[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZq3Bsa6SEkopoCcEJEM3-X6kG3bkdujEziCqnNECHgw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},1995,"Jean-Christophe VIII: Ystävättäriä","Rolland, Romain",1866,1944,"1995-rolland-romain-jean-christophe-viii-ystavattaria","1995__Rolland_Romain__Jean-Christophe_VIII_Ystävättäriä",null,"romaani",[],[15,16],"ranskalainen","nobel","fi",1910,1919,49567,318955,false,59105,[25,26,27,28],"Epic literature","French fiction -- Translations into Finnish","Musicians -- Fiction","Psychological fiction",[30,31,32],"French Literature","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Jean-Christophe VIII\" by Romain Rolland is the eighth volume of a novel series published between 1904 and 1912. This installment continues the epic chronicle of Jean-Christophe Krafft, a German musical genius whose life unfolds as a quest for wisdom and harmony. Through passion, struggle, and artistic creation, the protagonist embodies the hope of a reconciled humanity, bridging French and German cultures. The series earned Rolland prestigious literary recognition and contributed to his Nobel Prize in Literature in 1915. (This is an automatically generated summary.)",[],160,"Rollandin kymmenosaiseen romaanisarjaan kuuluva kahdeksas osa syventyy saksalaisen säveltäjäneron Jean-Christophe Krafftin ihmissuhteisiin ja ystävyyksiin Pariisissa. Teos valottaa päähenkilön henkistä kehitystä ja taiteellista tietä tunteiden ja sosiaalisten verkostojen kautta.","Romain Rollandin 'Jean-Christophe VIII' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1995. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JEAN-CHRISTOPHE VIII\n\nYstävättäriä\n\n\nKirj.\n\nROMAIN ROLLAND\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1919.\n\n\n\n\n\n\n\nYSTÄVÄTTÄRIÄ\n\n\nHuolimatta menestyksestä, joka kangasteli Ranskan ulkopuolella, parani\nystävysten aineellinen asema hitaasti. Säännöllisesti tuli vaikeita\naikoja, jolloin oli pakko kiristää nälkävyötä. Vahinko korvattiin\nsiten, että syötiin kahta vankemmin, kun saatiin rahaa. Mutta ajan\npitkään se oli kuihduttavaa ruokajärjestystä.\n\nTällä hetkellä oli heillä jälleen tuollainen \"laihain lehmien\" kausi.\nChristophe oli ahertanut puolen yötä saadakseen valmiiksi erään\njärjettömän nuotinkopioimistyön Hechtille; hän oli mennyt levolle\nvasta aamun sarastaessa, ja nukkui kuin tukki ottaakseen valvotun\nyön vahingon takaisin. Olivier oli lähtenyt varhain kaupungille:\nhänellä oli tunti toisessa päässä Parisia. Noin kello kahdeksan\nsoitti talonmies, joka toi heille kirjeet ylös heidän huoneistoonsa,\novikelloa. Tavallisesti ei hän huolinut viipyä ovella, ellei se pian\nauennut, vaan pisti kirjeet oven alta sisään. Mutta nyt, tänä aamuna,\nkolkutti hän itsepintaisesti. Christophe heräsi kesken uniaan ja meni\näristen avaamaan; hän ei viitsinyt kuunnella, mitä talonmies hymyillen\nja pitkäpiimäisesti jutteli hänelle jostakin sanomalehtiartikkelista;\nhän otti kirjeet katsomattakaan niitä, vetäisi oven kiinni, mutta ei\nvääntänyt sitä lukkoon, ja meni jälleen makaamaan ja nukahti heti kahta\nmakeammin.\n\nTuntia myöhemmin hän heräsi uudestaan, hätkähtäen, sillä hän kuuli\naskeleita huoneessaan; ja ällistyksekseen näki hän nyt sänkynsä\njalkopäässä jonkun vieraan olion, joka tervehti häntä juhlallisesti.\nMuuan sanomalehtimies oli tullut kursailematta sisään, kun ovi oli\nauki. Christophe hyppäsi vimmoissaan sängystä:\n\n-- Mitä te tänne tunkeudutte? -- huusi hän tulijalle.\n\nHän tempaisi pieluksensa heittääkseen sen vasten tungettelijan naamaa,\nmies ponnahti vaistomaisesti pari askelta taaksepäin. He selvittelivät\nnyt keskenään asiaa. _La Nation_-lehden reportteri halusi haastatella\n_monsieur_ Krafftia artikkelin johdosta, joka oli ilmestynyt _Le Grand\nJournalissa_.\n\n-- Mikä artikkeli?\n\n-- Eikö Christophe ollut sitä lukenut? Reportteri tarjoutui selostamaan\nsitä hänelle.\n\nChristophe heittäytyi jälleen sänkyynsä. Ellei hän olisi ollut vielä\nniin unenpöpperössä, olisi hän ajanut tuon miehen ulos; mutta nyt\nhänestä oli helpompaa antaa vieraan puhua. Hän painautui vuoteeseensa,\nsulki silmänsä, ja oli nukkuvinaan. Hän oli vähällä tosiaan nukahtaa\nunista näytellessään. Mutta tulija oli itsepäinen ja aikoi lukea\nkovalla äänellä artikkelin alkua. Kuullessaan ensimäiset rivit\nChristophe heristi korviaan. Siinä puhuttiin _monsieur_ Krafftista\naikakautensa ensimäisenä musiikkinerona. Christophe unohti näytellä\nnukkuvan osaa, kirosi kummissaan, nousi istualleen ja sanoi:\n\n-- He ovat hulluja. Mikä heidät on riivannut?\n\nReportteri käytti kohta hyväkseen tilaisuutta ja keskeytti lukemisensa\ntehdäkseen hänelle nopeasti joukon kysymyksiä; ja Christophe vastasi\nniihin, sanojaan yhtään harkitsematta. Hän oli ottanut lehden ja\nkatseli ällistyksekseen omaa kuvaansa, joka komeili sen ensimäisellä\nsivulla; mutta lukea ei hänellä ollut aikaa: sillä nyt tuli sisään\njo toinen sanomalehtimies. Tällä kertaa Christophe suuttui kaikesta\nhuolimatta. Hän käski heidän mennä matkaansa; sitä he eivät kuitenkaan\ntehneet ennenkuin olivat sukkelasti vilkaisseet, missä järjestyksessä\nkamarin huonekalut ja valokuvat seinillä olivat, ja miltä tuo\noriginelli säveltäjä näytti, joka nyt tyrkki samalla sekä nauraen\nettä raivoissaan heitä olkapäistä ulos ja saatteli heitä paitasillaan\nkynnykselle asti, vääntäen heidän mentyään oven lukkoon.\n\nMutta tuntui kohtalon määräämältä, ettei hän sinä päivänä saanut\nolla rauhassa. Christophe ei ollut ehtinyt vielä pukeutua, kun ovea\njälleen naputettiin, tällä kertaa sellaisella sovitulla tavalla, jonka\nainoastaan muutamat läheiset ystävät tunsivat. Christophe aukaisi,\nja hänen edessään seisoi nyt kolmas tuntematon mies. Christophe\naikoi kyyditä kursailematta hänet ulos, mutta tulija protesteerasi,\npuolustaen tuloaan sillä, että hän oli tuon artikkelin kirjoittaja.\nTyönnä ulos mies, joka kiittelee sinua neroksi! Christophe oli pahalla\ntuulella, mutta hänen täytyi kestää ihailijansa tunteen purkaukset.\nHän kummasteli moista äkillistä mainettaan; sehän oli pudonnut\nhänelle aivan kuin kuusta; ja hän mietti mielessään, oliko hän eilen\naivan tietämättään tosiaankin esittänyt maailmalle jonkin uuden\nmestariteoksen. Mutta sitä ei hänellä nyt ollut aikaa tarkemmin pohtia.\nSanomalehtimies oli tullut viemään hänet väkisin tai mielisuosiolla\nsuoraa päätä lehtensä toimitukseen, jossa päätoimittaja, suuri\nArsène Gamache tahtoi omassa persoonassaan häntä nähdä; auto odotti\njo portilla. Christophe koetti puolustautua; mutta hän oli naivi ja\ntahtomattaankin herkkä ystävyyden vakuutuksille ja suostui lopulta\nmatkaan.\n\nKymmenen minuutin päästä esiteltiin hänet tuolle pomolle, jonka edessä\nkoko maailma vapisi. Arsène Gamache oli lujatekoinen jänkäre, noin\nviisikymmen-vuotias mies, lyhyt ja hartioilta leveä; hänen päänsä oli\niso ja pyöreä, hiukset harmaat ja harjaksi leikatut, kasvot punaiset,\npuhe jyrkästi käskevää; äänen korostus raskas ja pateettinen, sanoissa\nsilloin tällöin kuivaa mairittelua. Suunnattomalla itsetietoisuudellaan\nhän oli osannut kavuta Parisissa käskijän asemaan. Hän oli afäärimies,\nrahoilla ja ihmisillä keinottelija, itsekäs, naivi ja kavala,\nintohimoinen ja pelkkää omaa itseään muistava; sellainen luonne, että\nhän saattoi aivan luonnostaan lankeavana sulattaa omat pyyteensä\nRanskan, jopa koko ihmiskunnan asioihin. Hänen oma etunsa, lehden\nmenestys ja _salus publica_ olivat hänelle mitä läheisimmin toisiinsa\nliittyviä seikkoja. Hän oli vakuutettu, että se, joka uskalsi tehdä\nvääryyttä hänelle, teki vääryyttä koko Ranskalle; ja murskatakseen\njonkun personallisen vastustajansa olisi hän aivan hurskaalla mielellä\nvoinut vääntää vaikka koko valtion nurin. Tavallaan saattoi hän\nolla jalomielinenkin. Hän oli idealisti sillä tavoin kuin kunnon\npäivällisten jälkeen ollaan, ja silloin oli hänellä joskus tapana\nnostaa maan tomusta joku köyhä ja kurja vintiö, kuten itse isä Jumala\nloi ihmisiä, näyttääkseen siten mahtinsa suuruutta, jota ei mikään\nvoinut vastustaa: se oli mahti, joka asetti virkaan ministereitä\nja olisi pystynyt asettamaan valtaistuimelle vaikka kuninkaita ja\npotkimaan heidät pois, jos hän olisi tahtonut. Hänen kykynsä riitti\nmihin tahansa. Se osasi tehdä tarvittaessa nerojakin.\n\nSinä päivänä oli hän \"tehnyt\" Christophesta neron.\n\n\n\n\nOlivier oli tietämättään saanut aikaan tämän vaarallisen seikkailun.\n\nOlivier, joka ei puuhannut yleensä omaksi hyväkseen mitään, hän, joka\ninhosi reklaamia ja karttoi sanomalehtimiehiä kuin ruttoa, käsitti\nvelvollisuutensa toisin, kun kysymys tuli hänen ystävästään. Hän oli\nkuin hellä äiti, jollaisista joskus kuullaan kertomuksia, sellainen\nkunniallinen pikkuporvarisnainen ja moitteeton puoliso, joka möisi\nvaikka ruumiinsa saadakseen pelastetuksi poikansa, jos poika on\ntuomittu kuolemaan.\n\nKun Olivier kirjoitti aikakauslehtiin ja joutui usein monien\narvostelijain ja diletanttien läheisyyteen, ei hän lyönyt laimin\nmitään tilaisuutta, jolloin saattoi puhua Christophesta; ja viime\naikoina huomasi hän kummakseen, että hänen sanojaan alettiin kuunnella.\nHän näki ympäristöstään, että Christophen suhteen oli kirjallisissa\nja suuren maailman piireissä syntynyt jonkinlainen uteliaisuus,\nmystillinen ja levoton liikehtiminen. Mistä se oli aiheutunut?\nOliko se sanomalehdistön herättämää kaikua, seurausta siitä, että\nChristophen teoksia oli äskettäin esitetty Englannissa ja Saksassa?\nSiihen ei näyttänyt löytyvän mitään selvää syytä. Se oli ainoastaan\ntuollainen kaikille Parisin ilmaa hengittäville ja sen kaupungin\nmuoteja valppaasti seuraaville olennoille tuttu ilmiö, olennoille,\njotka tietävät tarkemmin kuin Saint-Jacques'n meteorolooginen\nobservatorio jo päivää ennen, minne tuuli huomenna kääntyy ja mitä\nse tuo tullessaan. Tässä suuressa hermostuneessa kaupungissa kulkee\nalinomaa sähkövärähdyksiä, siinä liikkuu maineen näkymättömiä\nilmavirtoja, kätketty kuuluisuus, joka valmistaa toista, julkista;\nsiinä kiertelee yhtä mittaa epämääräisiä salonkihuhuja: tuollainen\n_Nescio quid majus nascitur Iliade_, joka purkautuu sitten määrätyllä\nhetkellä reklaamiartikkeleiksi ja torvenpärähdyksiksi niin pauhaaviksi,\nettä moinen tunkee tuokiossa tylsimpienkin korvien rumpukalvoihin\nuuden epäjumalan nimen. Saattaa muuten käydä niinkin, että tämä\nfanfaari karkoittaa sen miehen luota, jonka kunniaa se kuuluttaa, hänen\nensimäiset ja parhaat ystävänsä. Ja kuitenkin ovat juuri he asiasta\nvastuunalaisia.\n\nNiinpä oli Olivierkin osaltaan syypää _Le Grand Journalin_ artikkeliin.\nHän oli käyttänyt hyväkseen mielenkiintoa, jonka hän huomasi\nChristophea kohtaan heränneen, ja oli koettanut salaperäisillä\ntiedonannoilla kiihdyttää sitä. Hän oli pitänyt tarkkaa huolta siitä,\nettei Christophe joutuisi puhumaan ominpäin mitään sanomalehtimiehille;\nhän pelkäsi, että siitä seuraisi taaskin jokin paha sotku. Mutta\nkun _Le Grand Journal_ urkki häneltä tietoja, järjesti hän ovelasti\nsillä tavoin, että muuan reportteri sai kohdata Christophen eräässä\nkahvilassa, saman pöydän ääressä, jossa ystävykset yhdessä istuivat,\nChristophen aavistamatta, mikä miehellä oli mielessä. Moinen sovittu\nvarovaisuus ärsytti urkkijan uteliaisuutta ja teki Christophen yhä\nintressantimmaksi. Olivier ei ollut vielä tutustunut siihen, mitä\nmerkitsee julkisuus; hän ei ajatellut, että hän väänsi nyt liikkeelle\nhirvittävän koneen, jota ei voinut ohjata eikä hillitä, kun se kerran\noli saatu vauhtiin.\n\nKun Olivier tunnilleen mennessään näki _Le Grand Journalin_ artikkelin,\noli hän aivan lamaan lyöty. Moista nuijaniskua ei hän ollut aavistanut.\nAinakaan ei hän ollut odottanut sitä näin heti. Hän luuli, että lehti\nedes hiukan malttaisi mieltään ja kokoaisi kaikki mahdolliset tiedot,\nkoettaisi tutustua paremmin henkilöön, josta halusi puhua, ennenkuin\nkirjoittaisi Christophesta. Se oli harhaluulo. Jos sanomalehti\nsuvaitsee ottaa vaivakseen tuoda julkisuuteen jonkin uuden suuruuden,\ntekee se tietysti sen pelkästään omaksi hyväkseen ja riistääkseen\nmuilta kilpailevilta lehdiltä kunnian, jonka paljastus tuottaa. Sen\ntäytyy siis ennen kaikkea olla nopea, vaikka se ei sillä tavoin\nennättäisikään oppia hituistakaan ymmärtämään kiittelemäänsä henkilöä.\nMutta sangen harvinaista on, että taiteilija sitä valittaa: kun häntä\nvain ihaillaan, väliäpä ymmärtämisestä!\n\n_Le Grand Journal_ lateli ensin mielettömiä tarinoita Christophen\nelämän kurjuudesta, esittäen hänet saksalaisen despotismin uhriksi,\nvapauden apostoliksi, jonka oli ollut pakko paeta Saksan keisarivallan\nalta ja turvautua Ranskaan, tuohon vapaiden henkien pelastuspaikkaan;\n-- (erinomainen tilaisuus päästellä isänmaallisia mahtilauselmia!)\n-- sitten se viritti murhaavan ylistysvirren hänen nerolleen, jonka\nnäytteitä se ei tuntenut yhtään, -- ei mitään muuta kuin joitakuita\nvähäpätöisiä laulunpätkiä niiltä ajoilta, jolloin Christophe esiintyi\nensi kerran Saksassa, sellaisia, että Christophe olisi tahtonut\nhäpeissään ne polttaa. Mutta sen, ettei artikkelin tekijä tuntenut\nlaisinkaan Christophen entistä huomattavaa tuotantoa, korvasi hän\npuhumalla hänen tulevista aikeistaan -- nimittäin aikeista, jotka\nolivat kirjoittajan omaa kuvittelua ja keksintöä. Pari kolme sattumalta\nChristophen ja Olivierin suusta kaapattua sanaa ja jonkun sellaisen\nChristophen taiteen tuntijan kuin Goujartin antamat tiedot riittivät\nartikkelin kirjoittajalle aineksiksi, joista hän kyhäsi täydellisen\nkuvan Christophesta, \"tasavaltalaisnerosta, -- kansanvallan suuresta\nsäveltäjästä\". Samalla käytti hän hyväkseen tilaisuutta haukkuakseen\naikansa ranskalaisia säveltäjiä, varsinkin kaikkein omintakeisimpia\nja itsenäisimpiä, sellaisia, jotka antoivat kansanvallalle palttua,\nsäästäen ainoastaan paria säveltäjää, joiden puoluemielipiteet olivat\nhänestä kiitettäviä. Hän oli pahoillaan, etteivät heidän sävellyksensä\nolleet yhtä erinomaisia kuin heidän periaatteensa. Mutta se nyt oli\nsivuseikka. Muuten ei heidän enempää kuin Christophenkaan ylistäminen\nollut hänelle niin tärkeätä kuin toisten musiikkimiesten haukkuminen.\nKun Parisissa näkee jostakin henkilöstä kiittelevän artikkelin, sopii\naina kysäistä itseltään: --. Ketä tässä panetellaan? Olivier häpesi\nyhä kauheammin, mikäli hän silmäili lehteä, ja hän sanoi itsekseen:\n-- Nyt minä tekoset tein! Vaivoin saattoi hän antaa tuntinsa. Heti\nkun hän pääsi siitä vapaaksi, juoksi hän kotiin. Mutta kuinka hän\nmasentui, kun hän sai kuulla, että Christophe oli lähtenyt jo noiden\nsanomalehtiherrain kanssa kaupungille! Olivier odotti häntä ruualle.\nChristophe ei tullut. Olivierin levottomuus kasvoi hetki hetkeltä, hän\najatteli:\n\n-- Mitä tyhmyyksiä he mahtavat panna hänet puhumaan!\n\nNoin kello kolme palasi Christophe kotiin, sangen reimalla tuulella.\nHän oli ollut päivällisillä Arsène Gamachen kanssa, ja hänen päänsä\noli hieman pyörällä samppanjasta, jota hän oli niillä juonut. Hän ei\nymmärtänyt, miksi Olivier kyseli häneltä niin tuskissaan, mitä hän oli\nsanonut ja tehnyt.\n\n-- Mitäkö tehnyt? Syönyt pulskan päivällisen. En ole pitkiin aikoihin\nsaanut parempaa.\n\nChristophe alkoi luetella hänelle ruokalistaa:\n\n-- Entä viinit... Minä olen holkkinut joka väriä!\n\nOlivier keskeytti hänet ja kysyi, ketä siellä oli muita vieraita.\n\n-- Vieraita?... En tiedä. Siellä oli Gamache, mukava mies, suora kuin\nkulta; Clodomir, artikkelin kirjoittaja, mainio poika; kolme, neljä\nsanomalehtimiestä, joita en tuntenut, oikein hupaisia miehiä, kaikki\nerinomaisen ystävällisiä minulle, kunnon miesten kermaa.\n\nOlivier ei näyttänyt liioin uskovan Christophen vakuutuksia. Christophe\nkummasteli, että Olivier oli niin vähän haltioitunut.\n\n-- Etkö sinä ole lukenut sitä artikkelia? kysyi hän ystävältään.\n\n-- Olen kyllä. Entä sinä, oletko sinä sen lukenut?\n\n-- Kyllä... Nimittäin, silmäilin sitä. En ennättänyt oikein.\n\n-- No, jospa nyt lukisit.\n\nChristophe luki. Ensimäiset rivit nähdessään hän huudahti\nkummastuksesta.\n\n-- Oh, mitä roskaa! sanoi hän.\n\nJa hän nauroi haljetakseen.\n\n-- Pyh, arveli hän, kaikki arvostelijat ovat samanlaisia. He eivät\nymmärrä mitään.\n\nMutta sikäli kuin hän luki alkoi hän suuttua: tämä oli liian\nmieletöntä, se teki hänet naurettavaksi. Että hänestä koetettiin\nmuovata \"tasavaltalaista säveltäjää\", siinä ei ollut mitään järkeä...\nNo, olkoon nyt tuokin jaaritus... Mutta että hänen \"tasavaltalainen\"\ntaiteensa asetettiin \"sakastitaiteen\" ja hänen työnsä ennen häntä\neläneiden suurten mestarien vastakohdaksi, -- (hänen, joka imi voimansa\njuuri noiden mestarien hengestä), -- se oli jo liikaa...\n\n-- Senkin pölkkypäät! Tekevät minusta idiootin!...\n\nJa sitten: mitä järkeä oli kolhia hänen asiastaan puhuessa eräitä\nkyvykkäitä ranskalaisia säveltäjiä, joista hän piti enemmän tai\nvähemmän, -- (paremminkin vähän kuin paljon), -- sillä he osasivat toki\nammattinsa ja harrastivat sitä kunniallisesti? Ja, -- mikä oli pahinta,\n-- hänen suuhunsa tungettiin aivan uskomattomalla hävyttömyydellä\nvihamielisiä tunteenilmauksia hänen isänmaatansa kohtaan!... Ei, sitä,\nsitä hän ei mitenkään voinut kärsiä...\n\n-- Minä kirjoitan heille tästä heti kirjeen, sanoi Christophe.\n\nOlivier tuli väliin:\n\n-- Ei, ei, sanoi hän, ei nyt! Sinä olet nyt liian kiihdyksissä.\nHuomenna, kun pääsi on levännyt...\n\nChristophe tahtoi tehdä sen välttämättä heti. Kun hänellä oli jotakin\nsanottavaa, ei hän voinut koskaan odottaa huomiseen. Hän lupasi\nainoastaan näyttää ystävälleen kirjeensä. Se olikin hyvä päätös. Kun\nkirje, jossa Christophe oikaisi erikoisesti niitä artikkelin kohtia,\nmissä hänet pantiin puhumaan kummallisia mielipiteitä Saksasta, oli\nasianmukaisesti paranneltu, juoksi hän pistämään sen postiin.\n\n-- Nyt on toki asia autettu, sanoi Christophe tullessaan takaisin;\noikaisu ilmestyy huomenna.\n\nOlivier pudisti lauhkeasti ja epäilevästi päätänsä. Sitten sanoi hän\nChristophelle, yhä ajatuksissaan ja katsoen häntä lujasti silmiin:\n\n-- Christophe, ethän vain puhunut mitään vaarallista niillä\npäivällisillä?\n\n-- En, en, vastasi Christophe nauraen.\n\n-- Oletko varma siitä?\n\n-- Olen, sinä pelkuri.\n\nOlivier rauhoittui hiukan. Mutta Christophe ei ollutkaan aivan\nrauhallinen. Hän muisti, että hän oli puhunut kaikenlaista, ristiin\nrastiin. Hän oli kohta viihtynyt seurassa kuin kotonaan. Hänen\npäähänsäkään ei ollut pälkähtänyt epäillä noita miehiä: he näyttivät\nhänestä niin ystävällisiltä, niin suopeilta häntä kohtaan! Ja tosiaan\nhe olivatkin suopeita. Onhan ihminen aina aulis ja suopea sille, jolle\non tehnyt hyvää. Ja Christophe oli niin vilpittömän iloinen, että se\nilo tarttui muihinkin. Hänen kursailematon hyväsydämisyytensä, hänen\nhuolettomat sutkauksensa, hänen hirmuinen ruokahalunsa ja nopeus,\njolla juomat holahtivat hänen nieluunsa, tehoamatta häneen, eivät\nvoineet olla miellyttämättä Arsène Gamachea, joka hänkin oli luja\nhummaaja, talonpoikaisen muokkaamaton ja ruumiiltaan voimakas mies,\npelkkää halveksumista sellaisia kohtaan, jotka eivät olleet tuiki\nterveitä eivätkä uskaltaneet kunnolla syödä eivätkä juoda pienten\nparisilaisten juorujen tähden. Hän arvosteli miehiä ruuansulatuksen\nmukaan. Ja Christophen hän nyt hyväksyi. Heti kohta hän ehdotteli, että\nChristophen _Gargantua_ hommattaisiin oopperana Suureen Oopperaan. --\n(Siihen aikaan oli noille Ranskan porvareille taiteen huippu pistää\nlavalle _Faustin kadotus_ tai _Yhdeksän sinfoniaa_.) -- Christophe,\njoka purskahti nauruun kuullessaan tämän eriskummaisen päähänpiston,\nsai ainoastaan suurella vaivalla Gamachen estetyksi telefonoimasta heti\nkäskyään Suuren Oopperan johtokunnalle, tai suoraan kaunotaiteiden\nministeriölle. -- (Gamachen mielestä olivat näet kaikki ihmiset pelkkiä\nhänen orjiaan.) -- Ja kun ehdotus johti Christophen muistamaan, miten\nomituiseen asuun hänen sinfoninen runonsa _David_ äskettäin oli\nmuutettu, niin kertoi hän sitten tuosta esityksestä, jonka parlamentin\njäsen Roussin oli järjestänyt rakastajattarensa debyyttiä varten.\nGamache ei laisinkaan pitänyt Roussinista, joten hän oli ihastunut\nChristophen tarinaan. Ja Christophe lasketteli silloin hyvien viinien\nja kuulijain hartauden innostamana vielä toisia enemmän tai vähemmän\narkaluontoisia juttuja, joista kuuntelijat painoivat päähänsä jokainoan\nsanan. Christophe yksinään unhotti ne heti päivällisiltä lähdettyään.\nMutta nyt, kun Olivier kysyi, mitä hän siellä oli puhunut, johtuivat\nne jälleen hänen mieleensä. Christophe tunsi kylmien väreiden\nkulkevan selkäpiitänsä pitkin. Sillä hän odotti pahaa; hänellä oli jo\ntarpeeksi kokemusta aavistaakseen, mitä tapahtuisi. Nyt, kun humala\nhänen päästänsä oli haihtunut, näki hän kaiken jo aivan selviönä\nedessään: näki varomattomat puheensa vääristeltyinä ja julkaistuina\npanetteluhaluisen lehden palstoilla, taidetta koskevat sutkauksensa\ntemmaistuina sota-aseiksi. Mitä taasen hänen oikaisukirjeeseensä\ntuli, tiesi hän jo ennakolta yhtä hyvin kuin Olivier, että\nsanomalehtimiehelle vastaaminen on musteen haaskausta: sanomalehtimies\nsanoo väittelyssä aina viimeisen sanan.\n\nKaikki kävi pilkulleen niinkuin Christophe oli aavistanut. Hänen\nvaromattomat lauseensa ilmestyivät kyllä, mutta hänen oikaisukirjeensä\nei ilmestynyt koskaan, Gamache suvaitsi ystävällisesti lähettää hänelle\nsellaiset terveiset, että hän ymmärsi muka hänen jalomielisyytensä,\nettä moinen epäröinti oli Christophelle kunniaksi; mutta hän säilytti\ntarkoin omana salaisuutenaan syyt noihin Christophen tunnonvaivoihin;\nja Christophesta tekaistut väärät mielipiteet jatkoivat siis\nkiertokulkuaan, saaden osakseen tuimaa arvostelua ensin ranskalaisissa\nlehdissä, sitten Saksassakin, jossa ne kuohuttivat mieliä: kuinka\nsaattoikaan saksalainen taiteilija puhua niin epäarvokkaasti omasta\nisänmaastaan!\n\nChristophe luuli olevansa erinomaisen kekseliäs, kun käytti hyväkseen\nseuraavaa uutta haastattelua, johon erään toisen sanomalehden\nreportteri hänet alisti; hän julisti näet tässä haastattelussa\nrakkauttaan _Deutsches Reichiä_ kohtaan, sillä siellä oltiin, sanoi\nhän, ainakin yhtä vapaita kuin Ranskan tasavallassa. -- Hän puhui nyt\nvanhoillisen lehden edustajalle, ja siitä johtui, että haastattelija\npani hänen suuhunsa heti antirepublikanisia mielipiteitä.\n\n-- Ojasta allikkoon! sanoi Christophe nähdessään tämän kirjoituksen.\nOh, mitä on musiikilla ja politiikalla keskenään tekemistä?\n\n-- Sellainen on meillä tapa, vastasi Olivier. Ajattelepa, millaisia\ntaisteluita Beethovenin ympärillä käydään. Toiset tekevät hänestä\njakobinin, toiset papin, jotkut Père Duchesnen, eräät ruhtinaitten\nsaappaiden nuolijan.\n\n-- Ah, minkälaisen potkun hän antaisi heille kaikille!\n\n-- Hyvä, tee sinä samoin.\n\nChristophe tahtoikin tehdä niin. Mutta hän oli liian vilpitön ihmisiä\nkohtaan, jotka olivat hänelle ystävällisiä. Olivier ei saanut koskaan\nrauhaa jättäessään Christophen yksin. Sillä Christophea tultiin\nalinomaa haastattelemaan, ja vaikka Christophe lupasi pitää varansa,\nei hän voinut estää itseään olemasta avomielinen ja luottavainen. Hän\npuhui silloin kaikki, mitä hänen päähänsä pälkähti. Hänen pakinoilleen\ntuli naispuolisiakin sanomalehtimiehiä, jotka väittivät olevansa hänen\nystäviään ja jutteluttivat hänellä hänen rakkausasioitaan. Toiset\nkäyttivät häntä välikappaleena saadakseen panetella joitakin muita\ntunnettuja henkilöitä. Aina kun Olivier palasi kotiin, tapasi hän\nChristophen sangen nurjalla mielin.\n\n-- Joko taas tuli tyhmyys? kysyi Olivier.\n\n-- Taas, vastasi Christophe masentuneena.\n\n-- Sinä olet siis aivan auttamaton!\n\n-- Pitäisi panna telkien taakse... Mutta tällä kertaa minä lupaan, että\nse on viimeinen kerta.\n\n-- Tietysti, -- kunnes tulee uusi...\n\n-- Ei, nyt se on viimeinen.\n\nSeuraavana päivänä sanoi Christophe voitonriemuissaan ystävälleen:\n\n-- Tuli vielä yksi. Minä ajoin hänet ulos.\n\n-- Ei saa mennä liiallisuuksiin, vastasi Olivier, Ole viisas heidän\nkanssaan. Ne elukat ovat sangen ilkeitä. Puraisevat, jos puolustaa\nitseään... Heidän on niin helppo kostaa! Ne käyttävät hyväkseen\npienintäkin sanaa, jonka tulee niille hiiskuneeksi.\n\nChristophe löi kädellä otsaansa:\n\n-- Oh, hyvä Jumala.\n\n-- No, mitä nyt?\n\n-- Minä sanoin hänelle ovea sulkiessani...\n\n-- Mitä?\n\n-- Keisarin sanat.\n\n-- Keisarin?\n\n-- Niin, elleivät ne ole hänen, niin jonkun hänen läheisensä...\n\n-- Onneton! Saat nyt lukea ne lehden ensimäisellä sivulla.\n\nChristophea värisytti. Mutta seuraavana päivänä näki hän lehdessä\ntäydellisen kuvauksen huoneistostaan, johon sanomalehtimies ei ollut\npäässyt sisälle, ja puhelun, jota heidän välillään ei ollut ollut.\n\nTiedot Christophesta kaunistuivat yhä levitessään. Ulkomaalaisissa\nlehdissä lisäsivät kääntäjien väärinkäsitykset niiden viehätystä. Kun\nranskalaiset lehdet kertoivat, että Christophe köyhyydessään sovitteli\nmusiikkia kitaralle, niin sai Christophe eräältä englantilaiselta\nsanomalehtimieheltä tietää, että hän oli soittanut kitaraa Parisin\npihoilla.\n\nOli niissä lehdissä muutakin kuin makeaa. Aivan muuta. Se yksistään,\nettä _Le Grand Journal_ suojeli Christophea, oli muille lehdille\nriittävä yllytys karata hänen kimppuunsa. Heidän arvolleen ei sopinut\nmyöntää, että jokin kilpailija saattoi keksiä neron, josta he eivät\nolleet tietäneet mitään. Toiset laskivat asiasta pilaa. Toiset\nsäälittelivät Christophen kohtaloa. Goujart oli närkästynyt siitä,\nettä ehdittiin hänen edelleen, ja hän kirjoitti siis artikkelin\n\"näyttääkseen totuuden sen oikeassa valossa\", sanoi hän. Hän pakinoi\ntuttavallisesti vanhasta ystävästään Christophesta, jonka ensimäisiä\naskeleita hän oli Parisissa ohjannut: kieltämättä oli Christophe\nlahjakas musiikkimies, mutta -- (Goujart saattoi sanoa sen, koska he\nolivat ystäviä), -- hänen sivistyksessään oli paljon aukkoja. Hän\nei ollut saanut tarpeeksi tietoja, hän ei ollut omintakeinen, hän\noli eriskummaisen ylpeä: ne, jotka naurettavalla tavalla imartelivat\nhänen ylpeyttään, vaikka hän olisi tarvinnut ymmärtävää, pystyvää,\narvostelukykyistä, suopeamielistä ja ankaraa mentoria, tekivät hänelle\nkarhunpalveluksen j.n.e. --: (kaikki tämä Goujartin kuvausta). --\nSävelniekat jälleen nauroivat väkinäisesti. He teeskentelivät syvästi\nhalveksivansa taiteilijaa, jota sanomalehdet pönkittivät; heille oli\n_vulgum pecus_ muka suurimman inhon esine; he kieltäysivät huolimasta\nArtaxerxeen lahjoja, joita heille itselleen ei tarjottu. Toiset heistä\nhäpäisivät Christophea kaikin tavoin. Toiset rusentelivat häntä\nsäälittelynsä painolla. Eräät musiikkimiehet vihoittelivat asiasta\nOlivierille -- (he olivat arvostelijoita, siis hänen virkaveljiään.) --\nHe tahtoivat kostaa hänelle sen, että hän oli niin itsenäinen ja työnsi\nheitä luotaan, -- totta puhuen teki Olivier sen enemmän yksinäisyyden\nrakkaudesta kuin halveksimisesta ketään kohtaan. Mutta ihmisten on\nvaikeaa antaa anteeksi, että voidaan tulla toimeen ilman heitä. --\nJotkut melkeinpä vihjailivat, että Olivier onki omaa etuaan _Le Grand\nJournalin_ artikkeleista. Oli sellaisiakin, jotka ryhtyivät muka\npuolustamaan Christophea hänen ystäväänsä vastaan: he teeskentelivät\nsurevansa sitä, että Olivier talutti kevytmielisesti herkkähermoista,\nuneksivaa ja elämän taisteluun huonosti asestettua taiteilijaa, --\nChristophea, -- Markkinatorin meteliin, jossa hän auttamatta eksyisi:\nhe käsittelivät Christophea pikku poikana, jossa ei ollut tarpeeksi\nmiestä kuljeksiakseen maailmassa omin päinsä. He sanoivat, että näin\nturmeltiin koko tulevaisuus henkilöltä, jonka hyvä tahto ja sitkeä työ\nolisivat kuitenkin ansainneet paremman kohtelun kuin tällaisen väärän\nsuitsutuksen, vaikkei hänellä juuri lahjoja ollutkaan. Se oli heistä\nsangen ikävä asia. Eikö hänen nyt voitu antaa olla hiljaisuudessaan,\ntehdä työtä tyynesti vielä monet hyödylliset vuodet? Olivier olisi\nvoinut vastata heille:\n\n-- Voidakseen tehdä työtä täytyy hänen saada syödä. Kuka antaa hänelle\nleipää?\n\nMutta se ei heitä ällistyttänyt. He olisivat vastanneet tyynesti kuin\nainakin:\n\n-- Se on sivuasia. Täytyy kärsiä. Ja mitä haittaa pieni kärsimys?\n\nTietysti julistivat tällaisia stoalaisia teorioita hienoston jäsenet,\njuuri ne, joilla ei ollut taloudellisia huolia. Aivan kuin muuan\nmiljonääri sanoi eräälle yksinkertaiselle sielulle, joka pyysi häneltä\napua jollekin köyhälle taiteilijalle:\n\n-- Mutta, hyvä herra, Mozart kuoli köyhyyteen.\n\nHeistä ei olisi ollut ollenkaan paikallaan, jos Olivier olisi vastannut\nheille, että Mozart olisi halunnut elää, ja että Christophe oli\npäättänyt elää.\n\n\n\n\nChristophe alkoi ikävystyä moisiin portaittensa ravaajiin. Hän\nihmetteli, iankaikkisestiko tätä menoa kestäisi. -- Mutta se loppuikin\njo kahden viikon päästä. Sanomalehdet eivät enää puhuneet hänestä.\nKuitenkin tunnettiin hänet. Ken mainitsi hänen nimensä, ei sanonut\nsuinkaan:\n\n-- Hän on _Davidin_ ja _Gargantuan_ tekijä,\n\nvaan:\n\n-- Ahaa, _Grand Journalin_ muusikko!...\n\nSe oli kuuluisuutta.\n\nOlivier huomasi sen kuuluisuuden kirjeistä, joita tuli Christophelle,\njopa hänelle itselleenkin, siis kiertoteitä: niissä oli libreton\ntekijäin tarjouksia, konserttiurakoitsijain ehdotuksia, sellaisten\nuusien ystävien lämpöisiä vakuutuksia, jotka olivat vähän ennen olleet\nvihollisia, ja naisten kemukutsuja. Sanomalehtien kiertokyselyjä\ntehtäessä kuulusteltiin hänenkin mieltänsä kaikenlaisista asioista:\ntiedusteltiin Olivierin ajatusta Ranskan väkiluvun vähenemisestä,\nihanteellisesta taiteesta, naisten korseteista; udeltiin mitä hän\narveli alastomuudesta näyttämöillä, -- ja eikö hän uskonut, että Saksa\noli rappiolla, musiikin loppu tullut j.n.e. Olivier ja Christophe\nnauroivat yhdessä mokomalle. Mutta samalla kuin Christophe piti tätä\nilveilynä, niin eikös hän, heittiö, myöntynyt menemään joihinkin\npäivälliskutsuihin! Olivier ei ollut uskoa silmiään.\n\n-- Sinäkö? kysyi hän.\n\n-- Juuri minä, vastasi Christophe veitikkamaisesti. Luulitko, etteivät\ntässä muut kuin sinä saa mennä katselemaan kauniita naisia? Älä\nuskokaan, veitikka! Nyt on minun vuoroni! Minä tahdon huvitella!\n\n-- Huvitella? Voi mies-parkaa! Asianlaita oli se, että Christophe oli\nelänyt niin kauan yksinäisyyteen suljettuna, että hänelle tuli yhtäkkiä\nvastustamaton halu siitä vähän päästä. Ja sitäpaitsi tuotti odottamatta\nkoittanut kunnia hänelle naivia ja humoristista huvia. Muuten hänellä\noli ylen ikävä näissä illanvietoissa, ja ihmiset siellä olivat hänestä\nidiootteja. Mutta kun hän tuli sieltä kotiin, väitti hän ystävälleen\nilveillen aivan päinvastaista. Hän meni vieraspitoihin, mutta ei\nenempää kuin yhden kerran samaan paikkaan. Torjuakseen uudet kutsut hän\nkeksi mielettömiä tekosyitä, ällistyttävän häikäilemättömiä verukkeita.\nOlivier piti hänen käytöstään hävyttömänä. Christophe nauroi sydämen\npohjasta. Hän ei mennyt noihin salonkeihin mairimaan itserakkauttaan,\nvaan uusimaan elämänvarastoaan, saamaan lisää museoonsa katseita,\näänenvivahteita, ihmisten liikkeitä koko sitä muotojen, äänten ja\nvärien materiaa, jolla taiteilijan täytyy rikastuttaa vähän väliä\npalettiaan. Musiikkimies ei saa ravintoaan pelkästään musiikista.\nJokin kuullun sanonnan vivahde, liikkeen rytmi, hymyn harmonia\nsuggeroi häneen enemmän musiikkia kuin jonkun säveltäjän kokonainen\nsinfonia. Mutta täytyy tunnustaa, että noissa salongeissa kasvojen ja\nsielujen musiikki on yleensä yhtä tympeää ja vähän vaihtelevaa kuin\nmonien säveltäjäin musiikki. Kullakin on oma maneerinsa, johon hän\njähmettyy. Sievän naisen hymy opitussa ja harkitussa sulossaan on yhtä\nstereotyyppinen kuin jokin parisilainen sävelmä. Miehet ovat vieläkin\ntyperämpiä kuin naiset. Hienoston heikontavasta vaikutuksesta tylsyy\nryhti, omintakeiset luonteet ohentuvat ja häviävät, jopa hirvittävällä\nnopeudella. Christophe joutui aivan ymmälle, kun hän näki, miten paljon\nkuolleita tai kuolevia hän siellä taiteilijain joukossa kohtasi: se tai\nse nuori musiikkimies, jolla oli sekä voimaa että neroa, mutta jonka\nmenestys oli tylsyttänyt ja tehnyt joutavuudeksi, ei ajatellut enää\nmuuta kuin vetää sieraimiinsa imarteluita, joilla häntä myrkytettiin,\ntai nauttia ja maata. Kuva siitä, millaiseksi moinen mies kehittyisi\nkahdenkymmenen vuoden kuluttua, näkyi salin toisessa päässä vanhan,\nparfymoidun, rikkaan ja kuuluisan sävelmestarin muodossa, joka oli\nkaikkien akademiain jäsen ja uransa kukkulalla; hänen ei tarvinnut,\nmikäli näytti, peljätä mitään eikä säästää mitään, mutta siitä\nhuolimatta hän nöyristeli kaikelle ja kaikille, pelkäsi yleistä\nmielipidettä, mahtavia miehiä, sanomalehdistöä, eikä uskaltanut sanoa\nkoskaan, mitä ajatteli; tai hän ei enää ajatellutkaan mitään, tuskin\noli edes olemassakaan, esiintyi vain, oli omilla pyhillä muistoillaan\nkuormattu aasi.\n\nSaattoi olla varma, että kaikkien näiden taiteilijain ja älymiesten\ntakana, jotka olivat kerran olleet suuria tai olisivat voineet sitä\nvieläkin olla, piili jokin nainen, joka imi heiltä voiman. Kaikki\nnaiset olivat täällä vaarallisia: yhtä hyvin typerät kuin nekin, jotka\neivät olleet tyhmiä, niin rakastavat kuin sellaiset, jotka eivät\nrakastaneet muuta kuin itseään; parhaimmat heistä olivat juuri kaikkein\npahimpia: sillä he tukehuttivat tolkuttoman hellyytensä kynttilähatun\nalle taiteilijan vielä varmemmin kuin toiset, koettaessaan kaikessa\nvilpittömyydessään kesytellä neroa kotiolennoksi, sovittaa sitä\nomaan henkeensä, tasoittaa sitä, karsia siitä oksat pois, siistiä,\nparfymoida, kunnes mies oli aivan heidän oman hempeätunteisuutensa,\npienen turhamaisuutensa ja heidän ja noiden seurapiirien\nkeskinkertaisuuden mukainen.\n\nVaikka Christophe ainoastaan pistäysi tässä maailmassa, näki hän jo\ntarpeeksi huomatakseen sen vaarat. Monikin naikkonen koetti tietysti\nsiepata hänet salonkiinsa, palvelemaan itseään; ja Christophe oli\njoskus jo vähällä takertua rakastettavien sanojen ja paljon lupaavien\nhymyjen koukkuun. Ellei hänellä olisi ollut niin selvä, terve järki\nja elleivät ne muutokset, joita hän näki tapahtuneen näitä nykyajan\nKirke-noitia ympäröivissä miehissä, olisi häntä peloittaneet, ei hän\nolisi pelastunut leikistä ehjin nahoin. Mutta hänen mielestään ei\ntosiaan maksanut vaivaa lisätä sievien naishempukkain paimentamaa\nhanhiparvea. Vaara olisi ollut hänelle suurempikin, jos naikkoset\neivät olisi niin halukkaasti tavoitelleet häntä kiinni. Nykyään, kun\nhe ja koko maailma olivat vakuutetut, että heidän keskuudessaan oli\nnero, koettivat he kaikin mokomin sitä tukehduttaa. Tuollaisilla\nolennoilla on yksi ainoa ajatus, kun he näkevät kukkasen: pistää se\nvaasiin; -- linnun: saada se häkkiin, -- vapaan miehen: tehdä hänestä\njoutavanpäiväinen juoksupoika itselleen.\n\nChristophen pää sekaantui hetkeksi, mutta se selvisi kohta, eikä hän\nvälittänyt ainoastakaan heistä yhtään.\n\n\n\n\nKohtalo ilkkuu usein kummallisesti ihmisiä. Se päästää huolettoman ja\najattelemattoman pujahtamaan pois satimestaan; mutta sellaisen, joka on\nviisas ja varuillaan ja tietää uhkaavat vaarat, sotkee se väkisinkin\nansoihinsa. Christophe ei takertunut tähän aito parisilaiseen satimeen,\nvaan siihen jäi Olivier.\n\nYstävän menestyksestä oli hyötyä hänelle. Christophen mainetta\nräiskähti häneenkin. Se seikka, että hänet oli parissa kolmessa\nlehdessä mainittu miehenä, joka oli keksinyt Christophen, oli tehnyt\nhänet tunnetummaksi kuin kaikki teokset, mitä hän oli kuudessa\nvuodessa kirjoittanut. Hänkin sai siis osansa vieraskutsuista, joita\nChristophelle lähetettiin; ja hän seurasi Christophea niihin, koska\nhalusi pitää häntä huolellisesti silmällä. Varmaankin käsitti hän tuon\ntehtävänsä niin vakavasti, ettei hänelle jäänyt aikaa pitää silmällä\nomaa itseään. Lempi lehahti näet lähelle häntä ja nykäisi hänet\nsilmukkaansa.\n\nTyttö oli pieni ja vaaleaverinen, laiha ja viehkeä; hienot kiharat\naaltoilivat pikku laineissa ahtaan ja selvän otsan ympärillä; hienot\nkulmakarvat kaarsivat raskaanlaisia luomia; silmät olivat siniset kuin\ntalvikin kukat, nenä siro ja sieraimet värähtelevät, ohimot hiukan\nkuopalla, leuka oikullinen, suu elävä, älykäs ja nautinnonhaluinen,\nsen pielet hiukan ylöskaartuvat; hymy oli pienen, sangen puhtaan\nfaunin hymyä. Hänen kaulansa oli pitkä ja hento, vartalo sievä, ruumis\nelegantin laiha; hänen olemuksessaan oli jotain onnentuntuista ja\nsamalla huolestunutta; nuorekkuutta, joka kätki sisäänsä heräävän\nkevään levottomaksi tekevän ja runollisen arvoituksellisuuden, --\nFrühlingserwachenin, -- Hänen nimensä oli Jacqueline Langeais.\n\nJacqueline ei ollut vielä kahtakymmentä täyttänyt. Hän oli katolisen\nperheen lapsi, rikkaan, arvossa pidetyn ja vapaa-ajattelijoihin\nlukeutuvan. Hänen isänsä oli intelligentti ja kekseliäs insinööri,\navoin uusille aatteille; hän oli luonut itselleen hyvän aseman\ntyönsä, poliittisten suhteittensa ja avioliittonsa avulla. Se liitto\noli samalla sekä rakkaus- että raha-avioliittoa (ainoaa todellista\nrakkautta hänen laisilleen miehille); vaimo oli sievä ja sangen\nparisilainen nainen, rahamaailmasta valittu. Rahat olivat jääneetkin,\nmutta rakkaus oli lähtenyt tiehensä. Siitä oli kuitenkin säilynyt\nmuutamia säkeneitä: sillä se oli aikoinaan ollut sangen kiivasta\nkummaltakin puolelta. Nyt eivät he kuitenkaan enää kuvitelleetkaan\ntoisissaan liiallista uskollisuutta. Kumpikin heistä kuljeksi\nasioillaan ja omissa huvituksissaan; ja keskenään he tulivat toimeen\nhyvinä, sangen järkevinä ja egoistisina tovereina, vaatimatta\nturhantarkkuutta.\n\nTytär oli heidän yhdyssiteenään ja samalla heidän kätketyn keskinäisen\nkateutensa kiistankappaleena: sillä he rakastivat häntä molemmat\nkiihkeästi. Kumpikin näki hänessä itsensä, omine helmavikoineen, mutta\nihannoituna, lapsen koko suloudessa; ja he koettivat salakavalasti\nriistää lasta toisiltaan. Tyttö oli tietysti huomannut sen seikan,\nviattoman ovelana kuin ainakin nuo pikku olennot, joilla on ehdoton\ntaipumus luulla, että koko maailma pyörii pelkästään heidän\nympärillään; ja lapsi käytti sitä kilpailua hyväkseen. Hän pani\nvanhempansa alinomaa ostamaan huutokaupalla hänen hellyyttään. Ei\nollut oikkua, jota hän ei tietänyt varmasti voivansa tyydyttää, jos\nei toisen avulla, niin ainakin toisen; ja milloin hän hylkäsi toisen\nheistä, oli hyljätty niin pahoillaan, että tarjosi kohta vielä enemmän\nkuin ensimäinen. Lapsi oli kunnottomasti hemmoiteltu; ja hänelle oli\nsuuri onni, ettei hänen luonteessaan ollut oikeastaan mitään pahaa, --\nlukuunottamatta itsekkyyttä, joka on kaikille lapsille ominaista, mutta\nsaa liiaksi lellitellyissä ja liian rikkaiden ihmisten lapsissa usein\nsairaloisia muotoja, sillä sellaisissa olosuhteissahan ei itsekkyydellä\nole mitään esteitä eikä myöskään tavoiteltavia päämääriä.\n\nVaikka herra ja rouva Langeais jumaloivatkin tytärtään, eivät he\nkuitenkaan olisi uhranneet hänen tähtensä mitään personallisista\nmukavuuksistaan. He jättivät hänet yksin kotiin suureksi osaksi\npäivää, täytettyään ensin kaikki hänen tuhat ja yksi mielitekoaan.\nHaaveilun aikaa ei häneltä suinkaan puuttunut; eikä hän jättänytkään\nhaaveilua. Kypsymättömänä ja varhain oli hän jo saanut kaikenlaisia\nopastuksia arveluttaviin asioihin varomattomista sanoista, joita hän\nkuuli ympärillään, -- (sillä vanhempien seurapiireissä ei liioin\narasteltu); ja niinpä hän jo kuusi-vuotiaana kertoi nukeilleen\npieniä lemmenseikkailuja, joiden henkilöinä olivat aviomies, vaimo\nja rakastaja. On selvää, ettei hän tarkoittanut sillä mitään pahaa.\nSinä päivänä, jolloin hän huomasi sanojen takana jonkinlaiseni tunteen\nrahdun, loppuivat tarinat nukeille: hän pidätti ne nyt itselleen.\nHänellä oli luonteessaan tavaton määrä viatonta aistillisuutta; se\nkaikui hänelle etäältä kuin näkymättömät kellot, jostakin tuolta,\nkaukaisuudesta, ilmanrantain takaa. Ei voinut tietää, mikä siellä\nsoitti. Joskus kantoi tuuli kaiun sieltä; se tuli, mistä lienee\ntullutkin, se ympäröi tytön, ja hän tunsi silloin veren nousevan\nposkiinsa, hengityksensä salpautuvan pelosta ja sulosta. Hän ei tätä\nlaisinkaan käsittänyt. Ja sitten se katosi niinkuin oli tullutkin.\nMitään ei eroittanut enää. Tuskin tuntuva kumina, huomaamaton, sinisiin\nilmoihin haipuva kaiku. Tiesi ainoastaan, että se oli tuolla, vuorten\ntakana, ja että sinne täytyi päästä, päästä niin pian kuin mahdollista:\nsiellä oli onni. Ah! Kun sinne kerran pääsisi!...\n\nPääsyä odotellessa kuvitteli hän kaikenlaista eriskummaista, mitä\nsiellä muka olisi. Sillä tärkeintä pikku tytön järjentoiminnalle oli\nnyt koettaa aavistella, mitä siellä oli. Hänellä oli muuan samanikäinen\ntuttava tyttö, Simone Adam, jonka kanssa hän puheli monesti näistä\nvakavista asioista. Kumpikin antoi toiselle niistä hankkimaansa\nvalaistusta: kaksitoista-vuotiaan suuria kokemuksia, muilta kuultuja\nja salaa kirjoista ahmittuja tietoja. Ikäänkuin varpaillaan seisten\nja pitäen kynsillään kiinni kivistä koettivat nuo kaksi pikku tyttöä\nkaikin mokomin nähdä yli sen vanhan aitamuurin, joka kätki heiltä\ntulevaisuutta. Mutta vaikka he kuinka koettivat, ja uskottelivat\nnäkevänsä raoista, he eivät nähneet kerrassaan mitään. Heidän tilansa\noli viattomuuden, runollisen rivouden ja parisilaisen ironian\nsekoitusta. He juttelivat keskenään hirvittäviä asioita aavistamatta\nniiden sisältöä, ja loivat itselleen aivan yksinkertaisista seikoista\nkokonaisia maailmoita. Jacqueline, joka kaiveli kaikki nurkat kenenkään\ntohtimatta häntä siitä moittia, työnsi pikku nenänsä myöskin isänsä\nkirjoihin. Onneksi suojelivat viattomuus ja hänen sangen siisti\npikkutytön vaistonsa häntä huonoilta kirjatuttavuuksilta: tuskin näki\nhän jonkin hiukan raa'an kohtauksen tai sanan, niin häntä inhotti;\nheti heitti hän kirjan käsistään; ja niin puikki hän keskellä\nnoita hävyttömiä tovereita aivan kuin peljästynyt kissa, hyppien\nlikarapakkojen poikki, -- saamatta tahraa.\n\nYleensä eivät romaanit häntä kiehtoneet: ne olivat liian\nselväpiirteisiä ja liian kuivia. Mutta runokirjat jälleen saivat\nhänen sydämensä sykkimään liikutuksesta ja toivosta, että hän\nlöytäisi niistä arvoituksensa ratkaisun, -- ne runokirjat nimittäin,\njotka puhuivat rakkaudesta. Ne olivat ikäänkuin läheisimpiä pikku\ntytön sielunelämälle. Niissä ei asioita nähty, vaan ne kuviteltiin,\nkatsottuina himon tai kaihon prisman lävitse; ne ikäänkuin\ntirkistelivät vanhan aitamuurin halkeamista, kuten Jacqueline itsekin.\nMutta ne tiesivät paljon enemmän kuin Jacqueline, ne tiesivät kaiken,\nmitä piti saada tietää, ja ne ympäröivät tiedetyn suloisilla ja\nmystillisillä sanoilla, joita täytyi avata kapaloistaan äärettömän\nhuolellisesti, että löytyisi... löytyisi se... Ah, ei löytynyt mitään,\nmutta oli joka hetki löytymäisillään...\n\nNuo tyttöset olivat uupumattomia. He kuiskuttelivat toisilleen,\nselkäpiissään väristystä tuntien, runoja, joita olivat sepittäneet\nAlfred de Musset tai Sully-Prudhomme; niissä kuvittelivat he oikeita\nturmeluksen syvyyksiä; he kirjoittivat niitä vihkoihinsa; he kyselivät\ntoisiltaan, mikä sen tai sen kohdan salainen merkitys oli, vaikkei\nmitään merkitystä usein ollutkaan. Nämä kolmetoista-vuotiaat kunnon\nnaikkoset, viattomat ja samalla julkeat, jotka eivät tienneet mitään\nrakkaudesta, väittelivät keskenään, puolittain leikillä, puolittain\nvakavina, rakkaudesta ja hekkumasta; ja koulussa he raapustelivat,\nopettajan isällisten silmien edessä, -- hän oli sangen lauhkea ja\nylen kohtelias vanha pappa, --, imupaperiinsa sellaisia värssyjä\nkuin seuraavakin jonka opettaja sai käsiinsä eräänä päivänä ja aivan\njärkyttyi siitä:\n\n    Laissez, oh! laissez-moi vous tenir enlacées,\n    Boire dans vos baisers des amours insensées,\n    Goutte à goutte et longtemps!...\n\n    \"Anna minun pusertaa sinut syliini,\n    juoda suudelmistasi hurjaa rakkautta,\n    tilkka tilkalta ja vitkaan!...\"\n\nHe kävivät erästä hienoston piirien erikoisesti suosimaa koulua,\njonka opettajat olivat yliopistomiehiä. Siellä löysivät he jumalia\nsydämensä kaipuille. Melkein kaikki nuo pikku tytöt olivat rakastuneet\nopettajiinsa. Ei tarvittu muuta kuin että opettaja oli nuori eikä\naivan hirvittävän ruma, niin hän oikein raivosi tyttösten sydämissä.\nOppilaat tekivät työtä kuin hevoset, kukin saavuttaakseen oman\nsulttaaninsa huomion. Tuli pitkät itkut, kun tyttö sai opettajaltaan\nainekirjoituksesta huonon numeron, -- kukin omaltaan tietysti: sillä\nsiitä he vähät välittivät, jos toinen sen antoi. Jos hän kiitteli\nheitä, niin punastuttiin ja kalvettiin, luotiin häneen kiitollisia\nja veikeitä silmäyksiä. Ja jos hän pyysi tulemaan syrjään antaakseen\nneuvoja tai onnitellakseen menestyksestä, oltiin suorastaan taivaassa.\nEi tarvinnut olla mikään leijona viehättääkseen noita tyttösiä. Kun\nvoimistelunopettaja tunnilla otti Jacquelinen syliinsä nostaakseen\nhänet trapetsiin, värisi Jacqueline kuin kuumeessa. Ja mikä raivoisa\nkilvoittelu tyttöjen kesken vallitsi! Miten kiivaita salaisia\nmustasukkaisuuden puuskia! Kuinka nöyrästi ja lumoavasti katseltiin\nopettajaan, jotta olisi saatu hänet pois hävyttömän rivalin luota!\nKun opettaja tunnilla vain avasi suunsa, niin; kynä oikein räiskyi\nhänen sanojaan kopioidessa. Tyttöset eivät koettaneetkaan ymmärtää\nopetusta, tärkeintä oli, ettei tavukaan menisi heiltä hukkaan. Ja juuri\nkirjoittaessaan, kääntyneinä sellaiseen asentoon, että epäjumalan kuva\npysyi aina heidän silmiensä edessä ja että he saivat katsella salaa\nhänen muotoaan ja jokaista liikettään, Jacqueline ja Simone kysyivät\ntoisiltaan hiljaa:\n\n-- Luuletko sinä, että hänelle sopisi sininen kravatti?\n\nEdellä kerrotun hyvän lisäksi olivat kauniit värikuvat, romantiset\nja hienot runokirjat, muodissa olevat runolliset gravyyrit,\nrakastumiset näyttelijöihin, soittotaiteilijoihin, jo kuolleisiin tai\nvielä eläviin kirjailijoihin: -- Mounet-Sully, Samain, Debussy, --\nsilmäykset, joita vaihdettiin nuorten miesten kanssa konserteissa,\nkutsusalongeissa, kaduilla, sekä nopeasti syttyvät ja mielikuvituksessa\nheti toteutetut pienet intohimot, -- alinomainen tarve \"pikiintyä\"\nlakkaamatta, olla aina täynnä rakkautta, saada jokin tekosyy rakastaa.\nJacqueline ja Simone uskoivat toisilleen kaikki asiansa: selvä\ntodistus, etteivät he suuria tienneet; se oli sitäpaitsi paras keino,\njottei tunne pääsisi koskaan kiihtymään liian syväksi. Sen sijaan\nmuuttui tämä tila kroonilliseksi taudiksi, jota he itse pilkkailivat\nkaikkein ensimäisinä, mutta jota he harrastivat ja pitkittivät\nmitä suurimmalla huolella. He elivät kumpikin yhtämittaisessa\nkiihkossa. Simone oli romantisempi ja järkevämpi ja keksi enemmän\nkaikenlaisia mielikuvituksen hurjisteluja, mutta Jacqueline, joka\noli rehellisempi ja intohimoisempi luonne, oli valmiimpi panemaan\nne täytäntöönkin. Sadat kerrat oli hän vähällä tehdä mitä pahimpia\ntyhmyyksiä. -- Mutta hän ei kuitenkaan niitä tehnyt, enempää kuin\nnuoret tavallisestikaan. Tulee hetkiä, jolloin nuo pienet, poloiset\ntyperykset -- (sellaisia olemme kaikki olleet) -- ovat heittäytyä\ntoiset itsemurhaan, toiset ensinnä vastaansattuvan syliin. Mutta\nJumalan kiitos, melkein kaikki ne aikeet jäävätkin siihen. Jacqueline\nraapusteli kymmenkunnan intohimoista kirjettä miehille, joita hän\ntunsi tuskin vielä näkemältäkään; mutta hän ei lähettänyt niistä kuin\nyhden, haltioituneen kirjeen, johon hän ei merkinnyt nimeään, eräälle\nrumalle, joutavanpäiväiselle kriitikolle, joka oli itsekäs luonne,\nkuivasydäminen ja ahdasjärkinen. Jacqueline oli häneen rakastunut\nparin hänen arvosteluissaan näkemänsä rivin vuoksi, joissa hän oli\nollut huomaavinaan ääretöntä tuntehikkuutta. Samoin leimahti hän\ntuleen eräälle suurelle näyttelijälle: näyttelijä asui lähellä hänen\nkotiaan; joka kerta, kun Jacqueline kulki hänen ovensa ohi, supatti hän\nitsekseen:\n\n-- Jos menisin sisään!\n\nJa kerran hän tuli niin rohkeaksi, että meni jo hänen eteiseensä.\nMutta tuskin hän pääsi sinne, niin livisti hän karkuun. Mitä hän olisi\nhänelle puhunut? Hänellä ei ollut hänelle mitään, kerrassa mitään\nsanomista. Hän ei häntä rakastanutkaan. Hän tiesi sen itse hyvin. Hänen\nhullutteluissaan oli aina puolet itsepetosta, jonka hän itse näki. Ja\ntoinen puoli oli alinomaista suloista ja järjetöntä kaipuuta rakastaa.\nKun Jacqueline oli sangen älyllistä rotua, huomasi hän tämän itsessään\nselvästi. Se ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta hullu. Hullu, joka\nitsensä tuntee, on kahta hullumpi.\n\nJacqueline kävi usein vieraissa hienoston piireissä. Siellä ympäröivät\nhäntä aina nuoret miehet, jotka joutuivat hänen suloutensa lumoihin ja\njoista monet rakastuivat häneen. Hän ei rakastanut heistä ainoaakaan,\nmutta kuherteli kaikkien kanssa. Hän ei tullut ajatelleeksikaan,\nmitä pahaa hän sillä tavoin olisi saattanut tehdä. Kauniille tytölle\non rakkaus julmaa leikittelyä. Hänestä on luonnollista, että häntä\nrakastetaan, eikä hänellä mielestään ole mitään velvollisuuksia\nmuita kuin sitä kohtaan, jota hän itse rakastaa; melkeinpä saattaa\nhän luulla, että se, joka häntä rakastaa, on jo siitä tunteestaankin\ntarpeeksi onnellinen. Hänen puolustuksekseen täytyy sanoa, ettei hän\naavista, mitä rakkaus onkaan, vaikka hän ajattelee sitä aamusta iltaan.