[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffgH0lTAmsdctbBMtpnF_3xXu3sv-I8LFkuMTetthW3M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1996,"\"Tee työtä ja opi pelaamaan\"","Tiitus (oik. Kivinen, Ilmari)",1883,1940,"1996-tiitus-tee-tyota-ja-opi-pelaamaan","1996__Tiitus__Tee_työtä_ja_opi_pelaamaan",null,"romaani",[],[],"fi",1915,47879,315131,false,59115,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Tee työ ja opi pelaamaan!\" by Ilmari Kivinen is a fictional narrative likely written in the early 20th century. The story introduces the powerful yet peculiar figure of Vaskiseppä Grönberg, a blacksmith who expresses vehement opinions against socialists in a small Finnish town, illustrating the social tensions of the time. The plot appears to explore themes of class struggle and personal conflict through the lens of Grönberg's interactions with other townsfolk.  The opening of the novel sets the stage with a scene where Grönberg barks out his intense hatred for socialists, bemoaning the unrest in the labor community. His wrath comes in clear contrast with the matter-of-fact demeanor of his companion, Jehkonen, who listens to Grönberg's rants while engaging in mundane tasks. As Grönberg prepares to go home to his wife Maikki and their daughter, the narrative quickly unveils a colorful tapestry of characters in their community, hinting at a wider exploration of themes surrounding work, friendship, and societal changes that may come to challenge traditional values. The tone is lively, suggesting both drama and humor in the characters' interactions. (This is an automatically generated summary.)",[],215,"Tiituksen humoristinen romaani sijoittuu suomalaiseen pikkukaupunkiin ja seuraa sen asukkaiden mutkikkaita romansseja. Tarina kertoo äkkipikaisesta vaskiseppä Grönbergistä ja onnenonkijasta, joka tavoittelee varakkaan kauppiaan tyttären kättä.","Tiituksen 'Tee työtä ja opi pelaamaan' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1996. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","\"TEE TYÖ JA OPI PELAAMAAN!\"\n\nKirj.\n\nTiitus [Ilmari Kivinen]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja\n1915.\n\n\n\n\n\n\n        \"Rakkaus puhaltaa mistä hän tahtoo,\n        sinä kuulet hänen humunsa, mutta\n        etpä tiedä, kusta hän tulee ja kuhunka\n        hän menee\".\n\n                              _Jukolan Timo_\n\n\n\n\nI\n\n\nVaskiseppä Grönberg on kaupunkimme voimakkaimpia ja\nmieltäkiinnittävimpiä persoonallisuuksia. Vaikka hän onkin vain pieni\nja kuivettunut ukko.\n\nHän pisti piikkipartaisen, terävänenäisen päänsä ajuri Jehkosen\nvaunuvajan ovesta sisään ja huusi lujalla, mitä suurinta suuttumusta ja\npelättävintä vihaa värähtelevällä vanhanmiehen äänellä seuraavan kovan\nja verenhimoisen tuomion:\n\n-- Miljoona hirsipuuta suoraan linjaan halki Suomenniemen Kotkan\nkauppatorilta Utsjoen pappilan pihaan asti, ja joka hirsipuuhun yksi\nsosialisti!\n\nTätä kauheata toivomusta seurasi kahden sekunnin pituinen äänettömyys,\njonka jälkeen tämä tulevaisuuden yhteiskunnalle peräti vaarallinen\nvaskiseppä kirkaisi kärsimättömästi:\n\n-- Oletko sinä Jehkonen siellä sisällä vai et? Varmaankaan ei\npunapartainen, rokonarpinen ajuri Jehkonen kuulunut maan suurimpaan\npuolueeseen, tai luotti hän melkoisiin, jo päältäkin selvästi näkyviin\nruumiinvoimiinsa, sillä hänen rämeä äänensä vastasi vajan pimeimmästä\nnurkasta:\n\n-- Joo, täällähän minä... minkätähden sinä ne sosialistit hirtät?\n\n-- Paholaiset! sanoi Grönberg, vihaamiaan sosialidemokraatteja\nsilminnähtävästi yhä edelleenkin tarkoittaen. -- Pimeässäpä sinä täällä\nkuhkit! moitti hän sitten Jehkosta, astuen samassa ovesta sisään.\n\n-- Jätä ovi auki, niin tulee valoa! neuvoi ajuri.\n\nVaskiseppä totteli tätä kehoitusta -- jalallaan, potkaisten oven auki,\nniin että se rysähti selkosen selälleen vajan seinää vasten ja jäi\nsitten vapisemaan ruostuneille saranoilleen kuin vaskisepän pontevan\nesiintymisen pelästyttämänä.\n\n-- Jaa, sen minä sanon, ettei tässä maassa järjestystä tule, ennenkuin\nkorppi on nokkinut silmät viimeisen sosialistin päästä! huusi Grönberg,\nkiihtyen taas äkkiä täyteen raivoon. -- Onko sinulla, Jehkonen,\njoutavia viikatteita?\n\n-- Taitaahan niitä olla joku, vastasi ajurin ääni, mutta lisäsi\nkuitenkin miettivästi: -- Missä kunnossa sitten lienevät.\n\n-- Anna sinä minulle pari viikatetta lainaksi täksi ja huomiseksi\npäiväksi, niin minä niitän sinulle sitten tuon potaattipellon\npientareet, esitti Grönberg, sieraimet vielä vihasta värähdellen. --\nNiittomiehet rupesivat kesken päivän vaatimaan palkankorotusta, mutta\nminä ajoin ne helvettiin...\n\nGrönberg vaipui istumaan kuormavankkurien aisalle, potkaisi jaloistaan\nvanhan setolkkaremmin ja alkoi sadatella työväkeä voimakkain, valituin\nkirouksin.\n\nJehkonen ei vastannut näihin purkauksiin juuri mitään, ähki ja puhkihan\nvain edelleenkin vajan nurkassa, joitakin rattaita korjaten.\n\n-- Se on se nikkari Tilli, joo, se vanha pulituurin juoja, joka niillä\non tässä kaupungissa profeettana ollut, purki Grönberg katkerana\nhampaankolostaan huomioitaan ja kokemuksiaan. -- Tämä halvattu saarnaa\nnäille tolvanoille oikeuksista ja sorrosta -- kuuletko, Jehkonen:\noikeuksista ja sorrosta! Senkö karvahäntä heitä on tässä kaupungissa\nsortanut? Ja senkö tuhannen oikeuksia heillä sitten pitäisi olla? Jos\nTillikin saisi oikeuden mukaan, niin... Tämä tekee minulle, hyväkäs,\nkeinutuolin. Ottaa siitä kaksikymmentä markkaa. Tuo tuolin, haisee\npulituurilta, kehuu työtään ja saapi rahan, puhtaan rahan kahtena\nkymmenmarkkasena kouraansa. No nyt on meillä keinutuoli! sanon minä\nakalle. Pätiipä nyt olla ja herrastella tässä vaskisepän perheessä!\nAnoppi tulee illalla kylään, istuutuu keinutuoliin ja roiskis! Kahtena\nkappaleena, _kahtena kappaleena_, on se Tillin tekemä keinutuoli,\nja anoppi ylösalaisin nurkassa kukkaruukkujen päällä, koivet kohti\ntaivasta. Semmoista se on se Tillin työ! Ja tämä hornan timpermanni\nsitten vielä puhuu oikeuksista -- ja pyhistä vapauksista -- ja\ntasa-arvoista...\n\nGrönberg sylkäisi niin, että toiseen seinään lensi.\n\n-- Ketä sinulla oli niittomiehinä? kysyi Jehkonen levollisesti\nrattaiden alta.\n\n-- No ne Sauna-Maijan pojat! huusi vaskiseppä mitä syvimmällä inholla.\n-- Nämä laiskat rahjukset alkavat kesken päivän puhua nälkäpalkoista\nja riistämisestä. Minäpä otin rautakihvelin aidalta ja kiljaisin, että\npois pellolta, Sauna-Maijan sikiöt, ja silmänräpäyksessä! Arvasivatkin\nne lähteä, ennenkuin päät rupesivat kolisemaan! Minä niitän sen pellon\nnyt akan kanssa huomisiltaan mennessä, ja jos yksikään sosialisti\ntämän päivän perästä minun porttini sisäpuolelle astuu, niin katsokoon\neteensä! Annatko sinä niitä viikatteitasi, vai pitääkö minun vielä\nlähteä niitä muualta kerjäämään?\n\nPyyntö ei ollut kovin kohteliaaseen muotoon puettu, mutta Jehkonen,\njoka ei ollut turhan tarkka pikkuasioissa, konttasi hyvänsävyisesti\nesiin rattaiden alta, pyyhki enimmän tervan ja rasvan käsistään\nhousujensa takapuoliin ja sanoi:\n\n-- Tulehan tänne liiteriin, niin katsotaan.\n\nParin minuutin kuluttua tuli Grönberg halkoliiteristä, olallaan kaksi\nviikatetta.\n\n-- Kyllä minä sitten niitän ne pientareesi... en näitä ilmaiseksi pyydä\nenkä tahdo! vakuutti tuima vaskiseppä.\n\n-- Tottapahan! murahti Jehkonen ja palasi takaisin vaunuvajaan\njatkamaan keskeytynyttä työtään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä oli kuumimmillaan.\n\nKadulla surisivat tuhannet hyönteiset. Kauppias Raholan ajomies, yllään\nainoastaan siniset, paikatut housut, jauhoinen paita ja pään ja niskan\npeitteenä tyhjä kahvisäkki, ajoi pitkin katua, seisoen korviasärkevästi\nrätisevillä nelipyöräisillä kuormarattailla, joilla oli vannerautoja.\nRaatimies Palinin talon seinää vastaan oli pystytetty telineet, joilla\nhääräsi maalari, päässään pahvista tehty tuhruinen maalarinlakki.\n\nRakennusmestari Jurmon pihasta oli lehmä kävellyt kadulle ja söi\nahneesti kadun vierillä kasvavaa ruohoa. Mutta kohtapa juoksi kadulle\npaljasjalkainen tytönrehvana, joka kiljuen ja huitoen alkoi ajaa\nlehmää takaisin pihaan. Lehmä huiskautti päätään ja häntäänsä ja läksi\nlönkyttelemään portista sisään, jolloin sen kylki raapaisi pahasti\nhuojahtavaa portinpieltä.\n\nKelloseppä Kenosen eli Kana-Kenosen kanalauma oli niinikään\nlähtenyt kadulle jaloittelemaan. Suurella innolla ja ylläpitäen\nkeskenään vilkasta kaakatusta reposteli tämä melkoiseksi osaksi\nmuukalaissyntyinen herrasväki kaikenlaisia kadulla olevia,\nauringonpaisteessa hautuvia jätteitä.\n\nVaskiseppä ei kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota näihin\nkaupunkimme sisäiseen elämään luonnostaan kuuluviin ilmiöihin, vaan\nkäveli kiireesti kotiin, jossa hänen vaimonsa, tanakan ja hyväntuulisen\nnäköinen nainen, istui huivi päässä pihanpuolisilla portailla kutoen\nsukkaa ja silloin tällöin vilkaisten pieneen, vilkkaaseen porsaaseen,\njoka peuhasi pihamaalla.\n\n-- Jehkoseltako sait viikatteet? kysyi vaimo mieheltään.\n\n-- Jehkoselta. Lähdetään sitten! vastasi vaskiseppä.\n\n-- Katso, Maikki, taloa ja puotia! huusi emäntä sisään avoimesta\nkeittiönovesta. -- Minä lähden isän kanssa heinäpellolle niittämään.\n\n-- Kyllä! kuului nuorekas ääni jostain sisähuoneesta. Grönbergin\nMaikki, ainakin meidän mielestämme erittäin miellyttävä nuori nainen,\nistui avoimen ikkunan ääressä myymälän vieressä olevassa kamarissa\nneuloen ahkerasti ja luoden silloin tällöin katseen sille autiolle,\nauringonpaahteessa kuumuuttaan hohtavalle pikkukadulle, jonka\nvarrella vaskiseppä Grönbergin liike oli. Pitkään aikaan ei kadulla\nnäkynyt mitään muuta kuin Kana-Kenosen kanalauma, joka oli poikennut\nvaltakadulta poikkikadulle. Hiljainen, hyvin hiljainen ja melkein kuuma\ntuulenleyhkä löyhytteli ohuita, lumivalkoisia ikkunaverhoja ja Maikin\npellavanvärisiä hiuskiehkuroita.\n\nPorsas oli kavunnut sisään ja kuului nyt uikuttaen ja sorkat\npermantopalkkeja vasten rapisten juoksentelevan keittiössä. Tyttö\njuoksi ajamaan porsaan pellolle ja tämä viehättävä saparoniekka\nkiiruhti pakoon porstuaan ja putosi vingahtaen portailta, kätkeytyen\npihan keskellä olevaan pieneen perunamaahan. Kun tyttö palasi takaisin\nikkunansa ääreen, oli Lehtolan lihakaupan edustalle kadun toiselle\npuolen ilmestynyt Sutisen tunnettu, häijyluontoinen hevonen. Tuo\nmatala, ruskea luontokappale, jonka pää oli siitä omituinen, että sen\netupuoli oli valkea ja takapuoli ruskea, mikä vähän edempää katsoen\nvaikutti siltä, kuin olisi pää kahdesta erivärisestä kappaleesta\nkiireessä tai ruskean etukappaleen puutteessa kyhätty, seisoi siinä\ntyytymättömästi pärskyen, etujalat ohjaksilla sidottuina.\n\nRattailla kelletti selällään kaksi vasikanrunkoa. Niiden alle oli\nlevitetty harmaa säkki.\n\nRannasta päin kävellä ketkutteli laiskasti, silloin tällöin yrittäen\nhaukata surisevan kärpäsen suuhunsa, metsänhoitaja Korpelaisen Hektor.\nLihakaupan kohdalle päästyään se pysähtyi, sillä se oli huomannut luun\nhevosen jaloissa.\n\nHevonen, joka tähän saakka oli päätään heitellen ja lakkaamatta\nsieraimiaan pärskäytellen koettanut nykiä ohjaksia löyhemmälle, alkoi\nkavalan näköisenä vilkuilla sivulleen ja koetti hillitä pärskymistään,\nhuomatessaan koiran pysähtyvän viereensä. Ilkeämielisesti ja\npahantahtoisesti muljahtelivat sen silmänvalkuaiset silmillä roikkuvan\npitkän otsatukan alta.\n\nKoira yritti lähestyä luuta varovasti, hyvin varovasti, sillä se\naavisti, että hevosella oli paha mielessä. Hevosen pää oli kääntynyt\nsivullepäin, mutta koiraa se ei ollut huomaavinaankaan, vaikka pitikin\nsitä koko ajan tarkoin silmällä. Se oli kavala, ilkeä, pahansuopa\nhevonen.\n\nViuh! Nyt se potkaisi, juuri kun koira oli saamaisillaan luun\nhampaisiinsa. Potku olisi ollut kovakin, ellei kärryn aisa olisi\nmelkoisesti vähentänyt sen voimaa.\n\nKoira älähti ja juoksi häntä koipien välissä tiehensä. Hevonen pärskyi\ntaas, heitteli päätään ja vilkuili ympärilleen.\n\n-- Siinäpä häijy hevonen! ajatteli Maikki Grönberg.\n\n-- Peto hevosen hahmossa! sanoi nuorenmiehen ääni tytön vierestä.\n\n-- Hui! Sus siunatkoon, miten sinä minut pelästytit, Kalle! huudahti\ntyttö toruen.\n\n-- Annahan kättä kumminkin! sanoi nuori, valkoiseen helletakkiin,\nvaaleihin housuihin ja punareunaisiin lipokkaisiin puettu, Kalleksi\nmainittu mies.\n\nTämä mies oli kauppias Kurosen kauppa-apulainen Kalle Kannas, erittäin\nnokkela, kohtelias ja siisti liikemiehen alku, minkä tahdomme heti\nhänen suosituksekseen mainita.\n\n-- Mistä sinä tulet? kysyi tyttö, purren langan poikki terävillä,\nvalkoisilla hampaillaan.\n\n-- Olin tuolla rannassa tavaroita vastaanottamassa. Kotonako ukko?\nkysyi nuori mies matalalla äänellä ja loi ikkunasta sisään niin\npelokkaan silmäyksen, että selvästi saattoi havaita hänellä olevan\nerittäin korkeat käsitykset ukko Grönbergin persoonallisista\nominaisuuksista.\n\n-- Ei ole, heinäntekoon läksi, sanoi tyttö, irroittaen sormillaan\nlangan pään hampaistaan.\n\n-- Entäs äitisi? kuulusteli nuorukainen, hengähtäen helpommin, mistä\npäättäen äiti ei ollut läheskään niin hirvittävä kuin isä.\n\n-- Äiti on myös niittämässä, ilmoitti tyttö.\n\n-- Olet siis yksin?\n\nMeidän on ohimennen myönnettävä, ettei Kalle Kannas näyttänyt mitään\nmuuta niin innokkaasti toivovan.\n\nTyttö nyykäytti päätään myymälän oveen päin. Nuori mies ymmärsi tämän\nviittauksen ilman pitempiä selityksiä ja tuli sisään mainitusta ovesta.\nTyttökin tuli kamarista myymälään. Sulhanen nousi istumaan tiskille ja\nmorsian kävi seisomaan, tiskiin nojaten, hänen kupeelleen.\n\n-- Mikähän tästä lopuksi tulee? huokasi tyttö, pistäen suuhunsa\nsokeripalan, jonka oli juuri löytänyt Kallen taskusta.\n\n-- Antaa ajan kulua, kyllä aika neuvon tuopi, sanoi poika, jolla\nnähtävästi oli n.s. optimistinen maailmankatsomus.\n\n-- Isä ei suostu koskaan! valitti tyttö. -- Kun äiti toissapäivänä\nalkoi puhua siihen suuntaan, että minunkin alkaisi olla aika mennä\nnaimisiin, niin isä suuttui silmittömästi. Se on niin ikävää sen\nisän laita, kun se on niin äkkipikainen! huokasi vaskisepän ainoa\ntytär, pudottaen samalla pienen paperipalasen sulhasensa niskaan\npaidankauluksen ja ihon väliin, mistä leikillisestä tempusta päättäen\nisäukon julmuus ei ollut sentään häntäkään vielä vallan maahan\nmasentanut.\n\n-- Astun isäsi eteen vielä tänä iltana ja selitän asian, sanoi poika\nuljaasti, röyhistäen rintaansa ja pistäen vasemman peukalonsa liivin\nkainaloon, missä asennossa hän ihmisystävällisistä kasvonpiirteistään\nhuolimatta teki melko sotaisen ja sankarillisen vaikutuksen.\n\n-- Älä Herran nimessä! säikähti tyttö ja tarttui Kalle Kannaksen\ntakinliepeeseen ikäänkuin peläten, että tämä toimelias nuorukainen\njuuri tällä hetkellä, jolloin ukko Grönberg heilutteli lujissa\nvaskisepänkourissaan niin vaarallista asetta kuin viikatetta, juoksisi\ntekemään hänelle niin julkean ehdotuksen kuin että hra Grönberg\nhyväntahtoisesti suvaitsisi lahjoittaa Kurosen kauppa-apulaiselle\nainoan tyttärensä, vieläpä kohtuulliset myötäjäisetkin\nkaupantekijäisiksi.\n\n-- Isä on riitaantunut niittomiestensä kanssa ja on tänään vallan\nraivoissaan, kertoi tyttö varmemmaksi vakuudeksi. -- Hän voisi tappaa\nsinut... kun ei hän koskaan vihapäissään tiedä, mitä hän sanoo ja tekee.\n\n-- Onhan se totinen ja kiivas ukko! myönsi poika yleisesti tunnetun\ntosiasian.\n\n-- Jos isällä olisi aavistustakaan näistä meidän väleistä, niin en minä\nuskaltaisi olla päivääkään kotona, sanoi tyttö varmasti.\n\n-- Mutta ennemmin tai myöhemmin se kuitenkin tiedoksi tulee, väitti\npoika.\n\n-- Niin, huokasi tyttö. -- Kyllä se on kamala paikka...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Kalle Kannas vihdoin ehti Kurosen puotiin, otti kauppias Kuronen,\njoka oli tuntikauden odotellut apulaistaan päästäkseen lähtemään\nmoottorivenheellään kauniissa Kihosaaressa olevaan melkein valmiiseen\nhuvilaansa, hyvin kylmäkiskoisesti vastaan hänen selityksensä, että\nyksi tavaralaatikoista oli mennyt hajalle ja että Kallen sitäpaitsi,\njos mieli pelastaa nuori ja kaupunkimme liike-elämälle kallis henkensä\nauringonpistolta, oli ollut aivan välttämätöntä käydä uimassa. (\"Se\nolisi kyllä pitänytkin tehdä!\" huomasi Kalle samassa.)\n\n-- Minä saan täällä seisoa päiväkaudet yksin puodissa..., napisi\nKuronen kapinallisesti seinällä olevalle, heleänvärisessä Pearsin\nsaippuareklaamissa hiuksiaan levittelevälle suurisilmäiselle,\nvalkohampaiselle ja punahuuliselle, ikuisesti hymyilevälle neitoselle,\njoka oli ihanampi kuin taivaan enkeli. -- Kun olet illalla pannut\npuodin kiinni, niin nostele sisäkkö-Marin kanssa huonekalut takaisin\nYrjön huoneeseen ja puhdista varsinkin kirjoituspöytä.\n\n-- Eikös lattiaa maalatakaan? kysyi Kalle Kannas.\n\n-- Ei tällä kertaa... meille tulee siihen huoneeseen asumaan\nkesävieras, sanoi kauppias, ottaen päällystakin kainaloonsa.\n\n-- Nainen vai mies? kysyi kauppa-apulainen asianharrastusta\nilmaisevalla äänellä.\n\n-- Se ei kuulu sinuun! jyrähti hermostunut Kuronen vihaisesti ja läksi\npuodista ulos kadulle, paiskaten mielenosoituksellisesti oven kiinni,\nniin että tiuku kilisi kannikkeessaan pitkän aikaa.\n\n-- Ukko on huonolla tuulella, sanoi konttorineiti Julia Leijanen,\npistäen huomattavasti käherretyn päänsä puodin ovesta sisään,\nmutta jättäen vielä muun osan viehkeätä olemustaan viereiseen\nkonttorihuoneeseen. -- Jos herra Kannas on oikein, _oikein_ kiltti,\nniin sanon herra Kannakselle, kuka meille tulee Yrjö-herran huoneeseen\nasumaan.\n\nHerra Kannas ei tosin voinut oikein sietää neiti Leijasta, mutta koska\nuteliaisuus tällä kertaa voitti hänen vastenmielisyydentunteensa, niin\nvakuutti hän hieman vastahakoisesti olevansa oikein kiltti, jolloin\nneiti Leijanen heitti häntä leikillisesti kummipallolla. Kalle Kannas\nkoppasi pallon lennosta käteensä ja asetti sen varovaisuuden vuoksi\ntaakseen hyllylle.\n\n-- Niin, kuulkaas herra Kannas, liverteli neiti Leijanen, Yrjö-herra\nkirjoitti matkaltaan Turusta, että hän oli siellä laivan Tukholmaan\nlähtöä odotellessaan sattunut tulemaan tuttavaksi erään kirjailija\nTuulosen kanssa -- Kauno Tuulonen, eikö se ole kaunis ja runoilijalle\nsopiva nimi! Kun Yrjö-herra nyt viipyy koko kesän Englannissa ja hänen\nhuoneensa täällä kotona on vapaana, niin oli hän luvannut huoneensa\nkirjailija Tuuloselle, joka haluaa työskennellä muutaman kuukauden\njossakin pikkukaupungissa aiheita ja vaikutelmia saadakseen, ja herra\nTuulonen on kirjoittanut saapuvansa muutaman päivän päästä. Ukko on\nmurjottanut koko päivän ja murissut akalle, ettei hän ymmärrä, mikä\nYrjöön on mennyt, kun rupeaa haalimaan tänne meidän niskoillemme\ntuikituntemattomia musteentuhrijoita ja nälkätaiteilijoita -- ihan\nniin ukko sanoi -- mutta akka on sitä mieltä, että herra Tuulonen on\nvarmaankin hienostisivistynyt ja hyvin miellyttävä mies, kun Yrjö --\ntarkoitan Yrjö-herra -- on häneen niin mieltynyt. Onhan Yrjö-herralla\nniin hyvä maku! Mihin herra Kannas sen pallon kätki?\n\n-- Sitä en teille anna, sanoi Kalle Kannas jyrkästi, asettuen pallon\neteen, selkä vasten hyllyä. -- Pitäkää kyntenne siitä erossa, sanon\nminä!\n\n-- Minulla on aina ollut niin hyvä flaksi kirjailijain ja taiteilijain\npiirissä, ilmoitti neiti Leijanen, läheten Kalle Kannasta yhä lähemmäs\nja lähemmäs kuin kristittyä ihmistä kiusaukseen johdattava, valkeuden\nenkeliksi pukeutunut sarvijaakko.\n\n-- Milloinkahan sinä, senkin räkättirastas, olet kirjailijain\nja taiteilijain piirissä ollut! ajatteli Kalle Kannas perin\nepäkohteliaasti ja loukkaavasti hurmaavasta työtoveristaan, jonka\nvaanivia, kissamaisia liikkeitä hän piti tarkoin silmällä.\n\n-- Odotan _niin_ kirjailija Tuulosta! huudahti valkopuseroinen\nkeijukainen. -- Oi, kuinka minä häntä odotan tässä mahdottoman\nkuivassa ja proosallisessa kaupungissa, jossa niin harvoin pääsee\ntodella sivistyneiden ihmisten seuraan! Nyt sen sain! kiljaisi hän\nsamassa voitonriemuisesti, saaden äkillisellä hyökkäyksellä käteensä\nkummipallon ja yrittäen uudestaan heittää sillä Kalle Kannasta.\nKauppa-apulainen ehti kuitenkin tarttua neitosen käsiin kiinni ja\nrupesi melkeinpä suuttuneena vääntämään heittoasetta hänen kädestään.\n\nTyttö ponnisteli lujasti vastaan. Käherretyt hiukset olivat joutuneet\nrunolliseen epäjärjestykseen ja kasvot hehkuivat punaisina. Kalle\nKannas oli kuitenkin niin vihainen, ettei hän edes huomannutkaan,\nmillainen aarre hänellä oli melkein sylissään.\n\n-- Ai, herra Kannas, älkää vääntäkö minun sormiani! kirkui neiti\nLeijanen -- mutta kirkui hiljaa.\n\n-- Pallo tänne, taikka katkaisen kyntenne! murisi Kalle Kannas tylysti.\n\nKamppailun ollessa kuumimmillaan oli raollaan olevan puodin ovi\nhiljaa avautunut ja sisään astunut Jumppilan vanha matami, joka\npysähtyi ovenpieleen ja siinä nöyrästi odotteli kisan päättymistä.\nHartaasti ja mitä osanottavaisimmin, pää kallellaan, katseli akka\nkauppa-apulaisen ja konttorineidin voimainkoetusta, silminnähtävästi\nihan huolissaan siitä, ettei vain pieninkään rahtu eikä piirto jäisi\nhäneltä huomaamatta. Eipä hän ollut koskaan uskovaisten rukoushuoneella\nseurannut niin innokkaasti uuden maallikkosaarnaajan esiintymistä kuin\nnyt näiden kahden maailmanlapsen rimpuilemista.\n\n-- Oi... voi voi... herra Kannas... _herra Kannas_!... en jaksa enää...\nolette niin _hirmuisen_ vahva! kuiskasi neiti Leijanen uupuneena ja\nsuoraan sanoen vaipui \"herra Kannaksen\" syliin, hellittäen pallon\nkädestään. Kalle Kannas nakkasi pallon tiskin alle ja huomasi samassa\nJumppilan matamin, joka kädet ristissä ja pää väärässä, melkeinpä\nautuaallinen ilme kasvoillaan seisoi liikahtamatta ovella.\n\nKalle Kannas työnsi keijukaisen niin vihaisesti luotaan, että tyttö\nhorjahti tiskin reunaa vasten ja huomasi samassa hänkin akan.\nNeiti Leijanen pakeni kiljahtaen puodista konttoriin. Kalle Kannas\noli tulipunainen ja sadatteli mielessään armottomasti suloista\ntoveritartaan.\n\n-- Mitä olisi asiaa? kysyi hän sitten akalta niin äkäisesti, että tämän\npolvet notkahtivat.\n\n-- Voi hyvä rakas puukhollari, vinkui akka, antakaa anteeksi, että\nhäiritsin... en minä tiennyt... kahvia tarvitsisin neljänneksen, hyvä\nrakas puukhollari.\n\nKalle Kannas mittasi kahvia tavallista vapaamielisemmin, antoipa\nvielä kourallisen keksejäkin kaupantekijäisiksi. Me emme voi katsoa\nihmisten sydämiin, vaikka heistä kirjoitammekin, mutta pidämme\nvarsin mahdollisena, että keksien tarkoituksena oli tukkia akan suu.\nUskallammepa mennä niinkin pitkälle, että otaksumme Kalle Kannaksen\nsalaisesti toivoneen, että keksit takertuisivat akan kurkkuun ja\ntukehduttaisivat hänet. Tämä on kyllä hirmuinen väite lähimmäisestämme,\nmutta me olemme tehneet mainitun johtopäätöksen Kalle Kannaksen\nkasvoilla kuvastuneen ilmeen nojalla. Ovathan silmät yleensä\ntunnustetut sielun peiliksi.\n\n\n\n\nII\n\n\n-- Seis! sanoi kapteeni komennustorveen.\n\nLaiva lähestyi hiljaa laituria.\n\n-- Takaisin!\n\nPotkurit mylläsivät vettä.\n\n-- Seis!\n\nLaiva painui laituria vasten ja kallistui vähän. Muuan laivamiehistä\nheitti paksun köyden laiturille.\n\n-- Poika hoi, juutastako sinä toljotat! Pistä kiinni pollariin!\n\nHölmistyneen näköinen risainen poika, joka oli ollut saada köyden\npäähänsä, pisti silmukan pollariin.\n\n-- Seisoo siinä, senkin tolvana, suu auki eikä ymmärrä mitään! haukkui\nlaivamies poikaa.\n\n-- Minä en olekaan sinun passarisi! huusi tolvanaksi syytetty kimeällä\näänellä.\n\n-- Älä räkätä! karjaisi vihaisen ja liian vähän nukkuneen näköinen\nlaivamies.\n\n-- Siivolla siellä! huusi kapteeni komentosillalta.\n\n-- Onko ne Kinnuselle tulevat paketit teidän mukana? huusi laiturilta\ntakkuinen jätkä, jolla oli oljenkorsia selässään ja housujen\ntakapuolissa, mistä päättäen hänen viimeöisessä makuupaikassaan ei\nollut käytetty lakanoita.\n\n-- Kysy perämieheltä! vastasi kapteeni, joka silmäkulmat kurtussa\nkatseli laivamiestensä puuhia.\n\n-- Hyvästi nyt, herra kapteeni! Ja kiitos hauskasta matkasta! sanoi\nkapteenin selän takana nuori, vaaleaverinen, lihavahko herrasmies,\njolla oli pyöreät ja itsetietoiset, mutta hyvin jokapäiväiset kasvot\nsekä kädessään pieni, ruskea matkalaukku, joka näytti monet kolhut\nkokeneen tässä murheen laaksossa.\n\nKapteeni tekeytyi vähän ystävällisemmän näköiseksi, puristi hätäisesti\ntoisen ojennettua kättä ja mutisi:\n\n-- Hyvästi, hyvästi...\n\n-- Ja kiitoksia nyt vielä kerran oikein paljon tästä hauskasta\nmatkasta! sanoi pyöreänaamainen hartaasti.\n\n-- Ei kestä... rahallannehan sen olette maksanut! vastasi kapteeni\nkieltämättä hiukan epäkohteliaasti, kääntyi sitten jälleen hoitamaan\nvirkatehtäviään ja kiljaisi kiukkuisesti kaidepuun yli laiturille:\n\n-- Ei saa kääntää pystyyn sitä kauppias Kitusen laatikkoa! Senkö\ntäytistä te sitä pyörittelette!\n\nPyöreänaamainen ja ruskealaukkuinen ei näyttänyt juuri erikoisemmin\nloukkautuneen kapteenin kylmyydestä, vaan käveli tyynesti ja nykerö\nnenä pystyssä laivasta laiturille.\n\n-- Mikähän käki se tuokin mahtoi olla? huomautti kapteeni rouvalleen,\njoka oli tullut kapteenin hytistä komentosillalle ja nojasi miehensä\nvieressä kaidetta vasten.\n\n-- Ei se ainakaan minua ensinkään miellyttänyt, sanoi rouva. -- Teki\nvähän sivistymättömän ja niin perin pöyhkeän vaikutuksen.\n\n-- Ja matkusti koko ajan ensimmäisessä luokassa, vaikka oli ostanut\nvain toisen luokan piletin, murahti kapteeni. -- Mutta en viitsinyt\nhänelle siitä mitään huomauttaa, kun tilaa kerran oli.\n\nTietämättä mitään osakseen tulleesta verraten epäedullisesta\narvostelusta pyöreänaamainen seisoi laiturilla ja katseli alentuvasti\nhymyillen pientä kaupunkiamme, jonka laitimmaiset talot pilkoittivat\nrantatörmältä puiden tuuhean vihreyden lomitse.\n\nSitten hän kääntyi poliisimiehen puoleen, joka ikävystyneen näköisenä,\nkädet seläntakana, seisoi kasassa olevien vehnäjauhosäkkien leimoja\ntarkastellen ja näytti kärsivän helteestä.\n\n-- Voiko konstaapeli sanoa, mistä saa hevosen? kysyi muukalainen.\n\n-- Jaa, että issikan? kysyi vuorostaan konstaapeli, kääntyen\nmatkustavaiseen päin ja nykäisten tervehdykseksi lakkinsa reunaa oikean\nkätensä etusormella.\n\n-- Niin, ajurin! sanoi pyöreänaamainen nuori herra äänellä, joka tuntui\ntodistavan hänen liikkuneen maailmassa.\n\n-- Näyttää tuolta tulevan tuo ajuri Tiihonen... jos hän joutanee\nottamaan herran kyytiinsä, aprikoi järjestyksenvalvoja, tarkastellen\nmatkustavaisen ruskeata laukkua.\n\n-- Eikö täällä aina pidä olla ajureita, kun laiva tulee? kysyi nuori\nmiehemme kulmakarvojaan kohottaen ja katsellen konstaapelia käsi\npuuskassa.\n\n-- Milloin on, milloin ei, vastasi poliisi välinpitämättömästi. --\nTässä kaupungissa on niin vähän ajureita, ettei niitä joka paikkaan\nriitä, lisäsi hän sitten selitykseksi ja kaupunkimme puolustukseksi.\n\nTiihoseksi mainittu ajaa lönkytteli lähemmäksi.\n\n-- Tiihonen! sanoi poliisi. -- Onko sinulla kyytiä?\n\n-- Ei, vastasi Tiihonen, kiristäen ohjaksia ja alkaen kääntää hevostaan\nmiesten kohdalle tultuaan.\n\n-- Otatko sinä sitten tämän herran kyytiisi? kysyi poliisi, kaivellen\nmiettiväisenä nenäänsä.\n\n-- Voipihan tämän ottaa, myönsi Tiihonen ja kiljaisi hevoselleen, joka\npotki ja telmi kärpästen käsissä: \"Ka-ka, _ka-ka!_\"\n\n-- Kuuluu tämä Tiihonen ottavan herran kyytiinsä, tulkitsi poliisi\nvieraalle Tiihosen vastauksen, ikäänkuin olisi kääntänyt sen muulle\nkielelle.\n\nKunnioittamatta enää poliisia yhdelläkään silmäyksellä, vielä vähemmän\nkiitoksella vieras nousi Tiihosen rattaille, heitettyään pienen\nkäsilaukkunsa Tiihosen polville.\n\n-- Mihinkäs ajetaan? kysyi Tiihonen, kokoillen ohjasperiä käteensä.\n\n-- Parhaaseen hotelliin! sanoi vieras, heittäytyen selkäkenoon.\n\n-- Se on sitten niinpaljon kuin seurahuoneelle, selitteli ajuri\nsaamaansa määräystä. -- Hei, konkari, alapas ravata, huusi hän\nsenjälkeen hevoselleen, joka tästä pontevasta vaatimuksesta innostui\nhölkkäjuoksuun.\n\nAjettiin seurahuoneelle päin.\n\n-- On sitä tänä kesänä tuota lämmintä, huomautti ajuri kyydittävälleen.\n\nKirjailija Kauno Tuulonen ei alentunut vastaamaan. Hän vain ajatteli\nihmeissään, millaisia moukkia tämän kaupungin issikat olivat, jotka\npuhuttelivat kyydittäviään, vieläpä niinkin hienoja herroja ja\narvokkaita henkilöitä kuin hän oli, melkein kuin vertaisiaan.\n\nKun ei Tiihonen saanut keskustelua alkuun, ajoi hän vähän aikaa ääneti,\nmutta teki sitten uuden yrityksen.\n\n-- On se kauppias Kinnunen tuohon rakentanut vähän toisenmoisen talon\nkuin se entinen oli, joka toissa talvena paloi! huudahti hän uuden,\nsuuren kauppatalon ohi ajettaessa.\n\n-- Ajaa nyt vain eikä puhu roskaa! ärähti hermostunut kirjailija.\n\nTällainen odottamaton ja tässä osassa maata tuntematon tapa ottaa\nosaa keskusteluun säikähdytti issikka Tiihosen niin pahanpäiväisesti,\nettä tämä rehellinen, vaikkakin hra Tuuloseen verrattuna kovin\nhalpa-arvoinen ja mitätön kansalainen oli pudota alas kuskipukiltaan\nkadulle. Tosin ei hän siinä olisi päätään halaissut, eipä edes isoa\nnenäänsäkään loukannut, katu kun ei näet ollut kivillä laskettu, mutta\nsitä pahemmin olisi hänen kiiltävänappinen issikannuttunsa tuhrautunut,\nsillä viimeöinen ankara sade oli muuttanut pehmeän, multaisen kadun\nyhtämittaiseksi rapakoksi.\n\nAjuri Tiihonen ei enää yrittänytkään jatkaa keskustelua karskin\nkyydittävänsä kanssa, vaan ajoi ääneti, piiskaansa silloin tällöin\nvihaisesti huimauttaen, seurahuonetta kohti. Sitä hän vain mietti, että\nmissähän niitä noin ylpeitä herroja ja syöttiläitä kasvaa.\n\nTultiin siitä seurahuoneen eteen. Tiihonen pysähdytti ruunansa ja herra\nTuulonen kysyi äänellä, joka osoitti hänen kyllä ymmärtävän, että\nissikka aikoo nylkeä häntä, mutta samalla vakuutti, ettei tämä katala\naikomus tule onnistumaan:\n\n-- Mitä olen velkaa?\n\nTiihonen muljautti pukiltaan syrjäsilmäyksen kyydittävänsä pyöreään,\nparrattomaan ja pönäkkään naamaan, sylkäisi pitkän sylen ja murahti:\n\n-- Ei mitään!\n\nKauno Tuulosen suu, joka oli isänmaallisissa tilaisuuksissa ja\nnuorisoseurojen kesäjuhlissa puhunut kansalleen niin monta ylevää,\nopettavaista ja viisasta sanaa, oli tällä kertaa hyvin tyhmistyneen\nnäköinen. Se oli aivan pyöreä pelkästä hämmästyksestä ja ällistyksestä.\nHän ei käsittänyt mitään.\n\n-- Kuinka, mitä olen velkaa? kysyi tuo pyöreä suu uudestaan.\n\n-- Ei mitään, ei mitään! toisti Tiihonen kiireesti.\n\n-- Mutta mitä se merkitsee? tiedusteli ymmälle joutunut kirjailija.\n\nJa ajuri vastasi seuraavalla tavalla:\n\n-- Merkitsee vain sitä, että annoin herralle ilmaisen kyydin. Taitaa\nherra tarvita rahansa paremmin kuin minä.\n\nTämä uskomaton julkeus ja röyhkeä solvaus, joka oli sitäkin katkerampi,\nkun se sivusi melkoisen läheltä totuutta, nosti veren herra Tuulosen\npäähän, ja hän huusi:\n\n-- Poliisi!\n\nLähimmässä kadunkulmassa seisova valkotakkinen konstaapeli, joka ei\nnäkynyt tällä hetkellä mitään niin kipeästi kaipaavan kuin jotain\ntekemistä, ihastui ikihyväksi, kuullessaan virka-apuaan tarvittavan, ja\nlähestyi ajuria ja kirjailija Tuulosta nopein, mutta silti arvokkain ja\nmääräperäisin askelin, tervehti hra Tuulosta sotilaalliseen tapaan ja\nkysyi:\n\n-- Jaa että mistä olisi kysymys?\n\n-- Tämä issikka ei tahdo ottaa minulta maksua! ilmiantoi hra Tuulonen\najurinsa kiihkeällä, mielipahasta värähtelevällä äänellä.\n\n-- Että kuinka? kysyi esivallan palvelija, joka ei tahtonut uskoa\nkuulemaansa.\n\nTämä ajuri kieltäytyy ottamasta minulta maksua! huusi hra Tuulonen\nkorvat punaisina. -- Minä tarjoan hänelle maksua, mutta hän kieltäytyy\nottamasta sitä vastaan!\n\n-- Onko se niin? kysyi poliisi ajurilta, kiinnittäen hyvään tuttavaansa\nTiihoseen ihmettelevän katseen.\n\n-- On! myönsi tämä kunnon mies hyvin rauhallisesti.\n\nSeurahuoneen avonaisiin ikkunoihin alkoi ilmestyä uteliaita päitä, ja\nkatukäytävälle pysähtyi pari, kolme avojalkaista poikaa.\n\n-- Jaa, sanoi poliisi, raapien hämillään niskaansa. -- Tämä on vähän\nouto tapaus. Minkätähden sinä Tiihonen et ottaisi tältä herralta maksua?\n\n-- En minkään tähden, sanoi Tiihonen, koroittaen vähän ääntään ja\nvilkaisten ikkunoihin. -- Rupesin matkalla tykkäämään niin tästä\nherrasta, että päätin kyyditä hänet ilmaiseksi.\n\nPoliisi alkoi tajuta, että tässä oli hänellä edessään yksi niitä\nsalaperäisiä arvoituksia, joita joskus sattuu ihmiselämässä. Mutta\nsitten hän älysi huomauttaa:\n\n-- No, jos niin on, niin sittenhän ei herran tarvitse mitään maksaa.\n\n-- Jaa, jaa, mutta kun minä _tahdon_ maksaa! huusi hra Tuulonen täyttä\nkurkkua. -- En tahdo ilmaista kyytiä hänen konillaan!\n\n-- Kuulkaa vieraatmiehet päältä, että tämä nuori kaunis herra loukkaa\nminun ruunani kunniaa! sanoi ajuri Tiihonen ympärillä seisovalle\narvoisalle yleisölle.\n\n-- Ha ha haa! nauroivat vieraatmiehet, joita tapaus ja siihen liittyvä\nmieltäkiinnittävä keskustelu näytti suuresti huvittavan.\n\nYleisöä olikin jo kertynyt riitelevien ympärille parikymmentä henkeä,\nja kadun toisella puolenkin olevien talojen ikkunoissa näytti asia\nherättävän vilkasta harrastusta.\n\n-- Viskaali tulee! huomautti eräs risaisesti puettu, hiukan juovuksissa\noleva kansalainen ja lähti kiireesti kävelemään poispäin, mutta muu\nyleisö, jolla ei nähtävästi ollut mitään selvittämättömiä asioita\nkaupunkimme poliisipäällikön kanssa, jäi levollisena paikoilleen.\n\nViskaali tuli pitkin katua raatihuoneelta päin parin muun herran\nkanssa. Nähtyään väkijoukon keräytyneen seurahuoneen edustalle hän\nkääntyi konstaapeli Tossavaisen puoleen, joka jäykkänä kuin olisi\nseipään nielaissut ja kunniaa tehden ryhtyi antamaan raporttiaan.\n\nHerra Tuulonen kohotti kohteliaasti hattuaan ja sanoi:\n\n-- Herra viskaali, kysymys on vain yksinkertaisesti siitä, ettei ajuri\nhalua ottaa maksua. Nimeni on Tuulonen, kirjailija...\n\n-- Etkö sinä tahdo ottaa maksua herra Tuuloselta? kysyi viskaali,\nkääntyen otsa rypyssä ajuri Tiihoseen päin.\n\n-- En, herra viskaali! vakuutti ajuri varmasti. -- Minä en halua tämän\nherran rahoja.\n\n-- Minä tahdon joka tapauksessa maksaa ja vaadin edesvastuuta...!\naloitti hra Tuulonen lujasti.\n\nViskaalia harmitti. Hän rykäisi kiukkuisesti ja sanoi sitten hra\nTuuloselle:\n\n-- Hyvä herra! Jos ajuri olisi vaatinut teiltä liikaa, niin olisi\nasianlaita aivan toinen. Mutta kun hän kieltäytyy ottamasta maksua\nvastaan, niin on se minun ymmärtääkseni hänen oma asiansa, eikä häntä\nvoida siitä rangaista.\n\nHra Tuulosen jalolle otsalle oli kohonnut hiki.\n\nHaluaisin kuitenkin saada tietää, kuinka paljon ajurintaksa\nlaivarannasta tänne seurahuoneelle on? kysyi hän, ääni vähän vapisten.\n\n-- Seitsemänkymmentäviisi penniä, ilmoitti poliisi. Hra Tuulonen\nkaivoi kukkarostaan kaksi hopealanttia, jota tehdessään hän oli niin\nhermostunut, että kukkaro oli vähällä pudota hänen hyppysistään\nkadulle. Rahat asetti hän samalle istuimelle, jolla hän äsken itse oli\nistunut, ja tempaisi kapsäkkinsä Tiihosen polvilta.\n\n-- Kuule sinä Ratilaisen poikarukka! sanoi ajuri lempeällä äänellä\npaljasjalkaiselle pojanressulle, jonka naama ei näyttänyt pitkään\naikaan olleen tekemisissä veden kanssa. -- Herra näkyy tahtovan antaa\nsinulle namusrahoja. Ota ne tuolta rattailta ja kiitä herraa!\n\nVihasta säkenöiden raivasi hra Tuulonen itselleen tien väkijoukon läpi\nseurahuoneen eteiseen, Ratilaisen poika hyökkäsi tempaamaan rahat\nkäteensä, kun taas ajuri Tiihonen läimäytti hevostaan selkään ja ajoi\ntäyttä laukkaa tiehensä riemuitsevan kansan keskuudesta.\n\n-- Mitä te tässä töllistelette! huusi viskaali mainitulle kansalle.\n\n-- Hajaantukaa! huusi konstaapeli Tossavainen, muuttuen äkkiä\ntavattoman virkaintoiseksi.\n\nVäkijoukko alkoi hitaasti hälvetä, keskustellen innokkaasti ja\njokseenkin äänekkäästi päivän suuresta tapahtumasta, jonka todistajana\nsillä oli ollut onni olla.\n\nMutta viskaali, joka oli ollut ystävineen menossa seurahuoneelle\naamiaiselle, kääntyi sisään seurahuoneen ovesta.\n\nPoliisi loi ympärilleen ylpeän silmäyksen, kohensi tuppivyötään,\nsilitteli valkeita käsineitään ja alkoi kävellä edestakaisin\nseurahuoneen edustalla.\n\nKadulla vallitsi taas järjestys, hiljaisuus ja rauha.\n\n\n\n\nIII\n\n\nAjuri Tiihosen iso kukko kiekaista heläytti ensimmäisen kerran.\n\nAjuri Tiihosen kukko ei kukkona yleensä ole mikään erikoisen\nmerkillinen tai esimerkiksi kelpaava lintu. Kaupungissamme on monta\nmuuta, jopa kymmeniäkin parempia kukkoja, mutta Tiihosen kukko soveltuu\nerinomaisesti tarkoitukseensa juuri ajuri Tiihosen kukkona.\n\nMuut kukot kiekuvat kello kahdelta, kolmelta, neljältä... miten\nmikin sattuu heräämään, häiriten vain tällä liian varhaisella\nesiintymisellään isäntäväkensä makeinta aamu-unta. Ja aivan\nhyödyttömästi, sillä kuka hullu nousisi kaupungissa kolmelta\ntai neljältä, puhumattakaan kello kahdesta? Ei edes kaupunkimme\nyövartiakaan, ukko Rummukainen, joka on illalla puoli kahdentoista\naikaan nukahtanut Nikkilän tyhjään heinämakasiiniin, jossa hän\ntavallisesti näin kesäiseen aikaan lepää yönsä, uskoen vaarinpidon\nkaupungin turvallisuudesta taivaallisen isänsä ja torninvartia Nissisen\nhuoleksi. (Ohimennen voimme samalla kuitenkin mainita, että myöskin\nNissinen jättää täydellisellä ja kauniilla lapsen luottamuksella\nleiviskänsä hoidon Luojansa haltuun ja huomaan, heräten vasta siihen\nkauheaan räminään, joka ilmoittaa Heinilän kartanon suuren maitokuorman\nsaapuneen Kauppaneuvoksenkadun päähän.)\n\nTiihosen kukko sitävastoin on ymmärtänyt ottaa kutsumuksensa talon\ntodellisen hyödyn ja elämänjärjestyksen kannalta. Ensimmäisen\nkerran kiekaisee se kello viideltä. Silloin on renkipojan noustava\npuhdistamaan rattaita ja hoitamaan hevosia.\n\nToisen kerran antaa tämä älykäs kotieläin kurkkunsa soida kello kuusi.\nSilloin kapuaa Tiihonen kuskipukille, tempaisee ohjaksista, huutaa\nhevoselleen: \"i-grai, musikka!\" -- tyhjentäen siten koko venäjäntaidon\nvarastonsa -- ja ajaa virantoimitukseensa joko laivarantaan taikka\nkauppatorin nurkalle.\n\nNaapuritalossa, joka mahdollisesti on joskus vedenpaisumuksen\njälkeenkin ollut keltaiseksi maalattu, mutta jonka nykyisestä väristä\non vaikea sanoa sitä taikka tätä, aukenee muutamia kadunpuoleisia\nikkunoita, nimittäin sellaisia, jotka eivät ole painuneet niin\npaljon kadunpinnan alapuolelle, ettei niitä voida avata. Tämän\nainakin ikäänsä nähden suuresti kunnioitettavan rakennuksen\nkeskiosa on nimittäin painunut maan sisään ikkunalautoja myöten,\nja katon harja on samassa suhteessa notkistunut kuin ikälopun\nhevoskaakin selkä. Vanhat muistelevat nähneensä nuoruudessaan vielä\nkivijalkaakin rakennuksen alla, mutta siitä mahtaa olla hyvin kauan.\nUpporikas kunnallisneuvosvainaja, jonka omaisuuteen tämä talo oli\nkuulunut, oli pari vuosikymmentä takaperin, saatuaan siitä kerran\nmahdollisimman ystävällisen, oikeastaan leikillisen huomautuksen\nkaupungin viranomaisilta, aikonut korjauttaa sitä, mutta kun hänen\nrakennusmestarinsa oli tarkastanut taloa ja ilmoittanut, ettei\nsitä voi korjata muuten kuin rakentamalla sen kokonaan uudestaan,\noli kunnallisneuvos antanut viranomaisten leikin jäädä leikiksi ja\nrakennuksen entiselleen. Siinä hän tekikin varsin ymmärtäväisesti,\nsillä vielä senkin jälkeen oli tämä talo arveluttavasta ja\nhuolestuttavasta ulkomuodostaan huolimatta ansainnut hintansa\nkaksinkertaisesti, vaikkakin kivijalka oli vähitellen painunut\nnäkymättömiin.\n\nRakennuksen portinpuoleinen pää oli uljaimmin taistellut vuosien\npainoa ja perustuksensa pehmeyttä vastaan. Ikkunain alalaudoista oli\nkadun nurmikkoon matkaa vielä yli kyynärän verran, joten siinä päässä\ntaloa asuvat tunsivat olevansa ikäänkuin ylemmässä kerroksessa talon\nkeskiosan vuokralaisiin nähden.\n\nMutta Tiihosen kukon herättävä vaikutus ulottui laajemmallekin.\n\nKadun toisella puolen asuva klassillisen lyseon rehtori,\nluonnontieteiden lehtori Johan Augustus Perander eli Pessu, kuten\nlyseolaiset häntä tavallisesti nimittivät, on myöskin tullut\njärjestäneeksi nousunsa Tiihosen kukon aamuhuutojen mukaan.\n\nNiinpä hän tänäänkin herää Tiihosen kukon ensimmäiseen kiekaisuun,\nnousee tapansa mukaan sängystään, hiihtelee pehmeissä, lämpöisissä\ntohveleissaan ikkunan ääreen ja ottaa vastaan ilmapuntarin ja\nlämpömittarin raportit.\n\nNe lupaavat erittäin kaunista, poutaista säätä, ja todettuaan, että\nTiihosen renkipoika ohjesääntöjensä mukaisesti ryhtyy puhdistamaan\nrattaiden pyöriä ja kiilloittamaan likasuojuksia, palaa rehtori\nsänkyynsä ottamaan vielä pienen aamu-unen.\n\nLopullisesti nousee hän Tiihosen kukon toisen kerran kiekaistua.\n\nÄskenmainitussa, osittain jo maan mustiin multiin vaipuneessa\ntalovanhuksessa asuu eräs viipurilainen jarrumiehen leski, muuan vanha\npariskunta, jota sanotaan Nahka-Paapaksi ja Nahka-Paapan mammaksi,\nompelijatar Hilda Laine sisarineen, pari ryypiskelevää, mutta siitä\nhuolimatta useimmiten yhtä janoista kuin nälkäistäkin käräjäkirjuria\nvaimoineen, ja lapsineen, sekä asioitsija Saksman perheineen, jota ei\nkotona ole muuta kuin ukko itse, leskimies, sekä yksi poika ja yksi\ntytär.\n\nAsioitsija Saksmanin perhe asuu juuri siinä päässä rakennusta, joka on\nportin vieressä ja siis ylimpänä. Tämäkin todistaa mainitun perheen\nvarakkaimmaksi, sillä sen pään huoneet, juuri korkeamman asemansa ja\nsiis laajempien näköalojensa vuoksi maksavat viisi markkaa enemmän\nkuussa kuin talon muut huoneet.\n\nPihan perällä on sitäpaitsi rakennus, joka liittyy suoranaisena jatkona\nulkohuoneisiin, niin että ulkoapäin on vaikea sanoa, missä ulkohuoneet\nloppuvat ja asuinhuoneet alkavat. Ja vaikeatapa sitä olisi aivan\ntarkoin määritellä sisästäkään päin. Täällä asuu muutamia epämääräisiä\nukkoja ja akkoja, ja parilla akalla on lapsiakin, jotka meluavat kilpaa\nrottien kanssa rappeutuneissa vajoissa tai ovat piilosilla hernemaassa.\nPihan koko keskiosa on nimittäin hernepeltona, jossa kullakin talon\nvuokralaisella on pari penkkiä.\n\nPäärakennuksen vuokralaisista availivat siis ikkunoitaan muut\npaitsi edellämainitut käräjäkirjurit, jotka eivät olisi saaneetkaan\nikkunoitaan auki, kun maanpinnan läheisyys teki tuollaisen yrityksen\nmahdottomaksi Avatuista ikkunoista kurkisteli kadulle pörröisiä päitä\nja haukottelevia naamoja. Ompelijatar pudisteli ulos sänkyvaatteitaan,\nja jarrumiehen leski ripusti ikkunastaan kuivamaan lapsenriepuja.\n\nSaksmaneilla oli kadun puolella kaksi ikkunaa. Portinpuoleiseen, joka\noli ollut auki koko yön, ilmestyi paitahihasillaan oleva noin 30 vuoden\nikäinen mies, jolla oli tuuheat, ruskeat viikset ja hieman luisevat\nkasvot. Katse oli hajamielinen, mutta muuten muistuttivat silmät ja\nnenä haukkaa, joka valmiina lähtöön tarkastelee oksaltaan uuden päivän\nmerkkejä ja tunnustähtiä.\n\nAjuri Tiihonen ajoi ulos portistaan.\n\n-- Huomenta! sanoi nuorempi Saksman ikkunastaan.\n\n-- Huoment'! vastasi Tiihonen ja pysäytti hevosensa. -- Tulee kuuma\npäivä!\n\n-- Tuntuu tulevan! myönsi ikkunassa olija. -- Torilleko se Tiihonen\najaa?\n\n-- Laivarantaan, ilmoitti Tiihonen. -- Yöllä on tullut laivoja.\n\nTämän lyhyen, mutta virkistävän keskustelun päätyttyä kiljaisi Tiihonen\nhevoselleen: \"Ala ravata!\", räpsäytti ohjasperiä ja ajoi tiehensä.\n\nVähän ajan kuluttua käveli rannasta päin pitkin katua hitain askelin\nkeski-ikäinen, tanakka ja hyvin puettu mieshenkilö, nähtävästi joku\nmatkailija, joka uteliaasti ja mielenkiinnolla näytti tutustuvan\npaikkakunnan merkillisyyksiin. Saavuttuaan maahan vaipuvan\nnotkoselkäisen talon kohdalle hän pysähtyi, katseli rakennusta kauan\nja eri puolilta ja tervehti sitten Lauri Saksmania, joka yhä edelleen\nhengitti ikkunassa raikasta aamuilmaa.\n\n-- Huomenta! sanoi vieras herrasmies.\n\n-- Antakoon! vastasi toinen, joka oli koko ajan pitänyt muukalaista\nsilmällä.\n\n-- Onko tämä se talo, jota ennenmuinoin sanottiin \"Neuvoksen\naarrearkuksi\"? kysyi vieras.\n\n-- On, vastasi ruskeaviiksinen. -- Nykyään sanotaan tätä vain\n\"Arkuksi\", lisäsi hän sitten.\n\n-- Tässä kai asuu asioitsija Saksman? kysyi tuntematon, nyppien\nmietteissään kultaisia kellonperiään.\n\n-- Asuu, mutta hän lähti juuri kaupungille, vastasi nuorempi Saksman,\nkatsellen toista entistä tarkemmin. -- Tulee kai parin tunnin kuluttua\nkotiin.\n\nVieras kohotti lakkiaan, ikkunassa oleva Arkun asukas nyykäytti\npäätään, ja jäi haukansilmineen katselemaan, miten tuntematon hitain,\nvarmoin askelin jatkoi matkaansa katua ylöspäin, pientä käsilaukkuaan\nheilautellen ja pysähtyen joka portin kohdalla katsomaan pihaan.\n\nKaupunki läähätti tulisessa auringonpaahteessa, vaikka kello oli tuskin\npuolta kymmentä aamupäivällä.\n\nRehtori Perander oli ollut tavallisella aamukävelyllään torilla,\nkysellyt maalaisilta kalanhintoja ja kuullut uutisia tutuilta\nisäntämiehiltä. Pellikkavaaran Simoselta oli sairastunut punatautiin\nkaksi lehmää ja hieho. Hieho ja toinen lehmä olivat parantuneet,\nmutta toinen lehmä, talon paras lypsäjä, oli kuollut lääkkeistä ja\nlääkitsemisestä huolimatta.\n\nSitten oli rehtori käynyt laivarannassa katselemassa siellä vallitsevaa\nvilkasta vilinää. Yöllä oli tullut suuri laiva, pitkämatkaiset\n\"Ilmatar\" ja \"Vedenneito\" olivat lähteneet, huutopillejään mahtavasti\ntörähytellen, kaukaisille vesille, ja lähipaikkakuntien liikennettä\nvälittävät pienemmät laivat olivat saapuneet väkeä täynnä,\ntoimeenpannen kaupunkia lähestyessään kauheat kilpa-ajot, jotka\nolisivat vähemmän suotuisissa olosuhteissa voineet hukuttaa sekä laivat\nettä matkustajat.\n\nLähtiessään kotiinsa aamiaiselle tuli rehtori Peranderia vastaan\nsama outo muukalainen, joka oli haastatellut ikkunassa ollutta Lauri\nSaksmania.\n\nMuukalainen pysähtyi ja sanoi tyynesti:\n\n-- Päivää, Pessu! Rehtori Peranderia tällainen tuttavallisuus suuresti\nhämmästytti, jonka johdosta hän hämillään änkytti:\n\n-- Minulla ei ole kunnia...\n\n-- Ole vaiti! sanoi omituinen vieras huolettomasti. -- Kuinkas olet\nmuuten viime aikoina voinut ja kuinka järkesi juoksee?\n\n-- Tuota noin... Jaakkolako? huudahti rehtori.\n\n-- Tuota noin... Jaakkola! vakuutti vieras, ojentaen lujan kouransa.\n\nEmme ehkä ihmettele kunnianarvoisan koulumiehemme hämmästystä, kun\nkuulemme, ettei hän ollut nähnyt lapsuutensa tappelu- ja sittemmin\nylioppilastoveriaan kolmeenkymmeneen vuoteen.\n\n-- Mistäs tulet? kysyi rehtori, kun ensimmäinen jälleennäkemisen\nsynnyttämä ihastuksen puuska oli ehtinyt mennä ohi.\n\n-- Amerikasta! vastasi toinen lyhyesti, osoittaen samalla merkitsevästi\noikealla etusormellaan kultaisia kellonperiään. Sitten hän iski silmää,\nnauroi niin että katu kajahti ja tökkäsi samaisella etusormellaan\nrehtoria vatsaan.\n\nKun nämä peräti merkilliset temput, jotka mahdollisesti sisälsivät\nkokonaisen elämäntarinan lyhyesti ja kuvaannollisesti esitettynä,\nolivat suoritetut, sanoi rehtori äkkiä jyrkästi:\n\n-- Sinä tulet meille aamiaiselle!\n\nTähän haasteeseen vastasi vieras vielä jyrkemmin:\n\n-- Varmasti!\n\nRehtori oli niin haltioissaan, että hän kotimatkallaan, luotettavien\nkaupunkilaisten todistuksen mukaan, käveli kolmea täysikasvuista\nhenkilöä vasten ja olisi tallannut jalkoihinsa katukäytävällä\nleikkivän pienen lapsen, ellei kultaisilla kellonperillä kaunistettu\namerikkalainen olisi ehtinyt pelastaa pienokaista sysäämällä rehtorin\näkkiä syrjään.\n\nTultiin rehtorin taloon.\n\nPihalla, vanhojen ja tuuheiden puiden siimeksessä, vallitsi miellyttävä\nviileys. Korkea, vaaleanvihreäksi maalattu lauta-aita sulki pihan\nkadullakulkevien uteliailta katseilta. Puiden alla oli keinu, pöytä ja\nkorituoleja.\n\n-- Omako talo? kysyi Jaakkola.\n\n-- Oma, vastasi rehtori.\n\n-- Kelpaa sinun, vanha peruukki, asua! sanoi Jaakkola vakaumuksen\nlämmöllä ja läimäytti rehtoria käsilaukulla selkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRehtori ja hänen vieraansa, Amerikasta palannut kansalaisemme ja\nkaupunkilaisemme Jaakkola, olivat syöneet lujan aamiaisen, ja nämä\nkunnioitusta ansaitsevat herrat istuivat nyt korituoleissa pihamaalla\npuitten katveessa, poltellen rehtorin pitkiä piippuja. Siinä\nlähistöllä istui nurmikolla rehtorin tytär, Anna-neiti, pitkänhuiskea,\nvaaleaverinen tyttö, kirjaillen pöytäliinaa.