withersteen, hyvästi!" huusi Venters käheästi.
"Bern ja Bess, te purppurarinteiden ratsastajat, hyvästi!"
XXII.
PURPPURARINTEIDEN RATSASTAJAT.
Black Star ja Night kiitivät nopeasti länteen päin valkoista, hitaasti kohoavaa, salviapensaitten reunustamaa tietä pitkin. Venters kuuli Ringin ulvovan suruissaan, mutta Whitie oli vaiti. Mustat kiihdyttivät vauhtiaan nopeaan pitkään laukkaan. Tuuli hiveli suloisesti Ventersin kuumia poskia. Ensimmäisen matalan, vähitellen ylenevän harjanteen laelta hän katsoi taakseen. Lassiter heilutti kättään ja Jane huiskutti huiviaan. Venters vastasi nousten seisomaan jalustimiensa varaan ja heiluttaen hattuaan. Sitten kummun laki piilotti heidät näkyvistä. Seuraavalla kukkulalla hän kääntyi vielä kerran, mutta silloin olivat jo Lassiter, Jane ja aasit kadonneet. Ne olivat laskeutuneet solaan. Venters tunsi kärsineensä korvaamattoman tappion.
"Bern, katso tuonne!" huudahti Bess viitaten rinteelle.
Pieni liikkuva tumma täplä katkaisi salviarinteen ja sinisen taivaan rajaviivan. Siellä oli joukko ratsastajia.
"Hillitse hevostasi, Bess."
He hillitsivät hevostensa vauhdin laukasta raviksi ja ravista hölkäksi, vaikka levänneet ja kiihkeät hevoset eivät siitä pitäneetkään.
"Bern, Black Star näkee kauaksi."
"Koetan arvailla, ovatko nuo Tullin ratsastajia vai rosvoja. Mutta meillehän se on aivan yhdentekevää."
Tumma täplä suureni mustaksi läikäksi, joka liikkui eteenpäin matalalla leijailevien tomupilvien suojassa. Se suureni koko ajan, vaikka hyvin hitaasti. Se oli pitkän aikaa selvästi näkyvissä kadoten silloin tällöin salviapensaitten taakse. Mustat juoksivat puoli tuntia ja sitten taas puoli, ja kuitenkin nuo liikkuvat pisteet näyttivät vielä olevan taivaanrannalla. Mutta kuta enemmän aikaa kului, sitä suuremmiksi ne alkoivat käydä laskeutuessaan rinnettä alas ja lyhentäessään välimatkaa.
"Bess, keneksi heitä luulet?" kysyi Venters. "He eivät mielestäni näytä rosvoilta."
"He ovat paimenia", vastasi Bess. "Näen yhden valkoisen hevosen ja useita harmaita. Rosvot ratsastavat tavallisesti kimoilla ja mustilla."
"Tuo valkoinen hevonen on Tullin. Pysäytä hevosesi, Bess. Laskeudun alas tarkastamaan satulavöitä. Saamme piakkoin näyttää, mihin hevosemme kykenevät. Pelkäätkö?"
"En nyt", vastasi tyttö hymyillen.
"Ei sinun tarvitsekaan. Bess, olet niin kevyt, ettei Black Star tiedä kantavansakaan sinua selässään. En voi pysytellä rinnallasi. Jätät Tullin ja hänen miehensä kuin seisomaan."
"Entä sinä?"
"Älä pelkää. Ellen voikaan pysyä rinnallasi, voin kuitenkin nauraa Tullille."
"Katso, Bern, nyt he ovat pysähtyneet, tuolle kukkulalle. He ovat huomanneet meidät."
"Niin kyllä, mutta olemme vielä niin kaukana, etteivät he tunne meitä. He tuntevat mustat ensin. Olemme nyt sivuuttaneet useimmat harjanteet ja tiheimmän pensaikon. Kun kuulet käskyni, hellitä silloin Black Starin ohjaksia ja anna sen mennä niin kovaa kuin vain kavioista lähtee."
Venters arvioi heidän ja ratsastajien välisen matkan vielä noin penikulmaksi. Mutta he lähestyivät nopeaa ravia. Pian Venters tunsi Tullin valkoisen hevosen päätellen siitä, että ratsastajatkin olivat nähtävästi tunteneet Black Starin ja Nightin. Mutta Tullin oli mahdoton vielä huomata, ettei niillä ratsastanutkaan Lassiter ja Jane. Hän näki Tullin ja muiden ratsastajien, joita oli kaikkiaan ehkä noin kaksitoista, pysähtyvän monta kertaa ja katselevan nähtävästi hyvin tarkoin rinteelle. Tull ei luultavasti voinut ollenkaan käsittää tilannetta. Venters nauroi julmasti ajatellessaan Tullin raivoa, jonka valtaan hän varmasti joutuisi huomattuaan kepposen. Venters aikoi poiketa pensaikkoon ennen kuin Tull saisi varman selon siitä, keitä mustien ratsastajat olivat.
Välimatka lyheni puoleksi penikulmaksi. Tull pysähtyi. Hänen miehensä saavuttivat hänet kokoontuen hänen ympärilleen tummaksi ryhmäksi. Venters luuli huomanneensa Tullin viittailevan kädellään ja oli varma siitä huomatessaan ratsastajien katoavan pensaikkoon tien oikealle ja vasemmalle puolelle. Tull oli siis aavistanut liikkeen, jonka Venters oli suunnitellut.
"Nyt, Bess!" huusi Venters. "Käänny pohjoiseen, kierrä nuo ratsastajat ja käänny sitten länteen päin."
Black Star ponnahti matalan pensaikon yli ja alkoi juosta. Venters kannusti Nightin sen jälkeen. Pensaikossa ratsastaminen ei ollut helppoa. Hevoset voivat kyllä juosta yhtä nopeasti siellä, mutta ratsastajien oli pakko alituisesti katsoa eteensä arvostellessaan maan laatua. Ja yhtämittainen poikkeaminen kujanteelta kujanteelle pensaiden välitse, pienien rämeiden ja rottien kaivamien kuoppien yli kulkeminen ja pensaikon läpi tunkeutuminen oli ratsastajille vaikeata. Saavuttuaan erääseen pitkään kujanteeseen Venters ehti kääntyä katsomaan Tullia ja hänen miehiään. Joukko oli nyt venynyt pitkäksi jonoksi ja kaikki näyttivät suuntaavan matkansa koillista kohti. Ja koska Venters ja Bess ratsastivat suoraan pohjoiseen, merkitsi se, että jos Tullin ja hänen miestensä hevoset olivat tarpeeksi nopeita ja voimakkaita, ehtisivät he katkaista mustien tien ja käännyttää ne takaisin rinteelle. Eivätkä Tullin miehet näyttäneet säästävän ratsujaan, vaan kannustivat ne epätoivoiseen vauhtiin. Venters pelkäsi vain jotakin Black Starille ja Nightille tapahtuvaa satunnaista onnettomuutta, mistä kuitenkin taitava ohjaaminen voisi ne varjella. Silmäys eteenpäin ilmaisi hänelle, että Bess voi ohjata ratsunsa salvian läpi yhtä hyvin kuin hänkin. Tyttö ei katsonut taakseen eikä kiinnittänyt huomiotaan kiitäviin ratsastajiin, vaan kumartui eteenpäin Black Starin kaulaa vasten voidakseen paremmin tarkastella maanlaatua.