\nUsein kuvitellaan, että nuori, suurkaupungin kiihkeässä ilmapiirissä\nkasvatettu hienoston tyttö on aikaiskypsyneempi kuin maalaistyttö;\nmutta asia on aivan päinvastoin. Kirjat, pakinat lukuisain toverien\nkanssa ovat kyllä kiihdyttäneet hänessä alinomaisen lemmenpalon,\njoka hänen joutilaan elämänsä vuoksi usein hipaisee manian rajoja;\nsattuupa niinkin, että hän ennättää lukea koko tuon kaipaamansa asian\njo etukäteen ja osaa sen sanasta sanaan ulkoa. Mutta silti ei hän sitä\nsuinkaan tunne sydämessään. Rakkaudessa samoin kuin taiteessakaan ei\ntemppu ole ladella sitä, mitä toiset ovat puhelleet, vaan täytyy puhua\nsitä, mitä itse tuntee; ja se, joka ehättää puhumaan ennenkuin hänellä\non mitään puhumista, ei ehkä kerran osaakaan sanoa mitään.\n\nJacqueline eli siis keskellä toisten kokemien tunteiden pölyä, niinkuin\nyleensä aina nuoret tytöt, pölyä, joka esti häntä näkemästä asioita\ntodellisina, piti häntä yhtä mittaa pikku kuumeessa, kädet palavina,\nkurkku kuivana, silmät tulehtuneina. Hän luuli ne tuntevansa. Häneltä\nei suinkaan puuttunut siihen hyvää tahtoa. Hän sekä luki että kuunteli.\nHän oli oppinut paljon sieltä täältä, pirstoina, aikuisten jutteluista\nja kirjoista. Hän koetti tutkia vielä itseäänkin. Hän oli parempi kuin\nse piiri, jonka keskellä hän eli. Hän oli rehellisempi.\n\n\n\n\nEräällä naisella oli häneen terveellinen vaikutus, -- mutta se oli\nliian lyhytaikainen. Tuo nainen oli Jacquelinen isän sisar, Martta\nLangeais, iältään neljän- ja viidenkymmenen välillä, naimaton. Hän oli\nkookas, hänen kasvonpiirteensä säännölliset, mutta ilme surullinen,\neikä hän ollut kauniskaan; hän pukeutui aina mustaan; hänen eleissään\nja liikkeissään oli jotain tiukan arvokasta; hän tuskin puhui, ja teki\nsen varsin hiljaisella äänellä. Häntä olisi tuskin huomattu ihmisten\njoukossa, ellei hänen harmaitten, älykkäiden silmiensä katse olisi\nollut niin kirkas ja hänen alakuloisen suunsa hymy niin hyvä.\n\nMarttaa ei nähty sukulaisten luona kuin harvoin, sellaisina päivinä,\njolloin aviopari oli kahden. Herra Langeais tunsi häntä kohtaan\nikävystymisen sekaista kunnioitusta. Rouva Langeais ei salannutkaan\nmieheltään, miten vähän hän piti tuon kälynsä vierailuista. He\npakottivat kuitenkin itsensä välttämättömän sopivaisuuden vuoksi\nkutsumaan hänet säännöllisesti kerta viikossa luokseen päivälliselle;\neivätkä he liioin salanneet, että he kutsuivat hänet luokseen\npelkästään velvollisuuden vuoksi. Herra Langeais puhui näissä\ntilaisuuksissa itsestään, se oli hänelle alati mieltäkiinnittävä\npuheen aihe. Rouva Langeais ajatteli tuiki toisia asioita, ja\nhymyili totuttua hymyään vastatessaan vieraalle aivan umpimähkään.\nKutsut sujuivat aina sangen kauniisti ja kohteliaasti. Sattuipa\noikein sydämellisiäkin purkauksia, kun täti, joka oli muuten sangen\nhienotuntoinen, lähti heiltä pois aikaisemmin kuin oli toivottu\nhänen lähtevän; ja talon rouvan viehkeä hymy oli tavallistakin\nsäteilevämpi sellaisena päivänä, jolloin hänen päässään liikkui\nerikoisen miellyttäviä muistoja; Martta-täti huomasi kaiken tämän;\nhänen silmiltään ei säilynyt juuri montakaan seikkaa salassa; ja hän\nnäki veljensä kodissa paljon sellaista, joka oli hänestä vastenmielistä\nja teki hänet surulliseksi. Mutta hän ei ilmaissut tunteitaan: mitäpä\nse olisi auttanut? Hän rakasti veljeään, hän oli ollut ylpeä hänen\nlahjoistaan ja menestyksestään, aivankuin koko muukin suku, joka ei\nollut pitänyt liian kalliina maksaa vanhimman poikansa voittoa elämässä\nomilla moralisilla kärsimyksillään. Martta-täti oli säilyttänyt\nkirkkaimpana heistä kaikista arvostelukykynsä. Hän oli yhtä älykäs\nkuin veljensäkin ja moralisesti parempaa ainesta, miehekkäämpi kuin\nhän, -- (kuten monetkin Ranskan naiset ovat paljoa parempia kuin sen\nmiehet), -- joten hän arvosteli veljeään selkeästi; ja jos veli kysyi\nhänen mielipidettään, sanoi Martta sen hänelle suoraan. Mutta pitkään\naikaan ei veli ollut sitä enää kysynytkään! Hänestä oli viisaampaa\nolla sitä tietämättä, taikka, -- (sillä hän tiesi kaiken yhtä hyvin\nkuin sisarkin), -- sulkea siltä silmänsä. Itsetuntoinen sisar vetäytyi\nilloin syrjään. Kukaan ei välittänyt hänen sisäisestä elämästään. Ja\ntoisille olikin mukavampaa olla sitä tiedustelematta. Täti eli yksin,\nei käynyt paljoa poissa kotoaan, eikä hänellä ollut kuin pieni joukko\nystäviä, nekään eivät varsin läheisiä. Hänen olisi ollut helppo hankkia\nitselleen etuja veljensä suhteista huomattaviin ihmisiin ja omista\nluonnonlahjoistaan: hän ei sitä yrittänytkään. Hän oli kirjoittanut\nerääseen Parisin suurista aikakauskirjoista pari kolme artikkelia,\nhistoriallisia ja kirjallisia muotokuvia, joiden säästeliäs, selvä ja\nsattuva tyyli olivat herättäneet huomiota. Mutta siihen hän oli sen\nalan jättänyt. Hän olisi voinut solmia intressantteja ystävyyssuhteita\neräitten arvokkaiden miesten ja naisten kanssa, jotka olivat\nosoittaneet mielenkiintoa häntä kohtaan ja joita hänen itsensäkin\nolisi ehkä ollut hauska tuntea. Hän ei ollut välittänyt heistä,\nkun he yrittivät lähetä häntä. Saattoi tapahtua, ettei hän mennyt\nteatteriin, vaikka hänelle oli jo varattu paikka johonkin sellaiseen\nnäytäntöön, joka oli hänestä kaunista; ja usein, kun hän olisi voinut\ntehdä jonkin matkan, josta hän olisi tiennyt saavansa huvia, jäi hän\nkuitenkin kotiinsa. Hänen luonteensa oli kummallista stoalaisuuden ja\nneurastenian sekoitusta. Se ei kuitenkaan häirinnyt ollenkaan hänen\najatustensa selkeyttä. Hänen elämänsä oli saanut kohlun, mutta ei\nhänen älynsä. Ennen muinoin oli jokin suru, jonka hän yksin tiesi,\niskenyt häntä sydänjuuriin. Ja vielä syvemmälle oli hänen olemukseensa\nkaivautunut toinen, tuntemattomampi paha, -- tuntematon hänelle\nitselleenkin, -- kohtalon keihäs, eräs sisällinen tauti, joka alkoi jo\ntähän aikaan kalvaa häntä. -- Mutta Langeais'en pari ei nähnyt hänessä\nmuuta kuin hänen kirkkaan katseensa, ja se häiritsi silloin tällöin\nheitä.\n\nJacqueline ei huomannut laisinkaan tätiä niin kauan kuin hän oli vielä\nsurua vailla ja onnellinen, -- ja sehän oli aluksi hänen tavallinen\nmielentilansa. Mutta kun hän varttui ikään, jolloin levottomaksi\ntekevä sisäinen liikunta alkaa ruumiissamme ja sielussamme, syösten\nolemuksemme tuskan, inhon, kauhun ja hämärän surun valtaan, näillä\nkummallisilla ja julmilla pyörrytyksen hetkillä, jotka eivät onneksi\nkestä kauan, mutta joina nuorukainen tuntee kuolevansa, -- näillä\nhetkillä näki tuo hukkuva lapsi, joka ei uskaltanut huutaa: \"Auttakaa!\"\nvieressään toki yhden olennon, Martta-tädin, ojentamassa hänelle\npelastavaa kättään. Ah, kuinka nuo toiset olivat hänestä kaukana!\nAjatellakseen tuon neljätoista-vuotiaan nuken suruja olivat isä ja\näiti hänelle liian vieraita hellätunteisessa itsekkyydessään, liian\ntyytyväisiä itseensä. Mutta täti aavisti ne surut, ja hän sääli lasta.\nHän ei puhunut mitään. Hän ainoastaan hymyili. Pöydän takaa katseli hän\nJacquelinea, katseli silmin, joista puhui hyvyys. Jacqueline tunsi,\nettä täti ymmärsi häntä, ja hän pakeni hänen turviinsa. Martta laski\nkätensä Jacquelinen päälaelle ja hyväili häntä puhumatta mitään.\n\nTyttö avasi sydämensä hänelle. Hän meni ison ystävättärensä luokse\nsilloin, kun hänen sydämensä oli huolista raskas. Hän tiesi, että\nmillä hetkellä hän sinne menikin, hän tapasi siellä aina samat\nlaupiaat silmät, jotka heijastivat hiukan häneenkin omaa tyyneyttään.\nJacqueline ei suinkaan puhunut tädille kuvittelemistaan intohimoista:\nhän olisi sitä hävennyt; hän tunsi, etteivät ne olleet yhtään totta.\nMutta hän ilmaisi hänelle ylimalkaisen syvän levottomuutensa, joka oli\ntodellisempi seikka, ainoaa todellista hänessä.\n\n-- Täti, huokasi hän joskus; minä tahtoisin olla niin onnellinen!\n\n-- Pikku raukka! sanoi Martta hymyillen. Jacqueline painoi päänsä tädin\npolvia vasten ja suuteli hänen hyväileviä käsiään:\n\n-- Tulenko minä onnelliseksi? Täti, sano, tulenko minä onnelliseksi?\n\n-- En tiedä, kultaseni. Se riippuu hiukkasen sinusta itsestäsi...\nIhminen saattaa aina olla onnellinen, kun tahtoo.\n\nJacqueline oli epäuskoinen.\n\n-- Oletko sinäkin sitten onnellinen?\n\nMartta hymyili surumielisesti.\n\n-- Olen.\n\n-- Niinkö? Oikeinko totta olet onnellinen?\n\n-- Etkö sitä sitten usko?\n\n-- Kyllä. Mutta...\n\nJacqueline keskeytti.\n\n-- Mitä mutta?\n\n-- Minä tahtoisin olla onnellinen, mutta en samalla tavalla kuin sinä.\n\n-- Pikku raukka! Minäkin toivoisin sinulle sitä, sanoi Martta.\n\n-- Sillä, jatkoi Jacqueline pudistaen varmasti päätänsä, minä en\nensinnäkään voisi olla onnellinen sillä tavoin kuin sinä.\n\n-- En minäkään olisi alussa luullut, että olisin voinut. Elämä opettaa\nmeitä voimaan kaikenlaista.\n\n-- Oh, mutta minä en tahdo sellaista oppia, väitti Jacqueline\nlevottomana; minä tahdon olla onnellinen sillä tavoin kuin tahdon.\n\n-- Joutuisitpa koko lailla sekaisin, jos sinulta kysyttäisiin, millä\ntavalla sinä tahdot.\n\n-- Kyllä minä tiedän, mitä minä tahdon.\n\nHän tahtoi paljoakin. Mutta kun se oli sanottava, ei hän löytänyt\nkoskaan muuta kuin yhden seikan, ja se palasi aina kuuluville niinkuin\nlaulun loppukerto:\n\n-- Ensinnäkin minä tahtoisin, että minusta pidettäisiin.\n\nMartta ompeli ja vaikeni. Hetken päästä hän sanoi:\n\n-- Ja mitä se sinua auttaa, jos sinä itse et pidä. Jacqueline huudahti\nhämillään:\n\n-- Mutta, täti, minä puhunkin sellaisesta, josta pidän! Muuhan onkin\nyhdentekevää.\n\n-- Mutta jos et pitäisi kumminkaan mistään?\n\n-- Miten kummallista! Pitää aina, aina. Martta pudisti epäilevästi\npäätänsä.\n\n-- Ei pidä aina, vastasi hän. Tahtoo ainoastaan pitää. Pitää ja\nrakastaa on Jumalan suurin lahja. Rukoile häneltä sitä.\n\n-- Mutta jos ei minua rakasteta?\n\n-- Silloinkin, jos ei sinua rakasteta. Olet silloin vieläkin\nonnellisempi.\n\nJacquelinen muoto venähti pitkäksi; hän tuli jörön näköiseksi:\n\n-- Sitä minä en tahdo. Siitä ei minulla ole mitään iloa.\n\nMartta nauroi hellästi, katsoi Jacquelineen, huokasi, ja alkoi jälleen\nommella.\n\n-- Pikku raukka! sanoi hän taas.\n\n-- Mutta minkä tähden sinä sanot aina: pikku raukka? kysyi Jacqueline\nlevottomana. Minä en tahdo olla raukka. Minä tahdon olla niin, niin\nonnellinen.\n\n-- Sentähden minä sanonkin juuri: Pikku raukka!\n\nJacqueline jurotti hetkisen vaiti. Mutta sitä ei kestänyt kauan.\nMartan hellä nauru sai hänet lepytetyksi. Hän halaili Marttaa, ollen\nmuka suutuksissaan. Sillä iällä tuntee aina salaista mairittelevaa\nylpeyttä, kun meille ennustetaan jotain synkkää, joka tulee myöhemmin,\npitkän ajan päästä. Kaukaa katsoen saa onnettomuus ympärilleen\nrunouden sädekehän; eikä nuorena pelkää mitään niinkuin elämän\nkeskinkertaisuutta.\n\nJacqueline ei huomannut, että hänen tätinsä kasvot tulivat aikaa myöten\nyhä kelmeämmiksi. Hän näki kyllä, että Martta kävi yhä vähemmän poissa\nkotoaan; mutta hän luuli, että siihen oli syynä tädin tavallinen\nkotiinsa kiintyminen, ja hän pistelikin siitä tätiä usein. Pari kertaa\nMartan luokse tullessaan oli hän sattunut siellä ovella lääkäriä\nvastaan, joka lähti juuri pois. Jacqueline kysyi silloin tädiltään:\n\n-- Oletko sinä sairas?\n\nMartta vastasi:\n\n-- Se ei ole mitään.\n\nMutta nyt hän ei käynyt enää Langeais'n perheen luona tavallisilla\nviikkopäivällisilläkään. Jacqueline loukkautui siitä tädille ja meni\nhäntä kovin katkeroituneena torumaan.\n\n-- Rakas ystävä, vastasi Martta ystävällisesti, minä olen ollut hiukan\nväsynyt.\n\nMutta Jacqueline ei tahtonut moista kuullakaan. Mokomakin tekosyy!\n\n-- Ei ole suuri vaiva tulla meille pari kertaa viikossa! Sinä et pidä\nminusta, sanoi Jacqueline. Sinä et pidä muusta kuin omasta uunisi\nnurkasta.\n\nMutta kun hän kertoi kotona aivan ylpeänä tämän läksytyksensä, niin\nherra Langeais ripitti häntä tuimasti:\n\n-- Anna tätisi olla rauhassa! Etkö sinä sitten tiedä, että tuo\nnais-parka on hyvin kipeä!\n\nJacqueline kalpeni; ja vapisevalla äänellä hän kysyi, mikä tädillä oli.\nHänelle ei tahdottu sitä sanoa. Viimein onnistui hänen saada tietää,\nettä Marttaa vaivasi vatsasyöpä; se oli ollut hänellä jo muutamia\nkuukausia.\n\nJacquelinelle tuli silloin kauhun päivät. Hän rauhoittui aina hiukan,\nkun sai nähdä tätinsä. Onneksi Martta ei kärsinyt tautinsa tähden kovia\nkipuja. Hänen läpikuultavilla kasvoillaan oli yhä tuo entinen tyyni\nhymy, joka näytti aivan kuin sisäisen lampun heijasteelta. Jacqueline\najatteli:\n\n-- Ei, se ei ole mahdollista, he ovat erehdyksessä, hän ei olisi näin\ntyyni...\n\nJa hän alkoi jälleen purkaa entisiä salaisuuksiaan tädille, ja Martta\nkuunteli niitä vielä suuremmalla mielenkiinnolla kuin ennen. Joskus\nhän vain nousi keskellä juttelua ja lähti huoneesta, mutta mikään ei\nilmaissut, että hänellä oli tuskia; eikä hän tullut takaisin ennenkuin\nkohtaus oli mennyt ohitse ja hänen kasvonsa jälleen saaneet entisen\nkirkkautensa. Hän ei tahtonut, että hänen tautiinsa millään tavoin\nvihjailtiin, hän koetti sitä salata; ehkä hänen oli hyvä itsensäkin\nolla sitä liikaa ajattelematta: tauti, joka häntä kalvoi, kauhisti\nhäntä, hän koetti haihduttaa sitä mielestään; hän yritti nyt ainoastaan\nolla häiritsemättä viimeisten aikojensa rauhaa. Loppu tuli nopeammin\nkuin oli ajateltukaan. Pian ei hän enää ottanut vastaan ketään muita\nkuin Jacquelinen. Sitten sai tyttökin viipyä hänen luonaan yhä vähemmän\naikaa kerrallaan. Viimein tuli eron päivä. Martta oli vuoteessa, josta\nhän ei ollut noussut enää viikkokausiin, ja otti hellät jäähyväiset\npikku ystävältään, lempein ja lohduttavin sanoin. Sitten hän sulkeusi\nkotiinsa, kuollakseen.\n\nJacqueline joutui kuukausia kestävään epätoivoon. Martan kuolema sattui\nhänen sielullisen hätänsä pahimmilla hetkillä, ja juuri täti oli\nollut hänen ainoa auttajansa. Jacqueline jäi kuvaamattoman orvoksi.\nHän olisi kaivannut tuekseen uskoa. Näytti tosin siltä kuin hänen ei\nolisi tarvinnut olla sitä tukea vailla: olihan häntä aina opetettu\nharjoittamaan uskonnollista hartautta; hänen äitinsäkin noudatti\nuskonmenoja tarkoin. Mutta siinäpä se juuri olikin: hänen äitinsä\nnoudatti niitä, mutta Martta-täti ei tehnyt sitä koskaan. Ja mahdoton\noli välttää vertailua! Lapsen silmät huomaavat paljon valhetta, jota\nvanhemmat ihmiset eivät tule enää ajatelleeksikaan; yhtä helposti\nhe keksivät kaikenlaisia heikkouksia ja epäjohdonmukaisuuksiakin.\nJacqueline huomasi, että hänen äitinsä ja muut, jotka sanoivat\nuskovansa, pelkäsivät yhtä paljon kuolemaa kuin jos eivät olisi\nuskoneet. Ei, sellainen tuki ei riittänyt. Tämän lisäksi tulivat vielä\npersonallisetkin kokemukset, kapinoimishalu, monet vastenmieliset\nseikat, typerä rippi-isä, joka loukkasi häntä... Jacqueline rukoili\nkyllä edelleen, aivan kuin käydään vieraisilla, kun kerran hyvä\nkasvatus sitä vaatii. Uskonto, kuten maailmakin, tuntuivat hänestä\ntyhjiltä. Hänen ainoa apunsa oli vainajan muisto, ja siihen hän\nnyt turvautui. Hänellä oli paljon syytä katua käytöstään vainajaa\nkohtaan, josta hän vielä äsken nuorekkaassa itsekkyydessään ei ollut\ntarpeeksi välittänyt ja jota hän nyt turhaan huuteli avukseen.\nJacqueline ihannoi mielikuvituksessaan Marttaa; ja se ylevä syvän ja\nhurskaan elämän esimerkki, jonka Martta oli antanut hänelle, sai hänet\ninhoamaan maailmallisuutta, jossa ei ollut vakavuutta eikä totuutta.\nHän ei nähnyt siinä enää mitään muuta kuin ulkokullatun valheen; ja\nsen alituinen viehättävä tinkiminen omantunnon kanssa, mikä olisi\nmuutoin ollut hänestä miellyttävää, kuohutti nyt häntä. Jacqueline eli\nsellaisessa liikatunteellisuuden tilassa, että kaikki tuotti hänelle\nkärsimystä ja kipua; hänen omatuntonsa oli aivan kuin vereslihalla.\nHänen silmistänsä putosivat suomut ja hän näki paljon seikkoja, jotka\nennen hänen viattomuudessaan olivat livahtaneet häneltä ohitse.\nVarsinkin eräs huomio loukkasi häntä verisesti.\n\nHän istui eräänä päivänä iltapuolella äitinsä salongissa. Rouva\nLangeais oli saanut vieraan, -- erään muotimaalarin, korean, mutta\nsisällöttömän miehen, ennenkin talossa käyneen, joskaan ei kovin usein.\nJacqueline oli huomaavinaan, että hänen läsnäolonsa häiritsi näitä\nkahta; siitä huolimatta hän jäi saliin. Rouva Langeais oli hiukan\nhermostunut: pikku päänsärky, tai paremminkin päänsärky-pulverit, joita\nnykyaikaiset naiset hotkivat kuin namusia ja jotka lopulta tyhjentävät\nkokonaan heidän vaivaiset aivonsa, teki hänen ajatuksensa kulun\nraskaaksi, joten hän ei pitänyt kovin vaaria sanoistaan. Kesken kaikkea\npuhutteli hän ajattelemattomasti vierasta sanoilla:\n\n-- Oi, rakkaani...\n\nHän huomasi sen itse kohta. Taiteilija ei ollut tapahtumasta\ntietävinään sen enempää kuin hänkään; ja he juttelivat edelleen,\njuhlallisen kohteliaasti. Jacqueline oli järjestämässä teevehkeitä ja\ntyrmistyi niin, että oli pudottaa kupit permannolle. Hänestä tuntui,\nettä äiti ja vieras vilkaisivat hänen selkänsä takana hymyillen\ntoisiinsa. Hän käännähti ja tapasikin kiinni heidän syylliset\nkatseensa, joiden ilme verhoutui heti. -- Tämä keksintö sai hänet\nsuunniltaan. Jacqueline, tuo vapaasti kasvatettu nuori tyttö, joka\noli usein kuullut puhuttavan ja itsekin puhunut nauraen tällaisista\nkujeista, kärsi sietämätöntä tuskaa, kun hän nyt näki, että äiti...\nHänen äitinsä, ei, se ei ollut enää sama asia!... Taipuvaisena\nliioittelemaan meni hän yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Siihen saakka\nei hän ollut epäillyt mitään. Nyt epäili hän kaikkea. Itsepintaisesti\npainui hän miettimään kaikenlaista, mitä luuli huomanneensa äitinsä\nentisessä elämässä. Ja epäilemättäkin tarjosi rouva Langeais'n kevyt\nelämä syitä moniinkin epäilyksiin; mutta Jacqueline liioitteli noiden\ntapauksien sisältöä. Hän olisi tahtonut lähestyä isäänsä, joka oli\naina ollut hänelle likeisempi kuin äiti ja jonka älykkyys kiehtoi\nhäntä suuresti. Hän olisi tahtonut rakastaa isää entistäkin enemmän,\nsääliä häntä. Mutta herra Langeais ei näyttänyt kaipaavan minkäänmoista\nsäälittelyä; ja nuoren tytön ylenmäärin kiihtyneessä mielessä pälkähti\nsilloin sekin epäilys, äskeistä vielä kauheampi, -- että hänen isänsä\ntiesi kaikki, mutta hänestä oli mukavampi olla välittämättä mistään: se\noli hänelle yhdentekevää, kun hän vain itse sai elää, miten tahtoi.\n\nSilloin tunsi Jacqueline olevansa tuhon oma. Hän ei uskaltanut\nvanhempiaan halveksia. Hän rakasti heitä. Mutta hän ei voinut enää\ntäällä elää. Simone Adamin ystävyys ei nyt auttanut laisinkaan.\nJacqueline arvosteli ankarasti tuon entisen toverinsa heikkouksia. Eikä\nhän säälinyt itseäänkään; hän kärsi, kun huomasi itsessään kaikenlaista\nrumaa ja matalaa; hän takertui epätoivoisesti Martan puhtaaseen\nmuistoon. Mutta sekin muisto alkoi hälvetä; hän tunsi, että ajan virta\npeittäisi sen päivä päivältä yhä enemmän ja huuhtoisi sen viimeisetkin\nmerkit pois. Ja silloin, silloin loppuisi kaikki; hän olisi samanlainen\nkuin muutkin, hukkuisi tähän rapakkoon... Oh, pois tästä maailmasta,\nmillä hinnalla tahansa! Pelastakaa, pelastakaa minut!...\n\n\n\n\nJuuri näinä kuumeisina avuttomuuden, kiihkeän inhon ja mystillisen\nodotuksen päivinä, jolloin hän kurotteli käsiään tuntemattoman\nVapauttajan puoleen, hän kohtasi Olivier Jeanninin.\n\nRouva Langeais ei jättänyt kutsumatta Christophea, joka oli sinä\ntalvena muotisäveltäjä, taloonsa vieraaksi. Christophe tuli, eikä\nhänen käytöksensä siellä ollut kursailevampi kuin muuallakaan.\nSiitä huolimatta piti rouva Langeais häntä sangen viehättävänä: --\nChristophe voi tehdä mitä tahansa niin kauan kuin hän oli muodissa;\nhän oli ihmisistä aina hurmaava; sellaista kesti muutaman kuukauden.\n-- Sitä vastoin ei Jacqueline, joka siihen aikaan eli suuntavirtausten\nulkopuolella, näyttänyt kovin ihastuneen häneen; yksinomaan se seikka,\nettä eräät hänelle vastenmieliset olennot ylistelivät Christophea,\nteki Jacquelinen epäluottavaksi. Sitäpaitsi loukkasi häntä Christophen\npuuskapäisyys, hänen tapansa puhua kovalla äänellä ja hänen\niloisuutensa. Jacquelinen nykyisessä sieluntilassa tuntui elämänilo\nhänestä raa'alta; hän etsi alakuloista valohämyä, ja kuvitteli\nrakastavansakin sitä. Christophessa oli liiaksi kirkasta aurinkoa.\nMutta kun Jacqueline puheli Christophen kanssa, kertoi Christophe\nhänelle ystävästään: hänellä oli sisäinen vaatimus tehdä ystävänsäkin\nosalliseksi kaikesta onnesta, mikä häntä itseään kohtasi; uudet\nystävyyssuhteet olisivat Christophesta tuntuneet itsekkäiltä, ellei\nmyöskin Olivier olisi saanut niistä osaansa. Ja Christophe puhui niin\nkauniisti, että Jacquelinen sydän värähti toivosta nähdä tuo olento,\njonka sielunelämä oli sopusoinnussa hänen omain ajatustensa kanssa,\nsiksi kutsutti Jacqueline myöskin Olivierin vieraaksi vanhempiensa\nkotiin. Olivier ei suostunut tulemaan aivan heti: ja se seikka salli\nChristophen ja Jacquelinen viimeistellä kaikessa rauhassa hänestä\nluomaansa ihannekuvaa, niin että kun hän lopultakin tuli, täytyi hänen\nehdottomasti näyttää Jacquelinesta tuon kuvitelman mukaiselta.\n\nOlivier tuli, mutta hän ei puhunut juuri mitään. Hänen ei tarvinnutkaan\npuhua. Hänen älykkäät silmänsä ja hymynsä, hänen hieno käytöksensä ja\nhänestä henkivä ja säteilevä tyyneys lumosivat hyvin ymmärrettävästi\nJacquelinen. Christophen luonne sen sijaan lisäsi vain Olivier\nJeanninin arvoa. Jacqueline ei ilmaissut, mitä ajatteli, sillä hän\npelkäsi omaa heräävää tunnettaan; ja hän puheli yhä edelleen ainoastaan\nChristophen kanssa: mutta sen puhelun esineenä oli aina Olivier.\nChristophe oli niin onnellinen, kun sai kertoa ystävästään, ettei\nhuomannut, miten suuresti tämä keskustelun aihe tyttöä imellytti. Hän\npuhui myöskin itsestään. Ja Jacqueline kuunteli häntä hyväntahtoisesti,\nvaikkei se kiinnittänytkään hänen mieltään. Ja sitten johti Jacqueline\nkeskustelun jälleen sellaisiin kohtiin Christophen elämästä, joissa\nmyöskin Olivier oli osakkaana.\n\nJacquelinen pikku kohteliaisuudet olivat vaarallisia sellaiselle\npojalle kuin Christophe, joka ei osannut epäillä mitään. Huomaamattaan\nChristophe rakastui häneen. Hänestä oli ilo käydä usein Jacquelinen\nkodissa; hän piti nyt huolta ulkoasustaan; ja jokin tunne, josta\nhän itse jo oli hyvin selvillä, alkoi hellällä ja hymyilevällä\nriutumuksellaan täyttää kaiken, mitä hän vain ajatteli. Olivier oli\nsamoin rakastunut Jacquelineen jo ensimäisinä päivinä. Hän luuli nyt\nitsensä hyljätyksi, ja kärsi salaa siitä. Christophe lisäsi hänen\nkipuaan kertomalla hänelle iloisesti, kun palasi tytön vanhempien\nkodista, pakinoistaan Jacquelinen kanssa. Olivierin päähän ei\npälkähtänytkään, että Jacqueline olisi mieltynyt juuri häneen. Vaikka\nhänen optimisminsa olikin lisääntynyt Christophen seurassa, niin oli\nhän yhä itseään kohtaan epäluottava; hän ei jaksanut uskoa, että häntä\nkoskaan voitaisiin rakastaa, hän näki itsensä liian rehellisin silmin:\n-- kukapa olisikaan rakkauden arvoinen, jos häntä arvosteltaisiin hänen\nansioittensa eikä rakkauden lumouksen ja laupeuden mittapuulla?\n\nEräänä iltana, kun hänet oli kutsuttu tuon perheen luo, tunsi hän,\nettä hän olisi siellä liian onneton, jos hänen täytyisi taas nähdä\nolettamaansa Jacquelinen välinpitämättömyyttä häntä kohtaan; ja siksi\nhän pyysi Christophea menemään sinne yksinään, sanoen muka olevansa\nväsynyt. Christophe ei aavistanut mitään ja suostui hyvillä mielin\nlähtemään. Naivissa itsekkyydessään ei hän ajatellut muuta kuin\nettä saisi nyt olla Jacquelinen seurassa kahden kesken. Mutta se\nilo loppui lyhyeen. Kun Jacqueline kuuli, ettei Olivier tulisikaan,\nmuuttui hän heti ikävystyneen näköiseksi, ärtyneeksi, kyllästyneeksi\nja menetti malttinsa; hänellä ei ollut enää mitään halua viehättää;\nhän ei kuunnellut Christophea ja vastasi miten sattui; ja Christophe\nsai tuntea senkin nöyryytyksen, että näki tytön tukkivan ärtynyttä\nhaukotustaan. Jacquelinea itketti. Yhtäkkiä hän poistui vieraiden\nparista kesken kutsuja eikä hän enää saliin ilmestynyt.\n\nChristophe palasi kotiinsa aivan ymmällään. Pitkin matkaa koetti hän\nselvittää mielessään tätä kummallista käännettä; hänen sielussaan\nalkoi välkähdellä jo joitakuita totuuden säteitä. Kotona tapasi\nhän Olivierin, joka valvoi ja odotti häntä ja kysyi häneltä,\nvälinpitämättömäksi tekeytyen, mitä illanviettoon kuului. Christophe\nkertoi hänelle, miten paha onni hänellä oli ollut. Sikäli kuin hän\npuhui, näki hän Olivierin kasvojen kirkastuvan.\n\n-- Entä sinun väsymyksesi? kysyi Christophe. Miksi et olekaan mennyt\nmakaamaan?\n\n-- Oh, minä voin jo paremmin, vastasi Olivier, minä en olekaan enää\nväsynyt.\n\n-- Aivan niin, sen kyllä uskon, sanoi Christophe ovelasti; luulen, että\nsinulle teki hyvää, ettet tullut.\n\nHän katsoi ystäväänsä hellästi ja veitikkamaisesti, meni kamariinsa, ja\nkun pääsi sinne yksin, alkoi nauraa hiljaa, mutta niin makeasti, että\nvedet vuotivat hänen silmistään.\n\n-- Tytön-veijari, ajatteli hän. Piti minua narrina! Ja tuokin minua\npuijasi. Kyllä osasivat vehkeillä!\n\nTästä hetkestä alkaen juuritti Christophe sydämestään pois kaikki omat\nhaaveensa Jacquelineen nähden: ja niin hartaasti kuin kunnon kana\nhautoo muniaan hautoi hänkin päässään noiden nuorten rakastuneiden\nasiaa. Olematta tietävinään heidän salaisuuttaan ja ilmaisematta\nkummankaan tunnetta toiselleen autteli hän heitä pääsemään kaipuunsa\npäämäärään niin, etteivät he aavistaneet mitään.\n\nChristophe piti velvollisuutenaan tutkia vakavasti Jacquelinen\nluonnetta, nähdäkseen, voisiko Olivier tulla onnelliseksi hänen\nkanssaan. Ja kun hän oli sangen kömpelö, ärsytti hän Jacquelinea\ntyperillä kysymyksillään: millainen hänen makunsa missäkin seikoissa\noli, millainen hänen moralinsa, j.n.e.\n\n-- Tuo nyt on hölmö! Miksi hän tähän sekaantuu? ajatteli Jacqueline\nraivoissaan, vastaamatta hänelle ja kääntäen hänelle selkänsä.\n\nJa Olivier oli autuas, kun näki, ettei Jacqueline enää kiinnittänyt\nhuomiota Christopheen, ja Christophe samoin autuas, kun Olivier\nnyt selvästikin oli onnellinen. Christophen ilo paistoi ilmi\nvielä paljon räikeämmällä tavalla kuin hänen ystävänsä. Ja kun\nChristophe ei ilmaissut, miksi hän iloitsi, niin Jacqueline piti\nhäntä sietämättömänä, koska ei näet aavistanut, että Christophe\nnäki selvemmin koko heidän rakkautensa kuin Jacqueline itsekään;\nhän ei jaksanut ymmärtää, kuinka Olivier oli voinut mielistyä noin\njokapäiväiseen ja kyllästyttävään olentoon. Kunnon Christophe aavisti\ntämän Jacquelinen tunteen, ja hän ärsytti kuin ilkimys ilokseen\ntyttöä aivan raivoon saakka; sitten vetäytyi hän jälleen syrjään; hän\nkieltäytyi perheen kutsuista, sanoen tekosyyksi, että hänellä muka\noli kiireitä töitä; sillä tavoin saattoi hän jättää Jacquelinen ja\nOlivierin kahden kesken.\n\nMutta aivan huoleton ei hän suinkaan ollut tulevaisuudesta. Hän tunsi\nolevansa vastuunalainen avioliitosta, joka nyt oli tulossa; ja hän\noli tuskissaan: sillä hän näki Jacquelinen luonteen sangen selvin\nsilmin, ja pelkäsi monta seikkaa: ensinnäkin hänen rikkauttaan, sitten\nhänen kasvatustaan ja säätyään, ja ennen kaikkea hänen heikkouttaan.\nChristophe muisti, millainen hänen entinen ystävättärensä Colette oli\nollut. Tosin hän kyllä otti huomioon, että Jacqueline oli totuutta\nrakastavampi, suorempi, totisempi intohimoltaan; tuossa pikku olennossa\npiili palava kaipuu, melkein sankarillinen halu uljaaseen elämään.\n\n-- Mutta halu yksinänsä ei pitkälle vie, ajatteli Christophe, muistaen\nerään ystävä Diderot'n huikean komman; työväline on välttämätön.\n\nHän tahtoi varoittaa ystäväänsä vaarasta. Mutta kun hän näki Olivierin\ntulevan Jacquelinen luota ilosta loistavin silmin, ei hänellä ollut\nrohkeutta puhua. Hän ajatteli:\n\n-- Nuo raukkaset ovat niin onnellisia. Ei heitä henno häiritä.\n\nJa vähitellen sai hellyys ystävää kohtaan tarttumaan häneenkin\nluottamuksen. Christophe rauhoittui; ja lopulta hän uskoi, että\nJacqueline oli sellainen, jollaisena Olivier hänet näki ja\njollaisena Jacqueline itsekin tahtoi itsensä nähdä. Jacqueline\ntahtoi niin hartaasti! Hänelle oli Olivier rakas kaiken sen vuoksi,\nmikä hänessä oli toisenlaista kuin hän itse ja se maailma, jossa\nhän eli: sen vuoksi, että Olivier oli köyhä, että hän oli jyrkkä\nmoralikäsityksissään ja avuton maailmassa. Jacqueline rakasti häntä\nniin puhtaasti ja kokonaisesti, että olisi tahtonut olla köyhä kuten\nhänkin, ja joskus melkein... niin, olisi tahtonut tulla rumaksi,\nsaadakseen olla vieläkin varmempi, että häntä rakastettiin juuri\nhänen itsensä vuoksi, rakkauden vuoksi, jota hänen sydämensä uhkui\nja janosi... Ah, joskus, kun Olivier oli läsnä, tunsi Jacqueline\nkalpenevansa, ja hänen kätensä vapisivat. Hän koetti lyödä tuon\nliikutuksensa leikiksi, hän oli muka ajattelevinaan jotain muuta, ei\nOlivieriin edes katsonutkaan; hän puheli ironisella sävyllä. Mutta\nyhtäkkiä hän jälleen keskeytti; hän poistui, hän pelastautui omaan\nhuoneeseensa; ja siellä hän lukon ja lasketun ikkunaverhon takana\nistui polvet vastatusten, painaen kyynärpäitään vatsaansa, käsivarret\nristissä povella, koettaen tukehuttaa sydämensä jyskytystä; niin hän\nistui, kyyryssä, liikahtamatta, tohtimatta hengittää; hän ei uskaltanut\nhievahtaa, hän pelkäsi, että tämä onni katoaisi vähimmästäkin\nliikkeestä. Hän pusersi vaieten syliinsä suurta rakkauttaan.\n\nChristophe puolestaan haltioitui Olivierin menestyksestä. Hän vaali\näidillisesti häntä, piti huolta hänen asustaan, rupesi neuvoilemaan\nhäntä, miten hänen oli pukeuduttava, solmi hänen kravattinsakin -- (ja\nmillä tavoin!). Olivier oli kärsivällinen ja antoi hänen käsitellä\nitseään: mutta kravattinsa hän sitoi itse uudestaan portaissa,\nkun Christophe ei ollut enää näkemässä. Hän hymyili itsekseen\nChristophelle, mutta tuo hellä ystävyys liikutti häntä. Sitä paitsi\noli rakkaus tehnyt hänet niin nöyräksi, ettei hän ollut enää varma\nitsestään; niinpä kysyi hän mielellään Christophelta neuvoa; hän\nkertoi Christophelle, millaista vieraskutsuilla kulloinkin oli ollut.\nChristophe oli yhtä heltynyt kuin hänkin; ja joskus hän valvoi yöllä\ntuntikausia miettien, millä tavoin hän voisi tasoittaa ja helpoittaa\nystävänsä rakkauden tietä.\n\n\n\n\nHerra Langeais omisti huvilan lähellä Parisia, pienessä kylässä\nIsle-Adamin metsän rajalla; sen puistossa joutuivat Olivier ja\nJacqueline siihen kohtaukseen, joka ratkaisi heidän elämänsä.\n\nChristophe oli mennyt ystävänsä kanssa sinne maalle; mutta hän löysi\nhuvilassa harmoniumin, ja asettui heti soittamaan, antaen rakastuneiden\nkävellä rauhassa kahden kesken. -- Totta puhuen eivät nuo kaksi tätä\ntoivoneet: he pelkäsivät kahden kesken jäämistä. Jacqueline oli\nvaitelias ja hiukan vihamielinenkin. Jo viime kerralla oli Olivier\nJacquelinen tavatessaan tuntenut tytön käytöksen jollakin tavoin\nmuuttuneen; Jacqueline oli tullut yhtäkkiä kylmäksi, ja hänen katseensa\noli joskus kummallinen, kova, melkein vihamielinen. Se pöyristi Olivier\nJeanninia. Hän ei uskaltanut ryhtyä asiaa selvittämään: hän pelkäsi\nsaavansa tuolta rakkaalta olennolta kovan sanan. Nyt hän vapisi, kun\nnäki Christophen lähtevän heidän luotaan pois; hänestä tuntui, että\nainoastaan Christophen läsnäolo voisi pelastaa hänet odotetulta iskulta.\n\nKuitenkin rakasti Jacqueline Olivier Jeanninia. Mutta hän rakasti\nliian kiihkeästi. Se teki hänet vihamieliseksi. Rakkaus, jolla hän\näskettäin oli leikitellyt, jota hän oli niin toivonut, oli nyt siinä,\nhänen edessään; hän näki sen aukeavan jalkainsa juuressa aivan kuin\nhirvittävän jyrkänteen. Ja hän ponnahti peljästyneenä takaisin; hän ei\nenää sitä ymmärtänyt; hän kysyi itseltään:\n\n-- Mutta miksi? Miksi? Mitä tämä on? Sitten loi hän Olivieriin\nsellaisen katseen, että Olivier kärsi siitä julmasti, ja ajatteli:\n\n-- Kuka on tuo mies?\n\nEikä Jacqueline sitä tiennyt. Olivier oli hänelle vieras.\n\n-- Minkä tähden minä häntä rakastan? Hän ei tiennyt sitä.\n\n-- Ja rakastanko minä?\n\nEi hän sitä tiennyt... Hän ei tiennyt; mutta sen hän tiesi, että hän\noli pauloissa; rakkaus oli saanut hänet kammitsoihinsa; hänen täytyi\nhukuttaa siihen itsensä, hukuttaa kokonaisuudessaan; hänen tahtonsa,\nriippumattomuutensa, itsekkyytensä, tulevat unelmansa, kaikki ahmi se\nhirviö. Hän nousi kiivaaseen vastarintaan; hän tunsi välistä Olivieria\nkohtaan melkeinpä vihaa.\n\nHe menivät puiston toiseen päähän, vihannespuutarhaan, jonka suurten\npuiden lehtiverhot eroittivat nurmikkokentistä. He kävelivät lyhyin\naskelin käytäviä pitkin; niitä reunustivat viinimarjapensaat,\ntäynnä punaisia ja valkeita terttuja, ja raikkaasti tuoksuvat\nmaamansikka-lavat. Oli kesäkuu; mutta äskettäin oli ollut ukkossateita\nja ne olivat jäähdyttäneet ilman. Taivas oli harmaa, valo melkein\nsammunutta; pilvet liikkuivat raskaasti alhaalla, suurina möhkäleinä,\njoita tuuli työnteli. Ylhäällä lentävästä tuulesta ei tuntunut\nhenkäystäkään maassa: ainoakaan lehti ei värähtänyt; mutta ilma oli\nkylmähkö. Suuri alakuloisuus kaikkialla; se veti valtaansa heidän\nsydämensäkin, jonka täytti raskas onni. Ja puutarhan periltä,\nhuvilarakennuksesta, jota ei näkynyt, kajahtelivat avatuista ikkunoista\nharmoniumin säveleet, soiden Johan Sebastian Bachin ess-moll-fuugaa. He\nistahtivat vieretysten kaivon kehyställe, aivan kalpeina, vaieten. Ja\nOlivier näki kyynelten tippuvan pitkin Jacquelinen poskia.\n\n-- Te itkette? supisi Olivier vapisevin huulin.\n\nJa hänenkin silmistään tulvahtivat kyyneleet.\n\nHän otti Jacquelinea kädestä. Jacqueline kallisti vaaleatukkaisen\npäänsä miehen olkapäätä vasten. Jacqueline ei koettanut enää taistella:\nhän oli voitettu; ja se helpoitti häntä niin!... He itkivät hiljaa,\nkuunnellen soittoa, raskaitten pilvien liikkuvan katon alla, niin\nmatalalla kulkevien pilvien, että ne näyttivät hipovan puitten latvoja.\nHe ajattelivat kaikkea, mitä olivat kärsineet -- niin, mitä kaikkea he\nehkä saisivat kärsiä. On tuokioita, jolloin musiikki loihtii ilmoille\nkoko melankolian, joka ihmisen kohtaloon on kudottu...\n\nHetken päästä Jacqueline pyyhki silmänsä ja katsoi Olivieriin, ja\nyhtäkkiä he syleilivät toisiaan. Oi ääretöntä onnea! Uskonnollisen\nharrasta onnea. Niin suloinen ja syvä se on, että se tuottaa tuskaa!\n\nJacqueline kysyi:\n\n-- Oliko sisaresi sinun näköisesi? Olivier hätkähti. Hän sanoi:\n\n-- Miksi puhut minulle hänestä? Sinä tunnet siis hänet?\n\nJacqueline vastasi:\n\n-- Christophe on sen minulle kertonut... Sinä olet kärsinyt kovasti?\n\nOlivier kumarsi myöntävästi päätänsä. Hän oli liian liikutettu\nvoidakseen vastata.\n\n-- Minäkin olen kovasti kärsinyt, sanoi Jacqueline.\n\nHän puhui menneestä ystävättärestään, nimittäin rakkaasta\nMartta-tädistään; hän kertoi pakahtuvin sydämin, kuinka hän oli\nitkenyt, itkenyt nääntyäkseen.\n\n-- Autathan minua? sanoi Jacqueline rukoilevasti; autat minua elämään,\nolemaan hyvä, edes hiukankin hänen kaltaisensa? Martta-raukka,\nrakastathan sinäkin häntä?\n\n-- Me rakastamme heitä kumpaakin, niinkuin hekin meitä rakastivat.\n\n-- Oi, kun he olisivat täällä!\n\n-- He ovat täällä.\n\nHe istuivat paikallaan, puristuen toisiaan vasten; he tuskin voivat\nhengittää, heidän sydämensä sykkivät kiivaasti. Alkoi hiljaa sataa\ntihkusadetta. Jacquelinea värisytti.\n\n-- Mennään sisään, sanoi hän.\n\nPuiston varjossa oli melkeinpä pimeä. Olivier suuteli Jacquelinen\nkosteaa tukkaa; Jacqueline kohotti päätänsä Olivier Jeanninin puoleen,\nja Olivier tunsi huulillaan ensi kertaa rakastuneen tytön huulten\nkosketuksen, noiden pikkutytön huulten, jotka olivat kuumeisen\npolttavat, hiukan pykineet. Heitä pyörrytti.\n\nLähellä huvilaa he pysähtyivät vielä:\n\n-- Kuinka yksin me olimme ennen, sanoi Olivier.\n\nHän oli jo unohtanut Christophen.\n\nHe muistivat hänet, viimeinkin. Soitto oli vaiennut. He menivät sisään.\nChristophe istui harmoniumin edessä, pää käsien välissä, ja hänkin\nuneksi, monia menneitä tapahtumia. Kun hän kuuli oven aukenevan, heräsi\nhän unelmistaan ja katsoi heihin sydämellisesti; hänen kasvoiltaan\nhohti vakava ja hellä hymy. Hän näki heidän silmistään, mitä oli\ntapahtunut, puristi molempain kättä ja sanoi:\n\n-- Istukaa tuohon. Minä soitan teille jotain.\n\nHe istuivat, ja hän soitti heille, tällä kertaa pianolla, kaiken, mitä\nhän tunsi sydämessään, koko rakkautensa heitä kohtaan. Kun hän lopetti,\nhe olivat kaikki kolme hiljaa, puhumatta. Sitten nousi Christophe ylös\nja katsoi heihin. Hän näytti niin hyvältä ja niin paljon iäkkäämmältä\nja voimakkaammalta heitä! Ensi kertaa tunsi Jacqueline aavistuksena,\nmikä hän oikeastaan oli. Christophe sulki heidät syliinsä ja sanoi\nJacquelinelle:\n\n-- Te rakastatte häntä, niinhän? Te rakastatte häntä suuresti?\n\nHe olivat Christophelle syvästi kiitollisia. Mutta Christophe keskeytti\njutun. Hän nauroi, meni ikkunan luokse ja hyppäsi alas puutarhaan.\n\n\n\n\nSeuraavina päivinä vaati Christophe, että Olivierin oli pyydettävä\nJacquelinen kättä tytön vanhemmilta. Olivier ei tohtinut, sillä\nhän pelkäsi kieltoa, jonka hän uskoi varmasti saavansa. Christophe\njoudutteli häntä myöskin hankkimaan itselleen paikan. Jos herra ja\nrouva Langeais hyväksyisivät hänet, niin ei hänen kävisi ajatteleminen,\nettä Jacqueline oli rikas, jollei hän itse kyennyt ansaitsemaan\nleipäänsä, arveli Christophe. Olivier oli samaa mieltä kuin hänkin,\nyhtymättä kuitenkaan hänen halveksivaan, hiukan koomilliseen\nepäluuloonsa rahallisia avioliittoja kohtaan. Christophen päähän nyt\noli piintynyt auttamatta se ajatus, että rikkaus on sielun perikato.\nHän olisi kai yhtynyt sen entisen sukkelan kerjäläisen mielipiteeseen,\njoka sutkautti eräälle haudantakaisesta kohtalostaan huolehtivalle\nvanhalle neidille:\n\n-- No, neiti, teillä on rahaa miljonia; vieläkö teillä pitäisi kaupan\npäälle olla kuolematon sielukin?\n\n-- Varo naista, sanoi Christophe ystävälleen puoleksi leikillään,\npuoleksi vakavasti; -- varo naista, ja kymmenen kertaa enemmän rikasta\nnaista. Nainen saattaa rakastaa taidetta, mutta taiteilijan hän tappaa.\nJa rikas nainen myrkyttää ne molemmat. Rikkaus on sairautta, jonka\nnainen kestää vielä huonommin kuin mies. Jokainen rikas on epänormali\nolento... Nauratko sinä? Pidätkö sanojani pilana? Kuulepas, tietääkö\nrikas, mitä elämä on? Pysyykö hän kiinteästi ankaran todellisuuden\nkosketuksissa? Tunteeko hän kasvoillaan köyhyyden kylmät henkäykset,\nomin käsin ansaitun leivän ja muokatun maan hajun? Voiko hän ymmärtää\nja huomaako hän oliot ja asiat sellaisina kuin ne ovat? Ennen muinoin,\nkun olin pikku poika, vietiin minut joskus ajelemaan suurherttuan\nvaunuilla. Vaunut vierivät niittymaiden halki, joilla minä tunsin\njok'ainoan oljen korren, ja metsien läpi, joissa juoksentelin\npoika-viikarina ja joita minä jumaloin. Mutta vaunuista minä en nähnyt\nenää mitään. Kaikki nuo armaat maisemat olivat tulleet minulle yhtä\nkuolleiksi ja tyhmän juhlallisiksi kuin ne tomppelitkin, jotka minua\najeluttivat. Luonnon ja sydämeni väliin ei ollut asettunut pelkästään\nnoiden ynseäin sielujen väliverho; eroittajaksi riitti yksinpä vaunujen\npohjakin jalkojeni alla, tuo liikkuva juhlalava keskellä luontoa.\nTunteakseni maan äidikseni täytyy minun pitää jalkani niin sanoakseni\nsen kohtuun työnnettyinä, aivan kuin vastasyntynyt, joka pääsee päivän\nvaloon. Rikkaus leikkaa poikki siteen, joka yhdistää ihmisen maahan ja\nliittää toisiinsa kaikki maan lapset. Ja kuinkapa silloin enää voisi\nolla taiteilija? Taiteilija on maan ääni. Rikas ei voi olla suuri\ntaiteilija. Hän tarvitsisi niin epäsuotuisissa olosuhteissa kymmenen\nkertaa enemmän neroa voidakseen säilyä oikeana taiteilijana. Vaikka se\nonnistuisikin, on työ aina ansarin hedelmä. Yksinpä sellainenkin mies\nkuin suuri Goethe saa ponnistaa: hänen sielussaan on jo surkastuneita\nelimiä, hän on vailla oleellisimpia organeja, sillä rikkaus on ne\nhävittänyt. Sinut, jolla ei ole Goethen mahlaa, sinut kaluaisi rikkaus\nolemattomiin, ja varsinkin rikas vaimo, jota Goethe toki karttoi. Mies\nsaattaa vielä yksinään kestää tätä vitsausta. Hänessä on sellaista\nsynnynnäistä brutaalia voimaa, häneen on koottuna niin paljon väkeväin\nja terveiden vaistojen ruokamultaa, joka kiinnittää hänet maahan, että\nhänellä vielä yksinään pysyen on mahdollisuuksia pelastua. Mutta nainen\non myrkytykselle altis, ja hän tartuttaa sen muihin. Häntä viehättää\nrikkauden parfymoitu lemu, hän ei voi tulla enää ilman sitä toimeen.\nNainen, joka säilyy sydämeltään terveenä rikkauden keskellä, on yhtä\nharvinainen ihmelapsi kuin nerokas miljonääri... Ja sitäpaitsi: minä\npuolestani en ihaile ihmeitä enkä eriskummaisuuksia. Se ihminen, jolla\non enemmän kuin oma osansa elääkseen, on eriskummaisuus ja hirviö, --\nihmiskunnan syöpä, joka kalvaa toisia ihmisiä. Olivier nauroi:\n\n-- Mitä sitten tehdä? sanoi hän. Enhän toki voine olla rakastamatta\nJacquelinea sen tähden, ettei hän ole köyhä, enkä pakottaa häntä\nrupeamaan köyhäksi rakkaudesta minuun.\n\n-- No, jos et voi häntä pelastaa, niin pelasta edes itsesi. Ja se onkin\nparas keino pelastaa myöskin hänet. Suojele itsesi puhtaana. Tee työtä.\n\nChristophen ei olisi tarvinnut ilmaista ystävälleen epäilyksiään.\nOlivier oli vielä arkatuntoisempi kuin Christophe. Ei niin, että\nhän olisi käsittänyt nämä Christophen opetukset vakavasti: hän oli\nollut itsekin rikas, hän ei suinkaan inhonnut rikkautta, ja hänestä\nse sopi erinomaisesti Jacquelinen kauneuteenkin. Mutta hänestä oli\nsietämätöntä, että voitaisiin hänen rakkauttaan arvosteltaessa\nsekoittaa siihen luuloja oman edun pyyteistä. Olivier pyrki siis\ntakaisin yliopistoon. Mutta tällä hetkellä ei hän voinut toivoakaan\nmuuta kuin keskinkertaista paikkaa jossakin maalaislyseossa. Se\noli surkea häälahja Jacquelinille. Olivier puhui siitä hänelle\nalakuloisesti. Jacquelinen oli ensin vaikea ymmärtää hänen ajatuksiaan\nja suostua hänen päätökseensä. Hän luuli tämän johtuvan liiallisesta\nitserakkaudesta, jonka Christophe oli muka ajanut hänen päähänsä ja\njota Jacqueline piti naurettavana: eikö ole luonnollista ottaa samalla\nlailla vastaan sekä rakastettunsa onni että kova onni, kun kerran\nhäntä rakastaa, ja eikö ole matalaakin kieltäytyä ottamasta hänen\nomaksi ilokseen häneltä hyvää?... Kuitenkin hän suostui sulhasensa\nsuunnitelmaan: juuri se, mikä siinä oli ankaraa ja vähän huvittavaa,\nsaattoi Jacquelinen siihen taipumaan; se tarjosi hänelle tilaisuuden\ntyydyttää sankaruuden kaipuutaan. Ylpeässä kapinallisuudessaan häntä\nympäröiviä ihmisiä vastaan, siinä uhmassa, jonka suru oli sytyttänyt\nhänessä ja jota hänen rakkautensa nyt vielä kiihdytti, oli hän\nlopulta johtunut kieltämään kaiken, mikä hänen luonteessaan oli tuon\nmystillisen kiihkon vastaista; hän jännitti aivan vilpittömästi koko\nolemuksensa kuin jousen, puhtaan, vaikean ja onnea säteilevän elämän\nihannetta kohti... Vastoinkäymiset, vähäpätöinen tulevaisuus, kaikki\noli hänelle nyt pelkkää iloa. Kuinka hyvää ja kaunista se elämä hänestä\noli!\n\nRouva Langeais piti liian hyvää huolta itsestään huomatakseen juuri\nmitä hänen ympärillään tapahtui. Viime aikoina ei hän ollut muistanut\nmuuta kuin terveyttään; hän vietti aikansa hoitaen luuloteltuja\ntautejaan, koetellen milloin mitäkin lääkkeitä: kukin niistä oli\nvuorotellen hänen pelastuksensa, nimittäin parin viikon ajan; sitten\ntuli jälleen toisen vuoro. Hän matkusti kuukausiksi pois kotoaan ja\neli sangen kalliissa lepokodeissa, noudattaen siellä ylen hartaasti\nkaikenlaisia lapsellisia hoito-ohjeita. Hän oli unhottanut tyttärensä\nja miehensä.\n\nHerra Langeais, joka ei ollut niin välinpitämätön kuin hänen vaimonsa,\nalkoi viimein aavistella jotain lemmenjuonta. Isällinen mustasukkaisuus\nteki hänet valppaaksi. Hänen sydämessään asui Jacquelinea kohtaan\nsama hämärä ja puhdas kiintymys kuin monissa muissakin isissä, juuri\ntyttäriinsä, kiintymys, jota he eivät tosin myönnä; määrittelemätön\ntunne, mystillinen, hekumallinen ja melkein uskonnollisen pyhä\nuteliaisuus, halu elää edelleen olennoissa, jotka ovat isää itseään,\nmutta kuitenkin naispuolisia. Tässä sydämen arvoituksessa on valoja\nja varjoja, joita lienee terveintä olla tuntematta. Siihen saakka\noli häntä huvittanut nähdä tyttärensä saavan nuoria poikanulikoita\nrakastumaan itseensä: hän rakasti Jacquelinea sellaisena, kokettina,\nromantisena ja kuitenkin älykkäänä -- (niinkuin hän itsekin oli). --\nMutta kun hän nyt huomasi, että leikki uhkasi muuttua vakavaksi, tuli\nhän rauhattomaksi. Aluksi hän silloin laski Olivier Jeanninista pilaa\nJacquelinen kuullen; sitten arvosteli hän häntä melkoisen tuimasti.\nJacqueline nauroi ensin ja sanoi:\n\n-- Älähän panettele häntä niin, isä; olisit ehkä perästäpäin nolo, jos\nmenisin hänen kanssaan naimisiin.\n\nHerra Langeais huudahti ällistyksestä; hän sanoi, että Jacqueline oli\nhullu. Erinomainen keino tehdä tyttö tosiaan hulluksi. Hän julisti,\nettei Jacqueline menisi koskaan naimisiin Jeanninin kanssa. Mutta\nJacqueline väitti silloin, että hänpä menee. Pettävä verho vedettiin\nkokonaan pois. Isä huomasi, ettei tyttöön ollut laisinkaan luottamista.\nIsällisessä itsekkyydessään ei hän ollut koskaan tätä aavistanut, ja\nnyt hän vihastui mokomasta. Hän vannoi, etteivät Olivier ja Christophe\nastuisi enää jalallaan hänen kynnyksensä yli. Se ärsytti pahoin tyttöä;\nja kun Olivier eräänä aamuna meni avaamaan jollekulle tulijalle ovea,\nlensi tyttö hänen luokseen kuin ammuttuna, kalpeana ja päättäväisenä ja\nsanoi:\n\n-- Karkaa kanssani ja vie minut! Vanhempani eivät tahdo. Mutta minä\ntahdon. On tehtävä skandaali.\n\nOlivier säikähti, mutta oli liikutettu eikä koettanutkaan väittää\nJacquelinea vastaan. Onneksi oli Christophe silloin kotona.\nTavallisesti oli hänen vaikeampi pysyä järjissään kuin Olivierin. Mutta\nnyt neuvoi hän toisille järkeä. Hän selitti, minkälainen skandaali\nsiitä tosiaankin tulisi ja mitä kärsimyksiä se heille tuottaisi.\nJacqueline puri vihoissaan huultaan ja sanoi:\n\n-- Silloin me tapamme itsemme, sillä hyvä.\n\nOlivier ei suinkaan tästä peljästynyt, vaan sai siitä päinvastoin uuden\nsyyn myöntyäkseen karkaamisehdotukseen. Suurella vaivalla onnistui\nChristophen suostutella nuo huimapäät malttamaan vähän mieltänsä:\nennenkuin ryhdyttiin epätoivoisiin keinoihin täytyi koettaa toisia;\nJacquelinen oli nyt mentävä kotiinsa; hän, Christophe, lähtisi hänen\nisänsä luokse puhumaan heidän puolestaan.\n\nOivallinen puhemies! Tuskin ehti hän sanoa pari sanaa, niin herra\nLangeais aikoi näyttää hänelle tien ulos ovesta; sitten pisti\nkohtauksen naurettava puoli hänen silmäänsä ja se huvitti häntä.\nVähitellen tehosivat häneen puhujan vakavuus, hänen sävynsä\nkunniallisuus ja ehdoton vakaumus; kuitenkaan ei hän vielä tahtonut\ntaipua; yhä sutkautti hän Christophelle pisteliäitä huomautuksia.\nChristophe ei ollut häntä kuuntelevinaan: kun tuli oikein kirpeä\npistos, niin hänen sisällään kuohahti ja hän keskeytti jo; mutta\nkuitenkin hän jatkoi yhä. Sitten alkoi hän jyskyttää nyrkillään pöytään\nja sanoi:\n\n-- Minä pyydän teille vakuuttaa, ettei tämä vierailu, jolle olen\ntullut, ole laisinkaan mieleeni; minun täytyy väkistenkin hillitä\nitseni antamasta teille eräistä sanoista takaisin samalla mitalla.\nMutta minun velvollisuuteni on teille puhua, ja minä teen sen nyt.\nUnohtakaa minut itseni niinkuin minä unohdan itseni, ja harkitkaa, mitä\npuhun.\n\nHerra Langeais kuunteli; ja kun hän kuuli puhuttavan\nitsemurha-aikeista, niin kohautti hän kyllä olkapäitään ja oli\nnaurahtavinaan, mutta hän järkyttyi kovin; hän oli liian älykäs\npitääkseen sitä uhkausta pelkästään leikkinä; hän tiesi, että tässä\noli kysymyksessä rakastuneen nuoren tytön mielettömyys. Ennen muinoin\noli muuan hänen rakastajattariaan, iloinen ja hemmoiteltu tyttö, jonka\nhän ei uskonut voivan toteuttaa tällaista kerskailua, ampunut hänen\nedessään itseensä kuulan revolverillaan; hän ei ollut siitä kuollut,\nnimittäin heti paikalla; herra Langeais muisti aina ilmielävästi koko\nkohtauksen... Ei, niistä hupsuista ei ollut takeita. Hänen sydäntänsä\nkouristi... \"Jacqueline tahtoo sitä? No, tahtokoon sitten, ikävä\nhänelle, hupakolle!...\" Hän olisi mieluummin myöntynyt mihin tahansa\nkuin pakottanut tyttärensä viimeiseen hätäkeinoon. Tosin olisi hän\nsaattanut älykkäästi turvautua diplomatiaan, olla myöntyvinään;\nnäin olisi hän voittanut aikaa, ja ehkä saanut Jacquelinen hiljaa\nerkanemaan Olivier Jeanninista. Mutta se olisi vaatinut enemmän vaivaa\nkuin mihin isä pystyi tai tahtoi antautua. Ja sitäpaitsi hän oli\nheikko; ja yksinomaan se seikka, että hän oli ensin sanonut kiivaasti\nJacquelinille: \"Ei!\" taivutti hänet nyt sanomaan: \"Saat.\" Mitäpä selvää\nmeillä on pohjimmasta sielunelämästämme? Ehkäpä tyttönen oli oikeassa.\nTärkeintä on kuitenkin rakastaa toisiaan. Herra Langeais tiesi kyllä,\nettä Olivier oli vakava poika, ehkäpä lahjakaskin... Kuten sanottu, hän\nmyöntyi.\n\nHäiden aattoiltana istuivat ystävykset yhdessä, valvoen myöhään\nyöhön. He eivät tahtoneet hukata rahtuakaan rakkaan menneisyyden\nviimeisistä hetkistä. -- Mutta se oli kuin olikin jo menneisyyttä,\nyhdessäolo muistutti surullisia jäähyväisiä rautatiesillalla odottaessa\njunan lähtöä: tahdotaan yhä viipyä, katsella toisiaan, puhella.\nMutta sydän ei ole enää mukana; ystävä on jo lähtenyt... Christophe\nkoetteli jutella. Hän vaikeni keskellä lausetta, nähdessään Olivierin\nhajamieliset silmät, ja sanoi hymyillen:\n\n-- Kuinka sinä olet jo kaukana.