[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDSYRhtHkgUQmZh9Xq8PbGVMNCDblg899zZDs3dQGBvk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1992,"Tarinoita merirosvoista ja aavoilta ulapoilta","Doyle, Arthur Conan",1859,1930,"1992-doyle-arthur-conan-tarinoita-merirosvoista-ja-aavoilta-ulapoilta","1992__Doyle_Arthur_Conan__Tarinoita_merirosvoista_ja_aavoilta_ulapoilta",null,"novelli",[],[],"fi",1922,1925,52842,358060,true,[],[],[],"Kokoelma sisältää jännittäviä novelleja merirosvoista ja merenkulun vaaroista. Tarinoissa seurataan muun muassa häikäilemättömän kapteeni Sharkeyn vaiheita sekä kohdataan merten mysteereitä ja historiallisia seikkailuja 1700-luvun Karibialta kaukaisille ulapoille.","A. Conan Doylen 'Tarinoita merirosvoista ja aavoilta ulapoilta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1992. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TARINOITA MERIROSVOISTA JA AAVOILTA ULAPOILTA\n\nKirj.\n\nA. Conan Doyle\n\n\nSuomennos englanninkielestä\n\n\n\nA. Conan Doylen kootut kertomukset I\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTarinoita merirosvoista\n\nKuinka S:t Kittin maaherra palasi kotimaahan\nMiten kapteeni Sharkey suoriutui Stephen Craddockista\nSharkeyn tuho\nKuinka Copley Banks tappoi kapteeni Sharkeyn\nSlapping Sal\nMaantierosvo. Vaiherikas tunti\n\nTarinoita aavoilta ulapoilta\n\nJuovikas arkku\nTynnyritehtaan paholainen\nJellandin matka\nJ. Habakuk Jephsonin kertomus\nPieni nelikulmainen laatikko\n\n\n\n\n\n\nTARINOITA MERIROSVOISTA\n\n\n\n\nKapteeni Sharkey:\n\nKUINKA S:T KITTIN MAAHERRA PALASI KOTIMAAHAN\n\n\nKun Utrechtin sopimus oli lopettanut Espanjan suuret\nvallanperimyssodat, menettivät taistelevain puolten palveluksessa\nolleet monien kaapparilaivain miehistöt toimensa. Muutamat ryhtyivät\nrauhallisempaan joskin vähemmän tuottavaan kaupankäynnin ammattiin,\ntoiset liittyivät kalanpyyntiä harjoittaviin venekuntiin, ja\njotkut harvat häikäilemättömimmät nostivat rosvolipun perätankoon\nja veripunaisen lipun isoonmastoon julistaen omalla vastuullaan\nyksityissodan koko ihmiskuntaa vastaan.\n\nKaikista kansallisuuksista pestatulla sekalaisella miehistöllä\nvarustettuna viilettivät nämä alukset meriä kadoten silloin tällöin\njohonkin yksinäiseen lahdelmaan pohjaansa puhdistuttamaan tai\nsyrjäiseen satamapaikkaan, jossa niiden miehistö hurjistelumatkallaan\nsokaisi asukkaita tuhlaavaisuudellaan ja kauhistutti heitä\nraakamaisuuksillaan.\n\nKoromandel-rannikolla, Madagaskarilla, Afrikan vesillä ja etenkin\nLänsi-Intian ja Amerikan merillä olivat nämä merirosvot alituisena\nuhkana. Julkean ylellisinä he järjestivät ryöstöretkensä niinkuin\nparhaiten soveltui vuodenaikain mukaan ahdistaen Uutta-Englantia\nkesällä ja suunnaten taas talvella kulkunsa etelään troopillisille\nsaarille.\n\nHe herättivät kauhua etenkin sen vuoksi, ettei heillä ollut\npienimmässäkään määrin sitä kuria ja pidättyväisyyttä, joka\nteki heidän edeltäjänsä, bukkanierit, sekä peloittaviksi, että\nkunnioitusta herättäviksi. Nämä hurjat merirosvot eivät tehneet\ntiliä kenellekään ja kohtelivat vankejaan hetken oikun johtamina.\nKummallisen jalomielisyyden välähdykset vaihtelivat pitempiaikaisten\nkäsittämättömän julmuuden puuskain kanssa, ja heidän käsiinsä joutunut\nlaivuri saattoi huomata menettäneensä lastinsa oltuaan hyvänä toverina\nmukana jossakin hirveässä mässäyksessä tai joutua istumaan hyttinsä\npöydän ääreen nenä ja huulet tahrittuina pippurilla ja suolalla.\nSiihen aikaan vaadittiin tosiaankin merimieheltä rohkeutta ammattinsa\nharjoittamiseen Karaibin merellä.\n\nSellainen mies oli kapteeni John Scarrow, _Aamutähden_ päällikkö, ja\nhäneltäkin pääsi syvä helpotuksen huokaus, kun hän kuuli ankkurin\nloiskahtaen putoavan ja laiva keinui kiinnitysköysissään sadan\nmetrin päässä Basseterren linnoituksen tykeistä. Hänen viimeinen\npoikkeuspaikkansa oli S:t Kittin satama, ja varhain seuraavana aamuna\nhänen laivansa kokkapuu olisi suunnattu Vanhaa Englantia kohti. Hän\noli saanut kyllikseen noista rosvojen suosimista vesistä. Siitä pitäen\nkun hän oli lähtenyt Maracaibosta valtamerelle kuljettaen täyttä\nsokeri- ja pippurilastia, hän oli kavahtanut jokaista märssypurjetta,\njoka häämötti troopillisen meren sinipunertavan reunan yläpuolella.\nHän oli purjehtinut pitkin Windward-saarten rannikkoa poiketen maihin\nsiellä täällä ja kuullut kaikkialla kerrottavan konnantöistä ja\nväkivaltaisuuksista.\n\nKapteeni Sharkey, joka oli erään kahdellakymmenellä tykillä varustetun\nmerirosvo-parkki laivan _Onnellisen Vapautuksen_ päällikkö, oli\npurjehtinut rannikkoa pitkin jättäen jälkeensä ryöstettyjä laivoja\nja murhattuja ihmisiä. Kauhistuttavia juttuja kerrottiin hänen\nhirveistä piloistaan ja ehtymättömästä julmuudestaan. Bahama-saarilta\nvaltamerelle asti oli hänen sysimusta parkkilaivansa, jolla oli tuo\nkäsittämätön nimi, kuljettanut kuolemaa ja kuolemaakin pahempaa. Niin\nhermostunut oli kapteeni Scarrow uuden täysin takeloidun laivansa\nsekä sen runsaan ja arvokkaan lastin vuoksi, että hän teki mutkan\nlänteen aina Bird's Islandiin asti ollakseen syrjässä tavalliselta\nkauppaväylältä. Eikä hän ollut voinut edes noilla yksinäisillä vesillä\nkadottaa näkyvistään kapteeni Sharkeyn kauhistuttavia jälkiä.\n\nEräänä aamuna he olivat erottaneet kaukoputkellaan yksinäisen ruuhen\najelehtimassa valtamerellä. Siinä oli yksi ainoa henkilö, sekapäinen\nmerimies, joka kirkui käheästi heidän nostaessaan hänet laivaan ja\nnäytti kuivunutta kieltään, joka oli kuin musta ja ryppyinen sieni\nhänen suunsa perällä. Vesi ja hoito muuttivat hänet pian laivan\nvoimakkaimmaksi ja notkeimmaksi mieheksi. Hän osoittautui olevan\nkotoisin Marbleheadista, Uudesta-Seelannista, ja oli ainoa eloonjäänyt\nolento eräästä kauhean Sharkeyn upottamasta kuunarista.\n\nViikon päivät oli Hiram Evanson -- se oli hänen nimensä -- ajelehtinut\ntroopillisen auringon paahteessa. Sharkey oli käskenyt heittää\nveneeseen hänen kapteenivainajansa silvotut jäännökset \"matka-eväiksi\",\nmutta merimies oli paikalla työntänyt ne veteen, jottei kiusaus kävisi\nhänelle ylivoimaiseksi. Hän oli elänyt omilla entisillä voimillaan,\nkunnes viime hetkellä _Aamutähti_ oli löytänyt hänet houretilassa,\njoka on nälkäkuoleman edelläkävijä. Tämä kapteeni Scarrowin löytö ei\nsuinkaan ollutkaan mitätön, sillä hänen aluksensa oli liian vähällä\nmiehistöllä varustettu, joten tätä suurta uus-englantilaista merimiestä\nvoi pitää hyvänä saaliina. Hän vannoi olevansa ainoa ihminen, jota\nkohtaan kapteeni Sharkey oli koskaan osoittanut minkäänlaista suopeutta.\n\nKun he olivat nyt päässeet Basseterren tykkien ulottuville, ei\nmerirosvoja enää tarvinnut pelätä, ja kuitenkin vaivasi heidän\npäällikkönsä ajatteleminen kovasti kapteenin mieltä hänen\nkatsellessaan, kuinka tullialus lähti laiturilta heitä vastaan.\n\n\"Lyönpä kanssanne vetoa siitä, Morgan\", virkkoi hän ensimmäiselle\nperämiehelle, \"että tuo tullimies puhuu Sharkeysta, ennenkuin satakaan\nsanaa on päässyt hänen huuliltaan.\"\n\n\"Olkoon menneeksi, kapteeni, minä uskallan panna vetoon hopeadollarin\",\nsanoi karski vanha bristolilainen hänen vieressään.\n\nNeekerisoutajat työnsivät veneen laivan viereen, ja liinapukuinen\nperämies hyppäsi ylös portaita.\n\n\"Tervetuloa, kapteeni Scarrow!\" huudahti hän. \"Oletteko kuullut\nSharkeysta?\"\n\nKapteeni muikisti suutaan ensimmäiselle perämiehelleen.\n\n\"Mitä konnuuksia hän on nyt viimeksi tehnyt?\" kysyi hän.\n\n\"Konnuuksia! Ettekö siis ole kuullutkaan? Mehän olemme saaneet hänet\ntäällä Basseterressä lujasti lukkojen taakse. Hänet tuomittiin viime\nkeskiviikkona, ja huomisaamuna hänet hirtetään.\"\n\nKapteenilta ja perämieheltä pääsi ilonhuudahdus, johon laivamiehetkin\nhetkisen kuluttua yhtyivät. Ankara kuri unohtui kokonaan\nheidän kömpiessään ylös peräkannen aukosta kuulemaan uutisia.\nUus-englantilainen seisoi heidän etunenässään kasvot säteilevinä ja\ntaivaaseen päin käännettyinä, sillä hän kuului puritaaneihin.\n\n\"Sharkeykö hirtetään!\" huudahti hän. \"Tiedättekö, herra tullivirkamies,\nonko jo selvillä, kuka saa toimittaa hirttämisen?\"\n\n\"Vetäytykää takaisin paikoillenne!\" huusi perämies, jonka loukattu\nkurinpitovaisto oli uutisnälkääkin voimakkaampi. \"Maksan sen dollarin,\nkapteeni Scarrow, iloisemmin mielin kuin koskaan olen vedon vielä\nmaksanut. Kuinka tuo roisto joutui kiinni?\"\n\n\"No sen asian laita on niin, että hän muuttui raaemmaksi kuin hänen\nomat toverinsakaan voivat sietää, ja he alkoivat tuntea häntä kohtaan\nsellaista kauhua, etteivät tahtoneet enää olla hänen kanssaan samalla\nlaivalla. Siksi he jättivät hänet oman onnensa nojaan Mysteriosa Bankin\neteläpuolella olevalle Little Manglesin ulapalle, josta hänet löysi\neräs _Portobellosta_ lähtenyt kauppalaiva ja toi tänne. Oli kysymys\nsiitäkin, että hänet lähetettäisiin Jamaikaan tuomittavaksi, mutta\nmeidän kelpo pikku maaherramme, Sir Charles Ewan, ei antanut puhuakaan\nsellaisesta. 'Hän on minun saaliini', virkkoi hän, 'ja minä vaadin\nsaada itse hoidella hänet'. Jos voitte viipyä täällä huomisaamuun kello\nkymmeneen, saatte nähdä hänet ilmassa heilumassa.\"\n\n\"Soisinpa voivani viipyä\", sanoi kapteeni mietteissään, \"mutta olen\npahasti myöhästynyt jo muutenkin. Minun pitäisi lähteä tänä iltana\nnousuveden aikana.\"\n\n\"Sitä ette voi tehdä\", huomautti tullimies päättävästi. \"Maaherra\nlähtee täältä teidän laivassanne.\"\n\n\"Maaherra!\"\n\n\"Niin, hän on saanut hallitukselta sähköteitse määräyksen palata pois\nviipymättä. Se alus, joka sen toi, on lähtenyt Virginiaan. Sen vuoksi\nSir Charles on odottanut teitä, koska kerroin hänelle teidän saapuvan\nennen sadeaikaa.\"\n\n\"Vai niin, vai niin\", sanoi kapteeni vähän ymmällään, \"olen\nyksinkertainen merimies enkä ymmärrä suuria maaherroista enkä\naatelisista enkä heidän tavoistaan. En ole muistaakseni koskaan\nedes puhunutkaan kenenkään sellaisen kanssa. Mutta koska hän on\nYrjö-kuninkaan palveluksessa ja haluaa päästä _Aamutähdellä_ aina\nLontooseen asti, niin teen hänen puolestaan mitä voin. Otan hänet\nystävällisesti vastaan ja luovutan kajuuttani hänen asuttavakseen. Mitä\nruokaan tulee on meillä tarjona muhennosta ja sillisalaattia kuutena\npäivänä viikossa, mutta hänhän voi tuoda mukanaan oman keittäjänsä, jos\nmeidän ruokajärjestyksemme on hänen mielestään liian yksinkertainen.\"\n\n\"Älkää laisinkaan huolehtiko, kapteeni Scarrow\", sanoi tullimies. \"Sir\nCharles on nykyjään huonovointinen. Hän on vasta päässyt jalkeille\npitkäaikaisesta horkasta ja tulee todennäköisesti pysyttelemään\nhytissään melkein koko matkan ajan. Tohtori Larousse sanoi, että\nhän olisi suorastaan menehtynyt, jollei Sharkeyn hirttäminen olisi\nvirittänyt häneen uutta eloa. Mutta hänellä on kuitenkin voimakas\nhenki, eikä teidän pidä moittia häntä, vaikka hän onkin jokseenkin\nlyhytsanainen.\"\n\n\"Sanokoon mitä haluaa tai tehköön mitä haluaa, kun ei vain asetu\nminun tähystyspaikkani eteen, silloin kun olen virkatoimessani\",\nsanoi kapteeni. \"Hän on St. Kittin maaherra, mutta minä olen\n_Aamutähden_ ylipäällikkö. Ja hänen luvallaan minun täytyy nostaa\nankkuri ensimmäisen nousuveden aikana, sillä minun on täytettävä\nvelvollisuuteni työnantajaani kohtaan, samoin kuin hänen kuningas Yrjöä\nkohtaan.\"\n\n\"Tuskinpa hän voi joutua valmiiksi iltaan mennessä, sillä hänen on\nennen lähtöään järjestettävä monta asiaa.\"\n\n\"Siis varhain aamulla nousuveden aikana.\"\n\n\"Hyvä on. Lähetän hänen tavaransa laivalle tänä iltana, ja hän tulee\njäljessä varhain huomisaamuna, jos voin taivuttaa hänet lähtemään,\nennenkuin hän näkee Sharkeyn riippuvan köydessä rahvaan riemuksi. Hän\nkäski panna määräyksensä täytäntöön heti, joten hän voi sentään itsekin\nsaapua pian. Mahdollisesti tohtori Larousse seuraa mukana matkalla.\"\n\nYksin jäätyään tekivät kapteeni ja perämies mahdollisimman\nhuolellisesti varustelut ottaakseen vastaan ylhäisen vieraansa. Suurin\nhytti siistittiin ja kaunistettiin hänen kunniakseen. Sitäpaitsi\nannettiin määräys muutamien hedelmäastioiden ja viinanassakoiden\nhankkimisesta, jotta saataisiin vaihtelua valtameriä kyntävän\nkauppalaivan yksinkertaiseen ruokajärjestykseen. Illalla alkoi saapua\nmaaherran matkatavaroita -- suuria raudoitettuja vanhanaikuisia arkkuja\nja virallisia tinaisia matkalaatikoita sekä muita omituisen muotoisia\ntavaroita, joitten saattoi arvata sisältävän pystylierisen hatun tai\nmiekan. Sitten saapui kirje, jonka kuoressa olevaan suureen punaiseen\nsinettiin oli painettu vaakunan leima. Siinä Sir Charles Ewan lähetti\ntervehdyksensä kapteeni Scarrowille ja ilmoitti saapuvansa aamulla niin\nvarhain kuin hänen kivulloisuutensa ja virkatehtävänsä sallisivat.\n\nHän pitikin sanansa, sillä tuskin oli ensimmäinen harmaa päivänkajastus\nalkanut muuttua vaaleanpunertavaksi, kun hänet soudettiin laivalle,\njonne hän kiipesi jokseenkin vaivalloisesti köysiportaita myöten.\nKapteeni oli kuullut maaherraa mainittavan kummallisen näköiseksi,\nmutta sittenkään hän ei ollut valmistautunut näkemään sitä omituista\nolentoa, joka hoiperteli heikosti hänen peräkannellaan tukien askeliaan\nbamburuokoisella kepillä. Hänellä oli tekotukka, joka oli punottu pikku\npalmikoille kuin villakoiran karvat ja kammattu niin alas otsalle,\nettä suuret vihreät silmälasit näyttivät ihan kuin siitä riippuvan.\nHyvin pitkä ja hyvin kapea tuiman näköinen nenä halkaisi ilmaa hänen\nedessään. Kuumetautinsa vuoksi hän oli käärinyt leveän liinaisen\nhuivin kurkkunsa ja leukansa suojaksi. Sitäpaitsi hänellä oli höllä\nkukikkaasta kankaasta valmistettu kampaustakki, joka oli sidottu\nvyötäisiltä punoksella. Eteenpäin astellessaan hän piti mainiota\nnenäänsä korkealla ilmassa, mutta käänteli päätään hitaasti puolelta\ntoiselle heikkonäköisen avuttomalla tavalla ja kutsui kimeällä,\nTuikuttelevalla äänellä kapteenia.\n\n\"Onko teillä minun tavarani?\" kysyi hän.\n\n\"On, Sir Charles.\"\n\n\"Onko teillä viiniä laivallanne?\"\n\n\"Olen käskenyt ottaa mukaan viisi nassakkaa, sir\".\n\n\"Ja tupakkaa?\"\n\n\"Meillä on nelikko Trinidadia.\"\n\n\"Pelaatteko pikettipeliä?\"\n\n\"Keskulaisesti, sir.\"\n\n\"Siis ankkuri ylös ja merelle!\"\n\nLäntinen puhalteli reippaasti, joten laiva oli päässyt saariston\nlävitse aavalle merelle samoihin aikoihin kun aurinko oli kunnolleen\ntunkeutunut aamu-usvan lävitse. Heikkovointinen maaherra kävellä\nhoiperteli yhä kannella tukien itseään pitelemällä kiinni peräkannen\nrintasuojasta.\n\n\"Te olette nyt hallituksen palveluksessa, kapteeni\", sanoi hän.\n\"Voinpa vakuuttaa teille, että Westminsterissä lasketaan päivät minun\npalaamiseeni. Onko teillä täysi lasti?\"\n\n\"Ihan korkein sallittu määrä, sir Charles.\"\n\n\"Älkää vähentäkökään sitä, vaikka purjeet kuinka pullistuisivat tai\nrepeäisivät. Pelkäänpä, kapteeni Scarrow, että saatte matkallanne hyvin\nikävän toverin tällaisesta sokeasta ja murtuneesta miehestä.\"\n\n\"Minulle tuottaa kunniaa teidän ylhäisyytenne seura\", sanoi kapteeni.\n\"Mutta mieltäni pahoittaa, että silmänne ovat niin heikot.\"\n\n\"Niin, Basseterren valkeille kaduille paistava aurinko on ollut\ntosiaankin vähällä polttaa ne päästäni hehkullaan.\"\n\n\"Kuulin myöskin teidän poteneen horkkaa.\"\n\n\"Niin, sairastin kuumetaudin, joka kävi kovasti voimilleni.\"\n\n\"Olemme varustaneet yhden hytin teidän lääkärillenne.\"\n\n\"Niin, sekin heittiö! Mutta häneltä ei pääse pakenemaan, sillä hänen\ntäytyy tietysti ansaita ammatillaan niinkuin toistenkin kauppiaiden.\nMutta kuulkaahan!\" Hän kohotti sormuksien koristaman kätensä ilmaan.\nKaukaa heidän takaansa kuului hiljainen ja kumea tykin laukaus.\n\n\"Se on saarelta!\" huudahti kapteeni hämmästyneenä. \"Voiko se olla\nmeille paluumerkki?\"\n\nMaaherra naurahti.\n\n\"Olettehan kuullut, että merirosvo Sharkey piti hirtettämän tänä\naamuna. Käskin laukaista tykeillä, kun tuo rosvo heittäisi henkensä,\nettä tietäisin sen merelläkin. Nyt ovat Sharkeyn päivät päättyneet!\"\n\n\"Nyt ovat Sharkeyn päivät päättyneet!\" huudahti kapteeni, ja\nlaivamiehet päästivät saman huudahduksen kokoontuessaan kannelle pikku\nryhmiin ja tuijottaessaan taakseen jäänyttä yhä pienenevää matalaa\npunaista maajuovaa.\n\nSe oli ilahduttava enne heidän lähtiessään länteen päin valtamerelle,\nja kivulloinen maaherra voitti kaikkien laivalla olevain suosion,\nsillä yleisen mielipiteen mukaan olisi merirosvo voinut joutua jonkun\nlahjottavan tuomarin käsiin ja päässyt pakoon, jollei Sir Charles\nEwan olisi vaatinut häntä paikalla tutkittavaksi ja tuomittavaksi.\nPäivällistä syötäessä kertoi maaherra monta juttua merirosvovainajasta.\nJa niin ystävällinen hän oli ja niin taitava keskustellessaan\nalempiarvoisten kanssa, että kapteeni, perämies ja maaherra polttelivat\npitkiä piippujaan ja maistelivat ranskanviiniään niinkuin ainakin kolme\nhyvää toveria.\n\n\"Ja minkä näköinen oli Sharkey syytettyjen penkillä?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Hän oli keskulaisen näköinen\", vastasi maaherra.\n\n\"Minä olin aina kuullut häntä mainittavan rumaksi ja ivalliseksi\nlurjukseksi\", huomautti perämies.\n\n\"No, se on kyllä myönnettävä, että hän saattoi toisinaan näyttää\nrumalta\", myönsi maaherra.\n\n\"Olen kuullut erään newbedfordilaisen valaanpyytäjän sanovan, että\nhänen oli mahdotonta unohtaa Sharkeyn silmiä\", sanoi kapteeni Scarrow.\n\"Ne olivat hyvin vaaleansiniset ja ikäänkuin jonkin kelmun peittämät;\nsilmäluomet taas olivat punareunaiset. Eikö asia ollut niin, sir\nCharles?\"\n\n\"Omat silmäni eivät valitettavasti salli minun paljoa tietää toisten\nsilmistä! Mutta nyt muistan kenraaliadjutantin sanoneen hänellä\nolleen sellaiset silmät kuin te kuvailitte. Sitäpaitsi hän lisäsi,\nettä oikeusistuimen jäsenet olivat niin tyhmiä, että joutuivat\nsilminnähtävästi hämilleen Sharkeyn suunnatessa katseensa heihin.\nOnneksi heille on Sharkey nyt menettänyt henkensä, sillä hän oli\nsellainen mies, joka ei koskaan voinut unohtaa itseensä kohdistunutta\nloukkausta, ja jos hän olisi käynyt käsiksi johonkin heistä, olisi hän\nsullonut hänet täyteen olkia ja ripustanut hänet laivaan keulakuvioksi.\"\n\nTuo ajatus näytti huvittavan maaherraa, sillä hän purskahti äkkiä\nkimeään hirnahtelevaan nauruun, ja molemmat merenkulkijatkin nauroivat,\njoskaan eivät niin sydämen pohjasta, sillä he muistivat, ettei Sharkey\nollut viimeinen valtameriä purjehtiva merirosvo sekä että yhtä kamala\nkohtalo saattoi osua heidänkin osakseen. Toinen pullo avattiin,\njotta voitaisiin juoda hauskan matkan kunniaksi, ja maaherra tahtoi\njuoda heti sen päälle taas uuden pullollisen, niin että merimiehet\nolivat iloisia päästessään vihdoin hoipertelemaan pois -- toinen\nvartiopaikalleen ja toinen kojuunsa. Mutta kun perämies palasi taas\nalas neljän tunnin vahtivuoronsa jälkeen, hämmästyi hän nähdessään\nmaaherran tekotukkineen, silmälaseineen ja kampaustakkeineen yhä\nistuvan tyynenä yksinään pöydän ääressä savuava piippu hampaissaan ja\nkuusi tyhjää pulloa vieressään.\n\n-- Olen juonut St. Kittin maaherran kanssa hänen ollessaan sairaana\n--, tuumi hän, -- Jumala varjelkoon minua koskaan joutumasta hänen\njuomaveikokseen, silloin kun hän on täydessä kunnossa. --\n\n_Aamutähden_ matka sujui oikein hyvin, ja noin kolmen viikon kuluttua\nse oli Englannin kanaalin suulla. Heti ensimmäisestä päivästä lähtien\noli heikko maaherra alkanut toipua, ja ennenkuin he olivat päässeet\npuolimatkaankaan Atlantilla, hän oli silmiään lukuunottamatta\nyhtä terve kuin kuka muu tahansa laivalla. Ne, jotka väittävät\nviinillä olevan elähdyttäviä vaikutuksia, voisivat osoittaa häntä\nvoitonriemuisesti, sillä ei kulunut yhtäkään iltaa, jolloin hän ei\nolisi juonut yhtä paljon kuin ensimmäisenäkin. Ja kuitenkin hän oli\nulkona kannella varhain aamulla yhtä reippaana ja pirteänä kuin parhaat\nlaivamiesten joukossa tukistellen ympärilleen heikoilla silmillään\nja kysellen kaikenlaista purjeista ja taklauksesta, sillä hän halusi\ninnokkaasti perehtyä meriasioihin. Vedoten näköaistinsa heikkouteen\nhän pyysi kapteenilta, että uusenglantilainen merimies -- sama mies,\njoka oli työnnetty vesille airottomassa veneessä -- saisi opastaa\nhäntä laivalla. Ja etenkin piti hänen istua maaherran vieressä tämän\npelatessa kortteja ja laskiessa niiden silmiä, sillä omin neuvoin hän\nei voinut erottaa kuningasta sotamiehestä.\n\nLuonnollisestikin oli Evanson hyvin halukas palvelemaan maaherraa,\nkoska toinen heistä oli ilkeän Sharkeyn uhri ja toinen hänen\nrankaisijansa. Oli helppo huomata, että iso amerikkalainen\nmielellään tarjosi käsivartensa toipilaalle, ja iltaisin hän seisoi\nkunnioittavasti maaherran tuolin takana kapteenin hytissä ja painoi\nsuurella lyhytkyntisellä etusormellaan sitä korttia, joka tämän oli\nlyötävä pöytään. Näitten pelitoverien raha-asiat olivat sillä kannalla,\nettä sekä kapteeni Scarrowin että perämies Morganin taskut olivat\nmelkein tyhjät heidän päästessään Lizardin näkyviin.\n\nEikä kestänyt kauan ennenkuin he huomasivat, että kaikki ne kuvaukset,\njoita he olivat kuulleet Sir Charles Ewanin kiivaasta luonteesta,\npitivät hyvin paikkansa. Jos hän vähimmässäkään määrin huomasi\nvastarintaa tai väittelynhalua, nousi hänen leukansa esiin kaulahuivin\nkätköstä, hänen komea nenänsä kääntyi korkeammalle ja röyhkeämpään\nasentoon, ja hänen bamburuokoinen keppinsä viuhui hänen hartioittensa\nyläpuolella. Kerran hän katkaisi sen puusepän päähän, kun mies oli\nepähuomiossa sysännyt häntä kannella. Olipa hän kerran, kun syntyi\nmurinaa ja väittelyä ruokavarojen laadusta, sitä mieltä, ettei\npäällystön pitäisi päästää miehiä kapinoimaan, vaan että heidän olisi\nkäytävä käsiksi jokaiseen, ja piestävä sisu pois heistä. \"Antakaa\nminulle veitsi ja sanko!\" huusi hän kiroten ja osasi tuskin hillitä\nitseään syöksymästä yksin merimiesten edustajan kimppuun.\n\nKapteeni Scarrowin täytyi muistuttaa hänelle, että joskaan hänen ei\nSt. Kittissä tarvinnut tehdä hommistaan tiliä kenellekään muulle\nkuin itselleen, oli miestappo oikea rikos avonaisella valtamerellä.\nValtiollisilta mielipiteiltään hän oli, niinkuin hänen julkiseen\nasemaansa sopikin, Hannoverin hallitsijahuoneen kannattaja.\nVannoipa hän useampia maljoja kallisteltuaan, ettei ollut koskaan\ntavannut jakobiittia ampumatta häntä paikalla kuoliaaksi. Kaikesta\nsuurisanaisuudestaan ja kiivaudestaan huolimatta hän oli kuitenkin\nkelpo toveri, jolla oli varastossaan sellainen määrä merkillisiä\njuttuja ja muistelmia, että Scarrow ja Morgan eivät olleet koskaan\nennen tehneet niin hauskaa matkaa.\n\nLopulta sitten tuli viimeinen päivä, jolloin he erään saaren ohitse\nkuljettuaan olivat taas saaneet mannermaan näkyviin Beachy Headin\nvaikeitten kallioitten luona. Illan tullen keinui alus paikallaan\nkolmen meripenikulman päässä Winchelseasta rasvatyynessä paikassa,\njossa Dungenessin kärki pisti esiin suoraan vastapäätä sitä. Seuraavana\naamuna he ottaisivat luotsin Forelandissa, ja sir Charles tapaisi\nministerit Westminsterissä ennen iltaa. Puosu oli vahtivuorolla ja\nnuo kolme ystävystä kokoontuivat viimeisen kerran pelaamaan kortteja\nkapteenin hyttiin uskollisen amerikkalaisen yhä toimiessa maaherran\nsilminä. Pöydällä oli suuri rahapanos, sillä kapteeni ja perämies\nolivat päättäneet koettaa voittaa matkustajaltaan tänä viimeisenä\niltana tappionsa takaisin. Äkkiä heitti maaherra kortit käsistään ja\npyyhkäisi kaikki rahat pitkäliepeisen silkkiliivinsä taskuun.\n\n\"Minä olen voittanut pelin!\" sanoi hän.\n\n\"Oho, sir Charles, ei niin hätäisesti!\" huudahti kapteeni Scarrow,\n\"te ette ole vielä pelannut kädessänne olevia kortteja, emmekä me ole\nmenettäneet.\"\n\n\"Hukka periköön valehtelijan!\" sanoi maaherra. \"Vakuutan teille,\nettä olen pelannut kaikki kädessäni olevat kortit ja että te olette\njoutuneet häviölle.\" Hän sieppasi puhuessaan tekotukan ja silmälasit\npois, ja näkyviin tuli korkea paljas otsa ja pari viekkaan näköistä\nsinistä silmää, joissa oli punaiset reunat kuin mäyräkoiralla.\n\n\"Laupias taivas!\" huudahti perämies. \"Hänhän on Sharkey!\"\n\nMolemmat merimiehet hypähtivät seisomaan, mutta suuri amerikkalainen\nheittiö oli kääntänyt leveän selkänsä hytin ovea vastaan ja piti\npistoolia kummassakin kädessään. Matkustajakin oli laskenut pistoolin\nhajallaan pöydällä oleville korteille ja purskahti kimeään,\nhirnahtelevaan nauruun.\n\n\"Kapteeni Sharkey on tosiaankin nimeni, hyvät herrat\", virkkoi hän,\n\"ja tämä tässä on rähisevä Ned Galloway, _Onnellisen Vapautuksen_\naliperämies. Me olimme vähän liian kiivaita ja sen vuoksi meidät\npantiin laivasta pois; minut kuivalle Tortugan rannalle ja hänet\nairottomaan veneeseen. Te heittiöt, te kurjat, hullut, pehmeäsydämiset\nraukat -- me pidämme teitä pistooliemme kärjessä!\"\n\n\"Ampukaa tai olkaa ilman!\" huusi kapteeni Scarrow lyöden kädellään\nnukkakankaisen nuttunsa rintaan. \"Vaikka nyt hengähtäisin viimeisen\nkerran, Sharkey, niin sanon teille, että olette verenhimoinen konna ja\nkelvoton lurjus, jota odottaa hirttonuora ja helvetintuli!\"\n\n\"Siinäpä on rohkea ja minun kaltaiseni mies, ja hän tulee saamaan hyvin\nkomean kuoleman\", sanoi Sharkey. \"Peräkannella ei ole ainoatakaan muuta\nihmistä kuin ruoriratasta hoiteleva mies, joten teidän on paras säästää\nhengityselimiänne, sillä tulette niitä pian tarvitsemaan. Onko vene jo\nmeressä laivan perällä, Ned?\"\n\n\"On, kapteeni.\"\n\n\"Ja toiset veneet lävistetyt?\"\n\n\"Minä puhkaisin ne kaikki kolmesta kohdin.\"\n\n\"Meidän on nyt siis erottava teistä, kapteeni Scarrow. Näyttää siltä\nkuin ette olisi oikein vielä päässyt tolkullenne. Onko mitään, jota\nhaluaisitte kysyä minulta?\"\n\n\"Luulenpa, että olette itse paholainen!\" huudahti kapteeni. \"Missä on\nSt. Kittin maaherra?\"\n\n\"Nähdessäni hänen ylhäisyytensä viimeksi makasi hän vuoteessa kurkku\npoikki leikattuna. Kun murtauduin pois vankilasta, kuulin ystäviltäni\n-- sillä kapteeni Sharkeyllä on joka satamassa sellaisia, jotka\nrakastavat häntä -- että maaherra aikoi lähteä Eurooppaan sellaisen\nkapteenin laivalla, joka ei ollut koskaan nähnyt häntä. Kiipesin hänen\nkuistilleen ja maksoin sen pikku velan, johon olin hänelle joutunut.\nSitten tulin laivallenne mukanani hänen tavaroistaan sellaisia, joita\ntarvitsin, sekä silmälasit peittääkseni nämä juoruavat silmäni, ja\nminähän olenkin komennellut niinkuin ainakin maaherra. Kas niin, Ned,\nnyt voit käydä heihin käsiksi.\"\n\n\"Auttakaa! Auttakaa! Hoi, vartija!\" kirkui perämies, mutta merirosvon\npistoolin isku osui raskaasti hänen päähänsä ja kaatoi hänet kuin\nhärän, jota on lyöty selkäytimeen. Scarrow syöksyi ovelle, mutta siinä\nseisova vartija iski kätensä hänen suunsa päälle ja kiersi toisen\nkätensä hänen vyötäisilleen.\n\n\"Turha yritys, herra Scarrow\", sanoi Sharkey. \"Näyttäkäähän nyt meille,\nkuinka polvillanne rukoilette henkeänne.\"\n\n\"Minä näytän teille --\" huusi Scarrow pudistaen päätään, niin että sai\nsuunsa vapaaksi.\n\n\"Väännä hänen käsivartensa sijoiltaan, Ned. No, suostutteko nyt?\"\n\n\"En, en vaikka taittaisitte sen poikki.\"\n\n\"Työnnä veitsesi tuuman verran hänen ruumiiseensa.\"\n\n\"Työntäkää se vaikka kuuden tuuman syvyyteen. En taivu sittenkään.\"\n\n\"Hitto vieköön minut, mutta pidän tuollaisesta rohkeudesta!\" huudahti\nSharkey. \"Pane veitsi taskuusi Ned. Olette pelastanut nahkanne,\nScarrow, ja säälikseni käy, ettei noin uljas mies ole ryhtynyt siihen\nainoaan ammattiin, joka tuottaa elatuksen kelpo miehelle. Te ette ole\nsyntynyt kuollaksenne jokapäiväisellä tavalla, Scarrow, koska olette\nollut minun armoillani ja kuitenkin jäänyt henkiin kertoaksenne siitä\nmuillekin. Sido hänet kiinni, Ned.\"\n\n\"Uuniinko, kapteeni?\"\n\n\"Siivolla, siivolla, siellähän palaa tuli. Älä yritä mitään\nmerirosvontemppujasi, Ned Galloway, jollei niitä vaadita, tai minä\nnäytän sinulle, kumpi meistä kahdesta on kapteeni ja kumpi aliperämies.\nSido hänet pöytään.\"\n\n\"Mutta minähän luulin teidän aikovan paistaa hänet!\" sanoi aliperämies.\n\"Ette suinkaan te vain suunnittele hänen vapauttamistaan?\"\n\n\"Jos sinä ja minä joutuisimme laivasta oman onnemme nojaan johonkin\nBahaman niemelle, Ned Galloway, niin minulla on yhä käskyvalta ja\nsinun on toteltava. Lempo tuollaisen roiston periköön, uskallatko sinä\narvostella minun määräyksiäni?\"\n\n\"No, no, kapteeni Sharkey, älkää nyt kiivastuko\", virkkoi aliperämies\nja nostaen Scarrowin syliinsä kuin lapsen hän laski hänet pöydälle.\nNopeasti ja kätevästi niinkuin merimiehelle sopikin hän sitoi uhrinsa\nhajallaan olevat kädet ja jalat köydellä, jonka solmisi kiinni pöydän\nalle, ja tukki hänen suunsa sitten lujasti pitkällä kaulahuivilla, joka\noli ennen koristanut St. Kittin maaherran leukaa.\n\n\"Kas niin, kapteeni Scarrow, nyt meidän täytyy lausua teille\njäähyväiset\", virkkoi merirosvo. \"Jos minulla olisi ollut kerallani\ntusinan verta reippaita poikiani, olisin ottanut haltuuni lastinne\nja laivanne, mutta tämä Ned ei voinut keksiä etumaston hoitajaa,\njolla olisi ollut hiirenkään rohkeutta. Tiedän, että tässä lähistöllä\non joitakin pikku aluksia. Me otamme yhden niistä. Kun kapteeni\nSharkeyllä on vene, voi hän hankkia kalastuskaljaasin, kun hänellä\non kaljaasi, voi hän hankkia prikin, kun hänellä on priki, voi hän\nhankkia parkkilaivan, ja kun hänellä on parkkilaiva, saa hän pian oman\ntäysivarusteisen aluksen -- koettakaa siis nopeasti päästä Lontooseen\ntai muuten minä sittenkin palaan _Aamutähteen_.\"\n\nKapteeni Scarrow kuuli avaimen kääntyvän lukossa heidän lähtiessään\nhytistä. Hän alkoi heti tempoa siteitään auki ja kuuli heidän\naskeltensa loittonevan porraskopin ohitse ja pitkin peräkantta siihen\nkohtaan, jossa laivavene riippui aluksen perässä. Sitten hän yhä\ntempoillessaan ja vääntelehtiessään kuuli laskuketjujen narinan ja\nveneen loiskahduksen veteen. Mielettömän raivon vallassa hän repi ja\nkiskoi köysiään, kunnes vihdoin ranteet ja nilkat verestävinä sai\nvieritetyksi itsensä pöydältä, hyppäsi kuolleen perämiehen ylitse,\npotkaisi lukitun oven auki ja syöksyi avopäin kannelle.\n\n\"Hoi! Peterson, Armitage, Wilson!\" kirkui hän. \"Esiin miekat ja\npistoolit! Laskekaa paikalla isovene alas! Laivavene vesille! Merirosvo\nSharkey on tuolla alhaalla veneessä. Viheltäkää tänne alihangan\npuoleinen vartija, puosu, ja syöksykää veneisiin joka mies.\"\n\nAlas loiskahti isovene ja alas loiskahti laivavene, mutta samassa\nalipäällystö ja laivamiehet kapusivat laskuketjuja myöten takaisin\nkannelle.\n\n\"Veneet on puhkaistu!\" huusivat he. \"Ne vuotavat kuin seula.\"\n\nKapteeni kirosi katkerasti. Hänet oli voitettu ja petetty joka\nsuhteessa. Yläpuolella kaareutui pilvetön ja tähtikirkas taivas, ilma\noli aivan tyyni eikä tuulesta ollut tietoakaan. Purjeet lepattivat\nhöllinä kuunvalossa. Kaukana oli kalastuskaljaasi, jossa saattoi nähdä\nmiesten ryhmittyneen verkkojensa ääreen.\n\nIhan heidän vieressään oli pieni vene, joka nousi ja laski\nkimmeltävissä mainingeissa.\n\n\"He ovat mennyttä miestä!\" huusi kapteeni. \"Huutakaamme kaikki\nyht'aikaa, pojat, varoittaaksemme heitä vaarasta.\"\n\nMutta se oli liian myöhäistä.\n\nSamalla hetkellä vene sujahti kaljaasin varjoon. Kuului pari nopeaa\npistoolinlaukausta, kirkaisu, ja sitten taas pistoolinlaukaus,\nminkä jälkeen kaikki oli hiljaa. Ryhmissä puuhailleet kalastajat\nolivat kadonneet. Ja sitten äkkiä, kun ensimmäiset Sussexin reunalta\npuhaltelevat maatuulen henkäykset tuntuivat, kääntyi kaljaasin\nkeulapuu, isopurje pullistui, ja pikku alus lähti liikkeelle keula\nAtlantille päin suunnattuna.\n\n\n\n\nMITEN KAPTEENI SHARKEY SUORIUTUI STEPHEN CRADDOCKISTA\n\n\nLaivan pohjan puhdistaminen oli välttämätön työ vanhassa\nmerirosvoaluksessa. Sen suuremmasta kulkunopeudesta riippui sekä\nkauppalaivan kiinnisaaminen että sotalaivalta pakoonpääsy. Mutta oli\nmahdotonta ylläpitää laivan purjehduskuntoa, jollei aika ajoin --\nvähintäänkin kerran vuodessa -- puhdistettu laivan pohjaa pitkistä,\nsiihen tarttuneista kasveista ja sitä peittävistä näkinkuorista, joita\nniin nopeasti kerääntyy troopillisilla merillä.\n\nTätä tarkoitusta, varten Sharkey purki lastin pois laivasta, ohjasi\nsen johonkin kapeaan lahdelmaan, jossa se jäisi kuivalle maalle\nlaskuveden aikana, sitoi väkipyörät ja köydet sen mastoihin saadakseen\nsen vedetyksi kallelleen ja raaputti sen sitten täysin puhtaaksi\nperäsimestä keulaan asti.\n\nNiiden viikkojen aikana, jolloin tällaiset puuhat suoritettiin, oli\nlaiva tietysti puolustuskyvytön. Mutta toiselta puolen sitä ei voinut\nlähestyä mikään raskaampi alus kuin tyhjä, varustautumaton laiva, ja\nse paikka, jossa pohjan puhdistaminen suoritettiin, valittiin hyvin\nsyrjäiseltä seudulta, joten vaara ei ollut suuri.\n\nNiin varmoiksi tunsivat kapteenit itsensä, ettei ollut suinkaan\nharvinaista, että he sellaisissa tapauksissa jättivät vain riittävän\nvartioston laivaansa ja lähtivät isollaveneellä joko huviretkelle tahi\nuseammin vierailulle johonkin syrjäiseen kaupunkiin, jossa panivat\nnaisilta päät pyörälle rehentelevällä komeudellaan tai avauttivat\ntorilla viininassakoita uhaten pistoolilla jokaista, joka ei tahtonut\njuoda heidän kanssaan.\n\nIlmestyivätpä he joskus Charlestoninkin kokoiseen kaupunkiin\nja kävelivät pitkin katuja, niin että vyölle ripustetut aseet\nkalisivat, mikä oli julkinen häväistys koko tuolle lainkuuliaiselle\nsiirtokunnalle. Sellaisia vierailuja ei aina suoritettu rankaisematta.\nEsimerkiksi yksi heistä suututti luutnantti Maynardin niin, että tämä\nkatkaisi Mustaparran pään ja seivästi sen kokkapuun kärkeen. Mutta\ntavallisesti merirosvot rehentelivät ja räyhäsivät ja hummasivat ilman\npienintäkään estettä tai vastarintaa, kunnes heidän oli aika palata\nlaivalleen takaisin.\n\nMutta yksi merirosvo oli sellainen, joka ei kertaakaan edes koskettanut\nsivistyneen asutuksen laitoja ja se oli kamala Sharkey, parkkilaiva\n_Onnellisen Vapautuksen_ kapteeni. Mahdollisesti se johtui hänen\nkolkosta ja yksinäisestä luonteestaan tai luultavammin siitä, että\nhän tiesi nimellään olevan rantaseuduilla sellaisen kaiun, että\nloukattu ihmiskunta olisi ehdottomasti syöksynyt hänen kimppuunsa. Joka\ntapauksessa oli asianlaita niin, että hän ei kertaakaan näyttäytynyt\nihmisten vakinaisilla asuinpaikoilla.\n\nKun hänen laivansa vedettiin maalle pohjan puhdistamista varten, jätti\nhän sen Ned Gallowayn -- uus-englantilaisen aliperämiehensä -- hoitoon\nja teki pitkiä matkoja veneellään, toisinaan, niinkuin sanottiin,\nkätkeäkseen ryöstösaaliinsa, ja toisinaan ampuakseen Hispaniolan villiä\nhärkiä, joista hän sitten sai ruokavaroja seuraavalle matkalleen,\nkun lihat ensin oli puhdistettu ja paistettu. Tässä jälkimmäisessä\ntapauksessa saapui parkkilaiva johonkin ennakolta määrättyyn paikkaan\nottamaan hänet sekä kaiken sen riistan, jonka hän oli ampunut.\n\nSaarten asukkaat olivat aina toivoneet, että Sharkey joutuisi kiinni\njollakin tällaisella retkellään, ja vihdoinkin saapui Kingstoniin\nuutisia, jotka tuntuivat yllyttävän hyökkäykseen häntä vastaan.\nTällaisen tiedon toi eräs kampessipuita kuljettavan kutterin vanhahko\nomistaja, joka oli joutunut merirosvon käsiin ja jonka oli sallittu\nhumalaisten hyväntahtoisuuden puuskassa lähteä pahemmitta rankaisuitta.\nNenä vain oli silvottu ja annettu aimo selkäsauna. Hänen kertomuksensa\noli aivan tuore ja tarkka. _Onnellinen Vapautus_ oli puhdistuttamassa\npohjaansa Hispaniolasta lounaiseen. Sharkey neljän miehen keralla\nrosvoili La Vachen syrjäisellä saarella. Sadan murhatun laivamiehistön\nveri huusi kostoa, ja nyt viimeinkin näytti siltä, kuin se ei olisi\nsitä turhaan huutanut.\n\nSir Edward Compton, kyömynenäinen, punakasvoinen maaherra istui\njuhlallisessa salaisessa neuvottelukokouksessa poliisipäällikön ja\nneuvoskunnan puheenjohtajan kanssa ja oli täysin ymmällä siitä,\nkuinka tällaista tilaisuutta oli parhaimmalla mahdollisella\ntavalla käytettävä. Mitään sotalaivaa ei ollut lähempänä kuin yksi\nJamestownissa, ja sekin oli kömpelö vanha litteäpohjainen alus, joka\nei voinut saada merirosvojen laivaa kiinni avomerellä eikä päästä sen\nluokse matalaan lahdelmaan. Sekä Kingstonissa että Port Royalissa\noli linnoituksia ja tykkimiehiä, mutta ei tuollaiselle retkelle\nkäytettävissä olevia sotamiehiä.\n\nYksityinen rohkea joukko voitiin saada kokoon oli monta sellaista,\njoilla oli verinen kosto suorittamatta Sharkeylle -- mutta mitä voi\nyksityinen retkikunta tehdä? Merirosvoja oli paljon ja he olivat\nhurjia. Mitä Sharkeyn ja hänen neljän toverinsa vangitsemiseen tuli,\nolisi se tietysti helppo tehtävä, jos he voisivat päästä heidän\nlähettyvilleen. Mutta kuinka he pääsisivät heihin käsiksi La Vachen\ntapaisella suurella metsäisellä saarella, joka oli täynnä jylhiä\nkukkuloita ja läpitunkemattomia viidakoita! Palkinto luvattiin sille,\njoka keksisi ratkaisun, ja se sai esiin miehen, jolla oli erikoinen\nsuunnitelma ja joka oli itse halukas sen toteuttamaan.\n\nStephen Craddock oli ollut mitä kauhistuttavin ihminen, harhateille\njoutunut puritaani. Hän oli lähtöisin Salemista, vakavasta suvusta,\nja hänen ilkityönsä näyttivät olevan jonkinlainen vastalause heidän\nuskontonsa ankaruutta vastaan. Hän käytti rikollisuuden palvelukseen\nkaiken sen ruumiillisen voiman ja tarmon, joka oli hänellä perintönä\nesi-isäinsä hyveellisyyden palkkana. Hän oli älykäs, peloton ja\nerittäin lujatahtoinen mies, joten hänen nimensä jo nuoruusvuosina tuli\ntunnetuksi Amerikan rannalla.\n\nHän oli sama Craddock, joka oli tuomittu kuolemaan Virginiassa Seminole\nChiefin tappamisesta, ja vaikka hän pelastikin nahkansa, oli yleisesti\ntiedettyä, että hän oli lahjonut todistajat ja tuomarin.\n\nSittemmin hän orjakauppiaana, jopa merirosvonakin, niinkuin kerrottiin,\noli jättänyt jälkeensä huonon nimen Benin-lahdella. Lopulta hän oli\npalannut Jamaikaan mukanaan melkoinen omaisuus ja asettunut sinne\nelelemään synkkänä ja tuhlailevana. Tämä laiha, tyly ja vaarallinen\nmies tuli nyt maaherran luokse esittämään suunnitelmaa Sharkeyn\ntuhoamiseksi.\n\nSir Edward otti hänet vastaan jokseenkin välinpitämättömästi, sillä\nvaikka jotkut olivatkin huhuilleet hänen kääntyneen ja parantuneen, oli\nhän aina pitänyt Craddockia saastaisena lampaana, joka voisi turmella\nhänen koko pikku laumansa. Craddock näki maaherran epäluottamuksen,\nvaikka sitä peittikin muodollisen ja hillityn kohteliaisuuden ohut\nverho.\n\n\"Teillä ei ole mitään syytä pelätä minua\", sanoi hän. \"Olen nyt toinen\nmies kuin se, jonka te olette ennen tuntenut. Olen nyt hiljattain\ntaas nähnyt sen valon, jonka menetin silmistäni moneksi synkäksi\nvuodeksi. Se tapahtui meidän kansallisuuteemme kuuluvan pastori John\nSimonsin välityksellä. Jos teidän henkenne kaipaa elähdyttämistä,\nkunnioitettu herra, niin nyt saatte varmasti hyvin suloista lohdutusta\nkeskustelemalla hänen kanssaan.\"\n\nMaaherra kohotti pystymmäksi nenäänsä piispalliseen kirkkoon kuuluvan\nhenkilön ylpeydellä.\n\n\"Tulitte tänne puhumaan Sharkeystä, herra Craddock\" sanoi hän.\n\n\"Tuo Sharkey on raivostuttava olento\", virkkoi Craddock. \"Hänen häijy\nsisunsa on saanut raivota liian kauan, ja minussa on vahvistunut se\nkäsitys, että jos voin saada hänet käsiini ja lopullisesti tuhota\nhänet, tulee se olemaan kunnon teko, joka hyvittää monta entistä\nrikostani. Minulla on suunnitelma, jonka avulla voin saada hänet\nsatimeen.\"\n\nMaaherrassa heräsi harras mielenkiinto, sillä Craddockin\nteerenpilkkuisilla kasvoilla oli tuima ja toimelias ilme, josta saattoi\npäättää hänen olevan tosissaan. Hän oli joka tapauksessa merimies ja\ntappelija, ja jos hän todella halusi innokkaasti hyvittää entisyytensä,\nei tähän yritykseen voitu mistään keksiä parempaa miestä.\n\n\"Tämä tulee olemaan vaarallinen hanke, herra Craddock\", huomautti\nmaaherra.\n\n\"Jos menetän siinä henkeni, niin se mahdollisesti puhdistaa huonosti\nvietetyn elämäni muiston. Minulla on paljon hyvitettävää.\"\n\nMaaherra ei keksinyt tähän mitään vastaväitettä. \"Millainen on\nsuunnitelmanne?\" kysyi hän. \"Olette kai kuullut, että Sharkeyn\nparkkilaiva Onnellinen Vapautus on lähtöisin juuri Kingstonin\nsatamasta?\"\n\n\"Se kuului herra Codringtonille, jolta Sharkey sen otti puhkaisten oman\npurtensa, koska tuo toinen oli paljon lujempi\", sanoi sir Edward.\n\n\"Aivan oikein, mutta mahdollisesti ette ole kuullutkaan, että herra\nCodringtonilla on toinen samanlainen laiva, _Valkoinen Ruusu_, joka\non nytkin satamassa, ja joka on niin erehdyttävästi tuon merirosvojen\nanastaman aluksen näköinen, että niitä ei voisi erottaa toisistaan,\njollei _Valkoiseen Ruusuun_ olisi maalattu valkoista juovaa.\"\n\n\"Niinkö, mitä sitten?\" kysyi maaherra kiihkeästi sen näköisenä kuin\nainakin henkilö, joka on juuri pääsemäisillään selville jostakin\nsuunnitelmasta.\n\n\"Sen avulla on tuo mies houkuteltava meidän käsiimme.\"\n\n\"Ja millä tavoin?\"\n\n\"Minä annan maalata tuon juovan pois _Valkoisesta Ruususta_ ja\nmuovailen sen joka suhteessa samanlaiseksi kuin _Onnellinen Vapautus_\non. Sitten nostan purjeet ja lähden La Vachen saarelle päin, jossa tuo\nmies metsästelee villihärkiä. Nähdessään minut laivallani hän varmasti\nerehtyy luulemaan alusta omakseen, jota hän odottelee, ja niin hän itse\nsyöksyy surmansa suuhun.\"\n\nSe oli yksinkertainen suunnitelma ja tuntui maaherran mielestä\nkuitenkin tepsivältä. Epäröimättä hän antoi Craddockille luvan ryhtyä\nsen toteuttamiseen heti ja suorittaa mitä toimenpiteitä vain piti\ntarpeellisina päämääränsä saavuttamiseksi. Sir Edward ei ollut helposti\ninnostuva, sillä moneen hankkeeseen oli ryhdytty Sharkeytä vastaan,\nja niiden tulokset olivat osoittaneet, että hän oli yhtä viekas\nkuin armotonkin. Mutta tämä laiha puritaani, jolla oli niin huono\nmenneisyys, oli myöskin viekas ja armoton.\n\nKahden sellaisen miehen kuin Sharkeyn ja Craddockin välinen ottelu\nvetosi maaherran voimakkaaseen urheiluharrastukseen, ja vaikka hän oli\nsisimmässään vakuutettu siitä, että voitonmahdollisuudet olivat peräti\npienet, lähetti hän miehensä otteluun yhtä rauhallisesti, kuin jos\nkysymyksessä olisi ollut hevonen tai kukko.\n\nEnnen kaikkea oli toimittava nopeasti, sillä minä päivänä tahansa\nsaattoi laivanpohjan puhdistus olla suoritettuja merirosvot taas\nturvallisesti avomerellä. Mutta työtä ei ollutkaan kovin paljon\nja halukkaita apulaisia tarjoutui runsaasti, niin että _Valkoinen\nRuusu_ jo toisena päivänä suuntasi kulkunsa avomerelle. Satamassa oli\nmonta merimiestä, jotka tunsivat merirosvojen parkkilaivan muodon ja\ntaklauksen, eikä yksikään heistä voinut huomata pienintäkään erotusta\nnäiden kahden aluksen välillä. _Valkoisen Ruusun_ valkoinen juova\noli peitetty maalilla, sen mastot ja raakapuu tummennettu, joten\nsen ulkomuoto oli saatu yhtä likaiseksi kuin tuon tuulenpieksämän\nrosvolaivankin, ja sen keulapurjeeseen oli ommeltu suuri vinoneliön\nmuotoinen paikka.\n\nSen miehistö oli vapaaehtoisia, joista monet olivat aikaisemminkin\npurjehtineet Stephen Craddockin keralla. Perämies Joshua Hird, vanha\norjakauppias, oli ollut hänen toverinaan monella matkalla ja tuli\nnytkin esimiehensä käskystä.\n\nTämä rankaisuretkelle lähtevä parkkilaiva suuntasi kulkunsa Karaibin\nmeren poikki, ja tuon paikatun keulapurjeen nähdessään lensivät kaikki\nne pikku alukset, joita he kohtasivat, oikealle ja vasemmalle kuin\npelästyneet taimenet lammikossa. Neljäntenä iltana olivat he Abacoun\nniemestä viiden meripenikulman päässä lounaiseen.\n\nViidentenä he ankkuroivat aluksensa Tortoisesin lahteen La Vache-saaren\nluona, jossa Sharkey ja hänen neljä miestään olivat olleet\nmetsästämässä. Siinä oli metsäinen paikka, jossa kasvoi palmuja ja\nviidakkoa aina siihen kapeaan, hopeanväriseen, puolikuun muotoiseen\nhiekkakehään asti, joka kiersi pitkin rantaa. He olivat nostaneet\nmustan lipun ja punaisen viirin, mutta mitään vastausta ei kuulunut\nrannalta. Craddock koetti terästää näkökykyään toivoen joka hetki\nerottavansa veneen lähtevän saarelta heitä kohti ja Sharkeyn istuvan\npurjenuoria hoitelemassa. Mutta ilta ja yö kuluivat ja päivä ja vielä\ntoinenkin yö heidän näkemättä vilahdustakaan niistä miehistä, joita\nhe koettivat pyydystää ansaansa. Näytti siltä kuin he olisivat jo\nlähteneet.\n\nToisena aamuna Craddock nousi maihin löytääkseen jonkin\ntodistuskappaleen siitä, olivatko Sharkey ja hänen miehensä vielä\nsaarella. Se, mitä hän siellä huomasi, rauhoitti häntä paljon.\nIhan lähellä rantaa oli vihreästä puusta valmistettu savupirtti,\njollaisia käytettiin lihan säilyttämistä varten, sekä suuri varasto\npaistetun häränlihan kappaleita, joita riippui joka taholla nuorille\nripustettuina. Merirosvolaiva ei ollut vielä korjannut lihavarastojaan,\nja metsästäjät olivat siis vielä saarella.\n\nMiksi he eivät olleet näyttäytyneet? Johtuiko se siitä, että he\nolivat keksineet tämän vieraaksi laivaksi? Vai oliko siihen syynä\nse, että he metsästelivät saaren sisäosissa eivätkä vielä odottaneet\nlaivaa? Craddock ei vielä ollut selvillä siitä, kumpaa näistä kahdesta\nmahdollisuudesta oli paremmin uskottava, kun eräs Karaibian intiaani\ntuli tuomaan uutisia. Hän sanoi merirosvojen olevan saarella, ja\nselitti heidän leirilleen olevan yhden päivän jalkamarssin meren\nrannasta. He olivat varastaneet hänen vaimonsa, ja heidän iskujensa\njäljet punoittivat vieläkin hänen ruskeassa selässään. Heidän\nvihollisensa olivat hänen ystäviään, ja hän opastaisi vastatulleet\nsinne, missä merirosvot majailivat.\n\nCraddock ei olisi osannut toivoakaan mitään parempaa. Hän lähti siis\nvarhain seuraavana aamuna pienen seurueen kanssa, joka oli hampaita\nmyöten asestettu, intiaanin kanssa liikkeelle. Kokonaisen päivän he\nponnistelivat eteenpäin tiheikön lävitse ja kapusivat kallioitten\nylitse tunkeutuen yhä syvemmälle saaren yksinäisiin sisäosiin. Siellä\ntäällä he löysivät metsästäjäin jälkiä, teurastetun härän jätteitä tai\njalanjälkiä rämeikössä. Luulipa eräs heistä illan lähetessä kuulevansa\nkaukaista pyssyjen paukettakin.\n\nYön he viettivät puitten alla ja lähtivät taas liikkeelle, niin\npian kuin päivä alkoi koittaa. Puolenpäivän tienoissa he saapuivat\npuista valmistettujen majain luokse, joitten intiaani sanoi olevan\nmetsästäjäin leiripaikkana, mutta ne olivat täysin elottomat ja\näänettömät. Ilmeisestikin niiden asukkaat olivat metsästelemässä ja\npalaisivat illalla, minkä vuoksi Craddock miehineen asettui väijyksiin\nlähistöllä olevaan viidakkoon. Mutta ketään ei tullut, ja toinenkin yö\nvietettiin metsissä. Mitään muuta ei nyt voitu tehdä, ja Craddockin\nmielestä oli kahden päivän poissaolon jälkeen aika palata takaisin\nlaivalle.\n\nPaluumatka oli helpompi, koska he olivat jo tullessaan raivanneet\nitselleen polun. Ennen iltaa he olivat taas Palmulahden rannalla ja\nnäkivät laivansa keinuvan ankkurissa samassa paikassa, johon olivat sen\njättäneetkin. Veneensä airoineen he olivat vetäneet ylös pensaikkoon,\njoten heidän tarvitsi vain työntää se vesille ja soutaa parkkilaivalle.\n\n\"Siis hukkayritys!\" huudahti perämies Joshua Hird katsellen alas\nperäkannelta kasvot kalpeina.\n\n\"Hänen leiripaikallaan ei ollut ketään, mutta voihan hän kumminkin\ntulla tänne luoksemme\", sanoi Craddock pidellen köysiportaista.\n\nJoku alkoi nauraa kannella. \"Mielestäni olisi noiden miesten paras\njäädä veneeseen\", huomautti perämies.\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Kun tulette tänne ylös, ymmärrätte sen, kapteeni.\" Hän puhui\nkummallisen epäröivästi.\n\nVeri kohahti Craddockin laihoille kasvoille.\n\n\"Kuinka tämä on selitettävä, herra Hird?\" huudahti hän hypäten\nköysiportaille. \"Mitä te tarkoitatte antamalla määräyksiä minun\nvenemiehilleni?\"\n\nMutta hänen kiivetessään rintasuojuksen ylitse toinen jalka jo kannella\nja toinen polvi kaiteen päällä, tempaisi äkkiä pistoolinsa eräs\nhaarapartainen mies, jota hän ei ollut kertaakaan aikaisemmin nähnyt\nlaivallaan. Craddock tarttui lujasti miehen ranteeseen, mutta samassa\nhänen perämiehensä sieppasi miekan hänen kupeeltaan.\n\n\"Mitä koirautta tämä on?\" huusi Craddock katsellen raivostuneena\nympärilleen. Mutta miehet seisoskelivat pikku ryhmissä kannella\nnaureskellen ja kuiskaillen keskenään näyttämättä vähimmässäkään\nmäärin halukkailta häntä auttamaan. Jo ensi silmäyksellä Craddock\nhuomasi, että he olivat puetut mitä kummallisimmalla tavalla pitkiin\nratsastustakkeihin, pitkäliepeisiin samettitakkeihin, joissa oli\nvärilliset, polviin asti ulottuvat nauhakoristukset, muistuttaen niin\nollen enemmän hienoja herroja kuin merimiehiä.\n\nKatsellessaan heidän omituista ulkomuotoaan täytyi hänen lyödä nyrkillä\notsaansa ollakseen varma siitä, ettei nukkunut. Kansi näytti olevan\npaljon likaisempi kuin hänen viimeksi lähtiessään, ja joka taholta\ntuijottivat häneen oudot, auringon paahtamat kasvot. Hän ei tuntenut\nheistä ketään muita kuin Joshua Hirdin. Oliko laiva vallattu hänen\npoissaollessaan? Oliko tässä Sharkeyn miehiä hänen ympärillään? Tämän\najatuksen juolahtaessa hänen mieleensä hän riuhtasi itsensä rajusti\neroon toisista ja koetti kavuta laidan ylitse takaisin veneeseensä,\nmutta tusina kättä tarttui häneen silmänräpäyksessä, ja hänet\ntyönnettiin laivan perään ja sieltä sisään oman hyttinsä avonaisesta\novesta.\n\nSekin oli kokonaan toisenlainen kuin se hytti, josta hän oli lähtenyt.\nLattia oli erilainen, katto erilainen, huonekalut erilaisia. Hänen\nomansa oli ollut yksinkertainen ja karu. Tämä oli upea ja kuitenkin\nlikainen. Sen seinillä riippui kallisarvoisia samettiverhoja, joissa\noli viinitahroja. Seinälaudoitus taas oli hyvin kallisarvoista puuta,\njossa näkyi vieri vieressä pistoolinluotien jälkiä.\n\nPöydällä oli suuri Karaibin merta esittävä kartta ja sen ääressä\nistui harppi kädessä sileäksi ajeltu, kalpeakasvoinen mies, jolla oli\npäässään nahkalakki ja yllään vaaleanpunainen, damastikankainen takki.\nCraddock kalpeni nähdessään miehen pitkän, kapean ja ylpeäsieraimisen\nnenän sekä punareunaiset silmät, jotka tuijottivat häneen kiinteästi\nja huvitetusti niinkuin ainakin mestaripelaajan, joka on saattanut\nvastustajansa liikuntokyvyttömäksi.\n\n\"Sharkey?\" huudahti Craddock.\n\nSharkeyn ohuet huulet avautuivat, ja hän purskahti kimeään, räkättävään\nnauruun.\n\n\"Te hullu!\" huudahti hän ja kumartuen eteenpäin pisteli harpillaan\nCraddockin olkapäähän monta kertaa. \"Te tyhmä hupsu parka, koetitteko\nte vetää vertoja minulle?\"\n\nCraddock joutui suunniltaan, ei pistoksien tuottaman tuskan, vaan\nSharkeyn äänessä ilmenneen ylenkatseen vuoksi. Hän syöksyi merirosvon\nkimppuun puhkuen raivosta, lyöden, potkien, vääntelehtien ja pärskyen.\nTarvittiin kuusi miestä laahaamaan hänet alas lattialle keskelle pöydän\npirstoutuneita kappaleita -- eikä ainoakaan noista kuudesta päässyt\nilman vangin iskemää merkkiä. Mutta Sharkey katseli häntä yhä yhtä\nhalveksivasti. Ulkoa kuului taittuvan puun räiskettä ja pelästyneitten\näänten hälinää.\n\n\"Mitä tuo on?\" kysyi Sharkey.\n\n\"He ovat murskanneet veneen yhteislaukauksella, ja miehet ovat vedessä.\"\n\n\"Jääkööt sinne\", sanoi merirosvo. \"Kas niin, Craddock, nyt tiedätte\nkuinka asiat ovat. Olette minun laivallani ja minun armoillani.\nTiesin teidän olleen rohkean merimiehen, heittiö, ennenkuin ryhdyitte\ntällaiseen tekopyhän satamatyöläisen hommaan. Silloin eivät kätenne\nolleet sen puhtaammat, kuin minunkaan. Tahdotteko allekirjoittaa\nsopimuksen niinkuin perämiehennekin ja yhtyä meihin, vai heitänkö\nteidät laidan yli miestenne seuraksi?\"\n\n\"Missä on laivani?\" kysyi Craddock.\n\n\"Se puhkaistiin lahdelmassa.\"\n\n\"Ja miehet?\"\n\n\"Hekin ovat lahdelmassa.\"\n\n\"Siis minäkin olen auttamattomasti hukassa.\"\n\n\"Lyökää häneltä jalat poikki ja laahatkaa hänet laidan ylitse mereen\",\nsanoi Sharkey.\n\nMonet raa'at kädet laahasivat Craddockin ylös kannelle, ja aliperämies\nGalloway oli jo vetänyt miekkansa, esiin silpoakseen hänet, kun Sharkey\nriensi hytistään esiin kiihkeän näköisenä.\n\n\"Me voimme keksiä paremman rangaistuksen tuolle heittiölle!\" huusi hän.\n\"Lempo vieköön, se on kerrassaan hieno suunnitelma. Heittäkää hänet\npurjehuoneeseen kahleissa, ja tule sinä, aliperämies, tänne, että voin\nilmaista tarkoitukseni.\"\n\nSitten heitettiin Craddock sekä sielultaan että ruumiiltaan murjottuna\nja haavoitettuna pimeään purjehuoneeseen sillä tavoin kahlehdittuna,\nettä hän ei voinut hievahduttaa kättään eikä jalkaansa. Hänen\npohjoismaalainen verensä virtasi kiihkeästi suonissa, ja hänen tuima\nhenkensä kaipasi vain sellaista loppua, joka olisi voinut edes jossakin\nmäärin hyvittää hänen elämänsä pahoja tekoja. Koko yön hän makasi\npohjan kaarevan osan kohdalla kuunnellen veden kohinaa ja lautojen\nnatinaa, mikä ilmaisi hänelle laivan olevan avomerellä ja kiitävän\neteenpäin kovaa vauhtia. Varhain aamulla ryömi joku hänen luokseen\npimeässä purjeröykkiön ylitse.\n\n\"Tässä on rommia ja korppuja\", sanoi hänen entisen perämiehensä ääni.\n\"Tässä voi olla henkeni kysymyksessä, herra Craddock, kun tuon teille\nnämä.\"\n\n\"Te minut saitte tähän ansaan pyydystetyksi!\" huusi Craddock. \"Kuinka\nvastaatte siitä mitä olette tehnyt?\"\n\n\"Sen mitä tein, tein veitsenkärki lapaluitteni väliin painettuna.\"\n\n\"Jumala antakoon teille pelkurille anteeksi, Joshua Hird. Kuinka\njouduitte heidän käsiinsä?\"\n\n\"Asianlaita oli niin, kapteeni Craddock, että merirosvojen laiva\ntuli pohjaansa puhdistuttamasta samana päivänä, jolloin te läksitte\nsaarelle. He iskivät heti kimppuumme, ja koska meitä oli vain vähän,\nkun parhaat miehet olivat teidän mukananne nousseet maihin, kykenimme\nvain hyvin vaivaisesti tekemään vastarintaa. Muutamat menettivät\nhenkensä, ja he olivat onnellisimpia. Toiset tapettiin jälkeenpäin.\nMitä minuun tuli, pelastin henkeni taipumalla heidän vaatimuksiinsa.\"\n\n\"Ja he siis upottivat minun veneeni?\"\n\n\"He upottivat sen, ja sitten Sharkey ja hänen miehensä, jotka olivat\npitäneet meitä silmällä viidakosta, tulivat takaisin laivalle. Hänen\nisoraakapuunsa oli taittunut ja paikattu viime matkalla, joten hän\nepäili meitä nähdessään meidän raakapuumme olevan ehjän. Silloin hänen\nmielessään heräsi ajatus virittää teille sama ansa, jonka te olitte\nhänelle asettanut.\"\n\nCraddock voihkaisi.\n\n\"Kuinka minä en sattunut huomaamaan tuota paikattua raakapuuta?\" mutisi\nhän. \"Mutta minne me olemme menossa?\"\n\n\"Kuljemme luoteeseen.\"\n\n\"Luoteeseen! Me olemme siis matkalla takaisin Jamaikaan.\"\n\n\"Niin, kahdeksan solmuvälin nopeudella.\"\n\n\"Oletteko kuullut, mitä he aikovat tehdä minulle?\"\n\n\"En ole. Jos vain allekirjoittaisitte heidän vaatimuksensa --?\"\n\n\"Riittää jo, Joshua Hird! Olen liian usein pannut jo sieluni vaaraan.\"\n\n\"Kuten haluatte! Olen tehnyt mitä voin. Hyvästi!