Tarinoita merirosvoista ja aavoilta ulapoilta

TARINOITA MERIROSVOISTA JA AAVOILTA ULAPOILTA

Kirj.

A. Conan Doyle

Suomennos englanninkielestä

A. Conan Doylen kootut kertomukset I

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1925.

SISÄLLYS:

Tarinoita merirosvoista

Kuinka S:t Kittin maaherra palasi kotimaahan Miten kapteeni Sharkey suoriutui Stephen Craddockista Sharkeyn tuho Kuinka Copley Banks tappoi kapteeni Sharkeyn Slapping Sal Maantierosvo. Vaiherikas tunti

Tarinoita aavoilta ulapoilta

Juovikas arkku Tynnyritehtaan paholainen Jellandin matka J. Habakuk Jephsonin kertomus Pieni nelikulmainen laatikko

TARINOITA MERIROSVOISTA

Kapteeni Sharkey:

KUINKA S:T KITTIN MAAHERRA PALASI KOTIMAAHAN

Kun Utrechtin sopimus oli lopettanut Espanjan suuret vallanperimyssodat, menettivät taistelevain puolten palveluksessa olleet monien kaapparilaivain miehistöt toimensa. Muutamat ryhtyivät rauhallisempaan joskin vähemmän tuottavaan kaupankäynnin ammattiin, toiset liittyivät kalanpyyntiä harjoittaviin venekuntiin, ja jotkut harvat häikäilemättömimmät nostivat rosvolipun perätankoon ja veripunaisen lipun isoonmastoon julistaen omalla vastuullaan yksityissodan koko ihmiskuntaa vastaan.

Kaikista kansallisuuksista pestatulla sekalaisella miehistöllä varustettuna viilettivät nämä alukset meriä kadoten silloin tällöin johonkin yksinäiseen lahdelmaan pohjaansa puhdistuttamaan tai syrjäiseen satamapaikkaan, jossa niiden miehistö hurjistelumatkallaan sokaisi asukkaita tuhlaavaisuudellaan ja kauhistutti heitä raakamaisuuksillaan.

Koromandel-rannikolla, Madagaskarilla, Afrikan vesillä ja etenkin Länsi-Intian ja Amerikan merillä olivat nämä merirosvot alituisena uhkana. Julkean ylellisinä he järjestivät ryöstöretkensä niinkuin parhaiten soveltui vuodenaikain mukaan ahdistaen Uutta-Englantia kesällä ja suunnaten taas talvella kulkunsa etelään troopillisille saarille.

He herättivät kauhua etenkin sen vuoksi, ettei heillä ollut pienimmässäkään määrin sitä kuria ja pidättyväisyyttä, joka teki heidän edeltäjänsä, bukkanierit, sekä peloittaviksi, että kunnioitusta herättäviksi. Nämä hurjat merirosvot eivät tehneet tiliä kenellekään ja kohtelivat vankejaan hetken oikun johtamina. Kummallisen jalomielisyyden välähdykset vaihtelivat pitempiaikaisten käsittämättömän julmuuden puuskain kanssa, ja heidän käsiinsä joutunut laivuri saattoi huomata menettäneensä lastinsa oltuaan hyvänä toverina mukana jossakin hirveässä mässäyksessä tai joutua istumaan hyttinsä pöydän ääreen nenä ja huulet tahrittuina pippurilla ja suolalla. Siihen aikaan vaadittiin tosiaankin merimieheltä rohkeutta ammattinsa harjoittamiseen Karaibin merellä.

Sellainen mies oli kapteeni John Scarrow, Aamutähden päällikkö, ja häneltäkin pääsi syvä helpotuksen huokaus, kun hän kuuli ankkurin loiskahtaen putoavan ja laiva keinui kiinnitysköysissään sadan metrin päässä Basseterren linnoituksen tykeistä. Hänen viimeinen poikkeuspaikkansa oli S:t Kittin satama, ja varhain seuraavana aamuna hänen laivansa kokkapuu olisi suunnattu Vanhaa Englantia kohti. Hän oli saanut kyllikseen noista rosvojen suosimista vesistä. Siitä pitäen kun hän oli lähtenyt Maracaibosta valtamerelle kuljettaen täyttä sokeri- ja pippurilastia, hän oli kavahtanut jokaista märssypurjetta, joka häämötti troopillisen meren sinipunertavan reunan yläpuolella. Hän oli purjehtinut pitkin Windward-saarten rannikkoa poiketen maihin siellä täällä ja kuullut kaikkialla kerrottavan konnantöistä ja väkivaltaisuuksista.

Kapteeni Sharkey, joka oli erään kahdellakymmenellä tykillä varustetun merirosvo-parkki laivan Onnellisen Vapautuksen päällikkö, oli purjehtinut rannikkoa pitkin jättäen jälkeensä ryöstettyjä laivoja ja murhattuja ihmisiä. Kauhistuttavia juttuja kerrottiin hänen hirveistä piloistaan ja ehtymättömästä julmuudestaan. Bahama-saarilta valtamerelle asti oli hänen sysimusta parkkilaivansa, jolla oli tuo käsittämätön nimi, kuljettanut kuolemaa ja kuolemaakin pahempaa. Niin hermostunut oli kapteeni Scarrow uuden täysin takeloidun laivansa sekä sen runsaan ja arvokkaan lastin vuoksi, että hän teki mutkan länteen aina Bird's Islandiin asti ollakseen syrjässä tavalliselta kauppaväylältä. Eikä hän ollut voinut edes noilla yksinäisillä vesillä kadottaa näkyvistään kapteeni Sharkeyn kauhistuttavia jälkiä.

Eräänä aamuna he olivat erottaneet kaukoputkellaan yksinäisen ruuhen ajelehtimassa valtamerellä. Siinä oli yksi ainoa henkilö, sekapäinen merimies, joka kirkui käheästi heidän nostaessaan hänet laivaan ja näytti kuivunutta kieltään, joka oli kuin musta ja ryppyinen sieni hänen suunsa perällä. Vesi ja hoito muuttivat hänet pian laivan voimakkaimmaksi ja notkeimmaksi mieheksi. Hän osoittautui olevan kotoisin Marbleheadista, Uudesta-Seelannista, ja oli ainoa eloonjäänyt olento eräästä kauhean Sharkeyn upottamasta kuunarista.

Viikon päivät oli Hiram Evanson – se oli hänen nimensä – ajelehtinut troopillisen auringon paahteessa. Sharkey oli käskenyt heittää veneeseen hänen kapteenivainajansa silvotut jäännökset "matka-eväiksi", mutta merimies oli paikalla työntänyt ne veteen, jottei kiusaus kävisi hänelle ylivoimaiseksi. Hän oli elänyt omilla entisillä voimillaan, kunnes viime hetkellä Aamutähti oli löytänyt hänet houretilassa, joka on nälkäkuoleman edelläkävijä. Tämä kapteeni Scarrowin löytö ei suinkaan ollutkaan mitätön, sillä hänen aluksensa oli liian vähällä miehistöllä varustettu, joten tätä suurta uus-englantilaista merimiestä voi pitää hyvänä saaliina. Hän vannoi olevansa ainoa ihminen, jota kohtaan kapteeni Sharkey oli koskaan osoittanut minkäänlaista suopeutta.

Kun he olivat nyt päässeet Basseterren tykkien ulottuville, ei merirosvoja enää tarvinnut pelätä, ja kuitenkin vaivasi heidän päällikkönsä ajatteleminen kovasti kapteenin mieltä hänen katsellessaan, kuinka tullialus lähti laiturilta heitä vastaan.

"Lyönpä kanssanne vetoa siitä, Morgan", virkkoi hän ensimmäiselle perämiehelle, "että tuo tullimies puhuu Sharkeysta, ennenkuin satakaan sanaa on päässyt hänen huuliltaan."

"Olkoon menneeksi, kapteeni, minä uskallan panna vetoon hopeadollarin", sanoi karski vanha bristolilainen hänen vieressään.

Neekerisoutajat työnsivät veneen laivan viereen, ja liinapukuinen perämies hyppäsi ylös portaita.

"Tervetuloa, kapteeni Scarrow!" huudahti hän. "Oletteko kuullut Sharkeysta?"

Kapteeni muikisti suutaan ensimmäiselle perämiehelleen.

"Mitä konnuuksia hän on nyt viimeksi tehnyt?" kysyi hän.

"Konnuuksia! Ettekö siis ole kuullutkaan? Mehän olemme saaneet hänet täällä Basseterressä lujasti lukkojen taakse. Hänet tuomittiin viime keskiviikkona, ja huomisaamuna hänet hirtetään."

Kapteenilta ja perämieheltä pääsi ilonhuudahdus, johon laivamiehetkin hetkisen kuluttua yhtyivät. Ankara kuri unohtui kokonaan heidän kömpiessään ylös peräkannen aukosta kuulemaan uutisia. Uus-englantilainen seisoi heidän etunenässään kasvot säteilevinä ja taivaaseen päin käännettyinä, sillä hän kuului puritaaneihin.

"Sharkeykö hirtetään!" huudahti hän. "Tiedättekö, herra tullivirkamies, onko jo selvillä, kuka saa toimittaa hirttämisen?"

"Vetäytykää takaisin paikoillenne!" huusi perämies, jonka loukattu kurinpitovaisto oli uutisnälkääkin voimakkaampi. "Maksan sen dollarin, kapteeni Scarrow, iloisemmin mielin kuin koskaan olen vedon vielä maksanut. Kuinka tuo roisto joutui kiinni?"

"No sen asian laita on niin, että hän muuttui raaemmaksi kuin hänen omat toverinsakaan voivat sietää, ja he alkoivat tuntea häntä kohtaan sellaista kauhua, etteivät tahtoneet enää olla hänen kanssaan samalla laivalla. Siksi he jättivät hänet oman onnensa nojaan Mysteriosa Bankin eteläpuolella olevalle Little Manglesin ulapalle, josta hänet löysi eräs Portobellosta lähtenyt kauppalaiva ja toi tänne. Oli kysymys siitäkin, että hänet lähetettäisiin Jamaikaan tuomittavaksi, mutta meidän kelpo pikku maaherramme, Sir Charles Ewan, ei antanut puhuakaan sellaisesta. 'Hän on minun saaliini', virkkoi hän, 'ja minä vaadin saada itse hoidella hänet'. Jos voitte viipyä täällä huomisaamuun kello kymmeneen, saatte nähdä hänet ilmassa heilumassa."

"Soisinpa voivani viipyä", sanoi kapteeni mietteissään, "mutta olen pahasti myöhästynyt jo muutenkin. Minun pitäisi lähteä tänä iltana nousuveden aikana."

"Sitä ette voi tehdä", huomautti tullimies päättävästi. "Maaherra lähtee täältä teidän laivassanne."

"Maaherra!"

"Niin, hän on saanut hallitukselta sähköteitse määräyksen palata pois viipymättä. Se alus, joka sen toi, on lähtenyt Virginiaan. Sen vuoksi Sir Charles on odottanut teitä, koska kerroin hänelle teidän saapuvan ennen sadeaikaa."

"Vai niin, vai niin", sanoi kapteeni vähän ymmällään, "olen yksinkertainen merimies enkä ymmärrä suuria maaherroista enkä aatelisista enkä heidän tavoistaan. En ole muistaakseni koskaan edes puhunutkaan kenenkään sellaisen kanssa. Mutta koska hän on Yrjö-kuninkaan palveluksessa ja haluaa päästä Aamutähdellä aina Lontooseen asti, niin teen hänen puolestaan mitä voin. Otan hänet ystävällisesti vastaan ja luovutan kajuuttani hänen asuttavakseen. Mitä ruokaan tulee on meillä tarjona muhennosta ja sillisalaattia kuutena päivänä viikossa, mutta hänhän voi tuoda mukanaan oman keittäjänsä, jos meidän ruokajärjestyksemme on hänen mielestään liian yksinkertainen."

"Älkää laisinkaan huolehtiko, kapteeni Scarrow", sanoi tullimies. "Sir Charles on nykyjään huonovointinen. Hän on vasta päässyt jalkeille pitkäaikaisesta horkasta ja tulee todennäköisesti pysyttelemään hytissään melkein koko matkan ajan. Tohtori Larousse sanoi, että hän olisi suorastaan menehtynyt, jollei Sharkeyn hirttäminen olisi virittänyt häneen uutta eloa. Mutta hänellä on kuitenkin voimakas henki, eikä teidän pidä moittia häntä, vaikka hän onkin jokseenkin lyhytsanainen."

"Sanokoon mitä haluaa tai tehköön mitä haluaa, kun ei vain asetu minun tähystyspaikkani eteen, silloin kun olen virkatoimessani", sanoi kapteeni. "Hän on St. Kittin maaherra, mutta minä olen Aamutähden ylipäällikkö. Ja hänen luvallaan minun täytyy nostaa ankkuri ensimmäisen nousuveden aikana, sillä minun on täytettävä velvollisuuteni työnantajaani kohtaan, samoin kuin hänen kuningas Yrjöä kohtaan."

"Tuskinpa hän voi joutua valmiiksi iltaan mennessä, sillä hänen on ennen lähtöään järjestettävä monta asiaa."

"Siis varhain aamulla nousuveden aikana."

"Hyvä on. Lähetän hänen tavaransa laivalle tänä iltana, ja hän tulee jäljessä varhain huomisaamuna, jos voin taivuttaa hänet lähtemään, ennenkuin hän näkee Sharkeyn riippuvan köydessä rahvaan riemuksi. Hän käski panna määräyksensä täytäntöön heti, joten hän voi sentään itsekin saapua pian. Mahdollisesti tohtori Larousse seuraa mukana matkalla."

Yksin jäätyään tekivät kapteeni ja perämies mahdollisimman huolellisesti varustelut ottaakseen vastaan ylhäisen vieraansa. Suurin hytti siistittiin ja kaunistettiin hänen kunniakseen. Sitäpaitsi annettiin määräys muutamien hedelmäastioiden ja viinanassakoiden hankkimisesta, jotta saataisiin vaihtelua valtameriä kyntävän kauppalaivan yksinkertaiseen ruokajärjestykseen. Illalla alkoi saapua maaherran matkatavaroita – suuria raudoitettuja vanhanaikuisia arkkuja ja virallisia tinaisia matkalaatikoita sekä muita omituisen muotoisia tavaroita, joitten saattoi arvata sisältävän pystylierisen hatun tai miekan. Sitten saapui kirje, jonka kuoressa olevaan suureen punaiseen sinettiin oli painettu vaakunan leima. Siinä Sir Charles Ewan lähetti tervehdyksensä kapteeni Scarrowille ja ilmoitti saapuvansa aamulla niin varhain kuin hänen kivulloisuutensa ja virkatehtävänsä sallisivat.

Hän pitikin sanansa, sillä tuskin oli ensimmäinen harmaa päivänkajastus alkanut muuttua vaaleanpunertavaksi, kun hänet soudettiin laivalle, jonne hän kiipesi jokseenkin vaivalloisesti köysiportaita myöten. Kapteeni oli kuullut maaherraa mainittavan kummallisen näköiseksi, mutta sittenkään hän ei ollut valmistautunut näkemään sitä omituista olentoa, joka hoiperteli heikosti hänen peräkannellaan tukien askeliaan bamburuokoisella kepillä. Hänellä oli tekotukka, joka oli punottu pikku palmikoille kuin villakoiran karvat ja kammattu niin alas otsalle, että suuret vihreät silmälasit näyttivät ihan kuin siitä riippuvan. Hyvin pitkä ja hyvin kapea tuiman näköinen nenä halkaisi ilmaa hänen edessään. Kuumetautinsa vuoksi hän oli käärinyt leveän liinaisen huivin kurkkunsa ja leukansa suojaksi. Sitäpaitsi hänellä oli höllä kukikkaasta kankaasta valmistettu kampaustakki, joka oli sidottu vyötäisiltä punoksella. Eteenpäin astellessaan hän piti mainiota nenäänsä korkealla ilmassa, mutta käänteli päätään hitaasti puolelta toiselle heikkonäköisen avuttomalla tavalla ja kutsui kimeällä, Tuikuttelevalla äänellä kapteenia.

"Onko teillä minun tavarani?" kysyi hän.

"On, Sir Charles."

"Onko teillä viiniä laivallanne?"

"Olen käskenyt ottaa mukaan viisi nassakkaa, sir".

"Ja tupakkaa?"

"Meillä on nelikko Trinidadia."

"Pelaatteko pikettipeliä?"

"Keskulaisesti, sir."

"Siis ankkuri ylös ja merelle!"

Läntinen puhalteli reippaasti, joten laiva oli päässyt saariston lävitse aavalle merelle samoihin aikoihin kun aurinko oli kunnolleen tunkeutunut aamu-usvan lävitse. Heikkovointinen maaherra kävellä hoiperteli yhä kannella tukien itseään pitelemällä kiinni peräkannen rintasuojasta.

"Te olette nyt hallituksen palveluksessa, kapteeni", sanoi hän. "Voinpa vakuuttaa teille, että Westminsterissä lasketaan päivät minun palaamiseeni. Onko teillä täysi lasti?"

"Ihan korkein sallittu määrä, sir Charles."

"Älkää vähentäkökään sitä, vaikka purjeet kuinka pullistuisivat tai repeäisivät. Pelkäänpä, kapteeni Scarrow, että saatte matkallanne hyvin ikävän toverin tällaisesta sokeasta ja murtuneesta miehestä."

"Minulle tuottaa kunniaa teidän ylhäisyytenne seura", sanoi kapteeni. "Mutta mieltäni pahoittaa, että silmänne ovat niin heikot."

"Niin, Basseterren valkeille kaduille paistava aurinko on ollut tosiaankin vähällä polttaa ne päästäni hehkullaan."

"Kuulin myöskin teidän poteneen horkkaa."

"Niin, sairastin kuumetaudin, joka kävi kovasti voimilleni."

"Olemme varustaneet yhden hytin teidän lääkärillenne."

"Niin, sekin heittiö! Mutta häneltä ei pääse pakenemaan, sillä hänen täytyy tietysti ansaita ammatillaan niinkuin toistenkin kauppiaiden. Mutta kuulkaahan!" Hän kohotti sormuksien koristaman kätensä ilmaan. Kaukaa heidän takaansa kuului hiljainen ja kumea tykin laukaus.

"Se on saarelta!" huudahti kapteeni hämmästyneenä. "Voiko se olla meille paluumerkki?"

Maaherra naurahti.

"Olettehan kuullut, että merirosvo Sharkey piti hirtettämän tänä aamuna. Käskin laukaista tykeillä, kun tuo rosvo heittäisi henkensä, että tietäisin sen merelläkin. Nyt ovat Sharkeyn päivät päättyneet!"

"Nyt ovat Sharkeyn päivät päättyneet!" huudahti kapteeni, ja laivamiehet päästivät saman huudahduksen kokoontuessaan kannelle pikku ryhmiin ja tuijottaessaan taakseen jäänyttä yhä pienenevää matalaa punaista maajuovaa.

Se oli ilahduttava enne heidän lähtiessään länteen päin valtamerelle, ja kivulloinen maaherra voitti kaikkien laivalla olevain suosion, sillä yleisen mielipiteen mukaan olisi merirosvo voinut joutua jonkun lahjottavan tuomarin käsiin ja päässyt pakoon, jollei Sir Charles Ewan olisi vaatinut häntä paikalla tutkittavaksi ja tuomittavaksi. Päivällistä syötäessä kertoi maaherra monta juttua merirosvovainajasta. Ja niin ystävällinen hän oli ja niin taitava keskustellessaan alempiarvoisten kanssa, että kapteeni, perämies ja maaherra polttelivat pitkiä piippujaan ja maistelivat ranskanviiniään niinkuin ainakin kolme hyvää toveria.

"Ja minkä näköinen oli Sharkey syytettyjen penkillä?" kysyi kapteeni.

"Hän oli keskulaisen näköinen", vastasi maaherra.

"Minä olin aina kuullut häntä mainittavan rumaksi ja ivalliseksi lurjukseksi", huomautti perämies.

"No, se on kyllä myönnettävä, että hän saattoi toisinaan näyttää rumalta", myönsi maaherra.

"Olen kuullut erään newbedfordilaisen valaanpyytäjän sanovan, että hänen oli mahdotonta unohtaa Sharkeyn silmiä", sanoi kapteeni Scarrow. "Ne olivat hyvin vaaleansiniset ja ikäänkuin jonkin kelmun peittämät; silmäluomet taas olivat punareunaiset. Eikö asia ollut niin, sir Charles?"

"Omat silmäni eivät valitettavasti salli minun paljoa tietää toisten silmistä! Mutta nyt muistan kenraaliadjutantin sanoneen hänellä olleen sellaiset silmät kuin te kuvailitte. Sitäpaitsi hän lisäsi, että oikeusistuimen jäsenet olivat niin tyhmiä, että joutuivat silminnähtävästi hämilleen Sharkeyn suunnatessa katseensa heihin. Onneksi heille on Sharkey nyt menettänyt henkensä, sillä hän oli sellainen mies, joka ei koskaan voinut unohtaa itseensä kohdistunutta loukkausta, ja jos hän olisi käynyt käsiksi johonkin heistä, olisi hän sullonut hänet täyteen olkia ja ripustanut hänet laivaan keulakuvioksi."

Tuo ajatus näytti huvittavan maaherraa, sillä hän purskahti äkkiä kimeään hirnahtelevaan nauruun, ja molemmat merenkulkijatkin nauroivat, joskaan eivät niin sydämen pohjasta, sillä he muistivat, ettei Sharkey ollut viimeinen valtameriä purjehtiva merirosvo sekä että yhtä kamala kohtalo saattoi osua heidänkin osakseen. Toinen pullo avattiin, jotta voitaisiin juoda hauskan matkan kunniaksi, ja maaherra tahtoi juoda heti sen päälle taas uuden pullollisen, niin että merimiehet olivat iloisia päästessään vihdoin hoipertelemaan pois – toinen vartiopaikalleen ja toinen kojuunsa. Mutta kun perämies palasi taas alas neljän tunnin vahtivuoronsa jälkeen, hämmästyi hän nähdessään maaherran tekotukkineen, silmälaseineen ja kampaustakkeineen yhä istuvan tyynenä yksinään pöydän ääressä savuava piippu hampaissaan ja kuusi tyhjää pulloa vieressään.

– Olen juonut St. Kittin maaherran kanssa hänen ollessaan sairaana –, tuumi hän, – Jumala varjelkoon minua koskaan joutumasta hänen juomaveikokseen, silloin kun hän on täydessä kunnossa. –

Aamutähden matka sujui oikein hyvin, ja noin kolmen viikon kuluttua se oli Englannin kanaalin suulla. Heti ensimmäisestä päivästä lähtien oli heikko maaherra alkanut toipua, ja ennenkuin he olivat päässeet puolimatkaankaan Atlantilla, hän oli silmiään lukuunottamatta yhtä terve kuin kuka muu tahansa laivalla. Ne, jotka väittävät viinillä olevan elähdyttäviä vaikutuksia, voisivat osoittaa häntä voitonriemuisesti, sillä ei kulunut yhtäkään iltaa, jolloin hän ei olisi juonut yhtä paljon kuin ensimmäisenäkin. Ja kuitenkin hän oli ulkona kannella varhain aamulla yhtä reippaana ja pirteänä kuin parhaat laivamiesten joukossa tukistellen ympärilleen heikoilla silmillään ja kysellen kaikenlaista purjeista ja taklauksesta, sillä hän halusi innokkaasti perehtyä meriasioihin. Vedoten näköaistinsa heikkouteen hän pyysi kapteenilta, että uusenglantilainen merimies – sama mies, joka oli työnnetty vesille airottomassa veneessä – saisi opastaa häntä laivalla. Ja etenkin piti hänen istua maaherran vieressä tämän pelatessa kortteja ja laskiessa niiden silmiä, sillä omin neuvoin hän ei voinut erottaa kuningasta sotamiehestä.

Luonnollisestikin oli Evanson hyvin halukas palvelemaan maaherraa, koska toinen heistä oli ilkeän Sharkeyn uhri ja toinen hänen rankaisijansa. Oli helppo huomata, että iso amerikkalainen mielellään tarjosi käsivartensa toipilaalle, ja iltaisin hän seisoi kunnioittavasti maaherran tuolin takana kapteenin hytissä ja painoi suurella lyhytkyntisellä etusormellaan sitä korttia, joka tämän oli lyötävä pöytään. Näitten pelitoverien raha-asiat olivat sillä kannalla, että sekä kapteeni Scarrowin että perämies Morganin taskut olivat melkein tyhjät heidän päästessään Lizardin näkyviin.

Eikä kestänyt kauan ennenkuin he huomasivat, että kaikki ne kuvaukset, joita he olivat kuulleet Sir Charles Ewanin kiivaasta luonteesta, pitivät hyvin paikkansa. Jos hän vähimmässäkään määrin huomasi vastarintaa tai väittelynhalua, nousi hänen leukansa esiin kaulahuivin kätköstä, hänen komea nenänsä kääntyi korkeammalle ja röyhkeämpään asentoon, ja hänen bamburuokoinen keppinsä viuhui hänen hartioittensa yläpuolella. Kerran hän katkaisi sen puusepän päähän, kun mies oli epähuomiossa sysännyt häntä kannella. Olipa hän kerran, kun syntyi murinaa ja väittelyä ruokavarojen laadusta, sitä mieltä, ettei päällystön pitäisi päästää miehiä kapinoimaan, vaan että heidän olisi käytävä käsiksi jokaiseen, ja piestävä sisu pois heistä. "Antakaa minulle veitsi ja sanko!" huusi hän kiroten ja osasi tuskin hillitä itseään syöksymästä yksin merimiesten edustajan kimppuun.

Kapteeni Scarrowin täytyi muistuttaa hänelle, että joskaan hänen ei St. Kittissä tarvinnut tehdä hommistaan tiliä kenellekään muulle kuin itselleen, oli miestappo oikea rikos avonaisella valtamerellä. Valtiollisilta mielipiteiltään hän oli, niinkuin hänen julkiseen asemaansa sopikin, Hannoverin hallitsijahuoneen kannattaja. Vannoipa hän useampia maljoja kallisteltuaan, ettei ollut koskaan tavannut jakobiittia ampumatta häntä paikalla kuoliaaksi. Kaikesta suurisanaisuudestaan ja kiivaudestaan huolimatta hän oli kuitenkin kelpo toveri, jolla oli varastossaan sellainen määrä merkillisiä juttuja ja muistelmia, että Scarrow ja Morgan eivät olleet koskaan ennen tehneet niin hauskaa matkaa.

Lopulta sitten tuli viimeinen päivä, jolloin he erään saaren ohitse kuljettuaan olivat taas saaneet mannermaan näkyviin Beachy Headin vaikeitten kallioitten luona. Illan tullen keinui alus paikallaan kolmen meripenikulman päässä Winchelseasta rasvatyynessä paikassa, jossa Dungenessin kärki pisti esiin suoraan vastapäätä sitä. Seuraavana aamuna he ottaisivat luotsin Forelandissa, ja sir Charles tapaisi ministerit Westminsterissä ennen iltaa. Puosu oli vahtivuorolla ja nuo kolme ystävystä kokoontuivat viimeisen kerran pelaamaan kortteja kapteenin hyttiin uskollisen amerikkalaisen yhä toimiessa maaherran silminä. Pöydällä oli suuri rahapanos, sillä kapteeni ja perämies olivat päättäneet koettaa voittaa matkustajaltaan tänä viimeisenä iltana tappionsa takaisin. Äkkiä heitti maaherra kortit käsistään ja pyyhkäisi kaikki rahat pitkäliepeisen silkkiliivinsä taskuun.

"Minä olen voittanut pelin!" sanoi hän.

"Oho, sir Charles, ei niin hätäisesti!" huudahti kapteeni Scarrow, "te ette ole vielä pelannut kädessänne olevia kortteja, emmekä me ole menettäneet."

"Hukka periköön valehtelijan!" sanoi maaherra. "Vakuutan teille, että olen pelannut kaikki kädessäni olevat kortit ja että te olette joutuneet häviölle." Hän sieppasi puhuessaan tekotukan ja silmälasit pois, ja näkyviin tuli korkea paljas otsa ja pari viekkaan näköistä sinistä silmää, joissa oli punaiset reunat kuin mäyräkoiralla.

"Laupias taivas!" huudahti perämies. "Hänhän on Sharkey!"

Molemmat merimiehet hypähtivät seisomaan, mutta suuri amerikkalainen heittiö oli kääntänyt leveän selkänsä hytin ovea vastaan ja piti pistoolia kummassakin kädessään. Matkustajakin oli laskenut pistoolin hajallaan pöydällä oleville korteille ja purskahti kimeään, hirnahtelevaan nauruun.

"Kapteeni Sharkey on tosiaankin nimeni, hyvät herrat", virkkoi hän, "ja tämä tässä on rähisevä Ned Galloway, Onnellisen Vapautuksen aliperämies. Me olimme vähän liian kiivaita ja sen vuoksi meidät pantiin laivasta pois; minut kuivalle Tortugan rannalle ja hänet airottomaan veneeseen. Te heittiöt, te kurjat, hullut, pehmeäsydämiset raukat – me pidämme teitä pistooliemme kärjessä!"

"Ampukaa tai olkaa ilman!" huusi kapteeni Scarrow lyöden kädellään nukkakankaisen nuttunsa rintaan. "Vaikka nyt hengähtäisin viimeisen kerran, Sharkey, niin sanon teille, että olette verenhimoinen konna ja kelvoton lurjus, jota odottaa hirttonuora ja helvetintuli!"

"Siinäpä on rohkea ja minun kaltaiseni mies, ja hän tulee saamaan hyvin komean kuoleman", sanoi Sharkey. "Peräkannella ei ole ainoatakaan muuta ihmistä kuin ruoriratasta hoiteleva mies, joten teidän on paras säästää hengityselimiänne, sillä tulette niitä pian tarvitsemaan. Onko vene jo meressä laivan perällä, Ned?"

"On, kapteeni."

"Ja toiset veneet lävistetyt?"

"Minä puhkaisin ne kaikki kolmesta kohdin."

"Meidän on nyt siis erottava teistä, kapteeni Scarrow. Näyttää siltä kuin ette olisi oikein vielä päässyt tolkullenne. Onko mitään, jota haluaisitte kysyä minulta?"

"Luulenpa, että olette itse paholainen!" huudahti kapteeni. "Missä on St. Kittin maaherra?"

"Nähdessäni hänen ylhäisyytensä viimeksi makasi hän vuoteessa kurkku poikki leikattuna. Kun murtauduin pois vankilasta, kuulin ystäviltäni – sillä kapteeni Sharkeyllä on joka satamassa sellaisia, jotka rakastavat häntä – että maaherra aikoi lähteä Eurooppaan sellaisen kapteenin laivalla, joka ei ollut koskaan nähnyt häntä. Kiipesin hänen kuistilleen ja maksoin sen pikku velan, johon olin hänelle joutunut. Sitten tulin laivallenne mukanani hänen tavaroistaan sellaisia, joita tarvitsin, sekä silmälasit peittääkseni nämä juoruavat silmäni, ja minähän olenkin komennellut niinkuin ainakin maaherra. Kas niin, Ned, nyt voit käydä heihin käsiksi."

"Auttakaa! Auttakaa! Hoi, vartija!" kirkui perämies, mutta merirosvon pistoolin isku osui raskaasti hänen päähänsä ja kaatoi hänet kuin härän, jota on lyöty selkäytimeen. Scarrow syöksyi ovelle, mutta siinä seisova vartija iski kätensä hänen suunsa päälle ja kiersi toisen kätensä hänen vyötäisilleen.

"Turha yritys, herra Scarrow", sanoi Sharkey. "Näyttäkäähän nyt meille, kuinka polvillanne rukoilette henkeänne."

"Minä näytän teille –" huusi Scarrow pudistaen päätään, niin että sai suunsa vapaaksi.

"Väännä hänen käsivartensa sijoiltaan, Ned. No, suostutteko nyt?"

"En, en vaikka taittaisitte sen poikki."

"Työnnä veitsesi tuuman verran hänen ruumiiseensa."

"Työntäkää se vaikka kuuden tuuman syvyyteen. En taivu sittenkään."

"Hitto vieköön minut, mutta pidän tuollaisesta rohkeudesta!" huudahti Sharkey. "Pane veitsi taskuusi Ned. Olette pelastanut nahkanne, Scarrow, ja säälikseni käy, ettei noin uljas mies ole ryhtynyt siihen ainoaan ammattiin, joka tuottaa elatuksen kelpo miehelle. Te ette ole syntynyt kuollaksenne jokapäiväisellä tavalla, Scarrow, koska olette ollut minun armoillani ja kuitenkin jäänyt henkiin kertoaksenne siitä muillekin. Sido hänet kiinni, Ned."

"Uuniinko, kapteeni?"

"Siivolla, siivolla, siellähän palaa tuli. Älä yritä mitään merirosvontemppujasi, Ned Galloway, jollei niitä vaadita, tai minä näytän sinulle, kumpi meistä kahdesta on kapteeni ja kumpi aliperämies. Sido hänet pöytään."

"Mutta minähän luulin teidän aikovan paistaa hänet!" sanoi aliperämies. "Ette suinkaan te vain suunnittele hänen vapauttamistaan?"

"Jos sinä ja minä joutuisimme laivasta oman onnemme nojaan johonkin Bahaman niemelle, Ned Galloway, niin minulla on yhä käskyvalta ja sinun on toteltava. Lempo tuollaisen roiston periköön, uskallatko sinä arvostella minun määräyksiäni?"

"No, no, kapteeni Sharkey, älkää nyt kiivastuko", virkkoi aliperämies ja nostaen Scarrowin syliinsä kuin lapsen hän laski hänet pöydälle. Nopeasti ja kätevästi niinkuin merimiehelle sopikin hän sitoi uhrinsa hajallaan olevat kädet ja jalat köydellä, jonka solmisi kiinni pöydän alle, ja tukki hänen suunsa sitten lujasti pitkällä kaulahuivilla, joka oli ennen koristanut St. Kittin maaherran leukaa.

"Kas niin, kapteeni Scarrow, nyt meidän täytyy lausua teille jäähyväiset", virkkoi merirosvo. "Jos minulla olisi ollut kerallani tusinan verta reippaita poikiani, olisin ottanut haltuuni lastinne ja laivanne, mutta tämä Ned ei voinut keksiä etumaston hoitajaa, jolla olisi ollut hiirenkään rohkeutta. Tiedän, että tässä lähistöllä on joitakin pikku aluksia. Me otamme yhden niistä. Kun kapteeni Sharkeyllä on vene, voi hän hankkia kalastuskaljaasin, kun hänellä on kaljaasi, voi hän hankkia prikin, kun hänellä on priki, voi hän hankkia parkkilaivan, ja kun hänellä on parkkilaiva, saa hän pian oman täysivarusteisen aluksen – koettakaa siis nopeasti päästä Lontooseen tai muuten minä sittenkin palaan Aamutähteen."

Kapteeni Scarrow kuuli avaimen kääntyvän lukossa heidän lähtiessään hytistä. Hän alkoi heti tempoa siteitään auki ja kuuli heidän askeltensa loittonevan porraskopin ohitse ja pitkin peräkantta siihen kohtaan, jossa laivavene riippui aluksen perässä. Sitten hän yhä tempoillessaan ja vääntelehtiessään kuuli laskuketjujen narinan ja veneen loiskahduksen veteen. Mielettömän raivon vallassa hän repi ja kiskoi köysiään, kunnes vihdoin ranteet ja nilkat verestävinä sai vieritetyksi itsensä pöydältä, hyppäsi kuolleen perämiehen ylitse, potkaisi lukitun oven auki ja syöksyi avopäin kannelle.

"Hoi! Peterson, Armitage, Wilson!" kirkui hän. "Esiin miekat ja pistoolit! Laskekaa paikalla isovene alas! Laivavene vesille! Merirosvo Sharkey on tuolla alhaalla veneessä. Viheltäkää tänne alihangan puoleinen vartija, puosu, ja syöksykää veneisiin joka mies."

Alas loiskahti isovene ja alas loiskahti laivavene, mutta samassa alipäällystö ja laivamiehet kapusivat laskuketjuja myöten takaisin kannelle.

"Veneet on puhkaistu!" huusivat he. "Ne vuotavat kuin seula."

Kapteeni kirosi katkerasti. Hänet oli voitettu ja petetty joka suhteessa. Yläpuolella kaareutui pilvetön ja tähtikirkas taivas, ilma oli aivan tyyni eikä tuulesta ollut tietoakaan. Purjeet lepattivat höllinä kuunvalossa. Kaukana oli kalastuskaljaasi, jossa saattoi nähdä miesten ryhmittyneen verkkojensa ääreen.

Ihan heidän vieressään oli pieni vene, joka nousi ja laski kimmeltävissä mainingeissa.

"He ovat mennyttä miestä!" huusi kapteeni. "Huutakaamme kaikki yht'aikaa, pojat, varoittaaksemme heitä vaarasta."

Mutta se oli liian myöhäistä.

Samalla hetkellä vene sujahti kaljaasin varjoon. Kuului pari nopeaa pistoolinlaukausta, kirkaisu, ja sitten taas pistoolinlaukaus, minkä jälkeen kaikki oli hiljaa. Ryhmissä puuhailleet kalastajat olivat kadonneet. Ja sitten äkkiä, kun ensimmäiset Sussexin reunalta puhaltelevat maatuulen henkäykset tuntuivat, kääntyi kaljaasin keulapuu, isopurje pullistui, ja pikku alus lähti liikkeelle keula Atlantille päin suunnattuna.

MITEN KAPTEENI SHARKEY SUORIUTUI STEPHEN CRADDOCKISTA

Laivan pohjan puhdistaminen oli välttämätön työ vanhassa merirosvoaluksessa. Sen suuremmasta kulkunopeudesta riippui sekä kauppalaivan kiinnisaaminen että sotalaivalta pakoonpääsy. Mutta oli mahdotonta ylläpitää laivan purjehduskuntoa, jollei aika ajoin – vähintäänkin kerran vuodessa – puhdistettu laivan pohjaa pitkistä, siihen tarttuneista kasveista ja sitä peittävistä näkinkuorista, joita niin nopeasti kerääntyy troopillisilla merillä.

Tätä tarkoitusta, varten Sharkey purki lastin pois laivasta, ohjasi sen johonkin kapeaan lahdelmaan, jossa se jäisi kuivalle maalle laskuveden aikana, sitoi väkipyörät ja köydet sen mastoihin saadakseen sen vedetyksi kallelleen ja raaputti sen sitten täysin puhtaaksi peräsimestä keulaan asti.

Niiden viikkojen aikana, jolloin tällaiset puuhat suoritettiin, oli laiva tietysti puolustuskyvytön. Mutta toiselta puolen sitä ei voinut lähestyä mikään raskaampi alus kuin tyhjä, varustautumaton laiva, ja se paikka, jossa pohjan puhdistaminen suoritettiin, valittiin hyvin syrjäiseltä seudulta, joten vaara ei ollut suuri.

Niin varmoiksi tunsivat kapteenit itsensä, ettei ollut suinkaan harvinaista, että he sellaisissa tapauksissa jättivät vain riittävän vartioston laivaansa ja lähtivät isollaveneellä joko huviretkelle tahi useammin vierailulle johonkin syrjäiseen kaupunkiin, jossa panivat naisilta päät pyörälle rehentelevällä komeudellaan tai avauttivat torilla viininassakoita uhaten pistoolilla jokaista, joka ei tahtonut juoda heidän kanssaan.

Ilmestyivätpä he joskus Charlestoninkin kokoiseen kaupunkiin ja kävelivät pitkin katuja, niin että vyölle ripustetut aseet kalisivat, mikä oli julkinen häväistys koko tuolle lainkuuliaiselle siirtokunnalle. Sellaisia vierailuja ei aina suoritettu rankaisematta. Esimerkiksi yksi heistä suututti luutnantti Maynardin niin, että tämä katkaisi Mustaparran pään ja seivästi sen kokkapuun kärkeen. Mutta tavallisesti merirosvot rehentelivät ja räyhäsivät ja hummasivat ilman pienintäkään estettä tai vastarintaa, kunnes heidän oli aika palata laivalleen takaisin.

Mutta yksi merirosvo oli sellainen, joka ei kertaakaan edes koskettanut sivistyneen asutuksen laitoja ja se oli kamala Sharkey, parkkilaiva Onnellisen Vapautuksen kapteeni. Mahdollisesti se johtui hänen kolkosta ja yksinäisestä luonteestaan tai luultavammin siitä, että hän tiesi nimellään olevan rantaseuduilla sellaisen kaiun, että loukattu ihmiskunta olisi ehdottomasti syöksynyt hänen kimppuunsa. Joka tapauksessa oli asianlaita niin, että hän ei kertaakaan näyttäytynyt ihmisten vakinaisilla asuinpaikoilla.

Kun hänen laivansa vedettiin maalle pohjan puhdistamista varten, jätti hän sen Ned Gallowayn – uus-englantilaisen aliperämiehensä – hoitoon ja teki pitkiä matkoja veneellään, toisinaan, niinkuin sanottiin, kätkeäkseen ryöstösaaliinsa, ja toisinaan ampuakseen Hispaniolan villiä härkiä, joista hän sitten sai ruokavaroja seuraavalle matkalleen, kun lihat ensin oli puhdistettu ja paistettu. Tässä jälkimmäisessä tapauksessa saapui parkkilaiva johonkin ennakolta määrättyyn paikkaan ottamaan hänet sekä kaiken sen riistan, jonka hän oli ampunut.

Saarten asukkaat olivat aina toivoneet, että Sharkey joutuisi kiinni jollakin tällaisella retkellään, ja vihdoinkin saapui Kingstoniin uutisia, jotka tuntuivat yllyttävän hyökkäykseen häntä vastaan. Tällaisen tiedon toi eräs kampessipuita kuljettavan kutterin vanhahko omistaja, joka oli joutunut merirosvon käsiin ja jonka oli sallittu humalaisten hyväntahtoisuuden puuskassa lähteä pahemmitta rankaisuitta. Nenä vain oli silvottu ja annettu aimo selkäsauna. Hänen kertomuksensa oli aivan tuore ja tarkka. Onnellinen Vapautus oli puhdistuttamassa pohjaansa Hispaniolasta lounaiseen. Sharkey neljän miehen keralla rosvoili La Vachen syrjäisellä saarella. Sadan murhatun laivamiehistön veri huusi kostoa, ja nyt viimeinkin näytti siltä, kuin se ei olisi sitä turhaan huutanut.

Sir Edward Compton, kyömynenäinen, punakasvoinen maaherra istui juhlallisessa salaisessa neuvottelukokouksessa poliisipäällikön ja neuvoskunnan puheenjohtajan kanssa ja oli täysin ymmällä siitä, kuinka tällaista tilaisuutta oli parhaimmalla mahdollisella tavalla käytettävä. Mitään sotalaivaa ei ollut lähempänä kuin yksi Jamestownissa, ja sekin oli kömpelö vanha litteäpohjainen alus, joka ei voinut saada merirosvojen laivaa kiinni avomerellä eikä päästä sen luokse matalaan lahdelmaan. Sekä Kingstonissa että Port Royalissa oli linnoituksia ja tykkimiehiä, mutta ei tuollaiselle retkelle käytettävissä olevia sotamiehiä.

Yksityinen rohkea joukko voitiin saada kokoon oli monta sellaista, joilla oli verinen kosto suorittamatta Sharkeylle – mutta mitä voi yksityinen retkikunta tehdä? Merirosvoja oli paljon ja he olivat hurjia. Mitä Sharkeyn ja hänen neljän toverinsa vangitsemiseen tuli, olisi se tietysti helppo tehtävä, jos he voisivat päästä heidän lähettyvilleen. Mutta kuinka he pääsisivät heihin käsiksi La Vachen tapaisella suurella metsäisellä saarella, joka oli täynnä jylhiä kukkuloita ja läpitunkemattomia viidakoita! Palkinto luvattiin sille, joka keksisi ratkaisun, ja se sai esiin miehen, jolla oli erikoinen suunnitelma ja joka oli itse halukas sen toteuttamaan.

Stephen Craddock oli ollut mitä kauhistuttavin ihminen, harhateille joutunut puritaani. Hän oli lähtöisin Salemista, vakavasta suvusta, ja hänen ilkityönsä näyttivät olevan jonkinlainen vastalause heidän uskontonsa ankaruutta vastaan. Hän käytti rikollisuuden palvelukseen kaiken sen ruumiillisen voiman ja tarmon, joka oli hänellä perintönä esi-isäinsä hyveellisyyden palkkana. Hän oli älykäs, peloton ja erittäin lujatahtoinen mies, joten hänen nimensä jo nuoruusvuosina tuli tunnetuksi Amerikan rannalla.

Hän oli sama Craddock, joka oli tuomittu kuolemaan Virginiassa Seminole Chiefin tappamisesta, ja vaikka hän pelastikin nahkansa, oli yleisesti tiedettyä, että hän oli lahjonut todistajat ja tuomarin.

Sittemmin hän orjakauppiaana, jopa merirosvonakin, niinkuin kerrottiin, oli jättänyt jälkeensä huonon nimen Benin-lahdella. Lopulta hän oli palannut Jamaikaan mukanaan melkoinen omaisuus ja asettunut sinne elelemään synkkänä ja tuhlailevana. Tämä laiha, tyly ja vaarallinen mies tuli nyt maaherran luokse esittämään suunnitelmaa Sharkeyn tuhoamiseksi.

Sir Edward otti hänet vastaan jokseenkin välinpitämättömästi, sillä vaikka jotkut olivatkin huhuilleet hänen kääntyneen ja parantuneen, oli hän aina pitänyt Craddockia saastaisena lampaana, joka voisi turmella hänen koko pikku laumansa. Craddock näki maaherran epäluottamuksen, vaikka sitä peittikin muodollisen ja hillityn kohteliaisuuden ohut verho.

"Teillä ei ole mitään syytä pelätä minua", sanoi hän. "Olen nyt toinen mies kuin se, jonka te olette ennen tuntenut. Olen nyt hiljattain taas nähnyt sen valon, jonka menetin silmistäni moneksi synkäksi vuodeksi. Se tapahtui meidän kansallisuuteemme kuuluvan pastori John Simonsin välityksellä. Jos teidän henkenne kaipaa elähdyttämistä, kunnioitettu herra, niin nyt saatte varmasti hyvin suloista lohdutusta keskustelemalla hänen kanssaan."

Maaherra kohotti pystymmäksi nenäänsä piispalliseen kirkkoon kuuluvan henkilön ylpeydellä.

"Tulitte tänne puhumaan Sharkeystä, herra Craddock" sanoi hän.

"Tuo Sharkey on raivostuttava olento", virkkoi Craddock. "Hänen häijy sisunsa on saanut raivota liian kauan, ja minussa on vahvistunut se käsitys, että jos voin saada hänet käsiini ja lopullisesti tuhota hänet, tulee se olemaan kunnon teko, joka hyvittää monta entistä rikostani. Minulla on suunnitelma, jonka avulla voin saada hänet satimeen."

Maaherrassa heräsi harras mielenkiinto, sillä Craddockin teerenpilkkuisilla kasvoilla oli tuima ja toimelias ilme, josta saattoi päättää hänen olevan tosissaan. Hän oli joka tapauksessa merimies ja tappelija, ja jos hän todella halusi innokkaasti hyvittää entisyytensä, ei tähän yritykseen voitu mistään keksiä parempaa miestä.

"Tämä tulee olemaan vaarallinen hanke, herra Craddock", huomautti maaherra.

"Jos menetän siinä henkeni, niin se mahdollisesti puhdistaa huonosti vietetyn elämäni muiston. Minulla on paljon hyvitettävää."

Maaherra ei keksinyt tähän mitään vastaväitettä. "Millainen on suunnitelmanne?" kysyi hän. "Olette kai kuullut, että Sharkeyn parkkilaiva Onnellinen Vapautus on lähtöisin juuri Kingstonin satamasta?"

"Se kuului herra Codringtonille, jolta Sharkey sen otti puhkaisten oman purtensa, koska tuo toinen oli paljon lujempi", sanoi sir Edward.

"Aivan oikein, mutta mahdollisesti ette ole kuullutkaan, että herra Codringtonilla on toinen samanlainen laiva, Valkoinen Ruusu, joka on nytkin satamassa, ja joka on niin erehdyttävästi tuon merirosvojen anastaman aluksen näköinen, että niitä ei voisi erottaa toisistaan, jollei Valkoiseen Ruusuun olisi maalattu valkoista juovaa."

"Niinkö, mitä sitten?" kysyi maaherra kiihkeästi sen näköisenä kuin ainakin henkilö, joka on juuri pääsemäisillään selville jostakin suunnitelmasta.

"Sen avulla on tuo mies houkuteltava meidän käsiimme."

"Ja millä tavoin?"

"Minä annan maalata tuon juovan pois Valkoisesta Ruususta ja muovailen sen joka suhteessa samanlaiseksi kuin Onnellinen Vapautus on. Sitten nostan purjeet ja lähden La Vachen saarelle päin, jossa tuo mies metsästelee villihärkiä. Nähdessään minut laivallani hän varmasti erehtyy luulemaan alusta omakseen, jota hän odottelee, ja niin hän itse syöksyy surmansa suuhun."

Se oli yksinkertainen suunnitelma ja tuntui maaherran mielestä kuitenkin tepsivältä. Epäröimättä hän antoi Craddockille luvan ryhtyä sen toteuttamiseen heti ja suorittaa mitä toimenpiteitä vain piti tarpeellisina päämääränsä saavuttamiseksi. Sir Edward ei ollut helposti innostuva, sillä moneen hankkeeseen oli ryhdytty Sharkeytä vastaan, ja niiden tulokset olivat osoittaneet, että hän oli yhtä viekas kuin armotonkin. Mutta tämä laiha puritaani, jolla oli niin huono menneisyys, oli myöskin viekas ja armoton.

Kahden sellaisen miehen kuin Sharkeyn ja Craddockin välinen ottelu vetosi maaherran voimakkaaseen urheiluharrastukseen, ja vaikka hän oli sisimmässään vakuutettu siitä, että voitonmahdollisuudet olivat peräti pienet, lähetti hän miehensä otteluun yhtä rauhallisesti, kuin jos kysymyksessä olisi ollut hevonen tai kukko.

Ennen kaikkea oli toimittava nopeasti, sillä minä päivänä tahansa saattoi laivanpohjan puhdistus olla suoritettuja merirosvot taas turvallisesti avomerellä. Mutta työtä ei ollutkaan kovin paljon ja halukkaita apulaisia tarjoutui runsaasti, niin että Valkoinen Ruusu jo toisena päivänä suuntasi kulkunsa avomerelle. Satamassa oli monta merimiestä, jotka tunsivat merirosvojen parkkilaivan muodon ja taklauksen, eikä yksikään heistä voinut huomata pienintäkään erotusta näiden kahden aluksen välillä. Valkoisen Ruusun valkoinen juova oli peitetty maalilla, sen mastot ja raakapuu tummennettu, joten sen ulkomuoto oli saatu yhtä likaiseksi kuin tuon tuulenpieksämän rosvolaivankin, ja sen keulapurjeeseen oli ommeltu suuri vinoneliön muotoinen paikka.

Sen miehistö oli vapaaehtoisia, joista monet olivat aikaisemminkin purjehtineet Stephen Craddockin keralla. Perämies Joshua Hird, vanha orjakauppias, oli ollut hänen toverinaan monella matkalla ja tuli nytkin esimiehensä käskystä.

Tämä rankaisuretkelle lähtevä parkkilaiva suuntasi kulkunsa Karaibin meren poikki, ja tuon paikatun keulapurjeen nähdessään lensivät kaikki ne pikku alukset, joita he kohtasivat, oikealle ja vasemmalle kuin pelästyneet taimenet lammikossa. Neljäntenä iltana olivat he Abacoun niemestä viiden meripenikulman päässä lounaiseen.

Viidentenä he ankkuroivat aluksensa Tortoisesin lahteen La Vache-saaren luona, jossa Sharkey ja hänen neljä miestään olivat olleet metsästämässä. Siinä oli metsäinen paikka, jossa kasvoi palmuja ja viidakkoa aina siihen kapeaan, hopeanväriseen, puolikuun muotoiseen hiekkakehään asti, joka kiersi pitkin rantaa. He olivat nostaneet mustan lipun ja punaisen viirin, mutta mitään vastausta ei kuulunut rannalta. Craddock koetti terästää näkökykyään toivoen joka hetki erottavansa veneen lähtevän saarelta heitä kohti ja Sharkeyn istuvan purjenuoria hoitelemassa. Mutta ilta ja yö kuluivat ja päivä ja vielä toinenkin yö heidän näkemättä vilahdustakaan niistä miehistä, joita he koettivat pyydystää ansaansa. Näytti siltä kuin he olisivat jo lähteneet.

Toisena aamuna Craddock nousi maihin löytääkseen jonkin todistuskappaleen siitä, olivatko Sharkey ja hänen miehensä vielä saarella. Se, mitä hän siellä huomasi, rauhoitti häntä paljon. Ihan lähellä rantaa oli vihreästä puusta valmistettu savupirtti, jollaisia käytettiin lihan säilyttämistä varten, sekä suuri varasto paistetun häränlihan kappaleita, joita riippui joka taholla nuorille ripustettuina. Merirosvolaiva ei ollut vielä korjannut lihavarastojaan, ja metsästäjät olivat siis vielä saarella.

Miksi he eivät olleet näyttäytyneet? Johtuiko se siitä, että he olivat keksineet tämän vieraaksi laivaksi? Vai oliko siihen syynä se, että he metsästelivät saaren sisäosissa eivätkä vielä odottaneet laivaa? Craddock ei vielä ollut selvillä siitä, kumpaa näistä kahdesta mahdollisuudesta oli paremmin uskottava, kun eräs Karaibian intiaani tuli tuomaan uutisia. Hän sanoi merirosvojen olevan saarella, ja selitti heidän leirilleen olevan yhden päivän jalkamarssin meren rannasta. He olivat varastaneet hänen vaimonsa, ja heidän iskujensa jäljet punoittivat vieläkin hänen ruskeassa selässään. Heidän vihollisensa olivat hänen ystäviään, ja hän opastaisi vastatulleet sinne, missä merirosvot majailivat.

Craddock ei olisi osannut toivoakaan mitään parempaa. Hän lähti siis varhain seuraavana aamuna pienen seurueen kanssa, joka oli hampaita myöten asestettu, intiaanin kanssa liikkeelle. Kokonaisen päivän he ponnistelivat eteenpäin tiheikön lävitse ja kapusivat kallioitten ylitse tunkeutuen yhä syvemmälle saaren yksinäisiin sisäosiin. Siellä täällä he löysivät metsästäjäin jälkiä, teurastetun härän jätteitä tai jalanjälkiä rämeikössä. Luulipa eräs heistä illan lähetessä kuulevansa kaukaista pyssyjen paukettakin.

Yön he viettivät puitten alla ja lähtivät taas liikkeelle, niin pian kuin päivä alkoi koittaa. Puolenpäivän tienoissa he saapuivat puista valmistettujen majain luokse, joitten intiaani sanoi olevan metsästäjäin leiripaikkana, mutta ne olivat täysin elottomat ja äänettömät. Ilmeisestikin niiden asukkaat olivat metsästelemässä ja palaisivat illalla, minkä vuoksi Craddock miehineen asettui väijyksiin lähistöllä olevaan viidakkoon. Mutta ketään ei tullut, ja toinenkin yö vietettiin metsissä. Mitään muuta ei nyt voitu tehdä, ja Craddockin mielestä oli kahden päivän poissaolon jälkeen aika palata takaisin laivalle.

Paluumatka oli helpompi, koska he olivat jo tullessaan raivanneet itselleen polun. Ennen iltaa he olivat taas Palmulahden rannalla ja näkivät laivansa keinuvan ankkurissa samassa paikassa, johon olivat sen jättäneetkin. Veneensä airoineen he olivat vetäneet ylös pensaikkoon, joten heidän tarvitsi vain työntää se vesille ja soutaa parkkilaivalle.

"Siis hukkayritys!" huudahti perämies Joshua Hird katsellen alas peräkannelta kasvot kalpeina.

"Hänen leiripaikallaan ei ollut ketään, mutta voihan hän kumminkin tulla tänne luoksemme", sanoi Craddock pidellen köysiportaista.

Joku alkoi nauraa kannella. "Mielestäni olisi noiden miesten paras jäädä veneeseen", huomautti perämies.

"Miksi niin?"

"Kun tulette tänne ylös, ymmärrätte sen, kapteeni." Hän puhui kummallisen epäröivästi.

Veri kohahti Craddockin laihoille kasvoille.

"Kuinka tämä on selitettävä, herra Hird?" huudahti hän hypäten köysiportaille. "Mitä te tarkoitatte antamalla määräyksiä minun venemiehilleni?"

Mutta hänen kiivetessään rintasuojuksen ylitse toinen jalka jo kannella ja toinen polvi kaiteen päällä, tempaisi äkkiä pistoolinsa eräs haarapartainen mies, jota hän ei ollut kertaakaan aikaisemmin nähnyt laivallaan. Craddock tarttui lujasti miehen ranteeseen, mutta samassa hänen perämiehensä sieppasi miekan hänen kupeeltaan.

"Mitä koirautta tämä on?" huusi Craddock katsellen raivostuneena ympärilleen. Mutta miehet seisoskelivat pikku ryhmissä kannella naureskellen ja kuiskaillen keskenään näyttämättä vähimmässäkään määrin halukkailta häntä auttamaan. Jo ensi silmäyksellä Craddock huomasi, että he olivat puetut mitä kummallisimmalla tavalla pitkiin ratsastustakkeihin, pitkäliepeisiin samettitakkeihin, joissa oli värilliset, polviin asti ulottuvat nauhakoristukset, muistuttaen niin ollen enemmän hienoja herroja kuin merimiehiä.

Katsellessaan heidän omituista ulkomuotoaan täytyi hänen lyödä nyrkillä otsaansa ollakseen varma siitä, ettei nukkunut. Kansi näytti olevan paljon likaisempi kuin hänen viimeksi lähtiessään, ja joka taholta tuijottivat häneen oudot, auringon paahtamat kasvot. Hän ei tuntenut heistä ketään muita kuin Joshua Hirdin. Oliko laiva vallattu hänen poissaollessaan? Oliko tässä Sharkeyn miehiä hänen ympärillään? Tämän ajatuksen juolahtaessa hänen mieleensä hän riuhtasi itsensä rajusti eroon toisista ja koetti kavuta laidan ylitse takaisin veneeseensä, mutta tusina kättä tarttui häneen silmänräpäyksessä, ja hänet työnnettiin laivan perään ja sieltä sisään oman hyttinsä avonaisesta ovesta.

Sekin oli kokonaan toisenlainen kuin se hytti, josta hän oli lähtenyt. Lattia oli erilainen, katto erilainen, huonekalut erilaisia. Hänen omansa oli ollut yksinkertainen ja karu. Tämä oli upea ja kuitenkin likainen. Sen seinillä riippui kallisarvoisia samettiverhoja, joissa oli viinitahroja. Seinälaudoitus taas oli hyvin kallisarvoista puuta, jossa näkyi vieri vieressä pistoolinluotien jälkiä.

Pöydällä oli suuri Karaibin merta esittävä kartta ja sen ääressä istui harppi kädessä sileäksi ajeltu, kalpeakasvoinen mies, jolla oli päässään nahkalakki ja yllään vaaleanpunainen, damastikankainen takki. Craddock kalpeni nähdessään miehen pitkän, kapean ja ylpeäsieraimisen nenän sekä punareunaiset silmät, jotka tuijottivat häneen kiinteästi ja huvitetusti niinkuin ainakin mestaripelaajan, joka on saattanut vastustajansa liikuntokyvyttömäksi.

"Sharkey?" huudahti Craddock.

Sharkeyn ohuet huulet avautuivat, ja hän purskahti kimeään, räkättävään nauruun.

"Te hullu!" huudahti hän ja kumartuen eteenpäin pisteli harpillaan Craddockin olkapäähän monta kertaa. "Te tyhmä hupsu parka, koetitteko te vetää vertoja minulle?"

Craddock joutui suunniltaan, ei pistoksien tuottaman tuskan, vaan Sharkeyn äänessä ilmenneen ylenkatseen vuoksi. Hän syöksyi merirosvon kimppuun puhkuen raivosta, lyöden, potkien, vääntelehtien ja pärskyen. Tarvittiin kuusi miestä laahaamaan hänet alas lattialle keskelle pöydän pirstoutuneita kappaleita – eikä ainoakaan noista kuudesta päässyt ilman vangin iskemää merkkiä. Mutta Sharkey katseli häntä yhä yhtä halveksivasti. Ulkoa kuului taittuvan puun räiskettä ja pelästyneitten äänten hälinää.

"Mitä tuo on?" kysyi Sharkey.

"He ovat murskanneet veneen yhteislaukauksella, ja miehet ovat vedessä."

"Jääkööt sinne", sanoi merirosvo. "Kas niin, Craddock, nyt tiedätte kuinka asiat ovat. Olette minun laivallani ja minun armoillani. Tiesin teidän olleen rohkean merimiehen, heittiö, ennenkuin ryhdyitte tällaiseen tekopyhän satamatyöläisen hommaan. Silloin eivät kätenne olleet sen puhtaammat, kuin minunkaan. Tahdotteko allekirjoittaa sopimuksen niinkuin perämiehennekin ja yhtyä meihin, vai heitänkö teidät laidan yli miestenne seuraksi?"

"Missä on laivani?" kysyi Craddock.

"Se puhkaistiin lahdelmassa."

"Ja miehet?"

"Hekin ovat lahdelmassa."

"Siis minäkin olen auttamattomasti hukassa."

"Lyökää häneltä jalat poikki ja laahatkaa hänet laidan ylitse mereen", sanoi Sharkey.

Monet raa'at kädet laahasivat Craddockin ylös kannelle, ja aliperämies Galloway oli jo vetänyt miekkansa, esiin silpoakseen hänet, kun Sharkey riensi hytistään esiin kiihkeän näköisenä.

"Me voimme keksiä paremman rangaistuksen tuolle heittiölle!" huusi hän. "Lempo vieköön, se on kerrassaan hieno suunnitelma. Heittäkää hänet purjehuoneeseen kahleissa, ja tule sinä, aliperämies, tänne, että voin ilmaista tarkoitukseni."

Sitten heitettiin Craddock sekä sielultaan että ruumiiltaan murjottuna ja haavoitettuna pimeään purjehuoneeseen sillä tavoin kahlehdittuna, että hän ei voinut hievahduttaa kättään eikä jalkaansa. Hänen pohjoismaalainen verensä virtasi kiihkeästi suonissa, ja hänen tuima henkensä kaipasi vain sellaista loppua, joka olisi voinut edes jossakin määrin hyvittää hänen elämänsä pahoja tekoja. Koko yön hän makasi pohjan kaarevan osan kohdalla kuunnellen veden kohinaa ja lautojen natinaa, mikä ilmaisi hänelle laivan olevan avomerellä ja kiitävän eteenpäin kovaa vauhtia. Varhain aamulla ryömi joku hänen luokseen pimeässä purjeröykkiön ylitse.

"Tässä on rommia ja korppuja", sanoi hänen entisen perämiehensä ääni. "Tässä voi olla henkeni kysymyksessä, herra Craddock, kun tuon teille nämä."

"Te minut saitte tähän ansaan pyydystetyksi!" huusi Craddock. "Kuinka vastaatte siitä mitä olette tehnyt?"

"Sen mitä tein, tein veitsenkärki lapaluitteni väliin painettuna."

"Jumala antakoon teille pelkurille anteeksi, Joshua Hird. Kuinka jouduitte heidän käsiinsä?"

"Asianlaita oli niin, kapteeni Craddock, että merirosvojen laiva tuli pohjaansa puhdistuttamasta samana päivänä, jolloin te läksitte saarelle. He iskivät heti kimppuumme, ja koska meitä oli vain vähän, kun parhaat miehet olivat teidän mukananne nousseet maihin, kykenimme vain hyvin vaivaisesti tekemään vastarintaa. Muutamat menettivät henkensä, ja he olivat onnellisimpia. Toiset tapettiin jälkeenpäin. Mitä minuun tuli, pelastin henkeni taipumalla heidän vaatimuksiinsa."

"Ja he siis upottivat minun veneeni?"

"He upottivat sen, ja sitten Sharkey ja hänen miehensä, jotka olivat pitäneet meitä silmällä viidakosta, tulivat takaisin laivalle. Hänen isoraakapuunsa oli taittunut ja paikattu viime matkalla, joten hän epäili meitä nähdessään meidän raakapuumme olevan ehjän. Silloin hänen mielessään heräsi ajatus virittää teille sama ansa, jonka te olitte hänelle asettanut."

Craddock voihkaisi.

"Kuinka minä en sattunut huomaamaan tuota paikattua raakapuuta?" mutisi hän. "Mutta minne me olemme menossa?"

"Kuljemme luoteeseen."

"Luoteeseen! Me olemme siis matkalla takaisin Jamaikaan."

"Niin, kahdeksan solmuvälin nopeudella."

"Oletteko kuullut, mitä he aikovat tehdä minulle?"

"En ole. Jos vain allekirjoittaisitte heidän vaatimuksensa –?"

"Riittää jo, Joshua Hird! Olen liian usein pannut jo sieluni vaaraan."

"Kuten haluatte! Olen tehnyt mitä voin. Hyvästi!"

Koko sen yön ja seuraavan päivän Onnellinen Vapautus kulki länteen päin, ja Stephen Craddock makasi pimeässä purjehuoneessa tempoillen kärsivällisesti rannerautojaan. Toisen hän olikin saanut kiskotuksi irti, joskin se maksoi hänelle joitakin ruhjoutuneita ja verestäviä rystysiä, mutta vaikka hän kuinka yritti, ei hän voinut saada toista irralleen, ja hänen nilkkansakin olivat lujasti kahlehditut.

Tunnin toisensa perästä hän kuuli veden loisketta ja ymmärsi, että laivan täytyi kulkea täyttä vauhtia länteen päin. Siinä tapauksessa pitäisi heidän jo melkein olla perillä Jamaikassa. Mikähän suunnitelma Sharkeyllä olikaan ja mitä hyötyä hän toivoi uhristaan? Craddock kiristeli hampaitaan ja vannoi, että vaikkakin hän oli joskus tahallaan ollut roisto, ei hän koskaan olisi sellainen pakosta.

Toisena aamuna Craddock huomasi, että purjeita oli vähennetty sekä että laiva käänsi hitaasti tuuleen päin, koska nyt tuntui heikko sivutuuli. Purjehuoneen vaihteleva kaltevuus ja kannelta kuuluvat äänet ilmaisivat hänen harjaantuneille aisteilleen täsmälleen mitä milloinkin oli tekeillä. Lyhyet käänteet ilmaisivat, että oltiin lähellä rantaa sekä että laiva pyrki johonkin määrättyyn kohtaan. Siinä tapauksessa heidän oli täytynyt päästä Jamaikan rannalle. Mutta mitä asiaa saattoi tällä laivalla olla siellä?