\n\nOlivier pyysi anteeksi, nolona. Hänestä oli surullista ajatella, että\nhän salli itsensä tulla näin hajamieliseksi viimeisillä läheisillä\nhetkillä ystävänsä seurassa. Mutta Christophe puristi hänen kättänsä ja\nsanoi:\n\n-- Ole huoletta. Minä olen onnellinen. Haaveile sinä vaan, poikani.\n\nHe istuivat yhä ikkunan ääressä, toistensa vieressä, katsellen öiseen\npuutarhaan. Jonkun hetken päästä sanoi Christophe ystävälleen:\n\n-- Sinä kartat minua? Luulet pääseväsi käsistäni? Sinä ajattelet\nJacquelinea. Mutta minä saan kyllä sinut kiinni. Minäkin näet ajattelen\nhäntä.\n\n-- Rakas ystävä, minähän ajattelin sinua, vastasi Olivier. Ja sinä\nvielä...\n\nHän keskeytti.\n\nChristophe lopetti hänen lauseensa, nauraen:\n\n-- Ja minä vielä -- panin sen niin pahakseni, niinkö!...\n\nChristophe oli varustautunut sangen hienoksi, melkein elegantiksi\nvihkimätilaisuuteen. Häät eivät olleet kirkolliset: ei uskonnosta\nvälinpitämätön Olivier eikä sitä vastaan kapinallinen Jacquelinekaan\nollut tahtonut pappia itseään vihkimään. Christophe oli kirjoittanut\nsivilihäätilaisuuteen sinfonisen sävellyksen; mutta viimeisellä\nhetkellä luopui hän aikeestaan esittää sitä siellä, kun huomasi, mitä\nsiviliavioliitto-häät ovat: nuo juhlamenot olivat hänestä naurettavia.\nMoisten pyhyyteen uskoakseen täytyy ihmisen olla kokonaan vailla\nsekä uskoa että vapautta, molempia yhtäaikaa. Silloin, kun kunnon\nkatolinen ottaa vaivakseen ruveta vapaa-ajattelijaksi, ei hän tee sitä\nluulotellakseen sivilivirastolle uskonnollista luonnetta. Jumalan ja\nvapaan omantunnon välillä ei ole paikkaa valtiollisella uskonnolla.\nValtio rekisteröi, se ei yhdistä.\n\nOlivier Jeanninin ja Jacquelinen häät eivät olleet omiaan tuomaan\nChristophelle katumusta, että oli peruuttanut äskeisen päätöksensä.\nOlivier kuunteli varsin hajamielisesti ja hiukan ironisesti\npormestaria, joka mairitteli kömpelösti nuorta paria, rikasta sukua ja\nkunniamerkeillä varustettuja todistajia. Jacqueline ei kuunnellut; ja\nsalaa hän näytti kieltänsä Simone Adamille, joka piti häntä silmällä;\nhän oli lyönyt vetoa tuon tytön kanssa, \"ettei naimisiin meneminen\ntuntuisi miltään\", ja nyt hän oli tosiaan sen voittamaisillaan: tuskin\nhän edes ajattelikaan, että nyt meni naimisiin; se ajatus huvitti\nhäntä. Muut esiintyivät katselijayleisölle; ja yleisö kiikaroi. Herra\nLangeais komeili; niin vilpittömästi kuin hän pitikin tyttärestään, oli\nhänen mielestään nyt tärkeintä katsella, ketä oli vieraina, ja miettiä,\neikö hän ollut unohtanut listasta ketään pois. Christophe yksinään oli\nliikutettu, oli poikkeus vanhemmista, vihittävistä, vihkijöistä; hän\nkatseli koko ajan ystäväänsä, joka ei puolestaan kertaakaan luonut\nsilmiään häneen.\n\nIllalla matkusti nuori pari Italiaan. Christophe ja herra Langeais\nsaattoivat heitä asemalle. He näkivät heidät iloisina, huolettomina,\nnäkivät, etteivät he salanneet toivomustaan päästä jo täältä lähtemään.\nOlivier näytti melkeinpä nuorukaiselta, ja Jacqueline pikku tytöltä...\nAlakuloisia ja hellän suloisia ovat tällaiset eronhetket! Isä oli\nhiukan surullinen siitä, että vieras vie hänen pienen rakkaansa, ja\nmihin?... Ainaiseksi häneltä. Mutta nuoret eivät tunne mitään muuta\nkuin vapautuksen juovuttavaa riemua. Elämässä ei ole enää mitään\nesteitä; mikään ei heitä enää pysäyttele; tuntuu kuin he olisivat\npäässeet kaiken perille: nyt voi kuolla, mitään ei puutu, mikään ei\npeloita... Sitten huomataan, että se olikin vain pysähdyspaikka matkan\nvarrella. Taivallus alkaa jälleen ja kiertää ylös vuorta; ja vähän on\nniitä, jotka jaksavat nousta toiseen pysähdyspaikkaan...\n\nJuna vei heidät pimeyteen. Christophe ja herra Langeais palasivat\nyhdessä asemalta. Christophe sanoi purevan leikillisesti ja naivisti:\n\n-- Nyt me olemme leskiä kumpikin!\n\nHerra Langeais puhkesi nauramaan. Hän piti paljon Christophesta, jonka\nhän nyt oli oppinut tuntemaan. He lausuivat toisilleen hyvästit, ja\nkumpikin lähti omalle taholleen. He kärsivät molemmat tuskaa; mutta\nsiihen sekautui surua ja suloista haikeutta. Ja yksin huoneessaan\najatteli Christophe:\n\n-- Parhain minun sielussani on nyt kuitenkin onnellinen.\n\nOlivierin kamari oli jätetty aivan ennalleen. Ystävykset olivat\nsopineet, että pois matkustaneen ystävän huonekalut ja muistoesineet\njäisivät Christophen asuntoon siksi aikaa, kunnes Olivier palaisi ja\nperustaisi itselleen uuden kodin. Tuntui kuin Olivier olisi ollut vielä\nsiellä. Christophe katseli Antoinetten valokuvaa, asetti sen pöydälleen\nja sanoi hänelle:\n\n-- Rakas, oletko nyt tyytyväinen?\n\n\n\n\nChristophe kirjoitti usein ystävälleen, -- hiukan liiankin usein. Hän\nsai häneltä vähän kirjeitä, hajamielisiä ja sisällöltään yhä enemmän\nvieraantuvia. Christophe oli siitä pettynyt, mutta ei kovin pahoillaan.\nHän vakuutteli itselleen, että niin piti kai ollakin; eikä hän ollut\nlevoton heidän ystävyytensä kohtalosta.\n\nYksinäisyys ei häntä vaivannut. Kaukana siitä: tuskin oli hänellä\nsitä vielä tarpeeksikaan. Hän alkoi kärsiä _Le Grand Journalin_\nsuojeluksesta. Arsène Gamachella oli vankka taipumus luulla, että\nhänellä oli täydellinen omistusoikeus suuruuksiin, jotka hän oli\nottanut vaivakseen tuoda julkisuuteen: hänestä näytti luonnolliselta,\nettä näiden kunnian piti lisätä hänen omaansa, aivan kuin Ludvig\nXIV kokosi valtaistuimensa ympärille Molièren, Le Brunin ja Lullin.\nChristophesta tuntui, ettei se herra, joka oli sepittänyt _Hymnin\nÆgirille_, ollut itsevaltaisempi eikä häiritsevämpi taiteelle kuin\ntämä hänen suojelijansa, _Le Grand Journalin_ pomo. Sillä tällä\ntoimittajalla, vaikkei hän ymmärtänyt taidetta enempää kuin Saksan\nKeisarikaan, oli tuon keisarin tapaan kuitenkin sangen varmat\nmielipiteensä taiteesta; mitä hän ei rakastanut, sen olemassaoloa\nhän ei kärsinyt: hän julisti sen huonoksi ja vahingolliseksi;\nja hän hävitti sen yleisen hyvän vuoksi. Kuinka koomillisia ja\nvahingollisia ovatkaan mokomat miehet, afäärimiehet, joilla ei ole\nsivistystä eikä kultuuria ja kuitenkin vaativat saada hallita paitsi\npoliittisilla ja rahamaailman aloilla myöskin henkistä elämää, ja\ntarjoavat sille koirankopin, kaulapannan ja ruokakupin, ja voivat,\njos se kieltäytyy heidän suojeluksestaan, usuttaa sen kimppuun\ntuhansia älyttömiä elukoita, joista he ovat kasvattaneet itselleen\ntottelevaisen ajokoiralauman. -- Christophe ei ollut mies, joka\nsuostuisi semmoiseen komentoon. Hänestä ei käynyt laisinkaan päinsä,\nettä jokin aasi suvaitsi neuvoa hänelle, mitä hänen musiikkityössään\npiti tai ei pitänyt tehdä; ja hän ilmaisi selvästi Arsène Gamachelle,\nettä taiteellinen työ vaati enemmän kypsyttelyä kuin politiikka. Hän\nkieltäytyi, ja ollenkaan kursailematta, säveltämästä erästä typerää\nlibrettoa, jota sen tekijä, muuan _Journalin_ ensimäisiä kirjanpitäjiä,\nkoetti saada lavalle ja jota pomo Christophelle suositteli. Silloin\nkylmenivät Christophen ja Gamachen välit ensi kertaa.\n\nChristophe ei ollut siitä millänsäkään. Tuskin oli hän päässyt\nmaineeseen, niin kaipasi hän jälleen takaisin varjoonsa. Hän huomasi\nolevansa \"_paljastettuna tuolle auringolle, jonka paisteessa ihminen\nhukkaa itsensä toisten laumaan_.\" Liian monet pitivät hänestä\nkaikenlaista huolta. Hän mietti näitä Goethen sanoja:\n\n\"_Kun kirjailija on tullut huomatuksi ansiokkaasta teoksesta, koettaa\nyleisö estää häntä tuottamasta toista sellaista... Hartaasti itseensä\nkeskittynyt kyky vedetään väkisin maailman pyörteeseen, sillä jokainen\nluulee voivansa kaapata siitä lahjakkuudesta kappaleen itselleen_.\"\n\nChristophe sulki ovensa ulkomaailmalta ja lähentyi sen sijaan\nasuintalossaan eräitä vanhoja ystäviä. Hän kävi jälleen Arnaud'n\nperheessä, jonka hän oli viime aikoina hiukan liiaksi unohtanut.\nM:me Arnaud, joka oli suurimman osan päivää yksin, saattoi muistaa\ntoistenkin suruja, niin paljon hänellä oli aikaa. Tuo nainen ajatteli\nnyt, miten tyhjältä Christophesta mahtoi tuntua, kun Olivier oli\nlähtenyt; ja hän voitti arkuutensa ja kutsui kerran Christophen\nkotiinsa päivällisille. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän tarjoutunut\nsilloin tällöin tarkastamaan ja siistimään Christophen asuntoakin;\nmutta siihen häneltä puuttui rohkeutta; ja se ehkä olikin parasta;\nsillä Christophe ei pitänyt siitä, että hänen asioihinsa tunkeuduttiin.\nMutta päivälliskutsuihin hän suostui, ja sitten hän kävi joka ilta\nnäiden naapuriensa luona.\n\nHän tapasi siellä tuon vaatimattoman parin entisessä sovussa, tapasi\nsamanlaisen hellän, hiukan surullisen ilmapiirin, kipeätuntuisen ja\nvielä harmaamman kuin ennen. Arnaud itse oli nykyään joutunut henkisen\nalakuloisuuden valtaan, johon oli syynä opettajatoimen kidutus, --\nväsyttävä työ, joka toistuu jok'ainoa päivä samanlaisena kuin eilenkin,\nikäänkuin paikallaan pyörivä ratas, pysähtymättä koskaan, pääsemättä\nkoskaan eteenpäin. Vaikka tuo kunnon mies olikin sangen kärsivällinen,\noli hänelle nyt tullut masentumisen puuska. Hän kuvitteli joutuneensa\nvääryyden uhriksi, hänen alttiutensa oli hänestä hyödytöntä. M:me\nArnaud rohkaisi häntä hellillä sanoilla; vaimo näytti yhäti yhtä\nrauhalliselta kuin ennenkin; mutta hänen kasvonsa olivat kalpeammat.\nChristophe onnitteli kerran herraa rouvan kuullen siitä, että hänellä\noli niin järkevä vaimo:\n\n-- Kyllä, myönsi Arnaud, hän on niin kiltti, mikään ei saa koskaan\nhäntä tasapainosta. Hän on onnellinen olento; ja olenhan minäkin. Jos\nhän olisi alkanut tästä elämästä kärsiä, luulen, että minäkin olisin\ntuhon oma.\n\nM:me Arnaud punastui ja oli vaiti. Sitten alkoi hän levollisella\näänellä puhua muista asioista. -- Christophen käynneillä oli entinen\nhyväätekevä vaikutuksensa; hän toi tuohon kotiin valoa; ja hän\nnautti puolestaan siitä, että sai lämmitellä noiden hyvien sydänten\nläheisyydessä.\n\nTulipa hänelle eräs uusikin ystävätär. Tai paremminkin meni\nChristophe itse häntä etsimään, sillä vaikka tuo henkilö toivoikin\nsaada tutustua Christopheen, ei hän ollut millään tavoin yrittänyt\npäästä hänen seuraansa. Hän oli nuori, äskettäin viisikolmatta\nvuotta täyttänyt tyttö, muusikko, palkittu konservatoriossa\nensimäisenä pianonsoittajana. Hänen nimensä oli Cécile Fleury. Hän\noli lyhytkokoinen, melkoisen vanttera. Kulmakarvat sakeat, silmät\nkauniit, muodoltaan soikeat, katse kostea, nenä pieni ja paksu,\npystykärkinen, hiukan punertava, niinkuin ankan nokka; huulet möyheät,\nniiden sävy hyvä ja hellä; leuka tarmokas, vankka ja lihava, otsa ei\nkorkea, mutta leveä. Tukka oli kierretty niskaan suurelle nyttyrälle.\nKäsivarret voimakkaat, kädet pianistin: isot kädet, peukalot ulospäin\nkäyristyneet, sormenpäät neliskulmaiset. Koko hänen olemuksensa\nvaikutti hiukan kömpelön mehukkaalta, maalaisterveeltä. Hän eli yhdessä\näitinsä kanssa, jota hän rakasti suuresti; äiti oli hyvä ihminen, jonka\nmieltä musiikki ei tosin laisinkaan kiinnittänyt, mutta joka puhui\nsiitä sen vuoksi, että oli aina kuullut siitä puhuttavan, ja tiesi\nyleensä kaikki uutiset, mitä _Musicopolis_ tiesi. Cécile tuli toimeen\nniin ja näin, antoi tunteja joka päivä, ja joskus konserttejakin,\njoita ei kukaan huomannut. Hän tuli kaupungilta kotiinsa jalkaisin\ntai raitiovaunulla, lopen uupuneena, mutta aina hyvällä tuulella; ja\nurheasti hän soitti skaalansa ja ompeli hattunsa, puheli paljon ja\nnauroi ja lauloi paljon, ilman mitään erikoista ilon syytä.\n\nHäntä ei elämä ollut hemmoitellut. Hän tiesi antaa arvon sille pienelle\nhyvinvoinnille, jonka hän omilla ponnistuksillaan oli hankkinut, --\nosasi nauttia pikku huvituksien ilosta, vähimmästäkin edistysaskeleesta\ntaloudellisessa asemassaan tai taiteellisten lahjainsa kehittymisessä.\nNiin, jos hän ansaitsi viisikin frangia enemmän tässä kuussa\nkuin edellisen kuluessa, tai jos hänen onnistui soittaa hyvin se\ntai se Chopinin kohta, josta selvitäkseen hän oli ponnistellut\nviikkokausia, -- niin hän oli tyytyväinen. Hänen työnsä, joka ei\nollut ylenpalttisen kiihkeää, sointui erinomaisesti hänen luonteensa\ntaipumuksiin ja tyydytti häntä ikäänkuin järkevä terveydenhoito.\nSoittaminen, laulaminen, tuntien antaminen toivat hänelle tyydytetystä\ntoimintahalusta johtuvan miellyttävän olon, normaalin ja säännöllisen\nelämän tunteen sekä samalla kertaa vaatimattoman taloudellisen\nmukavuuden ja rauhallisen pienen taiteilijamenestyksenkin. Hänellä oli\nhyvä ruokahalu, hän söi runsaasti, nukkui hyvin eikä ollut koskaan\nkipeä.\n\nTuo suora, vilpitön, järkevä ja kohtuullinen tasapainon ihminen ei\nollut koskaan huolissaan mistään: sillä hän eli aina nykyhetkessä,\najattelematta, mitä ennen oli tapahtunut ja mitä vastaisuus toisi\nmukanaan. Ja kun hän oli aina hyvinvoipa ja hänen elämänsä melkoisesti\nturvattu kohtalon oikuilta, niin oli hän melkein aina tyydytetty.\nHänestä oli yhtä miellyttävää harjoitella soittoa kuin keitellä ruokia\ntai pakinoida talousasioista, tahi olla tekemättä mitään. Hän osasi\nelää, ei päivästä päivään, -- (sillä hän oli ekonominen ja eteensä\nkatsova), -- vaan minutista minuttiin. Minkäänlainen idealismi ei\nvaivannut hänen päätänsä; ainoa, mitä hänellä idealismia oli, jos sitä\nvoi siksi sanoa, oli porvarillista; se oli hajautunut levollisesti\nkaikkiin hänen askareihinsa, jaeltu kaikkien hänen elämänsä hetkien\nosalle; sen sisältönä oli rakastaa rauhallisesti kaikkea, mitä\nhän teki, olipa se mitä tahansa. Hän kävi pyhinä kirkossa; mutta\nuskonnollisilla tunteilla ei ollut juuri mitään sijaa hänen elämässään.\nHän ihaili kiihko-olennoita ja kiihkoihmisiä, sellaisia kuin\nChristophe, joilla on uskonsa tai suuret neronlahjat. Mutta hän ei\nheitä kadehtinut: mitä hän olisi tehnyt heidän rauhattomalla sielullaan\ntai heidän nerollaan?\n\nKuinka saattoi hän sitten tulkita heidän musiikkiaan? Hänen olisi ollut\nvaikea sitä selittää. Mutta sen hän tiesi, että hän ymmärsi musiikkia.\nHänen ylemmyytensä toisten virtuoosien rinnalla piili hänen vankassa\nruumiillisessa ja henkisessä tasapainossaan; hänen elonvoimaa uhkuvassa\nolennossaan, jossa ei ollut personallisia intohimoja, lankesivat\nvieraat intohimot hyvään maahan ja kukoistivat. Häntä itseään eivät ne\nhäirinneet laisinkaan. Ne kauheat kiihkot, jotka olivat taiteilijaa\nkalvaneet, tulkitsi hän niiden koko alkuperäisellä voimalla, mutta\nniiden myrkky ei päässyt hänen vereensä; hän ei tuntenut niistä muuta\nkuin niiden voiman ja ponnistusta seuranneen terveen väsymyksen. Kun\nesitys päättyi, oli hän aivan hiestynyt ja lopen uupunut; hän hymyili\ntyynesti ja oli tyytyväinen.\n\nChristophe sai kuulla häntä eräässä iltakonsertissa ja hänen\nsoittonsa herätti suuresti hänen huomiotaan. Konsertin jälkeen meni\nhän puristamaan pianistin kättä. Cécile Fleury oli hänelle siitä\nkiitollinen: konsertissa oli vähän yleisöä, eikä tyttö ollut liioilla\nkohteliaisuuksilla pilattu. Kun hänellä ei ollut notkeutta pestautua\njohonkin musiikkimiesten nurkkakuntaan eikä oveluutta hankkia itselleen\nihailijalaumaa kannattajakseen; kun hän ei koettanut erottautua\nmuista pianisteista minkäänlaisilla teknillisillä liioitteluilla tai\ntunnettujen teosten tulkitsemisella omien mielikuviensa mukaan eikä\nvaatinut itselleen yksinoikeutta käsitellä juuri sitä tai sitä suurta\nmestaria, Johan Sebastian Bachia tai Beethovenia; -- ja koska hän\nei ollut muovannut minkäänlaista teoriaa siitä, mitä soitti, vaan\ntyytyi pelkästään soittamaan sitä, mitä tunsi, -- niin kukaan ei häntä\nhuomannut, eikä kritiikki ollut hänestä tietävinään: sillä ei kukaan\nollut sanonut sille, että hän soitti hyvin; ja itse eivät arvostelijat\nolisi häntä keksineet.\n\nChristophe tapasi sitten Cécilen usein. Moinen voimakas ja tyyni tyttö\nviehätti häntä kuin jokin arvoitus. Cécile oli sydämeltään mehukas ja\nsamalla tunteeton. Christophea suututti, ettei tuo nainen ollut enemmän\ntunnettu, ja siksi ehdotti hän Cécilille, että hän, Christophe, panisi\n_Le Grand Journalin_ joukkoon kuuluvat ystävänsä kirjoittamaan hänestä.\nMutta vaikka Cécile olikin mielissään, että häntä näin kiitettiin, niin\npyysi hän, ettei Christophe ryhtyisi ollenkaan mihinkään sellaiseen.\nHän ei tahtonut taistella eikä nähdä vaivaa, herätellä muissa kateutta;\nhän halusi elää omassa rauhassaan. Hänestä ei puhuttu: sen parempi! Hän\nei ollut kateellinen, hän oli ensimäisenä valmis ihailemaan toisten\ntaiturien tekniikkaa. Hänellä ei ollut kunnian eikä muitakaan himoja.\nHänen sielunelämänsä oli merkillisen laiskaa! Kun hänellä ei ollut\njotain hetken vaatimaa varmaa tehtävää, ei hän tehnyt mitään, ei\nkerrassaan mitään; hän ei edes haaveillutkaan; yöllä vuoteessaankin\nhän joko nukkui tai oli ajattelematta mitään. Eikä hänellä ollut edes\nkiihkoa päästä naimisiin, tuota sairaloista kiihkoa, joka myrkyttää\nvanhaksi piiaksi jäämistä pelkäävien tyttöjen elämän. Kun häneltä\nkysyttiin, eikö hänestä olisi hauskaa, jos hänellä olisi hyvä mies,\nvastasi hän:\n\n-- Miksikä ei viisikymmentätuhatta frangia korkoja yhtä hyvin? Täytyy\ntyytyä siihen, mitä saa. Jos tarjotaan jotain, sen parempi. Ellei,\nniin tulen ilmankin toimeen. Jos ei saa vehnästä, niin ei ole syytä\nkieltäytyä syömästä ruisleipää. Varsinkin, kun on kauan purrut hyvinkin\nkovaa kakkua.\n\n-- Ja etenkin, kun on paljon niitä, jotka eivät saa joka päivä\nsitäkään, jatkoi äiti.\n\nCécilellä olivat muuten hyvät syynsä epäillä miehiä. Hänen isänsä,\njoka oli kuollut muutamia vuosia sitten, oli ollut heikkoluontoinen\nja laiskuri; hän oli tehnyt paljon pahaa vaimolleen ja lapsilleen.\nSitäpaitsi oli Cécilellä veli, jonka oli käynyt huonosti; ei oikein\ntiedetty, mitä hänestä oli tullut; silloin tällöin hän ilmestyi\nkotiin tahtomaan rahaa; häntä peljättiin ja hävettiin, ja ajateltiin,\nmitä hänestä kerran vielä saataisiinkaan kuulla; ja kuitenkin he\nrakastivat häntä. Christophe näki hänet kerran. Hän oli silloin\nCécilen luona: ovikello soi; äiti meni avaamaan. Viereisessä huoneessa\nsyntyi sananvaihto, joka muuttui kovaääniseksi. Cécile tuli kovin\nrauhattomaksi ja meni vuorostaan ulos, jättäen Christophen yksin.\nKiistelyä jatkui, ja vieraan ääni kuului uhkaavalta; Christophe\najatteli, että hänen täytyi ehkä mennä naisten avuksi: hän aukaisi\noven. Parhaiksi ennätti hän nähdä aika lailla rappeutuneen nuoren\nmiehen, joka käänsi hänelle selkänsä: Cécile syöksyi Christophen luo,\nja rukoili häntä menemään sisään. Hän tuli sitten Christophen kanssa\ntoiseen huoneeseen. He istuivat hetken vaiti. Viereisessä kamarissa\närhenteli tulokas yhä, muutamia minutteja; sitten hän lähti pois ja\npaukahutti oven mennessään kiinni. Cécileltä pääsi huokaus, ja hän\nsanoi Christophelle:\n\n-- Niin... se oli veli.\n\nChristophe ymmärsi hänet:\n\n-- Ah, vastasi hän... Tiedän sen... Minullakin on sellainen...\n\nCécile otti häntä kädestä, syvästi säälien:\n\n-- Teilläkin?\n\n-- Niin, sanoi Christophe... Ne ovat niitä perhe-iloja.\n\nCécile nauroi; sitten juttelivat he muusta. Ei, perhe-ilot eivät\nviehättäneet Cécileä laisinkaan, eivätkä naimiskaupat sokaisseet hänen\nsilmiään: miehistä ei ollut paljon mihinkään. Riippumattoman ihmisen\nelämällä oli omat hyvät puolensa: Cécilen äiti oli kauan kaivannut\ntällaista vapautta; Cécilellä ei ollut halua hukata sitä. Ainoa haave,\nmikä hänessä kyti ja millä hän silloin tällöin huvittelihe, oli\ntoivomus, ettei hänen tarvitsisi antaa soittotunteja ja että hän saisi\nolla aina maalla, -- jospa se voisi joskus toteutua, Jumala tiesi,\nmilloin! Mutta Cécile ei ottanut edes vaivakseen kuvitella, millaista\nse elämä olisi: hänestä oli turhaa ajatella niin epävarmoja asioita;\nparempi oli maata, -- ja tehdä töitään...\n\nJa odottaessaan tuota tuulentupaansa vuokrasi hän aina kesäksi erään\npikku huvilan lähellä Parisia ja asui siinä kahden kesken äitinsä\nkanssa. Se oli parinkymmenen minutin päässä kaupungista junamatkaa.\nHuvila oli sievoisen kaukana asemalta, aivan yksinäisellä paikalla,\nlaadultaan epämääräisten maiden keskellä, joita sanottiin pelloiksi;\nja Cécile tuli sinne usein kaupungista sangen myöhään yön pimeydessä.\nMutta hän ei peljännyt; hän ei uskonut koskaan mihinkään vaaraan.\nHänellä oli kyllä revolverikin; mutta hän unohti sen aina kotiin.\nSitäpaitsi olisi hän tuskin sitä osannut laukaistakaan.\n\nCécilen vieraana ollessaan soitatti Christophe tuolla tytöllä. Hänestä\noli huvittavaa nähdä, miten Cécile syventyi sävelteoksiin; se onnistui\nvarsinkin silloin kun Christophe ohjasi parilla sanalla hänet siihen\ntunnelmaan, mikä oli ilmaistava. Christophe huomasi, että Cécilellä\noli erinomainen ääni: tyttö itse ei ollut sitä aavistanutkaan. Hän\npakotti Cécilen harjoittelemaan: laulatti hänellä saksalaisia _Liedejä_\ntai omia sävellyksiään; Cécile innostui ja edistyi nyt niin hyvää\nvauhtia, että hän itsekin hämmästyi, ja aivan samoin Christophe.\nCécile oli ihmeteltävän lahjakas. Musiikin kipinä oli singahtanut kuin\nsattumalta tähän pieneen parisilaiseen pikkuporvarittareen, jossa ei\nole ollut rahtuakaan taiteilijan tunnetta. _Filomela_ -- (Christophe\nkutsui häntä sillä nimellä) -- jutteli joskus musiikista Christophen\nkanssa, mutta aina käytännöllisellä, ei koskaan tunteellisella tavalla;\nhänestä ei näyttänyt olevan mieltäkiinnittävää muu kuin laulun ja\npianonsoiton teknillinen puoli. Mutta useammin, milloin he eivät\nsoittaneet, puhelivat he keskenään varsin porvarillisista asioista:\ntalous- ja keittiötoimista, kotoisista askareista. Ja Christophe,\njoka ei olisi mitenkään voinut sietää tällaisia juttuja jonkun\nporvarisrouvan parissa, piti niitä aivan luonnollisina Filomelan kanssa\nkeskustellessaan.\n\nNiin viettivät he yhdessä iltojaan, kahden kesken, ja pitivät\nvilpittömästi toisistaan, aivan rauhallisin ja melkeinpä kylminkin\ntuntein. Eräänä iltana, kun Christophe oli tullut päivälliselle\nCécilen vuokraamaan huvilaan maalle ja innostui juttelemaan tavallista\nmyöhempään, puhkesi kova rajuilma. Kun hän sitten aikoi lähteä\nkaupunkiin viimeisellä junalla, niin satoi kaatamalla ja tuuli raivosi;\nCécile sanoi hänelle:\n\n-- Älä mene vielä! Pääsethän huomenaamuna.\n\nChristophe sai yösijan pienessä salissa, tilapäisesti kyhätyllä\nvuoteella. Ohut väliseinä erotti hänet Cécilen makuuhuoneesta, eivätkä\novetkaan olleet kunnollisesti suljettavat. Hän kuuli sängyssään toisen\nsängyn rasahdukset ja nuoren naisen rauhallisen hengityksen. Viiden\nminuutin päästä nukkui Cécile jo syvässä unessa; ja pian nukahti\nmyöskin Christophe, eikä pieninkään häiritsevä ajatus sipaissut hänen\nsieluaan.\n\nSamoihin aikoihin sai hän vielä muitakin ystäviä: tuntemattomia\nystäviä, joita hänen teoksensa vetivät hänen puoleensa. Enimmät heistä\nelivät kaukana Parisista, ja siellä syrjässäkin omien seiniensä\nsisällä, eivätkä kohdanneet Christophea kertaakaan. Pintapuolisestakin\nmenestyksestä saattaa olla jotakin hyvää: se tekee taiteilijan\ntuhansien loitolla elävien kunnon ihmisten tuttavaksi, joita hän\nei olisi koskaan voinut lähestyä, elleivät sanomalehtien typerät\nartikkelit olisi häntä auttaneet. Christophe joutui väleihin eräiden\ntällaisten kanssa. He olivat yksinäisiä nuoria miehiä, vaikeissa\noloissa taistelevia, koko sielustaan ihannetta kohti kaipaavia,\nihannetta, josta heillä ei ollut varmuutta; ja nyt vetivät he itseensä\nkiihkeästi Christophen veljellistä sielua. Tai olivat he vähäpätöisiä\nmaaseutulaisia, jotka olivat lukeneet hänen Liedinsä ja kirjoittivat\nnyt hänelle kirjeitä, niinkuin aikoinaan vanha Schulz, ja tunsivat\nolevansa hänen hengenheimolaisiaan. Vieläpä oli heissä köyhiä\ntaiteilijoitakin, -- muun muassa eräs säveltäjä, -- jotka eivät olleet\nonnistuneet eivätkä voineet onnistua saamaan edes yleisömenestystä,\nsaatikka sitten ilmaisemaan omaa sieluaan; he olivat kovin onnellisia,\nkun nyt Christophe toteutti heidän aatteitaan. Ja kaikkein rakkaimpia\nChristophesta olivat ehkä ne heistä, jotka kirjoittivat hänelle nimeään\nilmaisematta, joten he voivat puhua hänelle vapaimmin, purkaa naivisti\nilmi koko liikuttavan luottamuksensa vanhimpaan veikkoonsa, joka oli\nnyt tullut heitä auttamaan. Christophen sydän paisui hellyydestä, kun\nhän ajatteli, ettei hän saisi tuntea koskaan noita jaloja sieluja,\njoille hän olisi niin mielellään osoittanut rakkauttaan; ja hän suuteli\nnäiltä oudoilta tulleita kirjeitä, aivan kuin niiden tekijätkin olivat\nsuudelleet Christophen _Liedejä_; ja kukin heistä ajatteli tahollaan:\n\n-- Kuinka hyvää nämä kalliit sivut minulle tekevät.\n\nNiin muodostui kaikkeuden tavallisen rytmilain mukaan Christophen\nympärille koko se neron pikku perhe, jonka keskustana mestari on ja\njoka saa ravintonsa häneltä ja antaa hänelle ravintoa; se kasvaa\nvähitellen ja muodostaa viimein suuren kollektivisen sielun, jonka\nlämmönahjona hän on, valaisevan tähden, sielullisen planeetan tavoin\nkiertäen avaruudessa ja liittäen veljeskuoronsa sfeerien harmoniaan.\n\nSillaikaa kuin tämä mystillinen yhdysside punoutui Christophen ja hänen\nnäkymättömien ystäviensä välille, tapahtui myöskin hänen taiteellisessa\nkatsomuksessaan uudistus; hän laajeni ja tuli inhimillisemmäksi.\nHän ei tahtonut enää musiikkia, joka oli yksinpuhelua, puhetta\npelkästään itselleen; vielä vähemmän tieteellistä rakentelua pelkästään\nammattimiehiä varten. Hän tahtoi, että taide olisi yhteyttä muiden\nihmisten kanssa. Ei ole elävää taidetta muu kuin se, joka yhdistyy\ntoisiin. Yksinpä Johan Sebastian Bachia liitti, hänen pahimmilla\neristymisen hetkilläänkin, muihin se uskonnollinen hartaus, jonka\nilmaisija hänen taiteensa oli. Händel ja Mozart kirjoittivat asian\npakosta yleisölle, eivätkä yksinomaan itselleen. Jopa Beethoveninkin\ntäytyi ottaa lukuun suuri lauma. Se on terveellistä. On hyvä, että\nihmiskunta huomauttaa silloin tällöin neroilleen:\n\n-- Mitä on taiteessanne minua varten? Jos siinä ei ole mitään, saatte\nmennä!\n\nTästä pakosta on itselleen nerolle suurin hyöty. On kyllä sellaisiakin\nsuuria taiteilijoita, jotka ilmaisevat pelkästään itseään. Mutta\nsuurimmat ovat ne, joiden sydän syttyy kaikille. Kuka tahtoo nähdä\nelävän Jumalan kasvoista kasvoihin, hänen ei pidä etsiä sitä\najatuksensa autiosta avaruudesta, vaan ihmisten rakkaudesta.\n\nNykyajan taiteilijat olivat kaukana tästä rakkaudesta. He eivät\nkirjoittaneet muille kuin turhamaiselle valiojoukoille, enemmän tai\nvähemmän anarkistiselle, yhteiskunnan elämästä irtautuneelle joukolle,\njonka kunnianasiana oli välttää muiden ihmisten ennakkoluuloja ja\nsokeita kiihkoja tahi nauraa niille. Terveellistä todellakin: leikata\njäsenensä irti elämästä, ettei olisi sellainen kuin muut! Kuolema\nperiköön siis heidät! Me sen sijaan lähdemme elävien joukkoon, me\njuomme maan nisistä, niistä lähteistä, joissa virtaa kaikki sukujemme\nsyvin ja pyhin; me juomme isiemme rakkautta sukuun ja maaperään.\nMaailman vapaimpana aikana, sen kansakunnan keskuudessa, joka palveli\npalavimmin kauneutta, sinä aikana jumaloi italialaisen renessanssin\nnuori kuningas, Rafael, äitiyttä _Trasteveren_ madonnissaan. Kuka\ntekee meille nykyään _Madonna della Sedian_ sävelillä? Kuka luo\nmeille musiikkia kaikkia elämän hetkiä varten? Sellaista miestä ei\nRanskassa ole yhtään ainoaa. Kun te, ranskalaiset, tahdotte lahjoittaa\nkansallenne lauluja, täytyy teidän tyytyä lainaamaan muinaisten\nsaksalaisten mestarien musiikkia. Kaikki teidän taiteessanne on vielä\ntekemättä, tai tehtävä uudestaan, pohjasta huippuun saakka...\n\nChristophe oli kirjeenvaihdossa Olivier ystävänsä kanssa, joka oli\nnykyään asettunut erääseen pikkukaupunkiin. Hän koetti kirjeellisesti\npitää vireillä heidän entistä yhteistyötään, tuota työtä, joka\näskeisinä yhdessä-olon aikoina oli kantanut niin runsaita hedelmiä.\nHän olisi tahtonut häneltä kauniita runotekstejä, jotka olisivat\nsopineet jokaisen päivän kaikkiin ajatuksiin ja askareihin,\nsellaisia kuin vanhat saksalaiset _Liedit_ ovat perussävyltään.\nLyhyitä fragmentteja pyhistä kirjoista, hindulaisten runoista,\nvanhasta Kreikan filosofiasta, uskonnollisista tai moralisista\noodeista, pieniä luonnonmaalauksia, lemmen ja perheen tunnelmia,\niltojen, aamujen ja öitten runoelmia, yksinkertaisia ja terveitä\nsydämiä varten. Viisi kuusi säkeistöä kuhunkin _Liediin_ riittää;\nmitä yksinkertaisimpia ilmaisumuotoja: ei tiedemäistä erittelyä, ei\nhienosteltua sulosointuisuutta. Mitä minä teen teidän esteettisellä\ntaituruudellanne? Rakastakaa minun elämääni, auttakaa minua sitä\nrakastamaan, ja elämään. Kirjoittakaapa minulle vanhankansan\n_Messuja, Aamu-_ ja _Iltamessut_. Ja etsikäämme yhdessä kirkkain ja\nmelodisin sävelmuoto. Karttakaamme kuin ruttoa taiteellista sanontaa,\nsitä ammattilaisten napertelua, joka on nykyjään niin ominainen\nranskalaisille kirjailijoille ja varsinkin säveltäjille. Täytyy\nuskaltaa puhua niinkuin mies eikä \"taiteilija\", taituri. Täytyy\nammentaa kaikille yhteisestä kaivosta, ja käyttää kursailematta\ntavallisia muotoja, joita vuosisadat ovat merkillään leimanneet ja\nsielullaan täyttäneet. Katsokaa, miten isät ennen tekivät. Gluckin,\nsinfoniain säveltäjän ja hänen aikansa _Lied_-mestarien melodiset\nlauselmat ovat usein jokapäiväisiä ja porvarillisia verrattuina Johan\nSebastian Bachin ja Rameaun perin hienostuneisiin ja oppineisiin\nfraaseihin. Tuosta maaperän tunnusta johtuukin suurten klassikkojen\nmehukkuus ja ääretön suosio yleisön silmissä. He ovat lähteneet\nsellaisista kaikkein koruttomimmista musikalisista muodoista kuin\n_Lied, Singspiel_; juuri ne jokapäiväisen elämän kukkaset ovat\npainaneet leimansa Mozartin tai Weberin lapsuuteen. -- Tehkää samoin.\nKirjoittakaa lauluja kaikelle maailmalle. Sille pohjalle rakennatte\nsitten kvartetteja ja sinfonioita. Miksi mennä merta etemmäksi kalaan?\nEihän pyramidia aleta rakentaa huipusta. Teidän nykyiset sinfonianne\novat päättömiä ruumiita, vatsattomia ajatuksia. Oi, kaunosielut, tulkaa\nlihaksi! Tarvitaan kokonaiset sukupolvet kärsivällisiä musiikkimiehiä,\njotka ilomielin ja hurskaasti veljestyvät kansansa kanssa.\nSäveltaidetta ei yhdessä päivässä rakenneta.\n\nChristophe ei rajoittunut sovittamaan näitä periaatteitaan pelkästään\nmusikkiin; hän kehoitteli ystäväänsä ryhtymään samanlaisen liikkeen\netunenään kirjallisissakin asioissa:\n\n-- Nykyiset kirjailijat, sanoi Christophe, tuhlaavat voimaansa\nihmisharvinaisuuksien tai sellaisten tapausten kuvailemiseen, jotka\novat tavallisia ainoastaan epänormaaleissa ryhmäkunnissa, terveiden\nja toimivien ihmisten suuren yhteiskunnan ulkopuolella. Koska he itse\novat vetäytyneet ulos elämän ovesta, jätä heidät ja mene ihmisten\npariin. Näytä arkipäiväin ihmisille elämä sen kaikkina hetkinä: se on\nsyvempi ja äärettömämpi kuin meri. Pieninkin meistä kantaa sisällään\nrajattomuuksia. Se rajaton on jokaisessa sellaisessa ihmisessä, joka\nosaa yksinkertaisen keinon olla ihminen; se on rakastuneissa, se on\nystävässä ja naisessa, joka maksaa tuskallaan synnytyksensä päivän\nriemukkaan kunnian, se on kaikissa niissä, jotka uhraavat itsensä ja\njäävät kätköön, niin ettei heistä maailma tiedä milloinkaan mitään;\nse on juuri se elämän virta, joka juoksee yhdestä meistä toiseen, ja\njälleen hänestä meihin... Kirjoita jonkun tuollaisen vaatimattoman\nihmisen yksinkertaisesta elämästä, perätysten seuraavien päivien ja\nöiden levollinen eepos, vuorokausien, jotka ovat kaikki samanlaisia ja\nkuitenkin erilaisia, kaikki saman äidin lapsia, maailman ensimäisestä\npäivästä alkaen. Kirjoita siitä yksinkertaisesti, niin kuin elämän\nkulku käy. Älä välitä sanamuodoista, ylevistä ilmaisuista, joihin\nnykyajan taiteilijat hukkaavat voimansa. Sinähän puhut kaikille:\npuhu kaikkien kieltä. Ei ole ylhäisiä eikä arkipäiväisiä sanoja, ei\npuhdasta eikä hiomatonta tyyliä; ei ole muuta merkitsevää kuin se,\nsanotaanko selvästi, mitä on sanottava. Antaudu kokonaan siihen, mitä\nteet: ajattele, mitä ajattelet, ja tunne, mitä tunnet. Sydämesi rytmi\nlennättäköön kynääsi! Tyyli on samaa kuin henki.\n\nOlivier hyväksyi Christophen mielipiteet; mutta hän vastasi hieman\npilkallisesti:\n\n-- Sellainen teos voisi kyllä olla kaunis; mutta se ei pääsisi koskaan\nniiden käsiin, jotka osaisivat sitä lukea. Kritiikki kuristaisi sen\nkuoliaaksi heti matkan alussa.\n\n-- Kas vaan sinua, ranskalaista pikkuporvaria! vastasi Christophe.\nSinä siis välität siitä, mitä kritiikki kirjoista ajattelee tai ei\najattele!... Kritiikillä, poika-parka, ei ole muuta merkitystä kuin\nettä se rekisteröi kirjailijain voittoja tai tappioita. Pidä vain\nhuoli voitoistasi... Minä olen jo arvostelijoista päässyt! Opi sinäkin\npääsemään...\n\nMutta Olivier oli oppinut pääsemään jo paljosta muustakin! Hän oli\npääsemäisillään taiteesta, Christophesta ja koko maailmasta. Tähän\naikaan ei hän ajatellut muuta kuin Jacquelinea, eikä Jacqueline muuta\nkuin häntä.\n\n\n\n\nHeidän rakkautensa itsekkyys oli hävittänyt heidän ympäriltään kaiken\nmuun; se poltti varomattomasti kaikki tulevankin ajan varastot loppuun.\n\nSe oli alkavan lemmen juovuttavaa kiihkoa; sen vallassa ajattelevat\ntoisiinsa takertuneet olennot ainoastaan, kuinka niellä toinen\ntoisensa... Jokaisella ruumiinsa ja sielunsa solulla koskevat he\ntoisiinsa, nauttivat toisistaan, koettavat tunkeutua toisiinsa. He\nkahden ovat kokonainen kaikkeus, jossa ei ole lakeja, kaaos, joka on\npelkkää rakkautta ja jossa yhteen sekautuneet elementit eivät vielä\ntiedä, missä suhteessa he eroavat toisistaan, vaan koettavat ahnaasti\nahmia toisiaan. Kaikki toisen ominaisuudet hurmaavat toista: toinen on\nvielä toista itseään. Mitä on heillä maailman kanssa tekemistä? Kuten\nantiikin Androgyne, joka nukkui sopusointuisen hekumansa unessa, ovat\nheidänkin silmänsä suljetut maailmalta, koko maailma on heissä...\n\nOi, te päivät ja yöt, jotka olette yhtä ainoaa unten kudosta, te\ntunnit, jotka väistytte kuin kauniit, valkeat pilvet taivaalla\nja joista ei säily mitään muuta kuin valoisa vana häikäistyyn\nsilmään, lämmin henkäys, joka ympäröi ihmisen keväisellä, suloisella\nriutumuksella, ruumiitten kultainen hehku, aurinkoisen rakkauden\nkietova köynnös, puhdas häpeämättömyys, syleilyt, hulluttelut,\nhuokaukset, onnellinen nauru, onnelliset kyyneleet, -- oi, mitä jää\nsittemmin jäljelle teistä, te onnen tomu? Tuskin jaksaa sydän enää\nteitä muistaa: sillä silloin kuin te olitte, ei aikaa ollut.\n\nPäivät kaikki samanlaisia... Suloinen sarastus... Unen syvyydestä\nkohoaa yhtäaikaa nuo kaksi toisiinsa kietoutunutta ruumista; kasvoilla\nhymy, hengitys yhtyy toisen hengitykseen, silmät aukeavat yhdessä,\nkatselevat toisiinsa ja suutelevat... Nuorekasta aamuisten hetkien\nraikkautta, neitsyeellistä ilmaa, jossa hehkuvien ruumiiden kuume\ntalttuu... Loppumattomien päivien hekumallista unen houretta, jonka\npohjalla humisee öitten huuma... Kesäisinä iltapäivinä uneksintaa\nkedoilla, samettisen pehmeillä niityillä, valkeiden, korkeain\npoppelipuiden suhisevan lehdistön alla... Unelmia kauniina iltoina,\njolloin palataan yhdessä säteilevän taivaan alla lemmen vuodetta kohti,\nkäsi toisen kainalossa tai kädessä. Tuuli värähyttelee pensaikon oksia.\nTaivaan kirkkaalla merellä väikkyy hopeaisen kuun vaalea untuva.\nTähti lentää ja kuolee, -- sydän hiukkasen värähtää, -- kokonainen\nmaailma sammuu äänettömästi. Matkan varrella sivuuttaa läheltä jokin\nvarjo, nopeasti ja vaiti. Kaupungin kellot soittavat huomista juhlaa.\nHe pysähtyvät hetkeksi, nainen painautuu miehen puoleen, he seisovat\npuhelematta... Ah, jos koko elämä seisoisi niin, liikkumatta kuin tällä\nhetkellä!... Jacqueline huokaisee ja sanoo:\n\n-- Miksi minä sinua rakastan niin?...\n\nViivyttyään muutaman viikon Italian matkallaan olivat he asettuneet\nerääseen läntisen Ranskan kaupunkiin, johon Olivier oli määrätty\nopettajaksi. He eivät seurustelleet juuri kenenkään kanssa. He\neivät välittäneet paljon mistään. Kun heidän oli pakko lähteä\nkyläilylle, ilmeni heidän häikäilemätön välinpitämättömyytensä niin\nskandaalimaisessa muodossa, että se loukkasi toisia ja hymyilytti\ntoisia. Kaikki sanat luiskahtivat heistä irti, koskematta heihin\nollenkaan. He olivat julkealla tavalla vakavan näköiset kuin nuoret\nparit ainakin; tuntui kuin he olisivat sanoneet:\n\n-- Te muut, te ette tiedä mitään... Jacquelinen hajamielisistä\nja hiukan jöröistä kasvoista ja hänen miehensä onnellisista ja\nepätarkkaavista silmistä saattoi lukea:\n\n-- Jos te tietäisitte, miten ikäviä te meistä olette!... Milloin tästä\nnyt pääsee kahden kesken?\n\nToisten joukossa eivät he peitelleet kahdenkeskisyyttään. Vähän\nväliä saattoivat muut yllättää heidän katseensa puhumassa toistensa\nkanssa muiden keskustelusta välittämättä. Heidän ei tarvinnut\ntoisiaan nähdäkseen katsella toisiinsa; ja he hymyilivät: sillä\nhe tiesivät, että he ajattelivat molemmat yhtaikaa samaa. Kun he\npääsivät kahden kesken, pois seurustelun taakan alta, kirkaisivat\nhe ilosta ja hulluttelivat aivan kuin pienet lapset. He olivat kuin\nkymmen-vuotiaita. He laskettelivat keskenään pikku rivouksia. He\nmainitsivat toisiaan veitikkamaisilla hyväilynimillä. Jacqueline kutsui\nmiestään nimillä: Olive, Olivet, Olifant, Fanni, Mami, Mime, Minaud,\nGuinaud, Kaunitz, Cosima, Koburg, Panot, Nacot, Ponette, Naquet ja\nKanot. Hän tekeytyi pieneksi tytön-vekkuliksi. Mutta hän tahtoi olla\ntoiselle kaikkea samallaikaa, kaikkea rakkautta yhdessä: äiti, sisar,\nkihlattu, vaimo ja rakastajatar.\n\nJacqueline ei tyytynyt ottamaan osaa pelkästään hänen iloihinsa; kuten\nhän oli itsekseen päättänytkin, yhtyi hän myöskin hänen työhönsä: sekin\noli leikkiä. Ensi aikoina ryhtyi hän siihen sellaisen naisen innolla ja\nhuvilla, jolle työ on jotain uutta: näytti kuin kaikkein kuivimmatkin\ntehtävät, kopioiminen arkistossa, joutavanpäiväisten kirjain\nkääntäminen, olisi ollut hänelle nautintoa: se kuului hänen elämänsä\nohjelmaan, joka nykyään oli sangen puhdas ja vakava, kokonaan pyhitetty\nyleville ajatuksille ja yhdessä työskentelylle. Ja kaikki meni\nerinomaisesti niin kauan kuin rakkaus valaisi heitä: sillä Jacqueline\nei ajatellut muuta kuin miestään, eikä yhtään sitä, mitä hän teki.\nKaikkein kummallisinta oli, että mitä hän tekikin, oli tulos hyvä.\nHänen älynsä selvitti kuin leikillä abstraktisimmatkin tieteelliset\nasiat, joihin hänen olisi ollut ylen vaikea syventyä toisenlaisina\nelämänsä aikoina; rakkaus oli ikäänkuin temmaissut hänen olemuksensa\nylös maasta; hän ei sitä huomannut: niinkuin unissakulkija kävelee\nkatoilla, liikkui hänkin rauhallisesti ja mitään näkemättä vakavassa ja\nriemukkaassa unessaan...\n\nJa sitten alkoi hän nähdä kattoja; eikä se tehnyt häntä levottomaksi;\nmutta hän kysyi itseltään, mitä hän teki siellä ylhäällä, ja hän\nmeni sisään ja sulkeutui huoneeseensa. Työ tuli hänelle ikäväksi.\nHän vakuutteli itselleen, että se häiritsi hänen rakkauttaan.\nVarmaankin, sillä hänen rakkautensa ei ollut enää niin voimakasta kuin\nennen. Mutta siitä heikontumisesta ei näkynyt vielä merkkiäkään. He\neivät voineet vielä elää hetkeäkään erillään toisistaan. He olivat\nkuolla ikävään muualla, he pönkittivät ovensa kiinni, he eivät\nlähteneet enää mihinkään vieraskutsuihin. He olivat mustasukkaisia\nniille, jotka olivat jommallekummalle heistä helliä; mustasukkaisia\ntoistensa askareillekin, kaikelle, joka häiritsi heidän rakkauttaan.\nKirjeenvaihto Christophen kanssa harveni. Jacqueline ei pitänyt\nChristophesta: hän oli hänen kilpailijansa, hän edusti kokonaista\najanjaksoa Olivierin elämässä, aikaa, jolloin Jacqueline ei vielä ollut\nOlivierilla olemassa; ja kuta enemmän Christophella näytti olleen\npaikkaa Olivierin elämässä, sitä kiihkeämmin koetti Jacqueline häneltä\nsen nyt vaistomaisesti riistää. Varsinaisesti juonta punomatta eroitti\nJacqueline viekkaasti Olivierin hänen entisestä ystävästään; hän ivaili\nChristophen omituisuuksia, hänen muotoaan, hänen kirjoitustapaansa,\ntaiteilijasuunnitelmiaan; sitä ei hän tehnyt suinkaan pahalla, siinä\nei ollut edes koirankurisuutta: itse luonto piti huolen siitä kaikesta\nJacquelinen puolesta: Olivier oli huvitettu noista huomautuksista;\nhän ei nähnyt niissä mitään ilkeyttä; hän luuli yhä rakastavansa\nChristophea niinkuin ennenkin; mutta hän ei rakastanut nyt enää\nhänen personaansa: ja silloin on ystävyys vähissä; hän ei huomannut,\nettä hän lakkasi vähitellen häntä ymmärtämästä, hänen mieltään eivät\nliikuttaneet enää hänen aatteensa, tuo sankari-ihanteellisuus, joka\noli ennen yhdistänyt heidät toisiinsa... Rakkaus on nuorille sydämille\nliian suurta onnea; mikä usko voi olla enää arvokas sen rinnalla?\nRakastetun ruumis, hänen sielunsa, jonka saa poimia itselleen tuosta\npyhästä ruumiista, ovat kaiken tieto ja suurin usko. Kuinka säälivästi\nhymyillen katsookaan silloin kaikkea, mitä toiset jumaloivat, sitä,\nmitä itsekin ennen jumaloi! Valtavasta elämästä ja sen tuimasta\nponnistuksesta ei näe enää muuta kuin hetken kukkasen, jota uskoo\nkuolemattomaksi... Rakkaus siemaisi Olivierin itseensä. Alussa oli\nhänen onnellaan vielä voimaa ilmaista itseään sievissä runoissa.\nSitten tuntui sekin hänestä turhalta: se oli rakkaudelta varastettua\naikaa. Ja Jacqueline samoin kuin hänkin ryhtyi nyt itsepintaisesti\nhävittämään kaikki muut elämän perussyyt, kaatamaan elämän puuta, jonka\ntukea vailla rakkauden köynnöskin kuolee. Niin tuhosivat he toisiaan\nonnessaan.\n\nAh, onni käy niin pian totutuksi! Kun itsekäs onni on elämän ainoana\ntarkoitusperänä, joutuu elämä piankin tarkoitustaan vaille. Siitä tulee\npaha tapa, myrkynhuumaus, jota ilman ei voi enää olla. Ja kuitenkin on\ntarpeellista, ettei alati ole onnellinen!... Onni on pelkästään tuokio\nkaikkeuden rytmissä, toinen niistä navoista, joiden välillä elämän\nheiluri liikkuu: jos tahtoisi pysäyttää heilurin, täytyisi se rikkoa...\n\nHe tunsivat \"tuon hyvinvoinnin ikävyyden, joka sysää herkkätuntoisuuden\npois oikealta tolaltaan.\" Suloiset hetket tulivat harvemmiksi,\nne herpoutuivat, kalpenivat aivan kuin kukat ilman vettä. Taivas\noli yhä sininen; mutta se ei ollut aamun keveää ilmaa. Kaikki oli\nliikkumatonta; luonto vaikeni. He olivat kahden, kuten olivat\ntoivoneet. -- Ja heidän sydäntänsä kouristi.\n\nHeille tuli määrittelemätön tyhjyyden tunne, omituinen ikävystyminen,\njolla oli suloutensa. He eivät tienneet, mitä se oli; se oli\njonkinlaista hämärää levottomuutta. He muuttuivat ylen herkiksi\nkaikille vaikutuksille, sairaloisella tavalla. Heidän hiljaisuutta\nkuuntelemaan jännittyneet hermonsa värähtelivät kuin lehdet\npienimmästäkin odottamattomasta elämän kosketuksesta. Jacqueline\nsai asein kyyneleitä silmiinsä, vaikkei hän tiennyt, mitä hän\nitki; eivätkä ne vuotaneet enää pelkästään rakkaudesta, miten hän\nkoettikin sitä itselleen uskotella. Riistäydyttyään irti ennen häitä\neletyistä kiihkeistä ja kiduttavista vuosista joutui Jacqueline nyt\näkkipysähdykseen saavutetun päämaalin edessä, -- (saavutetun ja jo\nsivuutetun) -- pysähdykseen, jolloin kaikki uusi liikkuminen, -- (ja\nehkäpä entinenkin toiminta) -- oli tarpeetonta, mikä syöksi hänet\nsellaiseen sekaannukseen, ettei hän voinut sitä selittää ja että se\nlamautti hänet tyyten. Hän ei myöntänyt sitä itselleen; hän syytti\nsiitä jonkinlaista hermostunutta väsymystä, hän koetti nauraa sille\nmutta hänen naurunsa oli yhtä levotonta kuin hänen kyyneleensäkin.\nUljaasti tahtoi hän ryhtyä jälleen työhön. Ensi yrityksellä hän\nhuomasi, ettei hän voinut ymmärtää, kuinka hän oli ennen saattanut\nkiintyä niin typeriin tehtäviin: hän heitti ne nyt inhoten silleen.\nSitten yritti hän solmia jälleen suhteita ihmisten kanssa: siinäkään\nhän ei onnistunut sen paremmin; tottumuksesta oli jo tullut toinen\nluonto, hän oli jo kadottanut entisen kykynsä seurustella ihmisten\nkanssa ja puhua niillä keskinkertaisilla sanoilla, joita elämä pakottaa\nmeidät käyttämään: hän piti niitä nyt hullunkurisen kömpelöinä; ja\nsilloin heittäytyi hän taas äskeiseen kahdenkeskiseen ja eristettyyn\nelämään, koettaen vakuuttaa itselleen näiden onnettomien kokemusten\nnojalla, ettei maailmassa tosiaan ollut muuta hyvää kuin rakkaus.\nJa jonkin aikaa hän todellakin näytti rakastuneemmalta kuin koskaan\nennen. Mutta se johtuikin siitä, että hän ainoastaan tahtoi rakastaa.\nOlivier ei ollut niin leimahtava luonne ja hänen hyväsydämisyytensä oli\nsuurempi, joten hän pelastui vielä toistaiseksi näistä tuskista; hän ei\ntuntenut vielä muuta kuin silloin tällöin epämääräistä väristystä. Sitä\npaitsi säästi hänen rakkauttaan jossakin määrin jokapäiväinen työ, tuo\nvirka, josta hän ei laisinkaan pitänyt. Mutta kun hän samalla oli kovin\nherkkävaistoinen ja kun kaikki ilmaukset siitä, mitä tapahtui hänen\nrakastettunsa sydämessä, herättivät vastakaiun hänessäkin, niin tarttui\nJacquelinen salainen levottomuus pian myöskin häneen.\n\nKerran iltapuolella kävelivät he yhdessä maalla. He olivat jo etukäteen\nnauttineet tästä kävelyretkestä ja kauniista ilmasta. Luonto hymyili\nheidän ympärillään. Mutta heidän kohdalleen lankesi jo ensimäisillä\naskeleilla synkän ja uupuneen surullisuuden varjo; he tunsivat hyytävää\ntuskaa. Mahdotonta puhua. He pakottivat itsensä kuitenkin puhumaan;\nmutta jokainen sana, minkä he toisilleen virkkoivat, herätti onton\nkaiun heitä ympäröivässä tyhjyydessä. He tekivät kävelyretkensä aivan\nkuin automaatit, näkemättä ja kuulematta mitään. He tulivat kotiin\nkouristus sydämessä. Oli jo hämärä; huoneisto oli tyhjä, pimeä ja\nkylmä. He eivät sytyttäneet heti lamppua, jotteivät olisi nähneet\ntoisiaan. Jacqueline meni kamariinsa, hän ei ottanut päästään hattua\neikä yltään vaippaa, vaan istahti vaiti ikkunan ääreen. Olivier asettui\nviereisessä huoneessa samoin pöytänsä eteen. Ovi huoneiden välillä oli\nauki; he olivat niin lähellä toisiaan, että olisivat voineet kuulla\ntoistensa hengityksen. Ja illan hämärässä he nyt molemmat itkivät\nhiljaa, katkerasti. He painoivat kätensä suutaan vasten, ettei toinen\nolisi kuullut. Viimein sanoi Olivier ahdistuksissaan:\n\n-- Jacqueline...\n\nJacqueline vastasi kyyneleitään niellen:\n\n-- Niin?\n\n-- Etkö tule tänne?\n\n-- Minä tulen.\n\nHän riisui kävelyasunsa, meni ja huuhteli silmänsä. Olivier sytytti\nlampun. Jonkin minutin päästä tuli Jacqueline hänen huoneeseensa. He\neivät katsoneet toisiinsa. Molemmat tiesivät, että toinen oli itkenyt.\nEivätkä he voineet toisiaan lohduttaa: sillä he tiesivät, miksi he\nolivat itkeneet.\n\nTuli hetki, jolloin he eivät enää jaksaneet salata sielunsa\nsekaannusta. Ja kun he eivät tahtoneet tunnustaa sen syytä, koettivat\nhe löytää jotakin veruketta; eikä sitä ollutkaan vaikea löytää. He\nsyyttivät maaseutuelämän ikävyyttä ja ympäristöä, jossa he asuivat. Se\nhelpotti heitä. Herra Langeais, jolle tytär ilmoitti ikävystymisestään,\nei ihmetellyt, että Jacqueline alkoi väsyä sankaruuteensa. Hän käytti\nsuhteitaan eräisiin valtiollisiin henkilöihin vävynsä hyväksi ja sai\nhänet nimitetyksi toimeen Parisiin.\n\nKun tämä hyvä uutinen saapui, niin tanssi Jacqueline ilosta ja\nsai takaisin koko entisen onnensa. Ikävä seutu tuntui heistä nyt\nmieluiselta, nyt, kun heidän täytyi se jättää; he olivat siroitelleet\nsinne kaikkialle niin paljon rakkauden muistoja. Viimeiset päivät\nmenivät heiltä etsiskellessä ja katsellessa rakkautensa merkkipaikkoja,\nSe toivioretki henki haikeaa alakuloisuutta. Nuo tyynet seudut olivat\nnähneet heidät onnellisina. Sisäinen ääni kuiskutti heille kummallekin:\n\n-- Sinä tiedät nyt, minkä jätät. Tiedätkö, mitä on tuleva?\n\nJacqueline itki lähtöpäivän edellisen illan. Olivier kysyi häneltä,\nmiksi hän itki. Jacqueline ei tahtonut puhua. Silloin ottivat he\npaperiarkin ja kirjoittivat ajatuksensa siihen, niinkuin heillä aina\noli tapana, milloin sanojen kaiku peloitti heitä:\n\n-- Pikku, rakas Olivier...\n\n-- Rakas pikku Jacqueline...\n\n-- Minun on niin ikävä lähteä.\n\n-- Lähteä mistä?\n\n-- Sieltä, jossa olemme rakastaneet toisiamme.\n\n-- Ja mennä minne?\n\n-- Jossa olemme vanhempia.\n\n-- Jossa olemme yhdessä.\n\n-- Mutta emme rakasta enää niin koskaan.\n\n-- Yhä vain enemmän.\n\n-- Kukapa sen tietää?\n\n-- Sen tiedän minä.\n\n-- Ja minä tahdon.\n\nSitten piirsivät he kaksi pyörylää arkin alareunaan sanoakseen\ntoisilleen, että he suutelivat toisiaan. Ja sitten Jacqueline\npyyhki pois kyyneleensä, nauroi ja puki Olivierin \"Henrik III:n\nhempukaksi\": pisti hänen päähänsä poimumyssynsä ja hänen hartioilleen\nvalkean pelleriininsä, nostaen sen kauluksen pystyyn, aivan kuin\nvanhanaikaiseksi röyhelöksi.