Venters huomasi hetken kuluttua katsottuaan useita kertoja eteensä, että Bess alkoi jättää häntä, kuten hän oli otaksunutkin. Hän oli kuitenkin silloin vain ajatellut Black Starin kevyttä kuormaa ja sen suurenmoista vauhtia. Kuinka kevyesti, miellyttävästi ja luonnollisesti Bess istuikaan satulassa! Hän osasi todella ratsastaa! Ja äkkiä Venters muistikin Bessin sanoneen niin, mutta hän ei ollut voinut uneksiakaan, että Bess olisi sellainen hevosmies. Sitten hänen mieleensä juolahti äkkiä kuin salaman leimahdus, että Besshän olikin Oldringin Naamioitu Ratsastaja.
Hän unohti Tullin, kiitävät ratsastajat ja koko kilpailun. Hän höllensi Nightin suitsia niin lähellä Black Staria kuin suinkin, ja tietäen, että Black Staria nyt ohjasi ylätasankojen parhain elossa oleva ratsastaja, koska Jerry Card oli kuollut. Ja maine oli verrannut häntä vain yhteen ainoaan ratsastajaan, nimittäin tuohon solakkaan tyttöön, joka nyt niin joustavasti keinui Black Starin juoksun tahdissa. Hänen kuuluisuutensa oli kauhistuttanut Ventersiä, mutta nyt hän tunsi olevansa ylpeä hänen taidostaan, rohkeudestaan ja voimastaan hillitä hevosia. Ja hän vaipui muistoihinsa palauttaen mieleensä kuuluisia ratsastajia, joista hän oli kuullut puhuttavan kylissä ja nuotioitten ääressä. Oldringin Naamioitu Ratsastaja! Tämä kummallinen ratsastaja, joka oli yhtä tunnettu kuin tuntematonkin, oli usein paennut takaa-ajajiensa käsistä. Hän oli murtanut vahtiketjun Stone Bridgen pääkadulla jättäen jälkeensä kuolleita hevosia ja kuolleita rosvoja. Hän oli kannustanut hevosensa Gerber Washin, erään syvän ja leveän kuilun yli, joka erottaa Glazen pellot viljelemättömästä salviarinteestä. Hän oli joutunut saarroksiin Sterlingin pohjoispuolella, mutta murtautunut läpi. Kuinka usein olikaan kerrottu tappeluista, öisistä ryöstöretkistä ja takaa-ajoista ja kuinka Naamioitu Ratsastaja oli kadonnut salviarinteelle nopeasti kuin tuuli. Nopea tumma hevonen, solakka tumma vartalo, musta naamio, kova vauhti rinnettä alas, pilkku punaisessa salviapensaikossa, ja varjonkaltainen, yön pimeyteen häviävä juoksija. Ja tämä ylätasankojen naamioitu ratsastaja oli Elizabeth Erne!
Suloinen salviatuuli hiveli Ventersin poskia ja lauloi hänen korviinsa. Hän kuuli Nightin kavioiden kumean, nopean kapseen ja huomasi Black Starin poistuvan yhä kauemmas. Hän totesi, että molemmat hevoset kääntyivät hitaasti länteen päin. Takaa kuuluvat laukaukset palauttivat hänen mieleensä Tullin ja hän kääntyi katsomaan. Ratsastajat olivat jäätyään jälkeen kokoontuneet yhteen ryhmään kauas sivulle. He ampuivat. Venters ei nähnyt pölähteleviä tomupilviä eikä kuullut viheltäviä luoteja. Hän oli pyssynkantaman ulkopuolella. Katsoessaan jälleen taakseen hän huomasi Tullin miesten luopuneen takaa-ajosta. He olivat parhaimmassa tapauksessa päässeet niin lähelle, että olivat nähneet, keitä mustien ratsastajat todella olivat. Venters näki Tullin istuvan väsyneenä satulassa.
Sitten hän hillitsi Nightin hiljaiseen raviin. Nämä muutamat penikulmat olivat tuskin lämmittäneet mustan, mutta Venters halusi säästää hevosta. Besskin kääntyi ja vaikka hän olikin kaukana, luuli Venters kuitenkin näkevänsä vilahdukselta hänen viittailevan valkoisen kätensä. Hän hillitsi Nightin vauhdin hölkäksi ja ratsasti eteenpäin nähden edellään Bessin ja Black Starin, kohoavan salviarinteen ja silloin tällöin yhä kauemmas jäävät ratsastajat takanaan. Hetkisen kuluttua ne katosivat harjanteen taakse eikä hän enää kääntynyt katsomaan niitä. He palaisivat varmaankin Lassiterin jäljille ja seuraisivat niitä turhaan. Niin Venters jatkoi ratsastustaan tuulen käydessä hänen mielestään yhä suloisemman makuiseksi ja hajuiseksi, purppuraisen salvian kauniimmaksi ja taivaan sinisemmäksi, laulun kaikuessa hänen korvissaan. Hetkisen kuluttua Bess pysähtyi odottamaan häntä ja Venters tiesi siitä hänen päässeen tielle.
He levähtivät. Noustuaan jälleen satulaan he ratsastivat vierekkäin valkoista tietä pitkin. Kaukana vasemmalla matala vihreä juova osoitti Cottonwoodsin paikkaa. Venters katsoi kerran vielä taakseen, mutta ei sitten enää. Bess katsoi suoraan eteensä, He kannustivat mustat pitkään keinuvaan ratsastajanraviin hiljentäen niiden vauhdin joskus hölkäksi ja joskus kävelyksikin. Tunnit kuluivat, penikulmat livahtivat ohi ja kallioseinämä alkoi häämöttää edestä. Aukko oli leveä, kuoppainen ja kivinen sola, mutta tie oli tasainen ja avoin, ja Venters ja Bess kannustivat ratsunsa sinne. Vanha tie vei oikealle noudatellen seinämän juurta, ja Venters arvasi, että se oli juuri tuo Lassiterin mainitsema tie.