\"\n\nKoko sen yön ja seuraavan päivän _Onnellinen Vapautus_ kulki länteen\npäin, ja Stephen Craddock makasi pimeässä purjehuoneessa tempoillen\nkärsivällisesti rannerautojaan. Toisen hän olikin saanut kiskotuksi\nirti, joskin se maksoi hänelle joitakin ruhjoutuneita ja verestäviä\nrystysiä, mutta vaikka hän kuinka yritti, ei hän voinut saada toista\nirralleen, ja hänen nilkkansakin olivat lujasti kahlehditut.\n\nTunnin toisensa perästä hän kuuli veden loisketta ja ymmärsi, että\nlaivan täytyi kulkea täyttä vauhtia länteen päin. Siinä tapauksessa\npitäisi heidän jo melkein olla perillä Jamaikassa. Mikähän suunnitelma\nSharkeyllä olikaan ja mitä hyötyä hän toivoi uhristaan? Craddock\nkiristeli hampaitaan ja vannoi, että vaikkakin hän oli joskus tahallaan\nollut roisto, ei hän koskaan olisi sellainen pakosta.\n\nToisena aamuna Craddock huomasi, että purjeita oli vähennetty sekä että\nlaiva käänsi hitaasti tuuleen päin, koska nyt tuntui heikko sivutuuli.\nPurjehuoneen vaihteleva kaltevuus ja kannelta kuuluvat äänet ilmaisivat\nhänen harjaantuneille aisteilleen täsmälleen mitä milloinkin oli\ntekeillä. Lyhyet käänteet ilmaisivat, että oltiin lähellä rantaa sekä\nettä laiva pyrki johonkin määrättyyn kohtaan. Siinä tapauksessa heidän\noli täytynyt päästä Jamaikan rannalle. Mutta mitä asiaa saattoi tällä\nlaivalla olla siellä?\n\nSilloin kuului kannelta äkkiä raikkaita eläköönhuutoja, sitten tykin\nlaukaus hänen päänsä yläpuolelta, ja senjälkeen vastaukseksi kaukaa\nvedenpintaa myöten toisten tykkien jyminää. Craddock nousi istumaan ja\nhöristi korviaan. Oliko laiva joutunut taisteluun? Vain yksi tykki oli\nlaukaistu, ja vaikka vastaukseksi oli kuulunut monta jymähdystä, ei\nainoakaan paukahdus ollut ilmaissut minkään laukauksen osuneen laivaan.\nJos siis ei ollut kysymyksessä taistelu, niin tuo oli ymmärrettävä\ntervehdyslaukaukseksi. Mutta kuka tervehtisi Sharkeytä, merirosvoa?\nAinoastaan toinen merirosvolaiva sen voisi tehdä. Senpävuoksi\nCraddock oikaisitte taas voihkaisten ja rupesi uudelleen rimpuilemaan\nvapautuakseen siitä käsiraudasta, joka yhä painoi hänen oikeaa\nrannettaan.\n\nMutta äkkiä kuului ulkoa kompuroivia askelia, ja tuskin hän ennätti\nkietaista irrallaan olevat kahleet vapaan kätensä ympärille, kun oven\nsalpa avattiin ja kaksi merirosvoa tuli sisään.\n\n\"Onko sinulla vasara mukanasi, kirvesmies?\" kysyi toinen, jonka\nCraddock tunsi isoksi aliperämieheksi. \"Kolkutappas siis irti hänen\njalkakahleensa. Paras on jättää käsiraudat paikalleen -- turvallisempi\non pitää häntä sellaisena.\"\n\nVasarallaan ja taltallaan irroitti kirvesmies kahleet.\n\n\"Mitä te aiotte minulle tehdä?\" kysyi Craddock.\n\n\"Tulkaa kannelle niin näette.\"\n\nMerimies tarttui hänen käsivarteensa ja laahasi hänet tylysti\nporraskoppelon juurelle. Hänen päänsä päällä oli kappale sinistä\ntaivasta. Sen jakoi kahtia peräpurjeen tanko, jonka latvassa\nheilui lippuja. Mutta noiden lippujen näkeminen salpasi Stephen\nCraddockilta hengen. Sillä niitä oli kaksi, ja brittiläisten rehellinen\nkansallislippu liehui noiden heittiöiden oman lipun yläpuolella.\n\nSilmänräpäykseksi Craddock pysähtyi ällistyneenä, mutta takana olevat\nmerirosvot sysäsivät hänet kovakouraisesti portaita ylös. Kannelle\nastuessaan hän loi katseensa aavalle merelle päin, ja siellä näkyi taas\nbrittiläinen lippu, joka hulmusi punaisen laiva-viirin yläpuolella, ja\nkaikki mastotouvit ja korkeammat kohdat oli seppelöity viireillä.\n\nOliko alus siis vallattu? Mutta se oli mahdotonta, sillä merirosvoja\nseisoskeli ryhmissä rintavarustusten ja tykinaukkojen kohdalla\nheilutellen iloisesti hattujaan ilmassa. Selvimmin pisti heistä\nsilmään perämiesluopio, joka seisoi keulakannen kärjessä ja teki hyvin\nvoimakkaita eleitä. Craddock katsahti laidan ylitse nähdäkseen, mille\nhe tuolla tavoin osoittivat iloaan. Silloin hän välähdyksessä huomasi,\nkuinka vaarallinen hetki oli.\n\nKeulan puolella, noin meripenikulman päässä, näkyivät Port Royalin\nvalkoiset talot ja linnoitukset, jossa kaikkialla katoilla liehui\nlippuja. Suoraan edessä oli Kingstonin kaupunkiin johtavain\nvallipaalujen alkupää. Neljännespenikulman päässä ponnisteli pieni alus\nheikossa vastatuulessa. Sen maston kärjessä liehui brittiläisten lippu\nja se oli ylt'yleensä viireillä koristettu. Kannella saattoi erottaa\ntiheän ryhmän ihmisiä, jotka hurrasivat ja heiluttivat hattujaan, ja\npunaiset vilahdukset ilmaisivat hänelle, että joukossa oli linnan\nvartioväen upseerejakin.\n\nSilmänräpäyksessä, toiminnanmiehen nopealla älyllä Craddock ymmärsi\nkaikki. Sharkey, jonka selvimpiä luonteenpiirteitä olivat pirullinen\nkavaluus ja rohkeus, näytteli nyt sitä osaa, joka olisi kuulunut\njuuri Craddockille itselleen, jos hän olisi palannut voitokkaana.\n_Hänen_ kunniakseen kajahtelivat tervehdyslaukaukset ja liehuivat\nliput. _Hänen_ tervetuliaisikseen lähestyi tuo laiva, jossa saapuivat\nmaaherra, linnan ylipäällikkö sekä saaren korkeimmat toimihenkilöt.\nKymmenen minuutin kuluttua he joutuisivat kaikki _Onnellisen\nVapautuksen_ tykkien ampumamatkalle, ja Sharkey olisi voittanut\nsuurimman pelin, jonka kukaan merirosvo vielä koskaan oli voittanut.\n\n\"Tuokaa hänet esiin\", huusi merirosvojen kapteeni Craddockin\nilmestyessä näkyviin kirvesmiehen ja aliperämiehen välissä. \"Pitäkää\nampuma-aukot suljettuina, mutta tykit laukaisukunnossa, ja seisokaa\nlaivanreunalla. Vielä pari kaapelinmittaa, ja he ovat meidän\nkäsissämme.\"\n\n\"He alkavat loitota meistä\", sanoi puosu. \"Lienevätköhän päässeet\nasiasta hajulle.\"\n\n\"Se asia järjestyy pian\", virkkoi Sharkey luoden rumat silmänsä\nCraddockiin. \"Seiso siinä, juuri siinä, jossa voivat tuntea sinut, käsi\ntukiköydellä ja heiluta hattuasi heille. Nopeasti, tai aivosi valuvat\ntakillesi. Pistäppäs veitsesi tuuman verran hänen lihaansa, Ned. No,\nheilutatko hattuasi? Koetteleppas häntä uudelleen, Ned. Hoi, ampukaa\nhänet! Pysähdyttäkää hänet!\"\n\nMutta se oli myöhäistä. Käsirautoihin luottaen oli aliperämies\nirroittanut hetkiseksi kätensä Craddockista. Siinä silmänräpäyksessä\ntämä sysäsi kirvesmiehen kauemmaksi ja hyppäsi kaiteen ylitse mereen,\njossa ui henkensä puolesta pistoolin kuulien räiskyessä hänen\nympärillään. Häneen oli osunut tuon tuostakin, mutta tarvitaan monta\nluotia, ennenkuin saadaan tapetuksi luja ja voimakas mies, joka on\npäättänyt vielä suorittaa jonkin teon ennen kuolemaansa. Hän oli hyvä\nuimari, ja vaikka hänen jälkeensä veteen jäikin punainen juova, kasvoi\nvälimatka hänen ja merirosvojen laivan välillä nopeasti.\n\n\"Antakaa minulle musketti!\" huusi Sharkey kiroten hurjasti.\n\nHän oli mainio ampuja, eivätkä hänen rautaiset hermonsa koskaan\npettäneet häntä hädässä. Tumma pää, joka ilmestyi aallonharjalle ja\ntaas painui alas aallon toiselle puolen, oli jo molempain alusten\nkeskivälillä. Sharkey tähtäsi kauan, ennenkuin laukaisi. Pyssyn\npamahtaessa uimari kohottautui pystyyn vedessä, heilutti kättään\nvaroitusmerkiksi ja karjaisi niin voimakkaalla äänellä, että se kajahti\nyli lahden. Kun sitten maaherran alus käänsi päinvastaiseen suuntaan\nsuuret purjeensa, ja merirosvot laukaisivat hyödyttömästi kaikilla\nsivutykeillään, hymyili Stephen Craddock jurosti kuolintuskissaan ja\nvaipui hitaasti sille kullanhohtoiselle leposijalle, joka kimmelsi\nsyvällä hänen alapuolellaan.\n\n\n\n\nSHARKEYN TUHO\n\n\nSharkey, hirveä Sharkey, oli taas liikkeellä. Kaksi vuotta Koromandelin\nrannalla tapahtuneen seikkailun jälkeen hänen musta kuolemanaluksensa\n_Onnellinen Vapautus_ vaaniskeli Karaibin merellä, niin että kauppa-\nja kalastajalaivain täytyi kiitää henkensä kaupalla tuon paikatun\nkeulapurjeen uhkaavasti kohotessa näkyviin troopillisen meren\nsinipunervan partaan yläpuolelle.\n\nSamoin kuin linnut painuvat maahan haukan varjon langetessa kedolle\ntai samoin kuin viidakon asukkaat kyyristyvät ja värisevät kuullessaan\nyöllä tiikerin käheän huudon, samoin levisi huhu meren mustan kirouksen\nsaapumisesta kaikkiin liikkeellä oleviin laivoihin aina Nantucketin\nvalaanpyyntilaivoista Charlestonin tupakka-aluksiin, ja Cadizin\nespanjalaisista muonanhankintalaivoista sokerilla lastattuihin aavan\nvaltameren kauppa-aluksiin asti.\n\nMuutamat pysyttelivät rannikolla valmiina poikkeamaan lähimpään\nsatamaan, toiset taas väistyivät kauas tunnetuilta kauppalinjoilta,\nmutta yksikään niistä ei ollut niin uljas, ettei olisi hengittänyt\nvapaammin päästyään matkustajineen ja lasteineen turvallisesti jonkin\nsuojelevan linnoituksen tykinluotien kantomatkalle.\n\nKaikilla saarilla kerrottiin hiiltyneistä tuuliajolla olevista\nesineistä, äkkivälähdyksistä, joita oli nähty kaukaa öiseen aikaan ja\nBahaman rannan kuivalla hiekalla lojuvista runnelluista ruumiista.\nKaikki nämä merkit olivat selviä todistuksia siitä, että Sharkey oli\ntaas ruvennut entiseen veriseen leikkiinsä.\n\nNämä kirkkaat meret ja keltaisen hiekan reunustamat palmuja kasvavat\nsaaret ovat merirosvojen mieluisia ja vakinaisia olinpaikkoja. Heidän\nedeltäjänsä oli seikkailuja rakastava hieno mies, kunniallisen suvun\njäsen, joka taisteli isänmaanystävänä, vaikka olikin valmis ottamaan\npalkkansa ryöstämällä espanjalaisilta.\n\nSitten, vuosisadan kuluttua, tuo siivo olento oli väistynyt suodakseen\ntilaa bukkaniereille, jotka olivat aivan tavallisia ja väärentämättömiä\nrosvoja, mutta noudattivat kuitenkin jonkinlaista omaa täsmällistä\nlakikirjaansa, tottelivat eteviä päälliköitään ja ryhtyivät suuriin\nvalmiiksi suunniteltuihin yrityksiin.\n\nHekin väistyivät aikanaan, niin ettei heidän laivastojaan enää näkynyt\nmissään eikä kaupunkien enää tarvinnut pelätä heidän ryöstöretkiään.\nHeidän tilalleen ilmestyi pahin kaikesta, yhteiskunnan ulkopuolella\nelelevä, ihmisten hylkäämä merirosvo, merten verenhimoinen vitsaus,\njoka oli sodassa koko ihmissuvun kanssa. Tämän kehnon poikueen oli\nkahdeksannentoista vuosisadan alkupuoli hautonut ilmoille. Heidän\njoukossaan taas ei ollut ainoatakaan, jota olisi voinut julkeudessa,\nhäijyydessä ja huonossa maineessa verrata ainutlaatuiseen Sharkeyhin.\n\nToukokuun alkupuolella vuonna 1720 pysyttelihe _Onnellinen Vapautus_\nnoin viidentoista meripenikulman päässä Antiikista länteenpäin. Se oli\nkääntänyt keulamastonsa alimman raa'an purjeen taaksepäin ja odotteli\nsiinä nähdäkseen minkä rikkaan ja turvattoman aluksen passadituuli\nkuljettaisi paikalle.\n\nKolme päivää se oli lepäillyt siinä synkkänä mustana täplänä keskellä\naavaa safiirinsinistä valtamerta. Kaukana kaakossa häämöttivät\ntaivaanrannalla Hispaniolan matalat, siniset kukkulat.\n\nTunti tunnilta turhan odotuksen aikana oli Sharkeyn raju luonto\nkiihtynyt, sillä hänen ylpeä sisunsa ei voinut sietää minkäänlaista\nvastustusta edes kohtalon taholta. Aliperämiehelleen Ned Gallowaylle\nhän oli sinä iltana rumalla tavallaan nauraa hirnahtaen sanonut, että\nensimmäiseksi vallatun aluksen miehistö saisi vastata hänelle näin\npitkäaikaisesta odotuksesta.\n\nTämän merirosvolaivan hytti oli kookas huone, jonka seinillä riippui\npaljon himmenneitä koristuksia ja jonka sisustuksessa ylipäänsäkin\nvallitsi kummallinen ylellisyyden ja epäjärjestyksen sekoitus.\nVeistoksilla koristetussa kiilloitetussa santelipuulaudoituksessa oli\nrumia likatahroja ja humalapäässä ammuttujen luotien reikiä.\n\nKalliita samettikankaita ja pitsejä oli kasattuina\nbrokaadipäällysteisille leposohville, ja kallisarvoiset\nmetalliesineet ja taulut täyttivät joka komeron ja nurkan, sillä tämä\nmerirosvokapteeni oli heittänyt sikin sokin huoneeseensa kaikenlaista,\nmikä oli miellyttänyt häntä satojen laivojen lastia ryöstäessään.\nKallisarvoinen pehmeä matto peitti lattiaa, mutta siinä oli paljon\nviinitahroja ja tupakan polttamia reikiä.\n\nKatossa riippuva suuri messinkilamppu loi kirkasta keltaista valoa\ntähän omituiseen huoneeseen ja niihin kahteen mieheen, jotka istuivat\npaitahihasillaan viinipullojensa ääressä syventyneinä pikettipeliin.\nMolemmat polttelivat pitkiä piippuja, ja ohut sininen savu täytti\nkajuutan leijaillen ylöspäin kattoluukkua kohti, joka oli puoliavoin ja\njätti siten näkyviin kaistaleen tummansinipunervaa, tähtien koristamaa\ntaivaanlakea.\n\nAliperämies Ned Galloway oli suurikokoinen uusenglantilainen heittiö,\nainoa mätämuna oivallisessa puritaaniperheessä. Hänen rotevat jäsenensä\nja valtava ruumiinsa olivat pitkän jumalaapelkäävän esi-isäsarjan\nperintöä, kun taas hänen musta ja raju sydämensä oli kokonaan hänen\nyksityisomaisuuttaan. Ohimoihin asti ulottuvine partoineen, hurjine\nsinisine silmineen, leijonan harjaa muistuttavine karkeille tummine\nhiuksineen ja suunnattomine kultaisine korvarenkaineen hän oli\nnaisten epäjumala jokaisessa rannikkoseudun pahamaineisessa paikassa\nTortugasta Maracaiboon asti. Punainen lakki, sininen silkkipaita,\nruskeat samettihousut koreine polvikoristuksineen sekä pitkävartiset\nmerimiehensaappaat muodostivat tämän Rosvo-Herkuleen vaateparren.\n\nKapteeni John Sharkeyn ulkomuoto oli kokonaan toisenlainen. Hänen\nkapeat, kuluneet, sileiksi ajellut kasvonsa olivat kuolonkalpeat,\neikä Intian voimakas aurinkokaan ollut voinut niille muuta kuin\nmuuttanut ne vieläkin enemmän pergamentinvärisiksi. Hänen päänsä oli\nosittain kalju, reunoilla vain näkyi joitakin harvoja rohtimentapaisia\nsuortuvia. Otsa oli kalteva ja kapea. Hänen ohut nenänsä pisti\nterävänä näkyviin, ja sen kummallakin puolen olivat lähekkäin ne\nkelmun peittämät siniset silmät, joita voimakkaatkin miehet kavahtivat\npelon ja vastenmielisyyden valtaamina. Hänen luisevat kätensä pitkine\nhoikkine sormineen, jotka värisivät lakkaamatta kuin hyönteisen\ntuntosarvet, hypistelivät yhtämittaa kortteja ja hänen edessään olevaa\nkultakasaa. Hänen pukunsa oli jotakin tummaa, paksua kangasta, mutta ne\nihmiset, jotka näkivät nuo peloittavat kasvot, eivät tosiaankaan paljon\nhuomanneet niiden yhteyteen kuuluvaa pukua.\n\nPeli keskeytyi äkkiä, sillä kajuutan ovi temmattiin rajusti auki ja\nsisälle syöksyi kaksi hurjan näköistä miestä: puosu Israel Martin ja\ntykkimies Red Foley. Silmänräpäyksessä Sharkey oli seisoallaan pistooli\nkummassakin kädessä ja murhanhimo silmissä.\n\n\"Lempo teidät roistot periköön!\" huusi hän. \"Näen selvästi, että jollen\nammu aina silloin tällöin yhtä teistä, niin unohdatte, mikä mies minä\nolen. Mitä tarkoitatte tunkeutumalla kajuuttaani, ikäänkuin se olisi\nhalpa oluttupa?\"\n\n\"Kuulkaahan, kapteeni Sharkey\", virkkoi Martin synkkä ilme\ntiilikivenpunaisilla kasvoillaan, \"juuri tuontapainen puheensävy on\nhuonontanut meidän välejämme. Olemme saaneet siitä kylliksemme.\"\n\n\"Ja enemmänkin kuin kylliksemme\", huomautti tykkimies Red Foley.\n\"Merirosvolaivalla ei ole laisinkaan ensimmäistä perämiestä, ja sen\nvuoksi puosu, tykkimies ja aliperämies ovat laivaupseereja.\"\n\n\"Olenko väittänyt sitä vastaan?\" kysyi Sharkey kiroten.\n\n\"Te olette häväissyt meitä ja kohdellut meitä huonosti miesten nähden,\nja tuskin me tällä hetkellä ymmärrämme, miksi meidän pitäisi panna\nhenkemme vaaraan taistelemalla tämän kajuutan puolesta.\"\n\nSharkey huomasi jotakin vakavaa olevan ilmassa. Hän laski\npistoolit kädestään ja nojautui taaksepäin tuolissaan paljastaen\nsilmänräpäykseksi keltaiset torahampaansa.\n\n\"Onpa tämä surkeaa puhetta\", virkkoi hän, \"kun kaksi reipasta miestä,\njotka ovat tyhjentäneet monta pulloa ja katkaisseet monta kurkkua\nkanssani, nostavat nyt riidan tyhjästä. Tiedän teidän olevan reiluja\npoikia, jotka lähtisivät kanssani vaikkapa itse pirua vastaan, jos\nkäskisin. Sanokaa muonamestarille, että hän tuo lasit tänne ja\nupottakaamme viiniin kaikki epäystävällisyys väliltämme.\"\n\n\"Nyt ei ole juomisen aika, kapteeni Sharkey\", vastasi Martin. \"Miehet\npitävät neuvottelua isonmaston juurella ja voivat tulla peräkannelle\nmillä hetkellä tahansa. Heillä on paha mielessä, kapteeni Sharkey, ja\nme olemme tulleet varoittamaan teitä.\"\n\nSharkey hypähti seinällä riippuvan messinkikahvaisen miekan luo.\n\n\"Menkööt helvettiin, joka ainoa noista roistoista!\" huusi hän. \"Kun\nminä olen halkaissut sisälmykset näkyviin parilta heistä, niin he ehkä\nkuuntelevat järkipuhetta.\"\n\nMutta toiset sulkivat häneltä tien ovelle, jonne hän pyrki\nraivostuneena.\n\n\"Heitä on neljäkymmentä, ja Sweetlocks johtaa\", sanoi Martin.\n\"Avonaisella kannella he varmasti silpoisivat teidät kappaleiksi.\nMahdollisesti voimme täältä kajuutasta torjua heidät pistooleillamme.\"\n\nTuskin hän oli saanut tämän sanotuksi, kun kannelta alkoi kuulua\nraskasta askelten töminää. Sitten seurasi täydellinen hiljaisuus, jonka\naikana ei kuulunut muuta kuin hiljaista vedenloisketta aluksen kylkiä\nvastaan. Vihdoin kajahti ovelle rämähtävä isku kuin pistoolinperästä\nja samassa astui kajuuttaan itse Sweetlocks, pitkä tumma mies, jonka\ntoisella poskella hehkui hyvin tummanpunainen syntymämerkki. Hänen\nrehentelevä ilmeensä laimeni hiukan, kun hän katseli noihin vaaleisiin\nkalamaisiin silmiin.\n\n\"Kapteeni Sharkey\", sanoi hän, \"tulen miehistön edustajana.\"\n\n\"Niin olen kuullut, Sweetlocks\", vastasi kapteeni hiljaa. \"Toivon\nsaavani elää halkaistakseni teidän liivinne ylhäältä alas asti palkaksi\ntämän yön työstä.\"\n\n\"Sen saa tulevaisuus näyttää, kapteeni Sharkey\", virkkoi merimies,\n\"mutta jos katsotte ylös, huomaatte minun takanani olevan sellaisia,\njotka eivät tule sietämään minun pahoinpitelemistäni.\"\n\n\"Emme lempo soikoon\", murahti matala ääni ylhäältä, ja luodessaan\nkatseensa ylöspäin huomasivat kajuutassa olevat upseerit suuren joukon\nhurjia, partaisia, ahavoituneita kasvoja tuijottamassa alas heihin\navonaisesta kajuutanakkunasta.\n\n\"No, mitä te tahdotte?\" kysyi Sharkey. \"Pukekaa se sanoiksi mies, ja\nlopettakaamme tämä.\"\n\n\"Miesten mielestä\", aloitti Sweetlocks, \"te olette itse piru. He\narvelevat, ettei onni voi heitä suosia niin kauan kuin he purjehtivat\nmerellä semmoisessa seurassa. Oli aika, jolloin me sieppasimme\npari kolmekin alusta päivässä ja jokaisella miehellä oli naisia ja\ndollareita mielin määrin, mutta nyt pitkään toviin emme ole saaneet\nnäkyviimme yhtäkään purjetta emmekä ole Bahaman rannikolta lähdettyämme\nsiepanneet yhtäkään alusta kolmea kurjaa purtta lukuunottamatta.\nNiinikään he tietävät, että te tapoitte puuseppä Jack Bartholomewin\nlyömällä häntä päähän sangolla, niin että jokainen meistä saa pelätä\nhenkeään. Sitäpaitsi on rommi loppunut ja meidän on ollut pakko tyytyä\nlikööriin. Sen lisäksi te istutte kajuutassa, vaikka sopimusehtoihin\nkuuluu, että teidän on juotava ja remuttava miehistön kanssa. Kaikkien\nnäiden syiden perusteella on yleisessä kokouksessa päätetty --\"\n\nSharkey oli salaa vetänyt pöydän alla pistoolin hanan vireeseen, joten\nsaattoi olla hyödyksi kapinoitsevalle miehistön edustajalle, ettei\nhän ennättänytkään lopettaa sanottavaansa, sillä juuri tällä hetkellä\nkuului kannelta nopeaa askelten töminää, ja sisään ryntäsi laivapoika\naivan kiihtyneenä uutisistaan.\n\n\"Laiva!\" kirkaisi hän. \"Suuri laiva, ja ihan meidän lähellämme!\"\n\nSilmänräpäyksessä unohtui riita, ja merirosvot syöksyivät kukin omalle\npaikalleen. Tosiaankin oli ihan heidän likellään suuri täysivarusteinen\nalus, joka lipui hiljalleen eteenpäin leudon passadituulen työntämänä.\n\nIlmeisestikin se oli tullut kaukaa eikä tietänyt mitään Karaibin meren\nvaaroista, sillä se ei vähimmässäkään määrin koettanut loitota siitä\nmatalasta tummasta aluksesta, joka oli niin lähellä sen keulaa, vaan\nlasketti suoraan eteenpäin, ikäänkuin sen pelkkä koko olisi voinut sitä\nauttaa.\n\nNiin uhkarohkea se oli, että merirosvot rientäessään irroittamaan\ntykkiensä taklauksia ja nostaessaan taistelulyhtynsä luulivat jo\nsilmänräpäyksen ajan sotalaivan yllättäneen heidät torkkumassa.\n\nMutta, nähdessään sen pulleat laidat, joissa ei ollut laisinkaan\ntykinaukkoja, sekä huomatessaan sen takeloiduksi kauppalaivan tavoin\npuhkesi heidän suustaan riemuhuuto, ja silmänräpäyksessä he olivat\nkääntäneet vokkaraakansa. He ohjasivat oman aluksensa kyljekkäin toisen\nkanssa, heittivät iskukoukkunsa siihen kiinni ja singahduttivat lauman\nkirkuvia ja kiroilevia raakalaisia sen kannelle.\n\nPuolisen tusinaa vahtipalvelustaan suorittavia merimiehiä tapettiin\npaikalleen, perämiehen kaatoi Sharkey, ja Ned Galloway heitti\nhänet mereen. Ennenkuin nukkujat ennättivät nousta istumaan\nmakuulavitsoillaan, oli alus merirosvojen käsissä.\n\nKävi selville, että tämä täysin takeloitu laiva oli nimeltään\n_Portobello_ -- kapteenina laivuri Hardy -- sekä että se oli matkalla\nLontoosta Jamaikalle Kingstoniin lastinaan puuvillatavaroita ja\nvannerautaa.\n\nTehtyään vaarattomiksi vankinsa, jotka kaikki oli kasattu yhteen\nsokaistuneina ja hämmentyneinä, hajaantuivat merirosvot eri\ntahoille laivaa etsimään ryöstösaalista ojentaen kaiken löytämänsä\nsuurikokoiselle aliperämiehelle, joka vuorostaan siirsi ne laidan\nylitse _Onnelliseen Vapautukseen_ ja sijoitti ne isonmaston juurelle\nvartijan huolehdittavaksi.\n\nLastilla ei ollut heille paljon merkitystä, mutta aluksen raha-arkussa\noli tuhat guineaa, ja joukossa oli kymmenisen matkustajaa, niistä\nkolme varakasta jamaikalaista kauppiasta, joilla kaikilla oli mukanaan\nLontoosta kotiin vietäväksi arvokkaita matkalaukkuja. Kun kaikki\nryöstösaalis oli koottu talteen, laahattiin matkustajat ja laivamiehet\naluksen keskikohdalle, jossa kukin Sharkeyn kylmästi hymyillessä\nheitettiin laidan ylitse -- Sweetlocksin seisoessa kaiteen vieressä\nja sivaltaessa jokaista lyöntimiekallaan heidän kulkiessaan hänen\nohitseen, jottei joku voimakas uimari voisi pelastua esittämään\nsyytöksiä heitä vastaan. Arvokkaan näköinen, harmaatukkainen nainen,\nerään uutisviljelijän vaimo, oli vankien joukossa, mutta hänetkin\nheitettiin laidan ylitse, vaikka hän tempoilikin vastaan ja huusi.\n\n\"Armoako, sinä lutka!\" hirnahti Sharkey. \"Olet hyvinkin kaksikymmentä\nvuotta liian vanha siihen.\"\n\n_Portobellon_ kapteeni, rivakka, sinisilmäinen, harmaapartainen mies,\noli viimeisenä kannella. Hän seisoi tukevan ja lujan näköisenä lyhtyjen\nvalossa Sharkeyn kumarrellessa ja teeskennellysti hymyillessä hänen\nedessään.\n\n\"Laivuri on velvollinen osoittamaan kohteliaisuutta toiselle\", virkkoi\nhän, \"ja hitto minut periköön, ellei kapteeni Sharkey noudata hyviä\ntapoja! Olen säästänyt teidät viimeiseksi, niinkuin näette, mikä\nsopiikin kunnon kapteenille. Kas niin, juropääni, nyt olette nähnyt\ntoisten lopun ja voitte astua laidan ylitse kevein mielin.\"\n\n\"Niin teenkin, kapteeni Sharkey\", vastasi vanha merimies, \"sillä olen\nsuorittanut velvollisuuteni niin pitkälle kuin voimani ovat riittäneet.\nMutta ennenkuin astun laidan ylitse, haluaisin lausua teille jonkin\nsanan.\"\n\n\"Jos se tapahtuu minun hellyttämisekseni, voitte säästää sen vaivan.\nOlette antanut meidän odottaa tässä kolme päivää, ja hitto minut\nperiköön, jos yksikään teistä jää henkiin!\"\n\n\"Ei, tahdon vain kertoa teille sellaista, mikä on tarpeellista. Te ette\nole vielä löytänyt laivan todellista aarretta.\"\n\n\"Enkö ole? Lempo minut periköön, jollen viileskele teidän maksaanne,\nkapteeni Hardy, siinä tapauksessa ettette voi vastata sanoistanne!\nMissä on tämä mainitsemanne aarre?\"\n\n\"Se ei ole kulta-aarre, vaan kaunis tyttö, joka ei liene teille sen\nvähemmän mieleen.\"\n\n\"Missä hän siis on? Ja miksi hän ei ollut toisten joukossa?\"\n\n\"Kerron sen nyt teille. Hän oli kreivi ja kreivitär Ramirezin ainoa\ntytär. Hänen vanhempansa olivat niiden joukossa, jotka te murhasitte.\nHänen nimensä on Inez Ramirez, erään Espanjan ylhäisimmän suvun jäsen.\nIsä oli Chagren maaherra ja oli juuri matkalla sinne. Tyttö sattui\nkiintymään, mikä ei ole harvinaista hänen iällään, erääseen tällä\nlaivalla olevaan paljon alempisäätyiseen henkilöön. Sen vuoksi hänen\nvanhempansa, joka olivat mahtavia henkilöitä eivätkä sallineet sanaansa\nvastustettavan, pakottivat minut sulkemaan tytön erilliseen kajuuttaan\nomani takana. Siellä häntä säilytettiin ankarasti, ruoka vietiin\nhänelle sinne eikä hänen sallittu nähdä ketään. Tämän kerron teille\nviimeiseksi lahjaksi, vaikka en itsekään ymmärrä miksi niin teen,\nsillä te olette mitä petomaisin roisto, ja minulle tuottaa kuollessani\nlohdutusta se ajatus, että te varmasti joudutte hirsipuuhun tässä\nmaailmassa ja helvettiin tulevassa.\"\n\nTämän sanottuaan hän juoksi kaiteen luo ja hyppäsi pimeyteen rukoillen\nmerenhelmaan vajotessaan, ettei tuon tytön kavaltamista luettaisi liian\nraskaaksi taakaksi hänen sielulleen.\n\nKapteeni Hardyn ruumis ei ollut vielä ennättänyt neljänkymmenen sylen\nsyvyydessä olevalle hiekkapohjalle, ennenkuin merirosvot syöksyivät\nkajuutan käytävään. Kapteenin hytin peräseinässä oli tosiaankin\nteljellä varustettu ovi, jota he eivät olleet huomanneetkaan\naikaisemmalla hakuretkellään. Siinä ei ollut avainta, mutta he löivät\noven sisään pyssynperillä, kuullen kaiken aikaa sisäpuolelta kimeitä\nhuutoja. Kurkottamalla ryhtyjään peremmälle he näkivät nuoruutensa\ntäydessä kukoistuksessa olevan nuoren naisen, joka oli kyyristynyt\nerääseen nurkkaan kampaamaton tukka ulottuen lattiaan asti, tummat\nsilmät välkehtien pelosta ja viehkeä vartalo poispäin kääntyneenä,\nkauhistuneena noiden hurjain verellä tahrattujen miesten rynnäköstä.\nRaa'at kädet tarttuivat häneen, hänet kiskaistiin seisomaan ja\nlaahattiin huudoistaan huolimatta odottavan John Sharkeyn eteen.\nTämä piti lyhtyä kauan ja hyväillen tytön kasvojen edessä, sitten\nhän naurahti äänekkäästi, kumartui eteenpäin ja painoi punaisen\nkädenjälkensä hänen poskelleen.\n\n\"Merirosvon tapa on näin merkitä karitsansa, tyttöseni. Viekää hänet\nkajuuttaan ja kohdelkaa häntä hyvin. Kas niin, reippaat poikani,\ntoimittakaa tämä alus nyt veden alle ja lähtekäämme taas onnemme\netsintään.\"\n\nTunnin kuluttua kelpo _Portobello_ oli joutunut tuhon omaksi ja lojui\nmurhattujen matkustajainsa rinnalla Karaibin meren pohjalla, kun taas\nmerirosvojen alus kansi ryöstösaaliin peittämänä suuntasi kulkunsa\nsuoraan pohjoiseen uutta uhria etsimään.\n\nSinä iltana oli _Onnellisen Vapautuksen_ kajuutassa juomingit, joihin\notti osaa kolme miestä. Ne olivat kapteeni, aliperämies ja Baldy\nStable, laivan lääkäri. Viimeksimainittu oli aluksi harjoittanut\nammattiaan Charlestonissa, kunnes, pideltyään pahoin erästä potilasta,\noli paennut taitoineen oikeuden käsistä merirosvojen turviin. Hän oli\nhyvin lihava mies, jonka niska oli laskoksilla ja päälaella kiiltävä\nkalju, minkä mukaan hän oli nimensäkin saanut. Sharkey oli toistaiseksi\nluopunut ajattelemasta kapinayritystä, tietäen, ettei mikään eläin\nole raju kyllikseen syöneenä. Sitäpaitsi hän oli varma siitä, ettei\nminkäänlaisia ikävyyksiä ollut pelättävissä miehistön taholta, niin\nkauan kuin suuren laivan ryöstö oli vielä tuore asia. Hän antautui\nsiis kokonaan viinin ja mässäämisen iloille huutaen ja räyhäten\npöytätoveriensa kanssa. Kaikki kolme olivat riehaantuneita ja hurjia,\nvalmiita mihin paholaisenjuoniin tahansa, kun kapteenin häijyyn mieleen\njuolahti vangittu tyttö. Hän huusi neekeripalvelijalleen, että tämän\noli heti tuotava tyttö kajuuttaan.\n\nInez Ramirez oli nyt selvillä kaikesta -- siitä, että hänen isänsä ja\näitinsä oli murhattu sekä että hän itse oli joutunut murhaajain käsiin.\nMutta tämän tiedon saatuaan hän oli tullut täysin tyyneksi, eikä hänen\nylpeissä tummissa kasvoissaan ollut minkäänlaista kauhun merkkiä, kun\nhänet talutettiin kajuuttaan, päinvastoin hänen suunsa ympärillä näkyi\nomituinen luja ilme ja silmissä riemuitseva välke ikäänkuin henkilöllä,\njoka toivoo suuria tulevaisuudesta. Hän hymyili merirosvokapteenille,\nkun tämä nousi seisomaan ja tarttui häntä vyötäisistä.\n\n\"Tässäpä on totisesti reipas tyttö!\" huudahti Sharkey syleillen häntä.\n\"Hän on syntynyt merirosvon morsiameksi. Tuleppas, lintuseni, juomaan\nlähemmän ystävyyden merkiksi.\"\n\n\"Sopimusehtojen pykälä kuusi!\" nikotti lääkäri. \"Kaikki naiset\nyhteisiä.\"\n\n\"Niin, kapteeni Sharkey, siitä me pidämme kiinni\", sanoi Galloway.\n\"Sillä lailla kuuluu kuudes pykälä.\"\n\n\"Minä viiltelen pieniksi kappaleiksi sen miehen, joka tulee meidän\nväliimme!\" huudahti Sharkey katsellen kalamaisilla silmillään toisesta\ntoiseen. \"Ei, tyttöseni, sitä miestä ei ole syntynyt, joka ottaisi\nsinut John Sharkeylta. Istuppas tähän polvelleni ja pane käsivartesi\nkaulalleni, noin. Lempo minut vieköön, jollei hän ole rakastunut minuun\nheti ensi näkemältä! Kerroppas, kaunokaiseni, miksi sinua kohdeltiin\nniin huonosti ja pidettiin vangittuna tuossa toisessa laivassa.\"\n\nTyttö pudisti päätään ja hymyili. \"En osaa kieltänne\", sopotti\nhän. Hän oli juonut viiniä isosta pikarista, jonka Sharkey oli\nhänelle ojentanut, ja hänen tummat silmänsä loistivat entistä\nkirkkaampina. Istuen Sharkeyn polvella ja käsi hänen kaulalleen\nkiedottuna tyttö hyväili hänen tukkaansa, korvaansa ja poskeansa.\nMerkillinen aliperämies ja paatunut lääkärikin tunsivat kauhua tyttöä\nkatsellessaan, mutta Sharkey vain nauroi iloisesti. \"Lempo minut\nperiköön, jollei tämä kaunokainen ole lujaa ainetta!\" huudahti hän\npainaen tyttöä rintaansa vasten ja suudellen hänen myöntyväisiä\nhuuliaan.\n\nMutta lääkärin silmiin oli tullut omituinen tarkkaavainen ilme hänen\nkatsellessaan tyttöä, ja hänen kasvonsa jäykistyivät, ikäänkuin\njokin kauhistuttava ajatus olisi juolahtanut hänen mieleensä. Hänen\nhäränkasvoilleen levisi harmaa kalpeus, sen sijaan että niillä oli\nennen näkynyt vain troopillisen ilmanalan ja viinihumalan nostattamaa\npunaa.\n\n\"Katsokaa hänen kättään, kapteeni Sharkey!\" huudahti hän. \"Katsokaa\ntaivaan tähden hänen kättään!\" Sharkey tuijotti sitä kättä, joka oli\nhyväillyt häntä, Se oli oudon värinen, kalmankalpea, ja sormien\nvälissä oli keltaista, kirkasta seittiä. Sitä peitti joka puolelta\nvalkoinen pehmeä pöly, ikäänkuin vastaleivottuun leipään tarttuneet\njauhot. Sitä näkyi paksulti myöskin Sharkeyn niskassa ja poskella.\nVastenmielisyydestä huudahtaen hän työnsi tytön sylistään, mutta\nsamassa silmänräpäyksessä oli tämä villikissan tavoin hypähtäen ja\nhäijyn voitonriemuisesti huudahtaen juossut lääkärin luokse, joka\nkatosi kiljahtaen pöydän alle. Toisella kädellään tarttui tyttö lujasti\nGallowayn partaan, mutta tämä riuhtaisi itsensä irti ja siepaten\nveitsen käteensä torjui tyttöä luotaan, joka puhui sekavia sanoja\nsilmät mielipuolen tavoin loistaen.\n\nMusta palvelija oli rynnännyt sisään kuullessaan hälinän. Yhteisvoimin\nhe pakottivat hurjistuneen tytön pysymään kajuutassa ja lukitsivat\noven hänen takanaan. Sitten vaipuivat kaikki kolme läähättäen istumaan\nja katselivat kauhistuneina toinen toistaan. Sama sana oli jokaisen\nmielessä, mutta Galloway sen ensimmäiseksi lausui julki.\n\n\"Pitaalinen!\" hän huudahti. \"Tuo kirottu olento on tartuttanut sen\nmeihin kaikkiin!\"\n\n\"Ei minuun\", virkkoi lääkäri, \"hän ei edes sormellaan koskettanut\nminuun!\"\n\n\"Mitä minuun tulee\", virkkoi Galloway, \"tarttui hän vain partaani.\nLeikkaan siitä pois joka karvan ennen aamua.\"\n\n\"Mitä tomppeleita me olimmekaan!\" huudahti lääkäri lyöden kädellä\notsaansa. \"Vaikka emme olisikaan saaneet tartuntaa, emme voi tuntea\nhetkenkään rauhaa, ennenkuin vuosi on umpeen kulunut ja vaaranaika on\nohitse. Tuo kauppalaivuri on tosiaankin jättänyt merkkinsä meihin,\nja oikeita hölmöjä me olimme uskoessamme, että sellaista tyttöä\npidettäisiin vankina hänen mainitsemastaan syystä. Nyt on helppo\nymmärtää, että tauti puhkesi ilmi matkan aikana sekä että heillä\nei ollut muuta valittavana kuin ruokkia häntä eristetyssä kopissa,\njolleivät tahtoneet heittää häntä laidan ylitse, ja sitten jättää hänet\nsatamassa sairaalaan hoidettavaksi.\"\n\nSharkey oli istunut taaksepäin nojautuneena tuolissaan kasvot\nkalmanvaaleina ja kuunnellut lääkärin sanoja. Hän pyyhkieli kasvojaan\npunaisella nenäliinallaan koettaen ravistella pois sitä turmiollista\npölyä, jota häneen oli tarttunut.\n\n\"Mitä sitten minusta arvelette?\" hän kähisi. \"Mitä sanotte, Baldy\nStable? Onko minulla pelastumisen mahdollisuutta? Hitto teidät periköön\nkoko roiston! Puhukaa, tai minä pieksän teidät niin, ettei jää kuin,\ntuuman verran jäljelle hengestänne, eikä sitäkään! tuumaa! Onko minulla\npelastumisen mahdollisuutta, kuuletteko?\"\n\nMutta lääkäri vain pudisti päätään. \"Kapteeni Sharkey\", virkkoi\nhän, \"olisi väärin teitä kohtaan, jollen ilmaisisi totuutta. Olette\nsaanut tartunnan. Ei yksikään ihminen, jonka ihoon on varissut\npitaalinhilsettä, voi koskaan enää tulla terveeksi.\"\n\nSharkeyn pää vaipui rintaa vasten. Hän istui liikkumattomana tämän\nsuuren ja äkillisen kauhun tunteen valtaamana ja katseli liekehtivin\nsilmin peloittavaan tulevaisuuteensa. Aliperämies ja lääkäri nousivat\nhiljaa paikoiltaan ja hiipivät pois kajuutan myrkytetystä ilmasta.\nHe astuivat ulos varhaisen aamun tuoreuteen tuntien kasvoillaan\npehmeän, hyvältä tuoksuvan tuulen ja nähden ensimmäisten punaisten\npilvenhattaroiden heijastavan nousevan auringon alkuhohdetta sen\nlähettäessä kultaisia säteitään etäisen Hispaniolan palmuja kasvavain\nharjujen takaa.\n\nSinä aamuna pitivät merirosvot toisen neuvottelun isonmaston juurella\nja valitsivat lähetystön, jonka oli käytävä kapteenin puheilla. Nämä\nedustajat olivat jo päässeet perähyttien luokse, kun Sharkey tuli\nesiin entinen häijy sisu loistaen silmistä ja patruuna vyö sekä pari\npistoolia riippuen olkapäältä.\n\n\"Lempo teidät periköön joka roiston!\" huudahti hän. \"Uskallatteko te\ntunkeutua minun alueelleni? Astukaahan esiin, Sweetlocks, niin sammutan\nkiihkonne. Tulkaa tänne minun puolelleni, Galloway, Martin ja Foley, ja\nruoskikaamme nuo koirat takaisin koppiinsa!\"\n\nMutta hänen laivaupseerinsa olivat luopuneet hänestä, eikä kukaan\ntullut häntä auttamaan. Merirosvot tekivät hyökkäyksen. Yksi sai luodin\nlävitseen, mutta samassa oli Sharkey otettu kiinni ja laahattu oman\nisonmastonsa juurelle. Hänen kalamaiset silmänsä katselivat toista\ntoisensa perästä, eikä kukaan suinkaan tuntenut itseään onnelliseksi\nsen vuoksi.\n\n\"Kapteeni Sharkey\", sanoi Sweetlocks, \"te olette kohdellut raa'asti\nuseita meistä, ja nyt olette ampunut John Mastersin ja sitä ennen\ntappanut puuseppä Bartholomewin iskemällä häntä päähän sangolla. Kaikki\ntämä olisi voitu antaa teille anteeksi, koska olette ollut johtajamme\nvuosikausia ja koska olemme allekirjoittaneet sopimuksen ja luvanneet\npalvella teitä koko matkan ajan. Mutta nyt olemme kuulleet tuosta\nlaivalla olevasta naishenkilöstä ja tiedämme teidän olevan myrkytetyn\nydintänne myöten sekä vaaran uhkaavan meitä jokaista, niin kauan\nkuin te lahoatte, joten me kaikki muutumme saastaksi ja mätänemme.\nSen vuoksi, John Sharkey, olemme me kaikki _Onnellisen Vapautuksen_\nmerirosvot neuvotteluun kokoontuneina päättäneet, että niin kauan\nkuin vielä aikaa on ennen taudin leviämistä, jätämme teidät veneeseen\ntuuliajolle sellaisen kohtalon omaksi kuin sallimus on suvainnut\nsäätää.\"\n\nJohn Sharkey ei sanonut mitään, vaan käännellen hitaasti päätään\nkirosi heitä kaikkia myrkyllisellä katseellaan. Laivavene oli laskettu\nalas, ja Sharkey, jonka kädet yhä olivat sidotut, pudotettiin sinne\nköydenmutkasta.\n\n\"Työntäkää se menemään!\" huusi Sweetlocks.\n\n\"Mutta odottakaahan hetkinen, herra Sweetlocks\", huusi yksi miehistä.\n\"Mitä teemme naikkoselle? Saako hän jäädä laivalle ja myrkyttää meidät\nkaikki?\"\n\n\"Pankaa hänet veneeseen henttunsa kanssa\", sanoi toinen, ja rosvot\nhuusivat ääneen hyväksymisensä. Uhkaamalla tyttöä peitsienkärjillä he\nsaivat hänet työnnetyksi veneeseen. Tämän lahoamistilassa olevassa\nruumiissa leimusi vielä espanjalainen henki, ja hän loi voitonriemuisia\nsilmäyksiä merirosvoihin.\n\n\"Turmio! Turmio englantilaisille! Pitaali, pitaali!\" huusi hän\nkiihkoissaan miesten sysätessä hänet laidan ylitse veneeseen.\n\n\"Onneksi olkoon, kapteeni! Taivas suokoon siunauksensa\nkuherruskuukaudellenne!\" huusivat miehet pilkaten yksiäänisesti,\nkun veneenjuko irroitettiin ja _Onnellinen Vapautus_ passadituulen\nkuljettamana jätti pikku veneen taakseen mitättömäksi pilkuksi aavan\nmeren rannattomalle ulapalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOte H.M. viisitykkisen _Hecates_ aluksen päiväkirjasta, jota on pidetty\nAmerikan valtamerelle tehdyn risteilyn aikana.\n\n\"Tammik. 26 p. 1721. -- Tänään, kun suolaliha ei enää kelvannut\nravinnoksi ja kun miehistä oli viisi sairastunut keripukkiin, määräsin\nkaksi venettä lähetettäväksi maihin Hispaniolan luoteisrannikolle\nnoutamaan tuoreita hedelmiä ja -- jos mahdollista -- ampumaan jonkin\nniistä villihäristä, joita saarella on runsaasti.\n\n\"Klo 7 j.p.p. -- Veneet ovat palanneet mukanaan runsas varasto\nvihanneksia ja kaksi villihärkää. Retkikunnan päällikkö herra Woodruff\nkertoo lähellä maihinlaskupaikkaa metsänreunassa löytäneensä naisen\nluurangon, joka oli puettu sellaiseen eurooppalaiseen pukuun, että\nhänen saattoi päättää kuuluneen ylhäisöön. Hänen päänsä oli murskattu\nsuurella kivellä, joka oli hänen vieressään. Aivan lähellä oli\nruohomaja sekä merkkejä siitä, että siellä oli jonkin aikaa asunut\nmies, minkä saattoi päättää hiiltyneistä puista, luista y.m. jäljistä.\nRannikolla huhuillaan, että julma merirosvo Sharkey jätettiin viime\nvuonna näillä tienoin veneeseen ajelehtimaan, mutta siitä ei olla\nlaisinkaan selvillä, onko hän suunnannut kulkunsa saaren sisäosiin vai\npäässyt johonkin ohitsekulkeneeseen laivaan. Jos hän taas on onnistunut\nsaamaan jonkin aluksen itselleen, rukoilen Jumalaa lähettämään hänet\nmeidän tykkiemme ulottuville.\"\n\n\n\n\nKUINKA COPLEY BANKS TAPPOI KAPTEENI SHARKEYN\n\n\nBukkanierit olivat jonkin verran paremmassa arvossa kuin tavalliset\nmerirosvot. He muodostivat vesillä asustavan tasavallan, jolla oli omat\nlakinsa, tapansa ja kurinpitojärjestelmänsä. Käydessään loppumatonta\nja säälimätöntä kamppailua espanjalaisten kanssa oli heillä ikäänkuin\njonkinlainen oikeus puolellaan. Heidän veriset hävitysretkensä\nrannikkokaupunkeihin eivät olleet sen raaempia kuin espanjalaisten\nhyökkäykset Alankomaihin tai näille samoille Amerikan omistamille\nKaraibeille.\n\nOlipa bukkanierien päällikkö englantilainen tai ranskalainen, joku\nMorgan tai Granmont, hän oli aina kunnioitettava henkilö, jota isänmaa\nsaattoi suojella, vieläpä ylistääkin, mikäli hän karttoi sellaisia\ntekoja, jotka olisivat voineet liian väkivaltaisina järkyttää\nseitsemännentoista vuosisadan paksunahkaista omaatuntoa. Jotkut\nheistä olivat taipuvaisia uskonnollisuuteen, ja vieläkin muistetaan,\nkuinka Sawkins heitti pelinappulat mereen sunnuntaina ja Daniel ampui\npistoolillaan miehen alttarin eteen pyhyydenhalveksimisesta.\n\nMutta koitti sitten semmoinenkin aika, jolloin bukkanierien laivat\neivät enää risteilleet Tortugan rannalla, ja heidän tilalleen ilmestyi\nsynkkä ja lainhylkäämä merirosvo. Mutta hänkin säilytti vielä\njonkinlaisen pidättyväisyyden ja kurinpidon joukossaan, ja aikaisemmat\nmerirosvot, Avoryt, Robertsit y.m., antoivat yhä vielä myöten\njonkinlaisille inhimillisille tunteille. He olivat vaarallisempia\nkauppiaalle kuin merenkävijälle.\n\nMutta he väistyivät vuorostaan hurjempien ja peloittavampien miesten\ntieltä, jotka tunnustivat ja vannoivat suoraan, etteivät aikoneet suoda\nminkäänlaista aselepoa ihmiskuntaa vastaan nostamassaan sodassa. Heidän\nhistoriastaan ei meillä ole paljonkaan tarkkoja tietoja. He eivät\npitäneet laisinkaan päiväkirjaa eivätkä jättäneet minkäänlaisia jälkiä\nlukuunottamatta joitakin Atlantin pinnalla sattumalta ajelehtivia\ntummuneita ja verentahraamia vesijättötavaroita. Heidän tekojensa\nlaatua voitiin vain arvailla sen luettelon nojalla, johon oli merkitty\nkadoksiin joutuneet alukset.\n\nTutkiessamme entisaikain historiaa voimme vain toisinaan jonkin\nvanhan oikeusjutun avulla vähäisen kohottaa sitä verhoa, joka peittää\nheidän tekonsa. Silloin saamme välähdykseltä nähdä niihin kätkeytyvän\nhämmästyttävän ja luonnottoman raakuuden. Sellaista oli Ned Lowin,\nGow Skotlantilaisen ja pahamaineisen Sharkeyn väki. Nimenomaan\njuuri viimeksimainitun sysimusta parkkilaiva _Onnellinen Vapautus_\noli tunnettu Newfoundlandin rannalta Orinokon suistamolle asti\nonnettomuuden ja kuoleman synkkänä ennustajana.\n\nSekä saarilla että aavalla valtamerellä oli monta Sharkeyn\nverivihollista, mutta ei ainoallakaan heistä ollut katkerampia\nkokemuksia kuin kingstonilaisella Copley Banksilla. Banks oli ollut\nLänsi-Intian suurimpia sokerikauppiaita. Hän oli siellä huomatussa\nasemassa, neuvoskunnan jäsen, ylhäissyntyisen naisen puoliso ja\nVirginian maaherran serkku. Hänen molemmat poikansa oli lähetetty\nLontooseen kasvatettaviksi, ja heidän äitinsä oli matkustanut sinne\nnoutamaan heitä takaisin. Se laiva, jolla he palasivat, joutui\nSharkeyn käsiin, ja koko perhe surkean kuoleman omaksi. Copley Banks\nei puhunut paljon saadessaan tiedon tästä, vaan vaipui synkkään ja\nitsepäiseen alakuloisuuteen. Hän laiminlöi toimensa, vältti ystäviään\nja vietti suurimman osan ajastaan kalastajain ja merimiesten halvoissa\nkapakoissa. Siellä hän istui rähinän ja kaikenlaisen henkisenkin\nsaastan keskellä äänettömästi poltellen piippuaan kasvoillaan\npäättäväinen ilme ja silmät hehkuen. Yleensä otaksuttiin, että\nonnettomuudet olivat koskeneet hänen järkeensä, ja vanhat ystävät\nkatselivat häneen karsaasti, sillä hänen uusi seuransa oli sitä laatua,\nettä se pystytti raja-aidan hänen ja kunniallisten ihmisten välille.\n\nSilloin tällöin kertoi huhu Sharkeyn taas risteilevän merellä.\nToisinaan toi sellaisen tiedon jokin kuunari, joka oli nähnyt vihreän\nliekin taivaanrannalla ja lähestyessään auttamaan palavaa laivaa\nolikin äkkiä kääntynyt pakomatkalle huomatessaan kiiltävän, mustan\nparkkilaivan väijyvän suden tavoin tuhotun laivan lähettyvillä. Joskus\ntaas kertoi Sharkeystä jokin pelastunut kauppalaiva, joka oli syössyt\nsatamaan purjeet mutkalla kuin naisen pusero, koska se oli nähnyt\npaikatun keulapurjeen hitaasti kohoavan sinipunervan merenpinnan\nyläpuolelle. Välistä oli jokin rannikkolaiva löytänyt kuivuneessa\nBahaman lahdessa auringon polttamia ruumiita.\n\nKerran saapui satamaan mies, joka oli ollut erään guinealaisen laivan\nperämiehenä ja päässyt pakoon merirosvojen käsistä. Hän ei osannut\npuhua -- sellaisen käsittelyn johdosta, jollaisen Sharkey usein\ntoimitti uhreilleen -- mutta hän osasi kirjoittaa, ja hän kirjoittikin\nsellaista, joka erikoisesti herätti Banksin mielenkiintoa. Tuntikausia\nhe istuivat yhdessä kartan ääressä, ja mykkä mies osoitteli siellä\ntäällä hajallaan olevia särkkiä ja mutkikkaita lahdelmia, kun taas\nhänen toverinsa istui koko ajan vaiti piippuaan poltellen, muuttumaton\nilme kasvoillaan ja silmät palaen.\n\nEräänä aamuna noin kaksi vuotta perhettään kohdanneen onnettomuuden\njälkeen Copley Banks meni omaan liikkeeseensä yhtä tarmokkaan ja\nvirkeän näköisenä kuin ennenkin. Johtaja tuijotti häneen hämmästyneenä,\nsillä oli kulunut kuukausia siitä kuin omistaja oli osoittanut\nminkäänlaista mielenkiintoa liikettään kohtaan.\n\n\"Hyvää huomenta, herra Banks\", sanoi hän.\n\n\"Hyvää huomenta, Freeman. _Ruffling Harry_ näyttää olevan satamassa.\"\n\n\"Niin, herra Banks. Se lähtee keskiviikkona Antilleille.\"\n\n\"Minulla on sen suhteen toisenlainen suunnitelma, Freeman. Olen\npäättänyt lähteä sillä Whydahiin orjia hankkimaan.\"\n\n\"Mutta se on jo valmiiksi lastattu, herra Banks.\"\n\n\"Siinä tapauksessa on lasti purettava heti, Freeman. Päätökseni on\nhorjumaton, ja laivan on lähdettävä Whydahiin orjia noutamaan.\"\n\nKaikki vastaväitteet ja vakuuttelut olivat turhia, joten johtajan\ntäytyi vastahakoisesti taas purattaa laiva lähtökuntoon.\n\nSitten Copley Banks alkoi tehdä varusteluja Afrikan-matkaansa\nvarten. Hän näytti enemmän luottavan voimaan kuin vaihtokauppaan\nsuunnitellessaan tulevan lastin hankkimista, sillä hän ei ottanut\nmukaansa laisinkaan niitä halpoja helyjä, joista villi-ihmiset\npitävät, vaan sijoitettiin prikiin kahdeksan tykkiä, joilla saattoi\nampua yhdeksännaulaisia luoteja, sekä kaikki telineet täyteen\nmusketteja ja lyöntimiekkoja. Lähinnä peräkajuuttaa oleva purjehuone\nmuutettiin ruutivarastoksi, johon sopi yhtä paljon ammuksia kuin hyvin\nvarustettuun kaapparilaivaan. Vettä ja ruokavaroja otettiin mukaan\npitkän matkan varalle.\n\nMutta laivan miehistön kokoonpano oli kerrassaan ihmeellinen. Se sai\nliikkeenjohtaja Freemanin vakuutetuksi siitä, että huhu oli puhunut\ntotta väittäessään hänen esimiehensä menettäneen järkensä. Sillä\nmilloin milläkin tekosyyllä alkoi Copley Banks erottaa vanhoja ja\nkokeneita merimiehiään, jotka olivat palvelleet liikettä vuosikausia,\nja heidän tilalleen hän otti sataman pohjasakkaa -- miehiä, joiden\nmaine oli niin kehno, että huonoinkin pestaaja olisi hävennyt heidän\npestaamistaan.\n\n_Ruffling Harryn_ miehistöön valittiin esimerkiksi Birthmark\nSweetlocks, jonka tiedettiin olleen mukana murhaamassa kampessipuiden\nkaatajia, niin että mielikuvitusrikkaammat pitivät hänen rumaa\ntulipunaista luomeansa tuon suuren rikoksen jälkikajastuksena. Hän oli\nensimmäinen perämies, ja seuraava mies hänestä oli Israel Martin, pieni\nauringonkuivattama mies, joka oli palvellut Howell Daviesin laivalla\nCape Coast Castlea vallattaessa.\n\nMiehet valittiin niiden joukosta, joihin Banks oli tutustunut heidän\npahamaineisissa oleskelupaikoissaan. Hänen oma pöytäpalvelijansa\noli luhistuneen näköinen mies, joka vain töllisteli suu auki\npuhuteltavaansa koettaessaan lausua hänelle jotakin. Hänen partansa\noli ajettu pois, ja mahdotonta oli tuntea häntä samaksi mieheksi, jota\nSharkey oli viillellyt ja joka oli päässyt pakenemaan ja kertomaan\nCopley Banksille kokemuksiaan.\n\nNämä puuhat eivät jääneet huomaamatta ja selityksiä vaille Kingstonin\nkaupungissa. Sotajoukkojen komentaja -- tykistövoimain majuri Harvey --\nteki vakavia huomautuksia maaherralle.\n\n\"Se ei ole kauppalaiva, vaan pieni sota-alus\", virkkoi hän.\n\"Minun mielestäni Copley Banks olisi vangittava ja laiva otettava\ntakavarikkoon.\"\n\n\"Mitä te epäilette?\" kysyi maaherra, joka oli hidasjärkinen mies,\nkuumetaudin ja portviinin heikentämä.\n\n\"Luulenpa, että nyt on kysymyksessä toinen Stede Bonnet\", vastasi\nsoturi.\n\nStede Bonnet oli suuresti kunnioitettu uskonnollinen uutisviljelijä,\njoka jonkin äkillisen ja ylivoimaisen veren kiihtymisen vaikutuksesta\noli luopunut kaikesta ja ruvennut merirosvoksi Karaibin merelle.\nTämä tapaus, joka oli vielä tuore, oli aiheuttanut tavatonta\nhämminkiä saaristossa. Maaherroja oli ennenkin syytetty siitä, että\nhe olivat liitossa merirosvojen kanssa ja ottivat osuutensa heidän\nryöstösaaliistaan, joten pieninkin virkeyden puute saatettiin tulkita\npahoin päin.\n\n\"Vai niin, majuri Harvey\", virkkoi maaherra, \"olen tavattomasti\npahoillani, jos minun on pienimmässäkään määrin loukattava ystävääni\nCopley Banksia, sillä monta monituista kertaa ovat minun jalkani\nolleet hänen mahonkipöytänsä alla, mutta kuullessani teidän sananne ei\nminulla ole valitsemisen varaa, vaan on minun annettava teille määräys\nlähteä hänen laivalleen ottamaan täysin selville sekä sen laatu että\ntarkoitusperä.\"\n\nKello yksi aamulla lähtikin majuri Harvey mukanaan veneellinen\nsotamiehiään tehdäkseen odottamattoman vierailun laivaan, mutta\ntuloksena oli, että he löysivät vain hamppuköyden riippumassa\nankkuripaikalla. Se oli jäänyt siihen prikistä, jonka omistaja oli\naavistanut vaaran. Alus itse oli jo vaajavarustusten toisella puolen ja\npuski koillista passadituulta vastaan pyrkiessään Antiikille päin.\n\nKun priki seuraavana aamuna oli jättänyt Morant Pointin pelkäksi\nusvaksi eteläiselle taivaanrannalle, kutsuttiin kaikki miehet\nperäkannelle ja Copley Banks ilmaisi heille suunnitelmansa. Hän\nsanoi valinneensa heidät, reippaat pojat ja rohkeat miehet, jotka\nmieluummin antautuisivat johonkin vaaraan merellä kuin tyytyisivät\nniukkaan elantoon maalla. Kuninkaan laivat olivat harvalukuisia ja\nheikkoja, joten he itse voisivat saada käsiinsä minkä vastaantulevan\nlaivan tahansa. Jotkut olivat hyvin menestyneet tällaisessa hommassa,\neikä ollut minkäänlaista syytä, joka olisi estänyt heitä vaihtamasta\ntervaisia nuttujaan samettitakkeihin näin kunnollisen ja hyvin\nvarustetun laivan hoitajina. Jos he olisivat valmiit purjehtimaan\nmustan lipun turvissa, olisi hän halukas johtamaan heitä. Mutta jos\njotakuta halutti perääntyä, saisi hän käytettäväkseen laivaveneen ja\nvoisi soutaa takaisin Jamaikaan.\n\nNeljä miestä neljästäkymmenestäkuudesta pyysi saada eron\npalveluksestaan, astui laivan vieressä kelluvaan veneeseen ja souti\npois toisten pilkatessa ja hoilatessa. Muut kokoontuivat peräkannelle\nja muovailivat säännöiksi yhteisen yrityksen toimintasuunnitelman.\nMustalle öljykankaan kappaleelle maalattiin pääkallo, minkä jälkeen se\nnostettiin isoonmastoon eläköönhuutojen kaikuessa.\n\nValittiin laivaupseerit ja määriteltiin heidän valtansa rajat. Copley\nBanks tuli laivan kapteeniksi, mutta koska merirosvolaivoissa ei\nylimalkaan ole ensimmäisiä perämiehiä, valittiin Birthmark Sweetlocks\naliperämieheksi ja Israel Martin puosuksi. Toveruussääntöjen\nmääritteleminen ei tuottanut minkäänlaista vaikeutta, sillä\nvähintäänkin puolet miehistä olivat ennen toimineet merirosvolaivoilla.\nRuoka tulisi olemaan sama kaikilla, eikä kukaan saisi estää toista\njuomasta! Kapteenille annettaisiin kajuutta, mutta miehet saisivat\nkäydä siellä milloin haluaisivat.\n\nKaikki saisivat saaliista yhtä suuren osan paitsi kapteeni,\naliperämies, puosu, puuseppä ja tykkimiesten päällikkö, jotka\nsaisivat ylimääräisesti neljäsosasta aina kokonaiseen asti. Se, joka\nensimmäiseksi näkisi kaapattavan aluksen, olisi oikeutettu ottamaan\nsiitä parhaan aseen. Se, joka ensimmäiseksi iskisi siihen koukkunsa\nkiinni, saisi anastaa sieltä kalleimman puvun. Kukin saisi kohdella\nomaa vankiaan, oli tämä sitten mies tai nainen, oman mielensä mukaan.\nJos joku väistyisi tykkinsä vierestä, saisi aliperämies ampua hänet.\nNämä pykälät kuuluivat muiden joukossa niihin sääntöihin, joiden alle\nkaikki _Ruffling Harryn_ neljäkymmentäkaksi miestä merkitsivät oman\npuumerkkinsä.\n\nNiin oli uusi merirosvolaiva risteilemässä merillä, ja ennenkuin vuosi\nkului loppuun, oli sen nimi kaikkialla yhtä tunnettu kuin _Onnellisen\nVapautuksenkin_. Bahamasta Leewardsiin ja Leewardsista Windwardsiin\npidettiin Copley Banksia Sharkeyn kilpailijana ja kauppalaivojen\nkauhuna. Pitkään aikaan eivät nämä alukset tavanneet toisiaan, mikä oli\nsitäkin merkillisempää, kun _Ruffling Harry_ aina pysyttelihe samoilla\npaikoilla kuin Sharkeyn laivakin. Mutta vihdoin eräänä päivänä, kun\n_Ruffling Harry_ kulki Coxon's Holen kapeaa väylää Kuban itäkärjessä\npuhdistaakseen pohjansa, tapasi se siellä _Onnellisen Vapautuksen_,\njonka väkipyörät ja taklaukset oli jo pantu kuntoon samaa tarkoitusta\nvarten.\n\nCopley Banks laukaisi tervehdyspanoksen ja nosti tankoon vihreän lipun,\nniinkuin merenkulkijain tapa oli. Sitten hän antoi laskea veneen\nvesille ja lähti maihin.\n\nKapteeni Sharkey ei ollut luonteeltaan ystävällinen eikä tuntenut\nmyötämielisyyttä niitä kohtaan, jotka harjoittivat samaa ammattia kuin\nhän. Copley Banks tapasi hänet istumassa hajareisin erään peräkannelle\nsijoitetun tykin päällä uus-englantilainen aliperämiehensä Ned Galloway\nja joukko rähiseviä roistoja seisomassa vieressään. Mutta jokainen\nheistä vaimensi vähän räyhäämistään, silloin kun Sharkeyn kalpeat\nkasvot ja kalamaiset silmät kääntyivät häneen päin.\n\nSharkey oli paitahihasillaan. Hänen hienosta palttinasta valmistettu\nkaularöyhelönsä pisti esiin punaisen, pitkäliepeisen liivin\nkaula-aukosta. Paahtavalla auringolla ei näyttänyt olevan minkäänlaista\nvoimaa hänen kuivaan ruumiiseensa, sillä hänellä oli päässään matala\nnahkalakki, ikäänkuin olisi ollut talvi. Monivärinen silkkinauha kulki\npoikittain hänen rinnallaan ja siihen oli kiinnitetty surmaa tuottava\nmiekka, kun taas hänen leveä metallisolkinen vyönsä oli ahdettu täyteen\npistooleja.\n\n\"Lempo teidät periköön, koko salametsästäjän\", huusi hän, kun Copley\nBanks kiipesi rintasuojuksen ylitse. \"Pieksen teidät niin, ettei\nhengestänne jää muuta kuin tuuma jäljelle, eikä sitäkään! Mitä te\noikein tarkoitatte kalastelemalla minun vesilläni?\"\n\nCopley Banks tarkasteli häntä, ja hänen silmissään oli sama ilme kuin\nmatkamiehellä, joka vihdoinkin pääsee kotiinsa.\n\n\"Minua ilahduttaa se, että olemme samaa mieltä\", sanoi hän, \"sillä\nminun käsitykseni mukaan meret eivät ole kyllin avarat meille\nkummallekin. Mutta jos suvaitsette ottaa miekkanne ja pistoolinne ja\ntulla kerallani rantahietikolle, niin maailma pääsee eroon kirotusta\nroistosta, kuinka ottelu sitten päättyneekin.\"\n\n\"Tuopa on oikeaa puhetta!\" huudahti Sharkey hypähtäen tykiltä ja\nojentaen kätensä. \"En ole tavannut monta, jotka voisivat katsoa\nJohn Sharkeyn silmiin ja puhua noin rohkeasti. Piru minut vieköön,\njollen valitse teitä yhtiötoverikseni! Mutta jos kohtelette minua\npetollisesti, niin tulen aluksellenne ja viillän sisälmyksenne näkyviin\nomalla peräkannellanne.\"\n\n\"Ja minä teen teille saman!\" virkkoi Copley Banks, ja niin vannoi\nkumpikin merirosvo toisellensa toveruutta.\n\nSinä kesänä he purjehtivat pohjoiseen aina Newfoundlandin rannikolle\nasti ja ryöstelivät newyorkilaisia kauppalaivoja ja uus-englantilaisia\nvalaanpyynti-aluksia. Copley Banks sai m.m. käsiinsä liverpoolilaisen\nlaivan _House of Hanoverin_, mutta Sharkeyn tehtäväksi jäi sitoa\nsen kapteeni ankkurinvipuun ja kivittää hänet kuoliaaksi tyhjillä\nviinipulloilla.\n\nYhteisvoimin he hyökkäsivät kuninkaan laivan _Royal Fortunen_ kimppuun,\njoka oli lähetetty heitä haeskelemaan, ja ajoivat sen tiehensä\nviisituntisen yöllä suoritetun kamppailun jälkeen, jonka kestäessä\nhumalaiset sekapäiset miehistöt olivat tapelleet alastomina lyhtyjen\nvalossa, sillä koko tuon ajan oli rommisanko ja kauha riippunut\njokaisen tykin kohdalla. Sitten he suuntasivat Pohjois-Karoliinaan\nTopsail Inletiin panemaan kuntoon purjeitaan ja köysistöään, ja\nkeväällä he olivat Grand Caicosissa valmiina pitkää, Länsi-Intiaan\nsuunniteltua retkeä varten.\n\nTähän mennessä oli Sharkeystä ja Copley Banksista tullut mitä parhaat\nystävät, sillä Sharkeytä miellytti täysiverinen roisto ja hän rakasti\nkivikovaa miestä, ja hänen mielestään _Ruffling Harryn_ kapteeni täytti\nnämä molemmat vaatimukset. Kesti kauan, ennenkuin hän alkoi täysin\nluottaa toiseen, sillä hänen luonteensa oli kylmän epäluuloinen. Hän ei\nkoskaan uskaltanut lähteä pois omalta alukseltaan ja omain miestensä\npiiristä.