\n\n\n\n\nParisissa tapasivat he jälleen henkilöt, joista he olivat siellä\neronneet. Mutta ne eivät olleet enää sellaisia kuin silloin, kun he\nolivat heidät jättäneet. Kun Christophe kuuli Olivierin tulosta, riensi\nhän iloissaan hänen luokseen. Olivier iloitsi yhtä suuresti kuin hänkin\nsaadessaan nähdä jälleen ystävänsä. Mutta ensi katsahdus toisiinsa\nsaattoi heidät kummallisen hämilleen. He koettivat kumpikin sitä\ntunnettaan tukehduttaa. Turhaan. Olivier oli hyvin sydämellinen; mutta\njotain hänessä oli muuttunut; ja Christophe tunsi sen. Vaikka naimisiin\nmennyt ystävä koettaisi olla kuinka ystävä, ei se onnistu: hän ei ole\nenää entinen ystävä. Miehen sieluun on nyt auttamatta sekaantunut\nnaisen sielu. Christophen vaisto vainusi sen alinomaa ystävässä:\nhänen katseensa pienissä välkähdyksissä, joita hän ei saanut kiinni,\nhänen huultensa keveässä rypistyksessä, jota Christophe ei tuntenut,\neräissä hänen äänensä ja ajatustensa uusissa vivahduksissa. Olivier\nei huomannut itsessään sitä, mutta häntä kummastutti, että hän näki\nChristophen niin erilaisena kuin silloin, kun hän oli Christophesta\neronnut. Hän ei tosin ajatellut, että Christophe olisi muuttunut:\nhän myönsi mielessään, että muutos oli tapahtunut hänessä itsessään:\nse tuntui hänestä normaalilta kehitykseltä, jota hänen ikänsä vaati;\nja hän hämmästyi, ettei Christophe ollut edistynyt samalla tavoin;\nhän paheksui sitä, että Christophe oli jäänyt paikalleen, entisiin\najatuksiinsa, noihin, jotka olivat Olivierista ennen olleet rakkaita,\nmutta tuntuivat nyt hänestä naiveilta ja vanhanaikaisilta. Se johtui\nsiitä, että ne olivat vanhanaikaisia sille vieraalle sielulle, joka oli\nasettunut häneen itseensä hänen sitä huomaamatta. Se tunne oli vielä\nselvempi silloin, kun Jacqueline oli heidän keskustellessaan läsnä:\nsilloin laskeusi Olivierin ja Christophen silmien väliin omituinen\nironian esirippu. Kuitenkin koettivat he molemmat salata näitä uusia\nvaikutelmiaan. Christophe kävi yhä edelleen talossa. Jacqueline\nlennätti hänelle kaikessa viattomuudessa silloin tällöin pieniä häijyjä\npistoksia. Christophe antoi hänen näykkiä. Mutta kun hän meni sitten\nkotiinsa, oli hän surullinen.\n\nEnsimäiset kuukaudet Parisissa olivat Jacquelinelle melkoisen\nonnellista aikaa, ja siis myöskin Olivierille. Alussa vei uuden\nkodin järjestäminen Jacquelinen koko huomion; he olivat löytäneet\nsievän pikku huoneiston erään vanhan kadun varrella, Passyssa; sen\nikkunat olivat pienoiseen puutarhaan päin. Huonekalujen ja tapettien\nvalitseminen tuotti muutamaksi viikoksi iloista leikittelyä; Jacqueline\nuhrasi siihen tavattoman paljon tarmoa, melkeinpä intohimoa, niin\nmeni hän äärimmäisyyksiin: näytti kuin hänen iankaikkinen autuutensa\nolisi riippunut jonkin seinäverhon värivivahduksesta tai vanhan kaapin\nääriviivoista. Sillä välin hän tutustelihe jälleen isäänsä, äitiinsä ja\nystäviinsä. Kun hän rakkauden aikanaan oli heidät unohtanut kokonaan,\nniin olikin tämä tutustuminen nyt suorastaan uusi löytö; samoin kuin\nhänen sielunsa oli sekautunut Olivierin sieluun, tuntui nyt kuin olisi\nOlivierin sielua jossain määrin sekautunut häneenkin, joten hän näki\nvanhat tutut täällä ikäänkuin uusilla silmillä. Ne näyttivät hänestä\nmuuttuneen suuresti edukseen. Olivier ei aluksi menettänyt paljoa,\nkun Jacqueline vertaili häntä heihin. Olivier ja nuo muut lisäsivät\nvain toistensa arvoa. Jacquelinen miehen moralinen vakavuus ja hänen\nsielunsa runollinen puolihämärä tekivät nuo maailman ihmiset, jotka\neivät tahdo muuta kuin nauttia, loistaa ja miellyttää, Jacquelinelle\nyhä viehättävämmiksi; ja sen maailman kiehtovat, mutta vaaralliset\nviat, maailman, jonka Jacqueline tunsi sitäkin paremmin, koska hän\nkuului itse siihen, saattoivat hänet jälleen antamaan arvoa ystävänsä\nsydämen luotettavuudelle. Jacquelinea huvitti suuresti tällainen\nvertailu, ja hän pitkitti sitä yhä edelleen, varmistuakseen, että hän\noli valinnut hyvän osan. -- Hän pitkitti sitä siinä määrin, ettei hän\nsitten, eräinä hetkinä, tiennytkään enää, miksi hän oli juuri sen osan\nvalinnut. Onneksi ei niitä hetkiä vielä ollut monta; ja koska hänen\nomaatuntoaan kalvoi, niin oli hän sellaisten perästä Olivierille aina\npaljoa hellempi kuin ennen niitä. Mutta sovitettuaan tällä tavoin\nvikansa, alkoi hän kohta uudestaan vertailla. Ja kun hän sitten tottui\nsiihen, ei se ollutkaan hänelle enää ainoastaan huvittavaa: silloin\ntuli vertailu hyökkäävämmäksi luonteeltaan: nuo kaksi vastakkaista\nmaailmaa eivät enää täydentäneetkään toisiaan, vaan nousivat keskenään\nsotaan. Jacqueline ajatteli mielessään, miksi hänen miehellään ei ollut\nniitä avuja, joista hän nykyään parisilaisissa ystävissään nautti, tahi\nvaikkapa hiukan heidän vikojaankin. Hän ei puhunut siitä miehelleen;\nmutta Olivier tunsi, että pikku toveri katseli häntä nyt säälimättömin\nsilmin: hän tuli siitä levottomaksi, ja hänen mielensä masentui.\n\nKuitenkaan ei hän vielä ollut kadottanut rakkautensa vaikutusvaltaa\nJacquelineen; ja nuori pari olisi ehkä kauankin jatkanut herkän\nläheistä ja uutteraa kahdenkeskeistä elämäänsä, ellei olisi sattunut\nmuuan ulkonainen tapaus, joka muutti heidän taloudelliset olonsa ja\nhävitti heidän elämänsä epävarman tasapainon.\n\n_Quivi trovammo Pluto il gran nemico..._\n\nEräs M:me Langeais'n sisar kuoli. Hän oli rikkaan tehtaanomistajan\nleski, eikä hänellä ollut lapsia. Kaikki hänen omaisuutensa joutui\nLangeais'n perheelle. Jacquelinen rahat lisääntyivät sillä tavoin\nkaksinkertaisesti. Kun tämä perintö tuli, muisti Olivier Christophen\nsanat rahasta ja hän virkkoi:\n\n-- Me tulimme toimeen ilman niitäkin; ehkäpä tämä on pahaksi.\n\nJacqueline ivaili häntä:\n\n-- Tyhmeliini! sanoi hän; niinkuin se voisi koskaan olla pahaa!\nEnsistäänkään me emme muuta sen tähden elämäämme ollenkaan.\n\nElämä jäi tosiaankin ennalleen, näennäisesti. Nimittäin, että\nJacqueline alkoi jonkin ajan kuluttua valitella, ettei hän ollut\ntarpeeksi rikas: selvä merkki, että jotain oli sittenkin muuttunut.\nJa kas vain: vaikka heidän tulonsa olivat lisääntyneet kaksin-,\nkolminverroin, niin kaikki menivät ne tarkkaan, he eivät tienneet,\nmihin. He ihmettelivät nyt, kuinka he olivat voineet tulla ennen\ntoimeen. Raha hyrräsi tuhansiin uusiin menoihin, jotka muuttuivat\nsitten heti tottumukseksi ja välttämättömyydeksi. Jacqueline\noli alkanut käyttää muotiräätäleitä; hän heitti palveluksestaan\nkotiompelijattaren, joka oli tullut heille aina muutamiksi päiviksi\ntöihin ja oli hänelle tuttu lapsuuden ajoilta. Mihin olivatkaan\nunohtuneet pienet, muutaman kolikon maksavat myssyt, jotka saattoi\nsommitella aivan tyhjästä ja jotka kuitenkin olivat niin sieviä, --\nja puvut, jotka eivät olleet tosin moitteettoman elegantteja, mutta\njoita kaunisti ikäänkuin Jacquelinesta itsestään heijastuva viehkeys?\nSe suloinen ja lumoava välittömyys, joka oli henkinyt kaikesta, mikä\nJacquelinea ennen ympäröi, haihtui päivä päivältä. Sen runollisuus oli\nsortunut. Se oli muuttunut arkiseksi.\n\nMuutettiin uuteen huoneistoon. Äskeinen asunto, jonka järjestämisestä\noli ollut niin paljon vaivaa ja iloa, tuntui nyt ahtaalta ja\nrumalta. Vaatimattomien kammioiden sijaan, jotka olivat säteilleet\nsielukkuutta ja joiden ikkunain edessä vanha tuttu puu oli heiluttanut\nystävällisesti siroa hahmoaan, valittiin suuri, hyvin järjestetty\nja kaikilla mukavuuksilla varustettu huoneisto, jota ei rakastettu,\njota ei voitu rakastaa, ja jossa oltiin kuolla ikävään. Vanhat\ntutut kotiesineet hyljättiin ja niiden tilalle hankittiin vieraita\nhuonekaluja ja seinäverhoja. Siellä ei ollut enää missään paikkaa\nmuistoille. Yhteisen elämän ensimäiset vuodet lakaistiin pois\najatuksista... Kahdelle toisiinsa yhdistetylle olennolle on suuri\nonnettomuus leikata poikki ne siteet, jotka liittävät heitä menneeseen\nrakkauden aikaan! Se menneisyyden kuva on vahva turva kyllästymistä\nja keskinäistä vihollisuutta vastaan, jollainen aina ja auttamatta\ntulee ensimäisen hellyyden jälkeen... Rahan saannin helppous oli\nlähentänyt Jacquelinea Parisissa ja matkoilla -- (sillä nyt, kun he\nolivat rikkaita, matkustelivat he paljon) -- erääseen ryhmään rikkaita\nja hyödyttömiä ihmisiä, joiden kanssa seurusteleminen sai Jacquelinen\njollakin tavoin halveksimaan muita ihmisiä, niitä, jotka tekivät työtä.\nTavattoman suurella mukautumiskyvyllään sulautui hän heti noihin\nhedelmättömiin ja vioittuneihin sieluihin. Sitä oli hänen mahdoton\nvastustaa. Kohta alkoi hän kiivastella: väittää \"porvarilliseksi\nvähäpätöisyydeksi\" ajatusta, että ihminen saattoi -- että hänen täytyi\n-- olla onnellinen täyttämällä pelkästään kotoiset velvollisuutensa;\nsellainen _aurea mediocritas_ ei enää tyydyttänyt häntä. Hän oli\nunohtanut oman menneisyytensä siinä määrin, ettei hän sitä enää\nymmärtänytkään, menneisyyden, jolloin hän oli uhrautunut rakkaudesta.\n\nOlivier ei ollut tarpeeksi voimakas taistelemaan tällaista vastaan.\nHänkin oli muuttunut. Hän oli jättänyt opettajantoimensa, hänellä ei\nollut enää mitään pakollista työtä. Nykyään hän kirjoitteli; hänen\nelämänsä tasapaino oli häiriintynyt. Siihen saakka oli hän kärsinyt\nsiitä ettei ollut voinut antautua täydellisesti taiteelleen. Nyt\nvoi hän sille antautua, ja tunsi eksyvänsä usviin. Taide, jolla ei\nole vastapainona työtä, tukena voimakasta käytännöllistä elämää,\ntaide, joka ei tunne kupeessaan jokapäiväisen askareen kannusta,\ntaide, jonka ei tarvitse ansaita itse leipäänsä, menettää parhaan\nvoimansa, todellisuuden antaman voiman. Se ei ole enää muuta kuin\nylellisyyskukkanen. Se ei ole enää inhimillisen vaivan pyhä hedelmä, --\n(ja sitä on kaikkein suurimpien taiteilijain taide, ainoain suurten).\n-- Olivier kärsi jonkinlaisesta joutilaisuudesta, tuollaisesta: \"Mitä\nse hyödyttää\". Mikään ei pannut häntä kiirehtimään: hän antoi kynänsä\nuneksia, hän kuljeskeli, hän oli typerryksissään. Hän oli menettänyt\nkosketuksensa niihin oman kansanluokkansa miehiin, jotka kyntävät\nkärsivällisesti ja vaivaloisesti elämänsä vakoa. Hän oli joutunut\nuuteen, erilaiseen maailmaan, jossa hän ei enää ollut kotonaan ja joka\nkuitenkin miellytti häntä. Hän oli heikko, rakastettava ja utelias ja\nkatseli suopeasti tuota maailmaa, joka oli kyllä viehättävä, mutta\nhäilyväinen; eikä hän huomannut, että hän myöntyi vähitellen sen\nkiusauksiin; hänen uskonsa ei ollut enää yhtä varmaa kuin ennen.\n\nMuutos oli kyllä hitaampi hänessä kuin Jacquelinessa. Naisella on se\nhirvittävä etevämmyys, että hän voi muuttua yhtäkkiä ja kokonaan.\nTällainen entisen olemuksen kuolema ja sen äkillinen uudistuminen\nhämmästyttävät ja tyrmistävät niitä, jotka tuota naista rakastavat. Ja\nkuitenkin on elämää uhkuvalle olennolle, joka ei jaksa pitää tahtoaan\nohjaksissa, varsin luonnollinen asia, ettei hän pysy huomispäivänä\nenää samana kuin tänään. Hän on virtaava vesi. Sen, joka häntä\nrakastaa, täytyy seurata häntä, tai viedä hänet mukanaan virrassaan.\nKummassakin tapauksessa täytyy toisen muuttua. Mutta se on vaarallinen\npaikka; rakkautta ei tunne ennenkuin se on joutunut tähän kokeeseen.\nJa yhdyselämän ensimäisinä vuosina on sopusointu niin herkkä, että\ntoisessa osakkaassa tarvitaan ainoastaan pieni muutos, ja kaikki\ntuhoutuu. Kuinka paljon pahemmin vaikuttaakaan äkillinen varallisuuden\nsaanti tai koko ympäristön muuttuminen! Täytyy olla sangen väkevä --\ntai välinpitämätön -- jaksaakseen sitä vastustaa.\n\nJacqueline ja Olivier eivät olleet välinpitämättömiä eivätkä\nvoimakkaita. He näkivät nyt toisensa uudessa valossa; ja entisen\nystävän kasvot muuttuivat heille vieraiksi. Niinä hetkinä, jolloin\nhe tekivät tämän surullisen huomion, kätkeytyivät he toisiltaan,\nrakkauden säälistä: sillä he rakastivat yhä toisiaan. Olivier\nsai turvaa työstään, jonka säännöllinen harjoitus, vaikkei se\naiheutunutkaan innostuksesta, rauhoitti häntä. Jacquelinella ei ollut\nmitään pakopaikkaa. Hän ei tehnyt mitään. Hän lojui myöhään päivään\nvuoteessaan, tai istui tuntikausia pukeutumispöytänsä ääressä,\npuolittain vaatteissa, liikkumatta, hajamielisenä; ja raskas synkeys\nkokoutui pisara pisaralta häneen, aivan kuin viluinen usva. Hänen\noli mahdoton haihduttaa mielestään piintynyttä rakkauden kaipuuta...\nRakkaus! Jumalallisin kaikesta, mitä kuolevaisilla on, kun se on\nitsensä antamista, uhrautumisen huumausta. Typerintä ja petollisinta,\nkun se on oman onnensa tavoittelemista... Hänen oli mahdotonta\nsuunnitella itselleen minkäänlaista muuta elämän päämaalia. Niinä\nhetkinä, jolloin hänessä heräsi vielä hyvä tahto, oli hän koettanut\najatella lähimmäisiään, heidän kovia kohtaloitaan: se ei onnistunut.\nToisten kärsimykset olivat hänelle voittamattoman vastenmielisiä; ne\nolivat sietämättömiä hänen hermoilleen. Rauhoittaakseen omaatuntoaan\noli hän yrittänyt pari kolme kertaa jotain sellaista, joka muistutti\nhyväätyötä; se ei onnistunut hänelle.\n\n-- Siinä sen nyt näette, sanoi hän Christophelle, kun tahtoo tehdä\nhyvää, niin tekeekin pahaa. Parempi on olla ryhtymättäkään siihen.\nMinulla ei ole siihen kutsumusta.\n\nChristophe katsoi häneen: ja hänen mieleensä johtui muuan hänen entinen\nsatunnainen ystävättärensä, eräs itsekäs ja epämoralinen grisetti, joka\noli aivan kykenemätön minkäänlaiseen todelliseen tunteeseen, mutta\nkun hän näki kärsimystä, niin hän kiihtyi kuin äiti vaalimaan jotakin\nhänestä eilen yhdentekevää tai hänelle tuiki tuntematonta henkilöä.\nKaikkein vastenmielisimmätkään tehtävät eivät silloin peloittaneet\nhäntä: hän näytti päinvastoin tuntevan omituista nautintoa saadessaan\nalistua askareihin, jotka vaativat kaikkein suurinta kieltäytymistä.\nSe oli hänessä aivan tiedotonta: näytti kuin hän olisi löytänyt siinä\ntoimintatilaisuuden kaikelle sille ihanteellisuuden vaatimukselle,\njoka eli hänessä ilmaisuaan saamatta; hänen sielunsa oli muun ajan\nhänen elämäänsä täydellisesti surkastuneena, mutta näinä harvoina\ntuokioina se hengitti ja eli; lievittäessään lähimmäisensä kärsimyksiä\nrahtusen tunsi hän hyvinvointia, nauroi sisällisesti; hänen ilonsa\noli moiseen tilaisuuteen nähden melkeinpä sopimatonta. -- Sekä hyvyys\ntässä tytössä, joka oli egoisti, että egoismi Jacquelinessa, joka\noli kuitenkin hyvä, eivät olleet pahetta eivätkä hyvettä; ne olivat\nvain terveyden vaatimaa purkausta. Mutta ensinmainittu heistä voi sen\nterveyskuurin jälkeen paremmin.\n\nJacquelinea kauhisti kärsimyksen ajatuskin. Hän olisi ennen vaikka\nkuollut kuin sietänyt ruumiillista raihnautta. Ennen kuollut kuin\nkadottanut jonkin ilonsa syistä: kauneutensa tai nuoruutensa. Se, ettei\nhänellä ollut kaikkea sitä onnea, johon hän uskoi itsellään olevan\noikeuden, -- (sillä hän uskoi onneen, se oli hänessä uskoa, eheää ja\njärjellä selittämätöntä: oikeaa uskontoa), -- se, että toisilla oli\nenemmän onnea kuin hänellä, tuntui hänestä vääryyksistä hirveimmältä.\nOnni ei ollut ainoastaan hänen uskontonsa, se oli hänelle suorastaan\nhyve. Onnettomuus tuntui hänestä jonkinlaiselta sairaudelta. Koko\nhänen elämänsä muovautui vähitellen tämän periaatteen mukaiseksi. Nyt\noli hänen oikea luonteensa päässyt näkyviin niistä ihanteellisuuden\nverhoista, joihin hän neitseenä häveliään arasti kietoutui. Kun\nreaktsioni entistä idealismia vastaan oli tullut, näki hän kaiken aivan\nselvin ja kylmin silmin. Missään ei ollut hänestä enää totuutta muuta\nkuin sikäli, sopiko se tai se seikka hienon maailman mielipiteihin\nja elämän mukavuuden vaatimuksiin. Hän oli nyt joutunut äitinsä\nsielunkehitysasteelle: hänkin kävi kirkossa ja rukoili säntillisesti\nja välinpitämättömänä. Hän ei viitsinyt enää tutkia, oliko tuo homma\npohjaltaan totta: sillä hänellä oli muuta, positivisempaa mietittävää;\nja nyt ajatteli hän ivallisen säälivästi sitä mystillistä kapinaa,\njohon hän oli lapsena noussut. -- Kuitenkaan ei hänen nykyinen\npositivinen järkensä ollut sen enemmän todellisuuden mukaista kuin\nhänen entinen ihanteellisuutensakaan. Hän pakotti itseään: johonkin.\nHän ei ollut enkeli eikä elukka. Hän, oli ikävystynyt nais-raukka.\n\nHänen oli ikävä, ikävä; sitä ikävämpi, kun hän ei voinut puolustaa\nitseään sillä, ettei häntä rakastettu tai ettei hän voinut miestään\nkärsiä. Hänen elämänsä tuntui hänestä tukitulta, umpeenmuuratulta,\nsiinä ei ollut hänestä mitään tulevaisuutta; hän kaipasi uutta\nonnea, alinomaa uudistuvaa: lapsellinen kaipuu, joka ei suinkaan\noikeuttanut hänen onnenhimonsa mataluutta. Hän oli sellainen kuin\nmonet muut naiset, monet toimettomat avioparit, joilla on täysi syy\nolla onnellisia ja kiusaavat kuitenkin alinomaa itseään. Maailmassa\nnäkee paljon sellaisia puolisoita, näkee rikkaita, joilla on kauniita\nlapsia, hyvä terveys, jotka ovat älykkäitä ja pystyviä tuntemaan\nkauniin vaikutusta, ihmisiä, joilla on aina tilaisuus toimia, tehdä\nhyvää, rikastuttaa omaa ja muiden elämää. Ja kuitenkin he viettävät\naikaansa uikutellen, etteivät he rakasta toisiaan, että he rakastavat\nmuita, tai etteivät rakasta muita, -- ajattelevat alinomaa itseään,\nsentimentaaleja tai aistillisia suhteitaan, luuloteltua oikeuttaan\nonneen, epälogillista itsekkyyttään, ja väittelevät, väittelevät\naina tyytymättöminä, näyttelevät suuren rakkauden komediaa, suuren\nkärsimyksen komediaa, ja lopuksi siihen itsekin uskovat ja --\nkärsivät... Heille pitäisi sanoa:\n\n-- Te ette ole millään tavoin intressantteja. On hävytöntä valitella,\nkun omistaa niin paljon keinoja, joita tarvitaan onneen!\n\nHeiltä pitäisi riistää heidän varallisuutensa, terveytensä, kaikki\nheidän ihana hyvänsä, jota he eivät ansaitse! Nuo orjat, jotka eivät\npysty hallitsemaan vapauttaan, vaan jotka vapaus tekee hurjapäisiksi,\ntäytyisi painaa todellisen kurjuuden ja tuskan ikeeseen! Jos\nheidän olisi pakko ansaita omin käsin leipänsä, niin söisivät he\nsen tyytyväisinä. Ja jos he näkisivät kasvoista kasvoihin julman\nkärsimyksen, eivät he uskaltaisi enää näytellä sitä vihastuttavana\nilveilynä.\n\nMutta kuitenkin kaikitenkin: he kärsivät. He ovat sairaita. Voisiko\nolla heitä surkuttelematta? -- Jacqueline-raukka oli todellakin\nviaton, yhtä viaton irtautuessaan miehestänsä, kuin Olivier, joka\nei voinut pitää häntä itsessään kiinni. Hän oli sitä, miksi luonto\noli hänet tehnyt. Hän ei tiennyt, että avioliitto on uhmaa luontoa\nvastaan, ja että jos on heittänyt taistelukintaan suurelle luonnolle,\ntäytyy odottaa, että se nostaa sen maasta, ja valmistautua urheasti\nkaksintaisteluun, johon on itse ryhtynyt. Jacqueline huomasi, että hän\noli pettynyt. Hän vihoitteli siitä itselleen; ja sitten tuo pettymys\nmuuttui vihamielisyydeksi kaikkea sitä vastaan, mitä hän oli ennen\nrakastanut, Olivierin uskoa vastaan, joka oli ollut hänenkin uskonsa.\nÄlykkäällä naisella on joskus parempi aavistus kuin miehellä ikuisista\nasioista; mutta hänen on vaikeampi pysyä niille uskollisena. Mies, joka\non saavuttanut maailmankatsomuksensa, ruokkii sitä elämällään. Nainen\nruokkii elämäänsä sillä; hän ahmii sen itseensä, hän ei luo sitä.\nAlinomaa täytyy hänen päähänsä ja sydämeensä heittää uutta ravintoa; ne\nyksinään eivät riitä hänelle. Kun nainen ei usko eikä rakasta, niin hän\nrappeutuu, -- ainakin, jos hänellä ei ole korkeinta hyvettä, tyyneyttä.\n\nJacqueline oli ennen uskonut intohimoisesti liittoon, joka olisi\nperustunut yhteiseen päätökseen: taistella onneen ja ponnistella\nyhdessä yhteisen työn rakentamiseksi. Mutta siihen työhön ja siihen\nuskoon ei hän ollut uskonut muuta kuin silloin kun rakkauden aurinko\nsitä kultasi; sikäli kuin aurinko aleni, alkoivat ne näyttää hänestä\nhedelmättömiltä vuorilta, synkkinä tyhjän taivaan alla kohoavilta;\nja hän tunsi, ettei hänellä olisi voimaa jatkaa matkaansa: mitä\nvarten tuonne huipulle pyrkiä? Sillä mitäpä sen toisella puolen\noli? Mitä petosta!... Jacqueline ei voinut enää ymmärtää, kuinka\nOlivier yhä antoi noiden elämää ehkäisevien haaveiden puijata\nitseään; ja hän päätteli, ettei Olivier ollut varsin älykäs eikä\nelämänintoinen. Jacqueline tunsi tukehtuvansa hänen ilmakehässään,\njoka ei sopinut hänen keuhkoilleen; ja itsesäilytysvaisto pakotti\nhänet puolustamaan itseään, hyökkäämään. Hän koetti murskata tomuksi\nhänelle vastenmieliset uskot siinä olennossa, jota hän yhä rakasti;\nhän käytti silloin kaikkia ironian ja nautinnonhalun aseita; hän\nkietoi Olivierin himojensa ja joutavanpäiväisten pikku huoltensa\nvilliköynnöksiin. Hän koetti muuttaa miehensä pelkäksi heijastukseksi\nomasta itsestään... hänestä, joka ei tiennyt, mitä hän tahtoi, eikä\nenää, mitä hän olikaan! Häntä nöyryytti se, ettei Olivier onnistunut\nurallaan; hän ei välittänyt muuten siitä, oliko Olivier oikeassa vai\nväärässä: sillä hän oli jo oppinut uskomaan, että ainoastaan menestys\neroittaa lahjakkaan miehen joutavanpäiväisestä taiteentuhrijasta.\nOlivier tunsi Jacquelinen epäilyksen painavan itseään ja niin kadotti\nhän parhaan tukensa. Kuitenkin taisteli hän kaikin voimin, niinkuin\nmonet muut ovat taistelleet ja taistelevat, joskin enimmät turhaan,\ntuota epätasaista taistelua, jossa naisen itsekäs vaisto nousee miehen\nintellektualista itsekkyyttä vastaan, vedoten miehen heikkouteen, hänen\npettymykseensä ja terveeseen järkeensä: sanoja, joilla mies kaunistelee\nelämän kulutusta ja raukkamaisuuttaan. -- Kuitenkin olivat Jacqueline\nja Olivier parempia kuin enimmät muista taistelevista. Sillä Olivier ei\nolisi koskaan pettänyt ihannettaan, kuten tuhannet muut miehet tekevät,\nantaen laiskuutensa, turhamaisuuden ja vähäpätöisen rakkautensa\nhoukutella itseään siinä määrin, että kieltävät iankaikkisen sielunsa.\nJa Jacqueline olisi halveksinut häntä, jos hän olisi ollut sellainen.\nMutta sokeudessaan koetti hän nyt kuitenkin hävittää tätä Olivierin\nvoimaa, vaikka se oli hänenkin parhain voimansa, heidän ainoa yhteinen\nturvansa; ja vaistomaisen ovelasti ryhtyi hän juurittamaan pois heidän\nelämästään sellaisia ystävyyssuhteita, joista se voima sai tukea.\n\nSiitä saakka kuin nuori pari oli saanut perinnön, oli Christophe\ntuntenut itsensä vieraaksi heidän kotonaan. Teeskennelty snobismi\nja samalla melkoisen matala käytännöllinen äly, jota Jacqueline\nkäytöksessään ilkeämielisesti vielä korosti, teki hyvin vaikutuksensa.\nJoskus Christophe suuttui ja sanoi kovat sanat, jotka otettiin\nnärkästyksellä vastaan. Ne eivät olisi kuitenkaan pystyneet sotkemaan\nystävysten välejä: he pitivät näet liiaksi toisistaan. Millään hinnalla\nmaailmassa ei Olivier olisi luopunut Christophesta. Mutta hän ei saanut\nJacquelinea käsittämään Christophea; ja kun hän rakasti vaimoaan, oli\nhän heikko eikä voinut häntä kiusata. Christophe näki, mikä Olivierilla\noli ja että hän kärsi, ja niin ollen auttoi hän Olivieria hänen\nratkaistessaan, kumpiko heistä valita. Christophe vetäytyi nimittäin\nitse heidän seurastaan pois. Hän käsitti, ettei hän kykenisi kuitenkaan\nauttamaan ystäväänsä, vaikka pysyisikin hänen lähettyvillään:\npikemminkin olisi hänestä ystävälle pelkkää vahinkoa. Christophe\nalkoi esittää verukkeita, joiden nojalla hän voi erota ystävästään;\nja Olivier heikkoudessaan hyväksyi nuo kehnot syyt, aavistaen, että\nChristophe tahtoi uhrautua, ja kärsien siitä tunnonvaivaa.\n\nChristophe ei suinkaan kantanut hänelle siitä kaunaa. Hän ajatteli\nvain, että syystä sanotaan naista miehen toiseksi puoleksi. Sillä\nnainut mies on enää ainoastaan puolittain mies.\n\n\n\n\nChristophe koetti järjestää uudelleen elämänsä ja tulla toimeen ilman\nystäväänsä. Mutta vaikka hän saattoi vakuutella itselleen, että eroa\nkestäisi ainoastaan lyhyen ajan: siitä optimismista huolimatta tuli\nhänelle kuitenkin surullisia hetkiä. Hän oli jo tottunut toisenlaiseen\nelämään kuin yksinäisyys on. Tosin hän oli ollut yksin Olivierin\nasuessa maaseudullakin. Mutta silloin saattoi hän vielä kuvitella\nmuuta: hän sanoi itselleen, että ystävä oli kaukana, mutta että\nhän tulisi takaisin. Nyt oli ystävä tullut. Mutta hän oli hänestä\nloitommalla kuin koskaan ennen. Christophelta loppui yhtäkkiä tuo\nkiintymys, joka oli tehnyt hänen elämänsä monta vuotta täyteläiseksi:\ntuntui kuin hän olisi menettänyt syyn kaikkeen toimintaansa. Siitä\nsaakka kuin hän oli alkanut pitää Olivier Jeanninista, oli hän tottunut\najattelemaan hänen kanssaan, yhdistämään hänet kaikkeen, mitä teki. Työ\nei nyt yksinään riittänyt täyttämään sitä aukkoa: sillä Christophe oli\nsaanut tavakseen sekoittaa työskentelyynsä aina ystävänsä kuvan. Nyt,\nkun ystävä ei ollut osallisena hänestä, horjui Christophe aivan kuin\nolisi menettänyt tasapainonsa: hän kaipasi jotakin uutta kiintymystä\npäästäkseen ennalleen.\n\nHänellä oli kyllä ystävinä tarjolla M:me Arnaud ja Filomela. Mutta\ntässä mielentilassa eivät sellaiset rauhan sielut voineet hänelle\nriittää.\n\nNuo kaksi naista tuntuivat puolestaan aavistavan Christophen surun,\nja he ottivat salaa osaa siihen. Christophe kummastui eräänä iltana\nsuuresti, kun näki M:me Arnaud'n tulevan luokseen. Siihen saakka ei\nrouva koskaan ollut tohtinut tulla hänen asuntoonsa vieraaksi. Nyt hän\nnäytti levottomalta. Christophe ei tullut juuri sitä huomanneeksi;\nhän luuli, että siihen oli syynä tuon naisen tavallinen arkuus.\nRouva istuutui, eikä puhunut mitään. Christophe koetteli saada\ntunnelman kodikkaammaksi ja hoiteli parhaansa mukaan isännän tehtäviä.\nPuheltiin Olivier Jeanninista, sillä olihan huonekin täynnä hänen\nmuistojaan. Christophe jutteli iloisesti, luontevasti, hänen sanansa\neivät paljastaneet mitään, mitä oli tapahtunut. Mutta M:me Arnaud\ntunsi tapahtuman eikä hän voinut olla katsomatta Christopheen hiukan\nsurullisesta ja sanomatta hänelle:\n\n-- Te ette juuri enää tapaa toisianne?\n\nChristophe luuli, että M:me Arnaud oli tullut häntä lohduttelemaan; ja\nhänen kärsimättömyytensä heräsi, sillä hän ei pitänyt siitä, että hänen\nasioihinsa sekaannuttiin. Hän vastasi:\n\n-- Milloin vain halutaan.\n\nRouva punastui ja sanoi:\n\n-- Oh, en tahtonut tungetella.\n\nChristophe katui puuskapäisyyttään ja otti rouvaa käsistä:\n\n-- Anteeksi, pyysi hän. Minä pelkään aina, että hänen kimppuunsa\nkarataan. Poika-parka! Hän kärsii siitä yhtä kovasti kuin minäkin...\nEi, me emme tapaa enää.\n\n-- Eikä hän teille kirjoita?\n\n-- Ei, virkkoi Christophe, hiukan häpeissään.\n\n-- Kuinka surullista elämä on! sanoi M:me Arnaud tuokion päästä.\n\nChristophe nosti päänsä pystyyn.\n\n-- Ei, vastasi hän, elämä ei ole surullista. Siinä on ainoastaan\nsurullisia hetkiä.\n\nM:me Arnaud jatkoi, tuskin tuntuvalla katkeruudella:\n\n-- Kun on rakastanut, eikä rakasta enää, mitä merkitystä millään on?\n\nChristophe vastasi:\n\n-- Se, että on rakastanut. Rouva puhui vielä:\n\n-- Olette uhrautunut toisen puolesta. Jos lahjanne olisi edes sen\nihmisen hyödyksi, jota rakastatte! Mutta hän ei silti ole sen\nonnellisempi.\n\n-- En minä ole uhrautunut, vastasi Christophe vihaisesti. Ja jos minä\nuhraudun, teen sen siitä syystä, että se miellyttää minua. Sitä asiaa\nei kannata paljon pohtia. Tekee niinkuin on tehtävä. Ellei sitä tekisi,\nolisi varmasti onneton! Mikään ei ole tyhmempää kuin sana: uhraus! Enpä\nymmärrä, mitkä pappisielut sydämen köyhyydessään ovat sotkeneet siihen\njonkinlaisen vivahduksen körttiläistä surullisuutta, nuukkopäistä ja\nnyrpeää. Tuntuu kuin uhrautumisen pitäisi olla ikävää ja kiusallista,\nmuuten se ei ihmisistä ole kelvollista... Jos uhraus on teistä surua\neikä iloa, niin hitto vieköön, älkää uhrautuko, te ette ole sen\narvoisia. Ei ihminen uhraudu kultaa tai kunniaa saadakseen, vaan oman\nitsensä vuoksi. Jos ette tunne onnea itsenne antamisessa, niin juoskaa\nsuolle! Te ette ansaitse elämää.\n\nM:me Arnaud kuunteli Christophea uskaltamatta katsoa häneen. Yhtäkkiä\nhän sitten nousi paikaltaan ja sanoi:\n\n-- Hyvästi.\n\nSilloin ajatteli Christophe, että rouva oli kai tullut uskoakseen\nhänelle jonkin asian, ja hän huudahti:\n\n-- Oh, anteeksi, minä olen sellainen egoisti, puhun ainoastaan\nitsestäni. Jääkää nyt vielä, pyydän.\n\nM:me Arnaud vastasi:\n\n-- Ei, minä en voi... Kiitoksia teille...\n\nJa hän lähti.\n\nMeni muutama aika, eivätkä he nähneet toisiaan. M:me Arnaud ei antanut\nitsestään Christophelle elonmerkkiä. Eikä Christophe käynyt hänen\nluonaan, enempää kuin Filomelankaan. Hän piti kyllä heistä, mutta hän\npelkäsi joutuvansa heidän kanssaan keskusteluun joka tekisi hänet\nsurulliseksi. Ja sitäpaitsi ei heidän rauhallinen, arkipäiväinen\nelämänsä sopinut hänelle sillä hetkellä, samoin kuin ei sekään seikka,\nettä hän olisikin saattanut tavata ainoastaan harvoin heitä. Hän\ntarvitsi nyt tutuikseen uusia olentoja; hänen täytyi tarttua johonkin\nerikoisen mielenkiintoiseen, päästä uuteen rakkauteen.\n\n\n\n\nVoidakseen aueta ulospäin alkoi Christophe käydä teattereissa:\nharrastus, jonka hän pitkät ajat oli lyönyt laimin. Teatteri oli\nmuuten hänestä sangen mielenkiintoinen koulumuusikolle, joka tahtoo\nnähdä ja tutkia erilaisia intohimon \"iskuja\". Hän ei silti ollut nyt\nranskalaisiin näytelmiin mieltyneempi kuin Parisissa oleskelunsa\nensi aikoinakaan. Paitsi ettei hän pitänyt niiden iänikuisista\naiheista, jotka olivat hänestä noloja ja töykeitä, rakkauden asiain\npsyko-fysiologiaa, oli ranskalaisten teatterikielikin hänestä\nperin väärää, varsinkin runopukuisissa näytelmissä. Enempää heidän\nproosansa kuin runonsakaan eivät olleet kansan elävän kielen ja sen\nhengen mukaisia.? Proosa oli tekokieltä, parhailla hienon maailman\nkronikoitsijain, huonommilla halpahintaista följetongikieltä. Runouteen\njälleen sopi tämä Goethen sutkaus:\n\n\"Runo on tarpeen niille, joilla ei ole mitään sanottavaa.\"\n\nSe oli pitkäveteistä ja väkinäistä proosaa; tuhlaamalla syydetyt\nrunokuvat, joita siihen oli paikalleen sopimattomasti ympätty,\nmatkimalla muiden kansojen lyrismin kaavoja, vaikutti valheelta\njokaisesta rehellisestä olennosta. Christophe ei välittänyt sen\nenempää näistä runodraamoista kuin italialaisista oopperoistakaan\npauhaavine ja imelöine aarioineen ja koreine vokaliiseineen. Hänen\nmieltään kiinnittivät paljoa enemmän näyttelijät kuin itse kappaleet.\nPaitsi sitä koettivatkin kirjailijat kaikin voimin heitä jäljitellä.\n\"_Ei saattanut toivoa, että jokin näytelmä esitettäisiin hyvin, ellei\nmuistanut muovata sen henkilöitä näyttelijäin paheiden mukaisiksi._\"\nAsian laita ei ollut yhtään muuttunut niistä ajoista, jolloin Diderot\nkirjoitti nämä rivit. Näyttelijöistä oli tullut näytelmän tekijäin\nmalleja. Heti, kun joku heistä saavutti menestyksen, sai hän myöskin\noman teatterinsa, taipuisat kirjalliset räätälinsä ja mitalla tilatut\nnäytelmänsä.\n\nNäistä kirjallisten muotien suurista mannekiineista herätti Christophen\nmielenkiintoa muuan näyttelijätär nimeltä Françoise Oudon. Häneen\noli Parisi hullaantunut vasta noin vuosi sitten. Hänelläkin oli\ntietysti oma teatterinsa ja oma rooliräätälinsä; enimmäkseen näytteli\nhän vartavasten hänelle valmistettuja tuotteita; hänen melkoisen\nkirjavaan repertoaariinsa sisältyivät muuten Ibsen ja Sardou, Gabriele\nd'Annunzio, Dumas nuorempi ja Bernard Shaw, lukuunottamatta kaikkein\nuusimpia ranskalaisia kirjailijoita. Joskus uskalsi hän lähteä aina\nklassillisen heksametrinkin Versailles-puistokujille ja heittäytyä\nShakespearen kuvakoskiin. Mutta niissä hän ei ollut yhtään kotonaan,\nja hänen yleisönsä vielä vähemmän. Mitä hän näyttelikin, hän näytteli\nitseään, aina pelkkää itseään. Se oli hänen heikkoutensa ja voimansa.\nNiin kauan kuin yleisön huomio ei ollut välittänyt hänen omasta\npersonastaan, ei hänen näyttelemisellään ollut mitään menestystä.\nSinä päivänä, jona huomio kiintyi häneen itseensä, oli kaikki, mitä\nhän näytteli, yleisöstä erinomaista. Ja todellakin maksoi vaivan\nnähdä häntä, sillä silloin unohti usein itse näytelmät, jotka olivat\nmonesti niin huonoja, että hänen täytyi ne täydellisesti väärentää ja\nkaunistaa niitä omalla elämällään. Tuon naisellisen ruumiin arvoitus,\nsen muodot, joissa ilmeni oudon omituinen sielu, olivat Christophesta\nliikuttavampaa kuin mitkään kappaleet, joita näyttelijätär esitti.\n\nFrançoise Oudonilla oli kaunis, selvä ja suuresti traagillinen\nprofiili. Ei jyrkkiä, raskaita viivoja roomalaiseen malliin.\nPäinvastoin arkoja parisilaisia viivoja, à la Jean Goujon, -- jotka\nmuistuttivat yhtä paljon nuorta poikaa kuin naista. Nenä lyhyt,\nmutta jalomuotoinen. Suu kaunis, huulet ohuet, niiden pielet hiukan\nkatkerat. Posket piirteiltään älykkäät, nuorekkaan laihat; niissä\noli jotain liikuttavaa, heijastusta sisäisistä kärsimyksistä. Leuka\noli itsepintainen. Ihon väri kalpea. Kasvot kokonaisuudessaan\nnoita tuskille turtuneita; mutta vasten tahtoaankin olivat ne niin\nläpikuultavat, että niiden alta näki värisevän ihmissielun aivan\nkuin alastomana: sielun levinneenä joka paikkaan ihon alle. Hänen\nhiuksensa ja kulmakarvansa olivat sangen hienot, silmät sävyltään\nvaihtelevat, harmaat, kellanhohtoiset, kykenevät muuttumaan miltä\nvivahtaviksi hyvänsä, milloin vihertäviksi, milloin kultaisiksi: kissan\nsilmät. Ja hän muistuttikin kissaa koko olemuksensa puolesta; siihen\nvivahti hänessä se, että hän näennäisesti aina ikäänkuin torkkui\npuoliunessa; siitä muistuttivat silmät, jotka olivat avoinna ollessaan\nvalppaat ja varuillaan ja joissa yhtäkkiä sävähteli hermostuneesti\njulmansekaisia välähdyksiä. Hän oli kooltaan pienempi kuin näytti ja\nvalehoikka; hänen olkapäänsä olivat kauniit, käsivarret sopusuhtaiset,\nkädet hienot ja pitkät. Hän pukeutui ja järjesti tukkansa\nkoruttomasti ja yksinkertaisen maukkaasti, sallimatta minkäänlaista\nbohemihuolimattomuutta tai eräiden taiteilijain liioitellun suurta\neleganssia, -- siinäkin suhteessa siis vielä kissaa, vaistoiltaan\naristokratista, vaikkakin hän oli katuojasta noussut. Ja pohjalla piili\nkesyttämätön viileys.\n\nHän ei mahtanut vielä olla aivan kolmeakymmentä täyttänyt. Christophe\noli kuullut puhuttavan hänestä Gamachen luona; siellä ihailtiin häntä\nraa'alla tavalla, sangen vapaana, älykkäänä ja häikäilemättömänä\ntyttönä, jonka tarmo oli rautaa ja jota poltti ääretön kunnianhimo,\nmutta joka oli muuten äksy, fantastinen, usein suorastaan ällistyttävä,\nväkivaltainen; hänen sanottiin nähneen jos jotakin ennenkuin hän pääsi\nnykyisen kunniansa kukkulalle ja saattoi kostaa kärsimyksensä.\n\nKun Christophe eräänä päivänä lähti asemalle matkustaakseen Meudoniin\nFilomelaa katsomaan, niin näki hän vaunuosaston ovea avatessaan\nsiellä jo mainitun taiteilijattaren. Hän näytti olevan kiihtyneessä\nja tuskallisessa mielentilassa; ja Christophen ilmestyminen oli\nhänestä vastenmielistä. Hän käänsi Christopheen selkänsä ja katsoi\nitsepintaisesti ulos vaunuosaston vastakkaisesta ikkunasta. Mutta\nChristophea kummastuttivat hänen tavallisestaan muuttuneet piirteensä\nniin, että hän katsoi häneen katsomistaan, naivin säälivästi ja\nhäiritsevästi. Näyttelijätär menetti malttinsa, ja singautti\nChristopheen vimmastuneen silmäyksen, jota Christophe ei ymmärtänyt.\nSeuraavalla asemalla lähti näyttelijätär pois ja siirtyi toiseen\nvaunuun. Silloin vasta Christophe tuli ajatelleeksi -- kylläkin myöhään\n-- että hän oli karkoittanut hänet vaunusta pois: ja hän oli siitä\nsangen pahoillaan.\n\nMuutama päivä sen jälkeen istui Christophe eräällä saman radan asemalla\npaluumatkalla Parisiin, junaa odottaen, ainoalla penkillä, mitä siellä\noli. Näyttelijätär ilmestyi paikalle ja tuli istumaan hänen viereensä.\nChristophe aikoi nousta. Näyttelijätär sanoi:\n\n-- Olkaa.\n\nHe olivat kahden siellä. Christophe pyysi anteeksi, että oli pakottanut\nsilloin neidin lähtemään pois vaunuosastostaan; hän sanoi, että jos hän\nolisi aavistanut häiritsevänsä, olisi hän sieltä siirtynyt. Ivallinen\nhymy huulillaan näyttelijätär vastasi ainoastaan:\n\n-- Aivan niin, te olitte sietämätön, tuijottaessanne itsepäisesti vaan\nminuun.\n\nChristophe virkkoi:\n\n-- Pyydän anteeksi; minä en voinut sille mitään... Te näytitte minusta\nkärsivältä.\n\n-- Entä mitä se teihin kuului? kysyi toinen.\n\n-- Se on sellaista, jolle minä en mitään voi. Jos te näette jonkun\nesimerkiksi hukkuvan, ettekö tahtoisi ojentaa kättänne hänelle?\n\n-- Minäkö? Kaukana siitä, vastasi näyttelijätär. Minä päinvastoin\npainaisin hänen päänsä veden alle, niin että loppu tulisi pikemmin.\n\nHän sanoi tämän katkeruuden ja huumorin sekaisesti; ja kun Christophe\nkatsoi häneen ällistyneenä, niin hän nauroi.\n\nJuna tuli asemalle. Kaikki vaunut olivat täynnä, paitsi viimeinen.\nFrançoise Oudon nousi siihen. Konduktööri pyysi heitä kiiruhtamaan.\nChristophe, jota ei huvittanut joutua samanlaiseen asemaan kuin\njoku päivä sitten, aikoi etsiä itselleen toisesta osastosta paikan.\nNäyttelijätär sanoi hänelle:\n\n-- Tulkaa.\n\nChristophe meni vaunuun. Matkatoveri virkkoi:\n\n-- Tänään se on minulle yhdentekevää.\n\nHe puhelivat keskenään. Christophe koetti selittää hänelle hyvin\nvakavasti, ettei ihmisellä ollut oikeutta olla noin muista välittämättä\nja että maailmassa voidaan tehdä toisilleen paljon hyvää, auttaa\ntoisiaan, lohduttaa...\n\n-- Ne lohduttelut eivät minuun pysty, vastasi näyttelijätär.\n\nJa kun Christophe ällistyi ja kiihtyi, jatkoi hän yhä hävyttömästi\nhymyillen:\n\n-- Niin, lohduttajan osa on varsin hupaisa sille, joka sitä näyttelee.\n\nMeni tuokio ennenkuin Christophe ymmärsi tämän vastauksen. Kun hän\nsitten sen ymmärsi, kuvitteli hän, että näyttelijätär epäili hänen\npuhuvan jollakin tavoin omaksi edukseen, vaikka hän tosiaan ajatteli\nainoastaan matkatoveriaan; silloin nousi Christophe vihoissaan\npaikaltaan, aukaisi oven ja aikoi lähteä vaunusta pois, junan ollessa\njo liikkeessä. Françoise Oudon sai hänet estetyksi melkoisella\nvaivalla. Christophe istuutui vimmoissaan paikalleen ja sulki oven\njuuri kun juna syöksyi tunneliin.\n\n-- Kas niin, äännähti näyttelijätär, olisitte voinut tappaa itsenne.\n\n-- Siitä minä vähät, vastasi Christophe.\n\nEikä hän tahtonut tuolle naiselle enää puhua mitään.\n\n-- Maailma on niin typerä, sanoi hän. Tuotetaan toisille kärsimyksiä,\nkärsitään itsekin; ja kun tahtoo toista auttaa, silloin epäillään. Se\non iljettävää. Sellaiset ihmiset eivät ole ihmisiä.\n\nNäyttelijätär koetti häntä nauraen rauhoittaa. Hän laski hansikkaaseen\nverhotun kätensä Christophen kädelle; hän puhui hänelle kauniisti,\nmainiten häntä nimeltä.\n\n-- Mitä, te tunnette minut? kysyi Christophe.\n\n-- Niinkuin ei kaikki ihmiset tuntisi toisiaan Parisissa. Te olette\nnyt muodissa, tekin. Mutta minä olin väärässä, kun puhuin teille sillä\ntavoin. Te olette hyvä poika, sen näen. Mutta rauhoittukaa nyt. Lyödään\nkämmentä! Sovitaan pois.\n\nHe antoivat toisilleen kättä ja juttelivat keskenään ystävällisesti.\nNäyttelijätär sanoi:\n\n-- Se ei ole minun vikani, ymmärrättekös. Minä olen saanut ihmisistä\nsellaisia kokemuksia, että olen tullut epäluuloiseksi.\n\n-- Olen minäkin heihin nähden pettynyt, hyvin usein, sanoi Christophe.\nMutta minä luotan heihin aina.\n\n-- Näenpä, että olette syntynyt umpisilmäksi.\n\nChristophe purskahti nauruun:\n\n-- Kyllä, olen niellyt yhden ja toisen kärpäsen elämässäni; mutta\nse ei haittaa. Minulla on hyvä vatsa. Syönpä suurempiakin elukoita,\nkokonaisen härkäsen, ja tarvittaessa sellaisiakin raukkoja, jotka\nkarkaavat kimppuuni. Ja siitä voin ainoastaan paremmin.\n\n-- Teillä on oikea sisu, sanoi näyttelijätär; te olette mies.\n\n-- Ja te, te nainen,\n\n-- Se ei ole paljoa, se.\n\n-- Se on kaunista, sanoi Christophe, ja se juuri voi olla niin hyvää!\n\nFrançoise nauroi ja toisti:\n\n-- _Se juuri!_ Mutta mitä maailma tekee _sille juuri_?\n\n-- Täytyy puolustaa itseään.\n\n-- Silloin ei sitä hyvyyttä kauan kestä.\n\n-- Se johtuu siitä, ettei sitä ole tarpeeksi.\n\n-- Ehkäpä. Ja sitäpaitsi saattaa kärsimystä tulla liiaksi. On olemassa\n_liika_, joka kuivettaa sielun.\n\nChristophe alkoi jo syvästi sääliä häntä. Mutta sitten hän muisti,\nmillainen näyttelijätär oli äsken ollut häntä kohtaan...\n\n-- Te aiotte kai taas puhua hupaisesta lohduttelijan toimesta...\n\n-- En, vastasi Françoise, en aio enää. Minä tunnen, että te olette\nhyvä, että olette suora. Kiitokset. Mutta älkää puhukokaan mitään.\nSillä te ette voi tietää... Kiitän teitä.\n\nTultiin Parisiin. He erosivat toisistaan, eivät ilmoittaneet toisilleen\nosoitettaan eivätkä kutsuneet toisiaan käymään luonansa.\n\nPari kolme kuukautta myöhemmin tuli näyttelijätär itse soittamaan\nChristophen ovikelloa.\n\n-- Tulen teidän luoksenne. Minun pitää saada vähän puhua kanssanne.\nOlen ajatellut teitä joskus sen kohtaamisemme jälkeen.\n\nHän asettui istumaan.\n\n-- Ainoastaan tuokio. Minä en häiritse teitä kauan.\n\nChristophe aikoi puhua. Françoise sanoi:\n\n-- Pari minuuttia vain, voitteko odottaa? He olivat vaiti. Sitten sanoi\nFrançoise hymyillen:\n\n-- Minä en jaksanut tätä enää. Nyt on jo parempi.\n\nChristophe aikoi ruveta kyselemään, mikä hänen oli.\n\n-- Ei, ei sellaista, sanoi näyttelijätär.\n\nHän katseli ympärilleen, arvosteli näkemiään esineitä, ja huomasi\nLouisen valokuvan:\n\n-- Tuossa on äiti? kysyi hän.\n\n-- Niin.\n\nHän otti valokuvan ja katseli sitä suopein ja hellin silmin.\n\n-- Kiltti vanhus! sanoi hän. Te olette onnellinen.\n\n-- Oi, hän on jo kuollut.\n\n-- Se ei haittaa, onhan hän teillä ollut.\n\n-- Niin; entä teillä?\n\nNäyttelijätär karttoi tätä puheenaihetta, rypistäen kulmakarvojaan. Hän\nei tahtonut, että Christophe olisi kysellyt hänen asioitaan.\n\n-- Ei, kertokaapa itsestänne. Minulle tässä... Jotain omasta\nelämästänne...\n\n-- Mitä te siitä?\n\n-- Niin, mutta, kertokaa nyt kuitenkin. Christophe ei tahtonut kertoa,\nmutta hän ei voinut olla vastaamatta näyttelijättären kysymyksiin,\nsillä kysyjä oli sangen taitava. Ja eipäs ollakaan, Christophe kertoi\neräitä asioita, jotka olivat hänelle tuskallisia, ystävyystarinansa\nOlivier Jeanninista, joka oli eronnut hänestä. Näyttelijätär kuunteli\nsäälivä ja hienon ivallinen hymy huulillaan?... Yhtäkkiä hän kysyi:\n\n-- Mitä kello on? Ah, siunatkoon! Minähän olen ollut täällä kaksi\ntuntia!... Anteeksi... Mikä lepo tämä oli minulle!...\n\nHän lisäsi:\n\n-- Minä tahtoisin saada käydä täällä useamminkin... En usein... Vain\njoskus... Se tekisi minulle hyvää. Mutta minä en tahtoisi teitä\nikävystyttää, hukata aikaanne... Ainoastaan minutti joskus, silloin\ntällöin...\n\n-- Minä tulen teidän luoksenne, sanoi Christophe.\n\n-- Ei, ei, ei luokseni. Täällä, teidän luonanne, se on minusta\nparempi...\n\nMutta hän ei tullutkaan pitkään aikaan.\n\nEräänä iltana sai Christophe kuulla sattumalta, että hän oli\nvaarallisesti sairastunut, ettei hän ollut näytellyt enää viikkokausiin\nChristophe meni hänen luokseen, vaikka Françoise olikin häntä siitä\nkieltänyt.\n\nEnsin ei häntä otettu vastaan; mutta kun kuultiin hänen nimensä, niin\nhänet huudettiin portailta takaisin. Françoise oli vuoteen omana, hän\nvoi jo paremmin, hänellä oli keuhkokuume, hänen ulkomuotonsa oli kovin\nmuuttunut; mutta yhä oli hänellä ironinen hymynsä ja terävä katseensa,\njoka ei pehmennyt milloinkaan. Kuitenkin näytti hän tosiaankin\nilostuvan siitä, että Christophe tuli. Hän pyysi Christophea istumaan\nvuoteen ääreen. Hän puhui itsestään ilveilevän välinpitämättömästi,\nja sanoi, että hän oli ollut kuolla. Silloin Christophe heltyi aivan\nhuomattavasti. Mutta Françoise Oudon ivaili häntä. Christophe moitti,\nettei näyttelijätär ollut ilmoittanut hänelle mitään:\n\n-- Ilmoittanutko mitään? Että tulisitte? En koskaan!\n\n-- Olenpa varma, ettette minua ajatellutkaan.\n\n-- Ja siinä olette oikeassa, vastasi näyttelijätär kujeilevasti,\nhiukan surullisesti hymyillen. Minä en sitä ajatellut hetkeäkään, koko\nsairauteni aikana. Vasta tänään, miten lienen sattunut. No, älkää nyt\nsiitä tulko surulliseksi. Kun olen kipeä, en ajattele ketään, minä\nen pyydä ihmisiltä mitään muuta kuin että he antaisivat minun olla\nrauhassa. Minä painan nenäni seinää vasten, odotan, minä tahdon olla\nyksin, heittää henkeni yksin niinkuin rotta.\n\n-- Mutta onhan kovaa kärsiä yksinään.\n\n-- Siihen olen tottunut. Olen ollut onneton pitkät vuodet. Kukaan ei\nole koskaan tullut minua auttamaan. Ja nyt siihen olen tottunut...\nJa niin onkin parempi. Kukaan ei voi mitään toisen ihmisen hyväksi.\nJoutavaa hälinää huoneessa, tungettelijain kohteliaisuuksia,\nulkokullattujen vaikeroimista... Ei. Parempi on kuolla yksin.\n\n-- Te olette hyvin resigneerattu!\n\n-- Resigneerattu? En tiedä, mitä se sana merkitseekään. Ei, minä\nkiristän hampaitani, ja minä vihaan kipua, joka minulle tuottaa\nkärsimyksiä.\n\nChristophe kysyi, eikö kukaan käynyt häntä täällä katsomassa,\neikö kukaan pitänyt hänestä huolta. Françoise vastasi, että hänen\nteatteritoverinsa olivat kyllä hyviä ihmisiä, -- hölmöjä, -- mutta\navuliaita, sääliväisiä (pintapuolisella tavalla).\n\n-- Mutta minäpä juuri en tahdo heitä nähdä. Minä olen juonikas sairas.\n\n-- No, samantekevä sitten, sanoi Christophe. Näyttelijätär katsoi\nhäneen säälivästi hymyillen:\n\n-- Tekin! Tekin puhutte niinkuin muut?\n\nChristophe sanoi:\n\n-- Anteeksi, anteeksi... Hyvä Jumala! Miten parisilaiseksi minä tulen!\nMinä häpeän itseäni... Voin vannoa, etten ajatellut, mitä sanoin...\n\nChristophe painoi kasvonsa hänen sängynpeitettään vasten. Näyttelijätär\nnauroi vilpittömästi, ja napahutti häntä kädellään päähän:\n\n-- Oh, tuo puhe ei ole parisilaista! Sen parempi! Nyt tunnen teidät\njälleen. Mutta: näyttäkää nyt jo kasvonne! Älkää itkekö peitettäni\nmäräksi.\n\n-- Annatteko anteeksi?\n\n-- Annan. Mutta älkää enää siihen asiaan koskeko.\n\nNäyttelijätär puhui vielä vähän hänen kanssaan, kyseli, mitä hän teki,\nväsyi ja ikävystyi sitten, ja pyysi häntä menemään.\n\nSovittiin, että Christophe tulisi katsomaan häntä seuraavalla viikolla.\nMutta juuri kun hän oli lähdössä, saikin hän näyttelijättäreltä\nsähkösanoman, ettei hänen ollut tultava: Françoise sanoi olevansa\ntaas pahalla tuulellaan. -- Kaksi päivää sen jälkeen kutsutti\nhän Christophen jälleen luokseen. Christophe tuli. Hän tapasi\nnäyttelijättären jo toipuvana, istumassa ikkunan ääressä puolittain\nloikoen. Oli kevään ensimäisiä päiviä, taivas aurinkoinen, puissa\nnuoria silmuja. Françoise oli ystävällisempi ja lempeämpi kuin koskaan\nennen. Hän sanoi, että toissa päivänä hän ei olisi voinut sietää\nainoatakaan ihmistä: hän olisi inhonnut Christopheakin, samoin kuin\nmuitakin.\n\n-- Entä tänään?\n\n-- Tänään minä tunnen itseni niin nuoreksi, aivan kuin uudeksi, minä\nolen altis kaikelle nuorelle ja uudelle, jota tunnen ympärilläni, --\nkuten esimerkiksi teille.\n\n-- Minä nyt en ole kovinkaan nuori enkä uusi.\n\n-- Te olette kuolemaanne saakka sitä.\n\nHe pakinoivat, mitä Christophe oli tehnyt sill'aikaa kun he eivät\nolleet nähneet toisiaan, ja keskustelivat teatterista, jossa toipuva\nsanoi pian taas rupeavansa näyttelemään; ja siitä puheen tullen ilmaisi\nFrançoise Christophelle mielipiteensä teatterista, jota hän inhosi,\nmutta joka silti piti häntä pauloissaan.\n\nHän ei tahtonut, että Christophe olisi enää tullut hänen luonaan\nkäymään. Hän lupasi puolestaan käydä Christophen luona. Mutta hän\npelkäsi häiritsevänsä Christophea. Christophe ilmoitti, milloin\nnäyttelijättären sopisi varmasti tulla, niin ettei hänen työnsä\nhäiriytyisi. He sopivat keskenään jonkinlaisesta tunnusmerkistä:\nFrançoise koputtaisi oveen eräänlaisella erikoisella tavalla; silloin\nChristophe avaisi tai ei avaisi, aivan halunsa mukaan...\n\nFrançoise ei ensin käyttänyt hyväkseen tätä lupaa. Mutta eräänä iltana,\nollessaan jo matkalla joihinkin hienoston iltakutsuihin, joissa hänen\npiti lausua runoja, alkoi tuo tilaisuus häntä viimeisellä hetkellä\nkyllästyttää; hän poikkesi telefonoimaan, ettei hän voinutkaan\nsinne tulla; ja hän käski kuskinsa ajaa Christophen luokse. Hän\naikoi ainoastaan ohimennen pistäytyä sanomassa Christophelle hyvää\niltaa; mutta sinä iltana kävikin niin, että hän uskoi koko elämänsä\nChristophelle, kertoen sen hänelle lapsuudesta alkaen.\n\nSurullinen lapsuus! Satunnainen isä, jota tytär ei ollut koskaan\nnähnyt. Äiti piti huonomaineista ravintolaa erään Pohjois-Ranskan\nkaupungin laitapuolella; ravintolassa kävivät kuorma-ajurit juomassa,\nhe makasivat ravintolan emännän kanssa ja kohtelivat häntä raa'asti.\nEräs heistä nai hänet, kun hänellä oli muutama kolikko rahaa; hän\npieksi vaimoaan ja joi ja söi hänen tavaraansa. Françoisella oli\nvanhempi sisar, joka oli piian asemassa tuossa samassa ravintolassa;\nhän sai tehdä työtä niin että oli katketa; isäntä teki hänet äidin\nsilmien edessä hutsukseen; sisarella oli keuhkotauti; siihen hän oli\nkuollut. Françoise oli kasvaessaan saanut yllin kyllin pieksämistä ja\nhävyttömyyksiä. Hän oli kelmeä lapsi, pikavihainen ja umpimielinen;\nhänen pikku sielunsa oli palava ja villi. Hän näki äitinsä ja sisarensa\nitkevän ja kärsivän, alistuvan kaikkeen, painuvan saastaan, kuolevan.\nHän teki raivoisan päätöksen, ettei hän alistuisi, vaan riuhtaisisi\nitsensä pois tästä likaisesta ympäristöstä; luonteeltaan hän oli\nniskuroiva; kun hänelle tehtiin oikein suurta vääryyttä, sai hän\nankaria hermokohtauksia; hän raapi, puri, kun häntä lyötiin. Kerran\nhän koetti hirttää itsensä. Siitä ei tullut mitään: tuskin oli hän\nyrittänyt, ei hän enää sitä tahtonutkaan, hän pelkäsi, että kävisi\nniin; ja kun hän tukehtumaisillaan riuhtoi koukkuun vääntynein käsin\nvaivaloisesti nuoraa auki solmusta, raivosi hänessä vimmattu halu\nelää. Ja koska hän ei voinut päästä pakoon kuolemalla, -- (Christophe\nhymyili surullisesti muistaessaan omia samanlaisia kärsimyksiään), --\nniin vannoi hän voittavansa: tekevänsä itsensä vapaaksi, rikkaaksi,\ntallaavansa jalkoihinsa kaikki nuo, jotka polkivat häntä. Hän vannoi\nsen valan eräänä iltana surkeassa makuukopissaan, kuullen viereisestä\nhuoneesta äitinsä huudot, jota lyötiin, miehen kiroukset ja sisarensa\nitkun. Kuinka kurjaksi hän silloin tunsi itsensä! Ja kuitenkin se vala\nedes helpotti. Hän puri hammasta ja ajatteli:\n\n-- Minä murskaan teidät kaikki.