Silloin kuului kannelta äkkiä raikkaita eläköönhuutoja, sitten tykin laukaus hänen päänsä yläpuolelta, ja senjälkeen vastaukseksi kaukaa vedenpintaa myöten toisten tykkien jyminää. Craddock nousi istumaan ja höristi korviaan. Oliko laiva joutunut taisteluun? Vain yksi tykki oli laukaistu, ja vaikka vastaukseksi oli kuulunut monta jymähdystä, ei ainoakaan paukahdus ollut ilmaissut minkään laukauksen osuneen laivaan. Jos siis ei ollut kysymyksessä taistelu, niin tuo oli ymmärrettävä tervehdyslaukaukseksi. Mutta kuka tervehtisi Sharkeytä, merirosvoa? Ainoastaan toinen merirosvolaiva sen voisi tehdä. Senpävuoksi Craddock oikaisitte taas voihkaisten ja rupesi uudelleen rimpuilemaan vapautuakseen siitä käsiraudasta, joka yhä painoi hänen oikeaa rannettaan.

Mutta äkkiä kuului ulkoa kompuroivia askelia, ja tuskin hän ennätti kietaista irrallaan olevat kahleet vapaan kätensä ympärille, kun oven salpa avattiin ja kaksi merirosvoa tuli sisään.

"Onko sinulla vasara mukanasi, kirvesmies?" kysyi toinen, jonka Craddock tunsi isoksi aliperämieheksi. "Kolkutappas siis irti hänen jalkakahleensa. Paras on jättää käsiraudat paikalleen – turvallisempi on pitää häntä sellaisena."

Vasarallaan ja taltallaan irroitti kirvesmies kahleet.

"Mitä te aiotte minulle tehdä?" kysyi Craddock.

"Tulkaa kannelle niin näette."

Merimies tarttui hänen käsivarteensa ja laahasi hänet tylysti porraskoppelon juurelle. Hänen päänsä päällä oli kappale sinistä taivasta. Sen jakoi kahtia peräpurjeen tanko, jonka latvassa heilui lippuja. Mutta noiden lippujen näkeminen salpasi Stephen Craddockilta hengen. Sillä niitä oli kaksi, ja brittiläisten rehellinen kansallislippu liehui noiden heittiöiden oman lipun yläpuolella.

Silmänräpäykseksi Craddock pysähtyi ällistyneenä, mutta takana olevat merirosvot sysäsivät hänet kovakouraisesti portaita ylös. Kannelle astuessaan hän loi katseensa aavalle merelle päin, ja siellä näkyi taas brittiläinen lippu, joka hulmusi punaisen laiva-viirin yläpuolella, ja kaikki mastotouvit ja korkeammat kohdat oli seppelöity viireillä.

Oliko alus siis vallattu? Mutta se oli mahdotonta, sillä merirosvoja seisoskeli ryhmissä rintavarustusten ja tykinaukkojen kohdalla heilutellen iloisesti hattujaan ilmassa. Selvimmin pisti heistä silmään perämiesluopio, joka seisoi keulakannen kärjessä ja teki hyvin voimakkaita eleitä. Craddock katsahti laidan ylitse nähdäkseen, mille he tuolla tavoin osoittivat iloaan. Silloin hän välähdyksessä huomasi, kuinka vaarallinen hetki oli.

Keulan puolella, noin meripenikulman päässä, näkyivät Port Royalin valkoiset talot ja linnoitukset, jossa kaikkialla katoilla liehui lippuja. Suoraan edessä oli Kingstonin kaupunkiin johtavain vallipaalujen alkupää. Neljännespenikulman päässä ponnisteli pieni alus heikossa vastatuulessa. Sen maston kärjessä liehui brittiläisten lippu ja se oli ylt'yleensä viireillä koristettu. Kannella saattoi erottaa tiheän ryhmän ihmisiä, jotka hurrasivat ja heiluttivat hattujaan, ja punaiset vilahdukset ilmaisivat hänelle, että joukossa oli linnan vartioväen upseerejakin.

Silmänräpäyksessä, toiminnanmiehen nopealla älyllä Craddock ymmärsi kaikki. Sharkey, jonka selvimpiä luonteenpiirteitä olivat pirullinen kavaluus ja rohkeus, näytteli nyt sitä osaa, joka olisi kuulunut juuri Craddockille itselleen, jos hän olisi palannut voitokkaana. Hänen kunniakseen kajahtelivat tervehdyslaukaukset ja liehuivat liput. Hänen tervetuliaisikseen lähestyi tuo laiva, jossa saapuivat maaherra, linnan ylipäällikkö sekä saaren korkeimmat toimihenkilöt. Kymmenen minuutin kuluttua he joutuisivat kaikki Onnellisen Vapautuksen tykkien ampumamatkalle, ja Sharkey olisi voittanut suurimman pelin, jonka kukaan merirosvo vielä koskaan oli voittanut.

"Tuokaa hänet esiin", huusi merirosvojen kapteeni Craddockin ilmestyessä näkyviin kirvesmiehen ja aliperämiehen välissä. "Pitäkää ampuma-aukot suljettuina, mutta tykit laukaisukunnossa, ja seisokaa laivanreunalla. Vielä pari kaapelinmittaa, ja he ovat meidän käsissämme."

"He alkavat loitota meistä", sanoi puosu. "Lienevätköhän päässeet asiasta hajulle."

"Se asia järjestyy pian", virkkoi Sharkey luoden rumat silmänsä Craddockiin. "Seiso siinä, juuri siinä, jossa voivat tuntea sinut, käsi tukiköydellä ja heiluta hattuasi heille. Nopeasti, tai aivosi valuvat takillesi. Pistäppäs veitsesi tuuman verran hänen lihaansa, Ned. No, heilutatko hattuasi? Koetteleppas häntä uudelleen, Ned. Hoi, ampukaa hänet! Pysähdyttäkää hänet!"

Mutta se oli myöhäistä. Käsirautoihin luottaen oli aliperämies irroittanut hetkiseksi kätensä Craddockista. Siinä silmänräpäyksessä tämä sysäsi kirvesmiehen kauemmaksi ja hyppäsi kaiteen ylitse mereen, jossa ui henkensä puolesta pistoolin kuulien räiskyessä hänen ympärillään. Häneen oli osunut tuon tuostakin, mutta tarvitaan monta luotia, ennenkuin saadaan tapetuksi luja ja voimakas mies, joka on päättänyt vielä suorittaa jonkin teon ennen kuolemaansa. Hän oli hyvä uimari, ja vaikka hänen jälkeensä veteen jäikin punainen juova, kasvoi välimatka hänen ja merirosvojen laivan välillä nopeasti.

"Antakaa minulle musketti!" huusi Sharkey kiroten hurjasti.

Hän oli mainio ampuja, eivätkä hänen rautaiset hermonsa koskaan pettäneet häntä hädässä. Tumma pää, joka ilmestyi aallonharjalle ja taas painui alas aallon toiselle puolen, oli jo molempain alusten keskivälillä. Sharkey tähtäsi kauan, ennenkuin laukaisi. Pyssyn pamahtaessa uimari kohottautui pystyyn vedessä, heilutti kättään varoitusmerkiksi ja karjaisi niin voimakkaalla äänellä, että se kajahti yli lahden. Kun sitten maaherran alus käänsi päinvastaiseen suuntaan suuret purjeensa, ja merirosvot laukaisivat hyödyttömästi kaikilla sivutykeillään, hymyili Stephen Craddock jurosti kuolintuskissaan ja vaipui hitaasti sille kullanhohtoiselle leposijalle, joka kimmelsi syvällä hänen alapuolellaan.

SHARKEYN TUHO

Sharkey, hirveä Sharkey, oli taas liikkeellä. Kaksi vuotta Koromandelin rannalla tapahtuneen seikkailun jälkeen hänen musta kuolemanaluksensa Onnellinen Vapautus vaaniskeli Karaibin merellä, niin että kauppa- ja kalastajalaivain täytyi kiitää henkensä kaupalla tuon paikatun keulapurjeen uhkaavasti kohotessa näkyviin troopillisen meren sinipunervan partaan yläpuolelle.

Samoin kuin linnut painuvat maahan haukan varjon langetessa kedolle tai samoin kuin viidakon asukkaat kyyristyvät ja värisevät kuullessaan yöllä tiikerin käheän huudon, samoin levisi huhu meren mustan kirouksen saapumisesta kaikkiin liikkeellä oleviin laivoihin aina Nantucketin valaanpyyntilaivoista Charlestonin tupakka-aluksiin, ja Cadizin espanjalaisista muonanhankintalaivoista sokerilla lastattuihin aavan valtameren kauppa-aluksiin asti.

Muutamat pysyttelivät rannikolla valmiina poikkeamaan lähimpään satamaan, toiset taas väistyivät kauas tunnetuilta kauppalinjoilta, mutta yksikään niistä ei ollut niin uljas, ettei olisi hengittänyt vapaammin päästyään matkustajineen ja lasteineen turvallisesti jonkin suojelevan linnoituksen tykinluotien kantomatkalle.

Kaikilla saarilla kerrottiin hiiltyneistä tuuliajolla olevista esineistä, äkkivälähdyksistä, joita oli nähty kaukaa öiseen aikaan ja Bahaman rannan kuivalla hiekalla lojuvista runnelluista ruumiista. Kaikki nämä merkit olivat selviä todistuksia siitä, että Sharkey oli taas ruvennut entiseen veriseen leikkiinsä.

Nämä kirkkaat meret ja keltaisen hiekan reunustamat palmuja kasvavat saaret ovat merirosvojen mieluisia ja vakinaisia olinpaikkoja. Heidän edeltäjänsä oli seikkailuja rakastava hieno mies, kunniallisen suvun jäsen, joka taisteli isänmaanystävänä, vaikka olikin valmis ottamaan palkkansa ryöstämällä espanjalaisilta.

Sitten, vuosisadan kuluttua, tuo siivo olento oli väistynyt suodakseen tilaa bukkaniereille, jotka olivat aivan tavallisia ja väärentämättömiä rosvoja, mutta noudattivat kuitenkin jonkinlaista omaa täsmällistä lakikirjaansa, tottelivat eteviä päälliköitään ja ryhtyivät suuriin valmiiksi suunniteltuihin yrityksiin.

Hekin väistyivät aikanaan, niin ettei heidän laivastojaan enää näkynyt missään eikä kaupunkien enää tarvinnut pelätä heidän ryöstöretkiään. Heidän tilalleen ilmestyi pahin kaikesta, yhteiskunnan ulkopuolella elelevä, ihmisten hylkäämä merirosvo, merten verenhimoinen vitsaus, joka oli sodassa koko ihmissuvun kanssa. Tämän kehnon poikueen oli kahdeksannentoista vuosisadan alkupuoli hautonut ilmoille. Heidän joukossaan taas ei ollut ainoatakaan, jota olisi voinut julkeudessa, häijyydessä ja huonossa maineessa verrata ainutlaatuiseen Sharkeyhin.

Toukokuun alkupuolella vuonna 1720 pysyttelihe Onnellinen Vapautus noin viidentoista meripenikulman päässä Antiikista länteenpäin. Se oli kääntänyt keulamastonsa alimman raa'an purjeen taaksepäin ja odotteli siinä nähdäkseen minkä rikkaan ja turvattoman aluksen passadituuli kuljettaisi paikalle.

Kolme päivää se oli lepäillyt siinä synkkänä mustana täplänä keskellä aavaa safiirinsinistä valtamerta. Kaukana kaakossa häämöttivät taivaanrannalla Hispaniolan matalat, siniset kukkulat.

Tunti tunnilta turhan odotuksen aikana oli Sharkeyn raju luonto kiihtynyt, sillä hänen ylpeä sisunsa ei voinut sietää minkäänlaista vastustusta edes kohtalon taholta. Aliperämiehelleen Ned Gallowaylle hän oli sinä iltana rumalla tavallaan nauraa hirnahtaen sanonut, että ensimmäiseksi vallatun aluksen miehistö saisi vastata hänelle näin pitkäaikaisesta odotuksesta.

Tämän merirosvolaivan hytti oli kookas huone, jonka seinillä riippui paljon himmenneitä koristuksia ja jonka sisustuksessa ylipäänsäkin vallitsi kummallinen ylellisyyden ja epäjärjestyksen sekoitus. Veistoksilla koristetussa kiilloitetussa santelipuulaudoituksessa oli rumia likatahroja ja humalapäässä ammuttujen luotien reikiä.

Kalliita samettikankaita ja pitsejä oli kasattuina brokaadipäällysteisille leposohville, ja kallisarvoiset metalliesineet ja taulut täyttivät joka komeron ja nurkan, sillä tämä merirosvokapteeni oli heittänyt sikin sokin huoneeseensa kaikenlaista, mikä oli miellyttänyt häntä satojen laivojen lastia ryöstäessään. Kallisarvoinen pehmeä matto peitti lattiaa, mutta siinä oli paljon viinitahroja ja tupakan polttamia reikiä.

Katossa riippuva suuri messinkilamppu loi kirkasta keltaista valoa tähän omituiseen huoneeseen ja niihin kahteen mieheen, jotka istuivat paitahihasillaan viinipullojensa ääressä syventyneinä pikettipeliin. Molemmat polttelivat pitkiä piippuja, ja ohut sininen savu täytti kajuutan leijaillen ylöspäin kattoluukkua kohti, joka oli puoliavoin ja jätti siten näkyviin kaistaleen tummansinipunervaa, tähtien koristamaa taivaanlakea.

Aliperämies Ned Galloway oli suurikokoinen uusenglantilainen heittiö, ainoa mätämuna oivallisessa puritaaniperheessä. Hänen rotevat jäsenensä ja valtava ruumiinsa olivat pitkän jumalaapelkäävän esi-isäsarjan perintöä, kun taas hänen musta ja raju sydämensä oli kokonaan hänen yksityisomaisuuttaan. Ohimoihin asti ulottuvine partoineen, hurjine sinisine silmineen, leijonan harjaa muistuttavine karkeille tummine hiuksineen ja suunnattomine kultaisine korvarenkaineen hän oli naisten epäjumala jokaisessa rannikkoseudun pahamaineisessa paikassa Tortugasta Maracaiboon asti. Punainen lakki, sininen silkkipaita, ruskeat samettihousut koreine polvikoristuksineen sekä pitkävartiset merimiehensaappaat muodostivat tämän Rosvo-Herkuleen vaateparren.

Kapteeni John Sharkeyn ulkomuoto oli kokonaan toisenlainen. Hänen kapeat, kuluneet, sileiksi ajellut kasvonsa olivat kuolonkalpeat, eikä Intian voimakas aurinkokaan ollut voinut niille muuta kuin muuttanut ne vieläkin enemmän pergamentinvärisiksi. Hänen päänsä oli osittain kalju, reunoilla vain näkyi joitakin harvoja rohtimentapaisia suortuvia. Otsa oli kalteva ja kapea. Hänen ohut nenänsä pisti terävänä näkyviin, ja sen kummallakin puolen olivat lähekkäin ne kelmun peittämät siniset silmät, joita voimakkaatkin miehet kavahtivat pelon ja vastenmielisyyden valtaamina. Hänen luisevat kätensä pitkine hoikkine sormineen, jotka värisivät lakkaamatta kuin hyönteisen tuntosarvet, hypistelivät yhtämittaa kortteja ja hänen edessään olevaa kultakasaa. Hänen pukunsa oli jotakin tummaa, paksua kangasta, mutta ne ihmiset, jotka näkivät nuo peloittavat kasvot, eivät tosiaankaan paljon huomanneet niiden yhteyteen kuuluvaa pukua.

Peli keskeytyi äkkiä, sillä kajuutan ovi temmattiin rajusti auki ja sisälle syöksyi kaksi hurjan näköistä miestä: puosu Israel Martin ja tykkimies Red Foley. Silmänräpäyksessä Sharkey oli seisoallaan pistooli kummassakin kädessä ja murhanhimo silmissä.

"Lempo teidät roistot periköön!" huusi hän. "Näen selvästi, että jollen ammu aina silloin tällöin yhtä teistä, niin unohdatte, mikä mies minä olen. Mitä tarkoitatte tunkeutumalla kajuuttaani, ikäänkuin se olisi halpa oluttupa?"

"Kuulkaahan, kapteeni Sharkey", virkkoi Martin synkkä ilme tiilikivenpunaisilla kasvoillaan, "juuri tuontapainen puheensävy on huonontanut meidän välejämme. Olemme saaneet siitä kylliksemme."

"Ja enemmänkin kuin kylliksemme", huomautti tykkimies Red Foley. "Merirosvolaivalla ei ole laisinkaan ensimmäistä perämiestä, ja sen vuoksi puosu, tykkimies ja aliperämies ovat laivaupseereja."

"Olenko väittänyt sitä vastaan?" kysyi Sharkey kiroten.

"Te olette häväissyt meitä ja kohdellut meitä huonosti miesten nähden, ja tuskin me tällä hetkellä ymmärrämme, miksi meidän pitäisi panna henkemme vaaraan taistelemalla tämän kajuutan puolesta."

Sharkey huomasi jotakin vakavaa olevan ilmassa. Hän laski pistoolit kädestään ja nojautui taaksepäin tuolissaan paljastaen silmänräpäykseksi keltaiset torahampaansa.

"Onpa tämä surkeaa puhetta", virkkoi hän, "kun kaksi reipasta miestä, jotka ovat tyhjentäneet monta pulloa ja katkaisseet monta kurkkua kanssani, nostavat nyt riidan tyhjästä. Tiedän teidän olevan reiluja poikia, jotka lähtisivät kanssani vaikkapa itse pirua vastaan, jos käskisin. Sanokaa muonamestarille, että hän tuo lasit tänne ja upottakaamme viiniin kaikki epäystävällisyys väliltämme."

"Nyt ei ole juomisen aika, kapteeni Sharkey", vastasi Martin. "Miehet pitävät neuvottelua isonmaston juurella ja voivat tulla peräkannelle millä hetkellä tahansa. Heillä on paha mielessä, kapteeni Sharkey, ja me olemme tulleet varoittamaan teitä."

Sharkey hypähti seinällä riippuvan messinkikahvaisen miekan luo.

"Menkööt helvettiin, joka ainoa noista roistoista!" huusi hän. "Kun minä olen halkaissut sisälmykset näkyviin parilta heistä, niin he ehkä kuuntelevat järkipuhetta."

Mutta toiset sulkivat häneltä tien ovelle, jonne hän pyrki raivostuneena.

"Heitä on neljäkymmentä, ja Sweetlocks johtaa", sanoi Martin. "Avonaisella kannella he varmasti silpoisivat teidät kappaleiksi. Mahdollisesti voimme täältä kajuutasta torjua heidät pistooleillamme."

Tuskin hän oli saanut tämän sanotuksi, kun kannelta alkoi kuulua raskasta askelten töminää. Sitten seurasi täydellinen hiljaisuus, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin hiljaista vedenloisketta aluksen kylkiä vastaan. Vihdoin kajahti ovelle rämähtävä isku kuin pistoolinperästä ja samassa astui kajuuttaan itse Sweetlocks, pitkä tumma mies, jonka toisella poskella hehkui hyvin tummanpunainen syntymämerkki. Hänen rehentelevä ilmeensä laimeni hiukan, kun hän katseli noihin vaaleisiin kalamaisiin silmiin.

"Kapteeni Sharkey", sanoi hän, "tulen miehistön edustajana."

"Niin olen kuullut, Sweetlocks", vastasi kapteeni hiljaa. "Toivon saavani elää halkaistakseni teidän liivinne ylhäältä alas asti palkaksi tämän yön työstä."

"Sen saa tulevaisuus näyttää, kapteeni Sharkey", virkkoi merimies, "mutta jos katsotte ylös, huomaatte minun takanani olevan sellaisia, jotka eivät tule sietämään minun pahoinpitelemistäni."

"Emme lempo soikoon", murahti matala ääni ylhäältä, ja luodessaan katseensa ylöspäin huomasivat kajuutassa olevat upseerit suuren joukon hurjia, partaisia, ahavoituneita kasvoja tuijottamassa alas heihin avonaisesta kajuutanakkunasta.

"No, mitä te tahdotte?" kysyi Sharkey. "Pukekaa se sanoiksi mies, ja lopettakaamme tämä."

"Miesten mielestä", aloitti Sweetlocks, "te olette itse piru. He arvelevat, ettei onni voi heitä suosia niin kauan kuin he purjehtivat merellä semmoisessa seurassa. Oli aika, jolloin me sieppasimme pari kolmekin alusta päivässä ja jokaisella miehellä oli naisia ja dollareita mielin määrin, mutta nyt pitkään toviin emme ole saaneet näkyviimme yhtäkään purjetta emmekä ole Bahaman rannikolta lähdettyämme siepanneet yhtäkään alusta kolmea kurjaa purtta lukuunottamatta. Niinikään he tietävät, että te tapoitte puuseppä Jack Bartholomewin lyömällä häntä päähän sangolla, niin että jokainen meistä saa pelätä henkeään. Sitäpaitsi on rommi loppunut ja meidän on ollut pakko tyytyä likööriin. Sen lisäksi te istutte kajuutassa, vaikka sopimusehtoihin kuuluu, että teidän on juotava ja remuttava miehistön kanssa. Kaikkien näiden syiden perusteella on yleisessä kokouksessa päätetty –"

Sharkey oli salaa vetänyt pöydän alla pistoolin hanan vireeseen, joten saattoi olla hyödyksi kapinoitsevalle miehistön edustajalle, ettei hän ennättänytkään lopettaa sanottavaansa, sillä juuri tällä hetkellä kuului kannelta nopeaa askelten töminää, ja sisään ryntäsi laivapoika aivan kiihtyneenä uutisistaan.

"Laiva!" kirkaisi hän. "Suuri laiva, ja ihan meidän lähellämme!"

Silmänräpäyksessä unohtui riita, ja merirosvot syöksyivät kukin omalle paikalleen. Tosiaankin oli ihan heidän likellään suuri täysivarusteinen alus, joka lipui hiljalleen eteenpäin leudon passadituulen työntämänä.

Ilmeisestikin se oli tullut kaukaa eikä tietänyt mitään Karaibin meren vaaroista, sillä se ei vähimmässäkään määrin koettanut loitota siitä matalasta tummasta aluksesta, joka oli niin lähellä sen keulaa, vaan lasketti suoraan eteenpäin, ikäänkuin sen pelkkä koko olisi voinut sitä auttaa.

Niin uhkarohkea se oli, että merirosvot rientäessään irroittamaan tykkiensä taklauksia ja nostaessaan taistelulyhtynsä luulivat jo silmänräpäyksen ajan sotalaivan yllättäneen heidät torkkumassa.

Mutta, nähdessään sen pulleat laidat, joissa ei ollut laisinkaan tykinaukkoja, sekä huomatessaan sen takeloiduksi kauppalaivan tavoin puhkesi heidän suustaan riemuhuuto, ja silmänräpäyksessä he olivat kääntäneet vokkaraakansa. He ohjasivat oman aluksensa kyljekkäin toisen kanssa, heittivät iskukoukkunsa siihen kiinni ja singahduttivat lauman kirkuvia ja kiroilevia raakalaisia sen kannelle.

Puolisen tusinaa vahtipalvelustaan suorittavia merimiehiä tapettiin paikalleen, perämiehen kaatoi Sharkey, ja Ned Galloway heitti hänet mereen. Ennenkuin nukkujat ennättivät nousta istumaan makuulavitsoillaan, oli alus merirosvojen käsissä.

Kävi selville, että tämä täysin takeloitu laiva oli nimeltään Portobello – kapteenina laivuri Hardy – sekä että se oli matkalla Lontoosta Jamaikalle Kingstoniin lastinaan puuvillatavaroita ja vannerautaa.

Tehtyään vaarattomiksi vankinsa, jotka kaikki oli kasattu yhteen sokaistuneina ja hämmentyneinä, hajaantuivat merirosvot eri tahoille laivaa etsimään ryöstösaalista ojentaen kaiken löytämänsä suurikokoiselle aliperämiehelle, joka vuorostaan siirsi ne laidan ylitse Onnelliseen Vapautukseen ja sijoitti ne isonmaston juurelle vartijan huolehdittavaksi.

Lastilla ei ollut heille paljon merkitystä, mutta aluksen raha-arkussa oli tuhat guineaa, ja joukossa oli kymmenisen matkustajaa, niistä kolme varakasta jamaikalaista kauppiasta, joilla kaikilla oli mukanaan Lontoosta kotiin vietäväksi arvokkaita matkalaukkuja. Kun kaikki ryöstösaalis oli koottu talteen, laahattiin matkustajat ja laivamiehet aluksen keskikohdalle, jossa kukin Sharkeyn kylmästi hymyillessä heitettiin laidan ylitse – Sweetlocksin seisoessa kaiteen vieressä ja sivaltaessa jokaista lyöntimiekallaan heidän kulkiessaan hänen ohitseen, jottei joku voimakas uimari voisi pelastua esittämään syytöksiä heitä vastaan. Arvokkaan näköinen, harmaatukkainen nainen, erään uutisviljelijän vaimo, oli vankien joukossa, mutta hänetkin heitettiin laidan ylitse, vaikka hän tempoilikin vastaan ja huusi.

"Armoako, sinä lutka!" hirnahti Sharkey. "Olet hyvinkin kaksikymmentä vuotta liian vanha siihen."

Portobellon kapteeni, rivakka, sinisilmäinen, harmaapartainen mies, oli viimeisenä kannella. Hän seisoi tukevan ja lujan näköisenä lyhtyjen valossa Sharkeyn kumarrellessa ja teeskennellysti hymyillessä hänen edessään.

"Laivuri on velvollinen osoittamaan kohteliaisuutta toiselle", virkkoi hän, "ja hitto minut periköön, ellei kapteeni Sharkey noudata hyviä tapoja! Olen säästänyt teidät viimeiseksi, niinkuin näette, mikä sopiikin kunnon kapteenille. Kas niin, juropääni, nyt olette nähnyt toisten lopun ja voitte astua laidan ylitse kevein mielin."

"Niin teenkin, kapteeni Sharkey", vastasi vanha merimies, "sillä olen suorittanut velvollisuuteni niin pitkälle kuin voimani ovat riittäneet. Mutta ennenkuin astun laidan ylitse, haluaisin lausua teille jonkin sanan."

"Jos se tapahtuu minun hellyttämisekseni, voitte säästää sen vaivan. Olette antanut meidän odottaa tässä kolme päivää, ja hitto minut periköön, jos yksikään teistä jää henkiin!"

"Ei, tahdon vain kertoa teille sellaista, mikä on tarpeellista. Te ette ole vielä löytänyt laivan todellista aarretta."

"Enkö ole? Lempo minut periköön, jollen viileskele teidän maksaanne, kapteeni Hardy, siinä tapauksessa ettette voi vastata sanoistanne! Missä on tämä mainitsemanne aarre?"

"Se ei ole kulta-aarre, vaan kaunis tyttö, joka ei liene teille sen vähemmän mieleen."

"Missä hän siis on? Ja miksi hän ei ollut toisten joukossa?"

"Kerron sen nyt teille. Hän oli kreivi ja kreivitär Ramirezin ainoa tytär. Hänen vanhempansa olivat niiden joukossa, jotka te murhasitte. Hänen nimensä on Inez Ramirez, erään Espanjan ylhäisimmän suvun jäsen. Isä oli Chagren maaherra ja oli juuri matkalla sinne. Tyttö sattui kiintymään, mikä ei ole harvinaista hänen iällään, erääseen tällä laivalla olevaan paljon alempisäätyiseen henkilöön. Sen vuoksi hänen vanhempansa, joka olivat mahtavia henkilöitä eivätkä sallineet sanaansa vastustettavan, pakottivat minut sulkemaan tytön erilliseen kajuuttaan omani takana. Siellä häntä säilytettiin ankarasti, ruoka vietiin hänelle sinne eikä hänen sallittu nähdä ketään. Tämän kerron teille viimeiseksi lahjaksi, vaikka en itsekään ymmärrä miksi niin teen, sillä te olette mitä petomaisin roisto, ja minulle tuottaa kuollessani lohdutusta se ajatus, että te varmasti joudutte hirsipuuhun tässä maailmassa ja helvettiin tulevassa."

Tämän sanottuaan hän juoksi kaiteen luo ja hyppäsi pimeyteen rukoillen merenhelmaan vajotessaan, ettei tuon tytön kavaltamista luettaisi liian raskaaksi taakaksi hänen sielulleen.

Kapteeni Hardyn ruumis ei ollut vielä ennättänyt neljänkymmenen sylen syvyydessä olevalle hiekkapohjalle, ennenkuin merirosvot syöksyivät kajuutan käytävään. Kapteenin hytin peräseinässä oli tosiaankin teljellä varustettu ovi, jota he eivät olleet huomanneetkaan aikaisemmalla hakuretkellään. Siinä ei ollut avainta, mutta he löivät oven sisään pyssynperillä, kuullen kaiken aikaa sisäpuolelta kimeitä huutoja. Kurkottamalla ryhtyjään peremmälle he näkivät nuoruutensa täydessä kukoistuksessa olevan nuoren naisen, joka oli kyyristynyt erääseen nurkkaan kampaamaton tukka ulottuen lattiaan asti, tummat silmät välkehtien pelosta ja viehkeä vartalo poispäin kääntyneenä, kauhistuneena noiden hurjain verellä tahrattujen miesten rynnäköstä. Raa'at kädet tarttuivat häneen, hänet kiskaistiin seisomaan ja laahattiin huudoistaan huolimatta odottavan John Sharkeyn eteen. Tämä piti lyhtyä kauan ja hyväillen tytön kasvojen edessä, sitten hän naurahti äänekkäästi, kumartui eteenpäin ja painoi punaisen kädenjälkensä hänen poskelleen.

"Merirosvon tapa on näin merkitä karitsansa, tyttöseni. Viekää hänet kajuuttaan ja kohdelkaa häntä hyvin. Kas niin, reippaat poikani, toimittakaa tämä alus nyt veden alle ja lähtekäämme taas onnemme etsintään."

Tunnin kuluttua kelpo Portobello oli joutunut tuhon omaksi ja lojui murhattujen matkustajainsa rinnalla Karaibin meren pohjalla, kun taas merirosvojen alus kansi ryöstösaaliin peittämänä suuntasi kulkunsa suoraan pohjoiseen uutta uhria etsimään.

Sinä iltana oli Onnellisen Vapautuksen kajuutassa juomingit, joihin otti osaa kolme miestä. Ne olivat kapteeni, aliperämies ja Baldy Stable, laivan lääkäri. Viimeksimainittu oli aluksi harjoittanut ammattiaan Charlestonissa, kunnes, pideltyään pahoin erästä potilasta, oli paennut taitoineen oikeuden käsistä merirosvojen turviin. Hän oli hyvin lihava mies, jonka niska oli laskoksilla ja päälaella kiiltävä kalju, minkä mukaan hän oli nimensäkin saanut. Sharkey oli toistaiseksi luopunut ajattelemasta kapinayritystä, tietäen, ettei mikään eläin ole raju kyllikseen syöneenä. Sitäpaitsi hän oli varma siitä, ettei minkäänlaisia ikävyyksiä ollut pelättävissä miehistön taholta, niin kauan kuin suuren laivan ryöstö oli vielä tuore asia. Hän antautui siis kokonaan viinin ja mässäämisen iloille huutaen ja räyhäten pöytätoveriensa kanssa. Kaikki kolme olivat riehaantuneita ja hurjia, valmiita mihin paholaisenjuoniin tahansa, kun kapteenin häijyyn mieleen juolahti vangittu tyttö. Hän huusi neekeripalvelijalleen, että tämän oli heti tuotava tyttö kajuuttaan.

Inez Ramirez oli nyt selvillä kaikesta – siitä, että hänen isänsä ja äitinsä oli murhattu sekä että hän itse oli joutunut murhaajain käsiin. Mutta tämän tiedon saatuaan hän oli tullut täysin tyyneksi, eikä hänen ylpeissä tummissa kasvoissaan ollut minkäänlaista kauhun merkkiä, kun hänet talutettiin kajuuttaan, päinvastoin hänen suunsa ympärillä näkyi omituinen luja ilme ja silmissä riemuitseva välke ikäänkuin henkilöllä, joka toivoo suuria tulevaisuudesta. Hän hymyili merirosvokapteenille, kun tämä nousi seisomaan ja tarttui häntä vyötäisistä.

"Tässäpä on totisesti reipas tyttö!" huudahti Sharkey syleillen häntä. "Hän on syntynyt merirosvon morsiameksi. Tuleppas, lintuseni, juomaan lähemmän ystävyyden merkiksi."

"Sopimusehtojen pykälä kuusi!" nikotti lääkäri. "Kaikki naiset yhteisiä."

"Niin, kapteeni Sharkey, siitä me pidämme kiinni", sanoi Galloway. "Sillä lailla kuuluu kuudes pykälä."

"Minä viiltelen pieniksi kappaleiksi sen miehen, joka tulee meidän väliimme!" huudahti Sharkey katsellen kalamaisilla silmillään toisesta toiseen. "Ei, tyttöseni, sitä miestä ei ole syntynyt, joka ottaisi sinut John Sharkeylta. Istuppas tähän polvelleni ja pane käsivartesi kaulalleni, noin. Lempo minut vieköön, jollei hän ole rakastunut minuun heti ensi näkemältä! Kerroppas, kaunokaiseni, miksi sinua kohdeltiin niin huonosti ja pidettiin vangittuna tuossa toisessa laivassa."

Tyttö pudisti päätään ja hymyili. "En osaa kieltänne", sopotti hän. Hän oli juonut viiniä isosta pikarista, jonka Sharkey oli hänelle ojentanut, ja hänen tummat silmänsä loistivat entistä kirkkaampina. Istuen Sharkeyn polvella ja käsi hänen kaulalleen kiedottuna tyttö hyväili hänen tukkaansa, korvaansa ja poskeansa. Merkillinen aliperämies ja paatunut lääkärikin tunsivat kauhua tyttöä katsellessaan, mutta Sharkey vain nauroi iloisesti. "Lempo minut periköön, jollei tämä kaunokainen ole lujaa ainetta!" huudahti hän painaen tyttöä rintaansa vasten ja suudellen hänen myöntyväisiä huuliaan.

Mutta lääkärin silmiin oli tullut omituinen tarkkaavainen ilme hänen katsellessaan tyttöä, ja hänen kasvonsa jäykistyivät, ikäänkuin jokin kauhistuttava ajatus olisi juolahtanut hänen mieleensä. Hänen häränkasvoilleen levisi harmaa kalpeus, sen sijaan että niillä oli ennen näkynyt vain troopillisen ilmanalan ja viinihumalan nostattamaa punaa.

"Katsokaa hänen kättään, kapteeni Sharkey!" huudahti hän. "Katsokaa taivaan tähden hänen kättään!" Sharkey tuijotti sitä kättä, joka oli hyväillyt häntä, Se oli oudon värinen, kalmankalpea, ja sormien välissä oli keltaista, kirkasta seittiä. Sitä peitti joka puolelta valkoinen pehmeä pöly, ikäänkuin vastaleivottuun leipään tarttuneet jauhot. Sitä näkyi paksulti myöskin Sharkeyn niskassa ja poskella. Vastenmielisyydestä huudahtaen hän työnsi tytön sylistään, mutta samassa silmänräpäyksessä oli tämä villikissan tavoin hypähtäen ja häijyn voitonriemuisesti huudahtaen juossut lääkärin luokse, joka katosi kiljahtaen pöydän alle. Toisella kädellään tarttui tyttö lujasti Gallowayn partaan, mutta tämä riuhtaisi itsensä irti ja siepaten veitsen käteensä torjui tyttöä luotaan, joka puhui sekavia sanoja silmät mielipuolen tavoin loistaen.

Musta palvelija oli rynnännyt sisään kuullessaan hälinän. Yhteisvoimin he pakottivat hurjistuneen tytön pysymään kajuutassa ja lukitsivat oven hänen takanaan. Sitten vaipuivat kaikki kolme läähättäen istumaan ja katselivat kauhistuneina toinen toistaan. Sama sana oli jokaisen mielessä, mutta Galloway sen ensimmäiseksi lausui julki.

"Pitaalinen!" hän huudahti. "Tuo kirottu olento on tartuttanut sen meihin kaikkiin!"

"Ei minuun", virkkoi lääkäri, "hän ei edes sormellaan koskettanut minuun!"

"Mitä minuun tulee", virkkoi Galloway, "tarttui hän vain partaani. Leikkaan siitä pois joka karvan ennen aamua."

"Mitä tomppeleita me olimmekaan!" huudahti lääkäri lyöden kädellä otsaansa. "Vaikka emme olisikaan saaneet tartuntaa, emme voi tuntea hetkenkään rauhaa, ennenkuin vuosi on umpeen kulunut ja vaaranaika on ohitse. Tuo kauppalaivuri on tosiaankin jättänyt merkkinsä meihin, ja oikeita hölmöjä me olimme uskoessamme, että sellaista tyttöä pidettäisiin vankina hänen mainitsemastaan syystä. Nyt on helppo ymmärtää, että tauti puhkesi ilmi matkan aikana sekä että heillä ei ollut muuta valittavana kuin ruokkia häntä eristetyssä kopissa, jolleivät tahtoneet heittää häntä laidan ylitse, ja sitten jättää hänet satamassa sairaalaan hoidettavaksi."

Sharkey oli istunut taaksepäin nojautuneena tuolissaan kasvot kalmanvaaleina ja kuunnellut lääkärin sanoja. Hän pyyhkieli kasvojaan punaisella nenäliinallaan koettaen ravistella pois sitä turmiollista pölyä, jota häneen oli tarttunut.

"Mitä sitten minusta arvelette?" hän kähisi. "Mitä sanotte, Baldy Stable? Onko minulla pelastumisen mahdollisuutta? Hitto teidät periköön koko roiston! Puhukaa, tai minä pieksän teidät niin, ettei jää kuin, tuuman verran jäljelle hengestänne, eikä sitäkään! tuumaa! Onko minulla pelastumisen mahdollisuutta, kuuletteko?"

Mutta lääkäri vain pudisti päätään. "Kapteeni Sharkey", virkkoi hän, "olisi väärin teitä kohtaan, jollen ilmaisisi totuutta. Olette saanut tartunnan. Ei yksikään ihminen, jonka ihoon on varissut pitaalinhilsettä, voi koskaan enää tulla terveeksi."

Sharkeyn pää vaipui rintaa vasten. Hän istui liikkumattomana tämän suuren ja äkillisen kauhun tunteen valtaamana ja katseli liekehtivin silmin peloittavaan tulevaisuuteensa. Aliperämies ja lääkäri nousivat hiljaa paikoiltaan ja hiipivät pois kajuutan myrkytetystä ilmasta. He astuivat ulos varhaisen aamun tuoreuteen tuntien kasvoillaan pehmeän, hyvältä tuoksuvan tuulen ja nähden ensimmäisten punaisten pilvenhattaroiden heijastavan nousevan auringon alkuhohdetta sen lähettäessä kultaisia säteitään etäisen Hispaniolan palmuja kasvavain harjujen takaa.

Sinä aamuna pitivät merirosvot toisen neuvottelun isonmaston juurella ja valitsivat lähetystön, jonka oli käytävä kapteenin puheilla. Nämä edustajat olivat jo päässeet perähyttien luokse, kun Sharkey tuli esiin entinen häijy sisu loistaen silmistä ja patruuna vyö sekä pari pistoolia riippuen olkapäältä.

"Lempo teidät periköön joka roiston!" huudahti hän. "Uskallatteko te tunkeutua minun alueelleni? Astukaahan esiin, Sweetlocks, niin sammutan kiihkonne. Tulkaa tänne minun puolelleni, Galloway, Martin ja Foley, ja ruoskikaamme nuo koirat takaisin koppiinsa!"

Mutta hänen laivaupseerinsa olivat luopuneet hänestä, eikä kukaan tullut häntä auttamaan. Merirosvot tekivät hyökkäyksen. Yksi sai luodin lävitseen, mutta samassa oli Sharkey otettu kiinni ja laahattu oman isonmastonsa juurelle. Hänen kalamaiset silmänsä katselivat toista toisensa perästä, eikä kukaan suinkaan tuntenut itseään onnelliseksi sen vuoksi.

"Kapteeni Sharkey", sanoi Sweetlocks, "te olette kohdellut raa'asti useita meistä, ja nyt olette ampunut John Mastersin ja sitä ennen tappanut puuseppä Bartholomewin iskemällä häntä päähän sangolla. Kaikki tämä olisi voitu antaa teille anteeksi, koska olette ollut johtajamme vuosikausia ja koska olemme allekirjoittaneet sopimuksen ja luvanneet palvella teitä koko matkan ajan. Mutta nyt olemme kuulleet tuosta laivalla olevasta naishenkilöstä ja tiedämme teidän olevan myrkytetyn ydintänne myöten sekä vaaran uhkaavan meitä jokaista, niin kauan kuin te lahoatte, joten me kaikki muutumme saastaksi ja mätänemme. Sen vuoksi, John Sharkey, olemme me kaikki Onnellisen Vapautuksen merirosvot neuvotteluun kokoontuneina päättäneet, että niin kauan kuin vielä aikaa on ennen taudin leviämistä, jätämme teidät veneeseen tuuliajolle sellaisen kohtalon omaksi kuin sallimus on suvainnut säätää."

John Sharkey ei sanonut mitään, vaan käännellen hitaasti päätään kirosi heitä kaikkia myrkyllisellä katseellaan. Laivavene oli laskettu alas, ja Sharkey, jonka kädet yhä olivat sidotut, pudotettiin sinne köydenmutkasta.

"Työntäkää se menemään!" huusi Sweetlocks.

"Mutta odottakaahan hetkinen, herra Sweetlocks", huusi yksi miehistä. "Mitä teemme naikkoselle? Saako hän jäädä laivalle ja myrkyttää meidät kaikki?"

"Pankaa hänet veneeseen henttunsa kanssa", sanoi toinen, ja rosvot huusivat ääneen hyväksymisensä. Uhkaamalla tyttöä peitsienkärjillä he saivat hänet työnnetyksi veneeseen. Tämän lahoamistilassa olevassa ruumiissa leimusi vielä espanjalainen henki, ja hän loi voitonriemuisia silmäyksiä merirosvoihin.

"Turmio! Turmio englantilaisille! Pitaali, pitaali!" huusi hän kiihkoissaan miesten sysätessä hänet laidan ylitse veneeseen.

"Onneksi olkoon, kapteeni! Taivas suokoon siunauksensa kuherruskuukaudellenne!" huusivat miehet pilkaten yksiäänisesti, kun veneenjuko irroitettiin ja Onnellinen Vapautus passadituulen kuljettamana jätti pikku veneen taakseen mitättömäksi pilkuksi aavan meren rannattomalle ulapalle.

Ote H.M. viisitykkisen Hecates aluksen päiväkirjasta, jota on pidetty Amerikan valtamerelle tehdyn risteilyn aikana.

"Tammik. 26 p. 1721. – Tänään, kun suolaliha ei enää kelvannut ravinnoksi ja kun miehistä oli viisi sairastunut keripukkiin, määräsin kaksi venettä lähetettäväksi maihin Hispaniolan luoteisrannikolle noutamaan tuoreita hedelmiä ja – jos mahdollista – ampumaan jonkin niistä villihäristä, joita saarella on runsaasti.

"Klo 7 j.p.p. – Veneet ovat palanneet mukanaan runsas varasto vihanneksia ja kaksi villihärkää. Retkikunnan päällikkö herra Woodruff kertoo lähellä maihinlaskupaikkaa metsänreunassa löytäneensä naisen luurangon, joka oli puettu sellaiseen eurooppalaiseen pukuun, että hänen saattoi päättää kuuluneen ylhäisöön. Hänen päänsä oli murskattu suurella kivellä, joka oli hänen vieressään. Aivan lähellä oli ruohomaja sekä merkkejä siitä, että siellä oli jonkin aikaa asunut mies, minkä saattoi päättää hiiltyneistä puista, luista y.m. jäljistä. Rannikolla huhuillaan, että julma merirosvo Sharkey jätettiin viime vuonna näillä tienoin veneeseen ajelehtimaan, mutta siitä ei olla laisinkaan selvillä, onko hän suunnannut kulkunsa saaren sisäosiin vai päässyt johonkin ohitsekulkeneeseen laivaan. Jos hän taas on onnistunut saamaan jonkin aluksen itselleen, rukoilen Jumalaa lähettämään hänet meidän tykkiemme ulottuville."

KUINKA COPLEY BANKS TAPPOI KAPTEENI SHARKEYN

Bukkanierit olivat jonkin verran paremmassa arvossa kuin tavalliset merirosvot. He muodostivat vesillä asustavan tasavallan, jolla oli omat lakinsa, tapansa ja kurinpitojärjestelmänsä. Käydessään loppumatonta ja säälimätöntä kamppailua espanjalaisten kanssa oli heillä ikäänkuin jonkinlainen oikeus puolellaan. Heidän veriset hävitysretkensä rannikkokaupunkeihin eivät olleet sen raaempia kuin espanjalaisten hyökkäykset Alankomaihin tai näille samoille Amerikan omistamille Karaibeille.

Olipa bukkanierien päällikkö englantilainen tai ranskalainen, joku Morgan tai Granmont, hän oli aina kunnioitettava henkilö, jota isänmaa saattoi suojella, vieläpä ylistääkin, mikäli hän karttoi sellaisia tekoja, jotka olisivat voineet liian väkivaltaisina järkyttää seitsemännentoista vuosisadan paksunahkaista omaatuntoa. Jotkut heistä olivat taipuvaisia uskonnollisuuteen, ja vieläkin muistetaan, kuinka Sawkins heitti pelinappulat mereen sunnuntaina ja Daniel ampui pistoolillaan miehen alttarin eteen pyhyydenhalveksimisesta.

Mutta koitti sitten semmoinenkin aika, jolloin bukkanierien laivat eivät enää risteilleet Tortugan rannalla, ja heidän tilalleen ilmestyi synkkä ja lainhylkäämä merirosvo. Mutta hänkin säilytti vielä jonkinlaisen pidättyväisyyden ja kurinpidon joukossaan, ja aikaisemmat merirosvot, Avoryt, Robertsit y.m., antoivat yhä vielä myöten jonkinlaisille inhimillisille tunteille. He olivat vaarallisempia kauppiaalle kuin merenkävijälle.

Mutta he väistyivät vuorostaan hurjempien ja peloittavampien miesten tieltä, jotka tunnustivat ja vannoivat suoraan, etteivät aikoneet suoda minkäänlaista aselepoa ihmiskuntaa vastaan nostamassaan sodassa. Heidän historiastaan ei meillä ole paljonkaan tarkkoja tietoja. He eivät pitäneet laisinkaan päiväkirjaa eivätkä jättäneet minkäänlaisia jälkiä lukuunottamatta joitakin Atlantin pinnalla sattumalta ajelehtivia tummuneita ja verentahraamia vesijättötavaroita. Heidän tekojensa laatua voitiin vain arvailla sen luettelon nojalla, johon oli merkitty kadoksiin joutuneet alukset.

Tutkiessamme entisaikain historiaa voimme vain toisinaan jonkin vanhan oikeusjutun avulla vähäisen kohottaa sitä verhoa, joka peittää heidän tekonsa. Silloin saamme välähdykseltä nähdä niihin kätkeytyvän hämmästyttävän ja luonnottoman raakuuden. Sellaista oli Ned Lowin, Gow Skotlantilaisen ja pahamaineisen Sharkeyn väki. Nimenomaan juuri viimeksimainitun sysimusta parkkilaiva Onnellinen Vapautus oli tunnettu Newfoundlandin rannalta Orinokon suistamolle asti onnettomuuden ja kuoleman synkkänä ennustajana.

Sekä saarilla että aavalla valtamerellä oli monta Sharkeyn verivihollista, mutta ei ainoallakaan heistä ollut katkerampia kokemuksia kuin kingstonilaisella Copley Banksilla. Banks oli ollut Länsi-Intian suurimpia sokerikauppiaita. Hän oli siellä huomatussa asemassa, neuvoskunnan jäsen, ylhäissyntyisen naisen puoliso ja Virginian maaherran serkku. Hänen molemmat poikansa oli lähetetty Lontooseen kasvatettaviksi, ja heidän äitinsä oli matkustanut sinne noutamaan heitä takaisin. Se laiva, jolla he palasivat, joutui Sharkeyn käsiin, ja koko perhe surkean kuoleman omaksi. Copley Banks ei puhunut paljon saadessaan tiedon tästä, vaan vaipui synkkään ja itsepäiseen alakuloisuuteen. Hän laiminlöi toimensa, vältti ystäviään ja vietti suurimman osan ajastaan kalastajain ja merimiesten halvoissa kapakoissa. Siellä hän istui rähinän ja kaikenlaisen henkisenkin saastan keskellä äänettömästi poltellen piippuaan kasvoillaan päättäväinen ilme ja silmät hehkuen. Yleensä otaksuttiin, että onnettomuudet olivat koskeneet hänen järkeensä, ja vanhat ystävät katselivat häneen karsaasti, sillä hänen uusi seuransa oli sitä laatua, että se pystytti raja-aidan hänen ja kunniallisten ihmisten välille.

Silloin tällöin kertoi huhu Sharkeyn taas risteilevän merellä. Toisinaan toi sellaisen tiedon jokin kuunari, joka oli nähnyt vihreän liekin taivaanrannalla ja lähestyessään auttamaan palavaa laivaa olikin äkkiä kääntynyt pakomatkalle huomatessaan kiiltävän, mustan parkkilaivan väijyvän suden tavoin tuhotun laivan lähettyvillä. Joskus taas kertoi Sharkeystä jokin pelastunut kauppalaiva, joka oli syössyt satamaan purjeet mutkalla kuin naisen pusero, koska se oli nähnyt paikatun keulapurjeen hitaasti kohoavan sinipunervan merenpinnan yläpuolelle. Välistä oli jokin rannikkolaiva löytänyt kuivuneessa Bahaman lahdessa auringon polttamia ruumiita.

Kerran saapui satamaan mies, joka oli ollut erään guinealaisen laivan perämiehenä ja päässyt pakoon merirosvojen käsistä. Hän ei osannut puhua – sellaisen käsittelyn johdosta, jollaisen Sharkey usein toimitti uhreilleen – mutta hän osasi kirjoittaa, ja hän kirjoittikin sellaista, joka erikoisesti herätti Banksin mielenkiintoa. Tuntikausia he istuivat yhdessä kartan ääressä, ja mykkä mies osoitteli siellä täällä hajallaan olevia särkkiä ja mutkikkaita lahdelmia, kun taas hänen toverinsa istui koko ajan vaiti piippuaan poltellen, muuttumaton ilme kasvoillaan ja silmät palaen.

Eräänä aamuna noin kaksi vuotta perhettään kohdanneen onnettomuuden jälkeen Copley Banks meni omaan liikkeeseensä yhtä tarmokkaan ja virkeän näköisenä kuin ennenkin. Johtaja tuijotti häneen hämmästyneenä, sillä oli kulunut kuukausia siitä kuin omistaja oli osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa liikettään kohtaan.

"Hyvää huomenta, herra Banks", sanoi hän.

"Hyvää huomenta, Freeman. Ruffling Harry näyttää olevan satamassa."

"Niin, herra Banks. Se lähtee keskiviikkona Antilleille."

"Minulla on sen suhteen toisenlainen suunnitelma, Freeman. Olen päättänyt lähteä sillä Whydahiin orjia hankkimaan."

"Mutta se on jo valmiiksi lastattu, herra Banks."

"Siinä tapauksessa on lasti purettava heti, Freeman. Päätökseni on horjumaton, ja laivan on lähdettävä Whydahiin orjia noutamaan."

Kaikki vastaväitteet ja vakuuttelut olivat turhia, joten johtajan täytyi vastahakoisesti taas purattaa laiva lähtökuntoon.

Sitten Copley Banks alkoi tehdä varusteluja Afrikan-matkaansa varten. Hän näytti enemmän luottavan voimaan kuin vaihtokauppaan suunnitellessaan tulevan lastin hankkimista, sillä hän ei ottanut mukaansa laisinkaan niitä halpoja helyjä, joista villi-ihmiset pitävät, vaan sijoitettiin prikiin kahdeksan tykkiä, joilla saattoi ampua yhdeksännaulaisia luoteja, sekä kaikki telineet täyteen musketteja ja lyöntimiekkoja. Lähinnä peräkajuuttaa oleva purjehuone muutettiin ruutivarastoksi, johon sopi yhtä paljon ammuksia kuin hyvin varustettuun kaapparilaivaan. Vettä ja ruokavaroja otettiin mukaan pitkän matkan varalle.

Mutta laivan miehistön kokoonpano oli kerrassaan ihmeellinen. Se sai liikkeenjohtaja Freemanin vakuutetuksi siitä, että huhu oli puhunut totta väittäessään hänen esimiehensä menettäneen järkensä. Sillä milloin milläkin tekosyyllä alkoi Copley Banks erottaa vanhoja ja kokeneita merimiehiään, jotka olivat palvelleet liikettä vuosikausia, ja heidän tilalleen hän otti sataman pohjasakkaa – miehiä, joiden maine oli niin kehno, että huonoinkin pestaaja olisi hävennyt heidän pestaamistaan.

Ruffling Harryn miehistöön valittiin esimerkiksi Birthmark Sweetlocks, jonka tiedettiin olleen mukana murhaamassa kampessipuiden kaatajia, niin että mielikuvitusrikkaammat pitivät hänen rumaa tulipunaista luomeansa tuon suuren rikoksen jälkikajastuksena. Hän oli ensimmäinen perämies, ja seuraava mies hänestä oli Israel Martin, pieni auringonkuivattama mies, joka oli palvellut Howell Daviesin laivalla Cape Coast Castlea vallattaessa.

Miehet valittiin niiden joukosta, joihin Banks oli tutustunut heidän pahamaineisissa oleskelupaikoissaan. Hänen oma pöytäpalvelijansa oli luhistuneen näköinen mies, joka vain töllisteli suu auki puhuteltavaansa koettaessaan lausua hänelle jotakin. Hänen partansa oli ajettu pois, ja mahdotonta oli tuntea häntä samaksi mieheksi, jota Sharkey oli viillellyt ja joka oli päässyt pakenemaan ja kertomaan Copley Banksille kokemuksiaan.

Nämä puuhat eivät jääneet huomaamatta ja selityksiä vaille Kingstonin kaupungissa. Sotajoukkojen komentaja – tykistövoimain majuri Harvey – teki vakavia huomautuksia maaherralle.

"Se ei ole kauppalaiva, vaan pieni sota-alus", virkkoi hän. "Minun mielestäni Copley Banks olisi vangittava ja laiva otettava takavarikkoon."

"Mitä te epäilette?" kysyi maaherra, joka oli hidasjärkinen mies, kuumetaudin ja portviinin heikentämä.

"Luulenpa, että nyt on kysymyksessä toinen Stede Bonnet", vastasi soturi.

Stede Bonnet oli suuresti kunnioitettu uskonnollinen uutisviljelijä, joka jonkin äkillisen ja ylivoimaisen veren kiihtymisen vaikutuksesta oli luopunut kaikesta ja ruvennut merirosvoksi Karaibin merelle. Tämä tapaus, joka oli vielä tuore, oli aiheuttanut tavatonta hämminkiä saaristossa. Maaherroja oli ennenkin syytetty siitä, että he olivat liitossa merirosvojen kanssa ja ottivat osuutensa heidän ryöstösaaliistaan, joten pieninkin virkeyden puute saatettiin tulkita pahoin päin.

"Vai niin, majuri Harvey", virkkoi maaherra, "olen tavattomasti pahoillani, jos minun on pienimmässäkään määrin loukattava ystävääni Copley Banksia, sillä monta monituista kertaa ovat minun jalkani olleet hänen mahonkipöytänsä alla, mutta kuullessani teidän sananne ei minulla ole valitsemisen varaa, vaan on minun annettava teille määräys lähteä hänen laivalleen ottamaan täysin selville sekä sen laatu että tarkoitusperä."

Kello yksi aamulla lähtikin majuri Harvey mukanaan veneellinen sotamiehiään tehdäkseen odottamattoman vierailun laivaan, mutta tuloksena oli, että he löysivät vain hamppuköyden riippumassa ankkuripaikalla. Se oli jäänyt siihen prikistä, jonka omistaja oli aavistanut vaaran. Alus itse oli jo vaajavarustusten toisella puolen ja puski koillista passadituulta vastaan pyrkiessään Antiikille päin.

Kun priki seuraavana aamuna oli jättänyt Morant Pointin pelkäksi usvaksi eteläiselle taivaanrannalle, kutsuttiin kaikki miehet peräkannelle ja Copley Banks ilmaisi heille suunnitelmansa. Hän sanoi valinneensa heidät, reippaat pojat ja rohkeat miehet, jotka mieluummin antautuisivat johonkin vaaraan merellä kuin tyytyisivät niukkaan elantoon maalla. Kuninkaan laivat olivat harvalukuisia ja heikkoja, joten he itse voisivat saada käsiinsä minkä vastaantulevan laivan tahansa. Jotkut olivat hyvin menestyneet tällaisessa hommassa, eikä ollut minkäänlaista syytä, joka olisi estänyt heitä vaihtamasta tervaisia nuttujaan samettitakkeihin näin kunnollisen ja hyvin varustetun laivan hoitajina. Jos he olisivat valmiit purjehtimaan mustan lipun turvissa, olisi hän halukas johtamaan heitä. Mutta jos jotakuta halutti perääntyä, saisi hän käytettäväkseen laivaveneen ja voisi soutaa takaisin Jamaikaan.

Neljä miestä neljästäkymmenestäkuudesta pyysi saada eron palveluksestaan, astui laivan vieressä kelluvaan veneeseen ja souti pois toisten pilkatessa ja hoilatessa. Muut kokoontuivat peräkannelle ja muovailivat säännöiksi yhteisen yrityksen toimintasuunnitelman. Mustalle öljykankaan kappaleelle maalattiin pääkallo, minkä jälkeen se nostettiin isoonmastoon eläköönhuutojen kaikuessa.

Valittiin laivaupseerit ja määriteltiin heidän valtansa rajat. Copley Banks tuli laivan kapteeniksi, mutta koska merirosvolaivoissa ei ylimalkaan ole ensimmäisiä perämiehiä, valittiin Birthmark Sweetlocks aliperämieheksi ja Israel Martin puosuksi. Toveruussääntöjen määritteleminen ei tuottanut minkäänlaista vaikeutta, sillä vähintäänkin puolet miehistä olivat ennen toimineet merirosvolaivoilla. Ruoka tulisi olemaan sama kaikilla, eikä kukaan saisi estää toista juomasta! Kapteenille annettaisiin kajuutta, mutta miehet saisivat käydä siellä milloin haluaisivat.

Kaikki saisivat saaliista yhtä suuren osan paitsi kapteeni, aliperämies, puosu, puuseppä ja tykkimiesten päällikkö, jotka saisivat ylimääräisesti neljäsosasta aina kokonaiseen asti. Se, joka ensimmäiseksi näkisi kaapattavan aluksen, olisi oikeutettu ottamaan siitä parhaan aseen. Se, joka ensimmäiseksi iskisi siihen koukkunsa kiinni, saisi anastaa sieltä kalleimman puvun. Kukin saisi kohdella omaa vankiaan, oli tämä sitten mies tai nainen, oman mielensä mukaan. Jos joku väistyisi tykkinsä vierestä, saisi aliperämies ampua hänet. Nämä pykälät kuuluivat muiden joukossa niihin sääntöihin, joiden alle kaikki Ruffling Harryn neljäkymmentäkaksi miestä merkitsivät oman puumerkkinsä.

Niin oli uusi merirosvolaiva risteilemässä merillä, ja ennenkuin vuosi kului loppuun, oli sen nimi kaikkialla yhtä tunnettu kuin Onnellisen Vapautuksenkin. Bahamasta Leewardsiin ja Leewardsista Windwardsiin pidettiin Copley Banksia Sharkeyn kilpailijana ja kauppalaivojen kauhuna. Pitkään aikaan eivät nämä alukset tavanneet toisiaan, mikä oli sitäkin merkillisempää, kun Ruffling Harry aina pysyttelihe samoilla paikoilla kuin Sharkeyn laivakin. Mutta vihdoin eräänä päivänä, kun Ruffling Harry kulki Coxon's Holen kapeaa väylää Kuban itäkärjessä puhdistaakseen pohjansa, tapasi se siellä Onnellisen Vapautuksen, jonka väkipyörät ja taklaukset oli jo pantu kuntoon samaa tarkoitusta varten.

Copley Banks laukaisi tervehdyspanoksen ja nosti tankoon vihreän lipun, niinkuin merenkulkijain tapa oli. Sitten hän antoi laskea veneen vesille ja lähti maihin.

Kapteeni Sharkey ei ollut luonteeltaan ystävällinen eikä tuntenut myötämielisyyttä niitä kohtaan, jotka harjoittivat samaa ammattia kuin hän. Copley Banks tapasi hänet istumassa hajareisin erään peräkannelle sijoitetun tykin päällä uus-englantilainen aliperämiehensä Ned Galloway ja joukko rähiseviä roistoja seisomassa vieressään. Mutta jokainen heistä vaimensi vähän räyhäämistään, silloin kun Sharkeyn kalpeat kasvot ja kalamaiset silmät kääntyivät häneen päin.

Sharkey oli paitahihasillaan. Hänen hienosta palttinasta valmistettu kaularöyhelönsä pisti esiin punaisen, pitkäliepeisen liivin kaula-aukosta. Paahtavalla auringolla ei näyttänyt olevan minkäänlaista voimaa hänen kuivaan ruumiiseensa, sillä hänellä oli päässään matala nahkalakki, ikäänkuin olisi ollut talvi. Monivärinen silkkinauha kulki poikittain hänen rinnallaan ja siihen oli kiinnitetty surmaa tuottava miekka, kun taas hänen leveä metallisolkinen vyönsä oli ahdettu täyteen pistooleja.

"Lempo teidät periköön, koko salametsästäjän", huusi hän, kun Copley Banks kiipesi rintasuojuksen ylitse. "Pieksen teidät niin, ettei hengestänne jää muuta kuin tuuma jäljelle, eikä sitäkään! Mitä te oikein tarkoitatte kalastelemalla minun vesilläni?"

Copley Banks tarkasteli häntä, ja hänen silmissään oli sama ilme kuin matkamiehellä, joka vihdoinkin pääsee kotiinsa.

"Minua ilahduttaa se, että olemme samaa mieltä", sanoi hän, "sillä minun käsitykseni mukaan meret eivät ole kyllin avarat meille kummallekin. Mutta jos suvaitsette ottaa miekkanne ja pistoolinne ja tulla kerallani rantahietikolle, niin maailma pääsee eroon kirotusta roistosta, kuinka ottelu sitten päättyneekin."

"Tuopa on oikeaa puhetta!" huudahti Sharkey hypähtäen tykiltä ja ojentaen kätensä. "En ole tavannut monta, jotka voisivat katsoa John Sharkeyn silmiin ja puhua noin rohkeasti. Piru minut vieköön, jollen valitse teitä yhtiötoverikseni! Mutta jos kohtelette minua petollisesti, niin tulen aluksellenne ja viillän sisälmyksenne näkyviin omalla peräkannellanne."

"Ja minä teen teille saman!" virkkoi Copley Banks, ja niin vannoi kumpikin merirosvo toisellensa toveruutta.

Sinä kesänä he purjehtivat pohjoiseen aina Newfoundlandin rannikolle asti ja ryöstelivät newyorkilaisia kauppalaivoja ja uus-englantilaisia valaanpyynti-aluksia. Copley Banks sai m.m. käsiinsä liverpoolilaisen laivan House of Hanoverin, mutta Sharkeyn tehtäväksi jäi sitoa sen kapteeni ankkurinvipuun ja kivittää hänet kuoliaaksi tyhjillä viinipulloilla.

Yhteisvoimin he hyökkäsivät kuninkaan laivan Royal Fortunen kimppuun, joka oli lähetetty heitä haeskelemaan, ja ajoivat sen tiehensä viisituntisen yöllä suoritetun kamppailun jälkeen, jonka kestäessä humalaiset sekapäiset miehistöt olivat tapelleet alastomina lyhtyjen valossa, sillä koko tuon ajan oli rommisanko ja kauha riippunut jokaisen tykin kohdalla. Sitten he suuntasivat Pohjois-Karoliinaan Topsail Inletiin panemaan kuntoon purjeitaan ja köysistöään, ja keväällä he olivat Grand Caicosissa valmiina pitkää, Länsi-Intiaan suunniteltua retkeä varten.

Tähän mennessä oli Sharkeystä ja Copley Banksista tullut mitä parhaat ystävät, sillä Sharkeytä miellytti täysiverinen roisto ja hän rakasti kivikovaa miestä, ja hänen mielestään Ruffling Harryn kapteeni täytti nämä molemmat vaatimukset. Kesti kauan, ennenkuin hän alkoi täysin luottaa toiseen, sillä hänen luonteensa oli kylmän epäluuloinen. Hän ei koskaan uskaltanut lähteä pois omalta alukseltaan ja omain miestensä piiristä.

Mutta Copley Banks tuli usein Sharkeyn laivaan ja oli Sharkeyn toverina monissa hänen kolkoissa mässäilyissään, joten lopulta viimeksimainitun kaikki mahdolliset epäluulot haihtuivat. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä pahasta, mitä hän oli tehnyt uudelle juomaveikolleen, sillä kuinka hän olisi monien uhriensa joukosta muistanut sitä naista ja niitä kahta poikaa, jotka hän oli tappanut niin kauan sitten. Hänellä ei siis ollut minkäänlaista syytä kieltäytyä, kun hänet itsensä ja hänen aliperämiehensä kutsuttiin juominkeihin Copley Banksin alukselle heidän viettäessään viimeistä iltaansa Caicos Bankilla.

Viikkoa aikaisemmin oli ryöstetty tyhjäksi eräs hyvin varustettu matkustajalaiva, joten ruoka oli oivallista, ja illallisen jälkeen rupesi viisi heistä ahkerasti tyhjentelemään maljoja. Seurueeseen kuuluivat molemmat kapteenit, Birthmark Sweetlocks, Ned Galloway ja Israel Martin, vanha bukkanieri. Heitä palveli mykkä tarjoilija, jonka päähän Sharkey iski lasinsa säpäleiksi, koska mies oli täytellyt maljoja liian hitaasti.