\n\nMutta Copley Banks tuli usein Sharkeyn laivaan ja oli Sharkeyn\ntoverina monissa hänen kolkoissa mässäilyissään, joten lopulta\nviimeksimainitun kaikki mahdolliset epäluulot haihtuivat. Hänellä\nei ollut aavistustakaan siitä pahasta, mitä hän oli tehnyt uudelle\njuomaveikolleen, sillä kuinka hän olisi monien uhriensa joukosta\nmuistanut sitä naista ja niitä kahta poikaa, jotka hän oli tappanut\nniin kauan sitten. Hänellä ei siis ollut minkäänlaista syytä\nkieltäytyä, kun hänet itsensä ja hänen aliperämiehensä kutsuttiin\njuominkeihin Copley Banksin alukselle heidän viettäessään viimeistä\niltaansa Caicos Bankilla.\n\nViikkoa aikaisemmin oli ryöstetty tyhjäksi eräs hyvin varustettu\nmatkustajalaiva, joten ruoka oli oivallista, ja illallisen jälkeen\nrupesi viisi heistä ahkerasti tyhjentelemään maljoja. Seurueeseen\nkuuluivat molemmat kapteenit, Birthmark Sweetlocks, Ned Galloway ja\nIsrael Martin, vanha bukkanieri. Heitä palveli mykkä tarjoilija, jonka\npäähän Sharkey iski lasinsa säpäleiksi, koska mies oli täytellyt\nmaljoja liian hitaasti.\n\nAliperämies oli houkutellut pistoolit pois Sharkeyltä, jonka tiedettiin\nmielellään laskevan leikkiä laukaisemalla ampuma-aseensa eri suuntiin\npöydän alla nähdäkseen kuka oli onnellisin. Tämä pilanteko oli maksanut\nsäären hänen puosulleen, minkävuoksi toiset, kun ruoat oli korjattu\npöydältä, houkuttelivat Sharkeyltä aseet muka kuumuuden vuoksi ja\npanivat ne pois hänen ulottuviltaan.\n\n_Ruffling Harryn_ kapteenin kajuutta sijaitsi peräkannella, ja sen\ntakaseinälle oli nostettu perästä ladattava tykki. Luoteja oli riveissä\nseinänvierillä ja kolmen suuren ruutitynnyrin päälle oli pantu\nruokavadit ja pullot. Tässä synkässä huoneessa nuo viisi merirosvoa\nlauloivat ja räyhäsivät ja joivat mykän tarjoilijan täytellessä heidän\nlasejaan ja ojennellessa kynttilää heidän piippunsa sytyttämiseksi.\nTunti tunnilta muuttui juttelu rivommaksi, äänet käheämmiksi, kiroukset\nja huudot sekavammiksi, kunnes kolme noista viidestä oli ummistanut\nverestävät silmänsä ja laskenut raskaan päänsä pöytää vasten.\n\nCopley Banks ja Sharkey jäivät siis kahden kesken, toinen siksi että\noli juonut vähiten, toinen siksi, ettei minkäänlainen alkohoolimäärä\nvoinut järkyttää hänen rautaista hermostoaan tai lämmittää hänen\nhidasta vertaan. Hänen takanaan seisoi valpas tarjoilija täyttäen\nlakkaamatta hänen lasinsa sitä mukaa kuin se tyhjeni. Ulkoa kuului\nnousuveden hiljaista loisketta ja vedenpintaa myöten Sharkeyn\nparkkilaivalta merimiesten laulua.\n\nTyynessä troopillisessa yössä kantautuivat sanat selvästi heidän\nkorviinsa:\n\n    \"Ja kauppuri purjehti Stepneystä,\n    tuli hei, tuli hoi, tuli kaupoilleen!\n    toi kauppuri kultaa Stepneystä,\n    oli silkit ja sametit yllänsä.\n    Mut Jaska, se häijy kulkuri,\n    häntä väijyksissä odotti\n    tuolla Lowlannin lahdella.\"\n\nMolemmat juomaveikot istuivat ääneti kuunnellen. Sitten Copley Banks\nvilkaisi tarjoilijaan, joka otti heti köysinipun takanaan olevalta\nammustelineeltä.\n\n\"Kapteeni Sharkey\", virkkoi Copley Banks, \"muistatteko te Lontoosta\nlähteneen _Duchess of Cornwallin_, jonka upotitte Statira Shoalin\nedustalla kolme vuotta sitten?\"\n\n\"Lempo vieköön, kuinka minä voisin muistaa niiden nimiä\", sanoi\nSharkey. \"Niinä aikoina me kuittasimme kymmenenkin alusta viikossa.\"\n\n\"Matkustajain joukossa oli eräs äiti kahden poikansa kanssa. Ehkäpä se\nauttaa teitä selventämään muistianne.\"\n\nKapteeni Sharkey oikaisihe mietteissään takanojaan, niin että suuri\nohut nenä pisti terävänä ylöspäin. Sitten hän purskahti äkkiä kimeään,\nhirnahtelevaan nauruun. Hän myönsi nyt muistavansa tuon tapauksen ja\nkertoi yksityisseikkojakin todistaakseen sen.\n\n\"Mutta enpä ollut totisesti ensin muistaa sitä ollenkaan!\" huudahti\nhän. \"Kuinka se johtui teidän mieleenne?\"\n\n\"Se oli minulle tärkeä tapaus\", vastasi Copley Banks, \"sillä se nainen\noli minun vaimoni ja pojat minun ainoat lapseni.\"\n\nSharkey tuijotti vinottain toveriansa silmiin ja huomasi sen kytevän\ntulen, joka oli aina piillyt niissä, leimahtaneen kolkoksi liekiksi.\nHän ymmärsi niissä piilevän uhkauksen ja tapaili käsillään tyhjää\nvyötään. Sitten hän kääntyi siepatakseen itselleen jonkin aseen, mutta\nköydenmutka heitettiin hänen ympärilleen ja samassa hänen käsivartensa\nsidottiin sivulle. Hän tappeli vastaan villikissan tavoin ja kirkui\napua.\n\n\"Ned!\" hän huusi. \"Ned! Herää! Tässä on tekeillä kirottu roistontyö.\nAuta, Ned, auta!\"\n\nMutta nuo kolme miestä olivat vaipuneet liian sikeään eläimelliseen\nuneen herätäkseen minkäänlaisesta äänestä. Köyttä kierrettiin yhä\nvain Sharkeyn ympärille, kunnes hän oli kapaloitu kuin muumio\nkaulasta nilkkoihin asti. He pönkittivät hänet jäykkänä ja avuttomana\nruutitynnyriä vastaan ja tukkivat hänen suunsa nenäliinalla, mutta\nhänen kalamaiset, punareunaiset silmänsä syytivät yhä kirouksia. Mykkä\nmies vaakkui haltioissaan, ja Sharkey vavahti ensimmäisen kerran\nnähdessään tuon tyhjän suun edessään. Hän ymmärsi, että hidas ja\nkärsivällinen kosto oli ajanut häntä takaa kauan ja vihdoinkin saanut\nhänet käsiinsä.\n\nMolemmilla vangitsijoilla oli suunnitelma selvillä, ja he hoitivat\ntehtävänsä hyvin huolellisesti ja yksityiskohtaisesti.\n\nAluksi he särkivät kahden ruutitynnyrin kannen ja kaatoivat niiden\nsisällyksen pöydälle ja lattialle. He kasasivat sen kolmen humalaisen\nmiehen alle ja ympärille, kunnes jokainen heistä suorastaan makasi\nruudissa. Sitten he kantoivat Sharkeyn tykin viereen ja asettivat\nhänet istumaan tykinsuun eteen noin jalan päähän sen aukosta. Vaikka\nhän olisi kiemurrellut kuinka, ei hän voinut liikahtaa tuumankaan\nvertaa oikeaan eikä vasempaan, ja mykkä sitoi hänet kireälle merimiehen\ntaitavuudella, niin että hänen oli täysin mahdotonta ponnisteleida\nvapaaksi.\n\n\"Kas niin, sinä verenhimoinen paholainen\", sanoi Copley Banks hiljaa,\n\"sinun on nyt kuunneltava, mitä minä puhun, sillä ne ovat viimeiset\nsanat, jotka elämässäsi kuulet. Nyt olet minun vallassani ja hinnan\nolenkin sinusta maksanut, sillä olen antanut kaikki mistä ihminen\nsuinkin voi täällä maailmassa luopua, olenpa suorastaan heittänyt\nsielunikin pois.\n\n\"Saadakseni sinut käsiini on minun täytynyt vajota sinun tasollesi.\nKaksi vuotta taistelin sitä vastaan toivoen, että ilmestyisi jokin\nmuu keino, mutta sitten ymmärsin sen toivon turhaksi. Olen ryöstänyt\nja murhannut -- ja vielä pahempaakin, olen nauranut ja elänyt sinun\ntoverinasi -- ja kaikella sillä on ollut yksi ainoa päämäärä. Nyt on\nminun aikani tullut, ja sinä saat kuolla sellaisella tavalla, kuin minä\nolen toivonutkin sinun kuolevan. Saat nähdä varjon hiipivän hitaasti\nyllesi ja pirun odottavan sinua siinä varjossa.\"\n\nSharkey saattoi kuulla merimiestensä käheät äänet heidän laulaessaan:\n\n    \"Miten käynyt on Stepneyn kauppurin,\n    joka hei, joka hoi, tuli kaupoilleen?\n    Miten käynyt on Stepneyn kauppurin?\n    Hän on kullattu vaattein verisin.\n    Näät Jaska, se häijy kulkuri,\n    hänen laivallensa hyökkäsi\n    sillä Lowlannin lahdella.\"\n\nSanat kantautuivat selvästi hänen korviinsa, ja ihan kajuutanoven\nlähellä hän kuuli kahden miehen astelevan edes takaisin kannella. Ja\nsittenkin hän oli avuton tuijottaen yhdeksännaulaisen tykin suuhun\nkykenemättä liikahtamaan tuuman vertaa tai edes voihkaisemaan. Taas\nkuului parkkilaivalta yhteislaulua.\n\n    \"Päin Stornowayta hän lasketti taas,\n    heti hei, heti hoi, yli lahden vaan!\n    Päin Stornowayta hän viilletä taas,\n    jossa tytöt valmiiksi ryyppyjä kaas\n    tähystellen, eikö jo palaisi\n    se tyttöjen häijy kulkuri\n    tuolta Lowlannin lahdelta.\"\n\nKuolemaantuomitun merirosvon mielestä nämä iloiset sanat ja\nhuolettomasti nouseva ja laskeva sävel saivat hänen oman kohtalonsa\nnäyttämään äskeistäkin kovemmalta, mutta hänen ilkeitten sinisten\nsilmäinsä ilme ei vähääkään pehminnyt. Copley Banks oli pyyhkäissyt\npois sankkiruudin tykistä ja sirotellut uutta ruutia sen tilalle.\nSitten hän oli ottanut kynttilän ja leikannut sen noin tuuman\npituiseksi. Sen hän sijoitti irtonaiselle ruudille tykin aukkoon.\nSenjälkeen hän sirotteli ruutia paksusti sen kohdalle lattialle,\njoten kynttilä loppuun palettuaan ehdottomasti sytyttäisi sen suuren\nruutikasan, jossa nuo kolme humalaista retkottivat.\n\n\"Sinä olet pannut toiset katsomaan kuolemaa kasvoihin, Sharkey\",\nvirkkoi Copley Banks, \"nyt on oma vuorosi tullut. Sinä ja nämä siat\nsaatte kaikki mennä yhdessä!\" Hän sytytti kynttilänpätkän puhuessaan ja\npuhalsi sammuksiin muut pöydällä palavat kynttilät. Sitten hän lähti\npois mykän kanssa ja lukitsi kajuutanoven ulkopuolelta. Mutta ennenkuin\nhän painoi sen kiinni, hän loi riemuitsevan katseen taakseen ja sai\nnähdä vielä viimeisen kirouksen noissa lannistumattomissa silmissä.\nViimeinen mitä koskaan Sharkeystä näkyi, oli yhden ainoan kynttilän\nvalossa häämöttävät kalmankalpeat kasvot kostea hohde korkealla\nkaljulla otsalla.\n\nLaivan vieressä kellui vene, ja siinä soutivat Copley Banks ja mykkä\nmies maihin ja katselivat takanaan olevaa prikiä, johon palmupuiden\ntakaa nouseva kuu juuri alkoi luoda valoaan. He odottivat odottamistaan\ntuijottaen takimmaisesta tykinaukosta näkyvään hämärään valoon. Sitten\nvihdoinkin kuului tykin kumea paukahdus ja hetken päästä murskaavan\nräjähdyksen ryske. Pitkä sileä musta parkkilaiva, valkea hiekkaranta ja\nsitä reunustava nuokkuvain palmujen jono välähti huikaisevassa valossa\nja vaipui taas pimeyteen. Lahdelta kuului huutoa ja kirkunaa.\n\nSitten Copley Banks, jonka sydän oli riemua tulvillaan, kosketti\ntoverinsa olkapäähän, ja he painuivat yhdessä Caicosin yksinäiseen\nviidakkoon.\n\n\n\n\n\"SLAPPING SAL\"\n\n\nTämä tapahtui siihen aikaan, jolloin Ranskan merivalta jo oli mennyttä\nja sen kolmikansi-aluksista oli suurempi osa lahoamassa Medwayssa\nkuin odottelemassa Brestin satamassa. Mutta sen fregatit ja korvetit\nviilettivät yhä valtameriä kintereillään kilpailijain alukset. Maailman\netäisimmilläkin kolkilla nämä sirot alukset, joilla oli suloiset\ntyttöjen tai kukkain nimet, runtelivat ja pirstoivat toinen toisiaan\ntuottaakseen kunniaa mastonsa huipussa liehuvalle muutamien metrien\npituiselle lippukankaalle.\n\nYöllä oli tuullut ankarasti, mutta päivän koittaessa oli myrsky\nhellittänyt, ja nyt nouseva aurinko kiertäessään länttä kohti loi\nvärikästä valoaan rannalle ajelehtineihin ruskoleviin ja kimmelsi\npitkien vihreitten aaltojen lukemattomilla harjoilla. Pohjoisessa,\netelässä ja lännessä oli loppumaton pilvijono, jonka katkaisi vain\nkahden suuren Atlantin purjelaivan synnyttämä vaahtopatsas niiden\najaessa toinen toistaan kuohuissa. Idän puolella oli kallioinen\nsaari, josta erottui ryhmyisiä vuorenhuippuja ja siellä täällä jokin\npieni palmupuumetsikkö. Saaren korkeimpana kohtana oli alaston\nkartiomainen kukkula, josta kohosi kapea huurupatsas. Raskaat aallot\ntyrskyivät rantaa vastaan, ja turvallisen välimatkan päässä siitä\nkellui brittiläinen 32-tykkinen fregatti _Leda_, kapteeni A.P.\nJohnson, vuoroin kohottaen mustan kiiltävän kylkensä aallonharjalle,\nvuoroin painuen sinivihreään laaksoon puskien pohjoista kohti\nvähin purjein. Sen lumivalkoisella komentosillalla seisoi jäykkä,\npieni, ruskeakasvoinen mies tähyillen kaukoputkellaan joka suuntaan\ntaivaanrannalle.\n\n\"Herra Wharton!\" huusi hän ruostunutta saranaa muistuttavalla äänellä.\n\nLaiha, länkkäsäärinen upseeri tulla laahusti hänen luokseen\nkomentokannen toiselta reunalta.\n\n\"Mitä nyt, kapteeni?\"\n\n\"Olen avannut sinetöidyn käskykirjeen, herra Wharton.\"\n\nUteliaisuuden välähdys häivähti ensimmäisen laivaupseerin kuihtuneilla\npiirteillä. Viikkoa aikaisemmin oli _Leda_ lähtenyt Antiguasta\ntoverinsa _Didon_ kanssa, ja amiraalin määräykset oli suljettu\nsinetöityyn kuoreen.\n\n\"Meidän oli käsketty avata tämä kirje saavuttuamme Sombrieron\nyksinäisen saaren kohdalle, joka on pohjoisesta laskien leveysasteella\n18,36, lännestä pituusasteella 63,28. Sombriero oli neljän\nmeripenikulman päässä koilliseen meistä alihangan puolella, kun myrsky\nhellitti, herra Wharton.\"\n\nLuutnantti kumarsi jäykästi. Hän ja kapteeni olivat olleet sydänystäviä\nlapsuudesta lähtien. He olivat käyneet yhdessä koulua, samoihin\naikoihin astuneet meriväkeen, taistelleet rinnan lukemattomissa\notteluissa ja naineet toinen toisensa suvusta, mutta aina heidän\nseisoessaan komentosillalla pyyhkäisi rautainen sotakuri heistä pois\nkaiken inhimillisen jättäen jäljelle vain esimiehen ja käskynalaisen.\nKapteeni Johnson otti taskustaan sinisen paperin, joka rapisi hänen\navatessaan sen.\n\n    \"32-tykkisten fregattien _Ledan_ ja _Didon_ (kapteenit A.P.\n    Johnson ja James Munro) on purjehdittava siitä paikasta, jossa\n    nämä määräykset luetaan Karaibin meren suulle ja koetettava\n    päästä ranskalaisen fregatin _La Gloiren_ kimppuun, joka on\n    äskettäin ahdistellut meidän kauppalaivojamme niillä tienoin.\n    H. M. fregattien on myöskin etsittävä merirosvoalus, jonka nimi\n    on toisinaan _Slapping Sal_, toisinaan taas _Hairy Hudson_ ja\n    joka on ryöstellyt brittiläisiä laivoja kuin sivumennen ja\n    rääkännyt raakamaisesti niiden miehistöä. Se on pieni priki,\n    varustettu vain kymmenellä kevyellä tykillä, joista yksi on\n    kaksikymmentäneljänaulainen lyhyt keulatykki. Viimeksi se on\n    nähty v. k. 23 p. koilliseen Sombrieron saaresta.\n\n                         (Sinetti) James Montgomery (ali-amiraali).\n                             H.M. Hl. _Colossus_, Antigua.\"\n\n\"Näyttää siltä, että olemme eksyneet toverialuksestamme\", huomautti\nkapteeni Johnson pannen kirjeen takaisin taskuunsa ja tarkastellen\ntaas taivaanrantaa kaukoputkellaan. \"Se loittoni meistä, silloin kun\nme vähensimme purjeitamme. Ikävä juttu, jos kohtaamme tuon suuren\nranskalaisen aluksen ilman _Didoa_, herra Wharton. Eikö niin?\"\n\nLuutnantti räpäytti silmiään ja hymyili.\n\n\"Sillä on kahdeksantoistanaulaiset tykit keskiosassaan ja\nkaksitoistanaulaiset peräkannella, veikkonen\", virkkoi kapteeni.\n\"Se kantaa neljäsataa siinä missä meidän aluksemme vain\nkaksisataakolmekymmentä yksi. Kapteeni de Milon on taitavin mies\nRanskan armeijassa. Voi, Bobby poikani.\"\n\nHän kääntyi kannoillaan häpeissään hetkellisestä heikkoudenpuuskastaan.\n\"Herra Wharton\", sanoi hän katsahtaen tuimasti taakseen, \"käskekää\nnostaa nuo suorakulmaiset purjeet ja kääntäkää hiukan enemmän länteen.\"\n\n\"Priki alihangan puolella\", kuului ääni keulakannelta.\n\n\"Priki alihangan puolella\", toisti luutnantti.\n\nKapteeni hyppäsi rintasuojustimen luokse ja pysyttelihe peräpurjeen\nmastotouvin luona, ja omituisen näköiseltä tuo pikku mies siinä näytti\nseisoessaan kulmat kurtussa tuulen liehutellessa hänen vaatteitaan.\nLaiha luutnantti kyyristi niskaansa ja kuiskaili Smeatonille, joka oli\nhäntä lähin arvossa, sillä välin kuin muut upseerit ja laivamiehet\nnousivat kannelle alhaalta ja kerääntyivät ylihangan puoleisen kaiteen\nviereen varjostaen silmiään käsillään -- sillä troopillinen aurinko oli\njo kohonnut palmupuitten yläpuolelle. Tuo outo priki oli ankkurissa\nerään mutkikkaan merenlahden suussa, ja nyt saattoi jo aivan selvästi\nnähdä, ettei se voinut päästä avomerelle joutumatta fregatin tykkien\nulottuville. Sen pohjoispuolella oleva pitkä kallioinen niemenkärki\nsulki siltä tien.\n\n\"Sulkekaa siltä paluutie, herra Wharton\", sanoi kapteeni. \"Tuskinpa\nmeidän kannattaa aloittaa taistelua, herra Smeaton, mutta miehet voivat\nseisoa valmiina tykkiensä vieressä siltä varalta, että se yrittää\npäästä meidän ohitsemme. Laittakaa kuntoon keulatykit ja lähettäkää\nmiehiä käsiaseilla varustettuina etukannelle.\"\n\nNoina aikoina sijoittui brittiläisen laivan miehistö paikoilleen\ntyynesti ja tottuneesti. Muutamien minuuttien kuluttua olivat\nmerimiehet hälisemättä ja hiljaa asettuneet tykkiensä ääreen, toiset\nseisoivat musketteihinsa nojaten, ja fregatin kokkapuu osoitti suoraan\npikku prikiin päin.\n\n\"Onko se _Slapping Sal_, herra kapteeni?\"\n\n\"Siitä ei ole pienintäkään epäilystä, herra Wharton.\"\n\n\"He eivät näytä iloitsevan meidän ilmestymisestämme. He ovat nostaneet\nankkurinsa ja laittavat kiireimmän kaupalla purjeitansa kuntoon.\"\n\nIlmeisestikin aikoi priki pyrkiä vapaammille vesille. Yksi purjekappale\nlehahti leveilleen toisensa perästä, ja sen miesten saattoi nähdä\nponnistelevan vimmatusti köysien kimpussa. Se ei yrittänytkään päästä\nvihollisensa ohitse, vaan suuntasi kulkunsa etemmäksi merenlahteen.\nKapteeni hieroi käsiään.\n\n\"Se lähtee matalalle vedelle, herra Wharton, ja meidän täytyy sulkea se\nsinne. Se on nokkela pikku priki, mutta minä luulisin, että pitkä alus\nolisi ollut pätevämpi.\"\n\n\"He joutuivat tälle retkelleen kapinan vuoksi, herra kapteeni.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Kuulin siitä Manillassa: se oli ruma juttu. Kapteeni ja molemmat\nperämiehet murhattiin. Tämän aluksen kapteeni, Hudson tai partainen\nHudson, niinkuin häntä nimitetään, johti kapinaa. Hän on lontoolainen\nja kaikkein julmimpia roistoja, mitä koskaan on ollut liikkeellä.\"\n\n\"Hänen seuraava liikkeensä tulee suuntautumaan mestauslavalle, herra\nWharton. Siinä näyttää olevan runsaasti miehiä. Soisinpa voivani ottaa\nsiitä itselleni parikymmentä märssymiestä, mutta siinä olisi sentään\nkylliksi turmelemaan meidän aluksemme miehistön.\"\n\nMolemmat upseerit tarkastelivat kaukoputkillaan prikiä. Äkkiä\nluutnantti alkoi kiristellä hampaitaan ja kapteenin kasvoille kohosi\ntummempi puna.\n\n\"Peräkaiteen luona on Hudson, herra kapteeni.\"\n\n\"Se halpamainen julkea roisto! Hän varmaankin punoo vielä jonkin\nuuden konnanjuonen, ennenkuin pääsemme hänestä eroon. Luulisitteko\nkahdeksantoistanaulaisten tykkien kantavan häneen, herra Smeaton?\"\n\n\"Sitä varten meidän pitää päästä yhtä kaapelinmittaa lähemmäksi, herra\nkapteeni.\"\n\nHeidän puhuessaan priki teki muutamia mutkia, ja kun se palasi,\ntuprahti sen perähangan puolelta savusuihku. Se oli vain pelkkää\npöyhkeilyä, sillä tykki ei voinut kantaa kauemmaksi kuin korkeintaan\npuoliväliin. Sitten tuo pikku alus pääsi taas tuuliselle alueelle\ntekemällä reippaan käännöksen ja kiiti uuden niemekkeen ympäri\nmutkittelevaan kanavaan.\n\n\"Vesi muuttuu täällä nopeasti yhä matalammaksi, herra kapteeni\",\nvirkkoi toinen upseeri.\n\n\"Kartan mukaan on vielä kuusi syltä.\"\n\n\"Laskinluodin mukaan vain neljä, herra kapteeni.\"\n\n\"Kun pääsemme tästä mutkasta, niin ottakaamme sitten tarkemmin selvää\nsiitä missä olemme. Kas vain, tuotapa aavistinkin! Laskekaa lähemmäksi\nsitä, herra Wharton. Nyt se on meidän armoillamme!\"\n\nFregatti oli nyt kokonaan poissa mereltä jokimaisen merenlahden\nperällä. Päästyään erään niemekkeen ohitse saattoi se nähdä molempien\nrantain yhtyvän noin meripenikulman päässä. Niin lähellä rantaa kuin\nmahdollista eräässä polvekkeessa odotteli priki kylki vainoojaansa päin\nkäännettynä ja musta lippu liehuen perämastossa. Laiha luutnantti, joka\noli taas ilmestynyt kannelle leveä miekka vyötäisille sidottuna ja\nkaksi pistoolia vyöhön työnnettynä, tarkasteli uteliaasti tuota lippua.\n\n\"Onko se rosvolippu?\" kysyi hän.\n\nMutta kapteeni oli raivoissaan.\n\n\"Ennenkuin minä olen selvittänyt asiani hänen kanssaan, saa hän riippua\nsiellä, missä hänen housunsakin riippuvat. Millaisia veneitä te\nhaluatte, herra Wharton?\"\n\n\"Me tulemme hyvin toimeen tavallisella maihinmenoveneellä ja Julialla.\"\n\n\"Ottakaa neljä ja toimikaa nopeasti. Viheltäkää niiden miehet heti\npaikalle. Minä pidän tuota alusta lujilla ja autan teitä pitkillä\nkahdeksantoistanaulaisilla tykeillä.\"\n\nNuo neljä venettä loiskahtivat veteen, niin että köydet narisivat ja\nväkipyörät kitisivät. Niiden miehet kokoontuivat niihin vieri viereen.\nSiinä oli avojalkaisia, tyhmänkin näköisiä merimiehiä, naureskelevia\nmerikadetteja, ja jokaisen purjenuoria hoiteli vanhempi upseeri,\njonka kasvoilla oli jäykän koulumestarin ilme. Nojaten kyynärpäillään\nkompassikoppiin kapteeni tarkasteli yhä tuota kaukana olevaa prikiä.\nSen miehet vipusivat ylös iskuköysiään, laahasivat toisiin paikkoihin\nylihangan puoleisia tykkejään, hakkasivat uusia aukkoja niitä varten\nja tekivät monenlaisia valmisteluja epätoivoisen vastarinnan varalle.\nKaiken tämän touhun keskipisteenä oli suuri mies, jonka parta ulottui\nihan silmiin asti. Päässään punainen yömyssy hän touhusi ja koukisteli\nja hinasi köysiä. Kapteeni tarkasteli häntä synkästi hymyillen. Sitten\nhän äkkiä napsautti kokoon kaukoputkensa ja teki täysikäännöksen.\nHetkiseen ei hän voinut muuta kuin tuijottaa eteensä.\n\n\"Kutsukaa veneet takaisin!\" huusi hän heikolla narisevalla äänellä.\n\"Valmiit taisteluun! Irroittakaa nuo keskikannen tykit. Prässätkää\nraa'at, herra Smeaton, ja olkaa valmiina ryhtymään tappeluun, niin pian\nkuin vauhtia on tarpeeksi.\"\n\nMerenlahden mutkan takaa tuli hyvin suuri alus. Sen iso keltainen\nkokkaraaka ja valkeasiipinen keulakuva pistihe juuri näkyviin\npalmupuumetsikön takaa, samalla kuin korkealle puiden latvain\nyläpuolelle kohosi kolme suunnatonta mastoa, joista keskimmäisen\nkärjessä liehui upeana kolmivärinen lippu. Hyvää vauhtia se tuli,\nniin että tummansininen vesi vaahtosi keulan kummallakin puolen,\nkunnes saattoi täysin selvästi nähdä sen pitkän, kaarevan mustan\nkyljen loistavan kuparijuovan alapuolella ja lumivalkoiset riippumatot\nylempänä sekä vieri vieressä seisovat miehet, jotka kurkistelivat sen\nreunakaiteitten ylitse. Sen alemmat raa'at kiinnitettiin köydellä, sen\ntykkiensuut vivuttiin ylemmäksi, jotta kaikki olisi taistelukunnossa.\n_Gloiren_ tähystäjät olivat saaren rannalla olevan niemekkeen takana\nmaaten nähneet sen umpikujan, johon brittiläinen alus oli rientänyt,\nniin että kapteeni de Milon oli seurannut _Ledaa_ samoin kuin kapteeni\nJohnson _Slapping Salia_.\n\nMutta tällaisessa jännittävässä tilanteessa näyttäytyi brittiläisten\nerinomainen sotakuri parhaiten. Veneet kiitivät takaisin laivalle,\nniiden miehet ryhmittyivät määräpaikkoihinsa laivan viereen,\nheidät viskattiin ylös nostokurkien avulla ja nuoraportaat\nkiinnitettiin. Riippumatot nostettiin ylemmäksi ja käärittiin\nlujalle, laipiot laskettiin alas, tykinaukot ja ruutisäiliöt\navattiin, tulet sammutettiin laivankeittiössä, ja rumpujen ääni\nkutsui taistelupaikalle. Joukko miehiä järjesti kuntoon etupurjeet ja\nkäänsi fregatin toiseen suuntaan, jolla välin tykkimiehet riisuivat\nnuttunsa ja paitansa, kiristivät vyötään ja sijoittivat paikoilleen\nkahdeksannaulaiset tykkinsä kurkistellen ampuma-aukkojen rei'istä\nkomeaa ranskalaista alusta. Tuuli oli hyvin heikko. Tuskin värettäkään\nvoi nähdä kirkkaansinisellä vedenpinnalla, mutta purjeet pullistuivat\njonkin verran metsäisten kukkulain takaa tulevassa tuulenpuuskassa.\nRanskalaistenkin laiva oli kääntynyt tuulessa, ja molemmat alukset\nlipuivat nyt hitaasti merelle päin keula- ja peräpurjeitten avulla,\n_Gloire_ satakunta metriä edellä. Se laski likemmäksi tuulta\nkääntyäkseen _Ledan_ keulan eteen, mutta brittiläinen laivakin\nmuutti suuntaansa ja molemmat alukset lipuivat hitaasti eteenpäin,\nniin ääneti, että latasimien kilahdukset kajahtelivat ihan selvästi\nranskalaisten merimiesten sijoittaessa panoksia tykkeihin.\n\n\"Meillä ei ole tässä suurtakaan liikkumatilaa, herra Wharton\",\nhuomautti kapteeni.\n\n\"Olen ollut mukana pienemmälläkin alalla suoritetuissa tappeluissa,\nherra kapteeni.\"\n\n\"Meidän täytyy pysytellä sopivan välimatkan päässä ja luottaa\ntykkeihimme. _Gloire_ on hyvin vahvasti miehitetty ja jos se pääsee\nkyljen puolelle, voi meidän käydä huonosti.\"\n\n\"Näen sotamiesten lakit sieltä.\"\n\n\"Kaksi komppaniaa kevyttä jalkaväkeä Martiniquelta. Nyt se on sopivalla\nkohdalla! Kaikki tykkien viereen ja antakaa paukkua, sitten kun olemme\npoikittain sen perän puolella!\"\n\nPikku kapteenin terävät silmät olivat huomanneet merenpinnan\nkarehtivan, mikä ennusti lyhyttä tuulenhenkäystä. Hän oli käyttänyt\nsitä hyväkseen kiitääkseen poikittain suureen ranskalaiseen alukseen\nnähden ja pyyhkäistäkseen sitä päästä päähän kaikilla tykeillään\nohimennessään. Mutta päästyään sen sivuitse _Ledan_ täytyi palata\ntakaisin tuuleen pysytelläkseen poissa matalalta vedeltä. Tämä liike\nkuljetti sen ranskalaisen aluksen ylihangan puolelle, ja tuo luja\npikku fregatti näytti ihan kaatuvan kyljelleen, kun _Gloire_ laukaisi\nammottavista ampuma-aukoistaan koko sivunsa leveydeltä räiskähtävän\npanoksen. Hetkisen kuluttua _Ledan_ märssymiehet kiipesivät ylös\nkorjaamaan märssypurjeita ja yliprammipurjeita, ja se koetti taas\npäästä poikittain _Gloiren_ keulaan nähden ja ampua sitä päästä\npäähän. Mutta ranskalainen kapteeni käänsikin aluksensa kokan, ja\nmolemmat laivat joutuivat kyljetysten pistoolin kantomatkan päähän\ntoisistaan syytäen kaikista sivutykeistään toisen panoksen toisensa\nperästä vastustajaansa yhdessä niistä monista murhaavista kahakoista,\njotka peittäisivät meidän karttamme verellä, jos niistä kaikista\nkerrottaisiin.\n\nTuossa raskaassa, melkein täysin tyynessä troopillisessa ilmanalassa\nmuodosti savu kummankin aluksen ympärille tiheän suoja-aidan,\njosta vain märssytangot pistivät näkyviin. Kumpikaan ei voinut\nnähdä vihollisestaan mitään muuta kuin pimeässä välähtelevät\ntulituprahdukset. Tykkejä puhdistettiin ja ladattiin ja laukaistiin\ntiheään savupilveen. Perä- ja keulakannella laukaisivat merimiehet\nkahtena pienenä punaisena juovana yhteislaukauksiaan, mutta eivät\nvoineet enempää kuin tykkimiehetkään nähdä, mitä vaikutuksia heidän\nluodeillaan oli. Niinikään he eivät olleet laisinkaan selvillä oman\njoukkonsa vaurioista, sillä tykin ääressä seisoessaan saattoi kukin\nvain hämärästi erottaa oikean- ja vasemmanpuoleisen naapurinsa.\nMutta, tykkien jylinän ylitse kaikui vinkuvain pyssynlaukausten\nterävämpi ääni, pirstoutuvien lautojen ryske sekä silloin tällöin\nkuuluva raskas jymähdys, kun raakapuu tai väkipyörä kaatui kumahtaen\nkannelle. Laivaupseerit astelivat edes takaisin pitkin tykkiriviä, ja\nkapteeni Johnson viuhtoi savua pois pystylierisellä hatullaan katsellen\njännittyneenä vihollislaivaan päin.\n\n\"Tämä on merkillistä, Bobby!\" sanoi hän, kun yliluutnantti tuli hänen\nviereensä. Sitten hän äkkiä hillitsi kiintymyksensä ja kysyi: \"Mitä\nolemme menettäneet, herra Wharton?\"\n\n\"Isonmaston raakapuun ja kahvelin, herra kapteeni.\"\n\n\"Missä lippu on?\"\n\n\"Se on pudonnut mereen.\"\n\n\"He voivat luulla meidän aikovan antautua! Sitaiskaa veneen lippu\nylihangan puolelle perämaston alapurjeen raakaan.\"\n\n\"Kyllä, herra kapteeni.\"\n\nTykinkuula murskasi heidän välissään kompassikopin kappaleiksi.\nToinen iski kaksi merimiestä veriseksi, vavahtelevaksi sekasotkuksi.\nHetkisen kuluttua alkoi nousta sakeaa savua, ja englantilainen\nkapteeni huomasi vastustajansa raskaamman tykistön saavan aikaan\nhirveää tuhoa. _Leda_ oli pirstoutunut hylky. Sen kannella lojui hujan\nhajan ruumiita. Muutamat ampuma-aukot olivat repeytyneet hajalle ja\nyksi kahdeksantoistanaulaisista tykeistä oli singahtanut taaksepäin\nperälleen, niin että sen suu uhkasi suoraan pilviä. Pieni joukko\nmerimiehiä vielä latasi ja laukaisi, mutta puolet tykeistä oli jo vaiti\nja niiden miehet makasivat läjissä niiden ympärillä.\n\n\"Olkaa valmiit torjumaan luotamme vihollisen iskumiehiä!\" huusi\nkapteeni.\n\n\"Miekat esiin, pojat, miekat esiin!\" karjui Wharton.\n\n\"Laukaiskaa yhteislaukaus heidän päästessään viereemme!\" määräsi\nkapteeni.\n\nRanskalaisen aluksen suunnaton hahmo pisti näkyviin savun keskeltä.\nIskumiehiä seisoi tiheinä ryhminä sen reunoilla ja mastotouvien luona.\nHe pamauttivat vielä kaikista sivutykeistään loppulaukauksen, ja\n_Ledan_ isomasto katkesi muutamien jalkojen korkeudelta tyvestään,\nkieppui ilmassa ja rysähti peräkannen tykkien päälle tappaen kymmenen\nmiestä ja tehden kokonaisen patterin taistelukyvyttömäksi. Hetkisen\nkuluttua molemmat alukset joutuivat kyljetysten, ja Gloiren ylihangan\npuoleinen keula-ankkuri veti _Ledan_ peräpurjeen köydet alihangan\npuolelle. Karjaisten varustautuivat iskumiesten sankat parvet\nhyökkäykseen.\n\nMutta heidän jalkansa eivät tulleet koskaan koskettamaan tuota,\nverentahraamaa kantta. Jostakin tuli hyvintähdätty yhteislaukaus ja\nsen perästä yhä uusia. Englantilaiset merimiehet, jotka odottelivat\nmiekkoineen ja pyssyineen äänettömäin tykkien takana, näkivät\nihmeekseen vihollistensa sankkain parvien harvenevan ja lohkeilevan.\nSamassa ranskalaisen aluksen alihangan puolelta kuului tykeillä ammuttu\nyhteislaukaus.\n\n\"Korjatkaa pois hylkytavarat!\" huusi kapteeni. \"Mitä lempoa ne\nammuskelevat?\"\n\n\"Tykit kuntoon, pojat!\" huohotti luutnantti. \"Me saamme heidät vielä\nmasennetuksi!\"\n\nHylkytavarat revittiin ja hakattiin ja särjettiin kappaleiksi, kunnes\nensin yksi tykki ja sen perästä toisetkin kykenivät laukaisemaan.\nRanskalaisten ankkuriköysi oli katkaistu, ja _Leda_ oli vapautunut\ntuosta turmiollisesta syleilystä. Mutta silloin syntyi äkkiä kova\nhälinä _Gloiren_ mastotouvien luona, ja sata englantilaista huusi\näänensä käheäksi: \"He pakenevat! He pakenevat! He pakenevat!\"\n\nJa se olikin totta. Ranskalainen alus oli lakannut ampumasta ja käytti\nkaiken tarmonsa jokaisen mahdollisen purjeen nostamiseen. Mutta nuo\nsata huutavaa miestä eivät voineet laskea kaikkea omaksi ansiokseen.\nKun savu haihtui, ei ollut vaikea nähdä tämän hälinän alkusyytä:\nAlukset olivat taistelun aikana kulkeutuneet lahden suulle, ja sieltä\nnäkyi noin neljän meripenikulman päässä _Ledan_ toverilaiva, joka\nlasketti täysin purjein tykkien ääntä kohti. Kapteeni de Milon oli\nsuorittanut päivätyönsä, ja nyt kulki _Gloire_ nopeasti pohjoista kohti\n_Didon_ seuratessa sen kintereillä ja ammuskellessa keulatykeillään,\nkunnes eräs niemeke peitti laivat näkyvistä.\n\nMutta _Leda_ oli surkeassa kunnossa: isomasto poikki, reunasuojukset\nsäpäleinä, perämasto ja kahveli pois ammuttuina, purjeet riippuen\nkuin mierolaisen rievut ja satakunta sen miehistä kuolleina tai\nhaavoittuneina. Ihan sen vieressä kellui aalloilla kaikenlaista\nhylkytavaraa. Siinä oli silvotun aluksen peräkokka, jossa näkyi\nmaalattuna valkeilla kirjaimilla mustalle pohjalle: _Slapping Sal_.\n\n\"Taivaan tähden! Tuo priki pelasti meidät!\" huudahti Wharton. \"Hudson\njohti sen taisteluun ranskalaista laivaa vastaan, ja kaikista\nranskalaisen sivutykeistä ammuttu laukaus pirstosi sen säpäleiksi\nveteen!\"\n\nPikku kapteeni teki täysikäännöksen ja alkoi astella edes takaisin\nkannella. Hänen laivamiehensä tukkivat jo kuulanreikiä, paikkasivat ja\nkorjailivat. Kun kapteeni palasi yliluutnanttinsa luokse, huomasi tämä\nesimiehensä ankarissa piirteissä silmäin ja suun ympärillä jonkinlaista\npehmenemistä.\n\n\"Ovatko he kaikki kuolleet?\"\n\n\"Joka mies. He ovat varmasti uponneet aluksensa keralla.\"\n\nMolemmat miehet tuijottivat alas tuohon synkkään nimeen sekä siihen\nlaivahylyn kappaleeseen, joka kellui värjääntyneessä vedessä. Jotakin\nmustaa ajelehti edes takaisin pirstoutuneen kahvelin ja sotkeutuneen\nnostoköyden rinnalla. Se oli _Slapping Salin_ kamala lippu, ja sen\nvieressä virui tulipunainen lakki.\n\n\"Hän oli roisto, mutta hän oli kuitenkin brittiläinen\", virkkoi\nkapteeni vihdoin. \"Hän eli kuin roisto, mutta -- taivas sen tietää --\nhän kuoli kuin mies!\"\n\n\n\n\nMAANTIEROSVO\n\nVAIHERIKAS TUNTI\n\n\nTämä tapahtui Eastbourne-Tunbridgen tiellä lähellä Cross in Handia --\nyksinäisellä taipaleella, joka vei kanervakankaan keskitse. Kello oli\nnoin puoli kaksitoista eräänä loppukesän sunnuntai-iltana. Auto kulki\nhitaasti tietä myöten.\n\nSe oli pitkä, kapea Rolls-Royce, joka eteni melkein äänettömästi\nkoneen hiljaa hyrrätessä. Kahden sähkölyhdyn luomassa kirkkaassa\nvalokehässä kiitivät huojuvat ruohotupsut ja kanervamättäät nopeasti\nkuin kullalta hohtavat elävät kuvat, jättäen taakseen ja ympärilleen\nsitäkin mustemman pimeyden. Heleänpunainen täplä heijastui tielle,\nmutta minkäänlaista numerotaulua ei näkynyt tässä auton perälampun\nluomassa punaisessa kehässä. Auto oli avonainen ja matkailijamallia,\nmutta tuossakin hämärässä valossa, sillä yö oli aivan kuutamoton, olisi\ntarkkaavaiselta katselijalta tuskin voinut jäädä huomaamatta omituinen\nepämääräisyys sen ääriviivoissa. Kun se sujahti leveän valojuovan\nylitse, joka heijastui eräästä avoinna olevasta mökin ovesta, saattoi\nparemmin ymmärtää syyn. Autosta riippui omituinen irtonainen ruskeasta\nhollanninpalttinasta valmistettu esine. Pitkä musta etuosakin oli\npeitetty jonkinlaisella kireälle vedetyllä verholla.\n\nSe yksinäinen mies, joka ohjasi tätä omituista autoa, oli\nleveäharteinen ja tukeva. Hän istui kumaraisena ohjauspyöränsä\nvieressä tirolilainen hattu painettuna syvälle silmiin asti. Päähineen\nluoman tumman varjon alapuolella kyti paperossin punainen pää.\nJonkinlaisesta nukkakankaasta valmistetun tumman, väljän päällystakin\nkaulus oli nostettu pystyyn, niin että se peitti korvatkin. Hän antoi\nautonsa liikkua äänettömästi alas pitkää mäkeä koneen seisoessa ja\nkoskemattakaan kädensijaan. Hänen tukevilta hartioiltaan kohoava\nkaulansa oli kurkotettu eteenpäin, ikäänkuin hän olisi koettanut\npimeyden lävitse erottaa jonkin kiihkeästi odottamansa esineen.\n\nJostakin kaukaa etelästä päin kuului heikosti etäistä autontorven\ntörähtelyä. Sellaisena iltana ja sellaisessa paikassa täytyy kaiken\nliikenteen suuntautua etelästä pohjoiseen, kun lontoolaisten pyhäpäivän\nviettäjien virta kulkeutuu kylpypaikalta takaisin pääkaupunkiin\n-- huvituksista velvollisuuksiin. Mies istui suorana ja kuunteli\njännittyneenä. Niin, nyt se taas kuului, ja varmasti etelästä päin.\nHän painoi kasvonsa pyörän kohdalle ja koetti nähdä jotakin pimeyden\nlävitse. Sitten hän sylkäisi äkkiä paperossin suustaan ja veti syvään\nhenkeään. Kaukana tien toisessa päässä oli kaksi pientä keltaista\npistettä tehnyt kaarroksen. Ne katosivat erääseen mutkaan, kohosivat\ntaas näkyviin ja jälleen hävisivät. Verhotussa autossa toimettomana\nistuva mies muuttui äkkiä tavattoman vilkkaaksi. Taskustaan hän\nveti esiin tummasta kankaasta valmistetun naamion, jonka kiinnitti\nlujasti kasvoilleen sovittaen sen huolellisesti niin, että se ei\nollenkaan haitannut hänen näkökykyään. Hetkiseksi hän välähdytti\npalamaan taskulampun, vilkaisi nopeasti omia varusteitaan ja pani\nlampun viereensä penkille mauserpistoolin rinnalle. Sitten hän\nkiskaisi hattunsa entistä syvemmälle päähänsä, päästi kätensä irti\nohjauspyörästä ja painoi vauhtivipua. Tohisten ja tutisten ponnahti\npitkä musta kone eteenpäin ja alkoi kiitää alasviettävää mäkeä\nvoimakkaan koneen hiljaa suhistessa. Ajaja kumartui ja sammutti\netulyhdyt. Vain hämärä ja harmaa kaistale, joka halkaisi mustan nummen,\nosoitti hänelle tien suunnan. Edestäpäin kuului nyt sekavaa puuskutusta\nja kolinaa ja rätinää, kun vastaantuleva auto ponnisteli mäkeä ylös.\nSen voimakas vanhanaikuinen ohjauspyörä naksahteli ja tutisi, ja kone\ntykytti kuin väsynyt sydän. Keltaiset huikaisevat lyhdyt hävisivät\nviimeisen kerran erään mutkan taakse. Kun ne taas ilmestyivät mäen\npäälle, olivat molemmat autot kolmenkymmenen metrin päässä toisistaan.\nMusta auto sujahti poikittain väylälle ja sulki toiselta tien samalla\nkuin sen yläpuolella ilmassa alkoi varoitukseksi heilua asetyleeni\nlamppu. Kovalla kohinalla saapunut auto alkoi äkkiä jarruttaa ja\npysähtyi.\n\n\"Kuulkaahan siellä\", huudahti huolestunut ääni, \"me olisimme totisesti\nvoineet joutua tapaturman uhreiksi. Miksi hitossa ette pidä valoa\netulyhdyissänne? En nähnyt teitä laisinkaan, ennenkuin olin särkeä\nlamppuni autoanne vasten.\"\n\nNaamioitu mies kurkotti lamppuaan ja näki hyvin vihaisen nuoren\nmiehen, sinisilmäisen, keltaviiksisen ja kukoistavanvärisen istuvan\nkaksitoistahevosvoimaisen vanhanaikuisen Wolseley-auton ohjauspyörän\nääressä. Äkkiä muuttui hänen kiihoittuneiden kasvojensa vihainen ilme\nyksinomaan hämmentyneeksi. Mustan auton ohjaaja oli hypähtänyt alas\nistuimeltaan. Musta pitkäpiippuinen ilkeännäköinen pistooli työnnettiin\nmatkamiehen kasvojen eteen, ja sen takaa näkyi musta naamio, jonka\nmolemmista aukoista tuijotti kaksi ilkeää silmää.\n\n\"Kädet ylös!\" sanoi äkkiä tyly ääni. \"Kädet ylös, tai totisesti --\"\n\nNuori mies oli yhtä rohkea kuin kuka tahansa, mutta hänen kätensä\nnousivat sittenkin ylös.\n\n\"Tulkaa alas autosta\", komensi ahdistaja tuimasti.\n\nNuori mies astui alas tielle lyhdyn ja pistoolin pysytellessä lähellä\nhänen kasvojaan. Kerran hän näytti aikovan laskea kätensä alas, mutta\nlyhyt, tyly sana ponnahdutti ne taas ilmaan.\n\n\"Kuulkaahan, tämä on totisesti kerrassaan sopimatonta\", huomautti\nmatkustaja. \"Te varmaankin teette pilaa, vai kuinka?\"\n\n\"Kellonne\", virkkoi mauserpistoolia pitelevä mies.\n\n\"Ette suinkaan tosissanne sitä tarkoita?\"\n\n\"Kuuletteko, kellonne!\"\n\n\"No, ottakaa se, jos välttämättä haluatte. Se on joka tapauksessa\nainoastaan kullattu. Te olette myöhästynyt kaksisataa vuotta ajassa\ntai olette muutamia tuhansia kilometrejä pohjoisessa oikealta\nleveysasteelta. Viidakot ovat teidän aluettanne -- tai Amerikka. Te\nette näytä oikein luontevalta Sussexin maantiellä.\"\n\n\"Kukkaronne\", virkkoi toinen. Hänen äänessään ja käytöksessään oli\njotakin hyvin pakottavaa. Hän sai kukkaron.\n\n\"Onko sormuksia?\"\n\n\"En käytä niitä.\"\n\n\"Seisokaa siinä! Älkää liikahtako!\"\n\nMaantierosvo kulki uhrinsa sivuitse ja avasi Wolseleyauton\netusuojuksen. Hänen kätensä, jossa oli teräspihdit, työntyi syvälle\nauton koneeseen. Kuului napsahdus, kun metallilanka katkesi.\n\n\"Lempo teidät vieköön, älkää turmelko konettani!\" huusi matkustaja.\n\nHän käännähti, mutta salamannopeasti oli pistooli taas hänen päänsä\nkohdalla. Mutta sinä lyhyenä silmänräpäyksenä, jolloin rosvo teki tuon\npikku pyörähdyksen, oli nuori mies nähnyt sellaista, joka sai hänet\nällistyksestä hätkähtämään. Hän avasi suunsa ikäänkuin huudahtaakseen\njotakin. Sitten hän ilmeisellä ponnistuksella malttoi mielensä.\n\n\"Nouskaa autoon\", sanoi naamioitu.\n\nMatkustaja kiipesi takaisin istuimelleen.\n\n\"Mikä on nimenne?\"\n\n\"Ronald Barker. Entä teidän?\"\n\nMaantierosvo ei ollut kuulevinaan tätä julkeaa kysymystä.\n\n\"Missä te asutte?\" kysyi hän.\n\n\"Käyntikorttini ovat kukkarossani. Ottakaa yksi niistä.\"\n\nNaamioitu hypähti omaan autoonsa, jonka kone oli hiljaa säestänyt tätä\nkeskustelua sihisemällä ja kohisemalla. Läjähtäen hän työnsi taaksepäin\nsivujarrun, tarttui ohjauspyöräänsä, jonka käänsi jyrkästi ympäri ja\njätti taakseen paikalleen seisomaan Wolseleyn. Hetkistä myöhemmin\nhän kiiti nopeasti kaikki lyhdyt sytytettyinä noin puolen kilometrin\nmatkan eteläänpäin tietä myöten, jolla välin herra Ronald Barker\nsivulamppu kädessään penkoi hurjasti korjauslaatikkoaan löytääkseen\nsieltä rautalangan pätkän, jolla saisi koneensa taas kuntoon ja pääsisi\njälleen liikkeelle.\n\nKun naamioitu seikkailija oli päässyt turvallisen kauas uhristaan,\nhiljensi hän vauhtia, otti saaliinsa taskustaan, työnsi kellon\njälleen takaisin, avasi kukkaron ja laski rahat. Seitsemän shillinkiä\nsisälsi tuo kurja ryöstösaalis. Tämä ponnistusten laiha tulos näytti\nparemminkin huvittavan kuin surettavan häntä, sillä hän hymähteli\nitsekseen pitäessään näitä muutamia kolikoita lyhdyn valossa. Sitten\nhänen käytöksensä muuttui äkkiä. Hän työnsi laihan kukkaron takaisin\ntaskuunsa, veti auki jarrun ja alkoi kiitää eteenpäin yhtä jännittyneen\nnäköisenä kuin ensimmäisellekin seikkailuretkelleen lähtiessään. Toisen\nauton lyhdyt lähestyivät tietä myöten.\n\nTällä kerralla maantierosvo menetteli vähemmän varovasti. Hän oli\nilmeisestikin tullut rohkeammaksi kokemuksensa perusteella. Lyhdyt\nsytytettyinä hän kiiti vastatulleita kohti ja pysähtyen keskelle\ntietä käski heidän seisahtua. Hämmästyneiden matkustajain silmissä\nolikin tuo näky kylliksi peloittava. He näkivät omain etulamppujensa\nvalossa kaksi hehkuvaa ympyrää pitkän mustakaulaisen voimakaskoneisen\nauton kummallakin puolen ja niiden yläpuolella sen ohjaajan\nnaamioidut kasvot ja uhkaavan olemuksen. Rosvon lyhdyn kultaisessa\nvalokehässä näkyi hieno avonainen, kaksikymmenhevosvoimainen Humber,\njonka kuljettajanpaikalla istui pieni, hyvin hämmästyneen näköinen\nmies tirkistellen lippalakiansa alta. Tuulisuojuksen takaa pisti\nkummaltakin puolen esiin kahden erittäin sievän nuoren naisen harsolla\nkiinnitetyt hatut ja ihmettelevät kasvot, ja toinen heistä ilmaisi\nsuurta järkytystään päästämällä kuuluviin toisen pelästyneen pikku\nhuudahduksen toisensa perästä. Toinen oli kylmäverisempi ja tyynempi.\n\n\"Älä hätäänny, Hilda\", kuiskasi hän. \"Sulje akkuna äläkä ole hupsu.\nVarmasti vain Bertie tai joku muu pojista on tehnyt tämän kepposen.\"\n\n\"Ei, ei! Se on varmasti ihan vakavaa, Flossie. Olen vakuutettu siitä,\nettä siellä on rosvo. Voi, hyväinen aika, mitä meidän on tehtävä?\"\n\n\"Millainen seikkailu!\" huudahti toinen. \"Kuinka suuremmoinen seikkailu!\nNyt se ei enää ennätä aamulehtiin, mutta varmasti siitä kerrotaan joka\nainoassa iltalehdessä.\"\n\n\"Mitähän seurauksia siitä onkaan?\" voihki toinen. \"Voi, Flossie,\nFlossie, minä pyörryn nyt heti. Etkö luulisi sen auttavan, jos me\nkumpikin huutaisimme? Eikö lian ole kerrassaan kauhistuttava mustine\nnaamioineen? Voi hyväinen aika, voi laupias taivas! Hän aikoo tappaa\nrakkaan pikku Alfin!\"\n\nRosvon puuhailu oli tosiaankin jonkin verran levottomuutta herättävä.\nHän oli hypähtänyt alas autostaan ja kiskaissut niskasta pidellen\ntoisen auton kuljettajan istuimeltaan. Mauserpistoolin näkeminen oli\ntehnyt lopun pienimmistäkin vastaväitteistä, ja sen pakottamana oli\npikku mies vetänyt auki etusuojustimen ja ottanut pois paikoiltaan\nsähkötulpat. Saatuaan tällä tavoin varmuuden siitä, että vanki ei\npäässyt liikkumaan minnekään, lähti naamioitu mies lyhty kädessä auton\nperäpuolen kohdalle. Hän oli luopunut siitä äreästä tylyydestä, jolla\nhän oli kohdellut herra Ronald Barkeria, ja sekä puhui että käyttäytyi\nystävällisesti, vaikkakin päättävästi. Kohauttipa hän hattuaankin\npuhuttelun alkajaisiksi.\n\n\"Olen pahoillani siitä, että tuotan teille hankaluutta, hyvät naiset\",\nvirkkoi hän, ja hänen äänensä oli muutamia askelia korkeampi kuin\naikaisemman keskustelun kuluessa. \"Saanko kysyä nimiänne?\"\n\nNeiti Hilda ei kyennyt puhumaan mitään kunnollista, mutta neiti Flossie\noli lujempaa ainesta.\n\n\"Onpas tämä kaunis juttu\", sanoi hän. \"Mitä oikeutta teillä on\npysähdyttää meidät yleisellä maantiellä? Haluaisinpa tietää sen?\"\n\n\"Minulla ei ole paljon aikaa\", vastasi rosvo tuimemmalla äänellä.\n\"Minun täytyy vaatia teitä vastaamaan kysymykseeni.\"\n\n\"Sano hänelle, Flossie. Ole taivaan tähden kohtelias hänelle!\" huudahti\nHilda.\n\n\"No niin, jos nyt haluatte sen tietää, niin kuulkaa siis, että me\nolemme erään Lontoon teatterin näyttelijöitä\", sanoi nuori nainen.\n\"Ehkäpä olette kuullut neiti Flossie Thorntonista ja neiti Hilda\nManneringista? Me olemme näytelleet yhden viikon Eastbournessa\nRoyal-teatterissa ja lähdimme sunnuntaiksi kerran huviretkelle. Nyt sen\nsiis tiedätte!\"\n\n\"Minun täytyy pyytää teidän kukkaroitanne ja jalokiviänne.\"\n\nMolemmat naiset ilmaisivat äänekkäästi vastalauseensa, mutta\nhuomasivat, samoin kuin Ronald Barkerkin, että tuon miehen käytöksessä\noli jotakin tyynen pakottavaa. Muutamien minuuttien kuluttua he olivat\nojentaneet kukkaronsa, kasan välkkyviä sormuksia, rannerenkaita,\nrintasolkia ja kultaketjuja auton etu-istuimelle. Timantit välkkyivät\nja liekehtivät kuin pienet sähkökipinät lyhdyn valossa. Rosvo otti\nkaikki nämä kimmeltävät esineet ja punnitsi niitä kädessään.\n\n\"Onko jokin näistä teille erikoisen rakas?\" kysyi hän naisilta, mutta\nneiti Flossie ei tuntenut minkäänlaista halua tunnustusten tekemisiin.\n\n\"Älkää koettako esiintyä armeliaana\", sanoi hän. \"Ottakaa kaikki tai\njättäkää ne. Ei meitä haluta ottaa lahjana vastaan sirpaleita omista\ntavaroistamme.\"\n\n\"Paitsi Billyn antamaa kaulanauhaa!\" huudahti Hilda ja sieppasi\nkäteensä pienen helminauhan. Rosvo kumarsi ja päästi sen irti. \"Eikö\nmitään muuta?\"\n\nUrhoollinen Flossie alkoi äkkiä itkeä. Hilda samoin. Tällä oli rosvoon\nihan yllättävä vaikutus. Hän heitti kaikki jalokivet lähinnä istuvan\nsyliin.\n\n\"Siinä saatte! Ottakaa ne!\" sanoi hän. \"Se on joka tapauksessa\nmitätöntä korutavaraa. Teille se on jonkin arvoista, minulle ei\nvähimmässäkään määrin.\"\n\nKyyneleet muuttuivat silmänräpäyksessä hymyilyksi.\n\n\"Kukkarot saatte mielihyvällä. Meidän korumme vastaavat\nkymmenkertaisesti rahamme arvoa. Mutta kuinka lystikkäällä tavalla te\nhankittekaan elatuksenne! Ettekö pelkää joutuvanne kiinni? Tämähän on\nniin merkillistä, ikäänkuin jokin kohtaus huvinäytelmästä.\"\n\n\"Se voisi yhtä hyvin olla murhenäytelmästäkin\", huomautti rosvo.\n\n\"Voi, ei suinkaan -- ei varmastikaan!\" huudahtivat molemmat\nnäyttelijättäret.\n\nMutta rosvo ei tuntenut halua keskustelun jatkamiseen. Kaukana tien\ntoisessa päässä ilmestyi näkyviin kaksi heikkoa valotäplää. Uusi\nansiomahdollisuus tarjoutui hänelle, eikä hänen sopinut sekoittaa\ntoisiinsa eri asioita. Pantuaan taas koneensa käyntiin hän kohotti\nhattuaan ja lähti uusia tulokkaita vastaanottamaan, jolla välin neidit\nFlossie ja Hilda kurkottivat päänsä ulos isännättömästä autostaan\nväristen vieläkin seikkailunsa jälkeen ja katsellen perälyhdyn punaista\nkimmellystä, kunnes se haipui pimeyteen.\n\nTällä kerralla näyttivät kaikki merkit lupaavan runsasta saalista.\nUpea kuusikymmenhevosvoimainen Daimler, jonka tietä valaisi neljä isoa\nkiiltävän, leveän metallireunuksen kehystämää lamppua, nousi mäkeä\nylös koneen tykyttäessä matalasti ja tasaisesti, niinkuin luonnollista\nolikin niin voimakkaan koneen vetäessä. Se jatkoi matkaansa aivan kuin\njokin kallisarvoisella tavaralla lastattu, korkeaperäinen espanjalainen\nalus, kunnes väijyksissä oleva kaapparilaiva pyyhkäisi poikki sen\nkeulan ja pysähdytti sen äkkiä. Suljetun ohjaajankopin avonaisesta\nakkunasta pistivät ulos vihaiset, punakat, tahraantuneet ja ärtyneet\nkasvot. Rosvo näki korkean, kaljun otsan, paksut, riippuvat posket ja\nkaksi pientä ovelaa silmää, jotka loistivat rasvapoimujen välissä.\n\n\"Pois tieltäni, hyvä herra! Pois tieltäni heti paikalla!\" huusi karhea\nääni. \"Aja hänen ylitseen, Hearn! Mene alas ja vedä hänet maahan\nistuimeltaan. Mies on humalassa -- hän on humalassa, kuuletko!\"\n\nTähän asti olisi tuon nykyaikaisen maantierosvon käytöstä voinut\nsanoa kohteliaaksi. Nyt hän muuttui silmänräpäyksessä raivostuneeksi.\nOhjaaja, roteva ja taitava mies, hyppäsi selkänsä takaa kuuluvan käreän\näänen yllyttämänä alas autosta ja tarttui lähestyvää rosvoa kurkusta.\nTämä iski häntä pistoolinsa perällä, niin että mies kaatui voihkaisten\nmaantielle. Seikkailija harppasi hänen ruumiinsa ylitse, veti auton\noven auki ja tarttui siinä istuvaa kookasta herraa raivoisasti\nkorvasta kiinni laahaten hänet ärjymisistä huolimatta maantielle.\nSitten hän vielä läimäytti häntä kylmäkiskoisesti kaksi kertaa\nkasvoille kämmenellään. Iskut kajahtivat kuin pistoolinlaukaukset\nyön hiljaisuudessa. Lihava matkustaja valahti kalmankalpeaksi ja\nhorjahti taaksepäin puolittain tajuttomana ohjaajankoppia vasten.\nRosvo kiskaisi auki hänen takkinsa, nykäisi irti raskaat kultaiset\nkellonvitjat kelloineen, otti mustasta silkkisestä kaulahuivista\nsuuren timanttikoristeisen neulan, riuhtaisi uhrinsa sormista neljä\nsormusta -- joista ei ainoakaan voinut olla kolmeatuhatta halvempi\n-- ja sieppasi lopuksi hänen povitaskustaan paksun nahkalompakon.\nKoko tämän omaisuuden hän siirsi oman mustan päällystakkinsa taskuun\nja sen lisäksi vielä uhrinsa helmikoristeiset kalvosinnapit sekä\nhänen kultaisen kaulusnappinsa. Tutkittuaan tarkoin, ettei mitään\nmuuta otettavaa ollut jäljellä, suuntasi rosvo lyhtynsä valon maassa\nmakaavaan ohjaajaan, huomaten tyydytyksekseen, että tämä oli väin\npyörtynyt eikä kuollut. Sitten hän palasi taas isännän luokse ja\nrupesi hyvin kylmäkiskoisesti riisumaan häneltä kaikkia vaatteita niin\njulman tarmokkaasti, että hänen uhrinsa uikutti ja vääntelehti peläten\nkuolinhetkensä koittaneen.\n\nMillaiset aikomukset hänen kiduttajallaan lienevätkin olleet, niille\ntuli hyvin jyrkkä loppu. Eräs ääni sai hänet kääntämään päänsä, ja\nvähän matkan päässä näkyivät pohjoisesta päin nopeaa vauhtia tulevan\nauton lyhdyt. Se oli varmasti jo kulkenut niiden tuhottujen autojen\nohitse, jotka rosvo oli jättänyt jälkeensä. Se seurasi hänen jälkiään\nharkitusti ja tarkoituksellisesti, ja siinä olivat mahdollisesti mukana\nkaikki sen piirin poliisimiehet.\n\nSeikkailijalla ei ollut hetkeäkään menetettävänä. Hän hypähti pois\ntahraantuneen uhrinsa luota, kiipesi oman autonsa istuimelle ja lähti\nkiitämään nopeasti tietä eteenpäin jalka vauhdin vahvistajan päällä.\nJonkin matkan päässä oli kapea sivukuja, ja sinne pakolainen kääntyi\nlisäten yhä kovaa vauhtia ja jättäen hyvinkin viiden kilometrin\nvälimatkan itsensä ja takaa-ajajainsa välille, ennenkuin uskalsi\npysähtyä. Sitten hän laski eräässä rauhallisessa sopukassa sen illan\nsaaliinsa -- herra Ronald Barkerilta anastamansa viheliäisen summan,\nnäyttelijättärien jonkin verran painavammat kukkarot, ne kun sisälsivät\nyhteensä neljä puntaa, sekä lopuksi Daimlerilla matkustaneen pohatan\nkallisarvoiset jalokivet ja täysinäisen lompakon sisällyksen. Siitä\nkarttuikin kerrassaan runsas apaja, sillä siellä oli neljättäsataa\npuntaa rahassa ja joukko arvopapereita. Se oli ilmeisestikin tarpeeksi\nhyvä palkka yhden yön työstä. Rosvo sijoitti kaikki vääryydellä\nhankitut saaliinsa taskuunsa ja sytyttäen paperossin lähti jatkamaan\nmatkaansa sen näköisenä kuin ainakin mies, jonka mieltä ei enää mikään\nhuoli paina.\n\nTätä tapauksista rikasta iltaa seuraavana maanantaiaamuna lopetti\nSir Henry Hailworthy Walcot Old Placessa aamiaisensa ja astuskeli\nkirjastohuoneeseensa aikoen kyhätä muutamia kirjeitä, ennenkuin\nlähtisi hoitamaan virkaansa tuomioistuimessa. Sir Henry oli\npiirikunnan sijaismaaherra, erään vanhan alemman aatelissuvun jäsen,\nja oli toiminut rauhan tuomarina kymmenen vuotta. Ennen kaikkea\nhän oli kuuluisa hyvänä hevostenkasvattajana ja koko Weald-piirin\nuhkarohkeimpana ratsastajana. Hän oli pitkä suoraselkäinen mies, jolla\noli voimakkaat sileäksi ajellut kasvot, tuuheat tummat kulmakarvat ja\nleveä, päättäväinen leuka, joten parempi oli olla hänen kanssaan ystävä\nkuin vihollinen. Vaikka hän oli melkein viisikymmenvuotias, ei hänessä\nollut minkäänlaista vanhenemisen merkkiä, lukuunottamatta sitä seikkaa,\nettä luonto oli oikutellen sijoittanut pienen valkoisen hiustupsun\nhänen oikean korvansa yläpuolelle, niin että hänen musta tukkansa\nnäytti sen rinnalla vastakohtaisuuden vuoksi tavallistakin mustemmalta.\nHän oli tänä aamuna mietteliäs, sillä sytytettyään piippunsa hän\nistuutui kirjoituspöytänsä ääreen tyhjä paperi-arkki edessään ja vaipui\nsyviin ajatuksiin.\n\nÄkkiä hän virkosi nykyhetkeen. Mutkittelevan ajelutien laakeripuiden\ntakaa kuului ensin hiljaista ratinaa, joka sitten muuttui\nvanhanaikuisen auton äänekkääksi kolinaksi ja puuskutukseksi.\nSitten sujahti nurkan takaa näkyviin vanhanaikuinen Wolseley, jonka\nohjauslaitetta hoiteli terveenvärinen, keltaviiksinen nuori mies. Sir\nHenry nousi seisomaan tämän nähdessään ja istahti sitten taas. Hän\nnousi jälleen, kun lakeija minuutin kuluttua ilmoitti herra Ronald\nBarkerin. Se oli aikainen vierailu, mutta Barker oli sir Henryn\nläheinen ystävä. Näillä kahdella miehellä oli paljon yhteistä, sillä\nkumpikin oli etevä pyssymies, hevosmies ja biljardinpelaaja, ja\nnuoremmalla (ja köyhemmällä) oli tapana viettää vähintäänkin kaksi\niltaa viikossa Walcot Old Placessa. Sir Henry lähestyi siis vierastaan\nkäsi sydämellisesti ojennettuna toivottaakseen hänet tervetulleeksi.\n\n\"Olet varhainen tänä aamuna\", huomautti hän. \"Mihin aiot ryhtyä? Jos\nolet menossa Lewesiin, niin voimme ajaa yhdessä.\"\n\nMutta nuorempi mies käyttäytyi omituisesti ja tylysti. Hän ei ollut\nhuomaavinaan sitä kättä, joka hänelle ojennettiin, ja seisoi vain\npaikallaan hypistellen pitkiä viiksiään ja tuijottaen kiusaantuneen ja\ntutkivan näköisenä rauhantuomariin.\n\n\"No, mikä nyt on?\" kysyi tämä.\n\nMutta nuori mies ei puhunut vieläkään. Hän oli ilmeisestikin aikeissa\nruveta keskustelemaan sellaisesta asiasta, johon oli vaikea päästä\nkäsiksi. Hänen isäntänsä tuli kärsimättömäksi.\n\n\"Et ole oikein oma itsesi tänä aamuna. Mikä kumma sinua vaivaa? Onko\njokin asia kuohuttanut mieltäsi?\"\n\n\"On\", vastasi Ronald Barker pontevasti.\n\n\"Mikä sitten?\"\n\n\"_Sinä_.\"\n\nSir Henry hymyili. \"Istuhan nyt toki, veikkonen. Jos sinulla on jotakin\nkaunaa minua kohtaan, niin anna kuulua.\"\n\nBarker istahti. Hän näytti varustautuvan moitteita lausumaan. Kun hän\nlopulta sai äänensä kuuluville, tapahtui se äkkiä, kuin tykillä olisi\nammuttu.\n\n\"Miksi ryöstit minut viime yönä?\"\n\nTuomari oli rautahermoinen mies. Hän ei ilmaissut hämmästystä eikä\nmielipahaa. Ei lihaskaan värähtänyt hänen tyynillä, hillityillä\nkasvoillaan.\n\n\"Miksi väität minun ryöstäneen sinut viime yönä?\"\n\n\"Suuri autolla ajava mies pysähdytti minut Mayfieldin tiellä. Hän\ntyönsi pistoolin nenäni eteen ja ryösti kukkaroni ja kelloni. Sir\nHenry, se mies olit sinä.\"\n\nTuomari hymyili.\n\n\"Olenko minä ainoa suuri mies näillä seuduin? Olenko minä ainoa mies,\njolla on auto?\"\n\n\"Luuletko sinä, etten minä tunne Rolls-Roycea nähdessäni sellaisen --\nminä, joka vietän puolet elämästäni autossa ja puolet sen alla? Kenellä\ntoisella näillä seuduilla on Rolls-Royce, paitsi sinulla?\"\n\n\"Mutta rakas Barker, eikö sinunkin mielestäsi tuollainen\nkuvailemasi uudenaikuinen rosvo luultavammin harjoita ammattiaan\noman paikkakuntansa ulkopuolella. Montako sataa Rolls-Roycea on\netelä-Englannissa?\"\n\n\"Ei, sir Henry, tuo ei kelpaa -- se ei kelpaa! Tunsin äänesikin\noikein hyvin, vaikka muutitkin sen joitakin askelia matalammaksi.\nMutta hitto vieköön! -- sinä teit sen? Se käy yli minun ymmärrykseni.\nOli kerrassaan uskomatonta, että hyökkäsit minun, erään läheisimmän\nystäväsi kimppuun, sellaisen miehen kimppuun, joka pani kaikki voimansa\nliikkeelle, silloin kun sinut oli äänestettävä parlamenttiin -- ja\nsiihen ryhdyit halpa-arvoisen kellon ja muutamain shillinkien vuoksi --\nse on tosiaankin uskomatonta.\"\n\n\"Tosiaankin uskomatonta\", toisti tuomari hymyillen. \"Ja sitten nuo\nnäyttelijättäret, köyhät pikku olennot, joitten on ansaittava joka\nainoa penni elatuksekseen. Minä näes seurasin sinun jälkiäsi tiellä.\nSe oli tosiaankin niin ruma juttu, etten ole sellaisesta ennen\nkuullutkaan. Eri juttu oli tuon lontoolaisen rahahuijarin ryöstäminen.\nJos kerran ihmisen täytyy käydä ryöstelemässä, niin tuontapaiset miehet\novat sopivia uhreja. Mutta ystäväsi ja sitten nuo tytöt -- niin, sanon\nvieläkin, etten olisi sellaista voinut uskoa.\"\n\n\"Miksi sitten uskot sen?\"\n\n\"Koska asia _on_ niin.