\n\nTässä synkässä lapsuudessa tuikki ainoastaan yksi tähti:\n\nKerran vei eräs niistä pojista, joiden kanssa hän lurjusteli pitkin\nkatuja, teatterin talonmiehen poika, hänet teatteriin, jonkin näytelmän\nharjoituksiin, vaikka se olikin kiellettyä. He pujahtivat piiloon\nkatsomon pimeään nurkkaan. Françoisea lumosi salaperäinen näyttämö,\njosta valo säteili pimeään, kauniit ja käsittämättömät sanat, mitä\nsiellä puhuttiin, ja erään näyttelevän naisen kuningatarmainen\nmuoto, -- siellä tosiaan harjoiteltiinkin silloin erästä romantista\nmelodraamaa, jossa oli kuningatar. Liikutus karmi hänen pintaansa; ja\nsamalla sykki hänen sydämensä kiivaasti... \"Sellaisena, sellaisena\npitäisi kerran olla!... Oh, jos hän pääsisi sellaiseksi!...\" Kun\nharjoitus loppui, tahtoi hän väkisinkin nähdä itse näytännön myöhemmin\nillalla. Hän antoi nyt toverinsa mennä ulos ja oli lähtevinään hänen\nkanssaan pois; mutta yhtäkkiä hän kääntyi takaisin ja piiloutui\nkatsomoon; hän painautui kyyryyn erään penkin alle; hän odotti siellä\nsitten kolme tuntia, liikahtamatta, tukehtumaisillaan, permannon\npölyssä; ja kun näytännön viimeinkin piti alkaa ja yleisö saapui\nteatteriin, niin kohtasi häntä se nöyryytys, että hänet nähtiin,\notettiin kiinni ja työnnettiin häpeällisesti ulos ihmisten nauraessa,\nkuskattiin kotiin, jossa hän sai selkäänsä. Sinä yönä hän olisi\nkuollut, ellei hän silloin olisi tiennyt, mitä hän kerran tekisi\nhallitakseen noita ihmisiä ja kostaakseen heille.\n\nHänen suunnitelmansa oli valmis. Hän meni palvelustytöksi\n_Teatterihotelliin ja Kahvilaan_, jossa näyttelijät kävivät. Hän osasi\ntuskin lukea ja kirjoittaa; hän ei ollut lukenut mitään kirjoja,\nhänellä ei ollut mitään lukemista, hän tahtoi oppia ja ryhtyi\ntoteuttamaan tahtoaan pirullisella tarmolla. Hän puhalsi kirjoja\nhotellivierasten huoneista; hän luki niitä öisin kuun valossa tai\nsarastuksen hämärässä, jottei olisi polttanut turhaan kynttilää.\nNäitä varkauksia ei huomattu, koska näyttelijät olivat yleensä\nhuolimattomia; tai sitten omistajat ainoastaan kiroilivat, mihin\nheidän kirjansa olivat kadonneet. Muuten toimittikin Françoise heille\nheidän kirjansa takaisin heti kun oli ne lukenut, paitsi paria kolmea,\njotka liikuttivat häntä niin, ettei hän voinut niistä enää erota; --\nmutta aivan entisessä kunnossa ei hän niitä antanut takaisin, hän\nirroitti niistä pois sellaisia lehtiä, joista hän piti. Viedessään\ntakaisin huoneisiin kirjoja, heitti hän ovelasti ne sängyn tai muiden\nhuonekalujen alle, jotta luultaisiin niiden olleenkin koko ajan\nsiellä. Ja hän seisoi ovien takana ja kuunteli korva avaimen reiässä,\nkuinka näyttelijät lukivat kotonaan osiaan. Ja lakaistessaan hotellin\nkäytävää matki hän yksinään ollessaan heidän lausuntoansa ja teki\nliikkeitä. Kun hänet yllätettiin siinä työssä, niin hänelle naurettiin,\ntaikka häntä haukuttiin. Hän oli vaiti, mutta hänen sydämensä kiehui\nraivoa. -- Tällaista opetusta olisi nyt saattanut jatkua kauankin,\nellei hän kerran varomattomasti olisi varastanut erään näyttelijän\nhuoneesta hänen roolivihkoaan. Näyttelijä oli haljeta kiukusta. Kukaan\nmuu kuin piikatyttö ei koskaan käynyt hänen huoneessaan: hän syytti\ntyttöä. Françoise kielsi häikäilemättä tekonsa; näyttelijä uhkasi\nhäntä poliisitutkinnolla; Françoise heittäytyi hänen jalkoihinsa ja\ntunnusti hänelle asian ja vieläpä varastaneensa ennenkin ja repineensä\nkirjoista irti lehtiä: hän paljasti kaikki kauniit salaisuutensa. Mies\nnoitui kamalasti, mutta hän ei ollut kuitenkaan niin häijy kuin olisi\nsaattanut luulla. Hän kysyi, miksi Françoise oli sellaista tehnyt. Kun\nFrançoise sanoi, että hän tahtoi tulla näyttelijättäreksi, purskahti\ntoinen kaikuvaan nauruun. Hän kyseli tytöltä tarkemmin asiaa; ja\nFrançoise luki hänelle kokonaisia näytelmien sivuja, jotka hän oli\noppinut ulkoa, se hämmästytti näyttelijää, hän sanoi:\n\n-- Kuulehan, tahdotko, niin annan sinulle tunteja?\n\nFrançoise oli ilmi ihastuksissaan, hän suuteli herran käsiä.\n\n-- Ah, sanoi Françoise nyt Christophelle, kuinka minä olisin voinut\nhäntä rakastaa!\n\nMutta sitten oli näyttelijä lisännyt:\n\n-- Mutta kuulepas, hupakko, sinä tiedät, mitään ei ilmaiseksi...\n\nFrançoise oli neitsyt, hän oli aina tuntenut raivoisaa häveliäisyyden\nvimmaa ahdisteluita vastaan, joille hän oli saanut olla alttiina. Tuon\nkesyttömän siveyden kiihkeän halun olla puhdas, moisien epäsiistien\ntekojen ja matalan aistillisuuden inhon, aistillisuuden, jossa ei\nollut rakkauden rahtuakaan, oli hän saanut jo lapsena, siitä, että\nhäntä kotona ympäröivät kaikenlaiset iljettävän surulliset näyt: --\nja sellainen hän oli sydämeltään vielä siihenkin aikaan... Oi häntä\nonnetonta! Hän oli saanut sen kalliisti maksaa!... Mikä kohtalon iva!\n\n-- Ja te, kysyi Christophe, alistuitte.\n\n-- Olisin mennyt vaikka tuleen päästäkseni kurjuudestani, vastasi\nFrançoise. Hän uhkasi antaa minut vangita varkaana. Minulla ei ollut\nmahdollisuutta valita. -- Sillä tavoin minä aloin taidetta... ja\nelämääni.\n\n-- Se roisto! huudahti Christophe.\n\n-- Niin, minä vihasin häntä. Mutta sen jälkeen minä olen nähnyt samaa\nniin paljon, ettei hän tunnu minusta kaikkein pahimmalta. Ainakin piti\nhän sanansa. Hän opetti minulle, mitä tiesi -- (ja se ei ollut paljon!)\n-- näyttelijän ammatista. Hän hommasi minut teatterihenkilöstöön. Minä\nolin siellä ensin jokaisen piikana. Näyttelin pieniä sivuosia. Sitten\neräänä iltana, kun subretti oli sairastunut, uskallettiin minun käsiini\nantaa hänen osansa. Sitten sain jatkaa näyttelemistä. Minua pidettiin\nmahdottomana, hullunkurisena, barokkina. Minä olin ruma, siihen aikaan\nnimittäin. Minä pysyin rumana siihen päivään asti, jolloin minut\njulistettiin, -- ellei juuri \"jumalaiseksi\", kuten tuo toinen Suuri, --\nniin ainakin korkeimmassa määrässä naiselliseksi, ideaalinaiseksi...\nJulistettiin \"_Naiseksi_\"... Hölmöt! -- Mitä näyttelemiseen tuli, sitä\npidettiin epätäsmällisenä, liioittelevana. Yleisöä en miellyttänyt.\nToverit ivasivat minua. Sain kuitenkin jäädä teatteriin, koska minusta\noli hyötyä ja koska en tullut kalliiksi. Päinvastoin sain itse\nkalliisti maksaa. Ah, jokaisen edistysaskeleen, jokaisen nousun maksoin\nkärsimykselläni, askel askeleelta, maksoin ruumiillani. Toverit,\nteatterin johtaja, impressaario, impressaarion ystävät...\n\nFrançoise vaikeni, kalpeana, puri huuliaan yhteen, tuijotti eteensä,\nei itkenyt; mutta Christophe tunsi, että hänen sydämensä itki verisiä\nkyyneleitä. Välähdyksessä näki Françoise jälleen kaikki menneet\nhäpeänsä ja tunsi tuon entisen kiihkeän halunsa voittaa, tahdon, joka\noli pitänyt häntä yllä, kalvanut häntä yhä kiivaammin, kuta enemmän\nhänen täytyi kärsiä halpamaisuuksia. Hän olisi toivonut saavansa\nkuolla; mutta liian kauheaa olisi ollut kukistua keskellä sellaisia\nnöyryytyksiä, pääsemättä kauemmaksi. Ennen tätä olisi hän voinut vielä\ntehdä itsemurhan! Tai sitten vasta voiton jälkeen. Mutta vajota niin\nmatalalle saamatta edes palkintoa!...\n\nNäyttelijätär vaikeni. Christophe käveli kuohuksissaan edestakaisin\nhuoneessa; hän olisi tahtonut tappaa nuo ihmiset, jotka olivat\ntuottaneet tälle naiselle sellaisia kärsimyksiä, nuo ihmiset, jotka\nolivat hänet tahranneet. Sitten katsoi Christophe säälien häneen; hän\npysähtyi hänen eteensä, otti hänen päänsä ohimoista pitäen käsiensä\nväliin, puristi hellästi hänen otsaansa ja sanoi:\n\n-- Teitä raukkaa!\n\nFrançoise aikoi sysätä rajusti hänet syrjään. Christophe sanoi:\n\n-- Älkää peljätkö minua. Minä pidän teistä.\n\nSilloin valahtivat kyyneleet Françoisen kalpeille poskille. Christophe\npainui polvilleen hänen eteensä, suuteli hänen pitkiä ja herkän\nkauniita käsiään,\n\n    la lunga man d'ogni bellezza piena...\n\nnoita käsiä, joille oli tipahtanut pari kyyneltä.\n\nSitten istuutui Christophe jälleen paikalleen. Françoise oli tyyntynyt\nja jatkoi levollisena kertomustaan:\n\nMuuan kirjailija oli viimein saattanut hänet muotiin. Hän oli löytänyt\ntässä omituisessa olennossa demoonin, _geniuksen_, -- ja tuolle\nolennolle sitäkin edullisemman \"dramaattisen tyypin, uuden, kokonaista\najanjaksoa edustavan naisen.\" Luonnollisesti oli hänkin hänet ottanut,\nniinkuin monet muut. Ja Françoise oli antanut hänelle itsensä, niinkuin\nmonille muillekin, ilman rakkautta, jopa mielentilassa, joka oli\nrakkaudelle suorastaan vastaista. Mutta kirjailija oli luonut hänen\nmaineensa; ja näyttelijätär kirjailijan.\n\n-- Ja nyt, sanoi Christophe, eivät muut voi enää mitään teitä vastaan;\nte saatte tehdä heille, mitä tahdotte.\n\n-- Niinkö luulette? virkkoi Françoise katkerasti. Sitten kertoi\nhän Christophelle erään toisen kohtalon ivan, -- että hänellä oli\nintohimonsa esineenä muuan veijari, joka halveksi häntä: kirjailija,\njoka oli käyttänyt häntä hyväkseen, anastanut hänen tuskallisimmat\nsalaisuutensa, tehnyt niistä kirjoja ja sitten jättänyt hänet.\n\n-- Minä halveksin häntä, sanoi Françoise, niinkuin likaa jalkojeni\nalla. Ja minua värisyttää raivo, kun ajattelen, että rakastan häntä,\nettä hänen tarvitsee vain viitata, niin juoksen hänen luokseen, nöyrryn\ntomuun tuon kurjan edessä. Mutta minkä minä sille voin? Minulla\non sydän, joka ei rakasta koskaan sitä, mitä järkeni rakastaa. Ja\nvuorotellen täytyy minun jompikumpi niistä uhrata, nöyryyttää. On\nsydän. On ruumis. Ja ne huutavat yhä, huutavat, tahtovat kumpikin\nosansa onnesta. Eikä minulla ole suitsia niitä hillitä, minä en usko\nmihinkään, olen vapaa... Vapaa? Sydämeni ja ruumiini orja, jotka\ntahtovat sitä, mitä en itse tahdo, usein, melkein aina. Ne vievät minut\nmukanaan, ja minä häpeän. Mutta mitä minä voin?...\n\nHän vaikeni hetkeksi, kohennellen ajatuksissaan pihdeillä hiilustaa.\n\n-- Minä olen lukenut, sanoi hän, etteivät näyttelijät yleensä tunne\nmitään tunteita. Ja todellakin ovat melkein kaikki ne heistä, joita\nolen nähnyt, suuria, kunnianhimoisia lapsia, joita eivät muut huolet\nkiusaa kuin heidän pienet turhamaisuutensa. En tiedä, hekö eivät ole\noikeita näyttelijöitä, vai minäkö en ole. Luultavasti en minä ole. Joka\ntapauksessa minä saan ikäänkuin maksaa toistenkin viat.\n\nHän vaikeni. Kello oli kolme yöllä. Hän nousi lähteäkseen. Christophe\npyysi häntä odottamaan aamuun ja menemään sitten vasta kotiinsa; hän\nehdotti, että Françoise asettuisi hetkeksi lepäämään hänen sänkyynsä.\nNäyttelijätär jäi mieluummin nojatuoliin, sammuneen takan viereen, ja\njutteli yhä rauhassa, öisenhiljaisessa talossa.\n\n-- Teitä väsyttää kovasti huomenna.\n\n-- Minä olen tähän tottunut. Mutta entä te... Mitä te huomenna teette?\n\n-- Minä olen vapaa. Ainoastaan tunti kello yksitoista... Ja sitäpaitsi:\nminä olen lujanlainen.\n\n-- Sitä suurempi syy nukkua lujasti.\n\n-- Kyllä, minä nukunkin kuin pölkky. Ei ole mielipahaa, joka voisi\nminut siitä estää. Minua raivostuttaa joskus, että nukun niin hyvin.\nNiin paljon aikaa ihan hukkaan!... Minusta onkin joskus hauskaa kostaa\nunisuudelleni, ryövätä siltä joku yö.\n\nHe juttelivat edelleen hiljaisella äänellä, silloin tällöin pitkäksi\naikaa vaieten. Ja sitten Christophe nukkui. Françoise hymyili, tuki\nhänen päätään, häntä itseään olkapäästä, jottei hän olisi pudonnut\ntuolilta... Ja hän unelmoi ikkunan ääressä, katsellen hämärään\npuutarhaan, joka piankin valkeni. Noin kello seitsemän herätti hän\nhellävaroen Christophen ja lausui hänelle hyvästit.\n\nKuukauden kuluessa tuli Françoise kaksi kertaa tapaamaan Christophea\njuuri sellaiseen pahaan aikaan, että Christophe oli lähtenyt ulos:\nhänen ovensa oli lukossa. Christophe antoi sitten hänelle avaimen, niin\nettä hän pääsisi hänen huoneistoonsa milloin tahtoi. Ja montakin kertaa\ntuli Françoise sen jälkeen Christophen poissa ollessa sinne. Hän jätti\npöydälle pienen orvokkikimpun tai pari sanaa paperiliuskalle, tahi\npiirsi jonkin söherryksen, kuvan tapaisen, karrikatyyrin, -- merkiksi\nkäynnistään.\n\nEräänä iltana näytännön jälkeen tuli hän Christophen luo juttelemaan\ntuttavallisesti niinkuin ainakin; hän tapasi Christophen työssä; he\nalkoivat puhella. Ensimäisistä sanoista he huomasivat, etteivät he\nkumpikaan olleet samassa hyväätekevässä mielentilassa kuin viimeksi.\nFrançoise aikoi lähteä, mutta oli jo myöhäistä. Christophe ei kylläkään\nhäntä estellyt. Mutta hänen oma tahtonsa ei sallinut hänen enää mennä.\nHe olivat siis yhdessä vielä, tuntien kiihtyvää kaipuuta. Ja he ottivat\ntoisensa.\n\n\n\n\nTämän yön jälkeen Françoise katosi viikkokausiksi. Christophe, jonka\nkuukausia nukkuneen aistillisen intohimon se yö oli kiihdyttänyt,\nei voinut elää ilman häntä. Françoise oli kieltänyt häntä tulemasta\nluokseen; Christophe meni näkemään häntä teatteriin. Hän istui\ntakimmaisella rivillä, piilossa; ja häntä näännytti rakkaus ja\nmielenliikutus; hän värisi ytimiin saakka; traagillinen kuume, jonka\nFrançoise sytytti kaikkiin näyttelemiinsä osiin, kulutti Christopheakin\nhänen kanssaan. Viimein Christophe kirjoitti hänelle:\n\n-- \"Ystävä, oletteko minulle vihastunut? Antakaa anteeksi, jos olen\nloukannut teitä.\"\n\nKun Françoise sai nämä nöyrät rivit, riensi hän Christophen luokse ja\nheittäytyi hänen syliinsä.\n\n-- Olisi ollut parempi olla vain hyviä ystäviä. Mutta koska se oli\nmahdotonta, turhaa on mahdotonta vastustaa. Käyköön niinkuin käy!\n\nHe yhdistivät elämänsä toisiinsa. Kumpikin piti silti oman asuntonsa\nja vapautensa. Françoise ei mitenkään olisi voinut taipua sellaiseen\nkuin asumaan yhdessä Christophen kanssa. Sitäpaitsi ei hänen asemansa\nlaisinkaan sitä sallinut. Hän tuli käymään Christophen luona, vietti\nhänen kanssaan osan päivistä ja öistä; mutta joka päivä hän meni\ntakaisin kotiinsa ja oli siellä öitäkin.\n\nKesän ajaksi, jolloin teatteri oli suljettuna, vuokrasivat he itselleen\nhuvilan lähellä Parisia, Gifin puolella. Siellä viettivät he onnellisia\npäiviä, vaikka niihin joskus lankesikin surumielisyyden varjo.\nTuttavallisuuden ja työn päiviä. Heillä oli kaunis, valoisa huone,\nsieltä oli näköala kauas, vapaille ilmanrannoille, vainioiden ylitse.\nÖisin näkivät he vuoteestaan ikkunaruutujen läpi pilvien kummallisten\nhahmojen vaeltavan himmeällä ja tumman kuulaalla taivaalla. Leväten\ntoistensa sylissä puolinukuksissa kuulivat he puusirkkain soittavan\nriemusta juopuneina, rankkasateen rapisevan; syksypuolella tunkeusi\nmaan tuoksu -- kuusamain, klematis- ja glysiini-köynnösten ja kuivuvan\nheinän haju, -- kautta koko rakennuksen ja läpi heidän ruumiittensa.\nÖinen hiljaisuus. Uni kahden kesken. Vaikenivat. Kaukana koirat\nhaukkuivat. Kukot alkoivat kiekua. Aamu sarastaa. _Angelus_ kalahteli\nheikosti etäältä kirkontornissa, harmaassa ja kylmässä päivänhämyssä,\njoka saa ruumiin värisemään lämpöisessä vuoteessa ja ihmisen\npuristamaan toista kahta rakkaammasti. Linnut alkavat viserrellä\nköynnöksissä, jotka kiipivät ulkona seinää pitkin. Christophe avaa\nsilmänsä, pidättää hengitystään, ja hellin sydämin katsoo hän noita\nrakkaita kasvoja vieressään, väsynyttä ystävää, joka nukkuu; katselee\nhänen lemmenkalpeuttaan...\n\nHeidän rakkautensa ei ollut suinkaan pelkkää itsekästä intohimoa.\nSe oli syvää ystävyyttä, josta ruumiskin tahtoi osansa. He eivät\nkursailleet toisiaan. Kumpikin työskenteli omia töitään. Christophen\nnerokkuus, hänen hyvyytensä, hänen moralinen ryhtinsä olivat\nFrançoisesta rakkaita. Hän tunsi olevansa eräissä asioissa Christophea\nvanhempi ja kypsyneempi, ja hän nautti äidillisesti siitä. Hän suri,\nettei hän ymmärtänyt yhtään, mitä Christophe soitteli: hän oli\nmusiikille täydellisesti suljettu, paitsi eräinä harvoina tuokioina,\njolloin hänet valtasi outo liikutus, mikä johtui enemmän hänestä\nitsestään kuin musiikista: intohimoista, jotka sillä hetkellä löivät\nleimansa häneen ja kaikkeen, mikä häntä ympäröi, maisema, ihmiset,\nvärit ja äänet. Mutta siitä huolimatta aavisti hän täydellisesti\nChristophen nerouden, vaikka hän ei tajunnutkaan sen kieltä, joka\noli häneltä salattua. Se vaikutti häneen samaan tapaan kuin jonkun\nsuuren vieraalla kielellä esiintyvän näyttelijän kuuleminen. Hänen\nsynnynnäinen neronsa hurmaantui siitä. Ja Christophe jälleen\nvaloi rakkautensa voimalla tuon naisen ajatusten ja hänen rakkaan\nulkonaisen olemuksensa muotoon aatteitaan ja ruumiillistutti siihen\nelämänsä kiihkoisia pyyteitä; nykyjään näki hän tuossa naisessa\nomat ajatuksensa kauniimpina kuin ne hänessä itsessään olivatkaan,\nantiikkisen kauniina, melkeinpä ikuisuuden hohteessa. Mikä arvaamaton\nonni olikaan moisen sielun läheinen tuttavuus, niin naisellisen,\nheikon ja hyvän ja julman, ja välähdyksittäin nerokkaan. Françoise\nopetti Christophea tuntemaan paljon elämää ja ihmisiä, -- naisia,\njoita Christophe tajusi vielä sangen heikosti ja joita Françoise\nterävän selvänäköisesti arvosteli. Varsinkin jäi Christophe hänelle\nkiitollisuuden velkaan siitä, että oppi ymmärtämään paremmin teatteria;\nFrançoise auttoi häntä tunkeutumaan tämän ihmeellisen, taiteista\ntäydellisimmän, säästeliäimmän ja samalla monipuolisimman taidelajin\nhenkeen. Hän näytti Christophelle tuon ihmisunelmain taikasoittimen\nkaikki kauneudet, -- ja osoitti hänelle, että hänen piti kirjoittaa\nnäyttämöille ei pelkästään itseään varten, kuten hänen taipumuksenaan\noli, -- (samoinhan tekevät monet muutkin taiteilijat, kieltäytyen,\nniinkuin Beethoven, kirjoittamasta \"_vietävän viululle, kun Henki\nheille puhuu_\"). -- Suuri draamallinen runoilija ei häpeä työskennellä\ntarkoin rajoitettua näyttämöä varten ja sovittaa ajatuksiaan niiden\nnäyttelijäin mukaan, jotka hänellä ovat käytettävänään; hän ei\nuskottele sillä tavoin pienentyvänsä; mutta hän tietää, että suuri\nkatsomo vaatii toisenlaisia ilmaisukeinoja kuin pieni teatterisali,\nja ettei huilulle voi kirjoittaa pasuunafanfaareja. Teatteri, kuten\nfresko, on juuri omalle paikalleen sopivaa taidetta. Ja niinmuodoin on\nse inhimillisen taiteen valiointa, elävää taidetta.\n\nAjatukset, joita Françoise näin ilmaisi, sopivat myöskin Christophen\najatuksiin, sillä hän pyrki tänä kehityskautenaan juuri kollektiviseen\ntaiteeseen, sellaiseen, joka olisi yhteydessä muiden ihmisten kanssa.\nFrançoisen kokemukset auttoivat häntä nyt käsittämään mystillistä\nyhteistyötä, joka punoutuu yleisön ja näyttelijän välille. Niin\nselvä realisti kuin Françoise olikin ja niin vähän kuin hänellä\noli illusioneja, hän näki kuitenkin selvästi sen kahdenpuoleisen\nsuggestionin voiman, ne sympatian laineet, jotka yhdistävät\nnäyttelijän katsomoon, tuon tuhansien sielujen hiljaisuuden, josta\nainoastaan tulkin ääni nousee kuuluville. Tietystikään ei hänellä\nollut tätä aavistusta muulloin kuin eräinä katoavina tuokioina, jotka\nolivat sangen harvinaisia eivätkä toistuneet hänen samaa kappaletta\nesittäessään juuri koskaan samoissa paikoissa. Muulloin oli hänen\nnäyttelemisensä pelkkää ammattia, sielutonta, intelligenttiä ja kylmää\nmekanismia. Mutta poikkeushan onkin mielenkiintoinen, -- se on salaman\nvälkähdys: sen valossa ennättää nähdä kuilun, tuhansien olentojen\nyhteisen sielun, jonka voima ilmenee näyttelijässä lyhyenä ikuisuuden\nsekuntina.\n\nSellaista yhteissielua piti suuren taiteilijan tulkita. Hänen\nihanteenaan tuli olla elävä objektivismi, jossa runoilija sulautuu\nniihin, joille hän laulaa, ja riisuu yltänsä oman itsensä ja pukeutuu\nkollektivisiin, myrskyssä yli maailman lentäviin intohimoihin.\nFrançoise tunsi tämän vaatimuksen sitä syvemmin, kun hän ei itse\nsellaiseen personansa syrjäyttämiseen pystynyt, vaan näytteli aina\npelkästään omaa itseään. -- Individuellin lyrismin hurjisteleva\nkukoistus, joka on ollut puolentoista vuosisataa vallalla, on jollakin\ntavoin sairaloista. Moralinen suuruus on siinä, että tuntee paljon ja\nhallitsee tunteensa, on sanoilta niukka ja ajatuksilta puhdas eikä\nlevitä niitä kaikkia komeilevasti ihmisten näkyville; se on siinä,\nettä puhuu yhdellä ainoalla katseella, syvällä sanalla, lapsellisesti\nliioittelematta, naisellisesti tunnelmoimatta, ja puhuu niille,\njotka osaavat ymmärtää puolesta sanasta, miehille. Moderni musiikki,\njoka lavertelee niin paljon itsestään ja paljastelee joka hetki\npersonallisia salaisuuksiaan, on häveliäisyyden ja maun puutetta. Se\nmuistuttaa sairasta, joka ei ajattele muuta kuin omaa tautiaan, ei\nväsy hokemasta sitä ja sen vastenmielisiä ja naurettavia pikkuseikkoja\ntoisille ihmisille. Moinen naurettava puoli on ollut taiteessa\nhuomattavissa yli sata vuotta. Françoise, joka ei ollut musikalinen,\npiti myöskin musiikin liiallista paisuttamista runon kustannuksella\nmelkeinpä dekadenssin merkkinä; se oli kuin polyyppi, joka söi runon.\nChristophe väitti vastaan; mutta kun hän pohti asiaa tarkemmin,\njohtui hän ajattelemaan, eikö Françoisen väitteessä ehkä ollut jotain\ntottakin. Goethen runoelmiin sävelletyt ensimäiset _Liedit_ olivat\nvarsin runonmukaisia ja vaatimattomia; pian sekoittaa Schubert niihin\noman romanttisen sentimentaalisuutensa, joka muuttaa niiden sisällön;\nSchumann jälleen pikkutytön-kaihoilunsa; ja sitä kehitystä jatkuu Hugo\nWolfiin saakka yhä korostuvana deklamatsionina, sopimattomasti repivänä\nanalyysinä, kiihkona, joka ei tahdo jättää enää yhtään ainoaa sielunsa\nsopukkaa näyttämättä. Kaikki verhot on raastettu sydämen mysteerioiden\nedestä pois. Asiaa, jonka mies äsken lausui kohtuullisen säästeliäästi,\nkirkuvat nyt hävyttömät tytöt itseänsä alasti näytellen.\n\nChristophe häpesi hiukan tällaista taidetta, sillä hän tunsi sen\ntartunnan itsessäänkin; ja pyrkimättä palaamaan menneeseen, --\n(mahdoton ja luonnoton toivomus), -- puhdisti hän nyt jälleen sieluaan\nniiden menneisyyden mestarien hengessä, joilla oli ollut suuren\nkollektivisen taiteen vaisto ja kyky seuloa ja hillitä ajatuksiaan.\nSellainen oli esimerkiksi Händel, joka halveksi aikansa ja rotunsa\nhälisevää pietismiä ja sävelsi valtavat hengelliset _Antheminsa_ ja\noratorionsa, sankarieepoksensa, kansanomaiset laulunsa kansaa varten.\nVaikeinta oli löytää semmoisia säveltäjän inspiratsionin kaipaamia\nrunotekstejä, jotka olisivat saattaneet herättää nykyään kaikille\nEuropan kansoille yhteisiä tunteita, kuten raamattu Händelin aikana.\nNykyisellä Europalla ei ollut ainoatakaan yhteistä kirjaa: ei yhtään\nrunoelmaa, rukousta, yhtään uskontunnustusta, joka olisi ollut kaikkien\noma. Oi, sellaisen häpeän pitäisi painaa maan alle kaikki nykyaikaiset\nkirjailijat, taiteilijat ja ajattelijat! Ainoakaan ei ole kirjoitellut,\najatellut kaikille. Yksin Beethoven on jättänyt jälkeensä muutaman\nsivun uutta, lohduttavaa ja veljellistä evankeliumia; mutta ainoastaan\nmusiikkimiehet osaavat sitä lukea, enimmät ihmisistä eivät saa koskaan\nsitä kuulla. Wagner on tosin koettanut rakentaa Bayreuthin kukkulalle\nuskonto-taiteen, joka yhdistäisi kaikki ihmiset. Mutta hänen suuri\nhenkensä oli liian kaukana yksinkertaisuudesta ja liian täynnä kaikkia\naikansa dekadenttisia musikalisia virheitä ja ajatuksia: pyhälle\nkukkulalle eivät tulleetkaan Galilean kalastajat, vaan fariseukset.\n\nChristophe tiesi kyllä, mitä olisi tehtävä; mutta hänellä ei ollut\nsopivaa runoilijaa, hänen täytyi tyytyä omaan puolinaiseen itseensä,\nsupistua pelkän musiikkinsa piiriin. Ja väitettäköön mitä tahansa\nmusiikki ei ole kansainvälinen kieli: tarvitaan sanojen jousi, joka\nlennättää sävelten nuolen kaikkien sydämiin.\n\nChristophe aikoi kirjoittaa sarjan sinfonioita, jotka olisivat\nolleet jokapäiväisen elämän inspiroimat. Hän suunnitteli muun muassa\n_Kotisinfoniaa_, aivan omalaatuistaan, ei sellaista kuin Richard\nStraussin. Hän ei ajatellut laisinkaan _materialisoida siinä vanhoja\ntotuttuja_ aakkosia seuraten perhe-elämää kinematograafin kuvina,\njoissa musikaliset teemat ilmaisivat, tekijän mielivallan pakotuksesta,\neri henkilöitä, joiden sitten nähtiin liikehtivän yhdessä, nähtiin,\njos nimittäin kuuntelijalla oli siihen alttiit korvat ja silmät. Se\ntuntui Chrisptohesta pelkästään suuren kontrapunktistin akateemiselta\nja lapselliselta leikittelyltä. Christophe ei halunnut kuvata ei\nhenkilöitä ja toimia, vaan ilmaista tunteita, jotka olisivat olleet\ntuttuja kaikille ja joissa jokainen olisi saattanut löytää kaiun\nomasta sielustaan, ehkä lohdutustakin. Ensimäinen osa tulkitsi nuoren\nrakastavan parin vakavaa ja naivia onnea, sen hellää aistillisuutta,\nsen luottamusta tulevaisuuteen, sen iloja ja toiveita. Toinen oli\nelegia kuolleen lapsen ruumiin ääressä. Christophe inhosi kaikkea\nkuoleman kuvailua, kaikkea realismin tavoittelua tuskanilmauksissa;\nyksilölliset hahmot katosivat; tuntui ainoastaan suuri suru, --\nteidän, minun, jokaisen ihmisen, -- suru onnettomuuden kasvojen\nedessä, joka on jokaisen osa tai saattaa siksi tulla. Murheen\nmurtama sielu, murheen, josta Christophe oli karkoittanut kaikki\nitkuisen melodraaman tavanomaiset efektit, elpyi sitten vähitellen,\ntuskallisesti ponnistellen, ja tarjosi kärsimyksensä uhrina Jumalalle.\nIhminen jatkoi, seuraavassa osassa, joka liittyi tuohon edelliseen,\nrohkeasti matkaansa, -- tarmokkaassa fuugassa, jonka uljas luonne ja\nitsepäinen rytmi innostivat ja veivät taistelujen ja kyynelten läpi\nmahtavaan marssiin, lannistumatonta uskallusta julistavaan. Viimeinen\nosa kuvasi elämän iltaa. Alkupuolen teemat ilmestyivät siinä taasen,\nniiden liikuttava luottamus ja hellyys, joka ei voinut vanhentua, vaan\noli ainoastaan kypsyneempi ja hiukan kolahduksia kärsinyt ja nousi ylös\ntuskien varjosta, valon kruunaamana, ponnahtaen taivasta kohti kauniina\nkukintana, uskonnollisena rakkauden hymninä elämälle ja Jumalalle.\n\nChristophe etsi suuria, yksinkertaisia ja inhimillisiä aiheita\nmenneisyydenkin kirjoista, aiheita, jotka puhuvat kaikkien sydämille\nja värähyttävät sitä, mikä on sydämissä parasta. Hän valitsi kaksi\naihetta, ne olivat _Josef_ ja _Niobe_. Mutta niihin nähden tuli\nChristophelle esteeksi paitsi runotekstin puutetta tuo vaarallinen,\nuseita vuosisatoja väitelty ja yhä ratkaisematon kysymys runouden\nja musiikin yhdistämisestä toisiinsa. Hänen pakinansa Françoisen\nkanssa veivät hänet jälleen takaisin suunnitelmiin, joita hän oli\nluonnostellut jo aikoinaan Corinnen kanssa: unelmaan luoda sellainen\nmusikaalinen draama, joka pysytteleisi resitativisen oopperan ja\npuhutun draaman välillä, -- vapaaseen musiikkiin yhdistetyn vapaan\nsanan taidetta; -- sen taidelajin toteuttamista tuskin ainoakaan\ntaiteilija nykyään epäilee, mutta kulunut ja wagnerismin traditsioneihin\npiintynyt arvostelu kieltää sen niinkuin se kieltää kaiken todella\nuuden: sillä tässähän ei ole kysymyksessä enää tallata Beethovenin,\nWeberin, Schumannin tai Bizet'n jälkiä, heidän, jotka ovat kylläkin\nkäytelleet melodraamaa nerokkaasti; ei ole kysymyksessä liisteröidä\nmitä tahansa puhuttua ääntä minkälaiseen musiikkiin hyvänsä eikä\nvaikuttaa, maksoi mitä maksoi, tremoloilla, karkeilla efekteillä\ntökeröön yleisöön; kysymyksessä on luoda uusi musiikin laji, jossa\nlaulajain äänet ovat sopusoinnussa niille sukua olevien instrumenttien\nkanssa ja yhdistävät arkatuntoisesti harmonisiin jaksoihinsa musiikin\nunelmien ja valituksen kaiun. On itsestään selvää, ettei tätä muotoa\nvoi sovittaa kuin rajoitettuun lajiin aiheita, eräihin intimeihin ja\ntäyteläisiin sielullisiin momentteihin, jos aikoo saada ilmi runouden\ntuoksun. Mikään taide ei saata olla hillitympää ja aristokraattisempaa\nkuin tämä. On siis luonnollista, että sillä on sangen vähän toivoa\nkukoistaa sellaisena aikana kuin meidän, joka lehahtaa nousukkaiden\nalkeellisuudelta, vaikka sen taiteilijat uskottelevatkin toista.\n\nEhkei Christophe ollut sen paremmin kuin toisetkaan soveltuva luomaan\ntätä taidetta; hänen synnynnäiset ominaisuutensa, hänen rahvasmainen\nvoimansa olivat jo esteenä. Hän ei jaksanut muuta kuin suunnitella sitä\nja toteuttaa pari luonnosta Françoisen avulla.\n\nNiinpä sävelsi hän muutamia sivuja raamatusta, melkein kirjaimellisesti\nsovitellen, -- muun muassa tuon kuolemattoman kohtauksen, jossa Josef\nilmaisee itsensä veljillensä eikä voi enää, heitä kauan kiusattuaan,\nsalata mielenliikutustaan ja hellyyttään, vaan mutisee hiljaa seuraavat\nsanat, jotka ovat tuoneet kyyneleet Tolstoin ja monien muiden silmiin:\n\n\"_Minä en voi itseäni pidättää... Kuulkaa, minä olen Josef; vieläkö\nminun isäni elää? Minä olen Josef, teidän veljenne, joka on kauan\nsitten kadotettu. Minä olen Josef_...\"\n\nTätä Christophen ja Françoisen kaunista ja vapaata yhdyselämää ei\nvoinut kauan jatkua. Heillä oli elämän täyteläisyyden yhteisiä\nhetkiä; mutta he olivat liian erilaisia. Ja koska he olivat kumpikin\nyhtä kiivaita, törmäsivät he usein vastatusten. Ne törmäykset\neivät milloinkaan saaneet karkeaa luonnetta: sillä Christophe piti\nystävätärtään arvossa. Ja Françoise, joka joskus saattoi olla niin\njulma, oli hyvä niitä kohtaan, jotka olivat hyviä hänelle; millään\nehdolla maailmassa ei hän olisi tehnyt heille pahaa. Sitäpaitsi\noli heillä molemmilla iloisen huumorin lahjat. Françoise oli itse\nensimäisenä valmis pilkkaamaan itseään. Siitä huolimatta kalvoi hänen\nsydäntään tuska: sillä hän oli vielä entisen intohimonsa pauloissa;\nhän ajatteli yhä sitä kurjimusta, jota hän rakasti; eikä hän jaksanut\nsietää tätä sielunsa nöyryyttävää tilaa, ei varsinkaan, kun Christophe\nsen aavisti.\n\nChristophe, joka näki hänen viettävän kokonaisia päiviä vaieten ja\nhermostuneen synkkämielisenä, ihmetteli, ettei hän ollut onnellinen.\nOlihan Françoise päässyt taistelujensa perille: hän oli suuri\ntaiteilijatar, ihailtu, jumaloitu...\n\n-- Kyllä niinkin, sanoi Françoise; jos olisin sellainen tunnettu\nnäyttelijätär, jolla on kamasaksan sielu ja joka harjoittaa\nnäyttelemistä kuin jotakin afääriä, niin olisin onnellinen. He ovat\ntyytyväisiä, kun he ovat \"toteuttaneet\" hyvän varallisen aseman,\npäässeet rikkaisiin porvarisnaimisiin, ja saaneet -- _nec plus\nultra_ -- kunnianristin rintaansa. Minä, minä tahdoin enemmän. Ellei\nihminen ole hassu, eikö menestys näytä vieläkin tyhjemmältä kuin\nonnistumattomuus? Sinun pitäisi se ainakin tietää!\n\n-- Minä sen tiedänkin, vastasi Christophe. Ah, hyvä Jumala, sellaiseksi\nen kuvitellut kunniaa lapsena ollessani. Miten palavasti minä sitä\ntoivoin, ja miten säteilevältä se minusta näytti! Se oli minulle\njollakin tavoin uskonnollista... Mutta en sure! Menestyksellä on eräs\njumalallinen ominaisuus: se sallii minun tehdä jotain hyvää.\n\n-- Mitä hyvää? On voittaja. Mutta mitä varten? Mikään ympärillä ei ole\nmuuttunut. Teatterit, konsertit, kaikki jäävät entiselleen. Pelkästään\nuutta muotia, joka seuraa toista. Meitä ymmärretään vain ohi juosten;\nja sitten jo ajatellaan aivan toisia asioita. Ymmärrätkö sinä itsekään\nmuita taiteilijoita? Joka tapauksessa ei sinua ymmärretä. Kuinka he ovat\nkaukana sinusta, ne mestarit, joita sinä rakastat eniten! Ajattelepas\nvain Tolstoitasi...\n\nChristophe oli näet kirjoittanut Tolstoille. Hän oli hänen harras\nihailijansa, hän itki lukiessaan hänen kirjojaan; hän aikoi säveltää\nerään hänen venäläisille talonpojille kirjoittamansa sadun, hän\noli pyytänyt häneltä siihen lupaa, lähettänyt hänelle _Liedinsä_.\nTolstoi ei ollut vastannut hänelle mitään, enempää kuin aikoinaan\nGoethe Schubertin ja Berliozin kunnioituksenosoituksiin, kun he\nlähettivät hänelle mestariteoksensa. Tolstoi oli antanut esittää\nitselleen Christophen sävellyksiä; ja ne olivat harmittaneet häntä:\nhän ei ymmärtänyt niistä mitään. Hänestä oli Beethoven dekadentti\nja Shakespeare puoskari. Sen sijaan oli hän suuresti mielistynyt\nimeliin pikkumestareihin, sellaiseen klaverimusiikkiin, joka aikoinaan\nhurmasi \"Peruukkikuningasta\"; ja hän piti _Kamarineitsyen Tunnustusta_\nkristillisenä kirjana...\n\n-- Suuret miehet eivät kaipaa meitä, sanoi Christophe. Toisia varten on\najateltava.\n\n-- Ketä? Porvarillista yleisöäkö, noita varjoja, jotka pimentävät\nihmiseltä oikean elämän? Näytellä, kirjoittaa tuollaisia varten! Uhrata\nelämänsä heidän tähtensä! Se ei ole makeaa.\n\n-- Joutavaa huolta, vastasi Christophe. Minä näen heidät kyllä\nsamanlaisina kuin sinäkin, mutta se ei tee minua surulliseksi. He eivät\nole niin huonoja kuin sinä sanot.\n\n-- Kiltti saksalainen optimisti!\n\n-- He ovat ihmisiä, niinkuin minäkin. Minkä tähden he eivät ymmärtäisi\nminua?... -- Ja vaikkeivät he ymmärtäisikään, olisinko siitä\nmillänikään? Sillä noiden tuhansien ihmisten joukossa on toki aina pari\nkolme, jotka ovat kanssani: se riittää minulle; tarvitsen ainoastaan\npientä luukkua, josta voin joskus hengittää raitista ilmaa...\nAjattelepas monia yksinkertaisia katselijoita, nuorukaisia, vilpittömiä\nja hyviä vanhuksia, jotka sinun äänesi, sinun tulkitsemasi traagillinen\nkauneus nostaa lavalle ilmestyessäsi heidän arkisten päiväinsä\nyläpuolelle. Muista, millainen itse olit lapsena! Eikö ole kaunista\ntehdä muille, -- vaikkapa yhdelle ainoallekin, -- samaa hyvää, tuottaa\nsamaa onnea, jota joku toinen antoi sinulle ennen muinoin?\n\n-- Ja sinä luulet, että tuollaisia olisi edes yksi? Minä puolestani\nolen alkanut sitä epäillä... Ja jos niin olisikin, millä tavoin\nparhaat niistä, jotka meitä rakastavat, oikeastaan rakastavat meitä?\nMillaisina he meidät näkevät? Näkevät sangen heikosti! Häpäisevät meitä\nihaillessaankin; heitähän huvittaa yhtä paljon katsella jotain joutavaa\ntusinanäyttelijätärtä; he alentavat meidät niiden typerysten tasalle,\njoita halveksitaan. Heistä ovat kaikki ne, jotka vain menestyvät, aivan\nsamanarvoisia.\n\n-- Ja kuitenkin: jälkimaailmassa jäävät, kaikesta huolimatta, elämään\nsuurimpina juuri suurimmat.\n\n-- Sen tekee välimatkan pituus. Vuoret ylenevät sikäli kuin niistä\njoutuu loitommaksi. Silloin näkee paremmin niiden korkeuden; mutta\nsilti ollaan niistä kauempana... Ja kuka sitäpaitsi sanoo, että\nsuurimmat säilyvät? Tiedätkö sinä nimittäin, miten monet suuret ovat\nkadonneet?\n\n-- Oh, hitto vie! vastasi Christophe. Vaikkei ainoakaan ihminen\nymmärtäisi, mitä minä ajattelen, eikä tietäisi, mitä olen, niin minä\najattelen ja olen sittenkin. Minulle jää musiikkini; minä uskon siihen;\nse on totisempi kuin mikään muu.\n\n-- Sinä oletkin taiteesi alalla vapaa, sinä saat tehdä, mitä tahdot.\nMutta minä, mitä minä voin? Minun on pakko näytellä sitä, mitä\nannetaan, ja märehtiä inhottavuuteen saakka aina samaa. Tosin me\nemme ole Ranskassa vielä joutuneet aivan amerikalaisten näyttelijäin\nelukkatasolle: hehän esittävät tuhannen kertaa perätysten kehnoja\n_Rip_ tai _Robert-Macaire_ oopperoitaan, vääntäen viisikolmatta vuotta\niästään saman typerän osan myllyä. Mutta me olemme sinnepäin menossa.\nTeatterimme ovat niin köyhiä! Yleisö ei kestä neroutta muuta kuin\näärettömän pieninä apteekkiannoksina, maneerilla ja muotikirjallisella\nsokerilla höystettynä... Nero, joka \"on muodissa!\" Itkeäkö sille vai\nnauraa?... Turhaa voiman haaskausta! Katso, minkä kohtalon joku Mounet\nheiltä saa. Mitä hänen täytyi koko elämänsä näytellä? Ainoastaan pari,\nkolme osaa, jotka maksoivat vaivaa: Oedipos, Polyeuktes. Loput, mitä\nroskaa! Eikö se aivan äitelöi? Ja kun ajattelee, mitä kaikkea suurta\nja kunniakasta hän olisi voinut tehdä sellaisilla voimilla? Eikä\nasianlaita ole paremmin muuallakaan kuin Ranskassa. Mitä he tekivät\nDusesta? Mihin hän kulutti elämänsä? Kuinka hyödyttömiin osiin?\n\n-- Teidän oikea osanne on pakottaa maailma kunnioittamaan voimakkaita\ntaideteoksia, sanoi Christophe.\n\n-- Turhaa ponnistella. Eikä se onnistukaan. Heti, kun tuollainen\nvoimakas taideteos koskettaa näyttämöä, menettää se runollisuutensa\nsuuruuden, muuttuu valehtelijaksi. Henkäyskin yleisön kurkusta pilaa\nsen. Tukehduttavien kaupunkien yleisö ei tiedä enää, mitä on vapaa\nilma, luonto, terve runous: se haluaa teatterirunoutta, kissankultaa,\nihomaalilla tuhrattua, ja haisevaa. -- Ah, sitten... vaikkapa\nmenestyisikin sellaisessa... Ei, se ei vielä elämää täytä, se ei täytä\nminun elämääni.\n\n-- Sinä ajattelet yhä häntä.\n\n-- Ketä?\n\n-- Sen tiedät hyvin. Tuota miestä.\n\n-- Kyllä.\n\n-- Mutta jos hän olisi sinulla, tuo mies, ja jos hän sinua rakastaisi,\nniin myönnä, ettet olisi sittenkään onnellinen, keksisit aina jotain,\njonka tähden kiduttaisit itseäsi.\n\n-- Se on totta... Ah, mikä minun onkaan?... Katso, minä olen saanut\ntaistella liikaa, minä olen kuluttanut liiaksi itseäni, minä en jaksa\nenää löytää rauhaa, sisässäni on ainainen levottomuus, kuume...\n\n-- Eikö se liene ollut sinussa jo ennenkuin jouduit kärsimyksiin.\n\n-- Se on mahdollista. Kyllä, se oli jo silloin, kun olin pikku tyttö,\noli niinkauan kuin voin muistaa... Se kalvoi jo silloin minua.\n\n-- Mitä sinä sitten nyt tahtoisit?\n\n-- Mistä sen voin tietää? Tahtoisin enemmän kuin voin.\n\n-- Tunnen tuon, virkkoi Christophe. Minä olin sellainen nuorena.\n\n-- Niin, mutta sinusta on tullut mies. Minä jään iäkseni\nkypsymättömäksi. Minä olen vajanainen olio.\n\n-- Kukaan ei ole täydellinen. Onni on se, että tuntee omat\nrajoituksensa ja rakastaa niitäkin.\n\n-- Minä en voi sitä enää. Olen joutunut siitä pois. Elämä on vääntänyt\nminut pakkoonsa, kangistanut, silponut rujoksi. Ja sittenkin minusta\ntuntuu, että olisin voinut olla normaali ja terve nainen ja silti\nsielultani kaunis olematta sellainen kuin lauma-ihmiset.\n\n-- Sinä voit olla sitä vieläkin. Minä näen sinut juuri sellaisena.\n\n-- Sano, minkälaisena minut näet.\n\nChristophe kuvaili häntä sellaisiin olosuhteihin, joissa hän olisi\nkehittynyt luonnollisella ja harmonisella tavalla, ja ollut onnellinen,\nrakastanut ja ollut rakastettu. Ystävättärestä tuntui hyvältä sitä\nkuulla. Mutta sitten hän sanoi:\n\n-- Ei, se on nyt mahdotonta.\n\n-- No niin, virkkoi silloin Christophe, siispä täytyy sanoa niinkuin\nHändel vanhana, kun hän tuli sokeaksi:\n\n    What ever is is right\n    (Hyvää on, mikä on.)\n\nJa Christophe meni pianon ääreen ja lauloi tämän hänelle. Françoise\nsyleili häntä, tuota rakasta optimisti-hupakkoaan. Christophe teki\nhänelle hyvää. Mutta hän pahaa Christophelle: ainakin pelkäsi Françoise\nsitä. Hän joutui joskus tuskallisen epätoivon valtaan eikä voinut sitä\nsalata Christophelta, sillä rakkaus teki hänet heikoksi. Öisin, kun\nhe makasivat rinnatusten vuoteessa ja Françoise kitui vielä valvoen\ntuskissaan, aavisti Christophe hänen tunteensa, ja silloin hän rukoili\nystävätärtään, tuota niin läheistä ja samalla kaukaista, antamaan\nhänellekin osansa taakasta, joka häntä painoi; eikä Françoise jaksanut\nvastustaa häntä, vaan avasi sydämensä ja itki hänen sylissään; ja\nChristophe lohdutteli sitten häntä pitkät öiset hetket, hellästi ja\nvihastumatta; mutta moinen ainainen levottomuus alkoi kuitenkin ajan\npitkään häntä vaivata. Françoise pelkäsi, että hänen sielunsa kuume\ntarttuisi myöskin Christopheen. Hän rakasti liian paljon Christophea\nsietääkseen ajatusta, että hän kärsisi hänen tähtensä. Françoiselle\ntarjottiin paikka Amerikassa; hän suostui tarjoukseen, pakottaakseen\nitsensä lähtemään. Ja hän jätti Christophen, hieman nöyryytettyyn\nsieluntilaan. Françoise oli yhtä nöyryytetty kuin hänkin. Etteivät he\nvoineet olla onnellisia yhdessä!\n\n-- Ystävä-parka, sanoi hän Christophelle surullisesti, hellästi\nhymyillen. Olemmeko nyt typeriä? Me emme saa koskaan enää näin kaunista\nelämää, tällaista ystävyyttä. Mutta sille ei voi mitään, ei voi. Me\nolemme niin tyhmiä!\n\nHe katsoivat toisiinsa, noloina ja suruisina. He nauroivat, etteivät\nolisi puhjenneet itkuun, syleilivät toisiaan ja erosivat kyyneleet\nsilmissä. Koskaan he eivät olleet rakastaneet toisiaan niin syvästi\nkuin erotessaan.\n\nJa kun Françoise oli lähtenyt, palasi Christophe taiteensa luokse,\nvanhan toverinsa... Oi tähtitaivaan rauhaa!\n\n\n\n\nEi kulunut -- kauan, niin Christophe sai kirjeen Jacquelinelta. Se\noli vasta kolmas kirje häneltä; ja sävy oli aivan toisenlainen kuin\nmihin Christophe hänen puoleltaan oli tottunut. Jacqueline valitti,\nettei Christophea oltu nähty pitkiin aikoihin, ja pyysi sievästi\nhäntä käymään heillä, ellei tahtonut tehdä surullisiksi ystäviään,\njotka häntä rakastivat. Christophe oli mielissään, mutta ei liioin\nkummastellut tapausta. Hän oli ajatellut, ettei Jacquelinen väärä\nmieliala häntä kohtaan kestäisi pysyvästi. Hänellä oli tapana mainita\nerästä isoisä-vainajansa sutkausta:\n\n\"Ennemmin tai myöhemmin tulee naisväelle hyvät hetkensä; täytyy\nainoastaan kärsivällisesti niitä odottaa.\"\n\nChristophe meni siis taas käymään ystävänsä luona ja hänet otettiin\nilolla vastaan. Jacqueline oli vieraalle hyvin huomaavainen; hän\nkarttoi luonteenomaista ironista sävyään, varoi puheissaan kaikkea,\nmikä olisi saattanut loukata Christophea, seurasi mielenkiintoisesti\nhänen suunnitelmiaan ja puheli älykkäällä tavalla vakavista asioista.\nChristophe luuli, että hän oli tällä välin muuttunut. Mutta\nJacqueline oli sellainen ainoastaan miellyttääkseen Christophea.\nHän oli kuullut kerrottavan Christophen ja muotinäyttelijättären\nrakkaussuhteista, sillä juorut siitä olivat nykyään parisilaisten\npuheenaiheena; ja silloin oli Christophe näyttäytynyt hänelle aivan\nuudessa valossa: Jacqueline oli tullut hyvin uteliaaksi kaikesta,\nmikä koski Christophea. Kun hän nyt näki Christophen, oli hän hänen\nmielestään paljoa sympaatisempi kuin ennen. Hänen puutteensakaan\neivät Jacquelinesta olleet viehätystään vailla. Hän huomasi, että\nChristophessa oli neroutta, ja että maksoi vaivan antaa hänen rakastua\nitseensä.\n\nNuoren parin elämä ei ollut parantunut; se oli päinvastoin pahentunut.\nJacquelinella oli ikävä, ikävä: hän oli kuolla ikävään... Kuinka\nnainen on maailmassa yksin! Paitsi lasta ei häntä kiinnitä mikään;\neikä lapsikaan yksinään riitä häntä aina pidättämään: sillä kun hän on\ntodella nainen, eikä pelkästään naaras, kun hänellä on rikas sielu ja\nvaativa sielunelämä, on hän luotu kaikenlaista sellaista varten, mitä\nhän ei voi toteuttaa yksin, jollei tulla hänelle avuksi!... Mies on\npaljoa vähemmin yksinään silloinkin, kun hän on kaikkein yksinäisin:\nhänen yksinpuhelunsa riittää kansoittamaan kokonaiset erämaat; ja kun\nhän on yksin toisen ihmisen kanssa, niin hän mukautuu siihen paremmin\nkuin nainen, sillä hän huomaa sitä vähemmän, hän puhelee itsensä\nkanssa aina. Eikä hän johdu ajattelemaankaan, että moinen ääni, joka\npuhuu järkkymättömän levollisesti korpeen, tekee hiljaisuuden sille\nolennolle, joka elää hänen parissaan ja jolle kaikki sanat ovat\nkuolleet, ellei rakkaus elähytä niitä, kahta kauheammaksi ja erämaan\nhirveämmäksi. Mies ei sitä huomaa; hän ei ole rakkaudessaan pannut\nniinkuin nainen peliin koko elämäänsä: hänen elämänsä päämäärät\novat muualla... Mikä voi täyttää naisen elämän ja hänen äärettömän\nkaipuunsa, nuo lukemattomat kiihkeät ja uhkuvat voimat, jotka ovat\npalaneet turhaan kokonaista neljäkymmentä vuosisataa, mitkä ihmiskunta\non ollut olemassa, polttouhrina kahdelle ainoalle epäjumalalle:\nlyhytikäiselle rakkaudelle ja äitiydelle, tuolle ylhäiselle petokselle,\njoka on kielletty tuhansilta naisilta eikä toisten naisten elämässä\nkoskaan täytä kuin muutaman vuoden?\n\nJacqueline oli epätoivoissaan. Hänelle tuli sellaisia kauhun hetkiä,\nettä ne lävistivät hänet kuin miekalla. Hän ajatteli:\n\n\"Minkä tähden minä elän? Minkä tähden minä olen syntynyt?\"\n\nJa hänen sydäntänsä kouristi ahdistus.\n\n-- \"Taivaan Jumala, minun täytyy kuolla! Minun täytyy kuolla!\"\n\nTämä ajatus kidutti häntä öisin kuin painajainen. Hän näki unta, että\nhän sanoi:\n\n-- \"Nyt on vuosi 1889.\"\n\n-- \"Ei\", vastattiin hänelle. \"Nyt on 1909.\"\n\nJa hän oli lohduton, että hän oli kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin\nluulikaan.\n\n-- Se loppuu pian, enkä minä ole elänyt. Mihin minä olen pannut nämä\nkaksikymmentä vuotta? Mitä minä olen tehnyt elämälleni?\n\nHän näki unta, että hän oli _neljänä_ pikkutyttönä. Ne kaikki\nneljä nukkuivat samassa huoneessa, eri sängyissä. Kaikki ne olivat\nsamankokoisia, ja kasvotkin samannäköisiä; mutta yksi niistä oli\nkahdeksan vuotta vanha, toinen viisitoista, kolmas kaksikymmentä,\nneljäs neljäkymmentä. Tuli rutto. Kolme oli jo kuollut. Neljäs katsoi\nitseään kuvastimesta; ja hän tyrmistyi; hän näki itsensä: nenä oli\nkutistunut, kasvot kalpeat... ja hänenkin piti pian kuolla -- ja siihen\nse kaikki loppuisi...\n\n-- \"... Mitä minä olen tehnyt elämälleni?...\"\n\nHän heräsi itku silmissä; eikä se painajainen hävinnyt päivälläkään:\nse painajainen oli totta. Mitä hän oli tehnyt elämälleen? Kuka oli\nsen häneltä ryöstänyt?... Hän alkoi vihata miestään, tuota viatonta\nrikostoveria, (mitä siitä, olipa toinen viatonkin: tuska on kuitenkin\nsama!) sen sokean lain rikostoveria, joka tahtoi murskata hänet.\nSellaisen vihan hetken jälkeen hän aina katui, sillä hän oli hyvä;\nmutta hän kärsi liian katkerasti; eikä hän voinut estää itseään\ntyöntämästä kärsimystä myöskin tuolle olennolle, joka oli sidottu\nhäneen ja tukehdutti häntä, vaikka toinenkin kärsi; sillä jollekulle\nJacqueline tahtoi kostaa. Perästä päin oli hän ylen masentunut, hän\ninhosi itseään; ja hän tunsi, että ellei hän löytäisi pelastuksen\nkeinoa, tekisi hän miehelleen vielä enemmän pahaa. Sitä keinoa hän\nnyt hapuili ympäriltään; hän takertui kaikkeen, aivan kuin hukkuva\noljenkorteen. Hän koetti kiintyä johonkin asiaan, johonkin työhön,\nolentoon, joka olisi jollakin tavoin ollut hänen omaa asiaansa, hänen\ntyötään ja olemustaan. Hän koetti jälleen ryhtyä henkiseen puuhaan, hän\nluki vieraita kieliä, alkoi kirjoittaa jotain artikkelia, novellia,\nhän rupesi maalailemaan, säveltelemään... Turhaa: jo ensimäisenä\npäivänä rohkeus lannistui. Se oli liian vaikeaa. Ja sitäpaitsi: \"Nuo\nkirjat ja taideteokset, mitä ne oikeastaan ovat? En tiedä, rakastanko\nniitä, en ajattele, onko niitä olemassakaan.\" Eräinä päivinä hänen\npuheensa oli kiihkeän vilkasta, hän nauroi miehensä kanssa, hän näytti\nkovasti innostuvan kaikesta, mistä he keskustelivat, kaikesta, mitä\nOlivier teki; hän koetti huumata itseään unohtaakseen... Turha vaiva:\nyhtäkkiä into herposi, sydän jäähtyi kylmäksi, Jacqueline meni kätköön,\nkyynelittä, masentuneena, tuskin voiden hengittää. -- Hän oli jo\nosaksi tehnyt tihunsa Olivierille. Olivier oli tullut skeptilliseksi,\nmaailman mukaiseksi. Jacqueline ei ollut siitä yhtään mielissään; hän\nnäki Olivierin yhtä heikoksi kuin hän itsekin oli. Melkein joka ilta\nhe olivat poissa kotoaan. Jacqueline koetti parisilaisissa salongeissa\nhaihduttaa ikäväänsä, jota ei kukaan voinut aavistaa, sillä sitä\npeitti, ironinen ja aina varuillaan oleva hymy. Hän etsi jotakuta, joka\nolisi rakastanut häntä ja pidättänyt häntä kuiluun vajoamasta. Turhaa,\nturhaa, turhaa! Hänen epätoivoiseen avunpyyntöönsä vastasi pelkkä\nhiljaisuus.\n\nJacqueline ei rakastanut Christophea; hän ei voinut sietää hänen\nkovaa käytöstään, hänen loukkaavaa rehellisyyttään ja ennen kaikkea\nhänen välinpitämättömyyttään. Hän ei häntä rakastanut; mutta hänellä\noli vaisto, että Christophe oli ainakin voimakas, -- kallio kuoleman\nmeressä. Ja hän tahtoi takertua siihen kallioon, tuohon voimakkaaseen\nuimariin, jonka, pää pysyi tulvan yläpuolella, tai hukuttaa hänet\nkanssaan...\n\nJa sitä paitsi: hänelle ei riittänyt sekään, että hän oli eroittanut\nOlivierin hänen ystävistään; hänen täytyi vielä anastaa nuo ystävät\nitselleen. Kunniallisimmissakin naisissa herää joskus vaisto, joka\npakottaa heitä koettelemaan voimainsa suuruutta, jopa koettelemaan\nsitä yli voimainsakin. Tällaisessa voiman väärinkäytössä kokee heidän\nheikkoutensa voimansa. Ja kun nainen on egoisti ja turhamainen,\nnauttii hän ilkeää iloa, kun voi riistää puolisoltaan hänen ystäviensä\nystävyyden. Se tehtävä on melkoisen helppo: riittää vain joku silmäys.\nEi löydy miestä, olipa hän kunniallinen tai ei, joka ei olisi kyllin\nheikko käydäkseen tähän koukkuun. Olipa miehen ystävä miten rehellinen\ntahansa, niin ajatuksissaan hän melkein aina pettää ystävänsä, joskin\nhän voi välttää itse teon. Ja jos petetty huomaa sen, silloin tulee\nheidän ystävyydestään loppu: he eivät katsele enää toisiaan entisin\nsilmin. Nainen, joka leikkii tätä vaarallista leikkiä, jää enimmäkseen\nennalleen, hän ei vaadikaan enempää: hän pitää heidät molemmat,\nsaatuaan heidän välinsä rikki, heidät armoilleen anastetuksi.\n\nChristophe huomasi nämä Jacquelinen kohteliaisuudet; mutta hän ei\nniistä kummastunut. Kun Christophe tarkoitti hyvää jollekulle, oli\nhänellä naivi taipumus pitää aivan luonnollisena, että häntäkin\nrakastettiin ilman minkäänlaisia sala-ajatuksia. Hän vastasi iloisin\nmielin nuoren naisen lähentelyihin; hän piti häntä viehättävänä; hän\nhuvittelihe koko sydämestään hänen seurassaan; ja hän arvosteli nyt\nJacquelinea niin suopeasti, että melkeinpä jo piti Olivieria sangen\ntyhmänä, jos Olivier ei voisi olla onnellinen Jacquelinen kanssa ja\ntehdä vaimoa onnelliseksi.\n\nChristophe lähti muutamia päiviä kestävälle automobiiliretkelle, jonka\nhänen ystävänsä olivat päättäneet tehdä; ja hän poikkesi vieraaksi\nheidän maataloonsa, -- Langeais-suvun vanhalle tilalle Bourgognessa;\ntaloa säilytettiin muistona, mutta muuten siellä ei usein käytykään. Se\noli yksinäisellä paikalla keskellä viinitarhoja ja metsiä; sisältä se\noli rappiolla, ikkunat olivat hatarat; siellä tuntui homeen, kypsien\nhedelmäin, vilpoisan siimeksen ja auringon kuumentamien hartsipuiden\nhajua. Kun Christophe nyt oli useita päiviä Jacquelinen lähettyvillä,\nvaltasi hänet vähitellen jonkinlainen ärsyttävä ja suloinen tunne,\njoka ei kuitenkaan tehnyt häntä rauhattomaksihan nautti viattomasti,\nmutta ei suinkaan aineettomasti, nähdessään häntä, kuullessaan hänen\nääntänsä, hipaistessaan tuohon sievään ruumiiseen ja tuntiessaan\nJacquelinen suun hengityksen. Olivier oli hiukan huolissaan ja\nvaitelias. Hän ei ollut epäluuloinen; mutta häntä ahdisti jonkinlainen\nhämärä levottomuus, vaikka hän olisi hävennyt sitä tunnustaa; ja\nkurittaakseen itseään tuon vikansa tähden jätti hän usein nuo toiset\nkahden kesken. Jacqueline tunsi, mitä Olivier aavisteli, ja se liikutti\nhäntä; ja hänen mielensä teki sanoa hänelle:\n\n-- Oi, älä ole tuskissasi, ystäväni. Sinua minä rakastan yhä enemmän.