[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fk8ciiOCUXvIZQO0d3W7s4Dq7PHNKcHElmVVWer1tf88":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},1994,"Manon Lescaut","Prévost, Antoine-François",1697,1763,"1994-prevost-antoine-fran-ois-manon-lescaut","1994__Prévost_Antoine-François__Manon_Lescaut",null,"romaani",[14],"rakkaus",[16,17],"klassikot","ranskalainen","fi",1731,1916,47996,316619,false,59098,[26,27,28],"Adventure stories","Lescaut, Manon, 1689-1721 -- Fiction","Man-woman relationships -- Fiction",[30,31,32,33],"Classics of Literature","French Literature","Novels","Romance","\"Manon Lescaut: Romaani\" by abbé Prévost is a novel first published in 1731. It tells the tragic story of Chevalier des Grieux, a young nobleman, and Manon Lescaut, a common woman whose passionate love leads them into moral decline. Their decision to live together unmarried spirals into gambling, fraud, theft, and ultimately deportation to New Orleans. Narrated by des Grieux himself, this scandalous tale shocked eighteenth-century Paris with its realistic depiction of forbidden love and criminal desperation, becoming one of French literature's most reprinted classics. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Hahl, Jalmari",300,"Ranskalaisen kirjallisuuden klassikko kertoo ritari des Grieux’n ja oikuttelevan Manon Lescaut’n intohimoisesta ja tuhoisasta rakkaustarinasta. Nuoren miehen sokea rakkaus johtaa hänet moraaliseen rappioon, pelivelkoihin ja lopulta maanpakoon Louisianaan.","Antoine-François Prévostin 'Manon Lescaut' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1994. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","MANON LESCAUT\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nANTOINE-FRANÇOIS PRÉVOST\n\n\nRanskankielestä suomentanut\n\nJalmari Hahl\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nAntoine-François Prévost.\n\nElämäkerrallinen luonnos.\n\n\nHarvasta kirjailijasta ovat aikalaiset ja jälkimaailma muodostaneet\nniin räikeän irvikuvan, kuin \"Manon Lescaut'n\" kuuluisasta tekijästä.\n\nHän oli muka hillitön irstailija, petkuttaja, väärentäjä, luopio. Jopa\nkerrottiin hänen vihan ja raakuuden puuskauksessa lyöneen kuoliaaksi\noman isänsä. Vasta kuluneen vuosisadan loppuvuosina suoritettu\nelämäkerrallinen tutkimus haihdutti sen parjauslegendan, joka niin\nkauan oli himmentänyt suuren kirjailijan muistoa.\n\nTämä tutkimus on osoittanut, ettei Prévost tosin ollut mikään\nlujaluonteisuuden ja pidättyväisyyden esikuva, että hän päinvastoin\noli häälyväinen ja levoton sielu, mutta että hän vihasi vilppiä ja\nulkokultaisuutta ja että hänen luonteessaan oli useita hyviä ja\nmiellyttäviä puolia.\n\nAntoine-François Prévost -- yleisemmin tunnettu nimellä abotti Prévost\n-- syntyi Artois'n maakunnassa sijaitsevassa pikkukaupungissa,\nHesdinissä, huhtikuun 1 päivänä 1697. Myöhemmin Prévost sukunimeensä\nliitti lisän d'Exilés, jonka syntyä ja tarkoitusta on koetettu selittää\neri tavoin. Perustelultaan uskottavin on se olettamus, että hän tuolla\nlisänimellä viittasi maanpakolaisuuteensa.\n\nTiedot Prévost'n vanhemmista ja hänen suhteestaan heihin ovat hyvin\nniukat. Hänen isänsä, Liévin Prévost, oli asianajaja ja sen lisäksi\nyleinen syyttäjä Hesdinin tuomiokunnassa. Prévost'n aikalaisen, munkki\nGrenier'n tiedonannon mukaan, Liévin Prévost oli kiivas ja ankara\nmies. Kun hänen poikansa teki luostarilupauksensa, uhkasi isä ampua\nhänet kuoliaaksi, jos hän joskus rikkoi nämä lupauksensa. Hesdinin\nkunnallisarkistossa on asiapaperi, jossa mainitaan Prévost'n isoisän,\njolla niinikään oli ristimänimi Liévin, parjanneen erästä virkamiestä\nvarkaaksi ja sanoneen tahtovansa antaa selkäsaunan koko hänen\nvirkakunnalleen. Isoisä ja isä tuntuvat siis olleen tuittupäisiä miehiä.\n\nTämä panee ajattelemaan, että kirjailija muisti isäänsä kuvatessaan\n\"Manon Lescaut\" romaanin sankarin, ritari des Grieux'n jäykkää ja\ntaipumatonta isää. Liévin Prévost nuoremmasta, kirjailijan isästä,\nmainitaan kuitenkin, että hän huolellisesti valvoi ja seurasi lastensa\nkasvatusta.\n\nKirjailijan äiti, Marie Clay eli Duclay, oli lähellä Hesdiniä asuvan\nvarakkaan maanviljelijän tytär.\n\nEnsimäisen opetuksensa Prévost sai kotikaupungissaan jesuiittakoulussa.\nTämä muuten ahdasmielinen tietopuolinen kasvatus herätti\npojassa elinajaksi harrastuksen opintoihin ja kirjallisuuteen.\nKuusitoista-vuotiaana hän noviisina liittyi mainittujen luostariveljien\nmunkkikuntaan. Mutta jo 1716 hän jätti jesuiitat ja värväytyi\nsotilaaksi, kysymättä edes omaistensa mielipidettä. Seuraavana vuonna\nsolmittiin rauha. Prévost joko kyllästyi sotilaselämään tai katsoi\nylennystä silloin vallitsevissa oloissa epävarmaksi tai hitaaksi,\nja 1719 hän riisui univormun ja pyrki takaisin jesuiittain pariin.\nMutta nämä kieltäytyivät häntä vastaanottamasta. Nyt hän toistamiseen\nrupesi sotilaaksi. Prévost'n aikuisessa kronikassa selitetään tämä\npaluu sotilasuralle seuraavaan tapaan. Hyvin suruissaan tuosta\nepäyksestä Prévost lähti Roomaan saadakseen jesuiittain kenraalilta\nluvan uudelleen ruveta noviisiksi. Matkalla hän sairastui ja otettiin\nsairaalaan, missä muudan sotilaslääkäri häntä hoiti sillä ehdolla, että\nhän parannuttuaan värväytyisi armeijaan. Näin tekikin Prévost, mutta\npakeni lyhyen ajan kuluttua Hollantiin. --\n\nSiitä, millainen hänen olonsa tässä maassa oli, ei tiedetä mitään\nvarmaa. Pian hän sieltä katuvaisena palasi isän taloon. Tähän aikaan\narvelee Harrisse, yksi Prévost'n luotettavimpia elämänkertojia,\nsen lemmenseikkailun sattuneen, joka on tarjonnut aiheen romaaniin\n\"Manon Lescaut\". Tästä teoksesta sanoo Palinot, niinikään Prévost'n\nelämänkertojia: \"Hän kuvasi sitä intohimojen tulvaa, jonka valtaa oli\nkokenut. Hänen värinsä olivat kahta vaikuttavammat, ne kun olivat todet\nja noudetut omasta sydämestä.\"\n\nMainittu lemmenseikkailu ei kuitenkaan päättynyt samoin kuin romaanissa\nkerrotaan. Prévost ei todellisuudessa seurannut Manonia Ameriikkaan,\nvaan uupui matkalla satamakaupunkiin pyörtyneenä tien viereen, ja hänen\ntajuttomana ollessaan rattaat kuljettivat pois hänen epäjumalansa, jota\nhän ei enää koskaan senjälkeen nähnyt. Tultuaan jälleen tajuihinsa,\nhän näki kaukana valon, joka tuikki pimeässä. Se oli Saint-Wandrillen\nluostarin yölamppu. Vaivoin laahasi epätoivoinen matkamies itsensä\ntähän tyyssijaan, joka aukaisi hänelle vieraanvaraiset ovensa. Nyt\npääsi Prévost benediktiini-munkkikunnan alokkaaksi, ja 1721 hän\njulkisesti teki munkkilupauksensa.\n\nHän ei kuitenkaan näy palanneen luostariin vakaumuksesta, vaan\nsentähden, että tarvitsi lepoa ja lohdutusta. Tämä selviää seuraavista\nkirjeen kohdista: \"Liian hellän suhteen onneton päättyminen johdatti\nminut lopulta hautaan. Tämän nimen annan sille kunnianarvoisalle\nmunkkikunnalle, jonka helmaan hautauduin ja jossa piilin jonkun aikaa\nkuin kuollut ainakin, niin etteivät vanhempani ja ystäväni tietäneet,\nminne olin joutunut.\" -- -- \"Taivas tuntee sydämeni perinpohjin, ja se\nriittää minua rauhoittamaan. Jospa ihmiset tietäisivät yhtä hyvin, että\ntukalat olot ovat saattaneet minut alokkaana turvautumaan luostariin,\nettä nuo samat olot eivät sallineet minun luopua tästä asemasta\nniin pian kuin olisin halunnut ja että ainoastaan välttämättömyyden\npakoittamana tein luostarilupaukseni, asettaen salaa itsekseni kaikki\nne rajoittavat ehdot, jotka aiheuttivat minut rikkomaan nuo lupaukset.\"\n\nNyt seurasi vuosia, joiden kuluessa Prévost benediktiini-munkkina\noleskeli eri luostareissa, harjoittaen tieteellistä tutkimusta,\nkaunokirjallista tuotantoa ja saarnaajan tointa. Viimeksi hän asettui\nSaint-Germain-des-Prés'n luostariin. Kirjallinen työ miellytti häntä\nsuuresti ja oli kaiketi melkoisena syynä siihen, että tämä levoton\nhenki niin kauan malttoi pysyä luostarissa. Hänen kertojalahjansa\ntulivat ennen pitkää tunnetuiksi luostariveljien keskuudessa, ja\nusein hän iltaisin huvitti heitä tarinoillaan, joita he ihastuneina\nkuuntelivat myöhäiseen yöhön. Heistä erottuaan Prévost yksinäisessä\nkopissaan tarttui kynään, ja monasti aamuhämärä yllätti hänet\nkirjoituspöydän ääressä. Blancs-Manteaux'n ja Saint-Germain-des-Prés'n\nluostareissa hän kirjoitti alkupuolen romaaniaan \"Mémoires d'un homme\nde qualité\". Tämä laaja romaani, joka valmistui 1731, käsitti lopulta\nseitsemän nidettä ja oli jaettu kahteentoista kirjaan. Viimeinen nide\noli omistettu ritari des Grieux'n ja Manonin lemmentarinalle, ja tämä\nromaani ilmestyi ensi kerran erityisenä teoksena vuonna 1733.\n\nNiin etevä arvostelija kuin Sainte-Beuve oli ylen mieltynyt romaaniin\n\"Mémoires d'un homme de qualité\". Nykyaikaisista lukijoista se\nkuitenkin tuntuu vanhentuneelta seikkailija-romaanilta, jonka\nainoastaan tutkija hakee esiin kirjaston tomusta, muodostaakseen\nitselleen kokonaiskuvan \"Manon Lescaut\"'n tekijästä.\n\nVaikkakin rauhallinen luostarielämä tarjosi Prévost'lle tilaisuutta\nhänen lempitoimeensa, kirjalliseen työhön, oli tuossa elämässä\nsentään hänestä paljo ikävystyttävää ja vieroittavaakin. Munkit\ntuntuvat yleensä olleen Prevost'ta lahjattomammat, ja hän on antanut\nheistä sattuvia kuvauksia, jotka eivät ole kaikille edullisia ja\njoista ei puutu ivaa. Lisäksi luostarien ahdasoppisuus oli hänen\nvapautta rakastavalle hengelleen vastenmielinen rajoitus. Ystävien\nkehoituksesta hän 1728 pyysi Roomasta lupaa siirtyä säännöiltään\nlempeämpään benediktiini-luostariin. Tämä lupa hänelle myönnettiin,\nmutta malttamatta odottaa, kunnes Amiensin piispa olisi julaissut\nlupakirjeen, lähti Prévost priorin luvatta luostarista. Vihastuneet\nluostarinesimiehet ilmoittivat asian poliisille, ja välttääkseen\njoutumasta sen rankaiseviin käsiin, Prévost pakeni Englantiin.\n\nSe vapaus valtiollisissa ja uskonnollisissa kysymyksissä, jonka Prévost\ntässä maassa tapasi, teki häneen syvän vaikutuksen; selviä jälkiä siitä\nhuomaamme useissa paikoin hänen romaanejaan.\n\nTästä Prévost'n ensimäisestä oleskelusta Englannissa tiedetään\nvarsin vähän, ja tämäkin perustuu etupäässä ritari de Ravannen\ntiedonantoihin. Tuo salaniminen henkilö, joka muistelmissaan pahasti\nparjasi Prevost'ta, oli hyvin juonikas ja epäluotettava. Hän kertoo,\nettä Prévost Englannissa paljon elosteli naisten kanssa ja että pieni\nlemmenseikkailu pakoitti hänet luopumaan kotiopettajan paikasta,\njoka oli tuottanut hänelle toimeentulon. Ja tämän jälkeen hän oli\nmatkustanut pois Englannista ja lähtenyt Hollantiin. --\n\nPrévost vastaa myöhemmin siihen ritari de Ravannen väitteeseen, että\nhänen muka oli ollut pakko poistua Englannista, seuraavasti:\n\n\"Niin vähän oli minun pakko lähteä Lontoosta ja siirtyä Hollantiin,\nettä päinvastoin poistuin sieltä eväinäni runsaat lahjat,\nsuosionosoitukset ja hyväilyt. Suurta tyydytystä tuotti minulle se,\nettä kaksikymmentä ylhäistä herraa, jotka olivat kunnioittaneet\nminua suosiollaan, tunsivat lähdettyäni kaihoa. Minua kaihosivat\nniinikään lukemattomat kunnon ihmiset, jotka olivat suoneet minulle\nkunnioituksensa ja ystävyytensä.\"\n\nHaagin kaupungissa oli Prévost'lla lemmenseikkailu erään naisen\nkanssa, jonka nimi toisten mukaan oli Lenki, toisten d'Eccard. Sen\njohdosta hän sai osakseen paljon moitetta ja parjausta. Myöhemmin hän\njulkisesti puolusti kyseessä olevaa naista, mutta menetteli siinä\nliian ritarillisesti. Tuo nainen näyttää todellisuudessa olleen mitä\nsydämettömin juonittelija. Hänestä mainitaan, että hän armotta oli\nkuluttanut edellisten rakastajiensa varat ja epäilemättä samalla tavoin\nkäytti hyväkseen suhdettaan Prévost'hon, jonka näyttää joksikin aikaa\ntäydelleen saaneen valtaansa.\n\nHollannissa ilmestyi 1731 \"Manon Lescaut\", Prévost'n mestariteos ja\nse hänen tuotteistaan, joka on vienyt hänen nimensä jälkimaailmaan.\nSamana vuonna hän alkoi julkaista toistakin romaania, nimittäin\n\"Cleveland'ia\", joka valmistui vasta 1738 ja silloin oli kahdeksan\nniteen laajuinen. Sen sankari on Cromwellin äpäräpoika.\n\nVuonna 1733 tapaamme Prévost'in taas Englannissa. Täällä hän joutui\nsuureen rahapulaan, ja hänen parjaajansa syyttivät häntä arvopaperien\nväärentämisestä. Prévost puolustautui mitä pontevimmin tätä syytöstä\nvastaan, ja myöhäisemmät elämänkertojat ovat kaikki sitä mieltä, että\nsyytös oli väärä. Vuonna 1734 Prévost palasi Ranskaan ja sai paavi\nClemens XII:nnelta lähetyskirjeen, joka myönsi hänelle anteeksiannon\nhänen hairahduksistaan. Katumukseksi määrättiin hänelle vuoden\nnoviisiaika, joka kuitenkin oli sangen lievää laatua. Seuraavana vuonna\nalkoi ilmestyä uusi romaani, \"Le doyen de Killerine\", jota Prévost piti\netevimpänä romaaninaan. Siinä kuitenkin moralisoiva sävy häiritsee\ntaiteellisuutta enemmän kuin missään muussa hänen kaunokirjallisessa\nteoksessaan. Pari vuotta paluunsa jälkeen Ranskaan Prévost sai prinssi\nContin luona hovisaarnaajan toimen. Hän sai asua prinssin palatsissa,\nja tämä asema lisäsi tosin sitä arvoa ja mainetta, jonka hänelle jo\noli tuottanut kirjallinen toimintansa, mutta hänen uusi virkansa\noli palkaton, ja rahapula näyttää yhä jatkuneen. Epäkäytännöllisyys\nja erinomainen aulius auttamaan tarvitsevaisia olivat epäilemättä\npääasialliset syyt hänen alinomaiseen taloudelliseen ahdinkotilaansa.\n\nVuosi 1740 tuotti uuden romaanin nimeltä \"Histoire d'une Grecque\nmoderne\". Se kertoo erään ranskalaisen lähettilään rakkaudesta\nkreikkalaissyntyiseen haareminaiseen. Tämä soma kertomus on \"Manon\nLescaut'n\" jälkeen Prévost'n paras kaunokirjallinen teos.\n\nVielä kerta, nimittäin vuonna 1741, oli Prévost'n pakko lähteä\nmaanpakoon. Tähän saattoi hänet niinikään hänen hyväsydämisyytensä, hän\nkun oli mitään pahaa aavistamatta ja tarkoittamatta korjannut erään\nentisen koulutoverinsa kirjoituksen, joka sanomalehdessä julkaistuna\nherätti vallanpitäjien paheksumisen, niin että julkaisija teljettiin\nBastiljiin. Muka kanssasyyllisenä Prévost tuomittiin maanpakoon.\nPrinssi Conti antoi hänelle matkarahat. Oleskeltuaan Brysselissä ja\nFrankfurtissa hän jo seuraavana vuonna sai palata synnyinmaahansa,\njossa asui kuolemaansa asti. Vuonna 1746 hän muutti asumaan pieneen\nChaillot'ssa olevaan maataloon. Hänen seuranaan siellä olivat\nmuutamat valitut ystävät, joihin kuului Rousseau. Kirjeessään eräälle\ntuttavalleen hän tästä olopaikastaan antaa seuraavan kuvauksen: \"Talo\non soma, vaikka sen rakennustyyli ja huonekalut eivät ole komeita.\nNäköala on viehättävä, ja puutarhat juuri sellaiset, joista pidän:\nsanalla sanoen, olen täällä kaikkein tyytyväisin ihmisistä. Viisi tai\nkuusi ystävää, joiden lukua toivon teidän lisäävän palattuanne, tulevat\ntänne joskus minun kanssani nauramaan ihmissukukunnan mielettömälle\nhyörinälle. Oveni on suljettu koko muulta maailmalta. -- --\"\n\nTämän jälkeen sai Prévost'n tuotantokin rauhallisemman luonteen.\nMuun muassa hän käänsi englantilaisen Richardsonin romaaneja, ollen\ntehokkaimpia Englannin kirjallisuuden tutustuttajia Ranskassa, oli\njonkun aikaa \"Journal Etranger\" lehden toimittaja ja kirjoitti\nviidentoista niteen vahvuisen teoksen nimeltä \"Histoire générale des\nVoyages\". Vuonna 1754 antoi paavi Benedictus XIV hänelle Saint-Georges\nde Gesnen priorikunnan.\n\nPrévost kuoli äkkiä 25 päivänä marraskuuta 1763 lähellä Chantilly'ta\nolevalla maatilallaan. Hänen kuolemastaan, niinkuin useasta hänen\nelämänsä tapahtumasta, oli kauan liikkeellä kauhea tarina. Hänet oli\nmuka tavattu tajuttomana metsässä, ja eräs kyläpuoskari oli muka\nryhtynyt hänen ruumistaan leikkaamaan, jolloin hän heräsi ja päästi\nkauhunhuudon ennenkuin heitti henkensä. -- Tämän tarun on kritiikki\nosoittanut vääräksi. Prévost kuoli valtasuonen revähtämiseen tai\nhalvaukseen.\n\nAbotti Prévost'n tuotanto oli hyvin runsas. Harrisse mainitsee\nhänen teostensa luvun nousevan sataankahteentoista niteeseen,\njoista kuusikymmentäviisi sisälsi hänen alkuperäisiä teoksiaan,\nloput käännöksiä. On kuitenkin otettava huomioon, että monet näistä\nniteistä ovat pientä kokoa ja painetut isolla kirjakkeella. Mutta\njoka tapauksessa oli hänen kynänsä tuotteiden määrä melkoinen, ja se\ntodistaa suurta kirjallista harrastusta ja henkistä työkykyä. Kuten\njo on mainittu, on ainoastaan yhdellä hänen teoksistaan pysyvä arvo,\nnimittäin romaanilla \"Manon Lescaut\". \"Onnellisena päivänä\", sanoo\nSainte-Beuve -- \"loi Prévost tietämättään mestariteoksen\". Hänen muilla\nromaaneillaan on meidän aikanamme etupäässä kulttuurihistoriallinen\nmerkityksensä, ja ne tarjoavat lisäksi ainesta hänen aatteittensa ja\nromaanitekniikkansa tutkijalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAbotti Prévost'n ulkomuodon ovat benediktiini-munkit ilmiannossaan\npoliisille kuvanneet seuraavasti: \"Hän on keskikokoa, hänellä on vaalea\ntukka, suuret avoimet sinisilmät, iho punoittava ja kasvot täyteläät.\"\n\nSe kokonaiskuva, jonka hänen aikalaistensa arvostelujen ja hänen omien\nmielipiteittensä perustuksella saamme hänen sisäisestä ihmisestään, on\nhänelle erittäin edullinen.\n\nSekä Ranskassa että ulkomailla Prévost paljon seurusteli ylhäisimmissä\npiireissä. Joka seurassa häntä nähtiin kernaasti, hänellä kun oli\nmiellyttävät seurustelutavat, huomattavat tiedot eri aloilla,\nkehittynyt arvostelukyky ja erinomainen helppous lausua ajatuksensa.\nTähän tuli lisäksi ystävällinen ja vaatimaton käyttäytyminen, taito\nmukautua eri tilanteisiin ja osanotto toisten harrastuksiin ja\nvastoinkäymisiin.\n\nEi ole syytä epäillä näiden sanojen vilpittömyyttä, jotka hän\nHaagista kirjoitti eräälle vastustajalleen: \"Olenhan maanpakolainen,\neroitettu ystävistäni ja omaisistani, useimpien hylkäämä; kuka siis\nuskoisi, että viha on minulle jotain tuntematonta ja että voin\npidättäytyä levittämästä vihamielisiä lausuntoja kirjoituksiini. -- --\nTunnen, etten vihaa ketään ihmistä. Taivas on siinä todistajani.\nJa miksi vihaisinkaan ihmisiä. Olisinhan kiittämätön. Enhän koko\nelämäni aikana ole saanut muuta kuin kunnioituksen ja ystävyyden\ntodisteita tuntemiltani ihmisiltä, enkä ole voinut käsittää niiden\njohtuneen muusta kuin heidän hyvyydestään, kun täysin tunnen, miten\nvähäarvoinen olen. Mitä syytä minulla siis olisi heitä vihata. Ei,\nolen ihmissuvun ystävä. Olen ylpeä siitä, etten vihaa ketään ja ettei\nminulla ole vihamiehiä.\" Eräs Prévost'n aikalainen, Charles Jordan,\njoka muuten aina oli valmis hänestä levittämään parjaavia juoruja,\nantaa Prevost'sta, tavattuaan hänet Lontoossa, seuraavan arvostelun:\n\"Hän on teräväpäinen mies, joka tuntee yhtä hyvin kirjallisuutta kuin\nteologiaa, historiaa ja filosofiaa. Hänellä on äärettömän paljon\nhenkevyyttä... Keskusteluni Prévost'n kanssa oli hyvin miellyttävä,\npäivä päivältä hän kävi rakastettavammaksi, oppineemmaksi ja\nhenkevämmäksi.\"\n\nVoltaire antaa hänestä seuraavan lausunnon: \"En ole koskaan puhunut\nmitään epäedullista abotti Prevost'sta, olen vaan valittanut, että\nhänellä on keritty päälaki, että häntä kahlehtivat munkin siteet, jotka\novat häpeälliset ihmiskunnalle, ja että hän on vailla omaisuutta. Teen\nmelkoisesti eroa hänen ja abotti Desfontaines'in välillä; jälkimäinen\nei voi puhua muusta kuin kirjoista, hän on pelkkä kirjailija, mutta\nedellinen on ihminen. Heidän teoksistaan näkee heidän sydämiensä\neron... Jos täältä kaukaisesta olinpaikastani voisin tehdä jotain\nabotti Prévost'n hyväksi, tekisin sen mielihyvällä...\" Prévost'lle\nitselleen Voltaire kirjoittaa myöhemmin: \"Ei mikään tuottaisi minulle\nsuurempaa tyydytystä ja kunniaa kuin se, että voisin hyödyttää sitä\nkirjailijoistamme, jota enimmin kunnioitan.\"\n\nRousseau sanoo puhuessaan Mussard'in valioystävistä: \"Etumaiseksi\nheidän joukossaan asetan abotti Prévost'n, joka on hyvin rakastettava\nja teeskentelemätön mies ja jonka sydän on elähyttänyt hänen teoksensa.\"\n\nBenediktiini-munkki Dupuis, Prévost'n aikalainen ja elämänkertoja,\ntodistaa, että \"hänen inhimillisyytensä avasi hänen sydämensä ja\nkukkaronsa kaikille onnettomille; kun hänen ystävänsä kehoittamalla\nkehoittivat häntä hyväkseen käyttämään saavuttamaansa ylhäisten\nhenkilöiden suosiota, hankkiakseen itselleen aineellista etua, hän\nvastasi, että puutarha, lehmä ja pari kanaa hänelle riittäisivät.\"\nBrunetière kiinnittää erityistä huomiota tähän piirteeseen:\nPrévost on ensimäisiä, jotka, yksinomaan eläen kynästään, suuria\nkärsimyksiä kestäen ja uhrauksia tehden ovat vapauttaneet kirjailijan\nveronkantajan, ylhäisen herran, ruhtinaan suojeluksen riippuvaisuudesta.\n\nDelisle de Sales antaa puhuessaan aikansa kirjailijoista Prévost'lle\ntämän tunnustuksen:... \"hän ei koskaan tuntenut ylemmyyden salaisuutta,\nja ollen heikkouteen asti omasta edustaan välittämättä, ei hän koskaan\najatellut maineen hankkimista.\"\n\nPrévost'n parjaajat väittivät, että hän muka oli tavaton irstailija.\nTämä väite on väärä. Hänen sydämensä oli ylen altis hellille tunteille.\nHuolimatta luostarilupauksestaan hän rakasti intohimoisesti ja sai\nosakseen vastarakkautta. Mutta tätä hän ei peitellyt eikä kieltänyt.\nSen hän tunnusti suoraan ja sitä todistavat hänen romaaninsa, joista\neletty todellisuus selvästi pilkoittaa esiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPrévost'n kaunokirjallisessa tuotannossa ilmenee aatteellinen eheyden\nleima. Tämä on seuraus siitä, että yksi johtava aate sitä hallitsee,\njoskin muunneltuna ja eri puolilta katsottuna eri romaaneissa. Tämä\naate on lyhyesti sanottuna seuraava: Ihmisen intohimo on tuhoa\ntuottava, järki osoittaa hänelle tämän uhkaavan tuhon, mutta on\nvoimaton estämään häntä joutumasta sen alaiseksi. --\n\nHuomaamme, että tämä aate sisältää jansenilaisten opin turmeltuneesta\nihmisluonnosta ja ihmisen kykenemättömyydestä omin voimin siitä\nvapautumaan.\n\nMutta Prévost ei sokeasti eikä orjallisesti liittynyt tähän oppiin.\nUskonnollisissa vakaumuksissa, samoin kuin taiteilijana, hän oli\najastaan edellä. Se, että hän hyväksyi jansenilaisten opin intohimojen\nylivallasta, järjen heikommuudesta, ei ollut mitään satunnaista eikä\nsuinkaan pelkkä abstraktisen ajatuksen tulos. Se perustui elävään\nkokemukseen. Sillä eroottinen tunne -- rakkaus -- oli hänessä\nharvinaisen voimakas ja intohimoinen.\n\nNeiti Lespinasse, jonka salongeissa kuuluisimmat ensyklopedistit\nseurustelivat, on sattuvasti sanonut, että \"Prévost on tuntenut kaikkea\nsitä, mikä rakkaudessa on suloisinta, mutta että hän on tuntenut\nkaikkea sitäkin, mikä siinä on hirvittävintä\".\n\nLukiessamme Prévost'n romaaneja, huomaamme, että useimmat niiden\nsankareista ja sankarittarista ovat tavattoman intohimoisen rakkauden\nvaltaamat.\n\nTässä suhteessa Prévost kirjallisena ilmiönä muodostaa käänteen.\nEnnen häntä rakkautta yleisesti esitetään heikompana, värittömämpänä.\n-- Jokunen poikkeus on olemassa kuten esim. Racine. -- Siirrytään\nrakkauden eri kehitysasteiden läpi, kuvataan oikkuja, epäilyjä,\nrakkauden salaisia piilopaikkoja, sievistellään, sirkkilöidään.\nPrévost kuvaa rakkautta valmiina, suurena ja kaikkivaltiaana intohimona\nja on vaikuttavin silloin kun hän esittää tämän intohimon traagillisia\npuolia. Mutta ihminen, dogmeista vapaa, syvästi tunteva ihminen\nilmenee sen ohella. Katolilainen uskonto tuomitsee intohimon ja vaatii\nsitä polkemaan. Prévost katsoo syvemmälle. Hänestä rakkaus on jotain\nkohtalollista, se on luonnonvoima, ja sentähden ihmisessä oikeutettu.\nHän on lausunut tämän vakaumuksensa selvin sanoin seuraavasti: \"Asiaa\nvilpittömästi punnittuani minusta tuntui, että kun luonnon oikeudet\novat ensimäiset kaikista, ei mikään ole kyllin voimakasta niitä\ntukahduttamaan, -- että rakkaus on noista oikeuksista kaikkein pyhin,\nse kun on ikäänkuin kaiken olevaisen sielu, ja että siis kaikki, minkä\njärki ja olevat olot voivat tehdä sitä vastustaakseen, supistuu siihen,\nettä ehkäistään muutamat sen vaikutuksista, koskaan voimatta tuomita\nitse sen lähdettä kuivumaan.\"\n\nTämä inhimillinen käsitys rakkaudesta ja välitön, omaan rikkaaseen\nkokemukseen perustuva kuvaus rakkauden tuottamista iloista ja\nkärsimyksistä oli jotain uutta, joka valtasi hänen aikalaisensa.\nJa tämä syvä yleisinhimillinen ja samalla persoonallinen piirre,\njoka on painanut kirkkaimman leimansa romaaniin \"Manon Lescaut\",\nselittää, miksi tämä romaani on säilyttänyt viehätysvoimansa ja miksi\njälkimaailma lukee sitä liikutetuin tuntein.\n\nKiintyessään rakkauden tuottamiin vaikutuksiin Prévost siis liittyy\njansenilaisuuteen. Mutta hän ei pysähdy siihen. Hänen vakaumuksensa on,\nettä ne hairahdukset, joihin voimakas rakkaus saattaa ihmisen, eivät\nole anteeksiantamattomia. Hän näkee ne päinvastoin sovinnollisessa\nvalossa. Rakkauden aiheuttamat kärsimykset ja hairahdukset eivät hänen\nmielestään ole muuta kuin koettelemuksia, jotka lopulta puhdistavat\nihmisen ja saattavat hänet jalostumaan.\n\nNiinpä lopulta tuossa huikentelevassa, pintapuolisessa ja uskottomassa\nManonissakin tapahtuu mielenmuutos. Hän on, samoin kuin ritari des\nGrieux, käynyt kärsimysten karkaisevan kiirastulen läpi, ja hänestä on\nsenjälkeen tullut hyvä ja jalo ihminen.\n\nPerustuiko tämä viimemainittu vakaumus niinikään Prévost'n omaan\nelämänkokemukseen, vai oliko se vaan teoreettinen johtopäätös, henkinen\nedistysaskel jansenilaisten ahtaasta ja tuomitsevasta dogmasta -- sitä\non vaikea ratkaista. Tosin esim. \"Manon Lescaut\"'n loppupuoli, jossa\ntuollainen mielenmuutos kuvataan, tekee edellä kerrottuun verrattuna\nvähemmän vakuuttavan vaikutuksen. Mutta on huomioon otettava, että\ntämän kirjan loppupuoli oli Prévost'n omaa kuvittelua, hän kun ei siinä\nsuorastaan ammenna omasta eletystä kokemuksestaan. Joka tapauksessa tuo\nsovinnollinen piirre osoittaa kaunista luonteen puolta ja todistaa,\nettä Prévost hylkäsi aikansa yksipuolisen dogmaattisen kannan, kohoten\nvapaampaan aatepiiriin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRomaani \"Manon Lescaut\" sisältää seikkailuja, yllätyksiä, murhia,\nnaisenryöstöjä, petkutuksia, vangitsemisia y.m. hirmuisuuksia.\nNämä ovat sovinnaisia romaani-motiiveja ja saattavat oudoksuttaa\nnykyaikaista lukijaa. Mutta meidän on muistaminen, että Prévost eli\nLudvik XV:nnen aikakaudella, jolloin tuollaiset tapaukset olivat\nyleisiä. Eikä saata kieltää, että hän usein esittää nuo vaikuttimet\ndramaattisen jännittävästi.\n\nJuonen sommittelu ja valmistelu on Prévost'lla monessa kohdin taitava.\nKieli on tosin paikoittain pateettista, mutta kuitenkin vähemmin\njuhlallista, retoorillista ja jäykkää kuin monella muulla sen ajan\nproosakirjailijalla.\n\nTyyli on harvinaisen korutonta ja luontevaa. Tuntuu siltä kuin tekijä\nei ollenkaan olisi ajatellut sanontamuotoaan, vaan kuin olisi hänelle\nollut tärkeintä, että se, mikä hänellä oli sydämellään, niin pian ja\nniin teeskentelemättä kuin suinkin tuli lausutuksi. Se, mitä sanotaan\nmiljöö-kuvaukseksi, ja jolla romaanissa tavallisesti on huomattava\nsijansa, puuttuu melkein kokonaan kyseessä olevasta romaanista.\nEtusijalle astuu sielunelämän ja luonteiden kuvaus, tunteiden ja\nsieluntilojen erittely.\n\nSiinä Prévost on mestari, ja romaanilla \"Manon Lescaut\" on tässä\nsuhteessa uraauurtava merkitys. Hänen raivaamistyönsä jälkiä voisi\nseurata aina uusimpiin aikoihin asti.\n\nLuonteenkuvaus on Prévost'lla mestarillinen. Mikä ihailtava\nkarakterisoimis-taito ilmeneekään Manonin ja ritari des Grieux'n\nluonteenkuvissa. Kuinka täynnä värähtelevää elämää ne ovat. Guy de\nMaupassant on sanonut Manonista, että hän on tyypillinen nainen. Hänen\nsanansa kuuluvat näin: \"Manon on nainen täydelleen sellainen kuin tämä\non, aina on ollut ja aina tulee olemaan.\" Tätä mielipidettä vastustaen\nhuomauttaa Gauthier-Ferrières: \"Manon ei edusta naista yleensä, hän on\nkurtisaani, ilonainen, sellainen kuin tämä on ja aina tulee olemaan.\"\n\nManonin persoonallisuuden on Prévost muuten taiteellisesti syventänyt\nsaattaen mielenkiintoiseksi tämän naisen, jolla on niin paljo\nepämiellyttäviä ja paheksuttavia ominaisuuksia. Des Grieux uskoo, ettei\nManon tahallisesti tee syntiä, meneepä niinkin pitkälle, että pitää\nhäntä viattomana. Osoittaen hienoa taiteellista vaistoa on Prévost\nhänen luonteenkuvaukseensa liittänyt rakastettaviakin piirteitä.\n\nPäähenkilö tässä romaanissa on ritari des Grieux. Paras todiste tämän\nhenkilökuvauksen psykologisesta ja taiteellisesta eheydestä on, että\nse ikäänkuin ilmielävänä liikkuu edessämme, pakoittaen meidät uskomaan\nkaikkein hellimpiin ja rajuimpiin tunteenpurkauksiinsa. Mutta eipä\ntekijän ollut tarvinnut mennä kauas etsimään mallia tälle kuvalleen.\nTämä malli oli hän itse, ja tuntuu siltä, kuin olisi hän monasti\nkastanut siveltimensä sydänvereensä.\n\nSivuhenkilötkin ovat oivallisesti kaavaillut. Muistelkaamme ainoastaan\nManonin veljeä, Lescaut'ta, joka on tarkasti havaittu ja taitavasti\nkuvattu Ludvik XV:nnen aikuinen elostelijatyyppi, ja lisäksi ritari des\nGrieux'n isää, joka personifioi tuota vanhempien ja lasten väleissä\nusein esiintyvää ymmärryksen puuttumista ja ristiriitaa.\n\nYksi ainoa romaanin henkilöistä on poikkeus, nimittäin Tiberge, des\nGrieux'n ystävä. Hän on kovin abstraktinen ja paikoittain väsyttävä\npitkine rippisaarnoineen.\n\nPrévost tahtoi kaiketi tämän henkilön muodossa kuvata des Grieux'n\n\"parempaa minää\" eli omaatuntoa, tai ihanteellista ystävää, tai oli\nhänen tarkoituksensa moralisoida, asettamalla intohimonsa valtaan\nantauneen nuorukaisen vastakohdaksi viattomana pysyneen nuoren miehen.\nTiberge vaikuttaa kieltämättä keinotekoiselta ja symbolistiselta\n-- jos saa käyttää näin uudenaikaista sanaa, kun on kysymys\ntodellisuuskuvausta uhkuvasta klassillisesta romaanista.\n\nMutta mitä puutteellisuuksia arvostelija hakeneekin Prévost'n\nkuuluisasta romaanista, ja mitä eteviä puolia hän siitä koettaneekin\npoimia esille, kaikki tämä hälvenee sen vastustamattoman vaikutelman\nrinnalla, jonka tämän kuolemattoman teoksen lukeminen herättää.\n\n_Jalmari Hahl_.\n\n\n\n\n\n\nMANON LESCAUT\n\n\n\n\nTekijän alkusananen.\n\n\nOlisin voinut liittää omiin muistelmiini ritari des Grieux'n\nelämänvaiheet, mutta kun ei niillä ole mitään sitovaa keskinäistä\nyhteyttä, luulin olevan lukijalle tyydyttävämpää nähdä ne erikseen.\nNäin laaja kertomus olisi liian pitkäksi aikaa katkaissut oman\nelämäntarinani langan. Vaikka en suinkaan väitä olevani täsmällinen\nkirjailija, tiedän kuitenkin varsin hyvin, että kertomuksen tulee\nolla vapaa seikoista, jotka saattavat sen kankeaksi ja väkinäiseksi;\nneuvoohan Horatius:\n\n    Ut iam nunc dicat iam nunc debentia dici,\n    Pleraque differat, ac praetens in tempus omittat.\n\n[-- -- että juuri nyt lausutaan julki se, mikä juuri nyt on sanottava,\nettä siis moni päähänpisto heitetään toistaiseksi ja tällä kertaa\njätetään lausumatta. -- _Ars poetica_.]\n\nEikä edes tarvita niin arvokkaan miehen lausuntoa todistamaan näin\nyksinkertaista totuutta, sillä terve järki on tämän säännön alkulähde.\n\nJos lukija on tavannut jotain miellyttävää ja mieltäkiinnittävää\nminun elämäntarinassani, rohkenen luvata, että hän on oleva ainakin\nyhtä tyytyväinen tähän liitteeseen. Ritari des Grieux'n menettely on\ntarjoava hänelle hirvittävän esimerkin intohimojen voimasta. Minulla\non kuvattavana sokaistu nuori mies, joka hylkää onnelliset olot,\nomin ehdoin syöksyäkseen äärimäiseen onnettomuuteen. Vaikka hänellä\non kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat omansa hankkimaan hänelle\nmitä loistavimman ja edullisimman aseman, hän kuitenkin oman vapaan\nvalintansa mukaan antaa etusijan maineettomalle ja harhailevalle\nelämälle, hyläten kaikki varallisuuden ja luonnon tarjoamat edut.\nHän näkee edeltäpäin onnettomuutensa, eikä tahdo sitä välttää; hän\ntuntee sen ja kituu sen taakan alla, eikä käytä hyväkseen niitä\nparannuskeinoja, joita hänelle lakkaamatta tarjotaan ja jotka minä\nhetkenä tahansa voisivat tehdä lopun hänen onnettomuudestaan.\nHänellä on sanalla sanoen kahtaallinen luonne, missä ilmenee\nhyveiden ja paheiden sekoitus, hyvien tunteiden ja huonojen tekojen\nalituinen vastakohta. Sellainen on sen taulun pohja, jota kuvaan.\nArvostelukykyiset ihmiset eivät suinkaan pitäne tämänluontoista\nteosta turhana työnä. Paitsi miellyttävän lukemisen tarjoamaa huvia\nlukija siitä löytää melkoisesti tapahtumia, jotka ovat omiansa tapoja\nparantamaan; ja mielestäni tekee yleisölle huomattavan palveluksen se,\njoka sitä opettaa, samalla huvittaen.\n\nEmme saata punnita siveyskäskyjä, ihmettelemättä, miten niitä\nsamanaikuisesti pidetään arvossa ja laiminlyödään. Ja me haemme\nsyytä tähän ihmissydämen nurinkurisuuteen, joka saattaa sen\nmieltymään hyvän ja täydellisen aatteisiin, joita se ei kuitenkaan\nkäytännössä toteuta. Jos erityiseen henkiseen suuntaan kuuluvat\nja erityisellä sivistysasteella olevat henkilöt tahtovat tutkia,\nmikä on heidän yksinäisten haaveilujensa yleisimpänä esineenä, on\nheidän helppo huomata, että ne melkein aina kohdistuvat johonkin\nsiveelliseen kysymykseen. Heidän elämänsä suloisimmat hetket ovat\nne, jotka he viettävät joko yksin tai ystävän seurassa vilpittömästi\npohtien hyveen tenhovoimaa, ystävyyden tuottamaa suloisuutta, onnen\nsaavuttamiskeinoja, sitä luonnollista heikkoutta, joka edentää onnesta,\nja tämän heikkouden parannuskeinoja. Horatius ja Boileau mainitsevat,\nettä sellainen pohdinta on heidän kuvittelemansa onnellisen elämän\nkauneimpia piirteitä. Mistä siis johtuukaan, että niin helposti\nsyöksymme alas näistä ylhäisistä mietiskelyistä ja että niin pian\njälleen joudumme arki-ihmisten tasolle? Ellen pahasti erehdy, on\nselitykseni, jonka tästä seikasta tuon esiin, täydelleen paljastava\nvakaumuksiemme ja toimintamme välisen ristiriidan: syy on se, että\nkaikki siveysohjeet ovat pelkkiä yleisiä ja epämääräisiä periaatteita,\nminkä vuoksi niitä on vaikea erikoisesti sovelluttaa tapojen ja tekojen\nyksityiskohtiin. Selvittäkäämme tämä seikka esimerkin avulla. Jalot\nsielut tuntevat, että lempeys ja inhimillisyys ovat rakastettavia\nhyveitä, ja ovat taipuvaiset niitä harjoittamaan; mutta kun toiminnan\nhetki saapuu, he usein epäröivät. Onkohan tämä todella oikea tilaisuus?\nTunnetaanko sen oikea mittakaava? Eikö erehdytä esineen suhteen? --\nsadat vaikeudet kohoavat eteen. Pelätään joutua petkutetuksi, kun\ntahdotaan harjoittaa hyväntekeväisyyttä ja armeliaisuutta, joutua\nheikon kirjoihin, jos osoittaudutaan liian helläksi ja tunteelliseksi;\nsanalla sanoen pelätään, että joko arvataan liian suuriksi tai\nlaiminlyödään ne velvollisuudet, jotka liian himmeinä piilevät\ninhimillisyyden ja lempeyden yleiskäsityksessä. Tässä epävarmuudessa\nainoastaan kokemus tai esimerkki saattavat järkevällä tavalla antaa\nsydämen taipumukselle määrätyn suunnan. Mutta kokemus on etu, jota\nei suinkaan ole suotu jokaisen itselleen hankkia. Se riippuu eri\ntilanteista, joihin kohtalo meidät asettaa. Ainoastaan esimerkki\nsaattaa tarjota ohjausta useille hyveen harjoittamisessa.\n\nVarsinkin tämänlaatuisille lukijoille teoksista sellaisista kuin tämä\nvoi olla ääretöntä hyötyä, ainakin silloin, kun ne ovat kunniallisen\nja arvostelukykyisen henkilön kirjoittamat. Jokainen esille tuotu\ntosiseikka on valonvälkähdys, on opetus, joka täydentää kokemusta;\njokainen seikkailu on kaava, jonka mukaan voi itsensä muodostaa:\ntarvitsee ainoastaan sovelluttaa se omiin olosuhteisiinsa. Koko teos on\nsiveysopillinen tutkielma, miellyttävästi käytäntöön sovitettuna.\n\nJoku ankara lukija kenties oudoksuu, että minun ikäiseni mies tarttuu\nkynään kuvatakseen kohtalon- ja lemmenseikkailuja. Mutta jos juuri\nesittämäni mietteet ovat päteviä, ne minua puolustavat; jos ne ovat\nvääriä, on erehdykseni oleva puolustukseni.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nMinun tulee siirtää lukija siihen elämäni aikaan, jolloin ensi kerran\nkohtasin ritari des Grieux'n. Se tapahtui noin puoli vuotta ennen\nlähtöäni Espanjaan. Vaikka harvoin erosin yksinäisyydestäni, saattoi\nkuitenkin huolenpitoni tyttärestäni minut joskus pienille matkoille,\njoita mahdollisuuden mukaan lyhensin.\n\nOlin kerran paluumatkalla Rouenista, jonne tyttäreni pyynnöstä olin\nlähtenyt Normandian parlamentissa valvomaan oikeusjuttua, mikä koski\nmaa-omaisuutta, johon hänellä minun kauttani oli perintöoikeus\näidinisäni puolelta. Olin paluumatkallani valinnut tien, joka kulkee\nEvreux'n kautta, mihin poikkesin ensimäiseksi yöksi, ja saavuin\nseuraavana päivänä päivällisaikaan Passy'hin, joka on siitä viiden tai\nkuuden peninkulman päässä. Hämmästyen näin saapuessani tähän kauppalaan\nsen asujanten levottomina häärivän. He syöksyivät ulos taloistaan,\ntulvien joukoittain kurjan ravintolan ovelle, jonka eteen kahdet\nkatetut vaunut olivat pysähtyneet. Vielä valjaissa olevista hevosista,\njotka näyttivät höyryävän väsymyksestä ja kuumuudesta, saattoi huomata,\nettä nuo molemmat ajoneuvot juuri olivat saapuneet.\n\nPysähdyin hetkeksi ottamaan selkoa siitä, mistä tuo sekasorto aiheutui;\nmutta sain varsin vähän selvitystä uteliaalta kansajoukolta, joka ei\nkiinnittänyt mitään huomiota kysymyksiini, vaan suuren epäjärjestyksen\nvallitessa yhä tunki majataloa kohti.\n\nVihdoin ilmestyi ovelle eräs vartijasoturi, olalla kannatin ja\nmuskettipyssy, ja minä viittasin häntä tulemaan luokseni ja kertomaan\nminulle tämän häiriötilan syyn.\n\n-- Se ei ole mitään erinomaista, hyvä herra, hän virkkoi minulle. --\nTäällä on ainoastaan tusina ilotyttöjä, joita minä toverieni kanssa\nsaatan Havre-de-Grâceen, mistä lähetämme heidät laivalla Amerikkaan.\nHeidän joukossaan on muutamia sievännäköisiä, ja tämä ilmeisesti\nkiihoittaa noiden kunnon maalaisten uteliaisuutta.\n\nOlisin jatkanut matkaani tämän selityksen saatuani, elleivät minua\nolisi pysäyttäneet erään vanhan naisen huudahdukset. Tämä astui ulos\nmajatalosta lyöden yhteen käsiään ja huutaen, että se oli jotakin\nraakaa, jotakin, mikä herätti kauhua ja sääliä.\n\n-- Mistä siis on kysymys? minä sanoin.\n\n-- Voi, hyvä herra, menkääpä sisälle, hän vastasi, ja katsokaa, eikö\ntuo näky voi saattaa sydäntä pakahtumaan!\n\nUteliaana astuin alas hevoseni selästä, jonka jätin renkini huostaan.\nAinoastaan vaivoin ja sysien väkijoukkoa pääsin sisälle majataloon ja\nnäin jotain sangen liikuttavaa.\n\nNoiden kahdentoista tytön joukossa, jotka vyötäisiltään olivat\nsidotut yhteen kuusittain, oli yksi, jonka katse ja kasvot niin\nvähän muistuttivat hänen tilaansa, että missä muissa oloissa tahansa\nolisin luullut häntä kaikkein ylhäisimpään säätyluokkaan kuuluvaksi\nhenkilöksi. Hänen alakuloisuutensa, hänen likainen paitansa ja hameensa\nrumensivat häntä niin vähän, että minussa hänet nähdessäni heräsi\nkunnioitusta ja sääliä. Kuitenkin hän koetti kääntyä poispäin niin\npaljon kuin kahleensa sallivat, piiloittaakseen kasvonsa katsojien\nsilmiltä. Hänen piiloittaumis-ponnistuksensa olivat niin luonnolliset,\nettä ne näyttivät johtuvan kainoudentunteesta.\n\nKun tämän onnettoman joukon kuusi vartijaa niinikään oli huoneessa,\nvein johtajan syrjään ja pyysin häneltä muutamia tietoja tämän kauniin\ntytön kohtalosta. Hän saattoi tehdä sen ainoastaan hyvin ylimalkaisesti.\n\n-- Toimme hänet sairaala-vankilasta [Tämä sairaala oli Salpêtrière,\njohon irstaita naisia huonon elämän tähden vankeina suljettiin. Suom.],\nhän minulle virkkoi, -- poliisipäällikön määräyksestä. Ei näytä siltä,\nkuin olisi hänet sinne suljettu kiitettävien tekojen vuoksi. Moneen\nkertaan matkan kuluessa olen kysellyt hänen olojaan; mutta itsepäisesti\nhän on pysynyt vaiti. Mutta, vaikka minua ei ole käsketty säästämään\nhäntä enempää kuin muita, en kuitenkaan saata olla hänestä vähän\nhuolehtimatta, hän kun minusta tuntuu olevan hiukan parempi kuin muut\ntoverinsa. Tuossa näette nuoren miehen, -- hän lisäsi -- joka paremmin\nkuin minä voisi antaa teille tietoja tämän naisen onnettomuuden syystä.\nTämä nuori mies on seurannut häntä Parisista asti, tuskin hetkeäkään\nherkeämättä kyyneliä vuodattamasta. Varmaankin hän on hänen veljensä\ntai rakastajansa. --\n\nKäännyin sitä huoneen nurkkaa kohti, missä tuo nuori mies istui.\nHän näytti vaipuneen syvään haaveilevaan mietiskelyyn: en ole ikinä\nnähnyt sen eloisampaa surun kuvaa. Hän oli hyvin yksinkertaisesti\npuettu, mutta heti ensi katseella huomasin miehen jalosukuiseksi ja\nsivistyneeksi. Lähestyin häntä, hän nousi, ja minä eroitin hänen\nsilmissään, hänen piirteissään, kaikissa hänen liikkeissään jotain niin\nhienoa ja jaloa, että vaistomaisesti tunsin halua tehdä hänelle hyvää.\n\n-- En mitenkään tahtoisi teitä häiritä, -- minä sanoin ja istuuduin\nhänen viereensä, -- mutta suostuisitteko tyydyttämään uteliaisuuttani\ntuohon kauniiseen naiseen nähden, joka ei suinkaan näy olevan luotu\nsitä surkeata tilaa varten, missä hänet näen?\n\nHän vastasi minulle kohteliaasti, ettei voinut mainita tuon naisen\nnimeä itseänsä ilmaisematta, ja että hänellä oli painavat syynsä pysyä\ntuntemattomana.\n\n-- Saatan kuitenkin sanoa teille, minkä nuo heittiöt hyvin tietävät,\n-- hän jatkoi osoittaen vartijasotureita -- nimittäin, että tätä\nnaista kohtaan tunnen niin rajun intohimoista rakkautta, että se tekee\nminut onnettomimmaksi ihmisistä. Olen Parisissa ponnistellut kaikki\nvoimani hankkiakseni hänelle vapauden, mutta rukoukset, viekkaus ja\nväkivalta ovat olleet turhat. Olen siis päättänyt häntä seurata, vaikka\nhän menisi maailman ääriin. Aion astua laivaan hänen kanssaan, aion\nmatkustaa Amerikkaan. Mutta ääretöntä julmuutta todistaa se, että nuo\nraukkamaiset konnat -- näin hän lisäsi tarkoittaen vartijasotureita --\neivät tahdo sallia minun lähestyä häntä. Tarkoitukseni oli julkisesti\nkäydä heidän kimppuunsa muutaman peninkulman päässä Parisista. Tätä\nvarten olin tehnyt sopimuksen neljän miehen kanssa, jotka melkoisesta\nsummasta olivat luvanneet auttaa minua. Nämä petturit jättivät minut\noman onneni nojaan ja menivät matkoihinsa, vieden minun rahani\nmukaansa. Mahdottomuus onnistua väkivaltaa käyttämällä saattoi minut\nluopumaan aseista. Ehdoitin vartijasotureille, että ainakin sallisivat\nminun seurata mukana, tarjoten heille siitä palkintoa. Ansion himo\ntaivutti heidät siihen suostumaan. Mutta joka kerta ovat he vaatineet\nmaksua, kun ovat sallineet minun puhua lemmittyni kanssa. Kukkaroni on\nlyhyessä ajassa tyhjentynyt, ja kun ei minulla ole jälellä ainoatakaan\nropoa, he raa'asti sysäävät minut takaisin, milloin astun askeleenkin\nhäntä kohti. Ainoastaan muutama hetki sitten, kun huolimatta heidän\nuhkauksistaan rohkenin häntä lähestyä, he olivat kyllin röyhkeät\nojentamaan pyssyjensä piipunsuut minua kohti. Tyydyttääkseni heidän\nahneuttaan ja voidakseni jalan jatkaa matkaani, on minun pakko täällä\nmyödä hevoskaakkini, jota tähänasti olen käyttänyt ratsuna.\n\nVaikka hän näytti kertovan tätä jotenkin tyynesti, hän vuodatti\nkyyneliä lopettaessaan. Tämä seikkailu tuntui minusta mitä\neriskummaisimmalta ja liikuttavimmalta.\n\n-- En kiusaa teitä -- sanoin hänelle -- ilmaisemaan salaisuuttanne;\nmutta jos saatan teitä jollakin tavoin hyödyttää, tarjoan teille\nhalukkaasti palvelustani.\n\n-- Oi -- hän jatkoi -- en näe vähintäkään toivon välkettä. Minun on\npakko alistua kohtaloni koko ankaruuteen. Lähden Amerikkaan. Siellä\nainakin voin elää vapaasti sen henkilön kanssa, jota rakastan. Olen\nkirjoittanut eräälle ystävälleni, joka tulee lähettämään minulle hiukan\nrahaa Havre-de-Grâceen. Olen vaan pulassa, miten päästä sinne ja\nmiten hankkia tälle olentoparalle -- tällöin hän katsoi surullisesti\nlemmittyynsä -- jotain huojennusta.\n\n-- No hyvä -- minä sanoin. -- Minäpä autan teidät pulastanne. Tässä on\nvähän rahaa ja pyydän teitä ottamaan sen vastaan. Mieltäni pahoittaa,\netten muulla tavalla voi teitä auttaa.\n\nAnnoin hänelle neljä kultarahaa niin, etteivät vartijat sitä\nhuomanneet. Sillä tiesin hyvin, että jos he olisivat tietäneet hänellä\nolevan tuon summan, he olisivat vaatineet auliudestaan suuremman\nmaksun. Jopa mieleeni juolahti ryhtyä hieromaan kauppaa heidän\nkanssaan, hankkiakseni nuorelle rakastajalle oikeuden esteettömästi\npuhua lemmittynsä kanssa Havreen saakka. Viittasin johtajaa lähestymään\nja esitin hänelle ehdoitukseni. Hän näytti häpeävän, huolimatta\nröyhkeydestään.\n\n-- Älkää luulko, hyvä herra -- hän vastasi hämillään -- että me\nkiellämme häntä puhumasta tämän tytön kanssa; mutta hän tahtoisi\nalinomaa olla hänen vierellään. Se on meille epämukavaa, ja on\nkohtuullista, että hän saa maksaa tästä aiheuttamastaan epämukavuudesta.\n\n-- No mitenkä paljon tarvitsisitte, jotta se ei teitä vaivaisi?\n\nHän oli kyllin julkea vaatimaan minulta kahta kultarahaa. Annoin ne\nhänelle heti.\n\n-- Mutta varokaa -- sanoin hänelle -- petkuttamasta, sillä aionpa\njättää osoitteeni tälle nuorelle miehelle, niin että hän voi ilmoittaa\nminulle asian, ja olkaa varmat siitä, että minulla on keinoja teitä\nrangaista.\n\nTämä siis maksoi minulle kuusi kultarahaa.\n\nSe kohteliaisuus ja vilpitön kiitollisuus, jota tuntematon nuori mies\nosoitti minua kiittäessään, vielä lisäksi vahvisti vakaumustani, että\nhän oli jalosukuinen ja ansaitsi anteliaisuuteni.\n\nLausuin muutaman sanan hänen lemmitylleen, ennenkuin lähdin. Tämä\nvastasi minulle niin viehkeän ja miellyttävän vaatimattomasti,\netten poistuessani malttanut olla syvästi aprikoimatta naisen\narvoituksellista luonnetta.\n\nPalattuani yksinäisyyteeni, en saanut mitään tietoa tämän seikkailun\nmyöhäisemmistä vaiheista. Kului lähes kaksi vuotta, jotka saattoivat\nminut kokonaan sen unohtamaan, kun sattuma tuotti minulle tilaisuuden\nperinpohjin tutustua kaikkiin sen yhteydessä oleviin asianhaaroihin.\n\nOlin juuri saapunut Lontoosta Calais'hen oppilaani, markiisi --n\nseurassa. Poikkesimme, ellei muistini petä, \"Kultaisen Leijonan\"\nravintolaan, missä erityiset seikat pakoittivat meidät viipymään\nkoko päivän ja seuraavan yön. Kulkiessamme iltapäivällä kaupungilla,\nluulin näkeväni saman nuoren miehen, jonka olin kohdannut Passyssa.\nHän oli kurjissa vaatteissa ja paljoa kalpeampi kuin nähdessäni hänet\nensi kerran. Kädessä hänellä oli vanha matkalaukku, hän kun juuri oli\nsaapunut kaupunkiin. Mutta hänen kasvonsa olivat tavattoman kauniit,\nniin että ne muisti helposti, ja minä tunsin hänet heti jälleen.\n\n-- Puhutelkaamme tuota nuorta miestä -- sanoin markiisille.\n\nNuoren miehen ilo oli suurempi kuin mitä voin sanoin kuvata, kun hän\npuolestaan tunsi minut.\n\n-- Oi, hyvä herra -- hän huudahti suudellen kättäni -- minulla on siis\nvielä kerta tilaisuus ilmaista teille ainainen kiitollisuuteni!\n\nKysyin häneltä, mistä hän tuli. Hän vastasi saapuneensa meritietä\nHavre-de-Grâcesta, minne vähää aikaisemmin oli palannut Amerikasta.\n\n-- Ettepä näy olevan erittäin rahoissanne, minä sanoin, menkää\n\"Kultaisen Leijonan\" ravintolaan, missä asun, tulen sinne hetken\nkuluttua teitä tapaamaan.\n\nPalasinkin sinne levottoman uteliaana saada tietää hänen onnettoman\nkohtalonsa yksityiskohdat ja hänen Amerikan-matkansa eri vaiheet.\nTuhlailin hänelle ystävyydenosoituksia ja määräsin, ettei häneltä\nsaanut puuttua mitään.\n\nHän ei odottanut kehoitustani kertoa elämäntarinaansa.\n\n-- Te kohtelette minua niin jalomielisesti -- hän virkkoi -- että\npitäisin itseäni halpamaisen kiittämättömänä, jos teiltä mitään\nsalaisin. Tahdon sentähden kertoa teille sekä onnettomuuteni ja tuskani\nettä hairahdukseni ja häpeällisimmät heikkouteni. Olen varma siitä,\nettä minua tuomitessanne ette voi olla minua surkuttelematta.\n\nHuomautan tässä, että kirjoitin hänen tarinansa melkein heti sen\nkuultuani, niin että lukija voi olla varma siitä, että tämä esitys on\nniin huolellinen ja totuudenmukainen kuin suinkin. Totuudenmukainen,\nsanon minä, niiden mietteiden ja tunteiden esittämistä myöten, jotka\ntuo nuori mies mitä hienoimmalla tavalla ilmilausui.\n\nTässä siis seuraa hänen kertomuksensa, johon en tule sekoittamaan\nmitään, mikä ei ole hänestä alkuisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin seitsemäntoista-vuotias ja suoritin paraikaa loppuun\nfilosofianopintojani Amiensissa, minne minut olivat lähettäneet\nvanhempani, joiden perhe on P--n ensimäisiä. Vietin niin vakaata ja\nsäännöllistä elämää, että opettajani asettivat minut esikuvaksi\nkoulussa. Enpä erityisesti ponnistellut ansaitakseni tätä kiitosta;\nmutta olen luonnostani lempeä ja hiljainen: harrastin opintoja\ntaipumuksesta, ja minulle luettiin hyveeksi minussa ilmenevää\nsynnynnäistä paheen kammoksumista. Syntyperäni, menestykseni opinnoissa\nja muutamat miellyttävät ulkonaiset ominaisuudet olivat hankkineet\nminulle kaikkien kaupungin kunnon ihmisten tuttavuuden ja kunnioituksen.