\"\n\n\"Näytät tosiaankin vakiintuneen siihen käsitykseen. Sinulla ei näytä\nolevan suuriakaan todistuksia kenellekään muulle esitettävänä.\"\n\n\"Voisin oikeusistuimen edessä vannoa, että se olit sinä. Kaiken\npäällisiksi näin leikatessasi poikki minun koneeni johtolankaa -- mikä\noli hiton julkeaa -- tuon valkoisen hiustupsusi pistävän esiin naamiosi\ntakaa.\"\n\nTeräväsilmäinen katselija olisi voinut nyt ensimmäisen kerran nähdä\nvähäisen levottomuuden merkin tuomarin kasvoilla.\n\n\"Sinulla näyttää olevan aika vilkas mielikuvitus.\"\n\nHänen vieraansa lehahti punaiseksi kiukusta.\n\n\"Katsoppas tätä, Hailworthy\", sanoi hän avaten kätensä ja näyttäen\npientä kolmikulmaista ripsureunaista mustaa vaatetilkkua. \"Näetkö tätä?\nSe oli maassa nuorten neitosten auton vieressä. Varmaankin se repeytyi\nsinun hypähtäessäsi alas penkiltäsi. Lähetäppäs nyt noutamaan paksua\nmustaa autotakkiasi. Jollet soita kelloa, soitan minä, niin saamme sen\nnähdäksemme. Minun täytyy päästä tästä asiasta perille, äläkä sinä\nkoeta kieroilla ollenkaan.\"\n\nTuomarin vastaus oli hämmästyttävä. Hän nousi seisomaan ja käveli\nBarkerin tuolin ohitse ovelle, jonka hän lukitsi pannen avaimen\ntaskuunsa.\n\n\"Sinä saatkin kuulla koko asian\", virkkoi hän. \"Lukitsen sinut tänne\nsisään, kunnes olen kertonut kaikki. Nyt meidän täytyy puhua suoraan,\nBarker, niinkuin ainakin mies puhuu miehelle. Sinusta riippuu,\npäättyykö tämä murhenäytelmään vai ei.\"\n\nHän oli puhuessaan avannut yhden kirjoituspöytänsä laatikon. Hänen\nvieraansa rypisteli vihaisen näköisenä kulmiaan.\n\n\"Et sinä paranna asioita laisinkaan uhkaamalla minua, Hailworthy. Minä\nteen velvollisuuteni, etkä sinä saa minua sotketuksi pois siitä.\"\n\n\"En minä suinkaan halua sokaista sinua. Puhuessani murhenäytelmästä\nen tarkoittanut sinua sen päähenkilöksi. Minun käsitykseni mukaan\nvain täytyy estää tämä asia joutumasta määrätylle asteelle. Ei\nminulla ole sukulaisia eikä tuttavia, mutta perittyä nimeäni minun on\nkunnioitettava, ja jotkut asiat ovat mahdottomia.\"\n\n\"On myöhäistä puhua tuolla tavoin.\"\n\n\"Ehkäpä, mutta ei liian myöhäistä. Ja minulla on nyt paljon sinulle\nkerrottavaa. Ensiksikin olet siinä täysin oikeassa, että minä pidätin\nsinut viime yönä Mayfieldin tiellä.\"\n\n\"Mutta miksi ihmeessä --\"\n\n\"No niin. Annahan minun kertoa se oikeassa järjestyksessä. Ensinnäkin\nsinun on nähtävä nämä.\" Hän avasi erään laatikon ja otti sieltä\nkaksi pientä kääröä. \"Näiden oli määrä lähteä postitse Lontooseen\ntänä iltana. Tämä on osoitettu sinulle, ja voit saada sen yhtä hyvin\nnytkin. Se sisältää kellosi ja kukkarosi. Näet siis, ettei sinulla\nseikkailustasi ollut mitään vahinkoa lukuunottamatta poikkileikattua\njohtolankaa. Tämä toinen käärö on osoitettu noille nuorille\nnäyttelijättärille ja sisältää heidän omaisuutensa. Toivoakseni olen\nsaanut sinut vakuutetuksi siitä, että tarkoitukseni oli järjestää\nkumpikin juttu kuntoon jo ennenkuin sinä tulit syyttämään minua.\"\n\n\"Entä sitten?\" kysyi Barker.\n\n\"No niin, nyt otamme sitten puheeksi herra George Wilden, joka\non -- mitä sinä mahdollisesti et tiedä -- Wilde & Guggendorfin\nvanhempi osakas, toinen huonomaineisen Ludgatepankin perustajista.\nHänen autonkuljettajansa on käsiteltävä eri miehenä. Voit luottaa\nkunniasanaani, kun selitän jo miettineeni, kuinka hänen suhteensa\non meneteltävä. Mutta hänen isännästäänhän minun oli nyt puhuttava.\nTiedät, etten ole rikas. Luullakseni koko piirikunta sen tietää.\nSain kovan kolauksen, silloin kun Black Tulip menetti Derby-jutussa.\nJa muita samanlaatuisia tapauksia on sattunut. Sitten perin\njälkisäädöksellä tuhat puntaa. Tuo pirullinen pankki maksoi korkoa\nseitsemän sadalta talletuksista. Tunsin Wilden ja tapasin hänet. Kysyin\nhäneltä, oliko heidän laitoksensa luotettava. Hän sanoi sen olevan.\nJätin rahani heille, ja kahden vuorokauden kuluttua oli koko pankki\nluhistunut. Yleinen syyttäjä sai selville, että Wilde oli tietänyt jo\nkolmen kuukauden ajan, ettei mikään voinut pelastaa heidän laitostaan.\nJa kuitenkin hän otti koko minun omaisuuteni lastiksi vajoavalle\nalukselleen. Hänellä itsellään ei ollut mitään hätää -- lempo hänet\nvieköön! Hänellä oli rahoja muualla. Mutta minä olin menettänyt kaikki\nvarani, eikä mikään pankki voinut minua pelastaa. Ja kuitenkin hän\noli ryöstänyt minut niin puhtaaksi, kuin suinkin mies voi toisen\nryöstää. Minä tapasin hänet, ja hän nauroi minulle vasten kasvoja.\nHän kehoitti minua hankkimaan valtiolainan ja sanoi minun päässeen\nvähillä oppirahoilla. Ja silloin vannoin, että minun oli keinoilla\nmillä hyvänsä saatava kostetuksi hänelle. Opin tuntemaan hänen tapansa,\nsillä olin pannut koston oikein päämääräkseni. Tiesin hänen palaavan\nLontooseen sunnuntai-iltaisin Eastbournesta. Tiesin hänellä olevan\nlompakossaan melko rahasumman. Se on nyt _minun_ lompakkoni. Aiotko\nväittää minulle, ettei minulla ollut siveellistä oikeutta tehdä\nniinkuin tein? Taivas sen tietää, että olisin jättänyt tuon heittiön\nniin puti puhtaaksi, kuin hän on jättänyt monta leskeä ja orpoa, jos\nminulla vain olisi ollut aikaa!\"\n\n\"Siihen minulla ei ole mitään sanomista. Mutta miksi ryöstit minut? Ja\nnuo tytöt?\"\n\n\"Olehan toki järkevä, Barker. Luuletko sinä, että olisin voinut\npelastua ilmitulolta, jos olisin ryöstänyt vain tuon henkilökohtaisen\nvihamieheni? Se oli mahdotonta. Minun oli pakko esiintyä ihan\ntavallisena rosvona, joka sattumalta hyökkäsi hänen kimppuunsa. Sen\nvuoksi läksin liikkeelle tavallisena rosvona koettelemaan onneani. Ja\npaholainen oli järjestänyt asian niin, että minun piti ensimmäiseksi\nkohdata sinut. Olin tyhmä, kun en tuntenut sinun vanhaa autoromuasi\nsiitä kolinasta, jonka se sai aikaan mäkeä noustessaan. Nähdessäni\nsinut osasin tuskin puhua naurultani. Mutta minun täytyi suorittaa\naloittamani asia. Sama juttu näyttelijättärien suhteen. Pelkäänpä,\nettä olin vähällä ruveta herättämään epäluuloja, kun en voinut ottaa\nheidän pikku korujaan. Mutta koetin muuten teeskennellä rosvoa. Sitten\ntuli minun odottamani mies. Silloin ei tylyyteni suinkaan ollut\nteeskenneltyä. Olin lähtenytkin nylkemään hänet, ja sen teinkin. Mitä\nnyt arvelet tästä kaikesta, Barker? Tähtäsin viime yönä pistoolilla\nsinun päätäsi, ja tänä aamuna olet sinä menetellyt samoin minun\nsuhteeni, joko sitten uskot tai et!\"\n\nNuori mies nousi hitaasti seisomaan ja puristi tuomarin kättä leveästi\nhymyillen.\n\n\"Älä tee sellaista enää. Se on liian vaarallista\", sanoi hän. \"Siitä\nnousisi aika meteli, jos sinä joutuisit kiinni.\"\n\n\"Sinä olet kelpo poika, Barker\", virkkoi tuomari. \"Ei, en minä enää\ntee sellaista. Kuka taas onkaan puhunut 'elämän vaiherikkaista\nhetkistä'? Laupias taivas, kuinka viehättävää! Se oli ihana hetki minun\nelämässäni. Mitä kannattaakaan puhua kettujen metsästämisestä. Ei, en\nyritä sitä enää koskaan, sillä voisin tosiaankin joutua kiinni.\"\n\nPöytäpuhelin soi äänekkäästi, ja tuomari nosti torven korvalleen.\nKuunnellessaan hän hymyili toverilleen.\n\n\"Olen vähän myöhästynyt\", virkkoi hän, \"ja minua odotetaan\npiirioikeuteen tutkimaan jotakin näpistelyjuttua.\"\n\n\n\n\n\n\nTARINOITA AAVOILTA ULAPOILTA\n\n\n\n\nJUOVIKAS ARKKU\n\n\n\"Mitä te näette siitä, Allardyce?\" kysyin.\n\nToinen perämieheni seisoi vieressäni peräkannella lyhyet vahvat\nsääret hajallaan, sillä myrskyn jäljeltä kävivät vielä melko korkeat\nmainingit, ja meidän kaksi takimmaista venettämme melkein koskettivat\nveteen joka heilahduksella. Hän tuki kaukoputkeaan perämaston touveja\nvasten ja tarkasteli kauan ja kiinteästi tätä surullista vierasta\nlaivaa joka kerta sen kohotessa hyökyaallon harjalle, jossa se tapaili\ntasapainoaan joitakin silmänräpäyksiä, ennenkuin keikahti toiselle\npuolelle. Se oli niin syvällä vedessä, että vain sattumoittain näin\nvilahdukselta sen kellanvihreän reunasuojuksen.\n\nSe oli priki, mutta sen isomasto oli katkennut noin kymmenen jalan\nkorkeudelta kannesta laskien, eikä minkäänlaista yritystä näkynyt\ntehdyn katkenneitten osien korjaamiseksi, joita ajelehti sen\nvieressä vedessä -- purjeita ja raakapuita ikäänkuin haavoitetun\nkalalokin taittuneita sulkia. Etumasto törrötti vielä pystyssä, mutta\nkeulatangonpurje lepatti höllänä ja etupurjeet ajelehtivat pitkinä\nvalkeina kaistaleina sen edessä. En ole koskaan nähnyt alusta, joka\nolisi joutunut ankaramman kohtalon uhriksi.\n\nEmme tosin voineet sitä ihmetellä, sillä kolmen viime vuorokauden\nkuluessa oli ollut aikoja, jolloin oli ollut hyvin kysymyksenalaista,\nnäkisikö oma parkkialuksemme koskaan enää maata. Kolmenkymmenenkuuden\ntunnin ajan olimme pitäneet sen keulan maata kohti suunnattuna, ja\njollei _Mary Sinclair_ olisi ollut parhaita Clydestä lähteneitä\naluksia, emme olisi mitenkään selviytyneet. Ja tässä me nyt sitten\nkuitenkin olimme myrskyn loputtua menetettyämme ainoastaan pikku veneen\nja osan ylihangan puoleista reunakaidetta. Mutta kun ilma oli vähän\ntyyntynyt, emme suinkaan olleet hämmästyneitä huomatessamme toisten\nlaivain joutuneen ankaramman kohtalon uhreiksi ja nähdessämme tämän\nsilpoutuneen prikin ajelehtivan sinisellä merellä pilvettömän taivaan\nalla ikäänkuin salaman sokaiseman miehen kertomassa kestämistään\nkauhuista.\n\nAllardyce, joka oli hidas ja täsmällinen skotlantilainen, tuijotti\nkauan ja kiinteästi pikku alukseen, sillä välin kuin meidän miehemme\nkorjailivat reunakaidetta tai parveilivat etummaisten mastotouvien\nympärillä ulottuakseen näkemään vierasta alusta. Me olimme noin\nkahdennellakymmenennellä leveys- ja kymmenennellä pituusasteella, ja\nsellaisella kohdalla herättää vieras alus uteliaisuutta, sillä Atlantin\npääkauppalinjat ovat jääneet pohjoispuolelle. Kymmenisen päivää olimme\npurjehtineet ypö yksinämme merellä.\n\n\"Luullakseni siellä ei ole yhtäkään ihmistä\", huomautti toinen perämies.\n\nMinäkin olin tullut samaan käsitykseen, sillä en voinut nähdä\nminkäänlaista elonmerkkiä sen kannella, eikä minkäänlaista vastausta\nnäkynyt meidän laivamiestemme ystävällisiin heilutuksiin. Miehistö on\nluultavasti poistunut siitä luullen sen joutuvan haaksirikkoon.\n\n\"Sen hetket ovat luetut\", jatkoi Allardyce tyyneen tapaansa. \"Millä\nhetkellä tahansa sen keula voi olla näkymättömissä ja perä pystyssä.\nVesi jo huuhtelee rintanojan reunaa.\"\n\n\"Mikä lippu sillä oikein on?\" kysyin.\n\n\"Koetan juuri saada siitä selvää. Se on kokonaan sotkeutunut\nnostoköysiin. Niin, nyt erotan sen ihan selvästi. Se on Brasilian\nlippu, mutta siinä on väärä reuna ylhäällä.\"\n\nLaivalla oli siis nostettu hätämerkki, ennenkuin miehet olivat\nlähteneet. Ehkäpä he olivat vast'ikään paenneet. Otin perämiehen\nkaukoputken ja katselin joka taholle pitkin syvänsinisen Atlantin\nkohoilevaa pintaa, jossa yhä vielä näkyi valkoisia kuohujuovia ja\ntäpliä. Mutta missään päin en voinut erottaa ainoatakaan elävää olentoa\nmeitä itseämme lukuunottamatta. \"Tuolla aluksella voi olla eläviä\nihmisiä\", huomautin. \"Siellä voi olla haaksirikosta pelastunutta\ntavaraa\", mutisin toinen perämies.\n\n\"Ohjatkaamme siis sen viereen tuulen alapuolelle.\"\n\nOlimme vain satasen metriä siitä, kun käänsimme keularaakamme\ntaaksepäin, ja siinä me kelluimme, parkki ja priki, kumarrellen ja\nnyykytellen kuin kaksi tanssivaa temppuilijaa.\n\n\"Laskekaa vesille yksi peräveneistä\", määräsin. \"Ottakaa neljä miestä,\nAllardyce, ja menkää katsomaan, millä kannalla siellä asiat oikein\novat.\"\n\nMutta juuri silloin ilmestyi kannelle ensimmäinen perämieheni,\nherra Armstrong, sillä kello oli seitsemän, ja hänen oli astuttava\npalvelusvuorolleen muutamien minuuttien kuluttua. Minun mieleni teki\nitse lähteä tuolle hyljätylle alukselle katsomaan, mitä siellä oikein\noli. Selitin asian muutamin sanoin Armstrongille, hyppäsin kaiteen\nylitse ja laskeuduttuani köysiportaita asetuin hoitelemaan veneen\npurjenuoria.\n\nMatka oli lyhyt, mutta sen kulkeminen kesti kumminkin jonkin aikaa,\nja niin korkeina kohoilivat aallot, että useinkin ollessamme\naallonpohjassa emme voineet nähdä parkkilaivaamme, josta olimme\nlähteneet, emmekä prikiä, jota kohti kuljimme. Laskeva aurinko ei\nvalaissut näin alas, ja aaltojen välissä laaksoissa oli kylmää\nja pimeää, mutta jokainen uusi laine kohotti meidät taas lämpöön\nja auringonpaisteeseen. Joka kerta meidän kelluessamme valkealla\naallonharjalla kahden tumman laakson välissä näin vilahdukselta\nprikin pitkän, vaaleanvihreän reunakaiteen ja sen nuokkuvan\nkeulamaston. Ohjasin niin, että pääsimme kiertämään sen peräkeulan\nympäri saadaksemme siten paremmin päätetyksi, kummalta puolen siihen\noli kiivettävä. Viereen päästyämme voimme erottaa vettä viistävään\nkeulalautaan maalatun nimen _Nossa Sehnora da Vittoria_.\n\n\"Ylihangan puolelle\", neuvoi toinen perämies. \"Seisokaa valmiina\niskukoukku kädessä, puuseppä!\" Hetkisen kuluttua olimme hypänneet\nreunakaiteen ylitse, joka oli tuskin meidän venettämme korkeammalla, ja\nniin seisoimme hyljätyn aluksen kannella.\n\nEnsimmäinen ajatuksemme oli taata oma turvallisuutemme siltä varalta,\nettä laiva uppoaisi allamme, mikä tuntui hyvin todennäköiseltä. Tämän\nvuoksi jäi kaksi miestä pitelemään veneenjukoa työnnettyään veneen\nensin kauemmaksi aluksen reunasta, niin että se olisi valmiina, jos\nmeidän pitäisi kiireesti paeta. Puusepän käskettiin ottaa selvä,\npaljonko sinne oli vettä päässyt ja lisääntyikö sitä yhä. Sillä välin\noli Allardycen ja minun pikaisesti tarkastettava alus ja sen lasti.\n\nKannella oli hujan hajan hylkytavaraa ja kanahäkkejä, joissa kuolleet\nlinnut lojuivat. Veneitä ei ollut jäljellä muita kuin yksi ainoa, jonka\npohja oli puhkaistu. Täysin varmalta näytti, että miehet olivat kaikki\npoistuneet laivalta. Kapteenin kajuutta sijaitsi kannella, ja sen\nyhden seinän olivat raskaat aallot lyöneet sisään. Allardyce ja minä\nastuimme sisään ja näimme kapteenin pöydän, sellaisena kuin hän oli sen\njättänyt kirjoineen ja papereineen, jotka olivat yksinomaan espanjan-\ntai portugalinkielisiä ja lojuivat siinä huiskin haiskin tupakan tuhkan\nseassa. Katselin ympärilleni löytääkseni laivan päiväkirjan, mutta\nsellaista ei näkynyt.\n\n\"Olenpa melkein varma, ettei hän ole sellaista pitänytkään\", virkkoi\nAllardyce. \"Etelä-amerikkalaisella kauppalaivalla hoidetaan jokseenkin\nleväperäisesti asioita, eivätkä he viitsi tehdä muuta kuin mikä on ihan\nvälttämätöntä. Ja jos heillä on ollut päiväkirja, on kapteeni varmasti\nottanut sen mukaansa veneeseen.\"\n\n\"Minun tekisi mieleni korjata kaikki nämä kirjat ja paperit\", sanoin\n\"Kysykää puusepältä, kuinka paljon meillä vielä on aikaa.\"\n\nHän toi rauhoittavan tiedon. Laiva oli täynnä vettä, mutta osa lastia\noli veden päällä pysyvää, eikä niinmuodoin ollut minkäänlaista vaaraa\nlaivan pikaisesta uppoamisesta. Todennäköisesti se ei uppoaisikaan,\nvaan ajelehtisi sinne tänne tuollaisena peloittavana, karttaan\nmerkitsemättömänä matalikkona, jotka ovat aiheuttaneet monen komean\naluksen uppoamisen.\n\n\"Siinä tapauksessa ei teidän ele vaarallista lähteä alas, herra\nAllardyce\", huomautin. \"Ottakaa selvä siitä, mihin tämä kelpaa sekä\nkuinka paljon tämän lastista voidaan pelastaa. Minä tarkastan nämä\npaperit teidän poissaollessanne.\"\n\nLastiluettelojen sekä muutamien pöydältä olevain paperien ja kirjeitten\nperusteella sain selville, että brasilialainen priki _Nossa Sehnora da\nVittoria_ oli kuukausi sitten lähtenyt Bahiasta. Kapteenin nimi oli\nTexeira, mutta miehistöstä ei ollut tarkempaa selontekoa. Alus oli\nollut matkalla Lontooseen, ja silmäys lastausluetteloon riitti täysin\nilmaisemaan minulle, että emme voineet toivoa paljonkaan hyötyvämme\ntavarain pelastamisesta. Sen lastina olivat pähkinät, inkivääri\nja puutavara, viimeksimainittu suurina troopillisessa ilmanalassa\nkasvaneitten puitten pölkkyinä. Nämä olivat epäilemättä estäneet tuon\nonnettoman aluksen uppoamasta, mutta ne olivat niin suuria, että meidän\noli mahdotonta viedä niitä mukanamme. Paitsi näitä oli lastina jotakin\nkevyttä rihkamaa, kuten joukko koristelintuja hattukauppiaille ja sata\nlaatikkoa säilykehedelmiä. Papereita selaillessani satuin huomaamaan\npienen englanninkielisen lapun, joka herätti mielenkiintoani. Se kuului\nseuraavasti:\n\n\"Pyydetään, että ne erilaiset vanhat espanjalaiset ja intialaiset\nharvinaisuuskapineet, jotka ovat peräisin Santaremin kokoelmasta ja\novat osoitetut Prontfoot & Neumanille Lontooseen Oxford-kadulle,\nsijoitettaisiin sellaiseen paikkaan, etteivät nämä erittäin arvokkaat\nja ainoalaatuiset esineet joutuisi pilaantumisen tai hukkaantumisen\nvaaraan. Tämä koskee varsinkin Don Ramirez di Leyran aarrearkkua, jota\nei millään muotoa saa sijoittaa sellaiseen paikkaan, että se voitaisiin\nanastaa.\"\n\nDon Ramirezin aarrearkku! Ainoalaatuisia ja arvokkaita esineitä! Tässä\noli sittenkin tilaisuus saada haltuunsa pelastettua tavaraa. Olin\nnoussut seisoalleni paperi kädessäni, kun skotlantilainen perämieheni\nilmestyi oviaukkoon.\n\n\"Luullakseni ei kaikki tässä aluksessa ole oikealla tolalla, kapteeni\",\nsanoi hän. Hän oli luja mies, jonka kasvoista ei liikoja ilmennyt, ja\nkuitenkin saatoin huomata hänen pelästyneen.\n\n\"Mikä nyt sitten on hullusti?\"\n\n\"On tapahtunut murha. Täällä on mies, jonka aivot on lyöty ulos.\"\n\n\"Sen on kai myrsky tehnyt\", huomautin. \"Mahdollisesti. Mutta\nihmetyttäisi minua, jos olisitte samaa mieltä vielä hänet nähtyännekin.\"\n\n\"Missä hän sitten on?\"\n\n\"Tulkaa tätä tietä, kapteeni. Hän on yläkannen salongissa.\"\n\nPrikissä ei näyttänyt olevan mitään matkustajahyttejä, sillä\nerikoissuojia oli ainoastaan kapteenin kajuutta perässä, keittäjän\nkopin vieressä sijaitseva keskilaivan komeroaukko sekä kolmanneksi\nkeulakajuutta miehiä varten. Tuohon keskimmäiseen kajuuttaan opasti nyt\nperämieheni minut. Oikealla laivankäytävästä näkyi keittiö kaatuneine\nja sekaisin olevine patoineen ja vateineen, vasemmalla taas oli\nperämiehiä varten pieni komero kaksine makuulavitsoineen. Perällä näkyi\nkomero, jonka kukin sivu oli noin kuuden kyynärän pituinen ja jonka\nlattialla oli sekaisin lippuja ja ylimääräisiä purjeita. Kaikkialla\nseinillä näkyi korkeakankaisia kääröjä, jotka oli huolellisesti sidottu\nkiinni puuseiniin. Sen perällä oli suuri puna- ja valkojuovainen\nlaatikko, vaikka punainen olikin niin haaltunutta ja valkoinen niin\nlikaista, että nuo värit voi erottaa vain sellaisissa kohdin, joihin\nvalo osui suoraan. Laatikko oli sittemmin suoritetun mittauksen mukaan\nneljä jalkaa kolme tuumaa pitkä, kolme jalkaa kaksi tuumaa korkea ja\nkolme jalkaa leveä -- siis huomattavasti suurempi kuin merimiehen arkku.\n\nMutta mielenkiintoani ei suinkaan herättänyt laatikko astuessani sisään\ntuohon varastohuoneeseen. Lattialla makasi sekaisin olevan purjekankaan\npäällä pieni tumma mies, jolla oli lyhyt kiharainen parta. Hän oli\nmahdollisimman kaukana arkusta jalat sitä kohti ja pää etäämpänä siitä.\nPunainen paikka näkyi valkealla kankaalla siinä kohdin, jossa hänen\npäänsä lepäsi, ja pieniä punaisia suikaleita kiemurteli hänen tumman\nkaulansa ympärillä suikerrellen lattialle asti; mutta minkäänlaista\nhaavaa en voinut erottaa, ja hänen kasvonsa olivat rauhalliset kuin\nnukkuvan lapsen.\n\nVasta kumartuessani saatoin erottaa, niillä tavoin hän oli\nloukkaantunutpa silloin käännyin poispäin huudahtaen kauhusta. Häntä\noli isketty kirveellä, ja sen oli ilmeisestikin tehnyt joku hänen\ntakanaan seisova henkilö. Hirvittävä isku oli kumahtanut hänen päähänsä\nja tunkeutunut syvälle hänen aivoihinsa. Hyvin saattoikin ymmärtää\nhänen kasvojensa rauhallisen ilmeen, sillä kuolema oli ehdottomasti\nsaapunut silmänräpäyksessä, ja haavan paikasta saattoi päättää, että\nhänen oli ollut mahdotonta nähdä iskun antanutta henkilöä.\n\n\"Onko tuo kamalaa pilaa vai tapaturma, kapteeni Barclay?\" kysyi\nperämieheni totisena.\n\n\"Olette oikeassa, herra Allardyce. Mies on murhattu, hänen päälakeensa\non isketty jollakin terävällä ja raskaalla aseella. Mutta kuka hän on,\nja miksi hänet on murhattu?\"\n\n\"Hän on ollut tavallinen merimies, kapteeni\", sanoi Allardyce. \"Voin\nuskoa sen katsahtaessamme hänen sormiinsa.\" Hän kaiveli puhuessaan\nvainajan taskuja ja veti esiin korttipakan, tervaisen nuoranpätkän ja\nnipun brasilialaista tupakkaa.\n\n\"Kas vain, näettekö!\" huudahti hän.\n\nHän oli ottanut lattialta pitkän, paljaan veitsen, jossa oli jäykkä\nkäyrä terä. Se oli kirkas ja loistava, joten murhaa ei ollut voitu\ntehdä sillä. Tapettu mies oli ilmeisestikin pitänyt sitä kädessään,\nsilloin kun hänet oli lyöty maahan, sillä se oli vieläkin hänen\nkourassaan.\n\n\"Minusta hän näyttää ymmärtäneen olleensa vaarassa ja pitäneen sen\nvuoksi veistään varalla\", sanoi perämies. \"Nyt emme missään tapauksessa\nvoi auttaa miesparkaa. En voi käsittää, mitä nuo seinille kiinnitetyt\nesineet ovat. Ne ovat ikäänkuin epäjumalankuvia ja aseita ja\nkaikenlaisia rynnäkössä vallattuja merkillisiä kapineita.\"\n\n\"Niin, luultavasti ne ovat ainoat arvoesineet, jotka voimme pelastaa\nlastista\", virkoin. \"Huutakaa meidän laivallemme ja käskekää heidän\nlähettää toinenkin perävene avuksemme, että saisimme nuo kapineet\nkuljetetuksi.\"\n\nHänen poissaollessaan minä tarkastelin tuota omituista ryöstösaalista,\njoka oli joutunut meidän haltuumme. Kaikki siihen kuuluvat esineet oli\nkääritty niin huolellisesti, että voin saada ainoastaan jonkinlaisen\nyleiskäsityksen niiden laadusta, mutta juovikas laatikko oli hyvässä\nvalaistuksessa, joten minulla oli mainio tilaisuus tutkia sitä perin\npohjin. Kanteen, joka oli raudoitettu ja vahvistettu metallinurkilla,\noli kaiverrettu monimutkainen vaakuna, ja sen alapuolella oli\nespanjalainen lause, joka minun käsitykseni mukaan merkitsi: \"Don\nRamirez di Leyran, Pyhän Jamesin ritarin, Terra Firman ja Veraquasin\nmaakunnan maaherran ja ylipäällikön aarre-arkku.\" Yhdessä nurkassa\noli vuosiluku 1606 ja toisessa suuri valkoinen paperilappu, johon oli\nenglanniksi kirjoitettu: \"Teitä varoitetaan vakavasti millään ehdolla\navaamasta tätä arkkua.\" Sama kielto oli alapuolella espanjankielisenä.\nLukko oli raskasta terästä ja peräti monimutkaisen näköinen. Siihen oli\nkaiverrettu latinalainen lause, joka meni yli merimiehen ymmärryksen.\n\nNiihin aikoihin, jolloin minä olin lopettanut tämän merkillisen\nlaatikon tarkastelemisen, oli prikin viereen saapunut meidän toinenkin\nperäkannen veneemme ensimmäisen perämiehen, herra Armstrongin\nohjaamana. Me aloimme heti kantaa siihen ja sijoittaa parhaan\nymmärryksemme mukaan niitä erilaisia harvinaisuusesineitä, jotka\nnäyttivät olevan ainoat kuljettamisen arvoiset kapineet tuossa\nhyljätyssä aluksessa. Kun vene oli täyteen lastattu, käskin sen\npalata parkkialuksellemme, ja Allardyce ja minä siirsimme puusepän ja\ntoisen merimiehen avulla juovikkaan arkun, joka vielä oli jäljellä,\nmeidän veneeseemme. Me laskimme sen varovasti alas kahden keskituhdon\npäälle, sillä se oli niin raskas, että se olisi kallistanut venettä\nvaarallisesti, jos olisimme sen sijoittaneet jommallekummalle\nsyrjälle. Mitä vainajaan tuli, jätimme hänet sinne, mistä olimme hänet\nlöytäneetkin.\n\nPerämieheni oli sitä mieltä, että tuo mies oli lähtenyt ryöstöretkelle,\nsilloin kun oli käsketty poistua laivasta, ja että kapteeni koettaen\nsäilyttää kuria oli iskenyt hänet maahan tapparalla tai jollakin muulla\nraskaalla esineellä. Se näytti uskottavammalta kuin mikään muu selitys\nja kuitenkaan se ei oikein tyydyttänyt minua. Mutta valtameri on täynnä\nsalaperäisyyksiä, ja me tyydyimme jättämään tuon brasilialaisella\nprikillä murhatun merimiehen kohtalon yhdeksi lisäksi siihen pitkään\nluetteloon, josta jokainen merimies on selvillä.\n\nTuo raskas arkku hinattiin köysien avulla _Mary Sinclairin_\nkannelle, josta neljä merimiestä sen kantoi kajuuttaan. Siellä\nsillä oli juuri sopiva tila pöydän ja peräarkun välissä. Sinne se\njäi illallisen ajaksi, jonka syötyämme molemmat perämiehet jäivät\nluokseni keskustelemaan päivän suuresta tapauksesta groggilasin\nääressä. Armstrong oli pitkä, laiha, korppikotkan näköinen mies,\nerinomainen merenkävijä, mutta tunnettu kitsaaksi ja ahneeksi. Meidän\naarrelöytömme oli herättänyt hänessä suurta mielenkiintoa, ja hän oli\njo alkanut kiiluvin silmin tehdä arvolaskelmia siitä, kuinka paljon\nme kukin mahdollisesti saisimme osaksemme, kun ryöstösaaliin jako\nsuoritettaisiin.\n\n\"Jos paperissa kerran väitettiin niitä ainoalaatuisiksi, kapteeni\nBarclay, niin silloin ne tosiaankin voivat olla vaikka kuinka\nkalliita tahansa. On suorastaan vaikea uskoa, kuinka suuria summia\ntuollaiset rikkaat kokoilijat panevat likoon. Tuhat puntaa ei heille\nmerkitse mitään. Erehtyisinpä pahasti, ellei meillä olisi jotakin\nnäytettävänämme matkalta palattuamme.\"\n\n\"Enpä oikein usko sitä\", sanoin. \"Mikäli minä asiaa ymmärrän eivät\nnämä arvoesineet paljonkaan eroa muista etelä-amerikkalaisista\nharvinaisuuskapineista.\"\n\n\"Kuulkaahan, herra kapteeni, olen ollut siellä kauppalaivan mukana\nneljätoista kertaa enkä ole koskaan ennen nähnyt mitään tuon arkun\nkaltaista. Se on jo semmoisenaankin melko kallis. Mutta sitäpaitsi se\non niin raskas, että varmasti sen täytyy sisältää jotakin arvokasta.\nEiköhän meidän ole paras avata se ja katsoa?\"\n\n\"Jos murratte sen auki, niin se menee varmasti pilalle\", huomautti\ntoinen perämies.\n\nArmstrong kyyristyi sen eteen pää kallellaan ja pitkä kapea nenä\nmuutamien tuumien päässä kannesta.\n\n\"Se on tammea\", sanoi hän, \"ja puu on aikojen kuluessa vähän\nkutistunut. Jos minulla olisi taltta tai vahvateräinen veitsi, voisin\nmurtaa kannen auki ilman pienintäkään haittaa arkulle.\"\n\nVahvateräisen veitsen mainitseminen johti mieleeni prikillä näkemämme\nkuolleen miehen.\n\n\"Olisikohan hän ollut samassa hommassa silloin, kun joku tuli estämään\nhänet siitä?\" virkoin.\n\n\"Sitä en tiedä, kapteeni, mutta olen täysin vakuutettu siitä, että\nvoisin avata arkun. Tässä työkalulaatikossa on ruuvimeisseli.\nPitäkäähän lamppua, Allardyce, niin suoritan sen parilla\npainalluksella.\"\n\n\"Malttakaahan hetkinen\", sanoin, sillä Armstrong oli kumartunut arkun\nkannen ylitse silmät uteliaisuudesta ja ahneudesta kiiluen. \"Minun\nmielestäni ei tämä asia ole laisinkaan kiireellinen. Olettehan lukenut\nkannesta, että laatikkoa kielletään avaamasta. Minun tekee mieleni\ntotella tuota varoitusta, vaikka se ei merkitsisikään mitään. Joka\ntapauksessa siellä säilyy, mitä siellä sitten onkin, ja jos se on\njonkin arvoista, ei se suinkaan halpene siitä, että arkku avataan vasta\nlaivanomistajan toimistossa eikä _Mary Sinclairin_ kajuutassa.\"\n\nEnsimmäinen perämies näytti katkeroituneelta ja pettyneeltä minun\njärkähtämättömyyteni vuoksi.\n\n\"Ette tosiaankaan kuvittele liikoja sen sisällöstä, kapteeni\",\nhuomautti hän ivallinen hymyn väre kapeilla huulillaan. \"Jos se joutuu\npois meidän käsistämme, emmekä itse ota selvää siitä, mitä siellä on,\nvoimme menettää oikeutetun osamme. Sitäpaitsi --\"\n\n\"Riittää jo, herra Armstrong\", sanoin minä jyrkästi. \"Voitte olla\ntäysin varma siitä, että saatte sen, mitä teille kuuluu, mutta minä en\nsalli tuota arkkua avattavan tänä iltana.\"\n\n\"Näkeehän noista leimoista sitäpaitsi, että eurooppalaiset ovat\njo tarkastaneet laatikon\", lisäsi Allardyce. \"Vaikka arkku onkin\naarrearkku, ei se vielä takaa sitä, että se sisältäisi aarteen. Monet\nihmiset ovat kurkistaneet siihen vanhan Terra Firman maaherran jälkeen.\"\n\nArmstrong heitti ruuvimeisselin pöydälle ja kohautti hartioitaan.\n\n\"Niinkuin haluatte\", sanoi hän, mutta vaikka sittemmin puhelimmekin\nmonenlaisista asioista, huomasin hänen katseensa tuon tuostakin pitkin\niltaa kääntyvän tuohon vanhaan juovikkaaseen arkkuun yhtä uteliaana ja\nahneena kuin ennenkin.\n\nJa nyt tulen kertomuksessani siihen kohtaan, joka vieläkin saa\nminut värisemään kauhusta, kun vain muistan sen. Keskiosassa laivaa\nsijaitsivat kaikki päällystön hytit, mutta minun oli kauimpana\nporraskoppeloon johtavan pikku käytävän perällä. Minulla ei ollut\nsäännöllistä vahtivuoroa muulloin kuin hätätilassa; nuo kolme\nperämiestä jakoivat vahtivuorot keskenään. Armstrongin osalle\njoutui keskimmäinen vahtivuoro, joka päättyy kello neljä aamulla,\nja Allardycen oli määrä tulla hänen jälkeensä. Minä olen aina ollut\nerittäin hyväuninen, ja harvoin herään kesken uniani, jollei joku laske\nkättään olkapäälleni.\n\nSinä yönä tai paremminkin varhain aamulla kuitenkin kavahdin hereille.\nMinun kelloni oli juuri puoli neljä, kun jokin säpsähdytti minut\nistualleni makuulavitsalla joka hermoni väristessä. Se oli jonkinlainen\nääni, rysähdys, joka päättyi ihmishuutoon ja soi vielä herätessänikin\nkorvissani. Istuin ja kuuntelin, mutta kaikki oli hiljaa. Ja sittenkään\nse ei ollut voinut olla mielikuvitusta, tuo kamala huuto, sillä sen\nkaiku värähteli vieläkin korvissani, ja se tuntui tulleen jostakin ihan\nläheltäni. Hypähdin alas makuulavitsalta ja vedettyäni ylleni muutamia\nvaatekappaleita läksin kajuuttaan.\n\nEnsiksi en huomannut siellä mitään erikoista. Kylmässä, harmaassa\naamuvalaistuksessa erotin pöydän punaisine liinoineen, kuusi pyöreää\ntuolia, pähkinäpuiset kaapit, heilahtelevan ilmapuntarin ja perällä\njuovikkaan aarrearkun. Olin juuri aikeissa lähteä pois ja mennä\nkannelle kysymään toiselta perämieheltä, oliko hän kuullut mitään,\nkun silmäni osuivat äkkiä johonkin, joka pisti esiin pöydän alta. Se\noli miehen sääri -- sääri, jossa oli suuri merisaapas. Kumarruin ja\nnäin kasvoillaan venymässä miehen, jonka käsivarret olivat oikaistuina\nja ruumis vääntyneenä. Ensimmäisellä silmäyksellä huomasin, että\nsiinä oli ensimmäinen perämies Armstrong, ja seuraava katsahdus sai\nminut vakuutetuksi siitä, että hän oli kuollut. Seisoin joitakin\nsilmänräpäyksiä huohottaen. Sitten syöksyin kannelle, huusin Allardycen\navukseni ja palasin hänen kanssaan kajuuttaan.\n\nVedimme yhdessä onnettoman miehen pöydän alta ja nähtyämme hänen verta\nvuotavan päänsä vilkaisimme toisiimme, enkä osaa sanoa, kumpi meistä\noli kalpeampi.\n\n\"Sama juttu kuin espanjalaisen merimiehenkin suhteen\", sanoin.\n\n\"Ihan sama. Jumala meitä varjelkoon! Se on tuo helvetillinen arkku.\nKatsokaahan Armstrongin kättä!\"\n\nHän kohotti perämiehen kättä, ja siinä oli sama suurmeisseli, jota hän\noli tahtonut käyttää edellisenä iltana.\n\n\"Hän on käynyt arkulla, kapteeni. Hän tiesi minun olevan kannella ja\nteidän nukkuvan. Hän on ollut polvillaan sen edessä ja kohottanut\nkantta tuolla aseella. Silloin on hänelle tapahtunut jotakin, ja hän on\nhuutanut niin, että tekin kuulitte sen.\"\n\n\"Allardyce\", kuiskasin minä, \"mitä hänelle on _voinut_ tapahtua?\"\n\nToinen perämies laski kätensä minun hihalleni ja veti minut omaan\nkajuuttaansa.\n\n\"Täällä voimme puhella, kapteeni, sillä emme tiedä, kuka meitä\nmahdollisesti tuolla kuuntelee. Mitä luulette tuossa arkussa olevan,\nkapteeni Barclay?\"\n\n\"En voi totisesti aavistaakaan sitä, Allardyce.\"\n\n\"Minä en puolestani voi esittää muuta kuin yhden otaksuman, johon\nkaikki seikat sopivat. Katsokaahan kuinka suuri tuo arkku on.\nKatsokaahan kaikkia noita puuleikkeleitä ja metallikoristuksia, joiden\nväliin voi kätkeytyä vaikka kuinka paljon reikiä. Muistattehan kuinka\npainava se oli, sen kantamiseenhan tarvittiin neljä miestä. Ja kaiken\npäällisiksi ajatelkaa, että kaksi miestä on koettanut avata sitä ja\nettä molemmat ovat siinä menettäneet henkensä. Mitä siis kaikki tämä\nvoi muuta todistaa kuin yhden ainoan asian?\"\n\n\"Luulette siis, että siellä on mies sisällä?\"\n\n\"Se on varma. Tiedättehän millaista noissa Etelä-Amerikan valtioissa\non, kapteeni. Mies voi olla vaikka presidentti ja joutua muutamain\npäiväin kuluttua koiran tavoin takaa-ajettavaksi. Siellähän saa\nlakkaamatta pakoilla henkensä puolesta. Minun käsitykseni mukaan on\ntuolla arkussa kätkössä mies, joka on asestettu ja raivostunut ja joka\ntaistelee kuolemaankin asti, ennenkuin antautuu.\"\n\n\"Mutta hänen ruokansa ja juomansa?\"\n\n\"Se on tilava arkku, kapteeni, ja hänellä voi olla siellä ruokaa\nvarastossa. Mitä juomaan tulee saattoi hänellä olla prikin miesten\njoukossa joku ystävä, joka piti huolta siitä, että hän sai mitä\ntarvitsi.\"\n\n\"Otaksutte siis, että kanteen kiinnitetty lappu, jossa varoitettiin\nihmisiä avaamasta laatikkoa, oli siinä yksinomaan hänen vuokseen?\"\n\n\"Niin kapteeni, se on minun käsitykseni. Voitteko te selittää nämä\nseikat jollakin muulla tavoin?\"\n\nMinun täytyi tunnustaa, etten voinut.\n\n\"Nyt on siis heti päätettävä, mihin meidän on ryhdyttävä\", sanoin.\n\n\"Mies on varmasti vaarallinen roisto, joka ei häikäile mitään. Minun\nkäsitykseni mukaan ei olisi väärin sitoa köyttä arkun ympärille ja\nhinata sitä puolisen tuntia vedessä laivan perässä. Senjälkeen voisimme\nturvallisesti avata sen. Tai yhtä tepsivä keino voisi olla kääriä arkku\nlujasti purjekankaaseen ja estää miestä saamasta vettä. Tai sitten\nvoisi puuseppä maalata öljyvärillä arkun ylt'yleensä ja tukkia kaikki\nilmareiät.\"\n\n\"Kuulkaahan, Allardyce\", sanoin vihaisesti, \"ette suinkaan vakavasti\nole sitä mieltä, että kokonaisen laivan miehistöä saisi yksi ainoa\narkussa oleva mies pitää pelon vallassa. Jos hän on siellä, niin\ntakaanpa kiskovani hänet sieltä esiin!\" Menin omaan hyttiini ja palasin\nrevolveri kädessä. \"Kas niin, Allardyce\", sanoin, \"avatkaa te kansi,\nminä seison tässä varuillani.\"\n\n\"Ajatelkaahan taivaan tähden mihin ryhdytte, kapteeni!\" huudahti\nperämies. \"Kaksi miestä on menettänyt siinä hommassa henkensä, eikä\ntoisen veri vielä ole kuivanut matolla.\"\n\n\"Sitä suurempi syy meille kostaa hänen puolestaan.\"\n\n\"Antakaahan minun sitten ainakin kutsua puuseppä. Kolme on parempi kuin\nkaksi, ja hän on rohkea kelpo mies.\"\n\nHän lähti noutamaan puuseppää, ja minä jäin yksin juovikkaan arkun\npariin kajuuttaan. En luule olevani hermostunut, mutta pysyttelin\nkuitenkin toisella puolen pöytää kuin missä tuo tukeva vanha\nKaraibin mereltä löydetty merkillinen esine oli. Yhä selvenevässä\naamuvalaistuksessa alkoivat punaiset ja valkoiset juovat erottua\nparemmin, samoin ne omituiset metallin ja puunleikkelytaidon kiemurat\nja koristelut, joista saattoi huomata taitavien ammattimiesten\nuhranneen sen valmistamiseen vaivaa ja harrastusta. Pian palasivat\nperämies ja puuseppä, Viimeksimainitulla vasara kädessään.\n\n\"Tämä on ikävä juttu, kapteeni\", sanoi hän pudistaen päätään\nkatsellessaan ensimmäisen perämiehen ruumista. \"Ja te arvelette jonkun\nolevan kätkeytyneenä arkussa?\"\n\n\"Siitä ei ole epäilystäkään\", sanoi Allardyce ottaen ruuvimeisselin\nja työntäen leukansa lujasti eteenpäin kuin ainakin mies, jonka\ntäytyy vahvistaa rohkeuttaan. \"Minä ponnistan kannen auki, jos te\nkumpikin Seisotte vieressä. Jos hän nousee pystyyn, niin iskekää häntä\nvasarallanne päähän, puuseppä! Laukaiskaa paikalla, kapteeni, jos hän\nnostaa kättäänkään. No nyt!\"\n\nHän oli polvillaan juovikkaan arkun edessä ja painoi veitsensä terää\nkannen alle. Terävästi narskahtaen ponnahti lukko auki. \"Olkaa\nvaruillanne!\" huusi perämies ja yhdellä nykäisyllä hän kiskaisi auki\narkun raskaan kannen. Samassa me kaikki kolme hypähdimme taaksepäin,\nminulla pistooli koholla ja puusepällä vasara pään yläpuolelle\nnostettuna. Sitten, kun ei mitään tapahtunut, astuimme kukin askeleen\nlähemmäksi ja kurkistimme sisään. Arkku oli tyhjä.\n\nEi kuitenkaan ihan tyhjä, sillä eräässä nurkassa oli vanha keltainen\nkynttilänjalka, kauniilla kaiverruksilla koristettu ja ilmeisestikin\nyhtä vanha kuin arkkukin. Sen kaunis keltainen väri ja taiteellinen\nmuoto ilmaisivat sen kallisarvoiseksi. Muuten ei tuossa vanhassa\njuovikkaassa aarre-arkussa ollut mitään sen painavampaa eikä\narvokkaampaa kuin pölyä.\n\n\"Mutta mitä ihmettä!\" huudahti Allardyce tuijottaen tyrmistyneenä\nsiihen. \"Mistä kummasta sen paino johtuu?\"\n\n\"Katsokaahan sen sivujen ja kannen paksuutta. Sehän on viiden tuuman\npaksuinen joka taholta. Ja katsokaa tuota suurta metallista jännettä,\njoka kulkee sen poikki.\"\n\n\"Sen tehtävä on tukea kantta sen pystyssä ollessa\", sanoi perämies.\n\"Katsokaahan, se ei putoa taaksepäin. Mitä nuo saksankieliset sanat\nmerkitsevät, jotka ovat sisäpuolella?\"\n\n\"Siinä sanotaan, että arkun on valmistanut v. 1606 Augsburgissa Johann\nRothstein.\"\n\n\"Ja lujaa työtä se onkin. Mutta eipä se paljon valaise tapahtuneita\nasioita, vai mitä, kapteeni Barclay? Tuo kynttilänjalkahan on ihan kuin\nkultaa. Saamme joka tapauksessa jonkinlaisen palkan vaivoistamme.\"\n\nHän kumartui eteenpäin ottaakseen sen käteensä, ja siitä hetkestä\nlähtien en ole vähintäkään epäillyt voimakkaan aavistuksen\nluotettavuutta, sillä silmänräpäyksessä tartuin häntä kaulukseen\nja kiskaisin hänet äkkiä taaksepäin. Mahdollisesti oli mieleeni\njuolahtanut jokin keskiaikainen tarina tai ehkä oli silmiini osunut\nkannen yläsyrjässä näkyvä punaväri, joka ei ollut ruostetta, mutta\nhänen ja minun mielestäni tulee tekoni aina tuntumaan salaperäisen\naavistuksen aiheuttamalta, niin äkillinen ja jyrkkä se oli.\n\n\"Tässä piilee jonkinlaisia pirunjuonia\", sanoin. \"Antakaa minulle\nnurkasta tuo koukkupäinen keppi.\"\n\nSe oli tavallinen kävelykeppi. Kurkotin sen kynttilänjalan kohdalle,\njota sysäsin. Silmänräpäyksessä syöksähti kannen alareunasta esiin rivi\nkirkkaita teräshampaita, ja suuri juovikas arkku naksahutti meille\nleukojaan kuin petoeläin. Suuri kansi läjähti kovasti paikoilleen,\nja vesilasit seinätelineessä helisivät iskun vaikutuksesta. Perämies\nistahti pöydän reunalle ja värisi kuin pelästynyt hevonen.\n\n\"Olette pelastanut henkeni, kapteeni Barclay!\" virkkoi hän.\n\nTämä oli siis vanhan Don Ramirez di Leyran juovikkaan aarrearkun\nsalaisuus, ja tällä tavoin hän säilytti Terra Firmasta ja Veraquasin\nmaakunnasta vääryydellä hankitut aarteensa. Kuinka ovela varas sitten\nolikin, ei hän voinut erottaa tuota kultaista kynttilänjalkaa muista\narvo-esineistä, ja samalla hetkellä, jolloin hän kosketti siihen,\nlaukesi tuo kauhea jänne ja surmaavat teräspiikit painuivat hänen\naivoihinsa, samalla kuin iskun voima ponnahdutti uhrin taaksepäin, niin\nettä arkku pääsi itsestään sulkeutumaan. Kuinkahan moni olikaan jo\nmenettänyt henkensä tuon augsburgilaisen asesepän nerokkaan keksinnön\nvuoksi, mietin mielessäni. Ja kun kuvittelin, mitä mahdollisia\ntarinoita tuohon juovikkaaseen arkkuun vielä voisikaan liittyä, tein\nripeän päätöksen.\n\n\"Puuseppä, noutakaa kolme miestä ja kantakaa tämä kannelle.\"\n\n\"Onko se heitettävä mereen, kapteeni?\"\n\n\"On, herra Allardyce. En ole suinkaan taikauskoinen, mutta on seikkoja,\njoita ei voi panna merimiehen kestettäviksi.\"\n\n\"Ei ole kumma, että tuo priki joutui niin huonon kohtalon uhriksi,\nkun sillä oli tuommoinen kapine mukanaan. Ilmapuntari laskee nopeasti\nkapteeni, eikä meillä ole liikoja aikoja.\"\n\nNiin ollen emme edes odottaneet noiden kolmen merimiehen saapumista,\nvaan kannoimme arkun ulos, perämies, puuseppä ja minä, ja työnsimme sen\nkolmen miehen reunakaiteen ylitse mereen. Näkyi vain valkoista vaahtoa,\nja sitten se oli hävinnyt. Siellä tuo juovikas arkku nyt makaa tuhannen\nsylen syvyydessä, ja jos meri joskus muuttuu kuivaksi maaksi, niinkuin\nväitetään, olen suruissani sen miehen vuoksi, joka löytää tuon vanhan\narkun ja koettaa päästä selville sen salaisuudesta.\n\n\n\n\n\"POLESTARIN\" KAPTEENI\n\n(Ote lääketieteen ylioppilaan John M'Alister Rayn yksityisestä\npäiväkirjasta.)\n\n\nSyysk. 11 p. -- Leveysasteella 81° 40' pohjoisesta, pituusasteella\n2° idästä. Olemme yhä suunnattomien jääkenttien keskellä. Se, joka\non meistä pohjoiseen ja johon jääankkurimme on kiinnitetty, ei voi\nolla pienempi kuin englantilainen kreivikunta. Oikeaan ja vasempaan\nulottuu taivaanrantaan asti loppumattomia jääkenttiä. Tänä aamuna\nperämies ilmoitti etelän puolella näkyvän merkkejä ahtojäistä. Jos ne\nkokoontuvat kyllin paksuiksi ehkästäkseen meidän paluumme, joudumme\nvaaralliseen asemaan, koska ruoka alkaa käydä vähiin, niinkuin olen\nkuullut. Nyt on jo loppukesä, ja yöt alkavat taas palata. Tänä aamuna\nnäin tähden vilkkuvan juuri vokkaraa'an yläpuolella. Viimeksi on\nsellainen näkynyt toukokuussa. Miehistön keskuudessa on aika paljon\ntyytymättömyyttä, sillä monet heistä haluaisivat hartaasti päästä\ntaas kotiin sillinpyyntiajaksi, jolloin se työ aina tuottaa hyvästi\nSkotlannin rannikolla. Toistaiseksi heidän tyytymättömyytensä ilmenee\nvain äreistä ilmeistä ja synkistä katseista, mutta kuulin tänään\niltapäivällä aliperämieheltä, että he aikovat toimittaa kapteenin\npuheille lähetystön selittämään heidän huoliaan. Minua arveluttaa\nkovasti se tapa, jolla hän tulee ottamaan heidät vastaan, sillä hän\non kiivasluontoinen mies ja peräti arka kaikkea sellaista kohtaan,\njoka voi näyttää hänen oikeuksiensa loukkaamiselta. Päivällisen\njälkeen yritän ottaa tämän asian muutamin sanoin puheeksi hänen\nkanssaan. Olen aina huomannut, että hän sietää minun taholtani\nsellaista, jonka ilmaiseminen pahoittaisi kovasti hänen mieltään, jos\nsen tekisi joku muu laivamiehistä. Amsterdamin saari Huippuvuorien\nluoteiskärjessä näkyy meidän ylihangan puoleiselle komentosillallemme\n-- kuin ryhmyisenä tulivuorijonona, jonka jakavat osiin valkoiset\njäätikköjä merkitsevät juovat. On omituista ajatella, että tällä\nhetkellä ei luultavasti ole ihmisolentoa sen lähempänä meitä kuin\nGrönlannin etelärannikolla Tanskan alueella -- runsaan yhdeksänsadan\nmeripenikulman päässä linnunteitse. Kapteeni ottaa suuren edesvastuun\nniskoilleen, kun panee aluksensa vaaraan sellaisissa olosuhteissa.\nEi ainoakaan valaanpyytäjälaiva ole koskaan uskaltanut jäädä tälle\nleveysasteelle niin myöhäisenä vuodenaikana.\n\nKlo 9 i.p. -- Olen puhunut asiasta kapteeni Craigielle, ja vaikka\ntulosta ei juuri voi kehua tyydyttäväksi, on minun myönnettävä,\nettä hän kuunteli minun sanojani hyvin rauhallisesti, jopa\nkunnioittavastikin. Kun olin lopettanut, levisi hänen kasvoilleen\nse rautaisen päättäväinen ilme, jonka olen usein huomannut niillä.\nSitten hän alkoi astella nopeasti edes takaisin kapean kajuuttansa\nlattialla muutamien minuuttien ajan. Ensiksi pelkäsin vakavasti\nloukanneeni häntä, mutta hän poisti tuon käsityksen istuutumalla taas\nja laskemalla kätensä minun käsivarrelleni melkein hyväilevästi.\nOlipa hänen hurjissa tummissa silmissään niin syvä ja hellä ilme,\nettä hämmästyin sitä aika lailla. \"Kuulkaahan, tohtori\", sanoi hän,\n\"olen tosiaankin kovin pahoillani siitä, että laisinkaan otin teidät\nmukaan, ja antaisinpa viisikymmentä puntaa tällä hetkellä, jos voisin\nnähdä teidät turvallisesti seisomassa Dundeen laiturilla. Minun\nsuhteeni on nyt kysymys voitosta tai tappiosta. Meistä pohjoiseen\npäin on valaita. Kuinka te uskallatte pudistaa päätänne, kun väitän\nteille nähneeni mastonhuipusta niiden purskuttavan vettä?\" kivahti\nhän äkkiä vihaisesti, vaikka minä en ymmärtääkseni ollut osoittanut\nminkäänlaista epäilyksen merkkiä. \"Niin totta kuin elän ja olen tässä\nnäin kaksikolmatta valasta yhtä monessa minuutissa, eikä yksikään\nniistä ollut kymmentä jalkaa lyhyempi. [Valaanpyytäjät eivät ilmoita\nvalaiden pituutta niiden ruumiin, vaan valaanluun pituuden mukaan.]\nPitäisikö minun nyt teidän mielestänne, tohtori, livistää pakoon, kun\nitseni ja omaisuuteni välissä on vain yksi kirottu jäänsuikale? Jos\ntuuli sattuisi huomenna kääntymään pohjoiseen, voisimme täyttää laivan\nja lähteä pois, ennenkuin pakkanen pääsisi meihin käsiksi. Jos taas\ntuuli kääntyy etelään -- no niin, miehethän saavat palkankin siitä,\nettä panevat henkensä vaaraan, ja mitä minuun itseeni tulee, en siitä\nsuuriakaan välitä, sillä useampi asia liittää minut tulevaan maailmaan\nkuin tähän. Mutta teidän vuoksenne tunnustan olevani pahoillani.\nSoisinpa, että täällä olisi mukana vanha Angus Tait, joka seurasi\nminua viime matkallani, sillä hän oli sellainen mies, joka ei koskaan\nepäonnistunut, ja te -- tehän muistaakseni mainitsitte kerran olevanne\nkihloissa?\"\n\n\"Niin olen\", vastasin ponnahduttaen auki kellonvitjoissani riippuvan\nmedaljongin ja pitäen näkyvissä Floran pienoiskuvaa.\n\n\"Lempo teidät periköön!\" huudahti kapteeni hypähtäen seisomaan niin\nkiukkuisena, että hänen partansakin näytti törröttävän pystyssä.\n\"Mitä minä välitän teidän onnestanne? Mitä tekemistä minulla on\ntuon tytön kanssa, jonka kuvaa te heiluttelette minun silmäini\nedessä?\" Minusta melkein näytti siltä kuin hän olisi aikonut lyödä\nminua raivonpuuskassaan, mutta sitten hän rupesikin taas uudelleen\nkiroilemaan, paiskasi auki kajuutanoven ja syöksyi kannelle jättäen\nminut kovasti ihmettelemään hänen merkillistä kiivauttaan. Tämä oli\nensimmäinen kerta, jolloin hän osoitti minulle mitään muuta kuin\nkohteliaisuutta ja ystävällisyyttä. Voin kuulla hänen kiihtyneenä\nastelevan edes takaisin pääni päällä minun kirjoittaessani näitä rivejä.\n\nMinun tekisi mieleni hahmotella tämän miehen luonteen ääriviivat,\nmutta tuntuu liian rohkealta yrittää sellaista, kun oma mielikuvanikin\nhänestä on vielä hämärä ja epävarma. Muutamia kertoja olen jo luullut\npäässeeni oikeille jäljille, mutta heti sen jälkeen olen aina\npettynyt, kun hän on taas esiintynyt ihan toisessa valossa kumoten\nminun käsitykseni. Mahdollisesti eivät mitkään muut ihmissilmät kuin\nomani tule koskaan näkemään näitä rivejä, mutta koetan kuitenkin\nsielutieteellisenä tutkielmana hahmotella jonkinlaisen kuvauksen\nkapteeni Nicholas Craigien luonteesta.\n\nMiehen ulkomuodosta voi tavallisesti jonkin verran päätellä hänen\nsielunsakin laatua. Kapteeni on pitkä ja sopusuhtainen vartaloltaan.\nHänellä on tummat kauniit kasvot ja omituinen tapa nytkäytellä\njäseniään, mikä voi johtua hermostuneisuudesta tai yksinkertaisesti\nvain ilmaista liiallista tarmokkuutta. Hänen leukansa ja koko\nkasvojensa laatu on miehekäs ja luja, mutta silmät ovat kaikkein\nhuomattavimmat hänen kasvoissaan. Ne ovat hyvin tummanruskeat, kirkkaat\nja kiihkeät, ja niiden ilmeessä on omituinen sekoitus julkeutta ja\njotakin muuta, joka minun mielestäni muistutti toisinaan enemmän kauhua\nkuin mitään muuta tunnetta. Tavallisesti on häikäilemättömyys niissä\nvallalla, mutta joskus, etenkin hänen ollessaan mietteliäällä päällä,\nleviää hänen kasvoilleen pelon ilme kasvaen yhä, kunnes se painaa\nkokonaan uuden leiman hänen piirteilleen. Tällaisina hetkinä hän on\nperäti taipuvainen vihanpuuskiin, näyttääpä hän olevan itsekin selvillä\nsiitä, sillä olen nähnyt hänen sulkeutuvan omaan kajuuttaansa, niin\nettei kukaan voi päästä hänen lähelleen, kunnes hänen synkkä hetkensä\non ohitse. Hän nukkuu huonosti, ja olen kuullut hänen huutavan yöllä,\nmutta hänen kajuuttansa on jonkin matkan päässä omastani, joten en ole\nkoskaan saanut selvää hänen sanoistaan.\n\nTämä on yksi puoli hänen luonteestaan ja epämiellyttävin. Vain läheisen\ntuttavuuteni vuoksi hänen kanssaan, päiväkaudet kun vietämme yksissä,\nolen huomannut tämän. Muuten hän on miellyttävä seuratoveri, paljon\nlukenut ja hauska mies ja niin uljas merimies kuin ikinä kukaan\ntoinen. En voi helposti unohtaa, millä tavoin hän ohjasi laivaa meidän\njouduttuamme huhtikuun alussa myrskyn käsiin irtojäiden joukossa.\nKoskaan en ole nähnyt häntä niin hilpeänä, jopa riemuitsevana, kuin\nsinä yönä hänen astellessaan edes takaisin komentosillalla salamoiden\nleimahdellessa ja tuulen ulvoessa. Hän on kertonut minulle useampiakin\nkertoja, että kuolemanajatus tuntuu hänestä mieluiselta, mikä kuuluu\nsurulliselta nuoren miehen suussa. Hän ei nimittäin voi olla iältään\nyli kolmenkymmenen, vaikka hänen tukkansa ja partansa jo vivahtavatkin\nharmaaseen. Jonkin suuren surun on täytynyt kohdata häntä ja synkentää\nhänen koko elämänsä. Ehkä minun kävisi samoin, jos menettäisin Floran\n-- taivas sen tietää! Jollei häntä olisi olemassa, en tosiaankaan\ntaitaisi paljon välittää siitä, tuuleeko huomenna pohjoisesta vai\netelästä. Kas niin, nyt kuulen hänen tulevan kajuutan portaita ja\nlukitsevan itsensä omaan soppeensa, mikä osoittaa hänen yhä vieläkin\nolevan tylyllä mielellä. Nyt ei siis muuta kuin vuoteeseen, sillä\nkynttilä alkaa olla lopussa (meidän täytyy nyt käyttää niitä, sillä\nillat alkavat pimetä), ja varastonhoitaja on mennyt makuulle, joten ei\nole toivoa uudenkaan saamisesta.\n\nSyysk. 12 p. -- Tyyni, kirkas päivä. Me olemme entisellä paikallamme.\nSe peräti vähäinen tuuli, joka nyt tuntuu, käy kaakosta. Kapteeni\non paremmalla tuulella ja pyysi minulta aamiaispöydässä tylyyttään\nanteeksi. Hän näyttää kuitenkin vieläkin jonkin verran hajamieliseltä,\nja hänen silmissään on tuo hurja ilme, joka ylänkömaalaisella\nmerkitsisi, että hän on \"lumoustilassa\" -- ainakin meidän\nylikoneenkäyttäjämme sanoi niin, ja häntä pitävät kelttiläiset\nmerimiehemme jonkinlaisena kaukonäkijänä ja merkkien selittäjänä.\n\nOn kummallista, että taikausko on saanut niin suuren vallan tässä\nkovassa ja käytännöllisessä rodussa. En olisi muuten voinut uskoa,\nkuinka pitkälle se on mennyt, ellen olisi sitä itse nähnyt. Tällä\nmatkalla se on riehunut oikein tarttuvan taudin tavoin, niin että olen\ntuntenut halua ruveta sekoittamaan lauantai-illan groggi-osuuteen\nannoksen rauhoittavia ja hermoja tyynnyttäviä lääkepisaroita.\nEnsimmäisen kerran se ilmeni sillä tavoin, että meidän kuljettuamme\nvähän matkaa Shetlandista pohjoiseen alkoivat ruoriratasta hoitelevat\nmiehet väittää kuulevansa valittavia huutoja ja kiljahduksia laivan\nvanavedessä, ikäänkuin joku koettaisi ajaa alusta takaa, kykenemättä\nsitä kuitenkaan saavuttamaan. Tätä tarinaa on toistettu pitkin matkaa,\nja pimeinä öinä hylkeenpyynnin alkuaikoina saatiin miehet vain suurella\nvaivalla hoitamaan vahtivuoronsa. Epäilemättä oli se, mitä he kuulivat,\nvain peräsinvitjojen narinaa tai jonkin ohitse lentävän merilinnun\nkirkunaa. Minut on haettu muutamia kertoja vuoteesta kuuntelemaan sitä,\nmutta tuskinpa on tarpeellista sanoa, etten kertaakaan erottanut mitään\nluonnotonta. Mutta on toivotonta väitellä asiasta miesten kanssa,\nsillä he ovat ihan mielettömän itsepintaisia tässä asiassa. Mainitsin\ntästä kerran kapteenille, mutta hän otti sen hämmästyksekseni hyvin\nvakavasti, näyttipä suorastaan joutuvan aika lailla levottomaksi siitä\nmitä kerroin. Olisinpa tosiaankin luullut edes hänen olevan tuollaisten\nsivistymättömäin harhaluulojen yläpuolella.\n\nKaikki tämä selonteko taikauskosta johtaa mieleeni sen seikan, että\naliperämiehemme Manson näki viime yönä aaveen -- tai väittää ainakin\nnähneensä, mikä merkitsee tietysti samaa. On tosiaankin virkistävää\nsaada uusi keskustelunaihe sen iankaikkisen valaita ja karhuja\nkäsittelevän jaarituksen jälkeen, jolla olemme ravinneet henkeämme niin\nmonta kuukautta. Manson vannoo laivalla kummittelevan ja selittää,\nettei hän jäisi sille päiväksikään, jos hänellä vain olisi minne\nmennä. Mies näyttää tosiaankin olevan ihan vakavasti peloissaan, ja\nminun täytyi tänä aamuna antaa hänelle vahvistukseksi annos kloraalia\nja bromkaliumia. Hän näytti suorastaan suuttuvan, kun epäilin hänen\nnauttineen edellisenä iltana ylimääräisen groggilasillisen, ja minun\noli pakko rauhoittaa häntä pysymällä mahdollisimman vakavannäköisenä\nhänen kertoessaan tarinaansa, jonka hän tosiaankin esitti hyvin\nvilpittömällä ja asiallisella tavalla.\n\n\"Olin komentosillalla\", aloitti hän, \"keskimmäisen vartiovuoron\npuolivälissä, jolloin yö on pimeimmillään. Näkyi palanen kuuta, mutta\npilvet ajelehtivat sen ylitse tuon tuostakin, joten en voinut nähdä\nkauas laivasta. Väkäkeihäänheittäjä John M'Leod tuli keulakannelta\nperään ja ilmoitti ylihangan puolelta kuuluvan outoa ääntä. Menin\nkeulaan, ja me kuulimme sen kumpikin. Toisinaan tuntui ihan kuin olisi\nlapsi huutanut, toisinaan taas kuin nainen synnytystuskissaan. Olen\nollut seitsemäntoista vuotta merillä enkä ole koskaan kuullut hylkeen,\nen nuoren enkä vanhan, päästävän tuollaista ääntä. Meidän seisoessamme\nsiinä keulakannen kärjessä tuli kuu näkyviin pilven takaa, ja me näimme\nkumpikin jonkinlaisen valkoisen olennon liikkuvan pitkin jääkenttää\nsamalla suunnalla, josta olimme huudotkin kuulleet. Kadotimme sen\nhetkiseksi silmistämme, mutta se palasi ilmestyen vasemman laidan\npuolelta, ja me voimme taas erottaa sen jonkinlaisena varjona jäällä.\nLähetin erään merimiehen noutamaan laivanperästä rihlapyssyjä, ja\nM'Leod ja minä menimme alas, koska pidimme mahdollisena, että se oli\nkarhu. Jäälle päästyämme kadotin näkyvistäni M'Leodin, mutta minä\nläksin samoamaan sitä suuntaa kohti, josta yhä saatoin kuulla huudot.\nKuljin yhtämittaa noin meripenikulman tai enemmänkin. Sitten kiersin\nerään jäälohkareen ympäri ja näin sen reunalla tuon olennon seisovan\nja odottavan minua. En tiedä mikä se oli. Missään tapauksessa se ei\nkuitenkaan ollut karhu. Se oli pitkä ja valkoinen ja pysty, ja jollei\nse ollut mies tai nainen, niin panen vaikka pääni pantiksi siitä,\nettä se oli jotakin pahempaa. Riensin laivalle takaisin niin nopeasti\nkuin suinkin jaksoin juosta ja kiitin kohtaloani, kun taas pääsin\ntoisten luokse. Olen allekirjoittanut sitoumukseni luvaten suorittaa\nvelvollisuuteni laivalla, ja laivalla tulen pysymäänkin, mutta jäällä\nminua ei enää koskaan nähdä auringonlaskun jälkeen.\"\n\nTällainen oli hänen tarinansa, mikäli mahdollista hänen omilla\nsanoillaan kerrottuna. Minun ymmärtääkseni hän on omista kielloistaan\nhuolimatta varmasti nähnyt nuoren karhun seisomassa takajaloillaan,\nmikä on oikein niiden tavallinen asento, silloin kun ne pelästyvät.\nTuossa hämärässä valaistuksessa saattoi se hyvinkin muistuttaa\nihmisolentoa etenkin sellaisen miehen mielestä, jonka hermot jo\nolivat kiihdyksissä. Mikä se sitten lieneekin ollut, sen ilmestyminen\noli hyvin valitettava, sillä se on tehnyt peräti epämiellyttävän\nvaikutuksen miehistöön. He näyttävät entistä synkemmiltä ja ilmaisevat\ntyytymättömyytensä entistä selvemmin. He voivat ryhtyä johonkin\näkkipikaiseen tekoon nyt, kun heitä suututtaa kaksi asiaa: sekä se,\netteivät pääse sillinpyyntiin, että pakollinen oleskelu kummitusten\nahdistamassa laivassa. Yksinpä väkäkeihäänheittäjätkin, jotka ovat\nvanhimpia ja vakavimpia heistä, ovat joutuneet yleisen levottomuuden\npauloihin.\n\nTätä mieletöntä taika-uskon puhkeamista lukuunottamatta näyttävät\nasiat jonkin verran paremmilta. Se ahtojää, jota jo oli alkanut\nmuodostua meidän eteläpuolellemme, on osaksi hajonnut, ja vesi\non niin lämmintä, että alan uskoa meidän olevan jossakin niistä\nGolfvirran haaroista, joita on Grönlannin ja Huippuvuorten välillä.\nLaivan ympärillä uiskentelee lukuisasti pieniä medusoita ja hylkeitä\nja oikein vilisemällä meriäyriäisiä, joten on siis hyvin luultavaa,\nettä \"kalaa\" pian ilmestyy näkyviin. Nähtiinpä yhden puuskuttavankin\npäivällisaikana, mutta sellaisessa paikassa, että veneitten oli\nmahdotonta seurata sitä.