\n\nMutta hän ei sanonutkaan mitään, ja he kaikki kolme antoivat asian\nmennä, miten sattui. Christophe aavistamatta mitään, Jacqueline\ntietämättä, mitä hän oikein tahtoi, ja jättäen sattuman asiaksi\nnäyttää sen hänelle, Olivier yksinään aavistaen jotain, mutta\ntahtomatta sellaista ajatella, sillä itsetunne ja rakkaus tekivät hänet\nhäveliääksi. Kun tahto vaikenee, niin vaisto puhuu; sielun nukahtaessa\nruumis kulkee omia teitään.\n\nEräänä iltana aterian jälkeen oli ilma heistä niin ihana, -- ei\nkuutamoa, tähtinen taivas, -- että heidän teki mieli kävelemään\npuutarhaan. Olivier ja Christophe lähtivät sinne. Jacqueline meni\nvielä huoneeseensa ottamaan saaliaan. Hän ei tullutkaan takaisin.\nChristophe sadatteli naisten iänikuista hitautta, ja meni kutsumaan\nJacquelinea, -- (jo muutaman ajan oli Christophe itse huomaamattaan\nnäytellyt ikäänkuin aviomiehen osaa.) -- Hän kuuli nyt Jacquelinen\ntulevan. Kamarissa, jossa Christophe seisoi, ei saattanut nähdä mitään,\nikkunaluukut olivat kiinni.\n\n-- Tulkaa jo, hyvä rouva Kuhniainen, huusi Christophe iloisesti. Tehän\nkulutatte peilinne puhki siihen katsomalla.\n\nJacqueline ei vastannut. Hän oli pysähtynyt, Christophella oli kyllä\ntuntu, että hän oli huoneessa; mutta Jacqueline ei liikahtanutkaan.\n\n-- Missä olet? kysyi Christophe.\n\nJacqueline ei vastannut. Myöskin Christophe vaikeni: hän haparoi\npimeässä ja tuli omituisen rauhattomaksi. Hän pysähtyi kovasti sykkivin\nsydämin. Hän kuuli aivan läheltään Jacquelinen keveän hengityksen.\nChristophe astui vielä askeleen ja seisattui taas. Jacqueline oli\nlähellä häntä, Christophe tiesi sen, mutta hän ei voinut liikahtaakaan.\nMuutama sekunti hiljaisuutta. Yhtäkkiä tarttuu kaksi kättä häneen ja\nvetää häntä puoleensa, huulet painuvat hänen huuliinsa. Christophe\nsyleili häntä. Sanaakaan sanomatta, molemmat liikkumatta. -- Heidän\nhuulensa tempautuivat irti toisistaan väkinäisesti. Jacqueline lähti\nhuoneesta. Christophe meni väristen hänen perässään. Hänen polvensa\nvapisivat. Hän heittäytyi hetkeksi nojaamaan seinään, odottaen, että\nsydämen kiihkeä kuohu asettuisi. Viimein hän lähti toisten perästä.\nJacqueline puheli tyynesti miehensä kanssa. He kaksi kävelivät muutamia\naskeleita Christophen edellä. Christophe seurasi heitä järkytetyin\nmielin. Olivier pysähtyi häntä odottamaan. Christophe samoin. Olivier\nkutsui häntä ystävällisesti tulemaan. Christophe ei vastannut. Olivier\ntunsi ystävänsä luonteen, ja että hän silloin tällöin sulkeutui\noikullisesti ja jörösti itseensä, joten hän ei nyt koettanutkaan häntä\nhoukutella, vaan jatkoi Jacquelinen kanssa kävelyään. Ja Christophe\nseurasi heitä kymmenen askeleen päästä, seurasi kuin kone, kuin koira.\nKun toiset pysähtyivät, pysähtyi hänkin. Kun he kävelivät, hänkin\nkäveli. Niin kiersivät he kertaalleen puiston ja menivät takaisin\nsisään. Christophe nousi heti kamariinsa ja sulkeutui sinne. Hän ei\nsytyttänyt tulta. Hän ei mennyt levollekaan. Ei ajatellut mitään.\nSydänyöllä valtasi hänet uni, hän nukahti istualleen pöydän ääreen, pää\nkäsien varassa. Tunti sen jälkeen hän heräsi. Sytytti kynttilän. Kokosi\nkiireesti paperinsa ja muut tavaransa, työnsi ne matkalaukkuunsa,\nheittäytyi sänkyyn, ja nukkui aamun sarastukseen asti. Silloin hän\nlähti huoneesta, laukkuineen, ja matkusti pois. Häntä odotettiin koko\naamupäivä. Häntä etsittiin kaiken päivää. Jacqueline salasi kiehuvan\nvihansa välinpitämättömyyteen ja sanoi julkean ironisesti aikovansa\nmuka laskea hopealusikkansa. Vasta seuraavana iltana sai Olivier\nChristophelta kirjeen:\n\n    \"Kunnon ystäväni, älä suutu, että minä hävisin kuin hullu. Sillä\n    hulluhan minä olen, senhän tiedät. Minkä sille voi? Minä olen,\n    mikä olen. Kiitos hellästä vierasvaraisuudestasi. Se teki niin\n    hyvää. Mutta ymmärrätkös, minä en ole luotu elämään toisten\n    kanssa. Enkä tiedä, olenko luotu yleensäkään elämään. Minä\n    olen luotu pysymään omassa nurkassani ja rakastamaan ihmisiä\n    -- loitolta: se on viisainta. Kun näen läheltä heitä, tulee\n    minusta ihmisvihaaja. Ja sitähän minä juuri en tahdo olla. Minä\n    tahdon rakastaa ihmisiä, tahdon teitä kaikkia rakastaa. Oi,\n    kuinka tahtoisin tehdä teille kaikille hyvää! Jos minä voisin\n    tehdä jotain, että te olisitte, -- että sinä olisit onnellinen!\n    Miten ilomielin antaisin siitä kaiken onneni, mitä minulla voi\n    olla!... Mutta sitäkään en saa tehdä. Ihminen ei voi muuta kuin\n    näyttää toisille tietä. Ei voi tasoittaa heille tietä. Kunkin on\n    pelastettava itse itsensä. Pelasta itsesi! Pelastakaa itsenne!\n    Minä pidän sinusta niin paljon.\n\n                                                    Christophe.\n\n    Kunnioittavat tervehdykseni rouva Jeanninille.\"\n\n\"Rouva Jeannin\" luki kirjeen, suu halveksivassa rypyssä. Luki ja sanoi\nkuivasti:\n\n-- No, tottele hänen neuvoaan. Pelasta itsesi. Mutta kun Olivier ojensi\nkätensä ottaakseen häneltä kirjeen takaisin, rutisti Jacqueline sen\nja heitti maahan; ja kaksi suurta kyyneltä puhkesi hänen silmistään.\nOlivier otti kiihkeästi häntä kädestä:\n\n-- Mikä sinun on? kysyi hän liikutettuna.\n\n-- Anna minun olla, huusi Jacqueline vimmoissaan.\n\nJa hän meni ulos. Ovella hän huusi vielä:\n\n-- Egoistit!\n\n\n\n\nChristophe oli lopulta tehnyt suojelijansa _Le Grand Journalin_ miehet\nvihollisikseen. Sen saattoi jo arvatakin. Christophe oli saanut\ntaivaalta tuon Goethen kehuman hyveen, jonka nimi on:\n\n\"_Ei-kiitollisuus_\".\n\n\"_Vastenmielisyys ilmaista kiitollisuuttaan_, kirjoitti Goethe\nironisesti, _on harvinainen eikä esiinny muissa kuin huomattavissa\nmiehissä, jotka ovat nousseet köyhimmistä kansanluokista ja olleet\npakotetut joka askeleella huolimaan hyväntekijöiltään apua, joka on\nmelkein aina karkeudella myrkytetty_.\"\n\nChristophe ei luullut, että hänen velvollisuutensa olisi vaatinut\nhäntä matelijaksi hänelle tehdyn palveluksen vuoksi, eikä -- se\noli hänestä sama asia -- luopumaan omasta vapaudestaan. Hän ei\npuolestaan tarjoillut hyvyyttään huutokaupalla, hän lahjoitti sen.\nHänen auttajansa käsittivät asian hiukan toisella tavalla. Korkea\nsiveystajunta, joka heillä oli velallistensa velvollisuuksista,\nloukkaantui, kun Christophe kieltäytyi säveltämästä jotakin typerää\nhymniä, jota häneltä vaadittiin tuon sanomalehden järjestämiin\nreklaamijuhliin. He antoivat Christophen selvästi ymmärtää, että tämä\nhänen käytöksensä oli varsin sopimatonta. Christophe välitti heistä\nvähät. Ja hän ärsytti heitä joku aika sen jälkeen vielä enemmän, kun\nkumosi häikäilemättä eräitä itsetietoisia uutisia, joita lehti hänestä\nlevitteli.\n\nSilloin alkoi häntä vastaan täysi sota. Siinä käytettiin kaikkia\naseita. Vedettiin jälleen vääristelyjen arsenaalista esille se vanha\nkanuuna, jota kaikki heikkolahjaiset aina ovat luovia sieluja vastaan\nkäyttäneet ja joka ei koskaan ketään tapa, mutta jonka vaikutus\nhölmöihin on hairahtumaton: häntä syytettiin plagiaatista. Leikeltiin\nhänen teoksistaan ja toisten tuntemattomien suuruuksien sävellyksistä\nkeinotekoisesti valittuja kappaleita ja väärenneltiin niitä; siten\ntodistettiin, että hän oli varastanut aiheensa noilta raukoilta. Häntä\nsyytettiin siitä, että hän oli muka koettanut tukehduttaa nuorempia\ntaiteilijoita. Oi, jospa hän nyt olisi joutunut tekemisiin ainoastaan\nsellaisten herrain kanssa, joilla haukkuminen on ammattina, nimittäin\nkriitikkojen, noiden kääpiöiden, jotka kiipeilevät suuren miehen\nhartioille ja huutavat:\n\n-- Minä olen suurempi kuin sinä!\n\nMutta ei, se ei riittänyt; lahjakkaatkin miehet karkailevat toistensa\nkimppuun: jokainen koettaa tuottaa virkaveljilleen tukaluutta niin\npaljon kuin mahdollista; ja kuitenkin, niinkuin usein on sanottu, on\nmaailma kyllin avara, että jokainen voi tehdä rauhassa työtään; ja\nkullakin on jo omassa kyvyssään sellainen vihollinen, että se antaa\ntarpeeksi puuhaa.\n\nSaksassa oli yllin kyllin kateellisia taiteilijoita, jotka hankkivat\naseita Christophen vihamiehille, elleivät nämä itse niitä keksineet.\nJa oli niitä Ranskassakin. Musiikkilehtien natsionalistit -- heistä\nolivat useimmat ulkomaalaisia -- paiskasivat hänelle vasten naamaa\nhänen kansallisuutensa jonkinlaisena häväisynä. Christophen menestys\noli paljon suurentunut; ja nyt sekautui asiaan muoti, saaden aikaan\nsen pahan, että koska se tuhlasi hänelle liiallisesti suitsutusta,\nkiusasi hän sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät lukeutuneet mihinkään\nvarmaan puoluekuntaan, -- ja sitä suuremmalla syyllä vielä enemmän\ntoisia. Christophen konserteissa kävi nykyään säännöllisesti paitsi\nhienostoa ja nuorten aikakauslehtien kynäilijöitä myöskin hänen\ntaiteensa intoilijoita, ja nämä kiihtyivät haltioihinsa, sävelsipä\nhän mitä tahansa, ja julistivat vimmatusti, ettei musikkia ollut\nolemassakaan ennen häntä. Jotkut heistä ryhtyivät selittelemään\nhänen teoksiaan ja keksivät niissä filosofisia tarkoitusperiä, jota\nkuullessaan hän itse suorastaan ällistyi. Toiset näkivät niissä\nsävellystaiteen vallankumouksen, hyökkäyksen sellaisten traditsionien\nkimppuun, joita Christophe kunnioitti enemmän kuin kukaan muu. Hänen\nei olisi auttanut väittää vastaan. Hänelle olisi todistettu, ettei hän\nymmärtänyt, mitä itse oli kirjoittanut. Nuo kannattajat ihailivat häntä\nihaillessaan itseään. -- Niinpä olivatkin Christophen ammattiveljet\nsangen onnellisia tästä sodasta häntä vastaan; he olivat raivostuneet\nhänen puolestaan pidetystä \"humbuugimetelistä\", vaikka hän oli mitä\nsiihen tuli aivan viaton. He eivät kaivanneet mitään järkisyitä\nollakseen pitämättä hänen sävellyksistään: enimmät tunsivat häntä\nkohtaan sellaisten taiteilijain luonnostaan ymmärrettävää ärtyisyyttä,\njoilla ei ole mitään ajatuksia ja jotka ilmaisevat sitä olematontaan\nvaivattomasti, opittujen kaavain mukaan, kun taas mies, jonka pää on\naatteita täynnä, saattaa tulkita niitä jonkinverran kömpelösti, luovan\nmielikuvituksensa näennäisen epäjärjestyksen vaatimuksia noudattaen.\nKuinka monta kertaa olivatkaan kaikenlaiset tuhraajat, jotka käsittivät\ntyylin jonkin nurkkakunnan tai koulun reseptien seuraamiseksi, itsensä\nvalamiseksi niiden ohukaispannuun, singonneet häntä vastaan sen\nmoitteen, ettei hänellä ollut tyyliä! Christophen parhaita ystäviä\nolivat ne, jotka eivät koettaneet häntä ymmärrellä ja jotka yksinään\nhänet ymmärsivät, koska he yksinkertaisesti vain rakastivat häntä\nsen vuoksi, että tunsivat hänen töittensä tekevän itselleen hyvää;\nmutta hehän olivat taistelussa vähäpätöisiä kuuntelijoita, joilla ei\nollut äänivaltaa. Ainoa, joka olisi saattanut vastata voimakkaasti\nChristophen nimessä, oli Olivier; mutta hän eli silloin Christophesta\nerillään ja näytti hänet unohtaneen. Christophe oli siis heitetty\nvastustajainsa ja ihailijainsa väliin, jotka tekivät kilpaa hänelle\npahaa. Hän kyllästyi kaikkeen niin, ettei vastannut mihinkään\nhyökkäyksiin. Kun hän luki tuomioita, joita hänestä lausuttiin jonkin\nmahtavan lehden palstoilla, noita itsekylläisiä arvosteluja, joiden\ntekijät mestaroivat taidetta koko tietämättömyytensä ja koskemattoman\nasemansa häikäilemättömyydellä, niin hän vain kohautteli hartioitaan ja\nsanoi:\n\n-- Tuomitse vain minua. Minä tuomitsen sinut. Nähdäänpähän sadan vuoden\npäästä!\n\nMutta sillävälin jatkuivat pahansuovat sättimiset täydellä voimalla;\nja yleisö otti tapansa mukaan suu auki vastaan typerimmät ja\nhävittömimmätkin syytökset.\n\nIkäänkuin hänen asemansa ei olisi jo ennestään ollut tarpeeksi vaikea,\nsotki Christophe juuri tällä hetkellä välinsä kustantajansakin kanssa.\nJa kumminkaan ei hänellä ollut syytä moittia Hechtiä, sillä Hecht\njulkaisi aina kaikki hänen uudet teoksensa ja oli liikeasioissa\nkunniallinen mies. On kyllä totta, ettei se kunniallisuus estänyt\nhäntä teettämästä Christophella epäedullisia sopimuksia; mutta\nne sopimuksensa hän piti. Jopa piti hän ne liiankin tarkoin.\nEräänä päivänä näki Christophe hämmästyksekseen, että eräs hänen\nkirjoittamansa septetti oli sovitettu kvartetiksi ja eräs kahdelle\nkädelle aiottu pianosarja sovellettu kömpelösti neljälle kädelle, eikä\nasiasta oltu ilmoitettu hänelle mitään. Hän juoksi Hechtin puheille,\ntyönsi hänen eteensä tuhratut kappaleet ja sanoi:\n\n-- Tunnetteko näitä?\n\n-- Epäilemättä, vastasi Hecht.\n\n-- Ja te olette uskaltanut... uskaltanut väärennellä teoksiani\nkysymättä minulta lupaa!...\n\n-- Mitä lupaa? virkkoi Hecht. Teidän teoksenne ovat minun omaisuuttani.\n\n-- Myöskin minun, luultavasti.\n\n-- Eivät, vastasi Hecht lauhkeasti. Christophe kuohahti.\n\n-- Eivätkö minun työni ole minun?\n\n-- Ne eivät ole enää teidän. Te olette myönyt ne minulle.\n\n-- Te laskette leikkiä! Minä olen myönyt teille paperiarkit. Lyökää\nniistä rahaa, jos tahdotte. Mutta se, mitä niihin on kirjoitettu, on\nvertani, se on minun.\n\n-- Te olette myönyt minulle kaikki. Vastineeksi työstä, joka on tuossa,\nolen luvannut teille kolmensadan frangin palkkion, joka on maksettava\ntäyteen summaan suorittamalla kolmekymmentä sentimea jokaisesta\nensimäisen painoksen kappaleesta. Täten te olette luovuttanut minulle,\nilman minkäänlaisia ehtoja tai rajoituksia, kaikki oikeutenne työhönne.\n\n-- Myöskö oikeuden hävittää töitäni?\n\nHecht kohautti hartioitaan, soitti kelloa ja sanoi eräälle\nvirkailijalleen:\n\n-- Tuokaapa tänne monsieur Krafftin kontrahti. Hän luki nyt vakavasti\nChristophelle sopimuksen jonka Christophe oli sitä katsomattakaan\nallekirjoittanut, -- ja siitä seurasi, sävellystenkustantajien\ntuohon menneeseen aikaan tavallisesti noudattamien sopimussääntöjen\nmukaisesti, että -- \"Hecht oli siirretty kaikkien tekijän oikeuksien,\nmahdollisuuksien ja osuuksien saajaksi, sisältyen tähän oikeus\nkustantaa, julkaista, piirtää, painattaa, käännättää, vuokrata ja myydä\noman etunsa mukaan, missä muodossa tahtoi, esityttää konserteissa,\ncafé-konserteissa, tanssiaisissa, teattereissa j.n.e., mainittua\nteosta, julkaista sen jokaista instrumenteille sovitusta, niin myöskin\nsanoilla varustettuna, samoin kuin muuttaa sen nimeä... y.m. y.m.\"\n\n-- Näette nyt, sanoi Hecht Christophelle, että olen ollut sangen\nkohtuullinen.\n\n-- Selvästikin, vastasi Christophe; minun täytyy teitä kiittää. Te\nolisitte voinut tehdä septetistäni kahvilarenkutuksen.\n\nHän vaikeni järkytettynä ja painoi päänsä käsiinsä.\n\n-- Minä olen myönyt sieluni, hoki hän.\n\n-- Olkaa varma siitä, että minä en käytä sitä väärin, sanoi Hecht\nhänelle pistävästi.\n\n-- Ja kuinka on mahdollista, sanoi Christophe, että teidän tasavaltanne\noikeuttaa tällaista huijausta! Täällä väitetään, että ihminen on vapaa.\nMutta aatteita myydään kaupparojuna.\n\n-- Te olette saanut maksun, vastasi Hecht.\n\n-- Kolmekymmentä hopeapenninkiä, niin juuri, vastasi Christophe. Saatte\nne takaisin.\n\nHän kaiveli taskujaan antaakseen Hechtille takaisin nuo kolmesataa\nfrangia. Mutta hänellä ei niitä ollut. Hechtin suu meni hymyyn, hiukan\nhalveksivasti. Se hymy sai Christophen raivoon.\n\n-- Minä tahdon kaikki teokseni takaisin sanoi, hän; minä ostan ne\nteiltä.\n\n-- Siihen teillä ei ole minkäänlaista oikeutta, vastasi Hecht. Mutta\nkoska tapani ei ole suinkaan pidellä ihmisiä väkivalloin, niin suostun\nantamaan ne teille takaisin, -- jos olette taipuvainen maksamaan\nminulle asianmukaisen vahingonkorvauksen.\n\n-- Sen minä teen, sanoi Christophe, vaikka minun täytyisi myydä itseni.\n\nHän suostui kaksi viikkoa myöhemmin tinkimättä Hechtin määräämiin\nehtoihin. Niin teki hän sen mahdottoman hulluuden, että osti itselleen\nteostensa painokset viisi kertaa suuremmalla hinnalla kuin ne olivat\nhänelle tuottaneet, vaikkei tuo hinta ollutkaan liioiteltu: sillä\nse oli tarkoin laskettu aivan niiden todellisten voittojen mukaan,\nmitä Hecht itse olisi saanut Christophen teoksista. Christophe ei\npystynytkään maksamaan; ja Hecht oli ottanut sen huomioon. Hän ei\nhuolinut ahdistella Christophea, sillä hän piti häntä taiteilijana ja\nihmisenä suuremmassa arvossa kuin ketään muuta musiikkimiestä; mutta\nhän tahtoi antaa hänelle pienen läksytyksen: sillä hän ei sallinut,\nettä hänen oikeuksiinsa uskallettiin niskuroivasti kajota. Hän ei\nollut tehnyt noita lakisäädöksiä, ne olivat sen ajan luomia: hän piti\nsiis niitä varsin kohtuullisina. Hän oli muuten vakuutettu, että\nne valvoivat hyvin tekijän etuja, samoin kuin kustantajankin, joka\ntietää paremmin kuin tekijä levittää teoksia, eikä arastele kaupoissa,\nniinkuin hän, kaikenlaisia tunnesyitä, syitä, jotka ovat kylläkin\nkunnioitettavia, mutta haitaksi taiteilijan todellisille eduille. Hän\noli päättänyt auttaa Christophen voittoon; mutta sen täytyi tapahtua\nhänen, Hechtin, määräämällä tavalla, ja sillä ehdolla, että Christophe\nantautui luineen nahkoineen hänen valtaansa. Hecht tahtoi osoittaa\nChristophelle, etteivät hänen palveluksensa olleet niinkään helposti\nsyrjään lykättäviä. He tekivät uuden sopimuksen seuraavilla ehdoilla:\nellei Christophe kuuden kuukauden sisällä saisi summaa suoritetuksi,\nniin jäisivät hänen teoksensa Hechtin yksinomaisuudeksi. Oli helppo\narvata, ettei Christophe voinut saada kokoon neljättäkään osaa\nvaaditusta määrästä.\n\nHän koetti kuitenkin itsepäisesti; hän muutti pois huoneistostaan,\njoka oli täynnä hänelle rakkaita muistoja, ja vuokrasi halvemman; --\nhän möi osan tavaroitaan, eikä suureksi kummakseen saanut niistä juuri\nmitään hintaa; -- hankki niskoilleen velat ja turvautui ystävälliseen\nMoochiin, joka onnettomuudeksi oli siihen aikaan sangen vähissä\nvaroissa ja vielä sairaanakin, pysyen sisällä kihtinsä kynsissä; --\nChristophe koetti hankkia toisen kustantajan, ja sai joka paikassa\nkuulla samat voitonhimoiset ehdot kuin nekin, joita Hecht oli hänelle\nesittänyt, ellei hänen tarjoustaan suorastaan hyljättykin.\n\nSiihen aikaan olivat hyökkäykset musiikkilehdissä häntä vastaan\nkaikkein kiivaimmillaan. Varsinkin eräs huomattavimpia parisilaisia\nlehtiä oli leppymätön; joku sen toimittaja, joka ei esiintynyt omalla\nnimellään, oli valinnut hänet alinomaiseksi maalitaulukseen: ei mennyt\nviikkoakaan, ettei _Les Echos_ julkaissut jotain hävytöntä uutista\ntehdäkseen Christophen naurettavaksi. Musiikkiarvostelu täydensi\ntuon naamioidun virkaveljensä työtä: pieninkin aihe riitti syyksi,\njonka nojalla se voi purkaa ohimennen kiukkuaan. Eivätkä nämä olleet\nvielä muuta kuin alkukahakoita: mokomaa lupasi jatkua jokaisessa\nsopivassa tilaisuudessa, ja tarkoituksena näytti olevan lopullinen,\njärjestelmällinen teloitus. Hyökkääjät eivät pitäneet liikaa kiirettä,\nsillä he tiesivät, ettei mikään selvä syytös tehoa yleisöön niin\nhyvin kuin alinomaiset itsepintaisesti jatkuvat vihjaukset. He\nleikittelivät Christophella kuin kissa hiirellä. Christophe, jolle\nnuo artikkelit luonnollisesti lähetettiin, halveksi niitä, mutta ei\nsilti voinut olla kärsimättä niistä. Kuitenkin hän oli vaiti. Ja sen\nsijaan, että hän olisi vastannut -- (ja olisiko hän muuten saanut\ntilaisuuttakaan vastata, vaikka olisi tahtonutkin?) -- jatkoi hän\nvain tuota itsetuntonsa vaatimaa hyödytöntä ja epäsuhtaista otteluaan\nkustantajansa kanssa. Siinä hukkasi hän kaiken aikansa, voimansa ja\nrahansa, ja ainoat aseensakin, koska hän tahtoi väen väkisin estää\nteoksiansa pääsemästä julkisuuteen, johon Hecht oli toki niitä auttanut.\n\nYhtäkkiä kaikki muuttui kokonaan. Lehden lupaama uusin artikkeli\nei ilmestynytkään. Salavihjailuista tuli loppu. Hyökkäily pysähtyi\nsiihen paikkaan. Vieläpä enemmänkin: pari kolme viikkoa myöhemmin\nkirjoitti saman lehden arvostelija ikäänkuin sattumalta hänestä\nmuutamia kiittäviä rivejä, jotka näyttivät viittaavan siihen, että\nrauha oli nyt tehty. Muuan suuri leipzigiläinen kustantaja kirjoitti\nChristophelle ja tarjoutui kustantamaan hänen teoksiaan; sopimus\ntehtiin Christophelle sangen edullisilla ehdoilla. Hänelle tuli sangen\nmairitteleva kirje, jonka kuoressa oli Itävallan lähetystön leima\nja jossa lausuttiin toivomus saada ottaa muutamia hänen teoksiaan\nlähetystössä pidettävien juhlailtojen ohjelmaan. Filomelaa, joka oli\nruvennut pitämään Christophen asioista huolta, pyydettiin laulamaan\neräässä näistä illanvietoista; ja kohta sen jälkeen tahdottiin häntä\nesiintymään kaikissa Parisin saksalaisten ja italialaisten koloniain\naristokraattisissa salongeissa. Christophen itsensä, joka ei voinut\nolla menemättä erääseen tällaiseen konserttiin, otti lähettiläs vastaan\nerittäin kohteliaasti. Ja kuitenkin huomasi Christophe, kun hän puheli\nhetkisen lähettilään kanssa, ettei tuo herra, joka ei ollut kovin\nmusikalinen, tuntenut laisinkaan hänen teoksiaan. Mistä tällainen asian\nharrastus sitten yhtäkkiä tuli? Jokin näkymätön käsi näytti suojelevan\nhäntä, hävittävän esteitä, tasoittavan hänelle tietä. Christophe koetti\nsaada tuosta ystävästä selvää. Lähettiläs ilmaisi kautta rantain jotain\nparista Christophen ystävästä, jotka olivat häneen suuresti kiintyneet,\nnimittäin kreivi ja kreivitär Berény. Christophe ei tuntenut edes\nheidän nimeänsäkään; eikä hän saanut sinä iltana, jolloin hän kävi\nlähetystössä, tilaisuutta esityttää itseään heille. Hän ei huolinut\nsitten enää tungetella heidän tuttavuuteensa. Hänellä oli siihen aikaan\nsellainen ihmisinhon kausi, että hän välitti yhtä vähän ystävistään\nkuin vihollisistaankin: ystävät ja vihamiehet olivat yhtä epävarmoja;\nhäilyviä kuin tuuliviiri; täytyi oppia tulemaan toimeen ilman heitä ja\nsanomaan niinkuin muuan 1600-luvulla elänyt vanha viisas:\n\n\"_Jumala antoi ystäviä minulle; hän otti ne pois; he ovat minut\njättäneet. Minä jätän heidät, enkä sitä muistele._\"\n\nSen jälkeen kun Christophe oli lähtenyt Olivierin luota, ei Olivier\nollut antanut hänelle itsestään elonmerkkiä; kaikki tuntui loppuneen\nheidän välillään. Christophe ei halunnut hankkia uusia ystäviä. Hän\najatteli, että kreivi ja kreivitär Berény olivat samanlaisia kuin monet\nmuutkin keikarit, jotka olivat väittäneet olevansa hänen ystäviään; hän\nei yrittänytkään päästä heitä tapaa maan. Jos tilaisuus olisi tullut,\nolisi hän heitä paremminkin paennut.\n\nHän olisi tahtonut paeta koko Parisista. Hän kaipasi muutamaksi\nviikoksi lempeän yksinäisyyden turviin. Jos hän olisi saanut pujahtaa\njonkin päivän, ainoastaan jonkin päivän ajaksi synnyinmaahansa\nvirkistymään! Vähitellen kasvoi se kaipuu aivan sairaloiseksi\nkiihkoksi. Hän tahtoi nähdä jälleen jokensa, taivaansa, sen maan,\njossa hänen rakkaat omaisensa mullassa nukkuivat. Hänen täytyi saada\nne nähdä. Mutta hän ei voinut sitä tehdä muuten kuin vapautensa\nmenettämisen uhalla: hän oli yhä vangitsemismääräyksen alainen, johon\nhänet oli tuomittu silloin kun hän pakeni Saksasta. Mutta hän tunsi,\nettä hän tekisi vaikka mitä hullutuksia, kun hän vain saisi käydä\nkotimaassaan, olla siellä edes yhden ainoan päivän.\n\nOnneksi puhui hän asiasta eräälle uusista suojelijoistaan. Kun muuan\nnuori Saksan lähetystön virkailija, jonka hän tapasi kerran noissa\nillanvietoissa, joissa hänen teoksiaan esitettiin, sanoi hänelle, että\nhänen isänmaansa oli ylpeä sellaisesta säveltäjästä kuin hän, niin\nvastasi Christophe katkerin mielin:\n\n-- Se on niin ylpeä minusta, että antaa minun kuolla ovensa eteen\navaamatta sitä minulle.\n\nNuori diplomaatti pyysi häntä selittämään, mitä tuo tarkoitti; ja\njonkun päivän kuluttua hän tuli tapaamaan Christophea ja sanoi hänelle:\n\n-- Teistä ollaan intresseerattuja eräässä sangen korkeassa paikassa.\nMuuan ylhäinen henkilö, jolla yksinään on mahti ehkäistä sen tuomion\ntoimeenpanon, joka on teihin kohdistettu, on saanut tiedon tukalasta\nasemastanne; ja hän on suvainnut olla liikutettu. En tiedä, missä\nmäärin teidän musiikkinne lienee häntä miellyttänyt: sillä -- (meidän\nkesken sanoen) -- hänellä ei ole kovin hyvä maku; mutta hän on muuten\nälykäs ja hyväsydäminen. Vaikkei ole mahdollista, tätä nykyä, kumota\nvangitsemiskäskyä, jonka alainen olette, niin ollaan nyt taipuvaisia\nkatsomaan sormien läpi, jos haluatte viettää kaksi vuorokautta\nkotikaupungissanne, nähdäksenne tuttujanne siellä. Tässä on teille\npassi. Te näytätte sen sinne saapuessanne ja sieltä poistuessanne.\nOlkaa järkevä, älkää nyt kohdistako minkäänlaista huomiota siellä\nitseenne.\n\n\n\n\nChristophe näki jälleen synnyinmaansa. Niitä kahta päivää, jotka hän\noli saanut luvan siellä olla, käytti hän pelkästään seurusteluun\nrakkaittensa kanssa, jotka siellä nukkuivat. Hän kävi äitinsä haudalla.\nKumpu oli ruohottunut; mutta siihen oli äskettäin tuotu kukkia. Aivan\nvieressä nukkuivat isä ja isoisä. Hän istuutui hautojen eteen. Ne\nolivat aivan kalmiston kiviaidan vieressä. Kastanjapuu, joka kasvoi\naidan toisella puolella, painanteessa tien varrella, kaartui yli\nhautojen ja varjosti niitä. Matalan aidan takaa näkyi kultaisia\nviljapeltoja, jotka lainehtivat pehmeästi lämpöisessä tuulessa;\naurinko säteili rauhaan uinahtavan maan yllä; keskeltä viljaa kuului\nviiriäisten kimeitä ääniä, ja haudalla humisivat sypressit. Christophe\nistui siellä yksin ja uneksi. Hänen sydämensä oli rauhallinen. Hän\nnojaili aitaan, kädet polven ympärillä, ja katseli taivaalle. Hänen\nsilmänsä painuivat tuokioksi kiinni. Miten kaikki oli yksinkertaista.\nHän tunsi olevansa kotonaan, omiensa luona. Hän ikäänkuin seisoi\nheidän vieressään, käsi kädessä. Tunnit kuluivat. Iltapuolella kuului\naskeleiden ratinaa hiekkaiselta käytävältä. Vartia meni ohitse, näki\nChristophen istuvan siinä. Christophe kysyi häneltä, kuka tänne oli\ntuonut kukkia. Mies vastasi, että muuan talontytär sieltä Buirista kävi\ntäällä parisen kertaa vuodessa.\n\n-- Lorchen?\n\nSitten he juttelivat.\n\n-- Te taidatte olla se poika? kysyi mies.\n\n-- Hänellä oli kolme, virkkoi Christophe.\n\n-- Tarkoitan sitä, joka on Hampurissa. Niille toisille kun on käynyt\nhuonosti.\n\nChristophe istui pää hiukan takakenossa, liikkumatta ja vaieten.\nAurinko alkoi jo laskea.\n\n-- Minun pitää sulkea portit, sanoi vartia. Christophe nousi ylös\nja käveli miehen kanssa hiljaa vielä hautausmaalla. Vartia näytteli\nhänelle tuota tarhaansa. Christophe pysähtyi katselemaan hautamerkkien\nkirjoituksia. Kuinka paljon tuttuja henkilöitä hän näki siellä yhdessä!\nEulerin vanhus ja hänen vävynsä, -- kauempana lapsuudentovereita, pikku\ntyttöjä, joiden kanssa hän oli aikoinaan leikkinyt, -- ja tuossa nimi,\njoka värähytti syvästi hänen sydäntään: Aada... Rauha kaikille...\n\nLaskevan auringon liekit säikkyivät tyynellä ilmanrannalla. Christophe\nlähti kalmistosta. Hän käveli vielä kauan kaupungin ympäristössä.\nSyttyivät tähdet...\n\nSeuraavana päivänä tuli hän hautausmaalle takaisin, ja vietti\niltapuolen eilisellä paikalla. Ja kas, eilisillan suloinen, hiljainen\nrauha oli nyt alkanut elää. Hänen sydämensä lauloi huoletonta ja\nonnekasta hymniä. Hän istui haudan kivikehyksellä ja kirjoitti polvensa\nnojassa lyijykynällä nuottivihkoon laulua, jonka hän kuuli. Päivä meni\nniin. Hänestä tuntui kuin hän olisi työskennellyt entisessä ahtaassa\nkamarissaan, ja että äiti oli siellä oven takana. Kun hän lopetti ja\nhänen oli lähdettävä, -- hän oli jo noussut haudan äärestä, -- muutti\nhän mieltänsä ja tuli takaisin, ja työnsi vihkonsa haudalle ruohon\nsisään, murattiköynnösten kätköön. Muutamia sadepisaroita tipahteli.\nChristophe ajatteli:\n\n-- Se pyyhkiytyy pian pois. Mutta ei se mitään!... Ainoastaan sinulle.\nEi kenellekään muulle.\n\nHän kävi katsomassa myöskin Rhein-virtaa, näki kotoiset kadut, joilla\noli niin paljon muuttunutta. Kaupungin porttien luona, kävelypaikalla\nvanhoilla valleilla oli se pieni akaasiametsikkö, joka oli hänen\nlapsena ollessaan istutettu, valloittanut niin paljon alaa, että\nse tukehdutti vanhoja puita. Kun hän kulki von Kerichien puutarhaa\nympäröivän muurin viertä, tunsi hän sen puskurikiven, jonka päähän hän\noli pienenä kiivennyt kurkistelemaan puutarhaan; ja hän kummasteli,\nkuinka pieneltä tuo katu, muuri ja puutarha hänestä nyt näyttivät.\nChristophe pysähtyi hetkeksi talon portaille. Hän aikoi jatkaa\nkulkuaan, kun paikalle ajettiin vaunuilla. Vaistomaisesti kohotti hän\nkasvojaan; ja hänen silmänsä sattuivat erään nuoren, raikkaannäköisen\nlihavan ja hilpeän vallasnaisen silmiin, jotka katselivat häneen\nuteliain ilmein. Ja sitten nainen huudahti kummastuksissaan. Hän\nviittasi ja vaunut pysähtyivät. Hän sanoi:\n\n-- Herra Krafft! Christophe seisattui. Nainen jatkoi nauraen:\n\n-- Minna...\n\nChristophe juoksi hänen luokseen melkein yhtä järkytettynä kuin silloin\nkun oli hänet ensi kertaa nähnyt. [Katso Jean-Christopbe: II, Aamu.]\nMinnan rinnalla istui muuan herra, kookas, lihava, kaljupäinen; hänen\nviiksensä olivat käännetyt sankarimaisesti pystyyn; Minna esitteli\nhänet: \"_Herr Reichsgerichtsrat_ von Brombach\", -- hänen miehensä.\nMinna tahtoi, että Christophen oli tultava sisään. Christophe koetti\npäästä anteeksi pyydellen menemään, mutta Minna huudahti:\n\n-- Ei, ei; Christophen täytyy tulla päivälliselle.\n\nRouva puhui sangen kovaäänisesti ja nopeasti ja kertoi heti kysymyksiä\nodottamatta koko elämänsä. Christophen pää meni aivan pyörälle moisesta\nmeluavasta liukaskielisyydestä; hän ymmärsi tuskin puoltakaan; hän vain\nkatseli puhujaa. Se oli se hänen pikku Minnansa. Hän oli kukoistava,\nvankkatekoinen, joka suhteessa täyteläinen, iho kaunis, hipiän väri\npunakka, mutta piirteet levinneet, varsinkin vankka nenä höystynyt.\nLiikkeet, käytös, pikku kohteliaisuudet olivat entiset; mutta kaiken\nvolyymi oli muuttunut.\n\nSillä välin ei rouva lakannut puhumasta: hän kertoi Christophelle\nmenneisyytensä historian, personalliset juttunsa, miten hän oli\nrakastanut miestään, ja miten hänen miehensä oli häntä rakastanut.\nChristophe oli hiukan nolo. Rouva oli sangen optimistinen ilman\narvostelua; siis piti hän omaa kaupunkiaan, kotiaan, sukuaan, miestään,\nruokaansa, neljää lastaan ja omaa itseään kaikkia muita parempina ja\nerinomaisina, -- (ainakin silloin, kun hän joutui näkemään muita). Hän\nsanoi miehestään, ja miehen kuullen, että _Herr Reichsgerichtsrat_ oli\n\"suurenmoisin mies, mitä hän oli koskaan nähnyt\", että hänen miehessään\nasui \"yli-inhimillinen voima\". Tuo \"suurenmoisin mies\" taputteli\nsilloin nauraen Minnaa poskille ja julisti Christophelle, että Minna\noli \"harvinaisen erinomainen nainen\". Herra _Reichsgerichtsrat_ tuntui\nolevan selvillä Christophen asioista, eikä näyttänyt oikein tietävän,\npitikö hänen kohdella häntä ystävällisesti vai ei-ystävällisesti,\nsillä olihan Christophe toisaalta maanpaossa, mutta toisaalta jälleen\nsangen ylhäisessä suojeluksessa: hän siis kulki kultaista keskitietä.\nMitä Minnaan tuli, hän puhui yhtä mittaa. Kun hän oli haastellut\nviljalti Christophelle itsestään, jatkoi hän Christophesta; hän kiusasi\nhäntä kysymyksillä; ne olivat yhtä arkoihin paikkoihin koskevia kuin\nvastauksetkin, jotka hän antoi Christophelle aivan aiheettomasti,\nsillä Christophe ei kysellyt häneltä laisinkaan mitään. Minna oli\nhurmautunut saadessaan nähdä Christophen; hän ei tuntenut yhtään\nhänen teoksiaan; mutta hän tiesi, että Christophe oli tunnettu; ja\nhän oli iloinen, että Christophe oli häntä rakastanut (ja että hän\noli Christophen hyljännyt). -- Minna johdatteli leikkiä laskien, eikä\njuuri hienotunteista leikkiä, noita entisiä aikoja Christophen mieleen.\nHän pyysi Christophea kirjoittamaan nimensä hänen albumiinsa. Hän\ntiedusteli lujasti kaikenlaista Parisista. Hän oli tuohon kaupunkiin\nnähden yhtä utelias kuin sitä halveksikin. Oli muka tuntevinaan sen,\nkoska oli nähnyt _Les Folies Bergèren_, Suuren Oopperan, Montmartren\nkujat ja Saint-Cloud'n. Hänen mielestään olivat kaikki parisittaret\n_kokotteja_, huonoja äitejä, heillä oli mahdollisimman vähän lapsia,\neivätkä he niistä välittäneet, vaan jättivät ne yksinään kotiin\njuostakseen teattereissa ja muissa huvittelupaikoissa. Minna ei\nsuvainnut mitään vastaväitteitä. Illan kuluessa hän tahtoi Christophea\nsoittamaan jotain pianolla. Hän sanoi, että se oli hurmaavaa. Mutta\npohjaltaan hän ihaili yhtä paljon miehensä soittoa, miehensä, jota hän\npiti joka suhteessa kaikkia muita parempana, niinkuin hän itsekin oli\nmuita parempi.\n\nChristophe sai ilon tavata talossa myöskin Minnan äidin, vanhan rouva\nvon Kerichin. Christophessa piili häntä kohtaan salainen hellyys, sillä\nrouva oli ollut hänelle hyvä. Se hyvyys oli säilynyt yhtä suurena\nkuin ennenkin, ja sitäpaitsi oli hän luonnollisempi kuin Minna; mutta\nsilti tuntui hänen käytöksessään Christophea kohtaan sama ystävällisen\nironian vivahdus, joka oli ennen Christophea niin ärsyttänyt. Hän oli\njäänyt sille kehitysasteelle, jonka Christophe ennestään muisti; hän\npiti aivan samoista asioista kuin silloinkin; eikä hänestä tuntunut\nolevan mahdollista, että mikään maailmassa voisi olla toisin tai\nparemmin kuin hän ajatteli; hän vertaili entistä Jean-Christophea\nnykyiseen; ja hänestä oli entinen parempi.\n\nKukaan rouva von Kerichin tutuista paitsi Christophe ei ollut\nhengeltään muuttunut. Pikkukaupungin liikkumattomuus ja ahdas näköpiiri\ntuskastuttivat Christophea. Hänen vieraanapitäjänsä kuluttivat osan\nsitä iltaa kertomalla hänen ilokseen kaikenlaisia pieniä joutavuuksia,\nihmisistä, joita Christophe ei laisinkaan tuntenut. He olivat\ntarkoin perillä naapuriensa naurettavista puolista; ja he julistivat\nnaurettavaksi kaiken, mikä erosi heistä itsestään ja heidän tavoistaan.\nMoinen pahansuopa nuuskiminen ja alinomainen tyhjänpäiväinen huolenpito\ntekivät Christopheen viimein suorastaan sietämättömän vaikutuksen.\nHän koetti puhella elämästään ulkomailla. Mutta hän tunsi kohta,\nettä heidän oli mahdotonta tajuta ranskalaista sivistyselämää, tuota\nkultuuria, jonka tähden hän kyllä oli saanut kärsiä, mutta joka\nmuuttui hänelle rakkaaksi, kun hän muisteli sitä nyt omassa maassaan;\n-- niin, rakkaaksi se latinalainen henki, jonka ensimäinen käsky on\nintelligenssi: ymmärtää mahdollisimman paljon elämää ja ajatuksia,\nvaikkapa moralisten sääntöjen hylkäämisen uhallakin. Hän huomasi\nnäissä kestitsijöissään ja varsinkin Minnassa saman itsekylläisyyden,\njota vastaan hän oli joutunut muinoin täällä törmäämään, mutta jonka\nhän oli tällä välin jo unohtanut, -- tuon yhtä paljon heikkoudesta\nkuin hyveestä johtuvan pöyhkeyden, -- kunniallisuuden, jossa ei\nollut laupeutta, hyveistään ylpeilyn ja kaikkien sellaisten vikojen\nhalveksimisen, joiden syistä moiset ihmiset eivät kyenneet pääsemään\nperille, totutun soveliaisuuden palvelun, julkean halveksinnan kaikkea\n\"epäsäännöllistä\" paremmuutta kohtaan. Minnalla oli se luja ja\nsaarnaileva vakaumus, että hän oli muka aina oikeassa. Muita ihmisiä\narvosteltaessa ei tunnettu mitään eri vivahduksia. Muuten ei Minna\nvälittänytkään heitä liioin ymmärtää, hän piti huolta ainoastaan\nomasta itsestään. Ja hänen itsekkyytensä oli vielä jonkinlaisella\nmetafyysillisellä vesivärillä sivelty. Aina oli tarkoituksena \"minuus\"\nja sen \"minuuden\" kehittäminen. Hän oli ehkä hyvä nainen ja pystyi\nrakkauteenkin. Mutta hän rakasti liiaksi itseään. Ennen kaikkea\nkunnioitti sitä liiaksi. Näytti kuin hän aina ja alinomaa olisi\nlaususkellut _isämeitää_ ja _herranrukousta_ oman \"minänsä\" edessä.\nTuntui siltä, että hän olisi lakannut ehdottomasti ja eliniäkseen kohta\nrakastamasta kaikkein syvimminkin rakastamaansa miestä, jos mies olisi\nhetkeksikin -- (vaikkapa hän sitten olisi tekoaan tuhannesti katunut),\n-- unohtanut kunnioituksensa omaa, arvokasta \"minäänsä\" kohtaan...\nHiiteen moinen \"minä\"! Ajatelkaa joskus myöskin: \"Sinä!...\"\n\nMutta Christophe ei nyt katsellut Minnaa kovin ankarin silmin.\nHän, joka oli tavallisesti niin helppo ärtymään, kuunteli nyt\nkärsivällisesti kuin enkeli. Hän kielsi itsensä Minnaa arvostelemasta.\nHän ympäröi hänet lapsuuden rakkautensa pyhällä muistolla aivankuin\nsädekehällä; ja hän koetti itsepintaisesti nähdä tuossa rouvassa\npikku Minnansa. Sitä ei ollutkaan mahdotonta löytää eräissä hänen\nliikkeissään; hänen äänessään kajahti värähdyksiä, jotka herättivät\nChristophessa liikuttavia kaikuja. Christophe vaipui tarkkaamaan\nniitä, ei puhunut mitään, ei kuunnellut sanoja, joita Minna puhui,\nvaikka oli niitä kuulevinaan ja oli häntä kohtaan koko ajan liikutetun\nkunnioittava. Mutta vaikea oli Christophen keskittää ajatuksiaan\nsiihen, mihin hän tahtoi: tuo nainen piti liian kovaa ääntä, hän\nesti Christophea kuulemasta Minnaa. Viimein Christophe nousi, hiukan\nkyllästyneenä:\n\n-- Pikku Minna-raukka! Uskottelevat minulle, että sinä olisit täällä,\ntuossa kauniissa ja lihavassa naisessa, joka huutaa ja on ikävä. Mutta\nminä tiedän, että sinä et ole hänessä. Mennään pois, Minna. Mitä meillä\non tekemistä näiden ihmisten joukossa?\n\nJa Christophe lähti, antaen herrasväen jäädä siihen luuloon, että hän\ntulisi seuraavana päivänä takaisin. Jos hän olisi sanonut heille, että\nhänen oli matkustettava jo seuravana iltana, eivät he olisi päästäneet\nhäntä rauhaan, vaan hänen olisi pitänyt olla heillä junan lähtöön\nsaakka. Heti, kun hän pääsi kadulle, tapasi hän pimeyden helmassa saman\nhyvää tekevän vaikutuksen, jota hän oli tuntenut ennenkuin näki nuo\nvaunut. Häiritsevän illan muisto katosi aivan kuin pyyhkäisemällä:\nsiitä ei jäänyt merkkiäkään; Rheinin ääni painoi sen kuulumattomiin.\nChristophe meni joen rannalle, lähelle sitä taloa, jossa hän oli\nsyntynyt. Hänen ei ollut vaikea sitä tuntea. Ikkunaluukut olivat nyt\nkiinni; kaikki siinä nukkui. Christophe pysähtyi keskelle katua;\nhänestä tuntui, että jos hän olisi kolkuttanut oveen, niin tutut haamut\nolisivat tulleet hänelle avaamaan. Hän meni pienelle nurmikentälle,\njoka oli talon alapuolella virran rannalla, siihen paikkaan, missä hän\nennen muinoin oli puhellut illoin Gottfriedin kanssa. Siihen hän nyt\nistuutui. Ja menneet päivät heräsivät jälleen elävinä hänen mielessään.\nJa tuo suloinen pikku tyttö, joka oli nauttinut hänen kanssaan\nensimäisen rakkauden unelmia, nousi kuolleista. He elivät nyt yhdessä\nentiset, armaat aikansa, sen suloiset kyyneleet ja määrättömät toiveet.\nJa Christophe sanoi itsekseen lempeästi hymyillen:\n\n-- Elämä ei ole opettanut minulle mitään. Saan kyllä tuntea... kokea...\naina minulla on samat kuvitelmat.\n\nKuinka hyvä on rakastaa ja uskoa lakkaamatta! Kaikki, mihin rakkaus\nkoskee, on kuolemalta turvassa.\n\n-- Minna, joka on minun kanssani, -- se, joka on minun, ei _toisen_\nkanssa, -- se Minna, joka ei vanhene koskaan!...\n\nKuu, jota pilvet olivat peittäneet, tuli esiin, ja sen valossa välkkyi\nvirta hopeisin suomuksin. Christophesta näytti niinkuin ei joki olisi\nennen kulkenut näin läheltä sitä kumpua, jolla hän istui. Hän meni\nkatsomaan. Tosiaan, ennen oli siellä, tuon päärynäpuun takana, ollut\nhiekkainen niemeke, ja loiva nurmirinne, jolla hän oli monta kertaa\nleikkinyt. Nyt oli joki kuluttanut ne pois; se vieri uomassaan,\nnuoleskellen päärynäpuun juuria. Christophen sydäntä kouristi\nomituisesti. Hän lähti asemalle päin. Tuohon oli alkanut kasvaa uusi\nkortteli, -- köyhien majoja, vasta-avattuja teitä, korkeita tehtaiden\nsavupiippuja. Christophe ajatteli akaasiametsikköä, jonka hän oli\nnähnyt iltapuolella, ja mietti:\n\n-- Sielläkin virran juoksu kuluttaa...\n\nVanha kaupunki, varjossa nukkuva, kaikkineen, mitä siinä oli, sen\nelävät ihmiset ja vainajat tulivat hänelle yhä rakkaammiksi: sillä hän\ntunsi jonkin uhkaavan sitä kaupunkia...\n\n_Hostis habet muros_...\n\nPelastakaamme nopeasti, mikä meidän on! Kuolema vaanii kaikkea, mitä\nrakastamme. Kiiruhtakaamme kaivertamaan ikuisuuden pronssiin nuo\nkasvot, joiden täytyy kadota. Temmatkaamme liekkien kynsistä isiemme\naarteet ennenkuin tuli polttaa poroksi Priamon linnan?...\n\nChristophe meni junaan, joka lähti kohta, ja matkusti kiireesti pois,\nkuin virran tulvan edestä pakeneva. Mutta niinkuin muinaisuuden\nihmiset, jotka pelastivat kaupunkinsa jumalat hukkumasta, kun aallot\nhävittivät koteja, vei myöskin Christophe mukanaan kipenen sitä elämää,\njoka oli singahtanut ilmi hänen omassa maassaan; vei mukanaan muualle\nmenneisyyden pyhän sielun.\n\n\n\n\nJacqueline ja Olivier olivat joksikin aikaa lähestyneet toisiaan.\nJacqueline oli kadottanut isänsä. Tämä kuolemantapaus oli järkyttänyt\nhäntä syvästi. Todellisen onnettomuuden kohdatessa tunsi hän muiden\ntuskiensa surkean vaivaisuuden; ja se hellyys, jolla Olivier häntä\nkohteli, elähytti uudestaan hänen tunteitaan puolisoa kohtaan.\nJacquelinen mieleen johtuivat äskeiset menneet vuodet, ne surulliset\najat, jotka olivat tulleet Martta tädin kuoleman jälkeen ja niitä\nseuranneet rakkauden siunatut päivät. Hän ajatteli itsekseen, että hän\noli kiittämätön elämälle, ja että sai olla onnellinen, ettei se ottanut\nihmiseltä sitä vähääkin, mitä se oli hänelle antanut. Ja tuota vähää,\njonka arvon hän nyt huomasi, koetti hän tarkalla huolella säilyttää\nitsellään. Vielä enemmän hellytti häntä se seikka, että hän lähti\nmiehensä kanssa, lääkärin neuvomana, joka tahtoi, että hän haihduttaisi\nsuruaan poistumalla joksikin aikaa Parisista, matkalle, ja teki\nikäänkuin jonkinlaisen toivioretken niille paikoille, missä he olivat\navioliittonsa ensimäisenä vuonna toisiaan rakastaneet. Kun he tämän\nvaelluksensa varrella näkivät entisen rakkautensa suloiset kasvot,\njoiden he luulivat jo iäksi itseltään peittyneen, ja tiesivät samalla,\nettä se pian taas katoaisi heiltä uudestaan, -- kuinka pitkäksi\naikaa? ainaiseksiko ehkä? -- joutuivat he sellaiseen alakuloiseen\nmielentilaan, että takertuivat tuohon rakkauteensa epätoivon\nkiihkolla...\n\n-- Jää, jää meidän luoksemme!\n\nMutta he tiesivät, että he kuitenkin sen kadottaisivat.\n\nKun Jacqueline palasi Parisiin, tunsi hän sydämensä alla vavahtavan\nuuden pikku elämän, rakkaudessa syttyneen. Mutta rakkaus oli silloin\njo mennyt. Tuo taakka, joka tuli Jacquelinessa yhä raskaammaksi, ei\nkiinnittänyt vaimoa hänen mieheensä. Jacqueline ei tuntenut siitä sitä\niloa, jota oli odottanut. Hän tutki levottomana itseään. Ennen, kun\nhän oli ollut tuskissaan, oli hän ajatellut usein, että pikku lapsen\nsyntyminen olisi hänen pelastuksensa. Se pikku lapsi oli tullut, mutta\npelastusta ei. Kauhukseen tunsi Jacqueline tuon ihmiskasvin, jonka\njuuret oli hänen ruumiissaan, yhä versovan, imevän hänen elämäänsä ja\nvertansa. Hän vietti päiväkausia hajamielisenä ja hämärin katsein,\nkuunnellen kuinka tuo tuntematon olento, joka oli anastanut valtaansa\nhänet, imi itseensä hänen olemustaan. Se oli epämääräistä huminaa,\nsuloista, uuvuttavaa, ahdistavaa. Hän heräsi hätkähtäen sellaisesta\nhorteesta, -- hien vallassa, vavisten, leimahtaen kapinaan. Hän\nponnisteli ansaa vastaan, johon luonto oli hänet kietonut. Hän\ntahtoi elää, hän tahtoi olla vapaa, hänestä tuntui, että luonto oli\npetkuttanut hänet. Sitten hän häpesi näitä ajatuksiaan, hän tunsi\nolevansa eriskummaisen luonnoton, hän kysyi itseltään, oliko hän\npahempi tai toisenlaiseksi luotu kuin muut naiset. Vähitellen hän\ntyyntyi jälleen, turtui huumeeseen kuin puu, josta mahla vuotaa,\nuneksimaan siitä elävästä hedelmästä, mikä kypsyi hänen sisässään. Mikä\nse oli? Mitä siitä tulisi?...\n\nKun hän kuuli sen ensimäisen itkun ja näki päivän valossa tuon pienen,\nsurkuteltavan, liikuttavan ihmisruumiin, niin hänen sydämensä suli\nhellyydestä! Lyhyen häikäisevän tuokion tunsi hän silloin äitiyden\nkunniakasta iloa, mahtavinta, mitä maailmassa löytyy: että on luonut\nkärsimyksillään olennon omasta verestään, luonut ihmisen. Ja suuri\nrakkauden aalto, joka käyttää koko kaikkeutta, hulmahti silloin hänen\nylitseen, valtasi hänet kiireestä kantaan, vei häntä mukanaan, painoi\nsyvyyksiin, kohotti taivaisiinsa saakka... Oi Jumala: synnyttävä nainen\non sinun vertaisesi; mutta sinä et tunne sellaista iloa kuin hän: sillä\nsinä et ole kärsinyt...\n\nSitten aalto vaipui jälleen alas; ja sielu tapasi pohjaan.\n\nOlivier kumartui liikutuksesta vavisten lapsen puoleen; ja\nJacquelinelle hymyillen koetti hän ymmärtää, mikä mystillisen elämän\nside olikaan heidän kahden ja tuon surkean olennon välillä, jota\ntuskin voi vielä ihmiseksi sanoa. Hellästi ja hiukan vastenmielisesti\nkosketti hän huulillaan pienokaisen keltaista ja ryppyistä päätä.\nJacqueline katsahti häneen: kateellisesti työnsi hän hänet pois;\nhän otti lapsen, ja puristi sitä rintaansa vasten, suuteli sitä\nsuutelemistaan. Lapsi alkoi itkeä, hän antoi sen pois; ja kääntäen\npäänsä seinään päin Jacqueline itse itki. Olivier tuli hänen luokseen,\nsyleili häntä, kuivasi huulillaan hänen kyyneleensä; Jacqueline\nsyleili häntä niinikään ja pakotti itsensä hymyilemään; sitten hän\npyysi, että hänen annettaisiin levätä, lapsi vieressään... Oi, mitä\nvoi tehdä, kun rakkaus on kuollut? Mies, jonka olemuksesta enemmän\nkuin puolet on älyllistä, ei kadota koskaan mitään voimakasta\ntunnetta säilyttämättä aivoissaan siitä jonkinlaista jälkeä, jotain\najatusta. Hänen rakkautensa saattaa sammua, mutta hän ei voi unohtaa,\nettä hän on rakastanut. Sen sijaan nainen, joka on rakastanut ilman\njärkisyitä, täydellisesti, ja lakkaa rakastamasta, niinikään ilman\nsyytä ja täydellisesti, mitä voi hän? Tahtoako rakastaa? Kuvitellako\nsitä? Mutta, jos hän on liian heikko tahtomaan, liian totinen\nkuvittelemaan...?\n\nJacqueline kohosi vuoteessa kyynäräisilleen ja katseli lasta hellän\nsäälivästi. Mikä hän, tuo tuossa oli? Olipa hän mikä tahansa, hän\nei ollut kokonaan äitiään. Hän oli myöskin sitä \"toista\". Ja sitä\n\"toista\" ei Jacqueline enää rakastanut. Pikku-raukka! Rakas raukka!\nJacqueline oli ärtynyt tätä uutta olentoa kohtaan, joka tahtoi kytkeä\nhänet kuolleeseen menneisyyteen; ja kallistuen lapsen puoleen hän sitä\nsuuteli, suuteli...\n\n\n\n\nNykyajan naisten suurin onnettomuus on se, että he ovat liian vapaita,\nmutta eivät tarpeeksi vapaita! Jos he olisivat vielä vapaampia,\nhaluaisivat he siteitä, he löytäisivät niistä viehätystä ja varmuutta.\nJos he olisivat vähemmän vapaita, niin he alistuisivat siteisiin, koska\ntietäisivät, etteivät voisi niitä katkaista; ja silloin kärsisivät he\nniistä vähemmän. Mutta pahinta on, jos ihmisillä on siteitä, jotka\neivät voi sitoa, ja velvollisuuksia jotka saattaa lyödä laimin.\n\nOlisipa Jacqueline tietänyt, että hänen pikku kotinsa oli määrätty\nhänelle koko hänen elämänsä ajaksi, niin ei se hänestä olisi ollut\nnäin epämukava ja ahdas, hän olisi omin voimin koettanut tehdä sen\ntyydyttäväksi; ja hän olisi loppuun saakka ollut sellainen kuin\nalussakin, nimittäin rakastanut. Mutta hän tiesi, että hänellä oli\nmahdollisuus päästä siitä kodista pois; ja se tukehdutti häntä. Hän voi\nnousta kapinaan: ja hän luuli viimein, että hänen olikin noustava.\n\nNykyiset moralitutkijamme ovat kummallisia olentoja. Huomiontekokyvyn\nkustannuksella on koko heidän muu olemuksensa surkastunut. He eivät\nkoeta enää kuin nähdä elämää, tuskinpa sitä ymmärtääkään, missään\ntapauksessa eivät he koeta sitä _TAHTOA_. Kun he ovat huomanneet\nihmisen luontaiset omituisuudet ja merkinneet ne muistiin, on heidän\nmielestään tehtävä täytetty. Ja he sanovat:\n\n-- Sellaista se on.\n\nHe eivät yritäkään tuota olevaista muuttaa. Tuntuu kuin yksinomaan\nse, että on olemassa, olisi heidän mielestään moralinen hyve.\nKaikki heikkoudet, jotka keksitään, verhotaan kohta jonkinlaisella\njumalaisella oikeutuksella. Maailma kansanvaltaistuu. Ennen muinoin oli\nainoastaan kuningas edesvastuuton. Nykyään ovat sitä kaikki ihmiset.\nJa etusijassa kehnosto. Kauniita neuvonantajia! Kaiken voitavansa\nmukaan ja ylen tunnontarkasti koettavat he todistaa heikoille, miten\nsuuressa määrin he ovat heikkoja, ja että luonnon säädös on määrännyt\nniin, horjumattomasti ja ainaiseksi. Mitäpä voivat nyt heikot muuta\nkuin istua kädet ristissä? Hyvä, etteivät he vielä itseään ihailekin.\nKun nainen kuulee hoettavan itselleen, että hän on sairas lapsi, niin\nhän alkaa ylpeillä siitä, että hän sitä on. Niin kohdeltu ihminen\nryhtyy vaalimaan raukkamaisuuttaan ja kasvattamaan sitä yhä enemmän.\nJos joku alkaisi huvitella itseään kertomalla lapselle, että on aika\nnuoruudessa, jolloin sielu ei ole vielä löytänyt tasapainoaan, vaan\non valmis rikollisuuteen, itsemurhaan, kaikenlaiseen ruumiilliseen ja\nsielulliseen turmelukseen, ja lupaisi lapselle sellaiset viat anteeksi,\n-- hän jouduttaisi rikoksia heti paikalla. Miehellekään ei tarvitse\nmuuta kuin toistaa, ettei hän ole vapaa, niin ei hän sitä enää ole,\nvaan heittäytyy elukaksi. Sanokaa naiselle, että hän on vastuunalainen,\nruumiinsa ja tahtonsa isäntä, -- niin hän sitä onkin. Mutta te olette\nraukkoja, te varotte sitä hänelle sanoa, sillä teidän oma etunne\nvaatii, ettei hän saa sitä tietää!...\n\nSurkea ympäristö, jossa Jacqueline eli, vei häntä yhä enemmän harhaan.