[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJdQnOyrePx1f7bGviq6fDLTVg0h8QFh_ePRb8VxzsHM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1990,"Purppurarinteiden ratsastajat","Grey, Zane",1872,1939,"1990-grey-zane-purppurarinteiden-ratsastajat","1990__Grey_Zane__Purppurarinteiden_ratsastajat",null,"romaani",[],[],"fi",1912,1938,83300,549237,true,[],[],[],"Lännenseikkailu sijoittuu 1870-luvun Utahiin, missä Jane Withersteen joutuu mormoniyhteisön painostamaksi. Jane saa avukseen salaperäisen Lassiter-nimisen ratsastajan, ja yhdessä he kohtaavat vaaroja karjavarkaiden ja uskonnollisten kiistojen keskellä.","Zane Greyn 'Purppurarinteiden ratsastajat' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1990. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PURPPURARINTEIDEN RATSASTAJAT\n\nKirj.\n\nZane Grey\n\n\nEnglanninkielestä [\"Riders of the Purple Sage\"] suomentanut\n\nVäinö Nyman\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1938.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Lassiter.\n   II. Cottonwoods.\n  III. Ambra-lähde.\n   IV. Deception Pass.\n    V. Naamioitu ratsastaja.\n   VI. Sonnit kiertävät myllynratasta.\n  VII. Withersteenin tytär.\n VIII. Surprise Valley.\n   IX. Hopeakuusia ja haapoja.\n    X. Rakastuminen.\n   XI. Uskoa ja epäuskoa.\n  XII. Näkymätön käsi.\n XIII. Yksinäisyyttä ja myrskyä.\n  XIV. Länsituuli.\n   XV. Varjoja salviarinteillä.\n  XVI. Kultaa.\n XVII. Wrangle juoksee kilpaa.\nXVIII. Oldringin kuolinkellot.\n  XIX. Fay.\n   XX. Lassiterin menettelytapa.\n  XXI. Black Star ja Night.\n XXII. Purppurarinteiden ratsastajat.\nXXIII. Balancing Rock vierii.\n\n\n\n\nI.\n\nLASSITER.\n\n\nTeräskenkäisten kavioiden kova kapse hiljeni lakaten kuulumasta, ja\npumpulipuiden varjosta ajelehti keltaisia tomupilviä salviarinteille.\n\nJane Withersteen katsoi laajalle purppuraiselle rinteelle uneksivin ja\nhuolestunein silmin. Muuan karjapaimen oli juuri poistunut hänen\nluotaan ja miehen tuoma uutinen kirkonvanhimmista, jotka aikoivat tulla\nmoittimaan ja nuhtelemaan Janea hänen ystävyydestään erästä pakanaa\nkohtaan, oli pannut Janen miettimään tehden hänet melkein surulliseksi.\n\nHän koetti arvailla, sekoitettaisiinko hänetkin niihin levottomuuksiin\nja riitoihin, jotka viime aikoina olivat järkyttäneet Cottonwoodsin\nkylän asukkaita. Ja sitten hän huokaisi muistaessaan, että hänen isänsä\noli löytänyt tämän Etelä-Utahin kaukaisimman raja-asutuksen ja jättänyt\nsen perintönä hänelle. Hän omisti nyt kaiken maan ja useimmat\nrakennukset. Withersteenin kartano oli hänen samoin kuin suuri\nkarjakartanokin tuhansine asuntoineen ja nopeimpine hevosineen koko\nsaiviarinteillä. Hänen oli Amber Springkin, jonka vesi vihannoitti ja\nkaunisti kylän ja teki elämän mahdolliseksi tässä villissä purppuran\nhohtoisessa eteläisessä ylämaassa. Kaikki, mikä koski Cottonwoodsia,\nkoski häntäkin, siitä ei päässyt mihinkään.\n\nTänä vuonna, 1871, rajaseudun rauhaarakastavissa mormoneissa oli\ntapahtunut muutos, mihin he vähitellen olivat valmistautuneet. Glaze --\nStone Bridge -- Sterling, nuo pohjoisempana sijaitsevat kylät, olivat\nruvenneet vastustamaan pakana-uudisasukkaiden hyökkäyksiä ja roistojen\nrosvoretkiä. Toisia oli vastustettu rauhallisin keinoin, mutta toisia\nvastaan oli taisteltu. Ja nyt oli Cottonwoodskin alkanut herätä, toimia\nja panna kovan kovaa vastaan.\n\nJane rukoili, ettei hänen tyyntä ja suloista elämäänsä jatkuvasti\nhäirittäisi, sillä hän halusi tehdä lähimmäistensä hyväksi paljon\nenemmän kuin jo oli tehnyt. Hän toivoi näiden rauhallisten, tyynten\npaimenpäivien jatkuvan alituisesti tietäen varmasti tulevansa\nonnettomaksi, jos kylän mormonit ja pakanat rupeaisivat riitelemään\nkeskenään. Hän oli kyllä synnynnäinen mormoni, mutta hän oli silti\nnoiden köyhien ja onnettomien pakanain ystävä. Hän halusi tehdä vain\njatkuvasti hyvää ja olla onnellinen ajatellessaan, mitä tämä suuri\nkarjakartano hänelle merkitsi. Hän rakasti kaikkia sen yksityiskohtia\n-- pumpulipuumetsikköä, vanhaa kivirakennusta, ambranväristä vettä,\nkarvaisia, tomuisia hevos- ja mustangilaumojaan, solakoita, laihoja,\ntäysiverisiä juoksijoitaan, laitumilla kulkevia karjalaumojaan ja\nsalviarinteiden laihoja päivettyneitä ratsastajia.\n\nJa odottaessaan siinä hän unohti aavistuksensa ikävästä muutoksesta.\nJonkin laiskan aasin kiljunta katkaisi iltapäivän hiljaisuuden ja ääni\nsopi mainiosti unisen tallipihan, laajojen aitauksien ja vihreiden\nalfalfakenttien tunnelmaan. Vapaa näköala lisäsi hänen edessään\naaltoilevan purppuraisen salviarinteen viehätystä. Matalat kukkulat,\njoiden maaperä muistutti ruohoaavikkoa, viettivät länttä kohti. Tummat\nyksinäiset setrit, joita oli vain muutamia ja kaukana toisistaan,\nerosivat miellyttävästi vehreydestä, ja pitkien matkojen päästä siinsi\nrapautuneita punaisia kallioita. Ja vielä kauempana, vähitellen\nkohoavan rinteen laella, oli pykäläinen harjanne kuin suunnaton patsas\nnäyttäen tummanpunaiselta ja jatkuen erillisenä, salaperäisenä,\naaltoilevana selänteenä kauas pohjoiseen näkymättömiin. Seutu näytti\nvaloisammalta, värikkäämmältä ja kauniimmalta tuonne länteen päin.\nPohjoisessa rinne aleni vähitellen hämäräksi rotkojen uurtamaksi\nerämaaksi, josta kohosi, ei vuorinen, vaan autioiden purppuraisten\nylämaiden aaltoileva meri pykäläisine viuhkamaisine harjanteineen,\nlinnamaisine kallioineen ja harmaine jyrkänteineen. Ja kaiken yllä\nleijailivat iltapäivän pitenevät, himmenevät varjot.\n\nMutta kavioiden nopea kapse palautti Jane Withersteenin jälleen\najattelemaan nykyistä tilannetta. Kujaa pitkin lähestyi neliä ajavia\nratsastajia, jotka satulasta laskeuduttuaan heittivät suitset maahan.\nHeitä oli kaikkiaan seitsemän, ja johtaja Tull, pitkä synkän näköinen\nmies, oli kirkonvanhin samasta seurakunnasta kuin Janekin.\n\n\"Saitteko viestini?\" hän kysyi lyhyesti.\n\n\"Kyllä\", vastasi Jane.\n\n\"Lähetin sanan, että ratsastajan, Ventersin, oli tultava puolen tunnin\nkuluessa kylään, mutta hän ei tullutkaan.\"\n\n\"Hän ei tiedä siitä mitään\", sanoi Jane. \"En kertonut sitä hänelle.\nOlen odottanut teitä täällä.\"\n\n\"Missä Venters on?\"\n\n\"Erosin hänestä tallipihalla.\"\n\n\"Kuule, Jerry\", huusi Tull eräälle miehistään, \"ota miehet mukaasi ja\ntuo Venters tänne, vaikka sinun pitäisi pyydystää hänet suopungilla.\"\n\nRatsastajat, joilla oli tomuiset kengät ja pitkät kannukset,\nkiiruhtivat hälisten pumpulipuumetsikköön häviten sen varjoihin.\n\n\"Kirkonvanhin Tull, mitä tällä tarkoitatte?\" kysyi Jane. \"Jos teidän on\npakko vangita Venters, voisitte kohteliaasti odottaa, kunnes hän\npoistuu talostani. Ja jos vangitsette hänet, lisäätte loukkauksen\nvääryyteen. On naurettavaa syyttää Ventersiä siitä, että hän olisi\nollut mukana eilenillalla tuossa tappelussa, jossa ammuskeltiin. Hän\noli siihen aikaan minun luonani. Ja hän on sitä paitsi antanut\nrevolverinsa minun haltuuni. Käytätte tätä vain jonkinlaisena\nverukkeena. Mitä aiotte tehdä hänelle?\"\n\n\"Sanon sen teille heti\", vastasi Tull. \"Mutta sanokaa minulle ensin,\nmiksi puolustatte tuota arvotonta paimenta?\"\n\n\"Arvotontako?\" huudahti Jane vihaisesti. \"Häntä ei voida lainkaan lukea\nsiihen luokkaan, sillä hänen laistaan ratsastajaa minulla ei ole ollut\nmilloinkaan. Ei ole mitään syytä, miksi en puolustaisi häntä, ja kaikki\nsyyt vaativat minua tekemään sen. Ei ole mikään pieni häpeä minulle,\nkirkonvanhin Tull, että uskonveljeni vihaavat häntä siinä määrin,\nettä hänestä on tullut hylkiö. Olen sitä paitsi ikuisessa\nkiitollisuudenvelassa hänelle pienen Fayn hengen pelastamisesta.\"\n\n\"Olen kuullut puhuttavan rakkaudestanne Fay Larkiniin ja siitä, että\naiotte ottaa hänet omaksi lapseksenne. Mutta, Jane Withersteen,\nlapsihan on pakana.\"\n\n\"Niin on. Mutta, kirkonvanhin, rakastan mormonien lapsia silti yhtä\npaljon, vaikka pidän pakanalapsestakin. Otan Fayn omakseni, jos vain\nhänen äitinsä antaa hänet minulle.\"\n\n\"Sitä en suurestikaan vastusta. Tehän voitte kasvattaa lapsesta\nmormonin\", sanoi Tull. \"Mutta tulen ihan sairaaksi nähdessäni tuon\nVentersin alituisesti seurassanne. Nyt aion tehdä siitä lopun. Olette\nniin hellä kaikkia noita pakanakerjäläisiä kohtaan, että epäilen teidän\nrakastavan tuota miestä.\"\n\nTull puhui sellaisen mormonin arvokkaaseen tapaan, jonka valtaa ei\nvoida murtaa, ja kiihkeästi kuin mies, jonka mieleen mustasukkaisuus on\nsytyttänyt kuluttavan tulen.\n\n\"Ehkä minä rakastankin häntä\", sanoi Jane, tuntien sekä pelon että\nvihan vapisuttavan sydäntään. \"En ole milloinkaan ajatellut sitä. Mies\nraukka on varmasti jonkun ihmisen myötämielisyyden tarpeessa, joka voi\nrakastaa häntä.\"\n\n\"Tästä koittaa Ventersille kohtalokas päivä, ellette kiellä sitä\",\nvastasi Tull julmasti.\n\nTullin miehet ilmestyivät pumpulipuiden varjosta tuoden erään nuoren\nmiehen mukanaan kujaan. Hänen risaiset vaatteensa olivat kuten ainakin\nhylkiön, mutta hän seisoi pitkänä ja suorana, leveät hartiat taaksepäin\nvedettyinä, sidottujen käsivarsien lihakset jäykkinä ja sininen uhman\nvälke silmissään, jotka hän kohdisti Tulliin.\n\nJane Withersteenkin näki nyt ensi kerran Ventersin todellisen luonteen.\nHän mietiskeli, voisiko rakastaa tätä ihanaa nuorukaista. Sitten hänen\ntunteensa jäähtyivät ja hän muuttui niin maltilliseksi kuin tilanne\nvaati.\n\n\"Venters, tahdotteko poistua Cottonwoodsista heti ikuisiksi ajoiksi?\"\nkysyi Tull jännittyneenä.\n\n\"Miksi?\" kysyi ratsastaja.\n\n\"Minun määräyksestäni.\"\n\nVenters nauroi kylmän halveksivasti.\n\nTullin tummat kasvot punastuivat vihasta.\n\n\"Ellette poistu, joudutte tuhon omaksi\", hän sanoi tiukasti.\n\n\"Tuhon omaksiko?\" huudahti Venters kiihkeästi. \"Ettekö ole jo\nmielestänne tuhonnut minua? Mitä sitten nimitätte tuhoamiseksi? Vuosi\nsitten olin vielä ratsastaja. Omistin hevosia ja karjaa ja nimeäni\nkunnioitettiin Cottonwoodsissa. Ja nyt, kun tulen kylään tapaamaan tätä\nnaista, lähetätte miehenne kimppuuni. Kiihotatte minua tahallanne ja\najatte minua takaa kuin rosvoa. Minulla ei ole enää muuta menetettävää\nkuin henkeni.\"\n\n\"Tahdotteko poistua Utahista?\"\n\n\"Ahaa, nyt minä ymmärrän\", sanoi Venters ivallisesti. \"Teitä harmittaa,\nettä kaunis Jane Withersteen on ystävällinen pakana raukalle. Haluatte\nhänet kokonaan itsellenne. Olette avioliittoa suunnitteleva mormoni.\nAiotte hyötyä hänestä -- ja Withersteenin kartanosta, Amber Springistä\nja hänen seitsemästätuhannesta naudastaan.\"\n\nTullin julma leuka työntyi esiin ja kohiseva veri pullisti hänen\nniskasuonensa.\n\n\"Kerran vielä; haluatteko lähteä?\"\n\n\"En!\"\n\n\"Silloin annatan teille niin kovasti selkään, että henkenne jää\nhiuskarvan varaan\", vastasi Tull käheästi. \"Karkoitan teidät\nsalviarinteille ja jos joskus palaatte tänne, saatte kokea vielä\npahempaa.\"\n\nVentersin värähtelevät kasvot muuttuivat kylmän vakaviksi ja niiden\nruskeus vaaleni harmaudeksi.\n\nJane tuli kiihkeänä lähemmäksi. \"Voi, kirkonvanhin Tull!\" hän huusi.\n\"Ette suinkaan aio toteuttaa uhkaustanne?\"\n\nTull kohotti uhkaavasti vapisevan sormensa.\n\n\"Tämä riittää jo teidänkin puoleltanne. Ymmärrätte kai, ettei teidän\nsallita olla ystävällisissä suhteissa tähän poikaan, koska se\npiispastanne tuntuu pahennusta herättävältä. Jane Withersteen, isänne\njätti teille perinnöksi suuria rikkauksia ja valtaa, ja ne ovat panneet\npäänne pyörälle. Ette ymmärrä vielä mormoninaisten asemaa. Olemme\nneuvotelleet kanssanne ja sietäneet oikkujanne kärsivällisesti\nodottaen. Olemme antaneet teidän saada tahtonne läpi, mikä on enemmän\nkuin milloinkaan olen nähnyt kenellekään mormoninaiselle suotavan.\nMutta te ette ole tullut vieläkään järkiinne. Nyt sanon lopultakin,\nettette enää tämän jälkeen saa olla minkäänlaisissa ystävyyssuhteissa\nVentersiin. Hän saa selkäänsä ja sitten hänen pitää poistua Utahista!\"\n\n\"Voi, älkää pieskö häntä! Se olisi hyvin raukkamaista!\" rukoili Jane\nhuomaten rohkeutensa hitaasti laskevan.\n\nTull lannisti aina hänen luontonsa, ja nytkin hän huomasi vähitellen\nosoittaneensa rohkeutta, joka oli aivan vierasta hänen luonteelleen.\nTull esiintyi nyt erilaisessa valepuvussa, ei mustasukkaisena kosijana,\nvaan sen salaperäisen yksinvaltiuden ruumiillistuneena sanansaattajana,\njota Jane oli saanut tuntea lapsuudestaan asti -- hänen uskonlahkonsa\nvoiman toteuttajana.\n\n\"Venters, haluatteko saada selkäänne täällä, vai tahdotteko mieluummin\nlähteä salviarinteelle?\" kysyi Tull. Hän hymyili kylmää hymyä, joka,\nvaikka olikin julmaa julmempaa, näytti kuitenkin synkässä kopeudessaan\nsäilyttävän myös pisaran oikeamielisyyttä.\n\n\"Otan selkääni täällä, jos minun kerran on pakko\", sanoi Venters.\n\"Mutta Jumalan nimessä, Tull, teidän olisi parasta tappaa minut\nsamalla. Se selkäsauna tulee teille ja teidän mormoneillenne vielä\nperin kalliiksi. Teette minusta siten toisen Lassiterin.\"\n\nTullin kasvoista loistava kummallinen hehku saattoi olla ylevän\nvelvollisuudentäyttämisen suomaa pyhää iloa. Mutta hänessä oli jotain\nmuutakin, jota hän tuskin saattoi salata, jotakin henkilökohtaista ja\ntuhoaennustavaa, syvälle juurtunutta omapäisyyttä, pohjattomaan kuiluun\nverrattavaa. Samoin kuin hänen uskonnollinen luonteensa oli\nfanaattinen, samoin oli hänen vihansakin säälimätön.\n\n\"Kirkonvanhin, toistan vielä sanani\", sopersi Jane. Hänen äänensä\nkuvasti hänen uskoaan, hänen pitkäaikaista tottumistaan tottelemaan,\nhänen nöyrtymistään, tuskaansa ja pelkoaan. \"Säästäkää poikaa!\" hän\nkuiskasi.\n\n\"Ette voi nyt pelastaa häntä\", sähähti Tull.\n\nJane alkoi jo taipua välttämättömyyteen. Hän oli jo ymmärtämäisillään\ntotuuden, kun jokin hänen sisässään äkkiä vetäytyi kokoon kovettaen\nhänen rintansa hellimmät tunteet. Se jäykisti kaiken hennon ja heikon\nhänessä kuin teräsjousen synnyttäen hänessä jotakin uutta ja\nkäsittämätöntä. Kerran vielä hänen jännittynyt katseensa kohdistui\nsalviarinteelle, sillä hän rakasti tuota villiä ja purppuranväristä\nerämaata. Ollessaan suruissaan hän oli imenyt sieltä voimaa ja onnen\nhetkinä sen kauneus oli ollut hänelle jatkuvana ilonaiheena.\nÄärimmäisessä pulassaan hän kuuli sopertavansa: \"Mistä tulee minulle\nauttaja?\" Se oli rukous, ikäänkuin hän olisi toivonut, että jostakin\ntuolta punaisten ja sinisten halkeamien uurtamilta autioilta,\npurppuranvärisiltä lakeuksilta ja harjanteilta olisi ratsastanut joku\npeloton mies, joka ei olisi uskonnon sääntöjen kahlehtima eikä\nuskonvimmainen, vaan uskaltaisi ojentaa estävän kätensä hillitäkseen\nhänen säälimättömiä uskonveljiään.\n\nTullin miesten levoton liikehtiminen lakkasi äkkiä. Sitten seurasi\nhiljaista kuiskailua, hälinää ja kova huudahdus.\n\n\"Katsokaa!\" sanoi eräs heistä viitaten länteen.\n\n\"Ratsastaja!\"\n\nJane Withersteenkin kääntyi katsomaan ja huomasi erään ratsastajan,\njoka kuvastui selvästi läntistä taivasta vasten, lähestyvän\nsalviarinteellä. Mies oli ratsastanut rinteen juurelle vasemmalta\nauringon kultaisessa valossa ja päässyt huomaamatta aivan lähelle.\nSiinä Jane sai vastauksen rukoukseensa.\n\n\"Tunnetteko hänet? Tunteeko teistä kukaan häntä?\" kysyi Tull nopeasti.\n\nHänen miehensä katsoivat katsomistaan ja jokainen pudisti päätään.\n\n\"Hän näyttää ratsastaneen kaukaa\", sanoi joku.\n\n\"Kylläpä hänellä onkin hyvä hevonen\", sanoi toinen.\n\n\"Hän on meille aivan outo.\"\n\n\"Kas, hänellä on mustat säärystimet\", lisäsi neljäs.\n\nHeilauttaen kättään hiljaisuutta vaatien Tull astui eteenpäin siten\nettä piiloitti ruumiillaan Ventersin.\n\nRatsastaja pysähdytti hevosensa ja näytti keveästi liukuvan maahan\nyhdellä pitkällä harppauksella. Liike oli kummallinen nopeudessaan ja\nsiinä, ettei ratsastaja sitä tehdessään muuttanut ollenkaan uhmaavaa\nasentoaan edessään olevaan ryhmään nähden.\n\n\"Katsokaa\", kuiskasi eräs Tullin mies, \"hänellä on pari mustaperäistä\nrevolveria noissa alhaalla riippuvissa koteloissa -- niitä on vaikea\nerottaa, kotelotkin kun ovat mustat.\"\n\n\"Joku revolverisankari varmaan\", kuiskasi toinen. \"Pojat, muistakaapa\nolla varovaisia liikuttaessanne käsiänne.\"\n\nMuukalaisen hidas lähestyminen johtui ehkä vain hitaasta kävelytavasta\ntai kävelemään tottumattoman ratsastajan kankeudesta, mutta se voi yhtä\nhyvin olla sellaisen miehen varovaisuutta, joka ei jätä mitään sattuman\nvaraan kohdatessaan outoja henkilöitä.\n\n\"Halloo, vieras!\" sanoi Tull. Hänen tervehdyksessään ei ollut lainkaan\nmyötämielisyyttä, vain töykeää uteliaisuutta.\n\nRatsastaja vastasi nyökäyttäen hieman päätään. Mustan hatun leveä lieri\nloi hänen kasvoilleen tumman varjon. Hetkisen hän katsoi tarkkaavasti\nTulliin ja tämän miehiin ja pysähtyen sitten hitaassa kulussaan näytti\nantavan jännityksensä laueta.\n\n\"Hyvää iltaa, rouva\", hän sanoi Janelle nostaen hattuaan oudon\nkohteliaasti.\n\nVastatessaan tervehdykseen Jane näki edessään kasvot, joihin hän\nvaistomaisesti luotti ja jotka vetivät heti hänen huomionsa puoleensa.\nNiihin olivat piirtyneet kaikki rajaseutujen ratsastajan luontaiset\nominaisuudet -- laihuus, auringon paahtama ruskeus ja tuo vakava\njäykkyys, mikä johtuu vuosikausia kestäneestä vaiteliaisuudesta ja\nyksinäisyydestä. Mutta Janen tarkkaavaisuus ei kuitenkaan kohdistunut\nniihin, vaan miehen katseen kiinteyteen, hänen terävien harmaiden\nsilmiensä jännittyneeseen väsymykseen ja miettiväisyyteen, ikäänkuin\nmies olisi alituisesti hakenut katseillaan jotakin, mitä hän ei ikinä\nlöytäisi. Janen terävä naisellinen vaistoamiskyky tunsi tämän lyhyen\nhetkenkin kuluessa miehen mieltä painavan jonkin, surun ja kaipauksen,\njonkin salaisuuden.\n\n\"Rouva Jane Withersteen varmaankin?\" kysyi mies.\n\n\"Kyllä\", vastasi Jane.\n\n\"Tämä vesi täällä on kai teidän omaisuuttanne?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Saanko juottaa hevostani?\"\n\n\"Tietenkin. Tuolla on ruuhi.\"\n\n\"Mutta ehkä, jos tietäisitte nimeni --\" Mies epäröi katsahtaen\nkuunteleviin miehiin. \"Ehkä ette sallisikaan minun juottaa sitä, vaikka\nen pyydäkään mitään itselleni.\"\n\n\"Muukalainen, ei ole väliä, kuka olette. Juottakaa vain hevostanne. Ja\njos olette janoinen ja nälkäinen, tulkaa talooni.\"\n\n\"Kiitoksia, rouva. En voi hyväksyä pyyntöänne omasta puolestani, vaan\nväsyneen hevoseni vuoksi --\"\n\nKavioiden kapse keskeytti puhujan. Tullin miesten jatkuva levoton\nliikehtiminen hajoitti pienen kehän päästäen näkyviin vangitun\nVentersin.\n\n\"Ehkä olen keskeyttänyt jonkin toimituksen?\" kysyi ratsastaja.\n\n\"Kyllä\", vastasi Jane Withersteen värisevällä äänellä. Hän tunsi miehen\nsilmien vetovoiman ja sitten hän näki tämän katsovan köytettyyn\nVentersiin, tämän vangitsijoihin ja heidän johtajaansa.\n\n\"Tässä maassa kaikki rosvot, varkaat, kaulojen katkaisijat, revolverin\nheiluttajat ja mihinkään kelpaamattomat hylkiöt ovat pakanoita. Rouva,\nmihin näistä luokista tämä nuorukainen kuuluu?\"\n\n\"Ei mihinkään. Hän on rehellinen nuorukainen.\"\n\n\"Tiedättekö sen varmasti, rouva?\"\n\n\"Kyllä!\"\n\n\"Miksi hänet sitten on noin köytetty?\"\n\nTämä selkeällä äänellä lausuttu selvä kysymys, joka oli tarkoitettu\nyhtä paljon Tullille kuin Jane Withersteenillekin, vaimensi\nlevottomuuden aiheuttaen hetkisen kestävän hiljaisuuden.\n\n\"Kysykää häneltä\", vastasi Jane korottaen ääntään.\n\n\"Kuulkaahan, vieras, tämä asia ei ollenkaan liikuta teitä\", selitti\nTull. \"Älkää koettakokaan sekaantua tähän. Teitä on pyydetty juomaan ja\nsyömään, ja se on jo suopeampaa kohtelua kuin osaksenne olisi tullut\nmissään muussa kylässä Utahin rajaseuduilla. Juottakaa hevosenne ja\nmenkää sitten tiehenne.\"\n\n\"Odottakaa, odottakaa, en ole vielä sekaantunut mihinkään\", vastasi\nratsastaja. Hänen äänensä sävy oli muuttunut ja kuulosti aivan siltä\nkuin joku toinen mies olisi puhunut, Puhutellessaan Janea hän oli ollut\nlempeä ja ystävällinen, mutta nyt kohdistaessaan sanansa ensi kerran\nTullille hän oli kuiva, kylmä ja ivallinen. \"Näyttää siltä, että olen\njoutunut kummallisen tilanteen todistajaksi. Seitsemän mormonia, joilla\nkaikilla on revolverit, köytetty pakananuorukainen ja nainen, joka\ntakaa hänen rehellisyytensä! Omituista, vai mitä?\"\n\n\"Omituista tai ei, se ei missään tapauksessa liikuta teitä\", vastasi\nTull.\n\n\"Siellä, mistä olen kotoisin, suhtauduttiin naisen sanaan kuin lakita.\nEn ole vielä kokonaan unohtanut sitä.\"\n\nTull oikein kiehui hämmästyksestä ja vihasta.\n\n\"Tunkeilija, meidän lakimme täällä ei toimi naisten päähänpistojen\nmukaan -- meidän mormonien laki. Varokaa rikkomasta sitä!\"\n\n\"Helvettiin koko teidän mormonilakinne!\"\n\nNämä harkitut sanat olivat ratsastajassa tapahtuvan jatkuvan muutoksen\nmerkkejä, tällä kertaa ystävällisestä mielenkiinnosta heräävään uhkaan.\nNe saivatkin aikaan muutoksen Tullissa ja hänen tovereissaan. Johtaja\nhuohotti ja horjui taaksepäin kuullessaan muukalaisen julkisesti\nherjaavan sitä järjestöä, joka hänen mielestään oli kaikkein pyhin.\nJerry niminen mies, joka piteli hevosia, pudotti suitset jäykistyen\npaikoilleen kuin naulittuna. Muut miehet seisoivat kuin vahdit\nvalppaina ja odottaen käsivarret jäykistyneinä.\n\n\"Puhukaa nyt, nuori mies. Miksi teidät on köytetty tuolla tavalla?\"\n\n\"Minulle on tehty kirottua väkivaltaa!\" huohotti Venters. \"En ole\ntehnyt kenellekään mitään vääryyttä. Ystävyyteni tähän naiseen on vain\nloukannut tätä mormonien kirkonvanhinta.\"\n\n\"Rouva, puhuuko hän totta?\" kysyi ratsastaja Janelta, mutta hänen\nvälähtelevät valppaat silmänsä eivät kääntyneet hetkeksikään pois\npienestä tyynestä miesryhmästä.\n\n\"Tottako? Kyllä, aivan totta\", vastasi Jane.\n\n\"No niin, nuori mies, minusta tuntuu, että hänenlaisensa naisen\nystäväksi joutuminen ei ole ollut omassa vallassanne ja niin muodoin\nette ole voinut sille mitään. Kuinka teitä aiotaan rangaista siitä?\"\n\n\"He aikovat antaa minulle selkään. Ja tiedätte kai, mitä se merkitsee\n-- Utahissa?\"\n\n\"Varmasti\", vastasi ratsastaja hitaasti.\n\nHänen katsellessaan harmailla silmillään kylmästi mormoneja hevosten\npureskellessa levottomina kuolaimiaan, Janen koettaessa turhaan hillitä\nkiihtyvää mieltään ja Ventersin seisoessa paikoillaan kalpeana ja\ntyynenä, tilanne muuttui yhä jännittyneemmäksi. Tull särki vihdoin\nlumouksen naurullaan, jossa ei ollut lainkaan iloa, vaan pikemminkin\npelkoa.\n\n\"No miehet, tulkaa mukaani!\" hän huudahti.\n\nJane Withersteen kääntyi jälleen ratsastajan puoleen.\n\n\"Vieras, voitteko tehdä mitään Ventersin pelastamiseksi?\"\n\n\"Rouva, pyydätte siis minua suojelemaan häntä omien uskonveljienne\nvihalta?\"\n\n\"En ainoastaan pyydä, vaan rukoilen.\"\n\n\"Mutta ette voi uneksiakaan, ketä pyydätte.\"\n\n\"Voi, herra, rukoilen teitä pelastamaan hänet!\"\n\n\"Nuo miehet ovat mormoneja ja minä --\"\n\n\"Pelastakaa hänet mihin hintaan hyvänsä, sillä minä rakastan häntä!\"\n\nTull sähähti. \"Te rakastunut tyhmeliini! Kerrotte salaisuutenne\nkaikkien kuullen. Meillä on kuitenkin teidän lannistamiseksenne\nsellaisia keinoja, joista ette milloinkaan ole osannut uneksiakaan...\nNo miehet, alkakaahan joutua!\"\n\n\"Mormoni, nuori mies jää tänne\", sanoi ratsastaja.\n\nHänen äänensä pysähdytti Tullin kuin laukaus.\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Hän ei lähde minnekään!\"\n\n\"Kuka voi hänet pidättää, sillä hänhän on vankini?\" huusi Tull\nvihaisesti. \"Vieras, sanon teille vielä kerran, älkää sekaantuko tähän.\nOlette viivyttänyt meitä jo tarpeeksi. Menkää tiehenne nyt tai --\"\n\n\"Kuulkaa... nuorukainen jää tänne!\"\n\nRatsastajan ääni kuulosti niin varmalta, ettei siinä ollut epäilyksen\nhiventäkään.\n\n\"Kuka te olette? Meitä on seitsemän.\"\n\nRatsastaja heitti hattunsa menemään tehden samalla nopean liikkeen,\njoka oli siitä kummallinen, että hän sen jälkeen jäi hieman\nkyyristyneeseen asentoon käsivarret hiukan koukussa ja jäykkinä ja\nsuuret mustat revolverikotelot kiepsahtaneina eteen.\n\n\"Lassiter!\"\n\nSilloin Ventersin ihmettelevä, värähtelevä huudahdus ilmaisi, kuinka\nkohtalokkaasti ratsastajan omituinen asento yhtyi hänen pelättyyn\nnimeensä.\n\n\n\n\nII.\n\nCOTTONWOODS\n\n\nVenters näytti olevan liian syvästi liikuttunut voidakseen lausua julki\nkiitollisuuden, mitä hänen kasvonsa ilmaisivat. Ja Jane kääntyi\npelastajan puoleen puristaen hänen kätensä omaansa. Hänen hymynsä ja\nkyynelensä näyttivät melkein häikäisevän Lassiterin. Mutta hetkisen\nkuluttua, tyynnyttyään näennäisesti jonkun verran, hän meni taputtamaan\nLassiterin väsynyttä hevosta.\n\n\"Juotan sen itse\", sanoi hän taluttaen hevosen kaukalon luo suuren\npumpulipuun juurelle. Nopein sormin hän irroitti suitset ja otti\nkuolaimet sen suusta. Hevonen korskahti taivuttaen päätään. Kaukalo oli\nkivestä kuperaksi koverrettu, sammalen peittämä, vihreä, märkä ja\nkylmä, ja kirkas ruskea vesi, joka täytti sen, ruiskusi ja lirisi\nsiihen puuputkesta.\n\n\"Se on tuonut teidät kaukaa tänään?\"\n\n\"Niin, rouva. Se on kulkenut tänään ainakin kuusi- ellei\nseitsemänkymmentä penikulmaa.\"\n\n\"Pitkä matka, joka ehkä --. Voi, onko se sokea?\"\n\n\"Kyllä, rouva\", vastasi Lassiter.\n\n\"Kuinka se on tullut sokeaksi?\"\n\n\"Muutamat miehet ottivat sen kerran kiinni, sitoivat sen ja pitivät\nsitten valkohehkuun kuumennettua rautaa sen silmien läheisyydessä.\"\n\n\"Ah, miehetkö? Tarkoitatte kai paholaisia? Olivatko ne vihollisianne,\nmormoneja?\"\n\n\"Kyllä, rouva.\"\n\n\"Kostaa hevoselle! Lassiter, mormonit ovat luonnottoman julmia.\nAinaiseksi surukseni minun on pakko tunnustaa se. Heitä on ahdistettu,\nvihattu ja kuritettu niin paljon, että heidän sydämensä ovat paatuneet.\nMutta me naiset toivomme ja rukoilemme sellaista aikaa, jolloin\nmiehemme pehmenisivät.\"\n\n\"Pyydän anteeksi, rouva, mutta sellaiset ajat eivät koita milloinkaan,\"\n\n\"Kyllä ne koittavat! Lassiter, arveletteko meidän mormoninaistenkin\nolevan pahoja? Oletteko kohottanut kätenne heitäkin vastaan?\"\n\n\"En. Luulen mormoninaisia maailman parhaimmiksi, jaloimmiksi, eniten\nkärsineiksi, sokeimmiksi ja onnettomimmiksi naisiksi.\"\n\n\"Ah!\" Jane katsahti häneen vakavasti ja miettiväisesti. \"Siinä\ntapauksessa suostutte ehkä aterioimaan kanssani?\"\n\nLassiter ei keksinyt sopivaa vastausta, muutteli vain levottomasti\nruumiinpainoaan toiselta jalalta toiselle pyöritellen hattuaan\nkäsissään.\n\n\"Rouva\", aloitti hän sitten, \"unohdatte helläsydämisyydessänne muutamia\nasioita. Ehkä minua ei tunneta tarpeeksi hyvin täällä, mutta tuolla\nkaukana pohjoisessa on mormoneja, jotka eivät saisi lepoa\nhaudassaankaan, jos saisivat kuulla minun aterioineen teidän\nkanssanne.\"\n\n\"Uskon sen, mutta ettekö sittenkin voisi suostua siihen?\" kysyi Jane.\n\n\"Ehkä teillä on joku veli tai sukulainen, joka loukkaantuisi, jos\nsattuisi tulemaan, enkä mitenkään halua --\"\n\n\"Minulla ei ole tietääkseni ainoatakaan sukulaista Utahissa. Kukaan ei\nole oikeutettu sekaantumaan asioihini.\" Hän kääntyi hymyillen Ventersin\npuoleen. \"Te tulette sisään, Bern, ja Lassiter tulee teidän kanssanne.\nSyökäämme ja olkaamme iloisia niin kauan kuin voimme.\"\n\n\"Tuumin vain, aikoneeko Tull miehineen kiihottaa kyläläiset meteliin\",\nsanoi Lassiter vielä ollen jo suostumaisillaan.\n\n\"Hän tekee sen varmasti -- sitten kun on rukoillut\", vastasi Jane.\n\"Tulkaa nyt.\"\n\nHän käveli edellä Lassiterin hevosen suitset käsivarrellaan. Hetkisen\nkuluttua he saapuivat metsikköön ja jatkoivat matkaansa leveää, suurten\npumpulipuiden varjostamaa polkua pitkin. Laskevan auringon viime säteet\ntunkeutuivat kullanvärisinä kimppuina lehvien lomitse. Ruoho oli\nvihreää ja paksua muodostaen tervetulleen vastakohdan salvian\nväsyttämille silmille. Kiiltävät viiriäiset kiitivät polun poikki,\nsatakieli viserteli iltavirttään jossakin puunlatvassa ja tyynessä\nilmassa oli kohisevan veden lorinan ja raikkauden tuntua.\n\nJane Withersteenin koti sijaitsi pumpulipuiden keskellä. Se oli matala,\npitkä, punaisista kivistä muurattu rakennus keskustassa sijaitsevine\nkatettuine pihoineen, jonka läpi nopea puro juoksutti ambran väristä\nvettä. Suuret kivilohkareet, paksut hirret, lujat ovet ja luukut\nosoittivat talon miehen rakentamaksi, joka oli ollut varuillaan aikaa\nja ajan kuluttavaa hammasta vastaan. Kivipohjaisen puron rannoilla\nkasvavista kukista ja sammalista, lattioita peittävistä\nkirkkaanvärisistä ryijyistä ja matoista, kodikkaan nurkkauksen\nriippuverkosta ja kirjoista ja puhtaalla liinalla peitetystä pöydästä\nnähtiin taasen hänen tyttärensä taipumukset, hän kun eli vain\niloitakseen ajattelematta huomista päivää.\n\nJane päästi Lassiterin hevosen irti paksuun ruohikkoon. \"Sen pitää olla\nläheisyydessänne\", sanoi hän; \"muussa tapauksessa olisin antanut viedä\nsen alfalfa-kentille.\" Hänen kutsustaan ilmestyi paikalle naisia, jotka\nalkoivat heti kattaa pöytää kulkien kiireesti edestakaisin. Sitten Jane\nmeni sisään pyytäen anteeksi poistumistaan.\n\nHän meni ensin suuren, matalan, linnoituksen sisustaa muistuttavan\nhuoneen läpi pienempään, jossa kirkas valkea rätisi vanhanaikaisessa\navonaisessa takassa, ja sieltä omaan huoneeseensa. Se näytti yhtä\nkodikkaalta kuin ulommainenkin, kodikkaammaltakin, koska se\nhillitynvärisine kalustoineen tuntui lämpimältä ja miellyttävältä.\n\nHarvoin Jane Withersteen astui huoneeseensa katsomatta kuvastimeen. Hän\ntiesi pitävänsä sen heijastamasta kauniista peilikuvasta, jota hänen\nvarhaisimmasta lapsuudestaan saakka ei sallittu milloinkaan unohtaa.\nHänen sukulaisensa ja ystävänsä ja sitten kokonainen liuta mormoni- ja\npakanakosijoita olivat lietsoneet hänen luonnollisen turhamaisuutensa\nliekkiä. Senpä vuoksi hän vielä kahdeksankolmattavuotiaanakaan tuskin\najatteli ihmeellistä hyvää vaikutustaan sen pienen yhteiskunnan\nasukkaihin, jonka hyvää tekeväksi tilanomistajaksi hänen isänsä oli\ntodellisuudessa hänet kasvattanut, vaan kiinnitti eniten huomiota\nkauneuteensa, haaveillen siitä ja taipuen sen houkutteluihin. Tällä\nkertaa hän kuitenkin katsoi kuvastimeensa myös jonkin muun kuin tämän\nilon aiheen vuoksi ja ilman tavallista hiukan itsetietoista hymyään,\nsillä hän ajatteli nyt muutakin kuin sitä, että olisi kaunis omissa ja\nystävänsä silmissä. Hän koetti arvailla, näyttäisikö kauniilta\nLassiterinkin, tämän miehen mielestä, jonka nimi oli kiitänyt villien\nokaisten ja kallioisten viidakkojen ja salviakenttien yli, tästä\nlempeä-äänisestä surullisen näköisestä miehestä, joka oli mormonien\nvannoutunut vihollinen ja tuhooja. Tuo hänen niin tavallinen puoleksi\ntietoinen turhamaisuutensa ei saanut häntä nyt aivan kokonaan\nvaltoihinsa, kun hän nopeasti vaihtoi ratsastuspukunsa valkoiseen ja\nkatseli sitten kauan jalomuotoisen ruumiinsa miellyttäviä ääriviivoja,\nkauniitten kasvojensa voimakasta leukaa ja täyteläisiä, lujia huuliaan\nja tummansinisiä, ylpeitä ja intohimoisia silmiään.\n\n\"Jos vain jollakin tavoin saan hänet jäämään tänne muutamiksi päiviksi,\nvaikkapa viikoksikin, ei hän enää ota hengiltä ainoatakaan mormonia\",\nmutisi hän. \"Lassiter!... Minua värisyttää ajatellessani hänen nimeään\nMutta katsoessani häneen unohdan kuka hän on ja melkein pidän hänestä.\nMuistan vain sen, että hän pelasti Bernin. Hän näyttää kärsineen\npaljon. Onkohan hän joskus rakastanut jotakin mormoninaista. Kuinka\nloistavasti hän puolustikaan meitä väärinymmärrettyjä poloisia! Hän\nymmärtää jollakin tavoin enemmän kuin moni muu.\"\n\nJane Withersteen palasi vieraittensa luo pyytäen heitä aterialle.\nLähetettyään palvelijattarensa pois hän tarjoili heille omin käsin.\nAteria oli runsas ja seura omituinen. Hänen oikealla puolellaan istui\nrisainen ja puoleksi nälkiintynyt Venters, ja vaikka sokeakin olisi\nvoinut huomata, mitä hän merkitsi Janen onnelle, näytti hän kuitenkin\nhylkiöltä, jollainen hänestä uskollisuutensa vuoksi oli tullut, ja\nhänen ympärillään leijailivat sen tuhon varjot, jota Tull oli\nennustanut. Hänen vasemmalla puolellaan istui taasen mustiin\nnahkavarusteisiin pukeutunut Lassiter kuin jostakin unelmien maailmasta\nilmestynyt olento. Hän ei ollut nälkäinen, ei hillitty eikä\npuheliaskaan ja hänen usein toistuvat levottomat liikahduksensa\nkolisuttivat pöydänjalkoja vasten hänen suuria revolverejaan, joiden\nkoteloita hän ei ollut irroittanut. Jos toiset muuten olisivat voineet\nunohtaa hänen läsnäolonsa, olisivat nämä heikot napsahdukset tehneet\nsen mahdottomaksi. Ja Jane Withersteen puhui ja nauroi ja hymyili\nturvautuen kaikkeen siihen silmien ja huulten häikäisevään suloon,\nmillä kaunis rohkea nainen voi edistää tarkoituksiaan.\n\nKun ateria päättyi ja miehet työnsivät tuolinsa taaksepäin, kumartui\nJane lähemmäksi Lassiteria katsoen häntä suoraan silmiin.\n\n\"Miksi tulitte Cottonwoodsiin?\"\n\nHänen kysymyksensä näytti ikäänkuin särkevän lumouksen. Ratsastaja\nnousi ikäänkuin olisi vasta nyt muistanut, missä oli ja viipynyt\nkauemmin kuin olisi ollut lupa.\n\n\"Rouva, olen etsinyt kautta koko Etelä-Utahin ja Nevadan -- jotakin. Ja\nkuultuani nimenne pääsin selville siitä, että löytäisin sen täältä\nCottonwoodsista.\"\n\n\"Minunko nimeni? Ah, nyt muistan, ettette tiennyt nimeäni\npuhutellessanne minua ensin! Kertokaa nyt minulle, missä kuulitte sen\nja keneltä.\"\n\n\"Eräässä pienessä kylässä -- sitä sanotaan luullakseni Glazeksi ja se\nsijaitsee noin viidenkymmenen penikulman päässä täältä länteen päin.\nKuulin sen eräältä pakanalta, paimenelta, joka sanoi teidän voivan\nilmoittaa minulle, mistä löydän --\"\n\n\"Minkä sitten?\" kysyi Jane käskevästi Lassiterin keskeyttäessä.\n\n\"Milly Ernen haudan\", vastasi Lassiter hiljaa, samalla kun hänen\nruumiinsa nytkähti.\n\nVenters pyörähti tuolissaan katsoen Lassiteriin hämmästyneenä ja\nJanekin nousi kalpeana ja ihmetellen.\n\n\"Milly Ernen haudan!\" toisti hän kuiskaten. \"Mitä tiedätte Milly\nErnestä, parhaasta ystävästäni, joka kuoli syliini? Mitä olitte\nhänelle?\"\n\n\"Olenko sanonut olleeni jotakin?\" kysyi Lassiter. \"Tunnen vain,\nhenkilöitä -- sukulaisia --, jotka ovat kauan halunneet tietää, mihin\nhänet on haudattu. Siinä kaikki.\"\n\n\"Sukulaisiako? Hän ei milloinkaan puhunut muista sukulaisista kuin\neräästä veljestä, joka oli ammuttu Texasissa, Lassiter, Milly Ernen\nhauta on salaisessa paikassa maatilallani.\"\n\n\"Ettekö tahdo viedä minua sinne?... Loukkaatte siten kyllä mormoneja\nenemmän kuin syömällä kanssani.\"\n\n\"Tiedän sen, mutta teen sen kumminkin. Meidän pitää vain mennä sinne\nkenenkään näkemättä. Ehkä huomenna.\"\n\n\"Kiitoksia, Jane Withersteen\", vastasi ratsastaja kumartaen ja vetäytyi\nsitten takaperin pois huoneesta.\n\n\"Ettekö tahdo jäädä nukkumaan kattoni alle?\" kysyi Jane.\n\n\"En, rouva, mutta kiitoksia kuitenkin. En nuku milloinkaan huoneessa.\nJa jos sen tekisinkin, pitää minun kiinnittää huomiota kylästä\nlähestyvään uhkaavaan myrskyyn. Ei, ei, menen salviarinteelle. Toivon,\nettei teidän tarvitsisi kärsiä minua kohtaan osoittamanne ystävyyden\nvuoksi.\"\n\n\"Lassiter\", sanoi Venters katkerasti naurahtaen, \"minunkin vuoteeni on\nsalviarinteellä. Ehkä tapaamme siellä toisemme.\"\n\n\"Niin, ehkä. Mutta rinne on laaja ja minä menen kauas. Hyvää yötä.\"\n\nKuullessaan Lassiterin hiljaisen vihellyksen musta hevonen hirnahti\ntullen sitten varovasti esiin metsiköstä. Ratsastaja ei pannut suitsia\nsen suuhun, käveli vain sen rinnalla ohjaten sitä ja yhdessä he\npoistuivat hitaasti pumpulipuiden varjoon.\n\n\"Jane, minunkin täytyisi heti lähteä\", sanoi Venters. \"Antakaa minulle\nrevolverini. Jos ne vain olisivat olleet hallussani, niin --\"\n\n\"Joko ystäväni tai kirkonvanhimpamme makaisi nyt kuolleena jossakin\",\nkeskeytti Jane.\n\n\"Niin, ainakin Tull.\"\n\n\"Voi, te tulinen hurja nuorukainen! Enkö voi opettaa teille\npitkämielisyyttä ja sääliä? Bern, on jumalallista antaa anteeksi\nvihollisilleen. 'Älä anna auringon laskea vihasi ylitse!'\"\n\n\"Älkää puhuko minulle enää sanaakaan tämän päivän jälkeen\nsääliväisyydestä ja uskonnosta. Tänään Lassiterin kummallinen tulo\npelasti miehenkunniani ja nyt haluan kaatua kuin mies. Antakaa minulle\nrevolverini.\"\n\nSanomatta mitään Jane meni sisään ja palasi sieltä kantaen kädessään\nraskasta ammus- ja revolverivyötä ja pitkää luodikkoa ja ojensi ne\nhänelle. Kun Venters kiinnitti vyötä uumilleen, seisoi Jane hänen\nedessään kaunopuheliaan vaiteliaana.\n\n\"Jane\", sanoi Venters ystävällisemmin, \"älkää katsoko minuun noin\nmoittivasti. En aio murhata kirkonvanhintanne. Koetan karttaa häntä ja\nkaikkia hänen miehiään. Mutta ettekö voi nähdä, ettei minulla enää ole\nmitään valitsemisen varaa? Jane, olette ihmeellinen nainen. En ole\nmilloinkaan tavannut ketään niin epäitsekästä ja hyvää. Mutta erään\nasian suhteen olette auttamattomasti sokea...? Kuunnelkaa!\"\n\nMetsikön takaa kuului nopeasti juoksevien hevosten kavioiden kapsetta.\n\n\"Varmaankin ratsastajianne\", jatkoi Venters. \"Niin, nythän onkin jo\nilta ja vahdin vaihdos lähestyy. Mennään metsikön pengermälle\njuttelemaan.\"\n\nAukeamalla oli vielä valoisaa, mutta pitkäoksaisten pumpulipuiden\nvarjot alkoivat pimittää kujanteita. Venters vei Janen syrjään\npensaiden varjostamalle polulle, joka oli juuri niin leveä, että he\nvoivat kävellä rinnan, ja opasti hänet sitten kiertoteitä metsikön\nlaidassa olevalle kummulle. Sen syrjäisimmässä kolkassa oli penger,\njolta puiden latvojen välitse saattoi katsella salviarinnettä,\nkallioisia harjanteita ja etäältä siintäviä rotkoja. Jane ei ollut\nsanonut mitään sen jälkeen kun Venters oli vaientanut hänet\nensimmäisillä töykeillä sanoillaan, oli vain koko matkan pitänyt\nlujasti kiinni hänen käsivarrestaan, ja kun Venters pysähtyi laskien\nluodikkonsa pengermää vasten, ei hän vieläkään päästänyt irti\nkäsivartta.\n\n\"Jane, pelkään, että minun täytyy erota teistä.\"\n\n\"Bern!\" huudahti Jane.\n\n\"Niin, asiat näyttävät nyt olevan sillä kannalla. Asemani ei ole\nkadehdittava -- mieleni kuohahtelee -- olen menettänyt kaikki --\"\n\n\"Annan teille mitä ikinä --\"\n\n\"Kuunnelkaahan nyt hätäilemättä. Puhuessani tappiostani en tarkoita\nsitä, mitä luulette. Olen menettänyt suopeuteni ihmisiä kohtaan ja\nhyvän nimeni, sanalla sanoen kaiken sellaisen, minkä perusteella olisin\nvoinut jäädä tähän kylään ilman katkeruutta. Mutta nyt se on\nmyöhäistä... Ja mitä taasen tulevaisuuteen tulee, on luullakseni\nparasta, että luovutte minusta. Tull on leppymätön. Teidän olisi\npitänyt huomata hänen yrityksestään tänään, että -- mutta te ette näe\nmitään. Sokeutenne ja tuo kirottu uskontonne!... Jane, suokaa minulle\nanteeksi, olen katkeroitunut ja ehkä hieman raivoissanikin.. Pelkään\nnäkymättömän käden ryhtyvän salaiseen työhön tuhotaksensa teidät.\"\n\n\"Näkymättömän kädenkö, Bern?\"\n\n\"Tarkoitan piispaanne.\" Venters sanoi tämän harkitusti päästämättä\nJanea irti, kun tämä yritti säpsähtäen perääntyä. \"Hän on teidän\nlakinne. Minunkin tuhoamiseni tapahtui hänen määräyksestään. Nyt he\nkoettavat pakottaa teidät alistumaan kirkon määräyksiin.\"\n\n\"Tuomitsette liian ankarasti piispa Dyeriä. Tiedän, että Tull on\nleppymätön, mutta hänhän onkin rakastanut minua vuosikausia.\"\n\n\"Voi, tuota uskoanne ja puolustelujanne! Ette näe sitä, minkä minä\ntiedän, ja vaikka käsittäisittekin sen, ette myöntäisi sitä\npelastaaksenne henkenne. Siinä suhteessa tekin olette mormoni.\nVanhimmat ja piispat eivät häikäile mitään tekoa kirkkonsa ja valtionsa\nvoiman ja varallisuuden kohottamiseksi. Ajatelkaa, kuinka he ovat\nkohdelleet kaikkia täällä asuvia pakanoita, muistakaa minun kohtaloni\nälkääkä unohtako Milly Erneä.\"\n\n\"Mitä tiedätte hänen tarinastaan?\"\n\n\"Tarpeeksi ainakin -- ehkä kaiken muun, paitsi sen mormonin nimen, joka\ntoi hänet tänne. Mutta minun on lopetettava tällainen puhe.\"\n\nJane puristi hänen kättään vastaukseksi. Venters auttoi hänet istumaan\nviereensä penkereelle kunnioittaen vaiteliaisuutta, jonka hän tunsi\nolevan tulvillaan syvää naisellista tunteellisuutta, jota hän ei voinut\nymmärtää.\n\nJuuri sillä hetkellä auringonlaskun viimeiset punertavat säteet\nkirkastuivat hetkiseksi ennen hämärän tuloa. Ja Ventersistä tuntui kuin\nhänen edessään olevassa näköalassa olisi ollut jotakin hänen\ntulevaisuuteensa verrattavaa, ja tarkastelevin katsein hän silmäili\nautioiden laajojen salviarinteiden purppuraista kauneutta. Siellä oli\nkaikki tuntematon ja vaarallinen. Se vaikutti kokonaisuudessaan\nVentersiin kuin luonnon villi, ankara ja mahtava julistus. Ja\nsamalla, kun se jollakin tavoin muistutti häntä hänen elämänsä\nmahdollisuuksista, se muistutti häntä hänen vieressään istuvasta\nnaisesta, naisessa vain oli enemmän kauneutta ja vaarallisuutta,\njotakin vaikeammasti ratkaistavaa salaperäisyyttä ja jotakin\nkuvaamatonta, mikä kouristi hänen sydäntään ja himmensi hänen silmänsä.\n\n\"Katsokaa, tuolla on joku ratsastaja!\" huudahti Jane katkaisten\nhiljaisuuden. \"Olisikohan se Lassiter?\"\n\n\"Ehkä, mutta luullakseni ei, sillä tuo ratsastaja on tulossa tännepäin.\nLuulisin miestä pikemminkin joksikin paimeneksenne. Niin, näen hänet\nnyt selvästi. Ja tuolla on toinenkin.\"\n\n\"Minäkin näen heidät.\"\n\n\"Jane, teillä näyttää olevan yhtä paljon ratsastajia kuin kentällä on\nsalviapensaita. Kohtasin heitä eilen viisi Deception Passiin\n[Pettymysten sola. Suoment. huom.] vievän tien läheisyydessä. He\npaimensivat valkoista laumaa.\"\n\n\"Kuljeskelette siis vieläkin tuossa rotkossa. Bern, toivoisin teidän\nluopuvan siitä. Oldring rosvoineen asuu jossakin sielläpäin.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Tull on jo vihjaissut sinne tekemiinne usein uudistuviin matkoihin.\"\n\n\"Tiedän sen.\" Venters naurahti lyhyeen. \"Hän tekee minusta seuraavalla\nkerralla puhuessaan rosvon. Mutta, Jane, lähdettyäni täältä ei vettä\nole lähempänä kuin viidenkymmenen penikulman päässä ja lähin paikka on\njuuri tuo rotko. Minun täytyy saada vettä ja juottaa hevostakin. Kas\nvain, tuolla on vielä useampia ratsastajia. He ovat menossa\nlaitumille.\"\n\n\"Punainen lauma on rinteellä solan läheisyydessä.\"\n\nIlta pimeni nopeasti. Miesjoukko ratsasti tummemman alavan maan poikki\ntullen selvemmin näkyviin ruvetessaan kiipeämään rinteelle. Eräs taloon\ntuleva ratsastaja katkaisi hiljaisuuden kovalla huudollaan ja vastaus\nkajahti takaisin melkein kuin metsästystorven törähdys. Poistuvat\npaimenet ratsastivat nopeasti, tulivat selvästi näkyviin saapuessaan\njonkin harjanteen laelle näyttäen kummallisen mustilta taivaanrannan\nyläpuolella, ja laskeutuivat sitten laaksoon häipyen näkyvistä\nsalviakenttien purppuraan.\n\n\"Toivon, etteivät he kohtaisi Lassiteria\", sanoi Jane.\n\n\"Samaa toivon minäkin\", vastasi Venters. \"Tähän aikaan päivästä\nyövartijat jo tietävät, mitä tänään tapahtui. Mutta Lassiter pysyttelee\nluullakseni erillään heistä.\"\n\n\"Bern, kuka tuo Lassiter oikeastaan on? Minä en tiedä hänestä muuta\nkuin hänen peloittavan nimensä.\"\n\n\"Kukako hän on? En tiedä, Jane. Ei kukaan minun tutuistani tunne häntä\nsen paremmin. Hän puhuu vähän texasilaiseen tapaan, melkein kuin Milly\nErne. Huomasitteko sen?\"\n\n\"Kyllä. Kuinka kummallista onkaan, että hän on tuntenut Millyn! Ja\nMilly asui täällä kymmenen vuotta ja on ollut kuolleena jo kaksi. Bern,\nmitä tiedätte Lassiterista? Kertokaa minulle, mitä hän on tehnyt --\nmiksi puhuitte hänestä Tullille uhaten muuttua toiseksi Lassiteriksi?\"\n\n\"Jane, olen vain kuullut juttuja, huhuja ja kaikenlaisia kertomuksia,\njoista en ole uskonut puoliakaan. Hänestä puhuttiin Glazessa, mutta ei\nkukaan ratsastaja eikä karjanomistaja ollut milloinkaan tavannut häntä.\nStone Bridgessä en kuullut hiiskahdustakaan hänestä, mutta Sterlingissä\nja sen pohjoispuolella sijaitsevissa kylissä puhuttiin hänestä usein.\nEn ole kuitenkaan ikinä käynyt sellaisessa kylässä, jossa hän olisi\nvieraillut. Hänestä ja hänen teoistaan on liikkeellä paljon\nristiriitaisia huhuja. Muutamat sanovat hänen tehneen tuhojaan siinä ja\nsiinä mormonikylässä, mutta toiset kieltävät sen. Minä puolestani olen\ntaipuvainen uskomaan nuo jutut tosiksi, ja tehän tiedätte, kuinka\nmormonit salaavat totuuden. Mutta Lassiterissa on eräs piirre, josta\nkaikki ovat yksimielisiä, nimittäin se, että hän on mies, jota paimenet\ntäälläpäin nimittävät revolverisankariksi. Hän osaa ampua Coltillaan\nihmeellisen nopeasti ja tarkasti. Ja nyt kun olen nähnyt hänet, tiedän\nenemmänkin. Lassiter on sitä paitsi täysin peloton. Katselin hänen\nkäyttäytymistään silmin, jotka aavistivat hänessä ystävän. En tule\nmilloinkaan unohtamaan hetkeä, jolloin hänen kyyristymisestään ennen\nampumista käsitin, että hän on nimensä arvoinen. Silloin huusin hänen\nnimensä, ja luullakseni se pelasti Tullin hengen. Tiedän joka\ntapauksessa, ettei Tullin ja kuoleman välissä silloin ollut hiuksen\nleveyttäkään. Jos hän tai joku hänen miehistään olisi liikauttanut\nsormeaankaan...\"\n\nVenters jätti lauseensa kesken, mutta vihjauskin jo värisytti Janea.\n\nLäntisen taivaan vaalea rusotus tummeni hämärän pimentyessä yöksi.\nSalviarinteet näyttivät nyt tummilta ja synkiltä. Lounaisella taivaalla\nalkoi tuikkia jokin himmeä tähti. Laukkaavien hevosten kavioiden kapse\noli lakannut kuulumasta ja hiljaisuutta häiritsi ainoastaan vienossa\nyötuulessa heiluvien pumpulipuiden lehtien heikko kuiva kahina.\n\nTämän rauhallisuuden ja tyyneyden katkaisi äkkiä arosuden kimeä ulvonta\nja kaukaa pimeästä kajahti siihen vastaukseksi jonkin hiiviskelevän\ntoverin heikko ulvahdus.\n\n\"Salviarinteitten koirat siellä haukahtelevat\", sanoi Venters.\n\n\"En ollenkaan pidä niistä\", vastasi Jane. \"Joskus öisin maatessani\nvalveilla ja kuunnellessani niiden loputonta ulinaa, haukuntaa tai\nvilliä ulvontaa muistan teidän nukkuvan jossakin ulkona\nsalviarinteillä, ja sydäntäni kouristaa.\"\n\n\"Jane, ette voi milloinkaan kuunnella suloisempaa soittoa enkä minä\nsaada pehmeämpää vuodetta.\"\n\n\"Kuinka kummallista! Miehillä, kuten teillä ja Lassiterilla, ei ole\nminkäänlaista kotia, ei mukavuuksia, ei lepoa eikä paikkaa, mihin\nvoisitte kallistaa väsyneen päänne. No niin!... Olkaamme kärsivällisiä.\nTullin viha voi jäähtyä ja aika voi auttaa meitä. Voitte tehdä vielä\njonkin palveluksen kylälle, kukapa sen tietää. Otaksukaamme, että\njonakin päivänä löydätte Oldringin ja hänen miestensä salaisen\npiilopaikan ja ilmaisette sen miehilleni. Se tekisi tyhjiksi Tullin\nilkeät vihjaukset ja teitä ruvettaisiin suosimaan. Ratsastajani ovat jo\nvuosikausia koettaneet seurata varastetun karjani jälkiä. Tiedätte yhtä\nhyvin kuin minäkin, kuinka paljon olemme saaneet maksaa laitumistamme\ntässä villissä maassa. Oldring ajaa karjaamme tuonne petollisten\nrotkojen sokkeloon ja jossakin kaukana pohjoisessa hän sitten ajaa sen\nUtahin markkinoille. Jos aiotte viipyä jonkin aikaa Deception Passissa,\nkoettakaa seurata hänen jälkiään.\"\n\n\"Jane, olen ajatellut sitä ja lupaan koettaa.\"\n\n\"Minun täytyy nyt lähteä. Ja sydämeeni koskee, sillä nyt en ole varma,\nsaanko nähdä teitä enää koskaan. Mutta ainakin vielä huomenna, Bern?\"\n\n\"Niin, varmasti vielä huomenna. Pidän silmällä Lassiteria ja ratsastan\nhänen kanssaan tänne.\"\n\n\"Hyvää yötä.\"\n\nSitten Jane erosi hänestä ja poistui kuin valkoinen liitelevä haamu,\njoka pian hävisi varjojen joukkoon.\n\nVenters odotti, kunnes oven heikko paukahdus ilmaisi hänelle Janen\nehtineen kotiin, ja tarttuen luodikkoonsa hän sitten livahti\näänettömästi pensaiden läpi kukkulan juurelle ja edelleen tummien\npuiden varjossa metsikön laitaan. Taivas alkoi jo muuttua harmaasta\nsiniseksi, tähdet rupesivat valaisemaan äskeistä pimeyttä ja hänen\nedessään leviävältä laajalta kentältä puhalsi raitis tuuli tuoksuen\nsalvialta. Pysytellen aivan pumpulipuumetsikön laidassa hän käveli\nnopeasti ja hiljaa länteen päin. Metsikkö oli pitkä eikä hän vielä\nollut ehtinyt sen päähän, kun hän kuuli jotakin, mikä pysähdytti hänet\npaikoilleen. Hiljainen kavioiden kapse ilmaisi hevosia olevan tulossa\nhäntä kohti. Hän pujahti varjoon odottamaan ja kuuntelemaan, mutta jo\npaljon ennen kuin hän oli äänestä päättäen osannut odottaakaan, hän\nhuomasi hämmästyksekseen ratsastajia aivan lähellään. Miehet\nratsastivat juuri salviarinteen laitaa ja hänelle selvisi äkkiä, että\nhevosten kaviot olivat verhotut. Sitten hän tähtien kalpeassa valossa\nerotti epäselvästi ratsastajatkin. Mutta hänen silmänsä olivat terävät\nja tottuneet pimeään, ja katsoessaan tarkemmin hän tunsi Oldringin\nkookkaan ruhon ja mustapartaiset kasvot sekä rosvon toverin, erään\nnaamioidun ratsastajan, solakan joustavan vartalon. He sivuuttivat\nhänet kadoten pimeään. Yhtenäinen tumma miesjoukko ratsasti hänen\nsivuitseen kauempana salviarinteellä melkein äänettömästi ja kuin\naaveet sulautuen hetkisen kuluttua yöhön.\n\n\n\n\nIII.\n\nAMBRA-LÄHDE.\n\n\nEi ollut tavatonta, että Oldring miehineen vieraili Cottonwoodsissa\nkeskellä kirkasta päivääkin, mutta hänen hiiviskelemisensä pimeässä\nhevosineen, joiden kaviot olivat verhotut, tarkoitti jonkin konnantyön\ntoimeenpanoa. Ja vielä enemmänkin, sillä Ventersistä tuntui Oldringin\nNaamioidun Ratsastajan läsnäolo erittäin pahaenteiseltä. Tähän\nratsastajaan liittyi jotakin hyvin salaperäistä: hän ratsasti harvoin\nkylän läpi, mutta kun hän sen joskus teki, tapahtui se mitä nopeimmin;\npaimenet kohtasivat hänet harvoin päivisin salviarinteillä, mutta missä\nikinä hän näyttäytyikin, siellä tapahtui tekoja, jotka olivat yhtä\nsynkkiä ja salaperäisiä kuin hänen kasvojaan peittävä naamiokin.\nOldringin rosvojoukko ei tyytynyt vain karjan ryöstämiseen.\n\nVenters painautui hyvin matalalle pumpulipuiden varjoon punnitsemaan\ntätä satunnaista kohtaamista, ja kului moniaita hetkiä, ennen kuin hän\nuskalsi lähteä liikkeelle. Äkillisestä mielijohteesta hän sitten\nkääntyi toisaalle palaten takaisin metsän laitaa pitkin. Saavuttuaan\nJanen kartanoon vievälle polulle hän päätti mennä kylään asti. Hän\nkiiruhti eteenpäin nopein, kuulumattomin askelin. Tultuaan metsiköstä\nhän pääsikin heti kylän ainoalle kadulle. Se oli leveä, pitkien\npoppelien reunustama ja jokaisen puuryhmän alla jalkapolun toisella\npuolen oli ojia, joissa virtasi Jane Withersteenin lähteen vettä.\n\nPuiden välistä vilahteli taloista tuikkivien kynttilöiden valo ja\nkauempaa pilkottivat kylän kauppojen valaistut ikkunat. Kun Venters\nsaapui lähemmäksi, näki hän vakavasti keskustelevia, ryhmissä\nseisoskelevia miehiä. Tuota tavallista nurkissa, penkereillä ja\nportailla vetelehtimistä ei voinut huomata ollenkaan. Pysytellen\nvarjossa Venters lähestyi lähestymistään, kunnes kuuli ääniä. Mutta hän\nei voinut erottaa sanoja. Hän tunsi monta mormonia ja etsi tarkasti\nkatseellaan Tullia ja hänen miehiään, mutta turhaan. Siitä hän\npäätteli, etteivät rosvot olleetkaan ratsastaneet kylän katua pitkin.\nNuo vakavat miehet keskustelivat varmaankin Lassiterin tulosta. Mutta\nVenters oli tietoinen siitä, etteivät Tullin tämän päiväiset aikeet\nhäntä kohtaan tulisi muuttumaan.\n\nVenters sen vuoksi, huomattuaan, kuinka vähän hänellä täällä oli\nselville otettavaa, päätti palata takaisin. Kirkko oli pimeä ja sen\nviereen rakennettu piispa Dyerin talo oli myös pimeä, samoin kuin\nTullin asuntokin. Melkein joka ilta tähän aikaan ne tavallisissa\noloissa olisivat olleet valaistut, ja Venters kiinnittikin huomionsa\ntähän tavattomaan laiminlyöntiin.\n\nKun hän juuri oli pujahtamaisillaan kadulta metsikön laitaan, piiloutui\nhän uudelleen kuullessaan hevosten kavioiden kapsetta. Hetken kuluttua\nhän näkikin pari lähestyvää ratsastajaa. Painautuen erään puun varjoon\nhän käytti hyväkseen nyt jo kirkkaampaa tähtien valoa ja tunsi Tullin\nrotevan vartalon ja hänen vieressään erään Jerry-nimisen ratsastajan\nlyhyen sammakkomaisen hahmon. Miehet olivat vaiti ja ratsastivat ohi\nhäviten vihdoin näkyvistä.\n\nVenters jatkoi matkaansa levottomiin synkkiin ajatuksiin vaipuneena\nmiettien päivän tapahtumia ja koettaen arvailla mitä nyt illalla oli\nsuunniteltu. Hänen ajatuksensa olivat musertaa hänet. Tuolla pimeässä\nmetsikön keskellä asui nainen, joka oli ollut hänen ystävänsä. Ja hän,\nVenters, hiiviskeli hänen kotinsa ympärillä pitäen salakähmäisesti\nrevolveria kädessään kuin intiaani tai kuin ihminen, jolla ei ole\nkotia, omaisia eikä minkäänlaisia tarkoitusperiä. Ja naisen ympärillä\nhiiviskeli julman ja salaisen voiman varjo. Ei kukaan ruhtinatar olisi\nvoinut lahjoittaa kuninkaallisemmin runsaista varastoistaan\nlähimmäisilleen kuin Jane Withersteen lahjoitti omistaan\nuskonveljilleen ja niille onnettomille, joita hänen uskonveljensä\nvihasivat. Hän ei pyytänyt muuta kuin naisen jumalaista oikeutta\nrakastaa ja elää sydämensä määräysten mukaan. Mutta hänen rukouksensa\nja toiveensa olivat olleet turhat.\n\n\"Jo vuosikausia olen huomannut myrskyn uhkaavan häntä ja\nCottonwoodsia\", mutisi Venters kävellessään. \"Pian se nyt puhkeaa\nraivoamaan. Mutta minusta se ei tunnu lainkaan suotavalta.\"\n\nSinä iltana kyläläiset kuiskailivat kaduilla; rosvot ratsastivat yöllä\nhevosilla, joiden jalat olivat verhotut; Tull suunnitteli salaperäisiä\nkonnantöitään ja salviarinteillä piileskeli mies, Lassiter, jonka\nilmestyminen kylään ennusti jotakin kamalaa.\n\nVenters sivuutti tumman pumpulipuumetsikön ja päästyään salviarinteelle\nalkoi kiivetä vähitellen ylenevälle kukkulalle. Hän suuntasi kulkunsa\nerään lännen taivaalla tuikkivan tähden mukaan. Silloin tällöin hän\npysähtyi kuuntelemaan erottaen vain tavallisen tutun arosuden ulvonnan,\ntuulen huminan ja salviapensaitten kahinan. Hetkisen kuluttua häämötti\ntummana hieman hänen oikealta puoleltaan matala kalliorykelmä ja\nkääntyen sinnepäin hän vihelsi hiljaa. Silloin syöksyi kallioiden\nvälistä esiin koira, joka hyppi vinkuen hänen ympärillään. Hän kiipesi\nvarovasti rosoisten paasien yli, laskeutuen sitten alemmaksi. Siellä\noli pimeämpää ja paikka oli kokonaan tuulen suojassa. Eräs valkoinen\nesine opasti häntä. Se oli toinen koira, joka oli painautunut nukkumaan\nsatulan ja laukun väliin. Koira heräsi heiluttaen häntäänsä\ntervehdykseksi. Venters asetti satulan pielukseksi, kääriytyi\nhuopapeitteisiinsä ja painautui pitkäkseen kasvot taivasta kohti.\nValkoinen koira painautui aivan hänen viereensä. Toinen vinkui ja\njuoksi muutamien metrien päähän kummulle, johon se käpristyi vahdiksi.\nJa tässä villissä piilopaikassa Venters sulki silmänsä suurten\nvalkoisten tähtien valossa rajattomana kaareutuvan sinitaivaan alla\nverraten katkerana niiden yksinäisyyttä omaansa, ja nukkui.\n\nKun hän heräsi, sarasti aamu ja kaikki hänen ympärillään oli kirkkaan\nteräksenharmaata. Ilma tuntui kylmältä. Noustuaan hän tervehti\nhaukottelevia koiria ojennellen puutunutta ruumistaan, ja kooten sitten\nkimpun kuivuneita salviapensaitten oksia hän sytytti tulen. Kuivatut\nlihasuikaleet, joita hän lämmitti hetkisen tulen loimussa, kelpasivat\nhänelle ja koirille aamiaiseksi. Syötyään hän joi kenttäpullosta. Hänen\nvarastoissaan ei ollut mitään muuta, sillä hän oli tottunut niukkaan\nravintoon. Sitten hän istuutui tulen ääreen ojentaen kätensä sitä kohti\nja odotti. Odottaminen oli ollutkin hänen päätyötään jo kuukausia,\nvaikka hän tuskin tiesi, mitä odotti, ellei tuntien kulumista. Mutta\nnyt hän tunsi jotakin olevan tulossa lähitulevaisuudessa; päivällä hän\nsaisi toistamiseen kohdata Lassiterin ja Janen, saisipa ehkä kuulla\nuutisia rosvoistakin, ja huomenna hän aikoi lähteä matkalle Deception\nPassiin.\n\nJa odottaessaan hän jutteli koirilleen. Hän nimitti niitä Ringiksi ja\nWhitieksi, ne olivat paimenkoiria, puoleksi skotlantilaisia, puoleksi\nhirvikoiria, komearuumiisia ja erinomaisesti opetettuja. Näytti aivan\nsiltä kuin nämä koirat olisivat häntä kohdanneen onnettomuuden aikana\nymmärtäneet, minkä arvoisia ne olivat isännälleen, ne kun osoittivat\nhänelle yhä suurempaa rakkautta ja uskollisuutta. Whitie katseli häntä\nhellästi ja vakavasti ja Ring vartioi väsymättä käpristyneenä\nläheiselle pienelle kummulle. Auringon noustessa valkoinen koira\nvapautti toverinsa ja Ring painautui nukkumaan isäntänsä jalkoihin.\n\nPian Venters kääri makuuhuopansa kokoon ja sitoi ne yhteen muiden\nniukkojen varusteittensa kanssa kiiveten sitten piilostaan katsomaan\nhevostaan. Hän näkikin sen hetken kuluttua vähän matkan päässä\nsalviarinteellä ja lähti ottamaan sitä kiinni. Tässä maassa, jossa\njokainen ratsastaja kerskaili hyvästä hevosestaan haluten aina lähteä\nkilpasille, Venters ratsasti hevosella, joka oli hänen\nonnettomuuksiensa surullinen todiste.\n\nNojaten selkäänsä kiveen Venters sitten käänsi kasvonsa länttä kohti\njääden odottamaan joutilaana keppi kädessään. Hänen edessään ja\nvasemmalla ja oikealla puolellaan jatkui salviakenttä aaltoillen,\nkumpuillen, laskeutuen ja kohoten kuin purppuraisen meren laakeat\naallot. Pumpulipuumetsiköstä, joka oli kuin purppuran ympäröimä vihreä\nläikkä, siinsi Jane Withersteenin vanhan kivirakennuksen tummanpunainen\nkatto. Ja siitä jatkuivat kylän laajat kasvitarhat ja vihreät\nhedelmäpuutarhat solakoiden poppelien ympäröiminä, ja kauempaa\nsiinsivät syvän vihreät alfalfakentät. Salviarinteillä näkyi\nlukemattomia punaisia ja valkoisia pisteitä, kylän nautakarjaa ja\nhevosia.\n\nSiten katsellen ja odottaen Venters antoi ajan kulua. Vihdoin hän\nhuomasi hevosen ilmestyvän eräälle kummulle ja tunsi sen Lassiterin\nmustaksi. Kiiveten korkeimmalle kalliolle, jotta hänet voitaisiin\nhuomata taivaanrantaa vasten, hän heilutti hattuaan. Lassiterin hevosen\nmelkein silmänräpäyksellinen kääntyminen ilmaisi sen omistajan näön\nterävyyden. Sitten Venters laskeutui rinteelle, satuloi hevosensa,\nsitoi tavaransa satulan taakse ja sanoen jotakin koirilleen aikoi\nlähteä ratsastamaan Lassiteria kohti, mutta päättikin odottaa häntä\nsiinä korkeammalla paikalla, josta oli laaja näköala ympäristöön.\n\nOli kulunut jo aikoja siitä, kun Venters oli saanut osakseen\nystävällisen tervehdyksen jonkun miehen puolelta. Lassiter sai hänessä\nlämpenemään jotakin, joka oli alkanut jäätyä laiminlyönnistä. Ja\nvastatessaan Lassiterin tervehdykseen puristamalla voimakkaasti hänen\nrautaista kättään ja huomatessaan tämän harmaiden silmien katseen hän\ntiesi, että Lassiteristä ja hänestä tulisi ystävät.\n\n\"Venters, keskustelkaamme vähän, ennen kuin lähdemme tuonne kylään\",\nsanoi Lassiter heittäen ohjakset maahan. \"Minulla ei ole mihinkään\nkiirettä. Koiranne näyttävät oivallisilta.\" Ja ratsastajan silmin hän\ntarkasteli Ventersin hevosta ilmaisematta kuitenkaan ajatustaan. \"No,\ntapahtuiko mitään sen jälkeen kun erosin teistä?\"\n\nVenters kertoi hänelle rosvoista.\n\n\"Olin niin kaukana piilossa salviarinteellä\", vastasi Lassiter, \"etten\nnähnyt enkä kuullut mitään. Oldring näyttää saaneen valtit käsiinsä\ntäällä. Se ei ole uutta Utahissa, että hän piileskelee rotkoissa\njättämättä mitään jälkiä.\" Lassiter vaikeni hetkiseksi. \"Minä ja\nOldring emme olleet niinkään outoja toisillemme muutamia vuosia sitten,\nkun hän ajoi karjaa Bostil's Fordiin ja Rio Virginin suuhun. Mutta hän\nväsyi siihen ja ajaa nykyään karjansa jonnekin muualle.\"\n\n\"Lassiter, te siis tunnette hänet? Onko hän mormoni vai pakana?\"\n\n\"En tiedä. Tunnen mormoneja, jotka teeskentelevät olevansa pakanoita.\"\n\n\"Ei ainoakaan mormoni teeskentele milloinkaan sellaista, ellei hän ole\nrosvo\", sanoi Venters.\n\n\"Ehkä ei.\"\n\n\"Tämä on kovaa seutua jokaiselle, mutta erittäinkin pakanoille.\nOletteko milloinkaan kuullut puhuttavan jostakin pakanasta, joka olisi\nvaurastunut mormoniyhteiskunnassa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Haluan päästä pois koko Utahista. Äitini elää vielä Illinoisissa ja\ntahdon lähteä kotiin. Olen ollut poissa kahdeksan vuotta.\"\n\nVanhemman miehen myötämielisyys liikutti Ventersiä niin, että hän\nkertoi tarinansa. Hän oli matkustanut Quincystä ansaitakseen omaisuuden\nkultakentillä, mutta ei ollut päässyt milloinkaan Salt Lake Cityä\nkauemmaksi. Sitten hän oli kuljeskellut työmiehenä sinne tänne, ollut\najurina ja paimenena, ajautunut etelään päin vedenjakajan ja erämaiden\nyli ja vihdoin viimeisen kumpuisen ylätasangon rotkoja pitkin tänne\näärimmäisille raja-asutuksille. Täällä hänestä oli tullut\nsalviarinteiden ratsastaja, hänellä oli ollut omaa karjaa ja hänen\ntoimeentulonsa oli vähän aikaa ollut moitteeton, kunnes hän sattumalta\noli joutunut Jane Withersteenin palvelukseen.\n\n\"Lassiter, minun ei kai tarvitse kertoa teille loppua.\"\n\n\"No niin, se ei olisi mitään uutta minulle, sillä tunnen mormonit. Olen\nnähnyt heidän naisiensa ihmeteltävän rakkauden ja kärsivällisyyden,\nuhrautumisen ja vaiteliaisuuden ja heidän mielipuolisuutensa, joksi\nnimitän heidän käsitystään Jumalasta. Ja ennen kaikkea olen\nkiinnittänyt huomioni naisten petollisuuteen. He työskentelevät käsi\nkädessä ja salaisesti. Ei kukaan ihminen voi vastustaa heitä, ellei hän\nturvaudu revolveriin. Sillä mormonit ovat hitaita tappamaan. Muuta\nhyvää puolta heidän uskonnossaan en ole milloinkaan huomannut. Venters,\nuskokaa sanojani, etteivät nämä mormonit ole oikein täysijärkisiä.\nMuuten ei mormoni voisi mennä naimisiin toisen naisen kanssa, vaikka\nhänellä on jo vaimo, Ja sanoa sitä velvollisuudekseen.\"\n\n\"Lassiter, ajattelette aivan samoin kuin minäkin\", vastasi Venters.\n\n\"Kuinka ette milloinkaan ole ampunut Tullia tai jotakuta heistä?\" kysyi\nLassiter uteliaana.\n\n\"Jane rukoili minua, pyysi minua olemaan kärsivällinen ja antamaan\nanteeksi. Hän otti minulta revolverinikin. Menetin kaikki, ennen kuin\ntiesinkään sitä\", vastasi Venters punastuen. \"Mutta, Lassiter, kuulkaa.\nHäviöstäni sain pelastetuksi luodikon, pari coltia ja paljon ammuksia,\njotka piilotin Deception Passiin. Melkein joka päivä kuuden kuukauden\najan harjoittelin siellä ampumaan luodikollani, kunnes sen piippu\npoltti kouriani. Harjoittelin myös revolverin esiinvetäisemistä ja\nampumista tuntikausia joka päivä.\"\n\n\"Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta\", sanoi Lassiter kohottaen äkkiä\npäätään ja kohdistaen harmaat silmänsä Ventersiin. \"Osasitteko ampua\nrevolverillanne ennen harjoittelemaan ryhtymistänne?\"\n\n\"Kyllä, mutta nyt...\" Venters teki salamannopean liikkeen.\n\nLassiter hymyili antaen sitten päivettyneiden luomiensa vaipua, kunnes\nhänen silmänsä näyttivät vain harmailta raoilta. \"Tapatte vielä\nTullin!\" Hän ei kysynyt sitä, totesi vain sen.\n\n\"Lupasin Jane Withersteenille koettavani karttaa Tullia ja aion pitää\nsanani. Mutta ennemmin tai myöhemmin kohtaan joka tapauksessa hänet ja\njos tunteeni silloin ovat samanlaiset kuin nyt, ammun hänet, jos hän\nkatsahtaakaan minuun.\"\n\n\"Aivan niin. Tuolla kylässä tapahtuu piakkoin jotakin kamalaa.\" Hän\nvaikeni hetkiseksi huitaisten salviapensasta ruoskallaan. \"Venters,\nkoska olette noin liikuttunut, kertokaa minulle Milly Ernen tarina.\"\n\nLassiterin kysymyksen hillitty kiihko sai Ventersin tunteet tyyntymään.\n\n\"Milly Ernen tarinanko? Lassiter, kerron teille, mitä tiedän. Milly\nErne oli oleskellut Cottonwoodsissa jo vuosikausia ennen minun\nensimmäistä tuloani sinne, ja suurin osa kertomistani tapahtumista ovat\nniiltä ajoilta. Opin tuntemaan hänet verraten hyvin. Hän oli pieni\nnainen, mutta hyvin uskonvimmainen. Sain sellaisen käsityksen, vaikka\nen siitä mitään maininnut, että hän sydämessään oli enemmän pakana kuin\nmormoni. Mutta mormonista hän vain kävi ja hänen huulensa osasivat\nvarmasti säilyttää salaisuudet. Tehän tiedätte jokaisessa\nmormonikylässä olevan naisia, jotka tuntuvat meistä hyvin\nsalaperäisiltä, mutta Millyyn liittyi muutakin tavatonta. Kun hän tuli\nCottonwoodsiin, oli hänellä mukanaan kaunis pieni tytär, jota hän\nrakasti kiihkeästi. Millyä ei tiedetty Cottonwoodsissa julkisesti\nkenenkään mormonin vaimoksi, mutta en lainkaan epäile, että niin\ntodella oli asianlaita. Ehkä tuon mormonin toinen vaimo, tai vaimot\neivät halunneet tunnustaa Millyä sellaiseksi. Sellaistakin saattaa\ntapahtua näissä kylissä. Mormoninaiset kantavat kahleita, mutta ovat\nsilti mustasukkaisia. No niin, mikä sitten lieneekin tuonut Millyn\ntähän maahan, rakkausko, mielipuolisuusko vai uskonto, hän katui\nkuitenkin sitä. Hän luopui opettajattarentoimestaan kylän koulussa,\nerosi heidän kirkostaan ja alkoi taistella mormoneja vastaan, etteivät\nhe saisi kasvattaa hänen tyttärestään mormonia. Silloin mormonit\nhitaasti kiristivät ruuveja tapansa mukaan. Vihdoin lapsi katosi. Sen\nsanottiin eksyneen. Mutta lapsi varastettiin, tiedän sen varmasti,\nettekä suinkaan tekään sitä epäile. Tapahtuma mursi Milly Ernen, mutta\nhän eli vielä toivosta. Hänestä tuli orja ja hän raatoi sydämensä,\nsielunsa ja henkensä uuvuksiin saadakseen takaisin lapsensa. Mutta hän\nei milloinkaan enää kuullut siitä sanaakaan. Silloin hän alkoi\nkuihtua... Voin nähdä hänet vieläkin, tuon hennon olennon, joka oli\nniin läpikuultava, että hänen lävitseen melkein saattoi katsoa,\nvalkoinen kuin palttina... ja entä hänen silmänsä!... Ne ovat aina\nahdistaneet minua. Hänellä oli yksi ainoa todellinen ystävä, Jane\nWithersteen. Mutta Jane ei voinut lääkitä murtunutta sydäntä, ja Milly\nkuoli.\"\n\nLassiter ei sanonut vähään aikaan mitään eikä kääntänyt päätään.\n\n\"Entä mies?\" huudahti hän hetken kuluttua käheästi.\n\n\"Minulla ei ole aavistustakaan, kuka tuo mormoni oli\", vastasi Venters.\n\"Sitä ei tiedä kukaan muukaan Cottonwoodsissa asuva pakana.\"\n\n\"Tietääköhän Jane Withersteen sen?\"\n\n\"Kyllä, mutta ei valkohehkuun kuumennettu rautakaan voisi pakottaa\nhäntä ilmaisemaan sitä.\"\n\nSanomatta enää mitään Lassiter lähti kulkemaan taluttaen hevostaan ja\nVenters seurasi häntä koirineen. Tultuaan puolen penikulman päähän\nrinteelle he saapuivat tiheään pajukkoon ja pian sen jälkeen aukeamaan,\njonka laidat olivat tummanvihreän, ruohomaisen, sametinpehmeän\nkasvullisuuden peitossa. Veden kohina ja lintujen liverrys täyttivät\nheidän korvansa. Venters opasti toverinsa varjoisaan lehtoon ja näytti\nhänelle Amber Springin. Se oli suurenmoinen kirkkaan, ambran värisen\nveden muodostama lähde, joka pulppusi esiin kivien reunustamasta\ntummasta reiästä. Lassiter polvistui juomaan jääden hetkiseksi\npaikoilleen juodakseen lisää. Hän ei ilmaissut mielipidettään, mutta\nVenters ei kaivannutkaan sanoja. Salviarinteiden ratsastajat rakastavat\nlähinnä hevostaan lähdettä. Ja tämä lähde oli kaunein ja tärkein, mitä\nEtelä-Utahin ylätasankojen ratsastajat tunsivat. Se oli tehnyt vanhasta\nWithersteenistä läänitysherran ja antoi nyt hänen tyttärelleen\ntilaisuuden korvata sen uutteruuden, jota hänen isänsä oli vaatinut\nsalviakenttien raatajilta.\n\nVesi jatkoi kohisten matkaansa pyörteisenä purona, joka kiiti iloisesti\neteenpäin pajujen reunustamaa kanavaa pitkin. Puron vihreillä rannoilla\nkasvoi sammalta, sanajalkaa ja liljoja. Paitsi karkeiksi hakattuja\nkiviä, jotka sulkivat veden väliinsä suunnaten sen kulkua, oli tämän\npajukon ja kujanteen annettu jäädä luonnolliseen tilaansa.\n\nAlempana oli keinotekoisia järviä, kolme kaikkiaan, toinen toistaan\nkorkeammalla mullasta luotujen pengermien ympäröiminä, ja niiden\nympärillä kasvoi vihreälehväisiä korkeita poppeleita. Järvien\nkuvastinkirkkailla pinnoilla uiskenteli ankkoja, sininen haikara seisoi\nliikkumattomana eräällä vesiportilla, kuningaskalastajat kiitivät\nkirkuen varjoisia rantoja pitkin, valkoinen haukka leijaili taivaalla\nja puista ja pensaikosta kuului satakielten ja rastaiden laulua. Kaikki\nerosi oudosti autioiden salviakenttien loputtomista rinteistä ja\ntaaempana sijaitsevista villinnäköisistä kallionharjanteista. Venters\najatteli naista, joka pitää näistä linnuista, oksien vehreydestä ja\nveden kohinasta.\n\nLähimpänä rinteellä, juuri suurimman, kolmannen järven alapuolella oli\nkarja-aitauksia, suuri kivitalli, avonaisia katoksia, kanahäkkejä ja\nkarsinoita. Siellä leijaili tomupilviä, kuului kavioiden kapsetta,\nsiellä oli virmaavia varsoja ja kiljuvia aaseja. Hirnuvat hevoset\nolivat tallautua toistensa jalkoihin kokoontuessaan aitojen viereen, ja\ntallin pienistä ikkunoista olivat raudikot, mustat ja kimot työntäneet\nesiin nyökkivät päänsä. Kun miehet saapuivat suunnattoman suurelle\ntallipihalle, kasvoi melu kaikkialla heidän ympärillään. Tähän\ntervehdykseen eivät kuitenkaan yhtyneet muutamat miehet ja pojat, vaan\nhävisivät heti näkyvistä.\n\nVenters ja Lassiter olivat juuri lähtemäisillään taloa kohti, kun Jane\nilmestyi kujalle taluttaen hevostaan. Ratsastushameessaan ja\npuserossaan hän näytti menettäneen jotakin jaloista ääriviivoistaan\nnäyttäen nyt enemmän ratsastusretkeltä palaavalta tytöltä kuin\nWithersteenin emännältä. Hän hymyili iloisesti ja hänen tervehdyksensä\noli lämpimän sydämellinen.\n\n\"Hyviä uutisia\", hän tiedoitti. \"Olen käynyt, kylässä. Kaikki on\nrauhallista, vaikka odotinkin -- niin, en oikeastaan tiedä, mitä. Mutta\nsiellä ei ollut minkäänlaista hälinää. Ja Tull on kuulemma ratsastanut\nGlazeen.\"\n\n\"Tullko poistunut?\" kysyi Venters hämmästyneenä. Hän koetti arvailla,\nmikä oli pakottanut Tullin lähtemään. Oliko hän poistunut välttääkseen\nkohtaamasta toistamiseen Lassiteriä? Vai olisiko hänen matkansa\njossakin yhteydessä Oldringin ja hänen miestensä piileskelemisen\nkanssa?\n\n\"Poistunut varmasti, Jumalalle kiitos\", vastasi Jane. \"Nyt saan olla\nrauhassa vähän aikaa. Lassiter, haluan näyttää teille hevoseni. Olette\nratsastaja ja siis hevostentuntijakin. Minulla on muutamia\narabialaisia. Isäni sai parhaimman rotunsa Nevadan intiaaneilta, jotka\nolivat vannoneet hevosiensa polveutuvan espanjalaisten aikoinaan tänne\njättämistä alkuperäisistä.\"\n\n\"Rouva, en voi irroittaa katsettani tästäkään, jolla nyt olette\nratsastanut\", sanoi Lassiter kiertäen vilkasta, hoikkasääristä,\nhienorakenteista kimoa.\n\n\"Missä pojat ovat?\" kysyi Jane katsellen ympärilleen. \"Jerd ja Paul,\nmissä olette? Tuokaa hevoset heti tänne.\"\n\nKuullessaan tallissa putoilevien salpojen kolinan hevoset alkoivat\nravistella päätään ikkunoissa, korskahdella ja tömistellä. Sitten ne\nsyöksyivät ovesta pihalle, kokonainen jono jalorotuisia, jotka\nlaukkasivat ympäri pihaa päät pystyssä, häntien ja harjojen liehuessa.\nNe pysähtyivät etäälle kääntyen katsomaan ja tulivat sitten hitaasti\nlähemmäs hirnuen emännälleen ja korskahdellen epäilevästi vieraille ja\nheidän hevosilleen.\n\n\"Tulkaa, tulkaa, tulkaa!\" kutsui Jane ojentaen kättään. \"Hyi, Bells ja\nWrangle, ettekö enää osaa käyttäytyä? Ja Black Star ja Night, mikä\nteitä oikeastaan vaivaa? Ah, te kaunokaiseni, te salviarinteitteni\njuoksijat!\"\n\nVain kaksi uskalsi lähestyä häntä, ne, joita hän nimitti Black Stariksi\nja Nightiksi. Venters ei voinut milloinkaan katsella niitä ihastumatta.\nToinen oli pehmeän himmeän musta ja toinen taasen kiiltävän musta. Ne\nolivat aivan saman kokoisia, molemmat korkeita ja pitkäruumiisia ja\nniillä oli leveä rinta ja notkeat voimakkaat jalat. Niiden kiiltelevä\nkarva ja hienosti suittu harja ilmaisivat, että ne olivat emäntänsä\nlemmikkejä. Sen saattoi myös huomata niiden suurten silmien ilmeestä ja\nkiihkeästä lähestymisestä.\n\n\"En ole milloinkaan nähnyt niiden vertaisia\", kuului Lassiterin\narvostelu, \"ja olen aikoinani nähnyt paljonkin hevosia. Rouva, jos\nhaluatte joskus ratsastaa nopeasti kauas salviarinteille -- jos\nhaluatte joskus paeta, niin --\"\n\nLassiter lopetti siihen kuivan leikillisesti tarkoittaen kuitenkin\njotakin sanoillaan. Jane punastui katsoen häneen ylpeästi.\n\n\"Olkaa varovainen, Lassiter, sillä voisin pitää tuota jonkinlaisena\nehdotuksena\", hän vastasi iloisesti. \"On vaarallista ehdottaa\nkarkaamista mormoninaiselle. No niin, odotin teitä jo. Nyt on juuri\nsopiva hetki näyttää teille Milly Ernen hauta. Päiväpaimenet ovat\nmenneet eivätkä yövahdit ole vielä palanneet. Bern, mitä luulette sen\nmerkitsevän? Pitääkö minun olla huolissani? Tiedättehän, kuinka minua\non koetettu saada huolestumaan.\"\n\n\"Yövahdin palaaminen kartanoon näin myöhään ei ole ollenkaan\ntavallista\", vastasi Venters hitaasti katsahtaen Lassiteriin. \"Karja on\ntavallisesti hyvin levollinen pimeän jälkeen. Olen kuitenkin nähnyt\narosudenkin voivan säikäyttää valkoista laumaanne.\"\n\n\"En viitsi nyt ruveta huolehtimaan. Tulkaa\", sanoi Jane.\n\nHe nousivat ratsujensa selkään ja seuraten Janea kujalle jatkoivat\nmatkaansa karjapolkua pitkin länttä kohti hänen opastamanaan. Ventersin\nkoirat laukkasivat heidän takanaan. Kartanon tällä puolen oli näköala\ntoisenlainen kuin toisella suunnalla, lähin ympäristö oli jo kuoppaista\nja salviapensaat kyhmyräisempiä ja rumempia; täällä ei katse voinut\nkiintyä rotkojen tummansinisiin juoviin eikä taivaalle kohoaviin\nkiviharjanteisiin. Jane poikkesi pian polulta syrjään ratsastaen\nsalviarinteelle, missä hän hetken kuluttua laskeutui satulasta heittäen\nohjakset maahan. Miehet noudattivat hänen esimerkkiään. Sitten he\nseurasivat häntä jalan ja saapuivat vihdoin matalan jyrkänteen\nlaidalle. Jane sivuutti monta matalaa harjannetta ja pysähtyi vihdoin\nmelkein näkymättömän kummun viereen. Se oli muutaman salviapensaan\nvarjossa jyrkänteen laidassa, ja ratsastaja olisi voinut antaa\nhevosensa hypätä sen yli huomaamatta, että siinä oli hauta.\n\n\"Kas tässä.\"\n\nHän näytti surulliselta puhuessaan, mutta ei ruvennut selittämään,\nmiksi tämä ristitön hauta oli niin laiminlyöty. Siinä kasvoi kimppu\nvaaleita suloisia lavendelikaunokkeja, epäilemättä Janen siihen\nistuttamia.\n\n\"Tulen tänne vain muistelemaan ja rukoilemaan\", hän sanoi. \"Mutta en\njätä jälkiä.\"\n\nHauta salviarinteellä! Kuinka yksinäiseltä tämä Milly Ernen lepopaikka\nnäyttikään! Sinne ei näkynyt pumpulipuumetsikköä eikä alfalfakenttiä\neikä siellä ollut ainoatakaan kalliota, harjannetta eikä setriä\nelävöittämässä yksitoikkoisuutta. Harmaat, punaisen vivahtavat rinteet,\nautiot ja villit, tuulessa heiluvine salvioineen, jatkuivat kaukaiseen\ntaivaanrantaan asti.\n\nLassiter katsoi hautaa ja sitten laajaa ympäristöä. Sillä hetkellä hän\nnäytti aivan vaskesta valetulta patsaalta.\n\nJane kosketti Ventersin käsivartta ja vei hänet hevosten luo.\n\n\"Bern!\" huudahti hän päästyään äänen kuulumattomiin, \"mitähän, jos\nLassiter onkin ollut Millyn mies ja sen pienen tytön isä, joka katosi\nniin kauan sitten!\"\n\n\"Sekin on mahdollista, Jane. Mutta lähtekäämme ratsastamaan. Jos hän\nhaluaa puhutella meitä vielä, tulee hän kyllä luoksemme.\"\n\nHe nousivat ratsujensa selkään ratsastaen karjapolulle ja alkaen\nkiivetä. Harjanteen laelta, josta he olivat lähteneet laskeutumaan,\nVenters katsoi taakseen. Hän ei nähnyt Lassiteria, mutta hänen\nkatseensa, joka vastustamattomasti siirtyi kauemmas asteittain\nylenevälle rinteelle, kohdistui liikkuvaan tomupilveen.\n\n\"Hei, tuolla on joku ratsastaja!\"\n\n\"Minäkin näen hänet\", sanoi Jane.\n\n\"Hän näyttää ratsastavan kiivaasti. Jane, nyt on jotakin hullusti.\"\n\n\"Siltä näyttää... Millaista vauhtia hän tuleekaan!\"\n\nHevonen katosi salviapensaiden joukkoon ja sitten tomupilvet ilmaisivat\nsen suunnan.\n\n\"Hän oikaisee ja näyttää ratsastavan suoraan aitauksia kohti.\"\n\nVenters ja Jane kannustivat hevosensa juoksuun pysähdyttäen ne kujan\nmutkassa. Tämä kujanne vei metsikön oikealle laidalle. Äkkiä sen\ntoiseen päähän ilmestyi kimo. Ja silloin Venters kuuli laukkaavien\nkavioiden tahdikkaan kapseen. Pian hänen terävät silmänsä tunsivat\nsatulassa heilahtelevan ratsastajankin.\n\n\"Mies on Judkins, teidän pakanapaimenenne!\" huudahti hän. \"Jane, kun\nJudkins ratsastaa noin, silloin on piru merrassa!\"\n\n\n\n\nIV.\n\nDECEPTION PASS.\n\n\nRatsastaja lähestyi niin että maa tömisi ja oli melkein kaataa\nhevosensa pysähdyttäessään sen äkkiä. Mies oli kookas ja hänen silmänsä\nnäyttivät pelottomilta.\n\n\"Judkins, olette kokonaan veren tahraama!\" huudahti Jane säikähtäneenä.\n\"Voi, teitä on ammuttu!\"\n\n\"Mitätön naarmu vain, neiti Withersteen. Luoti raapaisi vain\nolkapäätäni. Olen vain hieman märkä ja hevoseni on pärskytellyt vaahtoa\npuvulleni, joten tämä kaikki ei ole verta.\"\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi Venters tiukasti.\n\n\"Rosvot livistivät tiehensä punaisen lauman kanssa.\"\n\n\"Missä ovat kaikki mieheni?\" kysyi Jane.\n\n\"Neiti Withersteen, paimensin yksinäni laumaa koko yön. Päivän\nkoittaessa tänä aamuna lähestyivät rosvot laumaa ja alkoivat heti minut\nhuomattuaan ampua minua. Sitten ne ajoivat minua kauan aikaa haaskaten\nruutia koko ajan, mutta pääsin sittenkin pakoon.\"\n\n\"Jud, ne aikoivat siis tappaa teidät\", sanoi Venters.\n\n\"Se juuri ihmetyttää minua\", vastasi Judkins. \"Ne halusivat saada minut\nkaikin mokomin käsiinsä, ja sekin on jo tavatonta, että rosvot\ntuhlaavat aikaansa ajamalla takaa yhtä paimenta.\"\n\n\"Taivaalle kiitos, että pääsitte pakoon\", sanoi Jane. \"Mutta mieheni,\nmissä he ovat?\"\n\n\"En tiedä. Yövahdit eivät olleet paikoillaan ratsastaessani sinne eilen\nillalla ja tänäaamuna en tavannut ainoatakaan päivävahtia.\"\n\n\"Judkins! Bern, heidän kimppuunsa on hyökätty -- Oldringin miehet ovat\ntappaneet heidät!\"\n\n\"En usko sitä\", vastasi Venters päättävästi. \"Jane, miehenne eivät ole\nmenneetkään laitumille.\"\n\n\"Bern, mitä tarkoitatte?\" Jane Withersteen valahti kalmankalpeaksi.\n\n\"Muistatte kai, mitä sanoin näkymättömästä kädestä?\"\n\n\"Ah!... Mahdotonta!\"\n\n\"Toivon niin, mutta pelkään sitä kuitenkin\", Venters lopetti pudistaen\npäätään.\n\n\"Bern, olette katkeroitunut, mutta sehän onkin luonnollista.\nOdottakaamme, kunnes saamme selville, mitä on tapahtunut miehilleni.\nJudkins, tulkaa tupaan kanssani. Haavanne on sidottava.\"\n\n\"Jane, otan selvän siitä, minne Oldring on ajanut karjan\", lupasi\nVenters.\n\n\"Ei, ei! Bern, älkää antautuko siihen vaaraan nyt, kun rosvot ovat\nsellaisella ampumistuulella.\"\n\n\"Lähden sittenkin. Jud, kuinka monta nautaa oli punaisessa laumassa?\"\n\n\"Kaksituhatta viisisataa.\"\n\n\"Hoh! Mitä kummaa Oldring voi tehdä niin paljolla karjalla? Satakin\npäätä on jo suuri varkaus. Koetan ottaa tästä selvän.\"\n\n\"Älkää menkö\", pyysi Jane.\n\n\"Bern, olette nyt sellaisen hevosen tarpeessa, joka osaa juosta. Neiti\nWithersteen, ellette pahastu neuvostani, niin pakottakaa hänet ottamaan\nnopea hevonen tai älkää antako hänen lähteä ollenkaan.\"\n\n\"Aivan niin, Judkins. Hänen täytyy ottaa sellainen hevonen, jota toinen\nhevonen ei voi tavoittaa. Minkä haluatte -- Black Starinko vai\nNightin?\"\n\n\"Jane, en tahdo kumpaakaan\", sanoi Venters painokkaasti. \"En halua\nantautua sellaisen sattuman varaan, että menettäisin toisen\nlemmikeistänne.\"\n\n\"No, Wranglen sitten?\"\n\n\"Niin, juuri sen\", vastasi Judkins. \"Wrangle on Black Staria ja\nNightiäkin nopeampi Ette voi uskoa sitä, neiti Withersteen, mutta minä\ntiedän. Wrangle on salviarinteiden vahvin ja nopein hevonen.\"\n\n\"Oh ei, Wrangle ei pysty voittamaan Black Staria. Mutta, Bern, ottakaa\nWrangle, jos nyt välttämättä haluatte lähteä. Pyytäkää Jerdiltä\nkaikkea, mitä tarvitsette. Voi, olkaa valpas ja varovainen!... Olkoon\nJumala kanssanne!\"\n\nHän puristi Ventersin kättä, kääntyi äkkiä ja lähti kävelemään kujaa\npitkin taloa kohti ratsastajan kanssa.\n\nVenters ratsasti tallipihalle ja hypäten maahan satulasta huusi Jerdiä.\nPoika tuli juoksujalkaa. Venters lähetti hänet hakemaan lihaa, leipää\nja kuivattuja hedelmiä satulalaukkuihin sullottaviksi. Oman hevosensa\nhän päästi irti lähimpään aitaukseen. Sitten hän meni hakemaan\nWranglea. Suuri kimo oli saanut nimensä vikurin luonteensa mukaan. Se\ntuli mielellään tallista pihalle, mutta päästyään sinne se riistäytyi\nirti laukaten sinne tänne korvat luimussa. Ventersin oli pakko ottaa se\nkiinni suopungilla, jolloin se potki hajalle kappaleen aitaa, nousi\ntakajaloilleen, jysähti jälleen kaikille neljälle ja koetti riuhtoa\npoikki köyttä. Jerd tuli apuun.\n\n\"Wranglella ei ole tarpeeksi työtä\", sanoi Jerd suurta satulaa\nkiinnitettäessä. \"Se on levoton ollessaan kiinni ja haluaa juosta.\nOdottakaa, kunnes se saa salvian hajua sieraimiinsa.\"\n\n\"Jerd, tämä hevonen on oikea teräsleukainen paholainen. Olen vain\nkerran ratsastanut sillä. Juostako? Sehän on nopea kuin tuuli.\"\n\nKun Ventersin kenkä kosketti jalustinta, pillastui kimo lennättäen\nVentersin satulaan. Tämän tulisen hevosen tanssiminen palautti\nVentersin mieleen ne päivät, joista ei vielä todellisuudessa ollut\nkulunut pitkääkään aikaa. Silloin hän oli ratsastanut salviarinteille\nJane Withersteenin ratsastajien johtajana. Wrangle tempoi kovasti\nkireälle vedettyjä suitsia. Se laukkasi kujalta metsikön varjoisaan\nlaitaan pysähtyen vesikaukalon ääreen, missä se teutaroi ja pureksi\nkuolaimiaan. Venters laskeutui satulasta ja täytti matkapullonsa\nhevosen juodessa. Koiratkin, Ring ja Whitie, laukkasivat sinne\nsaadakseen juoda. Sitten Venters nousi jälleen satulaan ohjaten\nWranglen salviarinteitä kohti.\n\n44\n\nLeveä valkoinen tie kiemurteli rinteen juurelle. Terävä, kaikille\ntahoille suuntautuva katse ilmaisi Ventersille, ettei ainoaakaan\nihmistä, hevosta eikä sonnia ollut hänen näköpiirissään, elleivät ne\nolleet kätkeytyneet salviapensaikkoon. Ring laukkasi edellä ja Whitie\ntulla viiletti perässä. Wrangle lisäsi vähitellen vauhtinsa tasaiseen\nkeinuvaan raviin, ja Ventersin ajatukset, nyt kun lähdön aiheuttama\nhätäileminen ja hämminki oli ohi ja kun kenttää penikulmittain jatkui\nhänen edessään, kohdistuivat tyynesti punnitsemaan viimeisiä\nkummallisia tapahtumia.\n\nHän muisteli Tullin öistä ratsastusmatkaa, joka, kun sitä nyt\ntarkasteli sitä seuranneiden tapahtumien valossa, viittasi hänen\nsalaisiin vehkeilyihinsä; Oldringin ja hänen Naamioidun Ratsastajansa\nja hänen miestensä ratsastamista hevosilla, joiden jalat olivat\nverhotut; uutista, että Tull oli ratsastanut Jerry nimisine\napulaisineen tänä aamuna Glazeen; Jane Withersteenin paimenten\nkummallista katoamista; tuota erittäin päättäväistä yritystä tappaa\nainoa hänen palveluksessaan vielä oleva pakana, minkä yrityksen oli\nepäilemättä tehnyt tyhjäksi Judkinsin suurenmoinen ratsastus Janen\njuoksijalla; ja vihdoin punaisen lauman poisviemistä. Näillä\ntapahtumilla oli jotakin synkkää yhtäläisyyttä Ventersin mielentilan\nkanssa. Muistaen Janen syytöksen katkeruutta hän koetti arvostellessaan\nTullia tukahduttaa piintyneen vihansa. Mutta katkerat kokemukset\npakottivat hänet kuitenkin näkemään totuuden. Hän oli tuntenut\nnäkymättömän käden varjon, oli vaaninut sitä, kunnes oli nähnyt sen\nhämärät piirteet, ja seurannut sitten sen jälkiä päätyen erään miehen\nvihaan, mormonien kirkonvanhimman kilpakosimiseen, piispan voimaan,\ntuon peloittavan uskonlahkon kauas ulottuvaan käsivarteen. Tämä\nnäkymätön käsi oli nyt ryhtynyt ensimmäiseen toimenpiteeseensä Jane\nWithersteeniä vastaan. Hänen ratsastajansa oli kutsuttu pois ja hänet\noli nyt jätetty apulaisitta paimentamaan seitsemäätuhatta nautaa. Mutta\nVentersistä tuntui erittäin kummalliselta, että voima, joka oli\npidättänyt ratsastajat työstään, oli jättänyt niin paljon rosvojen\nhaltuun ja susien ahdistettavaksi. Sillä tuo voima ja kyllästymätön\nlahko sopivat yhteen kuin vakka ja kansi, sillä ne eivät eronneet\nmitenkään toisistaan.\n\n\"Mitähän Oldring mahtanee tehdä kahdellatuhannella viidelläsadalla\nnaudalla?\" mutisi Venters. \"Onkohan hän mormoni? Kohtasiko hän Tullin\nviime yönä? Minusta tämä näyttää kirotulta salajuonelta. Mutta Tull ja\nhänen uskonveljensä eivät tahdo tuhota Jane Withersteeniä, ellei heidän\nkirkkonsa samalla hyödy siitä. Mitähän tietä Oldring saapui tänne?\nMinäpä koetan saada kaiken selville.\"\n\nWrangle katkaisi viisikolmatta penikulmaa kolmessa tunnissa kävellen\nvain osan matkasta. Sittenkun se oli lämminnyt, se oli itse saanut\nmäärätä vauhtinsa. Iltapäivä oli jo pitkälle kulunut, kun Venters\nsaapui punaisen lauman jäljille ja näki, missä se oli ollut laitumella\nviime yönä. Silloin hän lepuutti hevostaan ja käytti silmiään. Aivan\nhänen lähellään oli lehmä vasikoineen, muutamia hiehoja ja kauempana\nsalviarinteellä joitakin harhailevia sonneja. Hän näki vilahdukselta\narosusiakin, jotka hiiviskelivät eläinten läheisyydessä. Hänen hitaasti\nsiirtyvä katseensa ei huomannut muita eläviä olentoja näköpiirissä,.\nYmpärillä kasvavat salviapensaat ulottuivat hänen hevosensa rinnan\ntasalle levittäen ympärilleen lämmintä, suloista tuoksuaan ja näyttäen\nharmailta siellä, missä tuuli liikutteli niiden lehtiä valossa, mutta\ntummemmilta tyynissä paikoissa, etäisyyden synnyttämän purppuraisen\nihmeellisen udun leijaillessa kaiken taustalla. Kaukaa tämän laajan\nautiomaan takaa alkoivat vähitellen kohota ne ylängöt, joiden läpi\nDeception Pass leikkasi kiemurtelevan, monirotkoisen tiensä.\n\nVenters otti jälleen suitset käteensä ja seurasi leveätä karjapolkua.