\n\nSuoritin julkisen tutkintoni, saaden osakseni niin yleistä kiitosta,\nettä piispa, joka tutkintotilaisuudessa oli läsnä, kehoitti minua\nastumaan hengelliseen säätyyn, missä, sanoi hän, varmasti olin\nkunnostautuva enemmän kuin Maltalais-ritarikunnassa, jonka jäseneksi\nminun oli määrä vanhempieni päätöksen mukaan ruveta. Vanhempani\nantoivat minun jo kantaa tuon ritarikunnan ristiä ja ritari des\nGrieux'n nimeä. Loma-ajan tultua valmistauduin palaamaan isäni luo,\njoka oli luvannut pian lähettää minut akatemiaan.\n\nAinoa suruni lähtiessäni Amiensista oli, että sinne jätin ystävän,\njohon alati olin ollut sydämellisesti kiintynyt. Hän oli minua\nmuutamaa vuotta vanhempi. Me olimme saaneet kasvatuksemme yhdessä;\nmutta kun hänen perheensä varat olivat ylen niukat, oli hänen pakko\nastua hengelliseen säätyyn ja jäädä Amiensiin minun jälkeeni, siellä\nharjoittaakseen tämän kutsumuksensa vaatimia opintoja. Hänellä oli\nlukemattomia oivallisia ominaisuuksia. Kertomukseni kuluessa tulette\ntutustumaan parhaisiin näistä ja varsinkin intoon ja jalomielisyyteen\nystävyydessä, mitkä voittavat kuuluisimmatkin vanhanajan esikuvat. Jos\nsilloin olisin noudattanut hänen neuvojaan, olisin aina ollut hyveinen\nja onnellinen. Jos ainakin olisin ottanut varteen hänen soimauksensa,\nolisin jo vajottuani siihen kuiluun, mihin intohimoni ovat minut\nsyösseet, pelastanut jotain omaisuuteni ja maineeni haaksirikosta.\nMutta hän ei ole korjannut vaivoistaan muuta hedelmää kuin surun nähdä\nniiden tehottomuuden, sekä ajoittaisen huonon palkan kiittämättömän\nhenkilön puolelta, joka niistä loukkautui ja joka niitä piti\ntungettelevaisuutena.\n\nOlin määrännyt lähtöpäiväni Amiensista. Oi! miksi en asettanut sitä\npäivää aikaisemmaksi! Silloin olisin vielä vallan viattomana palannut\nisäni luo. Lähtöni edellisenä päivänä olimme kävelemässä ystäväni\nkanssa, jonka nimi oli Tiberge, ja näimme silloin kyytivaunujen\nsaapuvan Arras'sta ja seurasimme niitä siihen majataloon, minne näillä\noli tapana poiketa. Tämän tekomme ainoana vaikuttimena oli uteliaisuus.\nVaunuista astui muutamia naisia, jotka heti poistuivat; mutta jälellä\noli hyvin nuori nainen, joka jäi odottamaan pihalle, sillävälin kuin\nvanhanpuoleinen mies, joka näytti olevan hänen palvelijanaan, puuhaili\nmatkatavaroiden purkamisessa ajoneuvoista. Tämä nuori nainen näytti\nminusta niin viehättävältä, että minä, joka en koskaan ollut ajatellut\nsukupuolten eroa enkä ollut katsellut naista tarkkaavaisesti, että\nminä, jonka vakavuutta ja pidättäytymistä kaikki olivat ihailleet,\näkkiä olin haltioituneesti rakastunut. Luonteeni heikkouksia oli\nääretön ujous ja herkkä hämille-joutuminen; mutta tämä heikkous ei\nnyt vähääkään minua pidättänyt, minä kun päinvastoin suoraan astuin\nsydämeni valtijattaren luo.\n\nVaikka hän oli vielä nuorempi kuin minä, hän vastaanotti\nkohteliaisuuteni näyttämättä hämmästyneeltä. Kysyin, mikä hänet toi\nAmiensiin ja oliko hänellä siellä tuttavia. Hän vastasi minulle\navomielisesti, että vanhempansa olivat lähettäneet hänet sinne, jotta\nhän rupeaisi nunnaksi luostariin. Rakkaus oli jo tehnyt minut niin\ntarkkanäköiseksi, vaikka se vasta hetken oli asustanut sydämessäni,\nettä pidin tuota aietta pyyteideni kuoliniskuna. Puhuin hänelle\ntavalla, joka saattoi hänet oivaltamaan minun tunteeni, hän kun oli\nminua paljoa kokeneempi. Vastoin tahtoaan hänet lähetettiin luostariin,\nepäilemättä sentähden, että tahdottiin tukahduttaa hänen halunsa\nhuvituksiin, joka jo oli näyttäytynyt ja joka myöhemmin on aiheuttanut\nkaikki hänen ja minun onnettomuudet. Koetin todistaa vääräksi\nvanhempien julmaa päätöstä kaikilla niillä perusteilla, jotka heräävä\nrakkauteni ja skolastinen kaunopuheisuuteni johtivat mieleeni. Hän ei\nteeskennellyt ankaruutta eikä vastahakoisuutta. Hetken vaiettuaan hän\nsanoi minulle, että täysin aavistin hänen tulevan onnettomuutensa,\nmutta että se ilmeisesti oli taivaan tahto, tämä kun ei suonut hänelle\nmitään keinoa välttää kohtaloaan. Hänen lempeä katseensa, se viehättävä\nsurumielisyys, millä hän nämä sanat lausui, tai oikeammin kohtaloni\nvoima, joka minua syöksi tuhoani kohti, ei sallinut minun hetkeäkään\nepäröidä vastaukseeni nähden. Minä vakuutin hänelle uhraavani elämäni\nvapauttaakseni hänet hänen vanhempiensa tyranniudesta ja saattaakseni\nhänet onnelliseksi, jos hän jossakin määrin tahtoi luottaa minun\nkunniaani ja siihen äärettömään hellyyteen, jota hän jo minussa\nherätti. Tätä tuumiessani olen tuhat kertaa ihmetellyt, mistä silloin\nsain niin paljon uskallusta ilmaista ajatukseni ja kuinka minun oli\nhelppo sitä tehdä, mutta eipä Amoria kohotettaisi jumalaksi, ellei hän\nusein tekisi ihmeitä.\n\nTuntematon kaunottareni tiesi hyvin, ettei minun iältäni olla\npettureita; hän tunnusti, että jos minä löytäisin jonkun keinon\nhankkiakseni hänelle vapauden, hän olisi minulle kiitollinen enemmästä\nkuin elämästään. Vastasin hänelle, että olin valmis kaikkeen; mutta\nkun olin vailla riittävää kokemusta noin yhtäkkiä keksiäkseni keinoja\nhäntä auttaakseni, niin turvauduin tähän ylimalkaiseen vakuutukseen,\njoka ei saattanut suuresti hyödyttää häntä eikä minua. Kun samassa\nhänen vanha vartija-palvelijansa oli tullut saapuville, olisivat minun\ntoiveeni rauenneet, ellei hänellä olisi ollut kyllin älyä korvatakseen\nminun kekseliäisyyteni. Hämmästyin kun hän seuralaisensa saapuessa\nsanoi minua serkukseen ja olematta vähääkään hämillään virkkoi suuresti\niloitsevansa tavatessaan minut täällä Amiensissa, minkä vuoksi hän\ntahtoi siirtää luostariin menonsa seuraavaan päivään, siten saadakseen\nhuvin syödä illallista minun seurassani. Minä tajusin heti tämän juonen\nja ehdoitin, että hän poikkeaisi asumaan majataloon, jonka isäntä,\noltuaan kauan isäni ajurina, oli asettunut Amiensiin ja oli kokonaan\nkäskettävänäni.\n\nSaatoin itse hänet sinne, enkä välittänyt siitä, että vanha palvelija\nitsekseen hieman murisi, ja että ystäväni Tiberge, joka ei ollenkaan\nkäsittänyt tätä kohtausta, seurasi minua sanaakaan virkkamatta.\nHän ei ollut kuullut meidän keskusteluamme, hän kun oli jäänyt\nkävelemään pihalle, sillä aikaa kuin minä kauniille mielitietylleni\npuhuin rakkaudesta. Pelkäsin Tibergen älyävän asianlaidan ja sain\nhänet poistumaan, pyytämällä häntä toimittamaan minulle erään asian.\nSaapuessani tuohon majataloon pääsin siis ilokseni yksin keskustelemaan\nsydämeni valtijattaren kanssa.\n\nPian huomasin olevani paljoa kehittyneempi kuin olin luullutkaan.\nSydämeni aukeni tuhansille mielihyväntunteille, joista minulla ei\nollut ennen ollut aavistustakaan; suloinen lämpö levisi suoniini. Olin\njonkunlaisessa haltioitumistilassa, joka hetkeksi herpaisi kieleni\ntoiminnan, kuvastuen ainoastaan silmissäni.\n\nNeiti Manon Lescaut -- tämän hän sanoi olevan nimensä -- näytti\nhyvin tyytyväiseltä tähän sulonsa aiheuttamaan vaikutukseen. Luulin\nhuomaavani, että hän oli yhtä suuren mielenliikutuksen valloissa kuin\nminä; hän tunnusti pitävänsä minua rakastettavana ja että ihastunein\nmielin tuntisi kiitollisuutta minua kohtaan, jos hankkisin hänelle\nvapauden. Hän tahtoi tietää, kuka minä olin, ja tämä tieto näytti\nlisäävän hänen suopeuttaan, hän kun, ollen alhaista syntyperää, ylpeili\nsiitä, että oli valloittanut minun säätyiseni rakastajan. Aloimme\nneuvotella keinoista kuinka voisimme omistaa toinen toisemme.\n\nPaljon mietittyämme, huomasimme ainoaksi keinoksi paon. Täytyi\nvälttää hänen matkalaisensa valppautta, tämä kun oli otettava\nhuomioon, vaikka hän olikin ainoastaan palvelija. Sovimme, että minä\nyön aikana hankkisin kyytirattaat ja saapuisin tuohon majataloon\nvarhain seuraavana aamuna, ennenkuin vanha palvelija oli noussut;\nlisäksi, että salaa lähtisimme pois ja matkustaisimme suoraa päätä\nParisiin, missä heti saavuttuamme menisimme naimisiin. Minulla oli\nnoin viisikymmentä hopeariksiä, jotka olivat pienten säästöjeni tulos;\nlemmitylläni oli jotenkin kaksi kertaa sama rahamäärä. Me kuvittelimme,\nkuin kokemattomat lapset ainakin, ettei tämä rahamäärä koskaan ollut\nloppuva, ja yhtä paljon luotimme muiden toimenpiteidemme onnistumiseen.\n\nSyötyäni illallista suuremmalla mielihyvällä kuin koskaan ennen,\nlähdin tuumaamme toimeenpanemaan. Valmistukseni olivat sitä helpommat,\nkun tarkoitukseni oli ollut seuraavana päivänä palata isäni luo ja\ntavarani siis jo olivat koossa. Minun oli siis vallan helppo kulettaa\nmatkalaukkuni ja varata matkarattaat kello viideksi seuraavana aamuna,\njohon aikaan kaupungin portit arvatenkin jo olivat auki. Mutta\nilmaantui este, jota en ollenkaan ollut odottanut, ja joka oli vähällä\nkokonaan tehdä tyhjäksi tuumani.\n\nVaikka Tiberge oli minua ainoastaan kolmea vuotta vanhempi, oli hän\nälyltään kypsynyt ja elintavoiltaan hyvin säännöllinen; hän piti\nminusta tavattoman paljon. Kun Tiberge näki tuon sievän neiti Manonin,\nja minun halukkaisuuteni seurata tätä naista, ja kun hän lisäksi oli\nhuomannut intoni vapautua hänestä poistamalla hänet luotani, kaikesta\ntästä hän alkoi hieman aavistaa rakkauttani. Hän ei ollut uskaltanut\npalata majataloon, peläten loukkaavansa minua paluullaan; mutta hän\noli mennyt odottamaan minua asuntooni, missä tapasin hänet palatessani\nsinne, huolimatta siitä, että kello jo oli kymmenen illalla. Hänen\nsielläolonsa minua suututti. Hän huomasi oitis, miten pakolliseen\ntilaan se minut saattoi.\n\n-- Olen varma siitä -- hän peittelemättä virkkoi -- että haudot\nmielessäsi jotain tuumaa, jonka tahdot minulta salata; näen sen\nilmeestäsi.\n\nVastasin hänelle jotenkin jyrkästi, etten ollut velvollinen tekemään\nhänelle tiliä kaikista tuumistani.\n\n-- Eipä niin -- hän vastasi; -- mutta olet aina kohdellut minua\nystävänä, ja tämän nojalla ansaitsen hieman luottamusta ja\navomielisyyttä.\n\nHän kehoitti minua niin hartaasti ja kauan ilmaisemaan salaisuuttani,\nettä minä, joka en koskaan ollut salannut häneltä mitään, täydelleen\ntunnustin rakastuneeni. Hän kuuli tunnustukseni kasvoissaan tyytymätön\nilme, joka pani minut vapisemaan. Kaduin etenkin varomattomuuttani\nilmaista hänelle pakotuumani. Hän sanoi olevansa niin vilpitön\nystäväni, ettei saattanut olla tarmokkaasti vastustamatta aiettani,\nja tahtovansa ensin esittää minulle kaikki järkisyyt, jotka olisivat\nomiaan kääntämään mieleni pois tuosta yrityksestä; mutta hän lisäsi\nilmoittavansa asian henkilöille, jotka varmasti voisivat sen estää,\nellen luopuisi tästä onnettomasta päätöksestä. Sitten hän piti minulle\nvakavan nuhdesaarnan, jota kesti neljännestunnin ja joka sekin päättyi\nuhkaukseen ilmiantaa minut, ellen lupautunut käyttäytymään viisaammin\nja järkevämmin.\n\nOlin epätoivoissani siitä, että näin turhanpäiten olin ilmaissut\naikeeni. Mutta kun rakkaus parin kolmen tunnin kuluessa oli\nerinomaisesti avannut henkiset kykyni, panin merkille, etten ollut\nhänelle ilmaissut aikovani toteuttaa tuumani jo seuraavana aamuna, ja\npäätin pettää hänet verukkeen avulla.\n\n-- Tiberge, sanoin hänelle, olen tähänasti pitänyt sinua ystävänäni\nja olen tahtonut koetella sinua tällä luottamuksella. On totta, että\nrakastan, siinä en ole sinua pettänyt; mutta mitä tulee pakooni, ei\nse ole yritys, johon sokeasti voi ryhtyä. Tule luokseni huomisaamuna\nkello yhdeksän; silloin saat, jos suinkin mahdollista, nähdä\nlemmittyni, ja silloin voit päättää, ansaitseeko hän, että ryhdyn tähän\ntoimenpiteeseen hänen tähtensä.\n\nTiberge lähti luotani, moneen kertaan vakuuttaen ystävyyttään.\n\nKäytin yön järjestääkseni asiani, ja lähdin päivän sarastaessa neiti\nManonin majataloon, missä tapasin hänet minua odottamassa. Hän istui\nkadunpuoleisen ikkunan ääressä, niin että heti minut huomattuaan tuli\nitse avaamaan oven. Poistuimme melutta talosta. Hänellä ei ollut muita\nmatkatavaroita kuin liinavaatteensa, jotka minä otin kantaakseni.\nKääsit odottivat valmiina matkalle: poistuimme viipymättä kaupungista.\n\nMyöhemmin kerron, miten Tiberge menetteli, huomattuaan, että minä olin\nhänet pettänyt. Hänen intonsa ei silti ollut vähemmin palava. Saatte\nnähdä, kuinka pitkälle hän siinä meni ja kuinka runsaasti minun pitäisi\nvuodattaa kyyneliä ajatellessani, minkä palkan hän siitä sai.\n\nMeidän oli niin kova kiire päästä eteenpäin, että saavuimme Saint\nDenis'hin ennen yötä. Olin ratsain kiitänyt kääsien vieressä,\nminkä vuoksi emme olleet voineet keskustella muulloin kuin hevosia\nvaihtaessamme; mutta huomatessamme olevamme niin lähellä Parisia,\nnimittäin melkein turvassa, maltoimme nauttia virvokkeita, sillä emme\nolleet mitään syöneet Amiensista lähdettyämme. Vaikka minä olinkin\nkovin rakastunut Manoniin, hän vakuutti minulle olevansa minuun yhtä\nrakastunut. Saatoimme niin vähän hillitä hyväilyjämme, ettemme edes\nmalttaneet odottaa, kunnes olisimme olleet yksin. Kyyditsijämme ja\nmajatalon isännät katselivat meitä ihmetellen, ja huomasin heidän\nhämmästyksensä, kun näkivät kaksi meidänikäistä nuorta ihmistä, jotka\ntuntuivat rakastavan toisiansa raivoihin asti.\n\nUnhoitimme aviotuumamme Saint Denis'ssa, loukkasimme kirkon oikeudet,\nja huomaamattamme tuli meistä aviopari. Epäilemättä minä, joka\nluonteeltani olen hellä ja vakaa, olisin elinikäni ollut onnellinen,\njos Manon olisi ollut minulle uskollinen. Kuta enemmän opin häntä\ntuntemaan, sitä enemmän uusia miellyttäviä ominaisuuksia huomasin\nhänessä. Hänen henkevyytensä, sydämensä, lempeytensä ja kauneutensa,\nmuodostivat niin vahvan ja viehättävän siteen, että olisin pitänyt\ntäydellisenä onnenani aina saada olla sen kahlehtimana. Kauhea\nvaihtuvaisuus! Se, mikä aiheuttaa epätoivoni, olisi voinut tuottaa\nminulle onneni. Minusta on tullut kaikkein onnettomin ihmisistä juuri\nsen järkähtämättömän vakavuuden vuoksi, josta minun oli oikeus odottaa\nkohtalaista suloisinta ja täydellisintä rakkaudenpalkkaa.\n\nVuokrasimme Parisissa kalustetun huoneen; se oli V:n kadun varrella\nja onnettomuudekseni kuuluisan yleisvuokraajan, herra de B:n\nasunnon viereisessä talossa. Kului kolme viikkoa, joiden aikana\nintohimoni oli siihen määrin täyttänyt mieleni, että olin varsin\nvähän ajatellut perhettäni ja sitä surua, jota isäni varmaankin oli\ntuntenut poissaoloni johdosta. Mutta kun minun elintavoissani ei ollut\nollenkaan irstaisuutta ja Manonkin käyttäytyi hyvin säädyllisesti,\noli yhdessäolomme levollisuus omiaan vähitellen palauttamaan mieleeni\nvelvollisuuden tunteen.\n\nPäätin, jos suinkin mahdollista, tehdä sovinnon isäni kanssa.\nRakastajattareni oli niin miellyttävä, etten ollenkaan epäillyt,\nettä hän tekisi edullisen vaikutuksen isääni, jos minulle vaan olisi\ntarjoutunut tilaisuus näyttää isälleni, miten älykäs ja säädyllinen\nhän oli. Sanalla sanoen olin kyllin itserakas luulemaan, että isältäni\nolin saava luvan naida Manonin, huomattuani turhaksi naida hänet ilman\nisäni suostumusta. Ilmaisin Manonille tämän tuuman ja selitin hänelle,\nettä paitsi rakkautta ja velvollisuutta, siihen saattoi olla pakkokin,\nvaramme kun olivat melkoisesti kuivuneet kokoon ja minulle kun alkoi\nselvitä, että ne eivät olleet tyhjentymättömät.\n\nManon otti tämän ehdoituksen kylmästi vastaan. Mutta ne vaikeudet,\njotka hän toi esiin, johtuivat yksistään hänen hellyydestään ja pelosta\nmenettää minut siinä tapauksessa, ettei isäni olisi suostunut tuumaamme\nsaatuaan tietää olopaikkamme, ja sentähden en vähääkään aavistanut sitä\njulmaa iskua, jota minulle valmistauduttiin antamaan. Huomauttaessani\nuhkaavasta taloudellisesta hädästä, hän vastasi, että meillä vielä\nriitti varoja muutaman viikon ajaksi, ja että hän sitten oli saava\napua eräiltä maalla asuvilta ystävällisiltä sukulaisilta, joille aikoi\nkirjoittaa. Hän lievensi kieltoaan niin hellillä ja intohimoisilla\nhyväilyillä, että minä, jonka elämän hän kokonaan täytti, ja joka\nen vähääkään epäillyt hänen sydäntään, hyväksyin kaikki hänen\nvastaväitteensä ja päätöksensä.\n\nOlin luovuttanut hänelle varojemme käyttöoikeuden ja antanut hänelle\ntoimeksi maksaa tavalliset kulumme. Kohta huomasin, että pöytämme oli\nrunsaammin varustettu ja että Manon oli hankkinut itselleen muutamia\nmelkoisen kalliita koristeita. Hyvin tietäen, että meillä enää tuskin\noli jälellä kymmenen tai viisitoista pistolia, huomautin hänelle\nihmetteleväni tätä varallisuutemme ilmeistä lisääntymistä. Nauraen hän\npyysi minua rauhoittumaan.\n\n-- Lupasinhan sinulle, -- hän sanoi, -- hankkia varoja.\n\nRakastin häntä liian vilpittömästi, voidakseni ensi kiireessä käydä\nlevottomaksi.\n\nEräänä päivänä, lähdettyäni iltapäivällä kaupungille ja ilmoitettuani\nviipyväni poissa tavallista kauemmin, hämmästyin palatessani siitä,\nettä minun täytyi odottaa oven takana pari kolme minuuttia. Meillä ei\nollut muuta palvelusväkeä kuin nuori palvelijatar, joka oli melkein\nmeidän ikäisemme. Kun hän tuli avaamaan, kysyin häneltä, miksi hän oli\nviipynyt niin kauan. Hän näytti hämmästyneeltä ja vastasi, ettei ollut\nkuullut minun kolkutustani. En ollut kolkuttanut muuta kuin kerran;\nsanoin hänelle:\n\n-- Mutta jos et kuullut minun kolkuttavan, miksi siis tulit avaamaan?\n\nTämä kysymys saattoi hänet niin hämilleen, että hän, jolla ei ollut\ntarpeeksi mielenmalttia vastatakseen, purskahti itkuun, vakuuttaen\nminulle, ettei se ollut hänen syynsä, vaan että rouva oli kieltänyt\navaamasta ovea, ennenkuin herra de B. oli poistunut toisia,\nsänkykamarin puolella olevia rappuja myöten. Jouduin tästä siihen\nmäärin pois suunniltani, ettei minulla ollut voimia astua sisään\nasuntooni. Päätin taas palata kadulle, sanoen syyksi jotain asiaa, ja\nkäskin palvelustytön sanoa emännälleen, että olin palaava heti, mutta\nkielsin häntä mainitsemasta puhuneensa herra de B:stä.\n\nHämmennykseni oli niin raju, että vuodatin kyyneliä astuessani alas\nrappuja, vielä tietämättä, mistä tunteesta ne johtuivat. Poikkesin\nlähimpään kahvilaan, istuuduin pöydän ääreen ja nojasin pääni molempiin\nkäsiin, saadakseni selville, mitä liikkui sydämessäni. En rohjennut\nmuistella mitä juuri olin kuullut; tahdoin pitää sitä kuulohäiriönä, ja\npari kolme kertaa olin vähällä lähteä takaisin asuntooni, ilmaisematta\nmitään huomanneeni. Minusta tuntui niin mahdottomalta, että Manon olisi\nminua pettänyt, että pelkäsin tekeväni hänelle vääryyttä epäluulollani.\nJumaloin häntä, se oli päivän selvää; en ollut antanut hänelle enempiä\nrakkaudentodisteita kuin hän minulle -- miksi siis syyttäisin häntä\nvähemmästä vilpittömyydestä ja uskollisuudesta? Mitä syytä hänellä\nolisi voinut olla minua pettää? Olihan siitä vaan kolme tuntia, kun\nhän viimeksi oli tuhlaillut minulle mitä hellimpiä hyväilyjään ja kun\noli vastaanottanut niitä minulta mitä lämpimimmin; enhän tuntenut sen\nparemmin omaa sydäntäni kuin hänen sydäntään.\n\n-- Ei, ei, -- minä virkoin itsekseni -- ei ole mahdollista, että Manon\nminua pettäisi! Hän tietää varsin hyvin, että minä elän ainoastaan\nhäntä varten, hän tietää liian hyvin, että häntä jumaloin! Siinä ei\ntotisesti ole syytä minua vihata!\n\nKuitenkin herra de B:n käynti ja salainen poistuminen tuotti minulle\npäänvaivaa. Muistin lisäksi Manonin pienet ostokset, joihin mielestäni\nsilloisten varojemme ei olisi pitänyt riittää. Tämä näytti viittaavan\nuuden rakastajan anteliaisuuteen ja tuo Manonin osoittama luottamus\napulähteisiin, jotka olivat minulle tuntemattomat. Minun oli vaikea\nniin monelle arvoitukselle antaa niin suotuisaa selitystä, kuin\nsydämeni olisi halunnut.\n\nToiselta puolen tuskin ollenkaan olin menettänyt häntä näkyvistäni\nParisissa ollessamme. Toimet, kävelyt, huvit olivat aina olleet meillä\nyhteiset; hyvä Jumala! hetkenkin ero oli kovasti meitä surettanut!\nTäytyihän meidän alinomaa vakuuttaa toisillemme, että rakastimme\ntoisiamme. Muuten olisimme menehtyneet levottomuuteen. Vaivoin saatoin\nsiis kuvitella ainoatakaan hetkeä, jolloin Manon olisi kääntänyt\nhuomionsa toiseen kuin minuun.\n\nLopulta luulin löytäneeni tämän salaperäisen seikan selityksen.\nHerra de B. -- näin ajattelin itsekseni -- on mies, jolla on suuret\nliikeasiat ja laajat liikesuhteet; kaiketi Manonin sukulaiset ovat\nkääntyneet tämän miehen puoleen lähettääkseen Manonille hiukan\nrahoja. Ehkä Manon jo on saanut niitä häneltä; ehkä hän tänään tuli\ntuomaan niitä lisää. Epäilemättä Manon on huvikseen salannut asian\nminulta, valmistaakseen minulle miellyttävän yllätyksen. Kenties hän\nolisi puhunut minulle siitä, jos olisin mennyt sisälle niin kuin\ntavallisesti, sensijaan että tulin tänne kiusaamaan itseäni. Hän ei\nenää tule pitämään sitä salaisuutena, kun itse puhun hänelle siitä.\n\nTämä käsitys pääsi minussa siihen määrin vallalle, että se melkoisesti\nlievensi alakuloisuuttani. Palasin oitis asuntooni. Suutelin Manonia\nhellästi kuten tavallisesti. Hän vastaanotti minut erittäin hyvin.\nAlussa minua halutti ilmaista hänelle olettamukseni, joita pidin\nentistään varmempina; mutta pidättäydyin siitä toivoen, että hän\nkenties ennättäisi edelleni kertomalla minulle kaiken, mitä oli\ntapahtunut.\n\nIllallinen oli valmis. Istuuduin pöytään ylen iloisena; mutta meidän\nvälillämme olevan kynttilän valossa luulin huomaavani surullisuutta\nrakkaan lemmittyni kasvoissa ja silmissä. Tämä ajatus herätti minussa\nsamanlaista mielialaa. Huomasin, että hän kohdisti katseensa minuun\ntoisin kuin tavallisesti. En voinut eroittaa, oliko se rakkautta\nvai sääliä, vaikka se tuntui minusta lempeältä ja kaihonomaiselta\ntunteelta. Katselin häntä tarkkaavaisesti; ja ehkä hänen oli yhtä\nvaikea katseistani arvata sydämeni tilaa. Emme osanneet puhua emmekä\nsyödä. Lopulta näin kyyneliä hänen kauneissa silmissään: petollisia\nkyyneliä!\n\n-- Oi Jumalani! -- minä huudahdin -- sinä itket, rakas Manonini; sinä\nolet huolissasi kyyneliin asti, etkä virka minulle sanaakaan huolistasi.\n\nHän vastasi minulle ainoastaan muutamin huokauksin, jotka lisäsivät\nlevottomuuttani. Nousin vavisten; vannotin häntä rakkauden koko\nhartaudella ilmaisemaan kyyneltensä syyn: vuodatin niitä itsekin,\npyyhkiessäni hänen kyyneliään; olin pikemmin kuollut kuin elävä.\nRaakalainen olisi heltynyt suruni ja ahdistukseni ilmauksista.\n\nNäin kiinnittäessäni koko huoleni ja huomioni häneen, kuulin useiden\nhenkilöiden askelten kolinaa, jotka astuivat ylös rappuja. Ovelle\nkolkutettiin hiljaa. Manon suuteli minua, tempautui irti käsivarsistani\nja riensi joutuin makuuhuoneeseen, jonka oven heti sulki jälkeensä.\nKuvittelin, että hän, jonka puku oli hiukan epäjärjestyksessä, tahtoi\npiiloittautua niiden vieraiden katseilta, jotka olivat kolkuttaneet.\nMenin itse avaamaan.\n\nTuskin olin avannut oven, kun minuun tarttui kolme miestä, jotka\ntunsin isäni palvelijoiksi. He eivät tehneet minulle väkivaltaa; mutta\nkaksi heistä piti kiinni käsivarsistani, ja kolmas tutki taskuni,\njoista veti esille pienen tikarin, ainoan aseen, joka minulla oli. He\npyysivät minulta anteeksi, että heidän oli pakko osoittaa tällaista\nepäkunnioitusta minua kohtaan; he sanoivat suoraan, niinkuin olikin,\nmenettelevänsä näin isäni käskystä ja että vanhempi veljeni odotti\nminua alhaalla vaunuissa. Olin niin tyrmistynyt, että annoin viedä\nitseni vastustamatta ja vastaamatta. Veljeni odotti minua todella.\nMinut pantiin istumaan vaunuihin hänen viereensä, ja ajuri, joka oli\nsaanut määräyksensä, kyyditsi meidät täyttä laukkaa Saint-Denis'hin.\nVeljeni syleili minua hellästi, mutta ei puhunut minulle sanaakaan,\nniin että minulla oli tarpeeksi aikaa ja tilaisuutta ajatella\nonnettomuuttani. Aluksi se näytti minusta niin synkältä, etten\nhuomannut vähintäkään valonvälkettä. Minut oli julmasti petetty; mutta\nkuka sen oli tehnyt? Tiberge oli ensimäinen, joka johtui mieleeni.\n\n-- Petturi! -- mutisin itsekseni. -- Hetkesi ovat luetut, jos\nepäluuloni on oikeutettu.\n\nOtin kuitenkin huomioon, ettei hän tuntenut olinpaikkaani ja ettei\nsitä siis ollut voitu saada tietää häneltä. Syyttää Manonia -- sitä\nei sydämeni uskaltanut. Tuo tavaton alakuloisuus, joka oli näyttänyt\nmelkein masentavan häntä, hänen kyyneleensä, hellä suudelma, jonka\nhän oli antanut minulle vetäytyessään sisähuoneeseen -- kaikki tämä\ntuntui minusta tosin arvoitukselta; mutta tunsin olevani halukas\nselittämään sitä yhteisen onnettomuutemme aavistukseksi; ja ollessani\nepätoivoissani siitä sattumasta, joka oli temmannut minut pois hänen\nluotaan, olin kyllin herkkäluuloinen kuvittelemaan, että hän oli minua\nvielä surkuteltavampi.\n\nPohdintani tuloksena oli se vakaumus, että jotkut tuttavani olivat\nnähneet minut Parisin kaduilla ja olivat ilmoittaneet asian isälleni.\nTämä ajatus lohdutti minua. Luulin suoriutuvani pulasta saamalla\nvastaanottaa isältäni joitain nuhteita, ehkä jotain kuritustakin.\nPäätin kestää ne kärsivällisesti ja luvata kaikki, mitä ikinä minulta\nvaadittiin, siten helpommin päästäkseni mitä pikimmin palaamaan\nParisiin rakkaan Manonini iloksi ja onneksi.\n\nEnnen pitkää saavuimme Saint-Dehis'hin. Veljeni, joka ihmetteli\nvaiteliaisuuttani, luuli sen johtuvan pelosta. Hän rupesi minua\nlohduttelemaan ja vakuutti minulle, ettei minulla ollut mitään syytä\npelätä isäni ankaruutta, kunhan vaan olin taipuvainen alistumaan,\npalaamaan velvollisuuteni tielle ja ansaitsemaan hänen minua kohtaan\ntuntemaansa hellyyttä. Hän antoi minun olla yötä Saint-Denis'ssä, mutta\npani, varovasti kyllä, nuo kolme palvelijaa nukkumaan minun huoneeseeni.\n\nKipeää haikeutta tuotti minulle se seikka, että nyt vietin yöni samassa\nmajatalossa, mihin olin poikennut Manonin kanssa tullessani Amiensista\nParisiin. Isäntä, ja palvelijat tunsivat minut ja arvasivat heti,\nkuinka asiani oikeastaan olivat. Kuulin isännän sanovan:\n\n-- Kas vaan! Se on tuo kaunis nuori herra, joka matkusti tästä kuusi\nviikkoa sitten pienen neidin kera, jota niin suuresti rakasti. Kuinka\ntuo tyttö oli viehättävä! Ja kuinka nuo lapsi-parat hyväilivät\ntoisiaan! Hitto vieköön, onpa vahinko, että heidät on eroitettu.\n\nEn ollut kuulevinani mitään, ja näyttäydyin niin vähän kuin suinkin.\n\nVeljelläni oli Saint-Denis'ssä kaksi-istuimiset kääsit, joissa lähdimme\nmatkaan varhain seuraavana aamuna, ja saavuimme kotiin seuraavan\npäivän iltana. Veljeni meni ensin isäni puheille, saattaakseen hänet\nminulle suopeaksi kertomalla, kuinka nöyrästi olin antanut viedä\nitseni pois, niin että isäni vastaanotti minut vähemmin ankarasti kuin\nolin odottanut. Isäni tyytyi lausumaan minulle yleisiä soimauksia\nhairahduksestani lähteä luvatta pois. Mitä tulee lemmittyyni, hän\nsanoi, että hyvin olin ansainnut sen, mitä oli tapahtunut, kun olin\nantautunut tuntemattoman naisen käsiin; että hänellä oli ollut paremmat\najatukset minun älykkyydestäni; mutta että hän toivoi tämän pienen\nseikkailun tekevän minusta viisaamman. Otin tämän puheen varteen\nainoastaan mikäli se koski minun tuumiani. Kiitin isääni hänen\nhyvyydestään antaa minulle anteeksi ja lupasin siitälähin käyttäytyä\nkuuliaisemmin ja säännöllisemmin. Sydämeni pohjassa riemuitsin, sillä\nsiitä päättäen, miten asiat nyt kehittyivät, en ollenkaan epäillyt,\nettä olin pääsevä salaa poistumaan kotoa jo ennen aamun koittoa.\n\nIstuttiin illallispöytään; ja minua pilkkailtiin Amiensissa\nsaavuttamani valloituksen ja muka uskollisen rakastajattareni\nseurassa toimeenpanemani paon johdosta. En ollut millänikään näistä\npistosanoista, jopa olin mielissäni, että sain puhua siitä, mikä\nlakkaamatta askaroi ajatuksissani. Mutta muutamat isäni lausumat sanat\nsaattoivat minut seuraamaan hänen puhettaan mitä tarkkaavaisimmin. Hän\npuhui petoksesta ja palveluksesta, jonka herra de B. oli tehnyt omaa\netuaan valvoen. Tyrmistyin kuullessani hänen mainitsevan tämän nimen,\nja pyysin nöyrästi häntä selittämään asian tarkemmin. Isäni kääntyi\nveljeni puoleen kysyen, eikö hän ollut kertonut minulle koko juttua.\nVeljeni vastasi, että minä olin tuntunut hänestä niin levolliselta\nmatkalla, ettei hän ollut katsonut minun tarvitsevan tätä lääkettä,\nparantuakseni mielettömyydestäni. Huomasin isäni epäröivän, tulisiko\nhänen selvittää asia täydelleen. Mutta minä rukoilin häntä niin\nhellittämättä, että hän suostui pyyntööni tai pikemmin musersi minut\nkertomuksista mitä hirvittävimmällä.\n\nEnsin hän kysyi minulta, olinko koko ajan ollut niin yksinkertainen,\nettä uskoin lemmittyni todella rakastavan minua. Vastasin rohkeasti,\nettä olin siitä varma, -- ettei mikään voinut saattaa minua sitä\nvähääkään epäilemään.\n\n-- Ha, ha haa! -- hän nauroi täyttä kurkkua -- tuo on mainiota! Olet\nsinä koko hölmö, ja minua huvittaa panna merkille mielentilasi.\nOn suuri vahinko antaa sinun tulla Maltan-ritariston jäseneksi,\nkun sinulla on niin suuret edellytykset tulla kärsivälliseksi ja\nvaatimattomaksi aviomieheksi.\n\nSamaan tapaan hän moneen kertaan ivaili niin sanottua typeryyttäni ja\nherkkäuskoisuuttani.\n\nKun en virkkanut mitään, hän lopulta huomautti, että Manon, mikäli\nhän saattoi arvioida Amiensista lähtömme jälkeen kulunutta aikaa, oli\nrakastanut minua noin kaksitoista päivää.\n\n-- Sillä -- näin hän jatkoi -- tiedän sinun lähteneen Amiensista viime\nkuun 28:na päivänä; nyt meillä on tämän kuun 29:s päivä; siitä on\nyksitoista päivää, kun herra de B. kirjoitti minulle; oletan, että hän\ntarvitsi viikon päivät täydelleen tutustuakseen rakastajattareesi. Jos\nsiis vähentää yksitoista ja kahdeksan noista kolmestakymmenestäyhdestä\npäivästä, jotka ovat edellisen kuun 28:nnen ja tämän kuun 29:nnen\npäivän välillä, jää osapuilleen kaksitoista päivää.\n\nTämän jälkeen naurunhohotukset alkoivat uudelleen. Kuuntelin tätä\nkaikkea sydämessä kouristus, jota en luullut jaksavani kestää tämän\nsurullisen ilveilyn loppuun asti.\n\n-- Kuule siis, -- jatkoi isäni -- kun et sitä vielä näy tietävän,\nettä herra de B. on valloittanut prinsessasi sydämen, sillä hän pitää\nminua pilanaan, luullessaan voivansa saada minut uskomaan, että hän\nepäitsekkäästi tahtoessaan minulle tehdä palveluksen on riistänyt tuon\nnaisen sinulta. Mieheltä sellaiselta kuin hän, joka muuten ei edes\nminua tunne, muka pitäisi odottaa niin jaloa mieltä! Tuolta naikkoselta\nhän on saanut tietää, että sinä olet minun poikani; ja raivatakseen\nsinut pois tieltään, hän kirjeessä ilmoitti minulle olinpaikkasi ja\nmiten irstasta elämää vietit, huomauttaen minulle, että vaadittiin\nväkivaltaista menettelyä, jos mieli saada sinut käsiinsä. Hän tarjoutui\nantamaan minulle keinoja, joiden avulla voisin käydä sinuun käsiksi,\nja hänen rakastajattarensa auliutta saamme kiittää siitä, että veljesi\nsai sinut yllätetyksi. Onnittele nyt itseäsi siitä, että voittoriemusi\nkesti niin kauan. Osaat valloittaa koko pian, ritari, mutta et osaa\nsäilyttää valloituksiasi.\n\nVoimani eivät riittäneet kauempaa kestämään puhetta, jonka jokainen\nsana oli lävistänyt sydämeni. Nousin pöydästä, enkä ollut astunut\nneljää askelta lähteäkseni ruokasalista, kun kaaduin lattialle\ntajuttomana. Minut saatiin pian takaisin tajuihin. Avasin silmäni,\nantaakseni kyynelteni tulvia, ja suun, päästääkseni ilmoille mitä\nsurkeimpia ja sydäntä vihlovimpia valituksia. Isäni, joka aina on\nminua hellästi rakastanut, pani koko hellyytensä liikkeelle minua\nlohduttaakseen. Kuuntelin häntä, mutta en käsittänyt hänen puhettaan.\nHeittäydyin maahan ja halasin hänen polviansa; rukoilin häntä kädet\nristissä, että hän antaisi minun lähteä Parisiin pistämään tikarilla\nkuoliaaksi herra de B:n.\n\n-- Ei -- huudahdin -- hän ei ole voittanut Manonin sydäntä, hän on\nhurmannut häntä taialla tai myrkyllä, kenties hän väkisin on vallannut\nhänet. Manon rakastaa minua, tiedänhän sen varmasti. Varmaankin tuo\nmies on häntä uhannut tikari kädessä, pakoittaakseen hänet hylkäämään\nminut. Mitä kaikkea hän lieneekään tehnyt riistääkseen minulta niin\nkauniin rakastajattaren? Oi Jumalani, Jumalani! olisiko mahdollista,\nettä Manon olisi minut pettänyt ja että hän olisi lakannut minua\nrakastamasta!\n\nMinä kun alinomaa puhuin pikaisesta palaamisestani Parisiin ja kun\nlisäksi tuon tuostakin sitä varten nousin, isäni käsitti hyvin, ettei\nmikään voinut minua pidättää ollessani sellaisen mielenkiihoituksen\nvalloissa. Hän vei minut yläkerrassa olevaan huoneeseen, johon jätti\nluokseni kaksi palvelijaa minua vartioimaan. En ollenkaan voinut\nhallita itseäni. Olisin tahtonut antaa tuhat elämää, jos olisin\nsaanut olla Parisissa vaan neljännestunninkaan. Ymmärsin, että kun\nniin suoraan olin ilmaissut ajatukseni, ei minun sallittu lähteä\nhuoneesta. Katseillani mittelin ikkunoiden korkeutta maasta. Kun en\nhuomannut mitään mahdollisuutta sitä tietä päästä pakenemaan, käännyin\nsävyisästi molempien palvelijain puoleen. Lupasin tuhansin valoin\nkerran perustavani heidän onnensa, jos he suostuisivat pakooni. Minä\nheitä kehoittelin, imartelin, uhkasin, mutta tämäkin yritys oli turha.\nSilloin menetin kaiken toivoni. Päätin kuolla ja heittäydyin vuoteeseen\nsiinä aikeessa, etten enää elävänä siitä nousisi. Koko yön ja seuraavan\npäivän vietin tässä tilassa. Kieltäydyin nauttimasta sitä ruokaa, joka\nminulle seuraavana päivänä tuotiin.\n\nIsäni tuli luokseni iltapäivällä. Hyvyydessään hän koetti lieventää\nkärsimystäni, lohduttaen minua mitä hellimmin sanoin. Hän käski niin\npäättävästi minun syödä jotakin, että tein sen pikemmin kunnioituksesta\nhänen käskyjänsä kohtaan. Meni muutamia päiviä, joiden kuluessa söin\nainoastaan hänen läsnäollessaan ja häntä totellakseni. Yhä edelleen hän\ntoi esiin syitä, jotka olivat omiaan saattamaan minut jälleen järkiini\nja herättämään minussa tuon uskottoman Manonin halveksintaa. Totta on,\netten häntä enää kunnioittanut: kuinka olisinkaan voinut kunnioittaa\nkaikkein pintapuolisinta ja vilpillisintä olentoa? Mutta hänen kuvansa,\nhänen ihanat piirteensä, jotka olivat juurtuneet syvälle sydämeeni,\npysyivät siinä yhä sitä hyväillen -- tunsin itseni siksi hyvin.\n\n-- Saatan kuolla -- sanoin; -- jospa minun pitäisikin kuolla, niin\npaljon häpeän ja surun jälkeen; mutta vaikka kärsisin tuhat kuoloa, en\nkuitenkaan voisi unhoittaa kiittämätöntä Manonia.\n\nIsäni ihmetteli nähdessään minun yhä olevan niin kiihkeästi rakastunut.\nHän tiesi, että minulla oli oikeamieliset periaatteet, ja kun hän ei\nvoinut olla epätietoinen siitä, että Manonin petollisuus oli herättänyt\nminussa halveksimista, hän kuvitteli, että itsepintaisuuteni vähemmin\njohtui tästä erityisestä intohimoisesta kiintymyksestä kuin yleisestä\nkiintymyksestä naisiin. Hän takertui siinä määrin tähän ajatukseen, ja\nseurasi niin yksinomaan hellyytensä ääntä, että eräänä päivänä tuli ja\nuskoi sen minulle.\n\n-- Tähänasti on minulla ollut aikomus antaa sinun kantaa Maltan\nritariston ristiä; mutta huomaan hyvin, ettei halusi vedä sille\ntaholle. Sinä pidät kauneista naisista; olen halukas hakemaan sinulle\njonkun, joka sinua miellyttää. Sano minulle peittelemättä, mikä on\nmielipiteesi tässä suhteessa!\n\nVastasin hänelle, etten enää tehnyt mitään eroa naisten välillä, vaan\nettä minä kohtaamani onnettomuuden jälkeen inhosin heitä kaikkia yhtä\npaljon.\n\n-- Tulen etsimään sinulle naisen, -- virkkoi isäni hymyillen -- joka on\nManonin näköinen, mutta joka on uskollisempi.\n\n-- Oi, jos sydämessänne on jotakin hyvyyttä minua kohtaan -- sanoin\nhänelle -- niin antakaa minulle Manon. Olkaa varma siitä, rakas isäni,\nettei hän ole minua pettänyt, hän ei kykenisi tekemään niin katalaa ja\njulmaa tekoa. Se on tuo kurja B., joka pettää teitä, häntä ja minua.\nJos tietäisitte, kuinka Manon on hellä ja vilpitön, jos tuntisitte\nhänet, rakastaisitte häntä itse.\n\n-- Sinä olet lapsi -- vastasi isäni. -- Kuinka voitkaan siihen määrin\nolla sokea sen jälkeen, mitä olen sinulle kertonut hänestä? Juuri hän\nitse toimitti sinut veljesi käsiin. Sinun pitäisi unhoittaa hänen\nnimensäkin ja, jos olet järkevä, käyttää hyväksesi pitkämielisyyttäni\nsinuun nähden.\n\nLiiankin hyvin käsitin, että hän oli oikeassa. Mutta sisäinen ääni\npakoitti minut puolustamaan uskotonta lemmittyäni.\n\n-- Voi! -- huudahdin hetken vaiettuani -- on vallan totta, että olen\nmitä katalimman petoksen onneton uhri. -- Todella -- näin jatkoin\nvuodattaen mieliharmin kyyneleitä -- huomaan hyvin, että olen\nainoastaan lapsi. Heidän ei ollut vaikea pettää herkkäluuloisuuttani.\nMutta tiedän kyllä, mitä minun on tehtävä kostaakseni puolestani.\n\nIsäni tahtoi tietää, mikä oli aikomukseni.\n\n-- Lähden Parisiin -- sanoin -- ja pistän B:n talon tuleen, ja minä\ntulen polttamaan hänet elävältä petollisen Manonin kanssa.\n\nTämä kuohahdus pani isäni nauramaan ja sai aikaan ainoastaan sen, että\nminua entistä tarkemmin vartioitiin vankilassani.\n\nVietin siinä kokonaista kuusi kuukautta, joista ensimäisen kuluessa\nmielialani varsin vähän muuttui. Tunteeni vaihtelivat alituisesti\nyksinomaan vihan ja rakkauden, toivon ja epätoivon välillä, aina\nsen mukaan, millaisena Manon esiintyi ajatuksissani. Milloin pidin\nhäntä mitä miellyttävimpänä naisena ja riuduin halusta nähdä hänet\njälleen; milloin taas katsoin häntä raukkamaiseksi ja petolliseksi\nrakastajattareksi ja vannoin tuhat valaa etsiväni hänet ainoastaan\nhäntä rangaistakseni.\n\nMinulle annettiin kirjoja, jotka olivat omiaan palauttamaan hiukan\nrauhallisuutta sieluuni. Luin uudelleen kaikki lempikirjailijani,\ntein uusia tuttavuuksia; rupesin taaskin äärettömästi harrastamaan\nopintoja -- saatte nähdä, mitä hyötyä minulla siitä oli myöhemmin.\nNe kokemukset, jotka rakkaus minulle oli antanut, levittivät valoa\nmoneen Horatiuksen ja Vergiliuksen kohtaan, jotka aikaisemmin olivat\ntuntuneet minusta himmeiltä. Kirjoitin rakkautta koskevan selitelmän\nAeneis-runoelman neljännen kirjan johdosta; aion julkaista sen ja olen\nkyllin itserakas uskomaan, että yleisö on siihen mieltyvä.\n\n-- Oi! -- virkahdin sitä kirjoittaessani -- sydämeen sellaiseen kuin\nminun olisi uskollisen Didon pitänyt kiintyä.\n\nTiberge tuli eräänä päivänä tervehtimään minua vankilaani. En vielä\nollut nähnyt sellaisia hänen kiintymyksensä todisteita, jotka olisivat\naiheuttaneet pitämään sitä muuna kuin yksinkertaisena kouluystävyytenä,\njommoinen syntyy jotenkin samanikäisten nuorukaisten välillä. Huomasin\nhänen niin muuttuneen ja kehittyneen noina viitenä tai kuutena\nkuukautena, joina en ollut häntä nähnyt, että hänen kasvonsa ja hänen\näänenpainonsa herättivät minussa kunnioitusta. Hän puhui pikemmin\nviisaana neuvonantajana kuin entisenä koulutoverina. Hän valitti sitä\nhairahdusta, johon olin joutunut; hän onnitteli minua paranemiseni\njohdosta, jonka luuli edistyneen; lopulta hän kehoitti minua hyötymään\ntästä nuoruudenerehdyksestä, saadakseni silmäni auki huomaamaan huvien\nturhuuden.\n\nKatselin häntä hämmästyneenä. Hän sen huomasi.\n\n-- Ystäväni -- hän sanoi -- en puhu sinulle mitään, mikä ei olisi\nehdottomasti totta ja mikä ei olisi minulla totisen pohdinnan tuottamaa\nvakaumusta. Minulla oli yhtä paljon taipumusta aistillisuuteen kuin\nsinullakin; mutta Taivas oli samalla antanut minulle halua hyveisiin.\nOlen käyttänyt järkeäni verratakseni molempien tuottamia hedelmiä --\neikä kestänyt kauan, ennenkuin huomasin niiden eron. Kaitselmuksen\ntuki on yhtynyt omaan punnintaani. Minussa on syntynyt maailmaa\nkohtaan ylenkatse, jolla ei ole vertaistansa. Voitko arvata, mikä\nminua siinä pysyttää ja mikä minua estää vetäytymästä yksinäisyyteen?\nSe on yksinomaan hellä ystävyys, jota tunnen sinua kohtaan. Tunnen\nsydämesi ja henkisten lahjojesi oivallisuuden; ei ole mitään hyvää,\njota et sinä olisi valmis toteuttamaan. Nautinnon myrkky on eksyttänyt\nsinut oikealta tieltä. Mikä hyveen tappio! Pakosi Amiensista on\ntuottanut minulle niin paljon surua, ettei minulla senjälkeen ole ollut\nainoatakaan ilonhetkeä. Tätä todistavat ne toimenpiteet, joihin se\nsaattoi minut ryhtymään. --\n\nSitten hän kertoi minulle, kuinka hän, huomattuaan, että minä olin\nhänet pettänyt ja lähtenyt lemmittyni kanssa, oli noussut hevosen\nselkään seuratakseen minua; mutta hänen oli ollut mahdoton saavuttaa\nminua, minä kun olin neljän tai viiden tunnin matkan hänestä edellä.\nKuitenkin hän oli saapunut Saint-Denis'hin puoli tuntia minun lähtöni\njälkeen. Vallan varmana siitä, että minä olin asettuva Parisiin, hän\noli siellä kuluttanut kuusi viikkoa turhaan etsien minua; hän oli\nkäynyt joka paikassa, missä oli toivonut tapaavansa minut, ja eräänä\npäivänä hän vihdoinkin oli tuntenut lemmittyni teatterissa; hän oli\nistunut siellä puettuna niin upeaan pukuun, että Tiberge oli kuvitellut\nhänen saaneen tuon komeuden uudelta rakastajalta. Tiberge oli seurannut\nhänen vaunujansa hänen kotiansa ja oli saanut tietää palvelijalta, että\neräs herra B. häntä ylläpiti.\n\n-- En pysähtynyt siihen -- hän jatkoi; -- palasin sinne seuraavana\npäivänä, kuullakseni häneltä itseltään, minne sinä olit joutunut.\nHän jätti minut äkkiä, kuullessaan minun puhuvan sinusta, ja minun\ntäytyi palata maaseudulle, saamatta muuta tietoa. Siellä sain tietää\nseikkailusi ja sen äärimäisen mielenkiihoituksen, jonka se sinussa on\naiheuttanut; mutta en tahtonut tulla sinua tervehtimään, ennenkuin\nsaatoin olla varma siitä, että tapaisin sinut tyynempänä.\n\n-- Sinä siis näit Manonin? -- virkoin minä huoaten. -- Oi, sinä olet\nonnellisempi minua, joka olen tuomittu olemaan häntä koskaan näkemättä.\n\nHän soimasi minua tämän huokauksen johdosta, joka vielä ilmaisi\njälellä olevaa kiintymystäni Manoniin. Hän kiitteli niin taitavasti\nluonteeni hyvyyttä ja oivallisia taipumuksiani, että hän jo tällä ensi\nkäynnillään herätti minussa voimakkaan halun hänen tavallaan luopua\nkaikista tämän maailman huveista ja astua hengelliseen säätyyn.\n\nTämä tuuma miellytti minua siihen määrin, että jäätyäni yksin\najattelin yksinomaan sitä. Muistelin, mitä Amiensin piispa oli sanonut\nantaessaan minulle saman neuvon ja niitä lupaavia enteitä, jotka hän\noli esiintuonut siltä varalta, että minä olisin valinnut tämän uran.\nUskonnollisuus yhtyi sekin pohdintaani.\n\n-- Tulen viettämään järkevää ja kristillistä elämää -- minä ajattelin;\ntulen omistamaan harrastukseni opinnoille ja uskonnolle, jotka eivät\nsalli minun ajatella rakkauden vaarallisia iloja. Tulen ylenkatsomaan\nsitä, mitä maailma ihailee; ja kun tarpeeksi tunnen, ettei sydämeni\nhalua muuta kuin sitä, mitä kunnioitan, tulee minua vaivaamaan yhtä\nvähän levottomuus kuin himo.\n\nTämän mukaisesti muodostelin itselleni rauhallisen ja yksinäisen\nelämän suunnitelman. Siihen kuului syrjässä sijaitseva talo, pieni\nlehto, ja hiljaa soliseva puro puutarhan päässä; lisäksi valituista\nkirjoista kokoonpantu kirjasto, pieni joukko hyveisiä ja järkeviä\nystäviä, siisti, mutta yksinkertainen ja vaatimaton ruoka. Kuvittelin\ntämän lisäksi kirjeenvaihtoa Parisissa asuvan ystävän kanssa, joka oli\nsaattava tietooni suuren maailman tapahtumat, vähemmin tyydyttääkseni\nuteliaisuuttani, kuin hymyilläkseni ihmisten naurettavalle hyörinälle.\n\n-- Enkö silloin tule onnelliseksi? -- lisäsin. -- Eivätkö silloin\nkaikki vaatimukseni tule tyydytetyiksi?\n\nVarmaa on, että tämä tuuma äärettömästi hiveli pyyteitäni. Mutta\npäätettyäni tämän niin järkevän järjestelyn tunsin, että sydämeni\nodotti vielä jotakin, ja että ainoastaan Manon voisi täydentää, mitä\npuuttuisi tästä miellyttävästä yksinäisyydestä.\n\nMutta kun Tiberge yhä edelleen kävi luonani vahvistaakseen minussa\nherättämäänsä päätöstä, käytin kerran tilaisuutta hyväkseni\nilmaistakseni sen isälleni. Hän kertoi aikomuksensa olevan jättää\nlapsilleen vapauden valita kutsumuksensa, ja mikä tämä valintani\ntulisikin olemaan, hän pidätti itselleen ainoastaan oikeuden tukea\nminua neuvoillaan. Nämä olivatkin niin viisaita, etteivät ne suinkaan\nolleet omiaan peloittamaan minua tuumani toteuttamisesta, vaan\npäinvastoin kehoittivat minua taidokkaasti siihen ryhtymään.\n\nUuden lukuvuoden alku lähestyi. Päätimme yhdessä Tibergen kanssa ruveta\noppilaiksi Saint-Sulpicen hengelliseen seminaariin, hän päättääkseen,\nminä alkaakseni jumaluusopilliset opinnot. Hiippakunnan piispa tunsi\nTibergen ansiot, ja sentähden hän tältä kirkonmieheltä ennen lähtöämme\nsai melkoisen apurahan.\n\nIsäni, joka luuli minun täydelleen parantuneen intohimostani, ei\nollenkaan vastustanut lähtöäni. Saavuimme Parisiin. Papin kauhtana\nsyrjäytti Maltan ritariston ristin, ja arvonimi abotti ritari des\nGrieux'n nimen. Antauduin opintoihin niin innokkaasti, että muutaman\nkuukauden aikana edistyin erinomaisesti. Käytin niihin osan yöstä, enkä\nantanut hetkeäkään mennä hukkaan. Etevyyteni tuli niin kuuluisaksi,\nettä minua jo onniteltiin niiden arvoasteiden johdosta, joihin varmasti\nolin ylenevä; ja ilman hakemusta minun nimeni pantiin annettaviksi\nehdoitettujen apurahojen luetteloon. Hurskasta elämää en liioin\nlaiminlyönyt; palavasti antauduin jokaiseen jumalisuuden harjoitukseen.\nTiberge oli ihastuksissaan tästä, katsoen sen omaksi aikaansaamakseen,\nja usein näin hänen vuodattavan kyyneliä lukiessaan ansiokseen minun\nniin sanotun kääntymykseni.\n\nEn ole koskaan ihmetellyt, että inhimilliset päätökset ovat muutoksen\nalaisia: toinen intohimo herättää ne, toinen voi ne tukahuttaa. Mutta\nkun ajattelin niiden päätösten pyhyyttä, jotka olivat saattaneet minut\nSaint-Sulpiceen, ja sitä sisäistä iloa, jota taivas soi minun nauttia\nniitä toimeenpannessani, kauhistun, että niin helposti olen voinut ne\nhyljätä. Jos on totta, että taivaan tarjoama tuki joka hetki on yhtä\nvoimakas kuin intohimot, niin selitettäköön minulle, minkä onnettoman\nvaikutuksen pakosta yhtäkkiä tunnemme itsemme temmatuksi kauas pois\nvelvollisuudestamme, kykenemättä tekemään vähintäkään vastarintaa ja\ntuntematta vähintäkään tunnontuskaa.\n\nLuulin kokonaan vapautuneeni rakkauden heikkouksista. Minusta\ntuntui, että olisin kernaammin lukenut sivun Pyhää Augustinusta tai\nneljännestunnin ajaksi vaipunut kristilliseen mietiskelyyn, kuin\nantautunut aistinautintoihin, edes Manoninkaan tarjoamiin. Mutta\nkuitenkin onneton hetki syöksi minut kuiluun, ja lankeemukseni oli\nsitä auttamattomampi, kun minä, langettuani samaan kuiluun, mistä olin\nnoussut, uusien hairahdusteni painosta vajosin vielä syvemmälle sen\npohjaa kohti.\n\nOlin viettänyt lähes vuoden Parisissa, hankkimatta tietoja Manonista.\nAlussa oli minulle tuottanut paljon vaivaa tällainen itseni\npakoittaminen; mutta alati saapuvilla olevat Tibergen neuvot ja oma\nharkintani olivat tuottaneet minulle voiton. Viime kuukaudet olivat\nkuluneet niin levollisesti, että luulin olevani unhoittamaisillani\ntämän ihanan ja petollisen olennon. Tuli aika, jolloin minun oli\nsuoritettava julkinen tutkinto teologisessa tiedekunnassa. Pyysin\nuseita eteviä henkilöitä kunnioittamaan minua läsnäolollaan. Nimeni\nlevisi täten kaikkiin Parisin kaupunginosiin; se saapui uskottoman\nlemmittynikin korviin. Hän ei varmasti tuntenut sitä abotin arvonimen\nyhteydessä; mutta hiukkanen uteliaisuutta, tai kenties jonkunmoinen\nkatumus siitä, että oli minut pettänyt -- en koskaan ole saanut\nselville, kumpi näistä molemmista tunteista -- saattoi hänet\nkiinnittämään huomionsa nimeen, joka oli niin suuresti minun nimeni\nkaltainen. Hän läksi sentähden Sorbonneen muutamien muiden naisten\nseurassa. Hän oli läsnä minun opinnäytteessäni, ja varmaankaan ei hänen\nollut vaikea tuntea minua.\n\nMinä en vähääkään aavistanut hänen läsnäoloaan. Tällaisissa paikoissa\non, kuten tiedetään, naisilla erikois-osastoja, joissa heitä piiloittaa\nkatseilta verho. Minä palasin Saint-Sulpiceen kunnian kattamana ja\nrunsasta ylistystä niittäneenä. Kello oli kuusi iltapäivällä. Hetki\npaluuni jälkeen tultiin minulle ilmoittamaan, että muuan nainen halusi\npuhutella minua. Läksin heti keskusteluhuoneeseen. Jumalani! Mikä\nyllättävä näky! Tapasin siellä Manonin. Se oli hän, mutta suloisempana\nja säteilevämpänä kuin koskaan ennen. Hän kävi yhdeksättätoista, hänen\nsulonsa oli sanoin kuvaamaton; hänen ulkomuotonsa oli jotain niin\nhienoa, niin viehättävää, niin kiehtovaa; se oli kuin rakkaus itse.\nHänen kasvoistaan säteili lumoava sulo.