Pieni Glazen kylä, aution purppuraisen salomaan keskellä sijaitseva vaaleanvihreä läikkä, oli penikulmien päässä rinteellä, joka hyvin suuresti muistutti Cottonwoodsin rinnettä, paitsi että tämä vietti länttä kohti. Ja penikulmien päässä lännempänä heikosti siintävä vihreä täplä ilmaisi Stone Bridgen aseman. Koko muu maailma näytti sileältä, aaltoilevalta salviakentältä, jonka viileyttä eivät tehostaneet mitkään rotkojen muodostamat kiemurtelevat juonteet.
"Bess, olemme turvassa ja vapaat", sanoi Venters. "Olemme kahden täällä salviarinteellä ja jo puolimatkassa Sterlingiin."
"Kuinkahan Lassiter ja neiti Withersteen ovat selviytyneet!"
"Turhaa pelätä, Bess. Lassiter voittaa kyllä Tullin viekkaudessa ja pääsee pakoon piilottaakseen Janen turvalliseen paikkaan. Ehkä hän kiipeää Surprise Valleyhin, mutta en luule hänen menevän niin kauaksi."
"Bern, emme milloinkaan löydä kauniin laaksomme vertaista paikkaa."
"Emme kyllä, mutta kuuntelehan nyt, kultaseni. Palaamme sinne jolloinkin vuosien – ehkä kymmenen vuoden kuluttua. Silloin ei meitä enää muisteta täällä. Ja laaksomme on silloin aivan samanlainen kuin nyt sieltä poistuessamme."
"Entä, jos Balancing Rock lähtee vyörymään ja sulkee laakson suun?"
"Olen ajatellut sitäkin. Otamme mukaamme niin paljon köysiä kuin vain voimme kuljettaa. Ja jos suu on tukossa, kiipeämme kallioille ja niiden yli laaksoon laskeutumalla köysitikkaita pitkin. Se olisi mahdollista. Tiedän sopivan kiipeämispaikan enkä unohda sitä milloinkaan."
"Niin, palatkaamme sinne joskus!"
"Sitä hetkeä on hauska odottaa, kuten koko tulevaisuuttakin, Bess."
"Sano minua Elizabethiksi", sanoi tyttö ujosti.
"Elizabeth Erne! Kuinka kaunis nimi se onkaan! Mutta en unohda ikinä Bessiäkään. Tiedätkö – oletko ajatellut, että sinä hyvin pian – jo tähän aikaan huomenna olet Elizabeth Venters?"
Niin he jatkoivat matkaansa vanhaa tietä pitkin. Aurinko alkoi painua länteen ja sen kullanvärinen loisto punersi salviarinteen. Tunnit kuluivat nyt äkkiä ja iltapäivä alkoi hämärtyä. He lepuuttivat usein hevosiaan. Venters huomasi eräässä syvennyksessä kimaltelevan vesilammikon ja siellä hän irroitti satulat mustien selästä antaen niiden piehtaroida, juoda ja syödä ruohoa. Kun hän ja Bess ratsastivat sieltä, oli aurinko jo matalalla loistaen taivaalla kuin karmosiininpunainen pallo, joka näytti peittävän laakson purppuraiseen tuleen ja savuun. Se näytti pysähtyneen lyhyeksi aikaa lepäämään ennen laskemistaan ja hiljaisuus levisi raskaana tämän välkehtivän salviamaailman ylle kuin näkymätön vaippa.
He katsoivat, kuinka auringon punainen pyöreä kehrä alkoi vaipua taivaanrannan taa.
"Ratsastamme luullakseni tänään myöhäiseen", sanoi Venters. "Sitten voit levätä hieman minun vartioidessani ja hevosten syödessä. Ja huomenaamulla varhain ratsastamme Sterlingiin. Siellä meidät vihitään!... Ehdimme vielä sittenkin postivaunuihin. Sidomme Black Starin ja Nightin niiden perään matkustaaksemme maahan, joka ei ole niin villi ja kauhea kuin tämä."
"Ah, Bern! Mutta katsohan, aurinko juuri on laskemaisillaan salviarinteen taa – viime kerran ennen palaamistamme jälleen Utahin rajaseuduille. Kymmenen vuotta! Bern, katso, jotta et sitä milloinkaan unohtaisi!"
Uinaileva, vaaleneva, purppurainen tuli kirkasti vielä aaltoilevia salviaharjanteita. Hehkuvat sädekimput reunustivat kaukaista läntistä rinnettä. Leijaileva, kullanhohtoinen utu sekaantui matalalla liiteleviin purppuraisiin varjoihin. Värit ja varjot vaihtuivat hitaasti ja kummallisesti.
Äkkiä Venters säpsähti kuullessaan matalaa jyrinää – niin matalaa, että se oli kuin meriraakun synnyttämää rapinaa.
"Bess, kuulitko mitään?" hän kuiskasi.
"En."
"Kuuntele tarkasti!... Ehkä vain kuvittelin – Ah!"
Kaukaa idästä tai pohjoisesta kantautui heidän korviinsa hiljainen jatkuva ääni, syvä, outo ja jyrähtelevä, ja lakkasi hiljalleen kuulumasta.
XXIII.
BALANCING ROCK VIERII
Kyynelten sumentamin silmin Jane Withersteen katseli Ventersin, Elizabeth Ernen ja mustien katoamista salviaharjanteen toiselle puolen.
"Nyt he ovat poissa ja turvassa", sanoi Lassiter. "Eikä heidän tulevassa onnellisessa elämässään ole päivääkään, jolloin he eivät muistelisi Jane Withersteeniä ja – Jim enoa!... Mutta meidänkin on nyt luullakseni parasta lähteä, Jane."
Aasit kääntyivät tottelevaisesti alkaen laskeutua rinnettä lyhyin varovaisin askelin, mutta Lassiterin täytyi sitoa vinkuvat koirat kiinni ja taluttaa niitä. Jane tunsi joutuneensa tunteen valtaan, joka ei ollut haluttomuutta eikä välinpitämättömyyttäkään, vaan joka tylsistytti hänen mielenkiintonsa. Hän oli vielä voimakas ruumiillisesti, mutta mielenliikutusten järkyttämä. Deception Passiin laskeutumisen hetki oli ollut hänen kärsimystensä huippu: hänen vihansa kuohahtaminen yli äyräittensä, hänen viimeinen uhrauksensa, hänen rakkautensa jalous ja rauhan saavuttaminen. Hän ajatteli, että jos hän vain saisi pienen Fayn takaisin, ei hän enää pyytäisi mitään elämältä.