\n\nSyysk. 13 p. -- Keskustelin tänään komentosillalla yliperämiehen,\nherra Milnen kanssa hyvin mielenkiintoisesta asiasta. Kapteeni näyttää\nolevan yhtä suuri arvoitus merimiehille, jopa aluksen omistajallekin,\nkuin minulle. Herra Milne kertoi, että kun laivamiesten palkat on\nsuoritettu aluksen palattua joltakin matkalta, katoaa kapteeni\nCraigie eikä ilmesty näkyviin, ennenkuin seuraavan purjehduskauden\nlähetessä, jolloin hän astelee suoraan laivayhtiön konttoriin kysymään,\ntarvitaanko hänen palvelustaan. Hänellä ei ole Dundeessa ainoatakaan\nystävää, eikä kukaan edes väitä tuntevansakaan hänen aikaisempia\nvaiheitaan. Hänen asemansa riippuu yksinomaan hänen ammattitaidostaan\nmerimiehenä sekä siitä kylmäverisen ja rohkean miehen maineesta,\njonka hän oli ansainnut perämiehenä ollessaan, ennenkuin sai oman\naluksen hoitaakseen. Yksimielisesti näytään arvelevan, ettei hän ole\nskotlantilainen ja että hänellä on tekonimi. Herra Milne otaksuu\nhänen ryhtyneen valaanpyyntiin vain siitä syystä, että se on kaikkein\nvaarallisin hänen valittavanaan olevista tehtävistä, sekä että hän\ntavoittelee kuolemaa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Hän mainitsi\ntästä muutamia todistuksia, joista yksi on peräti omituinen, jos se vain\non tosi. Erään kerran hän ei kuulu keväällä ilmestyneenkään laivayhtiön\nkonttoriin, jolloin muuan toinen mies oli pantava hänen sijalleen. Se\ntapahtui Venäjän ja Turkin viime sodan aikana. Kun hän taas seuraavana\nkeväänä ilmestyi, oli hänellä kaulassaan toisella sivulla syvä\narpeutunut haava, jota hän koetti peitellä kaulahuivillaan. En voi\nsanoa, pitääkö paikkansa perämiehen johtopäätös, että hän oli ollut\nsodassa mukana. Joka tapauksessa se oli omituinen yhteensattuma.\n\nTuuli alkaa kääntyä itään päin, mutta on vieläkin hyvin heikko.\nMinun luullakseni on jää lujempaa kuin eilen. Niin kauas kuin silmä\nkantaa on joka puolella laaja, tasaisen valkoinen lakeus, jonka\nkatkaisee vain siellä täällä jokin railo tai jäälohkareen tumma\nvarjo. Etelään päin aukeaa kapea sininen vesireitti, joka on meidän\nainoa pakotiemme ja kapenee päivä päivältä. Kapteeni ottaa tunnolleen\nsuuren vastuunalaisuuden. Olen kuullut, että perunavarastomme on\nlopussa sekä että laivakorputkin alkavat käydä kovin vähiin, mutta\nhänen käytöksensä pysyy yhtä luoksepäästämättömänä, ja suurimman osan\npäivästä hän viettää tähystyspaikalla tarkastellen kaukoputkellaan joka\nilmansuuntaa. Hänen tapansa ovat hyvin vaihtelevat, ja minun seuraani\nhän näyttää välttävän, mutta hänen toisiltainen rajuutensa ei ole\nlaisinkaan pyrkinyt näyttäytymään enää.\n\nKlo 1/2 8 i.p. -- Minun harkitun mielipiteeni mukaan me olemme\nmielipuolen komennettavina. Kapteeni Craigien kummallisia päähänpistoja\nei voi selittää mitenkään muuten. Onneksi olen pitänyt matkamme ajan\ntätä päiväkirjaa, sillä se puolustaa meidän käytöstämme, jos meidän\ntäytyy panna hänet jonkinlaisen holhouksen alaiseksi, mihin keinoon\ntosin suostuisin vasta äärimmäisessä hädässä. Kumma kyllä, juuri\nhän itse mainitsi mielipuolisuuden eikä vain pelkän omituisuuden\nmerkillisen käytöksensä selitykseksi. Noin tunti sitten hän seisoi\nkomentosillalla tarkastellen tapansa mukaan kaukoputkellaan minun\nkävellessäni edes takaisin peräkannella. Enimmät miehet olivat alhaalla\nteetä juomassa, sillä viime aikoina ei ole vartiovuoroja säännöllisesti\nhoidettu. Väsyttyäni kävelyyn aloin nojata reunakaidetta vasten ja\nihailla sitä herkullista hehkua, jonka laskeva aurinko loi meitä\nympäröiville laajoille jääkentille. Äkkiä heräsin niistä unelmista,\njoihin olin vaipunut, sillä kuulin aivan vierestäni käheän äänen ja\nnäin äkkiä käännähtäessäni kapteenin tulleen alas komentosillalta\nminun viereeni. Hän tuijotti kauas jääkentän ylitse silmissään ilme,\njossa taistelivat vallasta kauhu, hämmästys ja jonkinlainen riemu.\nPakkasesta huolimatta kihoili hänen otsaltaan suuria hikipisaroita, ja\nilmeisestikin hän oli kauhean kiihtynyt. Hänen jäsenensä nytkähtelivät\naivan kuin miehen, joka on juuri joutumaisillaan kaatuvataudin\nkohtauksen uhriksi, ja hänen suunsa piirteet olivat tiukat ja kovat.\n\n\"Katsokaahan!\" hän huohotti tarttuen minua ranteeseen, mutta samalla\nyhä tuijottaen kauas jäälle ja kääntäen hitaasti päätään vaakasuorassa\nasennossa ikäänkuin seuraten katseellaan näköpiirin poikki kulkevaa\nesinettä. \"Katsokaahan! Tuolla noin, juuri tuolla! Jäälohkareitten\nvälissä. Nyt se tulee esiin tuon etempänä olevan takaa! Näettehän\nte hänet -- teidän _täytyy_ nähdä hänet! Tuolla vielä! Hän pakenee\nminulta, laupias taivas, hän pakenee minulta -- nyt hän on poissa!\"\n\nHän lausui nämä viimeiset sanat niin kiihkeän tuskaisesti kuiskaten,\nettei se voi koskaan haihtua mielestäni. Pitäen kiinni väylingeistä\nhän koetti kiivetä reunakaiteen syrjälle ikäänkuin toivoen näkevänsä\ntuon pakenevan olennon vielä viimeisen kerran vilahdukselta. Mutta\nhänen voimansa ei ollut niin suuri kuin hänen yrityksensä rohkeus, ja\nhän horjahti taaksepäin salongin katto-akkunoita vastaan, johon jäi\nnojailemaan huohottaen ja lopen uupuneena. Hänen kasvonsa olivat niin\nlyijynharmaat, että luulin hänen menettävän tajuntansa enkä senvuoksi\nhukannut silmänräpäystäkään, vaan talutin hänet alas porraskoppeloon ja\ntoimitin makuulle kajuutan sohvalle. Sitten kaadoin konjakkia lasiin,\njonka kohotin hänen huulilleen. Sillä oli ihmeellinen vaikutus häneen.\nVeri palasi jälleen hänen valkeille kasvoilleen, ja hänen säälittävästi\nvärisevät jäsenensä tyyntyivät. Hän kohottautui kyynärpäänsä varaan,\nkatsahti ympärilleen nähdäkseen olimmeko kahden kesken ja viittasi\nsitten minua viereensä istumaan.\n\n\"Näittehän tekin sen, eikö niin?\" kysyi hän yhä salaperäisen\nkauhistuneena, mikä oli niin outoa tuon miehen luonteelle.\n\n\"En minä nähnyt mitään.\"\n\nHänen päänsä painui taas pielukselle. \"Ei, hän ei tosiaankaan voinut\nnähdä ilman kaukoputkea\", mutisi hän. \"Hän ei voinut. Kaukoputki auttoi\nminua näkemään hänet, ja sitten rakkauden silmät -- rakkauden silmät.\nKuulkaahan, tohtori, älkää päästäkö varastonhoitajaa sisään. Hän luulee\nminua hulluksi. Pankaa ovi oikein lukkoon, olkaa hyvä!\"\n\nMinä nousin seisomaan ja tein niinkuin hän käski.\n\nHän makasi rauhallisena jonkin aikaa ilmeisestikin ajatuksiinsa\nvaipuneena, kohottautui sitten taas kyynärpäänsä varaan ja pyysi\nminulta vähän lisää konjakkia.\n\n\"Ette suinkaan te vain luule minua hulluksi, tohtori, vai mitä?\" kysyi\nhän minun sijoittaessani pulloa takaisin varastolaatikkoon. \"Sanokaa\nnyt minulle oikein suoraan niinkuin mies miehelle, luuletteko minua\nhulluksi?\"\n\n\"Minä luulen jonkin asian jäytävän teidän sydäntänne\", vastasin. \"Se\nkiihdyttää mieltänne ja aiheuttaa teille aika paljon kiusaa.\"\n\n\"Aivan oikein, nuorukainen!\" huudahti hän silmät loistaen konjakin\nvaikutuksesta. \"Mieltäni kiusaavat monet asiat, monet asiat! Mutta\nosaan kuitenkin laskea leveys- ja pituusasteen, hoidella sekstanttini\nja selviytyä logaritmeistani. Tehän ette voisi todistaa minua hulluksi\noikeusistuimen edessä, vai voisitteko?\" Oli omituista kuulla miehen\ntuumiskelevan omaa henkistä terveyttään maatessaan siinä selällään.\n\n\"Ehkä en\", vastasin, \"mutta sittenkin olen sitä mieltä, että teidän\nolisi viisainta palata kotimaahan mahdollisimman pian ja asettua\nelelemään toistaiseksi kaikessa rauhassa.\"\n\n\"Palatako kotiin?\" mutisi hän ivanvälähdys kasvoillaan. \"Tuo oli\ntarkoitettu kaksin verroin teidän itsenne hyväksi. Haluatte päästä\nrauhaan Floran, sievän pikku Floran kanssa. Ovatko pahat unet\nmielipuolisuuden merkkejä?\"\n\n\"Toisinaan\", vastasin.\n\n\"Mitä muuta? Millaisia ovat ensimmäiset oireet?\"\n\n\"Päänsärky, korvain suhina, välähdykset silmissä, harhanäyt --\"\n\n\"Kuinka, mitä niistä?\" keskeytti hän minut. \"Mitä te sanoisitte\nharhanäyksi?\"\n\n\"Jos näkee sellaista, jota ei todella ole, niin se on harhanäky.\"\n\n\"Mutta hän _oli_ siellä\", voihki kapteeni. \"Hän _oli_ siellä.\" Sitten\nhän nousi seisomaan, väänsi lukon auki ja käveli hitain ja epävarmoin\naskelin omaan kajuuttaansa, jossa tiedän hänen varmasti pysyvän\nhuomisaamuun asti. Hän näyttää tulleen peräti järkytetyksi, mitä hän\nnyt sitten kuvitelleekaan nähneensä. Mies muuttuu päivä päivältä yhä\nsuuremmaksi arvoitukseksi, vaikka pelkäänkin hänen itsensä maininneen\noikean syyn, nimittäin sen, että hänen järjessään on vikaa. Minä en\nusko, että hänen käytöksensä olisi tuollainen syyllisen omantunnon\nvuoksi. Se käsitys tosin näyttää olevan yleinen päällystön, jopa\nmiehistönkin piirissä, mutta en ole nähnyt minkään, tukevan sitä. Hän\nei ole rikollisen näköinen, vaan sellaisen, jota kohtalo on käsitellyt\nkovakouraisesti ja jota tulisi paremminkin pitää marttyyrina kuin\nrikollisena.\n\nTänä iltana tuuli näyttää taas kääntyvän etelään. Jumala meitä\nauttakoon, jos se tukkii umpeen sen ainoan kapean väylän, joka on\nmeidän ainoa pelastustiemme! Nyt, kun me oleskelemme juuri sen ahtojään\nreunalla, joka on kerääntynyt pohjoisen napapiirin tienoille, voi\nmillainen pohjoistuuli tahansa repiä meitä ympäröivän jään ja avata\nmeille pakotien, kun taas etelätuuli kasaa yhteen meidän takanamme\nolevan irtojään ja puristaa meidät ahtojäitten väliin. Sanonpa\nvieläkin: Jumala meitä auttakoon!\n\nSyysk. 14 p. -- Nyt on sunnuntai ja lepopäivä. Minun pelkoni on\nvahvistunut, ja eteläpuolellamme oleva kapea sininen vesijuova on\nhävinnyt näkyvistä. Ympärillämme ei ole mitään muuta kuin suuret\nliikkumattomat jääkentät aavemaisine jäävuorineen ja eriskummaisine\nhuippuineen. Niiden rajattomilla lakeuksilla vallitsee sellainen\näänettömyys, että se tuntuu kammottavalta. Nyt ei enää kuulu\nminkäänlaista aaltojen lipatusta, ei merilokkien kirkunaa tai\npurjeitten kiristystä, vaan kaikkialla vallitsee syvä hiljaisuus,\njossa merimiesten hiljainen puhelu ja heidän saappaittensa narahtelu\nvalkealla kiiltävällä kannella tuntuvat epäsointuisilta ja\nsopimattomilta. Meidän ainoa vierailijamme on ollut eräs napaseudun\nkettu, joka on harvinainen eläin ahtojäällä, vaikkakin se on hyvin\ntavallinen maissa. Se ei kuitenkaan tullut ihan laivan viereen,\nvaan tarkasteli meitä kaukaa ja pakeni sitten nopeasti jään poikki.\nTällainen käytös tuntui omituiselta, koska ne eivät ylipäänsä\ntiedä mitään ihmisestä ja tulevat uteliaan luonteensa vuoksi niin\ntuttavallisiksi, että joutuvat helposti kiinni. Niin uskomattomalta\nkuin se tuntuukin, teki tämäkin pikku tapaus ikävän vaikutuksen\nmiehistöön. \"Tuo eläin parka tietää enemmän ja näkee enemmän kuin sekä\nte että minä!\" selitti eräs vanhimmista väkäkeihäänheittäjistä, ja\ntoiset nyökkäsivät hyväksyvästi päätään. On turhaa yrittää väitellä\nsellaista lapsellista taikauskoa vastaan. Miehet ovat nyt kerta\nkaikkiaan tulleet siihen käsitykseen, että laivaamme painaa jokin\nkirous, eikä mikään saa heitä siitä luopumaan.\n\nKapteeni pysyttelihe yksinäisyydessä koko päivän lukuunottamatta\nnoin puolen tunnin aikaa, jonka hän vietti peräkannella. Huomasin\nhänen tarkastelevan yhä samaa kohtaa, jossa eilispäivän näky oli\nilmestynyt, ja odotin joka hetki uutta järkytyskohtausta, mutta\nsellaista ei tullut. Hän ei näyttänyt huomaavan minua, vaikka seisoin\nihan hänen vieressään. Ensimmäinen koneenkäyttäjä suoritti taas\njumalanpalveluksen. On omituista, että valaanpyyntialuksissa käytetään\naina Englannin kirkon rukouskirjaa, vaikka ei laivan päällystössä tai\nmiehistössä ole koskaan ainoaakaan sen kirkon jäsentä. Meidän miehemme\nkuuluvat kaikki roomalais-katoliseen tai presbyteeriseen kirkkoon,\npääasiassa ensiksimainittuun. Kun käytetään sellaista kirkollista\nkäsikirjaa, joka on vieras molemmille, ei kumpikaan voi valittaa toista\nsuosittavan, ennen toista, ja he kuuntelevat niin tarkkaavasti ja\nnöyrästi, että tuollaisella järjestelmällä näyttää tosiaankin olevan\nomat etunsa.\n\nAurinko laski niin loisteliaana, että suuret jääkentät näyttivät\noikealta verimereltä. En ole koskaan katsellut kauniimpaa ja samalla\nkertaa loihditumman näköistä kuvaelmaa. Tuuli alkaa taas kääntyä. Jos\nse puhaltaisi neljäkolmatta tuntia pohjoisesta, olisi kaikki vielä\nhyvin.\n\nSyysk. 15 p. -- Tänään on Floran syntymäpäivä. Tyttö parka! Onneksi hän\nei voi nähdä poikaansa, niinkuin hänellä oli tapana nimittää minua,\nsuljettuna jääkenttäin keskelle mielipuolen kapteenin ohjaamassa\nlaivassa, jossa on mukana vain joittenkin viikkojen ruokavarat.\nEpäilemättä hän lukee joka aamu tarkoin _Scotsmanissa_ julkaistut\nlaivalistat nähdäkseen mainitaanko meidät lähteneiksi Shetlandista.\nMinun täytyy olla esimerkkinä miehille, ja näyttää hilpeältä ja\nhuolettomalta, mutta taivas tietää, kuinka raskas sydämeni toisinaan on.\n\nLämpömittari osoittaa tänään yhdeksäntoista Fahrenheitia. Tuuli on\nhyvin vähäinen, ja sekin tulee epäsuotuisalta ilmansuunnalta. Kapteeni\non erittäin hyvällä mielellä. Hän on, miesparka, luullakseni nähnyt\nviime yönä jonkin toisen enteen tai näyn, sillä hän tuli hyttiini\nvarhain aamulla ja kumartuen makuulavitsani ylitse kuiskasi: \"Se\nei ollut mikään harhanäky, tohtori, se oli ihan oikea!\" Aamiaisen\njälkeen hän pyysi minua ottamaan selville, kuinka paljon ruokaa oli\njäljellä, minkä aliperämies ja minä heti teimmekin. Sitä oli vieläkin\nvähemmän kuin me olimme otaksuneet. Toistaiseksi on laivalla puoli\narkullista korppuja, kolme tynnyriä suolalihaa ja hyvin rajoitettu\nvarasto kahvinpapuja ja sokeria. Peräkannen säiliössä ja laatikoissa\non aika paljon herkkuruokia kuten säilykelohta, lihaliemikuutioita,\nlammaspaistia y.m., mutta hyvin pian niistä tulee loppu viidenkymmenen\nmiehen voimalla. Varastohuoneessa on kaksi jauhokulia ja suuri varasto\ntupakkaa. Kaiken kaikkiaan on aluksessa ruokaa sen verran, että\nmiehet voivat saada puoli päiväannosta vuorokaudessa kahdeksantoista\ntai parinkymmenen päivän ajan -- mutta ei kauemmin. Kun ilmoitimme\nkapteenille tämän asiantilan, käski hän viheltää kaikki miehet\nkannelle ja puhutteli heitä peräkannelta. En ole koskaan nähnyt hänen\nesiintyvän niin edukseen. Pitkine kaunismuotoisine vartaloineen ja\ntummine vilkkaine kasvoineen hän näytti mieheltä, joka on syntynyt\nkäskemään. Hän käsitteli asiaa tyynellä merimiehen tavalla, josta\nkävi ilmi, että hän ymmärtäessään vaaran arvon piti silmällä jokaista\npakomahdollisuutta.\n\n\"Pojat\", sanoi hän, \"epäilemättä olette te sitä mieltä, että minä\nolen ohjannut teidät tähän ahdinkoon, jos asemamme nyt todella\nsellaiseksi osoittautuu, ja ehkä jotkut teistä tuntevat sen vuoksi\nkatkeruutta minua kohtaan. Mutta teidän täytyy muistaa, että ei\nvuosikausiin ole ainoakaan kotiin palaava alus tuonut mukanaan niin\npaljon öljyrahoja kuin _Polestar_, ja joka ainoa teistä on saanut\nniistä oman osuutensa. Te voitte matkalle lähtiessänne turvallisesti\njättää vaimonne, kun taas toiset miesraukat tapaavat kotiin tullessaan\nrakkaansa kunnan elätettävinä. Jos teidän mielestänne minä olen\nsyypää toiseen näistä asian eri puolista, niin olen myös toiseen, ja\nniin ovat välimme selvät. Me olemme tehneet uhkarohkeita yrityksiä\nennen tätä, ja olemme onnistuneet, niin että jos nyt taas olemme\nyrittäneet ja epäonnistuneet, ei meillä ole syytä valittaa sitä.\nJos kaikkein pahin kohtalo meidät tapaa, niin voimme lähteä maihin\njäätä myöten ja odotella hylkeenpyytäjäin hökkelissä, jossa kyllä\npysymme hengissä kevääseen asti. Siihen eivät asiat kuitenkaan tule\nkehittymään, sillä te saatte nähdä Skotlannin rannan taas, ennenkuin\nkolme viikkoa on loppuun kulunut. Nyt täytyy joka miehen tulla toimeen\npuolella annoksella, joka ainoan samalla lailla, ei ketään suosita\ntoisten edellä. Älkää menettäkö rohkeuttanne, niin selviätte tästä\nsamoin kuin olette ennen selvinneet monesta muusta vaarasta.\" Näillä\nhänen lausumillaan muutamilla sanoilla oli ihmeellinen vaikutus\nmiehiin. Hänen aikaisempi epäsuotuisa maineensa unohtui, ja vanha\nväkäkeihäänheittäjä, jonka olen jo maininnut hänen taikauskoisuutensa\nvuoksi, kohotti kolminkertaisen eläköönhuudon, johon kaikki miehet\nsydämestään yhtyivät.\n\nSyysk. 16 p. -- Tuuli on kääntynyt yön aikana pohjoiseen, ja jäässä\nnäkyy aukenemisen merkkejä. Miehet ovat hyvällä mielellä huolimatta\npienennetyistä ruoka-annoksistaan. Höyry on valmiina konehuoneessa,\njottei minkäänlaista viivytystä syntyisi, jos pelastumismahdollisuus\nilmestyisi. Kapteeni on mainiolla tuulella, vaikka hänen kasvoillaan\nheijastuu vieläkin sama \"lumoustilassa\" olevan ilme, josta olen jo\nmaininnut. Tämä hilpeyden puuska hämmästyttää minua enemmän kuin hänen\naikaisempi synkkyytensä. En voi ymmärtää sitä. Luulen maininneeni\ntässä päiväkirjassani varemmin yhtenä hänen omituisuutenaan sen, ettei\nhän koskaan salli ainoankaan ihmisen tulla kajuuttaansa, vaan tahtoo\nvälttämättä itse järjestää vuoteensa mielensä mukaan ja suorittaa\nkaikki muutkin pikku palvelukset itselleen. Hämmästyksekseni hän ojensi\nminulle tänään avaimen ja pyysi minua menemään alas tarkistamaan\najan hänen kellonsa mukaan, sillä välin kun hän mittasi auringon\nkorkeuden puolipäivän aikana. Se on karu pieni kajuutta, jossa on\nvain pesuteline ja joitakin kirjoja, mutta hyvin vähän mitään muuta\nylellisyyteen vivahtavaa paitsi joitakin seinälle kiinnitettyjä kuvia.\nSuurin osa näistä on pieniä halpoja öljyväripainoksia, mutta yksi\nniistä kiinnitti erikoisesti mieltäni. Se oli vesiväriharjoitelma, joka\nesitti nuoren naisen päätä. Selvästikin se oli valokuva eikä mikään\nkuviteltu naiskauneuden edustaja, jollaisia merimiehet erikoisesti\nsuosivat. Ei mikään taiteilija olisi voinut keksiä omasta päästään\nsellaista merkillistä luonteenominaisuuden ja heikkouden sekoitusta.\nRaukeat uneksivat silmät pitkine silmäripsineen ja leveä matala\notsa, jolla ei näkynyt minkäänlaisia ajatuksen tai huolten ryppyjä,\nolivat jyrkkänä vastakohtana puhdasmuotoiselle ulkonevalle leualle ja\npäättäväiselle alahuulelle. Sen alanurkkaan oli kirjoitettu \"M. B.\n19-vuotiaana\". Minusta tuntui silloin melkein uskomattomalta, että\nkukaan yhdeksäntoista vuoden lyhyenä elinaikana olisi voinut kehittää\nsellaisen tahdonlujuuden, kuin mikä ilmeni hänen kasvoillaan. Hän oli\nvarmasti ollut erikoinen nainen. Hänen piirteensä ovat tehneet minuun\nniin tenhoavan vaikutuksen, että voisin esittää ne kohta kohdalta tämän\npäiväkirjan sivuilla, vaikka näinkin ne vain sivumennen. Minkähänlaista\nosaa hän lienee näytellyt meidän kapteenimme elämässä? Hän on\nripustanut tytön kuvan makuulavitsansa jalkapäähän, niin että se on\nvakinaisesti hänen silmissään. Jollei hän olisi niin umpimielinen mies,\nkysyisin häneltä jotakin tästä asiasta. Muita hänen kajuutassaan olevia\nesineitä ei kannata mainita virkatakkeja, telttatuoli, monta piippua ja\nitämaalainenkin piippu -- joka, sivumennen sanoen, vähäiseltä osaltaan\ntukee herra Milnen kertomusta hänen sotaseikkailustaan, vaikka ei\nnäiden asiain yhteyttä juuri voikaan läheiseksi sanoa.\n\nKlo 11,20 i.p. -- Kapteeni on juuri mennyt nukkumaan yleisiä asioita\nkäsitelleen pitkän ja mieltäkiinnittävän keskustelun jälkeen. Kun hän\nvain haluaa, voi hän olla peräti viehättävä seurustelutoveri, sillä hän\non lueskellut aika paljon ja osaa ilmaista mielipiteensä vakuuttavasti\nnäyttämättä kaavamaiselta. Minä en pidä siitä, että henkisille\nvarpailleni astutaan. Hän puhui sielun laadusta ja esitti Aristoteleen\nja Platon mielipiteen tästä asiasta mestarillisella tavalla. Hänellä\nnäyttää olevan taipumusta uskoa sielunvaellukseen ja Pytagoraan\noppeihin. Keskustellessamme tästä jouduimme myöskin nykyaikaiseen\nspiritualismiin, ja minä mainitsin puoleksi leikillä Sladen petoksista,\njolloin hän hämmästyksekseni varoitti minua kerrassaan jyrkästi\nsekoittamasta viatonta syylliseen ja väitti, että yhtä johdonmukaista\nolisi leimata kristinoppi erehdykseksi Judaksen vuoksi, joka tunnusti\nsitä, vaikka olikin roisto. Pian se jälkeen hän toivotti minulle hyvää\nyötä ja vetäytyi kajuuttaansa.\n\nTuuli alkaa kiihtyä ja pysyy yhä pohjoisen puolella. Yöt ovat täällä\nnyt yhtä pimeät kuin Englannissakin. Toivon huomispäivän vapauttavan\nmeidät jääkahleistamme.\n\nSyysk. 17 p. -- Yhä vain aaveet. Taivaan kiitos, että hermoni\novat lujat! Noiden ihmisparkain taikausko ja ne seikkaperäiset\nkuvaukset, joita he esittävät tavattoman totisina ja vakuutettuina,\nkauhistuttaisi ketä tahansa, joka ei ole tottunut heidän tapoihinsa.\nTätä kummitusaihetta käsitellään monella eri lailla, mutta pääsisällys\nkaikissa näissä tarinoissa on se, että jotakin salaperäistä ja kamalaa\non liihotellut laivan ympärillä koko yön ja että Peterheadista kotoisin\noleva Sandie M'Donald ja pitkä shetlandilainen Peter Williamson näkivät\nsen, samoin kuin herra Milne komentosillalta -- ja näin ollen he,\nvoidessaan esittää kolme todistajaa, saavat enemmän pontta tarinaansa\nkuin aliperämies yksinään. Puhuttelin Milneä aamiaisen jälkeen ja\nhuomautin, että hänen pitäisi olla sellaisten lorujen yläpuolella sekä\nettä hänen upseerina pitäisi näyttää miehille parempaa esimerkkiä.\nHän pudisti ahavoitunutta päätään alakuloisesti ja vastasi hänelle\nominaiseen tapaan varovasti. \"Ehkä, ehkäpä niin, tohtori\", sanoi hän,\n\"vaikka en minä sitä oikeastaan nimittänyt kummitukseksi. En voi sanoa\nennen uskoneeni meri-aaveisiin ja muihin sen tapaisiin, vaikka moni\nväittääkin nähneensä vielä pahempaakin. Minä en pelästy helposti,\nmutta ehkäpä teidän omakin verenne vähän jähmettyisi, mies, jos sen\nsijaan, että katselette ympärillänne täällä kirkkaassa päivänvalossa,\nolisitte ollut kanssani kannella, ja nähnyt kammottavan valkean hahmon\nmilloin siellä milloin täällä kutsuvan ja huutelevan pimeässä kuin\npikku karitsan, joka on eksynyt emostaan. Ette olisi luullakseni\nsilloin niin valmis tuomitsemaan sitä akkain jaaritukseksi.\" Huomasin\ntoivottomaksi ruveta väittelemään hänen kanssaan ja pyysin vain, että\nhän hyväntahtoisesti kutsuisi minut kannelle, kun aave seuraavan kerran\nilmestyy -- johon pyyntöön hän suostui, samalla kuitenkin lausuen julki\nsen hartaan toivomuksen, ettei sellainen tilaisuus koskaan tarjoutuisi.\n\nNiinkuin toivoinkin on takanamme olevaan valkoiseen erämaahan\nilmestynyt monta kapeaa vesijuovaa, jotka halkovat sitä ristiin\nrastiin. Olemme tänään leveysasteella 80° 52' pohjoisesta, mikä\nosoittaa, että ahtojäillä tuntuu voimakas veto eteläänpäin. Jos tuuli\nyhä pysyy suotuisana, hajaantuvat nämä jäät yhtä nopeasti kuin ovat\nkokoontuneetkin. Toistaiseksi emme voi tehdä muuta kuin pitää höyryä\nkoneessa ja odottaa ja toivoa parasta. Alan hyvin nopeasti muuttua\nsallimukseenuskojaksi. Mahdotonta olisikin kaikki muu, silloin kun\non joutunut tekemisiin niin epävarman tekijän kuin tuulen kanssa.\nEhkäpä juuri Arabian erämaitten tuuli ja hiekka herättivät Muhammedin\nensimmäisissä seuraajissa taipumuksen palvoa sallimusta.\n\nNäillä aavejutuilla on hyvin huono vaikutus kapteeniin. Pelkäsin\nniiden voivan kiihoittaa hänen herkkää mieltään ja koetin salata\ntämän järjettömän tarinan häneltä, mutta onnettomuudeksi hän kuuli\nsattumalta erään miehen vihjaisevan siihen, ja vaati ehdottomasti\ntäyttä selostusta siitä. Niinkuin olin arvannutkin herätti se taas\neloon hänen piilevän mielipuolisuutensa yhä selvemmässä muodossa.\nTuskin voin uskoa häntä samaksi mieheksi, joka keskusteli filosofiasta\neilisiltana kerrassaan terävästi arvostellen ja kylmän järkevästi.\nHän astelee edes takaisin peräkannella kuin häkkiin suljettu tiikeri\npysähtyen silloin tällöin ojennellen käsiään kaipaavasti ja tuijottaen\nkärsimättömästi jään ylitse. Hän mutisee lakkaamatta itsekseen ja\nkerran hän huudahti: \"Vain vähän aikaa, rakkaani -- vain vähän aikaa!\"\nMiesparka, on surullista nähdä uljaan merimiehen ja muutenkin niin\nhienon miehen joutuneen tuollaiseen ahdistukseen ja ajatella, että\nmielikuvitus ja harhanäky voivat pelästyttää sellaisen olennon, jolle\ntodellinen vaara oli vain elämän suolaa. Onkohan kukaan joutunut\nmilloinkaan sellaiseen asemaan kuin minä, mielipuolisen kapteenin\nja aaveita näkevän perämiehen väliin? Toisinaan minusta tuntuu kuin\nolisin ainoa tervejärkinen mies koko aluksella -- lukuunottamatta\nehkä toista koneenkäyttäjää, joka on jonkinlainen mietiskelijä eikä\nvälittäisi mitään kaikista Punaisen merenkään paholaisista, kun ne vain\njättäisivät hänet rauhaan eivätkä sekoittaisi hänen työkalujaan.\n\nJään railot leviävät yhä, ja nyt näyttää ihan uskottavalta, että\nvoimme lähteä täältä huomisaamuna. Kotona luultavasti arvelevat minun\nesittävän omia keksintöjäni, kun kerron heille kaikki nämä merkilliset\njutut.\n\nKlo 12 yöllä. -- Pelästyin äsken aika lailla, vaikka nyt tunnenkin\nolevani paljon vahvempi nautittuani ison lasillisen konjakkia. Tuskin\nolen kuitenkaan oikein ennallani, niinkuin käsialastanikin voi\npäätellä. Asianlaita on niin, että olen joutunut kokemaan kerrassaan\nomituista, ja alan epäillä, onko minulla oikeutta leimata toisia\nlaivatovereitani mielipuoliksi sen vuoksi, että he väittävät nähneensä\nsellaista, joka ei minun ymmärrykseni mukaan ollut järkevää. Pyh!\nHulluhan minä olen, kun sallin sellaisen pikku seikan niin järkyttää\nhermojani. Ja sittenkin sillä on oma lisämerkityksensä, kun se seuraa\nkaikkia näitä aikaisempia hälyytysjuttuja, sillä en voi epäillä\nherra Mansonin enkä perämiehen kertomusta nyt, kun olen itse kokenut\nsemmoista, jota aikaisemmin pilkkasin.\n\nJa sittenkään se ei ollut mitään kovin peloittavaa -- pelkkä ääni\nvain, eikä mitään muuta. En voi toivoa kenenkään, joka mahdollisesti\nlukee tämän, yhtyvän minun tunteisiini tai oikein ymmärtävän sitä\nvaikutusta, jonka se teki minuun silloin. Illallinen oli syöty, ja minä\nolin lähtenyt kannelle polttelemaan rauhassa piippuani ennen levolle\nmenoa. Yö oli hyvin pimeä -- niin pimeä, etten voinut peräveneen\nluona seisoessani erottaa komentosillalta upseeria. Luullakseni olen\njo maininnut sen merkillisen hiljaisuuden, joka vallitsee noilla\njäätyneillä merillä. Muissa osissa maailmaa, kuinka eristettyjä\nja hedelmättömiä ne sitten lienevätkin, on jonkinlaista värinää\nilmassa -- jotakin heikkoa huminaa, kuulukoonpa se sitten kaukaisista\nihmisasunnoista tai puiden lehdistä tai lintujen siivistä tai maan\nruohon heikosta kahinasta. Tuollaista ääntä ei varsinaisesti huomaa\nja kuitenkin sitä kaipaisi, jos se lakkaisi. Vain näillä napaseudun\nvaiheisilla merillä valtaa tuo rannaton hiljaisuus ilman kammottavalla\ntodellisuudellaan. Huomaa kuinka korvan rumpukalvo ponnistaa kaikkensa\nerottaakseen edes hiljaisen kuiskauksen ja seuraa kiihkeästi jokaista\naluksella sattumaltakin kuuluvaa ääntä. Tällaisessa tilassa minä\nnojailin reunakaidetta vasten, ja silloin kuului jäältä melkein suoraan\nminun alapuoleltani hiljaisessa yöilmassa terävä ja kimeä huuto, joka\nalkoi minun käsitykseni mukaan niin korkeasta äänestä, ettei se olisi\nlähtenyt yhdestäkään sopraanosta, ja kohosi siitä yhä korkeammalle,\nkunnes päättyi pitkään, tuskalliseen valitukseen. Tuo aavemainen\nkirkuna soi yhä vieläkin korvissani. Siinä tuntui ilmenevän sanoin\nkuvaamatonta haikeutta ja suurta kaipausta, ja sittenkin värisi sen\nlomitse silloin tällöin hurja riemun sävel. Se parahti ilmoille ihan\nminun vierestäni ja kuitenkaan en voinut erottaa mitään koettaessani\ntuijottaa pimeyteen. Odotin vähän aikaa, mutta kun tuo ääni ei\nenää toistunut, lähdin alas järkytetympänä kuin olen koskaan ennen\nelämässäni ollut. Porraskoppelossa tuli herra Milne minua vastaan\npäästääkseen vartijan toimestaan. \"No niin, tohtori\", sanoi hän,\n\"ehkäpä tuokin oli vain vanhain akkain jaaritusta? Ettekö kuullut\nsen kirkuvan? Onkohan sekin taikauskoa? Mitä arvelette siitä nyt?\"\nMinun oli pakko pyytää anteeksi tuolta kunnon mieheltä ja tunnustaa\nolevani asiasta yhtä ymmälläni kuin hänkin. Mahdollisesti näyttävät\nasiat huomenna toisenlaisilta. Nyt tuskin uskallan kirjoittaa kaikkea\nmitä ajattelen. Joskus tuonnempana päästyäni vapaaksi kaikista\nlisävaikuttimistani halveksin mahdollisesti itseäni heikkouteni vuoksi\nnäitä rivejä lukiessani.\n\nSyysk. 18 p. -- Olen viettänyt unettoman ja rauhattoman yön tuon oudon\näänen ahdistamana. Kapteeni ei myöskään näytä paljon levänneen, sillä\nhänen kasvonsa ovat kuluneet ja silmänsä verestävät. En ole kertonut\nhänelle mitään viime yön kokemuksestani enkä aiokaan kertoa. Hän on\nilmankin kiihtynyt ja rauhaton nousten tuon tuostakin seisomaan ja\nistahtaen taas. Ilmeisestikin hänen on täysin mahdotonta pysytellä\nhiljaa.\n\nTänä aamuna ilmestyi ahtojäihin kaunis väylä niinkuin olin\nodottanutkin. Me voimme irroittaa jääankkurimme ja lähteä painaltamaan\nlänsilounaaseen. Sitten meidät pysähdytti suuri jääteli, joka oli\nyhtä valtava kuin sekin, jonka olimme jättäneet taaksemme. Se\nehkäisee täydellisesti eteenpäin pääsemisemme, joten emme voi tehdä\nmitään muuta kuin ankkuroitua taas ja odottaa sen halkeamista, mikä\nluultavasti tapahtuukin neljänkolmatta tunnin kuluessa, jos tuuli ei\nlakkaa. Joitakin paksukuonoisia hylkeitä näkyi uiskentelevan vedessä.\nYksi niistä ammuttiin, valtavan suuri eläin, yli yhdentoista jalan\npituinen. Ne ovat julmia ja taistelunhaluisia, sanotaanpa niiden\nkahakan syntyessä vievän voiton karhustakin. Onneksi ne ovat hitaita\nja kömpelöitä liikkeissään, joten ei ole kovinkaan vaarallista hyökätä\nniiden kimppuun jäällä.\n\nKapteeni ei ilmeisestikään usko meidän nähneen viimeistä kiusoistamme,\nvaikka en voi ymmärtää, miksi hän katselee asioita synkässä valossa,\nkoska jokainen muu laivalla on sitä mieltä, että olemme pelastuneet\ntähän asti ihmeellisellä tavalla, sekä uskoo aluksen varmasti pääsevän\navomerelle.\n\n\"Luullakseni ei teidän mielestänne nyt ole minkäänlaista huolehtimisen\nsyytä, tohtori?\" virkkoi hän meidän istuskellessamme yhdessä\npäivällisen jälkeen.\n\n\"Sitä toivon\", vastasin.\n\n\"Emme saa olla liian varmoja -- ja epäilemättä olette kumminkin\noikeassa. Me saamme ennen pitkää syleillä omaa armastamme kukin, eikö\nniin? Mutta älkäämme olko liian varmoja -- älkäämme olko liian varmoja.\"\n\nHän istui ääneti vähän aikaa heilutellen mietteissään säärtään edes\ntakaisin. \"Kuulkaahan\", jatkoi hän, \"tämä on vaarallinen paikka\nparhaimmillaankin ollessaan -- petollinen, vaarallinen paikka. Tiedän,\nettä tällaisilla kohdin ovat ihmiset menettäneet hyvin äkkiä henkensä.\nToisinaan se on tapahtunut luiskahtamalla -- yksi ainoa luiskahdus\nvain, ja niin vaivutte pohjaan railosta, ja vain pyörre vihreässä\nvedessä ilmaisee paikan, johon vajositte. Se on omituista\", jatkoi hän\nhermostuneesti naurahtaen, \"mutta en ole kertaakaan niiden vuosien\nkuluessa, jotka olen viettänyt näillä main, ajatellut jälkisäädöksen\nlaatimista -- eipä siksi, että minulla olisi mitään erikoista jälkeeni\njätettävää, mutta kuitenkin täytyisi vaarallista ammattia harjoittavan\nmiehen järjestää kaikki asiansa ja olla valmis -- ettekö tekin ole\nsamaa mieltä?\"\n\n\"Varmasti\", vastasin ihmetellen mielessäni mihin kummaan hän pyrki.\n\n\"Silloin on hänen parempi olla, kun hän tietää kaiken olevan\njärjestyksessä\", jatkoi hän. \"Jos nyt minulle sattuisi jotakin\ntapahtumaan, toivon teidän huolehtivan minun asioistani. Tässä\nkajuutassa ei tosiaankaan ole paljon tavaraa, mutta toivoisin, että\nse kaikki kuitenkin myytäisiin ja rahat jaettaisiin miehistön kesken\nsamassa suhteessa kuin öljyrahatkin. Kellon toivon teidän itse pitävän\npikku muistona matkaltamme. Tietystikin kaikki tämä on pelkkää\nennakkovaromista, mutta teki mieleni käyttää tilaisuutta hyväkseni ja\npuhua teille asiasta. Luultavasti saisin luottaa teihin sellaisessa\ntapauksessa, että se kävisi välttämättömäksi?\"\n\n\"Ehdottomasti\", vastasin, \"ja koska te esitätte tällaista, voin minä\nyhtä hyvin --\"\n\n\"Tekö!\" keskeytti hän minut. \"Eihän teillä ole mitään hätää. Mikä hitto\nteitä vaivaisi? No niin, en suinkaan aikonut kiukustua, mutta en tahdo\nkuulla nuoren miehen, joka tuskin on päässyt elämisen alkuun, puhuvan\nkuolemasta. Menkää kannelle ja vetäkää keuhkoihinne raitista ilmaa\nälkääkä puhuko pötyä kajuutassa yllyttäen minua samanlaiseen.\"\n\nMitä enemmän ajattelen tätä meidän keskusteluamme sitä vähemmän\npidän siitä. Miksi tuo mies järjestää asiansa juuri sillä hetkellä,\njolloin me nähtävästi olemme pääsemäisillämme kaikesta vaarasta?\nHänen hulluudessaan täytyy olla jonkinlaista järkeä. Voisikohan hän\nhautoa itsemurhaa? Muistan hänen erään kerran puhuneen vakavasti ja\nkunnioittavasti siitä, kuinka kamala rikos itsemurha on. Aion joka\ntapauksessa pitää häntä silmällä, ja vaikka en voikaan tunkeutua hänen\nrauhoitettuun kajuuttaansa, pysyttelen ehdottomasti kannella, niin\nkauan kuin hän on jalkeilla.\n\nHerra Milne pitää pelkoani turhana ja sanoo tuollaisen puhetavan\nvain kuuluvan kapteenin pikku omituisuuksiin. Hän itse näkee asiat\nhyvin ruusunpunaisessa valossa. Hänen käsityksensä mukaan me pääsemme\njäistä ylihuomenna, sivuutamme pari päivää sen jälkeen Jam Meyenin ja\nsaamme näkeviimme Shetlandin vähän lyhyemmässä ajassa kuin viikossa.\nToivoakseni ei hänellä ole liian valoisa käsitys asioista. Hänen\nmielipiteensä on tosin kohtuullinen vastakohtana kapteenin synkille\nvarovaisuustoimenpiteille, sillä hän on vanha ja kokenut merimies, joka\npunnitsee sanansa tarkoin, ennenkuin päästää ne kuuluviin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauan uhannut onnettomuus on sittenkin tapahtunut. Tuskinpa osaan\nsitä kertoakaan. Kapteeni on kadonnut. Hän voi tosin palata\nluoksemme elävänä, mutta olen huolissani -- kovasti huolissani.\nNyt on syysk. 19:nnen päivän aamu kello seitsemän. Olen viettänyt\nkoko yön samoilemalla miesjoukon kanssa edessämme olevalla suurella\njäälohkareella toivoen tapaavani hänestä jonkinlaisia jälkiä, mutta\nturhaan. Koetan jotenkin esittää ne asianhaarat, jotka liittyivät hänen\nkatoamiseensa. Jos koskaan joku sattumalta lukee nämä sanat, joita\nkirjoitan, uskon hänen muistavan, että en kirjoita kuvittelujen tai\nkuulopuheitten perusteella, vaan että minä, terve ja valistunut mies,\nkuvailen tarkoin mitä todellisuudessa tapahtui omain silmäini edessä.\nJohtopäätökset ovat omani, mutta tosiasioista menen takuuseen.\n\nKapteeni pysyi oivallisella tuulella selostamani keskustelun jälkeen.\nMutta hän vaikutti sentään hermostuneelta ja kärsimättömältä\nvaihtaen usein paikkaansa ja liikutellen jäseniään tarkoituksettoman\nhermostuneesti, mikä on aika ajoin luonteenomaista hänelle.\nNeljännestunnissa hän käväisi kannella seitsemän kertaa astuskellen\nsiellä kiireisesti muutamia askelia ja palaten taas pian alas. Seurasin\nhäntä joka kerta, sillä hänen kasvoissaan oli ilme, joka vahvisti\nminua päätöksessäni olla kertaakaan päästämättä häntä näkyvistäni.\nHän näytti huomanneen liikkeittensä tekemän vaikutuksen, sillä hän\nkoetti rauhoittaa pahoja aavistuksiani teennäisellä hilpeydellä nauraen\näänekkäästi mitättömimmillekin leikkipuheille.\n\nIllallisen jälkeen hän lähti taas peräkannelle, ja minä hänen\nkerallaan. Yö oli pimeä ja hyvin hiljainen lukuunottamatta tuulen\nalakuloista huminaa raakapuissa. Paksu pilvi kohosi parast'aikaa\nkoillisesta päin, ja ne pikku hattarat, joita se heitteli edellään,\najelehtivat kuun editse, joka paistoi vain silloin tällöin pilvien\nlomitse. Kapteeni asteli nopeasti edes takaisin. Sitten hän, nähdessään\nminun yhä kulkevan hänen kintereillään, tuli luokseni ja antoi minun\nymmärtää, että hänen mielestään minun oli parasta olla alhaalla --\nmikä, niinkuin helposti voi arvata, yhä vain vahvisti minun päätöstäni\njäädä kannelle.\n\nLuullakseni hän tämän jälkeen unohti minun läsnäoloni, sillä hän\nseisoi ääneti nojaillen peräporraspuuta vasten ja tuijotti suuren\nlumi-erämaan ylitse, joka oli osittain varjossa, kun taas toinen\nosa välkehti hämärästi kuunvalossa. Muutamia kertoja saatoin hänen\nliikkeistään päätellä, että hän katsoi kelloaan. Kerran taas hän\nmutisi jonkin lyhyen lauseen, josta erotin vain yhden ainoan sanan\n\"valmis\". Tunnustan, että jonkinlainen kaamea aavistus hiipi mieleeni\nkatsellessani hänen pimeyden lävitse häämöittävää kookasta vartaloaan\nja huomatessani kuinka täydellisesti hän näytti määräaikana sovitulle\nkohtauspaikalle saapuneelta mieheltä. Mutta kenen kanssa tuo kohtaus\noli sovittu? Mielessäni alkoi herätä epämääräinen aavistus, kun liitin\nasian toiseen, mutta sittenkin olin täysin valmistumaton lopputulokseen.\n\nHänen asentonsa äkillinen kiihkeys ilmaisi minulle, että hän kuvitteli\nnäkevänsä jotakin. Hiivin hänen taakseen. Hän tuijotti jännittyneenä ja\nkysyvän näköisenä sellaiseen, mikä minusta näytti sumukiehkuralta, jota\ntuuli puhalsi samaan suuntaan kuin laivaakin. Se oli hämärä usvainen\nhahmo, joka välistä näkyi enemmän, välistä vähemmän, sen mukaan kuinka\nvalo osui siihen. Kuun kirkkautta himmensi sillä kertaa hyvin ohut\npilvikerros, joka muistutti vuokon terälehtien untuvia.\n\n\"Tulen, tyttöni, tulen\", huudahti kapteeni äänessään pohjaton hellyys\nja sääli ikäänkuin henkilöllä, joka tyynnyttelee rakastettuaan kauan\nodotetulla lempeyden osoituksella, joka tulee olemaan yhtä rakas\nkummallekin.\n\nSe, mitä sitten seurasi, tapahtui silmänräpäyksessä. Minä en voinut\nsitä ehkäistä millään lailla. Hän hypähti kaiteen reunalle ja sitten\njäälle melkein tuon kalpean usvaolennon jalkoihin. Hän ojensi kätensä\nikäänkuin tarttuakseen siihen kiinni ja juoksi sitten pimeyteen\nkäsivarret ojennettuina ja helliä sanoja puhellen. Seisoin yhä jäykkänä\nja liikkumattomana koettaen erottaa hänen loittonevan olemuksensa,\nkunnes hänen äänensä haipui kuulumattomiin kaukana. En enää luullut\nhäntä näkevänikään, mutta sillä hetkellä ilmestyi kuu loistavana\nnäkyviin pilvien raosta ja valaisi suurta jääkenttää. Silloin näin\nhänen tumman hahmonsa jo hyvin kaukana juoksevan hämmästyttävän\nnopeasti jääaukean ylitse. Se oli viimeinen vilahdus, jonka näimme\nhänestä -- ehkä viimeinen, jonka koskaan tulemmekaan näkemään.\nJärjestettiin joukkue ajamaan häntä takaa, ja minä lähdin heidän\nmukanaan, mutta miehet eivät tehneet työtään luottamuksella, eikä\nmitään löydettykään. Muutaman tunnin kuluttua järjestetään taas toinen.\nTuskin voin uskoa, ettei tämä kaikki ole unta tai ettei minua vaivaa\njokin kauhea painajainen tätä kirjoittaessani.\n\nKlo 7,30 i.p. -- Palasin juuri lopen uupuneena toiselta hyödyttömältä\nkapteenin hakumatkalta. Jääteli on harvinaisen laaja, sillä vaikka\nme olemmekin samonneet vähintäänkin parikymmentä meripenikulmaa\nsen poikki, ei ole näkynyt minkäänlaista merkkiä sen loppumisesta.\nPakkanen on ollut viime aikoma niin ankara, että sen pinnalla\noleva lumikerros on jäätynyt kivikovaksi kuin graniitti. Muussa\ntapauksessa me olisimmekin voineet pitää jalanjälkiä tienviittanamme.\nMiehet haluaisivat kovasti, että nostaisimme ankkurin ja lähtisimme\naluksellamme kiertämään jääteliä ja sitten etelää kohti, sillä jää on\nhaljennut viime yönä ja meri näkyy taivaanrannalla. He päättelevät\nkapteeni Craigien varmasti kuolleeksi sekä väittävät meidän kaikkien\npanevan henkemme hyödyttömästi vaaraan jäämällä paikallemme silloin\nkun tarjoutuu perääntymistilaisuus. Herra Milnen ja minun on ollut\nkerrassaan vaikea houkutella heidät odottamaan huomisyöhön ja meidän on\nollut pakko luvata, ettemme missään tapauksessa lykkää lähtöämme sen\nkauemmaksi. Tarkoituksemme on nyt nukkua joitakin tunteja ja lähteä\nsitten viimeiselle etsintäretkelle.\n\nSyysk. 20 p. illalla. -- Kuljin tänä aamuna jään poikki miesjoukon\nkanssa tutkiakseni jäätelin eteläistä syrjää, kun taas herra Milne\nlähti ryhmineen taivaltamaan pohjoista kohti. Painalsimme eteenpäin\nkymmenkunnan tai kaksikintoista meripenikulmaa näkemättä jälkeäkään\nmistään elävästä olennosta lukuunottamatta erästä yksinäistä lintua,\njoka liiteli korkealla meidän yläpuolellamme ja jota lentotavasta\npäätellen pidin haukkana. Jääkentän eteläinen pää suippeni pitkäksi\nkapeaksi mereen pistäväksi kärjeksi. Meidän tullessamme tämän\nniemekkeen alkupäähän pysähtyivät miehet, mutta minä kehoitin heitä\njatkamaan matkaa sen äärimmäiseen kärkeen, jotta voisimme olla\ntyytyväisiä tietäessämme, ettei minkäänlaista mahdollisuutta ollut\nlaiminlyöty.\n\nTuskin olimme vaeltaneet sataakaan metriä, ennenkuin Peterheadista\nkotoisin oleva M'Donald huudahti näkevänsä jotakin edessämme ja alkoi\njuosta. Me huomasimme sen kaikki ja aloimme myöskin juosta. Aluksi\nerottui vain epämääräinen tumma kohta valkealla jäällä, mutta meidän\nkiitäessämme yhteisvoimin eteenpäin, alkoi se hahmottua mieheksi,\nvieläpä lopulta juuri siksi mieheksi, jota me etsimme. Hän makasi\nkasvoillaan jääpenkereellä. Monta pientä jäähilettä ja lumihiutaletta\noli laskeutunut hänen ylleen hänen siinä maatessaan ja kimmelsi\nnyt hänen tummalla merimiestakillaan. Meidän saapuessamme paikalle\nsieppasi jokin yksinäinen tuulenpuuska nämä kevyet hahtuvat mukanaan\npyörteeseensä. Ne lehahtivat ilmaan laskeutuen taas osittain alaskin\nja kiitivät jälleen pyörteen mukana merelle päin. Minun silmissäni se\nnäytti vain luminietokselta, mutta monet tovereistani väittivät sen\nlähteneen liikkeelle naisen hahmoisena, kumartuneen ruumiin ylitse\nja suudelleen sitä sekä sitten rientäneen pois jäätelin poikki. Olen\noppinut olemaan koskaan nauramatta kenenkään mielipiteelle, kuinka\nomituiselta se sitten näyttäneekin. Varma ainakin on, ettei kapteeni\nNicholas Craigie suinkaan ollut saanut tuskallista loppua, sillä hänen\nsinisillä kiusaantuneilla kasvonpiirteillään oli valoisa hymy, ja hänen\nkätensä olivat yhä ojennettuina ikäänkuin pitääkseen kiinni siitä\nharvinaisesta vieraasta, joka oli houkutellut hänet pois haudan tuolla\npuolen olevaan hämärään maailmaan.\n\nHautasimme hänet samana iltapäivänä käärittynä laivanlippuun ja\nkolmenkymmenenkahden naulan painoinen tykinluoti jalkoihin sidottuna.\nMinä luin hautauskaavan karskien merimiesten itkiessä lasten tavoin,\nsillä monet olivat kiitollisuudenvelassa hänen ystävälliselle\nsydämelleen ja ilmaisivat nyt sen kiintymyksen, jonka hänen omituinen\nkäytöksensä oli torjunut pois hänen eläessään. Hänen pudotessaan\nalas loiskahti vesi synkästi ja kumeasti, ja vilkaistessani vihreään\nveteen näin hänen vaipuvan yhä syvemmälle, kunnes hän oli vain pieni\nvälkehtivä valkoinen pilkku ikuisen pimeyden partaalla riippumassa.\nSitten sekin häipyi näkymättömiin, ja hän oli poissa. Siellä hän saa\nmaata kaikki salaisuutensa ja surunsa rintaan kätkettyinä, kunnes\nkoittaa se suuri päivä, jolloin meri luovuttaa vainajansa, ja Nicholas\nCraigie astuu esiin jään keskeltä hymy huulillaan ja jäykentyneet\nkäsivarret tervehdykseen ojennettuina. Rukoilen, että hänen kohtalonsa\nolisi tulevassa elämässä onnellisempi kuin se on ollut tässä.\n\nEn jatka päiväkirjaani pitemmälle. Paluutiemme kotiin on selvänä\nja avonaisena edessämme, ja suuret jääkentät tulevat pian olemaan\nvain kaukainen muisto. Varmasti kuluu jonkin verran aikaa, ennenkuin\nvapaudun äskeisten tapausten synnyttämästä tunnelmasta. Aloittaessani\ntätä matkakertomusta en tosiaankaan osannut aavistaa, millä tavoin\nminun olisi pakko päättää se. Kirjoitan näitä loppusanoja yksinäisessä\nkajuutassa yhä vieläkin säpsähdellen silloin tällöin ja kuvitellen\nkuulevani vainajan nopeat, hermostuneet askeleet pääni yläpuolelta\nkannelta. Menin tänä iltana velvollisuuteni mukaan hänen kajuuttaansa\nlaatiakseni luettelon hänen tavaroistaan, jotta ne voitaisiin siirtää\nviralliseen kirjaan. Kaikki oli samoin kuin minun edelliselläkin\nkäynnilläni siellä. Vain se kuva, jonka olen maininnut riippuneen\nhänen vuoteensa jalkapäässä, oli leikattu pois kehyksistään ikäänkuin\nveitsellä ja hävinnyt. Tähän viimeiseen renkaaseen omituisessa\ntapaussarjassa päätän _Polestarilla_ pitämäni matkapäiväkirjan.\n\n(Tohtori John M'Alister Rayn, vanhemman, huomautus. -- Olen lukenut\nne _Polestarin_ kapteenin kuolemaan liittyvät merkilliset tapaukset,\njoista poikani kertoo päiväkirjassaan. Minulla on täysi luottamus\nsiihen, jopa ehdoton varmuuskin siitä, että kaikki tapahtui juuri\nniinkuin hän on kuvaillut, sillä tiedän hänet vahvahermoiseksi\nmieheksi, joka ei turhia kuvittele, vaan ymmärtää pitää tosiasiat\ntarkoin muusta erossa. Mutta kertomus on tarkemmin ajatellen niin\nhämärä ja uskomaton, että vastustin kauan sen julkaisemista. Viime\npäivinä sain kuitenkin puolueettomalta taholta tälle jutulle\nvahvistuksen, joka luo siihen uutta valoa. Olin matkustanut\nEdinburghiin ollakseni läsnä Brittiläisen lääkäriseuran kokouksessa,\nkun sattumalta tapasin tohtori P:n -- entisen opintotoverini, joka\nharjoittaa nyt ammattiaan Saltashissa Devonshiressa. Kerrottuani\nhänelle poikani kokemuksista selitti hän tuntevansa kysymyksessä olevan\nmiehen ja kuvaili häntä minun suureksi hämmästyksekseni sellaisella\ntavalla, että se sopi erittäin hyvin päiväkirjassa esitettyyn\nmieheen. Ainoa ero oli se, että mies oli toverini kuvauksen mukaan\nnuorempi. Hän kertoi kapteenin olleen kihloissa erään walesilaisen\nharvinaisen kauniin tytön kanssa, joka oli kuollut erikoisen kauheitten\nolosuhteitten vallitessa sulhasensa ollessa merillä.)\n\n\n\n\nTYNNYRITEHTAAN PAHOLAINEN\n\n\nEi ollut helppoa saada _Gamecockia_ saaren rantaan, sillä joki oli\nkuljettanut mukanaan niin paljon mutaa, että sen äyräät ulottuivat\nmonta meripenikulmaa Atlantiin asti. Rantaa tuskin saattoi erottaakaan\nsilmillä, silloin kun ensimmäinen salakarien valkea vaahto varoitti\nmeitä vaarasta, ja siitä lähtien etenimme hyvin varovasti isonpurjeen\nja kliivarin voimalla, pysytellen kuohujen oikealla puolella, niinkuin\nmerikartta määrää. Useammin kuin kerran hipoi aluksemme pohjahiekkaa\n(laiva ui silloin vähän yli kuuden jalan syvyydessä), mutta meillä\noli niin hyvä onni, että selvisimme koko matkan. Lopulta vesi aleni\nhyvin nopeasti, mutta tehtaalta oli lähetetty meitä vastaan vene, ja\nKrooboyn luotsi ohjasi meidät kahdensadan metrin päähän saarelta.\nSiinä me ankkuroimme, sillä neekerin eleistä voimme päätellä, ettei\nollut toivoa pitemmälle pääsemisestä. Meren sini oli väistynyt\njoen ruskahtavan värin tieltä, ja vielä saaren suojassakin solisi\nja kareili virta laivamme keulan kummallakin puolen. Virta näytti\nolevan tulvimistilassa, sillä se ulottui yli palmupuitten juurien, ja\nkaikkialla sen mutaisella ja likaisella pinnalla näimme puupölkkyjä ja\nkaikenlaista hylkytavaraa, jota se oli temmannut mukaansa.\n\nPäästyäni varmuuteen siitä, että me kelluimme lujasti\nankkuriköydessämme, katsoin parhaaksi pyrkiä heti maihin vettä\nnoutamaan, sillä koko paikka näytti ihan höyryävän kuumetta. Joki,\njossa uiskenteli kaikenlaisia esineitä, liejuiset kiiltävät rannat,\nkirkkaan vihreät myrkylliset viidakot, kosteahöyryinen ilma, kaikki\nnuo seikat olivat vaaraa ilmaisevia varoitusmerkkejä sellaiselle,\njoka ymmärsi ne. Lähetin siis isonveneen maihin kaksi suurta tynnyriä\nmukanaan, joiden piti riittää meille, kunnes pääsisimme St. Paul de\nLoandaan. Minä puolestani otin pienen laivaveneen ja soudin maihin,\nsillä näin Ison Britannian lipun liehuvan palmujen yläpuolella merkkinä\nsiitä, että siellä oli Armitage & Wilsonin kauppa-asema.\n\nSelviydyttyäni viidakosta näin edessäni pitkän, matalan, valkoiseksi\nkalkitun rakennuksen, jonka edessä oli suuri kuisti ja sen kummallakin\npuolen palmuöljytynnyreitä. Pitkin rantaa oli pelastusveneitä ja\nkanootteja, ja yksi ainoa pikku laituri pisti jokeen. Sen kärjessä\nistui minua vastaanottamassa kaksi valkoisiin puettua miestä, joilla\nuumillaan oli punaiset leveät vyöt. Toinen oli kookas komea mies,\njolla oli harmahtava parta. Toinen hoikka ja pitkä, ja hänen kalpeita,\nriutuneen näköisiä kasvojaan peitti puolittain suuri sienenmuotoinen\nhattu.\n\n\"On kovin hauska tavata teidät\", sanoi viimeksimainittu sydämellisesti.\n\"Olen Walker, Armitage & Wilsonin täkäläinen johtaja. Saanko esittää\ntohtori Severallin samasta yhtiöstä? Me emme saa usein nähdä näillä\nseuduin yksityisaluksia.\"\n\n\"Tuo alus on _Gamecock_\", selitin. \"Minä olen sen omistaja ja kapteeni.\nNimeni on Meldrum.\"\n\n\"Oletteko tutkimusmatkalla?\" kysyi hän.\n\n\"Minä olen perhostenkeräilijä. Olen purjehtinut pitkin Senegalin\nrannikkoa eteläänpäin.\"\n\n\"Onko se kannattavaa urheilua?\" kysyi tohtori luoden minuun elottomat\nkellanhohtoiset silmänsä.\n\n\"Minulla on neljäkymmentä laatikkoa täynnä. Poikkesimme tänne vettä\nottamaan ja myöskin katsomaan, mitä lajia perhosia täältä voisi löytyä.\"\n\nNäiden esittelyjen ja selittelyjen aikana olivat minun molemmat\napumieheni kiinnittäneet veneen rantaan. Sitten astelin laituria myöten\nmaihin uusi tuttava kummallakin puolellani molempain ahdistaessa minua\nkysymyksillään, sillä he eivät olleet kuukausimääriin nähneet yhtäkään\nvalkoista miestä.\n\n\"Mitäkö me teemme?\" virkkoi tohtori, kun minä olin vuorostani\nalkanut esittää heille kysymyksiä. \"Meillä riittää aika lailla työtä\nliikkeessämme, ja joutohetkinämme puhelemme politiikasta.\"\n\n\"Niin, kohtalon erikoisesta armeliaisuudesta johtuu, että Severall on\nhurja radikaali ja minä, jäykkä kelpo unionisti, ja me keskustelemme\njoka ilta kokonaista kaksi tuntia itsehallinnosta.\"\n\n\"Ja juomme kiniinisekoituksia\", lisäsi tohtori. \"Olemme nyt kumpikin\naika lailla lääkittyjä, mutta viime vuonna oli meidän molempain\ntavallinen ruumiinlämpö miltei 40 astetta. Minun ei pitäisi\npuolueettomana neuvonantajana kehoittaa teitä jäämään tänne kovinkaan\nkauaksi, jollette yhtä mielellänne keräile basilleja kuin perhosia.\nOgowai-joen suu ei voi koskaan muuttua terveelliseksi olinpaikaksi.\"\n\nEi mikään ole sen hienompaa kuin se tapa, jolla nämä sivistyksen\näärimmäisillä rajoilla toimivat virkamiehet siivilöivät karua\nhyväntuulisuutta yksinäisestä asemasta ja ottavat ei ainoastaan\nrohkeasti, vaan nauraenkin vastaan kaikki mahdolliset elämänvaiheet.\nJoka paikassa Sierra Leonasta etelään päin olin tavannut samat\nusvaiset rämeet, samat yksinäiset kuumeen rasittamat kyläkunnat sekä\nsamat pilapuheet. On jotakin melkein jumalallista tuossa ihmisen\nkyvyssä kohota olosuhteittensa yläpuolelle ja käyttää henkeään ruumiin\nkurjuuksien pilkkaamiseen.\n\n\"Päivällinen on valmis noin puolen tunnin kuluttua, kapteeni Meldrum\",\nsanoi tohtori. \"Walker on mennyt sisään pitämään huolta siitä. Hän on\ntällä viikolla taloudenhoitaja. Jos teitä haluttaa, niin kävelemme\nsillä välin ympäristöä katselemassa, niin saan näyttää teille saaren\nnähtävyyksiä.\"\n\nAurinko oli jo laskenut palmumetsän reunan alapuolelle, ja taivaan\nkorkea kaari meidän päittemme yläpuolella muistutti suunnattoman\nsimpukankuoren sisäpintaa, jossa välkehtii hempeän vaaleanpunaisia\ntäpliä ja herkullisia taivaankaaren värejä. Ei kukaan, joka ei ole\nelänyt sellaisessa maassa, jossa lautasliinakin tuntuu liian painavalta\npolvilla, voi kuvitella, kuinka siunatulta tuntuu illan viileyden\ntuottama helpotus. Tällaisessa suloisemmassa ja puhtaammassa ilmassa\nkiertelimme tohtori ja minä pikku saarta hänen näytellessään varastoja\nja selitellessään työtapojaan.\n\n\"Tällä paikalla on jonkinlainen romanttinen viehätysvoima\", virkkoi hän\nvastaukseksi, kun huomautin heidän elämänsä yksitoikkoisuudesta. \"Me\nelämme täällä juuri suuren tuntemattoman rajalla. Tuonne tunkeutui Du\nChaillu\", jatkoi hän osoittaen koilliseen, \"ja löysi sieltä gorillan\nasuinpaikan. Se on suurten apinain kotimaa, Gaboon. Tuohon suuntaan\",\nhän viittasi lounaaseen, \"ei kukaan ole tunkeutunut kovinkaan kauas.\nSe maa, jonka kautta tämä joki virtaa, on kerrassaan tuntematon\neurooppalaisille, Joka ainoa pölkky, jonka virta on kuljettanut\nohitsemme, on lähtenyt vielä löytämättömästä maasta. Olisin monta\nkertaa suonut olevani parempi kasviopin tuntija nähdessäni ne omituiset\nkämmekät ja harvinaiset kasvit, joita aallot ovat heittäneet saaren\nitärannalle.\"\n\nSe paikka, johon tohtori viittasi, oli viettävä, ruskea ranta, jossa\noli huiskin haiskin virran kuljettamaa hylkytavaraa. Kummassakin\npäässä oli pieni käyrä kärki, ikäänkuin luonnon laatima aallonmurtaja,\nniin että niitten väliin jäi vähäinen matala lahti. Se oli täynnä\nvedenpinnalla kelluvia kasveja, ja keskellä törrötti suuri pirstoutunut\npuu, joka oli ajautunut sinne jostakin ja jonka korkeaa mustaa kylkeä\nnyt virta kostutteli.\n\n\"Nämä ovat kaikki lähtöisin sisämaasta\", selitti tohtori. \"Ne tarttuvat\nmeidän pikku lahteemme, ja kun sitten vesi joskus odottamatta nousee,\nhuuhtoutuvat ne taas pois ja kulkeutuvat merelle.\"\n\n\"Mikä tuo puu on?\" kysyin.\n\n\"Luulisinpa sitä jonkinlaiseksi tiikpuuksi, vaikka se näöstään päättäen\nonkin hyvin mätä. Puhumattakaan mitään palmuista ajautuu tästä ohitse\nkaikenlaista kovaa puuta. Tulkaahan vain katsomaan!\"\n\nHän käveli edelläni pitkään rakennukseen, jossa oli suunnaton varasto\ntynnyrinkimpiä ja rautavanteita.\n\n\"Tässä on meidän tynnyritehtaamme\", sanoi hän. \"Kimmet lähetetään\nmeille nippuina, ja me itse panemme ne täällä kokoon. Ette kai te\nhuomaa mitään erikoisen synkkää tässä rakennuksessa, vai huomaatteko?\"\n\nKatselin ympärilleni korkeaa epätasaista rautakattoa, valkoisia\npuuseiniä ja multalattiaa. Yhdessä nurkassa oli patja ja huopapeite.\n\n\"En näe mitään erikoisemmin kammottavaa\", sanoin.\n\n\"Ja kuitenkin täällä on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa\", huomautti\nhän. \"Näettekö tuon vuoteen? Minä aion nukkua siinä ensi yön. En tahdo\nkerskailla, mutta luulenpa sitä jonkinlaiseksi hermokokeeksi.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Onpahan vain sattunut joitakin merkillisiä seikkoja. Te puhuitte\nmeidän elämämme yksitoikkoisuudesta, mutta minä vakuutan teille, että\nse on toisinaan niin jännittävää kuin suinkin saatamme toivoa. Nyt\non teidän parasta lähteä asuntoomme, sillä auringon laskettua alkaa\nrämeistä kohota kuumesumuja. Katsokaahan, tuolla niitä jo leijaileekin\njoen yläpuolella.\"\n\nVilkaisin hänen osoittamaansa suuntaan ja huomasinkin paksusta\nvihreästä viidakosta kiemurtelevan pitkiä valkeita usvahahtuvia, jotka\nmatoivat meitä kohti ruskean joen leveän, kuplehtivan pinnan ylitse.\n\n\"Nyt kuuluu päivälliskello\", sanoi tohtori. \"Jos kokemuksemme\nhuvittavat teitä, kerron niistä myöhemmin.\"\n\nNe herättivät mielenkiintoani suuressa määrin, sillä hänen\nolemuksessaan oli jotakin vakavaa ja hillittyä hänen seisoessaan\nsiinä. Tämä tohtori oli suuri, vankka ja reipas mies, ja kuitenkin\nolin huomannut hänen silmissään omituisen ilmeen hänen katsellessaan\nympärilleen -- ilmeen, jota en sanoisi juuri peloksi, vaan paremminkin\nvaruillaan olevan miehen ilmeeksi.\n\nAsuntorakennukseen päin astellessamme huomautin hänelle: \"Olette muuten\nnäyttänyt minulle aika paljon alkuasukas-apulaistenne majoja, mutta en\nole nähnyt ainoatakaan heistä itsestään.