\nKarsiutuneet salviapensaat olivat sen näköisiä kuin siitä olisi\nluikerrellut jokin hirviömäinen käärme. Muutamien penikulmien matkalla\nhän sivuutti useita lehmiä ja vasikoita, jotka olivat eronneet muusta\nlaumasta. Sitten hän pysähtyi rinteen viimeiselle korkealle kummulle\ntarkastelemaan alempana sijaitsevaa laaksoa. Rotkon suun kohdalla ei\npensaikko ollut niin tiheä kuin muualla ja karjapolku jatkui\nyhdensuuntaisesti sen kanssa niin kauas kuin hän voi nähdä. Se vei\nsiihen tuntemattomaan kohtaan, josta Oldringilla oli tapana ajaa karjaa\nrotkoon, ja moni ratsastaja, joka oli seurannut sitä, ei ollut\nmilloinkaan palannut. Venters hankki varmuuden siitä, etteivät rosvot\nolleet kääntyneet syrjään tavalliselta tieltään, ja poikkesi sitten\nkarjapolulta suunnaten kulkunsa rotkon suuhun.\n\nAurinko menetti hehkunsa painuessaan läntiselle taivaalle, missä se\nmuuttui valkoisesta kullanväriseksi näyttäen suurelta pallolta, joka\nheitteli kultaisia varjojaan rinteelle. Venters katseli pidentyviä\nsäteitä ja viivoja ihmetellen omaa penikulman pituista varjoaan.\nAurinko laski ja hänen ympärillään vallitseva kirkkaus pimeni heti. Hän\nehti vain nähdä jonkinlaisen kullan ja purppuran värisen kajastuksen\netääntyvän hitaasti edellään, singahtavan rotkon yli, kohoavan\nvastakkaiselle rinteelle ja pimentävän ja hautaavan alleen\nauringonvalon viimeisen kullanvärisen välkähdyksen.\n\nVenters ratsasti tielle, jota hän aina kulki laskeutuessaan solaan. Hän\nhypähti satulasta löytämättä muita jälkiä kuin ne, jotka itse oli\njättänyt joitakin päiviä sitten. Hän lähetti kuitenkin Ringin\ntarkastamaan ja odotti. Ring palasi hetkisen kuluttua. Sen jälkeen\nVenters talutti hevosensa tuohon maanpinnan leveään halkeamaan.\n\nDeception Passin suu oli erikoinen luonnonilmiö seudussa, joka oli\nmerkillinen autioista salviarinteistään, korkeiden punaisten\nharjanteiden eristämistä ylätasangoistaan ja syvistä rotkoistaan,\njoiden lähtö- ja päätekohdista kukaan ei varmuudella tiennyt mitään.\nTäällä oli laakson pohja aivan tasainen, tuolla taasen avautui rosoinen\naukko, kapea kuin kuilu, keltaiseen kiviseinään. Sinne vievä melkein\nkohtisuora viidensadan jalan pituinen rinne koetteli aina kovasti\nVentersin hermoja. Laskeutuminen sitä pitkin oli vaikeata aasillekin.\nMutta Wrangle korskahteli, Ventersin sitä taluttaessa, pikemminkin\nuhmasta ja innosta kuin pelosta, ja kuin hyppyyn valmistautuva hevonen,\njonka jalat on sidottu, se kohotti voimakkaat teräskenkäiset kavionsa\nja liukui tömähtäen ensimmäisen epätasaisen askelman yli.\n\nVenters lämpeni yhä enemmän ihaillessaan kimoa ja päästäessään sen\nsuitset valloilleen hän rupesi laskeutumaan askel askeleelta. Wranglen\nliikkeellepanemat pienet kivet ja sora hautasivat hänet usein polvia\nmyöten ja joskus hän vain vaivoin ehti hypätä syrjään jonkin vierivän\nkallionlohkareen tieltä; aika ajoin hän ei kyennyt erottamaan Wranglea\ntomun seasta, ja kerran hän ja hevonen liukuivat tahtomattaan keltaisen\nrapautuneen kalliopengermän yli. Sillä tiellä ei voitu pysähtyä\nlepäämään, vaikka se olikin vaarallinen, ja sen vuoksi sen\nlaskeutumiseen ei kulunutkaan pitkää aikaa.\n\nVenters hengitti vapaammin suoriuduttuaan siitä ja tunsi äkkiä, että\nhän onnistuisi yrityksessään. Sillä vaikka se aluksi oli ollutkin\nuhkarohkea päätös suorittaa jotakin mihin hintaan hyvänsä, muuttui sen\nnyt sellaiseksi seikkailuksi, että hän tunsi tarvitsevansa siinä kaiken\njärkensä, viekkautensa, terävän näkönsä ja tarkan kuulonsa.\n\nPinjoja kasvoi pienissä ryhmissä solan tasaisella pohjalla. Hämärä\nalkoi jo synkistää jyrkänteiden juurta. Venters ratsasti tielle ja\nsitten solaa ylöspäin. Puut, kuilut ja alempana sijaitsevat esineet\nmuuttuivat vähitellen mustiksi ja tämä pimeys kohosi rinteille, kunnes\nsolassa vallitsi yö, vaikka muualla vielä oli valoisa päivä. Taivaskin\ntummeni ja tähdet alkoivat tuikkia ensin, himmeinä, mutta sitten\nkirkkaampina. Ylimmän harjanteen terävät pykälät, jotka näyttivät\npureutuvan kuin hampaat taivaan sineen, olivat maamerkkejä, joista\nVenters tiesi, missä hänen leiripaikkansa sijaitsi. Hänen oli pakko\nmelkein haparoimalla tunkeutua solakoita tammia kasvavan tiheikön läpi\nlähteelle, jossa hän juotti hevosensa ja joi itsekin. Sitten hän\nirroitti satulan päästäen Wranglen laitumelle ollenkaan pelkäämättä,\nettä hevonen poistuisi minnekään lähteen ympärillä kasvavasta rehevästä\ntuoreesta ruohokosta. Sen tehtyään hän tyydytti oman nälkänsä, syötti\nRingin ja Whithien ja paneutui pitkäkseen odottamaan unta, koirien\nkäpertyessä makaamaan hänen vierelleen.\n\nHän oli elänyt sellaisiakin aikoja, jolloin hän tyytyväisenä oli\nviettänyt yönsä näiden Utahin ylätasankojen suurissa korkeuksissa.\nMutta se oli tapahtunut, ennen kuin hänen vihollistensa sorto oli\nmuuttanut hänen mielensä. Ratsastajana paimentaessaan laumaa hän ei\nmilloinkaan ollut ajatellut öiden synkkyyttä eikä yksinäisyyttä, mutta\nnyt hylkiönä, kun kaikki kävi niin hiljaiseksi ja pimeäksi ja kun\nlukemattomat kirkkaat tähdet loistivat kylmästi ja tyynesti, hän lepäsi\naloillaan pakottavin sydämin. Sillä jo vuosikauden hän oli elänyt kuin\nmusta kettu vertaistensa ahdistamana. Hän ikävöi ihmisääniä ja halusi\ntuntea ihmiskäden kosketuksen. Päivisin hän kyllä sai ajan kulumaan\nratsastelemalla paikasta toiseen, harjoittelemalla revolverilla\nampumista, mihin jokin hänet pakotti, ja tekemällä jotakin muuta, joka\nainakin vaati liikuntoa, mutta öisin, ennen kuin hän pääsi uneen, hänen\nmielensä oli hyvin levoton. Hän halusi lähteä matkoihinsa näiltä\nloputtomilta salviarinteiltä ja tästä rotkojen uurtamasta erämaasta, ja\nvarsinkin yksinäisinä öinä tämä ikävöiminen kiihtyi melkein\nsietämättömäksi. Silloin hän tavallisesti ojensi kätensä silitelläkseen\nRingiä ja Whithietä, sanomattoman kiitollisena molempien koiriensa\nrakkaudesta ja toveruudesta.\n\nTänäkin yönä sama yksinäisyyden tunne sai valtoihinsa Ventersin, ja\nvanhaan totuttuun tapaansa hän vaipui surullisiin ajatuksiin tuntien\npolttavaa levottomuutta. Mutta niistä kiteytyi sellainen vakaumus, että\nhänen hyödyttömässä elämässään oli tapahtunut huomattava muutos. Hän\noli tuntenut sen ensi kerran, kun Wrangle oli keikauttanut hänet\nkorkealle satulaan, ja hän tiesi sen nyt varmasti maatessaan Deception\nPassin suussa. Hän ei värissyt seikkailun tunnusta, vaan vaipui\npikemminkin synkkiin aavistuksiin suurista vaaroista, ehkäpä\nkuolemasta. Oldringin piilopaikasta hän aikoi ottaa tarkan selon.\nRosvoilla oli kyllä nopeat hevoset, mutta ei ainoatakaan sellaista,\njoka voi öisin hiipiä hänen kimppuunsa Ringin ja Whithien vartioidessa\nhänen pakopaikkaansa. Ja sitä paitsi hän aikoi käyttää silmiään ja\nkorviaan, pitkää pyssyään ja erehtymätöntä ampumataitoaan. Kummallista\nkyllä hän ei ajatellessaan tulevia tapahtumia muistanut ollenkaan\nTullin surmaamista. Hän mietti vain, mitä hänelle ehkä tapahtuisi\ntäällä Deception Passissa, voimatta kuitenkaan kohottaa sen enempää sen\nsalaisuuden verhoa kuin sanoa, mistä tähän tutkimattomaan solaan\noikeastaan päästiin. Mutta hän ei siitä suuresti välittänytkään. Ja\nvihdoin hän vaipui uneen jännittyneiden ajatusten uuvuttamana.\n\nKun hän avasi silmänsä, oli päivä jälleen koittanut ja hän näki\nvastakkaisen harjanteen laen kimaltelevan jo nousevan auringon\nsäteistä. Muutama hetki riitti aamun yksinkertaisiin leiritehtäviin.\nWranglenkin hän löysi aivan läheltä ja hänen hämmästyksekseen hevonen\ntuli hänen luokseen. Se oli hevonen, joka jätti oikullisuutensa\nkotiaitauksiin. Se halusi vain päästä erilleen muuleista, aaseista ja\nsonneista, tahtoi piehtaroida mullassa ja juosta laajoilla aukeilla\ntuulisilla salviakentillä ja öisin käydä laitumella ja nukkua jonkin\nlähteen läheisyydessä viileässä märässä ruohossa. Jerd tunsi kimon\nsanoessaan: \"Odottakaa, kunnes se saa sieraimiinsa salvian hajun.\"\n\nVenters satuloi ja talutti sen pois tiheiköstä ja hypäten satulaan\nratsasti solaa ylöspäin Ringin ja Whitien juostessa takana. Vanha\nruohottunut polku noudatteli matalan rämeen suuntaa, jossa kapea puro\nlirisi. Sola oli ainakin kuusisataa metriä leveä, sen keltaiset\nseinämät olivat kohtisuorat, siellä kasvoi runsaasti salviaa, mutta\npaljon vähemmän tammia ja pinjoja. Viiden penikulman matkan se pysyi\nverraten samanlaisena, mutta sitten sen rosoiset seinämät alkoivat\nkäydä korkeammiksi ja pohja syventyä. Venters ei ollut milloinkaan\ntutkinut solaa siitä kohdasta eteenpäin, missä se niin äkkiä muuttui,\nja siitä alkoivat todellisuudessa Deception Passin sokkelomaiset\nrotkot.\n\nHän hillitsi Wranglen kävelemään, pysähtyi silloin tällöin kuuntelemaan\nja jatkoi sitten varovasti matkaansa katsellen valppaana joka\nsuunnalle. Solan mittasuhteet muuttuivat nyt niin, että sen ensimmäiset\nkymmenen penikulmaa tuntuivat mitättömiltä. Venters jatkoi\nratsastustaan, eikä unohtanut varovaisuuttaan kiinnittäessään huomionsa\nvilliin ympäristöön, vaan etsi katseillaan yhtä tarkasti kuin ennenkin,\nnäkyisikö missään jälkiä tai elävää olentoa. Mutta jos siellä joskus\noli ollutkin tie, ei hän ainakaan nyt voinut löytää sitä. Hän ratsasti\nsalviapensaikkojen, pinjametsikköjen ja ruohoisten maatilkkujen poikki,\nmissä pitkäteriöiset punaiset liljat kukkivat. Sitten hän tunkeutui\nerääseen solan pimeään kouruun, joka ei ollut sen leveämpi kuin\nCottonwoodsin metsikön läpi vievä kujanne ja saapui suureen\namfiteatterinmuotoiseen aukeamaan, johon rotkojen korkealle kohoavat\nnurkkaukset työntyivät.\n\nVenters pysähdytti hevosensa ja tarkasteli ratsastajan silmin tätä\nsuurten kivisten uomien villiä yhtymäpaikkaa. Sitten hän jatkoi\nmatkaansa lorisevan veden opastamana. Ellei pohjoista kohti virtaavaa\npääpuroa olisi ollut, ei hän milloinkaan olisi voinut sanoa, mikä\nnoista monista aukioista oli oikea solan jatko. Ratsastaessaan\namfiteatterin poikki hän sivuutti viiden rotkon suut, joista\nvirtailevat pienet purot yhtyivät hänen seuraamaansa suurempaan.\nSaavuttuaan aukkoon, josta hän otaksui solan rupeavan jatkumaan, hän\nratsasti eteenpäin esiintyöntyvien seinämien juurella. Solan toinen\npuoli oli hämärä ja varjoisa, toisen ollessa auringon valaisema. Tämä\nkapea tie mutkitteli ja kiemurteli päättyen vihdoin laaksoon, joka sai\nVentersin hämmästymään.\n\nSiellä oli jälleen runsaasti purppuraista salviaa, tuuheampaa kuin\nkorkeammilla ylätasangoilla. Laakso oli penikulmien pituinen ja\nlevyinen ja ylipääsemättömien seinien ympäröimä. Mutta hänen huomionsa\nkiintyi pääasiallisesti laakson toiseen päähän, joka hämmästytti häntä\nerikoisuudellaan. Salviakentän takaa kohosi näet omituinen keltaisten\nkallioiden rykelmä. Hän ei voinut sanoa, mikä niistä oli lähempänä,\nmikä kauempana. Rosoiset kivikummut näyttivät vyöryvän jyrkille\nrinteille ja harjanteille kuin vuoriaallot.\n\nVenters näki tällä salviakentällä lintuja ja kaniineja, ja kuljettuaan\nnoin penikulman hän kiinnitti huomionsa laukkaavien antilooppien\nvalkoisiin typpähäntiin. Hän ratsasti eteenpäin joen törmää, joka\nmutkitteli hitaasti lähenevien kivikumpujen läntistä päätä kohti.\nJyrkkä rinne katosi näkyvistä jonkin lähempänä olevan ulkoneman\ntaa. Ventersistä tuntui aivan siltä kuin laakson olisi täyttänyt\nsulanut kivivuori, joka oli kovettunut kummallisen muotoisiksi\npyöreäkulmaisiksi kallioiksi. Hän seurasi virtaa, kunnes se katosi\nsyvään halkeamaan. Sitten hän suuntasi kulkunsa syrjään tuosta pimeästä\nhalkeamasta, joka teki tyhjäksi kaiken jatkuvan etsiskelyn sille\nsuunnalle, ratsastaen kivikon mutkittelevaa ulkoreunaa pitkin ja\nnoudatellen salviapensaikon laitaa. Hetkisen kuluttua hän saapuikin\nmatalaan paikkaan, josta Wrangle vaikeudetta kiipesi harjanteelle.\n\nKaikkialla hänen ympärillään oli tuulen ja sateen silittämiä ja\npieksämiä kalliokumpuja. Maaperän tumman ruosteenkeltaista väriä ei\nkoristanut ainoakaan ruohomätäs eikä salviapensas. Katsoessaan oikealle\nhän näki, missä tämä epätasainen kivinen virta päättyi kohtisuoraan\nseinämään. Vasemmalle kuopasta, joka sijaitsi hänen edessään, kohosi\nasteittain hitaasti pyöristyvä rinne hyvin korkealle, missä sen lakea\nreunustivat kallistuneet ja halkeilleet rapautuneet kalliot. Vähään\naikaan hän ei kyennyt käsittämään tämän ylämaan ihmeellisyyttä. Se ei\nollut enempää eikä vähempää kuin vuorenrinne, joka kimalteli auringon\npaisteessa kuin kiilloitettu graniitti, setrien tunkeutuessa esiin kuin\ntaikavoiman vaikutuksesta sen paljaasta pinnasta. Tuulet olivat\nlakaisseet sen sileäksi rapautuneesta kivestä ja sateet pesseet sen\npuhtaaksi tomusta. Ylinnä pyöreä rinne kadotti kauniit piirteensä\nyhtyessään kohtisuoraan harjanteeseen, jolloin se menetti\nmiellyttävyytensä muuttuessaan epäsäännölliseksi kirjavan väriseksi\nkalliorykelmäksi, keltaiseksi louhien, kuilujen ja uurteisten\nkivilohkareitten muodostamaksi vuoreksi. Ja suoraan Ventersin edessä\noli näköala, joka oli hänelle tärkeä osviitta, vaikka se ei ollutkaan\nniin huomiotaherättävä. Sillä noin penikulman päässä paljaiden\nkumpuisten kallioiden takana näkyi salvialaakso ja rotkojen suut,\njoista eräs varmaankin oli solan toinen portti.\n\nHän laskeutui satulasta ja antaen suitset Ringille ryhtyi hakemaan\naukkoa, johon joki virtasi. Mutta hän ei onnistunut yrityksessään ja\npäätti siitä, että vesi varmaankin virtasi johonkin maanalaiseen\nuomaan. Sitten hän palasi Wranglen luo ja talutti sen kiviseltä\nrinteeltä alas salviakentälle. Ratsastusmatka oli hyvin lyhyt rotkojen\nsuuhun. Hänellä ei ollut mitään syytä epäröidä, mihin niistä hän\nsuuntasi matkansa. Se, mihin hän ratsasti, oli tuhannen jalan syvyinen,\nselvä, keltaiseen kiveen ilmestynyt halkeama ihmeellisine alhaalla\nolevine tuulen uurtamine luolineen ja korkealla sijaitsevine tuettuine\nja tornimaisine valleineen. Kauempana Venters saapui seutuun, missä\nsyvät pykälät osoittivat rotkojen suunnan. Ne olivat suuria poukamaisia\nsalataskuja, jotka ulottuivat syvälle tiheää pensaikkoa ja puita\nkasvavaan mutkaan.\n\nVenters tunkeutui erääseen tällaiseen haarautumaan ja löysi sieltä\nrunsaasti ruohoa, kuten oli toivonutkin. Hänen täytyi taivuttaa\ntammivesat syrjään saadakseen sinne hevosensakin. Päätettyään valita\ntämän piilopaikakseen, jos vain voisi löytää vettä, hän tunkeutui\ntakaisin viettävän seinämän juurelle. Pienestä hopeakuusimetsiköstä hän\nlöysi lähteen. Tämä eristetty nurkkaus näytti hänestä niin\nihanteelliselta paikalta, että hän luuli epäröimättä voivansa jättää\nsinne hevosensa, maata siellä yönsä ja tehdä sieltä jalkaisin salaisia\nmatkoja ympäristöön. Paksu ruoho kätki hänen jälkensä ja aukon suulla\nkasvava tiheä tammipensaikko muodosti sellaisen esteen, ettei Wrangle\nmitenkään päässyt sieltä poistumaan, vaikkei erinomainen laidun\nolisikaan riittänyt pidättämään sitä. Siispä Venters, jättäen Whitien\nhevosensa luo, kutsui Ringin mukaansa ja tunkeutui aukeamalle luodikko\nkainalossaan. Painettuaan tarkasti mieleensä kallioiden jylhät muodot\nhän oli varma, että osaisi palata piilopaikkaansa pimeässäkin.\n\nRotkon pohjalla kasvoi siellä täällä salviapensaita ja niiden välitse\nVenters jatkoi matkaansa hiljaa kuin intiaani. Silloin tällöin hän\nlaski kätensä koiran selälle ja pysähtyi kuuntelemaan. Mutta hän kuuli\nvain hyönteisten unista surinaa minkään muun äänen häiritsemättä\nlämmintä puolipäivän hiljaisuutta. Hetkisen kuluttua hän näki edessään\nmutkan, joka oli paljon jyrkempi kuin mikään edellinen. Hän kiersi\nnurkkauksen hyvin varovasti pysähtyen uudelleen kuin lumottuna.\n\nRotko laajeni viuhkamaisesti suureksi soikeaksi, vihreän ja harmaan\nkasvullisuuden täyttämäksi laaksoksi. Se oli kuin soikean pyörän napa\nja rotkot haarautuivat siitä säännöllisten välimatkojen päässä kuin\nkehrävarret. Siellä alkoi tummanpunainen väri voittaa vaalenevan\nkeltaisen. Seinämien nurkat kohosivat kohtisuorasti uurteisina ja\nnaarmuisina kaveten torneiksi, eristetyiksi huipuiksi ja pikkutorneilla\nvarustetuiksi kupoleiksi.\n\nVenters jatkoi nyt matkaansa paljon varovaisemmin kuin ennen. Tämän\nympyrän keskellä kasvavat salviapensaat pienenivät pienenemistään\netääntyen kauaksi toisistaan. Hän aikoi juuri kääntyä oikealle, missä\npensaikot ja luhistuneet kalliorykelmät olisivat tarjonneet hänelle\nsuojaa, kun hän äkkiä saapui leveälle karjapolulle. Se näytti\npikemminkin maantieltä kuin polulta ja karjan jäljet olivat vielä aivan\ntuoreet. Ja hän hämmästyi yhä enemmän huomatessaan, että ne olivat\nmärät. Hän rupesi miettimään sitä seikkaa. Tänään ei ollut satanut.\nTähän arvoitukseen ei ollut muuta ratkaisua kuin että karja oli ajettu\njonkin veden poikki, joka oli ollut niin syvä, että se oli kastellut\neläimet reisiä myöten.\n\nÄkkiä Ring alkoi murista hiljaa. Venters suoristautui varovasti katsoen\nsalviakentän yli. Ryhmä miehiä ratsasti soikion poikki. Hän painautui\njälleen pensaiden varjoon hämmästyneenä ja vavisten. \"Rosvoja!\" hän\nmutisi, ryhtyen nopeasti katselemaan ympärilleen löytääkseen sopivan\npiilopaikan. Mutta hänen läheisyydessään ei ollut muuta kuin\nsalviapensaita, eikä hän uskaltanut antautua sellaiseen vaaraan, että\nolisi lähtenyt hiipimään aukeiden paikkojen poikki päästäkseen\nkallioiden suojaan. Jälleen hän katsoi pensaiden yli. Rosvot, joita oli\nkaikkiaan kahdeksan, lähestyivät, vaikkakaan eivät suoraan häntä kohti.\nSe huojensi sitä karmivaa tunnetta, joka tuntui virtaavan hänen\nsuoniinsa. Hän painautui maahan pidättäen henkeään hilliten samalla\nhurjistunutta koiraa.\n\nHän kuuli teräskenkäisten kavioiden kapseen kiviä vasten, miesten\nraa'an naurun ja sitten äänten asteittaisen hiljenemisen. Moniaita\nhetkiä kului, ennen kuin hän nousi. Rosvot olivat juuri katoamaisillaan\nerääseen rotkoon. Heidän hevosensa olivat väsyneitä ja heillä oli\nmukanaan monta kuormajuhtaa, mistä päättäen he olivat ratsastaneet\nkaukaa. Venters epäili, kuuluivatko rosvot lainkaan samaan joukkoon,\njoka oli ajanut punaista laumaa. Oldringin joukko oli hajaantunut.\nVenters näki näiden ratsastajien katoavan jyrkän rotkon varjoon.\n\nRosvot olivat tulleet soikion luoteisesta kulmasta. Venters katseli\ntarkasti sille suunnalle toivoen näkevänsä, mistä rotkosta miehet\nsaapuivat laaksoon, jos heitä nyt sattuisi tulemaan sieltä enemmänkin.\nSiten kului neljännestunti. Palkkion valppaudestaan hän sai\nhuomatessaan vielä kolme ratsastajaa kaukana pohjoisessa. Mutta mistä\nrotkosta he olivat tulleet laaksoon, sitä hän ei enää ehtinyt nähdä.\nHän katseli kuinka nuo kolme ratsastajaa kulkivat soikion poikki ja\nkiersivät saman nurkkauksen taa, jonne toisetkin olivat hävinneet.\n\n\"Siis tuota rotkoa ylöspäin!\" huudahti Venters. \"Siellä on Oldringin\npiilopaikka! Olen löytänyt sen!\"\n\nVentersin mielestä oli kuitenkin kummallisinta se, että kaikkien\nnautojen jäljet tulivat lännestä päin. Leveä tie näytti jatkuvan sen\nrotkon suusta, minne rosvot olivat hävinneet, ja epäilemättä oli karja\najettu sieltä soikion poikki. Toiselle suunnalle johtavia jälkiä ei\nnäkynyt ollenkaan. Hän oli melkein varma siitä, että Oldring oli ajanut\nkarjan kohtauspaikalle eikä sieltä poispäin. Missä tämä leveä tie\nlaskeutui solaan ja minne se vei? Venters tiesi tuhlaavansa aikaa\najatellessaan sitä, mutta asia tuntui hänestä niin mielenkiintoiselta,\nettei hän voinut karkoittaa sitä heti mielestään. Vuosikausia\nsalviarinteiden ratsastajat olivat unohtaneet kaiken muun\nkeskustellessaan Oldringin salaisesta Deception Passiin vievästä\nkulkutiestä ja hänen keinoistaan päästä sieltä pois.\n\nMutta koira teki äkkiä lopun Ventersin mietteistä. Ring nuuski ilmaa,\nkääntyili vikisten paikoillaan ja alkoi murista. Venterskin kääntyi.\nPari ratsastajaa oli hänestä noin sadan metrin päässä tullen suoraan\nhäntä kohti. Mies, joka ratsasti takana, oli Oldringin Naamioitu\nRatsastaja.\n\nVenters kumartui varovasti koettaen painautua salviapensaiden juurelle,\nmutta vaikka hänen liikkeensä olivat hyvin harkitut, huomasi\nensimmäinen hevonen kuitenkin hänet. Se pysähtyi kuin naulittuna\nhöristäen korviaan ja rosvo kumartui eteenpäin kuin katsellakseen\ntarkasti seutua edessään. Nopein liikkein hän sitten vetäisi\nrevolverinsa tupesta ja ampui.\n\nLuoti vihelsi salviapensaiden läpi, lentelevät lastut sattuivat\nVentersiin ja kuuma pistävä kipu tuntui kohottavan hänet yhdellä\nnykäyksellä jaloilleen. Hänen luodikkonsa sininen piippu suuntautui\nsalamannopeasti, kun hän ampui kaksi laukausta.\n\nEnsimmäinen rosvo pudotti aseensa syöksyen satulastaan, jolloin hänen\njalkansa tarttui jalustimeen. Hevonen korskahti kiitäen tiehensä ja\nvetäen rosvoa perässään salviapensaikon läpi.\n\nNaamioitu Ratsastaja lyyhistyi satulansa nupin varaan kallistuen\nhitaasti toiselle kyljelleen ja liukui sitten hiljaa huudahtaen\nsatulasta maahan.\n\n\n\n\nV.\n\nNAAMIOITU RATSASTAJA\n\n\nVenters siirsi nopeasti katseensa kaatuneista rosvoista rotkoon, jonne\ntoiset olivat hävinneet, arvostellen, paljonko aikaa kuluisi\npalaamiseen, jos nyt niiden ratsastajat olisivat kuulleet laukaukset.\nHän odotti pidättäen henkeään, mutta hänen arvioimansa aika kului eikä\nratsastajia näkynyt. Hetkisen kuluttua hän jo alkoi uskoa, etteivät\nluodikon pamahdukset olleetkaan kuuluneet rotkon onkaloihin, ja tunsi\nolevansa turvassa ainakin tällä haavaa.\n\nHän kiiruhti paikalle, jonne hevonen oli laahannut ensimmäisen rosvon.\nMies makasi paksussa ruohikossa kuolleena, suu ammollaan ja silmät\npullistuneina kuopistaan -- näky, joka vaikutti kuvottavasti\nVentersiin. Ensimmäisen ihmisen, jota kohti hän oli suunnannut aseensa,\nhän oli ampunut läpi sydämen. Tahmean hien tihkuessa jokaisesta\nhikireiästä Venters laahasi rosvon kallioiden väliin peittäen ruumiin\nkivilohkareilla. Sitten hän tasoitti ruohikkoon ja salviapensaikkoon\nsyntyneen syvän uran. Rosvon hevonen oli pysähtynyt neljämnespenikulman\npäähän syömään ruohoa.\n\nKun Venters lähestyi Naamioitua Ratsastajaa, ei ilkeä kuvotuskaan, joka\noli saanut hänet valtoihinsa, voinut kokonaan tukahduttaa hänen\nuteliaisuuttaan. Sillä hänhän oli ampunut Oldringin kunniattoman\napulaisen, jonka kasvoja ei kukaan ollut milloinkaan nähnyt. Venters\ntunsi julmaa ylpeyttä urotyönsä johdosta. Mitähän Tull sanoisikaan\ntästä sen hylkiön suorittamasta työstä, jonka sanottiin ratsastavan\nliian usein Deception Passiin?\n\nMutta Ventersin uteliaisuuden aiheuttama innostus ja arvailu eivät\nolleet valmistaneet häntä sellaiseen järkytykseen, mitä hän tunsi\nkumartuessaan tuon solakan tummapukuisen olennon puoleen. Rosvon\nkasvoilla oli vielä musta naamio, josta hän oli saanut nimensä, mutta\nhänellä ei ollut minkäänlaisia aseita. Venters katsahti uupuneeseen\nhevoseen, mutta ei edes sen satulaan ollut kiinnitetty pistolin\nkoteloita.\n\n\"Millainen rosvo tämä on, jolla ei ole revolvereja mukanaan?\" mutisi\nVenters. \"Eikä hänellä ole vyötäkään. Ja tuohon pukuun on mahdoton\npiilottaa ampuma-aseita... Kummallista!\"\n\nHiljainen huohottava henkäys ja ruumiin äkillinen nytkähtäminen\nilmaisivat Ventersille rosvon vielä olevan hengissä.\n\n\"Hän elää vielä!... Minun on siis seisottava tässä ja katsottava,\nkuinka hän heittää henkensä. Ja minä olen ampunut aseetonta miestä.\"\n\nArkaillen hän otti rosvon päästä leveälierisen hatun ja irroitti mustan\nvaatenaamion. Tällöin paljastui kiiltävä kastanjanvärinen tukka, joka\noli hieman kihara, ja kalpeat nuoret kasvot. Poskien ja leukapielten\nalaosassa oli selvä raja siinä paikassa, missä ruskea päivettynyt iho\nyhtyi valkoisempaan, joka oli ollut piilossa auringonpaisteelta.\n\n\"Ah, hänhän on vielä poikanen!... Mitä tämä on? Voiko hän olla\nOldringin Naamioitu Ratsastaja?\"\n\nPojassa näkyi jo palaavan tajunnan merkkejä. Hän liikahteli, hänen\nhuulensa liikkuivat ja pieni päivettynyt käsi tarttui Ventersin\npuseroon.\n\nVenters polvistui kauhistuen yhä enemmän tekoaan. Hänen luotinsa oli\nsattunut ratsastajaa oikealle puolen rintaa korkealle olkapään alle.\nVapisevin käsin Venters aukaisi mustan vyön ja repi auki veren\nkostuttaman puseron.\n\nAluksi hän näki vain ammottavan reiän, valkoiseen ihoon ilmestyneen\ntummanpunaisen aukon, josta kumpusi esiin pieni verivirta. Mutta sitten\nhänen huomionsa kiintyi naisen rinnan miellyttävän ihaniin muotoihin.\n\n\"Mutta hänhän on nainen!\" huudahti hän. \"Tyttö... Olen ampunut tytön!\"\n\nTyttö avasi äkkiä silmänsä, joiden katse lävisti Ventersin. Ne olivat\nkuvaamattoman siniset. Kuolema oli jo painanut niihin leimansa ja\nniiden ilme oli pelästynyt ja tuskallinen, mutta ne eivät näyttäneet\nnäkevän mitään. Tyttö ei nähnyt Ventersiä, tuijotti vain jonnekin\nkaukaisuuteen.\n\nSitten palaava elämä alkoi nytkähdytellä hänen ruumistaan. Hän\nvääntelehti tuskissaan riistäytyen melkein irti Ventersin sylistä.\nSitten hänen lihaksensa vähitellen höltyivät ja hän retkahti hieman\ntaaksepäin. Paljas käsi etsi haavaa ja painautui sitä vasten niin\nkovasti, että se upposi melkein puoleksi rintaan. Harallaan olevien\nsormien välitse tihkui verta. Ja nyt hän katsoi Ventersiinkin silmin,\njotka näkivät hänet.\n\nVenters sadatteli itseään ja oivallista ampumataitoaan; josta hän oli\nollut ylpeä. Hän oli nähnyt tuon saman katseen haavoittuneen antiloopin\nsilmissä ryhtyessään lopettamaan eläintä puukollaan. Mutta tytön\nkatseeseen sisältyi paljon enemmän, sillä se kertoi sammuvasta elämästä\nilmaisten samalla vaistomaista tarrautumista siihen, avuttomuutta ja\nluodin tapaaman hirveitä syytöksiä.\n\n\"Antakaa minulle anteeksi, sillä en tiennyt!\" sanoi Venters huohottaen.\n\n\"Ammuitte minua ja nyt olette tappanut minut!\" kuiskasi tyttö\nläähättäen ja katkonaisesti. Hänen huulilleen kohosi veristä vaahtoa,\njosta Venters tiesi hänen keuhkojensa ilmaan alkavan sekaantua verta.\n\"Tiesin sen tapahtuvan jonakin päivänä!... Voi, kuinka se polttaa!...\nKohottakaa minua -- vaivun yhä alemmaksi -- ja kaikki käy pimeäksi...\nVoi hyvä Jumala!... Armahda --\"\n\nHänen ruumiinsa alkoi vapista, jolloin sen jäykkyys hävisi ja hän\nvaipui taaksepäin velttona, liikkumattomana ja valkoisena kuin lumi,\nsuljetuin silmin.\n\nVenters luuli tytön kuolleen, mutta rinnan heikko kohoileminen ilmaisi\nelämän vielä sykähtelevän tuossa ruumiissa. Kuolema näytti kuitenkin\nmuutamien hetkien asialta, sillä luoti oli tunkeutunut rinnan läpi.\nMutta siitä huolimatta Venters repi salvian lehtiä pensaasta ja painaen\nne tiukasti haavaa vastaan sitoi olkapään mustalla vyöllä solmiten sen\nlujasti tytön käsivarren alle. Sitten hän napitti puseron piilottaen\nnäkyvistään veren tahraaman syyttävän rinnan.\n\n\"Entä nyt?\" hän kysyi ajatusten lentäessä. \"Minun on lähdettävä täältä.\nTyttö on kuolemaisillaan, mutta en voi jättää häntä tännekään.\"\n\nHän tarkasteli nopeasti katseillaan pohjoiseen päin jatkuvan\nsalviarinteen näkemättä kuitenkaan ainoatakaan elävää olentoa. Sitten\nhän otti maasta tytön hatun ja naamion. Nytkin naamioon koskeminen\njärkytti häntä yhtä syvästi kuin hänen poistaessaan sen tytön\nkasvoilta. Sillä huomatessaan ampuneensa naisen hän oli unohtanut\nrosvon, mutta tämä musta huopapalanen vahvisti Oldringin Naamioidun\nRatsastajan henkilöllisyyden. Venters oli ratkaissut arvoituksen.\nTyöntäen pyssynsä tytön alle ja nostaen hänet varovaisesti sille hän\nalkoi palata takaisin. Koira juoksi hänen kintereillään ja hevonen,\njoka oli seisonut kuin suruissaan vieressä, seurasi häntä kutsumatta.\nVenters kulki paksuinta ruohikkoa tiheimmän salviapensaikon kautta\nkatsahtaen silloin tällöin taakseen olkansa yli. Hän ei levähtänyt,\nsillä hän halusi peittää jälkensä saattamatta tyttöä levottomaksi.\nSaavuttuaan kapeaan rotkoon hän kääntyi pysytellen aivan seinämän\njuurella, kunnes pääsi piilopaikkaansa. Tultuaan tiheään\ntammipensaikkoon hän sai työskennellä kovasti päästäkseen sen läpi.\nMutta hän nosti taakkansa melkein pystysuoraan asentoon ja kulkien\nsivuittain ja taivutellen vesoja hän pääsi läpi. Sitten hän kiiruhti\nruohikon ja salviapensaikon poikki hopeakuusimetsikköön.\n\nLaskiessaan tytön maahan hän melkein pelkäsi katsahtaa häneen. Vaikka\ntyttö oli marmorinvalkoinen ja kylmä, oli hän vielä hengissä. Ja\nsilloin Venters vasta huomasi, kuinka rasittava tämä pitkä kantaminen\noli ollut hänen voimilleen, ja hän istuutui lepäämään. Whitie nuuski\nvinkuen kalpeata tyttöä ja ryömi sitten Ventersin jalkoihin. Ring\ntaasen latki vettä lähteen muodostamasta purosta.\n\nHetkisen kuluttua Venters meni aukeamalle, otti hevosen kiinni ja\ntalutettuaan sen tiheikön läpi irroitti satulan sen selästä ja sitoi\nsen kiinni pitkään liekaköyteen. Wranglekin lakkasi hetkeksi syömästä,\nhirnui ja heitteli päätään. Venters tunsi, ettei hän voisi levätä\nturvallisesti, ennen kuin ottaisi kiinni toisenkin rosvon hevosen,\nminkä vuoksi hän otti pyssynsä ja kutsuen Ringin mukaansa lähti\nmatkaan. Nopeasti, mutta kuitenkin varovasti hän poistui rotkosta\nsoikioon ja sitten karjapolulle. Ne muutamat jäljet, jotka olisivat\nvoineet ilmaista hänet, hän hävitti niin tarkasti, että vain hyvin\ntaitava jälkien seuraaja olisi voinut löytää hänet. Pitäen tarkasti\nsilmällä salviakenttää hän sitten rupesi kiertämään rosvon hevosta. Se\nolikin odottamattoman helppoa. Hän talutti hevosen alavammalle maalle\nnäkymättömiin soikion toiselta laidalta varjoisan läntisen seinämän\nvieritse omaan rotkoonsa ja eristettyyn leiriinsä.\n\nTytön silmät olivat auki, posket punaiset kuumeesta ja hän sanoi\nvaikeroiden jotakin käsittämätöntä Ventersille, mutta tämä ymmärsi\nhänen huultensa liikkeestä, että hän halusi vettä. Nostaen tytön päätä\nhän kohotti matkapullon hänen huulilleen. Sen jälkeen tyttö jälleen\nvaipui tajuttomuuteen tai kävi niin heikoksi, että hänen tilansa oli\nverrattavissa siihen. Venters huomasi kuitenkin, että polttava puna oli\nmuuttunut entiseksi kalpeudeksi.\n\nAurinko painui rotkon korkeiden seinämien taakse ja kylmä hämärä\nverhosi rotkon. Venters ruokki koirat ja kiinnitti kuolleen rosvon\nhevosen liekaan, antaen Wranglen kuljeskella vapaana laitumella.\nTehtyään sen hän katkoi kuusen havuja valmistaen niistä suojuksen\ntytölle. Sitten hän nosti tytön hiljaa huopapeitteelle kietoen sen\nlaidat hänen ympärilleen. Toisen peitteen hän kiersi omien\nhartioittensa suojaksi nojautuen mukavaan asentoon suojusta kannattavaa\nkuusta vasten. Ring ja Whitie makasivat läheisyydessä toinen nukkuen ja\ntoinen vartioiden.\n\nVenters pelkäsi yöllistä valvomista, sillä yöllä työskentelivät hänen\naivonsa ja tässä hänen oli ajateltava, vartioitava ja tunnettava\nkuolevan tytön vieressä, jonka hän oli melkein murhannut. Hän keksi\ntuhansia puolustuksia itselleen, mutta ei ainoakaan niistä kyennyt\nvaimentamaan hänen itsesyytöksiään.\n\nHänestä tuntui yön pimetessä aivan siltä kuin hän näkisi tytön kalpeat\nkasvot paljon selvemmin.\n\n\"Hetkisen kuluttua hän kuolee\", sanoi hän, \"ja pääsee silloin\ntuskistaan, Jumalalle kiitos!\"\n\nTuon tuostakin tytön kuoleman varmuus järkytti häntä ja silloin hän\nkumartui hänen puoleensa, painaen korvansa hänen rinnalleen. Tytön\nsydän ei ollut vielä lakannut sykkimästä.\n\nVarhaisen yön pimeys kirkastui tähtien valoksi. Hevoset eivät\nliikkuneet eikä mikään ääni häirinnyt rotkon kuolonhiljaisuutta.\n\n\"Hautaan hänet tänne\", ajatteli Venters, \"ja annan hänen hautansa\nverhoutua yhtä suureen salaperäisyyteen kuin hänen elämänsäkin on\nollut.\"\n\nSillä tytön lausumat harvat sanat, hänen silmiensä ilme ja hänen\nrukouksensa olivat kummasti liikuttaneet Ventersiä.\n\n\"Hän on vain tyttö\", puheli Venters itsekseen. \"Millainen on hänen\nsuhteensa ollut Oldringiin? Rosvoilla ei ole vaimoja, ei sisaria eikä\ntyttäriä. Varmaankin joku huono nainen -- siinä kaikki. Mutta jollakin\ntavoin... No niin, hän ei ole ehkä vapaaehtoisesti liittynyt rosvoihin.\nTuo hänen rukouksensa, että Jumala armahtaisi häntä... Niin elämä on\nkummallista ja julmaa. Onkohan Oldringin rosvojoukossa muitakin naisia.\nHyvin mahdollista. Mutta mikä oli hänen tarkoituksensa? Oldringin\nNaamioitu Ratsastaja! Nimi, joka pakottaa kyläläiset piiloutumaan ja\nlukitsemaan ovensa. Nimi, jonka omistajaa syytetään kymmenistä\nmurhista, sadoista ryöstöretkistä ja tuhansien nautojen varastamisesta.\nMitähän osaa tämä tyttö on näytellyt niissä? Oliko Oldring vain\ntahtonut verhoutua hänen avullaan suurempaan salaperäisyyteen?\"\n\nTunnit kuluivat. Valkoiset tähdet vilkkuivat kapeana kaistaleena\nsiintävältä tummansiniseltä taivaalta. Äänettömyys heräsi hyönteisten\nhiljaiseen surinaan. Venters katseli tytön liikkumattomia kalpeita\nkasvoja ja hänen katsoessaan ja odottaessaan tuntikausia kuolemaa tytön\nkunniattomuus haihtui hänen mielestään. Hän ajatteli vain kaiken\nsurullisuutta ja hetken järkyttävää totuutta. Olipa tyttö kuka tahansa\nja mitä hän lienee tehnytkin, hän oli kuitenkin nuori ja\nkuolemaisillaan.\n\nYön loppupuolisko kului sanomattoman hitaasti. Tähtien valo himmeni ja\nyö synkkeni sysimustaksi pimeimmäksi tunnikseen. \"Hän kuolee varmaankin\naamun ruvetessa sarastamaan\", mutisi Venters muistaen taikauskoisten\nvanhojen naisten sanoneen jotakin sellaista. Pimeys vaaleni vihdoin\nharmaudeksi, joka kirkastui vähitellen päivän ruvetessa pilkottamaan\nitäisen harjanteen yli. Venters painoi korvansa tytön rinnalle. Tyttö\neli vielä. Kuvitteliko hän, että tytön sydän löi nyt kovemmin, heikosti\ntosin vielä, mutta kovemmin? Hän painoi korvansa lujemmin tytön rintaa\nvasten. Ja sitten hän nousi ja hänen omakin valtimonsa rupesi lyömään\nnopeammin.\n\n\"Ellei hän kuole aivan tuossa paikassa, voi hän mahdollisesti jäädä\nhenkiin, vaikka toiveet eivät olekaan suuret\", hän sanoi.\n\nHän koetti arvailla, oliko sisällinen verenvuoto jo lakannut. Tytön\nhuulille ei kohonnut enää veristä vaahtoa. Mutta ei mikään ruumis olisi\nvoinut olla valkoisempi. Hän avasi tytön puseron, irroitti siteen ja\npoimi varovaisesti pois salvian lehdet haavan päältä. Se oli jo mennyt\numpeen. Nostaessaan tyttöä hiljaa hän sai varmuuden siitäkin, että sen\nhaavan laita oli samoin, josta luoti oli tullut ulos. Silloin hän\nmuisti sen tosiseikan, että puhtaat haavat menevät nopeasti umpeen\ntässä parantavassa ylätasankojen ilmastossa. Hän muisti tapauksia,\njolloin ratsastajat olivat saaneet puukon- ja luodinhaavoja, nähtävästi\nhyvinkin vaarallisia, mutta veri oli kuitenkin maksoittunut, haavat\nolivat menneet umpeen ja miehet olivat parantuneet. Hän ei voinut saada\nmistään selville, oliko sisäinen verenvuoto jo lakannut, mutta hän\nluuli ainakin niin. Muussa tapauksessa tyttö ei varmaankaan olisi\nelänyt näin pitkää aikaa. Hän tarkasteli luodin tekemää reikää tehden\nsiitä sen johtopäätöksen, että luoti oli vain hipaissut oikean keuhkon\nkärkeä. Ehkä keuhkoihin tullut haavakin oli jo mennyt umpeen. Kun hän\nalkoi pestä pois hyytynyttä verta tytön rinnasta ja varovasti sitoa\nhaavaa, hän tunsi olevansa oudon onnellinen ajatellessaan, että tyttö\nehkä jäisikin henkiin.\n\nKirkas päivänvalo ja auringon heijastus läntisen seinämän harjanteelle\npakottivat hänet ajattelemaan, mitä hänen olisi paras tehdä. Ja\nsuorittaessaan pieniä leiritehtäviään hän mietti tätä seikkaa. Hänen\nei olisi ollenkaan viisasta jäädä pitkäksi aikaa nykyiseen\npiilopaikkaansa. Ja jos hän aikoi noudatella karjapolkua ja hakea\nrosvot käsiinsä, olisi hänen paras lähteä liikkeelle heti. Sillä hän\ntiesi, etteivät rosvot, koska olivat ratsastajia, kummastele, vaikka\njoku heikäläinen on poissa leiristä päivän tai yön, mutta kun kaivattu\nei ilmesty leiriin tietyn ajan kuluttua, lähdetään häntä hakemaan, ja\nsitä juuri Venters pelkäsi.\n\n\"Taitava jälkien seuraaja voisi seurata minua tänne\", mutisi hän. \"Ja\nsilloin joutuisin kiikkiin. Mutta rosvot ovat hyvin laiskoja, milloin\neivät ole ratsastusretkillään. Antaudun vaaralle alttiiksi. Sitten\nvaihdan piilopaikkaa.\"\n\nHän puhdisti huolellisesti ampuma-aseensa ladaten ne uudestaan.\nNoustuaan lähtemään hän katseli kauan tajutonta tyttöä. Määrättyään\nWhitien ja Ringin vahdeiksi hän poistui leiristään.\n\nTurvallisinta oli kävellä rotkon seinämien viertä, ja siellä tiheässä\nviidakossa Venters jatkoi hitaasti kulkuaan soikiota valppaasti\nkuunnellen. Saavuttuaan laajalle aukeamalle hän päätti mennä sen poikki\nja seurata sitten vasenta seinämää karjapolulle asti. Hän katseli\nsoikiota niin tarkasti kuin olisi hakenut sieltä antilooppeja.\nKumartuneena hän hiipi toisesta piilopaikasta toiseen käyttäen\nhyväkseen kallioita ja salviapensaita, kunnes pääsi vastakkaisen\nseinämän juurella kasvavaan tiheikköön. Saavuttuaan sinne hän ponnisti\nkaiken tarkkaavaisuutensa tutkiessaan edessään olevaa aluetta, ja\nlisäsi vauhtiaan. Hiipien pensaalta pensaalle hän sivuutti parin rotkon\nsuun ja kolmannen rotkon suussa hän kahlasi nopeasti virtaavan\nkirkasvetisen puron yli saapuen äkkiä karjapolulle.\n\nSe mutkitteli puron matalan törmän vieritse, ja päästämättä sitä\nnäkyvistään Venters jatkoi matkaansa salviapensaikon ja viidakon laitaa\npitkin. Rotko kiemurteli kuin käärme penikulman tai puolentoista verran\nleveten sitten laaksoksi. Punaisia pilkkuja näkyi selvästi purppuraista\nsalviaa vasten ja kauempana tasangolla näkyi punaisia viiruja aina\nkallioseinämään saakka.\n\n\"Hei, tuollahan punainen lauma nyt onkin!\" huudahti Venters.\n\nMuut valkoiset ja mustat pilkut ilmaisivat tässä eristetyssä\nlaaksossa olevan toisenväristäkin karjaa. Oldring, rosvo, oli siis\nkarjankasvattajakin. Ventersin arvosteleva katse laski eläimet, joita\noli enemmän kuin punaisessa laumassa.\n\n\"Millainen laidun!\" jatkoi Venters. \"Täällä on tarpeeksi vettä ja\nruohoa viidellekymmenelletuhannelle naudalle, joita ei tarvitse\nollenkaan paimentaa.\"\n\nSelvittyään ensimmäisestä hämmästyksestään ja nopeista laskelmistaan\nVenters ei tuhlannut aikaa, vaan livahti takaisin salviapensaikon\nsuojaan palatakseen takaisin. Samalla kun hän oli löytänyt tämän\nOldringin eristetyn karjanlaitumen, hän oli keksinyt ratkaisun monelle\narvoitukselle. Täällä rosvo säilytti karjaansa, täällä oli Jane\nWithersteenin punainen lauma ja täällä olivat nekin naudat, jotka\nolivat hävinneet Cottonwoodsin rinteiltä parina viime vuonna. Oldringin\nkarjavarkaudet eivät ennen punaisen lauman ryöstöä olleet suuremmat\nkuin hänen miestensä ruokkimiseksi oli tarvittu. Viime aikoina ei\nSterlingistä eikä muista pohjoisista kylistä ollut ilmoitettu, että\nsinne olisi ajettu karjaa. Ja Venters tiesi paimenten ihmetelleen\nOldringin toimettomuutta niillä suunnilla. Mutta hän ja hänen miehensä\nolivat olleet tarpeeksi uutteria tekemään vierailuja Glazeen ja\nCottonwoodsiin. Heillä oli aina kultaa mukanaan, mutta viime aikoina\nkylissä pelatut, juodut ja muuten tuhlatut rahamäärät olivat\naiheuttaneet paljon otaksumisia. Oldringin usein toistuvista\nvierailuista seurasi, että uusia kapakoita perustettiin, ja siellä,\nmissä pienet kylät ennen olivat päässeet yhdellä ryöstöretkellä tai\ntaistelulla, tapeltiin nyt usein. Ehkä Oldringilla oli kauempana\nsolassa toinenkin laidun, josta hän kuljetti karjaa Utahin kaukaisiin\nkaupunkeihin, missä häntä ei tunnettu. Mutta Venters oli kuitenkin\ntaipuvainen epäilemään sitä. Ja sen johdosta, mitä hän oli saanut\ntietää näinä muutamina päivinä, alkoi hänen mielessään kypsyä sellainen\nvakaumus, että Oldringin kylissä herättämä pelko ja Naamioituun\nRatsastajaan liittyvä salaperäisyys sekä pahat teot, jokaisen jälkiä\nseuraavan ratsastajan kohtaama tulinen vastarinta ja karjan\nvarastaminen oli vain rosvopäällikön viekkautta, jolla hän verhosi\ntodellisen elämänsä, suunnitelmansa ja työnsä Deception Passissa.\n\nJa kuin vakoileva intiaani Venters hiiviskeli soikean laakson\nsalviapensaikossa, kulki monen tien yli sen pohjoisella laidalla ja\nsaapui vihdoin sen rotkon suuhun, johon karjapolku häipyi ja jonne hän\noli nähnyt rosvojen häviävän.\n\nVaikka hän oli ollut varovainen ennenkin, jännitti hän kuitenkin nyt\njokaisen hermonsa hiiviskellessään eteenpäin ja kuunnellessaan\ntarkasti. Hän jatkoi matkaansa niin piiloutuneena, ettei hän voinut\nkäyttää silmiään muuhun kuin tien etsimiseen kallioseinämän okaisen\nviidakon ja louhikon läpi. Kuitenkin hän näki silloin tällöin\nlevätessään jylhien punaisten seinämien muuttuvan korkeammiksi ja\nvillimmiksi, uhkaavammiksi ja pykäläisemmiksi. Hän huomasi senkin, että\nhän edetessään kääntyi ja kiipeili. Salviapensaikot ja tammi- ja\nleppäviidakot väistyivät kallioisella maalla kasvavien pinjain tieltä.\nÄkkiä hänen korviinsa kantautui hiljaista kumeaa kohinaa. Ensin hän\nluuli sitä ukkoseksi ja sitten jonkin irtautuneen kallionlohkareen\naiheuttamaksi jyrinäksi. Mutta se ei lakannutkaan kuulumasta ja hänen\njatkaessaan matkaansa se kävi kovemmaksi muuttuen suoranaiseksi\nkohuksi.\n\n\"Vesiputous\" hän sanoi. \"Eikä se ole aivan pienikään. Olisikohan se\nnäkyvistäni kadonnut virta.\"\n\nKohina vaivasi häntä, sillä hän ei voinut kuulla mitään muuta. Mutta\nnäin ollen eivät rosvotkaan voineet kuulla häntä. Sen ajatuksen\nrohkaisemana ja varmana siitä, etteivät häntä voineet nähdä muut kuin\nlinnut, hän suoristautui kumaraisesta asennostaan kiiruhtaakseen\neteenpäin. Pinjain väliin ilmestynyt aukko varoitti häntä, että hän oli\nlähestymäisillään kukkulan lakea.\n\nPäästyään sinne hän painautui maahan huudahtaen hämmästyksestä. Hänen\nedessään oli lyhyt rotko pyöristyneine kivipohjineen, jossa ei kasvanut\nruohoa, ei salviaa eikä puita, ja mutkikkaine penkereisine seinämineen.\nLeveä pyörteinen joki virtasi häneen päin ja rotkon päässä syöksyi\nvesiputous esiin leveästä kallionhalkeamasta kimmoten alas kahtena\nvihreän kynnyksen yli leviävänä pitkänä suihkuna. Ellei Venters olisi\nollut aivan varma siitä, että hän oli tullut oikeaan rotkoon, ei hänen\nhämmästyksensä olisi ollut niin rajaton. Seinämissä ei ollut halkeamia,\neikä tähän rotkoon, jonne rosvojen jäljet ja karjapolku olivat\njohtaneet hänet, ollut yhtynyt ainoatakaan sivurotkoa, joten hän ei\nsiis voinut olla väärässä. Mutta rotko päättyi tähän ja luultavasti\npolkukin.\n\n\"Mutta polkuhan jatkui täältäpäin\", sanoi Venters itsekseen. \"Niin, se\njatkui täältä ja nyt haluan saada selville, kuinka kumman lailla karja\non päässyt tänne.\"\n\nJos hän yleensä saattoi olla varma jostakin, niin ainakin siitä, että\noli huolellisesti tarkastanut karjan jäljet, ja hän olisi voinut\nvannoa, että jokainen kavion jälki viittasi suoraan länteen päin. Nyt\nhän katsoa tuijotti itään rotkon laajaan pyöristyneeseen päähän päin,\nmihin syöksyi ohut, valkoinen, tuskin parinkymmenen metrin levyinen\nvesisuihku. Hänen laskelmansa olivat jollakin tavoin olleet väärät.\nEnsi kerran vuosikausiin hän tunsi epäilevänsä ratsastajantaitavuuttaan\njälkien etsimisessä ja muistiaan siitä, mitä todella oli nähnyt.\nKoettaessaan pysytellä piilossa hän oli varmaankin eksynyt tähän\nDeception Passin haarautumaan ja silloin jollakin selittämättömällä\ntavalla sivuuttanut rotkon jälkineen. Hän ei kyennyt selittämään asiaa\nmuuten. Rosvot eivät voi lentää eikä karja hypätä laaksoon tuhannen\njalan korkuisilta rinteiltä. Hän sai nyt itse todeta oikeaksi, mitä\nsalviarinteiden ratsastajat aina olivat sanoneet näiden petollisten\nrotkojen ja laaksojen sokkelomaisesta järjestelmästä, että Deception\nPassiin kyllä vie teitä, mutta ei kukaan ratsastaja ole ikinä kyennyt\nseuraamaan niitä.\n\nÄkkiä hänen korviinsa kantautui veden hiljaisen kohinan ohella ääni,\njota hän ei osannut määritellä. Hän painautui pitkäkseen erään kiven\nviereen kuuntelemaan. Siltä suunnalta, mistä hän oli tullut, kuului yhä\nkovemmin jotakin, joka muistutti kummallista töminää, loiskuttamista ja\nkolinaa. Vaikka Venters olikin kylmäverinen, alkoi kylmä hiki kohota\nhänen otsalleen. Mikäpä ei voisikaan olla mahdollista tässä\nsalaperäisyyden kiviseinäisessä sokkelossa? Tuo luonnoton ääni sivuutti\nhänet, kun hän makasi siinä paikoillaan puristaen pyssyään ja koettaen\ntyynnyttää mieltään. Sitten ääni kuului aukeamalta, nyt selvästi ja\nerilaisena. Venters tunsi hevosen kellon kilahtelun, teräksen\nkalskahtelun upoksiin painuneita kiviä vasten ja vedessä kahlaavien\nkavioiden kumean loiskeen.\n\nHän tunsi heti huojennusta, hänen ajatuksensa kiintyivät jälleen\ntodellisuuteen ja voimatta hillitä uteliaisuuttaan hän kurkisti kallion\ntakaa.\n\nVirran keskellä kahlasi pitkä jono kuormitettuja aaseja kolmen\noivallisilla hevosilla ratsastavan miehen ajamina. Vaikka Venters olisi\ntavannut nämä tummapukuiset ja ahavoituneet, raskaasti aseistetut\nmiehet jossakin muualla Utahissa kuin täällä rosvojen omassa\npiilopaikassa, olisi hän heti tuntenut heidät rosvoiksi. Ratsastajan\nterävä katse näki heissä pitkän vaivalloisen matkan jäljet. Nämä miehet\ntoivat elintarpeita jostakin pohjoisesta kylästä. He olivat väsyneitä\nja heidän hevosensa olivat melkein lopussa ja aasit kulkivat raskain\naskelin kuten uupuneitten aasien on tapana, uskollisina ja\nkärsivällisinä, mutta aivan kuin jokainen väsynyt, leiskahtava ja\nkompasteleva askel olisi ollut niiden viimeinen.\n\nVenters näki tämän kaiken yhdellä silmäyksellä. Sitten hän katseli\nmatkuetta vavisten innostuksesta. Rosvot ajoivat aaseja suoraan\nvesiputousta kohti aivan sen keskelle, missä vesi taajeni utumaiseksi\nohueksi hunnuksi, joka oli kuin savua. Seuraten aivan niiden\nkintereillä rosvot ratsastivat tähän valkoiseen sumuun muodostaen\nsiihen hetkiseksi kuin tummia kohokuvia ja häviten sitten näkyvistä.\n\nVenters veti syvään henkeä ilmaisten ajatuksensa huudahtamalla:\n\n\"Taivaan Jumala, millainen piilopaikkojen piilopaikka rosvoille!...\nPutouksen alla on syvennys ja takana sijaitsevaan solaan vievä tunneli.\nOldring piileskelee siellä. Hänen ei tarvitse vartioida muuta kuin sitä\ntietä, joka vie laaksoon ylemmältä salviarinteeltä. On tuskin olemassa\nminkäänlaista vaaraa, että tämä solan suu joskus löydettäisiin. Minäkin\nhuomasin sen äkkiarvaamatta heitettyäni jo kaiken toivon. Ja nyt tiedän\nsyyn siihenkin, mikä hämmästytti minua enemmän, ja voin sanoa muillekin\nmiksi karjan jäljet olivat märät.\"\n\nHän kääntyi laskeutuen juoksujalkaa rinteeltä salviaa kasvavalle\ntasangolle. Palatessaan hän ei voinut tuhlata aikaa ja vain silloin\ntällöin hän pysähtyi syöksyjen välissä hetkeksi katselemaan tarkasti\nympärilleen. Paksussa ruohossa eivät hänen jälkensä laisinkaan\nnäkyneet. Nopeasti hän katkaisi taipaleen rotkojen yhtymäkohtaan. Hän\nepäili, tulisiko milloinkaan näkemään sitä enää, ja tiesi, ettei hän\nsitä halunnutkaan, mutta sittenkin hän tarkasteli sen sokkeloita ja\nhuippuja ratsastajan katsein, joka painaa mieleensä maamerkit, jotta ei\nkoskaan unohtaisi niitä.\n\nSiellä hän hetkisen huoahti, samalla kun hän hitaasti antoi katseensa\nkiertää salviaa kasvavaa soikiota ja kohdistua jyrkkien kalliorinteiden\nvälisiin aukkoihin. Mikään ei liikkunut paitsi tuulessa hiljaa\nheilahtelevat pensaiden latvat. Sitten hän jatkoi matkaansa useiden\nrotkojen sivu ja hänelle aivan oudon maan poikki itäisen seinämän\nvieritse. Sen viimeinen osa oli helposti kuljettavaa ja se oli hyvin\nsuojassa mahdolliselta pohjoisesta ja lännestä tapahtuvalta\ntarkastelulta. Hän kulkikin matkan nopeasti tuntien itsensä\nturvallisemmaksi oman rotkonsa tummenevassa varjossa. Punaisen\nharjanteen korkea pykäläinen laki kohosi uhkaavana hänen edessään\nmuodostaen merkin, jonka opastamana hän voi löytää syvänteen, mihin oli\npiilottanut leirinsä. Tunkeutuessaan viidakon läpi ja tuntiessaan\nolevansa turvassa ainakin tällä haavaa hän muisti tyttöä, jonka oli\njättänyt sinne. Iltapäivä oli jo pitkälle kulunut. Millaisessa tilassa\nhän tytön löytäisi? Hän kiiruhti juosten leiriin säikähdyttäen koirat.\n\nTyttö makasi tummat silmät selkoselällään ja ne laajentuivat, kun\nVenters polvistui hänen viereensä. Posket hehkuivat kuumeesta. Venters\nkohotti häntä kostuttaen vedellä hänen kuivia huuliaan ja tunsi\nkuvaamatonta huojennusta nähdessään tytön nielevän hitaasti ja\nyskähdellen. Sitten hän laski tytön hiljaa takaisin vuoteelle.\n\n\"Kuka te olette?\" kuiskasi tyttö.\n\n\"Sama mies, joka ampui teitä\", vastasi Venters.\n\n\"Ettekö tahdo tappaa minua enää?\"\n\n\"En missään tapauksessa.\"\n\n\"Mitä aiotte tehdä minulle?\"\n\n\"Kun paranette ja saatte tarpeeksi voimia, vien teidät siihen rotkoon,\nmistä rosvot ratsastavat vesiputouksen poikki.\"\n\nKuin ylhäällä liitävän siiven luomasta heikosta varjosta näytti tytön\nkasvojen marmorin kaltainen kalpeus muuttuvan.\n\n\"Älkää -- viekö -- minua -- takaisin -- sinne!\"\n\n\n\n\nVI.\n\nSONNIT KIERTÄVÄT MYLLYNRATASTA.\n\n\nKun Judkinsin uutiset olivat saaneet Ventersin lähtemään rosvojen\njäljille, Jane Withersteen vei haavoittuneen miehen taloonsa ja sitoi\ntaitavin sormin hänen käsivarteensa sattuneen luodin tekemän haavan.\n\n\"Judkins, mitä luulette tapahtuneen miehilleni?\"\n\n\"Haluaisin mieluummin olla sanomatta sitä.\"\n\n\"Kertokaa se minulle. Mitä ikinä minulle ilmoitattekin, lupaan olla\nvaiti. Minua alkaa huolestuttaa jo muukin kuin karjalaumani\nmenettäminen. Venters vihjaili --. Mutta kertokaa nyt, Judkins.\"\n\n\"No niin, neiti Withersteen, ajattelen kuten Venterskin, että miehenne\non kutsuttu pois.\"\n\n\"Judkins!... Kuka sen olisi tehnyt?\"\n\n\"Tiedätte kyllä, kuka ohjailee mormoniratsastajianne.\"\n\n\"Uskallatteko vihjailla, että kirkonvanhimpamme ovat käskeneet miesteni\npalata kylään.\"\n\n\"En vihjaile mitään, neiti Withersteen\", sanoi Judkins kiivaasti,\n\"sillä tiedän mitä puhun. Sen vuoksi en halunnutkaan kertaa teille.\"\n\n\"Sitä en voi uskoa! Enkä haluakaan! Jättäisikö Tull laumani rosvojen ja\nsusien saaliiksi vain sen vuoksi, että --? Ei, ei! Se on mahdotonta.\"\n\n\"Niin, sellaisesta ei kyllä vielä ole kuultu puhuttavankaan\nCottonwoodsin ympäristössä. Mutta suokaa minulle anteeksi, neiti\nWithersteen, vaikka sanonkin, ettei täällä rajaseudulla ole milloinkaan\nasunut muuta rikasta mormoninaista kuin te.\"\n\nNämä olivat rohkeita sanoja pidättyväisen Judkinsin lausumiksi, mutta\nne eivät suututtaneet Janea. Tämän ratsastajan peittelemätön vihjaus\nsalli hänen vilahdukselta nähdä, mitä muut mahdollisesti ajattelivat.\nHän oli aina ollut nöyrä ja kuuliainen, mutta oliko hän sittenkin\nruvennut vastustelemaan. Hän epäröi kuitenkin vielä. Ja sitten veri\nrupesi kiertämään nopeammin hänen suonissaan hänen ajatellessaan Black\nStaria, kun se saa kuolaimet rautaisten leukojensa väliin ja laukkailee\nhurjana salviarinteillä. Jos hänkin joskus noudattaisi sen esimerkkiä!\nJane tukahdutti sisässään raivoavan palon ja hehkun häveten\nvapaudenkaipuutaan, koska se oli vastoin hänen velvollisuuksiaan.\n\n\"Judkins, menkää kylään\", sanoi hän, \"ja palatkaa heti kertomaan\nminulle, kun olette saaneet kuulla jotakin ratkaisevaa miehistäni.\"\n\nHänen mentyään Jane ryhtyi päättävästi suorittamaan eräitä töitä, jotka\nhän viime aikoina oli laiminlyönyt. Hänen isänsä oli opettanut hänet\njohtamaan satoja apulaisia, puutarhojen ja vainioiden hoitoa ja\npitämään kirjaa karjasta ja miesten töistä. Ja näiden monien\nvelvollisuuksiensa lisäksi hän oli liittänyt tähän työhön erään\nerittäin arkaluontoisen tehtävän, jonka toteuttamisessa hän tarvitsi\nkaiken hienotunteisuutensa ja terävyytensä. Tarkoitamme sitä\nvaatimatonta, melkein salaista apua, millä hän tuki kylän\npakanaperheitä. Vaikka Jane Withersteen ei milloinkaan myöntänyt sitä\nitselleen, kehittyi se kuitenkin järjestelmälliseksi laupeudentyöksi.\nEllei hän olisi keksinyt heille lukemattomia tehtäviä, joiden\nsuorittaminen ei ollut ollenkaan välttämätöntä, olisivat nämä\npakanaperheet, jotka olivat epäonnistuneet suunnitelmissaan\nmuuttaessaan asumaan tällaiseen mormonikylään, kuolleet nälkään.\n\nAuttaessaan näitä köyhiä ihmisiä Jane luuli pettävänsä terävänäköisiä\nkirkonvanhempia, mutta se oli sellaista petosta, ettei hän rukoillut\nsitä anteeksi. Hänen oli yhtä vaikea pettää näitä pakanoitakin, sillä\nhe olivat yhtä ylpeitä kuin köyhiäkin. Hän oli ollut syvästi pahoillaan\nhuomatessaan, kuinka nämä ihmiset vihasivat hänen uskonveljiään, ja\nilostunut suuresti nähdessään, että heidän vihansa oli hänen\nvaikutuksestaan lauhtunut. Tavallisinakin aikoina tämä työ vaati\nviisautta, mutta nykyisten olosuhteiden vallitessa hän tarvitsi kaiken\ntarmonsa ja itsepäisen sitkeytensä voidakseen kiinnittää\ntarkkaavaisuutensa siihen.\n\nIlta tuli palauttaen hänen mieleensä työn päätyttyä tyyneyden ja voiman\nodottaa, mitä hän ei ollut saanut tuntea aikaisemmin päivällä. Hän\nodotti Judkinsia, mutta häntä ei kuulunut. Hänen talossaan oli aina\nrauhallista, mutta tänä iltana se tuntui hänestä kuitenkin\ntavattomalta. Illallisen aikana hänen naisensa palvelivat häntä\nhiljaisen uutterina osoittaen siten sitä, mitä heidän sinetöidyt\nhuulensa eivät voineet lausua -- mormoninaisten tuntemaa\nmyötämielisyyttä. Jerd toi hänelle kivitallin suuren oven avaimen\nkertoen samalla päivän kuluessa tekemänsä huomiot hevosista. Hänen\npäivittäisiin tehtäviinsä kuului ratsastaa Black Starilla, Nightillä ja\nmuilla juoksijoilla kymmenen penikulmaa kullakin. Mutta tänään hän oli\nlyönyt sen laimin ja poika sekaantui selityksissään, joita Jane ei\nollut pyytänytkään. Hän kysyi vain, palaako Jerd työhönsä huomenna, ja\nJerd vakuutti hämmästyneenä ja huojentuneena haluavansa aina tehdä\ntyötä hänelle. Jane kaipasi kovilta teiltä kuuluvaa kotiin palaavien\nratsastajien aiheuttamaa melua, hevosten ravaamista, juoksua ja\nlaukkaamista. Metsikkö, jossa hän käveli, peittyi hämärään, linnut\nlopettivat laulunsa, tuuli humisi pumpulipuiden oksissa ja virtaava\nvesi kohisi kivetyssä kanavassaan. Ensimmäisen tähden tuike sopi hyvin\nillan rauhallisuuteen ja kauneuteen. Hänen uskonsa paisutti hänen\nsydäntään vakuuttaen kaiken pian muuttuvan hyväksi hänen pienessä\nmaailmassaan. Hän oli näkevinään Ventersin, kuinka tämä istui\nyksinäisen leirinuotionsa ääressä koiriensa välissä. Hän rukoili\nhänelle turvaa ja onnea hänen yrityksilleen.\n\nVarhain seuraavana aamuna eräs palvelijatar toi sanan, että Judkins\nhalusi puhutella Janea. Hän kiiruhti pihaan, ja nähdessään Judkinsia\naseistautuneen luodikolla ja revolvereilla, hän unohti hämmästyksissään\nkysyä hänen haavansa tilaa.\n\n\"Judkins, mitä aiotte tehdä noilla ampuma-aseilla? Tehän ette ole\nmilloinkaan ennen käyttänyt niitä.\"\n\n\"Nyt on kuitenkin aika koittanut, neiti Withersteen\", vastasi Judkins.\n\"Ettekö halua tulla metsikköön? Minun ei ole oikein turvallista\nnäyttäytyä täällä.\"\n\nJane käveli hänen rinnallaan pumpulipuiden varjoon.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Neiti Withersteen, menin äitini luo eilen illalla. Ollessani siellä\njoku koputti oveen ja eräs mies kysyi minua. Menin ovelle. Miehellä oli\nnaamio kasvoillaan. Hän sanoi, että minun on parasta erota Jane\nWithersteenin palveluksesta. Miehen ääni oli käheä ja kummallinen,\nluultavasti muutettu tuntemattomaksi, kuten hänen kasvonsakin. Hän ei\nsanonut mitään muuta, poistui vain juoksujalkaa pimeään.\"\n\n\"Tunsitteko hänet?\" kysyi Jane hiljaa.\n\n\"Kyllä.\"\n\nJane ei kysynyt nimeä, sillä hän ei halunnut kuulla sitä, koska\npelkäsi. Kaikki hänen tyyneytensä hävisi tämän yhden ajatuksen\nvaikutuksesta.\n\n\"Sen vuoksi otin ampuma-aseet mukaani\", jatkoi Judkins. \"Sillä en aio\nerota palveluksestanne, neiti Withersteen, ennen kuin ajatte minut\npois.\"\n\n\"Judkins, haluatteko lähteä luotani?\"\n\n\"Olenko sen näköinen? Antakaa minulle hevonen, nopea hevonen, ja\nlähettäkää minut salviarinteille.\"\n\n\"Voi, kiitän teitä, Judkins! Olette uskollisempi kuin omat\nuskonveljeni. Mutta minun ei pitäisi hyväksyä uskollisuuttanne, sillä\ntehän voitte joutua kärsimään sen vuoksi. Mutta mitä ihmettä voisin\ntehdä? Pääni menee vallan sekaisin. Ventersille tehty vääryys,\nvarastettu laumani, nämä naamioidut miehet, uhkaukset ja tuo salainen\ntoiminta! En voi ollenkaan ymmärtää tätä, mutta tunnen, että jokin\nsynkkä ja kauhea ympäröi minua.\"\n\n\"Neiti Withersteen, kaikki on hyvin yksinkertaista\", sanoi Judkins\nvakavasti. \"Olkaa hyvä ja kuunnelkaa -- pyydän anteeksi -- älkää\nollenkaan välittäkö kuurosta mormonikorvastanne, vaan sallikaa minun\npuhua selvästi ja peittelemättä toiseen. Kuljeskelin eilen kapakoissa,\nkaupoissa ja muissa maleksijain kokouspaikoissa. Kaikki ratsastajanne\novat kylässä. Siellä puhutaan jostakin joukosta, joka on järjestetty\najamaan takaa rosvoja. Miehet nimittivät itseään 'Ratsastajiksi'.\nSellaisen selityksen he teille antavat, sen he sanovat syyksi, miksi\nmiehenne ovat eronneet palveluksestanne. Tuntuu kuitenkin\nkummalliselta, että tuohon joukkoon on liittynyt vain muutamia toisten\nkarjanomistajien paimenia. Eräs Tullin mies, Jerry Card, on heidän\njohtajanaan. Olen nähnyt, hänet ja hänen hevosensa. Hän ei ole käynyt\nGlazessa. Minua ei petetä niinkään helposti, kun salviarinteillä\nvaeltanut hevonen on kysymyksessä. Tull ja Jerry eivät ratsastaneet\nGlazeen!... No niin, tapasin Blaken ja Dornin, jotka tavallisesti ovat\nhyviä ystäviäni niin pitkälle kuin heidän mormonilaisuutensa sallii.\nMutta eivät hekään voineet pettää minua eivätkä he sitä vakavasti\nkoettaneetkaan. Kysyin heiltä suoraan kuin mies, miksi he olivat\neronneet palveluksestanne tuolla tavalla. En unohtanut muistuttaa,\nkuinka te hoiditte Blaken vanhaa köyhää äiti raukkaa hänen\nsairastaessaan ja kuinka hyvä olette ollut Dornin lapsille. He\nnäyttivät häpeävän, neiti Withersteen. Mutta samalla he ikäänkuin\njäykistyivät saaden kasvoihinsa tuon synkän vakavan ilmeen, joka\nmuuttaa heidät silmissäni niin kummallisiksi ja erilaisiksi. Mutta\nvoisin kuitenkin sanoa, missä luonnollisen omantunnon piston ja jonkin\nsalaisen painostuksen raja on. Ja olen huomannut, etteivät he voi\ntoimia itsenäisesti. Heillä ei ole mitään sanomista asiaan. He olivat\nsen näköisiä kuin olemalla uskottomia teille olisivat uskollisia\njollekin korkeammalle velvollisuudelle. Ja siinä on heidän\nsalaisuutensa. Asia on niin selvä kuin pyssyni tässä.\"\n\n\"Selväkö?... Laumani saavat nyt hajaantua salviarinteille\nvarastettaviksi. Jane Withersteenistä tulee köyhä nainen. Hänen päänsä\non painettava alas ja hänen luonteensa nujerrettava!... Niin Judkins,\nmikään ei voi olla sen selvempää.\"\n\n\"Neiti Withersteen, antakaa minun pestata niin paljon miehiä kuin vain\nsaan kokoon paimentamaan valkoista laumaa. Se on nyt rinteillä, ei\nkymmenenkään penikulman päässä -- kolmetuhatta päätä, kaikki sonneja.\nNe ovat villejä ja valmiita hurjaan pakoon kaniinin korvien\nvipotuksenkin nähdessään. Leiriydymme aivan niiden vierelle ja koetamme\npitää lauman koossa.\"\n\n\"Judkins, korvaan teille jonakin päivänä palveluksenne, ellei minulta\nsitä ennen ryöstetä kaikkea. Kootkaa miehet ja pyytäkää Jerdiltä\nnopeita hevosia, ei kuitenkaan Black Staria ja Nightiä. Mutta älkää\nvuodattako verta nautojen vuoksi älkääkä päättömästi panko henkeänne\nvaaralle alttiiksi.\"\n\nJane Withersteen kiiruhti huoneensa yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen\nvoimatta siellä enää hillitä kiihtyvää vihaansa. Hän tuli aivan\numpisokeaksi raivosta, jollaista hän ei milloinkaan ennen ollut\ntuntenut. Maaten vuoteellaan näkemättä ja puhumatta mitään hän oli kuin\nkiemurteleva elävä liekki. Ja hän heittelehti siinä raivon polttaessa\nja hehkuessa ja vihdoin palaessa loppuun.\n\nHeikkona ja uupuneena hän sitten makasi ajatellen, ei painostusta,\njonka tarkoituksena oli musertaa hänet, vaan tätä luonteensa uutta\npuolta. Aina viime päiviin saakka hänen elämässään oli ollut vähän\nsellaista, mikä olisi kiihdyttänyt hänen tunteitaan. Hänen esi-isänsä\nolivat olleet viikinkejä, hurjia päälliköitä, jotka eivät olleet\nkärsineet vastuksia eivätkä esteitä tiellään. Hänen isänsä oli perinyt\nheidän luonteensa ja joskus ihmiset olivat paenneet hänen sokeaa\nraivoaan kuin antiloopit rinteillä raivoavaa tulta. Jane Withersteen\ntotesi nyt, että sama vihan ja sodan henki oli uinunut hänen\ntietämättään hänessäkin. Hän kauhistui noita synkkiä syvyyksiä, joiden\nolemassaoloa hän ei tähän saakka ollut aavistanutkaan, viha oli ainoa\npiirre miehissä ja naisissa, joita hän ei voinut tarpeeksi ivailla ja\njoita hän ei voinut antaa anteeksi. Sillä vihahan muodostaa\nliekehtivän, suoraan helvettiin vievän polun. Ja nyt oli hänkin\nyht'äkkiä tuntenut samanlaista tulista vihaa voimatta itse sille\nmitään. Ja mies, joka oli saattanut hänen rauhallisen ja rakastavan\nluonteensa tähän alennustilaan, oli Jumalan sanan julistaja, eräs hänen\nkirkkonsa vanhimmista ja hänen rakastetun piispansa neuvonantajista.\n\nLaumojen, laidunten, Amber Springin ja vanhan kivitalon menettäminen ei\nenää liikuttanut Jane Withersteeniä, sillä hän ajatteli nyt elämänsä\ntärkeintä kysymystä, sitä, mitä hän nyt piti tärkeimpänä tehtävänään --\nsielunsa pelastusta.\n\nHän polvistui vuoteensa viereen rukoilemaan. Ja hän rukoili hartaammin\nkuin milloinkaan ennen elämässään, rukoili anteeksi syntiään, rukoili,\nettä hän vapautuisi tuosta synkästä kiivaasta vihasta, pyysi voimia\nrakastaa Tullia kuin pappia, vaikka hän ei voinutkaan rakastaa häntä\nkuin miestä, rukoili, että hän voisi täyttää velvollisuutensa\nkirkkoaan, uskonveljiään ja niitä kohtaan, joiden toimeentulo riippui\nhänen varallisuudestaan, rukoili, että hän voisi kunnioittaa Jumalaa ja\nsäilyttää naisellisuutensa tahrattomana.\n\nJa kun Jane Withersteen toipui tästä vihan myrskystä ja lopetti\nrukoilemisensa, oli hän totinen, tyyni ja varma -- kokonaan muuttunut\nnainen. Hän tahtoi täyttää velvollisuutensa, kuten hän sen ymmärsi, ja\nelää omaa elämäänsä oman uskonsa johdon mukaan. Saattoi käydä niin,\nettei hän milloinkaan voisi mennä naimisiin valitsemansa miehen kanssa,\nmutta siitä hän oli aivan varma, ettei hän milloinkaan rupeaisi Tullin\nvaimoksi. Hänen kirkonvanhimpansa saivat ottaa hänen karjansa ja\nhevosensa, hänen laitumensa ja ketonsa, hänen aitauksensa ja tallinsa,\nWithersteenin kartanon ja veden, joka hedelmöittää Cottonwoodsin kylän\nmaita, mutta he eivät voineet pakottaa häntä menemään naimisiin Tullin\nkanssa, he eivät voineet muuttaa hänen päätöstään eikä murtaa hänen\nluonnettaan. Alistuttuaan tulevaan häviöön ja päästyään varmuuteen\nitsestään Jane Withersteen saavutti sellaisen mielenrauhan, jota hän ei\nollut tuntenut vuosikausiin. Hän antoi anteeksi Tullille pahoitellen\nsuruissaan sitä, mitä tiesi Tullin pitävän velvollisuutenaan huolimatta\nhenkilökohtaisista tunteistaan Janea kohtaan. Tull halusi ennen kaikkea\nhänet itselleen, koska hän oli mies, ja sitten Tull tahtoi pelastaa\nhänet ja hänen rikkautensa kirkolleen. Hän ei ollenkaan uskonut, että\nTull oli toiminut yksinomaan papillisesta innostuksesta pelastaakseen\nhänen sielunsa. Hän muisteli erästä Tullin hämärää vihjausta, että\njollei hän voi tulla Tullin omaksi, ei hänen tarvitse päästä\ntaivaaseenkaan. Jane Withersteenin terve järki kapinoi hänen uskontonsa\nahtaita rajoja vastaan ja hän epäili, tahtoisiko hänen piispansa, jonka\nsanottiin olevan välittömässä kanssakäymisessä Jumalan kanssa, tuomita\nhänen sieluaan kadotukseen sen vuoksi, ettei hän halunnut mennä\nnaimisiin mormonin kanssa. Ja mitä taasen Tulliin ja muihin kirkon\nvanhimpiin tuli, niin ehkäpä he vaivattuaan häntä tarpeeksi ja ehkä\nköyhdytettyään hänet luovuttavat takaisin suurimman osan siitä, minkä\nhän on menettänyt, huomatessaan että hän on pysynyt järkkymättömänä.\nNiin hän järkeili menettämättä lainkaan luottamustaan ihmisiin ja\nheidän pohjimmaiseen hyvyyteensä.\n\nKivetyltä pihalta kuuluva teräskenkäisten kavioiden kapse karkoitti\nhänet äkkiä pois pakopaikastaan. Siellä seisoi hevosensa vieressä\nLassiter, ja hänen musta pukunsa ja suuret mustat revolverikotelonsa\nolivat kummallisena vastakohtana hänen ystävälliselle hymylleen. Janen\nLassiteria kohtaan tuntema mielenkiinto oli vähentymätön ja hän halusi\nkoettaa, mitä hänen lumousvoimansa voisi vaikuttaa Lassiterin vierailun\nilmeisen tarkoituksen tyhjäksitekemiseksi. Jos hän vain voisi\nlauhduttaa hänen mormoneja kohtaan tuntemaansa vihaa tai ainakin estää\nhänet surmaamasta useampia, ei hän ainoastaan suojelisi omia\nuskonveljiään, vaan vieläpä palauttaisi tämän veren vuodattajan mieleen\nhiukkasen inhimillisyyttä.\n\n\"Hyvää huomenta, rouva\", sanoi Lassiter pitäen kädessään mustaa\nhattuaan.\n\n\"Lassiter, en ole vielä vanha enkä rouvakaan\", vastasi Jane iloisesti\nhymyillen. \"Ellette voi sanoa neiti Withersteen, niin sanokaa minua\nJaneksi.\"\n\n\"Jane tuntuu minusta helpommalta. Ristimänimet ovat aina olleet\nmielestäni hyvin käytännöllisiä.\"\n\n\"No niin, sanokaa minua siis Janeksi. Lassiter, olen iloinen saadessani\npuhutella teitä, sillä minulla on huolia.\"\n\nSitten hän kertoi hänelle Judkinsin palaamisesta, punaisen lauman\nvarastamisesta, Ventersin poistumisesta Wranglella ja miestensä erosta.\n\n\"Mielestäni olette liian hymyilevä ja kaunis naiseksi, jolla on niin\nsuuria huolia\", huomautti Lassiter.\n\n\"Lassiter, sanotteko minulle kohteliaisuuksia? Mutta puhukaamme\nvakavasti. Olen päättänyt, etten rupea suremaan. Olen menettänyt jo\npaljon, mutta tulen menettämään vieläkin enemmän. En tahdo kuitenkaan\nkäydä katkeraksi ja toivoakseni en enää milloinkaan tule onnettomaksi.\"\n\nLassiter pyöritteli hattuaan totuttuun tapaansa miettien tarkoin, ennen\nkuin vastasi.\n\n\"En tunne ollenkaan naisia, sillä en ole ollut missään tekemisissä\nheidän kanssaan vuosikymmeniin. Pidän kuitenkin rohkeista naisista.\nKoska näen, kuinka suhtaudutte tähän vaikeuteen, niin saanko kysyä,\naiotteko taistella?\"\n\n\"Taistellako? Kuinka? Vaikka tahtoisinkin, ei minulla ole muita ystäviä\nkuin tuo paimen, joka ei uskalla oleskella kylässä.\"\n\n\"Olen ylpeä voidessani sanoa, rouva -- Jane -- että on olemassa vielä\ntoinenkin, jos vain hyväksytte hänet.\"\n\n\"Lassiter, kiitoksia. Mutta kuinka voin hyväksyä teidät ystäväkseni?\nAjatelkaahan! Ratsastaisitte tuonne kylään noine peloittavine\nrevolvereinenne ja tappaisitte viholliseni, jotka ovat kirkkoni\nvanhimpia.\"\n\n\"On hyvinkin mahdollista, että minut ärsytettäisiin tekemään jotakin\nsellaista\", vastasi Lassiter kuivasti.\n\nJane ojensi hänelle molemmat kätensä.\n\n\"Lassiter, hyväksyn ystävyytenne, olenpa oikein ylpeä siitä ja vastaan\nsiihen, jos vain voin pidättää teidät surmaamasta mormoneja.\"\n\n\"Sanon teille jotakin\", sanoi Lassiter töykeästi hänen harmaiden\nsilmiensä välähtäessä. \"Olette liian hyvä nainen uhrattavaksi, kuten he\nsuunnittelevat... Ei, totean, ettei minusta ja teistä voi tulla ystäviä\nsellaisilla ehdoilla.\"\n\nInnoissaan Jane tuli lähemmäksi häntä hänen äkillisen mielenmuutoksensa\nlumoamana, vaikka hän sitä kauhistuikin. Se, että Lassiter tahtoi\ntaistella hänen puolestaan, tuntui samalla hirveältä ja ihmeelliseltä.\n\n\"Tulitte tänne surmataksenne erään miehen, sen miehen, jota\nMilly Erne --\"\n\n\"Niin, sen, miehen, joka muutti Milly Ernen elämän helvetiksi --\nsanokaa mieluummin niin... Jane Withersteen, sen vuoksi juuri saavuin\ntänne. En haluaisi tunnustaa sitä kenellekään muulle elävälle\nolennolle... Maailmassa on asioita, joista teidänlaisenne nainen ei voi\nuneksiakaan, joten älkää mainitko hänen nimeään enää. Ei ennen kuin\nilmaisette minulle miehen nimen.\"\n\n\"Nimen? Minäkö? En milloinkaan!\"\n\n\"Teette sen vielä varmasti. Mutta en halua milloinkaan kysyä sitä\nteiltä. Olen mies, jolla on kummallisia luuloja ja omintakeinen\najatustapa, ja usein olen näkevinäni tulevaisuuteen ja tuntevinani\nasioita, joita on mahdoton selittää. Polku, jota olen seurannut\nvuosikausia, oli hyvin hämärä ja mutkainen, mutta nyt se näyttää\nsuoristuvan. Ja, Jane Withersteen, te kuljitte sen poikki kauan aikaa\nsitten lieventääksenne Milly Ernen tuskia. Se tekee Lassiterista\nystävänne, tahdoittepa sitä tai ette. Mutta nyt te vastustatte sitä\nniin kummallisesti tarkoittaen sillä jotakin -- Jumala yksin tietää,\nmitä -- ellette jalolla sokeudellanne tahdo kiihottaa minua\nkiihkeämpään vihaan mormoneja vastaan.\"\n\nJane tunsi horjuvansa voiman vaikutuksesta, joka oli paljon suurempi\nhänen omaansa. Tahtojen taistelussa tämän miehen kanssa hän tunsi\njoutuvansa tappiolle. Jos hän halusi vaikuttaa häneen, täytyi hänen\nturvautua yksinomaan naiselliseen viehättävyyteensä. Lassiterissa oli\njotakin, jota hänen oli pakko kunnioittaa; hän oli kauhistunut hänen\nnimeään, mutta jouduttuaan vastakkain hänen kanssaan hän kammoi vain\nhänen tekojaan. Lassiterin salaperäinen vihjaus ja hänen aavistuksensa,\nettä Jane oli liian heikko vastustamaan häntä, painuivat syvälle Janen\nmieleen. Hän uskoi kohtalon heittäneen hänen tielleen joko Milly Ernen\nrakastajan tai miehen, ja hän luuli voivansa kääntää omalla voimallaan\npahan miehen paremmalle tielle. Mutta Lassiterin vihjaus siihen, mitä\nhän sanoi Janen sokeudeksi, peloitti Janea. Sellainen erehdyttävä luulo\nsaattoi ehkä päästää valloilleen sen katkeran, kohtalokkaan mielialan,\njonka tuntua oli Lassiterin sanoissa. Hänen täytyi mihin hintaan\nhyvänsä lepyttää tämä mies; hän tiesi, että arpa oli heitetty, ja ellei\nLassiter höltyisi naisen sulosta, kauneudesta ja kujeista, johtui se\nvain siitä, ettei hän päässyt selville tuosta miehestä.\n\n\"Vannon, ettei teidän tarvitse kuulla toistamiseen sellaisia sanoja\nminun huuliltani\", jatkoi Lassiter hetken kuluttua. \"Nyt, neiti Jane,\nratsastin ilmoittamaan teille, että valkoinen sonnilaumanne on\nnoiden korkeiden harjanteiden takaisella rinteellä. Ja olen nähnyt\nsiellä olevan tekeillä jotakin, joka tuntuisi teistäkin hyvin\nmielenkiintoiselta, jos vain voisitte nähdä sen. Onko teillä kiikaria?\"\n\n\"On kaksikin. Haen ne ja ratsastan sinne kanssanne. Odottakaa hieman,\nLassiter, olkaa niin hyvä\", lisäsi hän kiiruhtaen sisään. Lähetettyään\nsanan Jerdille, että hän satuloisi Black Starin ja toisi sen pihalle,\nhän meni huoneeseensa vaihtamaan ylleen sen puvun, jota hän aina käytti\nlähtiessään ratsastamaan salviarinteille. Tässä miesmäisessä puvussa\nhän oli aivan kauniin keikarimaisen paimenen näköinen. Jos hän oli\nodottanut palkinnokseen jonkinlaista ihailua Lassiterin puolelta, ei\nhänen tarvinnut tuntea pettymystä. Sama ystävällinen hymy, josta Jane\nniin paljon piti ja joka teki Lassiterista aivan toisen henkilön,\nlevisi hitaasti hänen kasvoilleen.\n\n\"Luulin teitä ensin pojaksi!\" hän huudahti. \"On kummallista, millaisen\nmuutoksen vaatteet voivat saada aikaan. Arvokkuutenne on minua vähän\npeloittanut, semminkin toissa iltana, jolloin olitte pukeutunut\nkokonaan valkoisiin, mutta tuossa puvussa --\"\n\nBlack Star tuli laukaten pihaan kaataen Jerdin melkein kumoon ja\nhirnuen Lassiterin mustalle. Mutta nähdessään Janen se näytti\nhillitsevän uhmansa ja heitellen kaunista päätään se ravisteli\nsuitsiaan.\n\n\"Polvillesi, Black Star, polvillesi\", sanoi Jane.\n\nHevonen taivutti päänsä maata kohti ja suoristautuen hitaasti notkisti\nensin toisen etujalkansa ja sitten toisen vaipuen polvilleen. Jane\npisti vasemman jalkansa jalustimeen kiepsahtaen kevyesti satulaan, ja\nBlack Star nousi jaloilleen hypähdellen korkealle. Janen oli hyvin\nvaikea hillitä sen ravia metsikössä, mutta kun se näki salviarinteet,\nse lähti kiitämään kuin tuuli. Jane antoi sen mennä niin kovaa kuin se\nvain halusi pari penikulmaa aukealla tiellä, mutta sitten hän hillitsi\nsen kävelemään jääden odottamaan toveriaan. Lassiter tavoittikin hänet\npian ja hetkisen kuluttua he jo ratsastivat vierekkäin. Janen mieleen\nmuistui tästä, kuinka hänen tapanaan oli ollut ratsastaa Ventersin\nkanssa. Missähän Venters nyt mahtoi olla? Hän katseli kauas rinteelle\nDeception Passin mutkaista purppuraista juovaa kohti sulkien\ntahtomattaan silmänsä kuvaamattoman pelon vapisuttaessa häntä.\n\n\"Kääntykäämme tästä\", sanoi Lassiter, \"ja ratsastakaamme\nsalviapensaikossa penikulman verran. Valkoinen lauma on noiden\nkorkeiden harjanteiden takana.\"\n\n\"Mitä aiotte näyttää minulle?\" kysyi Jane. \"Olen valmistautunut\nkaikkeen, joten teidän ei tarvitse pelätä.\"\n\nLassiter hymyili ikäänkuin hän olisi tarkoittanut huonojen uutisten\ntulevan tarpeeksi nopeasti kenenkään tarvitsematta ennustaa niitä\npuheellaan.\n\nHeidän saavuttuaan erään kumpuisen harjanteen juurelle Lassiter\nlaskeutui satulasta viitaten Janelle, että tämä noudattaisi hänen\nesimerkkiään. He jättivät hevosensa siihen heittäen suitset maahan.\nSitten Lassiter, joka kantoi kiikareita, alkoi hitaasti opastaa Janea\nkohoavan rinteen laelle. Mutta lähestyessään lakea hän pysähdytti Janen\nviitaten kädellään.\n\n\"Näemme varmasti enemmän, jollemme asetu nähtäväksi taivasta vasten\",\nsanoi hän. \"Siitä ei ole kulunut vielä tuntiakaan, kun olin täällä.\nSilloin oli lauma seitsemän tai kahdeksan penikulman päässä etelässä ja\nellei se vielä ole pillastunut --\"\n\n\"Lassiter!... Pillastunutko?\"\n\n\"Juuri niin. Mutta katsokaamme.\"\n\nJane kiipesi vielä muutamia askelia päästäkseen aivan Lassiterin taakse\nja kurkisti harjanteen yli. Juuri sen takaa alkoi matala syvänne, joka\naleni ja laajeni laaksoksi kääntyen sitten vasemmalle. Seuraten\nkatseillaan aaltoilevaa salviapensaikkoa Jane näki harhailevat ryhmät\nja sitten koko valkoisen lauman. Hän tiesi tarpeeksi sonneista\nymmärtääkseen neljän tai viidenkin penikulman päästä, että jotakin oli\nhullusti. Tarttuen kiikariinsa hän käänsi sitä hitaasti vasemmalta\noikealle voiden siten tarkastaa koko laumaa. Yksityiset ryhmät olivat\nlevottomia, mutta suurempiin joukkoihin kokoontuneet sonnit söivät\nruohoa. Hän siirsi kiikarinsa takaisin lauman suuriin vartijoihin ja\nnäki niiden ravaavan nopein askelin, pysähtyvän äkkiä paikoilleen,\npudistavan pitkäsarvista päätään, katselevan kaikille suunnille ja\nlähtevän sitten taas juoksemaan toisaalle.\n\n\"Judkins ei ole vielä saanut kootuksi miehiään\", sanoi Jane. \"Mutta hän\nsaapuu kyllä piakkoin tuonne. Kunpa hän ei vain myöhästyisi! Lassiter,\nmikä on säikähdyttänyt nuo suuret johtajat?\"\n\n\"Ei mikään juuri tällä hetkellä\", vastasi Lassiter. \"Sonnit alkavat\npäinvastoin rauhoittua. Niitä on peloiteltu, mutta ei vielä kovasti..\nKoko lauma on kulkenut muutamia penikulmia tännepäin siitä, kun olin\ntäällä.\"\n\n\"Ne eivät ole voineet syödä sellaista alaa puhtaaksi ruohosta, ei\nainakaan tunnissa. Naudat eivät ole lampaita.\"\n\n\"Eivät kyllä. Ne ovat juosseet koko matkan ja se näyttää pahalta.\"\n\n\"Lassiter, mikä on säikähdyttänyt ne?\" toisti Jane kärsimättömästi.\n\n\"Pankaa kiikarinne syrjään, sillä näette alussa paremmin paljain\nsilmin. Seuratkaa nyt katseillanne noiden harjanteiden laitoja tuolla\nlauman toisella puolella silloin, kun aurinko paistaa kirkkaasti\nsalviapensaikkoon... Aivan niin. Katsokaa nyt tarkasti ja odottakaa.\"\n\nJännittyneen katselemisen hitaasti kuluvat hetket eivät palkinneet\nJanea muulla kuin matalien kumpujen purppuraisten harjanteiden ja\nvälkkyvän salviapensaikon ihanuudella.\n\n\"Nyt se alkaa jälleen\", kuiskasi Lassiter tarttuen Janen käsivarteen.\n\"Katsokaa nyt! Kas tuolla. Näittekö?\"\n\n\"En. Sanokaa, mitä minun pitää katsella.\"\n\n\"Valkoista välähdystä -- jonkinlaista silmänräpäyksellistä valon\nleimahdusta -- samanlaista vilkettä, joka syntyy auringon säteitten\nsattuessa johonkin valkoiseen.\"\n\nJanen jännittynyt katse huomasikin äkkiä haihtuvan välähdyksen. Hän\nsuuntasi kiikarinsa nopeasti sille taholle. Jälleen purppurainen\nsalviapensaikko, suurenmoinen väriltään, kooltaan ja liikehtimiseltään,\nkiusasi häntä kauan aikaa yksitoikkoisuudellaan. Mutta sitten\nharjanteen salviapensaikosta liehahti esiin jokin leveä valkoinen\nesine, välähti auringonvalossa ja katosi. Se oli kuin taikuutta, ja se\nhämmästytti Janea.\n\n\"Mitä kummaa tuo on?\"\n\n\"Tuon harjanteen takana on varmasti joku, joka heiluttelee lakanaa tai\nvalkoista huopapeitettä siten, että auringonsäteet voivat heijastua\nsiitä.\"\n\n\"Mutta miksi?\" kysyi Jane yhä hämmästyneempänä.\n\n\"Saadakseen lauman pillastumaan\", vastasi Lassiter purren hammasta.\n\n\"Ah!\" Jane teki kiivaan liikkeen, puristi kiikarin lujasti käteensä,\nvapisi kuin kouristuskohtauksessa ja painoi sitten päänsä ruohoon.\nMutta hän kohotti sen hetkisen kuluttua jälleen katsoen Lassiteriin\njonkinlainen hymy huulillaan.\n\n\"Oikeamieliset veljeni ovat työssä jälleen\", hän sanoi ivallisesti. Hän\noli hillinnyt vihansa, mutta ehkä ensi kerran hänen elämässään katkera\niva väreili hänen huulillaan. Lassiterin kylmät harmaat silmät\nnäyttivät tunkeutuvan hänen lävitseen. \"Sanoin valmistautuneeni\nkaikkeen, mutta se oli tuskin totta. Mutta miksi he haluavat -- miksi\njoku haluaa saada laumani pillastumaan?\"\n\n\"Ne ovat mormonien jumalallisia keinoja, joiden avulla he koettavat\npakottaa erään naisen polvilleen.\"\n\n\"Lassiter, kuolen mieluummin kuin koskaan notkistan polviani. Minut\nolisi ehkä voitu taivuttaa, mutta minua ei voida pakottaa. Luuletteko\nheidän onnistuvan aikeissaan?\"\n\n\"En pidä noiden suurten sonnien käyttäytymisestä. Mutta sitä on melkein\nmahdoton tietää. Sonnit pillastuvat joskus aivan yhtä helposti kuin\npuhvelitkin. Pienikin välähdys tai liike voi aiheuttaa sen, Satulastaan\nlaskeutunut, niitä kohti kävelevä ratsastaja voi joskus säikähdyttää ne\nhyppimään ja pakenemaan. Mutta toisinaan ne eivät pelkää mitään. Luulen\nkuitenkin tuon valkoisen vaatteen tekevän tehtävänsä. Tämä on aivan\nuutta minullekin, vaikka olenkin nähnyt hieman sekä ratsastusta ja\nrosvoamista. Tarvitaan juuri noita jumalaapelkääviä mormoneja keksimään\ntällaisia pirullisia temppuja.\"\n\n\"Lassiter, eivätkö Oldringin miehet yhtä hyvin voi turvautua\ntuollaiseen temppuun?\" kysyi Jane tarttuen viimeiseen oljenkorteen.\n\n\"Kyllä, mutta se ei ole luultavaa\", vastasi Lassiter. \"Oldring on\nrehellinen rosvo. Hän ei hiiviskele harjanteiden takana hajoittaakseen\nkarjanne kaikkiin ilmansuuntiin. Hän ratsastaa suoraan teitä kohti ja\nellette pidä siitä, voitte vetäistä revolverinne esiin.\"\n\nJane puri kieltään voidakseen olla puolustamatta miehiä, jotka juuri\ntällä hetkellä todistivat olevansa pikkumaisia ja ilkeitä rosvoihinkin\nverrattuina.\n\n\"Katsokaa nyt, Jane, johtavat sonnit ovat jo pillastuneet! Ne\nkiinnittävät erillään olevien eläinten huomion puoleensa ja silloin on\nkoko lauma pian liikkeellä.\"\n\nJane ei ollut kyllin nopea huomatakseen Lassiterin mainitsemia\nyksityiskohtia, mutta hän näki lauman pitenevän. Sitten sonnit erosivat\npääjoukosta. Koko lauma lähti liikkeelle hämmästyttävän äkkiä,\nmuutamassa hetkessä, kuin ryhmä suuresta parvesta eronneita valkoisia\nmehiläisiä. Polkevien sorkkien heikko kapse kantautui Janen korviin\nkäyden vähitellen kovemmaksi, ja matalalla leijailevia tomupilviä alkoi\nkohota salviapensaikon yläpuolelle.\n\n\"Nyt on lauma pillastunut ja aiheuttaa tuollaisen metelin\", sanoi\nLassiter.\n\n\"Voi, Lassiter, lauma laukkaa laakson päätä kohti! Siellä on rotko,\njonka seinämät ovat äkkijyrkät.\"\n\n\"Ne syöksyvät varmasti sinne, mutta sinne on vielä monta penikulmaa.\nJa, Jane, tämä laakso kääntyy melkein pohjoiseen ennen mutkistumistaan\nitää kohti. Pillastuneet eläimet kiitävät ohitsemme noin penikulman\npäässä.\"\n\nSonnien muodostama pitkä valkoinen keinuva viiva eteni nopeasti\nsalviapensaikon poikki ja tomupatsaita kohosi ilmaan. Kumea jyrinä\ntäytti Janen korvat.\n\n\"Mietin, miten voisin saada lauman kiertämään yhdessä paikassa\", sanoi\nLassiter katsellen harmailla silmillään rinnettä. \"Kylässä päin näkyy\nmuutamia pilkkuja ja tomupilviä. Ehkä Judkins on tulossa sieltä\nmiehineen. Mutta luultavinta on, ettei hän joudu tänne ajoissa\nauttamaan. Teidän on parasta sitoa Black Star kiinni jonnekin tänne\nrinteelle.\"\n\nHän juoksi hevosensa luo ja heittäen satulalaukut menemään hän\nkiinnitti vyöt, hyppäsi satulaan ja ajoi laukkaa suoraan alas laakson\npoikki.\n\nJane meni hakemaan Black Staria ja talutettuaan sen harjanteen laelle\nnousi satulaan kääntäen katseensa laaksoon kiihkeänä ja odottaen. Hän\noli kuullut puhuttavan, kuinka pillastuneet naudat käännytetään\nkiertämään kehässä ja tiesi vain kaikkien rohkeimpien ratsastajien\nvoivan suoriutua siitä.\n\nValkoinen lauma oli nyt venynyt parin penikulman pituiseksi jonoksi.\nTuhansien kavioiden kumea kapse koveni jatkuvasti hiljaiseksi\ntöminäksi, ja sonnien kiitäessä nopeasti lähemmäs se muuttui kovaksi\njyrinäksi. Lassiter ratsasti muutamassa hetkessä tasaisen laaksonpohjan\npoikki itäiselle rinteelle odottaen siellä lauman tuloa. Ja hetken\nkuluttua, kun valkoisen jonon pää ehti Janen kohdalle, Lassiter\nkannusti mustansa juoksuun.\n\nJane näki hänen asettuvan pillastuneen lauman johtajien ulommaiselle\nsivulle ja siinä hän sitten ratsasti. Se oli kuin kilpa-ajoa. He\nkiitivät laakson päätä kohti, mutta kun valkoisen jonon loppupää\nlähesty Lassiterin ensimmäistä odotuspaikkaa, oli toinen pää jo alkanut\nkääntyä länttä kohti. Se kääntyi hitaasti ja vastahakoisesti, mutta\nkuitenkin varmasti, muuttuen vähitellen pitkäksi, kauniiksi valkoiseksi\nkaareksi. Jane huomasi hämmästyksekseen johtajien kääntyvän, kunnes ne\nalkoivat laukata takaisin häntä ja laakson yläpäätä kohti. Noiden\nvillien laukkaavien sonnien oikealla puolen laukkasi Lassiterin musta\nja Janen terävä silmä totesi sokean hevosen vaivattoman juoksun ja\nvarmajalkaisuuden. Sitten hänestä näytti siltä kuin lauma olisi\nliikkunut suuressa kaaressa, laajassa puolikuun muotoisessa kehässä\nalku- ja loppupään ollessa melkein vastapäätä noin penikulman päässä\ntoisistaan. Mutta Lassiter ajoi taukoamatta johtajia pakottaen ne\nvähitellen kääntymään vasemmalle. Ja muut tomun sokaisemat hurjistuneet\neläimet laukkasivat kuin mielettömät johtajien kintereillä. Tämä\nalituisesti liikkuva ja muuttuva sonnien muodostama rengas vyöryi Janea\nkohti ja kun se ehti hänen kohdalleen tuskin puolen penikulman päähän,\nse alkoi kaveta ja sulkeutua ympyräksi. Lassiter oli ratsastanut\nsamansuuntaisesti hänen asemansa kanssa, kääntynyt suoraan häntä kohti,\nsitten syrjään ja nyt hän ratsasti suoraan poispäin hänestä pakottaen\nkoko ajan keinuvan jonon päätä sisäänpäin.\n\nVasta silloin Jane ymmärsi Lassiterin urotyön ja jäi tuijottamaan\nhuohottaen tuon pelottoman miehen ratsastusta. Hänen hevosensa oli\nnopea ja väsymätön, mutta sokea. Lassiter oli ahdistanut ahdistamistaan\njohtajia kääntymään, kunnes ne alkoivat tunkeutua sonnijonon pään\nsisäpuolelle. Johtajat laukkasivat jo ympyrässä vaikka lauman pää vielä\njuoksikin melkein suoraan. Mutta pian sekin kääntyisi. Mutta kuinka\nLassiter voisi päästä pakoon saatuaan renkaan muodostetuksi? Jane\nWithersteen oli aina yhtä valmis rukoilemaan kuin ylistämäänkin, ja nyt\nhän rukoili tämän miehen turvallisuuden puolesta. Laaksoon alkoi\nkerääntyä tomupilviä. Epäselvästi kuin keltaisen hunnun läpi hän näki\nLassiterin pakottavan johtajat kääntymään sisäänpäin niin, että ne\ntäyttivät salviaa kasvavan aukon. Vihdoin Lassiter hävisi hänen\nnäkyvistään tomupilveen, mutta sitten hän oli jälleen näkevinään mustan\nilman ratsastajaa nousevan takajaloilleen, laahautuvan eteenpäin ja\nkaatuvan. Lassiter oli siis pudonnut satulasta ja oli nyt mennyttä\nmiestä! Mutta tuokion kuluttua hän ilmestyikin näkyviin tomupilvestä\nkiiruhtaen juoksujalkaa salviarinteelle. Hän oli siis päässyt pakoon,\nja Jane hengitti jälleen.\n\nLumottuna Jane Withersteen katseli tätä sonnien muodostamaa\nhämmästyttävää myllynratasta. Noin siis saadaan lauma laukkaamaan\nympyrässä. Valkoinen keinuva ympyrä sulkeutui aukealla salviarinteellä.\nJa ilmassa leijailevat tomupilvet yhtyivät vähitellen suureksi\nverhoksi. Maa tärisi ja laukkaavien sorkkien keskeytymätön töminä\njatkui heikentymättömänä. Jane tuli melkein kuuroksi, mutta värähteli\nkuitenkin jokaisesta uudesta äänestä. Ympyrän pienentyessä\nsalviarinteellä sonnit alkoivat ammua ja kun se sulkeutui kokonaan,\nsyntyi sen keskellä ääretön tungos sonnien päiden töksähtäessä niin\nkovasti yhteen, että sarvet kolahtelivat. Ammuen, hypähdellen ja\npuskien sisimmäisten sonnien suuri joukko ponnisteli polkien toisiaan,\naaltoili ja ähki suunnattoman painon alla. Sitten kaikki yht'äkkiä\nlakkasi. Sisäinen jännitys laukesi samalla, kun hirveä jyrinä ja\ntöminäkin. Liike etääntyi vähitellen ympyrän ulkolaitaan lakaten\nvihdoin sielläkin. Valkoinen lauma oli pysähtynyt ja keltaisen tomun\nmuodostama verho alkoi haihtua tuulen mukana.\n\nJane Withersteen odotti harjanteella täysinäisin ja kiitollisin\nsydämin. Lassiter tuli näkyviin kävellen väsyneenä häntä kohti\nsalviapensaikon läpi. Ja kaukana rinteellä Judkins ratsasti esiin\nmiestensä kanssa. Tällä haavaa ainakin voitaisiin valkoista laumaa\npitää silmällä.\n\nKun, Lassiter saapui hänen luokseen ja laski kätensä Black Starin\nharjalle, ei Jane kyennyt sanomaan mitään.\n\n\"Hevoseni -- kuoli\", huohotti Lassiter.\n\n\"Voi, olen niin pahoillani!\" huudahti Jane. \"Lassiter, tiedän, ettei\nsitä voida korvata, mutta lahjoitan teille juoksijoistani minkä hyvänsä\nhaluatte -- Bellsin, Nightin tai Black Starin.