\n\nTyrmistyneenä seisoin katsellen hänen ilmestystään, ja voimatta arvata\ntämän käynnin tarkoitusta, odotin hänen selitystään, silmät maahan\nluotuina ja vavisten. Hänen hämmennyksensä oli hetken aikaa yhtä suuri\nkuin minun; mutta huomatessaan, että minun vaiteliaisuuteni jatkui,\nhän pani käden silmilleen peittääkseen kyyneliään. Hän tunnusti\nujosti, että uskottomuudellaan oli ansainnut vihani, mutta että minä,\njos todella koskaan olin tuntenut jotain hellyyttä häntä kohtaan,\nolin niinikään ollut hyvin sydämetön, kun en kahteen vuoteen ollut\nantanut hänelle mitään tietoja kohtalostani, ja että vielä lisäksi\nosoitin sydämettömyyttä, kun näin hänet siinä tilassa edessäni,\nsanomatta hänelle sanaakaan. Se sieluni mullistus, joka syntyi häntä\nkuunnellessani, ei ole kuvattavissa.\n\nHän istuutui. Minä jäin seisomaan puoleksi poiskääntyneenä,\nrohkenematta katsoa häntä silmiin. Aloin monta kertaa vastata hänelle,\nmutta en saanut lopetetuksi. Viimein ponnistin voimani huudahtaakseni:\n\n-- Sinä vilpillinen Manon! Oi, sinä vilpillinen, vilpillinen!\n\nKuumia kyyneliä vuodattaen hän toisti minulle, ettei ollenkaan aikonut\npuolustaa vilpillisyyttään.\n\n-- Mitä siis aiot? -- minä puolestani huudahdin.\n\n-- Aion kuolla -- hän vastasi -- ellet sinä anna minulle takaisin\nsydäntäsi, jota vailla minun on mahdoton elää.\n\n-- Ota siis elämäni, sinä uskoton! -- minä virkoin itse vuodattaen\nkyyneliä, joita turhaan koetin pidättää; -- ota elämäni, joka on ainoa,\nminkä enää voin sinulle uhrata, sillä sydämeni ei koskaan ole lakannut\nolemasta sinun.\n\nTuskin olin lausunut nämä sanat, kun hän nousi ihastuneena ja syleili\nminua. Hän hyväili minua moneen kertaan intohimoisesti; hän mainitsi\nminua kaikilla nimillä, jotka rakkaus keksii ilmaistakseen mitä\nviehkeintä hellyyttänsä. Minä vastasin niihin toistaiseksi ainoastaan\nraukeasti. Mikä hyppäys siitä todella rauhallisesta mielentilasta,\njossa olin elänyt, niihin myrskyisiin mielenliikutuksiin, joiden\ntunsin olevan tulossa! Ne panivat minut vapisemaan; värisin, kuten\nkäy, kun yöllä on syrjäisellä autiolla seudulla: luulee siirtyneensä\nvallan uusiin oloihin; mielen valtaa salainen kauhu, josta ei vapaudu,\nennenkuin on kauan tarkastanut kaikkea ympärillä olevaa.\n\nIstuuduimme vierekkäin. Minä otin hänen kätensä käsiini.\n\n-- Oi! Manon -- minä sanoin, katsoen häneen surullisesti -- en ollut\nodottanut sitä synkkää petosta, jolla palkitsit rakkauteni. Sinun oli\nkylläkin helppo pettää sydäntä, jonka yksinvaltias olit ja jonka koko\nonni oli siinä, että sai sinua miellyttää ja totella. Sano minulle\nnyt, oletko löytänyt mitään yhtä hellää ja kuuliaista? Ei, ei, luonto\nei muodosta toista samanlaatuista kuin minun sydämeni. Sano minulle\nainakin, oletko koskaan sitä kaihonnut. Missä määrin voin luottaa\ntuohon palaavaan hyvyyteesi, joka tänään tuo sinut takaisin luokseni\nsitä lohduttamaan? Näen liiankin hyvin, että olet hurmaavampi kuin\nkoskaan ennen; mutta kaikkien niiden kärsimysten nimessä, jotka olen\nkestänyt sinun tähtesi, kaunis Manon, sano minulle, tuletko olemaan\nuskollisempi.\n\nHän puhui minulle niin liikuttavin sanoin katumuksestaan ja sitoutui\nuskollisuuteen niin monin vakuutuksin ja valoin, että hellytti mieltäni\nsanomattomasti.\n\n-- Rakas Manon -- sanoin hänelle, maallisesti sekoittaen rakastajan\nlauseita uskonnollisiin -- sinä olet liiaksi ihailtava, ollaksesi luotu\nolento. Tunnen että voitokas autuaallisuus on vallannut sydämeni.\nKaikki mitä Saint-Sulpicessa sanotaan vapaudesta, on harhaluuloa.\nTulen sinun tähtesi menettämään omaisuuteni ja hyvän maineeni, sitä\naavistan; luen kohtaloni sinun ihanista silmistäsi. Mutta mitäpä\ntappioita ei sinun rakkautesi korvaisikaan? Maallisen onnen suopeus ei\nminua ollenkaan houkuttele; kunnia on minusta tyhjää touhua; kaikki\ntuumani kirkolliseen uraan nähden olivat mieletöntä kuvittelua; sanalla\nsanoen, kaikki tyydytys, jota voisin saavuttaa erillään sinusta, ei ole\nminkään arvoista, se kun ei hetkeäkään sydämessäni korvaisi ainoatakaan\nkatsettasi.\n\nVaikka lupasin hänelle täydelleen unhoittavani hänen hairahduksensa,\ntahdoin kuitenkin tietää, millä tavoin herra B. oli saattanut hänet\nvietellä. Manon kertoi nähneensä ikkunasta tuon herrasmiehen, joka\noli ihastunut häneen ja tehnyt rakkaudentunnustuksensa verojen\nyleisvuokraajana, s.o. kirjeessä huomauttanut, että sen rahasumman\nsuuruus, jonka antaisi Manonille, tulisi riippumaan hänen saamistaan\nsuosionosoituksista. Alussa oli Manon suostunut yksinomaan sitä\nvarten, että saisi häneltä melkoisen rahasumman, joka turvaisi\nmeille huolettoman olemassaolon. Tuo mies oli häikäissyt häntä niin\nsuuremmoisilla lupauksilla, että hän vähitellen oli antautunut. Minä\nepäilemättä -- näin hän arveli -- saatoin päättää, kuinka ankarat\nolivat hänen tunnontuskansa, jos muistelin sitä surua, jota hän oli\nosoittanut eronhetkellämme, ja huolimatta siitä ylellisyydestä, jossa\ntuo mies oli antanut Manonin elää, tämä ei ollut koskaan nauttinut\nonnenhetkeä hänen kanssaan, mikä johtui siitä, ettei hän, kuten\nsanoi, tuossa miehessä ollut tavannut minun hienotunteisuuttani eikä\nkäytöstapani kohteliaisuutta, ja lisäksi siitä, että hän keskellä\nniitä huveja, jotka tuo mies hänelle lakkaamatta hankki, oli kantanut\nsydämessään minun rakkauteni muistoa ja uskottomuutensa aiheuttamaa\ntunnontuskaa. Hän puhui minulle vielä Tibergestä ja siitä äärimäisestä\nhämmennyksestä, minkä tuo käynti oli hänen mielessään synnyttänyt.\n\n-- Miekan pisto sydämeen, -- hän lisäsi -- olisi saattanut vereni\nvähemmin kuohuksiin. Käänsin hänelle selkäni, kun en hetkeäkään voinut\nkestää hänen läsnäoloaan.\n\nSitten hän edelleen kertoi minulle, millä tavoin oli saanut\ntietää olostani Parisissa, elämänurani muutoksesta ja julkisesta\nopinnäytteestäni Sorbonnessa. Hän vakuutti olleensa tuon\nnäytöstilaisuuden aikana niin kovan mielenliikutuksen vallassa, että\nainoastaan vaivoin oli saanut pidätetyiksi kyyneleet, voihkinansa ja\nhuudot, jotka moneen kertaan olivat olleet purkautumaisillaan. Lopuksi\nhän virkkoi lähteneensä mainitusta paikasta viimeisenä, salatakseen\nkiihoittuneisuutensa, ja yksinomaan sydämensä pakon ja pyyteittensä\nraivokkaisuuden johtamana lähteneensä pappisseminaariin, päätettyään\nsiellä surmata itsensä, ellei olisi huomannut minua halukkaaksi\nantamaan hänelle anteeksi.\n\nMissä se raakalainen, joka ei olisi heltynyt niin tuntuvasta ja\nliikuttavasta katumuksesta? Minä puolestani tuona hetkenä tunsin, että\nManonin tähden olisin uhrannut kaikki kristikunnan piispanistuimet.\nKysyin häneltä, millä tavoin hän katsoi uusien suhteittemme sopivimmin\nolevan järjestettävissä, johon hän vastasi, että meidän viipymättä oli\nlähdettävä pois seminaarista ja järjestettävä asiamme turvallisemmassa\npaikassa. Vastustamatta minä suostuin kaikkeen, mitä hän halusi. Hän\nnousi vaunuihinsa ja aikoi odottaa minua kadun kulmassa, ja minä\npujahdin vähän senjälkeen ulos, portinvartijan sitä huomaamatta. Nousin\nhänen vaunuihinsa. Me ajoimme vaatekauppiaan luo, ja minä puin taas\nylleni kultanauhukset ja miekan. Manon suoritti kulut, sillä minulla\nei ollut ropoakaan; peläten, että minä olisin voinut kohdata jotain\nestettä paetessani Saint-Sulpicestä, ei Manon ollut sallinut minun\npalata huoneeseeni noutamaan rahojani. Minun varani olivat muuten\nvähissä, hän taaskin oli jotenkin hyvissä varoissa, joita sai herra\nB:ltä, niin ettei hänen tarvinnut välittää siitä, minkä pani minut\njättämään.\n\nVaatekauppiaalla neuvottelimme siitä, miten oli meneteltävä.\n\nSuurentaakseen minun silmissäni B:n suhteen tekemäänsä uhrausta, Manon\npäätti olla tuota miestä vähääkään säästämättä.\n\n-- Aion jättää hänelle huonekalunsa -- hän sanoi -- ne ovat hänen\nomaisuuttaan; mutta oikeuden mukaisesti pidän minä jalokivet ja lähes\nkuusikymmentätuhatta frangia, jotka olen saanut häneltä kahden vuoden\nkuluessa. En ole myöntänyt hänelle mitään valtaa itseeni -- hän lisäsi\n-- saatamme siis pelotta oleskella Parisissa ja vuokrata mukavan\nasunnon, jossa elämme onnellisina.\n\nSelitin hänelle, että häntä kylläkään ei uhannut mikään vaara, mutta\nettä suuri vaara uhkasi minua, joka en voinut välttää, että minut\nennemmin tai myöhemmin tunnettaisiin, ja että lakkaamatta olisin\nalttiina samalle onnettomuudelle, jota jo olin kokenut. Mutta hän\nviittasi siihen, että häntä pahoittaisi jättää Parisi. Minä siihen\nmäärin pelkäsin tuottavani hänelle surua, etten karttanut ainoatakaan\nuhkarohkeata tekoa, kunhan vaan saatoin häntä miellyttää. Lopulta me\nkuitenkin löysimme sopivan keskitien, nimittäin sen, että päätimme\nvuokrata asunnon jossakin lähellä Parisia olevassa talossa, mistä\nmeidän oli helppo lähteä kaupunkiin, silloin kun huvitukset tai asiat\nvetäisivät meitä sinne. Valitsimme Chaillot'n, joka ei ole kaukana\npääkaupungista.\n\nManon palasi senjälkeen heti kotiansa. Minä läksin pienelle Tuileriain\npuutarhaan johtavalle portille häntä odottamaan.\n\nTunnin kuluttua hän palasi vuokra-ajurin vaunuissa, mukanaan\npalvelustyttö ja muutamia matkalaukkuja, joihin oli sulkenut kaikki\nvaatteensa ja kalleutensa.\n\nVitkastelematta saavuimme Chaillot'hon. Ensimäiseksi yöksi poikkesimme\nmajataloon, ehtiäksemme hakea sopivaa taloa tai ainakin huoneustoa. Jo\nseuraavana päivänä löysimme mieleisemme asunnon.\n\nOnneni tuntui minusta alussa järkähtämättömän varmalta. Manon oli\nsulaa lempeyttä ja rakastettavaisuutta. Hän oli minua kohtaan niin\nhienotunteisen huomaavainen, että minä katsoin saaneeni täydellisen\nkorvauksen kärsimyksistäni. Me kun molemmat olimme saavuttaneet\nhieman kokemusta, rupesimme punnitsemaan taloudellista tilaamme. Nuo\nkuusikymmentätuhatta frangia, jotka muodostivat pääomamme puhtaana\nrahana, eivät suinkaan olleet koko elinajaksi riittävä rahamäärä. Me\nemme muuten olleet erityisesti säästäväisyyteen taipuvaisia. Tarkkuus\nei suinkaan ollut minun, yhtä vähän kuin Manoninkaan huomattavin hyve.\n\nMinun suunnitelmani oli seuraava:\n\nKuusikymmentätuhatta frangia -- sanoin hänelle -- saattavat riittää\nelantoomme kymmenenä vuotena. Kuusituhatta frangia on meille\nkylliksi vuodessa, jos edelleen asumme Chaillot'ssa. Vietämme täällä\nsäädyllistä ja yksinkertaista elämää. Ainoana ylellisyytenämme on\noleva vaunut ja teatterissa käynti. Järjestämme asiamme järkevästi.\nSinä pidät oopperasta. Käymme siellä kaksi kertaa viikossa. Mitä tulee\npeli-intoomme, hillitsemme sitä niin, ettei häviömme koskaan nouse\nkahta pistolia suuremmaksi. On mahdotonta, ettei kymmenen vuoden aikana\ntapahtuisi muutosta perheessäni; isäni on iäkäs; hän saattaa kuolla.\nMinä saan silloin periä, ja silloin ei meidän enää tarvitse pelätä\nmitään.\n\nTämä järjestely ei olisi ollut elämäni mielettömimpiä tekoja, jos me\nolisimme olleet kyllin viisaita alati sitä vakavasti noudattamaan.\nMutta hyvät päätöksemme eivät kestäneet kuukautta kauempaa. Manon piti\nintohimoisesti huveista, samoin minäkin hänen tähtensä. Joka hetki\nilmaantui uusia menoja, ja sensijaan, että olisin pahoitellut niitä\nrahamääriä, jotka hän joskus tuhlaillen pani menemään, minä päinvastoin\nolin ensimäinen hankkimaan hänelle kaikkea, minkä luulin voivan häntä\nmiellyttää. Jopa olomme Chaillot'ssakin alkoi käydä hänestä hankalaksi.\n\nTalvi lähestyi, kaikki palasivat kaupunkiin, ja maaseutu alkoi käydä\nautioksi. Manon ehdoitti, että jälleen vuokraisin talon Parisissa. Minä\nen siihen suostunut; mutta tehdäkseni hänelle jossakin määrin mieliksi\nsanoin, että saatoimme siellä vuokrata kalustetun huoneuston ja että\nolisimme siellä yötä silloin, kun viivyimme liian myöhään niissä\nseurapiireissä, joissa kävimme monta kertaa viikossa: sillä epämukavuus\npalata niin myöhään Chaillot'hon oli se veruke, jonka hän toi esiin\nsieltä muuttonsa tueksi. Näin me siis aloimme kustantaa itsellemme\nkahta asuntoa, toista kaupungissa, ja toista maalla. Tämä muutos\nsaattoi mitä sekavimmaksi taloudellisen tilamme, aiheuttamalla kaksi\nseikkailua, jotka olivat syynä häviöömme.\n\nManonilla oli veli, joka palveli henkivartija-kaartissa. Pahaksi\nonneksi hän Parisissa asui saman kadun varrella kuin me. Hän tunsi\nsisarensa nähdessään hänen eräänä aamuna istuvan ikkunassa. Heti\npaikalla hän riensi ylös meidän luoksemme. Hän oli raaka mies, vailla\nkunniantuntoa; hän astui huoneeseemme kauheasti kiroillen; ja tietäen\nosan sisarensa seikkailuista, hän syyti hänen silmilleen herjauksia ja\nmoitteita.\n\nMinä olin hetkeä aikaisemmin lähtenyt kaupungille, mikä epäilemättä oli\nonni hänelle tai minulle, joka en ollenkaan ollut taipuvainen antamaan\nanteeksi solvausta. Palasin kotiin vasta hänen mentyänsä. Manonin\nalakuloisuus pani minut ajattelemaan, että oli tapahtunut jotain\ntavatonta. Hän mainitsi juuri kestämänsä tuskallisen kohtauksen ja\nveljensä raa'at uhkaukset. Tämä sai minut siihen määrin närkästymään,\nettä heti olisin rientänyt kostamaan, ellei Manon olisi minua\nkyynelillään pidättänyt.\n\nKeskustellessamme tästä tapauksesta, tuo henkikaartilainen astui\nuudelleen siihen huoneeseen, missä olimme, ollenkaan tuloaan\nilmoittamatta. En olisi häntä vastaanottanut niin kohteliaasti, kuin\ntein, jos olisin hänet tuntenut; mutta tervehdittyään meitä hymyillen,\nhän sai aikaa sanoakseen Manonille tulleensa pyytämään häneltä anteeksi\näskeistä kiivauttaan. Hän oli muka luullut sisarensa viettävän\nsäännötöntä elämää, ja tämä luulo oli sytyttänyt hänen vihansa; mutta\nsaatuaan eräältä palvelijaltamme tietää, kuka minä olin, hän oli\nkuullut minusta niin paljon edullista, että se herätti hänessä toivon\nelää hyvässä sovussa meidän kanssamme.\n\nVaikka tämä tieto, jonka hän oli saanut eräältä palvelijaltani, oli\nhieman kummallinen ja loukkaava, minä kuitenkin kohteliaasti vastasin\nhänen tervehdykseensä, luullen siten tekeväni Manonille mieliksi. Ja\nManon näyttikin kovin tyytyväiseltä, huomatessaan, että veljensä oli\nnäin halukas sovinnollisuuteen. Me pyysimme häntä jäämään päivällisille.\n\nMuutamassa hetkessä hän tuli niin tuttavalliseksi, että kuultuaan\nmeidän puhuvan paluusta Chaillot'hon, välttämättömästi tahtoi seurata\nmukanamme sinne, ja meidän oli antaminen hänelle paikka vaunuissamme.\nHänestä tuli omanvallan ottaja: pian hän tarttui siihen määrin\nseuraamme, että muutti meidän talomme kodikseen ja tekeysi ikäänkuin\nkaiken omaisuutemme isännäksi. Minua hän mainitsi veljekseen, ja\nveljellisen vapauden verukkeella hän muitta mutkitta toi kaikki\nystävänsä vieraiksi Chaillot'ssa olevaan taloomme ja kestitsi heitä\nsiellä meidän kustannuksellamme. Hän puki itsensä upeasti meidän\nrahoillamme, jopa velvoitti meidät maksamaan kaikki velkansa. En ollut\nhuomaavinani tätä omavaltaisuutta, kun en tahtonut pahoittaa Manonin\nmieltä, jopa menin niin pitkälle, etten ollut huomaavinani, että tuo\nmies häneltä ajoittain houkutteli melkoisia summia. Tosin hänellä,\nsuurpeluri kun oli, kuitenkin oli sen verran kunniantuntoa, että\nmaksoi takaisin osan sisarelleen, kun pelionni oli hänelle myötäinen;\nmutta meidän varamme olivat liian rajoitetut riittääkseen kauan niin\nkohtuuttomiin menoihin. Olin paraikaa ryhtymässä perinpohjaiseen\nväliemme selvitykseen hänen kanssaan, vapauttaaksemme meidät hänen\ntungettelevaisuudestaan, kun tuhonomainen tapaus säästi minulta tämän\nvaivan, tuottaen meille toisen, joka syöksi meidät turmioon.\n\nKerran olimme jääneet Parisiin yöksi, niinkuin meille usein tapahtui.\nPalvelijatar, joka sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti jäi\nChaillot'hon, tuli aamulla kertomaan minulle, että talossani yöllä oli\nsyttynyt tulipalo ja että oli ollut suuri vaiva sitä sammuttaa. Kysyin\nhäneltä, olivatko huonekalumme vahingoittuneet. Hän vastasi minulle,\nettä monien apuun rientäneiden vierasten ihmisten vuoksi oli syntynyt\nniin suuri sekasorto, ettei hän varmasti tietänyt mitään kaikesta\ntästä. Minä vapisin säikähdyksestä, ajatellessani rahojamme, joita\nsäilytimme lukitussa lippaassa. Matkustin viipymättä Chaillot'hon.\nTurha kiire. Lipas oli jo kadonnut!\n\nHuomasin silloin, että saattaa rakastaa rahaa, olematta saita. Tämä\ntappio täytti minut niin rajulla surulla, että olin vähällä siitä\nmenettää järkeni. Tajusin heti mille uusille onnettomuuksille olin\njoutumassa alttiiksi. Köyhyys oli niistä vähin. Tunsin Manonin; olin\njo yllin kyllin kokenut, etten voinut luottaa häneen onnettomuuden\nkohdattua, kuinka uskollinen ja kiintynyt hän olikin onnen päivinä. Hän\nrakasti liiaksi yltäkylläisyyttä ja huveja, minun hyväkseni luopuakseen\nniistä.\n\n-- Tulen menettämään hänet! -- minä huudahdin. -- Sinä poloinen! Vielä\nkerran tulet menettämään kaiken, mitä rakastat.\n\nTämä ajatus syöksi minut niin ankaran kiihoituksen valtaan, että\nmuutaman hetken epäröin, eikö minun olisi ollut parempi lopettaa kaikki\nkärsimykseni kuolemalla.\n\nKuitenkin jäi minulle sen verran mielenmalttia, että koetin\npunnita, eikö minulla sitäennen ollut mitään pelastuskeinoa. Taivas\njohti mieleeni ajatuksen, joka teki lopun epätoivosta: en luullut\nmahdottomaksi salata Manonilta vahinkoamme ja toivoin ponnistusten tai\njonkun onnellisen sattuman avulla jotenkin kunniallisesti huolehtivani\nhänen toimeentulostaan, niin ettei hänen olisi tarvinnut kärsiä\npuutetta.\n\n-- Olen laskenut -- ajattelin lohduttaakseni itseäni -- että\nkuusikymmentätuhatta frangia riittäisi meille kymmeneksi vuodeksi.\nOlettakaamme, että nuo kymmenen vuotta ovat kuluneet, ja ettei yksikään\ntoivomistani muutoksista ole tapahtunut perheessäni. Mitä päättäisin\nsiinä tapauksessa tehdä? Sitä en tarkoin tiedä; mutta mikä estää minua\nmenettelemästä nyt samalla tavoin kuin siinä tapauksessa? Kuinka monta\nhenkilöä elääkään Parisissa vailla minun henkevyyttäni ja luontaisia\nlahjojani, ja kuitenkin saaden toimeentulonsa vaatimattomillakin\nhengenlahjoillaan!\n\n-- Onhan Kaitselmus -- ajattelin edelleen tuumien eri elämäntiloja --\nmitä viisaimmin järjestänyt asiat. Suurin osa ylhäisistä ja rikkaista\novat hölmöjä. Se on selvää jokaiselle, joka hiemankin tuntee ihmisiä.\nNo niin, siinä piilee ihmeteltävä oikeus. Jos heillä rikkauksiensa\nohella olisi älyäkin, he olisivat liian onnellisia, ja muut ihmiset\nliian surkuteltavia. Ruumiin ja sielun etevyydet ovat jälkimäisille\nsuodut keinoina pelastua kurjuudesta ja köyhyydestä. Toiset hyötyvät\nylhäisten rikkauksista edistämällä heidän huvitteluaan, vetäen heitä\ntäten nenästä. Toiset edistävät heidän henkistä kehitystään, koettaen\ntehdä heistä kunnon ihmisiä. Tässä he tosin harvoin onnistuvat, mutta\nse ei olekaan jumalallisen viisauden tarkoitus. Joka tapauksessa he\nniittävät palkan vaivoistaan, he kun saavat toimeentulonsa niiden\nkustannuksella, joita opettavat, ja miltä kannalta asiaa katsookin, on\nrikkaiden ja ylhäisten lahjattomuus oivallinen köyhien tulolähde.\n\nNämä mietteet hiukan palauttivat sydämeni ja pääni tasapainoa. Päätin\naluksi lähteä neuvoittelemaan herra Lescaut'n, Manonin veljen kanssa.\nHän tunsi tarkalleen Parisin, ja minulla oli ollut kyllin tilaisuutta\nhuomata, etteivät hänen tulonsa suinkaan etupäässä johtuneet hänen\nomaisuudestaan eivätkä kuninkaan myöntämästä palkasta. Minulla oli\njälellä tuskin kahdeksaasataa frangia, jotka onneksi olivat jääneet\ntaskuuni. Näytin hänelle kukkaroani, selvittäen hänelle onnettomuuteni\nja pelkoni, ja kysyin, oliko minulla muuta keinoa valittavana kuin\nnälkäkuolema tai itseni ampuminen epätoivoissani. Hän vastasi, että\njälkimäinen oli houkkion apukeinoja, ja mitä edelliseen tulee, oli\nolemassa joukko hyväpäisiä ihmisiä, joilla ei ole ollut muuta neuvona,\nelleivät tahtoneet turvata kykyynsä; että oli minun asiani punnita,\nmihin kykenin, ja että hän lupautui tukemaan ja neuvomaan minua\nkaikissa yrityksissäni.\n\n-- Tämä on hyvin epämääräistä, herra Lescaut, sanoin hänelle; minun\nasemani vaatii pikaisempaa apua. Sillä mitä arvelette minun voivan\nsanoa Manonille?\n\n-- Mitä tulee Manoniin -- hän vastasi, ei teidän ollenkaan tarvitse\nolla huolissanne. Tarjoohan hän aina teille keinon milloin tahansa\ntehdä lopun huolistanne. Sellaisen tytön, kuin hän, pitäisi ylläpitää\nmeidät kaikki kolme, teidät, itsensä ja minut.\n\nHän keskeytti sen vastauksen, minkä tämä hävyttömyys ansaitsi, ja\njatkoi, että hän takasi saatavan ennen iltaa kokoon tuhat hopeariksiä\njaettavaksi meidän kesken, jos minä vaan tahdoin seurata hänen\nneuvoansa. Hän sanoi tuntevansa niin huvitteluhaluisen ja tuhlailevan\nherrasmiehen, että tämä varmasti oli paneva menemään tuhat hopeariksiä\nvoittaakseen Manonin arvoisen tytön suosion.\n\nKeskeytin hänen puheensa.\n\n-- Minulla oli parempi ajatus teistä -- sanoin hänelle. -- Olin\nkuvitellut, että sen ystävyyden syy, jota minulle olitte osoittanut,\noli vallan toinen kuin miksi se nyt näyttäytyy.\n\nSilloin hän häpeämättä tunnusti minulle, että hänen mielipiteensä\naina oli ollut sama, ja kun hänen sisarensa nyt kerran oli loukannut\nsukupuolensa lakeja, vaikkakin sen miehen vuoksi, joka oli hänelle\nkaikkein rakkain, oli hän tehnyt sovinnon hänen kanssaan yksinomaan\ntoivoen hyötyvänsä hänen löyhistä elintavoistaan.\n\nHelposti saatoin nyt huomata, että tämä mies siihen asti oli meitä\npettänyt. Vaikka tämä hänen puheensa kuohuttikin mieltäni, oivalsin\nkuitenkin tarvitsevani hänen apuaan, joten minun oli pakko hymyillen\nvastata, että hänen neuvonsa oli äärimäisiä keinoja, joka oli\nsäästettävä viimeiseen hätään. Pyysin häntä osoittamaan jotain muuta\nmahdollisuutta.\n\nHän neuvoi minua hyväkseni käyttämään nuoruuttani ja luonnolta saamaani\nedullista ulkomuotoa, yhtyäkseni suhteisiin johonkin iäkkääseen ja\nanteliaaseen naiseen. Tämäkään tuuma ei minua miellyttänyt, sen\ntoteuttaminen kun olisi saattanut minut uskottomaksi Manonille.\n\nPuhuin hänelle pelistä, jota katsoin helpommaksi ja tilanteelleni\nsopivimmaksi rahansaanti-keinoksi. Hän vastasi, että peli todella oli\nkeino, mutta että tämä seikka oli lähemmin selviteltävä. Antautua\npeliin muitta mutkitta, luottamalla tavalliseen pelionneen, oli muka\nvarmin tie täydelliseen häviöön; omin päin ilman apuria turvautua\nnoihin pieniin temppuihin, joita taitava mies käyttää pelionneaan\nparantaakseen, oli muka vaarallista. Mutta olipa olemassa kolmas keino\n-- näin hän arveli -- nimittäin salaisiin pelikumppaneihin liittyminen.\nMutta hän sanoi pelkäävänsä, etteivät pelikumppanit nuoren ikäni vuoksi\nkatsoisi minua soveliaaksi astumaan liittoonsa. Siitä huolimatta hän\nlupasi suosittaa minua tällaisille henkilöille, jopa vastoin odotustani\nlupasi tarjota minulle rahoja, jos joutuisin pulaan. Ainoa palvelus,\njota sinä hetkenä häneltä pyysin, oli se, ettei hän mainitsisi\nManonille kärsimääni vahinkoa ja keskustelumme aihetta.\n\nPoistuin hänen luotaan vielä tyytymättömämpänä kuin olin sinne tullut,\njopa kaduin uskoneeni hänelle salaisuuteni. Eihän hän ollut asiani\nhyväksi tehnyt mitään, jota en minä ilman tuota avomielisyyttäni\nolisi voinut saavuttaa, ja pelkäsin ylen määrin hänen rikkovan\nlupauksensa olla mitään ilmaisematta Manonille. Lisäksi tuon\nmiehen osoittama mielenlaatu saattoi minut pelkäämään, että hän\nomien sanojensa mukaisesti kykeni tavoittelemaan hyötyä Manonin\nelintavoista riistämällä hänet minulta tai ainakin neuvomalla häntä\nhylkäämään minut ja liittymään johonkin rikkaampaan ja onnellisempaan\nrakastajaan. Tämän johdosta heräsi minussa lukemattomia ajatuksia,\njotka ainoastaan kiduttivat minua kahta kauheammin, syösten minut\njälleen aamulliseen epätoivoon. Monasti juolahti mieleeni kirjoittaa\nisälleni ja teeskennellä uutta katumusta, saadakseni häneltä hiukan\nraha-apua; mutta muistin samalla, miten hän hyvyydestään huolimatta oli\nensi hairahdukseni tähden puoleksi vuodeksi sulkenut minut ahtaaseen\nvankilaan. Ja saatoin olla varma siitä, että hän kiusallisen huomion\njohdosta, jonka pakoni Saint-Sulpicesta epäilemättä oli aiheuttanut,\nolisi kohdellut minua vielä ankarammin.\n\nTästä ajatusten sekasotkusta erkani vihdoin yksi, joka äkkiä palautti\nmielenrauhani. Ihmettelin, ettei se aikaisemmin ollut herännyt. Päätin\nnimittäin turvautua ystävääni Tibergeen, jossa varmasti aina tiesin\nlöytäväni samaa uskollista ja harrasta ystävyyttä. Ei mikään ole\nihmeellisempää eikä tuota suurempaa kunniaa hyveelle kuin se luottamus,\nmillä käännymme henkilöiden puoleen, joiden rehellisyyden täydellisesti\ntunnemme. Tiedämme, että saatamme tehdä sen kokonaan vaarattomasti;\njos sellaisilla henkilöillä ei aina ole tilaisuutta meitä auttaa,\nkohtaamme ainakin varmasti hyvyyttä ja myötätuntoisuutta. Sydän, joka\nniin huolellisesti sulkeutuu muiden ihmisten läsnäollessa, aukenee\nvallan luonnollisesti sellaisten ihmisten seurassa, kuten kukka aukenee\nauringon valossa, jolta se odottaa yksinomaan hyväntekevää vaikutusta.\n\nKatsoin taivaan suojeluksen merkiksi sitä, että näin sopivana hetkenä\nolin muistanut Tibergen, ja päätin koettaa tavata hänet ennen sen\npäivän iltaa. Palasin heti asuntooni kirjoittamaan hänelle pari\nsanaa ja ehdoittamaan kohtauspaikkaa. Kehoitin häntä noudattamaan\nvaiteliaisuutta ja varovaisuutta, huomauttaen, että tämä oli paras\npalvelus, minkä hän silloisissa oloissani saattoi minulle tehdä.\n\nIlo, jonka minussa oli synnyttänyt toivo saada jälleen nähdä hänet,\nkarkoitti ne ahdistuksen jäljet, jotka Manon epäilemättä muuten olisi\nkasvoillani havainnut. Puhuin hänelle Chaillot'ssa tapahtuneesta\nonnettomuudesta kuin vähäpätöisyydestä, josta hänen ei tarvinnut olla\nlevoton. Ja kun Parisi oli se olopaikka, missä hän kaikkein parhaiten\nviihtyi, hän oli mielissään, kuullessaan minun pitävän soveliaana\nviipyä siellä, kunnes oli ehditty korjata Chaillot'n tulipalon\naiheuttamat vähäiset vahingot.\n\nTunnin kuluttua sain vastauksen Tibergeltä, joka lupasi saapua\nsovittuun paikkaan. Riensin sinne kärsimättömänä. Häpesin kuitenkin\nhieman näyttäytyä tämän ystäväni silmien edessä, jonka pelkkä läsnäolo\npakostakin oli minulle soimauksena säännöttömyydestäni. Mutta korkea\najatukseni hänen sydämensä hyvyydestä ja Manonin etu ylläpitivät\nrohkeuttani.\n\nOlin pyytänyt Tibergeä tulemaan Palais-Royalin puutarhaan. Hän\nsaapui sinne ennen minua. Hän riensi syleilemään minua heti, kun oli\nminut huomannut. Hän piti minua kauan suljettuna syliinsä ja tunsin,\nettä hänen kasvonsa olivat kosteat kyynelistä. Sanoin hänelle, että\nilmestyin hänen eteensä häpeissäni ja että sydämessäni hartaasti kaduin\nkiittämättömyyttäni. Kaikkein ensiksi rukoilin häntä sanomaan, sainko\nvielä pitää häntä ystävänä, niin täydellisesti menetettyäni oikeuden\nhänen kunnioitukseensa ja kiintymykseensä. Hän vastasi mitä hellimmällä\näänenpainolla, ettei mikään kyennyt vieroittamaan häntä ystävyydestä\nminuun, että onnettomuutenikin, ja jos sallin hänen käyttää näitä\nsanoja, hairahdukseni ja säännötön elämäni olivat saattaneet\nkahdenkertaiseksi hänen hellyytensä minua kohtaan, mutta että siihen\nsekaantui mitä haikein suru, jommoista tuntee rakkaaseen henkilöön\nnähden, kun näkee hänen kulkevan turmionsa partaalla, voimatta häntä\nauttaa.\n\nIstuuduimme penkille.\n\n-- Oi -- näin huokasin sydämeni pohjasta -- sinun osanottosi on\nepäilemättä ääretön, rakas Tiberge, kun vakuutat, että se vastaa\nminun kärsimysteni määrää. Häpeän niitä sinulle paljastaessani, sillä\ntunnustan, ettei niiden aihe suinkaan tuota kunniaa. Mutta niiden\nseuraukset ovat niin surkeat, ettei tarvitse olla minuun niin suuresti\nkiintynyt kuin sinä, niistä heltyäkseen.\n\nHän pyysi minua ystävyyden todisteena peittelemättä kertomaan mitä\nminulle oli tapahtunut poistumiseni jälkeen Saint-Sulpicestä. Täytin\nhänen pyyntönsä, enkä suinkaan peittänyt totuutta, enkä lieventänyt\nhairahduksiani, luodakseni niihin anteeksiannettavaisuuden valoa, vaan\nkerroin päinvastoin hänelle intohimostani niin rajun voimakkaasti,\nkuin sitä sisässäni tunsin. Kuvasin sitä tuollaiseksi oudoksi\nkohtaloniskuksi, joka jouduttaa poloisen kuolevaisen perikatoa, ja jota\nhyve yhtä vähän kykenee torjumaan kuin viisaus sitä voi edeltäpäin\naavistaa. Maalailin niin vilkkain värein ahdistustani ja pelkoani, sitä\nepätoivoa, joka oli raadellut minua pari tuntia ennen kohtaamistamme\nja johon olin taas vajoava, jos ystäväni hylkäisivät minut yhtä\narmottomasti kuin kohtalo. Lopuksi saatoin tuon kelpo Tibergen siihen\nmäärin heltymään, että sääli näytti järkyttävän häntä yhtä paljon kuin\nminua kärsimykseni.\n\nVallan väsymättä hän syleili minua ja kehoitti minua rohkaisemaan\nmieltäni. Mutta kun hän koko ajan näytti olettavan, että minun oli\neroaminen Manonista, selitin hänelle suoraan, että juuri tuota eroa\npidin kaikkein suurimpana onnettomuutenani ja että olin valmis\nkärsimään äärimäistä kurjuutta, jopa kauheinta kuolemaa mieluummin kuin\nturvautumaan pelastuskeinoon, joka oli sietämättömämpi kuin kaikki\nkärsimykseni yhteensä.\n\n-- Selitä siis -- hän virkkoi -- millaista apua kykenen sinulle\ntarjoamaan, kun vastustat kaikkia ehdoituksiani?\n\nEn rohjennut ilmaista hänelle, että tarvitsin hänen rahojansa.\nLopuksi hän sen kuitenkin oivalsi. Ja tunnustettuaan, että luuli\nminut ymmärtävänsä, hän istui hetken ajatuksiinsa vaipuneena, kuten\nharkitseva ainakin, joka epäröi.\n\n-- Älä luule -- näin hän seuraavassa tuokiossa virkkoi -- että\nharkintani johtuu ystävyyden innon laimenemisesta. Mutta minkä\nristiriitaisen valinnan eteen sinä asetatkaan minut, jos minun on\npakko kieltää se ainoa apu, jota tahdot vastaanottaa, tai loukata\nvelvollisuuden vaatimukset myöntymällä! Sillä rupeanhan hairahduksiesi\nrikostoveriksi, jos tarjoan sinulle tilaisuuden niitä jatkaa.\n\nMietittyään hetken hän lisäsi:\n\n-- Kuvittelen kuitenkin, että taloudellisen ahdingon synnyttämä\nmielenkiihoitus ei salli sinun vapaasti valita parasta menettelytapaa.\nTarvitsemme mielen tasapainoa, kuunnellaksemme viisauden ja totuuden\nääntä. Luulenpa voivani hankkia sinulle vähän rahoja. Salli minun,\nrakas ystäväni -- hän lisäsi minua syleillen -- asettaa yksi ainoa\nehto: nimittäin, että ilmaiset minulle asuntosi ja että ainakin annat\nminun tehdä minkä voin, palauttaakseni sinut hyveen tielle, jota tiedän\nsinun rakastavan ja josta ainoastaan hillittömät intohimosi ovat sinut\nedentäneet.\n\nSuostuin vilpittömästi kaikkiin hänen vaatimuksiinsa ja pyysin häntä\nsurkuttelemaan nurjaa kohtaloani, joka pakoitti minut niin huonosti\nhyväkseni käyttämään niin kelpo ystävän neuvoja. Hän vei minut heti\nerään tuttavansa pankinomistajan luo, joka hänen takauksellaan antoi\nminulle sata pistolia; sillä käteistä rahaa Tibergellä ei ollut\nollenkaan. Olen jo aikaisemmin maininnut, ettei hän ollut rikas. Hänen\nkirkollinen eläkkeensä tuotti hänelle tuhat écutä. Mutta ollen vasta\nensimäistä vuotta sen omistaja, ei hän vielä ollut saanut nostaa\nrahoja. Vastaisten tulojensa tiedossa hän antoi minulle tämän lainan.\n\nTajusin hänen jalomielisyytensä koko arvon. Se hellytti mieleni siihen\nmäärin, että kirosin onnettoman rakkauteni sokeutta, joka pani minut\npolkemaan kaikkia velvollisuuksiani.\n\nHyveen voima oli minussa hetkisen niin suuri, että se pani sydämeni\nvastustamaan intohimoani. Ja ainakin tänä valoisana hetkenä minä\ntajusin kahleitteni häpeällisyyden ja alentavaisuuden. Mutta tämä\ntaistelu oli helppo ja kesti ainoastaan vähän aikaa. Manonin näkeminen\nolisi kyennyt syöksemään minut alas taivaasta, ja palattuani hänen\nluokseen ihmettelin, että silmänräpäystäkään olin voinut pitää\nhäpeällisenä niin viehättävää olentoa kohtaan tuntemaani oikeutettua\nhellyyttä.\n\nManonilla oli omituinen luonne. Ei yksikään nainen saattanut olla\nvähemmin kiintynyt rahoihin kuin hän. Mutta hän ei voinut olla\nhetkeäkään levollinen, jos pelkäsi joutuvansa kärsimään niiden\npuutetta. Hän tarvitsi huveja ja ajanvietettä. Hän ei koskaan olisi\nkoskenutkaan rahaan, jos vain olisi voinut huvitella ilman kuluja.\nHän ei edes tiedustellut rahavarojemme määrää, kunhan vaan sai\nviettää hauskasti päivänsä. Hän kun ei ollut ylenmäärin peliin menevä\neikä taipuvainen häikäisevän suureen tuhlailuun, oli varsin helppo\ntyydyttää häntä, jos joka päivä hankki hänelle hänen mieleisiään\nhuvituksia. Mutta alinomainen huveissa hyöriminen oli hänelle siinä\nmäärin tarpeellinen, ettei ilman sitä vähääkään voinut hillitä hänen\noikkujansa ja mielihalujansa. Vaikka hän rakasti minua hellästi ja\nvaikka minä olin ainoa mies, kuten hän kernaasti tunnusti, joka täysin\nkykenin tuottamaan hänelle rakkauden nautinnon suloutta, olin varma\nsiitä, ettei hänen rakkautensa kestäisi eräänlaisia pelontunteita. Hän\nolisi pitänyt minua kaikkia muita parempana, jos minulla olisi ollut\nkohtalainenkaan omaisuus. Mutta en ollenkaan epäillyt, etteikö hän\nolisi hylännyt minua jonkun uuden herra B:n vuoksi, niin pian kuin\nminulla ei olisi ollut muuta tarjottavana hänelle, kuin hellittämätöntä\nuskollisuutta. Sentähden päätin niin tarkoin järjestää omat yksityiset\nmenoni, että aina olisin kyennyt suorittamaan hänen menonsa, ja\npikemmin kieltää itseltäni välttämättömätkin seikat, kuin rajoittaa\nhänen ylellisyyttään. Vaunut tuottivat minulle enemmän levottomuutta\nkuin kaikki muu, sillä en nähnyt mitään mahdollisuutta ylläpitää\nhevosia ja ajuria.\n\nUskoin huoleni herra Lescaut'lle. En ollut salannut häneltä, että\neräältä ystävältäni olin saanut sata pistolia. Hän toisti minulle,\nettä jos tahdoin koetella pelionnea, hän varmasti luuli minun hänen\nsuosituksellaan pääsevän Peli-liittoon, jos auliisti uhraisin satasen\nfrangia kestitäkseni hänen pelitovereitaan. Joskin vastenmielisesti\nryhdyin harjoittamaan petosta, annoin kuitenkin julman pakon johtaa\nitseäni.\n\nJo saman päivän iltana herra Lescaut esitteli minut tuolle\nseuralle sukulaisenaan. Hän lisäsi, että minua kahta innokkaammin\nhalutti voittaa, kun mitä kipeimmin tarvitsin onnen suosiota.\nMutta huomauttaakseen, etten ahdingostani huolimatta ollut mikään\nmitätön mies, hän sanoi heille, että aikomukseni oli kutsua heidät\nillallisille. He suostuivat tarjoukseen. Minä kestitsin heitä\nloistavasti. He puhuivat pitkälti kasvojeni miellyttäväisyydestä ja\netevistä lahjoistani. He arvelivat, että minuun saattoi kiinnittää\nsuuria toiveita, kasvoissani kun oli jotain niin rehellistä, ettei\nkukaan epäilisi petkutustemppujani. Lopuksi he kiittivät herra\nLescaut'ta, joka oli tuonut liittoon minun arvoiseni tulokkaan, ja\nyhdelle jäsenistä annettiin toimeksi muutaman päivän kuluessa opettaa\nminulle tärkeimmät seikat.\n\nPääasiallisena toimintapaikkanani tuli olemaan Transylvania-hotelli,\njonka yhdessä salissa oli farao-pöytä ja holvikäytävässä useita muita\nkortti- ja noppapelejä. Tätä \"korkeakoulua\" ylläpidettiin prinssi\nR:n hyväksi, joka silloin asui Clagny'ssa, ja suurin osa hänen\nupseereistaan kuului meidän peliseuraamme. Häpeäkseni mainitsen, että\nlyhyessä ajassa hyödyin mestarini opetuksesta. Saavutin suuren taidon\npetkuttaa varsinkin väärillä korteilla. Ja pitkien pitsi-kalvosimieni\navulla piiloitin niin taitavasti kortin, että se jäi tarkimmiltakin\nsilmiltä huomaamatta, näin tunnottomasti saattaen häviöön joukoittain\nrehellisiä pelureita. Tämä tavaton kätevyys joudutti siihen määrin\nvarallisuuteni lisääntymistä, että muutaman viikon kuluttua omistin\nmelkoisia rahamääriä, lukuunottamatta mitä rehellisesti jaoin\npeliosakkaitteni kesken.\n\nEn enää pelännyt ilmaista Manonille Chaillot'ssa kärsimäämme vahinkoa,\nja lohduttaakseni häntä tähän ikävään uutiseen nähden, vuokrasin\nkalustetun talon, johon asetuimme asumaan, kuin muka rikkaat ja\nturvassa elävät henkilöt ainakin.\n\nTiberge ei ollut tällä ajalla laiminlyönyt usein käymästä luonani.\nHän ei ollenkaan hellittänyt pitämästä minulle nuhdesaarnoja. Yhä\nuudelleen ja uudelleen hän huomautti minulle, kuinka väärin menettelin\nomaatuntoani, kunniaani ja onneani kohtaan. Vastaanotin suopein mielin\nhänen nuhteensa, ja vaikka en tuntenut vähintäkään halua ottaa niitä\nvarteen, olin kuitenkin hänelle kiitollinen hänen innostaan, hyvin\ntuntien sen aiheen. Joskus tein hänestä hyvänsävyistä pilaa itse\nManonin läsnäollessa, ja neuvoin, ettei hän olisi arkatuntoisempi\nkuin monet piispat ja muut kirkonmiehet, jotka varsin hyvin osasivat\nyhdistää hengelliset tehtävänsä ja rakastajattaren.\n\n-- Katsohan -- näin sanoin hänelle, osoittaen rakastajattareni silmiä\n-- ja sano, onko olemassa hairahduksia, joita ei näin erinomainen\nkauneus puolustaisi. --\n\nTiberge oli kärsivällinen, ja hänen kärsivällisyytensä kesti melkoisen\nkauan. Mutta huomattuaan, että rikkauteni lisääntyi, että maksettuani\nhänelle takaisin nuo sata pistolia ja vuokrattuani uuden talon ja\nlisättyäni menoni kaksinkertaisiksi, olin syöksymäisilläni entistä\nhurjempaan huvien pyörteeseen, hän muutti kokonaan äänilajinsa ja\nesiintymisensä. Hän valitti paatumustani ja uhkasi minua taivaan\nrangaistuksilla ja ennusti minulle muutamia niistä onnettomuuksista,\njotka ennen pitkää minua kohtasivat.\n\n-- On mahdotonta -- sanoi hän -- että ne rikkaudet, joilla ylläpidät\nsäännöttömiä elintapojasi, olisivat joutuneet käsiisi rehellistä\ntietä. Sinä olet hankkinut ne epärehellisellä tavalla; samoin ne\ntullaan sinulta riistämään. Jumala rankaisisi sinua mitä hirveimmin,\njos sallisi sinun rauhassa nauttia niistä. Kaikki neuvoni ovat olleet\nsinulle tehottomat. Huomaan liiankin selvästi, että ne ennen pitkää\nkävisivät sinulle hankaloiksi. Hyvästi, sinä kiittämätön ja heikko\nystävä. Jospa rikolliset nautintosi haihtuisivat varjon tavoin!\nJospa onnesi ja rahasi auttamattomasti häviäisivät ja jospa jäisit\nhylätyksi ja tuiki köyhtyneeksi, jotta tajuaisit kaiken sen turhuuden,\nmikä mielettömästi on sinut huumannut. Vasta silloin löydät minut\nalttiina rakastamaan ja auttamaan sinua. Mutta tänään katkaisen kaiken\nkanssakäymisen välillämme, ja inhoan sitä elämää, jota vietät.\n\nTämän apostolisen nuhdesaarnan hän piti minulle huoneessani, Manonin\nläsnäollessa. Hän nousi poistuakseen. Minä tahdoin pidättää häntä.\nMutta Manon esti minut siitä, sanoen, että tuo mies oli järjiltään, ja\nettä täytyi antaa hänen mennä tiehensä.\n\nTibergen puheet eivät olleet minuun vaikuttamatta. Mainitsen tahallani\nne eri tilaisuudet, jolloin sydämeni jälleen tunsi vetovoimaa hyvään,\nkun tämä muisto sittemmin tuotti minulle osan vastustusvoimaani elämäni\nonnettomimmissa tiloissa.\n\nManonin hyväilyt haihduttivat kädenkäänteessä tuon kohtauksen\naiheuttaman mielipahan. Me jatkoimme edelleen elämää, jonka täyttivät\nhuvitukset ja rakkaus. Lemmen ja onnen jumalattarilla ei saattanut\nolla sen onnellisempia ja hellämielisempiä orjia. Hyvä Jumala! Miksi\nsanoa maailmaa surun laaksoksi, kun siinä voi nauttia niin ihanaa\nonnen hekkumaa. Mutta tämä on valitettavasti liian pian haihtuvaa\nlaatua. Mitäpä muuta autuaallisuutta saattaisikaan toivoa, jos tätä\naina kestäisi? Meidän onnemme joutui yleisen kohtalon alaiseksi -- se\npäättyi ennen pitkää ja sitä seurasi katkera katumus.\n\nOlin pelissä voittanut niin melkoisesti rahoja, että ajattelin\nsijoittaa osan niistä. Palvelusväkeni tunsi hyvin pelionneni, varsinkin\nminun kamaripalvelijani ja Manonin seuranainen, joiden läsnäollessa\nusein epäluulottomasti keskustelimme asioistamme. Tuo neitonen oli\nsievä. Kamaripalvelijani oli häneen rakastunut. He tiesivät, että\nherrasväkensä oli nuoria ja hyväluontoisia ihmisiä, joita he luulivat\nhelposti voivansa pettää. Tätä varten he solmivat juonen, jonka panivat\ntäytäntöön meille niin onnettomalla tavalla, ettei meidän koskaan\nonnistunut nousta siitä surkeasta tilasta, johon olimme vajonneet.\n\nKerran olimme syöneet illallista Lescaut'n luona ja palasimme\nkotia puolenyön aikaan. Kutsuin kamaripalvelijaani, ja Manon\npalvelijatartaan, mutta ei kumpikaan tullut. Kerrottiin, ettei\nheitä ollut nähty talossa kello kahdeksan jälkeen ja että he ennen\npoistumistaan olivat antaneet viedä pois talosta muutaman arkun, muka\nminun käskystäni. Aavistin osaksi mitä oli tapahtunut, mutta astuessani\nhuoneeseeni, huomasin todellisuuden aavistuksiani paljoa pahemmaksi.\nKaappini lukko oli murrettu ja rahani sekä kaikki vaatteeni olivat\npoissa. Minun siinä yksin tuumiessani tätä surkeata tapausta, tuli\nManon pelästyneenä kertomaan, että samanlainen hävitystyö oli tehty\nhänenkin huoneessaan.\n\nTämä isku tuntui minusta niin kauhealta, että ainoastaan tavaton\njärjen ponnistus esti minut päästämästä valitushuutoja ja puhkeamasta\nkyyneliin. Peläten tartuttavani epätoivoni Manoniin, koetin näyttää\ntyyneltä. Sanoin hänelle leikillisesti, että aioin valita uhrikseni\njonkun Transylvania-hotellin houkkion. Siitä huolimatta huomasin hänen\nniin lamautuneen onnettomuudestamme, että hänen alakuloisuutensa paljoa\nsuuremmassa määrin huolestutti minua, kuin mitä minun teeskennelty\nhilpeyteni oli kyennyt karkoittamaan hänen mielipahaansa.\n\n-- Me olemme hukassa -- hän virkkoi kyynelsilmin.\n\nTurhaan minä koetin lohduttaa häntä hyväilyilläni. Omat kyyneleeni\nilmaisivat epätoivoani ja hämminkiäni. Me olimme todella siihen määrin\npuilla paljailla, ettei meillä ollut jälellä ainoatakaan paitaa.\n\nLähetin heti noutamaan herra Lescaut'ta. Hän neuvoi minua viipymättä\nlähtemään poliisimestarin ja Châtelet-tuomioistuimen puheenjohtajan\nluo. Tein niin, mutta mitä suurimmaksi onnettomuudekseni. Tämä\naskeleeni ja ne toimenpiteet, joihin nämä molemmat oikeudenvalvojat\nkehoituksestani ryhtyivät, eivät hyödyttäneet mitään, ja lisäksi\nLescaut tämän kautta sai aikaa puhua sisarensa kanssa ja minun\npoissaollessani yllyttää häntä kauheaan päätökseen. Tuo mies puhui\nhänelle eräästä herra G.M:stä, vanhasta irstailijasta, joka tuhlaillen\nmaksoi huvituksensa, ja uskotteli Manonille niin useita etuja,\njos hän antautuisi tuolle miehelle, että hän, huolissaan kun oli\nonnettomuutemme vuoksi, suostui jokaiseen veljensä kehoitukseen.\nTämä kunniakas kauppa solmittiin ennen minun paluutani, mutta sen\ntäytäntöön-pano lykättiin seuraavaan päivään, kunnes Lescaut oli\nehtinyt antaa asiasta tiedon herra G.M:lle.\n\nPalatessani kotia tapasin Lescaut'n, joka oli jäänyt minua\nodottamaan. Mutta Manon oli mennyt levolle huoneessaan ja oli antanut\npalvelijalleen toimeksi sanoa, että hän tarvitsi hieman lepoa, minkä\nvuoksi pyysi minua jättämään hänet yksikseen sen yön ajaksi. Lescaut\npoistui, tarjottuaan minulle muutaman kultarahan, jonka otin vastaan.\n\nVasta kello neljän seuduilla aamuyöstä panin maata, ja kun vuoteessa\nvielä kauan olin loikonut hereillä miettien keinoja, joiden avulla\nvoisin jälleen päästä varoihin, nukuin niin myöhään, että saatoin\nherätä vasta kello yhdentoista tai kahdentoista aikaan. Nousin\nviipymättä ja kysyin Manonin vointia. Minulle sanottiin hänen lähteneen\nkotoa tuntia aikaisemmin veljensä seurassa, joka oli tullut noutamaan\nhäntä vuokra-ajurin vaunuilla. Vaikka tällainen ajoretki Lescaut'n\nseurassa tuntui minusta arvoitukselliselta, pakoitin epäluuloni\nvaikenemaan. Annoin muutaman tunnin kulua ja kulutin ne lukemalla.\nLopulta en kuitenkaan enää voinut hillitä levottomuuttani, vaan kuljin\npitkin askelin edestakaisin huoneissamme. Huomasin Manonin huoneessa\npöydällä kuoreen suljetun kirjeen. Se oli minulle osoitettu ja\nkirjoitus oli Manonin käsialaa. Kauhusta väristen avasin sen. Kirjeen\nsisällys oli seuraava:\n\n\"Vannon sinulle, rakas ritarini, että sinä olet sydämeni epäjumala,\nja ettei ole maailmassa ketään toista ihmistä, jota voisin rakastaa\nniin, kuin sinua rakastan. Mutta etkö käsitä, ystävä parkani, että\nuskollisuus siinä tilassa, johon olemme joutuneet, olisi mieletön hyve?\nLuuletko, että voi rakastaa, kun ei ole leipää? Nälkä voisi saattaa\nminut johonkin surkuteltavaan hairahdukseen. Päästäisin jonakin päivänä\nviimeisen henkäykseni, luullen päästäväni lemmenhuokauksen. Ihailen\nsinua, siitä voit olla varma; mutta anna minun joksikin aikaa ottaa\nkäsiini onnen ohjat. Voi sitä, joka joutuu minun verkkoihini! Minä\nponnistelen tehdäkseni ritarini rikkaaksi. Veljeni tulee antamaan\nsinulle tietoja Manonista, joka on vuodattanut kyyneleitä sentähden,\nettä hänen on ollut pakko lähteä luotasi.\"\n\nTämän kirjeen lukeminen jätti minut tilaan, jota minun olisi vaikea\nkuvailla, sillä en vielä tänäänkään tiedä, minkälaatuiset tunteet\nminua silloin raatelivat. Se oli tuollainen ainoalaatuinen sieluntila,\njonka vertaista ei ennen ole kokenut. Sellaista ei voi selittää\ntoisille, sillä he eivät voisi sitä käsittää, onpa vaikeata sellaista\nitselleenkään selvitellä, se kun ollen vallan erikoinen, ei saa\ntukikohtia muistista eikä lähentele mitään tunnettua tunnetta. Mutta\nminkälaatuinen tuo sieluntilani lieneekään ollut, niin on varmaa,\nettä siihen liittyi surua, katkeruutta, mustasukkaisuutta ja häpeää.\nJospahan siihen ei olisi liittynyt vielä suuremmassa määrin rakkautta!\n\n-- Hän rakastaa minua, sitä tahdon uskoa. Mutta olisihan hänen\ntäytynyt olla hirviö -- näin huudahdin -- jotta hän olisi voinut\nvihata minua. Mitä oikeuksia on kenelläkään koskaan ollut toiseen\nihmissydämeen nähden, joita ei minulla olisi häneen nähden? Mitä\nenää saatoin tehdä hänen hyväkseen, kaiken sen jälkeen, minkä hänen\ntähtensä olin uhrannut? Kuitenkin hän minut hylkää, ja tuo kiittämätön\nluulee turvaavansa itsensä minun soimauksiltani sanomalla yhä edelleen\nminua rakastavansa. Hän pelkää muka nälkää. Oi, rakkauden Jumala,\nmikä tunteiden kömpelyys ja mikä huono vastaus minun hienotunteiseen\nhuolenpitooni! Olenko minä kenties pelännyt nälkää, minä, joka auliisti\npanen itseni sille alttiiksi hänen tähtensä, luopumalla omaisuudestani\nja isäni kodin viehätyksistä, minä, joka olen kieltänyt itseltäni\nvälttämättömimmänkin, tyydyttääkseni hänen pieniä mielijohteitaan ja\noikkujaan. Hän väittää ihailevansa minua. Jos todella minua ihailet,\nsinä kiittämätön, niin hyvin tiedän kenen neuvoihin sinun olisi\npitänyt vedota. Et ainakaan olisi jättänyt minua, sanomatta minulle\nhyvästi. Sillä minulta voi saada tietää kuinka julmasti kärsii se, joka\neroaa ihailemastaan henkilöstä. Ainoastaan mieletön ihminen antautuu\ntahallaan sellaisiin kärsimyksiin.\n\nValitukseni keskeytti käynti, jota en vähääkään ollut odottanut: se oli\nLescaut.\n\n-- Sinä pyöveli! -- huudahdin hänelle tarttuen miekkaani. Missä on\nManon, mitä olet tehnyt hänelle?\n\nTämä liikkeeni pelästytti häntä. Hän vastasi minulle, että jos näin\nvastaanotin hänet silloin, kun hän tuli ilmoittamaan minulle kaikkein\nsuurinta palvelusta, minkä koskaan olisi voinut minulle tehdä, hän\naikoi poistua koskaan enää astumatta kynnykseni yli.\n\nMinä riensin ovelle ja suljin sen huolellisesti.\n\n-- Älä kuvittele -- sanoin kääntyen hänen puoleensa -- että vielä\nkerran voisit vetää minua nenästä ja pettää minua loruillasi: sinun\ntäytyy puolustaa henkeäsi, tai viedä minut Manonin luo. --\n\n-- Oletpa sinä kiivas! -- hän virkahti. -- Juuri sitä varten olen\ntullut ilmoittamaan sinulle onnea, jota et aavista ja josta ehkä\ntunnustat olevasi minulle kiitollisuuden velassa.\n\nVaadin heti paikalla selvitystä tässä asiassa.\n\nSilloin hän kertoi, että Manon, joka ei ollut voinut kestää\nkurjuuden pelkoa eikä sitä ajatusta, että heti olisi ollut pakko\nmuuttaa elintapojamme, oli pyytänyt veljeään tutustuttamaan hänet\nherra G.M:iin, joka kävi anteliaasta miehestä. Hän varoi visusti\nmainitsemasta, että tämä oli tapahtunut hänen neuvostaan ja että hän\nedeltäpäin oli valmistanut tien, ennenkuin vei sisarensa sinne.\n\n-- Saatoin hänet sinne tänä aamuna -- näin hän jatkoi -- ja tuo kunnon\nmies ihastui siihen määrin Manonin avuihin, että heti paikalla pyysi\nhänet luokseen maatilalleen, jonne on lähtenyt muutamaksi päiväksi.\nMinä -- näin jatkoi Lescaut -- joka silmänräpäyksessä älysin, mikä etu\nteillä saattoi olla tästä, viittasin taitavasti siihen, että Manon oli\nmenettänyt melkoisesti omaisuuttaan. Ja herätin siihen määrin hänen\njalomielisyyttään, että hän aluksi lahjoitti Manonille kaksisataa\nkultapistolia. Huomautin, että tämä tyydytti hetken tarpeita, mutta\nettä sisareni myöhemmin oli tarvitseva paljon suurempia summia. Manon\nmuka oli lisäksi ottanut huolehtiakseen nuoren veljensä toimeentulosta,\ntämä kun muka oli joutunut meidän hoteisiimme vanhempiemme kuoltua, ja\njos herra G.M. piti Manonia kunnioituksensa arvoisena, ei hänen sopinut\nantaa hänen joutua kärsimään tuon poikaparan tähden, jota piti omaan\nolentoonsa puoleksi kuuluvana. Tämä kertomus ei ollut liikuttamatta\ntuota herrasmiestä. Hän sitoutui vuokraamaan talon sinulle ja Manonille\n-- sillä sinä näetkös olet tuo pieni orpo veliparka. Hän lupasi\nsisustaa tuon talonne hyvin ja joka kuukausi antaa teille kokonaista\nneljäsataa livreä, mikä, ellen laskussani erehdy, vuodessa tekee\nneljätuhatta kahdeksansataa. Ennen matkaansa maatilalleen hän antoi\ntaloudenhoitajalleen määräyksen hakea sopiva talo ja järjestää se hänen\npaluukseen. Silloin saat jälleen nähdä Manonin, joka käski minun tuoda\nlukemattomia terveisiä ja vakuuttaa sinulle, että hän sinua rakastaa\nentistään enemmän.