\n\nHerroilla oli paljon puhumista, sillä kolmessa vuosikymmenessä oli\nkummallekin ehtinyt tapahtua yhtä ja toista. Nyt tutustutti rehtori\nvierastaan kaupungin sisäiseen elämään ja nykyiseen asujaimistoon.\n\n-- Svebeliuksen neidit ovat yhä edelleenkin kaupungin ylhäisimmät,\nhienoimmat ja arvokkaimmat henkilöt, kuten lähtiessäsikin.\n\n-- Ja suurimmat juorukontit! liitti neiti Perander välihuomautuksen,\nnostamatta katsetta työstään.\n\n-- Jaa, hm, se on valitettavasti totta sekin, myönsi rehtori silitellen\nharmaata partaansa. -- Joka tapauksessa on parasta, jos tahdot\nhengellesi rauhan, ettet millään tavoin rupea vetämään vastaköyttä\nheidän kanssaan.\n\n-- Asuvatko he yhdessä? kysyi vieras, joka näytti kuuntelevan\nisäntäänsä aivan erikoisella mielenkiinnolla.\n\n-- Kaksoiset Anna Kristina ja Mathilda Fredrika asuvat isänsä,\nsenaattori ja ritari Svebeliuksen kuoltua siinä kirkkopuiston vieressä\nolevassa nelikulmaisessa talossa, joka on vastapäätä kirkkokaivoa.\nNuorin, Fanny Margareta, jota sanotaan hieman omituiseksi, asuu\nerikseen Pastorinniemessä.\n\n-- Kaksoisia sanotaan kaupungissa Antti-neidiksi ja Matti-neidiksi,\nselitti tytär nurmikolta. -- Kolmas heistä taas viettää maailmasta\neristettyä elämää pienine omituisuuksineen ja hänellä on täysi työ\npuolustautuessaan maisteri Wahlin rakkaudenvimmaisilta hyökkäyksiltä...\n\n-- Maisteri Wahlin! huudahti Jaakkola.\n\n-- Älä Herran nimessä huuda niin kovaan! säikähti rehtori. -- Hän asuu\ntuon lankkuaidan toisella puolen, ja hänellä on vielä mainiot korvat\nniinkuin silmätkin. Se on merkillinen juttu, mutta kerron sen sinulle\nsitten sisällä, lupasi rehtori matalammalla äänellä. -- Luulenpa, että\nse vanha hyypiä kuuntelee nytkin tuolla aidan takana.\n\nJaakkola istui pitkän aikaa otsa syvissä rypyissä kuin pohtien jotain\nsalaperäistä arvoitusta. Sitten hän kysyi:\n\n-- Olen ollut huomaavinani, että tässä kaupungissa on suunnattomasti\nrakennusmestareita... mistä ihmeestä niitä on tänne niin jumalattomasti\nsikiytynyt?\n\n-- Varoihinsa päässyt talollinen myy maansa ja mantunsa, muuttaa\nkaupunkiin, ostaa tontin ja rakennuttaa sille talon -- tai korjauttaa\nainakin kattoa tai lankkuaitaa, selitti rehtori. -- Sitten on hän\nrakennusmestari. Niitä on meillä nykyään viidettäkymmentä.\n\n\n\n\nIV\n\n\nKaupunkilaiset, joiden on joskus tapana puhua pahaa toisistaan,\nväittävät maisteri Wahlia lähes satavuotiseksi, mutta se on aivan\nvarmasti valetta. Maisteri Wahl erosi kolleganvirastaan lyseossa\nnoin viisi vuotta takaperin täysin palvelleena ja nuhteettomana\npoikamiehenä, ja koska hän erotessaan oli kuudenkymmenenviiden\nvuoden ikäinen, niin käsittää jokainen, vaikkei olisikaan perehtynyt\nkorkeampaan matematiikkaan, että maisteri Wahl on yhtä kaukana\nsatavuotiaasta kuin 30-vuotias 60-vuotiaasta. Toinen seikka, joka\nvoimakkaasti todistaa mainittua hataraa juorupuhetta vastaan, on se,\nettä maisteri Wahl vasta kolme vuotta takaperin rakastui tulisesti\nnuorimpaan Svebeliuksen neitiin, siihen, joka asuu Pastorinniemessä.\nOnko kukaan tavannut korviaan myöten rakastuneita satavuotiaita? Me\nemme ainakaan ole tavanneet, emmekä suoraan sanoen halua tavatakaan,\nvielä vähemmän tehdä kertomustamme naurunalaiseksi haalimalla siihen\nmoisia päästään vialla olevia muinaismuistoja.\n\nMaisteri Wahl oli siis tuskin 70 vuoden ikäinen, ja virallinen\ntilastokin todistaa, ettei sitkeän ja elinvoimaisen kansamme\nkeskuudessa 70-vuotiaiden miesten -- eikä naistenkaan -- vihille\nastuminen suinkaan ole niin harvinainen tapaus, että siitä kannattaisi\nerityistä melua nostaa.\n\nMutta vaikka se olisi kielletty rikoslaissamme, niin ei se tässä\ntapauksessa olisi vaikuttanut mitään asiaan, sillä kestettyään yli\n35-vuotisen tulikoetuksen lyseon alaluokkien enimmän kiusattuna\nkoulumestarina oli maisteri Wahl tullut sitkeämmäksi kuin purukummi,\nja jos hän sai päähänsä jonkin asian, niin ei sitä olisi saanut sieltä\npois muulla kuin dynamiitilla.\n\nIskettyään silmänsä neiti Fanny Margareta Svebeliukseen, joka silloin\noli ainoastaan viidenviidettä ikäinen, oli maisteri Fredrik Wahl\nnukkunut hieman rauhattomasti seuraavan yön, pukeutunut aamulla\nhännystakkiin, jonka vasemmasta kainalosta oli sauma ratkennut, ja\nlähtenyt komea kukkakimppu sylissään ajamaan Pastorinniemeen.\n\nJos harjasniskainen vuorenpeikko olisi tullut rytisten sisään\nsuljettujen ovien läpi ja vaatinut Fanny-neitiä peikottarekseen,\nniin ei tämä arka, herkkä ja ylenmäärin tunteellinen neito olisi\nvoinut enemmän kauhistua kuin päästyään selville siitä, mitä\nmaisteri Wahlin vierailu oikein tarkoitti. Neiti Svebelius pyörtyi\nsilmänräpäyksessä ja taloon oli haettava lääkäri. Maisteri Wahl,\njoka luuli äkillisen ilon lyöneen hänen lemmittynsä tajuttomaksi,\nlähti kotiinsa hyvin tyytyväisenä ensimmäisen rynnäkkönsä oivalliseen\ntulokseen, riisui hännystakin yltään ja meni nukkumaan. Seuraavana\naamuna hän arveli rakastettunsa voimistuneen sen verran, että voisi\npainaa hänet sydäntään vasten, mutta portissa tuli häntä vastaan roteva\nsairaanhoitajatar ja paksuniskainen renki, jotka ilman pitempiä puheita\ntarttuivat maisterin käsivarsiin ja taluttivat hänet ulos portista,\nilmoittaen hänelle talon emännän ehdottoman ja jyrkän kiellon astumasta\nenää milloinkaan Pastorinniemen portin sisäpuolelle. Maisteri Wahl\nesitti heti mitä pontevimman vastalauseensa, mutta sitä ei otettu\nensinkään huomioon, ja portti paukahti lukkoon aivan hänen nenänsä\nedessä.\n\nTultuaan kuukauden kuluessa joka päivä, joskus kahdestikin päivässä\nsamalla tavoin talutetuksi Pastorinniemen portin ulkopuolelle,\nnäkemättä tänä aikana kertaakaan edes rakastettunsa hameenlievettä,\nalkoi maisteri Wahlille vähitellen selvitä, ettei hän tätä tietä\nainakaan mitään pikaista voittoa saavuttaisi. Mutta jos joku luulee,\nettä tämä havainto olisi vaikuttanut jollain tavoin jäähdyttävästi\nmaisterin tunteisiin, niin erehtyy hän perin pohjin. Päinvastoin se\noli kuin tulta tappuroihin. Turhaanpa olisikin tämä kokenut koulumies\nviidenneljättä ajastajan kuluessa takonut oppilaittensa enimmäkseen\nmelkoisen visaisiin päihin lauseita sellaisia kuin \"ahkeruus kovan\nonnen voittaa, ahkeruus unenkin estää\", ellei hän olisi näitä vihdoin\nitsekin oppinut.\n\nMaisteri Wahl teki kuten moni muukin suuri sotapäällikkö:\nhyökkäyksensä tultua takaisin lyödyksi hän alkoi varustautua\nuusiin sotatoimenpiteisiin järjestelmällisellä ja perusteellisella\npommituksella. Hän sulkeutui kokonaan huoneeseensa ja laati siellä joka\npäivä kymmenen arkin pituisen rakkaudenkirjeen, joka olisi tuottanut\nkunniaa paljon nuoremmillekin kosiomiehille. Ja saatuaan mielipahakseen\nkuulla, että Pastorinniemessä sytytettiin uunit hänen kirjeillään\nniitä edes avaamatta, hän opetteli väärentämään käsialaansa ja lähetti\nkirjeensä milloin mistäkin postitoimistosta, osoittaen tällöin vallan\nhämmästyttävää kekseliäisyyttä.\n\nMaisteri Wahl vainosi Fanny-neitiä kirkossa ja teatterinäytännössä,\niltamissa ja hautajaisissa, sanalla sanoen kaikissa tilaisuuksissa,\njoissa hän vain voi päästä sydämensä kuningattaren lähettyville.\nVihdoin ei viimemainittu uskaltanut liikkua kaupungilla tai kaupungin\nympäristöllä muulloin kuin milloin tiesi kiusanhenkensä syystä tai\ntoisesta poistuneen kaupungista. Mutta kosijapa oli niin ovela, että\nkoetti visusti salata tuollaiset matkansa, milloin hän sattui sellaisia\ntekemään.\n\nVaikka Pastorinniemen hallitsijatar olikin julistanut valtakuntansa\ntäydelliseen piiritystilaan maisteri Wahliin nähden, onnistui\nviimemainitun kuitenkin tunkeutua tuohon häneltä kiellettyyn, mutta\nhänen niin himoitsemaansa paratiisiin. Olipa hän päässyt heittäytymään\nFanny-neidin jalkoihinkin, ennenkuin viimemainitun hätähuudot kutsuivat\nhyvinharjoitetun palvelusväen paikalle antamaan tarmokkaalle kosijalle\npikaisen, ehkä hieman kovakouraisenkin lähdön.\n\nKaupunkilaiset olivat tätä itsepintaista taistelua seuranneet pari\nvuotta mitä suurimmalla mielenkiinnolla, mutta ihmiset tottuvat\nkaikkeen, eikä tähän juttuun oltu viime aikoina kiinnitetty mitään\nerikoista huomiota muulloin kuin milloin maisteri oli keksinyt jonkin\naivan uuden, entisiäkin nerokkaamman sotajuonen.\n\nPaitsi maisteri Wahlia pelkäsi Fanny-neiti tulipaloa, likaisia ja\nresuisia kerjäläisiä sekä basilleja. Niinpä hän ei tarttunut mihinkään\nmuuten kuin hansikkaat kädessä, ja kaupungin rouvat kertoivat hänen\nhansikkaat kädessä kylpevänkin.\n\nMuuten hän oli kaikin puolin hyvä ihminen.\n\nJaakkola, joka toistaiseksi asui rehtori Peranderin luona, päätti käydä\ntervehtimässä Svebeliuksen neitejä, kaksoisia nimittäin, ja toteuttikin\nheti tämän päätöksensä. Vanhat kaupunkilaiset, jotka ovat kuuluisia\nhyvästä muististaan, kertoivat hänen ylioppilasvuosinaan heitä\nhieman hakkailleenkin. Olkoonpa sen väitteen todenperäisyyden laita\nmiten tahansa, niin varmaa ainakin on, että hra Jaakkola sai hyvän\nvastaanoton, koskapa hän palattuaan lausui rehtori Peranderille:\n\n-- Tuhlaajapoika ja entinen sikopaimen ei saanut parempaa vastaanottoa\nisänsä tykönä kuin minä tässä kaupungissa.\n\nAivan samaa mieltä kaupunkilaistemme vieraanvaraisuudesta ei hra\nTuulonen aluksi ollut.\n\nSelvittyään ajuristaan hän astui seurahuoneen eteiseen katkeralla\nmielellä, jota ei ollut omiaan lieventämään se kylmähkö varovaisuus,\njolla hotellin palvelusväestö näytti suhtautuvan sekä häneen että hänen\nvaatimattomaan matkalaukkuunsa. Varsinkin viimemainittua tarkastelivat\nsekä ovenvartia että hra Tuulosta huoneeseensa ohjaava siivoojatar\nvarsin kriitillisesti.\n\nTuodessaan päiväkirjan nimen kirjoittamista varten siivoojatar lausui\nkaiken kukkuraksi toivomuksen, että herra Tuulonen suorittaisi maksun\nhuoneestaan etukäteen.\n\n-- Luuletteko minua rosvoksi?! kuohahti hra Tuulonen.\n\nEi, ei suinkaan. Siivoojatar päinvastoin koetti saada hra Tuulosen\nvakuutetuksi siitä, että hänellä omasta puolestaan oli varsin korkeat\nkäsitykset hra Tuulosen persoonasta, mutta pysyi kuitenkin yhä\nedelleen väitteessään, että matkustajat, joilla ei ole matkatavaroita,\nsuorittavat maksun etukäteen.\n\n-- Mikäs tämä sitten on? kysyi hra Tuulonen, viitaten pieneen\nmatkalaukkuunsa, mutta siivoojatar loi niin merkillisen katseen tuohon\nesineeseen, että hra Tuulonen punastui niskaan asti, kaivoi kukkaronsa\nja maksoi kolme markkaa, yhden vuorokauden vuokran.\n\n-- Kauempaa en aio tässä pesässä viipyä, sanoi hän maksaessaan.\n\n-- Jaha, kiitos! sanoi siivoojatar ja läksi, mutta kääntyi ovessa\nilmoittamaan:\n\n-- Ruokasali on tämän käytävän päässä, vasemmalla.\n\nHerra Tuulonen katseli ympärilleen. Huone oli ikävän näköinen,\nikkunaverhot tupakansavusta mustat, tuolipahaiset narisivat\narveluttavasti ja seinäpaperit olivat parista paikasta halkeilleet.\nNäköala oli pihan puolelle. Pihalla oli rattaita, vesitiinuja,\nkumollaan olevia tyhjiä pakkilaatikoita ja olutkoreja ynnä muuta\nsamanlaista sekatavaraa. Avonaisesta ikkunasta kantoi tuulenhenki\nsisään paistin ja sipulin käryä, ja savuisten ikkunaverhojen poimuihin\noli sotkeutunut paarma tai ampiainen, joka pörisi siellä vimmatusti.\n\nNuori kirjailijamme, joka oli vaipunut surunvoittoisiin katselmuksiin,\nmuisti paistinkärystä, ettei hän ollut syönyt vielä aamiaista. Hän pesi\nsilmänsä, katseli henkeviä kasvojaan seinällä olevasta peilistä, joka\nvääristi ja muokkasi ne vielä henkevämmiksi, melkeinpä peloittaviksi,\nja lähti sitten etsimään ruokasalia, jonka hän helposti löysikin\nkäytävän päästä kuuluvan lasien ja lautasten helinän opastamana.\n\nSuurehkossa, verrattain upeassa ruokasalissa aterioi osa\nkaupunkimme henkiseen ja rahaylimystöön kuuluja punakoita, hikisiä\nherrasmiehiä. Siellä, erään ikkunan luona olevan pöydän ääressä istui\nviskaalikin seurueineen. Herroilla oli pöydillä olevista mahtavista\nolutpuolikaspattereista päättäen enemmän jano kuin nälkä, mutta eihän\nse vuodenaikaan katsoen ollutkaan mikään ihme.\n\nKirjailija, jota vaivasi se kiinteä huomio, jota paikkakunnan\nalkuasukkaat hänelle ensin omistivat, astui nurkassa olevan yhteisen\nvoileipäpöydän ääreen, hieroi valkoisia, lihavahkoja käsiään toisiaan\nvasten ja tarkasteli arvostelevasti voileipäpöydän laitoksia. Niitä\nvastaan ei hänellä ollut mitään muistuttamista, sillä alkuasukkaat\nolivat kyllä opettaneet ravintoloitsijan kohtelemaan heidän vatsojaan\nniille tulevalla arvonannolla ja huolenpidolla. Sitten hän latoi\nlautaselleen kunnioitusta herättävän määrän maukkaita ja ravitsevia\nruokatavaroita, valitsi joutilaan pöydän, tilasi asiaankuuluvat ryypyt\nja oluet ja alkoi ruokkia ruumistaan.\n\nViereisestä huoneesta kuului suljettujen ovien takaa myöskin lautasten\nja haarukoiden kilinää, kovaa puheensorinaa, naurua ja tuolien kolinaa.\n\nÄkkiä muut äänet vaikenivat, kuului vain matalaa mutinaa, kunnes\nsekin lakkasi, ja täten syntyneestä hiljaisuudesta puhkesi ilmoille\njonkinlainen kvartettilaulu, koskapa siinä oli huomattavissa sekä\nylempiä että alempia ääniä:\n\n    \"Lö-kö-kö-kö Lökkönen,\n    Mö-kö-kö-kö Mökkönen\n    Läksivät laivalle, lai-lai-laivalle...\"\n\nHerra Tuulonen kuunteli tätä kaunista laulua ja katsoi sitten kelloa,\njoka oli vasta neljänneksen yli 11 aamupäivällä. Laulajat olivat siis\nehtineet jo melkoisen pitkälle, vuorokauden aikaan katsoen.\n\n-- Mikä huone tuo on? kysyi hän tarjoilijattarelta.\n\nLaiha ja laihuutensa lisäksi vielä ankarasti kureliiviin kiristetty\ntarjoilijatar, ensimmäinen ihminen tässä kaupungissa, joka oli\nkohdellut kirjailijaa hänelle kuuluvalla arvonannolla, vaikkakin ehkä\nhiukan liian tuttavallisesti herra Tuulosen mielestä (joka oli ottanut\nvasta kaksi ryyppyä), sanoi että viereinen huone oli pienempi ruokasali.\n\n-- Kutka siellä oikein laulavat? tiedusteli nuori mies senjälkeen\notsaansa rypistäen.\n\n-- Rakennusmestarit tietysti! Rakennusmestarit aloittavat aamiaisensa\nsyönnin aina kello yhdeksän aikaan, heti kun ravintola on avattu, ja\nalkavat laulaa puoli kahdentoista tienoissa.\n\n-- Olisipa hauska nähdä sellaisia herroja, sanoi kirjailija\nsuvaitsevasti hymyillen. -- Voinko minä jatkaa aamiaistani tuolla\ntoisessa salissa?\n\n-- Se käy kyllä päinsä, sanoi tarjoilijatar.\n\nParin minuutin kuluttua oli palveleva neitonen kattanut hänelle\npienen pöydän viereisen salin ovinurkkaan, ja pihviä syödessään oli\nkirjailijalla tilaisuus tarkastella sitä valittua ja äänekästä seuraa,\njoka kolmen yhteenliitetyn pöydän ääressä huoneen toisessa päässä oli\naloittanut aikamoiset juomingit.\n\nPöydän päässä istui pitkä, luiseva, pitkäpartainen ukko, jonka\nsinipunertava kotkannenä loisti huomattavasti valkeata täysipartaa\nvasten. Parta ulottui liivin puoliväliin, paksujen, hopeisten\nkellonvitjojen kohdalle, antaen omistajalleen varsin arvokkaan,\npatriarkaalisen ulkonäön. Muut pöydän ääressä istujat olivat lihavia,\npunoittavia ja hikisiä keski-ikäisiä miehiä, jotka tuntuivat ehtineen\nkallistaa jo monta lasia, huolimatta siitä, että ravintola oli vasta\nkolmatta tuntia auki.\n\nAluksi eivät rakennusmestarit kiinnittäneet mitään huomiota uuteen\ntulokkaaseen. Mutta neljännestunnin kuluttua nousi kaikkein lihavin\nheistä, astui hiukan epävakaisin askelin herra Tuulosen luo, joka\nkateellisena oli kuunnellut juomaseuran kerskauksia rikkauksistaan,\nteki kumarrusta tarkoittavan liikkeen ja sanoi vähän sammaltaen:\n\n-- Anteeksi, nimeni on Retunen... rakennusmestari Retunen...\n\nHerra Tuulonen nousi, vastasi tervehdykseen kohteliaasti, puristi herra\nRetusen pehmeätä, hikistä kättä ja esitteli itsensä:\n\n-- Tuulonen, kirjailija.\n\nKuullessaan herra Tuulosen arvonimen näytti rakennusmestari Retunen\ntulevan mieluisasti yllätetyksi ja selitti kovasti anteeksipyydellen,\nettä hänen tarkoituksensa oli ollut pyytää herra kirjailijaa samaan\npöytään.\n\n-- Mutta mitä nämä toiset herrat...?\n\nToiset herrat, jotka olivat kuunnelleet keskustelua, ilmoittivat\nmeluten herra Retusen esiintuoneen koko pöytäseuran yksimielisen ja\nhartaan toivomuksen.\n\nKoska kirjailija Tuuloselle oli aina erittäin mieluista päästä\nrahakkaiden ja alkoholipitoisten juomien nauttimista harrastavien\nkansalaisten seuraan, niin ei hän tehnyt mitään esteitä.\n\nRakennusmestareilla puolestaan ei ollut katumisen syytä, sillä kun\nheidän melkoisesti rajoitettu pöytälauluvarastonsa oli lopussa, opetti\nkirjailija heille uusia, kerrassaan erinomaisia.\n\nMennessään kello yhden aikaan uimaan pysähtyi rehtori Perander\nseurahuoneen kohdalla kuuntelemaan pienemmästä ruokasalista lainehtivaa\nmelua. Siellä veteli rakennusmestarikuoro äsken oppimaansa, sittemmin\nkansanlauluksi muuttunutta veisua:\n\n    \"Eipä meittiä.\n    Ei piru saa.\n    Taivaassa meitill' on torpanmaa\".\n\nJa bassot vakuuttivat möristen:\n\n    \"Piru ei saa.\n    Ja eikähän se saa,\n    Kun taivaassa meitin on torpanmaa\".\n\n\n\n\nV\n\n\nJaakkola saapui tervehtimään vanhaa tuttavaansa ukko Saksmania.\n\nUkko Saksmania ei meidän tässä tarvitse tarkemmin esitellä, sillä hän\non juuri se sama valkopartainen, kyömynenäinen kunniavanhus, joka\nedellisessä luvussa istui musikaalisten rakennusmestarien pöydässä\npuheenjohtajan paikalla.\n\nSiihen oli hänellä täysi oikeus, sillä hän oli ensiksikin\nrakennusmestariyhdistyksen kunniajäsen ja toiseksi saman arvoisan\nyhdistyksen kunnioitettu puheenjohtaja. Aluksi oli hieman epäröity,\nvoitaisiinko miestä, joka ei itse ole rakennusmestari, valita\nrakennusmestariyhdistyksen päämieheksi, mutta ukko Saksman iski\nsilloin nyrkkinsä pöytään ja ilmoitti maatilanomistajana ollessaan\nrakennuttaneensa kartanoon hyvän, ensiluokkaisen ja ihka uudenaikaisen\nkivinavetan.\n\n-- Kuka teistä, herrat yli-insinöörit, kykenee rakentamaan\nensiluokkaisen kivinavetan? oli ukko Saksman kysynyt musertavan\nivallisesti.\n\nNöyryytetyt rakennusmestarit olivat luoneet katseensa seurahuoneen\nlattiaan ja valinneet ukko Saksmanin puheenjohtajakseen. He olivat\nhänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sillä ukko Saksman,\njoka vielä vanhoilla päivilläänkin oli terävä kuin partaveitsi,\najoi rakennusmestarien lukuisat ja monesti erinomaisen sotkuiset\ntalonkauppajutut kolme kertaa huokeammalla kuin kaupungin asianajajat\nja muut tuomarismiehet, jotka ukko Saksman sitäpaitsi useinkin\narmottomasti höyhensi.\n\nTultuaan siihen notkoselkäiseen, maahan vajoavaan taloon, jota\nsanottiin Arkuksi, meni Jaakkola sisään portista, tarkasteli pihassa\nolevaa hernemaata, astui sisään ensimmäisistä rapuista ja koputti.\n\n-- Sisään!\n\nJaakkola huomasi tulleensa pieneen keittiöön, josta nuori, veikeä\ntyttö, silminnähtävästi ukko Saksmanin tytär, ohjasi hänet kamariin.\nSiellä otti hänet vastaan Lauri Saksman, ja kun Jaakkola oli\nesittäytynyt tälle kunnon miehelle, selitti Saksman nuorempi:\n\n-- Isä on jossain rakennusmestarien kanssa -- luultavasti\nseurahuoneella -- mutta tulee kai pian. Ukko ei tosin enää juuri\npaljon ryyppää, on tullut varovaiseksi, kun ikääkin on karttunut jo\npaljonlaiseen, mutta hän on niin kaikki kaikessa tämän kaupungin\nrakennusmestareille, etteivät ne osaa edes lasia kallistaa, ellei ukko\nole mukana.\n\n-- Täällä onkin paljon rakennusmestareita, sanoi Jaakkola.\n\n-- Onhan niitä, myönsi nuorempi Saksman, tappaen ikkunasta sisään\nlentäneen kärpäsen suoraan lennosta ja jatkaen tämän taidonnäytteensä\njälkeen: -- Oikeastaan ne ovat vain tavallisia talonomistajia, mutta\njoku niistä keksi ensin itselleen rakennusmestarin arvonimen, ja\ntoiset seurasivat heti esimerkkiä. Varsinaisia rakennusmestareita on\nkaupungissa vain kaksi, ja erotukseksi rakennusmestariyhdistyksen\njäsenistä rupesivat he nimittämään itseään arkkitehdeiksi.\n\nSitten ilmaisi nuori mies olevansa rakennusmestarien kruununperillinen\nja valmistautuvansa siihen tärkeään tehtävään, joka häntä odotti,\noleskelemalla kotonaan viisaan levossa, ryöväriromaaneja lukien ja\nkärpäsiä tappaen, jossa viimemainitussa urheilussa hän vakuutti\nsaavuttaneensa erinomaisen taidon. Kuultuaan, että Jaakkola aikoi ostaa\nitselleen talon, hän sanoi:\n\n-- Siinä suhteessa ette voi saada parempaa neuvonantajaa ja apulaista\nkuin isä-ukko on. Hän tuntee tämän kaupungin talot paremmin kuin omat\ntaskunsa.\n\nSamassa tulikin sisään ukko Saksman. Hän käveli vielä pää pystyssä ja\nsilmät kirkkaina, ja lukuunottamatta sinipunertavaa könkönenää oli\nhänen kasvoillaan hyvä väri.\n\nHän puristi voimakkaasti Jaakkolan kättä ja sanoi:\n\n-- Olet ollut kauan poissa!\n\n-- Olenhan minä, myönsi vieras.\n\n-- Ukko Saksmania on sen ajan kuluessa monessa liemessä keitetty, mutta\nukko on vielä ukko! sanoi vanhus, heittäytyen istumaan keinutuoliin\nja alkaen kiivaasti keinua. -- Vielä ei ole ukon selkää notkistettu,\nvaikka seurapiiri onkin sitten viimenäkemän ehkä tullut hieman\nsekalaisemmaksi. Kuinka sinua on onnistanut?\n\n-- Noh, kohtalaisesti, kiitos kysymästä.\n\n-- Miljoona?\n\n-- Vähemmän.\n\n-- Satatuhatta?\n\n-- Enemmän.\n\n-- No niin, enempää ei minun tarvitse tietääkään. Kaupungilla\nkerrottiin, että sinä olet kerännyt itsellesi miljoonan. En sitä\nuskonut, -- arvelin puoletkin riittävän -- ja lisäsin siitä syystä\nomasta puolestani toisen miljoonan. Niin että sinä olet nyt kahden\nmiljoonan mies. Rakennusmestariyhdistys, joka tapansa mukaan oli\njonkinverran väkijuomien liikuttama, olisi valinnut sinut heti\nkunniajäsenekseen, mutta kun otaksuin, ettet ehkä erikoisemmin\nvälittäisi tuosta kunniasta, sain sen tällä kertaa ehkäistyksi. Mutta\nyhdistyksemme ovet ovat sinulle avoinna, ne ovat sinulle selkosen\nselällään... ha ha ha!...\n\nVanhus räjähti kauheaan nauruun, niin että keinutuoli natisi\nliitoksissaan.\n\nSaksmanilta lähdettyään käveli Jaakkola jonkin aikaa kaupungilla,\nennenkuin palasi rehtori Peranderin asuntoon. Hän mietti mielessään\näskeistä vierailuaan ja hänen täytyi myöntää, ettei hän nuorempaan\nSaksmaniin nähden ollut oikeastaan tullut hullua hurskaammaksi. Ukko\noli entisellään, vuodet eivät tosiaankaan olleet näkyneet hänen\nselkäänsä notkistaneen, mutta pojasta ei saa selvää, onko hän kala vai\nlintu, suuri filosoofi vaiko suuri lurjus ja laiskajaakko. Missään\ntapauksessa hän ei ollut mikään tusinaihminen.\n\n-- Mutta tyttö oli vietävän nätti! ajatteli Jaakkola lopuksi. --\nMistähän on semmoinen huuhkaja kuin ukko Saksman moisen tytön saanut?\n\nJaakkola oli saapunut kaupungin vanhan kivikirkon luo, johon häntä\nliittivät monet lapsuudenmuistot. Kirkkomaan portti oli lukossa, jonka\njohdosta hän kiersi kirkon takana olevaan pieneen puistikkoon ja\nistahti penkille puitten siimekseen katselemaan leikkiviä lapsia.\n\nHiekkaläjällä istui pari valkotukkaista poikaa syvämietteisesti\nkeskustellen. Toisella pojalla oli yllään punaiset uimahousut, toinen\noli aivan alasti, sillä hän oli, merkillistä kyllä, ripustanut housunsa\nkuivamaan syreenipensaan oksalle.\n\n-- Sinun isäsipä ei ole rakennusmestari, sanoi housuton poika.\n\nPunahousuinen mietti kauan tätä surullista, mutta nähtävästi\nkieltämätöntä asianhaaraa. Sitten keksi hän sopivan vastauksen.\n\n-- Sinun isälläsipä ei ole suurta sikaa.\n\n-- Eihän sinunkaan isälläsi ole, väitti housuton.\n\n-- Onpas! noin iso sika!\n\nPunahousuinen levitti laihat käsivartensa. Housuton oli lyöty.\n\nJa nauttien täysin siemauksin voitostaan huudahti punahousuinen\nhaaveillen:\n\n-- Sitten se meidän iso sika tapetaan jouluksi ja me saamme sianpaistia!\n\nÄänettömyys. Housuton kaiveli hiekkaläjää murheellisen näköisenä. Mutta\näkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat:\n\n-- Meilläpä on koira, Musti!\n\n-- Entäs sitten? kysyi punahousuinen, joka ei näyttänyt ymmärtävän,\nmihin toinen tähtäsi.\n\n-- Me tehdään Mustista paistia jouluksi ja syödään Musti!\n\nTämä näkökohta saattoi toisen aluksi hämilleen. Pian hän kuitenkin\näkkäsi:\n\n-- Tepä kuolette, jos syötte koiranlihaa!\n\nHousuton oli nyt kuitenkin ilmeisesti voitonpuolella tässä väittelyssä\nja huudahti:\n\n-- Jos me kuolemme, niin sitten me pääsemme taivaaseen!\n\n-- Oikein, poikani, pidä sinä vain puoliasi! sanoi Jaakkola, joka oli\nhyväksyvästi kuunnellut housuttoman esittämiä väitteitä.\n\n-- Täälläkö sinä setä leikit pikkupoikien kanssa! sanoi Anna Perander,\njoka tuli puistikon poikki yllään keveä kävelypuku ja olkihattu. --\nOdotimme sinua isän kanssa kahville, mutta sinua ei näkynyt eikä\nkuulunut.\n\n-- Kuule, poika, pane housut jalkaasi, kun naisväkeä tulee! sanoi\nJaakkola alastomalle pojalle. -- Pistäysin tuolla ukko Saksmania\ntervehtimässä.\n\n-- Vai niin, sanoi Anna. -- Ukko on kai entisellään? kysyi hän sitten\nvälinpitämättömällä äänellä.\n\n-- Entisellään oli. Ja taitaa entisellään pysyäkin loppuun asti.\nHänellä on hyvin miellyttävä tytär, mikä hänen nimensä taas olikaan?\n\n-- Martta. Onhan hän kyllä miellyttävä tyttö.\n\n-- Tunnetko häntä tarkemmin?\n\n-- Olimmehan me samoilla luokilla tyttökoulussa.\n\n-- Seurustelette kai yhä edelleenkin ahkerasti keskenänne?\n\n-- No, eipä juuri... isä ei pidä Saksmaneista, vastasi Anna vältellen.\n\nAnna Perander ja Jaakkola lähtivät kävelemään kotia kohti. Aurinko\nalkoi tehdä laskuaan ja miljoonat hyttyset tanssivat sen kultaisissa\nsäteissä iltatanssiaan. Lehmät oli tuotu kaupungin laitumelta ja\nmelkein jokaisesta pihasta kuului karjan kellojen kotoinen kilkatus ja\nkalkatus.\n\nSepän- ja Kellonsoittajankadun kulmassa tuli heitä vastaan omituisen\nnäköinen pitkä mies yllään kulunut, mutta huolellisesti harjattu puku.\nHänellä oli jonkinlainen hunningolle joutuneen Mefiston piikkipartainen\nnaama, suuret kravunsilmät ja hieman kiero nenä. Hän käveli yksin,\nkädet seläntakana, päätään keikutellen, mutisten jotain puoliääneen\nja salaperäisesti naurahdellen. Anna Peranderin ja Jaakkolan kohdalle\ntultuaan hän säpsähti, muuttuen samalla silmänräpäyksessä vakavan\nja tärkeän näköiseksi, käänsi päänsä poispäin, kurotti kaulaansa\nja venytti leukaansa, kuin olisi hänellä ollut kaulassaan paisuma,\njoka kaulukseen sattuen tuotti hänelle kipua. Samalla hän kohenteli\nkalvosimiaan ja astui jäykkänä muutamia askelia.\n\nJaakkola ei voinut olla katsahtamatta taakseen ja ennätti parhaiksi\nhuomata jännityksen taas ikäänkuin laukeavan omituisen herran kasvoilta\nja hänen jatkavan matkaansa polviaan hieman notkutellen, hyräillen\njotain ja vasemmalla kädellään salaa tahtia lyöden.\n\n-- Kuka hän oli? kysyi Jaakkola.\n\n-- Tehtailija Takkulan poika. Isä kuoli, jättäen jälkeensä suuren\nomaisuuden, lähes puoli miljoonaa. Poika muutti heti kaikki rahaksi\nja lähti Parisiin. Kahdeksaan vuoteen ei hänestä kuulunut muuta kuin\njoskus kaukaista humua. Sitten hän ilmestyi kerran kotimaahansa\npennitönnä ja tuollaisena kuin hänet näit. Sukulaiset pitävät hänestä\nnyt huolta. Mitä kaikkea hänelle lienee Parisissa tapahtunut, sitä ei\nkukaan tiedä, mutta rahoistaan hän siellä ainakin pääsi -- ja vähästä\njärjestään.\n\n-- Hänet olisi hirtettävä! sanoi Jaakkola.\n\n\n\n\nVI\n\n\nKaupungissamme ja tässä kertomuksessamme \"Arkun\" nimellä tunnetun talon\npihamaalla telmivät lapset hernemaassa, ja jarrumiehen leski ilmestyi\nhuoneistonsa ovelle, kiljuen:\n\n-- Pääsettekö pois, kakarat, sieltä hernemaasta! Sotkevat riettaat\nnuo muutamat vaivaiset herneenvarret... ei annettaisi köyhälle edes\nniistäkään iloa!\n\nNahka-Paapa kömpi pihan poikki keppinsä varassa ja itsekseen mutisten.\n\n-- Menkää, Paapa kulta, ajamaan pois nuo hävyttömät pennut tuolta\nhernemaasta, rukoili jarrumiehen leski mairitellen Nahka-Paapaa. --\nMenkää nyt, Paapa kulta, kun teillä on noin vahva keppikin. Eivätkö\nliene jo sotkeneet Paapankin herneitä viimeistä vartta myöten! lisäsi\nhän sitten viekkaasti, saadakseen Nahka-Paapan omasta kohdastaankin\ninnostumaan asiaan.\n\nNahka-Paapa vihasi pihanperäläisten lapsia sammumattomalla vihalla,\njoten jarrumiehen lesken ehdottama tehtävä ei ollut hänelle suinkaan\nvastenmielinen. Keppi pystyssä hän hyökkäsi hernemaahan nopeudella,\njollaista ei olisi odottanut hänen ravistuneilta liikuntovälineiltään.\n\nPuoli tusinaa likaisia, resuisia lapsia, jotka kuuluivat pihan perällä\nasustavan Sikasen huonekuntaan, pakeni parkuen hernemaasta, josta näkyi\nNahka-Paapan harmaa, lahoa kantoa muistuttava pää ja sen yläpuolella\nheilahteleva ryhmysauva.\n\nLasten huuto ja kiljunta kutsui näyttämölle Sikasen akan. Hän ilmestyi\neräälle ovelle siinä hökkelirivissä, joka käsitti ulkohuoneet ja\npihanperäläisten asunnot.\n\n-- Mitä se Nahka-Paapa lapsiraukkoja ajelee! huusi Sikasen akka\nvihaisella äänellä ja nyrkkiään heristellen.\n\n-- Pitäkää kurissa pentunne älkääkä päästäkö niitä hernemaahan\npahojaan tekemään! neuvoi jarrumiehen leski. -- Ei ole kohta yhtään\nherneenvartta pystyssä, kun nuo teidän elävät siellä kaiket päivät\nsotkevat!\n\n-- Kuka siellä on sotkenut! huusi Sikasen eukko. -- Katsokaa nyt itse,\nmitä jälkeä tuo teidän Nahka-Paapanne tekee! Syytetään sitten köyhän\nlapsia, kun ensin usutetaan tuo ukonrähjä hävityksen tekoon!\n\nSikasen eukko oli tavallaan oikeassa, sillä Nahka-Paapa teki tosiaankin\nikävää jälkeä hernemaassa, kompuroidessaan pitkin penkkejä ja\nkompastuessaan niihin vähän väliä.\n\n-- Tulkaa jo pois, Paapa kulta! huusi jarrumiehen leski.\n\nUkko Saksman oli ilmestynyt portailleen ja näytti suuresti nauttivan\ntapahtumasta ja siihen liittyvästä ajatustenvaihdosta.\n\nNahka-Paapa kömpi esiin hernevarsikosta kuin mikäkin tonttu, mutisten\nja mutisten.\n\n-- Aina ne vain vainoovat lapsiraukkoja... ei se köyhän lapsi saisi\nleikkiäkään... tulkaa sisään lapsikullat! mankui Sikasen eukko. --\nÄlkää itkekö, lapsiraukat, tulkaa sisään niin saatte äidiltä voileipää!\n\n-- Kuka heitä tässä on vainonnut, mutta mitäs ette ensinkään pidä\nkurissa puoskianne! huusi jarrumiehen leski.\n\n-- Väy väy väy! huusivat lapsiraukat.\n\n-- Tuolla tavalla näet vänkyttävät vanhemmille ihmisille vasten silmiä!\nvetosi jarrumiehen leski ukko Saksmaniin, mutta viimemainittu nauroi\nvain täyttä kurkkua.\n\n-- No nythän se kuuluu sen entisen Jaakopsonninkin poika tulleen\ntakaisin Amerikasta? tiedusteli jarrumiehen leski ukko Saksmanilta.\n\n-- Tulihan se, myönsi ukko, pyyhkien naurunkyyneleitä poskiltaan.\n\n-- Tuo Hilda Laine kertoi, että oli se amerikkalainen jo teilläkin\nkäynyt?\n\n-- Kävihän se, sanoi ukko, sytytellen sikariaan ja istuutuen portaille\npäivää paistattamaan.\n\n-- Hölyävät näet kaupungilla, että sillä olisi viisi miljoonaa...\ntietääkö herra Saksman, onko siinä mitään perää?\n\n-- Valetta se on! sanoi ukko.\n\n-- No sitähän minäkin sanoin, innostui leskiakka. -- Mistä ne\nsemmoiset rikkaudet yhdelle ihmiselle tulisivat! Eihän sillä\nTakkula-vainajallakaan kuulu olleen niin paljoa, vaikka oli semmoinen\npohatta?\n\n-- Niin, valetta se on, toisti ukko Saksman rauhallisesti, pöllytellen\npaksuja savuja. -- Saatte sanoa minun vastuullani kenelle tahansa, joka\nniistä Jaakkolan miljoonista puhuu, ettei hänellä ole päälle kahden\nmiljoonan.\n\n-- Vai ei ole kuin kaksi... no sitähän minäkin. Mutta onpa sitä\nsiinäkin... on maar sitä siinäkin yhdelle miehelle, niin... kun ei näet\nkuulu rouvaakaan olevan.\n\n-- Eihän sillä ole rouvaa eikä perillisiä, todisti ukko Saksman.\n\n-- Voi, voi, vai ei ole perillisiäkään! Sitähän ne akat nyt puhuvat\ntuolla pyykkihuoneella, että kenenkähän se ottaa... totta kai se nyt\nrouvan ottaa, kun kerran on tänne tullut?\n\n-- Se on tietty, sanoi ukko. -- Mitäs varten hän sitten olisi tänne\ntullut!\n\n-- No ihan niin justiinsa, ihan niin justiinsa, aivan kuin minun\nsuustani! Mitäs varten hän sitten olisi tänne tullut -- niin -- ei ole\nihmisen hyvä yksinänsä olla, minä teen hänelle avun, joka on hänelle\nsopiva, sanotaan sanassakin. Ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla -- niin\n-- ja yksinänsä on ihminen, vaikka hän olisi miljooniensakin parissa...\nei ole rahalla sielua -- niin -- ja kuka sitten perii kaiken sen, mitä\nhän vieraalla maalla on koonnut? Tuntemattomille ihmisille menee,\nkun hänestä kerran aika jättää -- niin -- ja kuolla täytyy hänenkin,\nei auta -- ei auta meitä rikkaus eikä miljaardit eikä biljaardit,\nkuolla pitää vain, ja sitten: mihinkä jää sult' rikkaus, maailman paha\nprameus, kun mato silmääs' kaivaa, ja perkel' sieluus' vaivaa? --\nniin...\n\nJarrumiehen leski pysähtyi vetämään henkeä ja kuivaamaan silmiään\nesiliinan nurkkaan, ja tätä pysähdystä käytti ukko Saksman hyväkseen\nkysyäkseen:\n\n-- Onkos siitä kuulunut, ketä ne arvelevat sille Jaakkolalle rouvaksi?\n\nAkka oli taas heti asiassa kiinni:\n\n-- Onhan sitä kuulunut ja onhan sitä puhuttu ja tuumattu monelta\nkantilta -- niin -- ja sitähän ne kuuluvat useimmat arvelevan\nrakennusmestari Relanterin leskeä, kun se on niin rikas ja muutenkin\nvielä näyttävä ihminen ja säätyläisen tytär -- niin -- \"immeiset\nimmeisii naipi, rengit, piiat toisiaan\", sanottiin minun kotipuolessani\nennen vanhaan, ja kyllä se tavallisesti paikkansa pitää... Ja olisihan\nse sitten se apteekkarin leski, vaan huolineeko tuo semmoinen\nmiljuneeri hänestä, kun sillä on, sillä apteekkarin leskellä, semmoinen\npahannäköinen näppylä nenässä, ja ihminen näkee sen kuin silmäin\nedessä on -- niin -- ja eivätkö liene senkin apteekkarin lesken\nsadattuhannet huvenneet lapsia kouluuttaessaan -- paikattuja paitoja\nja muita alusvaatteita kuuluu pyykissäkin olevan, ja näinhän minä sen\nitsekin, kun heidän vaatekoriaan tuolla pyykkihuoneella vähän kaivelin\n-- ja joka toinen sukka oli parsittu -- niin -- antaisivat köyhille,\njos kerran semmoisia rikkaita ovat kuin miltä tahtovat näyttää...\neiväthän ne ennen ole tämän kaupungin rikkaat ja mahtavat parsituissa\nkulkeneet -- niin -- ja varsinkin se semmoinen näppylä nenässä, kun\non kuin mikä karpalo. Minä sanoin että ei, ei tule se tapahtumaan!\nOlisihan niitä sitten muitakin rakennusmestarin leskiä, mutta eihän se\nniistä, entisistä piioista ja mökkiläisen tyttäristä, kun on kerran\nmiljuneeri ja oli herra jo ennen Amerikkaan lähtöään. Vaan tämä nyt\nolisi ainoa tämä Relanterin leski, kun on satatuhatta pankissa ja talo\nja on rovastin tytär ja äiti kuuluu olleen oikein Ruotsinmaasta eikä\nollut kunnolleen suomea oppinut eläissään, vaikka oli koko ikänsä\nsemmoisessa pitäjässä Savossa, jossa ei ruotsinkieltä osannut kukaan\nmuu kuin vallesmannin rouva. Ei ollut näet itse vallesmannikaan osannut\nkuin hyvin huonosti ruotsia, semmoinen suomalainen tollisko oli ollut!\nNiin että kyllä tämä Relanterin leski on syntyjään parempien ihmisten\nlapsia, vaikka miten lienee mennyt tavalliselle turpeenpuskijalle,\nniinkuin se Relanterikin oli ollut ennen tänne kaupunkiin muuttoaan ja\nrakennusmestariksi tuloaan...\n\nNyt täytyi jarrumiehen lesken taas pysähtyä henkeä vetämään. Ukko\nSaksman odotteli rauhallisesti jatkoa, katsellen, miten pääskyset\nhärnäsivät käräjäkirjurien kissaa. Kissa, suuri, harmaa otus, monen\nlinnun surma, makasi raukeana kuumassa auringonpaisteessa nurmikolla,\nsilloin tällöin vähän käpäliään nuoleskellen, ja pääskyset sinkoilivat\noikein parvena sen yläpuolella, kovasti virskuttaen ja laskeutuen\nvälistä niin matalalle, että siivet melkein kissan selkää sipaisivat.\nKissapa ei kuitenkaan ollut tästä tietääkseenkään, mutta mitä\nsuunnitelmia se kiusanhenkiensä tulevaisuuteen nähden rakenteli, sitä\nei voi kenkään tietää.\n\nPitkään ei puhelias leskivaimo kuitenkaan joutanut lepäämään.\n\n-- Olisivat sitten vielä ne Svebeliuksen neidit, Antti-ryökkynä ja\nMatti-ryökkynä... nehän ovat ylhäistä sukua ja varakkaitakin. Taitavat\nolla lapsuuden tuttaviakin sen Amerikan miljuneerin kanssa, mutta\nniihin älä hyvä Luoja salli miljuneerin takertua...\n\n-- No, miksikäs niin? kysyi ukko Saksman, ottaen sikarin suustaan.\n\n-- Nehän ovat ihan erottamattomia... jos hän toisen ottaa, niin pitäisi\nottaa toinen myöskin, eikähän me olla täällä Turkin uskossa! Ja siksi\ntoiseksi minä luulen, että niistä yhdestäkin saisi enemmän kuin\ntarpeekseen...\n\n-- Mutta onhan Fanny-neiti sitäpaitsi... jos hän ottaisikin sen?\n\n-- Mitä? Pastorinniemen ryökkynän! huusi leskiakka ihmeissään,\nläiskäyttäen kätensä yhteen. -- Mitenkä hän sitä ottaisi, joka on\npäästään vialla!\n\n-- Turhia loruja! sanoi ukko Saksman. -- Fanny-neiti on yhtä viisas\nkuin mekin.\n\n-- No, no -- niin, no -- jos herra Saksman sen paremmin tietää kuin\nminä, niin en minä tahdo sitten siihen mitään sanoa. Mutta Lehikoisen\nAmanta, joka on palvellut Pastorinniemessä, on kyllä kertonut minulle\nsellaista Fanny-ryökkynästä, etten ainakaan minä uskaltaisi yötäni\nnukkua saman katon alla kuin hän. Kun näet kuuluu hansikkaita pitävän\nsellaisissakin paikoissa, ettei minun sovi sitä tässä sanoa, ja jos\npaljain käsin on sattunut oven ripaan koskettamaan, niin lysooliveden\nkanssa on heti kädet pestävä! Ovatko nämä viisaan ihmisen kujeita?\n\nOn vaikea sanoa, kuinka kauan tätä vilkasta ja mieltäkiinnittävää\nkeskustelua olisi ylläpidetty, ellei samassa portille olisi ilmestynyt\nrakennusmestari Retunen, joka ähkien ja puhkien ja ankarasti hikoillen\nhaastoi ja manasi ukko Saksmanin oluenjuontiin seurahuoneelle, jonne\nhänen ilmoituksensa mukaan oli jo ehtinyt kertyä rakennusmestarikunnan\nvaliojoukko.\n\nUkko Saksman oli sitäkin esteettömämpi lähtemään heti, kun hänellä\nsattui olemaan lakkikin valmiiksi päässä.\n\nPihalla oli taas hiljaista, ainoastaan joku auki jätetty liiterinovi\nnarahteli hiljaisessa tuulenhengessä. Ei missään näkynyt sieluakaan.\nKäräjäkirjurin kissakin oli, kyllästyttyään pääskysten kiusantekoon,\ntassutellut isäntäväkensä luo. Sikasen lapset olivat tainneet lähteä\nuimaan.\n\nVähän ajan kuluttua poikkesi portista sisään nuorehko, mutta siitä\nhuolimatta hiukan kumarassa kävelevä mies, jolla oli yllään ainoastaan\nvaalea, karkea piikkopaita, hihaton päälle päätteeksi, ja samasta\naineesta tehdyt housut. Päässä ei ollut muuta kuin pitkä, olkapäille\nvaluva, rohtimenkaltainen tukka, jaloissa oli tuohivirsut, selässä\ntuohikontti ja kädessä pitkä, koivuinen sauva.\n\nKontinkantaja oli luonnollisten elämäntapojen apostoli, entinen\nsatulaseppä Matti Muikkunen, joka oli muuttanut nimensä samalla\nkuin entiset elämäntapansakin ja oli nyt nimeltään Matti Luonto.\nHän kulki talosta taloon, kylästä kylään, myyskennellen kontissaan\nolevia, luonnollisia elämäntapoja neuvovia kirjasia ja saarnaten koko\nolemuksellaan voimakkaasti järkiperäisten elintapojen puolesta. Oman\nilmoituksensa mukaan hän söi ainoastaan kasvisruokia, ollen siis\nsiinä suhteessa Johannes Kastajaakin etevämpi, jonka ruokana, kuten\ntunnettua, olivat m.m. heinäsirkat. Keskiviikkoisin hän ei syönyt\nmitään, ja paastosi sitäpaitsi joka kesä yhteen kyytiin kolme tai neljä\nviikkoa. Hänellä oli vetisenharmaat, ymmyrkäiset ja totiset silmät ja\nhänen leukaansa peitti pitkä, vaaleanruskea parransänki.\n\nIhmiset olivat jo aikoja sitten tottuneet häneen, ja vain harvoin\npysähtyi kadulla joku maalainen katsomaan hänen jälkeensä. Ainoat,\njoiden näytti olevan mahdoton tottua häneen, olivat koirat. Nämä aina\nvalppaat luontokappaleet nostivat hänen lähestyessään tavallisesti\nhirmuisen äläkän ja ilmaisivat peittelemättömän toivomuksensa olevan\nsaada iskeä vahvat hampaansa hänen laihoihin sääriinsä. Tämän\njohdosta vallitsi hänen ja koirien välillä ainainen sotatila, josta\nluonnonihminen kuitenkin pitkän sauvansa avulla poikkeuksetta selvisi\nvoittajana.\n\nHän ei mielellään mennyt huoneisiin, vaan hoiti kirjakauppaansakin\ntalojen portailla. Istuttuaan jonkin aikaa portailla keräytyi hänen\nympärilleen ihmisiä, ja silloin hän otti kontistaan kirjasia, otti\nyhden kerrallaan käteensä ja piti sitä jonkin aikaa ylhäällä peukalonsa\nja etusormensa välissä, niin että katsojat voivat lukea kirjan nimen.\nJollei kukaan halunnut kirjaa ostaa, pisti hän sen mitään puhumatta\nkonttiinsa ja otti esille toisen. Kauppojen jälkeen, tai jos ei niitä\nsyntynyt, hän nosti kontin selkäänsä ja käveli ulos portista yhtä\nvaiteliaana kuin oli tullutkin. Harvoin hän ketään edes silmiin katsoi.\n\nLauri Saksman oli ainoa, jonka kanssa hän ryhtyi pitempiin puheisiin,\nselitellen hänelle matalalla äänellä maailmankatsomustaan ja\nsuunnitelmiaan. Miten juuri Lauri Saksman oli tullut saavuttaneeksi\nhänen luottamuksensa, sitä on vähän vaikea syrjäisen sanoa, mutta\nnähtävästi oli rakennusmestarien vallan kruununperillisessä jotain,\nmikä veti luonnonihmistä puoleensa.\n\nMatti Luonto oli tuskin astunut portista sisään, ennenkuin äsken vielä\ntypötyhjälle näyttämölle ilmestyi takkuinen, roistomaisen näköinen\nkoira. Mistä se lieneekään siihen ehtinyt? Ehkäpä se oli nukkunut\nhernemaassa taikka halkoliiterin oven takana. Joka tapauksessa se\nalkoi haukkua ja rähistä vimmatusti, pysytellen kuitenkin turvallisen\nvälimatkan päässä luonnonihmisen pitkästä sauvasta.\n\nMartta Saksman, joka tapansa mukaan puuhaili punakkana keittiössä,\nkatsahti ulos ikkunasta kuullessaan koiran metelöimisen ja huusi\nkamarissa leposohvalla loikovalle veljelleen:\n\n-- Lauri, ystäväsi on tullut taas!\n\n-- Kuka?\n\n-- Matti Luonto.\n\nKruununperillinen laski kirjan kädestään pöydälle, mutta piti\nkärpäslätkän kädessään ja käveli paitahihasillaan portaille. Aurinko\noli nyt kiertänyt rakennuksen taakse, niin että portailla voi\navopäinkin istua.\n\nLuonnonihminen oli istahtanut toiselle portaalle -- useampia niitä ei\nollutkaan -- hellittänyt kontin selästään ja katseli nyt miettiväisenä\nlahonnutta kaidepuuta. Lauri Saksman istuutui hänen viereensä ja\ntavoitteli lätkällään kärpäsiä lennosta.\n\nOltiin ääneti pitkän aikaa. Aidan takaa kuului ajuri Tiihonen\nriitelevän renkinsä kanssa ja ärähtävän jotain hevoselleen.\n\n-- Kuuluuko mitä? kysäisi Lauri Saksman vihdoin lyhyesti.\n\n-- Ka... mitäpä tässä... paitsi tuota kuumuutta, vastasi toinen\nhitaasti.\n\n-- Oletko myynyt kirjoja?\n\n-- Eihän noita ole juuri saanut myydyksi tähän aikaan... kaupunkilaiset\neivät osta paljon muutenkaan, ja mailla ovat ihmiset heinätöissä.\n\nKoira pakkasi yhä ärhentelemään piikkopukuiselle, jolloin Lauri Saksman\nkumartui ikäänkuin ottaakseen kiven maasta. Koira juoksi silloin ulos\nportista.\n\nLuonnonihminen katseli virsujensa kärkiä. Toinen jalkineista oli\nkulunut, niin että varvas pisti esiin.\n\nSitten hän jatkoi, puhellen kuin itsekseen:\n\n-- Mutta minä aloitinkin viime viikolla kuukauden pituisen paaston,\nniin etten minä mitään tarvitse, paitsi vettä... ja sitä saa ilmaiseksi.\n\n-- Sinä tulet hyvin vähällä toimeen, sanoi Lauri Saksman.\n\n-- Tuleehan sitä näin kesällä, myönsi luonnonihminen. -- Mutta talvella\non suuremmat kulungit.\n\n-- Hm.\n\n-- Sitä ajattelin sinulta kysyä, uskaltaisinko minä asettua tuonne\nKelovuorelle asumaan? sanoi luonnonihminen äkkiä, luoden nopean\nsyrjäsilmäyksen Lauriin.\n\nLauri huomasi luonnonihmisen silmissä omituisen kiillon, jota ei niissä\nennen ollut näkynyt.\n\n-- Kelovuorelleko? Miksi sinne? kysyi hän vähän kummissaan.\n\nLuonnonihminen vilkaisi ympärilleen ja kuiskasi sitten:\n\n-- Henki sanoi minulle: Mene Kelovuorelle ja tee itsellesi pesä puuhun,\nasuaksesi siellä vapaana ja luonnollisena...\n\nSaksman nuorempi, joka oli pitänyt tarkoin silmällä lähestymisyrityksiä\ntehnyttä paarmaa, rusensi sen äkkiä läiskällään ja sanoi sitten:\n\n-- Mistä tiedät, että se oli henki?\n\n-- Kyllä sen tuntee! vakuutti luonnonihminen innokkaasti.\n\nLauri Saksman oli hetken aikaa vaiti ja sanoi sitten:\n\n-- Kissan jalka sinulle puhuu, vaan ei mikään henki! Minä luulen, että\nsinä paastoat aivan liiaksi ja tulet lopulta kaistapäiseksi.\n\nLuonnonihminen ikäänkuin vaipui kokoon kuullessaan tällaista puhetta\nainoan uskottunsa suusta. Toiselle alkoi tämä käydä vähän sääliksi,\njonka johdosta hän hetken kuluttua virkkoi:\n\n-- Niin, tiedäthän sen ennestään, etten minä oikein usko niihin sinun\nhenkiisi. Mutta jos päähäsi on pälkähtänyt mennä asumaan puuhun\nrakentamaasi pesään, niin mitäpäs siinä. Saattaisi siellä olla\nhauskakin näin kesällä. Vaan jos olet aikonut siellä myöskin talvella\nasua, niin kyllä silloin on parasta, että menet ensin Repolaan karhuja\nampumaan ja sisustat sen sitten karhunnahoilla.\n\n-- Enpä minä vielä talvesta tiedä... kunhan nyt kesänkin ensin, sanoi\nluonnonihminen hiljaa.\n\n-- Asu sinä vain Kelovuorella kaikessa rauhassa, kunhan et tulta\npitele. Jos kuka sinua hätyyttäisi, niin tule sanomaan minulle.\n\n-- En minä muuta pelkää, vaan jos tuo kaupungin metsänvartija Tolonen\nkieltää...\n\n-- Ole huoleti, kyllä minä Tolosen aisoissa pidän. Minua pelkäävät\nSvebeliuksen neiditkin, sillä minä osaan tarvittaessa päästää\nheistäkin liikkeelle sellaisia juoruja, että kuolleet hevoset nousevat\nseisaalleen. Ja Tolosen pikkusyntejä minulla on tiedossa enemmän kuin\nhänellä on varpaissa kynsiä. Niin että ole sinä vain rauhassa ja\nrakenna itsellesi pesä korkeimman kuusen latvaan.\n\nMatti Luonto asetti kontin selkäänsä ja lähti syvästi kiitollisena\nrakentamaan itselleen asuinsijaa puuhun kaupungin ulkopuolella\nolevalle Kelovuorelle. Saksman nuorempi katseli hänen lähtöään\ntuuheita viiksiään liikutellen ja palasi sitten kamariin lukemaan\nrosvoromaaniaan ja pitämään sohvaltaan silmällä, mitä kadulla tapahtui.\n\n\n\n\nVII\n\n\nJos luulemme, että kirjailija Kauno Tuulonen olisi jäänyt pitemmäksikin\naikaa seurahuoneelle rakennusmestarien henkevästä seurasta ja heidän\nilmaisesta kestityksestään nauttimaan, niin silloin tunnemme perin\nhuonosti tätä lupaavaa nuorukaista.\n\nHra Tuulonen osasi kyllä iloita iloitsevaisten kanssa ja koukisti\nkätensä siinä, missä joku toinenkin, varsinkin silloin, kun se ei\nhänelle mitään maksanut -- ja rakennusmestareillemme on totuuden\nja kohtuuden nimessä annettava tinkimättä se tunnustus, että he\naina ilmaiseksi, vieläpä mitä suurimmalla mielihyvällä syöttivät ja\nvarsinkin juottivat niitä hengen ylimyksiä, pääasiassa kesämatkoilla\nolevia aloittelevia taidemaalareita ja kiertelevien teatteriseurueiden\njäseniä, jotka olivat suvainneet laskeutua korkeuksistaan nopeasti\nkiitäväksi iltahetkiseksi tavallisten pikkukaupunkirakennusmestarien\nkieltämättä kylläkin hyvinvarustettuun pöytään.\n\nMutta herra Tuulonen ymmärsi myöskin vallan erinomaisesti yhdistää\nhuvin ja hyödyn. Saapuessaan tähän pikkukaupunkiin, jota hän sivumennen\nsanoen tietysti sydämensä pohjasta halveksi, oli hänellä ollut määrätty\ntarkoitus ja päämäärä, jonka hän aikoi toteuttaa järkähtämättömästi\nkuin Napoleon. Hän oli sattumalta joutunut nuoren, kauppakorkeakoulunsa\njuuri päättäneen Yrjö Kurosen seuraan, tämän ollessa matkalla Turun\nkautta Englantiin, ja Samppalinnan kauniissa ravintolassa iltaa\nistuttaessa oli nuori Kuronen hyvän soiton ja vielä paremman punssin\nvaikutuksesta niin lämmennyt, että oli tarjonnut kirjailijalle vapaan\nasunnon koko kesäkaudeksi kotonaan hiljaisessa maaseutukaupungissa,\njossa hän saisi rauhassa päättää aloittamansa suuren romaanin.\nSeuraavana aamuna hän oli kyllä, muistettuaan hieman epäselvästi\nedellisen illan tapahtumat, syvästi katunut tuota lupaustaan, mutta kun\nkirjailija, joka seuraavana aamuna ilmestyi hotelliin noutamaan häntä\nsilliaamiaiselle, kysyi, vieläkö hän pysyi lupauksessaan, ei hän ollut\nkehdannut peruutua siitä, vaan oli vielä ennen lähtöään kirjoittanut\nkotiinsa kirjeen, jossa hän suositteli hra Tuulosta kotiväelleen\nniin hyvin kuin osasi, ja kiiruhti sitten laivaan häveten tekoaan.\nSiihen hänellä olikin täysi syy, sillä aamulla ei hra Tuulonen ollut\ntuntunut läheskään niin miellyttävältä kuin edellisenä iltana, ja hän\naavisti, etteivät hänen vanhempansa suinkaan tulisi tuntemaan erikoista\nkiitollisuutta ainoata poikaansa kohtaan siitä seurasta, jonka hän oli\nheille toimittanut.\n\nKirjailija Tuulosella sitä vastoin ei mielestään ollut mitään syytä\nkatua kauppaansa. Hän oli kyllä ollut tarpeeksi terävänäköinen\nhuomatakseen sen mielenmuutoksen, jonka yhden yön uni oli hänen uudessa\nystävässään vaikuttanut, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan.\n\nHän oli näet onkinut tietoonsa, että kauppias Kuronen oli sangen\nvarakas, ja että hänellä, paitsi poikaansa, oli vain yksi lapsi,\nmiellyttävä ja hyvän kasvatuksen saanut tytär. Silloin se tuuma kypsyi\nkirjailija Tuulosen aivoissa.\n\n-- Kukapa tietää! ajatteli hän, pakatessaan pientä matkalaukkuaan. --\nKukapa tietää...!