Aliperämies oli houkutellut pistoolit pois Sharkeyltä, jonka tiedettiin mielellään laskevan leikkiä laukaisemalla ampuma-aseensa eri suuntiin pöydän alla nähdäkseen kuka oli onnellisin. Tämä pilanteko oli maksanut säären hänen puosulleen, minkävuoksi toiset, kun ruoat oli korjattu pöydältä, houkuttelivat Sharkeyltä aseet muka kuumuuden vuoksi ja panivat ne pois hänen ulottuviltaan.

Ruffling Harryn kapteenin kajuutta sijaitsi peräkannella, ja sen takaseinälle oli nostettu perästä ladattava tykki. Luoteja oli riveissä seinänvierillä ja kolmen suuren ruutitynnyrin päälle oli pantu ruokavadit ja pullot. Tässä synkässä huoneessa nuo viisi merirosvoa lauloivat ja räyhäsivät ja joivat mykän tarjoilijan täytellessä heidän lasejaan ja ojennellessa kynttilää heidän piippunsa sytyttämiseksi. Tunti tunnilta muuttui juttelu rivommaksi, äänet käheämmiksi, kiroukset ja huudot sekavammiksi, kunnes kolme noista viidestä oli ummistanut verestävät silmänsä ja laskenut raskaan päänsä pöytää vasten.

Copley Banks ja Sharkey jäivät siis kahden kesken, toinen siksi että oli juonut vähiten, toinen siksi, ettei minkäänlainen alkohoolimäärä voinut järkyttää hänen rautaista hermostoaan tai lämmittää hänen hidasta vertaan. Hänen takanaan seisoi valpas tarjoilija täyttäen lakkaamatta hänen lasinsa sitä mukaa kuin se tyhjeni. Ulkoa kuului nousuveden hiljaista loisketta ja vedenpintaa myöten Sharkeyn parkkilaivalta merimiesten laulua.

Tyynessä troopillisessa yössä kantautuivat sanat selvästi heidän korviinsa:

    "Ja kauppuri purjehti Stepneystä,
    tuli hei, tuli hoi, tuli kaupoilleen!
    toi kauppuri kultaa Stepneystä,
    oli silkit ja sametit yllänsä.
    Mut Jaska, se häijy kulkuri,
    häntä väijyksissä odotti
    tuolla Lowlannin lahdella."

Molemmat juomaveikot istuivat ääneti kuunnellen. Sitten Copley Banks vilkaisi tarjoilijaan, joka otti heti köysinipun takanaan olevalta ammustelineeltä.

"Kapteeni Sharkey", virkkoi Copley Banks, "muistatteko te Lontoosta lähteneen Duchess of Cornwallin, jonka upotitte Statira Shoalin edustalla kolme vuotta sitten?"

"Lempo vieköön, kuinka minä voisin muistaa niiden nimiä", sanoi Sharkey. "Niinä aikoina me kuittasimme kymmenenkin alusta viikossa."

"Matkustajain joukossa oli eräs äiti kahden poikansa kanssa. Ehkäpä se auttaa teitä selventämään muistianne."

Kapteeni Sharkey oikaisihe mietteissään takanojaan, niin että suuri ohut nenä pisti terävänä ylöspäin. Sitten hän purskahti äkkiä kimeään, hirnahtelevaan nauruun. Hän myönsi nyt muistavansa tuon tapauksen ja kertoi yksityisseikkojakin todistaakseen sen.

"Mutta enpä ollut totisesti ensin muistaa sitä ollenkaan!" huudahti hän. "Kuinka se johtui teidän mieleenne?"

"Se oli minulle tärkeä tapaus", vastasi Copley Banks, "sillä se nainen oli minun vaimoni ja pojat minun ainoat lapseni."

Sharkey tuijotti vinottain toveriansa silmiin ja huomasi sen kytevän tulen, joka oli aina piillyt niissä, leimahtaneen kolkoksi liekiksi. Hän ymmärsi niissä piilevän uhkauksen ja tapaili käsillään tyhjää vyötään. Sitten hän kääntyi siepatakseen itselleen jonkin aseen, mutta köydenmutka heitettiin hänen ympärilleen ja samassa hänen käsivartensa sidottiin sivulle. Hän tappeli vastaan villikissan tavoin ja kirkui apua.

"Ned!" hän huusi. "Ned! Herää! Tässä on tekeillä kirottu roistontyö. Auta, Ned, auta!"

Mutta nuo kolme miestä olivat vaipuneet liian sikeään eläimelliseen uneen herätäkseen minkäänlaisesta äänestä. Köyttä kierrettiin yhä vain Sharkeyn ympärille, kunnes hän oli kapaloitu kuin muumio kaulasta nilkkoihin asti. He pönkittivät hänet jäykkänä ja avuttomana ruutitynnyriä vastaan ja tukkivat hänen suunsa nenäliinalla, mutta hänen kalamaiset, punareunaiset silmänsä syytivät yhä kirouksia. Mykkä mies vaakkui haltioissaan, ja Sharkey vavahti ensimmäisen kerran nähdessään tuon tyhjän suun edessään. Hän ymmärsi, että hidas ja kärsivällinen kosto oli ajanut häntä takaa kauan ja vihdoinkin saanut hänet käsiinsä.

Molemmilla vangitsijoilla oli suunnitelma selvillä, ja he hoitivat tehtävänsä hyvin huolellisesti ja yksityiskohtaisesti.

Aluksi he särkivät kahden ruutitynnyrin kannen ja kaatoivat niiden sisällyksen pöydälle ja lattialle. He kasasivat sen kolmen humalaisen miehen alle ja ympärille, kunnes jokainen heistä suorastaan makasi ruudissa. Sitten he kantoivat Sharkeyn tykin viereen ja asettivat hänet istumaan tykinsuun eteen noin jalan päähän sen aukosta. Vaikka hän olisi kiemurrellut kuinka, ei hän voinut liikahtaa tuumankaan vertaa oikeaan eikä vasempaan, ja mykkä sitoi hänet kireälle merimiehen taitavuudella, niin että hänen oli täysin mahdotonta ponnisteleida vapaaksi.

"Kas niin, sinä verenhimoinen paholainen", sanoi Copley Banks hiljaa, "sinun on nyt kuunneltava, mitä minä puhun, sillä ne ovat viimeiset sanat, jotka elämässäsi kuulet. Nyt olet minun vallassani ja hinnan olenkin sinusta maksanut, sillä olen antanut kaikki mistä ihminen suinkin voi täällä maailmassa luopua, olenpa suorastaan heittänyt sielunikin pois.

"Saadakseni sinut käsiini on minun täytynyt vajota sinun tasollesi. Kaksi vuotta taistelin sitä vastaan toivoen, että ilmestyisi jokin muu keino, mutta sitten ymmärsin sen toivon turhaksi. Olen ryöstänyt ja murhannut – ja vielä pahempaakin, olen nauranut ja elänyt sinun toverinasi – ja kaikella sillä on ollut yksi ainoa päämäärä. Nyt on minun aikani tullut, ja sinä saat kuolla sellaisella tavalla, kuin minä olen toivonutkin sinun kuolevan. Saat nähdä varjon hiipivän hitaasti yllesi ja pirun odottavan sinua siinä varjossa."

Sharkey saattoi kuulla merimiestensä käheät äänet heidän laulaessaan:

    "Miten käynyt on Stepneyn kauppurin,
    joka hei, joka hoi, tuli kaupoilleen?
    Miten käynyt on Stepneyn kauppurin?
    Hän on kullattu vaattein verisin.
    Näät Jaska, se häijy kulkuri,
    hänen laivallensa hyökkäsi
    sillä Lowlannin lahdella."

Sanat kantautuivat selvästi hänen korviinsa, ja ihan kajuutanoven lähellä hän kuuli kahden miehen astelevan edes takaisin kannella. Ja sittenkin hän oli avuton tuijottaen yhdeksännaulaisen tykin suuhun kykenemättä liikahtamaan tuuman vertaa tai edes voihkaisemaan. Taas kuului parkkilaivalta yhteislaulua.

    "Päin Stornowayta hän lasketti taas,
    heti hei, heti hoi, yli lahden vaan!
    Päin Stornowayta hän viilletä taas,
    jossa tytöt valmiiksi ryyppyjä kaas
    tähystellen, eikö jo palaisi
    se tyttöjen häijy kulkuri
    tuolta Lowlannin lahdelta."

Kuolemaantuomitun merirosvon mielestä nämä iloiset sanat ja huolettomasti nouseva ja laskeva sävel saivat hänen oman kohtalonsa näyttämään äskeistäkin kovemmalta, mutta hänen ilkeitten sinisten silmäinsä ilme ei vähääkään pehminnyt. Copley Banks oli pyyhkäissyt pois sankkiruudin tykistä ja sirotellut uutta ruutia sen tilalle. Sitten hän oli ottanut kynttilän ja leikannut sen noin tuuman pituiseksi. Sen hän sijoitti irtonaiselle ruudille tykin aukkoon. Senjälkeen hän sirotteli ruutia paksusti sen kohdalle lattialle, joten kynttilä loppuun palettuaan ehdottomasti sytyttäisi sen suuren ruutikasan, jossa nuo kolme humalaista retkottivat.

"Sinä olet pannut toiset katsomaan kuolemaa kasvoihin, Sharkey", virkkoi Copley Banks, "nyt on oma vuorosi tullut. Sinä ja nämä siat saatte kaikki mennä yhdessä!" Hän sytytti kynttilänpätkän puhuessaan ja puhalsi sammuksiin muut pöydällä palavat kynttilät. Sitten hän lähti pois mykän kanssa ja lukitsi kajuutanoven ulkopuolelta. Mutta ennenkuin hän painoi sen kiinni, hän loi riemuitsevan katseen taakseen ja sai nähdä vielä viimeisen kirouksen noissa lannistumattomissa silmissä. Viimeinen mitä koskaan Sharkeystä näkyi, oli yhden ainoan kynttilän valossa häämöttävät kalmankalpeat kasvot kostea hohde korkealla kaljulla otsalla.

Laivan vieressä kellui vene, ja siinä soutivat Copley Banks ja mykkä mies maihin ja katselivat takanaan olevaa prikiä, johon palmupuiden takaa nouseva kuu juuri alkoi luoda valoaan. He odottivat odottamistaan tuijottaen takimmaisesta tykinaukosta näkyvään hämärään valoon. Sitten vihdoinkin kuului tykin kumea paukahdus ja hetken päästä murskaavan räjähdyksen ryske. Pitkä sileä musta parkkilaiva, valkea hiekkaranta ja sitä reunustava nuokkuvain palmujen jono välähti huikaisevassa valossa ja vaipui taas pimeyteen. Lahdelta kuului huutoa ja kirkunaa.

Sitten Copley Banks, jonka sydän oli riemua tulvillaan, kosketti toverinsa olkapäähän, ja he painuivat yhdessä Caicosin yksinäiseen viidakkoon.

"SLAPPING SAL"

Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin Ranskan merivalta jo oli mennyttä ja sen kolmikansi-aluksista oli suurempi osa lahoamassa Medwayssa kuin odottelemassa Brestin satamassa. Mutta sen fregatit ja korvetit viilettivät yhä valtameriä kintereillään kilpailijain alukset. Maailman etäisimmilläkin kolkilla nämä sirot alukset, joilla oli suloiset tyttöjen tai kukkain nimet, runtelivat ja pirstoivat toinen toisiaan tuottaakseen kunniaa mastonsa huipussa liehuvalle muutamien metrien pituiselle lippukankaalle.

Yöllä oli tuullut ankarasti, mutta päivän koittaessa oli myrsky hellittänyt, ja nyt nouseva aurinko kiertäessään länttä kohti loi värikästä valoaan rannalle ajelehtineihin ruskoleviin ja kimmelsi pitkien vihreitten aaltojen lukemattomilla harjoilla. Pohjoisessa, etelässä ja lännessä oli loppumaton pilvijono, jonka katkaisi vain kahden suuren Atlantin purjelaivan synnyttämä vaahtopatsas niiden ajaessa toinen toistaan kuohuissa. Idän puolella oli kallioinen saari, josta erottui ryhmyisiä vuorenhuippuja ja siellä täällä jokin pieni palmupuumetsikkö. Saaren korkeimpana kohtana oli alaston kartiomainen kukkula, josta kohosi kapea huurupatsas. Raskaat aallot tyrskyivät rantaa vastaan, ja turvallisen välimatkan päässä siitä kellui brittiläinen 32-tykkinen fregatti Leda, kapteeni A.P. Johnson, vuoroin kohottaen mustan kiiltävän kylkensä aallonharjalle, vuoroin painuen sinivihreään laaksoon puskien pohjoista kohti vähin purjein. Sen lumivalkoisella komentosillalla seisoi jäykkä, pieni, ruskeakasvoinen mies tähyillen kaukoputkellaan joka suuntaan taivaanrannalle.

"Herra Wharton!" huusi hän ruostunutta saranaa muistuttavalla äänellä.

Laiha, länkkäsäärinen upseeri tulla laahusti hänen luokseen komentokannen toiselta reunalta.

"Mitä nyt, kapteeni?"

"Olen avannut sinetöidyn käskykirjeen, herra Wharton."

Uteliaisuuden välähdys häivähti ensimmäisen laivaupseerin kuihtuneilla piirteillä. Viikkoa aikaisemmin oli Leda lähtenyt Antiguasta toverinsa Didon kanssa, ja amiraalin määräykset oli suljettu sinetöityyn kuoreen.

"Meidän oli käsketty avata tämä kirje saavuttuamme Sombrieron yksinäisen saaren kohdalle, joka on pohjoisesta laskien leveysasteella 18,36, lännestä pituusasteella 63,28. Sombriero oli neljän meripenikulman päässä koilliseen meistä alihangan puolella, kun myrsky hellitti, herra Wharton."

Luutnantti kumarsi jäykästi. Hän ja kapteeni olivat olleet sydänystäviä lapsuudesta lähtien. He olivat käyneet yhdessä koulua, samoihin aikoihin astuneet meriväkeen, taistelleet rinnan lukemattomissa otteluissa ja naineet toinen toisensa suvusta, mutta aina heidän seisoessaan komentosillalla pyyhkäisi rautainen sotakuri heistä pois kaiken inhimillisen jättäen jäljelle vain esimiehen ja käskynalaisen. Kapteeni Johnson otti taskustaan sinisen paperin, joka rapisi hänen avatessaan sen.

    "32-tykkisten fregattien Ledan ja Didon (kapteenit A.P.
    Johnson ja James Munro) on purjehdittava siitä paikasta, jossa
    nämä määräykset luetaan Karaibin meren suulle ja koetettava
    päästä ranskalaisen fregatin La Gloiren kimppuun, joka on
    äskettäin ahdistellut meidän kauppalaivojamme niillä tienoin.
    H. M. fregattien on myöskin etsittävä merirosvoalus, jonka nimi
    on toisinaan Slapping Sal, toisinaan taas Hairy Hudson ja
    joka on ryöstellyt brittiläisiä laivoja kuin sivumennen ja
    rääkännyt raakamaisesti niiden miehistöä. Se on pieni priki,
    varustettu vain kymmenellä kevyellä tykillä, joista yksi on
    kaksikymmentäneljänaulainen lyhyt keulatykki. Viimeksi se on
    nähty v. k. 23 p. koilliseen Sombrieron saaresta.

                         (Sinetti) James Montgomery (ali-amiraali).
                             H.M. Hl. Colossus, Antigua."

"Näyttää siltä, että olemme eksyneet toverialuksestamme", huomautti kapteeni Johnson pannen kirjeen takaisin taskuunsa ja tarkastellen taas taivaanrantaa kaukoputkellaan. "Se loittoni meistä, silloin kun me vähensimme purjeitamme. Ikävä juttu, jos kohtaamme tuon suuren ranskalaisen aluksen ilman Didoa, herra Wharton. Eikö niin?"

Luutnantti räpäytti silmiään ja hymyili.

"Sillä on kahdeksantoistanaulaiset tykit keskiosassaan ja kaksitoistanaulaiset peräkannella, veikkonen", virkkoi kapteeni. "Se kantaa neljäsataa siinä missä meidän aluksemme vain kaksisataakolmekymmentä yksi. Kapteeni de Milon on taitavin mies Ranskan armeijassa. Voi, Bobby poikani."

Hän kääntyi kannoillaan häpeissään hetkellisestä heikkoudenpuuskastaan. "Herra Wharton", sanoi hän katsahtaen tuimasti taakseen, "käskekää nostaa nuo suorakulmaiset purjeet ja kääntäkää hiukan enemmän länteen."

"Priki alihangan puolella", kuului ääni keulakannelta.

"Priki alihangan puolella", toisti luutnantti.

Kapteeni hyppäsi rintasuojustimen luokse ja pysyttelihe peräpurjeen mastotouvin luona, ja omituisen näköiseltä tuo pikku mies siinä näytti seisoessaan kulmat kurtussa tuulen liehutellessa hänen vaatteitaan. Laiha luutnantti kyyristi niskaansa ja kuiskaili Smeatonille, joka oli häntä lähin arvossa, sillä välin kuin muut upseerit ja laivamiehet nousivat kannelle alhaalta ja kerääntyivät ylihangan puoleisen kaiteen viereen varjostaen silmiään käsillään – sillä troopillinen aurinko oli jo kohonnut palmupuitten yläpuolelle. Tuo outo priki oli ankkurissa erään mutkikkaan merenlahden suussa, ja nyt saattoi jo aivan selvästi nähdä, ettei se voinut päästä avomerelle joutumatta fregatin tykkien ulottuville. Sen pohjoispuolella oleva pitkä kallioinen niemenkärki sulki siltä tien.

"Sulkekaa siltä paluutie, herra Wharton", sanoi kapteeni. "Tuskinpa meidän kannattaa aloittaa taistelua, herra Smeaton, mutta miehet voivat seisoa valmiina tykkiensä vieressä siltä varalta, että se yrittää päästä meidän ohitsemme. Laittakaa kuntoon keulatykit ja lähettäkää miehiä käsiaseilla varustettuina etukannelle."

Noina aikoina sijoittui brittiläisen laivan miehistö paikoilleen tyynesti ja tottuneesti. Muutamien minuuttien kuluttua olivat merimiehet hälisemättä ja hiljaa asettuneet tykkiensä ääreen, toiset seisoivat musketteihinsa nojaten, ja fregatin kokkapuu osoitti suoraan pikku prikiin päin.

"Onko se Slapping Sal, herra kapteeni?"

"Siitä ei ole pienintäkään epäilystä, herra Wharton."

"He eivät näytä iloitsevan meidän ilmestymisestämme. He ovat nostaneet ankkurinsa ja laittavat kiireimmän kaupalla purjeitansa kuntoon."

Ilmeisestikin aikoi priki pyrkiä vapaammille vesille. Yksi purjekappale lehahti leveilleen toisensa perästä, ja sen miesten saattoi nähdä ponnistelevan vimmatusti köysien kimpussa. Se ei yrittänytkään päästä vihollisensa ohitse, vaan suuntasi kulkunsa etemmäksi merenlahteen. Kapteeni hieroi käsiään.

"Se lähtee matalalle vedelle, herra Wharton, ja meidän täytyy sulkea se sinne. Se on nokkela pikku priki, mutta minä luulisin, että pitkä alus olisi ollut pätevämpi."

"He joutuivat tälle retkelleen kapinan vuoksi, herra kapteeni."

"Vai niin."

"Kuulin siitä Manillassa: se oli ruma juttu. Kapteeni ja molemmat perämiehet murhattiin. Tämän aluksen kapteeni, Hudson tai partainen Hudson, niinkuin häntä nimitetään, johti kapinaa. Hän on lontoolainen ja kaikkein julmimpia roistoja, mitä koskaan on ollut liikkeellä."

"Hänen seuraava liikkeensä tulee suuntautumaan mestauslavalle, herra Wharton. Siinä näyttää olevan runsaasti miehiä. Soisinpa voivani ottaa siitä itselleni parikymmentä märssymiestä, mutta siinä olisi sentään kylliksi turmelemaan meidän aluksemme miehistön."

Molemmat upseerit tarkastelivat kaukoputkillaan prikiä. Äkkiä luutnantti alkoi kiristellä hampaitaan ja kapteenin kasvoille kohosi tummempi puna.

"Peräkaiteen luona on Hudson, herra kapteeni."

"Se halpamainen julkea roisto! Hän varmaankin punoo vielä jonkin uuden konnanjuonen, ennenkuin pääsemme hänestä eroon. Luulisitteko kahdeksantoistanaulaisten tykkien kantavan häneen, herra Smeaton?"

"Sitä varten meidän pitää päästä yhtä kaapelinmittaa lähemmäksi, herra kapteeni."

Heidän puhuessaan priki teki muutamia mutkia, ja kun se palasi, tuprahti sen perähangan puolelta savusuihku. Se oli vain pelkkää pöyhkeilyä, sillä tykki ei voinut kantaa kauemmaksi kuin korkeintaan puoliväliin. Sitten tuo pikku alus pääsi taas tuuliselle alueelle tekemällä reippaan käännöksen ja kiiti uuden niemekkeen ympäri mutkittelevaan kanavaan.

"Vesi muuttuu täällä nopeasti yhä matalammaksi, herra kapteeni", virkkoi toinen upseeri.

"Kartan mukaan on vielä kuusi syltä."

"Laskinluodin mukaan vain neljä, herra kapteeni."

"Kun pääsemme tästä mutkasta, niin ottakaamme sitten tarkemmin selvää siitä missä olemme. Kas vain, tuotapa aavistinkin! Laskekaa lähemmäksi sitä, herra Wharton. Nyt se on meidän armoillamme!"

Fregatti oli nyt kokonaan poissa mereltä jokimaisen merenlahden perällä. Päästyään erään niemekkeen ohitse saattoi se nähdä molempien rantain yhtyvän noin meripenikulman päässä. Niin lähellä rantaa kuin mahdollista eräässä polvekkeessa odotteli priki kylki vainoojaansa päin käännettynä ja musta lippu liehuen perämastossa. Laiha luutnantti, joka oli taas ilmestynyt kannelle leveä miekka vyötäisille sidottuna ja kaksi pistoolia vyöhön työnnettynä, tarkasteli uteliaasti tuota lippua.

"Onko se rosvolippu?" kysyi hän.

Mutta kapteeni oli raivoissaan.

"Ennenkuin minä olen selvittänyt asiani hänen kanssaan, saa hän riippua siellä, missä hänen housunsakin riippuvat. Millaisia veneitä te haluatte, herra Wharton?"

"Me tulemme hyvin toimeen tavallisella maihinmenoveneellä ja Julialla."

"Ottakaa neljä ja toimikaa nopeasti. Viheltäkää niiden miehet heti paikalle. Minä pidän tuota alusta lujilla ja autan teitä pitkillä kahdeksantoistanaulaisilla tykeillä."

Nuo neljä venettä loiskahtivat veteen, niin että köydet narisivat ja väkipyörät kitisivät. Niiden miehet kokoontuivat niihin vieri viereen. Siinä oli avojalkaisia, tyhmänkin näköisiä merimiehiä, naureskelevia merikadetteja, ja jokaisen purjenuoria hoiteli vanhempi upseeri, jonka kasvoilla oli jäykän koulumestarin ilme. Nojaten kyynärpäillään kompassikoppiin kapteeni tarkasteli yhä tuota kaukana olevaa prikiä. Sen miehet vipusivat ylös iskuköysiään, laahasivat toisiin paikkoihin ylihangan puoleisia tykkejään, hakkasivat uusia aukkoja niitä varten ja tekivät monenlaisia valmisteluja epätoivoisen vastarinnan varalle. Kaiken tämän touhun keskipisteenä oli suuri mies, jonka parta ulottui ihan silmiin asti. Päässään punainen yömyssy hän touhusi ja koukisteli ja hinasi köysiä. Kapteeni tarkasteli häntä synkästi hymyillen. Sitten hän äkkiä napsautti kokoon kaukoputkensa ja teki täysikäännöksen. Hetkiseen ei hän voinut muuta kuin tuijottaa eteensä.

"Kutsukaa veneet takaisin!" huusi hän heikolla narisevalla äänellä. "Valmiit taisteluun! Irroittakaa nuo keskikannen tykit. Prässätkää raa'at, herra Smeaton, ja olkaa valmiina ryhtymään tappeluun, niin pian kuin vauhtia on tarpeeksi."

Merenlahden mutkan takaa tuli hyvin suuri alus. Sen iso keltainen kokkaraaka ja valkeasiipinen keulakuva pistihe juuri näkyviin palmupuumetsikön takaa, samalla kuin korkealle puiden latvain yläpuolelle kohosi kolme suunnatonta mastoa, joista keskimmäisen kärjessä liehui upeana kolmivärinen lippu. Hyvää vauhtia se tuli, niin että tummansininen vesi vaahtosi keulan kummallakin puolen, kunnes saattoi täysin selvästi nähdä sen pitkän, kaarevan mustan kyljen loistavan kuparijuovan alapuolella ja lumivalkoiset riippumatot ylempänä sekä vieri vieressä seisovat miehet, jotka kurkistelivat sen reunakaiteitten ylitse. Sen alemmat raa'at kiinnitettiin köydellä, sen tykkiensuut vivuttiin ylemmäksi, jotta kaikki olisi taistelukunnossa. Gloiren tähystäjät olivat saaren rannalla olevan niemekkeen takana maaten nähneet sen umpikujan, johon brittiläinen alus oli rientänyt, niin että kapteeni de Milon oli seurannut Ledaa samoin kuin kapteeni Johnson Slapping Salia.

Mutta tällaisessa jännittävässä tilanteessa näyttäytyi brittiläisten erinomainen sotakuri parhaiten. Veneet kiitivät takaisin laivalle, niiden miehet ryhmittyivät määräpaikkoihinsa laivan viereen, heidät viskattiin ylös nostokurkien avulla ja nuoraportaat kiinnitettiin. Riippumatot nostettiin ylemmäksi ja käärittiin lujalle, laipiot laskettiin alas, tykinaukot ja ruutisäiliöt avattiin, tulet sammutettiin laivankeittiössä, ja rumpujen ääni kutsui taistelupaikalle. Joukko miehiä järjesti kuntoon etupurjeet ja käänsi fregatin toiseen suuntaan, jolla välin tykkimiehet riisuivat nuttunsa ja paitansa, kiristivät vyötään ja sijoittivat paikoilleen kahdeksannaulaiset tykkinsä kurkistellen ampuma-aukkojen rei'istä komeaa ranskalaista alusta. Tuuli oli hyvin heikko. Tuskin värettäkään voi nähdä kirkkaansinisellä vedenpinnalla, mutta purjeet pullistuivat jonkin verran metsäisten kukkulain takaa tulevassa tuulenpuuskassa. Ranskalaistenkin laiva oli kääntynyt tuulessa, ja molemmat alukset lipuivat nyt hitaasti merelle päin keula- ja peräpurjeitten avulla, Gloire satakunta metriä edellä. Se laski likemmäksi tuulta kääntyäkseen Ledan keulan eteen, mutta brittiläinen laivakin muutti suuntaansa ja molemmat alukset lipuivat hitaasti eteenpäin, niin ääneti, että latasimien kilahdukset kajahtelivat ihan selvästi ranskalaisten merimiesten sijoittaessa panoksia tykkeihin.

"Meillä ei ole tässä suurtakaan liikkumatilaa, herra Wharton", huomautti kapteeni.

"Olen ollut mukana pienemmälläkin alalla suoritetuissa tappeluissa, herra kapteeni."

"Meidän täytyy pysytellä sopivan välimatkan päässä ja luottaa tykkeihimme. Gloire on hyvin vahvasti miehitetty ja jos se pääsee kyljen puolelle, voi meidän käydä huonosti."

"Näen sotamiesten lakit sieltä."

"Kaksi komppaniaa kevyttä jalkaväkeä Martiniquelta. Nyt se on sopivalla kohdalla! Kaikki tykkien viereen ja antakaa paukkua, sitten kun olemme poikittain sen perän puolella!"

Pikku kapteenin terävät silmät olivat huomanneet merenpinnan karehtivan, mikä ennusti lyhyttä tuulenhenkäystä. Hän oli käyttänyt sitä hyväkseen kiitääkseen poikittain suureen ranskalaiseen alukseen nähden ja pyyhkäistäkseen sitä päästä päähän kaikilla tykeillään ohimennessään. Mutta päästyään sen sivuitse Ledan täytyi palata takaisin tuuleen pysytelläkseen poissa matalalta vedeltä. Tämä liike kuljetti sen ranskalaisen aluksen ylihangan puolelle, ja tuo luja pikku fregatti näytti ihan kaatuvan kyljelleen, kun Gloire laukaisi ammottavista ampuma-aukoistaan koko sivunsa leveydeltä räiskähtävän panoksen. Hetkisen kuluttua Ledan märssymiehet kiipesivät ylös korjaamaan märssypurjeita ja yliprammipurjeita, ja se koetti taas päästä poikittain Gloiren keulaan nähden ja ampua sitä päästä päähän. Mutta ranskalainen kapteeni käänsikin aluksensa kokan, ja molemmat laivat joutuivat kyljetysten pistoolin kantomatkan päähän toisistaan syytäen kaikista sivutykeistään toisen panoksen toisensa perästä vastustajaansa yhdessä niistä monista murhaavista kahakoista, jotka peittäisivät meidän karttamme verellä, jos niistä kaikista kerrottaisiin.

Tuossa raskaassa, melkein täysin tyynessä troopillisessa ilmanalassa muodosti savu kummankin aluksen ympärille tiheän suoja-aidan, josta vain märssytangot pistivät näkyviin. Kumpikaan ei voinut nähdä vihollisestaan mitään muuta kuin pimeässä välähtelevät tulituprahdukset. Tykkejä puhdistettiin ja ladattiin ja laukaistiin tiheään savupilveen. Perä- ja keulakannella laukaisivat merimiehet kahtena pienenä punaisena juovana yhteislaukauksiaan, mutta eivät voineet enempää kuin tykkimiehetkään nähdä, mitä vaikutuksia heidän luodeillaan oli. Niinikään he eivät olleet laisinkaan selvillä oman joukkonsa vaurioista, sillä tykin ääressä seisoessaan saattoi kukin vain hämärästi erottaa oikean- ja vasemmanpuoleisen naapurinsa. Mutta, tykkien jylinän ylitse kaikui vinkuvain pyssynlaukausten terävämpi ääni, pirstoutuvien lautojen ryske sekä silloin tällöin kuuluva raskas jymähdys, kun raakapuu tai väkipyörä kaatui kumahtaen kannelle. Laivaupseerit astelivat edes takaisin pitkin tykkiriviä, ja kapteeni Johnson viuhtoi savua pois pystylierisellä hatullaan katsellen jännittyneenä vihollislaivaan päin.

"Tämä on merkillistä, Bobby!" sanoi hän, kun yliluutnantti tuli hänen viereensä. Sitten hän äkkiä hillitsi kiintymyksensä ja kysyi: "Mitä olemme menettäneet, herra Wharton?"

"Isonmaston raakapuun ja kahvelin, herra kapteeni."

"Missä lippu on?"

"Se on pudonnut mereen."

"He voivat luulla meidän aikovan antautua! Sitaiskaa veneen lippu ylihangan puolelle perämaston alapurjeen raakaan."

"Kyllä, herra kapteeni."

Tykinkuula murskasi heidän välissään kompassikopin kappaleiksi. Toinen iski kaksi merimiestä veriseksi, vavahtelevaksi sekasotkuksi. Hetkisen kuluttua alkoi nousta sakeaa savua, ja englantilainen kapteeni huomasi vastustajansa raskaamman tykistön saavan aikaan hirveää tuhoa. Leda oli pirstoutunut hylky. Sen kannella lojui hujan hajan ruumiita. Muutamat ampuma-aukot olivat repeytyneet hajalle ja yksi kahdeksantoistanaulaisista tykeistä oli singahtanut taaksepäin perälleen, niin että sen suu uhkasi suoraan pilviä. Pieni joukko merimiehiä vielä latasi ja laukaisi, mutta puolet tykeistä oli jo vaiti ja niiden miehet makasivat läjissä niiden ympärillä.

"Olkaa valmiit torjumaan luotamme vihollisen iskumiehiä!" huusi kapteeni.

"Miekat esiin, pojat, miekat esiin!" karjui Wharton.

"Laukaiskaa yhteislaukaus heidän päästessään viereemme!" määräsi kapteeni.

Ranskalaisen aluksen suunnaton hahmo pisti näkyviin savun keskeltä. Iskumiehiä seisoi tiheinä ryhminä sen reunoilla ja mastotouvien luona. He pamauttivat vielä kaikista sivutykeistään loppulaukauksen, ja Ledan isomasto katkesi muutamien jalkojen korkeudelta tyvestään, kieppui ilmassa ja rysähti peräkannen tykkien päälle tappaen kymmenen miestä ja tehden kokonaisen patterin taistelukyvyttömäksi. Hetkisen kuluttua molemmat alukset joutuivat kyljetysten, ja Gloiren ylihangan puoleinen keula-ankkuri veti Ledan peräpurjeen köydet alihangan puolelle. Karjaisten varustautuivat iskumiesten sankat parvet hyökkäykseen.

Mutta heidän jalkansa eivät tulleet koskaan koskettamaan tuota, verentahraamaa kantta. Jostakin tuli hyvintähdätty yhteislaukaus ja sen perästä yhä uusia. Englantilaiset merimiehet, jotka odottelivat miekkoineen ja pyssyineen äänettömäin tykkien takana, näkivät ihmeekseen vihollistensa sankkain parvien harvenevan ja lohkeilevan. Samassa ranskalaisen aluksen alihangan puolelta kuului tykeillä ammuttu yhteislaukaus.

"Korjatkaa pois hylkytavarat!" huusi kapteeni. "Mitä lempoa ne ammuskelevat?"

"Tykit kuntoon, pojat!" huohotti luutnantti. "Me saamme heidät vielä masennetuksi!"

Hylkytavarat revittiin ja hakattiin ja särjettiin kappaleiksi, kunnes ensin yksi tykki ja sen perästä toisetkin kykenivät laukaisemaan. Ranskalaisten ankkuriköysi oli katkaistu, ja Leda oli vapautunut tuosta turmiollisesta syleilystä. Mutta silloin syntyi äkkiä kova hälinä Gloiren mastotouvien luona, ja sata englantilaista huusi äänensä käheäksi: "He pakenevat! He pakenevat! He pakenevat!"

Ja se olikin totta. Ranskalainen alus oli lakannut ampumasta ja käytti kaiken tarmonsa jokaisen mahdollisen purjeen nostamiseen. Mutta nuo sata huutavaa miestä eivät voineet laskea kaikkea omaksi ansiokseen. Kun savu haihtui, ei ollut vaikea nähdä tämän hälinän alkusyytä: Alukset olivat taistelun aikana kulkeutuneet lahden suulle, ja sieltä näkyi noin neljän meripenikulman päässä Ledan toverilaiva, joka lasketti täysin purjein tykkien ääntä kohti. Kapteeni de Milon oli suorittanut päivätyönsä, ja nyt kulki Gloire nopeasti pohjoista kohti Didon seuratessa sen kintereillä ja ammuskellessa keulatykeillään, kunnes eräs niemeke peitti laivat näkyvistä.

Mutta Leda oli surkeassa kunnossa: isomasto poikki, reunasuojukset säpäleinä, perämasto ja kahveli pois ammuttuina, purjeet riippuen kuin mierolaisen rievut ja satakunta sen miehistä kuolleina tai haavoittuneina. Ihan sen vieressä kellui aalloilla kaikenlaista hylkytavaraa. Siinä oli silvotun aluksen peräkokka, jossa näkyi maalattuna valkeilla kirjaimilla mustalle pohjalle: Slapping Sal.

"Taivaan tähden! Tuo priki pelasti meidät!" huudahti Wharton. "Hudson johti sen taisteluun ranskalaista laivaa vastaan, ja kaikista ranskalaisen sivutykeistä ammuttu laukaus pirstosi sen säpäleiksi veteen!"

Pikku kapteeni teki täysikäännöksen ja alkoi astella edes takaisin kannella. Hänen laivamiehensä tukkivat jo kuulanreikiä, paikkasivat ja korjailivat. Kun kapteeni palasi yliluutnanttinsa luokse, huomasi tämä esimiehensä ankarissa piirteissä silmäin ja suun ympärillä jonkinlaista pehmenemistä.

"Ovatko he kaikki kuolleet?"

"Joka mies. He ovat varmasti uponneet aluksensa keralla."

Molemmat miehet tuijottivat alas tuohon synkkään nimeen sekä siihen laivahylyn kappaleeseen, joka kellui värjääntyneessä vedessä. Jotakin mustaa ajelehti edes takaisin pirstoutuneen kahvelin ja sotkeutuneen nostoköyden rinnalla. Se oli Slapping Salin kamala lippu, ja sen vieressä virui tulipunainen lakki.

"Hän oli roisto, mutta hän oli kuitenkin brittiläinen", virkkoi kapteeni vihdoin. "Hän eli kuin roisto, mutta – taivas sen tietää – hän kuoli kuin mies!"

MAANTIEROSVO

VAIHERIKAS TUNTI

Tämä tapahtui Eastbourne-Tunbridgen tiellä lähellä Cross in Handia – yksinäisellä taipaleella, joka vei kanervakankaan keskitse. Kello oli noin puoli kaksitoista eräänä loppukesän sunnuntai-iltana. Auto kulki hitaasti tietä myöten.

Se oli pitkä, kapea Rolls-Royce, joka eteni melkein äänettömästi koneen hiljaa hyrrätessä. Kahden sähkölyhdyn luomassa kirkkaassa valokehässä kiitivät huojuvat ruohotupsut ja kanervamättäät nopeasti kuin kullalta hohtavat elävät kuvat, jättäen taakseen ja ympärilleen sitäkin mustemman pimeyden. Heleänpunainen täplä heijastui tielle, mutta minkäänlaista numerotaulua ei näkynyt tässä auton perälampun luomassa punaisessa kehässä. Auto oli avonainen ja matkailijamallia, mutta tuossakin hämärässä valossa, sillä yö oli aivan kuutamoton, olisi tarkkaavaiselta katselijalta tuskin voinut jäädä huomaamatta omituinen epämääräisyys sen ääriviivoissa. Kun se sujahti leveän valojuovan ylitse, joka heijastui eräästä avoinna olevasta mökin ovesta, saattoi paremmin ymmärtää syyn. Autosta riippui omituinen irtonainen ruskeasta hollanninpalttinasta valmistettu esine. Pitkä musta etuosakin oli peitetty jonkinlaisella kireälle vedetyllä verholla.

Se yksinäinen mies, joka ohjasi tätä omituista autoa, oli leveäharteinen ja tukeva. Hän istui kumaraisena ohjauspyöränsä vieressä tirolilainen hattu painettuna syvälle silmiin asti. Päähineen luoman tumman varjon alapuolella kyti paperossin punainen pää. Jonkinlaisesta nukkakankaasta valmistetun tumman, väljän päällystakin kaulus oli nostettu pystyyn, niin että se peitti korvatkin. Hän antoi autonsa liikkua äänettömästi alas pitkää mäkeä koneen seisoessa ja koskemattakaan kädensijaan. Hänen tukevilta hartioiltaan kohoava kaulansa oli kurkotettu eteenpäin, ikäänkuin hän olisi koettanut pimeyden lävitse erottaa jonkin kiihkeästi odottamansa esineen.

Jostakin kaukaa etelästä päin kuului heikosti etäistä autontorven törähtelyä. Sellaisena iltana ja sellaisessa paikassa täytyy kaiken liikenteen suuntautua etelästä pohjoiseen, kun lontoolaisten pyhäpäivän viettäjien virta kulkeutuu kylpypaikalta takaisin pääkaupunkiin – huvituksista velvollisuuksiin. Mies istui suorana ja kuunteli jännittyneenä. Niin, nyt se taas kuului, ja varmasti etelästä päin. Hän painoi kasvonsa pyörän kohdalle ja koetti nähdä jotakin pimeyden lävitse. Sitten hän sylkäisi äkkiä paperossin suustaan ja veti syvään henkeään. Kaukana tien toisessa päässä oli kaksi pientä keltaista pistettä tehnyt kaarroksen. Ne katosivat erääseen mutkaan, kohosivat taas näkyviin ja jälleen hävisivät. Verhotussa autossa toimettomana istuva mies muuttui äkkiä tavattoman vilkkaaksi. Taskustaan hän veti esiin tummasta kankaasta valmistetun naamion, jonka kiinnitti lujasti kasvoilleen sovittaen sen huolellisesti niin, että se ei ollenkaan haitannut hänen näkökykyään. Hetkiseksi hän välähdytti palamaan taskulampun, vilkaisi nopeasti omia varusteitaan ja pani lampun viereensä penkille mauserpistoolin rinnalle. Sitten hän kiskaisi hattunsa entistä syvemmälle päähänsä, päästi kätensä irti ohjauspyörästä ja painoi vauhtivipua. Tohisten ja tutisten ponnahti pitkä musta kone eteenpäin ja alkoi kiitää alasviettävää mäkeä voimakkaan koneen hiljaa suhistessa. Ajaja kumartui ja sammutti etulyhdyt. Vain hämärä ja harmaa kaistale, joka halkaisi mustan nummen, osoitti hänelle tien suunnan. Edestäpäin kuului nyt sekavaa puuskutusta ja kolinaa ja rätinää, kun vastaantuleva auto ponnisteli mäkeä ylös. Sen voimakas vanhanaikuinen ohjauspyörä naksahteli ja tutisi, ja kone tykytti kuin väsynyt sydän. Keltaiset huikaisevat lyhdyt hävisivät viimeisen kerran erään mutkan taakse. Kun ne taas ilmestyivät mäen päälle, olivat molemmat autot kolmenkymmenen metrin päässä toisistaan. Musta auto sujahti poikittain väylälle ja sulki toiselta tien samalla kuin sen yläpuolella ilmassa alkoi varoitukseksi heilua asetyleeni lamppu. Kovalla kohinalla saapunut auto alkoi äkkiä jarruttaa ja pysähtyi.

"Kuulkaahan siellä", huudahti huolestunut ääni, "me olisimme totisesti voineet joutua tapaturman uhreiksi. Miksi hitossa ette pidä valoa etulyhdyissänne? En nähnyt teitä laisinkaan, ennenkuin olin särkeä lamppuni autoanne vasten."

Naamioitu mies kurkotti lamppuaan ja näki hyvin vihaisen nuoren miehen, sinisilmäisen, keltaviiksisen ja kukoistavanvärisen istuvan kaksitoistahevosvoimaisen vanhanaikuisen Wolseley-auton ohjauspyörän ääressä. Äkkiä muuttui hänen kiihoittuneiden kasvojensa vihainen ilme yksinomaan hämmentyneeksi. Mustan auton ohjaaja oli hypähtänyt alas istuimeltaan. Musta pitkäpiippuinen ilkeännäköinen pistooli työnnettiin matkamiehen kasvojen eteen, ja sen takaa näkyi musta naamio, jonka molemmista aukoista tuijotti kaksi ilkeää silmää.

"Kädet ylös!" sanoi äkkiä tyly ääni. "Kädet ylös, tai totisesti –"

Nuori mies oli yhtä rohkea kuin kuka tahansa, mutta hänen kätensä nousivat sittenkin ylös.

"Tulkaa alas autosta", komensi ahdistaja tuimasti.

Nuori mies astui alas tielle lyhdyn ja pistoolin pysytellessä lähellä hänen kasvojaan. Kerran hän näytti aikovan laskea kätensä alas, mutta lyhyt, tyly sana ponnahdutti ne taas ilmaan.

"Kuulkaahan, tämä on totisesti kerrassaan sopimatonta", huomautti matkustaja. "Te varmaankin teette pilaa, vai kuinka?"

"Kellonne", virkkoi mauserpistoolia pitelevä mies.

"Ette suinkaan tosissanne sitä tarkoita?"

"Kuuletteko, kellonne!"

"No, ottakaa se, jos välttämättä haluatte. Se on joka tapauksessa ainoastaan kullattu. Te olette myöhästynyt kaksisataa vuotta ajassa tai olette muutamia tuhansia kilometrejä pohjoisessa oikealta leveysasteelta. Viidakot ovat teidän aluettanne – tai Amerikka. Te ette näytä oikein luontevalta Sussexin maantiellä."

"Kukkaronne", virkkoi toinen. Hänen äänessään ja käytöksessään oli jotakin hyvin pakottavaa. Hän sai kukkaron.

"Onko sormuksia?"

"En käytä niitä."

"Seisokaa siinä! Älkää liikahtako!"

Maantierosvo kulki uhrinsa sivuitse ja avasi Wolseleyauton etusuojuksen. Hänen kätensä, jossa oli teräspihdit, työntyi syvälle auton koneeseen. Kuului napsahdus, kun metallilanka katkesi.

"Lempo teidät vieköön, älkää turmelko konettani!" huusi matkustaja.

Hän käännähti, mutta salamannopeasti oli pistooli taas hänen päänsä kohdalla. Mutta sinä lyhyenä silmänräpäyksenä, jolloin rosvo teki tuon pikku pyörähdyksen, oli nuori mies nähnyt sellaista, joka sai hänet ällistyksestä hätkähtämään. Hän avasi suunsa ikäänkuin huudahtaakseen jotakin. Sitten hän ilmeisellä ponnistuksella malttoi mielensä.

"Nouskaa autoon", sanoi naamioitu.

Matkustaja kiipesi takaisin istuimelleen.

"Mikä on nimenne?"

"Ronald Barker. Entä teidän?"

Maantierosvo ei ollut kuulevinaan tätä julkeaa kysymystä.

"Missä te asutte?" kysyi hän.

"Käyntikorttini ovat kukkarossani. Ottakaa yksi niistä."

Naamioitu hypähti omaan autoonsa, jonka kone oli hiljaa säestänyt tätä keskustelua sihisemällä ja kohisemalla. Läjähtäen hän työnsi taaksepäin sivujarrun, tarttui ohjauspyöräänsä, jonka käänsi jyrkästi ympäri ja jätti taakseen paikalleen seisomaan Wolseleyn. Hetkistä myöhemmin hän kiiti nopeasti kaikki lyhdyt sytytettyinä noin puolen kilometrin matkan eteläänpäin tietä myöten, jolla välin herra Ronald Barker sivulamppu kädessään penkoi hurjasti korjauslaatikkoaan löytääkseen sieltä rautalangan pätkän, jolla saisi koneensa taas kuntoon ja pääsisi jälleen liikkeelle.

Kun naamioitu seikkailija oli päässyt turvallisen kauas uhristaan, hiljensi hän vauhtia, otti saaliinsa taskustaan, työnsi kellon jälleen takaisin, avasi kukkaron ja laski rahat. Seitsemän shillinkiä sisälsi tuo kurja ryöstösaalis. Tämä ponnistusten laiha tulos näytti paremminkin huvittavan kuin surettavan häntä, sillä hän hymähteli itsekseen pitäessään näitä muutamia kolikoita lyhdyn valossa. Sitten hänen käytöksensä muuttui äkkiä. Hän työnsi laihan kukkaron takaisin taskuunsa, veti auki jarrun ja alkoi kiitää eteenpäin yhtä jännittyneen näköisenä kuin ensimmäisellekin seikkailuretkelleen lähtiessään. Toisen auton lyhdyt lähestyivät tietä myöten.

Tällä kerralla maantierosvo menetteli vähemmän varovasti. Hän oli ilmeisestikin tullut rohkeammaksi kokemuksensa perusteella. Lyhdyt sytytettyinä hän kiiti vastatulleita kohti ja pysähtyen keskelle tietä käski heidän seisahtua. Hämmästyneiden matkustajain silmissä olikin tuo näky kylliksi peloittava. He näkivät omain etulamppujensa valossa kaksi hehkuvaa ympyrää pitkän mustakaulaisen voimakaskoneisen auton kummallakin puolen ja niiden yläpuolella sen ohjaajan naamioidut kasvot ja uhkaavan olemuksen. Rosvon lyhdyn kultaisessa valokehässä näkyi hieno avonainen, kaksikymmenhevosvoimainen Humber, jonka kuljettajanpaikalla istui pieni, hyvin hämmästyneen näköinen mies tirkistellen lippalakiansa alta. Tuulisuojuksen takaa pisti kummaltakin puolen esiin kahden erittäin sievän nuoren naisen harsolla kiinnitetyt hatut ja ihmettelevät kasvot, ja toinen heistä ilmaisi suurta järkytystään päästämällä kuuluviin toisen pelästyneen pikku huudahduksen toisensa perästä. Toinen oli kylmäverisempi ja tyynempi.

"Älä hätäänny, Hilda", kuiskasi hän. "Sulje akkuna äläkä ole hupsu. Varmasti vain Bertie tai joku muu pojista on tehnyt tämän kepposen."

"Ei, ei! Se on varmasti ihan vakavaa, Flossie. Olen vakuutettu siitä, että siellä on rosvo. Voi, hyväinen aika, mitä meidän on tehtävä?"

"Millainen seikkailu!" huudahti toinen. "Kuinka suuremmoinen seikkailu! Nyt se ei enää ennätä aamulehtiin, mutta varmasti siitä kerrotaan joka ainoassa iltalehdessä."

"Mitähän seurauksia siitä onkaan?" voihki toinen. "Voi, Flossie, Flossie, minä pyörryn nyt heti. Etkö luulisi sen auttavan, jos me kumpikin huutaisimme? Eikö lian ole kerrassaan kauhistuttava mustine naamioineen? Voi hyväinen aika, voi laupias taivas! Hän aikoo tappaa rakkaan pikku Alfin!"

Rosvon puuhailu oli tosiaankin jonkin verran levottomuutta herättävä. Hän oli hypähtänyt alas autostaan ja kiskaissut niskasta pidellen toisen auton kuljettajan istuimeltaan. Mauserpistoolin näkeminen oli tehnyt lopun pienimmistäkin vastaväitteistä, ja sen pakottamana oli pikku mies vetänyt auki etusuojustimen ja ottanut pois paikoiltaan sähkötulpat. Saatuaan tällä tavoin varmuuden siitä, että vanki ei päässyt liikkumaan minnekään, lähti naamioitu mies lyhty kädessä auton peräpuolen kohdalle. Hän oli luopunut siitä äreästä tylyydestä, jolla hän oli kohdellut herra Ronald Barkeria, ja sekä puhui että käyttäytyi ystävällisesti, vaikkakin päättävästi. Kohauttipa hän hattuaankin puhuttelun alkajaisiksi.

"Olen pahoillani siitä, että tuotan teille hankaluutta, hyvät naiset", virkkoi hän, ja hänen äänensä oli muutamia askelia korkeampi kuin aikaisemman keskustelun kuluessa. "Saanko kysyä nimiänne?"

Neiti Hilda ei kyennyt puhumaan mitään kunnollista, mutta neiti Flossie oli lujempaa ainesta.

"Onpas tämä kaunis juttu", sanoi hän. "Mitä oikeutta teillä on pysähdyttää meidät yleisellä maantiellä? Haluaisinpa tietää sen?"

"Minulla ei ole paljon aikaa", vastasi rosvo tuimemmalla äänellä. "Minun täytyy vaatia teitä vastaamaan kysymykseeni."

"Sano hänelle, Flossie. Ole taivaan tähden kohtelias hänelle!" huudahti Hilda.

"No niin, jos nyt haluatte sen tietää, niin kuulkaa siis, että me olemme erään Lontoon teatterin näyttelijöitä", sanoi nuori nainen. "Ehkäpä olette kuullut neiti Flossie Thorntonista ja neiti Hilda Manneringista? Me olemme näytelleet yhden viikon Eastbournessa Royal-teatterissa ja lähdimme sunnuntaiksi kerran huviretkelle. Nyt sen siis tiedätte!"

"Minun täytyy pyytää teidän kukkaroitanne ja jalokiviänne."

Molemmat naiset ilmaisivat äänekkäästi vastalauseensa, mutta huomasivat, samoin kuin Ronald Barkerkin, että tuon miehen käytöksessä oli jotakin tyynen pakottavaa. Muutamien minuuttien kuluttua he olivat ojentaneet kukkaronsa, kasan välkkyviä sormuksia, rannerenkaita, rintasolkia ja kultaketjuja auton etu-istuimelle. Timantit välkkyivät ja liekehtivät kuin pienet sähkökipinät lyhdyn valossa. Rosvo otti kaikki nämä kimmeltävät esineet ja punnitsi niitä kädessään.

"Onko jokin näistä teille erikoisen rakas?" kysyi hän naisilta, mutta neiti Flossie ei tuntenut minkäänlaista halua tunnustusten tekemisiin.

"Älkää koettako esiintyä armeliaana", sanoi hän. "Ottakaa kaikki tai jättäkää ne. Ei meitä haluta ottaa lahjana vastaan sirpaleita omista tavaroistamme."

"Paitsi Billyn antamaa kaulanauhaa!" huudahti Hilda ja sieppasi käteensä pienen helminauhan. Rosvo kumarsi ja päästi sen irti. "Eikö mitään muuta?"

Urhoollinen Flossie alkoi äkkiä itkeä. Hilda samoin. Tällä oli rosvoon ihan yllättävä vaikutus. Hän heitti kaikki jalokivet lähinnä istuvan syliin.

"Siinä saatte! Ottakaa ne!" sanoi hän. "Se on joka tapauksessa mitätöntä korutavaraa. Teille se on jonkin arvoista, minulle ei vähimmässäkään määrin."

Kyyneleet muuttuivat silmänräpäyksessä hymyilyksi.

"Kukkarot saatte mielihyvällä. Meidän korumme vastaavat kymmenkertaisesti rahamme arvoa. Mutta kuinka lystikkäällä tavalla te hankittekaan elatuksenne! Ettekö pelkää joutuvanne kiinni? Tämähän on niin merkillistä, ikäänkuin jokin kohtaus huvinäytelmästä."

"Se voisi yhtä hyvin olla murhenäytelmästäkin", huomautti rosvo.

"Voi, ei suinkaan – ei varmastikaan!" huudahtivat molemmat näyttelijättäret.

Mutta rosvo ei tuntenut halua keskustelun jatkamiseen. Kaukana tien toisessa päässä ilmestyi näkyviin kaksi heikkoa valotäplää. Uusi ansiomahdollisuus tarjoutui hänelle, eikä hänen sopinut sekoittaa toisiinsa eri asioita. Pantuaan taas koneensa käyntiin hän kohotti hattuaan ja lähti uusia tulokkaita vastaanottamaan, jolla välin neidit Flossie ja Hilda kurkottivat päänsä ulos isännättömästä autostaan väristen vieläkin seikkailunsa jälkeen ja katsellen perälyhdyn punaista kimmellystä, kunnes se haipui pimeyteen.

Tällä kerralla näyttivät kaikki merkit lupaavan runsasta saalista. Upea kuusikymmenhevosvoimainen Daimler, jonka tietä valaisi neljä isoa kiiltävän, leveän metallireunuksen kehystämää lamppua, nousi mäkeä ylös koneen tykyttäessä matalasti ja tasaisesti, niinkuin luonnollista olikin niin voimakkaan koneen vetäessä. Se jatkoi matkaansa aivan kuin jokin kallisarvoisella tavaralla lastattu, korkeaperäinen espanjalainen alus, kunnes väijyksissä oleva kaapparilaiva pyyhkäisi poikki sen keulan ja pysähdytti sen äkkiä. Suljetun ohjaajankopin avonaisesta akkunasta pistivät ulos vihaiset, punakat, tahraantuneet ja ärtyneet kasvot. Rosvo näki korkean, kaljun otsan, paksut, riippuvat posket ja kaksi pientä ovelaa silmää, jotka loistivat rasvapoimujen välissä.

"Pois tieltäni, hyvä herra! Pois tieltäni heti paikalla!" huusi karhea ääni. "Aja hänen ylitseen, Hearn! Mene alas ja vedä hänet maahan istuimeltaan. Mies on humalassa – hän on humalassa, kuuletko!"

Tähän asti olisi tuon nykyaikaisen maantierosvon käytöstä voinut sanoa kohteliaaksi. Nyt hän muuttui silmänräpäyksessä raivostuneeksi. Ohjaaja, roteva ja taitava mies, hyppäsi selkänsä takaa kuuluvan käreän äänen yllyttämänä alas autosta ja tarttui lähestyvää rosvoa kurkusta. Tämä iski häntä pistoolinsa perällä, niin että mies kaatui voihkaisten maantielle. Seikkailija harppasi hänen ruumiinsa ylitse, veti auton oven auki ja tarttui siinä istuvaa kookasta herraa raivoisasti korvasta kiinni laahaten hänet ärjymisistä huolimatta maantielle. Sitten hän vielä läimäytti häntä kylmäkiskoisesti kaksi kertaa kasvoille kämmenellään. Iskut kajahtivat kuin pistoolinlaukaukset yön hiljaisuudessa. Lihava matkustaja valahti kalmankalpeaksi ja horjahti taaksepäin puolittain tajuttomana ohjaajankoppia vasten. Rosvo kiskaisi auki hänen takkinsa, nykäisi irti raskaat kultaiset kellonvitjat kelloineen, otti mustasta silkkisestä kaulahuivista suuren timanttikoristeisen neulan, riuhtaisi uhrinsa sormista neljä sormusta – joista ei ainoakaan voinut olla kolmeatuhatta halvempi – ja sieppasi lopuksi hänen povitaskustaan paksun nahkalompakon. Koko tämän omaisuuden hän siirsi oman mustan päällystakkinsa taskuun ja sen lisäksi vielä uhrinsa helmikoristeiset kalvosinnapit sekä hänen kultaisen kaulusnappinsa. Tutkittuaan tarkoin, ettei mitään muuta otettavaa ollut jäljellä, suuntasi rosvo lyhtynsä valon maassa makaavaan ohjaajaan, huomaten tyydytyksekseen, että tämä oli väin pyörtynyt eikä kuollut. Sitten hän palasi taas isännän luokse ja rupesi hyvin kylmäkiskoisesti riisumaan häneltä kaikkia vaatteita niin julman tarmokkaasti, että hänen uhrinsa uikutti ja vääntelehti peläten kuolinhetkensä koittaneen.

Millaiset aikomukset hänen kiduttajallaan lienevätkin olleet, niille tuli hyvin jyrkkä loppu. Eräs ääni sai hänet kääntämään päänsä, ja vähän matkan päässä näkyivät pohjoisesta päin nopeaa vauhtia tulevan auton lyhdyt. Se oli varmasti jo kulkenut niiden tuhottujen autojen ohitse, jotka rosvo oli jättänyt jälkeensä. Se seurasi hänen jälkiään harkitusti ja tarkoituksellisesti, ja siinä olivat mahdollisesti mukana kaikki sen piirin poliisimiehet.

Seikkailijalla ei ollut hetkeäkään menetettävänä. Hän hypähti pois tahraantuneen uhrinsa luota, kiipesi oman autonsa istuimelle ja lähti kiitämään nopeasti tietä eteenpäin jalka vauhdin vahvistajan päällä. Jonkin matkan päässä oli kapea sivukuja, ja sinne pakolainen kääntyi lisäten yhä kovaa vauhtia ja jättäen hyvinkin viiden kilometrin välimatkan itsensä ja takaa-ajajainsa välille, ennenkuin uskalsi pysähtyä. Sitten hän laski eräässä rauhallisessa sopukassa sen illan saaliinsa – herra Ronald Barkerilta anastamansa viheliäisen summan, näyttelijättärien jonkin verran painavammat kukkarot, ne kun sisälsivät yhteensä neljä puntaa, sekä lopuksi Daimlerilla matkustaneen pohatan kallisarvoiset jalokivet ja täysinäisen lompakon sisällyksen. Siitä karttuikin kerrassaan runsas apaja, sillä siellä oli neljättäsataa puntaa rahassa ja joukko arvopapereita. Se oli ilmeisestikin tarpeeksi hyvä palkka yhden yön työstä. Rosvo sijoitti kaikki vääryydellä hankitut saaliinsa taskuunsa ja sytyttäen paperossin lähti jatkamaan matkaansa sen näköisenä kuin ainakin mies, jonka mieltä ei enää mikään huoli paina.

Tätä tapauksista rikasta iltaa seuraavana maanantaiaamuna lopetti Sir Henry Hailworthy Walcot Old Placessa aamiaisensa ja astuskeli kirjastohuoneeseensa aikoen kyhätä muutamia kirjeitä, ennenkuin lähtisi hoitamaan virkaansa tuomioistuimessa. Sir Henry oli piirikunnan sijaismaaherra, erään vanhan alemman aatelissuvun jäsen, ja oli toiminut rauhan tuomarina kymmenen vuotta. Ennen kaikkea hän oli kuuluisa hyvänä hevostenkasvattajana ja koko Weald-piirin uhkarohkeimpana ratsastajana. Hän oli pitkä suoraselkäinen mies, jolla oli voimakkaat sileäksi ajellut kasvot, tuuheat tummat kulmakarvat ja leveä, päättäväinen leuka, joten parempi oli olla hänen kanssaan ystävä kuin vihollinen. Vaikka hän oli melkein viisikymmenvuotias, ei hänessä ollut minkäänlaista vanhenemisen merkkiä, lukuunottamatta sitä seikkaa, että luonto oli oikutellen sijoittanut pienen valkoisen hiustupsun hänen oikean korvansa yläpuolelle, niin että hänen musta tukkansa näytti sen rinnalla vastakohtaisuuden vuoksi tavallistakin mustemmalta. Hän oli tänä aamuna mietteliäs, sillä sytytettyään piippunsa hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen tyhjä paperi-arkki edessään ja vaipui syviin ajatuksiin.

Äkkiä hän virkosi nykyhetkeen. Mutkittelevan ajelutien laakeripuiden takaa kuului ensin hiljaista ratinaa, joka sitten muuttui vanhanaikuisen auton äänekkääksi kolinaksi ja puuskutukseksi. Sitten sujahti nurkan takaa näkyviin vanhanaikuinen Wolseley, jonka ohjauslaitetta hoiteli terveenvärinen, keltaviiksinen nuori mies. Sir Henry nousi seisomaan tämän nähdessään ja istahti sitten taas. Hän nousi jälleen, kun lakeija minuutin kuluttua ilmoitti herra Ronald Barkerin. Se oli aikainen vierailu, mutta Barker oli sir Henryn läheinen ystävä. Näillä kahdella miehellä oli paljon yhteistä, sillä kumpikin oli etevä pyssymies, hevosmies ja biljardinpelaaja, ja nuoremmalla (ja köyhemmällä) oli tapana viettää vähintäänkin kaksi iltaa viikossa Walcot Old Placessa. Sir Henry lähestyi siis vierastaan käsi sydämellisesti ojennettuna toivottaakseen hänet tervetulleeksi.

"Olet varhainen tänä aamuna", huomautti hän. "Mihin aiot ryhtyä? Jos olet menossa Lewesiin, niin voimme ajaa yhdessä."

Mutta nuorempi mies käyttäytyi omituisesti ja tylysti. Hän ei ollut huomaavinaan sitä kättä, joka hänelle ojennettiin, ja seisoi vain paikallaan hypistellen pitkiä viiksiään ja tuijottaen kiusaantuneen ja tutkivan näköisenä rauhantuomariin.

"No, mikä nyt on?" kysyi tämä.

Mutta nuori mies ei puhunut vieläkään. Hän oli ilmeisestikin aikeissa ruveta keskustelemaan sellaisesta asiasta, johon oli vaikea päästä käsiksi. Hänen isäntänsä tuli kärsimättömäksi.

"Et ole oikein oma itsesi tänä aamuna. Mikä kumma sinua vaivaa? Onko jokin asia kuohuttanut mieltäsi?"

"On", vastasi Ronald Barker pontevasti.

"Mikä sitten?"

"Sinä."

Sir Henry hymyili. "Istuhan nyt toki, veikkonen. Jos sinulla on jotakin kaunaa minua kohtaan, niin anna kuulua."

Barker istahti. Hän näytti varustautuvan moitteita lausumaan. Kun hän lopulta sai äänensä kuuluville, tapahtui se äkkiä, kuin tykillä olisi ammuttu.

"Miksi ryöstit minut viime yönä?"

Tuomari oli rautahermoinen mies. Hän ei ilmaissut hämmästystä eikä mielipahaa. Ei lihaskaan värähtänyt hänen tyynillä, hillityillä kasvoillaan.

"Miksi väität minun ryöstäneen sinut viime yönä?"

"Suuri autolla ajava mies pysähdytti minut Mayfieldin tiellä. Hän työnsi pistoolin nenäni eteen ja ryösti kukkaroni ja kelloni. Sir Henry, se mies olit sinä."

Tuomari hymyili.

"Olenko minä ainoa suuri mies näillä seuduin? Olenko minä ainoa mies, jolla on auto?"

"Luuletko sinä, etten minä tunne Rolls-Roycea nähdessäni sellaisen – minä, joka vietän puolet elämästäni autossa ja puolet sen alla? Kenellä toisella näillä seuduilla on Rolls-Royce, paitsi sinulla?"

"Mutta rakas Barker, eikö sinunkin mielestäsi tuollainen kuvailemasi uudenaikuinen rosvo luultavammin harjoita ammattiaan oman paikkakuntansa ulkopuolella. Montako sataa Rolls-Roycea on etelä-Englannissa?"

"Ei, sir Henry, tuo ei kelpaa – se ei kelpaa! Tunsin äänesikin oikein hyvin, vaikka muutitkin sen joitakin askelia matalammaksi. Mutta hitto vieköön! – sinä teit sen? Se käy yli minun ymmärrykseni. Oli kerrassaan uskomatonta, että hyökkäsit minun, erään läheisimmän ystäväsi kimppuun, sellaisen miehen kimppuun, joka pani kaikki voimansa liikkeelle, silloin kun sinut oli äänestettävä parlamenttiin – ja siihen ryhdyit halpa-arvoisen kellon ja muutamain shillinkien vuoksi – se on tosiaankin uskomatonta."

"Tosiaankin uskomatonta", toisti tuomari hymyillen. "Ja sitten nuo näyttelijättäret, köyhät pikku olennot, joitten on ansaittava joka ainoa penni elatuksekseen. Minä näes seurasin sinun jälkiäsi tiellä. Se oli tosiaankin niin ruma juttu, etten ole sellaisesta ennen kuullutkaan. Eri juttu oli tuon lontoolaisen rahahuijarin ryöstäminen. Jos kerran ihmisen täytyy käydä ryöstelemässä, niin tuontapaiset miehet ovat sopivia uhreja. Mutta ystäväsi ja sitten nuo tytöt – niin, sanon vieläkin, etten olisi sellaista voinut uskoa."

"Miksi sitten uskot sen?"

"Koska asia on niin."

"Näytät tosiaankin vakiintuneen siihen käsitykseen. Sinulla ei näytä olevan suuriakaan todistuksia kenellekään muulle esitettävänä."