\"\n\n\"Otan mielelläni nopean hevosen, Jane, mutta ei ainoaakaan\nlemmikeistänne\", vastasi Lassiter. \"Mutta ettekö lainaisi minulle Black\nStaria nyt, jotta voisin ratsastaa katkaisemaan tien noilta miehiltä,\njotka säikähdyttivät lauman hurjaan pakoon?\"\n\nHän viittasi purppuraisella salviarinteellä häämöttäviin tummiin\nliikkuviin pilkkuihin ja tomupilviin.\n\n\"Voin katkaista niiden tien tällä hevosella ja sitten --\"\n\n\"Sitten, Lassiter?\"\n\n\"He eivät milloinkaan enää tule peloittelemaan nautoja.\"\n\n\"Ah, ei, ei!... Lassiter, en salli teidän mennä!\"\n\nMutta tulinen viha punasi miehen, posket, hänen vapisevat kätensä\nravistivat Black Starin suitsia, ja Janen täytyi luoda silmänsä maahan\nLassiterin katseen voimasta.\n\n\n\n\nVII.\n\nWITHERSTEENIN TYTÄR\n\n\n\"Lassiter, haluatteko ruveta paimenekseni?\" oli Jane kysynyt häneltä.\n\n\"Kyllä\", oli Lassiter vastannut.\n\nVaikka vastaus olikin niin lyhyt, tiesi Jane, kuinka äärettömän paljon\nsiihen sisältyi. Hän tahtoi, että Lassiter ryhtyisi pitämään huolta\nhänen karjastaan, hevosistaan ja laitumistaan ja pelastaisi ne tuholta,\njos se suinkin olisi mahdollista. Vaikka hän ei voinutkaan sanoa ääneen\nkaikkea mitä ajatteli, hän oli ehdottomasti rehellinen itseään kohtaan.\nHuolimatta siitä, millaisen hinnan hän saisi maksaa, hänen oli\npidettävä Lassiter läheisyydessään ja suojeltava hänen vihaltaan sitä\nmiestä, joka oli houkutellut Milly Ernen Cottonwoodsiin. Peloissaan hän\nhillitsi niin oman mielensä, ettei kuiskannut tämän mormonin nimeä\nomalle sielulleenkaan, eikä hän sitä milloinkaan muistellutkaan. Ja\npaitsi tätä seikkaa, jota hän piti itselleen uskottuna pyhänä\nvelvollisuutena, hän tunsi tänä kriitillisenä aikana olevansa\napulaisen, ystävän ja puolustajan tarpeessa. Jos hän voisi hallita tätä\nrevolverisankaria, kuten Venters oli nimittänyt häntä, jos hän vain\nvoisi estää hänet vuodattamasta verta, millaista sotataitoa hän\nosoittaisikaan voidessaan asettaa Lassiterin nimen ja läsnäolon sitä\nkirkonvanhimpien sortoa vastaan, jolla he koettivat musertaa hänet. Hän\ntiesi, ettei hän milloinkaan voisi unohtaa sitä vaikutusta, minkä\nLassiterin nimen kuuleminen oli tehnyt Tulliin ja tämän miehiin\nVentersin lausuessa sen. Ja jollei hän voisikaan täydellisesti hillitä\nLassiteria, voisi hän ehkä menettelyllään siirtää tuon kohtalokkaan\npäivän tuonnemmaksi.\n\nEräs hänen juoksijoistaan oli tumma raudikko, jota hän nimitti\nBellsiksi [Bell = kello, tiuku. Suoment. huom.] sen vuoksi, että sillä\noli oma tapansa lyödä teräskenkäisiä kavioitaan kiviin. Kun Jerd\ntalutti pihalle tämän solakan kaunisrakenteisen hevosen, alkoivat\nLassiterin silmät loistaa innosta. Ratsastajan tuntema rakkaus\njalorotuiseen eläimeen loisti niistä. Hän kiersi kiertämistään Bellsiä\nhorjuen selvästi koko ajan yhä enemmän päätöksessään, ettei halua\nomakseen ainoaakaan Janen lemmikkijuoksijoista.\n\n\"Lassiter, olette puoleksi hevonen itsekin ja Bells näkee sen jo\",\nsanoi Jane nauraen. \"Katsokaa sen silmiä. Se pitää teistä ja rupeaa\nvarmaan rakastamaan teitä. Kuinka voitte vastustaa sitä? Voi, Lassiter,\nkuinka Bells osaakaan juosta! Se on melkein Wranglen vertainen ja vain\nBlack Star voittaa sen. Se on liian vilkas hevonen naiselle. Ottakaa\nse. Se on nyt teidän.\"\n\n\"Olen hyvin heikko, kun oiva hevonen on kysymyksessä\", sanoi Lassiter.\n\"Otan sen ja odotan määräyksiänne, rouva.\"\n\n\"Olen iloinen, mutta jättäkää tuo rouva-nimitys. Sanokaa minua vain.\nJaneksi.\"\n\nSiitä hetkestä alkaen Lassiter näytti olevan aina satulassa varhain ja\nmyöhään, ja hänen ryhdyttyään hoitamaan Janen asioita päivät kävivät\nyhtä rauhallisiksi kuin ennenkin. Janen järki sanoi hänelle, että tämä\noli vain tyventä myrskyn edellä, mutta hänen sydämensä ei halunnut sen\nolevan niin.\n\nHän alkoi jälleen käydä kylässä ja ollessaan kerran sellaisella\nmatkalla hän kohtasi Tullin. Tull tervehti häntä ikäänkuin heidän\nvälillään ei milloinkaan olisi sattunut mitään kahnausta, ja Jane,\nvaikka ei voinutkaan äkkiä unohtaa, tuli puolitiessä vastaan vastaten\nhänen tervehdykseensä melkein iloisesti. Tull pahoitteli hänen karjansa\nmenetystä vakuuttaen, että heidän järjestämänsä vahtijoukkue kyllä pian\nottaa selvän rosvojen piilopaikasta, minkä jälkeen Janen miehet\nluultavasti palaavat työhönsä.\n\n\"Olette käyttäytynyt hyvin itsepäisesti ottaessanne palvelukseenne tuon\nLassiterin\", Tull jatkoi vakavasti. \"Hän tuli Cottonwoodsiin pahoissa\naikeissa.\"\n\n\"Minun oli pakko pestata joku. Ja ehkä se seikka, että hän on ruvennut\nminun ratsastajakseni, osoittautuu lopulta edullisimmaksi Cottonwoodsin\nmormoneille.\"\n\n\"Aiotte siis hillitä hänen kättään?\"\n\n\"Kyllä, jos vain voin?\"\n\n\"Teidänlaisenne nainen voi taivuttaa miehen mihin tahansa. Se olisikin\nhyvä ja sovittaisi jossakin määrin entisiä erehdyksiänne.\"\n\nHän kumarsi jatkaen matkaansa. Janekin lähti kävelemään ristiriitaisten\najatusten pyöriessä hänen päässään. Hän ei voinut kärsiä kirkonvanhin\nTullin kylmää, tunteetonta käytöstä, Tull kun suhtautui häneen aivan\nkuin hän olisi tehnyt itsensä syypääksi oikeutettuun tyytymättömyyteen.\nMuussa tapauksessa Tull olisi ollut sama tyyni, synkän näköinen,\ntutkimaton mies, jonka hän oli tuntenut jo kymmenen vuotta.\nLukuunottamatta sitä kertaa, jolloin Tull oli paljastanut intohimonsa\nvangitsemalla Ventersin, Jane ei ollut milloinkaan voinut edes uneksia,\nettä Tull olisi muu kuin vakava nuhteleva saarnaaja. Mutta nyt hän\ntuntui Janesta kummalliselta, salaperäiseltä mieheltä. Hän olisi saanut\nparemman käsityksen Tullista, jos tämä olisi jälleen aloittanut riidan\nsiitä, mihin he viime kerralla olivat lopettaneet. Oliko Tull\nsellainen, miltä näytti? Tämä kysymys kumosi hänen tahtomattaan hänen\ntotutun tapansa uskoa kysymättä. Ja hän kieltäytyi vastaamasta siihen.\nTull ei voinut taistella avoimesti. Venters oli sanonut ja Lassiter oli\nmyöntänyt sen oikeaksi, että hänen kirkon vanhimpansa karttoi taistelua\nvoidakseen toimia salaisesti. Juuri nyt heidän kohdatessaan toisensa\nTull ei ollut ollut tietääkseenkään siitä tosiseikasta, että hän oli\nkosinut Janea kehoittaen ja vaatien häntä menemään kanssaan naimisiin.\nEikä Tull ollut maininnut mitään Ventersistäkään. Hän oli käyttäytynyt\naivan kuin pappi, jota on suututettu, mutta joka antaa anteeksi\nnaiselliset heikkoudet. Ja epäilemättä hän näytti olevan kokonaan\ntietämätön siitä painostuksesta, jota oli harjoitettu Janea kohtaan, ja\naivan puhdas mistään liittymisestä siihen salaiseen voimaan, jota Janen\nmiehet tottelivat, öisistä ratsastusretkistä, rosvojen toveruudesta ja\nkarjan pelottelemisesta. Ja tämä pakotti Janen jälleen uskomaan, että\nhän oli aiheettomasti epäillyt Tullia. Mutta tämän vakaumuksen hän\nsaavutti vain itsepäisen uskonsa avulla ja häntä värisytti, kun hän\nhyväksyi sen.\n\nJane kääntyi pääkadulta eroavalle leveälle kujalle kävellen sitä pitkin\nsuureen varjoisaan pihaan. Siellä kasvoi sekaisin suloiselta tuoksuvaa\napilaa, alfalfaa, kukkia ja kasviksia. Ja näihin tuoreen vihreisiin\nkasveihin voitiin verrata niitä kymmeniä lapsukaisia, meluavia\npoikanulikoita, nauravia tyttöjä, koko sitä yhden perheen suurta\nlapsilaumaa, joka mellasti siellä. Sillä mormoni Collier Brandt, koko\ntämän suuren jälkeläisjoukon isä, oli neljän naisen mies.\n\nSuuri rakennus, jossa he asuivat, oli vanha, jykevä ja maalauksellinen.\nSen alaosa oli rakennettu hirsistä ja ylempi lankuista ja\nviiniköynnökset kiemurtelivat sen julkisivua pitkin. Rakennuksessa oli\npaljon puuluukuilla varustettuja ikkunoita ja yksi oikein lasista,\nkomeasti valkoisin verhoin somistettu. Koska tässä talossa oli neljä\nemäntää, oli siinä myös neljä eristettyä osastoa, joista ainoakaan ei\nollut yhteydessä toisten kanssa ja joihin kuhunkin päästiin vain\npihalta.\n\nAvaran, matalan, viiniköynnösten kattaman kuistin varjossa Jane tapasi\nBrandtin vaimot huvittamassa piispa Dyeriä. Kaikki olivat äidillisiä\nnaisia, melkein yhdenikäisiä, tavallisen näköisiä ja tällä hetkellä\nkaikkea muuta kuin vakavia. Piispa oli pitkä, tukeva mies, tukka ja\nparta raudanharmaat ja silmät vaaleansiniset. Ne näyttivät nyt\niloisilta, mutta Jane oli nähnyt ne toisenkinlaisina, ja silloin hän\npelkäsi piispaa yhtä paljon kuin oli pelännyt isäänsä.\n\nNaiset kokoontuivat hänen ympärilleen toivottaen hänet tervetulleeksi.\n\n\"Withersteenin tytär\", sanoi piispa iloisesti puristaen hänen kättään,\n\"et ole näyttänyt suloista olemustasi meille usein viime aikoina. Et\nollut sunnuntaina jumalanpalveluksessakaan. Aion nuhdella kirkonvanhin\nTullia.\"\n\n\"Piispa, syy on minun. Haluan tulla luoksenne tunnustamaan\", vastasi\nJane kevyesti tuntien kuitenkin sanojensa vakavan pohjavirran.\n\n\"Mormonista rakastelua!\" huudahti piispa hieroen käsiään. \"Tull haluaa\nsäilyttää teidät kokonaan itselleen.\"\n\n\"Ei. Hän ei kosiskele minua lainkaan.\"\n\n\"Mitä! Millainen nahjus hän onkaan! Ellei hän pidä kiirettä, tulen pian\nitse kosijana Withersteenin taloon.\"\n\nPiispa nauroi kiusoitellen naisia, puhui sitten lempeästi kylän\nasioista ja sanoi vihdoin jäähyväiset, jolloin Jane sai jäädä kahden\nkesken ystävänsä Mary Brandtin kanssa.\n\n\"Jane, et ole enää entisesi. Murehditko karjasi varkautta? Mutta\nsinullahan on niin paljon ja olethan niin rikas.\"\n\nSilloin Jane uskoi ystävälleen surunsa puhuen paljon, mutta salaten\nkuitenkin epäilyksensä ja pelkonsa.\n\n\"Ah, miksi et mene naimisiin Tullin kanssa ja tule meidän muiden\nkaltaiseksi?\"\n\n\"Mutta, Mary, minä en rakasta Tullia\", vastasi Jane itsepäisesti.\n\n\"En voi moittia sinua siitä. Mutta, Jane Withersteen, sinun on\nvalittava joko miehen tai Jumalan rakkaus. Meidän mormoninaisten on\nusein pakko menetellä niin, eikä se ole mitään helppoa. Samanlaista\nonnea kuin sinä ikävöin minäkin kerran. En saavuttanut sitä milloinkaan\netkä sitä saavuta sinäkään, ellet myy sieluasi. Olemme kaikki\nseuranneet sinun ja Ventersin suhdetta peläten ja vavisten. Siitä\nkoituu vielä jotakin kamalaa. Et suinkaan tahdo, että hänet hirtetään\ntai ammutaan tai että hänelle tehdään jotakin vieläkin pahempaa samoin\nkuin tuolle pakananuorukaiselle Glazessa, joka ei antanut\nmormoninaisten olla rauhassa. Mene naimisiin Tullin kanssa. Se on\nvelvollisuutesi mormonina. Hänen vaimonaan et kyllä tunne mitään\nriemua, mutta ajattele taivasta. Mormoninaiset eivät mene naimisiin\nsaavuttaakseen maallisen onnen. Nosta risti hartioillesi, Jane. Muista,\nettä isäsi löysi Amber Springin, rakensi nämä vanhat talot, toi\nmormonit tänne ja käyttäytyi heitä kohtaan kuin isä. Olet Withersteenin\ntytär.\"\n\nJane lähti Mary Brandtin luota käydäkseen tervehtimässä muita\nystäviään. He ottivat hänet vastaan yhtä iloisesti kuin Marykin,\ntuhlasivat hänelle mormoninaisten pingoitettua myötämielisyyttä ja\nantoivat hänen poistua Tullin, Ventersin ja Lassiterin nimien kaiku\nkorvissaan puhuttuaan tarpeeksi velvollisuudesta Jumalaa kohtaan ja\ntaivaan riemusta.\n\n\"En totisesti itsekään tunne itseäni\", mutisi Jane, \"koska kaikesta\ntästä huolimatta pysyn järkkymättömänä ja koska päätökseni vain\nvakiintuu.\"\n\nHän palasi pääkadulle ja suuntasi miettiväisenä askeleensa kylän\nkeskustaan. Härkien vetämä vaunujono vyöryi kolisten hänen ohitseen.\nNämä \"Salviarinteiden rahtimiehet\". kuten heitä nimitettiin, toivat\njyviä, jauhoja ja muuta kauppatavaraa Sterlingistä, ja Jane hymyili\näkkiä kesken nöyryytystään ajatellessaan, että ne olivat hänen\nomaisuuttaan samoin kuin kolmas kaupoista, joihin he toivat tavaraa.\nVesi, joka virtasi polun vieressä hänen jalkainsa juuressa kääntyen\njokaisen talon pihaan ravitsemaan kasvi- ja hedelmätarhoja, oli myös\nhänen yksityisomaisuuttaan, ei vähemmän sen vuoksi, että hän salli\njokaisen vapaasti kuluttaa sitä. Eikä hän kuitenkaan ollut oma herransa\ntässä Cottonwoodsin kylässä, jonka hänen isänsä oli perustanut ja jota\nhän nyt piti yllä, koskapa ei saanut ottaa puolisokseen valitsemaansa\nmiestä. Hän oli Withersteenin tytär. Entä jos hän näyttäisikin sen\ntoteen hallitsijattaren tavoin? Mutta hän tukahdutti tämän kiusauksen\nalkuunsa.\n\nMikään ei olisi voinut korvata sitä myötämielisyyttä, jota kylän\nasukkaat hänelle osoittivat, eikä mikään voima olisi voinut tehdä häntä\nniin onnelliseksi kuin hänen tulonsa aiheuttama ilo. Kun hän kulki\nkadulla sivuuttaen kauppojen kömpelöt laiturimaiset sisäänkäytävät ja\nkapakat, joiden edustalla väsyneet hevoset seisoivat suitset maahan\nheitettyinä, hän jälleen sai varmuuden siitä, mikä oli hänen elämänsä\nleipä ja viini, tuntiessaan, että häntä rakastettiin. Ojissa leikkivät\nlikaiset pojat, kauppa-apulaiset, ajurit, ratsastajat, nurkkiin\nkokoontuneet vetelehtijät, tomuisilla hevosilla ratsastavat\nkarjanomistajat, asioilla juoksevat pikku tytöt ja kauppoihin\nkiiruhtavat naiset, kaikki katsoivat häneen iloisin silmin.\n\nJanen tekemät monet vierailut ja joutilas kuljeskelu johtivat hänet\nvihdoin pakanakortteliin. Se sijaitsi kylän äärimmäisessä eteläpäässä\nja siellä asui kolmisenkymmentä pakanaperhettä teltoissa, kämpissä ja\nuseissa ränsistyneissä rakennuksissa. Näiden Cottonwoodsin asukkaiden\nvarallisuussuhde näkyi heidän asunnoistaan. Vettä heillä oli liiaksikin\nja sen vuoksi nurmikoita, hedelmäpuita, alfalfakenttiä ja kasvitarhoja.\nMuutamilla miehillä ja paimenilla oli joitakin nautoja, kun taas jotkut\ntekivät tilapäistyötä, jota mormonit vastahakoisesti heille antoivat.\nMutta siellä ei ollut ainoatakaan varakasta perhettä, useimmat olivat\nköyhiä ja monet tulivat toimeen vain Jane Withersteenin avulla.\n\nHän tuli yhtä surulliseksi joutuessaan tekemisiin näiden pakanoiden\nkanssa kuin hän oli ollut onnellinen kulkiessaan omien uskonveljiensä\nkeskuudessa. Mutta se ei johtunut siitä, ettei hän olisi ollut\ntervetullut, sillä täällä naiset tervehtivät häntä kiitollisina ja\nlapset suorastaan kiihkeästi. Mutta köyhyys ja laiskuus niihin\nliittyvine riitoineen ja suruineen pahoittivat aina hänen mieltään. Kun\nmormonit vielä olivat hänen työssään, oli hän onnistunut pestaamaan\nvain muutamia pakanoita, jotka olivat pysyneet hänen palveluksessaan,\nmutta nyt hän voi tarjota työtä kaikille miehille ja nuorukaisille. Sen\nvuoksi hänen hämmästyksensä ei ollutkaan vähäinen, kun mies miehen\njälkeen sanoi hänelle, ettei hän uskalla ottaa vastaan hänen\nystävällistä tarjoustaan.\n\n\"Se ei käy mitenkään päinsä\", sanoi eräs Carson niminen mies, joka oli\naikoinaan nähnyt parempiakin päiviä. \"Meitä on varoitettu. Sanat olivat\nselvät ja kuin naulankantaan osuvat. Judkinsin asema on toinen, hänellä\non vyössään revolvereja ja osaa käyttääkin niitä samoin, kuin nuo\ntoisetkin rohkeat pojat, jotka hän on pestannut. Mutta heillä ei\nolekaan mitään menetettävää. Voimmeko antautua sellaiseen vaaraan, että\nkotimme poltetaan poissaollessamme?\"\n\nJane tunsi kasvojensa ihon pingoittuvan jäähtyvän veren poistuessa\nniistä.\n\n\"Carson, ettekö te ja nuo muut ole vuokranneet näitä taloja?\" kysyi\nhän.\n\n\"Teidän pitäisi tietää se, neiti Withersteen, sillä tehän omistatte\nnäistä muutamia.\"\n\n\"Niin, tiedän sen... Carson, en milloinkaan ole vaatinut vuokrasta\npäivänkään työtä, en ainoatakaan hiehoa, en heinätukkoa, saati sitten\nrahaa.\"\n\n\"Bivens, kaupanhoitajanne, pitää huolta siitä.\"\n\n\"Kuulkaahan nyt, Carson\", jatkoi Jane nopeasti ja nyt hänen poskensa\nhehkuivat. \"Te, Black ja Willet kokoatte tavaranne ja muutatte\nrakennuksiini tuonne metsikköön. Ne ovat paljon mukavammat kuin nämä.\nSitten te alatte työskennellä minulle. Ja jos jotakin tapahtuu teille\nsiellä, annan teille rahaa -- kultaa niin paljon, että voitte poistua\nUtahista.\"\n\nMies yski ja änkytti, ja vasta, kun kyyneleet täyttivät hänen silmänsä,\nhän voi jälleen käyttää kieltään ja rupesi kiroilemaan. Mitään\nystävällistä puhetta ei olisi voitu verrata tähän kiroilemiseen, sillä\nse ilmaisi kaunopuheisemmin kuin mikään muu, millaiset hänen tunteensa\nJane Withersteeniä kohtaan olivat. Kuinka kummallisesti hänen\nulkomuotonsa ja äänensä muistuttavatkaan Lassiteria!\n\n\"Ei sekään käy päinsä\", hän sanoi toinnuttuaan hieman. \"Neiti\nWithersteen, täällä tapahtuu asioita, joista ette tiedä mitään ja joita\nei kukaan meistä pysty selittämään teille.\"\n\n\"Näyttää siltä kuin minulla olisi vielä paljon opittavaa, Carson. No\nniin, saanko auttaa teitä, kunnes paremmat ajat koittavat?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Carson ja hänen kasvonsa kirkastuivat. \"Ymmärrän, mitä\nse merkitsee teille, ja tehän tiedätte, mitä se merkitsee minulle.\nKiitoksia vain. Ja jos paremmat ajat joskus koittavat, voin pitää\nitseäni hyvin onnellisena, jos silloin saan tehdä työtä teille.\"\n\n\"Paremmat ajat koittavat kyllä vielä. Luotan Jumalaan ja uskon\nihmisiin. Hyvästi, Carson.\"\n\nKuja päättyi salviapensaiden ympäröimiin alfalfakenttiin, ja viimeinen\ntölli tämän hökkelien reunustaman kujanteen päässä oli kaikkein kurjin.\nEnnen se oli ollut vaja, mutta nyt se sai kelvata asunnoksi. Suuren\npumpulipuun laajalle ulottuvat lehvät suojelivat sisäänpainunutta\nlahonnutta lautakattoa. Siinä ei ollut muuta kuin yksi ovi, kuten\nintiaanien teltassa. Sen ympärillä oli muutamissa harvoissa penkeissä\nkasviksia, sen verran kuin heikko nainen kykeni niitä väliajoilla\nviljelemään. Tämä pieni asunto oli kylän rajojen ulkopuolella ja siinä\nasuvan lesken oli pakko kantaa itselleen vesi lähimmästä kasteluojasta.\nKun Jane Withersteen tuli aidattomaan pihaan, näki eräs lapsi hänet,\nhuudahti ilosta ja tuli juosten hänen luokseen tukka tuulessa hulmuten.\nTämä lapsi oli nelivuotias Fay niminen tyttö. Nimi sopi hänelle hyvin,\nsillä hän oli kuin keijukainen, kuin pieni haltija, niin lumoavan\nkaunis ihmislapsi, että hän näytti yliluonnolliselta.\n\n\"Äiti lähetti sanan sinulle\", huusi Fay Janen suudellessa häntä, \"mutta\nsinä et tullut.\"\n\n\"En ole tiennyt siitä, Fay, mutta nyt olen tullut.\"\n\nFay oli ulkosalla elävä, puutarhojen, ojien ja ketojen lapsi, ja oli\nsen vuoksi likainen ja risainen. Mutta rääsyt ja lika eivät kyenneet\npeittämään hänen kauneuttaan. Hänen yllään oleva pieni likainen mekko\nverhosi vain puoleksi hänen hienoa hentoa ruumistaan. Hänen huulensa ja\nposkensa olivat punaiset kuin marjat, silmät olivat orvokinsiniset ja\nhänen lapsellisen viehkeytensä suurin tenho oli hänen kihara\nkullanvärinen tukkansa. Kaikki Cottonwoodsin lapset olivat Jane\nWithersteenin ystäviä, hän rakasti niitä kaikkia, mutta Fay oli\nkuitenkin kaikkein rakkain. Fayllä oli vain muutamia leikkitovereita,\nsillä pakanalasten joukossa ei ollut ainoatakaan hänen ikäistään, ja\nmormonilapsia oli kielletty leikkimästä hänen kanssaan. Sen vuoksi hän\nolikin ujo, villi ja yksinäinen.\n\n\"Äiti on sairas\", sanoi Fay taluttaen Janen asunnon ovelle.\n\nJane meni sisään. Rakennuksessa oli vain yksi huone, pimeä ja kolkon\nnäköinen sekin, mutta puhdas ja siisti. Nainen makasi vuoteessa.\n\n\"Rouva Larkin, kuinka voitte?\" kysyi Jane levottomana.\n\n\"Olen sairastanut hyvin huonona viikon päivät, mutta nyt olen jo\nparempi.\"\n\n\"Ette suinkaan ole ollut täällä aivan yksin ilman kenenkään apua?\"\n\n\"En toki. Naisnaapurini ovat ystävällisiä. He tulevat tänne\nvuorotellen.\"\n\n\"Oletteko lähettänyt sanan minulle?\"\n\n\"Kyllä, montakin kertaa.\"\n\n\"Mutta minulle ei ole ilmoitettu mitään, en ole saanut minkäänlaista\nviestiä.\"\n\n\"Lähetin sanan poikien mukana ja he olivat ilmoittaneet\npalvelijattarillenne, että sairastan ja haluan puhutella teitä.\"\n\nJane tunsi voimiensa äkkiä heikkenevän. Hän taisteli sitä vastaan,\nsamoinkuin oli taistellut tukahduttaakseen epäluulonsa, ja se\nhälvenikin jättäen hänet tietoiseksi ehdottomasta voimattomuudestaan.\nSekin tunne haihtui hänen rohkeutensa palatessa. Mutta hän oli jälleen\nsaanut todistuksen tuosta synkästä salaisesta vallasta, joka nyt oli\nulottanut vaikutuksensa hänen omaan talouteensa. Kuin hämähäkki yön\npimeydessä jokin näkymätön käsi oli ruvennut kehräämään näitä\nkohtalokkaita lankoja, kiertämään ja käärimään niitä hänen elämänsä\nympärille, solmimaan ja kutomaan niistä seittiä. Jane Withersteen tiesi\nsen nyt, ja todetessaan sen hän kävi vain tyynemmäksi ja varmemmaksi,\nhänen esi-isiensä taistelevan rohkeuden syttyessä hänen rinnassaan.\n\n\"Rouva Larkin, olette siis jo parempi, ja se ilahduttaa minua\", sanoi\nhän. \"Mutta enkö sittenkin saa tehdä jotakin hyväksenne, hoitaa teitä\nvuorostani, lähettää teille jotakin tai pitää huolta Faystä?\"\n\n\"Olette niin hyvä. Kun mieheni kuoli, mihin minä ja Fay olisimme\njoutuneetkaan avuttanne? Ja Faystähän minä juuri halusinkin keskustella\nkanssanne. Paranen kyllä pian kokonaan, mutta voimani ovat lopussa enkä\nluultavasti elä enää pitkää aikaa, minkä vuoksi minun on parasta puhua\nnyt. Muistatte kai pyytäneenne minulta Faytä, jotta voisitte kasvattaa\nhänet kuin oman tyttärenne?\"\n\n\"Muistan sen vallan hyvin. Olisin hyvin onnellinen, jos saisin hänet.\nMutta toivoakseni elätte --\"\n\n\"Mitäpä siitä? Se hetki koittaa kuitenkin ennemmin tai myöhemmin.\nHylkäsin silloin tarjouksenne ja nyt kerron teille, miksi.\"\n\n\"Tiedän sen\", keskeytti Jane. \"Teitte sen siksi, ettette halua\ntyttärestänne mormonia.\"\n\n\"En aivan senkään vuoksi.\" Rouva Larkin kohotti laihan kätensä laskien\nsen rukoilevasti Janen käsivarrelle. \"Minun on niin vaikea sanoa\nsitä. Mutta näin se kuitenkin on: Kerroin kaikille ystävilleni\ntoivomuksestanne. He tuntevat teidät, rakastavat teitä ja kehoittivat\nminua uskomaan Fayn teille. Mutta naiset eivät voi pitää suutaan\nkiinni. Mormonitkin saivat tietää, että rakastatte Faytä ja haluatte\nottaa hänet omaksi lapseksenne. Ja sitten minulle kerrottiin suoraan,\nkateudesta ehkä, ettette halua ottaa Faytä omaksenne vain rakkaudesta\nhäneen, vaan ehkä myös uskonnollisesta velvollisuudesta, jotta voisitte\nkasvattaa tytöstä vaimon jollekin mormonille.\"\n\n\"Se on kirottu valhe!\" huudahti Jane Withersteen.\n\n\"Sen vuoksi epäröin\", jatkoi rouva Larkin, \"vaikka en sitä milloinkaan\nsydämessäni uskonutkaan. Ja nyt suostun antamaan --\"\n\n\"Odottakaa hieman, rouva Larkin. Olen ehkä lausunut muutamia pikku\nvalheita elämässäni, mutta en milloinkaan sellaista, josta olisin\nhyötynyt tai joka olisi vahingoittanut muita. Uskokaa nyt minua.\nRakastan pientä Faytä ja jos hän olisi läheisyydessäni, rupeaisin\njumaloimaan häntä. Pyytäessäni häntä omakseni ajattelin vain sitä...\nAntakaa minun todistaa se. Te ja Fay muutatte nyt luokseni asumaan.\nMinulla on niin suuri koti ja olen niin yksinäinen. Hoidan teitä ja\npidän teistä huolta. Sitten voimistuttuanne rupeatte työskentelemään\nminulle. Otan pienen Fayn omakseni ja kasvatan hänet puhumatta hänelle\nmormonismista mitään. Jos hän suuremmaksi kasvettuaan haluaa poistua\nluotani, lähetän hänet, enkä suinkaan tyhjin käsin, takaisin\nIllinoisiin, josta olette kotoisin. Lupaan sen teille.\"\n\n\"Tiesin sen olevan valhetta\", vastasi äiti vaipuen takaisin pielusten\nvaraan rauhan levitessä hänen kalpeille riutuneille kasvoilleen. \"Jane\nWithersteen, korvatkoon taivas teille tämän. Olen ollut teille aina\nhyvin kiitollinen, mutta koska olette mormoni, en ole milloinkaan ennen\npäässyt lähestymään teitä niinkuin nyt. En ymmärrä uskonnosta uskontona\npaljon mitään, mutta onhan meillä kummallakin sama Jumala.\"\n\n\n\n\nVIII.\n\nSURPRISE VALLEY\n\n\nKaukana tuossa kummallisessa rotkossa, josta Venters todella oli\nlöytänyt yllätysten laakson, haavoittuneen tytön kuiskaama pyyntö,\nmelkeinpä rukous, ettei Venters veisi häntä takaisin rosvojen luo,\nkruunasi muutamien viime päivien tapahtumat hämmentävällä tavalla.\nVenters ei voinut ymmärtää, miksi tyttö ei halunnut palata heidän\nluokseen. Mutta hetken kuluttua, kun hän jälleen voi ajatella\njohdonmukaisesti, vahvisti tytön pyyntö hänen ensi vaikutelmaansa, että\ntyttö oli enemmän onneton kuin huono, ja Venters tunsi olevansa iloinen\najatellessaan sitä. Jos hän olisi ennen tiennyt, että Oldringin\nNaamioitu Ratsastaja oli nainen, olisi hänen arvostelunsa ollut\njärkkymätön ja hän olisi luullut tyttöä turmeltuneeksi. Mutta hän oli\nsaanut ensi vaikutelmansa kohottaessaan tuskien vääristämiä kalpeita\nkasvoja, hän oli kuullut veristen huulten kuiskaavan Jumalan nimen ja\ntytön vakavissa ja kunnioitusta herättävissä silmissä hän oli\nvilahdukselta nähnyt tytön sielun. Ja juuri äsken hän oli kuullut\nkiihkeän rukouksen: \"Älkää viekö minua takaisin sinne!\"\n\nJa niin Ventersin terävä järki muodosti varman mielipiteen tästä tyttö\nraukasta. Hän perusti sen, ei siihen, millaiseksi elämän mahdollisuudet\nolivat tytön muovailleet, vaan noiden tummien silmien ilmeeseen, jotka\ntähysivät iäisyyteen ja noihin katkonaisiin sanoihin, jotka kertoivat\nonnettomasta lopusta, vääryydestä ja hädästä kuvastaen kuitenkin\nenemmän surullista kohtaloa kuin luonnollista taipumusta pahaan.\n\n\"Mikä on nimenne?\" kysyi Venters.\n\n\"Bess\", vastasi tyttö.\n\n\"Bess --?\"\n\n\"Se riittää -- vain Bess.\"\n\nPuna, joka syveni hänen poskillaan, ei ollut kokonaan kuumeen\naiheuttamaa. Venters kummasteli uudestaan, mutta tällä kertaa häpeän\nkohottamaa punaa tytön kasvoilla ja pitkien silmäripsien hetkellistä\nlaskeutumista. Hän saattoi olla rosvon tytär, mutta hän osasi ainakin\nvielä hävetä; hän voi olla kuolemaisillaan, mutta hän tahtoi vielä\npitää kiinni jostakin pienestä kunnian rippeestä.\n\n\"Hyvä niinkin, Bess. Sillä ei olekaan väliä\", sanoi Venters. \"Mutta on\naivan eri asia, mitä nyt teille teen?\"\n\n\"Oletteko paimen?\" kuiskasi tyttö.\n\n\"En tällä haavaa. Olin kerran. Paimensin Withersteenin laumoja, mutta\nmenetin paikkani ja kaiken omaisuuteni, ja olen nyt -- jonkinlainen\nhylkiö. Nimeni on Bern Venters.\"\n\n\"Ette suinkaan aio viedä minua Cottonwoodsiin tai Glazeen? Minut\nhirtettäisiin siellä.\"\n\n\"En tosiaankaan. Mutta minun on kuitenkin tehtävä teille jotakin, sillä\nen ole turvassa täällä. Ammuin rosvon, joka oli mukananne. Hänet\nlöydetään ennemmin tai myöhemmin ja samalla jälkenikin. Minun on pakko\netsiä itselleni turvallisempi piilopaikka, jonne ei jälkiäni voida\nseurata.\"\n\n\"Jättäkää minut tänne.\"\n\n\"Yksinännekö kuolemaan?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"En missään tapauksessa!\" sanoi Venters lyhyesti.\n\n\"Mitä sitten haluatte tehdä minulle?\" kuiskasi tyttö niin työläästi ja\nhiljaa, että Ventersin täytyi kumartua kuullakseen hänen sanansa.\n\n\"Niin, miettikäämme sitä\", vastasi Venters hitaasti. \"Haluaisin viedä\nteidät johonkin paikkaan, missä voisin vartioida luonanne ja hoitaa\nteitä, kunnes paranette täydellisesti.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Sitä ehdimme ajatella sitten, kun haavanne on kokonaan parantunut. Se\non melko paha. Ja, Bess, ellette halua elää, ellette taistele elämänne\npuolesta, ette milloinkaan --\"\n\n\"Voi, tahdon kyllä elää! Pelkään kuolemaa. Kuolen kuitenkin mieluummin\nkuin lähden takaisin --\"\n\n\"Oldringin luoko?\" kysyi Venters keskeyttäen hänet vuorostaan.\n\nTytön huulet liikkuivat myöntävästi.\n\n\"Lupaan, etten vie teitä takaisin hänen luokseen, enkä Cottonwoodsiin\nenkä Glazeen.\"\n\nTytön surullisen vakavat silmät alkoivat äkkiä loistaa kuvaamattomasta\nkiitollisuudesta ja ihmettelystä. Ja Ventersistä hänen silmänsä äkkiä\nnäyttivät kauniilta kuin hän ei milloinkaan ennen olisi nähnyt eikä\ntuntenut kauneutta. Ne olivat niin tummansiniset kuin öinen taivas.\nSitten niiden loisto muuttui miettiväiseksi katseeksi, joka kiintyi\nhartaan tarkkaavasti ja tutkivasti Ventersin kasvoihin ja värähteli\ntoivon ja luottamuksen välimailla.\n\n\"Koetan elää\", hän sanoi. Tämä katkonainen kuiskaus kantautui töin\ntuskin Ventersin korviin. \"Tehkää minulle, mitä haluatte.\"\n\n\"Levätkää siinä tapauksessa. Älkää olko huolissanne ja koettakaa\nnukkua\", vastasi Venters.\n\nHän nousi äkkiä aivan kuin tytön sanat olisivat vaikuttaneet\nratkaisevasti hänen päätökseensä ja sanottuaan jotakin tiukasti\nkoirilleen hän poistui leiristä. Hän tunsi, että hänen sisimmässään oli\ntapahtumassa tärkeä muutos. Se tuntui olevan jotakin epämääräistä\nvanhojen mielialojen haihtumista, jotakin uusien voimien\nyhteensulautumista, hetkessä tapahtuvaa kuvaamatonta muutosta. Hän\ntunsi masentuvansa, mutta samalla kohoavansa. Hän halusi ajatella ja\nmiettiä sen tarkoitusta tukahduttaen samalla päättävästi kaiken\nkiihkon. Hänen pakottavin tarpeensa tällä haavaa oli löytää turvallinen\npiilopaikka ja se vaati häntä toimimaan.\n\nNiin hän lähti matkaan. Pimeän tuloon oli vielä monta tuntia. Tällä\nmatkallaan hän kääntyi vasemmalle kiertäen hiiviskellen etelään päin\npenikulman verran tai enemmänkin, kunnes pääsi sen laakson suuhun,\njossa oli noita kummallisen muotoisia kallioita. Hän ei kuitenkaan\nuskaltanut rohkeasti lähteä aukealle salviaa kasvavalle kentälle, vaan\npysytteli laakson oikean seinämän juurella noudatellen sitä, kunnes\nkohtisuorat kyljet murtuivat pitkäksi louhikkoiseksi rinteeksi.\n\nEnnen kuin hän etääntyi kauemmaksi, hän pysähtyi tarkastelemaan tämän\nrinteen kummallista muodostusta todeten samalla, että jokainen liikkuva\ntumma pilkku näkyi kauas tällaista taustaa vasten. Hänen edessään oli\nvähitellen kohoava sileä kivirinne. Se oli kova, kiiltävä ja täynnä\nvuosisatojen kuluessa virranneen sadeveden uurtamia juonteita. Noin\nsadan metrin päässä ylempänä kasvoi eriskummaisia setrejä ja niitä oli\nsitten rinteellä sen eteläisimpään laitaan asti. Juuri sinne Venters\nhalusi arvellen setrien, vaikka niitä ei ollutkaan paljon, suovan\nhänelle jonkinlaista suojaa.\n\nSen vuoksi hän kiipesi nopeasti rinteelle. Mutta puut olivat kauempana\nkuin hän oli luullutkaan, vaikka hän tässä maassa saavuttamansa pitkän\nkokemuksen perusteella oli ottanutkin huomioon etäisyyksien\npetollisuuden. Saavuttuaan setrien suojaan hän pysähtyi lepäämään ja\nkatselemaan ja silloin hän huomasi, kuinka setrit tunkeutuivat esiin\npaljaan kallion halkeamista. Sadevesi oli vuosituhansia virrannut\nrinnettä alas mutkitellen ja ryöpyten syvänteissä ja uurtaen syviä\nreikiä. Välillä oli ollut kuiviakin vuodenaikoja, reikiin oli\nkokoontunut tomua, tuuli oli lennätellyt siemeniä, ja setrit\ntunkeutuivat kuin ihmeen voimalla esiin lujasta kalliosta. Mutta puut\neivät olleet lainkaan kauniita. Ne olivat pahkaisia ja kummallisesti\nvääntyneitä ikään kuin kasvaminen olisi ollut niille kidutusta,\nkuivalatvaisia, kutistuneita, harmaita ja vanhoja. Ne olivat saaneet\ntaistella ankarasti olemassaolostaan, ja Venters tunsi kummallista\nmyötämielisyyttä niitä kohtaan. Tämä maa oli kova puille ja ihmisille.\n\nHän hiipi puulta puulle siten, että ne jäivät hänen itsensä ja aukean\nlaakson väliin. Hänen jatkaessaan matkaa metsikkö laajeni ja hän\npysytteli sen yläreunassa. Hän sivuutti varjoisia syvänteitä, jotka\nolivat puolillaan vettä, ja kun hän painoi mieleensä paikat mahdollisen\ntulevan tarpeen varalta, hän muisti, ettei lumen sulamisen jälkeen\nollut laisinkaan satanut. Eräästä tällaisesta varjoisasta kolosta\nhyppäsi esiin kaniini laukaten tiehensä korvat luimussa.\n\nVenters tarvitsi nyt tuoretta lihaa enemmän kuin silloin, kun hänen oli\ntarvinnut ajatella vain itseään. Mutta ampuminen ei voinut tulla täällä\nkysymykseenkään. Sen vuoksi hän katkaisi setrin oksan heittäen sillä\nkaniinia. Hän onnistuikin lyömään kaniinin raajarikoksi ja se lähti\nnilkuttamaan rinnettä ylös. Venters ei halunnut menettää sen lihaa eikä\nhän milloinkaan sallinut raajarikkoisten eläinten päästä pakoon\nkuolemaan vähitellen jossakin piilopaikassa. Katsahtaen varovasti\ntaakseen ja rotkoa kohti hän alkoi ajaa takaa kaniinia.\n\nSe tosiseikka, että kaniinit tavallisesti juoksevat vastamäkeen, ei\nollut hänelle outo. Mutta nyt hänestä tuntui kummalliselta, miksi\nkaniini, joka ehkä olisi voinut päästä pakoon alamäkeen, valitsi\nrinteelle kiipeämisen. Venters otaksui, että sillä oli maakuoppa\njossakin ylempänä. Useammin kuin kerran hän kumartui tarttuakseen\nsiihen, mutta turhaan, sillä kaniinin onnistui uusin ponnistuksin\nvälttää hänen otteensa. Siten ajo jatkui paljasta rinnettä ylöspäin. Ja\nkuta kauemmaksi Venters kiipesi, sitä päättäväisemmin hän ponnisti\nottaakseen kiinni saaliinsa. Vihdon hän hengästyneenä ja hikisenä sai\nkaniinin kiinni erään jyrkän penkereen juurella. Asetettuaan pyssynsä\nnojalleen kalliota vasten hän tappoi eläimen ripustaen sen vyöhönsä.\n\nEnnen kuin hän lähti laskeutumaan, hän pysähtyi huoahtamaan. Hän oli\nkiivennyt korkealle tätä ihmeellistä sileää rinnettä ja oli melkein\npäässyt taivasta hipovan keltaisen, rosoisen ja halkeilleen\nkallioseinämän juurelle. Se katkaisi uhkaavana hänen tiensä kuin\nestääkseen häntä kiipeämästä edelleen. Venters kumartui tarttuakseen\npyssyynsä ja kun hän otti sen käteensä siitä paikasta, missä se oli\nollut nojallaan jyrkännettä vasten, hän näki lujaan kallioon joskus\nhakattuja pieniä koloja.\n\nNe olivat vain muutaman tuuman syvyiset ja noin jalan päässä\ntoisistaan. Venters alkoi laskea niitä -- yksi -- kaksi -- kolme --\nneljä -- aina kuuteentoista asti. Tämä luku siirsi hänen katseensa\nkallioseinämän ensimmäiselle ulospäin työntyvälle penkereelle. Sen\nyläpuolella tasaisemman penkereen takana oli vielä jyrkempi rinne ja\nkolojen muodostama viiva jatkui sinne häviten vihdoin erään nurkkauksen\ntaakse.\n\nPintapuolinen katse ei olisi huomannutkaan näitä pieniä koloja, ja\nellei Venters olisi tiennyt niiden merkitystä, ei hän olisi viitsinyt\nkatsahtaa niihin toista kertaa. Mutta hän tiesi ihmiskäsien hakanneen\nne siihen ja vaikka ne olivatkin vuosisatain kuluttamia, tunsi hän\nniiden olevan luola-asukkaiden kiveen hakkaamia askelmia. Hänen\nvaltimonsa ruvetessa lyömään nopeammin hän seurasi katsein tuota\nepäselvästi näkyvien askelmien muodostamaa viivaa aina sinne asti,\nmissä seinämän tukipylväs piilotti sen hänen näkyvistään. Hän tiesi\nkivisen nurkkauksen takana olevan jonkin luolan tai halkeaman, jonka\nolemassaoloa ei kukaan osannut aavistaakaan alhaaltapäin. Sattuma, joka\noli suosinut häntä viime aikoma, oli nyt opastanut hänet mahdolliseen\npiilopaikkaan. Jälleen hän laski pyssynsä maahan ja riisuttuaan\nkenkänsä ja irroitettuaan vyönsä hän alkoi kiivetä askelmia ylöspäin.\nHän oli nopea ja varmajalkainen kuin vuorikauris ja pääsikin\nensimmäiselle pengermälle tarvitsematta kumartua käyttämään käsiään.\nMutta seuraava rinne kysyi sekä sormia että varpaita. Hän kiipesi\nkuitenkin tasaista vauhtia nopeasti ylöspäin ulkonevaan nurkkaukseen\nasti kiertäen sen taa. Silloin hän näki edessään kallionhalkeaman. Sen\npäässä hän kääntyi sokkeloiseen kuiluun, joka halkaisi jylhän seinämän\nlaelle asti paljastaen kapean kaistaleen sinistä taivasta.\n\nTämän kuilun alimmainen pää oli pimeä ja kylmä tuoksuen kuivalta\nummehtuneelta tomulta. Se mutkitteli niin, ettei hän voinut nähdä\neteensä kuin muutamia metrejä kerrallaan. Tomuisessa pohjassa näkyi\nvillikissojen ja kaniinien jälkiä. Jokaisen mutkan jälkeen hän luuli\nsaapuvansa johonkin suureen onkaloon, joka oli täynnä pieniä\nnelikulmaisia kivitaloja, joiden jokaisen seinässä oli pieni ikkuna\nkuin tuijottava tumma silmä. Mutta kuilu tulikin valoisammaksi ja\nleveämmäksi päättyen vihdoin kapeaan jyrkästi nousevaan uomaan.\n\nVenters tarkasteli hetkisen kalliota, joka oli yhtä sileä ja kova kuin\nalimmainen rinne, ennen kuin hänen katseensa kääntyi vastustamattomasti\nylöspäin noiden leveiden graniittiportaiden kohtisuoriin seinämiin. Ne\nolivat rapautunutta hiekkakiveä ja niin särkyneet ja halkeilleet ja\ntasapainossa pysyvien suurten lohkareitten ja peloittavien murtuvien\nkallioiden uhkaamat, että Venters veti syvään henkeään ja kauhistuneena\nvaistomaisesti peräytyi takaisin ikäänkuin askelkin olisi voinut\nsiirtää nuo hirveät kalliot perustuksiltaan. Ja näytti todellakin siltä\nkuin nämä rapautuneet kalliot olisivat vain odottaneet tuulenhenkäystä\nkaatuakseen ja vyöryäkseen jyristen alas. Venters epäröi. Vain\ntyhmänrohkea mies uskalsi panna henkeänsä alttiiksi tuossa suuressa\nhalkeamassa, jonka yli kalliot näyttivät vyöryvän. Ja kuitenkin, kuinka\nmonta vuosisataa ne olivatkaan nojautuneet noin toisiinsa vyörymättä\nalas. Jyrkänteen juurella oli suunnattoman suuri kumpu rapautunutta\nhiekkakiveä, aivan soraksi musertunutta, mutta siellä ei ollut suuria\nkallionlohkareita, tuollaisia rakennuksen kokoisia, jotka näyttivät\nlepäävän niin kevyesti tuolla ylhäällä odottaen kärsivällisesti hetkeä\njolloin ne välttämättä syöksyisivät alas. Irtautuen rapautuessaan\nhitaasti emäkalliosta, vuosisatojen kuluessa puhaltaneiden tuulten ja\nsateiden uurtamina ja muodostelemina, ne odottivat hetkeään. Venters\ntunsi, kuinka tyhmä hän oli pelätessään noita murentuvia seinämiä ja\nsitä, että ne hänen kiivetessään syöksyisivät alas, koska olivat\nkestäneet paikoillaan jo vuosituhansia. Kuitenkin hän pelkäsi.\n\n\"Mikä erinomainen piilopaikka!\" mutisi Venters. \"Aion kiivetä\nkatsomaan, mihin tämä jatkuu. Kunpa vain voisin löytää vettä!\"\n\nPurren hampaansa kovasti yhteen hän alkoi nousta rinnettä. Ja\nkiivetessään hän katsoi vain maahan. Mutta hetkisen kuluttua se\nosoittautui mahdottomaksi, sillä hänen täytyi katsella ympärilleen\ntyydyttääkseen uteliaisuuttaan. Hän kohotti katseensa nähden valoa\nonkaloiden pääseinämästä ulospäin työntyvien huippujen ja jyrkkien\nkallioiden muodostamien jonojen välistä. Toiset nojautuivat seinämään,\ntoiset taasen toisiinsa, useat olivat erillään kohtisuorassa asennossa\nja kaikki olivat musertuneet, halkeilleet ja rapautuneet. Paikka oli\nkuin keltaisten särkyneiden kallioiden muodostama raunio. Käytävä\nkapeni hänen päästessään ylemmäksi muuttuen hyvin kaltevaksi, joten\nhänen oli vaikea kiivetä, koska pinta oli sileää kuin marmori. Vihdoin\nhän pääsi sen päähän ja hämmästyi nähdessään, että seinämät yhä olivat\nsatoja jalkoja korkeat sekä kapean kuilun, joka näytti johtavan\ntoiselle puolen. Se oli parin rinteen välinen jakaja noin parinkymmenen\nmetrin levyinen. Sen toisessa päässä oli suunnattoman suuri kallio.\nVenters katsahti siihen toistamiseen, koska se lepäsi kuin jalustalla.\nHänen huomionsa kiintyi siihen nyt tarkemmin. Se oli kuin suunnattoman\nsuuri kannallaan seisova kivipäärynä. Alhaalla oli tuhansittain niin\npieniä koloja, että silmä ne hädin tuskin erotti. Ne olivat\nkivikirveiden aikaansaamia. Luola-asukkaat olivat hakanneet ja\nhakanneet tätä kalliota, kunnes sen ääretön paino oli saatu\nkeskittymään sen terävään kärkeen. Venters mietti, miksi pienet\nluola-asukkaat olivat hakanneet tämän suuren kallionlohkareen\ntällaiseksi. Se ei ollut lainkaan minkään kuvapatsaan, epäjumalankuvan,\njumalan pään eikä sfinksinkään näköinen. Vaistomaisesti hän kosketti\nsiihen kädellään työntäen sitä, painoi sitten olkapäänsä siihen ja\ntyönsi kovemmin. Kivi tuntui vaikeroivan, liikkuvan, narisevan ja\nsitten kallistuvan. Se painui hieman alaspäin pysytellen kauan aikaan\ntasapainossa, palasi sitten hitaasti entiseen asentoonsa heilahdellen\nhiljaa, naristen ja jääden paikoilleen.\n\nVenters ymmärsi nyt sen tarkoituksen. Se oli aiottu\npuolustusvälineeksi. Kun pelätyt viholliset olivat ajaneet\nluola-asukkaat tähän viimeiseen pakopaikkaan, olivat nämä ovelasti\nhakanneet kalliota, kunnes se pysyi ehdottomasti tasapainossa, mutta\noli valmis vyörymään paikoiltaan voimakkaiden käsien sysäyksestä. Juuri\nsen alapuolella oli kaatumaisillaan oleva kallio, joka olisi lähtenyt\nvyörymään ja pannut liikkeelle kalliovyöryn rinnettä pitkin, missä ei\nmitään liukuvaa ainejoukkoa olisi voitu pysähdyttää. Kalliot ja huiput,\nrapautuneet kivet, ulospäin työntyvät nurkat ja penkereet olisivat\nluhistuneet jyristen ja sulkeneet ikuisiksi ajoiksi Deception Passin\nsuun.\n\n\"Pelastuin viime tingassa\", sanoi Venters vakavasti. \"Tasapainossa\npysyvä kallio! Luola-asukkaiden ei tarvinnut milloinkaan vyöryttää\nsitä. He kuolivat ja hävisivät olemattomiin, mutta kallio on vielä\ntässä paikoillaan ehkä vain hieman muuttuneena... Mutta se voi\nhyödyttää vielä jotakin yksinäistä luola-asukasta. Piiloudun tänne\njonnekin, jos vain löydän vettä.\"\n\nHän laskeutui kuilua pitkin toiselle puolelle. Rinne aleni vähitellen\nja kuilu oli kapea ja suora monen kymmenen metrin pituudelta. Korkeiden\nseinämien välissä alkoi jo hämärtää. Eräässä mutkassa kuilu kapeni\ntuskin kahdentoista jalan levyiseksi käytäväksi, jossa oli aivan\npilkkopimeä. Mutta edestäpäin siinsi valoa, toisen jyrkän mutkan takana\noli jo valoisa päivä ja tuokion kuluttua laajeni näköala kokonaan.\n\nVentersin yläpuolella häämötti ihmeellinen kiviholvi yhdistäen rotkon\nreunat toisiinsa ja tästä suunnattoman suuresta kaarenmuotoisesta\nporttiholvista näkyi kimalteleva ja välkkyvä kaunis laakso, joka loisti\nauringonlaskun kultaamana. Venters oikein säpsähti hämmästyksestä.\nLaakso oli penikulman pituinen ja puolen levyinen syvänne, ja sitä\nympäröivät seinämät olivat sileät, kiiltävät ja sisäänpäin pyöristyneet\nmuodostaen suuria onkaloita. Venters otaksui sen pohjan olevan paljon\nkorkeammalla kuin Deception Passin ja muiden rotkojen pohjien. Tämän\nlaakson pohjaa eivät koristaneet purppuraiset salviapensaat. Mutta sen\nsijaan oli vaaleita haapoja, joiden oksat ja solakat rungot välkkyivät\nvihreiden lehtien keskeltä, ja tummemmanvihreitä tammia. Metsikön\nkeskellä oli seinämään ulottuva kiemurteleva kirkkaan vihreä juova\nosoittaen, missä pumpulipuut ja pajut kasvoivat.\n\n\"Täällä on vettä ja tämä paikka on juuri kuin minua varten luotu\",\ntuumi Venters. \"Vain linnut voivat kurkistaa noiden seinämien takaa.\nOldringin piilopaikkaakaan ei voi verrata tähän.\"\n\nVenters ei odottanut kauempaa, vaan lähti heti paluumatkalle. Hän antoi\nrotkolle nimeksi Surprise Valley [= yllätysten laakso] ja sen suuta\nvartioivalle suurelle kallionlohkareelle Balancing Rock [= tasapainossa\npysyvä kallio]. Laskeutuessaan hän tunsi olevansa rohkeampi kuin\nkiivetessään ylös, mutta hän ei sittenkään ollut levollinen eikä voinut\nruveta suunnittelemaan tytön ja tavaroittensa siirtoa, ennen kuin oli\npäässyt kuiluun. Siellä hän lepäsi hetken aikaa katsellen ympärilleen.\nLähestyvä ilta alkoi jo pimentää solaa. Seinämän nurkkauksessa, missä\nkiviaskelmat kääntyivät, oli kallionkieleke, johon voisi kiinnittää\nsuopungin. Hän ei kaivannut muuta voidakseen kiivetä sinne. Koska hän\naikoi muuttaa tänne pimeän turvin, halusi hän painaa tarkasti mieleensä\npaikan, mistä hänen oli kiivettävä penkereelle. Ottaen muutamia pieniä\nkiviä mukaansa hän sen vuoksi käveli ja liukui rinteen juurelle, jonne\nhän oli jättänyt pyssynsä ja kenkänsä. Siellä hän asetti kivet maahan\nmuutamien metrien päähän toisistaan, heittäen kaniinin penkereelle,\njolta askelmat alkoivat. Tehtyään sen hän kohdisti tarkasti huomioivan\nkatseen siintävään harjanteeseen. Se oli kuin pykälille hakattu, ja\nparin kalliohuipun välissä, jotka olivat suorassa linjassa hänen\nasemaansa, oli mutkitteleva rako, josta yölläkin varmaan näkyisi\npalanen taivasta. Todettuaan tämän hän kiinnitti vyön uumilleen, veti\nkengät jalkaansa ja valmistautui laskeutumaan. Hän tarvitsi kuitenkin\nhetkisen miettiäkseen, jättäisikö pyssynsä tänne vai ei. Paluumatkalla,\njolloin hänen täytyisi kantaa tyttöä ja tavaroitaan, lisäisi se vain\nkuormaa, ja punnittuaan asiaa hän jätti pyssynsä nojalleen penkerettä\nvasten. Rinnettä laskeutuessaan hän pysähtyi aina muutamien kymmenien\nmetrien päässä katsellakseen yhä uudelleen harjanteen yksityiskohtia.\nNe kyllä muuttuivat, mutta hän painoi jokaisen muutoksen tarkasti\nmieleensä. Päästyään ensimmäisen setrin luo hän sitoi vyönsä erääseen\nkuivaan oksaan kiiruhtaen sitten leiriään kohti kiinnittämättä enää\nhuomiota siihen, kuinka löytäisi tien paluumatkalla.\n\nPimeys pian rohkaisi häntä saaden hänet lisäämään vauhtiaan.\nPujahtaessaan leirin läheisyydessä olevaan ruohoiseen metsäaukioon ja\nkuullessaan hevosen hirnuvan hän vasta huomasi, että oli unohtanut\nWranglen. Suurta raudikkoa ei voitu viedä Surprise Valleyhin. Sen\ntäytyi jäädä tänne.\n\nHän päätti heti taluttaa muut hevoset tiheikön läpi ja päästää ne\nvapauteen. Kuta kauemmaksi ne kulkisivat tästä rotkosta, sitä parempi\nse olisi hänelle. Hän erotti helposti Wranglen pimeästä, mutta toisia\nhevosia ei näkynyt. Venters vihelsi hiljaa koiria, ja kun ne tulivat\njuosten hänen luokseen, hän lähetti ne hakemaan hevosia seuraten niitä.\nPian hän kuitenkin sai selville, etteivät hevoset olleet aukiossa\neivätkä tiheikössä. Hän tunsi vapisevansa ja jäykistyvänsä\najatellessaan, että rosvot ehkä olivat tunkeutuneet hänen\npiilopaikkaansa. Mutta hän tukahdutti sellaisen otaksuman nähdessään\nRingin ja Whitien käyttäytymisen. Hevoset olivat yksinkertaisesti vain\nlähteneet tiehensä.\n\nHopeakuusten varjossa oli pimeys synkempää, mutta ei kuitenkaan niin\nsynkkää, etteivät Ventersin pimeään tottuneet silmät olisi nähneet\nrauhallisten kasvojen valkoista soikiota. Hän kumartui niiden puoleen\npidättäen hieman henkeään varovaisuudesta, ettei pelästyttäisi tyttöä\nja jäätävästä epävarmuudesta, että hän ehkä huomaisi tytön kuolleeksi.\nMutta tyttö nukkui, ja Venters ryhtyi tarmokkaasti toimimaan.\n\nHän sulloi satulalaukkunsa täyteen tavaraa. Koirat olivat nälissään ja\nvinkuivat hänen ympärillään nuuskien hänen ahkeria käsiään, mutta\nhänellä ei ollut nyt aikaa ruokkia niitä eikä tyydyttää omaa nälkäänsä.\nHän heitti satulalaukut hartioilleen kiinnittäen ne lujasti\nsuopungilla. Sitten hän kietoi peitteet lujemmin tytön ympärille ja\nnosti hänet syliinsä. Wrangle hirnui ja tömisteli maata hänen\nkulkiessaan sen sivu koirien kanssa. Raudikko tiesi jäävänsä nyt yksin\nolematta varma, pitikö se siitä vai ei. Venters jatkoi matkaansa\ntunkeutuen tiheikköön. Täällä hänen oli haparoitava eteenpäin\npilkkopimeässä ja tunkeuduttava tiheän vesakon läpi. Aika ei ollut enää\nminkään arvoista hänelle hänen kerran päästyään lähtemään ja hän\ntunkeutui eteenpäin hitaasti sivuittain, kunnes selviytyi viidakosta.\nRing ja Whitie odottivat häntä. Valiten aukeat kujanteet ja\nsalviapensaikot hän oli kävellessään hyvin varuillaan, ettei\nkompastuisi eikä törmäisi salviapensaiden pitkiin oksiin.\n\nVaikka hänen taakkansa olikin raskas, ei hän tuntenut sitä. Silloin\ntällöin, kun hän tuli varjoisista kujanteista tähtien himmeään valoon,\nhän katsoi sylissään lepäävän tytön kalpeisiin kasvoihin. Tyttö ei\nollut herännyt unestaan tai horroksistaan. Venters ei levännyt, ennen\nkuin oli selviytynyt rotkon pimeästä suusta. Sitten hän nojautui erästä\nrintansa korkeudelle kohoavaa kiveä vasten laskien tytön hiljaa\nsylistään sen päälle. Hänen otsansa, tukkansa ja kämmenensä olivat\naivan märät ja hänen lihaksensa tuntuivat hermostuneesti nytkähtelevän.\nNe tuntuivat tärisevän ja jännittyvän. Hän halusi vain kiiruhtaa\neteenpäin tuntematta mitään väsymystä. Tuulen mukana kantautui hänen\nsieraimiinsa salvian hajua. Yön ensi pimeys haihtui tähtien ruvetessa\nkirkkaasti loistamaan. Jossakin hänen takanaan ulvoi arosusi katkaisten\nsyvän hiljaisuuden. Hänen aistinsa tuntuivat nyt kummallisen herkiltä.\n\nHän nosti tytön jälleen syliinsä ryhtyen jatkamaan matkaansa. Ja\nlaaksossa olikin parempi kulkea kuin rotkossa. Se oli valoisampi eikä\nsiellä ollut niin paljon salviapensaita eikä kallioita. Piakkoin alkoi\nvaaleasta hämärästä siintää jotakin vielä vaaleampaa, rinteen hitaasti\nyleneviä pengermiä. Venters kiipesi niitä pitkin koirien juostessa\nhänen rinnallaan. Päästyään tälle kiviselle maaperälle hän hidastutti\nkulkuaan ja jännitti katsettaan voidakseen karttaa syvänteitä ja\nreikiä. Hänen matkansa edistyi vain askel askeleelta. Kummallisen\nnäköisiä setrejä, jotka olivat kuin suuria kallioon kahlehdittuja\ndemoneja tai tuskissaan vääntelehtiviä äänettömiä noitia pitkine,\nvääristyneine, paljaine käsivarsineen, tuli näkyviin. Venters kulki\ntämän setrivyöhykkeen läpi sen toiselle puolelle ja tunsi merkitsemänsä\npuun, jo ennen kuin näki tuulessa liehuvaa vyötäänkään.\n\nSiellä hän polvistui laskien tytön hiljaa maahan jalat edellä, ojentaen\nhänet hitaasti täyteen pituuteensa. Hän tahtoi olla hyvin varovainen,\netteivät tytön haavat uudestaan avautuisi. Kuinka olisi käynytkään, jos\nhän olisi heilahduttanut tyttöä rajusti, luiskahtanut tai kaatunut?\nMutta kummallinen, vertaansa vailla oleva varmuus, jota hän tänä yönä\noli tuntenut, ei sallinut mitään niin karkeaa erehdystä.\n\nHänen edessään kohoava rinne näytti jatkuvan jonnekin tuntemattomaan ja\npiilottavan ääriviivansa sumuiseen opaalinväriseen pilveen, joka\nvarjosti synkkää seinämää. Hän tarkasteli harjannetta, jonka pykäläiset\nhuiput kohosivat taivasta kohti, ja löysi tuon kiemurtelevan halkeaman.\nSe oli hämärä, vain hieman tummia jyrkänteitä vaaleampi, mutta hän\nerotti sen, ja se riitti.\n\nNostettuaan tytön syliinsä hän lähti kiipeämään ottaen tarkasti selvän\njalkainsa alla olevan polun luonteesta. Kuljettuaan muutamia askelia\nhän pysähtyi suunnatakseen matkansa kallionhalkeaman mukaan. Koirat\npyrkivät lähemmäksi häntä. Kun hän oli ajanut takaa kaniinia, tämä\nrinne oli tuntunut hänestä äärettömän pitkältä, mutta nyt, vaikka\nhänellä oli kannettavanaan raskas taakka, hän ei muistanut sen\npituutta, jyrkkyyttä eikä vaikeutta. Hän muisti vain, ettei hän saanut\nkompastua eikä eksyä suunnastaan. Hän jatkoi kiipeämistään pysähtyen\nusein tarkastelemaan harjannetta ja ennen kuin hän aavistikaan\npääsevänsä penkereelle, hän löi polvensa siihen ja näki hämärässä\nvalaistuksessa pyssynsä ja kaniinin. Hän oli tullut suoraan siihen\npaikkaan poikkeamatta syrjään suunnastaan, ja hänen hampaansa, jotka\nhän oli purrut lujasti yhteen, erkanivat toisistaan.\n\nKun hän laski tytön maahan penkereen matalaan kuoppaan kalpeat kasvot\ntaivasta kohti, avasi tyttö silmänsä. Laajentuneina, tuijottavina ja\ntummina, samalla kertaa muistuttaen sekä yötä että tähtiä, ne tekivät\nhänen kasvonsa vielä kalpeammiksi.\n\n\"Tekö se olette?\" hän kysyi hiljaa.\n\n\"Niin\", vastasi Venters.\n\n\"Voi, missä nyt olemme?\"\n\n\"Olen juuri viemässä teitä niin turvalliseen paikkaan, ettei teitä\nsieltä kukaan milloinkaan löydä. Minun on nyt kiivettävä hieman ja\nkutsuttava koirat mukaani. Älkää olko peloissanne. Tulen pian hakemaan\nteidätkin.\"\n\nTyttö ei puhunut sen enempää, katsoi vain vakavasti Ventersiin sulkien\nsitten silmänsä. Venters riisui kenkänsä ja tunnusteli käsin kallioon\nhakattuja pieniä syvänteitä. Ylhäällä sijaitsevan kallion varjo pimitti\nsen kohdan, jonne hän halusi päästä, mutta hän näki epäselvästi\nmuutaman jalan päähän eteensä. Siinä, missä hän äsken oli turvautunut\nmitä suurimpaan varovaisuuteen, hän suoriutui nyt hyvin helposti.\nNopeasti ja varmasti hän kiiruhti nurkkaukseen kiertäen sen ohi. Mutta\nsiellä hän ei nähnyt kämmenen leveyttäkään eteensä, minkä vuoksi hän\nryömi eteenpäin, löysi pienen tasaisen paikan ja irroitti siinä\nsatulalaukut selästään. Suopungin hän otti mukaansa nurkkaukseen\nkiinnittäen silmukan kallionkielekkeeseen.\n\n\"Ring ja Whitie, tulkaa\", hän kutsui hiljaa.\n\nHän kuuli hiljaista vikinää alhaalta.\n\n\"Tänne! Ring ja Whitie, kuuletteko\", toisti hän tällä kertaa tiukasti.\n\nSitten kuului käpälien napsetta ja rapinaa, ja harmaasta hämärästä\nhänen alapuoleltaan kiipesivät koirat nopeasti esiin tullen hänen\nluokseen ja asettuivat sitten hänen taakseen.\n\nVenters laskeutui pitäen kiinni suopungista. Hän koetteli sen lujuutta\nheittäytyen koko painollaan sen varaan. Sitten hän nosti tytön syliinsä\nja puristaen häntä tukevasti vasemmalla kädellään hän alkoi kiivetä\nsiirtäen joka askeleellaan oikeata kättään ylemmäksi suopunkia pitkin.\nHän kiipesi kuin hänellä olisi ollut siivet ja jättiläisen voimat\ntuntematta lainkaan pelkoa. Pimeys tuntui kätkevän kokonaan näkyvistä\nkallion terävän kulman, mutta hän pääsi sinne ja sitten ulospäin\ntyöntyvälle penkereelle. Tunkeutuen halkeaman synkkään pimeyteen hän\nryömi kuin sidotuin silmin, mutta kuitenkin varmasti siihen paikkaan,\nmihin hän oli jättänyt satulalaukkunsa. Hän kuuli koirien hengityksen,\nvaikka ei voinutkaan niitä nähdä. Jälleen hän laski tytön hiljaa\njalkainsa juureen maahan. Sitten hän laskeutui polvilleen ryhtyen\npuhdistamaan tätä pientä tasaista paikkaa kivistä. Hän vyörytti ne\nsyrjään ja kokosi paksun soran yhteen paikkaan, irroitti sitten toisen\nhuovan tytön ympäriltä ja laski hänet näin valmistamalleen vuoteelle.\nSitten hän laskeutui rinteen juurelle hakemaan kenkiään, pyssyään ja\nkaniinia tuoden suopunkinsa samalla mukanaan, ja suoriutui tästä\ntehtävästään nopeasti.\n\n\"Oletteko siellä?\" Tytön ääni kuulosti hyvin hiljaiselta pimeässä.\n\n\"Kyllä\", vastasi Venters tuntien raskaasti kohoilevan rintansa\nvaikeuttavan puhetta.\n\n\"Olemmeko jossakin kallion halkeamassa?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Voi, kuunnelkaa!... Putous!... Kuulen sen pauhun. Olette vienyt minut\ntakaisin.\"\n\nVenterskin kuuli kumeaa kohinaa, joka silloin tällöin yltyi pauhuksi,\nmutta hiljeni sitten jälleen matalaksi, melkein kuulumattomaksi\nhuminaksi.\n\n\"Tuuli siellä vain humisee kallioiden välissä\", huohotti hän. \"Olette\nnyt kaukana Oldringin rotkosta.\"\n\nSe seikka, että hän tuskin jaksoi puhua, sai hänet huomaamaan, että hän\noli lopen väsynyt ankarasta ponnistuksesta. Kun hän paneutui pitkäkseen\nja veti huopapeitteen ylleen hänestä tuntui aivan siltä, että se oli\nhänen viimeinen tekonsa ennen lopullista uupumusta. Hän oli veltto,\nhikinen ja kuumissaan, ja hänen ruumiinsa tuntui yhdeltä ainoalta\nvärähtelevien, pistelevien hermojen ja jyskyttävien valtimoiden\ntemmellyskentältä. Ja siinä hän sai maata kauan aikaa, ennen kuin tunsi\nalkavansa saada lepoa.\n\nJa sinä yönä hän saikin levähtää, mutta ei nukkua. Eikä hän unta\nkaivannutkaan. Jännitetyn ponnistuksen tunnit tuntuivat hänestä nyt\nsiltä kuin niitä ei olisi ollutkaan, ja hän halusi ajatella.\nAikaisemmin päivällä hän oli torjunut aiheettomana sen kummallisen\ntunteen, että kaikki oli ikäänkuin muuttunut, mutta nyt, kun hänen\nvalppauttaan ja voimiaan ei enää tarvittu ja hänellä oli aikaa\najatella, hän ei voinutkaan vangita tuota harhaanjohtavaa tunnetta,\njoka oli niin oudosti hämmästyttänyt ja samalla kohottanut hänen\nmieltään.\n\nHänen yläpuoleltaan kallion tumman harjanteen V:n muotoisesta\nhalkeamasta tuikkivat ne loistavat tähdet, jotka olivat olleet hänen\nainoat syyttäjänsä pitkinä vuosina. Mutta tänä iltana ne näyttivät\nerilaisilta, ja hän rupesi katselemaan niitä tarkemmin. Ne näyttivät\nsuuremmilta, valkoisemmilta ja loistavammilta. Ja hänen maatessaan\nsiinä, vuorilla puhaltavan tuulen huminan kantautuessa hänen korviinsa\nja valkoisten tähtien tuikkiessa tämän pimeän jylhän halkeaman\nyläpuolella, hänen tuntemansa ero johtui siitä, ettei hän enää ollut\nyksin.\n\n\n\n\nIX.\n\nHOPEAKUUSIA JA HAAPOJA\n\n\nVentersistä tuntui, että loppuosa yöstä oli vain muutamia hetkiä\nkestävää tähtien tuiketta, minkä jälkeen taivas peittyi synkkiin\npilviin, noin tunnin verran harmaata hämärää, ja sitten valkeni aamu.\n\nNoustuaan hän ruokki ensin koirat ja lopetti sitten omankin\npitkäaikaisen paastoamisensa, ja kun hän oli saanut satulalaukkunsa\njälleen sullotuksi täyteen, oli jo kirkas päivä, vaikka auringon säteet\neivät vielä kullanneetkaan itäisen keltaisen harjanteen laitaa. Hän\npäätti suoriutua kiipeämisestä ja laskeutumisesta Surprise Valleyhin\nniin vähällä vaivalla kuin suinkin. Sen vuoksi hän sitoi\nhuopapeitteensä Ringin selkään ja antoi ylimääräisen suopungin ja\nkaniinin Whitien kuljetettavaksi. Sidottuaan pyssyn ja laukun selkäänsä\nhän nosti tytön syliinsä. Tyttö ei herännyt raskaasta unestaan.\n\nTämä kiipeäminen pitkin murtuneiden kallioiden rosoista laitaa tuota\nkallistuvaa lohkaretta kohti, joka näytti jo väsyneen vuosituhansia\nkestäneeseen heilumiseensa, oli sellaista voimia ja hermoja kysyvää\ntyötä, että Venters tunsi sen toteuttamisessa samanaikaisesti jotakin\nsuloista ja oudon riemastuttavaa. Hän pysähtyi vasta päästyään kapealle\nkannakselle. Balancing Rock näytti uhkaavan suurelta ja kylmältä\nsarastuksen harmaassa valossa, kuolleelta kappaleelta, joka kuitenkin\noli sanovinaan hiljaa Ventersille: \"Odotan saavani syöksyä alas,\nhävittää ja musertaa, kolista ja jyristä, haudata tiesi ja sulkea\nikuisiksi ajoiksi Deception Passin suun.\"\n\nLaskeutuminen toiselle puolelle tuntui Ventersistä helpolta, mutta hän\noli hieman huolissaan, kun Whitie näytti langenneen kiusaukseen\npureskella kaniinia. Se näytti Ringistä olevan selvää vääryyttä sitä\nitseään, erittäinkin siksi, kun sen täytyi kantaa raskaampaa taakkaa.\nÄkkiä se tarrasikin hampain kiinni kaniiniin päästämättä sitä irti.\nMutta tämä teko esti Whitien jatkuvasta pahanteosta, ja sitten molemmat\nkoirat laskeutuivat rinnettä kantaen kaniinia välissään.\n\nVenters tuli ulos kuilusta ja pysähtyi kuin naulittuna paikoilleen\nkatsellessaan hämmästyneenä edessään olevaa näköalaa. Nousevan auringon\nsäteet kultasivat juuri suurta kivisiltaa ja tuon suurenmoisen kaaren\nläpi tunkeutui loistava kullanhohtoinen sädekimppu valaisten vinosti\nSurprise Valleyn keskustaa. Valoa ei päässyt laaksoon muualta kuin\nkaaren läpi, minkä vuoksi laakson muu osa vielä uinui tumman vihreänä,\nsalaperäisenä ja varjoisana sulautuen seinämiin, jotka olivat usvaiset\nja pehmeät kuin aamupilvet. Hän aloitti laskeutumisensa kulkien sillan\nalitse katsellen samalla sen peloittavaa korkeutta ja suuruutta. Se\nulottui Surprise Valleyn suun yli muodostaen melkein virheettömän\nkaaren seinämästä seinämään. Niin kiireissään ja huolestunut kuin\nVenters olikin, hän ei voinut olla tuntematta sen majesteettisuutta ja\nhänen mieleensä juolahti, että luola-asukkaat varmaankin olivat\nkunnioittaneet sitä jumalanaan.\n\nHän laskeutui laskeutumistaan taakan ruvetessa tuntumaan yhä\nraskaammalta, ja kuitenkin laakso vielä oli kaukana hänen allaan. Kuten\nkaikki muutkin rotkot, luolat ja laaksot olivat pettäneet häntä, niin\noli tämänkin syvän soikion laita. Vihdoin hän pääsi sen rapautuneen\nkivirinteen juurelle, joka levisi viuhkan muotoisena kaaresta, ja\nsaapui ruohoiselle penkereelle, joka jatkui oikealle ja oli melkein\nlaaksossa kasvavien tammien ja pumpulipuiden latvojen tasalla. Tällä\npenkereellä kasvoi siellä täällä pieniä haavikoita, ja hän kulki niiden\nvälitse metsäaukioon, joka kauneutensa ja erämaan kodiksi\nsopivaisuutensa puolesta voitti kaikki hänen ennen näkemänsä paikat.\nHopeakuuset reunustivat korkean kohtisuoran seinämän juurta. Sen\npinnassa oli luolia, mutta siinä ei ollut mitään erillisiä reunakkeita\neikä rapautuneita jaksoja, joilta kiviä olisi voinut irtaantua. Kuusten\ntakaa siintävä tasainen maa päättyi pieneen kuiluun. Siellä näytti\nkasvavan tiheässä vain solakoita haapoja, joiden juurilta kuului veden\nhiljaista kohinaa. Ja avoimelta penkereeltä oli rajaton näköala länteen\npäin vihreiden puiden täyttämään laaksoon.\n\nLeiripaikakseen Venters valitsi hopeakuusten ja kallion välisen\nvarjoisan, ruohoa kasvavan aukeaman. Kiviseinään olivat tuulet ja vesi\nkaivertaneet ihmeellisiä syviä onkaloita hieman penkereen yläpuolelle.\nNe olivat puhtaita, kuivia ja tilavia. Hän katkoi kuusenoksia\nvalmistaen niistä vuoteen suurimpaan onkaloon ja laski tytön sille\nlepäämään. Ensi merkin siitä, että tyttö oli herännyt unestaan tai\nhorroksistaan, hän sai kuullessaan tytön hiljaa pyytävän vettä.\n\nHän kiiruhti rotkoon matkapulloineen. Se oli matala vihreää ruohoa\nkasvava paikka, joka oli täynnä solakoita haapoja. Ilokseen hän löysi\nsieltä pienen kirkasvetisen puron. Sen heikko ambranväri muistutti\nCottonwoodsin lähdettä ja tämä muisto liikutti häntä hieman. Vesi oli\nniin kylmää, että hänen sormiaan kirveli, kun hän pisti siihen\nmatkapullonsa. Palattuaan luolaan hän oli iloinen nähdessään tytön\njuovan janoisesti. Tällä kertaa hän huomasi tytön voivan kohottaa\nhieman päätään hänen avuttaan.\n\n\"Olitte janoissanne\", sanoi Venters. \"Vesi on mainiota. Olen löytänyt\nerinomaisen piilopaikan. Sanokaa, kuinka voitte.\"\n\n\"Tässä on tuskia\", vastasi tyttö koskettaen kädellään vasempaa\nkylkeään.\n\n\"Kuinka omituista, sillä haavannehan ovat oikealla puolella. Olette\nluullakseni nälissännekin. Onko kipu heikkoa pakotusta, jonkinlaista\njäytämistä?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Silloin se on nälän aiheuttamaa.\" Venters nauroi, mutta hillitsi äkkiä\nitsensä tuntien jälleen lievää järkytystä. Milloin hän oli viimeksi\nnauranut? \"Niin, se on nälkää\", jatkoi hän. \"Olen monta kertaa tuntenut\nsamaa jäytämistä. Mutta te ette saa syödä. Saatte juoda niin paljon\nkuin ikinä haluatte, mutta ruokaan ette saa vielä koskea.\"\n\n\"Enkö kuole nälkään?\"\n\n\"Ette, sillä ihmiset eivät niinkään helposti kuole nälkään. Olen\nhuomannut sen. Teidän pitää maata hiljaa paikoillanne, levätä ja nukkua\npäiväkausia.\"\n\n\"Käteni ovat niin likaiset -- kasvojani polttaa ja pistelee -- ja\nkengät puristavat jalkojani.\" Näin paljon ei tyttö vielä kertaakaan\nollut puhunut ja viimeiset sanat lausuttiinkin kuiskaamalla.\n\n\"No, olen minäkin hoitaja!\"\n\nVentersiä suututti, ettei hän lainkaan ollut ajatellut näitä asioita.\nMutta olivathan tytön kuoleman odottaminen ja hänen mukavuutensa\nmuistaminen kokonaan eri asioita. Hän poisti huopapeitteen tytön yltä.\nKuinka hennolta hän näyttikään! Venters ei enää ihmetellyt, että oli\njaksanut kantaa tyttöä penikulmittain ja kiskoa hänet ylös noita\nliukkaita kiviaskelmia pitkin. Tytön kengät olivat pehmeää, hienoa\nnahkaa ja varret ulottuivat polviin asti. Venters tunsi ne erään\nSterlingin suutarin valmistamiksi. Hänen kannuksensa, joita Venters,\ntyhmästi kyllä, ei ollut muistanut irroittaa, olivat hopeaa kultaisine\nketjuineen, ja kannuskehrät, jotka olivat suuret kuin hopeadollarit,\nolivat kauniisti kaiverretut. Kenkiä oli melko vaikea riisua. Tytöllä\noli jalassa paksut villaiset, puolipitkät ratsastajan sukat, ja\nlyhyitten housujen lahkeitten suut oli työnnetty niiden sisään.\nRiisuttuaan sukat Venters huomasi, että pienet jalat olivat ajettuneet\nja punaiset. Hän hautoi niitä vedellä irroittaen sitten vyönsä\nvoidakseen hautoa hänen kasvojaan ja käsiään.\n\n\"Minun täytyy nyt tarkastaa haavanne\", hän sanoi hiljaa.\n\nTyttö ei vastannut, katsoi vain häneen vakavasti, kun Venters aukaisi\nhänen puseronsa ja irroitti siteen. Ventersin voimakkaat sormet\nvapisivat hieman hänen poistaessaan sitä. Jos haavat olisivatkin\nauenneet! Hän tunsi sydäntään kouristavan, kun hän näki kovasti\npunoittavan luodin reiän ja siitä valkoiselle rinnalle vuotavan pienen\nverivirran. Hän kohotti tyttöä hyvin varovasti ja huomasi selässä\nolevan haavan sulkeutuneen täydellisesti. Sitten hän pesi veren pois\ntytön rinnasta, hautoi haavaa ja jätti sen sitomatta alttiiksi ilman\nvaikutukselle.\n\nTytön silmät kiittivät häntä.\n\n\"Kuunnelkaa nyt, mitä sanon\", sanoi Venters vakavasti. \"Minullakin on\nollut joitakin haavoja ja olen nähnyt niitä paljon. Ymmärrän sen vuoksi\nhieman niiden luonnetta. Selässänne oleva haava on jo mennyt umpeen.\nJos maltatte maata hiljaa paikoillanne kolme päivää, menee rinnassanne\noleva haavakin umpeen ja olette pelastunut. Silloin ei meidän enää\ntarvitse pelätä uudistuvaa verenvuotoa.\"\n\nHän sanoi tämän hyvin vakavasti, melkeinpä kiihkeästi.\n\n\"Miksi haluatte, että parantuisin?\" kysyi tyttö ihmetellen.\n\nTuntui siltä, ettei tähän yksinkertaiseen kysymykseen voinut vastata\nmuuten kuin nojautumalla inhimillisiin syihin. Mutta ne olosuhteet,\njoiden vallitessa hän oli ampunut tätä kummallista tyttöä, järkytys,\nkuoleman odottaminen ja toivo olivat aiheuttaneet Ventersissä sellaisen\nmielenmuutoksen, että hän halusi tytön eloonjäämistä enemmän kuin\nmitään muuta elämässään. Hän ei voinut kuitenkaan sanoa, miksi. Hän\narveli rosvon surmaamisen ja sitä seuranneen kiihtymisen järkyttäneen\nhäntä. Sillä kuinka hän muuten olisi voinut selittää aivojensa\njyskytyksen, verensä polton ja monien tuntien kuvaamattomat tunteet,\njotka olivat tulvillaan värähtelevää salaperäisyyttä, sen sijaan että\nhänen aikansa ennen oli kulunut hitaasti yksinäisyydessä?\n\n\"Ammuin teitä\", hän sanoi hitaasti, \"ja nyt haluan parantaa teidät,\netten tulisi syylliseksi naismurhaan. Mutta haluan sitä itsennekin\nvuoksi, koska --\"\n\nSyvä katkeruus synkensi tytön silmät ja hänen huulensa vapisivat.\n\n\"Hiljaa!\" sanoi Venters. \"Olette jo puhunut liian paljon.\"\n\nTytön pohjaton katkeruus ilmaisi niin synkkää mielentilaa, ettei se\nvoinut aiheutua hänen nykyisestä heikkoudestaan eikä kuumeesta.\nNähtävästi hän vihasi ennen viettämäänsä elämää, johon hänet ehkä oli\npakotettu. Hän oli saanut kärsiä anteeksiantamatonta vääryyttä\noleskellessaan Oldringin luona. Ajatellessaan sitä Venters tunsi\nverensä kuumenevan ja hänen tulinen vihansa ja säälimättömyytensä\nleimahtivat uudelleen. Viimeisenä pitkänä vuonna hän oli suorastaan\nhehkunut kostonhimosta. Hän oli vihannut erämaata ja ylätasankojen\nautiutta. Hän oli odottanut, että jotakin tapahtuisi. Ja nyt hänen\ntoivonsa oli toteutunut. Kuin hevosia varasteleva intiaani hän\npiileskeli rotkojen onkaloissa. Hän oli löytänyt Oldringin piilopaikan,\nampunut onnetonta tyttöä, pelastanut hänet tämän aavistamattoman teon\nseurauksilta ja aikoi nyt suojella häntä jatkuvalta verenvuodolta,\nkuumeelta ja heikkoudelta. Hänen oli taisteltava nälkää vastaan tytön\nja itsensä puolesta. Vaikka hän ennen oli tullut sairaaksi\nvuodattaessaan verta, muisteli hän nyt näitä tapauksia kylmästi ja\ntyynesti. Ja samalla kun hän menetti luonteensa lempeyden, hän menetti\nmyös ihmisiä kohtaan tuntemansa pelon. Hän aikoi pitää silmällä\nOldringia, odottaa sopivaa hetkeä ja tappaa tuon kookkaan\nmustapartaisen rosvon, joka oli pitänyt tyttöä vankinaan ja käyttänyt\nhäntä kunniattomien tekojensa toteuttamiseen.\n\nVenters aavisti itsessään tapahtuneesta muutoksesta niin paljon, että\nhänen haluttomuutensa oli mennyttä, hellittämätön valppaus täytti hänen\nmielensä ja ruumiinsa, kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut\nCottonwoodsissa, tuntui etäiseltä ja vaikeasti mieleen palautettavalta,\nja nykyhetken vaikeudet ja vaarat valtasivat hänet kokonaan.\n\nAluksi hän puhdisti tytön luolan vieressä sijaitsevan pienemmän onkalon\nitselleen asunnoksi. Sitten hän latoi kivistä tarkoituksenmukaisen\ntakan ja kokosi paljon polttopuita. Tehtyään sen hän tyhjensi\nsatulalaukkunsa sisällön nurmikolle ryhtyen tarkastamaan sitä. Hänellä\noli mukanaan lyhytvartinen kirves, metsästyspuukko, kulho, haarukka ja\nlusikka, melkoinen määrä kuivattua lihaa ja hedelmiä ja pieniä\npurjekangaspusseja, joissa oli teetä, sokeria, suolaa ja pippuria.\nHänelle nämä varastot olisivat aluksi hyvin riittäneet erämaassa\noleskeluun, mutta hän ei ollut enää yksin. Nälkäänkuoleminen näillä\nylätasangoilla ei ollut harvinainen tapaus, mutta hän ei kuitenkaan\nollut huolissaan sen asian vuoksi, pelkäsi vain kykenemättömyyttään\ntyydyttämään heikontuneen ja herkkähermoisen naisen tarpeita.\n\nEllei laaksossa olisi riistaa, ei vaatisi suuria ponnistuksia mennä\nyöllä Oldringin laumaan ja tuoda sieltä jokin vasikka. Mutta nyt hetken\ntarve pakotti hänet varmistautumaan siitä, oliko Surprise Valleyssa\nriistaa. Whitie vartioi vielä raadeltua kaniinia ja Ring nukkui\nläheisyydessä kuusen juurella. Venters kutsui Ringin mukaansa mennen\npenkereen päähän, johon hän pysähtyi tarkastelemaan laaksoa.\n\nHän oli luullut sitä suuremmaksi kuin miltä se oli näyttänyt, sillä hän\noli ehtinyt vain ylimalkaisesti arvostella sen kokoa ja pikimmältään\nhuomata sen soikean muodon ja eriskummaisen kauneuden. Hänen laaksolle\nantamansa nimi tuntui hyvin sopivalta. Paitsi suuren kivisen\nholvikaaren kohdalla, kiersi punertavia kohtisuoria seinämiä penkere,\njonka kallioista juurta reunustivat hopeakuuset; tämän ensimmäisen\npenkereen alapuolella oli toinen leveämpi ja kaltevampi, joka oli\nkokonaan tiheän haavikon peitossa; laakson keskus taasen muodosti\ntasaisen tammia ja leppiä kasvavan ympyrän, jonka välkehtivät vihreät\npajut ja pumpulipuut jakoivat keskeltä kahtia. Venters näki paljon\nerilaisia lintuja lentelevän puiden välissä. Hänen vasemmalla\npuolellaan oli seinämässä laaja onkalo ja alhaalla, juuri puiden\nlatvojen yläpuolella hän näki pitkän rivin luola-asukkaiden\nkivirakennuksia pienine mustine, tuijottavine ikkunoineen tai ovineen.\nAukot olivat kuin silmiä ja näyttivät katselevan häntä. Hänen ennen\nnäkemänsä luola-asumukset, jotka olivat luhistuneet raunioiksi, olivat\njättäneet hänen mieleensä ahdistavan muiston vuosituhansista,\nyksinäisyydestä ja jostakin menneestä. Hänestä itsestäänkin oli tullut\njollakin tavoin luola-asukas, ja nuo hiljaiset silmät näyttivät\nkatselevan häntä kuin hämmästyneinä, että laaksoon tuhansien vuosien\nkuluttua oli saapunut ihminen. Venters oli varma, ettei muita valkoisia\nmiehiä ikinä ollut kulkenut ihmeellisen kivisillan alitse tähän\nihmeelliseen laaksoon.\n\nKoira murahti alhaalla syöksyen metsään. Venterskin juoksi rinteen\njuurelle auringon säteitten juovittamaan varjoon. Tammet olivat\nsolakoita, ei ainoakaan niistä ollut puolta jalkaa paksumpi ja ne\nkasvoivat niin lähetysten, että oksat sekaantuivat toisiinsa. Ring tuli\njuosten takaisin kaniini suussaan. Venters otti siltä kaniinin ja\npäästämättä koiraa jatkoi varovasti matkaansa. Oksien välistä kuului\nsiipien havinaa ja linnun ääniä, kuivien lehtien kahinaa ja kiireistä\nrapsetta. Venters kulki syvään uurtautuneiden polkujen yli, joissa oli\ntuoreita jälkiä, ja hiivittyään hieman kauemmaksi hän näki paljon\npikkulintuja ja viiriäisiä ja enemmän kaniineja kuin hän voi laskea.\nHän ei ollut vielä tunkeutunut tammimetsikköön sataakaan metriä eikä\nlähestynyt missään paikassa sitä pajujen ja pumpulipuiden muodostamaa\nvyöhykettä, jonka hän tiesi reunustavan jotakin virtaa. Mutta hän oli\nnähnyt tarpeeksi tietääkseen, että Surprise Valley oli monenlaisten\nvillien eläinten olinpaikka. Hän palasi leiriin. Sitten hän nylki\nkaniinit antaen koirille sen, josta ne olivat riidelleet, mutta silitti\nnahan ja ripusti kuivamaan, koska halusi säilyttää sen. Se olikin\nerittäin tuuhea, pitkäkarvainen nahka, häntä kaunis, valkoinen. Venters\nmuisti, että jollei hänen huomionsa olisi kiintynyt tuohon\nvilahtelevaan valkoiseen häntään, hän ei milloinkaan olisi huomannut\nkaniinia eikä milloinkaan löytänyt Surprise Valleyta. Tällaiset\nvähäpätöiset sattumat olivat ohjanneet hänen kulkuaan Deception\nPassissa muuttuen nyt hänen mielestään onnen merkeiksi ja suuntaajiksi.\nHänen hyvä onnensa riistan löytämisessä pakotti hänet ajattelemaan,\nkuinka voisi pysyttää sen laaksossa. Sen vuoksi hän tarttui\nkirveeseensä katkoen haapoja ja pajuja ja sulkien niillä kivisillan\nalla olevan solan kapean suun. Sinne hän alkoi tehdä aitaa upottamalla\nhaapoja maahan ja sitomalla ne toisiinsa kiinni pajuilla. Hän laskeutui\nmonta kertaa rinteen juurelle hakemaan enemmän rakennustarpeita ja\niltapäivä kului loppuun ennen kuin hän sai työnsä suoritetuksi niin,\nettä oli siihen tyytyväinen. Villikissat voisivat ehkä kiivetä sen yli,\nmutta ei ainoakaan arosusi voinut hiipiä laaksoon vaanimaan saalista\neivätkä kaniinit eivätkä muut pienet eläimet voineet päästä pakoon\nsieltä.\n\nPalattuaan leiriin hän rupesi rauhallisesti valmistamaan illallistaan\nmainiolla tulella hätäilemättä ja pelkäämättä ilmitulemista. Kovan työn\njälkeen, jolla oli ollut tietty tarkoituksensa, hän tunsi olevansa\noudon tyytyväinen tähän vapauteen ja mukavuuteen. Hän huomasi usein\ntyöskennellessään nuotion ääressä keskeyttävänsä askareensa\nkatsellakseen onkalossa nukkuvaa liikkumatonta tyttöä, läheisyydessä\nmukavissa asennoissa makaavia koiriaan ja kaunista laaksoa. Nykyisyys\nei tuntunut hänestä vielä oikein todellisuudelta.\n\nHänen syödessään aurinko laski mutkaisessa seinämässä olevan syvänteen\ntaakse. Kuten aamuaurinko paistoi ihmeellisesti tähän laaksoon\nlähettäen sinne kultaisen sädekimpun vinosti tuon valtavan kivikaaren\nläpi, niin ilta-aurinkokin laskeutuessaan paistoi sinne kallioiden\nhalkeamasta singoten leveän punaisen sädekimpun kirkastamaan tätä\nsoikiota tulisilla liekeillään. Ventersistä tuntuivat sekä\nauringonnousu että -lasku epätodellisilta.\n\nKylmä tuuli puhalsi soikion yli heiluttaen tammien latvoja ja ennen\npimeän tuloa se pani haapojen lehdet lepattamaan miljoonin erilaisin\npunaisin värivivahduksin ja humisutti solakoita kuusia. Mutta tuuli toi\nmukanaan hämärän ja pimeän ja laakso muuttui äkkiä harmaaksi. Yö saapui\nnopeasti auringonlaskun jälkeen. Venters hiipi hiljaa katsomaan tyttöä,\njoka nukkui hengittäen tasaisesti ja hitaasti. Hän nosti Ringin\nonkaloon kuiskaten sille tiukasti, että sen oli jäätävä sinne vahdiksi.\nSitten hän peitti tytön varovasti huopapeitteellä ja palasi nuotion\nääreen.\n\nVaikka hän oli hyvin väsynyt, tunsi hän kuitenkin vielä olevansa\nhaluton käymään levolle, mutta tänään se ei johtunut varuillaan\nolevasta valppaudesta, vaan toivosta saada miettimällä selville\nasemansa. Hänen villin ympäristönsä yksityiskohdat tuntuivat hänestä\nkuin kummalliselta unelta. Hän näki pimenevät harjanteet, huomasi\nharmaan soikion muuttuvan mustaksi, näki metsän kohoilevan pinnan kuin\naaltoilevan järven ja kiinnitti huomionsa terävälatvaisiin kuusiin.\nHän kuuli haapojen lehtien kahinan ja virtaavan veden hiljaisen\nkatkeamattoman kohun. Jonkin rotkolinnun surullinen ääni kantautui\nselvästi ja ikävöiden korkeilta kallioilta. Venters ei tiennyt tuon\nyölaulajan nimeä eikä ollut sitä milloinkaan nähnyt, mutta nuo muutamat\nsävelet, jotka aina kajahtivat illan pimetessä, olivat yhtä tutut kuin\nnotkojen hiljaisuuskin. Sitten ne lakkasivat kuulumasta, ja lehtien\nhavina ja veden pauhu hukkuivat johonkin kovempaan ääneen, joka\nVentersistä kuulosti yliluonnolliselta. Hän ei kyennyt määrittelemään\nsitäkään, mutta se kuulosti kuvaamattoman villiltä ja suloiselta. Hänen\nmieleensä juolahti, että tyttö ehkä vaikeroi niin elämänsä viime\nhetkellä, ja hän tunsi vapisevansa. Mutta ei! Tuo ääni ei ollut\ninhimillinen, vaikka se kuulostikin vaikeroimiselta. Hän alkoi epäillä\nherkkiä huomioitaan ja uskoa, että hän puoleksi uneksi, mitä luuli\nkuulevansa. Sitten ääni koveni tuulen kiihtyessä ja hän käsitti, että\nse oli tuulen huminaa kallioiden halkeamissa.\n\nMutta uni alkoi vähitellen voittaa hänet ja hänen päänsä rupesi\nnyökähtelemään, kun hän puolinukuksissa nojasi selkäänsä kuuseen. Hän\nnousi kutsuen Whitien luokseen ja meni onkaloon. Tyttöä saattoi tuskin\nerottaa pimeässä. Ring makasi hänen vieressään ja sen hännän kevyet\nlyönnit kiveen ilmaisivat Ventersille koiran olevan hereillä ja\nvahtivan uskollisesti. Venters laskeutui omalle tuoksuvalle\noksavuoteelleen ja ojentautuessaan suoraksi, jollakin tavoin\nkiitollisena tästä mukavuudesta ja turvallisuudesta, hänestä tuntui\nkuin yö olisi häipynyt tiehensä ja hän vaipui hiljaa äärettömään\ntyhjyyteen, lepoon ja uneen.\n\nVenters heräsi soittoon, jota hän kuvitteli unessa kuulemansa soiton\nkaiuksi. Hän avasi silmänsä hämmästyen vielä kerran katsellessaan tätä\nkauniiden yllätysten laaksoa. Onkalostaan hän näki hopeakuusten hienon\nhienon lehvistön sinistä aamutaivasta vasten ja tässä pitsimäisessä\nlehvistössä lenteli harmaita musta- ja valkojuovaisia pitkäpyrstöisiä\nlintuja. Ne olivat satakieliä ja lauloivat kuin olisivat halunneet\nhalkaista kurkkunsa. Venters kuunteli. Pitkä hopeanvärinen oksa ulottui\nmelkein hänen onkaloonsa asti ja sillä, vain muutamien metrien päässä\nhänestä, istui eräs noista miellyttävistä linnuista. Venters näki sen\nkurkun paisuvan ja värähtelevän sen visertäessä. Hän nousi ja kun hän\nliukui ulos onkalostaan, lehahtivat linnut lentoon etääntyen kauemmas.\n\nHän meni toisen onkalon suulle katsoen sinne. Tyttö oli hereillä ja\nhänen auki olevissa silmissään oli kuunteleva ilme, kun hän hillitsi\nRingiä kädellään.\n\n\"Satakieliä!\" hän sanoi.\n\n\"Niin\", vastasi Venters. \"Ja luullakseni ne iloitsevat tulostamme.\"\n\n\"Missä nyt olemme?\"\n\n\"Viisi siitä! Jonkin ajan kuluttua sanon sen teille.\"\n\n\"Linnut herättivät minut. Kuullessani niiden viserryksen ja nähdessäni\nkimaltelevat puut, sinisen taivaan ja sitten vinot kullanväriset\nsäteet, ihmettelin --\".\n\nHän ei lopettanut kuvailuaan, mutta Venters luuli ymmärtävänsä hänen\ntarkoituksensa. Tyttö näytti hourailevan. Venters tunnusteli kädellään\nhänen kasvojaan ja käsiään huomaten ne polttavan kuumiksi. Hän haki\nvettä ja oli iloinen tuntiessaan, että se oli melkein yhtä kylmää kuin\nse olisi sulanut jäästä. Hänellä ei ollut muuta lääkettä, mutta hän\nluotti siihen. Tyttö ei halunnut juoda, mutta Venters pakotti hänet\nnielemään hautoen sitten hänen kasvojaan ja päätään ja jäähdyttäen\nhänen ranteitaan.\n\nMutta päivän alkaessa kuume vain yltyi. Venters kulutti aikansa\nkoettaessaan saada tytön ruumiin lämmön laskeutumaan jäähdyttäen hänen\nkuumia poskiaan ja ohimoitaan. Hän piti tyttöä tarkasti silmällä ja\npienimmänkin levottomuudenpuuskan sattuessa, jolloin tyttö olisi voinut\nruveta heittelehtimään ja kääntyilemään, hän piti häntä niin lujasti\nkiinni, ettei mikään äkillinen liike voinut saada haavoja uudestaan\navautumaan. Tuntikausia tyttö lörpötteli ja nauroi, huusi ja vaikeroi\nhouriessaan ilmaisematta kuitenkaan salaisuuttaan. Niin kului päivä\nVentersin täyttäessä surullista velvollisuuttaan. Yöllä kylmän tuulen\npuhaltaessa kuume laski ja tyttö nukahti.\n\nToinen päivä oli samanlainen kuin ensimmäinenkin. Kolmantena tyttö\nnäytti kalpeammalta ja tuntui aivan kuin haihtuvan olemattomiin hänen\nsilmissään. Sinä päivänä hän tuskin poistui tytön vierestä\nhetkeksikään, paitsi silloin, kun riensi hakemaan raitista kylmää\nvettä. Hän ei myöskään syönyt. Kuume haihtui neljäntenä päivänä\nuuvutettuaan ja riudutettuaan tytön niin, että hänellä oli elämää vain\nsilmissä. Ne kohdistuivat Ventersiin mykkinä ja tarkkaavaisina ja\nVenters rupesi jälleen toivomaan.\n\nSytyttääkseen uudelleen kipinän, joka oli ollut sammumaisillaan, ja\nvahvistaakseen niitä vähäisiä elinvoimia, jotka olivat jääneet\njäljelle, Ventersin oli nyt toimittava. Mutta hänellä oli vähän keinoja\nonnistuakseen, paitsi kaniinien ja viiriäisten lihaa, ja siitä hän\nvalmisti liemiä ja keittoja niin hyvin kuin osasi, syöttäen tyttöä\nlusikalla. Hänelle selveni, että ihmisruumis samoin kuin ihmissielukin\non kummallinen kapine ja taipuvainen tointumaan hirvittävistäkin\njärkytyksistä. Sillä melkein heti näkyi tytössä palautuvien voimien\nheikkoja merkkejä. Kului vielä päivä hänen odottaessaan ja\nepäillessään. Hän kulutti pitkät tunnit istumalla tytön vieressä tämän\nnukkuessa ja katselemalla hänen rintansa heikkoa kohoilemista hänen\nhengittäessään ja hänen sotkuista kiharaa tukkaansa, jota tuuli\nliikutteli. Seuraavana päivänä hän tiesi tytön jäävän henkiin.\n\nTodettuaan sen hän poistui äkkiä onkalosta etsien vanhan paikkansa\nerään suuren kuusen juurelta, mistä antoi katseensa harhailla\nviettäville penkereille. Tyttö jäisi henkiin! Synkkä hämärä haihtui\nlaaksosta ja Venters tunsi sellaista huojennusta, että se teki melkein\nkipeää. Sitten hän ryhtyi toimintaan, niihin moniin askareihin, joita\nhänen oli pakko tehdä valmistaakseen leirikalustoa ja -tarpeita, ryhtyi\nvälttämättömään ruoan hankkimiseen ja tunsi halua tutkia tarkoin\nlaakson.\n\nMutta hän päätti odottaa vielä muutamia päiviä, ennen kuin poistuisi\netäälle leiristä, koska hän oletti tytön makaavan levollisemmin\nnähdessään hänet läheisyydessään. Ja jo ensi päivänä tytön raukeus\nnäytti haihtuvan uudistuvan elämänhalun tieltä. Hän heräsi\nvoimakkaampana jokaisesta unestaan, söi hyvällä ruokahalulla ja liikkui\noksavuoteellaan silmien seuratessa alituisesti Ventersiä. Tyttö puheli\nkoirista, rotkoista, laaksosta ja siitä, kuinka nälkäinen hän oli,\nkunnes Venters vaiensi hänet pyytäen siirtämään pitemmän puhelemisen\ntoiseen kertaan. Tyttö totteli, mutta nousi istumaan vuoteessaan\nkatseen harhaillessa sinne tänne, kohdistuakseen jälleen Ventersiin.\n\nToisena aamuna tyttö nousi istualleen Ventersin herättäessä hänet\nsallimatta tämän enää hautoa kasvojaan ja ruokkia häntä. Hän puhui\nkuitenkin hyvin vähän ja Venters oli nopea huomaamaan hänessä\nensimmäiset miettimisen, uteliaisuuden ja asemansa arvostelemisen\nmerkit. Venters poistui leiristä ottaen Whitien mukaansa metsästämään\nkaniineja. Palatessaan hän hämmästyi huomatessaan hoidokkinsa istuvan\nonkalon reunalla nojaten selkäänsä sen laitaan ja heiluttaen paljaita\njalkojaan sen ulkopuolella. Venters lähestyi nopeasti aikoen komentaa\nhänet jälleen makuulle ja saada hänet uskomaan, että hän ehkä arvioi\nvoimansa liian suuriksi. Auringonvalo sattui suoraan häneen valaisten\npientä päätä ja sotkeutunutta vaaleaa kiharaa tukkaa, pieniä soikeita\nkalpeita kasvoja ja tummansinisiä silmiä, joiden ympärillä oli tummat\nrenkaat. Tyttö katsoi häneen ja hän tyttöön. Venters kuvitteli, että he\nvaihtaessaan näin katseita huomasivat toisensa jollakin tavoin\nerilaisiksi. Ventersistä tuntui aivan mahdottomalta, että tämä hento\ntyttö olisi Oldringin Naamioitu Ratsastaja.\n\n\"Auttakaa minut täältä maahan\", sanoi tyttö.\n\n\"Mutta olettekohan vielä tarpeeksi voimakas?\" vastusteli Venters.\n\"Odottakaa vielä vähän aikaa.\"\n\n\"Olen kyllä heikko ja päätäni huimaa, mutta haluan silti laskeutua\nmaahan.\"\n\nVenters nosti hänet maahan -- kuinka kevyt hän nyt olikaan -- laskien\nhänet seisoalleen viereensä kannattaen häntä, kun hän koetti kävellä\nhorjuvin askelin. Hän oli kuin pieni poikanulikka, sillä hänen vaalea\npäänsä ulottui tuskin Ventersin olkapäähän. Mutta nyt, kun tyttö piteli\nkiinni hänen käsivarrestaan, ei hänen yllään oleva ratsastajan puku\nsaanut Ventersiä epäilemään hänen naisellisuuttaan, kuten alussa. Tyttö\nvoi ehkä olla tuo kuuluisa ylätasankojen Naamioitu Ratsastaja ja hän\nvoi ehkä muistuttaa poikaa, mutta hänen ruumiinmuotonsa, hänen pienet\nkätensä ja jalkansa, hänen tukkansa, hänen suuret silmänsä ja vapisevat\nhuulensa ilmaisivat hänen sukupuolensa.\n\nTyttö väsyi pian. Venters laittoi hänelle mukavan istuimen kuusen\njuurelle, jonka varjossa nuotio paloi.\n\n\"Kertokaa nyt minulle kaikki\", sanoi tyttö.\n\nVenters selosti hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut siitä hetkestä\nasti, jolloin hän oli huomannut rosvot rotkossa, tähän hetkeen saakka.\n\n\"Ammuitte minua ja nyt olette pelastanut henkeni.\"\n\n\"Niin. Surmattuani melkein teidät olen onnistunut parantamaan teidät.\"\n\n\"Oletteko iloinen?\"\n\n\"Voin tuskin väittää muuta.\"\n\nTytön silmät olivat harvinaisen ilmehikkäät ja ne tarkastelivat nyt\nhäntä vakavasti. Tyttö ei aavistanutkaan, kuinka hyvin ne ilmaisivat\nhänen tunteensa loistaen kiitollisuudesta, mielenkiinnosta,\nihmettelystä ja surusta.\n\n\"Kertokaa minulle itsestänne\", hän kehoitti.\n\nVenters kertoi lyhyesti tulostaan Utahiin, puhui erilaisista töistään\nennen ratsastajaksi rupeamistaan ja kertoi lopuksi, kuinka mormonit\nolivat kirjaimellisesti karkoittaneet hänet Cottonwoodsista ja tehneet\nhänestä hylkiön.\n\nJa voimatta enää hillitä omaa polttavaa uteliaisuuttaan hän sitten\nvuorostaan kysyi:\n\n\"Oletteko Oldringin Naamioitu Ratsastaja?\"\n\n\"Olen\", vastasi tyttö luoden katseensa maahan.\n\n\"Tiesin sen, sillä tunsin vartalonne ja naamionne, koska olin nähnyt\nteidät kerran ennen. En voi kuitenkaan uskoa sitä!... Ette suinkaan\nmilloinkaan ole ollut sellainen rosvo, jollaiseksi me ratsastajat teitä\nluulimme? Ette suinkaan ole ollut varas, rosvo, naisten ryöstäjä ja\nnukkuvien miesten murhaaja?\"\n\n\"En. En ole milloinkaan varastanut enkä tehnyt pahaa kenellekään. Minä\nvain ratsastin ja ratsastin --\"\n\n\"Mutta miksi Herran nimessä?\" tiukkasi Venters. \"Miksi teille annettiin\nsellainen nimi? Ymmärrän Oldringin pakottaneen teidät ratsastamaan.\nMutta entä musta naamionne, kaiken salaperäisyys, teidän syyksenne\nselitetyt rikokset, kunniattoman nimenne varjolla tehdyt uhkaukset,\nluulotellut öiset ratsastusretkenne ja kaikki pahat teot, joista teitä\non harkitusti syytetty ja jotka rosvot ja Oldring itsekin ovat\nmyöntäneet teidän tekemiksenne. Kertokaa, kuinka sellainen on voinut\nolla mahdollista?\"\n\n\"En ole milloinkaan tehnyt mitään tuollaista\", vastasi tyttö hiljaa.\nHänen kumartunut päänsä kohosi ja suuret silmät, jotka näyttivät nyt\nvielä suuremmilta ja tummemmilta, kohtasivat Ventersin katseen\nkirkkaina ja vakavina.\n\n\"Ettekö milloinkaan? Kuinka kummallista? Oletteko mormoni?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Onko Oldring mormoni?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Rakastatteko häntä?