\n\n-- Kukapa tietää! ajatteli hän vihellellen Turun asemasillalla,\nodottaessaan junan lähtöä. Ja sama iloinen ajatus askarteli alituiseen\nhänen aivoissaan, kun hän lopuksi laivalla lähestyi matkansa päämäärää.\n\nRakennusmestarien seurassa ollessaan hän käytti aikansa hankkiakseen\nlaulujen lomassa itselleen tarpeellisimmat tiedot Kurosen perheen\ntavoista ja jäsenistä, ja kuulemansa oli vain omiaan vahvistamaan häntä\npäätöksessään.\n\nErotessaan myöhään illalla rakennusmestariensa seurasta hän oli\njuonut veljenmaljat koko pöytäseuran kanssa, lukuunottamatta\nvalkopartaista ukko Saksmania, joka oli kohdellut häntä melkoisen\nkylmästi, melkeinpä kuin ei häntä olisi pöydässä ollutkaan. Mutta\nukko oli onneksi eronnut seurasta ennen päivällistä, suureksi suruksi\nrakennusmestareille ja suureksi iloksi hra Tuuloselle, jota ukon\ntutkiva ja ilmeisesti epäluuloinen katse oli koko ajan vaivannut.\nRakennusmestarit sitävastoin olivat kerrassaan mieltyneet kirjailijaan\nhänen hauskojen juttujensa vuoksi, jotka olivat jo kolme vuotta sitten\nolleet ikivanhoja Turussa, mutta jotka täällä herättivät hämmästystä\nuutuudellaan ja pirteydellään, ja ennenkaikkea hänen suuren ja\nrepäisevän lauluvarastonsa takia. Kun sitten illan suussa oli siirrytty\npianohuoneeseen ja hra Tuulonen oli pariinkymmeneen kertaan rämpyttänyt\npianolla ne kaksi pientä harjoituskappaletta, jotka hän osasi, oli hän\nehdottomasti aseman herra, ja yksinpä rakennusmestari Kopparikin, joka\nmuuten syvästi halveksi tieteitä ja taiteita, mutta varsinkin niiden\nedustajia, tunnusti empimättä hänet etevimmäksi ja ensimmäiseksi tässä\nseurassa.\n\nRakennusmestarien kaipaus oli syvä ja vilpitön, mutta sitä oli omiaan\njonkinverran lieventämään hra Tuulosen lupaus pistäytyä silloin tällöin\nseurahuoneella ilahduttamassa uusia tuttaviaan. Ja verotettuaan\nuusia ystäviään useilla kymmenillä markoilla pienten tilapäisten\nlainojen muodossa olisi hän ollut valmis myöntämään, että noissa\nrakennusmestareissakin oli joitakuita valoisia puolia, niin suuria\nnautoja kuin he hänen mielestään muuten olivatkin.\n\nJa seuraavana päivänä muutti kirjailija puolenpäivän tienoissa kauppias\nKuroselle.\n\nVastaanotto olisi voinut olla hullumpikin. Ukko Kuronen,\nvanhanpuoleinen, ilmeisesti koko lailla hermostunut ja kärtyinen mies,\nkoetti silminnähtävästi olla niin kohtelias kuin osasi, ja rouva\nKuronen, lihavahko, hieman yksinkertaisen, mutta ylipäänsä hyvänsuovan\nnäköinen porvariemäntä, oli pelkkää päivänpaistetta. Hän saattoi hra\nTuulosen Yrjön huoneeseen ja pyysi häntä olemaan kuin kotonaan, ja\nkirjailija puolestaan vakuutti vilpittömästi tekevänsä parhaansa siinä\nsuhteessa.\n\nHuone oli suuri ja valoisa, kolmi-ikkunainen kulmahuone.\nMuusta, vanhanaikaisesta, mutta mukavasta huonekalustosta erosi\nsilmiinpistävästi suuri, uuden uutukainen kirjoituspöytä siihen\nkuuluvine varustuksineen ja pronssisine, kreikkalaista kiekonheittäjää\nesittävine pystykuvineen. Yksi ikkunoista oli kadullepäin, eikä siitä\navautuva näköala ollut omiaan ilahduttamaan mieltä, mutta pihalle päin\nolevista ikkunoista näkyi joukko vanhoja puita sekä niiden välissä pari\nriippumattoa ja niiden alla houkutteleva, siisti nurmikko.\n\nPöydällä oli hyvässä järjestyksessä puolen korttelin korkuinen pakka\nsuuria, valkeita kirjoituspaperiarkkeja, virallista paperia nro 2.\nKaikesta päättäen olivat ne siihen asetetut varta vasten kirjailijan\nkäytettäväksi. Hra Tuulonen hymyili, mutta tunsi samalla jostain\nsyystä hieman punastuvansa. Hänellä oli laukussaan suuren, tekeillä\nolevan romaaninsa käsikirjoitusta kymmenkunta arkinpuolikasta, jotka\nhän kerran neljä vuotta takaperin pyhän innostuksen vallassa oli\nkirjoittanut, mutta joihin ei sen jälkeen ollut tullut riviäkään lisää.\nHieman epäröityään hän asetti käsikirjoituksen keskelle pöytää, sytytti\nsitten savukkeen, heittäytyi mukavaan asentoon suureen keinutuoliin ja\nvaipui mietteisiinsä.\n\nJonkin ajan kuluttua hän muisti, ettei hän ollut nähnyt tärkeintä,\nnimittäin talon tytärtä, Anni-neitiä.\n\nHra Tuulonen nousi, vilkaisi peiliin ja astui eteiseen. Laajasta\nja aina hämärästä eteisestä johti eri huoneisiin neljä ovea, jotka\nkaikki olivat auki, mutta yhdessäkään huoneessa ei näkynyt ketään.\nPantuaan merkille, että sali, jossa oli m.m. suuri palmu ja piano, teki\nhienon ja arvokkaan vaikutuksen, asetti hra Tuulonen pyöreän, matalan\nolkihatun päähänsä, otti kepin käteensä ja lähti ulos pihamaalle.\n\nSielläkin vallitsi sama hiljaisuus ja autius. Kivillä lasketun\nkauppapihan asuinrakennuksen pihasta erottavien tuuheiden puiden\nlomitse näki kirjailija vain vilauksen makasiinirengin jauhoisesta\nselästä.\n\nHra Tuulonen tunsi olonsa hieman yksinäiseksi. Päätäkin tuntui\nkivistävän. Hänen mielestään ei talonväen puolelta ollut ollenkaan\nkohteliasta jättää vieraansa heti tällätavoin yksikseen.\n\nSamassa ilmestyi rakennuksen siitä päästä, jossa puotihuoneisto oli,\nnäkösälle solakka, veikeä, valkopukuinen neitonen, päässään leveä,\nkukilla runsaasti koristettu hattu, jonka alla liehahteli vallattomasti\npari irtainta, vaaleaa kiharaa. Tyttö otti pari tanssiaskelta, mutta\nhuomasi samassa hra Tuulosen ja loi punehtuen silmänsä alas.\n\nHra Tuulosen sydän, joka hänen omakätisesti allekirjoittamiensa,\nuseissa joululehdissä ja muissa tilapäisjulkaisuissa tuon tuostakin\nrunopukuisessa muodossa antamiensa vakuutusten mukaan oli niin usein\nvoimakkaasti sykähdellyt ilosta, taikka surusta, jonkun kerran vihasta,\nmutta paljon useammin rajattomasta, palavasta ja yli-inhimillisestä,\nvaikkakin todennäköisesti toivottomasta rakkaudesta, tykytti tällä\nhetkellä ankarammin kuin koskaan ennen.\n\nNiin voimakkaasti vaikutti tämä ilmestys häneen.\n\nTyttö loi häneen puoleksi aran, puoleksi -- ah! -- veitikkamaisen\nkatseen, kiiruhtaessaan hänen ohitseen. Katseen, joka kesti vain\nsilmänräpäyksen, mutta jonka vaikutus oli suuri.\n\nKynämme on valitettavasti liian harjaantumaton ja kömpelö voidaksemme\nkuvata sitä riemun, onnen, toivon, rakkauden ja rajattoman ihastuksen\nhyökyaaltoa, joka tässä silmänräpäyksessä huuhteli hra Tuulosen\nrunollista sydäntä. Jonkinlaisella vahingonilolla tahdomme senvuoksi\nmainita, että tuo samainen hyökyaalto teki hra Tuulosenkin niin\nkömpelöksi ja saamattomaksi, ettei hän ehtinyt tervehtiä, ei edes\nnousta seisomaan tuon taivaallisen ilmiön vilahtaessa hänen ohitseen.\n\nHra Tuulonen oli varustautunut vaikeaan tehtävään. Hän oli alkanut\nvaistomaisesti saada sen käsityksen, että neiti Kuronen olisi\nmahdollisesti hänen otettavakseen joltisenkin korkealla oksalla, ja hän\noli pannut koko luottamuksensa aitosuomalaiseen sitkeyteensä. Varovasti\nurkkimalla kaikilta mahdollisilta tahoilta hän oli saanut kuulla\nAnni Kurosesta asioita, jotka ennustivat melkoisia vaikeuksia hänen\nyritykselleen.\n\nMutta tämä heilakka! Hra Tuulonen hymyili jo etukäteen. Mikäli\nhra Tuulonen kokemuksestaan tunsi tällaisia asioita -- ja meidän\ntäytyy tunnustaa, että hra Tuulosella, kuten muuten hänen runonsakin\ntodistavat, on todellakin jonkinverran kokemusta näissä asioissa --\noli hän varma siitä, että hän kesyttäisi tuon tytönheiskaleen yhdessä\nviikossa. Tuskinpa vaatisi tuo tehtävä niinkään pitkää aikaa.\n\nMutta näin selvästi, järkevästi ja käytännöllisesti kykeni hra Tuulonen\najattelemaan vasta noin parin minuutin kuluttua, kun äskenmainittu\nhyökyaalto oli vähän laskeutunut.\n\nTyttö oli mennyt sisään paraatiportaista. Hra Tuulonen oli vielä\nkahdenvaiheilla, mennäkö perässä ja esitellä itsensä vai odottaako\npaikoillaan hänen palaamistaan, kun tyttö taas ilmestyi portaille,\nluoden häneen jälleen tuollaisen salamannopean, puoleksi aran, puoleksi\nveitikkamaisen silmäyksen, joka äsken oli aiheuttanut hra Tuulosen\nsydämessä sellaisen tunteiden kuohun.\n\nTällä kertaa oli runoilijamme kuitenkin jo päässyt tunteittensa\nherraksi. Hän nousi seisomaan ja varustautui ensimmäiseen hyökkäykseen,\nmutta huomasi samassa, että tyttö oikaisi pihan poikki suoraan kadulle,\nvilkaisten kuitenkin portista mennessään taakseen.\n\nHra Tuulonen oli hyvin tyytymätön siihen, että tyttö oli lähtenyt\nkaupungille, mutta mielissään ja hyvillään siitä, että tämä vielä\nportilla vilkaisi taakseen.\n\n-- Alku on varsin lupaava! totesi hra Tuulonen ja läksi kadun kautta\nKurosen puotiin, tutustuakseen siihenkin osaan uutta asuinpaikkaansa.\n\nPuodissa oli vain Kalle Kannas. Ostajia ei ollut yhtään.\n\nHra Tuulonen esitteli itsensä kauppa-apulaiselle ja syventyi sitten\ntarkastamaan pientä, siroa valokuvauskonetta, jonka toinen kertoi juuri\näsken ostaneensa.\n\nKirjailija antoi koneesta hyväntahtoisen ja alentuvaisen\ntunnustuksensa, mutta pitkää aikaa ei hän viihtynyt Kalle Kannaksen\nseurassa. Häntä hieman loukkasi se, ettei tuo vähäpätöinen puotilainen\nkohdellut häntä kirjailijalle ja sivistyskeskuksista saapuneelle\nmiehelle kuuluvalla kunnioituksella, vaan puhutteli häntä huolettomasti\nja kevyesti, melkeinpä kuin vertaistaan.\n\nKalle Kannas taas ei ehtinyt vieraan lähdettyä ruveta itselleen\nselvittelemään, minkä vaikutuksen talon uusi asukas oli tehnyt\nhäneen, sillä samassa tuli ostajia, ja hänen oli ryhdyttävä hoitamaan\ntehtäviään. Ensin hän kuitenkin kääri uuden koneensa huolellisesti\nsamoihin papereihin, jotka hän äsken oli sen ympäriltä purkanut.\n\nHra Tuulonen lähti melkoisen ikävystyneenä kävelemään kaupungille,\nmutta huomasi joka paikassa niin naurettavia ja pikkukaupunkimaisia\nilmiöitä, että tuli jälleen hyvälle tuulelle.\n\nHänen palatessaan takaisin oli talo yhtä autio kuin ennenkin.\n\n-- Nämäpä vasta merkillisiä ihmisiä?! ajatteli hra Tuulonen. --\nMissähän ne oikein piileskelevät?\n\nParemman puutteessa hän meni huoneeseensa, heittäytyi selälleen\nsohvalle ja kuorsasi minuutin kuluttua ankarasti.\n\nHän heräsi vasta siihen, että palvelustyttö tuli pyytämään häntä\npäivälliselle.\n\nRuokasalissa oli pöytä katettu vain kolmelle hengelle, ja hra Tuulonen\nsai pöytätovereikseen herra ja rouva Kurosen.\n\n-- Pyydämme anteeksi, sanoi rva Kuronen, että herra Tuulonen on saanut\nolla niin kovin yksin ensimmäisenä päivänään, jolloin herra Tuulonen\nei kai vielä työhön ryhtyne, mutta miehelläni ja minulla on ollut\nniin paljon puuhaa uuden huvilamme kuntoonlaittamisessa, ettemme ole\nparhaalla tahdollammekaan ehtineet...\n\nHra Tuulonen kiiruhti tietysti heti vakuuttamaan, että hänen päivänsä\noli kulunut erinomaisen hupaisesti. Hän oli kävellyt kaupungillakin...\ntäällä oli niin kovin paljon mieltäkiinnittävää katselemista j.n.e.\n\nHra Kuronen vilkaisi hieman epäluuloisesti puhujaan, mutta ei huomannut\nhänen kasvoissaan mitään ivallista vivahdusta. Hetken kuluttua kysyi\nkauppias:\n\n-- Oletteko jo kauankin ollut meidän Yrjön tuttava?\n\n-- Hm, jaa -- oikeastaan tutustuin häneen vasta nyt, Turussa...\n\n-- Sen arvasinkin, sanoi kauppias, -- sillä Yrjö tavallisesti puhuu\nkaikista tuttavistaan, mutta teistä hän ei ole mitään maininnut...\n\nTämän huomautuksen johdosta syntymäisillään olleen kiusallisen\nhiljaisuuden kiiruhti hra Tuulonen taitavasti katkaisemaan puhkeamalla\noikeaan ylistysvirteen Yrjö Kurosen miellyttävistä, oivallisista ja\nmiehekkäistä ominaisuuksista. Harva isä voi pysyä aivan kylmänä, kun\nsaa kuulla kehumisia ainoasta pojastaan, ja päivällisen loppupuolella\noli ukko Kurosen mielialassa selvästi havaittavissa muutos vieraansa\neduksi.\n\n-- Mutta... muistelen kuulleeni, että herrasväellä on toinenkin lapsi,\nsanoi hra Tuulonen vihdoin, ikäänkuin olisi tämä asia äkkiä juolahtanut\nhänen mieleensä.\n\nTaas vilkaisi Kuronen vieraaseen, mutta tämän viaton naama ei antanut\nmitään aihetta epäluuloihin.\n\n-- On tytär, sanoi kauppias lyhyesti.\n\n-- Anni lähti jo eilen huvilallemme, selitti rouva Kuronen. Hänellä on\nsiellä niin kovin paljon järjestämistä.\n\n-- Eilenkö! huudahti hra Tuulonen hyvin hämmästyneenä. Näin tänään\npihamaalla erään neidin ja arvelin häntä neiti Kuroseksi.\n\n-- Se on varmaankin ollut neiti Leijanen, selitti rouva Kuronen.\n\n-- Meidän konttoristimme, täydensi ukko Kuronen selitystä.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nVaskiseppä Grönberg oli tällä välin ehtinyt saada aikaan kaikenlaista.\nAjuri Jehkoselta lainaamillaan viikatteilla oli hän vaimoineen\nniittänyt heinäpeltonsa, olipa jo korjannut heinät latoonkin. Sitten\nhän oli lupauksensa mukaan niittänyt myöskin Jehkosen perunapellon\npientareet.\n\nVälillä oli hän ennättänyt hoitaa liikkeensäkin asioita. Maikin ikävä\nvelvollisuus oli ollut ilmoittaa, että heidän sällinsä Jeremias Kuitu\noli mestarinsa ruvettua heinäntekoon ratkennut juomaan ja juonut kolme\npäivää yhteen kyytiin.\n\nUkko Grönberg oli ollut hakemassa kotoaan uutta kovasinta katkenneen\nsijaan ja kuullut tällöin mainitun uutisen apulaisensa valitettavasta\nhairahduksesta, jonka tytär kyllä koetti esittää kiivaalle isälleen\nniin varovaisin sanoin kuin mahdollista, mutta joka kuitenkin oli\nvaikuttanut tähän vilkasveriseen ja toimintatarmoiseen vanhukseen\njokseenkin samalla tavalla kuin ruutitynnyriin pistetty tulikekäle.\n\nUkko oli istahtanut tuolille hikeä pyyhkimään, mutta hypähti heti\npystyyn, kuin olisi raketti alkanut räiskiä hänen allaan, ja huusi:\n\n-- Onko se lurjus nyt pajassa?\n\n-- Älkää nyt, isäkulta, nostako siitä melua, ennenkuin heinänteko on\nlopussa! pyysi tyttö hartaasti, vastaamatta suoraan kysymykseen. -- Jos\nsattuisi vielä tulemaan joku kiireellinen tilaus sillä aikaa...\n\n-- Pidä sinä vain huoli _omista_ asioistasi, kyllä minä _omani_ hoidan!\nkivahti Grönberg, ollen hirveän kiihtymyksen vallassa. -- Mitä apua ja\nhyötyä sinä luulet minulla olevan apulaisesta, joka juo ja relluttelee\nheti kun isännän silmä välttää. Kadulle minä semmoiset miehet heitän!\n\nJa ukko Grönberg, joka ei koskaan siekaillut päätöksiensä\ntoimeenpanossa, painoi hatun lujasti päähänsä ja hyökkäsi pihan poikki\npajansa ovelle.\n\n-- Jeremias! huusi hän, ääni vihasta täristen.\n\n-- No nyt tulee vihuri! ajatteli kohmeloinen Jeremias, hyvin käsittäen,\nmistä oli kysymys. Ääneen hän vastasi:\n\n-- Täällä on!\n\n-- Ulos sieltä, heti! karjaisi Grönberg.\n\nJeremias kolisteli joitakin vaskenromuja eikä tuntunut pitävän\nerikoisempaa kiirettä.\n\n-- Pitääkö sinua tulla auttamaan, vai?! huusi hänen pelättävä isäntänsä.\n\nJeremias ilmestyi vähitellen hitaasti pajan ovelle, nenä noessa ja\nsilmät veristävinä.\n\n-- Kävele suoraan yhtä kyytiä kadulle portista, äläkä koskaan pistä\npäätäsi minun ovieni sisäpuolelle! julisti Grönberg.\n\n-- Mistä syystä? kysyi Jeremias viattoman ja hämmästyneen näköisenä.\n\n-- Syystäkö? huusi ukko Grönberg aivan tyrmistyneenä moisesta\njulkeudesta. -- Vai kysyt sinä vielä syytä, senkin juopporatti!\n\n-- Neljäntoista päivän irtisanominen! väitti Jeremias uhkamielisesti.\n\n-- Jaa, että irtisanominen! kiljaisi ukko. -- Sen sinä, peijakas\nvieköön, saat pikemmin kuin luuletkaan!\n\nJa ennenkuin ällistynyt kisälli oli kerinnyt koota ajatuksensa, oli\nGrönberg karannut hänen niskaansa kuin kanahaukka sorsan kimppuun\nja potkinut hänet portille asti. Siinä keräsi ukko kaikki voimansa\njuhlalliseen lähtöpotkuun, ja kisälliparka lensi sen voimasta keskelle\nkatua. Hattu putosi portille, sen potkaisi ukko omistajansa perässä.\n\nJeremias otti hattunsa maasta, pudisteli siitä pölyn pois ja painoi sen\njälleen päähänsä. Sitten hän kääntyi katsomaan ympärilleen, olisiko\nlähistölle sattunut näkijöitä, voidakseen vaatia entistä isäntäänsä\nedesvastuuseen pahoinpitelystä ja väkivallasta, mutta huomasi\nikäväkseen, ettei ketään todistajia ollut saapuvilla.\n\n-- Tämä tulee teille vielä kalliiksi! huusi Jeremias, heristäen\nnyrkkiään Grönbergille.\n\nUkko seisoi portilla hajasäärin, yhä edelleen uhkaavana ja tarmokkaana.\nJeremias lähti hitaasti kävelemään pitkin katua.\n\n-- Se asia on nyt selvitetty, sanoi Grönberg tyttärelleen.\n\n-- Kunhan ei vain tulisi vielä joitakin jälkiselvityksiä, ajatteli\ntytär, mutta ei kuitenkaan viitsinyt sitä ääneen lausua.\n\nJälkijupakkaa tämä selkkaus aiheuttikin, vieläpä aika lailla.\n\nJeremias Kuitu oli valittanut ammattiyhdistykselleen laittomasta työstä\nerottamisesta. Yhdistys valitsi kaksi edustajaa keskustelemaan ukko\nGrönbergin kanssa asiasta, ja lähettiläiden tehtäväksi oli annettu\nkoettaa taivuttaa ukko Grönbergiä sovintoon.\n\nTuntien ukon vääjäämättömät ja jyrkät periaatteet sosialistisiin\nrientoihin nähden osoitti lähetystö hyvää harkintaa jäädessään kadulle\nja keskustellessaan vaskisepän kanssa avonaisen ikkunan kautta.\nLiikkeen omistaja ei kuitenkaan tuntunut olevan puolestaan taipuvainen\nminkäänmoisiin myönnytyksiin ja kehoitti lähetystöä astumaan sisään,\njos se kaipaisi tukevampia todistuksia ukon lujasta päätöksestä,\nminkä kutsun rauhanneuvottelijat sentään kohteliaasti, mutta varmasti\nhylkäsivät.\n\nKun ei tämä yritys johtanut toivottuun tulokseen, oli ammattiyhdistys\nkatsonut velvollisuudekseen julistaa Grönbergin liikkeen lakkotilaan.\nTämän sodanjulistuksen olivat äskeiset rauhanneuvottelijat\nkäyneet antamassa vastapuolelle, tälläkin kertaa ikkunan läpi.\n(Ohimennen mainittakoon, että myöskin Grönberg lähetti puolestaan\nammattiyhdistykselle terveisensä saman lähetystön mukana, mutta olivat\nnämä terveiset sitä laatua, ettei niitä edes lievennettyinäkään voida\npainosta julaista.)\n\nNäin olivat Grönbergin ja ammattiyhdistyksen välit käyneet varsin\nkireiksi. Mutta sitten sattui tapaus, joka kärjisti ne huippuunsa.\n\nLopetettuaan heinänteon tunsi Grönberg tarvetta puhdistaa nahkansa\nkiusallisesta, kutittavasta heinänpölystä ja päätti lähteä Maijalan\nsaunaan kylpemään.\n\nHän otti kainaloonsa puhtaan paidan ja pyyhinliinan ja käveli Maijalan\nsaunaan, joka on kaupungin kaatopaikan reunassa Kellonsoittajankadun\npäässä. Käsityöläisenä, vaikkakin mestarina, hän meni viidenkolmatta\npennin puolelle -- oikeastaanhan se onkin kolmenkymmenen pennin puoli,\nkun kylpyvihta maksaa viisi penniä.\n\nRiisuuduttuaan yhteisessä pukeutumishuoneessa ja nähtyään seinällä\nkahden miehen vaatteet hän kysyi kylvettäjä-ämmältä, keitä\nsaunassaolijat olivat.\n\n-- Riku Nikki ja Topi Pösönen, vastasi ämmä.\n\nGrönbergin silmissä välähti. Ämmä ei kuitenkaan tätä välähdystä\nhuomannut, eikä olisi luultavasti käsittänyt sen syytä, vaikka olisi\nhuomannutkin.\n\nLukija kuitenkin epäilemättä käsittää sen, kuultuaan, että Topi Pösönen\noli ammattiyhdistyksen puheenjohtaja ja Riku Nikki saman yhdistyksen\npöytäkirjuri -- juuri sen yhdistyksen, jonka kanssa ukko Grönberg oli\nsotakannalla.\n\n-- Minä olen tehnyt kovasti heinää! sanoi Grönberg painavasti.\n\n-- Vai niin! sanoi kylvettäjä-ämmä. -- Sittenhän se kylpy maistuu.\n\n-- Luulisi maistuvan! sanoi Grönberg. -- Koko pinta on täynnä\nheinänrupaa. Mutta minä otan _kovan_ löylyn, lisäsi hän ääntään\nkoroittaen. -- Saako teidän saunasta tänä iltana _oikein kovan_ löylyn?\n\n-- No eiköhän saane, arveli ämmä. -- Ei ole vielä tänään ollut kuin\nkahdet kylpijät. Tulenko minä löylyä heittämään?\n\n-- Ei tarvitse, sanoi Grönberg kiireesti. -- Kyllä minä heitän itsekin\nlauteille mennessäni.\n\n-- Mestari katsoo sitten, ettei seiso luukun kohdalla, kun heittää,\nneuvoi ämmä. -- Se puhaltaa löylyn ulos niin tuimasti, että nahka\npalaa, jos kohdalle sattuu.\n\n-- Koetan katsoa, lupasi Grönberg ja astui saunaan.\n\nSauna oli melkein pimeä. Lauteilta kuului kylpevien puhkumista, silloin\ntällöin joku vihdan läiskäys ja puheen porinaa.\n\n-- Tarvitaanko lisää löylyä? huusi ukko Grönberg. Täällä on tulossa\nuusia kylpijöitä.\n\n-- Mahtuuhan tänne lisää kylpijöitä ja lisää löylyäkin, sanoi Riku\nNikki, joka ei pimeässä erottanut, kuka tulija oli.\n\n-- No minä lyön sitten löylyä vankanlaisesti, sanoi Grönberg.\n\nUunin vieressä oli avara vesisaavi ja sen vieressä kaksi suurta kippoa,\njoissa kylpijät tavallisesti pesivät päänsä. Grönberg täytti molemmat\nkipot ääriään myöten vesisaavista, avasi uunin luukun, huomaten\nsamalla, että uuni oikein päältäkin kihisi kuumuuttaan, ja paiskasi\nnopeasti veden molemmista kipoista uunin kiukaalle.\n\nKiuas parahti ja paukahti. Töintuskin ennätti ukko Grönberg kyykistyä\nlattiaan, kun höyry hirmuisena pilvenä ampuutui uunista kuin savu\nlaukaistun kanuunan kidasta.\n\nVaikutus oli voimakas.\n\nKamalasti karjahtaen syöksyivät molemmat lauteilla olleet miehet alas,\nputosivat portailta päistikkaa lattialle ja kiiruhtivat kiroten ja\nvoivotellen ulos koko saunasta. Grönbergiä, joka oli vetäytynyt syrjään\nja kärsi kuumuudesta, vaikka olikin kyykistynyt permannolle, eivät he\nehtineet edes huomaamaankaan.\n\nSeuraavana aamuna mittasi kauppa-apulainen Kalle Kannas kaikessa\nrauhassa kauraryynejä postinkantaja Sipilän emännälle, kun puotiin\nastui maalari Tolvanen ostamaan lehtitupakkaa ja kertoi hämmästyttäviä\nuutisia.\n\nHän ei tiennyt enempää eikä vähempää kuin että ukko Grönberg, jonka\nkatkera ja leppymätön sosialistiviha oli tunnettu koko kaupungissa,\noli tehnyt puoleksi onnistuneen murhayrityksen kahta metallityöläisten\nammattiyhdistyksen huomattavinta luottamusmiestä Topi Pösöstä ja Riku\nNikkiä vastaan. Oli päivänselvää, että kysymyksessä oli kostomurha,\nsillä eihän kaupungissa ollut viime vuorokausien aikana paljon muusta\npuhuttukaan kuin Grönbergin ja ammattiyhdistyksen välillä puhjenneesta\nilmisodasta.\n\nTapauksen kaameutta oli omansa suuresti lisäämän se petomaisen julma\nkuolemantapa, jonka ukko Grönberg oli uhreilleen valmistanut: elävältä\npolttaminen kuumassa vesihöyryssä. Pahoin palaneina olivat Topi ja\nRiku töintuskin päässeet pakenemaan julmurin kynsistä. Heidän huikeat\nhätähuutonsa olivat kutsuneeet paikalle paljon väkeä, poliisikin oli\nkutsuttu, palohaavoja tarkastettu ja poliisitutkinto pidetty. Ukko\nGrönberg kieltää kuitenkin jyrkästi kaikki ja puolustautuu sillä, että\nhän, kuten jo edeltäpäin oli kylvettäjä-ämmälle ilmoittanut, oli kovan\nlöylyn tarpeessa ja sitäpaitsi saanut Topilta ja Rikulta itseltään\nnimenomaisen luvan lyödä vahvasti löylyä. Eikähän hän ollut muuta\ntehnytkään.\n\nTästä puolustuksesta huolimatta olivat poltetut maalari Tolvasen\ntietämän mukaan päättäneet nostaa jutun Grönbergiä vastaan\nkaksoismurhayrityksestä.\n\nSipilän emäntään, joka oli Grönbergin emännän äitipuolen\nserkku, vaikutti tämä uutinen niin järkyttävästi, että hän sai\nsydämentykytyksen ja kiiruhti Grönbergin asuntoon hankkimaan lähempiä\ntietoja murhenäytelmästä.\n\nKalle Kannas puolestaan ei oikein tiennyt mitä uskoa. Pitkin päivää\nsai hän uusilta puodissakävijöiltä lisätietoja, jotka vahvistivat\ntodeksi edellisten kertojien tiedot ja värittivät tapahtumaa uusilla\nvivahduksilla, ja hän tunsi sitäpaitsi mainiosti ukko Grönbergin\nkiukkuisen ja tulisen luonteen, jonka ilmauksiin hänellä omastakin\npuolestaan oli syytä tuntea pelonsekaista mielenkiintoa, varsinkin\ntulevaisuutta ajatellessaan. Mutta varsinaista murhayritystä ei hän\nsentään voinut uskoa toivomansa appiukon tahtoneen tehdä.\n\nIllalla, kun puoti oli suljettu, päätti Kalle Kannas lähteä\nkuulostelemaan, millä kannalla asiat olivat Grönbergin asunnossa.\nKävellen kadun toista puolta teki hän sen huomion, että Maikki näytti\nolevan yksin kotona, istuen tavallisella paikallaan avonaisen ikkunan\nääressä ja ommellen jotain.\n\nKalle siirtyi toiselle katukäytävälle ja lähestyi ikkunaa. Tyttö\nhuomasi hänet ja sanoi:\n\n-- Tule sisään.\n\n-- Oletko yksin kotona? tiedusteli ylkämies varovaisuuden vuoksi.\n\n-- Isä lähti kalaan ja äiti on vieraisilla.\n\nKalle uskalsi nyt pistää päänsä siihen jalopeuran luolaan, joka oli\nhänen mielitiettynsä kotina.\n\nHeti sisälle tultuaan hän huomasi, että jotain erikoista oli\ntapahtunut. Maikki oli itkeneen, kalpean ja hyvin juhlallisen näköinen.\n\nKalle luuli tämän johtuvan eilisillan saunakohtauksesta ja alkoi\nkysellä, mutta tyttö, vaikka myönsikin tapauksen kiusalliseksi, sanoi,\nettei se sentään kai niin kovin vaarallinen ollut. Topi Pösönen ja\nRiku Nikki olivat käyneet lääkärissä, mutta vaikka he olivat omien\nvakuutustensa mukaan miltei kuoliaiksi kärventyneet, ei lääkäri\nollut voinut huolellisimmallakaan tutkimisella löytää heistä mitään\npalohaavoja eikä ollut määrännyt heille lääkkeitä. Poliisitutkinnon\ntoimittanut ylikonstaapeli oli näin ollen ollut sitä mieltä, että juttu\nmurhayrityksestä, jos Topi ja Riku sellaisen todellakin nostavat,\nraukeaa toteennäyttämättömänä. Ukko näytti kuitenkin olevan asian\njohdosta hiukan hermostunut, mutta se tekisi hänelle varmaankin vain\nhyvää ja opettaisi häntä hillitsemään vastaisuudessa paremmin sisunsa.\n\nKalle tunsi itsensä heti rauhallisemmaksi ja yritti lähestyä\nmorsiantaan, mutta silloin sanoi tyttö:\n\n-- Meidän välillämme on nyt kaikki lopussa!\n\n-- Häh? kysyi Kalle Kannas, voimatta uskoa korviaan.\n\n-- Kaikki saa nyt olla lopussa meidän välillämme, uudisti tyttö\njäykästi, soinnuttomalla äänellä.\n\n-- Mutta mistä syystä? änkytti Kalle, tuntien hiuksienpa nousevan\npystyyn.\n\n-- Sinä voit mennä nyt matkaasi! tarkisti tyttö tiedonantoaan. -- Ja\ntoivon, ettet enää koskaan astu silmäini eteen.\n\nVaikka olikin aivan huumautunut tästä äkillisestä iskusta, oli\nKalle Kannaksella kuitenkin vielä parahiksi sen verran sielun- ja\nruumiinvoimia jäljellä, että jaksoi pyytää lisäselityksiä.\n\nTyttö sanoi silloin ihmettelevänsä hänen julkeuttaan. Ihmettelevänsä\nsitä, että Kalle Kannas, joka on maailman suurin petturi ja maailman\nsydämettömin ihminen, kehtaa seisoa hänen edessään kaiken sen jälkeen,\nminkä koko kaupunki tietää. Hän oli, tyttö nimittäin, jo pitkän aikaa\ntuntenut sydämessään jonkinlaista epäluuloa, vaikkei tähän saakka\nollut jaksanutkaan sitä todeksi uskoa. Mutta sen jälkeen kun Jumppilan\nmatami oli nähnyt hänen hellästi syleilevän neiti Leijasta Kurosen\npuodissa keskellä päivää ja toitottanut tiedon tästä näytelmästä ympäri\nkaupunkia, ei Maikki Grönberg koskaan, _ei koskaan_ tahtoisi olla\nmissään, _ei missään_ tekemisissä Kalle Kannaksen kanssa!\n\nTurhaan Kalle Kannas vakuutti viattomuuttaan ja koki selittää asiaa.\nTyttö ei edes kuunnellut häntä, vaan pyysi itkien häntä poistumaan mitä\npikimmin talosta ja menemään neiti Leijasensa luo, joka varmaankin\njuuri tällä hetkellä odotti häntä ikävöiden. Näin ollen ei Kallen\nauttanut muu kuin lähteä.\n\nHurjassa sekamelskassa pyörivät ajatukset Kallen aivoissa hänen\nkävellessään ilman päämäärää pitkin hiljaisia katuja. Vasta hautausmaan\naidan luona hän tuli jälleen tajuihinsa. Ja hänen myllertävissä\naivoissaan kasvoi ja lujittui vakaumus, ettei hänellä ollut enää muuta\ntehtävissä kuin hirttää itsensä.\n\nMutta sitä ennen hän tahtoi kuitenkin kuristaa Jumppilan matamin\nkuoliaaksi.\n\n\n\n\nIX\n\n\nTähän aikaan alkoi kaupungilla levitä uskomaton huhu.\n\nSe oli niin outo, tavaton ja ällistyttävä, ettei kukaan osannut aluksi\nsanoa sen johdosta yhtään mitään. Mutta yhä uudet ja uudet viestit\nvahvistivat sitä.\n\nJa tämä huhu, joka päivä päivältä kasvoi, varttui ja vahvistui kuin\nkäenpoikanen, oli se, että Jaakkola, jonka luultujen tarumaisten\nrikkauksien loiste oli häikäissyt koko kaupungin, hakkaili neiti\nSvebeliusta, mutta ei Antti-neitiä eikä Matti-neitiä, vaan -- kauheata\nkertoakin -- hullua Fanny-neitiä.\n\nMelkein joka päivä nähtiin Amerikan pohatan kävelevän Pastorinniemeen\nja viipyvän siellä useita tunteja. Ja eräänä päivänä saattoi koko\nkaupunki omin silmin nähdä Fanny-neidin ja Jaakkolan ajavan vaunuissa\nhalki kaupungin, vieläpä pysähtyvänkin parin talon kohdalla innokkaasti\nkeskustellen.\n\nTämä satumainen näky vaikutti niin voimakkaasti kaupungilla, että\nluotettavalta taholta kerrottiin useiden henkilöiden menettäneen\njärkensä. Emme tiedä, onko se totta, mutta se ainakin on totta, että\nJumppilan matami juuri niihin aikoihin sai halvauksen, joka lamautti\nhänen suuren puhekykynsä, ja tämänkin onnettomuuden katsottiin johtuvan\nmainitusta mieliäkuohuttavasta tapahtumasta.\n\nKerrottiin myöskin, että Antti-neiti ja Matti-neiti olivat raivoissaan.\nIhmekös tuo! Mutta tämän raivon syistä oli vallalla useita eriäviä\nmielipiteitä.\n\nTähän aikaan jakautui kaupunki kahteen puolueeseen. Alkoi näet ilmestyä\nhenkilöitä, jotka julkisesti väittivät, ettei Fanny-neiti olisikaan\nniin hullu kuin oli yleensä luultu. Nämä rikkiviisaat henkilöt olivat\ntietävinään, että Fanny-neiti 18-vuotisena neitosena oli rakastunut\nmielettömästi nuoreen ja kauniiseen ylioppilas Jacobsoniin, sittemmin\nJaakkolaan, joka niihin aikoihin matkusti Amerikkaan, ja kätkeytyi\nnyt suruineen Pastorinniemeen, jonne hän eristäytyi muusta maailmasta\nerakkoelämää viettämään ja jossa hänen pienet omituisuutensa hankkivat\nhänelle hullun nimen ja maineen. Mutta nyt oli -- näin selittivät\nmainitut rikkiviisaat -- Jaakkola pitkän poissaolonsa jälkeen\npalannut takaisin naimattomana syistä, joilla ehkä saattoivat olla\nkolmisenkymmentä vuotta vanhat juuret, ja ihmiset voivat nyt omin\nsilmin nähdä, mihin suuntaan asiat olivat kehittymässä.\n\nEnemmistö oli kuitenkin yhä edelleenkin lujasti entisessä\nvakaumuksessaan, että Fanny-neiti oli kuin olikin päästään vialla. Ja\ntämä enemmistö alkoi osoittaa taipumusta omaksumaan sen katsantokannan,\netteivät asiat Jaakkolankaan yliskamarissa olleet juuri paremmalla\ntolalla.\n\nMutta missä on maisteri Wahl? Mihin ihmeeseen tämä huomattava ja\nkunnioitettava vanhus on hävinnyt? Niin kyseli jokainen toiseltaan. Ja\ntäydellä syyllä, sillä maisteri Wahl oli joku aika takaperin kadonnut\ntuntemattomalla tavalla, eikä hänestä ollut sen jälkeen kuulunut hiiren\nhiiskausta.\n\nMaisteri Wahl ei kuitenkaan ollut vielä tullut kootuksi isäinsä tykö.\nSen sai Jaakkola piakkoin elävästi tuta.\n\nJaakkola oli tähän saakka asunut yhä edelleenkin rehtori Peranderin\nluona, mutta sanaakaan kaikesta siitä, mitä kaupungilla puhuttiin, ei\ntalossa oltu vaihdettu. Palvelustytöt olivat kyllä kerran alkaneet\nkeittiössä jutella siitä, mutta olivat saaneet Anna-neidiltä sellaisen\nläksytyksen, että muistivat sen vielä seuraavalla viikollakin.\n\nMutta eräänä iltana, illallisen jälkeen, kun rehtori Perander ja\nJaakkola istuivat pihalla tupakoiden, sanoi Jaakkola:\n\n-- Kuules, Pessu, nyt sinä pääset loisestasi. Minä olen ostanut talon.\n\n-- Mitä? Milloin? huudahti rehtori hämmästyneenä.\n\n-- Tänään iltapäivällä. Ostin Silvénin talon kauppatorin laidasta.\nMuutan siihen huomenna. Perustan rautakaupan.\n\nSen talon, jonka tuleva rautakauppias Jaakkola oli ostanut kaupungin\nparhaalta liikepaikalta, oli omistanut varakas, lapseton leskimies,\nkoroillaan elävä entinen apteekkari Otto Silvén. Hän oli sisustanut sen\naistikkaasti ja mukavasti, ja talo oli aivan uusi ja ensiluokkaisesti\nrakennettu.\n\nJaakkola oli käynyt ukko Saksmanin kanssa tarkastamassa taloa, ja ukko\nSaksman oli sanonut, ettei hänen tietääkseen paremmin rakennettua taloa\nollut toista koko maassa. Se oli ukko Saksmanin lausumaksi erittäin\nhuomattava tunnustus, ja Jaakkola oli, neuvoteltuaan Saksmanin kanssa\nsiitä, mitä talosta kannattaisi maksaa, mennyt ukko Silvénin puheille\nja kysynyt ovelta:\n\n-- Myöttekö talonne?\n\n-- Myön! oli ukko vastannut silmää räpäyttämättä.\n\n-- Irtaimistoineen?\n\n-- Myöskin irtaimistoineen, oli ukko vastannut pyytämättä vieläkään\nvierasta istumaan.\n\n-- Mikä on hinta irtaimistoineen? oli Jaakkola sitten kysynyt.\n\nUkko oli istunut silmät ummessa pari minuuttia, sitten hän oli\nvastannut:\n\n-- Kaksisataakymmenentuhatta.\n\n-- Ja luovutus tapahtuu heti?\n\n-- Heti! oli ukko vastannut.\n\n-- Kauppa on tehty! sanoi Jaakkola.\n\n-- Talo on teidän! sanoi ukko Silvén.\n\nHän oli ojentanut laihan, kurttuisen kätensä Jaakkolalle ja Jaakkola\noli sanonut:\n\n-- Maksun saatte huomenna.\n\n-- Hyvä on! sanoi ukko Silvén.\n\nSitten oli ukko lähtenyt kävelemään poikki lattian. Ovella hän oli\nkääntynyt ja kysynyt:\n\n-- Saanko ottaa hatun päähäni?\n\nSilloin oli Jaakkolalta päässyt nauru.\n\n-- Saatte ottaa hatun, vieläpä kaikkikin vaatetavaranne ynnä muut\nsemmoiset. Mutta jääkää nyt tänne vielä ensi yöksi. Huomenna laadimme\nkauppakirjan ja suoritamme muut muodollisuudet.\n\nJaakkolan äkillinen ja odottamaton talonosto antoi kaupungin\nkahvitädeille uutta vettä myllyihin. Oltiin, eikä suotta, sitä mieltä,\nettä oli jouduttu suurten tapahtumain kynnykselle.\n\nEikä mikään ollutkaan tervetulleempaa. Kovin oli hiljaista ja\njokapäiväistä ollut elämä viime aikoina kaupungissa. Miten suuri\nainesten puute oli ollut, käy selville siitä, että kevättalvella oli\nSikasen akan kanasta puhuttu toista viikkoa.\n\nSikasen akalla oli näet ollut kaksi kanaa. Toinen niistä, se\nharmaantäplikäs, oli sairastunut. Kaksi päivää oli Sikasen akka\ntuuditellut sairasta sylissään ja tarjonnut sille kaikenlaisia\nherkkupaloja, mutta mikään ei ollut kelvannut. Sitten oli kana\nkolmantena päivänä kuollut. Sikasen akka oli itkenyt, mennyt vainaja\nsylissä halkoliiteriin ja hakannut kanalta pään poikki. Senjälkeen\noli hän mennyt torille ja myynyt kanan kojukauppias Pylkkäselle,\njonka erikoisalana oli varustaa kaupunkilaisten päivällispöydät\nlintupaistilla. Vasta parin viikon kuluttua oli huhu Sikasen akan\nkanankaupasta levinnyt kaupungille Lauri Saksmanin suosiollisella\nmyötävaikutuksella, mutta silloin ei enää voitu saada selkoa siitä,\nkenen keittiöön tuo harmaantäplikäs oli joutunut.\n\nTällaisesta seikasta, kuten sanottu, oli kaupungissa kevättalvella\nriittänyt puheenaihetta enemmän kuin viikon ajaksi. Olivatpa jotkut\nalkaneet vaatia Sikasen akan saattamista oikeuden eteen, vaikka tuo\nankara ehdotus tosin sai raueta, kun ei kanavainajan viimeisistä\nvaiheista oltu saatu varmaa selkoa. Lauri Saksman vain joutui kaikkien\noikeinajattelevien perheenäitien vihoihin, sillä he olivat vakuutetut\nsiitä, että hän pelkästä ilkeydestä oli säilyttänyt Sikasen akan\nmieltäkääntävän salaisuuden omana tietonaan siihen saakka, kunnes\narvasi kanan tulleen syödyksi.\n\nNyt sitävastoin ei olisi joudettu kiinnittämään mitään huomiota siihen,\nvaikka olisi saatu kuulla Sikasen akan kissan käyneen läpi samat\nvaiheet kuin hänen harmaantäplikäs kanansa.\n\nEikä yksin kahvikesteissä, vaan myöskin rakennusmestaripiireissä\nseurahuoneella, vieläpä seuraklubillakin, jossa ainoastaan varsinaiset\nherrat saivat janonsa sammuttaa ja nyppiä toisiaan korttipelissä,\nolivat päivän tapahtumat vilkkaan keskustelun aiheena.\n\n-- Kuules, veli, sanoi pormestari Andersson tullinhoitaja Spöörille,\nmikähän mies se Jaakkola oikein on?\n\n-- Mistä hiidestä minä tiedän, enhän edes tuntenut häntä ennen hänen\nhistoriantakaista Amerikkaan lähtöäänkään. Mutta eiköhän hän liene\ntavallinen ihminen, kuten me muutkin, otaksui Spöör.\n\n-- Kuuluu perustavan tänne rautakaupan, tiesi raatimies Johansson.\n\n-- No sitä täällä kyllä tarvittaisiinkin, sanoi pormestari. --\nKunnollista nimittäin. Ja varmaankin pystyy hän sen kunnolliseksi\nsaamaan, kun on kerran pystynyt Amerikassa itselleen omaisuudenkin\nkokoamaan.\n\n-- Kuinkahan suuri omaisuus sillä mahtanee olla? kysyi raatimies. --\nAkat puhuvat monista miljoonista.\n\n-- Puoli miljoonaa, vähän päälle, puuttui pankinjohtaja Skarp\nviereisestä pöydästä puheeseen. -- Pyydän muuten huomauttaa, etteivät\nhänen rahansa tietysti meidän pankissa ole.\n\n-- Taisi maksaa vähän liikaa talostaan, sanoi tullinhoitaja.\n\n-- Tahtoi näyttää, että \"näin me amerikkalaiset\", murahti pormestari.\n\n-- Tjaa, se on vähän vaikea sanoa, lausui pankinjohtaja. -- Hänellä\nkuuluu olleen apunaan ukko Saksman, ja kyllä se vanha Holofernes osaa\npitää huolen siitä, ettei kovin paljoa liikaa makseta. Ja ottakaa\nhuomioon, hyvät herrat, että hän sai pienimpiä yksityiskohtiaan,\nviimeistä naulaa myöten täydessä kunnossa olevan talon ja asunnon.\nHänen ei tarvinnut hukata yhtään minuuttia sen sisustamiseen. Ei muuta\nkuin ala olla ja elää.\n\n-- Ja mennä naimisiin Pastorinniemen Genovevan kanssa! lisäsi raatimies.\n\n-- No se on vissi se! vakuutti pormestari. -- Joka päivä näen\nikkunastani hänen kävellä keputtelevan Pastorinniemeen niin että keppi\nviuhkaa. Mutta, hyvät herrat, missä on ukko Wahl?\n\n-- Niin, mihin hiiteen on ukko hävinnyt juuri nyt, kun koko kaupunki\nkaipaa häntä? huudahti raatimieskin.\n\nSamana iltana oli Jaakkola lähtenyt kävelemään kaupungin ulkopuolelle.\n\nHänellä oli aamupäivällä ollut pitkä keskustelu Fanny-neidin\nkanssa Pastorinniemessä. Sen jälkeen oli hän työskennellyt koko\npäivän ahkerasti uudessa talossaan, kirjoittanut kirjeitä, tehnyt\nkustannusarvioita ja lähettänyt sähkösanomia. Välillä hän oli käynyt\nantamassa määräyksiä puusepille ja maalareille, jotka olivat työssä\nrakennuksen siinä päässä, johon myymälä oli tuleva. Se oli alunpitäen\nliikehuoneistoksi rakennettu, mutta oli ollut käyttämättä apteekkari\nSilvénin hallitessa taloa. Siinä oli nyt vain suoritettava eräitä\nmuutostöitä.\n\nEnsi sanoista olivat puusepät ja muut työntekijät tajunneet Jaakkolan\nmieheksi, joka osasi panna työn käyntiin, tiesi mitä on tehtävä\nja miten se on tehtävä. Hän ikäänkuin sähkötti ympäristönsä heti\nkun hän työhön ryhtyi. Rehtori Perander, joka oli pistäytynyt\npäivällä ohikulkiessaan katsomaan ystävänsä puuhia, ei ollut tuntea\nJaakkolaa samaksi mieheksi, joka niin tyynesti ja levollisesti nautti\njoutilaisuudesta ja \"katsasteli\", kuten hän sanoi.\n\n-- Tässä on nyt taas eri meininki! sanoi Jaakkola jostakin katonrajasta\nrehtorin sisäänastuessa. -- Ensi kuussa pitää liikkeen olla pystyssä ja\nhyvässä vauhdissa.\n\n-- Niin, ellet sitä ennen ole pudonnut noilta tikapuiltasi ja taittanut\nniskaasi, sanoi rehtori.\n\n-- Ei poika, älä luule! Näkisitpä, millaisilla telineillä ukkoset New\nYorkissa keikkuvat, kun pilvenpiirtäjän rautarunkoa rakennetaan!\n\nPäivän työn tehtyään oli Jaakkola lähtenyt kävelemään ohi kirkon, halki\nkirkkopuistikon ja pitkin rantaa vievää polkua kaupungin laitumille\npäin.\n\nIlta oli lämmin, mutta pilvinen ja hämärä.\n\nHänen päästyään Jussinpuron poikki sillaksi asetettujen hirsien yli\nsukelsi tien vierestä esiin olento, jota olisi voinut pitää jonain\nromanttisen ryöväriheimon kunnioitettuna johtajavanhuksena -- pieni,\nkuivettunut ukko, jolla oli hartioillaan haalistunut sinertävä viitta\nja tavattoman leveälierinen huopahattu syvälle päähän painettuna.\nNenällä oli pyöreät silmälasit ja leuassa vaaleanharmaa, harva parta.\n\nTämä merkillinen otus, joka nähtävästi oli tullut puron reunaa johtavaa\npolkua Pastorinniemestä päin, pysähtyi kädet ristissä rinnalla keskelle\ntietä Jaakkolan eteen ja sanoi ohuella, vinkuvalla äänellä:\n\n-- Mite te teelle vaanitte?\n\nJaakkola pysähtyi hämmästyneenä ja tarkasteli ukkoa.\n\n-- Kuka olette ja mitä tahdotte? kysyi hän.\n\n-- Mine olen majister Wahl, jos tietee tahdotte, vinkui ukko. -- Nyt te\nolette satimessa!\n\n-- Ahaa, sanoi Jaakkola, jonka hartioita pidätetty iloisuus alkoi\nhytkyttää. -- Vai olette te maisteri Wahl! Sanomattoman hauskaa tavata\npitkästä aikaa. Minun nimeni on Jaakkola.\n\n-- Mine tieden sen! kirkaisi ukko. -- Ei, elkee ojentako minulle,\nketenne, en mine siihen kuitenkaan tartu.\n\n-- Yhtä lystiä, sanoi Jaakkola, pistäen kädet päällystakkinsa\ntaskuihin. -- Mitäs te sitten oikein minusta haluatte?\n\n-- Olenhan jo kysynyt teilte, ette mite te teelle vaanitte? huusi ukko\nkimeällä äänellä.\n\n-- Suuremmalla syyllä voisin minä tehdä teille saman kysymyksen, sanoi\nJaakkola, tarkastellen ryöväripäällikkö-maisteria silminnähtävästi\nhyvin huvitettuna. -- Mutta jos välttämättä tahdotte tietää, niin olin\ntäällä vain kävelyllä, iltakävelyllä.\n\n-- Miksi hiivitte te iltakevelylle metsesse kuin rosvo? jatkoi ankara\nukko kuulusteluaan. -- Tunnustakaa suoraan, ette te aioitte kiertee\ntete tiete Pastorinniemeen! kiljaisi maisteri ja otti niin uhkaavan\naskeleen eteenpäin, että Jaakkola vaistomaisesti peräytyi askeleen.\n\n-- Hen pakenee! Hen pakenee! kirkui ukko riemuissaan.\n\n-- Enkä pakene! väitti Jaakkola hiukan nolona. -- Mutta mitäs teillä\noikein on asiaa minulle?\n\n-- Tunnustakaa, ette aikomuksenne oli hiipie Pastorinniemeen! huusi\nukko.\n\n-- Minä käyn Pastorinniemessä päivällä, selitteli Jaakkola\nhyväntahtoisesti. -- Päivällä ja valtatietä myöten. Olin siellä muuten\njo tänään aamupäivällä.\n\n-- Mine tieden sen! huusi vanhus, heristäen nyrkkiään. -- Te olette\nolleet sielle usein, liian usein! Luulitte voivanne tehde mite haluatte\nminun poissaollessani. Mutta nytpes olettekin kiikisse!\n\n-- Miksi en minä saisi käydä Pastorinniemessä milloin haluan? kysyi\nJaakkola.\n\n-- Siksi, ette mine kiellen sen! huusi ukko, hypähtäen tasajalkaa\ntantereesta, molemmat nyrkit pystyssä.\n\n-- Mutta jospa en välitä kiellostanne? kysyi Jaakkola.\n\n-- Fanny kuuluu minulle! kirkaisi ukko. -- Olen teneen puhunut henen\nsisariensa kanssa, ja he ovat ilmoittaneet, ettei heille enee ole\nmiteen minua vastaan.\n\n-- Vai niin, mutta mikäli olen huomannut, on Fannyllä itsellään koko\njoukon teitä vastaan, sanoi toinen.\n\n-- Te tulette katumaan, ellette heti katkaise velejenne Fannyn kanssa!\nhuusi ukko.\n\n-- Vanha mies, sanoi Jaakkola vakavasti. -- Annan täyden kunnian\nharmaille hiuksillenne...\n\n-- Mite on teille minun hiusteni kanssa tekemiste! huusi ukko aivan\nsuunniltaan raivosta.\n\n-- Kunnioitan ikäänne, mutta annan teille samalla sen hyväätarkoittavan\nilmoituksen, että ellette tästä hetkestä alkaen heitä rauhaan neiti\nSvebeliusta, jota olette vuosikausia hävyttömästi kiusannut, niin\njoudutte tekemisiin minun kanssani, ja silloin teidät peijakas perii!\nMinä toimitan teidät heti hullujenhuoneeseen!\n\n-- Mihin?! kirkaisi ukko.\n\n-- Hullujenhuoneeseen! toisti Jaakkola järkähtämättömästi.\n\n-- Haa, konna! huusi maisteri, kaivoi taskustaan jotain ja heitti sen\nJaakkolan silmille.\n\nJaakkola koppasi lennosta käteensä tuon esineen ja havaitsi sen\nvanhaksi, kuluneeksi hansikkaaksi. Hän ripusti sen varovaisesti\nvieressä olevan pajupensaan oksaan, mutta ukko huusi:\n\n-- Teiden on taisteltava kanssani!\n\n-- Mitä! huudahti Jaakkola kummissaan. -- Tahtoisitteko nyrkkeillä\nkanssani?\n\n-- Ei, kaksintaistelu pistooleilla, kymmenen askeleen peeste... piff,\npaff, puff! huusi vanhus, sätkytellen käsiään ja jalkojaan, niin että\nviitta liehahteli hänen hartioillaan.\n\nJaakkola pani kätensä ristiin ja katseli ukkoa vilpittömästi ihmetellen.\n\n-- Kuulkaa, menkää nyt kotiin nukkumaan! sanoi hän sitten isällisesti.\n-- Minä ainakin olen saanut teistä tarpeekseni ja käännyn takaisin.\n\n-- Hen pelkee! Hen pelkee! hihkaisi ukko ihastuneena.\n\nJaakkola kääntyi takaisin, pitäen kuitenkin varansa, ettei ukko saisi\npukata häntä alas puroon. Sillalla hän kääntyi antamaan viimeisen\nvaroituksen:\n\n-- Ja muistakaa sanani: ellette lakkaa hassutuksistanne, niin teidän\nkäy huonosti!\n\n-- Pelkuri! Raukka! huusi ukko. -- Mine en velite -- heiden\nuhkauksistanne!\n\nJaakkola lähti kävelemään takaisin kaupunkiin, ukon jäädessä\nvoitonriemuisena seisomaan puron toiselle puolen, hajasäärin, kädet\nlanteilla ja leveälierinen hattu korvien yli painettuna.\n\n\n\n\nX\n\n\nKähkösen lesken turhamaisuus aiheutti seuraavana aamuna pienen\nkohtauksen Neuvoksen Arkun pihamaalla.\n\nKähkösen leskellä, joka asuu pihan perällä olevassa rakennuksessa\naivan Sikasen huonekunnan seinäntakana, on tytär, joka on naimisissa\nTampereella poliisikonstaapelin kanssa. Tästä tyttärensä arvoasemasta\non Kähkösen leski hyvin ylpeä ja käy joka kesä tytärtään ja vävyään\ntervehtimässä.\n\nNytkin hän oli ollut tällaisella matkalla ja palasi juuri kotiin.\n\nHän oli ottanut laivarannasta ajurin, ajuri Jehkosen, ja käskenyt ajaa\nkotiinsa.\n\nJehkonen kyyditsi hänet portille ja pysäytti siihen hevosensa, mutta\nakka huusi:\n\n-- No aja pihaan asti!\n\n-- Enkä aja, sanoi Jehkonen. -- Eihän siellä pääse kääntymään takaisin.\n\n-- Pääset kyllä kääntymään, kun ajat tuon hernemaan ympäri, sanoi akka.\n-- Älä luulekaan, että minä sinulle mitään maksan, ellet kyyditse minua\nportaitten päähän asti!\n\nJehkosen rokonarpinen naama nytkähteli kiukusta. Ensin hän aikoi\nhypätä alas kuskipukilta, heittää akan myttyineen ja nyytteineen\nkadulle ja ajaa tiehensä maksua ottamatta, mutta sitten meni tähän\nkunnon hevosmieheen riivaaja, joka muutti hänen mielensä. Hän huitasi\nhevostaan piiskalla ja ajoi hyvää vauhtia pihaan. Saksmanin portaitten\npäässä oli maassa isonlainen kivi, ja hän ajoi ensiksikin sen yli,\nniin että rattaat pahasti keikahtivat ja Kähköskä kiljaisi korvia\nvihlovasti. Samassa löi Jehkonen hevostaan toisen kerran piiskalla, ja\nkoni lähti nelistämään täyttä kyytiä hernemaan ympäri. Kun lähestyttiin\nhernemaan takana ulkohuonerakennuksen sitä ovea, joka kuului Kähköskän\nhuoneeseen, huusi akka:\n\n-- Ptruu... ptruu... kuule, Jehkonen, älä aja enää... voi hyvä isä kun\najoi ohi!\n\n-- En saanut hevosta pysähtymään! rämähti Jehkonen, lasketellen täyttä\nneliä ympäri pihaa.\n\nKähköskän huudot ja kiljunta kutsuivat ulos koko talon väen.\nUlkohuonerakennuksesta tuli Sikasen akka lapsineen ja muut siellä\nasuvat akat ja ukot, toisella puolen ilmestyivät portailleen ukko\nSaksman ja Martta, kohmeloiset käräjäkirjurit ja ompelijatar sisarineen\nsekä jarrumiehen leski, pieni, puolialaston lapsi käsivarrellaan.\n\nJehkonen antoi hevosensa nelistää kolme kertaa ympäri pihan Kähköskän\nkiljuessa ja voivotellessa ja lukuisan katsojajoukon äänekkäästi\nriemuitessa.\n\nNeljännen kerran ulkohuonerakennuksen kohdalle tullessaan ajoi hävytön\nJehkonen niin läheltä hernemaata, että rattaiden oikeanpuoleiset pyörät\nputosivat hernemaan ojaan ja Kähköskä lensi rattailta myttyineen suin\npäin hernemaahan, vieläpä juuri omaan penkkiinsä.\n\n-- Hööööö! hurrasi ihastunut katsojajoukko, ja Sikasen lapset hyppivät\nrajattomassa riemussaan korkealle ilmaan.\n\nEnnenkuin Kähköskä oli ehtinyt päästä jaloilleen hernemaasta, oli\nJehkonen nostanut rattaat ojasta ja ajanut tiehensä. Siinä hän teki\nvarsin viisaasti, sillä julmistunut Kähköskä olisi ylös päästyään\nraapinut hänen kasvonsa verille kuin vihastunut kollikissa.\n\nKun Kähköskä ilmestyi näkyviin hernepenkistä, esitti ukko Saksman, joka\npolvet koukussa ja vatsaansa pidellen oli nauranut läkähtymäisillään\ntälle ilmaiselle, erinomaisesti esitetylle näytökselle, eläköönhuudon\nKähköskälle:\n\n-- Eläköön!\n\n-- ... köööön! yhtyi kiitollinen katsomo keuhkojensa pohjasta\nsuosionosoitukseen.\n\nKun ei Kähköskä nähnyt Jehkosta missään, huusi hän, pudistellen multaa\nhameistaan, mytyistään ja käsistään:\n\n-- Osasipas hävitä näkymättömiin, pahanhengen rupinaama! Onko tämä\nmikä ajuri, tämä, joka lennähtää ihmistä kuin rietas! Hävytön heittiö,\nptfui! Ei olisi ensin viitsinyt pihaan ajaa ja sitten teki tämän!\nMutta olipa vieraitamiehiä, oli, oli, oli vieraitamiehiä, oli, oli,\noli näkijöitä tarpeeksi asti, kaikki olivat läsnä hyvät naapurit ja\nkylänmiehet ja Saksmannin pitkäparta ja Sikasen akka pentuineen, ja\nkyllä nyt on lysti ja kyllä nyt nauretaan ja rähätetään \"hähä hähä\nhähä\" ja kyllä nyt on kielet pitkällä ja vesi tippuu suupielistä ja\nniin ollaan kuin korpit ja silmätkin noukittaisiin turvattoman lesken\npäästä... rähähähä hähähähä! matki suuttunut akka toisten naurua ja\nkömpi ovelleen, tehden kuitenkin koko katsomolle omistetun ruman\ntempun, ennenkuin hävisi ovesta sisään.\n\nKatsojat palasivat, hyvin tyytyväisinä näkemiinsä ja kuulemiinsa,\ntakaisin kukin kotilietensä ääreen. Ukko Saksman vain jäi istumaan\nportailleen ja jarrumiehen leski lapsi käsivarrellaan seisomaan omalle\nportaalleen.