\nMiehestään vieroittuessaan oli hän yhtynyt jälleen siihen maailmaan,\njota hän ennen pikkutyttönä halveksi. Jacquelinen ja hänen naitujen\nystävättäriensä ympärille muodostui nyt pienehkö seurue rikkaita,\ntoimettomia, älykkäitä ja velttoja nuoria miehiä ja naisia. Siinä\npiirissä vallitsi täydellinen vapaus ajatuksissa ja puheissa, vapaus,\njota hillitsi jonkinlaisena mausteena ainoastaan _intelligensi_. Nuo\nihmiset olisivat kai mielellään ottaneet itselleen tunnuslauseeksi\nRabelais'n luostarin tunnuksen:\n\n_Fais ce que Voudras_. [Tee mitä tahdot.]\n\nMutta se olisi ollut liiaksi vaadittua: sillä he eivät tahtoneet\npaljoakaan; he olivat Thélèmen hermoheikkoja. He julistivat auliisti\nvaistojen täydellistä vapautta; mutta juuri vaistot olivat heissä\nkovin herpoutuneet; ja heidän mässäilynsä oli ennen kaikkea pelkästään\naivoissa toteutettua. He nauttivat siitä, että tunsivat vaipuvansa ja\nhukkuvansa sivilisatsionin suureen vesialtaaseen, ummehtuneeseen ja\nhekumalliseen, tuohon lämpöiseen liejukylpyyn, jossa ihmisen tarmo,\nhänen karkea elinvoimansa, alkeellinen eläinluontonsa vetelöityy\nja uskon, tahdon, velvollisuuksien ja intohimojen kasvu mätänee.\nTällaisissa hyytelömäisissä ajatuksissa kylpi nyt Jacquelinen siro\nruumis. Olivier ei voinut häntä mitenkään siitä estää. Sitäpaitsi\noli ajan tauti vioittanut häntäkin: hän ei luullut itsellään olevan\noikeutta kahlita toisen vapautta; hän ei tahtonut ottaa siltä, jota hän\nrakasti, mitään, ellei saanut sitä pyytämättä ja rakkaudesta. Mutta\nJacqueline ei ollut tästä käytöksestä hänelle laisinkaan kiitollinen,\nsillä vapaushan oli hänen oikeutensa.\n\nPahinta oli, että Jacquelinella, joka oli joutunut elämään tuollaisessa\nluonteeltaan kaksinaisessa maailmassa, oli itsellään ehyt luonne, joka\ninhosi puolinaisuutta: kun hän kerran uskoi, niin hän antautuikin;\nhänen palava ja altis pikku sielunsa, vaikka se olikin sangen itsekäs,\npoltti kaikki sillat takaansa; ja yhdyselämästään Olivierin kanssa oli\nhänellä säilynyt vielä horjumaton moralikin, jonka hän oli valmis aina\nsovittamaan käytäntöön, silloinkin kun hän eli epämoralisesti.\n\nHänen uudet ystävänsä olivat liian viisaita näyttääkseen\nperehtymättömille, mitä he oikeastaan olivat. Jos he teoriassa\njulistivatkin täydellistä vapautta siveellisiin ja yhteiskunnallisiin\nennakkoluuloihin nähden, niin pitivät he käytännössä hyvän huolen\nsiitä, etteivät loukanneet ainoaakaan noista ennakkoluuloista,\njos jokin vaan niistä saattoi tuottaa heille etua; he käyttivät\nhyväkseen moralia ja yhteiskuntaa, samalla niitä pettääkseen, aivan\nkuin uskottomat palvelijat pettävät isäntiään. Ja toisiaankin he\npettivät, tottumuksesta ja joutilaisuudessaan. Noissa aviomiehissä\noli montakin, jotka tiesivät, että heidän vaimoillaan oli rakastajia.\nEivätkä vaimotkaan puolestaan olleet tietämättä, että heidän miehillään\noli rakastajattaria. Skandaali tulee vasta silloin kuin se pääsee\njulkisuuteen. Nämä kauniit avioliitot lepäsivät keskinäisen sanattoman\nsopimuksen, -- rikostoverien sopimuksen -- pohjalla. Mutta Jacqueline\noli suorempi, hän pelasi koko panoksella. Ensimäinen vaatimus oli\nolla rehellinen. Ja toinen: olla rehellinen. Ja kolmas: olla vielä\nrehellisempi. Rehellisyyskin oli niitä hyveitä, jolla ajan ajatus\nkeikaili. Tästä näkyy, että kaikki on tervettä terveille ja kaikki\nturmeltunutta turmeltuneille. Kuinka rumaa on joskus olla rehellinen!\nKeskinkertaisten on synti ruveta tutkimaan olemuksensa syvyyksiä.\nHe löytävät sieltä ainoastaan keskinkertaisuutensa; mutta heidän\nitserakkautensa ylpeilee siitä.\n\nJacqueline kulutti aikansa tutkimalla itseään tällaisesta kuvastimesta.\nJa hän näki siinä seikkoja, joita hänen olisi ollut parasta olla\nnäkemättä: sillä kun hän oli ne nähnyt, ei hänellä enää ollut voimaa\nkääntää niistä silmiään pois; ja sen sijaan, että hän olisi taistellut\nnäkemäänsä vastaan, huomasi hän nähdyn vain paisuvan: nuo seikat\nkasvoivat valtavan suuriksi, ja lopulta anastivat ne hänen kaiken\nhuomionsa ja ajatuksensa.\n\nLapsi ei riittänyt täyttämään hänen elämäänsä. Hän ei ollut voinut\nimettää sitä: pienokainen alkoi surkastua hänen kerallaan. Oli\ntäytynyt palkata imettäjä. Se oli ensin suuri suru... Mutta pian siitä\ntuli helpoitus. Lapsi voi nyt mainiosti; se varttui nopeasti, tuo\nvirkeä pikku poika, josta ei ollut paljoa vaivaa, sillä enimmäkseen\nse makasi, eikä se itkenyt juuri yölläkään. Imettäjä, -- vankka\nNivernaisen seudulta hankittu nainen, jolla ei ollut imetettävä ensi\nkertaa ja joka kiintyi aina eläimellisellä, mustasukkaisella ja muille\nihmisille kiusallisella mieltymyksellä hoidokkeihinsa, -- oli ikäänkuin\nlapsen oikea äiti. Kun Jacqueline ilmaisi jostakin lasta koskevasta\nasiasta oman mielipiteensä, ei imettäjä ollut siitä tietäkseenkään;\nja jos Jacqueline ryhtyi väittelemään, huomasi hän lopuksi, ettei\nhän asiasta tietänytkään mitään. Hän ei ollut enää oikein toipunut\nlapsen syntymisen jälkeen: alkava laskimo-tulehdus oli lamannut ja\nherpaissut hänet; kun hänen oli pakko loikoa viikkokausia vuoteessa,\nhautoi hän omia sielullisia huoliaan; hänen jo ennestään kiihtyneet\najatuksensa piintyivät alinomaa valittamaan yhtä ja samaa, oikealla\nharha-aistimuksen voimalla: \"Hän ei ollut elänyt, ja nyt hänen elämänsä\noli lopussa...\" Sillä hänen mielikuvituksensa oli saanut vamman: hän\nluuli joutuneensa ainaiseksi ikäänkuin rujoksi; ja silloin hänessä\nheräsi kummallinen, katkera ja odottamaton kauna tuota hänen tuskansa\nviatonta syytä, lasta, kohtaan. Se tunne ei ole äideissä niinkään\nharvinainen kuin luullaan; mutta sitä salataan ja kaunistellaan; ja ne,\njotka ovat sen kokeneet, häpeävät sitä myöntää edes itselleenkään ja\nsydämensä salaisimmassa sopukassa. Jacqueline tuomitsi pahoin itseään;\nsyntyi taistelu hänen itsekkyytensä ja äidinrakkautensa välillä. Kun\nhän näki lapsen nukkuvan tuossa viattomana ja onnellisena, niin hän\nheltyi; mutta kohta sitten jälkeenpäin ajatteli hän katkerasti:\n\n-- Hän on minut tappanut.\n\nEikä hän voinut hillitä itsessään kiivasta kapinallisuutta tuota\nvälinpitämätöntä unta nukkuvaa oliota kohtaan, oliota, jonka onnen hän\noli saanut kärsimyksillään maksaa. Sittenkin, kun Jacqueline jo parani\nja lapsi tuli isommaksi, jäi äitiin hämärästi se sama vihamielinen\ntunne. Ja koska hän häpesi sitä, niin puski hän vihansa toiseen\nkohteeseen: mieheensä. Hän luuli itseään yhä sairaaksi; ja alinomainen\nhuolenpito omasta terveydestä, tuo levottomuus, jota lääkäritkin\npuolestaan pitivät vireillä, suosittelemalla sen parannukseksi\ntoimettomuutta, vaikka se juuri oli pahaan syynä, -- (ero lapsesta,\npakollinen työttömyys, täydellinen yksinolo, viikkomääriä kestävä\nikävä loikominen vuoteessa lihottamassa itseään niinkuin syöttöeläin),\n-- kaikki nämä seikat keskittivät Jacquelinen ajatukset pelkästään\nhäneen itseensä. Erinomainen moderni neurastenian hoitotapa: antaa\nminuus-taudin sijalle toinen, minuus-hypertrofia! Miksi ei isketä\nitsekkyyden suonta tai johdeta jollakin tarmokkaalla moralisella\nreaktiivilla sairaan verta päästä sydämeen, jos hänellä ei ole sitä\nliikaa!\n\nJacqueline nousi vuoteesta ruumiillisesti voimistuneena, entistä\nlihavampana, nuortuneena, -- sielultaan sairaampana kuin koskaan ennen.\nHänen eristämisensä yksikseen muutamiksi kuukausiksi oli katkaissut ne\nviimeisetkin ajatukselliset siteet, jotka yhdistivät häntä Olivieriin.\nSilloin, kun hän oli ollut miehensä lähettyvillä, oli hän ollut vielä\nhänen ihanteellisen luonteensa vaikutuksen alainen, Olivierin, joka\nkaikkine heikkouksineen oli yhä uskossaan vahva; silloin oli Jacqueline\nturhaan taistellut sitä orjuutta vastaan, jossa hänen järkeään\nselvempi järki piti hänen ajatuksiaan; turhaan katsetta vastaan, joka\ntunki hänen lävitseen ja pakotti hänet tuomitsemaan itseään, niin\nharmillista kuin se Jacquelinesta olikin. Mutta kun nyt sattuma erotti\nhänet miehestään, -- kun hän ei nyt tuntenut hänen kaukonäköisen\nrakkautensa painavan itseään, -- kun hän nyt oli vapaa, -- niin heti\nseurasi Jacquelinessa entisen keskinäisen ystävällisen luottamuksen\njälkeen kauna Olivieria kohtaan siitä, että hän oli niin Olivierin\nvaltaan antautunut; jonkinlainen viha, että hän oli kantanut miehensä\nhellyyden iestä, hellyyden, jota Jacqueline puolestaan ei enää tuntenut\nsydämessään. -- Kuka saattaa arvatakaan, millainen outo ja auttamaton\nkatkeruus voi kerran syntyä olennon sielussa, jota rakastamme ja jonka\nluulemme itseämme rakastavan? Yhtäkkiä voi kaikki muuttua. Toinen\nrakasti vielä eilen, siltä näytti, ja nainen itsekin luuli niin. Nyt\nhän ei enää rakasta. Ihminen, jota hän rakasti, on pyyhkäisty pois\nhänen ajatuksistaan. Mies huomaa, ettei hän ole naiselle enää yhtään\nmitään. Hän ei voi sitä ymmärtää: sillä hän ei ole nähnyt pitkää\nkehityskulkua, joka on salaisesti naisessa tapahtunut; hän ei ole\nvoinut aavistaa, mikä kätketty vihamielisyys naiseen on kokoontunut;\nhän ei tahdo ymmärtää tällaisen koston ja vihan syitä. Syitä, jotka\novat usein sangen kaukaisia, monimutkaisia ja hämäriä, -- toiset\nniistä piiloutuvat alkovin verhojen peittoon, -- toisia jälleen ovat\nloukattu itserakkaus, ilmitulleet ja tuomitut sydämen salaisuudet,\n-- toisia taasen... mikä ne kaikki tietää, edes nainen itsekään?\nLöytyy tuntemattomia loukkauksia, jotka mies on tehnyt tietämättään\nja joita nainen ei koskaan anna anteeksi. Milloinkaan ei niitä voi\nsaada selville, eikä nainen itsekään saata edes niitä aavistaa; mutta\nloukkaus on kuitenkin viilletty hänen sydämeensä: sydän ei koskaan sitä\nunhoita.\n\nTällaista hirvittävää nurjamielisyyteen kallistumista vastaan\ntaistelemaan olisi tarvittu toisellaista miestä kuin Olivier; miestä,\njoka olisi ollut lähempänä luontoa, samalla yksinkertaisempi ja\nnotkeampi, omiin tunteellisiin arveluihinsa sekaantumatonta miestä,\nvaistoiltaan rikasta ihmistä, joka olisi tarpeen tullen pystynyt\nsellaiseenkin, mitä hänen järkensä ei olisi hyväksynyt. Olivier\nantoi jo etukäteen voittaa itsensä ja viedä kaiken rohkeutensa: hän\noli niin selväpäinen, että oli huomannut jo kauan vaimossaan tahtoa\nväkevämmän perinnöllisyyden, huomannut, että Jacquelinen äidin henki\nilmeni nyt tyttäressä uudestaan; hän näki vaimonsa uppoavan kuin kiven\nsukuominaisuuksiensa syvyyteen: ja kun Olivier oli heikkoluontoinen ja\navuton, niin hän vain joudutti uppoamista, koettaessaan sitä estää. Hän\npakotti itsensä tyyneksi. Jacqueline koetti itsetiedottomasti laskien\nsaada häntä pois tuosta tyynestä tilasta, saada hänet kiivastumaan\npuheissa, brutaaliksi, karkeaksi, voidakseen sitten paremmalla syyllä\nhäntä halveksia. Ja jos Olivier silloin antautui vihan valtaan, niin\nJacqueline häntä halveksi. Mutta kun Olivier sitten perästä päin\nhäpesi ja oli ylen nöyryytetty, niin halveksi vaimo häntä yhä enemmän.\nJa jos mies ei antautunut vihaan, ei tahtonut antautua, -- silloin\nvihasi vaimo häntä. Mutta kaikkein pahinta oli vaikeneminen, johon\nhe sulkeutuivat toistensa seurassa usein päiväkausiksi. Myrkyttävä,\nmurskaava, suunniltaan saava vaikeneminen, joka vimmastuttaa lopulta\nkaikkein lauhkeimmatkin olennot aivan raivoihinsa, niin että heille\ntulee joskus himo tehdä pahaa, huutaa, ärsyttää toinen huutamaan\nvihaansa. Vaikenemista, sellaista mustaa vaikenemista, että sen\nhelmassa rakkaus lopullisesti mätänee ja hajoaa, hiljaisuutta, jonka\nkeskellä ihmiset eroavat toisistaan ja haipuvat yöhön aivankuin\nkiertotähdet, jotka kulkevat kukin omaa rataansa... He olivat tulleet\nsiihen kehityskohtaansa, jolloin kaikki, mitä he tekivät, joudutti vain\ntoisistaan loittonemista, sekin, että he koettivat lähetä toisiaan.\nHeidän elämänsä tuli sietämättömäksi. Sattuma kiirehti vain tapahtumain\nluonnollista kulkua.\n\nNoin vuoden ajan oli Cécile Fleury usein käynyt Jeanninien perheessä.\nOlivier oli tutustunut häneen Christophen luona. Sitten oli Jacqueline\nkutsunut häntä käymään heillä; ja Cécile jatkoi tuttavuuttaan parin\nkanssa sittenkin kuin Christophe oli jo heistä eronnut. Jacqueline oli\nhyvä Cécilea kohtaan: vaikkei Jacqueline ollut yhtään musikalinen ja\njoskin hän piti Cécilea hiukan arkipäiväisenä, nautti hän kuitenkin\nhänen laulustaan ja hänen rauhoittavasta läheisyydestään. Olivier\nJeanninista oli hauskaa soittaa Cécilen kanssa. Vähitellen oli\nCécilesta tullut talon ystävä. Cécile herätti luottamusta: kun hän\nastui avomielisin katsein, terveen ja iloisen näköisenä Jeanninien\nsaliin ja kun hänen hieman karkea naurunsa kuului, kajahtaen niin,\nettä oikein tuntui hyvältä, oli kuin auringon säde olisi pilkahtanut\nsumun läpi. Olivierin ja Jacquelinen sydän nautti silloin kuvaamatonta\nhelpoitusta. Kun Cécile lähti, teki heidän mielensä sanoa hänelle:\n\n-- Ei, jääkää vielä, meidän on niin kylmä!\n\nSilloin kun Jacqueline oli poissa kotoa, näki Olivier Cécilea useammin;\neikä hän ollut voinut salata häneltä kokonaan surujaankaan. Hän avasi\nsydämensä, harkitsematta, niinkuin ainakin heikko ja hellämielinen\nolento, joka on tukehtua ja jonka täytyy saada uskoa itsensä jollekulle\nja purkaa tunteitaan sen mukaan. Cécile tuli siitä liikutetuksi; hän\nlääkitsi tuttavaansa äidillisin sanoin. Hän sääli Jeannineja, heitä\nmolempia; hän pyysi, ettei Olivier antaisi mielensä masentua. Mutta\nlieneekö hän sitten jollakin tavoin häpeillyt tällaista salaisuuksien\npaljastamista enemmän kuin Olivier, vai mikä lieneekään siihen ollut\nsyynä, hän ei vaan sitten tullut Olivierin kotiin enää yhtä usein\nkuin ennen, vaan keksi kaikenlaisia verukkeita. Varmaankaan ei hän\nmielestään ollut menetellyt kunniallisesti Jacquelinea kohtaan: hänellä\nei ollut oikeutta tietää Jacquelinen salaisuuksia. Ainakin arveli\nOlivier sitä syyksi hänen karkoittumiseensa; ja hänestä oli Cécile\noikeassa: sillä hän itsekin moitti itseään siitä, että oli puhunut.\nMutta kun Cécile ei enää käynyt talossa, niin Olivier huomasi, mitä\nCécilestä hänelle oli ajan pitkään tullut. Olivier oli tottunut\nuskomaan asioitaan hänelle; vain Cécile saattoi vapauttaa hänet\nalinomaisesta ahdistuksesta, joka häntä vaivasi. Olivier oli tarpeeksi\nharjaantunut sydämen tunteiden erittelyyn huomatakseen, mitä tämä tunne\noli laatuaan. Hän ei olisi siitä hiiskunut Cécilelle mitään. Mutta hän\nei jaksanut vastustaa haluaan edes kirjoittaa itselleen kaikenlaista,\nmitä tunsi. Hän oli monien vuosien kuluessa saanut vaarallisen tavan\npakista paperilla omien ajatustensa kanssa. Siitä hän oli päässyt\nrakkauden vuosinaan. Mutta nyt, kun hän oli jäänyt jälleen yksin, oli\nhän joutunut taas tuon vanhan tapansa valtaan: milloin kärsimys kasvoi\naivan sietämättömäksi, helpotti se menetelmä; ja sitäpaitsi se oli\nvälttämätöntä toimintaa itseään erittelevälle taiteilijalle. Niinpä\nkuvaili hän yksinään itseään, kirjoitteli ajatuksiaan paperille, aivan\nkuin olisi puhellut niistä Cécilelle, mutta vielä vapaammin, koska ne\neivät olleetkaan aiotut Cécilen luettaviksi.\n\nNyt määräsi sattuma, että noiden paperien piti joutua Jacquelinen\nnäkyville. Se tapahtui eräänä päivänä, jolloin hän tunsi olevansa\nlähempänä miestään kuin vuosikausiin. Järjestäessään piironkiaan\nlueskeli hän vanhoja rakkaudenkirjeitä, jotka Olivier aikoinaan oli\nhänelle lähettänyt. Jacqueline heltyi niin, että hän aivan itki.\nHän istui piirongin nurkkauksessa kätkössä, eikä voinut jatkaa\njärjestelyhommaansa; hän muisteli siinä koko menneisyyttä; ja hänen\nomatuntonsa vaivasi tuskallisesti häntä, että hän oli sen hävittänyt.\nHän ajatteli, miten Olivier mahtoikaan surra: koskaan ei tällainen\najatus kylmällä tuulella ollessa ollut johtunut hänen päähänsä; hän oli\nkyllä saattanut unhottaa miehensä, mutta sitä ajatusta ei hän jaksanut\nkestää, että Olivier olisi hänen tähtensä kärsinyt. Suru runteli hänen\nsydäntänsä. Hän olisi nyt tahtonut heittäytyä Olivierin syliin ja sanoa\nhänelle:\n\n-- Ah, Olivier, Olivier, mitä me olemmekaan tehneet? Mehän olemme\nhulluja! Me emme saa enää tuottaa toisillemme tuskaa!\n\nJospa Olivier olisi sillä hetkellä sattunut tulemaan kotiin!\n\nMutta juuri sillä hetkellä löysi Jacqueline nuo Olivierin kirjeet...\nKaikesta tuli loppu. -- Luuliko Jacqueline tosiaan, että Olivier\noli häntä pettänyt? Ehkäpä. Mutta kuuluiko se asiaan? Petosta ei\nJacquelinelle ollut niin paljon itse petos kun halu siihen. Hän olisi\nmieluummin antanut miehelle, jota hän rakasti, anteeksi sen, että\nhänellä olisi ollut rakastajatar kuin että hän olisi antanut salaa\ntoiselle sielunsa. Ja siinä hän olikin oikeassa.\n\n-- Sepä lystikästä! väittävät ehkä jotkut... -- (Poloiset, joille\nrakkauden petos ei tuo tuskaa muulloin kuin silloin, kun se on aivan\ntäytäntöön pantu!... Jos sydän on jäänyt uskolliseksi, ovat ruumiin\nraukkamaisuudet vähäpätöinen seikka. Jos sydän pettää, ei muulla ole\nenää mitään arvoa)...\n\nJacqueline ei hetkeäkään ajatellut koettaa saada itselleen Olivieria\ntakaisin. Liian myöhäistä! Hän ei rakastanut häntä enää tarpeeksi.\nTai rakasti ehkä liiaksi. Ei, mustasukkainen hän ei ollut. Koko hänen\nluottamuksensa luhistui, loputkin, mitä hänessä vielä piili miestään\nkohtaan uskoa ja toivoa. Hän ei punninnut itsekseen, että hän itse\noli hylkinyt miehessään noita ominaisuuksia, että hän oli riistänyt\nhäneltä rohkeuden, ajanut hänet tähän rakkauteen, että tämä rakkaus\noli sitäpaitsi viatonta, ja ettei ihminen lopultakaan voi määrätä,\nrakastaako hän vai ei. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt verrata omaa\nkiemailuaan Christophelle tähän tunteelliseen seurusteluun: hän ei\nrakastanut Christophea, Christophe ei kuulunut asiaan! Kiihtyneesti\nliioitellen hän ajatteli, että Olivier oli hänelle valehdellut,\nhän ei ollutkaan enää mitään miehelleen. Viimeinenkin tuki katosi\nJacquelinelta, juuri kun hän oli kurottanut kättänsä tarttuakseen\nsiihen... Kaikesta tuli loppu. Olivier ei saanut koskaan tietää, mitä\nJacqueline sai kärsiä sinä päivänä. Mutta kun hän näki Jacquelinen,\ntuli hänelle se selvä tuntu, hänellekin, että kaikki oli lopussa.\n\nTästä hetkestä alkaen eivät he puhuneet enää keskenään muuta kuin\ntoisten ihmisten läsnäollessa. He pitivät toisiaan silmällä, niinkuin\nkaksi kierrokseen ajettua metsäneläintä, jotka ovat aina varuillaan ja\npelkäävät. Jeremias Gotthelf kuvailee jossakin armottomalla huumorilla\nerään avioparin synkkää asemaa, miehen ja vaimon, jotka eivät enää\nrakasta toisiaan, vaan vartioivat toisiaan kahden puolen, utelevat\ntoistensa terveyttä, huomaavat toisissaan sairauden merkkejä, mutta\neivät suinkaan koeta jouduttaa toistensa kuolemaa tai edes toivokaan\nsitä, vaan sallivat kuitenkin mieltään viehättää ajatuksen, että\ntoiselle tulisi jokin odottamaton tapaturma, ja kuvittelevat kumpikin\nilokseen, että hän on heistä vahvempi kuin toinen. Oli hetkiä, jolloin\nJacqueline ja Olivier melkein kuvittelivat, että toinen heistä ajatteli\ntähän tapaan. Kumpikaan ei ajatellut niin; mutta sekin oli jo liikaa,\nettä he kuvittelivat sellaista kuin esimerkiksi Jacqueline, joka\nsaattoi miettiä itsekseen yöllä harha-aistimuksellisen unettomuuden\nhetkillä, että tuo mies oli voimakkaampi ja kulutti tässä hänet\nloppuun ja voittaisi pian hänet... Sekautuneen mielikuvituksen ja\nsydämen hirveää aivohouretta! -- Ja kuitenkin rakasti parhain heidän\nolemuksessaan pohjaltaan yhä toista!...\n\nOlivier masentui tämän taakkansa alla niin, ettei koettanutkaan\nponnistella enää, vaan väistyi ja hellitti kokonaan Jacquelinen sielun\nperäsimen kädestään. Kun Jacqueline näin jäi oman onnensa nojaan, ilman\nluotsia, joka olisi häntä ohjannut, tuli hänelle omituinen vapauden\nhuimaus; hän olisi tarvinnut valtiasta, jota vastaan hän olisi saanut\nkapinoida: jos hänellä ei sitä ollut, täytyi hänen se itselleen luoda.\nHän joutui piilevän pahuutensa valtaan. Siihen saakka ei hän ollut\nkoskaan aikonut jättää miestään, vaikka hän kärsikin. Nyt hän luuli\npäässeensä kaikista siteistä. Hän tahtoi rakastaa ennenkuin se oli\nliian myöhäistä: (sillä hän luuli, niin nuori kuin olikin, itseään jo\nvanhaksi.) -- Ja hän rakastui. Hän oli omiaan joutumaani alttiiksi\nsellaiselle kuvitellulle, kalvavalle intohimolle, joka takertuu\nensimäiseen eteen sattuneeseen henkilöön, vaikkapa vain vilahdukselta\nnähtyyn, jopa olentoon, jonka tuntee ainoastaan maineelta, joskus\npelkästään nimeltä; alttiiksi tuolle kiihkolle, joka kerran ihmisen\nyhden sormen saatuaan ei hellitä enää otettaan, vaan vakuuttaa\nhänen sydämelleen, ettei se voi elää ilman sen valitsemaa ihmistä;\ntunteelle, joka tuhoaa sydämen kokonaan ja tekee sen tyhjäksi kaikesta\nentisyydestä, mikä äsken vielä sen täytti: entisistä tunteista,\nmoraliajatuksista, muistoista, itsetunnosta ja kunnioituksesta toisia\nkohtaan. Ja kun tämä kiihko vuorostaan kuolee, kun sillä ei ole enää\nmitään hävittämistä, koska se on jo kaikki polttanut, niin minkälainen\nuusi luonne useimmiten noista raunioista kasvaakaan: luonne, jossa\nei löydy hyvyyttä, ei sääliä, ei nuoruutta eikä kuvitelmia; luonne,\njoka tahtoo ainoastaan kaivaa ja kalvaa elämää, aivan kuin sammal syö\nraunioiksi tuhottua temppeliä.\n\nTälläkin kertaa, niinkuin tavallisesti, kohdistui se piintynyt kiihko\nhenkilöön, joka oli mitä parhaiten sopiva tuottamaan pettymyksiä\nnaisen sydämelle. Jacqueline-parka rakastui erääseen naisten yleiseen\nsuosikkiin, parisilaiseen kirjailijaan, joka ei ollut kaunis eikä\nnuorikaan, vaan kömpelö, punanaamainen ja elähtänyt; hänen hampaansa\nolivat pilalle turmeltuneet, sydämensä kuivuus suorastaan hirvittävä;\nhänen ainoa ansionsa oli se, että hän oli muodissa ja oli tehnyt suuren\njoukon naisia onnettomiksi. Hänellä ei ollut puolustuksenaan edes se\nseikka, ettei hän olisi itsekkyyttään tiennyt: sillä hän rehenteli\nsillä runoissaan. Hän tiesi kyllä, että sellainen tepsi: taiteeseen\nkätketty itsekkyys on ikäänkuin linnunkuvastin, tuli, joka häikäisee\nheikkoja. Jacquelinen piiristä oli monta naista mennyt väijytykseen:\nviimeksi muuan hänen ystävättärensä, äskettäin naimisiin mennyt\nnainen; hänet oli tämä kirjailija pilannut ilman suurta vaivaa ja\nsitten hänet jättänyt. Nuo petetyt eivät suinkaan siitä kuolleet,\nvaikka he tosin koettivat salata asiaa kömpelösti, mikä taas ilahdutti\nkoko maailmaa. Kaikkein kauheimminkin petetyt heistä rakastivat liian\npaljon arkipäiväisiä etujaan ja hienoston tapojaan ollakseen pitämättä\nhullutuksiaan selvän järjen aisoissa. Siksi eivät he tahtoneet\ntehdä mitään julkista skandaalia. Jos he pettivät aviomiehiään ja\nystävättäriään tai heitä itseään petettiin ja he saivat kärsiä, niin\ntapahtui se aina kaikessa hiljaisuudessa. He olivat oikeita juorujen\nsankarittaria.\n\nMutta Jacqueline oli huimapää: hän ei ainoastaan pystynyt tekemään,\nmitä sanoi, vaan myöskin puhumaan, mitä teki. Hänen hullutustensa\npohjalla ei piillyt minkäänlaista järjen harkintaa, vaan hän kielsi\nkokonaan itsensä. Hänellä oli se vaarallinen avu, että hän oli aina\nitselleen suora eikä peräytynyt koskaan tekojensa seurausten tieltä.\nHän oli parempi kuin muut hänen piirissään: sen tähden hän olikin kahta\nhullumpi. Kun hän rakasti, kun hän sai päähänsä tehdä aviorikoksen,\nheittäytyi hän siihen silmittömästi, epätoivoisella suoruudella.\n\n\n\n\nM:me Arnaud oli yksinään kotona ja neuloi samalla kuumeellisella\nlevollisuudella kuin luultavasti aikoinaan Penelope kuulua työtään\ntehdessään. Ja aivan kuin Penelope hän odotti miestään. Herra Arnaud\noleskeli kaiket päivät poissa kotoa. Hänellä oli koulutuntinsa aamuin\nja illoin. Tavallisesti hän tuli päivälliselle kotiin, vaikka hänen\njalkojaan väsyttikin ja vaikka lyseo oli toisessa päässä Parisia. Hän\npakotti itsensä kulkemaan tämän pitkän matkan, ei niin paljon säälistä\nvaimoaan kohtaan tai säästäväisyydestä, kuin siitä syystä, että se\noli tullut hänelle jo tottumukseksi. Mutta eräinä päivinä pidättivät\nhäntä päivälliseltä koetunnit; tai hän ei malttanut olla käyttämättä\nhyväkseen sitä seikkaa, että lyseo oli samassa kaupunginosassa kuin\nkirjasto, vaan jäi työskentelemään väliajaksi tuohon kirjastoon.\nLucile Arnaud oli päivät yksinään. Paitsi siivoojanaista, joka\ntuli kello kahdeksan ja kymmenen välillä tekemään karkeita töitä,\nja ruokatarpeiden hankkijoita, jotka pistäytyivät kysymässä, mitä\nmilloinkin haluttiin, ja toivat tilatut ainekset, ei kukaan soitellut\nhänen ovikelloaan. Hän ei tuntenut ketään koko talossa. Christophe\noli muuttanut pois, ja syreenipuutarhan puolella oli uusia asukkaita.\nCéline Chabran oli mennyt naimisiin Augustin Elsbergerin kanssa. Élie\nElsberger oli lähtenyt perheineen Espanjaan, jossa hän oli saanut\ntoimen eräässä kaivoksessa. Vanhalta Weillilta oli vaimo kuollut,\neikä hän oleskellut juuri yhtään parisilaisessa huoneistossaan.\nAinoastaan Christophe ja hänen ystävättärensä Cécile olivat pitäneet\nyllä tuttavuussuhteitaan Lucile Arnaud'n kanssa, mutta he asuivat hyvin\netäällä, ja kun väsyttävä työ anasti heiltä kaiket päivät, niin meni\nviikkoja, jolloin he eivät käyneet Lucileä katsomassa. Hänellä ei ollut\nmuuta seuraa kuin hän itse.\n\nHänellä ei ollut laisinkaan ikävä. Hänelle riittivät ajanvietoksi\nkovin vähäiset seikat. Pieninkin jokapäiväinen homma. Joku pikku\nkukka, jonka arkaa lehtiverhoa hän puhdisti äidillisen hellästi joka\naamu. Rauhallinen harmaa kissa, joka oli alkanut noudattaa emäntänsä\nelintapoja, kuten hyvin vaalitut kotieläimet ainakin: se vietti\npäivänsä niinkuin sen emäntäkin hellan ääressä, tai istui pöydällä\nlampun vieressä, seuraten koko ajan hoitajansa työskenteleväin\nsormien liikkeitä ja luoden häneen joskus tirkistyksen kummallisista\nsilmäteristään, jotka sitten taas sammuivat välinpitämättömästi.\nYksinpä huonekaluistakin oli hänelle ajanviettoa. Jokainen niistä\noli hänelle niin kotoinen. Lapsellisella ilolla siisti hän niitä,\npyyhki hellästi pois tomua, joka oli laskeutunut niiden kupeisiin, ja\nsijoitteli sitten niitä tarkalla huolella jälleen entisiin nurkkiinsa.\nHän oikein puheli niiden kanssa sanattomasti. Hän hymyili ainoalle\nomistamalleen kauniille antiikkiselle huonekalulle, hienolle Ludvig\nXVI:n tyyliselle silinteripiirongille. Hänellä oli joka päivä sama\nilo ne esineet uudestaan nähdessään. Yhtä nopeasti kului häneltä\naika liinavaatteitakin tarkastaessa: hän vietti tuntikausia seisten\ntuolilla, pää ja käsivarret suuren talonpoikaisen kaapin sisässä,\ntutkien ja järjestellen niitä, sillaikaa kun kissa jälleen tarkasteli\nuteliaasti häntä.\n\nMutta hänen suurin onnensa oli, että hän sai kaikki kotiaskareensa\ntoimitettuaan ja yksinään päivällisen syötyään, -- Jumala tiesi,\nminkälaisen aterian (hän ei tarvinnut paljoa ruokaa), -- ja kaupungilla\nvälttämättömillä asioilla juostuaan päästä noiden päivätöitten jälkeen\nkello neljän tienoissa iltapuolella kotiinsa ja asettua ikkunan tai\nlieden ääreen käsitöineen ja mirreineen. Joskus hän keksi jonkinlaisen\nsyyn, ettei hänen tarvinnut ollenkaan lähteä pois kotoa; hän oli\nonnellinen, jos hän saattoi olla kaiket päivät sisällä, varsinkin\ntalvisaikaan, kun satoi. Hän pelkäsi hirveästi kylmää, viimaa, likaa\nja sadetta, sillä hänkin oli kuin mikäkin siisti, arkanahkainen\nja lellitelty pikku kissa. Hän oli mieluummin syömättä kuin lähti\nulos ostelemaan aamiaisruokia, jos ruuanhankkijat milloin sattuivat\nhänet unhottamaan. Silloin hän naperteli vain suklaakakkua tai etsi\nkaapista pari hedelmää. Hän varoi ilmoittamasta sitä ruokailutapaansa\nmiehelleen. Se oli pientä seikkailua hänelle. Silloin, päivinä, jolloin\nvalo oli melkein sammunut, ja joskus kauniinakin ja aurinkoisina,\n-- (ulkona säteili sininen taivas, kadun räminä humisi talon ja\nhänen hiljaisen asuntonsa ympärillä ja sen hämärässä: aivan kuin\njokin kangastus ympäröi se hämy hänen sieluaan), -- istui hän\nmukavimmassa nurkassaan, jakkara jalkojen alla, neulomus kädessä, ja\nvaipui hievahtamatta hauskimpaan hommaansa, lukemiseen, vaikka hänen\nsormensa työskentelivätkin koko ajan. Hänellä oli vieressä pöydällä\njokin mielikirjojaan. Tavallisesti jokin punakantinen nide, jonkin\nenglantilaisen kirjan käännös. Hän luki sangen vähän kerrallaan, tuskin\nluvun päivässä, ja kirja lepäsi usein pitkän aikaa samalta kohdalta\navattuna hänen polvillaan, tai ei hän sitä ollenkaan aukaissut: hän\ntunsi jo sen, hän vain haaveili asioista, joita se oli kertonut. Niin\nriitti jokin Dickensin tai Thackerayn pitkä romaani viikkokausiksi, ja\nne viikot laajensi hän uneksimalla kokonaisiksi vuosiksi. Ne ympäröivät\nhänet hellällä sävyllään. Nykyaikaiset ihmiset, jotka lukevat nopeasti\nja huonosti, eivät tunne enää, mikä ihmeellinen voima kauniista\nkirjoista säteilee, kun niitä nauttii hitaasti. M:me Arnaud ei\nepäillytkään, etteikö noiden romaanihenkilöiden elämä ollut yhtä totta\nkuin hänen omansakin. Heissä oli sellaisia, joille hän olisi tahtonut\nolla iki-ystävä: hyväsydäminen, mustasukkainen lady Castlewood, tuo\nsalaa rakastava nainen, jonka sydän oli äidillinen ja neitseellinen,\noli hänen sisarensa; pikku Dombey hänen oma pikku lapsensa; hän oli\nDora, nainen ja lapsi, joka kuolee; hän ojensi rakkaasti käsivarsiaan\nsyleilläkseen kaikkia noita romaanien lapsellisia sieluja, jotka\nvaeltavat kunniakkain ja puhtain silmin maallisen elämänsä; ja hänen\nympärillään kiersi kirjavana saattueena lempeitä, kurjia ja vaarattomia\norginelleja, jotka ajelevat täällä naurettavia ja liikuttavia\nhaavekuviaan, -- heidän johtajanaan hyvän Dickensin herttainen henki,\nunelmissaan samalla sekä nauratteleva että valmis kyyneliin. Milloin\nm:me Arnaud katsahti ulos ikkunastaan, näki hän ohikulkijoissa jonkun\ntuon unelmiensa maailman rakastettavan tai peloittavan olennon.\nTuolla kivitalojen toisella puolen haaveksi hän elettävän samanlaista\nelämää kuin hänen sankarinsa, niin, ne sankarit itse siellä elivät.\nSe, ettei hän halunnut lähteä ulos, johtui siitä, että hän pelkäsi\nmoista liikuttavilla mysterioilla täytettyä maailmaa. Hän näki noissa\nohitse liikkuvissa ihmisissä salattuja murhenäytelmiä, parhaillaan\ntapahtuvia ilveilyjä. Eikä se ollutkaan aina pelkkää kuvitelmaa. Sillä\nyksinäisyydessä oli hän saavuttanut tuon kummallisen intuitsionin\nlahjan, joka antaa ihmisen nähdä ohikulkevien katseista heidän menneen\ntai tulevan elämänsä salaisuuksia, joita asianomaiset itsekään eivät\nusein tiedä. M:me Arnaud sekoitti näihin todellisiin näkyihinsä\nromanttisia muistoja, jotka pyöristivät ja muuttivat niiden muotoa. Kun\nhän oli kaupungilla, tunsi hän aivan hukkuvansa moiseen äärettömään\nelämysten mereen. Hänen täytyi kiiruhtaa kotiinsa päästäkseen lujalle\npohjalle.\n\nMutta tarvitsiko hänen lukea tai nähdä muitakaan ihmisiä? Hänelle\nriitti vain katsella itseään. Tuo kalpea, sammunut olento, --\nsyrjäisestä nimittäin, -- kuinka se sisältäpäin olikaan valoisa ja\nsäteilevä! Miten täyteläistä elämää se uhkui! Miten runsaasti siinä oli\nmuistoja, rikkauksia, joita ei kukaan aavistanut hänessä olevan!...\nOlivatko ne koskaan olleet totta? -- Tietysti, koska ne olivat totta\nhänelle... Sillä tavoin saattaa unten taikasauva muuttaa elämän\nköyhyyden!\n\nM:me Arnaud muisteli kaikkia entisiä vuosiaan pikkutytön aikoihinsa\nasti; tässä hiljaisuudessa aukesi jälleen tuoksumaan jokainen hänen\nkuihtuneitten toiveittensa hento kukka... Ensimäinen lapsenrakkaus\nerästä nuorta tyttöä kohtaan, jonka viehkeys oli lumonnut hänet heti\npaikalla, kun hän tuon olennon näki; hän rakasti neitoa niinkuin\nainoastaan silloin voi rakastaa kun itse on äärettömän puhdas; hän\noli kuolla mielenliikutuksesta tuntiessaan hänen kosketuksensa; hän\nolisi tahtonut suudella hänen jalkojaan, olla hänen pieni piikasensa,\nmennä naimisiin hänen kanssaan; ystävätär oli sitten mennyt naimisiin,\nei ollut tullut onnelliseksi, oli saanut lapsen, joka oli kuollut...\nToinen rakkaus tuli hänelle noin kaksitoista-vuotiaana, jälleen\nerästä tyttöä kohtaan, joka oli hänen ikäisensä ja joka kohteli häntä\ntyrannimaisesti: pirullinen vaaleaverikkö, ilveilevä, itsevaltainen:\nhän itketti toista huvikseen, ja antoi sitten hänelle helliä suudelmia;\nhe laativat yhdessä tuhansia tulevaisuuden suunnitelmia. Se tyttö oli\nyhtäkkiä ruvennut karmeliittinunnaksi, kenenkään tietämättä, mistä\nsyystä; väitettiin, että hän oli nykyään onnellinen... Sitten seurasi\nsuuri intohimo erästä miestä kohtaan, joka oli paljoa vanhempi häntä\nitseään. Siitä tunteesta ei ainoakaan ihminen ollut saanut tietää,\nei edes sekään, johon se kohdistui. Hän oli uhrannut rakkautensa\nkohteelle suunnattoman määrän kiihkeää uskollisuutta, hellyyttä...\nSitten tuli taas toinen rakkaus: sillä kertaa rakastettiin häntä. Mutta\nhän ei ollut tohtinut omituisen arkuutensa ja itsensä epäilemisen\nvuoksi uskoa, että häntä rakastettiin, eikä ilmaista, että hän itsekin\nrakasti. Ja silloin oli onni mennyt ohitse niin ettei hän ottanut\nsitä käsiinsä... Sitten... Mutta mitä hyödyttää kertoa muille satuja,\njoilla on merkitystä ainoastaan ihmiselle itselleen? Monen monia\npikku asioita, jotka olivat saaneet hänelle tärkeän sisällyksen:\njonkun ystävän suopeus; sydämellinen sana Olivierin suusta, sanottu\naivan huomaamatta; Christophen virkistävät vierailut ja lumottu\nmaailma, jonka hänen soittonsa kuulijalle avasi; jonkun tuntemattoman\nihmisen katse; niin, eräät pelkästään ajatukselliset ja tahdottomat\nuskottomuudet tässä erinomaisessa naisessa, joka oli ylen kunniallinen\nja puhdas: nuo tyrmistivät ja hävettivät häntä, ja hän koetti heikosti\nkarkoittaa niitä mielestään, mutta kuitenkin loivat ne, -- kaikessa\nviattomuudessaan, -- hiukan auringonpaistetta hänen sydämeensä... Hän\nrakasti kovasti miestään, vaikkei mies ollutkaan aivan sellainen,\njollaista hän uneksi. Mutta herra Arnaud oli hyvä; ja kun hän eräänä\npäivänä sanoi vaimolleen:\n\n-- Rakas vaimoni, sinä et tiedä, miten paljon sinä minulle olet. Sinä\nolet koko minun elämäni.\n\nSilloin naisen sydän aivan suli hellyydestä; ja siitä alkaen tunsi hän\nolevansa kokonaan yhdistetty mieheensä, ainaiseksi, ilman pienintäkään\nirtautunutta ajatusta. Joka vuosi kiinnitti heitä yhä lähemmin\ntoisiinsa. He olivat uneksineet yhdessä paljon kaunista. Haaveilleet\ntöistä, matkoista, lapsista. Miten ne unelmat olivat toteutuneet?...\nOi, turha toivo!... Mutta m:me Arnaud uneksi niitä yhä. Niissä eli\nmyöskin pikku lapsi, josta hän oli uneksinut niin usein, niin syvästi,\nettä hän tunsi sen aivan kuin se olisi ollut olemassa. Sitä untaan oli\nhän rakennellut vuosikausia, kaunistanut sen kaikella, mitä armainta\nhän näki, kaikella, mitä hän eniten rakasti... Mutta toteutuminen:\nhiljaisuus!...\n\nSiinä hänen elämänsä. Mutta siihen sisältyi kokonaisia maailmoita.\nMiten paljon tuntemattomia tragedioja, kaikkein arinta laatua,\nkätkeytyy usein näöltään aivan rauhallisiin, keskinkertaisiin\nihmiskohtaloihin! Ja traagillisinta on ehkä: -- _ettei tapahdu mitään_\nnoiden yhä toivovien elämässä, joiden veri huutaa lohduttomasti\noikeuttansa, heille luonnon lupaamaa onnea, joka heiltä kielletään, --\nnoiden, joita kalvaa sisällisesti yhtämittainen tuskallinen kaipuu, --\nja jotka eivät näytä siitä mitään ulospäin!\n\nOnneksi ajatteli m:me Arnaud muutakin kuin itseään. Hänen oma elämänsä\notti ainoastaan osan tilaa hänen unelmissaan. Hän eli myöskin niiden\nelämää, jotka olivat nykyään tai olivat ennen olleet hänen tuttujaan;\nhän kuvitteli itseään heidän asemassaan, hän muisti Christophe\nKrafftia, ystävätärtään Cécileä. Hän ajatteli heitä aina. Nuo kaksi\nnaista olivat sydämellisesti kiintyneet toisiinsa. Ja kummallisinta oli,\nettä juuri luja Cécile tarvitsi heistä enemmän tukea, nojautua heikkoon\nLucileen. Oikeastaan oli tuo kookas, iloinen ja terve tyttö näet heikompi\nkuin hänen ulkomuodostaan saattoi päättää. Hänellä oli paraikaa\neräänlainen murroskausi. Tyynimmätkään sydämet eivät aina voi olla\nvarmoja yllätyksiltä. Hänessä oli huomaamatta alkanut kyteä muuan ylen\nhellä tunne, jota hän ei tahtonut ensin tunnustaa, mutta se paisui,\nkunnes hänen oli pakko se nähdä: -- hän rakasti Olivier Jeanninia. Tuon\nnuoren miehen kunnioittava ja lempeä käytös, hänen koko olemuksensa\nhiukan naisellinen viehätys, kaikki, mikä hänessä oli heikkoa ja\nantautuvaa, oli lumonnut kohta Cécilen: -- (äidillistä luonnetta vetää\naina puoleensa sellainen, joka sitä tarvitsee). -- Mitä Cécile sitten\noli kuullut Olivierin aviosuruista, oli herättänyt hänessä vaarallista\nsääliä tuota ystäväänsä kohtaan. Mutta tällaiset syyt yksinomaan eivät\nluonnollisesti olisi riittäneet. Kukapa voi sanoa, minkä tähden kaksi\nihmistä rakastuu toisiinsa? Usein ei kummallakaan ole siihen erikoista\naihetta, mutta pitkä yhdessä oleskelu saattaa anastaa viimein sydämen,\njoka ei ole pitänyt varaansa ensimäistä siinä herännyttä tunnetta\nvastaan. -- Kun Cécile huomasi, ettei ollut enää epäilemistä, mitä\nlaatua hänen tunteensa oli, koetti hän uljaasti päästä irti ansasta,\nsillä hän piti rakkauttaan rikollisena ja mahdottomana; hän kärsi kauan\nitsekseen, eikä siitä parantunutkaan. Kukaan ei vähääkään aavistanut,\nmiten hänen laitansa oli: hän koetti kaikin voimin tekeytyä iloisen\nnäköiseksi. Ainoastaan m:me Arnaud tiesi, kuinka vaikeaa se oli\nhänelle; ei siitä syystä, että Cécile olisi ilmaissut salaisuutensa\nhänelle, mutta joskus painoi Cécile lujaniskaisen päänsä m:me Arnaud'n\nmatalaa rintaa vasten, hänen silmistään tipahti pari kuumaa kyyneltä,\nhän suuteli ystävätärtään ja lähti sitten nauraen talosta. Cécile\njumaloi tuota heiveröistä ystävätärtään, sillä hän tunsi, että hän\noli siveellisen ryhtinsä ja uskonsa voiman puolesta väkevämpi häntä\nitseään. Hän ei avannut sydäntään Lucilelle. Mutta Lucile osasi arvata\npuolesta sanasta. Maailma tuntui hänestä ainaiselta surulliselta\nväärinymmärtämiseltä. Sitä on mahdoton muuttaa toiseksi. Ihminen ei voi\nmuuta kuin rakastaa, sääliä toista ja uneksia.\n\nJa kun unelmien ääretön paljous alkoi humista hänessä niin valtavasti,\nettei hän jaksanut enää miettiä mitään, asettui hän pianonsa ääreen\nja antoi sormiensa hipua koskettimilla, miten vaan sattui, soittaen\nhiljaa, verhoten sävelten himmennetyllä valolla elämän häikäisevää\nkangastusta...\n\nMutta tuo hyvä pikku nainen ei suinkaan unohtanut arkisiakaan\ntehtäviään; ja kun herra Arnaud tuli kotiin, oli lamppu jo pöydälle\nsytytetty ja illallinen valmis, ja vaimo odotti häntä hymy kalpeilla\nkasvoillaan. Eikä mies aavistanut, minkälaisessa rajattomassa\nkaikkeudessa vaimo hänen poissaollessaan oli elänyt.\n\nVaikeinta oli sulattaa noita kahta eri maailmaa toisiinsa niin,\netteivät ne törmänneet vastatusten: jokapäiväinen elämä, ja toinen,\nsuuri sielullinen elämä kaukaisine ilmanäärineen. Se ei menestynyt aina\nvarsin hyvin. Onneksi eli Arnaud itsekin osaksi kuvitelmien elämää,\neli kirjoissaan ja taideteoksissa, joiden ikuinen tuli piti yllä hänen\nsielunsa riutuvana lepattavaa liekkiä. Mutta viime vuosina olivat häntä\nyhä enemmän alkaneet kiusata kaikenlaiset hänen ammatistaan johtuvat\npienet rettelöt: vääryydet, puolueellisuus, ikävyydet virkatovereiden\nja oppilaiden taholta; hän oli tullut katkeraksi; oli alkanut puhua\npolitiikkaa, haukkua hallitusta ja juutalaisia; hän lykkäsi vastuun\nkaikista omista elämänpettymyksistään Dreyfysin niskaan. Hänen\nsynkkämielinen luonteensa tarttui hiukan myöskin hänen vaimoonsa.\nM:me Arnaud oli nyt melkein neljänkymmenen vuoden vanha. Hän oli\nsiinä iässä, jolloin hänen elämänvoimansa oli jo hiukan vioittunut\nja levottomana etsi tasapainoaan. Hänen ajatuksiinsa ilmestyi\nammottavia halkeamia. Joksikin aikaa kadottivat he molemmat kaiken\nsyynsä olla olemassa: sillä he eivät tienneet, mihin nyt kiinnittää\nhämähäkinverkkonsa, joka joutui yhtäkkiä heilumaan tyhjässä. Unelmat\ntarvitsevat aina jonkinlaista todellisuudenkin tukea, vaikka kuinka\nheikkoa. Nyt heitä ei tukenut mikään. He eivät voineet enää nojautua\ntoisiinsa. Mies takertui vaimoonsa sen sijaan, että olisi häntä\nauttanut. Ja vaimo ymmärsi, ettei hän jaksanut miestään auttaa: sillä\nsiihen aikaan hän ei pystynyt auttamaan edes itseään. Ainoastaan ihme\nsaattoi hänet silloin pelastaa. Hän rukoili sitä. Ja se tulikin hänen\nsielunsa syvyydestä. M:me Arnaud tunsi yksinäisestä ja hurskaasta\nsydämestään kumpuavan ilmi ylevän ja mielettömän tarpeen kaikesta\nhuolimatta luoda, kutoa sittenkin hämähäkinverkkoaan tyhjyyden poikki,\npelkästä kutomisen ilosta, jättää se tuulen valtaan, Jumalan henkäyksen\nheilutettavaksi ja vietäväksi sinne, minne se oli joutuva. Ja Jumalan\nhenkäys kiinnitti verkon jälleen elämään, antoi sille näkymättömät\ntukikohtansa. Silloin alkoivat mies ja vaimo kumpikin kärsivällisesti\nkutoa uudestaan tuota loistavaa ja turhaa unelmiensa sommitelmaa, joka\noli tehty heidän puhtaimmista kärsimyksistään ja sydänverestään.\n\n\n\n\nM:me Arnaud oli yksinään kotona... Tuli ilta.\n\nOvikello soi. M:me Arnaud heräsi vavahtaen unelmistaan ennen tavallista\naikaansa. Hän kietoi huolellisesti käsityönsä kokoon ja meni avaamaan.\nTulija oli Christophe. Hän näytti hyvin liikutetulta. Rouva tarttui\nystävällisesti hänen käsiinsä.\n\n-- Mikä teidän on, hyvä ystävä? kysyi hän.\n\n-- Ah! sanoi Christophe. Olivier tuli takaisin.\n\n-- Tuli takaisin?\n\n-- Niin, tänä aamuna, tuli ja sanoi minulle: \"Christophe, auta minua!\"\nMinä syleilin häntä, hän itki. Sanoi minulle: \"Minulla ei ole enää\nketään muita kuin sinä. Hän lähti pois\".\n\nM:me Arnaud pisti järkytyksissään kätensä ristiin ja huudahti:\n\n-- Voi noita onnettomia!\n\n-- Hän lähti, toisti Christophe. Lähti rakastajansa kanssa.\n\n-- Entä heidän lapsensa? kysyi m:me Arnaud.\n\n-- Jätti miehensä, lapsen, kaikki.\n\n-- Se onneton! toisti m:me Arnaud.\n\n-- Olivier rakasti häntä, sanoi Christophe, rakasti koko sielullaan,\nHän ei tästä iskusta nouse. Hän hoki minulle: \"Christophe, hän on\npettänyt, minut... Rakkain ystäväni on minut pettänyt.\" Minä koetin\nsanoa hänelle: \"Koska hän on sinut pettänyt, niin ei hän ollutkaan\nsinun ystäväsi. Sinun vihollisesi hän on. Unohda hänet, tai tapa hänet.\"\n\n-- Oh, Christophe, mitä te nyt puhuttekaan! Sehän on kauheaa.\n\n-- Aivan niin, tiedän, että tämä tuntuu teistä aivan\nesihistorialliselta raakuudelta: tappaa vaimonsa! Uskokaa vaan\nkauniisti tätä hienoa parisilaista maailmaa, joka panee vastalauseensa,\njos uros surmaa muka raakalaisvaistosta naaraan, joka hänet\npettää, maailmaa, joka saarnaa tuota laupiasta järkeä! Erinomaisia\napostoleita! On hupaisaa nähdä tämän sekalaisen koiralauman\npahastuvan eläimellisyyteen palaamista. Kun ensin ovat häväisseet\nelämää, riistäneet siltä kaiken sen arvon, niin ympäröivät he sen\nuskonnollisella pyhyydellä... Kuinka kummallista: tuollainen elämä,\njossa ei ole sydäntä, ei kunniaa, jolla ei ole merkitystä, joka on\npelkästään ruumiillista huokunaa, verisuonen tykytystä lihamöhkäleissä,\non heistä suurimman kunnioituksen arvoinen! He eivät tiedä, miten\nhienotunteisia olla tällaista teurastamon lihankappaletta kohtaan: sitä\non rikos sormellaankin koskettaa. Tappakaa sielu, jos huvittaa, mutta\nruumis on toki pyhä...\n\n-- Sielun murhaajat ovat pahimpia murhamiehiä; mutta rikos ei puolusta\ntoista rikosta, senhän tiedätte.\n\n-- Tiedän sen, ystäväni. Te olette oikeassa, minä en ajattele, mitä\nsanon... Tai kukapa tietää, ehkäpä ajattelenkin.\n\n-- Ei, te vain halvennatte itseänne. Tehän olette hyvä.\n\n-- Kun syvä tunne saa minut valtaansa, niin olen julma kuin muutkin.\nNäettehän, kuinka nyt olen vimmastunut!... Mutta kun näkee ystävänsä,\njota rakastaa, itkevän, niin eikö vihaisi olentoa, joka on syynä hänen\nkyyneliinsä? Ja voiko koskaan olla kyllin ankara sellaista viheliäistä\nkurjaa kohtaan, joka hylkää lapsensa juoksennellakseen rakastajansa\nperästä?\n\n-- Älkää puhuko niin, Christophe. Te ette asiaa tunne.\n\n-- Mitä, puolustatteko häntä?\n\n-- Minä säälin häntä, myöskin häntä.\n\n-- Minä säälin niitä, jotka kärsivät. En niitä, jotka ovat syypäitä\ntoisten kärsimyksiin.\n\n-- Oh, luuletteko, ettei hänkin ole kärsinyt? Luuletteko, että hän\njätti pelkästään huvikseen lapsensa, ja turmeli oman elämänsä? Sillä\nturmeltu on hänenkin elämänsä. Minä en tunne häntä paljon, Christophe.\nOlen nähnyt hänet ainoastaan kaksi kertaa ohimennen; hän ei siinä\ntilaisuudessa puhunut minulle juuri mitään ystävällistä, hän ei\ntuntenut minua kohtaan suopeutta. Mutta kuitenkin minä tunnen hänet jo\nparemmin kuin te. Olen varma, ettei hän ole paha. Pikku nais-raukka!\nMinä aavistan, minkälainen hänen sisäinen elämänsä mahtoi olla...\n\n-- Tekö, ystäväni, jonka elämä on niin arvokasta, järkevää!...\n\n-- Niin, minä, Christophe. Te ette asiaa tiedä, te olette hyvä,\nmutta te olette mies, kova mies, niinkuin kaikki miehet hyvyydestään\nhuolimatta ovat, -- mies, joka on lujasti lukossa kaikelta sellaiselta,\nmikä ei ole teitä itseänne. Te ette ymmärrä noita olentoja, jotka\nelävät läheisyydessänne. Te rakastatte heitä, mutta omalla tavallanne;\nte ette huoli pyrkiä heitä ymmärtämään. Te tyydytte niin helposti\npelkästään omaan itseenne! Ja te olette varmasti vakuutettuja, että\ntunnette meidät... Voi kuitenkin! Jos te tietäisitte, miten me joskus\nkärsimme, kun näemme, en tarkoita sitä, ettette meitä rakastaisi,\nvaan millä tavoin te meitä rakastatte, minkälaisia me olemme niiden\nmielestä, jotka meitä eniten rakastavat! On hetkiä, Christophe,\njolloin puristamme kyntemme kämmenlihaan voidaksemme olla teille\nhuutamatta: \"Oh! älkää meitä rakastako, älkää rakastako! Kaikki on\nparempaa kuin rakastaa noin!\"... Tunnetteko nämä erään runoilijan\nsanat: \"Kotonaankin, lapsiparvensa joukossa saa näennäisellä kunnialla\nympäröity vaimo kärsiä halveksumista, joka on pahempi kuin kurjin\nköyhyys?\" Ajatelkaa tätä, Christophe. Se on aivan kauhistavaa.\n\n-- Puheenne on tyrmistävää. Minä en oikein sitä ymmärrä. Mutta olen\naavistavinani... Siis te itse...\n\n-- Minä olen tuntenut tuon kidutuksen,\n\n-- Ihanko totta?... Mutta se ei kuulu asiaan! Ette suinkaan uskottele\nminulle, että te olisitte voinut menetellä samoin kuin tuo nainen.\n\n-- Minulla ei ole lasta, Christophe. En tiedä, mitä olisin hänen\nasemassaan tehnyt.\n\n-- Ei, se ei ole mahdollista; minä uskon teihin, kunnioitan liiaksi\nteitä, saatan vannoa, että se olisi teille sula mahdottomuus.\n\n-- Älkää vannoko! Minä olen ollut tekemäisilläni samantapaista kuin\nhän... Minun on tuskallista hävittää sitä kaunista käsitystä, mikä\nteillä on minusta. Mutta täytyyhän teidän oppia hiukan ymmärtämään\nmeitä, jos kerran ette tahdo tehdä vääryyttä. -- Niin, minä olen ollut\naivan samanlaisen hullutuksen partaalla. Ja etten sitä tehnyt, se on\njossakin määrin teidän ansionne. Siitä on nyt kaksi vuotta. Minulla\noli silloin vaikea synkkä kauteni. Tunsin, etten kelvannut mihinkään,\nettei kukaan välittänyt minusta, ettei kukaan minua tarvinnut, että\nmiehenikin olisi voinut elää ilman minua ja että elämäni oli mennyt\naivan hukkaan... Tahdoin välttämättä pelastaa itseni, tehdä, Jumala\ntiesi mitä! Minä tulin teidän luoksenne... Muistatteko sitä?... Ette\nymmärtänyt, mitä varten olin tullut. Minä tulin sanomaan teille\nhyvästi... Ja silloin, en tiedä, miten lienee käynyt, mitä te minulle\nsanoitte, en muista sitä enää niin tarkoin... mutta sen tiedän, että\neräät teidän sananne... (te ette itse aavistanut, mitä sanoitte...)\nvalaisivat minulle silloin tietä... Tai ehkä eivät ne sananne sitä\ntehneet... Ehkäpä se oli pelkkä sattuma; pieninkin sysäys riitti minut\nsillä tuokiolla joko tuhoamaan tai pelastamaan... Kun tulin teidän\nluotanne, menin kamariini, sulkeuduin lukon taakse, itkin kaiken\npäivää... Ja sitten oli hyvä olla: kriisi oli mennyt ohitse.\n\n-- Ja nyt, kysyi Christophe, kadutteko sitä?\n\n-- Nytkö? toisti m:me Arnaud. Ah, jos olisin sen hullutuksen tehnyt,\nolisin kauan sitten ollut Seinen pohjassa. Minä en olisi jaksanut\nkestää sellaista häpeää, enkä pahaa, minkä olisin miesraukalleni tehnyt.\n\n-- Siis te olette nyt onnellinen?\n\n-- Kyllä, niin onnellinen kuin ihminen tässä elämässä voi olla. On ylen\nharvinaista, että kaksi olentoa ymmärtävät toisiaan, kunnioittavat\ntoisiaan, tietävät, että ovat toisistaan varmoja, eivät pelkästään\nnaivista rakkauden luottamuksesta, sillä se on usein kuvitelmaa, vaan\nmonien yhdessä elettyjen vuosien kokemuksesta; harmaiden, arkisten\nvuosien, joihin sisältyy tietoisuus kestetyistä vaaroista -- mikä onkin\ntärkeintä. Sikäli kuin ihminen vanhenee, tulee se tietoisuus paremmaksi.\n\nM:me Arnaud vaikeni, ja punastui yhtäkkiä.\n\n-- Hyvä isä, kuinka minä tätä olen kertonut?... Mitä olen\ntehnytkään?... Unohtakaa tämä, Christophe, minä rukoilen. Kenenkään ei\npidä sitä saada tietää.\n\n-- Älkää peljätkö turhaa, vastasi Christophe ja puristi hänen kättänsä.\nSe salaisuus on minulle pyhä.\n\nM:me Arnaud oli niin onneton avomielisyydestään, että kääntyi hetkeksi\nChristophesta poispäin. Sitten hän jatkoi:\n\n-- Minun ei olisi pitänyt teille tätä kertoa... Mutta näettekös,\ntein sen osoittaakseni teille, että suurimmassa sovussakin eläville\npareille, niillekin naisille... joita te kunnioitatte, Christophe...\ntulee joskus hetkiä, jolloin he eivät ainoastaan hairahdu, kuten te\nsanotte, vaan todella kärsivät; sietämättömiä hetkiä, jotka saattavat\nviedä hullutuksiin, hävittää kokonaisen ihmiselämän, vieläpä kahdenkin\nihmisen. Ei pidä olla liian ankara. Ihmiset tuottavat toisilleen tuskaa\nsilloinkin kun rakastavat sydämellisesti toisiaan.