\"\n\n\"He nukkuvat tuolla vanhassa hyljätyssä laivassa\", vastasi tohtori\nviitaten eräälle matalikolle päin.\n\n\"Vai niin. Enpä luulisi heidän siinä tapauksessa tarvitsevan\nhökkeleitä.\"\n\n\"He käyttivät majojaan ihan viime aikoihin asti. Olemme sijoittaneet\nheidät laivalle, kunnes he taas tuntevat olonsa jonkin verran\nturvallisemmaksi. He olivat melkein järjiltään pelosta, minkä vuoksi\nannoimme heidän mennä, eikä ketään muita nuku saarella kuin Walker ja\nminä.\"\n\n\"Mistä he pelästyivät?\" kysyin.\n\n\"Se johtaa meidät taas samaan juttuun. Luullakseni ei Walkerilla ole\nmitään sitä vastaan, että te saatte kuulla sen kokonaan. En ymmärrä\nmiksi sitä olisi pidettävä salassa, vaikka se tosin onkin kerrassaan\nikävä juttu.\"\n\nHän ei enää vihjaissut asiaan kertaakaan sen oivallisen päivällisen\naikana, joka oli valmistettu minun kunniakseni. Kävi ilmi, että\n_Gamecockin_ valkoinen märssypurje oli tuskin ilmestynyt näkyviin Cape\nLopezin takaa, kun nämä ystävälliset miehet olivat alkaneet valmistaa\nerinomaista pippuroitua muhennostaan -- joka on Länsirannikolle\nerikoinen kirpeämakuinen ruokalaji -- ja keittää kasvinjuuria ja\nmakeita perunoita. Me istuuduimme niin maukkaan kotoisen aterian ääreen\nkuin suinkin saattoi toivoa, ja tarjoilijanamme toimi nokkela poikanen.\nTuumiskelin juuri itsekseni, että hän ei ainakaan ollut paennut toisten\nmukana, kun hän tuotuaan jälkiruoan ja viinin pöydälle kohotti kätensä\nturbaanin reunaan.\n\n\"Haluatteko jotakin muuta, massa Walker?\" kysyi hän.\n\n\"Enpä luule. Meillä kai on kaikki mitä tarvitsemme, Moussa\", vastasi\nisäntäni. \"En voi oikein hyvin tänä iltana ja sen vuoksi soisin sinun\njäävän saarelle.\"\n\nNäin afrikkalaisen tummilla kasvoilla taistelun hänen pelkonsa\nja velvollisuudentunteensa välillä. Hänen värinsä oli muuttunut\nsellaiseksi harmaan punertavaksi, joka merkitsee neekerillä kalpeutta,\nja hänen silmänsä pälyilivät salavihkaa joka taholle.\n\n\"Ei, ei, massa Walker\", huudahti hän lopulta, \"tulkaa te mieluummin\nminun kanssani, herra!\"\n\n\"Se ei sovi, Moussa. Valkoiset miehet eivät karkaa niiltä paikoilta,\njoihin ovat ruvenneet.\"\n\nNäin taas neekerin kasvoilla kiihkeän taistelun, ja pelko pääsi taas\nvoitolle.\n\n\"Ei se auta yhtään, massa Walker, herra!\" huudahti hän. \"Hukka\nminut periköön, mutta sitä en voi. Jos olisi kysymys eilisestä tai\nhuomisesta, mutta tämä on kolmas yö, herra, ja sen kestäminen menee yli\nminun voimieni.\"\n\nWalker kohautti olkapäitään.\n\n\"Mene sitten tiehesi\", sanoi hän. \"Kun postilaiva tulee, saat lähteä\nsen mukana Sierra Leoneen, sillä en halua pitää sellaista palvelijaa,\njoka karkaa luotani silloin, kun häntä eniten tarvitsen. Luullakseni\ntämä on teille ihan käsittämätöntä, kapteeni Meldrum, vai onko tohtori\nkertonut teille?\"\n\n\"Näytin kapteeni Meldrumille tynnyritehtaan, mutta en kertonut hänelle\nmitään\", sanoi tohtori Severall. \"Näytät kovin huonolta, Walker\",\nlisäsi hän vilkaisten toveriinsa. \"Sinulla on odotettavissa kova\nkohtaus.\"\n\n\"Niin, minua on värisyttänyt koko päivän, ja nyt on pääni raskas kuin\ntykinluoti. Otin kymmenen annosta kiniiniä, ja korvani soivat kuin\nkattila. Mutta joka tapauksessa haluan nukkua ensi yön tynnyritehtaassa\nniinkuin sinäkin.\"\n\n\"Ei, ei, kelpo toverini. En tahdo kuullakaan sellaisesta. Sinun täytyy\nheti mennä nukkumaan, ja olen vakuutettu siitä, että kapteeni Meldrum\nsuo sen anteeksi. Minä nukun tynnyrivajassa ja lupaan olla täällä\ntakaisin ennen aamiaista antamassa sinulle lääkettä.\"\n\nWalker oli selvästikin joutunut tuollaisen ankaran ja äkillisen\nuusintakuumeen kohtauksen uhriksi, joka tauti on Länsirannikon\nvitsauksena. Hänen kelmeät poskensa punoittivat nyt ja hänen silmänsä\nloistivat kuumeesta. Äkkiä hän alkoi siinä istuessaan hyräillä jotakin\nlaulua humalaisen kimeällä äänellä.\n\n\"Kas niin, kas niin, vanha veikko, nyt täytyy joutua vuoteeseen\", sanoi\ntohtori ja siirsi minun avullani ystävänsä sänkyhuoneeseen. Siellä me\nriisuimme hänet, ja saatuaan rauhoittavaa lääkettä hän vaipui pian\nsyvään uneen.\n\n\"Hän on nyt turvassa yön ajaksi\", sanoi tohtori meidän istuutuessamme\npöydän ääreen ja täyttäessämme taas lasimme. \"Toisinaan on minun\nvuoroni, toisinaan hänen, mutta onneksi emme ole yht'aikaa joutuneet\nkuumekohtauksen valtaan. Olisin ollutkin pahoillani, jos se olisi\ntänä iltana osunut minun kohdalleni, sillä minulla on ratkaistavana\nmuuan salaperäinen pikku juttu. Mainitsinhan teille aikovani nukkua\ntynnyrihuoneessa.\"\n\n\"Niin sanoitte.\"\n\n\"En tarkoittanut nukkumista, vaan valvomista, sillä en suinkaan tule\nsaamaan unta. Meitä on kohdannut täällä sellainen pelästys, ettei\nkukaan alkuasukas jää tänne auringon laskettua, ja minä haluan saada\nensi yönä selville, mikä siihen on syynä. Alkuasukasvartijalla on\naina ollut tapana nukkua tynnyritehtaassa, jotta ei tynnyrivanteita\nvoitaisi varastaa. No niin, kuusi päivää sitten katosi se mies, joka\nnukkui siellä, emmekä ole sen koommin nähneet hänestä jälkeäkään. Se\noli tosiaankin omituista, sillä ainoaakaan venettä ei ollut otettu,\nja nämä vedet ovat niin täynnä krokotiilejä, ettei yksikään ihminen\nvoi uida toiselle rannalle. On yhä edelleenkin selittämätön arvoitus,\nmitä miehestä tuli tai kuinkahan on voinut lähteä saarelta. Walker ja\nminä vain hämmästyimme, mutta musta-ihoiset pelästyivät kauheasti,\nja kummallisia tarinoita Voodoo-noidasta alkoi esiintyä heidän\nkeskuudessaan. Mutta oikea pakokauhu valtasi kaikki kolme vuorokautta\nsitten, kun tynnyrivajan uusi vartija myöskin katosi.\"\n\n\"Mitä hänestä tuli?\" kysyin.\n\n\"Niin, me emme ainoastaan ole täysin tietämättömiä siitä, vaan emme\nedes voi keksiä minkäänlaista järkisyytä näihin katoamisiin. Neekerit\nvannovat, että tynnyritehtaassa on paholainen, joka vaatii ihmisuhrin\njoka kolmas yö. He eivät pysy saarella millään ehdolla, mikään ei saisi\nheitä siihen taivutetuksi. Moussakin, joka on hyvin uskollinen poika,\njätti mieluummin kuumeisen isäntänsä, niinkuin olette nähnyt, kuin jäi\ntänne yöksi. Jos meidän on edelleenkin hoidettava tätä paikkaa, täytyy\nmeidän ensin rauhoittaa neekerimme, enkä minä keksi siihen parempaa\nkeinoa kuin viettämällä tynnyrivajassa yhden yön itse. Tämä on nähkääs\nkolmas yö, joten nyt täytyy tapahtua, mitä sitten tapahtuneekin.\"\n\n\"Onko teillä, minkäänlaista johtolankaa?\" kysyin. \"Eikö ollut\nminkäänlaista väkivallanmerkkiä, veritahraa, jalanjälkiä, mitään, josta\nolisi voinut päätellä, minkä laatuinen vaara teitä on uhkaamassa?\"\n\n\"Ei pienintäkään merkkiä. Mies oli hävinnyt, ja siinä kaikki. Viimeksi\nsiellä oli vanha Ali, joka on ollut laiturinvartijana niin kauan kuin\ntämä laitoskin on tässä sijainnut. Hän oli aina vankka kuin kallio,\neikä mikään muu kuin ilkijuonet olisi voinut saada häntä lähtemään\ntyöstään.\"\n\n\"Enpä tosiaankaan usko yhden miehen tästä selviävän\", sanoin.\n\"Ystävänne on nauttinut vahvan annoksen unijuomaa eikä kykene\nvähintäkään auttamaan teitä, vaikka mitä tapahtuisi. Teidän täytyy\nsallia minun jäädä viettämään yksi yö toverinanne tynnyrivajassa.\"\n\n\"Siinäpä teette kerrassaan ystävällisen tarjouksen, kapteeni Meldrum\",\nsanoi hän sydämellisesti puristaen kättäni pöydän ylitse. \"Sitä en\nolisi uskaltanut ehdottaa, sillä sellaista pyyntöä ei olisi voinut\nesittää vain tilapäiselle vierailijalle, mutta jos tosiaankin\ntarkoitatte sitä --\"\n\n\"Se on vakava tarjoukseni. Hetkiseksi minun on poistuttava huutamaan\nlaivaväelle, ettei heidän tarvitse odottaa minun paluutani.\"\n\nKun me palasimme pikku laiturin toisesta päästä, herätti yön omituisuus\nmeissä molemmissa hämmästystä. Maan puoleiselle taivaalle oli\nmuodostunut suunnaton tummansininen pilvijono, ja tuuli kävi siltä\nsuunnalta lyhyinä kuumina huohotuksina, jotka leyhkivät kasvojamme\nvastaan kuin sulatusuunin uho. Laiturin alla poreili ja sihisi virta\nheitellen valkeita kuohun pärskähdyksiä luodoille.\n\n\"Hitto vieköön!\" mutisi tohtori Severall. \"Kaikkien huoltemme lisäksi\nnäytämme vielä saavan tulvankin. Tuo joen nousu tietää sitä, että\nsisämaassa sataa rankasti, ja kun se kerran on päässyt alkuun, ei ole\nhelppo tietää kuinka pitkälle se menee. Aikaisemmin on saari melkein\nkokonaan peittynyt veteen. No niin, menkäämme katsomaan puuttuuko\nWalkerilta jotakin, ja lähtekäämme sitten omaan yömajaamme, jollei\nteillä ole mitään sitä vastaan.\"\n\nSairas makasi vaipuneena syvään uneen, ja me lähdimme hänen luotaan\njättäen hänen viereensä lasiin sitroonamehua siltä varalta, että hän\nsattuisi heräämään kuumeen janon vaivaamana. Sitten astuimme ulos\nuhkaavan pilven luodessa kaikkialle luonnottoman synkän varjon. Joki\noli noussut niin korkealle, että se pikku lahti, jonka mainitsin olevan\nsaaren päässä, oli melkein hävinnyt sen vieressä olevan niemen upottua\nveden alle. Suuri ajopuista muodostunut lautta, jonka keskellä törrötti\naikaisemmin mainittu iso musta puu, huojui sinne tänne paisuneessa\nvirrassa.\n\n\"Yhden hyvän palveluksen tulva kumminkin tekee meille\", sanoi tohtori.\n\"Se kuljettaa pois kaikki ne kasvit, joita on kulkeutunut tänne saaren\nitäosista. Ne ajautuivat tänne hiljattain tulvan mukana, ja täällä\nne pysyvätkin, kunnes tulva pyyhkäisee ne mennessään isoon jokeen.\nKas niin, tässä on majapaikkamme, tässä joitakin kirjoja, ja tässä\ntupakkakukkaroni. Meidän täytyy nyt koettaa viettää yö parhaalla\nmahdollisella tavalla.\"\n\nMeillä oli vain yksi ainoa lyhty, jonka valossa tuo suuri autio huone\nnäytti hyvin kolkolta ja synkältä. Lukuunottamatta kimpiröykkiöitä\nja vannekasoja siellä ei ollut kerrassaan mitään paitsi tohtorille\nvarattua patjaa, joka oli sijoitettu yhteen nurkkaan. Me muovailimme\nkimmistä pari istuinta ja pöydän ja rupesimme yhdessä viettämään\npitkiä yövalvojaisiamme. Severall oli tuonut minulle revolverin,\nitsellään hänellä oli aseena kaksipiippuinen haulikko. Me latasimme\nampuma-aseemme ja panimme ne seinää vastaan seisomaan ulottuvillemme.\nPieni valokehä ja päämme päällä kaartuvat mustat varjot olivat\nniin alakuloisia, että toverini lähti vielä käymään varsinaisessa\nasunnossaan ja toi tullessaan kaksi kynttilää. Mutta tynnyrivajan\ntoisessa päässä oli joitakin avonaisia akkunoita, ja me saimme\nestetyksi kynttilämme sammumasta vain järjestämällä ne turvaan kimpien\nsuojaan. Tohtori, jolla näytti olevan rautaiset hermot, oli asettunut\nlukemaan erästä kirjaa, mutta huomasin hänen tuon tuostakin laskevan\nsen polvilleen ja katselevan vakavana ympärilleen. Minä puolestani\nhuomasin mahdottomaksi kiinnittää ajatuksiani kirjaan, vaikka kerran\npari yritinkin ruveta lukemaan. Pakostakin ne palasivat yhä uudelleen\ntuohon suureen tyhjään äänettömään huoneeseen ja siihen synkkään\nsalaisuuteen, joka varjosti sitä. Jännitin oikein aivojani keksiäkseni\njonkin uskottavan selityksen noiden molempain miesten katoamiseen. Se\nsynkkä kohta vain oli varma, että he olivat poissa, eikä pienintäkään\ntodistuksen rahtusta ollut siitä, miksi tai minne he olivat joutuneet.\nJa tässä me nyt odotimme samalla paikalla -- odotimme aavistamattakaan,\nmitä me odotimme. Olin ollut oikeassa sanoessani, ettei se ollut vain\nyhden miehen tehtävä. Asia oli jo tämmöisenäänkin hyvin järkyttävä,\nmutta ei mikään voima maailmassa olisi voinut saada minua pysymään\nsiellä ilman toveria.\n\nKuinka loputon ja ikävä se yö olikaan! Ulkoa kuulimme suuren joen\nlipatuksen ja loiskinan ja kiihtyvän tuulen kohinan. Sisällä ei\nkuulunut meidän hengityksemme lisäksi mitään muuta kuin tohtorin\nkirjanlehtien rapinaa ja yksinäisen moskitohyttysen kimeää pinnausta.\nKerran minulla ihan hypähti sydän kurkkuun, kun Severallin kirja putosi\nlattialle, ja hän nousi äkkiä seisomaan tuijottaen yhteen akkunaan.\n\n\"Näittekö mitään, Meldrum?\"\n\n\"En. Näittekö te?\"\n\n\"Minulla on epämääräinen tunne siitä, että jotakin liikkui tuon akkunan\ntakana.\" Hän otti haulikkonsa ja meni lähemmäksi akkunaa. \"Ei, ei\nsiellä näy mitään, ja sittenkin olisin voinut vannoa, että jotakin\nliikkui hitaasti sen ohitse.\"\n\n\"Ehkäpä se oli palmun lehti\", sanoin, sillä tuuli kiihtyi joka hetki.\n\n\"Se on hyvin luultavaa\", virkkoi tohtori ja istuutui taas kirjansa\nääreen, mutta hänen silmänsä vilkuivat lakkaamatta epäluuloisina\nakkunaan. Minäkin katselin sitä, mutta ulkona oli kaikki rauhallista.\n\nSitten meidän ajatuksemme kääntyivät äkkiä uuteen suuntaan, kun myrsky\npuhkesi täyteen vauhtiin. Häikäisevää salamaa seurasi sellainen jyrinä,\nettä koko rakennus tutisi. Yhä uudelleen leimahteli kirkas valkoinen\nsalama melkein yht'aikaa tärähdyksen kanssa, niin että tuntui ihan\nsiltä kuin olisi ammuttu hurjalla tykistöllä. Sitten kohahti kuuluviin\ntroopillinen sade, joka räiskyi ja jymisi tynnyrivajan epätasaisella\nrautakatolla. Suuri aukea huone kaikui kuin rumpu. Pimeydestä kuului\nsekalaisia ääniä, kohinaa, loisketta, lirinää, pulputusta, läikähtelyä,\ntippumista -- kaikkia niitä nesteen synnyttämiä ääniä, joita luonto\nsuinkin voi saada aikaan sateen loiskinasta ja räiskynästä joen\nkumeaan ja tasaiseen paisuntaan asti. Tunti tunnilta muuttui kohina\näänekkäämmäksi ja yksitoikkoisemmaksi.\n\n\"Uskokaa minua\", sanoi Severall, \"tämä tulva tulee olemaan suurempi\nkuin mikään entinen. Katsokaas, tuolla näkyy jo vihdoinkin\npäivänkoitto, ja se on siunattu asia. Me olemme sittenkin saaneet\nuhmatuksi kolmannen yön taikauskoa.\"\n\nHarmaa valaistus levisi huoneeseen, ja niin muuttui yö äkkiä päiväksi.\nSade oli hiljentynyt, mutta kahvinruskea joki kohisi ohitsemme kuin\nvesiputous. Sen voimakkuus sai minut pelkäämään, ettei _Gamecockin_\nankkuri kestäisi.\n\n\"Minun täytyy lähteä laivalleni\", sanoin. \"Jos se rupeaa ajautumaan\nankkureineen ulapalle, ei se pääse millään voimalla enää takaisin jokea\nylöspäin.\"\n\n\"Saarihan on aivan kuin aallonmurtaja\", huomautti tohtori. \"Tulkaa\nsisään, että voisin tarjota teille kupillisen kahvia.\"\n\nTunsin itseni väsyneeksi ja viluiseksi, joten ehdotus oli tervetullut.\nLähdimme pois tuosta tuhon synkistämästä tynnyrivajasta, jonka\nsalaisuutta emme olleet vieläkään saaneet ratkaistuksi, ja astelimme\nmelkein kahlaamalla asuntorakennukseen.\n\n\"Tuossa on spriilamppu\", sanoi Severall \"Sytyttäisittekö sen palamaan,\nsillä välin kun minä käyn katsomassa mitä Walkerille nyt aamulla\nkuuluu?\"\n\nHän poistui huoneesta, mutta palasi silmänräpäyksen kuluttua takaisin\nkasvot vääristyneinä.\n\n\"Hän on mennyttä miestä!\" huudahti hän käheästi. Nuo sanat panivat\nminut kauhusta värisemään. Seisoin lamppu kädessäni ja tuijotin häneen.\n\n\"Niin, hän on mennyttä miestä\", toisti hän. \"Tulkaa katsomaan!\"\n\nSeurasin häntä sanaakaan puhumatta ja ensimmäiseksi näin\nmakuuhuoneeseen tullessamme Walkerin makaavan vuoteessaan verhottuna\nsiihen flanelliseen yöpukuun, jonka olin edellisenä iltana auttanut\nhänen ylleen. \"Eihän hän ainakaan liene kuollut!\" huohotin. Tohtori oli\nhirveästi kiihdyksissä. Hänen kätensä värisivät kuin lehdet tuulessa.\n\n\"Hän on ollut kuolleena joitakin tunteja.\"\n\n\"Kuumeko hänet tappoi?\"\n\n\"Kuumeko? Katsokaahan hänen jalkaansa!\"\n\nVilkaisin siihen, ja kauhun huudahdus pääsi huuliltani. Toinen jalka ei\nainoastaan ollut poissa sijoiltaan, vaan se oli suorastaan vääntynyt\nmitä luonnottomimpaan asentoon.\n\n\"Taivaan jumala!\" huudahdin. \"Mikä on voinut tehdä tämän?\"\n\nSeverall oli laskenut kätensä vainajan rinnalle.\n\n\"Tunnustelkaa tätä\", kuiskasi hän.\n\nPanin käteni samaan kohtaan. Siinä ei tuntunut minkäänlaista lujempaa\npaikkaa. Ruumis oli ihan pehmeä ja voimaton. Tuntui aivan siltä kuin\nolisi koetellut sahajauhoilla täytettyä nukkea.\n\n\"Rintaluu on särkynyt\", virkkoi Severall kauhistuneena kuiskaten\nniinkuin ennenkin. \"Se on murtunut kappaleiksi. Taivaan kiitos hän oli\nnauttinut unilääkettä. Voitte nähdä hänen kasvoistaan, että hän on\nkuollut nukkuessaan.\"\n\n\"Mutta kuka on voinut tehdä tämän?\"\n\n\"Nyt olen saanut kokea niin paljon, että en voisi kestää rahtustakaan\nenempää\", sanoi tohtori kuivaten otsaansa. \"En luulisi olevani sen\nraukkamaisempi kuin moni muukaan, mutta tämä käy yli voimaini. Jos te\nlähdette laivalle, niin --\"\n\n\"Tulkaa mukaan!\" sanoin minä, ja me lähdimme ulos. Ettemme juosseet,\njohtui siitä, että kumpikin meistä halusi säilyttää toisen silmissä\nviimeisen itsekunnioituksen varjon. Oli vaarallista kulkea pikku\nveneessä tuolla paisuneella joella, mutta me emme edes pysähtyneet\nsitä miettimäänkään. Severall ammensi vettä pois minun soutaessani, ja\nniin saimme estetyksi veneen uppoamasta ja pääsimme alukseni kannelle.\nSiellä taas tunsimme olomme turvallisemmaksi, kun kaksisataa metriä\nvesitietä erotti meidät tuosta kirotusta saaresta.\n\n\"Menkäämme takaisin tunnin kuluttua\", sanoi Severall. \"Mutta nyt\ntarvitsemme edes vähän hengähtämisen aikaa rauhoittuaksemme. Enpä olisi\nsuonut neekerien näkevän itseäni, vaikka olisin siitä saanut koko\nvuoden ylimääräisen palkan.\"\n\n\"Olen käskenyt valmistaa aamiaisen. Mennään sitten takaisin\", virkoin\nminä. \"Mutta, herran nimessä, mitä te tuumitte tästä kaikesta, tohtori\nSeverall?\"\n\n\"Se panee minut kerrassaan ymmälle. Olen kuullut Voodoon noituudesta ja\nnauranut sille toisten mukana. Mutta että kunnon Walker raukka, vakava,\njumalaapelkääväinen, yhdeksännentoista vuosisadan torypuolueeseen\nkuuluva englantilainen menehtyisi tuolla tavoin, niin ettei hänen\nruumiiseensa jäänyt yhtäkään ehyttä luuta -- se järkytti minua niin,\nettä en koetakaan sitä kieltää. Mutta katsokaahan, Meldrum, onkohan tuo\nteidän merimiehenne järjiltään vai humalassa, vai mitä tuo merkitsee?\"\n\nVanha Patterson, iäkkäin mies aluksella ja horjumaton kuin pyramiidi,\noli sijoitettu keulaan puoshaka kädessä torjumaan loitommaksi niitä\najelehtivia pölkkyjä, joita virta kuljetti mukanaan. Nyt hän seisoi\npolvet koukussa tuijottaen eteensä ja soikkien etusormellaan hurjasti\nilmaa.\n\n\"Katsokaa tuota!\" kirkui hän. \"Katsokaa tuota!\"\n\nJa samassa me huomasimme sen.\n\nSuunnaton musta puunrunko luisui jokea alas veden huuhdellessa sen\nleveää kiiltävää takasyrjää. Sen etupäässä -- noin kolmen jalan\netäisyydessä -- kaartuivat ylöspäin kuin laivan keulakuvana kauheat\nkasvot, jotka kääntyivät hitaasti puolelta toiselle. Ne olivat\nlitteät, häijyt, saman kokoiset kuin pieni oluttynnyri, vaalistuneet\nja virttyneet väriltään, mutta niitä kannattava kaula oli täynnä\ntummankeltaisia ja mustia pilkkuja. Kun se kiiti _Gamecockin_ ohitse\nvesipyörteessä, näin kaksi suunnatonta vyyhteä kiertyvän auki jostakin\npuun sisällä olevasta suuresta ontelosta, ja nuo häijynnäköiset kasvot\nnousivat äkkiä kahdeksan tai kymmenen jalan korkeuteen katsellen\ntylsin, kelmun peittämin silmin alustamme. Hetkisen kuluttua oli puu\nliukunut ohitsemme ja kiiti kauheine matkustajineen Atlanttia kohti.\n\n\"Mitä se oli?\" huudahdin.\n\n\"Siinä on meidän tynnyrivajamme paholainen\", sanoi tohtori\nSeverall, ja hän oli silmänräpäyksessä muuttunut samaksi jäykäksi,\nitseensäluottavaksi mieheksi, jollainen hän oli ollut aikaisemminkin.\n\"Niin, tuossa se pahahenki nyt on, joka on ahdistanut saartamme. Se on\nGaboonin suuri käärme.\"\n\nAjattelin niitä kertomuksia, joita olin kuullut pitkin rannikkoa\nsisämaan hirvittävistä jättiläiskäärmeistä, niiden silloin tällöin\nilmenevästä ruokahalusta sekä siitä murhaavasta vaikutuksesta, joka\non niiden puristuksella. Sitten hahmottui kaikki selväksi mielessäni.\nViikkoa aikaisemmin oli ollut suuri tulva. Se oli kuljettanut alas tuon\nsuunnattoman onton puun kauheine asukkaineen. Kuka tietää millaisista\nkaukaisista troopillisista metsistä se olikaan tullut! Se oli ajautunut\nmaihin saaren itärannalla olevaan pikku lahteen. Tynnyrivaja oli ollut\nlähin asunto. Kaksi kertaa käärme oli ruokahalunsa ilmetessä vienyt\nmennessään vartijan. Viime yönä se oli epäilemättä ilmestynyt taas\nuudestaan, silloin kun Severall oli luullut nähneensä jotakin liikkuvan\nakkunan takana, mutta meidän kynttilämme olivat peloittaneet sen pois.\nSe oli kiemurrellut eteenpäin ja tappanut Walker raukan nukkuvana.\n\"Miksi se ei vienyt häntä mennessään?\" kysyin. \"Jyrinä ja salamoiminen\npelästyttivät tuon pedon varmasti pois. Tuolla on kokkinne, kapteeni\nMeldrum. Mitä pikemmin syömme aamiaisen ja pääsemme takaisin saarelle\nsitä parempi. Muuten voisivat jotkut noista neekereistä luulla meidän\npelästyneen.\"\n\n\n\n\nJELLANDIN MATKA\n\n\n\"Se on vanha tarina tuolta kaukaa\", sanoi anglojapanilainen meidän\nkaikkien vetäessä tuolimme tupakkahuoneen tulen ääreen, \"ja lienee\nilmestynyt siellä painostakin mikäli tiedän. En halua väittää tämän\nklubin elävän syrjässä asioista, mutta Keltaiselle merelle on pitkä\nmatka, ja hyvin luultavaa on, ettei kukaan teistä ole kuullut\nkerrottavan _Matilda_ nimisestä kalastajapurresta eikä siitä mitä Henry\nJellandille ja Willy McEvoylle tapahtui tuolla aluksella.\n\n\"Kuusikymmenluvun puoliväli oli levotonta aikaa Japanissa. Silloin\noli juuri päästy Simonosakin pommituksesta ja jouduttiin pian Daimion\njuttuun. Asukkaat olivat jakaantuneet vanhoillisiin ja vapaamielisiin,\nja riidan aiheena oli väittely siitä, pitikö ulkomaalaisten kurkut\nleikata poikki vai ei. Kerron teille kaikki, sillä sen jälkeen en ole\ntuntenut minkäänlaista mielenkiintoa politiikkaa kohtaan. Jos oleskeli\nkansainvälisessä satamassa, oli pakko herätä ja tuntea harrastusta\npolitiikkaan. Ja vielä jännittävämmäksi tuli asia sen kautta, että\nsyrjäinen ei voinut millään tavalla päästä selville leikin vaiheista.\nJos vastustuspuolue voitti, ei asiaa suinkaan ilmaissut hänelle\nsanomalehtiuutinen, vaan joku kelpo vanhoillisen puolueen jäsen, joka\nsotisopaan pukeutuneena ja miekka kummassakin kädessä tunkeutui sisään\nja ilmoitti yhdellä ainoalla miekaniskulla tilanteen muuttuneen.\n\n\"Luonnollisestikin tuollaisen tulivuoren juurella asuminen tekee\nihmiset häikäilemättömiksi. Vain aluksi he ovat hyvin levottomia, mutta\nsitten seuraa sellainen aika, jolloin he osaavat nauttia elämästä niin\nkauan kuin sitä riittää. Uskokaa minua kun sanon, ettei mikään tee\nelämää niin kauniiksi kuin lähestyvän kuoleman siihen luoma varjo.\nAika on silloin liian kallista tyhjään kaiutettavaksi, ja ihminen elää\njoka minuutin täydellisemmin. Niin oli meidänkin laitamme Yokohamassa.\nSiellä oli monta eurooppalaista kauppaliikettä, joiden täytyi jatkaa\ntoimintaansa, ja niitä hoitavat henkilöt viettivät hauskaa elämää\nseitsemänä yönä viikossa.\n\n\"Eräs eurooppalaisen siirtokunnan tärkeimpiä ihmisiä oli Randolph\nMoore, suuren vientiliikkeen omistaja. Hänen liikkeensä sijaitsi\nYokohamassa, mutta suuren osan vuodesta hän vietti talossaan Jeddossa,\njoka oli vasta silloin muodostunut kauppapaikaksi. Poissaolonsa\najaksi hän tavallisesti jätti kaikkien asiainsa hoidon ensimmäiselle\nkirjanpitäjälleen, Jellandille, jonka hän tiesi tarmokkaaksi ja\npäättäväksi mieheksi. Mutta, niinkuin tiedätte, ovat tarmokkuus ja\npäättäväisyys kaksiteräisiä ominaisuuksia, ja jos niitä käytetään teitä\nvastaan, ette arvioi niitä kovin ensiluokkaisiksi. Pelaaminen vei\nJellandin turmioon. Hän oli pieni tummasilmäinen mies, jolla oli musta\nkiharainen tukka -- minun käsitykseni mukaan kelttiläinen enemmänkin\nkuin kolmeneljännekseltään. Jokaisena viikon yönä voi hänet tavata\nsamassa paikassa Mathesonin punaisen ja mustan kirjavain pelipöytien\nvasemmalla puolella. Pitkän aikaa hän voitti aina ja eli komeammin kuin\nisäntänsä. Sitten onni kääntyi, ja hän alkoi hävitä niin, että yhden\nainoan viikon kuluttua sekä hän että hänen kanssapelaajansa olivat puti\npuhtaat omistamatta kolikkoakaan tilillään.\n\n\"Tämä pelitoveri oli kirjanpitäjänä saman liikkeen palveluksessa\nkuin Jellandkin. Hän oli pitkä vaaleatukkainen nuori englantilainen,\nnimeltään McEvoy. Hän oli alussa kunnon poika, mutta taipuisa kuin vaha\nJellandin käsissä, joka muovaili hänet mieleisekseen. He kuljeskelivat\naina yksissä, mutta Jelland oli johtaja ja McEvoy talutettava. Lynch\nja minä sekä pari muuta miestä koetimme osoittaa nuorukaiselle, ettei\nhän voinut menestyä sillä tavoin, ja saimmekin keskustellessamme hänet\nhelposti vakuutetuksi sanojemme totuudesta, mutta viidessä minuutissa\nJelland käänsi hänen päänsä kokonaan. Ehkäpä se johtui jonkinlaisesta\nvaistomaisesta vetovoimasta, mutta tosiasia vain joka tapauksessa\noli, että tuo pikku mies laahasi isompaa perässään samoin kuin jokin\nkuudenkymmenen jalan pituinen hinaajalaiva täysin takeloitua suurta\nalusta. Vielä sittenkin, kun he jo olivat menettäneet kaikki rahansa,\nasettuivat he yhä pelipöydän ääreen istumaan ja katselemaan kiiluvin\nsilmin, kuinka toiset korjasivat rahoja taskuihinsa.\n\n\"Mutta eräänä iltana he eivät enää voineet hillitä intohimoaan. Punanen\noli kierähtänyt näkyviin kuusitoista kertaa peräkkäin, ja se oli\nenemmän kuin Jelland saattoi sietää. Hän kuiskasi jotakin McEvoylle ja\nvirkkoi sitten muutamia sanoja pelipankinhoitajalle.\n\n\"'Tietysti, herra Jelland, teidän maksuosoituksenne on täysin rahan\narvoinen', sanoi tämä.\n\n\"Jelland kyhäsi maksuosoituksen ja heitti sen mustalle kankaalle.\nKortti oli herttakuningas, ja pelipankinpitäjä pyyhkäisi laatikkoonsa\npaperin. Jelland suuttui ja McEvoy kalpeni. Kyhättiin uusi suurempi\nmaksusosoitus, joka heitettiin pöydälle. Nyt tuli ruutu-yhdeksäinen.\nMcEvoy nojasi päätään käsiinsä ja näytti olevan pyörtymäisillään.\n'Laupias taivas!' mutisi Jelland. 'Minä en tahdo hävitä', ja hän heitti\npöydälle paperin, jonka arvo oli niin suuri kuin molempain edellisten\nyhteensä. Seuraava kortti oli herttakakkonen. Muutamien minuuttien\nkuluttua he astelivat pitkin rantakatua viileän yö-ilman liehtoessa\nheidän kuumenneita kasvojaan.\n\n\"'Tietysti sinä ymmärrät, mitä tämä merkitsee', sanoi Jelland sytyttäen\npaksun sikaarin, 'meidän täytyy siirtää jonkin verran liikkeen rahoja\nomalle juoksevalle tilillemme. Nyt ei sovi nostaa siitä hälinää. Ukko\nMoore ei tarkasta kirjoja ennen pääsiäistä. Jos meillä on vähänkään\nonnea, voimme helposti hankkia ne takaisin ennen sitä.'\n\n\"'Mutta jos epäonnistumme?' änkytti McEvoy.\n\n\"'Hiljaa, mies, meidän on otettava asiat sellaisina kuin ne tulevat.\nSinä pidät minun puoltani, ja minä sinun, ja me selviämme yhteisvoimin.\nSinä saat allekirjoittaa maksuosoitukset huomisiltana, niin katsomme,\nonko sinun onnesi parempi kuin minun.'\n\n\"Mutta se oli vieläkin huonompi. Kun toverukset nousivat seuraavana\niltana pelipöydästä, olivat he käyttäneet 5,000 puntaa isäntänsä\nvaroja. Mutta päättäväinen Jelland oli yhtä toivorikas kuin ennenkin.\n\n\"'Meillä on kokonaista yhdeksän viikkoa aikaa ennen kirjain\ntarkastusta', sanoi hän. 'Meidän täytyy pelata peli loppuun, niin\nkaikki vielä korjautuu.'\n\n\"Sinä iltana meni McEvoy asuntoonsa tuskallisessa mielentilassa häpeän\nja tunnonvaivojen kiusaamana. Jellandin seurassa ollessaan sai hän\nvoimia häneltä, mutta yksinäisyydessä hän ymmärsi täysin asemansa\nvaarallisuuden, ja mielikuvituksessaan hän näki Englannissa elävän\nvanhan valkomyssyisen äitinsä, joka oli ollut niin ylpeä poikansa\nsaadessa toimen Yokohamassa. Tuo näky järkytti häntä niin, että hän oli\nmenettää tasapainonsa. Hän vääntelehti vieläkin unettomana vuoteellaan,\nkun hänen japanilainen palvelijansa tuli sisään makuuhuoneeseen.\nSilmänräpäyksen ajan uskoi McEvoy, että kauan pelätty loppu oli nyt\ntullut, ja sieppasi revolverinsa. Sitten hän sydän kurkussa kuunteli\npalvelijan sanoja.\n\n\"Jelland oli alakerrassa ja tahtoi tavata häntä.\n\n\"Mitä ihmettä hän halusikaan näin yöllä? McEvoy pukeutui nopeasti ja\nsyöksyi alakerrokseen. Yksinäisen kynttilän himmeässä valaistuksessa\nistui hänen toverinsa huulillaan tyyni hymy, joka oli jyrkkänä\nvastakohtana hänen kasvojensa kammottavalle kalpeudelle. Käsissään\nhänellä oli paperisuikale.\n\n\"'Minun täytyi valitettavasti häiritä sinua, Willy', sanoi hän. 'Ei\nsuinkaan täällä vain ole kuuntelijoita?'\n\n\"McEvoy pudisti päätään. Hän ei uskaltanut puhua mitään.\n\n\"'No niin, meidän pikku pelimme on nyt loppuun pelattu. Tämä kirje\nodotti minua kotona. Se on Moorelta, joka ilmoittaa tulevansa\nmaanantai-aamuna tarkastamaan kirjoja. Se panee meidät pinteeseen.'\n\n\"'Maanantaina!' huohotti McEvoy, 'tänään on perjantai.'\n\n\"'Lauantai, poikani, kello kolme aamulla. Ei meillä ole paljon aikaa\nkäytettävänämme.'\n\n\"'Olemme mennyttä miestä kumpikin!' voihki McEvoy.\n\n\"'Pian olemmekin, jos sinä yhä pidät noin hirvittävää melua', sanoi\nJelland tylysti. 'Tee nyt, Willy, mitä minä sanon, ja me selviämme\nvieläkin.'\n\n\"'Teen mitä tahansa -- mitä tahansa.'\n\n\"'Se on oikein. Missä sinulla on whiskyä? Tämä on kerrassaan kirottu\nvuorokauden aika rohkeuden vahvistamiseen, mutta me emme saa nyt\nolla hempeäluontoisia, sillä silloin meidät hukka perii. Ensinnäkin\nolen sitä mieltä, että olemme jonkinlaisessa kiitollisuuden velassa\nomaisillemme, vai mitä sinä arvelet?'\n\n\"McEvoy tuijotti toveriinsa.\n\n\"'Meidän täytyy näes seisoa tai kaatua yhdessä. Minä en ainakaan\naio missään tapauksessa astua jalallanikaan syytettyjen paikalle.\nYmmärrätkö? Olen valmis vannomaan sen. Oletko sinä?'\n\n\"'Mitä tarkoitat?' kysyi McEvoy hätkähtäen.\n\n\"'No niin, hyvä mies, meidän on kaikkien kuoltava, eikä kysymyksessä\nole muuta kuin liipasimen painaminen. Vannon, ettei minua koskaan saada\nkiinni elävänä. Vannotko sinä? Jollet, niin jätän sinut oman onnesi\nnojaan.'\n\n\"'Hyvä on. Teen mitä sinä vain katsot parhaaksi.'\n\n\"'Vannotko sen?'\n\n\"'Vannon.'\n\n\"'No niin, muista myöskin pitää sanasi. Nyt on meillä kaksi kokonaista\npäivää asiaimme järjestämiseen. Kalastaja-alus _Matilda_ on myytävänä,\nja siinä kaupassa seuraa mukana kaikki sen irtaimisto ja joukko\nruokavaroja säilykerasioissa. Ostamme huomisaamuna ne kaikki sekä mitä\nmuuta tarvitsemme ja lähdemme matkalle sillä. Mutta ensiksikin meidän\ntäytyy ottaa kaikki mitä liikkeessä on vielä jäljellä. Kassakaapissa on\ntällä hetkellä 5,000 puntaa. Pimeän tultua toimitamme ne aluksellemme\nja koetamme, kuinka Kaliforniaan pääsisimme. Nyt ei kannata ruveta\nepäröimään, poikani, sillä meillä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta\npyrkiä muuhun suuntaan. Vain Kaliforniaan tai sitten ei minnekään.'\n\n\"'Teen mitä sinä neuvot.'\n\n\"'Hyvä on, ja muistakin olla reippaan näköinen huomenna, sillä jos\nMoore saa hajua asiasta ja tulee ennen maanantaita, niin --' Hän\ntaputti takkinsa sivutaskua ja katseli toveriinsa silmät synkän\nuhkaavina.\n\n\"Heidän hommansa sujuivat seuraavana päivänä ihan suunnitelman mukaan.\n_Matilda_ ostettiin ilman muuta, ja vaikka se olikin heikko alus niin\npitkälle matkalle, ei kaksi miestä olisi voinut hoitaa sitä, jos se\nolisi ollut suurempi. Se varustettiin päivän kuluessa tarpeellisella\nvesimäärällä, ja pimeän tultua molemmat kirjanpitäjät ottivat rahat\nliikkeestä ja veivät ne laivansa tavarasäiliöön. Ennen puolta yötä\nhe olivat koonneet koko pikku omaisuutensa epäluuloja herättämättä\nja kello kahden ajoissa aamulla he nostivat ankkurin ja lähtivät\nlipumaan hiljalleen ulapalle päin muitten laivain lomitse. Heidät\nluonnollisestikin huomattiin, mutta kaikki pitivät heitä taitavina\npurjehtijoina, jotka olivat lähdössä pitkälle sunnuntairetkelle. Kukaan\nei kuitenkaan uneksinutkaan sellaista, että tuo retki oli tarkoitettu\npäättyväksi vasta Amerikan rannalla tai jossakin Tyynenmeren\npohjoissopukassa. Ponnistelemalla ja hinaamalla he saivat isonpurjeen\npystyyn ja keulamaston alimmaisen raakapurjeen ja kliivarin kuntoon.\nTuntui heikko tuuli kaakosta päin, ja tuo pikku alus keinui eteenpäin\nomaan suuntaansa. Mutta heidän päästyään seitsemän meripenikulman\npäähän rannasta heikkeni tuuli kokonaan, ja he viruivat siinä tyvenessä\nnousten ja laskien läpikuultavan meren pitkillä mainingeilla. Koko\nsunnuntaipäivänä he eivät päässeet yhtäkään meripenikulmaa etemmäksi,\nja vielä illalla näkyi Yokohama yhä taivaanrannalla.\n\n\"Maanantaiaamuna saapui Randolph Moore Jeddosta ja lähti suoraa päätä\nliikkeeseensä. Joku oli vihjaissut hänelle, että hänen kirjanpitäjänsä\nolivat ruvenneet elelemään vähän liian rehevästi, ja se oli saanut\nhänet palaamaan Yokohamaan paljon tavallista aikaisemmin. Mutta kun\nhän toimistoonsa tullessaan tapasi kolme nuorempaa apulaista kadulla\nodottelemassa kädet housujentaskuissa, tiesi hän asian olevan vakavaa\nlaatua.\n\n\"'Mikä nyt on?' kysyi hän. Hän oli toiminnan mies, ja hankalaksi kävi\ntulla hänen kanssaan toimeen, silloin kun hänen märssytankonsa oli\nlaskettu.\n\n\"'Me emme voi päästä sisään', sanoivat kirjanpitäjät.\n\n\"'Missä on herra Jelland?'\n\n\"'Hän ei ole tullut tänään.'\n\n\"'Ja herra McEvoy?'\n\n\"'Hänkään ei ole tullut.'\n\n\"Randolph Moore oli vakavan näköinen. 'Meidän on murrettava ovi', sanoi\nhän.\n\n\"Tuossa maanjäristysten valtakunnassa ei rakenneta kovin lujia\ntaloja, ja parilla ravistuksella he saivat murretuksi oven auki ja\npääsivät sisään. Siellä he heti näkivät, millä kannalla asiat olivat.\nKassakaappi oli auki, rahat poissa ja kirjanpitäjät paenneet. Heidän\nisäntänsä ei menettänyt hetkeäkään tyhjiin puheisiin.\n\n\"'Missä heidät viimeksi nähtiin?'\n\n\"'Lauantaina he ostivat _Matildan_ ja lähtivät retkelle.'\n\n\"Lauantaina! Asia näytti toivottomalta, jos he tosiaankin olivat\npäässeet kahden päivän matkan edelle. Mutta ehkä sentään oli vielä\njonkinlainen mahdollisuus jäljellä. Moore syöksyi rannalle ja\ntarkasteli kaukoputkellaan merelle.\n\n\"'Laupias taivas!' hän huudahti. 'Tuolla on _Matilda_! Tunnen sen\nmaston muodosta. Sittenkin saan nuo roistot käsiini.'\n\n\"Mutta siinä oli vielä nytkin yksi este. Ei ainoakaan alus\nollut lähtökunnossa, ja tuolla pontevalla kauppiaalla ei ollut\nkärsivällisyyttä odottaa. Pilviä alkoi kerääntyä kukkulain yläpuolelle,\nja kaikki merkit ennustivat ilmanmuutosta. Muuan poliisivene oli\nlähtövalmiina kymmenen asestetun miehen kera, ja Randolph Moore asettui\nitse ruoritangon ääreen, kun alus lähti ajamaan takaa tyynessä kelluvaa\n_Matildaa_.\n\n\"Jelland ja McEvoy, jotka odottelivat väsyneinä tuulenpuuskaa, jota\nei vaan kuulunut, näkivät, kuinka maan varjosta lähti-musta pilkku\nja kasvoi yhä jokaisella aironnykäyksellä. Kun se tuli lähemmäksi,\nsaattoivat he nähdä sen olevan täynnä miehiä, ja aseiden välke ilmaisi\nheille, minkä lajin miehiä he olivat. Jelland seisoi ruoritankoon\nnojaillen ja katseli uhkaavaa taivaanlakea, hölliä purjeitaan ja\nlähestyvää venettä.\n\n\"'Kylläpä meidän asiamme nyt ovat hullusti, Willy', virkkoi hän.\n'Taivas sen tietää, että me olemme maailman onnettomimmat miekkoset,\nsillä tuo pilvi lupaa tuulta, ja tunnin kuluttua se olisi ollut meidän\nkohdallamme.'\n\n\"McEvoy voihkaisi.\n\n\"'Tässä ei kannata nyt ruveta vetistelemään, poikani', sanoi Jelland.\n'Se on ihan varmasti poliisivene, ja mukana on ukko Moore, joka\nhätyyttää heitä soutamaan kuin paholainen. He ansaitsevat varmaankin\nkymmenen dollaria mieheen.'\n\n\"Willy McEvoy kyyristyi polvilleen aluksen laitaa vastaan. 'Äitini,\näiti parkani', huokaili hän.\n\n\"'Ei hän ainakaan saa koskaan kuulla sitä, että sinä olet ollut\nvankilassa', sanoi Jelland. 'Minun omaiseni eivät ole koskaan tehneet\npaljon hyväkseni, mutta minä teen jotakin heidän puolestaan. Nyt ei\nenää muu auta, Mac. Me voimme pestä kätemme. Jumala sinua auttakoon,\nvanha veikko! Tässä on pistooli!'\n\n\"Hän viritti revolverin ja ojensi sen piipun toveriaan kohti. Mutta\ntoinen väisti sitä päästellen pikku huohotuksia ja huudahduksia.\nJelland vilkaisi lähestyvää venettä. Se oli nyt enää muutamien satojen\nmetrien päässä heistä.\n\n\"'Nyt ei saa hukata aikaa tyhjiin', sanoi hän. 'Hitto sinut periköön,\nmies, ei nyt ole aikaa horjumiseen! Sinähän vannoit suostuvasi!'\n\n\"'Ei, ei, Jelland!'\n\n\"'Minä ainakin vannoin, ettei meitä kumpaakaan saisi vangita. Teetkö\nsen?'\n\n\"'En voi! En voi!'\n\n\"'Sitten minä teen sen sinun puolestasi.'\n\n\"Toisen veneen miehet näkivät hänen nojautuvan eteenpäin, kuulivat\nkaksi pistoolin laukausta, näkivät hänen painuvan kumaraan ruoritangon\npäälle ja huomasivat jo, ennen kuin savu oli ennättänyt haihtua, että\nheillä oli muutakin ajateltavaa.\n\n\"Sillä juuri silloin puhkesi myrsky -- yksi noita lyhyitä äkillisiä\nvihureita, jotka ovat tavallisia noilla vesillä. _Matilda_ kallistui\nsyrjälleen, sen purjeet pullistuivat, sen suojanpuoleinen rintanoja\npainui aaltoihin ja se lähti kiitämään eteenpäin kuin pelästynyt\nsaksanhirvi. Jellandin ruumis oli painunut peräsimen päälle sillä\ntavoin, että alus kiiti suoraa päätä myötätuuleen ja liiteli\naaltoilevan meren pintaa kuin ilmaan puhallettu paperipalanen.\nSoutajat ponnistelivat hurjasti, mutta purjevene pysyi yhä vain heidän\nedellään, ja viiden minuutin kuluttua se oli joutunut sellaiseen\nmyrskyn pyörteeseen, etteivät kuolevaisten silmät enää koskaan saaneet\nsitä nähdä. Soutuvene kääntyi takaisin ja saapui Yokohaman rantaan\nsellaisessa kunnossa, että vesi ulottui puoliväliin sen tuhtoihin asti.\n\n\"Ja niin lähti kalastaja-alus _Matilda_ purjehtimaan Tyynen\nmeren poikki lastinaan viisituhatta puntaa ja miehistönään kaksi\nnuorukaisvainajaa. Kukaan ei tiedä, millä tavoin Jellandin matka\npäättyi. Mahdollisesti hän joutui haaksirikkoon myrskyssä, tai ehkä\nhänet löysi joku taitava kauppias, joka pisti rahat taskuunsa ja piti\nsuunsa kiinni, tai ehkäpä hän vieläkin risteilee noilla laajoilla\nulapoilla kulkien tuulen mukana pohjoiseen aina Behringin mereen asti\ntai etelään Malay-saariin päin. Parempi on jättää asia pohtimatta kuin\npilata tosijuttu keksimällä siihen tekaistu loppuselvitys.\"\n\n\n\n\nJ. HABAKUK JEPHSONIN KERTOMUS\n\n\nJoulukuussa vuonna 1873 suuntasi brittiläinen laiva _Dei Gratia_\nkulkunsa Gibraltariin hinaten perässään vesiajolle joutunutta\nkuunariprikiä _Marie Celesteä_, joka oli tavattu 38° 40' leveysasteella\nja 17° 15' pituusasteella lännestä päin. Tämän hyljätyn aluksen\nasemassa ja ulkomuodossa ilmeni sellaisia asianhaaroja, että ne\nherättivät aikanaan paljon pohtimisen aihetta ja kiihoittivat\nuteliaisuutta, jota ei ole koskaan tyydytetty. Nämä asianhaarat\nesitettiin kaikki _Gibraltar Gazettessa_ julkaistussa etevässä\nkirjoituksessa. Jollei muistini petä, voivat uteliaat löytää sen\ntammik. 4:nnen päivän numerosta v. 1874. Mutta niiden varalta, jotka\nmahdollisesti eivät voi saada käsiinsä ylempänä mainittua lehteä,\nliitän tähän muutamia otteita tuon asian pääpiirteistä.\n\n\"Edustajamme on käynyt\", alkaa tämä nimetön kirjoitus _Gazettessa_,\n\"katsomassa vesiajolle jätettyä _Marie Celesteä_ ja kysellyt _Dei\nGratian_ päällystöltä tarkoin kaikkia seikkoja, jotka voisivat luoda\njonkinlaista valoa tähän juttuun. He ovat sitä mieltä, että tuo alus\noli ollut hyljättynä muutamia päiviä, ehkäpä viikkojakin, ennenkuin se\notettiin talteen. Laivan päiväkirjassa, joka löydettiin kajuutasta,\nmainitaan aluksen lähteneen Bostonista Lissaboniin lokak. 16 p.\nMutta tätä päiväkirjaa on pidetty hyvin epätäydellisesti, eikä siitä\nsaa paljonkaan tietoja. Ei mainita mitään rajuilmasta, ja laivan\nmaali ja taklaus tosiaankin osoittavat, ettei mitään sellaista syytä\nollut laivan hylkäämiseen. Se on täysin vedenpitävä. Minkäänlaisia\ntaistelun tai väkivallan merkkejä ei voi huomata, eikä ole suorastaan\npienintäkään selitystä olemassa miehistön katoamiseen. Muutamat seikat\nviittaavat siihen, että nainenkin on ollut mukana laivalla, sillä\nkajuutassa oli ompelukone sekä joitakin naisen vaatetukseen kuuluvia\nkoristuksia. Ne ovat luultavasti olleet kapteenin rouvan tavaroita,\nsillä päiväkirjassa mainitaan hänen seuranneen miestään matkalla.\nIlman suopeudesta voidaan mainita esimerkkinä, että ompelukoneella\nnähtiin pystyssä seisomassa silkkipuola, vaikka pienikin keikunta olisi\npudottanut sen lattialle. Veneet olivat täydessä kunnossa ja heiluivat\nnostokurkien varassa, ja lasti, jona oli talia ja amerikkalaisia\nkelloja, oli koskematon. Keulakannelta kaikenlaisen romun seasta\nlöydettiin vanhana ikuinen harvinaisella tavalla taottu miekka, ja\ntämän aseen terässä sanotaan näkyvän pitkin, päin kulkevia juovia,\nikäänkuin sitä olisi hiljattain pyyhitty. Se on jätetty poliisin\nhaltuun, josta se kuuluu toimitetun etevälle kemistille tohtori\nMonaghanille tutkittavaksi. Hänen tutkimuksensa tuloksia ei ole vielä\njulkaistu. Lopuksi vielä huomautamme, että _Dei Gratian_ kapteeni,\nDalton, joka on rohkea ja taitava merimies, arvelee _Marie Celesten_\ntulleen hyljätyksi melkoisen matkan päässä siitä paikasta, jossa se\ntavattiin, koska niillä tienoin käy voimakas virta Afrikan rannalta\npäin. Mutta hän tunnustaa olevansa kykenemätön esittämään minkäänlaista\notaksumaa, joka sopisi kaikkiin tämän jutun eri yksityiskohtiin. Kun\nei näin ollen ole löydetty minkäänlaista todennäköistä selitystä\nonnettomuuteen, on pelättävissä, että _Marie Celesten_ miehistön\nkohtalo liittyy yhtenä lisänä niihin lukuisiin syvyyden salaisuuksiin,\njoita ei voida mitenkään selittää, ennenkuin sinä suurena päivänä,\njolloin meri luovuttaa vainajansa. Jos rikos on tapahtunut, mikä tuntuu\nhyvin luultavalta, on hyvin vähän toivoa ilkityöntekijän joutumisesta\noikeuden käsiin.\"\n\nTäydennän tätä _Gibraltar Gazettesta_ lainattua otetta jäljentämällä\nerään Bostonista lähetetyn sähkösanoman, joka kierteli koko\nenglanninkielisessä sanomalehdistössä ja sisälsi kaikki _Marie\nCelestestä_ hankitut tiedot. \"Se oli\", sanottiin siinä, \"170 tonnin\nvetoinen kuunaripriki ja kuului toiminimelle White, Russel & White,\njoka on täkäläinen viinintuontiliike. Kapteeni J. W. Tibbs oli liikkeen\nvanha palvelija, tunnetusti taitava ja koetellun rehellinen. Häntä\nseurasi mukana vaimonsa, yhdenneljättä ikäinen, ja heidän nuorin\nlapsensa, joka oli viisivuotias. Miehistöön kuului seitsemän henkeä,\njoista kaksi musta-ihoista ja yksi poikanen. Matkustajia oli kolme,\nyksi heistä hyvin tunnettu brooklyniläinen keuhkotautispesialisti\ntohtori Habakuk Jephson, joka ajoi erikoisella harrastuksella orjien\nvapautusta tämän asian alkuvaiheissa ja jonka lentokirjanen 'Missä on\nveljesi?' vaikutti voimakkaasti yleiseen mielipiteeseen ennen sodan\npuhkeamista. Muut matkustajat olivat herra J. Harton, yllämainitun\nliikkeen palveluksessa oleva kirjanpitäjä, ja herra Septimus Goring,\nsekarotuinen herrasmies New-Orleansista. Kaikki yritykset luoda\njonkin verran valoa näiden neljäntoista ihmisolennon kohtaloon ovat\nepäonnistuneet. Tohtori Jephsonin menetys tulee tuntumaan sekä\nvaltiollisissa että tieteellisissä piireissä.\"\n\nOlen tässä esittänyt lukijakunnan vuoksi yhteenvedon kaikista tähän\nasti tunnetuista seikoista, jotka koskevat _Marie Celesteä_ ja sen\nmiehistöä, sillä nämä viimeksi kuluneet kymmenen vuotta eivät ole\nvähääkään auttaneet salaisuuden valaisemista. Olen nyt tarttunut\nkynääni kertoakseni kaikki mitä tiedän tuosta kovan onnen matkasta.\nMinun mielestäni se on velvollisuuteni yhteiskuntaa kohtaan, sillä\nne oireet, jotka tunnen hyvin toisissa ihmisissä, saavat minut\nvakuutetuksi siitä, että kieleni ja käteni eivät muutamain kuukausien\nkuluttua todennäköisestikään kykene jättämään minkäänlaista tietoa\ntoisille. Sallikaa minun huomauttaa kertomukseni johdannoksi, että olen\nJoseph Habakuk Harvardista ja Brooklynin samaritaanisairaalan entinen\nalilääkäri.\n\nMoni epäilemättä ihmettelee, miksi en ole aikaisemmin ilmaissut,\nitseäni ja miksi olen antanut esittää niin paljon arveluita ja\notaksumia vastaan panematta. Epäilemättä olisin niin tehnytkin, jos\nminun hallussani olevain asiain paljastaminen olisi voinut jollakin\ntavoin auttaa oikeuden tarkoitusperiä. Mutta minusta näytti, ettei\nsellainen tulos ollut lainkaan odotettavissa, ja kun minä koetin\ntuon tapauksen jälkeen selittää tätä juttua eräälle englantilaiselle\nviranomaiselle, sain osakseni niin loukkaavaa epäluuloisuutta, että\npäätin olla koskaan enää asettumatta niin suurelle halveksunnalle\nalttiiksi. Voin kuitenkin antaa anteeksi tämän liverpoolilaisen\ntuomarin epäkohteliaisuuden, kun ajattelen, kuinka omat sukulaiseni\nkohtelivat minua, sillä he kuuntelivat minun selityksiäni säälivästi\nhymyillen, ikäänkuin koettaen mukaantua mielipuolen näköharhaan, vaikka\ntiesivätkin luonteeni moitteettomuuden. Tämä solvaus luotettavuuttani\nkohtaan sai aikaan riidan minun ja lankoni John Vanburgerin välillä\nsekä vahvisti minua päätöksessäni antaa asian vaipua unhoon -- jonka\npäätöksen olen muuttanut vasta poikani kehoituksesta. Saadakseni\nkertomukseni ymmärrettäväksi täytyy minun mainita lyhyesti\naikaisemmalta ajaltani parisen seikkaa, jotka luovat valoa niitä\nseuranneisiin tapahtumiin.\n\nIsäni William K. Jephson oli erään uskonnollisen lahkokunnan,\nPlymouthin Veljesten, saarnaaja ja Lowellin kaupungin kunnioitetuimpia\nasukkaita. Samoinkuin useimmat Uuden-Englannin puritaaneista\noli hän jyrkkä orjuuden vastustaja, ja hänen huuliltaan sain ne\nopetukset, jotka antoivat leiman koko vastaiselle elämäntyölleni.\nOpiskellessani lääketiedettä Harvardin yliopistossa olin jo tullut\nhuomatuksi orjuudenlakkauttamisliikkeen ajajana. Kun sitten tutkinnot\nsuoritettuani hankin kolmannen osan brooklyniläisen tohtori Willisin\npotilaista itselleni, onnistui minun ammattitehtävieni rinnalla\nomistaa melkoinen osa ajastani sen asian ajamiseen, joka oli niin\nlähellä sydäntäni, ja eräs kyhäämäni lentokirjanen 'Missä on veljesi?'\n(Swarburgh, Lister & Co., 1859) herätti melko suurta huomiota.\n\nSodan puhjetessa lähdin Brooklynista ja seurasin taistelukentille\nNew Yorkin 113:nnen rykmentin mukana. Olin mukana Bull's Runin\ntoisessa taistelussa ja Gettysburgissa. Vihdoin haavoituin vakavasti\nAntietamissa ja olisin luultavasti menehtynytkin taistelukentällä,\njollei eräs Murray-niminen herrasmies olisi hyväntahtoisesti kantanut\nminua taloonsa ja koettanut kaikin puolin järjestää oloani mukavaksi.\nSaan kiittää hänen armeliaisuuttaan ja hänen mustain palvelijainsa\nhoitoa siitä, että kykenin pian kepin avulla kuljeskelemaan ulkosalla\nviljelysmailla. Tänä toipumiskautena sattui muuan tapaus, joka liittyy\nläheisesti minun tarinaani.\n\nKaikkein väsymättömimpiä niistä neekerinaisista, jotka olivat\nhoivailleet minua sairasvuoteellani, oli eräs vanha vaimo, jolla näytti\nolevan melkoinen arvovalta toisiin nähden. Hän piti minusta erikoista\nhuolta, ja niistä harvoista sanoista, joita vaihdoimme keskenämme,\nsaatoin päätellä hänen kuulleen minusta sekä ymmärsin hänen tuntevan\nkiitollisuutta minua kohtaan, koska olin puolustanut hänen sorrettua\nrotuaan.\n\nEräänä päivänä minun istuessani yksin kuistilla päivää paistattamassa\nja pohtimassa, oliko minun liityttävä Grantin armeijaan, hämmästyin\nnähdessäni tuon vanhuksen tulla liikkaavan minua kohti. Katseltuaan\nvarovasti ympärilleen nähdäkseen, olimmeko me kahden, hän kopeloi\npukunsa rintamustaa ja veti esiin pienen säämiskäkukkaron, joka riippui\nhänen kaulassaan valkoisessa nauhassa.\n\n\"Massa\", virkkoi hän kumartuen ja kuiskaten käheällä äänellä, \"minä\nkuolen pian. Olen kovin vanha. En jää enää kauaksi Massa Murrayn\nmaatilalle.\"\n\n\"Voitte vielä elää kauan, Martha\", sanoin. \"Tiedättehän, että olen\nlääkäri. Jos tunnette olevanne sairas, niin selittäkää minulle vaivanne\ntarkemmin, jotta voisin koettaa parantaa teidät.\"\n\n\"En halua elää -- toivon kuolevani. Soisin jo pääseväni taivaan isän\nkotiin.\" Tässä hän joutui sellaisen puolipakanallisen sanatulvan\nvaltaan, joka on neekereille ominainen. \"Mutta, massa, minulla on yksi\nesine, joka minun on lähtiessäni jätettävä jälkeeni. En voi ottaa\nsitä mukanani Jordanin poikki. Se yksi esine on hyvin kallisarvoinen,\nkalliimpi ja pyhempi kuin mikään muu kapine koko maailmassa. Minulla,\nköyhällä mustalla vaimoraukalla on se, koska minun kansani, joka\non hyvin suuri kansa, luuli jo olevansa jälleen vanhassa maassaan.\nMutta te ette voi ymmärtää tätä, niinkuin mustaihoiset ihmiset sen\nymmärtäisivät. Isäni antoi sen minulle, ja hänen isänsä antoi sen\nhänelle, mutta kenelle minä nyt annan sen? Martha raukalla ei ole\nlasta, ei sukulaista, ei ketään. Joka taholla ympärilläni näen mustia\nmiehiä, jotka ovat hyvin pahoja. Mustat naiset ovat kovin tyhmiä.\nKukaan ei ansaitse tätä kiveä. Ja nyt olen ajatellut näin. Massa\nJephson kirjoittaa kirjoja ja taistelee mustaihoisten puolesta -- hänen\ntäytyy olla hyvä mies, ja hänelle pitää antaa se kivi, vaikka hän on\nvalkoinen mies eikä tule koskaan ymmärtämään, mitä se tarkoittaa tai\nmistä se tulee.\" Nyt tuo vanha vaimo kopeloi säämiskäkukkaroaan ja veti\nesiin litteän mustan kiven, jonka keskellä oli reikä. \"Ottakaa tämä\",\nvirkkoi hän painaen kiven käteeni, \"ottakaa se. Ei koskaan voi johtua\npahaa mistään hyvästä. Pitäkää se hyvässä tallessa -- älkää koskaan\nhukatko sitä!\" ja tehden varoittavan eleen mennä viipotti vanhus\npois yhtä salaperäisesti kuin oli tullutkin vilkuillen joka puolelle\nnähdäkseen, oliko joku huomannut meidät.\n\nTuon vanhan vaimon vakavuus ei tehnyt minuun juuri mitään muuta\nvaikutusta kuin vähän huvittavan, eikä mikään muu olisi voinut\nestää minua rupeamasta nauramaan hänen sanatulvansa aikana kuin\npelko loukata hänen tunteitaan. Hänen lähdettyään tarkastelin hyvän\naikaa hänen antamaansa kiveä. Se oli hyvin musta, tavattoman kova\nja pitkulainen muodoltaan -- juuri sellainen litteä kivi, joita\npoimitaan merenrannalta, jos tahdotaan heittää \"voileipiä\". Se oli\nnoin kolmen tuuman pituinen ja puolen tuuman levyinen keskikohdalta,\nmutta pyöristynyt kummastakin päästä. Kaikkein merkillisintä siinä\nolivat muutamat selväpiirteiset uurteet, jotka kiersivät sen pintaa\npuoliympyröinä ja tekivät sen ihan ihmisen korvan näköiseksi. Tunsin\nsittenkin aika paljon mielenkiintoa tuota esinettä kohtaan ja päätin\nensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa luovuttaa sen geologisena\nnäytteenä ystävälleni professori Schroederille, joka on New Yorkin\ntiedeseuran jäsen. Toistaiseksi työnsin sen taskuuni, nousin seisomaan\nja lähdin lyhyelle kävelyretkelle pensasistutuksille pyyhkäisten\ntämän asian pois mielestäni. Koska haavani oli nyt melkein terve,\nlausuin herra Murraylle jäähyväiset pian tämän jälkeen. Liittolaisten\nsotajoukot voittivat kaikkialla ja yhtyivät parast'aikaa Richmondin\nluona, joten minun apuni näytti tarpeettomalta, ja sen vuoksi\npalasin Brooklyniin. Siellä rupesin taas hoitamaan lääkärintointani\nentiseen tapaan ja menin naimisiin tunnetun puukaivertajan Josiah\nVanburgerin toisen tyttären kanssa. Muutamain vuosien kuluessa sain\nhyvän seurapiirin ja huomattavan maineen keuhkovikojen hoitajana.\nSäilytin tuota mustaa kiveä yhä taskussani ja kerroin monellekin\nsiitä omituisesta tavasta, jolla olin sen saanut. Niinikään pysyin\npäätöksessäni ja näytin sen professori Schroederille, joka tunsi suurta\nmielenkiintoa sekä tuota tarinaa että itse kiveä kohtaan. Hän väitti\nsitä meteorin kappaleeksi ja kiinnitti huomiotani siihen seikkaan,\nettei sen ulkomuoto vain sattumalta muistuttanut korvasta, vaan että\nse oli peräti huolellisesti muovailtu sen näköiseksi. Monet anatomiset\npikku kohdat osoittivat, että kaivertaja oli ollut yhtä tarkka kuin\ntaitavakin. \"Minua ei kummastuttaisi\", virkkoi hän, \"vaikka tuo korva\nolisi taittunut jostakin suuremmasta muistopatsaasta, vaikka käykin\nyli ymmärrykseni, kuinka niin kovaa ainetta on voitu muovailla niin\ntäydellisesti. Haluaisinpa tosiaankin nähdä, onko jossakin sellainen\nmuistopatsas, josta tämä on osa!\" Niin minäkin silloin ajattelin, mutta\nsittemmin on mielipiteeni muuttunut.\n\nSeuraavat seitsemän tai kahdeksan elinvuottani olivat rauhalliset,\njoten ei siltä ajalta ole mitään erikoista mainittavaa. Kesä seurasi\nkevättä ja kevät talvea muuttamatta mitenkään minun velvollisuuksiani.\nPotilaitteni luvun kasvaessa otin tohtori J. S. Jacksonin apulaisekseni\nsuorittaen hänelle neljännen osan tuloista. Yhtämittainen ponnistus oli\nkuitenkin järkyttänyt elimistöäni, ja lopulta tulin niin sairaaksi,\nettä vaimoni vaati minua ehdottomasti kysymään neuvoa tohtori Kavanagh\nSmithiltä, joka oli virka veljeni samaritaanisairaalassa. Tämä herra\ntutki minua sekä ilmoitti vasemman keuhkoni kärjen olevan tiivistyneen\nja kehoitti minua tekemään pitkän merimatkan samalla kuin nautin\nlääkkeitä tautiani vastaan.\n\nOma luonteenlaatuni, joka on aina ollut rauhaton, oli hyvin taipuvainen\nnoudattamaan tuota matkakehoitusta, ja asia ratkaistiin lopullisesti,\nkun tapasin nuoren Russellin, jolla on toimi liikkeessä White, Russell\n& White. Hän tarjosi minulle matkaa eräässä isänsä laivassa _Marie\nCeleste_, joka oli juuri lähdössä Bostonista. \"Se on siisti pikku\nalus\", virkkoi hän, \"ja kapteeni Tibbs on erinomainen mies. Sairaalle\nei tosiaankaan mikään ole mukavampaa kuin matkustaminen purjelaivalla.\"\nOlin itsekin täysin samaa mieltä, joten ratkaisin asian paikalla.\n\nAlkuperäisen suunnitelman mukaan olisi vaimoni pitänyt seurata minua\nmatkoillani. Mutta hän on aina ollut hyvin huono kestämään merimatkoja,\nja tärkeät perheasiat kehoittivatkin voimakkaasti häntä välttämään\nkaikkia rasituksia sinä aikana, minkä vuoksi päätimme hänen olevan\nparasta jäädä kotiin. En ole uskonnollinen enkä vuolassanainen mies,\nmutta Jumalalle olkoon kiitos siitä, että vaimoni ei tullut mukaan!\nMitä potilaitteni jättämiseen tuli, ei se tuottanut minulle suuriakaan\ntunnonvaivoja, sillä apulaiseni Jackson oli luotettava ja työteliäs\nmies.\n\nSaavuin Bostoniin lokak. 12 p. 1873 ja menin suoraa päätä\nlaivakonttoriin kiittääkseni heitä heidän kohteliaisuudestaan. Minun\nistuessani konttorissa odottamassa, koska johtajat joutuisivat\npuhelemaan kanssani herätti _Marie Celesten_ mainitseminen äkkiä\nmielenkiintoani. Katsahdin ympärilleni ja näin hyvin pitkän ja\nlaihan miehen nojailevan kiilloitettuun mahonkitiskiin ja kyselevän\nerinäisiä seikkoja pöydän toisella puolen olevalta kirjanpitäjältä.\nHänen kasvonsa olivat puolittain minuun päin kääntyneet, joten saatoin\nhuomata hänen suonissaan virtaavan vahvan annoksen, vähintäänkin\nneljännen osan, neekeriverta. Hänen käyrä kotkannenänsä ja suora\nohut tukkansa todistivat valkoista syntyperää. Hänen ihonvärinsä\noli sairaalloisen kellahtava, ja kun hänen kasvoillaan näkyi syvät\nrokonjäljet, oli hänen tekemänsä yleisvaikutus niin epäedullinen kuin\nmahdollista, melkeinpä luotaantyöntävä. Mutta hän puhui hiljaisella\nsointuvalla äänellä ja valituin sanoin ja oli ilmeisestikin jonkin\nverran koulua käynyt.\n\n\"Haluaisin kysyä muutamia seikkoja _Marie Celestestä_\", hän toisti\nnojautuen lähemmäksi kirjanpitäjää. \"Se kai lähtee ylihuomenna, vai\nkuinka?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi nuori kirjanpitäjä, joka oli sulanut harvinaisen\nkohteliaaksi nähdessään vieraan paidanrinnassa kimmeltävän suuren\njalokiven. \"Minne se lähtee?\"\n\n\"Lissaboniin.\"\n\n\"Kuinka suuri on miehistö?