\n\n-- No siinä nyt näki herra Saksmankin, miten ylpeys riivaa tuommostakin\nvanhaa akkaa! aloitti jarrumiehen leski sujuvasti. -- Kerjuulla\nelää tämä Kähköskäkin toisen puolen vuotta ja toisen puolen juoksee\nvaivaishoidon herrojen luona mankumassa, -- niin -- ja issikalla\nhäntä vain pitää kyyditä kuin parasta ruustinnaa! Se on taas ollut\nsiellä tyttärensä luona, -- niin -- ja kun tytär on poliisin rouvana,\nniin siitä on sitten Kähköskän nokka pystyssä eikä jaksa nyyttejään\nlaivarannasta tänne asti kantaa! He-he-he, ihan näet naurattaa kun\najattelee, miten komeasti se tahtoi ajaa pihaan ja näyttää, että\nnäin sitä meillä tullaan poliisin rouvan kestistä Tampereelta --\nja komeasti tultiinkin, niin että kuono oli lopuksi multapenkissä,\nhe-he-he! Minä ihan annan tuolle Jehkoselle vehnäskahvit, kun se\nensi kerran tästä sivu ajaa. Ei kannattaisi ylpeillä, ei kannattaisi\nylpeillä Kähköskänkään -- niin -- viime kuussa sai meiltäkin kupillisen\nkahvinpapuja lainaksi, eikä ole vieläkään ollut millä takaisin maksaa,\nvaikka kannattaa laivoissa ja junissa matkustaa ja issikalla ajella\nympäri hernemaata! Mutta kun synti ja rietas saa ihmisen sydämessä\nvallan, niin on se sokea, \"pöyhistellen ihmiskurja on niin nurja, ettei\nhuoli kestäkään\"... tietäähän sen, kun on poliisi vävynä! Olisi jo aika\nKähköskälläkin ajatella tilaansa, niinkuin veisataan, että \"mistäs siis\nsä olet tullut vaivainen näin ylpeeksi, sull' ei mitään aluss' ollut,\nlopuks' kaikki katoopi, kuink' ei sua inhota komeutes korea, tiedäthän:\nse häviääpi, matoin ruuaks' viimein jääpi\" -- niin --\n\nJarrumiehen leski veti henkeä, huokasi, niisti nenäänsä ja pyyhki\nsilmiään esiliinalla. Sitten hän jatkoi:\n\n-- Kummallinen on maailma tähän aikaan, ihmeellisen kummallinen --\nniin -- mitähän tiennee? Ei se ainakaan hyvää tiedä, tietäneekö sitten\npahaa, niin -- Ei ole tainnut herra Saksman kuullakaan vielä sitä\nviimeisintä asiaa, kun näet tulee kaksintaistelu sen maisteri Wahlin ja\nsen entisen Jaakobsonnin pojan välillä, sen miljuneerin...?\n\n-- En minä ole vielä sitä kuullut, ilmoitti ukko Saksman ihmeissään ja\ntotuuden mukaisesti.\n\n-- Niin, semmoinen on asia, että se Wahlin maisteri on eilen antanut\nmanuun sille miljuneerille siitä Pastorinniemen ryökkinästä -- niin\n--. Eikös se ole hullua, kun kaksi hullua rupeaa kaksintaisteluun\nkolmannesta hullusta... he-he-he? Vaikka eihän tämä olisi mikään naurun\nasia, tämä kaksintaistelu... Kamalaa on, kun kaksi ristittyä ihmistä\nja herraa alkaa ampua toisiaan ihan välipuheen perästä ja kuuluuhan\nne olevan vieraatkin miehet semmoisessa tilaisuudessa -- niin -- ja\nlääkäri ja pappi. Niin kertoivat akat tuolla torilla, että semmoinen\non laki kaksintaistelussa, että kuka ensiksi kuolee, niin lääkäri sen\ntodistaa kuolleeksi ja sitten pappi siunaa haudan siihen paikkaan --\nniin -- mutta eikö se olekaan sanottu herroille ja muille ylhäisille,\nettä ei sinun pidä tappaman?\n\n-- Mistäs te oikein olette sellaisia uutisia kuullut? kysyi ukko\nSaksman epäileväisesti.\n\n-- Voi, voi, herra Saksman, koko kaupunkihan siitä puhuu... Wahlin\nmaisteri on itse kertonut, että hän on antanut sille miljuneerille\nmanuun kaksintaisteluun ja ampuu sen seulaksi. Nyt kuuluu Wahlin\nmaisteri harjoittelevan ampumaan omissa huoneissaan, ja kadulle kuuluu\nkuuluvan sellainen räiske, etteivät ihmiset uskalla ohi kulkea... ja\nsemmoinen paksu ruudinsavu kuuluu pöllyävän ikkunoista -- niin --\nkamalaa on ajatella sitä Wahlin maisteria, kun on semmoinen vanha\ntarhapöllö ja vielä tuollaisia asioita puuhaa... akat sanoivat sen\nmiljuneerin tehneen jo testamenttinsa -- niin -- voi hyvä isä kun\nvellipata on unohtunut tulelle, joko lie pohjaanpalanut!\n\nJarrumiehen leski katosi äkkiä sisään. Lauri Saksman tuli samassa\nportista ja sanoi:\n\n-- No nyt sitä, isä, tulee lysti, kun ukko Wahl on ilmestynyt\nkaupunkiin!\n\n-- Sitähän se tuo jarrumiehen leski tuossa juuri toimitti. Tiesipä\nvielä kaksintaistelunkin olevan tulossa.\n\n-- Kyllä siinä perää on. Kuulin torilla akkojen siitä kaakattavan\nja pistäydyin kysymässä Jaakkolalta itseltään. Jaakkola oli vähän\nharmissaan siitä, että asia oli jo joutunut kaupunkilaisten hampaisiin,\nja kertoi, että Wahl oli eilen illalla ollut syödä hänet ja haastanut\noikein kaksintaisteluunkin... mutta kyllä se ukko on vielä päivissä,\njos se saa Jaakkolan suuttumaan.\n\nLauri istui isänsä viereen portaalle, nyppi viiksiään ja jatkoi:\n\n-- Kävin säikyttelemässä metsänvartija Tolosen, joka oli ruvennut\nhätyyttelemään Matti Luontoa, ja Tolonen oli aluksi hyvin koppavata\npoikaa, mutta kun minä aloin puhua niistä kaatuneista puista, jotka hän\nkeväällä möi omin lupinsa Räsäselle, niin lankesi siltä luonto! Ihan\noli nenänpääkin valkoisena. Ja Matti saa nyt asua rauhassa puussaan.\nKävin sitten Mattia katsomassa. Oli rakentanut jonkinlaisen lavan\nainakin kahden sylen korkeuteen muutamaan isoon petäjään ja lavalle\nhavumajan. Siellä hän nyt sitten paastoaa. Elää kuin kotka pesässään.\n\nSikasen akka kulki hernemaan poikki portille päin tyhjä pärevasu\nselässään.\n\n-- Minnekäs Sikasen emäntä oikein vasun kanssa lähti? kysyi Saksman.\n\n-- Läksin tuolta Nissisen työmaalta lastuja kahvipuikseni pyytämään,\nsanoi akka, pysähtyen keskustelemaan. -- Ei viitsi kotonakaan olla,\nkun tuo Kähköskä haukkuu ja säkentää seinän takana, niin ettei sitä\njaksa koko päivää kuunnella. Mutta eiköhän herkeä säkentämästä kun\nkahvinhajua nokkaansa saapi! Vaan taitaa saada tänä päivänä minun\nkahviani odottaa... on se niin hävittömästi siellä minunkin kunniaani\nloukannut. Se on _niin_ hävitön ihminen, että sitä ei uskoisi! On se\nvälistä makeata ja matlakkaa, niin että luulisi, ettei ihmisellä voi\ntuon parempaa ystävää olla, mutta annas taas toisen kerran! Se on\nolevinaan vielä semmoinen unennäkijäkin. Kuulkaas, herra Saksmanni,\nminkälaisia unia se näkee! Yhtenä päivänä viime kesänä oli tuolta\njarrumiehen lesken porstuasta kadonnut varsiluuta, ja tietäähän sen,\nminkälainen kotkotus tässä pihassa silloin oli! Jarrumiehen leski\nhaukkui rosvoiksi koko talon väen, jokaisen erikseen -- teistäkin\nsanoi, ettei sitä tiedä, vaikka olisivat nuo Saksmannit ottaneet,\nkun aina tässä pihalla kuikuilevat, eivätkä taida omat luudat hääviä\nolla... ajatelkaas, herra Saksmanni! -- ja sitten oli mennyt Kähköskä\nhänen luokseen kertomaan nähneensä semmoisen unen, että se kadonnut\nvarsiluuta oli muka minun porstuassani! _Minun_ porstuassani! Ja eikös\nvain akka, nimittäin tuo jarrumiehen leski, tule minun porstuaani\nja ala siellä hamuilla ja koluta. Minä olin juuri puuronkeitossa --\noli lauantaipäivä siinä puoli kolmen korvissa, taisi olla jo kohta\nkolmekin -- ja kuulen kolinaa porstuasta ja ajattelen, että koiratkohan\nsiellä koluavat vai olisiko se Tiihosen sianporsas taas lähtenyt\njuoksentelemaan ja tullut meidän porstuaan. Aukaisen oven ja ajattelen\nettä ajan pois, olipa tuo sitten koira tai porsas. Siinä on sinulla\nsitten koira tai porsas! Jarrumiehen leski on juuri ulos menossa,\nmeidän luuta kädessä. Minä kysyn, että mitä hän meidän porstuasta\nhakee, ja tämä alkaa soimata minua, että olen muka pihalta ottanut\nhänen varsiluutansa. Kyllähän minä annoin hänelle senkin varsiluudan!\nTulihan siitä oikein käsirysy, ja kun pihalle päästään ja katsotaan,\nniin minun luutanihan se tietysti oli. Ei ole meillä milloinkaan\nvierasta tavaraa tarvittu eikä haluttu. Rehellisinä on koetettu olla ja\nvaeltaa, vaikka on paljon murhetta ollut ja vastoinkäymistä, jaa jaa,\nsillä rehellisyys se maan perii, ja puuro kerkisi siinä kahakassa palaa\npohjaan. Mutta Kähköskä ihmettelee siinä samassa jarrumiehen lesken\nhävittömyyttä, että sillä tavalla ihmisiä epäilee ja syyttää, vaikka\nitse oli koko sopan keittänyt. -- Terveenäkö se on tämä herra Saksmanni\nollut?\n\n-- Terveenähän sitä on oltu, kiitos kysymästä.\n\n-- On tainnut olla Martta-ryökkinäkin terveenä?\n\n-- Mikäpäs häntä olisi vaivannut, nuorta ihmistä.\n\n-- Niin, kyllähän nuorten kelpaa -- hyvä isä, kun menee tässä päivä\ntarinoidessa, ja minulla on niin kiire niitä lastuja hakemaan. No\nhyvästi nyt sitten!\n\n\n\n\nXI\n\n\nHerra Tuulonen heräsi aamulla kello kahdeksan tienoissa kadulta\nikkunansa alta kuuluvaan rummun pärrytykseen, joka ensin hiukan\nsäikähdytti häntä.\n\nHän hypähti vuoteestaan ja avasi ikkunan, pistäen päänsä ulos.\n\nKadulla ei näkynyt muuta kuin vanha, ontuva ukko, joka suurta,\npaikattua rumpua pärryttäen marssi eteenpäin hyvin sotaisen näköisenä.\n\nKadunkulmaan päästyään ukko pysähtyi, päästi soittokoneestaan ankaran\nloppupärrytyksen ja luki sitten kovalla äänellä seuraavan julistuksen:\n\n\"_Kuulutus!_ Huomenaamulla muutetaan kaupungin karja Sipilän niityltä\nJussinpuron laitumelle. -- _Rahatoimikamari_\".\n\nTiedonantonsa ensimmäisen ja viimeisen sanan lausui ukko erityisellä\nponnella, pisti sitten julistuksen taskuunsa ja lähti mahtavasti\nrummuttaen ontumaan seuraavaan kadunkulmaan. Hra Tuulonen oli täten\ntutustunut kaupunkimme julkiseen \"rummuttajaan\" Kyllös-Pekkaan.\n\nKirjailija pukeutui ja lähti ulos, otettuaan käteensä pari kirjaa Yrjö\nKurosen kirjastosta.\n\nAamu oli kaunis. Pihapuissa livertelivät linnut, vanhan haavan lehdet\nkahisivat tuulessa ja nurmikko tuoksui raikkaasti.\n\nNuori mies asettui mukavaan asentoon riippumattoon ja alkoi lukea.\n\nNeljännestuntiin ei pihalla näkynyt ketään.\n\nSitten juosta sipsutteli pihan poikki puodista päin neiti Leijanen.\n\nHän ei näyttänyt huomanneenkaan hra Tuulosta.\n\nNeiti Leijasen tultua aivan lähelle putosi hänen kädestään lankakerä,\nvierien juuri riippumaton alle.\n\nHra Tuulonen kiiruhti heti hyppäämään alas riippumatosta, mutta\nkoska matto oli hieman liian korkealla, niin ei se onnistunut ensi\nyrityksellä.\n\nNeiti Leijanen huudahti hiljaa huomatessaan hra Tuulosen rimpuilemisen\nriippumatossa ja sanoi:\n\n-- Ai, anteeksi... älkää vaivatko itseänne... mutta samassa onnistui\nhra Tuulosen pudottautua alas riippumatosta. Vähällä oli, ettei hän\npudonnut neiti Leijasen niskaan, viimemainittu kun juuri silloin\nkyykistäytyi ottamaan lankakerää puun juurelta.\n\nKirjailija esitti itsensä, ja neiti Leijanen vakuutti syvästi\npunehtuen, että hänestä oli tavattoman hauskaa tutustua. Aivan samaa\nvakuutti omasta puolestaan mitä lämpimimmin myöskin hra Tuulonen.\n\nNuorten välille olisi varmaankin sukeutunut pitempikin keskustelu,\nellei neiti Leijanen samassa olisi kuiskannut: \"kauppias tulee\" ja\nrientänyt nopein, kevein askelin tiehensä.\n\nKauppias Kuronen ei kuitenkaan ollut huomannut mitään. Hän oli tulossa\nkaupungilta ja oli ilmeisesti tavallista paremmalla tuulella.\n\nKirjailija asettui jälleen riippumattoon ja alkoi lukea. Vähitellen\nhänen katseensa kuitenkin siirtyi kirjan lehdiltä puitten latvoihin,\njoiden välitse näkyi sinistä taivasta ja pilvenhattaroita.\n\n-- Mukava tyttö! ajatteli hän, neiti Leijasta tarkoittaen. -- Ehkäpä\nhänen kanssaan voi pitää hieman hauskaa...\n\nHra Tuulonen vaipui haaveilemaan. Mutta äkkiä hän muisti, mitä\nvarten oli tähän kaupunkiin saapunut, karisti kaikki neiti Leijaseen\nsuuntautuneet rusohohteiset haaveet ajatuksistaan ja rankaisi\nhuikentelevaista mieltään alkamalla uudelleen ahkerasti lukea\n\"Monte-Criston kreiviä\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamiaispöydässä tutustui hra Tuulonen neiti Anni Kuroseen.\n\nKirjailija oli kuvitellut neiti Kurosta omenaksi, joka mahdollisesti\nsaattoi kasvaa korkeanlaisella oksalla, mutta havaitsi nyt suureksi\npelästyksekseen, että tässä olikin nähtävästi kysymys taatelista, joka\noli huikean palmun latvassa.\n\nNeiti Kuronen oli hyvin miellyttävä, hyvin sivistynyt ja hyvin\nkohtelias, mutta hänellä oli merkillinen eikä suinkaan rohkaiseva tapa\nkatsella hra Tuulosen pyöreitä, nykeröllä nenällä ja vetisenharmailla\npässinsilmillä kaunistettuja kasvoja kuin kaukoputken läpi, nimittäin\nkääntäen kaukoputken ohuemman pään hra Tuuloseen päin, jolloin, kuten\ntunnettua, katseltava esine siirtyy kuin taivaanrantaan.\n\nNeiti Kuronen jutteli siitä huolimatta vilkkaasti ja älykkäästi,\nmelkeinpä liiankin älykkäästi kirjailijamme mielestä. Hänellä oli suuri\nvarasto omia kokemuksia ulkomailta, sillä hän oli matkustellut paljon,\nja hän osasi kertoa havainnoistaan huvittavalla tavalla, mutta kun\nhra Tuulonen ei ollut koskaan käynyt Maarianhaminaa edempänä, käänsi\nhän pian keskustelun kotoisiin asioihin. Siitä oli se seuraus, että\nneiti Kuronen alkoi tehdä hänen tulevaa suurta romaaniaan koskevia\nkysymyksiä. Kirjailija noudatti kuitenkin salaperäistä vaiteliaisuutta\ntuohon teokseen nähden, ja siihen hänellä kyllä olikin hieman syytä.\n\n-- Toivottavasti saatte täällä ollessanne paljon työtä tehdyksi, sanoi\nneiti. -- Koetamme puolestamme antaa teidän olla niin rauhassa kuin\nsuinkin.\n\nHra Tuulonen kiiruhti vakuuttamaan, ettei se ollut ensinkään\ntarpeellista. Olisi päinvastoin virkistävää seurustella niin paljon\nkuin mahdollista miellyttävien ja sivistyneiden ihmisten kanssa. Se\nlisäisi työhalua, avartaisi näköaloja ja antaisi uusia vaikutteita.\n\n-- Meidän seurassamme ette varmaankaan kovin paljon avartaisi\nnäköalojanne, hymyili neiti Kuronen vaatimattomasti. -- Mutta olemmekin\njärjestäneet asiat niin, että voitte työskennellä aivan häiriytymättä.\nMe olemme kaiket viikot mailla, huvilassa, ja kaupunkiasuntomme on\nvapaasti käytettävissänne. Voitte isännöidä aivan mielenne mukaan.\nIsä on kyllä täällä kello kuuteen asti illalla, mutta hän on omissa\nhommissaan ja enimmäkseen myymälän puolella. Olisimme mielellämme\nantaneet herra Tuuloselle yhden huoneen huvilastamme, mutta rakennus on\nvielä osaksi keskeneräinen...\n\nKirjailija tunsi ikäänkuin maan luisuvan jalkainsa alta. Kylmä hiki\nkihosi hänen otsalleen hänen ajatellessaan tulevia pitkiä, yksinäisiä\nviikkoja.\n\n-- Niin, sanoi rouva Kuronen. -- Kun Yrjökin lähti koko kesäksi\nEnglantiin, niin emme pitäneet kiirettä huvilan kuntoon laittamisella.\nMutta toivottavasti tulee kirjailija sunnuntaisin meitä silloin tällöin\ntervehtimään. Neiti Leijanen ja Kalle Kannas, kauppa-apulaisemme, ovat\nusein sunnuntaisin siellä, kun ilma on kaunis.\n\nHra Tuulonen kiitti lämpimästi ja vaipui surumielisiin ajatuksiin.\n\n-- Se on ollut näinä päivinä merkillisen masentuneen näköinen, sanoi\nkauppias Kuronen, puuttuen keskusteluun ensi kerran koko aterian aikana.\n\n-- Kuka? kysyi rouva Kuronen.\n\n-- No, sepä Kalle Kannas. Ihan kuin olisi voinsa myönyt ja rahansa\nhukannut. Ei se ole ensinkään hänen, tapaistaan...\n\n-- Onneton rakkaus! sanoi neiti Kuronen.\n\n-- Hm, murahti isäukko. -- Tai huono ruuansulatus. Mutta tottapahan\nsiitä toipuu, kun on aikansa päätään riiputtanut.\n\nAamiaisen jälkeen lähtivät rouva ja neiti Kuronen huvilalle. Hra\nTuulonen käveli pitkin askelin edestakaisin huoneessaan ja mietti\nasemaansa.\n\nHän ei ollut vielä ehtinyt päästä mihinkään päätökseen, kun\npalvelustyttö parin tunnin kuluttua kävi pyytämässä häntä\naamupäiväkahville ruokasaliin.\n\nSiellä valkeni hra Tuulosen maailmankatsomus taas melkoisesti,\nsillä pöytätoverinaan oli hänellä neiti Leijanen, joka mitä\nrakastettavimmalla tavalla hoiti emännän tehtäviä. Hra Tuulonen,\njoka pari tuntia takaperin oli samassa pöydässä tuntenut itsensä\narveluttavan pieneksi ja köykäiseksi neiti Kurosen kriitillisen katseen\nedessä, varmistui taas silmänräpäyksessä neiti Leijasen seurassa\nsiksi maailmanmieheksi, mikä hän epäilemättä varsinkin tällaisella\nmaalaispaikkakunnalla oli.\n\nNeiti Leijanen oli puolestaan suorastaan suloinen. Hänen koko\nolennostaan henki ihaileva arkuus ja arka ihailu hra Tuulosen väkevää\nja voimakasta runoilijapersoonallisuutta kohtaan, ja se kaino,\nvaatimaton tapa, jolla hän ilmitoi sydämensä syvyydessä jo pitkän aikaa\npiilleen salaisen toivomuksen päästä vielä joskus kauas, kauas pois\nnäistä ahtaista oloista ja näiden pikkumaisten ihmisten keskuudesta\nkauniiseen, iloiseen, vapaaseen maailmaan, teki melkeinpä liikuttavan\nvaikutuksen.\n\nNopeasti, oi nopeasti kiiti se puolituntinen, joka neiti Leijasella\noli käytettävänään kahvilomakseen. Hra Tuulosen innokkaista pyynnöistä\nhuolimatta hän ei kuitenkaan uskaltanut viipyä kauempaa, huomauttaen\nettä \"ukko on niin hirveän tarkka tällaisissa pikkuasioissa\", mutta\nhän lupasi kuitenkin tulla illalla kävelemään hra Tuulosen kanssa ja\npuristi lähtiessään hra Tuulosen kättä hieman alakuloisesti hymyillen\nja pienillä, pyöreillä poskillaan kaino punastus.\n\n-- Ehkäpä nämä arkipäivät sentään menevät, kunhan järjestetään,\najatteli hra Tuulonen.\n\nJa hyvinhän ne menivätkin. Hra Tuuloselta kului viikko kuin Muhametin\nparatiisissa. Hän nukkui hyvin, söi hyvin ja kuherteli -- meidän täytyy\nvalitettavasti jo käyttää tätä sanaa -- neiti Leijasen kanssa. Tyttö\noli tosin vielä hiukan kaino ja arka, mutta arkuus näkyi vähenevän\nnopeasti päivä päivältä.\n\n-- Ei kuitenkaan tämän pitemmälle! ajatteli hra Tuulonen joka ilta,\npalattuaan saattamasta neiti Leijasta hänen kotiinsa ja keskusteltuaan\ntämän pirteän neitosen kanssa taiteista, runoudesta, kuutamon\nvaikutuksesta ihmismieleen, kukista, tähdistä ja sielujen sympatiasta.\n\nMeidän on kuitenkin, väärinkäsitysten välttämiseksi, annettava hra\nTuuloselle se tunnustus, ettei hän hetkeksikään unohtanut suurta\npäämääräänsä. Hän oli tosin vielä hietikolla palmun juurella, ja palmu\noli korkea, mutta juuri siinä hän erosi useista muista runoilijoista,\nettä vaikeudet vain kannustivat ja karaisivat häntä, ja kun taateli oli\nvähintäänkin 50,000 markan arvoinen -- ukko Kurosen kuoltua vieläkin\narvokkaampi -- niin kannatti hänen mielestään lähteä kiipeämään puuhun\nvaikka kynsin ja hampain.\n\nAivan joka ilta ei hän sentään neiti Leijasta saatellut. Eräänä päivänä\nhän lähti seurahuoneelle tervehtimään ystäviään rakennusmestareita.\n\nNämä suuresti kunnioitettavat kansalaiset ottivat hra Tuulosen\nvastaan ihastuksen horinalla. Rakennusmestarien suosikki rämpytteli\ntaas niitä kahta kappaletta, jotka hän osasi soittaa pianolla, jonka\njälkeen ryhdyttiin laajoihin ja voimaperäisiin lauluharjoituksiin.\nRakennusmestarit olivat mielikarvaudekseen unohtaneet kaikki muut\nhra Tuulosen laulut paitsi tuon jylhässä yksinkertaisuudessaan ja\nvakaumuksen syvyydessä mahtavasti vaikuttavan hymnin \"Eipä meittiä\".\nSitä olivatkin rakennusmestarit sitten vedelleet ainakin viisisataa\nkertaa. Kello yhden aikaan yöllä lähti kuoro jaloittelemaan,\nja havaittuaan, ettei minkäänlaisia järjestyksenvalvojia ollut\nläheisyydessä, viritti se järisyttävällä äänen voimalla keskellä katua\nlaulun:\n\n    \"Suutarin on suuri parta...\"\n\nTähän vastasi hyvinharjoitettu kvartetti kadun toisesta päästä:\n\n    \"Koska meill' on nyt joulu.\n    Juhla armas lapsien...\"\n\nSieltä oli tulossa joukko kaupungin herroja, jotka olivat olleet\npienellä illallisella seuraklubilla ja olivat nyt kotimatkalla, hyvin\nvirkistyneinä niin ruumiin kuin hengenkin puolesta.\n\nMolemmat lauluseurat tervehtivät toisiaan lauluilla. Senjälkeen\npäätettiin toimeenpanna leskenjuoksu. Osanottajat järjestyivät\npareiksi. Lihava rakennusmestari Retunen joutui leskeksi, ja hänen\nhuudettuaan: \"Viimeinen pari ulos!\" lähtivät rakennusmestari Mattila ja\nraatimies Johansson juoksemaan.\n\nRakennusmestari Retunen osoittautui suuresta vatsastaan huolimatta\nkaikkien ihmeeksi melkoisen hyväksi juoksijaksi ja oli jo saamaisillaan\nkiinni Johanssonin, kun viimemainittu äkkiä pyörähti erääseen\npalokujaan, huutaen mennessään:\n\n-- Juokse, Mattila, Sikilän pihan kautta minua vastaan! Kaikki\nkolme hävisivät näkyvistä. Silloin ehdotti klubilaisten pisin mies,\nproviisori Brändvik:\n\n-- Juostaan me nyt niitä piiloon!\n\nTämä sukkela esitys hyväksyttiin riemulla, ja miesjoukko lähti\njuoksemaan laivarantaan päin.\n\nHetken kuluttua saapuivat edelliset juoksijat takaisin. Retunen oli\nkuin olikin saanut kiinni Johanssonin ja palasi nyt hänen kanssaan\nkäsikoukussa, Mattilan kävellessä leskenä perässä.\n\nKolmikon suuttumus oli vilpitön ja suuri, havaitessaan, minkä\nhalpamaisen jutkun toiset olivat heille tehneet. Ilmaistuaan\näänekkäästi vastalauseensa he kaatoivat erään lahon portinpatsaan ja\nlähtivät kotiinsa.\n\n\n\n\nXII\n\n\nOli sunnuntai. Aamupäivä.\n\nKirjailija Tuulonen oli laittautunut sunnuntaikuntoon ja lähti\nlaivarantaan, josta höyrypursi Sirkka veisi hänet Kurosen huvilalle.\n\nLaivalle saapuivat myöskin neiti Leijanen ja Kalle Kannas.\n\nNeiti Leijanen tuli purren perään ja oli pian vilkkaassa keskustelussa\nhra Tuulosen kanssa, mutta alakuloisen näköinen Kalle Kannas meni,\ntervehdittyään kirjailijaa niukalla lakinkohotuksella, keulaan ja pysyi\nsiellä koko matkan.\n\nKurosen huvila oli kauniilla paikalla, mutta siitä oli vasta\nrakennuksen toinen pää kunnossa.\n\nPihamaa ja puutarha olivat sitävastoin täydessä järjestyksessä,\nsillä kauppias Kuronen oli ostanut vanhan, hyvinhoidetun huvilan,\nrakennuttaen siihen vain uuden asuinrakennuksen.\n\nHuvilalla saivat vieraat ensimmäiseksi sen tiedon, että kauppias\nKuronen vaimoineen ja tyttärineen oli lähtenyt puolen peninkulman\npäässä olevaan kauppias Salinin huvilaan, jonne kauppias Salin itse oli\nmoottorivenheellään käynyt heitä hakemassa. Mutta he olivat antaneet\npalvelusväen toimeksi saattaa perille vilpittömän toivomuksen, että\nvieraat olisivat tästä huolimatta ihan niinkuin kotonaan.\n\n-- Kiitoksia paljon! ajatteli hra Tuulonen harmistuneena.\n\nEikä suinkaan suotta.\n\nHän oli varustautunut tänä päivänä aloittamaan ensimmäisten\npiirityshautojen kaivamisen sen linnoituksen ympärille, johon hänen\ntuleva puolisonsa oli varustautunut. Häntä oli laivassa salaa\nharmittanut, että neiti Leijanenkin oli \"tuppautunut\" mukaan, sillä\nviimemainitun läsnäolo vaikuttaisi häiritsevästi hänen suunnitelmiinsa,\nmutta nyt hän tunsi harminsa keskellä kiitollisuutta neiti Leijasta\nkohtaan, jonka läsnäolo pelasti hänet kuolettavan ikävästä päivästä.\n\n-- Tämähän on aivan kuin minun järjestelmällistä karttamistani!\nsoimasi Kauno Tuulonen ajatuksissaan herrasväki Kurosta. -- Ensin\nsaan olla yksin koko viikon kaupungissa, tuo keikaileva tytönletukka\nja sivistymättömät talonhuijarit ainoana seuranani, ja sunnuntaiksi\npuikkivat vieraisille!\n\nHra Tuulonen ryhtyi nyt korvaamaan edes vähäiseksi osaksi vahinkoaan\npitämällä innokkaasti seuraa neiti Leijaselle.\n\nKalle Kannaksesta ei heillä ollut mitään haittaa, sillä tämä surullisen\nhaahmon ritari hävisi kohta valokuvauskoneineen ja murheellisine\nmielialoineen kiertelemään metsää ja kallioita sillä niemellä, jolla\nhuvila oli.\n\nNeiti Leijanen oli sunnuntaipuvussaan ja tukka huolellisesti\nkäherrettynä vielä viehättävämpi kuin arkipäivinä. Hän puhui paljon\nja nauraa kikatti iloisesti jokaiselle sanalle, minkä kirjailija\nsuustaan päästi. Hra Tuulonen jäi itsekin välistä ihmettelemään, mitä\nmerkillisen lystillistä ja sukkelaa hän olikaan mahtanut lausua,\nriehahtelevan toverinsa purskahtaessa niin hillittömään nauruun.\n\nPäivällistä syötiin kolmisin. Neiti Leijanen ja hra Tuulonen\nylläpitivät vilkasta, henkevää keskustelua luonnon kauneudesta,\nmaalaiselämän eduista ja varjopuolista, suurkaupunkielämän ihanuudesta\nja pikkukaupunkielämän naurettavasta mitättömyydestä. Kalle Kannas\noli aivan vaiti tai naurahti kohteliaasti, mutta hieman vaisusti,\nkun kirjailija lausui jonkin väittämän, joka silminnähtävästi oli\nsukkeluudeksi tarkoitettu.\n\n-- Herra Kannas on viime aikoina ollut niin hirveän hiljainen, sanoi\nneiti Leijanen, joka alusta alkaen oli ollut selvillä siitä, että\ntyötoverinsa surumielisyys oli mustasukkaisuutta hänen takiaan ja joka\nmielessään suuresti nautti toisen sydämentuskista.\n\n-- Varmaankin se johtuu huonosta ruuansulatuksesta, kuten kauppias\nKuronen arveli. Minä suosittelisin herra Kannakselle kasvisruokia tai\npientä paastoa, neuvoi kirjailija suopean leikillisesti.\n\nKauppa-apulainen karahti korviaan myöten punaiseksi ja avasi jo suunsa\nantaakseen pisteliään vastauksen, mutta malttoi sitten mielensä ja\nvastasi rauhallisesti:\n\n-- Olen nukkunut viime aikoina hiukan huonosti ja olen siitä syystä\nehkä vähän väsynyt.\n\n-- On omituista, mikä teille pikkukaupunkilaisille oikeastaan voisi\nunettomuutta aiheuttaa? Sehän on sellainen kulttuuritauti, josta\nluulisi ainakin teidän, herra Kannas, säilyneen! sanoi kirjailija\nTuulonen, hieman sääliväisen hymyn väreillessä hänen pyöreillä,\nitsetietoisilla kasvoillaan.\n\n-- Niin, todellakin! huudahti neiti Leijanen, helähtäen iloiseen\nnauruun.\n\n-- Jollei tuo ole jokseenkin peittelemätön letkaus minun\nkoulunkäymättömyydestäni, ajatteli Kalle Kannas, niin sitten ei mikään.\n-- Mutta olkoon.\n\nEikä hän sitten puhunut enää sanaakaan päivällispöydässä.\n\nPäivällisen jälkeen täytyi kirjailijan välttämättömästi nukahtaa. Hän\noli tottunut pitämään perusteelliset ruokalevot, eikä häntä haluttanut\nuhrata tätä suurta nautintoa neiti Leijasen takia. Hän siis pyysi\nanteeksi neitoselta, että hänen täytyi mennä hetkiseksi lepäämään,\nilmoittaen päätään kivistävän.\n\nNeiti Leijanen lausui valittelunsa kirjailijan pahoinvoinnin johdosta\nja tarjoutui parantamaan hänen päänsä käsilaukussaan olevilla\npulvereilla, joita hän itse samanlaisissa tapauksissa käytti, mutta\nhra Tuulonen kieltäytyi niitä nauttimasta, ilmoittaen pulverien olevan\nvahingollisia hänen sydämelleen.\n\nKoska neiti Leijanen luonnollisesti kaikkein viimeiseksi olisi tahtonut\nvahingoittaa hra Tuulosen sydäntä, tyytyi hän kohtaloonsa. Kirjailija\nlaskeutui levolle tuuhean koivun juurelle ja nukkui toista tuntia,\njonka ajan neiti Leijanen käytti osaksi peilin edessä istumiseen,\nosaksi runollisiin haaveisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo iltapäivä.\n\nIlma tuntui vähän viileämmältä. Tuuli, joka myöskin oli ollut\npäivällislevolla, heräsi ja lehahti lentämään. Aurinko oli kiertänyt\nmetsäisen vuoren taa, mutta ilmestyi nyt sen toiselta puolen näkyviin,\nlähempänä taivaanrantaa kuin vuoren taakse purjehtiessaan.\n\nHra Tuulonen heräsi, ojenteli puutuneita jäseniään, haukotteli ja\nkatsoi kelloaan. Kuluisi vielä pari tuntia, ennenkuin \"Sirkka\" saapuisi\nlaituriin, viedäkseen sunnuntaivieraat takaisin kaupunkiin.\n\nKoska kirjailija tunsi suuresti virkistyneensä, lähti hän etsimään\nneiti Leijasta. Tämä ei ollutkaan vaikeasti löydettävissä, sillä hän\nistui rakennuksen toisella puolen olevassa amerikkalaisessa keinussa,\nhyräillen hentomielisiä säveliä.\n\n-- Onko herra Tuulosen pää nyt terveempi? kysyi neitonen osaaottavasti.\n\nKirjailija ilmoitti käänteen parempaan päin tapahtuneen, mikä tieto\nsuuresti ilahdutti toista.\n\n-- Ehkä lähtisimme kävelemään tuonne rannalle päin? ehdotti kirjailija.\n\nJos hän olisi pyytänyt neiti Leijasta kanssaan maailman ääriin, olisi\ntämä suostunut silmää räpäyttämättä. Vielä vähemmän voi hänellä siis\nolla mitään väittämistä esitettyä vaatimatonta retkeilysuunnitelmaa\nvastaan.\n\nAluksi he kävelivät rantaan päin vievää tietä pitkin, mutta poikkesivat\nsitten eräälle niitylle, jolla kasvoi kauniita kukkia. Neiti Leijanen\nkeräsi pienen, sievän kukkakimpun ja pisti sen hra Tuulosen rintaan,\nnapinläpeen. Napinläpi sattui olemaan juuri kirjailijan sydämen\nkohdalla, mutta sehän oli räätälin syy eikä neiti Leijasen.\n\nKäveltiin äänettöminä halki niityn ja noustiin aidan yli. Aidan takana\noli kantoinen aho, jonka toisella reunalla kasvoi lehtimetsää, ja\nlehtimetsän takana, järven rannalla, oli rosoinen, pensaita ja pieniä\nmäntyjä kasvava kallio.\n\n-- Neiti Leijanen on niin totinen, huomautti kirjailija äkkiä.\n\nPuhuteltu loi katseensa maahan. Emme ole aivan varmat siitä, mutta\npidämme kuitenkin sangen todennäköisenä, että neitosen rinnasta samalla\nkohosi pieni, aivan pieni huokaus.\n\n-- Onko neiti Leijasella ikävä? jatkoi kirjailija tutkimustaan.\n\n-- Oh... on... tai ei... en tiedä itsekään... sopersi neiti Leijanen\nhiljaa.\n\nKirjailija huiski kepillään poikki päivänkakkaroita, joita sillä\nkohdalla kasvoi erittäin runsaasti, ja ajatteli, että mitähän tässä\noikein olisi tehtävä.\n\nKoivikossa niukahdutti neiti Leijanen pienen jalkansa. Ei tosin\nensinkään vaarallisesti, mutta kuitenkin sen verran, että hän alkoi\nkävellä yhä vaivalloisemmin ja vihdoin, heidän päästyään tuon\näskenmainitun kallion juurelle, vaipui istumaan rantakivelle ja\nvalitti, ettei hän voinut kävellä kauemmaksi.\n\n-- Oi voi, miten koskee! valitti neito.\n\n-- Jos minä hieroisin teidän nilkkaanne, esitti kirjailija.\n\n-- Voi voi, ei teidän pidä vaivata itseänne minun tähteni!\n\nNuori mies vakuutti, ja aivan totuudenmukaisesti, ettei se ole hänelle\nmikään vaiva, vaan päinvastoin ilo. Tältä kannalta katsottuna esiintyi\nasia tietysti koko lailla uudessa valossa, mutta oli kuitenkin vielä\neräs seikka, johon neitosen mielestä oli ehkä kiinnitettävä huomiota\nennen asian lopullista ratkaisua:\n\n-- Mutta jospa se ei ole sopivaa? kuiskasi hän.\n\nTämä oli hra Tuulosen mielestä kovin lapsellinen pelonaihe, sillä,\nkuten hän huomautti, tässä ei ollut ketään syrjäisiä näkemässä, joten\nkenenkään sopivaisuudentunteet eivät voineet tulla loukatuiksi.\n\n-- Mutta... olettehan te kuitenkin herra... ja mies...\n\nTietysti. Hra Tuulonen oli jos kukaan herra ja mies, sanalla sanoen\nherrasmies. Mutta herrasmiehenä hän tietysti tiesi varsin hyvin, mikä\non sopivaa, mikä ei.\n\n-- _Meidän_ kesken, huomautti hän, eivät tietysti tarvitse mitkään\njoutavanpäiväiset muodollisuudet tulla kysymykseen.\n\nNeiti Leijaseen sanat \"meidän kesken\" vaikuttivat kuin hieno, hyväilevä\nsähkövirta, joka värähdytti hänen notkeata vartaloaan hiusneuloista\nkengän korkoihin saakka. Hän ei enää väittänyt vastaan, vaan riisui\nmatalan, soljella kiinnitettävän kengän vasemmasta jalastaan, ja\nhra Tuulonen alkoi hieroa hänen nilkkaansa. Alussa neitonen hieman\nkiljahteli, mutta tottui sitten.\n\n-- Alkaa jo tuntua vähän paremmalta, sanoi hän hetken kuluttua.\n\nTuuli kahisi kalliolla pensaissa, männynkäppyröissä ja risukoissa,\nheidän edessään olevalla aukealla järvenpinnalla loiskuivat, läikkyivät\nja lipattivat tuhannet pienet laineet, ja aurinko heitti heleän\nvalaistuksen edempänä olevan saaren rannalla punertavina paistaviin\nsatavuotisten honkien kylkiin.\n\n-- Paljon kiitoksia, kyllä se jo on hyvä! sanoi neito.\n\n-- Ei, sallikaa minun vielä!... huudahti nuori mies.\n\nNeito salli hänen jatkaa.\n\nHetken kuluttua sanoi kirjailija:\n\n-- Miksi te olette nyt iltapäivällä ollut niin surullinen?\n\n-- Ei se ole mitään... ettekä te voisi kuitenkaan auttaa minua, vastasi\ntyttö hiljaa.\n\n-- Mutta jospa sittenkin voisin! huudahti nuori mies. -- Tekisin vaikka\nmitä, saadakseni teidät jälleen iloiseksi.\n\n-- Mitäpä te välitätte siitä, mitä tällainen tyttöparka ajattelee ja\nkärsii! sanoi neiti Leijanen katkera sävy äänessään. -- Te voimakas ja\nylpeä suuren maailman mies...!\n\nMutta nyt olivat viime aikoina jonkin verran turtuneina olleet\nrunoilijavaistot heränneet nuoren miehen sydämessä melkein\nsamankaltaisella voimalla kuin sillä hetkellä, jolloin hän ensi kerran\nnäki neiti Leijasen.\n\n-- Mitäkö välitän?! huudahti hän. -- Antaisin vuoden elämästäni,\nsaadakseni teidät hymyilemään! Uhraisin kaikki, mitä minulla on,\nvoidakseni auttaa teitä! Uhmaisin vaikka koko maailmaa, jos vain\ntietäisin sillä... Tässä kohden runoilija äkkiä vaikeni, sillä tyttö\nikäänkuin raukeni hänen syliinsä, painoi päänsä hänen rintaansa vasten,\nniin että napinlävessä oleva kukkakimppu rutistui, ja kuiskasi:\n\n-- Oi Kauno, minäkin olen rakastanut sinua ensi hetkestä saakka!\n\nSitten hän suuteli hra Tuulosta.\n\nEllei viimemainitulla muutenkin olisi ollut pystytukka, olisi se aivan\nvarmaan noussut pystyyn tällä hetkellä. Ajatukset tanssivat villiä\nhypikepyörikettä hänen aivoissaan ja veri jyskytti ohimoissa, tuntuen\nkuin hurjassa tahdissa toistavan hänen korvissaan ilkkuvaa: \"Nyt sinä\nolet kiikissä... kiikissä kiikissä kiikissä kiiiiii -- iiiiii -- iiii\n-- iikissä...\"\n\nNuori mies istui aivan tyrmistyneenä, tyttö vielä puoleksi kivellä,\npuoleksi hänen sylissään. Tytön jalka oli yhä edelleen hänen kädessään.\n\nVihdoin tyttö irroitti hiljaa jalkansa ja otti näin vapaaksitulleen\nkäden omaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKalle Kannas oli päivällisen jälkeen kierrellyt niityillä ja metsissä,\nhävittänyt erään variksenpesän ja ottanut sieltä täältä valokuvia.\n\nHän oli täten vähitellen saapunut metsänreunassa olevalle kalliolle,\nistahtanut muutaman suuren katajapensaan juurelle varjoon ja antanut\nkatseensa harhailla ulapalla.\n\nKuinka kauan hän näin oli istunut, valokuvauskone polviensa välissä,\nsitä ei hän olisi osannut sanoa, kun alhaalta rannalta kuului ääniä ja\nhän huomasi neiti Leijasen ja hra Tuulosen saapuvan.\n\nEnsin oli Kalle Kannas aikonut nousta ja poistua toisten huomaamatta,\nmutta nähtyään neiti Leijasen jalkaansa valitellen istuutuvan kivelle,\nei hän katsonut paikanvaihdosta tarpeelliseksi, siirtyihän vain hieman\nlähemmäksi katajapensasta, etteivät toiset huomaisi häntä.\n\nTäten hän joutui edelläkerrotun kohtauksen todistajaksi alusta loppuun,\nainoastaan parinkymmenen metrin päässä.\n\nMitä neiti Leijanen hra Tuuloselle kuiskasi, sitä ei hän kyllä kuullut,\nmutta sen paremmin hän näki, mitä sitten seurasi.\n\nEnsin hän katui sitä, että oli jäänyt paikoilleen, sillä hänestä\ntuntui ilkeältä, että hän, vaikkapa tahtomattaankin, oli joutunut\ntuollaisen kahdenkeskisen kohtauksen syrjästäkatsojaksi. Mutta samassa\nsilmänräpäyksessä välähti hänen mielessään ajatus, joka melkein huumasi\nhänet. Hän käänsi vähän konettaan ja painoi nappia. Kuului hiljainen\nnäpsähdys, joka kokonaan hukkui tuulen huminaan, ja alempana oleva pari\noli tullut valokuvatuksi juuri tärkeimmällä hetkellä.\n\nHetken kuluttua nousivat alhaalla olevat seisomaan. Kalle Kannas näki\nheidän lähtevän kävelemään eteenpäin pitkin rantahietikkoa. Neiti\nLeijanen, joka ei enää ensinkään ontunut, nojautui kiinteästi herra\nTuuloseen. Minuutin kuluttua he olivat kadonneet näkyvistä.\n\nOli hyvä, ettei kukaan ollut tällä hetkellä jossain toisessa\npiilopaikassa valokuvaamassa Kalle Kannasta itseään, sillä kuva\nolisi näyttänyt tämän järkevän ja tyyniluontoisen kauppa-apulaisen\nesittämässä yksinään rantakalliolla jonkinlaista hurjaa, riemuitsevaa\nsotatanssia, jollaista varmaankin julmat ihmissyöjät esittävät\npadan ympärillä, odottaessaan vihollisensa kypsymistä, se kuitenkin\nerona, ettei tanssivalla ihmissyöjällä todennäköisesti ole kädessään\nvalokuvauskonetta.\n\nPuolen tunnin kuluttua meni Kalle Kannas, poikkeamatta enää huvilalle,\nlaiturille \"Sirkkaa\" odottamaan. Hän istui laiturin reunalla,\nsilitellen silloin tällöin hellästi pientä, siroa konettaan, jupisten\nja naurahdellen itsekseen kuin hölmö.\n\nKului vielä neljännestunti, ennenkuin \"Sirkan\" huuto kuului\nPalvionniemen takaa.\n\nLaivan laskiessa rantaan saapuivat laiturille myöskin neiti Leijanen ja\nhra Tuulonen. Tyttö oikein säteili onnesta, mutta kirjailija, vaikka\nhymyilikin aina häntä puhutellessaan, näytti hajamieliseltä, ikäänkuin\nhän olisi vaivannut päätään jollain vaikealla laskuopillisella\nesimerkillä.\n\nPari meni laivan peräosaan, mutta Kalle Kannas asettui pannun viereen\nkatselemaan, miten hikinen ja rasvainen koneenkäyttäjä, jonka nenä oli\naivan noessa, puuhasi koneensa ääressä.\n\nKaupungin rannassa kysyi onnellinen Julia-neiti Kalle Kannakselta,\njotain sanoakseen ennenkuin erottiin:\n\n-- No onko herra Kannas nyt saanut paljon hauskoja kuvia uudella\nkoneellaan?\n\n-- En tiedä, vastasi Kalle. -- Olen vielä tottumaton käsittelemään\ntätä. Mutta toivottavasti edes yksi kuvista on onnistunut...\n\nAavistamatta tässä viattomassa vastauksessa piilevää hirveää\nsalaisuutta kirjailija lähti saattamaan neiti Leijasta kotiin, mutta\nKalle Kannas kiiruhti juoksujalkaa asuntoonsa kehittämään ottamiaan\nlevyjä.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nAurinko laski.\n\nHiljaisuus levittäytyi yli kaupungin.\n\nViimeisetkin ihmiset, jotka olivat ikävystyneen näköisinä istuneet\nkirkkopuiston penkeillä tai seisoskelleet laivarannassa laivoja\nkatselemassa, olivat lähteneet kotiinsa nukkumaan.\n\nTaivaalle keräytyi harmaita pilviä, ennustaen sadetta, ellei heti, niin\nainakin huomiseksi.\n\nKauppias Jaakkola, joka oli saanut myymälänsä muutos- ja korjaustyöt\nloppuunsuoritetuiksi lauantai-iltaan mennessä, oli ollut päivällisellä\nPastorinniemessä ja illallisella rehtori Peranderin luona, väitellyt\nrehtorin kanssa valtiollisista asioista, sanonut rehtorin alettua\nhaukotella hyvää yötä ja lähtenyt kotiin.\n\nKoska ilta oli lauha eikä Jaakkola koskaan ollut pelännyt pientä\nkastumista, eivät taivaan merkit ensinkään vaikuttaneet hänen\npäätökseensä kävellä puolituntia pitkin kaupunkia ennen nukkumaan\nmenoaan.\n\nAstuttuaan ulos rehtori Peranderin talon portista hän huomasi Arkun\nportinviereisessä ikkunassa ukko Saksmanin valkoisen parran. Hän\npoikkesi siis tervehtimään vanhaa tuttavaansa ja kysyi, eikö hänenkin\nalkaisi jo olla aika mennä nukkumaan.\n\n-- Ei ole paljon enää nukkumisesta väliä näin vanhemmalla puolen\nikää, sanoi ukko. -- Mikä onkin varsin paikallaan, sillä haudassa saa\nkuitenkin nukkua oikein tarpeekseen. Olen tässä muuten pitänyt jo\ntuntikauden silmällä sitä miestä, joka pitää sinua silmällä.\n\n-- Mitä ihmettä? kysyi kummastunut rautakauppias.\n\nUkko Saksman alensi vähän ääntään ja sanoi:\n\n-- Etkö ole huomannut, että ukko Wahl vakoilee sinua? Me olemme jo\nparina kolmena päivänä panneet sen merkille, sinun käydessäsi tuolla\nPeranderin luona. Nytkin se peijakkaan huuhkaja on istunut tikapuillaan\nkoko sen ajan, minkä olet ollut Peranderilla. Teillä näyttää olevan\nselvittämättömiä asioita keskenänne! sanoi ukko ja hymyili kuin vanha\nsusi.\n\n-- Antaa hänen vakoilla, sanoi Jaakkola. -- Minä en sittenkään ryhdy\nkaksintaisteluun hänen kanssaan.\n\nAnnettuaan ukko Saksmanille tämän vakavan ja rauhoittavan lupauksen\nJaakkola lähti jatkamaan matkaansa, vilkaisten kuitenkin vähän ajan\nkuluttua taakseen nähdäkseen, hiipikö ukko Wahl hänen kintereillään.\nMutta kilpakosijaa ei näkynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalotorni oli pienoisella töyräällä kaupungin laidassa. Siitä oli\nse etu, ettei torninvartian tarvinnut katsella ympärilleen, kuten\nsellaisissa torneissa, jotka ovat keskellä kaupunkia, vaan suoraan\neteensä. Kaupunki oli silloin kuin tarjottimella hänen edessään.\n\nTorninvartia Nissinen seisoskeli päivät torninsa kaidepuuhun nojaten ja\nsyljeskellen reunan yli maahan. Yövuorossa ollessaan hän sitä vastoin\nlaskeutui pitkälleen ja nukkui aamuun asti. Jos tulipalo syttyi yön\naikana, niin juoksi palavasta rakennuksesta joku paitasillaan oleva\nhenkilö tornin juurelle ja huusi:\n\n-- Nissinen, Nissinen! Meillä palaa!\n\nJa oitis Nissinen kapsahti jaloilleen, otti naulasta suuren\nvaskitorven ja alkoi törähytellä peloittavia, tulta ja savua\njulistavia säveliään, jotka saivat koko kaupungin jalkeille,\nherättäen viimein kellonsoittaja Koposenkin, vaikka viimemainittu\nolikin erittäin sikeäuninen. Kellonsoittaja Koponen veti heti housut\njalkaansa ja kiiruhti läppäämään kirkonkelloja. Juhlallisen kaamea\noli silloin näytelmä: mahtavat keltaisenpunaiset liekit syöksyivät\nmustalle taivaalle, lennättäen miljoonia kipinöitä, valkomekkoisia\npalokuntalaisia juoksi pitkin katuja, Nissinen puhalsi torveensa kuin\ntuomiopäivän pasuunaan: \"tuut -- tuut -- tu-uuut!\" ja Koponen läppäsi\nkirkontornissa hätäkelloa: \"päm päm, päm päm, päm päm!\" Joskus ehti\nsikeäuninen Koponen kylläkin ottamaan osaa näytelmään vasta palon\nloppuessa, mutta kaupunkilaiset olivat kuitenkin tyytyväiset tällaiseen\njälkisoittoonkin, joka arvokkaalla tavalla lopetti öisen tilaisuuden.\n\nKerran vain sattui Koposelle paha erehdys: yöllä oli pääkaupunkilainen\nauto saapunut kaupunkiin ja törähytteli Koposen ikkunan alta ajaessaan\ntorveensa \"tuut tuut tuut!\" aivan samanlaisella äänellä kuin Nissisen\npalotorvi. Koponen sattui nukkumaan niin keveästi, että heräsi heti.\nEhkäpä vaikutti siihen sekin seikka, että torvi törähti juuri hänen\nikkunansa alla. Koponen juoksi heti kirkontorniin ja alkoi läpätä.\n\"Päm päm, päm päm, päm päm!\" kaikui yli hiljaisen, nukkuvan kaupungin.\nNissinen heräsi tornissaan ja alkoi puhaltaa: \"tuut-tuut -- tu-uut!\"\nIhmiset juoksivat puoleksi pukeutuneina palotornin juurelle ja\nhuusivat: \"Nissinen hoi, missä palaa?\" Nissinen huusi vastaan: \"En minä\ntiedä, kysykää Koposelta, se alkoi läpätä!\" Ihmiset juoksivat halki\nkaupungin kirkolle ja huusivat: \"Koponen, kuule Koponen! Älä rämpytä\nniin vietävästi, että kuulet kun sinulta kysytään!\" Koponen keskeytti\nläppäämisensä, pisti päänsä ulos tornin ikkunasta ja huusi: \"Häh?\"\n\n-- Missä palaa? huusi väkijoukko.\n\n-- Hiidestäkö minä tiedän! kiljui Koponen. -- Kysykää Nissiseltä!\n\n-- Nissinen sanoi, että sinä olit alkanut läpätä ensin!\n\n-- Enpäs alkanut, Nissinen tuuttasi ensin! kiisti Koponen, veti päänsä\ntakaisin ja jatkoi kiivaasti työtään: \"päm päm, päm päm!\"\n\nVähitellen päästiin kyllä selville siitä, mistä erehdys johtui, mutta\npaljon oli vielä puuhaa, ennenkuin saatiin Nissinen lopettamaan\ntoitotuksensa ja Koponen pämpätyksensä. Senjälkeen tuli Koponen niin\nvarovaiseksi, ettei koskaan mennyt läppäämään, ennenkuin oli käynyt\npalopaikalla ja nähnyt talon olevan ilmitulessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalotornin alapuolella oli suuri vaja, jossa kaupungin rakennusmestarin\ntyömiehet suorittivat kaikenlaisia kirvesmiehen ja puusepän töitä.\nVajan lattia oli täynnä laudanpätkiä, höylänlastuja ja muuta rojua.\nNurkassa oli pari vanhaa, suurta höyläpenkkiä. Vajan ovet olivat\ntavallisesti auki yöt päivät, koska avain oli kadonnut pari vuotta\nsitten, eikä vajassa sitäpaitsi ollut mitään sellaista, joka olisi\nvoinut varkaalle kelvata. Palotorni oli tämän vajan toisessa päässä.\n\nKulkiessaan palotornin ohi kurkisti Jaakkola sisään vajan ovesta,\nmutisi \"huono järjestys!\" ja sytytti sikarinsa, heitti tulitikun\nmaahan ja jatkoi matkaa kotiinsa. Puolen tunnin kuluttua hän jo nukkui\nsikeästi.\n\nKeskiyön aikana juoksi pitkin katuja kauppias Kinnusen renki, lyöden\nnyrkillään ikkunalautoihin ja huutaen:\n\n-- Palotorni on tulessa!\n\nTämä kaamea uutinen sai muutamassa minuutissa koko kaupungin jalkeille.\nKellonsoittaja Koponenkin heräsi, juoksi palotornin luo ja nähtyään\nvajan palavan kiiruhti takaisin kirkolle läppäämään. \"Päm päm, päm päm,\npäm päm!\" soi hätäkello hirmuisesti.\n\nTalonomistajien renkejä ja ajomiehiä karahutteli paikalle\nvesitynnyreineen. Palokuntalaisia juoksi valkoinen mekko yllään ja\nkeltainen nauha lakissaan. Palomestari saapui klubilta ja hänen\npunainen hattunsa vilahteli hetki hetkeltä kasvavassa väkijoukossa.\nKolisevia ruiskuja tuotiin paikalle vapaaehtoisen palokunnan jonkin\nmatkan päässä olevasta varastohuoneesta, letkuja asetettiin paikoilleen\nja joku suihku suunnattiin jo tuleenkin, joka mahtavana suilakkeena\nloiskahteli korkeuteen vajan ovesta kuin tultasyöksevän lohikäärmeen\nhehkuva kieli.\n\n-- Mutta missä on Nissinen? kuului huuto väkijoukosta.\n\n-- Niin, missä on Nissinen?\n\n-- Hyvä isä, Nissinen on varmaankin palanut!\n\n-- Se on yrittänyt yksin sammuttaa ja hukkunut tuleen!\n\nKoko läsnäoleva kansanpaljous oli silmänräpäyksessä vakuutettu siitä,\nettä Nissinen oli kuollut sankarikuoleman liekeissä. Akat voivottelivat\nja itkivät.\n\n-- Voi sitä Nissistä, kun semmoinen loppu piti hänellekin tulla!\n\n-- Koko ikänsä hän muita tulenvaarasta varjeli ja vartioi, mutta tuleen\npiti hänen poloisen itsensä lopuksi hukkua!\n\nSilloin eräs pöhkönnäköinen poika sanoi:\n\n-- Vaan jospa se vielä nukkuu tuolla tornissa?\n\n-- Pitää huutaa, että se heräisi! sanoi muuan mies, joka heti hyväksyi\npojan katsantokannan.\n\nJa kansanpaljous koroitti äänensä ja huusi:\n\n-- Nissinen, Nissinen! Torni palaa!\n\nLiekit nuoleskelivatkin jo palotornin vajanpuoleista kylkeä.\n\nNissinen oli iltapäivällä, ennen vartiovuorolleen tuloa, ollut vävynsä\nJussi Kemppaisen luona. Vävy oli tarjonnut appiukolleen useita\nväkevänlaisia kahvipunsseja, joista oli se seuraus, että palovartia nyt\nnukkui tavattoman sikeästi...\n\nHän oli kyllä jo jonkin aikaa unensa läpi hämärästi kuullut jotain\nmelskettä ympäriltään, mutta ei ollut vielä jaksanut herätä. Väkijoukon\ntärisyttävä huuto sai hänet vihdoinkin hereille.\n\nNissinen kuuli alhaalta ankaran kohinan, yö oli muuttunut valoisaksi\nkuin päivä, kirkkaat liekit leimahtelivat aivan tornin vieressä ja ilma\ntuntui kuumalta. Mutta yli kaiken melun, yli hevosien hirnuminen, yli\npalomestarin kiljumisen, yli ruiskujen ja vesitynnyrien kolinan ja yli\ntulen kohinan ja räiskeen kuuli palovartia väkijoukon huudon, joka oli\nkuin meren pauhu: \"Nissinen, Nissinen, torni palaa!\"\n\nSilloin kapsahti Nissinen jaloilleen, näki vajan palavan ja lieskan\nleimuavan pitkin tornin toista kylkeä ja kuuli kellonläppäyksen\nkirkontornista. Ja silloin tempasi Nissinen palotorven naulasta, veti\nkeuhkonsa ilmaa täyteen ja nosti torven huulilleen. Hänen poskensa\npullistuivat hirmuisesti ja palotorvi alkoi mylviä:\n\n-- Tuut--tuut--tu-uut!\n\n-- Nissinen on vielä tornissa! huusi riemuitseva väkijoukko.\n\n-- Tuut--tuut! mylvi Nissisen torvi.\n\n-- Nissinen, tule sukkelaan alas tornista! huusi huolestunut väkijoukko.\n\n-- Tuut--tuut--tuut--tu-uut! vastasi Nissinen.\n\n-- Ei se pääse enää alas tornista -- portaat jo palavat! huomautti se\näskeinen pöhkönnäköinen poika.\n\n-- Voi hyvä isä, nyt se Nissinen palaa kuitenkin sinne! parkuivat akat.\n\n-- Hyppää alas sieltä tornista! huusi palomestari. -- Muuten palat\nsinne kohta!\n\nNissinen oli nyt itsekin huomannut tilansa vaarallisuuden ja lakannut\ntoitottamasta. Hän lähti tulemaan alas portaita, mutta lieska löi jo\nsieltä häntä vastaan.\n\nKuullessaan palomestarinsa komennon Nissinen kurkisti yli kaiteen ja\nvastasi:\n\n-- En minä uskalla hypätä, minä katkaisen jalkani ja niskani.\n\n-- Tänne palopurjeita! huusi palomestari.\n\nSilloin huomattiin, ettei palopurjeita oltu tuotukaan paikalle. Kun\npalotorni oli yksinäisellä paikalla, ei tarvinnut mitään palopurjeilla\nsuojella.\n\nPalomestari puhkesi voimakkaisiin sadatuksiin, joiden vaikutuksesta\nmuutamia valkomekkoisia lähti juoksemaan varastohuoneelle päin.\n\nSinne oli kuitenkin matkaa pari, kolmesataa metriä, ja yhä korkeammalle\nleimahtelivat liekit pitkin palotornin seiniä. Vielä minuutti, ja\nNissinen olisi auttamattomasti hukassa.\n\n-- Kun olisi vaikka vanhoja palttoita, minkä päälle hypätä!\narveli edellämainittu pöhkönnäköinen poika, raapien miettiväisenä\nkainalokuoppaansa.\n\nSe oli pelastava sana. Silmänräpäyksessä oli väkijoukko riisunut\nrakennusmestari Retusen yltä päällystakin. Tämä osoitti tervettä\nvaistoa, sillä koska rakennusmestari Retunen oli lihavin\nläsnäolijoista, niin oli hänen päällystakkinsa tietysti avarin ja niin\nollen tarkoitukseen sopivin.\n\nToistakymmentä miestä tarttui päällystakin reunoihin ja pingoitti\nsen keskelleen tornin juurella. Tuli ei ollut vielä onneksi ehtinyt\nvastatuuleen tunkeutua sille puolen tornia, niin että voitiin asettua\naivan tornin viereen.\n\n-- Ei tuo kestä yksinään! sanoi pöhkönnäköinen poika arvostelevasti.\n\nLiekit, jotka ylhäällä levisivät nopeammin kuin tornin juurella, olivat\njo ympäröimäisillään Nissisen, jonka tila alkoi näyttää toivottomalta.\n\nPojan huomautuksen kuullessaan oli väkijoukko sanaakaan sanomatta\nriistänyt päällystakin eräältä toiselta rakennusmestarilta, joka oli\nmelkein yhtä lihava kuin Retunenkin, ja asettanut takit päällekkäin.\nPuolentoistakymmentä tanakkaa miestä piteli lujin kourin kiinni takkien\nreunoista.\n\nPalotorni roihusi nyt mahtavana tulipatsaana, joka varmaankin näkyi\npenikulmien päähän. Vielä silmänräpäys, ja Nissinen hukkuisi liekkeihin.\n\n-- Hyppää nyt, Nissinen! huusi väkijoukko.\n\n-- Mutta älä hyppää minun niskaani! huusi eräs tilapäisen\npelastuspurjeen pitelijöistä.\n\nNissinen hyppäsi. Eihän siinä muu auttanut.\n\nPalovartia lensi alas palavasta tornista sääret väärässä ja kädet\nharallaan. Takinliepeet liehuivat ilmassa, ja sekunnin kuluttua hän\nmätkähti rakennusmestarien päällystakeille, jotka onneksi kestivät\ntämän äkillisen ja ankaran koetuksen.\n\n-- Eläköön! huusi väkijoukko.\n\n-- Mahasta ihan vihlasi pudotessa! sanoi lentomatkan tehnyt Nissinen.\n\nPalotorni leimusi nyt yhtenä roviona. Näytelmä oli kaamean suurenmoinen.\n\nPalokuntalaiset lopettivat työnsä, koska mitään ei ollut\npelastettavissa eikä mitään varjeltavaa ollut läheisyydessä.\n\n-- Nythän se vasta on oikea palotorni! sanoi seppä Viinanen, ihaillen\nliekkien komeutta.