\n\n-- Pitäisikö sitten elää yksin, kukin omassa nurkassaan?\n\n-- Se on meille vielä pahempaa. Jos naisen täytyy elää yksin, taistella\nniinkuin mies (ja usein miestä vastaankin), on elämä suorastaan hirveää\nmeidän yhteiskunnassamme, joka ei perustu sellaiselle ajatukselle, vaan\nuseimmiten sitä vielä vihaakin...\n\nM:me Arnaud istui vaieten, hiukan kumarassa, tähystäen takan\nliekkeihin; sitten jatkoi hän lempeästi, hiukan epämääräisellä\näänellään, tuon tuostakin empien ja keskeyttäen, ja jatkaen sitten\njälleen:\n\n-- Ja kuitenkaan ei se ole meidän, naisten, vika: jos nainen elää\nsillä tavoin, ei hän tee sitä oikusta, vaan siksi, että hänen on\npakko; hänen täytyy ansaita leipänsä ja oppia tulemaan toimeen ilman\nmiestä, koska mies ei häntä tahdo hänen köyhyytensä tähden. Nainen on\ntuomittu yksinäisyyteen, mutta ei saa kuitenkaan yksinäisyyden etuja:\nsillä meidän yhteiskunnassamme ei nainen voi, kuten mies, nauttia\nriippumattomuudestaan, ei edes kaikkein viattomimmalla tavalla,\nmuuten tekee hän skandaalin: kaikki on häneltä kiellettyä. -- Minulla\non muuan ystävätär, opettajattarena eräässä maaseutukoulussa. Jos\nhänet olisi pistetty ummehtuneeseen vankikoppiin, ei hänen elämänsä\nolisi yksinäisempää ja läkähdyttävämpää kuin nyt. Porvaristo sulkee\novensa naisilta, jotka koettavat elää omalla työllään; se ilmaisee\nepäluuloista halveksimistaan heitä kohtaan; heidän jokaista askeltansa\nvaanitaan ilkeämielisesti. Ne virkatoverit, jotka ovat poikakoulujen\nopettajina, eivät välitä heistä, koska he osaksi pelkäävät kaupungin\njuoruja, osaksi ovat salaisesti vihamielisiä noille naisille, tai\nmuuten vain arkoja lähestyäkseen heitä, tottuneet kun ovat ainoastaan\nkahvilaelämään, rivosanaiseen lepohetkien viettoon, tai siitä\nsyystä, että he ovat väsyneet jo päivän työstä, taikka ylimalkaan\nvastenmielisesti kyllästyneet aivoillaan askarteleviin naisiin. Nuo\nnaiset itsekään eivät voi keskenään enää toisiaan sietää, varsinkin,\njos heidän on pakko asua yhdessä, koulun täyshoitolassa. Johtajatar\npystyy monesti kaikkein vähimmin ymmärtämään näitä nuoria, hellyyttä\nkaipaavia sieluja, jotka kuiva työ ja epäinhimillinen yksinäisyys\ntekee ensimäisinä vuosina suorastaan lohduttomiksi; hän antaa heidän\nkitua salaa, koettamatta auttaa heitä; hänen mielestään he ovat vain\npöyhkeitä. Kukaan ei heistä välitä. Kun heillä ei ole varoja eikä\nyhteiskunnallisia suhteita, eivät he pääse naimisiin. Työtuntien\npaljous estää heitä luomasta itselleen älyllisen elämän maailmaa,\njoka heitä viihdyttäisi ja lohduttaisi. Jos heidän elämäänsä ei\npidä yllä uskonnollinen tunne tai poikkeuksellisen voimakas morali,\n(sanonpa epäluonnollinen, sairaaloinenkin morali: sillä eihän ihmisen\nole luonnollista uhrautua kokonaan), -- niin on heidän elämänsä\nelävältä kuolemista... -- Tarjoaako esimerkiksi hyväntekeväisyyden ala\nälyllisen työn puutteessa naisille juuri tukea? Minkälainen pettymys\nonkaan niille heistä, joiden sielu on liian rehellinen tyytyäkseen\nviralliseen tai hienoston hyväntekeväisyyteen, joutua filantroopisiin\njuoruseuroihin näkemään moista pintapuolisuutta, armeliaisuuden ja\nbyrokratian sekoitusta, moista leikittelyä köyhyydellä kuhertelun ja\nkaakatuksen keskellä! Jos joku heistä silloin on kyllästyksissään niin\nuskomattoman rohkea, että lähtee yksinään keskelle tuota köyhyyttä,\njonka hän tuntee vasta ainoastaan kuulopuheilta, mikä näky se onkaan\nhänelle! Se on melkein mahdotonta sietää! Se on itse helvetti. Mitä\nhän voi tehdä siellä auttaakseen? Hän suorastaan hukkuu sellaiseen\nonnettomuuksien mereen. Hän taistelee kuitenkin, hän koettaa pelastaa\njoitakuita noita onnettomia, hän näännyttää itsensä heidän hyväkseen.\nHän hukkuu heidän kanssansa. Onni, jos hän saa pelastetuksi edes\nyhden tai kaksi. Mutta kuka hänet itsensä pelastaa? Kuka välittää\nhänen auttamisestaan? Sillä hän kärsii itsekin, kaikkia toisten\nkärsimyksiä ja omiaan; sikäli kuin hän valaa uskoa muihin, uskoo\nhän yhä vähemmin itse onneensa; kaikki nuo nähdyt tuskat takertuvat\nvimmatusti häneen; eikä hänellä ole mitään, mihin hän takertuisi\nkiinni. Eikä kukaan ojenna hänelle pelastavaa kättänsä. Ja joskus\nhäntä vielä kivitetäänkin... Tehän tunsitte, Christophe, erään\nihailtavan naisen, joka uhrautui nöyryyttävimpään ja jaloimpaan\narmeliaisuuden työhön, mitä lienee olemassa: hän otti kotiinsa kaduilta\nprostitueerattuja, jotka olivat saaneet lapsen, noita onnettomia\ntyttöjä, jollaisia yleiset hyväntekeväisyysseurat eivät huoli ja\njotka niitä seuroja pelkäävät; hän koetti parantaa ruumiillisesti\nja siveellisesti heitä, hoidella heitä ja heidän lapsiaan, herättää\nheissä valveille äidintunnetta, hankkia heille koteja, saada\nheidät elämään kunniallisella työllä. Mitkään hänen voimansa eivät\nriittäneet moiseen synkkään tehtävään, joka oli täynnä pettymyksiä\nja katkeruuksia, -- (niin harvoja saattaa pelastaa, sillä ainoastaan\nharvat tahtovat tulla pelastetuiksi! Ja miten paljon tuollaisten\npikku lapsia kuolee! Noita viattomia, jotka, ovat jo syntymästään\ntuomitut!...). Ja kuinka luulette, Christophe, että tuota naista,\njoka oli ottanut omikseen toisten kaikki tuskat, tuota syytöntä,\njoka vapaaehtoisesti sovitti ihmisten itsekkyyden rikoksia, yleensä\narvosteltiin? Yleisön pahansuopuus syytti häntä siitä, että hän keräili\nmuka itselleen rahaa tällä työllään, niin, jopa samanlaisella työllä\nkuin hänen suojattinsakin. Ja hänen täytyi masentuneena muuttaa pois\nsiitä kaupunginkorttelista... -- Te ette voi aavistaa, miten julmaan\ntaisteluun riippumattomat naiset joutuvat nykyjään yhteiskuntaamme\nvastaan, vanhoillista, sydämetöntä yhteiskuntaa, joka hävittää ja\ntappaa itseään ja käyttää senkin vähän tarmonsa, mikä sille jää,\nestääkseen toisia elämästä.\n\n-- Kunnon ystäväni, tämä ei ole pelkästään naisten kohtalo. Me kaikki\ntunnemme sen taistelun. Ja minä tiedän pelastuksenkin.\n\n-- Mikä se on?\n\n-- Taide.\n\n-- Niin, teille, mutta ei meille naisille. Ja kuinka monet miehistäkään\nsaattavat siihen turvautua?\n\n-- Katsokaa ystävätärtämme Cécilea. Hän on onnellinen.\n\n-- Mistä te sen tiedätte? Ah, kuinka keveästi te arvostelette! Kun\nhän on uljaan näköinen, kun hän ei tahdo hautoa päässään asioita,\njotka tekevät hänet surulliseksi. Kun hän salaa ne toisilta, niin te\nsanotte, että hän on onnellinen. Kyllä, hän on onnellinen siitä, että\non terve ja jaksaa taistella. Mutta hänen taistelujaan te ette tunne.\nLuuletteko, että hän oli alunpitäen luotu tähän taiteen petoselämään?\nTaide! Että tosiaankin on naisraukkoja, jotka oikeana onnensa\nhuippuna tavoittelevat kunniaa kirjailijattarina, soittajattarina,\nlaulajattarina! Onko heidän täytynyt niin jättää kaikki, etteivät\nlopulta ole tienneet, mihinkä koettaisivat innostua? Taide, mitä me\nnaiset taiteella, ellei meillä ole sen mukana kaikkea muuta? Maailmassa\non yksi ainoa seikka, joka voi saada meidät unohtamaan kaiken, kaiken\nmuun: nimittäin pieni, rakas lapsi.\n\n-- Ja kun se on, niin ei sekään riitä, kuten näette.\n\n-- Ei kyllä, ei aina... Naiset eivät ole yleensä onnellisia. On\nvaikeaa olla nainen. Paljon vaikeampaa kuin mies. Te ette saata\nsitä oikein aavistaa. Te miehet voitte syventyä kokonaan johonkin\naivojenne aatteeseen, johonkin toimintaan. Te voitte silpoa elämästänne\nkappaleita pois, mutta olette kuitenkin onnellisempia kuin me. Terve\nnainen ei voi sitä tehdä kärsimättä. On epäinhimillistä tukehduttaa\njotakin osaa omasta itsestään. Kun olemme jollakin tavalla onnellisia,\nniin suremme, ettemme ole sitä myöskin toisella. Meillä on monta\nsielua. Teillä ei niitä ole muuta kuin yksi, ja se on voimakkaampi,\nusein töykeä, jopa luonnotonkin. Minä ihailen teitä. Mutta älkää\ntahtoko olla liian egoistisia. Te olette sitä jo tahtomattannekin. Te\nteette meille kylliksi pahaa jo aivan aavistamattanne.\n\n-- Minkäpä sille voi? Se ei ole meidän vikamme.\n\n-- Ei, se ei ole teidän vikanne, hyvä Christophe. Ei teidän\neikä meidän. Kaiken kaikkiaan, nähkääs, elämä ei ole suinkaan\nyksinkertaista. Saattaa kyllä sanoa, ettei tarvitse muuta kuin elää\nluonnollisella tavalla. Mutta mikä sitten on luonnollista?\n\n-- Se on totta. Mikään ei ole elämässä luonnollista. Selibaatti\nei ole luonnollista. Avioliitto ei sen luonnollisempaa. Ja\nvapaat liitot jättävät heikot voimakkaampien saaliiksi. Myöskään\nyhteiskunnallisuutemme ei ole luonnollista; me itse olemme sen\nkyhänneet. Sanotaan, että ihminen on seuraeläin. Mitä hullutusta! Hänen\non ollut pakko tulla seuraeläimeksi voidakseen elää. Hän taipuu siihen\nsaadakseen hyötyä, voidakseen puolustautua, tavoitellakseen huvia,\nsuuruutta. Tämä välttämättömyys pakotti hänet allekirjoittamaan eräitä\nkontrahteja. Mutta luonto niskuroi ja kostaa sen, että sitä pakotetaan.\nLuonto ei ole luotu meitä varten. Me koetamme lannistaa sitä. Se on\nselvää sotaa: ei ole kumma, että me joudumme usein tappiolle. Kuinka\nselvitä tästä? -- Siten, että olemme väkeviä.\n\n-- Että olemme hyviä.\n\n-- Oi, niin, Jumala tietköön, siten, että olemme hyviä: avaamme\nrautaisen itsekkyytemme, hengitämme vapauden ilmaa, rakastamme elämää,\nvaloa, kukin vaatimatonta tehtäväämme, pientä maankaistaa, johon\njuuremme työnnämme. Jos emme voi levitä laajalle, koettakaamme päästä\nsyvälle ja korkealle, aivan kuin ahtaassa paikassa kasvava puu pyrkii\naurinkoa kohti!\n\n-- Niin juuri. Ja ennen kaikkea tulee rakastaa toisiaan. Jospa mies\nvoisi yhä enemmän oppia tuntemaan että hän on naisen veli eikä\npelkästään hänen uhrinsa, tai hylkäisi ajatuksen, että naisen on\noltava hänen omansa! Jospa he kumpikin luopuisivat ylpeydestään ja\najattelisivat hiukan vähemmän itseään ja hieman enemmän toista!... Me\nolemme kaikki heikkoja: auttakaamme toisiamme. Älkäämme sanoko sille,\njoka on kompastunut: \"En tunne sinua enää.\" Vaan: \"Rohkeutta, ystäväni.\nKyllä tästä pahasta päästään.\"\n\n\n\n\nHe vaikenivat, istuen lieden ääressä, pikku mirri keskellään, kaikki\nkolme liikkumatta omissa ajatuksissaan katsellen liekkeihin. Tuli, joka\noli sammumaisillaan, heitteli pehmeitä heijastuksia rouvan hienoille\nkasvoille, jotka punoittivat nyt hänessä harvinaista sisällistä\neloisuutta. Hän ihmetteli itsekin, että oli niin avannut sydämensä.\nKoskaan ei hän ollut puhunut näin paljoa itsestään. Eikä hän enää\nmilloinkaan puhuisi.\n\nViimein pani hän kätensä Christophen kädelle ja sanoi:\n\n-- Mitä te lapselle teette?\n\nSitä asiaa hän oli ajatellut jo heti alusta pitäen. Hän puhui, puhui\nmuuta, oli aivan kuin toinen nainen, kuin juopunut. Mutta hän ajatteli\npelkästään sitä. Heti Christophen ilmoitusta tapahtumasta kuullessaan\noli hän rakentanut sydämessään jo kokonaisen romaanin. Hän ajatteli\ntuota lasta, jonka äiti oli jättänyt, onnea saada sitä kasvattaa, kutoa\nmoisen pikku sielun ympärille omia unelmiaan ja rakkauttaan. Mutta hän\nsanoi itselleen:\n\n-- Ei, se on paha, minä en saa nauttia toisten onnettomuudesta.\n\nKuitenkin se toivomus oli häntä voimakkaampi. Hän puhui, puhui, ja\nhänen vaikeneva sydämensä lämpeni toivosta.\n\nChristophe sanoi:\n\n-- Kyllä me olemme sitä ajatelleet. Voi pikkuraukkaa! Ei Olivier enkä\nminä pysty sitä kasvattamaan. Siinä tarvitaan naisen hoitoa. Ajattelin,\nettä ehkä tahtoisi joku ystävätär meitä auttaa...\n\nM:me Arnaud voi enää tuskin hengittää.\n\nChristophe jatkoi:\n\n-- Tahdoin jo puhua siitä kanssanne. Ja sitten tulikin Cécile juuri\nparhaiksi sinne. Kun hän kuuli tapahtuman ja näki lapsen, oli hän niin\nliikutettu; hän näytti iloitsevan niin tavattomasti, ja sanoi minulle:\n\"Christophe...\"\n\nM:me Arnaud'n sydän lakkasi sykkimästä; hän ei kuullut enää mitään,\nhänen silmissään pimeni, hän olisi tahtonut huutaa:\n\n-- Ei, ei, antakaa se minulle... Christophe puhui. M:me Arnaud ei\nkuullut, mitä hän kertoi. Mutta hän pakotti itsensä olemaan vaiti. Hän\nmuisti, miten Cécile oli avannut hänelle sydämensä, ja hän ajatteli:\n\n-- Hän tarvitsee sitä paremmin kuin minä. Onhan minulla rakas\nmieheni... ja kaikki muu, mitä saan ajatella... Ja olenhan sitäpaitsi\nvanhempi...\n\nSiksi hän hymyili ja sanoi Christophelle:\n\n-- Se oli hyvä asia.\n\nMutta tuli liedessä oli sammunut; ja samoin punerrus hänen kasvoiltaan.\nNiin, noilla väsyneillä ja hellillä kasvoilla ei näkynyt enää muuta\nkuin niiden tavallinen alistuvainen hyvyys.\n\n\n\n\n-- Ystävä petti minut.\n\nTämä ajatus painoi Olivier Jeanninin aivan maahan. Turhaan koetti\nChristophe ravistella häntä jälleen elämään, hellin sanoin.\n\n-- Minkä sinä nyt sille voit? virkkoi hän. Se, että ystävä pettää, on\njokapäiväinen tapaus, aivan kuin köyhyys, sairaus, taistelu hölmöjä\nvastaan. Täytyy nousta aseihin sitä vastaan. Jos ei jaksa nousta,\njohtuu se siitä, että on raukka mies.\n\n-- Ah, sitä minä olenkin. En kerskukaan muuta olevani.?. Raukka, niin,\njoka kaipaa itselleen hellyyttä ja kuolee, jos ei sitä enää saa.\n\n-- Eihän elämäsi ole mennyttä: onhan niitä, joita kannattaa rakastaa.\n\n-- En usko enää ainoaankaan. Ei ole enää yhtään ystävää.\n\n-- Olivier!\n\n-- Anna anteeksi. Sinua en minä epäile, vaikka tulee niitäkin hetkiä,\njolloin epäilen kaikkea... itseänikin... Mutta sinä olet vahva, sinä et\ntarvitse ketään, sinä voit elää ilman minua.\n\n-- Hän vielä helpommin.\n\n-- Sinä olet julma, Christophe.\n\n-- Hyvä ystäväni, minä kohtelen sinua töykeästi; mutta sen teen sitä\nvarten, että sinä kimpoaisit vastarintaan. Kuule, peijakas vie, on\nhäpeä uhrata ne, jotka sinua rakastavat, ja oma elämäsi olennon vuoksi,\njoka pitää sinua pilkkanaan.\n\n-- Mitä heistä, jotka minua rakastavat? Minä rakastan häntä.\n\n-- Tee työtä. Sellainen, josta ennen innostuit...\n\n-- ... ei innostuta minua enää. Minua väsyttää. Tuntuu kuin olisin\njättänyt elämän. Kaikki on minulle niin etäistä, etäistä... Näen,\nmutta en ymmärrä enää mitään... Kumma, että on ihmisiä, jotka\njaksavat alkaa joka päivä uudestaan säännöllisen kellonkäyntinsä,\ntarkoituksettoman ammattinsa, väittelynsä sanomalehtiuutisista, turhan\nhuvituksien takaa-ajon, ihmisiä, jotka intoilevat jonkun ministerin,\nkirjan, tusinanäyttelijättären puolesta tai häntä vastaan... Ah,\nmiten minä tunnen olevani vanha! Minussa ei ole vihaa, ei kaunaa, ei\nketään kohtaan: kaikki on minusta ikävää. Tunnen, ettei millään ole\ntarkoitusta... Kirjoitellako? Miksikä kirjoittaa? Kuka meitä ymmärtää?\nOlen kirjoittanut tähän asti vain yhtä olentoa varten; kaikki, mitä\nolin, olin vain hänelle... Nyt ei ole mitään. Olen väsynyt, Christophe,\nväsynyt. Minä tahtoisin nukkua.\n\n-- No, nuku ystäväni. Minä valvon ääressäsi.\n\nMutta nukkua Olivier saattoi kaikkein vähimmin. Ah, jos kärsivä\nvoisikin nukkua, nukkua kuukausia, kunnes tuska on kulunut pois hänen\nuudistuneesta olennostaan, kunnes hän on uusi ihminen! Mutta mikään ei\npysty antamaan hänelle tätä lahjaa; eikä hän itsekään sitä tahtoisi.\nSyvin kärsimys olisi hänelle, jos häneltä vietäisiin kärsimyskin.\nOlivier oli kuin kuumesairas, jota juuri kuume pitää hengissä. Se\nolikin todellista kuumetta; se nousi säännöllisesti sameilla tunneilla,\nvarsinkin illoin, hämärän hetkillä, valon himmetessä. Ja muuksi\najaksi jätti se hänet murtuneeseen tilaan, rakkauden myrkytykseen,\nkalvaviin muistoihin, hautomaan yhtä ja ainoaa ajatusta, aivan kuin\nälyttömän, joka märehtii samaa suupalaa osaamatta sitä niellä; hänen\nkaikki aivovoimansa olivat halvatut, niitä imi itseensä yksi ainoa\nlähtemättömäksi piintynyt ajatus.\n\nHänellä ei ollut niinkuin Christophella kykyä sadatella vaivaansa,\nkirota hartaassa uskossa sitä, joka oli siihen syypää. Olivier oli\nselvänäköisempi ja oikeudenmukaisempi, hän tiesi, että hänkin oli\nosaltaan vastuunalainen ja ettei hän kärsinyt yksinään: myöskin\nJacqueline oli uhri, -- oli hänen uhrinsa. Jacqueline oli luottautunut\nhänen huostaansa: mitä hän oli hänelle tehnyt? Jos hänellä ei ollut\nvoimaa tehdä häntä onnelliseksi, niin miksi oli hän toisen itseensä\nsitonut? Jacqueline oli oikeassa, kun katkoi nuo siteet, jotka\nuhkasivat häntä kuolemalla.\n\n-- Se ei ole hänen vikansa, ajatteli Olivier. Minun se on. Minä\nrakastin häntä huonosti. Ja kuitenkin rakastin suuresti häntä. Mutta\nminä en osannut rakastaa häntä, koska en kerran kyennyt saamaan häntä\nitseäni rakastamaan.\n\nNiin syytteli Olivier itseään; ja ehkä hän oli oikeassakin. Mutta ei\nauta katua katkerastikaan menneisyyttä: se katumus ei estäisi alkamasta\nuudestaan samoin, jos voisi alusta alkaa; ja se estää elämästä.\nVoimakas ihminen on se, joka unohtaa pahan ja mitä hänelle on tehty,\n-- jopa, oi meitä, senkin pahan, mitä hän itse on tehnyt, -- unohtaa\nkohta, kun näkee, ettei teko ole enää autettavissa. Mutta ihminen\nei ole voimakas järjellään, vaan elämän kiihkollaan. Rakkaus ja nuo\nkiihkot ovat kaukaisia sukulaisia toisilleen; harvoin ne sulautuvat\ntoisiinsa. Olivier rakasti; hän oli voimakas ainoastaan itseään vastaan.\nSiinä passiivisuuden tilassa, jonka valtaan hän oli joutunut, oli hän\naltis kaikille vammoille. Häneen iski influensa, sitten kurkkukatarri\nja keuhkokuume. Hän sairasti hyvän osan kesää. Christophe hoiteli\nhäntä uskollisesti rouva Arnaud'n avulla; ja he saivatkin ruumiillisen\ntaudin tukahdutetuksi. Mutta sielullista sairautta vastaan olivat he\nvoimattomia; ja vähitellen alkoivat he tuntea tuon alinomaisen surun\nlannistavan ja väsyttävän itseään ja kaipaavansa siltä pakoon.\n\nOnnettomuus eristää ihmisen outoon yksinäisyyden tilaan. Muut kammovat\nvaistomaisesti sitä. Tuntuu kuin he pelkäisivät, että se on tarttuvaa;\nainakin se ikävystyttää heitä; onnettoman läheisyydestä koetetaan\npelastua. Kuinka vähän niitä onkaan, jotka antavat ihmiselle anteeksi\nsen, että hän kärsii! Aina toistuu vanha tarina Jobin ystävistä. Elifas\nTemanista syyttää Jobia maltittomuudesta. Bildad Suahista on sitä\nmieltä, että Jobin onnettomuudet ovat rangaistuksia hänen syntiensä\ntähden. Sofar Naemasta tuomitsee hänet röyhkeäksi. \"_Ja viimein Elihu\nBarakelin poika, Busilainen, Ramin sukukunnasta, vihastuu Jobin\npäälle, että hän piti sielunsa hurskaampana Jumalaa._\" -- Harvoille\non suru todella vakavaa. Monet ovat kutsutut, harvat valitut. Olivier\noli niitä. Aivan kuin eräs misantrooppi sanoi: \"hän näytti olevan\nmielissään, että häntä kohdeltiin pahoin. Ei ole etua onnettomana\nolemisesta: tekee itsensä inhotuksi.\"\n\nOlivier ei voinut puhua tunteitaan kenellekään, ei edes\nläheisimmille. Hän huomasi, että sellainen kiusasi muita. Yksinpä\nhänen rakkaan ystävänsäkin teki tuo itsepintainen ja häiritsevä\ntuska kärsimättömäksi. Christophe tunsi olevansa liian kömpelö sitä\nkorjatakseen. Mutta totta puhuen tämä mies, jonka sydän oli jalo ja\njoka oli itsekin runsaasti kokenut kärsimyksiä, ei jaksanut omistaa\nystävänsä tuskaa. Niin vajavainen on ihminen. Vaikka hän olisi hyvä,\nsääliväinen, kärsivällinen, kestänyt tuhannet kuoleman tuskat: hän\nei tunne toisen kipua, jos toisella on hammastauti. Ja jos tautia\njatkuu, niin on hän miltei valmis luuloon, että sairas voihkii liikaa.\nMiten paljon vaikeampaa onkaan ymmärtää silloin kuin kipu on aivan\nnäkymättömissä, painunut sielun syvyyksiin! Ihmisestä, jolla ei sitä\nole, on hermostuttavaa, että hänen lähimäisensä on niin huonolla\ntuulella tunteen vuoksi, joka ei liikuta toista laisinkaan. Ja\nsitäpaitsi virkkaa hän omaatuntoaan rauhoittaakseen:\n\n-- Ja minkä minä sille voin? Eihän siinä puhuminen auta.\n\nEi puhuminen tosiaankaan. Kärsivälle ei voi tehdä hyvää muuten kuin\nrakastamalla häntä, rakastamalla alkeellisen sokeasti, koettamatta\nvakuutella hänelle, ettei hän ole sairas, koettamatta häntä parannella,\nainoastaan rakastaen ja säälien häntä. Rakkaus on ainoa lääke rakkauden\nhaavoihin. Mutta rakkaus ei ole edes niissäkään loppumatonta, joilla\nsitä on eniten; heillä ei riitä sitä kuin rajoitettu varasto. Kun\nystävykset ovat sanoneet tai kirjoittaneet toisilleen kaikki,\nmitä hellää ovat keksineet, kun he mielestään ovat täyttäneet\nvelvollisuutensa, vetäytyvät he järkevästi syrjään, kaikkoavat sairaan\nympäriltä niinkuin rikollisen. Ja koska he salaisesti kuitenkin\nhäpeävät sitä, että auttavat toista niin vähän, niin alkavat he auttaa\nhäntä yhä vähemmän; he koettavat saada sairaan unohtamaan heidät,\nja he koettavat itse unohtaa. Ja jos onneton yhä häiritsee heitä,\njos hänen valituksensa kaiku tunkeutuu aivan heidän pakopaikkaansa,\nniin he moittivat ankarasti tuota ryhditöntä miestä, joka ei kestä\nkoettelemustaan paremmin. Olkaamme varmat, että jos hän sortuu\ntaakkansa alle, niin löytyy ihmisten vilpittömässä säälissäkin seuraava\nhalventava sala-ajatus:\n\n-- Tuo raukka! Luulin häntä paremmaksikin.\n\nMiten sanomattoman hyvää saattaa sellaisen yleisen itsekkyyden keskellä\ntehdä pieninkin hellä sana, hienotuntoisuuden osoitus, katse, joka\nsäälii ja rakastaa! Silloin huomaa ihminen hyvyyden arvon. Ja miten\nköyhää kaikki muu maailmassa on sen rinnalla!... Juuri hyvyyden vuoksi\ntuli m:me Arnaud Olivier Jeanninille nyt läheisemmäksi kuin kukaan muu,\nyksinpä Christophekin, joka oli surevalle niin rakas. Ja kuitenkin\npakotti Christophe itsensä aivan kiitettävään kärsivällisyyteen; hän\nsalasi rakkaudessaan ystävältään, mitä hän hänestä ajatteli. Mutta\nOlivier, jonka selvää katsetta kärsimys yhä vain teroitti, huomasi\nkyllä Christophen taistelun itseään vastaan ja että hänen surunsa\noli Christophelle taakaksi. Se riitti vuorostaan loitontamaan hänet\nystävästä ja tuomaan halun huudahtaa hänelle:\n\n-- Mene pois!\n\nTällä tavoin vieroittaa onnettomuus usein toisiaan rakastavat sydämet.\nNiinkuin viljanviskaaja, joka eroittaa akanat ja jyvät, lajittelee\nse toiseen kekoon sen, mikä tahtoo kuolla, ja toiseen, mikä tahtoo\nelää. Elämän hirvittävä laki, rakkauttakin väkevämpi! Äiti, joka näkee\npoikansa kuolevan, ystävä, joka tietää ystävänsä hukkuvan, -- elleivät\nhe voi heitä pelastaa, pelastavat he itsensä siitä huolimatta, eivät\nkuole heidän kanssaan. Ja kuitenkin he rakastavat heitä tuhannenkin\nkertaa enemmän kuin omaa henkeään...\n\nSyvästä rakkaudestaan huolimatta oli Christophen joskus pakko vieroa\nystäväänsä. Hän oli liian voimakas, hän voi liian hyvin, häntä\ntukehdutti elää sellaisen ilmattoman tuskan keskellä. Kuinka hän häpesi\nitseään! Hän kärsi kuolemantuskaa, kun ei voinut tehdä ystävänsä\npuolesta mitään; ja kun hänen piti saada kostaa vaivansa jollekulle,\nniin purki hän vihaansa Jacquelineen. Vaikka m:me Arnaud oli puhunut\nhänelle niin selvänäköisiä sanoja, tuomitsi Christophe yhä Jacquelinea\nankarasti, niinkuin ainakin nuori, kokonainen ja kiihkeä luonne,\njoka ei ole vielä tarpeeksi kokenut elämää, joten hän on armoton sen\nheikkouksia kohtaan.\n\nChristophe kävi katsomassa Cécile-ystävätärtään ja lasta, joka oli\nCécilen hoitoon uskottu. Se virkisti hänen sieluaan. Cécilen oli tämä\nlainaäitiys aivan muuttanut; hän näytti nyt suorastaan nuorelta,\nonnelliselta, jalostuneelta, tunteiltaan herkistyneeltä. Jacquelinen\nkarkaaminen ei suinkaan ollut herättänyt hänessä minkäänmoisia\nodottamattomia onnen toiveita. Hän tunsi, että Jacquelinen muisto\nveisi Olivierin hänestä vielä kauemmaksi kuin jos Jacqueline olisi\nollut läsnä. Sitäpaitsi oli tuo hänen aivonsa hämmentänyt tunteiden\npuuska mennyt hänessä jo ohitse: se oli ollut kriisiä, jota myöskin\nJacquelinen hairahdus sitten oli parantanut. Cécile saavutti pian\njälleen tavallisen rauhansa, eikä hän enää oikein ymmärtänyt, kuinka\nhän oli sen menettänyt. Hänen parhain kaipuunsa saada rakastaa löysi\nnyt tyydytyksensä rakkaudessa lasta kohtaan. Naisen ihmeellisen\nkuvitteluvoiman -- intuitsionin -- avulla sai hän tuossa pikku\nolennossa itselleen myöskin rakastamansa miehen; ja siinä oli Olivier\nhänellä heikkona, kokonaan hänen vallassaan, aivan hänen omanaan; ja\nhänen oli lupa rakastaa häntä, rakastaa intohimoisesti, yhtä puhtaalla\nsydämellä kuin tuo viaton lapsi ja hänen kirkkaat, siniset, valosta\nkosteat silmänsä... Ei silti, ettei tähän hänen hellyyteensä olisi\nsekautunut alakuloista suruakin. Ah, toisen lapsi ei ole kuitenkaan\naivan samaa kuin jos se olisi omaa vertamme!... Mutta hyvä näinkin.\n\nChristophe katseli nyt Cécilea aivan uusin silmin. Hän muisti seuraavat\nFrançoise Oudonin ironiset sanat:\n\n-- Mistä se johtuu, että sinä ja Filomela, jotka sopisitte niin hyvin\npariksi, ette rakasta toisianne?\n\nMutta Françoise tiesi siihen syyn, joskaan ei Christophe itse: kun\nihminen kerran on Christophe, on harvinaista, että hän rakastaa\nolentoa, joka voisi tehdä hänelle hyvää: mieluummin rakastaa hän\nsellaista, joka saattaa tehdä hänelle pahaa. Vastakohdat vetävät\ntoisiaan puoleensa; luonto etsii hävitystään, se pyrkii intensiviseen\nelämään, joka polttaa itsensä, eikä järkevään ja itseään säästävään.\nJa tämä luonnon säädös onkin hyvä sellaiseen ihmiseen nähden kuin\nChristophe, jonka tarkoitus ei ole elää mahdollisimman kauan, vaan\nmahdollisimman voimakkaasti.\n\nChristophe, joka ei kuitenkaan ollut niin selvänäköinen kuin Françoise,\najatteli puolestaan, että rakkaus on sokea ja epäinhimillinen voima.\nSe vie yhteen sellaiset, jotka eivät voi toisiaan kärsiä Se kieltää\ntoisiltaan ne, jotka ovat samaa lajia. Sen antama elämäninto on\nvähäistä kaikkeen siihen verrattuna, mitä se hävittää. Onnessa vie se\nihmiseltä tahdon. Onnettomuudessa murtaa se ihmisen. Mitä hyvää se\ntekee koskaan?\n\nJa samalla kun hän näin rakkautta parjasi, näki hän sen ironisen ja\nhellän hymyn, ja se hymy sanoi hänelle:\n\n-- Kiittämätön!\n\n\n\n\nChristophe ei voinut olla menemättä vielä eräihin Itävallan lähetystön\nillanviettoihin. Filomela lauloi siellä Schubertin, Hugo Wolfin\nja Christophen _Liedejä_. Hän oli onnellinen omasta ja ystävänsä\nmenestyksestä, ystävän, jota nyt valiojoukko ihaili. Suurenkin yleisön\nkeskuudessa saavutti Christophen nimi päiväpäivältä yhä enemmän\narvoa; Lévy-Coeurin tapaisilla ei ollut enää oikeutta tekeytyä\nsiitä tietämättömäksi. Hänen sävellyksiään soitettiin konserteissa;\n_Opéra-Comique_ oli ottanut esittääkseen erään hänen kappaleensa.\nNäkymättömät suosijat pitivät hänestä huolta. Se salaperäinen ystävä,\njoka oli jo monta kertaa häntä auttanut, edisti yhä vielä hänen\npyrkimyksiään. Monesti oli Christophe tuntenut tuon ystävällisen\nkäden avun yrityksissään: joku piti häntä koko ajan silmällä, ja\npysyi itse huolellisesti salassa. Christophe oli koettanut saada\nselville, kuka se oli; mutta auttaja oli kai närkästynyt siitä, ettei\nChristophe ollut aikaisemmin koettanut ottaa hänestä selvää, ja nyt hän\npysyttelihe saavuttamattomissa. Sitäpaitsi oli Christophella paljon\nmuuta muisteltavaa: Olivier oli hänen hoidettavanaan ja Françoise\najatuksissaan; juuri tänä aamuna oli hän lukenut eräästä lehdestä,\nettä Françoise oli sairastunut San Fransiscossa vaaralliseen tautiin:\nChristophe kuvitteli, kuinka Françoise makasi yksin siellä vieraan\nmaan kaupungissa, jossakin hotellin huoneessa, kieltäytyen ottamasta\nvastaan ketään, kirjoittamasta ystävilleen, purren hammasta ja odottaen\nyksinään kuolemaa.\n\nNäissä tuskallisissa mietteissään vältti hän iltakutsujen ylhäistä\nseuraa; hän oli mennyt yksin pienempään sivusaliin. Hän seisoi selkä\nseinää vasten, eräässä sopukassa, joka oli puolittain varjossa vihreäin\nkasvien ja kukkien takana, ja kuunteli, kuinka Filomelan eleginen\nja lämmin ääni lauloi Schubertin _Lehmusta_; ja sävelten siivet\nnostivat muistojen koko alakuloisuuden hänen sieluunsa. Vastapäätä\nhäntä toisella seinällä oli suuri kuvastin, joka heijasti viereisen\nison salin kirkkaita valoja. Hän ei sitä nähnyt: hän katseli omaan\nitseensä; ja hänen silmiään hämärsi kyynelten sumu... Yhtäkkiä alkoi\nhänen ruumiinsa vavista, aivan kuin tuo Schubertin vanha värisevä puu,\nilman mitään syytä. Hän seisoi jonkun sekunnin sillä tavoin, kalman\nkalpeana, liikkumatta. Sitten haihtui hämy hänen silmistään, ja hän\nnäki edessään kuvastimessa tuon \"ystävän\", joka katseli häntä sieltä...\nYstävän: ystävättären. Kuka hän oli? Christophe ei tiennyt muuta kuin\nettä ystävä hän oli ja että hän tunsi hänet juuri siksi ystäväksi;\nja nojaten selkäänsä seinään ja katsellen häntä silmästä silmään\nChristophe vapisi yhä. Ystävätär hymyili. Christophe ei nähnyt, minkä\nmuotoiset hänen kasvonsa tai vartalonsa olivat, ei hänen silmiensä\nväriä, ei sitäkään, oliko hän kookas vai pieni ja minkälaisessa\npuvussa. Ainoastaan yhden seikan hän näki: hänen säälivän hymynsä\njumalaisen hyvyyden.\n\nJa se hymy herätti yhtäkkiä Christophen mielessä erään jo unohtuneen\nmuiston hänen aikaisemman lapsuutensa ajoilta... Hän oli silloin ollut\nkuuden, seitsemän vuoden ikäinen; hän oli koulussa, oli onneton,\nvanhemmat ja vahvemmat toverit olivat häntä nöyryyttäneet ja lyöneet,\nkaikki olivat he pilkanneet häntä, ja opettaja oli rangaissut häntä\nsyyttömästi; Christophe oli painautunut erääseen nurkkaan, yksinään,\nsillaikaa kuin toiset leikkivät, ja hän itki itsekseen hiljaa. Muuan\npieni ja alakuloinen tyttö, joka ei ollut leikkinyt toisten kanssa,\n-- (Christophe näki hänet ilmi-elävästi tällä hetkellä, vaikkei ollut\najatellut häntä siitämoisin: tyttö oli lyhytkasvuinen, hänen päänsä oli\niso, tukka ja kulmakarvat valkeat kuin pellava, silmät hyvin vaaleasti\nsiniset, posket leveät ja kalvakat, huulet paksut, kasvot pulleahkot,\nja hänen pikku kätensä punaiset); -- tyttö oli tullut Christophen luo,\npysähtynyt siihen peukalo suussa ja katsonut, kun Christophe itki;\nsitten oli hän pistänyt pikku kätensä Christophen päälaelle ja sanonut\nhänelle arastellen, nopeasti, hymyillen säälivästi: juuri kuin tämäkin\nystävä:\n\n-- Älä itke, älä itke!...\n\nSilloin ei Christophe enää jaksanut pidättää tuskaansa, hän oli alkanut\nääneensä nyyhkiä, ja painanut kasvonsa tuon pikku tytön esiliinaan,\nlapsukaisen, joka hoki yhä vapisevalla ja hellällä äänellä:\n\n-- Älä itke.\n\nTuo tyttö oli kuollut joku aika sen jälkeen, ainoastaan muutamia\nviikkoja myöhemmin, mikäli Christophe muisti; kun hän lohdutteli\nChristophea, oli kai kuolema jo hänen lähellään... Miksi ajatteli\nChristophe nyt juuri häntä? Mitään yhteyttä ei ollut tuon unohdetun\npikku vainajan, loiton saksalaisen kaupungin vähäpätöisen rahvaantytön,\nja sen nuoren ylimysnaisen välillä, joka katseli häntä tällä kertaa.\nMutta kaikkeudessa ei ole muuta kuin yksi sielu; ja vaikka maailman\nmiljoonat olennot näyttävät keskenään erilaisilta, aivan kuin taivaan\nkappaleet, jotka ilmoissa kiertävät, niin saman ajatuksen tai rakkauden\nsäde se hohtaa kaikissa sydämissä, joita jo sadatkin vuodet erottavat\ntoisistaan. Christophe näki nyt saman valon välkähdyksen, jonka hän oli\naikoinaan nähnyt tuon pienen lohduttajansa kelmeillä huulilla...\n\nTätä kesti vain lyhyen tuokion. Parvi hienoa väkeä tukki oven ja\npeitti Christophelta näön toiseen saliin. Christophe vetäytyi nopeasti\nvarjoon, pois peilin kohdalta; hän pelkäsi, että hänen järkkynyt\nmielentilansa huomattaisiin. Mutta kun hän sitten hiukan tyyntyi,\ntahtoi hän nähdä tuon ystävättärensä uudestaan. Hän oli levoton, ettei\nvain ystävätär olisi poistunut illanvietosta. Hän meni suureen saliin.\nJa keskeltä ihmisparvea Christophe löysikin hänet kohta, vaikkei\netsitty näyttänytkään nyt enää samanlaiselta kuin äsken kuvastimesta.\nNyt sai Christophe katsella häntä profiilista; hän istui keskellä\nvallasnaisten hienoa joukkoa; kyynärpää nojatuolin reunaa vasten,\nvartalo hiukan kumarassa, pää käden varassa hän seurasi toisten\npakinoita älykäs ja hajamielinen hymy huulillaan; hänen kasvonsa olivat\nkuin nuoren pyhän Johanneksen, joka Rafaelin _Väittelyssä_ kuuntelee ja\nkatselee toisia, silmät puoliummessa, hymyillen omille ajatuksilleen...\n\nSilloin nosti ystävätär päätänsä ja näki Christophen, eikä kummastunut\nlaisinkaan. Ja Christophe huomasi, että ystävättären hymy oli\ntarkoitettu hänelle. Christophe kumarsi naiselle liikutettuna ja\nlähestyi häntä.\n\n-- Ettekö tunne minua? kysyi ystävätär.\n\nSilloin Christophe yhtäkkiä hänet tunsikin:\n\n-- Grazia... sanoi hän. [Katso Jean-Christophe Parisissa I,\nMarkkinatori.]\n\nSamassa sattui lähettilään rouva menemään ohitse ja hän lausui ilonsa,\nettä tämä kauan toivottu kohtaaminen oli viimeinkin tapahtunut. Ja hän\nesitteli Christophelle \"kreivitär Berényn\". Mutta Christophe oli niin\nliikutettu, ettei hän mitään kuullut, ei edes tuota muukalaista nimeä.\nEsitetty oli hänelle yhä vain hänen pikku Graziansa.\n\n\n\n\nGrazia oli kaksikolmatta-vuotias. Hän oli vuosi sitten mennyt naimisiin\nerään Itävallan lähetystön nuoren _attachén_ kanssa, joka oli kuulua\naatelissukua, erään keisarillisen pääministerin omainen, keikari,\nelostelija, hieno mies, ennen aikojaan kulunut; Grazia oli rakastunut\nhäneen todellisesti ja rakasti häntä yhä, vaikkakin tuomitsi hänen\nelämäänsä. Hänen vanha isänsä oli kuollut. Mies oli nimitetty Itävallan\nlähetystöön Parisissa. Kreivi Berényn tuttavuussuhteitten nojalla ja\nomalla viehätyksellään ja kirkkaalla älyllään oli tuosta kainosta\ntytöstä, joka ennen oli ollut ylen arka, pian tullut parisilaisen\nhienoston huomatuimpia naisia, itse siihen asemaan millään tavoin\npyrkimättä, mutta helposti kotiutuen siihen. Sellainen mahti on\nnaisen nuoruus ja kauneus, ja viehättävyys, sekä tieto, että hän voi\nviehättää. Ja yhtä suuri mahti sekin, että hänellä on rauhallinen\nsydän, mitä tervein ja kuulain, niinkuin Grazialla, joka sen vuoksi\nlöysi onnensa täydellisessä kaipuunsa ja sallimuksen sopusoinnussa.\nKaunis elämän kukka oli auennut; mutta Grazia ei ollut laisinkaan\nkadottanut latinalaisen sielunsa rauhallista musiikkia, jonka\nsoinnut Italian valo ja mahtava rauha olivat virittäneet. Hän oli\nluonnollisesti saavuttanut sievoisen vaikutusvallan Parisin hienoston\nkeskuudessa: hän ei sitä kummastellut, ja osasi käyttää sitä älykkäästi\ntaiteellisten ja hyväntekeväisten pyrkimysten tueksi, jos häneen niissä\nasioissa turvattiin; alotteidensa virallisen suojeluksen jätti hän\nmuiden huoleksi: sillä vaikka hän osasikin esiintyä arvonsa mukaisesti,\noli hän säilyttänyt itsessään lapsuudesta asti, joka oli ollut\nhieman kesytöntä siellä yksinäisessä huvilassa maaseudulla, salaisen\nriippumattomuuden halun, niin että maailma kyllästytti häntä samalla\nkuin se häntä huvitti; mutta tuon kyllästymisensä kätki hän hienosti\ntodellisesta hyväsydämyydestä johtuvan rakastettavan hymyn alle.\n\nGrazia ei ollut unhottanut suurta ystäväänsä Christophea. Sitä lasta,\njota poltti salaa viaton rakkaus, ei tosin enää ollut olemassa.\nNykyinen Grazia oli sangen järkevä, eikä suinkaan romantinen nainen.\nHän ajatteli lempeän ivallisesti entistä lapsellisen liioittelevaa\nhellyyttään. Mutta kuitenkin oli hän aina liikutettu, kun sitä\nmuisteli. Christophen kuva oli yhtynyt hänen elämänsä puhtaimpiin\nhetkiin. Aina, kun hän kuuli hänen nimensä, tunsi hän mielihyvää.\nJa hän nautti jokaisesta hänen menestyksestään, niinkuin osuus\nsiitä olisi tullut hänellekin: sillä hän oli aavistanut, että\nChristophe kerran menestyisi. Parisiin jouduttuaan koetti hän tavata\nChristophea. Hän kutsutti hänet vieraakseen ja pisti kutsukirjeeseen\nentisen tyttönimensäkin. Christophe ei ollut sitä pikkuseikkaa\nhuomannut, ja hän oli heittänyt kirjeen paperikoriin vastaamatta\nsiihen. Grazia ei ollut loukkaantunut siitä. Hän piti sitten yhä\nenemmän Christophen tietämättä silmällä hänen töitään ja hieman\nhänen elämäänsäkin. Grazian ystävällinen käsi auttoi Christophea\nsiinäkin sodassa, jonka sanomalehdet äskettäin olivat alkaneet\nhäntä vastaan. Puhtaalla Grazialla ei tosin luonnollisestikaan\nollut mitään tekemistä sanomalehtimiesten maailmassa, mutta kun\nkysymykseen tuli auttaa ystävää, niin pystyi hän häijyn ovelasti\nlumoamaan sellaisiakin herroja, joista hän saattoi kaikkein vähimmän\npitää. Hän kutsui taloonsa vieraaksi koiralauman pahimpana haukkujana\nolevan lehden päätoimittajan; ja aivan helposti väänsi hän pyörälle\nhänen päänsä; hän osasi mairia miehen itserakkautta; hän petti\nhänet niin taitavasti, miehen aavistamatta laisinkaan asian ydintä,\nettei hänen sitten tarvinnut muuta kuin muka ohimennen lausua\nkummastelevansa ja halveksivansa noita hyökkäyksiä, joiden uhriksi\nChristophe oli joutunut: se riitti lopettamaan ajojahdin heti kohta.\nPäätoimittaja jätti seuraavana päivänä julkaisematta jo valmiin\nhävyttömän artikkelin, ja kun tuon kronikan tekijä kysyi syytä tähän\nkirjoituksensa hylkäämiseen, niin hän haukkui hänet. Vieläpä teki hän\nenemmänkin: hän antoi käskyn eräälle kaikkitaitavalle pikentilleen\ntekaista kahden viikon kuluessa Christophesta ylistävän artikkelin;\nse tekaistiin, ja se oli niin ihaileva ja typerä kuin toivottiinkin.\nGrazia keksi myöskin sen aatteen, että järjesti lähetystössä ystävänsä\nsävellysten esityksiä, ja kun hän tiesi, että Cécile piti huolta\nChristophesta, auttoi hän Cécileakin tunnetuksi. Sitten ryhtyi hän\nsuhteittensa avulla, joita hänellä oli saksalaisten diplomaattien\nmaailmassa, hiljalleen, tyynesti ja taitavasti herättämään valtiomahdin\nmielenkiintoa Saksasta maanpakoon ajettua Christophea kohtaan, ja\nlopuksi koetti hän saada aikaan sellaista käännettä mielipiteissä,\nettä keisarilta tulisi määräys, joka avaisi suurelle isänmaansa\nkunnioittamalle taiteilijalle tuon isänmaan portit. Ja vaikka nykyjään\noli liian varhaista toivoa näin suurta armonosoitusta, onnistui Grazian\nkuitenkin hankkia edes lupaus, että katsottaisiin läpi sormien, jos\nChristophe pistäytyisi muutamaksi päiväksi synnyinkaupunkiinsa.\n\nJa nyt oli Christophe, joka oli pitkät ajat tuntenut tämän näkymättömän\nystävän läheisyyden, vaikkei ollut saanut tietää, kuka hän oli,\ntavannut hänet siinä nuoressa pyhän Johanneksen kaltaisessa naisessa,\njoka hänelle hymyili kuvastimesta.\n\n\n\n\nHe puhelevat keskenään menneistä ajoista. Mitä he toisilleen sanoivat,\nei Christophe tiennyt. Sen ihmisen puhetta, jota rakastaa, ei kuule\nenempää kuin näkeekään häntä. Ainoastaan rakastaa. Ja kun syvimmin\nrakastaa, ei edes ajattele, että rakastaa häntä. Christophen päähänkään\nei se ajatus pälkähtänyt. Grazia oli tuossa: siinä kyllin. Muuta mitään\nei ollut olemassa...\n\nGrazian puhelu keskeytyi. Muuan nuori, sangen kookas ja kaunis mies, --\nelegantti, parta tarkoin pois ajettu, pää puolittain kalju, ilmeeltään\nikävystyneen ja halveksivan näköinen, -- katseli Christophea monoklinsa\nläpi, ja kumarsi nyt itsetietoisen kohteliaasti hänelle:\n\n-- Mieheni, esitteli Grazia.\n\nSalin humu alkoi kuulua jälleen. Sisällinen valo sammui Christophesta.\nHän aivan kuin jäykistyi, vaikeni, kumarsi tuolle herralle\nvastaukseksi, ja vetäytyi kohta pois.\n\nMiten koomillisia ovatkaan taiteilijasielujen rajut vaatimukset ja ne\nlapselliset lait, jotka hallitsevat heidän tunne-elämäänsä! Tuskin oli\nChristophe jälleen löytänyt tämän ystävättärensä, josta hän ei ollut\nlaisinkaan välittänyt siihen aikaan jolloin Grazia häntä rakasti, ja\njota hän ei ollut muistanutkaan vuosikausiin, niin heti tuntui hänestä,\nettä Grazia oli hänen, oli hänen omaisuuttaan; se, että toinen oli\nhänet ottanut, oli hänestä ikäänkuin varkautta: Grazilla itselläänkään\nei ollut muka oikeutta antaa itseään toiselle. Christophe ei liioin\npohtinut, mitä hänen tunteensa oikeastaan oli. Mutta hänen luova\ndemoninsa piti hänen puolestaan siitä asiasta huolen, ja synnytti\nseuraavina päivinä eräitä hänen kauneimpia kärsiviä rakkaudenlaulujaan.\n\nMelkoisen pitkään aikaan ei hän mennyt Graziaa katsomaan. Hänen oma\nsurunsa ja Olivierin sairaus lamasivat kovin häntä. Viimein päätti\nhän eräänä päivänä, kun löysi Grazian antaman osoitteen, lähteä hänen\nluokseen vieraisille.\n\nHän nousi lähettilään asunnon sisäportaita, ja kuuli sisältä vasarain\npauketta. Etuhuoneessa vallitsi epäjärjestys, se oli täynnä laatikoita\nja matka-arkkuja. Lakeija vastasi, ettei kreivitär ollut tavattavissa.\nMutta kun Christophe käyntikorttinsa jätettyään aikoi pettynein mielin\nlähteä, niin juoksi palvelija hänen perästään, pyysi anteeksi ja\nkehoitti häntä tulemaan takaisin. Hän vei Christophen pieneen saliin;\nsen matot oli otettu pois ja kääritty rullalle. Grazia ilmestyi hänen\neteensä kirkas hymy huulillaan, ojentaen ylen iloissaan hänelle\nkättänsä. Koko Christophen typerä kauna katosi. Hän tarttui tuohon\nkäteen yhtä syvästi onnellisena kuin se oli ojennettukin hänelle ja\nsuuteli sitä.\n\n-- Ah, sanoi Grazia, miten olen iloinen, että te tulitte! Minä\npelkäsin, että minun täytyisi lähteä näkemättä teitä!\n\n-- Lähteäkö? Aiotteko matkustaa jonnekin? Christophen sielun peitti\njälleen synkkä varjo.\n\n-- Niinkuin näette, vastasi Grazia osoittaen, mikä epäjärjestys\nhuoneessa oli; tämän viikon lopulla olemme jo poissa Parisista.\n\n-- Pitkäksi aikaa?\n\nGrazia teki epätietoisen liikkeen:\n\n-- Sitä ei osaa sanoa.\n\nChristophe koetti väkisinkin puhua. Hänen kurkkuaan tukehdutti.\n\n-- Minnekä te menette?\n\n-- Yhdysvaltoihin. Mieheni on nimitetty sinne lähetystön ensimäiseksi\nsihteeriksi.\n\n-- Ja sitten, sittenhän... supisi Christophe... (ja hänen huulensa\nvapisivat) on kaikki lopussa?\n\n-- Ystäväni, sanoi Grazia hänen äänensä vavahduksesta liikutettuna...\nEi, ei ole lopussa.\n\n-- Minä löysin teidät vain heti taas kadottaakseni.\n\nChristophelle tuli kyyneleitä silmiin.\n\n-- Ystäväni, toisti Grazia.\n\nChristophe peitti kädellään silmänsä ja kääntyi poispäin, salatakseen\nliikutustaan.\n\n-- Älkää olko surullinen, sanoi Grazia laskien kätensä hänen kädelleen.\n\nNytkin ajatteli Christophe tuota pientä saksalaista tyttöä. He olivat\nmolemmat vaiti.\n\n-- Miksi te tulitte niin myöhään? kysyi Grazia viimein. Minä koetin\nsaada tavata teitä. Mutta te ette vastannut kutsuihin.\n\n-- Minä en tiennyt, en tiennyt sitä, sammalsi Christophe... Sanokaa,\ntehän juuri olette niin monta kertaa auttanut minua, vaikka minä en\nsitä saattanut aavistaa?... Teillehän olen kiitollisuuden velkaa siitä,\nettä sain käydä Saksassa. Tehän olitte minulle se hyvä enkeli, joka\nsuojelitte minua?\n\nGrazia vastasi:\n\n-- Minä olin niin onnellinen, kun saatoin tehdä jotain puolestanne.\nOlen teille velkaa niin paljon.\n\n-- Mitä? kysyi Christophe. En ole tehnyt teille mitään hyvää.\n\n-- Te ette tiedä, vastasi Grazia, mitä te olette minulle ollut.\n\nJa hän puhui siitä ajasta, jolloin hän pikku tyttönä tapasi\nChristophen enonsa Stevensin luona ja jolloin hän sai häneltä, hänen\nsävellyksistään, herätyksen huomaamaan kaikkea, mikä maailmassa on\nkaunista. Ja vähitellen hän hiljalleen elostui ja kertoi Christophelle,\nkautta rantain ja lyhyesti, mutta kyllin läpikuultavin sanoin silloisia\nlapsentunteitaan: miten hän oli ottanut osaa Christophen suruihin;\nkertoi konsertista, jossa Christophelle vihellettiin ja jossa Grazia\noli itkenyt; ja Christophelle kirjoittamastaan kirjeestä, johon\nChristophe ei ollut vastannut: sillä hän ei ollut saanutkaan sitä. Ja\nkuvitelmiinsa uskoen, Christophe yhdisti häntä kuunnellessaan, tuohon\nmenneisyyteen nykyisenkin mielenliikutuksensa ja sen hellyyden, jota\nhän nyt tunsi tuota hänen puoleensa kumartunutta hellää olentoa kohtaan.\n\nHe juttelivat viattomasti, sydämellisen iloisesti. Ja siinä puhuessaan\ntarttui Christophe Graziaa käteen. Ja yhtäkkiä he molemmat vaikenivat:\nsillä Grazia huomasi, että Christophe rakasti häntä. Ja myöskin\nChristophe huomasi saman...\n\nEnnen muinoin oli Grazia rakastanut Christophea, eikä Christophe ollut\nhänestä välittänyt. Nyt rakasti Christophe vuorostaan Graziaa; mutta\nGrazialla ei ollut enää häntä kohtaan muita tunteita kuin rauhallisen\nystävyyden: hän rakasti nyt toista. Niinkuin usein käy, oli heistä\ntoisen elämänkello sattunut kulkemaan toisen edelle, ja se riitti\nmuuttamaan heidän kummankin kohtalonsa koko elämän iäksi...\n\nGrazia veti pois kätensä, jota Christophe ei pidättänytkään. Ja he\nolivat hetken ymmällään ja sanattomina.\n\nSitten Grazia sanoi:\n\n-- Jääkää hyvästi.\n\nChristophe valitti jälleen suruaan kuin äsken.\n\n-- Siis sittenkin, se loppui?\n\n-- On varmaankin parempi niin.\n\n-- Me emme näe enää toisiamme ennenkuin lähdette?\n\n-- Emme, vastasi Grazia.\n\n-- Milloinka me sitten näemme?\n\nGrazia teki epätietoisen ja surumielisen liikkeen.\n\n-- Niinkö? Minkätähden me sitten tapasimmekaan? kysyi Christophe.\n\nMutta kun hän näki Grazian moittivan silmäyksen, korjasi hän kohta:\n\n-- Ei, antakaa anteeksi, minä olen kiittämätön.\n\n-- Minä ajattelen aina teitä, sanoi Grazia.\n\n-- Oh, minä en voi edes teitä ajatellakaan, vastasi Christophe. Minähän\nen tiedä mitään teidän elämästänne.\n\nGrazia kuvaili rauhallisesti ja muutamin sanoin hänelle jokapäiväistä\nelämäänsä, ja miten hänen päivänsä kuluivat. Hän puhui itsestään ja\nmiehestään, ystävällisesti ja kauniisti hymyillen.\n\n-- Ah, sanoi Christophe mustasukkaisesti, te rakastatte häntä?\n\n-- Rakastan, vastasi Grazia. Christophe nousi paikaltaan.\n\n-- Hyvästi.\n\nGrazia nousi samoin. Silloin vasta Christophe huomasi, että hän oli\nraskaana. Ja hän tunsi sydämessään sietämättömän vastenmielisyyden,\nhellyyden, mustasukkaisuuden ja syvän säälin tunteen. Grazia saattoi\nhäntä pikkusalin ovelle. Siinä Christophe kääntyi, otti häntä käsistä,\nkumartui ja suuteli niitä pitkään. Grazia ei liikahtanutkaan, seisoi\nluomet puolittain ummessa. Viimein Christophe suoristihe ja meni\nGraziaan katsomatta nopeasti ulos.\n\n\n\n\n    ... E chi allora m'avesse demandato\n    dicosa alcuna, la mia risponsione\n    sarebbe stata solamente AMORE\n             con viso vestito d'umilta...\n\n\nPyhäinmiesten päivänä. Ulkona harmaa valo ja kylmä tuuli. Christophe\noli Cécilen luona. Cécile istui lapsen kehdon ääressä, jonka puoleen\nkumartuneena m:me Arnaud seisoi; hän oli tullut ohimennen siellä\nkäymään. Christophe unelmoi. Hän tunsi jääneensä osattomaksi onnesta;\nmutta hän ei tahtonutkaan valittaa: hän tiesi, että onni oli kuitenkin\nolemassa... Aurinko, minun ei tarvitse sinua nähdä rakastaakseni sinua!\nPitkinä talvipäivinä, jolloin värisen pimeässä, on sydämeni sinua\ntäynnä; rakkauteni minua lämmittää: tiedän, että sinä olet siellä...?\n\nMyöskin Cécile unelmoi. Hän katseli lasta, ja viimein hän aivan\nluuli, että se oli hänen omansa. Oi unelmien siunattua voimaa, elämän\nkaikkiluovaa mielikuvitusta! Elämä... Mitä on elämä? Se ei ole sitä,\njona kylmä järki ja silmämme sen näkevät. Elämä on se, mitä me\nunelmoimme. Rakkaus on elämän mitta.\n\nChristophe katseli Cécilea, jonka vankat kasvot ja leveämuotoiset\nsilmät säteilivät äidillisyyden vaiston loistetta, -- äidillisemmin\nkuin jos hän olisi ollut äiti. Ja Christophe katseli toisen läsnäolevan\nystävättärensä lempeitä, väsyneitä kasvoja.\n\nRouva Arnaud oli hänelle kuin liikuttava kirja: Christophe näki\nedessään tuon aviovaimon elämän salatun onnen ja sen kärsimykset,\nelämän, joka saattaa joskus, vaikkei sitä aavisteta, olla yhtä\nrikas suruista ja iloista kuin Julian tai Isolden rakkaus. Mutta\nuskonnollisesti suuremmalla tavalla...\n\n_Socia rei humanae atque divinae_...\n\nJa Christophe ajatteli, että niinkuin ei usko tai uskomattomuus,\nniin eivät myöskään lapset tai lapsettomuus ole naimisiin menneiden\ntai menemättömien onni tai onnettomuus. Onni on sielun sulotuoksu,\nharmonia, joka soi sydämen syvyydestä. Ja sielun kauneimpien sävelten\nnimi on: hyvyys.\n\nOlivier tuli huoneeseen. Hänen liikkeensä olivat rauhalliset; häntä\nkirkasti nyt aivan uusi tyyneys. Hän hymyili lapselle, puristi\nCécilen ja rouva Arnaud'n kättä ja alkoi levollisesti jutella. Toiset\nkatselivat häntä hellän hämmästyneinä. Hän ei ollut enää entinen mies.\nSiinä yksinäisyydessä, johon hän oli suruineen sulkeutunut, niinkuin\nlehtimato kutomaansa koteloon, oli hänen kovalla työllä onnistunut\nriisua yltään surunsa, aivan kuin toukka lähtee kotelosta. Myöhemmin\nkerromme, kuinka hän nyt oli luullut löytäneensä hyvän asian, jolle\nhän voi uhrata elämänsä, koska sillä ei hänelle ollut muuta arvoa kuin\nuhrautumisen; ja inhimillisten tunteiden lakia seuraten oli hänenkin\nsielunsa lämminnyt kohta sinä päivänä, jolloin hän oli päättänyt\nkieltää itsensä elämältä. Nyt katselivat ystävät häntä. He eivät\ntienneet, mitä hänelle oli tapahtunut, eivätkä uskaltaneet häneltä sitä\nkysyä; mutta he tunsivat, että hän oli vapautunut, ja ettei hänessä\nenää ollut surua, ei katkeruutta, ei minkään asian vuoksi eikä ketään\nvastaan.\n\nChristophe nousi paikaltaan, meni pianon ääreen, ja sanoi ystävälleen:\n\n-- Tahdotko, niin laulan sinulle erään Brahmsin laulun?\n\n-- Brahmsinko? kysyi Olivier. Soitatko sinä nyt verivihollisesi lauluja?\n\n-- Nyt on pyhäinmiesten päivä, vastasi Christophe; anteeksiannon päivä\nkaikille.\n\nHän lauloi hiljaisella äänellä, jottei olisi herättänyt lasta, muutaman\nsäkeen erästä tuon schwabilaisen suosittua laulua:\n\n    ... Für die Zeit, wo du g'liebt mi hast,\n    Da dank' i dir schön,\n    Und i wünsch', dass dir's anderswo\n    Besser mag geh'n...\n\n(\"Ajasta, jolloin minua rakastit, ota kiitokseni, ja ole muualla\nonnellisempi...\")\n\n-- Christophe! virkkoi Olivier.\n\nChristophe sulki hänet syleilyynsä.\n\n-- Kas niin, poikaseni, me olemme hyvän osan valinneet.\n\nHe istuivat, kaikki neljä, nukkuvan lapsen kehdon ääressä. He eivät\npuhuneet mitään. Ja jos heiltä olisi kysytty, mitä he ajattelivat, --\nolisivat he _\"nöyryydellä puetetuin kasvoin\" vastanneet ainoastaan_:\n\n-- _Rakkautta_.\n\n\n\n"]