\"\n\n\"Kyllä. Vihaan hänen miehiään, hänen viettämäänsä elämää ja joskus\nvihaan melkein häntäkin.\"\n\nVenters lopetti kyselemisensä kuin rohkaistakseen itseään kysymään sitä\ntotuutta, minkä vahvistaminen tuntui hänestä vastenmieliseltä, mutta\nminkä hän siitä huolimatta halusi kuulla.\n\n\"Millainen oli suhteenne Oldringiin?\"\n\nKuten kovaan kuumuuteen työnnetty hento kapine äkkiä särkyy, samoin\ntyttökin kelmeni, hänen päänsä painui ja hänen kalpeisiin painuneisiin\nposkiinsa kohosi häpeän puna.\n\nVenters olisi antanut mitä tahansa, jos olisi voinut peruuttaa\nkysymyksensä. Kuitenkin tytön tuntema häpeä synnytti hänessä ikäänkuin\nkunnioitusta, jota hän kummallista kyllä oli halunnut tuntea tyttöä\nkohtaan.\n\n\"Helvettiin koko kysymys, unohtakaa se!\" hän huudahti kiihkeästi ollen\npahoillaan ja vihoissaan itselleen. \"Mutta kerta kaikkiaan sanokaa\nminulle, vaikka tiedänkin sen varmasti, ettette voinut puolustautua,\nsillä haluan kuulla sen omasta suustanne.\"\n\n\"Niin, en voinutkaan!\"\n\n\"No niin, se muuttaa kaiken hyväksi\", jatkoi Venters rehellisesti.\n\"Haluan, että tuntisitte sen... sillä katsokaa, kohtalo on heittänyt\nmeidät yhteen -- ja -- ja minä haluan auttaa enkä moittia teitä. Luulin\nelämän kohdelleen minua julmasti, mutta kun ajattelen teidän elämäänne,\ntunnen, kuinka turhanpäiväistä on oma nurinani. Olin yksinäinen hylkiö.\nEntä nyt?... En ymmärrä vielä oikein selvästi, mitä kaikki tämä\nmerkitsee. Tiedän vain, että olemme täällä kahden. Ja meidän on ainakin\npysyttävä täällä siksi, kunnes te täydellisesti paranette. Mutta tehän\nette halua enää milloinkaan palata takaisin Oldringin luo. Ja tiedän\nauttaessani teitä auttavani itseänikin, sillä mieleni on sairas.\nMinulla on nyt jotakin tehtävää. Ja jos vain voin palauttaa voimanne,\nauttaa teitä pääsemään pois tästä villistä maasta ja muuttaa elämänne\njollakin tavoin onnellisemmaksi, niin ajatelkaahan, kuinka suureksi\nhyödyksi se on minulle itsellenikin.\"\n\n\n\n\nX.\n\nRAKASTUMINEN.\n\n\nKaikkina näinä odotuksen päivinä Venters tuskin oli poistunut leirin\nnäkyvistä eikä milloinkaan kuulumattomiin, paitsi tuona iltapäivänä,\njolloin hän oli rakentanut aidan kuiluun. Mutta hän halusi tutkia\nSurprise Valleyn perinpohjin ja aamulla tuon pitkän keskustelun\njälkeen, joka hänellä oli ollut tytön kanssa, hän otti pyssynsä ja\nkutsuttuaan Ringin valmistautui poistumaan leiristä. Tyttö lepäsi\nkömpelötekoisessa oksatuolissa, jonka Venters oli hänelle valmistanut.\nTyttö oli pitänyt häntä silmällä ja kun Venters tarttui pyssyynsä ja\nkutsui koiraa, näytti hän säpsähtävän hermostuneesti.\n\n\"Aion vain lähteä tarkastamaan laaksoa\", sanoi Venters.\n\n\"Viivyttekö kauankin poissa?\"\n\n\"En\", vastasi Venters poistuessaan. Tapaus palautti hänen mieleensä\nhänen ennen saamansa vaikutelman, ettei tyttö toinnuttuaan kuumeesta\nnäyttänyt olevan levollinen, ellei Venters ollut aivan hänen\nläheisyydessään. Se johtui yksinjäämisen pelosta, minkä Venters taasen\notaksui aiheutuvan tytön heikontuneista ruumiinvoimista. Hän ei siis\nsaisi antaa tytön oleskella pitkiä aikoja yksinään.\n\nKun hän laskeutui viettävää pengertä, livistivät kaniinit pakoon hänen\ntieltään ja kauniit laaksoviiriäiset, jotka olivat väriltään yhtä\npurppuranpunaisia kuin ylätasankojen salviapensaat, kiitivät nopeasti\nmaata pitkin metsään. Puiden juurella auringonsäteitten pilkuttamassa\nvarjossa tuntui oleskeleminen mukavalta viiriäisten viheltäessä ja\nlintujen visertäessä kaikkialla. Venters sivuutti pian entisten\ntutkimusmatkojensa rajan saapuen uudelle alueelle. Siellä alkoi\nmetsässä olla avonaisia aukioita, rinteiltä virtasi sinne pieniä puroja\nja hetkisen kuluttua hän pääsi varjosta aurinkoiselle niitylle. Korkean\nruohon heiluminen ilmaisi hänelle, että siellä oli pakoon pyrkiviä\neläimiä, joiden laatua hän ei kuitenkaan saanut selville, mutta Ringin\nilmeisestä halusta saada lähteä ajamaan niitä takaa hän päätteli niiden\nolevan kaniineja villimpiä. Hän lähestyi nyt sitä pajujen ja\npumpulipuiden muodostamaa vyöhykettä, jonka hän oli nähnyt korkealta\nrinteeltä. Tunkeuduttuaan sen läpi hän saapui verraten leveän joen\nrannalle, jossa oli puoleksi mutaan painuneita lehvä- ja oksakasoja.\nKaikkialla hänen ympärillään oli pumpulipuiden rungoissa vanhoja ja\näsken nakerreltuja ympyröitä.\n\n\"Majavia\", hän huudahti. \"Sepä onnellinen sattuma! Niitty on täynnä\nmajavia! Mutta miten ihmeessä ne ovat päässeet tänne?\"\n\nHän oli aivan varma siitä, etteivät majavat olleet tulleet laaksoon\nluola-asukkaiden tekemää tietä, ja hän halusi nyt muustakin syystä kuin\nvain uteliaisuudesta saada selville virran suun tai laskun. Kun hän\nsaapui suvannon partaalle, jonka veden majavat näyttivät padonneen,\nmuuttui joki pyörteiseksi virraten länttä kohti. Seuraten sen juoksua\nhän saapui pian jälleen tammimetsikköön ja tunkeuduttuaan sen läpi hän\nhuomasi seisovansa sortuneen kallioseinämän hajonneiden raunioiden\nvieressä. Siellä kasvoi niin paljon villejä luumupuita ja muita okaisia\npensaita, että hänen oli hyvin vaikea jatkaa matkaansa. Kaikkialla oli\npaljon villikissojen ja kettujen jälkiä. Tiheästä pensaikosta kuuluva\nkahina ilmaisi näiden eläinten varovaiset liikkeet. Viimein eteneminen\nnäytti hänestä hyödyttömältä, koska virta katosi halkeamaan suurten\nkallioiden alle, joiden yli hän ei voinut kiivetä. Huojentuneena hän\ntotesi, että vaikka majavat ehkä voivatkin tunkeutua laaksoon tuosta\nkapeasta kuilusta, jonne vesi syöksyi, oli ihmisten kuitenkin mahdoton\npäästä sitä tietä laaksoon.\n\nTämä läntinen mutka oli ainoa laakson osa, missä seinämät\nolivat luhistuneet raunioiksi muodostaen perin epätasaisen ja\nluoksepääsemättömän kolkan. Palattuaan vähän matkaa takaisin Venters\nhyppäsi virran yli ja lähti kulkemaan eteläistä seinämää kohti.\nPäästyään tammimetsiköstä hän löysi jälleen matalan haapoja kasvavan\npenkereen ja sen yläpuolelta hopeakuusten reunustaman leveän aukean\npengermän. Laakson tällä puolella olivat nuo tuulen ja veden uurtamat\nonkalot. Hänen jatkaessaan matkaansa avautui hänen eteensä onkalo\nonkalon jälkeen kallioseinämässä, ollen milloin suurempia, milloin\npienempiä. Sitten hänen yläpuolellaan yht'äkkiä ammottivat\nluola-asukkaiden suuret ihmeelliset luolat.\n\nSinne oli vielä melkoinen matka ja hän koetti kuvitella, kuinka suuria\nne todellisuudessa mahtoivatkaan olla, kun ne jo täältä saakka\nnäyttivät niin valtavilta. Hän kiipesi penkereelle ja saapui pitkälle,\nvähitellen ylenevälle rapautuneelle kivi- ja sorarinteelle, jota oli\nniin vaikea kiivetä, ettei hän voinut kiinnittää huomiota mihinkään\nmuuhun. Vihdoin hän pääsi varjoon ja katseli ylös. Hän seisoi juuri\nniin suunnattoman suuren onkalon suulla, ettei hän lainkaan kyennyt\nmäärittelemään sen oikeata kokoa. Sen pyöristyvä, vuosituhansien\nkuluessa vuotaneen veden uurtama katto nahanvärisine, mustine ja\nruosteen karvaisine juonteineen kohosi korkealle näyttäen ulottuvan\naivan seinämän laitaan saakka. Täällä oli jälleen samanlainen\nsuurenmoinen kaari kuin sekin, joka muodosti laakson komean portin,\ntässä se vain oli onkalon kupolina eikä sillankaarena.\n\nVenters jatkoi kulkuaan ylöspäin. Hänen askeltensa irroittamat kivet\nvyöryivät alas kumeasti kolisten ja jylisten. Hän oli jo kiivennyt\nviisisataa metriä onkalon sisään pääsemättä vieläkään sen penkereen\njuurelle, jossa luola-asunnot muodostivat laajan puoliympyrän; ne\nolivat toistensa yhteydessä olevia kivimajoja pienine tummine\nreikineen, joita Venters oli kuvitellut ikkunoiksi. Vihdoin hän saapui\npenkereen juurelle ja näki edessään kallioon hakattuja askelmia. Ne\nhelpottivat kiipeämistä, ja kavutessaan ylös hän ajatteli, kuinka\nhelposti tämä sukupuuttoon hävinnyt ihmissuku kerran maailmassa oli\nvoinut puolustaa tätä linnoitusta kokonaista sotajoukkoa vastaan. Sinne\nvoitiin kiivetä vain yhtä tietä jyrkkää ja kapeaa.\n\nVenters oli käynyt luola-asunnoissa ennenkin, mutta ne olivat olleet\nraunioiksi luhistuneita ja verraten pieniä. Mutta tämän paikan\nmittasuhteet mykistyttivät hänet, eivätkä sitä olleet saastuttaneet\nihmiskädet eivätkä vuosituhannet olleet kyenneet hajoittamaan sitä\nraunioiksi. Se oli kuin suunnaton hautaholvi. Siinä oli ollut\nkokonainen kaupunki ja se oli vielä sen rakentajien jättämässä\nkunnossa. Pienet rakennukset olivat vielä pystyssä, tulien mustat\njäljet näkyivät selvästi, ruukunpalasia oli hajallaan kylmillä liesillä\nja kivikirveitä oli kaikkialla. Siellä oli pyöreitä syvennyksiä, jotka\nolivat silenneet siitä, että niissä vuosikausia oli jauhettu maissia,\nja niiden reunoilla oli kivipetkeleitä ja jauhinkiviä aivan kuin ne\nolisi välinpitämättömästi heitetty siihen eilen. Mutta luola-asukkaat\nolivat hävinneet olemattomiin.\n\nOlivatko he muuttuneet tomuksi? Niin, he olivat hajonneet tomuksi\nlattialle tahi penkereen juurelle, mutta heidän asuntonsa ja\ntarvekalunsa kestivät vielä. Venters tunsi tämän ihmeellisen holvatun\nkupolin ylevyyden, jossa tuntui olevan jäljellä jotakin sen\nolemattomiin haihtuneesta ihanuudesta. Kuinkahan monta vuotta olikaan\njo kulunut siitä, kun kallioasukkaat olivat katselleet kauniin laakson\nyli kuten hän nyt? Kuinkahan kauan jo olikaan siitä, kun naiset olivat\njauhaneet jyviä noissa kiiltävissä kuopissa? Kuinkahan monta\nvuosituhatta siitä jo olikaan, kun nuo tuntemattoman rodun miehet\nolivat eläneet, rakastaneet, taistelleet ja kuolleet täällä?\nOlivatkohan viholliset tuhonneet heidät? Vai olivatko he kuolleet\ntauteihin vai oliko suurin hävittäjä, aika, tappanut heidät\nsukupuuttoon? Venters näki, että matalalle keltaiseen kivikattoon oli\nmaalattu pitkä rivi veripunaisia käsiä. Se oli kummallinen enne, ellei\nvastaus hänen kysymyksiinsä. Paikka painosti häntä. Se oli valoisa,\nmutta silti täynnä läpinäkyvää utua. Se tuoksui tomulta ja\nummehtuneelta kiveltä, vanhuudelta ja unohdukselta. Se oli alakuloinen\nja juhlallinen, ja tuntui siltä kuin hiljaisuus olisi ottanut siellä\nvallan käsiinsä niin peruuttamattomasti ja peloittavasti, ettei sitä\nvoinut murtaa. Kuitenkin juuri tällä hetkellä humisi tuuli\nkummallisesti kupolin uurteisissa raoissa soittaen kuin kuolinkelloja\nkaikelle menneelle.\n\nHuokaisten Venters kokosi sylillisen ruukunpalasia, sellaisia, joiden\nhän otaksui olevan tarpeeksi lujia ja sopivia hänen tarvettaan varten,\nja käärisi askeleensa takaisin leiriä kohti. Hän kiipesi penkereelle\nsen paikan vastakkaiselta puolelta, mistä hän oli poistunut. Tullessaan\nlähemmäksi hän näki tytön katselevan sille suunnalle, mihin hän oli\nlähtenyt. Hänen askeleitaan ei voinut kuulla paksussa ruohikossa, ja\nhän pääsi lähelle tytön huomaamatta hänen läsnäoloaan. Whitie makasi\ntytön läheisyydessä toivottaen hänet koirien tapaan tervetulleeksi,\nmutta tyttö ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Eikä hän näyttänyt\nhuomaavan mitään muutakaan läheisyydessään. Hän oli liikuttavan\nnäköinen istuessaan siinä kumarassa, ja hänen vaalea tukkansa erottui\nniin selvästi hänen kalpeita kuopille painuneita poskiaan vasten,\nkäsien ollessa raukeina ristissä ja pienet paljaat jalat pistettyinä\nkömpelön tuolin jalustan reikiin. Venters olisi voinut kiroilla ja\nnauraa samalla kertaa sellaiselle ajatukselle, että tämä tyttö oli sama\nkuin Oldringin Naamioitu Ratsastaja. Hän oli pikemminkin jonkin\nkohtalon oikun uhri, jonkin viekkaan vehkeilyn kohde, jonka\nsalaperäisyys poltti Ventersin mieltä. Kun Venters tuli lähemmäksi\nmelkein siinä uskossa, että tyttö oli syventynyt odottamaan hänen\npaluutaan, käänsi tämä päätään huomaten hänet. Hän säpsähti, hänen\nkalpeat kasvonsa pikemminkin muuttuivat kuin punastuivat ja hänen\nsuuret silmänsä välähtivät kohdistuessaan häneen, mistä Venters tiesi\nhänen odottaneen häntä voimatta ajatella muuta kuin hänen paluutaan.\nHän ei hymyillyt, ei punastunut eikä näyttänyt iloiseltakaan. Kaikki\nsellainen ei olisi ollut mitään verrattuna hänen kuvaamattomaan\nkasvojen ilmeeseensä. Venters ymmärsi tuon kummallisen, eloisan,\nvoimakkaan, mikä kuvastui siitä. Näytti aivan siltä kuin tyttö olisi\nollut vaipuneena kuolettavaan toivottomuuteen ja vapautunut siitä äkkiä\nvärisyttävään todellisuuteen. Tuntui melkein siltä kuin hän olisi juuri\npalannut elämään.\n\nJa Ventersin päässä välähti salamannopeana ajatus: \"Olen pelastanut\nhänen henkensä ja vapauttanut hänet tuosta vanhasta elämästä, hän\nodotti minua ikäänkuin hänellä ei enää olisi muuta elämässä, ja nyt hän\nkuuluu minulle.\" Tämä ajatus oli hämmästyttävän uusi. Se oli kuin\nyllättävä isku. Hänen iloinen tervehdyksensä jäi lausumatta ja hän\nheitti ruukunkappaleet kömpelösti nurmikolle, samalla kun outo\nmielenliikutus sekaantuneena sääliin ja iloiseen vakaumukseen siitä,\nettä hän voi auttaa tyttöä, teki hänet sanattomaksi.\n\n\"Millainen kuorma teillä olikaan kannettavana!\" sanoi tyttö. \"Siinähän\non patoja ja ruukkuja. Mistä ne saitte?\"\n\nVenters laski pyssyn käsistään ja täyttäen erään padan vedellä\nmatkapullostaan hän asetti sen kytevälle hiillokselle.\n\n\"Toivon, ettei se vuoda\", hän sanoi hetkisen kuluttua. \"Tuolla toisella\npuolella on suunnattoman suuria luola-asuntoja. Toin ruukut sieltä.\nEttekö luule meidän tarvitsevan näitä? Olemme tähän saakka valmistaneet\nkaiken ruokamme tinatuopissani, teen, liemen, keiton ja kaiken\nmuunkin.\"\n\n\"Niin, olen huomannut keittoastiaamme puutteellisuuden.\"\n\nTyttö nauroi nyt ensi kerran. Venters piti tuosta naurusta ja vaikka\nhän halusi katsahtaa tyttöön, ei hän tahtonut näyttää hämmästystään\neikä tyytyväisyyttään.\n\n\"Tahdotteko viedä minut sinne ja muuallekin laaksoon heti, kun\ntarpeeksi voimistun?\" lisäsi tyttö.\n\n\"Tietenkin. Se on ihmeellinen paikka. Siellä on niin paljon kaniineja,\nettä kävellessä on melkein mahdoton olla potkaisematta niitä. Ja\nviiriäisiä, majavia, villikissoja ja kettuja. Olemme joutuneet\nniiden todelliseen pesään. Mutta ettekö ole milloinkaan nähnyt\nluola-asuntoja?\"\n\n\"En, olen vain kuullut niistä puhuttavan. Miehet sanoivat solan olevan\ntäynnä vanhoja asuntoja ja raunioita.\"\n\n\"Ja minä kun luulin teidän nähneen niitä paljonkin alituisilla\nratsastusretkillänne\", sanoi Venters. Hän puhui hitaasti valiten\nhuolellisesti sanansa ja koetti käyttäytyä aivan entiseen tapaansa\nollen ahkerasti järjestelevinään ruukunkappaleita. Hän päätti, ettei\ntytön tarvitse enää milloinkaan hävetä hänen uteliaisuutensa vuoksi.\nMutta siitä huolimatta hän ei milloinkaan elämässään ollut halunnut\ntietää kenenkään elämän yksityiskohtia niin kiihkeästi kuin tytön.\n\n\"Ratsastaessani kiidin kuin tuuli\", vastasi tyttö, \"pysähtymättä\nmilloinkaan tarkastelemaan mitään.\"\n\n\"Muistan tuon päivän, jolloin kohtasin teidät solassa -- kuinka\ntomuinen olitte ja kuinka hevosenne näytti väsyneeltä. Olitteko aina\nhevosen selässä?\"\n\n\"En. Joskus en kuukausimääriin, ollessani suljettuna majaan.\"\n\nVenters koetti tukahduttaa kiihkeää uteliaisuuttaan. \"Teiltä\nriistettiin siis joskus vapauskin?\" hän kysyi huolettomasti.\n\n\"Kun Oldring lähti pitkille matkoille -- hän saattoi viipyä poissa\njoskus kuukausiakin --, sulki hän minut majaan.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Ehkä sen vuoksi, etten lähtisi pakoon. Uhkasin aina tehdä niin. Pääsyy\noli kuitenkin se, että miehet joivat itsensä juovuksiin kylissä. He\nolivat kuitenkin aina hyviä minulle. En pelännyt heitä ollenkaan.\"\n\n\"Olitte siis vanki! Miten kovalta se mahtoi tuntuakaan!\"\n\n\"Pidin siitä. Niin kauas taaksepäin kuin voin muistaa, teljettiin minut\nsinne aina joksikin aikaa, ja nuo ajat olivat onnellisimmat, mitä\nminulla milloinkaan on ollut. Maja oli suuri ja sijaitsi korkealla\nkalliolla, ja voin katsella sieltä laaksoon. Minulla oli siellä koiria\nja muita kesyttämiäni eläimiä ja kirjoja. Majassa oli lähde, sinne oli\nvarattu ruokaa tarpeeksi ja miehet toivat minulle tuoretta lihaa. Olin\nsiellä kerran koko talven.\"\n\nVentersin täytyi nyt toimia harkitusti näyttääkseen välinpitämättömältä\nja voidakseen työskennellä. Hän halusi katsoa tyttöön ja pommittaa\nhäntä kysymyksillä.\n\n\"Oletteko asunut Deception Passissa niin kauan kuin muistatte?\" hän\njatkoi.\n\n\"Muistan hämärästi jonkin toisenkin paikan ja naisia ja lapsia, mutta\nen voi saada selvää mistään. Ajattelen joskus sitä niin kiihkeästi,\nettä vallan väsyn.\"\n\n\"Osaatte siis lukea ja teillä on kirjoja?\"\n\n\"Kyllä. Osaan lukea ja kirjoittaakin melko hyvin. Oldring on\nsivistynyt. Hän opetti minua, ja monta vuotta sitten oli luonamme eräs\nvanha rosvo, joka oli ollut jotakin muuta aikomaan. Hän opetti minua\nalituisesti.\"\n\n\"Vai tekee Oldring pitkiäkin matkoja\", mutisi Venters! \"Tiedättekö,\nmissä hän silloin käy?\"\n\n\"En. Joka vuosi hän ajaa karjaa Sterlingin pohjoispuolelle palaamatta\nkuukausiin. Kuulin häntä kerran syytettävän siitä, että hän elää\nkaksoiselämää, ja hän tappoi miehen. Se tapahtui Stone Bridgessä.\"\n\nVenters lopetti näennäisen työnsä katsoen tyttöön kiihkeästi\nkoettamattakaan enää hillitä uteliaisuuttaan.\n\n\"Bess\", sanoi hän kutsuen häntä ensi kerran nimeltä, \"epäilin, että\nOldring on jotain muutakin kuin rosvo. Sanokaa minulle, mitä hänen\noleskelunsa solassa tarkoittaa. Uskon melkein, että hän teoillaan\nkoettaa vain salata oikeata työtään siellä.\"\n\n\"Olette oikeassa. Hän on muutakin kuin rosvo. Todellisuudessa hän\nvarastaa nykyään karjaa vain silmien lumeeksi, kuten miehet sanovat.\nRotkoissa on kultaa.\"\n\n\"Ah!\"\n\n\"Niin, siellä on kultaa, ei kyllä suuria määriä, mutta kuitenkin\ntarpeeksi hänelle ja hänen miehilleen. He huuhtovat sitä viikkomääriä.\nSitten he ottavat mukaansa muutamia nautoja ja ratsastavat kyliin\njuomaan, ampumaan, tappelemaan ja peloittelemaan ratsastajia.\"\n\n\"Muutamia nautojako? Mutta, Bess, entä Withersteenin punainen lauma,\njossa oli kaksituhatta viisisataa eläintä? Niitä ei ole muutamia. Ja\nminä seurasin sen jälkiä erääseen tässä läheisyydessä sijaitsevaan\nlaaksoon.\"\n\n\"Oldring ei ole milloinkaan varastanut punaista laumaa, hän vain teki\nsopimuksen mormonien kanssa. Paimenet oli päätetty pidättää työstään ja\nOldringin oli ajettava karja jonnekin ja pidettävä se siellä johonkin\nmäärättyyn aikaan asti -- en tiedä kuinka kauan -- ja ajettava se\nsitten takaisin laitumille. En kuullut, kuinka suuren palkkion hän\nsiitä saisi.\"\n\n\"Kuulitteko, miksi tuo sopimus tehtiin?\" kysyi Venters.\n\n\"En, mutta se oli vain noita mormonien temppuja, joiden\nsuunnittelemisessa he ovat voittamattomia. Olen, kuullut Oldringin\nmiesten puhuvan mormoneista. Ehkä Withersteenin emäntä ei ruvennut\ntottelemaan heitä. Näin miehen, joka teki sopimuksen. Hän oli pieni\nkummallisen näköinen olento, jonka selkä oli kuin yhtä kyttyrää ja joka\noli kuin kiinnikasvanut satulaan. Kuulin miesten sanovan häntä\nsalviarinteiden parhaimmaksi ratsastajaksi. Mutta nimen olen\nunohtanut.\"\n\n\"Jerry Card varmaankin\", arvasi Venters.\n\n\"Niin, juuri hän. Muistan sen nyt, sillä hänen nimeään ei ole helppo\nunohtaa. Hän näytti olevan hyvissä väleissä Oldringin miesten kanssa.\"\n\n\"En ihmettele sitä ollenkaan\", sanoi Venters miettiväisesti. Se seikka,\nettä hänen epäluulonsa vahvistuivat Tullin salaisiin suunnitelmiin\nnähden -- sillä Jerry Cardin Oldringin kanssa tekemä sopimus oli\nvarmaankin syntynyt mormonivanhimman aivoissa ja toteutettu hänen\nmääräyksestään -- herätti Ventersin mielessä jälleen eloon vihan, jota\ntoisenlaiset tunteiden kuohut olivat lauhduttaneet. Nyt oli vasta\nmuutamia päiviä kulunut hänen ja Tullin kohtauksesta, ja kuitenkin hän\noli jo unohtanut sen, ja se tuntui nyt hänestä hyvin kaukaiselta. Tämä\nväliaika tuntui aiheuttaneen hänen tunteissaan suuren, perinpohjaisen\nja kuvaamattoman muutoksen. Viha Tullia kohtaan kyti vielä hänen\nsydämessään, vaikka se ei ollutkaan enää niin tulista kuin ennen. Hänen\nmyötämielisyytensä Jane Withersteeniä kohtaan ei ollut lainkaan\nmuuttunut, ja kuitenkin hän katseli sitä toiselta näkökannalta, näki\nsiinä muutakin kuin ennen, hän ei oikein tiennyt, mitä. Kun Venters\nmuisteli näitä molempia tunteita, oli kuin hän olisi nähnyt\nvilahdukselta entisen minänsä, ja niiden ihmeellisyys oli juuri siinä,\nettä niiden muisteleminen ärsytti häntä omituisesti ja pani toivomaan,\nettä hän voisi unohtaa ne. Ja hän karkoittikin ne heti mielestään\nvoidakseen jälleen kohdistaa ajatuksensa tärkeään nykyisyyteen.\n\n\"Bess, sanokaa minulle vielä eräs asia\", hän sanoi. \"Ettekö ole\nmilloinkaan tuntenut ketään naista, ketään nuorta henkilöä?\"\n\n\"Miehet toivat joskus mukanaan naisia leiriin, mutta Oldring ei\nsallinut minun milloinkaan tutustua heihin. Enkä nuoria henkilöitä ole\nnähnyt milloinkaan muulloin kuin ratsastaessani kylien läpi.\"\n\nEhkä tämä oli kaikkein hämmästyttävin ja harkintaa vaativin asia, mitä\nhän oli sanonut Ventersille. Venters mietti tullen sitä uteliaammaksi,\nkuta enemmän sai kuulla, mutta hän tukahdutti tiedonhalunsa, sillä hän\nhuomasi tytön pelkäävän sitä häpeää, minkä aiheuttamisesta Venters oli\nniin kovasti moittinut itseään. Hän ei tahtonut kysellä enempää. Mutta\nhänen oli kuitenkin pakko ajatella, vaikka selvä ajatteleminen\ntuntuikin vaikealta. Tämä surumielisen näköinen tyttö ei ollut lainkaan\nsellainen, millaiseksi hänen kummallisen elämänsä olisi voinut luulla\ntehneen hänet. Tänään hän Ventersin mielestä oli ollut niin vaatimaton,\nsuora ja luonnollinen kuin kuka muu hänen tuntemansa tyttö tahansa.\nHänessä oli jotakin suloista. Hänen äänensä oli matala ja sointuva.\nVenters ei voinut katsoa häntä kasvoihin eikä kohdata hänen vakavaa ja\nujostelematonta, mutta kuitenkin kaipaavaa katsettaan, ja uskoa, että\nhän oli sellainen nainen, jollainen hän oli tunnustanut olevansa.\nOldringin Naamioitu Ratsastaja istui hänen edessään, miehen vaatteisiin\npukeutunut tyttö. Hänet oli pakotettu johtamaan kunniattomia\nryöstöretkiä ja karjavarkauksia. Hänet oli teljetty useiksi kuukausiksi\neristettyyn majaan. Toisinaan hänellä oli ollut toverinaan mitä\nraa'impia miehiä ja huonoimpia naisia, ja vaikka niiden ei ehkä\nollutkaan sallittu lähestyä häntä, olivat he kuitenkin synkistyttäneet\nhänen elämäänsä. Mutta kaikesta tästä huolimatta jokin pakotti\nVentersin aavistamaan totuuden, joka korotti äänensä yli häpeän\nhuutavien tosiseikkojen ja näkemään hänen kauniista silmistään hänen\ntodellisen elämänsä ja hänen viattomuutensa.\n\nSeuraavina päivinä Venters punnitsi alinomaa mielessään näin saamaansa\nvakaumusta tytön viattomuudesta tarkoituksettoman, mutta kuitenkin\ntodellisen rikollisuuden jäätävää ja kuvottavaa tosiseikkaa vastaan.\nKuinka olikaan mahdollista, että nämä molemmat seikat olivat tosia? Hän\nei epäillyt viimeksimainittua eikä halunnut luopua edellisestä\nvakaumuksesta, ja nämä ristiriitaiset ajatukset lisäsivät vain sitä\nsalaperäisyyttä, mikä näytti eroamattomasti liittyvän Bessiin. Näinä\npäivinä selveni kuitenkin niin selvästi kuin kirkkain päivä, että Bess\nvoimistui nopeasti ja että, ellei häntä muistutettu pitkäaikaisesta\noleskelemisestaan Oldringin luona, hän näytti unohtaneen sen kokonaan,\nja että nykyisyys oli vallannut hänet kuin intiaanin, joka elää vain\nhetkestä hetkeen.\n\nPäivä päivältä Venters näki, kuinka hänen kasvojensa kalpeus hitaasti\nmuuttui ruskeudeksi ja kuinka kuopalle painuneet posket alkoivat\nhuomaamatta pyöristyä. Sekin aika koitti vihdoin, jolloin hän töin\ntuskin voi erottaa hänen kasvoissaan sen rajan, joka oli ollut naamion\npeittämän ja sen osan välissä, joka oli ollut alttiina tuulille ja\nauringonvalolle. Kun tämä raja hävisi kirkkaan pronssinvärisen\npäivettymisen alle, tuntui kuin hänet olisi pesty puhtaaksi Oldringin\nNaamioidun Ratsastajan häpeämerkistä. Joskus hän koetti yhdistää\nkummallisten kokemustensa eri vaiheet yhdeksi kokonaisuudeksi. Hän oli\nampunut naamioitua henkipattoa, jonka paljas näkeminen oli ollut huono\nenne ratsastajalle, mutta oli saanut kantaa turvaan haavoittuneen\nnaisen, jonka veriset huulet olivat mumisseet rukouksia; hän oli\nhoitanut heikkoa riutunutta poikaa, mutta sai nyt katsella tyttöä,\njonka kasvot olivat muuttuneet kummallisen suloisiksi ja jonka\ntummansiniset silmät olivat aina kohdistuneet häneen ilman röyhkeyttä\nja ujoutta, mutta kuitenkin pelkäämättöminä, vakavina ja yhä\nkirkkaampina. Venters tunsi monta kertaa ihmettelevänsä tuota kirkasta\nkatsetta, jolla oli häneen niin juovuttava vaikutus kuin viinillä.\nMitähän tyttö ajatteli katsoessaan häneen siten? Venters uskoi melkein,\nettei tyttö ajatellut mitään. Kaikki tyttöön liittyvä, heidän nykyinen\noleskelunsa Surprise Valleyssä ja hämärä, mutta kuitenkin uhkaava\ntulevaisuus lumosivat Ventersin kuin hänen salviarinteillä yksin\nviettämiään öitä ei olisi ollutkaan.\n\nPääasiallisesti hän halusi vain tarkoin ajatella nykyisyyttä, mutta\ntulevaisuuden vaatimukset pakottivat hänet toimimaan. Hän alkoi\nsuunnitella Surprise Valleyn saattamista sellaiseen kuntoon, että\nsiellä voitaisiin vaikeudetta asua, sillä eihän voinut tietää, kuinka\npitkäksi ajaksi heidän olisi pakko jäädä sinne. Hänen oli välttämättä\najateltava käytännöllisiä asioita, ja huolimatta siitä, tulisiko hän\nasumaan laaksossa pitkän aikaa vai ei, hän tunsi heidän tarvitsevan\nniin pian kuin suinkin vaihtelua ruokaansa. Hänen olisi pakko mennä\njonnekin kauemmas hankkimaan erilaista lihaa ja sitä paitsi hänen olisi\npiakkoin lähdettävä Cottonwoodsiin ostamaan muitakin elintarpeita.\n\nHänen mieleensä juolahti jälleen, että hän voisi mennä rotkoon, jossa\nOldringin karja kävi laitumella, ja tuoda sieltä lihaa joutumatta\nsuureenkaan vaaraan. Hän halusi kuitenkin tehdä sen puhumatta siitä\nBessille, ennen kuin vasta jälkeenpäin. Pian hän keksi, että tekisi\nmatkan Bessin nukkuessa.\n\nJa jo seuraavana yönä hän hiipi pois leiristä ja kiipesi kivisillan\nalitse solan suuhun. Kuilu oli verraten valoisa ja Balancing Rock\nhäämötti tummana. Epäselvässä valaistuksessa se muuttui jonkinlaisen\naavemaisen jumalan kokoiseksi ja muotoiseksi. Ventersistä tuntui näin\nyöllä vieläkin enemmän kuin päivällä, että tuohon kiveen liittyi\njotakin kamalaa ja kohtalokasta, jotakin, joka tulisi merkitsemään\njotakin hänen onnelleen, vaikka kivi oli ollutkin siinä nojallaan ja\nodottanut tuhansia vuosia.\n\n\"Vanhus, jos sinun välttämättä täytyy vyöryä, niin odota, kunnes palaan\ntytön luo ja vyöry sitten!\" hän sanoi ääneen aivan kuin kivi todella\nolisi ollut joku jumala.\n\nVaikka hän tavallisuuden mukaan peitti hyvin jälkensä poistuttuaan\nsolan suusta, meni häneltä tuskin tuntiakaan matkaan Oldringin karjan\nluo. Nähdessään siellä useita vasikoita hän muutti alkuperäistä\nsuunnitelmaansa, ja sen sijaan että olisi tuonut sieltä lihaa, hän\npäätti ottaa mukaansa elävän vasikan. Hän otti suopungillaan kiinni\nyhden, sitoi lujasti sen jalat ja heitti sen sitten olalleen. Se oli\nerittäin raskas taakka, mutta Venters oli voimakas -- hän jaksoi\nhelposti nostaa suuren jyväsäkin kuormasatulaan -- ja hän käveli\nmelkoisen matkan levähtämättä. Kovimmin hän sai ponnistella\nkiivetessään solan suuhun ja sitten sen kautta laaksoon. Suoriuduttuaan\nsiitä hän keksi toisen suunnitelman, joka jälleen muutti hänen\npäätöstään. Hän ei halunnutkaan tappaa vasikkaa, vaan päätti säilyttää\nsen elävänä. Sitten hän aikoi palata takaisin Oldringin lauman luo ja\ntuoda sieltä enemmän vasikoita. Päätettyään sen hän vei vasikan\nsopivimpaan piilopaikkaan ja lähti toiselle matkalleen.\n\nKun Venters palasi laaksoon toinen vasikka mukanaan, alkoi aamu jo\nsarastaa. Hän ryömi onkaloonsa ja nukkui pitkään. Bess ei aavistanut\nhänen olleen poissa leiristä melkein koko yön, huomautti vain\nhuolestuneena, että Venters näytti tavallista väsyneemmältä.\nIltapäivällä Venters sulki aidalla erään leirin läheisyydessä\nsijaitsevan kapean rotkon vieden vasikat sinne, ja hänen onnistui\nsuoriutua tästä tehtävästään Bessin tulematta sen viisaammaksi.\n\nSeuraavana yönä hän käväisi Oldringin laitumella kaksi kertaa ja samoin\nvielä kahtena seuraavana yönä. Saatuaan kahdeksan vasikkaa aitaukseen\nhän arveli sen jo riittävän, mutta sitten hänen mieleensä juolahti,\nettei hän ollut halunnut tappaa niistä ainoatakaan. \"Olen varastanut\nOldringin karjaa\", hän sanoi nauraen, huomaten vasta silloin kaikkien\nvasikoiden olevan punaisia. \"Punaisia!\" huudahti hän. \"Siis punaisesta\nlaumasta! Olen varastanut Jane Withersteenin karjaa! -- Näin\nkummallisesti ei ole vielä sattunut.\"\n\nHän teki vielä yhden matkan Oldringin laaksoon, pyydysti sillä kertaa\nsuopungillaan vuoden vanhan sonnin ja tappoi sen ottaen mukaansa vähän\nlihaa. Arosusien ulvonta ilmaisi, ettei hänen tarvinnut pelätä\nveitsensä työn tulevan huomatuksi. Hän vei lihan leiriin ripustaen sen\nkuusenoksaan. Sitten vasta hän meni nukkumaan.\n\nAamulla hän nousi varhain reippaana ja iloissaan siitä, että voi\nhämmästyttää Bessiä. Hän jaksoi tuskin odottaa tytön heräämistä. Tyttö\ntuli kuitenkin hetkisen kuluttua näkyviin kävellen kuusten varjoon ja\nlähestyi nuotiota. Hänen päivettyneillä poskillaan oli jo hieman\nterveyden punaa ja hänen solakka vartalonsa alkoi miellyttävästi\npyöristyä.\n\n\"Bess, ettekö sanonut jo kyllästyneenne kaniineihin?\" kysyi Venters.\n\"Ja viiriäisiin ja majaviinkin?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Mitä haluaisitte?\"\n\n\"Olen kyllästynyt lihaan, mutta jos minun nyt on elettävä sillä,\ntahtoisin paistia.\"\n\n\"No niin, miltä tuo teistä näyttää?\" Venters viittasi kuusessa\nriippuvaan paistiin. \"Meillä on tuoretta lihaa muutamiksi päiviksi ja\nsitten leikkaamme lopun viipaleiksi ja kuivaamme ne.\"\n\n\"Mistä olette saanut tuon?\" kysyi Bess.\n\n\"Varastin sen Oldringilta.\"\n\n\"Palasitte siis takaisin tuohon rotkoon, antauduitte sellaiseen vaaraan\n--\" Hänen epäröidessään haihtui puna hänen poskistaan.\n\n\"Siinä ei ollut mitään vaaraa, mutta kovaa työtä se vain oli.\"\n\n\"Olen pahoillani, että sanoin kyllästyneeni kaniineihin. Mutta miten --\nmilloin haitte tuon paistin?\"\n\n\"Viime yönä.\"\n\n\"Nukkuessaniko?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Heräsin viime yönä muutamia kertoja, mutta en osannut aavistaakaan.\"\n\nAjatukset saivat hänen silmänsä laajenemaan ja tummumaan ja samalla\nniiden vakava, tarkkaavainen ja ymmärtäväinen ilme kävi kaipaavaksi.\nVenters ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt tätä muutosta, tätä sinen\ntummenemista, mikä hänen mielestään oli yhtä kaunista kuin\nsurunvoittoistakin. Mutta nyt hän tahtoi saada Bessin ajattelemaan.\n\n\"Olen tehnyt vielä enemmänkin kuin tuonut tänne tuon lihan\", sanoi hän.\n\"Teidän nukkuessanne olen työskennellyt viitenä yönä. Minulla on\nkahdeksan vasikkaa aidattuna erääseen syvänteeseen täällä\nläheisyydessä. Kahdeksan vasikkaa, jotka kaikki ovat hengissä ja voivat\nmainiosti.\"\n\n\"Olette siis ollut poissa viitenä yönä?\"\n\nVenters ei voinut käsittää hänen silmiensä laajentumista, hänen hidasta\nkalpenemistaan ja hänen huudahdustaan muuten kuin että hän pelkäsi\nitsensä ja hänen vuokseen.\n\n\"Niin. En sanonut teille, koska tiesin teidän pelkäävän jäädessänne\nyksin.\"\n\n\"Yksin?\" Hän toisti. Hän ei ollut edes ajatellut yksinjäämistä. Hän ei\nsiis ollut peloissaan itsensä, vaan Ventersin vuoksi. Tyttö, joka oli\naina hidas puhumaan ja toimimaan, näytti nyt melkein tyhmältä. Hän\nojensi kätensä ikäänkuin olisi siten tahtonut ilmaista hapuilevat\najatuksensa. Mutta sitten hän tuli nopeasti Ventersin luo sen näköisenä\nja sellaisin liikkein, ettei Venters enää lainkaan epäillyt hänen\nnopeaa ajatuskykyään eikä tunteitaan.\n\n\"Oldringin miehet vartioivat laumaa -- he voisivat tappaa teidät ja sen\nvuoksi ette saa mennä sinne enää milloinkaan.\"\n\nKun hän oli puhunut, pettivät hänen voimansa ja kiihkonsa ja hän horjui\nVentersiä kohti.\n\n\"Bess, lupaan, etten lähde sinne enää ikinä\", sanoi Venters tarttuen\nhäneen.\n\nTyttö nojautui häneen ja hänen ruumiinsa oli aivan hervoton ja\nvärisevä. Hän oli kohottanut kasvonsa Ventersiä kohti. Naisen kasvot,\nnaisen silmät ja naisen huulet -- kaikki suloisen ja peloittavan\nrehelliset. Mutta hänen turvautumisensa tähän ainoaan uskolliseen\nystävään oli yhtä vaistomaista kuin hänen pelkonsakin.\n\nVenters työnsi hänet hiljaa luotaan tukien häntä hänen seisoessaan; ja\nkoko ajan veri kiersi hurjasti hänen suonissaan, lumoava herpautuminen\nlamautti hänen tarmonsa ja jokin, minkä hän oli nähnyt ja tuntenut\ntytössä ja mitä hän ei ymmärtänyt, tuntui olevan aivan hänen\nläheisyydessään lämpimänä ja väkevänä kuin tuoksuva henkäys ja\nsuloisempana kuin mikään mitä hän ennen oli tuntenut.\n\nVenters ponnisti kaikki voimansa voidakseen tyyntyä, ajatella ja\narvostella todellisuutta kylmästi, säälimättä ja vapaana tunteen\nvaikutuksesta. Bessin silmät olivat edelleen kiintyneinä häneen ja\nniiden kaipaava ilme paljasti hänen koko sielunsa. Venters karkoitti\npäättäväisesti mielestään kaikki muut hänen elämänsä vaiheet, paitsi\nsen ajan, jonka Bess oli viettänyt hänen luonaan. Hän oli nyt joutunut\nvastakkain elämän välttämättömyyden kanssa. Hän näki onnen uinuvan\ntytön ihmeellisten silmien tummassa syvyydessä. Tässä hän nyt sai nähdä\ntytön luonnollisuutta ja suloa, tytön, joka taisteli uusien, outojen,\nlumoavien tunteitten kanssa, ja katsella viattomuuden elävää totuutta\nja naisen sokeaa pelkoa, jonka mieltä jo pelastajansa ja suojelijansa\nkuoleman ajatteleminenkin kauhistaa. Kaiken tämän Venters näki, mutta\nBessin silmissä oli sitä paitsi hitaasti selvenevää tietoisuutta\njostakin, joka näytti olevan puhkeamaisillaan häikäisevään loistoon.\n\n\"Bess, ajatteletteko jotakin?\" kysyi Venters.\n\n\"Kyllä -- ah, kyllä!\"\n\n\"Oletteko ymmärtänyt, että meitä on täällä vain kaksi -- vain mies ja\nnainen?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Oletteko ajatellut, että ehkä jolloinkin voimme matkustaa täältä\nsivistyneille seuduille tai että meidän on jäätävä tänne kahden\npiileskelemään maailman silmiltä koko elämämme ajaksi?\"\n\n\"En ole ajatellut sitä ennen kuin nyt.\"\n\n\"No niin, kumman valitsette: lähdettekö vai jäättekö tänne elämään\nkahden kanssani?\"\n\n\"Jään tänne luoksenne!\"\n\nVentersiä vapisutti ja hän käänsi äkkiä katseensa pois tytön kasvoista\nja silmistä, sillä hän tiesi nyt sen, minkä tyttö oli vain puoleksi\nkäsittänyt; että tämä rakasti häntä.\n\n\n\n\nXI.\n\nUSKOA JA EPÄUSKOA.\n\n\nJane Withersteenin kotona oli ryhdytty toteuttamaan rouva Larkinille\nannettua lupausta, että Faystä pidettäisiin huolta. Lapsen tulo\nWithersteenin synkkään kartanoon oli kuin auringon pilkahdus\npumpulipuiden välitse. Suuret hiljaiset hallit kaikuivat nyt\nlapsellisesta naurusta. Varjosalla pihalla, missä Jane vietti useimmat\nkuumat heinäkuun päivät, Fayn pienet jalat kiitivät kivilaatoilla ja\nkahlasivat ambran värisessä vedessä. Tyttönen lörpötteli alinomaa. Jane\najatteli, kuinka erilaiseksi lapsen tulo oli muuttanut hänen kotinsa.\nHän käsitti nyt, ettei se ennen ollut ollutkaan mikään koti. Siisteys\nja sievyys, joihin hän oli pannut niin suuren painon, ja koettanut\nteroittaa niiden tärkeyttä palvelijattarilleenkin, muuttuivat nyt Fayn\nhymyn valossa tottumuksiksi, jotka menettivät merkityksensä. Fay peitti\npihan Janen kirjoilla, papereilla ja muilla leikkikaluilla, joihin\nhänen mielensä vain sattui kiintymään, ja moni kummallinen laiva lähti\npurjehtimaan pientä puroa myötävirtaan.\n\nJa Jane sai kiittää Fayn läsnäoloa siitä, että hän nyt sai seurustella\nenemmän Lassiterin kanssa. Ratsastaja oli enimmäkseen oleskellut\nsalviarinteillä. Lassiter paimensi hänen laumojaan hakematta kuitenkaan\nhänen seuraansa muutoin kuin liikeasioissa, ja Janen oli ollut pakko\nharmissaan myöntää, että hänen tarjouksensa olivat olleet aivan turhat.\nFay oli kuitenkin vanginnut Lassiterin heti, kun tämä oli nähnyt hänet\nensi kerran.\n\nJane oli ollut läsnä tuossa kohtauksessa ja siinä oli ollut jotakin,\njoka oli hämärtänyt hänen katseensa ja pehmittänyt hänen sydämensä tätä\nhänen kansansa vihollista kohtaan. Ratsastaja oli tullut pihaan\nväsyneenä, mutta varuillaan, koska hän aina odotti hyökkäystä, joka ei\nollut vältettävissä ja voi tulla miltä suunnalta tahansa, astellen\nsuoraan pienen Fayn luo. Lapsi oli ollut kaunis ryysyissäänkin\nsalviakentällä sijaitsevan hökkelin mailla, mutta nyt kauniissa\nvalkoisessa puvussaan kammattuine kiiltävine kiharoineen ja puhtaine,\npunaisine poskineen hän oli viehättävä. Tyttö lopetti leikkinsä katsoen\nLassiteriin.\n\nEllei tässä kohtauksessa ollut heille kolmelle jotakin outoa\nvaistomaista kehoitusta läheisempään seurusteluun, luuli Jane\nWithersteen joutuneensa omituisen mieliharhan lumoihin. Hän oli luullut\nkaikkien lasten pelkäävän Lassiteria. Ja Fay Larkin oli ollut\nsalviarinteiden yksinäinen keijukainen, ei mikään tavallinen lapsi ja\nhyvin ujo kaikkien vieraitten seurassa. Nyt hän katsoi Lassiteriin\nsuurin, pyörein ja vakavin silmin lainkaan pelkäämättä. Ratsastajan\nselostus karjasta ja hevosista oli hyvin suotuisa, ja kun hän istuutui\nJanen osoittamalle paikalle, siirtyi pieni Fay hivenen lähemmäksi. Jane\nvastasi Lassiterin kysyvään katseeseen kertoen Fayn tarinan.\nRatsastajan harmaiden silmien vakava katse huolestutti häntä kuitenkin.\nSitten Lassiter kääntyi Fayn puoleen hymyillen hänelle niin, ettei Jane\ntahtonut oikein uskoa silmiään. Kuinka Lassiter voi hymyillä niin\nlapselle, koska hän oli tehnyt niin monta lasta isättömäksi? Mutta hän\nhymyili kuitenkin, ja tuohon hellyyteen, johon Jane oli niin usein\nkiinnittänyt huomiota hän nyt lisäsi jotakin, mikä oli sanomattoman\nsurullista ja suloista. Jane aavisti, ettei Lassiter ollut milloinkaan\nollut isä, mutta jos elämä joskus siunaisi häntä, tulisi hänestä hyvä\nsellainen. Faystäkin tämä hymy nähtävästi tuntui kuvaamattoman\nvalloittavalta, koskapa hän siirtyi lähemmäs ja lähemmäs ja meni sitten\nnaisellisen antautuvasti Janen luo, mistä suuntasi kauniin katseensa\nratsastajaan.\n\nMutta Lassiter vain hymyili hänelle.\n\nJane katseli heitä todeten, että nyt oli koittanut hetki, jota hänen\npiti käyttää hyväkseen, jos hän halusi tukahduttaa tämän miehen vihan.\nMutta tuota askelta ei ollut niinkään helppo ottaa, sillä kuta enemmän\nhän oppi tuntemaan Lassiteria, sitä enemmän hän kunnioitti häntä, ja\nkuta suuremmaksi hänen kunnioituksensa kävi, sitä vaikeampi hänen oli\nkeimailla hänelle. Mutta kun hän ajatteli tärkeää vaikutintaan, Tullia\nja erästä, jonka nimeä hän ei milloinkaan tahtonut yhdistää Milly Ernen\nkostajaan, hän äkkiä huomasi, ettei hänellä ollut valitsemisen varaa.\nJa hänen uskontonsa soi hänelle paljon enemmän rohkeutta kuin konsanaan\nhänen turhamaisuutensa.\n\n\"Lassiter, näen teitä niin harvoin nykyään\", hän sanoi tuntien\npunastuvansa.\n\n\"Olen ratsastellut paljon\", vastasi Lassiter.\n\n\"Mutta ettehän toki voi asua satulassa? Tulettehan tänne joskus. Ettekö\nhalua tulla katsomaan minua useammin?\"\n\n\"Onko tuo jonkinlainen määräys?\"\n\n\"Joutavia! Pyydän vain teitä tulemaan tänne silloin, kun teillä on\naikaa.\"\n\n\"Mutta miksi?\"\n\nTämä kysymys ei hämmästyttänyt Janea niin suuresti kuin hän ehkä oli\nkuvitellut. Ja sitä paitsi se pani hänet huomaamaan, että todella oli\nolemassa muitakin kuin itsekkäitä syitä, miksi hän halusi tavata\nLassiteria. Ja hän päätti olla yhtä rehellinen ja rohkea kuin oli ollut\navomielinen.\n\n\"Minulla on syitä, mutta minun tarvitsee puhua vain yhdestä\", vastasi\nJane. \"Jos mahdollista, haluan muuttaa mielenne uskonveljiäni kohtaan.\nJa samalla, kun luulottelen saavuttaneeni jotakin, en tahtoisi tehdä\nmitään onnistuakseni siinä.\"\n\nKuinka paljon vapaammalta ja paremmalta Janesta tuntuikaan tämän\ntunnustuksen jälkeen! Hän tahtoi näyttää Lassiterille, että maailmassa\noli ainakin yksi mormoni, joka voi pelata rehellistä peliä tai\ntaistella avoimesti.\n\n\"Niinpä niin\", sanoi Lassiter nauraen.\n\nLassiter herätti hänessä aina henkiin parhaimman vaikkakin kaikkein\närsyttävimmän puolen hänen luonteestaan.\n\n\"Tahdotteko tulla?\" Hän katsoi Lassiteria silmiin kykenemättä kokonaan\ntukahduttamaan äänensä käskevää sävyä, joka johtui hänen\nkiihkeydestään. \"En ole milloinkaan pyytänyt niin paljon keltään\nmieheltä, paitsi Bern Ventersiltä.\"\n\n\"Minusta tuntuu, ettette joudu sen suurempaan vaaraan kuin Venterskaan.\nMutta ehkei asianlaita ole sama minun suhteeni.\"\n\n\"Tarkoitatte varmaankin, ettei teidän ole turvallista tulla usein\ntänne? Arvelette, että kimppuunne hyökätään salaa\npumpulipuumetsikössä?\"\n\n\"En juuri sitäkään.\"\n\nTällä hetkellä pikku Fay siirtyi Lassiterin luo.\n\n\"Onko teillä pientä tyttöä?\" kysyi hän.\n\n\"Ei, tyttöseni\", vastasi ratsastaja.\n\nSitten Fay näytti etsivän Lassiterin päivettyneistä kasvoista ja\ntyynistä silmistä jotakin, minkä hän nähtävästi löysi. \"Ah, tulkaa\nsitten tervehtimään minua\", lisäsi hän ujouden haihtuessa ystävällisen\nuteliaisuuden tieltä. Aluksi hänen huomionsa kiintyi Lassiterin hatun\nnahkanauhaan ja hopeakoristeisiin, sitten hänen ruoskaansa ja lopuksi\nhänen kiliseviin hopeakannuksiinsa. Ne kiinnittivät hänen mieltään\nhetkisen, mutta oikullisten lasten tavoin hän sitten lopetti niillä\nleikkimisen etsiäkseen jotakin muuta. Hän nauroi iloisesti\nsilitellessään pienillä käsillään Lassiterin nahkasäärystimien liukasta\nkiiltelevää pintaa. Hetken kuluttua hän huomasi toisen mustan\nrevolverikotelon, nosti sen ylemmäs ja alkoi kiskoa revolverin suurta\nmustaa perää. Jane Withersteen tukahdutti huudahduksen. Kuinka\nmerkityksellisiä olivatkaan hänelle pienen tytön ponnistukset raskaan\naseen esiin vetämiseksi! Jane Withersteen näki Fayn leikeissä, hänen\nkauneudessaan ja rakkaudessaan mitä voimakkaimman liittolaisen hänen\nomalle naiselliselle osalleen pelissä, joka äkkiä oli käynyt omituisen\nmiellyttäväksi ja hieman vaaralliseksi. Ja mitä taasen ratsastajaan\ntuli, näytti hän kokonaan unohtaneen Janen ihaillessaan leikkivää\nviehättävää lasta. Alussa Lassiter oli paljon ujompi kuin Fay. Mutta\nFayn osoittama luottamus voitti vähitellen hänen pidättyväisyytensä ja\nvihdoin hän uskalsi sivellä tytön kullankeltaisia kiharoita suurella\nkädellään. Fay vastasi hänen rohkeuteensa hymyllä, ja kun Lassiter\nvihdoin meni niin pitkälle, että puristi pienen ruskean käden omaan\nsuureen kouraansa, sanoi Fay vaatimattomasti: \"Minä pidän sinusta!\"\n\nNähdessään silloin Lassiterin kasvot Jane unohti joksikin aikaa hänen\nvihansa mormoneja kohtaan. Äitiyden ikävöimisen perusteella hän käsitti\nLassiterin kiintymyksen lapsiin.\n\nLassiter palasi seuraavana päivänä ja taas seuraavana, ja kolmantena\nhän tuli sekä aamulla että illalla. Neljännen päivän iltana Janesta\ntuntui, että se hiljainen taistelu, jota Lassiter oli käynyt\nsisimmässään, alkoi nyt päättyä. Kaikkien näiden vierailujen kestäessä\nhän tuskin oli puhunut sanaakaan, vaikka olikin katsellut Janea ja\nseurannut hajamielisenä Fayn leikkejä. Janekin oli alistunut\nvaikenemiseen. Ennen pitkää pieni Fay vaihtoi tunteittensa ilmaisun\n\"Minä pidän sinusta\" lämpimään ja jalomielisempään \"Minä rakastan\nsinua\".\n\nSen jälkeen Lassiter tuli hyvin usein katsomaan Janea ja hänen pientä\nhoidokkiaan. Päivä päivältä hän tuli lempeämmäksi ja ystävällisemmäksi\nmuuttuen vähitellen ihmeteltävän iloiseksikin. Aamuisin hän nosti Fayn\nsatulaansa ja antoi hänen ratsastaa kävellen itse salviarinteen rajalle\nhevosen vieressä. Iltaisin hän taas otti osaa tytön keksimiin\nlukemattomiin leikkeihin ja suostui useammin kuin ennen Janen\nillalliskutsuun. Näinä päivinä Withersteenin kartanossa ei käynyt muita\nvieraita, minkä vuoksi hän alituisesta valppaudestaan huolimatta, jota\nhän ei milloinkaan unohtanut, alkoi yhä enemmän kotiutua sinne.\nIllallisen jälkeen he kävelivät pumpulipuumetsikköön tai järvelle,\njolloin pieni Fay piti yhtä paljon kiinni Lassiterin kuin Janenkin\nkädestä. Siten heidän välilleen syntyi omituinen toveruussuhde, josta\nJane piti. Hämärissä he aina palasivat kartanoon, missä Fay suuteli\nheitä ja meni sitten äitinsä luo. Lassiter ja Jane jäivät siten aina\nkahden kesken.\n\nJanen turhamaisuus, joka ei suinkaan ollut rajaton, tyytyi pian\nLassiterin hiljaiseen ihailuun. Ja hänen rehellinen halunsa johdattaa\nLassiter pois synkältä veren tahraamalta polulta ei olisi milloinkaan\nvoinut sokaista häntä tekemään sellaista, mikä ei olisi ollut hänen\narvoistaan. Mutta hänen uskontonsa kannustava kiihko ja sen vaatimus\npelastaa niin monta mormonia kuin suinkin, ja etenkin eräs, saattoivat\nJane Withersteenin hyvin lähelle sitä rajaa, missä nainen menettää\nnaisellisuutensa. Alussa hän oli ajatellut, että hänen tuli vedota\nLassiteriin aistien avulla. Ja hän koetti kaikin mahdollisin keinoin\nkaunistaa ulkomuotoaan. Hän turvautui temppuihin, joiden hän tiesi\nolevan itselleen arvottomia, mutta joita hän siitä huolimatta\nepäröimättä käytti. Hän näytteli tyttöä, jota kannatti tavoitella hänen\nvaihtelevien mielialojensa vuoksi. Sellaisella tuulella ollessaan hän\noli ovela kuin luonnostaan keimaileva nainen. Hän pysytteli tilaisuuden\ntullen aivan Lassiterin läheisyydessä aina hyvin leikillisenä,\nvaikkakin kiihkeänä, taistellen Lassiterin kanssa suurten mustien\nrevolverien omistamisesta. Mutta Lassiter ei milloinkaan luovuttanut\nniitä hänelle.\n\nHän osasi muuttaa, joskaan ei aivan ilman ponnistusta, tämän iloisen,\najattelemattoman, tyttömäisen keimailun naiselliseksi vaiteliaisuudeksi\nja miettiväksi salaperäisyydeksi. Hänen voimansa, intohimonsa ja\ntulisuutensa ilmenivät hänen silmissään, joita hän käytti niin, että\nLassiterin täytyi huomata hänen luonteensa syvyys, mikä paremmin sopi\nhänen ikäiselleen kuin keimailevan oikullisen tytön osa.\n\nHeinäkuun päivät kiitivät ohi. Jane ajatteli, että jos hän yleensä\nsaattoi tällaisena aikana olla onnellinen, oli hän nyt. Pieni Fay\ntäytti täydellisesti pitkäaikaisen tyhjyyden. Ja sitoessaan Lassiterin\nkädet hän oli suorittamaisillaan suurimman hyvän työn elämässään, ja\nvähäinenkin hyväntekeväisyyden harjoittaminen teki Jane Withersteenin\nonnelliseksi. Hän oli säännöllisesti ollut sunnuntaisin läsnä\njumalanpalveluksissa käymättä kylässä muilla asioilla viikkokausiin.\nHänestä tuntui ihmeelliseltä, ettei kukaan hänen kirkkonsa vanhimmista\neikä ystävistään ollut käynyt hänen luonaan viime aikoina, mutta se oli\nlaiminlyöntiä, josta hän iloitsi. Judkins apulaisineen oli helposti\npystynyt paimentamaan valkoista laumaa. Sen vuoksi nämä lämpimät\nheinäkuun päivät olivatkin vailla huolia ja Jane toivoi sivuuttavansa\npian kriitillisimmän ajan. Ja ruvettuaan toivomaan hän alkoi pian\nluottaa ja sitten uskoa. Hän muisteli usein Ventersiä, mutta vain\nhaaveilevaan hajamieliseen tapaan. Hän kulutti tuntikausia siihen, että\nopetti Faytä ja leikki hänen kanssaan, vaikka hänen ajatuksensa\nkohdistuivatkin enimmäkseen Lassiteriin.\n\nJa vihdoin hän huomasi rakentaneensa paremmin kuin oli tiennytkään.\nVaikka Lassiter olikin ystävällisempi ja hiljaisempi kuin milloinkaan\nennen, oli hän kadottanut omituisen leikillisyytensä, rauhallisuutensa\nja tyyneytensä ja muuttunut levottomaksi ja onnettomaksi mieheksi. Ja\nmitä hänen mormoneja kohtaan tuntemaansa kuolettavaan vihamielisyyteen\ntuli, oli tämä intohimo nyt saanut kilpailijan, joka poltti ja jäyti\nyhtä ankarasti hänen mieltään. Jane Withersteen riemuitsi hetkisen,\nkunnes hänet valtasi outo levottomuus. Entä, jos hän olikin tehnyt\nitsestään syötin, oman itsensä ja hänen suunnattomalla kustannuksella,\nja kaiken turhaan?\n\nSinä iltana hän kokosi kaiken rohkeutensa heidän kävellessään\nkuutamoisessa metsikössä ja kääntyen äkkiä polulla hän asettui\nLassiterin tielle painautuen lähelle häntä, että kosketti häneen ja voi\nkatsoa häntä silmiin.\n\n\"Lassiter -- oletteko valmis mihin tahansa minun puolestani?\"\n\nKuutamossa hän näki Lassiterin tummien laihojen kasvojen muuttuvan, ja\ntämä muutos tuntui ilmaisevan hänelle, että mies oli järkkymätön kuin\nkallio.\n\nJane ojensi kätensä heilahtavia revolverikoteloita kohti ja\npuristaessaan sormensa revolverin kylmien perien ympäri häntä värisytti\nkuin vilu olisi puistattanut hänen koko ruumistaan.\n\n\"Saanko ottaa revolverinne?\"\n\n\"Miksi?\" kysyi Lassiter ja ensi kertaa hänen äänensä kuulosti\ntöykeältä. Jane tunsi hänen voimakkaiden käsiensä puristautuvan\nranteittensa ympäri. Jane ei ollut aivan ehdoin tahdoin nojautunut\nLassiteriin, sillä tämän silmien ilme ja käsien kosketus tekivät hänet\nheikoksi.\n\n\"En kujeile enkä tahdo tätä naisellisesta oikusta, vaan sydämeni\nhartaimmasta halusta. Antakaa minun ottaa ne.\" \"Miksi?\"\n\n\"Tahdon estää teidät tappamasta useampia mormoneja. Pelastan teidät\ntekemästä enemmän pahaa, enemmän kevytmielisiä murhia.\" Sitten totuus\npurkautui katkonaisesti hänen huuliltaan. \"Teidän pitää auttaa minua,\nettä voin pitää Milly Ernelle antamani lupauksen. Vannoin hänelle hänen\nkuollessaan, että jos joku tulee tänne kostamaan hänen puolestaan,\nestän kostajan toteuttamasta aiettaan. Ehkä voin vain pelastaa sen\nmiehen, joka --. Ah, Lassiter, tunnen, että ellen voi muuttaa teitä,\nlähdette pian surmaamaan -- ja te surmaatte vaistosta -- ja niiden\nmormonien joukossa, jotka ammutte, on silloin sekin mies, joka...\nLassiter, jos pidätte minusta edes hiukan, antakaa minun itseni vuoksi\n-- ottaa revolverinne!\"\n\nIkäänkuin Janen kädet olisivat olleet lapsen kädet Lassiter irroitti\nniiden lujan otteen revolveriensa peristä ja työnsi hänet syrjään\nilmaisten yhdellä ainoalla peloittavalla silmäyksellä ymmärtäneensä\nkaiken. Sitten hän suuntasi askeleensa pumpulipuiden varjoon.\n\nKun hänen hyödyttömän vetoamisensa ensi järkytys oli haihtunut, ei\nLassiterin kylmän sanattoman tuomion ja äkillisen poistumisen syynä\ntuntunut Janen mielestä olevan niinkään paljon se, että hänen täytyi\nevätä tuo pyyntö, kuin se, että hän oli loukkaantunut ja katkera hänen\npetosyrityksensä vuoksi. Ajatellessaan ja punnitessaan tarkemmin\nLassiterin entistä menettelyä hän uskoi tämän palaavan ja antavan\nhänelle anteeksi. Mies ei voi olla kova naista kohtaan, ja hän epäili,\nvoisiko Lassiter pysyä poissa hänen luotaan. Mutta hän alkoi nyt uskoa,\netteivät minkäänlaiset taivuttelut pystyisi Lassiteriin. Tuo\nraudanluja, kivikova luonteenominaisuus, josta Jane jo ennenkin oli\nnähnyt oireita, oli esiintynyt ylipääsemättömänä muurina. Mutta jos\nLassiter vain jäisi Cottonwoodsiin, ei hän milloinkaan luopuisi\ntoivostaan eikä halustaan tehdä hänet toisenlaiseksi. Jane tahtoisi\nsaada hänessä aikaan muutoksen, vaikka hänen pitäisi uhrata kaikki,\nmikä hänelle oli kalleinta, paitsi toivoaan päästä kerran taivaaseen.\nJa seuraavan yön unettomina tunteina Jane Withersteenille vihdoin\nselvisi, että vaikka hänen täytyisi heittäytyä Lassiterin syliin\ntaivuttaakseen hänet täyttämään käskyn: \"Älä tapa!\" täyttäisi hän\nsittenkin velvollisuutensa.\n\nAamulla hän odotti Lassiteria tavalliseen aikaan, mutta kun hän ei\nvoinut heti mennä pihaan, lähetti hän pienen Fayn sinne. Rouva Larkin\noli sairas ja kaipasi hoitoa. Näytti aivan siltä kuin äiti\nWithersteenin kartanoon tultuaan olisi heikontunut ja ruvennut\nhitaasti lähenemään kuolemaa. Jane oli luullut, että huolten ja\nvastuunalaisuuden haihtuminen, hyvä hoito ja mukavuus parantaisivat\nrouva Larkinin murtuneen terveyden. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt.\n\nKun Jane meni pihaan, oli Fay siellä yksin ja juuri lähdössä hyvin\nepäilyttävälle matkalle ambranväristä puroa pitkin parista luudasta ja\ntyynystä valmistamallaan lautalla. Hän oli niin ihastuttavan märkä kuin\nehkä oli toivonutkin.\n\nKavioiden kapse käänsi Fayn huomion muualle ja keskeytti Janen\ntorumisen, jota tyttönen iloisena kuunteli. Kapse ei ollut Bellsin\nkevyttä juoksua, kun Lassiter ratsasti sillä ulkopihalle, vaan\nhitaampaa ja raskaampaa. Piispa Dyerin ilmestyminen pihalle hämmästytti\nhäntä. Dyer hypähti joustavasti satulasta, heitti suitset käsistään, ja\nhänen kenkänsä narisivat, kun hän kääntyi sisäpihalle ja käveli\nkivilaatoilla. Mahtipontisena ja tulisen vihan leimutessa hänen\nposkillaan hän johti Janen mieleen hänen isänsä.\n\n\"Onko tämä se Larkinin kakara?\" hän kysyi töykeästi tervehtimättä\nJanea.\n\n\"Hän on rouva Larkinin pieni tyttö\", vastasi Jane hitaasti.\n\n\"Kuulin, että sinä rupeat kasvattamaan lasta.\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Aiot tietysti kasvattaa hänestä mormonin?\"\n\n\"En ollenkaan.\"\n\nPiispan kysymykset olivat tulleet nopeina. Janea hämmästytti se, että\nhänestä tuntui kuin joku toinen olisi vastannut hänen puolestaan.\n\n\"Olen tullut sanomaan sinulle jotakin.\" Piispa kumartui tarkastelemaan\nhäntä vakavin tutkivin katsein.\n\nJane Withersteen rakasti tätä miestä. Jo varhaisimmasta lapsuudesta\nsaakka häntä oli opetettu rakastamaan ja kunnioittamaan kirkkonsa\npiispoja. Ja piispa Dyer oli ollut kymmenen vuotta hänen isänsä\nläheisin ystävä ja neuvonantaja, ja suurimman osan tästä ajasta\nhänenkin ystävänsä ja uskonnonopettajansa. Janen käsitys uskonnosta ja\nhänen siitä johtuva uskonnollinen toimintansa, salaperäisten ja pyhien\nmormonitotuuksien omaksuminen, kaikki tämä keskittyi piispa Dyeriin\naivan kuin hän olisi ollut Jumalan jälkeen ensimmäinen olento. Piispa\noli Jumalan puhetorvi Cottonwoodsin pienessä mormoniyhteiskunnassa.\nJumala ilmestyi salaisesti tälle kuolevaiselle.\n\nMutta oudot ja vastustamattomat ajatukset herpaannuttivat Jane\nWithersteenin kunnioituksentunteen ja hän näki nyt piispassa vain\nihmisen. Hänen piispansa ei voinut katsella häntä noin uteliaan\narvostelevasti, vaan joku toinen mies, joka tuli hänen luokseen\nottamatta hattua päästään, joka ei tervehtinyt häntä ja jolla ei\nnäyttänyt olevan aavistustakaan kohteliaisuudesta. Hänen ulkomuotonsa\nja tekonsa pakottivat Janen ajattelemaan aitauksessa tömistelevää\nitsepäistä härkää. Hän oli kuullut piispa Dyerin suuttuessaan unohtavan\npapillisen arvonsa tavallisen ihmisen tapaan, ja nyt Jane sai tuntea\nsen. Katse, jolla hän vuorostaan mittaili piispaa, muuttui hetkiseksi\nkaiken jumalallisen arkipäiväiseksi. Piispa oli aivan karjanomistajan\nnäköinen; hänellä oli jalassa kannuksilla varustetut saappaat ja hän oli\naivan tomun peittämä; hänellä oli revolveri kupeellaan, ja Jane muisti\nhänen sitä joskus käyttäneenkin. Mutta sinä pitkänä hetkenä, jolloin\nhän katseli Janea, ei hänen hitaasti kiihtyvässä vihassaan ollut mitään\ntavallista.\n\n\"Veli Tull on kertonut minulle\", aloitti hän. \"Isäsi toivoi sinun\nmenevän naimisiin Tullin kanssa ja minäkin määräsin niin. Mutta sinä\nkieltäydyit.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Et siis tahdo luopua ystävyydestä tuota maankiertäjää, Ventersiä,\nkohtaan?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Mutta sinun täytyy totella määräyksiäni\", jyrisi piispa. \"Jane\nWithersteen, olet vaarassa muuttua kerettiläiseksi. Saat kiittää\npakanaystäviäsi siitä. Voi käydä niin, että sielusi tuomitaan ikuiseen\nkadotukseen.\"\n\nTunteitten ristiaallokossa Janen uusi uhmaileva luonne hävisi entisen\ntavallisen järjestyksen tieltä. Hän oli mormoni ja piispan vaikutus\nalkoi jälleen tuntua.\n\n\"Oli hyvä, että tulin puhuttelemaan sinua ajoissa, Jane. Mitä olisikaan\nisäsi sanonut kaikista näistä hommistasi? Hän olisi sulkenut sinut\nkivivankilaan vedelle ja leivälle. Muista, että olet synnynnäinen\nmormoni. Sellaisia mormoneja on kyllä ollut, joista on tullut\nkerettiläisiä -- heidän sielunsa olkoot kirotut --, mutta ei ainoakaan\nsynnynnäinen mormoni ole milloinkaan eronnut meistä. Ah, näen sinun\nhäpeävän! Uskosi ei siis ole järkkynyt. Olet vain mieletön tyttö.\"\nPiispan ääni muuttui lempeämmäksi. \"No niin, riittää, että sain\npuhutella sinua ajoissa... Kerro nyt minulle tuosta Lassiterista. Olen\nkuullut hänestä kummallisia juttuja.\"\n\n\"Mitä haluatte tietää?\" kysyi Jane.\n\n\"Haluan kuulla kaiken tuosta miehestä. Otit siis hänet palvelukseesi?\"\n\n\"Niin, hän paimentaa karjaani. Miesteni erottua oli minun pakko palkata\njokainen, jonka vain voin saada.\"\n\n\"Onko totta, mitä olen kuullut, että hän on mestariampuja, mormonien\nvannoutunut vihollinen ja veren tahraama?\"\n\n\"On -- pelkään sen olevan liiankin totta.\"\n\n\"Mutta mitä hänellä on tekemistä täällä Cottonwoodsissa? Tämä paikka ei\nole tarpeeksi pahamaineinen sellaiselle miehelle. Mielestäni Sterlingin\nja muiden pohjoisessa sijaitsevien kylien, joissa joka päivä tapellaan\nja joissa on enemmän hänen kaltaisiaan miehiä, pitäisi viehättää häntä\nenemmän. Tämähän on vain villi yksinäinen raja-asutus. Viime aikoina\novat vain rosvot tappaneet miehiä täällä. Tänne ei ole ilmestynyt viime\naikoina uusia kapakoitakaan eikä tänne ole tullut henkipattoja. Onko\ntällä mestariampujalla jokin erityinen tehtävä täällä?\"\n\nJane vaikeni.\n\n\"Sano se minulle\", sanoi piispa tiukasti.\n\n\"On\", vastasi Jane.\n\n\"Tiedätkö, mikä?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Sano minulle sekin.\"\n\n\"Piispa Dyer, en tahdo.\"\n\nPiispa heilautti kättään käskevästi kuin valtias. Hänen kasvonsa\npunehtuivat jälleen vihasta ja hänen teräksensiniset silmänsä\nvälähtelivät uteliaisuudesta.\n\n\"Ensimmäisenä päivänä\", kuiskasi Jane, \"Lassiter sanoi tulleensa tänne\nhakemaan Milly Ernen hautaa.\"\n\nJane katseli alasluoduin silmin ambran värisen veden nopeaa juoksua.\nHän näki sen ja koetti ajatella sitä, kiviä ja sananjalkoja, mutta\nkuten hänen ruumiinsa oli hänen mielensäkin lyijynraskas. Vain piispan\nääni voi vapauttaa hänet. Tämä hiljaisuus tuntui hänestä pitemmältä\nkuin koko hänen entinen elämänsä.\n\n\"Entä minkä muun vuoksi?\" Kun piispa Dyerin ääni katkaisi hiljaisuuden,\nkuulosti se kovalta ja kummallisen kimeältä. Se vapautti Janen kielen,\nvaikka hän ei voinutkaan kohottaa katsettaan.\n\n\"Tappaakseen miehen, joka oli taivuttanut Milly Ernen luopumaan\nkodistaan, miehestään ja Jumalastaan.\"\n\nJane Withersteen kuuli ihmeellisen selvästi oman kirkkaan äänensä. Hän\nkuuli veden kohisevan jalkainsa juuressa ja virtaavan järveen ja hän\noli kuulevinaan maailman kaikkien vesien pauhinan. Ne täyttivät hänen\nkorvansa hiljaisella epätodellisella kohullaan, joka puudutti hänen\naivonsa, mutta ei kuitenkaan voinut rikkoa pitkää ja peloittavaa\nhiljaisuutta. Sitten jostakin hyvin kaukaa alkoi kuulua hitaita,\nvarovaisia, kiliseviä askelia. Ne vuodattivat hänen suoniinsa kuin\nsähköä ja siirsivät painon pois hänen puutuneilta luomiltaan.\nKohottaessaan katseensa hän näki tuhkanharmaan, vapisevan ja\njärkyttyneen ihmisen, ei piispan, vaan tavallisen miehen. Ja hänen\ntakaansa nurkan toiselta puolen kuuluivat nuo pehmeät kilahtelevat\naskeleet. Pitkä musta saapas välkkyvine kannuksineen tuli näkyviin ja\nsitten koko Lassiter. Piispa Dyer ei nähnyt eikä kuullut, tuijotti vain\nJaneen äkillisen paljastuksen hämmentämänä.\n\n\"Ah, nyt ymmärrän!\" hän huusi käheästi. \"Olit siis vain sen vuoksi\nrakastuvinasi tuohon Lassiteriin, että voisit sitoa hänen kätensä.\"\n\nJanen ratsastajaan nauliutunut katse pani piispan kääntymään. Sitten\nkaikki himmeni ja kävi epäselväksi. Kuin sumun läpi hän näki piispan\nkäden siirtyvän kupeelle. Hän näki sinisen välähdyksen ja punaisen\nliekin. Hänen korvansa erottivat kumean laukauksen. Piha alkoi pyöriä\nhimmenevissä ympyröissä hänen silmissään ja hän vaipui synkkään\npimeyteen.\n\nSitten pimeys alkoi vaaleta, muuttui hitaasti leijailevaksi uduksi ja\nhaihtui. Ohuen sinisen savuverhon läpi hän näki pihakatoksen karkeasti\nveistetyt palkit. Hänen otsaansa siveltiin jollakin kylmällä ja\nkostealla. Hän tunsi ruudinsavua ja se elvytti hänen pysähtyneet\najatuksensa. Hän liikahti ja huomasi makaavansa pitkänään kivilaatoilla\npää Lassiterin polvella tämän hautoessa hänen päätään purosta\nottamallaan vedellä. Nopea katse kohtasi siirryttyään alemmas savuavan\nrevolverin ja veriläikkiä.\n\n\"Ah!\" hän vaikeroi ollen vaipumaisillaan takaisin pimeyteen, kun\nLassiterin ääni kiinnitti hänen huomionsa. \"Kaikki on hyvin, Jane.\nKaikki on hyvin.\"\n\n\"Tapoitteko hänet?\" kuiskasi Jane.\n\n\"Kenen sitten? Tuonko lihavan miehen, joka oli täällä? En. En tappanut\nhäntä.\"\n\n\"Ah, Lassiter!\"\n\n\"Kummallista, että pyörryitte. Luulin teitä voimakkaammaksi. Voitte\nhyvin jo, olette vain hieman kalpea. Luulin, ettette milloinkaan\ntoinnu. Mutta minä olenkin hyvin kömpelö auttamaan naisia. En voinut\nkeksiä mitään.\"\n\n\"Lassiter, entä tuo revolveri tuolla ja veriläikät?\"\n\n\"Nekö teitä nyt huolestuttavat? Teidän ei kuitenkaan tarvitse olla\npeloissanne. Kävi näin: Tullessani nurkan takaa näin tuon lihavan\nhenkilön ja kuulin hänen puhuvan kovalla äänellä. Sitten hän huomasi\nminut ja käyttäytyi hyvin epäkohteliaasti. Hänen ei olisi pitänyt edes\nyrittää ampua minua, vaikka hänellä olisi ollut kuinka pätevät syyt\ntahansa, sillä silloin minut kohdataan omalla pohjallani. Olen nähnyt\nsiirapinkin juoksevan nopeammin kuin hän. En tiennyt, kuka hän oli,\nvieraanneko, ystävännekö vai sukulaisenne, vaikka näinkin, että hän\neittämättä oli mormoni, ja sen vuoksi en ottanutkaan ampumista\nvakavalta kannalta. Tein hänestä vain siipirikon, ammuin luodin hänen\nkäsivartensa läpi, kun hän veti revolverinsa esiin. Ja hän jätti\nrevolverinsa tuonne ja hieman verta. Kehoitin häntä poistumaan nopeasti\nläheisyydestäni sitten, kun hän oli esittänyt itsensä niin hyvin, ja\nhän meni.\"\n\nLassiter puhui hitaasti rauhallisella, tyynnyttävällä äänellä, joka\nkuulosti hieman kevyeltä, ja hänen kosketuksensa, kun hän edelleen\nhautoi Janen otsaa, oli hellä ja vakava. Hänen tunteettomat kasvonsa ja\nystävälliset harmaat silmänsä tyynnyttivät osaltaan Janen mieltä.\n\n\"Hän aikoi ampua teitä ensin ja te ammuitte harkitusti tehdäksenne\nhänestä raajarikkoisen tahtomatta tappaa häntä -- te, Lassiter!\"\n\n\"Niin suunnilleen kävi.\"\n\nJane suuteli hänen kättään.\n\nKaikki, mikä oli kylmää ja tyyntä Lassiterissa, hävisi silloin\nsilmänräpäyksessä.\n\n\"Älkää tehkö niin! En voi kärsiä sitä! Enkä välitä hituistakaan siitä,\nkuka tuo lihava mies oli.\"\n\nHän auttoi Janen pystyyn ja sitten tuoliin. Samalla märällä rievulla,\njolla hän oli hautonut Janen kasvoja, hän pyyhki veren pois\nkivilaatoista ja otti revolverin heittäen sen pienelle sohvalle.\nTehtyään sen hän alkoi kävellä pihalla edestakaisin, hopeakannusten\nkilistessä ja suurten revolverikoteloiden pehmeästi hangatessa hänen\nnahkasäärystimiään.\n\n\"On siis totta, mitä kuulin hänen sanovan?\" kysyi Lassiter hetken\nkuluttua pysähtyen hänen eteensä. \"Olitte rakastuvinanne minuun\nsitoaksenne käteni?\"\n\n\"Niin\", tunnusti Jane. Hän tarvitsi kaiken naisellisen rohkeutensa\nkohdatakseen Lassiterin harmaiden silmien myrskyn.\n\n\"Kaikkina noina päivinä, jolloin olitte niin ystävällinen ja\ntoverillinen minua kohtaan, kaikkina noina iltoina, jotka olivat niin\nlumoavia minulle, kauneutenne ja tapanne katsoa minuun ja tulla\nlähelleni olivat siis vain naisellisia temppuja, joilla tahdoitte sitoa\nkäteni?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Entä sulonne, joka tuntui niin luonnolliselta, ja se, että toitte\npienen Fayn alituisesti luokseni, jotta oppisin rakastamaan lasta,\nturvauduitteko niihinkin samasta syystä?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nLassiter levitti käsivartensa -- kummallinen liike hänen tekemäkseen.\n\n\"Leikkiessänne tätä leikkiä unohditte melkein kokonaan mormonilaisen\najatustapanne. Mutta että kehtasittekin kietoa lapsen mukaan siihen, se\noli helvetillistä.\"\n\nJanen kiihkeä, harkitsematon into alkoi saada kohtalokkaan käänteen.\n\n\"Lassiter, mikä sitten lieneekään ollut tarkoitukseni alussa, Fay\nrakastaa teitä suuresti ja minäkin olen oppinut pitämään teistä.\"\n\n\"Olette kovin ystävällinen sanoessanne niin\", sanoi Lassiter. Pureva\npila ja iva muuttivat kokonaan hänen äänensä. \"Ja te kehtaatte istua\nsiinä ja katsoa minua suoraan silmiin! Olette perin omituinen nainen,\nJane Withersteen.\"\n\n\"En ollenkaan häpeä, Lassiter. Sanoinhan teille yrittäväni muuttaa\nteidät.\"\n\n\"Onko teillä mitään sitä vastaan, että kerrotte minulle, mitä\noikeastaan koetitte?\"\n\n\"Koetin saada teidät huomaamaan kauneuteni ja muuttumaan lempeämmäksi\nsen avulla. Tahdoin, että rakastuisitte minuun niin, että voisin\nvaikuttaa teihin. Se ei ollut helppoa. Alussa olitte umpisokea. Sitten\ntoivoin teidän rakastuvan pieneen Fayhin ja siten kauhistumaan tekoja,\njotka tekevät lapset isättömiksi.\"\n\n\"Jane Withersteen, olette joko hullu tai niin jalomielinen, etten\nymmärrä teitä ollenkaan. Ehkä olette molempia. Mutta sokea te ainakin\nolette, sen tiedän. Tarkoittaesanne muuta koetitte saada minut\nrakastumaan itseenne.\"\n\n\"Lassiter!\"\n\n\"Minäkin olen vain ihminen, vaikka en milloinkaan ole rakastanut muita\nkuin sisartani, Milly Erneä. Siltä on jo kauan --\"\n\n\"Ah, oletteko Millyn veli?\"\n\n\"Olen ja rakastin häntä. Elämässäni ei tähän saakka ole milloinkaan\nollut muita kuin hän. Kerroin muistaakseni teille, että jo kauan sitten\njätin kaikki naiset. Olin texasilainen karjanomistaja Millyn kotoa\npoistumiseen asti, mutta sitten minusta tuli aivan toinen mies --\nLassiter. Vuosikausia olen ollut yksinäinen mies, jolla on ollut vain\nyksi ainoa päämäärä. Tulin tänne ja tutustuin teihin. Enkä enää ole\nsama mies kuin ennen. Muutos tapahtui niin vähitellen, etten sitä\nhuomannut. Ymmärrän nyt tuon alituisen ikäväni saada puhutella teitä,\nkuunnella ääntänne, katsella teitä ja tuntea läheisyytenne. Käsitän nyt\nselvästi, miksi ette milloinkaan ollut poissa ajatuksistani. En\nmuistellut muita kuin teitä. Olen elänyt ja hengittänyt teidän\nvuoksenne. Ja nyt kun tiedän, mitä se merkitsee, mitä olette tehnyt,\npolttavat minua helvetin liekit.\"\n\n\"Ah, Lassiter, ei, ei, ette suinkaan rakasta minua siten!\" huudahti\nJane.\n\n\"Jos sellainen on rakkautta, niin teen sen.\"\n\n\"Antakaa minulle anteeksi. En tarkoittanut, että rakastuisitte minuun\nniin. Ah, kuinka mutkalliseksi elämämme nyt muuttuukaan! Olette siis\nMilly Ernen veli! Ja minä olin niin päätön ja hullu, että koetin\npehmittää sydäntänne mormoneja kohtaan. Lassiter, voin ehkä olla\nturmeltunut, mutta en kuitenkaan tarpeeksi turmeltunut vihatakseni.\nEllen vihaisi Tullia, vihaisin teitä.\"\n\n\"Ehkä sittenkin, Jane, olette vain sokea -- mormonisokea. Vain siten on\nselitettävissä, kuinka lähellä itsekkyyttä --\"\n\n\"En ole itsekäs. Halveksin sitä sanaa. Jos vain olisin vapaa --\"\n\n\"Mutta te ette ole. Ette ole vapaa mormonilaisuudesta. Ja leikkiessänne\nkanssani tätä leikkiä olette ollut uskotonkin.\"\n\n\"Uskotonko?\" änkytti Jane.\n\n\"Niin juuri. Olette uskollinen piispallenne, mutta uskoton itseänne\nkohtaan. Olette petollinen naisellisuudellenne, mutta rehellinen\nuskontoanne kohtaan. Ellei viattomuutenne olisi tullut väliin, olisitte\nkäyttäytynyt halpamaisesti ja kehnosti pettämällä itseänne ja minua\nvoidaksenne sitoa käteni ja estää minua tappamasta mormoneja. Siitä\nsaatte kiittää kirottua mormonisokeuttanne.\"\n\n\"Onko ihmishenkien suojeleminen halpamaista, sokeaa ja vain\nmormonilaisuutta? Ei, Lassiter, Jumalan laki on sellainen, tuo\njumalallinen ja kaikille kristityille yhteinen.\"\n\n\"Tarkoitan vain sitä sokeutta, mikä estää teitä näkemästä totuutta.\nOlen tuntenut paljon hyviä mormoneja. Mutta muutamat ovat helvettiäkin\nmustempia. Ette tahdo ymmärtää sitä, vaikka tiedättekin sen. Mistä\nmuuten johtuisi tällainen sokea kiihko miehen hengen suojelemiseksi,\njoka --\"\n\nJane ei halunnut katsella ja kädet, joilla hän peitti silmänsä,\nvapisivat ja värähtelivät hänen kasvoillaan.\n\n\"Niin, te olette sokea, ja nyt aion selittää sen teille\nyksinkertaisesti ja selvästi\", jatkoi Lassiter hieman lempeämmällä\näänellä. \"Ajatelkaamme nyt esimerkiksi eilistä päähänpistoanne, kun\ntahdoitte ottaa revolverini. Se oli hyvin ja kauniisti ajateltu ja\npaljasti sydämenne tunteet, mutta se oli mieletöntä. Minussa\npulppuileva elämä on minulle yhtä rakas kuin jollekin toisellekin\nihmiselle. Ja tämän elämän suojeleminen on jokaisen ihmisen pyhin\nvelvollisuus. Kuinka voisi ihminen tulla toimeen näillä rajaseuduilla\nrevolvereitta? Ja miten etenkin kävisi Lassiterille? Minut olisi jo\naikoja haudattu salviarinteelle tuhansien muiden miesten kanssa, jotka\nvarmaankin ovat parempia ihmisiä kuin minä. Muistakaa, millaisen\nonnettomuuden Ventersin revolverien takavarikoiminen oli tuottaa\nhänelle. Kirkkonne vanhimmillakin on aina revolverit mukanaan. Tullkin\non tappanut miehen ja ampunut toisia. Piispanne on ampunut kuutta\nmiestä, jotka eivät suinkaan ole parantuneet hänen rukouksiensa\nvoimasta. Ja tänään hän olisi ampunut minutkin, ellen olisi ollut häntä\nnopeampi. Voisinko kävellä tai ratsastaa tänne Cottonwoodsiin ilman\nrevolverejani? Tämä on hurjaa aikaa, Jane Withersteen, tämä Herran\nvuosi 1871.\"\n\n\"Ei ainakaan sopiva naiselle!\" huudahti Jane murtuneena. \"Ah, Lassiter,\ntunnen itseni niin avuttomaksi ja eksyneeksi, etten tiedä, minne\nkääntyä! Jos olen sokea, tarvitsen ystävää -- teitä, Lassiter --\nparemmin kuin milloinkaan ennen.\"\n\n\"En muistaakseni ole puhunut mitään erostani, vai olenko?\"\n\n\n\n\nXII.\n\nNÄKYMÄTÖN KÄSI.\n\n\nJane sai piispa Dyeriltä kirjeen, joka ei ollut kirjoitettu hänen\nkäsialallaan ja jossa selitettiin, että heidän kohtauksensa äkillinen\nloppu oli jättänyt piispan hieman epätietoiseksi siitä, kuinka Jane\ntulevaisuudessa käyttäytyy. Pieni vahinko oli estänyt häntä\nuudistamasta vierailuaan heti, sanottiin kirjeessä vielä, ja se päättyi\npyyntöön, joka todellisuudessa oli käsky, että Jane tulisi heti käymään\nhänen luonaan.\n\nTämän kirjeen lukeminen sai Jane Withersteenin käsittämään sen\ntosiseikan, että jokin hänen sisimmässään oli kokonaan muuttunut. Hän\nei lähettänyt piispalle minkäänlaista vastausta eikä myöskään mennyt\ntapaamaan häntä. Sunnuntaina hän oli poissa jumalanpalveluksesta,\ntoisen kerran moneen vuoteen, ja vaikka hän ei todellisuudessa siitä\nkärsinytkään, riehuivat tunteet kuitenkin hänen sisimmässään, ja\nodottaminen, kummalle puolelle hän kallistuisi, oli melkein yhtä\nvaikeaa kuin kärsiminenkin. Hän aavisteli ikäviä tapahtumia, samalla\nkun hän kiihkeän uteliaana seurasi kaiken kehittymistä. Hän oli jo\npuoleksi päättänyt, ettei hän ennakolta määräisi tulevaa käytöstään\nkirkonvanhimpia kohtaan, vaan antaisi sen kokonaan riippua\nheidän suhtautumisestaan häneen. Jokin oli muuttumaisillaan ja\nmuodostumaisillaan hänessä odottaen, että hänen päätöksensä kypsyisi\njärkkymättömäksi mielipiteeksi.\n\nOdottaessaan synkkänä ja miettiväisenä Jane Withersteen ei kuitenkaan\nhorjunut. Mutta se oli pimeyttä, jonka valo pian haihduttaisi. Kului\nviikko. Pieni Fay leikki, lörpötteli ja koetti vetää esiin Lassiterin\nsuuria mustia revolvereja. Ratsastaja tuli nyt Withersteenin kartanoon\nuseammin kuin ennen. Jane huomasi hänessä tapahtuneen jonkin muutoksen,\nvaikka se ei ollutkaan yhteydessä hänen ystävällisyytensä ja\nhiljaisuutensa kanssa. Hän oli vain tyynempi ja miettiväisempi.\nLeikkiessään Fayn tai keskustellessaan Janen kanssa hän oli kuin toisen\nminän käskettävänä, joka valvoi tyynin, tähyävin katsein ja kuunteli\nlakkaamatta, ikäänkuin kohiseva ambran värinen puro olisi tuonut\nmukanaan uutisia ja kuin lepattavat lehdet olisivat kuiskailleet\njotakin. Lassiter ei ratsastanut enää milloinkaan Bellsillä pihaan eikä\nhän lähestynyt taloa kujanteita eikä polkuja pitkin. Kun hän ilmestyi\nnäkyviin, tapahtui se äkkiä ja äänettömästi metsikön tummasta varjosta.\n\n\"Jätin Bellsin salviarinteelle\", hän sanoi eräänä päivänä tuon viikon\nlopulla. \"Minun täytyy viedä sille vettä.\"\n\n\"Miksi ette antanut sen juoda kaukalosta tai tuonut sitä tänne?\" kysyi\nJane nopeasti.\n\n\"Minun on turvallisinta pujahtaa tänne metsikön läpi. Minua on pidetty\nsilmällä, kun olen tullut tänne salviarinteiltä.\"\n\n\"Pidetty silmällä? Kuka sen on tehnyt?\"\n\n\"Eräs mies, joka luuli olevansa varmassa piilossa. Mutta silmäni\novat verraten terävät. Ja, Jane\", jatkoi hän melkein kuiskaten,\n\"luullakseni olisi viisainta, että keskustelisimme hyvin hiljaa. Omat\npalvelijattarenne vakoilevat teitä täällä.\"\n\n\"Lassiter\", kuiskasi Jane vuorostaan, \"sitä on melkein mahdoton uskoa.\nPalvelijattareni rakastavat minua.\"\n\n\"Entä sitten?\" kysyi Lassiter. \"Tietysti he rakastavat teitä. Mutta he\novat mormoninaisia.\"\n\nJanen luottavaisuus nousi vastustamaan hänen epäluuloaan.\n\n\"En usko sitä\", hän vastasi itsepäisesti.\n\n\"No, jos tahdotte saada siitä varmuuden, käyttäytykää ja puhukaa aivan\nluonnollisesti ja hetkisen kuluttua, kun he ovat kuulleet äänemme,\nolkaa menevinänne tuon pöydän luo, mutta rientäkää sen sijaan ovelle ja\navatkaa se.\"\n\n\"Teen sen\", sanoi Jane punastuen. Lassiter oli varmaan nytkin oikeassa,\nkoska hän ei koskaan ennenkään ollut erehtynyt. Hän ei olisi kertonut\ntätä Janelle, ellei olisi tiennyt sitä varmasti. Janen luottamus oli\nkuitenkin niin luja, että hän halusi nähdä sen omin silmin. Hänen\nmieleensä johtui kummallinen ajatus, joka pakotti hänet vertaamaan tätä\nyksinkertaista kepposta siihen petokseen, johon hän oli tietoisesti\nturvautunut viekoitellessaan Lassiteria.\n\nJane alkoi hetken kuluttua näytellä pientä osaansa. Hän nauroi ja\nleikki Fayn kanssa ja puhui hevosista ja karjasta Lassiterille. Sitten\nhän kertoi, että hänellä oli vihko, johon hän kirjoitti muistiin kaikki\nkarjaansa koskevat seikat, käveli hitaasti pöytää kohti, mutta\npäästyään oven lähelle hän äkkiä kääntyi ja työnsi sen auki. Hänen\nkiivas liikkeensä oli melkein töytäistä kumoon erään naisen, joka\nepäilemättä oli kuunnellut.\n\n\"Hester\", sanoi Jane ankarasti, \"saatte mennä kotiinne eikä teidän enää\ntarvitse palata tänne.\"\n\nJane sulki oven ja palasi Lassiterin luo. Hän horjahteli hieman ja\ntarttui sen vuoksi Lassiterin käsivarteen. Hän antoi Lassiterin nähdä,\nettä hänen epäilyksensä nyt olivat haihtuneet, ja senkin, kuinka tämä\nuskottomuus järkytti häntä.\n\n\"Vakoilijoita! Ja omien palvelijattarieni joukossa!... Surkeata!\"\nhuudahti hän, samalla kun hänen kyyneleiset silmänsä välähtivät.\n\n\"Minun oli vaikea ilmaista sitä teille\", sanoi Lassiter, ja Jane\nymmärsi siitä, että tämä oli kauan säästänyt häntä. \"Tuo salainen\ntoiminta on jälleen alkanut.\"\n\n\"Ei, Lassiter, sillä se ei ole milloinkaan loppunutkaan.\"\n\nSiten hän vihdoin sai katkeran varmuuden siitä ja luottamus kaikkosi\nWithersteenin kartanosta ikuisiksi ajoiksi. Palvelijattaret, jotka\nolivat suuressa kiitollisuuden velassa Jane Withersteenille, rakastivat\nhäntä kuten ennenkin eivätkä laiminlyöneet velvollisuuttaan, mutta\nmyrkyttivät elämän jatkuvilla petoksillaan, viekkaudellaan ja\nkaksinaisuudellaan. Jane raivostui kerran saadessaan heidät kiinni\ntahallisesta petoksesta. Sen jälkeen hän ei enää vihastunut. Hän antoi\nheille anteeksi, koska heidät oli pakotettu siihen. Kuinka hän\nsäälikään noita kahlehdittuja, vaikenemaantuomittuja Hagar-raukkoja!\nMikä hirvittävä voima kahlehtikaan heidät vaientaen heidän\nhuulensa, he kun eivät näyttäneet tietävän tehneensä mitään pahaa\nhyväntekijättärelleen eivätkä olleet pahoillaan pitkäaikaisten ja\nrakkaiden suhteiden hitaasta rikkoutumisesta?\n\n\"Jälleen samaa sokeutta!\" huudahti Jane Withersteen. \"Sisarissani ja\nminussa!... Voi, hyvä Jumala!\"\n\nVihdoin koitti sellainenkin aika, ettei Jane puhunut sanaakaan\npalvelijattariensa kanssa. Naiset toimittivat ääneti taloustehtäviään\nsuorittaen samalla salassa sitä kavalaa työtä, johon heidät oli\npakotettu. Talossa vallitseva ahdistava tunnelma ja heidän emäntänsä\nalakuloisuus, joka synkensi pienen Faynkin iloisen luonteen, eivät\nvaikuttaneet heihin. He eivät olleet onnellisia, mutta eivät\nalakuloisiakaan. He vakoilivat ja kuuntelivat, he saivat ja lähettivät\nsalaisia viestejä, he varastivat Janen kirjoja ja muistiinpanoja ja\nvihdoin paperit, joissa hänen omaisuutensa oli lueteltuna. Kaiken tämän\nhe tekivät ääneti ikäänkuin vaipuneina jonkinlaiseen hurmiotilaan.\nLupaa kysymättä, selityksittä ja jäähyväisittä he sitten toinen\ntoisensa jälkeen poistuivat Withersteenin kartanosta tulematta\nmilloinkaan takaisin.\n\nJa samanaikaisesti kuin hekin poistuivat Janen puutarhurit,\nalfalfakenttien työmiehet ja tallirengit pyytämättä edes palkkojaan.\nKaikista hänen mormonityömiehistään jäi tälle suurelle maatilalle vain\nJerd. Hän jatkoi työtään puhumatta kuitenkaan muutoksesta sen enempää\nkuin jos sitä ei olisi milloinkaan tapahtunut.\n\n\"Jerd\", sanoi Jane, \"päästä salviarinteille irti ne eläimet, joita et\nvoi hoitaa. Muista aina ensiksi pitää huolta Black Starista ja\nNightistä. Pidä ne hyvässä kunnossa. Ratsasta niillä joka päivä ja\nvartioi niitä.\"\n\nVaikka Jane Withersteen olikin antelias, rakasti hän kuitenkin\nomaisuuttaan. Hän piti noista vehmaista vihreistä alfalfakentistä,\nulkokartanoistaan, metsiköstä, vanhasta kivirakennuksesta, tuosta\nkauniista, aina uskollisesta Amber Springistä ja jokaisesta hevosesta,\nvarsasta, aasista ja linnusta pienimpään kaniiniin asti, joka jyrsi\nhänen kasviksiaan, mutta kaikkein enimmän hän rakasti jalorotuisia\narabialaisia juoksijoitaan. Kaikkien salviarinteiden ratsastajien\ntapaan Jane piti rakkaana paria aineellista seikkaa: tuota kylmää,\nmakeaa ja ruskeaa vettä, joka teki elämisen mahdolliseksi näissä\nerämaissa, ja hevosia, jotka muodostivat osan tästä elämästä. Ja kun\nJane antoi Jerdille määräyksen, että tämän tuli harjoittaa hänen\nlemmikeitään joka päivä tästä päivästä alkaen, kätkeytyi siihen ehkä\nennusteleva aavistus, että hän ehkä joskus vielä tarvitsee nopeita\njuoksijoitaan.\n\nJanella ei nyt kuitenkaan ollut aikaa mietiskellä niitä silmukoita,\njotka olivat kiertymäisillään hänen ympärilleen. Elokuun alussa rouva\nLarkin heikkoni huomattavasti, niin että hän oli alituisen hoidon\ntarpeessa. Janen täytyi pitää silmällä pientä Faytä ja suorittaa kaikki\nvälttämättömät taloustehtävät. Lassiter vei Bellsin talliin toisten\njuoksijoiden joukkoon ja koetti kaikin tavoin olla apuna Janelle.\nJanesta tämä muutos tuntui miellyttävältä. Lassiter oli aina hänen\nläheisyydessään auttamassa, ja onneksi itselleen Jane sai nähdä, että\nhänen puheensa siitä, että hän muka oli kömpelö naisten seurassa,\njohtui vain nöyryydestä eikä ollut totta.\n\nHänen suuret ruskeat kätensä olivat niin taitavat tekemään\nkaikenlaista, että naisetkin olisivat voineet kadehtia häntä. Hän otti\nsuorittaakseen Janen töitä ja oli suureksi avuksi hänelle hänen\nhoitaessaan rouva Larkinia. Sairas kärsi enimmin öisin, ja se keskeytti\nusein Janen unen. Päätettiin sen vuoksi, että Lassiter hoitaisi rouva\nLarkinia päivisin, milloin hän oli hoidon tarpeessa, jotta Jane\nvoisi silloin korvata sen unen, jonka hän menetti öisillä\nvalvontavuoroillaan. Rouva Larkin kiintyi heti hiljaiseen Lassiteriin\nylistäen häntä Janelle kysymättä milloinkaan, kuka hän oli tai mikä hän\noli miehiään. \"Hän on hyvä mies ja rakastaa lapsia\", hän sanoi. Kuinka\nmasentavaa olikaan kuulla sanottavan tällaista miehestä, jolla Jane ei\nluullut enää olevan minkäänlaista pelastumisen mahdollisuutta! Mutta\nLassiter kohosi kuitenkin alituiseen häntä korkeammalle ja hänen synkän\ntuhoa ennustavan olentonsa takaa loisti jotakin valoisaa, mikä\nkummallisesti liikutti Janea. Hyvä ja paha alkoivat käsittämättömästi\nsekaantua hänen arvosteluissaan. Hän uskoi, ettei paha mitenkään\nvoi johtua hyvästä, ja kuitenkin oli tässä murhaaja, joka\nystävällisyydellään ja rakkaudellaan vei voiton jokaisesta Janen\ntuntemasta ihmisestä.\n\nHän oli melkein unohtanut kaikki muut huolensa, kun varhain eräänä\naamuna Judkins ilmestyi hänen eteensä pihalla.\n\nLaihana, päivettyneenä ja partaisena, tomun ja salvian peittämänä\nkuluneine nahkakalvokkaineen ja kannusten kuluttamine saappaineen hän\nnäytti oikein ratsastajien ratsastajalta. Hänellä oli vyössä kaksi\nrevolveria ja kädessä luodikko.\n\nJane tervehti häntä hämmästyneenä, asetti lihaa, leipää ja juomaa hänen\neteensä ja kutsui Lassiterin katsomaan häntä. Miehet vaihtoivat\nkatseita ja Lassiterin tiukan kysymyksen tarkoitus ja Judkinsin rohkea\nvastaus eivät jääneet Janelta huomaamatta, vaikka niitä ei lausuttukaan\nääneen.\n\n\"Missä hevosenne on?\" kysyi Lassiter ääneen.\n\n\"Jätin sen tuonne rinteelle\", vastasi Judkins. \"Tulin tavallaan jalan\nja nukuin viime yön kentällä. Poikkesin myös siellä, missä sanoitte\ntavallisesti nukkuvanne, mutta en tavannut teitä.\"\n\n\"Siirryin sieltä hieman lähteelle päin ja menen nyt sinne öiksi.\"\n\n\"Judkins, kuinka valkoisen lauman laita on?\" kysyi Jane hätäillen.\n\n\"Neiti Withersteen, olen ylpeä voidessani sanoa, etten ole menettänyt\nsonniakaan. Tuon pakokauhun jälkeen, jonka Lassiter hillitsi, ei meillä\nole ollut minkäänlaisia vaikeuksia. Arosudetkin kaikkosivat\nläheisyydestämme. Mutta nyt nuo harjanteiden takaa välähtelevät valot,\nkummalliset savuntuprahdukset ja öisin omituiset vihellykset ja äänet\novat jälleen alkaneet pitää peliään. Mutta lauma on käyttäytynyt\nsuurenmoisesti. Entä poikani sitten! Neiti Withersteen, he ovat vain\nlapsia, mutta en halua parempia apulaisia. Minulle naurettiin kylässä,\nkun otin heidät mukaani. He ovat hurjia veitikoita ja tehän tiedätte\npoikain olevan aikuisia miehiä rohkeampia, koska he eivät ymmärrä\nvaaraa. Sillä en tahdo kieltää, ettei siellä liikkuminen olisi\nvaarallista. Mutta he kerskailevat sillä, ja ehkä pidän siitä itsekin.\nPysymme joka tapauksessa toimessamme. Aiomme ajaa lauman Deception\nPassin suun toiselle puolen. Siellä on suuri pyöreä laakso, jonka\nympärillä ei ole sellaisia harjanteita, kumpuja eikä kallioita, että\nniitä voisi käyttää hyväksi tuollaisen pakokauhun herättämisessä.\nSateet alkavat pian. Silloin saamme tarpeeksi vettä pitkiksi ajoiksi.\nVoimme suojella laumaa kaikkien muiden hyökkäyksiltä, paitsi Oldringin.\nTulin hakemaan elintarpeita. Sälytän kuorman parin aasin selkään ja\nlähden täältä tulevana yönä pimeän tultua.\"\n\n\"Judkins, ottakaa aitasta, mitä vain haluatte. Lassiter auttaa teitä.\nEn osaa kiittää teitä tarpeeksi... mutta odottakaahan.\"\n\nJane meni isänsä entiseen huoneeseen ja otti paksuun kiviseinään\nmuuratusta salaisesta lokerosta pussillisen kultaa ja vieden sen\nmukanaan pihalle antoi sen ratsastajalle.\n\n\"Kas tässä, Judkins, ottakaa tämä, mutta teidän tulee ymmärtää, että se\non mielestäni mitätön palkkio uskollisuudestanne. Antakaa kohtuullinen\nosa pojillenne ja pitäkää itse loput. Piilottakaa se. Ehkä se on\nviisainta.\"\n\n\"Voi, neiti Withersteen!\" huudahti ratsastaja. \"En voisi ansaita näin\npaljon kymmeneen vuoteen. Tämä ei ole oikein enkä sen vuoksi voi ottaa\nnäitä rahoja.\"\n\n\"Judkins, tiedättehän, että olen rikas nainen. Minulla on hyvin vähän\nuskollisia ystäviä. Ja pahat päivät ovat nyt koittaneet minulle. Jumala\nyksin tietää, miten minulle ja omaisuudelleni lopulta käy. Ottakaa sen\nvuoksi kulta.\"\n\nHän hymyili ymmärtävästi Judkinsin kiitollisuudelle jättäen hänet\nLassiterin seuraan. Hetken kuluttua hän kuuli Judkinsin puhuvan aluksi\nhiljaa, mutta sitten kovemmin korostaen sanojaan takomalla pyssynsä\nperää kiviin. \"Se on sellaista kirottua hommaa, ettette tekään,\nLassiter, ole kuullut sellaisesta puhuttavankaan.\"\n\n\"Niinpä, niin, poikaseni\", vastasi Lassiter. \"Tämä Jane Withersteenin\nnujertaminen näyttää teistä ehkä pahalta, vaikka se ei olekaan pahaa\nvielä. Muutamat noista mulkosilmäisistä miehistä, jotka ovat sen\nnäköisiä kuin kävelisivät itsensä Kristuksen siipien suojassa tuolla\naurinkoisella kadulla, voivat ajatella ja tehdä asioita, jotka vievät\nihmisen suoraan helvettiin.\"\n\nJane tukki korvansa rientäen huoneeseensa, missä hän käveli\nedestakaisin kuin vangittu naarasleijona, kunnes pienen Fayn tulo\nkarkoitti hänen synkät ajatuksensa.\n\nSeuraavana päivänä, joka oli lämmin ja kostea, sadetta ennustava, Janen\nlevätessä pihalla ratsasti mies metsiköstä hevosten kiinnipitoaidakkeen\nluo. Hän laskeutui satulasta ja lähestyi Janea kuten ainakin mies, joka\non päättänyt suorittaa vaikean tehtävän, peläten kuitenkin kuinka\nsiihen suhtaudutaan. Laihtuneesta jäntevästä vartalosta ja laihoista\npäivettyneistä kasvoista Jane tunsi miehen erääksi Blake nimiseksi\nmormonipaimenekseen. Hänestä juuri Judkins oli puhunut kauan aikaa\nsitten. Kaikista Janen palveluksessa olevista ratsastajista Blake oli\nhänelle suurimmassa kiitollisuudenvelassa, ja kun Blake astui hänen\neteensä ottaen hatun päästään ja tehden miehekkäitä ponnistuksia\ntunteittensa salaamiseksi, ilmaisi hän muistavansa kaiken.\n\n\"Neiti Withersteen, äitini on nyt kuollut\", sanoi hän.\n\n\"Ah, Blake!