"Voisin oikeusistuimen edessä vannoa, että se olit sinä. Kaiken päällisiksi näin leikatessasi poikki minun koneeni johtolankaa – mikä oli hiton julkeaa – tuon valkoisen hiustupsusi pistävän esiin naamiosi takaa."

Teräväsilmäinen katselija olisi voinut nyt ensimmäisen kerran nähdä vähäisen levottomuuden merkin tuomarin kasvoilla.

"Sinulla näyttää olevan aika vilkas mielikuvitus."

Hänen vieraansa lehahti punaiseksi kiukusta.

"Katsoppas tätä, Hailworthy", sanoi hän avaten kätensä ja näyttäen pientä kolmikulmaista ripsureunaista mustaa vaatetilkkua. "Näetkö tätä? Se oli maassa nuorten neitosten auton vieressä. Varmaankin se repeytyi sinun hypähtäessäsi alas penkiltäsi. Lähetäppäs nyt noutamaan paksua mustaa autotakkiasi. Jollet soita kelloa, soitan minä, niin saamme sen nähdäksemme. Minun täytyy päästä tästä asiasta perille, äläkä sinä koeta kieroilla ollenkaan."

Tuomarin vastaus oli hämmästyttävä. Hän nousi seisomaan ja käveli Barkerin tuolin ohitse ovelle, jonka hän lukitsi pannen avaimen taskuunsa.

"Sinä saatkin kuulla koko asian", virkkoi hän. "Lukitsen sinut tänne sisään, kunnes olen kertonut kaikki. Nyt meidän täytyy puhua suoraan, Barker, niinkuin ainakin mies puhuu miehelle. Sinusta riippuu, päättyykö tämä murhenäytelmään vai ei."

Hän oli puhuessaan avannut yhden kirjoituspöytänsä laatikon. Hänen vieraansa rypisteli vihaisen näköisenä kulmiaan.

"Et sinä paranna asioita laisinkaan uhkaamalla minua, Hailworthy. Minä teen velvollisuuteni, etkä sinä saa minua sotketuksi pois siitä."

"En minä suinkaan halua sokaista sinua. Puhuessani murhenäytelmästä en tarkoittanut sinua sen päähenkilöksi. Minun käsitykseni mukaan vain täytyy estää tämä asia joutumasta määrätylle asteelle. Ei minulla ole sukulaisia eikä tuttavia, mutta perittyä nimeäni minun on kunnioitettava, ja jotkut asiat ovat mahdottomia."

"On myöhäistä puhua tuolla tavoin."

"Ehkäpä, mutta ei liian myöhäistä. Ja minulla on nyt paljon sinulle kerrottavaa. Ensiksikin olet siinä täysin oikeassa, että minä pidätin sinut viime yönä Mayfieldin tiellä."

"Mutta miksi ihmeessä –"

"No niin. Annahan minun kertoa se oikeassa järjestyksessä. Ensinnäkin sinun on nähtävä nämä." Hän avasi erään laatikon ja otti sieltä kaksi pientä kääröä. "Näiden oli määrä lähteä postitse Lontooseen tänä iltana. Tämä on osoitettu sinulle, ja voit saada sen yhtä hyvin nytkin. Se sisältää kellosi ja kukkarosi. Näet siis, ettei sinulla seikkailustasi ollut mitään vahinkoa lukuunottamatta poikkileikattua johtolankaa. Tämä toinen käärö on osoitettu noille nuorille näyttelijättärille ja sisältää heidän omaisuutensa. Toivoakseni olen saanut sinut vakuutetuksi siitä, että tarkoitukseni oli järjestää kumpikin juttu kuntoon jo ennenkuin sinä tulit syyttämään minua."

"Entä sitten?" kysyi Barker.

"No niin, nyt otamme sitten puheeksi herra George Wilden, joka on – mitä sinä mahdollisesti et tiedä – Wilde & Guggendorfin vanhempi osakas, toinen huonomaineisen Ludgatepankin perustajista. Hänen autonkuljettajansa on käsiteltävä eri miehenä. Voit luottaa kunniasanaani, kun selitän jo miettineeni, kuinka hänen suhteensa on meneteltävä. Mutta hänen isännästäänhän minun oli nyt puhuttava. Tiedät, etten ole rikas. Luullakseni koko piirikunta sen tietää. Sain kovan kolauksen, silloin kun Black Tulip menetti Derby-jutussa. Ja muita samanlaatuisia tapauksia on sattunut. Sitten perin jälkisäädöksellä tuhat puntaa. Tuo pirullinen pankki maksoi korkoa seitsemän sadalta talletuksista. Tunsin Wilden ja tapasin hänet. Kysyin häneltä, oliko heidän laitoksensa luotettava. Hän sanoi sen olevan. Jätin rahani heille, ja kahden vuorokauden kuluttua oli koko pankki luhistunut. Yleinen syyttäjä sai selville, että Wilde oli tietänyt jo kolmen kuukauden ajan, ettei mikään voinut pelastaa heidän laitostaan. Ja kuitenkin hän otti koko minun omaisuuteni lastiksi vajoavalle alukselleen. Hänellä itsellään ei ollut mitään hätää – lempo hänet vieköön! Hänellä oli rahoja muualla. Mutta minä olin menettänyt kaikki varani, eikä mikään pankki voinut minua pelastaa. Ja kuitenkin hän oli ryöstänyt minut niin puhtaaksi, kuin suinkin mies voi toisen ryöstää. Minä tapasin hänet, ja hän nauroi minulle vasten kasvoja. Hän kehoitti minua hankkimaan valtiolainan ja sanoi minun päässeen vähillä oppirahoilla. Ja silloin vannoin, että minun oli keinoilla millä hyvänsä saatava kostetuksi hänelle. Opin tuntemaan hänen tapansa, sillä olin pannut koston oikein päämääräkseni. Tiesin hänen palaavan Lontooseen sunnuntai-iltaisin Eastbournesta. Tiesin hänellä olevan lompakossaan melko rahasumman. Se on nyt minun lompakkoni. Aiotko väittää minulle, ettei minulla ollut siveellistä oikeutta tehdä niinkuin tein? Taivas sen tietää, että olisin jättänyt tuon heittiön niin puti puhtaaksi, kuin hän on jättänyt monta leskeä ja orpoa, jos minulla vain olisi ollut aikaa!"

"Siihen minulla ei ole mitään sanomista. Mutta miksi ryöstit minut? Ja nuo tytöt?"

"Olehan toki järkevä, Barker. Luuletko sinä, että olisin voinut pelastua ilmitulolta, jos olisin ryöstänyt vain tuon henkilökohtaisen vihamieheni? Se oli mahdotonta. Minun oli pakko esiintyä ihan tavallisena rosvona, joka sattumalta hyökkäsi hänen kimppuunsa. Sen vuoksi läksin liikkeelle tavallisena rosvona koettelemaan onneani. Ja paholainen oli järjestänyt asian niin, että minun piti ensimmäiseksi kohdata sinut. Olin tyhmä, kun en tuntenut sinun vanhaa autoromuasi siitä kolinasta, jonka se sai aikaan mäkeä noustessaan. Nähdessäni sinut osasin tuskin puhua naurultani. Mutta minun täytyi suorittaa aloittamani asia. Sama juttu näyttelijättärien suhteen. Pelkäänpä, että olin vähällä ruveta herättämään epäluuloja, kun en voinut ottaa heidän pikku korujaan. Mutta koetin muuten teeskennellä rosvoa. Sitten tuli minun odottamani mies. Silloin ei tylyyteni suinkaan ollut teeskenneltyä. Olin lähtenytkin nylkemään hänet, ja sen teinkin. Mitä nyt arvelet tästä kaikesta, Barker? Tähtäsin viime yönä pistoolilla sinun päätäsi, ja tänä aamuna olet sinä menetellyt samoin minun suhteeni, joko sitten uskot tai et!"

Nuori mies nousi hitaasti seisomaan ja puristi tuomarin kättä leveästi hymyillen.

"Älä tee sellaista enää. Se on liian vaarallista", sanoi hän. "Siitä nousisi aika meteli, jos sinä joutuisit kiinni."

"Sinä olet kelpo poika, Barker", virkkoi tuomari. "Ei, en minä enää tee sellaista. Kuka taas onkaan puhunut 'elämän vaiherikkaista hetkistä'? Laupias taivas, kuinka viehättävää! Se oli ihana hetki minun elämässäni. Mitä kannattaakaan puhua kettujen metsästämisestä. Ei, en yritä sitä enää koskaan, sillä voisin tosiaankin joutua kiinni."

Pöytäpuhelin soi äänekkäästi, ja tuomari nosti torven korvalleen. Kuunnellessaan hän hymyili toverilleen.

"Olen vähän myöhästynyt", virkkoi hän, "ja minua odotetaan piirioikeuteen tutkimaan jotakin näpistelyjuttua."

TARINOITA AAVOILTA ULAPOILTA

JUOVIKAS ARKKU

"Mitä te näette siitä, Allardyce?" kysyin.

Toinen perämieheni seisoi vieressäni peräkannella lyhyet vahvat sääret hajallaan, sillä myrskyn jäljeltä kävivät vielä melko korkeat mainingit, ja meidän kaksi takimmaista venettämme melkein koskettivat veteen joka heilahduksella. Hän tuki kaukoputkeaan perämaston touveja vasten ja tarkasteli kauan ja kiinteästi tätä surullista vierasta laivaa joka kerta sen kohotessa hyökyaallon harjalle, jossa se tapaili tasapainoaan joitakin silmänräpäyksiä, ennenkuin keikahti toiselle puolelle. Se oli niin syvällä vedessä, että vain sattumoittain näin vilahdukselta sen kellanvihreän reunasuojuksen.

Se oli priki, mutta sen isomasto oli katkennut noin kymmenen jalan korkeudelta kannesta laskien, eikä minkäänlaista yritystä näkynyt tehdyn katkenneitten osien korjaamiseksi, joita ajelehti sen vieressä vedessä – purjeita ja raakapuita ikäänkuin haavoitetun kalalokin taittuneita sulkia. Etumasto törrötti vielä pystyssä, mutta keulatangonpurje lepatti höllänä ja etupurjeet ajelehtivat pitkinä valkeina kaistaleina sen edessä. En ole koskaan nähnyt alusta, joka olisi joutunut ankaramman kohtalon uhriksi.

Emme tosin voineet sitä ihmetellä, sillä kolmen viime vuorokauden kuluessa oli ollut aikoja, jolloin oli ollut hyvin kysymyksenalaista, näkisikö oma parkkialuksemme koskaan enää maata. Kolmenkymmenenkuuden tunnin ajan olimme pitäneet sen keulan maata kohti suunnattuna, ja jollei Mary Sinclair olisi ollut parhaita Clydestä lähteneitä aluksia, emme olisi mitenkään selviytyneet. Ja tässä me nyt sitten kuitenkin olimme myrskyn loputtua menetettyämme ainoastaan pikku veneen ja osan ylihangan puoleista reunakaidetta. Mutta kun ilma oli vähän tyyntynyt, emme suinkaan olleet hämmästyneitä huomatessamme toisten laivain joutuneen ankaramman kohtalon uhreiksi ja nähdessämme tämän silpoutuneen prikin ajelehtivan sinisellä merellä pilvettömän taivaan alla ikäänkuin salaman sokaiseman miehen kertomassa kestämistään kauhuista.

Allardyce, joka oli hidas ja täsmällinen skotlantilainen, tuijotti kauan ja kiinteästi pikku alukseen, sillä välin kuin meidän miehemme korjailivat reunakaidetta tai parveilivat etummaisten mastotouvien ympärillä ulottuakseen näkemään vierasta alusta. Me olimme noin kahdennellakymmenennellä leveys- ja kymmenennellä pituusasteella, ja sellaisella kohdalla herättää vieras alus uteliaisuutta, sillä Atlantin pääkauppalinjat ovat jääneet pohjoispuolelle. Kymmenisen päivää olimme purjehtineet ypö yksinämme merellä.

"Luullakseni siellä ei ole yhtäkään ihmistä", huomautti toinen perämies.

Minäkin olin tullut samaan käsitykseen, sillä en voinut nähdä minkäänlaista elonmerkkiä sen kannella, eikä minkäänlaista vastausta näkynyt meidän laivamiestemme ystävällisiin heilutuksiin. Miehistö on luultavasti poistunut siitä luullen sen joutuvan haaksirikkoon.

"Sen hetket ovat luetut", jatkoi Allardyce tyyneen tapaansa. "Millä hetkellä tahansa sen keula voi olla näkymättömissä ja perä pystyssä. Vesi jo huuhtelee rintanojan reunaa."

"Mikä lippu sillä oikein on?" kysyin.

"Koetan juuri saada siitä selvää. Se on kokonaan sotkeutunut nostoköysiin. Niin, nyt erotan sen ihan selvästi. Se on Brasilian lippu, mutta siinä on väärä reuna ylhäällä."

Laivalla oli siis nostettu hätämerkki, ennenkuin miehet olivat lähteneet. Ehkäpä he olivat vast'ikään paenneet. Otin perämiehen kaukoputken ja katselin joka taholle pitkin syvänsinisen Atlantin kohoilevaa pintaa, jossa yhä vielä näkyi valkoisia kuohujuovia ja täpliä. Mutta missään päin en voinut erottaa ainoatakaan elävää olentoa meitä itseämme lukuunottamatta. "Tuolla aluksella voi olla eläviä ihmisiä", huomautin. "Siellä voi olla haaksirikosta pelastunutta tavaraa", mutisin toinen perämies.

"Ohjatkaamme siis sen viereen tuulen alapuolelle."

Olimme vain satasen metriä siitä, kun käänsimme keularaakamme taaksepäin, ja siinä me kelluimme, parkki ja priki, kumarrellen ja nyykytellen kuin kaksi tanssivaa temppuilijaa.

"Laskekaa vesille yksi peräveneistä", määräsin. "Ottakaa neljä miestä, Allardyce, ja menkää katsomaan, millä kannalla siellä asiat oikein ovat."

Mutta juuri silloin ilmestyi kannelle ensimmäinen perämieheni, herra Armstrong, sillä kello oli seitsemän, ja hänen oli astuttava palvelusvuorolleen muutamien minuuttien kuluttua. Minun mieleni teki itse lähteä tuolle hyljätylle alukselle katsomaan, mitä siellä oikein oli. Selitin asian muutamin sanoin Armstrongille, hyppäsin kaiteen ylitse ja laskeuduttuani köysiportaita asetuin hoitelemaan veneen purjenuoria.

Matka oli lyhyt, mutta sen kulkeminen kesti kumminkin jonkin aikaa, ja niin korkeina kohoilivat aallot, että useinkin ollessamme aallonpohjassa emme voineet nähdä parkkilaivaamme, josta olimme lähteneet, emmekä prikiä, jota kohti kuljimme. Laskeva aurinko ei valaissut näin alas, ja aaltojen välissä laaksoissa oli kylmää ja pimeää, mutta jokainen uusi laine kohotti meidät taas lämpöön ja auringonpaisteeseen. Joka kerta meidän kelluessamme valkealla aallonharjalla kahden tumman laakson välissä näin vilahdukselta prikin pitkän, vaaleanvihreän reunakaiteen ja sen nuokkuvan keulamaston. Ohjasin niin, että pääsimme kiertämään sen peräkeulan ympäri saadaksemme siten paremmin päätetyksi, kummalta puolen siihen oli kiivettävä. Viereen päästyämme voimme erottaa vettä viistävään keulalautaan maalatun nimen Nossa Sehnora da Vittoria.

"Ylihangan puolelle", neuvoi toinen perämies. "Seisokaa valmiina iskukoukku kädessä, puuseppä!" Hetkisen kuluttua olimme hypänneet reunakaiteen ylitse, joka oli tuskin meidän venettämme korkeammalla, ja niin seisoimme hyljätyn aluksen kannella.

Ensimmäinen ajatuksemme oli taata oma turvallisuutemme siltä varalta, että laiva uppoaisi allamme, mikä tuntui hyvin todennäköiseltä. Tämän vuoksi jäi kaksi miestä pitelemään veneenjukoa työnnettyään veneen ensin kauemmaksi aluksen reunasta, niin että se olisi valmiina, jos meidän pitäisi kiireesti paeta. Puusepän käskettiin ottaa selvä, paljonko sinne oli vettä päässyt ja lisääntyikö sitä yhä. Sillä välin oli Allardycen ja minun pikaisesti tarkastettava alus ja sen lasti.

Kannella oli hujan hajan hylkytavaraa ja kanahäkkejä, joissa kuolleet linnut lojuivat. Veneitä ei ollut jäljellä muita kuin yksi ainoa, jonka pohja oli puhkaistu. Täysin varmalta näytti, että miehet olivat kaikki poistuneet laivalta. Kapteenin kajuutta sijaitsi kannella, ja sen yhden seinän olivat raskaat aallot lyöneet sisään. Allardyce ja minä astuimme sisään ja näimme kapteenin pöydän, sellaisena kuin hän oli sen jättänyt kirjoineen ja papereineen, jotka olivat yksinomaan espanjan- tai portugalinkielisiä ja lojuivat siinä huiskin haiskin tupakan tuhkan seassa. Katselin ympärilleni löytääkseni laivan päiväkirjan, mutta sellaista ei näkynyt.

"Olenpa melkein varma, ettei hän ole sellaista pitänytkään", virkkoi Allardyce. "Etelä-amerikkalaisella kauppalaivalla hoidetaan jokseenkin leväperäisesti asioita, eivätkä he viitsi tehdä muuta kuin mikä on ihan välttämätöntä. Ja jos heillä on ollut päiväkirja, on kapteeni varmasti ottanut sen mukaansa veneeseen."

"Minun tekisi mieleni korjata kaikki nämä kirjat ja paperit", sanoin "Kysykää puusepältä, kuinka paljon meillä vielä on aikaa."

Hän toi rauhoittavan tiedon. Laiva oli täynnä vettä, mutta osa lastia oli veden päällä pysyvää, eikä niinmuodoin ollut minkäänlaista vaaraa laivan pikaisesta uppoamisesta. Todennäköisesti se ei uppoaisikaan, vaan ajelehtisi sinne tänne tuollaisena peloittavana, karttaan merkitsemättömänä matalikkona, jotka ovat aiheuttaneet monen komean aluksen uppoamisen.

"Siinä tapauksessa ei teidän ele vaarallista lähteä alas, herra Allardyce", huomautin. "Ottakaa selvä siitä, mihin tämä kelpaa sekä kuinka paljon tämän lastista voidaan pelastaa. Minä tarkastan nämä paperit teidän poissaollessanne."

Lastiluettelojen sekä muutamien pöydältä olevain paperien ja kirjeitten perusteella sain selville, että brasilialainen priki Nossa Sehnora da Vittoria oli kuukausi sitten lähtenyt Bahiasta. Kapteenin nimi oli Texeira, mutta miehistöstä ei ollut tarkempaa selontekoa. Alus oli ollut matkalla Lontooseen, ja silmäys lastausluetteloon riitti täysin ilmaisemaan minulle, että emme voineet toivoa paljonkaan hyötyvämme tavarain pelastamisesta. Sen lastina olivat pähkinät, inkivääri ja puutavara, viimeksimainittu suurina troopillisessa ilmanalassa kasvaneitten puitten pölkkyinä. Nämä olivat epäilemättä estäneet tuon onnettoman aluksen uppoamasta, mutta ne olivat niin suuria, että meidän oli mahdotonta viedä niitä mukanamme. Paitsi näitä oli lastina jotakin kevyttä rihkamaa, kuten joukko koristelintuja hattukauppiaille ja sata laatikkoa säilykehedelmiä. Papereita selaillessani satuin huomaamaan pienen englanninkielisen lapun, joka herätti mielenkiintoani. Se kuului seuraavasti:

"Pyydetään, että ne erilaiset vanhat espanjalaiset ja intialaiset harvinaisuuskapineet, jotka ovat peräisin Santaremin kokoelmasta ja ovat osoitetut Prontfoot & Neumanille Lontooseen Oxford-kadulle, sijoitettaisiin sellaiseen paikkaan, etteivät nämä erittäin arvokkaat ja ainoalaatuiset esineet joutuisi pilaantumisen tai hukkaantumisen vaaraan. Tämä koskee varsinkin Don Ramirez di Leyran aarrearkkua, jota ei millään muotoa saa sijoittaa sellaiseen paikkaan, että se voitaisiin anastaa."

Don Ramirezin aarrearkku! Ainoalaatuisia ja arvokkaita esineitä! Tässä oli sittenkin tilaisuus saada haltuunsa pelastettua tavaraa. Olin noussut seisoalleni paperi kädessäni, kun skotlantilainen perämieheni ilmestyi oviaukkoon.

"Luullakseni ei kaikki tässä aluksessa ole oikealla tolalla, kapteeni", sanoi hän. Hän oli luja mies, jonka kasvoista ei liikoja ilmennyt, ja kuitenkin saatoin huomata hänen pelästyneen.

"Mikä nyt sitten on hullusti?"

"On tapahtunut murha. Täällä on mies, jonka aivot on lyöty ulos."

"Sen on kai myrsky tehnyt", huomautin. "Mahdollisesti. Mutta ihmetyttäisi minua, jos olisitte samaa mieltä vielä hänet nähtyännekin."

"Missä hän sitten on?"

"Tulkaa tätä tietä, kapteeni. Hän on yläkannen salongissa."

Prikissä ei näyttänyt olevan mitään matkustajahyttejä, sillä erikoissuojia oli ainoastaan kapteenin kajuutta perässä, keittäjän kopin vieressä sijaitseva keskilaivan komeroaukko sekä kolmanneksi keulakajuutta miehiä varten. Tuohon keskimmäiseen kajuuttaan opasti nyt perämieheni minut. Oikealla laivankäytävästä näkyi keittiö kaatuneine ja sekaisin olevine patoineen ja vateineen, vasemmalla taas oli perämiehiä varten pieni komero kaksine makuulavitsoineen. Perällä näkyi komero, jonka kukin sivu oli noin kuuden kyynärän pituinen ja jonka lattialla oli sekaisin lippuja ja ylimääräisiä purjeita. Kaikkialla seinillä näkyi korkeakankaisia kääröjä, jotka oli huolellisesti sidottu kiinni puuseiniin. Sen perällä oli suuri puna- ja valkojuovainen laatikko, vaikka punainen olikin niin haaltunutta ja valkoinen niin likaista, että nuo värit voi erottaa vain sellaisissa kohdin, joihin valo osui suoraan. Laatikko oli sittemmin suoritetun mittauksen mukaan neljä jalkaa kolme tuumaa pitkä, kolme jalkaa kaksi tuumaa korkea ja kolme jalkaa leveä – siis huomattavasti suurempi kuin merimiehen arkku.

Mutta mielenkiintoani ei suinkaan herättänyt laatikko astuessani sisään tuohon varastohuoneeseen. Lattialla makasi sekaisin olevan purjekankaan päällä pieni tumma mies, jolla oli lyhyt kiharainen parta. Hän oli mahdollisimman kaukana arkusta jalat sitä kohti ja pää etäämpänä siitä. Punainen paikka näkyi valkealla kankaalla siinä kohdin, jossa hänen päänsä lepäsi, ja pieniä punaisia suikaleita kiemurteli hänen tumman kaulansa ympärillä suikerrellen lattialle asti; mutta minkäänlaista haavaa en voinut erottaa, ja hänen kasvonsa olivat rauhalliset kuin nukkuvan lapsen.

Vasta kumartuessani saatoin erottaa, niillä tavoin hän oli loukkaantunutpa silloin käännyin poispäin huudahtaen kauhusta. Häntä oli isketty kirveellä, ja sen oli ilmeisestikin tehnyt joku hänen takanaan seisova henkilö. Hirvittävä isku oli kumahtanut hänen päähänsä ja tunkeutunut syvälle hänen aivoihinsa. Hyvin saattoikin ymmärtää hänen kasvojensa rauhallisen ilmeen, sillä kuolema oli ehdottomasti saapunut silmänräpäyksessä, ja haavan paikasta saattoi päättää, että hänen oli ollut mahdotonta nähdä iskun antanutta henkilöä.

"Onko tuo kamalaa pilaa vai tapaturma, kapteeni Barclay?" kysyi perämieheni totisena.

"Olette oikeassa, herra Allardyce. Mies on murhattu, hänen päälakeensa on isketty jollakin terävällä ja raskaalla aseella. Mutta kuka hän on, ja miksi hänet on murhattu?"

"Hän on ollut tavallinen merimies, kapteeni", sanoi Allardyce. "Voin uskoa sen katsahtaessamme hänen sormiinsa." Hän kaiveli puhuessaan vainajan taskuja ja veti esiin korttipakan, tervaisen nuoranpätkän ja nipun brasilialaista tupakkaa.

"Kas vain, näettekö!" huudahti hän.

Hän oli ottanut lattialta pitkän, paljaan veitsen, jossa oli jäykkä käyrä terä. Se oli kirkas ja loistava, joten murhaa ei ollut voitu tehdä sillä. Tapettu mies oli ilmeisestikin pitänyt sitä kädessään, silloin kun hänet oli lyöty maahan, sillä se oli vieläkin hänen kourassaan.

"Minusta hän näyttää ymmärtäneen olleensa vaarassa ja pitäneen sen vuoksi veistään varalla", sanoi perämies. "Nyt emme missään tapauksessa voi auttaa miesparkaa. En voi käsittää, mitä nuo seinille kiinnitetyt esineet ovat. Ne ovat ikäänkuin epäjumalankuvia ja aseita ja kaikenlaisia rynnäkössä vallattuja merkillisiä kapineita."

"Niin, luultavasti ne ovat ainoat arvoesineet, jotka voimme pelastaa lastista", virkoin. "Huutakaa meidän laivallemme ja käskekää heidän lähettää toinenkin perävene avuksemme, että saisimme nuo kapineet kuljetetuksi."

Hänen poissaollessaan minä tarkastelin tuota omituista ryöstösaalista, joka oli joutunut meidän haltuumme. Kaikki siihen kuuluvat esineet oli kääritty niin huolellisesti, että voin saada ainoastaan jonkinlaisen yleiskäsityksen niiden laadusta, mutta juovikas laatikko oli hyvässä valaistuksessa, joten minulla oli mainio tilaisuus tutkia sitä perin pohjin. Kanteen, joka oli raudoitettu ja vahvistettu metallinurkilla, oli kaiverrettu monimutkainen vaakuna, ja sen alapuolella oli espanjalainen lause, joka minun käsitykseni mukaan merkitsi: "Don Ramirez di Leyran, Pyhän Jamesin ritarin, Terra Firman ja Veraquasin maakunnan maaherran ja ylipäällikön aarre-arkku." Yhdessä nurkassa oli vuosiluku 1606 ja toisessa suuri valkoinen paperilappu, johon oli englanniksi kirjoitettu: "Teitä varoitetaan vakavasti millään ehdolla avaamasta tätä arkkua." Sama kielto oli alapuolella espanjankielisenä. Lukko oli raskasta terästä ja peräti monimutkaisen näköinen. Siihen oli kaiverrettu latinalainen lause, joka meni yli merimiehen ymmärryksen.

Niihin aikoihin, jolloin minä olin lopettanut tämän merkillisen laatikon tarkastelemisen, oli prikin viereen saapunut meidän toinenkin peräkannen veneemme ensimmäisen perämiehen, herra Armstrongin ohjaamana. Me aloimme heti kantaa siihen ja sijoittaa parhaan ymmärryksemme mukaan niitä erilaisia harvinaisuusesineitä, jotka näyttivät olevan ainoat kuljettamisen arvoiset kapineet tuossa hyljätyssä aluksessa. Kun vene oli täyteen lastattu, käskin sen palata parkkialuksellemme, ja Allardyce ja minä siirsimme puusepän ja toisen merimiehen avulla juovikkaan arkun, joka vielä oli jäljellä, meidän veneeseemme. Me laskimme sen varovasti alas kahden keskituhdon päälle, sillä se oli niin raskas, että se olisi kallistanut venettä vaarallisesti, jos olisimme sen sijoittaneet jommallekummalle syrjälle. Mitä vainajaan tuli, jätimme hänet sinne, mistä olimme hänet löytäneetkin.

Perämieheni oli sitä mieltä, että tuo mies oli lähtenyt ryöstöretkelle, silloin kun oli käsketty poistua laivasta, ja että kapteeni koettaen säilyttää kuria oli iskenyt hänet maahan tapparalla tai jollakin muulla raskaalla esineellä. Se näytti uskottavammalta kuin mikään muu selitys ja kuitenkaan se ei oikein tyydyttänyt minua. Mutta valtameri on täynnä salaperäisyyksiä, ja me tyydyimme jättämään tuon brasilialaisella prikillä murhatun merimiehen kohtalon yhdeksi lisäksi siihen pitkään luetteloon, josta jokainen merimies on selvillä.

Tuo raskas arkku hinattiin köysien avulla Mary Sinclairin kannelle, josta neljä merimiestä sen kantoi kajuuttaan. Siellä sillä oli juuri sopiva tila pöydän ja peräarkun välissä. Sinne se jäi illallisen ajaksi, jonka syötyämme molemmat perämiehet jäivät luokseni keskustelemaan päivän suuresta tapauksesta groggilasin ääressä. Armstrong oli pitkä, laiha, korppikotkan näköinen mies, erinomainen merenkävijä, mutta tunnettu kitsaaksi ja ahneeksi. Meidän aarrelöytömme oli herättänyt hänessä suurta mielenkiintoa, ja hän oli jo alkanut kiiluvin silmin tehdä arvolaskelmia siitä, kuinka paljon me kukin mahdollisesti saisimme osaksemme, kun ryöstösaaliin jako suoritettaisiin.

"Jos paperissa kerran väitettiin niitä ainoalaatuisiksi, kapteeni Barclay, niin silloin ne tosiaankin voivat olla vaikka kuinka kalliita tahansa. On suorastaan vaikea uskoa, kuinka suuria summia tuollaiset rikkaat kokoilijat panevat likoon. Tuhat puntaa ei heille merkitse mitään. Erehtyisinpä pahasti, ellei meillä olisi jotakin näytettävänämme matkalta palattuamme."

"Enpä oikein usko sitä", sanoin. "Mikäli minä asiaa ymmärrän eivät nämä arvoesineet paljonkaan eroa muista etelä-amerikkalaisista harvinaisuuskapineista."

"Kuulkaahan, herra kapteeni, olen ollut siellä kauppalaivan mukana neljätoista kertaa enkä ole koskaan ennen nähnyt mitään tuon arkun kaltaista. Se on jo semmoisenaankin melko kallis. Mutta sitäpaitsi se on niin raskas, että varmasti sen täytyy sisältää jotakin arvokasta. Eiköhän meidän ole paras avata se ja katsoa?"

"Jos murratte sen auki, niin se menee varmasti pilalle", huomautti toinen perämies.

Armstrong kyyristyi sen eteen pää kallellaan ja pitkä kapea nenä muutamien tuumien päässä kannesta.

"Se on tammea", sanoi hän, "ja puu on aikojen kuluessa vähän kutistunut. Jos minulla olisi taltta tai vahvateräinen veitsi, voisin murtaa kannen auki ilman pienintäkään haittaa arkulle."

Vahvateräisen veitsen mainitseminen johti mieleeni prikillä näkemämme kuolleen miehen.

"Olisikohan hän ollut samassa hommassa silloin, kun joku tuli estämään hänet siitä?" virkoin.

"Sitä en tiedä, kapteeni, mutta olen täysin vakuutettu siitä, että voisin avata arkun. Tässä työkalulaatikossa on ruuvimeisseli. Pitäkäähän lamppua, Allardyce, niin suoritan sen parilla painalluksella."

"Malttakaahan hetkinen", sanoin, sillä Armstrong oli kumartunut arkun kannen ylitse silmät uteliaisuudesta ja ahneudesta kiiluen. "Minun mielestäni ei tämä asia ole laisinkaan kiireellinen. Olettehan lukenut kannesta, että laatikkoa kielletään avaamasta. Minun tekee mieleni totella tuota varoitusta, vaikka se ei merkitsisikään mitään. Joka tapauksessa siellä säilyy, mitä siellä sitten onkin, ja jos se on jonkin arvoista, ei se suinkaan halpene siitä, että arkku avataan vasta laivanomistajan toimistossa eikä Mary Sinclairin kajuutassa."

Ensimmäinen perämies näytti katkeroituneelta ja pettyneeltä minun järkähtämättömyyteni vuoksi.

"Ette tosiaankaan kuvittele liikoja sen sisällöstä, kapteeni", huomautti hän ivallinen hymyn väre kapeilla huulillaan. "Jos se joutuu pois meidän käsistämme, emmekä itse ota selvää siitä, mitä siellä on, voimme menettää oikeutetun osamme. Sitäpaitsi –"

"Riittää jo, herra Armstrong", sanoin minä jyrkästi. "Voitte olla täysin varma siitä, että saatte sen, mitä teille kuuluu, mutta minä en salli tuota arkkua avattavan tänä iltana."

"Näkeehän noista leimoista sitäpaitsi, että eurooppalaiset ovat jo tarkastaneet laatikon", lisäsi Allardyce. "Vaikka arkku onkin aarrearkku, ei se vielä takaa sitä, että se sisältäisi aarteen. Monet ihmiset ovat kurkistaneet siihen vanhan Terra Firman maaherran jälkeen."

Armstrong heitti ruuvimeisselin pöydälle ja kohautti hartioitaan.

"Niinkuin haluatte", sanoi hän, mutta vaikka sittemmin puhelimmekin monenlaisista asioista, huomasin hänen katseensa tuon tuostakin pitkin iltaa kääntyvän tuohon vanhaan juovikkaaseen arkkuun yhtä uteliaana ja ahneena kuin ennenkin.

Ja nyt tulen kertomuksessani siihen kohtaan, joka vieläkin saa minut värisemään kauhusta, kun vain muistan sen. Keskiosassa laivaa sijaitsivat kaikki päällystön hytit, mutta minun oli kauimpana porraskoppeloon johtavan pikku käytävän perällä. Minulla ei ollut säännöllistä vahtivuoroa muulloin kuin hätätilassa; nuo kolme perämiestä jakoivat vahtivuorot keskenään. Armstrongin osalle joutui keskimmäinen vahtivuoro, joka päättyy kello neljä aamulla, ja Allardycen oli määrä tulla hänen jälkeensä. Minä olen aina ollut erittäin hyväuninen, ja harvoin herään kesken uniani, jollei joku laske kättään olkapäälleni.

Sinä yönä tai paremminkin varhain aamulla kuitenkin kavahdin hereille. Minun kelloni oli juuri puoli neljä, kun jokin säpsähdytti minut istualleni makuulavitsalla joka hermoni väristessä. Se oli jonkinlainen ääni, rysähdys, joka päättyi ihmishuutoon ja soi vielä herätessänikin korvissani. Istuin ja kuuntelin, mutta kaikki oli hiljaa. Ja sittenkään se ei ollut voinut olla mielikuvitusta, tuo kamala huuto, sillä sen kaiku värähteli vieläkin korvissani, ja se tuntui tulleen jostakin ihan läheltäni. Hypähdin alas makuulavitsalta ja vedettyäni ylleni muutamia vaatekappaleita läksin kajuuttaan.

Ensiksi en huomannut siellä mitään erikoista. Kylmässä, harmaassa aamuvalaistuksessa erotin pöydän punaisine liinoineen, kuusi pyöreää tuolia, pähkinäpuiset kaapit, heilahtelevan ilmapuntarin ja perällä juovikkaan aarrearkun. Olin juuri aikeissa lähteä pois ja mennä kannelle kysymään toiselta perämieheltä, oliko hän kuullut mitään, kun silmäni osuivat äkkiä johonkin, joka pisti esiin pöydän alta. Se oli miehen sääri – sääri, jossa oli suuri merisaapas. Kumarruin ja näin kasvoillaan venymässä miehen, jonka käsivarret olivat oikaistuina ja ruumis vääntyneenä. Ensimmäisellä silmäyksellä huomasin, että siinä oli ensimmäinen perämies Armstrong, ja seuraava katsahdus sai minut vakuutetuksi siitä, että hän oli kuollut. Seisoin joitakin silmänräpäyksiä huohottaen. Sitten syöksyin kannelle, huusin Allardycen avukseni ja palasin hänen kanssaan kajuuttaan.

Vedimme yhdessä onnettoman miehen pöydän alta ja nähtyämme hänen verta vuotavan päänsä vilkaisimme toisiimme, enkä osaa sanoa, kumpi meistä oli kalpeampi.

"Sama juttu kuin espanjalaisen merimiehenkin suhteen", sanoin.

"Ihan sama. Jumala meitä varjelkoon! Se on tuo helvetillinen arkku. Katsokaahan Armstrongin kättä!"

Hän kohotti perämiehen kättä, ja siinä oli sama suurmeisseli, jota hän oli tahtonut käyttää edellisenä iltana.

"Hän on käynyt arkulla, kapteeni. Hän tiesi minun olevan kannella ja teidän nukkuvan. Hän on ollut polvillaan sen edessä ja kohottanut kantta tuolla aseella. Silloin on hänelle tapahtunut jotakin, ja hän on huutanut niin, että tekin kuulitte sen."

"Allardyce", kuiskasin minä, "mitä hänelle on voinut tapahtua?"

Toinen perämies laski kätensä minun hihalleni ja veti minut omaan kajuuttaansa.

"Täällä voimme puhella, kapteeni, sillä emme tiedä, kuka meitä mahdollisesti tuolla kuuntelee. Mitä luulette tuossa arkussa olevan, kapteeni Barclay?"

"En voi totisesti aavistaakaan sitä, Allardyce."

"Minä en puolestani voi esittää muuta kuin yhden otaksuman, johon kaikki seikat sopivat. Katsokaahan kuinka suuri tuo arkku on. Katsokaahan kaikkia noita puuleikkeleitä ja metallikoristuksia, joiden väliin voi kätkeytyä vaikka kuinka paljon reikiä. Muistattehan kuinka painava se oli, sen kantamiseenhan tarvittiin neljä miestä. Ja kaiken päällisiksi ajatelkaa, että kaksi miestä on koettanut avata sitä ja että molemmat ovat siinä menettäneet henkensä. Mitä siis kaikki tämä voi muuta todistaa kuin yhden ainoan asian?"

"Luulette siis, että siellä on mies sisällä?"

"Se on varma. Tiedättehän millaista noissa Etelä-Amerikan valtioissa on, kapteeni. Mies voi olla vaikka presidentti ja joutua muutamain päiväin kuluttua koiran tavoin takaa-ajettavaksi. Siellähän saa lakkaamatta pakoilla henkensä puolesta. Minun käsitykseni mukaan on tuolla arkussa kätkössä mies, joka on asestettu ja raivostunut ja joka taistelee kuolemaankin asti, ennenkuin antautuu."

"Mutta hänen ruokansa ja juomansa?"

"Se on tilava arkku, kapteeni, ja hänellä voi olla siellä ruokaa varastossa. Mitä juomaan tulee saattoi hänellä olla prikin miesten joukossa joku ystävä, joka piti huolta siitä, että hän sai mitä tarvitsi."

"Otaksutte siis, että kanteen kiinnitetty lappu, jossa varoitettiin ihmisiä avaamasta laatikkoa, oli siinä yksinomaan hänen vuokseen?"

"Niin kapteeni, se on minun käsitykseni. Voitteko te selittää nämä seikat jollakin muulla tavoin?"

Minun täytyi tunnustaa, etten voinut.

"Nyt on siis heti päätettävä, mihin meidän on ryhdyttävä", sanoin.

"Mies on varmasti vaarallinen roisto, joka ei häikäile mitään. Minun käsitykseni mukaan ei olisi väärin sitoa köyttä arkun ympärille ja hinata sitä puolisen tuntia vedessä laivan perässä. Senjälkeen voisimme turvallisesti avata sen. Tai yhtä tepsivä keino voisi olla kääriä arkku lujasti purjekankaaseen ja estää miestä saamasta vettä. Tai sitten voisi puuseppä maalata öljyvärillä arkun ylt'yleensä ja tukkia kaikki ilmareiät."

"Kuulkaahan, Allardyce", sanoin vihaisesti, "ette suinkaan vakavasti ole sitä mieltä, että kokonaisen laivan miehistöä saisi yksi ainoa arkussa oleva mies pitää pelon vallassa. Jos hän on siellä, niin takaanpa kiskovani hänet sieltä esiin!" Menin omaan hyttiini ja palasin revolveri kädessä. "Kas niin, Allardyce", sanoin, "avatkaa te kansi, minä seison tässä varuillani."

"Ajatelkaahan taivaan tähden mihin ryhdytte, kapteeni!" huudahti perämies. "Kaksi miestä on menettänyt siinä hommassa henkensä, eikä toisen veri vielä ole kuivanut matolla."

"Sitä suurempi syy meille kostaa hänen puolestaan."

"Antakaahan minun sitten ainakin kutsua puuseppä. Kolme on parempi kuin kaksi, ja hän on rohkea kelpo mies."

Hän lähti noutamaan puuseppää, ja minä jäin yksin juovikkaan arkun pariin kajuuttaan. En luule olevani hermostunut, mutta pysyttelin kuitenkin toisella puolen pöytää kuin missä tuo tukeva vanha Karaibin mereltä löydetty merkillinen esine oli. Yhä selvenevässä aamuvalaistuksessa alkoivat punaiset ja valkoiset juovat erottua paremmin, samoin ne omituiset metallin ja puunleikkelytaidon kiemurat ja koristelut, joista saattoi huomata taitavien ammattimiesten uhranneen sen valmistamiseen vaivaa ja harrastusta. Pian palasivat perämies ja puuseppä, Viimeksimainitulla vasara kädessään.

"Tämä on ikävä juttu, kapteeni", sanoi hän pudistaen päätään katsellessaan ensimmäisen perämiehen ruumista. "Ja te arvelette jonkun olevan kätkeytyneenä arkussa?"

"Siitä ei ole epäilystäkään", sanoi Allardyce ottaen ruuvimeisselin ja työntäen leukansa lujasti eteenpäin kuin ainakin mies, jonka täytyy vahvistaa rohkeuttaan. "Minä ponnistan kannen auki, jos te kumpikin Seisotte vieressä. Jos hän nousee pystyyn, niin iskekää häntä vasarallanne päähän, puuseppä! Laukaiskaa paikalla, kapteeni, jos hän nostaa kättäänkään. No nyt!"

Hän oli polvillaan juovikkaan arkun edessä ja painoi veitsensä terää kannen alle. Terävästi narskahtaen ponnahti lukko auki. "Olkaa varuillanne!" huusi perämies ja yhdellä nykäisyllä hän kiskaisi auki arkun raskaan kannen. Samassa me kaikki kolme hypähdimme taaksepäin, minulla pistooli koholla ja puusepällä vasara pään yläpuolelle nostettuna. Sitten, kun ei mitään tapahtunut, astuimme kukin askeleen lähemmäksi ja kurkistimme sisään. Arkku oli tyhjä.

Ei kuitenkaan ihan tyhjä, sillä eräässä nurkassa oli vanha keltainen kynttilänjalka, kauniilla kaiverruksilla koristettu ja ilmeisestikin yhtä vanha kuin arkkukin. Sen kaunis keltainen väri ja taiteellinen muoto ilmaisivat sen kallisarvoiseksi. Muuten ei tuossa vanhassa juovikkaassa aarre-arkussa ollut mitään sen painavampaa eikä arvokkaampaa kuin pölyä.

"Mutta mitä ihmettä!" huudahti Allardyce tuijottaen tyrmistyneenä siihen. "Mistä kummasta sen paino johtuu?"

"Katsokaahan sen sivujen ja kannen paksuutta. Sehän on viiden tuuman paksuinen joka taholta. Ja katsokaa tuota suurta metallista jännettä, joka kulkee sen poikki."

"Sen tehtävä on tukea kantta sen pystyssä ollessa", sanoi perämies. "Katsokaahan, se ei putoa taaksepäin. Mitä nuo saksankieliset sanat merkitsevät, jotka ovat sisäpuolella?"

"Siinä sanotaan, että arkun on valmistanut v. 1606 Augsburgissa Johann Rothstein."

"Ja lujaa työtä se onkin. Mutta eipä se paljon valaise tapahtuneita asioita, vai mitä, kapteeni Barclay? Tuo kynttilänjalkahan on ihan kuin kultaa. Saamme joka tapauksessa jonkinlaisen palkan vaivoistamme."

Hän kumartui eteenpäin ottaakseen sen käteensä, ja siitä hetkestä lähtien en ole vähintäkään epäillyt voimakkaan aavistuksen luotettavuutta, sillä silmänräpäyksessä tartuin häntä kaulukseen ja kiskaisin hänet äkkiä taaksepäin. Mahdollisesti oli mieleeni juolahtanut jokin keskiaikainen tarina tai ehkä oli silmiini osunut kannen yläsyrjässä näkyvä punaväri, joka ei ollut ruostetta, mutta hänen ja minun mielestäni tulee tekoni aina tuntumaan salaperäisen aavistuksen aiheuttamalta, niin äkillinen ja jyrkkä se oli.

"Tässä piilee jonkinlaisia pirunjuonia", sanoin. "Antakaa minulle nurkasta tuo koukkupäinen keppi."

Se oli tavallinen kävelykeppi. Kurkotin sen kynttilänjalan kohdalle, jota sysäsin. Silmänräpäyksessä syöksähti kannen alareunasta esiin rivi kirkkaita teräshampaita, ja suuri juovikas arkku naksahutti meille leukojaan kuin petoeläin. Suuri kansi läjähti kovasti paikoilleen, ja vesilasit seinätelineessä helisivät iskun vaikutuksesta. Perämies istahti pöydän reunalle ja värisi kuin pelästynyt hevonen.

"Olette pelastanut henkeni, kapteeni Barclay!" virkkoi hän.

Tämä oli siis vanhan Don Ramirez di Leyran juovikkaan aarrearkun salaisuus, ja tällä tavoin hän säilytti Terra Firmasta ja Veraquasin maakunnasta vääryydellä hankitut aarteensa. Kuinka ovela varas sitten olikin, ei hän voinut erottaa tuota kultaista kynttilänjalkaa muista arvo-esineistä, ja samalla hetkellä, jolloin hän kosketti siihen, laukesi tuo kauhea jänne ja surmaavat teräspiikit painuivat hänen aivoihinsa, samalla kuin iskun voima ponnahdutti uhrin taaksepäin, niin että arkku pääsi itsestään sulkeutumaan. Kuinkahan moni olikaan jo menettänyt henkensä tuon augsburgilaisen asesepän nerokkaan keksinnön vuoksi, mietin mielessäni. Ja kun kuvittelin, mitä mahdollisia tarinoita tuohon juovikkaaseen arkkuun vielä voisikaan liittyä, tein ripeän päätöksen.

"Puuseppä, noutakaa kolme miestä ja kantakaa tämä kannelle."

"Onko se heitettävä mereen, kapteeni?"

"On, herra Allardyce. En ole suinkaan taikauskoinen, mutta on seikkoja, joita ei voi panna merimiehen kestettäviksi."

"Ei ole kumma, että tuo priki joutui niin huonon kohtalon uhriksi, kun sillä oli tuommoinen kapine mukanaan. Ilmapuntari laskee nopeasti kapteeni, eikä meillä ole liikoja aikoja."

Niin ollen emme edes odottaneet noiden kolmen merimiehen saapumista, vaan kannoimme arkun ulos, perämies, puuseppä ja minä, ja työnsimme sen kolmen miehen reunakaiteen ylitse mereen. Näkyi vain valkoista vaahtoa, ja sitten se oli hävinnyt. Siellä tuo juovikas arkku nyt makaa tuhannen sylen syvyydessä, ja jos meri joskus muuttuu kuivaksi maaksi, niinkuin väitetään, olen suruissani sen miehen vuoksi, joka löytää tuon vanhan arkun ja koettaa päästä selville sen salaisuudesta.

"POLESTARIN" KAPTEENI

(Ote lääketieteen ylioppilaan John M'Alister Rayn yksityisestä päiväkirjasta.)

Syysk. 11 p. – Leveysasteella 81° 40' pohjoisesta, pituusasteella 2° idästä. Olemme yhä suunnattomien jääkenttien keskellä. Se, joka on meistä pohjoiseen ja johon jääankkurimme on kiinnitetty, ei voi olla pienempi kuin englantilainen kreivikunta. Oikeaan ja vasempaan ulottuu taivaanrantaan asti loppumattomia jääkenttiä. Tänä aamuna perämies ilmoitti etelän puolella näkyvän merkkejä ahtojäistä. Jos ne kokoontuvat kyllin paksuiksi ehkästäkseen meidän paluumme, joudumme vaaralliseen asemaan, koska ruoka alkaa käydä vähiin, niinkuin olen kuullut. Nyt on jo loppukesä, ja yöt alkavat taas palata. Tänä aamuna näin tähden vilkkuvan juuri vokkaraa'an yläpuolella. Viimeksi on sellainen näkynyt toukokuussa. Miehistön keskuudessa on aika paljon tyytymättömyyttä, sillä monet heistä haluaisivat hartaasti päästä taas kotiin sillinpyyntiajaksi, jolloin se työ aina tuottaa hyvästi Skotlannin rannikolla. Toistaiseksi heidän tyytymättömyytensä ilmenee vain äreistä ilmeistä ja synkistä katseista, mutta kuulin tänään iltapäivällä aliperämieheltä, että he aikovat toimittaa kapteenin puheille lähetystön selittämään heidän huoliaan. Minua arveluttaa kovasti se tapa, jolla hän tulee ottamaan heidät vastaan, sillä hän on kiivasluontoinen mies ja peräti arka kaikkea sellaista kohtaan, joka voi näyttää hänen oikeuksiensa loukkaamiselta. Päivällisen jälkeen yritän ottaa tämän asian muutamin sanoin puheeksi hänen kanssaan. Olen aina huomannut, että hän sietää minun taholtani sellaista, jonka ilmaiseminen pahoittaisi kovasti hänen mieltään, jos sen tekisi joku muu laivamiehistä. Amsterdamin saari Huippuvuorien luoteiskärjessä näkyy meidän ylihangan puoleiselle komentosillallemme – kuin ryhmyisenä tulivuorijonona, jonka jakavat osiin valkoiset jäätikköjä merkitsevät juovat. On omituista ajatella, että tällä hetkellä ei luultavasti ole ihmisolentoa sen lähempänä meitä kuin Grönlannin etelärannikolla Tanskan alueella – runsaan yhdeksänsadan meripenikulman päässä linnunteitse. Kapteeni ottaa suuren edesvastuun niskoilleen, kun panee aluksensa vaaraan sellaisissa olosuhteissa. Ei ainoakaan valaanpyytäjälaiva ole koskaan uskaltanut jäädä tälle leveysasteelle niin myöhäisenä vuodenaikana.

Klo 9 i.p. – Olen puhunut asiasta kapteeni Craigielle, ja vaikka tulosta ei juuri voi kehua tyydyttäväksi, on minun myönnettävä, että hän kuunteli minun sanojani hyvin rauhallisesti, jopa kunnioittavastikin. Kun olin lopettanut, levisi hänen kasvoilleen se rautaisen päättäväinen ilme, jonka olen usein huomannut niillä. Sitten hän alkoi astella nopeasti edes takaisin kapean kajuuttansa lattialla muutamien minuuttien ajan. Ensiksi pelkäsin vakavasti loukanneeni häntä, mutta hän poisti tuon käsityksen istuutumalla taas ja laskemalla kätensä minun käsivarrelleni melkein hyväilevästi. Olipa hänen hurjissa tummissa silmissään niin syvä ja hellä ilme, että hämmästyin sitä aika lailla. "Kuulkaahan, tohtori", sanoi hän, "olen tosiaankin kovin pahoillani siitä, että laisinkaan otin teidät mukaan, ja antaisinpa viisikymmentä puntaa tällä hetkellä, jos voisin nähdä teidät turvallisesti seisomassa Dundeen laiturilla. Minun suhteeni on nyt kysymys voitosta tai tappiosta. Meistä pohjoiseen päin on valaita. Kuinka te uskallatte pudistaa päätänne, kun väitän teille nähneeni mastonhuipusta niiden purskuttavan vettä?" kivahti hän äkkiä vihaisesti, vaikka minä en ymmärtääkseni ollut osoittanut minkäänlaista epäilyksen merkkiä. "Niin totta kuin elän ja olen tässä näin kaksikolmatta valasta yhtä monessa minuutissa, eikä yksikään niistä ollut kymmentä jalkaa lyhyempi. [Valaanpyytäjät eivät ilmoita valaiden pituutta niiden ruumiin, vaan valaanluun pituuden mukaan.] Pitäisikö minun nyt teidän mielestänne, tohtori, livistää pakoon, kun itseni ja omaisuuteni välissä on vain yksi kirottu jäänsuikale? Jos tuuli sattuisi huomenna kääntymään pohjoiseen, voisimme täyttää laivan ja lähteä pois, ennenkuin pakkanen pääsisi meihin käsiksi. Jos taas tuuli kääntyy etelään – no niin, miehethän saavat palkankin siitä, että panevat henkensä vaaraan, ja mitä minuun itseeni tulee, en siitä suuriakaan välitä, sillä useampi asia liittää minut tulevaan maailmaan kuin tähän. Mutta teidän vuoksenne tunnustan olevani pahoillani. Soisinpa, että täällä olisi mukana vanha Angus Tait, joka seurasi minua viime matkallani, sillä hän oli sellainen mies, joka ei koskaan epäonnistunut, ja te – tehän muistaakseni mainitsitte kerran olevanne kihloissa?"

"Niin olen", vastasin ponnahduttaen auki kellonvitjoissani riippuvan medaljongin ja pitäen näkyvissä Floran pienoiskuvaa.

"Lempo teidät periköön!" huudahti kapteeni hypähtäen seisomaan niin kiukkuisena, että hänen partansakin näytti törröttävän pystyssä. "Mitä minä välitän teidän onnestanne? Mitä tekemistä minulla on tuon tytön kanssa, jonka kuvaa te heiluttelette minun silmäini edessä?" Minusta melkein näytti siltä kuin hän olisi aikonut lyödä minua raivonpuuskassaan, mutta sitten hän rupesikin taas uudelleen kiroilemaan, paiskasi auki kajuutanoven ja syöksyi kannelle jättäen minut kovasti ihmettelemään hänen merkillistä kiivauttaan. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin hän osoitti minulle mitään muuta kuin kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä. Voin kuulla hänen kiihtyneenä astelevan edes takaisin pääni päällä minun kirjoittaessani näitä rivejä.

Minun tekisi mieleni hahmotella tämän miehen luonteen ääriviivat, mutta tuntuu liian rohkealta yrittää sellaista, kun oma mielikuvanikin hänestä on vielä hämärä ja epävarma. Muutamia kertoja olen jo luullut päässeeni oikeille jäljille, mutta heti sen jälkeen olen aina pettynyt, kun hän on taas esiintynyt ihan toisessa valossa kumoten minun käsitykseni. Mahdollisesti eivät mitkään muut ihmissilmät kuin omani tule koskaan näkemään näitä rivejä, mutta koetan kuitenkin sielutieteellisenä tutkielmana hahmotella jonkinlaisen kuvauksen kapteeni Nicholas Craigien luonteesta.

Miehen ulkomuodosta voi tavallisesti jonkin verran päätellä hänen sielunsakin laatua. Kapteeni on pitkä ja sopusuhtainen vartaloltaan. Hänellä on tummat kauniit kasvot ja omituinen tapa nytkäytellä jäseniään, mikä voi johtua hermostuneisuudesta tai yksinkertaisesti vain ilmaista liiallista tarmokkuutta. Hänen leukansa ja koko kasvojensa laatu on miehekäs ja luja, mutta silmät ovat kaikkein huomattavimmat hänen kasvoissaan. Ne ovat hyvin tummanruskeat, kirkkaat ja kiihkeät, ja niiden ilmeessä on omituinen sekoitus julkeutta ja jotakin muuta, joka minun mielestäni muistutti toisinaan enemmän kauhua kuin mitään muuta tunnetta. Tavallisesti on häikäilemättömyys niissä vallalla, mutta joskus, etenkin hänen ollessaan mietteliäällä päällä, leviää hänen kasvoilleen pelon ilme kasvaen yhä, kunnes se painaa kokonaan uuden leiman hänen piirteilleen. Tällaisina hetkinä hän on peräti taipuvainen vihanpuuskiin, näyttääpä hän olevan itsekin selvillä siitä, sillä olen nähnyt hänen sulkeutuvan omaan kajuuttaansa, niin ettei kukaan voi päästä hänen lähelleen, kunnes hänen synkkä hetkensä on ohitse. Hän nukkuu huonosti, ja olen kuullut hänen huutavan yöllä, mutta hänen kajuuttansa on jonkin matkan päässä omastani, joten en ole koskaan saanut selvää hänen sanoistaan.

Tämä on yksi puoli hänen luonteestaan ja epämiellyttävin. Vain läheisen tuttavuuteni vuoksi hänen kanssaan, päiväkaudet kun vietämme yksissä, olen huomannut tämän. Muuten hän on miellyttävä seuratoveri, paljon lukenut ja hauska mies ja niin uljas merimies kuin ikinä kukaan toinen. En voi helposti unohtaa, millä tavoin hän ohjasi laivaa meidän jouduttuamme huhtikuun alussa myrskyn käsiin irtojäiden joukossa. Koskaan en ole nähnyt häntä niin hilpeänä, jopa riemuitsevana, kuin sinä yönä hänen astellessaan edes takaisin komentosillalla salamoiden leimahdellessa ja tuulen ulvoessa. Hän on kertonut minulle useampiakin kertoja, että kuolemanajatus tuntuu hänestä mieluiselta, mikä kuuluu surulliselta nuoren miehen suussa. Hän ei nimittäin voi olla iältään yli kolmenkymmenen, vaikka hänen tukkansa ja partansa jo vivahtavatkin harmaaseen. Jonkin suuren surun on täytynyt kohdata häntä ja synkentää hänen koko elämänsä. Ehkä minun kävisi samoin, jos menettäisin Floran – taivas sen tietää! Jollei häntä olisi olemassa, en tosiaankaan taitaisi paljon välittää siitä, tuuleeko huomenna pohjoisesta vai etelästä. Kas niin, nyt kuulen hänen tulevan kajuutan portaita ja lukitsevan itsensä omaan soppeensa, mikä osoittaa hänen yhä vieläkin olevan tylyllä mielellä. Nyt ei siis muuta kuin vuoteeseen, sillä kynttilä alkaa olla lopussa (meidän täytyy nyt käyttää niitä, sillä illat alkavat pimetä), ja varastonhoitaja on mennyt makuulle, joten ei ole toivoa uudenkaan saamisesta.

Syysk. 12 p. – Tyyni, kirkas päivä. Me olemme entisellä paikallamme. Se peräti vähäinen tuuli, joka nyt tuntuu, käy kaakosta. Kapteeni on paremmalla tuulella ja pyysi minulta aamiaispöydässä tylyyttään anteeksi. Hän näyttää kuitenkin vieläkin jonkin verran hajamieliseltä, ja hänen silmissään on tuo hurja ilme, joka ylänkömaalaisella merkitsisi, että hän on "lumoustilassa" – ainakin meidän ylikoneenkäyttäjämme sanoi niin, ja häntä pitävät kelttiläiset merimiehemme jonkinlaisena kaukonäkijänä ja merkkien selittäjänä.

On kummallista, että taikausko on saanut niin suuren vallan tässä kovassa ja käytännöllisessä rodussa. En olisi muuten voinut uskoa, kuinka pitkälle se on mennyt, ellen olisi sitä itse nähnyt. Tällä matkalla se on riehunut oikein tarttuvan taudin tavoin, niin että olen tuntenut halua ruveta sekoittamaan lauantai-illan groggi-osuuteen annoksen rauhoittavia ja hermoja tyynnyttäviä lääkepisaroita. Ensimmäisen kerran se ilmeni sillä tavoin, että meidän kuljettuamme vähän matkaa Shetlandista pohjoiseen alkoivat ruoriratasta hoitelevat miehet väittää kuulevansa valittavia huutoja ja kiljahduksia laivan vanavedessä, ikäänkuin joku koettaisi ajaa alusta takaa, kykenemättä sitä kuitenkaan saavuttamaan. Tätä tarinaa on toistettu pitkin matkaa, ja pimeinä öinä hylkeenpyynnin alkuaikoina saatiin miehet vain suurella vaivalla hoitamaan vahtivuoronsa. Epäilemättä oli se, mitä he kuulivat, vain peräsinvitjojen narinaa tai jonkin ohitse lentävän merilinnun kirkunaa. Minut on haettu muutamia kertoja vuoteesta kuuntelemaan sitä, mutta tuskinpa on tarpeellista sanoa, etten kertaakaan erottanut mitään luonnotonta. Mutta on toivotonta väitellä asiasta miesten kanssa, sillä he ovat ihan mielettömän itsepintaisia tässä asiassa. Mainitsin tästä kerran kapteenille, mutta hän otti sen hämmästyksekseni hyvin vakavasti, näyttipä suorastaan joutuvan aika lailla levottomaksi siitä mitä kerroin. Olisinpa tosiaankin luullut edes hänen olevan tuollaisten sivistymättömäin harhaluulojen yläpuolella.

Kaikki tämä selonteko taikauskosta johtaa mieleeni sen seikan, että aliperämiehemme Manson näki viime yönä aaveen – tai väittää ainakin nähneensä, mikä merkitsee tietysti samaa. On tosiaankin virkistävää saada uusi keskustelunaihe sen iankaikkisen valaita ja karhuja käsittelevän jaarituksen jälkeen, jolla olemme ravinneet henkeämme niin monta kuukautta. Manson vannoo laivalla kummittelevan ja selittää, ettei hän jäisi sille päiväksikään, jos hänellä vain olisi minne mennä. Mies näyttää tosiaankin olevan ihan vakavasti peloissaan, ja minun täytyi tänä aamuna antaa hänelle vahvistukseksi annos kloraalia ja bromkaliumia. Hän näytti suorastaan suuttuvan, kun epäilin hänen nauttineen edellisenä iltana ylimääräisen groggilasillisen, ja minun oli pakko rauhoittaa häntä pysymällä mahdollisimman vakavannäköisenä hänen kertoessaan tarinaansa, jonka hän tosiaankin esitti hyvin vilpittömällä ja asiallisella tavalla.

"Olin komentosillalla", aloitti hän, "keskimmäisen vartiovuoron puolivälissä, jolloin yö on pimeimmillään. Näkyi palanen kuuta, mutta pilvet ajelehtivat sen ylitse tuon tuostakin, joten en voinut nähdä kauas laivasta. Väkäkeihäänheittäjä John M'Leod tuli keulakannelta perään ja ilmoitti ylihangan puolelta kuuluvan outoa ääntä. Menin keulaan, ja me kuulimme sen kumpikin. Toisinaan tuntui ihan kuin olisi lapsi huutanut, toisinaan taas kuin nainen synnytystuskissaan. Olen ollut seitsemäntoista vuotta merillä enkä ole koskaan kuullut hylkeen, en nuoren enkä vanhan, päästävän tuollaista ääntä. Meidän seisoessamme siinä keulakannen kärjessä tuli kuu näkyviin pilven takaa, ja me näimme kumpikin jonkinlaisen valkoisen olennon liikkuvan pitkin jääkenttää samalla suunnalla, josta olimme huudotkin kuulleet. Kadotimme sen hetkiseksi silmistämme, mutta se palasi ilmestyen vasemman laidan puolelta, ja me voimme taas erottaa sen jonkinlaisena varjona jäällä. Lähetin erään merimiehen noutamaan laivanperästä rihlapyssyjä, ja M'Leod ja minä menimme alas, koska pidimme mahdollisena, että se oli karhu. Jäälle päästyämme kadotin näkyvistäni M'Leodin, mutta minä läksin samoamaan sitä suuntaa kohti, josta yhä saatoin kuulla huudot. Kuljin yhtämittaa noin meripenikulman tai enemmänkin. Sitten kiersin erään jäälohkareen ympäri ja näin sen reunalla tuon olennon seisovan ja odottavan minua. En tiedä mikä se oli. Missään tapauksessa se ei kuitenkaan ollut karhu. Se oli pitkä ja valkoinen ja pysty, ja jollei se ollut mies tai nainen, niin panen vaikka pääni pantiksi siitä, että se oli jotakin pahempaa. Riensin laivalle takaisin niin nopeasti kuin suinkin jaksoin juosta ja kiitin kohtaloani, kun taas pääsin toisten luokse. Olen allekirjoittanut sitoumukseni luvaten suorittaa velvollisuuteni laivalla, ja laivalla tulen pysymäänkin, mutta jäällä minua ei enää koskaan nähdä auringonlaskun jälkeen."

Tällainen oli hänen tarinansa, mikäli mahdollista hänen omilla sanoillaan kerrottuna. Minun ymmärtääkseni hän on omista kielloistaan huolimatta varmasti nähnyt nuoren karhun seisomassa takajaloillaan, mikä on oikein niiden tavallinen asento, silloin kun ne pelästyvät. Tuossa hämärässä valaistuksessa saattoi se hyvinkin muistuttaa ihmisolentoa etenkin sellaisen miehen mielestä, jonka hermot jo olivat kiihdyksissä. Mikä se sitten lieneekin ollut, sen ilmestyminen oli hyvin valitettava, sillä se on tehnyt peräti epämiellyttävän vaikutuksen miehistöön. He näyttävät entistä synkemmiltä ja ilmaisevat tyytymättömyytensä entistä selvemmin. He voivat ryhtyä johonkin äkkipikaiseen tekoon nyt, kun heitä suututtaa kaksi asiaa: sekä se, etteivät pääse sillinpyyntiin, että pakollinen oleskelu kummitusten ahdistamassa laivassa. Yksinpä väkäkeihäänheittäjätkin, jotka ovat vanhimpia ja vakavimpia heistä, ovat joutuneet yleisen levottomuuden pauloihin.

Tätä mieletöntä taika-uskon puhkeamista lukuunottamatta näyttävät asiat jonkin verran paremmilta. Se ahtojää, jota jo oli alkanut muodostua meidän eteläpuolellemme, on osaksi hajonnut, ja vesi on niin lämmintä, että alan uskoa meidän olevan jossakin niistä Golfvirran haaroista, joita on Grönlannin ja Huippuvuorten välillä. Laivan ympärillä uiskentelee lukuisasti pieniä medusoita ja hylkeitä ja oikein vilisemällä meriäyriäisiä, joten on siis hyvin luultavaa, että "kalaa" pian ilmestyy näkyviin. Nähtiinpä yhden puuskuttavankin päivällisaikana, mutta sellaisessa paikassa, että veneitten oli mahdotonta seurata sitä.