\n\nIstuuduin mielessäni hautomaan tätä omituista kohtaloni järjestelyä.\nMinua vaivasivat ristiriitaiset tunteet ja sielussani vallitsi\nniin suuri epävarmuus, että kauan istuin vastaamatta niihin moniin\nkysymyksiin, joita Lescaut pani satelemaan. Tuona hetkenä kunnian-\nja velvollisuudentunne vielä kerran raatelivat minua tunnontuskan\nokailla, ja huokaillen muistelin Amiensia, isäni taloa, Saint-Sulpiceä\nja kaikkia niitä paikkoja, missä olin elänyt viattomana. Mikä ääretön\nkuilu eroittikaan minut nyt tuosta onnellisesta tilasta! Näin sen\nnyt vaan etäisyydessä varjon tavoin, joka vielä lisäsi kaihoani\nja pyyteitäni, mutta joka oli liian heikko kiihoittaakseen minua\nponnistuksiin.\n\n-- Mikä onneton kohtalo onkaan saattanut minut näin rikolliseksi?\nRakkaus on viaton intohimo. Kuinka siitä minulle on tullut kurjuuden\nja hairahduksien lähde? Mikä on estänyt minua elämästä rauhassa\nja hyveisenä Manonin rinnalla? Miksi en ottanut häntä vaimokseni,\nennenkuin nautin hänen rakkautensa lahjoista. Isäni, joka niin hellästi\nrakasti minua, olisi epäilemättä suostunut avioliittoomme, jos olisin\nhillittömästi vedonnut häneen oikeutetuilla vaatimuksilla. Oi, isäni\nolisi itse pitänyt hänestä kuin suloisesta tyttärestä ainakin, joka\ntäysin olisi ansainnut tulla hänen poikansa vaimoksi. Minä eläisin nyt\nonnellisena omistaen Manonin rakkauden, isäni kiintymyksen tunteet,\nkunniallisten ihmisten kunnioituksen ja hyveen tuottaman rauhan. Mikä\nsurkea vastakohta sille onkaan todellisuus! Mitä inhoittavaa osaa minua\nnyt pakoitetaan esittämään! Kuinka, pitääkö minun tyytyä jakamaan...?\nMutta voiko tässä epäröidä, jos Manon on näin järjestänyt asian ja\njos minä menetän hänet, ellen myönny? -- Herra Lescaut -- huudahdin\nummistaen silmäni ikäänkuin karkoittaakseni näin tuskalliset ajatukset\n-- jos tarkoituksenne on ollut tehdä minulle palvelusta, kiitän teitä.\nOlisittehan voinut valita kunniallisemman tavan; mutta asia on kai\nnyt jo päätetty? Ei siis muu neuvona, kuin että käytämme hyväksemme\nhuolenpitoanne ja toteutamme tuumanne.\n\nLescaut, johon vihanpurkaukseni ja sitä seurannut pitkä vaikeneminen\noli tehnyt ikävän vaikutuksen, ihastui nähdessään päätökseni käyvän\nvallan päinvastaiseen suuntaan kuin hän epäilemättä oli pelännyt. Hän\noli kaikkea muuta kuin rohkea, mistä myöhemmin sain vielä parempia\ntodisteita.\n\n-- Tietysti, tietysti -- hän ehätti virkkamaan -- olenpa tehnyt teille\noivallisen palveluksen, ja saattepa nähdä, että meillä on siitä oleva\nenemmän etua kuin odotattekaan.\n\nAloimme pohtia, millä tavoin haihduttaisimme herra G.M:n epäluulon,\njonka minun ja Manonin sisaruussuhde voisi hänessä synnyttää niin pian\nkuin hän huomaisi minut suuremmaksi ja vähän vanhemmaksi kuin oli\nkuvitellut. Emme keksineet muuta keinoa, kuin että minun tuli esiintyä\nhänen edessään tyhmän yksinkertaisena ja moukkamaisena ja uskotella\nhänelle, että aikomukseni oli astua hengelliseen säätyyn ja että\nsentähden joka päivä kävin kimnaasia. Niinikään päätimme, että minun\noli pukeuduttava hyvin huonosti ensi kerralla, jolloin minulla oli\noleva kunnia käydä hänen luonaan.\n\nKolme tai neljä päivää myöhemmin hän palasi kaupunkiin ja saattoi itse\nManonin siihen asuntoon, jonka hänen taloudenhoitajansa oli tarkoitusta\nvarten järjestänyt. Manon lähetti heti Lescaut'lle sanan tulostaan,\nja kun tämä puolestaan oli antanut minulle asiasta tiedon, läksimme\nmolemmat sisareni luo. Vanha rakastaja oli jo poistunut.\n\nHuolimatta siitä, että alistuen olin mukautunut Manonin päätökseen,\nen voinut tukahuttaa sydämeni napinaa hänet jälleen nähdessäni.\nHänen mielestään minä olin surullinen ja kituva; jälleennäkemisen\nilo ei kokonaan voittanut hänen uskottomuudestaan aiheutunutta\nalakuloisuuttani. Hän päinvastoin näytti olevan vallan haltioissaan\njälleennäkemisen ilosta. Hän soimasi minua kylmyydestäni. Minä\npuolestani en malttanut olla lausumatta sanoja petollinen ja uskoton,\njoita huokauksin säestin.\n\nAluksi hän ivasi yksinkertaisuuttani, mutta nähdessään, miten\nsurullisesti yhä katselin häntä, ja kuinka vaikea minun oli sietää\nmuutosta, joka oli suuressa ristiriidassa mielentilani ja toiveideni\nkanssa, hän meni yksin huoneeseensa; seurasin häntä hetken kuluttua.\n\nSiellä tapasin hänet kyynelten vallassa ja kysyin häneltä, mistä ne\naiheutuivat.\n\n-- Se sinun pitäisi helposti käsittää -- hän virkkoi. -- Miten\nvoinkaan elää, jos läsnäolollani ei ole muuta vaikutusta, kuin että se\nsaattaa sinut synkän ja surullisen näköiseksi. Et ole suonut minulle\nainoatakaan hyväilyä koko sen tunnin aikana, jonka olet ollut täällä,\nja minun hyväilyni olet vastaanottanut yhtä majesteetillisesti kuin\nsuursulttaani naiselassaan.\n\n-- Kuulehan, Manon -- vastasin hänelle häntä suudellen, en voi\nsinulta salata, että sydämeni on ihan kuollakseen murheellinen. En\npuhu ollenkaan siitä levottomuudesta, johon odottamaton pakosi minut\nsyöksi; enkä julmuudestasi hylätä minut ilman lohdunsanaa, vietettyäsi\nyösi toisessa vuoteessa kuin minä -- läsnäolosi tenho saisi minut\nunhoittamaan enempääkin. Mutta luuletko, että minä huokauksitta ja\nkyynelittä -- näin jatkoin itkien -- voisin ajatella sitä surkeaa\nja onnetonta elämää, jota vaadit minua viettämään tässä talossa?\nJättäkäämme sikseen syntyperäni ja kunniani. Ne ovat liian heikkoja\nnäkökohtia, voidakseen enää painaa vaa'assa, kun on kysymys niin\nvoimakkaasta tunteesta kuin minun rakkauteni. Mutta etkö käsitä, että\njuuri tämä rakkauteni kituu huomatessaan saavansa niin huonon palkan\ntai oikeammin niin julman kohtelun kiittämättömältä ja sydämettömältä\nrakastajattarelta?\n\nManon keskeytti minut.\n\n-- Lopeta jo -- hän virkkoi, on turhaa kiusata minua soimauksilla,\njotka lävistävät sydämeni, kun ne lähtevät sinun suustasi. Käsitän mikä\nsinua loukkaa. Toivoin sinun suostuvan suunnitelmaani omaisuutemme\nsaattamiseksi ennalleen, ja säästääkseni herkkätunteisuuttasi aloin\nsitä toteuttaa ilman sinun myötävaikutustasi. Mutta luovun siitä, kun\net sinä sitä hyväksy.\n\nHän lisäsi vaativansa minulta ainoastaan vähän myöntyväisyyttä sen\npäivän loppuun asti; hän sanoi jo saaneensa kaksisataa kultapistolia\nvanhalta rakastajaltaan ja tämän luvanneen sen päivän iltana tuoda\nhänelle kauniin helmisen kaulanauhan ynnä muita koristeita ja päälle\npäätteeksi puolet lupaamastaan vuotuisesta eläkkeestä.\n\n-- Suo minulle ainoastaan tilaisuutta -- näin hän sanoi -- vastaanottaa\nnämä lahjat. Vakuutan sinulle, ettei hän voi kerskata minun hänelle\nmyöntämästäni suosiosta, sillä tähän saakka olen käskenyt hänen odottaa\nkunnes olemme muuttaneet kaupunkiin. On totta, että hän on useammin\nkuin miljonan kertaa suudellut käsiäni; on kohtuullista, että hän saa\nmaksaa tästä huvistaan, eikä viisi tai kuusisataa frangia suinkaan ole\nliian korkea hinta verrattuna hänen rikkauteensa ja ikäänsä.\n\nHänen päätöksensä ilahutti minua paljoa enemmän kuin toivo saada\nviisisataa frangia. Mieleeni johtui, ettei sydämeni vielä ollut\nmenettänyt kaikkea kunniantuntoa, se kun tunsi niin suurta tyydytystä\nhäpeän välttämisestä. Mutta minä olin syntynyt lyhyitä iloja ja pitkiä\nsuruja varten. Onni pelasti minut kuilusta ainoastaan syöstäkseen minut\ntoiseen kuiluun.\n\nHuomautettuani Manonille häntä moneen kertaan hyväillen, kuinka\nonnellisena pidin itseäni hänen mielenmuutoksensa vuoksi, sanoin, että\nmeidän oli annettava siitä tieto herra Lescaut'lle, jotta menettelymme\nolisi ollut yhdenmukaista. Aluksi hän siitä oli tyytymätön, mutta\nneljä tai viisituhatta frangia käteistä rahaa saattoi hänet ilomielin\nyhtymään liittolaiseksemme. Päätettiin sitten, että me kaikki kolme\nsöisimme illallista yhdessä herra de G.M:n seurassa. Teimme tämän\nkahdesta syystä: ensiksi saadaksemme nauttia hupaisesta ilveilystä,\nminun kun oli määrä näytellä koulupoikaa, Manonin veljeä; toiseksi\nestääksemme tuota vanhaa irstailijaa liian vapaasti seurustelemasta\nrakastajattarensa kanssa, hän kun mahdollisesti voisi luulla olevansa\nsiihen oikeutettu etukäteen maksamalla niin anteliaasti. Lescaut'n ja\nminun oli määrä vetäytyä pois sinä hetkenä, jolloin tuo vanha herra\nläksi siihen huoneeseen, missä aikoi viettää yönsä, ja Manon lupasi\nolla häntä sinne seuraamatta ja sen sijaan viettää tuon yön minun\nkanssani. Lescaut lupautui täsmällisesti hankkimaan ajurin ovelle.\n\nIllallishetken tultua, ei herra de G. M. antanut itseään pitkään\nodottaa. Lescaut oli sisarensa seurassa huoneessa. Vanhuksen ensimäinen\nkohteliaisuus oli, että hän lahjoitti mielitietylleen kaulakoristeen,\nkaksi rannerengasta ja helmiset korvaripusteet, jotka olivat vähintäin\ntuhannen écun arvoiset. Sitten hän kiiltävinä kultarahoina latoi hänen\neteensä puolen eläkettä, kaksituhatta neljäsataa frangia. Lahjojaan hän\nhöysti lukuisilla kohteliaisuuksilla vanhanaikaiseen hovityyliin. Manon\nei voinut kieltää häneltä muutamia suukkosia. Nämä tuottivat hänelle\nomistusoikeuden vanhuksen antamiin rahoihin. Minä kuuntelin oven\ntakana, odottaen Lescaut'lta merkkiä astua sisälle.\n\nHän tarttui käteeni, kun Manon oli korjannut talteen rahat ja\nkoristeet, ja vei minut herra de G.M:n luo, jolle käski minun kumartaa.\nKumarsin pari kolme kertaa hyvin syvään.\n\n-- Anteeksi -- sanoi Lescaut hänelle -- tämä nuorukainen on peräti\nkömpelö. Hänellä ei ole, kuten huomaatte, hituistakaan Parisin tapoja,\nmutta toivomme, että hän hieman totuttuaan saa niitä. -- Sinulla on\nkunnia usein nähdä täällä tämä herra -- näin hän lisäsi kääntyen\npuoleeni, -- käytä hyväksesi näin erinomaista esikuvaa.\n\nTuo vanha rakastaja näytti katselevan minua mielikseen. Hän taputti\nminua pari kolme kertaa poskelle sanoen minua somaksi pojaksi, mutta\nneuvoi minua pitämään varani Parisissa, missä nuoret miehet helposti\njoutuvat irstailuun.\n\nLescaut vakuutti minun luonnostani olevan niin hyvätapaisen, että\nyksinomaan muka puhuin pappisuralle antautumisesta ja että suurin\nhuvini oli valmistaa pieniä kappeleita.\n\n-- Minun mielestäni hän on Manonin näköinen -- virkkoi vanhus, nostaen\nkädellään leukaani.\n\nMinä vastasin hölmömäisen näköisenä:\n\n-- Hyvä herra, se johtuu siitä, että olemme niin läheistä sukua; minä\nrakastankin sisartani Manonia kuin toista itseäni.\n\n-- Kuulkaahan -- sanoi vanhus Lescaut'lle. -- Tuopa on älykäs poika. --\nOn vahinko, ettei hän ole enempää seurustellut ihmisten parissa.\n\n-- Oh -- virkahdin minä -- olenpa nähnyt heitä siellä kotiseudullani\nkirkossa, ja luulenpa tapaavani Parisissa tyhmempiä ihmisiä kuin minä.\n\n-- Katsokaapas -- huudahti vanhus -- maalaispojaksi tämä on vallan\nmerkillistä.\n\nKoko keskustelumme illallisen aikana kulki jotenkin samassa\näänilajissa. Vallattoman leikkisä Manon oli monta kertaa vähällä\npilata kaikki naurunremahduksillaan. Aterian aikana oli minulla\ntilaisuus kertoa vanhukselle hänen oma tarinansa ja häntä uhkaava\nkova kohtalo. Lescaut ja Manon vapisivat minun kertoessani, varsinkin\nkun minä piirsin vanhuksen muotokuvan vallan luonnon mukaisesti.\nMutta itserakkaus esti häntä siinä tuntemasta itseään, ja minä päätin\nkuvaukseni niin taitavasti, että hän oli ensimäinen pitämään sitä ylen\nnaurettavana. Lukija tulee huomaamaan, etten suotta näin pitkältä ole\npuhunut tästä hullunkurisesta kohtauksesta.\n\nKun maatapanon hetki viimein oli tullut, vanhus puhui rakkaudesta ja\nkärsimättömyydestä. Lescaut ja minä poistuimme. Vanhus saatettiin ylös\nhuoneeseensa, Manon oli, vetäen verukkeeksi jonkun asian, lähtenyt ulos\nja yhtyi meihin portilla. Vaunut, jotka odottivat meitä pari kolme\ntaloa kauempana, ajoivat esiin. Hetken kuluttua olimme poistuneet siitä\nkaupunginosasta.\n\nVaikka tämä teko minun silmissäni oli oikea koirankuje, en kuitenkaan\npitänyt sitä pahimpana, mistä omatuntoni minua soimasi. Pelissä\nvoittamani rahat synnyttivät minussa enemmän tunnontuskia. Kummastakin\nnäistä vääristä teoista oli meille yhtä vähän hyötyä, ja taivas sääsi\nniin, että lievempi niistä sai ankaramman rangaistuksen.\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin herra de G.M. huomasi, että häntä oli\nvedetty nenästä. En tiedä, ryhtyikö hän jo sinä iltana toimenpiteisiin\nsaadakseen selville olinpaikkamme, mutta hänellä oli niin suuri\nvaikutusvalta, ettei hänen tarvinnut kauan turhaan sitä tiedustella,\nja me olimme varomattomia, kun liiaksi luotimme Parisin laajuuteen ja\nvälimatkaan, joka oli meidän ja hänen kaupunginosansa välillä. Hän ei\nainoastaan saanut tietää asuntomme ja silloiset olomme vaan myöskin\nkuka minä olin, millaista elämää olin viettänyt Parisissa, Manonin\nentisen suhteen herra B:hin ja kuinka hän oli tämän miehen pettänyt,\nsanalla sanoen kaikki tarinamme häpeälliset puolet.\n\nTämän nojalla hän päätti vangituttaa meidät ja käskeä kohdella meitä\npikemmin irstailevina veijareina, kuin suoranaisina rikollisina.\n\nOlimme vielä vuoteessa, kun poliisivirkamies astui huoneeseemme,\nseurassaan puoli tusinaa vartijoita. He ottivat ensin takavarikkoon\nrahamme, tai oikeammin herra de G.M:n rahat, ajoivat meidät muitta\nmutkitta ylös vuoteesta ja veivät meidät alaovelle, missä meitä\nodottivat kahdet vaunut. Toisissa kuljetettiin Manon-parka pois ilman\nmitään selityksiä, ja toisissa laahattiin minut Saint-Lazare-luostariin.\n\nAinoastaan se, joka on kokenut tällaisia vastoinkäymisiä, voi käsittää,\nmillaista epätoivoa ne voivat aiheuttaa. Vartijamme olivat niin\nsydämettömiä, etteivät sallineet minun syleillä Manonia eikä sanoa\nhänelle ainoatakaan sanaa. Kauan aikaa olin epätietoinen siitä, minne\nhän oli joutunut. Epäilemättä oli onni minulle, etten alunpitäen sitä\ntietänyt, sillä niin kauhea tapaus olisi riistänyt minulta järjen,\nehkäpä hengenkin.\n\nOnneton lemmittyni vietiin siis pois näkyvistäni ja kuljetettiin\nturvapaikkaan, jonka mainitseminenkin minua kauhistuttaa. Mikä kohtalo\nniin suloiselle olennolle, joka olisi istunut maailman ensimäisellä\nvaltaistuimella, jos kaikilla miehillä olisi ollut minun silmäni ja\nminun sydämeni. Häntä ei siellä tosin pahoin pidelty. Mutta hänet\nteljettiin yksin pieneen koppiin ja tuomittiin joka päivä suorittamaan\nsäädetty määrä työtä, välttämättömänä ehtona niukan, vastenmielisen\nruoan saamiseen. Tämän surullisen seikan sain tietää vasta paljoa\nmyöhemmin, sittenkuin itse monta kuukautta olin kantanut vaikeaa ja\nikävää katumuksen taakkaa.\n\nVartijani eivät olleet ilmaisseet minulle paikkaa, minne heidän\noli käsketty viedä minut, minkä vuoksi sain kuulla kohtaloni vasta\nSaint-Lazare-luostarin portilla. Tuona hetkenä olisin kernaammin\nvalinnut kuoleman kuin sen tilan, jonka luulin minua odottavan. Minulla\noli kauhea käsitys tuosta laitoksesta. Kauhuni kasvoi, kun vartijat\novella uudelleen tarkastivat taskuni, saadakseen varmuuden siitä, etten\nkätkenyt aseita enkä muita puolustuskeinoja.\n\nLuostarinjohtaja tuli heti saapuville, hän kun oli saanut sanan\ntulostani. Hän tervehti minua hyvin lempeästi.\n\n-- Arvoisa isä -- sanoin hänelle, varokaa kohtelemasta minua\nhäpeällisesti; ennemmin menettäisin tuhat elämää, kuin sellaista\nsietäisin.\n\n-- Ei suinkaan -- hän vastasi -- jos te käyttäydytte järkevästi,\ntulemme olemaan tyytyväiset toinen toiseemme.\n\nHän pyysi minua nousemaan eräässä ylemmässä kerroksessa olevaan\nhuoneeseen. Seurasin häntä vastustelematta. Vartijasoturit seurasivat\nmeitä ovelle asti, ja kun luostarinjohtaja oli astunut huoneeseen minun\nkanssani, hän viittasi heitä poistumaan.\n\n-- Olen siis teidän vankinne? -- sanoin hänelle. -- No niin, arvoisa\nisä, mitä aiotte minulle tehdä?\n\nHän sanoi olevansa kovin tyytyväinen, huomatessaan minun puhuvan\njärkevästi; ja lisäsi, että hänen velvollisuutensa oli koettaa\nminussa herättää kiintymystä hyveeseen ja uskontoon, ja että minun\nvelvollisuuteni oli hyväkseni käyttää hänen kehoituksiaan ja\nneuvojaan. Kunhan minä vaan tahdoin osoittaa myötätuntoisuutta hänen\nosoittamaansa huolenpitoa kohtaan, olin muka saava pelkkää tyydytystä\nyksinäisyydestäni.\n\n-- Tyydytystä! -- virkahdin minä. -- Te ette tiedä, arvoisa isä, että\non vaan yksi ainoa seikka, joka kykenee minulle tyydytystä tuottamaan.\n\n-- Minä tiedän sen -- sanoi hän, -- mutta toivon, että mielenne on\nmuuttuva.\n\nHänen vastauksestaan päätin, että hän tunsi seikkailuni, ehkäpä\nnimenikin. Kysyin häneltä tätä asiaa tarkemmin. Hän kertoi minulle\npeittelemättä, että hänelle oli ilmoitettu kaikki. Tämä hänen tietonsa\noli kovin kaikista rangaistuksistani. Minä puhkesin kyyneliin ja mitä\nhurjimpaan epätoivoon. En voinut sulattaa nöyryytystä, joka pian oli\nsaattava minut kaikkien tuttavieni juorupuheiden esineeksi ja perheeni\nhäpeän aiheuttajaksi. Täten vietin viikon päivät mitä syvimmässä\nalakuloisuudessa, kykenemättä tajuamaan ja ajattelemaan mitään muuta\nkuin alennustilaani. Ei edes Manonin muisteleminen muuttanut suruani;\nainakaan se ei ilmennyt muuna kuin tunteena, joka oli esiintynyt ennen\ntätä uutta tuskaa, ja vallitseva mielenliikutukseni oli häpeä ja\nhämmennys.\n\nHarvat henkilöt tuntevat näiden omituisten tunteiden voimaa. Suurin osa\nihmisistä on alttiina ainoastaan viidelle tai kuudelle intohimolle,\njoiden piirissä heidän elämänsä liikkuu ja joihin kaikki heidän\nmielenliikutuksensa rajoittuvat. Riistäkää heiltä rakkaus, viha,\nmielihyvä ja mielipaha, toivo ja pelko, ja he eivät enää tunne mitään.\nMutta jalompiluonteiset ihmiset saattavat joutua mielenkuohuntaan\ntuhannella eri tavalla. Tuntuu siltä kuin heillä olisi useampia aisteja\nkuin viisi ja kuin voisivat vastaanottaa aistimuksia ja mielteitä,\njotka käyvät yli luonnon tavallisten rajojen, ja ollen tietoisia\ntästä etevämmyydestään, joka kohottaa heidät yläpuolelle muita, he\nsen suhteen ovat ylen arkoja. Siitä johtuu, että he niin tuskaantuvat\nja kärsivät ylenkatseesta ja ivasta ja että häpeäntunne saa heidän\nmielensä mitä rajuimmin kuohumaan.\n\nNäin surullisen etuoikeutetussa asemassa minä olin Saint-Lazaressa.\nAlakuloisuuteni näytti luostarinjohtajasta niin ylenmääräiseltä että\nhän, huolissaan seurauksista, katsoi tarpeelliseksi kohdella minua\nhyvin lempeästi ja sääliväisesti. Hän kävi luonani pari tai kolme\nkertaa päivässä. Usein hän otti minut mukaansa kävelylle puutarhaan,\nja hänen hyvä harrastuksensa puhkesi kehoituksiin ja terveellisiin\nneuvoihin. Vastaanotin ne hiljaisella mielellä. Jopa osoitin hänelle\nkiitollisuuttakin. Siitä hän rupesi toivomaan kääntymystäni.\n\n-- Olette luonteeltanne niin lempeä ja miellyttävä -- näin hän eräänä\npäivänä virkkoi minulle -- etten voi käsittää niitä hairahduksia,\njoista teitä syytetään. Kaksi seikkaa minua ihmetyttää: toinen on,\nkuinka te niin hyvistä ominaisuuksista huolimatta olette voinut\nantautua ylenmääräiseen irstailuun, ja toinen, mikä minua vielä\nenemmän ihmetyttää, kuinka te niin kernaasti vastaanotatte neuvoni ja\nohjaukseni, totuttuanne usean vuoden kuluessa viettämään säännötöntä\nelämää. Jos tämä on katumusta, olette te selvä esimerkki taivaan\narmahtavaisuudesta. Jos se on synnynnäistä hyvyyttä, on teillä\nainakin oivallinen luonteen pohja, joka panee minut toivomaan, ettei\nmeidän tarvitse pidättää teitä täällä pitkään, palauttaaksemme teidät\nkunnialliseen ja säännölliseen elämään.\n\nIhastuin huomatessani hänellä olevan tämän mielipiteen minusta.\nPäätin vahvistaa sitä menettelyllä, joka täydellisesti saattoi häntä\ntyydyttää, varma kun olin siitä, että tämä oli paras keino lyhentää\nvankila-aikaani. Pyysin häneltä kirjoja. Hän jätti minulle vapaan\nvalintaoikeuden ja ihmetteli, että minä valitsin muutamia vakavia\nkirjailijoita. Olin mitä innokkaimmin harrastavinani näiden kirjojen\ntutkimista ja annoin hänelle täten joka tilaisuudessa todisteita siitä\nmielenmuutoksesta, jota hän toivoi.\n\nTämä mielenmuutos oli kuitenkin ainoastaan ulkonainen. Häpeäkseni\non minun tunnustaminen, että Saint-Lazaressa näyttelin ulkokullatun\nosaa. Yksin ollessani en lukenut, vaan kulutin aikaani huokailemalla\nkohtaloni kovuutta. Kirosin vankilaani ja sitä hirmuvaltaa, joka minua\nsiinä pidätti. Tuskin olin hiukan tointunut siitä alakuloisuudesta,\njonka valtaan ensi yllätys oli minut saattanut, kun uudelleen vajosin\nrakkauden tuottamiin tuskiin. Ero Manonista, epätietoisuus hänen\nkohtalostaan, pelko, etten koskaan enää häntä näkisi, olivat surullisen\nmietiskelyni ainoana esineenä. Kuvittelin häntä herra de G.M:n sylissä,\nsillä tämä ajatus oli ensiksi iskenyt mieleeni. Kaukana siitä, että\nolisin olettanut hänen kohdelleen Manonia samoin kuin minua, luulin\npäinvastoin varmasti, että hän oli syrjäyttänyt minut ainoastaan\nhäiriintymättä omistaakseen Manonin.\n\nTäten vietin päiviä ja öitä, jotka tuntuivat minusta loppumattoman\npitkiltä. En perustanut toivoani mihinkään muuhun, kuin\nulkokultaisuuteeni. Tarkastelin huolellisesti luostarinjohtajan\nkasvoja, saadakseni varmuutta siitä, mitä hän minusta ajatteli, ja\ntutkin tapoja miellyttää häntä, kuin kohtaloni määrääjää ainakin. Minun\noli helppo huomata, että täydelleen olin voittanut hänen suosionsa,\nenkä epäillyt, että hän auliisti oli minua tukeva.\n\nEräänä päivänä sain rohkeuden kysyä häneltä, riippuiko vapaaksi\npääsemiseni hänestä. Hän vastasi, ettei se kokonaan riippunut hänestä,\nmutta sanoi toivovansa, että herra de G.M., jonka kehoituksesta\npoliisipäällikkö oli teljettänyt minut vankilaan, oli suostuva\nvapautukseeni.\n\n-- Rohkenenko toivoa -- näin kysyin nöyränä -- että kärsimäni kahden\nkuukauden vankeus on tuntuva hänestä riittävältä hyvitykseltä?\n\nHän lupasi puhua tuon herran kanssa, jos sitä halusin. Hartaasti pyysin\nhäntä tekemään minulle tuon palveluksen.\n\nPari päivää myöhemmin hän kertoi minulle herra de G.M:n siihen määrin\nheltyneen siitä hyvästä, mitä oli minusta kuullut, ettei hän ainoastaan\nnäyttänyt myöntyväiseltä päästämään minua vapaaksi, vaan että lisäksi\ntuntui suuresti haluavan oppia lähemmin tuntemaan minua ja sentähden\naikovan käydä luonani vankilassa. Vaikka hänen tulonsa ei ollut minulle\nmieluisa, katsoin sitä askeleeksi vapauttani kohti.\n\nHän tuli todella Saint-Lazareen. Mielestäni hän oli vakavampi ja\nvähemmin naurettava kuin Manonin asunnossa. Hän puhui järkevästi\nhuonoista elintavoistani. Ilmeisesti puolustaakseen omaa irstailuaan,\nhän lisäsi, että oli sallittu heikon ihmisen hankkia itselleen eräitä\nluonnon vaatimia huvituksia, mutta että koirankujeet ja häpeälliset\npetkutukset ansaitsivat rangaistusta. Kuuntelin hänen puhettaan\nalistuvaisen näköisenä, mikä näytti häntä tyydyttävän. En edes\nloukkautunut siitä, että hän pilkkasi sisaruussuhdettani Lescaut'hon\nja Manoniin ja niitä pikku kappeleita, joita oletti minun kosolta\nvalmistaneen Saint-Lazaressa, minua kun muka tällainen hurskas\najanviete niin suuresti huvitti. Mutta onnettomasti kyllä minulle ja\nhänelle tuli hän maininneeksi, että Manonkin epäilemättä oli tehnyt\nsangen sieviä kappeleita sairaala-vankilassa. Huolimatta väristyksestä,\njonka tämän sanan mainitseminen minussa synnytti, saatoin sentään\nhillitä itseäni sen verran, että sävyisästi pyysin häntä lähemmin\nselittämään, mitä tarkoitti.\n\n-- Hm! -- hän virkkoi -- Manon on jo kaksi kuukautta harjaantunut\nsiveyteen julkisessa sairaala-vankilassa, ja toivon, että hän siitä on\nhyötynyt yhtä paljon kuin te Saint-Lazaressa.\n\nVaikka olisin edessäni nähnyt elinkautisen vankeuden tai itse\nkuoleman, en olisi voinut hillitä raivoani tätä kuullessani. Hyökkäsin\nhänen kimppuunsa niin hurjan rajusti, että puolet voimistani siitä\nponnistuksesta meni hukkaan. Niitä riitti minulle kuitenkin sen verran,\nettä tartuin hänen kurkkuunsa. Olin kuristamaisillani hänet kuoliaaksi,\nkun hänen kaatumisestaan aiheutunut töminä ja muutamat korvia\nvihlovat huudot, jotka hän huomaamattani sai päästetyksi, kutsuivat\nluostarinjohtajan ja useita munkkeja huoneeseeni. Nämä vapauttivat\nhänet minun käsistäni.\n\nOlin itse melkein kokonaan uupunut ja hengästynyt.\n\n-- Oi, Jumalani! -- huudahdin huoahdellen. Vanhurskas taivas, voinko\nelää hetkeäkään kauempaa sellaisen hävyttömyyden jälkeen!\n\nTahdoin uudelleen hyökätä tuon raakalaisen kimppuun, joka oli\niskenyt minuun kuolettavan haavan. Minut pysäytettiin. On mahdotonta\nkuvitellakaan epätoivoani, huutojani ja kyyneleitäni. Käyttäydyin niin\nkummallisesti, että kaikki läsnäolijat, jotka eivät tienneet, mistä se\naiheutui, katselivat toisiaan pelästyneinä ja hämmästyneinä.\n\nHerra de G.M. kohenteli sillä aikaa tekotukkaansa ja kaulahuiviansa,\nja suutuksissaan siitä, että häntä näin oli kohdeltu, hän käski\nluostarinjohtajan pitää minua entistä ankarammassa vankeudessa ja\nmäärätä minulle kaikki ne rangaistukset, jotka ovat käytännössä\nSaint-Lazaressa.\n\n-- Ei, herraseni -- virkkoi luostarinjohtaja -- me emme saata sillä\ntavoin kohdella henkilöä, joka on niin ylhäistä sukua kuin ritari de\nGrieux. Sitäpaitsi hän on niin hiljainen ja säädyllinen, etten saata\nuskoa hänen ilman painavia syitä eksyneen tällaiseen äärimäisyyteen.\n\nTämä vastaus sai herra de G.M:n suunniltaan. Hän läksi tiehensä sanoen,\nettä hän kyllä oli keksivä keinon lannistaakseen sekä luostarinjohtajan\nettä minut ja kaikki ne, jotka rohkenivat häntä vastustaa.\n\nKäskettyään luostariveljien saattaa hänet ulos, johtaja jäi yksin\nluokseni. Hän vannotti minua viipymättä ilmaisemaan raivokkaan tekoni\nsyyn.\n\n-- Arvoisa isä! -- sanoin hänelle, yhä itkien kuin lapsi, kuvitelkaa\nkaikkein kauheinta julmuutta, ajatelkaa inhoittavinta raakuutta --\ntällaisen teon on tuo heittiö G.M. raukkamaisesti tehnyt. Hän on\nlävistänyt sydämeni. Minä en tästä koskaan tule tointumaan. Kerron\nteille kaikki -- lisäsin nyyhkyttäen. -- Te olette hyvä, te tulette\nminua säälimään.\n\nTein lyhyesti selkoa pitkäaikaisesta ja voittamattomasta rakkaudestani\nManoniin, kukoistavasta taloudellisesta asemasta, joka meillä oli\nollut, ennenkuin omat palvelijamme olivat ryöstäneet rahamme, niistä\ntarjouksista, jotka G.M. oli tehnyt lemmitylleni, heidän välillään\ntehdystä sopimuksesta ja tavasta, millä se oli rikottu. Totta\npuhuakseni, esitin hänelle asiat meille mitä edullisimmassa valossa.\n\n-- Tästä huomaatte -- jatkoin minä -- mistä on johtunut herra\nG.M:n harrastus minun parantumiseeni. Hän on ollut kyllin mahtava\nvangituttamaan minut pelkästä kostonhimosta. Tämän annan hänelle\nanteeksi. Mutta, arvoisa isä, siinä ei vielä ole kaikki: hän on\nhalpamaisesti teljetyttänyt Manonin sairaala-vankilaan, ja tämän kaiken\nhän julkeasti kyllä tänään itse on minulle ilmoittanut. Vankilassa,\narvoisa isä! Oi taivas! ihana lemmittyni, rakastettu kuningattareni\nsairaala-vankilassa, aivan kuin kaikkein halpamaisin olento! Miten\njaksanenkaan kestää tätä menehtymättä suruun ja häpeään!\n\nKelpo munkki koetti minua lohduttaa, nähdessään tämän ylenmääräisen\nsuruni. Hän sanoi minulle, ettei ollut käsittänyt seikkailuani siinä\nvalossa, kuin missä minä sen nyt esitin. Tosin hän oli tietänyt, että\nminä olin viettänyt hillitöntä elämää. Mutta hän oli kuvitellut herra\nde G.M:n sekaantuneen asiaan sen vuoksi, että joku kunnioituksen ja\nystävyyden side muka oli liittänyt hänet perheeseeni. Muuta syytä ei\ntuo herra ollut hänelle esittänyt. Se, minkä nyt kerroin hänelle,\noli -- näin hän huomautti -- melkoisesti muuttava asemaani, eikä hän\nepäillyt, että se totuudenmukainen esitys, jonka hän aikoi tehdä\npoliisipäällikölle, oli edistävä vapautustani.\n\nHän kysyi minulta sitten, miksi en ollut ryhtynyt antamaan\ntietoja itsestäni omaisilleni, he kun eivät olleet ottaneet osaa\nvangitsemiseeni.\n\nTähän huomautukseen vastasin viittaamalla suruun, jota olin pelännyt\ntuottavani isälleni, ja häpeään, jota itse olisin tuntenut. Lopuksi hän\nlupasi suoraa päätä mennä poliisipäällikön luo -- jos ei muun vuoksi --\ntämän hän lisäsi -- niin ainakin ehkäistäkseni ikävämpiä toimenpiteitä\nherra de G.M:n puolelta, joka läksi täältä ylen tyytymättömänä ja joka\non tarpeeksi vaikutusvaltainen herättääkseen pelkoa.\n\nOdotin luostarinjohtajan paluuta, tuntien sisälläni kaikkea sen\npoloisen tuskaa, joka odottaa tuomiohetkeään. Minulle tuotti\nsuunnatonta kidutusta kuvitella Manonia sairaala-vankilassa. Jo\nitse tämä paikka oli häpeällinen, enkä tietänyt, miten häntä siellä\nkohdeltiin, mutta eräiden erityisseikkojen muisteleminen, jotka minulle\noli kerrottu tästä kauhun talosta, antoivat joka hetki uutta yllykettä\nepätoivoni purkauksille. Olin niin lujasti päättänyt auttaa Manonia\nmistä hinnasta ja millä keinoin tahansa, että olisin ollut valmis\npistämään tuleen Saint-Lazare-luostarin, jos minun olisi ollut mahdoton\npäästä pois sieltä muulla tavoin.\n\nTuumiskelin sentähden niitä keinoja, joihin minun oli ryhtyminen, jos\npoliisipäällikkö yhä edelleen olisi pidättänyt minua siellä. Ponnistin\nkekseliäisyyttäni äärimäisiin, punnitsin kaikkia mahdollisuuksia.\nMutta en keksinyt mitään, mikä varmasti olisi taannut vapaaksi\npääsemiseni, ja pelkäsin vielä kovempaa vankeutta, jos olisin tehnyt\nepäonnistuneen yrityksen. Mieleeni muistuivat muutamien ystävieni\nnimet, joilta saatoin toivoa apua, mutta millä keinoin saada tilani\nheidän tietoonsa? Viimein luulin suunnitelleeni niin taitavan tuuman,\nettä sillä näytti olevan onnistumisen mahdollisuus, mutta siirsin sen\nlopullisen järjestelyn luostarinjohtajan paluuseen sen varalta, että\nhänen mahdollisesti tehottomaksi jäävä toimenpiteensä oli tekevä tämän\naskeleeni välttämättömäksi.\n\nHän palasi ennen pitkää. En huomannut hänen kasvoillaan niitä ilon\nmerkkejä, jotka ilmaisevat hyvää sanomaa.\n\n-- Olen puhunut poliisipäällikön kanssa -- hän sanoi -- mutta tein sen\nliian myöhään. Herra de G.M. meni hänen luokseen suoraa päätä täältä\nja on siihen määrin yllyttänyt häntä teitä vastaan, että hän juuri\noli lähettämäisillään minulle uusia määräyksiä pitää teitä entistä\nankarammassa vankeudessa. Mutta kun olin hänelle selittänyt asianne\noikean laidan, hän kuitenkin näytti melkoisesti lauhtuvan. Hän hiukan\nnauroi vanhan herra G.M:n kevytmielisyydelle, mutta arveli, että oli\ntarpeellista pitää teitä täällä vielä puoli vuotta, jotta tuo herra\nsaisi hyvitystä ja varsinkin, kun tämä olinpaikka epäilemättä on teille\nhyödyllinen. Hän kehoitti minua kohtelemaan teitä hyvin, ja minä\ntakaan, ettei teillä tule olemaan syytä valittaa menettelyäni.\n\nTämä kunnon luostarinjohtajan selitys oli siksi pitkä, että ehdin\nantautua asianhaarojen mukaiseen pohdintaan. Oivalsin, että panin\nalttiiksi tuumieni onnistumisen, jos hänelle paljastin liiaksi\nvapautumis-intoani. Päinvastoin vakuutin hänelle, että niin raskaalta\nkuin jäämiseni tuntuikin, minulle kuitenkin oli suloinen lohdutus,\nettä jossakin määrin nautin hänen kunnioitustaan. Pyysin häneltä\nsitten peittelemättä yhtä suosiota, joka toisille ei merkinnyt mitään,\nmutta joka oli omansa minua suuresti rauhoittamaan, nimittäin että\nhän lähettäisi sanan eräälle ystävälleni, Saint-Sulpicessä asuvalle,\nhengelliseen säätyyn kuuluvalle miehelle, ilmoittaen, että minä\noleskelin Saint-Lazaressa, ja että hän sallisi minun joskus nähdä häntä\nvieraanani. Tämä suosio myönnettiin minulle empimättä.\n\nTarkoitin ystävääni Tibergeä. En tosin häneltä toivonut tarpeellista\napua vapautumiseeni, mutta aioin käyttää häntä hänen tietämättään\nvälikappaleena. Tuumani oli lyhyesti sanottuna seuraava: Päätin\nkirjoittaa Lescaut'lle ja antaa hänelle sekä yhteisille ystävillemme\ntoimeksi vapauttaa minut. Ensimäinen vaikeus oli siinä, miten saada\nkirjeeni perille. Tämä oli jäävä Tibergen tehtäväksi. Mutta kun hän\ntiesi Lescaut'n lemmittyni veljeksi, pelkäsin, ettei hän tulisi\nsiihen suostumaan. Päätin sentähden sulkea Lescaut'lle kirjoittamani\nkirjeen toiseen kirjeeseen, jonka aioin osoittaa eräälle rehelliselle\ntuttavalleni, pyytäen tätä viipymättä toimittamaan tuon toisen kirjeen\nperille. Ja kun minun oli tärkeätä tavata Lescaut'ta sopiakseni\nmenettelystämme, oli aikomukseni pyytää häntä tulemaan Saint-Lazareen\nja pyrkimään minun puheilleni ilmoittaumalla vanhemmaksi veljekseni,\njoka vartavasten oli tullut Parisiin ottamaan selkoa asioistani. Hänen\nkanssaan aioin neuvoitella tehoisimmista ja varmimmista keinoista.\n\nLuostarinjohtaja lähetti Tibergelle sanan, että minä halusin häntä\ntavata. Minä en ollut niin täydellisesti kadonnut tämän uskollisen\nystäväni näkyvistä, että seikkailuni olisi ollut hänelle tuntematon.\nHän tiesi, että olinpaikkani oli Saint-Lazare, ja ehkä oli hänelle\nmieleenkin, että minua oli kohdannut tämä vastoinkäyminen, jonka\nluuli olevan omansa palauttamaan minut velvollisuuteeni. Hän riensi\nviipymättä huoneeseeni.\n\nMeidän keskustelumme uhkui mitä herttaisinta ystävyyttä. Hän tahtoi\nsaada selville minun mielentilani. Empimättä minä avasin hänelle\nsydämeni, lukuunottamatta pakotuumiani.\n\n-- Sinun silmissäsi, rakas ystävä -- sanoin hänelle -- en totisesti\ntahdo näyttää toisenlaiselta kuin mikä olen. Jos olet luullut löytäväsi\ntäällä järkevän ja pyyteissään pidättyväisen ystävän, taivaan\nrangaistusten herättämän irstailijan, sanalla sanoen sydämen, joka on\nirtaantunut rakkauden pauloista ja vapautunut Manoninsa lumouksesta,\nniin olet arvostellut minua liian suopeasti. Sinä näet minut jälleen\nsamanlaisena kuin jätit minut neljä kuukautta sitten: yhä edelleen\nhellien tunteiden kietomana ja yhä edelleen onnettomana tuon surkean\nintohimon tähden, josta en väsy etsimästä onneani.\n\nHän vastasi etten minä tekemäni tunnustuksen jälkeen ollut\npuolustettavissa. Näkihän usein synnintekijöitä, jotka huumautuivat\npaheen petollisesta onnesta siihen määrin, että avoimesti asettivat\nsen hyveen tuottaman onnen edelle. Mutta nämä ainakin tavoittelivat\njotakin, jota luulivat onneksi, he kun olivat näennäisyyden pettämiä.\nMutta siinä, että minä tunnustin kiintymykseni esineen saattavan itseni\nrikolliseksi ja onnettomaksi, ja että kuitenkin edelleen tahallisesti\nsyöksyin onnettomuuteen ja rikokseen, oli olemassa ristiriitaisuus\nvakaumuksen ja teon välillä, mikä ei tuottanut kunniaa järjelleni.\n\n-- Tiberge -- virkoin minä -- kuinka helppoa on voittaa, kun aseet\neivät kohtaa vastustusta. Anna nyt minun vuorostani järkeillä. Voitko\ntodenteolla väittää, että se mitä sinä sanot hyveen onneksi, on vapaa\nkärsimyksistä, vastoinkäymisistä ja huolista? Minkä nimen annat\nvankilalle, ristille, kidutuksille ja tyrannien vainolle? Sanotko sinä,\nkuten mystikot, että se, mikä kiduttaa ruumista, on onni sielulle?\nSitä sinä et rohkene väittää, sillä se olisi järjettömyyttä. Tuohon\nonneen, jota sinä niin suuresti ylistät, on siis sekoitettu tuhannet\ntuskat, tai oikeammin sanoen, se ei ole muuta kuin onnettomuuksien\nmuodostama kudos, joiden läpi ponnistellaan onnellisuutta kohti.\nJos nyt siis mielikuvituksen voima panee löytämään mielihyvää itse\nnäistä kärsimyksistä, ne kun voivat johtaa toivottuun onnelliseen\npäätökseen, niin miksi sanot ristiriitaiseksi ja mielettömäksi vallan\nsamanlaista pyrkimystä minun menettelyssäni? Minä rakastan Manonia\n-- tuhansien surujen kautta pyrin elämään onnessa ja rauhassa hänen\nrinnallansa. Se tie, jota kuljen, on ohdakkeinen, mutta toivo saavuttaa\npäämääräni levittää sille aina suloisuutta, ja katson yhtä hetkeä,\njonka saan viettää hänen seurassaan, ylenmääräiseksi palkaksi kaikesta\nsiitä mielihaikeudesta, mitä saan kestää ennen kuin sellaisen hetken\nsaavutan. Kaikki seikat sinun ja minun puolellani tuntuvat siis\nyhdenlaisilta, tai jos on eroa, niin sekin on minulle edullisempi.\nSillä se onni, jota minä toivon, on läheinen, toinen on kaukainen.\nMinun onneni on luonteeltaan tuskallinen, se on ruumiissa tuntuva, ja\ntuo toinen on luonteeltaan tuntematon, yksistään uskon varassa.\n\nTiberge näytti kauhistuvan tästä järkeilystä. Hän peräytyi pari\naskelta ja sanoi ylen vakavan näköisenä, että minun äskeinen puheeni\nei ainoastaan sotinut selvää järkeä vastaan, vaan että se lisäksi oli\nonneton, jumalaton ja epäuskoa uhkuva verukepäätelmä.\n\n-- Sillä tämä sinun kärsimystesi päämäärän vertaaminen uskonnon\nasettamaan tarkoitusperään on mitä herjaavin ja järjettömin ajatus --\nnäin hän jatkoi.\n\n-- Myönnän -- vastasin minä, ettei se ole oikea. Mutta huomaa, etteivät\npäätelmäni perustu siihen. Tarkoitukseni oli selittää sitä, mitä sinä\npidät ristiriitaisena onnettoman rakkauden itsepintaisuudessa. Ja\nluulen riittävästi todistaneeni, että jos sellainen esiintyy, et sinä\nvoi sen vallasta vapautua enempää kuin minäkään. Ainoastaan tältä\nkannalta katsoen olen käsitellyt molempia seikkoja yhdenlaisina, ja\nväitän vieläkin, että ne ovat yhdenlaiset. Sinä vastaat kenties, että\nhyveen päämäärä on arvaamattomasti korkeampi kuin rakkauden. Kuka sitä\nkieltäisi? Mutta siitäköhän on kysymys? Eiköhän pikemmin ole kysymys\nsiitä voimasta, millä kumpikin auttaa meitä kestämään kärsimyksiä?\nTehkäämme johtopäätöksemme niiden vaikutuksien nojalla: kuinka monta\nluopiota onkaan hyveestä, ja kuinka harvoja rakkaudesta. Sinä kenties\nlisäksi vastaat, että jos hyvän toteuttaminen aiheuttaa kärsimystä, ei\ntämä kärsimys ole välttämätön, ettei enää ole tyranneja ja ristinpuita\nja että näkee monen hyveisen henkilön viettävän miellyttävää ja\nrauhallista elämää. Siinä tapauksessa minä sanon, että on olemassa\nlevon ja onnen suosimia rakkaussuhteitakin. Lisäksi on huomioon\notettava ero, joka erinomaisesti puolustaa minun kantaani, nimittäin\nse, että rakkaus, vaikkakin se sangen usein pettää, ei ainakaan\nlupaa muuta kuin tyydytystä ja iloa, kun sitävastoin uskonto vaatii\nvalmistautumaan elämään, joka on täynnä surkeutta.\n\n-- Älä tuskaannu -- jatkoin minä, huomatessani hänen myötätuntoisen\nharrastuksensa olevan muuttumaisillaan närkästykseksi. Ainoa\njohtopäätös, jonka tänä hetkenä tahdon tehdä, on se, ettei voi\nmenetellä kömpelömmin taivuttaakseen ihmissydäntä vieromaan rakkautta,\nkuin parjaamalla sen ihanuutta ja lupaamalla sille suurempaa onnea\nhyveen harjoittamisesta. Sellaisina kuin miksi nyt kerran olemme\nluodut, on varmaa, että onnemme olemus on mielihyvä, ja rohkenen\nväittää, ettei siitä kellään voi olla toista käsitystä. Eikä sydämemme\ntarvitse pitkään pohtia huomatakseen, että kaikista mielihyvän\ntunteista rakkaus on kaikkein suloisin. Se huomaa pian, että sitä\npetetään, kun sille luvataan suloisempia tunteita toisaalla, ja tämä\npetos saattaa sen epäluuloiseksi kaikkein luotettavimpiakin lupauksia\nkohtaan. Te saarnaajat, jotka tahdotte palauttaa minut hyveeseen,\nsanokaa, että se on ehdottomasti välttämätön; mutta älkää koettako\nminulta salata, että se on ankara ja vaivalloinen. Todistakaa vaan,\nettä rakkauden sulous on haihtuvaa laatua, että se on kielletty, että\nsitä seuraavat iankaikkiset tuskat ja -- mikä kenties on tekevä vielä\nsyvemmän vaikutuksen minuun, että kuta ihanampi ja lupaavampi se on,\nsitä runsaammin taivas on palkitseva niin suuren uhrauksen -- mutta\nmyöntäkää, että sellaiset kuin sydämemme täällä maan päällä nyt kerran\novat, rakkaus tuottaa meille täällä maan päällä meidän täydellisimmän\nonnemme.\n\nTämä puheeni loppu palautti Tibergen ystävällisen mielialan.\nHän myönsi, että väitteissäni oli jotain järkevää. Ainoa hänen\nvastaväitteensä oli se, että hän kysyi, miksi minä en siis noudattanut\nomia periaatteitani uhraamalla rakkauttani tuolle palkinnon toivolle,\njosta minulla oli niin korkea luulo.\n\n-- Rakas ystäväni -- vastasin minä -- tässä kohden täytyy minun\ntunnustaa kurjuuteni ja heikkouteni. Todella on velvollisuuteni toimia\njärkeni mukaisesti, mutta onko vapaa toiminta minun vallassani? Mitä\ntukea tarvitsisinkaan unhoittaakseni Manonin lumousvoiman!\n\n-- Suokoon Herra minulle anteeksi -- virkkoi Tiberge -- luulenpa, että\nsinäkin olet jansenilainen!\n\n-- En tiedä, mikä olen -- sanoin minä -- enkä oikein selvästi näe,\nmillainen minun pitäisi olla. Mutta täysin tajuan, että heidän puheensa\non totta.\n\nTästä keskustelusta oli ainakin se hyöty, että se palautti ystäväni\nmyötätuntoisuuden. Hän käsitti, että elintapojeni säännöttömyydessä\npiili enemmän heikkoutta kuin pahuutta. Tämä ystävä oli senjälkeen\ntaipuvampi minua tukemaan avullansa, jota vailla ollen ehdottomasti\nolisin menehtynyt hätääni. En kuitenkaan ilmaissut hänelle sanaakaan\naikeestani karata Saint-Lazaresta. Pyysin häntä ainoastaan toimittamaan\nperille kirjeeni, jonka olin kirjoittanut valmiiksi ennen hänen\ntuloaan, ja toin esiin tarpeeksi verukkeita teroittaakseni hänelle\ntämän kirjeen tärkeyttä. Tunnollisesti hän veikin sen perille, ja vielä\nennen sen päivän iltaa Lescaut sai hänelle tulevan kirjeen.\n\nHän tuli luokseni seuraavana päivänä ja esiintyi huomiota herättämättä\nveljeni nimellä. Iloitsin äärettömästi nähdessäni hänet huoneessani,\njonka oven huolellisesti suljin.\n\n-- Älkäämme hukatko ainoatakaan hetkeä -- sanoin hänelle; -- mutta\nkerro minulle ensin, miten on Manonin laita, ja anna minulle sitten\nhyvä neuvo, millä tavoin voin murtaa kahleeni.\n\nHän vakuutti minulle, ettei ollut nähnyt sisartaan minun vangitsemiseni\nedellisen päivän jälkeen, että oli saanut tietää hänen ja minun\nkohtaloni vasta huolellisten tutkistelujen jälkeen ja että hänet pari\nkolme kertaa, jolloin oli käynyt sairaala-vankilassa, oli kielletty\npuhumasta sisarensa kanssa.\n\n-- Sinä onneton G.M. -- huudahdin minä -- tämän saat sinä kalliisti\nmaksaa!\n\n-- Mitä tulee sinun vapauttamiseesi -- näin jatkoi Lescaut -- on\nse vaikeampi yritys, kuin mitä näyt luulevan. Eilisiltana pari\nystävääni ja minä kävimme tarkastamassa tätä taloa joka taholta\nulkoapäin ja teimme sen johtopäätöksen, että olisi hyvin vaikeata\nvapauttaa sinut siitä, kun sinun huoneesi ikkunat ovat, kuten olet\nilmoittanut, rakennuksien ympäröimälle pihalle päin. Sitäpaitsi sinä\nasut kolmannessa kerroksessa, emmekä me voi tuoda tänne köysiä emmekä\ntikapuita. En siis huomaa mitään mahdollisuutta auttaa sinua ulkoapäin.\nItse talon sisällä täytyy keksiä joku juoni.\n\n-- Ei -- vastasin minä -- olen tutkinut kaikki, varsinkin sittenkuin\nvankinaoloni on käynyt vähän helpommaksi johtajan lempeyden vuoksi.\nHuoneeni ovea ei enää lukita: minun on lupa kävellä munkkien\nkäytävissä. Mutta kaikkia portaita sulkevat vankat ovet, jotka tarkoin\npidetään teljettyinä yöt ja päivät, joten minun on mahdoton pelastua\npelkällä taitavuudella.\n\n-- Kuulehan -- sanoin hetken mietittyäni äkillistä päähänpistoa, joka\nminusta tuntui oivalliselta -- voisitko hankkia minulle pistoolin?\n\n-- Helposti -- vastasi Lescaut -- mutta aiotko tappaa jonkun?\n\nVakuutin hänelle niin vähän ajattelevani sellaista, ettei tuon\npistoolin edes tarvinnut olla ladattu.\n\n-- Tuo se tänne huomenna -- lisäsin minä -- ja tule kaikin mokomin\nhuomisiltana kello yksitoista parin tai kolmen ystävämme seurassa ja\nasetu vastapäätä tämän talon porttia. Toivon siellä voivani liittyä\nteihin.\n\nTurhaan hän kehoittamalla kehoitti minua ilmaisemaan enempää\naikeistani. Sanoin hänelle, että yritys sellainen, jota minä haudoin\nmielessäni, ei saattanut tuntua järkevältä, ennenkuin se oli\nonnistunut. Pyysin häntä lyhentämään käyntinsä aikaa, jotta hänen\nseuraavana päivänä olisi helpompi jälleen käydä minua katsomassa.\nTultuaan hän pääsi luokseni yhtä helposti kuin ensi kerralla. Hän\nnäytti vakavalta, ei kukaan saattanut pitää häntä muuna kuin kunnon\nmiehenä.\n\nNiin pian kuin minulla oli hallussani vapautukseni väline, en enää\njuuri ollenkaan epäillyt tuumani menestymistä. Se oli eriskummainen\nja rohkea. Mutta mihin en olisi kyennyt sellaisten vaikuttimien minua\ninnostaessa?\n\nSiitä alkaen kuin minulle oli annettu lupa poistua huoneestani ja\nkävellä luostarikäytävissä, olin pannut merkille, että ovenvartija joka\nilta toi kaikkien ovien avaimet johtajalle ja että senjälkeen vallitsi\nsyvä hiljaisuus talossa, mikä tiesi, että kaikki olivat vetäytyneet\nlevolle. Esteettömästi minä saatoin yhdistävän käytävän kautta mennä\nomasta huoneestani luostarinjohtajan huoneeseen. Tarkoitukseni oli\nottaa häneltä avaimet peloittamalla häntä pistoolillani, jos hän\nkieltäytyisi niitä antamasta, ja niiden avulla päästä ulos kadulle.\n\nOdotin kärsimättömänä sopivaa aikaa. Ovenvartija tuli tavalliseen\naikaan, nimittäin vähää vaille kello yhdeksän. Annoin vielä tunnin\nkulua, ollakseni varma siitä, että kaikki luostariveljet ja palvelijat\nolivat vaipuneet uneen. Lähdin sitten liikkeelle, mukanani aseeni\nja sytytetty kynttilä. Kolkutin ensin hiljaa johtajan ovelle,\nherättääkseni hänet melutta. Hän kuuli toisen naputukseni, ja\nepäilemättä ajatellen, että se oli joku munkki, joka oli sairastunut\nja tarvitsi apua, hän nousi vuoteesta avaamaan. Kuitenkin hän\nvarovaisuuden vuoksi ovenraosta kysyi, kuka se oli ja mitä hänestä\ntahdottiin. Minun oli mainitseminen nimeni, mutta puhuin valittavalla\näänellä, uskotellakseni hänelle, että voin pahoin.\n\n-- Tekö siinä olette, ystäväni, hän virkkoi minulle avatessaan oven.\nMitä asiaa on teillä tänne näin myöhään?\n\nMenin sisälle, ja vietyäni hänet vastapäätä ovea olevalle puolelle\nhuonetta selitin hänelle, että minun oli mahdotonta kauempaa viipyä\nSaint-Lazaressa, että yö oli sopiva aika poistua huomaamatta ja että\nodotin, hänen ystävyyteensä vedoten, suostumusta avaamaan minulle ovet\ntai lainaamaan minulle avaimensa, jotta itse saattaisin ne avata.\n\nTämä puhe ilmeisesti häntä hämmästytti. Kotvan hän ällisteli minua\nmitään vastaamatta. Kun ei minulla ollut aikaa hukattavissa, puhkesin\ntaas puhumaan sanoen, että hänen minua kohtaan osoittamansa suopeus\nminua syvästi liikutti, mutta että vapaus oli arvokkainta kaikesta\nvarsinkin minulle, jolta se vääryydellä oli riistetty, ja että\nsentähden olin päättänyt vielä sinä yönä hankkia itselleni sen mistä\nhinnasta tahansa. Ja peläten, että häntä haluttaisi kohottaa äänensä\napua huutaakseen, osoitin ihotakkini alle piiloitettua riittävää\nkehoitusta vaikenemiseen.\n\n-- Pistooli! -- sanoi hän. -- Kuinka, ystäväni! tahdotteko riistää\nminulta hengen kiitokseksi siitä suopeudesta, jota olen teitä kohtaan\nosoittanut?\n\n-- Herra minua siitä varjelkoon! -- minä vastasin. Te olette liiaksi\nälykäs ja järkevä pakoittaaksenne minua sellaiseen hätäkeinoon. Mutta\ntahdon tulla vapaaksi ja olen niin järkähtämättä päättänyt sen tehdä,\nettä te olette ehdottomasti hukassa, jos tuumani raukeaa teidän\ntähtenne.\n\n-- Mutta, rakas ystäväni -- hän jatkoi kalpeana ja pelästyneenä -- mitä\nminä olen teille tehnyt, mikä syy on teillä riistää minulta henkeni?\n\n-- Erehdytte -- virkoin minä kärsimättömästi -- aikomukseni ei ole\ntappaa teitä. Jos tahdotte jäädä eloon, aukaiskaa minulle ovi, ja minä\nolen paras ystävänne!\n\nHuomasin hänen pöydällään olevat avaimet, otin ne ja pyysin häntä\nseuraamaan minua niin hiljaa kuin suinkin oli mahdollista.\n\nHänen oli pakko mukautua tilanteeseen. Mikäli kuljimme edelleen ja joka\nkerta kuin hän avasi oven, hän toisti huoaten:\n\n-- Oi, ystäväni, oi, kuka olisi voinut tällaista aavistaa?\n\n-- Ei mitään melua! -- minä puolestani toistin joka hetki. Viimein\nsaavuimme jonkunmoisen aitauksen eteen, joka sijaitsee kadunpuoleisen\nison portin edessä. Luulin jo olevani vapaa seisoessani siinä munkin\ntakana, kynttilä toisessa ja pistooli toisessa kädessä.\n\nHänen hääriessään avaamishommassa, muuan palvelija, joka nukkui\nläheisessä pienessä huoneessa, kuuli lukon salpojen kitinää, nousi ja\npisti ulos päänsä ovesta. Kelpo munkki nähtävästi luuli hänen kykenevän\nminua pidättämään ja pyysi häntä, varomattomasti kyllä, avukseen.\nSe oli vahva pukari, joka epäröimättä karkasi kimppuuni. Minä en\nkursaillut: ammuin häntä keskelle rintaa.\n\n-- Tähän olette te syypää, arvoisa isä -- sanoin minä jotenkin\nuhmaillen oppaalleni. Mutta älköön tämä estäkö teitä täyttämästä\ntehtäväänne -- lisäsin minä työntäen häntä viimeiselle portille.\n\nHän ei rohjennut kieltäytyä avaamasta. Pääsin onnellisesti kadulle ja\ntapasin muutaman askeleen päässä Lescaut'n, joka lupauksensa mukaan\nodotti minua kahden ystävän seurassa.\n\nPoistuimme siitä. Lescaut kysyi minulta, oliko kuullut oikein, että\npistooli oli laukaistu.\n\n-- Se oli sinun syysi -- sanoin hänelle. -- Miksi toit sen minulle\nladattuna?\n\nKiitin häntä kuitenkin tästä varokeinosta, sillä ilman sitä varmaan\nolisin pitkiksi ajoiksi jäänyt Saint-Lazareen.