\n\nMutta viskaali, joka oli ollut klubilla palomestarin kanssa, ryhtyi\npitämään alustavaa poliisikuulustelua tulen irtipääsyn syistä.\n\n-- Sinä, senkin tuhjake, et tietysti tiedä mitään? hän kysyi\nhalveksivasti Nissiseltä.\n\n-- Ka en, sanoi Nissinen. -- Painosti illalla niin, että taisin vähän\ntorkahtaa.\n\n-- Mikä hornan palovartia sinä olet, joka nukut vartiopaikassasi!\nkiljaisi palomestari. -- Virasta sinut pitää erottaa!\n\n-- Ka, eipä tuota ole enää virkapaikkaakaan, murisi uninen Nissinen,\ntuijottaen palavaa torniaan.\n\nSilloin tunkeutui väkijoukon läpi viskaalin luo ukko Wahl sinisine\nviittoineen ja leveälierisine hattuineen, pyöreine silmälaseineen\nja valkoisine partoineen. Vinkuvalla äänellä ilmoitti ukonkääppänä\nkauppias Jaakkolan hiipineen myöhään illalla ladon ovelle, sytyttäneen\ntulitikun ja heittäneen sen latoon, poistuen sitten nopeasti.\n\nTämä ilmianto synnytti suuren hämmästyksen. Viskaali kysyi:\n\n-- Kuinka maisteri sattui sen näkemään?\n\n-- Mine nein sen roiston hiiviskeleven pitkin katuja siihen aikaan,\njolloin rehelliset ihmiset ovat menneet nukkumaan, vinkui ukko, ja\nleksin henen peresseen.\n\nKun ei tutkimuksessa käynyt ilmi mitään muuta, kuin mitä maisteri\nWahl oli ilmoittanut, julisti viskaali, että poliisitutkintoa\njatketaan poliisikamarissa seuraavana aamuna kello kymmenen, ja eräs\ntulipalopaikalla oleva poliisikonstaapeli sai tehtäväkseen kutsua\nkauppias Jaakkolan poliisikuulusteluun.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nKello puoli kymmenen aikaan seuraavana aamuna oli kauppias Jaakkola,\nkäytyään aamukävelyllään tarkastamassa palopaikkaa, täydessä työssä\njärjestämässä myymälänsä sisustamista kolmen tästä päivästä lähtien\npalvelukseensa astuneen kauppa-apulaisen avulla, kun sisään astui\npoliisikonstaapeli, joka pyysi häntä saapumaan tulipalon johdosta\ntoimitettavaan poliisitutkintoon.\n\nJaakkola ihmetteli kutsua, mutta lupasi kuitenkin saapua tuohon\nhuomattavaan tilaisuuteen, kävi muuttamassa ylleen toisen takin ja\nlähti poliisikamariin.\n\nTämä kunnioitusta herättävä virasto oli Papinkadun varrella olevassa\nvanhassa talossa, jonka toinen puoli oli maalattu keltaiseksi, toinen\nviheriäiseksi.\n\nJaakkolan saapuessa poliisikamarin pihaan ei pihamaalla näkynyt ketään\nmuita kuin ukko Römpötti, joka sahasi halkoja pihan perällä olevan\nulkohuonerakennuksen edustalla.\n\nUkko Römpötti oli kaupungin julkinen syntipukki, joka tavallisesti\ntuotiin poliisikamariin, jos kaupungissa tapahtui katumellakoita,\ntorikahakoita tai muita suuria epäjärjestyksiä. Tästä oli ukko\nRömpötille se huomattava etu, ettei hän pidätyspäivinään saanut\nmyrkyttää itseään mielijuomallaan pulituurilla, ja kaupungin\npoliisilaitokselle se etu, että Römpötti vapaan asuntonsa ja ruokansa\nkorvaukseksi sai siivota ja talvella myöskin lämmittää poliisiputkat,\nsahata ja pilkkoa halot sekä tehdä yhtä ja toista muutakin hyödyllistä\npalvelusta.\n\nNytkin oli ukko Römpötti tällaisessa tilapäisessä pakkotyössä.\n\nJärjestyskonstaapeli n:o 3 Kekkonen oli näet julistanut hänet\neilen pidätetyksi sen vuoksi, että oli tavannut Römpötin pahasti\npäissään tappelemassa eräässä palokujassa muutaman maalaisen\nvasikannahkakauppiaan kanssa. Tappelu oli tosin sitä laatua,\nettä Römpötti makasi kamalasti öristen maassa vatsallaan ja\nvasikannahkakauppias istui hänen hartioillaan, vanuttaen Römpöttiä\ntämän pitkästä tukasta ja potkien häntä kantapäillään kylkiin, aivan\nkuin olisi hän ollut ratsastaja ja Römpötti hänen ratsunsa. Näin ollen\nolisi ehkä puolueettoman katselijan mielestä ollut pidätettävä pikemmin\nvasikannahkakauppias kuin Römpötti, mutta vasikannahkakauppias esitti,\nettä kun kiireelliset liikeasiat eivät tekisi vasikannahka-asioitsijan\npidättämistä suotavaksi, Römpötti uhrattaisiin hänen sijastaan\noikeudenjumalattaren alttarille. Tätä vastaan ei poliisi Kekkosellakaan\nollut oikeastaan mitään muistuttamista, jonka johdosta Römpötti vietiin\nputkaan.\n\nHänen vankeutensa ei kuitenkaan ollut erittäin ankaraa nyt enempää\nkuin ennenkään. Sen illan ja yön hän nukkui putkassa vanhurskaan unta,\nkuorsaten niin, että vanhan rakennuksen perustukset vapisivat, heräsi\naamulla virkistyneenä sielun ja ruumiin puolesta, koputti ovelle,\npääsi ulos, sai leipää, suolaista kalaa ja muutamia perunoitakin,\nsekä hyvänlaista kaljaa palanpaineeksi, jonka jälkeen hän sai ryhtyä\nsiivoamaan poliisikamarin huoneita. Sen tarpeessa ne olivatkin, sillä\nniitä ei oltu puhdistettu senjälkeen kuin Römpötti oli viimeksi\nputkassa ollut. Sitten ryhtyi tämä järjestysvallan kouriin langennut,\nhairahtunut kansalainen sovittamaan vielä sovittamatta olevia syntejään\nhalonhakkuulla poliisikamarin pihan perällä olevan halkopinon ääressä.\n\nRömpöttiä ei kukaan pitänyt silmällä, eikä se ollut tarpeellistakaan.\nMinnepä hän olisi paennut? Ja miksi hän olisi paennut? Poliisin\nhuostasta päästyään saisi hän nukkua jonkun pensaan suojassa tai\nkorkeintaan jonkun vajan nurkassa, kun taas putkassa oli hyvät\nolkipahnat, ja Römpötin ruokaileminenkin oli hänen kultaisessa\nvapaudessaan ollessaan useimmiten hyvin epätietoista ja sattuman\nvarassa.\n\nJaakkola, joka oli katsellut ympärilleen, huusi Römpötille, osoittaen\nrakennuksen keskimmäistä ovea:\n\n-- Tuostako poliisikamariin mennään?\n\nRömpötti keskeytti sahuunsa, pyyhki nenäänsä oikean käden hihaan,\nkatseli Jaakkolaa tuokion vetisillä silmillään ja sanoi:\n\n-- Ka, siitähän sinne pääsee...\n\nJaakkola alkoi siis kiivetä poliisikamarin lahoja, pahasti narisevia\nportaita.\n\nTultuaan pimeään porstuaan hän näki erään oven olevan raollaan ja astui\nsiitä sisään. Huone oli nähtävästi jonkinlainen odotushuone.\n\nSiellä ei tällä hetkellä ollut ketään. Tupakansavua siellä sen sijaan\noli sitäkin enemmän, josta päättäen huone ei ollut vielä kovin pitkää\naikaa ollut tyhjänä. Perällä oli pitkä, jotenkin musta pöytä, jolla\noli papereita ja sanomalehtiä. Pitkin seinävieriä kiersi huoneen\nympäri paksut penkit. Seinillä oli joitakin virallisia tupakansavun\ntummentamia ja kärpästen pilkuttamia kuulutuksia, ilmoituksia\npoliisin etsimistä henkilöissä ja heidän tuntomerkeistään, ynnä muita\nsamantapaisia julistuksia.\n\nPaitsi penkkejä oli huoneen ainoan, pihalle päin olevan ikkunan edessä\njonkinlainen matalahkolla selkänojalla varustettu istuin. Se ei ollut\npenkki, sillä penkiksi se oli liian lyhyt. Ei se ollut tuolikaan,\nsillä tuoliksi se oli liian pitkä. Sohvaksi se oli liian rahimainen ja\nrahiksi liian sohvamainen. Se muistutti jonkin verran vanhanaikaista\nkahden hengen keinutuolia, josta oli otettu pois jalakset ja käsinojat.\n\nJaakkola istuutui tähän vehkeeseen ja alkoi katsella ympärilleen.\n\nHuoneen sisustus ei jaksanut kiinnittää hänen mieltään kuin minuutin.\nToisen minuutin hän katseli katossa surisevia kärpäsiä, joka\nhyönteislaji oli huoneessa erittäin lukuisasti edustettuna. Sitten hän\nsuuntasi katseensa ulos ikkunasta pihalle, jossa ukko Römpötti yhä\nedelleen sahasi halkoja.\n\nVähän ajan kuluttua ilmestyi poliisikamarin pihaan kaupungin\netsiväpoliisi Juhola, joka ruumiillisilta mittasuhteiltaan muistutti\nentisajan tunnettua filistealaista voimamiestä Goljatia. Hänen\nperässään tallusteli resuinen poika, jota suuri poliisimies näkyi\ntaluttavan ohuista, kiiltävistä vitjoista, ja Jaakkolasta näytti siltä\nkuin poika, joka oli hyvin säikähtäneen ja masentuneen näköinen, itse\nolisi pidellyt kiinni vitjoista, jotka eivät millään tavoin olleet\nkiinnitetyt hänen ranteeseensa.\n\nKun poliisi poikineen tuli sisään, osoittautuikin asia sellaiseksi.\n\n-- Saat päästää nyt irti! sanoi poliisimies pojalle, ja poika\nhellitti samassa ketjuista, jotka Jaakkola tunsi tuollaisiksi\nranteenkiristysketjuiksi, joissa on tappi kummassakin päässä ja joilla\npoliisi masentaa pidättämänsä, vastarintaa tekevän henkilön.\n\nPoliisi avasi erään nähtävästi putkaan vievän oven, työnsi pojan\nniskasta sisään ja väänsi oven lukkoon.\n\nSitten hän ripusti ketjut naulaan ja huomautti selitykseksi pojan\npidättämiseen:\n\n-- Oli varastanut torilla kananmunia erään maalaisen kuormasta.\n\nJa huomattuaan Jaakkolan tarkastelevan seinälle ripustettuja ketjuja\npoliisi jatkoi viekkaasti, silmää iskien:\n\n-- Ne ovat minun \"sähkövitjani\". Kun pidätän jonkun pikkupojan, niin\nannan sille ketjujen toisen pään käteen ja käsken pitää lujasti kiinni,\nsillä jos hän hellittää, niin saa hän samassa ketjuista sellaisen\niskun, että se voisi tappaa härän ja kaksi hevosta. Pojat antaisivat\nennemmin leikata kätensä poikki kuin hellittäisivät ketjuista.\n\nJaakkola ihmetteli ison miehen suurta oveluutta ja kysyi sitten, eikö\npoliisitutkinto pian jo ala.\n\n-- Tuollahan noita näyttää alkavan tulla miehiä -- -- eivätkö liene\nsitä varten, sanoi poliisi, katsoen ulos ikkunasta.\n\nOdotushuoneeseen saapui palovartia Nissinen ynnä muutamia muita\ntilaisuuteen kutsuttuja miehiä. Sitten saapui viskaali, ja hänen\nseurassaan tullinhoitaja Spöör asianomaisen palovakuutusyhtiön\nedustajana. Viimemainitut herrat menivät odotushuoneen läpi sen takana\nolevaan kansliahuoneeseen, tervehtien ohimennessään kauppias Jaakkolaa\nlyhyellä kumarruksella.\n\nSitten tuli viimemainitun suureksi ihmeeksi ukko Wahl yllään\niankaikkinen sininen viitta.\n\nOvessa loi tämä tarmokas vanhus pyöreiden silmälasiensa lävitse\nkilpakosijaansa katseen, joka ilmaisi useita erilaisia, voimakkaita\ntunteita ja intohimoja, kuten ivaa, katkeruutta, halveksimista,\nvoitonriemua, vahingoniloa ja kostonhimoa, mutta ennen kaikkea vihaa,\nsyvää, sammumatonta ja viimeiseen hengenvetoon saakka leppymätöntä\nvihaa.\n\nUkko ei ruvennut istumaan, vaan kävellä köpitti edestakaisin huoneessa\nkädet seläntakana ja viitta hartioilla heilahdellen. Jaakkolaa hän ei\nenää kunnioittanut ainoallakaan silmäyksellä.\n\nHetken kuluttua avasi poliisilaitoksen Goljat oven ja käski sisään\npalovartia Nissisen, joka huolestuneen näköisenä rykäisi, pyyhkäisi\nleukaansa ja astui sisään.\n\nTorninvartian kuulustelu kesti kymmenen minuuttia. Koko aikana ei\nodotushuoneessa puhuttu mitään. Tuntemattomat miehet katselivat\nmiettiväisinä kenkäinsä kärkiä, Jaakkola silmäili pöydältä ottamaansa\nvanhaa sanomalehteä, ukko Wahl mittaili yhä edelleen lattiaa tuiman\nnäköisenä ja kärpäset surisivat katossa.\n\nSitten aukeni ovi, Nissinen astui ulos punakkana ja hikisenä ja\nmaisteri Wahl kutsuttiin sisään.\n\nUkko muljautti uhkaavan silmäyksen Jaakkolaan ja katosi ovesta.\n\nJaakkola oli alkanut aavistaa, että hänen kutsumisensa\npoliisikuulusteluun oli jossain yhteydessä ukko Wahlin läsnäolon\nkanssa. Mutta missä, siitä ei hän päässyt perille, vaikka vaivasikin\nsillä päätään.\n\nMaisteri oli kuulusteltavana tuskin viittä minuuttia. Sitten tuli\nkauppias Jaakkolan vuoro.\n\nKansliahuoneen kalustona oli pari pöytää, suuri, vanha kaappi ja\nmuutamia tuoleja, joista yhdellä istui tullinhoitaja Spöör. Suuremman\npöydän takana istui viskaali, jolla oli turpeat kasvot ja pitkät,\nruskeat viikset. Hänen lähellään teki muistiinpanoja unisen ja laiskan\nnäköinen nuori mies.\n\nViskaali pyysi Jaakkolaa kertomaan, mitä tämä oli tehnyt ennen\nnukkumaan menoaan.\n\nJaakkola kertoi tarkoin iltakävelynsä, unohtamatta palotornin ohitse\nkulkuaan ja työvajan ovelta katsomistaan.\n\n-- Huomasitteko vajassa mitään epäilyttävää? kysyi viskaali.\n\n-- En muuta kuin suuren epäjärjestyksen, vastasi Jaakkola.\n\n-- Ette myöskään tuntenut mitään palonkäryä?\n\n-- En, en mitään.\n\n-- Teittekö tulta, katsoessanne vajan ovesta?\n\n-- En.\n\nViskaali katseli edessään olevaa paperiarkkia, johon oli lyijykynällä\ntehty jonkinlaisia harakanvarpaita ja jonka alareunaan oli piirretty\nisonenäisen miehen naama, jota viskaali kuulustellessaan varjosti, ja\nsanoi:\n\n-- Maisteri Wahl ilmoittaa teidän tehneen tulta vajan ovella ja\nheittäneen sitten palavan tulitikun vajaan.\n\n-- Vai niin, maisteri Wahl on siis vakoillut minua?\n\n-- Siltä se vähän näyttää, sanoi viskaali, alkaen sivellä viiksiään,\nmistä varovaisuustoimenpiteestä huolimatta tarkkanäköinen katsoja\nsaattoi havaita hänen koettavan piilottaa hymyn noihin suuriin\nhuulikoristeisiinsa.\n\n-- Ja syyttää minua murhapoltosta! huudahti Jaakkola.\n\n-- Sitä hän ei ole väittänyt, sanoi viskaali. -- Mutta hän pysyy\nlujasti ilmoituksessaan, että kauppias raapaisi tulta tulitikulla ja\nheitti tikun sitten latoon.\n\n-- Hävytöntä! sanoi Jaakkola. -- Konnamaista! lisäsi hän sitten\nvarmemmaksi vakuudeksi.\n\n-- Käskekää sisään maisteri Wahl! sanoi viskaali isolle poliisille,\njoka seisoi ovenpielessä, mielenkiinnolla seuraten kuulustelun kulkua.\n\nMaisteri Wahl astui sisään ja tuli aivan pöydän viereen.\n\n-- Kauppias Jaakkola kieltää tehneensä tulta vajan ovella, sanoi\nviskaali.\n\n-- Sen kylle uskon! vinkui ukko. -- Mutta hen valehtelee! Hen on suuri\nlurjus!\n\nJaakkola otti askeleen eteenpäin kuin lyödäkseen maisteria. Ukko seisoi\nliikahtamatta paikoillaan kuin odottaen lyöntiä, ja hänen silmänsä\nkiiluivat vahingoniloisesti.\n\n-- Punnitkaa sananne! sanoi viskaali vakavasti.\n\n-- Hen valehtelee! kirkaisi ukko. -- Hen ei uskalla tunnustaa. Hen on\nsuuri pelkuri! Hen otti tulitikkulaatikon takkinsa vasemmasta taskusta\nja raapaisi tulta.\n\nJaakkola säpsähti.\n\n-- Se on totta! huudahti hän. -- Sytytin sikarini vajan ovella. Nyt\nvasta muistan.\n\n-- Hen tunnustaa! hihkui ukko. -- Hen ei uskalla enee kieltee. Hen\nsytytti ladon palamaan!\n\n-- Saatte mennä! sanoi viskaali ukko Wahlille.\n\nMaisteri lähti, mutta kääntyi ovella ja sanoi:\n\n-- Pitekee hente tiukalla! Hen on kiero mies!\n\nKauppias Jaakkola myönsi siis sytyttäneensä sikarin vajan ovella, mutta\npysyi jyrkästi väitteessään, että hän pudotti tulitikun maahan ja polki\nsen sammuksiin. Hän piteli aina varovaisesti tulta. Hän huomautti\nsitäpaitsi, että tulipalo oli huomattu vasta tuntia myöhemmin kuin hän\noli kulkenut palotornin ohi.\n\n-- Tuli on voinut huomaamattanne jäädä kytemään lastuihin vajan ovelle\nja on levinnyt siitä vähitellen vajaan, arveli vakuutusyhtiön asiamies,\nmutta Jaakkola ei pitänyt sitä mahdollisena.\n\nSilloin raotettiin ovea ja pitkätukkainen, takkuinen pää kurkisti\nodotushuoneesta poliisikamarin kaikkein pyhimpään.\n\n-- Kuka horna sieltä kurkistelee! huusi viskaali.\n\n-- Ei saa talla tänne! sanoi ovea vartioiva poliisi, yrittäen vetää\noven kiinni.\n\nHuolimatta Goljatin yrityksestä onnistui pitkätukkaiseen päähän\nkuuluvan vartalon tunkeutua sisään ovenraosta. Kaikkien ihmeeksi\nosoittautui tulija luonnonihmiseksi, Matti Luonnoksi. Ovenvartia päästi\nneuvottomana oven kokonaan auki, ja pitkätukkainen, piikkopukuinen,\ntuohivirsuinen veljemme astui sisään, vasemmassa kädessään pitkä\nsauvansa ja oikeassa kädessään kaksi poikaa, joita hän hallitsi\nniskasta, niin että pojat näyttivät uusilta yhteenkasvaneilta\nsiamilaisilta kaksoisilta.\n\n-- Mitä tämä on? kysyi viskaali ankarasti.\n\n-- Tässä ovat ne pojat, jotka sytyttivät viimeöisen tulipalon, ilmoitti\nluonnonihminen nöyrästi.\n\nPojat olivat yöllä, samoihin aikoihin kuin tulipalo syttyi, ilmestyneet\nKelovuorelle, melkein Matin pesän alle. Poikien keskinäisistä puheista\npääsi luonnonihminen pian selville siitä, että pojat olivat menneet\nyöksi palotornin alla olevaan vajaan ja tupakoidessaan yöllä päästäneet\nvaromattomuudessaan tulen irti. Silloin oli luonnonihminen laskeutunut\npuusta, ottanut heidät kiinni ja vienyt pesäänsä, jossa oli sitonut\nheidät köydellä puuhun kiinni.\n\nPojat tunnustivat tekonsa poliisikuulustelussa, joka senjälkeen\njulistettiin päättyneeksi.\n\n-- Kiitos, vanha velho! sanoi Jaakkola, astuessaan odotushuoneeseen ja\ntavatessaan siellä ukko Wahlin. -- Tällä kertaa ette oikein onnistunut.\nKeksikää seuraavaksi kertaa jotain parempaa!\n\nUkko kohotti raivoissaan nyrkkinsä ja koetti pukata sillä Jaakkolaa\nvatsaan. Jaakkola tarttui hänen käteensä, pyöräytti hänet seinään päin\nseisomaan ja lähti tiehensä.\n\n-- Vekivaltaa! huusi ukko. -- Pidettekee henet!\n\nKukaan läsnäolijoista ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi ryhtyä\nvangitsemaan Jaakkolaa, joka siis pääsi esteettömästi lähtemään.\nPortilla hän tapasi ukko Römpötin, joka katseli häntä vetisillä\nsilmillään, pyyhki nenäänsä ja ilmoitti ylpeästi:\n\n-- Nyt sitä olen minäkin taas vapaa mies!\n\n-- Niin olen minäkin, vastasi Jaakkola ja antoi Römpötille\nviisikymmentä penniä.\n\nIltapäivällä kävi Jaakkola Arkussa tervehtimässä ukko Saksmania ja\ntapasi silloin hänen nuoremman poikansa, varatuomari Otto Sakkamaan,\njoka oli saapunut käymään kotonaan Helsingistä ja jonka ukko esitteli\nJaakkolalle silminnähtävällä ylpeydellä.\n\nVaratuomari oli hauska ja iloluontoinen nuori mies, jossa ei ollut\nhavaittavissa ukon ja vanhemman veljen omituista ivamielisyyttä\nja kiusanteon halua ympäristöään kohtaan. Hän puhui vapaasti ja\navomielisesti kaikista asioista, vieläpä niinkin yksityisluontoisista\nkuin että hän oli salakihloissa ja että hänen valittunsa oli tässä\nkaupungissa.\n\n-- Anna Perander! pääsi Jaakkolalta aivan tahtomattaan.\n\nUkko Saksman silitteli kiperästi hymyillen valkoista partaansa ja\nhieroi sitten heleätä nenäänsä vasemman käden peukalon ja etusormen\nvälissä. Varatuomari nauroi.\n\n-- Ei, ei aivan, vaikka arvasittekin melkoisen lähelle. Anna Perander\non vain minun puhemieheni. Oikeastaan on minulla koko ajan ollut\npiiput kallellaan häneen päin ja ukko Pessu epäilee minua vieläkin,\nmutta hän ei tiedä, että me olemme hänen tyttärensä kanssa tehneetkin\ntoisenlaisen sopimuksen kuin alkuperäisesti oli aikomus. Hän ei tahdo\nluopua isästään ja toimitti minulle toisen. Rehtori Pessu sulkee\nminut syliinsä ja isäukon ja Laurin myöskin, kunhan asian oikea laita\npaljastuu. Mutta minä vannotan teitä, ettette puhu hänelle vielä mitään\ntästä asiasta! Tahdomme valmistaa hänelle yllätyksen.\n\n-- Minä vannon! sanoi Jaakkola juhlallisesti.\n\n-- Mutta tiedätkös sinä, kutka nykyään yllyttävät Wahlia tekemään\nsinulle kiusaa? kysyi ukko Saksman Jaakkolalta.\n\n-- No kutka?\n\n-- Antti-neiti ja Matti-neiti!\n\n-- Sitä minä vähän aavistinkin, sanoi Jaakkola. -- Vaikka en tahtonut\nitsekään uskoa sitä mahdolliseksi.\n\n-- Varsinkin Antti-neiti, vahvisti ukko. -- Tiedän sen aivan\nluotettavista lähteistä.\n\nSenjälkeen kertoi Jaakkola, minkä juonen ukko Wahl oli hänelle viimeksi\nvirittänyt.\n\nLauri Saksman, joka oli kuunnellut keskustelua ottamatta siihen osaa\n-- hän oli näet aloittanut uuden, laajan rosvoromaanin -- lähti\nJaakkolan poistuessa saattamaan häntä ja teki hänelle erään ehdotuksen,\njota Jaakkola ensin kuunteli päätään pudistellen, mutta johon hän\nvihdoin antoi suostumuksensa, puhjeten niin äänekkääseen nauruun, että\nohikulkijat kääntyivät katsomaan taakseen.\n\n-- Matti Luonto on juuri siihen sopiva mies, sanoi Lauri. -- Hän on\noikea helmi!\n\n-- Ha ha ha! nauroi Jaakkola, pyyhkien naurunkyyneliä silmistään. --\nHullu juttu!\n\nJaakkolan kauppa-apulaiset ihmettelivät sinä päivänä, miksi heidän\nisäntänsä oli niin hyvällä tuulella.\n\nHän ihan loisti.\n\n\n\n\nXV\n\n\nOli iltapäivä.\n\nTuollainen rauhallinen iltapäivä, jolloin kauppiaat seisoskelevat\npaitahihasillaan myymäläinsä portailla, kädet housuntaskuissa ja\nlakki takaraivolla, tuumien että tuskinpa enää ostajia tulee... paras\nsiis pistää puoti kiinni ja lähteä pitkänsiiman laskuun. Jolloin\nlehmänkellojen kilkatus ja kalkatus karjaa Jussinpuron laitumelta\ntuotaessa kaikuu kautta kaupungin. Jolloin Sinkkolan mulipää lehmä on\npaarmaa säikähtäen karannut häntä pystyssä rakennusmestari Koljosen\npihaan ja sotkenut sorkillaan portin vieressä olevaa kukkapenkkiä, ja\njolloin Sikasen akan lapset alkavat yhä tiukemmin huutamalla vaatia:\n\n-- Äiti hoi! Anna voileipää!\n\nTähän aikaan raahaa Sukkulan mummo ukko Römpötin suosiollisella\navustuksella pitkin katua pois torilta pientä, kahdella matalalla\npuupyörällä kulkevaa kahvikojuaan. Mutta anteeksi! Lukijamme ei\ntunnekaan vielä Sukkulan mummoa. Se on se sama mummo, joka kello\nviidestä aamulla kello seitsemään illalla myy kahvia torilla tuossa\nsamaisessa kojussa. Viidellä pennillä saa läkkimukillisen kahvia ja\nkolme sokeripalasta. Jos joku tahtoo herkutella, niin ottaa hän vielä\nkorvapuustinkin, mutta se maksaa viisi penniä lisää. \"Tipot\" taas\novat pienempiä vehnäsiä, mutta niitäpä saakin kaksi viiteen penniin.\nMaalaiset ostavat mieluummin korvapuusteja, koska niiden keskellä on\nhiukan sokerisulaketta, mutta käytännölliset ajurit ja torikauppiaat\nostavat tavallisesti tipoja, koska he ovat huomanneet, että kahdessa\ntipossa on enemmän vehnästä kuin yhdessä korvapuustissa. Ostavatpa\najurit usein sokeriakin hevosilleen Sukkulan mummolta. Sokeria saa\nviidellä pennillä kaksitoista palasta, ja hevoset pitävät suuresti\ntästä kestityksestä.\n\nJa se on juuri se sama Sukkulan mummo, joka tinki varkaiden kanssa\nviime vuonna.\n\nSukkulan mummo asuu Kellonsoittajankadun toisessa päässä pienessä\nmökissä, jossa on vain kaksi huonetta. Eräänä syksy-yönä hän kuuli\nviereisestä huoneesta melua ja alkoi huutaa, luullen siellä olevan\nvarkaita. Varkaitahan siellä olikin, ja ne tulivat sieltä heti ja\nilmoittivat hirttävänsä mummon pellinnauhoihin, ellei hän lakkaa\nhuutamasta ja anna rahojaan.\n\nMummo sanoi antavansa rahat sillä ehdolla, että rosvot poistuvat\neteiseen. Vähän aikaa neuvoteltuaan varkaat menivätkin sinne. Silloin\nmummo väänsi oven lukkoon ja päästi tytärvainajansa keskenkasvuisen\npojan, joka asui Sukkulan mummon luona, ulos ikkunasta apua hakemaan.\nRosvot alkoivat tulla kärsimättömiksi ja potkivat ovea, vaatien heti\nkäsiinsä niitä kolmeasataa markkaa, jotka mummo ensi hädässään oli\ntunnustanut asunnossaan olevan. Mummon täytyi itse rikkoa eteisen\novessa oleva pieni ikkunaruutu ja ojentaa sieltä rosvoille rahat. Mutta\nkun rosvot laskivat rahoja, olikin siinä vain 65 markkaa viidenmarkan\nseteleinä. Tällaisesta epärehellisyydestä ja sopimuksen rikkomisesta\nrosvot suuresti suuttuivat ja vaativat koko summan. Mummo tinki\noviaukon läpi, ojensi aina vähän rahaa lisää ja manasi rosvoja menemään\ntiehensä. Rosvot sadattelivat mummoa ja uhkasivat murtaa oven, elleivät\nhe saa ainakin kaksisataa markkaa. Näin tinkien oli mummon ollut pakko\nantaa jo 170 markkaa, kun pihaan samassa juoksi kirveillä ja seipäillä\nvarustettu miesjoukko, joka otti rosvot kiinni, ja Sukkulan mummo sai\nrahansa takaisin.\n\nTämä neuvokas mummo laahasi juuri kojuaan pitkin katua kotiinsa päin\nKurosen kaupan ohi. Mummo veti aisoista ja ukko Römpötti lykkäsi\ntakaapäin. Pahat kielet olivat tietävinään, että ukko Römpötin ja\nSukkulan mummon välillä oli olemassa n.s. hellempi suhde, ja että\nSukkulan mummo vielä menisi naimisiin Römpötin kanssa, mutta me\nvoimme vakuuttaa sen varmasti valheeksi. Eihän Sukkulan mummo, joka\nniin kekseliäästi ja kylmäverisesti oli pelastanut omaisuutensa\nmurtovarkailta, voi olla niin hullu, että ottaisi Römpötin tuhlaamaan\nvaivalla ansaittuja säästöjään. Ei, Römpötti sai vain joka kerta, kun\nhän oli lykännyt mummon apuna kahvikojun torilta kotiin, kaksi suurta\nkupillista kahvia vehnäsen kanssa. Se oli mummon tavallinen taksa tästä\navustuksesta, eikä Römpötillä ollut mitään oikeutta esittää sen lisäksi\nmuita vaatimuksia, kaikkein vähimmän sellaisia, jotka koskivat Sukkulan\nmummon sydäntä ja kättä.\n\nKalle Kannas kiinnitti juuri rautapönkiä puodin ikkunaluukkujen päälle,\nja Sukkulan mummo sanoi:\n\n-- Jopas panee puukhollarikin puotinsa kiinni!\n\n-- Joutaahan tämä, sanoi kauppa-apulainen. -- Ei ole koko iltapäivänä\nostajia ollut.\n\n-- Se on nyt niin kamalan hiljainen aika, kun alkaa olla heinäntekokin\nparhaillaan, valitteli mummo, kiskoen kärryjä edelleen.\n\nMutta Kalle Kannas, vaikka aina pitikin talonsa puolta, ei tällä\nhetkellä välittänyt vähääkään kauppamarkkinoilla vallitsevasta\nhiljaisuudesta. Hänellä oli pää täynnä muita, yksinomaan hänen omiin\nyksityisasioihinsa kohdistuvia ajatuksia.\n\nMaikki Grönberg istui tavallisella paikallaan ikkunan ääressä käsitöitä\ntehden. Ukko Grönberg oli pajassaan, joka yhä edelleenkin oli\nlakkotilassa, mutta jossa ukko itse liehui sitäkin ahkerammin, ja hänen\nvaimonsa oli lähtenyt johonkin kaupungille.\n\nOli hiljaista kadulla. Tuuli vain kantoi silloin tällöin vähän\npalonkäryä läheisiltä palotornin raunioilta, muistuttaen tuosta\näskeisestä suuresta tapahtumasta.\n\nTyttö ompeli syvissä ajatuksissa, niin kiintyneenä työhönsä ja niin\nvaipuneena mietteisiinsä, ettei huomannut Kalle Kannasta, ennenkuin,\ntämä yskähti hiljaa ikkunan alla.\n\n-- Oletko yksin kotona? tiedusteli nuorimies ensimmäiseksi\ntavallisuuden mukaan.\n\nTyttö loi häneen terävän katseen ja sanoi:\n\n-- Olenhan sanonut, ettet saa käydä enää minua tapaamassa!\n\n-- Minun täytyy näyttää sinulle jotain, joka ehkä saa sinut muuttamaan\npäätöksesi, sanoi Kalle Kannas.\n\nTyttö näytti epäröivän, mutta vastasi sitten:\n\n-- Tule sisään!\n\nKalle Kannas meni myymälään, jonne tyttökin tuli, otti povitaskustaan\npostikortin kokoisen valokuvan ja ojensi sen mitään puhumatta tytölle.\n\n-- Neiti Leijanen ja... ja...\n\n-- Ja kirjailija Tuulonen! täydensi Kalle Kannas. -- Vieläkö nytkin\nepäilet minua?\n\nKuvassa näkyivät molemmat henkilöt niin selvästi, ettei mitään\nerehdystä voinut syntyä, ja sellaisessa asennossa, joka puhui\npuolestaan paremmin kuin puolen arkin pituinen selitys.\n\n-- Siinä se nyt sitten on se \"sinun neiti Leijasesi\", kuten minulle\nsanoit! huomautti Kalle Kannas katkerasti.\n\nSivuutamme vaitiololla nyt seuranneen keskustelun ja muut asiat ja\nsiirrymme suoraan siihen, että ukko Grönberg sattui astumaan sisään,\nennenkuin Kalle Kannas ehti edes saada kättään Maikin vyötäisiltä. Ukko\naivan jähmettyi.\n\nHuomattuaan hänet siirtyi onnellinen sulhasmies nopeasti puolen\naskeleen päähän tytöstä ja sanoi:\n\n-- Päivää... lämmin ilma on ollut tänäänkin...\n\n-- Ahaa! huusi ukko. -- Vai on ollut lämmin ilma! Vai on ollut niin\nvietävän kuuma päivä! Ja tänne läksit jäähdyttelemään! Voi sinä\nturkinpunainen...\n\n-- Isäkulta! rukoili tytär.\n\n-- Vai isäkulta! Vai jo johtui isäkultakin mieleen! Mene sisään siitä,\nminulla on tälle nuorelle kauniille herralle vähän kahdenkeskistä asiaa!\n\nTyttö, joka tunsi isänsä riehahtelevan luonteen, siirtyi sanaa\nsanomatta viereiseen huoneeseen. Siinä ei hän oikeastaan mitään\nmenettänyt, sillä keskustelu kävi siksi korkeassa äänilajissa, että\njokainen sana olisi kuulunut kauas kadullekin, jos olisi sattunut\nkuulijoita olemaan. Lopuksi potkaisi vaskiseppä vävypoikatarjokkaansa\nvähääkään kursailematta kadulle.\n\n-- Se on vielä kätevä ja jalkava ukko! tunnusti Kalle Kannas itselleen,\nottaessaan lakkinsa ovenedustalta katukäytävältä ja pannessaan auenneen\nkauluksensa jälleen kiinni. -- Kyllä siitä vielä hyvä appiukko tulee,\njahka vähän talttuu.\n\nAppiukko oli sillävälin siirtynyt viereiseen huoneeseen esitelmöimään\ntyttärelleen hyvistä tavoista ja siitä verrattain pimeästä\ntulevaisuudesta, joka Maikkia odottaisi, ellei hän heittäisi\nmielestään Kalle Kannasta ja yleensä kaikkia sellaisia mieshenkilöitä,\njotka tavalla tai toisella voitiin käsittää kosiomiehiksi. Tässä\nesitelmässään kohosi ukko Grönberg sellaiseen kaunopuheisuuden lentoon,\nettä hän alkoi hetken päästä itsekin ihmetellä suuria puhujalahjojaan\nja lähti melkoisesti rauhoittuneena takaisin työhönsä, tultuaan ensin\nkadulle kurkistettuaan vakuutetuksi siitä, ettei siltä taholta enää\nmikään vaara uhannut hänen kotoista rauhaansa.\n\nMutta Kalle Kannas lähti kotiinsa ja kirjoitti siellä Maikilleen pitkän\nkirjeen, jonka hän seuraavana päivänä, Maikin kulkiessa Kurosen puodin\nohi, pisti morsiamensa käteen.\n\nKun Maikki oli lukenut Kallen kirjeen, lausui hän sulhasmiehestään\nseuraavan ankaran arvostelun:\n\n-- Kalle on hullu!\n\nSitten hän otti kynän ja paperia ja ilmoitti tämän merkillisen\nkeksintönsä kirjeellisesti ihailijalleen.\n\nSeurauksena oli Kallen puolelta uusi, vielä pitempi kirje, jossa hän\nlaajasti perusteli niitä näkökohtia ja ehdotuksia, jotka olivat saaneet\nMaikin epäilemään hänen järkensä tilaa.\n\nTätä kirjeenvaihtoa kesti viikon päivät, ja se johti varsin\nällistyttävään tulokseen.\n\nKun Grönbergin emäntä seuraavana lauantai-iltana palasi navetasta\nlehmää lypsämästä, tapasi hän herransa ja miehensä hyvin arveluttavassa\nmielentilassa, jossakin tuolla raivon ja epätoivon välimailla,\nkourassaan palloksi rutistettu kirje, jonka hän tuon tuostakin\npaiskasi lattialle ja potkaisi nurkkaan, mutta jonka hän seuraavassa\nsilmänräpäyksessä taas otti käteensä, levitti auki ja alkoi lukea,\nsaadakseen aiheen uuteen purkaukseen.\n\nKirje oli Maikilta isälleen, ja tytär toi siinä esille koko joukon\najatuksia, jotka lyhimmiten voitaisiin ehkä supistaa seuraaviin\nponsilauselmiin: että hänen isänsä on julma tyranni; että mainitun\ntyrannin ainoa tytär on syvästi onneton; että, koska edellämainittu\ntyranni on potkaissut syvästi onnettoman tyttärensä rakastetun kadulle,\nniin ei tytär tahdo enää päivääkään olla vielämainitun tyrannin\nkaton alla; että useinmainittu, syvästi onneton tyrannin tytär on\ntäysi-ikäinen eikä pieni turvaton lapsi, jota tyrannit saavat kohdella\nmielensä mukaan; ja lopuksi että ukko Grönberg, vielä kerran, on julma\nja sydämetön tyranni.\n\nSitäpaitsi sisälsi kirje muutamia hämäriä viittauksia toiselle\npaikkakunnalle muuttamisesta tai järveen menosta -- miten ne vain\ntahtoi käsittää.\n\nJos ukko Grönberg oli toivonut paremmalta puoliskoltaan myötätuntoa,\nymmärtämystä ja kannatusta tällä raskaalla hetkellä, jolloin hän piteli\nkourissaan oman lihansa ja verensä sodanjulistusta häntä vastaan,\nniin hän erehtyi perusteellisesti, sillä hänen emäntänsä, selvittyään\nensimmäisestä itkukohtauksestaan, ei suinkaan säästellyt sanoja\ntakoessaan miehensä tietoisuuteen sitä vakuutusta, että vaimo ja äiti\nyhtyi täydellisesti lapsen ja tyttären järkähtämättömään mielipiteeseen\nkyseessäolevan puolison ja isän tyrannimaisista ominaisuuksista. Oman\npuolisonsa suusta sai ukkoparka kuulla senkin masentavan tiedon,\nettä häntä, ukko Grönbergiä nimittäin, pidetään koko kaupungissa\nsietämättömän pahansisuisena hirviönä, jonka kanssa kukaan ihminen ei\nvoi tulla toimeen.\n\nMihin Maikki oli lähtenyt, siitä hän ei ollut mitään ilmoittanut,\nmutta kaikki merkit viittasivat siihen, että hän oli muuttanut\nmaaseurakunnassa asuvan enonsa Jooseppi Kinkan luo. Ja siihen taloon\nei ukko Grönbergin ollut päätään pistämistä, sillä Jooseppi Kinkka oli\nhänen verivihollisensa sukulaisuudesta huolimatta -- tai ehkä juuri\nsukulaisuuden takia.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nKunnioitettu ystävämme kirjailija Kauno Tuulonen on tällä haavaa\npahanlaisesti satimessa, mutta siinä on hänellä kieltämättä suurin osa\nomaa syytään. Hän oli antanut runollisen kielensä houkutella hänet\nliian pitkälle neiti Leijasen seurassa, ja kun sitten neiti Leijasen\nkaulaanlankeemus tapahtui, ei hänellä ollut riittävästi moraalista\nrohkeutta voidakseen sanoa neitoselle, että tässä oli tapahtunut\nvalitettava erehdys ja väärinkäsitys. Toivoen, että aika jollain tavoin\nselvittäisi vyyhdin ja päästäisi hänet pälkähästä, hän oli antanut\nasian jäädä silleen, mutta vannottanut mitä ankarimmin neiti Leijasta\npitämään tapahtuman heidän kahdenkeskisenä salaisuutenaan.\n\nMitä neiti Julia Leijaseen tulee, niin koskettivat tosin hänen\nkorkeakantaiset kengänpohjansa vielä katukivitystä, pihanurmikkoa sekä\nKurosen myymälän ja konttorin permantopalkkeja, mutta hänen sielunsa\noleskeli enimmäkseen seitsemännessä taivaassa. Vaikka hra Tuulonen\nkarttoikin häntä niin paljon kuin mahdollista, ei hän kuitenkaan\nvoinut välttää kohtaamasta neitosta vähintäänkin puolenkymmentä kertaa\npäivässä, ja joka kerta tyttö loi häneen silmäyksen, joka puhui\nsuunnilleen yhtä paljon kuin kaksi keskikokoista rakkaudenkirjettä\nyhteensä. Sitäpaitsi tyttö kysyi häneltä joka kerta, kun he joutuivat\nkahden kesken:\n\n-- Oi Kauno, miksi olet niin harvoin minun seurassani?\n\nJohon nuori miehemme vastasi aina seuraavin sanoin:\n\n-- Tiedäthän, se romaani... se vie minulta nykyään kaiken aikani.\n\n-- Tuo kauhea romaani... heitä se tuleen! pyysi tyttö.\n\nItse asiassa ei hra Tuulosella periaatteessa suinkaan ollut mitään tätä\nehdotusta vastaan, mutta sitä karttoi hän tietysti visusti ilmaisemasta.\n\nJoka aamu herätessään lupasi kirjailija itselleen:\n\n-- Tänään selitän tytölle kaikki ja teen eron.\n\nJa joka ilta ennen maatamenoaan hän vilkaisi suuttuneena kuvaansa\npeilissä, heristi sille nyrkkiään ja mutisi hampaitaan kiristäen:\n\n-- Raukka, nahjus, saamaton vätys!\n\nMitä pitemmälle aika kului, sitä vaikeampi oli hänen selittää tytölle,\nettä tämä oli käsittänyt väärin Kauno Tuulosen aikomukset ja ettei\nviimemainittu koskaan tulisi menemään naimisiin hänen kanssaan. Lopuksi\nkiusasi tämä asia hra Tuulosta niin, että hän alkoi nukkua huonosti ja\nmenettää ruokahalunsa, mikä häneen nähden oli varsin merkillepantava ja\nharvinainen ilmiö.\n\nAika, tuo kaikkivoipa, johon hän oli toiveensa perustanut, siis\npäinvastoin pahensi hänen asemaansa eikä suinkaan parantanut sitä.\n\nJokailtaiset kävelyretket neiti Leijasen kanssa, jotka viime viikolla\nolivat tuottaneet kirjailijalle mieluista vaihtelua hänen elämänsä\nyksitoikkoisuudessa, olivat muuttuneet kidutustilaisuuksiksi, jolloin\nhän teeskenteli, valehteli ja näytteli iloista naamaa, näkymättömien,\nmutta pahanilkisten pikkupaholaisten kärventäessä hänen sieluaan\nhehkuvilla kekäleillään. Eräänä iltana hän ei ollut neiti Leijasta\nvastassa kadulla, kun tämä läksi työstään. Hra Tuulonen oli tuntia\naikaisemmin paennut seurahuoneelle, jossa rakennusmestarien ydinjoukko\notti hänet vastaan vilpittömillä ja valtaavilla suosionosoituksilla. Se\nilta kului repäisevän hauskasti. Neiti Leijanen unohtui kokonaan hänen\nmielestään, eivätkä laulut ole seurahuoneella koskaan kaikuneet niin\nvoimakkaina kuin sinä iltana ja seuraavana yönä. Rakennusmestarikuoro\nkävi lopulta niin äänekkääksi, että ravintolan omistaja kaksi\nkertaa kävi pyytämässä herroja olemaan hiukan hiljempaa. Tällaista\näänioikeuden riistämisyritystä eivät rakennusmestarit olleet koskaan\nennen kokeneet.\n\nMutta seuraavana päivänä olivat neiti Leijasen silmät punaiset ja\nniiden ympärillä mustat renkaat. Kahvipöydässä, jossa he tavallisuuden\nmukaan olivat kahden, hän sai hysteerisen kohtauksen, ja hra Tuulosella\noli täysi työ saada hänet rauhoittumaan. Hän lupasi, ettei hän koskaan\nenää tekisi sillä tavalla, katui ja sai anteeksiannon.\n\nKauno Tuulonen tunsi vaipuvansa hetki hetkeltä yhä syvemmälle siihen\nsuohon, johon hän oli erehdyksessä tullut polkaisseeksi.\n\nJoku toinen olisi tuollaisessa tapauksessa hänen sijassaan jättänyt\nsaappaansa suohon ja poistunut kaikessa hiljaisuudessa paikkakunnalta,\nmutta niin ei tehnyt hra Tuulonen. Hän oli nimittäin, kuten jo\naikaisemmin olemme huomauttaneet, erittäin itsepintainen mies, mikä\non jokseenkin harvinaista nykyajan nuorisossa, ja hän oli päättänyt,\nmaksoi mitä maksoi, ajaa alkuperäisen suunnitelmansa perille.\n\nNäin oli aika kulunut torstaihin asti. Oliko neiti Leijanen tämän ajan\nkuluessa alkanut aavistaa, että jotain oli vinossa, sitä on meidän\nvaikea mennä sanomaan, mutta se on ainakin varmaa, että hän riippui\nlemmityssään kiinni kiinteämmin kuin koskaan ennen. Nyt ei hra Tuulonen\nenää uskaltanut ajatellakaan mitään välien rikkomista, ennenkuin hän\nolisi saanut asiansa selviksi toisella taholla, sillä hän pelkäsi, että\nneiti Leijanen siinä tapauksessa panisi toimeen ikävän kohtauksen,\njoka voisi odottamatta viedä karille koko yrityksen. Parasta oli kai\nantaa asian mennä menojaan ja sitten, kun se suuri voitto oli saatu,\nselvittää välit neiti Leijasen kanssa äkkiä ja pontevasti.\n\nTehtyään lopullisesti tämän päätöksen tunsi hra Tuulonen itsensä\nrauhallisemmaksi ja katsoi voivansa osoittaa neitoselle suurempaa\nhuomaavaisuutta kuin viime päivinä.\n\nTorstaina iltapäivällä tuli kaupunkiin neiti Kuronen.\n\nAnni Kurosella oli ollut hieman paha omatunto sen välinpitämättömyyden\njohdosta, jota hra Tuulosta kohtaan Kurosen perheessä oli osoitettu.\nKun hänen nyt täytyi erikoisista syistä -- valmistaakseen erään\nsuuren pöytäliinan, josta oli tuleva alallaan mitä arvokkain\ntaideteos! -- viipyä kaupungissa pari viikkoa, päätti hän korvata\nKurosten laiminlyönnit osoittamalla hra Tuulosta kohtaan erikoista\nystävällisyyttä.\n\nHra Tuulonen loikoili pihamaalla salapoliisikertomuksia lueskellen,\nkun neiti Kuronen tuli sisään portista. Yllätettynä ja ihastuksissaan\nnousi kirjailija tervehtimään häntä, ja ihastuksensa kasvoi vielä\nsuuremmaksi, kun neiti Kuronen rakastettavasti hymyillen ojensi hänelle\nkätensä ja sanoi:\n\n-- Tässä minä nyt olen -- saanko ryhtyä pitämään teille seuraa täällä\nyksinäisyydessänne?\n\nHra Tuulonen ei ollut uskoa aistimiensa todistusta ja oli pyörtyä\nilosta, voimatta ensinkään käsittää, mikä neiti Kuroselle oli tullut.\n\nViimemainittu pyyteli anteeksi sitä, etteivät Kuroset olleet\nhuvilassaan viime sunnuntaina, ja kertoi sitten, että hänen täytyi\nviipyä kaupungissa kaksi viikkoa, saadakseen valmistetuksi erään\nsuuren ja paljon työtä vaativan pöytäliinan, ja kysyi, saisiko hän\nsilloin tällöin häiritä hra Tuulosen kirjallisia töitä pyytämällä häntä\npitämään seuraa neiti Kuroselle tunnin tai pari päivässä.\n\nOikeastaan lienee meidän turha mainita hra Tuulosen vastanneen, että\nhänen aikansa oli kokonaan, _kokonaan_ neiti Kurosen käytettävissä\nja ettei hän, Kauno Tuulonen, olisi mistään niin mielissään kuin\nsaadessaan omistaa mahdollisimman suuren osan ajastaan neiti Kuroselle.\n\nKirjailija puhui sellaisella innolla ja lämmöllä, että neiti Kuronen\nkatsahti häneen hieman pitkään, mutta purskahti sitten nauramaan ja\nsanoi:\n\n-- Te runoilijat liioittelette niin mahdottomasti!\n\nHra Tuulonen heräsi kuin huumauksesta, punastui hämillään, huomatessaan\nolleensa vähällä mennä kenties liian pitkälle näin alussa, mutta ryhtyi\nsitten kääntämään asiaa leikiksi ja otti ihastuneesti vastaan neiti\nKurosen tarjouksen tulla sisään hänen kanssaan juomaan iltapäiväkahvia.\n\nPuolen tunnin kuluttua alkoi hra Tuulonen tulla tajuihinsa huoneessaan\nja huomasi silloin tanssivansa sormiaan näpsäytellen keinutuolin\nympärillä. Hän muisti kuluneen puolen tunnin tapahtumat kuin unessa:\nkuinka herttainen Anni oli ollut... mistä he olivat jutelleet... kuinka\nheidän sormenpäänsä koskettivat toisiaan, kun Anni tarjosi hänelle\nkahvia... kuinka Anni silloin näytti vähän punastuvan... kuinka Annin\noli lopuksi täytynyt lähteä rehtori Peranderille, jossa rehtorin\ntytär odotti häntä ryhtyäkseen opastamaan neiti Kurosta tuon suuren\ntaiteellisen pöytäliinan alkuvalmistuksissa...\n\n-- Minä voitan, minä voitan! riemuitsi kirjailija Tuulosen sielu. --\nHänelle on tullut ikävä minua! Miksi täytyy hänen juuri kaupungissa\nommella tuota pöytäliinaa? Loruja! Voi minua onnenpoikaa... minä...\nminä... minä...\n\nKädet niskassa hän tanssi nyt sohvan edessä kiihkoisaa sotatanssia,\nnostaen polvet korkealle ilmaan ja huutaen aina väliin: \"hei!\"\n\nHän oli niin onnellinen, että hän olisi pakahtunut, ellei hän olisi\nkäyttänyt tätä keinoa jonkinlaisena varaventtiilinä.\n\nKun palvelustyttö, joka oli kaksi kertaa arasti koputtanut, tuodakseen\npöydälle vesikarahvin, johon kirjailija oli pyytänyt raikasta vettä,\nei saanut mitään vastausta, oli hän pudottaa tarjottimen maahan,\navatessaan oven ja nähdessään heidän kesävieraansa hyppivän ja\nloiskivan keskellä lattiaa kuin vasikka.\n\nSamassa huomasi kirjailija palvelustytön, pysähtyi, punastui\nselkäruotoon asti ja änkytti:\n\n-- Minä... minä hyppelin vähän...\n\n-- Niin, sanoi tyttö hiljaa, vilkuillen hätäisenä ympärilleen, sillä\nhän pelkäsi mielipuolen tuossa tuokiossa hyökkäävän hänen kimppuunsa ja\niskevän hänet kuoliaaksi.\n\n-- Hyppeleminen edistää verenkiertoa... minä hypin ja voimistelen aina,\nistuttuani pitkän aikaa kirjoituspöydän ääressä...\n\n-- Niin, sanoi tyttö, alkaen tämän luonnollisen selityksen saatuaan\nrauhoittua. -- Tässä olisi maisterille raitista vettä...\n\n-- Kiitos!... Saarankin pitäisi hyppiä välistä -- se edistää\nverenkiertoa! sanoi kirjailija ystävällisesti.\n\n-- Niin... kiitos... sanoi Saara, niiasi ja poistui, arvattavasti\nharkitsemaan hra Tuulosen hyppimisehdotusta.\n\nSamassa kuului kadunpuoleisesta ikkunasta hiljainen koputus. Kauno\nTuulonen hätkähti ja meni katsomaan.\n\nKadulla odotti häntä neiti Leijanen.\n\nHra Tuulonen sadatteli hiljakseen, painaessaan hatun päähänsä. Mutta\nkadulle päästessään hän oli jo ehtinyt malttaa mielensä ja hymyili\nhyväntahtoisesti ystävättärelleen.\n\nNeiti Leijanen sitävastoin ei hymyillyt, vaan oli synkkä kuin\nukkospilvi.\n\n-- Mikäs meidän pientä nirpukkaamme vaivaa? kysyi hra Tuulonen hänelle\nominaiseen sukkelaan ja hupaiseen tapaan.\n\nPieni nirpukka sähähti kuin kissa vastatessaan:\n\n-- Luulit kai, etten nähnyt, millä tavoin keikuttelit pyrstöäsi neiti\nKuroselle! Kyllä minä näin kaiken ikkunasta! Sinä vaihdat tunteitasi\nkuten pa... pa... pa...\n\n-- Paitaa, sanoi Kauno Tuulonen, auttaakseen tyttöä eteenpäin.\n\nKirjailijasta oli tämä erittäin mieluista puhetta neiti Leijasen\nsuusta. -- Enemmän sitä lajia! ajatteli hän. Sitten pieni riita ja ero.\nSilloin on se asia selvä!\n\nMutta se ei ollut selvä niin helposti.\n\nSillä kun kirjailija ylpeästi huomautti olevansa vapaa mies, olevansa\noikeutettu olemaan kohtelias muillekin naisille kuin neiti Leijaselle\nja ilmoitti aikovansa vastakin noudattaa erikoista kohteliaisuutta\nneiti Kurosta kohtaan, jonka vanhempien kotona hän, ventovieras\nihminen, oli saanut osakseen niin ystävällistä, vieläpä sydämellistäkin\nkohtelua, niin puhkesi neiti Leijanen viljaviin kyynelvirtoihin,\nvakuutti olevansa häijyin ja tyhmin tyttö maailmassa ja vannoi, ettei\nhän lakkaa itkemästä, ennenkuin Kauno Tuulonen on antanut hänelle\nanteeksi.\n\nKoska kulkeminen itkevän ja tyrskivän tytön rinnalla halki kaupungin\naina on omiaan kiinnittämään asiaankuulumattomien uteliasta huomiota\npuoleensa, niin ei hra Tuulosen auttanut muu kuin antaa anteeksi\nJulialleen. Vieläpä hyvin nopeasti. Toivottu ja tarjoutunut\nriidanrakentamistilaisuus raukesi siis siihen sekä neiti Leijasen\nkiihkeään vakuutukseen, ettei hän koskaan tule luopumaan Kaunostaan --\nlupaus, jota nuori mies kuunteli sekavin tuntein.\n\nSeuraavana päivänä oli kahvipöydässä kolme henkeä, nimittäin kirjailija\nsekä neidit Kuronen ja Leijanen. Neiti Kuronen oli iloinen, vilkas ja\npuhelias kuten tavallisestikin. Neiti Leijanen, joka oli tuntenut hänet\njo pitemmän aikaa, olisi ehkä sanonut, että Anni-neiti oli tavallista\nvilkkaampi ja iloisempi. Aluksi se seikka, hyvin ymmärrettävästä\nsyystä, oli vähällä ruveta hieman huolestuttamaan neiti Leijasta, mutta\nnaisen hienolla vaistolla hän tajusi pian, ettei tuo iloisuus voinut\njohtua hra Tuulosen läsnäolosta.\n\nKauno Tuulonen esiintoi koko joukon järjettömyyksiä, kuten\nrakastuneiden tapa on, mutta neiti Kuronen puhui niin paljon, ettei\nkukaan ehtinyt kiinnittää huomiota runoilijan merkillisiin puheisiin.\nNeiti Leijanen lopulta oikein hämmästyi neiti Kurosen puheliaisuutta.\nHra Tuulonen, jolla oli omat ajatuksensa neiti Kurosen iloisuuden\nsyistä, hymyili koko ajan onnellista, vaikka verrattain pöllömäistä\nhymyä, mutta niin ovela osasi hän tälläkin hetkellä olla, huolimatta\nsiitä, että oli riemusta ja rakkaudesta aivan pyörällä päästään,\nettä tuon tuostakin salaa loi säteilevän katseen neiti Leijaseen.\nJa kun neiti Leijasella taas oli oma käsityksensä näiden katseiden\nmerkityksestä, niin loistivat hänenkin kasvonsa. Jos taiteilija olisi\nnähnyt nämä ihmiset ja maalannut heistä taulun, niin olisi hän sen\nnimeksi aivan varmaan merkinnyt \"Onnellisia ihmisiä\".\n\nTaaskin täytyi neiti Kurosen lähteä heti kahvipöydästä noustuaan\nPeranderille. Hra Tuulonen toivotti mielessään koko Peranderin talon\nasujineen ja kaikkine muine sisältöineen hiiden hinkaloon, mutta\nmuuten hän oli ylimalkaan sangen tyytyväinen asioiden tähänastiseen\nkehitykseen. Pääasia oli valloittaa vankka, heltiämätön jalansija neiti\nKurosen sydämessä. Kyllähän sitten olisi helppo lopettaa välit neiti\nLeijasen kanssa.\n\nSinä iltana sanoi Julia Leijanen, Kauno Tuulosen saatellessa häntä taas\ntapansa mukaan kotiin:\n\n-- Sinä olet ollut tänään vallan loistavalla tuulella... minä olen\n_niin_ ylpeä sinusta!\n\nKirjailija hymyili tyytyväisenä ja alkoi hyräillä jotain.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nSen jälkeen kun ukko Wahlin yritys saada kauppias Jaakkola syytteeseen\nmurhapoltosta oli mennyt myttyyn, ei tuota toimeliasta vanhusta näkynyt\nkaupungilla kolmeen päivään muuta kuin yhden kerran, jolloin hänen oli\nnähty tulevan Svebeliuksen neitien -- Antti-neidin ja Matti-neidin --\ntalosta.\n\nMutta samaan aikaan alkoi kaupungilla levitä huhuja, että ukko Wahl\noli luvannut toimeenpanna sarjan oikein ihmeellisiä skandaaleja,\njollei kauppias Jaakkola luovu nuorimmasta neiti Svebeliuksesta. Samat\nhuhut kertoivat, että ukko Wahlia kannustivat ja yllyttivät näissä\nedesottamisissaan toiset Svebeliuksen neidit, jotka aina olivat olleet\npienellä sotakannalla sisarensa kanssa ja jotka nyt olivat suuresti\nsuuttuneet siitä, että Jaakkola, sivuuttamalla kokonaan vanhemmat\nsisaret ja mainitsematta heille sanallakaan aikomuksistaan, aikoi ottaa\nheidän sisarensa.\n\nKuultuaan näistä huhuista lähti Anna Perander varoittamaan Jaakkolaa.\nTämä, jonka rautakauppa alkoi jo olla täydessä kunnossa, hymyili vain,\nkun Anna kertoi, mitä oli tekeillä.\n\n-- Niin, setä, hymyile sinä vain, sanoi Anna, mutta sinä et tunne\nvielä tarpeeksi Antti-neitiä, joka on tämän kaiken takana, etkä voi\naavistaakaan, kuinka julkea ja itsepintainen ukko Wahl on. Tietysti\neivät he voi sinulle mitään varsinaista vahinkoa tehdä, mutta he voivat\nsaattaa sekä sinut että nuorimman neiti Svebeliuksen naurunalaiseksi\nsellaisella hetkellä, jolloin tuollainen kohtaus saattaisi vaikuttaa\nhirmuisen kiusallisesti.\n\n-- Tarkoitat: vihkiäisissäni! sanoi Jaakkola nauraen.\n\n-- Esimerkiksi silloin! myönsi Anna.\n\n-- Ole sinä vain levollinen, sanoi Jaakkola. -- Ennenkuin sinne asti\ntullaan, on saattanut tapahtua monenlaisia asioita, ja niin Antti-neiti\nkuin ukko Wahlkin muuttaa esiintymistään tässä jutussa. Kuinka muuten\nisäsi jaksaa?\n\n-- Isä lähti eilen Ouluun tervehtimään veljeään, joka on viime aikoina\nvähän sairastellut, ja viipyy sillä matkalla pari viikkoa. Niin, minä\nolen joka tapauksessa varoittanut sinua!\n\n-- Kiitos vain! sanoi Jaakkola. -- Palkinnoksi olisi minun kai\ntarjottava sinulle kuppi kahvia, mutta lykkään sen kuitenkin siksi,\nkunnes on saatu edes jonkinlainen emäntä taloon. Voit myöskin\nolla rauhassa siitä, etten käy teillä isäsi poissaollessa! lisäsi\nrautakauppias salaperäisesti, iskien samalla silmää niin peijakkaan\nviekkaan näköisenä.\n\n-- Mitä sinä tarkoitat? kysyi Anna punastuen.\n\n-- Voisihan ehkä sattua, että tulen sopimattomaan aikaan, sanoi ovela\nrautakauppias vieläkin salaperäisemmin. -- Minä ehkä tiedän, ehkä\naavistan jotain...\n\n-- Sinä olet yksinkertainen, vanha ja ilkeä tolvana! huudahti tyttö,\nläiskäyttäen juuri huoneeseen tulleen kauppa-apulaisen suureksi\nihmeeksi ja kauhuksi liikkeen päämiestä poskelle ja juosten tiehensä.\n\nMutta Jaakkola avasi vain ikkunan ja huusi poisrientävälle tytölle\nnauraen:\n\n-- Nyt minä olen siitä varma! Ei meitä petetä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiljainen iltapäivä.\n\nKoko kaupunki torkkui.\n\nIhmiset torkkuivat, hevoset torkkuivat, kyyhkyset torkkuivat, ajuri\nTiihosen kukko torkkui ja aurinkokin torkahti pienen pilven takana.\nKeittiöistä kuuluva paistinpannujen pihinä vaikutti uuvuttavasti kuin\nkehtolaulu, ja vanha viiri kirkon tornissa kirahteli silloin tällöin\nhiljaisessa, melkein huomaamattomassa tuulenhengessä kuin unissaan\nitkua äännähtelevä pieni lapsi.\n\nOli sellainen helteinen päivä... mitäpä olisi silloin voinutkaan muuta\ntehdä kuin torkkua!\n\nSilloin alkoi äkkiä kuulua Kirkkokadun päästä koiran haukuntaa.