Syysk. 13 p. – Keskustelin tänään komentosillalla yliperämiehen, herra Milnen kanssa hyvin mielenkiintoisesta asiasta. Kapteeni näyttää olevan yhtä suuri arvoitus merimiehille, jopa aluksen omistajallekin, kuin minulle. Herra Milne kertoi, että kun laivamiesten palkat on suoritettu aluksen palattua joltakin matkalta, katoaa kapteeni Craigie eikä ilmesty näkyviin, ennenkuin seuraavan purjehduskauden lähetessä, jolloin hän astelee suoraan laivayhtiön konttoriin kysymään, tarvitaanko hänen palvelustaan. Hänellä ei ole Dundeessa ainoatakaan ystävää, eikä kukaan edes väitä tuntevansakaan hänen aikaisempia vaiheitaan. Hänen asemansa riippuu yksinomaan hänen ammattitaidostaan merimiehenä sekä siitä kylmäverisen ja rohkean miehen maineesta, jonka hän oli ansainnut perämiehenä ollessaan, ennenkuin sai oman aluksen hoitaakseen. Yksimielisesti näytään arvelevan, ettei hän ole skotlantilainen ja että hänellä on tekonimi. Herra Milne otaksuu hänen ryhtyneen valaanpyyntiin vain siitä syystä, että se on kaikkein vaarallisin hänen valittavanaan olevista tehtävistä, sekä että hän tavoittelee kuolemaa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Hän mainitsi tästä muutamia todistuksia, joista yksi on peräti omituinen, jos se vain on tosi. Erään kerran hän ei kuulu keväällä ilmestyneenkään laivayhtiön konttoriin, jolloin muuan toinen mies oli pantava hänen sijalleen. Se tapahtui Venäjän ja Turkin viime sodan aikana. Kun hän taas seuraavana keväänä ilmestyi, oli hänellä kaulassaan toisella sivulla syvä arpeutunut haava, jota hän koetti peitellä kaulahuivillaan. En voi sanoa, pitääkö paikkansa perämiehen johtopäätös, että hän oli ollut sodassa mukana. Joka tapauksessa se oli omituinen yhteensattuma.

Tuuli alkaa kääntyä itään päin, mutta on vieläkin hyvin heikko. Minun luullakseni on jää lujempaa kuin eilen. Niin kauas kuin silmä kantaa on joka puolella laaja, tasaisen valkoinen lakeus, jonka katkaisee vain siellä täällä jokin railo tai jäälohkareen tumma varjo. Etelään päin aukeaa kapea sininen vesireitti, joka on meidän ainoa pakotiemme ja kapenee päivä päivältä. Kapteeni ottaa tunnolleen suuren vastuunalaisuuden. Olen kuullut, että perunavarastomme on lopussa sekä että laivakorputkin alkavat käydä kovin vähiin, mutta hänen käytöksensä pysyy yhtä luoksepäästämättömänä, ja suurimman osan päivästä hän viettää tähystyspaikalla tarkastellen kaukoputkellaan joka ilmansuuntaa. Hänen tapansa ovat hyvin vaihtelevat, ja minun seuraani hän näyttää välttävän, mutta hänen toisiltainen rajuutensa ei ole laisinkaan pyrkinyt näyttäytymään enää.

Klo 1/2 8 i.p. – Minun harkitun mielipiteeni mukaan me olemme mielipuolen komennettavina. Kapteeni Craigien kummallisia päähänpistoja ei voi selittää mitenkään muuten. Onneksi olen pitänyt matkamme ajan tätä päiväkirjaa, sillä se puolustaa meidän käytöstämme, jos meidän täytyy panna hänet jonkinlaisen holhouksen alaiseksi, mihin keinoon tosin suostuisin vasta äärimmäisessä hädässä. Kumma kyllä, juuri hän itse mainitsi mielipuolisuuden eikä vain pelkän omituisuuden merkillisen käytöksensä selitykseksi. Noin tunti sitten hän seisoi komentosillalla tarkastellen tapansa mukaan kaukoputkellaan minun kävellessäni edes takaisin peräkannella. Enimmät miehet olivat alhaalla teetä juomassa, sillä viime aikoina ei ole vartiovuoroja säännöllisesti hoidettu. Väsyttyäni kävelyyn aloin nojata reunakaidetta vasten ja ihailla sitä herkullista hehkua, jonka laskeva aurinko loi meitä ympäröiville laajoille jääkentille. Äkkiä heräsin niistä unelmista, joihin olin vaipunut, sillä kuulin aivan vierestäni käheän äänen ja näin äkkiä käännähtäessäni kapteenin tulleen alas komentosillalta minun viereeni. Hän tuijotti kauas jääkentän ylitse silmissään ilme, jossa taistelivat vallasta kauhu, hämmästys ja jonkinlainen riemu. Pakkasesta huolimatta kihoili hänen otsaltaan suuria hikipisaroita, ja ilmeisestikin hän oli kauhean kiihtynyt. Hänen jäsenensä nytkähtelivät aivan kuin miehen, joka on juuri joutumaisillaan kaatuvataudin kohtauksen uhriksi, ja hänen suunsa piirteet olivat tiukat ja kovat.

"Katsokaahan!" hän huohotti tarttuen minua ranteeseen, mutta samalla yhä tuijottaen kauas jäälle ja kääntäen hitaasti päätään vaakasuorassa asennossa ikäänkuin seuraten katseellaan näköpiirin poikki kulkevaa esinettä. "Katsokaahan! Tuolla noin, juuri tuolla! Jäälohkareitten välissä. Nyt se tulee esiin tuon etempänä olevan takaa! Näettehän te hänet – teidän täytyy nähdä hänet! Tuolla vielä! Hän pakenee minulta, laupias taivas, hän pakenee minulta – nyt hän on poissa!"

Hän lausui nämä viimeiset sanat niin kiihkeän tuskaisesti kuiskaten, ettei se voi koskaan haihtua mielestäni. Pitäen kiinni väylingeistä hän koetti kiivetä reunakaiteen syrjälle ikäänkuin toivoen näkevänsä tuon pakenevan olennon vielä viimeisen kerran vilahdukselta. Mutta hänen voimansa ei ollut niin suuri kuin hänen yrityksensä rohkeus, ja hän horjahti taaksepäin salongin katto-akkunoita vastaan, johon jäi nojailemaan huohottaen ja lopen uupuneena. Hänen kasvonsa olivat niin lyijynharmaat, että luulin hänen menettävän tajuntansa enkä senvuoksi hukannut silmänräpäystäkään, vaan talutin hänet alas porraskoppeloon ja toimitin makuulle kajuutan sohvalle. Sitten kaadoin konjakkia lasiin, jonka kohotin hänen huulilleen. Sillä oli ihmeellinen vaikutus häneen. Veri palasi jälleen hänen valkeille kasvoilleen, ja hänen säälittävästi värisevät jäsenensä tyyntyivät. Hän kohottautui kyynärpäänsä varaan, katsahti ympärilleen nähdäkseen olimmeko kahden kesken ja viittasi sitten minua viereensä istumaan.

"Näittehän tekin sen, eikö niin?" kysyi hän yhä salaperäisen kauhistuneena, mikä oli niin outoa tuon miehen luonteelle.

"En minä nähnyt mitään."

Hänen päänsä painui taas pielukselle. "Ei, hän ei tosiaankaan voinut nähdä ilman kaukoputkea", mutisi hän. "Hän ei voinut. Kaukoputki auttoi minua näkemään hänet, ja sitten rakkauden silmät – rakkauden silmät. Kuulkaahan, tohtori, älkää päästäkö varastonhoitajaa sisään. Hän luulee minua hulluksi. Pankaa ovi oikein lukkoon, olkaa hyvä!"

Minä nousin seisomaan ja tein niinkuin hän käski.

Hän makasi rauhallisena jonkin aikaa ilmeisestikin ajatuksiinsa vaipuneena, kohottautui sitten taas kyynärpäänsä varaan ja pyysi minulta vähän lisää konjakkia.

"Ette suinkaan te vain luule minua hulluksi, tohtori, vai mitä?" kysyi hän minun sijoittaessani pulloa takaisin varastolaatikkoon. "Sanokaa nyt minulle oikein suoraan niinkuin mies miehelle, luuletteko minua hulluksi?"

"Minä luulen jonkin asian jäytävän teidän sydäntänne", vastasin. "Se kiihdyttää mieltänne ja aiheuttaa teille aika paljon kiusaa."

"Aivan oikein, nuorukainen!" huudahti hän silmät loistaen konjakin vaikutuksesta. "Mieltäni kiusaavat monet asiat, monet asiat! Mutta osaan kuitenkin laskea leveys- ja pituusasteen, hoidella sekstanttini ja selviytyä logaritmeistani. Tehän ette voisi todistaa minua hulluksi oikeusistuimen edessä, vai voisitteko?" Oli omituista kuulla miehen tuumiskelevan omaa henkistä terveyttään maatessaan siinä selällään.

"Ehkä en", vastasin, "mutta sittenkin olen sitä mieltä, että teidän olisi viisainta palata kotimaahan mahdollisimman pian ja asettua elelemään toistaiseksi kaikessa rauhassa."

"Palatako kotiin?" mutisi hän ivanvälähdys kasvoillaan. "Tuo oli tarkoitettu kaksin verroin teidän itsenne hyväksi. Haluatte päästä rauhaan Floran, sievän pikku Floran kanssa. Ovatko pahat unet mielipuolisuuden merkkejä?"

"Toisinaan", vastasin.

"Mitä muuta? Millaisia ovat ensimmäiset oireet?"

"Päänsärky, korvain suhina, välähdykset silmissä, harhanäyt –"

"Kuinka, mitä niistä?" keskeytti hän minut. "Mitä te sanoisitte harhanäyksi?"

"Jos näkee sellaista, jota ei todella ole, niin se on harhanäky."

"Mutta hän oli siellä", voihki kapteeni. "Hän oli siellä." Sitten hän nousi seisomaan, väänsi lukon auki ja käveli hitain ja epävarmoin askelin omaan kajuuttaansa, jossa tiedän hänen varmasti pysyvän huomisaamuun asti. Hän näyttää tulleen peräti järkytetyksi, mitä hän nyt sitten kuvitelleekaan nähneensä. Mies muuttuu päivä päivältä yhä suuremmaksi arvoitukseksi, vaikka pelkäänkin hänen itsensä maininneen oikean syyn, nimittäin sen, että hänen järjessään on vikaa. Minä en usko, että hänen käytöksensä olisi tuollainen syyllisen omantunnon vuoksi. Se käsitys tosin näyttää olevan yleinen päällystön, jopa miehistönkin piirissä, mutta en ole nähnyt minkään, tukevan sitä. Hän ei ole rikollisen näköinen, vaan sellaisen, jota kohtalo on käsitellyt kovakouraisesti ja jota tulisi paremminkin pitää marttyyrina kuin rikollisena.

Tänä iltana tuuli näyttää taas kääntyvän etelään. Jumala meitä auttakoon, jos se tukkii umpeen sen ainoan kapean väylän, joka on meidän ainoa pelastustiemme! Nyt, kun me oleskelemme juuri sen ahtojään reunalla, joka on kerääntynyt pohjoisen napapiirin tienoille, voi millainen pohjoistuuli tahansa repiä meitä ympäröivän jään ja avata meille pakotien, kun taas etelätuuli kasaa yhteen meidän takanamme olevan irtojään ja puristaa meidät ahtojäitten väliin. Sanonpa vieläkin: Jumala meitä auttakoon!

Syysk. 14 p. – Nyt on sunnuntai ja lepopäivä. Minun pelkoni on vahvistunut, ja eteläpuolellamme oleva kapea sininen vesijuova on hävinnyt näkyvistä. Ympärillämme ei ole mitään muuta kuin suuret liikkumattomat jääkentät aavemaisine jäävuorineen ja eriskummaisine huippuineen. Niiden rajattomilla lakeuksilla vallitsee sellainen äänettömyys, että se tuntuu kammottavalta. Nyt ei enää kuulu minkäänlaista aaltojen lipatusta, ei merilokkien kirkunaa tai purjeitten kiristystä, vaan kaikkialla vallitsee syvä hiljaisuus, jossa merimiesten hiljainen puhelu ja heidän saappaittensa narahtelu valkealla kiiltävällä kannella tuntuvat epäsointuisilta ja sopimattomilta. Meidän ainoa vierailijamme on ollut eräs napaseudun kettu, joka on harvinainen eläin ahtojäällä, vaikkakin se on hyvin tavallinen maissa. Se ei kuitenkaan tullut ihan laivan viereen, vaan tarkasteli meitä kaukaa ja pakeni sitten nopeasti jään poikki. Tällainen käytös tuntui omituiselta, koska ne eivät ylipäänsä tiedä mitään ihmisestä ja tulevat uteliaan luonteensa vuoksi niin tuttavallisiksi, että joutuvat helposti kiinni. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, teki tämäkin pikku tapaus ikävän vaikutuksen miehistöön. "Tuo eläin parka tietää enemmän ja näkee enemmän kuin sekä te että minä!" selitti eräs vanhimmista väkäkeihäänheittäjistä, ja toiset nyökkäsivät hyväksyvästi päätään. On turhaa yrittää väitellä sellaista lapsellista taikauskoa vastaan. Miehet ovat nyt kerta kaikkiaan tulleet siihen käsitykseen, että laivaamme painaa jokin kirous, eikä mikään saa heitä siitä luopumaan.

Kapteeni pysyttelihe yksinäisyydessä koko päivän lukuunottamatta noin puolen tunnin aikaa, jonka hän vietti peräkannella. Huomasin hänen tarkastelevan yhä samaa kohtaa, jossa eilispäivän näky oli ilmestynyt, ja odotin joka hetki uutta järkytyskohtausta, mutta sellaista ei tullut. Hän ei näyttänyt huomaavan minua, vaikka seisoin ihan hänen vieressään. Ensimmäinen koneenkäyttäjä suoritti taas jumalanpalveluksen. On omituista, että valaanpyyntialuksissa käytetään aina Englannin kirkon rukouskirjaa, vaikka ei laivan päällystössä tai miehistössä ole koskaan ainoaakaan sen kirkon jäsentä. Meidän miehemme kuuluvat kaikki roomalais-katoliseen tai presbyteeriseen kirkkoon, pääasiassa ensiksimainittuun. Kun käytetään sellaista kirkollista käsikirjaa, joka on vieras molemmille, ei kumpikaan voi valittaa toista suosittavan, ennen toista, ja he kuuntelevat niin tarkkaavasti ja nöyrästi, että tuollaisella järjestelmällä näyttää tosiaankin olevan omat etunsa.

Aurinko laski niin loisteliaana, että suuret jääkentät näyttivät oikealta verimereltä. En ole koskaan katsellut kauniimpaa ja samalla kertaa loihditumman näköistä kuvaelmaa. Tuuli alkaa taas kääntyä. Jos se puhaltaisi neljäkolmatta tuntia pohjoisesta, olisi kaikki vielä hyvin.

Syysk. 15 p. – Tänään on Floran syntymäpäivä. Tyttö parka! Onneksi hän ei voi nähdä poikaansa, niinkuin hänellä oli tapana nimittää minua, suljettuna jääkenttäin keskelle mielipuolen kapteenin ohjaamassa laivassa, jossa on mukana vain joittenkin viikkojen ruokavarat. Epäilemättä hän lukee joka aamu tarkoin Scotsmanissa julkaistut laivalistat nähdäkseen mainitaanko meidät lähteneiksi Shetlandista. Minun täytyy olla esimerkkinä miehille, ja näyttää hilpeältä ja huolettomalta, mutta taivas tietää, kuinka raskas sydämeni toisinaan on.

Lämpömittari osoittaa tänään yhdeksäntoista Fahrenheitia. Tuuli on hyvin vähäinen, ja sekin tulee epäsuotuisalta ilmansuunnalta. Kapteeni on erittäin hyvällä mielellä. Hän on, miesparka, luullakseni nähnyt viime yönä jonkin toisen enteen tai näyn, sillä hän tuli hyttiini varhain aamulla ja kumartuen makuulavitsani ylitse kuiskasi: "Se ei ollut mikään harhanäky, tohtori, se oli ihan oikea!" Aamiaisen jälkeen hän pyysi minua ottamaan selville, kuinka paljon ruokaa oli jäljellä, minkä aliperämies ja minä heti teimmekin. Sitä oli vieläkin vähemmän kuin me olimme otaksuneet. Toistaiseksi on laivalla puoli arkullista korppuja, kolme tynnyriä suolalihaa ja hyvin rajoitettu varasto kahvinpapuja ja sokeria. Peräkannen säiliössä ja laatikoissa on aika paljon herkkuruokia kuten säilykelohta, lihaliemikuutioita, lammaspaistia y.m., mutta hyvin pian niistä tulee loppu viidenkymmenen miehen voimalla. Varastohuoneessa on kaksi jauhokulia ja suuri varasto tupakkaa. Kaiken kaikkiaan on aluksessa ruokaa sen verran, että miehet voivat saada puoli päiväannosta vuorokaudessa kahdeksantoista tai parinkymmenen päivän ajan – mutta ei kauemmin. Kun ilmoitimme kapteenille tämän asiantilan, käski hän viheltää kaikki miehet kannelle ja puhutteli heitä peräkannelta. En ole koskaan nähnyt hänen esiintyvän niin edukseen. Pitkine kaunismuotoisine vartaloineen ja tummine vilkkaine kasvoineen hän näytti mieheltä, joka on syntynyt käskemään. Hän käsitteli asiaa tyynellä merimiehen tavalla, josta kävi ilmi, että hän ymmärtäessään vaaran arvon piti silmällä jokaista pakomahdollisuutta.

"Pojat", sanoi hän, "epäilemättä olette te sitä mieltä, että minä olen ohjannut teidät tähän ahdinkoon, jos asemamme nyt todella sellaiseksi osoittautuu, ja ehkä jotkut teistä tuntevat sen vuoksi katkeruutta minua kohtaan. Mutta teidän täytyy muistaa, että ei vuosikausiin ole ainoakaan kotiin palaava alus tuonut mukanaan niin paljon öljyrahoja kuin Polestar, ja joka ainoa teistä on saanut niistä oman osuutensa. Te voitte matkalle lähtiessänne turvallisesti jättää vaimonne, kun taas toiset miesraukat tapaavat kotiin tullessaan rakkaansa kunnan elätettävinä. Jos teidän mielestänne minä olen syypää toiseen näistä asian eri puolista, niin olen myös toiseen, ja niin ovat välimme selvät. Me olemme tehneet uhkarohkeita yrityksiä ennen tätä, ja olemme onnistuneet, niin että jos nyt taas olemme yrittäneet ja epäonnistuneet, ei meillä ole syytä valittaa sitä. Jos kaikkein pahin kohtalo meidät tapaa, niin voimme lähteä maihin jäätä myöten ja odotella hylkeenpyytäjäin hökkelissä, jossa kyllä pysymme hengissä kevääseen asti. Siihen eivät asiat kuitenkaan tule kehittymään, sillä te saatte nähdä Skotlannin rannan taas, ennenkuin kolme viikkoa on loppuun kulunut. Nyt täytyy joka miehen tulla toimeen puolella annoksella, joka ainoan samalla lailla, ei ketään suosita toisten edellä. Älkää menettäkö rohkeuttanne, niin selviätte tästä samoin kuin olette ennen selvinneet monesta muusta vaarasta." Näillä hänen lausumillaan muutamilla sanoilla oli ihmeellinen vaikutus miehiin. Hänen aikaisempi epäsuotuisa maineensa unohtui, ja vanha väkäkeihäänheittäjä, jonka olen jo maininnut hänen taikauskoisuutensa vuoksi, kohotti kolminkertaisen eläköönhuudon, johon kaikki miehet sydämestään yhtyivät.

Syysk. 16 p. – Tuuli on kääntynyt yön aikana pohjoiseen, ja jäässä näkyy aukenemisen merkkejä. Miehet ovat hyvällä mielellä huolimatta pienennetyistä ruoka-annoksistaan. Höyry on valmiina konehuoneessa, jottei minkäänlaista viivytystä syntyisi, jos pelastumismahdollisuus ilmestyisi. Kapteeni on mainiolla tuulella, vaikka hänen kasvoillaan heijastuu vieläkin sama "lumoustilassa" olevan ilme, josta olen jo maininnut. Tämä hilpeyden puuska hämmästyttää minua enemmän kuin hänen aikaisempi synkkyytensä. En voi ymmärtää sitä. Luulen maininneeni tässä päiväkirjassani varemmin yhtenä hänen omituisuutenaan sen, ettei hän koskaan salli ainoankaan ihmisen tulla kajuuttaansa, vaan tahtoo välttämättä itse järjestää vuoteensa mielensä mukaan ja suorittaa kaikki muutkin pikku palvelukset itselleen. Hämmästyksekseni hän ojensi minulle tänään avaimen ja pyysi minua menemään alas tarkistamaan ajan hänen kellonsa mukaan, sillä välin kun hän mittasi auringon korkeuden puolipäivän aikana. Se on karu pieni kajuutta, jossa on vain pesuteline ja joitakin kirjoja, mutta hyvin vähän mitään muuta ylellisyyteen vivahtavaa paitsi joitakin seinälle kiinnitettyjä kuvia. Suurin osa näistä on pieniä halpoja öljyväripainoksia, mutta yksi niistä kiinnitti erikoisesti mieltäni. Se oli vesiväriharjoitelma, joka esitti nuoren naisen päätä. Selvästikin se oli valokuva eikä mikään kuviteltu naiskauneuden edustaja, jollaisia merimiehet erikoisesti suosivat. Ei mikään taiteilija olisi voinut keksiä omasta päästään sellaista merkillistä luonteenominaisuuden ja heikkouden sekoitusta. Raukeat uneksivat silmät pitkine silmäripsineen ja leveä matala otsa, jolla ei näkynyt minkäänlaisia ajatuksen tai huolten ryppyjä, olivat jyrkkänä vastakohtana puhdasmuotoiselle ulkonevalle leualle ja päättäväiselle alahuulelle. Sen alanurkkaan oli kirjoitettu "M. B. 19-vuotiaana". Minusta tuntui silloin melkein uskomattomalta, että kukaan yhdeksäntoista vuoden lyhyenä elinaikana olisi voinut kehittää sellaisen tahdonlujuuden, kuin mikä ilmeni hänen kasvoillaan. Hän oli varmasti ollut erikoinen nainen. Hänen piirteensä ovat tehneet minuun niin tenhoavan vaikutuksen, että voisin esittää ne kohta kohdalta tämän päiväkirjan sivuilla, vaikka näinkin ne vain sivumennen. Minkähänlaista osaa hän lienee näytellyt meidän kapteenimme elämässä? Hän on ripustanut tytön kuvan makuulavitsansa jalkapäähän, niin että se on vakinaisesti hänen silmissään. Jollei hän olisi niin umpimielinen mies, kysyisin häneltä jotakin tästä asiasta. Muita hänen kajuutassaan olevia esineitä ei kannata mainita virkatakkeja, telttatuoli, monta piippua ja itämaalainenkin piippu – joka, sivumennen sanoen, vähäiseltä osaltaan tukee herra Milnen kertomusta hänen sotaseikkailustaan, vaikka ei näiden asiain yhteyttä juuri voikaan läheiseksi sanoa.

Klo 11,20 i.p. – Kapteeni on juuri mennyt nukkumaan yleisiä asioita käsitelleen pitkän ja mieltäkiinnittävän keskustelun jälkeen. Kun hän vain haluaa, voi hän olla peräti viehättävä seurustelutoveri, sillä hän on lueskellut aika paljon ja osaa ilmaista mielipiteensä vakuuttavasti näyttämättä kaavamaiselta. Minä en pidä siitä, että henkisille varpailleni astutaan. Hän puhui sielun laadusta ja esitti Aristoteleen ja Platon mielipiteen tästä asiasta mestarillisella tavalla. Hänellä näyttää olevan taipumusta uskoa sielunvaellukseen ja Pytagoraan oppeihin. Keskustellessamme tästä jouduimme myöskin nykyaikaiseen spiritualismiin, ja minä mainitsin puoleksi leikillä Sladen petoksista, jolloin hän hämmästyksekseni varoitti minua kerrassaan jyrkästi sekoittamasta viatonta syylliseen ja väitti, että yhtä johdonmukaista olisi leimata kristinoppi erehdykseksi Judaksen vuoksi, joka tunnusti sitä, vaikka olikin roisto. Pian se jälkeen hän toivotti minulle hyvää yötä ja vetäytyi kajuuttaansa.

Tuuli alkaa kiihtyä ja pysyy yhä pohjoisen puolella. Yöt ovat täällä nyt yhtä pimeät kuin Englannissakin. Toivon huomispäivän vapauttavan meidät jääkahleistamme.

Syysk. 17 p. – Yhä vain aaveet. Taivaan kiitos, että hermoni ovat lujat! Noiden ihmisparkain taikausko ja ne seikkaperäiset kuvaukset, joita he esittävät tavattoman totisina ja vakuutettuina, kauhistuttaisi ketä tahansa, joka ei ole tottunut heidän tapoihinsa. Tätä kummitusaihetta käsitellään monella eri lailla, mutta pääsisällys kaikissa näissä tarinoissa on se, että jotakin salaperäistä ja kamalaa on liihotellut laivan ympärillä koko yön ja että Peterheadista kotoisin oleva Sandie M'Donald ja pitkä shetlandilainen Peter Williamson näkivät sen, samoin kuin herra Milne komentosillalta – ja näin ollen he, voidessaan esittää kolme todistajaa, saavat enemmän pontta tarinaansa kuin aliperämies yksinään. Puhuttelin Milneä aamiaisen jälkeen ja huomautin, että hänen pitäisi olla sellaisten lorujen yläpuolella sekä että hänen upseerina pitäisi näyttää miehille parempaa esimerkkiä. Hän pudisti ahavoitunutta päätään alakuloisesti ja vastasi hänelle ominaiseen tapaan varovasti. "Ehkä, ehkäpä niin, tohtori", sanoi hän, "vaikka en minä sitä oikeastaan nimittänyt kummitukseksi. En voi sanoa ennen uskoneeni meri-aaveisiin ja muihin sen tapaisiin, vaikka moni väittääkin nähneensä vielä pahempaakin. Minä en pelästy helposti, mutta ehkäpä teidän omakin verenne vähän jähmettyisi, mies, jos sen sijaan, että katselette ympärillänne täällä kirkkaassa päivänvalossa, olisitte ollut kanssani kannella, ja nähnyt kammottavan valkean hahmon milloin siellä milloin täällä kutsuvan ja huutelevan pimeässä kuin pikku karitsan, joka on eksynyt emostaan. Ette olisi luullakseni silloin niin valmis tuomitsemaan sitä akkain jaaritukseksi." Huomasin toivottomaksi ruveta väittelemään hänen kanssaan ja pyysin vain, että hän hyväntahtoisesti kutsuisi minut kannelle, kun aave seuraavan kerran ilmestyy – johon pyyntöön hän suostui, samalla kuitenkin lausuen julki sen hartaan toivomuksen, ettei sellainen tilaisuus koskaan tarjoutuisi.

Niinkuin toivoinkin on takanamme olevaan valkoiseen erämaahan ilmestynyt monta kapeaa vesijuovaa, jotka halkovat sitä ristiin rastiin. Olemme tänään leveysasteella 80° 52' pohjoisesta, mikä osoittaa, että ahtojäillä tuntuu voimakas veto eteläänpäin. Jos tuuli yhä pysyy suotuisana, hajaantuvat nämä jäät yhtä nopeasti kuin ovat kokoontuneetkin. Toistaiseksi emme voi tehdä muuta kuin pitää höyryä koneessa ja odottaa ja toivoa parasta. Alan hyvin nopeasti muuttua sallimukseenuskojaksi. Mahdotonta olisikin kaikki muu, silloin kun on joutunut tekemisiin niin epävarman tekijän kuin tuulen kanssa. Ehkäpä juuri Arabian erämaitten tuuli ja hiekka herättivät Muhammedin ensimmäisissä seuraajissa taipumuksen palvoa sallimusta.

Näillä aavejutuilla on hyvin huono vaikutus kapteeniin. Pelkäsin niiden voivan kiihoittaa hänen herkkää mieltään ja koetin salata tämän järjettömän tarinan häneltä, mutta onnettomuudeksi hän kuuli sattumalta erään miehen vihjaisevan siihen, ja vaati ehdottomasti täyttä selostusta siitä. Niinkuin olin arvannutkin herätti se taas eloon hänen piilevän mielipuolisuutensa yhä selvemmässä muodossa. Tuskin voin uskoa häntä samaksi mieheksi, joka keskusteli filosofiasta eilisiltana kerrassaan terävästi arvostellen ja kylmän järkevästi. Hän astelee edes takaisin peräkannella kuin häkkiin suljettu tiikeri pysähtyen silloin tällöin ojennellen käsiään kaipaavasti ja tuijottaen kärsimättömästi jään ylitse. Hän mutisee lakkaamatta itsekseen ja kerran hän huudahti: "Vain vähän aikaa, rakkaani – vain vähän aikaa!" Miesparka, on surullista nähdä uljaan merimiehen ja muutenkin niin hienon miehen joutuneen tuollaiseen ahdistukseen ja ajatella, että mielikuvitus ja harhanäky voivat pelästyttää sellaisen olennon, jolle todellinen vaara oli vain elämän suolaa. Onkohan kukaan joutunut milloinkaan sellaiseen asemaan kuin minä, mielipuolisen kapteenin ja aaveita näkevän perämiehen väliin? Toisinaan minusta tuntuu kuin olisin ainoa tervejärkinen mies koko aluksella – lukuunottamatta ehkä toista koneenkäyttäjää, joka on jonkinlainen mietiskelijä eikä välittäisi mitään kaikista Punaisen merenkään paholaisista, kun ne vain jättäisivät hänet rauhaan eivätkä sekoittaisi hänen työkalujaan.

Jään railot leviävät yhä, ja nyt näyttää ihan uskottavalta, että voimme lähteä täältä huomisaamuna. Kotona luultavasti arvelevat minun esittävän omia keksintöjäni, kun kerron heille kaikki nämä merkilliset jutut.

Klo 12 yöllä. – Pelästyin äsken aika lailla, vaikka nyt tunnenkin olevani paljon vahvempi nautittuani ison lasillisen konjakkia. Tuskin olen kuitenkaan oikein ennallani, niinkuin käsialastanikin voi päätellä. Asianlaita on niin, että olen joutunut kokemaan kerrassaan omituista, ja alan epäillä, onko minulla oikeutta leimata toisia laivatovereitani mielipuoliksi sen vuoksi, että he väittävät nähneensä sellaista, joka ei minun ymmärrykseni mukaan ollut järkevää. Pyh! Hulluhan minä olen, kun sallin sellaisen pikku seikan niin järkyttää hermojani. Ja sittenkin sillä on oma lisämerkityksensä, kun se seuraa kaikkia näitä aikaisempia hälyytysjuttuja, sillä en voi epäillä herra Mansonin enkä perämiehen kertomusta nyt, kun olen itse kokenut semmoista, jota aikaisemmin pilkkasin.

Ja sittenkään se ei ollut mitään kovin peloittavaa – pelkkä ääni vain, eikä mitään muuta. En voi toivoa kenenkään, joka mahdollisesti lukee tämän, yhtyvän minun tunteisiini tai oikein ymmärtävän sitä vaikutusta, jonka se teki minuun silloin. Illallinen oli syöty, ja minä olin lähtenyt kannelle polttelemaan rauhassa piippuani ennen levolle menoa. Yö oli hyvin pimeä – niin pimeä, etten voinut peräveneen luona seisoessani erottaa komentosillalta upseeria. Luullakseni olen jo maininnut sen merkillisen hiljaisuuden, joka vallitsee noilla jäätyneillä merillä. Muissa osissa maailmaa, kuinka eristettyjä ja hedelmättömiä ne sitten lienevätkin, on jonkinlaista värinää ilmassa – jotakin heikkoa huminaa, kuulukoonpa se sitten kaukaisista ihmisasunnoista tai puiden lehdistä tai lintujen siivistä tai maan ruohon heikosta kahinasta. Tuollaista ääntä ei varsinaisesti huomaa ja kuitenkin sitä kaipaisi, jos se lakkaisi. Vain näillä napaseudun vaiheisilla merillä valtaa tuo rannaton hiljaisuus ilman kammottavalla todellisuudellaan. Huomaa kuinka korvan rumpukalvo ponnistaa kaikkensa erottaakseen edes hiljaisen kuiskauksen ja seuraa kiihkeästi jokaista aluksella sattumaltakin kuuluvaa ääntä. Tällaisessa tilassa minä nojailin reunakaidetta vasten, ja silloin kuului jäältä melkein suoraan minun alapuoleltani hiljaisessa yöilmassa terävä ja kimeä huuto, joka alkoi minun käsitykseni mukaan niin korkeasta äänestä, ettei se olisi lähtenyt yhdestäkään sopraanosta, ja kohosi siitä yhä korkeammalle, kunnes päättyi pitkään, tuskalliseen valitukseen. Tuo aavemainen kirkuna soi yhä vieläkin korvissani. Siinä tuntui ilmenevän sanoin kuvaamatonta haikeutta ja suurta kaipausta, ja sittenkin värisi sen lomitse silloin tällöin hurja riemun sävel. Se parahti ilmoille ihan minun vierestäni ja kuitenkaan en voinut erottaa mitään koettaessani tuijottaa pimeyteen. Odotin vähän aikaa, mutta kun tuo ääni ei enää toistunut, lähdin alas järkytetympänä kuin olen koskaan ennen elämässäni ollut. Porraskoppelossa tuli herra Milne minua vastaan päästääkseen vartijan toimestaan. "No niin, tohtori", sanoi hän, "ehkäpä tuokin oli vain vanhain akkain jaaritusta? Ettekö kuullut sen kirkuvan? Onkohan sekin taikauskoa? Mitä arvelette siitä nyt?" Minun oli pakko pyytää anteeksi tuolta kunnon mieheltä ja tunnustaa olevani asiasta yhtä ymmälläni kuin hänkin. Mahdollisesti näyttävät asiat huomenna toisenlaisilta. Nyt tuskin uskallan kirjoittaa kaikkea mitä ajattelen. Joskus tuonnempana päästyäni vapaaksi kaikista lisävaikuttimistani halveksin mahdollisesti itseäni heikkouteni vuoksi näitä rivejä lukiessani.

Syysk. 18 p. – Olen viettänyt unettoman ja rauhattoman yön tuon oudon äänen ahdistamana. Kapteeni ei myöskään näytä paljon levänneen, sillä hänen kasvonsa ovat kuluneet ja silmänsä verestävät. En ole kertonut hänelle mitään viime yön kokemuksestani enkä aiokaan kertoa. Hän on ilmankin kiihtynyt ja rauhaton nousten tuon tuostakin seisomaan ja istahtaen taas. Ilmeisestikin hänen on täysin mahdotonta pysytellä hiljaa.

Tänä aamuna ilmestyi ahtojäihin kaunis väylä niinkuin olin odottanutkin. Me voimme irroittaa jääankkurimme ja lähteä painaltamaan länsilounaaseen. Sitten meidät pysähdytti suuri jääteli, joka oli yhtä valtava kuin sekin, jonka olimme jättäneet taaksemme. Se ehkäisee täydellisesti eteenpäin pääsemisemme, joten emme voi tehdä mitään muuta kuin ankkuroitua taas ja odottaa sen halkeamista, mikä luultavasti tapahtuukin neljänkolmatta tunnin kuluessa, jos tuuli ei lakkaa. Joitakin paksukuonoisia hylkeitä näkyi uiskentelevan vedessä. Yksi niistä ammuttiin, valtavan suuri eläin, yli yhdentoista jalan pituinen. Ne ovat julmia ja taistelunhaluisia, sanotaanpa niiden kahakan syntyessä vievän voiton karhustakin. Onneksi ne ovat hitaita ja kömpelöitä liikkeissään, joten ei ole kovinkaan vaarallista hyökätä niiden kimppuun jäällä.

Kapteeni ei ilmeisestikään usko meidän nähneen viimeistä kiusoistamme, vaikka en voi ymmärtää, miksi hän katselee asioita synkässä valossa, koska jokainen muu laivalla on sitä mieltä, että olemme pelastuneet tähän asti ihmeellisellä tavalla, sekä uskoo aluksen varmasti pääsevän avomerelle.

"Luullakseni ei teidän mielestänne nyt ole minkäänlaista huolehtimisen syytä, tohtori?" virkkoi hän meidän istuskellessamme yhdessä päivällisen jälkeen.

"Sitä toivon", vastasin.

"Emme saa olla liian varmoja – ja epäilemättä olette kumminkin oikeassa. Me saamme ennen pitkää syleillä omaa armastamme kukin, eikö niin? Mutta älkäämme olko liian varmoja – älkäämme olko liian varmoja."

Hän istui ääneti vähän aikaa heilutellen mietteissään säärtään edes takaisin. "Kuulkaahan", jatkoi hän, "tämä on vaarallinen paikka parhaimmillaankin ollessaan – petollinen, vaarallinen paikka. Tiedän, että tällaisilla kohdin ovat ihmiset menettäneet hyvin äkkiä henkensä. Toisinaan se on tapahtunut luiskahtamalla – yksi ainoa luiskahdus vain, ja niin vaivutte pohjaan railosta, ja vain pyörre vihreässä vedessä ilmaisee paikan, johon vajositte. Se on omituista", jatkoi hän hermostuneesti naurahtaen, "mutta en ole kertaakaan niiden vuosien kuluessa, jotka olen viettänyt näillä main, ajatellut jälkisäädöksen laatimista – eipä siksi, että minulla olisi mitään erikoista jälkeeni jätettävää, mutta kuitenkin täytyisi vaarallista ammattia harjoittavan miehen järjestää kaikki asiansa ja olla valmis – ettekö tekin ole samaa mieltä?"

"Varmasti", vastasin ihmetellen mielessäni mihin kummaan hän pyrki.

"Silloin on hänen parempi olla, kun hän tietää kaiken olevan järjestyksessä", jatkoi hän. "Jos nyt minulle sattuisi jotakin tapahtumaan, toivon teidän huolehtivan minun asioistani. Tässä kajuutassa ei tosiaankaan ole paljon tavaraa, mutta toivoisin, että se kaikki kuitenkin myytäisiin ja rahat jaettaisiin miehistön kesken samassa suhteessa kuin öljyrahatkin. Kellon toivon teidän itse pitävän pikku muistona matkaltamme. Tietystikin kaikki tämä on pelkkää ennakkovaromista, mutta teki mieleni käyttää tilaisuutta hyväkseni ja puhua teille asiasta. Luultavasti saisin luottaa teihin sellaisessa tapauksessa, että se kävisi välttämättömäksi?"

"Ehdottomasti", vastasin, "ja koska te esitätte tällaista, voin minä yhtä hyvin –"

"Tekö!" keskeytti hän minut. "Eihän teillä ole mitään hätää. Mikä hitto teitä vaivaisi? No niin, en suinkaan aikonut kiukustua, mutta en tahdo kuulla nuoren miehen, joka tuskin on päässyt elämisen alkuun, puhuvan kuolemasta. Menkää kannelle ja vetäkää keuhkoihinne raitista ilmaa älkääkä puhuko pötyä kajuutassa yllyttäen minua samanlaiseen."

Mitä enemmän ajattelen tätä meidän keskusteluamme sitä vähemmän pidän siitä. Miksi tuo mies järjestää asiansa juuri sillä hetkellä, jolloin me nähtävästi olemme pääsemäisillämme kaikesta vaarasta? Hänen hulluudessaan täytyy olla jonkinlaista järkeä. Voisikohan hän hautoa itsemurhaa? Muistan hänen erään kerran puhuneen vakavasti ja kunnioittavasti siitä, kuinka kamala rikos itsemurha on. Aion joka tapauksessa pitää häntä silmällä, ja vaikka en voikaan tunkeutua hänen rauhoitettuun kajuuttaansa, pysyttelen ehdottomasti kannella, niin kauan kuin hän on jalkeilla.

Herra Milne pitää pelkoani turhana ja sanoo tuollaisen puhetavan vain kuuluvan kapteenin pikku omituisuuksiin. Hän itse näkee asiat hyvin ruusunpunaisessa valossa. Hänen käsityksensä mukaan me pääsemme jäistä ylihuomenna, sivuutamme pari päivää sen jälkeen Jam Meyenin ja saamme näkeviimme Shetlandin vähän lyhyemmässä ajassa kuin viikossa. Toivoakseni ei hänellä ole liian valoisa käsitys asioista. Hänen mielipiteensä on tosin kohtuullinen vastakohtana kapteenin synkille varovaisuustoimenpiteille, sillä hän on vanha ja kokenut merimies, joka punnitsee sanansa tarkoin, ennenkuin päästää ne kuuluviin.

Kauan uhannut onnettomuus on sittenkin tapahtunut. Tuskinpa osaan sitä kertoakaan. Kapteeni on kadonnut. Hän voi tosin palata luoksemme elävänä, mutta olen huolissani – kovasti huolissani. Nyt on syysk. 19:nnen päivän aamu kello seitsemän. Olen viettänyt koko yön samoilemalla miesjoukon kanssa edessämme olevalla suurella jäälohkareella toivoen tapaavani hänestä jonkinlaisia jälkiä, mutta turhaan. Koetan jotenkin esittää ne asianhaarat, jotka liittyivät hänen katoamiseensa. Jos koskaan joku sattumalta lukee nämä sanat, joita kirjoitan, uskon hänen muistavan, että en kirjoita kuvittelujen tai kuulopuheitten perusteella, vaan että minä, terve ja valistunut mies, kuvailen tarkoin mitä todellisuudessa tapahtui omain silmäini edessä. Johtopäätökset ovat omani, mutta tosiasioista menen takuuseen.

Kapteeni pysyi oivallisella tuulella selostamani keskustelun jälkeen. Mutta hän vaikutti sentään hermostuneelta ja kärsimättömältä vaihtaen usein paikkaansa ja liikutellen jäseniään tarkoituksettoman hermostuneesti, mikä on aika ajoin luonteenomaista hänelle. Neljännestunnissa hän käväisi kannella seitsemän kertaa astuskellen siellä kiireisesti muutamia askelia ja palaten taas pian alas. Seurasin häntä joka kerta, sillä hänen kasvoissaan oli ilme, joka vahvisti minua päätöksessäni olla kertaakaan päästämättä häntä näkyvistäni. Hän näytti huomanneen liikkeittensä tekemän vaikutuksen, sillä hän koetti rauhoittaa pahoja aavistuksiani teennäisellä hilpeydellä nauraen äänekkäästi mitättömimmillekin leikkipuheille.

Illallisen jälkeen hän lähti taas peräkannelle, ja minä hänen kerallaan. Yö oli pimeä ja hyvin hiljainen lukuunottamatta tuulen alakuloista huminaa raakapuissa. Paksu pilvi kohosi parast'aikaa koillisesta päin, ja ne pikku hattarat, joita se heitteli edellään, ajelehtivat kuun editse, joka paistoi vain silloin tällöin pilvien lomitse. Kapteeni asteli nopeasti edes takaisin. Sitten hän, nähdessään minun yhä kulkevan hänen kintereillään, tuli luokseni ja antoi minun ymmärtää, että hänen mielestään minun oli parasta olla alhaalla – mikä, niinkuin helposti voi arvata, yhä vain vahvisti minun päätöstäni jäädä kannelle.

Luullakseni hän tämän jälkeen unohti minun läsnäoloni, sillä hän seisoi ääneti nojaillen peräporraspuuta vasten ja tuijotti suuren lumi-erämaan ylitse, joka oli osittain varjossa, kun taas toinen osa välkehti hämärästi kuunvalossa. Muutamia kertoja saatoin hänen liikkeistään päätellä, että hän katsoi kelloaan. Kerran taas hän mutisi jonkin lyhyen lauseen, josta erotin vain yhden ainoan sanan "valmis". Tunnustan, että jonkinlainen kaamea aavistus hiipi mieleeni katsellessani hänen pimeyden lävitse häämöittävää kookasta vartaloaan ja huomatessani kuinka täydellisesti hän näytti määräaikana sovitulle kohtauspaikalle saapuneelta mieheltä. Mutta kenen kanssa tuo kohtaus oli sovittu? Mielessäni alkoi herätä epämääräinen aavistus, kun liitin asian toiseen, mutta sittenkin olin täysin valmistumaton lopputulokseen.

Hänen asentonsa äkillinen kiihkeys ilmaisi minulle, että hän kuvitteli näkevänsä jotakin. Hiivin hänen taakseen. Hän tuijotti jännittyneenä ja kysyvän näköisenä sellaiseen, mikä minusta näytti sumukiehkuralta, jota tuuli puhalsi samaan suuntaan kuin laivaakin. Se oli hämärä usvainen hahmo, joka välistä näkyi enemmän, välistä vähemmän, sen mukaan kuinka valo osui siihen. Kuun kirkkautta himmensi sillä kertaa hyvin ohut pilvikerros, joka muistutti vuokon terälehtien untuvia.

"Tulen, tyttöni, tulen", huudahti kapteeni äänessään pohjaton hellyys ja sääli ikäänkuin henkilöllä, joka tyynnyttelee rakastettuaan kauan odotetulla lempeyden osoituksella, joka tulee olemaan yhtä rakas kummallekin.

Se, mitä sitten seurasi, tapahtui silmänräpäyksessä. Minä en voinut sitä ehkäistä millään lailla. Hän hypähti kaiteen reunalle ja sitten jäälle melkein tuon kalpean usvaolennon jalkoihin. Hän ojensi kätensä ikäänkuin tarttuakseen siihen kiinni ja juoksi sitten pimeyteen käsivarret ojennettuina ja helliä sanoja puhellen. Seisoin yhä jäykkänä ja liikkumattomana koettaen erottaa hänen loittonevan olemuksensa, kunnes hänen äänensä haipui kuulumattomiin kaukana. En enää luullut häntä näkevänikään, mutta sillä hetkellä ilmestyi kuu loistavana näkyviin pilvien raosta ja valaisi suurta jääkenttää. Silloin näin hänen tumman hahmonsa jo hyvin kaukana juoksevan hämmästyttävän nopeasti jääaukean ylitse. Se oli viimeinen vilahdus, jonka näimme hänestä – ehkä viimeinen, jonka koskaan tulemmekaan näkemään. Järjestettiin joukkue ajamaan häntä takaa, ja minä lähdin heidän mukanaan, mutta miehet eivät tehneet työtään luottamuksella, eikä mitään löydettykään. Muutaman tunnin kuluttua järjestetään taas toinen. Tuskin voin uskoa, ettei tämä kaikki ole unta tai ettei minua vaivaa jokin kauhea painajainen tätä kirjoittaessani.

Klo 7,30 i.p. – Palasin juuri lopen uupuneena toiselta hyödyttömältä kapteenin hakumatkalta. Jääteli on harvinaisen laaja, sillä vaikka me olemmekin samonneet vähintäänkin parikymmentä meripenikulmaa sen poikki, ei ole näkynyt minkäänlaista merkkiä sen loppumisesta. Pakkanen on ollut viime aikoma niin ankara, että sen pinnalla oleva lumikerros on jäätynyt kivikovaksi kuin graniitti. Muussa tapauksessa me olisimmekin voineet pitää jalanjälkiä tienviittanamme. Miehet haluaisivat kovasti, että nostaisimme ankkurin ja lähtisimme aluksellamme kiertämään jääteliä ja sitten etelää kohti, sillä jää on haljennut viime yönä ja meri näkyy taivaanrannalla. He päättelevät kapteeni Craigien varmasti kuolleeksi sekä väittävät meidän kaikkien panevan henkemme hyödyttömästi vaaraan jäämällä paikallemme silloin kun tarjoutuu perääntymistilaisuus. Herra Milnen ja minun on ollut kerrassaan vaikea houkutella heidät odottamaan huomisyöhön ja meidän on ollut pakko luvata, ettemme missään tapauksessa lykkää lähtöämme sen kauemmaksi. Tarkoituksemme on nyt nukkua joitakin tunteja ja lähteä sitten viimeiselle etsintäretkelle.

Syysk. 20 p. illalla. – Kuljin tänä aamuna jään poikki miesjoukon kanssa tutkiakseni jäätelin eteläistä syrjää, kun taas herra Milne lähti ryhmineen taivaltamaan pohjoista kohti. Painalsimme eteenpäin kymmenkunnan tai kaksikintoista meripenikulmaa näkemättä jälkeäkään mistään elävästä olennosta lukuunottamatta erästä yksinäistä lintua, joka liiteli korkealla meidän yläpuolellamme ja jota lentotavasta päätellen pidin haukkana. Jääkentän eteläinen pää suippeni pitkäksi kapeaksi mereen pistäväksi kärjeksi. Meidän tullessamme tämän niemekkeen alkupäähän pysähtyivät miehet, mutta minä kehoitin heitä jatkamaan matkaa sen äärimmäiseen kärkeen, jotta voisimme olla tyytyväisiä tietäessämme, ettei minkäänlaista mahdollisuutta ollut laiminlyöty.

Tuskin olimme vaeltaneet sataakaan metriä, ennenkuin Peterheadista kotoisin oleva M'Donald huudahti näkevänsä jotakin edessämme ja alkoi juosta. Me huomasimme sen kaikki ja aloimme myöskin juosta. Aluksi erottui vain epämääräinen tumma kohta valkealla jäällä, mutta meidän kiitäessämme yhteisvoimin eteenpäin, alkoi se hahmottua mieheksi, vieläpä lopulta juuri siksi mieheksi, jota me etsimme. Hän makasi kasvoillaan jääpenkereellä. Monta pientä jäähilettä ja lumihiutaletta oli laskeutunut hänen ylleen hänen siinä maatessaan ja kimmelsi nyt hänen tummalla merimiestakillaan. Meidän saapuessamme paikalle sieppasi jokin yksinäinen tuulenpuuska nämä kevyet hahtuvat mukanaan pyörteeseensä. Ne lehahtivat ilmaan laskeutuen taas osittain alaskin ja kiitivät jälleen pyörteen mukana merelle päin. Minun silmissäni se näytti vain luminietokselta, mutta monet tovereistani väittivät sen lähteneen liikkeelle naisen hahmoisena, kumartuneen ruumiin ylitse ja suudelleen sitä sekä sitten rientäneen pois jäätelin poikki. Olen oppinut olemaan koskaan nauramatta kenenkään mielipiteelle, kuinka omituiselta se sitten näyttäneekin. Varma ainakin on, ettei kapteeni Nicholas Craigie suinkaan ollut saanut tuskallista loppua, sillä hänen sinisillä kiusaantuneilla kasvonpiirteillään oli valoisa hymy, ja hänen kätensä olivat yhä ojennettuina ikäänkuin pitääkseen kiinni siitä harvinaisesta vieraasta, joka oli houkutellut hänet pois haudan tuolla puolen olevaan hämärään maailmaan.

Hautasimme hänet samana iltapäivänä käärittynä laivanlippuun ja kolmenkymmenenkahden naulan painoinen tykinluoti jalkoihin sidottuna. Minä luin hautauskaavan karskien merimiesten itkiessä lasten tavoin, sillä monet olivat kiitollisuudenvelassa hänen ystävälliselle sydämelleen ja ilmaisivat nyt sen kiintymyksen, jonka hänen omituinen käytöksensä oli torjunut pois hänen eläessään. Hänen pudotessaan alas loiskahti vesi synkästi ja kumeasti, ja vilkaistessani vihreään veteen näin hänen vaipuvan yhä syvemmälle, kunnes hän oli vain pieni välkehtivä valkoinen pilkku ikuisen pimeyden partaalla riippumassa. Sitten sekin häipyi näkymättömiin, ja hän oli poissa. Siellä hän saa maata kaikki salaisuutensa ja surunsa rintaan kätkettyinä, kunnes koittaa se suuri päivä, jolloin meri luovuttaa vainajansa, ja Nicholas Craigie astuu esiin jään keskeltä hymy huulillaan ja jäykentyneet käsivarret tervehdykseen ojennettuina. Rukoilen, että hänen kohtalonsa olisi tulevassa elämässä onnellisempi kuin se on ollut tässä.

En jatka päiväkirjaani pitemmälle. Paluutiemme kotiin on selvänä ja avonaisena edessämme, ja suuret jääkentät tulevat pian olemaan vain kaukainen muisto. Varmasti kuluu jonkin verran aikaa, ennenkuin vapaudun äskeisten tapausten synnyttämästä tunnelmasta. Aloittaessani tätä matkakertomusta en tosiaankaan osannut aavistaa, millä tavoin minun olisi pakko päättää se. Kirjoitan näitä loppusanoja yksinäisessä kajuutassa yhä vieläkin säpsähdellen silloin tällöin ja kuvitellen kuulevani vainajan nopeat, hermostuneet askeleet pääni yläpuolelta kannelta. Menin tänä iltana velvollisuuteni mukaan hänen kajuuttaansa laatiakseni luettelon hänen tavaroistaan, jotta ne voitaisiin siirtää viralliseen kirjaan. Kaikki oli samoin kuin minun edelliselläkin käynnilläni siellä. Vain se kuva, jonka olen maininnut riippuneen hänen vuoteensa jalkapäässä, oli leikattu pois kehyksistään ikäänkuin veitsellä ja hävinnyt. Tähän viimeiseen renkaaseen omituisessa tapaussarjassa päätän Polestarilla pitämäni matkapäiväkirjan.

(Tohtori John M'Alister Rayn, vanhemman, huomautus. – Olen lukenut ne Polestarin kapteenin kuolemaan liittyvät merkilliset tapaukset, joista poikani kertoo päiväkirjassaan. Minulla on täysi luottamus siihen, jopa ehdoton varmuuskin siitä, että kaikki tapahtui juuri niinkuin hän on kuvaillut, sillä tiedän hänet vahvahermoiseksi mieheksi, joka ei turhia kuvittele, vaan ymmärtää pitää tosiasiat tarkoin muusta erossa. Mutta kertomus on tarkemmin ajatellen niin hämärä ja uskomaton, että vastustin kauan sen julkaisemista. Viime päivinä sain kuitenkin puolueettomalta taholta tälle jutulle vahvistuksen, joka luo siihen uutta valoa. Olin matkustanut Edinburghiin ollakseni läsnä Brittiläisen lääkäriseuran kokouksessa, kun sattumalta tapasin tohtori P:n – entisen opintotoverini, joka harjoittaa nyt ammattiaan Saltashissa Devonshiressa. Kerrottuani hänelle poikani kokemuksista selitti hän tuntevansa kysymyksessä olevan miehen ja kuvaili häntä minun suureksi hämmästyksekseni sellaisella tavalla, että se sopi erittäin hyvin päiväkirjassa esitettyyn mieheen. Ainoa ero oli se, että mies oli toverini kuvauksen mukaan nuorempi. Hän kertoi kapteenin olleen kihloissa erään walesilaisen harvinaisen kauniin tytön kanssa, joka oli kuollut erikoisen kauheitten olosuhteitten vallitessa sulhasensa ollessa merillä.)

TYNNYRITEHTAAN PAHOLAINEN

Ei ollut helppoa saada Gamecockia saaren rantaan, sillä joki oli kuljettanut mukanaan niin paljon mutaa, että sen äyräät ulottuivat monta meripenikulmaa Atlantiin asti. Rantaa tuskin saattoi erottaakaan silmillä, silloin kun ensimmäinen salakarien valkea vaahto varoitti meitä vaarasta, ja siitä lähtien etenimme hyvin varovasti isonpurjeen ja kliivarin voimalla, pysytellen kuohujen oikealla puolella, niinkuin merikartta määrää. Useammin kuin kerran hipoi aluksemme pohjahiekkaa (laiva ui silloin vähän yli kuuden jalan syvyydessä), mutta meillä oli niin hyvä onni, että selvisimme koko matkan. Lopulta vesi aleni hyvin nopeasti, mutta tehtaalta oli lähetetty meitä vastaan vene, ja Krooboyn luotsi ohjasi meidät kahdensadan metrin päähän saarelta. Siinä me ankkuroimme, sillä neekerin eleistä voimme päätellä, ettei ollut toivoa pitemmälle pääsemisestä. Meren sini oli väistynyt joen ruskahtavan värin tieltä, ja vielä saaren suojassakin solisi ja kareili virta laivamme keulan kummallakin puolen. Virta näytti olevan tulvimistilassa, sillä se ulottui yli palmupuitten juurien, ja kaikkialla sen mutaisella ja likaisella pinnalla näimme puupölkkyjä ja kaikenlaista hylkytavaraa, jota se oli temmannut mukaansa.

Päästyäni varmuuteen siitä, että me kelluimme lujasti ankkuriköydessämme, katsoin parhaaksi pyrkiä heti maihin vettä noutamaan, sillä koko paikka näytti ihan höyryävän kuumetta. Joki, jossa uiskenteli kaikenlaisia esineitä, liejuiset kiiltävät rannat, kirkkaan vihreät myrkylliset viidakot, kosteahöyryinen ilma, kaikki nuo seikat olivat vaaraa ilmaisevia varoitusmerkkejä sellaiselle, joka ymmärsi ne. Lähetin siis isonveneen maihin kaksi suurta tynnyriä mukanaan, joiden piti riittää meille, kunnes pääsisimme St. Paul de Loandaan. Minä puolestani otin pienen laivaveneen ja soudin maihin, sillä näin Ison Britannian lipun liehuvan palmujen yläpuolella merkkinä siitä, että siellä oli Armitage & Wilsonin kauppa-asema.

Selviydyttyäni viidakosta näin edessäni pitkän, matalan, valkoiseksi kalkitun rakennuksen, jonka edessä oli suuri kuisti ja sen kummallakin puolen palmuöljytynnyreitä. Pitkin rantaa oli pelastusveneitä ja kanootteja, ja yksi ainoa pikku laituri pisti jokeen. Sen kärjessä istui minua vastaanottamassa kaksi valkoisiin puettua miestä, joilla uumillaan oli punaiset leveät vyöt. Toinen oli kookas komea mies, jolla oli harmahtava parta. Toinen hoikka ja pitkä, ja hänen kalpeita, riutuneen näköisiä kasvojaan peitti puolittain suuri sienenmuotoinen hattu.

"On kovin hauska tavata teidät", sanoi viimeksimainittu sydämellisesti. "Olen Walker, Armitage & Wilsonin täkäläinen johtaja. Saanko esittää tohtori Severallin samasta yhtiöstä? Me emme saa usein nähdä näillä seuduin yksityisaluksia."

"Tuo alus on Gamecock", selitin. "Minä olen sen omistaja ja kapteeni. Nimeni on Meldrum."

"Oletteko tutkimusmatkalla?" kysyi hän.

"Minä olen perhostenkeräilijä. Olen purjehtinut pitkin Senegalin rannikkoa eteläänpäin."

"Onko se kannattavaa urheilua?" kysyi tohtori luoden minuun elottomat kellanhohtoiset silmänsä.

"Minulla on neljäkymmentä laatikkoa täynnä. Poikkesimme tänne vettä ottamaan ja myöskin katsomaan, mitä lajia perhosia täältä voisi löytyä."

Näiden esittelyjen ja selittelyjen aikana olivat minun molemmat apumieheni kiinnittäneet veneen rantaan. Sitten astelin laituria myöten maihin uusi tuttava kummallakin puolellani molempain ahdistaessa minua kysymyksillään, sillä he eivät olleet kuukausimääriin nähneet yhtäkään valkoista miestä.

"Mitäkö me teemme?" virkkoi tohtori, kun minä olin vuorostani alkanut esittää heille kysymyksiä. "Meillä riittää aika lailla työtä liikkeessämme, ja joutohetkinämme puhelemme politiikasta."

"Niin, kohtalon erikoisesta armeliaisuudesta johtuu, että Severall on hurja radikaali ja minä, jäykkä kelpo unionisti, ja me keskustelemme joka ilta kokonaista kaksi tuntia itsehallinnosta."

"Ja juomme kiniinisekoituksia", lisäsi tohtori. "Olemme nyt kumpikin aika lailla lääkittyjä, mutta viime vuonna oli meidän molempain tavallinen ruumiinlämpö miltei 40 astetta. Minun ei pitäisi puolueettomana neuvonantajana kehoittaa teitä jäämään tänne kovinkaan kauaksi, jollette yhtä mielellänne keräile basilleja kuin perhosia. Ogowai-joen suu ei voi koskaan muuttua terveelliseksi olinpaikaksi."

Ei mikään ole sen hienompaa kuin se tapa, jolla nämä sivistyksen äärimmäisillä rajoilla toimivat virkamiehet siivilöivät karua hyväntuulisuutta yksinäisestä asemasta ja ottavat ei ainoastaan rohkeasti, vaan nauraenkin vastaan kaikki mahdolliset elämänvaiheet. Joka paikassa Sierra Leonasta etelään päin olin tavannut samat usvaiset rämeet, samat yksinäiset kuumeen rasittamat kyläkunnat sekä samat pilapuheet. On jotakin melkein jumalallista tuossa ihmisen kyvyssä kohota olosuhteittensa yläpuolelle ja käyttää henkeään ruumiin kurjuuksien pilkkaamiseen.

"Päivällinen on valmis noin puolen tunnin kuluttua, kapteeni Meldrum", sanoi tohtori. "Walker on mennyt sisään pitämään huolta siitä. Hän on tällä viikolla taloudenhoitaja. Jos teitä haluttaa, niin kävelemme sillä välin ympäristöä katselemassa, niin saan näyttää teille saaren nähtävyyksiä."

Aurinko oli jo laskenut palmumetsän reunan alapuolelle, ja taivaan korkea kaari meidän päittemme yläpuolella muistutti suunnattoman simpukankuoren sisäpintaa, jossa välkehtii hempeän vaaleanpunaisia täpliä ja herkullisia taivaankaaren värejä. Ei kukaan, joka ei ole elänyt sellaisessa maassa, jossa lautasliinakin tuntuu liian painavalta polvilla, voi kuvitella, kuinka siunatulta tuntuu illan viileyden tuottama helpotus. Tällaisessa suloisemmassa ja puhtaammassa ilmassa kiertelimme tohtori ja minä pikku saarta hänen näytellessään varastoja ja selitellessään työtapojaan.

"Tällä paikalla on jonkinlainen romanttinen viehätysvoima", virkkoi hän vastaukseksi, kun huomautin heidän elämänsä yksitoikkoisuudesta. "Me elämme täällä juuri suuren tuntemattoman rajalla. Tuonne tunkeutui Du Chaillu", jatkoi hän osoittaen koilliseen, "ja löysi sieltä gorillan asuinpaikan. Se on suurten apinain kotimaa, Gaboon. Tuohon suuntaan", hän viittasi lounaaseen, "ei kukaan ole tunkeutunut kovinkaan kauas. Se maa, jonka kautta tämä joki virtaa, on kerrassaan tuntematon eurooppalaisille, Joka ainoa pölkky, jonka virta on kuljettanut ohitsemme, on lähtenyt vielä löytämättömästä maasta. Olisin monta kertaa suonut olevani parempi kasviopin tuntija nähdessäni ne omituiset kämmekät ja harvinaiset kasvit, joita aallot ovat heittäneet saaren itärannalle."

Se paikka, johon tohtori viittasi, oli viettävä, ruskea ranta, jossa oli huiskin haiskin virran kuljettamaa hylkytavaraa. Kummassakin päässä oli pieni käyrä kärki, ikäänkuin luonnon laatima aallonmurtaja, niin että niitten väliin jäi vähäinen matala lahti. Se oli täynnä vedenpinnalla kelluvia kasveja, ja keskellä törrötti suuri pirstoutunut puu, joka oli ajautunut sinne jostakin ja jonka korkeaa mustaa kylkeä nyt virta kostutteli.

"Nämä ovat kaikki lähtöisin sisämaasta", selitti tohtori. "Ne tarttuvat meidän pikku lahteemme, ja kun sitten vesi joskus odottamatta nousee, huuhtoutuvat ne taas pois ja kulkeutuvat merelle."

"Mikä tuo puu on?" kysyin.

"Luulisinpa sitä jonkinlaiseksi tiikpuuksi, vaikka se näöstään päättäen onkin hyvin mätä. Puhumattakaan mitään palmuista ajautuu tästä ohitse kaikenlaista kovaa puuta. Tulkaahan vain katsomaan!"

Hän käveli edelläni pitkään rakennukseen, jossa oli suunnaton varasto tynnyrinkimpiä ja rautavanteita.

"Tässä on meidän tynnyritehtaamme", sanoi hän. "Kimmet lähetetään meille nippuina, ja me itse panemme ne täällä kokoon. Ette kai te huomaa mitään erikoisen synkkää tässä rakennuksessa, vai huomaatteko?"

Katselin ympärilleni korkeaa epätasaista rautakattoa, valkoisia puuseiniä ja multalattiaa. Yhdessä nurkassa oli patja ja huopapeite.

"En näe mitään erikoisemmin kammottavaa", sanoin.

"Ja kuitenkin täällä on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa", huomautti hän. "Näettekö tuon vuoteen? Minä aion nukkua siinä ensi yön. En tahdo kerskailla, mutta luulenpa sitä jonkinlaiseksi hermokokeeksi."

"Miksi niin?"

"Onpahan vain sattunut joitakin merkillisiä seikkoja. Te puhuitte meidän elämämme yksitoikkoisuudesta, mutta minä vakuutan teille, että se on toisinaan niin jännittävää kuin suinkin saatamme toivoa. Nyt on teidän parasta lähteä asuntoomme, sillä auringon laskettua alkaa rämeistä kohota kuumesumuja. Katsokaahan, tuolla niitä jo leijaileekin joen yläpuolella."

Vilkaisin hänen osoittamaansa suuntaan ja huomasinkin paksusta vihreästä viidakosta kiemurtelevan pitkiä valkeita usvahahtuvia, jotka matoivat meitä kohti ruskean joen leveän, kuplehtivan pinnan ylitse.

"Nyt kuuluu päivälliskello", sanoi tohtori. "Jos kokemuksemme huvittavat teitä, kerron niistä myöhemmin."

Ne herättivät mielenkiintoani suuressa määrin, sillä hänen olemuksessaan oli jotakin vakavaa ja hillittyä hänen seisoessaan siinä. Tämä tohtori oli suuri, vankka ja reipas mies, ja kuitenkin olin huomannut hänen silmissään omituisen ilmeen hänen katsellessaan ympärilleen – ilmeen, jota en sanoisi juuri peloksi, vaan paremminkin varuillaan olevan miehen ilmeeksi.

Asuntorakennukseen päin astellessamme huomautin hänelle: "Olette muuten näyttänyt minulle aika paljon alkuasukas-apulaistenne majoja, mutta en ole nähnyt ainoatakaan heistä itsestään."

"He nukkuvat tuolla vanhassa hyljätyssä laivassa", vastasi tohtori viitaten eräälle matalikolle päin.

"Vai niin. Enpä luulisi heidän siinä tapauksessa tarvitsevan hökkeleitä."