\n\nPäätimme viettää sen yön ravintolassa, missä jossakin määrin korvasin\nvahinkoni sen huonon ruoan jälkeen, jolla olin elänyt lähes kolme\nkuukautta. En siellä kuitenkaan voinut antautua siitä nauttimaan, minä\nkun kärsin kuolettavia tuskia Manonin tähden.\n\n-- Meidän täytyy vapauttaa hänet -- sanoin kolmelle ystävälleni.\nAinoastaan tätä varten olen halunnut omaa vapauttani. Pyydän, että\nkekseliäisyydellänne minua tuette. Mitä minuun tulee, panen alttiiksi\nvaikka henkeni.\n\nLescaut, joka ei ollut vailla älyä ja varovaisuutta, selitti minulle,\nettä oli menetteleminen hillitysti. Pakoni Saint-Lazaresta ja minulle\nlähtöhetkelläni sattunut onneton vahinko oli ehdottomasti nostava\nhälinää, poliisipäällikkö oli lähettävä urkkimaan olinpaikkaani, ja\nhänellä oli pitkät käsivarret. Sanalla sanoen, jos en tahtonut joutua\nvielä pahempiin ikävyyksiin, kuin mitä Saint-Lazare oli tuottanut,\nmenettelin parhaiten, jos pysyin piilossa huoneeseen sulkeutuneena\nmuutaman päivän, antaakseni vihamiesteni innon ensi hehkun jäähtyä.\nHänen neuvonsa oli viisaasti ajateltu. Mutta samoin olisi minun pitänyt\nmenetellä sitä seuratakseni. Mutta niin suuri velttous ja varovaisuus\nei ollut sopusoinnussa intohimoni kanssa.\n\nKoko myöntyväisyyteni supistui lupaukseen jäädä nukkumaan yli seuraavan\npäivän. Hän lukitsi huoneensa oven, ja siellä minä viivyin iltaan asti.\n\nOsan tästä ajasta käytin keksiäkseni tuumia ja keinoja Manonin\nvapauttamiseksi. Olin vallan varma, että hänen vankilastansa oli vielä\nvaikeampi päästä kuin minun vankilastani oli ollut. Ei voinut olla\nkysymystäkään voimasta ja väkivallasta -- viekkautta siinä tarvittiin.\nMutta eipä edes kekseliäisyyden jumalatar olisi voinut tästä pulmasta\nsuoriutua. Minä puolestani näin niin vähän johtavaa valonvälkettä tässä\npimeydessä, että päätin lähemmin pohtia asemaa vasta silloin, kun olin\nsaava tarkempia tietoja sairaala-vankilan sisäisestä järjestelystä.\n\nHeti kun pimeän tulo oli jälleen päästänyt minut vapaaksi, pyysin\nLescaut'ta saattamaan minut sinne. Perille tultuamme yhdyimme puheeseen\nerään portinvartijan kanssa, joka tuntui älykkäältä mieheltä. Minä\nnäyttelin muukalaista, joka oli kuullut ylen kiittävästi puhuttavan\nyleisestä sairaala-vankilasta ja siinä vallitsevasta järjestyksestä.\nTiedustelin häneltä pienimpiäkin yksityisseikkoja, ja lopulta\njohduimme puhumaan laitoksen hallintomiehistä, joiden nimet ja\nluonteenominaisuudet pyysin häntä minulle ilmaisemaan. Ne vastaukset,\njotka hän minulle jälkimäisessä suhteessa antoi, johtivat mieleeni\ntuuman, jota pidin sangen onnistuneena ja jonka ennen pitkää panin\ntäytäntöön. Kysyin häneltä tuumalleni perin tärkeänä seikkana, oliko\nnoilla herroilta lapsia. Hän vastasi, ettei sitä tarkalleen tietänyt,\nmutta herra de T:stä, joka oli esimiehiä, hän tiesi että tällä\noli naimaiässä oleva poika, joka isänsä seurassa usein oli käynyt\nsairaalavankilassa. Tämä tieto riitti minulle.\n\nKeskeytin melkein heti keskustelumme, ja palatessamme Lescaut'n\nasuntoon ilmaisin hänelle suunnittelemani tuuman.\n\n-- Kuvittelen -- sanoin hänelle -- että nuorempi herroista de\nT., joka on rikas ja arvossapidettyä sukua, useiden ikäistensä\nnuorukaisten tavoin pitää huvituksista. Hän ei suinkaan ole mikään\nnaistenvihaaja eikä niin naurettava, että kieltäisi minulta apunsa\nrakkausseikkailussa. Olen aikonut saada hänet innostumaan Manonin\nvapauttamis-yritykseen. Jos hän on kunnon mies ja mieleltään\ntunteellinen, hän varmaankin jalomielisyydestä suo meille apunsa. Jos\ntämä vaikutin ei voi häntä taivuttaa, hän ainakin tahtonee tehdä jotain\nmiellyttävän nuoren naisen hyväksi, vaikkapa vaan toivoen tulevansa\nosalliseksi hänen suosiostaan. Kohtaamistani hänen kanssaan en tahdo\nsiirtää huomista tuonnemmaksi. Tämä tuuma tuottaa minulle niin suurta\nlohdutusta, että pidän sitä hyvänä enteenä.\n\nLescaut tunnusti puolestaan, että tuumani tuntui mahdolliselta ja että\nmeillä täten menetellen saattoi olla onnistumisen toiveita. Tämän\njohdosta vietin yöni rohkaistuneempana.\n\nAamun tultua pukeuduin niin huolellisesti kuin puutteenalaisessa\ntilassani suinkin voin ja ajoin pika-ajurin vaunuissa herra de T:n\nasuntoon. Hän hämmästyi tätä tuntemattoman käyntiä. Hänen kasvonsa\nja kohtelias käytöstapansa tekivät minuun edullisen vaikutuksen.\nSelitin hänelle asiani peittelemättä, ja lietsoakseni hänen luontaisia\ntunteitaan, puhuin intohimostani ja lemmittyni avuista kuin kahdesta\nseikasta, joita ei voinut verrata muuhun kuin toisiinsa. Hän sanoi,\nettei tosin koskaan ollut nähnyt Manonia, mutta että oli kuullut\npuhuttavan hänestä, jos oli kyseessä vanhan herra G.M:n rakastajatar.\nOlin varma siitä, että hän tunsi minun osani tässä seikkailussa,\nja voittaakseni hänet yhä enemmän puolelleni osoittamalla hänelle\nluottamustani, kerroin hänelle yksityiskohtaisesti kaiken, mitä oli\ntapahtunut minun ja Manonin välillä.\n\n-- Te näette, hyvä herra -- näin jatkoin -- että elämäni ja sydämeni\nkohtalo nyt on teidän käsissänne. Kumpikin ovat minulle yhtä\nrakkaat. En peittele teiltä mitään, sillä olen kuullut puhuttavan\njalomielisyydestänne, ja yhdenikäisyytenne panee minut toivomaan, että\ntaipumuksissammekin on yhdenlaisuutta.\n\nTämä avomielisyyden ja suoruuden ilmaus näytti tekevän häneen\nvoimakkaan vaikutuksen. Hänen vastauksensa todisti käyttäytymistaitoa\nja tunteiden hienoutta, joita seuraelämässä ei aina saavuteta,\nvaan jotka se usein tukehuttaa. Hän sanoi lukevansa minun käyntini\nelämänsä onnellisiin sattumiin, katsovansa minun ystävyyttäni mitä\narvokkaimmaksi voitokseen ja toivovansa, että oli sen ansaitseva\nväsymättömällä avuliaisuudellaan.\n\nHän tosin ei luvannut antaa minulle takaisin Manonia, sillä hänen\nvaikutusvaltansa oli, kuten hän itse mainitsi, keskinkertainen\nja epävarma. Mutta hän lupautui hankkimaan minulle ilon jälleen\nnähdä Manonia ja tekemään kaiken voitavansa palauttaakseen hänet\nminun syliini. Minua tyydytti enemmän tämä hänen epäilyksensä\nvaikutusvaltaansa nähden, kuin mitä ehdoton lupaus täyttää kaikki\ntoiveeni olisi tehnyt. Näin hänen tarjouksensa vaatimattomuudessa\nvilpittömyyden todisteen, joka minua suuresti ilahutti. Sanalla sanoen,\nminä odotin kaikkea hänen välityksestään. Yksistään lupaus hankkia\nminulle tilaisuus nähdä Manonia olisi saattanut minut yrittämään mitä\ntahansa tuon nuoren miehen hyväksi. Tulkitsin hänelle hieman näitä\ntunteitani tavalla, joka samalla osoitti hänelle, etten ollut mikään\nhalpaluonteinen henkilö. Syleilimme toisiamme hellästi, ja meistä\ntuli ystävät pelkästä sydäntemme hyvyydestä ja tuosta luontaisesta\ntaipumuksesta, mikä saa tunteellisen ja jalosukuisen miehen pitämään\ntoisesta, joka on hänen kaltaisensa.\n\nKunnioituksensa osoittamisessa hän meni vielä pitemmälle, sillä\nsoviteltuaan ajatuksissaan yhteen minun seikkailuni ja tehtyään sen\njohtopäätöksen, etteivät raha-asiani pakoni jälkeen Saint-Lazaresta\nsaattaneet olla hyvällä kannalla, tarjosi hän minulle raha-apua ja\nkehoitti minua kehoittamalla vastaanottamaan sitä.\n\nMinä en sitä ottanut, vaan sanoin:\n\n-- Se on liikaa, hyvä herraseni. Jos näin paljon hyvyyden ja\nystävällisyyden ohella hankitte minulle tilaisuuden jälleen nähdä rakas\nManonini, olen kaikeksi elinajakseni kiintynyt teihin. Jos te kokonaan\nhankitte minulle takaisin sen kalliin olennon, en katso maksaneeni\nvelkaani, vaikkapa vuodattaisin viimeisen veripisarani teidän\npalveluksessanne.\n\nErosimme vasta sovittuamme missä ja milloin uudelleen kohtaisimme\ntoisemme, ja hän oli niin kohtelias, ettei siirtänyt tuota kohtaamista\nsaman päivän iltapäivää pitemmälle.\n\nOdotin häntä eräässä kahvilassa, minne hän neljän aikaan tuli minua\ntapaamaan, ja sitten suuntasimme yhdessä kulkumme sairaala-vankilaan.\nPolveni vapisivat astuessamme pihan poikki.\n\n-- Oi, te lemmenvoimat! -- ajattelin itsekseni -- nyt siis saan jälleen\nnähdä sydämeni epäjumalan, niin runsaiden kyynelten ja huolien esineen!\nTaivas! suo minulle vielä niin pitkältä elinaikaa, että ehdin hänen\nluoksensa, ja menettele sitten mielesi mukaan kohtaloni ja eloni\nsuhteen. En enää pyydä sinulta muuta armoa.\n\nHerra de T. puhui muutamien laitoksen ovenvartijain kanssa, jotka\nauliisti lupautuivat kaikessa, mikä heistä riippui, olemaan hänelle\navullisina. Hän pyysi opastamaan meitä siihen osastoon, missä\nManonilla oli koppinsa, ja vartija johdatti meitä sinne, otettuaan\nkäteensä suunnattoman suuren avaimen, jolla hänen lukkoansa avattiin.\nKysyin vartijalta, joka meitä opasti ja jolla oli toimena Manonin\npalveleminen, miten tämä oli viettänyt aikaansa tässä olinpaikassaan.\nVartija vastasi, että hän oli osoittanut enkelinkaltaista lempeyttä,\nkoskaan lausumatta vartijalleen pahaa sanaa. Kuusi ensimäistä\nviikkoa tulonsa jälkeen hän lakkaamatta oli vuodattanut kyyneliä,\nmutta jo jonkun aikaa hän oli näyttänyt kestävän onnettomuuttaan\nkärsivällisemmin ja ompeli aamusta iltaan, lukuunottamatta muutamia\ntunteja, jotka hän käytti lukemiseen. Kysyin häneltä edelleen, oliko\nhäntä hoidettu hyvin, ja hän vastasi, ettei häneltä koskaan ollut\npuuttunut ainakaan välttämättömintä.\n\nLähestyimme ovea. Sydämeni sykki rajusti. Sanoin herra de T:lle:\n\n-- Menkää te yksin sisälle ja valmistakaa häntä käyntiini, sillä\npelkään, että hän joutuu liian voimakkaan mielenliikutuksen valtoihin,\njos äkkiarvaamatta näkee minut.\n\nOvi avattiin. Minä jäin käytävään. Saatoin kuitenkin kuulla heidän\npuheensa. Herra de T. sanoi tuovansa hänelle vähän lohdutusta, olevansa\nminun ystäviäni ja hartaasti toivovansa onneamme. Manon kysyi häneltä\nmitä innokkaimmin, saiko häneltä tietää, mikä kohtalo oli tullut minun\nosakseni. Hän lupasi tuoda minut hänen jalkojensa juureen niin hellänä\nja uskollisena kuin hän suinkin saattoi toivoa.\n\n-- Milloinka? -- kysyi Manon.\n\n-- Jo tänään -- vastasi toinen. Tätä onnellista hetkeä ei teidän\ntarvitse pitkään odottaa. Se on jo tullut.\n\nSilloin Manon oivalsi, että minä olin ulkopuolella, ja minä astuin\nsisään samassa kuin hän syöksyi ovelle. Me syleilimme toisiamme tuntien\nsellaista kuohuilevaa hellyyttä ja tunteiden viehkeyttä, joka on\nvallan luonnollinen, kun täydellisesti toisiaan rakastavat henkilöt\njälleen tapaavat toisensa kolmen kuukauden eron jälkeen. Meidän\nhuokauksistamme, katkonaisista huudahduksistamme, monen monituisista\nhyväilysanoistamme, joita kumpikin kaihomielisenä toisteli, syntyi\nneljännestunnin kohtaus, joka sai herra de T:n kokonaan heltymään.\n\n-- Kadehdin teitä -- sanoi hän minulle, pyytäessään meitä istumaan --\nei ole yhtään ainoata niin kunniakasta onnenosaa, jota en hylkäisi niin\nkauniin ja intohimoisen rakastajattaren tähden.\n\n-- Minäpä hylkäisinkin kaikki maailman valtakunnat -- vastasin hänelle\n-- varmasti omistaakseni hänen rakkautensa.\n\nTämän niin palavasti kaihotun keskustelun loppupuoli muodostui\nluonnollisesti äärettömän helläsävyiseksi. Manon parka kertoi\nminulle seikkailunsa, ja minä selostin hänelle vaiheeni. Vuodatimme\nkatkeroita kyyneliä pohtiessamme sitä tilaa, missä hän paraikaa oli,\nja sitä, josta minä juuri olin vapautunut. Herra de T. lohdutti meitä\ntoistamiseen lupaamalla ponnistella mitä innokkaimmin tehdäkseen lopun\nkurjuudestamme. Hän neuvoi, ettemme venyttäisi tätä ensi kohtaustamme\nliian pitkäksi, jotta hänen olisi helpompi hankkia meille tilaisuutta\nuseampiin. Hänelle tuotti paljon vaivaa saada meidät noudattamaan tätä\nneuvoa. Varsinkaan Manon ei hennonut päästää minua menemään. Moneen\nkertaan hän sai minut takaisin istumaan tuolille. Hän pidätti minua\ntarttuen kiinni vaatteisiini ja käsiini.\n\n-- Voi, millaiseen paikkaan jätetään minut? -- hän sanoi. -- Kuka takaa\nminulle, että saan jälleen nähdä sinut?\n\nHerra de T. lupasi hänelle usein tulla häntä tervehtimään minun\nseurassani.\n\n-- Mitä tulee kohtaamispaikkaan -- näin hän kohteliaasti lisäsi --\nei sitä enää tästälähin tulla sanomaan sairaala-vankilaksi, vaan\nVersailles'iksi, nyt kun siinä asuu henkilö, joka ansaitsee olla\nkaikkien sydänten valtijatar.\n\nPoistuessani annoin Manonia palvelevalle vartijalle juomarahaa,\nkiihdyttääkseni hänen auliuttaan. Tämä mies ei ollut niin raaka ja\nkovasydäminen kuin muut toverinsa. Hän oli ollut läsnä kohtauksessamme,\nja tämän hellyyden näkeminen oli liikuttanut hänen mieltänsä. Kymmenen\nfrangin kultaraha, jonka hänelle lahjoitin, saattoi hänet kokonaan\nminun puolelleni. Mennessämme alas pihalle hän vei minut syrjään ja\nvirkkoi:\n\n-- Herraseni, jos tahdotte ottaa minut palvelukseenne tai antaa minulle\nkohtuullisen korvauksen nykyisen toimeni menettämisestä, luulen\nhelposti voivani vapauttaa neiti Manonin.\n\nVastaanotin mielihyvällä tämän tarjouksen. Ja vaikka olin puilla\npaljailla, lupasin hänelle paljon enemmän kuin mitä hän pyysi, minä kun\narvelin, että aina helposti saatoin palkita hänen kaltaisensa miehen\nvaivat.\n\n-- Ole varma siitä, ystäväni, -- sanoin hänelle -- että olen valmis\nsinun hyväksesi tekemään kaiken voitavani ja että sinun tulevaisuutesi\non yhtä taattu kuin minunkin.\n\nTahdoin sitten tietää, mitä keinoja hän aikoi käyttää.\n\n-- Aivan yksinkertaisesti -- hän vastasi -- sitä, että jonakin iltana\navaan hänen huoneensa oven ja vien hänet kadunpuoleiselle portille,\nmissä teidän tulee olla valmiina häntä vastaanottamaan.\n\nKysyin, eikö ollut pelättävissä, että Manon tunnettaisiin kulkiessaan\nkäytävissä ja pihan poikki. Hän myönsi että jonkunmoinen vaara oli\nolemassa, mutta oli sitä mieltä, että jotain täytyi uskaltaa.\n\nJoskohta suuresti iloitsin siitä, että hän oli niin lujapäätöksinen,\nkutsuin herra T:tä ilmaistakseni hänelle tämän tuuman ja sen ainoan\nnäkökohdan, joka näytti voivan tehdä sen arveluttavaksi. Hän huomasi\nyritykseen liittyvän enemmän vaikeuksia kuin minä. Tosin hän myönsi,\nettä Manon tällä tavoin estämättä saattoi päästä pakenemaan.\n\n-- Mutta jos hänet tunnetaan -- hän jatkoi -- ja jos hänet matkalla\nestetään pakenemasta, hän on kenties ainaiseksi hukassa. -- Muuten\nteidän täytyisi viipymättä lähteä Parisista, sillä ette koskaan olisi\ntarpeeksi turvatut haeskelulta. Haettaisiin entistä innokkaammin sekä\nteitä että häntä. Mies pääsee helposti pujahtamaan pakoon, kun hän\non yksin. Mutta on melkein mahdotonta pysyä huomaamattomana, kun on\nkauniin naisen seurassa.\n\nVaikka tämä huomautus tuntuikin minusta pätevältä, se ei voinut\nsyrjäyttää mielestäni tuota niin houkuttelevaa toivoa pian voida\nvapauttaa Manon. Tämän tunnustin herra de T:lle ja pyysin häntä\nantamaan rakastuneelle anteeksi, että hän oli hiukan varomaton ja\nuhkarohkea. Sanoin lisäksi, että todella aioin lähteä Parisista\nasettuakseni, kuten kerran ennen, johonkin lähellä olevaan kylään.\n\nSovimme siis vartijan kanssa panna tuumamme täytäntöön jo seuraavana\npäivänä. Ja saattaaksemme sen onnistumisen niin varmaksi kuin\nvoimamme suinkin sallivat, päätimme ottaa mukaan miehen vaatteet,\nhelpoittaaksemme pakenemistamme. Ei ollut helppo huomiota herättämättä\ntuoda niitä sisälle, mutta minulta ei siihen puuttunut kekseliäisyyttä.\nPyysin vaan herra de T:tä seuraavana päivänä pukemaan ylleen kahdet\nliivit, toiset toisten päälle, ja itse lupauduin huolehtimaan kaikesta\nmuusta.\n\nSeuraavana päivänä palasimme sairaala-vankilaan. Minä toin Manonille\nliinavaatteita, sukat y.m., ja ihotakkini yllä oli minulla\npäällystakki, joka täydelleen peitti pulleat taskuni. Viivyimme vaan\nlyhyen hetken Manonin kopissa. Herra de T. antoi hänelle toiset\nliiveistään. Minä annoin hänelle ihotakkini, päällystakkini kun riitti\nminulle poistuessani. Manonin valepuvusta ei puuttunut mitään muuta\nkuin polvihousut, jotka pahaksi onneksi olin unhoittanut.\n\nTämän tärkeän vaatekappaleen unhoittaminen olisi epäilemättä pannut\nmeidät nauramaan, jos ei se pula, johon se meidät saattoi, olisi ollut\nniin vakavaa laatua. Olin epätoivoissani siitä, että moinen mitätön\nseikka oli omiaan tuumaamme ehkäisemään. Mutta hätä keinon keksii, ja\nminä päätin itse poistua ilman housuja. Annoin omat housuni Manonille.\nOlihan päällystakkini pitkä ja muutaman nuppineulan avulla järjestin\npukuni niin, että säädyllisesti saatoin astua ulos portista.\n\nSen päivän loppupuoli tuntui minusta sietämättömän pitkältä.\nVihdoinkin, yön tultua, läksimme katetuissa vaunuissa matkaan ja\npysähdyimme hiukan alapuolelle sairaala-vankilan porttia. Meidän ei\ntarvinnut siinä odottaa kauan, ennenkuin näimme Manonin ilmestyvän\nvartijansa seurassa. Vaunujemme ovi oli auki, ja he nousivat\nvitkastelematta ajoneuvoihin. Suljin syliini rakkaan mielitiettyni,\njoka vapisi kuin lehti. Ajuri kysyi, minne piti ajaa.\n\n-- Aja maailman ääriin -- sanoin hänelle -- ja vie minut jonnekin,\nmissä minua ei koskaan voida eroittaa Manonista!\n\nTämä tunteenpurkaus, josta en voinut pidättäytyä, oli vähällä aiheuttaa\nminulle ikävän selkkauksen. Ajuri kiinnitti huomiota sanoihini, ja\nkun sitten sanoin hänelle sen kadun nimen, jonne aioimme, hän vastasi\npelkäävänsä, että minä syöksin hänet vaaralliseen seikkailuun, että\nhän hyvin huomasi tuon Manoniksi mainitun nuoren miehen olevan\nnuoren naisen, jonka minä ryöstin sairaala-vankilasta ja ettei häntä\nhaluttanut suistua turmioon myötätuntoisuudesta minua kohtaan.\n\nTuon veijarin tunnollisuus ei ollut muuta kuin halua kiristää minulta\nsuurempaa maksua ajosta. Olimme liian lähellä sairaala-vankilaa\nnostaaksemme riitaa.\n\n-- Ole vaiti -- sanoin hänelle -- sinulla on tilaisuus ansaita\nkultaraha.\n\nTämän jälkeen hän olisi ollut valmis vaikka auttamaan minua polttamaan\nporoksi sairaala-vankilan.\n\nSaavuimme Lescaut'n asunnolle. Kun jo oli myöhäinen hetki, herra de T.\nerosi meistä, luvaten käydä meitä tervehtimässä seuraavana päivänä.\nAinoastaan vanginvartija jäi seuraamme.\n\nPidin Manonia niin lujasti käsivarsiini kiedottuna, ettemme täyttäneet\nenempää kuin yhden henkilön paikan vaunuissa. Hän itki ilosta, ja minä\ntunsin hänen kyyneltensä kastelevan kasvojani.\n\nMutta astuessamme alas ajoneuvoista, mennäksemme Lescaut'n asuntoon,\nsyntyi ajurin kanssa uusi riita, jonka seuraukset olivat onnettomat.\nKaduin, että olin luvannut hänelle kultarahan, sekä siitä syystä, että\ntämä rahamäärä oli ylen suuri, että siitä syystä, joka oli paljoa\npainavampi, nimittäin että en kyennyt sitä maksamaan. Kutsutin paikalle\nLescaut'n. Hän läksi huoneestaan ja tuli portille. Minä kuiskasin hänen\nkorvaansa, mihin pulaan olin joutunut. Hän kun oli kiivasluontoinen\neikä suinkaan ollut tottunut kursailemaan ajurin kanssa, vastasi\nminulle, että laskin leikkiä.\n\n-- Kultarahan! -- hän virkahti. -- Parikymmentä raipaniskua tuolle\nlurjukselle!\n\nTurhaan minä matalalla äänellä huomautin hänelle, että hän oli\nsyöksemäisillään meidät turmioon. Hän tempasi minulta sauvani,\nilmeisesti sillä piestäkseen ajuria. Tämä, joka mahdollisesti joskus\noli joutunut jonkun henkivartijan tai muskettisoturin käsiin, läksi\nvaunuineen päivineen pakoon, huutaen, että minä olin hänet pettänyt,\nmutta että olin saava kuulla hänestä. Turhaan minä moneen kertaan\nkehoitin häntä pysähtymään. Hänen pakonsa saattoi minut mitä suurimpaan\nlevottomuuteen, sillä olin varma siitä, että hän antaisi asian ilmi\npoliisille.\n\n-- Sinä syökset minut onnettomuuteen -- sanoin Lescaut'lle. Sinun\nasunnossasi en olisi turvassa; meidän on heti paikalla poistuminen.\n\nTarjosin käsivarteni Manonille, ja me läksimme viipymättä tältä\nvaaralliselta kadulta. Lescaut liittyi seuraamme.\n\nOn jotain ihmeellistä siinä tavassa, millä Kaitselmus liittää toisiinsa\ntapahtumia. Tuskin olimme astuneet viisi tai kuusi minuuttia, kun eräs\nmies, jonka kasvonpiirteitä en eroittanut, tunsi Lescaut'n. Ilmeisesti\nhän haeskeli Lescaut'ta hänen asuntonsa tienoilla, mielessään se paha\naikomus, jonka nyt pani täytäntöön.\n\n-- Tuossa on Lescaut -- näin hän sanoi ja ampui häntä pistoolilla; --\ntänä iltana hän tulee syömään illallista enkelien seurassa.\n\nTämän jälkeen hän heti katosi. Lescaut kaatui, ilman vähintäkään\nelonmerkkiä. Minä kiirehdin Manonia pakenemaan, kun meidän asiaan\npuuttumisemme ei voinut hyödyttää kuollutta, ja minä pelkäsin että\nyövartija, joka ei saattanut olla kaukana, voisi ottaa meidät kiinni.\nManon oli niin uupunut, että ainoastaan vaivoin jaksoin pysytellä häntä\npystyssä. Lopulta huomasin ajurin kadun päässä. Nousimme vaunuihin.\nMutta kun ajuri kysyi minulta, minne hänen piti ajaa, en tietänyt, mitä\nvastata.\n\nMinulla ei ollut mitään turvapaikkaa eikä yhtään ystävää, johon olisin\nvoinut vedota. Rahoistakin oli minulla puute; kukkarossani oli tuskin\nenempää kuin puoli pistolia. Pelästys ja väsymys olivat siihen määrään\nrasittaneet Manonia, että hän istui puoleksi pyörtyneenä vieressäni.\nLisäksi Lescaut'n murha täytti mielikuvitukseni, enkä vielä tuntenut\nolevani turvassa yövartijalta. Mitä siis tehdä? Onneksi muistui\nmieleeni Chaillot'n majatalo, missä olin viettänyt muutaman päivän\nManonin kanssa, mentyämme tähän kylään sinne asettuaksemme. Toivoin\nsiellä löytäväni turvallisen olinpaikan ja lisäksi voivani elää siellä\njonkun aikaa, tarvitsematta heti kohta maksaa.\n\n-- Ajakaa meidät Chaillot'hon -- sanoin ajurille.\n\nPistolia vähemmästä maksusta hän kieltäytyi lähtemästä sinne niin\nmyöhään: siinä uusi vaikeus. Lopulta sovimme kuudesta frangista. Se oli\nkoko rahamäärä, joka oli jälellä kukkarossani.\n\nMatkalla lohduttelin Manonia. Mutta oikeastaan vallitsi omassa\nsydämessäni epätoivo. Olisin tehnyt itsestäni lopun, ellei sylissäni\nolisi ollut ainoa aarre, joka kiinnitti minua elämään. Tämä ainoa\nseikka rohkaisi mieltäni.\n\n-- Ainakin hän on minun omani -- ajattelin itsekseni: hän rakastaa\nminua, hän on minun. Puhukoon Tiberge mitä tahansa; tämä ei ole mikään\nonnen varjokuva. Vaikka koko maailman kaikkeus häviäisi, en minä siitä\nhuolehtisi. Minkätähden? Sentähden, etten enää välitä mistään muusta.\n\nTämä tunne oli todellinen. Mutta kuitenkin tunsin, että vaikka niin\nvähän panin arvoa tämän maailman tavaraan, olisin sentään tarvinnut\nsiitä ainakin pienen osan, jotta vielä täydellisemmin olisin voinut\nylenkatsoa kaikkea muuta. Rakkaus on voimakkaampi kuin yltäkylläisyys,\nvoimakkaampi kuin aarteet ja rikkaudet. Mutta se tarvitsee niiden\ntukea, eikä mikään ole toivottomampaa herkkätunteiselle rakastajalle\nkuin se, että hän ollen varojen puutteessa vastoin tahtoaan vaipuu\nraakuuden tilaan, joka saattaa hänet kaikkein alhaisinten olentojen\nkaltaiseksi.\n\nKello oli yksitoista, kun saavuimme Chaillot'hon. Meidät\nvastaanotettiin majatalossa kuin tutut henkilöt ainakin. Manonin\nesiintyminen miehen puvussa ei herättänyt huomiota, sillä Parisissa ja\nsen ympäristöissä on totuttu näkemään naisia mitä erimuotoisimmissa\npuvuissa. Minä tilasin Manonille yhtä hienoa ruokaa kuin jos olisin\nollut mitä parhaissa oloissa. Hän ei tietänyt, että minä olin\nrahapulassa, ja minä varoin visusti sitä hänelle sanomasta, sillä\nolin päättänyt seuraavana päivänä yksin palata Parisiin hakeakseni\nparannusta tälle ikävänlaiselle taudille.\n\nIllallispöydässä Manon näytti minusta kalpealta ja laihtuneelta. Sitä\nen ollenkaan ollut huomannut sairaalavankilassa, sillä se koppi, jossa\nolin hänet tavannut, ei ollut erittäin valoisa. Kysyin häneltä, eikö\ntämä vielä ollut seuraus siitä pelästyksestä, jota hän oli tuntenut\nnähdessään veljeään murhattavan. Hän vakuutti minulle, että vaikka tämä\nonneton tapaus olikin häntä suuresti järkyttänyt, hänen kalpeutensa\njohtui yksinomaan siitä, että hänen kolmen kuukauden aikana oli\ntäytynyt olla erossa minusta.\n\n-- Sinä siis rakastat minua äärettömästi? kysyin minä.\n\n-- Tuhat kertaa enemmän kuin mitä voin sanoa -- vastasi hän.\n\n-- Etkö siis enää koskaan hylkää minua? -- jatkoin minä.\n\n-- En koskaan -- hän virkkoi, ja tätä vakuutusta vahvistivat niin monet\nhyväilyt ja valat, että minusta tuntui mahdottomalta, että hän koskaan\nvoisi niitä unhoittaa.\n\nVakaumukseni on aina ollut se, että hän oli vilpitön; mitä syytä\nhänellä olisi ollut siihen määrin teeskennellä? Mutta hän oli vielä\nsuuremmassa määrin hetkellinen, tai pikemmin hän ei ollut enää mitään\ntai ei tuntenut itseään nähdessään edessään naisia, jotka elivät\nylellisyydessä, silloin kun hän itse eli köyhyydessä ja puutteessa.\nMinä olin pian saava siitä viimeisen todisteen, joka voitti kaikki\nedelliset ja joka aiheutti kaikkein eriskummaisimman seikkailun, mikä\nkoskaan on sattunut minun säätyiselleni henkilölle.\n\nMinä kun tunsin tämän hänen luonteenominaisuutensa, tein seuraavana\npäivänä kiireisesti lähtöä Parisiin. Hänen veljensä kuolema ja tarve\nhankkia liina- ja muita vaatteita olivat niin päteviä syitä, ettei\nminun tarvinnut turvautua verukkeisiin. Lähtiessäni majatalosta sanoin\nManonille ja isännälleni aikomukseni olevan ottaa ajuri; mutta tämä\noli kerskailua. Hätä pakoitti minut lähtemään jalan, ja minä astuin\nnopeasti Cours-la-Reineen asti, missä päätin levätä. Tarvitsin hyvin\nhetken yksinäisyyttä ja lepoa kootakseni ajatuksiani ja päättääkseni,\nmitä minun oli tekeminen Parisissa.\n\nIstuuduin ruohistoon. Vaivuin syvään mietiskelyyn, mikä vähitellen\nkohdistui kolmeen pääseikkaan. Olin kiireellisen avun tarpeessa\npoistaakseni lukemattomia nykyhetken puutteita. Minun tuli keksiä joku\nkeino, joka ainakin saattoi turvata tulevaisuutemme, ja vallan yhtä\ntärkeätä oli ryhtyä tutkisteluihin ja toimenpiteisiin Manonin ja minun\nturvallisuutta varten. Tyhjennettyäni kekseliäisyyteni näitä kolmea\nseikkaa pohtiessani, pidin sopivana syrjäyttää molemmat jälkimäiset.\nOlimmehan koko hyvässä turvassa tuossa Chaillot'n huoneessamme ja\narvelin, että tulevat tarpeet ehdittäisiin tyydyttää, kun nykyhetken\nvaatimukset ensin oli täytetty.\n\nKysymys oli siis pikimmiten saada rahoja. Herra de T. oli tosin\ntarjonnut minulle kukkaroansa, mutta tunsin ääretöntä vastenmielisyyttä\nitse muistuttaa hänelle sitä. Millaista osaa olisinkaan näytellyt\nmenemällä paljastamaan hätääni vieraalle ihmiselle ja pyytämällä häntä\njakamaan meille varojaan! Ainoastaan alhainen sielu kykenee sellaiseen,\nse kun halpamielisyydessään ei huomaa sellaisen teon häpeällisyyttä,\ntai nöyrä kristitty, jonka ylimääräinen mielenjalous kohottaa hänet\nyläpuolelle tätä häpeäntunnetta. Minä en ollut alhainen sielu, enkä\nhyvä kristitty, ja olisin vuodattanut puolet verestäni välttääkseni\ntätä nöyryytystä.\n\n-- Tiberge -- näin ajattelin -- tuo hyvä Tiberge ei voine kieltää\nminulta sitä, mikä häneltä liikenee antaa minulle. Epäilemättä hän\nheltyy hädästäni, mutta hän tulee musertamaan minut rippisaarnoillaan.\nMinun täytyy kestää hänen nuhteensa, kehoituksensa ja uhkauksensa;\nhän on myyvä apunsa niin kalliista hinnasta, että vielä uhraisin osan\nverestäni pikemmin kuin alistuisin kiusalliseen kohtaukseen, joka\njättäisi jälkeensä levottomuutta ja tunnontuskia. Hyvä! minun täytyy\nsiis luopua kaikesta toivosta, kun ei minulla ole tarjona muuta keinoa,\nja kun niin vähän ajattelen näitä molempia keinoja, että ennemmin\nvuodattaisin puolet verestäni, kuin turvautuisin toiseen niistä, ja\nkaiken vereni ennemmin kuin käyttäisin niitä molempia. Niin, kaiken\nvereni -- lisäsin hetken mietittyäni; sen epäilemättä kernaammin\nuhraisin kuin nöyrtyisin halpamaiseen almun kerjäämiseen. Mutta onko\ntässä kysymys minun verestäni! Tässä on kyseessä Manonin elämä ja\nylläpito, hänen rakkautensa ja uskollisuutensa. Mitä minä voin panna\nvastapainoksi Manonille. Tähän saakka ei minulla ole ollut mitään.\nHän korvaa minulle maineen, onnen ja menestyksen. Tosin on olemassa\npaljo sellaista, josta antaisin henkeni voidakseni sen saavuttaa tai\nsitä välttää. Mutta se, että on jotakin, jota pidän arvokkaampana\nhenkeäni, ei vielä ole minulle mikään syy arvostellakseni sitä Manonin\nvertaiseksi.\n\nNäin tuumittuani ei kestänyt kauan, ennenkuin tein päätökseni. Jatkoin\nmatkaani aikoen ensin mennä Tibergen ja sieltä herra de T:n luo.\n\nSaavuttuani Parisiin, otin ajurin, vaikka minulla ei ollut ropoakaan\nsitä maksaakseni; luotin siihen avustukseen, jota aioin anoa. Käskin\najaa Luxembourgiin, mistä lähetin Tibergelle sanan, että odotin\nhäntä. Hän ei pannut kärsimättömyyttäni koetukselle, vaan tuli\nviipymättä. Kiertelemättä ilmaisin hänelle äärimäisen pulani. Hän\nkysyi riittivätkö ne sata pistolia, jotka olin maksanut hänelle\ntakaisin, ja ollenkaan estelemättä hän heti meni noutamaan minulle\nnämä rahat, kasvoissa sellaista avomielisyyttä ja auliutta kuvastava\nilme, jota ainoastaan lähimmäisen rakkaus ja oikea ystävyys voi\nheijastaa. Vaikka en vähääkään ollut epäillyt pyyntöni onnistumista,\nhämmästyin että se oli toteutunut niin helpolla, nimittäin ilman\nnuhteluja katumattomuudestani. Mutta erehdyin luullessani kokonaan\nvälttäväni hänen soimauksensa; sillä laskettuaan minulle rahat ja\nminun hankkiessani lähtöä, hän pyysi minua kävelemään kanssaan\npuutarha-kujilla.\n\nMinä en ollut maininnut hänelle sanaakaan Manonista, eikä hän tietänyt,\nettä hän oli vapaa. Näin ollen hänen nuhdesaarnansa kosketteli\nyksinomaan uhkarohkeaa pakoani Saint-Lazaresta ja hänen pelkoaan,\nettä minä, sen sijaan että olisin hyväkseni käyttänyt siellä saamaani\nopetusta, jälleen syöksyisin säännöttömään elämääni.\n\nHän kertoi pakoni jälkeisenä päivänä tulleensa minua tervehtimään\nSaint-Lazareen ja silloin sanomattomasti tyrmistyneensä kuullessaan,\nmillä tavalla minä olin sieltä päässyt pois. Senjälkeen hän oli\nkeskustellut luostarinjohtajan kanssa, eikä tuo kelpo munkki vielä\nsilloin ollut tointunut pelästyksestään, mutta hän oli kuitenkin\nollut niin jalomielinen, että poliisipäälliköltä oli salannut lähtöni\nyhteydessä olevat asianhaarat ja oli estänyt tiedon portinvartijan\nkuolemasta leviämästä ulkopuolelle luostaria. Siltä taholta ei minulla\nsiis ollut syytä levottomuuteen. Mutta jos minulla oli jäljellä\nhiukkanenkin järkeä -- noin hän arveli -- tuli minun käyttää hyväkseni\nsitä onnellista käännettä, jonka taivas oli suonut kohtalolleni, ja\naluksi kirjoittaa isälleni, tehdäkseni sovinnon hänen kanssaan. Ja jos\nkerrankin tahdoin seurata hänen neuvoaan, hän kehoitti minua lähtemään\nParisista ja palaamaan perheeni turviin.\n\nKuuntelin hänen puhettaan loppuun asti. Siinä oli paljo sellaista,\nminkä hyväksyin. Ensiksikin olin kovin iloissani siitä, ettei minulla\nSaint-Lazaren taholta ollut mitään pelättävissä. Parisin kadut\nmuuttuivat minulle uudelleen vapaaksi liikunta-alueeksi. Toiseksi\nonnittelin itseäni sen johdosta, ettei Tiberge aavistanutkaan Manonin\nvapauttamista ja hänen palaamistaan minun luokseni. Paninpa lisäksi\nmerkille, että hän oli välttänyt Manonin mainitsemista, ilmeisesti\nluullen, etten enää ollut häneen niin kiintynyt, minä kun näytin olevan\nniin tyyni häneen nähden. En tosin päättänyt suorastaan palata kotiani,\nmutta aikeeni oli ainakin kirjoittaa isälleni, kuten Tiberge oli\nneuvonut, ja vakuuttaa, että olin halukas palaamaan velvollisuuksiini\nja alistumaan isäni tahdon alle. Toivoin taivuttavani isäni lähettämään\nminulle rahoja, vetäen verukkeeksi opintojen harjoittamisen\nakatemiassa, sillä minun olisi ollut vaikea saada häntä uskomaan, että\nmuka olisin halunnut palata hengelliseen säätyyn. Ja oikeastaan en\ntuntenut vastenmielisyyttä siihen, mitä hänelle lupasin. Päinvastoin\niloitsin siitä, että saatoin antautua johonkin kunnialliseen ja\njärkevään harrastukseen, mikäli tämä tuuma oli yhdistettävissä\nrakkauteeni. Suunnittelin elämää rakastajattareni kanssa ja samalla\nopintojeni harjoittamista. Tämä mielestäni hyvin soveltui yhteen. Olin\nniin tyytyväinen kaikkiin näihin aikeisiin, että lupasin Tibergelle\nvielä samana päivänä lähettää kirjeen isälleni. Erottuani hänestä\nmeninkin todella julkiseen kirjoitustoimistoon ja kirjoitin niin hellän\nja nöyrän kirjeen, että lukiessani sen läpi varmasti toivoin voittavani\njotain isänsydämeltä.\n\nVaikka minulla nyt lähdettyäni Tibergen luota oli tilaisuus ottaa ja\nmaksaa ajuri, oli minusta hauska ylpeästi kulkea jalan, herra de T:n\nluo. Minulle tuotti iloa tämä nauttiminen vapaudestani, jonka suhteen\nminulla Tibergen vakuutuksien mukaan ei ollut mitään pelättävää.\nKuitenkin äkkiä juolahti mieleeni, että hänen vakuutuksensa koskivat\nyksinomaan Saint-Lazarea, ja että minulla sitäpaitsi oli niskoillani\nsairaala-vankilajuttu ja Lescaut'n kuolema, johon ainakin todistajana\nolin sekaantunut. Tämän muistaessani pelästyin niin, että vetäydyin\nlähimpään puistokujaan, mistä kutsuin ajurin. Ajoin suoraa päätä\nherra de T:n luo; pelästykseni sai hänet nauramaan. Minustakin se\ntuntui naurettavalta kuultuani häneltä, ettei minulla ollut mitään\npelättävää sairaala-vankilan eikä Lescaut'n vuoksi. Hän kertoi minulle\najatellessaan voivansa joutua epäluulonalaiseksi osallisuudesta\nManonin vapautukseen, sinä aamuna menneensä sairaala-vankilaan ja\npyytäneensä saada tavata häntä, teeskennellen tietämättömyyttä siitä,\nmitä oli tapahtunut. Mutta kaukana siitä, että meitä kumpaakaan\nsiellä olisi syytetty, oli päinvastoin tuo tapaus heti kerrottu\nhänelle merkillisenä uutisena, ja oli ihmetelty, että niin kaunis\nnainen kuin Manon oli lähtenyt pakoon vanginvartijan seurassa. Herra\nT. oli vaan välinpitämättömästi huomauttanut, ettei sellainen häntä\nihmetyttänyt, sillä tekeehän ihminen mitä tahansa vapautensa vuoksi.\nHän kertoi edelleen sieltä lähteneensä Lescaut'n asuntoon, toivoen\nsiellä tapaavansa minut ja ihastuttavan rakastajattareni. Mutta\ntalonisäntä, joka oli vaununtekijä, oli vakuuttanut, ettei ollut nähnyt\nManonia eikä minua, mutta ettei ollut ihmeellistä, ettemme olleet\ntavanneet Lescaut'ta, jos nimittäin olimme tulleet häntä hakemaan,\nsillä epäilemättä olimme kuulleet, että hänet jotenkin samaan aikaan\noli murhattu. Tämän jälkeen hän ei ollut kieltäytynyt tekemästä\nselkoa siitä, mitä tiesi tämän murhan syistä ja siihen liittyneistä\nasianhaaroista. Noin paria tuntia aikaisemmin oli eräs Lescaut'n\ntuttava henkivartija tullut hänen luokseen ja ehdoittanut, että\nruvettaisiin pelaamaan. -- Lescaut oli voittanut niin nopeasti, että\ntuo toinen oli tunnissa hävinnyt sata écu'ta, nimittäin kaikki rahansa.\n\nTuo poloinen, jonka kukkaro oli jäänyt typö-tyhjäksi, oli pyytänyt\nLescaut'ta lainaamaan hänelle puolet siitä rahamäärästä, jonka hän oli\nhävinnyt, ja tässä tilaisuudessa syntyneen erimielisyyden johdosta\nheidän välillään oli noussut mitä kiukkuisin riita. Lescaut oli\nkieltäytynyt lähtemästä kaupungille ratkaisemaan asiaa miekka kädessä,\nja tuo toinen oli lähtiessään vannonut ampuvansa hänet kuoliaaksi,\nminkä uhkauksen samana iltana panikin täytäntöön.\n\nHerra de T. lisäsi, ystävällisesti kyllä, olleensa kovin levoton meidän\ntähtemme ja edelleen tarjoavansa minulle apuansa. Epäröimättä ilmaisin\nhänelle tyyssijamme. Hän pyysi minua suostumaan siihen, että hän tuli\nluoksemme illalliselle.\n\nKun ei minulla ollut muuta toimitettavaa, kuin hankkia alus- ja muita\nvaatteita Manonille, sanoin, että saatoimme heti lähteä matkaan, jos\nhän malttoi hetkeksi poiketa kanssani muutamiin myymälöihin.\n\nEn tiedä, luuliko hän minun ehdoittaneeni tätä aikeessa vedota hänen\nanteliaisuuteensa, vai oliko se vaan jalon sydämen ilmausta, mutta\nhän suostui heti lähtemään matkaan ja vei minut niiden kauppiaiden\nliikkeisiin, jotka olivat hänen perheensä tavaranhankkijoita. Siellä\nhän pani minut valitsemaan kaikenlaisia kankaita, jotka olivat paljoa\nkalliimmat, kuin mitä minä olin tarkoittanut. Ja kun minä tahdoin\nmaksaa, hän kielsi ehdottomasti kauppiaita vastaanottamasta minulta\nropoakaan. Tämä hänen kohteliaisuutensa esiintyi niin rakastettavassa\nmuodossa, että katsoin häpeämättä voivani hyväkseni käyttää sitä.\nSitten läksimme ajamaan Chaillot'ta kohti, jonne minä saavuin vähemmän\nlevottomana kuin mitä olin ollut lähtiessäni.\n\nKun ritari des Grieux oli kertonut tätä yhtämittaa yli tunnin,\npyysin häntä vähän levähtämään ja ottamaan osaa illalliseemme.\nHuomaavaisuutemme todisti hänelle, että mielihyvällä olimme häntä\nkuunnelleet. Hän vakuutti, että hänen tarinansa jatko oli tarjoava\nmeille vielä suurempaa mielenkiintoa. Ja illallisen jälkeen hän jatkoi\nseuraavaan tapaan.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nMinun läsnäoloni ja herra de T:n kohteliaisuus haihdutti Manonin surun\nviimeisenkin jäännöksen.\n\n-- Unhoittakaamme kestämämme kauhut, rakas sydänkäpyseni -- sanoin\nhänelle palatessani -- ja alkakaamme elää onnellisemmin kuin koskaan\nennen. Rakkaus on lopultakin hyvä isäntä. Kohtalo ei voi tuottaa meille\nyhtä paljon mielipahaa kuin se tuottaa meille iloa.\n\nIllallisemme oli todellinen riemukohtaus.\n\nMinä olin ylpeämpi ja tyytyväisempi omistaessani Manonin ja sata\npistolia kuin Parisin rikkain verotulojen vuokraaja kasaamineen\nkultaläjineen. Sopii laskea omaisuutensa niiden keinojen mukaan,\njoiden avulla kykenee tyydyttämään pyyteensä; minulla ei ollut\nainoatakaan pyydettä tyydyttämättä. Eikä edes tulevaisuus minua\nhuolestuttanut. Olin melkein varma siitä, että isäni ei kieltäytyisi\nmyöntämästä minulle riittävää ylläpitoa Parisissa, minä kun olin\nkahdennellakymmenellä ja siis pian olin saava osani äitini perinnöstä.\nEn ollenkaan salannut Manonilta, että koko omaisuuteni perusraha nousi\nainoastaan sataan pistoliin. Riittihän se odottaessamme parempia\naikoja, jotka eivät nähdäkseni voineet olla tulematta, tapahtuipa se\nsitten perintöni tai pelionnen kautta.\n\nEnsi viikkojen aikana en siis ajatellut muuta kuin nauttimista\nasemastani, ja kun kunniantunto ja osaksi vielä jatkuva poliisin pelko\npäivä päivältä saattoi minut siirtämään tuttavuuden jälleen solmimisen\nTransylvania-hotellin pelurien kanssa, rajoituin pelaamaan vähemmän\npahamaineisissa seuroissa, missä onnellinen sattuma säästi minulta\nnöyryytyksen turvautua petkutukseen. Minulla oli tapana viettää osa\niltapäivästä kaupungissa ja palata illalliseksi Chaillot'hon, hyvin\nusein herra de T:n seurassa, jonka ystävyys meitä kohtaan kasvoi päivä\npäivältä. Manon puolestaan keksi keinoja karkoittaakseen ikävän. Hän\ntutustui eräisiin nuoriin naisiin, jotka kevät oli houkutellut maalle.\nKävelyt ja heidän sukupuolensa pienet askareet olivat vuoroin heidän\najanvietteenään. Muuan määrättyjen sääntöjen rajoissa liikkuva peli\ntuotti varoja ajoneuvojen maksamiseen. He läksivät ajelulle Boulognen\nmetsään, ja iltaisin palatessani kotia tapasin Manonin entistään\nkauniimpana, tyytyväisempänä ja intohimoisempana.\n\nSiitä huolimatta ilmestyi pilviä, jotka näyttivät uhkaavan onneani.\nMutta ne haihtuivat täydellisesti, ja Manonin vallaton mieliala saattoi\nkaikki päättymään niin hullunkurisesti, että minulle vieläkin tuottaa\nmielihyvää tämä muisto, joka palauttaa mieleeni hänen hellyytensä ja\nhienon älykkäisyytensä.\n\nMinulla oli yksi ainoa palvelija, ja tämä vei minut eräänä päivänä\nsyrjään ja virkkoi minulle, ollen kovin hämillään, että hänellä oli\ntärkeä salaisuus minulle uskottavana. Kehoitin häntä puhumaan vapaasti.\nHieman verukehdittuaan hän viittasi siihen, että muuan vieras herra oli\nsuuresti ihastunut neiti Manoniin. Vereni levoton kohina alkoi tuntua\njoka suonessani.\n\n-- Vastaako Manon hänen tunteisiinsa? -- keskeytin minä hänen puheensa\nkiivaammin kuin mitä varovaisuus olisi sallinut, jos mielin saada\nasiasta tietoja.\n\nKiihoittuneisuuteni pelästytti häntä. Hän vastasi levottoman näköisenä,\nettei hänen tarkkanäköisyytensä ollut tunkenut niin pitkälle. Mutta\nhän oli monena päivänä pannut merkille, että tuo muukalainen ahkerasti\nkävi Boulognen metsässä ja astui alas vaunuistaan, yksin lähtien\nkävelemään syrjäisiin puistokujiin, missä näytti hakevan tilaisuutta\nnähdä tai tavata neiti Manonia. Minun palvelijani mieleen oli sentähden\njuolahtanut yhtyä puheisiin tuon herrasmiehen palvelijan kanssa,\nsaadakseen tietää hänen nimensä. He mainitsivat häntä italialaiseksi\nprinssiksi ja arvelivat itse, että hänellä oli joku lemmenseikkailu.\nEnempiä tietoja hän ei ollut voinut saada, -- näin hän vavisten\njatkoi -- kun tuo prinssi juuri samassa oli tullut esiin metsästä,\noli lähestynyt häntä tuttavallisesti ja kysynyt hänen nimeään.\nSenjälkeen oli prinssi, aivan kuin olisi arvannut hänen olevan meidän\npalveluksessamme, onnitellut häntä sen johdosta, että hän palveli\nmaailman kaikkein suloisinta olentoa.\n\nMinä odotin levottomana tämän kertomuksen jatkoa. Hän päätti sen\npelokkain anteeksipyynnöin, joiden minä katsoin johtuvan yksinomaan\nvaromattomasta levottomuuden kuohahduksestani. Turhaan kehoitin häntä\njatkamaan peittelemättä. Hän vakuutti, ettei tietänyt sen enempää\nja lisäsi, että kun tuo hänen kertomansa oli tapahtunut edellisenä\npäivänä, hän ei ollut sen jälkeen nähnyt prinssin palvelijoita.\nRauhoitin häntä sekä kehumalla häntä että lupaamalla hänelle melkoisen\nrahallisen palkinnon, ja ilmaisematta vähintäkään epäluuloa Manoniin\nnähden, kehoitin häntä, tällä kertaa levollisemmalla äänenpainolla,\nvalvomaan ulkomaalaisen kaikkia toimenpiteitä.\n\nOikeastaan hänen pelästyksensä oli minussa herättänyt kauheita\nepäilyksiä. Olihan tämä mielenliikutus voinut saattaa hänet\nsalaamaan osan totuudesta. Hieman mietittyäni toinnuin kuitenkin\nlevottomuudestani siihen määrin, että kaduin osoittaneeni tällaista\narkamielisyyttä. Enhän saattanut lukea Manonin viaksi sitä, että\nhänestä pidettiin.\n\nOlihan hyvin todennäköistä, että Manon oli tietämätön valloituksestaan,\nja millainen elämä odottikaan minua, jos olin herkkä avaamaan sydämeni\nmustasukkaisuudelle. Palasin seuraavana päivänä Parisiin ilman muuta\ntarkoitusta kuin jouduttaa omaisuuteni kartuttamista pelaamalla\nkorkeampaa peliä, jotta minulla olisi ollut mahdollisuus lähteä\nChaillot'sta ensi levottomuuden aiheen ilmaannuttua.\n\nSinä iltana en kokenut mitään, mikä olisi häirinnyt rauhaani. Tuo\nmuukalainen oli taas näyttäytynyt Boulognen metsässä ja pitäen\nedellisen päivän kohtauksen nojalla oikeutenaan lähestyä uskottuani,\nhän oli puhunut hänelle rakkaudestaan, mutta sellaisten sanojen\nmuodossa, jotka eivät edellyttäneet mitään salaista yhteyttä\nManonin kanssa. Tuo herra oli kysellyt palvelijaltani koko\njoukon yksityisseikkoja. Lopulta hän oli yrittänyt voittaa hänet\ntarkoituksiinsa melkoisilla lupauksilla ja oli vetäen esiin kirjeen,\ntarjonnut, vaikkakin turhaan, hänelle muutamia kultarahoja, jos hän\nolisi antanut sen emännälleen.\n\nPari päivää kului sen enempää sattumatta. Kolmas päivä oli\nmyrskyisämpi. Kun jotenkin myöhään palasin kaupungista, sain kuulla,\nettä Manon kävelyllään hetkeksi oli poistunut toveriensa luota ja\nettä muukalainen, joka läheltä oli seurannut häntä, Manonin annettua\nmerkin oli lähestynyt häntä, minkä jälkeen Manon oli ojentanut tuolle\nmiehelle kirjeen, jonka tämä ihastuneena oli vastaanottanut. Prinssi\nei ollut ehtinyt ilmaista tätä ihastustaan muuten kuin rakastuneesti\nsuutelemalla noita rivejä, sillä Manon oli heti kadonnut. Mutta\nloppuosan päivästä hän oli ollut tavattoman hilpeällä tuulella ja tätä\nhyvää tuulta oli jatkunut hänen vielä palattuaan kotia. Varmaankin minä\nvapisin joka sanan kuullessani.\n\n-- Oletko aivan varma siitä - kysyin palvelijalta -- etteivät silmäsi\nsinua pettäneet?\n\nHän vetosi taivaaseen sanojensa todenperäisyyden todistajana.\n\nEn tiedä mihin sydämeni tuskat olisivat minut vieneet, ellei Manon,\njoka oli kuullut minun astuvan sisälle, olisi tullut luokseni\nlevottoman näköisenä ja valittaen hitauttani. Hän ei odottanut\nvastaustani, vaan hyväili minua rajusti. Ja huomattuaan olevansa\nkahdenkesken minun kanssani, hän ankarasti moitti minua siitä, että\nolin ottanut tavaksi palata kotia niin myöhään. Kun minun vaitioloni\ntarjosi hänelle tilaisuuden jatkaa, hän huomautti, etten minä kolmeen\nviikkoon ollut viettänyt ainoatakaan päivää kokonaan hänen seurassaan,\nettei hän kestänyt niin pitkää erillään-oloa, että hän silloin tällöin\ntahtoi pitää minut luonansa koko päivän ja että hän seuraavana päivänä\ntahtoi pitää minut kotona aamusta iltaan.\n\n-- Minä jään kotia, siitä sinä voit olla aivan varma -- minä vastasin\njotenkin kiivaasti.\n\nHän ei näyttänyt juuri kiinnittävän huomiota huonoon tuuleeni ja\nilonpuuskauksessaan, joka minusta tuntui omituisen silmäänpistävältä,\nhän ylen vilkkain ja huvittavin värein kuvasi minulle, millä tavoin oli\nviettänyt sen päivän.\n\n-- Kummallinen nainen! -- ajattelin itsekseni. Mitähän minulla liekään\nodotettavissa tämän valmistelun jälkeen!\n\nMieleeni muistui meidän ensimäinen ero-seikkailumme. Kuitenkin luulin\nhänen ilonsa ja hyväilynsä takaa näkeväni pilkoittavan esiin jotain,\nmikä sai minut uskomaan, että ne olivat vilpittömiä.\n\nMinun ei ollut vaikea illallisen aikana selittää alakuloisuuttani,\njosta en voinut vapautua, johtuvaksi pelihäviöstä, jonka valitin\nminua kohdanneen. Olin pitänyt erittäin edullisena, että ehdoitus\njäämisestäni Chaillot'hon koko seuraavaksi päiväksi oli hänen itsensä\ntekemä. Sillä tavoin voitin aikaa asian punnitsemista varten. Minun\nläsnäoloni poisti kaiken pelon seuraavaan päivään nähden. Ja jos en\nhuomaisi mitään, mikä olisi pakoittanut minua ilmaisemaan sitä, minkä\nolin saanut kuulla, päätin jo seuraavana päivänä muuttaa taloutemme\nkaupunkiin ja sellaiseen kaupunginosaan, missä minun ei tarvinnut\nolla tekemisissä prinssien kanssa. Tämä järjestely saattoi yöni\nrauhallisemmaksi, mutta se ei vapauttanut minua uuden uskottomuuden\ntuskallisesta pelosta. Herätessäni Manon selitti minulle, ettei\nhän ollut ajatellut, että minä silti esiintyisin huolimattomassa\nulkoasussa, vaikka vietinkin päiväni meidän huoneustossamme, vaan että\nhän päälle päätteeksi itse tahtoi järjestää tukkani. Tämä oli minulla\nsangen kaunis, ja Manon oli usein huvitellut itseään sukimalla sitä.\nMutta nyt hän pani siihen enemmän huolta, kuin mitä koskaan ennen\nolin nähnyt hänen tekevän. Tehdäkseni hänelle mieliksi oli minun\nistuutuminen hänen peilipöytänsä ääreen ja mukautuminen kaikkiin niihin\npikku sirosteluihin, jotka hän keksi pukeakseen minua hyvin. Keskellä\ntätä touhuaan hän usein pani minut kääntämään kasvoni häneen päin ja\nhän katseli minua halukkaan uteliaana, nojaten molemmat kätensä minun\nhartioihini. Sitten hän ilmaisi tyytyväisyyttään parilla suudelmalla ja\nantoi minun palata entiseen asentooni, voidakseen jatkaa työtään.\n\nTätä peliä kesti päivälliseen asti. Hänen mieltymyksensä siihen oli\nminusta tuntunut niin luonnolliselta ja hänen hilpeytensä kuulosti\nniin vähän teeskentelyltä, että minä, joka en voinut yhdistää näitä\nuskollisuuden merkkejä synkkiin pettämistuumiin, moneen kertaan tunsin\nhalua avata sydämeni ja vapautua taakasta, joka alkoi minua rasittaa.\nMutta odotin joka hetki, että hän itse oli ottava asian puheeksi ja\nnautin jo edeltäpäin siitä suloisesta riemusta, minkä voittoni oli\nminulle tuottava.\n\nMenimme hänen pukuhuoneeseensa. Hän alkoi uudelleen järjestää tukkaani,\nja alttiisti minä mukauduin jokaiseen hänen oikkuunsa. Silloin tultiin\nilmoittamaan, että prinssi... pyysi päästä hänen puheilleen. Tämä nimi\nkiihoitti minut raivoihin.\n\n-- Mitä kuulenkaan! -- huudahdin minä työntäen hänet luotani. Kuka?\nMikä prinssi?\n\nHän ei vastannut mitään kysymykseeni,\n\n-- Pyytäkää häntä käymään sisään -- hän sanoi kuivasti palvelijalle.\n\nSitten hän kääntyi minun puoleeni:\n\n-- Rakkaani, sinä, jota jumaloin -- näin hän virkkoi hurmaavalla\näänellä, pyydän sinua malttamaan mielesi hetkeksi, yhdeksi ainoaksi\nhetkeksi. Palkaksi siitä tulen rakastamaan sinua tuhat kertaa enemmän;\nja tulen olemaan siitä sinulle kiitollinen koko elinikäni.\n\nNärkästys ja hämmästys sitoivat kieleni. Manon toisti hellittämättä\npyyntöään, ja minä hain sanoja evätäkseni sen halveksivasti. Mutta kun\nhän kuuli etuhuoneen ovea avattavan, hän tarttui toisella kädellään\nhiuksiini, jotka valuivat hartioilleni; ja toiseen käteensä hän otti\npeilin. Hän ponnisti kaikki voimansa laahatakseen minut tässä tilassa\novelle. Ja hänen avattuaan tämän polvellaan, tarjoutui vieraalle,\njoka melusta oli pysähtynyt keskelle huonetta, näky, joka epäilemättä\nhäntä hämmästytti. Näin edessäni erittäin hienosti puetun miehen, joka\nkuitenkin oli jotenkin epämiellyttävän näköinen.