\"\n\n\"Seitsemän miestä.\"\n\n\"Onko matkustajia?\"\n\n\"Kyllä, kaksi. Toinen, on eräs meidän liikkeemme nuorista\nkirjanpitäjistä, toinen eräs lääkäri New Yorkista.\"\n\n\"Eikö ole ketään herraa Etelästä?\" kysyi vieras jännittyneenä.\n\n\"Ei, ei ketään.\"\n\n\"Onko vielä tilaa yhdelle matkustajalle?\"\n\n\"Laivalle sopii niitä vielä kolmekin\", vastasi kirjanpitäjä.\n\n\"Minä lähden sitten\", sanoi sekarotuinen päättävästi, \"lähden varmasti\nja pyydän teitä nyt heti järjestämään matkapaperini kuntoon. Olkaa siis\nhyvä ja kirjoittakaa nimeni -- herra Septimius Goring New-Orleansista.\"\n\nKirjanpitäjä täytti kaavakkeen ja ojensi sen vieraalle\nallekirjoitettavaksi osoittaen, tyhjää kohtaa sen alareunassa. Kun\nherra Goring kumartui merkitsemään nimensä, kauhistuin huomatessani,\nettä hänen oikeasta kädestään oli katkaistu neljä sormea, joten\nhänen täytyi pitää kynää peukalon ja kämmenen välissä. Olen nähnyt\ntuhansia taistelukentällä surmattuja ja ollut mukana kaikenlaisissa\nmahdollisissa leikkauksissa, mutta en voi muistaa minkään näyn\nvärisyttäneen minua niin vastenmielisesti kuin tuon suuren ruskean\nsienimäisen käden, josta pisti esiin vain yksi ainoa sormi. Hän tosin\nkäytteli sitä taitavasti, sukaisi kaavakkeeseen allekirjoituksensa,\nkumarsi vähän kirjanpitäjälle ja lähti astelemaan pois toimistosta\njuuri silloin, kun herra White lähetti minulle sanan, että voin päästä\nsisään.\n\nMenin sinä iltana käymään _Marie Celestellä_ ja näin hyttini, joka\noli erittäin mukava laivan pieneen kokoon nähden. Herra Goring, jonka\nolin tavannut aamulla, oli määrätty naapurihyttiin. Vastapäätä oli\nkapteenin kajuutta ja pieni makuukomero herra John Hartonille, joka\nlähti matkalle saman yhtiön asioissa. Nämä pikku huoneet sijaitsivat\nkummallakin puolen sitä käytävää, joka johti yläkannelta salonkiin.\nSe oli mukava suoja, jonka seinälaudoitus oli maukkaasti sommiteltu\ntammesta ja mahongista. Lattiaa peitti upea brysselinmatto ja istuimina\noli mukavia leposohvia. Olin peräti tyytyväinen kaikkiin varustuksiin\nsekä kapteeni Tibbsiin, joka on vankka merimies, kovaääninen ja\nkäytöksessään vilpitön. Hän lausui minut ylenmäärin kohteliaasti\ntervetulleeksi alukselleen ja vaati minua ehdottomasti juomaan\npullollisen viiniä kanssaan hänen kajuutassaan. Hän kertoi minulle\naikovansa ottaa vaimonsa ja nuorimman lapsensa mukaan matkalle sekä\nkertoi toivovansa, että pääsisimme Lissaboniin kolmessa viikossa, jos\nsää pysyisi suotuisana. Me juttelimme hauskasti ja erosimme parhaina\nystävinä. Hän varoitteli minua vielä lopettamaan matkavarusteluni\nseuraavana aamuna, koska hän aikoi lähteä puolenpäivän aikaan osuvan\nnousuveden aikana, koska kaikki lasti jo oli laivalla. Palasin\nhotelliini, jossa sain kirjeen vaimoltani. Levättyäni yöni rauhassa\npalasin aamulla laivalle. Tästä lähtien voin kertoa tapaukset sen\npäiväkirjan mukaan, jota pidin saadakseni aikaan jonkinlaista vaihtelua\npitkän merimatkan yksitoikkoisuuteen. Jos se paikoitellen onkin jonkin\nverran yksitoikkoinen, voi sen yksityiskohtiin ainakin luottaa, sillä\nsiihen on kirjoitettu tunnontarkasti joka päivä.\n\nLokak. 16 p. -- Irroitimme köytemme laiturista puoli kolme, minkä\njälkeen hinaajalaiva kuljetti meidät ulos lahdelle. Sieltä me läksimme\neteenpäin kaikki purjeet nostettuina yhdeksän solmuvälin nopeudella\ntunnissa. Seisoin peräkannella katsellen kuinka Amerikan matala\nrantaviiva painui vähitellen yhä lähemmäksi taivaanrantaa, kunnes\niltausva peitti sen näkyvistämme. Mutta yksi ainoa punainen valo\nvälkkyi yhä vielä meidän takanamme heittäen ikäänkuin pitkän verijuovan\nveteen ja se näkyy yhä vieläkin minun kirjoittaessani tätä, joskin\nvain pieneksi pilkuksi kutistuneena. Kapteeni on pahalla tuulella,\nsillä kaksi hänen merimiestään petti hänet viime tingassa, ja hänen oli\npakko ottaa heidän sijalleen pari neekeriä, jotka sattuivat olemaan\nsatamassa. Poisjääneet olivat vankkoja, luotettavia merimiehiä, jotka\nolivat olleet hänen mukanaan useampia kertoja, ja heidän poisjäämisensä\nsekä hämmästytti että suututti häntä. Missä seitsemän miehen on\nmäärä hoitaa keskulaisen kokoista laivaa, tuntuu kahden kokeneen\nmerimiehen puuttuminen aika lailla, sillä vaikka neekerit voivatkin\nmääräaikansa hoitaa ruoriratasta tai lakaista laivankantta, on heistä\nhyvin vähän tai ei oikeastaan laisinkaan apua myrskyssä. Kokkimme on\nmyöskin mustaihoinen, ja herra Septimius Goringilla on pieni musta\npalveluspoika, joten olemme jokseenkin kirjavaa seuraa. Konttoristi\nJohn Harton tulee luultavasti olemaan hauska matkatoveri, sillä hän on\niloinen ja virkeä nuorukainen. Kummallista kuinka vähän varallisuus voi\nantaa onnea! Hänellä on koko maailma edessään ja hän lähtee etsimään\nonneaan kaukaisesta maasta, ja sittenkin hän on niin häiriintymättömän\nonnellinen kuin ihminen suinkin voi olla. Goring on rikas, ellen\nerehdy, ja minä myös. Mutta minä muistan joka hetki keuhkoni, ja\nGoringilla on jokin vielä suurempi suru hänen olemuksestaan päättäen.\nKuinka surkea vastakohta me kumpikin olemmekaan tuolle huolettomalle\npennittömälle kirjanpitäjälle!\n\nLokak. 17 p. -- Rouva Tibbs ilmestyi tänä aamuna ensimmäisen kerran\nkannelle. Hän on iloinen, toimelias nainen, ja mukanaan on hänellä\nsuloinen pikku lapsi, joka juuri osaa kävellä ja puhella. Nuori\nHarton kävi siihen heti käsiksi ja kantoi sen hyttiinsä, jossa hän\nvarmasti kylvää lapsen vatsaan tulevan huonon ruoansulatuksen siemenet.\nLääketiede tekee meistä kaikista kylmäjärkisiä arvostelijoita! Ilma\non yhä niin ensiluokkainen kuin suinkin toivoa voi miellyttävän\nvirkeän etelälounaan leyhytellessä. Laiva kulkee niin tasaisesti, että\ntuskin tietäisi liikkuvan, jolleivät köydet natisi, purjeet olisi\npullistuneina ja takanamme näkyisi pitkää valkoista vanavettä. Kävelin\nkapteenin kanssa peräkannella koko aamun, ja minusta tuntuu nyt jo\nsiltä, kuin olisi virkeä ilma jo helpottanut hengitystäni, sillä tuo\nruumiinliikunto ei väsyttänyt minua vähintäkään. Tibbs on hyvin älykäs\nmies, ja me keskustelimme mieltäkiinnittävästä aiheesta, nimittäin\nMauryn valtamerivirtain suhteen tekemistä havainnoista. Tämä juttelu\npäättyi siihen, että lähdimme alas hänen kajuuttaansa katsomaan asiaa\ntarkemmin alkuperäisestä teoksesta. Siellä tapasimme Goringin, mikä\nhämmästytti kapteenia aika lailla, koska matkustajat eivät tavallisesti\nmene tuohon pyhäkköön ilman nimenomaista kutsua. Mutta hän pyyteli\ntunkeilevaisuuttaan anteeksi vedoten tietämättömyyteensä meri-elämän\ntavoista. Hyväluontoinen kapteeni vain nauroi pyytäen häntä jäämään ja\nilahduttamaan meitä läsnäolollaan. Goring näytti merikelloja, joitten\nkuoret hän oli avannut, sekä kertoi ihailleensa niitä. Hän tuntee\nilmeisesti matemaattisia laitteita jonkin verran käytännöllisesti,\nsillä hän ilmoitti ensi silmäyksellä, mikä noista kolmesta oli\nluotettavin ja mainitsi niitten hinnankin melkein dollarilleen.\nSitäpaitsi hän keskusteli kapteenin kanssa kompassin vaihteluista,\nja kun me taas jatkoimme jutteluamme valtamerivirroista, kävi ilmi,\nettä hän tunsi asian perin pohjin. Hän tekee lähemmin tutustuessa\nmiellyttävän vaikutuksen ja näyttää olevan ilmeisestikin sivistynyt\nja hieno mies. Hänen äänensä on sopusoinnussa hänen keskustelutapansa\nkanssa, ja molemmat ovat jyrkkiä vastakohtia hänen kasvoilleen ja\nulkonaiselle olemukselleen.\n\nPuolipäivän aikana todettiin meidän kulkeneen kaksisataakaksikymmentä\nmeripenikulmaa. Iltapuolella kiihtyi tuuli, ja ensimmäinen perämies\nmääräsi märssypurjeet ja prammipurjeet reivattaviksi, koska oli\nodotettavissa myrskyinen yö. Huomaan ilmapuntarin laskeneen\nkahteenkymmeneenyhdeksään. Toivoakseni ei matkastamme tule myrskyistä,\nsillä en ole vahva kestämään merirasituksia, ja terveydelleni tuottaisi\nvarmasti enemmän haittaa kuin hyötyä myrskyinen matka, vaikka luotankin\ntäysin kapteenin meritaitoon ja aluksen lujuuteen. Pelasin illallisen\njälkeen korttia rouva Tibbsin kanssa, ja Harton soitti meille pari\nkappaletta viulullaan.\n\nLokak. 18 p. -- Viime yön synkät enteet eivät toteutuneetkaan, sillä\ntuuli vaimeni taas, ja me kellumme nyt pitkillä likaisen näköisillä\nmainingeilla. Niitä koettaa siellä täällä kohauttaa kuohuille\nlyhyt tuulenhenkäys, joka on kuitenkin liian heikko täyttääkseen\nmeidän purjeemme. Ilma on kylmempi kuin eilen, ja minä olen pukenut\nylleni yhden niitä villapaitoja, joita vaimoni on kutonut minulle.\nHarton tuli hyttiini aamulla, ja me polttelimme yhdessä sikaarin.\nHän kertoo muistavansa, että hän on nähnyt Goringin Clevelandissa\nOhiossa vuonna 69. Hän näyttää silloinkin olleen yhtä salaperäinen\nolento kuin nyt, harhailleen siellä täällä ilman näkyvää tehtävää ja\nerikoisen vähäpuheisena omista asioistaan. Mies kiinnittää mieltäni\nsielutieteellisesti. Tänään aamiaispöydässä alkoi minusta äkkiä tuntua\njollakin tavoin rauhattomalta, mikä on tavallista silloin, kun joutuu\njonkun tuijotuksen kohteeksi. Vilkaisin nopeasti ylös ja huomasin\nGoringin tarkastelevan minua niin kiinteästi, että se melkein tuntui\nsaaliinhimoiselta. Hänen silmäinsä ilme muuttui samassa, ja hän teki\njonkin sovinnaisen huomautuksen ilmasta. Kumma kyllä Harton sanoo\nkokeneensa ihan samaa eilen kannella. Huomaan Goringin usein puhelevan\nmustain merimiesten kanssa kävellessään, mikä minusta on ihailtava\npiirre, koska sekarotuiset tavallisesti eivät ole tietävinään tummasta\nverestään ja kohtelevat mustaihoisia sukulaisiaan kärsimättömämmin\nkuin valkoihoiset. Hänen pieni palveluspoikansa on ilmeisestikin\nhyvin kiintynyt häneen, mikä todistaa hyvää isännän kohtelusta.\nMies on tosiaankin kummallinen sekoitus yhteensoveltumattomista\nominaisuuksista, ja jollen pety hänestä, tulee minulla olemaan hänessä\nriittävästi tarkkailun aihetta koko matkan ajaksi.\n\nKapteeni tuskailee kellojensa vuoksi, jotka eivät käy oikein\nyksissä. Hän sanoo, että tämä on ensimmäinen kerta, jolloin ne\nnäin juonittelevat. Sumun vuoksi emme voineet saada puolipäivän\naikaa tarkistetuksi. Laivan päiväkirjan mukaan tehty paikanmääräys\nosoittaa meidän kulkeneen noin sataseitsemänkymmentä meripenikulmaa\nvuorokaudessa. Mustat merimiehet ovat osoittautuneet, niinkuin kapteeni\npelkäsikin, hyvin ala-arvoisiksi ammattitaidoltaan, mutta koska he\nkumpikin osaavat kunnollisesti hoidella ruoriratasta, annetaan heidän\nhoitaa peränpito ja jätetään purjeitten järjestely kokeneempien miesten\nasiaksi. Nämä yksityiskohdat ovat hyvin mitättömiä, mutta merimatkalla\nkelpaa pienikin juttu keskustelun aiheeksi. Erään valaan näkeminen\nillalla sai meidät melkein suunniltamme. Sen terävästä selästä ja\nhaaraisesta pyrstöstä päättäen olin taipuvainen pitämään sitä n.s.\n\"tinnerinä\", jota nimitystä kalastajat käyttävät.\n\nLokak. 19 p. -- Tuuli kylmästi, joten jäin koko päiväksi hyttiini\npistäytyen vain päivällisellä. Makuusijallani loikoen voin minnekään\nliikahtamatta ulottua kirjoihini, piippuihini ja kaikkeen muuhun mitä\ntarvitsen, ja se on tosiaankin yksi pienen huoneen etuja. Vanhaa\nhaavaani alkoi vähän särkeä tänään, luultavasti kylmän vuoksi.\nLueskelin _Montaignen_ Tutkielmia ja hoitelin itseäni. Harton kävi\nluonani iltapäivällä Doddyn, kapteenin lapsen kanssa, ja isä tuli itse\nvähän myöhemmin, joten minulla oli oikea vastaanotto.\n\nLokak. 20 ja 21 p. -- Ilma pysyy yhä vain kylmänä, sataa vihmoo, enkä\nminä ole voinut lähteä hytistäni. Tämä paikallaan olo vaikuttaa,\nettä tunnen itseni heikoksi ja alakuloiseksi. Goring tuli katsomaan\nminua, mutta hänen seuransa ei ollut omiaan ilahduttamaan minua,\nsillä hän tuskin virkkoi sanaakaan, vaan tuijotteli koko ajan minua\nomituisella ja jokseenkin ärsyttävällä tavalla. Sitten hän nousi\nylös ja pujahti pois hytistäni sanomatta mitään. Alan epäillä miestä\nmielipuoleksi. Muistaakseni mainitsin, että hänen hyttinsä on minun\nseinäni takana. Niitä erottaa toisistaan vain ohut lautaseinä, joka on\nhalkeillut monesta kohdin. Monet noista raoista ovat niin suuria, että\nmakuulavallani lojuen pakostakin näen hänen liikkeensä naapurikopissa.\nHaluamatta mitenkään esiintyä vakoojana näen hänen istuvan tuntikausia\nkumartuneena jonkinlaisen kartan ääressä ja puuhailevan kynän ja\nkompassin kanssa. Olen huomannut sen mielenkiinnon, jota hän ilmaisee\nkaikenlaisia purjehtimista koskevia asioita kohtaan, mutta ihmetyttää\nminua, että hän viitsii nähdä vaivaa laivan kulun laskemisessa. Mutta\nsehän on hyvin viatonta huvia, ja epäilemättä hän tarkistaa saamansa\ntulokset kapteenin omain laskujen mukaan.\n\nSoisinpa, ettei tuo mies olisi niin usein mielessäni.\nKahdennenkymmenennen päivän vastaisena yönä näin painajaisunen, jossa\nmakuulavani oli muuttunut ruumisarkuksi, minut oli pantu siihen\nja Goring koetti naulata kiinni kantta, jota minä koetin, aivan\nmielettömästi työntää auki. Vielä herätessänikin oli minun vaikea tulla\nvakuutetuksi siitä, etten maannut ruumisarkussa. Lääkärinä tiedän, että\npainajainen johtuu vain aivoissa tapahtuvista verenkiertohäiriöistä,\nja, sittenkään en voi näin heikkona ollen karistaa itsestäni sen\naiheuttamaa ahdistavaa tunnetta.\n\nLokak. 22 p. -- Kaunis päivä, tuskin pilveäkään näkyy taivaalla, ja\nraitis lounaistuuli kiidättää meitä iloisesti eteenpäin. Jossakin\nlähistöllä on varmasti raivonnut myrsky, koska vieläkin tuntuu\ntavattomia maininkeja, ja laivamme kallistelee niin, että vokkaraaka\nmelkein koskettaa veteen. Tein virkistävän kävelyn edes takaisin\nperäkannella, vaikka tuskin vielä osaan oikein kävellä laivalla,\njoitakin pikkulintuja luullakseni peipposia -- istui purjeköysillä.\n\n4,40 i.p. -- Ollessani tänä aamuna kannella kuulin äkkiä laukauksen\nhytistäni päin, ja alas riennettyäni huomasin olleeni vähällä joutua\nvakavan tapaturman uhriksi. Goring näyttää puhdistaneen revolveriansa\nhytissään tietämättä laisinkaan, että se oli ladattu. Se laukesi,\nja yksi luoti lensi väliseinän lävitse jääden juuri sille kohdalle,\njossa minun pääni oli tavallisesti maatessani. Olen ollut liian\nusein taisteluntuoksinassa suurennellakseni pikku asioita, mutta\nepäilemättä olisin nyt vainaja, jollen olisi sattunut olemaan poissa\nmakuupaikaltani. Goring, mies parka, ei tietänyt minun lähteneen sinä\npäivänä kannelle ja pelästyi sen vuoksi varmaankin kovasti. En ole\nkoskaan nähnyt ketään niin järkytettynä kuin hän oli syöstessään ulos\nhytistään savuava pistooli kädessään ja tavatessaan minut kannelta\ntullessaan. Hän esitti tietysti ihan ylenmäärin anteeksipyyntöjä,\nvaikka minä vain nauroin koko tapaukselle.\n\n11 i.p. -- On tapahtunut onnettomuus, joka on niin odottamaton ja\nniin kauhea, että minun pikku pelastumiseni tänä aamuna hupenee ihan\nmerkityksettömäksi. Rouva Tibbs ja hänen lapsensa ovat hävinneet --\ntäydellisesti ja jäljettömiin kadonneet. Voin tuskin koota ajatuksiani\nniin paljon, että kykenen kertomaan näistä surullisista seikoista. Noin\npuoli kahdeksan aikana syöksyi Tibbs hyttiini hyvin kalpeana ja kysyi,\nolinko nähnyt hänen vaimoaan. Vastasin kieltävästi. Silloin hän juoksi\nhurjaa vauhtia salonkiin ja alkoi hakea edes joitakin jälkiä hänestä.\nMinä seurasin häntä ja koetin turhaan vakuuttaa, että hänen pelkonsa\noli naurettava. Tutkimme laivaa kokonaista puolitoista tuntia näkemättä\npienintäkään merkkiä kadoksissa olevasta naisesta ja lapsesta. Tibbs\nraukka menetti äänensäkin kokonaan huudellessaan vaimonsa nimeä.\nMerimiehetkin, jotka ovat tavallisesti aika tylsiä, tulivat hyvin\nliikutetuiksi nähdessään kapteeninsa harhailevan avopäin ja hiukset\npörröisinä kannella etsien kuumeisen kiihkeästi mitä mahdottomimmista\npaikoista ja palaten heidän luokseen yhä uudelleen säälittävän\nhellittämättömästi. Rouva Tibbs oli viimeksi nähty noin seitsemän\naikana illalla, jolloin hän oli taluttanut Doddyn peräkannelle, jotta\nlapsi olisi saanut hengittää raitista ilmaa ennen nukkumaan menoa.\nSiihen aikaan ei siellä ollut ketään muita kuin ruoriratasta hoiteleva\nmustaihoinen perämies, joka kieltää nähneensä häntä laisinkaan. Koko\nasia on salaperäisyyden verhossa. Minun käsitykseni on se, että rouva\nTibbs on pidellyt lasta reunakaiteen lähellä, jolloin pienokainen\non lähtenyt juoksemaan ja pudonnut mereen. Äiti on koettanut\näkkiliikkeellä siepata hänet kiinni ja joutunut silloin saman kohtalon\nuhriksi. En voi millään muulla tavoin selittää tätä kaksoiskatoamista.\nOn täysin mahdollista, että sellainen murhenäytelmä on voitu esittää\nruoriratasta hoitelevan miehen tietämättä, sillä silloin oli pimeä\nja salongin pystyyn nostetut kattoakkunat varjostavat suurimman osan\nperäkantta. Kuinka asia nyt sitten todellisuudessa lieneekin, on\nse joka tapauksessa kauhea onnettomuus ja on luonut mitä synkimmän\nvarjon koko matkaamme. Perämies on kääntänyt laivan päinvastaiseen\nsuuntaan, mutta luonnollisestikaan ei ole minkäänlaista toivoa\nheidän ylössaamisestaan. Kapteeni makaa hytissään jonkinlaisessa\nhorrostilassa. Sekoitin hänelle voimakkaan annoksen ooppiumia kahvin\njoukkoon, niin että hänen tuskansa on huumaantunut edes muutamiksi\ntunneiksi.\n\nLokak. 23 p. -- Herätessäni minua vaivasi epämääräinen alakuloisuuden\nja onnettomuuden tunne, mutta vasta muutamia minuutteja mietittyäni\nkykenin muistamaan, mitä olimme edellisenä iltana menettäneet. Kannelle\nnoustessani näin kapteeni raukan seisovan ja tuijottavan takanamme\nolevaan rannattomaan vesilakeuteen, joka sisältää kaiken, mikä on\nhänelle rakasta maan päällä. Koetin puhua hänelle, mutta hän kääntyi\näkkiä pois ja alkoi astella kannella pää rintaa vastaan painuneena.\nVielä nytkään, vaikka asia on jo ihan selvä, ei hän voi mennä minkään\nveneen tai irtonaisen purjeen ohitse kurkistamatta sen alle. Hän\nnäyttää kymmentä vuotta vanhemmalta kuin eilisaamuna. Harton on\nhirveän järkytetty! sillä hän oli kiintynyt pikku Doddyyn, ja myöskin\nGoring näyttää surulliselta. Hän on ainakin sulkeutunut hyttiinsä\nkoko päiväksi, ja kun vilahdukselta näin hänet, nojasi hän päätään\nkumpaankin käteensä ikäänkuin vaipuneena alakuloisiin ajatuksiin.\nPelkäänpä, että näin onnetonta matkaseuraa ei ole juuri koskaan ollut\npurjelaivalla. Kuinka järkytetyksi tuleekaan vaimoni kuullessaan meidän\nonnettomuudestamme! Mainingit ovat nyt tasaantuneet ja me kuljemme noin\nkahdeksan solmuvälin nopeudella kaikki purjeet nostettuina ja sopivan\ntuulenhengen puhallellessa. Hyson hoitaa nyt itse asiassa laivan\nohjausta, sillä Tibbsin on mahdotonta sopeutua vakavaan työhön, vaikka\nhän koettaakin parhaansa mukaan pysyä reippaana ja miehekkäänä.\n\nLokak. 24 p. -- Onkohan laiva kirottu? Onko koskaan ollut matkaa,\njoka olisi alkanut niin kauniisti ja muuttunut niin kamalaksi? Tibbs\nampui yöllä päänsä lävitse. Heräsin noin kolmen ajoissa aamulla\nlaukaukseen, hyppäsin paikalla vuoteestani ja riensin kapteenin\nkajuuttaan nähdäkseni, mistä se aiheutui, vaikka sydämessäni olikin\nvirinnyt kauhea aavistus. Niin nopeasti kuin toiminkin, oli Goring\nollut vielä nopeampi, sillä hän oli jo siellä ennen minua kumartuneena\nkapteenin ruumiin ylitse. Näky oli hirveä, sillä kasvot olivat\nkokonaan painuneet sisään, ja pikku huone ihan ui veressä. Pistooli\noli lattialla hänen vieressään siinä asennossa, johon se oli pudonnut\nhänen kädestään. Ilmeisestikin hän on pannut sen suuhunsa, ennenkuin\noli painanut liipasinta. Goring ja minä nostimme hänet varovasti\nylös ja sijoitimme vuoteelle. Miehet olivat kaikki kokoontuneet\nhänen kajuuttaansa, ja kaikki kuusi valkoista miestä olivat kovin\nmurheissaan, sillä he olivat purjehtineet hänen ohjaamallaan aluksella\njo vuosikausia. He olivat synkän näköisiä ja kuiskailivat keskenään, ja\nyksi heistä väitti julkisesti laivaa noidutuksi. Harton auttoi meitä,\nkun kannoimme kapteenin kannelle, jossa käärimme hänet purjekankaaseen.\nKello kaksitoista käänsimme vokkaraa'an taaksepäin ja laskimme hänen\nruumiinsa syvyyteen Goringin lukiessa Englannin kirkon hautajaiskaavan.\nTuuli on vahvistunut, ja me olemme koko päivän kulkeneet ainakin\nkymmenen, jopa kaksikintoista solmuväliä tunnissa. Mitä nopeammin\njoudumme Lissaboniin ja pääsemme pois tästä kirotusta laivasta,\nsitä tyytyväisempi olen. Minusta tuntuu ihan siltä kuin olisimme\npurjehtivassa ruumisarkussa. Eipä tosiaankaan ole kumma, vaikka\nmerimiesraukat ovatkin taikauskoisia, koska minuakin, sivistynyttä\nmiestä, vaivaa epämääräinen ahdistus.\n\nLokak. 25 p. -- Laiva on kulkenut koko päivän hyvää vauhtia. Tunnen\nmieleni välinpitämättömäksi ja alakuloiseksi.\n\nLokak. 26 p. -- Goring, Harton ja minä juttelimme aamulla yhdessä\nkannella. Harton koetti saada Goringilta selvää hänen toimestaan\nja hänen Euroopanmatkansa tarkoituksesta, mutta tuo sekarotuinen\nherrasmies torjui kaikki hänen kysymyksensä eikä selittänyt meille\nmitään. Hän näytti suorastaan vähän loukkaantuneelta Hartonin\nitsepintaisuuden vuoksi ja lähti alas hyttiinsä. Minkähän ihmeen\nvuoksi me kumpikin tunnemme niin suurta mielenkiintoa tuota miestä\nkohtaan! Luullakseni kiihoittaa uteliaisuuttamme hänen silmäänpistävä\nulkomuotonsa ja kaikessa ilmenevä varallisuutensa. Hartonin käsityksen\nmukaan hän on itse asiassa salapoliisi, joka ajaa takaa jotakin\nPortugaliin paennutta rikollista. Tämän omituisen matkustustavan hän\non valinnut, jotta voisi saapua perille huomiota herättämättä ja\niskeä mitään aavistamattoman saaliinsa kimppuun. Luullakseni tämä\notaksuma on jokseenkin kaukaa etsitty, mutta Harton perustaa sen\nerääseen kirjaan, jonka Goring jätti kannelle ja jonka Harton otti\nkäteensä silmäilläkseen sitä. Se on jonkinlainen kokoelmateos ja\nsisältää suuren joukon sanomalehtileikkeleitä. Kaikki nämä leikkeleet\nkäsittelevät Yhdysvalloissa viimeisten kahdenkymmenen vuoden kuluessa\neri aikoina suoritettuja murhia. Erään kummallisen seikan huomasi\nHarton niissä kaikissa, nimittäin sen, että noitten murhain tekijät\nolivat kaikki järjestään onnistuneet välttämään oikeuden käden. Ne\novat Hartonin sanain mukaan ihan erilaisia yksityiskohdissaan mitä\ntulee murhaamistapaan ja uhrin yhteiskunnalliseen asemaan, mutta se on\nkaikilla yhteistä, että murhaaja on yhä kadoksissa, vaikka poliisilla\noli tietystikin täysi syy odottaa hänen nopeasti joutuvan kiinni.\nTämä näkyy tosiaankin tukevan Hartonin käsitystä, vaikka voihan se\nolla pelkkä oikku Goringilta tai -- niinkuin huomautin Hartonille --\nehkäpä hän kerää aineksia teosta varten, jonka on määrä viedä voitto De\nQuincystäkin! Missään tapauksessa ei asia koske meitä.\n\nLokak. 27 ja 28 p. -- Tuulee yhä keskinäisesti, ja me kiidämme\neteenpäin hyvää vauhtia. Kummallista kuinka helposti yksityinen ihminen\nvoi kadota paikaltaan ja hävitä! Tibbsiä tuskin enää mainitaankaan.\nHyson on asettunut hänen kajuuttaansa, ja kaikki luistaa entiseen\ntapaan. Jollei rouva Tibbsin ompelukonetta olisi eräällä sivupöydällä,\nunohtaisimme mahdollisesti kokonaan, että tuota onnetonta perhettä\non koskaan ollut olemassakaan. Laivallamme sattui tänään eräs\nuusikin tapaturma, vaikka se ei ollut onneksi kovin vakava. Muuan\nvalko-ihoisista merimiehistämme oli mennyt alas peräruumaan noutamaan\nerästä pientä köysinippua, ja silloin putosi laskuluukku, jonka hän\noli nostanut paikaltaan, rämähtäen hänen päällensä. Hän pelasti\nhenkensä hypähtämällä syrjään, mutta hänen toinen jalkansa murskaantui\npahasti, eikä hänestä nyt loppumatkalla tule olemaan paljonkaan\nhyötyä. Hän syyttää tapaturmasta neekeritoverinsa huolimattomuutta,\nsillä tämä oli ollut auttamassa häntä laskuluukkua siirrettäessä.\nMutta viimeksimainittu panee kaiken laivan keinumisen viaksi. Mikä nyt\nsyy lieneekin, se vähentää joka tapauksessa yhä meidän harvalukuista\nmiehistöämme. Tämä huonononnen kolaus näkyy masentaneen Hartonia,\nsillä hän on menettänyt tavallisen reippautensa ja hyväntuulisuutensa.\nGoring on ainoa, joka säilyttää hilpeytensä. Näen hänen yhä vain\ntyöskentelevän karttansa ääressä hytissään. Hänen meriasiain\ntuntemuksensa olisi varmasti hyödyksi meille, jos Hysonille jotakin\ntapahtuisi -- minkä Jumala estäköön.\n\nLokak. 29 ja 30 p. -- Keinumme yhä eteenpäin virkeän tuulen\npuhallellessa. Kaikki on rauhallista, eikä mikään anna\nmuistiinpanemisen aihetta.\n\nLokak. 31 p. -- Heikot keuhkoni yhdessä matkan järkyttäväin tapausten\nkanssa ovat niin rasittaneet hermostoani, että kaikkein mitättöminkin\nseikka koskee minuun. Tuskin voin uskoa olevani sama mies, joka\nsitoi ulomman lonkkavaltimon, mikä leikkaus vaatii mitä tarkinta\ntäsmällisyyttä, vinhassa kivääritulessa Antietamin luona. Olen\nhermostunut kuin lapsi. Makasin puolihorroksissa viime yönä noin kahden\naikoina keskimmäisen vartiovuoron puolivälissä ja koetin turhaan vaipua\nvirkistävään uneen. Hytissäni ei palanut laisinkaan valoa. Ainoastaan\nyksinäinen kuunsäde virtasi sisään pikku akkunasta ja loi hopeisen,\nvälkehtivän valokehän oveen. Katselin maatessani tätä kehää ja huomasin\nsen vähitellen muuttuvan hämärämmäksi ääriviivoiltaan sitä mukaa kuin\ntajuntani heikkeni. Silloin heräsin äkkiä täydellisesti nähdessäni\npienen mustan esineen keskellä tuota kirkasta kehää. Makasin paikallani\nja tuijotin siihen melkeinpä henkeäni vetämättä. Vähitellen se kasvoi\nja selveni, ja silloin huomasin, että se oli ihmiskäsi, joka oli\nvarovasti pistetty sisään puoliavoimen oven raosta -- käsi, jossa ei\nollut sormia, niinkuin totesin kauhusta väristen. Ovi työntyi varovasti\ntaaksepäin, ja Goringin pää seurasi hänen kättään. Se ilmestyi keskelle\nkuunvaloympyrää, ja sitä ikäänkuin ympäröi aavemainen hämärä kehä, jota\nvastaan hänen piirteensä erottuivat selvästi. Minusta tuntui, etten\nollut koskaan nähnyt niin tavattoman pirullista ja säälimätöntä ilmettä\nihmiskasvoilla. Hänen silmänsä olivat laajentuneet ja välkkyvät,\nhänen huulensa olivat kohollaan, niin että valkoiset torahampaat\nnäkyivät, ja hänen suora musta tukkansa oli pystyssä hänen matalan\notsansa yläpuolella ikäänkuin kobrakäärmeen huppu. Tuo äkillinen ja\näänetön ilmestyminen teki minuun sellaisen vaikutuksen, että kavahdin\nistumaan vuoteessani joka jäsen vavisten ja ojensin käteni revolveria\nkohti. Häpesin sydämestäni hätäisyyttäni, kun hän selitti syyn\nsisääntunkeutumiseensa heti mitä kohteliaimmalla tavalla. Häntä oli\nvaivannut hammassärky, mies parkaa, ja hän oli tullut pyytämään vähän\nunilääkettä, koska tiesi minulla olevan lääkelaatikon mukanani. Mitä\ntaas tuli siihen, että hänen ulkomuotonsa näytti minusta niin synkältä,\nei hän voi koskaan olla kaunis, ja kun ajattelen hermostunutta ja\njännittynyttä tilaani ja kuun levottoman valon tekemää vaikutusta,\non helppo ymmärtää, kuinka kauhun tunne vahvistui mielessäni. Annoin\nhänelle kaksikymmentä pisaraa ooppiumia, ja hän lähti taas pois\nkiitellen moneen kertaan. Tuskin osaan kuvailla, kuinka kovasti tämä\nmitätön seikka järkytti minua. Olen koko päivän tuntenut itseni hyvin\nmasentuneeksi.\n\nTässä puuttuu viikon ajalta selostus matkaltamme, sillä mitään\ntärkeämpää ei ole sillä välin tapahtunut ja minun muistelmani\nsisältävät niiltä päiviltä vain muutamia siruja mitätöntä juttelua.\n\nMarrask. 7 p. -- Harton ja minä istuimme koko aamun peräkannella, sillä\nilma alkaa muuttua hyvin lämpimäksi meidän päästessämme eteläisemmille\nleveysasteille. Arviomme mukaan olemme nyt kulkeneet kaksi kolmannesta\nmatkastamme. Kuinka iloisia me olemmekaan, sitten kun saamme nähdä\nTajon vehreät äyräät ja pääsemme pois tästä onnettomasta laivasta\nikipäiviksi! Koetin huvittaa Hartonia tänään ja kuluttaa aikaa\nkertomalla hänelle joitakin kokemuksiani aikaisemmilta vuosilta.\nMuun muassa mainitsin hänelle, kuinka sain haltuuni mustan kiven ja\nlopuksi kaivoin vanhan metsästystakkini sivutaskusta tuon puheenaolleen\nesineen. Me kumarruimme yhdessä sitä katsomaan, ja minä näytin hänelle\nsen pinnassa olevia omituisia uurteita. Silloin huomasimme jonkin\nvarjon lankeavan itsemme ja auringon väliin, ja kääntyessäni sitä\nkatsomaan näin Goringin seisovan takanamme tuijottaen olkamme ylitse\ntuohon kiveen. Jostakin syystä hän oli tavattoman järkytetty, vaikka\nhän ilmeisestikin koetti hillitä itseään ja salata liikutustaan. Hän\nosoitti kerran pari minun muistoesinettäni lyhyellä peukalollaan,\nennenkuin pääsi sen verran tunteittensa herraksi, että kykeni\nkysymään mikä se oli ja kuinka olin saanut sen, minkä kysymyksen\nhän esitti niin tylyllä tavalla, että olisin loukkaantunut, jollen\nolisi tietänyt miestä eriskummaiseksi. Kerroin hänelle koko jutun\nsamoin kuin Hartonillekin. Hän kuunteli erikoisen jännittyneenä ja\nkysyi sitten, oliko minulla aavistustakaan siitä, mikä tuo kivi oli.\nVastasin kieltävästi, mutta sanoin sitä arvellun meteoriksi. Hän kysyi\nminulta, olinko koskaan koettanut sen vaikutusta neekeriin. Vastasin\nsiihenkin kieltävästi. \"Tulkaahan\", virkkoi hän, \"menkäämme katsomaan,\nmitä ruoriratasta hoiteleva musta ystävämme siitä ajattelee.\" Hän\notti kiven käteensä, meni merimiehen luokse, ja molemmat tutkivat\nsitä tarkkaavasti. Näin miehen elehtivän ja nyökkäilevän kiihtyneenä\npäätään ikäänkuin väittäen ja vakuuttaen jotakin, samalla kuin hänen\nkasvonsa ilmaisivat tavatonta hämmästystä, johon minun käsittääkseni\nsekaantui jonkinlaista kunnioitustakin. Sitten Goring tuli meidän\nluoksemme kannen ylitse pitäen kiveä yhä kädessään. \"Hän sanoo,\nettä se on arvoton ja hyödytön kapine\", virkkoi hän, \"eikä kelpaa\nmuuhun kuin mereen viskattavaksi\", ja hän kohotti kätensä ja olisi\nvarmasti heittänyt minun muistokapineeni menemään, jollei musta\nmerimies olisi rynnännyt hänen takaansa esille ja tarttunut hänen\nranteeseensa. Huomatessaan olevansa kiinni pudotti Goring kiven ja\nkääntyi poispäin esittäen hyvin vaivaisen anteeksipyynnön välttääkseen\nminun vihaisia moitteitani siitä, että oli rikkonut annetun lupauksen.\nNeekeri otti kiven lattialta ja ojensi sen minulle syvään kumartaen\nja osoittaen kaikilla tavoin kunnioitustaan. Koko juttu on ihan\nkäsittämätön. Alan ehdottomasti tulla siihen käsitykseen, että Goring\non mielipuoli tai ainakin hyvin lähellä sellaista. Kun vertaan kiven\nmerimieheen tekemää vaikutusta siihen kunnioitukseen, jota Marthalle\nosoitettiin uudisviljelyksillä, sekä Goringin hämmästykseen hänen\nensiksi nähdessään sen, en voi tulla muuhun käsitykseen kuin että\nolen tosiaankin saanut haltuuni jonkin tehokkaan taikakalun, jolla on\nihmeellinen voima koko mustaan rotuun. Minun ei pidä uskoa sitä enää\nkoskaan Goringin käsiin.\n\nMarrask. 8 ja 9 p. -- Kuinka suuremmoinen ilma nyt onkaan!\nLukuunottamatta yhtä pikku myrskyä on ilma koko matkan ajan pysynyt\nvireän tuulisena. Näinä kahtena päivänä on matkamme edistynyt\nkaikkein parhaiten. On hauskaa katsella, kuinka kuohut pirskahtelevat\nkeulalaitaamme vastaan aluksen halkoessa aaltoja. Aurinko paistaa\nvaahdon lävitse ja taittaa sen moniksi pikku sateenkaariksi --\n\"päivänrakeiksi\" niinkuin merimiehet niitä nimittävät. Seisoin tänään\nmuutamia tunteja keulakannella auringonsäteitten muodostamassa kehässä\nkatsellen niitten leikkiä kuohuilla. Perämies on nähtävästikin\nkertonut toisille mustille minun ihmeellisestä kivestäni, sillä\nhe kohtelevat minua kaikki tavattoman kunnioittavasti. Puheen\nollessa valo-ilmiöistä voin mainita, että näimme eilisiltana hyvin\nomituisen ilmiön, jonka Hyson näytti minulle. Se oli kolmikulmaisen,\nääriviivoiltaan hyvin selväpiirteisen esineen heijastuminen korkealle\npohjoista taivasta vastaan. Hän selitti, että se on ihan samanlainen\nkuin Teneriffan huippu kaukaa nähtynä -- mutta tuo huippuhan oli\nsillä hetkellä vähintään viidensadan meripenikulman päässä meistä\netelään. Mahdollisesti se oli vain pilvi tai jokin niistä omituisista\nheijastusilmiöistä, joista olen paljon lukenut. Ilma on hyvin lämmin.\nEnsimmäinen perämies sanoi, ettei hän ole koskaan matkustanut\ntällaisessa kuumuudessa näillä leveysasteilla. Pelasin shakkia illalla\nHartonin kanssa.\n\nMarrask. 10 p. -- Ilma muuttui yhä lämpimämmäksi. Muutamia maalta\nlähteneitä lintuja lensi tänään istumaan meidän köysistöömme,\nvaikka olemmekin vielä aika kaukana matkamme päämäärästä. Helle on\nniin ankara, että olemme liian laiskoja tekemään mitään muuta kuin\nlojumaan kannella piippua poltellen. Goring tuli tänään luokseni ja\nkyseli minulta tarkemmin kivestäni, mutta minä vastasin hänelle hyvin\nlyhyesti, sillä en ole vielä antanut hänelle täysin anteeksi sitä\nkylmäkiskoista tapaa, jolla hän koetti anastaa sen minulta.\n\nMarrask. 11 ja 12 p. Kiidämme yhä hyvää vauhtia eteenpäin. Minulla ei\nole ollut aavistustakaan siitä, että Portugalin lähistöllä on näin\nkuuma, mutta maihin päästyämme tuntuu varmaankin viileämmältä. Hysonkin\non ihmeissään tästä, ja samoin kaikki merimiehet.\n\nMarrask. 13 p. -- On tapahtunut mitä kummallisin seikka, niin\nihmeellinen, että sitä on melkein mahdoton selittää. Joko on Hyson\nsotkenut asioita käsittämättömästi tai sitten on jokin magneettinen\nvoima häirinnyt meidän laitteitamme. Juuri päivän koittaessa huusi\nkeulakannen vahti kuulleensa edestäpäin tyrskyjen kohinaa, ja Hyson\nluuli näkevänsä epämääräistä maan siintoa. Laiva käännettiin siihen\nsuuntaan, ja vaikka ei mitään valoja näkynyt, ei kukaan meistä epäillyt\nsitä, että olimme saapuneet Portugalin rantaan vähän aikaisemmin\nkuin olimme otaksuneet. Kuinka hämmästyimmekään sitä näkyä, joka\naukeni eteemme päivän valjetessa! Niin kauas kuin voimme nähdä levisi\nkumpaankin suuntaan vain pitkä tyrskyjono, jossa korkeat vihreät aallot\nvyöryivät maata vastaan pirstoutuen savupilveksi. Mutta mitä olikaan\nnäitten kuohujen takana! Ei Portugalin rannalle ominaisia vihreitä\näyräitä tai korkeita kallioita, vaan suuri hiekka-aavikko, joka\nulottui loppumattomiin yhtyen kaukana pilvijonoon. Minne katsoikaan,\noikeaan tai vasempaan, ei näkynyt mitään muuta kuin keltaista hiekkaa,\njoka oli toisin paikoin kokoontunut kummallisiksi kukkuloiksi, jopa\nmuutamain satain metrienkin korkuisiksi, toisin paikoin se taas\nlevisi niin tasaisina kenttinä kuin olisi siinä ollut biljaardipöytä.\nHarton ja minä, jotka olimme tulleet yhdessä kannelle, katselimme\ntoinen toistamme hämmästyneinä, ja Harton purskahti nauruun. Hyson\non tavattoman masentunut tapauksesta ja väittää jonkun sormielleen\nkellolaitteita. Epäilemättä tämä on Afrikan mannermaata, ja varmasti\nnäimme Teneriffan huipun joitakin päiviä sitten taivaanrannalla, eikä\nse ollutkaan mikään heijastus. Silloin kun näimme maalta lentäneet\nlinnut, kuljimme varmasti Kanarian saarten ohitse. Jos jatkoimme\nmatkaamme samaan suuntaan, olemme nyt Cape Blancon pohjoispuolella\nlähellä sitä tutkimatonta seutua, joka reunustaa suurta Saharaa. Mitään\nmuuta emme voi tehdä kuin tarkistaa kellolaitteemme mikäli se on\nmahdollista ja lähteä uudelleen alkuperäistä matkamme päämäärää kohti.\n\nKlo 8.30 i.p. -- Olemme odotelleet koko päivän tyvenessä. Olemme nyt\nnoin puolentoista meripenikulman päässä rannasta. Hyson on tutkinut\nkaikki laitteet, mutta ei voi huomata minkäänlaista syytä niiden\nkummalliseen hairaantumiseen.\n\nTähän päättyy yksityinen matkapäiväkirjani, ja minun täytyy\nselostaa loppuvaiheet muistini avulla. Ei juuri ole mahdollista,\nettä voisin erehtyä sellaisten seikkain suhteen, jotka ovat niin\nsyöpyneet muistiini. Sinä samana yönä puhkesi myrsky, joka oli niin\nkauan tehnyt tuloaan, ja minä sain huomata, mihin kaikki ne pikku\nseikat viittasivat, jotka olen maininnut niin tarkoituksettomasti.\nKuinka sokea ja hullu olinkaan ollut, kun en ollut sitä aikaisemmin\nymmärtänyt! Kerron kaikki seuraavat tapaukset niin tarkoin kuin suinkin.\n\nOlin mennyt hyttiini noin puoli kahdentoista aikana ja hommailin\njuuri nukkumaanmenoa, kun ovelleni kolkutettiin. Avatessani sen näin\nGoringin pienen mustan palveluspojan, joka sanoi minulle, että hänen\nisäntänsä haluaisi puhella vähän kanssani kannella. Minua kummastutti\naika lailla se, että hän tahtoi tavata minua niin myöhään, mutta\nnousin kuitenkin empimättä ylös kannelle. Tuskin olin laskenut jalkani\nperäkannelle, ennenkuin joku tarttui minuun takaa, kiskaisi minut\nselälleni ja sitaisi nenäliinan suuni päälle. Ponnistelin vastaan niin\nkovasti kuin suinkin jaksoin, mutta pitkä köysi kietaistiin nopeasti\nja lujasti ympärilleni, ja niin huomasin olevani sidottu erään veneen\nnostokurkeen täysin kykenemättömänä tekemään tai sanomaan mitään,\nsamalla kuin kurkkuani vastaan painettu veitsenkärki varoitti minua\nponnistelemasta vastaan sen enemmän. Yö oli niin pimeä, etten ollut\ntähän mennessä voinut tuntea, kutka olivat kimppuuni hyökänneet, mutta\nkun silmäni tottuivat pimeyteen ja kuu pääsi näkyviin pilvien takaa,\nhuomasin että ympärilläni seisoivat molemmat mustaihoiset merimiehet,\nneekerikokki ja matkatoverini Goring. Sitäpaitsi oli vielä eräs mies\nkyyristyneenä jalkapäässäni, mutta hän oli varjossa, enkä voinut\ntuntea häntä. Kaikki tapahtui niin äkkiä, että tuskin oli voinut\nminuuttiakaan siitä kulua, kun olin noussut portaat ylös, siihen, kun\nmakasin mihinkään kykenemättömänä ja suu tukittuna. Se kävi niin äkkiä,\nettä tuskin jaksoin uskoa sitä todeksi tai käsittää mitä se oikein\nmerkitsi. Kuulin ympärilläni seisovain puhelevan toisilleen lyhyin\nja kähein kuiskauksin, ja jokin vaisto sanoi minulle, että henkeni\noli tuon väittelyn aiheena. Goring puhui käskevästi ja vihaisesti --\ntoiset itsepäisesti ja kaikki yht'aikaa ikäänkuin niskuroiden hänen\nmääräyksiään vastaan. Sitten he lähtivät kaikki yhtenä ryhmänä kannen\ntoiselle reunalle, josta erotin yhä heidän kuiskauksensa, vaikka he\npeittyivätkin näkyvistäni salongin katto-ikkunain taakse.\n\nKaiken aikaa saatoin kuulla ihan selvästi, kuinka vahdit juttelivat\nja nauroivat laivan toisessa päässä keulakannella ja näin heidän\nseisovan yhteen ryhmään kokoontuneina aavistamatta vähääkään mitä\nmustia puuhia oli tekeillä kolmenkymmenen metrin päässä heistä. Oi,\njospa olisin voinut lausua heille yhdenkään varoituksen sanan, vaikkapa\nsitten olisin henkeni siinä menettänyt! Mutta se oli mahdotonta. Kuu\npaistoi aina hetken kerrallaan repaleisten pilvien takaa, ja minä voin\nerottaa hyrskyjen hopeahohteen ja niiden takana laajan kammottavan\nerämaan kummallisine hiekkakumpuineen. Vilkaistessani alas näin, että\nse mies, joka oli kyyröttänyt kannella, oli yhä siinä, ja kun juuri\nsilloin kuu pääsi hetkiseksi näkyviin pilvien raosta, tunsin myöskin\nhänen ylöspäin kääntyneet kasvonsa. Laupias taivas! Vielä nytkin, kun\nsiitä on kulunut aikaa enemmän kuin kaksitoista vuotta, vapisee käteni\nkirjoittaessani. Vääristyneistä piirteistä huolimatta tunsin Hartonin\nkasvot, tuon hilpeän nuorukaisen, matkatoverini. Ei tarvittu suinkaan\nlääkärin silmää huomaamaan, että hän oli kuollut, sillä kaulan ympäri\nkietaistu liina ja suukapula ilmaisivat, millä äänettömällä tavalla nuo\npaholaiset olivat tehneet työnsä. Kuin salaman välähdyksessä käsitin\nnyt kuinka oli selitettävä kaikki matkan tapaukset, kun tuijotin Harton\nraukan ruumiiseen. Paljon oli pimeää ja ratkaisematonta, mutta joka\ntapauksessa minulla oli hämärä yleiskäsitys todellisesta asiaintilasta.\n\nKuulin tulitikkua raapaistavan salonginakkunain toisella puolella, ja\nsilloin näin Goringin pitkän ja laihan vartalon reunakaiteen luona\nsekä huomasin hänen pitävän käsissään lyhtyä. Hän laski sen hetkiseksi\nalemmaksi laivan reunan ylitse, ja sanomattomaksi hämmästyksekseni\nnäin silmänräpäyksessä rannalta hiekkakumpujen välistä vastaukseksi\nvälähtävän toisen valon, joka syttyi ja sammui niin äkkiä, etten olisi\nmitenkään voinut huomata sitä, ellen olisi seurannut Goringin katseen\nsuuntaa. Taas hän välähdytti lyhtyä, johon näkyi uudelleen vastaus\nrannalta. Sitten hän laskeutui alas reunakaiteelta ja luiskahti samalla\nsellaisella kolinalla, että sydämeni sykähti ilosta, kun ajattelin,\nettä vahdin huomio kohdistuisi hänen hommiinsa. Se oli turha toivo.\nYö oli tyyni ja laiva ihan paikallaan, joten laivamiehillä ei ollut\nminkäänlaisia velvollisuuksia pysyä valveillaan. Hyson, joka oli\nTibbsin kuoleman jälkeen hoitanut heidän kummankin vahtivuorot, oli\nmennyt alas levähtämään, ja puosu, jonka oli määrä olla vahtivuorolla\nhänen jälkeensä, seisoi kahden muun miehen kanssa keulamaston juurella.\nVoimattomana ja mykkänä, nuorat lihaani asti kiristettyinä ja kuollut\nmies jaloissani odotin, mikä olisi tämän murhenäytelmän seuraava näytös.\n\nKannen toisella reunalla ilmestyivät nyt näkyviin nuo neljä heittiötä.\nKokki oli varustettu jonkinlaisella leikkuuveitsellä, toisilla oli\nveitset ja Goringilla revolveri. He nojasivat kaikki reunakaidetta\nvasten ja katselivat merelle päin ikäänkuin jotakin odottaen. Näin\nyhden heistä tarttuvan naapurinsa käsivarteen, ikäänkuin osoittaakseen\njotakin, ja koettaessani katsoa samaan suuntaan näin jonkin suuren\ntumman hahmon lähestyvän laivaamme. Kun se tuli selvemmin näkyviin\npimeästä, huomasin sen suureksi kanootiksi, joka oli täynnä miehiä\nja liikkui eteenpäin vähintään kymmenen airoparin voimalla. Kun se\npääsi aluksemme peräkeulan viereen, huomasi sen vahtikin ja riensi\nkovasti huutaen keulasta perään päin. Mutta se oli jo liian myöhäistä.\nJoukko jättiläiskokoisia neekereitä kapusi perähangan puolelta ylös ja\npyyhkäisi Goringin johdolla vastustamattomana virtana yli koko kannen.\nKaikki vastarinta masennettiin silmänräpäyksessä, aseettomat vahdit\nnujerrettiin ja sidottiin, nukkujat laahattiin pois makuupaikoiltaan\nja köytettiin samalla tavoin. Hyson koetti puolustaa kajuuttaansa\njohtavaa kapeaa käytävää, ja minä kuulin sieltä kovan rymäkän ja\nsitten hänen avunhuutonsa. Mutta ketään auttajaa ei tullut, ja hänet\nlaahattiin peräkannelle veren virratessa syvästä haavasta hänen\notsassaan. Hänen suunsa tukittiin samoin kuin toisiltakin, ja sitten\nneekerit neuvottelivat meidän kohtalostamme. Näin _Marie Celesten_\nmustain merimiesten viittaavan minuun päin ja väittävän sellaista, jota\nheidän heimolaisensa kuuntelivat hämmästyneinä ja epäluuloisina. Sitten\ntuli yksi heistä minun luokseni, työnsi kätensä taskuuni, otti sieltä\nmustan kiveni ja piti sitä koholla. Sen jälkeen hän ojensi sen toiselle\nmiehelle, joka näytti olevan päällikkö. Tämä tutki sitä niin tarkoin\nkuin se suinkin oli mahdollista hämärässä, mutisi jotakin ja antoi\nsen vieressään seisovalle soturille, joka myöskin tarkasteli sitä,\npani sen kulkemaan edelleen, kunnes se oli siirtynyt kädestä toiseen\nympäri koko piirin. Sitten vaihtoi päällikkö Goringin kanssa joitakin\nsanoja alkuasukaskielellä, minkä jälkeen tuo sekarotuinen puhutteli\nminua englanninkielellä. Vielä tälläkin hetkellä muistan ihan tarkoin\nsen näyn, laivan korkeat mastot kuun valaistessa niitä, hopeoidessa\nraakapuita ja saattaessa taklauksen verkon selväpiirteiseksi,\nkeihäisiinsä nojailevat synkät soturit, jalkapäässäni makaavan\nvainajan, rivin kalpeakasvoisia vankeja, ja edessäni tuon innoittavan\nsekarotuisen, joka hienoine vaatteineen ja puhtaine kauluksineen oli\noutona vastakohtana tovereilleen.\n\n\"Te voitte todistaa\", sanoi hän mitä lempeimmällä äänellä, \"että minä\nen suinkaan ole koettanut säästää henkeänne. Jos minusta riippuisi,\njoutuisitte pian kuoleman omaksi, niinkuin nämä toiset pian joutuva;.\nMinulla ei ole teitä eikä heitä kohtaan minkäänlaista henkilökohtaista\nkaunaa, mutta olen omistanut elämäni valkoisen rodun tuhoamiselle,\nja te olette ensimmäinen, joka koskaan minun valtaani jouduttuaan\non pelastunut. Tuota mustaa kiveä voitte kiittää hengestänne. Nämä\nmiesraukat kunnioittavat sitä, ja onpa heillä syytäkin siihen, jos\nse tosiaankin on se miksi he sitä otaksuvat. Jos meidän rantaan\npäästyämme käy ilmi, että he ovat erehtyneet sekä että kivi muodoltaan\nja aineeltaan on vain sattumalta samanlainen kuin se, joksi he sitä\notaksuvat, ei mikään voi pelastaa henkeänne. Siihen mennessä tulemme\nkohtelemaan teitä hyvin, ja teillä on täysi oikeus ottaa mukaanne ne\ntavaranne, jotka haluatte.\" Tämän jälkeen hän viittasi kädellään,\nja kaksi neekeriä irroitti minut siteistäni, ottamatta kuitenkaan\nsuukapulaa pois. Minut vietiin alas kajuuttaan, jossa panin taskuihini\njoitakin arvoesineitä, taskukompassini ja matkapäiväkirjani. Sitten\nhe sysäsivät minut laidan ylitse pieneen veneeseen, joka oli isomman\nvieressä, vartijani tulivat perässäni ja lykäten veneen liikkeelle\nalkoivat soutaa rantaa kohti. Olimme päässeet noin sata metriä\nlaivasta, kun perämies kohotti kätensä ja soutajat pysähtyivät\nhetkiseksi kuuntelemaan. Sitten kuulin yön hiljaisuudessa jonkinlaisen\nalakuloisen valittavan äänen ja sen jälkeen peräkkäisiä loiskahduksia.\nMitään muuta en tiedä laivatoveriraukkojeni kohtalosta. Melkein heti\nmeidän jäljessämme lähti suuri kanootti liikkeelle, ja niin jätettiin\nlaivamme ajelehtimaan ilman yhtäkään ihmistä -- surullisena ja\naavemaisena. Neekerit eivät ottaneet siitä mitään. Koko tuo pirullinen\ntoimitus suoritettiin niin juhlallisesti ja hillitysti, kuin olisi\nkysymys ollut uskonnollisista juhlamenoista. Ensimmäinen harmaa\npäivänkajastus näkyi idässä, kun me soudimme rantatyrskyjen lävitse\nmaihin. Neekereistä jäi puolisen tusinaa kanootteja vartioimaan,\ntoiset lähtivät taivaltamaan hiekkakumpujen lomitse taluttaen\nminua keskellään, vaikkakin hyvin kohteliaasti ja kunnioittavasti.\nKäveleminen oli vaikeaa, sillä me vajosimme nilkkojamme myöten\njoka askeleella irtonaiseen juoksuhiekkaan, ja minä olin lopen\nnäännyksissä meidän päästessämme alkuasukaskylään tai paremminkin\nkauppalaan, siliä se oli verrattain laaja alueeltaan. Talot olivat\nrakenteeltaan kartiomaisia, aika lailla mehiläiskekojen näköisiä. Ne\noli kyhätty puserretusta meriruohosta, jonka päälle oli silattu karkeaa\nmuurisavea, sillä minkäänlaista puunkappaletta tai kiveä ei näkynyt\nrannalla eikä missään muuallakaan monen sadan meripenikulman päässä.\nMeidän saapuessamme kylään tuli vastaamme suunnaton joukko molempiin\nsukupuoliin kuuluvia neekereitä, jotka löivät rumpujaan, hoilasivat\nja kirkuivat. Minut nähdessään he rupesivat kirkumaan kaksin verroin\näänekkäämmin ja muuttuivat uhkaaviksi käytökseltään, mistä kuitenkin\ntuli loppu silmänräpäyksessä, kun saattajani lausuivat pari sanaa.\nHämmästyksen kohina seurasi äskeisiä sotahuutoja ja kiljuntaa, ja\ntuo tiheä ihmisjoukko lähti vaeltamaan kylän leveää keskikatua, minä\nsaattajoineni heidän keskellään.\n\nTähänastinen selostukseni on varmaankin tuntunut niin kummalliselta,\nettä epäilyksiä on herännyt niiden mielessä, jotka eivät tunne minua,\nmutta vasta se, mitä nyt aion kertoa, sai oman lankoni loukkaamaan\nminua epäluottamuksellaan. Mainitsen tapauksesta vain kaikkein\nyksinkertaisimmalla tavalla ja toivon, että sattuma ja aika osoittavat\nkaiken todeksi. Keskellä tätä pääkatua oli laaja rakennus, joka oli\nrakennettu samalla alkuperäisellä tavalla kuin muutkin, mutta oli\npaljon niitä korkeampi. Sen ympärille oli joka puolelle pystytetty\nkauniisti kiilloitettuja ebenpuupylväitä, ovenkehyksinä oli kaksi\nnorsun torahammasta, jotka oli upotettu maahan oven kahta puolta ja\nyhtyivät sen päällä, ja itse aukkoa peitti sikäläisestä runsaasti\nkullalla kirjaillusta kankaasta valmistettu verho. Me lähdimme tätä\nvaltavan näköistä rakennusta kohti, mutta kun pääsimme paaluaidan\naukolle, pysähtyi suurin osa joukosta ja kyykistyi maahan istumaan,\nkun taas minut vietiin sisäpuolelle muutamain heimon päällikköjen ja\nvanhimpain joukossa Goringin seuratessa meitä ja suorastaan ohjatessa\nkoko puuhaa. Kun saavuimme temppeliä sulkevan oven eteen -- sillä\ntemppeli se selvästikin oli -- otettiin hattuni ja kenkäni pois, ja\nsitten minut vietiin sisään kunnianarvoisan vanhan neekerin astellessa\nedellä kantaen minun mustaa kiveäni, joka oli otettu taskustani.\nRakennukseen tuli valoa vain muutamista pitkistä katossa olevista\nraoista, joista troopillinen aurinko paahtoi sisään luoden leveitä\nkultaristikoita savilattialle pimeyden keskelle.\n\nTemppeli teki sisäpuolelta vieläkin suuremman vaikutuksen kuin sen\nulkomuodosta olisi saattanut arvata. Seinillä riippui afrikkalaisia\nverhoja, näkinkenkiä ja muita koristuksia, mutta muuten ei siellä\nollut mitään, lukuunottamatta yhtä ainoaa esinettä, joka sijaitsi\nkeskellä lattiaa. Se oli hyvin suuri neekeri, jota aluksi luulin\njoksikin todelliseksi jättiläiskokoiseksi kuninkaaksi tai ylhäiseksi\npapiksi, mutta mennessäni lähemmäksi sitä saatoin siitä heijastuvasta\nvalosta päätellä, että se oli pikimustasta kivestä ihailtavan etevästi\nveistetty kuvapatsas. Minut vietiin epäjumalankuvan luokse -- sillä\nsellainen se näytti olevan, ja kun tarkastelin sitä lähemmin, huomasin,\nettä siltä oli toinen korva kokonaan poissa, vaikka se kaikissa muissa\nsuhteissa olikin täydellinen. Se harmaatukkainen neekeri, jolla\noli kädessään minun muistoesineeni, nousi seisomaan jakkaralle ja\nkurkotti kätensä sovitellen Marthan lahjoittamaa kiveä muistopatsaan\npään lohjenneelle kohdalle. Ei ollut epäilystäkään siitä, ettei minun\nkiveni olisi ennen ollut osa tuosta kuvapatsaasta. Osat liittyivät\ntoisiinsa niin täsmällisesti, että kun neekerivanhus otti kätensä pois,\npysyi korva paikallaan joitakin silmänräpäyksiä, ennenkuin se putosi\nhänen avonaiseen kouraansa. Ympärilläni seisovat heittäytyivät tämän\nnähdessään maahan huudahtaen kunnioituksesta jolla välin ulkopuolella\nodottava kansanjoukko, jolle tulos ilmoitettiin, päästi ilmoille hurjan\nkiljunnan ja alkoi takoa rumpujaan.\n\nSilmänräpäyksessä huomasin muuttuneeni vangista puolijumalaksi. Minut\nsaatettiin riemukulkueessa kaupungin lävitse ihmisten tungeskellessa\nlähemmäksi saadakseen koskettaa vaatteitani tai ottaakseen maasta\nsitä pölyä, jota minun jalkani oli tallannut. Eräs suurimmista\nmajoista jätettiin minun käytettäväkseni ja minulle tarjottiin kaikkia\nmahdollisia alkuasukkaitten herkkuja. Mutta sittenkin minusta tuntui,\netten ollut vapaa, sillä muutamia keihäsmiehiä sijoitettiin vartijoiksi\nmajani oviaukolle. Koko päivän pohdin vain pakomahdollisuuksia, mutta\nkaikki keinot tuntuivat mahdottomilta. Toisella puolen oli suuri\nhedelmätön erämaa, joka ulottui Timbuctoohon asti, toisella puolen\ntaas meri, jossa ei laisinkaan näkynyt aluksia. Mitä enemmän harkitsin\ntätä asiaa sitä toivottomammalta se minusta näytti. En aavistanutkaan,\nkuinka lähellä olin sen ratkaisua.\n\nOli tullut yö ja neekerien hälinä oli vähitellen vaimennut.\nMakasin nahkavuoteella, joka oli järjestetty minulle, ja tuumin\nyhä tulevaisuuttani, kun Goring pujahti salaa majaani. Ensimmäinen\najatukseni oli, että hän oli tullut täydentämään murhaajan\nuhritehtäväänsä ja lopettamaan minun, _Marie Celesten_ viimeisen\nelossaolevan matkustajan päivät. Hypähdin seisomaan ja päätin puolustaa\nitseäni loppuun asti. Hän hymyili nähdessään minun yritykseni ja\nviittasi minua palaamaan taas vuoteelleni istahtaen itse sen toiseen\npäähän.\n\n\"Mitä te ajattelette minusta?\" kysyi hän ihmeekseni keskustelun\nalkajaisiksi.\n\n\"Mitäkö ajattelen teistä!\" melkein huudahdin. \"Te olette mielestäni\nturmeltunein ja luonnottomin hylkiö, joka koskaan on tahrannut maata.\nJos olisimme kauempana näistä teidän mustista piruistanne, niin\nkuristaisin teidät omin käsin!\"\n\n\"Älkää puhuko niin kovaa\", virkkoi hän näyttämättä vähimmässäkään\nmäärin suuttuneelta. \"En mitenkään soisi keskustelumme päättyvän\ntähän. Vai kuristaisitte te minut tosiaankin!\" jatkoi hän hymyillen\nhuvitettuna. \"Taidan sitten palkitakin pahan hyvällä, sillä olen tullut\nauttamaan teitä pakoon!\"\n\n\"Tekö!\" huohotin epäluuloisena.\n\n\"Juuri niin\", jatkoi hän. \"Mutta ei se tuota minulle mitenkään\nkunniaa. Olen täysin johdonmukainen. Ei mikään estä minua olemasta\nihan avomielinen teitä kohtaan. Toivoisin saavani olla näitten\nmiesten kuningas -- se ei tosiaankaan ole kovin korkealle tähtäävä\nkunnianhimo, mutta muistattehan, mitä Caesar arveli siitä, että sai\nolla ensimmäisenä miehenä eräässä gallialaisessa kylässä. No niin,\ntämä teidän onneton kivenne ei ole ainoastaan pelastanut henkeänne,\nvaan myöskin kääntänyt kokonaan näitten alkuasukkaitten pään, joten\nhe luulevat teidän tulleen alas taivaasta, ja minun vaikutukseni\non mennyttä, niin kauan kuin te olette tielläni. Sen vuoksi aion\nauttaa teitä pakoon, koska en voi teitä tappaa\" -- tämän hän sanoi\nmitä luonnollisimmalla ja imelimmällä äänellä, ikäänkuin sellaisen\ntoivominen olisi ollut kerrassaan jokapäiväistä.\n\n\"Teidän tekisi hirveästi mielenne kysyä minulta muutamia seikkoja\",\njatkoi hän oltuaan vähän aikaa vaiti, \"mutta olette liian ylpeä\nsiihen. No niin, minä kerron teille vähäsen, koska soisin teidän\nvalkoisten veljienne saavan sen tietää teidän palattuanne. Esimerkiksi\ntuosta teidän kirotusta kivestänne. Nämä neekerit olivat alkujaan\nmuhamettilaisia, niin ainakin tarina kertoo. Muhammedin itsensä vielä\neläessä hajaantuivat hänen uskolaisensa, ja pienempi osa muutti pois\nArabiasta suunnaten kulkunsa luultavasti Afrikkaan. He veivät mukanaan\nmaanpakoonsa arvokkaan muistoesineen vanhasta uskostaan, nimittäin\nsuuren kappaleen mustaa Mekan kiveä. Kivi oli meteori, niinkuin\nluultavasti olette kuullutkin, ja maahan pudotessaan se lohkesi\nkahdeksi kappaleeksi. Toinen näistä kappaleista on vieläkin Mekassa.\nIsompi lohkare joutui pakanain maahan, jossa taitava kuvanveistäjä\nmuovaili sen sellaiseksi, jommoisena tekin sen tänään näitte. Nämä\nmiehet ovat Muhammedin alkuperäisten uskonlahkolaisten jälkeläisiä,\nja he kuljettivat muistoesineensä huolellisesti mukanaan koko\nvaellusmatkansa ajan, kunnes asettuivat siihen outoon paikkaan, jossa\nerämaa suojelee heitä heidän vihollisiltaan.\"\n\n\"Entä korva?\" kysyin melkein vastoin tahtoani.\n\n\"Niin, se kuuluu tuohon samaan juttuun taas. Osa heimosta lähti\nsamoamaan eteläänpäin muutamia satoja vuosia sitten, ja yksi heistä,\njoka toivoi hyvää onnea yritykselle, meni yöllä temppeliin ja anasti\npatsaasta toisen korvan. Siitä lähtien on neekerien kesken uskottu,\nettä korva saataisiin jonakin päivänä takaisin. Mies, joka sen otti,\njoutui epäilemättä jonkin orjakauppiaan käsiin, ja sillä tavoin kivi\nkulkeutui Amerikkaan ja lopulta teidän käsiinne -- ja teidän osaksenne\non tullut kunnia toteuttaa tuo ennustus.\"\n\nHän oli vaiti joitakin minuutteja nojaten päätään käsiinsä ja odottaen\nilmeisestikin, että minä alkaisin puhua. Kun hän taas katsahti ylös,\noli hänen kasvojenilmeensä kokonaan muuttunut. Hänen piirteensä olivat\nlujat ja päättävät, ja se melkeinpä huoleton tapa, jolla hän oli\npuhunut, väistyi, ja tilalle tuli tuimuutta, melkeinpä julmuutta.