\n\nÄänestä päättäen se oli Sinkkolan piski. Sehän se tuolla tavoin räkytti\nja äyski.\n\n-- Mitähän se oikein tiuskuttaa? ajatteli itsekseen Janhusen matami,\nlevittäessään pyykkivaatteita kuivamaan katukäytävän reunalla kasvavien\nkoivujen väliin kiinnitetylle nuoralle.\n\nNyt yhtyi haukuntaan jo toinenkin koira. Sillä oli leveä, laiska,\nlouskuttava ääni.\n\n-- Metsänhoitaja Korpelaisen Hektor, mutisi Janhusen matami.\n\nHektorin äänestä ei voinut erehtyä.\n\nMitä lähemmäksi haukunta lähestyi, sitä useampia koiria siihen yhtyi.\nMelkein joka talosta kiiruhti portille koira katsomaan, mistä oli\nkysymys, ja edustamaan taloaan tilaisuudessa.\n\nIkkunoita avattiin siellä täällä ja ikkunoista kurkisti kadulle\nhaukottelevia päitä.\n\nKeskellä katua käveli luonnonihminen, luontaisen terveydenhoidon\napostoli Matti Luonto virsuissaan, kontti selässä ja pitkä sauva\nkädessään. Hänen perässään, kohtuullisen välimatkan päässä sauvan\nulottuvilta, juoksi neljä tai viisi kiukkuista, terhentelevää koiraa,\njotapaitsi esijuoksijoina toimi pari takkukarvaista rakkia, jotka\näänekkäästi julistivat ympäristölle kulkueen lähestymisen.\n\n-- Mattihan se on... ja oikein pyhävaatteissaan, totesi Janhusen\nmatami, jääden kädet lanteilla katselemaan juhlakulkuetta.\n\nMatti Luonnon juhlapukuna oli avara valkoinen liinapaita ja\nlumivalkeat, nilkkoihin asti ulottuvat housut, joiden takapuolessa\nloisti komeilla kirjaimilla tunnettu vehnäjauhomerkki: \"_Gold Medal_\".\n\nMatin juhlahousut olivat nimittäin valmistetut käytetyistä\nvehnäjauhosäkeistä, jotka, kuten tunnettua, soveltuvat erinomaisesti\nalusvaatteiden valmistukseen. Tähän arvokkaaseen seurueeseen liittyi\nmatkan varrelta jokainen koira, joka sattui sen huomaamaan, ja\nkonsertti oli lopuksi korviasärkevä.\n\nHerättämästään huomiosta välittämättä, välittämättä myöskään\nnelijalkaisten seuralaistensa pirullisesta rähinästä Matti käveli\nhiljaisena ja nöyränä, mutta samalla tyynenä ja arvokkaana valkoisessa\npaidassaan ja valkoisissa kultamitalipöksyissään kohti päämääräänsä, ja\nlevollisena laskeutui hänen pitkä tukkansa hartioille.\n\nNäin käveli hän keskellä katua aina Svebeliuksen neitien taloon\nasti Kirkkopuiston reunassa. Koirat, harkittuaan asiaa, katsoivat\nviisaimmaksi pysähtyä portille odottamaan tapahtumain kehitystä, mutta\nMatti itse astui suoraan pääportaita ylös ja soitti ovikelloa.\n\n-- Menkää kyökinportaita! sanoi sisäkkö, joka järjesti kukkaruukkuja\npienille jalustoilleen kuistilla, jossa oli lasiseinät.\n\n-- Haluan tavata neiti Anna Kristina Svebeliusta, sanoi luonnonihminen\nnöyrästi, mutta varmasti.\n\nJuuri se henkilö, itse Antti-neiti, jota Matti Luonto oli ilmoittanut\nhaluavansa tavata, tulikin samassa kaikessa komeudessaan avaamaan ovea.\n\nNähdessään totisen veljemme Matin tarkasteli uhkea nainen hänet\nkiireestä kantapäähän asti silmäyksellä, joka vei aikaa vain sekunnin,\nmutta joka riitti kiinnittämään hänen huomioonsa kaikki Matin puvuston\nyksityiskohdat.\n\n-- Mitä haluatte? kysyi neiti Anna Kristina sitten kovalla, terävällä\näänellä, jota hän aina käytti, joutuessaan tekemisiin alhaiseen kastiin\nkuuluvan olion kanssa.\n\n-- Haluaisin puhua neiti Anna Kristina Svebeliukselle pari sanaa kahden\nkesken, sanoi Matti Luonto alati nöyrään, mutta järkähtämättömään\ntapaansa.\n\n-- Mitä salaisuuksia teillä voi olla minulle kerrottavana? kysyi talon\nvaltijatar kummastusta ilmaisevalla äänellä. -- Käykää sisään!\n\nMatti Luonto astui sisään, astuipa käskemättä aina saliin asti, jonka\novi oli auki, ja istuutui varovaisesti ovenpielessä olevalle tuolille.\n\nNeiti Svebelius oli niin ällistynyt tuon hänelle näöltään kylläkin\ntutun vieraan omituisesta häikäilemättömyydestä ja rohkeudesta,\nettei hän edes muistanut antaa Matille sitä läksytystä, minkä hänen\ntunkeileva esiintymisensä olisi ansainnut.\n\nTarkasteltuaan valkopukuista miestä hetken äänettömänä hän meni\nistumaan sohvaan ja sanoi Matille ylpeästi kuin kuningatar:\n\n-- No puhukaa nyt asianne, mutta nopeasti! Minulla on vieraita!\n\nSe oli epäilemättä totta, sillä Svebeliuksen neideillä oli aina\nvieraita, runsas valikoima kaupungin kielevimpiä kahvitätejä, joiden\näänekäs ja nopea puhelu kuului viereisestä huoneesta, jonka ovi oli\njäänyt raolleen.\n\nSilloin nousi Matti ylös ja piti, katse permantoon luotuna, seuraavan\nperäti merkillisen puheen:\n\n-- Ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla... nämä sanat ovat lausutut\nkaikille, siis myöskin sinulle, Anna Kristina Svebelius, ja minulle,\nMatti Luonnolle... koska me emme vielä kumpikaan ole avioliiton\nsatamaan ehtineet, niin pyydän minä täten sinua vaimokseni...\n\nViimeisiä sanoja sanoessaan oli Matti tassutellut virsuissaan lattian\npoikki ja notkisti nyt toisen polvensa Antti-neidin edessä, lausuen\nhiljaa ja vakavasti:\n\n-- Minä rakastan sinua, Anna Kristina!\n\nSitten kun Antti-neiti voi mitään puhua -- ja siihen kului melkoinen\naika -- hän huusi kauhistuksissaan:\n\n-- Ihminen on hullu!\n\n-- Niin, ihminen on hullu... ellei hän mene naimisiin, myönsi\nluonnonihminen hiljaiseen tapaansa. -- Minä rakastan sinua!\n\nSamassa silmänräpäyksessä kauhistutti kaikkia talossa olevia naisia\nsydäntäsärkevä hätähuuto:\n\n-- Auttakaa! Apua... apua!\n\nKun talon melkein mielettömäksi pelästynyt naisväki yhtä säikähtyneine\nvieraineen juoksi saliin, kohtasi sitä outo näky:\n\nSohvalla huusi ja potki neiti Anna Kristina Svebelius, josta yleensä\ntiedettiin, ettei hän koskaan ollut pelännyt ketään eikä mitään. Hänen\nkasvoillaan oli tavattoman kauhun ilme.\n\nHänen edessään oli lattialla polvillaan pitkätukkainen, päivänpaahtama\nharvapartainen mies, jolla oli yllään paita ja valkoiset housut sekä\ntuohivirsut ja selässään suuri tuohikontti. Tämä harvinainen kosiomies\ntoisteli tuon tuostakin, katsoen potkivaa ja kirkuvaa naista kasvoihin:\n\n-- Minä rakastan sinua!\n\n-- Auttakaa... viekää pois tuo hirmuinen mies... minä pyörryn! huusi\nAntti-neiti.\n\nKoska koko talossa oli miesväestä yhtä suuri puute kuin\nnaisluostarissa, pisti eräs vieraista päänsä ulos ikkunasta ja huusi:\n\n-- Poliisi! Poliisi!\n\nKirkkopuistossa ei sattunut tällä hetkellä olemaan muita ihmisiä kuin\nMuttoskan 9-vuotias Petteri, joka hyppi vasemmalla jalalla, pitäen\noikean jalkansa varpaiden välissä viispennistä, jolla äitinsä oli\nlähettänyt hänet ostamaan tulitikkuja. Tämä nuori henkilö pysähtyi suu\nauki katsomaan huutajaa.\n\n-- Poliisi! Juokse poika sukkelaan hakemaan poliisia! huusi ikkunasta\nnäkyvä naisenpää.\n\nMuttoskan Petteri tuumi jonkin aikaa ja ilmoitti sitten:\n\n-- Poliisit lähtivät verkonlaskuun!\n\nMutta hätähuudot olivat avoimien ikkunain kautta kuuluneet\nnaapuritaloihin. Väkeä alkoi keräytyä sen talon portille, josta\npoliisia huudettiin.\n\nSillä välin oli Matti Luonto noussut seisomaan ja sanonut hiljaa,\nnöyrästi:\n\n-- Ei minua varten tarvitse poliisia hakea... lähden minä muutenkin.\nJa näin sanoen hän lähti kävelemään ovelle, mutta kääntyi vielä\nkynnyksellä ja lausui:\n\n-- Minä tahdon joka tapauksessa Anna Kristinan vaimokseni.\n\nSitten hän poistui.\n\nEteisen nurkasta hän otti pitkän sauvansa ja astui ulos. Pihalla\nodottava koirajoukko tervehti häntä ihastuksen ulvonnalla. Matti\nkarkoitti lähimmät koirat sauvallaan ja astui ulos portista, jolloin\nväkijoukko antoi tietä hänelle ja hänen perässään syöksähtävälle,\nrähisevälle koirajoukolle.\n\n-- Mikä siellä on hätänä? kysyi muuan akka Matilta, mutta tämä jatkoi\nmatkaansa mitään vastaamatta, ja hänen housujensa takapuolelta\nloistivat ylpeät sanat:\n\n    \"Gold Medal\".\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nSen merkillisen päivän jälkeisenä päivänä, josta viime luvussa\nkerrottiin, saapui kaupunkimme laivarantaan -- meillä ei ole vielä\nrautatietä, mutta saamme sen varmaankin aivan piakkoin, sillä\nvaltiopäivillä on kolmenkymmenen kahden vuoden aikana tehty yhteensä\nseitsemänkymmentä anomusta ja ehdotusta kaupunkimme liittämisestä\nvaltion rautatieverkkoon -- saapui siis kaupunkimme laivarantaan\nteatterikiertue Cangastus & Muttonen, jonka jäsenet me heti riennämme\nerittäin suurella mielihyvällä esittelemään lukijallemme.\n\nKiertueen jäsenten, taiteilija Woldemar Cangastuksen ja herra\nJassi Muttosen, menneisyys on oikeastaan hämärän salaperäisyyden\nesiripun takana. Me olemme kuitenkin, palvellaksemme lukijoitamme,\nkoettaneet hiukan kohottaa tuon esiripun reunaa ja kurkistaa sen\nalle, saaden tällöin selville sen verran, että taiteilija Cangastus\non ensin kilvoitellut valkean lakin saamiseksi ja ollutkin juuri\npääsemäisillään päämääräänsä, kun eräs pulpetista permannolle pudonnut\npieni paperilappu, johon oli suoritettu pari nerokasta matemaattista\ntehtävää, ja vartioivan opettajan ilkeämielinen turhantarkkuus\nkatkaisivat hänen lupaavan tiedemiesuransa ja pakottivat hänet\nohjaamaan kykynsä muille aloille. Herra Muttosen entisyydestä emme,\ntutkimuksistamme huolimatta, sitävastoin tiedä senkään vertaa -- ikävä\nkyllä, sillä hän on joka tapauksessa mieltäkiinnittävä henkilö, kuten\nmyöhemmin tulemme näkemään.\n\nHe saapuivat kaupunkiimme vanhassa Mainingissa, joka yhä vieläkin\nsaattaa häpeään kaikki ne profeetat, jotka ovat ennustaneet sille joko\nhyvin äänekästä loppua paljon kokeneen höyrykattilansa räjähdyksessä,\ntai aivan äänetöntä loppua kovassa aallokossa jonain pimeänä ja\nmyrskyisenä syysyönä.\n\nMuita matkustajia ei laivassa ollutkaan. Eikä ollut myöskään muuta\nyleisöä vastaanottamassa näitä vieraitamme kuin pari paljasjalkaista\npoikaa, joilla oli onget olalla ja matopurkit kädessä, ja Kähkösen\nleski, joka kysyi laivan lämmittäjältä, eikö tällä ollut kirjettä\nKähköskälle viimemainitun velivainajan leskeltä, joka antoi joskus\nKähköskän toimitettavaksi pieniä kaupunkiasioita.\n\nLämmittäjä, joka oli pistänyt hikiset ja nokiset kasvonsa laivan\nreunan yli ja syventynyt niiden huolelliseen ja perinpohjaiseen\npuhdistamiseen, ilmoitti kesken kiireen Kähköskälle, ettei hänellä\nollut minkäännäköistä kirjettä kenellekään, minkä masentavan tiedon\nsaatuaan Kähköskä ensin vähän huokaili ja haikaili, mutta unohti sitten\npian surunsa huomatessaan teatterikiertueen Cangastus & Muttonen, joka\noli sille ominaisella arvokkaisuudella astunut ulos höyrypurresta ja\nkatseli nyt ilta-auringon kultaisessa hohteessa kylpevää kaupunkiamme,\njota kohti tämä taiteilijapari lähti kävelemään.\n\nTaiteilija Cangastus oli keskikokoinen ja laiha, huolestuneen ja\nsamalla syvämietteisen näköinen mies, jolla oli pitkä nenä ja\netupuolelta kalju pää, mikä teki hänet tavattoman korkeaotsaisen\nja viisaan näköiseksi. Päässä oli tummunut olkihattu ja hartioilla\nlaaja päällystakki, jonka silmäänpistävimpänä osana olivat kauhean\nsuuret taskut. Kun vielä mainitsemme, että hänen housunsa olivat\npuolen korttelia liian lyhyet, mutta hänen tukkansa ikäänkuin tuon\npuutteen korvaamiseksi puolen korttelia liian pitkä, ja että hän lausui\najatuksensa syvällä, ehkä hieman surunvoittoisella rintaäänellä,\nniin olemme antaneet hänestä mahdollisimman seikkaperäisen ja\nomantunnontarkan kuvan.\n\nNäyttelijä Muttonen oli lyhyt, teerenpisamainen, punatukkainen,\npystynenäinen ja teräväkielinen henkilö. Hän ontui vähän oikeata\njalkaansa ja syljeskeli hämmästyttävän taiturimaisesti, sillä häneltä\npuuttui yläleuasta kaksi hammasta. Hän käveli aina herra Cangastuksen\nvasemmalla puolen, mutta puoli askelta jälempänä, varmaankin siitä\nsyystä, etteivät vastaantulijat erehtyisi siitä, kumpi tämän huomiota\nja tunnustusta saavuttaneen kiertueen päämies oli.\n\n-- Lausun meidät tervetulleiksi tähän kulttuurikeskukseen ja suljen\nmeidät sen taidettarakastavan väestön vieraanvaraisuuteen, sanoi\nherra Muttonen, ottaen päästään sellaisen lippalakin, jollaisia\nkoneenkäyttäjät tavallisesti pitävät, ja kumartaen rantapuiston\nreunassa olevalle pahasti kallistuneelle pölkylle, jonka päässä oli\nmaistraatin sakkotaulu varoitukseksi niille uskalikoille, jotka\nrohkenivat ryhtyä tallaamaan puiston ruohokenttää, mikä muuten,\nvaikkakin hieman harventuneena, oli valloittanut myöskin viisi vuotta\ntakaperin hiekoitetut käytävät haltuunsa. -- Olkoon toimintamme\ntällä paikkakunnalla menestyksellinen sekä taiteelliselta että\nmyöskin rahalliselta kannalta katsottuna! lisäsi hän sitten hartaana\ntoivomuksenaan, sylkäisten keskelle sakkotaulua ja lähtien nilkuttamaan\njohtajansa perässä.\n\n-- Amen! murahti herra Cangastus kumeasti. -- Minulla on nälkä!\nilmoitti hän sitten vielä kumeammalla äänellä.\n\n-- \"Nälkä meill' on aina vieraanamme\", lauloi herra Muttonen. --\nKiertueen rahaston tila on markka kaksikymmentä penniä, lisäsi hän\nvirallisella äänellä.\n\n-- Hm, sanoi kiertueen johtaja ja vaipui taas syviin mietteisiin.\n\nKahdessa kirkonkylässä ja yhdessä n.s. taajaväkisessä yhdyskunnassa\noli kiertueella ollut melkoisen hyvä menestys, mutta seuraavassa\nkaupungissa oli sitä kohdannut tuntuva vastoinkäyminen, kun\nensimmäisessä näytännössä oli ollut saapuvilla, paitsi viittätoista\nvapaapilettiläistä, ainoastaan kaksi maksanutta katselijaa, ja toisessa\nnäytännössä, johon oli jaettu neljäkymmentä vapaapilettiä, kolme\nvapaapilettiläistä ja eräs maalaisukko, joka oli ostanut 50 pennin\nseisomapaikan, ja joka hänkin sai rahansa takaisin anteeksipyynnöllä,\nettä näytäntö oli sattuneesta syystä peruutettava. Kiertue, johon\noli kuulunut seitsemän jäsentä, oli tällöin hajaantunut, mutta\nsen päävoimat, johtaja Cangastus sekä kiertueen rahastonhoitaja,\nkoomillisten osien esittäjä herra Jassi Muttonen olivat päättäneet\nhorjumattomalla lujuudella pitää yllä kiertueen nimeä ja mainetta,\nja \"ontuvallakin jalallani polkaisen minä maasta uudet legioonat\nnäyttämötaiteilijoita lippumme ympärille!\" oli herra Muttonen sanonut.\n\nNyt me siis tiedämme näistä herroista kaiken, mitä meidän tarvitsee\ntietää.\n\n-- Onko väestö paennut valloittajien hyökätessä kaupunkiin? kysyi herra\nMuttonen, katsellen ympärilleen. -- Kotkankatseeni ei kohtaa yhtään\nvieraanvaraista alkuasukasta -- oi, ei ainoatakaan!\n\nKoska kaupunkimme väestöllä ei ollut kaukaisinta aavistustakaan\nkiertueen vierailusta, ei se siis ollut voinut ryhtyä sellaiseen\nvarokeinoon kuin kaupungin tyhjentämiseen. Kurosen puodin kohdalle\ntultuaan näkivätkin näyttämötaiteilijamme melkoisen osan kaupungin\nväestöstä seisomassa sekä vastapäätä olevalla jalkakäytävällä että\nmyöskin keskikadulla, vaihtaen innokkaasti ja äänekkäästi ajatuksiaan\njostakin yleistä huomiota herättäneestä tapauksesta.\n\nSvebeliuksen neidit olivat nimittäin lähteneet iltapäivällä kävelylle\nkaupungille, ja oli heidän matkaansa silloin liittynyt hiljainen\nja nöyrä luonnonihminen Matti Luonto, joka oli alkanut kävellä\nAnna-neidin rinnalla ja puhua hänelle tulevaisuudensuunnitelmistaan,\njoihin tuntui lähinnä kuuluvan Matti Luonnon ja Anna Kristina\nSvebeliuksen kirkollinen vihkimys ja nuoren parin muuttaminen\nluonnonmukaiseen ja terveelliseen omaan kotiin Kelovuorelle. Neidit\nvaativat Mattia silmänräpäyksessä poistumaan seurastaan, jolloin tämä\ntottelevainen, mutta itsepintainen kansalainen oli jättäytynyt pari\naskelta jäljemmäksi ja seurasi heidän perässään pitkine sauvoineen ja\nvalkoisine kultamitalihousuineen kuin mikäkin kansallinen kunniavartia.\n\nTämä näky oli omiaan saamaan koko kaupungin jalkeille. Ei ollut\npäätöntä ikkunaa eikä hymytöntä päätä, ja mitä kaupungin koiriin tulee,\nniin eivät ne suinkaan siekailleet liittyessään niihin virkaveljiinsä,\njotka olivat ilokseen huomanneet luonnonihmisen taas esiintyvän\nvirkistämässä kaupungin yksitoikkoista iltapäivää.\n\nSvebeliuksen neidit olivat suunniltaan häpeästä ja raivosta,\npoiketessaan kiireesti Kurosen puotiin ja katsellessaan ovilasien läpi,\nmiten kadulle kertyi suuri väkijoukko, Matin seisoessa katse maahan\nluotuna, sauvaansa nojaten puodin rapuilla.\n\n-- Menkää ajamaan pois tuo inhoittava mies puotinne rappusilta!\nsanoivat neidit Kalle Kannakselle.\n\nViimemainittu, joka oli syntisellä ilolla seurannut tapahtumain\nkehitystä, yritti vastustella, mutta Svebeliuksen neitien katseet\nnujersivat silmänräpäyksessä hänen vastustushalunsa.\n\nKalle avasi siis oven, jolloin ääni väkijoukosta tervehti häntä:\n\n-- Hei, Kalle!\n\n-- Neidit käskivät teidän astua alas portailta, sanoi Kalle\nluonnonihmiselle.\n\n-- Eihän se ole neitien puoti! kuului kapinallinen huomautus\nväkijoukosta.\n\n-- Kyllä minä astun alas portailta, sanoi luonnonihminen alistuvaisesti\nja kuuliaisesti.\n\nMatti Luonto astui alas portailta ja Svebeliuksen neideiltä pääsi\nhelpotuksen huokaus, mutta ilo ei tullut pitkäaikaiseksi, sillä\nluonnonihminen pysähtyi portaiden viereen katukäytävälle.\n\n-- Neidit pääsevät kyllä tuon konttorin läpi pihalle ja sieltä portista\ntoiselle kadulle, neuvoi Kalle Kannas.\n\nNeidit noudattivat viivyttelemättä tätä vihjausta. Samalla hetkellä\nsanoi Lauri Saksman, joka seisoi isänsä kanssa väkijoukossa,\nluonnonihmiselle:\n\n-- Morsiamesi pujahtaa pakoon pihaportista!\n\nMatti Luonto käveli heti kadunkulman ympäri pihaportille ja joutui\ntällöin parahiksi Svebeliuksen neitejä vastaan.\n\n-- Poliisi! huusi Anna Kristina.\n\nKoska kauppias Kurosen talon portilta on seurahuoneelle vain\nkivenheiton matka, ja seurahuoneen edustalla tavallisesti on poliisi\n-- ellei häntä näy kadulla, niin löytää hänet varmasti seurahuoneen\nkeittiön puolelta oluen juonnista -- niin läksi järjestyskonstaapeli\nTossavainen heti juoksemaan niin että tuppi heilui sinne päin, josta\nhuuto kuului.\n\n-- Tämä mies ahdistaa meitä kadulla, huusi Antti-neiti vihasta\nrätisten. -- Eikä poliisi tee mitään! Minä valitan pormestarille! Minä\nvalitan kuvernöörille! Kuvernööri on minun serkkuni!\n\n-- Kuka ahdistaa neitiä? kysyi konstaapeli Tossavainen, katsellen\nympärilleen.\n\n-- Tuo ihminen! huusi Anna Kristina, viitaten luonnonihmiseen. --\nPidättäkää hänet! Vangitkaa hänet!\n\nPoliisi kohautti vyötään ja laski kätensä Matin olkapäälle.\n\n-- Seis! huusi ääni väkijoukosta, joka oli kiirehtinyt Matin perässä\nportille.\n\n-- Kuka puhuu? kysyi poliisi ankarasti. -- Lauri Saksman, asioitsija\nSaksmanin vanhin poika! vastasi huutaja rohkeasti.\n\n-- Mitä olisi asiaa? kysyi poliisi.\n\n-- Koko tämä väkijoukko voi todistaa, ettei Matti Luonto ole tehnyt\nmitään pahaa näille neideille.\n\nVäkijoukko, joka oli piirittänyt poliisi Tossavaisen ja Matti Luonnon\n(jonka olkapäällä esivallan käsi yhä edelleen raskaana lepäsi), näytti\nkaikesta päättäen valmiilta todistamaan Matin eduksi vaikka viimeisellä\ntuomiolla.\n\n-- Vangitkaa hänet minun vastuullani! huusi neiti Anna Kristina\nSvebelius, joka sisarineen oli jäänyt piirin ulkopuolelle.\n\n-- Herra puheenjohtaja! kuului väkijoukosta.\n\nKonstaapeli Tossavainen katseli ympärilleen nähdäkseen, ketä\ntuollaisella arvonimellä kunnioitettiin, mutta äkkäsi pian sen\nnähtävästi olevan tarkoitetun hänelle itselleen ja vastasi siis\narvokkaasti:\n\n-- Kuka pyysi puheenvuoroa?\n\n-- Minä, asioitsija Saksman, edellisen puhujan isä ja\nrakennusmestariyhdistyksen puheenjohtaja, sanoi puhuja, pistäen ison,\nheleänvärisen nenänsä näkyviin väkijoukosta.\n\n-- Ukko Saksmanilla on puheenvuoro! ilmoitti konstaapeli Tossavainen\nvakavasti.\n\n-- Minä vain huomautan konstaapelille siitä ankarasta edesvastauksesta,\njonka laki säätää laittomasta vangitsemisesta! lausui ukko Saksman\nkovalla äänellä.\n\nJärjestysvallan edustaja pyyhki sillä kädellään, joka ei ollut Matti\nLuonnon olkapäällä, hikeä otsaltaan, ja hänen katseensa etsivät\nSvebeliuksen neitejä, kuvernöörin serkkuja.\n\nMutta näitä vaikutusvaltaisia henkilöitä ja vielä vaikutusvaltaisemman\nhenkilön sukulaisia ei näkynyt missään. He olivat kaikessa\nhiljaisuudessa peräytyneet Kurosen kauppatalon pihalle ja sieltä toisen\nportin kautta sille kadulle, jonka varrella puoti oli.\n\n-- No joko ne nyt hävisivät! ihmetteli poliisi.\n\n-- Niin, laki säätää laittomasta vangitsemisesta ankaran\nedesvastauksen! toisti ukko Saksman varoittavasti.\n\n-- Laki seetee, laki seetee! huusi kimeä ääni portilta. -- Piteke te,\nkonstaappeli, vain kiinni velvollisuudesta ja pidetteke se lurjus.\n\n-- Kuka puhuu? kysyi konstaapeli Tossavainen, jonka päivänpaahtamille\nkasvoille oli levinnyt helpotuksen hymy, hänen huomattuaan Svebeliuksen\nneitien poistuneen näyttämöltä.\n\n-- Mine puhun! Mine olen majister Wahl -- eikö konstaappeli tunne\nminut? huusi puhuja.\n\n-- Joo, kyllähän minä tunnen, myönsi konstaapeli.\n\n-- Niin noh, niin noh! huusi ukko Wahl innoissaan huitoen.\n\n-- Järjestys! huusi Riku Nikki, toinen vaskiseppä Grönbergin kuuluisan\nmurhayrityksen uhreista. -- Täytyy pyytää puheenvuoroa järjestyksessä\n-- eikö niin, herra puheenjohtaja?\n\n-- Niin juuri! myönsi konstaapeli Tossavainen, kasvot loistaen\nsisällisestä ilosta. -- Haluaako kukaan puheenvuoroa?\n\n-- Herra puheenjohtaja! sanoi heleänvärisen nenän kunniakas omistaja.\n\n-- Ukko Saksmanilla on puheenvuoro, ilmoitti konstaapeli tärkeänä.\n\n-- _Herra_ Saksmanilla! huomautti Lauri Saksman merkitsevällä\näänenpainolla.\n\n-- Herra Saksman vanhemmalla on puheenvuoro, korjasi puheenjohtaja\nilmoitustaan.\n\n-- Pyytäisin vain kysyä maisteri Wahlilta, lausui ukko Saksman, minkä\ntähden hän vaatii Matti Luonnon pidätettäväksi?\n\n-- Herr ordföran... herra puheenjohtaja! kirkui maisteri Wahl. -- Mine\nvaadin teme pitketukka hullu mies pidetetteveks sen tehden, ette hen\nkulkke fröken Svebeliuksen peresse kuin yks koira... hen on vaarallinen\nihminen... hen on hullu ja hen teke vallan kiusa ja harmi fröken\nSvebeliukselle! Se ei ole miken laitton fangitseminen, jos otta kiinni\ntemen pitketukka hullun miehen!\n\n-- Herra puheenjohtaja!\n\n-- Ukko... herra Saksmanilla on taas puheenvuoro, julisti poliisi.\n\n-- Vai maisteri Wahl se tässä nyt puhuu kiusanteosta! huusi ukko\nSaksman. -- Kysykääpäs häneltä, arvoisat kansalaiset, kuka se hävytön\nja juonikas äijä on, joka on vuosikaudet tehnyt ilkeätä kiusaa\nnuorimmalle neiti Svebeliukselle! Kysykää häneltä, kuka on köpittänyt\nneiti Fanny Svebeliuksen perässä kuin vanha kyöpeli, itsepintaisena\nkuin synti, ja katkeroittanut viattoman, kenellekään mitään pahaa\ntekemättömän naisen elämän sekä saattanut hänet naurunalaiseksi koko\nkaupungissa! Kysykää häneltä...\n\n-- Suu kiinni! huusi ukko Wahl. -- Te ette ole minun tuomarini, tesse\non kysymys teste pitketukkaisesta...\n\n-- Tässä on kysymys jokaisesta, joka tekee turvattomille naisille\nhäiriötä! huusi pitkä ja paksu rakennusmestari Illikainen, jonka\nritarilliset tunteet ukko Saksmanin loistava ja kaunopuhelias esitys\noli saanut kuohuksiin.\n\n-- Herra puheenjohtaja! huusi sihteeri Riku Nikki.\n\n-- Annetaanpas selkään ukko Wahlille! kiljaisi eräs keskenkasvuinen\npoika, mutta säikähti samassa itsekin ehdotustaan ja piiloutui\nkiireesti väkijoukkoon.\n\n-- Hyvä! huusi osa väkijoukosta.\n\n-- Kannatetaan! huusi toinen osa.\n\nMutta ukko Wahl oli jo kadonnut. Huomattuaan, mille puolelle väkijoukon\ntunteet kallistuivat, oli hän hävinnyt samaa tietä kuin äsken\nSvebeliuksen neiditkin.\n\n-- Maisteri Wahl on poistunut kokouksesta, ilmoitti Lauri Saksman.\n\n-- Herra puheenjohtaja! huusi ammattiyhdistyksen sihteeri uudestaan.\n\n-- Herra Riku Nikillä on puheenvuoro, sanoi konstaapeli Tossavainen,\njonka kasvot loistivat sitä kirkkaammin, mitä pitemmälle kokous ehti\nkäsittelyissään.\n\n-- Minä pyytäisin, että pysyttäisiin asiassa, lausui puhuja. --\nPyytäisin, että kokous keskustelisi siitä, mihin toimenpiteisiin olisi\nryhdyttävä kansalaisemme Matti Luonnon laittoman vangitsemisen johdosta.\n\n-- Matti Luontoa ei ole vielä vangittu, huomautti konstaapeli\nTossavainen.\n\n-- Pyytäisin sitten, että keskusteltaisiin siitä, onko kansalaisemme\nMatti Luonto vangittava vai päästettävä vapaaksi, jatkoi Riku Nikki.\n-- Arvoisat kansalaiset! jatkoi hän sitten ääntään koroittaen. -- Minä\nehdottaisin, että kansalaisemme Matti Luonto päästettäisiin vapaaksi.\n\n-- Hyvä! huusivat arvoisat kansalaiset jyrisevällä äänellä. --\nKannatetaan!\n\n-- Onko se kansan tahto? kysyi konstaapeli Tossavainen ylevästi ja\njuhlallisesti.\n\n-- On! riemuitsi kansa.\n\n-- Onko se yksimielinen päätös? kysyi puheenjohtaja kaiken varmuuden\nvuoksi.\n\n-- On! huusivat läsnäolijat.\n\n-- Herra puheenjohtaja! kuului samassa kiihkeä ääni.\n\n-- Kuka pyysi puheenvuoroa? kysyi konstaapeli Tossavainen otsaansa\nrypistäen.\n\nVäkijoukosta tunkeutui esiin lyhytkasvuinen, punatukkainen, ontuva\nmies, joka kumarsi oikealle ja vasemmalle lakki kädessä ja sanoi:\n\n-- Arvoisa yleisö! Rohkenen huomauttaa, että on olemassa myöskin\nehdotus herra Matti Luonnon vangitsemisesta.\n\n-- Minä en ole mikään herra, sanoi matalalla äänellä luonnonihminen,\njoka koko tämän keskustelun ajan oli seisonut nöyränä ja äänettömänä\npaikoillaan, konstaapeli Tossavaisen oikea käsi vasemmalla\nolkapäällään. -- Minä olen kaikkien palvelija...\n\n-- Kukas te olette? kysyi konstaapeli Tossavainen uudelta tulokkaalta.\n\n-- Minä olen kiertue Cangastus & Muttosen rahastonhoitaja, näyttelijä\nJassi Muttonen, sanoi punatukkainen, kumartaen jälleen oikealle ja\nvasemmalle.\n\n-- Matti Luonnon vangitsemisehdotusta ei ole kukaan kannattanut! huusi\nRiku Nikki. -- Ehdotus, jota ei ole kannatettu, raukeaa.\n\n-- Minä kannatan! sanoi punatukkainen häikäilemättömästi.\n\nMatti Luonto loi pieneen punatukkaiseen näyttelijään levottoman\nkatseen, ja useat äänet huusivat uhkaavasti:\n\n-- Mistä syystä?\n\n-- Herättääkseni huomiota! sanoi punatukkainen, siristäen viekkaasti\nsilmiään, ja kumarsi taas oikealle ja vasemmalle. -- Me olemme aikoneet\nantaa tässä kaupungissa näytäntöjä, ja meidän täytyy siitä syystä\nkoettaa herättää huomiota. Reklaamin vuoksi!\n\n-- Hyvä! huusi perin ihastunut rakennusmestari Illikainen, joka tunsi\nrajatonta kunnioitusta kaikkia näyttämötaiteen edustajia kohtaan. -- Ha\nha ha! Hyvä!\n\n-- Minä siis kannatan sen pakoon lähteneen vanhan herran ehdotusta,\nettä herra palvelija Matti Luonto vangittaisiin, jatkoi punatukkainen\nreippaasti, ja teki sen sanottuaan kohteliaat kumarrukset kaikille\nilmansuunnille.\n\n-- Mitäs sitten tehdään? kysyi konstaapeli Tossavainen ymmällä. --\nToiset tahtoivat, että tämä Matti päästettäisiin vapaaksi, toiset taas\nvaativat häntä vangittavaksi.\n\n-- Ehdottaisin äänestystä! sanoi näyttelijä nopeasti.\n\n-- Hyvä, kannatetaan! huusi väkijoukko.\n\n-- Kuinkas tässä sitten oikein äänestettäisiin? kysyi konstaapeli\nTossavainen epäröiden.\n\n-- Huutoäänestys tietysti! sanoi Lauri Saksman.\n\n-- Sehän on selvä! vahvisti ukko Saksman.\n\n-- Hyvä, oikein hyvä! riemuitsi Illikainen.\n\n-- No, äänestäkää sitten! sanoi Tossavainen.\n\n-- Vapaaksi! huusivat useat äänet.\n\n-- Ei! hihkasi Jassi Muttonen varpailleen nousten.\n\n-- Hm, sanoi konstaapeli Tossavainen epätietoisena. -- Yhdet huutavat\nyhtä, toiset toista...\n\n-- Herra puheenjohtaja! sanoi Riku Nikki. -- Saanko minä semmoisiin\nasioihin perehtyneenä toimittaa äänestyksen?\n\n-- Kyllä! lupasi konstaapeli kiireesti ja mielissään siitä, että toinen\notti suorittaakseen tämän pulmallisen tehtävän.\n\n-- Kuulkaa nyt, arvoisat kansalaiset! huusi Riku Nikki. -- Ne, jotka\nhaluavat, että Matti Luonto päästetetään vapaaksi, huutavat \"jaa\". Jos\n\"ei\" voittaa, niin on Matti Luonto vangittava.\n\n-- Jaa! Jaa! huusi kymmenkunta ääntä.\n\n-- Ei saa huutaa sillä tavoin! neuvoi Riku Nikki. -- Pitää huutaa yhtä\naikaa! Huutakaa sitten kaikki yhtä aikaa, kun minä olen lukenut kolmeen.\n\n-- Ei kuitenkaan tarvitse huutaa hyvin kovasti, huomautti konstaapeli\nTossavainen hiukan huolestuneena.\n\n-- Ei muuta kuin yhdellä äänellä jokainen, sanoi eräs mies\nväkijoukosta. -- Ääni ja mies...\n\n-- Ensiksi minä kysyn, hyväksytäänkö tämä minun tekemäni\näänestysehdotus? sanoi Riku Nikki.\n\n-- Hyväksytään! huusi kokous yksimielisesti.\n\n-- Siis: ne arvoisat kansalaiset, jotka tahtovat Matti Luonnon\nvapaaksi, huutavat \"jaa\". Ne, jotka vastustavat sitä, huutavat \"ei\".\nPitäkää nyt varanne, kun minä olen lukenut kolmeen. Jaa vaiko ei? Yks,\nkaks, kolm...\n\nTällä silmänräpäyksellä järisytti kaupunkiamme hirmuisin huuto, mitä\nmeillä milloinkaan on kuultu. Penikulmien päähän kaikui varmaankin tänä\ntyynenä kesäiltana kuin pitkäisen jylinä:\n\n-- _Jaaaa... aaa!!_\n\nEi kukaan ollut voinut jäädä epätietoisuuteen siitä, kumpi mielipide\noli voitolla.\n\n-- \"Jaa\" on voitolla! ilmoitti äänestyksen toimittaja kokouksen\npuheenjohtajalle, konstaapeli Tossavaiselle äänestyksen tuloksen.\n\n-- Kyllä minä kuulin, vastasi Tossavainen, jonka korvat olivat melkein\nlukossa. -- Matti Luonto pääsee siis vapaaksi. Ala laputtaa!\n\nJa sitten huusi konstaapeli väkijoukolle:\n\n-- Alkakaa nyt hajota hyvän sään aikana ja tavallista vikkelämmin,\nennenkuin pormestarit ja viskaalit ovat meidän kimpussamme.\nHajaantukaa! Huusitte vietävät niin, että korvat meni halki!\n\nTyytyväisenä oikeuden voittoon ja viattoman vapautukseen alkoi\nväkijoukko nopeasti hajota.\n\n-- Kiitoksia paljon, hyvät ihmiset! sanoi Matti Luonto lähtöä tekevälle\nväkijoukolle.\n\n-- Ei kestä, ei kestä! vakuutti hra Jassi Muttonen.\n\nPoliisi käveli jo seurahuoneen nurkalle päin hyvillään siitä, että oli\nsaanut hauskan puolituntisen kesken yksitoikkoista virantoimitustaan.\n\n-- Kiitos itsellesi, sanoi Lauri Saksman Matti Luonnolle, heidän\nkävellessään rinnakkain palotornin raunioille päin. -- Sinä hoidat\ntehtäväsi erinomaisesti.\n\n-- Vaikealta tämä tosin minusta vähän tuntuu, sanoi luonnonihminen,\ntavoittaen sauvallaan takkuista koiraa, joka oli hiipinyt hänen\nlähelleen silminnähtävästi pahoissa aikeissa.\n\n-- Niin, kyllähän sen arvaa, sanoi rakennusmestarien vallanperillinen.\n-- Mutta jos koettaisit kestää vielä vähän aikaa, niin minä luulen,\nettä me pääsemme voitolle.\n\n-- Kylläpä tätä silti kestää, kun niikseen tulee -- mitäpä minusta\nväliä..., sanoi luonnonihminen. -- Mielellänihän minä teen tämän pienen\npalveluksen hyville ystäville, jotka aina ovat minua auttaneet. Se\nminua vain vähän peloittaa, jos viranomaiset puuttuvat asiaan.\n\n-- Ole huoleti! Mitä se viranomaisiin kuuluu, jos sinä olet korviasi\nmyöten rakastunut -- hihii -- kun et kerran kenellekään mitään pahaa\ntee! Ja jos joku syrjäinen, viranomainen tai kuka tahansa yrittää\nsekaantua asiaan, niin onpa sinulla mahtavia liittolaisia ja auttajia:\nkauppias Jaakkola, joka on oikeastaan sangen tanakka mies, isäukko\nsekä hänen kauttaan kaikki rakennusmestarit, ja ennen kaikkea yleinen\nmielipide, kuten juuri huomasit. Pari samanlaista juttua vielä kuin\ntuo äskeinen, niin kyllä Anna Kristina Svebeliuksen ja hänen rakkaan\nsisarensa niskat nöyrtyvät.\n\n-- Minä teen parhaani, lupasi luonnonihminen.\n\n-- Herrat on siis näyttelijä, sanoi rakennusmestari Illikainen\npunatukkaiselle. -- Minun nimeni on Illikainen, rakennusmestari Raafael\nIllikainen.\n\nJa hra Illikainen puristi voimakkaasti näyttelijän kättä.\n\n-- Minun nimeni on vain Jassi Muttonen, sanoi punatukkainen. --\nNäyttelijä Jassi Muttonen. Mutta sallikaa minun esittää johtaja\nCangastus, c-kirjain alussa -- mihinkäs se nyt hävisikään?\n\nJohtaja Cangastus löytyi kuitenkin aivan läheltä. Hän vain haastatteli\nkadunkulmassa avopäin, kädet housuntaskussa seisovaa Kalle\nKannasta, saadakseen tältä lähempää valaistusta äskeisen kohtauksen\nymmärtämiseksi.\n\nJohtaja Cangastus antoi esitellä itselleen rakennusmestari Raafael\nIllikaisen, ja viimemainittu kunnon mies ylisti itseään onnelliseksi\nrohjettuaan pyytää kiertueen molemmat johtajat, sekä taiteellisen että\ntaloudellisen, vaatimattomalle illalliselle seurahuoneelle -- pyyntö,\njohon uudet tuttavamme suhtautuivat erittäin suopeasti.\n\nMe emme tiedä, mitä kaikkea seurahuoneella sinä iltana puhuttiin,\npäätettiin, lausuttiin ja laulettiin, mutta sen me kumminkin\ntiedämme, että kun ajuri Tiihonen puoli kahden aikaan yöllä kuuli\nkadulta tavallista kovempaa ääntä ja unentohjakkeisena kurkisti\nulos ikkunasta, näki hän rakennusmestari Illikaisen laskettelevan\ntäysin purjein, vaikkakin hieman epävarmoin askelin, keskellä katua,\ntoisessa käsikoukussaan pieni, punatukkainen ja ontuva henkilö, joka\nmelusi hirveästi, ja toisessa käsipuolessaan laiha, pitkänenäinen\nja pitkätukkainen mies, joka juuri ajuri Tiihosen asunnon kohdalla\nkohotti vasemman kätensä kohti taivasta ja huusi jotain, josta Tiihonen\nei oikein saanut selvää. Tämän kolmivaljakon jäljessä asteli, ei\nrinnakkain, ei riveissä eikä ryhmissä, vaan peräkkäin, hanhenmarssissa,\nkymmenkunta yhdistyksen arvokkainta jäsentä paljain päin, niin\njuhlallisin ja arvokkain askelin, kuin heidän jonkinverran heiluva\ntilansa vain salli, ja laulaen hitaassa tahdissa:\n\n    \"Eipä meittiä\n    Ei piru saa...\"\n\n-- Häpeemättömät, kun laulavat virsiä humalapäissään! murahti ajuri\nTiihonen, joka oli pohjaltaan vakava mies, ja painautui jälleen\nvuoteeseensa.\n\nKulkue jatkoi matkaansa rakennusmestari Illikaisen talon portille.\nSiinä otettiin yhtä hellät kuin äänekkäätkin jäähyväiset, sillä kiertue\nCangastus & Muttonen oli saanut asunnon ja täysihoidon rakennusmestari\nIllikaisen perheessä, ilmaiseksi tietystikin -- järjestely, jota\nparempaa kiertue varsinkaan rahastonsa tilaan katsoen ei voinut toivoa.\n\n\n\n\nXIX\n\n\nSeuraavana päivänä aamupäivällä ei kaupungissamme tapahtunut mitään\nmainittavaa, ellemme ota lukuun sitä, että rakennusmestari Retunen,\njoka oli kuulunut viimeöiseen saattueeseen, tavattiin varhain aamulla\nSukkulan mummon kahvikojusta sikeässä unessa. Ellei Sukkulan mummo\nolisi ollut niin vanha, että olisi ikänsä puolesta sopinut Retuselle\nmelkein isoäidiksi, niin olisi tämä ollut paha skandaali, mutta nyt ei,\nSukkulan mummon yleisesti tunnettuihin hyveisiin ja suureen ikäeroon\nnähden, ollut jutussa mitään muuta hämärää kuin se, miten Retunen oli\nmummon kahvikojuun joutunut. Retusella itsellään ei siitä asiasta ollut\nkaukaisinta aavistustakaan, mutta hän piti kuitenkin mahdollisena, että\nhän oli erehtynyt ovissa, ja aikoessaan mennä kaupungin eteläpuolella\nolevaan kotiinsa olikin jotenkuten tullut menneeksi sisään kaupungin\npohjoispuolella asuvan Sukkulan mummon kahvikojuun.\n\nSukkulan mummo oli ensin vihainen, aijai kuinka vihainen hän oli! Siitä\nnimittäin, että hän ja ukko Römpötti olivat saaneet laahata nukkuvaa\nRetusta, nettopaino 120 kg, halki kaupungin.\n\n-- Ja minä vielä haukuin Römpöttiä siitä, ettei hän lykännyt paremmin,\nkun se koju tuntui niin pahuksen raskaalta! huusi Sukkulan mummo\ntoisille, ympärillä päivitteleville torimuijille.\n\nMutta kun Retunen antoi Sukkulan mummolle markan ja Römpötille\nviisikymmentä penniä, niin oli rauha jälleen maassa, ja nuo kelpo\nihmiset lupasivat kyyditä hra Retusta saman taksan mukaan vaikka joka\naamu Sukkulan mummon kahvikojussa.\n\nIltapäivällä tapahtui sitävastoin sellainen huomattava seikka, että\nkauppias Jaakkolan keittiöön ilmestyi Svebeliuksien kaksoisneitien\npunaposkinen sisäkkö, joka jätti kauppias Jaakkolalle neiti Anna\nKristina Svebeliuksen omakätisen kirjeen.\n\nNeiti Svebelius kirjoitti hyvin tietävänsä, kuka oli saanut\nvähäjärkisen luonnonihmisen kätyrikseen ja kuka oli saattanut hänet,\nneiti Svebeliuksen, naurunalaiseksi. Neiti Svebelius ilmoitti olevansa\nturvaton ja syvästi loukattu nainen, ja tietävänsä, ketä hän saa\nkiittää siitä, että hän on syvästi loukattu nainen. Hän ei kuitenkaan\ntahtonut mainita mitään nimiä, halusi vain ilmoittaa, ettei hänellä\nollut mitään sitä vastaan, vaikka herra Jaakkola veisi hänen sisarensa\nAmerikan maahan, ja että jos se nimeltä mainitsematon henkilö, joka\non aikaansaanut viime päivien suuret häväistysjutut, päästää hänet\neroon luonnonihmisestä, niin tulee neiti Svebelius puolestaan tekemään\nvoitavansa siihen suuntaan, että maisteri Wahl tyytyy rauhallisena\nkohtaloonsa.\n\nKauppias Jaakkola luki kirjeen kahteen kertaan. Ja luettuaan sen\ntoiseen kertaan hän hymyili. Sitten hän istahti kirjoituspöydän ääreen\nja kirjoitti neiti Anna Kristina Svebeliukselle kohteliaan vastauksen,\njossa hän vakuutti, ettei hänellä ollut mitään vaikutusvaltaa\nkirjainkaupustelija Matti Luontoon, jonka kanssa hän ei ollut koskaan\nsanaakaan vaihtanut, mutta kiinnitti samalla huomiota siihen, että\nmikäli hän sattuu tietämään, on asioitsija Saksmanin vanhin poika Lauri\nSaksman ainoa henkilö kaupungissa, joka nauttii mainitun omituisen\nkaupustelijan täyttä luottamusta ja joka siis mahdollisesti voisi saada\nhänet luopumaan tekemistään päätöksistä.\n\nMe emme tiedä, millä mielellä niin arvokas nainen kuin neiti\nSvebelius ryhtyi kirjeenvaihtoon niin epämääräisen ja sellaisessa\nyhteiskunnallisessa asemassa olevan mieshenkilön kuin Lauri Saksmanin\nkanssa, mutta olemme joka tapauksessa tulleet siihen vakaumukseen, että\nystävämme Matti Luonnon esiintyminen oli mahtanut tehdä asianomaisella\ntaholla syvän vaikutuksen, koskapa Svebelius-neitien punaposkisen\nsisäkön nähtiin vielä samana iltana tulevan ulos Arkun portista\nja Lauri Saksmanin viisi minuuttia myöhemmin lähtevän vihellellen\nkaupungille.\n\n-- Hei, Lassi! huusi joku hänelle Kurosen kauppapuodin portailta.\n\nLauri Saksman tunsi huutajan hyväksi tuttavakseen Kalle Kannakseksi,\njoka takin hiha jauhoisena viittaili hänelle innokkaasti.\n\nLauri pysähtyi ja kysyi:\n\n-- Mitä tahdot, nuori ystäväni?\n\n-- Minulla olisi sinulle tärkeätä asiaa, selitti kauppa-apulainen\nhuomattuaan, ettei ketään syrjäisiä näkynyt kuulomatkalla. -- Mihin\nolet menossa?\n\n-- Pienelle asialle. Poikkean myöhemmin virastoosi. Hyvästi, poikaseni!\n\nKalle Kannas palasi takaisin puotiin jauhoja mittaamaan, mutta\nLauri Saksman jatkoi matkaansa Jaakkolan rautakauppaan, palasi\nneljännestunnin kuluttua takaisin, oltuaan tämän ajan kahdenkeskisessä\nkeskustelunsa Jaakkolan kanssa, ja ohjasi askeleensa ohi Kurosen puodin\nja rehtori Peranderin talon maisteri Wahlin portille, astui pihaan,\nnyki kuistin oven ulkopuolella olevaa soittokellon kädensijaa ja jäi\nodottelemaan tämän toimenpiteen seurauksia.\n\nHän odotti minuutin, odotti kaksikin, mutta seuraukset jäivät tulematta.\n\nSilloin tarttui hän uudelleen kädensijaan ja helisti kelloa oikein\nrehellisesti.\n\nKului vielä minuutti.\n\nSoittaja oli juuri käymäisillään kolmannen kerran kädensijaan kiinni,\nkun kuistista kuului liikettä, lukon ratinaa ja hakojen irroittamista,\novi aukeni raolleen ja maisteri Wahl pisti päänsä oven raosta.\n\n-- Mike te olette ja mite te soitta? kysyi talon isäntä kaikkea muuta\nkuin kohteliaalla äänellä.\n\nVaikka maisterin olemus sillä hetkellä tavallista enemmän muistutti\nvihaista huuhkajaa, ei se kuitenkaan näyttänyt peloittavan Lauri\nSaksmania, joka kohotti hattuaan ja sanoi:\n\n-- Hyvää päivää, maisteri!\n\n-- Kuka hen on?\n\n-- Hän on eräs maisterin lähimmistä naapureista -- entinen oppilas\nsitäpaitsi, vaikka maisteri ei ehkä muista..., esitteli vieras itseään.\n\n-- Kylle mine muistan, hen oli huono oppilas! muisti maisteri ja koetti\nvetää ovea kiinni, mutta Lauri Saksman oli pistänyt jalkansa oven\nrakoon, niin ettei yritys onnistunut.\n\n-- Niin, nähkääs, maisteri, kova pää...\n\n-- Kova pee -- juu! Mutta hen oli sitepaitsi suuri rakkari ja hunsvotti\n-- menke matkanne!\n\nJa taas yritti vanha koulumies lopettaa keskustelut entisen oppilaansa\nkanssa.\n\n-- Kuulkaahan, maisteri, älkää kiristäkö ovea, minulla on\nliikavarpaita! huudahti vieras, joka tunsi todellakin kipua oven raossa\nolevassa jalkaterässään.\n\n-- Noh, vieke sitten pois teiden kipeite liikkavarpaita! neuvoi\nmaisteri ja kiristi vielä enemmän.\n\nHankkiakseen liikavarpailleen helpotusta tarttui maisterin vieras oven\nkädensijaan ja veti ovea auki.\n\n-- Aikooko hen tunkea vekisin minun huoneeseen? huusi maisteri. --\nMinulla on pistoolit, mine ammun hente!\n\n-- Minä olen nähnytkin ne pistoolit... ollessani ennen muinoin\nmaisterin luona laiskanläksyllä, vakuutti Lauri Saksman ja kehaisi: --\nNiillä ampuisi vaikka karhun. Mutta maisterin täytyy nyt ottaa minut\nvastaan. Minulla on hyvin tärkeätä asiaa maisterille.\n\nUkko Wahlin uteliaisuus heräsi oitis.\n\n-- Mite asia henelle on minulle?\n\n-- Ei siitä voi tässä puhua, maisterin täytyy päästää minut sisään. En\nviivy kymmentä minuuttia.\n\nMaisteri mietti.\n\n-- Noh, hen saa tulla siseen. Mutta hen on luvannut, ette hen ei viivy\nkymmente minuttia!\n\nLauri Saksman astui sisään ja pääsi ukko Wahlin kaikkein pyhimpään,\njossa hän monet kerrat oli laiskan läksyllä ollessaan saanut\ntukkapöllyä niin että hampaat helisivät. Siitä oli jo parikymmentä\nvuotta, mutta kaikki oli vielä aivan ennallaan. Pistoolit olivat\nseinällä ristissä kirjoituspöydän yläpuolella.\n\n-- Noh?! sanoi ukko Wahl.\n\nLauri Saksman otti taskustaan sen kirjeen, jonka punaposkinen sisäkkö\noli puoli tuntia takaperin hänelle tuonut ja ojensi sen maisteri\nWahlille. Ukko luki sen hitaasti, tumman, uhkaavan punerruksen alkaessa\nvähitellen nousta hänen ryppyisille poskipäilleen. Sitten hän antoi\nkirjeen takaisin ja kysyi:\n\n-- Mike on tarkotus?\n\n-- Kyllähän maisteri sen ymmärtää, vastasi toinen.\n\n-- Mine en ymmerre muuta kuin ette hen on yhe edelleen sama rakkari ja\nhunsvotti kuin ennen. Ulos! huusi maisteri vihan vimmassa.\n\n-- Jollei maisteri nyt lupaa jättää rauhaan kauppias Jaakkolaa ja hänen\nmorsiantaan...\n\n-- Henen morsian! Kauppasaksa, sillinhirtteje...! huusi ukko.\n\n-- ... niin koituu maisterille siitä ikävyyksiä, jatkoi nuori mies,\nantamatta keskeyttää itseään.\n\n-- Ja jollei hen nyt heti kevele ulos minun talosta, niin koittu\nhenelle viele suurempi ikevyys! kirkaisi maisteri, joka oli siirtynyt\nkirjoituspöydän luo.\n\n-- Tahdoin vain varoittaa maisteria...\n\n-- Ja mine tahdon vain varoittaa hente. Mine teen niinkuin mine\nsuvaitsen herra kauppamies Jaakkolan kanssa, ja jollei hen nyt astu\nteste huoneesta elevene, niin astua hen siite kuoliaana! huusi maisteri\nja ojensi kätensä kohti seinällä riippuvia aseita.\n\n-- Kyllä minä astun mieluummin elävänä, jos on vara valita. Minä olen\nnyt varoittanut maisteria. Eikä minun kanssani saa leikkiä, sanoi Lauri\nSaksman, joka oli jo ovella menossa ja koetti mahtavalla puhetavalla\ntehdä vaikutuksen maisteriin.\n\n-- Eike myös minun kanssa leikitelle! julisti maisteri. -- Hen siis\ntodellakin lehtee!\n\n-- Kyllä. Kauniita ilmoja on muuten ollut.\n\n-- Mite?!\n\n-- Tulee hyvä heinävuosi. No hyvästi sitten, maisteri!\n\nUkko Wahl kiiruhti vieraansa perässä sulkemaan ovensa, joita hän ei\nkoskaan hevillä avannut.\n\nLauri Saksman tuli Kurosen myymälään ja sanoi Kalle Kannakselle, joka\nreistaili valokuvauskoneensa kanssa:\n\n-- Olen nuoren ystäväni käytettävissä.\n\n-- Istu tuohon tiskin reunalle... ota tuosta sanomalehti allesi, siihen\nkaatui äsken siirappia.\n\nLauri Saksman istuutui tiskille, heitti jalkansa ristiin, katseli\nseinällä riippuvia heleitä reklaamikuvia ja sanoi:\n\n-- Olen pelkkänä korvana.\n\n-- Niin, näes, se Maikki..., aloitti kunnon kauppa-apulainen hieman\nhämillään.\n\n-- Niin, se Maikki, sanoi toinen tyynesti. -- Jatka!\n\n-- Hän ei ole nyt kotona...\n\n-- Tiedetään.\n\n-- Lähti pois kotoa, saadakseen ukon suostumaan.\n\n-- Eikä ukko suostu sittenkään!\n\n-- Minähän sen oikeastaan panin alkuun...\n\n-- Arvattiin.\n\n-- Se on kamalan sisukas ukko...\n\n-- On.\n\nLauri Saksman otti tiskillä avoinna olevasta kaupantekijäislaatikosta\nsavukkeen, sytytti sen ja sanoi pitkän äänettömyyden jälkeen, joka oli\nKalle Kannaksesta alkanut tuntua tuskalliselta:\n\n-- Joka ei opi pelaamaan saa aina tehdä työn. Sinä olet alkanut pelata\nukko Grönbergin kanssa, ja jos sinä nyt häviät, niin saatpa melkein\nvarmaan pyyhkiä partaasi.\n\n-- Niin, senpätähden minä...\n\n-- Ajattelit, että jos minä pelaisin apuna?\n\n-- Niin...\n\nÄänettömyys. Kalle Kannas hikoili.\n\n-- Samapa se, sanoi Lauri Saksman hetken kuluttua. -- Kirjoita\nMaikillesi, että tulee heti kaupunkiin. Mikäli tunnen ukko Grönbergiä,\nniin ei asia liene aivan vaikea järjestää. Mutta pitää osata pelata,\npoikaseni. Tässä maailmassa pitää osata pelata!\n\nAnnettuaan tämän isällisen neuvon pudottautui nuori mies alas tiskiltä,\ntaputti Kalle Kannasta vielä isällisemmin päälaelle ja valmistautui\njuuri lähtemään, kun puotiin astui lyhyenläntä, punatukkainen ja ontuva\nmieshenkilö, joka teki ylenmäärin kohteliaan kumarruksen kummallekin\nnuorelle miehelle.\n\n-- Anteeksi olemukseni! Nimeni on Jassi Muttonen, kiertueesta Cangastus\n& Muttonen. Onko minulla ilo puhutella herra Kannasta? kysyi hän\nliukkaasti, kääntyen Lauri Saksmaniin päin.\n\n-- Teillä on ilo puhutella herra Saksmania, sanoi toinen levollisesti.\n-- Mutta jos haluatte iloita myöskin herra Kannaksesta, niin on hän\ntuolla tiskin takana.\n\n-- Ahaa, kiitos, herra Saksman! Erittäin miellyttävä tuttavuus!\nTodellakin hauska tutustua! Anteeksi, herra Kannas! Nimeni on Muttonen,\nJassi Muttonen. Näyttelijä ynnä muuta. Ettekö suostuisi rupeamaan\nJoosepiksi? Neiti Leijanen on ystävällisesti suostunut Eevaksi.\n\n-- Miksi Joosepiksi? kysyi Kalle Kannas melkoisen tyhmän näköisenä.\n\n-- Oppipojaksi. Kraatarimestari Aapelin oppipojaksi Kiven\nkuolemattomassa näytelmässä \"Kihlaus\". Kiertueemme esittää sen täällä\nensi sunnuntaina. Eikö nyt ole tiistai?\n\n-- Mistäs te neiti Leijasen löysitte? kysyi Kalle Kannas.\n\n-- Johtaja Cangastus tuntee sattumalta kirjailija Tuulosen, joka taas\nsuositteli neiti Leijasta. Neiti Leijanen suostui heti.\n\n-- Tietysti. Ja suositteli minua Joosepiksi?\n\n-- Niin. Osahan on niin helppo. Siinä ei ole paljon vaivaa...\n\n-- Kuinka suuret voimat kiertueella itsellään on? puuttui Lauri Saksman\npuheeseen.\n\n-- Kaksi miestä, Cangastus ja minä Muttonen. Kiertue kärsi haaksirikon\nkesken purjehduskauden. Robinson Cangastus ja Perjantai Muttonen\npelastuivat tälle saarelle. Täytyy toimia jotain, sillä on kysymys\nolemassaolosta.\n\n-- Aivan oikein, myönsi Lauri Saksman.\n\n-- Herra Kannas suostuu siis! Kiitoksia paljon! Se on erittäin\nystävällisesti tehty. Tietysti kohtuullinen osinko näytännön tuloista...\n\nHerra Kannas kiirehti ilmoittamaan, ettei hän ole suostunut eikä ole\naikonutkaan suostua. Tästä tuli herra Muttonen niin hämmästyneeksi ja\nliikutetuksi, että itku ei näyttänyt olevan kaukana.\n\n-- Minulla on teille tiedossa sopiva Jooseppi, sellainen, joka on\nennenkin esiintynyt seuranäytelmissä, sanoi Lauri Saksman.\n\nHerra Jassi Muttonen kirkastui.\n\n-- Oi, sanokaa hänen nimensä! Minä riennän tuulena hänen luoksensa.\nTuulena, tuulispäänä, hirmumyrskynä...!\n\n-- Parturi Jönsson, sanoi Lauri Saksman.\n\n-- Suostuuko hän?\n\n-- Ilolla! Olkaa varma siitä.\n\n-- Minä riennän! huudahti punatukkainen. -- Sulkeudun suosioonne, hyvät\nherrat! Mieluinen tuttavuus!\n\nHän oli jo ovella.\n\nMutta siinä hän kääntyi takaisin ja nilkutti Lauri Saksmanin luo.\n\n-- Anteeksi! Pieni tunkeileva kysymys: voitteko lainata viitosen\nkiertueelle? Suoritetaan takaisin viimeistään näytäntöpäivän iltana.\n\n-- Ei, sanoi Lauri Saksman. -- Minulla on harvoin niin suuria rahoja.\n\n-- Anteeksi sitten! Ehkäpä tämä toinen herra...? sanoi kerkeä\nnäyttelijä, kääntyen toivorikkaana Kalle Kannaksen puoleen.\n\nTämä toinen herra näytti epätietoiselta, mutta Lauri Saksman kiiruhti\npelastamaan hänet.\n\n-- Hän pyysi juuri äsken pientä avustusta minulta.\n\n-- Jahah, jahah! No ei sitten mitään. Suokaa anteeksi, arvoisat\nherrat, että olen kuluttanut kallista aikaanne. Sulkeudun vielä kerran\nsuosioonne ja kiiruhdan. Velvollisuuteni kutsuu minua, taide kutsuu,\nMelpomene ja Thalia, nykyisin varsinkin Melpomene...\n\nLauri Saksman lähti myös, sanoen:\n\n-- Tulen opastamaan teidät parturi Jönssonin luo.\n\n-- Te murskaatte minut ystävällisyydellänne! Olen teille kiitollinen\nkalpeaan kuolemaani saakka! huudahti eloisa taiteilija.\n\nHeidän tultuaan kadulle sanoi Lauri Saksman näyttelijälle:\n\n-- Pyytäisin teiltä pientä -- enkä niin aivan pientäkään -- palvelusta.\nTietysti asianmukaista rahallista korvausta vastaan.