Hän seurasi konemaisesti Lassiteria soraista, jyrkkää, rapautuneen kallionlohkareitten peittämää rinnettä pitkin, ja kun pienet vyöryt liukuivat hänen mukanaan tai hautasivat hänet polvia myöten, ei hän tuntenut minkäänlaista pelkoa. Tunne, että hän oli joutunut tummien kiviseinämien väliin kauas auringon paisteesta ja välkehtivistä salviarinteistä, soi hänelle epämääräistä huojennusta. Lassiter pitensi toisen aasin jalustinhihnoja pyytäen häntä nousemaan sen selkään ja ratsastamaan aivan hänen kintereillään. Hänen piti vain varoa, ettei aasi loukkaisi pieniä kovia kavioitaan kiviin. Siten Jane ratsasti tummien kimaltelevien seinämien välissä. Rotko tuntui niin tyyneltä, rauhalliselta ja viileältä. Hän huomasi sivumennen heidän ratsastavan varjoisten eteenpäin työntyvien pengerten alitse, ruohoa, salviaa, vesakkoa, pieniä ja solakoita puita kasvavien pienten maatilkkujen poikki, valkoisten, pieniä kiviä täynnä olevien uomien yli ja luhistuneitten suurten kallioröykkiöitten ympäri. Aasit juosta hölkyttivät väsymättä, jälleen vapaat koirat laukkasivat innoissaan ja Lassiter kulki edellä milloinkaan pysähtymättä, mutta katsoen taakseen jokaisella aukeamalla. Seinämien luomat varjot haihtuivat auringonvalon tieltä. Hetken kuluttua he saapuivat solakoita puita kasvavaan ruohikkoon lähteen partaalle. Siellä Lassiter antoi aasien levähtää vähän aikaa, vaikka hän olikin levoton, hermostunut, vaitelias ja aina varuillaan ja tähyili puiden varjoon. Siitä Jane hämärästi käsitti, että heillä oli vihollisia sekä edessään että takanaan, mutta tämä ajatus ei kyennyt herättämään hänessä minkäänlaista pelkoa, huolestumista tai mielenkiintoa.
Lassiterin pyynnöstä hän jälleen nousi satulaan ratsastaen aivan hänen aasinsa kintereillä. Sola kapeni, seinämät kohottivat pykäläisiä harjojaan korkeammalle ja aurinko paahtoi kuumasti ylhäällä kaareutuvan sinisen taivaan laelta. Lassiter kulki nyt hitaammin valiten huolellisesti tien ja puhuen koko ajan hiljaa koirille. Nämä olivat nyt muuttuneet metsästyskoiriksi, teräviksi ja valppaiksi ja nuuskivat lämmintä tuulta. Keltaiset yksitoikkoiset seinämät muuttuivat värikkäiksi ja sileäpintaisiksi, ja harjanteiden pykäläinen laita kävi huppuiseksi. Niissä oli syviä halkeamia ja äkkijyrkästi solaan laskeutuvia kuiluja, kunnes sola leveni laajaksi laaksoksi siihen avautuvien muiden solien yhtymäkohdassa.
Lassiter laskeutui satulasta ruveten taluttamaan aasiaan, kutsui koirat lähemmäksi ja jatkoi matkaansa etanan vauhtia läntisen seinämän juurella olevien tummien kalliorykelmien ja tiheiden viidakoiden läpi. Hän tähysteli kauan ja kuunteli, ennen kuin uskalsi sivuuttaa haarautuvien solien suut. Vihdoin hän pysähtyi, sitoi aasinsa kiinni, viittasi varoittavasti kädellään Janelle, pujahti sitten kallioiden väliin ja katosi näkyvistä hiipivien koirien seuraamana.
Kun hän palasi Janen luo jälleen, olivat hänen huulensa tiukasti suljetut ja hänen silmänsä välkähtelivät kylmästi. Pyydettyään Janea laskeutumaan satulasta hän talutti aasit kivien ja setrien taakse piiloon sitoen ne kiinni.
"Jane, tiedän nyt, missä etsiskelemäni miehet ovat, ja aion lähteä heidän jälkeensä", hän sanoi.
"Miksi?" kysyi Jane.
"En voi tuhlata niin paljon aikaa, että voisin kertoa sen teille."
"Emmekö voisi livahtaa ohi heidän näkemättään?"
"Ehkä hyvinkin, mutta aikomukseni ei ole sellainen. Ja nyt haluan tietää, mitä aiotte tehdä siinä tapauksessa, etten tulekaan takaisin?"
"Mitä sitten voin tehdä?"
"Voitte palata Tullin luo tai jäädä solaan rosvojen haltuun. Kumman valitsette?"
"En tiedä, sillä en osaa oikein ajatella. Mutta jään luullakseni mieluummin rosvojen luo."
Lassiter istuutui nojaten päänsä käsiinsä ja jäi siihen asentoon muutamiksi hetkiksi kuin syviin ja tuskallisiin ajatuksiin vaipuneena. Kun hän kohotti kasvonsa, olivat ne riutuneet, uurteiset ja kylmät kuin marmori.
"Nyt lähden. Puhuin vain tästä siltä varalta, etten tulisikaan takaisin. Mutta olen melkein varma, että palaan."
"Onko teidän pakko antautua sellaiseen vaaraan! Pitääkö teidän jälleen tapella? Ettekö ole jo vuodattanut tarpeeksi verta?"
"Haluaisin mielelläni kertoa teille, miksi lähden", jatkoi Lassiter niin kylmästi, että hän vain harvoin oli sellainen Janea puhutellessaan. "Mutta en tahdo. Sanon vain, ettei ihminen täällä Utahin rajaseuduilla voi kuluttaa elämäänsä sellaiseen hyvyyteen ja armahtavaisuuteen kuin te, vaikka ne ovatkin ihmisluonteen jaloimpia puolia. Elämä on täällä helvetillistä. Te ajattelette tai teidän oli tapana ajatella, että uskontonne muuttaa tämän elämän taivaalliseksi. Ehkä silmänne ovat nyt avautuneet. Jane, en halua, että olisitte erilainen, ja sen vuoksi yritän piilottaa teidät jonnekin tänne solaan. Tahtoisin piilottaa monta muutakin naista, sillä olen nähnyt kansalaistenne joukossa paljon teidän kaltaisianne naisia. Ja tahtoisin saada teidät vain ymmärtämään, kuinka kovaa ja julmaa tämä rajaseutuelämä on. Se on veristä. Luulette kirkkojen ja kirkonmiesten muuttavan sen paremmaksi. Mutta asia onkin päinvastoin. Teillä on sellaisia nimityksiä kuin piispat, vanhimmat, papit, mormonismi, velvollisuus, usko ja autuus. Uneksitte tai olette menettänyt järkenne. Mutta minä olen mies ja tiedän. Ja minä nimitän niitä kiihkoilijoiksi, sokeiksi naisiksi, sortajiksi, varkaiksi, karjanomistajiksi, rosvoiksi ja ratsastajiksi. Ja meidän on mukauduttava siihen, mitä olette saanut kokea näinä viime kuukausina, sillä sitä ei voida auttaa. Mutta sellaista ei voi kestää ikuisesti. Ja muistakaa minun sanoneen, että jonakin päivänä nämä rajaseudut ovat muuttuneet paremmiksi ja puhtaammiksi sellaisten miesten vaikutuksesta kuin Lassiterkin on."