\n\n\"Toivon teidän vievän terveiset mennessänne\", sanoi hän, \"nimittäin\nvalkoiselle rodulle, tuolle suurelle vallitsevalle rodulle, jota\nvihaan ja halveksin. Sanokaa heille, että olen kaksikymmentä vuotta\nherkutellut heidän verellään, että olen murhannut heitä, kunnes minäkin\nolen väsynyt siihen, mikä kerran oli ollut iloni, että tein sitä\nhuomaamatta ja epäluuloja herättämättä kaikkien niiden varokeinojen\nuhallakin, joita heidän sivistyksensä suinkin on keksinyt. Kosto ei\ntuota minkäänlaista tyydytystä, niin kauan kun vihollinen ei tiedä,\nkuka on häntä lyönyt En siis ole pahoillani, vaikka te pelastuttekin\ntällaisten terveisten viejäksi. Minun ei ole tarpeellista kertoa\nteille, kuinka tämä suuri viha syttyi sydämessäni. Katsokaa tätä\",\nja hän nosti näkyviin silvotun kätensä, \"tämän teki erään valkoisen\nmiehen veitsi! Isäni oli valko-ihoinen, äitini orja. Isäni kuollessa\näitini myytiin uudelleen, ja minä, joka silloin olin lapsi, näin hänet\npiestävän kuoliaaksi, jotta saataisiin lannistetuksi se vähäinen\nylpeys ja viehättävyys, jonka hänen isäntä vainajansa oli herättänyt\nhänessä vireille. Minun nuori vaimonikin, voi, minun nuori vaimoni!\"\nhän värisi kiireestä kantapäähän. \"No niin! Vannoin valani ja pidin\nsen. Isosta valtamerestä Floridaan ja Bostonista San Franciscoon\nasti voisitte seurata jälkiäni poliisia hämmästyttäneiden äkillisten\nkuolemantapausten nojalla. Kävin sotaa koko valkoihoista rotua vastaan,\nniinkuin he olivat käyneet vuosikausia sotaa mustaihoisia vastaan.\nLopulta minua rupesi veri inhottamaan niinkuin mainitsinkin teille.\nMutta sittenkin vielä oli valkoisten kasvojen näkeminen vastenmielistä\nminulle, ja niin päätin etsiä käsiini jonkin rohkean, vapaan mustan\nkansan ja liittää kohtaloni yhteen heidän kanssaan kehittääkseni heidän\npiileviä kykyjään ja muodostaakseni keskuksen suurta tummaa kansakuntaa\nvarten. Tämä ajatus sai minut kokonaan valtaansa, ja niin matkustelin\nkahden vuoden ajan läpi koko maailman etsien tällaista haluamaani\nheimoa. Lopulta tulin jo ihan toivottomaksi enkä enää uskonut sitä\nlöytäväni. Ei ollut minkäänlaista uudestaanluomisen mahdollisuutta\nsudanilaisissa, ei alennustilassaan elävissä fantiheimolaisissa,\neikä Liberian amerikkalaistuneissa neekereissä. Olin paluumatkalla\netsintäretkeltäni, kun sattuma ohjasi minut yhteyteen tämän erämaassa\nasustavan oivallisen heimon kanssa, ja silloin liitin kohtaloni\nheidän kohtaloonsa. Mutta silloin vanha kostonvaistoni pakotti minut\nvielä viimeiselle käynnilleni Yhdysvaltoihin, josta palasin _Marie\nCelestessä_.\n\n\"Mitä itse matkaan tulee on vaistonne nyt jo varmasti ilmaissut\nteille, että sekä kompassit että kellot olivat täysin epäluotettavia\nminun käsiteltyäni niitä ensin vähän. Minä yksin ohjasin laivan\nkulkua omain laitteitteni avulla, jotka pitivät täysin paikkansa,\nkun taas peränpitoa hoitelivat mustat toverini minun valvontani\nalaisina. Sysäsin Tibbsin vaimon laidan yli mereen. Mitä! Te näytätte\nhämmästyneeltä ja vetäydytte kauemmaksi. Totta kai nyt olette sen\narvannut tähän mennessä. Olisin ampunut teidät silloin yhtenä päivänä\nväliseinän lävitse, mutta valitettavasti ette ollut vuoteessanne.\nKoetin taas jälkeenpäin, mutta silloin olitte hereillänne. Ammuin\nTibbsin. Luullakseni onnistui itsemurhan uskottelu aika hyvin. Kun\nkerran rannalle pääsimme, oli loppu hyvin yksinkertainen. Olin\npäättänyt, että kaikkien valko-ihoisten matkatovereitteni piti kuolla,\nmutta tuo musta kivenne mullisti suunnitelmani. Niinikään olin\npäättänyt, että minkäänlainen ryöstö ei saisi tulla kysymykseen. Ei\nkukaan voi syyttää meitä merirosvoiksi. Olemme toimineet periaatteemme\nmukaan emmekä alhaisista syistä.\"\n\nKuuntelin hämmästyneenä sitä rikosten luetteloa, jota tämä kummallinen\nmies esitti minulle mitä rauhallisimmalla ja hillityimmällä äänellä,\nikäänkuin selostaen peräti jokapäiväisiä tapauksia. Minusta tuntuu\nvieläkin kuin näkisin hänen istuvan kamalana painajaisena vuoteeni\njalkapäässä yhden ainoan peräti alkuperäisen lampun luodessa lepattavaa\nvaloa hänen kalmankarvaisille kasvoilleen.\n\n\"Ja nyt ei pakonne tuota minkäänlaista vaikeutta\", jatkoi hän. \"Nämä\nminun tyhmät ottolapseni otaksuvat teidän menneen takaisin taivaaseen,\njosta tulittekin. Tuuli käy maan puolelta. Minulla on vene täydessä\nkunnossa teidän varaltanne, hyvin varustettuna ruoka-aineksilla ja\nvedellä. Haluan kiihkeästi päästä eroon teistä, joten voitte luottaa\nsiihen, ettei mitään ole laiminlyöty. Nouskaa ja seuratkaa minua.\"\n\nTein mitä hän käski, ja hän opasti minut ulos majan ovesta. Vartijat\noli joko määrätty pois tai oli Goring järjestänyt asiat heidän\nkanssaan. Me kuljimme kaupungin ja hiekka-aavikon lävitse kenenkään\nahdistamatta. Taas kuulin meren kohinan ja näin pitkän valkoisen\nkuohuviivan rannalla. Kaksi olentoa seisoi rannalla järjestellen pienen\nveneen tarvekaluja. Ne olivat samat merimiehet, jotka olivat seuranneet\nmeitä matkalla.\n\n\"Auttakaa hänet turvallisesti tyrskyjen lävitse\", sanoi Goring.\nMolemmat miehet hyppäsivät veneeseen ja vedettyään minut perässään\nlykkäsivät sen vesille. Isonpurjeen ja kliivarin voimalla me\nloittonimme maasta ja pääsimme onnellisesti matalikkojen ylitse. Sitten\nmolemmat toverini hyppäsivät mereen lausumatta sanaakaan jäähyväisiksi,\nja minä erotin heidän päänsä kahtena mustana täplänä valkeitten\nkuohujen keskellä heidän ponnistellessaan takaisin rantaa kohti minun\nkiitäessäni toiseen suuntaan yön pimeyteen. Taaksepäin katsahtaessani\nnäin viimeisen kerran Goringin vilahdukselta. Hän seisoi hiekkakukkulan\nhuipulla, ja hänen takanaan nouseva kuu sai hänen laihan ja kulmikkaan\nvartalonsa erottumaan jyrkästi taustasta. Hän heilutteli käsivarsiaan\nhurjasti edes takaisin. Mahdollisesti hän teki sen toivottaakseen\nminulle rohkeutta matkalle, mutta silloin näyttivät nuo eleet minusta\nuhkaavilta, ja usein olen ajatellut, että luultavasti hänen vanha hurja\nvaistonsa oli taas herännyt henkiin, kun hän huomasi minun pelastuneen\nhänen vallastaan. Kuinka asia nyt lieneekään ollut, joka tapauksessa\noli tuo näky minulle viimeinen muisto Septimius Goringista.\n\nMinulla ei ole syytä kuvailla yksinäistä matkaani tarkemmin.\nSuuntasin kulkuni parhaan kykyni mukaan Kanarian saaria kohti, mutta\nviidentenä päivänä minut auttoi pois veneestä Brittiläis-afrikkalaisen\nHöyrylaivayhtiön alus _Motirovia_. Tässä käytän hyväkseni tilaisuutta\nilmaistakseni vilpittömät kiitokseni kapteeni Stornowaylle ja hänen\nlaiva-upseereilleen siitä suuresta ystävällisyydestä, jota he\nosoittivat minulle tuosta hetkestä lähtien aina siihen asti, jolloin he\nlaskivat minut maihin Liverpoolissa. Sieltä taas pääsin pian lähtemään\nNew Yorkiin.\n\nSiitä hetkestä, jolloin taas olin perheeni keskuudessa, olen hyvin\nvähän puhunut kokemuksistani. Tämä aihe on minulle yhä vielä äärettömän\ntuskallinen, ja sitä vähää, minkä olen kertonut, ei ole uskottu.\nNyt esitän vaiheeni lukijakunnalle sellaisina kuin olen kokenut ne\nvälittämättä siitä missä määrin niitä uskotaan. Kirjoitan ne muistiin\nvain siksi, että keuhkoni yhä heikontuu, ja olen mielestäni velvollinen\nilmaisemaan mitä tiedän. En mitenkään tahdo esittää asiaa epäselvästi.\nOttakaa esiin Afrikan karttanne. Cape Blancon pohjoispuolella, siinä,\nmissä maa kaartuu poispäin merestä mantereen läntisimmän kärjen\npohjois- ja eteläpuolella, siellä Septimius Goring yhä hallitsee\nmustia alamaisiaan, jollei kosto ole häntä tavoittanut. Siellä taas,\nmissä pitkät vihreät aallot ajavat nopeasti ja kohisten toisiaan ja\nsyöksähtävät ylös kuumalle ja keltaiselle hiekkarannalle, siellä makaa\nHarton Hysonin ja muitten miesparkain kanssa, joitten kohtaloksi tuli\nkuolla _Marie Celestessä_.\n\n\n\n\nPIENI NELIKULMAINEN LAATIKKO\n\n\n\"Ovatko kaikki kannella?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Kyllä, herra kapteeni!\" vastasi perämies.\n\n\"Irroittakaa siis köydet laiturista.\"\n\nOli yhdeksän aika keskiviikko-aamuna. Kelpo alus _Spartan_ oli lähdössä\nBostonin satamasta lasti laskuovien alle järjestettynä, matkustajat\npaikoillaan ja kaikki kunnossa matkaa varten. Varoitusmerkki oli\njo vihelletty kaksi kertaa, lähtökelloa soitettu. Sen kokkapuu oli\nsuunnattu Englantia kohti, ja laivasta puhisevan höyryn sähinä osoitti,\nettä kaikki oli valmista kolmentuhannen meripenikulman matkaa varten.\nSe tempoili laituritouvejaan, jotka pidättivät sitä kuin kahlehihna\nvinttikoiraa.\n\nOnnettomuudeksi olen hyvin hermostunut mies. Paikallaanistuminen\nkirjallisessa työssä on lisännyt sitä sairaalloista\nyksinäisyydenrakkautta, joka jo poikavuosinani oli yksi selvimpiä\nluonteenpiirteitäni. Seisoessani atlantinhöyrylaivan peräkannella\nkirosin katkerasti sitä välttämättömyyttä, joka pakotti minut lähtemään\ntakaisin esi-isäini maahan. Merimiesten huudot, köysien narina,\nmatkatovereitteni jäähyväistoivotukset ja saattojoukon onnittelut,\nkaikki tämä kiusasi minun tunteellista mieltäni. Sitäpaitsi olin\nsuruissani. Minua ahdisti sanoin kuvaamaton tunne, ikäänkuin jonkin\nuhkaavan onnettomuuden aavistus. Meri oli tyyni ja tuuli heikko.\nEi ollut mitään, mikä olisi häirinnyt kaikista piintyneimmänkään\nmerenpelkääjän mielenrauhaa, mutta siitä huolimatta minusta tuntui\nkuin olisin seisonut suuren, vaikkakin epämääräisen vaaran partaalla.\nOlen huomannut sellaisia aavistuksia usein henkilöissä, joilla on\nsamallainen luonne kuin minulla, ja tiedän niiden usein täyttyneen.\nVäitetään niiden aiheutuvan jonkinlaisesta kaukonäkemisestä, herkästä\nhenkisestä yhteydestä tulevaisuuden kanssa. Muistan hyvin, kuinka\nkuuluisa spiritisti herra Raumer kerran huomautti, että minä olin\nkaikkein herkin yliluonnollisten ilmiöitten heijastaja, jonka hän\noli koskaan tavannut laajan kokemuksensa aikana. Kuinka sen asian\nlaita nyt sitten olikin, en tosiaankaan tuntenut itseäni onnelliseksi\npujottautuessani niiden itkeväin ja iloitsevain ihmisjoukkojen lävitse,\njoita seisoi toinen toisensa vieressä valkean _Spartanin_ kansilla.\nJos olisin tietänyt, mitä saisin kokea seuraavien kahdentoista tunnin\nkuluessa, olisin vielä silloinkin viimeisellä hetkellä hypännyt maihin\nja paennut tuolta kirotulta alukselta.\n\n\"Selvä on!\" sanoi kapteeni napsahduttaen kellonsa kiinni ja työntäen\nsen taskuunsa. \"Selvä on!\" sanoi perämies. Kuului viimeinen valittava\nvihellys. Tuttavat ja sukulaiset riensivät maihin. Yksi laituritouvi\njo irroitettiin ja käymäportaat vedettiin pois, kun komentosillalta\nkuului huuto, ja näkyviin ilmestyi kaksi miestä, jotka juoksivat\nkiireesti laiturille. He heiluttivat käsiään ja tekivät hurjia eleitä\nilmeisestikin aikoen pysähdyttää laivan lähdön. \"Kiirehtikää!\" huusivat\nihmiset. \"Joutukaa, joutukaa!\" huusi kapteenikin. \"Hellittäkää,\npysähdyttäkää laiva! Käymäportaat esiin!\" ja molemmat miehet hyppäsivät\nlaivaan juuri silloin, kun toinen laituritouvi irroitettiin, ja kone\nlykkäsi meidät rannasta eroon suonenvedontapaisella sysäyksellä.\nKannelta kuului eläköönhuutoja, rannalta samoin, nenäliinat heiluivat\nkovasti ja suuri laiva lähti satamasta kyntämään tyyntä merenlahtea\nkomean savupatsaan noustessa sen piipusta.\n\nOlimme päässeet onnellisesti kaksi viikkoa kestävän matkamme alkuun.\nMatkustajain kesken vallitsi yleinen hälinä heidän etsiessään\nhyttejään ja matkatavaroitaan, kun taas ruokasalista kuuluva korkkien\npauke ilmaisi useamman kuin yhden rakkaistaan eronneen matkustajan\nkäyttävän keinotekoisia apukeinoja erontuskan vaimentamiseksi. Katselin\nympärilleni kannella saadakseni yleisvaikutelman matkatovereistani.\nHe edustivat kaikkia tällaisilla matkoilla tavallisia olentoja.\nKenenkään kasvot eivät herättäneet erikoisempaa huomiota. Puhun\nasiantuntijana, sillä kasvot ovat minun erikoisalaani. Minä syvennyn\ntutkimaan luonteenomaisia piirteitä samoin kuin kasvitieteilijä kukkaa,\npainan ne muistiini eritelläkseni niitä mielessäni joutohetkinäni,\njärjestän ne luokkiin ja numeroin pieneen antropologiseen museoon.\nTäällä ei ollut minulle mitään arvokasta. Parikymmentä nuorta\namerikkalaista, jotka olivat menossa vanhalle mantereelle, joitakin\nkunnianarvoisia, keski-ikäisiä pareja vastamyrkkynä, muutama\nkirkonmies, joku käsityöläinen, nuoria naisia, kauppamatkustajia, aika\npaljon englantilaisia ynnä kaikenlaista muuta kansaa, jota aina näkee\nvaltamerihöyrylaivalla. Käännyin poispäin heistä ja rupesin katselemaan\nAmerikan loittonevaa rannikkoa, ja kun muistojen pilvi nousi silmäini\neteen, lämpeni sydämeni tuota toista isänmaatani kohtaan. Kannen\ntoisella reunalla sattui olemaan suuri kasa matkareppuja ja arkkuja\nodottamassa pääsyä alas. Luontainen yksinäisyydenrakkauteni veti minua\nkävelemään niiden taakse, istuuduin köysinipulle niiden ja laivan\nreunakaiteen väliin ja vaivuin alakuloisiin haaveisiin.\n\nHavahduin niistä kuullessani takanani kuiskailtavan. \"Täällä on\nrauhallinen paikka\", sanoi eräs ääni, \"istuuduhan, niin voimme puhella\nasiasta rauhassa.\"\n\nKatsahtaessani kahden suunnattoman suuren arkun välisestä raosta näin,\nettä ne kaksi matkustajaa, jotka olivat viime hetkessä ennättäneet\nmukaamme, seisoivat tavarakasan toisella puolella. He eivät olleet\nilmeisestikään huomanneet minua, joka kyykötin matka-arkkujen varjossa.\nToinen heistä, se, joka oli puhunut, oli pitkä ja hyvin hintelä mies,\njolla oli sinisenmusta parta ja värittömät kasvot. Hän käyttäytyi\nhermostuneesti ja kiihtyneesti. Hänen toverinsa oli lyhyt verevä pikku\nmies, reippaan ja päättävän näköinen. Suussaan hänellä oli sikaari,\nja vasemmalle käsivarrelle oli heitetty suuri matkapäällystakki. He\nkatselivat kumpikin levottomasti ympärilleen, ikäänkuin päästäkseen\nvarmuuteen siitä, olivatko ilman kuuntelijoita. \"Täällä on oikein hyvä\npaikka\", kuulin toisen sanovan. He istuutuivat tavarakasalle selin\nminuun ja minä huomasin joutuneeni siihen ikävään asemaan, että sain\nkuunnella vastoin tahtoani salaa heidän keskusteluaan.\n\n\"Kas niin, Muller\", virkkoi pitempi heistä, \"olemme saaneet sen\nonnellisesti laivalle.\"\n\n\"Niin olemme\", myönsi toinen Mulleriksi puhuteltu, \"se on nyt\nonnellisesti täällä.\"\n\n\"Siinä oli aika lailla täpärä paikka.\"\n\n\"Niin oli, Flannigan.\"\n\n\"Olisi ollut ikävä juttu, jos olisimme myöhästyneet laivalta.\"\n\n\"Niin, silloin olisivat suunnitelmamme menneet myttyyn.\"\n\n\"Ne olisivat tuhoutuneet perin pohjin\", sanoi pikku mies ja tuprutti\nsikaariaan hurjasti muutamia minuutteja.\n\n\"Se on minulla täällä\", sanoi hän vihdoin.\n\n\"Näytäppäs.\"\n\n\"Eikö kukaan näe.\"\n\n\"Ei, he ovat melkein kaikki alhaalla.\"\n\n\"Emme voi olla liian varovaisia, kun olemme panneet niin paljon\nvaaraan\", sanoi Muller levittäessään auki käsivarrellaan riippuvan\nmatkatakin ja ottaessaan siitä esiin mustan esineen, jonka pani\nkannelle. Yksi ainoa vilkaisu siihen riitti ponnahduttamaan minut\njaloilleni ja huudahtamaan kauhusta. Onneksi he olivat niin vaipuneet\nomaan puuhaansa, etteivät he kumpikaan huomanneet minua. Jos he\nolisivat kääntäneet päätään, olisivat he ehdottomasti nähneet kalpeat\nkasvoni tuijottamassa heihin tavarakasan ylitse.\n\nHeti heidän keskustelunsa ensimmäisistä sanoista alkaen oli\nkauhistuttava epäilys herännyt mielessäni. Se varmistui täydellisesti\nminun vilkaistessani edessäni olevaan näkyyn. Siinä oli pieni\nnelikulmainen laatikko, joka oli valmistettu jostakin tummasta puusta\nja varustettu messinkituilla. Arveluni mukaan se oli noin kuutiojalan\nkokoinen. Se muistutti pistoolilaatikkoa, mutta oli tuntuvasti\nkorkeampi. Mutta silmiinpistävintä siinä kumminkin oli jonkinlainen\nlisälaite, joka oli enemmän itse pistoolin kuin sen säiliön näköinen.\nSe oli kanteen kiinnitetty liipasinta muistuttava laite, johon oli\nsidottu nuoranippu. Paitsi tätä liipasinta oli puuhun kaiverrettu pieni\nnelikulmainen aukko. Pitempi mies, Flannigan, niinkuin hänen toverinsa\nhäntä nimitti, sovitti silmänsä tähän aukkoon ja kurkisteli sen sisälle\nmuutamia minuutteja tavattoman levoton ilme kasvoillaan.\n\n\"Kyllä siellä näyttää kaikki olevan kunnossa\", huomautti hän vihdoin.\n\n\"Koetin välttää sen ravistelemista\", sanoi hänen toverinsa.\n\n\"Sellaiset arat kapineet vaativatkin varovan käsittelyn. Paneppas sinne\nvähän tarpeellista ainetta, Muller.\"\n\nLyhyempi mies kopeloi taskuaan jonkin aikaa ja veti sitten esiin pienen\npaperikäärön. Hän avasi sen ja otti siitä kourallisen vaaleita jyväsiä,\njotka sirotteli alas reiästä. Silloin alkoi laatikon sisältä kuulua\nomituista rapinaa, ja molemmat miehet hymyilivät tyytyväisinä.\n\n\"Ei siellä voi olla mitään kovinkaan hullusti\", huomautti Flannigan.\n\n\"Siellä on kaikki oivallisessa kunnossa\", myönsi hänen toverinsa.\n\n\"Ole varovainen, joku tulee. Vie se alas meidän hyttiimme. Eipä\ntosiaankaan ole suotavaa, että kukaan rupeaisi epäilemään, mikä\npeli meillä on alulla, ja vielä hullumpaa olisi, jos he pääsisivät\nkopeloimaan sitä, jolloin se erehdyksessä laukeaisi.\"\n\n\"No, sama vaikutuspa sillä on, laukaisee sen sitten kuka tahansa\",\nsanoi Muller.\n\n\"Kylläpä he tosiaankin hämmästyisivät, jos vetäisisivät liipasimesta\",\nvirkkoi pitempi synkästi naurahtaen. \"Kuvittelehan heidän ilmettään\nsilloin! Se ei ole hullumpi laite, vaikka itsekin sen sanon.\"\n\n\"Ei ole\", myönsi Muller. \"Olen kuullut, että se on yksinomaan sinun\noman suunnitelmasi mukaan valmistettu, joka ainoa kohta siinä, eikö\nolekin?\"\n\n\"On, ponnahduslaitos ja liukuva luukku ovat minun keksintöäni.\"\n\n\"Meidän pitäisi oikein hankkia patentti tälle.\"\n\nJa molemmat miehet purskahtivat taas kylmään ja kovaan nauruun samalla\nkuin ottivat mukaansa tuon pienen messingillä vahvistetun laatikon ja\nkätkivät sen Mullerin suuren päällystakin sisään.\n\n\"Tulehan mukaan, niin viemme tämän hyttiimme\", sanoi Flannigan. \"Siellä\nse voi olla turvassa, sillä emme tarvitse sitä ennenkuin ensi yönä.\"\n\nHänen toverinsa suostui ehdotukseen, ja molemmat lähtivät käsi kädessä\nastelemaan laivan kantta ja katosivat alas johtavaan käytävään vieden\nsalaperäisen pikku laatikon kerallaan. Viimeiseksi kuulin vielä\nFlanniganin puoliääneen varoittavan toveriaan kantamaan tuota kapinetta\nhuolellisesti ja katsomaan, ettei se suinkaan kolahtaisi reunakaidetta\nvastaan.\n\nMinun on mahdotonta aavistaa, kuinka pitkäksi ajaksi jäin istumaan\ntuolle köysikimpulle. Sitä kauhua, jonka äsken kuulemani keskustelu\noli herättänyt, lisäsivät yhä meritaudin aikaansaamat ensimmäiset\nkuvotukset. Atlantin rannattomain aaltojen vyöryntä alkoi vaikuttaa\nsekä laivaan että matkustajiin. Tunsin sekä sielullista että\nruumiillista masennusta ja vaivuin jonkinlaiseen lamaannustilaan, josta\nlopulta virkosin kuullessani kelpo aliperämiehen kovan äänen.\n\n\"Saanko pyytää teitä siirtymään siitä, herra?\" virkkoi hän. \"Meidän\npitäisi saada tämä tavarakasa kuljetetuksi pois kannelta.\"\n\nHänen rohkea käytöksensä ja punertavat, terveet kasvonsa tuntuivat\nsilloisessa mielentilassani suoranaiselta loukkaukselta. Jos olisin\nollut rohkea tai vahva mies, olisin voinut lyödä häntä. Mutta asiain\nnäin ollen kohtelin tuota reilua merimiestä teennäisen jurosti, mikä\nnäytti hämmästyttävän häntä aika lailla, ja kävelin hänen ohitseen\ntoiselle puolelle kantta. En kaivannut mitään muuta kuin yksinäisyyttä\n-- yksinäisyyttä, jossa voisin pohtia sitä kauhistuttavaa rikosta, jota\nsuunniteltiin ihan silmäini edessä. Yksi peräkannen veneistä riippui\nhyvin alhaalla nostokurkien varassa. Mieleeni välähti eräs ajatus,\nkiipesin reunakaiteelle, laskeuduin tyhjään veneeseen ja paneuduin\nmakuulle sen pohjalle. Loikoessani siellä selälläni näkemättä mitään\nmuuta kuin sinisen taivaan yläpuolellani ja silloin tällöin perämaston\nhuipun laivan keinuessa olin ainakin yksin.\n\nKoetin palauttaa mieleeni niitä sanoja, joita oli vaihdettu siinä\nkauheassa kaksinpuhelussa, jonka olin joutunut salaa kuulemaan. Voisiko\nniitä tulkita mitenkään muuten kuin sillä yhdellä ainoalla tavalla,\njoka kauhistuttavana tuijotti minua silmiin? Järkeni pakotti minut\ntunnustamaan, että mitään muuta selitystä ei ollut. Koetin järjestellä\nniitä eri yksityiskohtia, jotka muodostivat seikkaperäisistä\ntodistuksista punotun ketjun, ja löytää niistä jotakin vikaa, mutta ei,\nei yhtäkään rengasta puuttunut. Ensinnäkin olivat nuo kaksi matkustajaa\ntulleet laivalle omituisella tavalla, joka sai heidät täydellisesti\npelastumaan matkatavarain tarkastuksesta, Jo pelkkä \"Flannigan\" nimikin\ntoi mieleen fenit, tuon irlantilais-amerikkalaisen vallankumouksellisen\nsalaseuran, joka toimii räjähdyksiä järjestelemällä, kun taas \"Muller\"\nei johtanut ajatuksiin mitään muuta kuin sosialismia ja murhaa.\nSitten heidän salaperäinen käytöksensä, heidän huomautuksensa, että\nkoko suunnitelma olisi tuhoutunut, jos he olisivat myöhästyneet\nlaivalta, heidän pelkonsa herättää huomiota, ja viimeiseksi, joskaan ei\nvähäpätöisimpänä, se sitova todistus, että heidän pieni nelikulmainen\nlaatikkonsa oli varustettu liipasimella, heidän julma leikillinen\nhuomautuksensa sen miehen kasvoista, joka laukaisisi sen erehdyksessä\n-- voivatko nuo seikat johtaa mihinkään muuhun lopputulokseen kuin\nsiihen, että he olivat jonkun joko poliittisen tai muun henkilön\nuhkarohkeita salalähettejä, joiden tarkoituksena oli uhrata itsensä,\nmatkatoverinsa ja koko laiva suurena polttouhrina? Ne vaaleat jyväset,\njoita olin nähnyt toisen heistä tiputtavan laatikkoon, olivat\nepäilemättä tarkoitetut sytytinaineeksi sen räjähdyttämiseksi. Olin\nitse kuullut sen sisältä ääntä, joka saattoi aivan hyvin olla lähtöisin\njostakin herkästä koneenosasta. Mitä he tarkoittivat mainitessaan\nensi yötä? Oliko heidän kauhean suunnitelmansa mukaista tosiaankin\ntoimeenpanna tuo räjähdys heti matkan ensimmäisenä yönä? Sen pelkkä\najatteleminenkin sai koko ruumiini värisemään kylmästä ja turrutti\nhetkiseksi yksinpä merikivunkin aiheuttamat tuskat.\n\nOlen jo maininnut olevani ruumiillisesti heikko. Samoin olen\nluonteeltanikin. Harvoin ovat nuo kaksi puutetta siinä määrin yhtyneet\nkuin minun luonteessani. Olen tuntenut monta miestä, jotka ovat\nolleet peräti heikkoja ruumiillisia vaaroja vastaan, mutta olivat\nkuitenkin tunnettuja henkensä riippumattomuudesta ja voimasta. Mutta\nomalta kohdaltani täytyy minun mielipahakseni myöntää, että tyynet\nja vaatimattomat elintapani ovat synnyttäneet minussa hermostuneen\nkammon kaikkea huomionherättämistä kohtaan, joka -- jos mahdollista\n-- voitti henkilökohtaisen kuoleman pelonkin. Tavallinen kuolevainen\nolisi minun asemaani jouduttuaan heti mennyt kapteenin luokse,\nilmaissut pelkonsa ja jättänyt asian hänen haltuunsa. Mutta minusta,\njoka nyt kerta kaikkiaan olen heikko luonteeltani, tuntui sellainen\ntavattoman vastenmieliseltä. Minusta oli kauhistuttavaa kuvitella\njoutuvani kaikkien tarkasteltavaksi, vieraan henkilön ristikuulustelun\nalaiseksi, ja seisovani ilmiantajana vastapäätä kahta uhkarohkeaa\nsalaliittolaista. Eikö sittenkin voisi jonkin epätodennäköisen\nsattuman kautta minun käsitykseni osoittautua erehdykseksi? Millaiset\nolisivatkaan tunteeni, jos kävisi ilmi, että minulla ei ollut\nminkäänlaista aihetta tehdä syytöksiä? Ei, minä lykkäisin asian\ntuonnemmaksi. Minä pitäisin silmällä noita kahta uskalikkoa ja\nseuraisin heidän askeliaan kaikkialla. Mikä tahansa muu olisi parempaa\nkuin se, että syyttäisin heitä väärin.\n\nSitten välähti mieleeni, että silläkin hetkellä saattoivat\nsalaliittolaiset kehittää asiaansa johonkin uuteen vaiheeseen.\nHermostunut jännitys näytti karkoittaneen merikivun kohtauksenkin,\nsillä kykenin nyt nousemaan ylös ja laskeutumaan alas veneestä\ntuntematta mitään uusia kuvotuskohtauksia. Kävellä hoipertelin pitkin\nkantta aikoen laskeutua alas salonkiin ottamaan selvää siitä mitä\nsenaamuiset tuttavani puuhailivat. Juuri kun olin laskenut käteni\nporraskäytävän kaiteelle, hämmästyin, kun joku löi minua reippaasti\nselkään, jotta olin vähällä kiitää portaat alas hyvin nopeasti, joskaan\nen arvokkaasti.\n\n\"Sinäkö siinä tosiaankin, Hammond?\" sanoi ääni, joka tuntui tutulta.\n\n\"Taivas varjelkoon!\" huudahdin samalla kuin käännyin katsomaan\ntaakseni, \"ei suinkaan siinä vain ole Dick Merton! No mutta mitä\nkuuluu, vanha veikko?\"\n\nTämä oli odottamaton onnensattuma keskellä hämmennystilaani. Dick\noli juuri sellainen mies, jota nyt tarvitsin. Hän oli ystävällinen\nja älykäs luonteeltaan ja päättävä toimissaan. Minulle ei tuottaisi\nminkäänlaista vaikeutta kertoa hänelle epäluulojani, ja saatoin täysin\nluottaa siihen, että hänen terve järkensä opastaisi meidät oikeille\njäljille. Siitä lähtien kun olin ollut pikku poikana toisella luokalla\nHarrowissa, oli Dick ollut minun neuvonantajani ja suojelijani. Hän\nnäki ensimmäisellä silmäyksellä, että jokin asia vaivasi mieltäni.\n\n\"Ohoh!\" huudahti hän ystävällisellä tavallaan, \"mikä sinua nyt vaivaa,\nHammond? Olet kalmankalpea. Meritautiako podet, vai kuinka?\"\n\n\"Ei, ei siinä yksinomaan ole vika\", vastasin. \"Kävelehän tässä kanssani\nedes takaisin, Dick, haluaisin puhua sinulle. Sallithan minun tarttua\nkäsivarteesi?\"\n\nDickin tukevaan vartaloon nojautuen hoipertelin eteenpäin hänen\nrinnallaan, mutta kului vähän aikaa, ennenkuin sain rohkaistuksi\nmieleni niin että rupesin puhumaan.\n\n\"Otatko sikaarin?\" kysyi hän katkaisten äänettömyyden.\n\n\"Ei kiitos\", vastasin. \"Dick, meistä tulee kaikista vainajia ensi yönä.\"\n\n\"No, se ei suinkaan ole mikään syy, joka estäisi sinua nyt polttamasta\nsikaaria\", huomautti Dick kylmäverisesti, mutta loi kuitenkin\npuhuessaan tuuheitten kulmakarvainsa alta minuun tiukan katseen.\nVarmaankin hän otaksui minun olevan sekapäisenä.\n\n\"Ei siinä ole mitään nauramista\", jatkoin, \"ja vakuutan sinulle, että\npuhun täysin vakavasti. Olen saanut selville häpeämättömän salaliiton,\nDick. On aikomuksena, tuhota tämä laiva ja joka ainoa sielu siinä.\"\nSitten rupesin järjestelmällisesti selostamaan hänelle kokoilemani\ntodistussarjan eri kohtia. Lopetettuani sen virkoin: \"Niin on asia,\nDick. Mitä arvelet siitä ja, ennen kaikkea, mitä on minun tehtävä?\"\n\nHämmästyksekseni hän purskahti nauramaan oikein sydämensä pohjasta.\n\n\"Olisin pelästynyt\", virkkoi hän, \"jos olisin kuullut tuon keneltä\nmuulta tahansa kuin sinulta. Sinulla, Hammond, on aina ollut\ntaipumus tuulentupien keksimiseen. Minusta on hauska nähdä vanhain\nluonteenominaisuuksien puhkeavan taas esiin. Muistatko kuinka\nkouluaikana vannoit, että pitkässä huoneessa oli kummitus ja kuinka\nsittemmin kävi ilmi, että olit vain nähnyt oman itsesi kuvastimessa?\nMitä järkeä, hyvä mies, luulisit siinä olevan, että kukaan rupeaisi\ntuhoamaan tätä laivaa? Meillä ei ole mukanamme ketään valtiollista\nmahtihenkilöä, päinvastoin on suurin osa matkustajista tavallisia\namerikkalaisia. Sitäpaitsi eivät useimmat joukkomurhaajat tällä\nselväjärkisellä yhdeksännellätoista vuosisadalla järjestäydy uhriensa\njoukkoon. Usko minua, olet ymmärtänyt heidät väärin ja erehtynyt\nluulemaan valokuvauskonetta tai jotakin muuta yhtä viatonta laitetta\nhelvetinkoneeksi.\"\n\n\"Ei sinne päinkään, veikkonen\", virkoin vähän ärtyisesti. \"Saat omaksi\nturmioksesi kokea, niin pelkään, etten ole liioitellut enkä tulkinnut\nväärin ainoatakaan sanaa. Mitä laatikkoon tulee, en ole tosiaankaan\nkoskaan nähnyt mitään sen kaltaista. Se sisälsi jonkin herkän\nkoneiston. Siitä tulin vakuutetuksi nähdessäni millä tavalla miehet\nkäsittelivät sitä ja puhuivat siitä.\"\n\n\"Jos tuo on sinun ainoa todistuksesi, niin selittäisit kaikki varovasti\nkäsiteltävät matkatavarat torpeedoiksi\", huomautti Dick.\n\n\"Miehen nimi oli Flannigan\", jatkoin.\n\n\"Luullakseni ei se lakituvassa todistaisi kovinkaan paljon\", sanoi\nDick, \"mutta lähtekäämme, olen nyt polttanut sikaarini loppuun. Mitähän\njos lähtisimme yhdessä alas ja nauttisimme pullollisen punaviiniä.\nVoit näyttää minulle nämä molemmat salaliittolaiset, jos he ovat vielä\nsalongissa.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\" sanoin, \"olen päättänyt pitää heitä tarkoin silmällä\nkoko päivän. Älä kuitenkaan katsele heitä hellittämättä, sillä en soisi\nheidän huomaavan, että heitä seurataan.\"\n\n\"Luota minuun\", virkkoi Dick, \"näytän niin tietämättömältä ja\nviattomalta kuin karitsa.\" Ja niin me lähdimme portaita alas ja menimme\nsalonkiin.\n\nSuuren keskipöydän ympärillä istui matkustajia hajanaisina ryhminä,\njotkut taistellen niskoittelevana laukkujensa ja matkarepun hihnainsa\nkanssa, jotkut puolista syöden, muutamat taas lukien tai muulla tavoin\nhuvitellen. Meidän etsimämme henkilöt eivät olleet siellä. Kävelimme\nhuoneen lävitse ja kurkistimme jokaiseen oleskelupaikkaan, mutta heistä\nei näkynyt merkkiäkään. \"Taivas varjelkoon!\" tuumin, \"ehkäpä he ovat\njuuri tällä hetkellä jalkaimme alapuolella tavarain säilytyspaikassa\ntai konehuoneessa valmistellen pirullista suunnitelmaansa!\" Oli parempi\ntietää pahin kuin jäädä sellaiseen jännitykseen.\n\n\"Tarjoilija\", sanoi Dick, \"onko vielä muita matkustajia mukana?\"\n\n\"Tupakkasalongissa istuu kaksi herraa\", vastasi tarjoilija.\n\nTupakkasalonki oli komeasti sisustettu pieni hauska huone\nruokavarastohuoneen vieressä. Työnsimme oven auki ja menimme sisään.\nHelpotuksen huokaus pääsi rinnastani. Ensimmäiseksi osui katseeni\nFlanniganin kalmankalpeisiin kasvoihin, hänen tiukkaan suuhunsa ja\nvalppaisiin silmiinsä. Hänen toverinsa istui häntä vastapäätä. He\njoivat kumpikin ja pelasivat kortteja meidän tullessamme sisään.\nSysäsin Dickiä kyynärpäälläni osoittaakseni hänelle, että olimme\nlöytäneet takaa-ajettavamme, ja sitten istuuduimme heidän viereensä\nniin huolettoman näköisinä kuin suinkin mahdollista. Molemmat\nsalaliittolaiset näyttivät välittävän meistä hyvin vähän. Katselin\nheitä kumpaakin tarkoin. He pelasivat \"Napoleonia\". He olivat\nhyvin taitavia siinä, enkä voinut olla ihailematta näitten miesten\nerinomaista hermostoa, jotka sellainen salaisuus sydämellään saattoivat\nkiinnittää ajatuksensa pitkään ja monimutkaiseen peliin. Rahat\nvaihtoivat nopeasti omistajaa, mutta onni näytti lopulta kääntyvän\nkokonaan pitempää miestä vastaan. Vihdoin hän heitti kortit kiroten\nkädestään pöydälle ja kieltäytyi enää jatkamasta peliä.\n\n\"Ei, minut saa vaikka hirttää, jos nyt enää pelaan\", sanoi hän,\n\"kuninkaalliset ovat kieltäneet minulta suosionsa ja hakkujen kanssa en\nhalua seurustella.\"\n\n\"Mitä sillä on väliä\", sanoi hänen toverinsa kooten voitot taskuunsa,\n\"muutama dollari sinne tai tänne ei paljonkaan merkitse ensi yön työn\njälkeen.\"\n\nHämmästyin tuon roiston rohkeutta, mutta varoin muuttamasta ilmettäni.\nKatselin hajamielisesti kattoon ja maistelin viiniäni niin huolettoman\nnäköisenä kuin suinkin. Minusta tuntui, että Flannigan tarkasteli\nminua päästäkseen selville siitä, olinko huomannut tuon vihjauksen.\nHän kuiskasi toverilleen jotakin, jota en kuitenkaan kuullut. Se oli\nluullakseni varoitus, sillä toinen vastasi ärtyneesti:\n\n\"Mitä tyhjiä! Miksi en minä saisi puhua mitä haluan? Liiallinen\nvarovaisuus juuri tuhoaisi aikeemme.\"\n\n\"Toivoakseni et kuitenkaan halua sitä vielä ilmaista\", virkkoi\nFlannigan.\n\n\"Ei sinun tarvitse kuvitellakaan mitään sellaista\", sanoi toinen puhuen\nnopeasti ja kovalla äänellä. \"Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että\nkun panen jotakin peliin, haluan myöskin sen voittaa. Mutta minä en\nsuvaitse, että sinä tai kukaan muu arvostelee sanojani ja tukkii suuni.\nMinulle on meidän onnistumisemme yhtä tärkeää kuin sinulle -- ehkäpä\ntärkeämpääkin.\"\n\nHän oli hyvin kiihtynyt ja imeskeli muutamien minuuttien ajan hurjasti\nsikaariaan. Toinen roisto katseli vuoroin Dick Mertonia, vuoroin\nminua. Tiesin olevani uhkarohkean miehen vallassa, tiesin että huuleni\nvavahduskin voisi olla hänelle merkki pistää tikari rintaani, mutta\nosoitin enemmän itsehillintää kuin olisin voinut etukäteen arvatakaan\nniin ratkaisevissa olosuhteissa. Mitä Dickiin tuli olihan niin\nliikkumaton ja välinpitämättömän näköinen kuin egyptiläinen sfinksi.\n\nVähän aikaa vallitsi tupakkahuoneessa hiljaisuus, jonka rikkoi vain\nkorttien rapina Mullerin kootessa ne pöydältä ja pannessa taskuunsa.\nHän näytti vieläkin jonkin verran ärtyisältä ja kiihtyneeltä. Heittäen\nsikaarinpätkänsä sylkylaatikkoon hän vilkaisi uhmaavasti toveriinsa ja\nkääntyi sitten minuun päin.\n\n\"Voitteko sanoa minulle, herra, milloin tästä laivasta saadaan ensiksi\nkuulla?\" kysyi hän.\n\nHe katselivat kumpikin minua, mutta vaikka kasvoni olivatkin\nvalahtaneet hiukan kalpeammiksi, oli ääneni kuitenkin mahdollisimman\nrauhallinen vastatessani:\n\n\"Minun käsitykseni mukaan saadaan siitä ensiksi tietää maissa, silloin\nkun saavumme Queenstownin satamaan.\"\n\n\"Hui hai!\" naurahti vihainen pikku mies. \"Arvasin teidän sanovan niin.\nÄlä potki minua pöydän alla, Flannigan, en siedä sitä. Tiedän mitä\nteen. Olette väärässä, herra\", jatkoi hän kääntyen minun puoleeni,\n\"täysin väärässä.\"\n\n\"Ehkäpä sattuu jokin laiva kulkemaan ohitsemme\", huomautti Dick. \"Ei,\nei niinkään.\"\n\n\"Ilma on kaunis\", virkoin, \"miksi ei meistä saataisi tietää matkamme\nmääränpäässä?\"\n\n\"Enhän minä sitä väitäkään, ettei meistä siellä mitään kuultaisi. Mutta\nonhan mahdollista, ettemme pääse sinne, ja missään tapauksessa ei se\nole ensimmäinen paikka, jossa meistä kuullaan.\"\n\n\"No, missä sitten?\" kysyi Dick.\n\n\"Sitä ette saa tietää. Riittäköön se, kun sanon, että nopea ja\nsalaperäinen sanansaattaja ilmaisee meidän olinpaikkamme, vieläpä tämän\nvuorokauden kuluessa. Hahaa!\" ja hän nauraa hihitti taas.\n\n\"Tule pois kannelle\", murahti hänen toverinsa, \"olet juonut liian\npaljon tuota kirottua totiasi. Se on höllentänyt kielesi kantimen.\nTule pois!\" Ja hän tarttui toveriaan käsipuolesta ja talutti hänet\npuolipakolla pois tupakkahuoneesta, ja me kuulimme heidän kompuroivan\nyhdessä portaita ylös.\n\n\"No, mitä nyt tuumit?\" huohotin kääntyen Dickiin päin. Hän oli yhtä\njärkähtämättömän rauhallinen kuin ennenkin.\n\n\"Mitäkö ajattelen?\" virkkoi hän. \"Minä olen samaa mieltä kuin\nhänen toverinsakin, ajattelen nimittäin, että olemme kuunnelleet\npuolihumalaisen hullutuksia. Mieshän ihan löyhkäsi viinalta.\"\n\n\"Älä puhu noin joutavia, Dick! Näithän kuinka toinen koetti hillitä\nhänen kieltään.\"\n\n\"Sehän oli luonnollista. Hän ei tahtonut ystävänsä käyttäytyvän hupsun\ntavoin vieraitten nähden. Ehkäpä tuo lyhyempi mies on mielipuoli ja\ntoinen hänen yksityishoitajansa. Se on ihan mahdollista.\"\n\n\"Voi, Dick, Dick\", huudahdin, \"kuinka voit olla niin sokea! Etkö\nymmärrä, että joka ainoa sana vahvisti aikaisempia epäilyksiämme?\"\n\n\"Älä hulluttele, mies!\" virkkoi Dick. \"Sinähän tahallasi kiihoitat\nitsesi tuollaiseen hermostuneeseen tilaan. Mitä hittoa _sinä_\nsitten päättelet kaikesta tuosta hölynpölystä, mitä hän lasketteli\nsiitä salaperäisestä sanansaattajasta, jonka piti ilmoittaa meidän\nolinpaikkamme?\"\n\n\"Minäpä sanon sinulle, mitä hän tarkoitti, Dick\", vastasin kumartuen\neteenpäin ja tarttuen ystäväni käsivarteen. \"Hän tarkoitti\näkkivälähdystä, jonka jokin yksinäinen kalastaja erottaisi Amerikan\nrannalla. Sitä juuri hän tarkoitti.\"\n\n\"En uskonut sinua tuollaiseksi hupsuksi, Hammond\", sanoi Dick Merton\näreästi. \"Jos koetat ymmärtää kirjaimellisesti jokaisen humalaisen\nlörpötyksen, niin joudut ehdottomasti järjettömiin loppupäätelmiin.\nSeuratkaamme heidän esimerkkiään ja menkäämme ylös kannelle. Tarvitset\nminun mielestäni raitista ilmaa. Usko minua kun sanon, että maksasi on\nepäkunnossa. Merimatka tulee tekemään sinulle tavattoman hyvää.\"\n\n\"Jos vielä kerran pääsen tämän matkan päähän\", voihkaisin, \"niin sen\ntakaan, etten enää koskaan yritä merelle uudestaan. Nyt näytään jo\nkattavan pöytiä, niin että tuskinpa minun kannattaa enää tulla ylös.\nJään alas hyttiini ja puran matkatavarani.\"\n\n\"Toivottavasti olet päivällisen aikana tyytyväisemmällä mielellä\",\nsanoi Dick ja lähti ulos jättäen minut yksin ajatuksineni, kunnes\nsuuren ruokakellon ääni kutsui minut ylös salonkiin.\n\nMinun ei ole tarpeellista huomauttaa, että ruokahaluani eivät\nsuinkaan olleet parantaneet päivän kuluessa sattuneet tapaukset.\nIstuuduin kuitenkin ruokapöytään, koska muutkin tekivät niin, ja\nkuuntelin ympärilläni vallitsevaa puheensorinaa. Laivalla oli melkein\nsata ensimmäisen luokan matkustajaa, ja kun viini alkoi kiertää,\nyhtyivät heidän äänensä ruoka-astioitten kalinaan, niin että syntyi\ntodellinen kieltensekoitus. Minä olin joutunut istumaan hyvin\nkookkaan ja hermostuneen vanhan rouvan sekä pienen ja teeskentelevän\npappismiehen väliin. Kun ei kumpikaan heistä tehnyt minkäänlaista\nlähentymisyritystä, vetäydyin minäkin kuoreeni ja vietin aikaani\ntarkastelemalla matkatovereitteni ulkomuotoa. Näin Dickin ihan\nsalongin toisessa päässä kohdistavan huomionsa tasan edessään olevaan\nlintupaistiin sekä vieressään istuvaan tyyneen nuoreen naiseen.\nKapteeni Dowie hoiteli isännän tehtäviä pöydän päässä lähellä minua,\nkun taas laivan lääkäri istui pöydän toisessa päässä. Olin iloinen\nhuomatessani, että Flannigan oli sijoitettu melkein minua vastapäätä.\nAinakin niin kauan kuin hän oli silmäini edessä, tiesin meidän voivan\nolla turvassa. Hän istui siinä tylyillä kasvoillaan jonkinlainen\nteennäinen ystävällinen hymy. Minulta ei jäänyt huomaamatta, että hän\njoi runsaasti viiniä -- niin runsaasti, että hänen äänensä oli jo\naika lailla käheä, ennenkuin jälkiruokakaan ilmestyi pöytään. Hänen\nystävänsä Muller istui vähän alempana. Hän näytti hermostuneelta ja\nlevottomalta.\n\n\"Toivon, hyvät naiset\", sanoi reipas kapteenimme, \"että tulette hyvin\nviihtymään aluksellani. Herroista minulla ei ole minkäänlaista pelkoa.\nPullo shamppanjaa, tarjoilija. Juokaamme reippaan tuulen ja nopean\nmatkan malja! Toivottavasti saavat ystävämme Amerikassa kahdeksan\ntai viimeistäänkin yhdeksän päivän kuluttua kuulla meidän saapuneen\nonnellisesti matkamme päämäärään.\"\n\nKatsahdin ylös. Niin pikaisen silmäyksen kuin Flannigan ja toverinsa\nolivatkin vaihtaneet, ennätin kumminkin huomata sen. Ensiksimainitun\nohuilla huulilla väikkyi häijy hymy.\n\nKeskustelun porinaa jatkui yhä. Puheltiin politiikasta, merestä,\nhuvituksista, uskonnosta, kustakin niistä vuorollaan. Minä istuin\nvaiti, vaikka kuuntelinkin innokkaasti. Silloin juolahti mieleeni,\nettei olisi mitenkään sopimatonta ottaa puheeksi se aihe, joka\naskarrutti lakkaamatta ajatuksiani. Sen voisi tehdä ilman mitään\nalkuvalmisteluja ja olisi sillä ainakin se vaikutus, että kapteenin\najatukset kääntyisivät siihen suuntaan. Sitäpaitsi saatoin pitää\nsilmällä, mikä vaikutus sillä olisi molempain salaliittolaisten\nkasvoihin.\n\nKeskustelu vaimeni äkkiä. Näytti siltä, että tavalliset puheenaiheet\noli käsitelty loppuun. Nyt oli oivallinen tilaisuus.\n\n\"Saanko kysyä teiltä, kapteeni, mitä ajattelette irlantilaisten\njulistuksista?\" kysyin kumartuen eteenpäin ja puhuen hyvin selvästi.\n\nKapteenin punakat kasvot valahtivat vähän tummemmiksi oikeasta\nsuuttumuksesta.\n\n\"Ne ovat kurjia, raukkamaisia hommia\", virkkoi hän, \"yhtä tyhmiä kuin\nhäijyjäkin.\"\n\n\"Ne ovat nimettömän roistojoukon voimattomia uhkauksia\", sanoi muuan\nkomean näköinen vanha herra, joka istui hänen vieressään.\n\n\"Voi, kapteeni!\" huudahti minun rinnallani istuva lihava rouva. \"Ette\nsuinkaan te todella usko, että he yrittäisivät räjähdyttää laivan?\"\n\n\"Epäilemättä he tekisivät sen, jos vain voisivat. Mutta olen täysin\nvakuutettu siitä, että he eivät saa koskaan räjähdytetyksi minun\nalustani.\"\n\n\"Saanko kysyä, mihin varokeinoihin on ryhdytty heitä vastaan?\" kysyi\neräs vanhahko herra pöydän toisessa päässä.\n\n\"Kaikki tavarat, jotka lähetetään laivalle, tutkitaan tarkoin\", sanoi\nkapteeni.\n\n\"Mutta jospa joku toisi räjähdysaineita mukanaan laivalle?\" huomautin.\n\n\"He ovat liian raukkamaisia pannakseen omaa henkeään vaaraan sillä\ntavoin.\"\n\nTämän keskustelun aikana ei Flannigan ollut ilmaissut pienintäkään\nmielenkiintoa koko kysymykseen. Hän nosti nyt päätään ja vilkaisi\nkapteeniin.\n\n\"Etteköhän sentään arvioi heitä liian vaarattomiksi?\" virkkoi hän.\n\"Jokaisella salaisella yhtymällä on uhkarohkeita miehiä -- miksi ei\nnäillä olisi sellaisia? Monet pitävät sitä suurena etuoikeutena, kun\nsaavat kuolla sellaisen asian palveluksessa, joka näyttää heistä\noikealta, vaikka sitä eivät toiset hyväksykään.\"\n\n\"Joukkomurha ei voi olla oikeutettu kenenkään silmissä\", huomautti\npieni kirkonmies.\n\n\"Pariisin pommitus ei ollut mitään muuta\", sanoi Flannigan. \"Ja\nsittenkin koko sivistynyt maailma tyytyi katselemaan kädet ristissä ja\nvaihtamaan ruman murha-sanan kauniimmalta soinnahtavaan sanaan sota.\nSe näytti ihan oikealta saksalaisten silmissä. Miksi ei dynamiitti\ntuntuisi ihan samanlaiselta.\"\n\n\"Missään tapauksessa ei heidän tyhjänpäiväinen kerskailunsa ole\njohtanut mihinkään tulokseen\", huomautti kapteeni.\n\n\"Suokaa anteeksi\", virkkoi Flannigan, \"mutta eikö kuitenkin ole jonkin\nverran syytä epäillä, mikä oikein tuli _Dotterelin_ kohtaloksi?\nOlen tavannut Amerikassa ihmisiä, jotka oman henkilökohtaisen\nkokemuksensa perusteella vakuuttivat, että tuolla aluksella oli mukana\nhiilitorpeedo.\"\n\n\"Sitten he valehtelivat\", väitti kapteeni. \"Sotaoikeudessa todistettiin\nsitovasti, että räjähdyksen oli aiheuttanut hiilikaasu -- mutta meidän\non parasta vaihtaa puheenaihetta, jotteivät naiset näkisi ensi yönä\npahoja unia!\" Ja keskustelu liukui taas alkuperäisiin uomiinsa.\n\nTämän pikku väittelyn aikana oli Flannigan esittänyt kantansa\nkohteliaasti ja kunnioittavasti sekä niin rauhallisen vakuuttavasti,\netten ollut uskonut hänen sellaiseen kykenevänkään. En voinut\nolla ihailematta miestä, joka juuri ennen uhkarohkeaan yritykseen\nryhtymistään saattoi kohteliaasti väitellä häntä niin lähellä olevasta\nkysymyksestä. Hän oli -- niinkuin jo aikaisemmin mainitsin -- nauttinut\naika paljon viiniä, mutta vaikka hänen kalpeat poskensa vähän\npunoittivatkin, oli hänen käytöksensä mitä hillityintä. Hän ei enää\nottanut osaa keskusteluun, vaan näytti vaipuneen ajatuksiinsa.\n\nMinun omassa mielessäni temmelsivät ristiriitaiset ajatukset. Mitä\noli minun tehtävä? Oliko minun nyt astuttava esiin ja annettava nuo\nsalaliittolaiset ilmi sekä matkustajain että kapteenin kuullen? Vai\npitäisikö minun pyytää viimeksimainitulta, että saisin keskustella\njoitakin minuutteja hänen kanssaan alhaalla kajuutassa ja silloin\nilmaista kaikki? Hetkisen jo olin sillä kannalla, että tekisin\nniin, mutta sitten sai taas minulle ominainen ujous vallan kaikesta\nmuusta kaksinkertaisella voimalla. Sittenkin saattoi asiassa olla\njokin erehdys. Dick oli kuullut todistukset eikä ollut sittenkään\nuskonut niihin. Päätin antaa asiain mennä omaa menoaan. Omituinen\nvälinpitämättömyyden tunne valtasi minut. Miksi minä auttaisin ihmisiä,\njotka olivat sokeat omaa vaaraansa huomaamaan? Juuri laivan päällystön\nvelvollisuushan oli suojella meitä, eikä meidän tehtävämme varoittaa\nheitä. Tyhjensin pari lasillista viiniä ja lähdin vaeltelemaan kannelle\npäättäen säilyttää salaisuuden omaan rintaani kätkettynä.\n\nIlta oli suurenmoinen. Vaikka olinkin niin kiihtyneessä mielentilassa,\nen malttanut olla nauttimatta virkeästä tuulesta reunakaiteeseen\nnojautuneena. Kaukana lännen puolella näkyi yksinäinen purjealus\nmustana täplänä laskevan auringon jättämää kirkasta iltaruskoa\nvastaan. Minua värisytti sitä katsellessani. Se oli suurenmoista,\nmutta peloittavaa. Yksi ainoa tähti tuikki heikosti isonmastomme\nyläpuolella, mutta tuhat tähteä näytti vilkkuvan alhaalla olevassa\nvedessä jokaisella potkurin pyörähdyksellä. Ainoa tahra koko tässä\nkirkkaassa näyssä oli pitkä savujuova, joka jäi jälkeemme kuin musta\nviillos punaiseen verhoon. Oli vaikea uskoa, että sen suuren rauhan,\njoka vallitsi kaikkialla, luonnossa, saattoi kurja kuolevainen pilata.\n\n\"Ja sittenkin\", tuumin tuijottaessani alapuolellani olevaan\nsiniseen syvyyteen, \"on parempi kuolla täällä kuin venyä tuskissaan\nsairasvuoteella mantereella, jos kerran kaikkein pahin on tapahtuva.\"\nIhmisen elämä näyttää peräti viheliäiseltä keskellä luonnon suuria\nvoimia. Mutta sittenkään eivät kaikki minun aprikoimiseni voineet estää\nminua värisemästä, kun käännähtäessäni näin kannen toisella reunalla\nkaksi tummaa olentoa, joiden tunteminen ei ollut minulle laisinkaan\nvaikeaa. He näyttivät keskustelevan vakavasti, mutta minun oli\nmahdotonta kuulla, mitä he sanoivat. Siksi rupesinkin vain astelemaan\nedes takaisin ja pitämään tarkoin silmällä heidän liikkeitään.\n\nTunsin suurta mielenhuojennusta nähdessäni Dickin tulevan kannelle.\nEpäilevä uskottukin on parempi kuin se että täytyisi olla kokonaan\nilman seuraa.\n\n\"No niin, veikkoseni\", virkkoi hän tyrkäten minua leikillisesti\nkylkeen, \"emme ole vielä räjähtäneet ilmaan.\"\n\n\"Emme vielä\", myönsin, \"mutta se ei ole mikään todistus siitä, ettemme\nvielä räjähtäisi.\"\n\n\"Hullutuksia, hyvä mies\", sanoi Dick. \"En voi ymmärtää, mikä on\najanut päähäsi tuon merkillisen ajatuksen. Olen puhutellut toista\nsinun kuviteltua salamurhaajaasi, ja hän näyttää kerrassaan hauskalta\nmieheltä. Minun luullakseni hän on keskustelutavastaan päättäen oikea\nurheilija ja reipas mies.\"\n\n\"Dick\", sanoin, \"siitä, että noilla miehillä on helvetinkone sekä että\nme olemme iankaikkisuuden portilla, olen yhtä vakuutettu, kuin jos\nnäkisin heidän raapaisevan tulitikun sytyttimen kohdalla.\"\n\n\"No, jos tosiaankin olet sitä mieltä\", virkkoi Dick silmänräpäyksen\najan melkein kauhistuneena minun käytökseni vakavuudesta, \"niin on\nvelvollisuutesi ilmaista epäluulosi kapteenille.\"\n\n\"Olet oikeassa\", myönsin. \"Järjetön ujouteni on estänyt minua\ntekemästä niin aikaisemmin. Uskon, että voimme pelastaa henkemme vain\nilmaisemalla kaikki hänelle.\"\n\n\"No, mene siis kertomaan se heti\", sanoi Dick, \"mutta älä herran\nnimessä sekoita minua siihen juttuun.\"\n\n\"Puhun hänen kanssaan, kun hän palaa komentosillalta\", sanoin, \"ja\nsiihen mennessä en päästä noita miehiä silmistäni.\"\n\n\"Ilmoita minulle sitten keskustelunne tuloksesta\", virkkoi toverini,\nnyökkäsi minulle ja lähti kävelemään tarkoituksenaan -- niin ainakin\nminä uskon -- löytää se neiti, joka oli hänen vierustoverinaan\npäivällispöydässä.\n\nYksin jäätyäni muistin sen turvapaikan, jossa olin aamulla oleskellut,\nnousin reunakaiteelle ja kiipesin peräkannen veneeseen paneutuen\nsinne pitkälleni. Siellä saatoin harkita, miten oli paras menetellä,\nja päätäni kohottamalla voin millä hetkellä tahansa nähdä hankalat\nmatkatoverini.\n\nKului tunti, ja kapteeni oli yhä komentosillalla. Hän puheli erään\nmatkustajan, eläkkeellä olevan meriupseerin kanssa, ja molemmat olivat\nkokonaan syventyneet väittelemään jostakin purjehdusasioita koskevasta\nepäselvästä kysymyksestä. Voin erottaa heidän sikaariensa punaiset päät\nsiitä, missä makasin. Nyt oli pimeä, niin pimeä, että hyvin hämärästi\nenää voin nähdä Flannigania ja hänen liittolaistaan. He seisoivat\nsamassa paikassa, johon olivat asettuneet päivällisen jälkeen.\nMuutamia matkustajia oleskeli vielä kannella, mutta useimmat olivat\njo menneet nukkumaan. Outo hiljaisuus näytti vallitsevan kaikkialla.\nVartijain äänet ja ruorirattaan narina vain silloin tällöin rikkoivat\nhiljaisuutta.\n\nKului vieläkin puolituntinen. Kapteeni oli yhä komentosillalla. Näytti\njo siltä kuin ei hän aikoisikaan tulla alas. Minun hermoni olivat\nluonnottoman kiihtyneessä tilassa, niin että askelten ääni kannelta\nsai minut hätkähtämään jännityksestä. Kurkistin veneen laidan ylitse\nja näin, että molemmat epäiltävät matkustajat olivat tulleet kannen\npoikki minun puolelleni ja seisoivat nyt melkein minun alapuolellani.\nKompassikopin valo osui suoraan Flannigan-heittiön kalpeisiin\nkasvoihin. Samalla huomasin niinikään, että Mullerilla oli mukanaan\nmatkapalttoonsa, jonka käytön tunsin niin hyvin. Se riippui höllästi\nhänen käsivarrellaan. Vaivuin voihkaisten takaisin veneen pohjalle.\nNyt tuntui siltä, että minun turmiollinen viivyttelyni oli tuhonnut\nkahdensadan viattoman ihmisen hengen.\n\nOlin lukenut siitä kammottavasta kostosta, joka tulisi kohtaamaan\nvakoojaa. Tiesin, että hengenhätään joutuneet ihmiset tarttuvat\noljenkorteen. En voinut tehdä mitään muuta kuin kyyristyä veneen\npohjalle ja kuunnella äänettömästi heidän kuiskailujaan alapuolellani.\n\n\"Tässä on sopiva paikka\", virkkoi toinen ääni. \"Niin, tuulen alla on\nparas.\"\n\n\"Toimineekohan liipasin nyt?\"\n\n\"Varmasti.\"\n\n\"Meidänhän oli määrä laukaista kello kymmenen, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä, täsmälleen kymmenen. Meillä on vielä aikaa kahdeksan\nminuuttia.\" Sitten seurasi hiljaisuus. Sen jälkeen aloitti sama ääni\ntaas.\n\n\"He kuulevat tietysti liipasimen napsahduksen, vai mitä luulet?\"\n\n\"Ei se haittaa. Silloin on kenenkään enää liian myöhäistä estää\nlaukauksen vaikutusta.\"\n\n\"Se on totta. Kuinka kauan arvioit kuluvan aikaa siihen, ennenkuin\nAmerikassa saavat kuulla meistä?\"\n\n\"Ensimmäiset tiedot saapuvat aikaisintaan puoliyön tienoissa.\"\n\n\"Ja ne ovat minun lähettämäni.\"\n\n\"Eipähän, vaan minun.\"\n\n\"Ohoh, saammepa nähdä!\"\n\nNyt taas seurasi hiljaisuus. Sitten kuulin Mullerin äänen aavemaisena\nkuiskauksena. \"Nyt on enää viisi minuuttia jäljellä.\"\n\nKuinka hitaasti tuntuivatkaan hetket matavan! Saatoin laskea sekuntien\nkulumisen sydämeni jyskytyksen mukaan.\n\n\"Siitä nousee kohina maissa\", virkkoi toinen ääni. \"Niin, kyllä siitä\nsanomalehdet pitävät melua.\" Kohotin päätäni ja kurkistin veneen laidan\nylitse. Ei näyttänyt olevan mitään toivoa, ei mitään apua. Kuolema\ntuijotti minua kasvoihin, joko sitten nostin hälyytyksen tai en.\nKapteeni oli vihdoinkin lähtenyt komentosillalta. Kannella ei näkynyt\nketään lukuunottamatta noita kahta tummaa olentoa, jotka kyyröttivät\nveneen varjossa.\n\nFlanniganilla oli kello avoimena kädessään.\n\n\"Vielä kolme minuuttia\", virkkoi hän. \"Laske se alas kannelle.\"\n\n\"Ei, pane se reunakaiteelle.\"\n\nSiinä oli tuo nelikulmainen pikku lipas. Kuulin äänestä, että he olivat\nsijoittaneet sen lähelle nostokurkea ja melkein juuri minun pääni\nalapuolelle.\n\nVilkaisin taas alas. Flannigan tiputti juuri jotakin kädessään\nolevasta paperista. Ne olivat valkoisia jyväsiä -- samanlaisia,\njoita olin nähnyt hänen aamulla käsittelevän. Ne oli epäilemättä\ntarkoitettu sytyttimeksi, sillä hän kokoili ne kaikki sisään pikku\nlaatikon reiästä. Sieltä kuului taas samaa kummallista ääntä, joka oli\naikaisemminkin herättänyt huomiotani.\n\n\"Vielä puolitoista minuuttia\", virkkoi hän. \"Vedänkö minä nuorasta vai\ntahdotko sinä tehdä sen?\"\n\n\"Minä vedän\", vastasi Muller.\n\nHän laskeutui polvilleen ja piti nuoran päätä kädessään. Flannigan\nseisoi takana käsivarret ristissä ja tylyn päättäväinen ilme\nkasvoillaan.\n\nEn voinut sietää enää kauemmin. Minun hermostuneisuuteni ja pelkoni\ntuntuivat hetkiseksi katoavan.\n\n\"Seis!\" kiljaisin hypähtäen seisomaan. \"Seis, harhaanjoutunut ja\nturmeltunut!\"\n\nHe horjahtivat kumpikin taaksepäin. Luultavasti he otaksuivat minua\njoksikin hengeksi nähdessään kuunvalon paistavan kalpeille kasvoilleni.\n\nNyt olin kyllä rohkea. Olin mennyt liian pitkälle peräytyäkseni enää.\n\n\"Kain kirottiin\", huusin, \"ja hän tappoi vain yhden. Ottaisitteko te\nkahdensadan ihmisen hengen tunnollenne?\"\n\n\"Hän on hullu\", sanoi Flannigan. \"Nyt on määrähetki. Laukaise, Muller.\"\n\nMinä hypähdin alas kannelle.\n\n\"Sitä ette tee\", sanoin.\n\n\"Millä oikeudella te estätte minua?\"\n\n\"Jokaisella sekä jumalallisella että inhimillisellä oikeudella.\"\n\n\"Se ei kuulu teihin. Pysykää erossa tästä.\"\n\n\"En millään ehdolla!\" sanoin.\n\n\"Hiiteen koko mies! Nyt on peliin pantu liian suuri panos, jotta\nvoisimme välittää muodollisuuksista. Minä pitelen häntä, Muller, niin\nkauan kuin sinä nykäiset liipasimesta.\"\n\nSamassa vääntelehdin tuon väkevän irlantilaisen kourissa. Vastarinnasta\nei ollut mitään apua, olin kuin lapsi hänen käsissään.\n\nHän puristi minua aluksen laitaa vasten hellittämättä otettaan\nvähintäkään.\n\n\"Toimi nyt nopeasti\", virkkoi hän. \"Hän ei kykene estämään meitä.\"\n\nTunsin seisovani iankaikkisuuden partaalla. Näin lyhyemmän miehen\nlähestyvän tuota kohtalokasta laatikkoa toisen pitäessä minua\npuolittain kuristettuna sylissään. Muller kumartui laitteensa ylitse\nja tarttui nuoraan. Ennätin lukea lyhyen rukouksen nähdessäni hänen\nkiristävän sitä. Sitten kuului kova naksahdus ja omituista raaputusta.\nLiipasin oli toiminut, laatikon reuna lensi auki ja sieltä pääsi\nilmoille -- _kaksi harmaata kirjekyyhkystä!_\n\nTähän ei tarvitse lisätä paljonkaan. Se ei ole sellainen aihe,\njonka käsitteleminen miellyttäisi minua. Koko juttu on tavattoman\nvastenmielinen ja järjetön. Ehkä on parasta mitä voin tehdä\nvetäytyä kauniisti näyttämöltä ja antaa _New York Heraldin_\nurheilukinjeenvaihtajan astua sille paikalle, jossa minä olen niin\narvottomasti esiintynyt. Tässä seuraa ote muutamasta yllämainitun\nlehden numerosta, joka ilmestyi vähän sen jälkeen kun me olimme\nlähteneet Amerikasta.\n\n_Harvinainen kirjekyyhkysten matka_ -- \"Erikoisen kilpalennon ovat viime\nviikolla suorittaneet bostonilaisen John H. Flanniganin ja tunnetun\nLowellin asukkaan Jeremiah Mullerin linnut. Nuo molemmat miehet ovat\nuhranneet paljon aikaa ja harrastusta parantaakseen kirjekyyhkyslajia,\nja on kummankin kasvattien puolesta jo kauan sitten lyöty vetoa.\nKyyhkysiä oli opetettu uutterasti, ja kilpailun lopputulos herätti\nmelkoisessa määrin paikallista mielenkiintoa. Lähtö oli määrätty\ntapahtuvaksi Atlantin höyrylaivalta _Spartanilta_ kello kymmenen\nensimmäisen matkapäivän iltana, jolloin laivan arvioitiin olevan\nnoin sadan meripenikulman päässä Amerikan rannasta. Se lintu, joka\nsaapuisi ensimmäiseksi kotipaikalleen, julistettaisiin voittajaksi.\nMelko suurta varovaisuutta täytyi käsityksemme mukaan noudattaa,\nsillä useat kapteenit eivät suvaitse urheiluhommain harrastamista\nheidän aluksensa kannella. Vaikkakin eräs pieni kiusa ilmestyi ihan\nviime hetkellä, saatiin kyyhkyslaatikko laukaistuksi auki melkein\ntäsmälleen kello kymmenen. Mullerin lintu saapui Lowelliin tavattoman\nuupuneena seuraavana aamuna, kun taas Flanniganin linnusta ei ole\nkuultu mitään. Ne, jotka ovat lyöneet vetoa viimeksimainitun puolesta,\nvoivat kuitenkin olla tyytyväisiä kuullessaan, että koko homma on\nhoidettu erittäin huolellisesti. Kyyhkyset oli suljettu erikoisesti\nkeksittyyn laatikkoon, jonka saattoi aukaista vain liipasimen avulla.\nTäten oli mahdollista ruokkia niitä vain yläsyrjässä olevasta aukosta,\nmutta minkäänlainen siipien puoskaroiminen ei tullut kysymykseen. Kun\nvielä suoritetaan joitakin tämäntapaisia kilpailuja, tulee varmaankin\nkirjekyyhkysten käyttö Amerikassa paljon yleistymään, joten saadaan\nmiellyttävää vaihtelua ylenmääräisiin ihmiskestävyyden näytäntöihin,\njotka ovat muutamain viime vuosien kuluessa niin tavattomasti\nkehittyneet.\"\n\n\n\n"]