\n\nHuolimatta hämmästyksestään hän ei unhoittanut kumartaa syvään. Manon\nei jättänyt hänelle aikaa avatakseen suutansa. Hän ojensi vieraalle\npeilinsä ja virkkoi:\n\n-- Katsokaa, herraseni -- näin hän sanoi -- katselkaa tarkoin\nkasvojanne ja myöntäkää minun olevan oikeassa. Te odotatte minulta\nrakkautta. Tässä näette miehen, jota minä rakastan ja jota olen\nvannonut rakastavani koko elinikäni. Verratkaa itse. Jos luulette\nvoivanne riistää häneltä minun sydämeni, niin ilmaiskaa minulle,\nminkä nojalla, sillä minä vakuutan teille, etteivät teidän nöyrän\npalvelijattarenne silmissä mitkään Italian prinssit vedä vertoja\nyhdelle niistä hiuksista, joita pidän kädessäni.\n\nTämän hullunkurisen puheen aikana, jonka Manon oli edeltäpäin tuuminut,\nminä turhaan ponnistelin vapautuakseni, ja säälien ylhäissäätyistä\nmiestä, olin halukas kohteliaisuudella hyvittämään tämän lievän\nsolvauksen. Mutta prinssi tointui helposti, ja hänen vastauksensa, jota\nminä pidin hieman kömpelönä, vei minulta halun siihen.\n\n-- Neitiseni -- hän sanoi väkinäisesti hymyillen -- silmäni ovat\ntodella auenneet, ja huomaan nyt, että te olette paljon vähemmin\nvasta-alkaja, kuin mitä olin kuvitellut.\n\nHän poistui heti luomatta Manoniin ainoatakaan katsetta, lisäten\npuoliäänen, etteivät Ranskan naiset olleet sen parempia kuin\nItaliankaan. Tässä tilaisuudessa ei mikään houkutellut minua\nherättämään hänessä parempia ajatuksia kauniista sukupuolesta.\n\nManon hellitti tukkani, heittäytyi nojatuoliin ja nauroi, niin että\nhuone kaikui. En kiellä, että sydämeni pohjaa myöten olin liikutettu\nuhrauksesta, jota en voinut katsoa johtuvaksi muusta kuin rakkaudesta.\nKuitenkin pila tuntui minusta käyneen yli kohtuuden rajojen. Soimasin\nhäntä siitä. Manon kertoi silloin, että kilpailijani juostuaan hänen\nperässään useina päivinä Boulognen metsässä ja ilmaistuaan tunteitaan\nilmeillään, lopulta oli tehnyt hänelle avoimen rakkaudentunnustuksen,\nmainiten nimensä ja kaikki arvonimensä -- ja tämän kaiken\nkirjeen muodossa, jonka oli toimittanut perille Manonin ja hänen\nystävättäriensä ajurin välityksellä. Siinä hän lupasi hänelle loistavan\naseman ja iäistä ihailua toisella puolen Alppeja. Manon oli päättänyt\nChaillot'hon palattuaan kertoa minulle tämän seikkailunsa, mutta sitten\nhänen päähänsä oli pälkähtänyt, että meillä siitä voisi olla huvitusta,\njoten hän ei malttanut olla toimeenpanematta ilveilyään. Tämän vuoksi\nhän imartelevassa vastauksessaan oli antanut italialaiselle prinssille\nluvan käydä häntä katsomassa ja oli lisätäkseen huviaan sekoittanut\nminut juoneensa, herättämättä minussa pienintäkään epäilyä siitä. Minä\nen maininnut sanaakaan siitä, minkä toista tietä olin saanut kuulla, ja\nvoittoisan rakkauden huumaus saattoi minut hyväksymään kaiken.\n\nKoko elämäni ajan olen pannut merkille, että Kaitselmus aina on\nvalinnut sen hetken, jolloin onneni on tuntunut varmimmalta,\nkurittaakseen minua kaikkein ankarimmalla rangaistuksellaan. Pidin\nitseäni niin onnellisena omistaessani herra de T:n ystävyyden ja\nManonin hellyyden, ettei kukaan olisi saanut minua uskomaan, että minun\noli pelkääminen uutta onnettomuutta. Kuitenkin kohtalo valmisti minulle\nsitä surkeaa onnettomuutta, mikä on syössyt minut siihen tilaan,\njossa näitte minut Passyssa, ja askel askeleelta niin säälittävään\nkurjuuteen, että te vaivoin voitte uskoa minun todenperäistä\nkertomustani.\n\nKerran, kun herra de T. oli meillä illallisella, kuulimme vaunujen\njymyn, jotka pysähtyivät majatalon portille. Uteliaina kysyimme, kuka\nsaattoi saapua näin myöhäisenä hetkenä. Meille kerrottiin, että se\noli nuori G.M., nimittäin sen pahimman vihamiehemme poika, joka oli\nsulkenut minut Saint-Lazareen ja Manonin sairaalavankilaan. Hänen\nnimensä nosti veren kasvoihini.\n\n-- Taivas lähettää hänet luokseni -- sanoin herra de T:lle, -- jotta\nsaisin kostaa hänelle hänen isänsä raukkamaisen teon. Hän ei tule\npääsemään minua pakoon, ennenkuin olemme mitelleet miekkojamme.\n\nHerra de T., joka tunsi hänet, jopa oli hänen lähimpiä ystäviään,\nkoetti minussa herättää toisia ajatuksia hänestä. Hän vakuutti\nminulle, että hän oli hyvin rakastettava nuori mies ja niin vähän\nkykeni olemaan osallisena isänsä tekoihin, että minun tarvitsi olla\nhänen seurassaan vain hetken kunnioittaakseni häntä ja toivoakseni\nkunnioitusta hänen puoleltaan. Vielä mainittuaan joukon seikkoja tuon\nnuoren miehen eduksi, herra de T. pyysi minua suostumaan siihen, että\nhän menisi pyytämään vierasta istuutumaan meidän luoksemme pöydän\nääreen ja tyytymään ateriamme tähteisiin. Hän torjui huomautukseni,\nmiten vaarallista oli ilmaista vihamieheni pojalle Manonin olinpaikka,\nvakuuttamalla kunniansa kautta, että tuosta nuoresta miehestä oli\ntuleva meidän innokkain puolustajamme, niin pian kuin hän oli oppinut\ntuntemaan meidät. Tällaisten vakuutusten jälkeen minä en tehnyt mitään\nesteitä.\n\nHerra de T. toi vieraan sisälle vasta hetken kuluttua, ilmoitettuaan\nhänelle keitä me olimme. Kun hän astui sisään, saattoi hänen\nulkonäkönsä meidät mieltymään häneen. Hän syleili minua, ja me\nistuuduimme. Hän ihaili Manonia, minua ja kaikkea, mikä kuului meille,\nja hän söi ruokahalulla, joka tuotti kunniaa illallisellemme.\n\nKun ruoat oli korjattu pöydästä, muuttui keskustelu vakavammaksi. Hän\nloi katseensa alas, puhuessaan isänsä meitä kohtaan toimeenpanemasta\nväkivaltaisuudesta. Hän pyysi sitä mitä nöyrimmin anteeksi.\n\n-- En pitkitä tätä anteeksipyyntöäni -- näin hän virkkoi -- jotta en\nherättäisi muistoa tapahtumasta, joka minua hävettää.\n\nJo alusta tämä anteeksipyyntö oli vilpitön, ja tämä vilpittömyys eneni\nkuta pitemmälle aikaa kului, sillä tätä keskustelua ei ollut jatkunut\npuolta tuntia, ennenkuin minä huomasin, minkä vaikutuksen Manonin sulo\nteki häneen. Hänen katseensa ja käytöksensä ilmaisivat vähitellen yhä\nsuurempaa hellyyttä. Siitä huolimatta hän ei puheissaan paljastanut\ntunteitaan. Mutta vaikka en ollutkaan mustasukkainen, minulla oli\nliiaksi kokemusta rakkaudesta, jotta en olisi älynnyt, mikä johtui\nsiitä lähteestä.\n\nHän viipyi seurassamme osan yötä ja ilmaisi lähtiessään mielihyvänsä\nsiitä, että oli tutustunut meihin ja pyysi lupaa silloin tällöin saada\npalata tarjoamaan meille palvelustaan. Aamulla hän läksi herra de T:n\nseurassa, joka nousi hänen ajoneuvoihinsa.\n\nMinä en, kuten jo huomautin, ollut mustasukkainen. Luotin entistä\nenemmän Manonin valoihin. Olin niin täydellisesti tämän viehättävän\nolennon vallassa, ettei minussa ollut sijaa millekään muulle tunteelle\nkuin kunnioitukselle ja rakkaudelle. Kaukana siitä, että olisin lukenut\nManonille viaksi sitä seikkaa, että hän oli miellyttänyt nuorta herra\nG.M:iä, iloitsin hänen suloutensa vaikutuksesta ja olin ylpeä siitä,\nettä minua rakasti nainen, jota kaikki pitivät miellyttävänä. En edes\nkatsonut tarpeelliseksi ilmaista hänelle epäilyksiäni.\n\nMuutaman päivän ajan oli meillä hommaa hänen puvustonsa kuntoonpanossa\nja samalla tuumimme, rohkenimmeko mennä teatteriin, jossa meidät\ntunnettaisiin. Herra de T. tuli viikon lopulla meitä katsomaan, ja\nme kysyimme hänen mielipidettään asiassa. Hän oivalsi, että hänen\noli pakko vastata myönteisesti, tehdäkseen mieliksi Manonille, ja me\npäätimme lähteä sinne jo samana iltana hänen kanssansa.\n\nTämä päätös ei kuitenkaan ollut toteutettavissa, sillä hän vei minut\nheti syrjään ja virkkoi:\n\n-- Minä olen viime käyntini jälkeen ollut mitä pahimmassa pulassa,\nja tuloni tänään on seuraus siitä. Herra G.M. rakastaa teidän\nlemmittyänne, hän on uskonut tämän salaisuuden minulle. Olen hänen\nläheinen ystävänsä ja altis häntä kaikessa auttamaan; mutta olen yhtä\npaljon teidänkin ystävänne. Minun mielestäni hänen pyyteensä ovat\nväärät, enkä minä niitä ole hyväksynyt. Olisin säilyttänyt hänen\nsalaisuutensa, jos hän olisi aikonut käyttää ainoastaan tavallisia\nvalloituskeinoja. Mutta hän tuntee tyystin Manonin mielenlaadun. Hän\non jollakin tavalla saanut tietää, että Manon rakastaa ylellisyyttä\nja huveja, ja kun hänellä jo on melkoinen omaisuus, hän on maininnut\naikovansa houkutella Manonia ensin hyvin kallisarvoisella lahjalla\nja tarjoamalla hänelle kymmenen tuhannen frangin suuruisen eläkkeen.\nJos edut molemmin puolin olisivat olleet samat, olisi minun täytynyt\nmelkoista enemmän pakoittaa itseäni pettääkseni häntä. Mutta\noikeudentunto on yhtynyt ystävyyteen teidän eduksenne, sitäkin enemmän,\nkun saatoin hänet täällä tuttavuuteenne, antaen siten aavistamatta\ntilaisuutta hänen intohimonsa syntymiseen, minkä vuoksi olen\nvelvollinen torjumaan sen pahan, jonka olen aiheuttanut.\n\nKiitin herra de T:tä näin tärkeästä palveluksesta, ja tunnustin\nhänelle, täydesti vastaten hänen luottamukseensa, että Manonin luonne\noli sellainen, joksi herra G.M. sitä kuvitteli, nimittäin, ettei hän\nvoinut sietää kuulla puhuttavan köyhyydestä.\n\n-- Niin kauan kuitenkin -- sanoin hänelle, -- kun on kysymys\nenemmyydestä tai vähemmyydestä, en luulisi hänen hennovan hylätä minua\ntoisen tähden. Minä kykenen asettamaan asiat sille tolalle, ettei\nhäneltä puutu mitään, ja toivon, että varani tulevat kasvamaan päivä\npäivältä. Pelkään ainoastaan yhtä: että herra G.M. tulee käyttämään\nsitä seikkaa, että tuntee olinpaikkamme, tehdäkseen meille jonkun\nikävän kepposen.\n\nHerra de T. vakuutti, ettei minulla siltä taholta ollut mitään\npelättävissä. Tuo mies tosin saattoi antautua mielettömään\nlemmenseikkailuun, mutta ei kyennyt tekemään halpamaista tekoa. Jos\nhän kuitenkin olisi kyllin katala sellaista tehdäkseen, niin hän, joka\npuhui, oli oleva ensimäinen rankaisemaan häntä siitä, siten korjaten\naiheuttamansa onnettomuuden.\n\n-- Olen teille kiitollinen tästä aivoituksestanne -- virkoin minä --\nmutta onnettomuus olisi silloin tapahtunut ja parannuskeino sangen\nepävarma. Paras keino on siis ehkäistä tuo onnettomuus lähtemällä\nChaillot'sta ja valitsemalla toinen olinpaikka.\n\n-- Se on kyllä totta -- arveli herra de T., -- mutta tuskin voisitte\nsen tehdä tarpeeksi nopeasti, sillä herra G.M. saapunee tänne kello\nkahdentoista aikaan. Hän mainitsi sen minulle eilen, ja tämän vuoksi\nolen tullut näin varhain saattaakseni tietoonne hänen aikeensa. Hän voi\nsaapua minä hetkenä tahansa.\n\nTieto tästä niin lähellä uhkaavasta vaarasta pani minut ottamaan asian\nvakavammalta kannalta. Kun minusta näytti mahdottomalta välttää herra\nG.M:n tuloa ja samoin estää häntä purkamasta tunteitaan Manonille,\npäätin itse ilmaista tälle tämän uuden kilpailijani tuumat. Kuvittelin,\nettä Manon, huomatessaan, että minä jo tiesin tuon miehen aikomat\ntarjoukset ja kuullessaan minun niistä puhuvan, tulisi olemaan\ntarpeeksi luja hylätäksensä ne. Ilmaisin ajatukseni herra de T:lle,\njoka vastasi, että asia oli ylen arkaluontoinen.\n\n-- Sen myönnän -- vastasin minä -- mutta kaiken sen, joka takaa\nmiehelle varmuuden hänen lemmittyynsä nähden, sen takaa minulle\nrakastettuni hellä kiintymys. Ainoastaan tarjousten suuruus olisi\nomansa häntä häikäisemään, ja olenhan sanonut teille, että hän on\nkokonaan vapaa voitonhimosta. Hän rakastaa mukavuuttaan, mutta hän\nrakastaa minuakin. Ja raha-asioideni ollessa nykyisellä kannallaan en\nsaata uskoa, että hän syrjäyttäisi minut sen miehen pojan tähden, joka\non sulkenut hänet sairaala-vankilaan.\n\nSanalla sanoen, pidin kiinni aikeestani, ja vetäydyttyäni syrjään\nkahdenkesken Manonin kanssa, ilmaisin hänelle peittelemättä kaiken,\nminkä olin saanut tietää.\n\nHän kiitti minua siitä hyvästä ajatuksesta, joka minulla oli hänestä,\nja lupasi vastaanottaa herra G.M:n tarjouksen tavalla, joka oli\nriistävä häneltä halun uudistaa sitä.\n\n-- Ei -- keskeytin minä -- häntä ei pidä kiihoittaa\nepäkohteliaisuudella: hän voi vahingoittaa meitä. Mutta sinä tiedät\nvarsin hyvin, pikku veitikka, millä tavoin voit päästä vastenmielisestä\ntai epämukavasta rakastajasta.\n\nHieman mietittyään Manon virkkoi:\n\n-- Mieleeni juolahtaa erinomainen tuuma, ja minä oikein ylpeilen tästä\nkeksinnöstäni. G.M. on meidän pahimman vihamiehemme poika. Meidän tulee\nkostaa isälle hänen rahakukkaronsa, eikä hänen poikansa kautta. Aion\nkuunnella häntä, vastaanottaa hänen lahjansa ja sitten vetää häntä\nnenästä.\n\n-- Tuumasi on ovela -- sanoin minä -- mutta et ota huomioon,\nlapsi-parka, että tuo sama tie johti sinut sairaala-vankilaan.\n\nTurhaan puhuin hänelle tähän yritykseen liittyvästä vaarasta. Hän\narveli, että täytyi vaan hyvin pitää varansa, ja hän kumosi kaikki\nvastaväitteeni. Mainitkaa minulle rakastaja, joka ei sokeasti alistuisi\nlemmittynsä kaikkiin oikkuihin, ja minä tunnustan menetelleeni väärin\nniin helposti myöntyessäni.\n\nPäätimme siis petkuttaa herra G.M:iä, mutta omituinen kohtalon käänne\naiheutti, että minä päinvastoin jouduin hänen petkutuksensa uhriksi.\n\nKello 11:n paikkeilla näimme hänen ajoneuvojensa saapuvan. Hän\npyysi valituin kohteliaisuuksin anteeksi rohkeuttaan tulla meille\npäivällisille. Hän ei ihmetellyt herra de T:n meillä-oloa, tämä\nkun edellisenä päivänä oli niinikään luvannut tulla ja oli sanonut\njoidenkuiden toimiensa estäneen häntä tulemasta samoissa ajoneuvoissa.\nJoskohta ei yksikään meistä ollut vapaa vilpistä, istuuduimme pöydän\nääreen ulkonaisesti osoittaen luottamusta ja ystävyyttä. Herra G.M.\nsai helposti tilaisuuden ilmaista tunteensa Manonille, enkä minä liene\ntuntunut hänestä häiritsevältä, sillä poistuin tahallisesti muutamaksi\nhetkeksi.\n\nPalatessani huomasin, ettei tuota miestä suinkaan taipumattomalla\nkovuudella ollut saatettu epätoivoon. Hän oli mitä parhaalla tuulella.\nMinä teeskentelin samaa. Hän nauroi sielussaan minun typeryyttäni, ja\nminä samoin hänen typeryyttään. Koko iltapäivän näyttelimme toinen\ntoisemme edessä ylen hupaisasti. Ennen hänen lähtöään myönsin hänelle\nvielä yksityisen keskustelun Manonin kanssa, niin että hänellä oli\nsyytä olla yhtä tyytyväinen kohteliaisuuteeni kuin hyvään kestitykseen.\n\nHeti kun hän herra de T:n kanssa oli noussut vaunuihinsa, Manon riensi\navosylin luokseni ja suuteli minua purskahtaen nauruun. Sanaakaan\nmuuttamatta hän toisti minulle tuon herrasmiehen puheet ja tarjoukset.\nNiiden sisällys oli seuraava: tuo mies jumaloi Manonia ja tahtoi jakaa\nhänen kanssaan neljänkymmenen tuhannen frangin korot, jotka jo olivat\nhänen käytettävissään, lukuunottamatta niitä rahoja, joita hän odotti\nisänsä kuoltua. Manon oli tuleva hänen sydämensä ja omaisuutensa\nvaltijattareksi ja näiden lahjojen takuuksi hän oli valmis antamaan\nhänelle vaunut, kalustetun huoneuston, kamarineitsyen, kolme palvelijaa\nja kyökkimestarin.\n\n-- Siinä poika, joka on isäänsä paljoa anteliaampi -- sanoin minä\nManonille. Puhukaamme vakavasti -- näin lisäsin -- eikö tämä tarjous\nhoukuttele sinua?\n\n-- Minuako? -- hän huudahti muutellen mielijohteensa mukaisesti paria\nRacinen säettä:\n\n    Mun kykenevän luulet moiseen vilppiin,\n    ma voisin kasvojansa vihattuja sietää,\n    mi vankilani häpeätä aina tietää!\n\n-- Et suinkaan -- virkoin minä, jatkaen ivamukailusta:\n\n    Tuo muisto, joka yhä katkeruutta kantaa,\n    ei voine sulle lemmen suloutta antaa.\n\n-- Mutta kalustettu huoneusto, vaunut ja kolme palvelijaa olivat hyvin\nvoimakkaita houkutuskeinoja, ja rakkaudella on harvoja yhtä tehoisia.\n\nManon vakuutti, että hänen sydämensä oli ainaisesti minun, ja etteivät\nsiihen koskaan painuisi toisen miehen piirteet niinkuin minun.\n\n-- Hänen minulle antamansa lupaukset -- jatkoi Manon -- ovat enemmän\nomiaan kiihoittamaan kostonhalua kuin nostamaan lemmentunteita.\n\nKysyin, aikoiko hän vastaanottaa huoneuston ja vaunut. Hän vastasi\ntahtovansa tuolta mieheltä ainoastaan rahoja.\n\nVaikeus oli siinä, miten saada toiset niistä, ilman toisia. Päätimme\nodottaa herra G.M:n tarjouksen täydellistä selvittelyä, jonka hän oli\nluvannut antaa kirjeen muodossa. Manon saikin todella tämän kirjeen\nseuraavana päivänä livreapukuiselta lakeijalta, joka hyvin taitavasti\nhankki itselleen tilaisuuden puhua hänen kanssaan ilman todistajia.\nManon käski hänen odottaa vastausta ja toi minulle heti tuon kirjeen,\njonka yhdessä avasimme.\n\nPaitsi tavanmukaisia hellyyden vakuutuksia se sisälsi kilpailijani\nlupausten yksityiskohtaisen luettelon. Tuo mies ei suinkaan\nkitsastellut rahoillaan. Hän sitoutui antamaan Manonille\nkymmenentuhatta frangia sinä hetkenä, kun tämä asettui asumaan tuohon\nhuoneustoon ja sittemmin niin täydentämään tässä rahamäärässä syntyneet\nvähennykset, että Manonilla aina olisi se edessään puhtaana rahana.\nMuuttopäivää hän ei ollut siirtänyt kauaksi. Hän ei pyytänyt enempää\nkuin kaksi päivää valmistuksiin, ja hän mainitsi kadun ja talon, jossa\nlupautui odottamaan Manonia toisen päivän iltapäivällä, jos tämä\nsaattoi salaa pujahtaa pois käsistäni. Tämä oli ainoa seikka, jonka\nsuhteen hän häneltä pyysi rauhoittavaa vastausta. Kaikesta muusta hän\nnäytti olevan varma. Mutta hän lisäsi keksivänsä keinon saattaakseen\nhänen pakonsa helpoksi, jos hän epäili esiintyvän vaikeuksia. G.M. oli\novelampi isäänsä. Hän tahtoi omistaa saaliinsa, ennenkuin pani rahat\npöytään.\n\nPunnitsimme, millä tavoin Manonin tuli menetellä. Minä yritin vielä\nkerran saada hänet luopumaan tästä yrityksestä, huomauttaen kaikkia\nsiihen yhtyviä vaaroja. Mutta ei mikään voinut saada hänen päätöstään\nhorjumaan.\n\nHän lähetti herra G.M:lle lyhyen vastauksen, vakuuttaen ettei hänelle\nolisi ollenkaan vaikeata saapua Parisiin määräpäivänä, ja että tuo\nherra saattoi varmasti odottaa häntä.\n\nSitten sovimme siten, että minä heti lähtisin vuokraamaan uuden asunnon\njossakin kylässä vastakkaisella puolella Parisia, ja ottaisin mukaan\npienet taloustavaramme. Seuraavana päivänä iltapäivällä Manonin oli\nsopimuksen mukaan määrä hyvissä ajoin lähteä Parisiin. Saatuaan herra\nG.M:n lahjat hänen tuli pyytämällä pyytää tuota herraa lähtemään\nkanssaan teatteriin ja ottaa mukaansa niin paljon noita rahoja, kuin\njaksoi kantaa, antaen loput palvelijalle, jonka aikoi ottaa seuraansa.\nTämä oli edelleen sama mies, joka oli auttanut häntä pakenemaan\nvankilasta ja joka oli meihin ylen määrin kiintynyt. Minun oli määrä\nvuokravaunuissa saapua Saint-André-des-Arts-kadun suulle ja seitsemän\naikaan jättää ajoneuvot siihen odottamaan ja jalan lähestyä pimeässä\nteatterin sisäänkäytävää. Manon lupasi keksiä jonkun verukkeen hetkeksi\npoistuakseen aitiostaan, käyttäen tätä hetkeä tullakseen alas kadulle\nminun luokseni. Muut toimenpiteet olivat helpot. Kädenkäänteessä\nsaavuttaisimme vaununi, me poistuisimme Parisista Saint-Antoinen\nesikaupungin kautta, mistä tie kulki uudelle asunnollemme.\n\nTämä tuuma, vaikka olikin uhkarohkea, tuntui meistä hyvin älykkäältä.\nMutta oikeastaan oli mielettömän varomatonta kuvitella, että me,\nvaikka se olisikin täydelleen onnistunut, koskaan olisimme voineet\nturvata itseämme seurauksilta. Siitä huolimatta panimme itsemme mitä\nuhkarohkeimmin vaaralle alttiiksi. Manon läksi matkaan Marcel'in\nseurassa; tämä oli palvelijamme nimi. Erosin Manonista alakuloisena ja\nsanoin, syleillen häntä:\n\n-- Manon, ethän vaan petä minua? Tuletko todella olemaan minulle\nuskollinen?\n\nHän valitti hellänä epäluuloani ja toisti minulle kaikki valansa.\n\nLaskelmiensa mukaan hänen piti saapua Parisiin kolmen aikaan. Minä\nläksin matkaan hänen poistuttuaan ja poikkesin kuluttamaan iltapäivän\nloppupuolta Saint-Michel-sillan päässä sijaitsevaan Ferén kahvilaan.\nSiellä viivyin pimeään asti. Poistuin sitten ja otin ajurin, jonka\nsopimuksen mukaan pysäytin Saint-André-des-Arts-kadun päähän. Sitten\nkuljin jalan teatterin pääovelle. Hämmästyin, kun en siellä nähnyt,\nMarcel'ia, jonka oli määrä minua odottaa. Maltoin mieleni tunnin\najan, seisoen keskellä lakeijoja ja valppaana tähystellen kaikkia\nohikulkijoita. Viimein, kun kello oli lyönyt seitsemän, enkä minä\nollut nähnyt mitään, mikä olisi ollut juonemme yhteydessä, ostin\nitselleni permantolipun, nähdäkseni, olivatko Manon ja herra G.M.\njossakin aitiossa. Mutta ei kumpikaan ollut saapuvilla. Palasin\nulko-ovelle, missä vielä odotin neljännestunnin, ollen suunniltani\nkärsimättömyydestä ja levottomuudesta. Kun en vieläkään nähnyt\nmitään, palasin ajurin luo, voimatta tehdä ainoatakaan päätöstä.\nHuomattuaan minut ajuri tuli muutaman askeleen minua vastaan ja sanoi\nminulle salaperäisen näköisenä, että eräs kaunis neiti jo tunnin\najan oli odottanut minua vaunuissa. Hän oli kysynyt minua mainiten\ntunnusmerkkejä, jotka ajuri oli huomannut oikeiksi, ja kuultuaan, että\nminun oli määrä palata, hän oli sanonut, että hänellä oli aikaa odottaa\nminua.\n\nAjattelin heti, että se oli Manon. Lähestyin, mutta näinkin sievät\nkasvot, jotka eivät olleet lemmittyni. Edessäni oli vieras nainen, joka\naluksi kysyi, eikö hänellä ollut kunnia puhutella herra ritari des\nGrieux'ta. Vastasin, että se oli nimeni.\n\n-- Minulla on jätettävänä teille kirje -- hän sanoi -- se selittää\nteille tuloni aiheen ja mikä asianhaara on tuottanut minulle ilon saada\ntietää nimenne.\n\nPyysin saada mennä lukemaan tätä kirjettä lähellä olevaan ravintolaan.\nHän seurasi mukana ja kehoitti minua ottamaan yksityisen huoneen.\n\n-- Kuka on lähettänyt tuon kirjeen? -- kysyin häneltä astuessani ylös\nportaita. Hän ei vastannut, vaan ojensi minulle kirjeen.\n\nTunsin Manonin käsialan. Hän kirjoitti minulle tähän tapaan: G.M.\noli vastaanottanut hänet vallan odottamattoman kohteliaasti ja\nloisteliaasti. Hän oli tuhlaillen jaellut lahjojaan ja oli uskotellut\nhänen tulevaa elämäänsä kuninkaalliseksi. Manon vakuutti minulle\nkuitenkin, ettei hän unhoittanut minua keskellä tätä uutta loistoansa.\nMutta kun herra G.M. ei ollut suostunut sinä iltana lähtemään hänen\nkanssaan teatteriin, hän oli siirtänyt toiseen iltaan huvin jälleen\nnähdä minut; ja hiukan lohduttaakseen minua siitä mielipahasta, jonka\noletti tämän tiedon aiheuttavan minulle, oli hän hommannut minulle\nyhden Parisin sievimmistä naisista, joka sai toimekseen tuoda perille\nkirjeen. Allekirjoituksena oli: uskollinen rakastajattaresi Manon\nLescaut.\n\nTämä kirje oli niin julma ja loukkaava minulle, että minä hetken\nhäälyttyäni vihan ja surun raatelemana aloin ponnistella voimiani\nainaiseksi unhoittaakseni kiittämättömän ja valapattoisen rakastettuni.\nLoin katseeni edessäni olevaan nuoreen naiseen. Hän oli erittäin\nkaunis, ja minä toivoin, että hänen kauneutensa olisi kyennyt\ntekemään minutkin vuorostani valapatoksi ja uskottomaksi! Mutta en\nlöytänyt hänessä noita hienoja ja intohimoisen ikävöiviä silmiä, en\ntuota jumalaista ryhtiä, noita lemmenjumalan sekoittamia ihovärin\nvivahduksia, sanalla sanoen tuota tyhjentymätöntä viehätyksen\nrunsautta, jota luonto oli tuhlaillut uskottomalle Manonille.\n\n-- Ei, ei -- sanoin tuolle naiselle, kääntäen pois katseeni hänestä --\ntuo kiittämätön, joka teidät lähetti, tiesi varsin hyvin, että kehoitti\nteitä turhaan tekoon. Palatkaa hänen luoksensa, ja viekää minulta\nne terveiset, että hän minun puolestani nauttikoon rikoksestaan, ja\ntehköön sen, jos voi, ilman tunnontuskia. Minä hylkään hänet ainaiseksi\nja luovun samalla kaikista naisista, jotka tosin eivät voi olla niin\nmiellyttäviä kuin hän, mutta jotka epäilemättä ovat yhtä halpamaisia ja\nepäluotettavia.\n\nOlin lähtemäisilläni, päättäen unhoittaa Manonin. Se kuolettava\nmustasukkaisuus, joka raateli sydäntäni, verhoutui synkkään ja kumeaan\nrauhallisuuteen ja minä luulin parantumiseni sitä pikaisemmaksi, kun\nen sielussani tuntenut mitään sellaista rajua mielenliikutusta, joka\nsamanlaisissa tilanteissa oli minua ahdistanut. Voi, olinhan vaan\nlemmen leikkikalu yhtä suuressa määrin kuin katsoin olevani G.M:n ja\nManonin pettämä.\n\nKun tyttö, joka oli tuonut minulle kirjeen, näki minun aikovan lähteä\nastumaan alas ravintolan portaita, hän kysyi, mitä hänen tuli minun\npuolestani sanoa herra G.M:lle ja sille naiselle, joka asui hänen\nluonaan. Kuullessani tämän kysymyksen, palasin sisälle. Ja minulle\ntapahtuneen muutoksen pakosta, joka oli käsittämätön niille, jotka\neivät koskaan ole tunteneet rajuja intohimoja, minä äkkiä siirryin\nluuloitellusta rauhastani mitä hirvittävimpään raivonpurkaukseen.\n\n-- Mene -- sanoin tytölle -- ja kerro petturi G.M:lle ja hänen\nvalapattoiselle rakastajattarelleen siitä epätoivosta, johon tuomasi\nkirottu kirje on minut syössyt. Mutta ilmoita heille samalla, etteivät\nhe kauan saa siitä iloita, sillä minä tulen omalla kädellä pistämään\nkuoliaaksi heidät molemmat.\n\nHeittäydyin tuolille; hattuni putosi sen toiselle ja keppini toiselle\npuolelle. Kaksi katkeraa kyynelvirtaa alkoi valua silmistäni. Raivoni\npuuskaus vaihtui syvään suruun. En voinut muuta kuin itkeä, sen ohella\nhuoaten ja vaikeroiden.\n\n-- Tule lähemmäksi, lapseni, tule lähemmäksi! -- huudahdin tytölle,\nkoska sinut on lähetetty minua lohduttamaan. Sano, tunnetko\nparannuskeinoja, joilla on voitettavissa raivo ja epätoivo, ja halu\nsurmata itsensä, sittenkuin on tappanut kaksi petturia, jotka eivät\nansaitse elää. Niin, tule lähemmäksi -- jatkoin minä, nähdessäni hänen\nastuvan minua kohti muutaman pelokkaan ja epävarman askelen.\n\n-- Tule pyyhkimään kyyneleeni, tule palauttamaan rauha sydämeeni, tule\nsanomaan minulle, että minua rakastat, jotta tottuisin olemaan toisen\nrakastamana kuin uskottoman lemmittyni. Sinä olet kaunis, ehkä minäkin\nvoin sinua rakastaa.\n\nTuo lapsi-parka, joka tuskin oli kuusitoistavuotias, ja jolla näytti\nolevan enemmän häveliäisyyttä kuin vertaisillaan, ihmetteli suuresti\ntällaista omituista kohtausta. Hän lähestyi kuitenkin ilahuttaakseen\nminua muutamilla hyväilyillä, mutta minä työnsin hänet heti pois\nluotani.\n\n-- Mitä minusta tahdot? -- sanoin hänelle. -- Oh, sinä olet nainen,\nsinä olet sukupuolta, jota inhoon ja jota en enää voi sietää. Kasvojesi\nviehättävä sulo uhkaa minulle jotain uutta petosta.\n\nHän niiasi minulle, rohkenematta sanoa sanaakaan, ja kääntyi mennäkseen\npois. Huusin häntä jäämään.\n\n-- Mutta kerro minulle ainakin -- virkoin, minkätähden, miten ja missä\ntarkoituksessa sinut on lähetetty tänne. Miten olet saanut tietää\nnimeni ja sen paikan, missä saatoit minut tavata?\n\nHän sanoi jo kauan tunteneensa herra G.M:n. Tämä oli lähettänyt\nnoutamaan häntä kello viisi, ja hän oli seurannut lakeijaa, joka oli\ntuonut sanan, suureen taloon, jossa oli tavannut tuon herran pelaamassa\npiketti-peliä kauniin naisen kanssa. Molemmat olivat pyytäneet häntä\ntuomaan minulle tuon kirjeen, kerrottuaan, että hän oli tapaava minut\nvaunuissa Saint-André-kadun päässä.\n\nKysyin häneltä, eivätkö he olleet sanoneet hänelle enempää. Hän vastasi\npunastuen, että he olivat herättäneet hänessä sen toivon, että minä\npitäisin hänet seuranani.\n\n-- Sinua on petetty -- sanoin hänelle -- tyttö-parka, sinua on petetty.\nSinä olet nainen, sinä tarvitset miestä, mutta tarvitset sellaista,\njoka on rikas ja onnellinen, ja täältä et voi sellaista löytää.\nPalaa, palaa herra G.M:n luo. Hänellä on kaikki, mitä vaaditaan siltä\nmieheltä, joka tahtoo olla kaunisten naisten rakastama. Hänellä on\nannettavana kalustettuja huoneustoja ja ajoneuvoja. Mitä minuun tulee,\njolla ei ole muuta annettavana kuin rakkauteni ja uskollisuuteni, niin\nnaiset ylenkatsovat varattomuuttani ja ivaavat yksinkertaisuuttani.\n\nLausuin lisäksi joukon asioita, milloin surullisia, milloin rajuja,\nmikäli minua kiihoittavat mielenliikutukset vuoroin vaimenivat ja\npääsivät voitolle. Mutta näitä heikensi lopulta niiden oma rajuus\nsen verran, että ne antoivat sijaa harkinnalle. Vertasin tätä viime\nonnettomuuttani samanlaisiin toisiin jo kokemiini, enkä katsonut olevan\nsyytä sen johdosta antautua suurempaan epätoivoon kuin edellisienkään\nvuoksi. Tunsinhan Manonin: miksi surinkaan niin rajusti onnettomuutta,\njoka minun olisi pitänyt aavistaa? Miksi en ennemmin hakenut\nparannuskeinoa? Olihan vielä aikaa. Minun ei ainakaan sopinut säästää\nvaivojani, ellen tahtonut syyttää itseäni siitä, että laiminlyöntini\nkautta omalta osaltani olin syypää kärsimyksiini. Aloin siis tuumia\nkaikkia keinoja, jotka saattoivat avata minulle toivojen tien.\n\nYritys väkivaltaisesti riistää hänet herra G.M:n käsistä olisi ollut\nepätoivoisa keino, joka vaan oli omansa syöksemään minut turmioon ja\njoka ei tarjonnut vähäisintäkään onnistumisen mahdollisuutta. Mutta\narvelin, että jos olisin voinut saada tilaisuuden sanoa hänelle\nparikin sanaa, olisin ehdottomasti voinut jossain määrin vaikuttaa\nhänen sydämeensä; tunsinhan niin hyvin kaikki sen tunteelliset puolet\nja olinhan varma siitä, että hän minua rakasti. Olisinpa lyönyt vetoa\nsiitä, että tuo eriskummainen mielijohde lähettää minulle sievä tyttö\nminua lohduttamaan lähti hänen aivoistaan ja että se todisti hänen\nsääliään minun kärsimyksiäni kohtaan.\n\nPäätin pinnistää koko kekseliäisyyteni saadakseni tavata hänet.\nTutkittuani keinoja, toista toisensa jälkeen, kiinnyin tähän:\nherra de T. oli heti alunpitäen osoittanut minulle niin herttaista\navuliaisuutta, etten vähääkään voinut epäillä hänen vilpittömyyttään\nja auliuttaan. Päätin viipymättä lähteä hänen luokseen ja pyytää häntä\nkutsuttamaan luokseen herra G.M:n muka jotain tärkeää asiaa varten. En\ntarvinnut puolta tuntia enempää puhuakseni Manonin kanssa. Aikomukseni\noli päästä itse hänen huoneeseensa, minkä luulin helposti käyvän päinsä\nherra G. M:n poissaollessa.\n\nTämä päätös rauhoitti minua jonkun verran, ja minä annoin runsaan\nmaksun tytölle, joka vielä oli jäänyt luokseni, ja viedäkseni häneltä\nhalun palata niiden luo, jotka hänet olivat lähettäneet, pyysin hänen\nosoitteensa, uskotellen hänelle, että aioin tulla hänen luokseen yöksi.\n\nNousin vaunuihin ja käskin ajaa täyttä laukkaa herra de T:n asunnolle.\nOnneksi tapasin hänet kotona. Matkalla olin tämän suhteen ollut\nlevoton. Pari sanaa riitti selittämään missä pulassa olin ja mitä apua\ntoivoin häneltä.\n\nHän oli niin ihmeissään kuullessaan miten G.M. oli voinut\nvietellä Manonin, että hän, joka ei tietänyt, että minä itse olin\nmyötävaikuttanut onnettomuuteeni, jalomielisesti tarjoutui kokoamaan\nkaikki ystävänsä kehoittaakseen heitä käyttämään käsivarsiaan ja\nmiekkojaan minun rakastettuni vapauttamiseen.\n\nMutta minä selitin hänelle, että tällainen meteli voisi olla\nturmiollinen Manonille ja minulle.\n\n-- Säästäkäämme veremme viimeiseen hätään -- huomautin minä. Minä\nhaudon mielessäni vaarattomampaa keinoa, jolta odotan yhtä hyvää\nmenestystä.\n\nHän lupautui empimättä tekemään kaiken, mitä häneltä pyysin. Ja kun\nolin toistanut, että nyt oli kyseessä vaan ilmoittaa herra G.M:lle,\nettä hän halusi puhua hänen kanssaan, sekä edellisen viivyttäminen\npoissa kotoa yhden tai parin tunnin aikana, herra de T. lähti heti\nminun kanssani matkaan, täyttämään tämän pyyntöni.\n\nTuumimme sopivaa keinoa pidättääksemme tuota herrasmiestä niin kauan.\nNeuvoin häntä ensin jostakin ravintolasta kirjoittamaan G.M:lle\ntavallisen kirjelipun ja siinä pyytämään häntä viipymättä tulemaan\nsinne jotain tärkeätä asiaa varten, joka ei sietänyt lykkäystä.\n\n-- Minä puolestani -- lisäsin minä -- tulen pitämään silmällä hänen\npoistumistaan kotoaan, ja vaikeudetta pääsen sisälle taloon, jossa\nei kukaan muu minua tunne kuin Manon ja Marcel, joka on palvelijani.\nSillä aikaa te pidätte seuraa herra G.M:lle, ja voitte sanoa hänelle,\nettä se tärkeä asia, jonka johdosta haluatte puhua hänen kanssaan, on\nrahapula, että muka juuri olette hävinnyt käteiset rahanne pelissä ja\nonnettomuudeksenne kunniasanallanne vielä paljoa enemmän. Kuluu aikaa\nennenkuin hän on vienyt teidät rahakirstunsa ääreen, ja minulle jää\nriittävästi aikaa tuumani toteuttamiseen.\n\nHerra de T. noudatti tätä ohjetta yksityiskohtaisen tarkasti. Jätin\nhänet erääseen ravintolaan, missä hän nopeasti kirjoitti kirjeensä.\nMinä asetuin matkan päähän Manonin asunnosta. Näin kirjeentuojan\nsaapuvan, ja G.M:n hetkeä myöhemmin jalan ja palvelijan seuraamana\npoistuvan. Niin pian kuin hän oli ehtinyt poiketa toiselle kadulle,\nminä menin uskottoman lemmittyni portille ja kolkutin huolimatta\nsisälläni kiehuvasta vihasta yhtä kunnioittavasti kuin temppelin\novelle. Onneksi Marcel tuli avaamaan. Annoin hänelle merkin vaieta.\nVaikka minulla ei ollut mitään pelättävää toisten palvelijain puolelta,\nkysyin häneltä kuiskaten, voiko hän kenenkään huomaamatta viedä minut\nsiihen huoneeseen, missä Manon oli. Hän vastasi, että se helposti kävi\npäinsä, jos melutta nousimme isoja portaita yläkertaan.\n\n-- Joutukaamme siis -- sanoin minä -- ja koeta estää jokaista tulemasta\nsinne ylös, niin kauan kuin minä olen siellä.\n\nHäiriintymättä pääsin sisälle tuohon huoneeseen.\n\nManon luki paraikaa kirjaa. Nyt täytyi minun ihmetellä tämän\neriskummaisen naisen luonnetta. Kaukana siitä, että hän olisi\nsäikähtynyt nähdessään minut, hän osoitti ainoastaan niitä yllättymisen\nmerkkejä, joita ei voi salata nähdessään henkilön, jonka on luullut\nolevan kaukana.\n\n-- Kas, sinäkö se olet, lemmikkini! hän huudahti ja tuli minua\nsyleilemään yhtä hellästi kuin tavallisesti. Hyvä Jumala, kuinka sinä\nolet uhkarohkea! Kuka olisi tänään voinut odottaa sinua tänne?\n\nMinä irtaannuin hänen käsivarsistaan, ja sen sijaan, että olisin\nvastannut hänen hyväilyihinsä, työnsin hänet halveksien luotani ja\nperäydyin pari kolme askelta hänestä. Tämä menettelyni saattoi hänet\nhämille. Hän jäi seisomaan asentoonsa ja loi katseensa minuun kalveten.\n\nOikeastaan olin niin ihastunut hänet jälleen nähdessäni, että minulla\ntuskin oli voimia avata suutani häntä nuhdellakseni, vaikka vihani\nolikin täysin oikeutettu. Kuitenkin sydämeni vuoti verta siitä, että\nhän oli minua niin kauheasti solvaissut. Palautin sen eloisasti\nmieleeni kiihoittaakseni närkästystäni ja koetin saada silmäni\nhehkumaan toisenlaisesta tulesta kuin rakkauden. Kun minä muutaman\nhetken pysyin vaiti, ja hän huomasi kiihoittuneisuuteni, näin hänen\nvapisevan ilmeisesti pelosta.\n\nTätä näkyä minä en voinut sietää.\n\n-- Oi, Manon -- sanoin hänelle hellästi, sinä uskoton ja\nvalapattoinen Manon! Miten alankaan valitukseni! Näen sinut kalpeana\nja vapisevana, ja olen yhä vielä niin herkkätuntoinen sinun\nvähimmillekin kärsimyksillesi, että pelkään liiaksi pahoittavani sinua\nsoimauksillani. Mutta sen sanon sinulle, Manon, että sydämeni on\nmurtunut sinun petoksesi tuottamasta surusta. Moisia iskuja ei anna\nrakastajalleen, ellei ole päättänyt syöstä hänet kuolemaan. Tämä on jo\nkolmas kerta, Manon, olen tarkoin laskenut ne, sellaista on mahdoton\nunhoittaa. Heti paikalla on sinun ratkaistava, miten tästälähin\nmenettelet, sillä surullinen sydämeni ei enää jaksa kestää näin julmaa\nkohtelua. Tunnen, että se menehtyy ja että se on pakahtumaisillaan\nsurusta. En jaksa sen enempää -- minä lisäsin, istuutuen tuolille; --\ntuskin kykenen enää puhumaan ja pysymään pystyssä.\n\nManon ei vastannut minulle mitään. Mutta kun olin istuutunut, hän\nvaipui alas polvilleen ja nojasi päänsä minun polviini, peittäen\nkasvonsa minun käsilläni. Tunsin samalla, että hän kostutti niitä\nkyynelillään. Jumalat! kuinka sisälläni kiehui ja kuohui!\n\n-- Oi Manon -- jatkoin huoaten -- on liian myöhäistä lahjoittaa minulle\nkyyneliä, aiheutettuasi surmani. Sinä teeskentelet alakuloisuutta,\njota et kykene tuntemaan. Suurin kärsimyksesi on epäilemättä minun\nläsnäoloni, joka aina on ollut haitallinen huvituksillesi. Avaa silmäsi\nja katso, kuka minä olen. Ei kukaan vuodata niin helliä kyyneliä\nonnettoman tähden, jonka on pettänyt ja sydämettömästi hylännyt.\n\nHän suuteli käsiäni, muuttamatta asentoa.\n\n-- Sinä huikenteleva Manon -- aloin minä uudelleen -- sinä kiittämätön\nja epäluotettava tyttö, missä ovat lupauksesi ja valasi? Sinä\ntuhannesti pintapuolinen ja julma rakastajatar, mitä olet tehnyt siitä\nrakkaudesta, jonka viimeksi tänään valallasi vahvistit? Vanhurskas\ntaivas! -- lisäsin -- saattaako uskoton nainen siihen määrin pilkata\nsinua, niin pyhästi huudettuaan sinua todistajakseen: onko siis väärä\nvala saanut palkinnon! Epätoivo ja hylätyn tila siis tulevat uskollisen\nosaksi!\n\nNäitä sanoja seurasivat niin katkerat mietteet, että vastoin\ntahtoani vuodatin muutaman kyynelen. Manon huomasi sen muuttuneesta\näänenpainostani ja keskeytti viimein vaitiolonsa.\n\n-- Kaiketi olen rikollinen -- hän sanoi minulle alakuloisena -- kun\nolen voinut tuottaa sinulle niin paljon surua ja mielenliikutusta.\nMutta rangaiskoon minua taivas, jos olen tiennyt sitä olevani tai jos\ntahallisesti olen siksi tullut.\n\nTämä puhe tuntui minusta olevan niin vailla järkeä ja suoruutta, etten\nvoinut hillitä rajua vihanpurkausta.\n\n-- Iljettävää ulkokultaisuutta! -- huudahdin. Näen entistä selvemmin,\nettä sinä olet kujeilija ja täynnä vilppiä. Nyt vasta tunnen kurjan\nluonteesi. Hyvästi, sinä halpamainen olento -- näin jatkoin nousten\nylös -- kernaammin kuolen kuin tästälähin olen missään tekemisissä\nsinun kanssasi. Rangaiskoon taivas minua, jos enää koskaan katson sinua\nainoankaan katseen arvoiseksi! Jää uuden rakastajasi luo, rakasta\nhäntä, inhoa minua, luovu kunniallisuudesta ja järkevyydestä; minä\nsille nauran, sillä kaikki on minulle yhdentekevää.\n\nHän kauhistui niin tätä kiivauttani, että, yhä ollen polvillaan\ntuolin ääressä, jolta minä olin noussut, katseli minua vavisten ja\nrohkenematta hengittää. Minä menin vielä muutaman askelen ovea kohti,\nkääntäen päätäni ja tuijottaen häneen. Mutta minun olisi täytynyt\nmenettää kaikki inhimilliset tunteet, jotta olisin voinut vastustaa\nniin suurta viehätysvoimaa.\n\nTämä epäinhimillinen voima puuttui minulta niin kokonaan, että minä\näkkiä siirtyen vallan päinvastaiseen mielialaan palasin tai oikeammin\nsyöksyin vallan maltittomana hänen luokseen. Otin hänet syliini\nja suutelin häntä hellästi, herkeämättä. Pyysin häneltä anteeksi\nkiivauttani, tunnustaen, että olin raaka ja etten ansainnut onnea olla\nsellaisen naisen rakastama kuin hän.\n\nSain hänet istumaan ja kun olin laskeutunut vuorostani polvilleni\nvannotin häntä kuuntelemaan minua ollessani tässä asennossa. Kaiken,\nmitä nöyrä ja intohimoinen rakastaja voi kuvitella kunnioittavinta\nja hellintä, minä suljin muutamaan sanaan anteeksipyytäessäni.\nAnoin häneltä armona anteeksiannon sanaa. Hän kietoi käsivartensa\nkaulaani sanoen, että hän tarvitsi minun hyvyyttäni saadakseen minut\nunhoittamaan minulle tuottamansa surun. Lisäksi hän sanoi pelkäävänsä\netten minä saattanut hyväksyä, mitä hän toi esiin puolustuksekseen.\n\n-- Minäkö! -- keskeytin heti. Oh, enhän pyydä sinulta mitään\npuolustusta. Hyväksyn kaiken, minkä olet tehnyt. Minun ei suinkaan\nsovi vaatia sinulta menettelysi syitä. Olen ylen tyytyväinen, ylen\nonnellinen, jos ei kallis Manonini kiellä minulta sydämensä hellyyttä.\nMutta -- näin jatkoin ottamatta huomioon surkeata tilannettani -- sinä\nkaikkivaltias Manon, sinä, joka mielesi mukaan luot iloni ja suruni,\netkö sallisi minun nyt, kun olen tyydyttänyt sinut nöyrtymykselläni\nja katumukseni todisteilla, puhua kanssasi alakuloisuudestani ja\nkärsimyksestäni? Saanko sinulta kuulla, miten minun käy tänään ja\noletko kumoamattomasti tuominnut minut kuolemaan, kun aiot viettää ensi\nyön kilpailijani kanssa?\n\nHän jäi hetkeksi miettimään vastaustaan.\n\n-- Ystäväni -- näin hän sitten virkkoi, käyden levollisen näköiseksi\n-- jos heti alussa olisit puhunut näin selvästi, olisit säästänyt\nitseltäsi paljon levottomuutta ja minulta hyvin kiusallisen kohtauksen.\nKun kärsimyksesi johtuu ainoastaan mustasukkaisuudesta, olisin\npoistanut sen tarjoutumalla heti seuraamaan sinua maailman ääriin.\nMutta minä kuvittelin, että kirje, jonka herra G.M:n nähden kirjoitin\nsinulle, ja tyttö, jonka lähetimme luoksesi, aiheuttivat surusi.\nAjattelin, että sinä mahdollisesti pidit kirjettäni ivana ja tuota\ntyttöä, jos luulit hänen tulleen luoksesi minun kehoituksestani,\ntodisteena siitä, että hylkäsin sinut, liittyäkseni G.M:ään. Se ajatus\nhämmensi minut äkkiä, sillä vaikka olinkin viaton, huomasin asiaa\nharkitessani, että ulkonaiset seikat näennäisesti todistivat minua\nvastaan. Mutta -- näin hän jatkoi -- tahdon, että olet tuomarinani,\nsittenkuin olen selittänyt oikean asianlaidan.\n\nHän kertoi minulle nyt kaiken, mitä oli tapahtunut senjälkeen, kuin\noli tavannut herra G.M:n siinä paikassa, missä juuri olimme. Tuo\nherra oli todella vastaanottanut hänet kuin maailman ylhäisimmän\nruhtinattaren ainakin. Hän oli näyttänyt hänelle kaikki huoneensa,\njotka olivat sisustetut ihmeteltävän aistikkaasti ja somasti. Hän\noli pukuhuoneessa laskenut hänelle pöytään kymmenentuhatta frangia,\njoihin oli lisännyt muutamia hohtokivi-koristeita, joiden joukossa\nolivat ne kaulavitjat ja se helminen rannerengas, jotka Manon jo oli\nsaanut hänen isältään. Sieltä hän oli vienyt hänet saliin, jota Manon\nei vielä ollut nähnyt, missä herkullinen ateria oli katettu. Häntä\nolivat pöydän ääressä palvelleet ne uudet lakeijat, jotka herra G.M.\nerityisesti oli palkannut häntä varten ja joiden käski siitä lähtien\nkatsoa häntä valtijattarekseen. Lopulta hän oli näyttänyt hänelle\nkuomivaunut, hevoset ja muut lahjansa. Tämän jälkeen hän ehdoitti, että\nhe odottaessaan illallista pelaisivat korttia.\n\n-- Myönnän -- hän jatkoi -- että tämä loisteliaisuus minua hämmästytti.\nAjattelin, että olisi ollut vahinko yks kaks hylätä näin suuria\netuja ja tyytyä viemään mukaansa ainoastaan nuo kymmenentuhatta\nsekä hohtokivi-koristeet, -- että tässä oli saavutettavissa\nvarallisuudentila, joka hyvin soveltui sinulle ja minulle, ja että\nsaattaisimme elää miellyttävästi herra G.M:n kustannuksella.\n\n-- Sen sijaan, että olisin ehdoittanut teatteriin menoa, päätin\ntutkistella hänen mielialaansa sinuun nähden, tietääkseni, mitä\nmahdollisuuksia meillä olisi tavataksemme toisemme siinä tapauksessa,\nettä suunnitteluni onnistui. Huomasin hänet hyvin myöntyväiseksi. Hän\nkysyi, mitä minä ajattelin sinusta ja oliko minun ollut ikävä jättää\nsinut. Sanoin hänelle, että sinä olit kovin rakastettava ja että aina\nolit kohdellut minua niin herttaisesti, että olisi luonnotonta vihata\nsinua. Hän myönsi, että sinä olit kunnon mies ja että hän oli halunnut\nsaavuttaa ystävyytesi.\n\n-- Hän tahtoi tietää, mitä luulin sinun arvelevan lähdöstäni,\nvarsinkin silloin, kun saisit tietää minun olevan hänen vallassaan.\nMinä vastasin, että rakkauttamme jo oli kestänyt siksi kauan, että se\noli ehtinyt vähän laimentua, että sinä et muuten ollut varsin hyvissä\nvaroissa ja ettet kenties pitäisi minun menettämistäni niin suurena\nonnettomuutena, se kun vapauttaisi sinut painavasta taakasta. Lisäsin\nettä minä, kun olin varma siitä, että sinä ottaisit asian levollisesti,\nen ollut epäröinyt mainita lähteväni Parisiin asioille. Tähän sinä muka\nolit suostunut, olit tullut mukaan, etkä muka ollut näyttänyt erityisen\nlevottomalta, kun minä sinut jätin.\n\n-- Jos luulisin hänen tahtovan elää sovussa minun kanssani --\nnäin virkkoi herra G.M. -- niin olisin valmis tarjoamaan hänelle\npalvelustani ja olemaan hänelle kohtelias. Minä vastasin, että mikäli\ntunsin sinun luonnettasi en epäillyt että sinä vilpittömästi vastaisit\nsellaiseen kohteluun, etenkin -- näin huomautin -- jos hän voisi\nparantaa sinun raha-asioitasi, jotka ovat olleet kovin rappiolla\nsiitälähtien kuin välisi omaisiisi ovat olleet huonot. Hän keskeytti\nminut vakuuttaen tarjoavansa sinulle kaikkea apua, johon suinkin\nkykeni, jopa lisäksi, jos haluaisit solmia uuden rakkaussuhteen,\nhankkivansa sinulle sievän tytön, jonka hän oli hylännyt kiintyessään\nminuun.\n\n-- Minä hyväksyin hänen tuumansa -- hän jatkoi -- sitä varmemmin\nkarkoittaakseni hänen epäluulonsa, ja yhä enemmän vahvistuen\nsuunnitelmassani etsin ainoastaan keinoa saattaakseni sen sinun\ntietoosi, jotta et olisi tullut kovin levottomaksi minun jäädessäni\npois sovitusta kohtaamisesta. Sitä varten ehdoitin, että hän jo\nsamana iltana lähettäisi luoksesi tuon uuden rakastajattaren, jotta\nminulla olisi ollut tilaisuus kirjoittaa sinulle. Minun oli pakko\nturvautua tähän juoneen, kun en voinut toivoa, että hän hetkeksikään\njättäisi minua rauhaan. Hän nauroi ehdoitukselleni, kutsui saapuville\npalvelijansa, kysyi, voiko hän heti tavata entisen rakastajattarensa\nja lähetti hänet tätä etsimään eri paikoista. Hän kuvitteli, että tuon\nnaisen oli mentävä Chaillot'hon sinua tavatakseen; mutta minä sanoin\nhänelle, että minä erotessani sinusta olin luvannut jälleen tavata\nsinut teatterissa tai että sinä, jos joku seikka esti minua sinne\nlähtemästä, olit luvannut odottaa minua vaunuissa Saint-André-kadun\npäässä. Sentähden oli parempi lähettää uusi rakastajattaresi sinne, jos\nei muun, niin sen vuoksi, ettet turhaan kuluttaisi siinä koko yötäsi!\nSanoin hänelle vielä, että oli sopivaa kirjoittaa sinulle pari riviä\nja selittää tämän sijaisen tulo, jota sinun muuten olisi ollut vaikea\nkäsittää. Hän suostui siihen. Mutta minun oli pakko kirjoittaa hänen\nläsnäollessaan, ja minun täytyi varoa liian avoimia sanoja.\n\n-- Näin on kaikki käynyt -- lisäsi Manon. En salaa sinulta mitään\nteoistani enkä tuumistani. Tuo nuori nainen tuli; huomasin hänet\nsieväksi, ja kun en epäillyt, että poissaoloni tuotti sinulle ikävää,\ntoivoin vilpittömästi, että hän saattaisi huvittaa sinua muutaman\nhetken, sillä se uskollisuus, jota sinulta odotan, on sydämen\nuskollisuus. Olisin hyvin mielelläni lähettänyt luoksesi Marcelin;\nmutta en voinut saada vähintäkään tilaisuutta ilmaistakseni hänelle\nmitä tahdoin saattaa tietoosi.\n\nHän lopetti viimein kertomuksensa mainiten, kuinka suureen pulaan herra\nde T:n kirjelippu oli saattanut G.M:n.\n\n-- Hän oli kahden vaiheilla lähtisikö luotani ja vakuutti, ettei\naikonut viipyä kauan poissa. Sentähden näen levottomana sinut täällä ja\nsäikähdin sinun tuloasi.\n\nHyvin kärsivällisenä kuuntelin tätä puhetta, Kieltämättä siinä oli\nminulle paljon julmaa ja nöyryyttävää, sillä olihan hän niin ilmeisesti\naikonut olla minulle uskoton, ettei edes ollut huolinut sitä salata.\nEihän hän voinut toivoa, että G.M. antaisi hänen viettää koko yötä\nvestaalin tavoin. Hän siis aikoi viettää sen tuon herran seurassa.\nMikä tunnustus rakastajalle! Olin kuitenkin huomaavinani, että osaksi\nolin syypää hänen hairahdukseensa, minä kun ensin olin puhunut hänelle\nherra G.M:n tunteista häntä kohtaan ja niin sokeasti suostunut hänen\nuhkarohkeaan seikkailuunsa. Lisäksi sai minulle erikoinen luontainen\ntaipumus minut liikutetuksi hänen kertomuksensa teeskentelemättömästä\navomielisyydestä ja siitä herttaisesta ja suorasta tavasta, millä\nhän teki selkoa niistäkin yksityisseikoista, jotka minua enimmin\nloukkasivat.\n\n-- Hän tekee syntiä ilman tahallista vilppiä -- ajattelin itsekseni.\n-- Hän on kevytmielinen ja varomaton, mutta hän on suora. Sitäpaitsi\nrakkaus yksin riitti sulkemaan silmäni näkemästä kaikkia hänen\nvikojaan. Olin ylen tyytyväinen toivoessani vielä samana iltana\nriistäväni hänet kilpailijaltani.\n\nKuitenkin sanoin hänelle:\n\n-- Entä ensi yö, kenen kanssa aiot viettää sen?\n\nTämä kysymys, jonka alakuloisena tein hänelle, tyrmistytti hänet. Hän\nvastasi minulle ainoastaan katkonaisesti, vältellen.\n\nSäälin hänen ahdistustaan, keskeytin tämän puheen ja selitin muitta\nmutkitta, että vaadin häntä heti paikalla seuraamaan minua.\n\n-- Siihen suostun kernaasti -- hän vastasi; -- mutta etkö siis hyväksy\nminun juontani?\n\n-- Oi, eikö jo riitä, -- minä huudahdin -- että hyväksyn kaiken, minkä\ntähänasti olet tehnyt?\n\n-- Kuinka? Emmekö vie mukanamme edes noita kymmentätuhatta frangia? --\nhän kysäsi. -- Hän on antanut ne minulle, ne ovat minun omaisuuttani.\n\nNeuvoin häntä hylkäämään kaiken ja ajattelemaan yksinomaan pikaista\npoistumista, sillä vaikka tuskin olin ollut puolta tuntia hänen\nseurassaan, pelkäsin G.M:n paluuta. Mutta hän kiusasi minua niin\nhellittämättä suostumaan siihen, ettemme tyhjin käsin lähtisi tiehemme,\nettä katsoin itseni velvolliseksi myöntymään jossakin määrin, hänen\nsuostuttuaan niin paljoon.\n\nMeidän valmistuessamme lähtemään, kuulin kolkutettavan kadunpuoleiselle\novelle. Minä olin aivan varma siitä, että se oli herra G.M., ja tämän\najatuksen aiheuttamassa hämmennystilassa sanoin Manonille, että tuo\nmies oli kuoleman oma, jos hän nyt ilmestyi eteeni. En todella ollut\ntarpeeksi tointunut raivostani, jotta olisin voinut hillitä itseni\nhänet nähdessäni. Marcel teki lopun tuskastani tuomalla minulle\nkirjelipun, joka oli minulle osoitettu, ja jonka oli vastaanottanut\nportilla. Se oli herra de T:n lähettämä.