\" huudahti Jane voimatta sanoa enempää.\n\n\"Hän kuoli vihdoinkin tuskitta ja pääsi haudan lepoon, Jumalalle\nkiitos!... Olen tullut tarjoutumaan palvelukseenne jälleen, jos vain\ntahdotte ottaa minut. Älkää luulko minun maininneen äidistäni\nsaavuttaakseni myötämielisyytenne. Kun hän eli ja miehenne erosivat,\noli minunkin pakko erota. Pelkäsin, että hänelle sanottaisiin ja\ntehtäisiin jotakin... Neiti Withersteen, emme voi ryhtyä keskustelemaan\nsiitä, mitä nyt on tekeillä --\"\n\n\"Blake, tiedättekö siitä jotakin?\"\n\n\"Tiedän paljonkin, mutta ymmärrätte kai, etten voi mitään ilmaista.\nMutta selityksittä ja puolustamatta itseäni tarjoudun palvelukseenne.\nEn voi sanoa enempää, vaikka tahtoisinkin. Mutta haluatteko ottaa minut\ntakaisin?\"\n\n\"Blake, tiedättekö, mitä se merkitsee?\"\n\n\"En välitä siitä. Minua inhottaa tämä tällainen ja nyt haluan näyttää\nteille, että mormonikin voi olla uskollinen.\"\n\n\"Mutta, Blake, te saatte ehkä kärsiä hirveästi sen vuoksi!\"\n\n\"Ehkä. Mutta ettekö tekin kärsi?\"\n\n\"Jumala kyllä tietää, että kärsin.\"\n\n\"Neiti Withersteen, käyttäydyn ehkä liian vapaasti puhuessani näin,\nmutta tunnen teidät niin hyvin, etten luule teidän milloinkaan tulevan\nmyöntymään. En minäkään suostuisi, jos olisin asemassanne. Ja minä --\nminun täytyy -- jokin pakottaa minut kertomaan teille, että pahin on\nvielä edessä. Siinä kaikki. En mitenkään voi sanoa enempää. Tahdotteko\nottaa minut takaisin, antaa minun paimentaa karjaanne ja näyttää\njokaiselle, mitä tarkoitan?\"\n\n\"Blake, olen iloinen kuullessani, mitä sanotte. Jospa tietäisitte,\nkuinka järkyttynyt olin, kun paimeneni jättivät minut noin!\" Jane tunsi\nkuumien kyynelten kohoavan silmiinsä ja virtaavan käsilleen. \"Ajattelin\nniin paljon heidän parastaan ja koetin kaikin tavoin olla hyvä heitä\nkohtaan. Eikä ainoakaan heistä ollut uskollinen. Olette nyt\nkäyttäytynyt niin, että minun on helppo antaa anteeksi. Ehkä monesta\nmuustakin tuntuu samalta kuin teistä, vaikka he eivät uskallakaan\npalata luokseni. Kuitenkin epäröin ottaa teitä takaisin, Blake, vaikka\nolenkin kovasti apunne tarpeessa.\"\n\n\"Tehkää se vain epäröimättä. Jos aiotte elämällänne olla esikuvana\nmormoninaisille, niin antakaa minun näyttää samanlaista esimerkkiä\nmiehille. Se, mikä on oikeaa, ei voi olla väärää. Luotan teihin ja\ntarjoan nyt teille elämäni todistaakseni sen.\"\n\n\"Sanotte, että se ehkä voi maksaa henkenne\", sanoi Jane hiljaa henkeään\npidättäen.\n\n\"Älkäämme puhuko siitä. Haluan tulla takaisin. Tahdon tehdä sen, minkä\njokainen ratsastaja mielellään tekisi puolestanne... Neiti Withersteen,\nminun kai ei tarvitse välttämättä kertoa teille, että äitini\nkuolinvuoteellaan kehoitti minua olemaan rohkea. Hän tiesi, kuinka tämä\nasia sapetti minua, ja kehoitti minua palaamaan takaisin...\nSuostutteko?\"\n\n\"Jumala siunatkoon teitä, Blake! Mielelläni otan teidät takaisin. Mutta\ntahdotteko ottaa minulta palkkanne kullassa?\"\n\n\"Neiti Withersteen!\"\n\n\"Annoin juuri Judkinsille pussillisen kultaa. Annan nyt teille toisen\npussillisen. Ellette tahdo ottaa sitä vastaan, ette saa palata\npalvelukseeni. Saatte ehkä paimentaa karjaani muutamia kuukausia, ehkä\nvain viikkoja, ennen kuin myrsky puhkeaa. Silloin ei teillä olisi\nmitään ja olisitte joutunut riitaan uskonveljienne kanssa. Varustamme\nnyt teidät köyhyyttä vastaan. Annan teille kultaa, jonka voitte\npiilottaa tulevien aikojen varalle.\"\n\n\"No antakaa vain, jos se teitä huvittaa\", vastasi Blake. \"Mutta tehän\ntiedätte, etten laisinkaan ajatellut palkkaa. Ja nyt, neiti\nWithersteen, vielä eräs asia. Haluan puhutella Lassiteria. Onko hän\ntäällä?\"\n\n\"Kyllä, Blake, mutta --. Pitääkö teidän välttämättä puhutella häntä?\"\nkysyi Jane huolissaan. \"Voin puhua hänen kanssaan ja kertoa teistä.\"\n\n\"Se ei käy päinsä. Haluan puhutella häntä itse, siinä ei auta mikään.\nMissä hän on?\"\n\n\"Lassiter on rouva Larkinin luona. Rouva sairastaa. Kutsun hänet\ntänne\", vastasi Jane mennen ovelle ja kutsuen hiljaa ratsastajaa.\nHeikko soinnukas kilinä säesti Lassiterin askelia ja sitten hänen pitkä\nvartalonsa ilmestyi kynnykselle.\n\n\"Lassiter, täällä on Blake, eräs vanha paimeneni. Hän on tullut\ntakaisin luokseni ja haluaa puhutella teitä.\"\n\nBlaken päivettyneet kasvot kalpenivat huomattavasti.\n\n\"Niin, minun täytyy saada puhutella teitä\", sanoi hän nopeasti. \"Nimeni\non Blake. Olen mormoni ja paimen. Erosin neiti Withersteenin\npalveluksesta muutamia kuukausia sitten. Nyt tulin pyytämään, että hän\nottaisi minut takaisin. En tunne teitä, mutta tunnen maineenne. Sen\nvuoksi sanonkin teille suoraan, ettei tämän naisen mieleen milloinkaan\njuolahtaisi kuvitella, saati sitten epäillä, että minä olisin\nvakoilija. Hän ei voisi ajatella niin alhaista tekoa, että olen tullut\ntänne ampuakseni teitä salaa takaapäin. Ei, Jane Withersteenillä on\ntoisenlainen luonne... No niin, en ole tullut tänne sen vuoksi. Haluan\nvain auttaa häntä ja ratsastaa Judkinsin ja teidän kanssanne. Nyt\nhaluan tietää, uskotte sanani?\"\n\n\"Aivan varmasti\", vastasi Lassiter. Kuinka suuresti nämä hitaasti\nlausutut, tyynet sanat erosivatkaan Blaken kiihkeistä, hetken\nmielijohteen innoittamista sanoista! \"Olisitte voinut olla tyynempi.\nKuulkaahan nyt, Blake, ja painakaa mieleenne seuraava: Lassiter on\ntavannut joskus rehellisiäkin mormoneja! Ja ehkä --\"\n\n\"Blake\", keskeytti Jane hermostuneesti tahtoen lopettaa keskustelun,\njonka hän huomasi kovasti vaivaavan Blakea. \"Menkää heti tarkastamaan\nhevosiani ja tulkaa sitten kertomaan huomionne minulle.\"\n\n\"Neiti Withersteen, tarkoitatte varmaankin sitä suurta laumaa, joka käy\nlaitumella salviasta raivatuilla kentillä?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Jane. \"Hevoseni ovat kaikki siellä, paitsi\njalorotuiset, jotka ruokitaan täällä.\"\n\n\"Ettekö siis ole kuullut, että --?\"\n\n\"Kuullut? En! Mitä niille sitten on tapahtunut?\"\n\n\"Ne ovat hävinneet sieltä olemattomiin noin kymmenen päivää sitten,\nneiti Withersteen. Dorn kertoi sen minulle ja minä ratsastin sinne itse\nkatsomaan.\"\n\n\"Lassiter, tiesittekö te sen?\" kysyi Jane kääntyen häneen päin.\n\n\"Kyllä, mutta olisiko sen kertomisesta ollut teille mitään hyötyä?\"\n\nSe seikka, että Lassiter käänsi päänsä toisaalle ja Blake tuijotti\nkivilaattoihin, sai Janen ymmärtämään hänen sanojensa merkityksen.\n\n\"Hevoseni, hevoseni, mihin ne ovat joutuneet?\"\n\n\"Dorn sanoi miesten maininneen, että Oldring on uudistanut\nryöstöretkensä... Ja minä seurasin hevosten jälkiä penikulmia Deception\nPassia kohti.\"\n\n\"Punainen laumani on mennyttä kalua ja nyt ovat hevoseni hävinneet!\nSitten tulee valkoisen lauman vuoro. En voi sietää sitä. Mutta jos\nmenetän Black Starin ja Nightin, on kuin menettäisin omaa lihaa ja\nvertani. Lassiter ja Blake, olenko vaarassa menettää juoksijani?\"\n\n\"Jokainen rosvo tai kuka muu tahansa, joka varastelee hevosia, haluaa\ntietysti kiihkeimmin saada mustat haltuunsa\", sanoi Lassiter. Hänen\nkartteleva vastauksensa oli kuitenkin tarpeeksi selvä. Toinen\nratsastaja nyökäytti synkkänä päätään.\n\n\"Voi, voi!\" huudahti Jane Withersteen kiihtyneenä.\n\n\"Antakaa minun ruveta hoitamaan mustia\", sanoi Blake. \"Yhden miehen\nlisä ei olisi suureksikaan avuksi Judkinsille. Mutta minä voisin ehkä\nsuojella Black Staria ja Nightiä, jos ne mielestänne ovat niin\narvokkaat.\"\n\n\"Arvokkaat! Blake, rakastan juoksijoitani. Enkä sitä paitsi saa\nmenettää niitä toisestakaan syystä. Menkää talleihin. Seuratkaa Jerdiä\njoka päivä, kun hän ratsastaa hevosilla, älkääkä milloinkaan päästäkö\nniitä näkyvistänne. Jos tahdotte olla minulle mieliksi ja ansaita\nkiitollisuuteni, suojelkaa mustia juoksijoitani.\"\n\nKun Blake oli noussut satulaan ja ratsastanut pois pihasta, katsoi\nLassiter Janeen hymyillen tuota hymyään, joka alkoi käydä sitä\nharvinaisemmaksi, kuta useampia päiviä kului.\n\n\"Minustakin näyttää, kuten Blakestakin, että nuo hevoset ovat\nmielestänne perin arvokkaat. Enkä halua väittää, etteivät arabialaiset\nolisi maailman kauneimpia hevosia. Mutta Bells voittaa Nightin eikä jää\ntuumaakaan jälkeen Black Starista.\"\n\n\"Lassiter, älkää kiusatko minua, sillä olen järkyttynyt ja sairas.\nBells on kyllä nopea, mutta se ei ole mustien veroinen ja te tiedätte\nsen. Wranglea voi ehkä verrata siihen.\"\n\n\"Uskallan lyödä vaikka vetoa, että tuo suuri romuluinen paholainen voi\nvielä enemmän kuin näyttää kavioitaan mustille juoksijoillenne. Jane,\ntuolla salviarinteillä voisi Wrangle tappaa lemmikkinne, jos pitkän\nmatkan juoksu tulisi kysymykseen.\"\n\n\"Ei suinkaan!\" sanoi Jane kärsimättömästi. \"Lassiter, miksi puhutte\nsiitä niin usein? Tiedän teidän kiusaavan minua joskus vain\nystävyydestä. Koetatte aina haihduttaa huolet mielestäni. Mutta\ntarkoitatte jotakin muutakin puhuessanne alituisesti juoksijoistani.\"\n\n\"Niin teenkin.\" Lassiter keskeytti ja alkoi tuhannennen kerran Janen\nläsnäollessa pyörittää mustaa hattuaan käsisisään kuin laskeakseen\nnauhan hopeakoristeita. \"Niin, Jane, olen päässyt jossakin määrin\nselville siitä, mitä mielessänne liikkuu.\"\n\n\"Luulette, että minun täytyy vielä paeta kotoani Cottonwoodsista ja\nkoko Utahista?\"\n\n\"Niin juuri. Ja jos joskus teette sen ja lähdette pakoon mustilla, ei\nminusta tuntuisi ollenkaan mieluisalta, että Wrangle jäisi tänne\nrinteille. Sillä Wrangle voisi saavuttaa teidät. Tiedän, että Venters\non ottanut sen. Mutta kukaties se ei enää olekaan hänen hallussaan.\nSitä paitsi tapahtuu kaikenlaista ja jotakin kummallista on voinut\nsattua Ventersillekin.\"\n\n\"Jumala tietää, että olette oikeassa. Bern parka, kuinkahan kauas hän\nlieneekään kulkenut! Huolissani olen unohtanut hänet. Mutta, Lassiter,\nen pelkää hänen puolestaan. Olen kuullut miesteni sanovan, että hän on\nvarovainen kuin susi... Ja mitä siihen tulee, että olette lukenut\najatukseni, niin vihjauksenne saa minut toteuttamaan suunnitelman,\njosta olen haaveillut. Muistelen uneksineeni, että lähdin pois tästä\nvillistä rajamaasta, Lassiter. Näen joskus niin kummallisia unia. En\nole käytännöllinen ajatellessani monia velvollisuuksiani, kuten kerran\nsanoitte. Nyt esimerkiksi, jos vain uskaltaisin, niin, jos vain\nuskaltaisin, pyytäisin teitä satuloimaan mustat, ratsastamaan pois\nkanssani ja piilottamaan minut.\"\n\n\"Jane!\"\n\nRatsastajan päivettyneet kasvot kalpenivat. Jane oli muutamia kertoja\nnähnyt Lassiterin kylmän tyyneyden pettävän -- kun hän oli tutustunut\npieneen Fayhin, kun hän oli saanut tietää, miksi hänen oli ollut pakko\noppia rakastamaan lasta ja emäntää, ja silloin kun hän oli seisonut\nMilly Ernen haudan ääressä. Mutta niitä tilaisuuksia ei voitu lainkaan\nverrata hänen mielenliikutukseensa tällä haavaa. Hän ei ainoastaan\nkalvennut ja menettänyt tyyneyttään, vaan puristi äkkiä kiihkeästi ja\nikävöiden Janen syliinsä painaen hänet rintaansa vasten.\n\n\"Lassiter!\" huudahti Jane vavisten. Hän sai syyttää tästä vain itseään.\nKuin huumautuneena Lassiter päästi hänet kuitenkin hetkisen kuluttua\nvapaaksi. \"Suokaa minulle anteeksi\", jatkoi Jane. \"Unohdan aina\ntunteenne. Suhtauduin teihin kuin uskolliseen ystävään ja olen aina\nluullut teidän olevan enemmän kuin inhimillinen. Mutta sallikaa minun\nkuitenkin sanoa, että tarkoitin totta puhuessani paostani. Olen onneton\nja väsynyt tähän -- tähän -- ah, jotakin katkeraa ja synkkää liikkuu\nsydämessäni!\"\n\n\"Jane, sepä se juuri onkin helvetillistä\", vastasi Lassiter vetäen\nsyvään henkeään, \"ettette voi paeta. Todetessanne sen ymmärrätte ehkä,\nmiksi puristin teidät syliini noin ja miksi sananne riemastuttivat\nminua kuin hurjaa poikaa. En ymmärrä itseäni. Mutta se juuri on\nhelvetillistä, ettette voi ratsastaa tiehenne.\"\n\n\"Lassiter, mitä kummaa tarkoitatte? Olenhan ehdottomasti vapaa nainen.\"\n\n\"Asemanne ei ole lainkaan sellainen kuin luulette. Minun on nähtävästi\nkerrottava teille.\"\n\n\"Kertokaa minulle kaikki. Epävarmuus tekee minusta pelkurin. Ja\nluottamus, toivo ja sokea rakkaus, jos niin tahdotte, tekevät minut\nonnettomaksi. Joka aamu herätessäni uskon vielä. Mutta päivät kuluvat\nlisäten epäilyksiäni, pelkoani ja tuota synkkää vihaa, joka syöpyy yhä\ntulisempana sydämeeni. Sitten tulee yö ja minä rukoilen, rukoilen ennen\nnukkumistani kaikkien puolesta yhtä hartaasti kuin itsenikin puolesta\nja kun herään, tunnen taas olevani vapaa, luottavainen ja levollinen ja\nvoin uskoa ja toivoa. Sitten, voi, hyvä Jumala!... Mutta jos haluatte\nnähdä minussa naisen, kertokaa minulle, miksi en voi ratsastaa pois,\nkertokaa, mitä minun vielä pitää menettää, kertokaa minulle kaikkein\npahinkin.\"\n\n\"Jane, teitä vartioidaan. Terävät silmät seuraavat pienintäkin\nliikettänne, paitsi silloin, kun olette piiloutunut asuntoonne.\nPumpulipuumetsikkö on täynnä hiiviskeleviä miehiä. He ovat piiloutuneet\nruohikkoon kuin intiaanit. Kun ratsastatte, jota ette ole tehnytkään\nusein viime aikoina, on salviapensaikko täynnä vaanivia miehiä, öisin\nhe ryömivät ikkunanne alle, pihalle ja taloon sisällekin. Jane\nWithersteen, muistatte kai, ettette milloinkaan lukitse ainoatakaan\noveanne. Tuo metsikkö on kuin salaperäisten tapahtumien suriseva\nmehiläiskeko. Jane, nämä vakoojat eivät pysyttele niin paljon poissa\nminun tieltäni kuin minä heidän. He koettavat vielä tappaa minut. Sitä\nei voi epäilläkään. Mutta ehkä minua on yhtä vaikea ampua selkään kuin\nrintaankin. Sen vuoksi olen tähän saakka seurannut syrjästä asioiden\nkulkua. Jane, tämä tietää sitä, että olette merkitty nainen. Ette voi\nratsastaa tiehenne, ette ainakaan nyt vielä. Ehkä myöhemmin, kun olette\nkokonaan murtunut, voitte tehdä sen. Mutta sitäkin voi epäillä. Jane,\nmenetätte vielä jäljelläolevat karjanne, kartanonne ja Amber\nSpringinkin. Ette voi piilottaa pussillista kultaakaan. Sillä sitä ei\nvoitaisi viedä pois talosta päivällä eikä yöllä, ei piilottaa eikä\nhaudata maahan, puhumattakaan siitä, että siitä voitaisiin päästä\nerilleen. Voitte menettää kaiken omaisuutenne. Kerron tämän teille,\nJane, valmistaakseni teitä kaikkein pahimpaan. Puhuin teille kerran\nennen kummallisesta voimastani ennustaa tulevia asioita.\"\n\n\"Lassiter, mitä voin tehdä?\"\n\n\"Ette mitään. Voitte vain odottaa tulevia tapahtumia ja olla rohkea.\nJos antaisitte minun käydä puhuttelemassa Tullia ja mennä vihdoinkin\nvieraisille --\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa\", kuiskasi Jane.\n\n\"Niin, sekään ei ehkä enää voisi pelastaa teitä.\"\n\n\"Ah, mitä se merkitsee? Mitä se merkitsee? Olen isäni tytär -- mormoni,\nmutta en silti ymmärrä tällaista. En ole laiminlyönyt uskontoni\nvaatimuksia enkä velvollisuuksiani. Vuosikausia olen jakanut omastani\nvapain ja täysin sydämin. Isäni kuollessa olin jo rikas. Ja olen\nvieläkin rikas, kun en ole keksinyt sopivia keinoja köyhtyäkseni. Mikä\nolen minä ja mitä on omaisuuteni, että ne ovat syypäät näin\nsuunnattomaan salaiseen painostukseen?\"\n\n\"Jane, kaiken tämän suunnittelija on valtakuntien rakentaja.\"\n\n\"Mutta, Lassiter, tahtoisin antaa vapaaehtoisesti kaiken omaisuuteni\nkarttaakseni tällaisia onnettomuuksia. Vaikka lahjoittaisinkin, ei se\nvielä järkyttäisi uskontoani. Kirkonvanhimpani ajattelevat varmasti\nsieluani. Jos menetän luottamukseni heihin, niin --\"\n\n\"Lapsi, vaietkaa!\" sanoi Lassiter arvokkaasti, ja hänen äänessään oli\njonkinlaista sääliä. \"Oletteko hieno, suuri ja voimakas nainen ja\nsydämenne vastaa suuruuttanne. Mutta mieleltänne olette vielä lapsi.\nTahdon sanoa vielä vähän enemmän ja sitten lopetan. Lupaan, etten puhu\ntästä milloinkaan enää. Monien tuhansien naisten joukossa olette ainoa,\njoka on uskaltanut ruveta vastustamaan kirkkonne vanhimpia. He ovat\nkoetelleet teitä voimatta taivuttaa teitä millään, ei edes\nuhkauksillaan. Nyt saatte tutustua tahdon kylmään teräkseen, joka on\nniin kaukana kaikesta kristillisestä kuin maailmankaikkeus on ääretön.\nTeidän tahtonne halutaan murtaa. Mutta ruumistanne ei tahdota\nvahingoittaa, vaan se lahjoitetaan jollekin miehelle synnyttämään,\nmikäli mahdollista, lapsia maailmaan. Entä sielunne? Mitä luulette\nheidän välittävän sielustanne?\"\n\n\n\n\nXIII.\n\nYKSINÄISYYTTÄ JA MYRSKYÄ.\n\n\nEristetyssä laaksossaan Venters heräsi unestaan ja hänen korvissaan\nkaikuivat heleä-äänisten satakielien vaihtelevat sävelet ja hänen\nsilmänsä avautuivat suuriksi katselemaan laajan kivikaaren läpi\ntunkeutuvaa kullanväristä sädekimppua. Surprise Valleyta rajoittava\nkallioympyrä oli vielä peittynyt aamusumuun, joka tummansinisenä\nleijaili pengermillä ja kerman värisinä kiitävinä pilvinä jyrkänteillä.\nLaakson keskustan tammimetsä oli kuin sulin ja töyhdöin koristettu\nkullanvärinen soikio.\n\nHän näki Bessin kävelevän kuusten varjossa. Saatuaan täydellisesti\nvoimansa takaisin Bess nousi aina päivän koittaessa. Nyt hän näkyi\nruokkivan erästä viiriäistä, jonka hän oli kesyttänyt. Hän oli alkanut\nkesyttää satakieliäkin. Ne lentelivät ylempänä oksien keskellä ja\nmuutamat lakkasivat laulamasta, lensivät maahan ja hyppivät arkoina\nvisertelevän viiriäisen ympärillä. Pieniä harmaita ja valkoisia\nkaniineja piileskeli ruohikossa milloin näykkien ruohoa, milloin\ntarkaten koiria korvat luimussa.\n\nVentersin nopea katse näki yhdellä silmäyksellä kirkastuvan laakson,\nBessin ja hänen hoidokkinsa, Ringin ja Whitien. Se harhaili kaikkialla\npalatakseen jälleen tyttöön. Bess oli muuttunut. Mustiin housuihin ja\npuseroon hän oli liittänyt omatekoiset intiaanikengät, mutta hän ei\nenää muistuttanut poikaa. Mikään ihmissilmä ei olisi voinut olla\nhuomaamatta pyöreitä naisellisia muotoja. Muutos oli vain lisännyt\nhänen suloaan ja kauneuttaan. Hänen tukkansa kiilsi kuin lämmin kulta\nja terveen värisissä tummanruskeissa poskissa oli vähän punaakin. Hänen\nhuultensa ja silmiensä viehkeys, joka ennen oli ollut harhaanjohtava\nkuin lupaus, oli nyt muuttunut eläväksi todellisuudeksi. Hän sopi\nmainiosti tähän ihmeelliseen ympäristöön, ollen Surprise Valleyn\nkaltainen, villi ja kaunis.\n\nVenters hyppäsi onkalostaan ja aloitti päivän työt. Hän oli siirtänyt\nmatkansa Cottonwoodsiin kesäsateiden jälkeiseen aikaan. Niitä voitiin\nodottaa lähitulevaisuudessa. Mutta niiden tuloon ja välttämättömään\nkylämatkaansa asti hän karkoitti mielensä äärimmäiseen sopukkaan kaikki\najatukset vaaroista, kuluneen elämänsä ja melkein nykyisenkin\nolemassaolonsa. Hän halusi vain elää. Hän ei halunnut tietää, mitä\nkätkeytyi hämärään ja kaukaiseen tulevaisuuteen. Surprise Valley oli\nlumonnut hänet. Täällä kallioasukkaiden kodissa oli rauhaa, tyventä ja\nyksinäisyyttä ja vielä jotain muutakin, jotain ihmeellistä kuin\nlaaksoon aamuisin tunkeutuva kullanvärinen sädekimppu, jotain, jota hän\nei uskaltanut ajatella tarpeeksi kauan ymmärtääkseen sen.\n\nKuluva päivä oli monen entisen kaltainen. Koska Ventersillä ei ollut\nvälineitä, joilla hän olisi voinut rakentaa tai muuten työskennellä\npenkereillä, laiskotteli hän. Paitsi yksinkertaisen ruoan\nvalmistamista, ei hänellä ollut muuta tehtävää. Ja kun ei ollut\nminkäänlaista työtä, ei ollut mitään järjestelmääkään. Hän ja Bess\naloittivat jotakin, heittivät sen kesken aloittaakseen jotakin muuta,\njonka valmistamisen he taas keskeyttivät, laiskotellakseen ja\nmaatakseen vain kuusten varjossa unelmoiden ja katsellen, kuinka suuret\npilvet majesteetillisina kiitivät jyrkänteiden yli. Laakso oli kuta\nkultaisen auringonpaisteen täyttämä maailma. Se oli hiljainen. Humiseva\ntuuli, visertävät viiriäiset, laulavat linnut ja joskus, hyvin harvoin\nirtautuva rapautuneen kallion synnyttämä kumea jyrinä vain täydensivät\nja syvensivät tätä hiljaisuutta.\n\nVentersin ja Bessin ajatukset harhailivat siellä täällä.\n\n\"Bess, olenko kertonut teille Wrangle-nimisestä hevosestani?\" saattoi\nVenters kysyä.\n\n\"Satojakin kertoja\", vastasi Bess.\n\n\"Vai olen. Olin unohtanut sen. Haluan näyttää sen teille. Se jaksaa\nkantaa selässään meidät molemmat.\"\n\n\"Haluaisin ratsastaa sillä. Osaako se juosta?\"\n\n\"Juostako? Se on kuin paholainen. Salviarinteiden nopein hevonen!\nToivon sen pysyvän solassa.\"\n\n\"Kyllä se pysyy\"\n\nHe poistuivat leiristään kävellen penkereitä pitkin kimaltelevien\nseinämien juurilla sijaitseviin haapoja kasvaviin syvänteihin. Ring ja\nWhitie juoksivat heidän edellään, kääntyivät usein katsomaan ja\nlaukkasivat takaista kieli riippuen, juhlallinen ilme silmissään ja\nonnellisina. Venters katsoi laakson suussa kohoavaan suurenmoiseen\nkaareen ja Bess seurasi hänen esimerkkiään, ja molemmat vaikenivat.\nJoskus silta kiinnitti heidän katseensa pitkäksi aikaa. Tänään\nliitelevä kotka veti heidän huomionsa puoleensa.\n\n\"Kuinka korkealla se leijaileekaan!\" huudahti Bess. \"Missähän sen\ntoveri on.\"\n\n\"Se on pesässään, eräässä kivikaaren halkeamassa lähellä huippua. Olen\nnähnyt sen usein. Se on melkein valkoinen.\"\n\nHe laskeutuivat penkereeltä varjoisaan metsään, johon auringonsäteet\nloivat häilähteleviä valoläikkiä. Jokin ruskea lintu lehahti lentoon\npensaasta. Bess kurkisti lehtien lomitse.\n\n\"Katsokaa! Siellä on pesä, jossa on neljä pientä poikasta. Ne eivät\nollenkaan pelkää meitä. Katsokaa, kuinka ne aukovat suutaan. Ne ovat\nnälissään.\"\n\nKaniinit kahisuttivat kuivia lehtiä pujahtaessaan tiehensä. Metsä oli\ntäynnä hyönteisten unista surinaa. Pienet punertavat pilkut, juoksevat\nviiriäiset kiitävät kujanteiden poikki. Ja puiden siimeksestä kuului\nalakuloista heikkoa piipitystä. Bessin pehmeät askeleet häiritsivät\nnukkuvaa sisiliskoa, joka luikerteli lehtien yli. Bess lähti ajamaan\nsitä takaa ja sai sen kiinni. Se oli väriltään monivivahteinen, hyvin\nkaunis, solakka eläin.\n\n\"Silmät kuin jalokivet\", sanoi Bess. \"Ja se pelkää meitä kuten\nkaniinikin. Emme aio syödä sinua. Kas niin, lähde nyt tiehesi.\"\n\nKohiseva vesi viekoitteli heidät matalaan varjoisaan syvänteeseen,\njonka pohjalla ruskeavetinen puro lirisi hiljaa sammaleisten kivien\nyli. Paljon kummallisen näköisiä, harmaita, valkotäpläisiä ja\nmustasilmäisiä sammakoita oli kallioisella rannalla, eivätkä ne\nlähteneet mihinkään, ennenkuin he tulivat aivan lähelle. Sitten Venters\nhuomasi hyvin ohuen ja pitkän vihreän käärmeen, joka oli kietoutunut\nvesan ympärille. He menivät lähemmäs ja lähemmäs, kunnes olisivat\nvoineet koskettaa siihen. Käärme ei pelännyt heitä, katseli vain\nsäkenöivin silmin.\n\n\"Se on kaunis\", sanoi Bess. \"Ja kuinka se onkaan kesy! Luulin\nkäärmeiden aina luikertelevan pakoon.\"\n\n\"Ei. Kaniinitkin olivat aivan kesyjä täällä, ennen kuin koirat\nrupesivat niitä ajamaan.\"\n\nHe jatkoivat matkaansa laakson läntiseen päähän, sortuneiden kallioiden\nmuodostamaan villiin seutuun. Katoavan joen kohina pauhasi heidän\nkorvissaan. Sellaisessa epätasaisessa louhikossa heidän oli hyvin\nvaikea kulkea. He kiipeilivät ja laskeutuivat alemmas pysähdellen\nkokoamaan villejä luumuja ja suuria lavendelililjoja ja suunnaten\nkulkunsa milloin minnekin. Välinpitämättömyys ja terävä huomiointi\nopastivat täällä yhtä hyvin.\n\n\"Ah, kiivetään tuonne!\" huudahti Bess viitaten ylhäältä siintävään\npieneen pengermään, joka levittäytyi vihreänä ja varjoisana murtuneen\nkallion suurten lohkareiden välissä. Ja he kiipesivät nurkkaukseen\nleväten siellä ja katsellen heidän nuotiostaan laakson ylle kohoavia\nkiemurtelevia sinisiä savupilviä. Mutta he eivät olleet kiivenneet\nsinne nauttimaan viileästä varjosta, paksusta ruohosta ja\nsuurenmoisesta näköalasta. Mutta miksi he olivat tulleet sinne, sitä he\neivät olisi voineet sanoa, vaikka olivatkin tyytyväisiä siihen\njohonkin, mikä oli viekoitellut heidät sinne. Kevyesti ja\nvarmajalkaisena kuin vuorikauris Bess hyppeli Ventersin kintereillä, ja\nhe jatkoivat matkaansa huudellen koirille, silmät haaveilevina ja\nlaajentuneina, ja kuunnellen tuulen huminaa, mehiläisten ja sirkkojen\nsurinaa ja lintujen laulua.\n\nJoskus juoksivat Ring ja Whitie edellä, sitten Venters ja silloin\ntällöin Besskin välittämättä ollenkaan suunnasta. He poistuivat\ntammimetsän varjosta, polkivat niittyjen pitkää ruohoa, tunkeutuivat\nvihreään ja tuoksuvaan huojuvaan pajukkoon ja pysähtyivät vihdoin\nsuurten vanhojen pumpulipuiden juurelle katselemaan ahkeria majavia.\n\nSiellä he lepäsivät ja katselivat ympärilleen. Oksista, pölkyistä,\nmudasta ja kivistä kyhätty pato sulki virran niin, että siihen oli\nmuodostunut pieni lammikko. Majavien pyöreät kömpelöt rakennukset\npistivät esiin vedestä. Majavatkin olivat käyneet yhtä aroiksi kuin\nkaniinit. Vähitellen kuitenkin, kun Venters ja Bess hillitsivät koiria,\ntulivat majavat esiin alkaen uiden kuljettaa pölkkyjä, nakerrella\npumpulipuita, luoda mutaseiniä melamaisilla hännillään ja jatkaa\nkummallista itsepintaista työtään niiden märän turkin välkähdellessä\nauringonpaisteessa. Ne olivat rakentajia. Lammikko oli vain mutakuoppa\nja lähin ympäristö vain uurteista hedelmätöntä seutua, mutta se oli\nsiitä huolimatta ihmeellisten eläinten ihmeellinen kotipaikka.\n\n\"Katsokaahan tuota, joka loiskuttelee mudassa\", sanoi Bess. \"Ja tuota\ntuolla! Katsokaa, kuinka se sukeltaa. Kuunnelkaa, kuinka ne nakertavat.\nLuulisi niiden hampaiden katkeavan. Kuinka ne voivat elää poissa\nvedestä ja vedenpinnan alla?\"\n\nJa hän nauroi.\n\nSitten Venters ja Bess kulkivat edelleen ja suuntasivat hitaat\naskeleensa kallioasukkaiden luolaan, minne Bess aina mieluiten meni.\n\nLäpipääsemätön viidakko, pitkä tomuinen rinne, rapautuneeseen kallioon\nhakatut pienet kolot, jyrkkä kivinen penger ja kuluneet askelmat\nmuodostivat tien, jota Bessin oli hyvin vaikea kiivetä. Mutta hän pääsi\nkuitenkin penkereelle huohottaen, punaisin poskin ja iloisin silmin\nkäsi Ventersin kädessä. Siellä he lepäsivät. Kaunis laakso levittäytyi\nalhaalla miljoonine tuulen kääntämine auringon valossa välkkyvine\nlehtineen ja korkealle kohoavine mahtavine kivisiltoineen. Bess ei\nkuitenkaan milloinkaan levännyt kauan. Hetkisen kuluttua hän jo jatkoi\ntutkimuksiaan Ventersin seuratessa häntä; hän kaivoi esiin penkereistä\nloputtoman määrän kömpelösti valmistettujen maalattujen saviastioiden\npalasia, joita Venters sitten sai kantaa. He tirkistivät syviin mustiin\nreikiin ja Bess pudotti hilpeänä kiven odottaen kauan sen synnyttämää\nkumeaa kolahdusta. He kurkistivat noihin pieniin pallomaisiin\nrakennuksiin, jotka olivat kuin ampiaispesiä, arvaillen, olivatko ne\nolleet jyväaittoja, lasten seimiä vai mitä; ja he ryömivät sisään\nsuurempiin rakennuksiin ja nauroivat lyödessään päänsä matalaan\nkattoon. He kaivoivat lattioiden tomukerrostumia tuoden niiden pimeistä\nkätköistä päivänvaloon kantamuksittain aarteita. He löysivät piikiviä,\nkivikirveitä, kummallisesti kaiverrettuja keppejä ja ruukkuja,\npunottuja ruohoköysiä, jotka murenivat heidän käsissään, ja valkoisen\nkiven kappaleita, jotka kosketuksesta hajosivat tuhaksi ja näyttivät\nhaihtuvan ilmaan.\n\n\"Tämä valkoinen aine oli luuta\", sanoi Venters hitaasti.\n\"Kallioasukkaiden luita.\"\n\n\"Ei toki!\" huudahti Bess.\n\n\"Tässä on toinen palanen. Katsokaa!... Huh, haihtuvaa tomua! Se on\nluuta!\"\n\nSilloin Ventersin alkuperäinen, lapsekas mieli, ymmärtävä ja kuitenkin\nhuoleton kuin villin, väistyi vakavien ajatusten tieltä. Maailmaa ei\nole luotu yhden päivän leikkien, kuvittelujen eikä laiskottelemisen\nvuoksi. Maailma on vanha. Missään ei olisi voitu saada parempaa\nkäsitystä sen iästä kuin tässä suunnattoman suuressa hiljaisessa\nhautaholvissa. Ventersin kädessä oleva harmaa tuhka oli kerran ollut\nsamanlaisen ihmisen luuta kuin hän itsekin. Luolan himmeä hämärä oli\nsuonut varjoa kauan aikaa sitten eläneille ihmisille. Hän havaitsi\nBessinkin tehneen saman huomion.\n\n\"Bern, ihmisiä on asunut täällä\", hän sanoi laajentunein, miettiväisin\nsilmin.\n\n\"Niin\", vastasi Venters.\n\n\"Kuinkahan kauan siitä jo on?\"\n\n\"Ainakin tuhat vuotta ellei enemmänkin.\"\n\n\"Keitä he olivat?\"\n\n\"Luola-asukkaita. Mutta heilläkin oli vihollisia, ja he rakensivat\nkotinsa korkealle saavuttamattomiin.\"\n\n\"Heidän oli siis pakko taistella?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Minkä puolesta he taistelivat?\"\n\n\"Henkensä, kotiensa, ruokansa, lapsiensa, vanhempiensa ja naistensa\npuolesta.\"\n\n\"Onkohan maailma lainkaan muuttunut tuhannessa vuodessa?\"\n\n\"En tiedä. Ehkä hyvin vähän.\"\n\n\"Entä ihmiset?\"\n\n\"Toivottavasti. Niin ainakin luulen.\"\n\n\"Juuri tällä haavaa muistuu mieleeni niin paljon asioita\", jatkoi Bess\nja hänen silmiensä kaipaava ilme todisti sen todeksi. \"Olen\nratsastellut paljon täällä Utahin rajaseuduilla, olen tavannut ihmisiä\nja nähnyt, kuinka he elävät, mutta hehän muodostavat vain pienen osan\nelävästä ihmiskunnasta. Minulla oli kirjoja ja luin niitä. Mutta kaikki\nsellainen ei auta minua enää. Haluan lähteä katselemaan suurta\nmaailmaa. Ja kuitenkin tahdon mieluummin jäädä tänne. Millaiseksi\nkohtalomme muodostuneekaan? Olemmeko mekin luola-asukkaita? Olemme\ntäällä kahdenkesken. Olen onnellinen, kun en ajattele. Nämä luut, jotka\nhajoavat tomuksi, saattavat minut voimaan pahoin ja peloittavatkin\nminua hiukan. Olikohan niilläkin ihmisillä, jotka ovat asuneet täällä\nkerran, samanlaiset tunteet kuin meillä? Mitä heidän elämänsä on\nhyödyttänyt? He ovat hävinneet olemattomiin. Mikä on kaiken sen ja\nmeidänkin elämämme tarkoitus?\"\n\n\"Bess, kyselette enemmän kuin voin vastata. En ymmärrä sellaisia\nasioita. Tiedän vain, että täällä, missä ennen naurettiin, nyt\nvallitsee hiljaisuus. Täällä oli elämää, mutta nyt täällä hallitsee\nkuolema. Miehet ovat hakanneet nuo pienet askelmat, valmistaneet nämä\nnuolenpäät ja jauhinkivet ja punoneet löytämämme köydet, mutta nyt\nheidän luunsa hajoavat sormissamme. Ja sikäli kuin aika on\nkysymyksessä, olisi tämä kaikki voinut tapahtua eilen. Olemme täällä\ntänään. Ehkä olemme jo korkeammalle tasolle päässeitä ihmisiä,\nymmärtäväisempiä kuin he. Mutta kuka tietää? Emme voi olla paljon\nkorkeammalla niihin asioihin nähden, joiden saavuttamiseksi elämä\neletään.\"\n\n\"Mitä ne ovat?\"\n\n\"Mitäkö? Elämme luullakseni sukulaisuuden, ystävyyden ja rakkauden\nvuoksi.\"\n\n\"Rakkaudenko?\"\n\n\"Niin. Miehen naiseen kohdistuvan ja naisen mieheen kohdistuvan\nrakkauden vuoksi. Se on elämän luonne, tarkoitus ja parhain puoli.\"\n\nBess ei puhunut enempää. Hänen katseestaan kuvastuva kaipaus syveni\nsurumielisyydeksi.\n\n\"Tulkaa, lähdetään täältä\", sanoi Venters.\n\nLiikunta virkisti Bessiä. Hän liukui penkereeltä Ventersin rinnalla\npitäen häntä kädestä, juoksi alas jyrkkää rinnettä pannen irtonaiset\nkivet ja soran vyörymään ja päätyi tomupilven ympäröimänä rinteen\npuolelle.\n\n\"Voitimme vyöryn nopeudessa?\" huusi hän.\n\nVähäpätöinen vyöry pysähtyi liikkumattomaksi kasaksi jyrkänteen\njuurelle. Keltainen tomu, joka oli kuin luolassa vallitsevaa hämärää,\nvaikkakaan ei niin muuttuvaista, haihtui tuuleen. Vyöryn synnyttämä\nkaiku kiiri kalliosta kallioon, palasi takaisin ja hiljeni vihdoin\nkokonaan onkaloissa. Alhaalla aurinkoisilla pengermillä oli ilma aivan\ntoisenlaista. Ring ja Whitie hyppelivät Bessin ympärillä. Hän oli\njälleen hymyilevä, iloinen ja ajattelematon tyttö haaveilevine tummine\nsilmineen.\n\n\"Bess, en ole nähnyt tuollaista sitten viime kesän. Katsokaa!\" sanoi\nVenters viitaten vyöryvien punertavien pilvien hammasmaisiin reunoihin,\njotka siinsivät läntisen jyrkänteen takaa. \"Saamme pian myrskyn\nniskaamme.\"\n\n\"Voi, toivon ettei niin käy. Pelkään myrskyä.\"\n\n\"Niinkö? Mutta miksi?\"\n\n\"Oletteko milloinkaan oleskellut tällaisessa korkeiden seinämien\nympäröimässä kuopassa hirmumyrskyn aikana?\"\n\n\"En. Nyt kun ajattelen sitä, en muista olleeni.\"\n\n\"Se on jotakin hirveää. Joka kesä pelästyn melkein kuoliaaksi ja\npiiloudun jonnekin pimeään. Salviarinteilläkin raivoavat myrskyt ovat\nkauheita, mutta niitä ei voi verratakaan rotkojen rajuilmoihin. Ja\ntällaisessa pienessä laaksossa voivat kaiut kimmahtaa niin nopeasti\ntakaisin, että rumpukalvonne halkeavat.\"\n\n\"Olemme täällä varmassa turvassa, Bess.\"\n\n\"Tiedän sen, mutta sillä ei ole mitään tekemistä siinä asiassa. Pelkään\nsalamoita ja jyrinää ja jyrähdykset koskevat päähäni. Jos puhkeaa,\nhirveä myrsky, lupaatteko silloin pysyä luonani?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nKun he palasivat takaisin leiriinsä, oli iltapäivä melkein lopussa ja\noli tukahduttavan kuuma. Ei heikoinkaan tuulen henkäys liikuttanut\nhaapojen lehtiä, ja kun ne eivät lepata, on ilma todella tyyni. Nuo\ntummanpunaiset pilvet lähestyivät melkein huomaamatta lännestä päin.\n\n\"Mitä meillä on illalliseksi?\" kysyi Bess.\n\n\"Kaniinia.\"\n\n\"Bern, ettekö voi ajatella jotakin uutta keinoa niiden keittämiseksi?\"\nkysyi Bess vakavasti.\n\n\"Luuletteko minua taikuriksi?\" vastasi Venters.\n\n\"En uskaltaisi nimittää teitä sellaiseksi. Mutta, Bern, tahdotteko,\nettä muuttuisin kokonaan kaniiniksi?\"\n\nHänen tummansiniset silmänsä välähtivät iloisesti, huulet raottuivat ja\nhän nauroi. Sillä hetkellä hän oli viaton ja raikas.\n\n\"Kaniinin liha näyttää sopivan teille mainiosti\", vastasi Venters.\n\"Olette terve, voimakas ja alatte vähitellen käydä hyvin kauniiksikin.\"\n\nHän ei ollut milloinkaan ennen sanonut Bessille minkäänlaisia\nkohteliaisuuksia ja teki sen nytkin vain äkillisestä uteliaisuudesta\nnähdäkseen sen vaikutuksen. Bess tuijotti häneen ikäänkuin ei olisi\nkuullut oikein, punastui verkalleen ja menetti kokonaan uhmansa\nonnellisessa hämmingissään.\n\n\"Minun pitäisi oikeastaan heti lähteä hakemaan elintarpeita\nCottonwoodsista\", jatkoi Venters.\n\nBessin tunteissa tapahtunut pikainen muutos pani Ventersin moittimaan\nitseään suorasukaisuudestaan.\n\n\"Ei, ei, älkää lähtekö!\" sanoi Bess. \"En tarkoittanut mitään puhuessani\nkaniineista. Koetin vain laskea leikkiä. Älkää jättäkö minua tänne\nyksin.\"\n\n\"Mutta, Bess, minun on pakko lähteä joskus.\"\n\n\"Odottakaa vielä. Menkää myrskyn jälkeen.\"\n\nPunertava pilvi pimitti jo laskevan auringon laitaa ja kohosi ylemmäs\npeittäen sen tulipunaisen sydämen, kunnes vihdoin sivuutti sen\nylimmäisen punertavan reunan.\n\nPainostava, tukahduttava hiljaisuus katkesi pitkään, matalaan,\nvyöryvään jyrinään.\n\n\"Ah!\" huudahti Bess hermostuneesti.\n\n\"Olemme nähneet suuria mustia pilviä ennenkin, eikä niistä ole\nsatanut\", sanoi Venters. \"Mutta tuon jyrinän laatua emme voi epäillä.\nMyrsky on tulossa. Olen iloinen. Jokainen salviarinteiden ratsastaja\nkuuntelee tuota jyrinää mielellään.\"\n\nVenters ja Bess lopettivat vaatimattoman ateriansa ja muut vähäpätöiset\nleirityönsä ja kääntyivät sitten katsomaan aukeille pengermille,\nlaaksoon ja länttä kohti odottaen lähestyvää myrskyä.\n\nTarvittiin tarkkaa näköä punertavien pilvien pienimmänkin liikkeen\nhuomaamiseksi. Tumma pilviröykkiö sulautui hitaasti iltarusotuksen\nkullanpunertavaan utuun. Läntisen seinämän varjo piteni ulottuen\nlaakson yli. Kauniit keihäslatvaiset solakat hopeakuuset seisoivat\nsuorina ja jäykkinä kuin olisivat olleet teräksestä, luonnostaan\nlepattavat haavanlehdet riippuivat liikkumattomina ja raskaina eikä\nhennoinkaan lehti eikä ruohonkorsi värähtänyt. Syvänteestä kuului\nhiljaista veden kohinaa. Sitten kuului lännestä jälleen matalaa, kumeaa\nja vyöryvää jyrinää.\n\nHenkäys, valon välähdys, haavanlehtien värinä niiden kääntyessä kuin\nviri veden kalvossa, kiiti yli laakson lännestä päin, jolloin tyven,\npainostava hiljaisuus ja tukahduttava kuumuus haihtuivat kylmän tuulen\ntieltä.\n\nRotkojen yölintu ilmoitti kirkkain surunvoittoisin sävelin hämärän\nalkaneen. Ja kaikkialta kallioiden harjanteilta kuului tuulen heikkoa\nhuminaa, vinkumista ja vaikeroimista, kun se vihelsi vuorten\nonkaloissa. Pilvet alkoivat synkistyä yhä enemmän lännen taivaalla.\nNiiden ylälaita oli punertavan musta, harmahtava, paisuva sienimäinen\nröykkiö, joka ennusti myrskyä. Se oli synkän, vihaisen ja uhkaavan\nnäköinen. Kuin kaikkien tuulten voima olisi työntänyt ja sysännyt sitä\ntakaapäin se vyöryi raskaasti taivaan poikki. Punainen vilhuva valo\nvälähti nopeasti lännestä itään ja sammui sitten. Punertavan pilven\nsynkimmästä kohdasta kajahti silloin jyrähdys. Kuulosti aivan siltä\nkuin suuri kallio olisi pauhaten vyörynyt jyrkänteitä ja penkereitä\npitkin laaksoon hypähdellen, paukkuen ja kolisten kiveltä kivelle.\n\n\"Voi\", huudahti Bess tukkien käsillään korvansa. \"Enkö jo sanonut\nsitä?\"\n\n\"Kuulkaahan, Bess, olkaa nyt järkevä\", sanoi Venters.\n\n\"Olen pelkuri raukka.\"\n\n\"Toivoakseni ette. Kummallista, että pelkäätte. Minä puolestani pidän\nmyrskystä.\"\n\n\"Myrskyt näissä rotkoissa ovat hirveitä. Tiedän, että Oldringkin vihasi\nniitä, Hänen miehensäkin pelkäsivät niitä. Eräskin heistä tuli aivan\nkuuroksi kovassa myrskyssä eikä voinut kuulla mitään sen jälkeen.\"\n\n\"Ehkä minulla on vielä paljon opittavaa, Bess. En tahdo ennustella\nmitään. Ensin rupeaa tuulemaan kovasti, sitten salamoi ja jyrisee ja\nlopuksi sataa. Olemme täällä ulkona niin kauan kuin vain voimme.\"\n\nPumpulipuiden ja tammien itää kohti taipuvat latvat ja penkereillä\nkasvavat haavikot vilkuttivat tuhansia lehtiään. Puiden oksat kahisivat\nheikosti ja kuuset taipuivat kiihtyvässä tuulessa. Se puuski\nvihuripäinä välillä tyyntyen. Sen kovetessa tyynet väliajat lyhenivät,\nkunnes tuulen voima oli yhtä kovaa ja tasaista koko ajan,\nlukuunottamatta silloin tällöin puskevaa vihuria ja kiivaita pyörteitä.\nPilvet levisivät laakson yli vyöryen matalalla, ja hämärä muuttui\nsynkäksi pimeydeksi. Sitten onkaloissa ulvova tuuli vaimensi kiivaasti\nlepattavien lehtien kahinan kiihtyen surulliseksi valittavaksi\nvaikeroimiseksi, joka tuulen kovetessa oli kuin vihellystä. Tuulen\nvoima kiihtyi lakkaamatta ja oudot äänet vaihtuivat alituiseen.\n\nViimeinen kaistale sinistä taivasta peittyi kiitävien pilvien alle.\nPunertavat, harmaaläikkäiset pilvenlongat vyöryivät laakson itäisen\nseinämän taa kuin vihaiset tyrskyt. Sitten pilvien punertava väri\nmuuttui mustaksi. Leveät salamat valaisivat läntistä seinämää.\nLisääntyvää pimeää eivät vielä halkoneet ristiin rastiin sinkoilevat\nmutkittelevat salamat. Myrskyn keskus oli vielä kaukana Surprise\nValleysta.\n\n\"Kuunnelkaa!... Voi, kuunnelkaa!\" huusi Bess Ventersin korvaan. \"Saatte\npian kuulla Oldringin kuolinkellojen soivan.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Oldringin kuolinkelloja. Kun tuuli rotkoissa kiihtyy vihuriksi\naiheuttaa se äänen, jota rosvot sanovat Oldringin kuolinkelloiksi. He\nluulevat sen ennustavan hänen kuolemaansa. Hän ajattelee luullakseni\nitse samoin. Sitä ei voi verrata mihinkään muuhun maalliseen ääneen...\nNyt se alkaa. Kuunnelkaa!\"\n\nVihuri kiiti heidän sivuitseen kumeasti, yliluonnollisesti ulvoen. Se\nhuusi ja kajahteli, vihelsi kimeästi ja jyrisi. Se oli kuin tuhansien\nläpitunkevien äänten huutoa, joka edetessään yhä koveni. Laakson\näärimmäisestä läntisestä päästä lähtien se kiiti pitkin kallioiden\npintaa, ulvoi rotkoissa ja halkeamissa, kiihtyi yhä kovemmaksi ja\npuhalsi kuin palkein suuren kivisillan alitse. Ja haihduttuaan\nikäänkuin veden kumeaan kohinaan se tuntui syöksyvän takaisin ja\naloittavan kaiken uudestaan.\n\nTuultahan se vain on, ajatteli Venters. Täällä laaksossa kiiti ja\nkiljui nyt se kuvanveistäjä, joka oli kovertanut nuo ihmeelliset luolat\nkallioihin. Vihurihan se vain oli, mutta kun Venters kuunteli, kun\nhänen korvansa tottuivat sen raivoon ja taisteluun, kaikui siitä tai\nsen läpi tai sen yli jokin matala ja kirkas muuttumaton kummallinen\nääni, johon luonnonvoimien mitään muuta ääntä ei voinut verrata. Se ei\nollut maallinen eikä elollisen elämän synnyttämä, vaan vihurin murhetta\nja tuskaa ilmaiseva valitus, kuolinkellojen soitto sille kaikelle,\njonka yli se puhalsi.\n\nPilkkopimeä yö laskeutui laaksoon. Venters ei voinut nähdä toveriaan,\ntunsi vain hänen läheisyytensä hänen kätensä tiukkenevasta otteesta\nkäsivartensa ympärillä. Hän tunsi koirienkin ryömivän aivan jalkaansa\njuureen. Äkkiä sinivalkoinen häikäisevä salama halkaisi mustan holvin\nheidän yläpuolellaan. Venters näki koko laakson selvästi ja häikäisevän\nkirkkaana. Korkeana, mahtavana ja suurenmoisena kimalsi kivisilta\nsalaman valossa kuin jokin myrskyn juhlallinen jumala. Sitten kaikki\nmuuttui mustaksi jälleen -- mustaksi kuin piki -- paksuksi,\nläpitunkemattomaksi, sysimustaksi pimeydeksi. Ja salamaa seurasi kumea\njyrinä. Sen toisti heti kaiku musertavalla voimalla. Ensimmäinen\njyrähdys ei ollut mitään siihen verrattuna. Se oli kauhea, takaisin\nkimmahtava, jyrisevä paukahdus. Seinämä linkosi äänen laakson toiselle\npuolelle eikä olisi voinut aiheuttaa kovempaa jyrinää, vaikka vyöry\nolisi liukunut sen rinnettä alas. Kaiku kimmahteli kalliosta kallioon\npaukkuen heikkenevällä voimalla ja jyristen yhä hiljempaa, kunnes sen\nviimeinen jyrähdys ei enää jaksanut kantautua laakson taustalla\nodottaviin kallioihin.\n\nVenters talutti Bessiä pilkkopimeässä ja tunnustellen tietä kädellään\nhän löysi Bessin onkalon suun ja nosti hänet sinne. Samalla valaisi\nsokaiseva salama onkalon ja kaiken hänen ympärillään. Hän näki, että\nBess oli kalpea ja katseli pelästyneenä ympärilleen, huomasi koirien\nhyppäävän luolaan ja seurasi niiden esimerkkiä. Keltainen kajastus\nhävisi, kaikki muuttui jälleen pimeäksi ja sitten seurasi huumaava\njyrähdys ja kaikujen helvetillinen jylinä.\n\nBess painautui yhä lähemmäksi häntä, löysi hänen kätensä ja painoi ne\nlujaan korviaan vasten painaen päänsä hänen olkapäätään vasten ja\npeittäen silmänsä.\n\nMyrsky jatkoi nyt raivoamistaan lingoten yhtämittaa laaksoon\nkiemurtelevia ja ristiin rastiin kiitäviä salamoita, jotka valaisivat\nlaakson välkehtivällä loistollaan, ja kumeat jyrähdykset seurasivat\nnopeasti jokaista salamaa, kunnes niiden kaiku sekaantui yhdeksi\nainoaksi kamalaksi, korvia huumaavaksi meteliksi.\n\nVenters katseli kaunista laaksoa, joka oli nyt kauniimpi kuin\nmilloinkaan ennen, salaperäinen välähtelevässä valaistuksessaan ja outo\nkiemurtelevien salamain kullanhohtoisessa udussa. Tummien kuusten\nlatvat hohtivat, haavat taipuivat mataliksi tuulessa kuin myrskyisen\nmeren aallot ja tammimetsä huojui hurjasti loistaen tulen\nvälähdyksissä. Laakson toiselta puolen ammotti häikäisevässä valossa\nkallioasukkaiden suuri luola pienine mustine ikkunoineen, jotka\nnäkyivät selvästi kuin keskipäivällä, mutta joiden surullista tarinaa\nöinen myrsky vain korosti. Ja kohottaen kaarensa kohti synkkiä pilviä\nnäytti suuri kivisilta ottavan vastaan myrskyn kovimman raivon. Se\nvastusti tuulen rajuinta voimaa jättäen jalon kruununsa salamoiden\nnuoltavaksi. Venters ajatteli kotkia, jotka asuivat ilmavassa pesässään\nkaaren alla syvänteessä. Sadekuuro, joka oli yhtä synkkä kuin\npilvetkin, tuli kiitäen ja peitti näkyvistä sillan, kimaltelevat\nseinämät ja laakson. Salamat leimahtivat yhtämittaa välähdellen\nopaallnvärisenä valoaan sateen läpi. Tuulen ulvonta kummallisine\nkellonsoittoineen ja kimmahtelevine kaikuineen, joihin sekaantui rankka\nsateen kohina, tuntui hiljenevän ja hukkuvan koko maailman täyttävään\nääneen.\n\nSalamoiden vaaleassa hämärtyvässä valossa Venters katsoi tyttöön. Bess\noli hiipinyt hänen syliinsä ja painanut päänsä hänen rintaansa vasten.\nTyttö turvautui häneen. Hän tunsi tytön ruumiin pehmeyden ja hänen\nlämpimän rintansa nopean kohoilemisen. Hän näki tytön ruumiin solakat,\ntummat ja miellyttävät ääriviivat. Nainen lepäsi hänen sylissään.\nVenters puristi hänet lujemmin syliinsä. Hän, joka oli saanut viettää\nyksin alakuloiset, hiljaiset yönsä, ei ollut nyt eikä tulisi enää\nmilloinkaan olemaan yksin. Hän, joka oli ikävöinyt käden kosketusta,\ntunsi nyt naisen ruumiin värinän ja sydämen sykkeen. Mikä kummallinen\nsattuma oli saanut tytön rakastumaan häneen? Millainen sattuma tai ihme\nolikaan muuttanut tytön tällaiseksi aarteeksi?\n\nVenters ei enää kuunnellut ukkosen jyrinää eikä sen raivoa. Sillä hänen\nkaulaansa kiertyvien käsivarsien ja sykähtelevän rinnan kosketus\nsynnytti hänen sisimmässään toisenlaisen myrskyn -- uudelle taholle\nsuuntautuvien ajatusten aiheuttaman riemun, ennenkuulemattomien\niloisten kellojen ihmeellisen soiton, alakuloisten unelmien muuttumisen\neläväksi todellisuudeksi, epäilyksien haihtumisen, toivon heräämisen,\nvoimien ja vapauden tunteen palaamisen ja kuvaamattoman suloisen\nkaipuun. Hänen rinnassaan oli puhjennut raivoamaan todellinen rakkauden\nmyrsky.\n\n\n\n\nXIV.\n\nLÄNSITTJULI.\n\n\nKun myrsky alkoi laantua, kiipesi Venters omaan luolaansa, ja myöhään\nyöllä, kun hänen verensä kiiho jäähtyi ja lumous haihtui, hän nukahti.\n\nMutta aamun sarastaessa hän aukaisi silmänsä. Laakso oli märkä ja ruoho\nja puut välkkyivät kosteuttaan. Sateen puhdistamat seinämät\nkimaltelivat aamun valossa. Monenmuotoisia vesiputouksia syöksyi alas\njyrkänteiltä. Leveä pitsimäinen verho, ohut kuin savu, liukui\nläntisestä solasta, hipaisi penkerettä syöksyessään alas, laajeni yhä\nleveämmäksi ja vaipui vihdoin jonnekin syvälle valkoisena,\nkullanhohtoisena ja punertavana sumuna.\n\nVenters valmistautui alkamaan päivää tuntien kokonaan muuttuneensa.\n\n\"Kuinka ihana aamu nyt onkaan!\" sanoi Bess tervehdykseksi.\n\n\"Niin on. Myrskyn jälkeen puhaltaa länsituuli\", vastasi Venters.\n\n\"Käyttäydyin viime yönä varmaankin kuin lapsi\", sanoi Bess katsoen\nhäneen.\n\n\"Melkein.\"\n\n\"Ah, en voinut sille mitään.\"\n\n\"Olen iloinen, että pelkäsitte.\"\n\n\"Miksi?\" kysyi Bess hämmästyen.\n\n\"Sanon sen teille jonakin päivänä\", vastasi Venters vakavasti.\nAskarrellessaan nuotion ääressä ja syödessään aamiaista hän ei puhunut\nmitään ja kuljeskeli senjälkeen yksin mietteissään penkereellä. Vihdoin\nhän kiipesi suurelle keltaiselle kalliolle, joka kohosi kuusten\nkeskeltä, istuutui siihen ja käänsi katseensa laaksoa ja länttä kohti.\n\n\"Rakastan häntä!\"\n\nHän puhui ääneen keventääkseen sydäntään ja tunnustaakseen\nsalaisuutensa. Kullanhohtoinen laakso himmeni hetkiseksi hänen\nsilmissään, sen seinämät näyttivät huojuvan ja kaikki hänen ympärillään\nkieppui hänen sisimmässään raivoavan myrskyn tahdissa.\n\n\"Rakastan häntä!... Ymmärrän sen nyt.\"\n\nJane Withersteenin muisto, joka palasi hänen mieleensä ja nykyisen\nsekavan tilanteen miettiminen hämmästyttivät häntä todistaessaan,\nkuinka kauas hän oli ajautunut vanhasta elämästään. Hän huomasi\ntarttuvansa vastenmielisesti noihin katkenneisiin lankoihin ja\nmiettivänsä vastahakoisesti synkkiä arvoituksia ja vaikeuksia. Tässä\nkauniissa laaksossa hän oli nähnyt kauniin unen. Hänen mielensä oli\nrauhoittunut ja yksinäisyys soi nyt hänelle iloa kiinnittäen hänen\nmielensä kaikkiin tämän verrattoman laakson villieläimiin ja\npiilopaikkoihin -- ja rakkauteen. Mahtavan kivisillan varjossa oli\nJumala ilmestynyt hänelle.\n\n\"Maailma tuntuu olevan hyvin kaukana\", mutisi hän, \"mutta siellä se on\nenkä ole vielä selvittänyt välejäni sen kanssa. Ehkä en sitä enää\nkoskaan teekään... Mutta kuinka ihanaa olisi elää täällä ainaisesti\najattelematta milloinkaan paluuta!\"\n\nSitten nykyisyyden kuohahtava todellisuus kuin ivaten hänen\ntoiveikkuuttaan nostatti hänen mieleensä ristiriitaisia ajatuksia.\nHetkisen kuluttua hän oli tehnyt seuraavat päätökset: hänen oli\nlähdettävä Cottonwoodsiin ja tuotava sieltä elintarpeita Surprise\nValleyhin; hänen oli ruvettava viljelemään maata, kasvattamaan maissia\nja karjaa, ja mikä kaikkein tärkeintä, hänen oli ruvettava\nsuunnittelemaan tuon tytön tulevaisuutta, joka rakasti häntä ja jota\nhän rakasti. Ensimmäinen näistä tehtävistä vaati suunnattomia\nponnistuksia, mutta viimeinen, Bessiä koskeva, tuntui hänestä\nyksinkertaiselta ja luonnolliselta. Hän menee naimisiin tytön kanssa.\nMutta äkkiä kuin myrkyllisen tulen hiilloksesta leimahti esiin muisto\nBessin menneisyydestä. Se tuntui kuivaavan ja surkastuttavan koko hänen\nilonsa kuumilla sydäntä jäytävillä liekeillään. Olihan Bess ollut\nOldringin Naamioitu ratsastaja. Ventersin kysymykseen: \"Millainen oli\nsuhteenne Oldringiin?\" hän oli vastannut punastuen häpeästä ja painaen\npäänsä alas.\n\n\"Vähät siitä, kuka hän on tai mikä hän on ollut!\" huudahti\nhän kiihkeästi. Ja hän tiesi, ettei nyt puhunut hänen entinen\nminänsä, vaan hellempi, lempeämpi mies, joka oli herännyt uusiin\najatuksiin rauhallisessa laaksossa. Hellyys, joka oli nyt hänen\ntunteistaan voimakkain, korvasi ilon ja taittoi kärjen alkavalta\nmustasukkaisuudelta. Tahdon voimakkaat ja kiihkeät ponnistukset, jotka\nhämmästyttivät häntä itseäänkin, estivät myrkyn saastuttamasta hänen\nmieltään.\n\n\"Odota!... Odota!\" hän huusi kuin uhmaten. Hän painoi kädellään\nrintaansa kuin olisi huutanut siellä raivoavalle tuskalle. \"Odota,\nsillä kaikki on niin outoa ja ihmeellistä. Voihan sattua mitä tahansa.\nOlenko minä pätevä tuomitsemaan häntä? Riemuitsen saadessani rakastaa\nhäntä. Mutta en voi kuvailla sitä enkä luopua siitä.\"\n\nHän ei voinut mitenkään suunnitella tytön tulevaisuutta. Hänen oli\nmahdoton mennä naimisiin tytön kanssa Surprise Valleyssa ja missään\nSterlingin eteläpuolella sijaitsevassa kylässä. Ilman naamiotakin, jota\ntyttö kerran oli käyttänyt, hänet tunnettaisiin helposti Oldringin\nNaamioiduksi Ratsastajaksi. Ei ainoakaan ihminen, joka kerran oli\nnähnyt hänet, voinut unohtaa häntä, vaikka ei välittäisikään hänen\nsukupuolestaan. Mutta tärkeämpi kuin kaikki väitteet oli se tosiasia,\nettei Venters halunnutkaan viedä tyttöä pois Surprise Valleysta. Hän\nkieltäytyi ajattelemastakaan sellaista. Venters oli tuonut hänet\nylätasankojen kauneimpaan ja villeimpään paikkaan; hän oli pelastanut\ntytön hengen ja hoitanut häntä niin, että hän oli saanut takaisin\nvoimansa, ja nähnyt hänen puhkeavan kukkaan kuin laakson liljan; hän\ntiesi tytön saavan viettää laaksossa puhdasta ja suloista elämää; tyttö\nkuului hänelle ja hän rakasti tyttöä. Ja oli olemassa vielä muitakin\nsyitä, joiden vuoksi hän ei tahtonut viedä tyttöä pois laaksosta. Minne\nhe voisivatkaan lähteä? Venters pelkäsi rosvoja, ratsastajia ja\nmormoneja. Ja vaikka hän joskus voisi onnistuakin pelastamaan Bessin\nnäistä ilmeisistä vaaroista, pelkäsi hän naisten teräviä silmiä ja\nheidän puheitaan ja tuota suurta ulkopuolista maailmaa ongelmineen ja\narvoituksineen. Hänen täytyy odottaa, ennen kuin tekee päätöksensä\ntytön tulevaisuudesta, joka samalla määrää hänenkin tulevaisuutensa.\nMutta tytön ja hänen tulevaisuutensa välissä oli jotakin uhkaavaa. Kuin\nBalancing Rock, joka synkkänä odottaa jyrkän kuilun suulla saadakseen\nsulkea ikuisiksi ajoiksi Deception Passin suun, täytyy tuonkin\ntuntemattoman, tuon kohtaloakin varmemman, mutta kuitenkin\nsaavuttamattoman, kaatua ja haihduttaa ikuisiksi ajoiksi kaikki\ntulevaisuutta koskevat epäilyt ja arvelut.\n\n\"Olen haaveillut\", mutisi Venters noustessaan. \"No niin, miksikä ei?...\nHaaveileminen on onnea. Mutta salli minun vain kerran nähdä kaikki\nselvänä ja täydellisesti, niin sitten voin uneksia, kunnes maailma\nluhistuu. Minun pitää kertoa tämä Jane Withersteenille. Minun täytyy\ntehdä joitakin vaarallisia matkoja. Olen täällä tehdäkseni tytön\noleskelun niin mukavaksi kuin suinkin. Hän on minun. Aion taistella\npitääkseni hänet erillään tuosta entisestä elämästä. Olen huomannut,\nettä hän jo on unohtanut sen. Rakastan häntä. Ja jos peto joskus herää\nsydämessäni, poltan käteni mieluummin kun ojennan sen häntä kohti\nhäpeällisessä tarkoituksessa. Ja, Jumalan nimessä, ennemmin tahi\nmyöhemmin tapan sen miehen, joka piilotti hänet ja piti häntä vankinaan\nDeception Passissa!\"\n\nHänen puhuessaan lauhkea länsituuli hiveli hänen kasvojaan. Se tuntui\nhillitsevän hänen kiihkoaan. Tuuli oli raitista, viileätä, tuoksuvaa ja\ntoi mukanaan oudon suloisen viestin kaukaisista maista kertoen elämästä\ntoisissa ilmanaloissa, toisia seutuja valaisevasta auringonpaisteesta,\ntoisista paikoista, joissa rauha vallitsi. Se toi myös mukanaan\nihmissydämien salatun totuuden -- lupauksen jostakin ja sammumattoman\ntoivon.\n\n\"Kuinka nämä uudet tunteet ovatkaan tehneet minut paremmaksi!\" hän\nhuudahti. \"Annan tulevaisuuden pitää huolta itsestään. Olen valmis\nkaikkeen, tapahtuipa mitä tahansa!\"\n\nVenters palasi pengertä pitkin leiriin ja näki Bessin istuvan\ntavallisella paikallaan odottamassa ja katselemassa hänen paluutaan.\n\n\"Menin vähän yksinäisyyteen ajattelemaan\", selitti Venters.\n\n\"Ette ole milloinkaan ennen ollut tuon näköinen. Mitä se on? Ettekö\ntahdo kertoa sitä minulle?\"\n\n\"Bess, olen vain kauheasti haaveillut. Tämä laakso vaikuttaa ihmiseen\nsillä tavoin. Ja sen vuoksi koetin kerrankin ajatella järkevästi. Emme\nvoi elää enää kauan tällä tavoin. Minun täytyy yksinkertaisesti\npiakkoin lähteä Cottonwoodsiin. Olemme kokonaisen elintarvekuorman\ntarpeessa. En voi --\"\n\n\"Voitteko lähteä sinne joutumatta vaaraan?\" keskeytti Bess.\n\n\"Kyllä. Ratsastan solan kautta yöllä. En ollenkaan pelkää, että Wrangle\nolisi poistunut laitumelta. Ja kun vain pääsen sen selkään, niin --\nBess, odottakaa, kunnes näette sen.\"\n\n\"Voi, haluan nähdä sen ja ratsastaa sillä. Mutta, Bern, olen kuitenkin\nkovin huolissani\", sanoi Bess. \"Tuletteko, voi, tuletteko takaisin?\"\n\n\"Antakaa minulle neljä päivää. Ellen tule takaisin neljän päivän\nkuluttua, tiedätte, että olen kuollut. Sillä vain se voi pidättää\nminua\".\n\n\"Ah!\"\n\n\"Bess, tulen varmasti takaisin. Matkani on kyllä vaarallinen, sitä en\ntahdo salata, mutta voin suojella itseäni.\"\n\n\"Bern, tiedän sen, tiedän sen varmasti. Olen koko ikäni saanut\nkatsella ahdistettuja miehiä. Ja tiedän, millaisia he ovat. Osaatte\nluullakseni ratsastaa, ampua ja nähdä yhtä hyvin kuin joku toinenkin\nsalviarinteiden ratsastaja. Sitä en oikeastaan pelkääkään.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Miksi ollenkaan palaisitte takaisin?\"\n\n\"En voi jättää teitä tänne yksin.\"\n\n\"Muutatte ehkä mieltä päästyänne kylään vanhojen ystävienne luo.\"\n\n\"En muuta mieltäni. Ja mitä taasen vanhoihin ystäviini tulee, niin --\"\n\nHän naurahti lyhyeen ja ilmehikkäästi.\n\n\"Siellä on varmasti myös joku nainen!\" Bessin päivettyneet ohimot,\nposket ja niska lehahtivat helakanpunaisiksi. Hänen silmissään oli\nhäpeilevä ilme, kun ne tarkkaavaisina ja jännittyneinä kohdistuivat\npitkäksi aikaa Ventersiin tutkiakseen, oliko hänen pelkonsa\noikeutettua. Mutta sitten ne äkkiä painuivat maahan, hän laski päänsä\npolviaan vasten ja peitti käsillään kuumat poskensa.\n\n\"Bess, katsokaa minuun!\" sanoi Venters niin tiukasti, että se vastasi\nsitä väkivaltaisuutta, millä hän tukahdutti oman kuohahtelevan\nmielenliikutuksensa.\n\nJa totellen kuin vasten tahtoaan tuota vastustamatonta ääntä Bess\nkohotti päätään, katsoi häneen surullisin tummin silmin ja koetti\nvapisevin huulin kuiskata jotakin.\n\n\"Siellä ei ole ketään naista\", jatkoi Venters. \"Ei mikään maailmassa\nvoi estää minua tulemasta takaisin.\"\n\nHillitön riemu valahti Bessin kasvoille saaden ne punastumaan, mutta\nkuin sammuva kipinä sekin katosi jättäen Bessin onnettomamman\nnäköiseksi kuin milloinkaan ennen.\n\n\"En ole minkään arvoinen, olen hylätty ja nimetön.\"\n\n\"Haluatteko, että tulisin takaisin?\", kysyi Venters äkkiä kylmästi ja\nankarasti. \"Ehkä haluattekin mieluummin palata Oldringin luo?\"\n\nTämä sai Bessin vapisevana ja tuhkanharmaana ponnahtamaan jaloilleen,\nja näin hän tummin ylpein silmin ja mitään sanomatta kumosi Ventersin\nsalaviittauksen.\n\n\"Bess, suokaa anteeksi. Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä. Mutta te\nsuututitte minut. Aion tehdä työtä ja valmistaa teille kodin täällä ja\nkäyttäytyä kuin veli teitä kohtaan niin kauan kuin te vain tarvitsette\nminua. Ja teidän pitää unohtaa, kuka olette -- tarkoitan entisyyttänne\n-- ja olla onnellinen. Muistellessanne vanhaa elämäänne käytte\nkatkeraksi ja se pahoittaa mieleni.\"\n\n\"Olin onnellinen ja tulen olemaan hyvin onnellinen. Ah, olette niin\nhyvä minua kohtaan, että se tappaa minut! Kun ajattelen sitä, en voi\nuskoa sitä todeksi. Tulen aivan sairaaksi koettaessani arvata, miksi.\nOlen vain -- antakaa minun sanoa se -- rosvojen hylätty nimetön tytär.\nHe sanoivat minua Oldringin tytöksi. On melkein mahdoton uskoa, että\ntahdotte suojella minua, olla hyvä ja ystävällinen minulle ja tehdä\nminut onnelliseksi. Ette kai enää ihmettele, miksi mieltäni ahdistaa\npelkkä ajatuskin, että lähdette luotani? Mutta en tahdo huolehtia enkä\nolla katkera enää. Lupaan sen. Jos vain voisin hiemankaan palkita\nteille --\"\n\n\"Olette palkinnut minulle kaiken satakertaisesti. Uskotteko, mitä\nsanon?\"\n\n\"Uskonko? Voisinko muutakaan?\"\n\n\"Kuunnelkaa sitten... Pelastaessani teidät pelastin itsenikin.\nAsuessani täällä laaksossa kanssanne olen löytänyt itseni. Olen\nhaaveillessani oppinut ajattelemaan. En milloinkaan ennen välittänyt\nJumalasta, mutta Jumala tai joku ihmeellinen henki on kuiskaillut\nminulle täällä. Kiellän ehdottomasti kaiken, mitä sanotte itsestänne.\nEn voi selittää, miksi. Jotkut asiat ovat liian syvällisiä\nkerrottavaksi. Näen ja tunnen sen teissä joka kerta, kun olette\nläheisyydessäni. Minulla on äiti ja sisar kaukana Illinoisissa. Kunpa\nvoisin viedä teidät heidän luokseen jo huomenna!\"\n\n\"Jospa se olisi totta! Ah, silloin -- silloinhan voisin kohottaa\npääni!\" huudahti Bess.\n\n\"Kohottakaa se vain, tyttöseni, sillä vannon sen olevan totta.\"\n\nJa Bess kohottikin päänsä tuolla omituisella villillä sulolla, joka oli\nominaista hänen liikkeilleen ja joka aina järkytti Ventersiä, mutta nyt\nsiihen liittyi muutakin -- jotakin niistä syvyyksistä uhovaa rohkeutta,\njoihin Venters oli vihjaissut.\n\n\"Minäkin olen ajatellut!\" hän huudahti vapisevalla äänellä ja\nkohoilevin rinnoin. \"Minäkin olen päässyt selville itsestäni. Olen\nnuori ja elämänhaluinen, olen niin -- ah! Olen nainen!\"\n\n\"Bess, luullakseni voin lukea omaksi kunniakseni tuon viimeksimainitun\nhuomion ennen teitä\", sanoi Venters nauraen.\n\n\"Voi, on jotakin muutakin, jotakin, jonka aion kertoa teille.\"\n\n\"No kertokaa sitten.\"\n\n\"Milloin lähdette Cottonwoodsiin?\"\n\n\"Heti myrskyjen lakattua tai ainakin heti, kun olemme päässeet\npahimmasta.\"\n\n\"Kerron sen teille ennen lähtöänne. Nyt en voi enkä vielä tiedä, voinko\nsilloinkaan. Mutta kerrottava se kuitenkin on, sillä en päästäisi teitä\nmilloinkaan luotani näin, ettette tietäisi sitä. On hyvinkin\nmahdollista, ettette kaikista puheistanne huolimatta tulekaan takaisin,\nkun olette kuullut sen.\"\n\nLänsituuli puhalsi päiväkausia laaksoon ja joka päivä taivas peittyi\nharmaisiin, purppuraisiin ja mustiin pilviin. Kalliot paukahtelivat ja\nrotkot kaikuivat Oldringin kellojensoitosta, salamat välähtelivät,\nukkonen jyrähteli, kaiut kimmahtelivat järähdellen ja sateet\nhuuhtelivat laaksoa. Villejä kukkia alkoi ilmestyä kaikkialle ja ne\nhuojuttivat teriään pitkän ruohon seassa, penkereillä ja hymyilivät\nheikosti varjoisista piilopaikoistaan ja niitä pisti esiin rinteiden\nvuosikausia kuivana olleista halkeamista. Laakso muuttui oikeaksi\nparatiisiksi. Jokainen hetki, siitä lähtien kun auringon kultaiset\nsäteet aamun koitteessa tunkeutuivat kivisillan alitse, siihen saakka,\njolloin oli yhtämittaista värikästä vaihtelua, laakso uiskenteli\npaksussa läpinäkyvässä udussa, joka oli kullanhohtoista aamun\nsarastaessa, lämmintä ja valkoista keskipäivällä ja purppuraista\nhämärissä. Jokaisen myrskypuuskan jälkeen ilmestyi sateenkaari\nkirkaslehtiseen metsään hehkuen ja jättääkseen haihtuessaan heikon\nrusotuksen ilmaan.\n\nVenters käyskenteli Bessin kanssa haaveisiin vaipuneena katsellen\nvalojen vaihtumista seinämillä ja antaen länsituulen hivellä kasvojaan.\n\nJa aina se toi mukanaan kummallisia suloisia viestejä kaukaisista\nasioista. Se puhalsi yli paikkojen, jotka olivat vanhoja, mutta\nkuiskailivat nuoruudesta. Se kaasi kumoon aikojen rajat. Se kertoi\nhänelle kuluneiden tuntien tarinan. Se kuiskasi hiljaa taistelevista\nmiehistä ja rukoilevista naisista. Se lauloi selvästi rakkauden laulua.\nJa sen tuomat viestit kertoivat aina metsien nuoruudesta, märkien\nniittyjen kahlaajista, pojasta ja tytöstä, jotka nojaavat pensasaidan\nveräjään, kohisevissa tyrskyissä kylpijöistä, ruohoisilla, tuulisilla\nkukkuloilla vietetyistä suloisista lepohetkistä, pitkistä\nkävelyretkistä kuutamoisilla poluilla, kertoivat, kuinka kaikkialla\nkaukaisissakin maissa käsi etsii kättä, sydämet sykkivät ja huulet\nikävöivät, tuoden uutisia sammumattomasta rakkaudesta.\n\nUsein heidän näin haaveillessaan hän katseli tyttöä miettien, mitä tämä\nunelmoi. Sillä laakson vaihteleva valaistus heijasti säteensä ja\nvärinsä tytön silmien vaihtelevaan kirkkauteen. Hän näki niissä niin\nsanomattoman paljon enemmän kuin unelmissaan. Hän näki niissä\najatuksia, sielukkuutta ja luontoa, elämän voimakkaita näkyjä. Kaikki\nlänsituulen tuomat viestit heijastelivat niiden tummansinisestä\nsyvyydestä, ja niiden salainen tarkoitus selveni. Niiden kaipaavassa\nvarjossa hän pehmeni ja tunsi muuttuvansa vakavammaksi, viisaammaksi ja\nparemmaksi ihmiseksi.\n\nLänsituulen tuodessa uutisiaan, täyttäessä hänen sydämensä ja\nopettaessa häntä miehen tehtäviin päivät kuluivat, purppuraiset pilvet\nmuuttuivat valkoisiksi ja myrskyt lakkasivat siltä kesältä.\n\n\"Minun täytyy nyt lähteä\", sanoi Venters.\n\n\"Milloin\", kysyi tyttö.\n\n\"Nyt heti -- illalla.\"\n\n\"Olen iloinen, että hetki vihdoinkin on koittanut. Sen viipyminen on\ntuskastuttanut minua. Menkää, sillä sitä pikemmin joudutte takaisin.\"\n\nMyöhään illalla, kun punertava aurinko lähetti viime säteensä läntisen\nharjanteen pykäläisestä halkeamasta, kiipesi Bess Ventersin rinnalla\nitäiseltä penkereeltä pitkälle rapautuneelle rinteelle suuren\nkivisillan alitse. Saavuttuaan kapeaan solaan he kiipesivät kiertäen\naidan, jonka Venters kauan aikaa sitten oli sinne rakentanut. Sen\nkauempana ei Bess ollut milloinkaan käynyt. Kuilussa oli jo verraten\nhämärää, mikä kuitenkin kirkastui häipyväksi valoksi heidän\nkiivetessään ylemmäs. Venters näytti Bessille Balancing Rockin, josta\nhän oli usein kertonut tytölle, selittäen syyn sen uhkaavaan\nnojautumiseen suuta kohti. Bess kurkisti vavisten paljaan jyrkänteen\njuurelle kauhistuen sen lähekkäin olevia kallistuvia seinämiä.\n\n\"Kuinka hirveä tie! Kannoitteko minut tästä ylös.\"\n\n\"Kannoin tietysti.\"\n\n\"Se peloittaa minua jostakin syystä. Eivätkä tiet kuitenkaan ole\nmilloinkaan peloittaneet minua. Olen ratsastanut joka paikkaan, minne\nhevonen vain on päässyt, ja kiivennyt siellä, missä en ole voinut\nratsastaa. Mutta tässä on jotakin kauhistavaa. Minusta tuntuu aivan\nsiltä kuin tämä paikka vaanisi minua.\"\n\n\"Katsokaa tätä kalliota. Se pysyy järkähtämättä paikoillaan liikkumatta\ntasapainostaan. Muistatte kai minun kertoneen, kuinka luola-asukkaat\novat hakanneet sen ja miksi. Mutta he ovat hävinneet olemattomiin, ja\nkallio vain odottaa. Ettekö voi nähdä ja tuntea, kuinka se odottaa?\nLiikahdutin sitä kerran, mutta en uskalla yrittää toistamiseen.\nVoimakas sysäys voisi kaataa sen. Silloin se alkaisi vyöryä ja jyristä,\nmurskaisi tuon kallion, luhistaisi seinämät ja sulkisi ikuisiksi\najoiksi Deception Passin suun.\"\n\n\"Ah!... Kun tulette takaisin, hiivin tänne ja työnnän niin kovasti kuin\njaksan saadakseni kallion vyörymään ja sulkemaan ainaiseksi solan\nsuun.\" Bess sanoi sen kevyesti, mutta hänen äänessään oli jotakin\nvakavaa, jokin syvempi soinnahdus, mikä vastusti hänen leikillisiä\nsanojaan.\n\n\"Bess!... Ette voi peloittaa minua. Odottakaa, kunnes tulen takaisin\nelintarpeet mukanani, ja vyöryttäkää sitten kivi.\"\n\n\"Laskin vain leikkiä.\" Hän hiljensi nyt ääntään. \"Teidän on aina oltava\nniin vapaa, että voitte poistua, milloin haluatte. Lähtekää nyt, sillä\ntämä paikka painostaa minua -- lamauttaa minut kokonaan.\"\n\n\"Olen juuri lähdössä, mutta teillähän oli minulle jotakin sanottavaa.\"\n\n\"Aivan niin... Tuletteko takaisin?\"\n\n\"Tulen, jos vain olen hengissä.\"\n\n\"Mutta ellette tulekaan?\"\n\n\"Sekin voi tietysti olla mahdollista. Mutta minua ei vain niin helposti\noteta hengiltä, sillä ei kenelläkään ole niin nopeata hevosta eikä\nviisaampaa koiraa. Ja, Bess, minulla on revolverini mukanani ja aion\nkäyttää niitä, jos minua ahdistetaan. Älkää siis olko huolissanne.\"\n\n\"Luotan teihin. Lupaan, etten huolehdi, ennen kuin neljän päivän\nkuluttua. Vain siltä varalta, ettette tulisikaan takaisin, minun täytyy\nkertoa teille --\"\n\nHänen äänensä petti. Vain hänen kalpeat kasvonsa ja suuret, loistavat,\nvakavat silmänsä näkyivät kuilun pimeydestä. Koivu vinkui katkaisten\nhiljaisuuden.\n\n\"Minun täytyy kertoa teille, koska voi käydä niin, ettette tulekaan\ntakaisin\", hän kuiskasi. \"Teidän täytyy saada tietää, mitä ajattelen\nhyvyydestänne ja teistä itsestänne. Minulta on aina puuttunut sanoja.\nNäytän tuskin olevani kiitollinen, vaikka olenkin syvällä sydämessäni.\nVielä nytkään en voisi kertoa teille, jos olisin joku muu kuin olen.\nMutta minähän en ole mikään, olen vain rosvon tytär, nimetön ja\nkunniaton. Olette pelastanut henkeni ja olen nyt teidän niin kokonaan,\nettä saatte tehdä minulle mitä ikinä haluatte, sillä rakastan teitä\nkaikesta sydämestäni ja sielustani.\"\n\n\n\n\nXV.\n\nVARJOJA SALVIARINTEILLÄ.\n\n\nKesän viimeisinä pilvisinä ja uhkaavina päivinä varjot pitenivät\nsalviarinteillä, ja Jane Withersteen vertasi niitä niihin varjoihin,\njotka kerääntyivät sulkeutuakseen hänen elämänsä ympärille.\n\nRouva Larkin kuoli ja pienestä Faysta tuli orpo, jolla ei ollut\nainoatakaan sukulaista. Jane moninkertaisti rakkautensa. Se oli kuin\nhämärätunnin viipyvää valoa. Fayn lapsellinen kunnioitus kohdistui nyt\nJaneen. Ja vihdoinkin Jane voi täydellisesti toteuttaa sydämensä\näitiyden kaipuun. Rouva Larkinin kuolema oli vaikuttanut kummallisesti\nLassiteriinkin. Ennen hän oli usein selittämättä asiaa tarkemmin\nneuvonut Janea luovuttamaan Fayn jollekin pakanaperheelle, joka\nsuostuisi ottamaan hänet kasvatikseen. Mutta Jane oli kiihkeästi ja\nihmetellen kieltäytynyt ajattelemastakaan sellaista. Ja nyt Lassiter ei\nenää milloinkaan viitannut siihen, muuttui vain surumielisemmäksi ja\ntyynemmäksi suhteessaan lapseen ja paljon ystävällisemmäksi ja\nrakastavaisemmaksi. Joskus Jane tunsi jonkinlaista jäätävää ja\nkuvaamatonta pelkoa nähdessään, kuinka Lassiter katseli Fayta. Mitä\nolikaan ratsastaja aavistavinaan tulevaisuudesta? Miksi hän päivä\npäivältä muuttui yhä hiljaisemmaksi, tyynemmäksi ja rauhallisemmaksi,\nmutta kuitenkin surullisemmaksi profeetallisessa vakaumuksessaan, että\njotakin oli tulossa?\n\nJane arveli ratsastajan melkein yliluonnollisen voimakkaalla\naavistuskyvyllään näkevän taivaanrannan takana nuo synkät pitenevät,\nvarjot, jotka piakkoin kokoontuisivat pimittämään hänen ja pienen Fayn\nelämää. Jane Withersteen odotti myrskyn kauan viipyvää puhkeamista\nrohkeana ja katkeroituneen tyynenä. Hänen toivonsa ei ollut vielä\nsammunut. Epäilykset ja pelko, jotka hän oli taivuttanut tahtoonsa,\neivät enää riistäneet hänen öittensä unta eivätkä kiusanneet häntä\npäivisin. Mutta rakkaus oli jäänyt jäljelle. Hän rakasti nyt paljon\nenemmän kaikkea, mitä oli rakastanut ennenkin. Joka päivä hän rukoili\nkaikkien ja hartaimmin vihollistensa puolesta. Hän oli huolissaan\nsiitä, että oli menettänyt kyvyn hallita täydellisesti ajatuksiaan, jos\nhän nyt milloinkaan oli pystynytkään siihen. Järki, viisaus ja\npäättäväisyys oli osittain lukittu johonkin hänen aivojensa komeroon\nodottamaan vapautusta. Hän ei enää kyennyt ajattelemaan eräitä asioita.\nMutta odottaessaan tuomiotaan hän taisteli väsymättä voidakseen kieltää\nmaljaansa vuodatetut katkerat pisarat ja repiä sydämestään tuon\nhitaasti kasvavan, tuskin huomattavan, kalvavan jäkälän, joka alkoi\njuurtua sinne.\n\nElokuun kymmenennen päivän aamuna odottaessaan pihalla Lassiteria Jane\nkuuli luodikon terävän pamauksen. Se kuului metsiköstä jostakin\naitauksien läheisyydestä. Jane riensi säikähtäneenä portille. Päivä oli\nsynkkä, tyyni ja äänetön. Pumpulipuiden lehdet olivat surkastuneet\nkuin ne olisivat ennustaneet Withersteenin kartanon tuhoa ja olivat nyt\nvalmiit kuoleutumaan, putoamaan maahan ja mätänemään. Jane ei ollut\nmilloinkaan nähnyt sellaisia varjoja. Hän mietti laukauksen\ntarkoitusta. Viime aikoina oli metsiköstä sieltä täältä usein kuulunut\nrevolverin pamahduksia, kun vakoilijat olivat ammuskelleet Lassiteria\npitkän matkan päästä kuin arat raukat ainakin. Mutta luodikon paukahdus\nmerkitsi enemmän. Paimenet käyttivät niitä harvoin. Hän ei muistanut\nmuita poikkeuksia kuin Judkinsin ja Ventersin. Olivatko miehet, jotka\nvakoilivat häntä, piiloutuneina metsikköön, turvautuneet luodikkoihin\nerottaakseen hänet Lassiterista, hänen viimeisestä ystävästään? Se oli\nluultavaa ja hyvinkin mahdollista.\n\nSamalla lehtien kahina kiinnitti hänen huomiotaan ja sitten alkoi\nkuulua tuttua kilinää, joka säesti hitaita, pehmeitä ja harkittuja\naskelia, ja Lassiter asteli pihaan.\n\n\"Jane, tuolla metsikössä on joku luodikolla varustautunut mies\", sanoi\nhän ottaen hatun päästään ja näyttäen verisellä siteellä käärittyä\npäätään.\n\n\"Kuulin laukauksen ja tiesin, että se oli teille tarkoitettu. Antakaa\nminun katsoa, oletteko pahastikin haavoittunut?\"\n\n\"Luullakseni en. Mutta ehkä laukaus ammuttiinkin kaukaa... Istuudun\ntähän nurkkaan, ettei kukaan näkisi minua metsiköstä.\" Hän irroitti\nsiteen ja näytti Janelle vasemman ohimon yläpuolella olevaa pitkää\nvertavuotavaa naarmua.\n\n\"Naarmuhan tuo vain onkin\", sanoi Jane, \"mutta kuinka siitä vuotaakaan\nverta! Painakaa side sitä vastaan hetkiseksi, kunnes tulen takaisin.\"\n\nHän riensi taloon ja toi siteitä ja hänen pestessään ja sitoessaan\nhaavaa Lassiter kertoi:\n\n\"Tuolia miehellä oli suuret mahdollisuudet saada minut ammutuksi, mutta\nhän horjahti varmaankin painaessaan liipasinta. Painautuessani piiloon\nnäin hänen juoksevan puiden välitse luodikko kädessään. Olen odottanut\ntätä laukausta. Nyt minun täytyy pysytellä yhä paremmin piilossa.\nKaikki nuo miehet näyttävät tuntevan vilunväreitä selässään ja\nvapisevan ampuessaan minua, mutta saattaahan sattua, että joku vielä\nosuukin minuun.\"\n\n\"Ettekö tahdo lähteä tiehenne, poistua täältä Cottonwoodsista, kuten\nolen rukoillut, ennenkuin joku sattumalta osuu teihin?\" pyysi Jane.\n\n\"En missään tapauksessa.\"\n\n\"Mutta, Lassiter, kätenihän voivat tahrautua teidän vereenne!\"\n\n\"Kuulkaa nyt, rouva. Katsokaa pian käsiänne. Eivätkö ne olekin hienot,\njäntevät ja valkoiset? Eivätkö ne ole verisetkin? Niissä on Lassiterin\nverta. Se on kummallista ainetta, kun se voi noin tahrata kauniit\nkätenne. Mutta jos voisitte nähdä syvemmälle, huomaisitte vielä\npunaisempaa verta. Sydänverta, Jane.\"\n\n\"Ah, ystäväni!\"\n\n\"Ei, Jane, en ole sellainen, että pakenisin taistelun muuttuessa\nkuumaksi, en sen paremmin kuin tekään. Tämä taistelu on kuitenkin uutta\nminullekin, en tiedä vielä sen vaiheita, sillä muuten en olisi astunut\ntuon luodin tielle.\"\n\n\"Ettekö halua etsiä sitä miestä käsiinne, joka ampui teitä,\ntappaaksenne hänet?\"\n\n\"Enpä tiedä, haluanko sitä erikoisesti.\"\n\n\"Kuinka ihmeellistä!... Tiesin sen, sillä olen rukoillut ja luottanut\nteihin. Lassiter, antauduin melkein teille pehmittääkseni sydämenne\nmormoneja kohtaan. Jumalalle kiitos ja kiitos teillekin, ystäväni...\nMutta niin itsekäs nainen kun olenkin, tämä ei ole mikään vaikea koe.\nMitä onkaan tuollaisen hiiviskelevän pelkurin henki teidänlaiseenne\nmieheen verrattuna? Muistelen leppymätöntä vihaanne tuota miestä\nkohtaan, joka -- Ajattelen elämämme järkähtämätöntä tarkoitusta. Voiko\nse --\"\n\n\"Odottakaa!... Kuunnelkaa!\" kuiskasi Lassiter. \"Kuulen hevosen\nkavioiden kapsetta.\"\n\nHän nousi äänettömästi kääntäen korvansa tuuleen. Äkkiä hän painoi\nhatun sidottuun päähänsä, pyöräytti revolverikotelot eteen ja pujahti\nkomeroon.\n\n\"Hevonen se on ja se lähestyy nopeasti\", lisäsi hän.\n\nJanekin erotti pian hiljaista, nopeata, tahdikasta kavioiden kapsetta.\nSe kuului salviarinteeltä vapisuttaen häntä niin, ettei hän voinut\nkäsittää sitä. Kapse muuttui vähitellen kovemmaksi ja voimakkaammaksi.\nSitten siinä seurasi selvä muutos, kun hevonen poikkesi rinteen\npehmeältä tieltä metsikön kovaksi poljetulle kamaralle. Se muuttui\nkaikuvaksi juoksuksi, nopeaksi kellon soiton tapaiseksi kopseeksi,\nmutta kummallista oli se, että siinä oli pitempiä väliaikoja kuin\ntavallisesti hevonen kavioiden kapseessa.\n\n\"Wranglehan se on!... Wrangle ihan varmasti!\" huudahti Jane\nWithersteen. \"Tuntisin sen miljoonien hevosten joukosta!\"\n\nKiihko ja värisyttävä odotus tekivät kokonaan lopun Jane Withersteenin\ntyyneydestä. Jokin tuntui puristavan hänen rintaansa, kun hän näki\npunertavanruskean raudikon vilahtelevan vihreiden metsäaukioiden ohi.\nSitten se tulla jymisti kujannetta pitkin laukaten kartanolle niin että\nmaa tömisi, kun se iski suuret teräskenkäiset kavionsa kivilaattoihin.\nVarmasti se oli Wrangle, mutta takkuinen, hurjan näköinen ja kupeet\ntomun sekaisen vaahdon tahraamat. Se nousi takajaloilleen, pudottautui\ntaas jysähtäen luonnolliseen asentoonsa ja rupesi sitten potkimaan.\nRatsastaja hyppäsi maahan, heitti suitset menemään ja veti lujasti\nWranglen pään ja niskan ympärille kierretystä suopungista. Jane tunsi\nrohkeutensa pettävän tarkastellessaan ratsastajaa. Miehen komeassa\nruumiissa ja voimakkaiden hartioiden asennossa oli kyllä jotakin\ntuttua, mutta tämä parroittunut, pitkätukkainen, harjaamaton mies,\njolla oli yllään risaiset nahkapalasilla paikatut vaatteet ja jalassa\nsaappaat, jotka eivät voineet suojata paljaita sääriä, eivätkä jalkoja,\ntämä tomuinen, tumma, hurja ratsastaja ei suinkaan voinut olla Venters.\n\n\"Hei, Wrangle, vanha veikko! Tyynnyhän nyt, so, so! Olet nyt kotonasi\nja piakkoin saat juoda vettä, jonka maun kyllä muistat.\"\n\nJane tunsi äänestä ratsastajan Ventersiksi. Venters sitoi Wranglen\nkiinni aitaan ja tuli pihalle.\n\n\"Ah, Bern... te villi mies!\" huudahti Jane.\n\n\"Jane, Jane, kuinka hyvältä tuntuukaan puhutella taas teitä! Hei,\nLassiter! Niin, Venters täällä tulee!\"\n\nHänen jäntevä kätensä puristi raudanlujasti Janen kättä. Jane tunsi\nsiinä sen eron, minkä jo oli nähnyt Ventersissä. Kuinka suurenmoinen\nhän olikaan, vaikka olikin villi, risainen ja hoitamaton. Hän näytti\npitemmältä, harteikkaammalta ja voimakkaammalta kuin ennen. Lähtiessään\nhän oli ollut vielä nuorukainen, mutta nyt hän jo näytti mieheltä.\nMutta kuvitteliko Jane vain sellaista -- Venters oli aina ollut nuori\njättiläinen -- oliko hänessä tapahtunut muutos pikemminkin henkinen?\nHän olisi voinut olla poissa vuosikausia tulen ja teräksen\nkoeteltavana, sillä hänestä oli kehittynyt niin voimakas, tyyni ja\nvarma mies kuin Lassiteristakin. Hänen silmänsä -- olivatko ne\nterävämmät ja leimahtelevammat kuin ennen? -- kohtasivat Janen katseen\nkirkkaina, rehellisinä ja lämpiminä ilman hämminkiä, tyytymättömyyttä\ntai tuskaa.\n\n\"Katsokaa minuun niin kauan kuin haluatte\", hän sanoi nauraen. \"Minussa\nei ole juuri mitään katselemisen arvoista. Ja, Jane, ette te eikä\nLassiterkaan voi kerskailla. Olette kalpeampi kuin milloinkaan ennen.\nJa Lassiterilla on hattunsa alla verinen side. Se palauttaa mieleeni\njotakin, joku roisto lähetti luodin jälkeeni salviarinteellä. Se pani\nWranglen ponnistamaan parhaansa... No niin, ehkä teillä on minulle\nenemmän kerrottavaa kuin minulla teille.\"\n\nJane selosti lyhyesti itseään kohtaan suunnatun painostuksen kaikki\nvaiheet näinä viikkoina, jotka Venters oli ollut poissa. Ja hän näki\nVentersin kasvojen kalpenevan vihasta, parrasta ja päivettymisestä\nhuolimatta.\n\n\"Lassiter, mikä on hillinnyt teitä?\"\n\nJane Withersteen ei ollut milloinkaan ennen näiden kiihkeiden hetkien\nja äkillisten järkytysten aikana nähnyt Lassiteria niin kylmänä,\ntyynenä ja rauhallisena kuin nyt.\n\n\"Janella oli jo tarpeeksi murhetta minun tarvitsematta lisätä niitä\nrupeamalla ammuskelemaan kylässä\", sanoi hän.\n\nYhtä kummallista kuin Lassiterin tyyneys oli Ventersin heihin molempiin\nkohdistama uteliaan tarkkaavainen katse, jonka vaikutuksesta Jane tunsi\nkuuman veriaallon hulvahtavan rinnasta ohimoihin asti.\n\n\"Niin, voitte olla oikeassa\", sanoi Venters hitaasti. \"Mutta se\nhämmästyttää minua kuitenkin hiukan, siinä kaikki.\"\n\nJane tunsi silloin Ventersissä tapahtuneen jonkinlaisen muutoksen,\nvaikka hän ei näin hämillään ollessaan voinutkaan sitä määritellä. Hän\noli aina aikonut kertoa Ventersille petoksestaan, johon hän oli\nalentunut koettaessaan saada Lassiterin muuttumaan. Hän ei ollut\naikonut säästää itseään. Mutta tällä hetkellä seisoessaan näiden\nratsastajien edessä hän kuitenkin tunsi sen mahdottomaksi.\n\nVenters puhui hieman pysähdellen ilman entistä suorasukaisuuttaan.\n\"Löysin Oldringin piilopaikan ja punaisen laumanne. Sain kuulla --\ntiedän sen -- olen siitä varma, että Tull ja Oldring ovat tehneet\nkeskenään jonkinlaisen sopimuksen\". Hän keskeytti vaihtaen asentoaan ja\nsuunnaten katseensa toisaalle. Näytti aivan siltä kuin hän olisi\nhalunnut sanoa jotakin, jota hän ei voinut. Suru, sääli ja häpeä\nnäyttivät taistelevan vallasta hänen sydämessään. Sitten hän\nsuoristautui ja jatkoi väkinäisesti: \"Jane, olen tullut teille liian\nkalliiksi. Olette melkein joutunut vararikkoon minun vuokseni. Se ei\nole oikein, sillä en ole sen arvoinen. En ole milloinkaan ansainnut\nniin suurta ystävyyttä. No niin, ehkä se ei ole vielä liian myöhäistä.\nTeidän on hylättävä minut. Mutta muistakaa, etten ole muuttunut. Olen\nvielä sama kuin ennenkin. Haen Tullin käsiini täällä ollessani ja sanon\nsen hänelle päin naamaa.\"\n\n\"Bern, se on jo liian myöhäistä\", sanoi Jane.\n\n\"Pakotan, hänet uskomaan!\" huudahti Venters kiihkeästi.\n\n\"Pyydätte siis minua rikkomaan ystävyytemme?\"\n\n\"Niin. Ja ellette te sitä riko, rikon minä!\"\n\n\"Ainiaaksiko?\"\n\n\"Niin.\"\n\nJane huokasi. Toinen varjo oli pitennyt salviarinteillä synkistyttäen\nyhä enemmän hänen elämäänsä. Hänen alistumisessaan oli surumielistä\nsuloa. Hänen luotaan poistunut nuorukainen oli palannut miehenä,\njalompana ja voimakkaampana, miehenä, jonka Jane näki olevan\ntaipumattoman kuin teräs. Myöhemmin voisi ehkä koittaa sellainenkin\nhetki, jolloin hän ihmettelisi, miksi hän ei ollut vastustanut\nVentersin tahtoa, mutta juuri nyt hän alistui siihen. Hän piti\nVentersistä yhtä paljon kuin ennenkin -- enemmänkin, arveli hän --\nmutta puhkeavan myrskyn pitkäaikainen, uhkaava odotus oli tukahduttanut\nhänen tunteensa.\n\nHän ojensi vavisten kätensä Ventersille hyväksyäkseen päätöksen, johon\nolosuhteet olivat heidät pakottaneet. Venters kumartui sen yli, suuteli\nsitä, puristi sitä lujasti ja puoleksi tukahdutti nyyhkytystä\nmuistuttavan huokauksen. Mutta varmaa ainakin oli, että kyyneliä\nkimalteli hänen silmissään, kun hän kohotti päänsä.\n\n\"Joidenkin naisten kohtalo on kova\", hän sanoi kiihkeästi. Sitten hän\nravisti voimakasta ruumistaan niin, että repaleet heilahtelivat. \"Sanon\nTullille muutamia mielenkiintoisia asioita tavatessani hänet.\"\n\n\"Bern, ette suinkaan aio ampua Tullia? Voi, se ei saa mitenkään\ntapahtua! Luvatkaa minulle --\"\n\n\"Lupaan teille\", keskeytti Venters niin vakavan kiihkeästi, että se\nlumosi Janen, vaikka se peloittikin häntä, \"että jos sanotte vielä\nyhdenkään sanan tuon vehkeilijän puolustukseksi, tapan hänet kuin\nraivostuneen arosuden.\"\n\nJane väänteli käsiään. Oliko tämä tulikatseinen mies sama, jota hän\nkerran oli voinut taivutella käsissään kuin vahaa? Oliko Venters\nmuuttunut Lassiteriksi ja Lassiter Ventersiksi?\n\n\"En sano enää mitään\", änkytti hän.\n\n\"Jane, Lassiter sanoi teitä kerran sokeaksi\", sanoi Venters. \"Sen\ntäytyy olla totta. Mutta en tahdo nuhdella teitä. Älkää vain kiihottako\nminussa piilevää paholaista rukoilemalla Tullin puolesta. Koetan\nhillitä mieleni puhutellessani häntä. Siinä kaikki. On vielä eräs asia,\nviimeinen, johon pyydän suostumustanne. Olen löytänyt solasta ihanan\nlaakson. Se on ihmeellinen paikka ja aion asettua sinne asumaan. Se on\nlisäksi niin eristetty, etten luule kenenkään sitä löytävän. Siellä on\nhyvää vettä, laitumia ja riistaa. Haluan kasvattaa siellä viljaa ja\nkarjaa. Mutta tarvitsen välttämättä elintarpeita. Suostutteko antamaan\nniitä minulle?\"\n\n\"Mielelläni. Kuta enemmän otatte, sitä iloisemmaksi tulen, sillä siten\nehkä saavat viholliseni vähemmän.\"\n\n\"Venters, luulen, että teidän on hyvin vaikea ottaa täältä mitään\nmukaanne\", pisti Lassiter väliin.\n\n\"Lähden yöllä.\"\n\n\"Se ei ole viisainta. Silloin teidät varmasti pidätettäisiin. Parasta\non, että lähdette varhain aamulla, juuri päivänkoiton jälkeen. Silloin\non turvallisinta liikkua täällä.\"\n\n\"Lassiter, minua on hyvin vaikea pidättää\", vastasi Venters synkästi.\n\n\"Uskon sen.\"\n\n\"Bern\", sanoi Jane, \"menkää ensin paimenien asuntoon ja valitkaa sieltä\nitsellenne täydelliset varusteet. Olette kamalan näköinen. Ottakaa\nsitten kaikkea, mitä ikinä luulette tarvitsevanne: juhtia, jyviä,\nkuivattuja hedelmiä ja lihaa. Teidän täytyy ottaa mukaanne kahvia,\nsokeria, jauhoja ja kaikenlaisia muitakin elintarpeita. Älkää unohtako\nmaissia ja siemeniä. Muistan, kuinka ennen näitte nälkää. Ottakaa nyt\njoka tapauksessa kaikkea, mitä vain luulette voivanne kuljettaa\nmukananne. Annan teille käärön, jota ette saa avata ennenkuin\nlaaksossanne. Haluaisin niin mielelläni nähdä sen. Teistä ja Wranglesta\npäättäen se on hyvin villi paikka.\"\n\nJane meni ulommaiseen pihaan ja lähestyi raudikkoa. Se säpsähti,\nluimisti korviaan ja katsoi Janeen.\n\n\"Wrangle, rakas vanha Wrangle\", sano Jane sivellen hellästi sen\nsotkuista harjaa. \"Ah, se on villi, mutta tuntee minut kuitenkin! Bern,\njuokseeko se yhtä nopeasti kuin ennen?\"\n\n\"Juokseeko? Jane, se on taivaltanut kuusikymmentä penikulmaa sitten\neilisillan pimeän jälkeen ja voisin viedä sillä hengen Black Starista\njo kymmenen penikulman pituisessa kilpailussa.\"\n\n\"Ei koskaan\", vastusti Jane. \"Se ei voisi tehdä sitä, vaikka se olisi\nlevännytkin.\"\n\n\"Ehkä parhain hevonen näyttää vielä nopeutensa\", sanoi Lassiter. \"Ja,\nJane, jos tuosta kilpailusta jolloinkin tulee tosi, haluaisin olla\nsilloin Wranglen satulassa.\"\n\n\"Niin minäkin\", vastasi Venters. \"Mutta, Jane, ehkä Lassiterin vihjaama\nkeino onkin viimeinen. Vaikka mahdollisuutenne ovatkin vähäiset, paeta\nteidän ei suinkaan milloinkaan tarvitse.\"\n\n\"Kukapa sen tietää\", vastasi Jane surumielisesti hymyillen.\n\n\"Ei, ei, Jane; asiat eivät sentään voi olla niin huonosti. Heti, kun\nsaan puhutella Tullia, muuttuu kohtalonne. Kiiruhdan nyt kylään...\nÄlkää olko huolissanne.\"\n\nJane poistui huoneensa yksinäisyyteen. Hän ei muistellut Lassiterin\nterävää ennustusta eikä Ventersin herkkäuskoisuutta, sillä aineellinen\nhäviö ei ollut minkään arvoinen verrattuna muihin hänen kärsimiinsä\ntappioihin. Istuessaan siinä toimettomana ristissä käsin hän ihmetteli\ntylsänä viikkojen vierimistä ja rikkauksiensa menettämistä. Hän\najatteli Ventersin ystävyyttä. Hän ei ollut menettänyt sitä, vaikka hän\noli menettänyt Ventersin. Lassiterin ystävyys, joka oli rakkauttakin\nvoimakkaampaa, kesti vielä, mutta pian hänkin lähtisi tiehensä. Pieni\nFay nukkui unia näkemättä vuoteessaan kullankeltaisten kiharaan\npeittäessä pieluksen. Jane omisti lapsen rakkauden. Tulisiko hän\nmenettämään senkin, ja jos niin kävisi, mitä hänelle silloin enää\njäisi? Omatunto jylisi hänelle, että silloin oli vielä jälellä uskonto.\nOmatunto jylisi, että hänen piti polvillaan kiittää Jumalaa tästä\ntulikasteesta, joka onnettomuuksien, uhrausten ja kärsimysten voimalla\nsulattaa hänen sielunsa puhtaaksi kullaksi. Mutta tämä entinen\nhaltioitunut mieliala ei kyennyt enää riemastuttamaan häntä. Hän halusi\nolla vain nainen eikä mikään marttyyri. Kuten entisillä pyhimyksillä,\njotka kiduttivat lihaansa, oli Jane Withersteenin luonteessakin ainesta\nurhoolliseen marttyyriuteen, jos hän vain uhraamalla itsensä olisi\nvoinut pelastaa muiden sielun kadotuksesta.\n\nLassiterin pehmeät, kilisevät askeleet, jotka kuuluivat pihasta,\nkeskeyttivät Janen mietteet. Lassiterilla oli aina kilisevät kannukset\nsaappaissaan ja hän oli aina valmis ratsastamaan. Jane meni pihaan\nkutsuen hänet suureen hämärään halliin.\n\n\"Olette luullakseni paremmassa turvassa täällä. Piha on liian aukea\",\nsanoi hän.\n\n\"Niin on\", vastasi Lassiter. \"Ja täällä on sitä paitsi viileämpääkin.\nTänään onkin tukahduttavan kuuma. No niin, kävin kylässä Ventersin\nkanssa.\"\n\n\"Nytkö jo? Missä hän nyt on?\" kysyi Jane hämmästyneenä.\n\n\"Tuolla aitauksessa. Blake auttaa häntä juhtien ja kuormien\nvarustamisessa. Tuo Blake on hyvä mies.\"\n\n\"Tapasiko Bern Tullin?