Jane näki hänen suoristavan pitkän ruumiinsa, katsovan häneen kummallisesti ja vakavasti ja pujahtavan sitten äänettömästi ja hiipivin askelin puiden ja kallioiden väliin. Ring ja Whitie, joita ei ollut pyydetty seuraamaan, jäivät Janen luo. Hän tunsi olevansa sanomattoman väsynyt, vaikka hän samalla totesi, ettei väsymys ollut ruumiillista. Hän istuutui varjoon ajattelemaan. Hän näki puikkelehtivan sisiliskon, kukkivan kaktuksen, väsyneet aasit, lepäävät koirat ja korkealla keltaisen seinämän yläpuolella liitelevän kotkan. Kerran oli pieninkin kukka, jokin värivivahdus, mehiläisen surina tai jonkin muun elävän olennon liikehtiminen ilahduttanut häntä hyvin suuresti. Lassiter oli poistunut parantumattoman verenhimonsa vaatimuksesta luultavasti kohti omaa kuolemaansa ja Jane oli suruissaan.
Äkkiä kuului rotkon suusta aivan hänen takaansa luodikon terävä paukahdus. Kaiku kiiri kalliosta kallioon. Sitten kuului kova tuskanhuuto, joka äkkiä vaikeni. Kaiut toistivat sen jälleen julmasti. Kumeita revolverin paukahduksia, käheitä huutoja, kavioiden kapsetta, hevosten kimeää hirnuntaa, sekavia kaikuja ja jälleen hiljaisuutta. Lassiterilla on nähtävästi paljon hommaa, ajatteli Jane tuntematta pelon väristystä ja kalpenematta. Niin, tämä rajaseutu on veren tahraamaa. Mutta elämähän on aina ollut veristä. Miehet ovat aina vuodattaneet verta. Hänen mieleensä muistui tapauksia maailman historiasta, Kreikan ja Rooman sotia, synkkiä keskiaikaisia tapahtumia ja uskonnon nimessä tehtyjä rikoksia. Merellä, maalla ja kaikkialla muuallakin oli vain ampuvia, iskeviä, kiroilevia, riiteleviä ja taistelevia ihmisiä. He tappoivat toisiaan ahneutensa, voimansa, sorronhalunsa, uskonvimmansa, rakkautensa, vihansa, kostonsa, oikeutensa ja vapautensa vuoksi.
Hän makasi setrin juurella katsellen sen hienojen pitsimäisten lehvien välitse sinistä taivasta, ajatellen ja ihmetellen, mutta välittämättä mistään.
Toistuvat kumeat laukaukset häiritsivät jälleen keskipäivän rauhaa. Hän kuuli rapautuneen kallion vyöryvän, käheän varoitushuudon, säikähtyneen karjahduksen, jälleen luodikon terävän paukahduksen ja sitten jälleen huudon, jonkun kuolinkirkaisun. Sitten luodikkojen paukahdukset sekaantuivat revolverin kumeisiin laukauksiin. Luodit vihelsivät Janen piilopaikan yli, eräs sattui kiveen kimmahtaen vinkuen ilmaan. Sen jälkeen seurasi yksinäisiä laukauksia, jotka hukkuivat suurempien revolverien kumeaan paukkinaan.
Lyhyemmän tai pitemmän tauon kuluttua Jane sitten kuuli hevosten kavioiden kapsetta kivikosta ja ääni tuli yhä lähemmäksi. Seurasi hiljaisuus, kunnes Lassiterin joustavat kilisevät askeleet ilmaisivat Janelle hänen lähestyvän. Kun hän ilmestyi näkyviin, oli hän aivan veren tahraama.
"Kaikki hyvin, Jane", hän sanoi. "Olen palannut, älkääkä olko huolissanne."
Matkapullostaan kaatamallaan vedellä hän pesi veren pois kasvoistaan ja käsistään.
"Jane, kiiruhtakaa nyt. Repikää huivini kahtia ja sitokaa nämä haavat. Reikä kädessäni ei ole juuri minkäänarvoinen, mutta tämä haava täällä korvani yläpuolella on pahempi. Kas niin, se kelpaa. Ette ole ollenkaan hermostunut, ettekä vapise. Myönnän arvostelleeni rohkeuttanne väärin. Olen iloinen, että olette rohkea juuri nyt, sillä nyt rohkeutta tarvitaan. No niin, olin kyllä sellaisessa piilossa, etteivät he voineet ampua minua kuoliaaksi, vaikka heidän luotinsa vinkuivatkin korvissani koko ajan. Tuhlasin kaikki luodikon panokset ja lähdin sitten hyökkäämään. Ehkä kuulitte sen, Silloin sain nämä haavat. Minun oli pakko tuhlata kaikki revolverinikin panokset, kuten heidänkin luullakseni. Rosvoja ja mormoneja. Jane!! Nyt, on ruumiissani viisi luodin reikää eikä revolvereissani ole ammuksia. Kiiruhtakaa siis!"
Hän irroitti laukut aasien satuloista, heitti satulat kentälle jättäen ne siihen, päästi aasit irti ja kutsuen koiria meni edellä setrien ja kallioiden välitse eräälle aukeamalle, missä oli pari hevosta.
"Jane, oletteko voimakas?" hän kysyi.
"Luulen olevani. En ainakaan ole väsynyt!"
"En tarkoita sitä. Voitteko kestää jotakin järkyttävää?"
"Voin luullakseni kestää vaikka mitä."
"Tahdoin vain valmistaa teitä, sillä olette hieman kalpea ja raukean näköinen."
"Valmistaa mihin?"
"En kertonut teille äsken, miksi lähdin ahdistamaan noita miehiä. En voinut, sillä silloin olisitte luullakseni kuollut. Mutta nyt voin tehdä sen, jos luulette kestävänne järkytyksen."
"Kertokaa, ystäväni."
"Toin pienen Fayn takaisin. Hän on hengissä ja jääkin eloon, vaikka hän nyt onkin pahasti loukkaantunut."
Jane Withersteenin syvä välinpitämättömyys muuttui äkkiä tuskalliseksi herkkätuntoisuudeksi Lassiterin syvän ja vapisevan äänen vaikutuksesta.