\n\n-- Paistun jännittävän odotuksen hiilivalkealla! Uhraisin punaisen\npääni, jos voisin sillä palvella ympäristöäni! vakuutti tämä\nmerkillinen mies. -- Ja se on suuri uhraus, sillä punaiset päät ovat\nharvinaisia. Mutta rahasta uhraisin molemmat pääni tänä kiertueellemme\nraskaiden koettelemuksien aikana, lisäsi hän, vääristellen naamaansa\nmitä ihmeteltävimmällä tavalla. -- Olen nimittäin kiertueen\nrahastonhoitaja. Muun muassa.\n\n-- Kysymys on vain pienestä kepposesta, sanoi Lauri Saksman. --\nHaluaisitteko ryhtyä tuon äskeisen Kalle Kannaksen kilpakosijaksi?\n\n\n\n\nXX\n\n\nUlkona paistoi päivä lämpimästi, kadulla kaakattivat Illikaisen kanat\nja pihalla melusivat ja tappelivat keskenään Illikaisen lapset, mutta\nIllikainen itse emäntänsä kanssa, joka oli kuin leivinuuni, istui salin\nsohvassa ja nautti täysin siemauksin taiteesta.\n\nSillä Illikaisen salissa harjoiteltiin nyt hikipäin Kiven \"Kihlausta\".\n\nSalin toinen pää esitti kraatari Aapelin huonetta: perällä ovi,\noikealla pöytä -- Illikaisen suuri sohvapöytä, ja sen vieressä\nrahina punaisella päällystetty salin tuoli. Vasemmalla tulisijana\ntoinen pöytä, jonka ääressä parturi Jönsson seisoi oppipoika\nJooseppina, kauhalla (viivottimella) liikutellen liedellä kiehuvaa\npataa: Illikaisen mustaa huopahattua. Keskellä permantoa seisoi\nteatterinjohtaja Cangastus päättäväisen näköisenä, ja Illikaisen vanhin\npoika, lyseolainen, 15-vuotias Heikki Illikainen istui liesipöydän alla\nkuiskaajana.\n\nSalin toisella puolen, ikkunan ääressä, istui viehättävästi hymyillen\nja vuoroaan odottaen Herrojen-Eeva, neiti Leijanen, ainoa näytelmän\nhenkilöistä, joka jo osasi osansa ulkoa.\n\n-- Valmiit! huusi johtaja Cangastus, jolloin tavallista useamman\ntotilasin nauttinut Jooseppi hätkähti ja liikautti niin hermostuneena\nviivotin-kauhaansa, että pata putosi lattialle, ja Illikainen huusi\nsohvaltaan:\n\n-- Ei tee mitään, ei tee mitään... se on vanha hattu, he he he!\n\nKuiskaaja ojensi padan Joosepille, joka asetti sen paikoilleen\nliedelle, ja johtaja Cangastus huusi uudestaan:\n\n-- Valmiit! ja läiskäytti kolme kertaa kämmeniään yhteen, jolloin\nEenokki, nimittäin herra Jassi Muttonen, nilkutti kraatari-Aapelin\nhuoneeseen ja sanoi:\n\n-- Päivää, Jooseppi!\n\n\"Jooseppi kääntyen ympäri ja kumartaen syvästi, hellittämättä\nkuitenkaan kauhaa kädestänsä: päivää!\" luki kuiskaaja puoliääneen\npöydän alta.\n\n-- Kuiskaaja ei saa kuiskata sulkumerkkien välissä olevia sanoja!\nhuomautti hra Cangastus.\n\n-- Lue sinä poika vain mitä on luettava, äläkä joutavia loruja! huusi\nharmistunut isä sohvalta.\n\n-- Heikki! Etkö tottele! huusi huolestunut äiti.\n\n-- Otetaan alusta! sanoi Cangastus. -- Valmiit!\n\nEenokki:\n\n\"Päivää, Jooseppi!\"\n\n\"Päivää!\" vastasi parturi Jönsson, osoittaen siten tutustuneensa\nainakin osansa alkuun.\n\n-- Joosepin pitää kääntää enemmän päätään Eenokkiin päin, muistutti hra\nCangastus.\n\n-- Ahaa! sanoi parturi Jönsson. -- Nä-näinkö?\n\n-- Niin, mutta kauhaa ei saa päästää kädestä, neuvoi johtaja. -- No,\njatketaan nyt!\n\nEenokki:\n\n\"Sainpas mestariltas tärkeän kutsumuksen tulemaan tänne hänen\nhuoneeseensa noin tähän aikaan\".\n\nHikinen parturi potkaisi pöydän alla istuvaa kuiskaajaa ja murahti:\n\n-- Sano nyt sukkelaan!\n\n\"Niin on asia!\" luki kuiskaaja.\n\n\"Niin on asia!\" sanoi Jooseppi.\n\nNäin jauhettiin eteenpäin hartaasti ja innostuksella. Ihastusta\nherätti varsinkin hra Cangastuksen esiintyminen. Se oli suurta, syvää,\ntodellista taidetta, ja se kosketteli kaikkein herkimpiä kieliä neiti\nLeijasen sydämessä.\n\nJoosepin osan tulevaisuus näytti tosin hieman harmaalta, mutta\nJoosepillahan olikin vain pieni sivuosa.\n\n-- Hyvä siitä tulee! riemuitsi Illikainenkin, kun kappale oli ensi\nkerran päästy päähän.\n\n-- Kunhan on sunnuntaihin asti harjoiteltu, niin eiköhän se jo ala\nmennä, myönsi johtaja Cangastuskin. Aika on kyllä lyhyt, mutta sitä\npontevammin täytyy työskennellä. Joosepin pitää koettaa huomiseksi\noppia osansa ulkoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt sai herra Tuulonen olla rauhassa neiti Leijaselta.\n\nJa kuten edellisestä tiedämme, oli hra Tuulonen jo ehtinyt rakastua\nneiti Anni Kuroseen taiteen kaikkien sääntöjen mukaan.\n\nIkävä kyllä hän ei kuitenkaan ehtinyt vaihtaa montakaan sanaa päivässä\nrakkautensa esineen kanssa, sillä viimemainittu oli kaiket päivät\nrehtori Peranderilla, jossa hän valmisti sitä merkillistä, suurta ja\ntaiteellista pöytäliinaa.\n\nHra Tuulonen huomasi alkaneensa vähitellen vihata pöytäliinoja.\nVarsinkin taiteellisia.\n\nSitäpaitsi hän tunsi vastenmielisyyttä rehtori Peranderin perhettä\nkohtaan, ja kuultuaan sattumalta, että taiteellisen pöytäliinan\nvalmistuksessa avusti lankavyyhtien pitimenä, maahan pudonneiden kerien\nnostajana ja kadonneiden neulojen etsijänä joku varatuomari Sakkamaa,\nhän tajusi heti, että siinä mahdollisesti piili jotain.\n\nNeiti Kurosen kaupunkiin saapumisen herättämä ihastus alkoi silloin\nmuuttua epäluuloksi ja mustasukkaisuudeksi, ja hra Tuulonen kirjoitti\ntämän tunteen vallassa kaksi runoa, synkimpiä, mitä koskaan oli hänen\nkynästään ja sydämestään vuotanut.\n\nEräänä päivänä lähti hra Tuulonen kävelemään kaupungille,\nhaihduttaakseen synkkiä ajatuksiaan.\n\nTultuaan sille kadulle, jonka varrella Arkku kaikkine asukkaineen,\nrehtori Peranderin talo ynnä muut kertomuksessamme esiintyvät tärkeät\npaikat olivat, pysähtyi hän Peranderin talon portin kohdalle ja silmäsi\npihaan.\n\nPortti oli vähän raollaan, ja raosta näki kirjailija, miten neidit\nKuronen ja Perander sekä nuori, tummaverinen, vilkkaan näköinen\nherrasmies, joka ei voinut olla kukaan muu kuin varatuomari Sakkamaa,\nistuivat puitten siimeksessä olevan suuren, ompelutarpeita täynnä\nolevan pöydän ääressä, ja koko piha oli täynnä iloista puhelua ja\nheleätä naurua.\n\n-- Vai niin niitä taiteellisia pöytäliinoja tehdään! ajatteli\nkirjailija katkerasti.\n\nTällä hetkellä hän vihasi itseään, noita pihassa istuvia iloisia\nihmisiä ja varsinkin neiti Kurosta, sekä koko hyvää kaupunkiamme. Hän\ntunsi itsensä hylätyksi, loukatuksi olennoksi, ja himoitsi kostoa.\n\nPihan poikki kulki samassa nuori, vaaleaverinen nainen portille päin.\nHra Tuulonen läksi kävelemään eteenpäin ja pysähtyi lukemaan maisteri\nWahlin talon nurkkaan naulattua painettua tiedonantoa:\n\n               'Hauskan iltaman\n                toimeenpanee\n                  Kiertue\n            CANGASTUS & MUTTONEN\n              ensi sunnuntaina\n                täkäläisellä\n               Seurahuoneella\n          vaihtelevalla ohjelmalla\n          joka päättyy näytelmällä\n\n                  \"KIHLAUS\"\n       Huvinäytelmä kirj. Aleksis Kivi.\n\n       Aapeli........ Wald. Cangastus.\n       Eenokki....... Jassi Muttonen.\n       Eeva.......... Julia Leijanen.\n       Jooseppi...... G. Jönsson.\n\n           Lopuksi yleinen tanssi.\n\n    Iltama alkaa klo 1/2 8 i.p. Pääsymaksut: herroilta 2 mk.,\n    naisilta 1:50, lapsilta ja palvelusväeltä puolet'.\n\nÄskenmainittu vaaleaverinen nainen oli neiti Maikki Grönberg,\njoka oli saanut sulhaseltaan tärkeän kirjeen, sanonut kiitolliset\njäähyväiset enolleen Jooseppi Rinkalle: ja muuttanut maaseurakunnasta\ntakaisin kaupunkiin, ja jolle oli toistaiseksi, Kalle Kannaksen,\nLauri Saksmanin: ja Otto Sakkamaan yhteisestä toimesta, hankittu\nasunto rehtori Peranderin talossa, jossa hän avusti palvelijattaria\nkeittiöpuuhissa tai piti seuraa talon neidille.\n\nMaikki Grönberg meni kadun poikki Arkun portille, johon kohta\nilmestyivät Lauri Saksman ja näyttelijä Jassi Muttonen, ja\niltamailmoitusta lukeva kirjailija kuuli seuraavan salaperäisen\nkeskustelun:\n\n-- Niin, nyt minä olen tullut, sanoi vaaleaverinen neitonen.\n\n-- Terve tuloa! sanoi ruskeaviiksinen nuori mies. -- Saanko luvan\nesitellä teille tulevan sulhasenne, herra Muttosen.\n\n-- Hi hi hi! nauroi tyttö hämillään.\n\n-- Olen ihastunut heti ensi silmäyksestä! vakuutti punatukkainen\ninnokkaasti.\n\n-- Hi hi hi! hihitti tyttö jälleen.\n\n-- Varmaankaan ette tule salaamaan tunteitanne tulevalta appiukoltanne,\nsanoi ruskeaviiksinen punatukkaiselle, naurahtaen samalla merkitsevästi.\n\n-- Saammepa nähdä! vakuutti punatukkainen. -- Minä loistan, minä\nhehkun, minä palan...! huusi hän, kohottaen oikean kätensä ylös ja\npainaen vasemman kätensä sydäntään vasten.\n\n-- Ja neiti puolestaan rakastuu teihin hurjasti! vakuutti\nruskeaviiksinen.\n\n-- Minä koetan, lupasi tyttö.\n\n-- Koetatte! Eikö rakkaus leimahtanut teissä kuin salama, nähtyänne\nminut? huudahti punatukkainen. -- Tämä oli suuri pettymys! Olen aina\nluullut, että naiset hurmaantuvat minuun ensi silmäyksestäni, selitti\nhän sitten.\n\n-- Saattepa nähdä, että entinen sulhanen tulee mustasukkaiseksi,\nennusti ruskeaviiksinen.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? ajatteli Kauno Tuulonen. -- Kuka tuo tyttö on\nja mitä ihmettä he oikein puhuvat?\n\n-- Kallesta ei ole vaaraa, sanoi tyttö. -- Mutta minä pelkään, että isä\ntappaa teidät, huokasi hän sitten.\n\n-- \"Oi kuinka kuolo nyt kaunis ois, jos kultansa keralla kuolla vois!\"\nhuudahti punatukkainen kiihkeästi.\n\n-- Minäpä en tahtoisi vielä kuolla, ilmoitti tyttö.\n\n-- Ette minunkaan kanssani? kysyi punatukkainen hellästi, rukoilevasti.\n\n-- En! sanoi tyttö varmasti.\n\n-- Valloitukseni edistyy hitaasti! valitti punatukkainen. -- Te olette\nkeskustellut kanssani jo viisi minuuttia, ettekä vieläkään tahtoisi\nkuolla kanssani! hän lisäsi moittivasti. -- Minä sitävastoin antaisin\nisänne takoa minut kahvipannuksi, jos vain sitten pääsisin teidän\npöydällenne...\n\n-- Saanko pyytää nuorta paria sisään nauttimaan kupin kahvia, sanoi\nruskeaviiksinen. -- Siellä voimme tarkemmin keskustella tästä uudesta\nrakkaussuhteesta.\n\nPortilla seisoneet hävisivät pihaan, ja Kauno Tuulonen katseli heidän\njälkeensä suu auki.\n\n-- Käsittämätöntä! hän mutisi puoliääneen, päätään pudistaen.\n\nRehtori Peranderin pihasta kuului yhä edelleen iloinen nauru ja puhelu,\njoka alkoi taas raadella kirjailijan sydäntä. Synkissä mietteissä hän\nlähti kävelemään eteenpäin.\n\nSinä päivänä oli herra Tuulonen huonolla tuulella, jota haihduttaakseen\nhän illalla lähti kaupunkimme parhaalle hyvän tuulen ja\nmielenkevennyksen lähteelle, seurahuoneelle.\n\nMutta onnettomuudet eivät tule koskaan yksin. Tapahtui sellainen ihme,\nettei seurahuoneelle koko iltana saapunut yhtään rakennusmestaria eikä\nmuutakaan tuttua.\n\nHerra Tuulonen ei voinut sitä käsittää. Mutta jos hän olisi ollut\nsynnynnäinen kaupunkilaisemme, niin olisi asia tuntunut hänestä aivan\nluonnolliselta.\n\nSillä koko kaupunki puhui vain ensisunnuntaisesta suuresta iltamasta\nlausuntoineen, puheineen ja näytelmäkappaleineen, ja seurahuoneen\nvakinaiset vieraat kokoilivat nyt voimiaan vuoden suurenmoisimpiin\njuominkeihin.\n\nSyötyään vaatimattoman illallisen ja selailtuaan ruokasalin\nnurkkahyllyllä olevia puolenvuoden vanhoja, repaleisia koti- ja\nulkomaisia pilalehtiä lähti herra Tuulonen raskain mielin kotiin,\ntietämättä mitään siitä, että neiti Kuronen oli illalla, käydessään\netsimässä puodista tulipunaista lankavyyhtiä, huomannut erään hyllyn\nnurkalla viidenkolmatta pennin muistikirjan alla Kalle Kannaksen\nottamia valokuvia, selaillut niitä, huudahtanut äkkiä hämmästyksestä ja\nviheltänyt pitkään.\n\nMutta kun puoti jo oli kiinni ja Kalle Kannas oli mennyt Peranderille,\njossa hän juuri sillä hetkellä istui keittiön eteisessä halkolaatikon\nkannella Maikki Grönbergin rinnalla, niin ei kukaan kuullut tuota\nvihellystä.\n\n\n\n\nXXI\n\n\n-- No tänä aamuna se oli sitten raastuvassa esillä Topi Pösösen ja Riku\nNikin juttu ukko Grönbergiä vastaan murhayrityksestä! kertoi maalari\nTolvanen seuraavana päivänä Kurosen puodissa.\n\n-- Vai oli! huudahti Kalle Kannas. -- No kuinkas kävi?\n\n-- Eihän siinä kuinkaan käynyt. Kanne kumottiin toteennäyttämättömänä,\nja pormestari haukkui niin ukko Grönbergin kuin Topi Pösösen ja Riku\nNikinkin ja kehoitti heitä tekemään sovinnon. Oli pitänyt oikein\nsaarnan, ja sitten oli ukko Grönberg sanonut, että kyllä hän puolestaan\nantaa anteeksi. Pormestari oli silloin pyytänyt heitä antamaan kättä\ntoisilleen oikeuden edessä, mutta Grönberg oli sanonut, että ennen\nkorppi tulee valkoiseksi kuin hän sentään sosialisteille kättä antaa.\nOn se aika ukko, kun se kerran minkä saa päähänsä! kehaisi Tolvanen,\nvaikkei hän hyväksynytkään ukko Grönbergin valtiollisia mielipiteitä.\n\n-- Kyllä se on! myönsi Kalle Kannas vakavasti.\n\n-- Kun on näet oman tyttärensäkin ajanut kotoa pois, jatkoi Tolvanen.\n-- Ei ole tainnut puukhollari kuullakaan?\n\n-- Vai on ajanut! ihmetteli Kalle Kannas. -- Mitähän se siitä ajoi?\n\n-- Eikö liene pitänyt jotain silmäpeliä poikien kanssa, kun se oli\nsemmoinen hyvännäköinen tyttö, aprikoi Tolvanen aavistamatta, että\nKalle Kannas juuri harkitsi, montako vuotta hän mahtaisi saada, jos\nhalkaisisi Tolvasen pään kädessään olevalla kymmenen kilona punnuksella.\n\n-- Mutta lähtö siitä sitten olikin tytölle tullut, jatkoi Tolvanen\nkertomustaan. -- Sanoivat akat sen muuttaneen ihan toiseen lääniin,\nmutta taisi olla valepuhetta, koska minä omin silmin näin sen tänä\naamuna tuolla rehtori Peranderin pihalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUkko Saksman istui portaillaan ja kuunteli jarrumiehen lesken\nkaunopuheista esitystä:\n\n-- No nyt sitä tuli toki näytelmäseurat ja teatterit tähänkin\nkaupunkiin... kiertolaisia kuuluvat olevan ja Illikaisen piika sanoi,\nettä niillä on siinä teatterissa semmoinen punapää Muttonen, joka\nkuuluu olevan niin hirveä tupakanpolttaja, että aina on talo savua\ntäynnä kuin tulipalossa, ja niin kuului olevan hakki vaimojen perään,\nettä ensimmäisenä päivänä oli porstuassa suutaan tarjonnut kana-Kenosen\npiika-Reetalle, vaan oli toki sattunut leukaan, ettei ihan keskelle\nsuuta -- niin -- mutta Reeta kun oli suuttunut ja haukkunut niin, että\noli tullut koko talon väki siihen, eikä ollut se punapää osannut edes\nhävetä, vaikka oli sillä tavoin syntiä tehnyt, vaan oli vain sanonut,\nettä hän luuli muka Reetaa oman talon väeksi -- niin -- ja Illikainen\noli vain nauranut, vaikka on perheen isä, mutta tietäähän sen\nIllikaisen koko kaupunki, mikä mies se on, eikä ole sen akkakaan muuta\nkuin entinen piika, vaikka nyt pitää kaikkien rouvaksi sanoa -- niin --\nja kaiket päivät nyt meiskataan siellä Illikaisen salissa ja teatteria\nnäytellään, ja Illikainen akkoineen istuu sohvalla eivätkä piikaraukat\nkerkiä muuta tekemään kuin passaamaan niitä teatterilaisia -- niin --\nkolmenlaisen leivän kanssa on aina kahvit, monta kertaa päivässä, ja\nillalla teevedet ja päivällä limonaatia salin pöydällä ja paakelseja\nvaikka mitä myöten, kun ne niitä harjoituksia pitävät, ja joka ilta\njuopi Illikainen totia niiden herrojen kanssa -- herrojako sitten\nlienevät vai mitä -- niin, ja entäs kun se parturi Jönsson on pannut\nkoko liikkeensä kiinni ja pelaa sekin teatteria, ja pormestarikin\nkuului sanoneen, että taitaa pitää lähteä Helsinkiin tukkansa\nleikkauttamaan -- niin -- se on niin hyväntahtoinen mies se pormestari,\nkyllä minä vain panisin Jönssonin viralta pois, jos minä olisin\npormestari, ja panisi vissiin viskaalikin, jos olisi pormestarina --\nniin -- se onkin vähän luja mies se viskaali, kun oli viime yönäkin\nvetänyt kolmea herraa korvalle klubilla, ja ikkunoita olivat särkeneet\ntapellessaan, ja Jönsson kuului olleen koko viikon yhtämittaisessa\nhumalassa -- tietäähän sen, kun on näyttelijäksi korotettu tavallisesta\nparturista -- ja sieltä Illikaiselta se nyt kuuluu joka päivä sen\nLeijasenkin tytön kikatus, ja se kirjaltaja Tuulinen vai mikä Tuulantei\nse on -- he he he! -- joka tässä oli muutaman viikon sen Leijaskan\nkelkassa, taisi jäädä nyt pois mielestä, kun se ryökkynä sai oikein\nteatterin johtajan sihtiinsä, ja kuului sanoneen neiti Leijanen, että\nhän pyrkii syksyllä kansalliseen teatteriin Helsinkiin, vaikka eikö\nnoilla liene itsellään parempiakin taiteilijoita -- niin. Kurosen\npiika-Saara oli kertonut, että se kirjaltaja on vähän päästään vialla\nja kuuluu yksinään ollessaan seinillekin hyppivän kamarissaan, ja\nsitähän ne akat tiesivät kanssa torilla kertoa, että se aikoo sitä\nKurosen neitiä, mutta sen minä sanon, että siitä se saapi suutaan\npyyhkiä, niin hyvä ja kaunis ja viisas tyttö ei mene semmoiselle\nherralle, kun oli se kirjaltaja näet tuon issikka Tiihosenkin kanssa\ntapellut heti kaupunkiin tultuaan, ja monena yönä on seurahuoneella\njuonut ja renttuillut (jarrumiehen leski vilkaisi salavihkaa\nSaksmaniin, mutta tämä poltteli järkähtämättömän levollisena)\nrakennusmestarien sakissa -- opettaa pian rakennusmestaritkin\nryyppäämään...\n\n-- Ha ha ha! nauroi ukko Saksman.\n\n-- He he he... leikkiähän minä, sillä kyllähän herra Saksman tuntee\nrakennusmestarit ja ymmärtää leikin -- niin, ja siitä punapäästä kun\nnäet unohtui kertomatta, että se on nyt ruvennut viettelemään sitä\nvaskiseppä Grönbergin tytärtä, jonka...\n\nMutta nyt säikähti jarrumiehen leski, muistettuaan äkkiä, että oli\nnähnyt punapään ja Maikki Grönbergin yhdessä käyvän pari kertaa\nSaksmanilla, ja jatkoi aivan toisessa äänilajissa:\n\n-- Vaikka sitä minä en usko, en en en usko vaikka mikä olisi ja\nkiistin akkoja vastaan torilla, kun ne alkoivat sillä tavalla ihmisten\nkunniaa leikata, ja sanoin että aina teidän pitää kaikki asiat tietää\nja juoruta ja pahoinpäin kääntää, vaikka katkismuksessakin sanotaan,\nettä meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa, niin ettemme valhettele\nlähimmäisestämme emmekä häntä petä, panettele taikka pahaan huutoon\nsaata, vaan puolustamme häntä, ajattelemme ja puhumme hänestä hyvää\nja selitämme kaikki parhain päin -- niin -- mutta jokaisesta turhasta\nsanasta, jonka ihmiset puhuvat, tulee heidän tehdä luku tuomiopäivänä,\nhoh hoi -- niin, niin...\n\nJarrumiehen leski pyyhkäisi silmiään ja sanoi:\n\n-- Pitää lähteä katsomaan sitä Sikasen akkaa, kun se aamulla valitteli\nsydänalaansa kipeäksi.\n\nJarrumiehen leski lähti hernemaan ympäri Sikasen akkaa katsomaan, ja\nkertoi sitten Sikasen akalle:\n\n-- Tuolla se nyt istuu se Saksmanin ukko portaillaan ja on niin\ntyytyväisen näköinen, kun on saanut sen tuomaripoikansa kotiin, ja\nnyt ne kalastavat sitä Kurosen ylpeätä ja mahtavaa ja koppavaa neitiä\nrysäänsä, ja se Saksmanin tuomari on ollut tuolla rehtori Peranderilla\njoka ikinen päivä siitä asti, kun rehtori läksi matkalle, ja Kurosen\nneiti myös siellä kaiket päivät... että viitsii sekin Peranderin neiti!\nLaimin on tainnut tulla lyötyä senkin tyttöraukan kasvatus, kun on\nisä niin kauan leskenä ollut, ja vaikka onkin koulun rehtorin tytär.\nEi taitaisi olla Saksmanin nuorella herralla rehtorin pihaan päätään\npistämistä, mutta kun se rehtori nyt on poissa, niin passaahan siellä\nelostella. Mutta jo minä nauraisin, jos se rehtori nyt tulisi äkkiä\nkotiin ja ajaisi pellolle sen Saksmanin pojan. Se on koko joukko niin\nmahtavaa sen poikansa päältä, että ihan sylettää -- ptfui! Jo minä\nantaisin kauppias Kurosena tytölleni hyvän kyydin, kun pitää seuraa\nsemmoisten kuin Saksmanien kanssa... kuka sitä tietää kuinka monta\nsalavaimoa sillä tuomarillakin on jo ennestään Helsingissä, kun ne\nherrat kuuluvat siellä elävän niinkuin sianporsaat. Ja olettekos\nte kuullutkaan, kun ne Saksmanit nyt ihan taimo tahallaan auttavat\nmuuatta punapäätä näyttelijää -- mikä liekin lenkkujalka halunkki,\nkiertolaisiksi oli niitä lehdessäkin haukuttu -- viettelemään sen\nvaskiseppä Grönbergin tytön onnettomuuteen, ja nyt se tyttö on vähä\nväliä yhdessä sen punapään kanssa, ja Saksmanilla pidetään kohtauksia,\nja Peranderin piikojen kanssa näkyy nyt tyttöparka asuvan -- niin\nsiistinä tyttönä kun sitäkin on ennen pidetty, mutta ei näy olevan\nmitään takeita näistä nykyajan nuorista -- voi voi kun tulisi se\nrehtori kotiin, että loppuisi moinen rietas elämä, kun sydän ihan\ntahtoo pakahtua sitä katsellessa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nUkko Grönberg takoi pajassaan niin että seinät tärisivät.\n\nHän oli voittanut kirottujen sosialistien jutun, hän oli saanut\nkärventää Topi Pösösen ja Riku Nikin nahan raastuvassa, niinkuin hän\noli kärventänyt samat nahat saunassa, ja hänen itseluottamuksensa\nja voimansa olivat tämän viimeisen voiton johdosta kasvaneet\njättiläismäisiksi.\n\nSilloin tuli pajaan Lauri Saksman, kädessään vanha kahvipannu.\n\n-- Päivää! sanoi nuori mies. -- Tämä pannu olisi tinattava, jos\nmestarilla on aikaa.\n\n-- Tinataan vaan! sanoi Grönberg pontevasti. -- Mitenkäs isäukko jaksaa?\n\n-- Kiitos kysymästä, hyvinhän se jaksaa.\n\n-- Panee sen pannun tuohon nurkkaan, kehoitti vaskiseppä. -- Kyllä se\non huomenna valmis.\n\nLauri Saksman vetäytyi lähemmäksi ovea, katsoi pajan laitoksia ja kysyi\nvälinpitämättömällä äänellä:\n\n-- Joko teidän Maikki on kauankin ollut palveluksessa rehtori\nPeranderilla?\n\nVaskiseppä keskeytti työnsä ja kysyi:\n\n-- Häh?\n\nNuori mies uudisti kysymyksensä.\n\n-- Kuka sen on sanonut, että meidän Maikki siellä on?\n\n-- Itse minä sen olen nähnyt... siinähän me asumme vastapäätä.\n\nVaskiseppä veti syvään henkeä ja vastasi sitten:\n\n-- En minä ole siitä mitään tiennyt.\n\nLauri Saksman oli vaiti jonkin aikaa. Sitten hän jatkoi:\n\n-- Meistäkin se tuntui vähän omituiselta... ja ihmiset ovat alkaneet\nsitä ihmetellä ja akat puhua.\n\n-- _Akatko_?! huusi ukko Grönberg.\n\n-- Niin, tietäähän sen, miten pian ne meidän kaupungin akat ottavat\nasiat onkeensa, varsinkin kun sattuu sitten vielä...\n\nNuori mies pysähtyi.\n\n-- Varsinkin kun sattuu sitten vielä mitä? huusi ukko.\n\n-- En tiedä, sopiiko minun siitä puhua, sanoi Lauri Saksman, tuntuen\nepäröivän.\n\n-- Suu puhtaaksi! huusi ukko silmät palavina. -- Kyllä minä, piru\nvieköön, kestän kuulla millaisia uutisia tahansa!\n\nSaatuaan näin tarmokkaaseen muotoon puetun luvan ilmaista tietonsa\njatkoi Lauri Saksman:\n\n-- Sehän siinä on vähän arveluttavaa, kun sitä teidän Maikkia on\nalkanut liehutella muuan näyttelijä...\n\n-- Vai on jo näyttelijäkin mukana! huusi ukko.\n\n-- On, semmoinen punatukkainen, vähän ontuva mies, jolla taitaa olla\nhyvin kirjavat elämänvaiheet.\n\n-- Mutta ei siitä ole meidän Maikille vaaraa, sanoi ukko, ajatellen\nensi kertaa eläissään jonkinlaisella tyytyväisyyden tunteella Maikin ja\nKalle Kannaksen välistä suhdetta.\n\n-- Tyttärenne näkyy kuitenkin hyvin usein olevan sen maankiertäjän\nseurassa, ja Kalle Kannas...\n\n-- Kuka? kysyi ukko Grönberg uhkaavasti.\n\n-- Kalle Kannas on sanonut, että hän pelkää pahinta. Eikö hän ole\nollut salakihloissa teidän tyttärenne kanssa? kysyi Lauri Saksman\nhäikäilemättömästi.\n\n-- Ei! sanoi ukko Grönberg jyrkästi.\n\n-- Vai niin, minulle hän kuitenkin kertoi olleensa, mutta arveli nyt,\nettä asiat ovat pahalla kannalla, kun näyttelijä on heidän väliinsä\ntunkeutunut. Näyttelijät ne ovat sellaisia poikia petkuttamaan ja\ntekemään onnettomiksi nuoria, kokemattomia tyttöjä... Kalle Kannas\nolisi ollut niin kunnon mies ja kaikin puolin mallikelpoinen, mutta se\nnäyttelijä on kaiken maailman heittiö... sillä kuuluu olevan melkein\njoka kaupungissa vaikka minkälaisia juttuja.\n\nUkko Grönberg alkoi takoa, takoi aivan koneellisesti, huomaamatta\nensinkään, että taottava putkenkappale oli pudonnut pajan lattialle.\nLauri Saksman katseli jonkin aikaa seinällä riippuvia kiiltäviä\nläkkikannuja ja sanoi sitten:\n\n-- Hyvästi!\n\nGrönberg keskeytti takomisen, katsahti silmät verestävinä nuoreen\nmieheen ja kysyi vähän vapisevalla äänellä:\n\n-- Oletteko te itse nähnyt meidän Maikin sen näyttelijän seurassa?\n\n-- Useita kertoja, sanoi Lauri Saksman.\n\n-- Tiedättekö sen lurjuksen nimen?\n\n-- Kyllä. Jassi Muttonen. Hyvästi!\n\n-- Hyvästi, hyvästi, sanoi ukko, joka tuntui kymmenen vuotta\nvanhemmalta kuin Laurin pajaan tullessa.\n\nLauri Saksman lähti.\n\nUkko Grönberg istui pajassaan puolen tuntia liikahtamatta, lattiaan\ntuijottaen.\n\nKerran vain hän avasi suunsa ja mutisi puoliääneen:\n\n-- Vai semmoista siitä rupesi tulemaan...\n\nLauri Saksman, joka ikkunan poskessa olevalta sohvaltaan näki kaiken,\nmitä kadulla tapahtui, ei ollut enää puoleen tuntiin huomannut\nnäköpiirissään minkäänlaista liikettä.\n\nOlikin jo ilta. Kello oli puoli yhdeksän, ja kaikki kunnon\nkaupunkilaiset olivat riisuneet takin ja liivit yltään ja kengät\njaloistaan sekä alkaneet odotella illallista. Mitäpä asiaa saattoi enää\nkenelläkään olla kadulle?\n\nSitä enemmän olikin siis omansa kääntämään huomiota puoleensa ukko\nGrönberg, joka oli ilmestynyt rehtori Peranderin talon portille lakki\nuhmaavasti korviin asti painettuna, ja keskusteli siinä kiivaasti\nainoan tyttärensä kanssa, joka seisoi tosin vain kolmen askeleen\npäässä hänestä, mutta kumminkin täysin turvallisena, sillä hän tiesi\nehtivänsä paiskata portin lukkoon, jos isäukko yrittäisi äkillisellä\nhyökkäyksellä saada kadonneen lampaan haltuunsa.\n\n-- Sinä, sinä...! sanoi vaskiseppä nyrkkiään heristäen. -- Sinä olet\nkaunis lapsi, sinä!\n\n-- Kenen on syy, että minun täytyi lähteä kotoa pois? kysyi tytär.\n\n-- Kenenkö?! hihkaisi vaskiseppä. -- Vielä häntä puhuu!\n\n-- Älkää puhuko niin kovaan! pyysi tytär. -- Ihmiset kuulevat.\n\n-- Kuulkoot, sanoi vaskiseppä, alentaen kuidenkin ääntään. --\nSittenpähän saavat tietää, millainen tytär minulla on.\n\n-- Niin, ja millainen isä minulla on, lisäsi tytär asian\nmolemminpuoliseksi valaisemiseksi.\n\n-- Etkö sinä muista, mitä huoneentaulussa sanotaan lapsille... \"Olkaa\nkuuliaiset vanhemmillenne _kaikessa_\", tiedusteli ukko.\n\n-- Ja vanhemmille siinä sanotaan, että \"te isät älkää yllyttäkö\nlapsianne vihaan\", lisäsi tytär osoittaen siten olevansa tutustunut\nhuoneentaulun muihinkin pykäliin.\n\n-- \"Vaan kasvattakaa heitä _kurituksessa_ ja herran nuhteessa!\"\ntäydensi ukko Grönberg kiireesti asianomaisen paikan.\n\n-- Sinä et siis tule enää koskaan kotiin? kysyi vihdoin vaskiseppä\nniin tylyllä äänellä kuin osasi, peittääkseen levottomuuttaan ja\nmielenliikutustaan.\n\n-- Se riippuu kokonaan teistä, isä, vastasi tytär.\n\n-- Vai riippuu vielä minustakin jotain, huokasi vaskiseppä katkerasti.\n-- Minusta taitaa riippua sekin, että sinä kuulut ruvenneen\nseurustelemaan kaikenlaisten retkujen ja maankiertäjien kanssa!\nhuudahti hän sitten kuohahtaen.\n\n-- Isä! varoitti tytär, jonka poskille äkkiä kohosi uhkaava punerrus.\n\n-- Älä isättele! kiukutteli vaskiseppä. -- Sinä kuulut ruvenneen\nseurustelemaan muutaman vihoviimeisen näyttelijärentun kanssa... koko\nkaupunki siitä jo laulaa ja huutaa...\n\n-- Minä en koskaan seurustele renttujen kanssa! sanoi tytär lujasti!\n-- Te, isä, ette antaisi minun seurustella kenenkään kanssa. Oliko\nKallekin renttu?\n\n-- Se sinun punapäinen näyttelijäsi kuuluu olevan kaikenmaailman\nhuijari ja petkuttaja, jatkoi vaskiseppä, vastaamatta kysymykseen. --\nPetturi ja viettelijä! Sinä saat vielä katkerasti katua...\n\n-- Ohoo! sanoi tytär ylimielisesti. -- Mitä sitten?\n\n-- Sittenpähän näet! huudahti ukko Grönberg. -- Mutta älä luulekaan,\nettä minun oveni ovat sinulle avoinna, jos sinulle käy hullusti!\n\n-- Taiteilija Muttonen on kunnon mies, sanoi tytär.\n\n-- Vai niin! sanoi isäukko musertavan halveksivasti. -- Entäs Kalle\nKannas, etkö sinä sitten ollut hänen kanssaan salakihloissa? Kylläpä\nsinä todellakin olet...\n\n-- Kalle Kannas on Kalle Kannas ja taiteilija Muttonen on eri\nasia, selitti tytär vilkuillen tulipunaisena ympärilleen, olisiko\nläheisyydessä tämän yksityisluontoisen ajatustenvaihdon kuuntelijoita.\n-- Enhän minä kuitenkaan olisi saanut Kallea! Kuka potki Kallen ovesta\nulos? kysyi hän sitten.\n\n-- Luuletko sinä, että minä annan tyttäreni mieluummin jollekin\ntuntemattomalle maailmanrannan kiertäjälle? kysyi vaskiseppä syvän\nharmin vallassa.\n\n-- Kuka on sanonut, että minä olen aikonut mennä naimisiin hänen\nkanssaan? kysyi tytär vuorostaan.\n\n-- Mitäs varten sinä sitten hänen kanssaan seuraa pidät? tiedusteli isä.\n\n-- Muuten vain... lystin vuoksi, sanoi tytär peloittavan\nkevytmielisesti.\n\n-- No jos joku olisi sanonut, että minä saan kuulla sinun suustasi\nsemmoisia sanoja, niin enpä totisesti olisi uskonut! vakuutti ukko.\n\nJa sitten hän ilmoitti tyttärelleen seuraavan hirvittävän tuomion:\n\n-- Jos näen sinut kertaakaan sen lurjuksen kanssa, niin halkaisen hänen\npäänsä! Kahdeksi kappaleeksi!\n\nTehtyään tämän ankaran päätöksen pyörähti vaskiseppä ympäri ja lähti\ntiehensä.\n\n\n\n\nXXII\n\n\nKurosen makasiinirenki Jussi kulki kumarassa, katse maahan luotuna,\neikä siis voinut vaatia, että hän olisi huomannut kirjailija Kauno\nTuulosta.\n\nJa koska nyt sitäpaitsi oli perjantai, joka on yleensä tunnettu\nonnettomuuksien päiväksi, niin tapahtui, että Jussi ja kirjailija Kauno\nTuulonen törmäsivät yhteen puodin pihaporrasten ja makasiinin välillä.\n\nSyy oli tietysti kirjailijan, ja sen hänelle Jussi heti selittikin\nsanoin, jotka eivät olleet juuri valikoituja, mutta sitä suorempia.\n\nJa mitäpä tekemistä olikaan kirjailijalla epätasaisen kivityksen\npeittämällä päivänpaahteisella makasiinipihalla?\n\nMiksi ei hän pysynyt sillä alueella, joka hänelle kuului\nruohomattoineen, varjoisine puineen ja riippumattoineen?\n\nMiksi hän kuljeskeli silmät auki, mutta näkemättä mitään, korvat auki,\nmutta kuulematta mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui?\n\nMiksi hän käveli jauhosäkkiä kantavaa Jussia vasten, miksi hän\nei huomannut, että neiti Leijanen meni aivan hänen ohitsensa\nnäytelmäharjoitukseen näyttelijä Cangastuksen kanssa, joka oli tullut\nnoutamaan Herrojen-Eevaa, miksi hän ei huomannut rakennusmestari\nRetusta, joka antoi hänelle portilta kiihkeitä viittauksia, jotka\nmerkitsivät pientä olutkestitystä seurahuoneella, ja joka sitten, kun\nkirjailija ei vastannut hänen signaaleihinsa edes pään nyökkäyksellä,\njatkoi matkaansa pettyneenä ja syvästi suuttuneena -- niin miksi?\n\nNiin monta kysymystä... ja kuitenkin voidaan niihin vastata kaikkiin\nyhdellä kertaa kolmella yksinkertaisella sanalla:\n\nHän oli kosinut!\n\nMikä odottamattoman nopea ratkaisu! Mikä merkillinen käänne!\n\nMutta sellaista voi sattua, kun on kysymyksessä rakastunut ja\nsitäpaitsi mustasukkaisuuden vallassa oleva runoilija.\n\nKuinka oli kaikki tapahtunut?\n\nVaikeata olisi sitä ollut selittää herra Tuulosen itsensäkään. Se oli\ntapahtunut odottamatta kuin maanjäristys, ja kirjailijan koko olemus\noli vielä aivan sekaisin.\n\nNeiti Kuronen oli ollut kotona koko aamupäivän ja tehnyt käsitöitä.\nKirjailija oli lukenut hänelle. Vähän aikaa. Sitten he olivat\nkeskustelleet ties mistä. Ainakin rakkaudesta. Veri nousi vähitellen\nkirjailijalle päähän. Miksi neiti Kuronen hymyili niin kummallisesti,\nkun kirjailija kysyi, tiesikö hän, mitä rakkaus on? Miksi hän äkkiä\npunastui, kun herra Tuulonen suoraan ja kiihkeästi kysyi, oliko hän\nkoskaan ollut rakastunut?\n\nJa silloin oli maailma kierahtanut muutamia kertoja ympäri\nkirjailijamme silmissä, ja kun hän vihdoin alkoi tointua, huomasi\nhän olevansa polvillaan neiti Anni Kurosen pienten, ruskeakenkäisten\njalkain juuressa, ja hänellä oli jonkinlainen hämärä käsitys siitä,\nettä hän nähtävästi oli tunnustanut rakkautensa neiti Kuroselle.\nMitä kaikkea hän oli neiti Kuroselle sanonut, siitä ei hänellä ollut\naavistustakaan, mutta varmaankin oli se ollut varsin vaikuttavaa, sillä\nneiti oli kuin puulla päähän lyöty.\n\nHerra Tuulonen oli vihdoin noussut ylös ja lausunut julki kiihkeän\nvakaumuksensa, että neiti Kuronen kutsuu nyt varmaankin paikalle isänsä\nja Kalle Kannaksen ja renki-Jussin heittämään hänet ulos, ja neiti\nKurosella oli täysi työ saada kosijansa uskomaan, ettei se suinkaan\nollut hänen aikomuksensa. Neiti Kuronen oli sitäpaitsi luvannut antaa\nvastauksensa sunnuntaina, ja poistunut sitten omaan huoneeseensa.\n\nHerra Tuulosella oli siis todellakin toiveita, mutta siitä huolimatta\nhän oli kuin kiirastulessa. Kaksi päivää vielä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme tuntia myöhemmin tuli rehtori Perander kotiin matkaltaan.\n\nKoska hän tuli kotiin ainakin puoli viikkoa aikaisemmin kuin oli\nodotettu, niin tapasi hän tyttärensä ja varatuomari Sakkamaan istumassa\nneulomapöydän ääressä mitä tuttavallisimmassa seurustelussa. Tytär\nhuudahti hämmästyneenä ja iloissaan, varatuomari oli kuin koulupoika,\njonka naapuri on yllättänyt hedelmäpuutarhastaan, ja rehtori Peranderin\notsa meni pilveen -- ilmiö, joka ei jäänyt huomaamatta kummaltakaan\nnuorelta.\n\nTervehdittyään lyhyesti ja verraten kylmästi sekä ainoata tytärtään\nettä varatuomaria, meni rehtori sisään matkalaukkuineen. Ja\nvaihdettuaan paljon merkitsevän silmäyksen vieraansa kanssa juoksi\nneiti Perander isänsä perässä.\n\nKymmenen minuutin kuluttua tuli Peranderille myöskin neiti Kuronen,\ntoista tuntia myöhästyneenä ja hajamielisen näköisenä. Varatuomari ei\nkuitenkaan ennättänyt tehdä hänelle mitään kysymystä, sillä samassa\ntuli rehtori tyttärineen ulos. Rehtorin otsalta oli pilvi kadonnut,\nhän meni iloisena puristamaan neiti Kurosen kättä, ja yksin tein hän\nkätteli uudelleen myöskin tuomarismiestä ja lausui hänet, ensi kerran\nelämässään, sydämellisesti tervetulleeksi.\n\nMitä sitten lieneekään tytär isälleen kertonut!\n\n       *       *       *       *       *\n\nRakennusmestari Illikaisen talossa oli kova touhu.\n\nNäytelmäharjoituksia pidettiin niin kiinteästi, ettei parturi Jönsson\nehtinyt edes puoleksi tunniksi pistäytyä seurahuoneelle, vaikka päätä\ntuntui kivistävän. Hän oli oppinut osastaan suunnilleen neljännen osan\nja vannoi osaavansa koko osansa sunnuntaina kuin katekismuksen.\n\n-- Paremmin, paljon paremmin kuin katekismus on se teidän osattava!\nhuusi Jassi Muttonen, heittäen mehuvettä ja leivoksia pöydälle tuovaan\nsisäkköön palavan katseen. -- Kuinka kuuluu ensimmäinen käsky?\n\n-- Sinun pitää... sinun pitää..., muisteli parturi, mutta kaikista\nponnistuksistaan huolimatta ei hän voinut vastata punatukkaisen\nesittämään teologiseen kysymykseen.\n\n-- Niin, siinä sen nyt näette! Paljon paremmin kuin katekismuksenne on\nteidän osattava osanne!\n\nMutta Jooseppia lukuunottamatta alkoi näytteleminen jo sujua koko\nlailla. Illikainen osasi jo ulkoa melkein kaikkien osat, ja sohvallaan\nistuen hän auttoi ulkomuististaan pöydän alla istuvaa poikaansa\nkuiskaajan tehtävissä.\n\n-- Kuinkahan se meneekään ylihuomenna, kun nyt jo menee näin hyvin!\nhuomautti hän vaimolleen, ja vaimo vastasi:\n\n-- Jaa-ah!\n\n-- Taiteilija Muttonen olisi hyvä ja tulisi vähän ulos, sanoi sisäkkö\nherra Muttoselle.\n\n-- Kuka rohkenee häiritä minua työssäni? huudahti näyttelijä.\n\n-- Vaskiseppä Grönbergillä olisi asiaa herra Muttoselle, sanoi sisäkkö.\n\n-- Vaskiseppä Grönbergillä! huusi herra Muttonen ja vilkaisi taakseen,\nnähdäkseen, oliko ikkuna auki.\n\n-- Missä hän on? Eteisessäkö? kysyi punatukkainen tuttavamme\nvarovaisesti.\n\n-- Ei, pihalla, sanoi sisäkkö.\n\n-- Minä menen, ilmoitti näyttelijä. -- Herrasväki suo anteeksi eikä\nanna häiritä itseään.\n\nToiset, jotka eivät aavistaneet, mistä oli kysymys, jatkoivat rauhassa\nharjoitusta, ja Illikainen kunnostautui suurenmoisesti, edustaessaan\nsohvaltaan väliaikaisesti kraatarimestari Eenokkia ja puhjeten ukkosen\nkaltaiseen naurunpurkaukseen, joka kerran kun oli saanut vuorosanansa\nsanotuksi.\n\nMutta näyttelijä Muttonen nilkutti portaille ja näki portaiden\nalapäässä pienen, piikkipartaisen ja terävänenäisen ukon, joka kysyi\nhäneltä:\n\n-- Vai niin, tekö se olette se näyttelijä Muttonen?\n\n-- Minä olen näyttelijä ja rahastonhoitaja Jassi Muttonen, sanoi\npunatukkainen ylevästi. -- Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?\n\n-- Herra kuuluu alkaneen hieroutua minun tyttäreni tuttavuuteen! sanoi\nvaskiseppä uhkaavasti.\n\n-- Enhän minä tiedä, kuka teidän tyttärenne on, vastasi näyttelijä\nlempeästi. -- Minulla on paljon tyttötuttavuuksia, lisäsi hän sitten\nselitykseksi.\n\n-- Kyllä te tiedätte, kuka minun tyttäreni on! ärjäisi ukko. -- Se on\nMaikki Grönberg, jos sekin vielä täytyy teille sanoa!\n\n-- Ahaa! neiti Grönberg! huudahti punatukkainen ihastuneena. --\nErittäin hupainen ja miellyttävä neiti! Ja te olette hänen isänsä!\nOnnittelen teitä! Sanomattoman hauskaa tutustua! Todellakin,\nsanomattoman hauskaa tutustua!\n\n-- Minä en onnittele teitä, jos saan niskanne kouriini! huusi ukko\nGrönberg. -- Minä väännän sen nurin! ilmoitti hän sitten raivostuneena.\n\n-- Siinä tapauksessa toivoisin, ettei niskaparkani koskaan joutuisi\nkouriinne! huokasi herra Muttonen. -- Millä olen pahoittanut teidän\nmielenne?\n\n-- Minä kiellän teitä seurustelemasta tyttäreni kanssa! sanoi ukko\nGrönberg.\n\n-- Ei, älkää kieltäkö? rukoili herra Muttonen. -- Hän on rakastettavin\nihminen...\n\n-- Kiellän! huusi vaskiseppä.\n\n-- Oi, kuinka surullista! sanoi Jassi Muttonen, ottaen taskustaan\nkirjavan nenäliinan ja pyyhkien sillä silmiään. -- Juuri, kun minä olin\nniin onnellinen, tuli tämä isku! \"Onnen majat ovat kaikki mustaksi\nmaalatut murheella...\"\n\n-- Lupaatteko olla koskaan enää menemättä tyttäreni seuraan? kysyi\nankara isä.\n\nIllikaisen nuoremmat lapset olivat ryhmittyneet keskustelevien lähelle\nja kuuntelivat suut auki ja silmät pyöreinä. Illikaisen palvelijattaret\nolivat avanneet keittiön ikkunan toisenkin puoliskon, kuullakseen\nparemmin.\n\n-- Jospa tietäisitte, kuinka mielelläni antaisin sellaisen lupauksen!\nsanoi näyttelijä, nenäliina silmillä. -- Mutta ihminen on niin heikko...\n\n-- Vastatkaakin sitten itse seurauksista! sanoi ukko Grönberg. --\nTulkaapas tänne minun luokseni, niin saatte nähdä!\n\n-- Voi, en uskalla tulla teidän luoksenne! vaikeroi herra Muttonen.\n-- Te olette tällä hetkellä hieman kiihtynyt, herra Grönberg. Minä\nuskallan paljon helpommin lähestyä teidän tytärtänne kuin teitä\nitseänne...\n\nUkko Grönberg kumartui maahan, sai käteensä nyrkinkokoisen kiven\nja paiskasi sen kohti näyttelijää. Tämä ennätti kuitenkin vetäytyä\neteiseen, ja kivi jyskähti eteisen ovea vasten.\n\nVaskiseppä lähti kiireesti pois Illikaisen pihasta.\n\n\n\n\nXXIII\n\n\nOli tullut lauantaiaamu.\n\nSiitä hetkestä saakka, jolloin maisteri Wahl oli sulkenut eteisensä\noven, päästyään eroon Lauri Saksmanista, ei hän ollut näyttäytynyt\nasuntonsa ulkopuolella, ja jos joku pahaa-aavistamaton kaupunkilainen\nolisi silloin yrittänyt tulla hänen luokseen, olisi siitä varmaankin\nkoitunut hänelle mitä valitettavimmat seuraukset.\n\nSillä ukko Wahl oli, luettuaan sen kirjeen, jonka neiti Anna Kristina\nSvebelius oli kirjoittanut Lauri Saksmanille, pois suunniltaan, ja\nyksinpä hänen vanhanpuoleinen taloudenhoitajattarensa Miinakin, joka\nmuuten hallitsi maisteria melkein rajattomalla vallalla, liikkui nyt\nhenkeänsä peläten tässä vihan ja vimman majassa.\n\n-- Mite hen teke minun huoneessani! Ulos! huusi maisteri aina, kun\nMiina pisti päänsä ovesta sisään pyytääkseen isäntäänsä ruualle.\n\nTänä aamuna kuuli maisteri sattumalta avoinna olevien ovien läpi\nkeittiöstä Kähköskän karhean äänen. Kähköskä oli nimittäin tullut\nmyymään maisterin taloudenhoitajattarelle kananmunia, jotka Kähköskän\nvelivainajan leski oli lähettänyt kaupunkiin myytäväksi Mainingin\nkoneenkäyttäjän mukana.\n\n-- No huomennahan ne kuulutaan ensi kerran kuulutettavan se kauppias\nJaakkola ja Pastorinniemen ryökkynä, kertoi Kähköskä.\n\n-- Hss! sanoi Miina.\n\nMutta maisteri oli jo kuullut tarpeeksi.\n\nHän tajusi nyt menettäneensä lopullisesti taistelun, mutta hän päätti\nkuitenkin mennä sanomaan neiti Anna Kristina Svebeliukselle suorat\nsanat, sellaiset sanat, jollaisia tämä petollinen liittolainen ei ole\nvielä elämänpäivinään kuullut!\n\nMaisteri pisti päähänsä mustan, leveälierisen huopahattunsa, heitti\nsinertävän viitan hartioilleen ja lähti ulos niin että ovet paukkuivat.\n\n-- Hyvä isä, mihin se maisteri nyt lähti? hurisi Miina keittiön\nikkunasta. -- Kahvi on juuri valmis!\n\nMaisteri ei ollut kuulevinaankaan, vaan jatkoi kiivaasti matkaansa.\n\n-- Mitähän kamalaa sillä taas on mielessä! huokasi Miina, joka\nvarsinkin viime aikoina oli elänyt alituisessa pelossa ja vavistuksessa.\n\nMutta neidit Anna Kristina ja Mathilda Fredrika eivät olleet kotona.\n\nKauppias Jaakkola oli kutsunut heidät sovintojuhlaan Pastorinniemeen,\nja lyhyen neuvottelun jälkeen olivat kaksoiset päättäneet tarttua\ntarjottuun sovinnonkämmeneen ja lähteneet nuorimman sisarensa\nvirallisiin kihlajaisiin täydessä juhlapuvussa.\n\nMatti Luontoa ei ollut näkynyt heidän asuntonsa edustalla sen hetken\nperästä, jolloin punaposkinen sisäkkö oli palannut takaisin Saksmanin\nkeittiöstä.\n\nMaisteri Wahl oli aivan hengästynyt perille päästessään ja soitti\novikelloa niin että koko talo helisi.\n\nMainittu punaposkinen sisäkkö tuli avaamaan ja sanoi, etteivät neidit\nole kotona.\n\n-- Misse he ovat? kysyi maisteri kiukkuisesti.\n\n-- Pastorinniemessä, vastasi sisäkkö.\n\n-- Mite, Pastorinniemesse! huusi maisteri.\n\n-- Niin, Pastorinniemessä, vakuutti tyttö. -- Mutta jos maisterilla on\njotain sellaista asiaa, jonka minä voin toimittaa...\n\n-- Et sine voi toimittaa miteen! huusi maisteri, niin että tytön polvet\nnotkahtivat. -- Mine menen sinne itse, mine saan sielle kunnian treffa\nkoko konkkaronkka samalla kerta!\n\nJa jättäen ällistyneen sisäkön avossa suin seisomaan eteiseen lähti\nmaisteri juoksujalkaa tiehensä.\n\nKun maisteri tiesi, ettei hänen ollut helppo päästä Pastorinniemeen\nmaan puolelta, päätti hän tehdä hyökkäyksensä vesitse. Hän kiiruhti\nsiis venerantaan.\n\nMuttoskan Petteri ja hänen vanhempi veljensä Iisakki olivat juuri\nlähdössä ongelle.\n\n-- Lehdettekö soutamaan minut Pastorinniemeen? kysyi maisteri Iisakilta.\n\nIisakki katsoi epäröiden veljeensä.\n\n-- Mine maksan teille markan! lupasi maisteri.\n\n-- Noh! riemastuivat pojat, jotka eivät olisi voineet enemmän ihastua,\njos maisteri olisi pistänyt kymmenmarkkasen kummankin kouraan.\n\n-- Eikö se vuoda teiden vene? kysyi maisteri, joka pelkäsi kovasti\nvettä ja jalkojensa kastumista.\n\n-- Ei tämä paljon vuoda, sanoi Iisakki. -- Ja Petteri saa heittää\näyskärillä pois sen, minkä vuotaa.\n\nMaisteri astui venheen perään ja tarttui melaan. Iisakki ja Petteri\nistuutuivat soutamaan.\n\nPoikien venhe vuoti tietysti hirvittävästi, kuten poikien venheet aina\ntekevät.\n\n-- Petteri, heite pois vette! huusi maisteri. -- Ja sine toinen poika\nsouda yksin!\n\nPetteri sai nyt kökötellä koko matkan venheen keskellä pitäen sitä niin\nkuivana kuin mahdollista, Iisakki souti kuin mies ja maisteri piti\nperää kuin itse Kristoffer Kolumbus.\n\nPastorinniemessä oli mieliala parhaimmillaan. Saapuvilla olivat\nvain lähimmät omaiset ja parhaimmat ystävät. Jaakkola oli tehnyt\ntäydellisen sovinnon morsiamensa sisarien kanssa ja säteili ilosta.\nSamppanjapullojen korkit paukahtelivat.\n\nSilloin kuului laiturilta päin kimeätä kiljuntaa:\n\n-- Auttakaa! Tulkaa apuun! Maisteri hukkuu.\n\nMaisteri Wahl oli, yrittäessään kömpiä venheestä laiturille, pudonnut\nvenheen äkkiä kallistuessa veteen. Iisakki sai onneksi hänen\nkauluksestaan kiinni ja kannatti häntä vedenpinnalla, ja Petteri huusi\napua minkä kurkusta lähti.\n\nJaakkola lähti juoksemaan rannalle, ja hänen perässään juoksi pihalla\nollut renki-Pekka sekä koko talon väki, lukuunottamatta Fanny-neitiä,\njoka kuultuaan sanan \"maisteri\" alkoi vapista eikä liikahtanut\npaikaltaan.\n\nKauppias Jaakkola ja Pekka nostivat vettävaluvan maisterin heti\nrannalle.\n\n-- Vieke minut siseen! huusi maisteri! -- Mine kuolen!\n\n-- Ei, ei sisään! huudahti Anna Kristina. -- Lähettäkää hänet kotiinsa!\n\n-- Mine en lehde pois temmöisene! huusi maisteri.\n\n-- Tänne peitteitä tai mitä tahansa, huusi Jaakkola.\n\nTuotiin kiireesti pari huopapeitettä, joihin Jaakkola kääri\nsätkyttelevän ukon.\n\nKauppias Jaakkolan oli kyydinnyt Pastorinniemeen ajuri Jehkonen\nja Svebeliuksen neidit ajuri Tiihonen, ja olivat heidän hevosensa\nportinpielessä, ajurien istuessa keittiössä saamassa osansa\nkestityksestä.\n\n-- Jehkonen! huusi Jaakkola. -- Olkaa hyvä ja kyyditkää maisteri Wahl\nheti kotiinsa ja tulkaa sitten takaisin minua odottamaan!\n\n-- Ei! Mine en lehde nein! kirkui maisteri. -- Vekivaltaa!\n\n-- Pekan täytyy lähteä viemään häntä, sanoi Anna Kristina.\n\nRenki-Pekka oli sillä välin juossut vaunuvajaan ja tuonut sieltä suuren\nhevosloimen, jonka hän vielä kääri maisterin ympärille, niin ettei\nukosta näkynyt mitään muuta kuin kiukkuiset kasvot.\n\nJaakkolan määräyksestä tarttui Pekka maisteriin kainaloiden alta ja\nJehkonen jaloista. Maisteri koetti potkia, mutta peitteet ja loimet\nehkäisivät tämän yrityksen. Sitä enemmän osoitti ukko niin ollen\nmieltään huutamalla ja kirkumalla.\n\nMaisteri Wahl kannettiin rattaille, ja renki-Pekka istutti tämän\nmetelöivän käärön viereensä. Jehkonen nousi kuskipukille, ja kuorma\nlähti liikkeelle.\n\nMutta rattaiden perässä juoksivat itkukurkussa Muttoskan Iisakki ja\nPetteri, huutaen:\n\n-- Maisteri, maisteri, entäs se markka!\n\n-- Pojat hoi! huusi Jaakkola. -- Tulkaa takaisin.\n\nPojat kääntyivät takaisin vedet silmissä.\n\n-- Tässä on teille markka kummallekin! sanoi Jaakkola, pistäen\nmolempien soutumiesten jokseenkin likaisiin kouriin kiiltävän\nhopearahan ja saavuttaen tällä suurenmoisella anteliaisuudellaan\nMuttoskan poikien ihailun ja rajattoman kiitollisuuden.\n\n-- Ja menkää nyt keittiöön, niin saatte siellä ehkä vehnäskahvit, sanoi\nJaakkola, joka tänä päivänä tahtoi kykynsä mukaan tehdä onnellisiksi\nkaikki ihmiset, ja joka tässä jalomielisessä tarkoituksessaan onnistui\nainakin Muttoskan poikiin nähden täydellisesti.\n\nPastorinniemen renki-Pekalla ei ollut koskaan ollut niin vastahakoista\nvierustoveria kuin tällä kertaa. Eikä ajuri Jehkosella koskaan niin\nkiittämätöntä kyydittävää, Kähköskäkin huomioon otettuna.\n\nUkko Wahlin, vaikkakin hän oli ilmoittanut kuolemansa olevan lähellä,\nonnistui kuitenkin saada sanotuksi sekä Pekasta että Jehkosesta\nkoko joukko sellaisia asioita, että nämä rehelliset ja ilkeyksien\nlaskettelemisessa sellaisen taiturin kuin ukko Wahlin kanssa jo\netukäteen häviölle tuomitut miehet istuivat korvat punaisina ja\nkoettivat ajaa vastaantulevien ohi niin nopeasti kuin suinkin.\nEhdottipa Jehkonen jo kerran Pekalle, että he pysähdyttäisivät hevosen\nja antaisivat maisterille vakavan ja hyvin ansaitun selkäsaunan tai\nheittäisivät tuon hävyttömän käärön tien viereen, katajapensaisiin,\nmutta vaikka kiusaus olikin suuri, hylkäsi Pekka kuitenkin nämä\nmolemmat hänen harkittavakseen alistetut esitykset.\n\nKaupunkiin tultuaan katsoi maisteri parhaaksi pitää suunsa kiinni,\nvaikka hänellä kaikesta päättäen olisikin vielä ollut yhtä ja toista\nsydämellään. Hänen vaikenemisestaan huolimatta herätti kulkue, johon\noli liittynyt puolenkymmentä paljasjalkaista, rattaiden perässä\njuoksevaa hihkuvaa poikaa, siksi suurta huomiota, että sekä ajuri\nettä Pekka tunsivat olonsa jossain määrin noloksi ja olivat hyvin\ntyytyväiset, kun matka vihdoin päättyi maisteri Wahlin talon portille.\n\nKyytimiehet veivät kyydittävänsä sisään samalla tavoin kuin olivat\nhänet rattaillekin tuoneet, nimittäin kantaen. Maisterin uskollinen\nMiina, joka oli ikkunasta nähnyt maisterin tulon ja luullut jonkin\nsurullisen onnettomuuden kohdanneen tuittupäistä isäntäänsä, juoksi\nvastaan siunaten ja parkuen, mutta kyytimiehet jättivät maisterin hänen\nhuostaansa minkäänlaisitta selityksittä ja lähtivät kiireesti ajamaan\ntakaisin Pastorinniemeen.\n\nItkevä ja päivittelevä Miina riisui maisterin yltä läpimärät vaatteet\nja puki hänelle kuivaa ylle kuin pienelle lapselle, saaden tällöin\nmaisterin kiukunpurkauksista sen käsityksen, että joku ilkeä ja\nvaarallinen vihamies oli yrittänyt hukuttaa maisterin, vaikkei tuo\nkatala aikomus ollutkaan onnistunut.\n\nMiinan tarkoituksena oli pakottaa maisteri pysymään vuoteessaan\nainakin kolme vuorokautta, mutta tuskin oli ukko saanut ylleen kuivat\nliinavaatteet ja lasin konjakkia, kun hän jo, välittämättä vähääkään\nMiinan ankarista vastalauseista, nousi, pukeutui täyteen asuunsa\nja ilmaisi järkähtämättömän päätöksensä olevan lähteä takaisin\nPastorinniemeen antamaan kauppias Jaakkolalle tukevan korvapuustin,\nmahdollisesti kaksikin.