\"\n\n\"Luullakseni hän tapasi\", vastasi Lassiter naurahtaen kuivasti.\n\n\"Voi, kertokaa minulle! Te teette minut niin toivottomaksi, sillä\nolette niin kylmä ja tyyni. Kertokaa minulle, taivaan nimessä, mitä\nsiellä tapahtui!\"\n\n\"En ollut käynyt kylässä viikkokausiin\", jatkoi Lassiter lempeästi.\n\"Siellä ei ole tapahtunut mitään kummempaa pitkiin aikoihin. Mutta\nmikään ei tuntunut hullummalta kuin minun ja Ventersin käveleminen\nkadulla. En tahdo sanoa, että joku olisi iloinnut erityisesti\ntulostamme. Minua ei juuri tunneta näillä tienoin ja Venters oli\nvarmasti villin näköinen, kuten jo sanoitte. No niin, ihmiset juoksivat\npakoon tieltämme, ennenkuin ehdimme kauppojen luo. Silloin kaikki\nkatosivat, paitsi muutamia kapakan edustalla vetelehtiviä,\nhämmästyneitä rosvoja. Venters meni suoraan kauppoihin ja kapakoihin ja\nminä tietysti seurasin häntä. En osaa oikein sanoa, mikä miellytti\nminua enemmän, kohtaamiemme miesten käytöskö vai Ventersin rohkeus.\nJane, olin sanomattoman iloinen saadessani olla mukana. Katsokaas,\nsellainen on juuri mieleistäni hommaa ja olen ollut nyt siitä erilläni\nvähän aikaa. Mutta emme löytäneet Tullia niistä paikoista. Eräs pakana\nilmaisi vihdoin Ventersille, että hän löytää Tullin tuosta pitkästä\nParsonin kaupan vieressä sijaitsevasta rakennuksesta. Siellä on\njonkinlainen kokoushuone, ja kun tirkistimme sisään, oli se melkein\npuolillaan miehiä.\n\n\"Venters huusi: 'Älköön kukaan vetäiskö revolveriaan esiin! Emme ole\ntulleet tänne sen vuoksi!' Sitten hän meni sisään ja minä jouduin\njotenkin kävelemään hänen rinnallaan. Kuului äänekästä jalkojen\nsiirtelemistä, kovaa huutoa, sitten kuiskailemista ja vihdoin tuli niin\nsyvä hiljaisuus, että sitä olisi voitu leikata veitsellä. Tull oli\nsiellä ja myös tuo lihava mies, joka kerran yritti ampua minua, ja\ntoisia vaikutusvaltaisen näköisiä miehiä ja tuo pieni vääräsäärinen\nmies, joka oli Tullin mukana silloin, kun ratsastin tänne. Toivon, että\nolisitte ollut näkemässä heidän kasvojaan, erittäinkin Tullin ja tuon\nlihavan möhömahan. Mutta ei hyödyttäisi mitään, että koettaisin kertoa\nteille, miltä he näyttivät.\n\n\"No niin, Venters ja minä seisoimme huoneen keskellä miesjoukon edessä\neikä ainoakaan noista roistoista uskaltanut räpäyttää silmäänsäkään\neikä liikuttaa sormeaan. Huomasin tietysti, että useimmilla oli\nrevolverit vyössään. On kuin mennyt veriini, että kiinnitän huomioni\nensin siihen. Venters rupesi puhumaan kylmällä ja tiukalla äänellä\ntiedoittaen Tullille, että hän haluaisi sanoa hänelle muutamia\nasioita.\"\n\nTässä Lassiter keskeytti pyöritellen hattuaan käsissään tavalliseen\ntapaansa. Hänen silmissään oli sellainen ilme kuin hän olisi katsellut\njotakin lumoavaa näytelmää ja hänen päivettymisensä alta kuulsi\nkummallista vilkkautta.\n\n\"Ja kuin laukaisten Venters ilmoitti Tullille, että hänen ja teidän\nvälinen ystävyytenne oli päättynyt, sanoen poistuvansa nyt talostanne.\nHän sanoi teidän molempien luopuneen siitä toivosta, että te voisitte\nlepyttää uskonveljenne, ja lisäsi, ettette ole muuten muuttanut\nmieltänne ettekä tule muuttamaankaan.\n\n\"Sitten hän rupesi puolustamaan teitä. En aio toistaa teille hänen\nsanojaan. Sanon vain, ettei ainoakaan nainen maailmassa ole saanut\nsellaista hyvitystä. Teillä oli suurenmoinen esitaistelija. Jane, eikä\nteidän tarvitse olla huolissanne, etteivät nuo paksukalloiset miehet\nnyt tunne teitä. Eikä muu olisi voinut ollakaan mahdollista, sillä hän\nsanoi vain ehdottoman totuuden... Sitten hän syytti Tullia avuttoman\nnaisen salaisesta kurjasta ryöstämisestä. Hän ilmoitti Tullille, missä\npunainen lauma nyt on, kertoi Oldringin kanssa tehdystä sopimuksesta\nilmaisten sopimuksen tekijänkin, Jerry Cardin. Luulin Tullin pyörtyvän\nja tuo pieni vääräsäärinen roisto vapisi ja kalpeni. Jäykistyin\nitsekin. Ja hän jatkoi sättien Tullia kaikilla paimenten käyttämillä\nilkeillä nimityksillä lisäten niihin vielä omia keksimiään. Hän kirosi\nTullin. Hän nauroi ivallisesti sellaiselle ajatuksellekin, että Tull\nolisi muka pappi. Hän sanoi Tullin ja muutamien muiden helvetin koirien\nrakentavan valtakuntansa sellaisten viattomien ja Jumalaa pelkäävien\nnaisten sydämistä kuin Jane Withersteenkin on. Hän sanoi Tullia\nnaisten sokaisijaksi ja kylmäveriseksi pedoksi, joka piileskelee\noikeamielisyyden valevaipan alla, ja kurjimmaksi raukaksi, mitä maa\npäällään kantaa. Heikon naisen ryöstäminen muka uskonnon vaatimuksesta\noli hänen viimeinen sanoin kuvaamaton rikoksensa.\n\n\"Sitten hän lopetti menetettyään melkein äänensä. Mutta hänen\nkuiskauksensakin riitti. 'Tull', hän sanoi, 'hän pyysi minua, etten\nampuisi teitä tänään. Hän rukoili puolestanne, vaikka polttaisitte\nhänet roviolla... Mutta kuunnelkaa!... Vannon pyhästi, että jos me\njoskus vielä satumme vastakkain, tapan teidät.'\n\n\"Peräydyimme sitten ovesta kadulle, mutta ei kukaan seurannut meitä.\"\n\nJane huomasi itkevänsä kiihkeästi. Hän ei ollut tiennyt sitä, ennen\nkuin Lassiter lopetti kertomuksensa, ja vuodattaessaan kyyneliä hän\ntunsi samalla kertaa outoa tuskaa ja huojennusta. Kauan olivatkin hänen\nsilmänsä olleet kuivat ja hänen surunsa syvä, ja kauan olivat hänen\ntunteensa olleet mykät. Lassiterin kertomus oli kiduttanut niitä.\nVentersin teon ja puheen kauhistuttava sävy ei ollut mikään häväistys,\nvaan murhaakin hirveämpi teko. Tullin laisia miehiä oli ammuttu\nennenkin, mutta oliko ketään niin hirveästi syytetty julkisesti? Ja\nkauhuakin voimakkaampi, vastustamaton, värisyttävä kiihko vapisutti\nhänen sieluaan. Se oli sulaa inhimillistä riemua pelottoman miehen teon\njohdosta. Se oli tulista, alkuperäistä vaistoa elää ja taistella. Se\noli jonkinlaista Ventersin ritarillisuuden aiheuttamaa hurjaa iloa.\n\n\"No, no Jane, älkää suhtautuko asiaan noin\", sanoi Lassiter\nhuolestuneena. \"Minun oli pakko kertoa teille. Maailmassa on asioita,\njoista mieskään ei voi olla vaiti. Tuntuu omituiselta, että te\nmurruitte noin kuullessanne tämän, kun koko tämän pitkän ajan olette\nollut urhoollisin nainen, mitä milloinkaan olen tuntenut. Mutta minä en\nymmärrä naisia. Ehkä itkunne on hyvinkin oikeutettua. Tiedän, ettei\nmikään milloinkaan ole herättänyt sielussani sellaista vastakaikua ja\nvallannut sitä niin kuin Ventersin tulo. Minäkin olisin mielelläni\ntehnyt sen, mutta minä kykenen vain ampumaan ja te näytätte vihaavan\nsitä... No niin, nyt lähden.\"\n\n\"Minne sitten?\"\n\n\"Venters vei Wranglen talliin. Raudikko aristelee toista takajalkaansa\nja menen nyt pitämään kiinni tuota suurta paholaista, että kenkä\nvoidaan vaihtaa.\"\n\n\"Käskekää Bernin tulla hakemaan kääröä, jonka tahdon antaa hänelle, ja\nsanomaan samalla jäähyväiset\", huusi Jane Lassiterin poistuessa pihaan.\n\nJane kulutti lopun päivästä koettaen turhaan päättää, mitä panisi tai\nmitä ei panisi Ventersin kääröön. Tämä työ oli viimeinen, jonka hän\nvielä saisi tehdä Ventersin hyväksi, ja nämä tulisivat olemaan hänen\nviimeiset lahjansa Ventersille. Sen vuoksi hän haki, valitsi ja hylkäsi\nvalitakseen jälleen, keskeytti usein vaipuen alakuloisiin unelmiin ja\naloitti uudelleen, kunnes vihdoin sai käärön valmiiksi.\n\nAurinko oli jo painumaisillaan länteen ja hän ja Fay olivat jo syöneet\nillallisensa ja istuivat pihalla, kun Ventersin nopeat askeleet\nkaikuivat kiveyksellä. Jane tuskin tunsi häntä, sillä hän oli vaihtanut\nrisaiset vaatteensa parempiin, ajellut mustan partansa ja leikkauttanut\npitkän tukkansa. Eikä hän kuitenkaan ollut enää entinen Venters. Kun\nVenters nousi portaita pihaan, tunsi Jane viittaavansa kääröön ja kuuli\nlausuvansa sanoja, jotka olivat aivan merkityksettömiä hänelle. Venters\nsanoi jäähyväiset, suuteli häntä, päästi hänet irti ja kiiruhti pois.\nHänen pitkä vartalonsa muuttui epäselväksi Janen silmissä, kävi\nharmaaksi kyyneleisen katseen seuratessa sitä ja hävisi näkyvistä.\n\nWithersteenin kartano peittyi hämärään, pimeään ja yön varjoihin. Pieni\nFay nukkui, mutta Jane lepäsi vuoteessaan jännittynein pakottavin\nsilmin. Hän kuuli tuulen humisevan pumpulipuiden oksissa ja hiiren\nvikisevän seinän raoissa. Vaikka yö tuntuikin kovin pitkältä, rukoili\nhän kuitenkin, ettei päivä milloinkaan koittaisi. Mitä toisikaan uusi\npäivä mukanaan? Hänen huoneessaan vallitseva pimeys näytti pimeämmältä\nennen aamunkoiton alakuloista harmautta. Hän kuuli heräävien lintujen\nsirkutuksen ja oli erottavinaan kavioiden hiljaista kapsetta. Sitten\nhänen korviinsa kantautui hiljainen, kumea, kaukainen laukaus. Hän oli\naavistanut ja odottanut sitä, mutta kuitenkin hänen sydämensä lakkasi\nsykkimästä kuin sähköiskusta ja hänen ruumistaan karmi luita ja ytimiä\nmyöten. Tämä hänen tunteitansa kahlehtiva ote ei hellittänyt pitkiin\naikoihin ja vasta hänen ikkunansa alta kuuluva ääni vapautti hänet\nsiitä.\n\n\"Jane, Jane!\" huusi Lassiter hiljaa.\n\nHän vastasi jotakin.\n\n\"Kaikki on hyvin. Venters pääsi lähtemään. Luulin teidän kuulleen\nlaukauksen ja olin hieman huolissani.\"\n\n\"Mitä se oli? Kuka ampui?\"\n\n\"Joku tyhmeliini koetti pysäyttää Ventersin tuolla rinteellä, mutta\nsaikin vain lyijyä nahkaansa!... Kaikki on luullakseni hyvin. En ole\nnähnyt muita miehiä talon läheisyydessä enkä kuullut heidän askeliaan.\nVenters pääsee kyllä laaksoonsa turvallisesti. Ja, Jane, olen\nsatuloinut Bellsin ja aion nyt lähteä seuraamaan Ventersin jälkiä.\nMuistakaa, etten tahdo näyttää itseäni hänelle, ellei hänen kimppuunsa\nhyökätä ja ellei hän ole apuni tarpeessa. Haluan nähdä, onko tuo hänen\nvalitsemansa laakso turvallinen. Hän sanoi, ettei kukaan voi seurata\nhänen jälkiään sinne, mutta en ole milloinkaan nähnyt sellaista\npaikkaa, jonne en olisi voinut seurata ihmisjälkiä. Jane, kun olen\npoissa, pitää teidän pysytellä huoneissanne ja pitää Faytä tarkasti\nsilmällä. Lupaatteko sen?\"\n\n\"Kyllä, tietysti!\"\n\n\"Ja vielä toinenkin asia, Jane\", jatkoi hän. \"Ellette ole täällä\npalatessani, jos olette kadonnut täältä, älkää olko huolissanne, sillä\nseuraan jälkiänne ja haen teidät käsiini.\"\n\n\"Mutta, rakas Lassiter, mihin minä katoaisin tuolla tavoin?\" kysyi Jane\nuteliaana ja hämmästyneenä.\n\n\"Mihin tahansa. Ehkä makaatte köytettynä jossakin vanhassa tallissa tai\nteidät on suljettu johonkin onkaloon tai kahlehdittu johonkin kuiluun.\nMilly Ernelle tehtiin niin, kunnes hän taipui. Ehkä ette ole sitä\ntiennytkään... Niin, jos olette hävinnyt täältä olemattomiin, haen\nteidät käsiini.\"\n\n\"Ei, Lassiter\", vastasi Jane hiljaa. \"Jos olen hävinnyt täältä, pitää\nteidän unohtaa onneton nainen, jonka tyhmän itsekkään petoksen te\nolette palkinnut ystävällisyydellä ja rakkaudella.\"\n\nHän kuuli Lassiterin kiroavan synkästi ja erotti sitten hänen\nkannustensa hopeanheleän kilinän, kun hän poistui.\n\nJane ryhtyi tavallisiin askareihinsa vakavana ja tyynenä. Tummat\npilvet, varjot ja kostea länsituuli ennustivat onnettomuuksia.\nTullessaan kertomaan hevosista Blake ei ollut niin iloinen kuin\ntavallisesti, ja Jerd oli väsyneen ja vaivautuneen näköinen. Ja kun\nJudkins ilmestyi pihaan väsyneen hevosen selässä ja laskeutui satulasta\nkuten ainakin uupunut ratsastaja, kertoivat hänen tomun peittämä asunsa\nja hänen kasvojensa synkkä, melkein typertynyt ilme Janelle suuresta\nonnettomuudesta. Eikä Jane kaivannut sanoja.\n\n\"Neiti Withersteen, minun täytyy ilmoittaa teille että valkoinen lauma\non mennyttä\", sanoi Judkins käheästi.\n\n\"Istuutukaa tänne, sillä olette perin uupuneen näköinen\", sanoi Jane\nhuolestuneena. Hän pani Judkinsin eteen konjakkia ja ruokaa, ja\nJudkinsin nauttiessa virvokkeita, joiden tarpeessa hän näytti suuresti\nolevan, Jane ei kysellyt häneltä mitään.\n\n\"Ei ainoakaan ratsastaja olisi voinut tehdä enempää, neiti\nWithersteen\", jatkoi Judkins hetken kuluttua.\n\n\"Judkins, älkää olko millännekään. Olette tehnyt enemmän kuin kukaan\nmuu paimen. Olen jo kauan odottanut valkoisen lauman häviötä. Se ei ole\nminulle mikään yllätys. Muutkin täällä sattuneet tapahtumat sopivat\nhyvin yhteen sen kanssa. Olen hyvin kiitollinen palveluksestanne.\"\n\n\"Neiti Withersteen, tiesin, kuinka tulisitte suhtautumaan siihen. Mutta\nse, jos mikään, vaikeuttaa vain kertomistani. Katsokaa, me miehet\nhaluaisimme tehdä niin paljon puolestanne, ja olin kiintynyt työhöni.\nOlimme ajaneet lauman hieman laakson taipeen pohjoispuolelle. Siellä\noli laaja tasanko, vesilammikolta ja mainio laidun, mutta eläimet\nolivat kovin hermostuneita, suoraan sanoen villejä, villejä kuin\nantiloopit. Katsokaa, niitä oli peloitettu niin, etteivät ne\nmilloinkaan nukkuneet. En aio kertoa teille niistä monista tempuista,\njoihin nuo roistot turvautuivat tuolla salviarinteillä. Mutta viikkojen\nkuluessa ei mennyt päivääkään, etteivät eläimet olisi laukanneet.\nOnnistuimme kuitenkin aina kokoamaan ne, ajamaan ne takaisin ja\npitämään ne yhdessä joukossa. Ja sanoakseni totuuden, neiti\nWithersteen, sonnit olivat laihoja. Ne olivat laihoja vaikka ruohoa ja\nvettä oli kaikkialla. Laihoja tähän vuoden aikaan, ja siitä ymmärrätte,\nkuinka sonneja on kiusattu. Esimerkiksi eräänä yönä kiiti kummallinen\ntuliviiru suoraan lauman läpi. Se oli arosusi, jonka häntä oli\nöljytetty ja sytytetty palamaan. Ammuin sen saadakseni asian selville.\nOlimme helisemässä sinä yönä lauman kanssa, ja elleivät salviapensaat\nja ruoho olisi olleet märät, olisimme kaikki, hevoset, sonnit ja me,\njääneet liekkien uhriksi. Mutta minähän lupasin, etten kerro teille\nnäistä tempuista... Kaikkein kummallisinta oli kuitenkin se, neiti\nWithersteen, että kun eläimet joutuivat pakokauhun valtaan, tapahtui se\nluonnollisesta syystä, kiertävästä tomupilvestä. Olette nähnyt\nsellaisia usein. Eikä tämä ollut mikään suuri pilvi, sillä tomu oli\nmelkein kokonaan laskeutunut maahan. Se oli päässyt kuivumaan eräässä\npienessä kurussa, eivätkä sonnit olisi tavallisissa oloissa siitä\nvälittäneetkään. Mutta eläimet olivat hermostuneita ja villejä. Ja\nkävi, kuten Lassiter sanoi, että kun tämä valkoinen lauma alkaa\nliikkua, on sitä yhtä vaikeaa hillitä kuin puhveleita. Olen nähnyt\njoitakin hurjistuneita puhvelilaumoja Nebraskassa ja noiden sonnien\npakokauhu oli samanlaista.\n\n\"Koetin saada lauman kiertämään yhdessä paikassa, kuten Lassiterkin,\nmutta en voinut tehdä sitä, neiti Withersteen. Eikä luullakseni koko\nmaailmassa ole sellaista ratsastajaa, joka olisi voinut kääntää lauman\nkulun toiseen suuntaan. Pysyttelimme sen rinnalla penikulmittain ja\nuseimmat pojistani yrittivät pyörtää sonneja takaisin. Mutta siitä ei\nollut mitään hyötyä. Tasainen maa loppui muuttuen viettäväksi\nrinteeksi, jolloin sonnien vauhti kiihtyi. Pienet rotkot ja syvänteet\ntäyttyivät kuolleista sonneista, ja vihdoin huomasin lauman suuntaavan\nkulkunsa harjanteiden väliseen matalaan kuiluun. Siellä oli\njonkinlainen sianselkä, harjanteesta kohoava kalliojono, ja näin lauman\naikovan kiertää sen vasemmalta puolen. Mutta minä halusin suunnata sen\nkulun oikealle voidaksemme jos suinkin mahdollista ajaa sen tuonne\numpikujaan. Otin sen vuoksi kaikki poikani mukaani, paitsi kolmea, ja\nratsastimme niin kovaa kuin hevoset vain pääsivät kääntääksemme sen\nsuunnan hieman oikealle. Mutta emme voineet sille mitään. Se jatkoi\nvain matkaansa kiertäen kalliot ja useimpien sonnien oli pakko kääntyä\njyrkästi vasemmalle erään syvän kuilun vuoksi, jota emme olleet\nhuomanneet ja jota emme olisi voineetkaan nähdä.\n\n\"Muut kolme poikaa -- Jimmy Vail, Joe Wills ja tuo Cairnsin poika,\nrohkein heistä -- koettivat viimeksi mainitun johdolla kääntää laumaa\numpikujaan. Suunnitelma oli hurja ja tyhmä. En voinut mitään. Pojat\njoutuivat lauman ja tuon saman kuilun väliin, jota hekään eivät olleet\nhuomanneet. Vail ja Wills työnnettiin suoraan sinne silmiemme edessä.\nJa Cairns, jolla oli mainio hevonen, rupesi silloin ratsastamaan\nsellaista vauhtia, että harvoin olen nähnyt mitään sen vertaista, ja\nhän olisi voittanut sonnit, jos siinä vain olisi ollut tilaa. Olin\nkorkealla ja näin, kuinka sonnit syöksyivät parittain kuiluun. Cairns\nkannusti hevosensa hyppäämään niin leveän halkeaman yli, ettei mikään\nhevonen olisi voinut suoriutua siitä, taittaen oman ja hevosensa niskan.\nSaimme sen selville jälkeenpäin samoin kuin Vailin ja Willsinkin\nkohtalon -- parituhatta sonnia oli laukannut poika raukkojen yli.\nVoimme tuoda hyvin vähän heistä kotiin haudattavaksi... Ja, neiti\nWithersteen, tämä kaikki tapahtui eilen, ja luulen, että ellei\nvalkoinen lauma syössyt solan laidan yli, syöksyy se sinne\nparhaillaan.\"\n\nToisen päivän aamuna Judkinsin tulon jälkeen, jonka ajan Jane oli\nviettänyt huoneissaan surren ja pahoitellen paimeniensa kovaa kohtaloa,\nhän kuuli jälleen sen, mitä oli kaivannut enemmän kuin uskalsi\nrehellisesti tunnustaakaan, Lassiterin pehmeät kilisevät askeleet. Ja\nkun Lassiterin mustapukuinen vartalo täytti oviaukon, tunsi Jane\nkuvaamatonta ehdottoman turvallisuuden tunnetta. Lassiterin ollessa\nläsnä haihtui Withersteenin kartanon hämärien käytävien ja outojen\näänten aiheuttama pelko. Asianlaita oli aina ollut niin, että\nLassiterin tullessa pihaan tai halliin oli selvästi tuntenut\nkohottavaa, mutta vähitellen haihtuvaa järkytystä nähdessään Lassiterin\nkupeella heiluvat suuret mustat revolverit. Nytkin hän tunsi, ettei\nainoastaan Lassiter ollut värisyttävän tervetullut, vaan hänen\nkohtalokkaat aseensakin. Sillä niistä riippui niin paljon.\n\n\"Voitteko seurata Ventersin jälkiä ja löysittekö hänen ihmeellisen\nlaaksonsa?\" hän kysyi kiihkeästi.\n\n\"Kyllä ja voin todistaa, että se todellakin on mitä ihmeellisin\npaikka\".\n\n\"Onko hän turvassa siellä?\"\n\n\"Olen ollut hieman huolissani sen vuoksi. Löysin hänen piilopaikkansa,\nvaikka osa tiestä oli niin vaikeakulkuista, etten ikinä ole vielä\nsellaista nähnyt. Ehkä näillä seuduilla on joku rosvo tai joku muu,\njoka on yhtä taitava jälkien seuraaja kuin minäkin. Jos asianlaita on\nniin, ei Venters ole turvassa.\"\n\n\"Kertokaa nyt minulle Bernistä ja hänen laaksostaan.\"\n\nMutta Janen hämmästykseksi Lassiter näytti olevan hyvin vastahakoinen\nkertomaan sen enempää matkastaan. Hän tuntui olevan hirvittävän\nväsynyt. Jane arveli, että sadankahdenkymmenen peninkulman taival,\njosta suurin osa ehkä oli kiivettävä, kykenee väsyttämään paimenenkin,\nkun matka tehdään kolmessa päivässä. Ja hän huomasi sitä paitsi jonkin\najan kuluttua, että Lassiter oli palannut matkaltaan omituisen\nalakuloisena ja hajamielisenä, mutta luuli sen johtuvan valkoisen\nlauman tuhosta ja hänen epävarmasta tulevaisuudestaan.\n\nKului muutamia päiviä ja kun mitään ei tapahtunut, alkoi Jane tulla\niloisemmaksi. Kerran hän ajatteli, että tämä hänen kykynsä saavuttaa\njälleen tasapainonsa oli yhtä surullista kuin hyödytöntäkin. Hän oli\nkuitenkin ruvennut jälleen kävelemään metsikössä pienen Fayn kanssa.\n\nEräänä aamuna hän kulki aivan salviarinteille asti. Hän ei ollut\nkäynyt siellä sateitten jälkeen ja näki sen nyt kukoistavan\npurppuranpunaisena. Puhalsi vinha tuuli ja pensaat huojuivat ja\nheiluivat vaihdellen kauniisti väriään näyttäen milloin vaaleilta,\nmilloin tummilta. Pilvet kiitivät taivaalla ja niiden varjot\npurjehtivat tummina aurinkoisella rinteellä.\n\nPalatessaan kartanoon hän käveli tallien vieritse johtavaa kujaa, mutta\nhän oli tuskin ehtinyt tuolle suurelle, aituuksia ja vajoja täynnä\nolevalle kentälle, kun hän näki Lassiterin nopeasti lähestyvän. Fay\nriistäytyi irti ja juostuaan aidan luo alkoi taputtaa ja vetää erään\nunisen aasin pitkiä korvia.\n\nVain silmäys Lassiteriin terästi hänet ottamaan vastaan iskua.\n\nPuhumatta sanaakaan Lassiter vei hänet suuren pihan poikki kummulle\ntallin edustalle.\n\n\"Jane, katsokaa\", hän sanoi viitaten maahan.\n\nJane katsoi katsomistaan ja huomasi kivissä veripilkkuja ja tomussa\nleveitä sileitä jälkiä, jotka jatkuivat rinteelle päin.\n\n\"Mistä nämä ovat tulleen?\" kysyi hän.\n\n\"Joku on raahannut kuolleita tai haavoittuneita miehiä tuonne rinteelle\nhevosten luo.\"\n\n\"Kuolleita tai haavoittuneita miehiä?\"\n\n\"Niin, Jane. Mutta oletteko voimakas? Voitteko kestää?\"\n\nHän oli puristanut hellästi Janen kädet omiinsa ja hänen silmänsä --\nJane huomasi äkkiä, ettei hän voinutkaan katsoa niihin enää.\n\n\"Voimakasko?\" toisti hän väristen. \"Koetan ainakin olla.\"\n\nPuristaen hänen kättään yhä lujemmin Lassiter vei hänet lähemmäksi\ntallia laakakivistä ladottua tietä pitkin, jossa näkyi hänen\njuoksijainsa teräskenkäisten kavioiden jälkiä.\n\n\"Missä Blake ja Jerd ovat\", kysyi Jane änkyttäen.\n\n\"En tiedä, missä Jerd on. Hän on varmaan paennut\", vastasi Lassiter\nviedessään Janen talliin. \"Mutta Blake -- Blake raukka! Hän on\npoistunut ikuisiksi ajoiksi. Jane, valmistautukaa katselemaan jotakin\nhirveää.\"\n\nKylmien väreiden karmiessa hänen selkäänsä, korvien jyskyttäessä ja\nkatseen muuttuessa jäykäksi ja tuijottavaksi Jane näki jaloissaan\ntyhjäksi ammutun revolverin ja sen läheisyydessä ammuttuja panoksia.\n\nBlake makasi selällään tallin lattialla kalmankalpeana -- kuolleena --\nrevolveri toisessa kädessään ja toinen käsi tarrautuneena veriseen\npuseroon.\n\n\"Keitä varkaat sitten lienevätkään olleet, uskonveljiännekö vai\nrosvoja, tappoi Blake kuitenkin muutamia heistä!\" sanoi Lassiter.\n\n\"Varkaatko?\" kuiskasi Jane.\n\n\"Niin. Täällä on käynyt hevosvarkaita... Katsokaa!\" Lassiter viittasi\nparsiin päin.\n\nEnsimmäinen parsi, Bellsin, oli tyhjä, samoin kaikki muutkin. Ei\nainoakaan juoksija hirnunut eikä tömistellyt tervehtiäkseen häntä.\nNight oli kadonnut samoin kuin Black Starkin.\n\n\n\n\nXVI.\n\nKULTAA\n\n\nKuten Lassiter oli ilmoittanut Janelle, pääsi Venters vaikean matkan\njälkeen Surprise Valleyn rauhalliseen turvapaikkaan. Kun hän vihdoin\nistui väsyneenä hopeakuusten varjoon levähtämään, hän kulutti suurimman\nosan lepohetkestään pahoitteluun, ettei ollut rehellinen uskollista\nystäväänsä, Jane Withersteeniä kohtaan.\n\nKun hän jälleen oli seisonut vastakkain Janen kanssa ja hämmästynyt\nnähdessään hänessä tapahtuneen muutoksen ja kuullut hänen\nvastoinkäymistensä yksityiskohdat, ei hän ollut uskaltanut kertoa\nJanelle omassa elämässään tapahtuneesta tärkeästä muutoksesta. Hän ei\nollut valehdellut, mutta oli ollut vaiti.\n\nBess oli auttanut häntä niiden tavaroiden, elintarpeiden ja varustusten\nkuljettamisessa laaksoon, jotka hän oli tuonut mukanaan. Hän oli\nvarmasti tuonut sieltä sata kertaa enemmän kuin oli aikonut, tarpeeksi\nainakin moniksi vuosiksi ja ehkä vakituisen kodin perustamiseksi\nlaaksoon. Hän ei tiennyt mitään syytä, miksi hänen enää olisi pitänyt\npoistua sieltä.\n\nLevättyään päivän hän voimistui jälleen ottaen osaa Bessin ihastukseen\nheidän aukoessaan lukemattomia kääröjä. Sitten hän alkoi suunnitella\ntulevaisuutta. Ja suunnitellessa haihtuivat hänen mielestään äkkiä\nCottonwoodsiin tehty matka, siitä johtunut elpynyt viha Tullia kohtaan\nja kiihkeiden intohimojen alituinen kuohahtelu. Nykyhetkeen liittyvät\najatukset hautasivat vähitellen hänen Jane Withersteeniä kohtaan\ntuntemansa ystävyyden ja hänen katumuksensa niin syvälle muistin\npohjalle, että ne johtuivat yhä harvemmin hänen mieleensä.\n\nJa mitä taasen hänen mielentilaansa tuli, niin jo toisena päivänä hänen\npalaamisensa jälkeen sai laakso kultaisine värivivahduksineen ja\npurppuraisine varjoineen, humisevine länsituulineen ja viileine\nrauhallisine öineen Ventersin unohtamaan, että hän oli koskaan\nollutkaan sieltä poissa.\n\nHän aloitti työnsä jo samana iltapäivänä. Vain eräs seikka viivytti\nhäntä, vaikka se ei ollenkaan vähentänyt hänen ihastustaan. Hän ei näet\nniiden lukemattomien töiden joukosta, joiden tarkoituksena oli tehdä\nlaaksosta paratiisi, osannut valita sitä, mistä hänen olisi ollut\nsopivin aloittaa. Hän oli tottunut siirtymään haaveilevasta\nhuvituksesta toiseen samoin kuin laakson mehiläiset lentelevät kukasta\nkukkaan, ja tunsi nyt tämän saman tottumuksen ulottuvan töihinsäkin.\nHän aloitti ne kuitenkin kaikesta huolimatta.\n\nJo alussa hän huomasi Bessin olevan suureksi avuksi ja suureksi\nvastukseksikin. Tytön kiihko ja ilo olivat innoittavana kannustimena,\nmutta hänen suunnitelmansa olivat perin epäkäytännöllisiä ja hän oli\nniiden suhteen ihastuttavan horjuvainen. Ja Venters kuvitteli lisäksi\nBessin muuttuvan yhä nuorekkaammaksi ja suloisemmaksi ja hän totesi,\nettä oli paljon helpompaa katsella häntä ja kuunnella hänen puheitaan\nkuin työskennellä. Sen vuoksi hän antoikin Bessille sellaisia töitä,\njotka pakottivat hänet usein käymään luolassa, jonne Venters oli\njärjestänyt tavaransa säilöön.\n\nBessin ollessa jälleen matkalla kuuli Venters leiristä huudon ja sitten\nkoirien kiukkuista haukuntaa.\n\nHän kohottautui hämmästyneenä suoraksi, sillä hän ei ollut osannut\nkuvitellakaan, että Bess joutuisi johonkin vaaraan. Bess oli varmaankin\nnähnyt kalkkarokäärmeen tai villikissan. Mutta olisikohan Bess silti\nhuutanut, vaikka olisikin nähnyt jommankumman, ja miksi koiratkin\nhaukkuivat niin vimmatusti? Heittäen työnsä kesken Venters kiiruhti\nleiriin. Tunkeuduttuaan haavikon läpi hän näki leirissä tummapukuisen\nmiehen. Jäykistyen ja sitten jälleen tulistuen Venters lisäsi vauhtia\nsaadakseen revolverinsa käsiinsä. Hän sätti itseään mielettömäksi\nhoukkioksi, kun vieraan pitkä vartalo alkoi näyttää tutulta ja hän\ntunsi Lassiterin. Sitten hän hidastutti juoksunsa kävelyksi, koetti\nhuutaakin, mutta ei saanut ääntä kurkustaan, ja kun hän saapui leiriin,\nnäki hän Lassiterin tuijottavan kalpeaan tyttöön. Silloin olivat Ring\nja Whitie jo tunteneet hänet.\n\n\"Hei, Venters, tulin vieraisille luoksenne\", sanoi Lassiter hitaasti.\n\"Ja olen hieman hämmästynyt nähdessäni, että teillä täällä on\nnuorukainen toverina.\"\n\nYksi ainoa silmäys oli riittänyt paljastamaan teräväkatseiselle\nratsastajalle Bessin oikean sukupuolen ja hänen tyyneytensä oli\nkerrankin haihtunut. Hän tuijotti tyttöön niin kauan, että tämän\nkalpeat kasvot kävivät tulipunaisiksi. Sekin yksinään olisi\nlopullisesti paljastanut Bessien naisellisuuden, sillä se sopi\nmainiosti hänen auringon kultaamaan tukkaansa ja tummiin\nlaajentuneisiin silmiinsä, hänen suunsa suloon ja hänen solakan\nvartalonsa ilmeiseen sopusuhtaisuuteen.\n\n\"Taivaan nimessä, Lassiter!\" huohotti Venters toinnuttuaan. \"Kuinka\nhuojentavaa, ettei kukaan muu osunut vieraaksemme! Mutta miten ihmeen\ntavalla onnistuitte pääsemään tänne?\"\n\n\"Seurasin jälkiänne. Halusimme -- halusin tietää, missä oleskelette ja\nonko valitsemanne piilopaikka turvallinen. Sen vuoksi lähdin\njälkeenne.\"\n\n\"Seurasitteko jälkiäni?\" huudahti Venters hämmästyneenä.\n\n\"Kyllä. Ja se oli verraten vaikeaa saavuttuani noille sileille\nkallioille. Sain kierrellä koko päivän, ennen kuin löysin nuo kallioon\nhakatut askelmat. Lopusta suoriuduin helposti.\"\n\n\"Missä hevosenne on? Toivoakseni piilotitte sen.\"\n\n\"Sidoin sen kiinni noihin kummallisen näköisiin rinteillä kasvaviin\nsetreihin. Sitä ei kukaan voi nähdä laaksosta.\"\n\n\"Mainiota! Mutta, taivas varjelkoon, olen kuin puulla päähän lyöty ja\nvähän säikähtänyt. Luulin, ettei kukaan ihminen voi seurata jälkiäni\ntänne.\"\n\n\"Uskon sen. Mutta jos näillä ylätasangoilla on joku toinenkin minun\nvertaiseni vainuaja, saattaa hän löytää teidät.\"\n\n\"Sepä ikävää! Olen siitä huolissani. Mutta, Lassiter, kun nyt kerran\nolette tullut tänne, olen iloinen tapaamisestamme. Toverini tässä ei\nole mikään nuorukainen... Bess, tämä mies on ystäväni. Hän pelasti\nkerran henkeni.\"\n\nHetken aiheuttama hämmästys ei ulottunut Lassiteriin. Melkein heti, kun\nhän puristi Bessin kättä hänen käyttäytymisensä huojensi Ventersin\nmieltä ja rauhoitti tyttöä. Kun hän kuuli Ventersin sanat ja katsahti\nnopeasti Lassiteriin, hän tyyntyi, ja vaikka hän ujostelikin ja huomasi\nehkä tilanteessa jotakin tavatonta, ei hän sitä ainakaan näyttänyt.\n\n\"Aion viipyä vain vähän aikaa\", sanoi Lassiter. \"Ja ellen aiheuta\nteille suuria puuhia, ilmoitan, että olen nälissäni. Otin kyllä\nmuutamia korppuja mukaani, mutta ne ovat jo menneet. Venters, tämä\npaikka on epäilemättä ihmeellisin, mitä milloinkaan olen nähnyt. Nuo\nseinämään hakatut askeleet ja kuilun suu. Ja kiipeäminen rotkon kautta\ntänne laaksoon tuntuu siltä kuin ihminen ponnistelisi helvetin kautta\ntaivaaseen. Sisäänkäytävän suulla on kummallisen näköinen kallio, mutta\nen ehtinyt sitä vielä tarkastella. Ihmettelen, kuinka kumman tavalla\nonnistuitte löytämään laakson, joka on näin mielenkiintoinen.\"\n\nPäivällistä valmistettaessa ja syötäessä Lassiter vain enimmäkseen\nkuunteli tapansa mukaan sanoen silloin tällöin jotakin omituiseen\nkuivaan tapaansa. Venters näki kuitenkin ratsastajan huomion kiintyvän\nyhä enemmän Bessiin. Hän ei kysellyt Bessiltä mitään ja kohdisti\ntarkkaavaisuutensa häneen vain silloin, kun tyttö oli syventynyt\njohonkin eikä voinut huomata hänen tutkivaa katsettaan. Ventersistä\ntuntui siltä kuin Lassiter olisi käynyt yhä hajamielisemmäksi\nkatsellessaan Bessiä ja kuin hänen tyyneytensä olisi muuttunut helläksi\nmyötämielisyydeksi. Sitten hän äkkiä nousi sanoen, että hänen täytyi\npoistua varhain. Hän sanoi jäähyväiset Bessille hiljaisella ja hieman\nmurtuneella äänellä ja poistui kiireesti. Venters seurasi häntä ja he\nehtivät kävellä penkereen päähän, kiivetä rapautuneen rinteen laelle ja\nkulkea kivisillan alitse, ennen kuin kumpikaan sanoi sanaakaan.\n\nSitten Lassiter laski kätensä raskaasti Ventersin olalle ja käänsi\nhänet niin, että hän kohtasi hänen harmaitten silmiensä leimuavan\nkatseen.\n\n\"Lassiter, en voinut kertoa tätä Janelle, en mitenkään\", sanoi Venters\nkiihkeästi ymmärtäen ystävänsä ajatukset. \"Koetin kyllä, mutta en\nvoinut. Hän ei olisi ymmärtänyt ja hänellä on huolia tarpeeksi\nmuutenkin. Ja minä rakastan tyttöä.\"\n\n\"Venters, tämä tekee minut sanattomaksi, vaikka olen nähnytkin elämäni\ntaipaleella paljon kummallisia asioita. Kuka tyttö on?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Ettekö tiedä? Mikä hän sitten on?\"\n\n\"En tiedä sitäkään. Kummallisempaa tarinaa ette ole ikinä kuullut?\nMinun pitää kertoa se teille. Mutta te ette usko sitä.\"\n\n\"Venters, naiset ovat tuntuneet minusta aina arvoituksellisilta. En\npysty arvostelemaan kenenkään ihmisen arvoa enkä hyvyyttä. Aiotteko\nolla rehellinen häntä kohtaan?\"\n\n\"Kyllä. Vannon sen Jumalan nimessä!\"\n\n\"Niin arvelinkin, vaikka en sitä aivan varmasti tiennyt. Mutta,\nVenters, hän on nainen kaikkeen muuhun paitsi ikään nähden. Hän on\nsalviarinteitäkin suloisempi.\"\n\n\"Lassiter, tiedän sen. Mutta hirveintä on se, ettei hän\nviattomuudestaan ja sulostaan huolimatta olekaan sellainen kuin miltä\nhän näyttää.\"\n\n\"En tietysti tahtoisi enkä voisikaan sanoa teitä valehtelijaksi,\nVenters\", sanoi vanhempi mies.\n\n\"Viis siitä, mutta hän on Oldringin Naamioitu Ratsastaja!\"\n\nVenters luuli hämmästyttävänsä ystäväänsä tällä uutisella, mutta hän ei\nollut millään tavalla valmistautunut sanojensa aiheuttamaan\njärkytykseen. Hän hämmästyi hetkiseksi nähdessään Lassiterin kokonaan\nmykistyvän, mutta sitten hänen kiihkeä intonsa saada purkaa sydämensä\nja kertoa tämä ihmeellinen tarina tukahdutti kaikki muut ajatukset.\n\n\"Poikani, kertokaa minulle kaikki\", sanoi Lassiter istuutuessaan\nkivelle ja kuivatessaan hikistä otsaansa.\n\nVenters aloitti kertomuksensa siitä ajan kohdasta, jolloin hän oli\nampunut rosvon ja haavoittanut Oldringin Naamioitua Ratsastajaa. Hän\nkoetti kiirehtiä kertoen kaiken, salaamatta Bessin avomielistä\nrakkaudentunnustusta ja omia syvempiä tunteitaan.\n\n\"Sellainen on tarina\", lopetti hän. \"Rakastan häntä, vaikka en olekaan\nsitä hänelle milloinkaan sanonut. Jos kertoisin sen hänelle, olisin\nsamalla heti valmis menemään naimisiin hänen kanssaan, mutta se tuntuu\nmahdottomalta tässä maassa. Ja pelkään viedä häntä muuallekaan. Aion\nsen vuoksi tehdä parastani muuttaakseni hänen elämänsä täällä niin\nmukavaksi kuin suinkin.\"\n\n\"Kuta kauemmin elän, sitä kummallisempaa elämä on\", mutisi Lassiter\nkatsoen maahan. \"Muistan, mitä kerran sanoitte Janelle käsistä, jotka\nsekaantuvat hänen elämäänsä. On tuo voimakas, näkymätön käsi. Tullin\nmusta käsi, minun punainen, teidän välinpitämätön ja tytön pieni\npäivettynyt, avuton käsi. Mutta, Venters, on vielä sellainenkin käsi,\njoka on kaikkitietävä ja ihmeellinen. Ja se käsi juuri johtaa Jane\nWithersteenin elämän kohtaloita. Kertomuksenne voisi saattaa ymmälle\npaljon viisaammankin ihmisen kuin minut. En voi antaa teille\nminkäänlaista neuvoa, vaikka pyytäisittekin. Mutta ehkä voin sentään\nauttaa teitä. Aion joka tapauksessa puhutella Oldringia hänen\nsaavuttuaan kylään saadakseni selville tytön syntyperän. Tunsin rosvon\nmuutamia vuosia sitten. Ja hänkin muistaa kyllä minut.\"\n\n\"Lassiter, jos joskus tapaan Oldringin, tapan hänet!\" huusi Venters\nkiihkeästi.\n\n\"Mikään ei voi olla luonnollisempaa\", vastasi ratsastaja.\n\n\"Uskotelkaa hänelle, että Bess on kuollut, kuten hän onkin hänelle ja\nentiselle elämälleen.\"\n\n\"Kyllä, poikani. Tyyntykää nyt. Jos aiotte ruveta ammuskelemaan Tullia\nja Oldringia, täytyy teidän olla tyyni. Mutta mielestäni on kuitenkin\nparasta, että pysyttelette täällä piilossa. No niin, minun on nyt\nlähdettävä.\"\n\n\"Vielä eräs asia, Lassiter. Ette suinkaan aio kertoa Janelle Bessistä?\nLuvatkaa se minulle!\"\n\n\"En missään tapauksessa. En kuitenkaan pelkäisi lyödä vetoa siitä, että\nhän, kun salaisuudestanne aiheutunut viha on haihtunut -- Venters, hän\ntulee vielä kerran raivostumaan -- kunnioittaa teitä sitä enemmän. En\nminäkään voi pidättäytyä sanomasta, että olette mielestäni miesten\nmies.\"\n\nHeidän kiivetessään edelleen Venters pysähtyi monta kertaa sanoakseen\njäähyväiset, mutta muuttikin mielensä jatkaen kiipeämistään, kunnes he\nsaapuivat Balancing Rockin luo. Lassiter katseli sitä tarkoin, kuunteli\nVentersin otaksumisia sen asemasta ja tarkoituksesta ja työnsi sitä\nuteliaana voimakkaalla kädellään.\n\n\"Älkää Herran nimessä!\" huudahti Venters. \"Panin sen huojumaan kerran\nenkä sen jälkeen ole voinut unohtaa säikähdystäni.\"\n\n\"Olette mielestäni kovin hermostunut tänään\", vastasi Lassiter\nhämmästyneenä. \"Mitä taasen minuun tulee, on minulla aina ollut mitä\nkummallisin halu vyörytellä kiviä. Ollessani lapsi tein niin ja kuta\nsuuremmaksi kasvoin, sitä suurempia kiviä vyörytin. Olen pannut alulle\nmonta vyöryä aikoinani. Enkä ole milloinkaan nähnyt kalliota, jonka\nvyöryttämistä olisin enemmän halunnut. Sen kumeaa, murskaavaa\nsyöksymistä tuonne kuiluun olisi hauska katsella.\"\n\n\"Sulkisitte silloin kokonaan solan suun!\" huudahti Venters. \"Hyvästi\nnyt Lassiter. Säilyttäkää salaisuuteni, älkääkä unohtako minua. Ja\nolkaa hyvin varovainen poistuessanne tuolta laaksosta, sillä rosvojen\nsola ei ole kuin kolmen penikulman päässä täältä rotkoa ylöspäin. En\ntunne enää milloinkaan olevani turvassa täällä, koska te kerran voitte\nseurata jälkiäni tänne.\"\n\nKun Venters laskeutui takaisin laaksoon, tyyntyivät vähitellen hänen\ntunteensa, ja hän kävi hyvin vakavaksi ja miettiväiseksi. Hän huomasi\näkkiä olevansa hyvin vakava ajatellessaan, ettei hän enää\nmilloinkaaan laaksossa oleskellessaan saisi takaisin entistä\nturvallisuudentunnettaan. Saman, minkä Lassiter oli tehnyt, voi joku\ntoinen taitava vainua ja toistaa. Mutta niiden monien paimenten\njoukossa, joiden kanssa Venters oli ratsastellut, ei hän muistanut\nainoatakaan, joka olisi kyennyt lähtemään hänen jäljilleen\nCottonwoodsista ja seuraamaan niitä solan sileän rinteen juurelle,\npuhumattakaan siitä, että häntä olisi voitu seurata kiiltelevän rinteen\nlaelle. Mutta Lassiter ei ollutkaan tavallinen paimen. Hän oli\nkuluttanut suurimman osan elämästään ajamalla takaa ihmisiä eikä\nnautoja. Ja on hyvinkin mahdollista, että Oldringin rosvojen joukossa\noli joku, joka oli yhtä taitava vainuaja kuin Lassiterkin. Kuta enemmän\nVenters mietti tätä mahdollisuutta, sitä huolestuneemmaksi hän kävi.\n\nLassiterin vierailu oli tehnyt Bessinkin levottomaksi ja Venters luuli\nhänen ajattelevan samaa kuin hänkin heidän tulevasta yksinäisyydestään.\nSen keskeyttäminen, vaikka sen oli tehnytkin hyväätarkoittava ystävä,\nei ollut ainoastaan haihduttanut kaikkia siihen liittyviä unelmia ja\npaljon sen suloa, vaan oli myös valanut heidän mieliinsä kalvavaa\npelkoa. He olivat molemmat huomanneet jalan jäljen hiekassa.\n\nVenters ei työskennellyt enää sinä päivänä. Auringonlaskua seurannut\nhämärä väistyi yön tieltä, rotkolintu purki ilmoille surullisia\nsäveliään, tuuli humisi vienosti kallioiden halkeamissa ja nuotio\nleimahteli ja paloi punaisiksi kekäleiksi. Ventersistä tuntuivat nyt\nkaikki nämä seikat aivan erilaisilta kuin ennen, vai oliko hänessä\nitsessään tapahtunut synkkä muutos? Hän toivoi tämän lievän\nalakuloisuuden aamulla jo haihtuneen.\n\nMutta siinä suhteessa hän kuitenkin oli tuomittu pettymään. Ja sitten\nBesskin vaipui niin kaihoisaan surumielisyyteen, ettei Venters ollut\nnähnyt häntä sellaisessa mielentilassa hänen parantumisensa jälkeen.\nHänen kokeensa Bessin ilahduttamiseksi epäonnistuivat surkeasti\nsynkistyttäen vain hänen omaa mieltään. Kova työ tuotti huojennusta,\nmutta päivän kuluttua loppuun hänen levottomuutensa palasi. Silloin hän\nrupesi vakavasti harkitsemaan tilannetta ja huomasi hämmästyksekseen,\nettä hänen oli pakko poistua Surprise Valleysta ja ottaa Bess mukaansa.\nRatsastajana hän oli antautunut moneen vaaraan ja seikkailijana\nDeception Passissa hän oli epäröimättä pannut henkensä alttiiksi, mutta\nnyt hän ei aikonut panna Bessin turvallisuutta eikä onnea alttiiksi\nmillekään vaaralle ja hän oli liian terävä voidakseen olla sitä\nhuomaamatta. Hän tuli pahoilleen ajatellessaan, että hänen on pakko\npoistua tästä kauniista laaksosta juuri nyt, kun hänellä oli keinoja,\njoiden avulla hän olisi voinut luoda siitä pysyväisen hauskan kodin.\nEräs ajatus välähti kiusallisena hänen mieleensä -- miksi hän ei voisi\nkiivetä kuiluun, miksi hän ei voisi sysätä Balancing Rockia tielle ja\nsulkea ikuisiksi ajoiksi Deception Passin? \"Siinä näytti parhain\nominaisuuteni hampaitaan\", mutisi Venters ivallisesti. \"Mutta aion\nehdottomasti nujertaa sen heti. Tahdon olla rehellinen tyttöä kohtaan,\nvaikka se olisikin viimeinen tekoni maailmassa.\"\n\nMeni toinenkin päivä, jonka kuluessa hän työskenteli vähemmän ja\najatteli enemmän, pitäen koko ajan salaa silmällä Bessiä. Tytön\nmiettiväisyys oli syventynyt ilmeiseksi alakuloisuudeksi, mikä vain\nvaikeutti Ventersin aikomusta kertoa tytölle. Hän säilytti\nsalaisuuttaan vielä kolmannen päivän toivoen, että Bess tulisi\nsattumalta hieman iloisemmaksi, mutta hänen suureksi mielipahakseen\nBess kävi yhä synkemmäksi. Oman salaisuutensa ja sen aiheuttaman\nkidutuksen perusteella hän arvasi Bessinkin salaavan jotakin ja\nvaikenemisellaan kiduttavan itseään. Venters ei kyllä vielä ollut\nselvillä siitä, kuinka ja milloin hän poistuisi laaksosta, mutta hän\npäätti kuitenkin selittää sen välttämättömyyden Bessille ja taivuttaa\nhänet lähtemään. Ja hän toivoi sitä paitsi voivansa puheellaan\ntaivuttaa Bessinkin ilmaisemaan salaisuutensa.\n\n\"Bess, mikä teitä oikeastaan vaivaa?\" hän kysyi.\n\n\"Ei mikään\" vastasi Bess katsoen syrjään.\n\nVenters tarttui hänen käteensä pakottaen hänet hellästi mutta\nitsevaltaisesti kohtaaman hänen katseensa.\n\n\"Ette voi katsoa minuun ja valehdella\", sanoi hän. \"Kas niin, mikä\nteitä vaivaa? Salaatte minulta jotakin. Minullakin on eräs salaisuus,\njonka aion kertoa teille hetken kuluttua.\"\n\n\"Niin minullakin. Halusin niin kovin kertoa sen teille, kun palasitte\nmatkaltanne. Sen vuoksi käyttäydyin niin typerästi. Jatkoin kuitenkin\nsalaisuuteni säilyttämistä hekumoiden sillä. Mutta Lassiterin tulo\nkypsytti aivoissani suunnitelman, joka muutti mieleni. Sitten en enää\nhalunnut kertoa sitä teille.\"\n\n\"Haluatteko nyt?\"\n\n\"Kyllä, ja olisin tehnyt sen piakkoin kehoittamattakin. Yritin eilen,\nmutta te olitte niin kylmä. Pelkäsin teitä. Mutta en olisi voinut\nsäilyttää sitä enää kauan.\"\n\n\"Hyvä, te salaperäisistä salaperäisin nainen, kertokaa nyt ihmeellinen\nsalaisuutenne.\"\n\n\"Teidän ei ollenkaan tarvitse nauraa\", vastasi Bess jo hieman\nvilkkaammin. \"Voin tukahduttaa naurunne sekunnissa.\"\n\n\"No, se vetelee.\"\n\nBess juoksi kuusten välitse luolaan ja palasi kantaen jotakin, joka\nnäytti hyvin raskaalta. Katsottuaan tarkemmin Venters näki, että Bessin\nkantamus oli kiedottu mustaan huiviin, jonka Venters hyvin muisti.\nSekin yksinään olisi riittänyt kiihdyttämään hänen uteliaisuutensa\näärimmilleen.\n\n\"Voitteko aavistaa, mitä olen tehnyt poissaollessanne?\" kysyi Bess.\n\n\"Olen kuvitellut, että kuljeksitte vain ympäriinsä katsellen ja\nodottaen minua\", vastasi Venters hymyillen. \"Minäkin näet voin\nhaaveilla kaikenlaista.\"\n\n\"Olette väärässä, sillä työskentelin. Katsokaa vain käsiäni.\" Bess\npolvistui hänen viereensä ja laskettuaan huolellisesti kantamuksensa\nmaahan näytti käsiään Ventersille. Hänen kämmenensä ja sormien\nsisäpuolet olivat valkoiset, rypistyneet ja kuluneet.\n\n\"Bess, olette tarponut vedessä\", sanoi Venters.\n\n\"Tarponutko? Katsokaa tänne!\" Hän avasi kätevästi mustan huivin ja\naurinko paistoi himmeään kimaltelevaan kultakasaan.\n\n\"Kultaa!\" huudahti Venters.\n\n\"Niin, juuri kultaa! Tässä on sitä nauloittain. Löysin sitä, huuhdoin\nsen virrassa ja noukin sen jyvä jyvältä ja pala palalta tähän huiviin.\"\n\n\"Kultaa!\" huudahti Venters jälleen.\n\n\"Niin; naurakaa nyt salaisuudelleni.\"\n\nVenters ei voinut kääntää katsettaan kullasta pitkään aikaan. Sitten\nhän ojensi kätensä tunnustellakseen, oliko kulta oikeaa.\n\n\"Kultaa!\" hän melkein huusi. \"Bess, tässä on sitä satojen, jopa\ntuhansien dollarien arvosta!\"\n\nHän kumartui Bessin puoleen laskien voimakkaan kätensä Bessin kädelle.\n\n\"Onko siellä vielä enemmän tätä samaa ainetta?\" kuiskasi hän.\n\n\"Paljonkin niin pitkälti kuin virtaa riittää kallioihin asti. Olen\nusein huuhdellut kultaa ja kuunnellut miesten puheita. Täällä ei\nluullakseni ole suuria määriä, mutta kuitenkin tarpeeksi tekemään\nteidät rikkaaksi.\"\n\n\"Sellainenko oli salaisuutenne?\"\n\n\"Niin, mutta vihaan kultaa, koska se tekee miehet hulluiksi. Olen\nnähnyt heidän juopuvan ilosta ja tanssivan ja hyppelevän ympäriinsä.\nOlen nähnyt heidän kiroilevan ja raivoavan. Olen nähnyt heidän\ntappelevan kuin koirien ja kiertelevän tomussa ja olen nähnyt heidän\ntappavan toisiaan kullan vuoksi.\"\n\n\"Senkö vuoksi ette halunnut kertoa sitä minulle?\"\n\n\"En aivan senkään tähden.\" Bess antoi päänsä painua. \"Vaan sen vuoksi,\nettä tiesin teidän heti haluavan pois täältä löydettyänne kultaa.\"\n\n\"Pelkäsitte siis, että jättäisin teidät tänne?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kuulkaahan nyt, te suuri lapsi! Kuulkaa, mitä kerron teille, te\nsuloinen, ihmeellinen, villi, sinisilmäinen tyttö! Minunkin\nsalaisuuteni kidutti minua, koska tiesin, että meidän on pakko lähteä\nlaaksostamme. Emme voi jäädä tänne enää pitkäksi aikaa. Mutta en voinut\nkäsittää, kuinka pääsisimme pois tästä maasta ja kuinka eläisimme, jos\njoskus onnistuisimmekin suoriutumaan siitä. Sillä minähän olen köyhä\nkuin kerjäläinen. Sen vuoksi en ilmaissut teille salaisuuttani. Olen\nvaraton, ja Sterlingin tuolla puolen matkustaessa tarvitaan rahaa. Emme\nvoi ratsastaa hevosilla emmekä aaseilla emmekä kävelläkään\nloppumattomiin. Vaikka tiesinkin, että meidän täytyy lähteä, olin\ntoivoton, kuinka lähtisimme ja mitä tekisimme. Mutta nyt meillä on\nkultaa! Päästyämme Sterlingin sivu ei meidän tarvitse enää pelätä\nrosvoja. Ja muita ei laisinkaan.\n\n\"Kuulkaahan nyt, Bess!\"\n\nVenters kuuli nyt äänensä kaikuvan selkeänä ja hellänä ja tunsi Bessin\nkylmien käsien puristuvan nyrkkiin hänen musertavasta otteestaan\nhuolimatta, kun tyttö nojautui häneen kalpeana ja henkeään pidättäen.\n\n\"Te herätitte minut jälleen elämään. Vien teidät pois, kauas pois tästä\nvillistä maasta. Saatte aloittaa uutta elämää ja tulla onnelliseksi.\nSaatte nähdä kaupunkeja, laivoja ja ihmisiä. Teidän pitää saada\nkaikkea, mitä sydämenne halajaa. Kaikki elämänne häpeä ja surut\nunohtuvat ikäänkuin niitä ei olisi milloinkaan ollutkaan. Sillä tavalla\naion erota teistä, te surumielinen tyttö. Rakastan sinua. Etkö tiennyt\nsitä? Kuinka et ole voinut arvata sitä? Rakastan sinua ja olen vapaa.\nOlen mies, sinun tekemäsi mies, enkä enää kerjäläinen!... Suutele\nminua! Niin kauaksi aikaa aion jättää sinut yksiksesi tänne, sinä\nkaunis, kummallinen ja onneton tyttö! Mutta aion tehdä sinut\nonnelliseksi. Välittäisinkö hiventäkään entisyydestäsi, sillä minä\nrakastan sinua. Vien sinut kotiini Illinoisiin äitini luo. Ja sitten\nkuljetan sinua paikasta paikkaan. Aion korvata sinulle kaiken, mitä\nolet menettänyt. Ah, tiedän sinun rakastavan minua, tiesin sen jo ennen\ntunnustustasi. Ja se muutti elämäni. Ja sinä lähdet mukaani, et\ntoverinani, et sisarenani, vaan, Bess kultaseni -- vaimonani!\"\n\n\n\n\nXVII.\n\nWRANGLE JUOKSEE KILPAA.\n\n\nRakastavaiset saivat vihdoin suunnitelmansa valmiiksi. Ventersin oli\nmentävä kylään, hankittava sieltä hevonen ja jonkinlainen valepuku\nBessille tai ainakin vähemmän huomiota herättävä vaatetus kuin tämä\nnykyinen ja kiiruhdettava sitten niin nopeasti kuin suinkin takaisin\nlaaksoon. Sillä aikaa piti Bessin kartuttaa heidän kultavarastoaan.\nSitten he lähtisivät pitkälle ja vaaralliselle matkalleen\nratsastaakseen pois Utahista. Mutta jollei Venters voisi hankkia\nhevosta Bessille, aikoivat he molemmat ratsastaa suurella raudikolla.\nKulta, hieman evästä, satulahuovat ja Ventersin aseet täydentäisivät\nsen kevyen kuorman, jonka he aikoivat ottaa mukaansa.\n\n\"Pidän tästä kauniista paikasta\", sanoi Bess. \"On niin vaikea ajatella,\nettä on lähdettävä täältä.\"\n\n\"Vaikeako? Niin minustakin\", vastasi Venters. \"Ja ehkä vuosikausiksi.\"\nMutta hän ei ilmaissut sanoin ajatustaan, että he ehkä vielä palaavat\ntänne monen vuoden poissaolon ja muutosten jälkeen.\n\nKerran vielä Bess sanoi jäähyväiset Ventersille Balancing Rockin\njuurella, mutta tällä kertaa hän kuiskasi ne toivovasti, hellästi ja\nkiihkeän luottavaisesti. Ja vielä pitkän aikaa heidän erottuaan hänen\nkäsivarsiensa puristus, hänen huultensa sulo ja hänen rinnassaan\nsyntyneen uuden ja hellän tunteen aiheuttama vaikutelma ahdistivat ja\nvärisyttivät Ventersin mieltä. Tyttö, joka oli sanonut itseään\nnimettömäksi ja vähäpätöiseksi olennoksi, oli ihmeellisesti muuttunut\nkuultuaan Ventersin rakkaudentunnustuksen. Sitä kannatti ajatella ja se\nlämmitti kummasti Ventersin sydäntä, mutta nyt hänen piti ehdottomasti\nunohtaa se, jotta hän voisi keskittää kaikki aistinsa tämän vaarallisen\nretken onnistumiseen.\n\nHän oli ottanut mukaansa vain luodikkonsa, revolverinsa ja vähän leipää\nja lihaa, ja koska hänen taakkansa oli niin kevyt, ehti hän pian\nrinteen juurelle ja sitten laaksoon. Ilta alkoi jo pimetä ja hän oli\nhyvillään siitä. Tähdet tuikkivat jo taivaalla, kun hän saapui vanhaan\npiilopaikkaansa rotkon seinämässä olevaan halkeamaan, minkä kautta hän\npujahti tiheän viidakon läpi ruohoiselle aukeamalle. Wrangle seisoi sen\nkeskellä pää pystyssä näyttäen mustalta ja tavattoman suurelta pimeässä\nVenters vihelsi hiljaa, alkoi hitaasti lähestyä sitä ja sitten kutsua.\nHevonen korskui ja laukaten tiehensä kavioiden kumeasti kopsahdellessa\nse katosi hämärään. \"Villimpi kuin milloinkaan ennen!\" mutisi Venters.\nHän seurasi raudikkoa seinämien väliseen kapeaan aukkoon, mutta hänen\ntäytyi hetkisen kuluttua perääntyä sieltä, sillä hän ei nähnyt\njalankaan vertaa eteensä. Hänen palatessaan aukeamalle Wrangle syöksyi\nkallion synkästä varjosta kiitäen kuin salama hänen ohitseen.\nHuomattuaan, että kaikki yritykset Wranglen kiinniottamiseksi sinä\niltana olivat turhia, Venters meni suojaavan kallionkielekkeen alle,\njonne hän oli piilottanut satulansa ja huopansa, ja paneutui nukkumaan.\n\nAamun ensi sarastus sai hänet jo liikkeelle ja heti kun tuli niin\nvaloisaa, että hän voi erottaa esineet, hän irroitti suopungin\nsatulasta lähtien ottamaan kiinni raudikkoa. Hän näki Wranglen syövän\nruohoa aukeaman toisessa päässä ja rupesi aivan luonnollisesti\nlähestymään sitä. Kun hän tuli tarpeeksi lähelle, tunsi Wrangle\nnähtävästi hänet, mutta oli liian villi pysyäkseen paikoillaan. Venters\njuoksi aukeamaa pitkin rinteiden väliseen kapeaan kujanteeseen. Se\nauttoi häntä saamaan hevosen pian kiinni ja vyyhditen suopunkinsa niin,\nettä se oli valmis heitettäväksi, hän kiiruhti sinne. Wrangle antoi\nhänen tulla sadan jalan päähän ja lähti sitten karkuun. Mutta sen\nsyöksyessä ohi hurjaa vauhtia Venters heitti taitavasti suopunkinsa.\nHänellä oli kyllä aikaa jännittäytyä kestämään tempausta, mutta siitä\nhuolimatta Wrangle nykäisi hänet kumoon vetäen häntä muutamia metrejä\nmukanaan, ennen kuin pysähtyi.\n\n\"Senkin villi paholainen\", sanoi Venters vetäessään Wranglea hitaasti\nluokseen. \"Etkö tunne minua? No, tulehan nyt, vanha veikko, so, so.\"\n\nWrangle mukautui suopunkiin ja sitten Ventersin voimakkaaseen\notteeseen. Se oli niin takkuinen ja hurjan näköinen. Luimistaen\nkorviaan se seisoi paikoillaan saadessaan satulan selkäänsä ja suitset\nsuuhunsa, vaikka se olikin niin arka, että vapisi jokaisesta\nkosketuksesta ja äänestä. Venters talutti sen viidakkoon ja taivutellen\nvesoja syrjään päästäkseen läpi saapui vihdoin aukeamalle. Katseltuaan\ntarkasti kummallekin suunnalle hän näki rotkon olevan yhtä aution kuin\nennenkin. Sitten hän nousi satulaan ja lähti ratsastamaan etelää kohti.\n\nWranglen huojuva ravi katkaisi ihmeellisen nopeasti taipaleita. Sen\naskeleet olivatkin tavallisen hevosen askelia melkein kaksi kertaa\npitemmät ja sen kestävyys oli yhtä huomattava. Venters hiljensi sen\nvauhtia silloin tällöin antaen sen kävellä kaikki vastamäet ja pehmeät\nrämeet. Se ei ollut vielä milloinkaan tähän saakka oikutellut Ventersin\nratsastaessa sillä. Hänen oli nyt kuitenkin pakko säästää hevosta eikä\nhän sen vuoksi kannustanut sitä sellaiseen vauhtiin kuin viime\nmatkallaan. Hän yöpyi solan viimeisen lähteen viereen. Hän ei tiennyt,\nkuinka pitkälti sieltä vielä oli Cottonwoodsiin, arvaili vain matkan\npituuden suunnilleen noin viideksikymmeneksi penikulmaksi.\n\nHän jatkoi matkaansa varhain aamulla ja saapui aamupäivällä ahtaaseen\nkuiluun, johon sola päättyi ja josta päästiin ylemmälle salviakentälle.\nHän näki Lassiterin hevosen jäljet tomussa, mutta ei muiden, ja\nlaskeuduttuaan satulasta hän otti ohjakset käteensä alkaen taluttaa\nWranglea rinteen laelle. Tämän lyhyen kiipeämisen jälkeen, joka rasitti\nenemmän hevosta kuin miestä, hänen täytyi levähtää tasangolla, mistä\nhän katseli purppuraisia laajoja salviarinteitä.\n\nWrangle hirnui tyytyväisenä tuntiessaan salvian tuoksun. Noustuaan\nsatulaan Venters suuntasi kulkunsa valkoiselle tielle tuoksuvaa tuulta\nvastaan. Hän ehti ratsastaa pari penikulmaa, kun Wrangle pysähtyi niin\näkkiä, että Venters tuuskahti kovasti satulanuppia vasten.\n\n\"No, mikä sinulle nyt tuli, vanha veikko?\" huudahti Venters kumartuen\nkatsomaan, oliko jokin kenkä irtautunut, kiemurteliko tiellä käärme vai\noliko kavio loukkaantunut terävään kiveen. Saamatta sitä kuitenkaan\nselville hän suoristautui jälleen. Wrangle seisoi jäykkänä korvat\nhörröllään ja pystyssä. Saatuaan siten vihjauksen Venters katsoi\neteensä ja näki tomupilven peittämän tumman miesjoukon ratsastavan\nrinnettä alas. He eivät näyttäneet hiljentävän vauhtiaan eivätkä\nmuuttavan suuntaansa, vaikka jo ehkä olivat huomanneet hänet.\n\n\"Keitä he mahtoivat olla!\" huudahti Venters haluamatta lähteä pakoon.\nRatsastajat eivät voineet olla hänen ystäviään, olivatpa keitä tahansa.\nHän liukui satulasta maahan taluttaen Wranglen korkeimman salviapensaan\nvarjoon. Se voi ehkä kätkeä hänet niin pitkäksi aikaa, että hän ehtii\nhuomata, keitä ratsastajat ovat. Sen jälkeen hänestä olisi\nsamantekevää, kuinka pian miehet huomaisivat hänet. Tarkastettuaan\noliko hänen luodikkonsa ampumakunnossa, hän jäi katselemaan, ja katkera\nraivo, joka kauan oli uinunut hänen povessaan, alkoi kiihtyä\nlemahtelevaan liekkiin. Elleivät nuo ratsastajat olleet rosvoja, oli\nhän unohtanut, miltä rosvot näyttivät ja kuinka he ratsastivat. Miehet\ntulivat yhä lähemmäksi niin pienenä yhtenäisenä tummana joukkona, ettei\nhän voinut laskea heitä. Hänestä tuntui ihmeelliseltä, etteivät heidän\nhevosensa huomanneet Wranglea. Mutta Venters arveli sen johtuvan heidän\nhurjasta vauhdistaan. He olivat kannustaneet hevosensa niin kovaan\nraviin, että Venters jo siitäkin olisi tuntenut heidät rosvoiksi, sillä\npaimenet eivät tavallisesti ratsasta sellaista vauhtia. Hän huomasi nyt\nolevan hyvinkin mahdollista, että ratsastajat ehtisivät hänen luokseen,\nennen kuin hän saisi tilaisuutta ajatella, mitä hänellä oli\nodotettavissa heidän puoleltaan. Kun he olivat kolmensadan metrin\npäässä, talutti Venters tahallaan Wranglen tielle.\n\nSilloin hän kuuli huutoja, liukuvien kavioiden töminää ja näki hevosen\nnousevan takajaloilleen, potkivan pystyssä päin ja liehuvin harjoin.\nPieniä valkoisia savukiehkuroita näkyi selvästi ratsastajien ja\nhevosten muodostamaa tummaa taustaa vastaan, ja laukauksia kajahteli.\nLuodit putosivat kauas Ventersin eteen, lennättivät ilmaan tomua ja\nvihelsivät sitten matalalta salviapensaikkoon. Matka oli liian pitkä\nrevolvereille, mutta joka tapauksessa laukaukset kiihdyttivät Ventersin\nraivon liekkiin, vaikka niiden tarkoituksena ehkä olikin pysähdyttää\nhänen etenemisensä eikä tappaa häntä. Työnnettyään käsivartensa\nsuitsien mutkaan, ettei Wrangle voisi karata, Venters kohotti luodikon\nposkelleen painaen pari kertaa liipasinta.\n\nHän näki ensimmäisen ratsastajan kallistuvan sivulle ja putoavan\nsatulasta ja huomasi toisenkin miehen kyyristyvän satulassaan ja\nhuutavan tuskasta. Sitten Wrangle hypähti pelosta kohottaen Ventersin\nilmaan ja oli melkein kaataa hänet. Hän vetäisi hevosen luokseen\nvoimakkaalla kädellään ja hyppäsi satulaan. Wrangle nousi jälleen\ntakajaloilleen vetäen suitsia perässään, sillä Venters ei ollut ehtinyt\ntarttua niihin. Mutta hän kumartui äkkiä ja sai ne käsiinsä heittäen\nsitten mutkan satulannupin ympärille. Sitten hän hammasta purren\nkääntyi katsomaan saavuttamaansa tulosta.\n\nJoukko oli hajaantunut, jotta se ei tarjoaisi niin laajaa pilkkaa\nluodeille. Miehet olivat ryhtyneet vastarintaan ja muutamien\nrevolverien suista leimahteli tulta. Venters kuuli kovemman\npaukahduksen, ja juuri kun Wrangle jälleen hypähti, hän kuuli luodin\nviheltävän ohitseen. Se olisi varmasti sattunut häneen, ellei Wrangle\nolisi pelastanut häntä nopealla laukallaan. Venters tunsi ensin verensä\nkuumenevan, mutta sitten hän tyyntyi. Harkiten hän etsi miesjoukosta\nluodikolla varustautuneen rosvon ja ampui hänet. Wrangle korskahti\näänekkäästi ja pakeni salviarinteelle. Venters antoi sen juosta\nmuutamia kymmeniä metrejä pysähdyttäen sen sitten rautaisin käsin.\n\nViisi miestä, varmaankin rosvoja, oli vielä jäljellä. Eräs heistä\nlaskeutui satulasta ottaakseen haltuunsa kaatuneen toverinsa luodikon,\nmutta Ventersin ampuma luoti, joka vain peitti miehen tomupilveen\nsattumatta häneen, pani hänet juoksemaan takaisin hevosensa luo. Sitten\njoukko hajaantui. Haavoittunut rosvo lähti toiselle suunnalle ja se,\njoka oli koettanut saada luodikon haltuunsa, lähti toiselle, ja Venters\noli näkevinään kolmannen ratsastajan, jolla oli kummallisen näköinen\nmytty sylissään, häviävän salviapensasten väliin. Mutta kaikki kävi\nniin nopeasti, ettei hän nähnyt, mitä tuossa mytyssä oikeastaan mahtoi\nolla. Kaksi ratsastajaa kolme hevosta mukanaan poikkesi oikealle.\nPeläten pitkää luodikkoa, jollaista rosvot ja paimenet harvoin\nkuljettivat mukanaan sen painavuuden vuoksi, heidän oli pakko lähteä\npakosalle.\n\nYht'äkkiä Venters huomasi, että toinen noista miehistä ratsasti Jane\nWithersteenin Bells nimisellä hevosella, tuolla kauniilla juoksijalla,\njonka Jane oli lahjoittanut Lassiterille. Nähdessään sen hän huudahti\nkiukusta. Sitten toisen ratsastajan pieni jäntevä ja sammakkomainen\nvartalo ja hänen mainio ryhtinsä satulassa -- nämä keskenään niin\nristiriitaiset seikat -- alkoivat näyttää Ventersistä yhä tutummilta.\n\n\"Jerry Card!\" hän huudahti.\n\nJa ratsastaja oli todella Tullin luotettavin apulainen. Ventersin sappi\nkiehui, mutta hän koetti hillitä vihaansa voidakseen katsoa tarkemmin.\n\n\"Niin, mies on varmasti Jerry Card!\" huudahti hän hetkisen kuluttua.\n\"Ja hän ratsastaa Black Starilla taluttaen Nightiä!\"\n\nVentersin sydämessä kauan kytenyt hehkuva tuli leimahti nyt liekkiin.\nHän kannusti Wranglea ja hevosen lisätessä vauhtiaan Venters työnsi\nammuksia luodikkonsa makasiiniin, kunnes se taas oli aivan täysi. Card\ntovereineen oli nyt noin puolen penikulman päässä hänen edellään ja\nratsastivat vaikeudetta rinnettä alas. Venters kiinnitti huomionsa\nhevosten tasaiseen juoksuun ymmärtäen, mistä se johtui, kun Wrangle\nlaukkasi pensaikosta samalle leveälle karjapolulle, jota pitkin Venters\nkerran oli seurannut Jane Withersteenin punaisen lauman jälkiä. Tämä\nkovaksi tallattu polku oli monien vuosien käytöstä käynyt sileäksi ja\ntasaiseksi kuin tie. Venters näki Jerry Cardin katsovan taakseen\nolkansa yli ja toinen ratsastaja seurasi hänen esimerkkiään. Sitten nuo\nkolme juoksijaa lisäsivät vauhtiaan niin, että niiden keinuva juoksu\nvoi milloin tahansa muuttua laukaksi.\n\n\"Wrangle, kilpailu on alkanut\", sanoi Venters julmasti. \"Laskettelemme\nravia, laukkaamme ja juoksemme niiden mukana ja annamme niiden määrätä\nvauhdin.\"\n\nVenters tiesi ratsastavansa niin voimakkaalla, nopealla ja\nväsymättömällä hevosella, ettei ainoakaan ratsastaja milloinkaan ollut\nratsastanut paremmalla Utahin ylätasangoilla. Muistaen Jane\nWithersteenin mieliväitteen, että Night voi juosta rinnan Wranglen\nkanssa ja Black Star näyttää sille kavioitaan, Venters toivoi, että\nJane nyt olisi katsomassa, kuinka tämä kilpailu päättyisi suuren\nraudikon ehdottomaan voittoon. Sitten Venters kuitenkin tunsi olevansa\nkiitollinen siitä, että hän oli poissa, sillä hän aikoi lopettaa\nkilpailun Jerry Cardin kuolemaan. Hänen vihansa ensi kiihko ja raivo\nhaihtui, ja hän kävi synkäksi, niin, melkeinpä tyyneksi, halliten\ntäydellisesti tahtoaan. Hänessä nyt ilmenevä voima -- tuo häntä\nhallitseva tarmo, joka ei ollut vihaa, vaan jotakin säälimätöntä --\nolisi voinut olla koko elämänajan kestäneen kostonhimoisen etsinnän\naiheuttamaa kiihkeää nautintoa. Häntä ei nyt mikään olisi voinut\nhillitä.\n\nHän punnitsi kilpailun kaikkia mahdollisuuksia. Bellsillä ratsastava\nmies jäisi varmasti jälkeen ja poikkeaisi syrjään salviarinteelle.\nMutta Venters ei aikonut välittää tämän miehen liikkeistä sillä Jerry\nCardin ilkeän salaisen toiminnan lopettaminen ja hänen nykyisen pakonsa\ntyhjäksi tekeminen ja sitten mustien takaisin valtaaminen olivat ainoat\nseikat, joihin hän nyt kiinnitti huomionsa. Karjapolku kiemurteli\npenikulmittain rinnettä alas. Venters näki, että purppurainen\nsalviarinne oli kymmenen, viidentoista, parinkymmenen penikulman\nlaajuinen. Ei ainoatakaan rosvoa eikä paimenta näyttänyt tulevan\nvastaan auttamaan Jerry Cardia. Hän ei voisi päästä pakoon muuten kuin\nluopumalla varastamistaan hevosista ja poikkeamalla salviapensaikkoon\npiiloutuakseen sinne. Kymmenen penikulman pituisella matkalla voi\nWrangle väsyttää Black Starin ja Nightin kokonaan ja viidentoista\npenikulman taipaleella tappaa ne vauhdillaan. Venters hillitsi sen\nvuoksi raudikkoa antaen Cardin määrätä vauhdin. Kilpailu tulisi kyllä\nsiten jatkumaan kauemmin, mutta se säästäisi mustia.\n\nKun tätä keinuvaa ravia oli jatkunut muutamia penikulmia, oli Wrangle\njo huomattavasti lähestynyt noita kolmea hevosta. Jerry Card kääntyi\njälleen katsomaan ja nähtyään, kuinka raudikko oli jo tavoittanut, hän\nkannusti Black Starin laukkaan. Sen rinnalla juoksevat Night ja Bells\nseurasivat sen esimerkkiä.\n\nVenters höllensi Wranglen suitsia antaen senkin laukata. Raudikko näki\nhevoset edessään ja halusi juosta, mutta Venters hillitsi sitä. Ja\nlaukatessaan se tavoitti toisia enemmän kuin juostessaan. Bellskin oli\nnopea laukkaamaan, mutta Black Star ja Night oli opetettu juoksemaan.\nWrangle lyhensi vähitellen matkan neljännespenikulmaksi tullen yhä vain\nlähemmäksi.\n\nJerry Card kääntyi vielä kerran. Venters näki selvästi vilahdukselta\nhänen punaiset kasvonsa. Tällä kertaa hän katsoi pitkään ja Venters\nnauroi, sillä hän ymmärsi Jerryn ajatukset. Ratsastaja koetti saada\nselvän siitä, mikä hevonen siten kykeni tavoittamaan Jane Withersteenin\nverrattomia juoksijoita. Wrangle oli jo niin kauan ollut poissa\nkylästä, että Jerry oli mahdollisesti unohtanut sen. Jerryn parhaita\nominaisuuksia ei sitä paitsi ollutkaan pitkänäköisyys, vaikka häntä\nmuuten kehuttiinkin salviarinteiden parhaimmaksi ratsastajaksi. Hän ei\ntuntenut Wranglea. Tarkasteltuaan kauan aikaa hän pyysi toveriaankin\nkatsomaan. Tämä huvitti Ventersiä, koska se selvästi ilmaisi, ettei\nkumpikaan heistä oikein käsittänyt, millaiseen vaaraan he olivat\njoutuneet. Mutta jos he pysyisivät tiellä -- eivätkä heidänlaisensa\nmiehet poikkeaisikaan syrjään ennenkuin viime tingassa -- he olivat\nmolemmat tuomitut.\n\nCardin toveri kääntyi melkein ympäri satulassaan varjostaen silmiään\nkädellään. Hänkin katsoi kauan. Sitten hän äkkiä jälleen pyörähti\nentiseen asentoonsa kumartuen nyt matalalle satulassaan ja alkoi\nheiluttaa oikeaa kättään ylös ja alas. Venters ymmärsi hänen ruoskivan\nBellsiä. Jerrykin ryhtyi toimeen ja nuo kolme juoksijaa kiihdyttivät\nvauhtinsa juoksuksi.\n\n\"Nyt, Wrangle!\" huusi Venters. \"Juokse nyt, sinä suuri paholainen,\njuokse!\"\n\nHän laski suitset Wranglen kaulalle pujottaen silmukan satulannuppiin.\nRaudikkoa ei ollut tarvis ohjata tällä sileällä tiellä. Se oli\nvarmempijalkainen juostessaan kuin missään muussa nopeassa kulussa, ja\nsen juoksussa tuntui olevan jotakin pirullista. Ventersin kiihko oli\nehkä tarttunut siihenkin, mutta kaikissa tapauksissa sen hurja vauhti\nsoveltui hyvin sen ratsastajan mielialaan. Venters kumartui eteenpäin,\nmitaten katseillaan hänen ja Jerry Cardin välistä matkaa.\n\nJuoksua ei ollut vielä jatkunut pariakaan penikulmaa, kun Bells alkoi\njäädä mustista, jolloin Wrangle rupesi tavoittamaan sitä. Venters\nodotti rosvon piakkoin poikkeavan salviapensaikkoon, mutta mies ei\ntehnytkään sitä. Hän ajatteli varmaankin, että voimakas raudikko saa\nBellsin helpommin kiinni vaikeampikulkuisella rinteellä tien vieressä.\nHetken kuluttua ei Wranglen ja Bellsin väliä ollut enää kuin muutamia\nsatoja metrejä. Kääntyen satulassaan rosvo alkoi ampua ja luodit\nlennättelivät ilmaan pieniä tomupilviä. Venterskin kohotti pyssynsä\nvalmistuen pika-ammuntaan ja odotti suotuisaa tilannetta, jolloin Bells\nei olisi suorassa linjassa kauempana juoksevien hevosten kanssa. Hän\noli päättänyt tappaa nämä miehet ikään kuin he olisivat olleet\nhaisunäädän puremia arosusia, vaikka hän hillitsikin mieltään sen\nverran, ettei ampuisi ainoatakaan Jane Withersteenin rakastamaa\narabialaista.\n\nEikä hänen tarvinnutkaan enää ratsastaa pitkälti, kun Bells kääntyi\nvasemmalle niin paljon, etteivät Black Star ja Night olleet enää\nsuorassa linjassa sen kanssa. Silloin Venters tähtäsi korkealle\nodottaen Wranglen pitkien askelten välisiä pysähdyshetkiä ja alkoi\nammuskella nopeasti rosvoa. Pakeneva ratsastaja oli hyvänä maalitauluna\nluodikolle, mutta hän kiiti nopeasti eteenpäin keinuen ylös ja alas. Ja\nWranglen selästä ampuminen oli samanlaista kuin jos ampuja olisi\nistunut kahdareisin salaman päällä. Sitä paitsi siihen liittyi vielä\nsekin vaara, että jokin matalalle tähdätty luoti olisi voinut sattua\nBellsiin. Mutta huolimatta näistä seikoista, jotka vaikeuttivat pahasti\nampumista, Ventersin luottamus samoin kuin hänen leppymättömyytensäkin\nsai hänet aavistamaan, että rosvon pako pian päättyisi kohtalokkaasti.\nKuudennen laukauksen jälkeen rosvo kohotti käsivartensa korkealle\nlentäen päistikkaa satulasta maahan. Hän pyörähti monta kertaa ympäri,\nkohosi puoleksi istuvaan asentoon, mutta kaatui jälleen ja ryömi sitten\npiiloon salviapensaikkoon. Kun Venters kiiti jymistäen ohi, katsoi hän\ntiukasti pensaikkoon näkemättä kuitenkaan miestä. Bells juoksi muutamia\nsatoja metrejä, hiljensi sitten vauhtiaan ja oli jo pysähtynyt tielle\nWranglen kiitäessä sen ohi.\n\nVenters alkoi jälleen työntää uusia ammuksia pyssyynsä ja hänen kätensä\noli niin varma ja vakava, ettei hän pudottanut ainoatakaan. Ratsastajan\nsilmällä ja tarkka-ampujan arvostelukyvyllä hän vielä kerran mittasi\nitsensä ja Jerry Cardin välisen matkan. Wrangle oli tavoittanut Jerryä\nja tuonut hänet pyssynkantaman päähän. Hänen oli nyt hyvin vaikea\nvastustaa kiusausta ampua, mutta hän päätti kuitenkin vielä hillitä\nitseään. Jerry oli pika-ampumista odottaessaan kyyristynyt pieneksi\npalloksi Black Starin selkään, mutta huomattuaan nyt, ettei takaa-ajaja\ntahtonut millään muotoa haavoittaa mustia, hän kohottautui\nluonnolliseen asentoon satulassa.\n\nEhkä hänestä, kuten Ventersistäkin, tämä hetki oli merkkinä todellisen\nkilpailun alkamiselle.\n\nVenters kumartui eteenpäin koetellen kädellään Wranglen kaulaa ja\ntaipui sitten taaksepäin tunnustellen sen kylkiä. Sen takkuisen karvan\nalla vapisi, värisi ja tärisi ihmeellinen lihasvoima. Mutta Wrangle ei\nollut vielä edes lämmennyt. Millainen kylmäverinen peto, ajatteli\nVenters tuntien rakastavansa hevosta enemmän kuin milloinkaan ennen oli\nrakastanut mitään juoksijaa. Eikä ainoallekaan ratsastajalle olisi\nollut mahdollista, vaikka häntä olisivatkin kannustaneet viha,\nkostonhimo tai kiihko pelastaa joku rakastettu henkilö oman henkensä\nuhalla, istua raudikon selässä, keinua sen juoksun tahdissa, katsella\nsen suurenmoista vauhtia, kuunnella sen kavioiden nopeaa kapsetta ja\nosallistua tähän kilpailuun, riemuitsematta sen kulusta.\n\nJa kiihkeän ja heikentymättömän murhanhimonsa kannustamana Venters\nnautti tästä ratsastuksesta juoden ratsastajan salviansuloisen\nhurjuuden maljan pohjaan.\n\nKun Wranglen tuulessa hulmuava harja siveli Ventersin poskia, kiihotti\ntämä kosketus vain hänen valtimoittensa nopeaa sykintää. Hän katsoi\nalas nähdäkseen Wranglen kaviot, mutta näki vain nopeita välähdyksiä ja\nvalkoisen, vauhdin himmentämän tien. Hän katsoi raudikon villiä,\nsuoraksi ojentautunutta päätä, sen kuivaa suljettua suuta ja\nlaajentuneita sieraimia, joista tuprusi kuin näkymätöntä tulta. Wrangle\nkykeni kilpailemaan kuoleman kanssa. Venters näki tien kummallakin\npuolella kasvavan salviapensaikon sulautuvan ohikiitäväksi värittömäksi\nseinämäksi. Ja edessäpäin oli viettävä rinne, jonka purppuraisen kentän\nvalkoinen tie halkaisi. Suoraan hänen kasvoihinsa puhaltava tuuli pani\nhänet voimaan pahoin yhtämittaisella suloisella tuoksullaan ja täytti\nhänen korvansa kumealla ulvovalla huminallaan.\n\nSitten hän sadannen kerran mittaili katsein välimatkaa, joka vielä\nerotti hänet Jerry Cardista. Wrangle ei enää tavoittanut, sillä mustat\nolivat ruvenneet näyttämään nopeuttaan. Venters katseli Jerry Cardia\nihaillen tuon pienen ratsastajan ratsastustaitoa. Hänellä oli satulassa\nsyntyneen ylätasankojen ratsastajan verraton asento. Venters huomasi\näkkiä Cardin vaihtaneen asentoaan tai hevosten asentoa. Hetken kuluttua\nhän muisti varmasti Jerryn ohjanneen Nightiä tien oikeaa laitaa pitkin,\nmutta nyt juoksija oli hänen vasemmalla puolellaan. Ei, Black Starhan\nsiinä oli. Mutta hän muisti hämmästyksekseen Jerryn ratsastaneen Black\nStarilla. Toinen terävämpi katse ilmaisi hänelle, että Black Star oli\nnyt ilman ratsastajaa. Jerry Card oli nyt Nightin selässä.\n\n\"Hän on vaihtanut hevosia!\" huudahti Venters ihaillen vilpittömästi\ntätä hämmästyttävää urotyötä. \"Vaihtanut ne täydessä vauhdissa! Jerry\nCard, juuri niin olet menetellyt, ellen ole juopunut salvian hajusta.\nMutta minun pitää nähdä tuo temppu, ennen kuin uskon.\"\n\nWranglen kiitäessä eteenpäin hän naulitsi katseensa pieneen\nratsastajaan. Jerry Card ratsasti niinkuin vain hän voi ratsastaa.\nKaikkien rohkeiden ylätasankojen ratsastajien joukossa Jerry oli ainoa,\njoka kykeni puristamaan mustista irti viimeisenkin tässä kovassa\nkilpailussa. Hän oli kiihoittanut niiden vauhdin äärimmilleen, vaikka\nei vielä viimeiseen tappavaan pisteeseen asti. Ja epäilemättä Card,\nvaikka hänen henkensä olikin kysymyksessä, nautti tästä ratsastuksesta\nehkä paljon hurjemmin kuin Venters, sillä hän oli syntynyt\nsalviarinteitä, satulaa ja erämaata varten. Venters näytti ymmärtävän\nJerryn ajatukset. Tuo pieni rikosten tahraama ratsastaja ajatteli\ntodellakin hevosiaan säännöstellen niiden vauhtia, ohjaten niitä\nvuosien kuluessa hankkimiensa kokemusten mukaan, riemuiten niiden\nkauniista, nopeasta ja suurenmoisesta juoksusta ja toivoen niiden\nvoittavan kilpailun, vaikka hänen oma henkensä olikin vain hiuskarvan\nvarassa. Jälleen Jerry kääntyi satulassaan ja auringonpaiste väikkyi\npunaisena hänen kasvoillaan. Kääntyessään hän kannusti Black Starin\nlähemmäksi Nightiä, kunnes ne juoksivat vierekkäin kuin yksi hevonen,\nsitten hän suoristautui satulassa, irroitti jalustimet jaloistaan ja\nvääntäen jollakin tavoin vartaloaan hyppäsi Black Starin selkään. Hän\nei edes sotkeutunut tahdikkaassa keinumisessaan. Kuin iilimato hän\ntarrautui kiinni toiseen satulaan ja kun hevoset erosivat, työntyi\nhänen oikea jalkansa, joka nähtävästi oli ollut kaksinkerroin hänen\nallaan, alas jalustimeen. Tällainen taitava ja rohkea ratsastustemppu\noli sellainen, että Ventersin täytyi enemmänkin kuin ihailla sitä.\n\nJerry ratsasti noin penikulman pituisen matkan Black Starilla hypäten\nsitten Nightin selkään. Mutta Jerryn taitavuus ja mustien hurja juoksu\neivät hyödyttäneet mitään raudikkoa vastaan.\n\nVenters tuijotti eteensä tarkastaen seutua. Tie jatkui vielä suorana\nnoin viisi penikulmaa, mutta katosi sitten kumpujen väliin. Oikealla\nmuutamien satojen metrien päässä Venters näki pensaikossa aukon,\nDeception Passin laidan. Tumman kuilun takaa loistivat vastakkaisen\nrinteen punaiset seinämät. Hän kuvitteli tien laskeutuvan solaan\njossakin noiden harjanteiden pohjoispuolella. Ja hän totesi, että hänen\ntäytyi tavoittaa ja että hän tavoittaisikin Jerry Cardin tällä viiden\npenikulman pituisella suoralla taipaleella.\n\nHän painoi julmasti kannuksensa Wranglen kylkiin. Heikkokin kosketus\nriitti kiihoittamaan Wranglen syöksyyn. Ja nyt se hurjasti korskahtaen\nnäytti moninkertaistuttavan lihasvoimansa ja syöksyvän eteenpäin niin\nhirmuista vauhtia, että Venters oli lentää satulasta. Pensaikko kiiti\nohitse himmeänä kuten tiekin ja tuuli oli melkein tukahduttaa hänet\ntukkien hänen korvansa ja riistäen häneltä kuulon. Jerry Card kääntyi\njälleen ja tavasta, jolla hän vaihtoi hevosia, saattoi huomata, että\nhän nyt aikoi ryhtyä viimeiseen toivottomaan yritykseen. Venters\ntähtäsi tien laitaan ja lähetti luodin Jerryn jälkeen niin että tomu\npöllähti. Hän toivoi voivansa peloittaa Jerryä niin, että tämä\nkääntyisi pensaikkoon. Mutta Jerry vastasi laukaukseen ja hänen\nluotinsa sattui vaarallisen lähelle maahan Wranglen nopeiden jalkojen\nviereen. Venters lopetti silloin ampumisensa antaen Jerryn tyhjentää\nrevolverinsa. Penikulman matkalla, kun Black Star, joka teki parastaan,\nalkoi jättää Nightiä, Wrangle ei tavoittanut ollenkaan, mutta toisella\npenikulmalla se tavoitti jo hieman. Kolmannella penikulmalla se\nsaavutti laukkaavan Nightin ja alkoi tavoittaa nopeasti toistakin\nmustaa.\n\nWrangle ei ollut enää Black Starista kuin sadan metrin päässä. Suuri\nraudikko jatkoi vain tömisten matkaansa. Jokaisella metrillä se\ntavoitti jalan verran. Sen hengitys tunkeutui viheltäen sen\nsieraimista, vaahto pärskyi joka suunnalle sen märästä ihosta ja sen\npinta poltti kuin tuli. Se oli hurja, voimakas ja nopea kuten ennenkin,\nmutta sen jokainen askel oli heittää Ventersin satulasta. Wranglen\nvoima, into ja viimeinen ponnistus olivat alkaneet vaikuttaa häneenkin.\nSe oli nyt jo melkein voittanut elämänsä suurimman kilpailun. Venters\noli näkevinään edessään laajalle ulottuvan kentän. Black Star liikkui\nkuin sumun keskellä ja sen ratsastaja, Jerry Card, näytti hänestä\nhyppelevältä pieneltä pisteeltä. Wrangle vain ei hiljentänyt\nhirvittävää vauhtiaan. Venters tunsi jokaisen askeleen lisäävän sen\nlihasten vapisemista ja jännitystä. Vaahtoa räiskyi Ventersin silmiin\nkarvastellen niitä ja pannen hänet näkemään salvian aivan punaisena.\nMutta tämän punaisen udun läpi hän näki tai oli näkevinään Black Starin\näkkiä ilman ratsastajaa ja ontuvana. Wrangle jatkoi matkaansa yhtä\nhurjalla vauhdilla. Silloin Venters tarttui lujasti sen suitsiin.\nVaihtaen juoksunsa laukaksi, laukan raviksi, ravin hölkäksi, hölkän\nkävelyksi ja kävelyn pysähtymiseksi suuri raudikko lopetti juoksunsa.\n\nVenters katsoi taakseen. Black Star seisoi ilman ratsastajaa tiellä.\nJerry Card oli paennut pensaikkoon. Kaukana valkoisella tiellä Night\ntuli juosten uskollisesti jäljessä. Venters laskeutui satulasta melkein\npuolisokeana ja huumaantuneena. Mutta hetken kuluttua hän jo tointui\nsen verran, että voi ruveta pitämään huolta Wranglesta. Hän irroitti\nsatulan ja suitset niin nopeasti kuin suinkin. Raudikko höyrysi,\nhuohotti, hirnui ja vapisi. Mutta se jaksoi vielä seistä, eikä Venters\nollut huolissaan sen vuoksi.\n\nKun Venters juoksi takaisin Black Starin luo, näki hän hevosen horjuvan\nvapisevilla jaloillaan pensaikkoon ja vaipuvan äkkiä maahan.\nSaavuttuaan sen luo Venters irroitti satulan ja suitset. Hän luuli\nBlack Starin jalkojen olevan mennyttä kalua. Hän ei uskaltanut\ntoivoakaan uupuneen hevosen tointumista. Se makasi hervotonna verisen\nvaahdon peittämänä suu auki, kieli pitkällä, silmät melkein sammuneina\nja kaunis ruumis suonenvedontapaisesti nytkähdellen.\n\nVoimatta katsoa Janen lemmikin kuolemaa Venters kiiruhti tielle toista\nmustaa vastaan. Mennessään hän piti tarkasti silmällä Jerry Cardia. Hän\nkuvitteli ratsastajan pysyttelevän pyssynkantamattomissa, mutta koska\nJerry varmasti eksyisi pensaikossa, ei ollut ollenkaan mahdotonta, että\nhän pysyttelisi läheisyydessä saadakseen jos mahdollista takaisin\ntoisen mustan. Night saapuikin paikalle hetkisen kuluttua märkänä,\nkuumissaan ja uupuneena. Venters talutti senkin toisten luo ja\nirroitettuaan sen satulan päästi sen irti lepäämään. Se laskeutui\nväsyneenä tomuun piehtaroimaan osoittaen siten, että sillä vielä oli\nhieman voimia jäljellä.\n\nSitten Venters istuutui lepäämään ja ajattelemaan. Huolimatta vaarasta\nhänen oli pakko jäädä yöksi siihen paikkaan tai jonnekin läheisyyteen.\nHevosten täytyi saada levähtää ja juoda. Hänen täytyi löytää vettä\njostakin. Hän oli nyt seitsemänkymmenen penikulman päässä\nCottonwoodsista ja luultavasti sen rotkon läheisyydessä, missä\nkarjapolku kääntyy syrjään laskeutuakseen rotkoon. Hetken kuluttua hän\nnousi tarkastamaan laaksoa.\n\nHän oli hyvin lähellä erään syvän rotkon pykäläistä laitaa, jonne tie\nkääntyi. Seutu oli täynnä rämeiden erottamia aaltoilevia harjanteita,\njotka viettivät rotkoon päin. Seuraten rotkon suuntaa hän näki, missä\nsiihen yhtyvät toiset rotkot rikkoivat sen laidan ja kauempana punaisia\nseinämiä ja keltaisia kallioita, jotka jatkuivat syvään siniseen\nhalkeamaan, arvattavasti Deception Passiin asti. Käveltyään muutamien\nmetrien päähän jyrkänteen reunalle hän näki, missä tie laskeutui\nlaaksoon. Rinne aleni vähitellen samoin kuin kivien reunustama tiekin,\nja Venters oli varma, että juuri tämän kautta Oldringilla oli tapana\najaa karjansa solaan. Siellä ei ollut kuitenkaan minkäänlaisia merkkejä\nsiitä, että hän joskus olisi ajanut karjaa solasta pois tätä tietä.\nOldringin maakuoppaan oli monta reikää.\n\nTarkastellessaan kaikkia läheisyydessä sijaitsevia pieniä syvänteitä\nVenters löysi ilokseen vettä. Hän pakottautui lepäämään ja syömään\nvähän leipää ja lihaa odottaessaan sopivaa hetkeä, jolloin hän voisi\nvaaratta antaa hevosten juoda. Päivä oli suunnilleen puolessa. Wrangle\nlaskeutui lepäämään ja Night seurasi esimerkkiä. Venters päätti pysyä\npaikoillaan niin kauan kuin ne lepäilivät. Kuta kauemmin ne lepäisivät,\nsitä parempi ja sitä vaarattomampaa olisi sitten niiden juottaminen.\nVähitellen hän kykeni rohkaisemaan sen verran mieltään, että uskalsi\nmennä katsomaan Black Staria luullen sen jo kuolleen. Mutta sen sijaan\nhän huomasikin juoksijan jo osaksi tointuneen. Sen suuret mustat silmät\nnäyttivät tuntevan Ventersin ja leimahtelivat. Venters tuli hyvin\niloiseksi ja istuutui mustan viereen pitkäksi aikaa. Hetken kuluttua se\nnousi vaivalloisesti ja ähkien jaloilleen, ravisteli itseään ja hirnui\nvettä. Venters meni löytämänsä pienen lammikon luo, täytti hattunsa\nvedellä ja antoi juoksijalle siemauksen. Black Star hörppäsi sen\nyhdellä siemauksella kuin vesitipan ja töykki turvallaan hattua pyytäen\nlisää. Venters talutti nyt Nightin juomaan ja hetken kuluttua Black\nStarinkin. Sitten mustat alkoivat syödä ruohoa.\n\nRaudikko oli poistunut salviarinteelle rotkon ja tien väliin. Pari\nkertaa se katosi näkyvistä pieniin syvänteihin. Vihdoin Venters arveli\nWranglen jo syöneen tarpeekseen ja ottaen suopunkinsa lähti ottamaan\nsitä kiinni. Kulkiessaan harjanteelta toiselle hän näki, että hevonen\noli sotkenut vesilammikon mutaiseksi. Venters ajatteli silloin, että\nWrangle oli varmaankin juonut kyllikseen ilman pahempia jälkiseurauksia\nja ettei sen kiinniottaminen sen vuoksi tulisikaan olemaan helppoa.\nEikä hän voinutkaan päästä niin lähelle raudikkoa, että olisi voinut\nheittää suopunkinsa. Hän yritti tunnin, mutta lopetti sitten\nharmistuneena. Wrangle ei näyttänyt enää villiltä, vaan pikemminkin\näreältä. Pulassaan Venters palasi muiden hevosten luo toivoen, vaikka\nsiihen ei juuri ollut luottamista, saavansa Wranglen kiinni sitten, kun\nse oli syönyt tarpeekseen.\n\nIltapäivällä Ventersin huolet huojentuivat, mutta hän piti kuitenkin\ntarkasti silmällä mustia ja tietä sekä salviapensaikkoa. Sillä eihän\nvoinut tietää, mihin Jerry Card oikeastaan pystyi. Hänen täytyi\nharmistuneena tunnustaa, että Jerry oli ollut liian nopea ja ovela\nhänelle. Mutta kuitenkin hän itsepäisesti piti kiinni aavistuksestaan,\nettä Jerryn loppu oli lähellä.\n\nTuuli tyyntyi, punainen aurinko kosketti jo rinteen läntisen laen\nkaukaista laitaa ja hiipivät purppuraiset varjot pitenivät. Rotkojen\nlaidat hehkuivat punaisina ja syvät kuilut näyttivät huokuvan sinistä\nsavua. Hiljaisuus kietoi seudun vaippaansa.\n\nSen rikkoi hevosen pitkä kiljaisu ja kova kavioiden kapse. Venters\nhyppäsi seisoalleen katsoen etelään. Pitkin rotkon laitaa aivan kuilun\nvieritse lähestyi Wrangle hirveätä vauhtia.\n\nVenters katsoi siihen hämmästyneenä. Oliko villi raudikko tullut\nhulluksi? Sen pää oli pystyssä ja vääntynyt mitä kummallisimpaan\nasentoon ollakseen juoksevan hevosen pää. Äkkiä Venters huomasi, että\nWranglen niskaan oli tarrautunut sammakkomainen olento. Jerry Card! Hän\noli jollakin tempulla saanut Wranglen kiinni ja riippui nyt sen\nniskassa kuin suuri takiainen. Mutta miehen kummallinen asento ja\nraudikon hurja kiljaisu olivat järkyttäneet Ventersin hermoja. Wrangle\nsyöksyi mutkaa kohti, missä tie kääntyi laaksoon, kiitäen sokeana\neteenpäin. Joskus se laukkasi aivan lähelle jyrkänteen reunaa.\n\nJerry Card oli kumartunut eteenpäin ja iskenyt hampaansa Wranglen\nturpaan. Venters näki sen ja muisti äkkiä, joidenkin toivottomien\nratsastajien turvautuvan lopuksi tähän temppuun. Hän muisti erään\nratsastajan menettäneen hampaansa koettaessaan tällä hirveällä tavalla\nhillitä pillastunutta hevosta. Wrangle oli todellakin menettänyt\njärkensä. Ja ihmeellisintä oli, mikä sitä ohjasi. Jerry Cardin puoleksi\npetomainen ja hevosmainen vaistoko? Mutta johtuipa tämä ihme mistä\ntahansa, totta se kuitenkin oli. Ja muutamien kymmenien metrien päässä\nJerry voisi kääntää raudikon solaan johtavalle tielle.\n\n\"Ei sentään niin, Jerry!\" kuiskasi Venters tullen muutamia askelia\nlähemmäksi ja kohottaen pyssyn poskelleen. Hän koetti kiinnittää\nkatseensa tähtäimen yli tuohon pieneen kyyristyneeseen, sammakkomaiseen\nolentoon, mutta se liikkui liian nopeasti ja oli liian pieni. Venters\nampui kuitenkin kerran, toisen, kolmannen, neljännen ja viidennenkin.\nMutta kaikki luodit menivät ohi ja kalliita sekunteja meni hukkaan.\n\nMutisten karkean kirouksen Venters tähtäsi silloin Wrangleen painaen\nliipaisinta. Hän kuuli selvästi, kuinka luoti sattui. Wrangle kiljahti\nhirveästi, kääntyi äkkiä kuolemaa halveksivasti ja syöksyi viimeisellä\nloistavalla hypyllään rotkon laidalta kuiluun pyörähdellen ilmassa tuo\nsammakkomainen olento tarrautuneena niskaansa.\n\nNyt seurasi tauko, joka ei tuntunut milloinkaan päättyvän, hermoja\nkoetteleva järkytys ja hetken kestävä hiljaisuus.\n\nSitten kuului kuilusta äänekäs räsähdys, vyöryvien kallioiden\npitkäaikaista jyrinää, jonka kaiku kiiriskeli kauas lakaten kuulumasta,\nja sitten vallitsi taas kaikkialla häiriintymätön rauha.\n\nWranglen kilpajuoksu oli päättynyt.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nOLDRINGIN KUOLINKELLOT.\n\n\nNoin neljäkymmentä tuntia myöhemmin Venters sai aikaan melkoisen\nhälinän Cottonwoodsissa ratsastaessaan sen pääkatua Black Starilla ja\ntaluttaen Bellsiä ja Nightia. Hän oli tavannut Bellsin laitumelta\nkuolleen rosvon vierestä, eikä hänelle ollut tapahtunut muuta\nmainitsemisen arvoista nopealla ratsastusretkellään kylään.\n\nMikään ei ollut Ventersin luonteelle vieraampaa kuin kerskaileminen\neikä hän ajatellut ollenkaan uhmaavaa käytöstään eikä urhoollisuuttaan\nratsastaessaan Jane Withersteenin juoksijoilla suoraan mahtavimpien\nvehkeilijöitten linnoitukseen. Hän halusi näytellä ihmisille näitä\nkuuluisia arabialaisia, kuinka ne olivat likaisia ja tomuisia ja aivan\nsen näköisiä kuin loppuun ajetut hevoset; hän tahtoi näyttää kylän\nasukkaille ja saada heidät vakuutetuiksi siitä, etteivät rosvot, jotka\nolivat ratsastaneet niillä salviarinteille, olleet ratsastaneet niillä\ntakaisin. Venters oli tullut kylään sen ja erään toisen asian vuoksi.\nHän tahtoi joutua vastakkain Tullin kanssa, ja ellei Tullin, niin\nDyerin, ja ellei Dyerin, niin jonkun muun salaisen päävehkeilijän\nkanssa. Se oli hänen tarkoituksensa. Rosvojen kohtaaminen, häntä\nvastaan aiheettomasti tehty hyökkäys, veren vuodattaminen, Jerry Cardin\nja hevosten tapaaminen, kilpailu ja hurjistuneen Wranglen viimeinen\nhyppy -- kaikki nämä seikat olivat valaneet kuin öljyä kytevään tuleen\nsytyttäen, paisuttaen ja kiihdyttäen sen leimahteleviksi liekeiksi. Hän\nolisi nyt voinut ampua Dyerin alttarille kesken jumalanpalvelusta ja\ntappaa Tullin naisten ja lasten nähden.\n\nHän antoi noiden kolmen juoksijan kävellä vihreän kasviston reunustamaa\nkylätietä. Hän kuuli Amber Springistä juoksevan virtaavan veden\nkohinan. Kuinka katkeraa vettä se nyt olikaan Jane Withersteenille!\nMiehet ja naiset pysähtyivät katsomaan häntä ja hevosia. Kaikki\ntunsivat hänet samoinkuin mustat ja kimonkin. Venters luki miesten\nkasvoista tiedon, että he olivat tienneet Jane Withersteenin\narabialaisten joutuneen varkaiden käsiin. Hän hidastutti kulkuaan ja\npysähtyi Dyerin asunnon edustalle. Se oli matala ja pitkä kivirakennus,\njoka muistutti Withersteenin kartanon päärakennusta. Suurella\netupihalla kasvoi runsaasti rehevää ruohoa ja kukkia, hiekoitetut\nkäytävät veivät kuistille, tasaiseksi leikattu purppurainen salvia-aita\nerotti sen kirkon alueesta, linnut visertelivät puissa, vesi virtasi\nsointuvasti kohisten käytävien vierellä ja kaikkialta kuului lasten\niloisia huutoja. Mutta Ventersistä tuntui tämän kodin kauneus, tyyneys\nja ilmeinen onnellisuus epäolennaiselta, koska hänen mielestään piha,\nkukat ja vanha viiniköynnösten peittämä talo piiloutuivat varjoon. Hän\noli kuulevinaan lintujen viserryksessä ja virtaavan veden kohinassa\njotakin pahanenteistä. Siellä oli kyllä paljon tyyntä kauneutta,\nsuloista soittoa ja viatonta naurua, mutta millainen hirveä kohtalo\nniitä odottikaan Dyerin isännyyden varjossa?\n\nHän jatkoi matkaansa pysähtyen Tullin asunnon edustalle. Naiset\ntuijottivat häneen kalpein kasvoin paeten kuistista sisälle. Tull itse\nnäyttäytyi ovella kumaraisena jännittäen niskaansa. Hänen tummat\nkasvonsa hävisivät näkyvistä, ovi paukahti kiinni ja raskas salpa\nputosi paikoilleen kumeasti jymähtäen.