\n\nSiinä sanottiin, että hän, G.M:n mentyä kotoansa noutamaan rahoja,\nhyväkseen käytti hänen poissaoloaan saattaakseen tiedokseni hyvin\nsukkelan tuuman: hän arveli, etten minä luontevammin voinut kostaa\nkilpailijalleni kuin syömällä hänen illallisensa ja viettämällä sen yön\nsiinä vuoteessa, jossa hän oli aikonut levätä minun rakastajattareni\nrinnalla. Tämä näytti hänestä olevan sangen helposti toimeenpantavissa,\njos minä voisin hankkia kolme tai neljä miestä, jotka olisivat kyllin\ntarmokkaita vangitsemaan hänet kadulla ja vartioimaan häntä seuraavaan\naamuun asti. Itse de T. lupasi pidättää G.M:n ainakin tunnin ajan\ntavalla, josta hän aikoi tehdä selkoa palattuaan.\n\nNäytin tämän kirjeen Manonille ja kerroin, mihin juoneen olin\nturvautunut esteettömästi päästäkseni hänen asuntoonsa. Minun ja\nherra de T:n päähänpistot olivat hänen mielestään erinomaiset.\nMe nauroimme niille hetkisen sydämemme pohjasta. Mutta kun aloin\npuhua jälkimäisestä tuumasta, niinkuin olisi se ollut vaan pilaa,\nhämmästyin kuullessani, että hän vallan tosissaan kehoitti panemaan sen\ntäytäntöön mielijohteena, joka häntä suuresti viehätti. Turhaan kysyin\nhäneltä, mistä äkkiä saatoin löytää sopivia miehiä vangitsemaan herra\nG.M:n ja uskollisesti vartioimaan häntä. Manon sanoi, että ainakin\ntäytyi yrittää, kun herra de T. takasi meille vielä tunnin ajan, ja\nvastaukseksi muihin vastaväitteisiini hän huomautti, että minä olin\ntiranni ja etten ollenkaan välittänyt hänen toivomuksistaan. Hän ei\nvoinut kuvitella mitään hauskempaa kuin mitä oli tämä tuuma.\n\n-- Sinä syöt illallista hänen lautaseltaan -- hän toisti -- sinä nukut\nhänen lakanainsa välissä, ja varhain huomisaamuna viet mukaasi hänen\nrakastajattarensa ja hänen rahansa. Silloin olet kostanut sekä isälle\nettä pojalle.\n\nSuostuin, kun hän ei hellittänyt, vaikka salainen ääni sydämessäni\ntuntui ennustavan onnetonta loppua. Lähdin kaupungille pyytääkseni\nparia kolmea henkivartijaa, joihin Lescaut oli tutustuttanut minut,\nryhtymään toimiin G.M:n vangitsemista varten. Tapasin ainoastaan yhden\nheistä kotona, mutta hän oli yritteliäs mies, joka tuskin oli kuullut,\nmistä oli kysymys, kun jo vakuutti, että kaikki oli onnistuva hyvin.\nHän pyysi ainoastaan kymmenen pistolin suuruisen summan palkinnoksi\nkolmelle kaartisoturille, joita hän päätti käyttää yritykseen, itse\nollen sen johtajana. Pyysin, ettei hän hukkaisi aikaa. Eikä hän\ntarvinnut täyttä neljännestuntia saadakseen heidät kokoon. Odotin\nheitä hänen asunnossaan, ja kun hän oli saapunut kätyreineen, vein\nitse hänet erään kadun kulmaan, josta herra G.M:n välttämättä oli\nkulkeminen palatessaan Manonin luo. Kielsin pahoin pitelemästä häntä,\nmutta kehoitin vartioimaan häntä niin tarkasti kello seitsemään asti\nseuraavana aamuna, että saatoin olla varma siitä, ettei hän päässyt\npakenemaan. Hän taas sanoi aikomuksensa olevan viedä tuo herrasmies\nhuoneeseensa ja pakoittaa hänet riisuutumaan jopa panemaan maata hänen\nvuoteeseensa, kun sillävälin hän ja hänen kolme apuriansa viettäisivät\nyönsä juoden ja pelaten.\n\nJäin heidän seuraansa, kunnes näin herra G.M:n ilmaantuvan, ja\nvetäydyin silloin muutaman askeleen loitommalle pimeään paikkaan,\nollakseni näkemässä niin erikoista kohtausta. Henkivartija pysäytti\nhänet pistooli kädessä ja selitti hänelle kohteliaasti, ettei\ntavoitellut hänen henkeään eikä rahojaan, mutta että jos hän vähääkään\nestelisi seuraamasta häntä tai päästäisi heikonkin huudon, niin\nampuisi hän luodin hänen otsaansa. G.M., joka näki hänellä olevan\ntukenaan kolme soturia ja joka ilmeisesti pelkäsi pistoolia, ei tehnyt\nvastarintaa. Näin häntä vietävän pois kuin karitsaa.\n\nPalasin heti Manonin luo ja poistaakseni vähimmänkin epäluulon\npalvelijoista, sanoin hänelle sisäänastuessani, ettei tarvinnut odottaa\nG.M:iä illalliseksi. Hänelle oli muka ilmaantunut tärkeitä asioita,\njotka viivyttivät häntä poissa kotoa vastoin hänen tahtoansa. Hän oli\nmuka antanut minulle tehtäväksi viedä perille hänen anteeksipyyntönsä\nja kehoittanut minua syömään illallista Manonin kanssa, mitä minä pidin\nsuurena suosionosoituksena, kun oli kyseessä niin kaunis nainen. Manon\nsäesti hyvin taitavasti minun juontani. Me istuimme pöydän ääreen ja\nnäytimme vakavilta, palvelijain ollessa sisällä tarjoilemassa. Kun\nlopulta olimme päästäneet heidät menemään, vietimme yhden elämämme\nihanimmista illoista. Käskin salaa Marcel'in hakea ajurin ja sanoa\nhänelle, että hän seuraavana aamuna ennen kello kuutta tulisi\nportille. Puoliyön aikaan olin lähtevinäni pois Manonin luota, mutta\npalasin hiljaa Marcel'in avulla ja valmistauduin panemaan maata G.M:n\nvuoteeseen, niinkuin jo olin anastanut hänen paikkansa pöydän ääressä.\n\nKaiken tämän kuluessa paha henkemme valmisteli turmiotamme. Keskellä\nilomme huumausta miekka riippui uhkaavana päämme päällä. Sitä\nkannattava lanka oli katkeamaisillaan. Mutta jotta perikatomme kaikki\nyksityiskohdat paremmin selviäisivät, on minun mainittava sen syyt.\n\nG.M:iä seurasi palvelija, silloin kun soturit vangitsivat hänet.\nKauhistuneena herransa onnettomuudesta tämä mies peräytyi ja pakeni, ja\nhänen ensimäinen toimenpiteensä herraansa auttaakseen oli se, että hän\nvanhalle G.M:lle antoi tiedon siitä, mitä oli tapahtunut.\n\nNäin ikävä uutinen luonnollisesti saattoi tämän hyvin levottomaksi.\nTällä miehellä oli tämä ainoa poika, ja ikäänsä nähden hän oli hyvin\nkiivas. Ensin hän tahtoi palvelijalta kuulla kaikki, mitä hänen\npoikansa oli tehnyt sinä iltapäivänä; oliko hän joutunut riitaan\njonkun kanssa, oliko hän sekaantunut jonkun toisen jupakkaan, oliko\nhän käynyt jossakin pahamaineisessa talossa. Palvelija, joka luuli\nisäntänsä olevan hengenvaarassa ja arveli velvollisuudekseen ilmaista\nkaikki voidakseen auttaa häntä, kertoi kaiken, minkä tiesi herransa\nrakkaudesta Manoniin ja kuinka paljo kuluja hänellä oli ollut tämän\nnaisen tähden, miten hän oli viettänyt iltapäivää kotonaan noin kello\nyhdeksään asti, että hän sitten oli poistunut kotoa ja paluumatkallaan\njoutunut tuon onnettomuuden uhriksi. Tämä riitti herättämään\nvanhuksessa sen epäilyksen, että hänen poikansa oli joutunut jonkun\nkilpailijan käsiin. Vaikka kello jo oli puoli yksitoista illalla, hän\nei hetkeäkään epäröinyt lähtemästä poliisipäällikön luo, jonka pyysi\nantamaan erityiset määräykset kaikille kulkuvahdeille, ja saatuaan\nyhden seuraansa hän itse riensi sille kadulle, missä poikansa oli\nvangittu. Hän tutki kaikki ne paikat kaupungilla, joista toivoi\nlöytävänsä hänet, ja kun ei nähnyt ainoatakaan jälkeä hänestä, hän\nlopulta antoi opastaa itsensä poikansa rakastajattaren asuntoon, jonne\npoikansa mahdollisesti oli saattanut palata.\n\nMinä olin panemaisillani maata, kun hän saapui. Makuuhuoneen ovi oli\nsuljettu, joten en kuullut kolkutusta portille, mutta hän tuli sisään\nkahden poliisin seuraamana, ja kysyttyään tuloksetta poikaansa, häntä\nhalutti tavata rakastajatarta, saadakseen häneltä jotain tietoja. Hän\nnousee siis yläkertaan, poliisit yhä kintereillään. Me olimme juuri\nlaskeutumassa vuoteeseen; silloin hän aukaisee oven ja jäätää veremme\nilmestymällä eteemme.\n\n-- Taivaan Jumala! Se on vanha G. M. -- näin sanoin Manonille. Hyökkään\ntempaamaan käteeni miekkaani. Pahaksi onneksi se oli kietoutunut\nvyöhöni. Poliisit, jotka huomasivat liikkeeni, lähestyivät heti\nkäydäkseen minuun käsiksi. Paitasillaan oleva mies on auttamattomasti\nalttiina ahdistajalleen. He riistivät minulta kaiken puolustautumisen\nmahdollisuuden.\n\nJoskohta hämmästyneenä tästä näystä G.M. pian tunsi minut ja vielä\nhelpommin Manonin.\n\n-- Onko tämä harhanäky -- hän virkkoi ankarana -- vai näenkö todella\nedessäni ritari des Grieux'n ja Manon Lescaut'n?\n\nMinä tunsin niin suurta häpeää ja mielipahaa, etten vastannut mitään.\nHän näytti muutaman hetken hautovan mielessään erilaisia ajatuksia, ja\nniinkuin olisivat nämä äkkiä sytyttäneet hänen vihansa, hän huudahti,\nkääntyen minun puoleeni:\n\n-- Haa, sinä poloinen, olen varma siitä, että olet surmannut poikani!\n\nTämä häpeällinen syytös ärsytti minua suuresti.\n\n-- Sinä vanha konna -- vastasin hänelle ylpeästi, -- jos olisin aikonut\nsurmata jonkun sinun perheesi jäsenistä, niin totisesti olisin alkanut\nsinusta.\n\n-- Pitäkää häntä lujasti kiinni -- hän sanoi poliiseille. Hänen täytyy\nantaa minulle tietoja pojastani. Hirtätän hänet huomispäivänä, ellei\nhän heti paikalla ilmaise minulle, mitä on hänelle tehnyt.\n\n-- Sinä hirtätät minut! -- toistin minä. -- Sinun kaltaisesi ilkimykset\npäinvastoin ovat kypsät hirtettäviksi. Tiedä, että minun suonissani\nvirtaa jalompaa ja puhtaampaa verta kuin sinussa. Niin -- lisäsin --\ntiedän, mitä on tapahtunut pojallesi; ja jos vielä minua ärsytät,\nkuristutan hänet kuoliaaksi ennen aamun valkenemista ja sinulle lupaan\nsaman kohtalon hänen jälkeensä.\n\nOli varomatonta tunnustaa hänelle, että tiesin, missä hänen poikansa\noli, mutta ollen vihan vimmassa en malttanut olla sitä sanomatta. Hän\nkutsui heti saapuville kuusi muuta poliisia, jotka odottivat portilla,\nja käski heidän vangita kaikki talon palvelijat.\n\n-- Kas noin, herra ritari -- hän sitten jatkoi ivallisesti -- te\ntiedätte, missä poikani on ja aiotte kuristuttaa hänet kuoliaaksi,\nkuten sanotte. Mutta olkaa varma siitä, että me aiomme järjestää tämän\nasian parhaalla tavalla.\n\nHän lähestyi Manonia, joka istui vuoteen laidalla ja itki, ja lausui\nhänelle muutamia pilkallisia kohteliaisuuksia siitä vallasta, jonka\nalaiseksi hän oli saattanut sekä isän että pojan, ja kuinka hyvin hän\nsitä käytti. Tuo vanha himokas hirviö yritti lisäksi lähestyä Manonia\nliian tuttavallisesti.\n\n-- Varo kajoamasta häneen -- huusin minä -- ei olisi mitään pyhää, mikä\nvoisi pelastaa sinut minun käsistäni. Hän poistui jättäen huoneeseen\nkolme poliisia, joiden käski huolehtia siitä, että me kiireisesti\npukeuduimme.\n\nEn tiedä, mitä hän aikoi meille tehdä. Ehkä olisimme päässeet\nvapaiksi, jos olisimme ilmaisseet hänen poikansa olinpaikan. Minä\ntuumin pukeutuessani, eikö se ollutkin paras menettely. Mutta vaikka\nhän olikin siinä mielentilassa lähtiessään huoneestamme, oli tämä\nmielentila kokonaan muuttunut hänen palatessaan. Hän oli käynyt\nkuulustelemassa Manonin palvelijoita, jotka poliisit olivat vanginneet.\nMutta hän ei saanut tietää mitään niiltä, jotka Manon oli saanut hänen\npojaltaan. Mutta kuultuaan, että Marcel oli aikaisemmin palvellut\nmeillä, hän päätti panna tämän puhumaan peloittamalla häntä uhkauksilla.\n\nMarcel oli uskollinen mies, mutta yksinkertainen ja typerä. Muisto\nsiitä, millä tavalla oli pelastanut Manonin sairaalavankilasta ynnä\nG.M:n hänessä herättämä kauhu vaikuttivat niin voimakkaasti hänen\nheikkoon ymmärrykseensä, että hän luuli hirsipuun tai teloituspyörän\nhäntä odottavan. Hän lupasi antaa ilmi kaiken, mitä oli saanut tietää,\nkunhan vaan säästettiin hänen henkensä. Tästä G.M. sai varmuuden siitä,\nettä meidän hankkeissamme oli jotain vakavampaa ja rikollisempaa,\nkuin mitä hänellä oli ollut siihenasti syytä epäillä. Ja hän takasi\nMarcelille sekä hänen henkensä että palkinnon hänen tunnustuksestaan.\n\nTuo poloinen mies ilmaisi silloin hänelle osan meidän\nsuunnitelmistamme, joista peittelemättä olimme keskustelleet hänen\nläsnäollessaan, hänen kun oli määrä olla mukana niiden toteuttamisessa.\nTosin hän ei ollenkaan tietänyt niihin Parisissa tekemiämme\nmuutoksia. Mutta lähdettäessä Chaillot'sta hän oli kuullut, miten\nyritys oli järjestetty ja mikä osa hänellä siinä oli näyteltävänä.\nHän selitti siis herra G.M:lle, että tarkoituksemme oli vetää hänen\npoikaansa nenästä, että Manonin piti saada tai että hän jo oli saanut\nkymmenentuhatta frangia, mikä summa meidän tuumiemme mukaan ei koskaan\njoutuisi G.M:n perillisille.\n\nSaatuaan kuulla tämän, vanhus palasi kiivaasti huoneeseemme. Sanaakaan\nsanomatta hän meni pukuhuoneeseen, mistä helposti löysi tuon rahasumman\nja koristeet. Sitten hän palasi luoksemme kasvot punoittavina, näytti\nmeille niitä, suvaiten mainita niitä meidän varkaansaaliiksemme, ja\nsyyti meille solvaavia soimasanoja. Helminauhan ja rannerenkaat hän\npisti Manonin nenän alle.\n\n-- Tunnetteko nämä? -- hän kysyi ivallisesti hymyillen. Ettepä näe\nniitä ensi kertaa. Vallan samat, totta jumaliste! Ne kelpasivat teille,\nkaunokaiseni, totta kai! Lapsiparat! -- hän vielä lisäsi -- he ovat\ntodella sangen miellyttäviä kumpikin, vaikkakin pikku varkaita.\n\nSydämeni oli pakahtua kuullessani tätä solvaisevaa puhetta. Olisin\nhetken vapaudesta antanut... Vanhurskas taivas, mitä olisinkaan\nantanut? Lopulta sain itseni hillityksi sen verran, että saatoin sanoa\nhänelle noudattaen malttia, joka oikeastaan ei ollut muuta kuin raivon\nhuippu:\n\n-- Lopettakaa, herraseni, julkeat ivapuheenne. Mistä onkaan kysymys?\n\n-- On kysymys siitä, herra ritari -- hän vastasi -- että suoraa päätä\nsaatte marssia Châtelet-vankilaan.\n\nVavisten aavistin mitä kaikkia vaaroja siitä johtuisi. Huolimatta\nylpeydestäni oivalsin, että minun täytyi alistua kohtaloni pakkoon ja\nmielistellä pahinta vihamiestäni, voittaakseni jotain nöyryydellä.\nKohteliaasti pyysin häntä hetken kuuntelemaan minua.\n\n-- En tahdo puolustaa itseäni, hyvä herra. Tunnustan, että nuoruuteni\nhulluus on saattanut minut suuriin hairahduksiin, jotka ovat teitä niin\nsyvästi loukanneet, että teillä on syytä tyytymättömyyteen. Mutta jos\ntunnette rakkauden voiman, jos voitte käsittää, kuinka paljon kärsii\nonneton nuori mies, jolta riistetään hänen rakkaimpansa, niin pidätte\nkenties anteeksiannettavana, että olen tavoitellut pientä koston\ntuottamaa tyydytystä tai ainakin voinette katsoa kärsimääni solvausta\nriittäväksi rangaistukseksi. On tarpeetonta vankilalla tai kidutuksella\npakoittaa minua ilmaisemaan missä poikanne on. Hän on turvassa. Minun\ntarkoitukseni ei ole ollut vahingoittaa häntä tai loukata teitä. Olen\nvalmis mainitsemaan teille sen paikan, missä hän kaikessa rauhassa\nviettää yötään, jos olette niin armollinen, että annatte meille\nvapauden.\n\nKaukana siitä, että olisi heltynyt rukoilevasta pyynnöstäni, tuo vanha\npeto käänsi minulle nauraen selkänsä. Hän lausui ainoastaan muutaman\nsanan osoittaakseen minulle, että tunsi tuumamme alusta loppuun. Mitä\nhänen poikaansa tuli, hän lisäsi raa'asti, hänet kyllä löydettäisiin,\nkun minä en ollut häntä tappanut.\n\n-- Viekää hänet Châtelet-vankilaan -- hän sanoi poliiseille -- ja\nvarokaa, ettei ritari pääse teiltä karkaamaan; hän on ovela veijari,\njoka jo kerran on paennut Saint-Lazaresta.\n\nHän poistui ja jätti minut tilaan, jota helposti saattaa kuvitella.\n\n-- Oi taivas -- huudahdin -- vastaanotan nöyrästi kaikki iskut, jotka\nlähtevät sinun kädestäsi! Mutta se, että viheliäisellä konnalla on\nvalta kohdella minua näin julmasti, syöksee minut epätoivon kuiluun.\n\nPoliisit huomauttivat, ettemme antaisi heidän kauempaa odottaa, heillä\nkun oli kuomivaunut portilla. Ojensin käteni Manonille johdattaakseni\nhänet alas.\n\n-- Tule, rakas kuningattareni -- sanoin hänelle -- ja alistu ankaran\nkohtalomme armottomaan pakkoon. Ehkä taivas suvaitsee kerran saattaa\nmeidät onnellisempaan tilaan.\n\nLäksimme matkaan istuen samoissa vaunuissa. Manon laskeutui minun\nsyliini. En ollut kuullut hänen sanovan sanaakaan sen hetken jälkeen,\njolloin G.M. näyttäytyi; mutta nyt, ollessaan kahdenkesken minun\nkanssani, hän lausui minulle lukemattomia helliä sanoja, soimaten\nitseään siitä, että oli syypää minun onnettomuuteeni.\n\n-- Minä en ole surkuteltava -- huomautin minä; -- muutaman kuukauden\nvankeus ei minua peloita ja pidän aina Châtelet'ta Saint-Lazarea\nparempana. Mutta sinun tähtesi, rakkaani, sydämeni on huolissaan. Mikä\nkohtalo niin viehättävälle olennolle! Taivas, miksi kohtelet näin\nankarasti täydellisintä teosta? Miksi emme me molemmat ole syntyneet\nsellaisin ominaisuuksin, jotka vastaisivat surkeuttamme? Luonto on\nantanut meille henkevyyttä, aistin hienoutta ja herkkätunteisuutta.\nMutta oi! Mitä kaikki tämä meitä hyödyttää, kun niin monet alhaiset\nsielut, jotka ansaitsisivat meidän kohtalomme, nauttivat kohtalon\nkaikkia etuja.\n\nNämä ajatukset täyttivät sydämeni surulla. Mutta ne eivät olleet mitään\nverrattuina niihin, jotka kohdistuivat tulevaisuuteen: minua riudutti\npelko Manonin puolesta. Hän oli jo ollut sairaala-vankilassa, ja vaikka\nhän sieltä oli päässyt säädyllisellä tavalla, tiesin, että toistuminen\ntässä suhteessa toi mukanaan mitä vaarallisimpia seurauksia. Olisin\ntahtonut ilmaista hänelle ahdistukseni, mutta pelkäsin peloittavani\nhäntä liiaksi. Vapisin hänen tähtensä, rohkenematta varoittaa häntä\nuhkaavasta vaarasta, ja suutelin häntä huoaten, vakuuttaakseni hänelle\nainakin rakkauttani, ainoa tunne, jota rohkenin tulkita.\n\n-- Manon -- sanoin hänelle -- puhu vilpittömästi, tuletko aina\nrakastamaan minua?\n\nHän vastasi olevansa hyvin onneton siitä, että minä sitä saatoin\nepäillä.\n\n-- No hyvä -- jatkoin minä -- enhän minä sitä epäilekään, ja kun\nminulla on tämä varma tietoisuus, tahdon uhmailla kaikkia meidän\nvihollisiamme. Tulen vetoamaan omaisiini päästäkseni vapaaksi\nChâtelet'sta, ja henkeni on minulle vallan hyödytön, ellen heti vapauta\nsinua, itse päästyäni irti.\n\nSaavuimme vankilaan. Siellä meidät suljettiin kumpikin eri koppiin.\nTämä isku ei ollut minulle niin julma, sillä olin sitä edeltäpäin\naavistanut. Suljin Manonin vankilan ovenvartijan suosioon, huomauttaen\nhänelle, että olin jalosukuinen mies, ja luvaten hänelle melkoisen\npalkinnon. Syleilin lemmittyäni ennenkuin erosin hänestä. Vannotin\nhäntä pidättymään liiasta surusta ja vakuutin, ettei hänen tarvinnut\npelätä mitään, niin kauan kuin minä olin elossa. En ollut ilman rahoja,\nannoin hänelle niistä osan ja maksoin jäljellä olevista varoistani\novenvartijalle etukäteen runsaasti kuukauden elatuksesta sekä Manonin\nettä itseni edestä.\n\nRahani tekivät erittäin hyvän vaikutuksen. Minut pantiin siististi\nkalustettuun huoneeseen, ja minulle vakuutettiin, että Manonilla oli\nsamanlainen.\n\nAloin heti ajatella keinoja päästäkseni vapaaksi. Oli selvää,\nettei minun tapaukseni sisältänyt mitään ehdottoman rikollista. Ja\nvaikka oletinkin, että varkaussuunnitelmamme kävi ilmi Marcel'in\ntodistuksesta, tiesin varsin hyvin, ettei pelkkää aikomusta rangaista.\nPäätin viipymättä kirjoittaa isälleni ja pyytää häntä itseään\ntulemaan Parisiin. Minä häpesin, kuten jo huomautin, paljoa vähemmin\noloani täällä kuin Saint-Lazaressa. Sitäpaitsi ikä ja kokemus olivat\nmelkoisesti vähentäneet arkuuttani, joskin minussa vielä oli säilynyt\nkaikki isän arvolle tuleva kunnioitus. Kirjoitin siis, eikä vankilassa\nestetty kirjeeni lähettämistä. Mutta olisin voinut säästää itseltäni\ntämän vaivan, jos olisin tietänyt, että isäni seuraavana päivänä saapui\nParisiin.\n\nHän oli saanut sen kirjeen, jonka viikkoa aikaisemmin olin hänelle\nlähettänyt. Se oli tuottanut hänelle mitä vilpittömintä iloa.\nMutta niin suuresti kuin olinkin ilahuttanut häntä kertomalla\nkääntymyksestäni, ei hän ollut katsonut voivansa täydelleen luottaa\nlupauksiini. Hän oli päättänyt tulla hankkimaan itselleen varmuutta\nmielenmuutoksestani ja sovittaa menettelynsä katumukseni vilpittömyyden\nmäärän mukaan. Hän saapui vangitsemiseni jälkeisenä päivänä.\n\nEnsi käyntinsä hän suuntasi Tibergen luo, jolle olin pyytänyt häntä\nosoittamaan vastauksensa. Hän ei häneltä saanut tietää asuntoani eikä\nsilloisia olojani. Hän sai häneltä kuulla ainoastaan pääseikkailuni\nalkaen siitä, kuin olin paennut Saint-Sulpicestä. Tiberge puhui\nhänelle hyvin edullisesti niistä pyrkimyksistä hyvään, joita olin\nosoittanut meidän viime kohtauksessamme. Hän lisäsi luulevansa minun\ntäydelleen luopuneen Manonista, mutta ihmettelevänsä, etten minä\nviikkoon ollut antanut hänelle mitään tietoja itsestäni. Isäni ei\nollut niin herkkäuskoinen. Hän käsitti, että tässä piili jotain, jota\nTibergen tarkkanäköisyys ei ollut huomannut, vaikka hän valitti tuota\nvaiteliaisuuttani, ja isäni ponnisteli siihen määrin löytääkseen minun\njälkeni, että kaksi päivää tulonsa jälkeen sai tietää minun olevan\nChâtelet-vankilassa.\n\nEnnen isäni tuloa, jota en vähääkään odottanut näin pian, kävi\npoliisipäällikkö tervehdyksellä luonani -- tai mainitakseni asiat\nniiden oikealla nimellä, minua kuulusteltiin. Hän soimasi minua, mutta\nhänen soimauksensa eivät olleet ankaroita eivätkä epäkohteliaita. Hän\nsanoi minulle lempeästi valittavansa huonoa käytöstäni ja huomautti,\nettä olin menetellyt epäviisaasti hankkimalla itselleni sellaisen\nvihollisen kuin G.M. ja että kuitenkin helposti huomasi tässä piilevän\nenemmän varomattomuutta ja kevytmielisyyttä kuin pahuutta. Mutta tämä\noli kuitenkin jo toinen kerta kuin olin vastaamassa hänen edessään, ja\nhän oli toivonut, että minä olisin viisastunut, saatuani parin kolmen\nkuukauden aikana opetusta Saint-Lazaressa.\n\nIhastuksissani siitä, että olin tekemisissä järkevän tuomarin kanssa,\nselitin hänelle tilanteeni niin kunnioittavasti ja maltillisesti, että\nhän näytti erittäin tyytyväiseltä vastaukseeni. Hän sanoi minulle,\nettei minun pitänyt antautua liiallisen surun valtaan, ja että hän oli\ntaipuvainen auttamaan minua syntyperäni ja nuoruuteni vuoksi. Rohkenin\nsulkea hänen suosioonsa Manonin ja kiittää tämän naisen lempeyttä ja\nhyvää luonnetta. Hän vastasi minulle nauraen, ettei hän vielä ollut\nManonia nähnyt, mutta että häntä sanottiin vaaralliseksi naiseksi. Tämä\nsana pani siihen määrään vireille hellät tunteeni, että hänelle latelin\ntuhansia intohimoisia asioita poloisen rakastajattareni puolustukseksi;\nenkä voinut edes pidättyä kyynelistä. Hän käski viedä minut takaisin\nhuoneeseeni.\n\n-- Amor, Amor! -- huudahti tuo vakava oikeudenpalvelija nähdessään\nminun poistuvan -- etkö sinä koskaan voi sopia järkevyyden kanssa?\n\nOlin vaipunut surullisiin mietteisiin sen keskustelun johdosta,\njoka minulla oli ollut poliisipäällikön kanssa, kun kuulin huoneeni\noven aukenevan: isäni astui sisään. Vaikka minun olisi pitänyt olla\nosaksi valmistautunut häntä näkemään, minä kun odotin sitä parin\npäivän kuluttua, se koski minuun niin syvästi, että olisin syöksynyt\nmaan sisustaan, jos se olisi auennut jalkojeni edessä. Lähestyin ja\nsyleilin häntä, kasvoilla äärimäisen hämmennyksen merkit. Hän istuutui,\nennenkuin kumpikaan meistä oli avannut suutaan.\n\nKun minä jäin seisomaan, katseet maassa ja paljain päin, hän virkkoi:\n\n-- Istuhan toki! Kiitos irstailusi häpeänhälinän ja petkutustesi olen\nsaanut tietää olinpaikkasi. Sinuntapaistesi ansioiden etu on, etteivät\nne pysy salassa. Sinä kuljet kuuluisuutta kohti varmaa tietä myöten.\nToivon, että tämä tie pian on päättyvä mestauspaikkaan ja että sinä\ntodella olet saavuttava kunnian siellä joutua näytteille kaikkien\nihailtavaksi.\n\nEn vastannut mitään. Hän jatkoi:\n\n-- Kuinka onneton on isä, joka on rakastanut hellästi poikaansa,\nmitään säästämättä, mikä olisi voinut tehdä hänestä kunnon miehen,\nkun hän lopulta huomaa tämän pojan olevan pahantekijän, joka tuottaa\nhänelle häpeää! Voi rauhoittua kohtalon tuottamasta onnettomuudesta:\naika haihduttaa sen, ja suru vähenee. Mutta mistä löytyy parannuskeino\ntaudille, joka kiihtyy päivä päivältä, nimittäin paheisen poikansa\nirstailulle, pojan, joka on menettänyt kaiken kunniantunnon. Sinä\npoloinen et sano mitään! -- hän lisäsi. -- Kas vaan tuota teeskenneltyä\nvaatimattomuutta ja tuota ulkokultaista lempeää alistuvaisuutta --\nvoisipa luulla sinua sukusi kunniallisimmaksi jäseneksi.\n\nVaikka minun täytyi myöntää, että ansaitsin osan näitä loukkaavassa\nmuodossa annettuja soimauksia, tuntui hän kuitenkin minusta menevän\nliian pitkälle. Katsoin luvalliseksi avoimesti tuoda esiin ajatukseni.\n\n-- Vakuutan teille -- sanoin hänelle -- ettei vaatimaton esiintymiseni\nsuinkaan ole teeskenneltyä; se on ylhäissukuisen pojan menettelyä,\njoka äärettömästi kunnioittaa isäänsä, varsinkin närkästynyttä\nisäänsä. En liioin näytä olevan sukumme vakaantunein jäsen. Tiedän\nansaitsevani moitteenne; mutta pyydän teitä lausumaan niitä hieman\nlempeämmin ja herkeämään kohtelemasta minua kuin kuolevaisten suurinta\nhylkiötä. Niin kovia mainesanoja en ole ansainnut. Rakkaus -- senhän\ntiedätte -- on aiheuttanut kaikki hairahdukseni. Turmiollinen\nintohimo! Oi, ettekö te tunne sen voimaa, ja onko mahdollista, että\nteidän verenne, joka on minun vereni lähde, ei koskaan ole tuntenut\nsamanlaista hehkua? Rakkaus on tehnyt minut liian hellämieliseksi,\nliian intohimoiseksi, liian uskolliseksi ja ehkä liian myöntyväiseksi\nmitä ihanimman rakastajattareni pyyteille; siinä ovat minun rikokseni.\nPidättekö tätä teidän häpäisemisenänne? Minä pyydän, isäni, vähän\nsääliä -- näin jatkoin hellästi -- poikaa kohtaan, joka alati on\nollut täynnä kunnioitusta ja kiintymystä teihin, joka ei ole hylännyt\nkunniaa ja velvollisuutta, kuten te luulette, ja joka on tuhat kertaa\nsurkuteltavampi, kuin mitä voitte kuvitellakaan.\n\nViime sanoja lausuessani vuodatin muutaman kyynelen.\n\nIsänsydän on luonnon mestariteos: siinä luonto, niin sanoakseni,\nhallitsee mielihyvällä ja hoitaa itse kaikkia sen pontimia. Isäni, joka\nsen lisäksi oli älykäs ja arvostelukykyinen mies, heltyi niin siitä\nmuodosta, johon olin pukenut puolustukseni, ettei voinut minulta salata\ntunteidensa vaihtumista.\n\n-- Tule poikaparkani -- hän sanoi -- tule syleilemään minua, sinun\ntilasi minua surettaa.\n\nSyleilin häntä. Hän puristi minua tavalla, joka ilmaisi minulle, mitä\nhänen sydämessään liikkui.\n\n-- Mutta miten menetellä vapauttaaksemme sinut täältä? -- näin hän\nkysäsi. -- Tee minulle peittelemättä selkoa kaikista asioistasi.\n\nKun minun elämässäni kokonaisuutena katsottuna ei ollut mitään\nsellaista, joka ehdottomasti olisi tuottanut minulle häpeää,\nainakaan ei, jos sitä vertasi eräisiin piireihin kuuluvien toisten\nnuorten miesten elämään, ja kun rakastajatarta ei suinkaan pidetä\nhalveksittavana tällä vuosisadalla, jossa elämme, eikä liioin\nvähäistä viekkautta pelionnen tavoittelemisessa, kerroin isälleni\nyksityiskohtaisesti millaista elämää olin viettänyt. Panin parastani\ntuodakseni esiin kuuluisia esimerkkejä joka kerta kun mainitsin\nharha-askeleen, vähentääkseni sen minulle tuottamaa häpeää.\n\n-- Elän yhdessä rakastajattareni kanssa -- sanoin hänelle -- olematta\nhäneen sidottu vihkiäismenojen kautta. Herttua de... ylläpitää kahta\nrakastajatarta koko Parisin nähden; herra de ----:lla on jo kymmenen\nvuotta ollut lemmitty, jota rakastaa uskollisemmin kuin koskaan\nvaimoaan. Kaksi kolmannesta Ranskan säätyhenkilöistä pitävät kunnianaan\nrakastajattaren omistamista. Minä olen hieman petkuttanut pelissä.\nMarkiisi de ----:lla ja kreivi ----:lla ei ole mitään muita tuloja.\nPrinssi de... ja herttua de... ovat samanlaisen ritarikunnan johtajia.\n-- Mitä tuli hankkeisiini molempien G.M:n rahoihin nähden, olisin\nniinikään helposti voinut todistaa, etten ollut vailla esikuvia, mutta\nminulla oli kyllin kunniantuntoa jälellä ollakseni tuomitsematta\nitseäni kaikkien niiden mukana, jotka olisin voinut esittää\nesikuvikseni, joten pyysin isääni antamaan minulle tämän heikkouteni\nanteeksi niiden kahden raivokkaan intohimon vuoksi, jotka olivat minua\nahdistaneet, nimittäin kostonhalun ja rakkauden.\n\nIsäni kysyi, saatoinko antaa hänelle viittauksia tehoisimpiin\nja samalla huomiota herättämättömiin keinoihin minun pikaiseksi\nvapautuksekseni. Mainitsin, että poliisipäällikkö oli osoittanut\nystävyyttä minua kohtaan.\n\n-- Jos kohtaatte vaikeuksia -- sanoin hänelle -- eivät ne voi esiintyä\nkenenkään muun puolelta kuin molempien G.M:ien. Luulisin siis\nsopivaksi, että näkisitte vaivan mennä heitä tapaamaan.\n\nTämän hän lupasi tehdä.\n\nEn uskaltanut pyytää häntä puhumaan Manonin hyväksi. Tämä ei johtunut\nrohkeuden puutteesta, vaan siitä, että pelkäsin suututtaa isääni\ntällaisella ehdoituksella ja herättää hänessä ajatusta johonkin\nturmiolliseen hankkeeseen Manonia ja minua kohtaan.\n\nOlen vielä epätietoinen siitä, eikö tämä pelkoni antanut aihetta\nsuurimpiin onnettomuuksiini, se kun esti minut koettelemasta isäni\nmielialaa ja yrittämästä saattaa hänet suosiolliseksi onnetonta\nrakastajatartani kohtaan. Ehkä minun olisi onnistunut vielä kerta\nherättää hänen sääliänsä ja karaista hänet niiltä vaikutuksilta, jotka\nhän liiankin helposti sai vanhalta G.M:ltä. Kuka sen tietää. Nurja\nkohtaloni olisi kenties saanut voiton kaikista ponnistuksistani; mutta\nminä en olisi voinut syyttää muita kuin tätä kohtaloani ja vihamiesteni\njulmuutta onnettomuudestani.\n\nPoistuttuaan vankilasta isäni meni suoraa päätä herra G.M:n luo. Hän\ntapasi hänet poikansa seurassa, jonka henkivartija rehellisesti oli\npäästänyt vapaaksi. En koskaan ole saanut tietää heidän keskustelunsa\nyksityiskohtia, mutta liiankin helposti saatoin kuvitella mitä laatua\nse oli, päättäen sen kauheista seurauksista. He menivät yhdessä,\ntarkoitan molemmat isät, poliisipäällikön luo, jolta pyysivät kahta\nsuosionosoitusta. Toinen oli se, että minut heti vapautettaisiin\nChâtelet-vankilasta, ja toinen, että Manon loppuiäkseen teljettäisiin\nvankilaan tai lähetettäisiin Amerikkaan. Juuri tähän aikaan alettiin\nlaivoilla lähettää paljon irtainta väkeä Mississippi-joelle.\nPoliisipäällikkö antoi heille kunniasanansa, että Manon oli lähetettävä\nmatkalle ensi laivalla.\n\nHerra G.M. ja isäni tulivat heti yhdessä tuomaan minulle sanan\nvapautuksestani. Edellinen sanoi kohteliaan sanan siitä, mitä oli\ntapahtunut, onnitteli minua siitä, että minulla oli sellainen isä ja\nkehoitti minua senjälkeen hyväkseni käyttämään hänen neuvojaan ja\nesimerkkiään. Isäni käski minun pyytää häneltä anteeksi vääryyttä,\njonka muka olin aikonut tehdä hänen perhettään kohtaan, ja kiittää\nhäntä siitä, että oli myötävaikuttanut minun vapauttamiseeni.\n\nPoistuimme kaikki kolme mainitsematta ainoata sanaa\nrakastajattarestani. En rohjennut puhua hänestä edes vanginvartijoille\nheidän läsnäollessaan. Oi, minun poloiset suositukseni olisivat\nkuitenkin olleet aivan turhat! Julma määräys oli saapunut samaan aikaan\nkuin se, joka päästi minut vapauteen. Tuo onneton nainen vietiin tuntia\nmyöhemmin sairaala-vankilaan, siellä yhtyäkseen muutamiin kurjiin\nolentoihin, jotka olivat tuomitut samaan kohtaloon.\n\nIsäni oli pakoittanut minut seuraamaan häntä asuntoonsa, joten kello\noli lähes kuusi illalla, kun minä sain tilaisuuden salaa hiipiä pois\npalatakseni vankilaani. Tarkoitukseni oli ainoastaan hankkia Manonille\nmuutamia virvokkeita ja sulkea hänet ovenvartijan erityiseen hoitoon,\nsillä en toivonut, että minun sallittaisiin tavata häntä. En myöskään\nvielä ollut ehtinyt ajatella keinoja hänen vapauttamisekseen.\n\nPyysin saada puhua ovenvartijan kanssa. Anteliaisuuteni ja hiljainen\nkäytöstapani olivat niin miellyttäneet häntä, että hän ei ollut\nvastahakoinen minua auttamaan ja että hän puhui Manonin kohtalosta kuin\nonnettomuudesta ainakin, joka häntä pahoitti, se kun saattoi tuottaa\nminulle surua. En ollenkaan käsittänyt tätä puhetta. Keskustelimme\nhetken ymmärtämättä toisiamme. Lopulta hän älysi, että minä tarvitsin\nselitystä, ja antoi sen minulle sellaisena, kuin kauhusta vapisten jo\nolen sen teille kertonut ja jonka nyt toistan uutta kauhua tuntien.\n\nHalvaus ei koskaan ole vaikuttanut äkillisemmin ja hirvittävämmin.\nKaaduin maahan sydämen sykkiessä niin rajusti, että sinä hetkenä,\njolloin menetin tajuni, luulin ainaiseksi vapautuvani elämästä. Tämä\nluulo pysyi vielä osaksi jälleen palatessani tajuihini. Käänsin\nkatseeni ympäri huonetta ja itseeni saadakseni varmuutta siitä,\nkuuluinko vielä elävien ihmisten onnettomaan luokkaan. Varmaa\non, että jos olisin seurannut ainoastaan luonnon vaistoa, joka\npyrkii vapautumaan mielipahasta, ei mikään olisi minusta tuntunut\nsuloisemmalta kuin kuolema tuona epätoivon ja sekasorron hetkenä. Ei\nedes uskonto voinut uhata sietämättömämmällä kärsimyksellä toisessa\nelämässä kuin ne kamalat tuskat, jotka minua ahdistivat. Kuitenkin sain\npian, kuin rakkauden toimeenpaneman ihmeen kautta, tarpeeksi voimia\nkiittääkseni taivasta siitä, että se palautti minulle tajunnan ja\njärkeni. Kuolemani olisi hyödyttänyt ainoastaan minua. Manon tarvitsi\nhengissä-oloani vapautuakseen, tarvitsi minua tuekseen ja tullakseen\nkostetuksi. Vannoin itseäni säälimättä ryhtyväni näihin tehtäviin.\n\nVankilan ovenvartija tarjosi minulle kaikkea sitä apua, jota olisin\nvoinut odottaa vaan parhaalta ystävältäni. Vastaanotin hänen\npalveluksensa mitä syvimmällä kiitollisuudella.\n\n-- Oi, te olette siis heltynyt minun tuskistani! -- minä huudahdin. --\nKaikki ihmiset hylkäävät minut. Isänikin on epäilemättä yksi julmimpia\nvainoojiani. Ei kukaan minua sääli. Te yksin täällä sydämettömyyden ja\nraakuuden pesäpaikassa osoitatte myötätuntoisuutta kurjinta kuolevaista\nkohtaan.\n\nHän neuvoi minulle, etten näyttäytyisi kadulla, ennenkuin olin hiukan\ntointunut mielenliikutuksestani.\n\n-- Älkää huolehtiko minusta -- sanoin poistuessani; -- tulen näkemään\nteidät jälleen pikemmin kuin luulettekaan. Valmistakaa minulle kaikkein\npimein koppinne, koetan tehdä itseni sen ansainneeksi.\n\nOikeastaan ei ensi tuumani ollut sen vähempää kuin että tahdoin surmata\nmolemmat G.M:t ja poliisipäällikön ja sitten ase kädessä hyökätä\nsairaala-vankilaan, mukanani niin paljo väkeä kuin saatoin värvätä\nyritykseeni. Tuskin olisin säästänyt isäänikään kostonhankkeissani,\njotka minusta tuntuivat niin oikeutetuilta, sillä vankilan ovenvartija\nei ollut minulta salannut, että hän ja G.M. olivat perikatoni\naikaansaajat.\n\nMutta astuttuani muutaman askeleen kadulla, ja kun raitis ilma oli\nhieman jäähdyttänyt vertani ja ruumiini nesteitä, raivoni väistyi\nvähitellen järkevämpien tunteiden tieltä. Vihollistemme kuolema olisi\nvarsin vähän hyödyttänyt Manonia, ja se olisi epäilemättä riistänyt\nminulta kaiken mahdollisuuden auttaa häntä. Sitäpaitsi, turvautuisinko\nhalpamaiseen murhatekoon? Mutta mikä toinen tie voisikaan avautua\nkostolleni? Kokosin kaikki voimani ja kaikki henkiset kykyni ensin\npannakseni toimeen Manonin vapauttamisen, siirtäen kaiken muun\ntuonnemmaksi, kunnes tämä tärkeä yritys olisi onnistunut.\n\nMinulla oli enää varsin vähän rahaa jälellä. Se oli kuitenkin\nvälttämätön pohja, jolta oli alettava. En tuntenut useampia kuin kolme\nhenkilöä, joilta voin saada rahaa, nimittäin herra de T:n, isäni\nja Tibergen. Oli jotenkin epätodennäköistä saada mitään kahdelta\nviimemainitulta, ja häpesin vaivata ensimainittua pyynnölläni.\nMutta kun ihminen on epätoivon partaalla, ei hän voi noudattaa\nhienotunteisuuden vaatimuksia. Menin viipymättä Saint-Sulpicen\npappisseminaariin, välittämättä siitä, tunnettiinko minut siellä.\nPyysin saada puhutella Tibergeä. Hänen ensi sanansa osoittivat,\nettei hän vielä tuntenut viime seikkailujani. Tämä huomio sai minut\nmuuttamaan aikeeni vedota hänen myötätuntoonsa. Puhuin hänelle yleensä\nsiitä ilosta, jonka minulle oli tuottanut isäni jälleennäkeminen,\nja pyysin häneltä sitten lainaksi vähän rahaa, vetäen verukkeeksi,\nettä ennen lähtöäni Parisista tahdoin maksaa pois muutamat velat,\njoita en halunnut mainita. Hän ojensi minulle heti kukkaronsa. Minä\notin siinä olevista kuudestasadasta frangista viisisataa. Tarjouduin\nantamaan hänelle velkakirjan, mutta hän oli liian jalomielinen sitä\nvastaanottaakseen.\n\nSieltä suuntasin kulkuni herra de T:n luo. Hänen edessään en ollenkaan\nteeskennellyt. Kuvasin hänelle onnettomuuteni ja kärsimykseni. Hän\ntunsi niistä jo pienimmätkin yksityiskohdat siitä, että tarkoin\noli seurannut nuoremman G.M:n seikkailua. Hän kuunteli minua siitä\nhuolimatta ja surkutteli minua syvästi. Kun kysyin häneltä neuvoa\nManonin vapauttamisen keinoihin nähden, hän vastasi surullisena\nnäkevänsä tässä suhteessa niin vähän valoa, että hänen täytyi luopua\nkaikesta toivosta, ellei taivas osoittaisi vallan erityistä suosiotaan.\nHän mainitsi lisäksi varta vasten menneensä sairaala-vankilaan,\nsenjälkeen kuin Manon oli sinne suljettu, mutta ettei hän edes ollut\nsaanut lupaa tavata häntä, että poliisipäällikön määräykset olivat mitä\nankarimmat ja että päälle päätteeksi sen onnettoman naisjoukon, johon\nManon oli liitettävä, oli määrä lähteä matkaan parin päivän kuluttua.\nOlin niin hämmästynyt hänen kertomastaan, että hän olisi voinut puhua\nkoko tunnin, minun häntä keskeyttämättä. Hän mainitsi edelleen, ettei\nollut tullut tervehtimään minua vankilaan, ollakseen vapaampi auttamaan\nminua, kun ei tiedettäisi hänen olevan tuttaviani. Niiden tuntien\naikana, jotka olivat kuluneet minun poistuttuani vankilasta, hän oli\nollut huolissaan siitä, ettei tietänyt olinpaikkaani, ja oli halunnut\nmitä pikimmin tavata minut, antaakseen minulle sen ainoan neuvon, jonka\navulla saatoin toivoa muutosta Manonin kohtalossa. Mutta tämä neuvo\noli vaarallinen, ja hän pyysi minua ainaisesti pitämään salassa hänen\nosallisuutensa siihen. Tämä neuvo oli seuraava: minun tuli valita\nmuutamia reippaita miehiä, jotka rohkenivat hyökätä Manonin vartijoiden\nkimppuun, kun nämä olisivat hänen seurassaan poistuneet ulkopuolelle\nParisia. Hän ei odottanut kunnes aloin puhua varattomuudestani, vaan\nsanoi, ojentaen minulle kukkaron:\n\n-- Kas tässä sata pistolia, jotka kenties voitte käyttää tarpeisiinne.\nMaksatte ne minulle takaisin joskus, kun raha-asianne taas ovat hyvällä\nkannalla.\n\nHän mainitsi vielä, että olisi tarjonnut avukseni miekkansa ja\nkäsivartensa, jollei huoli maineestaan olisi estänyt häntä itseänsä\nryhtymästä vapauttamaan rakastajatartani.\n\nTämä erinomainen jalomielisyys sai minut heltymään kyyneliin asti.\nIlmaistessani kiitollisuuttani koetin tehdä sen niin vilkkaasti\nkuin masennukseni suinkin salli. Kysyin häneltä, eikö ollut mitään\ntoivottavissa vetoamisesta poliisipäällikköön. Hän sanoi ajatelleensa\nsitä, mutta arveli tätä keinoa tehottomaksi, kun ei senlaatuista\narmahdusta voinut anoa ilman erityistä syytä, eikä hän saattanut\nkeksiä minkä syyn voisi tuoda esiin saadakseen välittäjäkseen jonkun\narvokkaan ja vaikutusvaltaisen henkilön. Jos jotain tältä taholta oli\ntoivottavissa, ei se voisi käydä päinsä muuten kuin muuttamalla G.M:n\nja isäni mielipiteet ja pyytämällä heitä anomaan poliisipäälliköltä\ntuomion peruuttamista. Hän tarjoutui tekemään kaiken voitavansa\nvoittaakseen puolellemme nuoren G.M:n, vaikka pelkäsi tämän hieman\nkylmenneen hänelle epäilyksien johdosta, jotka olivat heränneet hänessä\nmeidän seikkailumme yhteydessä. Minua hän kehoitti yrittämään kaikkea\ntaivuttaakseni isäni mielen.\n\nTämä ei suinkaan ollut mikään helppo tehtävä minulle, ei ainoastaan\nhänen vastustuksensa vuoksi, joka minun luonnollisesti oli voittaminen,\nvaan toisestakin syystä, joka suorastaan pani minut pelkäämään hänen\nkohtaamistaan. Olinhan vastoin hänen kieltoansa hiipinyt pois hänen\nasunnostaan, ja olin lujasti päättänyt olla sinne palaamatta senjälkeen\nkuin Manonin surullinen kohtalo oli tullut tietooni. Pelkäsin syystä,\nettä hän väkisin pidättäisi minut ja samoin veisi minut mukaansa\nmaaseudulle. Olihan vanhempi veljeni kerran noudattanut samaa\nmenettelyä. Tosin nyt olin vanhempi, mutta mitä merkitsi ikä väkivallan\nedessä. Keksin kuitenkin keinon, joka turvasi minut vaaralta. Päätin\nnimittäin kutsua hänet julkiseen paikkaan ja käyttää kirjeessäni\ntoista nimeä. Tämän tuuman toteutin heti. Herra de T. meni G.M:n luo\nja minä Luxembourg-puutarhaan, mistä lähetin isälleni sanan, että\neräs aatelismies nöyrimmästi pyysi häntä tulemaan sinne. Pelkäsin,\nettä hän voisi jäädä tulematta, kun yö jo lähestyi. Hän ilmestyi\nkuitenkin hetken kuluttua palvelijan seurassa. Pyysin häntä poikkeamaan\npuistokujaan, missä saatoimme puhella häiriintymättä. Astuimme ainakin\nsata askelta puhumatta sanaakaan. Hän kuvitteli epäilemättä, ettei näin\nmoniin valmistuksiin ollut ryhdytty ilman tärkeää tarkoitusta. Hän\nodotti, mitä minulla oli sanottavaa, ja minä puolestani mietin, mitä\nsanoisin.\n\nViimein avasin suuni ja sanoin vapisevalla äänellä:\n\n-- Te olette hyvä isä. Olette osoittanut minulle ylenmäärin hyvyyttä\nja olette antanut minulle anteeksi lukemattomat hairahdukseni. Taivas\nonkin todistajani, että teitä kohtaan tunnen mitä kunnioittavimpia ja\nhellimpiä lapsentunteita. Mutta minusta tuntuu, kuin ankaruutenne...\n\n-- No, anna kuulua! Minun ankaruuteni...? -- keskeytti isäni, joka,\nkärsimätön kun oli, katsoi minun puhuvan liian hitaasti.\n\n-- Oi, isäni, minusta tuntuu, kuin ankaruutenne olisi mennyt liian\npitkälle siinä kohtelussa, jonka olette antanut tulla onnettoman\nManonin osaksi. Te olette tässä kohdin noudattanut herra G.M:n mieltä.\nTämä mies on vihassaan kuvaillut häntä teille mitä synkimmin värein.\nTe olette saanut tästä naisesta mitä kauheimman käsityksen. Hän on\nkuitenkin mitä suloisin ja rakastettavin olento maailmassa. Oi, jospa\nKaitselmus olisi suvainnut herättää teissä halun nähdä hänet vaan\nhetken! Yhtä varma kuin olen hänen suloudestaan, yhtä varma olen\nsiitä, että hän teitäkin olisi miellyttänyt. Te olisitte ruvennut\nhäntä puolustamaan, olisitte inhonnut G.M:n katalia juonia, olisitte\nruvennut säälimään häntä ja minua. Oi, siitä olen varma! Sydämenne ei\nole tunnoton, te olisitte varmasti heltynyt...\n\nHän keskeytti minut vielä, huomatessaan, että puhuin liian innokkaasti\nvoidakseni pian lopettaa. Hän tahtoi tietää, mihin pyrin niin\nintohimoisella puheella.\n\n-- Rukoilemaan teiltä henkeäni -- vastasin -- jota en voi sietää\nhetkeäkään senjälkeen kuin Manon on lähtenyt Amerikkaan.\n\n-- Ei, ei -- hän vastasi ankarasti. -- Näen kernaammin, että menetät\nelämäsi kuin että olet ilman järkevyyttä ja kunniaa.\n\n-- Älkäämme siis enää jatkako -- minä huudahdin pysäyttäen hänet\nkäsivarresta. -- Riistäkää siis minulta tämä vihattu ja sietämätön\nelämä. Sillä siinä epätoivossa, johon minut syöksette, on kuolema oleva\nminulle armolahja: se on oleva arvokas lahja isän kädestä lähteneenä.\n\n-- Enhän antaisi sinulle muuta kuin minkä ansaitset -- hän vastasi. --\nTunnen useita isiä, jotka eivät olisi odottaneet näin kauan, ennenkuin\nolisivat ruvenneet itse pyöveliksesi. Mutta minun ylenmääräinen\nhyväsydämisyyteni on syössyt sinut turmioon.\n\nHeittäydyin maahan hänen eteensä ja huudahdin syleillen hänen polviaan:\n\n-- Oi, jos teillä vielä on sitä jäljellä, niin älkää paaduttako\nitseänne kyyneleilleni. Ajatelkaa, että olen poikanne. Oi! Muistelkaa\näitiäni. Te rakastitte häntä niin hellästi. Olisitteko sallinut, että\nhänet olisi riistetty sylistänne? Olisitte puolustanut häntä kuoloon\nasti. Eikö toisilla ihmisillä voi olla samanlainen sydän kuin teillä?\nSaattaako olla taipumattoman ankara, kerran koettuaan, mitä hellyys ja\nsuru tietää?\n\n-- Älä enää puhu äidistäsi -- hän huomautti ärtyneellä äänellä; tuo\nmuisto kiihoittaa katkeruuttani. Sinun irstailusi saattaisivat hänet\nkuolemaan surusta, jos hän vielä eläisi ja näkisi ne. Lopettakaamme\ntämä keskustelu, se kiusaa minua eikä kuitenkaan saa minua muuttamaan\npäätöstäni. Palaan asuntooni. Käsken sinun seurata minua sinne.\n\nSe kuiva ja kova äänenpaino, jolla hän julisti tämän käskyn, pani minut\nliiankin selvästi käsittämään, että hänen sydämensä oli järkähtämätön.\nPoistuin hänestä matkan päähän, peläten että hänen mieleensä voisi\njuolahtaa omin käsin vangita minut.\n\n-- Älkää lisätkö epätoivoani -- sanoin hänelle -- pakoittamalla minut\ntottelemattomuuteen. Minun on mahdoton seurata teitä. Yhtä mahdotonta\non minun elää sen kovasydämisen kohtelun jälkeen, jota minulle olette\nosoittanut. Sanon siis teille ijäksi hyvästi. Kuolemani, josta pian\nkuulette puhuttavan -- näin lisäsin surullisesti -- on ehkä jälleen\nherättävä teissä isäntunteita minua kohtaan.\n\nKääntyessäni poistuakseni hänen luotaan, hän huusi vihan vimmassa:\n\n-- Kieltäydytkö siis seuraamasta minua? Mene, syöksy turmiotasi kohti!\nHyvästi, sinä kiittämätön ja kapinallinen poika!\n\n-- Hyvästi raaka ja luonnoton isä -- minä huudahdin ollen suunniltani.\n\nRiensin heti pois Luxembourg-puutarhasta ja astuin katuja pitkin\nkuin raivon riivaama mies, suunnaten kulkuni herra de T:n asunnolle.\nMatkalla kohotin käteni ja katseeni, avuksi huutaen taivaisia voimia.\n\n-- Oi armias taivas -- huudahdin -- oletkohan sinä yhtä taipumaton kuin\nihmiset? En enää voi odottaa apua muilta kuin sinulta.\n\nHerra de T. ei vielä ollut palannut kotia; mutta hän saapui,\nodotettuani häntä muutaman hetken. Hänen välitystoimensa ei ollut\nonnistunut sen paremmin kuin minunkaan. Hän kertoi sen minulle\nmasentuneen näköisenä. Nuori G.M., vaikka ei ollutkaan yhtä suuttunut\nManoniin ja minuun kuin isänsä, ei ollut suostunut puhumaan meidän\npuolestamme. Hän oli kieltäytynyt siitä, peläten tuota kostonhimoista\nvanhusta, joka jo oli ankarasti kiivastunut hänelle, soimaten hänen\nyrityksiään hakea suhteita Manoniin.\n\nMinulla ei siis ollut jäljellä muuta kuin väkivalta, sellaisena kuin\nherra de T. oli sitä minulle suunnitellut. Siihen nyt supistin kaikki\ntoiveeni.\n\n-- Ne ovat tosin hyvin epävarmat -- sanoin hänelle, mutta varmin ja\nlohdullisin toiveeni on että ainakin siinä yrityksessä itse suistun\nsurman kitaan.\n\nLäksin hänen luotaan, pyydettyäni häntä seuraamaan toimiani hyvillä\ntoivotuksillaan, enkä enää ajatellut muuta kuin liittää itseeni\ntovereja, joihin olisin voinut siirtää kipinän rohkeuttani ja\npäättäväisyyttäni.\n\nEnsimäinen, joka johtui mieleeni, oli tuo sama henkivartija, jota\nolin käyttänyt G.M:n vangitsemiseen. Päätin lisäksi mennä yöksi hänen\nhuoneeseensa, kun minulla iltapäivän kuluessa ei ollut tarpeeksi\njoutoaikaa ajatellakseni yömajan hankkimista. Tapasin tuon miehen\nyksin. Hän tuli iloiseksi huomatessaan, että olin päässyt vapaaksi\nChâtelet-vankilasta. Ystävällisesti hän tarjosi minulle apuansa.\nSelitin hänelle, minkälaista avustusta hän saattoi minulle antaa.\nHänellä oli tarpeeksi älyä huomatakseen yritykseen liittyviä\nvaikeuksia, mutta hän osoittautui kuitenkin kyllin jalomieliseksi\nkoettaakseen voittaa ne.\n\nOsan yöstä käytimme harkiten tuumiani. Hän puhui kolmesta\nkaartilaisesta, joita oli käyttänyt apunaan viime tilaisuudessa\nja kehui heidän koeteltua taistelukelpoisuuttaan. Herra de T. oli\ntarkalleen maininnut niiden vartijoiden lukumäärän, joiden tuli olla\nManonin saattona -- heitä ei ollut useampia kuin kuusi. Viisi rohkeata\nja päättäväistä miestä riitti säikyttämään noita raukkoja, jotka\npelkureina eivät rupeisi puolustautumaan kunniallisesti, jos voisivat\nvälttää taistelun vaarat.\n\nKun minulta ei puuttunut rahoja, henkivartija neuvoi minua olemaan\nkitsastelematta, jos halusin olla varma kahakan onnistumisesta.\n\n-- Tarvitsemme hevosia -- hän sanoi -- sekä pistooleja, ja lisäksi\ntulee jokaisella olla karbiini-pyssynsä. Minä otan toimekseni huomenna\nsuorittaa nämä valmistukset. Soturimme tarvitsevat sitäpaitsi kolme\nsiviilipukua, he kun eivät rohkene esiintyä tällaisessa hankkeessa\nrykmentin univormussa.\n\nAnnoin hänelle käteen sen sadan pistolin suuruisen summan, jonka olin\nsaanut herra de T:ltä, ja ne kuluivat seuraavana päivänä viimeistä\nropoa myöten. Nuo kolme soturia marssivat ohitseni. Minä innostutin\nheitä suurilla lupauksilla, ja karkoittaakseni heistä kaiken epäilyksen\nannoin heille jokaiselle etukäteen kymmenen pistolia.\n\nKun toiminnan päivä oli valjennut, lähetin varhain aamulla yhden\nheistä sairaala-vankilaan omin silmin näkemään vartijoiden lähdön\nsaaliineen. Vaikka olin ryhtynyt tähän toimenpiteeseen yksinomaan\nliiallisesta levottomuudesta ja varovaisuudesta, se näyttäytyi\nvallan välttämättömäksi. Olin saanut vääriä tietoja heidän matkansa\nsuunnasta; olin nimittäin varma siitä, että tuo surkuteltava joukko\noli astuva laivaan la Rochellessa, ja olisin siis turhaan odottanut\nsitä Orléansiin johtavalla tiellä. Mutta kaartilaisen ilmoituksesta\nsain tietää, että joukko oli kulkeva Normandian tietä, ja sen oli määrä\nmatkustaa Amerikkaan Havre-de-Grâcesta.\n\nLäksimme heti Saint-Honoré-portille, kulkien viisaasti kyllä eri\nkatuja. Esikaupungin rajalla liityimme yhteen. Hevosemme olivat\npirteät, ja ennen pitkää huomasimme nuo kuusi vartijaa ja ne kahdet\nkurjat ajoneuvot, jotka te näitte pari vuotta sitten Passyssa. Tämä\nnäky oli vähällä riistää minulta voimani ja tajuntani.\n\n-- Oi kohtalo -- huudahdin -- oi julma kohtalo! Suo minulle tässä\nainakin voitto tai kuolema.