"Kas täällä", lisäsi Lassiter näyttäen hänelle paikan, missä pieni Fay lepäsi ruohikossa.
Voimatta puhua tai seisoa Jane vaipui polvilleen. Pitkästä kauniista, kullankeltaisesta tukasta hän tunsi lemmikkinsä Fayn. Mutta Fayn suloisuus oli hävinnyt. Hänen kasvonsa olivat kuihtuneet ja näyttivät surun vanhentamilta. Mutta hän ei ollut kuollut, hänen sydämensä sykki vielä, ja Jane Withersteen sai jälleen voimia alkaen taasen elää.
"Katsokaa, minun oli suorastaan pakko lähteä hakemaan pientä Fayta", sanoi Lassiter polvistuessaan hautomaan Fayn pieniä kalpeita kasvoja. "En halua kuitenkaan enää toistamiseen antautua sellaiseen vaaraan. Tuossa joukossa oli eräs raajarikkoinen mies, Jane. Ehkä hän saa kiittää vammastaan Ventersiä. Miesjoukko viivyskeli kuitenkin hänen vuokseen täällä. Huomasin pienen Fayn heti, mutta sain miettiä kauan, keinoa, kuinka saisin hänet haltuuni. Ja sitä paitsi halusin hevosiakin, minkä vuoksi minun oli pakko antautua vaaraan. Hiivin sen vuoksi aivan heidän leirinsä lähettyville. Eräs mies hyppäsi satulaan pieni sylissään, ja kun ammuin hänet, putosi tietysti tyttö maahan. Hän on nyt tainnoksissa ja ruhjoutunut, koska hän putosi aivan päälleen, mutta hän tointuu siitä kyllä. Hän ei ole kovinkaan pahasti loukkaantunut."
Fayn pitkät silmäripset alkoivat värähdellä ja hän avasi silmänsä. Alussa ne näyttivät aivan lasimaisilta ja tuskien himmentämiltä, mutta sitten ne liikahtelivat ja tummenivat loistaen ymmärryksestä, hämmennyksestä, muistosta ja äkillisestä ihmeellisestä ilosta.
"Äiti Jane", hän kuiskasi.
"Ah, pieni Fay, pieni Fay!" huudahti Jane nostaen lapsen syliinsä ja puristaen hänet rintaansa vasten.
"Nyt meidän on kiiruhdettava!" sanoi Lassiter kylmästi. "Jane, katsokaa tuonne solaan!"
Kallio- ja salviakumpujen yli Jane näki ratsumiesjoukon kiitävän solan kapeasta suusta sisään ja joukon edellä oli valkoinen hevonen, jonka hän tunsi penikulman ja enemmänkin päästä.
"Tull!" hän huudahti.
"Hän juuri, mutta, Jane, me olemme silti vielä voitolla. He ratsastavat väsyneillä hevosilla. Venters on luultavasti ajattanut itseään takaa. Hän ei unohtanut sitä. Ja meillä taasen on levänneet hevoset."
Hän kiinnitti laukut nopeasti satuloihin, tarkasti äkkiä vyöt, soljet ja jalustimet ja hyppäsi sitten satulaan. "Antakaa pieni Fay minulle", hän sanoi. Jane totteli häntä vapisevin käsivarsin. "Koettakaa nyt rohkaista mielenne, nainen! Nyt on elämä tai kuolema kysymyksessä. Muistakaa se! Kiivetkää nyt satulaan ja koettakaa tyyntyä. Pysytelkää aivan kintereilläni tarkaten hevosenne kulkua ja ratsastakaa."
Jane pääsi jotenkin satulaan, jostakin hän sai sen verran voimia, että suitset pysyivät hänen käsissään, että hän voi kannustaa hevostaan ja jatkaa keskeytymättä ratsastustaan. Sillä hänen mielensä oli vapisuttavan ja kuvottavan pelon vallassa. Lassiter johti tätä nopeaa pakoa leveän aukeaman poikki, rämeiden yli ja salviapensaikkojen läpi erääseen kapeaan rotkoon, missä kavioiden nopea kapse ponnahteli seinämistä. Tuuli humisi Janen korvissa, kimaltelevat kalliot vilahtivat ohi ja tie, salviapensaikko ja ruoho liikkuivat hänen allaan. Lassiterin sidotut veren tahraamat kasvot kääntyivät häneen päin, hän huusi Janelle rohkaisevasti katsoen samalla taakseen solaan ja kannustaen hevostaan. Jane jatkoi matkaansa noudattaen hänen esimerkkiään. Joskus hän sulki silmänsä, sillä hän ei voinut katsella Fayn kultaisten kiharain liehumista tuulessa. Hän ei voinut rukoilla eikä kirotakaan eikä hän enää välittänyt itsestään. Koko elämä, hyvyys, hyödyllisyys maailmassa ja toivo päästä taivaaseen keskittyivät nyt siihen, että Lassiter ratsasti pienen Fayn kanssa turvaan. Hän olisi mielellään kääntänyt kovasuisen ratsunsa antautuakseen tuolle armahtamattomalle Tullille, mutta kun hän tiesi Lassiterin silloin kääntyvän hänen kanssaan, hän jatkoi matkaansa.
Hän ei olisi voinut sanoa, kestikö tätä kilpailua muutamia hetkiä vai tunteja. Lassiterin hevonen peitti hänet vaahdolla, jota lenteli taaksepäin valkoisina kuplina. Molemmat hevoset juoksivat niin kovaa kuin ne ikinä pääsivät, mutta saivat silloin tällöin hidastuttaa vauhtiaan levätäkseen hieman ja lähtivät jälleen jatkamaan likomärkinä, huohottaen ja horjuen.
"Voi, Lassiter, meidän on kiiruhdettava!"
Lassiter katsoi taakseen sanomatta mitään. Kääre oli pudonnut hänen päästään ja verta tippui hänen kasvoilleen. Hän alkoi jo horjua saamiensa vammojen, ratsastuksen ja taakkansa alla. Mutta kuinka tyyneltä ja harmaalta hän näyttikään – ja kuinka pelottomalta!
Hevoset kävelivät, hölkyttivät, laukkasivat ja juoksivat ruveten jälleen kävelemään. Tunnit kuluivat äkkiä tai venyivät pitkiksi. Aika oli kuin hetki tai iankaikkisuus. Jane Withersteenistä tuntui kuin helvetti olisi ajanut häntä takaa eikä hän uskaltanut katsoa taakseen pelosta, että putoaisi satulasta.
"Lassiter, onko hän tavoittanut meitä?"