\n\nSilloin Venters ravisti Black Starin suitsia ja ajaen kovaa ravia\ntalutti toiset hevoset kylän keskustaan. Siellä hän pysähtyi kerran\nvielä katujen risteyksiin ja kauppojen edustalle. Tähän tärkeimpään\nkulmaan kokoontuneitten ihmisten käytöksessä ei ollut nyt tuota\ntavallista joutilaisuuden tuntua. Paimenet, karjanomistajat ja kylän\nasukkaat lopettivat äkkiä hajamielisen keskustelunsa. Kuului nopeasti\nsiirtyvien jalkojen muuttelemista, kun miehet asettuivat käytävän\nreunalle vierekkäin.\n\nVenters tarkasteli näitä vaiteliaita, ilmeettömän näköisiä miehiä. Hän\ntunsi monta paimenta ja kyläläistä, mutta joukossa ei ollut ainoatakaan\nniistä, joita hän oli halunnut tavata. Noissa häneen päin kääntyneissä\nkasvoissa ei ollut mitään ilmettä. Kaikki he tunsivat hänet, useimmat\nolivat vihamielisiä häntä kohtaan, mutta heidän joukossaan oli vain\nharvoja, jotka eivät olleet kiihkeän uteliaita ja ihmetteleviä Jane\nWithersteenin juoksijain palaamisen vuoksi. Kuitenkin kaikki olivat\nvaiti. Heissä esiintyivät nuo tutut luonteenominaisuudet: kätketyt\ntunteet, kummallinen salaperäisyys ja ilmeettömyys.\n\n\"Onko teistä kukaan nähnyt Jerry Cardia?\" kysyi Venters kovalla\näänellä.\n\nMutta ei hän saanut vastaukseksi ainoatakaan sanaa, ei päännyökkäystä\neikä -pudistusta, ei edes silmän ummistamista tai huulten\nnyrpistämistä, ei mitään muuta kuin tyyntä ilmeetöntä tuijottamista.\n\nVentersin pistävään ivaan ei vastattu ja miesten jäykkä tyyneys valoi\nkuin öljyä hänen sisässään riehuvaan tuleen.\n\n\"Näen, että muutamilla teistä on revolverit mukananne!\" lisäsi hän\npurevan ivallisesti. Ja hänen sanojaan seuranneen pitkän jännittyneen\nhiljaisuuden kuluessa, joka oli vedetty tiukalle kuin pingoitettu\nköysi, hän istui liikkumattomana Black Starin selässä. \"No, hyvä\nnäinkin\", jatkoi hän. \"Vieköön joku teistä tämän viestin Tullille.\nSanokaa hänelle, että olen tavannut Jerry Cardin... Ilmoittakaa\nhänelle, ettei Jerry Card enää milloinkaan palaa!\"\n\nSitten yhtä kuolettavan tyynenä Venters peräytti Black Starin käytävän\nvierestä kadulle ja pyssyn kantamattomiin. Hän oli nyt valmis\nratsastamaan Withersteenin kartanoon ja luovuttamaan juoksijat Janelle.\n\n\"Hei, Venters!\" hän kuuli tutun äänen huutavan ja näki erään miehen\njuoksevan kohti. Tulija oli Judkins, joka tervehti häntä tarttuen hänen\nkäteensä. \"Venters, olin melkein kaatua hämmästyksestä nähdessäni nuo\nhevoset. Mutta niiden näkeminen ei kuitenkaan järkytä niinkuin sinun\nulkomuotosi. Mitä oikeastaan on tapahtunut? Oletko tullut hulluksi?\nMieletön varmaankin olet ratsastaessasi tänne tällä tavoin ja noilla\nhevosilla ja puhuessasi siten Tullista ja Jerry Cardista.\"\n\n\"Jud, en ole mieletön, vaan pähkähullu\", vastasi Venters.\n\n\"Bern, olen iloinen kuullessani äänessäsi jotakin vanhasta minästäsi,\nsillä tullessasi kylään olit kuin ratsastajan ruumis, joka ei näe\nedessään muuta kuin punaista. Sait tuon miesjoukon niin jäykistymään,\nettei ainoakaan voinut vetäistä esiin revolveriaan. Tule tännepäin,\nsillä meidän täytyy keskustella vähän. Mennään tuonne kujaan, sillä\nemme ole turvassa täällä.\"\n\nJudkins nousi Bellsin selkään ratsastaen Ventersin kanssa\npumpulipuumetsikköön. Siellä he laskeutuivat maahan ja poistuivat\npuiden väliin.\n\n\"Kerro ensin itsestäsi\"; sanoi Judkins. \"Onnistuit siis saamaan hevoset\ntakaisin. Sepä mainio temppu! Ja tietysti annoit Jerrylle samanlaisen\nlähdön kuin Hornellekin?\"\n\n\"Hornelleko?\"\n\n\"Niin. Hänet löydettiin eilen kuolleena ja arosusien raatelemana ja hän\noli saanut luodin suoraan sydämeensä.\"\n\n\"Mistä hänet löydettiin?\"\n\n\"Tuolta teiden risteyksestä. Tiedäthän, missä Oldringin karjapolku\neroaa solaan johtavasta tiestä.\"\n\n\"Siellä juuri kohtasin Jerryn ja rosvot. Mutta mitä Hornella oli siellä\ntekemistä? Luulin Hornea rehelliseksi karjankasvattajaksi.\"\n\n\"Hyvä Jumala, Bern, älä kysele minulta sellaista! Olen aivan pyörällä\npäästäni koettaessani käsittää asioita.\"\n\nVenters kertoi taistelusta, kilpailusta Jerry Cardin kanssa ja sen\nsurullisesta lopusta.\n\n\"Tiesin sen! Tiesin koko ajan, että Wrangle oli paras hevonen!\"\nhuudahti Judkins ja hänen laihat kasvonsa nytkähtelivät ja silmät\nloistivat. \"Millainen kilpailu! Olisin halunnut olla katsomassa, kuinka\nWrangle ponnahti kalliolta Jerry selässään. Sellaiset olivat siis\nsalviarinteiden parhaimman hevosen ja mainioimman ratsastajan\njäähyväiset tälle maailmalle!... Mutta, Bern, koska nyt kerran olet\nsaanut hevoset takaisin, niin miksi haluat syöksyä suoraan Tullin\nniskaan?\"\n\n\"Haluan, että hän saa sen tietää. Ja jos vain saan hänet käsiini, ammun\nhänet kuin --\"\n\n\"Et voi päästä häntä lähellekään\", keskeytti Judkins. \"Laitumien\nvartijat ovat nyt ruvenneet suojelemaan Dyeriä ja Tulliakin.\"\n\n\"Eikö Lassiter sitten ole tehnyt vielä mitään?\" kysyi Venters\nuteliaana.\n\n\"Ei\", vastasi Judkins ivallisesti. \"Jane on muuttanut hänen mielensä.\nHän on rakastunut mielettömästi Janeen ja seuraa häntä kuin koira. Hän\nei ole enää mikään Lassiter, sillä hän on menettänyt rohkeutensa eikä\nhän puhukaan entiseen tapaansa. Kylässä puhutaan sellaista ja kaikki\ntietävät sen. Hän ei ole ampunut ketään eikä hän --\"\n\n\"Jud, uskallan löydä vetoa, että hän sen vielä tekee\", vastasi Venters\nvakavasti. \"Muista vain sanani. Lassiter on enemmän kuin mestariampuja.\nJud, hän on jalo ja suurenmoinen!... Tunnen sen ollessani hänen\nseurassaan. Jumala auttakoon Tullia ja Dyeriä, kun Lassiter lähtee\nheitä puhuttelemaan, sillä silloin eivät hevoset, paimenet eivätkä\nkiviseinätkään voi suojella heitä.\"\n\n\"En tahdo väittää vastaan, Bern. Toivon sinun olevan oikeassa. Olen\ntietenkin ollut vähän harmissani, kun luulin Lassiterin käyneen\nkesymmäksi. En kuitenkaan tahdo kieltää hänen rohkeuttaan ja tuota\nhänen ominaisuuttaan, joka lamauttaa ihmiset. Näin hänen viimeksi tänä\naamuna tallustelevan katua pitkin tuonnepäin hitaasti ja tyynenä. Ja\nhän on yhtä musta ja kauhua herättävä kuin hänen revolverinsakin.\nNurkkaan kokoontuneet miehet eivät uskaltaneet räpäyttää silmääkään, ja\nuskallan lyödä vetoa hevosestani, ettei joukossa ollut ainoatakaan,\njonka sydän ei olisi sykkinyt kauhusta Lassiterin kulkiessa ohi. Hän\nmeni Snellin kapakkaan ja koska ei sieltä kuulunut ampumista, menin\nminäkin sinne. Ja, hitto minut vieköön, ellei Lassiter seisonut siellä\ntiskin ääressä juomassa ja juttelemassa Oldringin kanssa!\"\n\n\"Oldringinko?\" kuiskasi Venters. Hänen äänensä, kuten kaikki muukin\ntulinen ja sykähtelevä hänessä näytti jähmettyvän.\n\n\"Päästä käsivarteni irti!\" huudahti Judkins. \"Se on kipeä. Mies oli\nvarmasti Oldring. Mutta mikä sinua oikeastaan vaivaa? Venters, sinussa\nnäyttää olevan jotakin hullusti, sillä olethan lakanaakin valkoisempi.\nAnnahan, kun kerron. Tiedäthän minun puhuvan mielelläni, ja vaikka\nolenkin hidas, pääsen kuitenkin viimein asiaan. Kerroin jo, että\nLassiter jutteli tuttavallisesti Oldringin kanssa. He näyttivät sopivan\nmainiosti yhteen. Toiset rosvotkaan eivät kiinnittäneet heihin sen\nsuurempaa huomiota. Mutta kuten kissa vahtii hiirtä, niin minäkin pidin\nsilmällä noita molempia miehiä, koska heidän tuttavallisuutensa näytti\nminusta hyvin kummalliselta. Olen ajatellut paljon viime aikoina,\nvaikka en tiedäkään juuri mitään. Paljon kummallista on tapahtunut,\nmutta tämä tuntui minusta sentään kaikkein kummallisimmalta. Miehet\nseisoivat tiskin ääressä kahden niin lähellä toisiaan, että heidän\nrevolveriensa kotelot koskettivat toisiinsa. Näin Oldringin ensin\nhämmästyvän, mutta Lassiter oli jääkylmä. He juttelivat, ja hetkisen\nkuluttua, Lassiterin sanottua jotakin, rosvo kirosi ja lyyhistyi sitten\ntiskiä vasten jääden nojaamaan siihen. Muut kapakassa olevat rosvot\nkatsoivat ympärilleen ja nauroivat, mutta eivät ryhtyneet muuhun.\nViimein Oldring kääntyi ja jokainen voi helposti huomata, että jokin\noli järkyttänyt häntä. Niin, Bern, tuo suuri rosvo -- sinähän tiedät,\nettä hän on yhtä hartiakas kuin pitkäkin ja mitä voimakkain mies -- oli\nmenettänyt rohkeutensa. Vähän ajan kuluttua hän alkoi puhua\nLassiterille eikä minun tarvinnut ponnistaa paljonkaan näköäni\nhuomatakseni, että Lassiter oli kovin järkyttynyt. Siihen asti en ollut\nnähnyt hänen milloinkaan menettävän tyyneyttään. Häneen näytti koskevan\nenemmän kuin Oldringiin, vaikka hän ei karjunutkaan siten. Hän aivan\nkuin vajosi kokoon ja tuijotti tuijottamistaan näkemättä kuitenkaan\nketään elävää olentoa kapakassa. Sitten hän tointui jotenkuten ja\npuristettuaan -- niin juuri, puristettuaan Oldringin kättä poistui. En\nvoinut silloin olla ajattelematta, kuinka helposti poikanenkin olisi\nsilloin voinut tappaa tuon suuren mestariampujan... No niin, rosvo\nnojasi tiskiin kauan aikaa ajatuksiinsa vaipuneena, mutta sitten hän\ntointui, vaati karjuen viskyä ja kulautti suuhunsa sellaisen ryypyn,\nettä se olisi kyennyt kellistämään minut.\"\n\n\"Onko Oldring vielä täällä?\" kuiskasi Venters. Hän ei voinut puhua\nmuuten. Judkinsin kertomus ei ollut ilmaissut hänelle mitään.\n\n\"Hän on Snellin kapakassa vieläkin. Bern, en ole kertonutkaan sinulle\nvielä siitä, kuinka rosvot ovat metelöineet. He ovat raivonneet Stone\nBridgessä ja Glazessa, ja kolme päivää he ovat nyt juopotelleet täällä\npelaten ja syytäen kultaa. Heillä on sitä kasoittain. Jos se olisi\nkultahiekkaa tai palasia, voisin ajatella jotakin, mutta se on niin\nuutta kultarahaa kuin olisi vastikään tullut Yhdysvaltain rahapajasta.\nJa raha on oikea, sillä se on tarkastettu. Oldring on totta puhuen\nvallan raivoissaan. Vähän aikaa sitten hän menetti Naamioidun\nRatsastajansa ja hänen sanotaan kiukuttelevan sen vuoksi. Arvailen nyt,\nkertoiko Lassiter rosvolle jotakin tuosta pienestä naamioidusta\nratsastavasta paholaisesta. Niin, juuri ratsastavasta. Hän oli melkein\nyhtä taitava kuin Jerry Card. Ja, Bern, olen mietiskellyt, tiedätkö --\"\n\n\"Judkins, olet hyvä mies\", keskeytti Venters. \"Kerron sinulle jonakin\npäivänä erään tarinan. Mutta nyt minulla ei ole aikaa. Vie nämä hevoset\nJanelle.\"\n\nJudkins tuijotti häneen hetkisen mutisten itsekseen, nousi sitten\nBellsin selkään, katsahti jälleen Ventersiin ja ratsasti sitten\nmetsikköön taluttaen toisia hevosia ja hävisi näkyvistä.\n\nKerran, kauan aikaa sitten, tuona yönä, jolloin Venters oli kantanut\nBessin Surprise Valleyhin, hän oli tuntenut kaikki aistinsa kummallisen\nherkiksi. Ja nyt tuo sama tunne palasi vaikka se erosikin tuosta\nentisestä siinä, että hän tunsi olevansa kylmä, jähmettynyt, konemainen\nja kykenemätön vapaasti ajattelemaan ja kaikki hänen ympärillään näytti\nepätodelliselta, etäiseltä ja vieraalta. Hän piilotti luodikkonsa\npensaikkoon painaen paikan hyvin tarkoin mieleensä. Sitten hän käveli\nkujalle ja lähti kulkemaan kylän keskustaa kohti. Kävellessään hän\nkiinnitti huomionsa raittiiseen heikkoon tuuleen, virtaavan veden\nkylmään hopeanheleään lorinaan, kylmältä taivaalta paistavaan kylmään\naurinkoon, lintujen viserrykseen ja lasten nauruun. Kylmää ja\nsaavuttamatonta oli kaikki maassa ja taivaalla. Kylmemmältä ja\ntiukemmalta tuntui iho hänen kasvoissaan, kylmemmiksi ja kovemmiksi\nmuuttuivat hänen revolveriensa kiilloitetut perät, kylmemmiksi ja\nvakavammiksi kävivät hänen kätensä, kun hän kuivasi tahmean hien\notsaltaan ja ojensi kätensä tunnustellakseen revolveriensa koteloita.\nHäntä vastaan tulevat miehet väistyivät kauas syrjään. Bevinin kaupan\neteen kokoontunut joukko hajosi kahtia päästääkseen hänet läpi, ja\nVentersistä tuntuivat heidän kasvonsa ja kuiskauksensa kuin unikuvilta.\nKääntyessään eräässä nurkassa hän joutui vastakkain Tullin kanssa.\nKerran ennenkin hän oli nähnyt tämän miehen valahtavan tuhkanharmaaksi\nja samanlaisen muutoksen hän näki Tullissa nytkin. Tull pysähtyi kuin\nnaulittuna vavisten ja toinen käsi ojennettuna. Äkkiä se vaipui ja Tull\nnäytti liukuvan jonnekin ja katoavan Ventersin näkyvistä. Sitten hän\nnäki paljon hevosia, joiden suitset vetivät maata, rosvojen hevosia,\nkaikki jänteviä, tummia kimoja tai mustia. Eräästä oviaukosta kantautui\nhänen korviinsa raikuvaa naurua, arpanoppien kalinaa, tuolien\nsiirtelemistä ja kullan kilahtelua. Hän meni sisään.\n\nNähdessään savun täyttämän huoneen ja nuo juovat, kiroilevat ja\npelaavat tummaihoiset miehet Venters jälleen palasi todellisuuteen.\n\nKukaan ei ollut huomannut hänen tuloaan ja hän kiinnitti katseensa\ntiskin vieressä seisoviin juopotteleviin miehiin. Kaikki olivat\ntummapukuisia ja tummakasvoisia, auringon paahtamia, vääräsäärisiä\nkuten useimmat salviarinteiden ratsastajat, mutta eivät laihtuneita\neivätkä jänteviä. Sitten Ventersin katse siirtyi pöytiin liukuen\nnopeasti toisesta julman näköisestä pelaajasta toiseen, kunnes se\npysähtyi rosvopäällikön suureen, karvaiseen, mustaan päähän.\n\n\"Oldring!\" hän huusi ja hänestä tuntui kuin hänen äänensä olisi\nsärkenyt hänen rumpukalvonsa.\n\nSe vaimensi hälinän.\n\nMutta tuolin narina ja kolahdus katkaisi hiljaisuuden äkkiä Oldringin\nnoustessa seisoalleen, ja tuon kookkaan ja synkännäköisen miehen\nsiirtyessä lähemmäksi syntyi täyteen ahtautuneessa huoneessa entistä\nsyvempi hiljaisuus.\n\n\"Oldring, haluan jutella hieman kanssanne!\" jatkoi Venters.\n\n\"Vai niin, mistä sitten?\" jyräytti Oldring tutkistelevasta.\n\n\"Tulkaa kadulle yksinänne. Tuon teille viestin Naamioidulta\nRatsastajaltanne.\"\n\nOldring potkaisi tieltään tuolin kiiruhtaen lähemmäs niin raskain\naskelin, että lattia notkui. Hän viittasi mutiseville seisomaan\nnousseille miehilleen, että he pysyisivät aloillaan.\n\nVenters peräytyi ovelta odottaen ja kuunnellen rosvon raskaita nopeita\naskelia, joiden kaiku järkytti hänen sieluaan enemmän kuin koskaan\nmikään muu ääni.\n\nOldring tuli ja Venters ehti vilahdukselta nähdä hänen suuren ruhonsa\nja leveät hartiansa, hänen kultasolkisen vyönsä revolvereineen ja hänen\npitkävartiset kultakannuksin varustetut saappaansa. Sillä hetkellä\nVenters tunsi outoa uteliaisuutta saadessaan katsella Oldringin\nelinvoimaa. Rosvon leveä otsa, hänen suuret mustat silmänsä, hänen\npitkä partansa, joka oli yhtä musta kuin korpin siipi, hänen leveät\nhartiansa ja korkea rintansa, hänen koko komean olemuksensa, joka oli\nniin täynnä elinvoimaa, tarmoa ja väkevyyttä, näytti herättävän\nVentersissä sanoin kuvaamatonta vihamielistä iloa, koska hän aikoi\nkylmästi tehdä lopun tuosta jalosta miehuudesta ja elämän esikuvasta.\n\n\"Oldring, Bess on hengissä! Mutta hän on kuollut teille, kuollut sille\nelämälle, jota olette pakottanut hänet viettämään, kuollut samalla\ntavalla kuin tekin olette sekunnin kuluttua!\"\n\nVentersin katse siirtyi salamannopeasti Oldringin mulkoilevista\nsilmistä hänen käsiinsä. Toinen niistä, oikea, ponnahti suoraksi ja\nsitten revolveria kohti, ja Venters ampui häntä sydämeen.\n\nOldring vaipui hitaasti polvilleen ja revolveriin tarttunut käsi\nherpaantui. Ventersin kummallisesti herkistyneet aistit ymmärsivät tuon\nhervottoman käden, horjuvan ruumiin, huohotuksen ja rinnan kohoilemisen\nja tutisevan parran tarkoituksen. Mutta johtuiko noiden mustien silmien\nkauhea ilme vain elinvoimasta?\n\n\"Mies, miksi ette odottanut? Bess oli --\" Oldringin kuiskaus hukkui\nhänen partaansa ja kallistuen raskaasti hän kaatui suulleen.\n\nVenters pakeni nopeasti nurkan taitse kadun toiselle puolelle ja\nhypättyään pensasaidan yli juoksi pihan ja hedelmä- ja kasvitarhan\npoikki salviarinteelle. Siellä korkeiden pensaiden suojassa hän kääntyi\nlänteen päin juosten sinne, mihin oli piilottanut luodikkonsa. Saatuaan\nsen käsiinsä hän alkoi jälleen juosta ja kierrettyään pensaikon läpi\nhän tuli Jane Withersteenin tallien ja aitauksien taakse. Huohottaen ja\npuuskuttaen ankarasti ja tuntien tuskaa kuin hänen kylkeensä olisi\npistetty veitsellä hän pysähtyi huoahtamaan ja levähtäessään hänen\nkatseensa harhaili ympäri hakien hevosta. Tallin ovet ja ikkunat olivat\nauki ja se näytti aivan tyhjältä. Alakuloinen yksinäinen aasi seisoi\nlähimmässä aitauksessa. Oudolta todella tuntui hiljaisuus, joka nyt\nvallitsi tässä Jane Withersteenin lemmikkien kerran niin onnellisessa\nja mieluisassa asuinpaikassa.\n\nHän meni aitaukseen varoen jättämästä mitään jälkiä ja talutti aasin\nvesikaukalolle. Ja hän joi itsekin niin paljon kuin suinkin jaksoi,\nvaikka ei ollutkaan janoissaan. Sitten hän talutti aasin pois\naitauksesta kovaa maata pitkin ja hän poikkesi pensaikkoon suunnaten\nkulkunsa salviarinteelle.\n\nHän ratsasti nopeasti kääntyen silloin tällöin tarkastelemaan, näkyikö\nrinteellä ratsastajia. Hänen päänsä ulottui juuri pensaiden latvojen\nkorkeudelle eikä aasia olisi voitu huomata ollenkaan. Cottonwoodsin\nvihreä kosteikko vaipui hitaasti rinteen taa ja purppuraisen\nsalviapensaikon äärimmäinen huojuva laita yhtyi taivaan sineen.\n\nKarttaa ilmitulemista, päästä pakoon ja piilottaa jälkensä, siinä hänen\nainoat ajatuksensa, kun hän suuntasi matkansa Deception Passia kohti.\nJa hän keskitti silmiensä ja korviensa kaiken terävyyden tämän tehtävän\ntarkkaan suorittamiseen arvostellen etäisyyksiä ja maan laatua kokeneen\nratsastajan taidolla. Hän pysytteli pensaikossa kaukana sen tien\nvasemmalla puolella, jota pitkin päästiin solaan. Hän käveli kymmenen\npenikulmaa katsoen lukemattomia kertoja taakseen. Mutta huojuva\npurppurainen salviapensaikko näytti aina yhtä laajalta ja autiolta,\nelottomalta erämaalta. Päästyään kallioiselle maaperälle hän käytti\nsitä hyväkseen mennen tien yli ja jatkoi sitten matkaansa sen oikeata\npuolta. Vihdoin, varmistauduttuaan siitä, että hän näkisi hevosilla\nratsastavat miehet paljon ennen kuin he hänet pienen aasin selästä, hän\nrupesi ratsastamaan satulatta.\n\nVäsymätön aasi jatkoi tuntikausia tasaista juoksuaan. Aurinko painui\nlänteen ja varjot alkoivat pidentyä rinteellä. Purppuraisen hämärän\nleijailevia utupilviä kohosi onkaloista sulautuen pian yhteen\ntasangolla ja pimittäen illan. Venters ohjasi aasin niin lähelle tietä,\nettä erotti sen valkoisen viivan harjanteilta, ja ratsasti vielä\ntuntikausia.\n\nKun hän vain pääsisi solaan jättämättä mitään jälkiä, saisi hän olla\nturvassa ainakin vähän aikaa. Saavuttuaan myöhään yöllä pensaikossa\nolevaan aukkoon hän lähetti aasin edellään alas ja pani liikkeelle\nvyöryn, joka melkein hautasi eläimen rinteen juurelle. Vaikka Venters\nitsekin oli kolhiutunut, ylpeili hän kuitenkin siitä, että oli\npeittänyt jälkensä. Uudelleen hän hyppäsi aasin selkään jatkaen\nmatkaansa. Yö oli synkimmillään hänen saapuessaan viidakkoon, joka\nsuojeli hänen vanhaa leiripaikkaansa. Siellä hän päästi aasin\nlaitumelle lähteen läheisyyteen ja paneutui pitkäkseen vanhalle\nlehtivuoteelleen.\n\nHän tunsi vain epämääräisesti lihaksiensa polton ja värinän, kuin\njonkin, joka oli hänen ulkopuolellaan. Mutta padottu tunteiden virta\nsärki vihdoin sulut, ja tämä hetki, joka vapautti hänet pakollisesta\ntoiminnasta, hämmensi hänet vastavaikutuksellaan. Hän kärsi\nymmärtämättä miksi. Hän näki vilahduksia omasta itsestään aina sielunsa\nvalaisemattomaan syvyyteen saakka. Tuli, joka oli syönyt hänet\nrakoille, ja kylmä, joka oli jähmetyttänyt hänet, liittyivät nyt yhteen\nkiduttamaan hänen mieltään ja sydäntään kiitäen hänen olentonsa läpi\nkuin tulinen jääkenkäinen juoksija, rynnäten hurjasti hänen suonissaan,\npolkien alleen kuohahtelevan hyvyyden ja viivyttäen pahan sammumista.\n\nJa tämä vähitellen lientyvä sekamelska synnytti selvän kysymyksen: Mitä\nolikaan tapahtunut? Hän oli lähtenyt laaksostaan mennäkseen\nCottonwoodsiin. Mutta miksi? Näytti aivan siltä, kuin hän olisi\nratsastanut sinne tappamaan erästä miestä, Oldringia. Tämä nimi toi\nhänen tietoisuuteensa sen ainoan miehen maailmassa, jonka hän oli\ntoivonut tapaavansa. Ja hän oli tavannutkin rosvon. Venters muisti\nkapakan savuisen ilman, tummakasvoiset miehet ja kookkaan Oldringin.\nHän näki Oldringin tulevan ovesta, tuon loistavan miehuuden esikuvan,\ntuon kauniin jättiläisen kiiltävän mustine liehuvine partoineen. Hän\nmuisti Oldringin haukansilmien kysyvän katseen. Hän kuuli itsensä\ntoistavan: \"Oldring, Bess on hengissä! Mutta hän on kuollut teille\", ja\nhän tunsi hypähtävänsä ja hänen korvansa menivät lukkoon revolverin\npaukahduksesta ja hän näki jättiläisen sortuvan hitaasti polvilleen.\nJohtuiko se vain hänen elinvoimastaan, tuo hänen silmiensä kauhea ilme,\nvai oliko se tuon ylen voimakkaan roiston vaikeasti sammuvan elämän\naiheuttama? Sitten hän oli kuulevinaan katkonaisen kuiskauksen,\nkummallisen kuin kuolema: \"Mies, miksi ette odottanut? Bess oli --\" ja\nnäki Oldringin kaatuvan kuolleena suulleen maahan.\n\n\"Tapoin hänet!\" huudahti Venters järkyttyneenä muistaen kaikki. \"Mutta\ntämä ei johdu siitä, vaan hänen silmiensä ilmeestä ja hänen\nkuiskauksestaan!\"\n\nTämä oli se salaisuus, joka oli huutanut hänelle hänen tunteittensa\nsekasorron ja jännityksen läpi. Miten voi sydämeen ammutun miehen\nsilmiin tulla sellainen ilme? Se ei ollut ilmaissut vihaa eikä raivoa,\nei ihmis- eikä kuolemanpelkoa, vaan sellaisen pelottoman vihollisen\nkiihkeää välähdyksenä näyttäytyvää tarmoa, joka tahtoo laukauksen\nlaukauksesta, hengen hengestä, mutta jolla ei enää ole ruumiillisia\nvoimia. Muistaen sen nyt selvästi ja tietäen, ettei hän milloinkaan\nvoisi sitä unohtaa Venters näki Oldringin suurten silmien ilmaisevan\niloista hämmästystä, hellyyttä ja rakkautta. Sitten ne himmenivät,\nvaikka hän koettikin yli-inhimillisellä tarmollaan ponnistautua\npuhumaan. Vaikka häntä oli ammuttu sydämeen, oli hän kuitenkin\ntaistellut kuolemaa vastaan ei ampuakseen, vaan kuiskatakseen\nkummallisia sanoja.\n\nJa millaisia sanoja kuoleva olikaan kuiskannut! Miksi Venters ei ollut\nodottanut? Entä sitten? Oldring ei ollut lausunut noita sanoja\npuolustuksekseen, vaan pahoitellen, ettei hänellä enää ollut\nsekuntiakaan elämisen aikaa puhuakseen. Bess oli --. Nämä sanat\nalkoivat jälleen kiduttaa Ventersiä. Mitä Bess oli ollut Oldringille?\nTämä vanha kysymys nousi haudastaan ahdistamaan häntä kuin aave. Hän\noli antanut anteeksi, hän oli rakastanut ja unohtanut, mutta nyt\nkuolevan miehen salaperäinen kuiskaus herätti eloon entisen\nluonnottoman, tyydyttämättömän, mustasukkaisen epävarmuuden. Bess oli\nrakastanut tuota loistavaa mustatukkaista jättiläistä, hän oli\ntunnustanut sen itse ja Ventersin sielua alkoi jälleen polttaa\nmustasukkaisuuden helvetillinen tuli. Mutta sitten tämän helvetillisen\nsekasorron vaimensi laukaus, joka oli tappanut Oldringin, synnyttäen\nkaiullaan Ventersin mielessä hurjaa vihamielistä riemua ja inhottavaa\nkostonhimoista iloa. Se väistyi kuitenkin Oldringin silmien rakastavan\nja kirkkaan ilmeen ja hänen kuiskauksensa salaperäisyyden tieltä. Siten\nnousivat ja laskivat Ventersin sydämessä aaltoilevat, vaihtelevat\ntunteet.\n\nTämä oli hänen vuosikausia kestäneen kärsimyksensä ja hänen elämänsä\nankaran taistelun huippukohta. Kun harmaa aamu alkoi sarastaa, hän\nnousi synkkänä ja melkein murtuneena, mutta hän oli voittanut alhaiset\nintohimot. Hän ei voinut muuttaa menneisyyttä toisenlaiseksi, ja vaikka\nhän ei olisikaan rakastanut Bessiä koko sydämestään, oli hänestä nyt\nkuitenkin kehittynyt sellainen mies, ettei hän tahtonut tehdä muutoksia\nsiihen tulevaisuuteen, jonka oli suunnitellut Bessille. Hänen oli vain\nkerta kaikkiaan saatava kuulla totuus, kuultava tuo kaikkein pahin,\njotta hän voisi tukahduttaa nämä itsepäiset epäilyt, kiihkeät toiveet\nja mustasukkaiset kuvitelmat ja tappaa menneisyyden sillä varmalla\ntiedolla, mitä Bess oli ollut Oldringille. Hän tiesi sen kyllä ja oli\naina tiennyt sen, mutta hänen täytyi saada kuulla se Bessin omilta\nhuulilta. Sitten, kun he olisivat päässeet turvallisesti pois tästä\nvillistä maasta ja aloittaneet uuden ja heidän mielensä kokonaan\nvaltaavan elämän, Bess kyllä unohtaisi ja tulisi onnelliseksi, eikä\nhänkään voisi tuntea muuta kuin että elämä sittenkin oli elämisen\narvoista.\n\nHän ratsasti koko päivän hitaasti ja varovaisesti solaa ylöspäin\nkatsoen mutkissa taakseen, jatkaen matkaansa kovaa maata ja ruohoisia\nkujanteita pitkin ja ottaen tarkan selon siitä, ettei häntä ajettu\ntakaa. Jolloinkin iltapuolella hän saapui noille sileille kallioille,\njotka jakoivat laakson kahtia, ja siellä hän laski aasin vapaaksi. Hän\nkäveli niiden yli, kiipesi rinteelle ja katosi hämärään, tähtien\nvalaisemaan kuiluun. Sitten hän ryömi melkein kuoleman väsyneenä\nerääseen matalaan luolaan ja vaipui uneen.\n\nAamulla laskeutuessaan hän näki auringon lähettävän kultaisia säteitään\nsuuren kivikaaren alitse. Surprise Valley oli salaperäisen pehmeän ja\nkauniin näköinen kuin unien laakso herätessään tähän kultaiseen\nsädevirtaan, joka haihdutti sumupilvet ja kirkasti sen seinämät.\n\nHän näki jo kaukaa Bessin kävelevän kuusten varjossa ja pian koirien\nhaukunta ilmaisi hänelle, että he olivat huomanneet hänet. Hän kuuli\nsatakielten visertelevän puissa ja sitten viiriäisten ääniä. Ring ja\nWhitie juoksivat häntä vastaan ja niiden kintereillä Bess ojennetuin\nkäsivarsin.\n\n\"Bern, olet siis vihdoinkin tullut takaisin!\" hän huusi niin iloisesti.\n\n\"Niin, olen tullut takaisin\", sanoi Venters Bessin rientäessä häntä\nvastaan.\n\nHän oli ojentanut käsivartensa Ventersiä kohti, mutta katsottuaan,\ntähän tarkemmin, jokin äkkiä pidätti häntä, ja yhtä nopeasti haihtui\nhänen ilonsa ja sen mukana hänen poskiensa puna hänen kalvetessaan ja\nvavistessaan.\n\n\"Voi, mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Paljonkin, Bess. En aio kuitenkaan kertoa sinulle, mitä. Olen aivan\nlopussa. Mieleni on enemmän väsynyt kuin ruumiini.\"\n\n\"Rakkaani, olet niin kummallisen näköinen!\" änkytti Bess.\n\n\"Viis siitä! Voin vallan mainiosti. Sinun ei tarvitse ollenkaan\nolla peloissasi. Asiat alkavat mennä juuri niin kuin olemme\nsuunnitelleetkin. Kun olen levännyt, lähdemme heti matkaan päästäksemme\npois tästä maasta. Mutta nyt minun täytyy heti saada tietää totuus\nsinusta.\"\n\n\"Totuus minusta?\" toisti Bess säpsähtäen. Hän näytti hakevan muistinsa\npohjalta jotakin unohdettua selitystä. Katsoessaan häneen Venters tunsi\npiston sydämessään.\n\n\"Niin, juuri totuuden. Bess, älä käsitä minua väärin. En ole muuttunut.\nRakastan sinua vieläkin. Ja rakastan sinua vielä enemmän jälkeenpäin.\nElämämme tulee olemaan yhtä ihanaa ja ihanampaakin. Menemme naimisiin\nniin pian kuin voimme. Tulemme onnellisiksi, mutta sydämessäni asuu\npaholainen. Luonnoton, mustasukkainen paholainen. Kuvittelen kaikkea\nmahdotonta. Olin unohtanut ne pitkäksi aikaa, mutta nyt kaikki\nvihamieliset epäilyn, luottamuksen, pelon ja toivon heikot kuiskaukset\novat ruvenneet kiduttamaan minua jälleen. Minun täytyy vaientaa ne\ntotuudella.\"\n\n\"Kerron sinulle kaikki, mitä vain haluat tietää\", sanoi Bess\nvilpittömästi.\n\n\"Silloin taivaan nimessä, suoriutukaamme siitä niin pian kuin suinkin,\njotta pääsemme siitä... Bess, rakastiko Oldring sinua?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Rakastitko sinäkin häntä.\"\n\n\"Tietysti. Olenhan jo sanonut sen sinulle.\"\n\n\"Kuinka voit puhua siitä niin kevyesti?\" huudahti Venters kiihkeästi.\n\"Eikö sinulla ole ollenkaan --\" Hän keskeytti tuskissaan ja\nkiihkoissaan, tarttui voimakkailla käsillään rajusti Bessiin vetäen\nhänet luokseen ja katsoen häntä suoraan silmiin. Niissä oli tuo entinen\nkaipaava ilme, mutta ne olivat yhtä kirkkaat kuin lähteen kuultava\nvesi. Ne olivat totiset ja juhlalliset kuvaamattomassa rakkaudessaan,\nluottamuksessaan ja kieltäymyksessään. Ventersiä vapisutti. Hän tiesi\nnyt katsovansa Bessin sieluun. Hän tiesi, ettei Bess voisi valehdella\ntällä hetkellä, mutta se, että hän ehkä voi kertoa hänelle totuuden\nkatsoen häneen noilla silmillään, tukahdutti melkein hänen uskonsa\nviattomuuteen.\n\n\"Mitä oli -- millainen oli suhteesi Oldringiin?\" huohotti Venters\nkiihkeästi.\n\n\"Olen hänen tyttärensä\", vastasi Bess heti. Venters laski hänet\nhitaasti vapaaksi. Hänen tunteittensa voimassa tapahtui äkillinen\nmuutos ja hän alkoi kalveta.\n\n\"Mitä sanot?\" hän kysyi kuin ihmetellen.\n\n\"Olen hänen tyttärensä.\"\n\n\"Oldringinko tytär?\" kysyi Venters hieman iloisemmin.\n\n\"Niin.\"\n\nAlkaen käsittää Venters tarttui kiihkeästi Bessin käsiin vetäen hänet\nluokseen.\n\n\"Ja koko ajanko sinä olet ollut Oldringin tytär?\"\n\n\"Niin, tietysti, koko ajan -- aina.\"\n\n\"Mutta, Bess, sinähän kerroit minulle -- annoit minun olla siinä\nluulossa -- olin huomaavinani, että sinua hävetti niin kovasti.\"\n\n\"Se onkin häpeäni\", vastasi Bess syvällä ja täyteläisellä äänellään\nsamalla punastuen. \"Sanoinhan sinulle, etten ole mikään -- olen nimetön\n-- vain Bess, Oldringin tytär.\"\n\n\"Tiedän ja muistan sen nyt. Mutta en milloinkaan ajatellut että --\"\njatkoi Venters nopeasti ja käheästi. \"Kun olit kuolemaisillasi,\nrukoilit, ja silloin sain jostakin päähäni, että olet turmeltunut.\"\n\n\"Turmeltunutko?\" kysyi Bess naurahtaen. Hän katsoi Ventersiin\nhämmentyneenä ja niin ehdottoman viattomasti kuin lapsi, hymyillen\nheikosti. Bess ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan.\n\n\"Bess, Bess!\" Venters puristi hänet syliinsä piilottaen hänen kasvonsa\nrintaansa vasten. Hän ei tahtonut näyttää kasvojaan Bessille, vaan\npainoi tytön lujemmin rintaansa vasten ja katseli laakson yli.\nHämärtyneellä ja sokaistuneella katseellaan hän oli näkevinään\nOldringin kuin kultaisen valon ja leijailevan sumun keskellä. Oldring\noli rakastanut häntä. Hän oli rosvon nimetön tytär. Oldring oli niin\nsuojellut häntä, pitänyt hänet niin kokonaan erillään kaikista\nnaisista, miehistä ja elämän salaisuuksista, että hänen mielensä oli\nkuin lapsen. Sellainen oli tämän salaisuuden ja arvoituksen ratkaisu,\nkoko tuo ihmeellinen totuus. Hän ei ainoastaan ollut turmeltumaton,\nvaan vieläpä hyvä, puhdas ja maailman kaikkea viattomuuttakin\nviattomampi, koska hän oli viettänyt lapsuutensa aivan yksin.\n\nVenters oli näkevinään Oldringin loistavat, kysyvät ja lempeiksi\nmuuttuvat silmät. Hän näki niiden välähtävän hämmästyksestä, ilosta,\nrakkaudesta ja sitten jännittyvän hirvittävästä tahdonponnistuksesta.\nHän kuuli Oldringin kuiskaavan jotakin, näki hänen huojuvan kuin puu ja\nkaatuvan. Sitten hänen korvissaan alkoi jyrähdellä miljoonia huutavia,\njyliseviä ääniä, omantunnon laukauksia, katumuksen salamoita. Hän oli\ntappanut Bessin isän! Sitten kohiseva vihuri täytti hänen korvansa kuin\nkallioiden halkeamassa humiseva tuuli kuolinkellojen -- Oldringin\nkuolinkellojen -- soitolla.\n\nHän vaipui polvilleen kätkien kasvonsa Bessin puvun laskoksiin ja\ntarrautuen häneen kuin hukkuva.\n\n\"Hyvä Jumala! Voi, hyvä Jumala! Ah, Bess! Suo minulle anteeksi! Älä\nvälitä siitä, mitä olen tehnyt ja ajatellut, kunhan vain annat minulle\nanteeksi. Uhraan sinulle elämäni. Tahdon elää vain sinulle. Tahdon\nrakastaa sinua. Ah, minähän jo rakastankin sinua enemmän kuin kukaan\nmies milloinkaan on rakastanut naista! Tahdon, että tietäisit ja\nmuistaisit minun taistelleen puolestasi, kuinka sokea sitten lienenkään\nollut. Ajattelin -- ajattelin -- vähät siitä, mitä ajattelin, mutta\nrakastin sinua ja pyysin sinua vaimokseni. Anna sen jollakin tavoin\nlieventää sydäntuskiani. Voi, Bess, minua ärsytettiin, mutta olisihan\nminun pitänyt tietää se. En voinut levätä enkä nukkua, ennen kuin sain\ntämän salaisuuden ilmi. Hyvä Jumala, millaista saattaakaan tapahtua!\"\n\n\"Bern, olet heikko, vapiset ja puhut mielettömiä\", huudahti Bess.\n\"Olet arvioinut voimasi lilan suuriksi. Siinä ei ole mitään\nanteeksiannettavaa. Siinä ei ole muuta salaperästä kuin rakkautesi\nminuun. Olet tullut takaisin luokseni.\"\n\nJa Bess puristi hänen päänsä hellästi syliinsä painaen sen lujasti\nsykähtelevää rintaansa vasten.\n\n\n\n\nXIX.\n\nFAY.\n\n\nJane Withersteenin kotona pieni Fay kiipesi Lassiterin polvelle.\n\n\"Rakastatko minua?\" hän kysyi.\n\nLassiter, joka Fayn kanssa ollessaan oli yhtä vakava kuin hiljainen ja\nrakastettavakin, todisti hänelle vakuuttavasti ja kaunopuheliaasti,\nettä hän oli Fayn harras ihailija. Fay näytti miettiväiseltä ikäänkuin\nolisi punninnut ihmisten kaksinaisuutta tai miettinyt jotakin\npettämätöntä keinoa, millä voisi koetella ihailijaansa.\n\n\"Rakastatko uutta äitiänikin?\" hän kysyi hämmentävän äkkiä.\n\nJane Withersteen nauroi tuntien ensi kerran moneen päivään valtimonsa\nsykkivän nopeammin ja poskensa kuumenevan.\n\nOli hiljainen, nukuttava, kesäinen iltapäivä ja he istuivat kolmisin\nsalviarinteen vierellä olevan metsäisen kummun juurella. Pienen Fayn\nlyhytaikainen äidin kuoleman aiheuttama ikävöiminen -- tuo lapsellinen,\nmystillinen jurous -- oli haihtunut ja nyt Fay aina oli siellä, missä\nlörpöteltiin, naurettiin ja iloittiin. Suru oli muuttanut hänet oikein\nruumiillistuneeksi hilpeydeksi ja viehkeydeksi. Hänestä oli tullut\nyliluonnollisen suloinen ja kaunis. Jane Withersteenille lapsi oli\nvastaus hänen rukouksiinsa, siunaus ja hänen menettämäänsä omaisuutta\npaljon kalliimpi aarre ja Jane oli huomannut Lassiterin jumaloivan\npientä Faytä.\n\n\"Rakastatko uutta äitiäni?\" toisti Fay.\n\nLassiter myönsi ujosti ja vakuuttavan varmasti.\n\n\"Miksi et sitten mene naimisiin uuden äitini kanssa ja rupea isäkseni?\"\n\nKaikista pikku Fayn Lassiterille tekemistä tuhansista kysymyksistä tämä\noli ainoa, johon hän ei osannut vastata.\n\n\"Fay, Fay, älä tee sellaisia kysymyksiä\", sanoi Jane.\n\n\"Miksi en saa tehdä?\"\n\n\"Sen vuoksi, että --\" vastasi Jane huomaten hämmästyksekseen, kuinka\nvaikea hänen oli katsoa lasta silmiin. Hänestä tuntui aivan siltä kuin\nFayn orvokinsiniset silmät olisivat katsoneet hänen lävitseen terävän\nymmärtäväisesti.\n\n\"Rakastathan sinäkin häntä, etkö rakastakin?\"\n\n\"Rakas lapsi, juokse nyt leikkimään\", sanoi Jane, \"mutta älä mene\nkauaksi. Älä poistu tältä pieneltä kummulta.\"\n\nFay kiiti tiehensä iloiten vapaudesta, jota hänelle ei ollut suotu\nviikkokausiin.\n\n\"Jane, miksi lapset ovat vilpittömämpiä kuin aikuiset?\" kysyi Lassiter.\n\n\"Ovatkohan ne?\"\n\n\"Ovat aivan varmasti. Pieni Faykin oivaltaa asiat heti ensi näkemältä.\nIntiaani on samanlainen. Ja koirat. Ja intiaanit ja koirat ovat\nuseimmiten oikeassa siinä, mitä näkevät. Ehkä lapsi on aina oikeassa.\"\n\n\"No, mitä Fay sitten on näkevinään?\" kysyi Jane.\n\n\"Tiedätte sen kyllä. Koetan arvailla, mitä Fay ajattelee nähdessään\nosan totuudesta viisailla lapsen silmillään ja tahtoessaan tietää\nenemmän, vaikka hän huomaakin, että te olette kummallisen petollinen?\nOdottakaa vähän. Olette petollinen eräässä suhteessa, vaikka olettekin\nparas nainen, minkä koskaan olen tuntenut. Haluan vain sanoa tämän: Fay\nluulee teeskentelyämme rakkaudeksi, koska se hänestä näyttää siltä. Ja\nhänen pieni kehittyvä järkensä muodostelee kysymyksiä. Mutta hänen\nsaamansa vastaukset eroavat hänen huomioistaan. Niin hän varttuu imien\nitseensä vähitellen tuota petollisuutta ja hänestä tulee samanlainen\nkuin muistakin naisista ja miehistä. Ja teeskentelynne, te kun olette\nrakastavinanne minua, vaikka ette rakastakaan, osoittaa, että sellaista\npetollisuutta on olemassa. Asiat eivät siis ole siten kuin näyttävät\nolevan.\"\n\n\"Lassiter, olette oikeassa. Meidän pitäisi aina puhua lapsille\nehdottomasti totta. Mutta onko sellainen mahdollista. En ole voinut\ntehdä sitä, vaikka koko ikäni olen rakastanut totuutta ja ylpeillyt\nrehellisyydelläni. Ehkä se on ollut vain itsekkyyttä. Opin tätä nykyä\npaljon, ystäväni. Sokaisevat suomut alkavat vähitellen karista\nsilmistäni. Ja mitä teitä kohtaan tuntemaani rakkauteen tulee, rakastan\nluullakseni teitä koko paljon. Mutta kuinka paljon tai kuinka vähän,\nsitä en osaa sanoa. Sydämeni on melkein murtunut, Lassiter. Sen vuoksi\ntämä hetki ei ollenkaan sovi tunteitten arvostelemiseen. Voin vielä\nleikkiä ja iloita Fayn kanssa ja voin vielä haaveillakin, mutta\nkoettaessani ajatella jotakin vakavasti joudun pulaan. En mietiskele\nenää mitään, en rakasta enkä rukoilekaan. Ajatelkaa sitä, ystäväni.\nMutta huolimatta puutuneista tunteistani luulen tämän synkän ajan\ntekevän minusta paremman naisen, joka voi rakastaa enemmän ihmisiä ja\nJumalaa. Olen juuri sillä rajalla; olen tunteeton kaikelle muulle\npaitsi tuskalle, ja alan tulla tunteettomaksi sillekin. Vapaudun\nennemmin tai myöhemmin tästä tylsyyden tilasta. Odotan vain sitä\nhetkeä.\"\n\n\"Se koittaa pian, Jane\", vastasi Lassiter vakavasti. \"Mutta pelkään\ntähtenne. Vuodet ovat hirveitä asioita ja te olette ollut vuosikausia\nkahleissa. Vuosien kuluessa saavutetut tottumukset ovat yhtä voimakkaat\nkuin elämä itse. Uskon kuiteinkin jostakin syystä samoin kuin tekin,\nettä te selviydytte vielä kaikesta tästä parempana naisena. Minäkin\nodotan ja ihmettelen, niin, olenpa siitä melkein varma, Jane, ettei\navioliitosta meidän kesken voi olla puhettakaan.\"\n\n\"Lassiter!... Rakas ystäväni!... Meidän on mahdoton mennä naimisiin.\"\n\n\"Miksi, kuten Fay sanoi?\" kysyi Lassiter hellän itsepäisesti\n\n\"Miksikö? En ole sitä milloinkaan ajatellut. Mutta se ei ole\nmahdollista. Olen Jane, Withersteenin tytär. Isäni nousisi haudastaan.\nOlen syntyperäinen mormoni. Tahtoni on murrettu, mutta olen silti\nvieläkin mormoninainen. Ja te -- te olette Lassiter!\"\n\n\"Ehkä en enää olekaan niin paljon Lassiter kuin ennen.\"\n\n\"Mitä sanoittekaan äsken? Vuosien kuluessa saavutetut tottumukset ovat\nyhtä voimakkaat kuin elämä itse. Ette voi muuttaa tuota yhtä\ntottumustanne, elämänne tarkoitusta. Sillä tehän kannatte vieläkin\nnoita revolverejanne haluamattakaan tukahduttaa verenhimoanne.\"\n\nVarjon tapainen hymy kirkasti hetkiseksi Lassiterin kasvot.\n\n\"En.\"\n\n\"Lassiter, valehtelin teille, mutta pyydän, ettette valehtelisi\nminulle. Kunnioitan teitä suuresti. Luulen vihanne lauhtuneen useampia,\nehkä kalkkiakin kohtaan, paitsi uskonveljiäni. Mutta puhuessani\nelämänne tarkoituksesta, vihastanne, revolvereistanne, ajattelen vain\ntuota yhtä. En voi uskoa teidän muuttuneen.\"\n\nVastaukseksi Lassiter irroitti raskaan ammusvyönsä uumiltaan laskien\nsen raskaine heiluvine revolverikoteloineen Janen syliin.\n\n\"Lassiter!\" kuiskasi Jane siirtäen katseensa hänestä noihin mustiin\nkylmiin revolvereihin. Ilman niitä Lassiter näytti omansa\nmenettäneeltä, avuttomalta, vähäpätöisemmältä mieheltä. Oliko Jane\nlumoava kuin Delia? Ja totellen vain yhtä vaikutinta ja voimatta\nsietää, että viholliset sanoisivat tätä miestä raukaksi, Jane nousi\nnopeasti ja kiinnitti hapuilevin sormin vyön takaisin Lassiterin\nuumille, mihin se kuuluikin.\n\n\"Lassiter, minä tässä olen raukka.\"\n\n\"Lähtekää kanssani Utahista jonnekin, missä voin heittää pois\nrevolverini ja muuttua mieheksi\", sanoi Lassiter. \"Vannon todistavani\nsen silloin! Tulkaa! Olette saanut Black Starin, Nightin ja Bellsin\ntakaisin. Nouskaamme juoksijoiden selkään, ottakaamme pieni Fay\nmukaamme ja ratsastakaamme pois Utahista. Teillä ei ole enää muuta\njäljellä kuin nuo hevoset ja lapsi. Tulkaa!\"\n\n\"Ei, ei, Lassiter, en poistu milloinkaan Utahista. Mitä tekisinkään\ntuolla kaukana maailmassa tuhottuine omaisuuksineni ja murtuneine\nsydämineni? En eroa milloinkaan näistä purppuraisista rinteistä, joita\nrakastan niin suuresti.\"\n\n\"Minun olisi pitänyt tietää se. Jonkin ajan kuluttua asutte täällä\njossakin hökkelissä ja pian ei Jane Withersteenistä ole muuta kuin\nmuisto jäljellä. Halusin vain saada tilaisuuden näyttää teille, kuinka\nmies -- jokainen mies -- voi tulla paremmaksi entistään. Jos lähtisimme\nUtahista, voisin varmasti todistaa teille tuon asian, mitä sanotte\nrakkaudeksi. Se on kummallista, samalla kertaa helvetillistä ja\ntaivaallista, Jane Withersteen. Minusta tuntuu kuin olisitte\nvihkinyt suuren sydämenne vain rakkaudelle, rakkaudelle uskontoa,\nvelvollisuutta, kirkonvanhimpianne, paimenia, köyhiä perheitä ja köyhiä\nlapsia kohtaan. Ja kuitenkaan: ette voi nähdä, millaista todellinen\nrakkaus on -- kuinka se voi muuttaa ihmisen... Kuunnelkaa, niin kerron\nteille Milly Ernen tarinan, jotta näkisitte, kuinka rakkaus muutti\nhänet.\n\n\"Milly ja minä olimme vielä lapsia, kun perheemme muutti Missourista\nTexasiin, ja meitä kasvatettiin siellä samaan tapaan kuin olisimme\nsyntyneet siellä. Olimme köyhiä, mutta rikastuimme siellä. Se pieni\nkylä, jonne olimme muuttaneet, kasvoi vähitellen kaupungiksi, jonne\nmuutti alituisesti muukalaisia ja vieraita perheitä. Milly oli hyvin\nkaunis siihen aikaan. Voin nähdä hänet vieläkin, tuon pienen\nviehättävän tytön. Hänellä oli hyvin kauniit silmät, tummansinimustat,\nkun hän oli kiihkoissaan, mutta yhtä kauniit aina. Muistatte kai\nMillyn silmät? Ja hänen tukkansa oli vaaleanruskea kullanvärisine\nvivahduksineen ja hänen suunsa sellainen, että kaikki miehet olisivat\ntahtoneet sitä suudella.\n\n\"Ja juuri siihen aikaan kuin Milly oli kauneimmillaan ja\nsuloisimmillaan, tuli kaupunkiin eräs nuori pappi, joka alkoi kilpailla\nMillyn suosiosta muiden miesten kanssa. Ja hän voitti. Milly oli aina\nollut harras kristitty, ja kun hän tutustui Frank Erneen, rupesi hän\nsydämestään ja sielustaan ajattelemaan sielujen pelastamista.\nTodellisuudessa Milly joutui hieman pyörälle päästään paljosta raamatun\nlukemisesta, kirkossa ja kokouksissa käymisestä. Vanhempani eivät\nolleet siitä ollenkaan pahoillaan eikä se minullekaan aiheuttanut muita\nhankaluuksia kuin että Milly vain alituisesti rukoili ja teki työtä\nsieluni pelastamiseksi. Hän ei saanut minua milloinkaan kääntymään,\nmutta me olimme parhaita tovereita eikä varmasti milloinkaan veli ja\nsisar ole rakastanut toisiaan enemmän kuin me. No niin. Frank Ernestä\nja minusta tuli mitä parhaimmat ystävät. Hän oli kookas mies,\nmiellyttävän näköinen ja hyvin kohtelias. Hänen uskontonsa ei\nmilloinkaan vaivannut minua, sillä hän osasi metsästää, kalastaa,\nratsastaa ja käyttäytyä muutenkin kuin mies. Ajaessamme kerran takaa\npuhveleita hän pelasti henkeni. Meistä tuli kuin veljet ja hän oli\nainoa tuntemani mies, joka mielestäni oli tarpeeksi hyvä Millylle. Ja\nheidän hääpäivänään join itseni juovuksiin, ainoan kerran elämässäni.\n\n\"Piakkoin sen jälkeen lähdin kotoa, sillä tuntui aivan siltä kuin Milly\nyksin olisi voinut pidättää minut siellä. Jouduin huonoille jäljille ja\nrupesin etsimään kultaa. Elämäni oli kovaa Pan Handlessa ja matkustin\nsitten pohjoiseen. Nyt kun muistelen sitä, olivat Kansas ja Nebraska\nsiihen aikaan yhtä villejä maita kuin nämä Utahin rajaseudut nykyään.\nMinun oli pakko harjoitella kovasti revolverin käyttöä ja vain harvat\npaimenet kykenivät voittamaan minut ratsastamisessa. Ja voin sanoa\nkehumatta itseäni, etten ole milloinkaan tuntenut ainoatakaan valkoista\nmiestä, joka olisi niin hyvin kyennyt seuraamaan hevosten, sonnien ja\nihmisten jälkiä kuin minä. Ennen kuin aavistinkaan, kului pari vuotta,\nmutta sitten rupesin äkkiä ikävöimään kotiin ja lähdinkin ratsastamaan\nsinne.\n\n\"Asiat kotona olivat muuttuneet. En voi milloinkaan unohtaa\nkotiintuloani. Äitini oli kuollut ja isästäni oli tullut hiljainen\nmurtunut mies, jota melkein voitiin sanoa kuolleeksi, vaikka hän elikin\nvielä. Frank Ernekin oli kuin vanhan minänsä haamu, väsynyt työhönsä,\nväsynyt saarnaamiseensa ja melkein väsynyt elämäänsäkin, ja Milly oli\nhävinnyt... Sain odottaa kauan ennenkuin minulle kerrottiin tuo tarina.\nIsä ei muistanut mitään eikä Frank Erne uskaltanut puhua. Sen vuoksi\nminun oli pakko kysellä ihmisiltä, mitä oli tapahtunut.\n\n\"Heti kotoa poistumiseni jälkeen oli kaupunkiin tullut toinen\nsaarnaaja. Hänestä ja Frankista tuli kilpailijat. Mies oli ollut aivan\nerilainen kuin Frank. Hän oli saarnannut jotakin toista uskontoa ja oli\näkkipikainen ja kiihkeä, kun Frank oli hidas ja lempeä. Hän oli hakenut\nihmiset käsiinsä, erittäinkin naiset. Ulkomuodollaan hän ei ollut\nvoinut kilpailla Frankin kanssa, mutta hän oli kyennyt vaikuttamaan\nnaisiin. Hänellä oli ollut kaunis ääni ja hän oli puhunut puhumistaan\nja saarnannut saarnaamistaan. Milly oli joutunut hänen vaikutusvaltansa\nalaiseksi ja kiintynyt syvästi hänen uskontoonsa. Frank oli kärsinyt\nhänen oikkujaan entiseen tapaansa ja antanut hänen olla niin ihastunut\nkuin hän oli halunnut. Kaikki uskonnot kunnioittavat samaa Jumalaa,\nsanoi hän, eikä haittaa ollenkaan, vaikka Milly tutkiikin Häntä eri\nkatsantokannoilta. Uusi saarnaaja kävi sen vuoksi usein Millyn luona,\njoskus Frankin poissaollessakin, sillä arkipäivinä Frank kasvatti\nkarjaa.\n\n\"Juuri siihen aikaan oli sattunut jokin tapaus, josta en saanut\nsuurtakaan selvyyttä. Eräs vieras oli tullut kaupunkiin ja seurustellut\npaljon saarnaajan kanssa. Vieras oli ollut kookas mies jäänsinisine\nsilmineen ja hän oli tuntunut hyvin salaperäiseltä. Kaupungissa oli\nsyntynyt melkoinen hälinä, kun hän katosi sieltä samaan aikaan kuin\neräs nuori nainenkin, joka oli ollut hyvin kiintynyt uuden saarnaajan\nuskontoon. Sitten sinne oli saapunut joku mies Illinoisista,\njoka oli paljastanut tuon saarnaajan -- hän oli eräs kuuluisa\nmormoniproselyytti. Se oli järkyttänyt Frank Erneä enemmän kuin mikään\nmuu ja kilpailijoista tuli katkerat vihamiehet. Ja kilpailu oli\npäättynyt siten, että Frank oli mennyt kokoushuoneeseen, jossa Milly\noli ollut kuuntelemassa, ja hänen ja muiden kuullen moittinut\nsaarnaajaa sättien häntä melkein niin pahasti kuin Venters sätti Tullia\nmuutamia viikkoja sitten. Ja lopuksi Frank oli alkanut ruoskia miestä\nja karkoittanut hänet koko kaupungista.\n\n\"Ihmiset sanoivat Millyn herttaisen luonteen muuttuneen. Muutamat\nsanoivat sen johtuneen siitä, että hän pian tulisi äidiksi, muutamat\ntaasen siitä, että hän oli kiintynyt tuohon uuteen uskontoon. Ja olipa\nsiellä sellaisiakin naisia, jotka sanoivat suoraan hänen kiintyneen\nsaarnaajaan. Ja eräänä aamuna, kun Frank tuli kotiin eräältä\nmatkaltaan, oli Milly hävinnyt. Hänellä ei ollut naapureita, koska hän\nasui kaupungin ulkopuolella, mutta lähimmät asukkaat sanoivat jonkun\najaneen vaunuilla ohi yöllä ja pysähtyneen Millyn oven edustalle. No\nniin, jället kertoivat aina jotakin ja siellä näkyivät vaunujen,\nhevosten ja miehen jäljet. Uutinen levisi kuin kulovalkea, että Milly\noli hylännyt miehensä. Kaikki muut uskoivat sen, paitsi Frank,\nsalaamatta enää laisinkaan, miksi he luulivat hänen paenneen. Äiti oli\naina vihannut Millyn kummallista oikkua, sitä, että Milly oli ruvennut\nkannattamaan uutta uskontoa, ja hänkin uskoi Millyn paenneen mormonin\nkanssa. Se joudutti äidin kuolemaa ja hän kuoli antamatta Millylle\nanteeksi! Isä ei ollut sellainen mies, että hän olisi murtunut häpeästä\nja onnettomuuksista, mutta hän rakasti sanomattomasti Millyä ja hänen\nmenetyksensä mursi hänet.\n\n\"Kuullessani Millyn katoamisesta en uskonut hetkeäkään, että hän olisi\nseurannut miestä vapaaehtoisesti. Tunsin Millyn ja tiesin, ettei hän\nolisi voinut tehdä niin. Jäin kotiin joksikin aikaa koettaen saada\nFrank Erneä puhumaan, mutta vaikka hän olisi tiennytkin jotakin, ei hän\ntahtonut kertoa. Sen vuoksi lähdin hakemaan Millyä, koettaen päästä\ntuon proselyytin jäljille. Tiesin pääseväni hänen jäljilleen, jos vain\nsattuisin tulemaan sellaiseen kylään, jossa hän oli vieraillut. Ja\ntiesin senkin, ettei kuumin helvettikään voisi lopettaa hänen\nkäännyttämistyötään. Ja niin ratsastin kaupungista kaupunkiin. Luotin\nsokeasti siihen, että jokin opastaisi minua. Ja viikkojen ja kuukausien\nkuluessa minusta tuli kummallinen mies. Ihmiset ainakin pelkäsivät\nminua. Parin vuoden kuluttua lähdöstäni satuin tuolla Texasin\näärimmäisessä kulmassa tulemaan kaupunkiin, jossa tuo mies oli käynyt.\nHän oli juuri poistunut sieltä. Ihmiset sanoivat hänen tulleen sinne\nilman naisseuraa. Seurasin miehen jälkiä takaisin Arkansasin ja\nMissisippin halki, ja vanhat jäljet alkoivat lämmitä jälleen Texasissa.\nLöysin kaupungin, jonne hän oli ensin poikennut kotikaupungistani\nlähdettyään ja siellä pääsin Millyn jäljille. Löysin tuvankin, jossa\nhän oli synnyttänyt lapsensa, mutta en saanut selville, oliko hän ollut\nsiellä vankina vai ei. Tuvan omistaja oli ilkeä vaitelias roisto ja\npoistuessani käytinkin tilaisuutta hyväkseni ja iskin merkkini häneen.\nSitten palasin jälleen kotiin.\n\n\"Mutta palattuani huomasin, ettei minulla siellä enää ollutkaan kotia.\nIsä oli ollut kuolleena jo vuoden. Frank Erne asui vielä samassa\ntalossa, johon Milly oli hänet jättänyt. Asuin hänen luonaan jonkin\naikaa ja vanhenin katsellessani häntä. Hänen maatilansa oli joutunut\nrappiolle, hänen nautansa olivat kulkeneet jonnekin tai ne oli\nvarastettu ja hänen asuinrakennuksensa oli niin ränsistynyt, ettei\nsiinä enää saanut suojaa tuulelta eikä sateelta. Ja Frank istui\nkuistissa vuoleskellen keppejä ja päivät kuluivat hukkaan. Silloin\ntällöin hän raivosi kuin mielipuoli, mutta enimmäkseen hän vain istui\nja tuijotti silmin, jotka panivat miehen kiroilemaan. Arvelin Frankin\nsalaa pelkäävän jotakin, jota hän ei tahtonut ilmaista minulle. Ja kun\nkerroin hänelle, että olin seurannut Millyn jälkiä melkein kolme vuotta\nja saanut vihiä hänestä ja löytänyt paikan, missä hän oli synnyttänyt\nlapsensa, luulin hänen kaatuvan kuolleena jalkoihini. Mutta\ntoinnuttuaan ja tultuaan hieman entiselleen hän rukoili minua luopumaan\netsimisestä, tahtomatta kuitenkaan selittää mitään. Annoin sen vuoksi\nhänen olla rauhassa ja pidin häntä silmällä yötä päivää.\n\nJa vihdoin huomasinkin, että talossa oli eräs kapine, jota hän piti\nkalliina, nimittäin pieni lipasto, jossa hän säilytti papereitaan. Se\noli hänen makuuhuoneessaan. Mutta hän nukkui hyvin harvoin. Olin\nkärsivällinen ja sain viimein sen sisällön käsiini ja löysin sieltä\npari Millyn kirjettä. Toinen oli pitkä ja kirjoitettu vain muutamia\nkuukausia hänen katoamisensa jälkeen. Hänet oli sidottu, kapula oli\npantu hänen suuhunsa ja kolme miestä, joiden nimetkin hän mainitsi --\nHurd, Metzger ja Slack -- oli raastanut hänet pois kotoaan. Hän ei\nollenkaan tuntenut miehiä. Hänet oli viety siihen pieneen kaupunkiin,\njosta löysin hänen jälkensä parin vuoden kuluttua. Mutta hän ei ollut\nlähettänyt kirjettä siitä kaupungista. Siellä hän oli ollut vankina.\nNäytti aivan siltä kuin tuo proselyytti, joka tietenkin oli rientänyt\npaikalle, ei olisi mistään hinnasta tahtonut menettää häntä. Kirjeessä\nsanottiin, että hän oli menettänyt järkensä vähäksi aikaa ja että hän\nterveeksi tultuaan eli vain lapselleen. Hän sanoi, että se oli lapsi ja\nettä hän ajatteli ja haaveili vain sitä, kuinka saisi lapsen isän luo,\njolloin hän kiitollisena laskeutuisi vuoteelleen kuolemaan. Kirje\npäättyi äkkiä kesken lausetta eikä siinä ollut allekirjoitusta.\n\n\"Toinen kirje oli kirjoitettu enemmän kuin pari vuotta edellisen\nkirjeen jälkeen. Se oli lähetetty Salt Lake Citystä. Siinä kerrottiin\nvain lyhyesti, että Milly oli kuullut veljensä seuraavan jälkiään. Hän\npyysi Frankin ilmoittamaan veljelle, että tämän oli luovuttava\nyrityksestään, koska Milly muussa tapauksessa saisi hirveästi kärsiä.\nHän ei rukoillut, vaan totesi yksinkertaisesti tämän, tosiseikan\nesittäen vaatimattoman pyynnön. Ja hän lopetti kirjeensä ilmoittamalla,\nettä hän piakkoin poistuu Salt Lake Citystä sen miehen kanssa, jota hän\noli oppinut rakastamaan, ja ettei hän enää milloinkaan anna tietoja\nitsestään.\n\n\"Tunsin Millyn käsialan ja hänen kertomistapansa, mutta kirje ilmaisi\nminulle, että hänessä oli tapahtunut jokin suuri muutos. Miettiessäni\nsitä tein vihdoin sen johtopäätöksen, että hän joko oli oppinut\nrakastamaan tuota miestä ja hänen uskontoaan tai että hän pelosta\nvalehteli. En ollut kuitenkaan varma, kumpi otaksumiseni oli oikea,\nmutta aioin ottaa siitä selvän. Sanon nyt suoraan, että jos silloin\nolisin tuntenut mormonit niin hyvin kuin nyt, olisi jättänyt Millyn\nkohtalonsa käsiin, sillä hän oli ehkä oikeassa sanoessaan, että hän\njoutuisi kärsimään, jos seuraisin hänen jälkiään. Mutta olin nuori ja\nhurja siihen aikaan. Ensin matkustin siihen kaupunkiin, jonne hänet\naluksi oli viety, ja menin siihen taloon, jossa hän oli ollut vankina.\nSain käsiini tuon haisunäädän, joka omisti talon, vein hänet mukanani\nmetsään ja pakotin hänet ilmaisemaan kaiken, mitä hän tiesi. Se ei\nollut paljoakaan, vaikka se onkin mitä helvetillisintä. Sillä kertaa\nerotessani hänestä hän jäi siihen tilaan, ettei enää milloinkaan\nkyennyt sellaisiin konnan toimiin. Sitten suuntasin matkani Utahiin.\n\n\"Siitä on nyt neljätoista vuotta. Olen nähnyt mormonien enemmistön\nmuuton tänne. Maa oli villissä tilassa ja ajat olivat hurjat. Ratsastin\nkaupungista kaupunkiin, kylästä kylään, maatilalta maatilalle ja\nleiristä leiriin, viipymättä milloinkaan pitkää aikaa samassa\npaikassa. En ajatellut milloinkaan muuta kuin yhtä asiaa enkä\nmilloinkaan levähtänyt. Kului neljä vuotta ja silloin tunsin jokaisen\nPohjois-Utahin tien. Jatkoin vain etsimistäni ja sitä mukaa kuin aika\nkului ja aloin jo vanhentua etsiessäni, sitä lujemmin ja sokeammin\nluotin siihen johonkin, joka opasti minua. Luin kerran eräästä\nmiehestä, joka oli purjehtinut kaikilla merillä ja kulkenut maailman\nympäri. Hänellä oli eräs tarina kerrottavana, ja milloin tahansa hän\nnäki ihmisen, jolle hänen oli pakko kertoa tarinansa, hän tunsi tuon\nihmisen ulkomuodosta. Olin samanlainen, mutta minulla oli kysymys\nkysyttävänä. Ja tunsin aina miehen, jolta minun oli pakko kysyä. En\nsiis todellisuudessa milloinkaan eksynyt jäljiltä, vaikka ne\nvuosikausia pysyivätkin niin hämärinä, ettei kukaan toinen luultavasti\nmilloinkaan ole seurannut sellaista.\n\n\"Sitten onneni muuttui. Yllätin Hurdin kerran Keski-Utahissa ja\nkuiskasin jotakin hänen korvaansa ja katselin hänen kasvojaan, ennen\nkuin ammuin häntä sydämeen. Ja hän kuoli hampaat purtuina niin lujasti\nyhteen, etten olisi voinut raottaa hänen leukojaan veitselläkään.\nSamana vuonna kuulivat Slack ja Metzger minun kuiskaavan saman\nkysymyksen, mutta ei kumpikaan heistä tahtonut puhua sanaakaan\nkuollessaan. Jo kauan aikaa ennen olin tullut tietämään sen, ettei\nainoakaan tähän lahkoon tai luokkaan, tai Jumala ties mihin, kuuluva\nihminen ilmaise mitään salaisuutta. Mutta minun oli saatava joltakin\nkuolemaa pelkäävältä ihmiseltä selko Milly Ernen kohtalosta. Ja vuosien\nvieriessä tiesin lopulta löytäväni sellaisen ihmisen pitkien\nväliaikojen jälkeen.\n\n\"Jatkoin vähitellen matkaani Etelä-Utahiin. Maineeni kulki edelläni ja\nkohtasin miehiä, jotka olivat valmistautuneet ottamaan minut vastaan ja\nosasivat käyttää revolverejaan. He tekivät minusta mestariampujan ja se\nsopikin minulle mainiosti. Koko tänä aikana tuntuivat tuon proselyytin\nja tuon jäänsinisilmäisen ja kultapartaisen jättiläisen jäljet käyvän,\nyhä himmeämmiksi. Vain pari kertaa kymmenenä vuonna sain kuulla\npuhuttavan tuosta salaperäisestä miehestä, joka oli tullut proselyytin\nvieraaksi kotikaupunkiani. Sitä, kuinka hän oli sekaantunut Millyn\nkohtaloon, en toivonutkaan saavani selville, ellei opastava tarmoni\nveisi minua hänen tielleen. Ja mitä tuohon toiseen mieheen tuli, tiesin\nyhtä varmasti kuin hengitän, yhtä varmasti kuin tähdet tuikkivat ja\nkuin tuuli humisee, että tapaisin hänet jonakin päivänä.\n\n\"Olen nyt seurannut jälkiä kahdeksantoista vuotta ja ne ovat vieneet\nminut viimeiseen yksinäiseen kylään Utahin rajaseuduille.\nKahdeksantoista vuotta!... Tunnen jo olevani verraten vanha.\nLähtiessäni seuraamaan niitä olin vain kaksikymmenvuotias. Kuten\nsanoin, ilmaisi eräs tuolla kauempana asuva pakana minulle, että Jane\nWithersteen voi kertoa minulle Milly Ernestä ja näyttää hänen\nhautansa.\"\n\nHlljainen ääni lakkasi kuulumasta ja Lassiter pyöritteli hitaasti\nhattuaan ikäänkuin olisi laskenut nauhan hopeakoristeita. Jane istui\nkuin kivettyneenä nojautuen häneen, kuunnellen tarkkaavaisesti ja\nhaluten kuulla lisää. Hän olisi huutanut, mutta hänen kielensä ja\nhuulensa olivat kuin lamaantuneet. Hän näki vain tuon surumielisen,\nharmaantuneen ja intohimojen kuluttaman miehen ja kuuli vain lehtien\nhiljaisen kahinan.\n\n\"Niin, tulin tänne Cottonwoodsiin\", jatkoi Lassiter, \"ja te näytitte\nminulle Milly Ernen haudan. Ja vaikka olettekin purrut hampaanne\nkovemmin yhteen kuin kaikki tieni varrelle jääneet kuolleet miehet,\nolette kuitenkin ilmaissut minulle salaisuuden, jota kuullakseni olen\nelänyt nämä kahdeksantoista vuotta. Jane, sanoinhan teille, että\nkertoisitte sen kysymättänikin. Minun ei tarvinnut esittää kysymystäni\ntäällä. Muistatte kai päivän, jolloin tuo lihava mies koetti ampua\nminut pihallanne ja...\"\n\n\"Ah, hiljaa!\" kuiskasi Jane ojentaen umpimähkään kätensä.\n\n\"Olen nähnyt kasvoistanne, että Dyer, nykyinen piispanne, on sama\nproselyytti, joka tuhosi Milly Ernen.\"\n\nJane Withersteenin järki meni hetkiseksi sekaisin, ja kun hän tointui,\nhuomasi hän tarttuneensa Lassiteriin kuin hukkuva. Ja kuin salama olisi\niskenyt häneen, muuttui hänen synkkä välinpitämättömyytensä hirmuiseksi\ntuskaksi.\n\n\"Se on valhe, Lassiter! Ei, ei!\" vaikeroi hän. \"Vannon teidän\nerehtyneen.\"\n\n\"No, no, älkää vannoko väärin. Mutta säästän teidät siitä. Te\nnais-raukka! Olette vieläkin sokea ja uskollinen!... Kuulkaa, tiedän\nsen varmasti, ja saatte tyytyä siihen. Ja minä luovun aikomuksestani.\"\n\n\"Mitä sanotte?\"\n\n\"Luovun aikomuksestani. Olen oppinut näkemään ja tuntemaan eri tavalla.\nEn voi enää auttaa Milly-raukkaa. Ja olen unohtanut koston. Olen\noppinut huomaamaan, ettei minusta ole ihmisten tuomariksi. En voi enää\nampua ihmisiä paljaasta kostonhimosta. Tunteeni ovat muuttuneet sitten\nkun opin rakastamaan teitä ja Faytä.\"\n\n\"Lassiter, tarkoitatteko, ettette tahdokaan tappaa häntä?\" kuiskasi\nJane.\n\n\"Tarkoitan.\"\n\n\"Minunko vuokseni?\"\n\n\"Niin. En sitä ymmärrä, mutta kunnioitan tunteitanne.\"\n\n\"Koska -- niin, koska rakastatte minua!... Kahdeksantoista vuotta!\nOlette siis tuo sama hirveä Lassiter! Ja nyt -- koska rakastatte\nminua?\"\n\n\"Niin juuri, Jane.\"\n\n\"Voi, pakotatte minut vielä rakastumaan itseenne! Ja voisinkohan muuta?\nSydämeni on varmaankin kivestä. Mutta, Lassiter, odottakaa! Antakaa\nminulle aikaa. En ole enää sama kuin ennen. Kerran oli rakastaminen\nniin helppoa, mutta nyt taas on vihaaminen helpompaa. Odottakaa! Uskoni\nJumalaan, johonkin Jumalaan, ei ole vielä kuollut. Luottaen häneen näen\nonnellisempien aikojen koittavan teille, te intohimojen raatelema\nmies-parka. Mutta minusta itsestäni tulee surkuteltava murtunut nainen.\nRakastin Milly sisartanne. Tahdon rakastaa teitäkin. En suinkaan ole\nvajonnut niin alas eikä suinkaan Jumalakaan ole minua niin kokonaan\nhylännyt, ettei minulla olisi vielä vähän rakkautta teillekin.\nOdottakaa! Unohtakaamme Millyn surullinen elämä. Tunsin sen paremmin\nkuin kukaan muu. Kerron teille joskus jotakin, jos olette\nkuolinvuoteeni ääressä, mutta nyt en voi puhua.\"\n\n\"En haluakaan kuulla enempää\", sanoi Lassiter.\n\nJane nojautui häneen kuin jännitys olisi lauennut ja purskahti\nkatkeraan itkuun. Lassiter tuki häntä hiljaa myötätuntoisesti. Jane\ntoipui vähitellen ja alkoi jo suoristautua tuntien vapautuneensa\nraskaasta taakasta, kun Lassiter hätkähti niin, että hän pelästyi.\n\n\"Kuulin hevosten liikettä, hevosten, joiden kaviot on kääritty\", sanoi\nLassiter nousten varovasti seisoalleen.\n\n\"Missä Fay on?\" kysyi Jane silmäillen nopeasti ympärilleen varjoisalla\nkummulla. Kultakutrinen tyttö, joka oli näyttänyt olevan koko ajan\nheidän läheisyydessään, oli nyt kadonnut.\n\n\"Fay!\" huusi Jane.\n\nHän ei saanut mitään hilpeätä vastausta eikä juoksevien jalkojenkaan\nkopinaa kuulunut. Jane huomasi Lassiterin jäykistyvän.\n\n\"Fay -- ah -- Fay!\" melkein karjui Jane.\n\nLehdet lepattivat ja kahisivat, yksinäinen arka sirkka lauloi\nruohikossa ja mehiläinen lensi suristen ohi. Iltaa kohti kallistuvan\npäivän hiljaisuus uhosi ilkeää vihaa, joka kauhistutti Janea. Milloin\nolikaan hiljaisuus tuntunut näin hirvittävältä?\n\n\"Hän on vain tepastellut niin kauas, ettei ääni kuulu\", änkytti Jane\nkatsoen Lassiteriin.\n\nRatsastaja seisoi paikoillaan kalpeana ja jäykkänä kuin kuvapatsas, ei\nkuten kuunteleva ja tarkasteleva, vaan kuten tuomittu ihminen. Äkkiä\nhän tarttui Janeen rautaisin käsin ja kääntäen kasvonsa pois Janen\nkatseen edestä talutti hänet alas kummulta.\n\n\"Katsokaa, tässä on Fayn viimeinen leikkipaikka; hän on rakentanut\ntähän pienen tupasen kivistä ja palikoista... Ja tässä on hänen\npienillä kivillä aitaamansa alue, johon hän on koonnut lehtiä\nhevosille\", sanoi Lassiter viitaten maahan ja harpaten pitkin askelin.\n\"Hän on kävellyt täällä edestakaisin, ja katsokaa, tähän hän on\nhaudannut jotakin, kuolleen heinäsirkan -- tuossa on hautakivikin --\ntästä hän on kulkenut ajaen takaa sisiliskoa -- katsokaa noita pieniä\njälkiä... tästä puusta hän on kiskonut kaarnaa... katsokaa tien tomuun\n-- siinä näette hänelle opettamanne kirjaimet ja sitten hän on\npiirtänyt siihen lintujen, hevosten ja ihmisten kuvia... Katsokaa,\ntuossa on ristikin! Ah, Jane, teidän ristinne!\"\n\nLassiter kuljetti Janea mukanaan lukien kuin kirjasta pienen Fayn\njälkien merkityksen. Kummun rinteellä aina sen juurelle asti,\npensaikossa ja erään pumpulipuun ympärillä oli Fayn vilkkaan\nmielikuvituksen jättämiä suloisen haaveilun ja viattomien leikkien\njälkiä. Hän oli viipynyt kauan erään linnunpesän vieressä ja laskenut\nsiihen poistuessaan perhosen kirjavan siiven. Kauan hän oli leikkinyt\nvirtaavan puron rannalla lähettäen matkalle pienillä kivillä lastattuja\nlaivoja. Sitten hän oli tepastellut paksussa ruohossa, johon hänen\npienet jalkansa tuskin olivat painaneet mitään jälkiä, ja haaveillut\nmuutamien kuihtuneiden kukkien luona. Siten hänen askelensa olivat\nvieneet hänet leveälle kujalle. Hänen paljaiden jalkojensa painamat\npienet syvennykset näkyivät selvästi tomussa, niitä jatkui vähän matkaa\nkujaa alaspäin ja sitten niihin yhtyi jonkun pensaikosta tulleen miehen\nsuuret jäljet, jotka johtivat takaisin pensaikkoon.\n\n\n\n\nXX.\n\nLASSITERIN MENETTELYTAPA.\n\n\nJäljet kertoivat pienen Fayn ryöstön tarinan. Tuskissaan Jane\nWithersteen kääntyi mykkänä Lassiteriin päin, jolloin hänen pelkonsa\nvarmistui, kun hän näki tämän kalpeat, silmänräpäyksessä vanhenneet\nkasvot kuin kuolettavan iskun lamaannuttamina.\n\nSilloin Janen elämäkin tuntui haaksirikkoutuvan ja luhistuvan\nraunioiksi hänen ympärillään.\n\n\"Kalkki on nyt ohi\", kuuli hän oman äänensä kuiskaavan, \"Nyt se on\nlopussa. Lähden sinne -- heti.\"\n\n\"Mihin sitten?\" kysyi Lassiter kumartuen äkkiä uhkaavasti hänen\npuoleensa.\n\n\"Noiden julmien miesten luo.\"\n\n\"Ilmaiskaa heidän nimensä\", komensi Lassiter.\n\n\"Piispa Dyerin ja Tullin luo\", jatkoi Jane alistuen tottelemaan.\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Tahdon pienen Fayn takaisin, sillä en voi elää ilman häntä. He ovat\nnyt ryöstäneet hänet, kuten Milly Ernen lapsenkin. Mutta tahdon pienen\nFayn takaisin, kaipaan niin häntä. Alistun. Menen ilmoittamaan piispa\nDyerille, että olen murtunut. Sanon hänelle alistuvani kahleisiin, ja\njos he vain luovuttavat minulle Fayn takaisin, suostun menemään\nnaimisiin Tullin kanssa.\"\n\n\"Ette milloinkaan!\" sähähti Lassiter.\n\nHän tarttui Janeen ja melkein juosten laahasi hänet mukanaan\npumpulipuiden lomitse pihan poikki Withersteenin kartanon suureen\nhalliin paiskaten oven kiinni niin kovasti, että paksut seinät\ntärähtivät. Black Star, Night ja Bells olivat olleet lukittuina tähän\nhalliin niiden palaamisesta asti, ja nyt ne tömistelivät jalkojaan\nkivilattialla.\n\nLassiter päästi Janen irti, horjui käheästi huudahtaen etemmäksi kuin\nhuumautunut mies ja nojautui vavisten pöytään, jolla hänen\nratsumiesvarusteensa olivat. Hän alkoi kopeloida satulalaukkujaan,\njolloin alkoi kuulua kirkasta metallinheleää kilahtelua, revolverin\nammusten kalinaa. Hänen sormensa vapisivat hänen tukkiessaan ammuksia\nvaravyöhön, mutta kiinnittäessään sen toisen yläpuolelle, jota hän\ntavallisesti käytti, ne vakaantuivat. Tässä varavyössä oli pari\nrevolveria, jotka olivat pienemmät kuin nuo alhaalla heiluvat mustat,\nja hän kiinnitti ne uumilleen niin, että hänen takkinsa peitti ne.\nSitten hän ryhtyi nopeasti toimintaan. Jane Withersteen katseli häntä\nkuin lumottuna, mutta ymmärtämättä mitään, ja näki hänen satuloivan\nnopeasti Black Starin ja Nightin. Sitten hän veti Janen suuren ikkunan\nvalopiiriin, kumartui häneen päin ja tarttui hänen käsivarteensa\nsormin, jotka olivat kuin kylmää terästä.\n\n\"Niin, Jane, nyt se on lopussa, mutta te ette mene Deyrin luo... Minä\nlähden sinne teidän sijastanne!\"\n\nKatsoessaan häneen -- hän oli kauhistuttavan näköinen -- Jane ei voinut\nymmärtää hänen sanojaan. Kuka olikaan tämä mies kalmankalpeine\nkasvoineen, silmineen, jotka olisivat pakottaneet hänet huutamaan, jos\nhän vain olisi jaksanut, ja säälimättömine katkerine huulineen? Missä\noli nyt entinen lempeä Lassiter? Kenen läheisyys tuntuikaan nyt tässä\nhallissa hänen ja Lassiterin ympärillä, kenen kylmän ja näkymättömän\nläheisyys?\n\n\"Niin, nyt se on lopussa, Jane\", sanoi Lassiter hirvittävän tyynesti,\nkylmästi ja leppymättömästi, \"ja aion nyt lähteä pienelle vierailulle.\nLukitsen teidät tänne ja odottaessanne minua takaisin sullokaa laukut\ntäyteen lihaa ja leipää. Ja olkaa valmis lähtemään matkaan.\"\n\n\"Lassiter!\" huudahti Jane.\n\nHän koetti toivottomana kiinnittää katseensa Lassiterin harmaisiin\nsilmiin, mutta onnistumatta; hän yritti uudestaan tunteitten ja\najatusten kuohahdellessa ja onnistui. Silloin hän tiesi.\n\n\"Ei, ei, ei!\" hän vaikeroi. \"Sanoitte unohtaneenne koston. Lupasitte,\nettette tapa piispa Dyeriä\".\n\n\"Jos haluatte puhua minulle hänestä, jättäkää silloin piispa pois. En\nymmärrä sitä nimeä enkä sen tarkoitusta.\"\n\n\"Ah, ettekö ollutkaan unohtanut kostoanne?\"\n\n\"Olin.\"\n\n\"Mitä sitten aikeenne, revolverinne, sananne ja hirveä ulkomuotonne\nmerkitsevät?... Voisiko niistä luulla, että olette unohtanut?\"\n\n\"Jane, tämä on nyt oikeutta.\"\n\n\"Aiotte siis tappaa hänet?\"\n\n\"Aion, jos Jumala antaa minun vielä elää tunnin. Ellei Jumala, niin\nsilloin kannustaa minua itse piru.\"\n\n\"Aiotteko ampua hänet itsenne vuoksi tyydyttääksenne kostonhimonne?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Milly Ernen vuoksiko sitten?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Pienen Faynko?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Ah, kenen vuoksi sitten?\"\n\n\"Teidän!\"\n\n\"Hänen verensäkö sieluni saastaksi?\" kuiskasi Jane vaipuen polvilleen.\nRatkaisun hetki oli vihdoinkin koittanut. Ja vuosien kuluessa\nsaavutetut tottumukset ja hänen elämänsä uskonnollinen kiihko heräsivät\njälleen henkiin horroksistaan ja nuo pitkät kuukaudet, joina hänen\nepäilyksensä olivat vain vähitellen vahvistuneet, haihtuivat\nolemattomiin ikäänkuin niitä ei milloinkaan olisi ollutkaan. \"Jos\nvuodatatte hänen vertaan, syyttää Jumala siitä minua ja isääni. Voi,\nkuunnelkaa minua!\" Ja hän tarttui Lassiterin polviin irroittamatta\nkäsiään, vaikka Lassiter koetti nostaa häntä. \"Kuulkaa, enkö ole teille\nminkään arvoinen?\"\n\n\"Nainen, älkää leikkikö sanoilla. Rakastan teitä. Ja aion sen pian\ntodistaa!\"\n\n\"Lupaan tulla omaksenne, lupaan ratsastaa pois kanssanne ja mennä\nkanssanne naimisiin, jos vain säästätte häntä!\"\n\nLassiter nauroi vastaukseksi kylmästi, kaikuvasti ja hirvittävästi.\n\n\"Lassiter, lupaan rakastaa teitä, jos vain säästätte häntä.\"\n\n\"En.\"\n\nJane hyppäsi seisoalleen toivottomana ja murtumaisillaan kiertäen\nkäsivartensa hänen kaulaansa ja puristaen hänet sellaiseen syleilyyn,\njosta hän turhaan koetti vapautua. \"Lassiter, tahdotteko tappaa minut?\nTaistelin nyt viime taisteluani nuoruuteni periaatteiden,\nuskonnonrakkauteni ja isänrakkauteni puolesta. Ette tiedä ettekä voi\narvatakaan totuutta enkä voi ilmaista sitä. Olen nyt menettämäisilläni\nkaiken. Olen muuttumaisillani. Kaikki entiset kärsimykseni eivät ole\nmitään tähän verrattuna. Säälikää ja auttakaa minua heikkoudessani.\nOlette voimakas jälleen, ah, niin julman, kylmän voimakas! Olette\ntappamaisillanne minut -- näen ja tunnen teissä nyt toisen Lassiterin.\nOlkaa sääliväinen ja armahtakaa häntä!\"\n\nVastaukseksi Lassiter hymyili heltymättömästi.\n\nMutta Jane painautui vain lujemmin häneen nojaten huohottavan rintansa\nhänen rintaansa vasten ja kohottaen kasvonsa häntä kohti. \"Lassiter,\nrakastan teitä! Huomasin sen äsken tuskissani ja se tuli äkkiä kuin\npeloittava totuuden isku. Olette mies. En ole aavistanut sitä ennenkuin\nnyt. Minussa tapahtui jokin ihmeellinen muutos, kun kiinnititte\nrevolverivyön uumillenne ja kävitte niin kalpeaksi ja hirveän\nnäköiseksi. Rakastin teitä silloin. Olen koko ikäni rakastanut, mutta\nen milloinkaan näin. Ei kukaan voi rakastaa niin kuin murtunut nainen.\nEllei tuota yhtä asiaa olisi, tuota yhtä asiaa -- mutta kuitenkin! En\nvoi ilmaista sitä, voin vain riemuita miehuudestanne -- tuosta teissä\npiilevästä leijonasta, joka aikoo tappaa puolestani. Uskokaa minua ja\nsäästäkää Dyeriä. Olkaa sääliväinen ja suuri, kuten on teidän\ntapaistanne... Ah, kuunnelkaa ja uskokaa, minulla ei ole mitään, mutta\nolen kaunis nainen, Lassiter, intohimoinen, rakastava nainen -- ja minä\nrakastan teitä. Ottakaa minut ja piilottakaa minut johonkin etäiseen\nkolkkaan rakastaaksenne minua ja lääkitäksenne murtunutta sydäntäni!\nArmahtakaa häntä ja viekää minut pois.\"\n\nHän kohotti kasvonsa yhä lähemmäs, kunnes heidän huulensa melkein\nkoskettivat toisiaan, riippuen Lassiterin kaulassa ja painaen melkein\nviimeisillä voimillaan sykähtelevää ruumistaan häntä vasten.\n\n\"Suudelkaa minua!\" hän kuiskasi huumaantuneena.\n\n\"En sellaiseen hintaan!\" vastasi Lassiter. Oliko hänen äänensä\nmuuttunut vai oliko Jane menettänyt tarkan kuulonsa?\n\n\"Suudelkaa minua!... Oletteko mies? Suudelkaa minua ja pelastakaa\nminut!\"\n\n\"Jane, ette ole milloinkaan ollut rehellinen minua kohtaan, mutta nyt\nte tahraatte huulenne ja saastutatte sielunne valheilla!\"\n\n\"Äitini muiston ja raamattuni nimessä, en! Ei, minulla ei enää olekaan\nmitään raamattua! Mutta niin totta kun toivon pääseväni kerran\ntaivaaseen, vannon rakastavani teitä!\"\n\nLassiterin kalpeat huulet muodostivat äänettömiä sanoja, joiden\ntarkoitus oli ilmaista hänelle, ettei hänen rakkautensakaan voinut\ntaivuttaa hänen tahtoaan. Ja kuin Janen käsivarsien ote olisi ollut\nheikko kuin lapsen hän irroitti ne, aikoen lähteä.\n\n\"Odottakaa! Älkää menkö! Voi, kuulkaa viimeiset sanani!... Antakoon\nminulle anteeksi, tuomitkoon ja suojelkoon minua oikeamielisempi ja\narmeliaampi Jumala kuin hän, jota minun on käsketty kunnioittaa, sillä\nen voi enää vaieta!... Lassiter, rukoillessani Dyerin puolesta olen\nrukoillut enemmän isäni puolesta. Isäni oli mormonien päämiehiä,\nkirkkomme johtajien vertaisia. Isäni juuri lähetti Dyerin maailmalle\nkäännyttämään pakanoita. Isälläni juuri oli tuollaiset jäänsiniset\nsilmät ja kullanvärinen parta. Kaikkina noina menneinä vuosina olette\nseurannut isäni jälkiä. Dyer kyllä tuhosi Milly Ernen elämän,\nryösti hänet hänen kotoaan ja toi hänet tänne Utahiin ja sitten\nCottonwoodsiin. Mutta hän toimi isäni käskystä. Jos Milly Erne joskus\non ollut jonkun mormonin vaimo, oli tuo mormoni isäni. En tiennyt enkä\nsaa milloinkaan tietää, oliko vai eikö hän ollut naitu nainen. Voin\nehkä olla sokea, Lassiter, ja kiihkeän uskollinen väärälle uskonnolle,\nmutta tunnen oikeuden ja isäni on jo inhimillisen oikeuden\nsaavuttamattomissa. Hän kärsii varmaankin parhaillaan rangaistustaan\njossakin. Minua on kauhistuttanut aina se ajatus, että tapatte vielä\nDyerin isäni syntien vuoksi. Sen vuoksi olen niin kiihkeästi\nrukoillut.\"\n\n\"Jane, menneisyys on kuollut. Rakastuessani teihin unohdin\nmenneisyyden. Sitä, minkä nyt aion tehdä, en tee itseni, Millyn\nenkä Fayn vuoksi. En tee sitä minkään sellaisen teon kostoksi,\njoka on tapahtunut menneisyydessä, vaan sen, mitä juuri nyt on\ntapahtumaisillaan. Teen sen teidän vuoksenne!... Ja kuunnelkaa: Sitten\npoikavuosieni en ole kiittänyt Jumalaa mistään milloinkaan. Mutta jos\nJumala kerran on olemassa -- en enää juuri epäilekään sitä -- kiitän\nhäntä nyt niistä vuosista, jotka tekivät minusta Lassiterin!... Voin\nojentaa käteni ja tunnustella näitä suuria revolvereita ja tietää, mitä\nvoin niillä tehdä. Ja, Jane, vain jokin niistä ihmeistä, joihin Dyer\nsanoo uskovansa, voi pelastaa hänet nyt.\"\n\nJälleen koitti Janelle sellainen hetki, että hänen järkensä pimeni\nhetkiseksi, ja kun hän oli kieppuvinaan loputtomassa kaaoksessa, tuntui\nhänestä siltä kuin hän olisi lyyhistynyt erään valoisan olennon\njalkojen juureen, Lassiterin, joka oli suojellut häntä häneltä\nitseltään, jota ei voitu käännyttää ja joka aikoi tappaa\noikeudenmukaisesti. Sitten Jane vajosi täydelliseen pimeyteen.\n\nToinnuttuaan pyörtymyksestään hän huomasi makaavansa sohvalla ikkunan\nvieressä arkihuoneessaan. Hänen otsansa tuntui kostealta, kylmältä ja\nmärältä, joku hieroi hänen käsiään ja hän tunsi Judkinsin nähden\nsamalla, että tämän laihat kovat kasvot olivat kiihkeän\nmielenliikutuksen vääristämät.\n\n\"Judkins!\" hän sanoi hiljaa.\n\n\"Voi, neiti Withersteen, pian toinnutte kokonaan. Levätkää nyt vielä\nhetkinen hiljaa palkoillanne. Teitä ei vaivaa mikään ja kaikki muukin\non hyvin.\"\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Lassiter!\"\n\n\"Teidän ei tarvitse olla ollenkaan huolissanne hänen vuokseen.\"\n\n\"Missä hän on? Sanokaa minulle heti.\"\n\n\"Hän paikkailee tuolla toisessa huoneessa jotakin vähäpätöisiä luotien\nrepäisemiä naarmuja.\"\n\n\"Ah!... Entä piispa Dyer?\"\n\n\"Nähdessäni hänet viimeksi noin puoli tuntia sitten hän oli polvillaan.\nHän oli hyvin kiihtynyt, mutta hän ei rukoillut.\"\n\n\"Kuinka kummallisesti te puhutte! Tahdon nousta istumaan. Olen terve ja\nvoimakas jälleen. Kertokaa minulle. Dyer polvillaan! Mitä hän teki?\"\n\n\"Pyydän anteeksi töykeät sanani, neiti Withersteen, mutta Dyer oli\npolvillaan eikä hän rukoillut. Muistatte kai hänen suuret leveät\nkätensä? Olette nähnyt niiden kohoavan siunaamaan vanhoja\nharmaahapsisia miehiä ja pieniä kiharatukkaisia lapsia, kuten Fay\nLarkinia. Ja nyt, kun tämä juolahti mieleeni, olen kuullut sanottavan\nhänen kohottaneen suuret kätensä siunaamaan naisiakin. No niin,\nnähdessäni hänet viimeksi vähän aikaa sitten hän oli polvillaan, ei\nrukoillakseen, kuten jo äsken huomautin, vaan painaakseen suurilla\nkäsillään vielä suurempia haavojaan.\"\n\n\"Mies, teette minut hulluksi! Tappoiko Lassiter Dyerin?\"\n\n\"Tappoi.\"\n\n\"Tappoiko hän Tullinkin?\"\n\n\"Ei. Tull on ratsastanut pois kylästä useimpien apulaistensa kanssa,\nmutta häntä odotetaan takaisin ennen iltaa. Lassiterin täytyy poistua\ntäältä ennen Tullin ja hänen miestensä palaamista, sillä täällä hän on\nvarmasti kuoleman oma. Ja teidän kohtalonne on vielä pahempi, neiti\nWithersteen. Tullin palattua tänne nousee täällä varmaankin aikamoinen\nmeteli.\"\n\n\"Lähden matkaan Lassiterin kanssa. Judkins, kertokaa nyt minulle\nkaikki, mitä näitte, kaikki, mitä tiedätte tästä tapahtumasta.\" Hän\ntotesi ihmettelemättä ja hämmästymättä, kuinka Judkinsin lausuma yksi\nainoa sana, joka oli vahvistanut Dyerin kuoleman, ilmaisten\nonnettomuuden tapahtuneen, oli täydentänyt sen muutoksen, mikä\njauhamalla tai lyömällä tai murtamalla oli tehnyt hänestä toisen\nnaisen. Hän oli tyyni, melkeinpä kylmä, ja niin tarmokas, ettei ollut\ntuntenut itseään niin voimakkaaksi sitten ensimmäisten onnettomuuksien.\n\n\"Näin sen kokonaan, neiti Withersteen, ja olen iloinen saadessani\nkertoa sen teille, jos vain voitte kärsivällisesti kuunnella minua\",\nsanoi Judkins vakavasti. \"Katsokaa, olen ollut omituisesti kiintynyt\ntähän kaikkeen ja olen tietenkin vähän kiihoittunut. Ja puhun ehkä\npaljon sellaistakin, mikä ei ole tarpeellista, mutta en voi sille\nmitään.\n\n\"Olin kokoushuoneessa, jossa Dyer istui oikeudenpuheenjohtajana. Kuten\ntiedätte, toimii hän Tullin poissaollessa viranomaisena ja tuomarina.\nJa oikeudessa koetettiin nyt syyttää eloonjääneitä poikapaimeniani,\njotka auttoivat minua paimentamaan karjaanne, kaikenlaisista\nkeksityistä rikoksista, joita he eivät ole milloinkaan tehneet. Olemme\ntottuneet siihen eivätkä pojatkaan olisi välittäneet, vaikka heidät\nolisikin tuomittu vankeuteen joksikin alkaa tai kaivamaan ojia tahi\ntekemään jotakin muuta tuomarin määräämää työtä, sillä katsokaa, jaoin\nteiltä saamani kullan heidän kesken ja he piilottivat sen ja arvelevat\nnyt olevansa rikkaita miehiä. Mutta oli miten oli, oikeudenistunto\nlykättiin toistaiseksi, ennen kuin tuomari ehti julistaa päätöstä.\nNiin, rouva, istunto lykättiin toistaiseksi niin kummallisen äkkiä kuin\nsalama olisi iskenyt kokoushuoneeseen.\n\n\"Minulla oli hieman vaivaa, ennenkuin pääsin sinne, mutta onnistuin\nkuitenkin vihdon. Siellä oli paljon ihmisiä, kaikki poikani ja tuomari\nDyer monine kirjureineen. Ja sitten hänellä oli mukanaan viisi\nratsastajaa, jotka ovat suojelleet häntä hyvin tarmokkaasti viime\naikoina. Tarkoitan Carteria, Wrightiä, Jengesseniä ja noita kahta uutta\nStone Bridgestä tullutta miestä. En kuullut heidän nimiään, mutta he\nolivat, kuulemma, taitavia ampujia ja enemmän rosvojen kuin paimenten\nnäköisiä. Siellä he kuitenkin olivat, viisi yhdessä rivissä.\n\n\"Tuomari Dyer syytti juuri Willie Kerniä, erästä parasta ja vakavinta\npaimentani, siltä, että hänen palstansa läpi oli kaivettu oja vedelle,\nvaikka sellaista ei siihen olisi saatu kaivaa. Ja Willie koetti saada\näänensä kuuluville väittääkseen, ettei hän ojan kaivamisaikana ole\nollut edes kotona -- tiedän hänen puhuneen totta --, mutta hänen ei\nsallittu puhua sanaakaan, ja tuomari Dyer aikoi juuri julistaa\npäätöksen, kun hän sattumalta tuli kohdistaneeksi katseensa pitkän\nhuoneen perälle. Ja jos milloinkaan ihminen on muuttunut kiveksi,\nmuuttui hän silloin.\n\n\"Minäkin tietysti katsoin sinnepäin nähdäkseni, mikä niin kummallisen\nvoimakkaasti oli vaikuttanut tuomariin. Ja siellä huoneen puolivälissä\nleveän käytävän keskellä seisoi Lassiter. Hän näytti vain valkoiselta\nja mustalta, enkä voinut ajatella mitään, jota hän olisi muistuttanut,\nellei kuolemaa. Venters muutti tuon saman huoneen verraten hiljaiseksi\nja koleaksi puhutellessaan Tullia, mutta tämä oli kokonaan erilaista.\nTunnustan, neiti Withersteen, että jähmetyin ytimiä myöten, vaikka en\nymmärräkään, miksi. Mutta Lassiterin olennossa on jotakin kuvaamattoman\nhirveää. Hän sanoi sanan, mainitsi jonkin nimen, jota en ymmärtänyt,\nvaikka hän puhuikin selkeällä äänellä. Olin ehkä liian kiihkoissani.\nMutta tuomari Dyer oli nähtävästi ymmärtänyt sen ja paljon muutakin\nminulle salaperäistä, koskapa hän ponnahti tuolistaan korokkeen\nkeskelle.\n\n\"Silloin nuo viisi ratsastajaa, Dyerin henkivartijat, hyppäsivät\nseisoalleen ja kaksi heistä, nuo Stone Bridgestä kotoisin olevat\nmiehet, kuten myöhemmin kuulin, kiiruhtivat ikkunoista niin nopeasti,\nettei siinä ollut aikaa vetäistä henkeäänkään. He eivät nähtävästi\nolleet mormoneja.\n\n\"Jengessen, Carter ja Wright katsoivat Lassiteriin ehkä sekunnin ajan,\nvaikka se tuntuikin tunnin pituiselta, kalveten ja jäykistyen samalla.\nMutta he eivät lannistuneet eivätkä menettäneet rohkeuttaan.\n\n\"Näin Lassiterin hyvin. Hän seisoi jäykkänä hieman kumarassa, molemmat\nkäsivarret koukussa ja hänen sormensa näyttivät aivan haukan kynsiltä.\nMillaisilta hänen silmänsä näyttivät, sitä en voi kertoakaan. Tiedän\nkuitenkin, että hänen silmissään oli samanlainen ilme kuin miehillä,\njotka ovat ampumaisillaan ihmistä. Ja katsoessani häneen en tietysti\nnähnyt noiden kolmen miehen yritystä tempaista revolverinsa esiin.\nVaikka katsoin suoraan Lassiteriin hyvin tarkkaavaisesti, en silti\nhuomannut, kuinka hän menetteli. Hän oli yksinkertaisesti nopeampi\nkatsettani, siinä kalkki. Mutta näin hänen revolverinsa sylkevän tulta\nja kuulin laukaukset hiventä ennen kuin ratsastajien laukaukset. Ja\nkääntyessäni näin Wrightin Ja Carterin kaatuneen ja Jengessenin, joka\non sitkeä kuin sonni, tempovan tutisevan revolverin liipaisinta. Mutta\njokainen voi huomata, että hän oli haavoittunut kuolettavasti. Ja äkkiä\nhän kaatuikin jymähtäen, jolloin revolveri kieri kolisten lattialle.\n\n\"Sitten seurasi painostava hiljaisuus. Ei kukaan uskaltanut hengittää.\nEn minä ainakaan. Näin Lassiterin työntävän savuavan revolverin\ntakaisin vyöhönsä. Mutta hän ei ollut käyttänyt kumpaakaan mustista\nrevolvereistaan, mikä tuntui minusta omituiselta. Kalkki tämä tapahtui\nniin äkkiä ettette voi sitä kuvitellakaan.\n\n\"Kuului jalkojen siirtelemistä ja Dyer nousi seisoalleen\nlyijynharmaana. Olisin halunnut katsoa Lassiteria, mutta Dyerin\nkasvot, jotka olen kerran ennenkin nähnyt samanlaisina, liimasivat\nkatseeni häneen. Näin hänen tempaisevan revolverinsa esiin -- en\nminäkään olisi voinut tehdä sitä paremmin -- mutta silloin pamahti\nLassiterin revolveri, luoti sattui Dyerin oikeaan käsivarteen ja\nrevolveri laukesi pudotessaan. Hän katsoi Lassiteriin kuin saarrettu\narosusi, ulvahti jollakin tavoin ja kumartui ottamaan revolveriaan\nmaasta. Hän oli juuri saanut sen käteensä ja oli kohottamaisillaan\nsitä, kun toinen kumea laukaus repi käsivarren melkein irti ruumiista.\nSiltä se minusta ainakin näytti. Revolveri putosi jälleen ja hän\npolvistui kuin hapuillakseen sitä käteensä. Oli kummallista ja hirveätä\nkatsella hänen kauheata intoaan. Miksi hänen laisensa mies tarrautui\nniin kiihkeästi elämään? Hän sai kuitenkin revolverin vasempaan\nkäteensä ja oli kohottamaisillaan sitä vetäen hulluudessaan\nliipaisimesta, kun kolmas kumea laukaus sattui hänen vasempaan\nkäsivarteensa pudottaen revolverin jälleen. Mutta vasen käsi ei ollut\nvielä mennyt käyttökelvottomaksi, koskapa hän taasen tarttui\nrevolveriin ja alkoi ampua niin huonosti, että se olisi tuntunut\nminusta säälittävältä, jos vain joku toinen mies olisi ollut\nkysymyksessä. Harhaan tähdätty luoti sattui erääseen mieheen\nparinkymmenen jalan päähän Lassiterista. Ja se tappoi tuon miehen,\nkuten näin jälkeenpäin. Sitten seurasi jakso kumeita laukauksia,\nyhdeksän kaikkiaan muistaakseni, sillä ne seurasivat niin nopeasti\ntoisiaan, etten voinut niitä varmasti laskea -- ja silloin tiesin\nLassiterin alkaneen tyhjentää mustia revolverejään Dyeriin. Kerron\nteille kaiken rehellisesti, neiti Withersteen, sillä haluan, että\ntietäisitte tämän. Toinnutte siitä kyllä jälkeenpäin. Olen nähnyt\nmuutamia järkyttäviä tilanteita täällä Utahin rajaseudulla, mutta en\nmilloinkaan näin hirveätä. Muistan ummistaneeni silmäni ja ajatelleeni\nminuutin ajan mitä kummallisimpia asioita, aivan tilanteeseen\nkuulumattomia, sellaisia, joiden ei mitenkään luulisi juolahtavan\nmieleenkään. Näin salviarinteet ja juoksevia hevosia, enkä voi\nkauniimpaa näkyä kuvitellakaan, näin himmeitä esineitä pimeässä ja\nkorvissani kuin humisi. Ja muistan selvästi, sillä se karkoitti kaikki\nnämä ajatukset mielestäni ja avasi silmäni, niin, muistan selvästi sen\naiheutuneen ruudinhajusta.\n\n\"Dyer oli polvillaan, mutta ei rukoillut. Hän huohotti ja koetti painaa\nruumistaan noilla suurilla raajarikkoisilla huitovilla käsillään.\nLassiter oli lähettänyt kaikki nuo viimeiset kumeat laukaukset hänen\nruumiinsa läpi. Sellainen oli Lassiterin menettelytapa.\n\nJa Lassiter puhui ja vaikka joskus unohtaisinkin hänen sanansa, en\nmilloinkaan unohda hänen äänensä sointua.\n\n'\"Proselyyttl, parasta on, että käännytte äkkiä tuon Jumalan puoleen,\njoka ilmaisee itsensä teille täällä maailmassa, koska hän ei\nmilloinkaan tule vieraisille siihen paikkaan, mihin nyt olette\nmenossa!'\n\n\"Ja sitten näin Dyerin katsovan suuria riippuvia käsiään, jotka eivät\nolleet tarpeeksi suuret hänen viime työhönsä. Ja hän katsoi\nLassiteriin. Ja hän tuijotti kauhistuneena johonkin, millä ei ollut\nmitään tekemistä Lassiterin eikä kenenkään toisenkaan, ei huoneen eikä\nikkunoista työntyvien purppuraisten salviapensaiden oksienkaan kanssa.\nMutta mitä hän sitten lieneekään nähnyt, katsoi hän siihen kuin\nihminen, joka käsittää jotakin liian myöhään. Sellainen katse\nhirvittää... Ja hirveästi huudahtaen ikäänkuin hän olisi käsittänyt\nkaiken hän tuuskahti kasvoilleen lattialle.\"\n\nJudkins keskeytti kertomuksensa hengittäen raskaasti ja kuivaten hikeä\notsaltaan.\n\n\"Siinä onkin melkein kaikki\", lopetti hän. \"Lassiter poistui\nkokoushuoneesta ja minä kiiruhdin hänen jälkeensä. Häneen oli sattunut\nkolme luotia, mutta niiden tekemät haavat eivät tule vaivaamaan häntä\npaljoakaan. Ja me tulimme suoraan tänne. Löysin teidät makaamasta\nhallissa ja koetin palauttaa teidät tajuihinne.\"\n\nJane Withersteen ei lausunut ainoatakaan rukousta Dyerin sielun\npuolesta.\n\nLassiterin askeleet kuuluivat hallista, nuo tutut pehmeät hopeanheleät\naskeleet, ja Jane kuunteli niitä uusin värisevin tuntein, joihin\nsekaantui epämääräistä iloa hänen pelostaan huolimatta. Ovi aukeni ja\nJane näki edessään hänet, vanhan Lassiterin, yhtä hitaan, tyynen,\nhiljaisen ja kylmän, mutta ei kuitenkaan oikeastaan samaa Lassiteria.