"He käyttivät majojaan ihan viime aikoihin asti. Olemme sijoittaneet heidät laivalle, kunnes he taas tuntevat olonsa jonkin verran turvallisemmaksi. He olivat melkein järjiltään pelosta, minkä vuoksi annoimme heidän mennä, eikä ketään muita nuku saarella kuin Walker ja minä."

"Mistä he pelästyivät?" kysyin.

"Se johtaa meidät taas samaan juttuun. Luullakseni ei Walkerilla ole mitään sitä vastaan, että te saatte kuulla sen kokonaan. En ymmärrä miksi sitä olisi pidettävä salassa, vaikka se tosin onkin kerrassaan ikävä juttu."

Hän ei enää vihjaissut asiaan kertaakaan sen oivallisen päivällisen aikana, joka oli valmistettu minun kunniakseni. Kävi ilmi, että Gamecockin valkoinen märssypurje oli tuskin ilmestynyt näkyviin Cape Lopezin takaa, kun nämä ystävälliset miehet olivat alkaneet valmistaa erinomaista pippuroitua muhennostaan – joka on Länsirannikolle erikoinen kirpeämakuinen ruokalaji – ja keittää kasvinjuuria ja makeita perunoita. Me istuuduimme niin maukkaan kotoisen aterian ääreen kuin suinkin saattoi toivoa, ja tarjoilijanamme toimi nokkela poikanen. Tuumiskelin juuri itsekseni, että hän ei ainakaan ollut paennut toisten mukana, kun hän tuotuaan jälkiruoan ja viinin pöydälle kohotti kätensä turbaanin reunaan.

"Haluatteko jotakin muuta, massa Walker?" kysyi hän.

"Enpä luule. Meillä kai on kaikki mitä tarvitsemme, Moussa", vastasi isäntäni. "En voi oikein hyvin tänä iltana ja sen vuoksi soisin sinun jäävän saarelle."

Näin afrikkalaisen tummilla kasvoilla taistelun hänen pelkonsa ja velvollisuudentunteensa välillä. Hänen värinsä oli muuttunut sellaiseksi harmaan punertavaksi, joka merkitsee neekerillä kalpeutta, ja hänen silmänsä pälyilivät salavihkaa joka taholle.

"Ei, ei, massa Walker", huudahti hän lopulta, "tulkaa te mieluummin minun kanssani, herra!"

"Se ei sovi, Moussa. Valkoiset miehet eivät karkaa niiltä paikoilta, joihin ovat ruvenneet."

Näin taas neekerin kasvoilla kiihkeän taistelun, ja pelko pääsi taas voitolle.

"Ei se auta yhtään, massa Walker, herra!" huudahti hän. "Hukka minut periköön, mutta sitä en voi. Jos olisi kysymys eilisestä tai huomisesta, mutta tämä on kolmas yö, herra, ja sen kestäminen menee yli minun voimieni."

Walker kohautti olkapäitään.

"Mene sitten tiehesi", sanoi hän. "Kun postilaiva tulee, saat lähteä sen mukana Sierra Leoneen, sillä en halua pitää sellaista palvelijaa, joka karkaa luotani silloin, kun häntä eniten tarvitsen. Luullakseni tämä on teille ihan käsittämätöntä, kapteeni Meldrum, vai onko tohtori kertonut teille?"

"Näytin kapteeni Meldrumille tynnyritehtaan, mutta en kertonut hänelle mitään", sanoi tohtori Severall. "Näytät kovin huonolta, Walker", lisäsi hän vilkaisten toveriinsa. "Sinulla on odotettavissa kova kohtaus."

"Niin, minua on värisyttänyt koko päivän, ja nyt on pääni raskas kuin tykinluoti. Otin kymmenen annosta kiniiniä, ja korvani soivat kuin kattila. Mutta joka tapauksessa haluan nukkua ensi yön tynnyritehtaassa niinkuin sinäkin."

"Ei, ei, kelpo toverini. En tahdo kuullakaan sellaisesta. Sinun täytyy heti mennä nukkumaan, ja olen vakuutettu siitä, että kapteeni Meldrum suo sen anteeksi. Minä nukun tynnyrivajassa ja lupaan olla täällä takaisin ennen aamiaista antamassa sinulle lääkettä."

Walker oli selvästikin joutunut tuollaisen ankaran ja äkillisen uusintakuumeen kohtauksen uhriksi, joka tauti on Länsirannikon vitsauksena. Hänen kelmeät poskensa punoittivat nyt ja hänen silmänsä loistivat kuumeesta. Äkkiä hän alkoi siinä istuessaan hyräillä jotakin laulua humalaisen kimeällä äänellä.

"Kas niin, kas niin, vanha veikko, nyt täytyy joutua vuoteeseen", sanoi tohtori ja siirsi minun avullani ystävänsä sänkyhuoneeseen. Siellä me riisuimme hänet, ja saatuaan rauhoittavaa lääkettä hän vaipui pian syvään uneen.

"Hän on nyt turvassa yön ajaksi", sanoi tohtori meidän istuutuessamme pöydän ääreen ja täyttäessämme taas lasimme. "Toisinaan on minun vuoroni, toisinaan hänen, mutta onneksi emme ole yht'aikaa joutuneet kuumekohtauksen valtaan. Olisin ollutkin pahoillani, jos se olisi tänä iltana osunut minun kohdalleni, sillä minulla on ratkaistavana muuan salaperäinen pikku juttu. Mainitsinhan teille aikovani nukkua tynnyrihuoneessa."

"Niin sanoitte."

"En tarkoittanut nukkumista, vaan valvomista, sillä en suinkaan tule saamaan unta. Meitä on kohdannut täällä sellainen pelästys, ettei kukaan alkuasukas jää tänne auringon laskettua, ja minä haluan saada ensi yönä selville, mikä siihen on syynä. Alkuasukasvartijalla on aina ollut tapana nukkua tynnyritehtaassa, jotta ei tynnyrivanteita voitaisi varastaa. No niin, kuusi päivää sitten katosi se mies, joka nukkui siellä, emmekä ole sen koommin nähneet hänestä jälkeäkään. Se oli tosiaankin omituista, sillä ainoaakaan venettä ei ollut otettu, ja nämä vedet ovat niin täynnä krokotiilejä, ettei yksikään ihminen voi uida toiselle rannalle. On yhä edelleenkin selittämätön arvoitus, mitä miehestä tuli tai kuinkahan on voinut lähteä saarelta. Walker ja minä vain hämmästyimme, mutta musta-ihoiset pelästyivät kauheasti, ja kummallisia tarinoita Voodoo-noidasta alkoi esiintyä heidän keskuudessaan. Mutta oikea pakokauhu valtasi kaikki kolme vuorokautta sitten, kun tynnyrivajan uusi vartija myöskin katosi."

"Mitä hänestä tuli?" kysyin.

"Niin, me emme ainoastaan ole täysin tietämättömiä siitä, vaan emme edes voi keksiä minkäänlaista järkisyytä näihin katoamisiin. Neekerit vannovat, että tynnyritehtaassa on paholainen, joka vaatii ihmisuhrin joka kolmas yö. He eivät pysy saarella millään ehdolla, mikään ei saisi heitä siihen taivutetuksi. Moussakin, joka on hyvin uskollinen poika, jätti mieluummin kuumeisen isäntänsä, niinkuin olette nähnyt, kuin jäi tänne yöksi. Jos meidän on edelleenkin hoidettava tätä paikkaa, täytyy meidän ensin rauhoittaa neekerimme, enkä minä keksi siihen parempaa keinoa kuin viettämällä tynnyrivajassa yhden yön itse. Tämä on nähkääs kolmas yö, joten nyt täytyy tapahtua, mitä sitten tapahtuneekin."

"Onko teillä, minkäänlaista johtolankaa?" kysyin. "Eikö ollut minkäänlaista väkivallanmerkkiä, veritahraa, jalanjälkiä, mitään, josta olisi voinut päätellä, minkä laatuinen vaara teitä on uhkaamassa?"

"Ei pienintäkään merkkiä. Mies oli hävinnyt, ja siinä kaikki. Viimeksi siellä oli vanha Ali, joka on ollut laiturinvartijana niin kauan kuin tämä laitoskin on tässä sijainnut. Hän oli aina vankka kuin kallio, eikä mikään muu kuin ilkijuonet olisi voinut saada häntä lähtemään työstään."

"Enpä tosiaankaan usko yhden miehen tästä selviävän", sanoin. "Ystävänne on nauttinut vahvan annoksen unijuomaa eikä kykene vähintäkään auttamaan teitä, vaikka mitä tapahtuisi. Teidän täytyy sallia minun jäädä viettämään yksi yö toverinanne tynnyrivajassa."

"Siinäpä teette kerrassaan ystävällisen tarjouksen, kapteeni Meldrum", sanoi hän sydämellisesti puristaen kättäni pöydän ylitse. "Sitä en olisi uskaltanut ehdottaa, sillä sellaista pyyntöä ei olisi voinut esittää vain tilapäiselle vierailijalle, mutta jos tosiaankin tarkoitatte sitä –"

"Se on vakava tarjoukseni. Hetkiseksi minun on poistuttava huutamaan laivaväelle, ettei heidän tarvitse odottaa minun paluutani."

Kun me palasimme pikku laiturin toisesta päästä, herätti yön omituisuus meissä molemmissa hämmästystä. Maan puoleiselle taivaalle oli muodostunut suunnaton tummansininen pilvijono, ja tuuli kävi siltä suunnalta lyhyinä kuumina huohotuksina, jotka leyhkivät kasvojamme vastaan kuin sulatusuunin uho. Laiturin alla poreili ja sihisi virta heitellen valkeita kuohun pärskähdyksiä luodoille.

"Hitto vieköön!" mutisi tohtori Severall. "Kaikkien huoltemme lisäksi näytämme vielä saavan tulvankin. Tuo joen nousu tietää sitä, että sisämaassa sataa rankasti, ja kun se kerran on päässyt alkuun, ei ole helppo tietää kuinka pitkälle se menee. Aikaisemmin on saari melkein kokonaan peittynyt veteen. No niin, menkäämme katsomaan puuttuuko Walkerilta jotakin, ja lähtekäämme sitten omaan yömajaamme, jollei teillä ole mitään sitä vastaan."

Sairas makasi vaipuneena syvään uneen, ja me lähdimme hänen luotaan jättäen hänen viereensä lasiin sitroonamehua siltä varalta, että hän sattuisi heräämään kuumeen janon vaivaamana. Sitten astuimme ulos uhkaavan pilven luodessa kaikkialle luonnottoman synkän varjon. Joki oli noussut niin korkealle, että se pikku lahti, jonka mainitsin olevan saaren päässä, oli melkein hävinnyt sen vieressä olevan niemen upottua veden alle. Suuri ajopuista muodostunut lautta, jonka keskellä törrötti aikaisemmin mainittu iso musta puu, huojui sinne tänne paisuneessa virrassa.

"Yhden hyvän palveluksen tulva kumminkin tekee meille", sanoi tohtori. "Se kuljettaa pois kaikki ne kasvit, joita on kulkeutunut tänne saaren itäosista. Ne ajautuivat tänne hiljattain tulvan mukana, ja täällä ne pysyvätkin, kunnes tulva pyyhkäisee ne mennessään isoon jokeen. Kas niin, tässä on majapaikkamme, tässä joitakin kirjoja, ja tässä tupakkakukkaroni. Meidän täytyy nyt koettaa viettää yö parhaalla mahdollisella tavalla."

Meillä oli vain yksi ainoa lyhty, jonka valossa tuo suuri autio huone näytti hyvin kolkolta ja synkältä. Lukuunottamatta kimpiröykkiöitä ja vannekasoja siellä ei ollut kerrassaan mitään paitsi tohtorille varattua patjaa, joka oli sijoitettu yhteen nurkkaan. Me muovailimme kimmistä pari istuinta ja pöydän ja rupesimme yhdessä viettämään pitkiä yövalvojaisiamme. Severall oli tuonut minulle revolverin, itsellään hänellä oli aseena kaksipiippuinen haulikko. Me latasimme ampuma-aseemme ja panimme ne seinää vastaan seisomaan ulottuvillemme. Pieni valokehä ja päämme päällä kaartuvat mustat varjot olivat niin alakuloisia, että toverini lähti vielä käymään varsinaisessa asunnossaan ja toi tullessaan kaksi kynttilää. Mutta tynnyrivajan toisessa päässä oli joitakin avonaisia akkunoita, ja me saimme estetyksi kynttilämme sammumasta vain järjestämällä ne turvaan kimpien suojaan. Tohtori, jolla näytti olevan rautaiset hermot, oli asettunut lukemaan erästä kirjaa, mutta huomasin hänen tuon tuostakin laskevan sen polvilleen ja katselevan vakavana ympärilleen. Minä puolestani huomasin mahdottomaksi kiinnittää ajatuksiani kirjaan, vaikka kerran pari yritinkin ruveta lukemaan. Pakostakin ne palasivat yhä uudelleen tuohon suureen tyhjään äänettömään huoneeseen ja siihen synkkään salaisuuteen, joka varjosti sitä. Jännitin oikein aivojani keksiäkseni jonkin uskottavan selityksen noiden molempain miesten katoamiseen. Se synkkä kohta vain oli varma, että he olivat poissa, eikä pienintäkään todistuksen rahtusta ollut siitä, miksi tai minne he olivat joutuneet. Ja tässä me nyt odotimme samalla paikalla – odotimme aavistamattakaan, mitä me odotimme. Olin ollut oikeassa sanoessani, ettei se ollut vain yhden miehen tehtävä. Asia oli jo tämmöisenäänkin hyvin järkyttävä, mutta ei mikään voima maailmassa olisi voinut saada minua pysymään siellä ilman toveria.

Kuinka loputon ja ikävä se yö olikaan! Ulkoa kuulimme suuren joen lipatuksen ja loiskinan ja kiihtyvän tuulen kohinan. Sisällä ei kuulunut meidän hengityksemme lisäksi mitään muuta kuin tohtorin kirjanlehtien rapinaa ja yksinäisen moskitohyttysen kimeää pinnausta. Kerran minulla ihan hypähti sydän kurkkuun, kun Severallin kirja putosi lattialle, ja hän nousi äkkiä seisomaan tuijottaen yhteen akkunaan.

"Näittekö mitään, Meldrum?"

"En. Näittekö te?"

"Minulla on epämääräinen tunne siitä, että jotakin liikkui tuon akkunan takana." Hän otti haulikkonsa ja meni lähemmäksi akkunaa. "Ei, ei siellä näy mitään, ja sittenkin olisin voinut vannoa, että jotakin liikkui hitaasti sen ohitse."

"Ehkäpä se oli palmun lehti", sanoin, sillä tuuli kiihtyi joka hetki.

"Se on hyvin luultavaa", virkkoi tohtori ja istuutui taas kirjansa ääreen, mutta hänen silmänsä vilkuivat lakkaamatta epäluuloisina akkunaan. Minäkin katselin sitä, mutta ulkona oli kaikki rauhallista.

Sitten meidän ajatuksemme kääntyivät äkkiä uuteen suuntaan, kun myrsky puhkesi täyteen vauhtiin. Häikäisevää salamaa seurasi sellainen jyrinä, että koko rakennus tutisi. Yhä uudelleen leimahteli kirkas valkoinen salama melkein yht'aikaa tärähdyksen kanssa, niin että tuntui ihan siltä kuin olisi ammuttu hurjalla tykistöllä. Sitten kohahti kuuluviin troopillinen sade, joka räiskyi ja jymisi tynnyrivajan epätasaisella rautakatolla. Suuri aukea huone kaikui kuin rumpu. Pimeydestä kuului sekalaisia ääniä, kohinaa, loisketta, lirinää, pulputusta, läikähtelyä, tippumista – kaikkia niitä nesteen synnyttämiä ääniä, joita luonto suinkin voi saada aikaan sateen loiskinasta ja räiskynästä joen kumeaan ja tasaiseen paisuntaan asti. Tunti tunnilta muuttui kohina äänekkäämmäksi ja yksitoikkoisemmaksi.

"Uskokaa minua", sanoi Severall, "tämä tulva tulee olemaan suurempi kuin mikään entinen. Katsokaas, tuolla näkyy jo vihdoinkin päivänkoitto, ja se on siunattu asia. Me olemme sittenkin saaneet uhmatuksi kolmannen yön taikauskoa."

Harmaa valaistus levisi huoneeseen, ja niin muuttui yö äkkiä päiväksi. Sade oli hiljentynyt, mutta kahvinruskea joki kohisi ohitsemme kuin vesiputous. Sen voimakkuus sai minut pelkäämään, ettei Gamecockin ankkuri kestäisi.

"Minun täytyy lähteä laivalleni", sanoin. "Jos se rupeaa ajautumaan ankkureineen ulapalle, ei se pääse millään voimalla enää takaisin jokea ylöspäin."

"Saarihan on aivan kuin aallonmurtaja", huomautti tohtori. "Tulkaa sisään, että voisin tarjota teille kupillisen kahvia."

Tunsin itseni väsyneeksi ja viluiseksi, joten ehdotus oli tervetullut. Lähdimme pois tuosta tuhon synkistämästä tynnyrivajasta, jonka salaisuutta emme olleet vieläkään saaneet ratkaistuksi, ja astelimme melkein kahlaamalla asuntorakennukseen.

"Tuossa on spriilamppu", sanoi Severall "Sytyttäisittekö sen palamaan, sillä välin kun minä käyn katsomassa mitä Walkerille nyt aamulla kuuluu?"

Hän poistui huoneesta, mutta palasi silmänräpäyksen kuluttua takaisin kasvot vääristyneinä.

"Hän on mennyttä miestä!" huudahti hän käheästi. Nuo sanat panivat minut kauhusta värisemään. Seisoin lamppu kädessäni ja tuijotin häneen.

"Niin, hän on mennyttä miestä", toisti hän. "Tulkaa katsomaan!"

Seurasin häntä sanaakaan puhumatta ja ensimmäiseksi näin makuuhuoneeseen tullessamme Walkerin makaavan vuoteessaan verhottuna siihen flanelliseen yöpukuun, jonka olin edellisenä iltana auttanut hänen ylleen. "Eihän hän ainakaan liene kuollut!" huohotin. Tohtori oli hirveästi kiihdyksissä. Hänen kätensä värisivät kuin lehdet tuulessa.

"Hän on ollut kuolleena joitakin tunteja."

"Kuumeko hänet tappoi?"

"Kuumeko? Katsokaahan hänen jalkaansa!"

Vilkaisin siihen, ja kauhun huudahdus pääsi huuliltani. Toinen jalka ei ainoastaan ollut poissa sijoiltaan, vaan se oli suorastaan vääntynyt mitä luonnottomimpaan asentoon.

"Taivaan jumala!" huudahdin. "Mikä on voinut tehdä tämän?"

Severall oli laskenut kätensä vainajan rinnalle.

"Tunnustelkaa tätä", kuiskasi hän.

Panin käteni samaan kohtaan. Siinä ei tuntunut minkäänlaista lujempaa paikkaa. Ruumis oli ihan pehmeä ja voimaton. Tuntui aivan siltä kuin olisi koetellut sahajauhoilla täytettyä nukkea.

"Rintaluu on särkynyt", virkkoi Severall kauhistuneena kuiskaten niinkuin ennenkin. "Se on murtunut kappaleiksi. Taivaan kiitos hän oli nauttinut unilääkettä. Voitte nähdä hänen kasvoistaan, että hän on kuollut nukkuessaan."

"Mutta kuka on voinut tehdä tämän?"

"Nyt olen saanut kokea niin paljon, että en voisi kestää rahtustakaan enempää", sanoi tohtori kuivaten otsaansa. "En luulisi olevani sen raukkamaisempi kuin moni muukaan, mutta tämä käy yli voimaini. Jos te lähdette laivalle, niin –"

"Tulkaa mukaan!" sanoin minä, ja me lähdimme ulos. Ettemme juosseet, johtui siitä, että kumpikin meistä halusi säilyttää toisen silmissä viimeisen itsekunnioituksen varjon. Oli vaarallista kulkea pikku veneessä tuolla paisuneella joella, mutta me emme edes pysähtyneet sitä miettimäänkään. Severall ammensi vettä pois minun soutaessani, ja niin saimme estetyksi veneen uppoamasta ja pääsimme alukseni kannelle. Siellä taas tunsimme olomme turvallisemmaksi, kun kaksisataa metriä vesitietä erotti meidät tuosta kirotusta saaresta.

"Menkäämme takaisin tunnin kuluttua", sanoi Severall. "Mutta nyt tarvitsemme edes vähän hengähtämisen aikaa rauhoittuaksemme. Enpä olisi suonut neekerien näkevän itseäni, vaikka olisin siitä saanut koko vuoden ylimääräisen palkan."

"Olen käskenyt valmistaa aamiaisen. Mennään sitten takaisin", virkoin minä. "Mutta, herran nimessä, mitä te tuumitte tästä kaikesta, tohtori Severall?"

"Se panee minut kerrassaan ymmälle. Olen kuullut Voodoon noituudesta ja nauranut sille toisten mukana. Mutta että kunnon Walker raukka, vakava, jumalaapelkääväinen, yhdeksännentoista vuosisadan torypuolueeseen kuuluva englantilainen menehtyisi tuolla tavoin, niin ettei hänen ruumiiseensa jäänyt yhtäkään ehyttä luuta – se järkytti minua niin, että en koetakaan sitä kieltää. Mutta katsokaahan, Meldrum, onkohan tuo teidän merimiehenne järjiltään vai humalassa, vai mitä tuo merkitsee?"

Vanha Patterson, iäkkäin mies aluksella ja horjumaton kuin pyramiidi, oli sijoitettu keulaan puoshaka kädessä torjumaan loitommaksi niitä ajelehtivia pölkkyjä, joita virta kuljetti mukanaan. Nyt hän seisoi polvet koukussa tuijottaen eteensä ja soikkien etusormellaan hurjasti ilmaa.

"Katsokaa tuota!" kirkui hän. "Katsokaa tuota!"

Ja samassa me huomasimme sen.

Suunnaton musta puunrunko luisui jokea alas veden huuhdellessa sen leveää kiiltävää takasyrjää. Sen etupäässä – noin kolmen jalan etäisyydessä – kaartuivat ylöspäin kuin laivan keulakuvana kauheat kasvot, jotka kääntyivät hitaasti puolelta toiselle. Ne olivat litteät, häijyt, saman kokoiset kuin pieni oluttynnyri, vaalistuneet ja virttyneet väriltään, mutta niitä kannattava kaula oli täynnä tummankeltaisia ja mustia pilkkuja. Kun se kiiti Gamecockin ohitse vesipyörteessä, näin kaksi suunnatonta vyyhteä kiertyvän auki jostakin puun sisällä olevasta suuresta ontelosta, ja nuo häijynnäköiset kasvot nousivat äkkiä kahdeksan tai kymmenen jalan korkeuteen katsellen tylsin, kelmun peittämin silmin alustamme. Hetkisen kuluttua oli puu liukunut ohitsemme ja kiiti kauheine matkustajineen Atlanttia kohti.

"Mitä se oli?" huudahdin.

"Siinä on meidän tynnyrivajamme paholainen", sanoi tohtori Severall, ja hän oli silmänräpäyksessä muuttunut samaksi jäykäksi, itseensäluottavaksi mieheksi, jollainen hän oli ollut aikaisemminkin. "Niin, tuossa se pahahenki nyt on, joka on ahdistanut saartamme. Se on Gaboonin suuri käärme."

Ajattelin niitä kertomuksia, joita olin kuullut pitkin rannikkoa sisämaan hirvittävistä jättiläiskäärmeistä, niiden silloin tällöin ilmenevästä ruokahalusta sekä siitä murhaavasta vaikutuksesta, joka on niiden puristuksella. Sitten hahmottui kaikki selväksi mielessäni. Viikkoa aikaisemmin oli ollut suuri tulva. Se oli kuljettanut alas tuon suunnattoman onton puun kauheine asukkaineen. Kuka tietää millaisista kaukaisista troopillisista metsistä se olikaan tullut! Se oli ajautunut maihin saaren itärannalla olevaan pikku lahteen. Tynnyrivaja oli ollut lähin asunto. Kaksi kertaa käärme oli ruokahalunsa ilmetessä vienyt mennessään vartijan. Viime yönä se oli epäilemättä ilmestynyt taas uudestaan, silloin kun Severall oli luullut nähneensä jotakin liikkuvan akkunan takana, mutta meidän kynttilämme olivat peloittaneet sen pois. Se oli kiemurrellut eteenpäin ja tappanut Walker raukan nukkuvana. "Miksi se ei vienyt häntä mennessään?" kysyin. "Jyrinä ja salamoiminen pelästyttivät tuon pedon varmasti pois. Tuolla on kokkinne, kapteeni Meldrum. Mitä pikemmin syömme aamiaisen ja pääsemme takaisin saarelle sitä parempi. Muuten voisivat jotkut noista neekereistä luulla meidän pelästyneen."

JELLANDIN MATKA

"Se on vanha tarina tuolta kaukaa", sanoi anglojapanilainen meidän kaikkien vetäessä tuolimme tupakkahuoneen tulen ääreen, "ja lienee ilmestynyt siellä painostakin mikäli tiedän. En halua väittää tämän klubin elävän syrjässä asioista, mutta Keltaiselle merelle on pitkä matka, ja hyvin luultavaa on, ettei kukaan teistä ole kuullut kerrottavan Matilda nimisestä kalastajapurresta eikä siitä mitä Henry Jellandille ja Willy McEvoylle tapahtui tuolla aluksella.

"Kuusikymmenluvun puoliväli oli levotonta aikaa Japanissa. Silloin oli juuri päästy Simonosakin pommituksesta ja jouduttiin pian Daimion juttuun. Asukkaat olivat jakaantuneet vanhoillisiin ja vapaamielisiin, ja riidan aiheena oli väittely siitä, pitikö ulkomaalaisten kurkut leikata poikki vai ei. Kerron teille kaikki, sillä sen jälkeen en ole tuntenut minkäänlaista mielenkiintoa politiikkaa kohtaan. Jos oleskeli kansainvälisessä satamassa, oli pakko herätä ja tuntea harrastusta politiikkaan. Ja vielä jännittävämmäksi tuli asia sen kautta, että syrjäinen ei voinut millään tavalla päästä selville leikin vaiheista. Jos vastustuspuolue voitti, ei asiaa suinkaan ilmaissut hänelle sanomalehtiuutinen, vaan joku kelpo vanhoillisen puolueen jäsen, joka sotisopaan pukeutuneena ja miekka kummassakin kädessä tunkeutui sisään ja ilmoitti yhdellä ainoalla miekaniskulla tilanteen muuttuneen.

"Luonnollisestikin tuollaisen tulivuoren juurella asuminen tekee ihmiset häikäilemättömiksi. Vain aluksi he ovat hyvin levottomia, mutta sitten seuraa sellainen aika, jolloin he osaavat nauttia elämästä niin kauan kuin sitä riittää. Uskokaa minua kun sanon, ettei mikään tee elämää niin kauniiksi kuin lähestyvän kuoleman siihen luoma varjo. Aika on silloin liian kallista tyhjään kaiutettavaksi, ja ihminen elää joka minuutin täydellisemmin. Niin oli meidänkin laitamme Yokohamassa. Siellä oli monta eurooppalaista kauppaliikettä, joiden täytyi jatkaa toimintaansa, ja niitä hoitavat henkilöt viettivät hauskaa elämää seitsemänä yönä viikossa.

"Eräs eurooppalaisen siirtokunnan tärkeimpiä ihmisiä oli Randolph Moore, suuren vientiliikkeen omistaja. Hänen liikkeensä sijaitsi Yokohamassa, mutta suuren osan vuodesta hän vietti talossaan Jeddossa, joka oli vasta silloin muodostunut kauppapaikaksi. Poissaolonsa ajaksi hän tavallisesti jätti kaikkien asiainsa hoidon ensimmäiselle kirjanpitäjälleen, Jellandille, jonka hän tiesi tarmokkaaksi ja päättäväksi mieheksi. Mutta, niinkuin tiedätte, ovat tarmokkuus ja päättäväisyys kaksiteräisiä ominaisuuksia, ja jos niitä käytetään teitä vastaan, ette arvioi niitä kovin ensiluokkaisiksi. Pelaaminen vei Jellandin turmioon. Hän oli pieni tummasilmäinen mies, jolla oli musta kiharainen tukka – minun käsitykseni mukaan kelttiläinen enemmänkin kuin kolmeneljännekseltään. Jokaisena viikon yönä voi hänet tavata samassa paikassa Mathesonin punaisen ja mustan kirjavain pelipöytien vasemmalla puolella. Pitkän aikaa hän voitti aina ja eli komeammin kuin isäntänsä. Sitten onni kääntyi, ja hän alkoi hävitä niin, että yhden ainoan viikon kuluttua sekä hän että hänen kanssapelaajansa olivat puti puhtaat omistamatta kolikkoakaan tilillään.

"Tämä pelitoveri oli kirjanpitäjänä saman liikkeen palveluksessa kuin Jellandkin. Hän oli pitkä vaaleatukkainen nuori englantilainen, nimeltään McEvoy. Hän oli alussa kunnon poika, mutta taipuisa kuin vaha Jellandin käsissä, joka muovaili hänet mieleisekseen. He kuljeskelivat aina yksissä, mutta Jelland oli johtaja ja McEvoy talutettava. Lynch ja minä sekä pari muuta miestä koetimme osoittaa nuorukaiselle, ettei hän voinut menestyä sillä tavoin, ja saimmekin keskustellessamme hänet helposti vakuutetuksi sanojemme totuudesta, mutta viidessä minuutissa Jelland käänsi hänen päänsä kokonaan. Ehkäpä se johtui jonkinlaisesta vaistomaisesta vetovoimasta, mutta tosiasia vain joka tapauksessa oli, että tuo pikku mies laahasi isompaa perässään samoin kuin jokin kuudenkymmenen jalan pituinen hinaajalaiva täysin takeloitua suurta alusta. Vielä sittenkin, kun he jo olivat menettäneet kaikki rahansa, asettuivat he yhä pelipöydän ääreen istumaan ja katselemaan kiiluvin silmin, kuinka toiset korjasivat rahoja taskuihinsa.

"Mutta eräänä iltana he eivät enää voineet hillitä intohimoaan. Punanen oli kierähtänyt näkyviin kuusitoista kertaa peräkkäin, ja se oli enemmän kuin Jelland saattoi sietää. Hän kuiskasi jotakin McEvoylle ja virkkoi sitten muutamia sanoja pelipankinhoitajalle.

"'Tietysti, herra Jelland, teidän maksuosoituksenne on täysin rahan arvoinen', sanoi tämä.

"Jelland kyhäsi maksuosoituksen ja heitti sen mustalle kankaalle. Kortti oli herttakuningas, ja pelipankinpitäjä pyyhkäisi laatikkoonsa paperin. Jelland suuttui ja McEvoy kalpeni. Kyhättiin uusi suurempi maksusosoitus, joka heitettiin pöydälle. Nyt tuli ruutu-yhdeksäinen. McEvoy nojasi päätään käsiinsä ja näytti olevan pyörtymäisillään. 'Laupias taivas!' mutisi Jelland. 'Minä en tahdo hävitä', ja hän heitti pöydälle paperin, jonka arvo oli niin suuri kuin molempain edellisten yhteensä. Seuraava kortti oli herttakakkonen. Muutamien minuuttien kuluttua he astelivat pitkin rantakatua viileän yö-ilman liehtoessa heidän kuumenneita kasvojaan.

"'Tietysti sinä ymmärrät, mitä tämä merkitsee', sanoi Jelland sytyttäen paksun sikaarin, 'meidän täytyy siirtää jonkin verran liikkeen rahoja omalle juoksevalle tilillemme. Nyt ei sovi nostaa siitä hälinää. Ukko Moore ei tarkasta kirjoja ennen pääsiäistä. Jos meillä on vähänkään onnea, voimme helposti hankkia ne takaisin ennen sitä.'

"'Mutta jos epäonnistumme?' änkytti McEvoy.

"'Hiljaa, mies, meidän on otettava asiat sellaisina kuin ne tulevat. Sinä pidät minun puoltani, ja minä sinun, ja me selviämme yhteisvoimin. Sinä saat allekirjoittaa maksuosoitukset huomisiltana, niin katsomme, onko sinun onnesi parempi kuin minun.'

"Mutta se oli vieläkin huonompi. Kun toverukset nousivat seuraavana iltana pelipöydästä, olivat he käyttäneet 5,000 puntaa isäntänsä varoja. Mutta päättäväinen Jelland oli yhtä toivorikas kuin ennenkin.

"'Meillä on kokonaista yhdeksän viikkoa aikaa ennen kirjain tarkastusta', sanoi hän. 'Meidän täytyy pelata peli loppuun, niin kaikki vielä korjautuu.'

"Sinä iltana meni McEvoy asuntoonsa tuskallisessa mielentilassa häpeän ja tunnonvaivojen kiusaamana. Jellandin seurassa ollessaan sai hän voimia häneltä, mutta yksinäisyydessä hän ymmärsi täysin asemansa vaarallisuuden, ja mielikuvituksessaan hän näki Englannissa elävän vanhan valkomyssyisen äitinsä, joka oli ollut niin ylpeä poikansa saadessa toimen Yokohamassa. Tuo näky järkytti häntä niin, että hän oli menettää tasapainonsa. Hän vääntelehti vieläkin unettomana vuoteellaan, kun hänen japanilainen palvelijansa tuli sisään makuuhuoneeseen. Silmänräpäyksen ajan uskoi McEvoy, että kauan pelätty loppu oli nyt tullut, ja sieppasi revolverinsa. Sitten hän sydän kurkussa kuunteli palvelijan sanoja.

"Jelland oli alakerrassa ja tahtoi tavata häntä.

"Mitä ihmettä hän halusikaan näin yöllä? McEvoy pukeutui nopeasti ja syöksyi alakerrokseen. Yksinäisen kynttilän himmeässä valaistuksessa istui hänen toverinsa huulillaan tyyni hymy, joka oli jyrkkänä vastakohtana hänen kasvojensa kammottavalle kalpeudelle. Käsissään hänellä oli paperisuikale.

"'Minun täytyi valitettavasti häiritä sinua, Willy', sanoi hän. 'Ei suinkaan täällä vain ole kuuntelijoita?'

"McEvoy pudisti päätään. Hän ei uskaltanut puhua mitään.

"'No niin, meidän pikku pelimme on nyt loppuun pelattu. Tämä kirje odotti minua kotona. Se on Moorelta, joka ilmoittaa tulevansa maanantai-aamuna tarkastamaan kirjoja. Se panee meidät pinteeseen.'

"'Maanantaina!' huohotti McEvoy, 'tänään on perjantai.'

"'Lauantai, poikani, kello kolme aamulla. Ei meillä ole paljon aikaa käytettävänämme.'

"'Olemme mennyttä miestä kumpikin!' voihki McEvoy.

"'Pian olemmekin, jos sinä yhä pidät noin hirvittävää melua', sanoi Jelland tylysti. 'Tee nyt, Willy, mitä minä sanon, ja me selviämme vieläkin.'

"'Teen mitä tahansa – mitä tahansa.'

"'Se on oikein. Missä sinulla on whiskyä? Tämä on kerrassaan kirottu vuorokauden aika rohkeuden vahvistamiseen, mutta me emme saa nyt olla hempeäluontoisia, sillä silloin meidät hukka perii. Ensinnäkin olen sitä mieltä, että olemme jonkinlaisessa kiitollisuuden velassa omaisillemme, vai mitä sinä arvelet?'

"McEvoy tuijotti toveriinsa.

"'Meidän täytyy näes seisoa tai kaatua yhdessä. Minä en ainakaan aio missään tapauksessa astua jalallanikaan syytettyjen paikalle. Ymmärrätkö? Olen valmis vannomaan sen. Oletko sinä?'

"'Mitä tarkoitat?' kysyi McEvoy hätkähtäen.

"'No niin, hyvä mies, meidän on kaikkien kuoltava, eikä kysymyksessä ole muuta kuin liipasimen painaminen. Vannon, ettei minua koskaan saada kiinni elävänä. Vannotko sinä? Jollet, niin jätän sinut oman onnesi nojaan.'

"'Hyvä on. Teen mitä sinä vain katsot parhaaksi.'

"'Vannotko sen?'

"'Vannon.'

"'No niin, muista myöskin pitää sanasi. Nyt on meillä kaksi kokonaista päivää asiaimme järjestämiseen. Kalastaja-alus Matilda on myytävänä, ja siinä kaupassa seuraa mukana kaikki sen irtaimisto ja joukko ruokavaroja säilykerasioissa. Ostamme huomisaamuna ne kaikki sekä mitä muuta tarvitsemme ja lähdemme matkalle sillä. Mutta ensiksikin meidän täytyy ottaa kaikki mitä liikkeessä on vielä jäljellä. Kassakaapissa on tällä hetkellä 5,000 puntaa. Pimeän tultua toimitamme ne aluksellemme ja koetamme, kuinka Kaliforniaan pääsisimme. Nyt ei kannata ruveta epäröimään, poikani, sillä meillä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta pyrkiä muuhun suuntaan. Vain Kaliforniaan tai sitten ei minnekään.'

"'Teen mitä sinä neuvot.'

"'Hyvä on, ja muistakin olla reippaan näköinen huomenna, sillä jos Moore saa hajua asiasta ja tulee ennen maanantaita, niin –' Hän taputti takkinsa sivutaskua ja katseli toveriinsa silmät synkän uhkaavina.

"Heidän hommansa sujuivat seuraavana päivänä ihan suunnitelman mukaan. Matilda ostettiin ilman muuta, ja vaikka se olikin heikko alus niin pitkälle matkalle, ei kaksi miestä olisi voinut hoitaa sitä, jos se olisi ollut suurempi. Se varustettiin päivän kuluessa tarpeellisella vesimäärällä, ja pimeän tultua molemmat kirjanpitäjät ottivat rahat liikkeestä ja veivät ne laivansa tavarasäiliöön. Ennen puolta yötä he olivat koonneet koko pikku omaisuutensa epäluuloja herättämättä ja kello kahden ajoissa aamulla he nostivat ankkurin ja lähtivät lipumaan hiljalleen ulapalle päin muitten laivain lomitse. Heidät luonnollisestikin huomattiin, mutta kaikki pitivät heitä taitavina purjehtijoina, jotka olivat lähdössä pitkälle sunnuntairetkelle. Kukaan ei kuitenkaan uneksinutkaan sellaista, että tuo retki oli tarkoitettu päättyväksi vasta Amerikan rannalla tai jossakin Tyynenmeren pohjoissopukassa. Ponnistelemalla ja hinaamalla he saivat isonpurjeen pystyyn ja keulamaston alimmaisen raakapurjeen ja kliivarin kuntoon. Tuntui heikko tuuli kaakosta päin, ja tuo pikku alus keinui eteenpäin omaan suuntaansa. Mutta heidän päästyään seitsemän meripenikulman päähän rannasta heikkeni tuuli kokonaan, ja he viruivat siinä tyvenessä nousten ja laskien läpikuultavan meren pitkillä mainingeilla. Koko sunnuntaipäivänä he eivät päässeet yhtäkään meripenikulmaa etemmäksi, ja vielä illalla näkyi Yokohama yhä taivaanrannalla.

"Maanantaiaamuna saapui Randolph Moore Jeddosta ja lähti suoraa päätä liikkeeseensä. Joku oli vihjaissut hänelle, että hänen kirjanpitäjänsä olivat ruvenneet elelemään vähän liian rehevästi, ja se oli saanut hänet palaamaan Yokohamaan paljon tavallista aikaisemmin. Mutta kun hän toimistoonsa tullessaan tapasi kolme nuorempaa apulaista kadulla odottelemassa kädet housujentaskuissa, tiesi hän asian olevan vakavaa laatua.

"'Mikä nyt on?' kysyi hän. Hän oli toiminnan mies, ja hankalaksi kävi tulla hänen kanssaan toimeen, silloin kun hänen märssytankonsa oli laskettu.

"'Me emme voi päästä sisään', sanoivat kirjanpitäjät.

"'Missä on herra Jelland?'

"'Hän ei ole tullut tänään.'

"'Ja herra McEvoy?'

"'Hänkään ei ole tullut.'

"Randolph Moore oli vakavan näköinen. 'Meidän on murrettava ovi', sanoi hän.

"Tuossa maanjäristysten valtakunnassa ei rakenneta kovin lujia taloja, ja parilla ravistuksella he saivat murretuksi oven auki ja pääsivät sisään. Siellä he heti näkivät, millä kannalla asiat olivat. Kassakaappi oli auki, rahat poissa ja kirjanpitäjät paenneet. Heidän isäntänsä ei menettänyt hetkeäkään tyhjiin puheisiin.

"'Missä heidät viimeksi nähtiin?'

"'Lauantaina he ostivat Matildan ja lähtivät retkelle.'

"Lauantaina! Asia näytti toivottomalta, jos he tosiaankin olivat päässeet kahden päivän matkan edelle. Mutta ehkä sentään oli vielä jonkinlainen mahdollisuus jäljellä. Moore syöksyi rannalle ja tarkasteli kaukoputkellaan merelle.

"'Laupias taivas!' hän huudahti. 'Tuolla on Matilda! Tunnen sen maston muodosta. Sittenkin saan nuo roistot käsiini.'

"Mutta siinä oli vielä nytkin yksi este. Ei ainoakaan alus ollut lähtökunnossa, ja tuolla pontevalla kauppiaalla ei ollut kärsivällisyyttä odottaa. Pilviä alkoi kerääntyä kukkulain yläpuolelle, ja kaikki merkit ennustivat ilmanmuutosta. Muuan poliisivene oli lähtövalmiina kymmenen asestetun miehen kera, ja Randolph Moore asettui itse ruoritangon ääreen, kun alus lähti ajamaan takaa tyynessä kelluvaa Matildaa.

"Jelland ja McEvoy, jotka odottelivat väsyneinä tuulenpuuskaa, jota ei vaan kuulunut, näkivät, kuinka maan varjosta lähti-musta pilkku ja kasvoi yhä jokaisella aironnykäyksellä. Kun se tuli lähemmäksi, saattoivat he nähdä sen olevan täynnä miehiä, ja aseiden välke ilmaisi heille, minkä lajin miehiä he olivat. Jelland seisoi ruoritankoon nojaillen ja katseli uhkaavaa taivaanlakea, hölliä purjeitaan ja lähestyvää venettä.

"'Kylläpä meidän asiamme nyt ovat hullusti, Willy', virkkoi hän. 'Taivas sen tietää, että me olemme maailman onnettomimmat miekkoset, sillä tuo pilvi lupaa tuulta, ja tunnin kuluttua se olisi ollut meidän kohdallamme.'

"McEvoy voihkaisi.

"'Tässä ei kannata nyt ruveta vetistelemään, poikani', sanoi Jelland. 'Se on ihan varmasti poliisivene, ja mukana on ukko Moore, joka hätyyttää heitä soutamaan kuin paholainen. He ansaitsevat varmaankin kymmenen dollaria mieheen.'

"Willy McEvoy kyyristyi polvilleen aluksen laitaa vastaan. 'Äitini, äiti parkani', huokaili hän.

"'Ei hän ainakaan saa koskaan kuulla sitä, että sinä olet ollut vankilassa', sanoi Jelland. 'Minun omaiseni eivät ole koskaan tehneet paljon hyväkseni, mutta minä teen jotakin heidän puolestaan. Nyt ei enää muu auta, Mac. Me voimme pestä kätemme. Jumala sinua auttakoon, vanha veikko! Tässä on pistooli!'

"Hän viritti revolverin ja ojensi sen piipun toveriaan kohti. Mutta toinen väisti sitä päästellen pikku huohotuksia ja huudahduksia. Jelland vilkaisi lähestyvää venettä. Se oli nyt enää muutamien satojen metrien päässä heistä.

"'Nyt ei saa hukata aikaa tyhjiin', sanoi hän. 'Hitto sinut periköön, mies, ei nyt ole aikaa horjumiseen! Sinähän vannoit suostuvasi!'

"'Ei, ei, Jelland!'

"'Minä ainakin vannoin, ettei meitä kumpaakaan saisi vangita. Teetkö sen?'

"'En voi! En voi!'

"'Sitten minä teen sen sinun puolestasi.'

"Toisen veneen miehet näkivät hänen nojautuvan eteenpäin, kuulivat kaksi pistoolin laukausta, näkivät hänen painuvan kumaraan ruoritangon päälle ja huomasivat jo, ennen kuin savu oli ennättänyt haihtua, että heillä oli muutakin ajateltavaa.

"Sillä juuri silloin puhkesi myrsky – yksi noita lyhyitä äkillisiä vihureita, jotka ovat tavallisia noilla vesillä. Matilda kallistui syrjälleen, sen purjeet pullistuivat, sen suojanpuoleinen rintanoja painui aaltoihin ja se lähti kiitämään eteenpäin kuin pelästynyt saksanhirvi. Jellandin ruumis oli painunut peräsimen päälle sillä tavoin, että alus kiiti suoraa päätä myötätuuleen ja liiteli aaltoilevan meren pintaa kuin ilmaan puhallettu paperipalanen. Soutajat ponnistelivat hurjasti, mutta purjevene pysyi yhä vain heidän edellään, ja viiden minuutin kuluttua se oli joutunut sellaiseen myrskyn pyörteeseen, etteivät kuolevaisten silmät enää koskaan saaneet sitä nähdä. Soutuvene kääntyi takaisin ja saapui Yokohaman rantaan sellaisessa kunnossa, että vesi ulottui puoliväliin sen tuhtoihin asti.

"Ja niin lähti kalastaja-alus Matilda purjehtimaan Tyynen meren poikki lastinaan viisituhatta puntaa ja miehistönään kaksi nuorukaisvainajaa. Kukaan ei tiedä, millä tavoin Jellandin matka päättyi. Mahdollisesti hän joutui haaksirikkoon myrskyssä, tai ehkä hänet löysi joku taitava kauppias, joka pisti rahat taskuunsa ja piti suunsa kiinni, tai ehkäpä hän vieläkin risteilee noilla laajoilla ulapoilla kulkien tuulen mukana pohjoiseen aina Behringin mereen asti tai etelään Malay-saariin päin. Parempi on jättää asia pohtimatta kuin pilata tosijuttu keksimällä siihen tekaistu loppuselvitys."

J. HABAKUK JEPHSONIN KERTOMUS

Joulukuussa vuonna 1873 suuntasi brittiläinen laiva Dei Gratia kulkunsa Gibraltariin hinaten perässään vesiajolle joutunutta kuunariprikiä Marie Celesteä, joka oli tavattu 38° 40' leveysasteella ja 17° 15' pituusasteella lännestä päin. Tämän hyljätyn aluksen asemassa ja ulkomuodossa ilmeni sellaisia asianhaaroja, että ne herättivät aikanaan paljon pohtimisen aihetta ja kiihoittivat uteliaisuutta, jota ei ole koskaan tyydytetty. Nämä asianhaarat esitettiin kaikki Gibraltar Gazettessa julkaistussa etevässä kirjoituksessa. Jollei muistini petä, voivat uteliaat löytää sen tammik. 4:nnen päivän numerosta v. 1874. Mutta niiden varalta, jotka mahdollisesti eivät voi saada käsiinsä ylempänä mainittua lehteä, liitän tähän muutamia otteita tuon asian pääpiirteistä.

"Edustajamme on käynyt", alkaa tämä nimetön kirjoitus Gazettessa, "katsomassa vesiajolle jätettyä Marie Celesteä ja kysellyt Dei Gratian päällystöltä tarkoin kaikkia seikkoja, jotka voisivat luoda jonkinlaista valoa tähän juttuun. He ovat sitä mieltä, että tuo alus oli ollut hyljättynä muutamia päiviä, ehkäpä viikkojakin, ennenkuin se otettiin talteen. Laivan päiväkirjassa, joka löydettiin kajuutasta, mainitaan aluksen lähteneen Bostonista Lissaboniin lokak. 16 p. Mutta tätä päiväkirjaa on pidetty hyvin epätäydellisesti, eikä siitä saa paljonkaan tietoja. Ei mainita mitään rajuilmasta, ja laivan maali ja taklaus tosiaankin osoittavat, ettei mitään sellaista syytä ollut laivan hylkäämiseen. Se on täysin vedenpitävä. Minkäänlaisia taistelun tai väkivallan merkkejä ei voi huomata, eikä ole suorastaan pienintäkään selitystä olemassa miehistön katoamiseen. Muutamat seikat viittaavat siihen, että nainenkin on ollut mukana laivalla, sillä kajuutassa oli ompelukone sekä joitakin naisen vaatetukseen kuuluvia koristuksia. Ne ovat luultavasti olleet kapteenin rouvan tavaroita, sillä päiväkirjassa mainitaan hänen seuranneen miestään matkalla. Ilman suopeudesta voidaan mainita esimerkkinä, että ompelukoneella nähtiin pystyssä seisomassa silkkipuola, vaikka pienikin keikunta olisi pudottanut sen lattialle. Veneet olivat täydessä kunnossa ja heiluivat nostokurkien varassa, ja lasti, jona oli talia ja amerikkalaisia kelloja, oli koskematon. Keulakannelta kaikenlaisen romun seasta löydettiin vanhana ikuinen harvinaisella tavalla taottu miekka, ja tämän aseen terässä sanotaan näkyvän pitkin, päin kulkevia juovia, ikäänkuin sitä olisi hiljattain pyyhitty. Se on jätetty poliisin haltuun, josta se kuuluu toimitetun etevälle kemistille tohtori Monaghanille tutkittavaksi. Hänen tutkimuksensa tuloksia ei ole vielä julkaistu. Lopuksi vielä huomautamme, että Dei Gratian kapteeni, Dalton, joka on rohkea ja taitava merimies, arvelee Marie Celesten tulleen hyljätyksi melkoisen matkan päässä siitä paikasta, jossa se tavattiin, koska niillä tienoin käy voimakas virta Afrikan rannalta päin. Mutta hän tunnustaa olevansa kykenemätön esittämään minkäänlaista otaksumaa, joka sopisi kaikkiin tämän jutun eri yksityiskohtiin. Kun ei näin ollen ole löydetty minkäänlaista todennäköistä selitystä onnettomuuteen, on pelättävissä, että Marie Celesten miehistön kohtalo liittyy yhtenä lisänä niihin lukuisiin syvyyden salaisuuksiin, joita ei voida mitenkään selittää, ennenkuin sinä suurena päivänä, jolloin meri luovuttaa vainajansa. Jos rikos on tapahtunut, mikä tuntuu hyvin luultavalta, on hyvin vähän toivoa ilkityöntekijän joutumisesta oikeuden käsiin."

Täydennän tätä Gibraltar Gazettesta lainattua otetta jäljentämällä erään Bostonista lähetetyn sähkösanoman, joka kierteli koko englanninkielisessä sanomalehdistössä ja sisälsi kaikki Marie Celestestä hankitut tiedot. "Se oli", sanottiin siinä, "170 tonnin vetoinen kuunaripriki ja kuului toiminimelle White, Russel & White, joka on täkäläinen viinintuontiliike. Kapteeni J. W. Tibbs oli liikkeen vanha palvelija, tunnetusti taitava ja koetellun rehellinen. Häntä seurasi mukana vaimonsa, yhdenneljättä ikäinen, ja heidän nuorin lapsensa, joka oli viisivuotias. Miehistöön kuului seitsemän henkeä, joista kaksi musta-ihoista ja yksi poikanen. Matkustajia oli kolme, yksi heistä hyvin tunnettu brooklyniläinen keuhkotautispesialisti tohtori Habakuk Jephson, joka ajoi erikoisella harrastuksella orjien vapautusta tämän asian alkuvaiheissa ja jonka lentokirjanen 'Missä on veljesi?' vaikutti voimakkaasti yleiseen mielipiteeseen ennen sodan puhkeamista. Muut matkustajat olivat herra J. Harton, yllämainitun liikkeen palveluksessa oleva kirjanpitäjä, ja herra Septimus Goring, sekarotuinen herrasmies New-Orleansista. Kaikki yritykset luoda jonkin verran valoa näiden neljäntoista ihmisolennon kohtaloon ovat epäonnistuneet. Tohtori Jephsonin menetys tulee tuntumaan sekä valtiollisissa että tieteellisissä piireissä."

Olen tässä esittänyt lukijakunnan vuoksi yhteenvedon kaikista tähän asti tunnetuista seikoista, jotka koskevat Marie Celesteä ja sen miehistöä, sillä nämä viimeksi kuluneet kymmenen vuotta eivät ole vähääkään auttaneet salaisuuden valaisemista. Olen nyt tarttunut kynääni kertoakseni kaikki mitä tiedän tuosta kovan onnen matkasta. Minun mielestäni se on velvollisuuteni yhteiskuntaa kohtaan, sillä ne oireet, jotka tunnen hyvin toisissa ihmisissä, saavat minut vakuutetuksi siitä, että kieleni ja käteni eivät muutamain kuukausien kuluttua todennäköisestikään kykene jättämään minkäänlaista tietoa toisille. Sallikaa minun huomauttaa kertomukseni johdannoksi, että olen Joseph Habakuk Harvardista ja Brooklynin samaritaanisairaalan entinen alilääkäri.

Moni epäilemättä ihmettelee, miksi en ole aikaisemmin ilmaissut, itseäni ja miksi olen antanut esittää niin paljon arveluita ja otaksumia vastaan panematta. Epäilemättä olisin niin tehnytkin, jos minun hallussani olevain asiain paljastaminen olisi voinut jollakin tavoin auttaa oikeuden tarkoitusperiä. Mutta minusta näytti, ettei sellainen tulos ollut lainkaan odotettavissa, ja kun minä koetin tuon tapauksen jälkeen selittää tätä juttua eräälle englantilaiselle viranomaiselle, sain osakseni niin loukkaavaa epäluuloisuutta, että päätin olla koskaan enää asettumatta niin suurelle halveksunnalle alttiiksi. Voin kuitenkin antaa anteeksi tämän liverpoolilaisen tuomarin epäkohteliaisuuden, kun ajattelen, kuinka omat sukulaiseni kohtelivat minua, sillä he kuuntelivat minun selityksiäni säälivästi hymyillen, ikäänkuin koettaen mukaantua mielipuolen näköharhaan, vaikka tiesivätkin luonteeni moitteettomuuden. Tämä solvaus luotettavuuttani kohtaan sai aikaan riidan minun ja lankoni John Vanburgerin välillä sekä vahvisti minua päätöksessäni antaa asian vaipua unhoon – jonka päätöksen olen muuttanut vasta poikani kehoituksesta. Saadakseni kertomukseni ymmärrettäväksi täytyy minun mainita lyhyesti aikaisemmalta ajaltani parisen seikkaa, jotka luovat valoa niitä seuranneisiin tapahtumiin.

Isäni William K. Jephson oli erään uskonnollisen lahkokunnan, Plymouthin Veljesten, saarnaaja ja Lowellin kaupungin kunnioitetuimpia asukkaita. Samoinkuin useimmat Uuden-Englannin puritaaneista oli hän jyrkkä orjuuden vastustaja, ja hänen huuliltaan sain ne opetukset, jotka antoivat leiman koko vastaiselle elämäntyölleni. Opiskellessani lääketiedettä Harvardin yliopistossa olin jo tullut huomatuksi orjuudenlakkauttamisliikkeen ajajana. Kun sitten tutkinnot suoritettuani hankin kolmannen osan brooklyniläisen tohtori Willisin potilaista itselleni, onnistui minun ammattitehtävieni rinnalla omistaa melkoinen osa ajastani sen asian ajamiseen, joka oli niin lähellä sydäntäni, ja eräs kyhäämäni lentokirjanen 'Missä on veljesi?' (Swarburgh, Lister & Co., 1859) herätti melko suurta huomiota.

Sodan puhjetessa lähdin Brooklynista ja seurasin taistelukentille New Yorkin 113:nnen rykmentin mukana. Olin mukana Bull's Runin toisessa taistelussa ja Gettysburgissa. Vihdoin haavoituin vakavasti Antietamissa ja olisin luultavasti menehtynytkin taistelukentällä, jollei eräs Murray-niminen herrasmies olisi hyväntahtoisesti kantanut minua taloonsa ja koettanut kaikin puolin järjestää oloani mukavaksi. Saan kiittää hänen armeliaisuuttaan ja hänen mustain palvelijainsa hoitoa siitä, että kykenin pian kepin avulla kuljeskelemaan ulkosalla viljelysmailla. Tänä toipumiskautena sattui muuan tapaus, joka liittyy läheisesti minun tarinaani.

Kaikkein väsymättömimpiä niistä neekerinaisista, jotka olivat hoivailleet minua sairasvuoteellani, oli eräs vanha vaimo, jolla näytti olevan melkoinen arvovalta toisiin nähden. Hän piti minusta erikoista huolta, ja niistä harvoista sanoista, joita vaihdoimme keskenämme, saatoin päätellä hänen kuulleen minusta sekä ymmärsin hänen tuntevan kiitollisuutta minua kohtaan, koska olin puolustanut hänen sorrettua rotuaan.

Eräänä päivänä minun istuessani yksin kuistilla päivää paistattamassa ja pohtimassa, oliko minun liityttävä Grantin armeijaan, hämmästyin nähdessäni tuon vanhuksen tulla liikkaavan minua kohti. Katseltuaan varovasti ympärilleen nähdäkseen, olimmeko me kahden, hän kopeloi pukunsa rintamustaa ja veti esiin pienen säämiskäkukkaron, joka riippui hänen kaulassaan valkoisessa nauhassa.

"Massa", virkkoi hän kumartuen ja kuiskaten käheällä äänellä, "minä kuolen pian. Olen kovin vanha. En jää enää kauaksi Massa Murrayn maatilalle."

"Voitte vielä elää kauan, Martha", sanoin. "Tiedättehän, että olen lääkäri. Jos tunnette olevanne sairas, niin selittäkää minulle vaivanne tarkemmin, jotta voisin koettaa parantaa teidät."

"En halua elää – toivon kuolevani. Soisin jo pääseväni taivaan isän kotiin." Tässä hän joutui sellaisen puolipakanallisen sanatulvan valtaan, joka on neekereille ominainen. "Mutta, massa, minulla on yksi esine, joka minun on lähtiessäni jätettävä jälkeeni. En voi ottaa sitä mukanani Jordanin poikki. Se yksi esine on hyvin kallisarvoinen, kalliimpi ja pyhempi kuin mikään muu kapine koko maailmassa. Minulla, köyhällä mustalla vaimoraukalla on se, koska minun kansani, joka on hyvin suuri kansa, luuli jo olevansa jälleen vanhassa maassaan. Mutta te ette voi ymmärtää tätä, niinkuin mustaihoiset ihmiset sen ymmärtäisivät. Isäni antoi sen minulle, ja hänen isänsä antoi sen hänelle, mutta kenelle minä nyt annan sen? Martha raukalla ei ole lasta, ei sukulaista, ei ketään. Joka taholla ympärilläni näen mustia miehiä, jotka ovat hyvin pahoja. Mustat naiset ovat kovin tyhmiä. Kukaan ei ansaitse tätä kiveä. Ja nyt olen ajatellut näin. Massa Jephson kirjoittaa kirjoja ja taistelee mustaihoisten puolesta – hänen täytyy olla hyvä mies, ja hänelle pitää antaa se kivi, vaikka hän on valkoinen mies eikä tule koskaan ymmärtämään, mitä se tarkoittaa tai mistä se tulee." Nyt tuo vanha vaimo kopeloi säämiskäkukkaroaan ja veti esiin litteän mustan kiven, jonka keskellä oli reikä. "Ottakaa tämä", virkkoi hän painaen kiven käteeni, "ottakaa se. Ei koskaan voi johtua pahaa mistään hyvästä. Pitäkää se hyvässä tallessa – älkää koskaan hukatko sitä!" ja tehden varoittavan eleen mennä viipotti vanhus pois yhtä salaperäisesti kuin oli tullutkin vilkuillen joka puolelle nähdäkseen, oliko joku huomannut meidät.

Tuon vanhan vaimon vakavuus ei tehnyt minuun juuri mitään muuta vaikutusta kuin vähän huvittavan, eikä mikään muu olisi voinut estää minua rupeamasta nauramaan hänen sanatulvansa aikana kuin pelko loukata hänen tunteitaan. Hänen lähdettyään tarkastelin hyvän aikaa hänen antamaansa kiveä. Se oli hyvin musta, tavattoman kova ja pitkulainen muodoltaan – juuri sellainen litteä kivi, joita poimitaan merenrannalta, jos tahdotaan heittää "voileipiä". Se oli noin kolmen tuuman pituinen ja puolen tuuman levyinen keskikohdalta, mutta pyöristynyt kummastakin päästä. Kaikkein merkillisintä siinä olivat muutamat selväpiirteiset uurteet, jotka kiersivät sen pintaa puoliympyröinä ja tekivät sen ihan ihmisen korvan näköiseksi. Tunsin sittenkin aika paljon mielenkiintoa tuota esinettä kohtaan ja päätin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa luovuttaa sen geologisena näytteenä ystävälleni professori Schroederille, joka on New Yorkin tiedeseuran jäsen. Toistaiseksi työnsin sen taskuuni, nousin seisomaan ja lähdin lyhyelle kävelyretkelle pensasistutuksille pyyhkäisten tämän asian pois mielestäni. Koska haavani oli nyt melkein terve, lausuin herra Murraylle jäähyväiset pian tämän jälkeen. Liittolaisten sotajoukot voittivat kaikkialla ja yhtyivät parast'aikaa Richmondin luona, joten minun apuni näytti tarpeettomalta, ja sen vuoksi palasin Brooklyniin. Siellä rupesin taas hoitamaan lääkärintointani entiseen tapaan ja menin naimisiin tunnetun puukaivertajan Josiah Vanburgerin toisen tyttären kanssa. Muutamain vuosien kuluessa sain hyvän seurapiirin ja huomattavan maineen keuhkovikojen hoitajana. Säilytin tuota mustaa kiveä yhä taskussani ja kerroin monellekin siitä omituisesta tavasta, jolla olin sen saanut. Niinikään pysyin päätöksessäni ja näytin sen professori Schroederille, joka tunsi suurta mielenkiintoa sekä tuota tarinaa että itse kiveä kohtaan. Hän väitti sitä meteorin kappaleeksi ja kiinnitti huomiotani siihen seikkaan, ettei sen ulkomuoto vain sattumalta muistuttanut korvasta, vaan että se oli peräti huolellisesti muovailtu sen näköiseksi. Monet anatomiset pikku kohdat osoittivat, että kaivertaja oli ollut yhtä tarkka kuin taitavakin. "Minua ei kummastuttaisi", virkkoi hän, "vaikka tuo korva olisi taittunut jostakin suuremmasta muistopatsaasta, vaikka käykin yli ymmärrykseni, kuinka niin kovaa ainetta on voitu muovailla niin täydellisesti. Haluaisinpa tosiaankin nähdä, onko jossakin sellainen muistopatsas, josta tämä on osa!" Niin minäkin silloin ajattelin, mutta sittemmin on mielipiteeni muuttunut.

Seuraavat seitsemän tai kahdeksan elinvuottani olivat rauhalliset, joten ei siltä ajalta ole mitään erikoista mainittavaa. Kesä seurasi kevättä ja kevät talvea muuttamatta mitenkään minun velvollisuuksiani. Potilaitteni luvun kasvaessa otin tohtori J. S. Jacksonin apulaisekseni suorittaen hänelle neljännen osan tuloista. Yhtämittainen ponnistus oli kuitenkin järkyttänyt elimistöäni, ja lopulta tulin niin sairaaksi, että vaimoni vaati minua ehdottomasti kysymään neuvoa tohtori Kavanagh Smithiltä, joka oli virka veljeni samaritaanisairaalassa. Tämä herra tutki minua sekä ilmoitti vasemman keuhkoni kärjen olevan tiivistyneen ja kehoitti minua tekemään pitkän merimatkan samalla kuin nautin lääkkeitä tautiani vastaan.

Oma luonteenlaatuni, joka on aina ollut rauhaton, oli hyvin taipuvainen noudattamaan tuota matkakehoitusta, ja asia ratkaistiin lopullisesti, kun tapasin nuoren Russellin, jolla on toimi liikkeessä White, Russell & White. Hän tarjosi minulle matkaa eräässä isänsä laivassa Marie Celeste, joka oli juuri lähdössä Bostonista. "Se on siisti pikku alus", virkkoi hän, "ja kapteeni Tibbs on erinomainen mies. Sairaalle ei tosiaankaan mikään ole mukavampaa kuin matkustaminen purjelaivalla." Olin itsekin täysin samaa mieltä, joten ratkaisin asian paikalla.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisi vaimoni pitänyt seurata minua matkoillani. Mutta hän on aina ollut hyvin huono kestämään merimatkoja, ja tärkeät perheasiat kehoittivatkin voimakkaasti häntä välttämään kaikkia rasituksia sinä aikana, minkä vuoksi päätimme hänen olevan parasta jäädä kotiin. En ole uskonnollinen enkä vuolassanainen mies, mutta Jumalalle olkoon kiitos siitä, että vaimoni ei tullut mukaan! Mitä potilaitteni jättämiseen tuli, ei se tuottanut minulle suuriakaan tunnonvaivoja, sillä apulaiseni Jackson oli luotettava ja työteliäs mies.

Saavuin Bostoniin lokak. 12 p. 1873 ja menin suoraa päätä laivakonttoriin kiittääkseni heitä heidän kohteliaisuudestaan. Minun istuessani konttorissa odottamassa, koska johtajat joutuisivat puhelemaan kanssani herätti Marie Celesten mainitseminen äkkiä mielenkiintoani. Katsahdin ympärilleni ja näin hyvin pitkän ja laihan miehen nojailevan kiilloitettuun mahonkitiskiin ja kyselevän erinäisiä seikkoja pöydän toisella puolen olevalta kirjanpitäjältä. Hänen kasvonsa olivat puolittain minuun päin kääntyneet, joten saatoin huomata hänen suonissaan virtaavan vahvan annoksen, vähintäänkin neljännen osan, neekeriverta. Hänen käyrä kotkannenänsä ja suora ohut tukkansa todistivat valkoista syntyperää. Hänen ihonvärinsä oli sairaalloisen kellahtava, ja kun hänen kasvoillaan näkyi syvät rokonjäljet, oli hänen tekemänsä yleisvaikutus niin epäedullinen kuin mahdollista, melkeinpä luotaantyöntävä. Mutta hän puhui hiljaisella sointuvalla äänellä ja valituin sanoin ja oli ilmeisestikin jonkin verran koulua käynyt.

"Haluaisin kysyä muutamia seikkoja Marie Celestestä", hän toisti nojautuen lähemmäksi kirjanpitäjää. "Se kai lähtee ylihuomenna, vai kuinka?"

"Kyllä", vastasi nuori kirjanpitäjä, joka oli sulanut harvinaisen kohteliaaksi nähdessään vieraan paidanrinnassa kimmeltävän suuren jalokiven. "Minne se lähtee?"