Vakava ratsastaja katsahti olkansa yli sanomatta kuitenkaan sanaakaan. Pienen Fayn kultaiset kiharat liehuivat tuulessa. Aurinko paistoi, seinämät kimaltelivat ja salviapensaikko loisti. Ja sitten äkkiä näytti siltä kuin aurinko olisi hävinnyt jonnekin, seinämät kävivät tummiksi ja salviapensaikko vaaleni. Ulostyöntyvien pengerten alustat alkoivat peittyä varjoon. Mutta rotko teki mutkan, tuli valoisammaksi ja laajeni vihdoin pitkäksi vuorten reunustamaksi laaksoksi. Jälleen valaisi länteen painuva aurinko punertavaa salviaa. Pyöreät naarmuiset kivet kaukana edessäpäin näyttivät sulkevan solan kokonaan.
"Kestäkää vielä vähän aikaa, Jane, kestäkää!" huusi Lassiter. "Voitamme pian, ellemme hellitä."
"Lassiter, jatkakaa matkaa yksinänne ja pelastakaa pieni Fay!"
"Vain teidän kanssanne, ei muuten!"
"Ah, olen raukka, surkuteltava raukka! En voi taistella, ajatella, toivoa enkä rukoilla! Olen mennyttä! Lassiter, katsokaa taaksenne! Onko hän tulossa? En jaksa enää!"
"Älkää puhuko turhia, nainen, ja ratsastakaa Fayn vuoksi, ellette väiltäkään itsestänne ja minusta."
Viimeinen murhaava vauhti kentän poikki hidastutti Lassiterin hevosen kävelemään.
"Nyt se on lopussa", sanoi ratsastaja.
"Voi, ei suinkaan!" vaikeroi Jane.
"Katsokaa taaksenne, Jane, katsokaa. Olemme jo ratsastaneet tätä laaksoa kolme tai neljä penikulmaa eikä Tull ole vielä näkyvissä. Vain muutamia penikulmia vielä."
Jane katsoi taakseen pitkän salviakentän päähän huomaten seinämässä kapean solan, josta ilmestyi näkyviin jono tummia hevosia valkoisen hevosen johdolla. Ja ratsastajien näkeminen vaikutti Janeen kuin virkistävä juoma. Kylmän, kaamean pelon aiheuttama herpaannus haihtui. Ja kun hän katsoi koiriin, Lassiterin väsyneeseen hevoseen, hänen verisiin kasvoihinsa, yhä läheneviin kallioihin ja viimeksi Fayn kultaisiin kiharoihin, suli jää hänen suonissaan ja hitaasti ja ihmeellisesti hän tunsi saavansa sen verran voimia, että luuli jaksavansa Lassiterin lupaamaan piilopaikkaan. Mutta hänen katsoessaan Lassiterin hevonen kompastui ja kaatui.
Lassiter heilautti jalkaansa liukuen satulasta.
"Jane, ottakaa lapsi", hän sanoi ojentaen lapsen hänelle. Jane puristi Fayn syliinsä äkkiä voimakkaiksi käynein käsivarsin. "He alkavat tavoittaa meitä", jatkoi Lassiter katsoessaan takaa-ajavia ratsastajia. "Mutta me voitamme heidät sittenkin."
Tarttuen Janen hevosen suitsiin hän alkoi jo lähteä, kun hän huomasi kaatuneen hevosen satulaan kiinnitetyn laukun.
"Minulla on juuri sen verran aikaa", hän mutisi, ja nopein sormin, jotka eivät hapuilleet eivätkä vavisseet, hän irroitti laukun heittäen sen olalleen. Sitten hän lähti juoksemaan taluttaen Janen hevosta, ja hän juoksi, käveli ja jälleen juoksi. Jane näki nyt lähellä edessään paljaan kalliokummun. Saavuttuaan sen luo Lassiter tarkasteli sen harjannetta ja löydettyään matalimman paikan veti väsyneen hevosen rinteen laelle ja sen toiselle puolen sileää kalliota pitkin Katsoessaan taakseen Jane näki Tullin valkoisen hevosen vähemmän kuin penikulman päässä muiden ratsastajien muodostaessa pitkän jonon hänen takanaan. Ja katsoessaan eteensä hän näki oikealle laajenevan laakson ja vasemmalla puolellaan kohtisuoran seinämän. Lassiter veti hevosta jatkaen matkaansa.
Pieni Fay lepäsi käsivarsilla suuret silmät avoimina; ne olivat vielä himmeät tuskasta, mutta eivät enää tuijottavat eivätkä lasimaiset pelosta. Kultaiset kiharat hivelivät Janen huulia, pienet kädet puristivat heikosti hänen käsivarttaan ja luottavaisen, huolestuneen hymyn varjo väreili hänen suloisilla huulillaan. Silloin Jane tunsi saavansa naarasleijonan rohkeuden.
Lassiter talutti hevosta sileää rinnettä pitkin kummallisen näköisiä kyhmyisiä setrejä kohti. Niiden väliin hän pysähtyi. "Jane, antakaa lapsi nyt minulle ja laskeutukaa maahan", hän sanoi. Ja aivan kuin se olisi murtanut hänen mielensä hän irroitti omituisen päättävästi mustat suuret revolverinsa uumiltaan. Sitten hän otti Fayn syliinsä silmäillen taakseen. Tullin valkoinen hevonen kiipesi juuri sileälle kalliokummulle monen kimon ja mustan seuraamana. "Mitähän hän mahtaa ajatella nähdessään nämä tyhjät revolverit. Jane, ottakaa laukkunne ja kiivetkää kintereilläni."
Kimalteleva, ihmeellinen, sileä rinne, jossa oli pieniä kuoppia pyöristyi yhä vain ylöspäin uhkaavannäköiseen, keltaiseen kallioon päin. Jane katsoi tarkoin jalkoihinsa kiivetessään Lassiterin jäljessä. Lassiter kiipesi hitaasti. Ehkä hän tahtoi siten vain säästää voimiaan. Mutta nähdessään veripilkkuja kalliossa Jane ymmärsi. He kiipesivät kiipeämistään katsomatta taakseen. Janen rinta alkoi kohoilla ja hänestä alkoi tuntua siltä kuin hänen keuhkoihinsa olisi pistelty tulisia pilkkejä kylkien läpi. Hän kuuli Lassiterinkin huohottavan ja koirien läähättävän kiivaasti.
"Odottakaa tässä", sanoi Lassiter.
Janen edessä kohosi kivinen jyrkänne, jossa oli pieniä hakattuja askelmia, ja sen yläpuolella keltaisen kallion nurkkaus, joka näytti olevan murtumaisillaan suuren kivimöhkäleen alle.
Koirat kiipesivät ylös ja katosivat nurkkauksen taa. Lassiter kiipesi askelmat pienen Fayn kanssa horjuen kuin juopunut ja hänkin katosi nurkkauksen taa. Mutta hetkisen kuluttua hän palasi yksin ja laskeutui Janen luo puoleksi juosten, puoleksi liukuen.