\n\nNeuvoittelimme hetken, millä tavoin meidän oli toimeenpantava\nhyökkäyksemme. Vartijasoturit eivät olleet neljääsataa askelta\nkauempana edessämme, ja me saatoimme tukkia heiltä tien oikaisemalla\npienen pellon poikki, jota valtatie kiersi. Henkivartija neuvoi\npoikkeamaan tälle peltotielle ja yllättämään heidät, äkkiarvaamatta\nhyökkäämällä heidän kimppuunsa. Minä hyväksyin tämän tuuman ja\nkannustin ensimäisenä hevostani. Mutta kohtalo oli armotta hylännyt\nrukoukseni.\n\nKun vartijasoturit näkivät viiden ratsumiehen rientävän heitä vastaan,\nkäsittivät he heti, että tässä oli kyseessä hyökkäys. He asettuivat\npuolustusasentoon ja pitivät pistimensä ja pyssynsä päättäväisesti\nvalmiina.\n\nTämä näky, joka vaan enemmän innosti henkivartijaa ja minua, riisti\näkkiä rohkeuden meidän kolmelta raukkamaiselta toveriltamme. He\npysähtyivät kuin yhteisestä sopimuksesta, ja vaihdettuaan keskenään\nmuutamia sanoja, joita en voinut kuulla, he käänsivät hevosensa ja\nkarauttivat täyttä laukkaa takaisin Parisiin.\n\n-- Hyvä Jumala -- sanoi henkivartija, joka näytti yhtä kiihoittuneelta\nkuin minä tämän häpeällisen petoksen johdosta -- mitä nyt teemme?\nMeitähän on ainoastaan kaksi.\n\nMinä olin sanaton raivosta ja hämmästyksestä. Pysähdyin ja epäröin,\nlähteäkö ensi työkseni kostamaan noille kurjille, ajamalla heitä\ntakaa ja rankaisemalla heitä siitä, että hylkäsivät minut. Milloin\nseurasin katseillani heidän pakoansa, milloin taas pidin silmällä\ntoisella puolen olevia vartijasotureita. Jos olisin voinut jakautua\nkahtia, olisin yhtä haavaa hyökännyt näiden molempien raivoni esineiden\nkimppuun. Loin tuijottavat katseeni vuoroin molemmille tahoille.\n\nHenkivartija, joka silmieni harhailevasta ilmeestä päätti, että\nepäröin, pyysi minua kuuntelemaan neuvoaan.\n\n-- Kun meitä on ainoastaan kaksi -- hän huomautti -- olisi mieletöntä\nahdistaa kuutta yhtä hyvin asestettua miestä kuin me, he kun lisäksi\nnäyttävät uljaasti odottavan meitä. Meidän täytyy palata Parisiin ja\nkoettaa valita paremmin apurimme. Vartijasoturit eivät voi tehdä pitkiä\npäivämatkoja noilla kaksilla raskailla rattailla. Huomenna saavutamme\nheidät aivan helposti.\n\nTuumin hiukan tätä suunnitelmaa. Mutta kun joka taholla kohtasin\nsellaista, mikä herätti minussa epätoivoa, tein todella epätoivoisen\npäätöksen. Kiitin seuralaistani hänen avustaan, luovuin hätyyttämästä\nvartijasotureita ja päätin nöyränä mennä rukoilemaan heitä ottamaan\nminut joukkoonsa, voidakseni saattaa Manonia Havre-de-Grâceen ja sieltä\nkulkea laivalla hänen kanssaan toiselle puolelle merta.\n\n-- Koko maailma minua vainoaa tai pettää -- sanoin henkivartijalle, en\nenää voi luottaa kehenkään ihmiseen. En enää odota mitään kohtalolta\nenkä ihmisten avulta. Vastoinkäymiseni on kohonnut huippuunsa, minulla\nei enää ole muu neuvona kuin alistua siihen. Ummistan siis silmäni\nkaikelle toivolle. Palkitkoon taivas teidän jalomielisyytenne! Hyvästi.\nTulen auttamaan nurjaa kohtaloani toimeenpanemaan tuhoni, itse syöksyen\ntahallisesti sitä kohti.\n\nTurhaan hän kehoitti minua palaamaan Parisiin. Pyysin, että hän antaisi\nminun toteuttaa päätökseni ja jättäisi minut viipymättä, jotta eivät\nvartijasoturit yhä edelleen luulisi, että tarkoituksemme oli hyökätä\nheidän kimppuunsa.\n\nMinä ratsastin heitä kohti yksin hitaasti, ja kasvoni olivat\nniin masentuneen näköiset, etteivät he kaiketi voineet huomata\nmitään uhkaavaa lähenemisessäni. He pysyivät siitä huolimatta\npuolustusasennossa.\n\n-- Rauhoittukaa, hyvät herrat -- sanoin heille saavuttuani heidän\nluokseen, en suinkaan aio taistella kanssanne. Tulen pyytämään teiltä\narmoa.\n\nKehoitin heitä täydellä luottamuksella jatkamaan matkaansa ja ilmoitin\nheille matkalla, mitä toivoin heidän hyväntahtoisuudeltaan.\n\nHe neuvoittelivat keskenään, miten heidän oli suhtauduttava tähän\nehdoitukseen. Soturiparven johtaja puhkesi puhumaan toisten puolesta.\nHän vastasi, että heidän saamansa määräykset vartioida vankejaan olivat\nmitä ankarimmat; että minä kuitenkin tein heihin niin miellyttävän\nvaikutuksen, että hän ja toverinsa minun tähteni tahtoivat hieman\ntinkiä virkainnostaan. Mutta minun tuli ymmärtää, että tämä minulle\nmaksoi jonkun verran. Minulla oli jäljellä noin viisitoista pistolia ja\nsanoin heille peittelemättä, kuinka suuren rahasumman kukkaroni sisälsi.\n\n-- No hyvä -- sanoi vartijasoturi -- tahdomme kohdella rahojanne\njalomielisesti. Teidän ei tarvitse maksaa enempää kuin écun tunnilta\nvoidaksenne seurustella sen tytön kanssa, joka näistä teitä enimmin\nmiellyttää. Sehän on tavallinen hinta Parisissa.\n\nEn ollut maininnut heille erityisesti Manonia, minä kun en tahtonut,\nettä he saisivat tietää intohimoisen kiintymykseni. He luulivat\naluksi, että tämä vaan oli nuoren miehen päähänpisto, että hain hiukan\najanvietettä näiden naisolentojen seurassa. Mutta niin pian kuin\nluulivat huomaavansa, että olin rakastunut, he lisäsivät veroitustani\nsiinä määrin, että kukkaroni oli tyhjä lähtiessämme Mantes'ista, missä\nolimme olleet yötä, ennenkuin saavuimme Passy'hin.\n\nTarvitseeko minun mainita kuinka surullisista asioista keskustelimme\nManonin kanssa tällä matkalla tai mitä tunsin sielussani, kun näin\nhänet saatuani vartijasotureilta luvan lähestyä hänen ajoneuvojaan? Oi,\nsanat eivät koskaan voi ilmaista muuta kuin puolet sydämen tunteista.\nMutta kuvitelkaa poloista rakastajatartani vyötäisiltään kahlehdittuna\nistumassa olkitukuilla, pää väsyneesti nojaten rattaiden laitaan,\nkasvot kalpeina ja kyynelvirtojen kostuttamina, jotka valuivat hänen\nluomiensa alta, vaikka hän koko ajan piti silmänsä suljettuina! Hän\nei edes uteliaisuudesta ollut avannut niitä kuullessaan vartijoiden\nlevottomuuden, kun nämä odottivat hyökkäystä. Hänen liinavaatteensa\nolivat likaiset ja epäjärjestyksessä, hänen hienot kätensä alttiina\nankaran sään vaikutukselle. Sanalla sanoen nuo kasvot, jotka kykenivät\nviekoittelemaan jumaloivaan ihailuun koko maailmaa, näyttivät minusta\nolevan sanomattoman laiminlyödyt ja masentuneet.\n\nKatselin häntä hetken, ratsastaessani rattaiden vieressä. Olin niin\nsuunniltani, että monasti olin vähällä vaarallisesti pudota hevosen\nselästä. Huokaukseni ja usein toistuvat huudahdukseni vetivät hänen\nkatseensa puoleeni. Hän tunsi minut, ja huomasin, että hän ollen ensi\nmielenliikutuksen vallassa yritti syöksyä alas rattailta tullakseen\nluokseni; mutta kahleidensa pidättämänä hän vaipui takaisin entiseen\nasentoonsa.\n\nPyysin vartijasotureita hetkeksi säälistä pysähtymään. He suostuivat\nsiihen ahneudesta. Astuin alas hevoseni selästä ja istuuduin Manonin\nviereen. Hän oli niin väsynyt ja voimaton, ettei pitkään aikaan\nvoinut puhua eikä liikuttaa käsiään. Sillä aikaa minä kastelin niitä\nkyynelilläni, ja kun en minäkään saanut sanaa suustani, meidän\nmolempien tila oli surkein, mitä saattoi kuvitella. Yhtä surullisia\nolivat puheemme, kun taas olimme saaneet kielen valtaamme. Manon puhui\nvaan vähän; tuntui siltä kuin häpeä ja suru olisivat turmelleet hänen\npuhe-elimensä -- ääni kaikui heikolta ja vapisevalta.\n\nHän kiitti minua siitä, etten ollut häntä unhoittanut ja siitä\ntyydytyksestä, jonka hänelle soin -- kuten hän huoaten virkkoi --\nettä ainakin vielä kerran sai nähdä minut ja sanoa minulle viimeiset\nhyvästit. Mutta kun olin vakuuttanut hänelle, ettei mikään kyennyt\neroittamaan minua hänestä ja että olin valmis seuraamaan häntä maailman\nääriin, häntä hoitaakseni, häntä palvellakseni, häntä rakastaakseni\nja eroittamattomasti liittääkseni kurjan kohtaloni hänen kohtaloonsa,\nsilloin tämä onneton nainen antautui niin hellään ja surumieliseen\ntunteenpurkaukseen, että pelkäsin hänen menehtyvän noin rajuun\nmielenliikutukseen. Kaikki mikä liikkui hänen sielussaan, näytti\nkokoontuvan hänen silmiinsä. Hän tuijotti niillä minuun. Joskus hän\navasi suunsa, jaksamatta lausua loppuun sanoja, jotka oli alkanut,\nMuutaman sanan hän kuitenkin sai sanotuksi. Nämä sisälsivät ihailua\nminun rakkauteni johdosta, helliä valituksia sen ylenmääräisyydestä,\nepäilyksiä siitä, että hän oli voinut minussa herättää niin täydellisen\ntunteen, kehoituksia minulle luopumaan aikeestani seurata häntä ja sen\nsijaan etsimään muualta minun arvoistani onnea, jota ei sanonut minun\nvoivan toivoa häneltä.\n\nHuolimatta mitä julmimmasta kohtalosta löysin onneni hänen katseistaan\nja siitä varmuudesta, että hän tunsi hellyyttä minua kohtaan. Olin\ntodella menettänyt kaiken, mitä muut ihmiset pitävät arvossa; mutta\nolin Manonin sydämen omistaja, ja sehän oli ainoa aarre, jota minä\npidin arvokkaana. Europpa tai Amerikka -- minulle oli yhdentekevää\nkummassa maanosassa elin, kunhan vaan olin varma siitä, että siellä\nolin onnellinen eläessäni yhdessä lemmittyni kanssa! Onhan koko\nmaanpiiri kahden uskollisen rakastavan kotimaa. Ovathan he toisilleen\nisä, äiti, vanhemmat, ystävät, rikkaus ja onni.\n\nAinoa, mikä tuotti minulle levottomuutta, oli se ajatus, että Manon\ntulisi kärsimään puutetta. Kuvittelin jo asuvani hänen kanssaan\nviljelemättömässä seudussa, jonka asutuksena oli villikansaa.\n\n-- Olen varma siitä, ettei heidän parissaan voi olla niin julmia miehiä\nkuin G.M. ja hänen isänsä. He antavat meidän ainakin elää rauhassa.\nJos kertomukset heistä ovat tosia, he seuraavat luonnonlakeja. He\neivät tunne tuota ahneudenraivoa, joka riivaa G.M:ää, eivätkä sitä\neriskummaista kunniankäsitystä, joka on saattanut isäni vihollisekseni;\nhe eivät tule häiritsemään kahta rakastavaa, joiden näkevät elävän\nyhtä yksinkertaisesti kuin he itse. -- Tässä suhteessa olin siis\nlevollinen, Mutta en muodostanut itselleni mitään haaveellista\nkäsitystä jokapäiväisen elämän tarpeista. Olin liian usein kokenut,\nettä on sietämättömiä puutteita varsinkin herkälle nuorelle naiselle,\njoka on tottunut mukavaan ja ylelliseen elämään. Olin epätoivoissani\nsiitä, että turhaan olin kuluttanut rahani ja että vartijasoturien\nkonnamaisuus oli vähällä riistää minulta sen vähän, mikä minulla\nvielä oli jäljellä. Oivalsin, että omistamalla pienen rahasumman\nolisin voinut turvata itseni kurjuudelta Amerikassa, missä raha on\nharvinaista, ja lisäksi perustaa jonkun yrityksen pysyvän toimeentulon\nturvaamiseksi.\n\nNämä mietteet herättivät minussa ajatuksen kirjoittaa Tibergelle, joka\naina oli ollut niin valmis tarjoamaan minulle apua ja ystävyyttä.\nKirjoitin ensimäisestä kaupungista, johon poikkesimme. En maininnut\nhänelle muuta vaikutinta kuin sen pulan, johon aavistin joutuvani\nHavre-de-Grâcessa, minne tunnustin olevani matkalla saattamassa\nManonia. Pyysin häneltä sata pistolia.\n\n-- Lähetä ne minulle Havreen postinhoitajan välityksellä -- kirjoitin\nmuun muassa. -- Käsitäthän, että tämä on viimeinen kerta, kun häiriten\nvetoan ystävyyteesi, ja etten voi, nyt kun onneton lemmittyni minulta\nriistetään ainaiseksi, antaa hänen lähteä matkaan ilman jotain\nlohduketta, joka lieventää hänen kohtaloansa ja minun kuolettavaa\nkaihoani.\n\nVartijasoturit olivat tulleet niin julkean vaativaisiksi huomattuaan\nintohimoni rajuuden, että alinomaa lisäsivät vähimmänkin\nmyöntyväisyytensä hintaa, ennen pitkää tyhjentäen kukkaroni\ntäydellisesti. Rakkaus ei sitäpaitsi sallinut minun säästää rahojani.\nUnhoituin viipymään aamusta iltaan Manonin läheisyydessä, enkä enää\nmitannut aikaa tunneissa, vaan pitkien päivien muodossa. Kun kukkaroni\nviimein oli vallan tyhjä, olin alttiina kuuden raakalaisen oikuille,\njotka kohtelivat minua sietämättömän töykeästi. Näitte sen omin silmin\nPassyssa. Teidän kohtaamisenne oli onnellinen levonhetki, jonka kohtalo\nminulle soi. Se seikka, että kärsimykseni minut nähdessänne teissä\nherätti myötätuntoisuutta oli ainoa, mikä saattoi suosittaa minua\njalomieliselle sydämellenne. Teidän auliisti tarjoamanne apu auttoi\nminut saavuttamaan Havren, ja vartijasoturit pitivät lupauksensa\nuskollisemmin kuin mitä olin toivonut.\n\nSaavuimme Havreen. Menin kaikkein ensiksi postikonttoriin. Tiberge ei\nvielä ollut ehtinyt vastata. Otin tarkoin selvän siitä, minä päivänä\nsaatoin odottaa hänen kirjettään. Se ei voinut saapua ennenkuin kahden\npäivän kuluttua, ja kurja kohtaloni oli säätänyt niin omituisesti, että\nlaivamme oli määrä lähteä matkaan juuri sen päivän aamuna, jolloin\nodotin postin tuloa. En voi kuvailla teille epätoivoani.\n\n-- Kuinka! -- huudahdin -- pitääkö minun onnettomuudessakin aina kokea\nvastoinkäymisen ylenmääräisyyttä.\n\nManon vastasi:\n\n-- Oi, ansaitseeko näin onneton elämä, että huolehdimme siitä?\nKuolkaamme Havressa, rakas ritarini. Tehköön kuolema äkkiä lopun\nkurjuudestamme. Siirrämmekö sen mukaamme tuntemattomaan maahan, jossa\nmeitä epäilemättä odottavat kauheat vastoinkäymiset, kun nämä näyttävät\nolleen määrätyt rangaistuksekseni? Kuolkaamme -- näin hän toisti -- tai\nsyökse ainakin minut surman suuhun ja mene etsimään toista kohtaloa\nonnellisemman rakastajattaren sylissä.\n\n-- Ei, ei -- sanoin hänelle, minun kadehdittava kohtaloni on olla\nonneton sinun rinnallasi.\n\nHänen puheensa pani minut vapisemaan. Tajusin, että hän oli\nkärsimystensä murtama. Minä koetin näyttää rauhallisemmalta,\nkarkoittaakseni hänestä kuoleman ja epätoivon ajatukset. Päätin yhä\nedelleenkin noudattaa samaa menettelyä; ja myöhemmin sain kokea, ettei\nmikään ole enemmän omansa luomaan rohkeutta naiseen, kuin sen miehen\npelottomuus, jota hän rakastaa.\n\nMenetettyäni toivon saada raha-apua Tibergeltä, möin hevoseni. Siitä\nsaamani rahat ynnä ne, jotka vielä olivat jäljellä teidän anteliaasta\nlahjastanne, tekivät vähäisen, seitsemäntoista pistolin suuruisen\nsumman. Niistä käytin seitsemän ostaakseni muutamia tarve-esineitä\nManonin mukavuudeksi, ja kätkin jäljelle jääneet kymmenen pistolia\nhuolellisesti tulevan omaisuutemme pohjarahastoksi ja toimeentulon\ntoiveillemme Amerikassa. Minulla ei ollut mitään vaikeutta päästä\nmukaan laivaan. Haettiin juuri nuoria miehiä, jotka olivat halukkaat\nvapaaehtoisesti liittymään siirtokuntaan. Matkan ja elatuksen sain\nilmaiseksi. Postin oli määrä lähteä Parisiin seuraavana päivänä, ja\nminä lähetin sen mukana kirjeen Tibergelle. Se oli liikuttava ja omansa\näärimäisiin asti hellyttämään häntä, se kun saatti hänet tekemään\npäätöksen, joka saattoi johtua ainoastaan äärettömästä hellyyden ja\njalomielisyyden kylläisyydestä, jota hän tunsi onnetonta ystävää\nkohtaan.\n\nLaivamme lähti purjehtimaan. Tuuli oli meille koko ajan myötäinen. Sain\nkapteenilta erityisen paikan Manonille ja itselleni. Hän oli niin hyvä,\nettä katsoi meitä toisin silmin kuin muita onnettomuustovereitamme.\nOlin heti ensi päivänä vienyt hänet syrjään ja kertonut hänelle osan\nkärsimyksistäni, herättääkseni hänessä jonkun verran kunnioitusta. En\nluullut tekeväni itseäni syypääksi häpeälliseen valheeseen sanoessani\nhänelle, että olin naimisissa Manonin kanssa. Hän oli uskovinaan sen\nja lupasi minulle suojelusta. Siitä saimme koko matkan kestäessä\ntodisteita. Hän huolehti siitä, että saimme kunnollista ruokaa, ja\nhänen huomaavaisuutensa meitä kohtaan tuotti meille kurjuustoveriemme\nkunnioituksen. Minä valvoin lakkaamatta, ettei Manonilla ollut mitään\nepämukavuutta. Hän huomasi sen hyvin, ja tämä havainto yhdistyneenä\nselvään tietoisuuteen siitä tavattoman erikoisesta tilasta, johon hänen\ntähtensä olin alistunut, saattoi hänet niin helläksi ja intohimoiseksi,\nniin tarkkaavaiseksi vähimmillekin tarpeilleni, että hänen ja minun\nvälillä vallitsi alituinen kilpailu avuliaisuudessa ja rakkaudessa.\nMinä en ollenkaan kaihonnut Europpaa; päinvastoin tunsin sydämeni yhä\nenemmän paisuvan ja rauhoittuvan, kuta lähemmäksi Amerikkaa tulimme.\nJos olisin ollut varma siitä, ettei meidän siellä täytynyt olla\nvailla elämän välttämättömiä tarpeita, olisin kiittänyt Kaitselmusta\nkärsimystemme näin onnellisesta päättymisestä.\n\nKahden kuukauden purjehduksen jälkeen saavutimme viimein toivotun\nrannikon. Ensi katseella ei tämä maa tarjonnut mitään miellyttävää.\nSeudut olivat siellä hedelmättömiä ja asumattomia; näki ainoastaan\nmuutamia ruokoja ja puita, joista myrsky oli raastanut pois lehdet.\nEi jälkiäkään ihmisistä tai eläimistä. Mutta kun kapteeni oli antanut\nlaukaista muutaman kanuunoistamme, saimme ennen pitkää nähdä joukon\nUuden Orleansin asukkaita, jotka lähestyivät meitä ilmaisten vilkasta\niloa. Emme vielä nähneet kaupunkia, se kun oli siltä puolen pienen\nkummun peitossa. Meidät vastaanotettiin kuin olisimme astuneet alas\ntaivaasta.\n\nNuo siirtolaisparat kyselivät meiltä kilvan Ranskan uutisia ja oloja\nniissä eri maakunnissa, joissa olivat syntyneet. He syleilivät meitä\nveljinä ja rakkaina tovereina, jotka tulivat ottamaan osaa heidän\npuutteeseensa ja yksinäisyyteensä. Suuntasimme heidän seurassaan\nkulkumme kaupunkiin. Mutta hämmästyimme huomatessamme lähemmäksi\ntultuamme, että se, mitä meille oli kehuen mainittu kelpo kaupungiksi,\nolikin vaan ryhmä harvoja mökki-pahaisia. Näissä asui viisi- tai\nkuusisataa henkeä. Kuvernöörin asunto näytti meistä hieman eroavan\ntoisista korkeutensa ja asemansa puolesta. Sitä suojelevat muutamat\nmultavallit, joiden ympäri juoksee leveä kaivanto.\n\nMeidät esiteltiin heti hänelle. Hän keskusteli kauan salaa kapteenin\nkanssa, ja palattuaan sitten meidän luoksemme, hän tarkasti vuoroonsa\njokaista laivalla saapunutta naista. Näitä oli luvultaan kolmekymmentä,\nsillä meihin oli Havressa liittynyt toinen joukkue. Tutkittuaan heitä\nkauan, kutsutti kuvernööri paikalle useita kaupungin nuoria miehiä,\njotka riutuivat odottaessaan puolisoa. Kauneimmat tytöistä hän antoi\netevimmille nuorille miehille, ja loput jaettiin arvalla. Hän ei vielä\nollut sanonut mitään Manonille, mutta käskettyään muiden poistua, hän\npyysi meitä molempia jäämään.\n\n-- Kuulin kapteenilta -- hän virkkoi, että te olette naimisissa ja että\nhän matkalla on huomannut teidät henkeviksi ja kunnollisiksi ihmisiksi.\nEn koskettele niitä seikkoja, jotka ovat aiheuttaneet onnettomuutenne.\nMutta jos on totta, että teillä on yhtä paljon käyttäymisälyä, kuin\nmitä ulkomuotonne lupaa, en tule säästämään mitään helpoittaakseni\nkohtaloanne, ja te tulette puolestanne lisäämään viihtyväisyyttäni\ntällä kolkolla ja autiolla paikkakunnalla.\n\nMinä vastasin tavalla, joka enimmin oli omansa vahvistamaan sitä\nkäsitystä, jonka hän oli saanut meistä. Hän antoi määräyksensä\nasunnon järjestämisestä meille kaupungilla ja pyysi meidät luokseen\nillalliselle. Mielestäni hän oli hyvin kohtelias, ollakseen onnettomien\nmaanpakolaisten päällikkö. Muiden läsnäollessa hän ei ollenkaan kysynyt\nseikkailujemme sisäistä yhteyttä. Keskustelu liikkui yleiskysymyksissä,\nja huolimatta alakuloisuudestamme, koetimme me, Manon ja minä, saada\nsen hauskaksi.\n\nIllalla hän antoi opastaa meidät meille sisustettuun asuntoon.\nTapasimme kurjan hökkelin, jonka seininä olivat laudat ja savi, ja\njoka sisälsi pari kolme huonetta alikerroksena, ynnä ullakon niiden\nyläpuolella. Kuvernööri oli käskenyt tuoda sinne viisi tai kuusi tuolia\nja muutamia muita välttämättömiä talousesineitä.\n\nManon näytti kauhistuvan nähdessään noin synkän asunnon. Mutta hän\noli paljon enemmän pahoillaan minun tähteni kuin itsensä tähden. Hän\nistuutui jäätyämme kahdenkesken, ja alkoi itkeä katkerasti. Koetin\nensin lohduttaa häntä. Mutta kun hän oli huomauttanut surkuttelevansa\nainoastaan minua ja pitävänsä onnettomuudessamme silmällä ainoastaan\nminun kärsimystäni, koetin näyttää niin rohkealta jopa iloiseltakin,\nettä tämä tarttuisi häneenkin.\n\n-- Mitä valittaisinkaan -- virkoin hänelle, onhan minulla kaikki,\nmitä haluan. Sinä rakastat minua, eikö totta? Uskokaamme kohtalomme\ntaivaan huostaan. En minä pidä sitä niin toivottomana. Kuvernööri on\nkohtelias mies, hän on osoittanut meitä kohtaan kunnioitusta, hän ei\ntule sallimaan, että meiltä puuttuu se, mikä on välttämätöntä. Mitä\ntulee majamme köyhyyteen ja kömpelöihin huonekaluihimme, olet voinut\npanna merkille, että täällä on harvoja henkilöitä, joilla on parempi\nasunto ja sisustus kuin meillä. Ja lisäksi sinä olet ihmeellinen velho,\n-- näin lisäsin syleillen häntä -- joka muuttaa kaiken kullaksi.\n\n-- Silloin sinusta tulee maailman rikkain mies -- hän vastasi --\nsillä jos ei koskaan ole ollut sellaista rakkautta, kuin se, jota\nsinä tunnet, on myös mahdotonta olla hellemmin rakastettu kuin sinä.\nTuomitsen itseäni oikeuden mukaisesti. Tiedän täysin, etten koskaan ole\nansainnut tuota verratonta kiintymystä, jota sinä osoitat minulle. Olen\ntuottanut sinulle suruja, jotka ainoastaan ääretön sydämesi hyvyys on\nvoinut antaa minulle anteeksi. Olen ollut kevytmielinen ja epävakaa,\nja vaikka olen rakastanut sinua raivokkaasti, kuten aina olen tehnyt,\nen ole ollut muuta kuin kiittämätön. Mutta et voi uskoa, kuinka olen\nmuuttunut. Kyyneleeni, joiden olet nähnyt niin usein vuotavan lähtömme\njälkeen Ranskasta, eivät ainoatakaan kertaa ole johtuneet omasta\nonnettomuudestani. Lakkasin sitä tuntemasta siitä hetkestä kun sinä\njouduit sen alaiseksi. Olen itkenyt ainoastaan hellyydestä ja säälistä,\nsinua kohtaan. En voisi unhoittaa, että olen vaan hetkenkin surettanut\nsinua elämässäni. Alinomaan soimaan itseäni kevytmielisyydestäni ja\nihailen sitä mitä rakkaus on saattanut sinut kykeneväksi tekemään\nonnetonta naista varten, joka ei sitä ole ansainnut, ja joka ei koko\nverellään hyvittäisi -- näin hän jatkoi, vuodattaen kyyneltulvia --\npuoliakaan sinulle tuottamistaan kärsimyksistä.\n\nHänen kyyneleensä, puheensa ja äänenpainonsa vaikuttivat minuun niin\neriskummaisesti, että tunsin jonkunmoista raukeamista sielussani.\n\n-- Pidä varasi -- sanoin hänelle, pidä varasi, rakas Manonini: minulla\nei ole tarpeeksi voimaa kestääkseni noin lämpimän kiintymyksesi\ntodisteita, sillä enhän ole tottunut ilon ylenmääräisyyteen. -- Oi\nJumalani -- huudahdin -- en enää pyydä sinulta mitään; olen varma\nManonin sydämestä. Se on sellainen, jommoiseksi olen toivonut sitä\nollakseni onnellinen. Onneni ei enää voi loppua, autuuteni on nyt\ntaattu.\n\n-- Niin on -- hän vastasi -- jos teet sen riippuvaksi minusta, ja\ntiedän hyvin, mistä minä alati löydän onneni.\n\nTässä ihanassa tietoisuudessa panin maata ja se muutti mökkini\nlinnaksi, joka oli maailman mahtavimman kuninkaan arvoinen. Amerikka\ntuntui minusta tämän jälkeen onnen luvatulta maalta.\n\n-- Uuteen Orleansiin tulee mennä -- sanoin usein Manonille -- jos\ntahtoo nauttia rakkauden oikeasta ihanuudesta. Täällä voi rakastaa\nepäitsekkäästi, ilman mustasukkaisuutta ja uskottomuutta. Maanmiehemme\ntulevat tänne etsimään kultaa. He eivät aavista, että me täältä olemme\nlöytäneet paljoa kallisarvoisempia aarteita.\n\nYlläpidimme huolellisesti kuvernöörin ystävyyttä. Hän oli niin\nystävällinen, että muutaman viikon saapumisemme jälkeen antoi minulle\npienen toimen, joka sattumalta tuli avoimeksi linnoituksessa. Vaikka\nse ei ollut erityisen huomattava, otin sen vastaan taivaan armollisena\nsallimuksena. Se tarjosi minulle mahdollisuuden elää, olematta\nkenenkään vastuksena. Palkkasin itselleni palvelijan ja Manonille\npalvelijattaren. Pienet tulomme riittivät, sillä minä olin säästäväinen\nelintavoissani, ja Manon samoin. Emme koskaan laiminlyöneet tilaisuutta\nauttaa ja tehdä hyvää naapureillemme. Tämä avulias mieliala ja\nkohtelias käytöksemme hankki meille koko siirtokunnan luottamuksen ja\nkiintymyksen. Olimme ennen pitkää niin arvossa pidetyt, että kävimme\nkaupungin ensimäisistä kuvernöörin jälkeen.\n\nViattomat toimemme ja keskeymätön levollisuutemme palauttivat\nmeihin huomaamattamme uskonnollisia tunteita. Manon ei koskaan\nollut ollut jumalaton nainen. En minäkään ollut niitä paatuneita\nirstailijoita, jotka pitävät kunnianaan liittää uskonnottomuuden\ntapainsa turmelukseen. Rakkaus ja nuoruus olivat syynä kaikkeen\nsäännöttömään elämäämme. Kokemus alkoi korvata ijän kypsyyttä: se\nvaikutti meihin samoin kuin vuodet. Puheaiheemme, jotka alati olivat\nvakavia, herättivät meissä vähitellen hyveisen rakkauden kaihon. Minä\ntein ensin Manonille ehdoituksia tähän muutokseen nähden. Tunsin hänen\nsydämensä pohjan. Hän oli suora ja luonnollinen kaikissa tunteissaan,\nmitkä ominaisuudet aina ovat suotuisia edellytyksiä hyveelle. Viittasin\nsiihen, että onnestamme puuttui yksi seikka:\n\n-- Se nimittäin -- näin sanoin -- että taivas sen vahvistaa. Meillä\non molemmilla liian kaunis sielu ja sydän liian jalo, tahallisesti\nelääksemme unhoittaen velvollisuutemme. Vähät siitä, että niin elimme\nRanskassa, missä meidän oli yhtä vaikeata luopua toisiamme rakastamasta\nkuin tyydyttää sitä lainmukaisella tavalla. Mutta Amerikassa, missä\nolemme riippuvaisia ainoastaan toisistamme, missä meidän ei enää\ntarvitse alistua säädyn ja hienojen tapojen mielivaltaisiin sääntöihin,\nmissä lisäksi luullaan meidän olevan naimisissa, mikä estää meitä pian\ntodella solmimasta aviota ja jalostamasta rakkauttamme valoilla, jotka\nuskonto pyhittää? Omasta puolestani tosin en tarjoa sinulle mitään\nuutta, tarjotessani sinulle sydämeni ja käteni; mutta olen valmis\nuudistamaan tämän lahjan alttarin edessä.\n\nMinusta tämä puhe näytti täyttävän hänet ilolla.\n\n-- Uskotko -- hän vastasi -- että olen sitä ajatellut lukemattomat\nkerrat tultuamme Amerikkaan? Mutta peläten pahoittavani sinua, olen\nkätkenyt tämän toiveen sydämeeni. Enkä ole niin vaativainen, että\npyrkisin sinun puolisosi arvoon.\n\n-- Oi, Manon -- vastasin minä -- olisitpa pian kuninkaan puoliso, jos\ntaivas olisi antanut minun syntyä kruunupääksi. Älkäämme siis enää\nepäröikö. Eihän meidän tarvitse pelätä mitään esteitä. Puhun jo tänään\nsiitä kuvernöörille, ja tunnustan hänelle, että tähän päivään asti\nolemme salanneet häneltä totuuden. Antakaamme tavallisten rakastavien\nkammoksua avion katkaisemattomia kahleita. He eivät niitä pelkäisi,\njos meidän tavoin olisivat varmat siitä, että aina tulevat kantamaan\nrakkauden kahleita.\n\nLäksin Manonin luota, joka tästä päätöksestä ylenmäärin ihastui.\n\nOlen varma siitä, ettei yksikään kunnon mies olisi ollut hyväksymättä\npyyteitäni näissä olosuhteissa, kun nimittäin olin intohimoisen\nkiintymyksen orja, jota en voinut voittaa, ja omantunnontuskien\nraatelema, joita en ollut oikeutettu tukahuttamaan. Mutta onkohan\nketään, joka voisi syyttää valitustani vääräksi, kun valitan taivaan\nankaruutta hylätä aikeeni, jonka tarkoituksena oli ainoastaan sitä\nmiellyttää. Oi, mitä sanonkaan: hylätä! Rankaisihan se sitä rikoksen\ntavoin. Se oli sietänyt minua kärsivällisesti, niin kauan kuin sokeasti\nkuljin paheen teitä, ja ankarimmat rangaistuksensa se säästi minulle\nsiihen hetkeen, jolloin aioin ruveta palaamaan hyveen poluille.\nPelkään voimieni pettävän minut lopettaessani kertomukseni kaikkein\nsurkeimmasta tapauksesta, mikä ikinä on sattunut.\n\nMenin kuvernöörin luo, kuten olin sopinut Manonin kanssa, pyytämään\nhäneltä suostumusta vihkiäisiimme. Olisin kyllä varonut puhumasta\nsiitä hänen tai kenenkään muun kanssa, jos olisin uskaltanut toivoa,\nettä hänen kotisaarnaajansa, joka silloin oli kaupungin ainoa pappi,\nolisi tehnyt minulle tuon palveluksen ilman hänen puuttumistaan\nasiaan. Mutta kun en rohjennut odottaa tuolta hengelliseltä mieheltä\nvaiteliaisuus-lupausta, päätin toimia julkisesti.\n\nKuvernöörillä oli sisarenpoika, nimeltä Synnelet, josta hän paljon\npiti. Tämä oli kolmenkymmenenvuotias, kelpo mies, mutta kiivas ja\ntulinen. Tuo nuori mies ei ollut naimisissa. Manonin kauneus oli\ntehnyt vaikutuksensa häneen jo saapumishetkellämme, ja ne lukemattomat\ntilaisuudet, jolloin hän oli tavannut hänet yhdeksän tai kymmenen\nkuukauden ajalla, olivat siihen määrään lietsoneet hänen intohimonsa\nliekkiä, että hän salaisesti riutui häntä ajatellessaan. Mutta kun\nhänellä oli sama ajatus kuin enollaan ja koko kaupungilla, että minä\ntodella olin naimisissa, oli hän hillinnyt rakkaudentunteensa siinä\nmäärin, ettei ollut ilmaissut mitään, jopa oli monasti osoittanut\nauliuttaan auttaa minua.\n\nHän oli enonsa seurassa, kun minä tulin linnoitukseen. Minulla ei ollut\nsyytä salata häneltä aiettani, joten en ollenkaan epäröinyt ilmaista\nasiaani hänen läsnäollessaan. Kuvernööri kuunteli minua ystävällisenä\nkuten tavallisesti. Kerroin hänelle osan tarinastani, jota hän kuunteli\nmielenkiintoisesti, ja kun pyysin häntä olemaan läsnä tulevassa\nvihkimistilaisuudessa, hän jalomielisesti lupautui maksamaan hääkulut.\nErittäin tyytyväisenä poistuin hänen luotansa.\n\nTuntia myöhemmin pappi astui talooni. Luulin hänen tulevan antamaan\nminulle ohjeita avioliittooni nähden. Mutta tervehdittyään minua\nkylmästi hän selitti lyhyesti, että herra kuvernööri kielsi minua sitä\najattelemasta ja että hänellä oli toisia aikeita Manonin suhteen.\n\n-- Toisia aikeita Manonin suhteen! -- huudahdin minä, äkkiä tuntien\nkuolettavaa sydämenkouristusta -- Ja mitkä ovat nämä aikeet, herraseni?\n\nHän vastasi minun vallan hyvin tietävän, että herra kuvernööri\noli käskijä ja että Manon, joka oli Ranskasta lähetetty tähän\nsiirtokuntaan, oli kuvernöörin määräysvallan alainen. Tätä valtaansa ei\nhän siihen asti ollut käyttänyt sentähden että oli luullut hänen olevan\nnaimisissa; mutta saatuaan minulta itseltäni kuulla, ettei niin ollut\nlaita, hän katsoi sopivaksi antaa hänet vaimoksi Synnelet'lle, joka oli\nhäneen rakastunut.\n\nKiivauteni voitti varovaisuuteni. Käskin ylpeänä papin poistua\ntalostani, vannoen ettei kuvernööri, Synnelet eikä koko kaupunki\nyhdessä rohkenisi käydä käsiksi vaimooni tai lemmittyyni, miksi vaan\nhalusivat häntä mainita.\n\nKerroin heti Manonille saamani onnettoman tiedon. Oletimme, että\nSynnelet minun poistuttuani oli voittanut puolelleen enonsa ja että\ntämä johtui hänen kauan mielessään hautomastaan hankkeesta. He olivat\nväkevämmät. Olimme Uudessa Orleansissa kuin keskellä aavaa merta,\nnimittäin eristettyinä muusta maailmasta äärettömien etäisyyksien\nkautta. Minne paeta oudossa maassa, joka oli autio, tai jossa asustivat\npedot tai yhtä raa'at villi-ihmiset kuin ne. Minua tosin kunnioitettiin\nkaupungissa, mutta en saattanut toivoa tarpeeksi voivani yllyttää\nväestöä puolustamaan asiaani, voittaakseni tukea, joka olisi voinut\nhäätää vaaran. Siihen olisi tarvittu rahaa, ja minä olin köyhä. Muuten\nkansan toimeenpanema kapina oli tulokseltaan epävarma; ja jos onni\nolisi meidät pettänyt, olisi perikatomme ollut auttamaton.\n\nKaikki nämä ajatukset temmelsivät aivoissani; mainitsin niistä osan\nManonille, suunnittelin uusia tuumia kuuntelematta hänen vastaustaan.\nTein päätöksen ja hylkäsin sen tehdäkseni toisen. Puhuin itsekseni\nja vastasin ääneen ajatuksiini. Sanalla sanoen, olin sellaisessa\nkiihoitustilassa, etten voi verrata sitä mihinkään, sillä ei koskaan\nole ollut olemassa senkaltaista. Manon tuijotti minuun. Minun\nmielenliikutuksestani hän arvasi vaaran suuruuden, ja vavisten pelosta\nenemmän minun kuin itsensä tähden, tämä hellä nainen ei edes uskaltanut\navata suutansa ilmaistakseen levottomuuttaan.\n\nLoppumattomiin mietittyäni sinne tänne päätin lähteä tapaamaan\nkuvernööriä, yrittääkseni taivuttaa häntä, vetoamalla hänen\nkunniantuntoonsa ja palauttamalla hänen mieleensä minun kunnioitustani\nja hänen kiintymystään. Manon tahtoi estää minua lähtemästä kotoa. Hän\nsanoi minulle kyynelsilmin:\n\n-- Sinä syöksyt kuolemaan, he tulevat surmaamaan sinut; en saa\nenää nähdä sinua, tahdon kuolla ennen sinua. -- Vaivoin sain hänet\noivaltamaan, että minun oli pakko lähteä ja hänen jäädä kotia. Lupasin\npalata hetken kuluttua. Hän ei aavistanut enempää kuin minäkään, että\ntaivaan koko viha ja vastustajiemme raivo oli purkautuva hänen päänsä\nyli.\n\nMenin linnoitukseen. Kuvernööri oli siellä papin seurassa.\nSaadakseni hänet heltymään alennuin nöyryyden osoituksiin, jotka\nolisivat saattaneet minut menehtymään häpeään, jos olisin alistunut\nniihin mistä muusta syystä tahansa. Ahdistin häntä kaikilla niillä\ntodistusperusteilla, jotka varmasti vaikuttavat jokaiseen sydämeen,\njoka ei piile verenhimoisen ja julman tiikerin povessa.\n\nValituksiini tuolla raakalaisella ei ollut annettavana muuta kuin\nkaksi vastausta, joita sata kertaa toisti: Manon oli riippuvainen\nhänen määräyksistään, ja hän oli antanut sisarenpojalleen sanansa.\nOlin päättänyt äärimäisiin asti hillitä itseäni; tyydyin ainoastaan\nsanomaan hänelle, että hän oli minulle liiaksi hyvä ystävä, voidakseen\nsallia minun kuolemaani, jonka valitsin mieluummin kuin lemmittyni\nmenettämisen.\n\nMennessäni olin aivan varma siitä, ettei minulla ollut mitään\ntoivottavissa tältä itsepäiseltä ukolta, joka sisarenpoikansa edestä\nolisi syöksynyt ijankaikkiseen kadotukseen. Aioin kuitenkin viimeiseen\nasti näennäisesti pysyä maltillisena, mutta mielessäni päätin tarjota\nAmerikan nähdä kaikkein verisimmän ja kauheimman näyn, jos vääryys\nvietäisiin huippuunsa.\n\nPalasin kotiani kohti hautoen mielessäni tätä tuumaa, kun kohtalo,\njoka tahtoi jouduttaa perikatoani, toi tielleni Synnelet'n. Hän luki\nsilmistäni osan ajatuksistani. Mainitsin jo, että hän oli kunnon mies.\nHän lähestyi minua ja sanoi:\n\n-- Minua kai te haette? Tiedän, että hankkeeni teitä loukkaavat, ja\nolen kyllä aavistanut, että minun on taisteleminen kanssanne. Saammehan\nnähdä, kenellä on onni puolellaan.\n\nVastasin hänelle, että hän oli oikeassa, ja että ainoastaan kuolema\nsaattoi tehdä lopun meidän selkkauksestamme.\n\nPoistuimme sadan askeleen päähän kaupungista. Mittelimme miekkojamme,\nminä haavoitin hänet ja riisuin melkein samassa häneltä aseen. Hän oli\nniin raivoissaan epäonnistumisestaan, että kieltäytyi rukoilemasta\nminulta henkeään ja luopumasta Manonista. Minulla oli ehkä oikeus\nriistää häneltä yhtä haavaa molemmat. Mutta jalosyntyinen veri ei\nkoskaan petä. Viskasin hänelle hänen miekkansa ja huusin:\n\n-- Alkakaamme uudestaan, mutta muistakaa, että tässä taistellaan\nelämästä ja kuolemasta!\n\nHän ahdisti minua sanomattoman rajusti. Tunnustan, etten ollut mikään\ntaitava miekkailija, minulla kun oli ollut ainoastaan kolmen kuukauden\nharjoitusaika Parisissa. Mutta rakkaus ohjasi miekkaani. Synnelet tosin\nlävisti käsivarteni, mutta minä otin tilaisuudesta vaarin ja suuntasin\nhäneen niin voimakkaan iskun, että hän hengettömänä kaatui jalkojeni\njuureen.\n\nHuolimatta ilosta, jonka voitto tällaisen ratkaisevan taistelun jälkeen\ntuottaa, jäin heti miettimään tämän kuoleman seurauksia. Minulla ei\nollut toivottavissa armoa eikä rangaistuksen siirtämistä. Tuntien\nkuvernöörin suuren kiintymyksen sisarenpoikaansa, tiesin varmasti,\nettei kuolemaani lykättäisi tuntiakaan tuonnemmaksi sittenkuin tuon\ntoisen kuolema oli tullut hänen tietoonsa. Niin uhkaava kuin tämä\nvaara olikin, ei se kuitenkaan ollut suurin levottomuuteni syy. Manon,\nhuoli hänestä, häntä uhkaava vaara ja pakko menettää hänet hämmensivät\nniin ajatukseni, että silmäni mustenivat ja etten tietänyt missä olin.\nKadehdin Synnelet'n kohtaloa. Pikainen kuolema tuntui minusta ainoalta\ntuskieni parannuskeinolta.\n\nMutta juuri tämä ajatus taas palautti minut tajuihini ja saattoi minut\nkykeneväksi tekemään päätöksen.\n\n-- Kuinka! Minä tahdon kuolla -- näin huudahdin -- lopettaakseni\ntuskani. Onko siis jotain sellaista olemassa, jota pelkään enemmän\nkuin lemmittyni menettämistä? Tahdonpa kestää äärimäiset kärsimykset\ntukeakseni rakastettuani ja siirtää kuolemani siihen asti, kunnes ne\nosoittautuvat turhiksi.\n\nPalasin kaupunkiin. Astuin asuntooni, missä tapasin Manonin\npuolikuolleena kauhusta ja levottomuudesta. Minun läsnäoloni viritti\nhänessä uutta toivoa. En voinut häneltä salata sitä kamalaa tapausta,\njoka oli minulle sattunut. Hän kaatui pyörtyneenä syliini kuullessaan\nminun puhuvan Synnelet'n kuolemasta ja saamastani haavasta. Kesti yli\nneljännestunnin ennenkuin sain hänet taas palautetuksi tajuihinsa.\n\nOlin itse puolikuollut, enkä nähnyt vähintäkään mahdollisuutta meidän\nkumpaisenkaan turvaamiseen.\n\n-- Manon, mitä nyt teemme? -- kysyin häneltä, hänen vähän toinnuttuaan.\n-- Oi, mitä nyt teemme? Minun on pakko paeta. Tahdotko sinä jäädä\nkaupunkiin? Niin, jää sinä tänne, voit vielä tulla onnelliseksi; ja\nminä lähden kauas sinusta hakemaan kuolemaa villi-ihmisten parista tai\npetojen kynsien raatelusta.\n\nHän nousi huolimatta väsymyksestään, ja tarttui käteeni vieden minut\novelle.\n\n-- Paetkaamme yhdessä -- hän sanoi -- älkäämme hukatko hetkeäkään.\nVoitaisiin sattumalta löytää Synnelet'n ruumis, ja siinä tapauksessa\nemme ehtisi paeta.\n\n-- Mutta, rakas Manon -- huomautin minä, ollen vallan suunniltani, --\nsanohan minne voimme mennä. Näetkö sinä mitään pelastuksen tietä? Eikö\nolisi parempi, että sinä koetat elää täällä ilman minua, ja että minä\nvapaaehtoisesti menen tarjoamaan pääni kuvernöörille?\n\nTämä ehdoitus vaan lisäsi hänen intoansa pakenemaan. Minun oli pakko\nseurata häntä. Minulla oli vielä lähtiessäni tarpeeksi mielenmalttia\nottaa mukaani muutamia huoneessa olevia väkijuomapulloja ja niin paljo\nruokavaroja kuin taskuihimme mahtui. Sanoimme palvelijoillemme, jotka\nolivat viereisessä huoneessa, että läksimme iltakävelylle (tämä kuului\njokapäiväisiin tapoihimme), ja poistuimme kaupungista nopeammin, kuin\nmitä Manonin heikot voimat näyttivät sallivan.\n\nVaikka en vielä ollut vapautunut epävarmuudestani pakopaikkaamme\nnähden, takerruin kahteen toiveeseen, joita vailla olisin kernaammin\nkuollut kuin ollut epätietoinen Manonin kohtalosta. Olin sinä lähes\nkymmenen kuukautta kestäneenä aikana, jonka olin viettänyt Amerikassa,\nsiksi paljon oppinut tuntemaan maata, että minulla oli käsitystä siitä,\nmiten tuli kesyttää villi-ihmisiä. Saattoi antautua heidän käsiinsä\nsyöksymättä varmaan kuolemaan. Olin lisäksi oppinut muutaman sanan\nheidän kieltänsä ja eräitä heidän tapojaan niissä eri tilaisuuksissa,\njoissa olin heitä nähnyt.\n\nPaitsi tätä kurjaa keinoa oli minulla tarjona vielä toinen mahdollisuus\nenglantilaisten taholla, jotka, kuten tunnetaan, ovat perustaneet\nsiirtokuntia näissä seuduin uutta maailmaa. Mutta pitkät välimatkat\npelästyttivät minua: meidän oli kulkeminen heidän siirtokuntiinsa asti\nuseita päiviä pitkin autioita maa-alueita ja kiipeäminen yli muutamien\nniin korkeiden ja jyrkkien vuorten, että tie tuntui vaivalloiselta\nkaikkein rotevimmille ja karaistuimmille miehille. Toivoin siitä\nhuolimatta, että saatoimme turvautua näihin kahteen apukeinoon,\nnimittäin alkuasukkaisiin oppaina ja siihen, että englantilaiset\nottaisivat meidät asumaan pariinsa.\n\nAstuimme niin kauan kuin Manonin rohkeutta riitti, nimittäin lähes\npari peninkulmaa, sillä tämä verraton rakastajatar kieltäytyi yhä\nlevähtämästä aikaisemmin. Lopulta hän oli niin väsymyksen masentama,\nettä tunnusti mahdottomaksi kulkea kauemmaksi. Yö oli jo tullut;\nistuuduimme keskelle aavaa ketoa, missä emme löytäneet ainoatakaan\npuuta suojaksi päämme päälle. Hänen ensi työnsä oli muuttaa haavaani\nside, jonka hän itse oli asettanut ennen lähtöämme. Turhaan koetin\nvastustaa tätä hänen aiettaan; olisin kuolettavasti pahoittanut hänen\nmieltään, jos olisin kieltänyt häneltä sen tyydytyksen, että tiesi\nminun voivan hyvin ja olevan vapaana vaarasta, ennenkuin hän ajatteli\nitseään. Alistuin hetken ajaksi hänen tahtoonsa ja vastaanotin\nhäpeämättä ja vaieten hänen huolenpitonsa.\n\nMutta kun hän oli päättänyt hellän tehtävänsä, niin kuinka innokkaasti\nminä vuorostani ryhdyinkään toimimaan! Riisuin kaikki vaatteeni\nlevittäen ne maahan hänen allensa, siten tehdäkseni hänen leposijansa\npehmeämmäksi. Vastoin tahtoaan hänen oli suostuminen siihen, että\nminä käytin kaikkea, minkä saatoin kuvitella lieventävän hänen\nepämukavuuttaan. Lämmitin hänen käsiään kuumilla suudelmillani ja\nhehkuvilla huokauksillani. Valvoin koko yön hänen vieressään rukoillen\ntaivasta suomaan hänelle suloisen ja rauhaisan unen. Oi, Jumalani!\nKuinka rukoukseni olivat hehkuvat ja vilpittömät! Minkä armottoman\ntuomion nojalla sinä olit päättänyt olla niitä kuulematta?\n\nSuokaa minulle anteeksi, että lyhyesti päätän kertomuksen, joka saa\nminut menehtymään. Kerron nyt teille onnettomuuden, jolla ei koskaan\nole ollut vertaistaan; olen pyhittänyt koko elämäni sitä itkeäkseni.\nMutta vaikka lakkaamatta kannan sitä mielessäni, epäröi sieluni\nkauhistuksen valtaamana joka kerta kun tahdon pukea sitä sanoihin.\n\nOlimme viettäneet rauhallisesti osan yöstä; luulin rakkaan lemmittyni\nvaipuneen uneen, enkä rohjennut hengittää peläten häiritseväni hänen\nuntansa. Huomasin päivän koittaessa tunnustellessani hänen käsiään,\nettä ne olivat kylmät ja vapisivat; painoin niitä poveani vastaan,\nniitä lämmittääkseni. Hän huomasi tämän liikkeeni, ja ponnistaessaan\nvoimiaan tarttuakseen minun käsiini, hän sanoi heikolla äänellä, että\nhän luuli viimeisen hetkensä tulleen.\n\nPidin näitä sanoja alussa ainoastaan tavallisena onnettomuuden\naiheuttamana puheena, ja vastasin siihen vaan rakkauden hellillä\nlohtusanoilla. Mutta hänen taajat huokauksensa, hänen äänettömyytensä\nminun kysyessäni, hänen käsiensä suonenvedontapainen puristus,\nniiden yhä kietoessa minun käsiäni, ilmaisivat minulle, että hänen\nonnettomuutensa loppu lähestyi.\n\nÄlkää vaatiko minua kuvaamaan tunteitani tai toistamaan hänen viimeisiä\nsanojaan. Menetin hänet, sain todisteen hänen rakkaudestaan vielä sinä\nhetkenä, jolloin hän heitti henkensä -- siinä kaikki, mitä jaksan\nilmaista teille tästä kauheasta ja surkuteltavasta tapauksesta.\n\nMinun sieluni ei seurannut häntä. Taivas ei varmaankaan vielä katsonut\nrangaistukseni määrää täydeksi; se on säätänyt, että minun senjälkeen\non kituminen riutuvaa ja kurjaa elämää viettäen. En välitäkään koskaan\nsen onnellisemmasta elämästä.\n\nYli vuorokauden lepäsin painaen huuliani vasten Manonin kasvoja ja\nkäsiä. Tarkoitukseni oli kuolla siihen paikkaan. Mutta mieleeni\njohtui seuraavana päivänä, että hänen ruumiinsa minun kuoltuani\noli joutuva villipetojen haaskaksi. Päätin siis haudata hänet ja\nodottaa kuolemaani hänen haudallaan. Olin jo niin menehtymäisilläni\nnälän ja surun synnyttämään heikkouteen, että minun täytyi ponnistaa\nkaikki voimani pysyäkseni pystyssä. Minun oli pakko turvautua mukaan\nottamiini väkijuomiin; nämä virkistivät voimiani sen verran, kuin oli\ntarpeellista surullisen tehtäväni täyttämiseen.\n\nMinun ei ollut vaikea kaivaa siinä paikassa, missä olin; se oli\nhiekkamaata. Taitoin miekkani ja käytin sitä lapiona, mutta minulla\noli enemmän apua paljaista käsistäni. Sain täten kaivetuksi tilavan\nhaudan, laskin siihen sydämeni epäjumalan, huolellisesti käärittyäni\nhänet vaatteisiini, suojatakseni hiekalta. Mutta sitä ennen syleilin\nhäntä lukemattomat kerrat mitä täydellisimmän rakkauden koko hehkulla.\nIstuuduin vielä hänen viereensä ja katselin häntä kauan; en hennonut\nluoda umpeen hautaa. Lopulta voimani taas alkoivat uupua ja peljäten,\nettä ne kokonaan pettäisivät ennenkuin olin päättänyt tehtäväni,\nkätkin ainaiseksi maan poveen täydellisimmän ja viehättävimmän\nolennon, jota se koskaan päällänsä oli kantanut. Paneuduin sitten\npitkäkseni hautakummulle, kasvot hietaa kohti ja sulkien silmäni siinä\ntarkoituksessa, etten niitä enää koskaan avaisi. Sitten huusin avuksi\ntaivasta ja odotin kärsimättömänä kuolemaa.\n\nTeistä tuntunee vaikealta uskoa, ettei tämän synkän toimituksen aikana\nyksikään kyynel välähtänyt silmistäni, ei yksikään huokaus kohonnut\nhuulilleni. Syvä ahdistukseni ja varma päätökseni kuolla olivat\ntukahduttaneet kaikki epätoivon ja tuskan ilmaukset. Enkä levännytkään\nkauan siinä asennossani haudalla, ennenkuin menetin jäljellä olevan\nvähäisen tajuni ja tunnekykyni.\n\nTämän jälkeen, minkä nyt olette kuullut, tarinani loppu on niin\nmitätön, ettei se ansaitse kuuntelemisen vaivaa. Kun Synnelet oli\nviety kaupunkiin ja hänen haavansa oli tarkoin tutkittu, huomattiin\nettei hän ollutkaan kuollut ja lisäksi etteivät hänen haavansa olleet\nvaarallisia. Hän kertoi enolleen, miten kaikki oli meidän välillämme\ntapahtunut, ja hänen jalomielisyytensä saattoi hänet heti mainitsemaan\nminun osoittamani jalomielisyyden. Lähetettiin etsimään minua, ja minun\nja Manonin poissaolo herätti sen epäilyksen, että olimme paenneet.\nSilloin oli liian myöhäistä lähteä minua takaa ajamaan; mutta kaksi\nseuraavaa päivää käytettiin tähän työhön.\n\nMinut löydettiin vailla elonmerkkiä Manonin haudalta, ja ne, jotka\nnäkivät minut tuossa tilassa melkein alastomana ja haava verissä,\nolivat varmat siitä, että minut oli ryöstetty ja murhattu. He\nkantoivat minut kaupunkiin. Kuljetuksen synnyttämä liike herätti\nminut jälleen tajuihini. Kun avasin silmäni ja rupesin vaikeroimaan\nsitä onnettomuutta, että vielä olin elävien parissa, huomattiin, että\nvielä saatoin tulla hoidon alaiseksi; tämä minulle omistettiin, ja sen\nseuraus oli valitettavasti liiankin onnellinen.\n\nMinä en välttänyt ankaraa vankeutta ja oikeudenkäyntiä. Kun Manon oli\nkadonnut, minua syytettiin siitä, että raivon ja mustasukkaisuuden\npuuskauksessa olin surmannut hänet. Kerroin suoraan surkuteltavan\nseikkailuni. Vaikka selontekoni Synnelet'ssä herätti kipeää surua, hän\noli kyllin jalomielinen anomaan armahdustani, ja sen hän saikin aikaan.\n\nOlin niin heikko, että minut täytyi kantaa vankilasta vuoteeseeni,\njohon ankara tauti sitoi minut kolmeksi kuukaudeksi. Vihani elämään\nei ollenkaan heikentynyt; huusin lakkaamatta avukseni kuolemaa ja\nkieltäydyin kauan itsepintaisesti nauttimasta lääkkeitä. Mutta\nKaitselmuksen tarkoituksena oli, sittenkuin se näin ankarasti oli\nrangaissut minua, saattaa kärsimykseni ja rangaistukseni minulle\nhyödyllisiksi. Se valaisi minua valollaan ylhäältä, joka minussa\nherätti syntyperäni ja kasvatukseni arvoisia ajatuksia.\n\nKun rauha oli alkanut syntyä sydämessäni, ei ruumiillinen parantumiseni\nviipynyt. Minä noudatin täydesti kunniantunnon kehoituksia ja jatkoin\npienen toimeni täyttämistä, odottaessani Ranskan laivoja, jotka\nkerran vuodessa saapuvat tähän osaan Amerikkaa. Olin päättänyt palata\nkotimaahani siellä vakaantuneella, ja siveällä elämällä hyvittääkseni\nsäädytöntä käytöstäni. Synnelet oli huolehtinut siitä, että rakkaan\nlemmittyni ruumis oli siirretty kunnialliseen paikkaan.\n\nNoin kuusi viikkoa parantumisestani kävelin eräänä päivänä yksin\nrannalla ja näin silloin laivan, jonka kauppa-asiat toivat Uuden\nOrleansin rannalle. Pidin tarkasti silmällä matkustajien maihin nousua\nja hämmästyin äärettömästi tuntiessani Tibergen niiden joukossa, jotka\nastuivat kaupunkia kohti. Hän kertoi minulle, että hänen matkansa\nainoa vaikutin oli ollut halu nähdä minut ja kehoittaa minua palaamaan\nRanskaan. Saatuaan kirjeeni, jonka olin lähettänyt Havresta, oli hän\nitse matkustanut sinne tarjotakseen minulle pyytämääni apua. Hän oli\ntuntenut mitä haikeinta mielipahaa kuullessaan minun jo lähteneen\nmatkaan ja olisi heti ollut valmis seuraamaan minua, jos olisi voinut\nastua lähtövalmiiseen laivaan. Sellaista hän oli useita kuukausia\netsinyt eri satamissa, ja löydettyään viimein Saint-Malossa yhden,\njoka nosti ankkurinsa purjehtiakseen Martiniqueen, oli hän astunut\nsiihen, toivoen sieltä helposti pääsevänsä Uuteen Orleansiin. Mutta\nespanjalaiset merirosvot olivat matkalla ottaneet tämän laivan ja\nvieneet sen erääseen saareensa. Tiberge oli päässyt viekkaudella\npakenemaan, ja useiden harharetkien jälkeen hän sattumalta oli joutunut\nsiihen pieneen laivaan, joka juuri oli saapunut, ja näin oli hän\nonnellisesti päässyt luokseni.\n\nEn voinut tarpeeksi osoittaa kiitollisuuttani näin jalomieliselle ja\nuskolliselle ystävälle. Vein hänet asuntooni ja pyysin häntä vapaasti\nkäyttämään kaikkea, minkä omistin. Sitten kerroin hänelle kaiken, mitä\nminulle oli tapahtunut lähdettyäni Ranskasta, ja valmistaakseni hänelle\nodottamattoman ilon, selitin hänelle, että ne hyveen siemenet, jotka\nhän aikaisemmin oli kylvänyt sydämeeni, alkoivat kantaa hedelmiä,\njoista hän oli oleva tyytyväinen. Hän vakuutti, että niin miellyttävä\nvarmuus korvaisi kaikki hänen matkansa vastukset.\n\nVietimme yhdessä kaksi kuukautta Uudessa Orleansissa, odottaen Ranskan\nlaivojen tuloa, ja päästyämme viimein matkaan, astuimme kaksi viikkoa\nsitten Havre-de-Grâcen rantaan. Sinne saavuttuamme lähetin kirjeen\nomaisilleni. Vanhemman veljeni vastauksesta sain surullisen tiedon\nisäni kuolemasta, johon syystä pelkään minun hairahdukseni osaltaan\nvaikuttaneen. Kun puhalsi myötäinen tuuli, astuin heti laivaan\npurjehtiakseni Calais'hen, aikoen sieltä matkustaa muutaman peninkulman\npäässä kaupungista asuvan ja meille sukua olevan aatelismiehen luo,\nmissä veljeni kirjoitti odottavansa tuloani.\n\n\n\n"]