"Lissaboniin."

"Kuinka suuri on miehistö?"

"Seitsemän miestä."

"Onko matkustajia?"

"Kyllä, kaksi. Toinen, on eräs meidän liikkeemme nuorista kirjanpitäjistä, toinen eräs lääkäri New Yorkista."

"Eikö ole ketään herraa Etelästä?" kysyi vieras jännittyneenä.

"Ei, ei ketään."

"Onko vielä tilaa yhdelle matkustajalle?"

"Laivalle sopii niitä vielä kolmekin", vastasi kirjanpitäjä.

"Minä lähden sitten", sanoi sekarotuinen päättävästi, "lähden varmasti ja pyydän teitä nyt heti järjestämään matkapaperini kuntoon. Olkaa siis hyvä ja kirjoittakaa nimeni – herra Septimius Goring New-Orleansista."

Kirjanpitäjä täytti kaavakkeen ja ojensi sen vieraalle allekirjoitettavaksi osoittaen, tyhjää kohtaa sen alareunassa. Kun herra Goring kumartui merkitsemään nimensä, kauhistuin huomatessani, että hänen oikeasta kädestään oli katkaistu neljä sormea, joten hänen täytyi pitää kynää peukalon ja kämmenen välissä. Olen nähnyt tuhansia taistelukentällä surmattuja ja ollut mukana kaikenlaisissa mahdollisissa leikkauksissa, mutta en voi muistaa minkään näyn värisyttäneen minua niin vastenmielisesti kuin tuon suuren ruskean sienimäisen käden, josta pisti esiin vain yksi ainoa sormi. Hän tosin käytteli sitä taitavasti, sukaisi kaavakkeeseen allekirjoituksensa, kumarsi vähän kirjanpitäjälle ja lähti astelemaan pois toimistosta juuri silloin, kun herra White lähetti minulle sanan, että voin päästä sisään.

Menin sinä iltana käymään Marie Celestellä ja näin hyttini, joka oli erittäin mukava laivan pieneen kokoon nähden. Herra Goring, jonka olin tavannut aamulla, oli määrätty naapurihyttiin. Vastapäätä oli kapteenin kajuutta ja pieni makuukomero herra John Hartonille, joka lähti matkalle saman yhtiön asioissa. Nämä pikku huoneet sijaitsivat kummallakin puolen sitä käytävää, joka johti yläkannelta salonkiin. Se oli mukava suoja, jonka seinälaudoitus oli maukkaasti sommiteltu tammesta ja mahongista. Lattiaa peitti upea brysselinmatto ja istuimina oli mukavia leposohvia. Olin peräti tyytyväinen kaikkiin varustuksiin sekä kapteeni Tibbsiin, joka on vankka merimies, kovaääninen ja käytöksessään vilpitön. Hän lausui minut ylenmäärin kohteliaasti tervetulleeksi alukselleen ja vaati minua ehdottomasti juomaan pullollisen viiniä kanssaan hänen kajuutassaan. Hän kertoi minulle aikovansa ottaa vaimonsa ja nuorimman lapsensa mukaan matkalle sekä kertoi toivovansa, että pääsisimme Lissaboniin kolmessa viikossa, jos sää pysyisi suotuisana. Me juttelimme hauskasti ja erosimme parhaina ystävinä. Hän varoitteli minua vielä lopettamaan matkavarusteluni seuraavana aamuna, koska hän aikoi lähteä puolenpäivän aikaan osuvan nousuveden aikana, koska kaikki lasti jo oli laivalla. Palasin hotelliini, jossa sain kirjeen vaimoltani. Levättyäni yöni rauhassa palasin aamulla laivalle. Tästä lähtien voin kertoa tapaukset sen päiväkirjan mukaan, jota pidin saadakseni aikaan jonkinlaista vaihtelua pitkän merimatkan yksitoikkoisuuteen. Jos se paikoitellen onkin jonkin verran yksitoikkoinen, voi sen yksityiskohtiin ainakin luottaa, sillä siihen on kirjoitettu tunnontarkasti joka päivä.

Lokak. 16 p. – Irroitimme köytemme laiturista puoli kolme, minkä jälkeen hinaajalaiva kuljetti meidät ulos lahdelle. Sieltä me läksimme eteenpäin kaikki purjeet nostettuina yhdeksän solmuvälin nopeudella tunnissa. Seisoin peräkannella katsellen kuinka Amerikan matala rantaviiva painui vähitellen yhä lähemmäksi taivaanrantaa, kunnes iltausva peitti sen näkyvistämme. Mutta yksi ainoa punainen valo välkkyi yhä vielä meidän takanamme heittäen ikäänkuin pitkän verijuovan veteen ja se näkyy yhä vieläkin minun kirjoittaessani tätä, joskin vain pieneksi pilkuksi kutistuneena. Kapteeni on pahalla tuulella, sillä kaksi hänen merimiestään petti hänet viime tingassa, ja hänen oli pakko ottaa heidän sijalleen pari neekeriä, jotka sattuivat olemaan satamassa. Poisjääneet olivat vankkoja, luotettavia merimiehiä, jotka olivat olleet hänen mukanaan useampia kertoja, ja heidän poisjäämisensä sekä hämmästytti että suututti häntä. Missä seitsemän miehen on määrä hoitaa keskulaisen kokoista laivaa, tuntuu kahden kokeneen merimiehen puuttuminen aika lailla, sillä vaikka neekerit voivatkin määräaikansa hoitaa ruoriratasta tai lakaista laivankantta, on heistä hyvin vähän tai ei oikeastaan laisinkaan apua myrskyssä. Kokkimme on myöskin mustaihoinen, ja herra Septimius Goringilla on pieni musta palveluspoika, joten olemme jokseenkin kirjavaa seuraa. Konttoristi John Harton tulee luultavasti olemaan hauska matkatoveri, sillä hän on iloinen ja virkeä nuorukainen. Kummallista kuinka vähän varallisuus voi antaa onnea! Hänellä on koko maailma edessään ja hän lähtee etsimään onneaan kaukaisesta maasta, ja sittenkin hän on niin häiriintymättömän onnellinen kuin ihminen suinkin voi olla. Goring on rikas, ellen erehdy, ja minä myös. Mutta minä muistan joka hetki keuhkoni, ja Goringilla on jokin vielä suurempi suru hänen olemuksestaan päättäen. Kuinka surkea vastakohta me kumpikin olemmekaan tuolle huolettomalle pennittömälle kirjanpitäjälle!

Lokak. 17 p. – Rouva Tibbs ilmestyi tänä aamuna ensimmäisen kerran kannelle. Hän on iloinen, toimelias nainen, ja mukanaan on hänellä suloinen pikku lapsi, joka juuri osaa kävellä ja puhella. Nuori Harton kävi siihen heti käsiksi ja kantoi sen hyttiinsä, jossa hän varmasti kylvää lapsen vatsaan tulevan huonon ruoansulatuksen siemenet. Lääketiede tekee meistä kaikista kylmäjärkisiä arvostelijoita! Ilma on yhä niin ensiluokkainen kuin suinkin toivoa voi miellyttävän virkeän etelälounaan leyhytellessä. Laiva kulkee niin tasaisesti, että tuskin tietäisi liikkuvan, jolleivät köydet natisi, purjeet olisi pullistuneina ja takanamme näkyisi pitkää valkoista vanavettä. Kävelin kapteenin kanssa peräkannella koko aamun, ja minusta tuntuu nyt jo siltä, kuin olisi virkeä ilma jo helpottanut hengitystäni, sillä tuo ruumiinliikunto ei väsyttänyt minua vähintäkään. Tibbs on hyvin älykäs mies, ja me keskustelimme mieltäkiinnittävästä aiheesta, nimittäin Mauryn valtamerivirtain suhteen tekemistä havainnoista. Tämä juttelu päättyi siihen, että lähdimme alas hänen kajuuttaansa katsomaan asiaa tarkemmin alkuperäisestä teoksesta. Siellä tapasimme Goringin, mikä hämmästytti kapteenia aika lailla, koska matkustajat eivät tavallisesti mene tuohon pyhäkköön ilman nimenomaista kutsua. Mutta hän pyyteli tunkeilevaisuuttaan anteeksi vedoten tietämättömyyteensä meri-elämän tavoista. Hyväluontoinen kapteeni vain nauroi pyytäen häntä jäämään ja ilahduttamaan meitä läsnäolollaan. Goring näytti merikelloja, joitten kuoret hän oli avannut, sekä kertoi ihailleensa niitä. Hän tuntee ilmeisesti matemaattisia laitteita jonkin verran käytännöllisesti, sillä hän ilmoitti ensi silmäyksellä, mikä noista kolmesta oli luotettavin ja mainitsi niitten hinnankin melkein dollarilleen. Sitäpaitsi hän keskusteli kapteenin kanssa kompassin vaihteluista, ja kun me taas jatkoimme jutteluamme valtamerivirroista, kävi ilmi, että hän tunsi asian perin pohjin. Hän tekee lähemmin tutustuessa miellyttävän vaikutuksen ja näyttää olevan ilmeisestikin sivistynyt ja hieno mies. Hänen äänensä on sopusoinnussa hänen keskustelutapansa kanssa, ja molemmat ovat jyrkkiä vastakohtia hänen kasvoilleen ja ulkonaiselle olemukselleen.

Puolipäivän aikana todettiin meidän kulkeneen kaksisataakaksikymmentä meripenikulmaa. Iltapuolella kiihtyi tuuli, ja ensimmäinen perämies määräsi märssypurjeet ja prammipurjeet reivattaviksi, koska oli odotettavissa myrskyinen yö. Huomaan ilmapuntarin laskeneen kahteenkymmeneenyhdeksään. Toivoakseni ei matkastamme tule myrskyistä, sillä en ole vahva kestämään merirasituksia, ja terveydelleni tuottaisi varmasti enemmän haittaa kuin hyötyä myrskyinen matka, vaikka luotankin täysin kapteenin meritaitoon ja aluksen lujuuteen. Pelasin illallisen jälkeen korttia rouva Tibbsin kanssa, ja Harton soitti meille pari kappaletta viulullaan.

Lokak. 18 p. – Viime yön synkät enteet eivät toteutuneetkaan, sillä tuuli vaimeni taas, ja me kellumme nyt pitkillä likaisen näköisillä mainingeilla. Niitä koettaa siellä täällä kohauttaa kuohuille lyhyt tuulenhenkäys, joka on kuitenkin liian heikko täyttääkseen meidän purjeemme. Ilma on kylmempi kuin eilen, ja minä olen pukenut ylleni yhden niitä villapaitoja, joita vaimoni on kutonut minulle. Harton tuli hyttiini aamulla, ja me polttelimme yhdessä sikaarin. Hän kertoo muistavansa, että hän on nähnyt Goringin Clevelandissa Ohiossa vuonna 69. Hän näyttää silloinkin olleen yhtä salaperäinen olento kuin nyt, harhailleen siellä täällä ilman näkyvää tehtävää ja erikoisen vähäpuheisena omista asioistaan. Mies kiinnittää mieltäni sielutieteellisesti. Tänään aamiaispöydässä alkoi minusta äkkiä tuntua jollakin tavoin rauhattomalta, mikä on tavallista silloin, kun joutuu jonkun tuijotuksen kohteeksi. Vilkaisin nopeasti ylös ja huomasin Goringin tarkastelevan minua niin kiinteästi, että se melkein tuntui saaliinhimoiselta. Hänen silmäinsä ilme muuttui samassa, ja hän teki jonkin sovinnaisen huomautuksen ilmasta. Kumma kyllä Harton sanoo kokeneensa ihan samaa eilen kannella. Huomaan Goringin usein puhelevan mustain merimiesten kanssa kävellessään, mikä minusta on ihailtava piirre, koska sekarotuiset tavallisesti eivät ole tietävinään tummasta verestään ja kohtelevat mustaihoisia sukulaisiaan kärsimättömämmin kuin valkoihoiset. Hänen pieni palveluspoikansa on ilmeisestikin hyvin kiintynyt häneen, mikä todistaa hyvää isännän kohtelusta. Mies on tosiaankin kummallinen sekoitus yhteensoveltumattomista ominaisuuksista, ja jollen pety hänestä, tulee minulla olemaan hänessä riittävästi tarkkailun aihetta koko matkan ajaksi.

Kapteeni tuskailee kellojensa vuoksi, jotka eivät käy oikein yksissä. Hän sanoo, että tämä on ensimmäinen kerta, jolloin ne näin juonittelevat. Sumun vuoksi emme voineet saada puolipäivän aikaa tarkistetuksi. Laivan päiväkirjan mukaan tehty paikanmääräys osoittaa meidän kulkeneen noin sataseitsemänkymmentä meripenikulmaa vuorokaudessa. Mustat merimiehet ovat osoittautuneet, niinkuin kapteeni pelkäsikin, hyvin ala-arvoisiksi ammattitaidoltaan, mutta koska he kumpikin osaavat kunnollisesti hoidella ruoriratasta, annetaan heidän hoitaa peränpito ja jätetään purjeitten järjestely kokeneempien miesten asiaksi. Nämä yksityiskohdat ovat hyvin mitättömiä, mutta merimatkalla kelpaa pienikin juttu keskustelun aiheeksi. Erään valaan näkeminen illalla sai meidät melkein suunniltamme. Sen terävästä selästä ja haaraisesta pyrstöstä päättäen olin taipuvainen pitämään sitä n.s. "tinnerinä", jota nimitystä kalastajat käyttävät.

Lokak. 19 p. – Tuuli kylmästi, joten jäin koko päiväksi hyttiini pistäytyen vain päivällisellä. Makuusijallani loikoen voin minnekään liikahtamatta ulottua kirjoihini, piippuihini ja kaikkeen muuhun mitä tarvitsen, ja se on tosiaankin yksi pienen huoneen etuja. Vanhaa haavaani alkoi vähän särkeä tänään, luultavasti kylmän vuoksi. Lueskelin Montaignen Tutkielmia ja hoitelin itseäni. Harton kävi luonani iltapäivällä Doddyn, kapteenin lapsen kanssa, ja isä tuli itse vähän myöhemmin, joten minulla oli oikea vastaanotto.

Lokak. 20 ja 21 p. – Ilma pysyy yhä vain kylmänä, sataa vihmoo, enkä minä ole voinut lähteä hytistäni. Tämä paikallaan olo vaikuttaa, että tunnen itseni heikoksi ja alakuloiseksi. Goring tuli katsomaan minua, mutta hänen seuransa ei ollut omiaan ilahduttamaan minua, sillä hän tuskin virkkoi sanaakaan, vaan tuijotteli koko ajan minua omituisella ja jokseenkin ärsyttävällä tavalla. Sitten hän nousi ylös ja pujahti pois hytistäni sanomatta mitään. Alan epäillä miestä mielipuoleksi. Muistaakseni mainitsin, että hänen hyttinsä on minun seinäni takana. Niitä erottaa toisistaan vain ohut lautaseinä, joka on halkeillut monesta kohdin. Monet noista raoista ovat niin suuria, että makuulavallani lojuen pakostakin näen hänen liikkeensä naapurikopissa. Haluamatta mitenkään esiintyä vakoojana näen hänen istuvan tuntikausia kumartuneena jonkinlaisen kartan ääressä ja puuhailevan kynän ja kompassin kanssa. Olen huomannut sen mielenkiinnon, jota hän ilmaisee kaikenlaisia purjehtimista koskevia asioita kohtaan, mutta ihmetyttää minua, että hän viitsii nähdä vaivaa laivan kulun laskemisessa. Mutta sehän on hyvin viatonta huvia, ja epäilemättä hän tarkistaa saamansa tulokset kapteenin omain laskujen mukaan.

Soisinpa, ettei tuo mies olisi niin usein mielessäni. Kahdennenkymmenennen päivän vastaisena yönä näin painajaisunen, jossa makuulavani oli muuttunut ruumisarkuksi, minut oli pantu siihen ja Goring koetti naulata kiinni kantta, jota minä koetin, aivan mielettömästi työntää auki. Vielä herätessänikin oli minun vaikea tulla vakuutetuksi siitä, etten maannut ruumisarkussa. Lääkärinä tiedän, että painajainen johtuu vain aivoissa tapahtuvista verenkiertohäiriöistä, ja, sittenkään en voi näin heikkona ollen karistaa itsestäni sen aiheuttamaa ahdistavaa tunnetta.

Lokak. 22 p. – Kaunis päivä, tuskin pilveäkään näkyy taivaalla, ja raitis lounaistuuli kiidättää meitä iloisesti eteenpäin. Jossakin lähistöllä on varmasti raivonnut myrsky, koska vieläkin tuntuu tavattomia maininkeja, ja laivamme kallistelee niin, että vokkaraaka melkein koskettaa veteen. Tein virkistävän kävelyn edes takaisin peräkannella, vaikka tuskin vielä osaan oikein kävellä laivalla, joitakin pikkulintuja luullakseni peipposia – istui purjeköysillä.

4,40 i.p. – Ollessani tänä aamuna kannella kuulin äkkiä laukauksen hytistäni päin, ja alas riennettyäni huomasin olleeni vähällä joutua vakavan tapaturman uhriksi. Goring näyttää puhdistaneen revolveriansa hytissään tietämättä laisinkaan, että se oli ladattu. Se laukesi, ja yksi luoti lensi väliseinän lävitse jääden juuri sille kohdalle, jossa minun pääni oli tavallisesti maatessani. Olen ollut liian usein taisteluntuoksinassa suurennellakseni pikku asioita, mutta epäilemättä olisin nyt vainaja, jollen olisi sattunut olemaan poissa makuupaikaltani. Goring, mies parka, ei tietänyt minun lähteneen sinä päivänä kannelle ja pelästyi sen vuoksi varmaankin kovasti. En ole koskaan nähnyt ketään niin järkytettynä kuin hän oli syöstessään ulos hytistään savuava pistooli kädessään ja tavatessaan minut kannelta tullessaan. Hän esitti tietysti ihan ylenmäärin anteeksipyyntöjä, vaikka minä vain nauroin koko tapaukselle.

11 i.p. – On tapahtunut onnettomuus, joka on niin odottamaton ja niin kauhea, että minun pikku pelastumiseni tänä aamuna hupenee ihan merkityksettömäksi. Rouva Tibbs ja hänen lapsensa ovat hävinneet – täydellisesti ja jäljettömiin kadonneet. Voin tuskin koota ajatuksiani niin paljon, että kykenen kertomaan näistä surullisista seikoista. Noin puoli kahdeksan aikana syöksyi Tibbs hyttiini hyvin kalpeana ja kysyi, olinko nähnyt hänen vaimoaan. Vastasin kieltävästi. Silloin hän juoksi hurjaa vauhtia salonkiin ja alkoi hakea edes joitakin jälkiä hänestä. Minä seurasin häntä ja koetin turhaan vakuuttaa, että hänen pelkonsa oli naurettava. Tutkimme laivaa kokonaista puolitoista tuntia näkemättä pienintäkään merkkiä kadoksissa olevasta naisesta ja lapsesta. Tibbs raukka menetti äänensäkin kokonaan huudellessaan vaimonsa nimeä. Merimiehetkin, jotka ovat tavallisesti aika tylsiä, tulivat hyvin liikutetuiksi nähdessään kapteeninsa harhailevan avopäin ja hiukset pörröisinä kannella etsien kuumeisen kiihkeästi mitä mahdottomimmista paikoista ja palaten heidän luokseen yhä uudelleen säälittävän hellittämättömästi. Rouva Tibbs oli viimeksi nähty noin seitsemän aikana illalla, jolloin hän oli taluttanut Doddyn peräkannelle, jotta lapsi olisi saanut hengittää raitista ilmaa ennen nukkumaan menoa. Siihen aikaan ei siellä ollut ketään muita kuin ruoriratasta hoiteleva mustaihoinen perämies, joka kieltää nähneensä häntä laisinkaan. Koko asia on salaperäisyyden verhossa. Minun käsitykseni on se, että rouva Tibbs on pidellyt lasta reunakaiteen lähellä, jolloin pienokainen on lähtenyt juoksemaan ja pudonnut mereen. Äiti on koettanut äkkiliikkeellä siepata hänet kiinni ja joutunut silloin saman kohtalon uhriksi. En voi millään muulla tavoin selittää tätä kaksoiskatoamista. On täysin mahdollista, että sellainen murhenäytelmä on voitu esittää ruoriratasta hoitelevan miehen tietämättä, sillä silloin oli pimeä ja salongin pystyyn nostetut kattoakkunat varjostavat suurimman osan peräkantta. Kuinka asia nyt sitten todellisuudessa lieneekin, on se joka tapauksessa kauhea onnettomuus ja on luonut mitä synkimmän varjon koko matkaamme. Perämies on kääntänyt laivan päinvastaiseen suuntaan, mutta luonnollisestikaan ei ole minkäänlaista toivoa heidän ylössaamisestaan. Kapteeni makaa hytissään jonkinlaisessa horrostilassa. Sekoitin hänelle voimakkaan annoksen ooppiumia kahvin joukkoon, niin että hänen tuskansa on huumaantunut edes muutamiksi tunneiksi.

Lokak. 23 p. – Herätessäni minua vaivasi epämääräinen alakuloisuuden ja onnettomuuden tunne, mutta vasta muutamia minuutteja mietittyäni kykenin muistamaan, mitä olimme edellisenä iltana menettäneet. Kannelle noustessani näin kapteeni raukan seisovan ja tuijottavan takanamme olevaan rannattomaan vesilakeuteen, joka sisältää kaiken, mikä on hänelle rakasta maan päällä. Koetin puhua hänelle, mutta hän kääntyi äkkiä pois ja alkoi astella kannella pää rintaa vastaan painuneena. Vielä nytkään, vaikka asia on jo ihan selvä, ei hän voi mennä minkään veneen tai irtonaisen purjeen ohitse kurkistamatta sen alle. Hän näyttää kymmentä vuotta vanhemmalta kuin eilisaamuna. Harton on hirveän järkytetty! sillä hän oli kiintynyt pikku Doddyyn, ja myöskin Goring näyttää surulliselta. Hän on ainakin sulkeutunut hyttiinsä koko päiväksi, ja kun vilahdukselta näin hänet, nojasi hän päätään kumpaankin käteensä ikäänkuin vaipuneena alakuloisiin ajatuksiin. Pelkäänpä, että näin onnetonta matkaseuraa ei ole juuri koskaan ollut purjelaivalla. Kuinka järkytetyksi tuleekaan vaimoni kuullessaan meidän onnettomuudestamme! Mainingit ovat nyt tasaantuneet ja me kuljemme noin kahdeksan solmuvälin nopeudella kaikki purjeet nostettuina ja sopivan tuulenhengen puhallellessa. Hyson hoitaa nyt itse asiassa laivan ohjausta, sillä Tibbsin on mahdotonta sopeutua vakavaan työhön, vaikka hän koettaakin parhaansa mukaan pysyä reippaana ja miehekkäänä.

Lokak. 24 p. – Onkohan laiva kirottu? Onko koskaan ollut matkaa, joka olisi alkanut niin kauniisti ja muuttunut niin kamalaksi? Tibbs ampui yöllä päänsä lävitse. Heräsin noin kolmen ajoissa aamulla laukaukseen, hyppäsin paikalla vuoteestani ja riensin kapteenin kajuuttaan nähdäkseni, mistä se aiheutui, vaikka sydämessäni olikin virinnyt kauhea aavistus. Niin nopeasti kuin toiminkin, oli Goring ollut vielä nopeampi, sillä hän oli jo siellä ennen minua kumartuneena kapteenin ruumiin ylitse. Näky oli hirveä, sillä kasvot olivat kokonaan painuneet sisään, ja pikku huone ihan ui veressä. Pistooli oli lattialla hänen vieressään siinä asennossa, johon se oli pudonnut hänen kädestään. Ilmeisestikin hän on pannut sen suuhunsa, ennenkuin oli painanut liipasinta. Goring ja minä nostimme hänet varovasti ylös ja sijoitimme vuoteelle. Miehet olivat kaikki kokoontuneet hänen kajuuttaansa, ja kaikki kuusi valkoista miestä olivat kovin murheissaan, sillä he olivat purjehtineet hänen ohjaamallaan aluksella jo vuosikausia. He olivat synkän näköisiä ja kuiskailivat keskenään, ja yksi heistä väitti julkisesti laivaa noidutuksi. Harton auttoi meitä, kun kannoimme kapteenin kannelle, jossa käärimme hänet purjekankaaseen. Kello kaksitoista käänsimme vokkaraa'an taaksepäin ja laskimme hänen ruumiinsa syvyyteen Goringin lukiessa Englannin kirkon hautajaiskaavan. Tuuli on vahvistunut, ja me olemme koko päivän kulkeneet ainakin kymmenen, jopa kaksikintoista solmuväliä tunnissa. Mitä nopeammin joudumme Lissaboniin ja pääsemme pois tästä kirotusta laivasta, sitä tyytyväisempi olen. Minusta tuntuu ihan siltä kuin olisimme purjehtivassa ruumisarkussa. Eipä tosiaankaan ole kumma, vaikka merimiesraukat ovatkin taikauskoisia, koska minuakin, sivistynyttä miestä, vaivaa epämääräinen ahdistus.

Lokak. 25 p. – Laiva on kulkenut koko päivän hyvää vauhtia. Tunnen mieleni välinpitämättömäksi ja alakuloiseksi.

Lokak. 26 p. – Goring, Harton ja minä juttelimme aamulla yhdessä kannella. Harton koetti saada Goringilta selvää hänen toimestaan ja hänen Euroopanmatkansa tarkoituksesta, mutta tuo sekarotuinen herrasmies torjui kaikki hänen kysymyksensä eikä selittänyt meille mitään. Hän näytti suorastaan vähän loukkaantuneelta Hartonin itsepintaisuuden vuoksi ja lähti alas hyttiinsä. Minkähän ihmeen vuoksi me kumpikin tunnemme niin suurta mielenkiintoa tuota miestä kohtaan! Luullakseni kiihoittaa uteliaisuuttamme hänen silmäänpistävä ulkomuotonsa ja kaikessa ilmenevä varallisuutensa. Hartonin käsityksen mukaan hän on itse asiassa salapoliisi, joka ajaa takaa jotakin Portugaliin paennutta rikollista. Tämän omituisen matkustustavan hän on valinnut, jotta voisi saapua perille huomiota herättämättä ja iskeä mitään aavistamattoman saaliinsa kimppuun. Luullakseni tämä otaksuma on jokseenkin kaukaa etsitty, mutta Harton perustaa sen erääseen kirjaan, jonka Goring jätti kannelle ja jonka Harton otti käteensä silmäilläkseen sitä. Se on jonkinlainen kokoelmateos ja sisältää suuren joukon sanomalehtileikkeleitä. Kaikki nämä leikkeleet käsittelevät Yhdysvalloissa viimeisten kahdenkymmenen vuoden kuluessa eri aikoina suoritettuja murhia. Erään kummallisen seikan huomasi Harton niissä kaikissa, nimittäin sen, että noitten murhain tekijät olivat kaikki järjestään onnistuneet välttämään oikeuden käden. Ne ovat Hartonin sanain mukaan ihan erilaisia yksityiskohdissaan mitä tulee murhaamistapaan ja uhrin yhteiskunnalliseen asemaan, mutta se on kaikilla yhteistä, että murhaaja on yhä kadoksissa, vaikka poliisilla oli tietystikin täysi syy odottaa hänen nopeasti joutuvan kiinni. Tämä näkyy tosiaankin tukevan Hartonin käsitystä, vaikka voihan se olla pelkkä oikku Goringilta tai – niinkuin huomautin Hartonille – ehkäpä hän kerää aineksia teosta varten, jonka on määrä viedä voitto De Quincystäkin! Missään tapauksessa ei asia koske meitä.

Lokak. 27 ja 28 p. – Tuulee yhä keskinäisesti, ja me kiidämme eteenpäin hyvää vauhtia. Kummallista kuinka helposti yksityinen ihminen voi kadota paikaltaan ja hävitä! Tibbsiä tuskin enää mainitaankaan. Hyson on asettunut hänen kajuuttaansa, ja kaikki luistaa entiseen tapaan. Jollei rouva Tibbsin ompelukonetta olisi eräällä sivupöydällä, unohtaisimme mahdollisesti kokonaan, että tuota onnetonta perhettä on koskaan ollut olemassakaan. Laivallamme sattui tänään eräs uusikin tapaturma, vaikka se ei ollut onneksi kovin vakava. Muuan valko-ihoisista merimiehistämme oli mennyt alas peräruumaan noutamaan erästä pientä köysinippua, ja silloin putosi laskuluukku, jonka hän oli nostanut paikaltaan, rämähtäen hänen päällensä. Hän pelasti henkensä hypähtämällä syrjään, mutta hänen toinen jalkansa murskaantui pahasti, eikä hänestä nyt loppumatkalla tule olemaan paljonkaan hyötyä. Hän syyttää tapaturmasta neekeritoverinsa huolimattomuutta, sillä tämä oli ollut auttamassa häntä laskuluukkua siirrettäessä. Mutta viimeksimainittu panee kaiken laivan keinumisen viaksi. Mikä nyt syy lieneekin, se vähentää joka tapauksessa yhä meidän harvalukuista miehistöämme. Tämä huonononnen kolaus näkyy masentaneen Hartonia, sillä hän on menettänyt tavallisen reippautensa ja hyväntuulisuutensa. Goring on ainoa, joka säilyttää hilpeytensä. Näen hänen yhä vain työskentelevän karttansa ääressä hytissään. Hänen meriasiain tuntemuksensa olisi varmasti hyödyksi meille, jos Hysonille jotakin tapahtuisi – minkä Jumala estäköön.

Lokak. 29 ja 30 p. – Keinumme yhä eteenpäin virkeän tuulen puhallellessa. Kaikki on rauhallista, eikä mikään anna muistiinpanemisen aihetta.

Lokak. 31 p. – Heikot keuhkoni yhdessä matkan järkyttäväin tapausten kanssa ovat niin rasittaneet hermostoani, että kaikkein mitättöminkin seikka koskee minuun. Tuskin voin uskoa olevani sama mies, joka sitoi ulomman lonkkavaltimon, mikä leikkaus vaatii mitä tarkinta täsmällisyyttä, vinhassa kivääritulessa Antietamin luona. Olen hermostunut kuin lapsi. Makasin puolihorroksissa viime yönä noin kahden aikoina keskimmäisen vartiovuoron puolivälissä ja koetin turhaan vaipua virkistävään uneen. Hytissäni ei palanut laisinkaan valoa. Ainoastaan yksinäinen kuunsäde virtasi sisään pikku akkunasta ja loi hopeisen, välkehtivän valokehän oveen. Katselin maatessani tätä kehää ja huomasin sen vähitellen muuttuvan hämärämmäksi ääriviivoiltaan sitä mukaa kuin tajuntani heikkeni. Silloin heräsin äkkiä täydellisesti nähdessäni pienen mustan esineen keskellä tuota kirkasta kehää. Makasin paikallani ja tuijotin siihen melkeinpä henkeäni vetämättä. Vähitellen se kasvoi ja selveni, ja silloin huomasin, että se oli ihmiskäsi, joka oli varovasti pistetty sisään puoliavoimen oven raosta – käsi, jossa ei ollut sormia, niinkuin totesin kauhusta väristen. Ovi työntyi varovasti taaksepäin, ja Goringin pää seurasi hänen kättään. Se ilmestyi keskelle kuunvaloympyrää, ja sitä ikäänkuin ympäröi aavemainen hämärä kehä, jota vastaan hänen piirteensä erottuivat selvästi. Minusta tuntui, etten ollut koskaan nähnyt niin tavattoman pirullista ja säälimätöntä ilmettä ihmiskasvoilla. Hänen silmänsä olivat laajentuneet ja välkkyvät, hänen huulensa olivat kohollaan, niin että valkoiset torahampaat näkyivät, ja hänen suora musta tukkansa oli pystyssä hänen matalan otsansa yläpuolella ikäänkuin kobrakäärmeen huppu. Tuo äkillinen ja äänetön ilmestyminen teki minuun sellaisen vaikutuksen, että kavahdin istumaan vuoteessani joka jäsen vavisten ja ojensin käteni revolveria kohti. Häpesin sydämestäni hätäisyyttäni, kun hän selitti syyn sisääntunkeutumiseensa heti mitä kohteliaimmalla tavalla. Häntä oli vaivannut hammassärky, mies parkaa, ja hän oli tullut pyytämään vähän unilääkettä, koska tiesi minulla olevan lääkelaatikon mukanani. Mitä taas tuli siihen, että hänen ulkomuotonsa näytti minusta niin synkältä, ei hän voi koskaan olla kaunis, ja kun ajattelen hermostunutta ja jännittynyttä tilaani ja kuun levottoman valon tekemää vaikutusta, on helppo ymmärtää, kuinka kauhun tunne vahvistui mielessäni. Annoin hänelle kaksikymmentä pisaraa ooppiumia, ja hän lähti taas pois kiitellen moneen kertaan. Tuskin osaan kuvailla, kuinka kovasti tämä mitätön seikka järkytti minua. Olen koko päivän tuntenut itseni hyvin masentuneeksi.

Tässä puuttuu viikon ajalta selostus matkaltamme, sillä mitään tärkeämpää ei ole sillä välin tapahtunut ja minun muistelmani sisältävät niiltä päiviltä vain muutamia siruja mitätöntä juttelua.

Marrask. 7 p. – Harton ja minä istuimme koko aamun peräkannella, sillä ilma alkaa muuttua hyvin lämpimäksi meidän päästessämme eteläisemmille leveysasteille. Arviomme mukaan olemme nyt kulkeneet kaksi kolmannesta matkastamme. Kuinka iloisia me olemmekaan, sitten kun saamme nähdä Tajon vehreät äyräät ja pääsemme pois tästä onnettomasta laivasta ikipäiviksi! Koetin huvittaa Hartonia tänään ja kuluttaa aikaa kertomalla hänelle joitakin kokemuksiani aikaisemmilta vuosilta. Muun muassa mainitsin hänelle, kuinka sain haltuuni mustan kiven ja lopuksi kaivoin vanhan metsästystakkini sivutaskusta tuon puheenaolleen esineen. Me kumarruimme yhdessä sitä katsomaan, ja minä näytin hänelle sen pinnassa olevia omituisia uurteita. Silloin huomasimme jonkin varjon lankeavan itsemme ja auringon väliin, ja kääntyessäni sitä katsomaan näin Goringin seisovan takanamme tuijottaen olkamme ylitse tuohon kiveen. Jostakin syystä hän oli tavattoman järkytetty, vaikka hän ilmeisestikin koetti hillitä itseään ja salata liikutustaan. Hän osoitti kerran pari minun muistoesinettäni lyhyellä peukalollaan, ennenkuin pääsi sen verran tunteittensa herraksi, että kykeni kysymään mikä se oli ja kuinka olin saanut sen, minkä kysymyksen hän esitti niin tylyllä tavalla, että olisin loukkaantunut, jollen olisi tietänyt miestä eriskummaiseksi. Kerroin hänelle koko jutun samoin kuin Hartonillekin. Hän kuunteli erikoisen jännittyneenä ja kysyi sitten, oliko minulla aavistustakaan siitä, mikä tuo kivi oli. Vastasin kieltävästi, mutta sanoin sitä arvellun meteoriksi. Hän kysyi minulta, olinko koskaan koettanut sen vaikutusta neekeriin. Vastasin siihenkin kieltävästi. "Tulkaahan", virkkoi hän, "menkäämme katsomaan, mitä ruoriratasta hoiteleva musta ystävämme siitä ajattelee." Hän otti kiven käteensä, meni merimiehen luokse, ja molemmat tutkivat sitä tarkkaavasti. Näin miehen elehtivän ja nyökkäilevän kiihtyneenä päätään ikäänkuin väittäen ja vakuuttaen jotakin, samalla kuin hänen kasvonsa ilmaisivat tavatonta hämmästystä, johon minun käsittääkseni sekaantui jonkinlaista kunnioitustakin. Sitten Goring tuli meidän luoksemme kannen ylitse pitäen kiveä yhä kädessään. "Hän sanoo, että se on arvoton ja hyödytön kapine", virkkoi hän, "eikä kelpaa muuhun kuin mereen viskattavaksi", ja hän kohotti kätensä ja olisi varmasti heittänyt minun muistokapineeni menemään, jollei musta merimies olisi rynnännyt hänen takaansa esille ja tarttunut hänen ranteeseensa. Huomatessaan olevansa kiinni pudotti Goring kiven ja kääntyi poispäin esittäen hyvin vaivaisen anteeksipyynnön välttääkseen minun vihaisia moitteitani siitä, että oli rikkonut annetun lupauksen. Neekeri otti kiven lattialta ja ojensi sen minulle syvään kumartaen ja osoittaen kaikilla tavoin kunnioitustaan. Koko juttu on ihan käsittämätön. Alan ehdottomasti tulla siihen käsitykseen, että Goring on mielipuoli tai ainakin hyvin lähellä sellaista. Kun vertaan kiven merimieheen tekemää vaikutusta siihen kunnioitukseen, jota Marthalle osoitettiin uudisviljelyksillä, sekä Goringin hämmästykseen hänen ensiksi nähdessään sen, en voi tulla muuhun käsitykseen kuin että olen tosiaankin saanut haltuuni jonkin tehokkaan taikakalun, jolla on ihmeellinen voima koko mustaan rotuun. Minun ei pidä uskoa sitä enää koskaan Goringin käsiin.

Marrask. 8 ja 9 p. – Kuinka suuremmoinen ilma nyt onkaan! Lukuunottamatta yhtä pikku myrskyä on ilma koko matkan ajan pysynyt vireän tuulisena. Näinä kahtena päivänä on matkamme edistynyt kaikkein parhaiten. On hauskaa katsella, kuinka kuohut pirskahtelevat keulalaitaamme vastaan aluksen halkoessa aaltoja. Aurinko paistaa vaahdon lävitse ja taittaa sen moniksi pikku sateenkaariksi – "päivänrakeiksi" niinkuin merimiehet niitä nimittävät. Seisoin tänään muutamia tunteja keulakannella auringonsäteitten muodostamassa kehässä katsellen niitten leikkiä kuohuilla. Perämies on nähtävästikin kertonut toisille mustille minun ihmeellisestä kivestäni, sillä he kohtelevat minua kaikki tavattoman kunnioittavasti. Puheen ollessa valo-ilmiöistä voin mainita, että näimme eilisiltana hyvin omituisen ilmiön, jonka Hyson näytti minulle. Se oli kolmikulmaisen, ääriviivoiltaan hyvin selväpiirteisen esineen heijastuminen korkealle pohjoista taivasta vastaan. Hän selitti, että se on ihan samanlainen kuin Teneriffan huippu kaukaa nähtynä – mutta tuo huippuhan oli sillä hetkellä vähintään viidensadan meripenikulman päässä meistä etelään. Mahdollisesti se oli vain pilvi tai jokin niistä omituisista heijastusilmiöistä, joista olen paljon lukenut. Ilma on hyvin lämmin. Ensimmäinen perämies sanoi, ettei hän ole koskaan matkustanut tällaisessa kuumuudessa näillä leveysasteilla. Pelasin shakkia illalla Hartonin kanssa.

Marrask. 10 p. – Ilma muuttui yhä lämpimämmäksi. Muutamia maalta lähteneitä lintuja lensi tänään istumaan meidän köysistöömme, vaikka olemmekin vielä aika kaukana matkamme päämäärästä. Helle on niin ankara, että olemme liian laiskoja tekemään mitään muuta kuin lojumaan kannella piippua poltellen. Goring tuli tänään luokseni ja kyseli minulta tarkemmin kivestäni, mutta minä vastasin hänelle hyvin lyhyesti, sillä en ole vielä antanut hänelle täysin anteeksi sitä kylmäkiskoista tapaa, jolla hän koetti anastaa sen minulta.

Marrask. 11 ja 12 p. Kiidämme yhä hyvää vauhtia eteenpäin. Minulla ei ole ollut aavistustakaan siitä, että Portugalin lähistöllä on näin kuuma, mutta maihin päästyämme tuntuu varmaankin viileämmältä. Hysonkin on ihmeissään tästä, ja samoin kaikki merimiehet.

Marrask. 13 p. – On tapahtunut mitä kummallisin seikka, niin ihmeellinen, että sitä on melkein mahdoton selittää. Joko on Hyson sotkenut asioita käsittämättömästi tai sitten on jokin magneettinen voima häirinnyt meidän laitteitamme. Juuri päivän koittaessa huusi keulakannen vahti kuulleensa edestäpäin tyrskyjen kohinaa, ja Hyson luuli näkevänsä epämääräistä maan siintoa. Laiva käännettiin siihen suuntaan, ja vaikka ei mitään valoja näkynyt, ei kukaan meistä epäillyt sitä, että olimme saapuneet Portugalin rantaan vähän aikaisemmin kuin olimme otaksuneet. Kuinka hämmästyimmekään sitä näkyä, joka aukeni eteemme päivän valjetessa! Niin kauas kuin voimme nähdä levisi kumpaankin suuntaan vain pitkä tyrskyjono, jossa korkeat vihreät aallot vyöryivät maata vastaan pirstoutuen savupilveksi. Mutta mitä olikaan näitten kuohujen takana! Ei Portugalin rannalle ominaisia vihreitä äyräitä tai korkeita kallioita, vaan suuri hiekka-aavikko, joka ulottui loppumattomiin yhtyen kaukana pilvijonoon. Minne katsoikaan, oikeaan tai vasempaan, ei näkynyt mitään muuta kuin keltaista hiekkaa, joka oli toisin paikoin kokoontunut kummallisiksi kukkuloiksi, jopa muutamain satain metrienkin korkuisiksi, toisin paikoin se taas levisi niin tasaisina kenttinä kuin olisi siinä ollut biljaardipöytä. Harton ja minä, jotka olimme tulleet yhdessä kannelle, katselimme toinen toistamme hämmästyneinä, ja Harton purskahti nauruun. Hyson on tavattoman masentunut tapauksesta ja väittää jonkun sormielleen kellolaitteita. Epäilemättä tämä on Afrikan mannermaata, ja varmasti näimme Teneriffan huipun joitakin päiviä sitten taivaanrannalla, eikä se ollutkaan mikään heijastus. Silloin kun näimme maalta lentäneet linnut, kuljimme varmasti Kanarian saarten ohitse. Jos jatkoimme matkaamme samaan suuntaan, olemme nyt Cape Blancon pohjoispuolella lähellä sitä tutkimatonta seutua, joka reunustaa suurta Saharaa. Mitään muuta emme voi tehdä kuin tarkistaa kellolaitteemme mikäli se on mahdollista ja lähteä uudelleen alkuperäistä matkamme päämäärää kohti.

Klo 8.30 i.p. – Olemme odotelleet koko päivän tyvenessä. Olemme nyt noin puolentoista meripenikulman päässä rannasta. Hyson on tutkinut kaikki laitteet, mutta ei voi huomata minkäänlaista syytä niiden kummalliseen hairaantumiseen.

Tähän päättyy yksityinen matkapäiväkirjani, ja minun täytyy selostaa loppuvaiheet muistini avulla. Ei juuri ole mahdollista, että voisin erehtyä sellaisten seikkain suhteen, jotka ovat niin syöpyneet muistiini. Sinä samana yönä puhkesi myrsky, joka oli niin kauan tehnyt tuloaan, ja minä sain huomata, mihin kaikki ne pikku seikat viittasivat, jotka olen maininnut niin tarkoituksettomasti. Kuinka sokea ja hullu olinkaan ollut, kun en ollut sitä aikaisemmin ymmärtänyt! Kerron kaikki seuraavat tapaukset niin tarkoin kuin suinkin.

Olin mennyt hyttiini noin puoli kahdentoista aikana ja hommailin juuri nukkumaanmenoa, kun ovelleni kolkutettiin. Avatessani sen näin Goringin pienen mustan palveluspojan, joka sanoi minulle, että hänen isäntänsä haluaisi puhella vähän kanssani kannella. Minua kummastutti aika lailla se, että hän tahtoi tavata minua niin myöhään, mutta nousin kuitenkin empimättä ylös kannelle. Tuskin olin laskenut jalkani peräkannelle, ennenkuin joku tarttui minuun takaa, kiskaisi minut selälleni ja sitaisi nenäliinan suuni päälle. Ponnistelin vastaan niin kovasti kuin suinkin jaksoin, mutta pitkä köysi kietaistiin nopeasti ja lujasti ympärilleni, ja niin huomasin olevani sidottu erään veneen nostokurkeen täysin kykenemättömänä tekemään tai sanomaan mitään, samalla kuin kurkkuani vastaan painettu veitsenkärki varoitti minua ponnistelemasta vastaan sen enemmän. Yö oli niin pimeä, etten ollut tähän mennessä voinut tuntea, kutka olivat kimppuuni hyökänneet, mutta kun silmäni tottuivat pimeyteen ja kuu pääsi näkyviin pilvien takaa, huomasin että ympärilläni seisoivat molemmat mustaihoiset merimiehet, neekerikokki ja matkatoverini Goring. Sitäpaitsi oli vielä eräs mies kyyristyneenä jalkapäässäni, mutta hän oli varjossa, enkä voinut tuntea häntä. Kaikki tapahtui niin äkkiä, että tuskin oli voinut minuuttiakaan siitä kulua, kun olin noussut portaat ylös, siihen, kun makasin mihinkään kykenemättömänä ja suu tukittuna. Se kävi niin äkkiä, että tuskin jaksoin uskoa sitä todeksi tai käsittää mitä se oikein merkitsi. Kuulin ympärilläni seisovain puhelevan toisilleen lyhyin ja kähein kuiskauksin, ja jokin vaisto sanoi minulle, että henkeni oli tuon väittelyn aiheena. Goring puhui käskevästi ja vihaisesti – toiset itsepäisesti ja kaikki yht'aikaa ikäänkuin niskuroiden hänen määräyksiään vastaan. Sitten he lähtivät kaikki yhtenä ryhmänä kannen toiselle reunalle, josta erotin yhä heidän kuiskauksensa, vaikka he peittyivätkin näkyvistäni salongin katto-ikkunain taakse.

Kaiken aikaa saatoin kuulla ihan selvästi, kuinka vahdit juttelivat ja nauroivat laivan toisessa päässä keulakannella ja näin heidän seisovan yhteen ryhmään kokoontuneina aavistamatta vähääkään mitä mustia puuhia oli tekeillä kolmenkymmenen metrin päässä heistä. Oi, jospa olisin voinut lausua heille yhdenkään varoituksen sanan, vaikkapa sitten olisin henkeni siinä menettänyt! Mutta se oli mahdotonta. Kuu paistoi aina hetken kerrallaan repaleisten pilvien takaa, ja minä voin erottaa hyrskyjen hopeahohteen ja niiden takana laajan kammottavan erämaan kummallisine hiekkakumpuineen. Vilkaistessani alas näin, että se mies, joka oli kyyröttänyt kannella, oli yhä siinä, ja kun juuri silloin kuu pääsi hetkiseksi näkyviin pilvien raosta, tunsin myöskin hänen ylöspäin kääntyneet kasvonsa. Laupias taivas! Vielä nytkin, kun siitä on kulunut aikaa enemmän kuin kaksitoista vuotta, vapisee käteni kirjoittaessani. Vääristyneistä piirteistä huolimatta tunsin Hartonin kasvot, tuon hilpeän nuorukaisen, matkatoverini. Ei tarvittu suinkaan lääkärin silmää huomaamaan, että hän oli kuollut, sillä kaulan ympäri kietaistu liina ja suukapula ilmaisivat, millä äänettömällä tavalla nuo paholaiset olivat tehneet työnsä. Kuin salaman välähdyksessä käsitin nyt kuinka oli selitettävä kaikki matkan tapaukset, kun tuijotin Harton raukan ruumiiseen. Paljon oli pimeää ja ratkaisematonta, mutta joka tapauksessa minulla oli hämärä yleiskäsitys todellisesta asiaintilasta.

Kuulin tulitikkua raapaistavan salonginakkunain toisella puolella, ja silloin näin Goringin pitkän ja laihan vartalon reunakaiteen luona sekä huomasin hänen pitävän käsissään lyhtyä. Hän laski sen hetkiseksi alemmaksi laivan reunan ylitse, ja sanomattomaksi hämmästyksekseni näin silmänräpäyksessä rannalta hiekkakumpujen välistä vastaukseksi välähtävän toisen valon, joka syttyi ja sammui niin äkkiä, etten olisi mitenkään voinut huomata sitä, ellen olisi seurannut Goringin katseen suuntaa. Taas hän välähdytti lyhtyä, johon näkyi uudelleen vastaus rannalta. Sitten hän laskeutui alas reunakaiteelta ja luiskahti samalla sellaisella kolinalla, että sydämeni sykähti ilosta, kun ajattelin, että vahdin huomio kohdistuisi hänen hommiinsa. Se oli turha toivo. Yö oli tyyni ja laiva ihan paikallaan, joten laivamiehillä ei ollut minkäänlaisia velvollisuuksia pysyä valveillaan. Hyson, joka oli Tibbsin kuoleman jälkeen hoitanut heidän kummankin vahtivuorot, oli mennyt alas levähtämään, ja puosu, jonka oli määrä olla vahtivuorolla hänen jälkeensä, seisoi kahden muun miehen kanssa keulamaston juurella. Voimattomana ja mykkänä, nuorat lihaani asti kiristettyinä ja kuollut mies jaloissani odotin, mikä olisi tämän murhenäytelmän seuraava näytös.

Kannen toisella reunalla ilmestyivät nyt näkyviin nuo neljä heittiötä. Kokki oli varustettu jonkinlaisella leikkuuveitsellä, toisilla oli veitset ja Goringilla revolveri. He nojasivat kaikki reunakaidetta vasten ja katselivat merelle päin ikäänkuin jotakin odottaen. Näin yhden heistä tarttuvan naapurinsa käsivarteen, ikäänkuin osoittaakseen jotakin, ja koettaessani katsoa samaan suuntaan näin jonkin suuren tumman hahmon lähestyvän laivaamme. Kun se tuli selvemmin näkyviin pimeästä, huomasin sen suureksi kanootiksi, joka oli täynnä miehiä ja liikkui eteenpäin vähintään kymmenen airoparin voimalla. Kun se pääsi aluksemme peräkeulan viereen, huomasi sen vahtikin ja riensi kovasti huutaen keulasta perään päin. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Joukko jättiläiskokoisia neekereitä kapusi perähangan puolelta ylös ja pyyhkäisi Goringin johdolla vastustamattomana virtana yli koko kannen. Kaikki vastarinta masennettiin silmänräpäyksessä, aseettomat vahdit nujerrettiin ja sidottiin, nukkujat laahattiin pois makuupaikoiltaan ja köytettiin samalla tavoin. Hyson koetti puolustaa kajuuttaansa johtavaa kapeaa käytävää, ja minä kuulin sieltä kovan rymäkän ja sitten hänen avunhuutonsa. Mutta ketään auttajaa ei tullut, ja hänet laahattiin peräkannelle veren virratessa syvästä haavasta hänen otsassaan. Hänen suunsa tukittiin samoin kuin toisiltakin, ja sitten neekerit neuvottelivat meidän kohtalostamme. Näin Marie Celesten mustain merimiesten viittaavan minuun päin ja väittävän sellaista, jota heidän heimolaisensa kuuntelivat hämmästyneinä ja epäluuloisina. Sitten tuli yksi heistä minun luokseni, työnsi kätensä taskuuni, otti sieltä mustan kiveni ja piti sitä koholla. Sen jälkeen hän ojensi sen toiselle miehelle, joka näytti olevan päällikkö. Tämä tutki sitä niin tarkoin kuin se suinkin oli mahdollista hämärässä, mutisi jotakin ja antoi sen vieressään seisovalle soturille, joka myöskin tarkasteli sitä, pani sen kulkemaan edelleen, kunnes se oli siirtynyt kädestä toiseen ympäri koko piirin. Sitten vaihtoi päällikkö Goringin kanssa joitakin sanoja alkuasukaskielellä, minkä jälkeen tuo sekarotuinen puhutteli minua englanninkielellä. Vielä tälläkin hetkellä muistan ihan tarkoin sen näyn, laivan korkeat mastot kuun valaistessa niitä, hopeoidessa raakapuita ja saattaessa taklauksen verkon selväpiirteiseksi, keihäisiinsä nojailevat synkät soturit, jalkapäässäni makaavan vainajan, rivin kalpeakasvoisia vankeja, ja edessäni tuon innoittavan sekarotuisen, joka hienoine vaatteineen ja puhtaine kauluksineen oli outona vastakohtana tovereilleen.

"Te voitte todistaa", sanoi hän mitä lempeimmällä äänellä, "että minä en suinkaan ole koettanut säästää henkeänne. Jos minusta riippuisi, joutuisitte pian kuoleman omaksi, niinkuin nämä toiset pian joutuva;. Minulla ei ole teitä eikä heitä kohtaan minkäänlaista henkilökohtaista kaunaa, mutta olen omistanut elämäni valkoisen rodun tuhoamiselle, ja te olette ensimmäinen, joka koskaan minun valtaani jouduttuaan on pelastunut. Tuota mustaa kiveä voitte kiittää hengestänne. Nämä miesraukat kunnioittavat sitä, ja onpa heillä syytäkin siihen, jos se tosiaankin on se miksi he sitä otaksuvat. Jos meidän rantaan päästyämme käy ilmi, että he ovat erehtyneet sekä että kivi muodoltaan ja aineeltaan on vain sattumalta samanlainen kuin se, joksi he sitä otaksuvat, ei mikään voi pelastaa henkeänne. Siihen mennessä tulemme kohtelemaan teitä hyvin, ja teillä on täysi oikeus ottaa mukaanne ne tavaranne, jotka haluatte." Tämän jälkeen hän viittasi kädellään, ja kaksi neekeriä irroitti minut siteistäni, ottamatta kuitenkaan suukapulaa pois. Minut vietiin alas kajuuttaan, jossa panin taskuihini joitakin arvoesineitä, taskukompassini ja matkapäiväkirjani. Sitten he sysäsivät minut laidan ylitse pieneen veneeseen, joka oli isomman vieressä, vartijani tulivat perässäni ja lykäten veneen liikkeelle alkoivat soutaa rantaa kohti. Olimme päässeet noin sata metriä laivasta, kun perämies kohotti kätensä ja soutajat pysähtyivät hetkiseksi kuuntelemaan. Sitten kuulin yön hiljaisuudessa jonkinlaisen alakuloisen valittavan äänen ja sen jälkeen peräkkäisiä loiskahduksia. Mitään muuta en tiedä laivatoveriraukkojeni kohtalosta. Melkein heti meidän jäljessämme lähti suuri kanootti liikkeelle, ja niin jätettiin laivamme ajelehtimaan ilman yhtäkään ihmistä – surullisena ja aavemaisena. Neekerit eivät ottaneet siitä mitään. Koko tuo pirullinen toimitus suoritettiin niin juhlallisesti ja hillitysti, kuin olisi kysymys ollut uskonnollisista juhlamenoista. Ensimmäinen harmaa päivänkajastus näkyi idässä, kun me soudimme rantatyrskyjen lävitse maihin. Neekereistä jäi puolisen tusinaa kanootteja vartioimaan, toiset lähtivät taivaltamaan hiekkakumpujen lomitse taluttaen minua keskellään, vaikkakin hyvin kohteliaasti ja kunnioittavasti. Käveleminen oli vaikeaa, sillä me vajosimme nilkkojamme myöten joka askeleella irtonaiseen juoksuhiekkaan, ja minä olin lopen näännyksissä meidän päästessämme alkuasukaskylään tai paremminkin kauppalaan, siliä se oli verrattain laaja alueeltaan. Talot olivat rakenteeltaan kartiomaisia, aika lailla mehiläiskekojen näköisiä. Ne oli kyhätty puserretusta meriruohosta, jonka päälle oli silattu karkeaa muurisavea, sillä minkäänlaista puunkappaletta tai kiveä ei näkynyt rannalla eikä missään muuallakaan monen sadan meripenikulman päässä. Meidän saapuessamme kylään tuli vastaamme suunnaton joukko molempiin sukupuoliin kuuluvia neekereitä, jotka löivät rumpujaan, hoilasivat ja kirkuivat. Minut nähdessään he rupesivat kirkumaan kaksin verroin äänekkäämmin ja muuttuivat uhkaaviksi käytökseltään, mistä kuitenkin tuli loppu silmänräpäyksessä, kun saattajani lausuivat pari sanaa. Hämmästyksen kohina seurasi äskeisiä sotahuutoja ja kiljuntaa, ja tuo tiheä ihmisjoukko lähti vaeltamaan kylän leveää keskikatua, minä saattajoineni heidän keskellään.

Tähänastinen selostukseni on varmaankin tuntunut niin kummalliselta, että epäilyksiä on herännyt niiden mielessä, jotka eivät tunne minua, mutta vasta se, mitä nyt aion kertoa, sai oman lankoni loukkaamaan minua epäluottamuksellaan. Mainitsen tapauksesta vain kaikkein yksinkertaisimmalla tavalla ja toivon, että sattuma ja aika osoittavat kaiken todeksi. Keskellä tätä pääkatua oli laaja rakennus, joka oli rakennettu samalla alkuperäisellä tavalla kuin muutkin, mutta oli paljon niitä korkeampi. Sen ympärille oli joka puolelle pystytetty kauniisti kiilloitettuja ebenpuupylväitä, ovenkehyksinä oli kaksi norsun torahammasta, jotka oli upotettu maahan oven kahta puolta ja yhtyivät sen päällä, ja itse aukkoa peitti sikäläisestä runsaasti kullalla kirjaillusta kankaasta valmistettu verho. Me lähdimme tätä valtavan näköistä rakennusta kohti, mutta kun pääsimme paaluaidan aukolle, pysähtyi suurin osa joukosta ja kyykistyi maahan istumaan, kun taas minut vietiin sisäpuolelle muutamain heimon päällikköjen ja vanhimpain joukossa Goringin seuratessa meitä ja suorastaan ohjatessa koko puuhaa. Kun saavuimme temppeliä sulkevan oven eteen – sillä temppeli se selvästikin oli – otettiin hattuni ja kenkäni pois, ja sitten minut vietiin sisään kunnianarvoisan vanhan neekerin astellessa edellä kantaen minun mustaa kiveäni, joka oli otettu taskustani. Rakennukseen tuli valoa vain muutamista pitkistä katossa olevista raoista, joista troopillinen aurinko paahtoi sisään luoden leveitä kultaristikoita savilattialle pimeyden keskelle.

Temppeli teki sisäpuolelta vieläkin suuremman vaikutuksen kuin sen ulkomuodosta olisi saattanut arvata. Seinillä riippui afrikkalaisia verhoja, näkinkenkiä ja muita koristuksia, mutta muuten ei siellä ollut mitään, lukuunottamatta yhtä ainoaa esinettä, joka sijaitsi keskellä lattiaa. Se oli hyvin suuri neekeri, jota aluksi luulin joksikin todelliseksi jättiläiskokoiseksi kuninkaaksi tai ylhäiseksi papiksi, mutta mennessäni lähemmäksi sitä saatoin siitä heijastuvasta valosta päätellä, että se oli pikimustasta kivestä ihailtavan etevästi veistetty kuvapatsas. Minut vietiin epäjumalankuvan luokse – sillä sellainen se näytti olevan, ja kun tarkastelin sitä lähemmin, huomasin, että siltä oli toinen korva kokonaan poissa, vaikka se kaikissa muissa suhteissa olikin täydellinen. Se harmaatukkainen neekeri, jolla oli kädessään minun muistoesineeni, nousi seisomaan jakkaralle ja kurkotti kätensä sovitellen Marthan lahjoittamaa kiveä muistopatsaan pään lohjenneelle kohdalle. Ei ollut epäilystäkään siitä, ettei minun kiveni olisi ennen ollut osa tuosta kuvapatsaasta. Osat liittyivät toisiinsa niin täsmällisesti, että kun neekerivanhus otti kätensä pois, pysyi korva paikallaan joitakin silmänräpäyksiä, ennenkuin se putosi hänen avonaiseen kouraansa. Ympärilläni seisovat heittäytyivät tämän nähdessään maahan huudahtaen kunnioituksesta jolla välin ulkopuolella odottava kansanjoukko, jolle tulos ilmoitettiin, päästi ilmoille hurjan kiljunnan ja alkoi takoa rumpujaan.

Silmänräpäyksessä huomasin muuttuneeni vangista puolijumalaksi. Minut saatettiin riemukulkueessa kaupungin lävitse ihmisten tungeskellessa lähemmäksi saadakseen koskettaa vaatteitani tai ottaakseen maasta sitä pölyä, jota minun jalkani oli tallannut. Eräs suurimmista majoista jätettiin minun käytettäväkseni ja minulle tarjottiin kaikkia mahdollisia alkuasukkaitten herkkuja. Mutta sittenkin minusta tuntui, etten ollut vapaa, sillä muutamia keihäsmiehiä sijoitettiin vartijoiksi majani oviaukolle. Koko päivän pohdin vain pakomahdollisuuksia, mutta kaikki keinot tuntuivat mahdottomilta. Toisella puolen oli suuri hedelmätön erämaa, joka ulottui Timbuctoohon asti, toisella puolen taas meri, jossa ei laisinkaan näkynyt aluksia. Mitä enemmän harkitsin tätä asiaa sitä toivottomammalta se minusta näytti. En aavistanutkaan, kuinka lähellä olin sen ratkaisua.

Oli tullut yö ja neekerien hälinä oli vähitellen vaimennut. Makasin nahkavuoteella, joka oli järjestetty minulle, ja tuumin yhä tulevaisuuttani, kun Goring pujahti salaa majaani. Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän oli tullut täydentämään murhaajan uhritehtäväänsä ja lopettamaan minun, Marie Celesten viimeisen elossaolevan matkustajan päivät. Hypähdin seisomaan ja päätin puolustaa itseäni loppuun asti. Hän hymyili nähdessään minun yritykseni ja viittasi minua palaamaan taas vuoteelleni istahtaen itse sen toiseen päähän.

"Mitä te ajattelette minusta?" kysyi hän ihmeekseni keskustelun alkajaisiksi.

"Mitäkö ajattelen teistä!" melkein huudahdin. "Te olette mielestäni turmeltunein ja luonnottomin hylkiö, joka koskaan on tahrannut maata. Jos olisimme kauempana näistä teidän mustista piruistanne, niin kuristaisin teidät omin käsin!"

"Älkää puhuko niin kovaa", virkkoi hän näyttämättä vähimmässäkään määrin suuttuneelta. "En mitenkään soisi keskustelumme päättyvän tähän. Vai kuristaisitte te minut tosiaankin!" jatkoi hän hymyillen huvitettuna. "Taidan sitten palkitakin pahan hyvällä, sillä olen tullut auttamaan teitä pakoon!"

"Tekö!" huohotin epäluuloisena.

"Juuri niin", jatkoi hän. "Mutta ei se tuota minulle mitenkään kunniaa. Olen täysin johdonmukainen. Ei mikään estä minua olemasta ihan avomielinen teitä kohtaan. Toivoisin saavani olla näitten miesten kuningas – se ei tosiaankaan ole kovin korkealle tähtäävä kunnianhimo, mutta muistattehan, mitä Caesar arveli siitä, että sai olla ensimmäisenä miehenä eräässä gallialaisessa kylässä. No niin, tämä teidän onneton kivenne ei ole ainoastaan pelastanut henkeänne, vaan myöskin kääntänyt kokonaan näitten alkuasukkaitten pään, joten he luulevat teidän tulleen alas taivaasta, ja minun vaikutukseni on mennyttä, niin kauan kuin te olette tielläni. Sen vuoksi aion auttaa teitä pakoon, koska en voi teitä tappaa" – tämän hän sanoi mitä luonnollisimmalla ja imelimmällä äänellä, ikäänkuin sellaisen toivominen olisi ollut kerrassaan jokapäiväistä.

"Teidän tekisi hirveästi mielenne kysyä minulta muutamia seikkoja", jatkoi hän oltuaan vähän aikaa vaiti, "mutta olette liian ylpeä siihen. No niin, minä kerron teille vähäsen, koska soisin teidän valkoisten veljienne saavan sen tietää teidän palattuanne. Esimerkiksi tuosta teidän kirotusta kivestänne. Nämä neekerit olivat alkujaan muhamettilaisia, niin ainakin tarina kertoo. Muhammedin itsensä vielä eläessä hajaantuivat hänen uskolaisensa, ja pienempi osa muutti pois Arabiasta suunnaten kulkunsa luultavasti Afrikkaan. He veivät mukanaan maanpakoonsa arvokkaan muistoesineen vanhasta uskostaan, nimittäin suuren kappaleen mustaa Mekan kiveä. Kivi oli meteori, niinkuin luultavasti olette kuullutkin, ja maahan pudotessaan se lohkesi kahdeksi kappaleeksi. Toinen näistä kappaleista on vieläkin Mekassa. Isompi lohkare joutui pakanain maahan, jossa taitava kuvanveistäjä muovaili sen sellaiseksi, jommoisena tekin sen tänään näitte. Nämä miehet ovat Muhammedin alkuperäisten uskonlahkolaisten jälkeläisiä, ja he kuljettivat muistoesineensä huolellisesti mukanaan koko vaellusmatkansa ajan, kunnes asettuivat siihen outoon paikkaan, jossa erämaa suojelee heitä heidän vihollisiltaan."

"Entä korva?" kysyin melkein vastoin tahtoani.

"Niin, se kuuluu tuohon samaan juttuun taas. Osa heimosta lähti samoamaan eteläänpäin muutamia satoja vuosia sitten, ja yksi heistä, joka toivoi hyvää onnea yritykselle, meni yöllä temppeliin ja anasti patsaasta toisen korvan. Siitä lähtien on neekerien kesken uskottu, että korva saataisiin jonakin päivänä takaisin. Mies, joka sen otti, joutui epäilemättä jonkin orjakauppiaan käsiin, ja sillä tavoin kivi kulkeutui Amerikkaan ja lopulta teidän käsiinne – ja teidän osaksenne on tullut kunnia toteuttaa tuo ennustus."

Hän oli vaiti joitakin minuutteja nojaten päätään käsiinsä ja odottaen ilmeisestikin, että minä alkaisin puhua. Kun hän taas katsahti ylös, oli hänen kasvojenilmeensä kokonaan muuttunut. Hänen piirteensä olivat lujat ja päättävät, ja se melkeinpä huoleton tapa, jolla hän oli puhunut, väistyi, ja tilalle tuli tuimuutta, melkeinpä julmuutta.