Silloin kuului rinteen juurelta, vihaisten miesten käheitä huutoja. Tull ja muutamat muut ratsastajat olivat saapuneet paikalle, mihin Lassiter oli heittänyt revolverinsa.
"Ehkä olittekin pienen levähdyksen tarpeessa!" sanoi Lassiter katsoen alas välkähtelevin silmin.
"Nyt, Jane, viimeinen yritys", hän jatkoi. "Kiivetkää näitä pieniä askelmia tuonne nurkkaukseen. Tulen jäljessä ja tuen teitä. Älkää ajatelko mitään. Kas niin. Pieni Fay odottaa siellä. Hänen silmänsä ovat auki ja hän sanoi minulle juuri äsken: Missä äiti Jane on?'"
Pelkäämättä ja vapisematta Jane kiipesi nuo hakatut askelmat luiskahtamatta kertaakaan, Lassiterin koskematta häneen kädellään.
Lassiter työnsi hänet nurkkauksen toiselle puolen. Fay lepäsi avoimin tuijottavin silmin synkän seinämän varjossa. Koirat odottivat. Lassiter nosti lapsen syliinsä kääntyen pimeään halkeamaan, joka kiemurteli, laajeni ja sitten avautui. Jane hämmästyi nähdessään edessään ihmeellisen sileän ja jyrkän rinteen, jonka laelle saattoi kiivetä luhistuvien, rapautuvien ja uhkaavien kallioiden välitse. Laskevan auringon punertava utu täytti koko tämän käytävän. Lassiter kiipesi hitaasti ja harkitusti, ja verta tippui hänestä valkoisille kiville muodostaen niihin punaisia täpliä. Jane koetti olla astumatta hänen vereensä, mutta hänen oli pakko, koska ei muutakaan jalansijaa ollut. Laukku alkoi painaa häntä maahan, hän huohotti ja luuli sydämensä halkeavan. Mutta Lassiter kiipesi vielä hitaammin ja hänen kurkkunsa vinkui hänen hengittäessään. Rinne laajeni. Korkeita kivitorneja ja patsaita oli siellä täällä ja ne olivat peloittavasti kallellaan. Punertavaa auringonlaskun utua loisti rinteen halkeamista. Jane ei katsonut ylös, mutta hän tunsi jo ylempien murtuneiden kallioiden varjon. Paikka tuntui hänestä hirveältä ja uhkaavalta. Ja hän jatkoi kiipeämistään ponnistellen niin, että hänen sydämensä oli pakahtua. Ja hän kaatui Lassiterin ja Fayn viereen rinteen laelle kapean ja sileän jakajan juurelle.
Lassiter nousi horjuen jaloilleen ja hoiperteli suuren nojallaan olevan kallion luo, joka seisoi pienellä jalustalla. Hän työnsi sitä kädellään, juuri sillä kädellä, jonka läpi oli ammuttu, ja Jane näki, kuinka verta tippui luodin reiästä. Mutta silloin Lassiter kaatui.
"Jane, en voikaan tehdä sitä!" hän kuiskasi.
"Mitä sitten?"
"Vierittää kiveä!... Olen koko ikäni pitänyt kiven vierittämisestä, mutta nyt en voi!"
"Entä sitten? Puhutte niin kummallisesti. Miksi tahtoisitte vierittää tuon kiven?"
"Suunnittelin, että toisin teidät tänne ja vierittäisin alas tuon kiven. Katsokaa, se särkisi kalliot, luhistaisi seinämät ja sulkisi suun."
Kun Jane Withersteen katsoi rinteelle, joka oli sellaisten kaatumaisillaan olevien kallioiden välissä, että heikoinkin sysäys näytti riittävän niiden siirtämiseen, näki hän Tullin ilmestyvän sen juurelle ja alkavan kiivetä. Eräs ratsastaja seurasi häntä, sitten toinen ja kolmas.
"Katsokaa, siellä on Tull ja muut ratsastajat!"
"Niin, he tavoittavat meidät nyt."
"Miksi? Eikö teillä ole enää sen vertaa voimia, että voisitte vierittää tuon kiven?"
"Jane, se ei johdu siitä. Olen vain menettänyt rohkeuteni."
"Tekö?... Lassiter!"
"Halusin vierittää sen ja aloinkin toteuttaa aikomukseni, mutta en voikaan. Ventersin laakso on tuolla takanamme alempana. Voisimme elää siellä. Mutta jos vieritän kiven, jäämme sinne ikuisiksi ajoiksi. En uskalla, sillä ajattelen teitä!"
"Lassiter, vierittäkää kivi!" huudahti Jane.
Lassiter nousi horjuen ja vakavana, ja jälleen hän alkoi työntää verisellä kädellään Balancing Rockia. Jane Withersteen siirsi katseensa hänestä rinteelle. Tull kiipesi yhä. Jane luuli melkein näkevänsä hänen tummat leppymättömät silmänsä. Tullin takana kiipesivät muut miehet. Mitä he aikoivatkaan tehdä Faylle, Lassiterille ja hänelle itselleen?
"Vierittäkää kivi!... Lassiter, rakastan vain teitä!"
Kalmankalpeiden, veren tahraamien, kuihtuneiden poskien raudanlujuudesta ja uurteisesta otsasta huolimatta tapahtui Lassiterissa nyt suuri muutos. Hän tarttui molemmin käsin kallioon, nojasi sitten olkansa siihen ja jännitti voimakkaan ruumiinsa.
"Vierittäkää kivi!"
Se liikahti, narahteli, paukkui, heilahteli ja alkoi sitten hitaasti kallistua vingahdellen kuin huojennuksesta. Se oli odottanut siinä vuosituhansia ja oli nyt hidas lähtemään alkuun. Sitten, ikäänkuin se olisi äkkiä ruvennut elämään, se vierähti kolisten jyrkälle rinteelle ponnahtaen samassa nopeasti ilmaan kuin kootakseen enemmän voimia alempana olevan korkean, kallistuvan kallion särkemiseen. Se muuttui atomeiksi. Tuntui kova ilmanpaine aivan kuin maa olisi haljennut. Tomupilvi kietoi vaippaansa auringonlaskun kultaamat horjuvat harjanteet, ja tomu peitti Tullinkin, kun hän vaipui polvilleen kohotetuin käsivarsin. Vuoren onkalot, patsaat ja seinämät luhistuivat kokoon majesteettisesti jylisten.
Syvyydestä kohosi yhtämittaista kumeaa jyrinää. Deception Passin suu oli mennyt umpeen ikiajoiksi.