\nJane nousi ja hetkiseksi hänen silmänsä sumenivat ja uivat kyynelissä.\n\n\"Oletteko terve?\" hän kysyi värisevällä äänellä.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Lassiter, lupaan ratsastaa pois kanssanne. Piilottakaa minut, kunnes\nvaara on ohi, kunnes meidät unohdetaan, Ja viekää minut sitten minne\nhaluatte. Teidän kansanne tulkoon minun kansakseni ja Teidän Jumalanne\nminun Jumalakseni.\"\n\nLassiter suuteli hänen kättään omituisen ritarillisesti ja\nkohteliaasti, mikä oli harvinaista hänelle.\n\n\"Black Star ja Night ovat valmiita\", hän sanoi vaatimattomasti.\n\nHänen tyyni viittauksensa mustiin juoksijoihin kannusti Janen\ntoimintaan. Hän kiiruhti huoneeseensa, vaihtoi ratsastuspuvun ylleen,\nkokosi jalokivensä ja jäljelläolevan kullan ja kaikenlaisia naisten\nvaatteita, joita saattoi sulloa satulalaukkuihin ja palasi sitten\nhalliin. Black Star tömisteli teräskenkäisiä kavioitaan ja heitteli\nkaunista päätään ilmaisten katseellaan tuntevansa hänet.\n\n\"Judkins, lahjoitan Bellsin teille\", sanoi Jane. \"Toivon, että\nkohtelette sitä hyvin ja pidätte sen aina luonanne.\"\n\nJudkins sopersi kiitoksen, jota hän ei saanut lausutuksi julki ja hänen\nsilmänsä loistivat.\n\nLassiter kiinnitti Janen satulalaukut Black Starin selkään ja talutti\njuoksijat pihalle.\n\n\"Judkins, ratsastakaa Janen kanssa salviarinteelle. Jos näette joitakin\nratsastajia tulevan, ampukaa silloin pari kertaa nopeasti peräkkäin.\nJa, Jane, älkää katsoko taaksenne! Tavoitan teidät pian. Meidän on\npäästävä solan suuhun ennen keskiyötä ja odotettava siellä aamua,\nennenkuin laskeudumme alas.\"\n\nBlack Star taivutti solakan kaulansa laskien jalonmuotoisen päänsä alas\nja sen leveät olkapäät mukautuivat, kun se laskeutui polvilleen\nottaakseen Janen satulaansa.\n\nHän ratsasti pihalta Judkinsin rinnalla metsikköön ja sieltä leveän\nkujan poikki salviarinteelle aavistaen nyt poistuvansa Withersteenin\nkartanosta ikuisiksi ajoiksi. Hän ei katsonut taakseen. Kummallinen\nuinaileva tyyni rauha täytti hänen mielensä. Hän oli saanut tuomionsa,\nmutta sen sijaan että elämä olisi tuntunut hänestä arvottomalta, se\nolikin hänen mielestään monin verroin merkityksellisempää, täynnä suloa\nkuin länsituuli, kaunista ja salaperäistä kuin salviarinne, jonka ylle\nauringonlasku loi purppuraisia varjoja. Hän tunsi Judkinsin koskettavan\nhäntä kädellään, kuuli hänen sanovan jäähyväiset käheällä äänellä ja\nsitten Bellsin palkalle syöksähti Nightin sysimusta, jalorotuinen\nturpa, ja siitä hän tiesi, että Lassiter ratsasti nyt hänen rinnallaan.\n\n\"Älkää katsoko taaksenne!\" sanoi Lassiter eikä hänenkään äänensä ollut\noikein selkeä.\n\nKatsoen suoraan eteensä ja nähden vain heiluvat varjoisat salviapensaat\nJane ojensi sormikkaaseen pistetyn kätensä tuntien sen joutuvan\nvoimakkaaseen puristukseen. Niin hän jatkoi ratsastustaan luomatta\nkatsettakaan taakseen Cottonwoodsin kauniiseen metsikköön. Hän ei\nnäyttänyt ajattelevan eikä näkevän menneisyyttä eikä sitä, mistä hän\noli poistunut ikuisiksi ajoiksi, vaan ainoastaan Deception Passiin päin\njatkuvien salviarinteiden värin, salaperäisyyden ja viileyden ja oman\ntulevaisuutensa. Hän näki varjojen pitenevän rinteellä, tunsi takaapäin\npuhaltavan viileän länsituulen huminan ja ihmetteli matalalla liitäviä\nkeltaisia pilviä, jotka kiitivät nopeasti hänen ohitseen.\n\n\"Älkää katsoko taaksenne!\" sanoi Lassiter.\n\nTuuli kiidätti heidän ohitseen paksuja savupilviä ja niiden mukana tuli\nvoimakasta ja pistävää palavan puun hajua.\n\nLassiter oli sytyttänyt Withersteenin kartanon palamaan. Mutta Jane ei\nkatsonut taakseen.\n\nSumuinen verho himmensi hänen kirkkaan tarkastelevan katseensa, jonka\nhän oli kiinteästi kohdistanut purppuraiselle rinteelle ja rotkojen\nepäselvästi näkyviin juoviin. Se haihtui, kuten savupilvetkin, ja hän\nnäki laakson rupeavan pimenemään hämärän varjoista. Ilta saapui yhtä\nnopeasti kuin nopeat juoksijat ravasivat, tähdet alkoivat tuikkia\nkäyden kauniiksi ja suuriksi ja laaja, tuulinen, aaltoileva\nsalviakenttä vaaleni nousevan kuun valossa muuttuen hopeanhohtoiseksi.\nMutta vaikka se olikin kuutamon vaalentama, vivahti se kuitenkin\npurppuralle näyttäen paljon villimmältä ja autiommalta. Niin kuluivat\nyön tunnit eikä Jane Withersteen katsonut kertaakaan taakseen.\n\n\n\n\nXXI.\n\nBLACK STAR JA NIGHT.\n\n\nHetki oli koittanut, jolloin Ventersin ja Bessin oli lähdettävä\npiilopaikastaan. He olivat pahassa pulassa valitessaan tavaransa\njoukosta sellaisia kapineita, jotka voisivat ottaa mukaansa\npoistuessaan Utahista.\n\n\"Bern, mikä mytty tämä oikeastaan on?\" kysyi Bess suoristautuen työnsä\näärestä posket punaisina.\n\nVenters, joka oli syventynyt omaan työhönsä, ei katsahtanut\nsinnepäinkään, sanoi vain tuoneensa niin paljon tavaraa\nCottonwoodsista, ettei hän muista puoliakaan.\n\n\"Joku nainen on järjestänyt tämän käärön!\" huudahti Bess.\n\nVenters ymmärsi tuskin hänen tarkoitustaan, mutta hänen äänensä\nkummallinen sointu pakotti Ventersin heti nousemaan ja hän näki Bessin\npolvistuneen erään avatun käärön viereen, jonka hän tunsi samaksi,\njonka Jane hänelle oli lahjoittanut.\n\n\"Koira vieköön!\" hän huudahti kuin rikollinen ja nähdessään Bessin\nkasvot purskahti nauruun.\n\n\"Joku nainen on järjestänyt tämän käärön!\" toisti Bess katsoen\nVentersiin kiusaantuneen ja murheellisen näköisenä.\n\n\"Onko se sitten mikään rikos?\"\n\n\"Siis siellä oli sittenkin nainen.\"\n\n\"Älähän nyt, Bess --\"\n\n\"Olet valehdellut minulle!\"\n\nSilloin Venters käsitti, että hänen oli välttämättä siirrettävä työnsä\nhieman tuonnemmaksi. Vaikka Bess olikin elänyt eristettynä koko ikänsä,\noli hän kuitenkin perinyt muutamia ikuisen naisellisuuden\nalkeisvaistoja.\n\n\"Siellä oli nainen ja sinä olet valehdellut minulle\", toisti Bess\nkuultuaan Ventersin huudahduksen.\n\n\"Entä sitten? Bess, nyt minä suutun. Muista, että olet elänyt\neristettynä koko ikäsi. Uskallan väittää, että jos vain olisit elänyt\nmukana maailmassa, olisi sinulla ollut tusinoittain miesystäviä ja\nolisit sanonut monta valhetta ennen tätä.\"\n\n\"En olisi tehnyt mitään sellaista\", vastasi Bess vihaisesti.\n\n\"No, ehkä et olisi valehdellut, mutta ystäviä sinulla olisi joka\ntapauksessa ollut. Et olisi voinut sille mitään, koska olet niin\nkaunis.\"\n\nTämä huomautus näytti hyvin ovelasti valitulta ja onnelliselta, ja\nvalitseminen ja tavaroiden järjestäminen luolaan jatkui sitten\nkeskeytyksittä.\n\nVenters sulki luolan suun pajuilla ja haavanvesoilla niin hyvin,\netteivät linnut eivätkä rotat voineet mitenkään päästä jyväsäkkeihin\nkäsiksi. Ja tämän tehtävän hän suoritti tavallisella varovaisuudellaan,\nsillä voihan sattua, etteivät he pääsisikään poistumaan Utahista, vaan\nheidän olisi pakko palata takaisin laaksoonsa. Mutta hän oli Bessille\nvelkaa yrityksen, ja siinä tapauksessa, että heidän olisi pakko palata\ntakaisin, hän halusi löytää tämän suurenmoisen ruoka- ja jyvävaraston\nkoskemattomana. Työkalut ja muut talouskapineet hän piilotti toiseen\nluolaan.\n\n\"Bess, meillä on täällä niin paljon tavaraa, että voisimme elää täällä\nkoko ikämme\", hän sanoi haaveellisesti.\n\n\"Menenkö työntämään Balancing Rockin paikoiltaan?\" kysyi Bess kevyesti,\nmutta tummansiniset silmät leimahtelivat.\n\n\"Älä toki.\n\n\"Ah, et voi unohtaa kultaa etkä maailmaa!\" huokasi Bess.\n\n\"Lapsi, unohdat kauniit puvut, matkustelemisen ja kaiken muun.\"\n\n\"Voi, haluan niin mielelläni lähteä, mutta haluan jäädäkin!\"\n\n\"Niin minäkin.\"\n\nHe päästivät nuo kahdeksan vasikkaa vapaaksi aitauksesta ja valitsivat\nvain pari aasia niiden joukosta, jotka Venters oli tuonut\nCottonwoodsista. He aikoivat piilottaa ne. Bess vapautti kaikki\nlemmikkinsä: viiriäisen, kaniinit ja ketut.\n\nViimeinen auringonlasku, hämärä ja yö olivat suloisimmat ja\nsurullisimmat, mitä he milloinkaan olivat viettäneet Surprise\nValleyssa. Mutta aamu virkisti heitä kiihoittaen heitä samalla. Kun\nVenters oli satuloinut aasit ja sitonut niiden selkään kevyet taakat ja\nmatkapullot, alkoi auringonnousu haihduttaa hitaasti vaalenevia varjoja\nlaaksosta. Luotuaan viimeisen silmäyksen luolaan ja hopeakuusiin\nVenters ja Bess lähtivät vastahakoisesti liikkeelle taluttaen aaseja.\nRing ja Whitie näyttivät ymmärtävän kaiken. Jokin tuntui hidastuttavan\nVentersin kulkua ja hän huomasi Bessin jättäytyvän jäljelle.\nKiipeäminen penkereeltä sillan luo ei ollut milloinkaan ennen tuntunut\nniin pitkältä.\n\nVasta kuilun suulle päästyään he pysähtyivät lepäämään ja katselemaan\nlaaksoa viimeisen kerran. Kivisillan jylhä kaari kuvastui selvästi\naamutaivasta vasten. Ja sen alitse tunkeutuivat kullanväriset\nsädekimput. Laakso oli kuin loistavien kultaisten huntujen, valkoisten\nja hopeanväristen utupilvien ja hämärien sinisten liikkuvien varjojen\nlumottu kehä, kaunis, villi ja epätodellinen kuin uni.\n\n\"Voimme -- ajatella -- ja muistella -- sitä aina\", nyyhkytti Bess.\n\n\"Hiljaa! Älä itke. Laaksomme on vain valmistanut meitä parempaa elämää\nvarten jossakin muualla. Tule!\"\n\nHe laskeutuivat kuiluun ja Venters sulki pajuportin. Rusottavasta\nkultaisesta aamuvalosta he siirtyivät viileään synkkään hämärään. Aasit\nkiipesivät tietä pitkin heikosti kumahtelevin askelin. Ja kuilu laajeni\nkapeaksi aukoksi ja pimeys vaaleni hämäräksi. Jakajalle he pysähtyivät\ntoisen kerran lepäämään. Ventersin terävä katse tutki Balancing Rockia,\npitkää rinnettä ja haljenneita, luhistumaisillaan olevia seinämiä\nhuomaamatta kuitenkaan minkäänlaista muutosta.\n\nKoirat aloittivat laskeutumisen, sitten tuli Bess taluttaen aasiaan ja\nvihdoin Venters taluttaen omaansa. Bess suuntasi katseensa alas rinteen\njuurelle, mutta Venters tunsi vastustamatonta halua katsoa ylöspäin\nBalancing Rockiin. Se oli aina ahdistanut hänen mieltään ja nyt hän\narveli, pääsisikö hän todella hengissä rinteen juurelle, ennen kuin\nsuuri kallio vyöryisi jyristen alas. Hänen mielestään se olisi ihme.\nJokainen askel lisäsi hänen kummallista hermostunutta pelkoaan ja hän\nkääntyi alituisesti katsomaan ollakseen varma, että kallio vielä pysyi\npaikoillaan kuin suuri patsas. Ja kuta alemmas hän laskeutui, sitä\nhimmeämmäksi se muuttui hänen silmissään. Se muutti muotoa,\nhuojui, heilahteli uhkaavasti ja vihdoin hän kiihoittuneessa\nmielikuvituksessaan oli näkevinään sen kaatuvan ja vyöryvän. Ja kuin\nunessa hän oli näkevinään tämän pienten luola-asukkaiden kauan\npaikoillaan pysyneen kallion syöksyvän alas ja sulkevan ikuisiksi\najoiksi Deception Passin suun.\n\nJa näiden kuvaamattomien pelon aiheuttamien kuvittelujen järkyttäessä\nhänen mieltään laskeutuminen suoritettiin ilman onnettomuuksia.\n\n\"Olen iloinen, että olemme päässeet siitä\", hän sanoi hengittäen\nvapaammin. \"Toivoakseni olen nyt päässyt erilleen tuosta uhkaavasta\nkalliosta ikiajoiksi. Melkein siitä hetkestä asti, jolloin näin sen\nensi kerran, olen kuvitellut sen odottavan minua. Jos se joskus lähtee\nvyörymään, kuulen sen, vaikka olisin tuhansien penikulmien päässä.\"\n\nNähdessään ensi vilahdukset sileästä rinteestä, joka johti pois solasta\nkummallisen näköisten setrien luo, Venters sai tyynen rohkeutensa\ntakaisin. Pitkä silmäys vasemmalle ja sitten toinen oikealle tyydytti\nhänen varovaisuuttaan. Taluttaen aasit kallionkielekkeelle hän pysähtyi\nkohtisuoran jyrkänteen reunalle.\n\n\"Bess, tässä on tuo vaikea kohta hakattuine askelmineen, josta kerroin\nsinulle. Lähde nyt laskeutumaan taluttaen aasiasi. Älä hätäile ja\ntarraudu aasiin, jos alat luisua. Panen sen silmukkaan ja köyden toisen\npään tämän kielekkeen ympärille niin, että voin laskea sen alas\nturvallisesti. Tänne kiipeäminen oli raskasta työtä, mutta\nlaskeutuminen on sitä helpompaa.\"\n\nMolemmat aasit laskeutuivat kallioasukkaiden hakkaamia vaikeakulkuisia\naskelmia pitkin jyrkänteen juurelle astumatta kertaakaan harhaan.\nLaskeutuminen rinteen juurelle peninkulman pituisen rosoisen,\nkuoppaisen ja harjanteisen louhikon yli vaati vain huolellista\nohjaamista, ja Venters saikin aasit tasaiselle maalle niin hyvässä\nkunnossa, että hän onnitteli itseään.\n\n\"Ah, kunpa vielä olisi Wrangle!\" huudahti hän. \"Mutta saamme kuitenkin\nonnitella itseämme, sillä nyt olemme suoriutuneet matkamme vaikeimmasta\nosasta. Meidän ei tarvitse enää pelätä muuta kuin ihmisiä. Jos vain\npääsemme turvallisesti salviapensaikkoon, voimme piiloutua ja livahtaa\nläpi kuin arosudet.\"\n\nHe nousivat satulaan ja ratsastivat länteen päin laakson läpi saapuen\nvihdoin solaan. Venters käveli silloin tällöin taluttaen aasiaan.\nSivuutettuaan kaikkien solaan päättyvien rotkojen ja kuilujen suut he\nlisäsivät vauhtiaan pysähtyen harvemmin. Hän ei ilmoittanut Bessille\nsitä järkyttävää tosiseikkaa, että hän oli huomannut hevosia ja savua\nvähemmän kuin penikulman päässä eräässä sivusolassa. Hän ei puhunut\nollenkaan, eikä hän vielä pitkään aikaan sivuutettuaan tämän solan ja\ntuntiessaan taas olevansa turvassa, koska heitä varmastikaan ei ollut\nhuomattu, hellittänyt hetkeksikään valppauttaan. Hän ei kävellyt\nkuitenkaan enää, vaan kannusti aasit tasaiseen raviin. Yö pimeni, ennen\nkuin he saapuivat solan viime lähteelle, jonka viereen he pystyttivät\nleirinsä tähtien valossa. Koska Venters ei halunnut, että aasit\nharhailisivat kauas, kiinnitti hän ne pitkään liekaan lähteen viereen\nruohikkoon. Väsynyt ja vaitelias Bess nojasi päänsä satulaan ja vaipui\nuneen maaten koirien välissä. Mutta Venters ei ummistanut silmiään.\nSolan hiljaisuutta häiritsi vain hyönteisten matala yhtämittainen\nsurina. Hän kuunteli sitä, kunnes surina tuntui muuttuvan jyrinäksi, ja\nsitten karistaen yltään lumouksen hän kuuli sen jälleen yhtä hiljaisena\nja selvänä kuin äsken. Hän katseli tähtiä ja liikkuvia varjoja, mutta\naina hänen katseensa palasi tytön himmeästi loistaviin kalpeisiin\nkasvoihin. Ja hän muisti, kuinka valkoisilta ja rauhallisilta ne kerran\nolivat näyttäneet tähtien valossa. Ja jälleen vakavat ajatukset\nhaihduttivat hänen kummalliset kuvittelunsa. Olisiko kaikki hänen\ntyönsä ja rakkautensa sittenkin turhaa? Menettäisikö hän sittenkin\nBessin? Mitä nuo hänen ympärillään häilyvät synkät varjot mahtoivatkaan\nmerkitä? Väijyikö onnettomuus tuon salviakenttien poikki vievän pitkän\ntien varrella? Miksi hänen sydämensä värähteli ja sykki kuvaamattomasta\npelosta? Hän kuunteli hiljaisuutta vakuuttaen itselleen, että hän\nkirkkaassa päivänvalossa onnistuu varmaankin karkoittamaan tämän\nlyijynraskaan pelon.\n\nEnsimmäisen harmaan kajastuksen ilmestyessä itäisen seinämän laidalle\nhän herätti Bessin, satuloi aasit ja aloitti päivän matkan. Hän halusi\npäästä pois solasta, ennen kuin ainoakaan ratsastaja voisi sinne\nlaskeutua. Ja he saapuivatkin solan päähän samalla hetkellä, jolloin\nnousevan auringon ensi säteet kultasivat harjannetta.\n\nHän oli niin innokas pääsemään tasaiselle maalle, ettei hän nyt\nlähettänytkään Ringiä ja Whitietä edelleen. Kehoittaen Bessiä\nkiirehtimään ja vetäen kärsivällistä uurastavaa aasiaan perässään hän\nkiipesi pehmeälle jyrkälle rinteelle.\n\nValo kirkastui yhä enemmän. Kun hän pääsi seinämän viimeisen murtuneen\nlaidan toiselle puolelle, levisi auringon kultaama purppurainen\nsalviarinne hänen edessään kuin loistava tasanko. Bess kiipesi\nhuohottaen hänen viereensä nykien aasiaan marhaminnasta.\n\n\"Olemme päässeet solasta!\" huudahti Venters iloisesti. \"Rinteellä ei\nnäy ainoatakaan liikkuvaa pilkkua. Olemme turvassa. Meitä ei huomaa\nkukaan. Ah, Bess!\"\n\nRing murisi nuuskien raitista ilmaa ja kohottaen harjaksensa pystyyn.\nVenters tarttui pyssyynsä. Whitie joskus erehtyi, mutta Ring ei\nmilloinkaan. Kavioiden kumea kapse melkein riisti Ventersiltä voiman\nkääntyä katsomaan, miltä suunnalta onnettomuus uhkasi. Hän tunsi\nsilmiensä laajenevan nähdessään Lassiterin taluttavan Black Staria ja\nNightiä pensaikosta ja ratsastuspukuisen Jane Withersteenin seuraavan\nkintereillä.\n\nVenters tunsi hetkiseksi aivan huumaantuvansa siinä laajan aution\nsalviarinteen keskellä. Hän tointui osittain nähdessään Lassiterin\npysähtyvin iloisesti hymyillen ja Janen nauliutuvan paikoilleen\nhämmästyksestä.\n\n\"Hei, Bern!\" hän huudahti. \"Kuinka ilahduttavaa onkaan tavata teidät.\nKuten näette, olemme matkalla pois. Myrsky puhkesi, Ja nyt olen varaton\nnainen! -- Mutta luulin teidän olevan yksinänne.\"\n\nVenters oli niin hämmästynyt, ettei voinut puhua mitään, ja niin\nymmällä, mitä hänen pitäisi tai ei pitäisi tehdä, että vain tuijotti\nJaneen.\n\n\"Poikani, mihin olette matkalla?\" kysyi Lassiter.\n\n\"Koska piilopaikkamme ei tuntunut minusta enää turvalliselta, lähdimme\npois koko Utahista takaisin itään\", sopersi Venters vihdoin.\n\n\"Tämä tapaaminen on onnellisin tapahtuma, mitä milloinkaan on sattunut\nteille, minulle, Janelle ja Bessille\". sanoi Lassiter tyynesti.\n\n\"Bessillekö?\" huudahti Jane ja hänen kalpeat poskensa punastuivat\näkkiä.\n\nVenters ei voinut huomata tässä kohtauksessa mitään onnellista.\n\nJane Withersteen kohdisti välähtelevän naiskatseensa Bessin\npunastuneisiin kasvoihin ja hänen solakkaan miellyttävään vartaloonsa.\n\n\"Venters, onko tämä tyttö jo nainen?\" kysyi hän pistävällä äänellä.\n\n\"On.\"\n\n\"Oliko hän luonanne tuolla ihmeellisessä laaksossa?\"\n\n\"Kyllä: mutta Jane --\"\n\n\"Koko poissaoloaikanneko?\"\n\n\"Niin, mutta en voinut kertoa --\"\n\n\"Hänenkö vuokseen pyysitte minulta elintarpeita? Hänenkö vuokseen\nhalusitte muuttaa laaksonne paratiisiksi?\"\n\n\"Ah, Jane --\"\n\n\"Vastatkaa minulle!\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ah, te valehtelija!\" Ja sanottuaan nämä kiihkeät sanat Jane\nWithersteen ei voinut enää hillitä vihaansa. Toisen kerran elämässään\nhän nyt joutui samanlaisen hirveän raivon valtaan kuin hänen isänsäkin\nheikkoina hetkinään. Ja se oli vielä pahempaa kuin hänen isänsä raivo,\nkoska hän oli mustasukkainen nainen, mustasukkainen ystäviensäkin\nvuoksi.\n\nJa Venters otti vastaan hänen vihansa puuskat niin hyvin kuin voi. Jane\nei ainoastaan moittinut häntä petoksesta vaan siitäkin, että hän, Jane,\noli luopunut uskostaan ja kärsinyt haaksirikon elämässään.\n\nHänen vihansa paloi kuitenkin loppuun lyhyessä ajassa. Hänen\nruumiilliset voimansa loppuivat, mutta hänen henkinen tarmonsa koetti\nvielä jatkaa niiden tuomitsemista, jotka olivat tehneet hänelle\nvääryyttä. Kuin ytimeen saakka kahdelta taholta hakattu puu hän alkoi\nväristä ja vavista ja hänen vihansa muuttui toivottomuudeksi. Ja hänen\nkaikuva äänensä aleni katkonaisiksi käheiksi kuiskauksiksi. Uupuneena\nja säälittävänä Lassiterin käsivarteen nojaten hän sitten kääntyi\nkätkien kasvonsa Black Starin harjaan.\n\nVaikka Ventersin tunteet olivatkin puutuneet, tunsi hän kuitenkin\npiston sydämessään, kun Jane Withersteen vihdoin kohotti päätään\nkatsoen häneen.\n\n\"Jane, tyttö on viaton!\" hän huudahti.\n\n\"Voitteko odottaa, että uskoisin sitä?\" kysyi Jane väsynein katkerin\nilmein.\n\n\"En ole sellainen valehtelija ja te tiedätte sen. Jos valehtelinkin\ntahi vaikenin silloin, kun kunniantunnon olisi pitänyt pakottaa minut\npuhumaan, tein sen vain säästääkseni teitä. Tulin Cottonwoodsiin\nkertomaan teille, mutta en voinut lisätä tuskaanne. Aioin tunnustaa\nteille, että olin oppinut rakastamaan tätä tyttöä, mutta, Jane, en\nollut vielä unohtanut, kuinka hyvä olitte minulle ollut. Tunteeni teitä\nkohtaan eivät olleet laisinkaan muuttuneet. Kunnioitan ystävyyttänne\nentiseen tapaani, mutta vaikka näyttäisinkin millaiselta tahansa\nsilmissänne, olkaa sentään oikeudenmukainen. Tyttö on viaton. Kysykää\nLassiterilta.\"\n\n\"Jane, hän on yhtä suloinen ja viaton kuin pieni Faykin\", sanoi\nLassiter. Heikko hymy kirkasti kauniisti hänen kasvojaan.\n\nVenters näki ja tiesi Lassiterinkin näkevän, kuinka Jane Withersteenin\nkidutettu mieli taisteli vihaa vastaan tukahduttaen sen, kuten\nivailunsa ja epäilynsäkin.\n\n\"Bern, surkeudessani syytin teitä aiheettomasti. Suokaa minulle\nanteeksi\", hän sanoi. \"En ole enää sellainen kuin ennen. Kertokaa\nminulle, kuka tämä tyttö on.\"\n\n\"Jane, hän on Oldringin tytär ja hänen Naamioitu Ratsastajansa.\nLassiter kertoo kyllä teille, kuinka ammuin häntä luullessani häntä\nrosvoksi, kuinka pelastin hänen henkensä, ja kaiken muunkin. Kertomus\non kummallinen, Jane, ja yhtä villi kuin salviarinteet. Mutta se on\ntosi, yhtä tosi kuin hänen viattomuutensakin. Sitä ette saa mitenkään\nepäillä.\"\n\n\"Oldringin Naamioitu Ratsastaja! Oldringin tytär!\" huudahti Jane. \"Ja\nhänkö viaton? Vaaditte minua uskomaan paljon. Jos tämä tyttö on\nsellainen, millaiseksi häntä sanotte, niin kuinka hän on voinut lähteä\nmiehen mukaan, joka tappoi hänen isänsä?\"\n\n\"Kuka on kertonut sen teille?\" huudahti Venters kiihkeästi.\n\nJanen kysymys oli herättänyt Bessinkin horroksista. Hänen silmänsä\ntummenivat ja laajenivat äkkiä. Hän astui Ventersiä kohti kohottaen\nmolemmat kätensä kuin torjuakseen iskua.\n\n\"Tapoitko Oldringin?\"\n\n\"Tapoin, Bess, ja vihaan itseäni sen vuoksi. Mutta, tiedäthän, etten\naavistanut hänen olevan isäsi. Luulin hänen tehneen sinulle pahaa.\nTapoin hänet ollessani mieletön mustasukkaisuudesta.\"\n\nBess joutui hetkiseksi sellaisen järkytyksen valtaan, ettei saanut\nsanaakaan suustaan.\n\n\"Mutta hän oli sittenkin isäni!\" hän sanoi hetkisen kuluttua. \"Ja nyt\nminun täytyy lähteä takaisin, sillä en voi tulla kanssasi. Kaikki on\nnyt ohi, tämä kaunis unelmakin. Ah, tiesin, ettei se voi toteutua! Et\nvoi nyt mennä naimisiin kanssani.\"\n\n\"Jos vain annat minulle anteeksi, Bess, niin kalkki muuttuu jälleen\nhyväksi\", rukoili Venters.\n\n\"Ei muutu. Lähden takaisin. Rakastin häntä joka tapauksessa. Hän oli\nniin hyvä minulle. En voi unohtaa sitä milloinkaan.\"\n\n\"Jos lähdet takaisin Oldringin miesten luo, seuraan sinua ja silloin he\ntappavat minut\", sanoi Venters käheästi.\n\n\"Voi, ei, Bern, et saa tulla. Anna minun mennä. Sinun on parasta\nunohtaa minut. Olen aiheuttanut sinulle vain tuskia ja häpeää.\"\n\nHän ei itkenyt, mutta hänen kasvojensa herkkä puna ja eloisuus\nhaihtuivat olemattomiin. Hän näytti riutuneelta ja surulliselta, kuin\näkkiä surkastuneelta; hänen käsivartensa vaipuivat rentoina sivuille ja\nhän painoi päänsä hitaasti kumaraan kuin olisi lopullisesti alistunut\ntoivottomaan kohtaloonsa.\n\n\"Jane, katsokaa nyt häntä!\" huudahti Venters toivottomassa surussaan\n\"Oliko teidän pakko kertoa hänelle sitä? Mihin on kaikki sydämenne\nhyvyys haihtunut? Tämä tyttö on viettänyt kovaa yksinäistä elämää,\nmutta minä keksin keinon, jonka avulla olisin tehnyt hänet\nonnelliseksi: Olette nyt tehnyt sen tyhjäksi. Olette tappanut jotakin\nsuloista, puhdasta ja toivorikasta, jotakin yhtä onnellista kuin oma\nhengityksennekin.\"\n\n\"Ah, Bern, nuo sanat luiskahtivat huuliltani! En tullut sitä ollenkaan\najatelleeksi, en ollenkaan!\" vastasi Jane. \"Kuinka olisin voinut\naavistaakaan, ettei hän tiedä?\"\n\nLassiter lähestyi nyt heitä nopeasti ja hänen kirkastuneitten\nkasvojensa muuttuessa kummallisen säteileviksi hän katsoi Janeen ja\nVentersiin siirtäen sitten kirkkaan katseensa Bessiin.\n\n\"Nyt olette kaikki sanoneet sanottavanne, ja nyt on jo Lassiterin\nvuoro. Rukoilin koko matkan hartaasti juuri tätä tapaamista. Bess,\nkatsokaahan tänne.\"\n\nHän kosketti hiljaa Bessin käsivarteen kääntäen hänet muihin päin ja\nsitten hän ojensi suuren kätensä avaten sen ja näyttäen muille\nkiiltävää kuhmuista kultamedaljonkia. \"Avatkaa se\", hän sanoi omituisen\nsyvällä äänellä. Bess totteli, mutta haluttomasti.\n\n\"Jane ja Venters, tulkaa lähemmäksi\", jatkoi Lassiter. \"Katsokaa siinä\nolevia kuvia. Tunnetteko naista?\"\n\nVilkaistuaan kuviin Jane peräytyi.\n\n\"Milly Erne!\" huudahti hän ihmetellen.\n\nJyskyttävin valtimoin ja aavistaen jotakin Venters tunsi vaalenneen\npienoiskuvan silmät Milly Ernen silmiksi.\n\n\"Niin, Millyhän siinä on\", sanoi Lassiter lempeästi. \"Bess, luuletteko\nmilloinkaan nähneenne hänen kasvojaan? Katsokaa tarkoin koko\nsydämestänne ja sielustanne.\"\n\n\"Noiden silmien ilme ahdistaa mieltäni\", kuiskasi Bess. \"Ah, en voi\nmuistaa, vaikka olenkin nähnyt nuo silmät usein unissani. Mutta,\nmutta --\"\n\nLassiter kiersi voimakkaan käsivartensa hänen ympärilleen kumartuen\nhänen puoleensa.\n\n\"Lapseni, luulin sinun muistavan hänen silmänsä. Ne ovat samanlaiset\nkauniit silmät, joita saat katsella, jos katsot kuvastimeen tai tyyneen\nlähteeseen. Ne ovat äitisi silmät. Olet Milly Ernen tytär ja nimesi on\nElizabeth Erne. Et ole Oldringin tytär, vaan Frank Ernen, joka oli\nkerran parhain ystäväni. Katsohan, tässä on hänen kuvansa Millyn kuvan\nvieressä. Hän oli kaunis ja niin hieno ja kohtelias etelävaltioista\nkotoisin oleva herrasmies, etten ole tavannut hänen vertaistaan\nmissään. Hän polveutui jostakin vanhasta suvusta. Suonissasi virtaa\njaloa verta, tyttöseni, ja veri ilmaisee itsensä.\"\n\nBess vaipui hänen käsivartensa varasta polvilleen painaen medaljongin\nrintaansa vasten ja kohottaen ihmetellen ja kalveten silmänsä taivasta\nkohti.\n\n\"Se ei voi olla totta!\"\n\n\"Kiitä Jumalaa, tyttöseni, sillä totta se on\", vastasi Lassiter. \"Jane\nja Bern tuntevat molemmat Millyn ja näkevät Millyn sinussa. He ovat\nvain niin hämmästyneet, etteivät voi sanoa sitä.\"\n\n\"Kuka te sitten olette?\", kuiskasi Bess.\n\n\"Olen Millyn veli ja siis enosi! Enosi Jim! Eikö se olekin hienoa?\"\n\n\"Ah, en voi vieläkään uskoa! Älkää kohottako minua seisoalleni, Bern,\nanna minun olla polvillani. Näen totuuden sinun ja neiti Withersteenin\nkasvoista. Mutta kertokaa minulle koko tarina ja minä kuuntelen sitä\ntässä polvillani. Kertokaa, kuinka se voi olla totta.\"\n\n\"No kuuntele sitten, Elizabeth\", sanoi Lassiter. \"Ennen syntymistäsi\nhankki isäsi itselleen ikuisen vihollisen eräästä Dyer-nimisestä\nmormonista. He olivat molemmat pappeja ja heistä tuli kilpailijoita.\nDyer ryösti äitisi hänen kotoaan. Äitisi synnytti sinut Texasissa\nkahdeksantoista vuotta sitten. Sitten hänet vietiin Utahiin,\nkuljetettiin paikasta paikkaan ja vihdoin tänne viimeiseen rajakylään,\nCottonwoodsiin. Olit noin kolmivuotias, kun sinut ryöstettiin\näidiltäsi. Hän ei saanut milloinkaan tietää, mihin olit joutunut, mutta\nhän eli vielä kauan aikaa toivoen ja rukoillen, että saisi sinut\njälleen luokseen. Vihdoin hän lakkasi toivomasta ja kuoli. Ja voin nyt\nsamalla ilmaista senkin, että isäsi kuoli kymmenen vuotta sitten. No\nniin, kulutin aikani hakemalla Millyä ja saavuin muutamia kuukausia\nsitten tänne Cottonwoodsiin. Mutta vasta muutamia viikkoja sitten sain\ntietää tarinasi. Juttelin Oldringin kanssa ilmoittaen hänelle, että\nolit kuollut, jolloin hän kertoi minulle sen, mitä niin kauan olin\nhalunnut tietää. Dyer tietysti oli ryöstänyt sinut Millyltä. Hän oli\ntehnyt sen osaksi sen vuoksi, että hän oli loukkaantunut, koska äitisi\nei ollut suostunut kasvattamaan sinusta mormonia, mutta voimakkaimpana\nvaikutteena siihen oli ollut se, että hän vieläkin vihasi Frank Erneä\nniin hirvittävästi, että teki sopimuksen Oldringin kanssa, että hän\nkasvattaisi sinusta kunniattoman rosvon ja rosvon tyttären. Hän luuli\nvoivansa murtaa Frank Ernen sydämen, jos Frank joskus sattuisi tulemaan\nUtahiin, näyttämällä hänelle, että hänen tyttärensä kuuluu\nkunniattomien rosvojen joukkoon. Oldring ottikin sinut luokseen,\nkasvatti sinut naiseksi ja teki sinusta Naamioidun Ratsastajan. Hän\npilasi maineesikin. Hän täytti sopimuksen sen puolen, mutta hän oppi\nrakastamaan sinua kuin tytärtään ilmaisematta milloinkaan sukupuoltasi\nkenellekään muulle kuin omille miehilleen. Kuulin hänen sanovan niin ja\nnäin hänen suurten silmiensä himmenevän. Hän kertoi minulle, kuinka hän\noli vartioinut sinua alituisesti, teljennyt sinut poissaollessaan\nlukkojen taakse ja ollut aina rinnallasi tai läheisyydessäsi noilla\nretkillä, jotka ovat tehneet sinusta niin kuuluisan näillä\nsalviarinteillä. Hän kertoi, että hän itse ja eräs vanha rosvo, johon\nhän oli luottanut, olivat opettaneet sinut lukemaan ja kirjoittamaan.\nHe olivat valinneet sinulle kirjatkin. Dyer oli halunnut, että sinusta\nkasvatettaisiin niin turmeltunut olento kuin suinkin, mutta Oldring\ntekikin sinusta viattomista viattomimman. Hän ei sanonut sinun\ntietävänkään mitään sellaisesta. Kuulen hänen kovan äänensä vieläkin\nvärisevän, kun hän sanoi sen. Hän kertoi ampuneensa kaikki sellaiset\nmiehet, rosvot ja henkipatot, jotka olivat koettaneet lähestyä sinua\ntuttavallisesti. Kerron sinulle tämän kaiken erittäinkin sen vuoksi,\nettä olet hävennyt, sanonut olevasi nimetön ja muuta sellaista. Mutta\nmaailmassa ei voi olla mitään niin väärää kuin nämä kuvittelusi. Ja\nkuule nyt lopullinen totuus! Oldring vannoi minulle, että jos Dyer\nkuolee ja sopimus siten purkautuu, hakee hän isäsi käsiinsä ja\nluovuttaa sinut takaisin hänelle. Näyttää siltä kuin Oldring ei olisi\nollutkaan niin kehno kuin sanotaan, ja hän rakasti sinua varmasti.\"\n\nVenters kumartui eteenpäin kiihkeän katuvaisena.\n\n\"Ah, Bess, tiedän Lassiterin puhuvan totta! Sillä ampuessani Oldringia\nhän vaipui polvilleen ja ponnisteli yliluonnollisesti voidakseen puhua.\nJa hän sanoi; 'Mies, miksi ette odottanut? Bess oli --' Sitten hän\nkaatui kuolleena maahan. Ja hänen katseensa ja sanansa ovat ahdistaneet\nmieltäni. Bess, millaisen loistavan teon Oldring silloin suorittakaan!\nKaikki tuntuu niin mahdottomalta. Mutta, kultaseni, et todellakaan ole\nse, miksi olet itseäsi luullut.\"\n\n\"Elizabeth Erne!\" huudahti Jane Withersteen, \"tunsin äitinne ja te\nolette hänen ilmeinen kuvansa.\"\n\nSe, mikä oli tuntunut uskomattomalta miesten siitä puhuessa, muuttui\nnaisen äänen, katseen ja viittauksen vaikutuksesta ihmeelliseksi\ntotuudeksi. Hennon ruumiin värähdellessä Bess huojui sinne tänne\npolvillaan. Hänen silmiensä ikävöivä kaipuu muuttui juhlalliseksi\nihanaksi iloksi. Hän uskoi ja alkoi jo onneen luottaa. Ja yhtä hitaasti\nkuin hänen ajatuksensa liitelivät, muuttui hänen kasvojensa ilmekin.\nHänen sielunsa muuttuminen kuvastui hänen silmistään. Hänen synkkä\nmietiskelevä toivottomuutensa ja kaikki hänen sieluaan pimentäneet\npilvet hajaantuivat ja vaalenivat ja haihtuivat ihanaan valoon. Hänen\nkasvoilleen kohosi vieno, hehkuva puna, kun hän hitaasti alkoi nousta\npolviltaan. Into kohotti hänet jaloilleen. Hänen elämänsä koko entinen\nperusta luhistui kokoon.\n\nVenters katseli häntä iloissaan ja nyt hän käsitti jotakin siitä, mitä\nLassiterin paljastus merkitsi Bessille, vaikka hän tiesikin\nymmärtävänsä siitä vain osan. Tuo hetki, jolloin jonkinlainen henkinen\nkirkastuminen näytti kohottavan Bessiä, oli hänen elämänsä ihanin. Bess\nseisoi värisevät huulet raollaan painaen medaljonkia kohoilevaa poveaan\nvasten. Uusi tietoinen ylpeys muutti hänen entisen villin, vapaan\nsulonsa ja asentonsa arvokkaammaksi.\n\n\"Jim eno!\" hän sanoi värisevällä äänellä ja hymyillen aivan eri tavalla\nkuin Venters milloinkaan ennen oli nähnyt.\n\nLassiter puristi hänet syliinsä.\n\n\"Niin juuri. Sitä kannattaa kuunnella\", vastasi Lassiter sopertaen.\n\nTuntiessaan silmänsä kuumenevan ja kostuvan Venters kääntyi pois ja\nhuomasi katsovansa Jane Withersteeniin. Hän oli melkein unohtanut Janen\nläsnäolon. Hellyys ja myötätunto pyyhki nopeasti pois Janen äskeisen\nvihan jäljet. Venters luki hänen ajatuksensa, tunsi hänen sydämensä\njalon vastavaikutuksen ja näki sen ilon, jota Jane tunsi katsellessaan\ntoisten onnea. Ja kyynelten äkkiä sokaistessa hänen silmänsä Venters\nkäänsi päänsä toisaalle mielenliikutuksen järkyttämänä. Hän tiesi, mitä\nJane hetkisen kuluttua tekisi: hän hyvittäisi äskeisen vihansa jollakin\nsuurenmoisella tavalla, ilmaisisi jotenkin rakkautensa, kummankin ehkä\nsamalla kertaa, sillä niinkuin hän oli rakastanut Milly Erneä, hän\nrakastaisi myös Elizabeth Erneä.\n\n\"Minusta tuntuu, että meidän pitää jo ruveta keskustelemaan hieman\nvakavammin\", sanoi Lassiter vihdoin. \"Aika kuluu kuin siivin.\"\n\n\"Olette oikeassa\", vastasi Venters heti. \"Olin unohtanut ajan, paikan\nja vaaran. Lassiter, olette siis matkalla pois. Aikooko Jane luopua\nWithersteenin kartanosta?\"\n\n\"Aikoo, ikuisiksi ajoiksi\", vastasi Jane.\n\n\"Sytytin kartanon tuleen\", sanoi Lassiter.\n\n\"Entä Dyer?\" kysyi Venters tiukasti.\n\n\"Siellä, minne Dyer nyt on mennyt, ei varmastikaan ryöstetä tyttöjä.\"\n\n\"Tiesin sen! Puhuin siitä Judkinsille. Entä Tull?\" jatkoi Venters\nkiihkeästi.\n\n\"Tull ei ollut saapuvilla silloin, kun ryhdyin toimeen. Tällä hetkellä\nhän luultavasti ajaa meitä takaa paimenineen.\"\n\n\"Lassiter, aiotte varmaankin piiloutua solaan ja oleskella siellä,\nkunnes tämä myrsky lakkaa raivoamasta?\"\n\n\"Janen suunnitelma on sellainen. Mutta myrskyn raivoaminen kestää\nluullakseni kauan aikaa. Aioimme tulla luoksenne Surprise Valleyhin.\nPalaatte kai nyt sinne kanssamme?\"\n\n\"Emme. Haluan viedä Bessin pois koko Utahista. Lassiter, Bess löysi\nlaaksosta kultaa. Meillä on sitä mukanamme koko laukullinen. Jos vain\npääsemme Sterlingiin --\"\n\n\"Kuinka sen luulette olevan mahdollista? Sinnehän on sata penikulmaa.\"\n\n\"Suunnittelin, että ratsastaisimme vain eteenpäin jättämättä mitään\nhuomioon ottamatta. Poikkeamme jostakin tienmutkasta salviarinteelle,\nkierrämme Cottonwoodsin ja palaamme sitten jälleen tielle.\"\n\n\"Huono suunnitelma. Tapatte siten aasinne parissa päivässä.\"\n\n\"Sitten kävelemme.\"\n\n\"Vieläkin huonompaa ja tyhmempää. Parasta on, että palaatte solaan\nkanssamme.\"\n\n\"Lassiter, tämä tyttö on saanut piileskellä ikänsä tuossa yksinäisessä\npaikassa\", jatkoi Venters. \"Oldringin miehet hakevat minua. Emme olisi\nsiellä turvassa enää. Mutta vaikka olisimmekin, käyttäisin kuitenkin\ntätä tilaisuutta hyväkseni viedäkseni hänet pois täältä. Haluan mennä\nnaimisiin hänen kanssaan. Hänenkin pitää nauttia hieman elämästä, nähdä\nkaupunkeja ja ihmisiä. Meillä on kultaa ja olemme siis rikkaita.\nTulevaisuus kangastaa meille molemmille suloisena. Ja, taivaan nimessä,\nvannon vieväni hänet pois tai menettäväni henkeni yrityksessä.\"\n\n\"Ja minäkin vannon, että jos vain lähdette jatkamaan matkaanne noilla\naaseilla, menetätte varmasti henkenne. Tull lähettää kyllä\nratsastajiaan kaikkialle salviarinteille. Ette voi päästä mihinkään\nnoilla aaseilla. Suunnitelmanne on mahdoton ja ryhtyessänne\ntoteuttamaan sitä, ette ollenkaan ajattele tytön parasta. Tulkaa\nmukaamme välittämättä rosvoista.\"\n\nLassiterin tyynet väitteet panivat Ventersin epäilemään, ei kuitenkaan\nmatkan jatkamista, vaan onnistumisen mahdollisuutta.\n\n\"Bess, haluan, että saat tietää tämän, Lassiter pitää nykyistä\nmatkaamme melkein hyödyttömänä ja pelkään hänen olevan oikeassa.\nMahdollisuutemme päästä läpi ovat hyvin pienet, ehkä yksi sadasta.\nLuotammeko siihen? Lähdemmekö jatkamaan?\"\n\n\"Lähdemme varmasti\", vastasi Bess.\n\n\"Se ratkaisee asian, Lassiter.\"\n\nLassiter levitti sylinsä ilmaisten siten voimattomuutensa ja hänen\nkasvonsa synkistyivät.\n\nVenters tunsi jonkun koskettavan hänen kyynärpäätään. Jane seisoi hänen\nvieressään käsi hänen käsivarrellaan ja hymyili. Hänestä ikäänkuin\nsäteili jotakin, joka kiihdytti Ventersin veren kiertoa kuin\nsähkövirta.\n\n\"Bern, olitte oikeassa sanoessanne, että kuolette mieluummin, ellette\nvoi viedä Elizabethia pois Utahista, pois tästä villistä maasta. Teidän\ntäytyy tehdä se. Teidän pitää näyttää hänelle koko suuri maailma\nkaikkine ihmeineen. Ajatelkaa, kuinka vähän hän vielä on nähnyt, ja\nmuistakaa, kuinka paljon ihastumisen aiheita hänellä vielä on jäljellä.\nTeillä on kultaa, olette vapaita ja te voitte tehdä hänet onnelliseksi.\nMikä ihana mahdollisuus se onkaan! Jaan sen kanssanne. Muistelen teitä\nmolempia, uneksin teistä ja rukoilen puolestanne.\"\n\n\"Kiitoksia, Jane\", vastasi Venters koettaen hillitä ääntään. \"Niin,\ntulevaisuutemme näyttää valoisalta. Ah, kunpa olisimme tuon laajan\naution salviarinteen toisella puolen!\"\n\n\"Bern, matkanne on meikein kuin tehty. Siitä tulee turvallinen ja\nhelppo ja mitä ihanin ratsastusretki\", sanoi Jane hiljaa.\n\nVenters tuijotti häneen. Olivatko vastoinkäymiset vieneet Janelta\njärjen? Lassiterkin rupesi käyttäytymään kummallisesti ja alkoi äkkiä\npyöritellä hattuaan käsissään, jotka todella vapisivat.\n\n\"Olette ratsastaja ja Bess on samanlainen. Nyt saatte lähteä\nratsastamaan henkenne edestä\", lisäsi Jane yhtä hiljaa ja hellästi kuin\nolisi kuiskaillut itsekseen.\n\n\"Jane!\" huudahti Venters.\n\n\"Lahjoitan teille Black Starin ja Nightin.\"\n\n\"Black Starin ja Nightinkö?\" toisti Venters. Mutta vasta sitten, kun\nLassiter äkkiä liikahti toteuttaakseen Janen käskyn, käsittivät\nVentersin aivot sen tarkoituksen. Hän riensi lähemmäksi tarttuen\nLassiterin puuhaileviin käsiin.\n\n\"Ei, ei, mitä teillä nyt on mielessä?\" hän kysyi kuin raivostuneena.\n\"En ota hänen juoksijoitaan. Miksi te minua oikeastaan luulette?\nSellainenhan olisi aivan luonnotonta. Lassiter, lopettakaa tuo, sanon\nminä! Teidänhän pitää pelastaa hänet ja laaksoon on vielä kymmeniä\npeninkulmia. Tull on jo jäljillänne. Solassa on sitäpaitsi rosvoja.\nAntakaa minulle takaisin nuo laukut.\"\n\n\"Poikani, tyyntykäähän nyt\", sanoi Lassiter sellaisella äänellä, jolla\npuhutellaan lapsia. Mutta ote, jolla hän irroitti Ventersin tavaroihin\ntarrautuneet kourat, oli jättiläisen. \"Kuulkaa nyt, te mieletön poika.\nJane on käsittänyt tilanteen oikein. Aasit kelpaavat kyllä meidän\ntarkoitukseemme. Hiivimme hiljaa eteenpäin piileskellen. Otan koiranne\nja luodikkonne. Kuinka oivallinen kepponen tästä tuleekaan! Mustat ovat\nnyt teidän ja yhtä varmasti kuin osaan ampua revolverilla, te tulette\nratsastamaan turvallisesti salviakenttien poikki.\"\n\n\"Jane, käskekää hänen lopettaa, olkaa niin hyvä!\" huohotti Venters.\n\"Olen menettänyt voimani enkä voi tehdä mitään. Tämä kiduttaa minua\nhelvetillisesti, ettekö huomaa sitä? Olen tuhonnut elämänne, sillä\nminun vuoksenihan te olette menettänyt kaikki. Teillä ei ole enää muuta\njäljellä kuin Black Star ja Night. Rakastatte näitä hevosia. Ja nyt\nkoetatte lahjoittaa ne minulle auttaaksenne meitä pääsemään pois\nUtahista -- auttaaksenne minua rakastamani tytön pelastamisessa.\"\n\n\"Niin, eikä mikään voisi tuntua minusta ihanammalta.\"\n\nKatsellessaan Jane Withersteenin kalpeita, riemun kirkastamia kasvoja\nja hänen pohjattomia silmiään Venters ymmärsi näkevänsä jotakin\nverratonta. Tänä hetkenä Jane kohosi noihin korkeuksiin, mihin hänen\njalo sielunsa oli aina pyrkinyt. Ventersistä, joka oli keskeyttänyt\nhänen rauhallisen elämänsä tyynen juoksun kohdistettuaan tahtomattaan\nhäneen hänen kirkonvanhimpiensa leppymättömän vihan ja opetettuaan\nhänelle elämän katkeran läksyn, oli nyt tuleva hänen pelastuksensa. Ja\nVenters kääntyi jälleen pois järkyttyneenä tällä kertaa sydänjuuriaan\nmyöten. Jane Withersteen oli ruumiillistunut epäitsekkyys. Venters\ntunsi ihmettelevänsä, pelkäävänsä ja vääntelehtivänsä ankarasta\ntuskasta ja riemusta. Mitä olivatkaan kaikki ne onnettomuudet, jotka\nhän oli saanut kestää elämänsä varrella, verrattuina tällaiseen\nuskolliseen ja anteliaaseen ystävyyteen?\n\nJa heti, ikäänkuin jostakin jumalallisesta aavistuksesta, hän tunsi\nmuuttuvansa uudeksi ihmiseksi -- koetelluksi ja puutteelliseksi, mutta\nvoimakkaammaksi, paremmaksi ja varmemmaksi -- ja kääntyen Jane\nWithersteenin puoleen innokkaana, iloisena, kiihkeänä, hurjana ja\nriemuissaan hän kumartui ja kostutti kyynelin ja suudelmin hänen\nkätensä.\n\n\"Jane, en keksi nyt sopivia sanoja kiitokseksi\", hän sanoi. \"En osaa\nilmaista tunteitani, tajuan vain. Ja suostun ottamaan mustat.\"\n\n\"Älkää tuhlatko enempää aikaa\", sanoi Lassiter. \"En ole varma, mutta\nolin näkevinäni tumman täplän tuolla rinteellä. Ehkä erehdyin. Mutta\njoka tapauksessa pitää meidän kaikkien lähteä liikkeelle. Olen\nlyhentänyt Black Starin jalustinhihnoja. Nouskoon Bess sen selkään.\"\n\nJane Withersteen levitti käsivartensa.\n\n\"Elisabeth Erne!\" huudahti hän ja Bess riensi hänen syliinsä.\n\nKuinka käsittämättömän kummalliselta ja kauniilta Ventersistä\ntuntuikaan katsella, kuinka Bess painautui Jane Withersteenin rintaa\nvasten!\n\nSitten hän hyppäsi Nightin satulaan.\n\n\"Venters, ratsastakaa suoraan rinnettä ylös\", sanoi Lassiter, \"ja\nellette kohtaa ratsastajia, jatkakaa, kunnes olette vain muutamien\npenikulmien päässä kylästä. Poiketkaa silloin pensaikkoon ja kiertäkää\ntakaisin tielle. Mutta luultavinta on, että kohtaatte Tullin miehineen.\nJatkakaa kuitenkin vain matkaanne, kunnes olette revolverin kantaman\nrajalla, ja poiketkaa vasta silloin pensaikkoon. He lähtevät kyllä\njälkeenne, mutta siitä ei ole mitään hyötyä, sillä tehän osaatte\nratsastaa ja Bess myös. Päästyänne saavuttamattomiin kääntykää länteen\npäin ja palatkaa tielle jossakin. Säästäkää hevosianne niin paljon kuin\nsuinkin, mutta älkää pelätkö. Black Star ja Night voivat juosta sata\npenikulmaa ennen yötä, jos teidän vain on pakko kannustaa niitä. Voitte\npäästä Sterlingiin tänä iltana, jos haluatte, mutta parasta on, että\nmenette sinne vasta huomenaamuna. Sivuutettuanne Glazen tien painanteen\npoiketkaa oikealle. Näette samalla kertaa Stone Bridgen ja Glazen,\nmutta pysytelkää kaukana niistä kylistä. Teidän ei tarvitse pelätä,\nettä kohtaatte Oldringin rosvoja Sterlingin tuollapuolen. Kuilun\npohjoispuolella sijaitsevissa syvissä luolissa on vettä. Siellä on eräs\nvanha tiekin, melkein käyttämätön, mutta se vie Sterlingiin. Teidän\npitää kulkea sitä. Ja vielä eräs seikka: jos Tull ryhtyy ajamaan teitä\ntakaa tahtomatta luopua aikeestaan muutamien penikulmien matkalla,\nkannustakaa silloin mustia ja jättäkää hänet ja hänen ratsastajansa\njälkeenne.\"\n\n\"Lassiter, tapaammekohan enää milloinkaan toisiamme?\" sanoi Venters\nsyvällä äänellä.\n\n\"Poikani, tuskinpa -- tuskinpa. No niin, Bess Oldring -- Naamioitu\nRatsastaja -- Elizabeth Erne -- hyppää nyt Black Starin selkään. Olen\nkuullut puhuttavan ratsastustaidostasi. No niin, jokainen ratsastaja\npitää hyvistä hevosista. Ja, tyttöseni, maailmassa on vain yksi hevonen\nkyennyt voittamaan Black Starin.\"\n\n\"Sellaista hevosta ei ole milloinkaan ollut olemassa, joka olisi\npystynyt tekemään sen\", sanoi Jane entiseen ylpeään tapaansa.\n\n\"Olen usein arvaillut, kilpailiko Venters oikein todella silloin, kun\nhän toi takaisin mustat. Poikani, oliko Wrangle parempi?\"\n\n\"Ei, Lassiter\", vastasi Venters. Tämän valheen korvasi hänelle Janen\nnopea hymy.\n\n\"No niin, hevosvaistooni ei aina näy olevan luottamista. Mutta puhun\nnyt tässä joutavia tuhlaten kallista aikaa. Kauniin sisarentyttären\nlöytäminen ja menettäminen tunnin kuluessa ei kuitenkaan ole niin\nhelppoa. Elisabeth, hyvästi!\"\n\n\"Voi, Jim eno, hyvästi!\"\n\n\"Elizabeth Erne, tule onnelliseksi! Hyvästi!\" sanoi Jane.\n\n\"Hyvästi, ah, hyvästi!\"\n\nJa Bess hypähti kevyesti ja joustavasti Black Starin satulaan.\n\n\"Jane Withersteen, hyvästi!\" huusi Venters käheästi.\n\n\"Bern ja Bess, te purppurarinteiden ratsastajat, hyvästi!\"\n\n\n\n\nXXII.\n\nPURPPURARINTEIDEN RATSASTAJAT.\n\n\nBlack Star ja Night kiitivät nopeasti länteen päin valkoista, hitaasti\nkohoavaa, salviapensaitten reunustamaa tietä pitkin. Venters kuuli\nRingin ulvovan suruissaan, mutta Whitie oli vaiti. Mustat kiihdyttivät\nvauhtiaan nopeaan pitkään laukkaan. Tuuli hiveli suloisesti Ventersin\nkuumia poskia. Ensimmäisen matalan, vähitellen ylenevän harjanteen\nlaelta hän katsoi taakseen. Lassiter heilutti kättään ja Jane huiskutti\nhuiviaan. Venters vastasi nousten seisomaan jalustimiensa varaan ja\nheiluttaen hattuaan. Sitten kummun laki piilotti heidät näkyvistä.\nSeuraavalla kukkulalla hän kääntyi vielä kerran, mutta silloin olivat\njo Lassiter, Jane ja aasit kadonneet. Ne olivat laskeutuneet solaan.\nVenters tunsi kärsineensä korvaamattoman tappion.\n\n\"Bern, katso tuonne!\" huudahti Bess viitaten rinteelle.\n\nPieni liikkuva tumma täplä katkaisi salviarinteen ja sinisen taivaan\nrajaviivan. Siellä oli joukko ratsastajia.\n\n\"Hillitse hevostasi, Bess.\"\n\nHe hillitsivät hevostensa vauhdin laukasta raviksi ja ravista hölkäksi,\nvaikka levänneet ja kiihkeät hevoset eivät siitä pitäneetkään.\n\n\"Bern, Black Star näkee kauaksi.\"\n\n\"Koetan arvailla, ovatko nuo Tullin ratsastajia vai rosvoja. Mutta\nmeillehän se on aivan yhdentekevää.\"\n\nTumma täplä suureni mustaksi läikäksi, joka liikkui eteenpäin matalalla\nleijailevien tomupilvien suojassa. Se suureni koko ajan, vaikka hyvin\nhitaasti. Se oli pitkän aikaa selvästi näkyvissä kadoten silloin\ntällöin salviapensaitten taakse. Mustat juoksivat puoli tuntia ja sitten\ntaas puoli, ja kuitenkin nuo liikkuvat pisteet näyttivät vielä olevan\ntaivaanrannalla. Mutta kuta enemmän aikaa kului, sitä suuremmiksi ne\nalkoivat käydä laskeutuessaan rinnettä alas ja lyhentäessään\nvälimatkaa.\n\n\"Bess, keneksi heitä luulet?\" kysyi Venters. \"He eivät mielestäni näytä\nrosvoilta.\"\n\n\"He ovat paimenia\", vastasi Bess. \"Näen yhden valkoisen hevosen ja\nuseita harmaita. Rosvot ratsastavat tavallisesti kimoilla ja mustilla.\"\n\n\"Tuo valkoinen hevonen on Tullin. Pysäytä hevosesi, Bess. Laskeudun\nalas tarkastamaan satulavöitä. Saamme piakkoin näyttää, mihin hevosemme\nkykenevät. Pelkäätkö?\"\n\n\"En nyt\", vastasi tyttö hymyillen.\n\n\"Ei sinun tarvitsekaan. Bess, olet niin kevyt, ettei Black Star tiedä\nkantavansakaan sinua selässään. En voi pysytellä rinnallasi. Jätät\nTullin ja hänen miehensä kuin seisomaan.\"\n\n\"Entä sinä?\"\n\n\"Älä pelkää. Ellen voikaan pysyä rinnallasi, voin kuitenkin nauraa\nTullille.\"\n\n\"Katso, Bern, nyt he ovat pysähtyneet, tuolle kukkulalle. He ovat\nhuomanneet meidät.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta olemme vielä niin kaukana, etteivät he tunne meitä.\nHe tuntevat mustat ensin. Olemme nyt sivuuttaneet useimmat harjanteet\nja tiheimmän pensaikon. Kun kuulet käskyni, hellitä silloin Black\nStarin ohjaksia ja anna sen mennä niin kovaa kuin vain kavioista\nlähtee.\"\n\nVenters arvioi heidän ja ratsastajien välisen matkan vielä noin\npenikulmaksi. Mutta he lähestyivät nopeaa ravia. Pian Venters tunsi\nTullin valkoisen hevosen päätellen siitä, että ratsastajatkin olivat\nnähtävästi tunteneet Black Starin ja Nightin. Mutta Tullin oli mahdoton\nvielä huomata, ettei niillä ratsastanutkaan Lassiter ja Jane. Hän näki\nTullin ja muiden ratsastajien, joita oli kaikkiaan ehkä noin\nkaksitoista, pysähtyvän monta kertaa ja katselevan nähtävästi hyvin\ntarkoin rinteelle. Tull ei luultavasti voinut ollenkaan käsittää\ntilannetta. Venters nauroi julmasti ajatellessaan Tullin raivoa, jonka\nvaltaan hän varmasti joutuisi huomattuaan kepposen. Venters aikoi\npoiketa pensaikkoon ennen kuin Tull saisi varman selon siitä, keitä\nmustien ratsastajat olivat.\n\nVälimatka lyheni puoleksi penikulmaksi. Tull pysähtyi. Hänen miehensä\nsaavuttivat hänet kokoontuen hänen ympärilleen tummaksi ryhmäksi.\nVenters luuli huomanneensa Tullin viittailevan kädellään ja oli varma\nsiitä huomatessaan ratsastajien katoavan pensaikkoon tien oikealle ja\nvasemmalle puolelle. Tull oli siis aavistanut liikkeen, jonka Venters\noli suunnitellut.\n\n\"Nyt, Bess!\" huusi Venters. \"Käänny pohjoiseen, kierrä nuo ratsastajat\nja käänny sitten länteen päin.\"\n\nBlack Star ponnahti matalan pensaikon yli ja alkoi juosta. Venters\nkannusti Nightin sen jälkeen. Pensaikossa ratsastaminen ei ollut\nhelppoa. Hevoset voivat kyllä juosta yhtä nopeasti siellä, mutta\nratsastajien oli pakko alituisesti katsoa eteensä arvostellessaan maan\nlaatua. Ja yhtämittainen poikkeaminen kujanteelta kujanteelle pensaiden\nvälitse, pienien rämeiden ja rottien kaivamien kuoppien yli kulkeminen\nja pensaikon läpi tunkeutuminen oli ratsastajille vaikeata. Saavuttuaan\nerääseen pitkään kujanteeseen Venters ehti kääntyä katsomaan Tullia ja\nhänen miehiään. Joukko oli nyt venynyt pitkäksi jonoksi ja kaikki\nnäyttivät suuntaavan matkansa koillista kohti. Ja koska Venters ja Bess\nratsastivat suoraan pohjoiseen, merkitsi se, että jos Tullin ja hänen\nmiestensä hevoset olivat tarpeeksi nopeita ja voimakkaita, ehtisivät he\nkatkaista mustien tien ja käännyttää ne takaisin rinteelle. Eivätkä\nTullin miehet näyttäneet säästävän ratsujaan, vaan kannustivat ne\nepätoivoiseen vauhtiin. Venters pelkäsi vain jotakin Black Starille ja\nNightille tapahtuvaa satunnaista onnettomuutta, mistä kuitenkin taitava\nohjaaminen voisi ne varjella. Silmäys eteenpäin ilmaisi hänelle, että\nBess voi ohjata ratsunsa salvian läpi yhtä hyvin kuin hänkin. Tyttö ei\nkatsonut taakseen eikä kiinnittänyt huomiotaan kiitäviin ratsastajiin,\nvaan kumartui eteenpäin Black Starin kaulaa vasten voidakseen paremmin\ntarkastella maanlaatua.\n\nVenters huomasi hetken kuluttua katsottuaan useita kertoja eteensä,\nettä Bess alkoi jättää häntä, kuten hän oli otaksunutkin. Hän oli\nkuitenkin silloin vain ajatellut Black Starin kevyttä kuormaa ja sen\nsuurenmoista vauhtia. Kuinka kevyesti, miellyttävästi ja luonnollisesti\nBess istuikaan satulassa! Hän osasi todella ratsastaa! Ja äkkiä Venters\nmuistikin Bessin sanoneen niin, mutta hän ei ollut voinut uneksiakaan,\nettä Bess olisi sellainen hevosmies. Sitten hänen mieleensä juolahti\näkkiä kuin salaman leimahdus, että Besshän olikin Oldringin Naamioitu\nRatsastaja.\n\nHän unohti Tullin, kiitävät ratsastajat ja koko kilpailun. Hän höllensi\nNightin suitsia niin lähellä Black Staria kuin suinkin, ja tietäen,\nettä Black Staria nyt ohjasi ylätasankojen parhain elossa oleva\nratsastaja, koska Jerry Card oli kuollut. Ja maine oli verrannut häntä\nvain yhteen ainoaan ratsastajaan, nimittäin tuohon solakkaan tyttöön,\njoka nyt niin joustavasti keinui Black Starin juoksun tahdissa. Hänen\nkuuluisuutensa oli kauhistuttanut Ventersiä, mutta nyt hän tunsi\nolevansa ylpeä hänen taidostaan, rohkeudestaan ja voimastaan hillitä\nhevosia. Ja hän vaipui muistoihinsa palauttaen mieleensä kuuluisia\nratsastajia, joista hän oli kuullut puhuttavan kylissä ja nuotioitten\nääressä. Oldringin Naamioitu Ratsastaja! Tämä kummallinen ratsastaja,\njoka oli yhtä tunnettu kuin tuntematonkin, oli usein paennut\ntakaa-ajajiensa käsistä. Hän oli murtanut vahtiketjun Stone Bridgen\npääkadulla jättäen jälkeensä kuolleita hevosia ja kuolleita rosvoja.\nHän oli kannustanut hevosensa Gerber Washin, erään syvän ja leveän\nkuilun yli, joka erottaa Glazen pellot viljelemättömästä\nsalviarinteestä. Hän oli joutunut saarroksiin Sterlingin\npohjoispuolella, mutta murtautunut läpi. Kuinka usein olikaan kerrottu\ntappeluista, öisistä ryöstöretkistä ja takaa-ajoista ja kuinka\nNaamioitu Ratsastaja oli kadonnut salviarinteelle nopeasti kuin tuuli.\nNopea tumma hevonen, solakka tumma vartalo, musta naamio, kova vauhti\nrinnettä alas, pilkku punaisessa salviapensaikossa, ja varjonkaltainen,\nyön pimeyteen häviävä juoksija. Ja tämä ylätasankojen naamioitu\nratsastaja oli Elizabeth Erne!\n\nSuloinen salviatuuli hiveli Ventersin poskia ja lauloi hänen korviinsa.\nHän kuuli Nightin kavioiden kumean, nopean kapseen ja huomasi Black\nStarin poistuvan yhä kauemmas. Hän totesi, että molemmat hevoset\nkääntyivät hitaasti länteen päin. Takaa kuuluvat laukaukset palauttivat\nhänen mieleensä Tullin ja hän kääntyi katsomaan. Ratsastajat olivat\njäätyään jälkeen kokoontuneet yhteen ryhmään kauas sivulle. He\nampuivat. Venters ei nähnyt pölähteleviä tomupilviä eikä kuullut\nviheltäviä luoteja. Hän oli pyssynkantaman ulkopuolella. Katsoessaan\njälleen taakseen hän huomasi Tullin miesten luopuneen takaa-ajosta. He\nolivat parhaimmassa tapauksessa päässeet niin lähelle, että olivat\nnähneet, keitä mustien ratsastajat todella olivat. Venters näki Tullin\nistuvan väsyneenä satulassa.\n\nSitten hän hillitsi Nightin hiljaiseen raviin. Nämä muutamat penikulmat\nolivat tuskin lämmittäneet mustan, mutta Venters halusi säästää\nhevosta. Besskin kääntyi ja vaikka hän olikin kaukana, luuli Venters\nkuitenkin näkevänsä vilahdukselta hänen viittailevan valkoisen kätensä.\nHän hillitsi Nightin vauhdin hölkäksi ja ratsasti eteenpäin nähden\nedellään Bessin ja Black Starin, kohoavan salviarinteen ja silloin\ntällöin yhä kauemmas jäävät ratsastajat takanaan. Hetkisen kuluttua ne\nkatosivat harjanteen taakse eikä hän enää kääntynyt katsomaan niitä. He\npalaisivat varmaankin Lassiterin jäljille ja seuraisivat niitä turhaan.\nNiin Venters jatkoi ratsastustaan tuulen käydessä hänen mielestään yhä\nsuloisemman makuiseksi ja hajuiseksi, purppuraisen salvian kauniimmaksi\nja taivaan sinisemmäksi, laulun kaikuessa hänen korvissaan. Hetkisen\nkuluttua Bess pysähtyi odottamaan häntä ja Venters tiesi siitä hänen\npäässeen tielle.\n\nHe levähtivät. Noustuaan jälleen satulaan he ratsastivat vierekkäin\nvalkoista tietä pitkin. Kaukana vasemmalla matala vihreä juova osoitti\nCottonwoodsin paikkaa. Venters katsoi kerran vielä taakseen, mutta ei\nsitten enää. Bess katsoi suoraan eteensä, He kannustivat mustat pitkään\nkeinuvaan ratsastajanraviin hiljentäen niiden vauhdin joskus hölkäksi\nja joskus kävelyksikin. Tunnit kuluivat, penikulmat livahtivat ohi ja\nkallioseinämä alkoi häämöttää edestä. Aukko oli leveä, kuoppainen ja\nkivinen sola, mutta tie oli tasainen ja avoin, ja Venters ja Bess\nkannustivat ratsunsa sinne. Vanha tie vei oikealle noudatellen seinämän\njuurta, ja Venters arvasi, että se oli juuri tuo Lassiterin mainitsema\ntie.\n\nPieni Glazen kylä, aution purppuraisen salomaan keskellä sijaitseva\nvaaleanvihreä läikkä, oli penikulmien päässä rinteellä, joka hyvin\nsuuresti muistutti Cottonwoodsin rinnettä, paitsi että tämä vietti\nlänttä kohti. Ja penikulmien päässä lännempänä heikosti siintävä vihreä\ntäplä ilmaisi Stone Bridgen aseman. Koko muu maailma näytti sileältä,\naaltoilevalta salviakentältä, jonka viileyttä eivät tehostaneet mitkään\nrotkojen muodostamat kiemurtelevat juonteet.\n\n\"Bess, olemme turvassa ja vapaat\", sanoi Venters. \"Olemme kahden täällä\nsalviarinteellä ja jo puolimatkassa Sterlingiin.\"\n\n\"Kuinkahan Lassiter ja neiti Withersteen ovat selviytyneet!\"\n\n\"Turhaa pelätä, Bess. Lassiter voittaa kyllä Tullin viekkaudessa ja\npääsee pakoon piilottaakseen Janen turvalliseen paikkaan. Ehkä hän\nkiipeää Surprise Valleyhin, mutta en luule hänen menevän niin kauaksi.\"\n\n\"Bern, emme milloinkaan löydä kauniin laaksomme vertaista paikkaa.\"\n\n\"Emme kyllä, mutta kuuntelehan nyt, kultaseni. Palaamme sinne\njolloinkin vuosien -- ehkä kymmenen vuoden kuluttua. Silloin ei meitä\nenää muisteta täällä. Ja laaksomme on silloin aivan samanlainen kuin\nnyt sieltä poistuessamme.\"\n\n\"Entä, jos Balancing Rock lähtee vyörymään ja sulkee laakson suun?\"\n\n\"Olen ajatellut sitäkin. Otamme mukaamme niin paljon köysiä kuin vain\nvoimme kuljettaa. Ja jos suu on tukossa, kiipeämme kallioille ja niiden\nyli laaksoon laskeutumalla köysitikkaita pitkin. Se olisi mahdollista.\nTiedän sopivan kiipeämispaikan enkä unohda sitä milloinkaan.\"\n\n\"Niin, palatkaamme sinne joskus!\"\n\n\"Sitä hetkeä on hauska odottaa, kuten koko tulevaisuuttakin, Bess.\"\n\n\"Sano minua Elizabethiksi\", sanoi tyttö ujosti.\n\n\"Elizabeth Erne! Kuinka kaunis nimi se onkaan! Mutta en unohda ikinä\nBessiäkään. Tiedätkö -- oletko ajatellut, että sinä hyvin pian -- jo\ntähän aikaan huomenna olet Elizabeth Venters?\"\n\nNiin he jatkoivat matkaansa vanhaa tietä pitkin. Aurinko alkoi painua\nlänteen ja sen kullanvärinen loisto punersi salviarinteen. Tunnit\nkuluivat nyt äkkiä ja iltapäivä alkoi hämärtyä. He lepuuttivat usein\nhevosiaan. Venters huomasi eräässä syvennyksessä kimaltelevan\nvesilammikon ja siellä hän irroitti satulat mustien selästä antaen\nniiden piehtaroida, juoda ja syödä ruohoa. Kun hän ja Bess\nratsastivat sieltä, oli aurinko jo matalalla loistaen taivaalla kuin\nkarmosiininpunainen pallo, joka näytti peittävän laakson purppuraiseen\ntuleen ja savuun. Se näytti pysähtyneen lyhyeksi aikaa lepäämään ennen\nlaskemistaan ja hiljaisuus levisi raskaana tämän välkehtivän\nsalviamaailman ylle kuin näkymätön vaippa.\n\nHe katsoivat, kuinka auringon punainen pyöreä kehrä alkoi vaipua\ntaivaanrannan taa.\n\n\"Ratsastamme luullakseni tänään myöhäiseen\", sanoi Venters. \"Sitten\nvoit levätä hieman minun vartioidessani ja hevosten syödessä. Ja\nhuomenaamulla varhain ratsastamme Sterlingiin. Siellä meidät\nvihitään!... Ehdimme vielä sittenkin postivaunuihin. Sidomme Black\nStarin ja Nightin niiden perään matkustaaksemme maahan, joka ei ole\nniin villi ja kauhea kuin tämä.\"\n\n\"Ah, Bern! Mutta katsohan, aurinko juuri on laskemaisillaan\nsalviarinteen taa -- viime kerran ennen palaamistamme jälleen Utahin\nrajaseuduille. Kymmenen vuotta! Bern, katso, jotta et sitä milloinkaan\nunohtaisi!\"\n\nUinaileva, vaaleneva, purppurainen tuli kirkasti vielä aaltoilevia\nsalviaharjanteita. Hehkuvat sädekimput reunustivat kaukaista läntistä\nrinnettä. Leijaileva, kullanhohtoinen utu sekaantui matalalla\nliiteleviin purppuraisiin varjoihin. Värit ja varjot vaihtuivat\nhitaasti ja kummallisesti.\n\nÄkkiä Venters säpsähti kuullessaan matalaa jyrinää -- niin matalaa, että\nse oli kuin meriraakun synnyttämää rapinaa.\n\n\"Bess, kuulitko mitään?\" hän kuiskasi.\n\n\"En.\"\n\n\"Kuuntele tarkasti!... Ehkä vain kuvittelin -- Ah!\"\n\nKaukaa idästä tai pohjoisesta kantautui heidän korviinsa hiljainen\njatkuva ääni, syvä, outo ja jyrähtelevä, ja lakkasi hiljalleen\nkuulumasta.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nBALANCING ROCK VIERII\n\n\nKyynelten sumentamin silmin Jane Withersteen katseli Ventersin,\nElizabeth Ernen ja mustien katoamista salviaharjanteen toiselle puolen.\n\n\"Nyt he ovat poissa ja turvassa\", sanoi Lassiter. \"Eikä heidän\ntulevassa onnellisessa elämässään ole päivääkään, jolloin he eivät\nmuistelisi Jane Withersteeniä ja -- Jim enoa!... Mutta meidänkin on nyt\nluullakseni parasta lähteä, Jane.\"\n\nAasit kääntyivät tottelevaisesti alkaen laskeutua rinnettä lyhyin\nvarovaisin askelin, mutta Lassiterin täytyi sitoa vinkuvat koirat\nkiinni ja taluttaa niitä. Jane tunsi joutuneensa tunteen valtaan, joka\nei ollut haluttomuutta eikä välinpitämättömyyttäkään, vaan joka\ntylsistytti hänen mielenkiintonsa. Hän oli vielä voimakas\nruumiillisesti, mutta mielenliikutusten järkyttämä. Deception Passiin\nlaskeutumisen hetki oli ollut hänen kärsimystensä huippu: hänen vihansa\nkuohahtaminen yli äyräittensä, hänen viimeinen uhrauksensa, hänen\nrakkautensa jalous ja rauhan saavuttaminen. Hän ajatteli, että jos hän\nvain saisi pienen Fayn takaisin, ei hän enää pyytäisi mitään elämältä.\n\nHän seurasi konemaisesti Lassiteria soraista, jyrkkää, rapautuneen\nkallionlohkareitten peittämää rinnettä pitkin, ja kun pienet vyöryt\nliukuivat hänen mukanaan tai hautasivat hänet polvia myöten, ei hän\ntuntenut minkäänlaista pelkoa. Tunne, että hän oli joutunut tummien\nkiviseinämien väliin kauas auringon paisteesta ja välkehtivistä\nsalviarinteistä, soi hänelle epämääräistä huojennusta. Lassiter pitensi\ntoisen aasin jalustinhihnoja pyytäen häntä nousemaan sen selkään ja\nratsastamaan aivan hänen kintereillään. Hänen piti vain varoa, ettei\naasi loukkaisi pieniä kovia kavioitaan kiviin. Siten Jane ratsasti\ntummien kimaltelevien seinämien välissä. Rotko tuntui niin tyyneltä,\nrauhalliselta ja viileältä. Hän huomasi sivumennen heidän ratsastavan\nvarjoisten eteenpäin työntyvien pengerten alitse, ruohoa, salviaa,\nvesakkoa, pieniä ja solakoita puita kasvavien pienten maatilkkujen\npoikki, valkoisten, pieniä kiviä täynnä olevien uomien yli ja\nluhistuneitten suurten kallioröykkiöitten ympäri. Aasit juosta\nhölkyttivät väsymättä, jälleen vapaat koirat laukkasivat innoissaan ja\nLassiter kulki edellä milloinkaan pysähtymättä, mutta katsoen taakseen\njokaisella aukeamalla. Seinämien luomat varjot haihtuivat auringonvalon\ntieltä. Hetken kuluttua he saapuivat solakoita puita kasvavaan\nruohikkoon lähteen partaalle. Siellä Lassiter antoi aasien levähtää\nvähän aikaa, vaikka hän olikin levoton, hermostunut, vaitelias ja aina\nvaruillaan ja tähyili puiden varjoon. Siitä Jane hämärästi käsitti,\nettä heillä oli vihollisia sekä edessään että takanaan, mutta tämä\najatus ei kyennyt herättämään hänessä minkäänlaista pelkoa,\nhuolestumista tai mielenkiintoa.\n\nLassiterin pyynnöstä hän jälleen nousi satulaan ratsastaen aivan hänen\naasinsa kintereillä. Sola kapeni, seinämät kohottivat pykäläisiä\nharjojaan korkeammalle ja aurinko paahtoi kuumasti ylhäällä kaareutuvan\nsinisen taivaan laelta. Lassiter kulki nyt hitaammin valiten\nhuolellisesti tien ja puhuen koko ajan hiljaa koirille. Nämä olivat nyt\nmuuttuneet metsästyskoiriksi, teräviksi ja valppaiksi ja nuuskivat\nlämmintä tuulta. Keltaiset yksitoikkoiset seinämät muuttuivat\nvärikkäiksi ja sileäpintaisiksi, ja harjanteiden pykäläinen laita kävi\nhuppuiseksi. Niissä oli syviä halkeamia ja äkkijyrkästi solaan\nlaskeutuvia kuiluja, kunnes sola leveni laajaksi laaksoksi siihen\navautuvien muiden solien yhtymäkohdassa.\n\nLassiter laskeutui satulasta ruveten taluttamaan aasiaan, kutsui koirat\nlähemmäksi ja jatkoi matkaansa etanan vauhtia läntisen seinämän\njuurella olevien tummien kalliorykelmien ja tiheiden viidakoiden läpi.\nHän tähysteli kauan ja kuunteli, ennen kuin uskalsi sivuuttaa\nhaarautuvien solien suut. Vihdoin hän pysähtyi, sitoi aasinsa kiinni,\nviittasi varoittavasti kädellään Janelle, pujahti sitten kallioiden\nväliin ja katosi näkyvistä hiipivien koirien seuraamana.\n\nKun hän palasi Janen luo jälleen, olivat hänen huulensa tiukasti\nsuljetut ja hänen silmänsä välkähtelivät kylmästi. Pyydettyään Janea\nlaskeutumaan satulasta hän talutti aasit kivien ja setrien taakse\npiiloon sitoen ne kiinni.\n\n\"Jane, tiedän nyt, missä etsiskelemäni miehet ovat, ja aion lähteä\nheidän jälkeensä\", hän sanoi.\n\n\"Miksi?\" kysyi Jane.\n\n\"En voi tuhlata niin paljon aikaa, että voisin kertoa sen teille.\"\n\n\"Emmekö voisi livahtaa ohi heidän näkemättään?\"\n\n\"Ehkä hyvinkin, mutta aikomukseni ei ole sellainen. Ja nyt haluan\ntietää, mitä aiotte tehdä siinä tapauksessa, etten tulekaan takaisin?\"\n\n\"Mitä sitten voin tehdä?\"\n\n\"Voitte palata Tullin luo tai jäädä solaan rosvojen haltuun. Kumman\nvalitsette?\"\n\n\"En tiedä, sillä en osaa oikein ajatella. Mutta jään luullakseni\nmieluummin rosvojen luo.\"\n\nLassiter istuutui nojaten päänsä käsiinsä ja jäi siihen asentoon\nmuutamiksi hetkiksi kuin syviin ja tuskallisiin ajatuksiin vaipuneena.\nKun hän kohotti kasvonsa, olivat ne riutuneet, uurteiset ja kylmät kuin\nmarmori.\n\n\"Nyt lähden. Puhuin vain tästä siltä varalta, etten tulisikaan\ntakaisin. Mutta olen melkein varma, että palaan.\"\n\n\"Onko teidän pakko antautua sellaiseen vaaraan! Pitääkö teidän jälleen\ntapella? Ettekö ole jo vuodattanut tarpeeksi verta?\"\n\n\"Haluaisin mielelläni kertoa teille, miksi lähden\", jatkoi Lassiter\nniin kylmästi, että hän vain harvoin oli sellainen Janea\npuhutellessaan. \"Mutta en tahdo. Sanon vain, ettei ihminen täällä\nUtahin rajaseuduilla voi kuluttaa elämäänsä sellaiseen hyvyyteen ja\narmahtavaisuuteen kuin te, vaikka ne ovatkin ihmisluonteen jaloimpia\npuolia. Elämä on täällä helvetillistä. Te ajattelette tai teidän oli\ntapana ajatella, että uskontonne muuttaa tämän elämän taivaalliseksi.\nEhkä silmänne ovat nyt avautuneet. Jane, en halua, että olisitte\nerilainen, ja sen vuoksi yritän piilottaa teidät jonnekin tänne solaan.\nTahtoisin piilottaa monta muutakin naista, sillä olen nähnyt\nkansalaistenne joukossa paljon teidän kaltaisianne naisia. Ja tahtoisin\nsaada teidät vain ymmärtämään, kuinka kovaa ja julmaa tämä\nrajaseutuelämä on. Se on veristä. Luulette kirkkojen ja kirkonmiesten\nmuuttavan sen paremmaksi. Mutta asia onkin päinvastoin. Teillä on\nsellaisia nimityksiä kuin piispat, vanhimmat, papit, mormonismi,\nvelvollisuus, usko ja autuus. Uneksitte tai olette menettänyt järkenne.\nMutta minä olen mies ja tiedän. Ja minä nimitän niitä kiihkoilijoiksi,\nsokeiksi naisiksi, sortajiksi, varkaiksi, karjanomistajiksi, rosvoiksi\nja ratsastajiksi. Ja meidän on mukauduttava siihen, mitä olette saanut\nkokea näinä viime kuukausina, sillä sitä ei voida auttaa. Mutta\nsellaista ei voi kestää ikuisesti. Ja muistakaa minun sanoneen, että\njonakin päivänä nämä rajaseudut ovat muuttuneet paremmiksi ja\npuhtaammiksi sellaisten miesten vaikutuksesta kuin Lassiterkin on.\"\n\nJane näki hänen suoristavan pitkän ruumiinsa, katsovan häneen\nkummallisesti ja vakavasti ja pujahtavan sitten äänettömästi ja\nhiipivin askelin puiden ja kallioiden väliin. Ring ja Whitie, joita ei\nollut pyydetty seuraamaan, jäivät Janen luo. Hän tunsi olevansa\nsanomattoman väsynyt, vaikka hän samalla totesi, ettei väsymys ollut\nruumiillista. Hän istuutui varjoon ajattelemaan. Hän näki\npuikkelehtivan sisiliskon, kukkivan kaktuksen, väsyneet aasit, lepäävät\nkoirat ja korkealla keltaisen seinämän yläpuolella liitelevän kotkan.\nKerran oli pieninkin kukka, jokin värivivahdus, mehiläisen surina tai\njonkin muun elävän olennon liikehtiminen ilahduttanut häntä hyvin\nsuuresti. Lassiter oli poistunut parantumattoman verenhimonsa\nvaatimuksesta luultavasti kohti omaa kuolemaansa ja Jane oli\nsuruissaan.\n\nÄkkiä kuului rotkon suusta aivan hänen takaansa luodikon terävä\npaukahdus. Kaiku kiiri kalliosta kallioon. Sitten kuului kova\ntuskanhuuto, joka äkkiä vaikeni. Kaiut toistivat sen jälleen julmasti.\nKumeita revolverin paukahduksia, käheitä huutoja, kavioiden kapsetta,\nhevosten kimeää hirnuntaa, sekavia kaikuja ja jälleen hiljaisuutta.\nLassiterilla on nähtävästi paljon hommaa, ajatteli Jane tuntematta\npelon väristystä ja kalpenematta. Niin, tämä rajaseutu on veren\ntahraamaa. Mutta elämähän on aina ollut veristä. Miehet ovat aina\nvuodattaneet verta. Hänen mieleensä muistui tapauksia maailman\nhistoriasta, Kreikan ja Rooman sotia, synkkiä keskiaikaisia tapahtumia\nja uskonnon nimessä tehtyjä rikoksia. Merellä, maalla ja kaikkialla\nmuuallakin oli vain ampuvia, iskeviä, kiroilevia, riiteleviä ja\ntaistelevia ihmisiä. He tappoivat toisiaan ahneutensa, voimansa,\nsorronhalunsa, uskonvimmansa, rakkautensa, vihansa, kostonsa,\noikeutensa ja vapautensa vuoksi.\n\nHän makasi setrin juurella katsellen sen hienojen pitsimäisten lehvien\nvälitse sinistä taivasta, ajatellen ja ihmetellen, mutta välittämättä\nmistään.\n\nToistuvat kumeat laukaukset häiritsivät jälleen keskipäivän rauhaa. Hän\nkuuli rapautuneen kallion vyöryvän, käheän varoitushuudon, säikähtyneen\nkarjahduksen, jälleen luodikon terävän paukahduksen ja sitten jälleen\nhuudon, jonkun kuolinkirkaisun. Sitten luodikkojen paukahdukset\nsekaantuivat revolverin kumeisiin laukauksiin. Luodit vihelsivät Janen\npiilopaikan yli, eräs sattui kiveen kimmahtaen vinkuen ilmaan. Sen\njälkeen seurasi yksinäisiä laukauksia, jotka hukkuivat suurempien\nrevolverien kumeaan paukkinaan.\n\nLyhyemmän tai pitemmän tauon kuluttua Jane sitten kuuli hevosten\nkavioiden kapsetta kivikosta ja ääni tuli yhä lähemmäksi. Seurasi\nhiljaisuus, kunnes Lassiterin joustavat kilisevät askeleet ilmaisivat\nJanelle hänen lähestyvän. Kun hän ilmestyi näkyviin, oli hän aivan\nveren tahraama.\n\n\"Kaikki hyvin, Jane\", hän sanoi. \"Olen palannut, älkääkä olko\nhuolissanne.\"\n\nMatkapullostaan kaatamallaan vedellä hän pesi veren pois kasvoistaan ja\nkäsistään.\n\n\"Jane, kiiruhtakaa nyt. Repikää huivini kahtia ja sitokaa nämä haavat.\nReikä kädessäni ei ole juuri minkäänarvoinen, mutta tämä haava täällä\nkorvani yläpuolella on pahempi. Kas niin, se kelpaa. Ette ole ollenkaan\nhermostunut, ettekä vapise. Myönnän arvostelleeni rohkeuttanne väärin.\nOlen iloinen, että olette rohkea juuri nyt, sillä nyt rohkeutta\ntarvitaan. No niin, olin kyllä sellaisessa piilossa, etteivät he\nvoineet ampua minua kuoliaaksi, vaikka heidän luotinsa vinkuivatkin\nkorvissani koko ajan. Tuhlasin kaikki luodikon panokset ja lähdin\nsitten hyökkäämään. Ehkä kuulitte sen, Silloin sain nämä haavat. Minun\noli pakko tuhlata kaikki revolverinikin panokset, kuten heidänkin\nluullakseni. Rosvoja ja mormoneja. Jane!! Nyt, on ruumiissani viisi\nluodin reikää eikä revolvereissani ole ammuksia. Kiiruhtakaa siis!\"\n\nHän irroitti laukut aasien satuloista, heitti satulat kentälle jättäen\nne siihen, päästi aasit irti ja kutsuen koiria meni edellä setrien ja\nkallioiden välitse eräälle aukeamalle, missä oli pari hevosta.\n\n\"Jane, oletteko voimakas?\" hän kysyi.\n\n\"Luulen olevani. En ainakaan ole väsynyt!\"\n\n\"En tarkoita sitä. Voitteko kestää jotakin järkyttävää?\"\n\n\"Voin luullakseni kestää vaikka mitä.\"\n\n\"Tahdoin vain valmistaa teitä, sillä olette hieman kalpea ja raukean\nnäköinen.\"\n\n\"Valmistaa mihin?\"\n\n\"En kertonut teille äsken, miksi lähdin ahdistamaan noita miehiä. En\nvoinut, sillä silloin olisitte luullakseni kuollut. Mutta nyt voin\ntehdä sen, jos luulette kestävänne järkytyksen.\"\n\n\"Kertokaa, ystäväni.\"\n\n\"Toin pienen Fayn takaisin. Hän on hengissä ja jääkin eloon, vaikka hän\nnyt onkin pahasti loukkaantunut.\"\n\nJane Withersteenin syvä välinpitämättömyys muuttui äkkiä tuskalliseksi\nherkkätuntoisuudeksi Lassiterin syvän ja vapisevan äänen vaikutuksesta.\n\n\"Kas täällä\", lisäsi Lassiter näyttäen hänelle paikan, missä pieni Fay\nlepäsi ruohikossa.\n\nVoimatta puhua tai seisoa Jane vaipui polvilleen. Pitkästä kauniista,\nkullankeltaisesta tukasta hän tunsi lemmikkinsä Fayn. Mutta Fayn\nsuloisuus oli hävinnyt. Hänen kasvonsa olivat kuihtuneet ja näyttivät\nsurun vanhentamilta. Mutta hän ei ollut kuollut, hänen sydämensä sykki\nvielä, ja Jane Withersteen sai jälleen voimia alkaen taasen elää.\n\n\"Katsokaa, minun oli suorastaan pakko lähteä hakemaan pientä Fayta\",\nsanoi Lassiter polvistuessaan hautomaan Fayn pieniä kalpeita kasvoja.\n\"En halua kuitenkaan enää toistamiseen antautua sellaiseen vaaraan.\nTuossa joukossa oli eräs raajarikkoinen mies, Jane. Ehkä hän saa\nkiittää vammastaan Ventersiä. Miesjoukko viivyskeli kuitenkin hänen\nvuokseen täällä. Huomasin pienen Fayn heti, mutta sain miettiä kauan,\nkeinoa, kuinka saisin hänet haltuuni. Ja sitä paitsi halusin\nhevosiakin, minkä vuoksi minun oli pakko antautua vaaraan. Hiivin sen\nvuoksi aivan heidän leirinsä lähettyville. Eräs mies hyppäsi satulaan\npieni sylissään, ja kun ammuin hänet, putosi tietysti tyttö maahan. Hän\non nyt tainnoksissa ja ruhjoutunut, koska hän putosi aivan päälleen,\nmutta hän tointuu siitä kyllä. Hän ei ole kovinkaan pahasti\nloukkaantunut.\"\n\nFayn pitkät silmäripset alkoivat värähdellä ja hän avasi silmänsä.\nAlussa ne näyttivät aivan lasimaisilta ja tuskien himmentämiltä, mutta\nsitten ne liikahtelivat ja tummenivat loistaen ymmärryksestä,\nhämmennyksestä, muistosta ja äkillisestä ihmeellisestä ilosta.\n\n\"Äiti Jane\", hän kuiskasi.\n\n\"Ah, pieni Fay, pieni Fay!\" huudahti Jane nostaen lapsen syliinsä ja\npuristaen hänet rintaansa vasten.\n\n\"Nyt meidän on kiiruhdettava!\" sanoi Lassiter kylmästi. \"Jane, katsokaa\ntuonne solaan!\"\n\nKallio- ja salviakumpujen yli Jane näki ratsumiesjoukon kiitävän solan\nkapeasta suusta sisään ja joukon edellä oli valkoinen hevonen, jonka\nhän tunsi penikulman ja enemmänkin päästä.\n\n\"Tull!\" hän huudahti.\n\n\"Hän juuri, mutta, Jane, me olemme silti vielä voitolla. He ratsastavat\nväsyneillä hevosilla. Venters on luultavasti ajattanut itseään takaa.\nHän ei unohtanut sitä. Ja meillä taasen on levänneet hevoset.\"\n\nHän kiinnitti laukut nopeasti satuloihin, tarkasti äkkiä vyöt, soljet\nja jalustimet ja hyppäsi sitten satulaan. \"Antakaa pieni Fay minulle\",\nhän sanoi. Jane totteli häntä vapisevin käsivarsin. \"Koettakaa nyt\nrohkaista mielenne, nainen! Nyt on elämä tai kuolema kysymyksessä.\nMuistakaa se! Kiivetkää nyt satulaan ja koettakaa tyyntyä. Pysytelkää\naivan kintereilläni tarkaten hevosenne kulkua ja ratsastakaa.\"\n\nJane pääsi jotenkin satulaan, jostakin hän sai sen verran voimia, että\nsuitset pysyivät hänen käsissään, että hän voi kannustaa hevostaan ja\njatkaa keskeytymättä ratsastustaan. Sillä hänen mielensä oli\nvapisuttavan ja kuvottavan pelon vallassa. Lassiter johti tätä nopeaa\npakoa leveän aukeaman poikki, rämeiden yli ja salviapensaikkojen läpi\nerääseen kapeaan rotkoon, missä kavioiden nopea kapse ponnahteli\nseinämistä. Tuuli humisi Janen korvissa, kimaltelevat kalliot\nvilahtivat ohi ja tie, salviapensaikko ja ruoho liikkuivat hänen\nallaan. Lassiterin sidotut veren tahraamat kasvot kääntyivät häneen\npäin, hän huusi Janelle rohkaisevasti katsoen samalla taakseen solaan\nja kannustaen hevostaan. Jane jatkoi matkaansa noudattaen hänen\nesimerkkiään. Joskus hän sulki silmänsä, sillä hän ei voinut katsella\nFayn kultaisten kiharain liehumista tuulessa. Hän ei voinut rukoilla\neikä kirotakaan eikä hän enää välittänyt itsestään. Koko elämä, hyvyys,\nhyödyllisyys maailmassa ja toivo päästä taivaaseen keskittyivät nyt\nsiihen, että Lassiter ratsasti pienen Fayn kanssa turvaan. Hän olisi\nmielellään kääntänyt kovasuisen ratsunsa antautuakseen tuolle\narmahtamattomalle Tullille, mutta kun hän tiesi Lassiterin silloin\nkääntyvän hänen kanssaan, hän jatkoi matkaansa.\n\nHän ei olisi voinut sanoa, kestikö tätä kilpailua muutamia hetkiä vai\ntunteja. Lassiterin hevonen peitti hänet vaahdolla, jota lenteli\ntaaksepäin valkoisina kuplina. Molemmat hevoset juoksivat niin kovaa\nkuin ne ikinä pääsivät, mutta saivat silloin tällöin hidastuttaa\nvauhtiaan levätäkseen hieman ja lähtivät jälleen jatkamaan likomärkinä,\nhuohottaen ja horjuen.\n\n\"Voi, Lassiter, meidän on kiiruhdettava!\"\n\nLassiter katsoi taakseen sanomatta mitään. Kääre oli pudonnut hänen\npäästään ja verta tippui hänen kasvoilleen. Hän alkoi jo horjua\nsaamiensa vammojen, ratsastuksen ja taakkansa alla. Mutta kuinka\ntyyneltä ja harmaalta hän näyttikään -- ja kuinka pelottomalta!\n\nHevoset kävelivät, hölkyttivät, laukkasivat ja juoksivat ruveten\njälleen kävelemään. Tunnit kuluivat äkkiä tai venyivät pitkiksi. Aika\noli kuin hetki tai iankaikkisuus. Jane Withersteenistä tuntui kuin\nhelvetti olisi ajanut häntä takaa eikä hän uskaltanut katsoa taakseen\npelosta, että putoaisi satulasta.\n\n\"Lassiter, onko hän tavoittanut meitä?\"\n\nVakava ratsastaja katsahti olkansa yli sanomatta kuitenkaan sanaakaan.\nPienen Fayn kultaiset kiharat liehuivat tuulessa. Aurinko paistoi,\nseinämät kimaltelivat ja salviapensaikko loisti. Ja sitten äkkiä näytti\nsiltä kuin aurinko olisi hävinnyt jonnekin, seinämät kävivät tummiksi\nja salviapensaikko vaaleni. Ulostyöntyvien pengerten alustat alkoivat\npeittyä varjoon. Mutta rotko teki mutkan, tuli valoisammaksi ja laajeni\nvihdoin pitkäksi vuorten reunustamaksi laaksoksi. Jälleen valaisi\nlänteen painuva aurinko punertavaa salviaa. Pyöreät naarmuiset kivet\nkaukana edessäpäin näyttivät sulkevan solan kokonaan.\n\n\"Kestäkää vielä vähän aikaa, Jane, kestäkää!\" huusi Lassiter. \"Voitamme\npian, ellemme hellitä.\"\n\n\"Lassiter, jatkakaa matkaa yksinänne ja pelastakaa pieni Fay!\"\n\n\"Vain teidän kanssanne, ei muuten!\"\n\n\"Ah, olen raukka, surkuteltava raukka! En voi taistella, ajatella,\ntoivoa enkä rukoilla! Olen mennyttä! Lassiter, katsokaa taaksenne! Onko\nhän tulossa? En jaksa enää!\"\n\n\"Älkää puhuko turhia, nainen, ja ratsastakaa Fayn vuoksi, ellette\nväiltäkään itsestänne ja minusta.\"\n\nViimeinen murhaava vauhti kentän poikki hidastutti Lassiterin hevosen\nkävelemään.\n\n\"Nyt se on lopussa\", sanoi ratsastaja.\n\n\"Voi, ei suinkaan!\" vaikeroi Jane.\n\n\"Katsokaa taaksenne, Jane, katsokaa. Olemme jo ratsastaneet tätä\nlaaksoa kolme tai neljä penikulmaa eikä Tull ole vielä näkyvissä. Vain\nmuutamia penikulmia vielä.\"\n\nJane katsoi taakseen pitkän salviakentän päähän huomaten seinämässä\nkapean solan, josta ilmestyi näkyviin jono tummia hevosia valkoisen\nhevosen johdolla. Ja ratsastajien näkeminen vaikutti Janeen kuin\nvirkistävä juoma. Kylmän, kaamean pelon aiheuttama herpaannus haihtui.\nJa kun hän katsoi koiriin, Lassiterin väsyneeseen hevoseen, hänen\nverisiin kasvoihinsa, yhä läheneviin kallioihin ja viimeksi Fayn\nkultaisiin kiharoihin, suli jää hänen suonissaan ja hitaasti ja\nihmeellisesti hän tunsi saavansa sen verran voimia, että luuli\njaksavansa Lassiterin lupaamaan piilopaikkaan. Mutta hänen katsoessaan\nLassiterin hevonen kompastui ja kaatui.\n\nLassiter heilautti jalkaansa liukuen satulasta.\n\n\"Jane, ottakaa lapsi\", hän sanoi ojentaen lapsen hänelle. Jane puristi\nFayn syliinsä äkkiä voimakkaiksi käynein käsivarsin. \"He alkavat\ntavoittaa meitä\", jatkoi Lassiter katsoessaan takaa-ajavia ratsastajia.\n\"Mutta me voitamme heidät sittenkin.\"\n\nTarttuen Janen hevosen suitsiin hän alkoi jo lähteä, kun hän huomasi\nkaatuneen hevosen satulaan kiinnitetyn laukun.\n\n\"Minulla on juuri sen verran aikaa\", hän mutisi, ja nopein sormin,\njotka eivät hapuilleet eivätkä vavisseet, hän irroitti laukun heittäen\nsen olalleen. Sitten hän lähti juoksemaan taluttaen Janen hevosta, ja\nhän juoksi, käveli ja jälleen juoksi. Jane näki nyt lähellä edessään\npaljaan kalliokummun. Saavuttuaan sen luo Lassiter tarkasteli sen\nharjannetta ja löydettyään matalimman paikan veti väsyneen hevosen\nrinteen laelle ja sen toiselle puolen sileää kalliota pitkin\nKatsoessaan taakseen Jane näki Tullin valkoisen hevosen vähemmän kuin\npenikulman päässä muiden ratsastajien muodostaessa pitkän jonon hänen\ntakanaan. Ja katsoessaan eteensä hän näki oikealle laajenevan laakson\nja vasemmalla puolellaan kohtisuoran seinämän. Lassiter veti hevosta\njatkaen matkaansa.\n\nPieni Fay lepäsi käsivarsilla suuret silmät avoimina; ne olivat vielä\nhimmeät tuskasta, mutta eivät enää tuijottavat eivätkä lasimaiset\npelosta. Kultaiset kiharat hivelivät Janen huulia, pienet kädet\npuristivat heikosti hänen käsivarttaan ja luottavaisen, huolestuneen\nhymyn varjo väreili hänen suloisilla huulillaan. Silloin Jane tunsi\nsaavansa naarasleijonan rohkeuden.\n\nLassiter talutti hevosta sileää rinnettä pitkin kummallisen näköisiä\nkyhmyisiä setrejä kohti. Niiden väliin hän pysähtyi. \"Jane, antakaa\nlapsi nyt minulle ja laskeutukaa maahan\", hän sanoi. Ja aivan kuin se\nolisi murtanut hänen mielensä hän irroitti omituisen päättävästi mustat\nsuuret revolverinsa uumiltaan. Sitten hän otti Fayn syliinsä silmäillen\ntaakseen. Tullin valkoinen hevonen kiipesi juuri sileälle\nkalliokummulle monen kimon ja mustan seuraamana. \"Mitähän hän mahtaa\najatella nähdessään nämä tyhjät revolverit. Jane, ottakaa laukkunne ja\nkiivetkää kintereilläni.\"\n\nKimalteleva, ihmeellinen, sileä rinne, jossa oli pieniä kuoppia\npyöristyi yhä vain ylöspäin uhkaavannäköiseen, keltaiseen kallioon\npäin. Jane katsoi tarkoin jalkoihinsa kiivetessään Lassiterin jäljessä.\nLassiter kiipesi hitaasti. Ehkä hän tahtoi siten vain säästää voimiaan.\nMutta nähdessään veripilkkuja kalliossa Jane ymmärsi. He kiipesivät\nkiipeämistään katsomatta taakseen. Janen rinta alkoi kohoilla ja\nhänestä alkoi tuntua siltä kuin hänen keuhkoihinsa olisi pistelty\ntulisia pilkkejä kylkien läpi. Hän kuuli Lassiterinkin huohottavan ja\nkoirien läähättävän kiivaasti.\n\n\"Odottakaa tässä\", sanoi Lassiter.\n\nJanen edessä kohosi kivinen jyrkänne, jossa oli pieniä hakattuja\naskelmia, ja sen yläpuolella keltaisen kallion nurkkaus, joka näytti\nolevan murtumaisillaan suuren kivimöhkäleen alle.\n\nKoirat kiipesivät ylös ja katosivat nurkkauksen taa. Lassiter kiipesi\naskelmat pienen Fayn kanssa horjuen kuin juopunut ja hänkin katosi\nnurkkauksen taa. Mutta hetkisen kuluttua hän palasi yksin ja laskeutui\nJanen luo puoleksi juosten, puoleksi liukuen.\n\nSilloin kuului rinteen juurelta, vihaisten miesten käheitä huutoja.\nTull ja muutamat muut ratsastajat olivat saapuneet paikalle, mihin\nLassiter oli heittänyt revolverinsa.\n\n\"Ehkä olittekin pienen levähdyksen tarpeessa!\" sanoi Lassiter katsoen\nalas välkähtelevin silmin.\n\n\"Nyt, Jane, viimeinen yritys\", hän jatkoi. \"Kiivetkää näitä pieniä\naskelmia tuonne nurkkaukseen. Tulen jäljessä ja tuen teitä. Älkää\najatelko mitään. Kas niin. Pieni Fay odottaa siellä. Hänen silmänsä\novat auki ja hän sanoi minulle juuri äsken: Missä äiti Jane on?'\"\n\nPelkäämättä ja vapisematta Jane kiipesi nuo hakatut askelmat\nluiskahtamatta kertaakaan, Lassiterin koskematta häneen kädellään.\n\nLassiter työnsi hänet nurkkauksen toiselle puolen. Fay lepäsi avoimin\ntuijottavin silmin synkän seinämän varjossa. Koirat odottivat. Lassiter\nnosti lapsen syliinsä kääntyen pimeään halkeamaan, joka kiemurteli,\nlaajeni ja sitten avautui. Jane hämmästyi nähdessään edessään\nihmeellisen sileän ja jyrkän rinteen, jonka laelle saattoi kiivetä\nluhistuvien, rapautuvien ja uhkaavien kallioiden välitse. Laskevan\nauringon punertava utu täytti koko tämän käytävän. Lassiter kiipesi\nhitaasti ja harkitusti, ja verta tippui hänestä valkoisille kiville\nmuodostaen niihin punaisia täpliä. Jane koetti olla astumatta hänen\nvereensä, mutta hänen oli pakko, koska ei muutakaan jalansijaa ollut.\nLaukku alkoi painaa häntä maahan, hän huohotti ja luuli sydämensä\nhalkeavan. Mutta Lassiter kiipesi vielä hitaammin ja hänen kurkkunsa\nvinkui hänen hengittäessään. Rinne laajeni. Korkeita kivitorneja ja\npatsaita oli siellä täällä ja ne olivat peloittavasti kallellaan.\nPunertavaa auringonlaskun utua loisti rinteen halkeamista. Jane ei\nkatsonut ylös, mutta hän tunsi jo ylempien murtuneiden kallioiden\nvarjon. Paikka tuntui hänestä hirveältä ja uhkaavalta. Ja hän jatkoi\nkiipeämistään ponnistellen niin, että hänen sydämensä oli pakahtua. Ja\nhän kaatui Lassiterin ja Fayn viereen rinteen laelle kapean ja sileän\njakajan juurelle.\n\nLassiter nousi horjuen jaloilleen ja hoiperteli suuren nojallaan olevan\nkallion luo, joka seisoi pienellä jalustalla. Hän työnsi sitä\nkädellään, juuri sillä kädellä, jonka läpi oli ammuttu, ja Jane näki,\nkuinka verta tippui luodin reiästä. Mutta silloin Lassiter kaatui.\n\n\"Jane, en voikaan tehdä sitä!\" hän kuiskasi.\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Vierittää kiveä!... Olen koko ikäni pitänyt kiven vierittämisestä,\nmutta nyt en voi!\"\n\n\"Entä sitten? Puhutte niin kummallisesti. Miksi tahtoisitte vierittää\ntuon kiven?\"\n\n\"Suunnittelin, että toisin teidät tänne ja vierittäisin alas tuon\nkiven. Katsokaa, se särkisi kalliot, luhistaisi seinämät ja sulkisi\nsuun.\"\n\nKun Jane Withersteen katsoi rinteelle, joka oli sellaisten\nkaatumaisillaan olevien kallioiden välissä, että heikoinkin sysäys\nnäytti riittävän niiden siirtämiseen, näki hän Tullin ilmestyvän sen\njuurelle ja alkavan kiivetä. Eräs ratsastaja seurasi häntä, sitten\ntoinen ja kolmas.\n\n\"Katsokaa, siellä on Tull ja muut ratsastajat!\"\n\n\"Niin, he tavoittavat meidät nyt.\"\n\n\"Miksi? Eikö teillä ole enää sen vertaa voimia, että voisitte vierittää\ntuon kiven?\"\n\n\"Jane, se ei johdu siitä. Olen vain menettänyt rohkeuteni.\"\n\n\"Tekö?... Lassiter!\"\n\n\"Halusin vierittää sen ja aloinkin toteuttaa aikomukseni, mutta en\nvoikaan. Ventersin laakso on tuolla takanamme alempana. Voisimme elää\nsiellä. Mutta jos vieritän kiven, jäämme sinne ikuisiksi ajoiksi. En\nuskalla, sillä ajattelen teitä!\"\n\n\"Lassiter, vierittäkää kivi!\" huudahti Jane.\n\nLassiter nousi horjuen ja vakavana, ja jälleen hän alkoi työntää\nverisellä kädellään Balancing Rockia. Jane Withersteen siirsi katseensa\nhänestä rinteelle. Tull kiipesi yhä. Jane luuli melkein näkevänsä hänen\ntummat leppymättömät silmänsä. Tullin takana kiipesivät muut miehet.\nMitä he aikoivatkaan tehdä Faylle, Lassiterille ja hänelle itselleen?\n\n\"Vierittäkää kivi!... Lassiter, rakastan vain teitä!\"\n\nKalmankalpeiden, veren tahraamien, kuihtuneiden poskien\nraudanlujuudesta ja uurteisesta otsasta huolimatta tapahtui\nLassiterissa nyt suuri muutos. Hän tarttui molemmin käsin kallioon,\nnojasi sitten olkansa siihen ja jännitti voimakkaan ruumiinsa.\n\n\"Vierittäkää kivi!\"\n\nSe liikahti, narahteli, paukkui, heilahteli ja alkoi sitten hitaasti\nkallistua vingahdellen kuin huojennuksesta. Se oli odottanut siinä\nvuosituhansia ja oli nyt hidas lähtemään alkuun. Sitten, ikäänkuin se\nolisi äkkiä ruvennut elämään, se vierähti kolisten jyrkälle rinteelle\nponnahtaen samassa nopeasti ilmaan kuin kootakseen enemmän voimia\nalempana olevan korkean, kallistuvan kallion särkemiseen. Se muuttui\natomeiksi. Tuntui kova ilmanpaine aivan kuin maa olisi haljennut.\nTomupilvi kietoi vaippaansa auringonlaskun kultaamat horjuvat\nharjanteet, ja tomu peitti Tullinkin, kun hän vaipui polvilleen\nkohotetuin käsivarsin. Vuoren onkalot, patsaat ja seinämät luhistuivat\nkokoon majesteettisesti jylisten.\n\nSyvyydestä kohosi yhtämittaista kumeaa jyrinää. Deception Passin suu\noli mennyt umpeen ikiajoiksi.\n\n\n\n"]