"Toivon teidän vievän terveiset mennessänne", sanoi hän, "nimittäin valkoiselle rodulle, tuolle suurelle vallitsevalle rodulle, jota vihaan ja halveksin. Sanokaa heille, että olen kaksikymmentä vuotta herkutellut heidän verellään, että olen murhannut heitä, kunnes minäkin olen väsynyt siihen, mikä kerran oli ollut iloni, että tein sitä huomaamatta ja epäluuloja herättämättä kaikkien niiden varokeinojen uhallakin, joita heidän sivistyksensä suinkin on keksinyt. Kosto ei tuota minkäänlaista tyydytystä, niin kauan kun vihollinen ei tiedä, kuka on häntä lyönyt En siis ole pahoillani, vaikka te pelastuttekin tällaisten terveisten viejäksi. Minun ei ole tarpeellista kertoa teille, kuinka tämä suuri viha syttyi sydämessäni. Katsokaa tätä", ja hän nosti näkyviin silvotun kätensä, "tämän teki erään valkoisen miehen veitsi! Isäni oli valko-ihoinen, äitini orja. Isäni kuollessa äitini myytiin uudelleen, ja minä, joka silloin olin lapsi, näin hänet piestävän kuoliaaksi, jotta saataisiin lannistetuksi se vähäinen ylpeys ja viehättävyys, jonka hänen isäntä vainajansa oli herättänyt hänessä vireille. Minun nuori vaimonikin, voi, minun nuori vaimoni!" hän värisi kiireestä kantapäähän. "No niin! Vannoin valani ja pidin sen. Isosta valtamerestä Floridaan ja Bostonista San Franciscoon asti voisitte seurata jälkiäni poliisia hämmästyttäneiden äkillisten kuolemantapausten nojalla. Kävin sotaa koko valkoihoista rotua vastaan, niinkuin he olivat käyneet vuosikausia sotaa mustaihoisia vastaan. Lopulta minua rupesi veri inhottamaan niinkuin mainitsinkin teille. Mutta sittenkin vielä oli valkoisten kasvojen näkeminen vastenmielistä minulle, ja niin päätin etsiä käsiini jonkin rohkean, vapaan mustan kansan ja liittää kohtaloni yhteen heidän kanssaan kehittääkseni heidän piileviä kykyjään ja muodostaakseni keskuksen suurta tummaa kansakuntaa varten. Tämä ajatus sai minut kokonaan valtaansa, ja niin matkustelin kahden vuoden ajan läpi koko maailman etsien tällaista haluamaani heimoa. Lopulta tulin jo ihan toivottomaksi enkä enää uskonut sitä löytäväni. Ei ollut minkäänlaista uudestaanluomisen mahdollisuutta sudanilaisissa, ei alennustilassaan elävissä fantiheimolaisissa, eikä Liberian amerikkalaistuneissa neekereissä. Olin paluumatkalla etsintäretkeltäni, kun sattuma ohjasi minut yhteyteen tämän erämaassa asustavan oivallisen heimon kanssa, ja silloin liitin kohtaloni heidän kohtaloonsa. Mutta silloin vanha kostonvaistoni pakotti minut vielä viimeiselle käynnilleni Yhdysvaltoihin, josta palasin Marie Celestessä.

"Mitä itse matkaan tulee on vaistonne nyt jo varmasti ilmaissut teille, että sekä kompassit että kellot olivat täysin epäluotettavia minun käsiteltyäni niitä ensin vähän. Minä yksin ohjasin laivan kulkua omain laitteitteni avulla, jotka pitivät täysin paikkansa, kun taas peränpitoa hoitelivat mustat toverini minun valvontani alaisina. Sysäsin Tibbsin vaimon laidan yli mereen. Mitä! Te näytätte hämmästyneeltä ja vetäydytte kauemmaksi. Totta kai nyt olette sen arvannut tähän mennessä. Olisin ampunut teidät silloin yhtenä päivänä väliseinän lävitse, mutta valitettavasti ette ollut vuoteessanne. Koetin taas jälkeenpäin, mutta silloin olitte hereillänne. Ammuin Tibbsin. Luullakseni onnistui itsemurhan uskottelu aika hyvin. Kun kerran rannalle pääsimme, oli loppu hyvin yksinkertainen. Olin päättänyt, että kaikkien valko-ihoisten matkatovereitteni piti kuolla, mutta tuo musta kivenne mullisti suunnitelmani. Niinikään olin päättänyt, että minkäänlainen ryöstö ei saisi tulla kysymykseen. Ei kukaan voi syyttää meitä merirosvoiksi. Olemme toimineet periaatteemme mukaan emmekä alhaisista syistä."

Kuuntelin hämmästyneenä sitä rikosten luetteloa, jota tämä kummallinen mies esitti minulle mitä rauhallisimmalla ja hillityimmällä äänellä, ikäänkuin selostaen peräti jokapäiväisiä tapauksia. Minusta tuntuu vieläkin kuin näkisin hänen istuvan kamalana painajaisena vuoteeni jalkapäässä yhden ainoan peräti alkuperäisen lampun luodessa lepattavaa valoa hänen kalmankarvaisille kasvoilleen.

"Ja nyt ei pakonne tuota minkäänlaista vaikeutta", jatkoi hän. "Nämä minun tyhmät ottolapseni otaksuvat teidän menneen takaisin taivaaseen, josta tulittekin. Tuuli käy maan puolelta. Minulla on vene täydessä kunnossa teidän varaltanne, hyvin varustettuna ruoka-aineksilla ja vedellä. Haluan kiihkeästi päästä eroon teistä, joten voitte luottaa siihen, ettei mitään ole laiminlyöty. Nouskaa ja seuratkaa minua."

Tein mitä hän käski, ja hän opasti minut ulos majan ovesta. Vartijat oli joko määrätty pois tai oli Goring järjestänyt asiat heidän kanssaan. Me kuljimme kaupungin ja hiekka-aavikon lävitse kenenkään ahdistamatta. Taas kuulin meren kohinan ja näin pitkän valkoisen kuohuviivan rannalla. Kaksi olentoa seisoi rannalla järjestellen pienen veneen tarvekaluja. Ne olivat samat merimiehet, jotka olivat seuranneet meitä matkalla.

"Auttakaa hänet turvallisesti tyrskyjen lävitse", sanoi Goring. Molemmat miehet hyppäsivät veneeseen ja vedettyään minut perässään lykkäsivät sen vesille. Isonpurjeen ja kliivarin voimalla me loittonimme maasta ja pääsimme onnellisesti matalikkojen ylitse. Sitten molemmat toverini hyppäsivät mereen lausumatta sanaakaan jäähyväisiksi, ja minä erotin heidän päänsä kahtena mustana täplänä valkeitten kuohujen keskellä heidän ponnistellessaan takaisin rantaa kohti minun kiitäessäni toiseen suuntaan yön pimeyteen. Taaksepäin katsahtaessani näin viimeisen kerran Goringin vilahdukselta. Hän seisoi hiekkakukkulan huipulla, ja hänen takanaan nouseva kuu sai hänen laihan ja kulmikkaan vartalonsa erottumaan jyrkästi taustasta. Hän heilutteli käsivarsiaan hurjasti edes takaisin. Mahdollisesti hän teki sen toivottaakseen minulle rohkeutta matkalle, mutta silloin näyttivät nuo eleet minusta uhkaavilta, ja usein olen ajatellut, että luultavasti hänen vanha hurja vaistonsa oli taas herännyt henkiin, kun hän huomasi minun pelastuneen hänen vallastaan. Kuinka asia nyt lieneekään ollut, joka tapauksessa oli tuo näky minulle viimeinen muisto Septimius Goringista.

Minulla ei ole syytä kuvailla yksinäistä matkaani tarkemmin. Suuntasin kulkuni parhaan kykyni mukaan Kanarian saaria kohti, mutta viidentenä päivänä minut auttoi pois veneestä Brittiläis-afrikkalaisen Höyrylaivayhtiön alus Motirovia. Tässä käytän hyväkseni tilaisuutta ilmaistakseni vilpittömät kiitokseni kapteeni Stornowaylle ja hänen laiva-upseereilleen siitä suuresta ystävällisyydestä, jota he osoittivat minulle tuosta hetkestä lähtien aina siihen asti, jolloin he laskivat minut maihin Liverpoolissa. Sieltä taas pääsin pian lähtemään New Yorkiin.

Siitä hetkestä, jolloin taas olin perheeni keskuudessa, olen hyvin vähän puhunut kokemuksistani. Tämä aihe on minulle yhä vielä äärettömän tuskallinen, ja sitä vähää, minkä olen kertonut, ei ole uskottu. Nyt esitän vaiheeni lukijakunnalle sellaisina kuin olen kokenut ne välittämättä siitä missä määrin niitä uskotaan. Kirjoitan ne muistiin vain siksi, että keuhkoni yhä heikontuu, ja olen mielestäni velvollinen ilmaisemaan mitä tiedän. En mitenkään tahdo esittää asiaa epäselvästi. Ottakaa esiin Afrikan karttanne. Cape Blancon pohjoispuolella, siinä, missä maa kaartuu poispäin merestä mantereen läntisimmän kärjen pohjois- ja eteläpuolella, siellä Septimius Goring yhä hallitsee mustia alamaisiaan, jollei kosto ole häntä tavoittanut. Siellä taas, missä pitkät vihreät aallot ajavat nopeasti ja kohisten toisiaan ja syöksähtävät ylös kuumalle ja keltaiselle hiekkarannalle, siellä makaa Harton Hysonin ja muitten miesparkain kanssa, joitten kohtaloksi tuli kuolla Marie Celestessä.

PIENI NELIKULMAINEN LAATIKKO

"Ovatko kaikki kannella?" kysyi kapteeni.

"Kyllä, herra kapteeni!" vastasi perämies.

"Irroittakaa siis köydet laiturista."

Oli yhdeksän aika keskiviikko-aamuna. Kelpo alus Spartan oli lähdössä Bostonin satamasta lasti laskuovien alle järjestettynä, matkustajat paikoillaan ja kaikki kunnossa matkaa varten. Varoitusmerkki oli jo vihelletty kaksi kertaa, lähtökelloa soitettu. Sen kokkapuu oli suunnattu Englantia kohti, ja laivasta puhisevan höyryn sähinä osoitti, että kaikki oli valmista kolmentuhannen meripenikulman matkaa varten. Se tempoili laituritouvejaan, jotka pidättivät sitä kuin kahlehihna vinttikoiraa.

Onnettomuudeksi olen hyvin hermostunut mies. Paikallaanistuminen kirjallisessa työssä on lisännyt sitä sairaalloista yksinäisyydenrakkautta, joka jo poikavuosinani oli yksi selvimpiä luonteenpiirteitäni. Seisoessani atlantinhöyrylaivan peräkannella kirosin katkerasti sitä välttämättömyyttä, joka pakotti minut lähtemään takaisin esi-isäini maahan. Merimiesten huudot, köysien narina, matkatovereitteni jäähyväistoivotukset ja saattojoukon onnittelut, kaikki tämä kiusasi minun tunteellista mieltäni. Sitäpaitsi olin suruissani. Minua ahdisti sanoin kuvaamaton tunne, ikäänkuin jonkin uhkaavan onnettomuuden aavistus. Meri oli tyyni ja tuuli heikko. Ei ollut mitään, mikä olisi häirinnyt kaikista piintyneimmänkään merenpelkääjän mielenrauhaa, mutta siitä huolimatta minusta tuntui kuin olisin seisonut suuren, vaikkakin epämääräisen vaaran partaalla. Olen huomannut sellaisia aavistuksia usein henkilöissä, joilla on samallainen luonne kuin minulla, ja tiedän niiden usein täyttyneen. Väitetään niiden aiheutuvan jonkinlaisesta kaukonäkemisestä, herkästä henkisestä yhteydestä tulevaisuuden kanssa. Muistan hyvin, kuinka kuuluisa spiritisti herra Raumer kerran huomautti, että minä olin kaikkein herkin yliluonnollisten ilmiöitten heijastaja, jonka hän oli koskaan tavannut laajan kokemuksensa aikana. Kuinka sen asian laita nyt sitten olikin, en tosiaankaan tuntenut itseäni onnelliseksi pujottautuessani niiden itkeväin ja iloitsevain ihmisjoukkojen lävitse, joita seisoi toinen toisensa vieressä valkean Spartanin kansilla. Jos olisin tietänyt, mitä saisin kokea seuraavien kahdentoista tunnin kuluessa, olisin vielä silloinkin viimeisellä hetkellä hypännyt maihin ja paennut tuolta kirotulta alukselta.

"Selvä on!" sanoi kapteeni napsahduttaen kellonsa kiinni ja työntäen sen taskuunsa. "Selvä on!" sanoi perämies. Kuului viimeinen valittava vihellys. Tuttavat ja sukulaiset riensivät maihin. Yksi laituritouvi jo irroitettiin ja käymäportaat vedettiin pois, kun komentosillalta kuului huuto, ja näkyviin ilmestyi kaksi miestä, jotka juoksivat kiireesti laiturille. He heiluttivat käsiään ja tekivät hurjia eleitä ilmeisestikin aikoen pysähdyttää laivan lähdön. "Kiirehtikää!" huusivat ihmiset. "Joutukaa, joutukaa!" huusi kapteenikin. "Hellittäkää, pysähdyttäkää laiva! Käymäportaat esiin!" ja molemmat miehet hyppäsivät laivaan juuri silloin, kun toinen laituritouvi irroitettiin, ja kone lykkäsi meidät rannasta eroon suonenvedontapaisella sysäyksellä. Kannelta kuului eläköönhuutoja, rannalta samoin, nenäliinat heiluivat kovasti ja suuri laiva lähti satamasta kyntämään tyyntä merenlahtea komean savupatsaan noustessa sen piipusta.

Olimme päässeet onnellisesti kaksi viikkoa kestävän matkamme alkuun. Matkustajain kesken vallitsi yleinen hälinä heidän etsiessään hyttejään ja matkatavaroitaan, kun taas ruokasalista kuuluva korkkien pauke ilmaisi useamman kuin yhden rakkaistaan eronneen matkustajan käyttävän keinotekoisia apukeinoja erontuskan vaimentamiseksi. Katselin ympärilleni kannella saadakseni yleisvaikutelman matkatovereistani. He edustivat kaikkia tällaisilla matkoilla tavallisia olentoja. Kenenkään kasvot eivät herättäneet erikoisempaa huomiota. Puhun asiantuntijana, sillä kasvot ovat minun erikoisalaani. Minä syvennyn tutkimaan luonteenomaisia piirteitä samoin kuin kasvitieteilijä kukkaa, painan ne muistiini eritelläkseni niitä mielessäni joutohetkinäni, järjestän ne luokkiin ja numeroin pieneen antropologiseen museoon. Täällä ei ollut minulle mitään arvokasta. Parikymmentä nuorta amerikkalaista, jotka olivat menossa vanhalle mantereelle, joitakin kunnianarvoisia, keski-ikäisiä pareja vastamyrkkynä, muutama kirkonmies, joku käsityöläinen, nuoria naisia, kauppamatkustajia, aika paljon englantilaisia ynnä kaikenlaista muuta kansaa, jota aina näkee valtamerihöyrylaivalla. Käännyin poispäin heistä ja rupesin katselemaan Amerikan loittonevaa rannikkoa, ja kun muistojen pilvi nousi silmäini eteen, lämpeni sydämeni tuota toista isänmaatani kohtaan. Kannen toisella reunalla sattui olemaan suuri kasa matkareppuja ja arkkuja odottamassa pääsyä alas. Luontainen yksinäisyydenrakkauteni veti minua kävelemään niiden taakse, istuuduin köysinipulle niiden ja laivan reunakaiteen väliin ja vaivuin alakuloisiin haaveisiin.

Havahduin niistä kuullessani takanani kuiskailtavan. "Täällä on rauhallinen paikka", sanoi eräs ääni, "istuuduhan, niin voimme puhella asiasta rauhassa."

Katsahtaessani kahden suunnattoman suuren arkun välisestä raosta näin, että ne kaksi matkustajaa, jotka olivat viime hetkessä ennättäneet mukaamme, seisoivat tavarakasan toisella puolella. He eivät olleet ilmeisestikään huomanneet minua, joka kyykötin matka-arkkujen varjossa. Toinen heistä, se, joka oli puhunut, oli pitkä ja hyvin hintelä mies, jolla oli sinisenmusta parta ja värittömät kasvot. Hän käyttäytyi hermostuneesti ja kiihtyneesti. Hänen toverinsa oli lyhyt verevä pikku mies, reippaan ja päättävän näköinen. Suussaan hänellä oli sikaari, ja vasemmalle käsivarrelle oli heitetty suuri matkapäällystakki. He katselivat kumpikin levottomasti ympärilleen, ikäänkuin päästäkseen varmuuteen siitä, olivatko ilman kuuntelijoita. "Täällä on oikein hyvä paikka", kuulin toisen sanovan. He istuutuivat tavarakasalle selin minuun ja minä huomasin joutuneeni siihen ikävään asemaan, että sain kuunnella vastoin tahtoani salaa heidän keskusteluaan.

"Kas niin, Muller", virkkoi pitempi heistä, "olemme saaneet sen onnellisesti laivalle."

"Niin olemme", myönsi toinen Mulleriksi puhuteltu, "se on nyt onnellisesti täällä."

"Siinä oli aika lailla täpärä paikka."

"Niin oli, Flannigan."

"Olisi ollut ikävä juttu, jos olisimme myöhästyneet laivalta."

"Niin, silloin olisivat suunnitelmamme menneet myttyyn."

"Ne olisivat tuhoutuneet perin pohjin", sanoi pikku mies ja tuprutti sikaariaan hurjasti muutamia minuutteja.

"Se on minulla täällä", sanoi hän vihdoin.

"Näytäppäs."

"Eikö kukaan näe."

"Ei, he ovat melkein kaikki alhaalla."

"Emme voi olla liian varovaisia, kun olemme panneet niin paljon vaaraan", sanoi Muller levittäessään auki käsivarrellaan riippuvan matkatakin ja ottaessaan siitä esiin mustan esineen, jonka pani kannelle. Yksi ainoa vilkaisu siihen riitti ponnahduttamaan minut jaloilleni ja huudahtamaan kauhusta. Onneksi he olivat niin vaipuneet omaan puuhaansa, etteivät he kumpikaan huomanneet minua. Jos he olisivat kääntäneet päätään, olisivat he ehdottomasti nähneet kalpeat kasvoni tuijottamassa heihin tavarakasan ylitse.

Heti heidän keskustelunsa ensimmäisistä sanoista alkaen oli kauhistuttava epäilys herännyt mielessäni. Se varmistui täydellisesti minun vilkaistessani edessäni olevaan näkyyn. Siinä oli pieni nelikulmainen laatikko, joka oli valmistettu jostakin tummasta puusta ja varustettu messinkituilla. Arveluni mukaan se oli noin kuutiojalan kokoinen. Se muistutti pistoolilaatikkoa, mutta oli tuntuvasti korkeampi. Mutta silmiinpistävintä siinä kumminkin oli jonkinlainen lisälaite, joka oli enemmän itse pistoolin kuin sen säiliön näköinen. Se oli kanteen kiinnitetty liipasinta muistuttava laite, johon oli sidottu nuoranippu. Paitsi tätä liipasinta oli puuhun kaiverrettu pieni nelikulmainen aukko. Pitempi mies, Flannigan, niinkuin hänen toverinsa häntä nimitti, sovitti silmänsä tähän aukkoon ja kurkisteli sen sisälle muutamia minuutteja tavattoman levoton ilme kasvoillaan.

"Kyllä siellä näyttää kaikki olevan kunnossa", huomautti hän vihdoin.

"Koetin välttää sen ravistelemista", sanoi hänen toverinsa.

"Sellaiset arat kapineet vaativatkin varovan käsittelyn. Paneppas sinne vähän tarpeellista ainetta, Muller."

Lyhyempi mies kopeloi taskuaan jonkin aikaa ja veti sitten esiin pienen paperikäärön. Hän avasi sen ja otti siitä kourallisen vaaleita jyväsiä, jotka sirotteli alas reiästä. Silloin alkoi laatikon sisältä kuulua omituista rapinaa, ja molemmat miehet hymyilivät tyytyväisinä.

"Ei siellä voi olla mitään kovinkaan hullusti", huomautti Flannigan.

"Siellä on kaikki oivallisessa kunnossa", myönsi hänen toverinsa.

"Ole varovainen, joku tulee. Vie se alas meidän hyttiimme. Eipä tosiaankaan ole suotavaa, että kukaan rupeaisi epäilemään, mikä peli meillä on alulla, ja vielä hullumpaa olisi, jos he pääsisivät kopeloimaan sitä, jolloin se erehdyksessä laukeaisi."

"No, sama vaikutuspa sillä on, laukaisee sen sitten kuka tahansa", sanoi Muller.

"Kylläpä he tosiaankin hämmästyisivät, jos vetäisisivät liipasimesta", virkkoi pitempi synkästi naurahtaen. "Kuvittelehan heidän ilmettään silloin! Se ei ole hullumpi laite, vaikka itsekin sen sanon."

"Ei ole", myönsi Muller. "Olen kuullut, että se on yksinomaan sinun oman suunnitelmasi mukaan valmistettu, joka ainoa kohta siinä, eikö olekin?"

"On, ponnahduslaitos ja liukuva luukku ovat minun keksintöäni."

"Meidän pitäisi oikein hankkia patentti tälle."

Ja molemmat miehet purskahtivat taas kylmään ja kovaan nauruun samalla kuin ottivat mukaansa tuon pienen messingillä vahvistetun laatikon ja kätkivät sen Mullerin suuren päällystakin sisään.

"Tulehan mukaan, niin viemme tämän hyttiimme", sanoi Flannigan. "Siellä se voi olla turvassa, sillä emme tarvitse sitä ennenkuin ensi yönä."

Hänen toverinsa suostui ehdotukseen, ja molemmat lähtivät käsi kädessä astelemaan laivan kantta ja katosivat alas johtavaan käytävään vieden salaperäisen pikku laatikon kerallaan. Viimeiseksi kuulin vielä Flanniganin puoliääneen varoittavan toveriaan kantamaan tuota kapinetta huolellisesti ja katsomaan, ettei se suinkaan kolahtaisi reunakaidetta vastaan.

Minun on mahdotonta aavistaa, kuinka pitkäksi ajaksi jäin istumaan tuolle köysikimpulle. Sitä kauhua, jonka äsken kuulemani keskustelu oli herättänyt, lisäsivät yhä meritaudin aikaansaamat ensimmäiset kuvotukset. Atlantin rannattomain aaltojen vyöryntä alkoi vaikuttaa sekä laivaan että matkustajiin. Tunsin sekä sielullista että ruumiillista masennusta ja vaivuin jonkinlaiseen lamaannustilaan, josta lopulta virkosin kuullessani kelpo aliperämiehen kovan äänen.

"Saanko pyytää teitä siirtymään siitä, herra?" virkkoi hän. "Meidän pitäisi saada tämä tavarakasa kuljetetuksi pois kannelta."

Hänen rohkea käytöksensä ja punertavat, terveet kasvonsa tuntuivat silloisessa mielentilassani suoranaiselta loukkaukselta. Jos olisin ollut rohkea tai vahva mies, olisin voinut lyödä häntä. Mutta asiain näin ollen kohtelin tuota reilua merimiestä teennäisen jurosti, mikä näytti hämmästyttävän häntä aika lailla, ja kävelin hänen ohitseen toiselle puolelle kantta. En kaivannut mitään muuta kuin yksinäisyyttä – yksinäisyyttä, jossa voisin pohtia sitä kauhistuttavaa rikosta, jota suunniteltiin ihan silmäini edessä. Yksi peräkannen veneistä riippui hyvin alhaalla nostokurkien varassa. Mieleeni välähti eräs ajatus, kiipesin reunakaiteelle, laskeuduin tyhjään veneeseen ja paneuduin makuulle sen pohjalle. Loikoessani siellä selälläni näkemättä mitään muuta kuin sinisen taivaan yläpuolellani ja silloin tällöin perämaston huipun laivan keinuessa olin ainakin yksin.

Koetin palauttaa mieleeni niitä sanoja, joita oli vaihdettu siinä kauheassa kaksinpuhelussa, jonka olin joutunut salaa kuulemaan. Voisiko niitä tulkita mitenkään muuten kuin sillä yhdellä ainoalla tavalla, joka kauhistuttavana tuijotti minua silmiin? Järkeni pakotti minut tunnustamaan, että mitään muuta selitystä ei ollut. Koetin järjestellä niitä eri yksityiskohtia, jotka muodostivat seikkaperäisistä todistuksista punotun ketjun, ja löytää niistä jotakin vikaa, mutta ei, ei yhtäkään rengasta puuttunut. Ensinnäkin olivat nuo kaksi matkustajaa tulleet laivalle omituisella tavalla, joka sai heidät täydellisesti pelastumaan matkatavarain tarkastuksesta, Jo pelkkä "Flannigan" nimikin toi mieleen fenit, tuon irlantilais-amerikkalaisen vallankumouksellisen salaseuran, joka toimii räjähdyksiä järjestelemällä, kun taas "Muller" ei johtanut ajatuksiin mitään muuta kuin sosialismia ja murhaa. Sitten heidän salaperäinen käytöksensä, heidän huomautuksensa, että koko suunnitelma olisi tuhoutunut, jos he olisivat myöhästyneet laivalta, heidän pelkonsa herättää huomiota, ja viimeiseksi, joskaan ei vähäpätöisimpänä, se sitova todistus, että heidän pieni nelikulmainen laatikkonsa oli varustettu liipasimella, heidän julma leikillinen huomautuksensa sen miehen kasvoista, joka laukaisisi sen erehdyksessä – voivatko nuo seikat johtaa mihinkään muuhun lopputulokseen kuin siihen, että he olivat jonkun joko poliittisen tai muun henkilön uhkarohkeita salalähettejä, joiden tarkoituksena oli uhrata itsensä, matkatoverinsa ja koko laiva suurena polttouhrina? Ne vaaleat jyväset, joita olin nähnyt toisen heistä tiputtavan laatikkoon, olivat epäilemättä tarkoitetut sytytinaineeksi sen räjähdyttämiseksi. Olin itse kuullut sen sisältä ääntä, joka saattoi aivan hyvin olla lähtöisin jostakin herkästä koneenosasta. Mitä he tarkoittivat mainitessaan ensi yötä? Oliko heidän kauhean suunnitelmansa mukaista tosiaankin toimeenpanna tuo räjähdys heti matkan ensimmäisenä yönä? Sen pelkkä ajatteleminenkin sai koko ruumiini värisemään kylmästä ja turrutti hetkiseksi yksinpä merikivunkin aiheuttamat tuskat.

Olen jo maininnut olevani ruumiillisesti heikko. Samoin olen luonteeltanikin. Harvoin ovat nuo kaksi puutetta siinä määrin yhtyneet kuin minun luonteessani. Olen tuntenut monta miestä, jotka ovat olleet peräti heikkoja ruumiillisia vaaroja vastaan, mutta olivat kuitenkin tunnettuja henkensä riippumattomuudesta ja voimasta. Mutta omalta kohdaltani täytyy minun mielipahakseni myöntää, että tyynet ja vaatimattomat elintapani ovat synnyttäneet minussa hermostuneen kammon kaikkea huomionherättämistä kohtaan, joka – jos mahdollista – voitti henkilökohtaisen kuoleman pelonkin. Tavallinen kuolevainen olisi minun asemaani jouduttuaan heti mennyt kapteenin luokse, ilmaissut pelkonsa ja jättänyt asian hänen haltuunsa. Mutta minusta, joka nyt kerta kaikkiaan olen heikko luonteeltani, tuntui sellainen tavattoman vastenmieliseltä. Minusta oli kauhistuttavaa kuvitella joutuvani kaikkien tarkasteltavaksi, vieraan henkilön ristikuulustelun alaiseksi, ja seisovani ilmiantajana vastapäätä kahta uhkarohkeaa salaliittolaista. Eikö sittenkin voisi jonkin epätodennäköisen sattuman kautta minun käsitykseni osoittautua erehdykseksi? Millaiset olisivatkaan tunteeni, jos kävisi ilmi, että minulla ei ollut minkäänlaista aihetta tehdä syytöksiä? Ei, minä lykkäisin asian tuonnemmaksi. Minä pitäisin silmällä noita kahta uskalikkoa ja seuraisin heidän askeliaan kaikkialla. Mikä tahansa muu olisi parempaa kuin se, että syyttäisin heitä väärin.

Sitten välähti mieleeni, että silläkin hetkellä saattoivat salaliittolaiset kehittää asiaansa johonkin uuteen vaiheeseen. Hermostunut jännitys näytti karkoittaneen merikivun kohtauksenkin, sillä kykenin nyt nousemaan ylös ja laskeutumaan alas veneestä tuntematta mitään uusia kuvotuskohtauksia. Kävellä hoipertelin pitkin kantta aikoen laskeutua alas salonkiin ottamaan selvää siitä mitä senaamuiset tuttavani puuhailivat. Juuri kun olin laskenut käteni porraskäytävän kaiteelle, hämmästyin, kun joku löi minua reippaasti selkään, jotta olin vähällä kiitää portaat alas hyvin nopeasti, joskaan en arvokkaasti.

"Sinäkö siinä tosiaankin, Hammond?" sanoi ääni, joka tuntui tutulta.

"Taivas varjelkoon!" huudahdin samalla kuin käännyin katsomaan taakseni, "ei suinkaan siinä vain ole Dick Merton! No mutta mitä kuuluu, vanha veikko?"

Tämä oli odottamaton onnensattuma keskellä hämmennystilaani. Dick oli juuri sellainen mies, jota nyt tarvitsin. Hän oli ystävällinen ja älykäs luonteeltaan ja päättävä toimissaan. Minulle ei tuottaisi minkäänlaista vaikeutta kertoa hänelle epäluulojani, ja saatoin täysin luottaa siihen, että hänen terve järkensä opastaisi meidät oikeille jäljille. Siitä lähtien kun olin ollut pikku poikana toisella luokalla Harrowissa, oli Dick ollut minun neuvonantajani ja suojelijani. Hän näki ensimmäisellä silmäyksellä, että jokin asia vaivasi mieltäni.

"Ohoh!" huudahti hän ystävällisellä tavallaan, "mikä sinua nyt vaivaa, Hammond? Olet kalmankalpea. Meritautiako podet, vai kuinka?"

"Ei, ei siinä yksinomaan ole vika", vastasin. "Kävelehän tässä kanssani edes takaisin, Dick, haluaisin puhua sinulle. Sallithan minun tarttua käsivarteesi?"

Dickin tukevaan vartaloon nojautuen hoipertelin eteenpäin hänen rinnallaan, mutta kului vähän aikaa, ennenkuin sain rohkaistuksi mieleni niin että rupesin puhumaan.

"Otatko sikaarin?" kysyi hän katkaisten äänettömyyden.

"Ei kiitos", vastasin. "Dick, meistä tulee kaikista vainajia ensi yönä."

"No, se ei suinkaan ole mikään syy, joka estäisi sinua nyt polttamasta sikaaria", huomautti Dick kylmäverisesti, mutta loi kuitenkin puhuessaan tuuheitten kulmakarvainsa alta minuun tiukan katseen. Varmaankin hän otaksui minun olevan sekapäisenä.

"Ei siinä ole mitään nauramista", jatkoin, "ja vakuutan sinulle, että puhun täysin vakavasti. Olen saanut selville häpeämättömän salaliiton, Dick. On aikomuksena, tuhota tämä laiva ja joka ainoa sielu siinä." Sitten rupesin järjestelmällisesti selostamaan hänelle kokoilemani todistussarjan eri kohtia. Lopetettuani sen virkoin: "Niin on asia, Dick. Mitä arvelet siitä ja, ennen kaikkea, mitä on minun tehtävä?"

Hämmästyksekseni hän purskahti nauramaan oikein sydämensä pohjasta.

"Olisin pelästynyt", virkkoi hän, "jos olisin kuullut tuon keneltä muulta tahansa kuin sinulta. Sinulla, Hammond, on aina ollut taipumus tuulentupien keksimiseen. Minusta on hauska nähdä vanhain luonteenominaisuuksien puhkeavan taas esiin. Muistatko kuinka kouluaikana vannoit, että pitkässä huoneessa oli kummitus ja kuinka sittemmin kävi ilmi, että olit vain nähnyt oman itsesi kuvastimessa? Mitä järkeä, hyvä mies, luulisit siinä olevan, että kukaan rupeaisi tuhoamaan tätä laivaa? Meillä ei ole mukanamme ketään valtiollista mahtihenkilöä, päinvastoin on suurin osa matkustajista tavallisia amerikkalaisia. Sitäpaitsi eivät useimmat joukkomurhaajat tällä selväjärkisellä yhdeksännellätoista vuosisadalla järjestäydy uhriensa joukkoon. Usko minua, olet ymmärtänyt heidät väärin ja erehtynyt luulemaan valokuvauskonetta tai jotakin muuta yhtä viatonta laitetta helvetinkoneeksi."

"Ei sinne päinkään, veikkonen", virkoin vähän ärtyisesti. "Saat omaksi turmioksesi kokea, niin pelkään, etten ole liioitellut enkä tulkinnut väärin ainoatakaan sanaa. Mitä laatikkoon tulee, en ole tosiaankaan koskaan nähnyt mitään sen kaltaista. Se sisälsi jonkin herkän koneiston. Siitä tulin vakuutetuksi nähdessäni millä tavalla miehet käsittelivät sitä ja puhuivat siitä."

"Jos tuo on sinun ainoa todistuksesi, niin selittäisit kaikki varovasti käsiteltävät matkatavarat torpeedoiksi", huomautti Dick.

"Miehen nimi oli Flannigan", jatkoin.

"Luullakseni ei se lakituvassa todistaisi kovinkaan paljon", sanoi Dick, "mutta lähtekäämme, olen nyt polttanut sikaarini loppuun. Mitähän jos lähtisimme yhdessä alas ja nauttisimme pullollisen punaviiniä. Voit näyttää minulle nämä molemmat salaliittolaiset, jos he ovat vielä salongissa."

"Olkoon menneeksi" sanoin, "olen päättänyt pitää heitä tarkoin silmällä koko päivän. Älä kuitenkaan katsele heitä hellittämättä, sillä en soisi heidän huomaavan, että heitä seurataan."

"Luota minuun", virkkoi Dick, "näytän niin tietämättömältä ja viattomalta kuin karitsa." Ja niin me lähdimme portaita alas ja menimme salonkiin.

Suuren keskipöydän ympärillä istui matkustajia hajanaisina ryhminä, jotkut taistellen niskoittelevana laukkujensa ja matkarepun hihnainsa kanssa, jotkut puolista syöden, muutamat taas lukien tai muulla tavoin huvitellen. Meidän etsimämme henkilöt eivät olleet siellä. Kävelimme huoneen lävitse ja kurkistimme jokaiseen oleskelupaikkaan, mutta heistä ei näkynyt merkkiäkään. "Taivas varjelkoon!" tuumin, "ehkäpä he ovat juuri tällä hetkellä jalkaimme alapuolella tavarain säilytyspaikassa tai konehuoneessa valmistellen pirullista suunnitelmaansa!" Oli parempi tietää pahin kuin jäädä sellaiseen jännitykseen.

"Tarjoilija", sanoi Dick, "onko vielä muita matkustajia mukana?"

"Tupakkasalongissa istuu kaksi herraa", vastasi tarjoilija.

Tupakkasalonki oli komeasti sisustettu pieni hauska huone ruokavarastohuoneen vieressä. Työnsimme oven auki ja menimme sisään. Helpotuksen huokaus pääsi rinnastani. Ensimmäiseksi osui katseeni Flanniganin kalmankalpeisiin kasvoihin, hänen tiukkaan suuhunsa ja valppaisiin silmiinsä. Hänen toverinsa istui häntä vastapäätä. He joivat kumpikin ja pelasivat kortteja meidän tullessamme sisään. Sysäsin Dickiä kyynärpäälläni osoittaakseni hänelle, että olimme löytäneet takaa-ajettavamme, ja sitten istuuduimme heidän viereensä niin huolettoman näköisinä kuin suinkin mahdollista. Molemmat salaliittolaiset näyttivät välittävän meistä hyvin vähän. Katselin heitä kumpaakin tarkoin. He pelasivat "Napoleonia". He olivat hyvin taitavia siinä, enkä voinut olla ihailematta näitten miesten erinomaista hermostoa, jotka sellainen salaisuus sydämellään saattoivat kiinnittää ajatuksensa pitkään ja monimutkaiseen peliin. Rahat vaihtoivat nopeasti omistajaa, mutta onni näytti lopulta kääntyvän kokonaan pitempää miestä vastaan. Vihdoin hän heitti kortit kiroten kädestään pöydälle ja kieltäytyi enää jatkamasta peliä.

"Ei, minut saa vaikka hirttää, jos nyt enää pelaan", sanoi hän, "kuninkaalliset ovat kieltäneet minulta suosionsa ja hakkujen kanssa en halua seurustella."

"Mitä sillä on väliä", sanoi hänen toverinsa kooten voitot taskuunsa, "muutama dollari sinne tai tänne ei paljonkaan merkitse ensi yön työn jälkeen."

Hämmästyin tuon roiston rohkeutta, mutta varoin muuttamasta ilmettäni. Katselin hajamielisesti kattoon ja maistelin viiniäni niin huolettoman näköisenä kuin suinkin. Minusta tuntui, että Flannigan tarkasteli minua päästäkseen selville siitä, olinko huomannut tuon vihjauksen. Hän kuiskasi toverilleen jotakin, jota en kuitenkaan kuullut. Se oli luullakseni varoitus, sillä toinen vastasi ärtyneesti:

"Mitä tyhjiä! Miksi en minä saisi puhua mitä haluan? Liiallinen varovaisuus juuri tuhoaisi aikeemme."

"Toivoakseni et kuitenkaan halua sitä vielä ilmaista", virkkoi Flannigan.

"Ei sinun tarvitse kuvitellakaan mitään sellaista", sanoi toinen puhuen nopeasti ja kovalla äänellä. "Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että kun panen jotakin peliin, haluan myöskin sen voittaa. Mutta minä en suvaitse, että sinä tai kukaan muu arvostelee sanojani ja tukkii suuni. Minulle on meidän onnistumisemme yhtä tärkeää kuin sinulle – ehkäpä tärkeämpääkin."

Hän oli hyvin kiihtynyt ja imeskeli muutamien minuuttien ajan hurjasti sikaariaan. Toinen roisto katseli vuoroin Dick Mertonia, vuoroin minua. Tiesin olevani uhkarohkean miehen vallassa, tiesin että huuleni vavahduskin voisi olla hänelle merkki pistää tikari rintaani, mutta osoitin enemmän itsehillintää kuin olisin voinut etukäteen arvatakaan niin ratkaisevissa olosuhteissa. Mitä Dickiin tuli olihan niin liikkumaton ja välinpitämättömän näköinen kuin egyptiläinen sfinksi.

Vähän aikaa vallitsi tupakkahuoneessa hiljaisuus, jonka rikkoi vain korttien rapina Mullerin kootessa ne pöydältä ja pannessa taskuunsa. Hän näytti vieläkin jonkin verran ärtyisältä ja kiihtyneeltä. Heittäen sikaarinpätkänsä sylkylaatikkoon hän vilkaisi uhmaavasti toveriinsa ja kääntyi sitten minuun päin.

"Voitteko sanoa minulle, herra, milloin tästä laivasta saadaan ensiksi kuulla?" kysyi hän.

He katselivat kumpikin minua, mutta vaikka kasvoni olivatkin valahtaneet hiukan kalpeammiksi, oli ääneni kuitenkin mahdollisimman rauhallinen vastatessani:

"Minun käsitykseni mukaan saadaan siitä ensiksi tietää maissa, silloin kun saavumme Queenstownin satamaan."

"Hui hai!" naurahti vihainen pikku mies. "Arvasin teidän sanovan niin. Älä potki minua pöydän alla, Flannigan, en siedä sitä. Tiedän mitä teen. Olette väärässä, herra", jatkoi hän kääntyen minun puoleeni, "täysin väärässä."

"Ehkäpä sattuu jokin laiva kulkemaan ohitsemme", huomautti Dick. "Ei, ei niinkään."

"Ilma on kaunis", virkoin, "miksi ei meistä saataisi tietää matkamme määränpäässä?"

"Enhän minä sitä väitäkään, ettei meistä siellä mitään kuultaisi. Mutta onhan mahdollista, ettemme pääse sinne, ja missään tapauksessa ei se ole ensimmäinen paikka, jossa meistä kuullaan."

"No, missä sitten?" kysyi Dick.

"Sitä ette saa tietää. Riittäköön se, kun sanon, että nopea ja salaperäinen sanansaattaja ilmaisee meidän olinpaikkamme, vieläpä tämän vuorokauden kuluessa. Hahaa!" ja hän nauraa hihitti taas.

"Tule pois kannelle", murahti hänen toverinsa, "olet juonut liian paljon tuota kirottua totiasi. Se on höllentänyt kielesi kantimen. Tule pois!" Ja hän tarttui toveriaan käsipuolesta ja talutti hänet puolipakolla pois tupakkahuoneesta, ja me kuulimme heidän kompuroivan yhdessä portaita ylös.

"No, mitä nyt tuumit?" huohotin kääntyen Dickiin päin. Hän oli yhtä järkähtämättömän rauhallinen kuin ennenkin.

"Mitäkö ajattelen?" virkkoi hän. "Minä olen samaa mieltä kuin hänen toverinsakin, ajattelen nimittäin, että olemme kuunnelleet puolihumalaisen hullutuksia. Mieshän ihan löyhkäsi viinalta."

"Älä puhu noin joutavia, Dick! Näithän kuinka toinen koetti hillitä hänen kieltään."

"Sehän oli luonnollista. Hän ei tahtonut ystävänsä käyttäytyvän hupsun tavoin vieraitten nähden. Ehkäpä tuo lyhyempi mies on mielipuoli ja toinen hänen yksityishoitajansa. Se on ihan mahdollista."

"Voi, Dick, Dick", huudahdin, "kuinka voit olla niin sokea! Etkö ymmärrä, että joka ainoa sana vahvisti aikaisempia epäilyksiämme?"

"Älä hulluttele, mies!" virkkoi Dick. "Sinähän tahallasi kiihoitat itsesi tuollaiseen hermostuneeseen tilaan. Mitä hittoa sinä sitten päättelet kaikesta tuosta hölynpölystä, mitä hän lasketteli siitä salaperäisestä sanansaattajasta, jonka piti ilmoittaa meidän olinpaikkamme?"

"Minäpä sanon sinulle, mitä hän tarkoitti, Dick", vastasin kumartuen eteenpäin ja tarttuen ystäväni käsivarteen. "Hän tarkoitti äkkivälähdystä, jonka jokin yksinäinen kalastaja erottaisi Amerikan rannalla. Sitä juuri hän tarkoitti."

"En uskonut sinua tuollaiseksi hupsuksi, Hammond", sanoi Dick Merton äreästi. "Jos koetat ymmärtää kirjaimellisesti jokaisen humalaisen lörpötyksen, niin joudut ehdottomasti järjettömiin loppupäätelmiin. Seuratkaamme heidän esimerkkiään ja menkäämme ylös kannelle. Tarvitset minun mielestäni raitista ilmaa. Usko minua kun sanon, että maksasi on epäkunnossa. Merimatka tulee tekemään sinulle tavattoman hyvää."

"Jos vielä kerran pääsen tämän matkan päähän", voihkaisin, "niin sen takaan, etten enää koskaan yritä merelle uudestaan. Nyt näytään jo kattavan pöytiä, niin että tuskinpa minun kannattaa enää tulla ylös. Jään alas hyttiini ja puran matkatavarani."

"Toivottavasti olet päivällisen aikana tyytyväisemmällä mielellä", sanoi Dick ja lähti ulos jättäen minut yksin ajatuksineni, kunnes suuren ruokakellon ääni kutsui minut ylös salonkiin.

Minun ei ole tarpeellista huomauttaa, että ruokahaluani eivät suinkaan olleet parantaneet päivän kuluessa sattuneet tapaukset. Istuuduin kuitenkin ruokapöytään, koska muutkin tekivät niin, ja kuuntelin ympärilläni vallitsevaa puheensorinaa. Laivalla oli melkein sata ensimmäisen luokan matkustajaa, ja kun viini alkoi kiertää, yhtyivät heidän äänensä ruoka-astioitten kalinaan, niin että syntyi todellinen kieltensekoitus. Minä olin joutunut istumaan hyvin kookkaan ja hermostuneen vanhan rouvan sekä pienen ja teeskentelevän pappismiehen väliin. Kun ei kumpikaan heistä tehnyt minkäänlaista lähentymisyritystä, vetäydyin minäkin kuoreeni ja vietin aikaani tarkastelemalla matkatovereitteni ulkomuotoa. Näin Dickin ihan salongin toisessa päässä kohdistavan huomionsa tasan edessään olevaan lintupaistiin sekä vieressään istuvaan tyyneen nuoreen naiseen. Kapteeni Dowie hoiteli isännän tehtäviä pöydän päässä lähellä minua, kun taas laivan lääkäri istui pöydän toisessa päässä. Olin iloinen huomatessani, että Flannigan oli sijoitettu melkein minua vastapäätä. Ainakin niin kauan kuin hän oli silmäini edessä, tiesin meidän voivan olla turvassa. Hän istui siinä tylyillä kasvoillaan jonkinlainen teennäinen ystävällinen hymy. Minulta ei jäänyt huomaamatta, että hän joi runsaasti viiniä – niin runsaasti, että hänen äänensä oli jo aika lailla käheä, ennenkuin jälkiruokakaan ilmestyi pöytään. Hänen ystävänsä Muller istui vähän alempana. Hän näytti hermostuneelta ja levottomalta.

"Toivon, hyvät naiset", sanoi reipas kapteenimme, "että tulette hyvin viihtymään aluksellani. Herroista minulla ei ole minkäänlaista pelkoa. Pullo shamppanjaa, tarjoilija. Juokaamme reippaan tuulen ja nopean matkan malja! Toivottavasti saavat ystävämme Amerikassa kahdeksan tai viimeistäänkin yhdeksän päivän kuluttua kuulla meidän saapuneen onnellisesti matkamme päämäärään."

Katsahdin ylös. Niin pikaisen silmäyksen kuin Flannigan ja toverinsa olivatkin vaihtaneet, ennätin kumminkin huomata sen. Ensiksimainitun ohuilla huulilla väikkyi häijy hymy.

Keskustelun porinaa jatkui yhä. Puheltiin politiikasta, merestä, huvituksista, uskonnosta, kustakin niistä vuorollaan. Minä istuin vaiti, vaikka kuuntelinkin innokkaasti. Silloin juolahti mieleeni, ettei olisi mitenkään sopimatonta ottaa puheeksi se aihe, joka askarrutti lakkaamatta ajatuksiani. Sen voisi tehdä ilman mitään alkuvalmisteluja ja olisi sillä ainakin se vaikutus, että kapteenin ajatukset kääntyisivät siihen suuntaan. Sitäpaitsi saatoin pitää silmällä, mikä vaikutus sillä olisi molempain salaliittolaisten kasvoihin.

Keskustelu vaimeni äkkiä. Näytti siltä, että tavalliset puheenaiheet oli käsitelty loppuun. Nyt oli oivallinen tilaisuus.

"Saanko kysyä teiltä, kapteeni, mitä ajattelette irlantilaisten julistuksista?" kysyin kumartuen eteenpäin ja puhuen hyvin selvästi.

Kapteenin punakat kasvot valahtivat vähän tummemmiksi oikeasta suuttumuksesta.

"Ne ovat kurjia, raukkamaisia hommia", virkkoi hän, "yhtä tyhmiä kuin häijyjäkin."

"Ne ovat nimettömän roistojoukon voimattomia uhkauksia", sanoi muuan komean näköinen vanha herra, joka istui hänen vieressään.

"Voi, kapteeni!" huudahti minun rinnallani istuva lihava rouva. "Ette suinkaan te todella usko, että he yrittäisivät räjähdyttää laivan?"

"Epäilemättä he tekisivät sen, jos vain voisivat. Mutta olen täysin vakuutettu siitä, että he eivät saa koskaan räjähdytetyksi minun alustani."

"Saanko kysyä, mihin varokeinoihin on ryhdytty heitä vastaan?" kysyi eräs vanhahko herra pöydän toisessa päässä.

"Kaikki tavarat, jotka lähetetään laivalle, tutkitaan tarkoin", sanoi kapteeni.

"Mutta jospa joku toisi räjähdysaineita mukanaan laivalle?" huomautin.

"He ovat liian raukkamaisia pannakseen omaa henkeään vaaraan sillä tavoin."

Tämän keskustelun aikana ei Flannigan ollut ilmaissut pienintäkään mielenkiintoa koko kysymykseen. Hän nosti nyt päätään ja vilkaisi kapteeniin.

"Etteköhän sentään arvioi heitä liian vaarattomiksi?" virkkoi hän. "Jokaisella salaisella yhtymällä on uhkarohkeita miehiä – miksi ei näillä olisi sellaisia? Monet pitävät sitä suurena etuoikeutena, kun saavat kuolla sellaisen asian palveluksessa, joka näyttää heistä oikealta, vaikka sitä eivät toiset hyväksykään."

"Joukkomurha ei voi olla oikeutettu kenenkään silmissä", huomautti pieni kirkonmies.

"Pariisin pommitus ei ollut mitään muuta", sanoi Flannigan. "Ja sittenkin koko sivistynyt maailma tyytyi katselemaan kädet ristissä ja vaihtamaan ruman murha-sanan kauniimmalta soinnahtavaan sanaan sota. Se näytti ihan oikealta saksalaisten silmissä. Miksi ei dynamiitti tuntuisi ihan samanlaiselta."

"Missään tapauksessa ei heidän tyhjänpäiväinen kerskailunsa ole johtanut mihinkään tulokseen", huomautti kapteeni.

"Suokaa anteeksi", virkkoi Flannigan, "mutta eikö kuitenkin ole jonkin verran syytä epäillä, mikä oikein tuli Dotterelin kohtaloksi? Olen tavannut Amerikassa ihmisiä, jotka oman henkilökohtaisen kokemuksensa perusteella vakuuttivat, että tuolla aluksella oli mukana hiilitorpeedo."

"Sitten he valehtelivat", väitti kapteeni. "Sotaoikeudessa todistettiin sitovasti, että räjähdyksen oli aiheuttanut hiilikaasu – mutta meidän on parasta vaihtaa puheenaihetta, jotteivät naiset näkisi ensi yönä pahoja unia!" Ja keskustelu liukui taas alkuperäisiin uomiinsa.

Tämän pikku väittelyn aikana oli Flannigan esittänyt kantansa kohteliaasti ja kunnioittavasti sekä niin rauhallisen vakuuttavasti, etten ollut uskonut hänen sellaiseen kykenevänkään. En voinut olla ihailematta miestä, joka juuri ennen uhkarohkeaan yritykseen ryhtymistään saattoi kohteliaasti väitellä häntä niin lähellä olevasta kysymyksestä. Hän oli – niinkuin jo aikaisemmin mainitsin – nauttinut aika paljon viiniä, mutta vaikka hänen kalpeat poskensa vähän punoittivatkin, oli hänen käytöksensä mitä hillityintä. Hän ei enää ottanut osaa keskusteluun, vaan näytti vaipuneen ajatuksiinsa.

Minun omassa mielessäni temmelsivät ristiriitaiset ajatukset. Mitä oli minun tehtävä? Oliko minun nyt astuttava esiin ja annettava nuo salaliittolaiset ilmi sekä matkustajain että kapteenin kuullen? Vai pitäisikö minun pyytää viimeksimainitulta, että saisin keskustella joitakin minuutteja hänen kanssaan alhaalla kajuutassa ja silloin ilmaista kaikki? Hetkisen jo olin sillä kannalla, että tekisin niin, mutta sitten sai taas minulle ominainen ujous vallan kaikesta muusta kaksinkertaisella voimalla. Sittenkin saattoi asiassa olla jokin erehdys. Dick oli kuullut todistukset eikä ollut sittenkään uskonut niihin. Päätin antaa asiain mennä omaa menoaan. Omituinen välinpitämättömyyden tunne valtasi minut. Miksi minä auttaisin ihmisiä, jotka olivat sokeat omaa vaaraansa huomaamaan? Juuri laivan päällystön velvollisuushan oli suojella meitä, eikä meidän tehtävämme varoittaa heitä. Tyhjensin pari lasillista viiniä ja lähdin vaeltelemaan kannelle päättäen säilyttää salaisuuden omaan rintaani kätkettynä.

Ilta oli suurenmoinen. Vaikka olinkin niin kiihtyneessä mielentilassa, en malttanut olla nauttimatta virkeästä tuulesta reunakaiteeseen nojautuneena. Kaukana lännen puolella näkyi yksinäinen purjealus mustana täplänä laskevan auringon jättämää kirkasta iltaruskoa vastaan. Minua värisytti sitä katsellessani. Se oli suurenmoista, mutta peloittavaa. Yksi ainoa tähti tuikki heikosti isonmastomme yläpuolella, mutta tuhat tähteä näytti vilkkuvan alhaalla olevassa vedessä jokaisella potkurin pyörähdyksellä. Ainoa tahra koko tässä kirkkaassa näyssä oli pitkä savujuova, joka jäi jälkeemme kuin musta viillos punaiseen verhoon. Oli vaikea uskoa, että sen suuren rauhan, joka vallitsi kaikkialla, luonnossa, saattoi kurja kuolevainen pilata.

"Ja sittenkin", tuumin tuijottaessani alapuolellani olevaan siniseen syvyyteen, "on parempi kuolla täällä kuin venyä tuskissaan sairasvuoteella mantereella, jos kerran kaikkein pahin on tapahtuva." Ihmisen elämä näyttää peräti viheliäiseltä keskellä luonnon suuria voimia. Mutta sittenkään eivät kaikki minun aprikoimiseni voineet estää minua värisemästä, kun käännähtäessäni näin kannen toisella reunalla kaksi tummaa olentoa, joiden tunteminen ei ollut minulle laisinkaan vaikeaa. He näyttivät keskustelevan vakavasti, mutta minun oli mahdotonta kuulla, mitä he sanoivat. Siksi rupesinkin vain astelemaan edes takaisin ja pitämään tarkoin silmällä heidän liikkeitään.

Tunsin suurta mielenhuojennusta nähdessäni Dickin tulevan kannelle. Epäilevä uskottukin on parempi kuin se että täytyisi olla kokonaan ilman seuraa.

"No niin, veikkoseni", virkkoi hän tyrkäten minua leikillisesti kylkeen, "emme ole vielä räjähtäneet ilmaan."

"Emme vielä", myönsin, "mutta se ei ole mikään todistus siitä, ettemme vielä räjähtäisi."

"Hullutuksia, hyvä mies", sanoi Dick. "En voi ymmärtää, mikä on ajanut päähäsi tuon merkillisen ajatuksen. Olen puhutellut toista sinun kuviteltua salamurhaajaasi, ja hän näyttää kerrassaan hauskalta mieheltä. Minun luullakseni hän on keskustelutavastaan päättäen oikea urheilija ja reipas mies."

"Dick", sanoin, "siitä, että noilla miehillä on helvetinkone sekä että me olemme iankaikkisuuden portilla, olen yhtä vakuutettu, kuin jos näkisin heidän raapaisevan tulitikun sytyttimen kohdalla."

"No, jos tosiaankin olet sitä mieltä", virkkoi Dick silmänräpäyksen ajan melkein kauhistuneena minun käytökseni vakavuudesta, "niin on velvollisuutesi ilmaista epäluulosi kapteenille."

"Olet oikeassa", myönsin. "Järjetön ujouteni on estänyt minua tekemästä niin aikaisemmin. Uskon, että voimme pelastaa henkemme vain ilmaisemalla kaikki hänelle."

"No, mene siis kertomaan se heti", sanoi Dick, "mutta älä herran nimessä sekoita minua siihen juttuun."

"Puhun hänen kanssaan, kun hän palaa komentosillalta", sanoin, "ja siihen mennessä en päästä noita miehiä silmistäni."

"Ilmoita minulle sitten keskustelunne tuloksesta", virkkoi toverini, nyökkäsi minulle ja lähti kävelemään tarkoituksenaan – niin ainakin minä uskon – löytää se neiti, joka oli hänen vierustoverinaan päivällispöydässä.

Yksin jäätyäni muistin sen turvapaikan, jossa olin aamulla oleskellut, nousin reunakaiteelle ja kiipesin peräkannen veneeseen paneutuen sinne pitkälleni. Siellä saatoin harkita, miten oli paras menetellä, ja päätäni kohottamalla voin millä hetkellä tahansa nähdä hankalat matkatoverini.

Kului tunti, ja kapteeni oli yhä komentosillalla. Hän puheli erään matkustajan, eläkkeellä olevan meriupseerin kanssa, ja molemmat olivat kokonaan syventyneet väittelemään jostakin purjehdusasioita koskevasta epäselvästä kysymyksestä. Voin erottaa heidän sikaariensa punaiset päät siitä, missä makasin. Nyt oli pimeä, niin pimeä, että hyvin hämärästi enää voin nähdä Flannigania ja hänen liittolaistaan. He seisoivat samassa paikassa, johon olivat asettuneet päivällisen jälkeen. Muutamia matkustajia oleskeli vielä kannella, mutta useimmat olivat jo menneet nukkumaan. Outo hiljaisuus näytti vallitsevan kaikkialla. Vartijain äänet ja ruorirattaan narina vain silloin tällöin rikkoivat hiljaisuutta.

Kului vieläkin puolituntinen. Kapteeni oli yhä komentosillalla. Näytti jo siltä kuin ei hän aikoisikaan tulla alas. Minun hermoni olivat luonnottoman kiihtyneessä tilassa, niin että askelten ääni kannelta sai minut hätkähtämään jännityksestä. Kurkistin veneen laidan ylitse ja näin, että molemmat epäiltävät matkustajat olivat tulleet kannen poikki minun puolelleni ja seisoivat nyt melkein minun alapuolellani. Kompassikopin valo osui suoraan Flannigan-heittiön kalpeisiin kasvoihin. Samalla huomasin niinikään, että Mullerilla oli mukanaan matkapalttoonsa, jonka käytön tunsin niin hyvin. Se riippui höllästi hänen käsivarrellaan. Vaivuin voihkaisten takaisin veneen pohjalle. Nyt tuntui siltä, että minun turmiollinen viivyttelyni oli tuhonnut kahdensadan viattoman ihmisen hengen.

Olin lukenut siitä kammottavasta kostosta, joka tulisi kohtaamaan vakoojaa. Tiesin, että hengenhätään joutuneet ihmiset tarttuvat oljenkorteen. En voinut tehdä mitään muuta kuin kyyristyä veneen pohjalle ja kuunnella äänettömästi heidän kuiskailujaan alapuolellani.

"Tässä on sopiva paikka", virkkoi toinen ääni. "Niin, tuulen alla on paras."

"Toimineekohan liipasin nyt?"

"Varmasti."

"Meidänhän oli määrä laukaista kello kymmenen, eikö niin?"

"Kyllä, täsmälleen kymmenen. Meillä on vielä aikaa kahdeksan minuuttia." Sitten seurasi hiljaisuus. Sen jälkeen aloitti sama ääni taas.

"He kuulevat tietysti liipasimen napsahduksen, vai mitä luulet?"

"Ei se haittaa. Silloin on kenenkään enää liian myöhäistä estää laukauksen vaikutusta."

"Se on totta. Kuinka kauan arvioit kuluvan aikaa siihen, ennenkuin Amerikassa saavat kuulla meistä?"

"Ensimmäiset tiedot saapuvat aikaisintaan puoliyön tienoissa."

"Ja ne ovat minun lähettämäni."

"Eipähän, vaan minun."

"Ohoh, saammepa nähdä!"

Nyt taas seurasi hiljaisuus. Sitten kuulin Mullerin äänen aavemaisena kuiskauksena. "Nyt on enää viisi minuuttia jäljellä."

Kuinka hitaasti tuntuivatkaan hetket matavan! Saatoin laskea sekuntien kulumisen sydämeni jyskytyksen mukaan.

"Siitä nousee kohina maissa", virkkoi toinen ääni. "Niin, kyllä siitä sanomalehdet pitävät melua." Kohotin päätäni ja kurkistin veneen laidan ylitse. Ei näyttänyt olevan mitään toivoa, ei mitään apua. Kuolema tuijotti minua kasvoihin, joko sitten nostin hälyytyksen tai en. Kapteeni oli vihdoinkin lähtenyt komentosillalta. Kannella ei näkynyt ketään lukuunottamatta noita kahta tummaa olentoa, jotka kyyröttivät veneen varjossa.

Flanniganilla oli kello avoimena kädessään.

"Vielä kolme minuuttia", virkkoi hän. "Laske se alas kannelle."

"Ei, pane se reunakaiteelle."

Siinä oli tuo nelikulmainen pikku lipas. Kuulin äänestä, että he olivat sijoittaneet sen lähelle nostokurkea ja melkein juuri minun pääni alapuolelle.

Vilkaisin taas alas. Flannigan tiputti juuri jotakin kädessään olevasta paperista. Ne olivat valkoisia jyväsiä – samanlaisia, joita olin nähnyt hänen aamulla käsittelevän. Ne oli epäilemättä tarkoitettu sytyttimeksi, sillä hän kokoili ne kaikki sisään pikku laatikon reiästä. Sieltä kuului taas samaa kummallista ääntä, joka oli aikaisemminkin herättänyt huomiotani.

"Vielä puolitoista minuuttia", virkkoi hän. "Vedänkö minä nuorasta vai tahdotko sinä tehdä sen?"

"Minä vedän", vastasi Muller.

Hän laskeutui polvilleen ja piti nuoran päätä kädessään. Flannigan seisoi takana käsivarret ristissä ja tylyn päättäväinen ilme kasvoillaan.

En voinut sietää enää kauemmin. Minun hermostuneisuuteni ja pelkoni tuntuivat hetkiseksi katoavan.

"Seis!" kiljaisin hypähtäen seisomaan. "Seis, harhaanjoutunut ja turmeltunut!"

He horjahtivat kumpikin taaksepäin. Luultavasti he otaksuivat minua joksikin hengeksi nähdessään kuunvalon paistavan kalpeille kasvoilleni.

Nyt olin kyllä rohkea. Olin mennyt liian pitkälle peräytyäkseni enää.

"Kain kirottiin", huusin, "ja hän tappoi vain yhden. Ottaisitteko te kahdensadan ihmisen hengen tunnollenne?"

"Hän on hullu", sanoi Flannigan. "Nyt on määrähetki. Laukaise, Muller."

Minä hypähdin alas kannelle.

"Sitä ette tee", sanoin.

"Millä oikeudella te estätte minua?"

"Jokaisella sekä jumalallisella että inhimillisellä oikeudella."

"Se ei kuulu teihin. Pysykää erossa tästä."

"En millään ehdolla!" sanoin.

"Hiiteen koko mies! Nyt on peliin pantu liian suuri panos, jotta voisimme välittää muodollisuuksista. Minä pitelen häntä, Muller, niin kauan kuin sinä nykäiset liipasimesta."

Samassa vääntelehdin tuon väkevän irlantilaisen kourissa. Vastarinnasta ei ollut mitään apua, olin kuin lapsi hänen käsissään.

Hän puristi minua aluksen laitaa vasten hellittämättä otettaan vähintäkään.

"Toimi nyt nopeasti", virkkoi hän. "Hän ei kykene estämään meitä."

Tunsin seisovani iankaikkisuuden partaalla. Näin lyhyemmän miehen lähestyvän tuota kohtalokasta laatikkoa toisen pitäessä minua puolittain kuristettuna sylissään. Muller kumartui laitteensa ylitse ja tarttui nuoraan. Ennätin lukea lyhyen rukouksen nähdessäni hänen kiristävän sitä. Sitten kuului kova naksahdus ja omituista raaputusta. Liipasin oli toiminut, laatikon reuna lensi auki ja sieltä pääsi ilmoille – kaksi harmaata kirjekyyhkystä!

Tähän ei tarvitse lisätä paljonkaan. Se ei ole sellainen aihe, jonka käsitteleminen miellyttäisi minua. Koko juttu on tavattoman vastenmielinen ja järjetön. Ehkä on parasta mitä voin tehdä vetäytyä kauniisti näyttämöltä ja antaa New York Heraldin urheilukinjeenvaihtajan astua sille paikalle, jossa minä olen niin arvottomasti esiintynyt. Tässä seuraa ote muutamasta yllämainitun lehden numerosta, joka ilmestyi vähän sen jälkeen kun me olimme lähteneet Amerikasta.

Harvinainen kirjekyyhkysten matka – "Erikoisen kilpalennon ovat viime viikolla suorittaneet bostonilaisen John H. Flanniganin ja tunnetun Lowellin asukkaan Jeremiah Mullerin linnut. Nuo molemmat miehet ovat uhranneet paljon aikaa ja harrastusta parantaakseen kirjekyyhkyslajia, ja on kummankin kasvattien puolesta jo kauan sitten lyöty vetoa. Kyyhkysiä oli opetettu uutterasti, ja kilpailun lopputulos herätti melkoisessa määrin paikallista mielenkiintoa. Lähtö oli määrätty tapahtuvaksi Atlantin höyrylaivalta Spartanilta kello kymmenen ensimmäisen matkapäivän iltana, jolloin laivan arvioitiin olevan noin sadan meripenikulman päässä Amerikan rannasta. Se lintu, joka saapuisi ensimmäiseksi kotipaikalleen, julistettaisiin voittajaksi. Melko suurta varovaisuutta täytyi käsityksemme mukaan noudattaa, sillä useat kapteenit eivät suvaitse urheiluhommain harrastamista heidän aluksensa kannella. Vaikkakin eräs pieni kiusa ilmestyi ihan viime hetkellä, saatiin kyyhkyslaatikko laukaistuksi auki melkein täsmälleen kello kymmenen. Mullerin lintu saapui Lowelliin tavattoman uupuneena seuraavana aamuna, kun taas Flanniganin linnusta ei ole kuultu mitään. Ne, jotka ovat lyöneet vetoa viimeksimainitun puolesta, voivat kuitenkin olla tyytyväisiä kuullessaan, että koko homma on hoidettu erittäin huolellisesti. Kyyhkyset oli suljettu erikoisesti keksittyyn laatikkoon, jonka saattoi aukaista vain liipasimen avulla. Täten oli mahdollista ruokkia niitä vain yläsyrjässä olevasta aukosta, mutta minkäänlainen siipien puoskaroiminen ei tullut kysymykseen. Kun vielä suoritetaan joitakin tämäntapaisia kilpailuja, tulee varmaankin kirjekyyhkysten käyttö Amerikassa paljon yleistymään, joten saadaan miellyttävää vaihtelua ylenmääräisiin ihmiskestävyyden näytäntöihin, jotka ovat muutamain viime vuosien kuluessa niin tavattomasti kehittyneet."