\n\nTurhaan rukoili pelästynyt Miina maisteria luopumaan tuosta\npäätöksestään. Maisteri ei, kuten jo olemme useita kertoja tulleet\nnäkemään, ollut niitä miehiä, jotka niin vain antavat järkähdyttää\npäätöksiään. Hän painoi päähänsä hatun, joka oli vielä leveälierisempi\nkuin se, joka riippui kuivamassa keittiössä, ja ryntäsi ulos.\n\n-- Maisteri, maisteri kulta! rukoili Miina, juosten isäntänsä perässä.\n-- Älkää menkö, hyvä maisteri! Voi hyvä isä kuitenkin, mihin pitää\nihmisen joutua!\n\nPortilla tarttui Miina maisterin takinliepeeseen kiinni, mutta maisteri\ntempaisi itsensä vihaisesti irti ja huusi:\n\n-- Menke hiiteen! Mine olen isente talossa! Menke pois, taikka mine\npotkin teidet pellolle!\n\nMaisteri meni menojaan, huolimatta mistään.\n\nLauri Saksman ja luonnonihminen, jotka olivat istuneet syvämietteisessä\nkeskustelussa ikkunan ääressä ja nähneet sekä maisterin kotiintuomisen\nettä hänen uuden lähtönsä, menivät kadulle, ja Lauri Saksman kysyi\nMiinalta, mistä oli kysymys.\n\n-- Voi voi, hyvä herra Saksman, itki eukko. -- Juuri äsken oli\nhukuttamaisillaan itsensä, ja nyt se onneton lähti Pastorinniemeen\nlyömään kauppias Jaakkolaa korvalle.\n\nLauri Saksman koetti udella Miinalta, mitä maisterille oli tapahtunut,\nmutta kun ei eukko tiennyt oikeastaan mitään, niin piti hän lyhyen\nsotaneuvottelun luonnonihmisen kanssa.\n\n-- Taitaa olla parasta, että sinä puutut vielä kerran asioihin, sanoi\nhän lopuksi Matti Luonnolle. -- Ja peloittele nyt kerta kaikkiaan pois\npahanhengen juonet ukko Wahlin nahasta. Heittäydy hulluksi, sillä\nhulluja se pelkää enemmän kuin mitään muuta maailmassa.\n\nLuonnonihminen heitti kontin selkäänsä, otti sauvan käteensä ja lähti\npitkin askelin kävelemään samaan suuntaan, mihin maisteri Wahl oli\nlähtenyt.\n\nPortille kokoontuivat hänen lähtöään katsomaan kohmeloiset\nkäräjäkirjurit, pihanperällä asuvat akat, kuten Kähköskä ja Sikasen\nakka lapsineen, sekä jarrumiehen leski.\n\nKaikki tahtoivat tietää, mistä oli kysymys, mutta Lauri Saksman palasi\nmitään vastaamatta sisään.\n\n-- Siinä se on herra! sanoi jarrumiehen leski toisille akoille. -- Ei\nnäet kannata edes vastata köyhän kysymykseen! Mutta eivätkö nuo alenne\ntaas nokat Saksmanin joukolta, kun kuuluu jo rehtorikin tulleen kotiin!\n\n\n\n\nXXIV\n\n\nSamaan aikaan istui ukko Grönberg myymälänsä vieressä olevassa\nkamarissa jakkaralla, toinen jalka paljaana, käärien siihen valkeata\nriepua, sillä kenkä oli hiertänyt nahkan rikki.\n\nHänen vaimonsa ruokki röhkivää porsasta pihalla. Kärpäset surisivat\nikkunoissa. Muuten oli hiljaista.\n\nSilloin kuuli vaskiseppä kadulta tuttua ääntä, ja kohottaessaan päätään\nnäki pahoille teille suistumassa olevan tyttärensä Maikin kulkevan\ntoisella puolen katua kirotun punatukkaisen, ontuvan näyttelijän\nrinnalla, vilkkaasti ja iloisesti keskustellen.\n\nUkko Grönberg tarvitsi tointuakseen noin kaksi sekuntia.\n\nMutta sittenpä hän olikin valmis toimimaan.\n\nTällä kertaa ei punatukkainen tulisi välttämään kohtaloaan.\n\nVihan sokeassa vimmassa tempaisi ukko Grönberg aseekseen ensimmäisen\nesineen, jonka sattui käteensä saamaan. Se oli hänen vaimonsa pitkä,\nvaaleanharmaa sukka, jota hänen vaimonsa oli ollut parsimassa,\nennenkuin uikuttava porsas ilmaisi nälkänsä, ja jonka vaimo silloin oli\njättänyt sängyn päälle.\n\nTämä sukka kädessään, toinen jalka paljaana ja toisessa jalassa kenkä,\nsyöksyi sotainen vaskiseppä myymäläänsä, hyppäsi yli tiskin ja juoksi\nkadulle.\n\n-- Nyt tulee isä, nyt pakoon! huudahti Maikki Grönberg saattajalleen.\n\nVasta kadulle tullessaan huomasi ukko Grönberg, millainen ase hänellä\noli kädessään. Mutta hän kumartui alas, otti maasta puolen kilon\npainoisen kiven ja pudotti sen sukanvarren suusta sisään, jolloin\nkivi solahti sukan kärkeen. Nyt oli ukko Grönbergillä käytettävänään\npeloittava nuija, eikä ollut olemassa minkäänlaista syytä otaksua,\nettei hän sitä myöskin tulisi käyttämään heti kun tilaisuus siihen\ntarjoutuisi.\n\nMaikki Grönberg edellä ja ontuva näyttelijä perässä juoksivat\nvaskisepän hirmuisen vihan uhrilampaat lihakauppias Lehtolan talon\nportista sisään. Maikki juoksi Lehtolan keittiöön, mutta vainottu\nnäyttelijä oikaisi pihan poikki palokujaan, repien lankkuaidan yli\nkavutessaan vasemman housunlahkeensa halki, ylhäältä alas asti.\n\nMaikki Grönberg oli luullut, että isänsä, nähtyään näyttelijän päässeen\npakoon, luopuisi takaa-ajostaan ja palaisi takaisin, mutta näkikin nyt\nkauhukseen, ettei ukolla ollut mitään sellaisia aikeita.\n\nUkko Grönberg kapusi nimittäin hänkin lankkuaidan yli ja katosi\npalokujaan.\n\nHerra Jassi Muttonen oli tähän saakka pitänyt juttua hupaisena pilana,\njoka antoi hänen seikkailunhaluiselle ja toimeliaalle hengelleen\nmieluista vaihtelua kaupunkimme arkielämän yksitoikkoisuudessa, mutta\nvalittaessaan juuri palokujassa ruskeiden housujensa surullista\nkohtaloa hän näki ukko Grönbergin peloittavien kasvojen kohoavan\nyli lankkuaidan reunan, ja asia alkoi nyt esiintyä näyttelijällemme\nmelkoista vakavammassa valossa kuin tähän saakka.\n\nPalokujan toisella puolen oleva tontti kuului työväenyhdistyksen\ntalolle. Lankkuaidassa oli kyllä portti, mutta sen eteen oli siirretty\nrikkatynnyri, niin ettei porttia saanut auki.\n\nKoska aikaa ei ollut menetettävissä, kiipesi herra Muttonen tynnyrin\nreunalle ja pääsi siitä lankkuaidan harjalle, mistä pudottautui\ntyöväenyhdistyksen pihaan.\n\nNäyttelijän pysähtyessä palokujassa surkuttelemaan housujaan oli ukko\nGrönberg, jota eivät liiat lihat painaneet, päässyt melkein hänen\nkintereilleen. Ontuva näyttelijä ei sitäpaitsi ollut läheskään niin\nhyvä juoksija kuin ukko Grönberg. Kaksi tai kolme sekuntia myöhemmin\nkuin näyttelijä oli hypännyt pihaan oli myöskin ukko Grönberg aidan\nharjalla ja hyppäsi alas niin että maa tömähti.\n\nTässä suuressa hädässä -- sillä nyt oli hätä käsissä! -- huomasi\nnäyttelijä polkupyörän pihaporrasten vieressä, hyppäsi pyörälle ja ajoi\nulos kadulle.\n\nSe oli Riku Nikin polkupyörä.\n\nMutta sen vieressä oli myöskin Topi Pösösen polkupyörä, ja kun\nvaskiseppäkin oli perehtynyt polkupyöräilemisen jaloon ja hyödylliseen\ntaitoon, niin hyppäsi hän tietysti tälle toiselle pyörälle ja ajoi\nnäyttelijän perässä.\n\nRiku Nikki ja Topi Pösönen sommittelivat juuri kaikessa rauhassa\nammattiosaston viime kuukausikokouksen pöytäkirjaa, kun Topi Pösönen\nsattui katsomaan ulos ikkunasta, juoksi sitten pihanpuolella olevaan\nikkunaan, näki polkupyörät kadonneiksi ja huusi:\n\n-- No voi sun halvattu kuitenkin, kun varastivat pyörät ihan nenän alta!\n\nRiku Nikki kaatoi kiireessään mustepullon, jolloin sen sisällys\nmuodosti pöydällä oleville papereille Mustanmeren kartan, ja\nammattiosaston molemmat toimihenkilöt juoksivat kadulle, huutaen täyttä\nkurkkua:\n\n-- Ottakaa rosvot kiinni!\n\nKetä varkaat olivat, siitä eivät he ehtineet selkoa saada,\npitkäkyntiset kun näet ajoivat aika vauhtia jo pitkän matkan päässä.\nHyvin epäilyttävän ja lurjusmaisen näköisiltä he kuitenkin näyttivät.\n\nHerra Jassi Muttonen ajoi edellä hurjaa vauhtia, tuskanhiki otsallaan.\n\nHänen perässään polki, vihasta puhkuen, ukko Grönberg, toinen jalka\npaljaana ja varpaiden ympärillä valkoinen riepu.\n\nKaukana heidän perässään juoksivat avopäin Topi pösönen ja Riku Nikki,\nhuutaen:\n\n-- Apua! Ottakaa kiinni rosvot! Ottakaa kiinni pyörävarkaat!\n\nSäikähtyneet ihmiset pistivät päänsä ulos ikkunasta ja huusivat:\n\n-- Poliisi!\n\nToiset taas riensivät kadulle ja lähtivät juoksemaan Riku Nikin ja Topi\nPösösen perässä.\n\nHerra Jassi Muttonen kuuli takanaan huutoa, melua ja kiljuntaa, mutta\nkun hän käänsi päätään, hän näki vain vaskisepän piikkiparran ja\nvihasta vääristyneet kasvot sekä polkupyörän ohjaustangolla riippuvan\npitkän naistensukan, johon hän itse oli nähnyt Grönbergin pistävän\naikamoisen kiven.\n\nJa herra Muttonen koetti parantaa vauhtia.\n\nAjuri Jehkonen oli juuri tulossa kauppias Jaakkolan talolta, jonne hän\noli kyydinnyt kauppiaan Pastorinniemestä, kun häntä vastaan tulivat\nensin polkupyöräilijät, sitten Topi Pösönen ja Riku Nikki.\n\n-- Käännä ympäri ja ala ajaa perässä! huusivat viimemainitut, hypäten\nrattaille. -- Ne varastivat meidän polkupyörämme! Anna hevosesi lentää\nminkä käpälistä pääsee! Kaksinkertainen vauhti ja kaksinkertainen maksu!\n\nJehkonen käänsi hevosensa ja lähti laskettelemaan kaikkein parasta\nvauhtiaan, mutta siitä huolimatta huusivat takaa-ajajat hänelle vähän\nväliä:\n\n-- Aja paremmin! Aja kuin tulipalossa!\n\n-- Minä ajan jo paremminkin kuin tulipalossa, huomautti Jehkonen\ntotuudenmukaisesti ja läiskäytti taas piiskalla hevostaan.\n\n-- Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni varkaat! hihkaisivat kyydittävät taas.\n\nVauhti oli hurja. Ja takana kohosi taivaalle mahtava tomupilvi. Siellä\njuoksi kymmeniä ihmisiä, huutaen:\n\n-- Poliisi, poliisi! Ottakaa rosvot kiinni!\n\n\n\n\nXXV\n\n\nLuonnonihminen oli ensin kävellyt, mutta sitten alkoi hän pelätä, että\nmaisteri Wahl ehtisi Pastorinniemeen, ennenkuin hän saisi ukon kiinni.\n\nMatti Luonto kiristi silloin suolivyötään, kohautti selässään olevaa\nkonttia ja lähti juoksemaan.\n\n-- Hau-uh, huh, vuh! alkoi silloin kuulua muutamilta porteilta.\n\n-- Hiuk-viuk-viuk! kuului toisilta porteilta.\n\nKaikenlaisia koiria, suuria ja pieniä, pitkähäntäisiä ja aivan\nhännättömiäkin alkoi juosta luonnonihmisen perässä. Koirat eivät\nvielä koskaan ennen olleet nähneet Matin juoksevan, ja luonnonihmisen\nkäytös herätti siis niiden piirissä entistäkin vilkkaampaa huomiota ja\nharrastusta.\n\nMutta nyt oltiinkin jo kaupungin laidassa, niin ettei Mattia\nkohtuudella voitu syyttää katumellakan toimeenpanemisesta.\n\nKaupungista päästyään jatkoi tämä rähisevä joukko matkaansa pitkin\nPastorinniemeen vievää tietä.\n\nEdellä juoksi Matti Luonto, kädessään pitkä sauva, jolla hän silloin\ntällöin huitaisi taakseen, ja parinkymmenen sylen päässä haukkuva\nkoiralauma, vingahdellen, töyttien toisiaan ja puraisten silloin\ntällöin ohimennen jotain edessä olevaa virkaveljeä koipeen.\n\nMaisteri Wahl oli jo puolivälissä kaupungin ja Pastorinniemen välillä,\nkun hän kuuli takaapäin hirmuista rähinää, ja pysähtyessään katsomaan\ntaakseen näki mielipuolena pitämänsä luonnonihmisen juoksevan perässä\nniin että pitkä tukka löyhki ja kädessään hirmuinen sauvansa.\n\n-- Hiiii!! Huuuu!!!! huusi luonnonihminen, nähdessään maisterin\npysähtyvän.\n\nJa silloin selvisi maisterille, että luonnonihminen oli tulossa\nkostamaan maisterille sen johdosta, että maisteri oli äänestänyt hänen\npidättämisensä puolesta kauppias Kurosen talon portilla pidetyssä\nkansalaiskokouksessa.\n\nTässä oli henki kysymyksessä!\n\nKoska maisteri Wahl ikävuosistaan huolimatta oli nopeatuumainen mies,\nniin hyppäsi hän tieltä ojan poikki pormestarin suurelle ja hyvin\nhoidetulle perunapellolle ja lähti juoksemaan pitkin peltoa niin että\nmultakokkareet lentelivät.\n\nLuonnonihminen olisi kuitenkin saanut maisteri Wahlin kiinni jokseenkin\npian, elleivät hänen nelijalkaiset seuralaisensa olisi aiheuttaneet\nhänelle jonkin verran viivytystä.\n\nKun ei luonnonihminen, maisterin nähtyään, enää joutanut huitomaan\nsauvalla taakseen, oli koiralauman rohkeus paisunut huomattavasti, ja\nkoirat olivat nyt aivan hänen kintereillään, etunenässä metsänhoitaja\nKorpelaisen Hektor, joka aina toimi kaupungin koirien puheenjohtajana\nkaikissa julkisissa tilaisuuksissa.\n\nLuonnonihmisen yrittäessä hypätä tieltä pormestarin perunapellolle\nluuli Hektor, että luonnonihminen aikoo pujahtaa metsään takaa-ajajiaan\npiiloon, sillä Hektor tovereineen oli siinä helposti käsitettävässä\nharhaluulossa, että luonnonihminen koko ajan oli juossut Hektorin\nseuruetta pakoon.\n\nNiinpä siis Hektor tarttui lujine hampaineen luonnonihmisen\nmitalihousujen lahkeeseen, ja luonnonihminen putosi silloin ojaan,\nrähisevän koiralauman syöksyessä hänen ylitsensä.\n\nSe oli ensimmäinen kerta, jolloin koirien oli onnistunut toteuttaa\naikomuksensa Matti Luontoon nähden.\n\nMutta se oli myöskin viimeinen.\n\nKului tuskin viittä sekuntia ennenkuin Matti taas oli jalkeilla.\n\nSilloin tuli koirille lähtö!\n\nMatti ehti mätkäistä pari kolme kertaa sauvallaan koiraparveen, jonka\njäsenet mielettömän kauhun vallassa, ulahdellen ja vingahdellen\nlähtivät pakenemaan kaupunkiin päin. Matti juoksi niiden perässä\nmuutamia kymmeniä askelia, pommittaen niitä samalla tarmokkaasti\nkivillä, mutta luopui pian takaa-ajostaan ja kääntyi sensijaan\nkatsomaan entistä takaa-ajettavaansa. Sillä välin oli maisteri Wahl,\nkiittäen armeliasta kaitselmusta, ehtinyt juosta perunapellon poikki ja\nkatosi juuri pellon takana olevaan metsään.\n\nLuonnonihminen lähti nyt vuorostaan harppailemaan perunamaan poikki.\n\nMaisteri Wahl, joka oli pysähtynyt metsänreunaan huohottamaan ja\npitämään silmällä vainoojansa puuhia, näki suureksi kauhukseen Matti\nLuonnon ryhtyvän jatkamaan takaa-ajoa.\n\nSilloin lähti maisteri Wahl juoksemaan metsän poikki lähellä olevalle\nKelovuorelle niin että risut jaloissa räiskivät.\n\nOuto ja kaamea olisi varmaankin tämä näky ollut, jos olisi sattunut\nsyrjäisiä katselijoita. Edellä juoksi vanha ukko, leveälierinen hattu\npäässään ja pyöreät silmälasit nenällään, juoksi hengästyneenä ja\nkauhun ilme ryppyisillä kasvoillaan.\n\nJa hänen perässään juoksi pitkätukkainen, valkopukuinen luonnonihminen\nkontti selässä ja pitkä sauva kädessä.\n\nMaisteri oli jo ehtinyt Kelovuorelle, joka oikeastaan ei ollut vuori\neikä mikään, olihan vain korkeahko loiva kunnas. Kuolemanpelko antaa\nvoimia kenelle tahansa, ja maisteri oli verraten ketterä vanhus. Erään\nkorkean puun runkoa vastaan oli pystyssä pienet tikapuut, jotka veivät\njonkinlaiselle harmaista laudoista kyhätylle lavalle. Maisteri kiipesi\nkiireesti tikapuita myöten lavalle ja ehti vetää tikapuut perässään,\nennenkuin luonnonihminen ennätti paikalle.\n\nMaisteri oli toistaiseksi turvassa luonnonihmisen omassa pesässä.\n\nVaikkei luonnonihminen yleensä ollut herkkä tajuamaan asioiden\nhuvittavia puolia, ei hän kuitenkaan voinut pidättää nauruaan,\nnähdessään, minne maisteri oli päässyt häntä pakoon. Mutta kun\ntällainen iloisuuden ilmaus ei oikeastaan kuulunut Matti Luonnon\njokseenkin kolkosti vaikuttavaksi tarkoitettuun ohjelmaan, niin koetti\nMatti Luonto antaa naurulleen niin kamalan ja mielipuolimaisen kaiun\nkuin suinkin, onnistuen tuossa yrityksessään niin loistavasti, että\nitsekin säikähti päästämäänsä ääntä. Millaisia mielialoja tuo kaamea\nnauru maisterissa synnytti, se on helposti käsitettävissä, varsinkin\nkun ottaa huomioon sen yksinäisen ja eristetyn aseman, jossa hän tällä\nhetkellä oli.\n\n-- Ha ha ha haa! huusi luonnonihminen, ravistellen päätään, niin että\ntukka löyhki ympäri korvien, ja pyöritellen kamalasti silmiään. --\nVieläkö sinä nytkin vaadit minua vangittavaksi?\n\nTietysti ei maisteri olisi mitään muuta varsinkaan juuri tällä hetkellä\nniin hartaasti halunnut, mutta oli kuitenkin siksi viisas, että varoi\nilmaisemasta ajatuksiaan. Nyt hän vain mulkoili mitään vastaamatta\nlavan reunalta vaaralliseen viholliseensa.\n\n-- Tule alas minun pesästäni! huusi luonnonihminen hetken kuluttua.\n\n-- Kylle mine tulen alas, jos sine ensin menet pois, sanoi maisteri\nniin makealla äänellä kuin osasi.\n\n-- Minä en mene tästä pois! sanoi Matti Luonto, alkaen taas pyöritellä\nsilmiään. -- Se on minun pesäni!\n\n-- Mite hen minusta tahto? kysyi maisteri.\n\n-- Minä tahdon syödä sinut! huusi luonnonihminen.\n\nMaisteria värisytti.\n\n-- Kuulka nyt, hyve ysteve, ollan nyt ystevet ja tehden sovinto!\nimarteli ukko, rauhoittaakseen hullua.\n\n-- Hen on hyve mies, mine olen myös hyve mies!\n\n-- Sinä! sanoi Matti Luonto. -- Sinä olit menossa lyömään kauppias\nJaakkolaa korvalle. Mutta nytpä minä syönkin sinut!\n\nMaisteri raivostui äkkiä ja huusi:\n\n-- Etpes syö, etpes syö, ehe kutti, etpes syö! Sine peese tenne ylös!\n\n-- Minä hakkaan kirveellä puun poikki! ilmoitti luonnonihminen.\n\nMaisteri oli saada halvauksen, mutta huomasi samassa, ettei hullulla\nollutkaan kirvestä. Viekas tuuma välähti äkkiä hänen aivoissaan ja hän\nhuusi:\n\n-- Niin, jos sine menet kaupunkiin ja tuot kirven, niin sine voit\nhakata teme puu poikki.\n\nLuonnonihminen hymyili salaa tälle sukkelalle keksinnölle, joka ehkä\nolisi onnistunut, jos maisteri olisi ollut tekemisissä oikean hullun\nkanssa. Sitten hän sanoi:\n\n-- Enpä minä hakkaakaan tätä puuta poikki, minä odotan siksi, kunnes\nsinä tulet alas.\n\n-- Kylle sinulle sitten nelke tule, sanoi maisteri. -- Mine en tule\nennen alas, ennenkuin sine olet mennyt tiehes.\n\n-- Nälkäkö! sanoi luonnonihminen halveksivasti. -- Minä voin paastota\nneljä viikkoa yhteen kyytiin.\n\nSilloin katosi maisterista viimeinenkin jäljellä ollut rohkeuden\nkipinä, sillä olihan hänkin toki kuullut luonnonihmisen pitkistä\npaastoista ja tiesi, että Matti Luonto aivan hyvin voisi toteuttaa\nuhkauksensa, mitä syömättömyyteen tulee.\n\n-- Kuulka nyt, hyve mies! rukoili maisteri. -- Mite hen tahto, jos hen\nmene pois?\n\n-- Minä tahdon syödä sinut! sanoi luonnonihminen järkähtämättömästi.\n\nMutta nähdessään maisterin tuskan alkoi hyväsydämiselle Matille tulla\nsääli ukkoa. Mietittyään hetken aikaa hän sanoi:\n\n-- Kuulkaa nyt, maisteri! Jos te kunniasanallanne lupaatte ja vannotte\njättävänne kauppias Jaakkolan ja Svebeliuksen neidin rauhaan tästä\nhetkestä saakka, niin saatte tulla rauhassa alas puusta. En minä\nsentään niin hullu ole kuin te näytte luulevan.\n\nMaisteri ensin hämmästyi luonnonihmisen äänen ja puheensävyn\nmuuttumista, mutta alkoi sitten epäillä, että tässä piili ehkä kavala\njuoni hullun puolelta. Kuitenkin hän tahtoi käyttää mahdollisesti\ntarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseen ja sanoi:\n\n-- Mine lupan!\n\n-- Ja vannotteko? kysyi luonnonihminen.\n\n-- Mine vannon! Onko hen nyt tytyveinen?\n\n-- Olenhan minä, jos vain pidätte sananne. Mutta muistakaakin, että jos\nette pidä puhettanne, niin silloin te saatte minusta vastuksen! uhkasi\nMatti Luonto.\n\n-- Mine piden aina mite mine lupan! sanoi ukko Wahl ylpeästi. -- Mine\nolen gentlemanni.\n\n-- Noh, hyvä on, kyllä minä uskon, sanoi Matti Luonto alkaen jälleen\npalata oikeaan elementtiinsä, nöyryyteen ja hiljaisuuteen. -- Maisteri\nlaskee nyt vain tikapuut alas, niin minä autan maisteria tulemaan\nsieltä pois.\n\n-- Ohoh, elkke luulko! huudahti maisteri. -- Mine en tule teelte pois,\nennenkuin hen on mennyt matkansa! Lehteke kevelemen tuonne pein... kun\nhen on jellen Pastorinniemen tielle, niin mine tulen alas.\n\nLuonnonihmisen pesästä näki puiden latvojen lomitse pormestarin\nperunapellolle ja Pastorinniemeen vievälle tielle asti, ja maisteri\nlaski mielessään, että kun Matti Luonto on päässyt Pastorinniemen\ntielle, niin ehtii hän laskeutua puusta ja juosta päinvastaiselle\nsuunnalle Pellikkavaaran tielle, jonka varrella on tiheässä\nihmisasuntoja.\n\n-- Noh, minä menen sitten, sanoi luonnonihminen tottelevaisesti ja\nlähti kävelemään takaisin Pastorinniemen tielle.\n\nMuutaman minuutin kuluttua näki maisteri luonnonihmisen päässeen tuolle\ntielle ja lähtevän jatkamaan matkaansa kaupunkiin päin.\n\nSilloin alkoi maisteri kiireesti laskea alas tikapuita, jotka hän oli\näärimmäisillä ponnistuksilla saanut kiskotuksi ylös Matti Luonnon\npesään.\n\nTikapuut alkoivat äkkiä luisua hänen käsistään ja putosivat pitkälleen\npuun juurelle.\n\nMaisterin voimilla ei ollut ajattelemistakaan laskeutua alas puun\nrunkoa myöten, vielä vähemmän hyppäämistä suoraan maahan.\n\nHän jäi siis kuitenkin vangiksi Matti Luonnon pesään.\n\n\n\n\nXXVI\n\n\nLäpi kaupungin ajoi herra Jassi Muttonen sydämessään kauhistus, ajoi\nulos kadun toisessa päässä olevasta tulliportista ja mennä viiletteli\nnyt Pellikkavaaraan päin johtavaa tietä myöten.\n\nMiksi hän ei kääntynyt Illikaisen taloon vievälle kadulle ja\nkätkeytynyt Illikaisen leveän selän taakse? Miksi hän ei hypännyt alas\npyörältä ja juossut pakoon mihin taloon tahansa?\n\nSiksi, että kun aivan kintereillä, kymmenkunnan sylen päässä ajaa\nsellainen mies kuin ukko Grönberg kiukkuisena kuin vaapsahainen ja kivi\nsukassa, niin silloin ei ehdi harkitsemaan mutkia eikä käännöksiä,\nvielä vähemmän pysähdyksiä.\n\nJa nyt kiidettiin pitkin Pellikkavaaran tietä.\n\nYhä lähempää kuului ukko Grönbergin huohotus. Ukko Grönberg oli\npaljon vanhempi kuin herra Jassi Muttonen, mutta ukko Grönbergin\nmolemmat jalat olivat terveet, lukuunottamatta ennen mainittua pientä\nkengänhiertämää hänen paljaassa jalassaan.\n\nVielä pari minuuttia, ajatteli herra Muttonen, niin hän saavuttaa minut\nja iskee kuoliaaksi. Tämä olisi kyllä hyvin juhlallinen ja vaikuttava\nloppu näyttelijälle, mutta en kuitenkaan tahtoisi loppua niin...\n\nSilloin hiljensi hän äkkiä vauhtia ja hyppäsi pois pyörältään. Hän\ntosin kaatui pyörineen maahan, mutta pääsi silmänräpäyksessä pois alta\nja pois ukko Grönbergin alta, joka ei ehtinyt kääntää pyöräänsä, vaan\najoi herra Jassi Muttosen -- tai oikeastaan Riku Nikin -- pyörää vasten\nja meni tietysti nurin.\n\nKun vaskiseppä selvisi siitä rykelmästä, jonka molemmat pyörät olivat\ntielle muodostaneet, näki hän Jassi Muttosen katoavan metsään tien\nvasemmalle puolen. Hän päästi sotahuudon, heilutti sukkaansa ja lähti\njuoksemaan uhrinsa perässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNähtyään isänsä kiipeävän Lehtolan lankkuaidan yli Jassi Muttosen\nperässä oli Maikki Grönbergille tullut hätä käteen. Hän lähti\njuoksemaan Kurosen puotiin, kertoi hengästyneenä, mitä oli tekeillä\nja pyysi Kalle Kannasta ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin tulevan\nappiukkonsa hillitsemiseksi.\n\nKalle Kannas ei tosin ollut oikein selvillä siitä, mitä olisi tehtävä,\nmutta hän oli juuri nähnyt herra Muttosen ja herra Grönbergin ajavan\nmyymälän ohi tavalla, joka tuntui todistavan, että jälkimmäisellä\nherralla oli jotain tärkeätä asiaa edelliselle herralle. Kun nyt\nhuutavia ja meluavia ihmisiä juoksi samaan suuntaan, päätti Kalle\npistää puodin oven lukkoon ja yhtyä yleiseen takaa-ajoon, nähdäkseen,\nmiten seikkailu päättyisi ja voidakseen tarpeen tullen jollakin\nsopivalla tavalla olla joko herra Muttosen tai herra Grönbergin taikka\nmolempienkin apuna.\n\nJärjestyskonstaapeli n:o 3 Kekkonen nukkui toisessa poliisilaitoksemme\npidätyshuoneista eli putkista, sillä hänellä oli päivystysvuoro eikä\nviileässä putkassa ollut kärpäsiä.\n\nHän heräsi siihen, että seinään jyskytettiin ulkoapäin ja useat äänet\nhuusivat:\n\n-- Poliisit, poliisit! Eikö siellä ole yhtään poliisia?\n\nSilloin hyppäsi Kekkonen ylös, avasi ristikkoikkunassa olevan pienen\nilmanvaihtoruudun ja huusi unisena:\n\n-- Häh? Mikä on hätänä?\n\n-- Kun rosvot varastivat Riku Nikin ja Topi Pösösen polkupyörät\ntyöväenyhdistyksen pihalta!\n\n-- No ottakaa ne kiinni!\n\n-- Johan niitä ajetaankin takaa, mutta pitäisi tulla poliisejakin\navuksi! huusi joku.\n\n-- Ei täällä nyt ole poliiseja, ilmoitti konstaapeli Kekkonen.\n\n-- Olethan siellä sinä ainakin! väitti maalari Tolvanen, joka oli yksi\nseinän jyskyttäjistä.\n\n-- Mutta minulla on tisuuri! vastasi konstaapeli Kekkonen.\n\n-- Minkä se sanoi itsellään olevan? kysyi eräs akka maalari Tolvaselta.\n\n-- Tisuurin, selitti maalari.\n\n-- Mikä se semmoinen on? tiedusteli utelias akka.\n\n-- Se on jotain virantoimitusta, sanoi maalari. -- Saakelin poliisit,\nkun ei niistä koskaan ole apua!\n\nSitten lähtivät kaikki juoksemaan eteenpäin.\n\nMutta maalari Tolvanen oli langettanut liian ankaran arvostelun\nkaupunkimme valppaista ja virkaintoisista järjestyksenvalvojista.\nPäivystysvuorostaan huolimatta heitti näet konstaapeli Kekkonen\npoliisilaitoksen omiin hoteisiinsa ja alkoi juosta sinne päin, minne\nnäki muidenkin juoksevan. Ja häneen liittyivät kaupunkimme toisetkin\njärjestyksen valvojat, jotka olivat olleet kalassa ja kantoivat juuri\nsuurta, puolillaan kaloja olevaa kalavasua. He jättivät sen Lehikoisen\nAmantan silmälläpidon alaiseksi ja nousivat ajuri Tiihosen rattaille,\njotka olivat juuri kyydinneet kotiin Svebeliuksen neidit, ja lähtivät\najamaan huikeata vauhtia Pellikkavaaran tielle.\n\nTomu pölysi hirmuisesti kuivalla tiellä. Huuto ja melu oli ankara.\n\nSitten palotornin palon ei kaupungissamme oltu kuultu sellaista elämää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaassa makaavat kuivat oksat paukahtelivat poikki, ja välistä kuului\nkarkea sana, kun vaskiseppä loukkasi paljaan ja kipeän jalkansa\nrisuihin tai ruohon peitossa olevien lahojen kantojen jätteisiin.\n\nHerra Jassi Muttonen oli kyllä aluksi voittanut hieman aikaa --\nja tällä kertaa niin kallista aikaa -- ukko Grönbergin kömpiessä\npois polkupyörärykelmästä, mutta pianpa alkoi vihollinen taas tulla\nlähemmäksi ja lähemmäksi, antaakseen tyttärensä kunnian ja maineen\npuolesta aikakautemme ankarimman selkäsaunan onnettomalle näyttelijälle.\n\nTällä kauhealla hetkellä kirosi herra Muttonen sen päivän, tunnin ja\nminuutin, jolloin hän oli suostunut Lauri Saksmanin ja Kalle Kannaksen\nehdotukseen ja ottanut vetääkseen päälleen kaupungin sisukkaimman\nmiehen vihat. Herra Muttonen olisi yksin tein kironnut myöskin neiti\nMaikki Grönbergin ja hänen sulhasensa, jonka puolesta hän oli tällä\nhetkellä mitä vaarallisimmassa asemassa, ellei samalla peloittava\nmätkähdys olisi keskeyttänyt hänen synkkiä katselmuksiaan.\n\nTämä mätkähdys ei tosin vielä osunut herra Muttosen selkään, mutta\nse kuului kuitenkin hyvin läheltä. Innoissaan ja kiihkoissaan huimi\nvaskiseppä vaimonsa hirvittävällä sukalla mäntyjen ja kuusien runkoja\nniiden ohi juostessaan -- ehkäpä tapahtui se myöskin harjoituksen\nvuoksi.\n\nMätkis... mätkis... mätkis!\n\nYhä lähempänä mätkähteli.\n\nHerra Muttonen oli kuoleman tuskassa.\n\nMätkis... mätkis... mätkis...!\n\nLoppu läheni!\n\nHerra Muttonen tiesi varmasti olevansa ruumiillisilta voimiltaan paljon\nheikompi mies kuin vaskiseppä, mutta päätti nyt joka tapauksessa\nryhtyä vastarintaan. Mitäpä siitä, vaikka hän joutuisikin taistelussa\ntappiolle! Olisihan se joka tapauksessa kunniallisempaa ja helpompaa\nkuin tulla aivan yksinkertaisesti ja avuttomasti pieksetyksi\npuolikuoliaaksi... jos tuo hirmuinen ukko edes siihenkään tyytyisi.\n\nTehtyään tämän epätoivoisen päätöksen alkoi herra Muttonen, yhä\nedelleenkin juosten henkensä edestä, vilkuilla kauhistuneilla\nsilmillään ympärilleen, nähdäkseen jonkin sopivan puolustusaseen.\n\nTuolla, tuolla!\n\nSiellähän oli, muutaman kymmenen askeleen päässä, pitkä karahka. Sillä\nvoisi hän ehkä hyvinkin pidellä puoliaan.\n\nPitkin harppauksin, niin pitkin kuin hänen viallinen jalkansa myönsi,\njuoksi hän karahkan luo ja yritti, temmata sen käteensä, mutta\nkarahkapa olikin kiinni kaatuneessa puunrungossa, eikä irtautunut ensi\notteella.\n\nSamassa silmänräpäyksessä oli vaskiseppä herra Muttosen niskassa,\nkohotti hirmuisen lyömäaseensa ja iski -- iski oikein olantakaa...\n\nLuulette varmaankin, että me tästä hetkestä alkaen saamme merkitä\nkiertue Cangastus & Muttosen rahastonhoitajan ja toisen tukipylvään\nvainajien kirjoihin taikka ainakin pahasti haavoittuneiden luetteloon.\nNiin luuli herra Muttonen itsekin.\n\nMutta herra Muttosen hetki ei vielä ollut tullut. Tyhjä, pehmeä\nnaistensukka läiskähteli vain hänen hartioihinsa.\n\nSillä kivi oli, vaskisepän harjoitellessa aseensa käyttöä\nmännynkylkiin, syönyt sukan kärjessä olleen pienen reiän yhä\nsuuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes kivi nyt hurahti metsään kuin\nlingosta.\n\nHerra Muttonen oli siis pelastunut tutustumasta tuohon kiveen, mutta\nvalitettavasti ei ukko Grönberg itse ollut lentänyt samaa tietä kuin\nhänen kivensä, vaan alkoi, heitettyään vaimonsa petollisen sukan\nmaahan, leipoa, takoa ja muokata herra Muttosta nyrkeillään, jotka\neivät olleet paljon kiveä pehmeämmät.\n\nNyt koroitti herra Muttonen äänensä ja huusi. Huusi niin paljon kuin\njaksoi. Ja syytä hänellä kyllä oli huutaakin.\n\n-- Nyt... on... se... hetki tullut... jolloin minä olen saanut... sinun\nkirotun... niskasi... kouriini... ja nyt minä... väännän...! ähkyi ukko\nGrönberg, kiristäen näyttelijää niskasta hirmuisesti.\n\n-- Aa... apua! kiljui herra Muttonen.\n\n-- Etkö... sinä... pahanhengen punatukkainen... pukki... heitä... minun\ntytärtäni... rauhaan! ähisi ukko Grönberg, leipoen taas, varmaankin\nvaihtelevaisuuden vuoksi, herra Muttosen selkää.\n\n-- Aa... apua! Tappaa! huusi herra Muttonen.\n\nSilloin kuului äkkiä ylhäältä, korkeudesta, ääni:\n\n-- Ele tappa!\n\nVaskiseppä Grönberg ja hra Jassi Muttonen olivat nimittäin hekin\njoutuneet Kelovuorelle, vieläpä melkein luonnonihmisen pesän alle,\njossa maisteri Wahl parhaillaan mietti keinoja, miten päästä alas\npuusta.\n\nTavattomasti hämmästyen käänsi vaskiseppä päätään ja katsoi taivaalle.\nTaivaalla ei kuitenkaan näkynyt mitään merkillistä.\n\n-- Mite te tappele? kysyi sama salaperäinen ääni uudestaan.\n\nVasta nyt huomasi ukko Grönberg, että puhuja oli maisteri, ja että\nmaisteri oli puussa.\n\nMutta samassa ehtivät takaa-ajajat, etunenässä Riku Nikki ja Topi\nPösönen, tapahtumapaikalle.\n\nTakaa-ajajat olivat nähneet varkaiden joutuneen kesken kaiken tappeluun\nja kuulleet pieksettävän surkeat hätähuudot. Se oli takaa-ajajista\ntuntunut hyvin ihmeelliseltä.\n\nMutta vielä ihmeellisemmältä tuntui heistä asia, kun he tappelupaikalle\ntultuaan tunsivat piestävän punatukkaiseksi näyttelijäksi ja pieksäjän\nvaskiseppä Grönbergiksi.\n\n-- Sehän on näyttelijä Muttonen! huudahti Riku Nikki, joka, kuten\nmuistamme, oli tullut tuntemaan näyttelijän kauppias Kurosen portilla\npidetyssä yleisessä kansalaiskokouksessa.\n\n-- Ja tämä ukko on melkein samannäköinen kuin se ukko, joka meitä\nkärvensi Maijalan saunassa! huomautti Topi Pösönen, katsellen\nvaskiseppää mitä syvimmän ihmetyksen vallassa.\n\n-- Minkätähden ne meidän polkupyörät varastivat? aprikoi Riku Nikki.\n\nUutta väkeä saapui paikalle.\n\n-- Joko saitte kiinni? huusivat muutamat jo kaukaa.\n\n-- Lyökää vietäviä! kehoittivat toiset, jotka eivät myöskään vielä\ntienneet, ketä kiinnijoutuneet olivat.\n\n-- Sehän on ukko Grönberg? Eikös se ole ukko Grönberg? kysyivät\nällistyneet tulijat, päästyään lähemmäksi.\n\n-- Siltä se näyttää! myönsivät aikaisemmin tulleet.\n\n-- Kukas se on tuo toinen mies?\n\n-- Kuuluu olevan näyttelijä.\n\n-- No voipas hitto! päivittelivät jotkut neuvottomina.\n\nUkko Grönberg oli ottanut taskustaan nenäliinan, repäissyt sen kahtia\nja ryhtynyt sitomaan vertavuotavia varpaitaan.\n\nNäyttelijä Jassi Muttonen istui melkein menehtyneenä mättäällä,\nhikoillen ja huohottaen ankarasti.\n\n-- Minkätähden sinä Grönberg sen polkupyörän varastit? kysyi eräs\nkierosilmäinen mies.\n\n-- Häh! Varastinko?! kiljaisi vaskiseppä.\n\n-- Niin... ka, etkös sinä sitten sitä varastanut? kysyi kierosilmäinen\ntyhmistyneen näköisenä.\n\n-- En! huusi Grönberg. -- Sanotko sinä vielä, että minä olen varas?\n\n-- Enhän minä sitä ole sanonut! kiiruhti kierosilmä väittämään. -- Minä\nvain arvelin, että jos sinä olisit sen muuten varastanut...\n\n-- Kyllä tämä oli oikeastaan paha asia tälle vaskisepälle, sanoi Topi\nPösönen miettiväisen näköisenä. -- Paljon pahempi kuin se sauna-asia...\n\n-- Älä turise! sanoi vaskiseppä töykeästi.\n\n-- Eikä tämä ole paljon parempi asia tälle näyttelijällekään, arveli\nRiku Nikki.\n\nNyt tulivat paikalle jo hengästyneet poliisit. Tuli myöskin Kalle\nKannas.\n\n-- Nämäkö ne ovat ne pyöränvarkaat? kysyi konstaapeli Kekkonen.\n\n-- Nämä! ilmoitti Riku Nikki.\n\n-- Älä valehtele! ärjäisi ukko Grönberg, joka oli saanut varpaansa\nsidotuksi ja oli taas valmis valvomaan etujaan ja oikeuksiaan.\n\n-- Eikös tämä ole se herra, joka silloin yhtenä päivänä äänesti että\n\"ei\"? tunnusteli konstaapeli Tossavainen näyttelijä Muttosta.\n\n-- Kyllä se minä olen, myönsi Muttonen, hieroskellen niskaansa.\n\n-- Joo, kyllä se se on! vahvistivat eräät mainittuun kokoukseen\nosaaottaneet, takaa-ajajiin liittyneet kansalaiset.\n\n-- No johan on ihme ja kumma paikka! myönsivät poliisitkin asian\noutouden, ja sanoivat sitten ankarasti:\n\n-- Tämä on semmoinen paikka, että sitä on lähdettävä poliisikamariin\nselvittelemään.\n\nJa poliisikamariin siitä sitten ruvettiin lähtemään. Mutta silloin\nkuului puusta huuto:\n\n-- Kuulka, elke menkö viele!\n\n-- Kuka siellä puussa on? kysyivät poliisit ihmeissään.\n\n-- Mine olen, majister Wahl! huusi ukko. -- Peesteke minut alas!\n\n-- Maisteripahan näet on! huusivat kaupunkilaiset ihmeissään.\n\n-- Mitäs se maisteri siellä tekee? tiedustelivat poliisit ymmällä.\n\n-- Nostakaa tikapuut pystyn, ette mine peesen pois! huusi maisteri,\nvastaamatta kysymykseen.\n\n-- Pitäähän se päästää maisteri pois puusta, sanoivat muutamat miehet\nhyväntahtoisesti ja nostivat tikapuut pystyyn.\n\nMaisteri alkoi varovasti kavuta puusta alas.\n\n-- Kuinkas maisteri sinne puuhun sitten oikein joutui? uteli\nkonstaapeli Tossavainen.\n\n-- Eihen se teille kuulu! sanoi maisteri tikapuilta.\n\n-- No eihän se kyllä oikeastaan kuulu, senpuolesta..., myönsi\nkonstaapeli Tossavainen. -- Vaikka olisihan tuo ollut hauska tietää.\n\nJa sitten sanoivat poliisit:\n\n-- Jos arvoisa yleisö lähtisi nyt poliisikamariin. Tämä asia pitää\nselvittää ennen auringonlaskua.\n\n-- Me nimittäin lähdemme illalla pyhäksi kalaan, lisäsi konstaapeli\nKekkonen selitykseksi.\n\nViskaali oli tullut poliisikamariin ja oli vihoissaan, kun ei tavannut\nsiellä yhtään sielua, ei edes päivystyskonstaapelia.\n\n-- Kyllä minä näytän niille tupenrapinat! uhkasi hän itsekseen.\n\nMutta juuri siinä juonitellessaan näki hän suuren kansanpaljouden\ntäyttävän poliisikamarin pihan.\n\nJotain erikoista oli siis tapahtunut.\n\n-- Ei saa tulla sisään muut kuin asianomaiset! huusi konstaapeli\nTossavainen varovaisuuden vuoksi.\n\n-- Asianomaisiahan tässä kaikki ollaan! kiisti se ennenmainittu\nkierosilmäinen.\n\n-- Älä tolkuta! sanoi konstaapeli Kekkonen. -- Odottakaa tässä pihalla.\nJos jotain tarvitaan todistajaksi, niin kyllä hänet kutsutaan sisään.\n\n-- Onhan tässä todistajia, myönsi maalari Tolvanen.\n\n-- Oo-on! On tässä todistajia ja vieraita miehiä! ylpeili väkijoukko\nmonilukuisuuttaan.\n\nPoliisit, hra Jassi Muttonen, vaskiseppä Grönberg sekä Riku Nikki ja\nTopi Pösönen astuivat sisään.\n\nPoliisikamarin pihalla olevat takaa-ajajat ja vieraatmiehet asettuivat\nistumaan mikä minnekin sekä alkoivat tupakoida ja keskustella päivän\nsuuresta tapahtumasta.\n\nKului kaksikymmentä minuuttia.\n\nSitten ilmestyi portaille konstaapeli Kekkonen, joka kovalla äänellä\nkysyi:\n\n-- Onko täällä kauppa-apulainen Kalle Kannas?\n\n-- On! vastasi kysytty, joka istuikin juuri portaitten alimmalla\nastuimella.\n\n-- Olisi tultava sisään kuulusteltavaksi, ilmoitti poliisi.\n\nKalle Kannas nousi ja noudatti kutsua.\n\n-- Jopahan alkavat kuulustella vieraitamiehiä! vilkastui väkijoukko.\n\n-- Mutta kyllä tässä menee huomisaamuun, jos aikovat kaikkia\nkuulustella, arveli maalari Tolvanen.\n\nSe oli kuitenkin turha pelko, sillä ketään muuta ei kutsuttu\ntodistamaan kuin Kalle Kannas, ei edes maalari Tolvasta itseäänkään,\nvaikka hänen mielensä kovin tekikin.\n\nKalle Kannaksen todistuksella oli suuri merkitys, se kun kaikissa\nkohden vahvisti todeksi näyttelijä Jassi Muttosen omituisen selityksen\ntämän mellakan oikeasta syystä.\n\nAnkaraa ristikuulustelua kesti lähes tunnin. Sen päätyttyä piti\ntutkimuksen toimittanut viskaali jylisevän puheen, jossa varsinkin\nnäyttelijä Jassi Muttonen ja kauppa-apulainen Kalle Kannas saivat\nkuulla kunniansa, mutta eipä kiivasluontoinen vaskiseppäkään jäänyt\nosattomaksi.\n\nJa sitten piti viskaali toisen, lyhyemmän ja vähemmän jylisevän puheen,\njossa hän, kaupunkimme arvon ja kunnian nimessä, kehoitti kaikkia\nläsnäolijoita sopimaan asian keskenään.\n\nUkko Grönberg oli aluksi hyvin vihainen, mutta vähitellen alkoi\nhänen tuimille kasvoilleen hiipiä jonkinlainen sovinnollista hymyä\ntarkoittava irvistys, jonka ilmenemiseen epäilemättä melkoiselta\nosaltaan vaikutti tieto siitä, ettei hänen tyttärensä kunnia ja maine\noikeastaan ollut ollutkaan missään vaarassa.\n\nRiku Nikki ja Topi Pösönen, vaikka kuuluivatkin ukko Grönbergin niin\nkatkerasti vihaamaan puolueeseen ja vaikka olivatkin menettäneet\nvaskiseppää vastaan nostamansa oikeusjutun, osoittautuivat\npohjaltaan hyväntahtoisiksi ja jalomielisiksi miehiksi, sillä kun\nukko Grönberg oli luvannut korvata molempien polkupyörien rytäkässä\nkärsimät pienet vauriot, niin ilmoittivat he luopuvansa kaikista\nedesvastuuvaatimuksista.\n\n-- Ette te taida sitten ollakaan oikeita sosialisteja? epäili\nvaskiseppä, mutta Topi Pösönen ja Riku Nikki vain hymyilivät.\n\nKun viskaali oli saanut sovinnon aikaan, varoitti hän syyllisiä\ntoimeenpanemasta vastaisuudessa enää samanlaista mellakkaa\nkaupungissamme ja ilmoitti antavansa omastakin puolestaan kaikkien\nenempien toimenpiteiden raueta. Poliisitutkinto oli päättynyt ja\nasianosaiset saivat poistua.\n\n-- Se on loppu nyt! ilmoitti konstaapeli Tossavainen pihallaoleville.\n\n-- Eikös meitä kuulustellakaan? tiedustelivat pettyneet vieraatmiehet.\n\n-- Eikä kuulustella! sanoi konstaapeli Tossavainen. -- Alkakaa vain\nlaittautua kotiin töillenne.\n\n-- Mitä töitä niitä enää on, lauantai-iltana! sanoivat harmistuneet\nkaupunkilaiset ja lähtivät tiehensä.\n\nKun vaskiseppä Grönberg, Jassi Muttonen ja Kalle Kannas astuivat ulos\npoliisikamarista, sanoi ukko Grönberg Kalle Kannakselle:\n\n-- Tulehan meille tänä iltana -- minulla on sinulle vähän asiaa... ja\ntuo Maikki tullessasi.\n\n-- Niin, jos hän lähtee tämän herra Kannaksen mukaan! huomautti hra\nJassi Muttonen merkillisesti irvistäen.\n\n-- Sinä punatukkainen kanalja! sanoi ukko näyttelijälle, heristäen\nhänelle samalla kaikessa ystävyydessä samaa nyrkkiä, joka oli tätä\nkahden vieraan ihmisen rakkauden viatonta uhrilammasta vasta toista\ntuntia takaperin niin armottomasti löylyttänyt. -- Sinä voit myöskin\ntulla meille tänä iltana.\n\n-- Kiitoksia kutsusta! sanoi näyttelijä kohteliaasti kumartaen. --\nMinä tulen tietysti ilolla, sillä onhan minulla teistä vain mieluisia\nmuistoja!\n\nUkko Grönberg katseli häntä paheksuvasti ja sanoi sitten:\n\n-- Sinä olet suuri rakkari ja peijuoni, mutta tulehan nyt kumminkin.\n\nJa varmuuden vuoksi lisäsi hän vielä:\n\n-- Kyllä minä koetan tänä iltana olla siivolla.\n\n-- No noh, kyllä tulen, lupasi näyttelijä.\n\nKalle Kannas muisti samassa, että puodin ovi oli yhä lukossa, ja lähti\nkiireesti hoitamaan virkavelvollisuuksiaan.\n\nMutta ukko Grönberg alkoi äkkiä raapia niskaansa ja sanoi huolestuneena:\n\n-- Pahuus, kun jäi se eukon sukka sinne metsään!\n\nHra Jassi Muttonen otti taskustaan pitkän sukan ja ojensi sen\nvaskisepälle, sanoen vain:\n\n-- Tässä se on.\n\nUkko Grönberg otti sukan, vilkaisi siihen, pisti sen taskuunsa,\ntarkasteli pitkään hra Muttosta, pudisteli sitten päätään ja sanoi:\n\n-- Kyllä sinä olet aika vensperi!\n\n\n\n\nXXVII\n\n\nIhana, säteilevä sunnuntaiaamu.\n\nTiesivätkö taivaan linnut, että tänään oli sunnuntai?\n\nVarmaankin tiesivät. Miksi muuten ne olisivat virittäneet aamuvirtensä\nsellaisella voimalla ja sellaisella innolla? Miksi muuten olisi\npihoista, kirkkopuistosta ja metsästä kaupungin reunasta tuhatääninen\nviserrys kohonnut taivaalle niin puhtaana, niin riemuisana?\n\nTunsivatko puut, tunsiko ruoho maassa, että nyt oli siunattu sabatin\npäivä?\n\nMiksipä olisivat puitten lehdet muutoin niin vienosti, niin äärettömän\nhiljaa ja kuitenkin kuuluvasti kahisseet, miksi muuten olisi ruoho niin\nhurmaavan hienosti tuoksunut?\n\nTiesikö Tiihosen kukko, että nyt oli pyhäaamu? Tiihosen kukko tiesi\nsen, siitä olemme vakuutetut. Ja siksipä heläytti se sankaritenorillaan\nniin raikkaan ja kirkkaan aamusävelen, että se selvästi kuului\nKelovuorella pesässään nukkuvan luonnonihmisen korviin ja herätti hänet.\n\nEikä kuitenkaan renkipoika noussut puhdistamaan Tiihosen rattaita,\nsillä olihan nyt sunnuntai myöskin renkipojalla.\n\nEikä Tiihonen noussut valjastamaan hevostaan, kapuamaan kuskipukilleen,\nräpsäyttämään ohjasperiä, viuhauttamaan piiskaa ja huutamaan: \"i-grai\nmusikka!\" Sillä ajurillakin on joskus sabatti.\n\nJa silloin on sabatti myöskin ajurin hevosella. Kaunis on kesäinen,\npilvetön sunnuntaiaamu kaupungissamme!\n\nAvaat ikkunasi: et kuule mitään kolinaa kadulta. Katsahdat ulos: et näe\nyhtään ihmistä liikkeellä.\n\nMutta puut, pensaat ja ruoho maassa tuoksuvat suvivirttään, ja korkea,\nkuulakka sinitaivas helisee tuhansien pienten siivekästen riemuitsevaa:\n\"Sen suven suloisuutta...\"\n\nEi kaukana syrjäisessä metsäkylässä, ei syvällä sydänmaalla,\nei saaressa merellisessä tunnu mielestämme sunnuntaiaamu niin\njuhlalliselta kuin kaupungissamme.\n\nNiiden tunnelmien vuoksi, joita se sydämessämme, sielussamme ja\nmielessämme herättää, kannattaa meidän hikoilla yksitoikkoiset,\nkuumat ja kuivat arkipäivät sen pölyssä ja kävellä jalkamme kipeiksi\nsen epätasaisella, huonosti hoidetulla katukivityksellä, sekä sietää\nmielentyyneydellä sen ainaiset, pikkumaiset juorut, jotka saavat\nalkunsa tiesi mistä, mutta lakkaamattomana, katkeamattomana hämähäkin\nlankana juoksevat talosta taloon, huoneistosta huoneistoon, Kekkolan\nkeittiöstä Makkolan makuukamariin ja Makkolan makuukamarista Kukkolan\nkeittiöön.\n\nKaikki tämä matala, jokapäiväinen ja alhainen, joka on tarttunut koko\nolemukseemme, niin että se heltiää meistä tuskin kuolemassakaan,\nkaikki tuo mitätön, arvoton ja likainen tuntuu sunnuntaiaamuna\nolevan pyyhitty pois pienestä ja vähäpätöisestä, mutta meistä, sen\nasukkaista, niin rakkaasta kaupungistamme ja sen joskus säälillä\nmainituista, mutta useammin nauraen selostetuista sisällisistä oloista\nkuin rihvelitaululta jolta äiti on pesusienellä pyyhkäissyt lapsensa\nkömpelöt tuherrukset.\n\nMitäpä siitä, vaikka maanantai onkin samanlainen kuin lauantai, ja\nlauantai samanlainen kuin perjantai, ja ihmiset samanlaisia päivästä\ntoiseen ja vuodesta vuoteen -- mitäpä siitä! Sillä tämän kaiken\nvastapainoksi pysyvät myöskin meidän kirkkaat ja säteilevät, poutaiset\nja pilvettömät sunnuntaiaamumme vuodesta vuoteen yhtä kauniina, yhtä\npuhtaina ja yhtä rauhoittavina.\n\nNiin, Tiihosen kukko julisti osaltaan sunnuntairauhan alkaneeksi.\n\nMutta silloinpa alkoikin aamun kaunein hetki jo olla ohi. Sillä se on\nyhtä lyhyt kuin kauniskin.\n\nNeuvoksen Arkun pihan perällä olevassa rakennuksessa narisi joku ovi,\nja Sikasen akka ilmestyi näyttämölle aamupuvussaan, yllään lyhyt\nyöröijy ja punaraitainen alushame ja kädessään peltinen, reunoista\nruostunut pesuvati, jonka hän asetti oven vieressä pihalla olevalle,\nvanhuuttaan harmaalle rahille, ja jonka ääreen Sikasen akan lasten\nnyt oli kirvelevin sydämin käytävä, saadakseen hekin osaltaan tuntea\nihossaan, että nyt oli sunnuntaiaamu.\n\nSillä Sikasen akan lasten oli pestävä silmänsä joka sunnuntaiaamu, ja\npantiin tämä suvun ulkonaista puhtautta tarkoittavan järjestyssäännön\nmääräys täytäntöön järkähtämättömällä ankaruudella.\n\nMutta tänä aamuna ei sitä toimeenpantu ainoastaan yhtä ankarasti kuin\nennen, vaan päinvastoin vielä ankarampanakin: tänä aamuna täytyi näiden\nsuurimmaksi osaksi luonnollisessa vapaudessaan kasvaneiden nuorten\npestä ei ainoastaan kasvot vaan myöskin kaulansa. Ja kun kaulojen viime\npesemisestä oli kulunut epämääräinen, mutta joka tapauksessa melkoisen\npitkä aika, ja kun huolekkaan äidin kriitillinen katse piti tarkoin\nsilmällä tämän kiusallisen toimituksen aluksi varsin vaatimattomia\ntuloksia, niin ei meidän sovi suuresti kummastella sitä, jos Sikasen\nsuvun puhdistushommat aiheuttivatkin äänekkäitä huomautuksia ja\nvastaväitteitä pestävien taholta ja olivat siten omansa jossain määrin\nhälventämään tämän kauniin aamun suloista sunnuntaitunnelmaa.\n\nJopa ilmestyi portailleen jarrumiehen leskikin, kaasi ämpäristä\nlikaveden portaiden viereen, sillä hän oli jo ehtinyt suoriutua\npesupuuhistaan, vieläpä pestä osan lapsensa pyykkiäkin, levitti\npesemänsä vaatekappaleet portaiden kaidepuulle kuivamaan ja jäi ämpäri\nkädessä katselemaan Sikas-perheen suurta puhdistusta.\n\nKauanpa ei hän malttanutkaan pysyä äänettömänä katselijana, vaan laski\nämpärin portaille ja lähti hernemaan ympäri puhuttelemaan Sikasen\neukkoa.\n\n-- Huomenta taas! Kaunis päivä tulee. Onko teidätkin kutsuttu tänä\npäivänä Saksmanin puolelle kahville?\n\n-- Kävihän se neiti kutsumassa meitäkin, halpa-arvoisia..., huokasi\nSikasen akka ja huusi vanhimman jälkeiselle pojalle:\n\n-- Ota sukkelaan saippua ja harja ja pese kaulasi, kun korvien alla\nmusta rinki kuin mikäkin halspanta!\n\n-- Mikähän heillä oikein lienee? tiedusteli jarrumiehen leski. --\nOlisikohan nimipäivät?\n\n-- Liekö nuo nimipäivät... eikös nyt ole Magdaleenan päivä? sanoi\nSikasen akka.\n\n-- Niin, niin, Magdaleenan päivähän se onkin... vasta muistan! myönsi\njarrumiehen leski. -- Mutta jos olisi syntymäpäivät?\n\n-- Saattaa olla syntymäpäivät, murahti Sikasen akka. -- Sittenpähän\ntuon kuullee...\n\n-- Siellä on leivottu ja siellä on paistettu, niin että meille asti on\nvehnäsen haju tuntunut, kertoi jarrumiehen leski -- Ja koko tämän pihan\nväki on kutsuttu päiväkahville, Nahka-Paapan joukkokin. Lienevätkö\nkutsuneet vielä muitakin vieraita...\n\nYhä korkeammalle nousi aurinko. Kaupunkimme oli herännyt. Pyhäpukuisia\nihmisiä alkoi näkyä kaduilla jokusia.\n\nJo kajahtivat vanhan, rakkaan temppelimme kellojen tutut äänet.\nKaupunkilaiset täyttivät kirkon ääriään myöten. Sillä olihan nyt ihana\nsuvinen sunnuntai ja kuulutettaisiinhan nyt neiti Fanny Margareta\nSvebelius ja kauppias Jaakkola ensimmäisen kerran kristilliseen\navioliittoon.\n\nHeleänä tulvi kirkon avatuista ikkunoista sinitaivaalle tuo kaunis:\n\n    \"Jo joutui armas aika...\"\n\nEikö kunnon pastorimme tänään saarnannut paremmin kuin koskaan ennen,\nsydämellisemmin ja lempeämmin kuin milloinkaan? Vai tuntuiko se vain\nsiltä?\n\nJa eikö Pastorinniemen neiti näyttänyt nuoremmalta ja kauniimmalta\nkuin ennen? Varmasti! Näimmehän me sen kaikki. Emmehän me muuta\nkatsoneetkaan kuin häntä, ja tietysti myöskin kauppias Jaakkolaa,\njoka nuorekkaana ja tanakkana istui hänen rinnallaan etupenkissä.\nSillä kauppias Jaakkola tahtoi kunnioittaa synnyinkaupunkinsa vanhaa\nperinnäistapaa, jota vastaan ei vielä kukaan ollut rikkonut, ja olla\nkirkossa, etupenkissä, sinä sunnuntaina, jolloin hänen ja hänen\nmorsiamensa nimi ensi kerran saarnatuolista lausuttaisiin.\n\nJa kun se hetki tuli, niin huomasitteko, panitteko merkille sen\nomituisen kohauksen, joka juuri silmänräpäystä ennen ikäänkuin kulki\nyli kirkon, ja sitä seuranneen tavattoman hiljaisuuden, jossa ei\nhengähdystäkään kuulunut, ennenkuin pappi oli lukenut kuulutuksen sanat\nloppuun asti!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJumalanpalvelus oli päättynyt. Alkoi sunnuntai-iltapäivä.\n\nRehtori Peranderilla oli pieni juhlallisuus, jossa olivat saapuvilla\nkauppias Jaakkola morsiaminensa, ukko Saksman, Lauri Saksman,\nvaratuomari Sakkamaa ja neiti Martta Saksman, kauppias Kuronen\nrouvineen ja heidän tyttärensä Anni, ja jossa tilaisuudessa rehtori\nPerander, istuttuaan hetken aikaa miettiväisenä, koputti äkkiä lasin\nreunaan, nousi hiljaisuuden vallitessa seisomaan ja piti niin kauniin\npuheen neiti Kurosen ja varatuomari Sakkamaan kihlauksen johdosta, että\nukko Saksmanillakin, Laurin ilmoituksen mukaan, oli vedet silmissä,\nmitä sitten muilla! Ukko Saksman oli kyllä myöhemmin koettanut väittää\ntämän tiedon, mikäli se hänen silmiään koskee, jyrkästi perättömäksi,\nmutta hänen suureksi mielipahakseen ei kukaan ole välittänyt hänen\nvastaväitteistään.\n\nTähänpä voisikin kertomuksemme sopivasti, säädyllisesti ja kauniisti\nloppua, ellei meidän velvollisuutemme olisi kertoa, mitä tiedämme\nkirjailija Kauno Tuulosesta ja kiertue Cangastus & Muttosen\ntoimeenpanemasta suuresta näytelmällisestä iltamasta seurahuoneellamme.\nSääliväisyydestä lukijaamme kohtaan -- jonka kauniin tunteen huomaamme\nhäpeäksemme heräävän meissä vasta kertomuksemme lopussa -- emme tahdo\nmillään tavoin kuvata hra Tuulosen mielialaa niiden kahden päivän\naikana, jotka neiti Kuronen oli tuominnut hänet odottamaan vastausta\nkosintaansa.\n\nMainitsemme vain, että hra Tuulonen kahden unettoman yön jälkeen\ntuli siihen lohdulliseen vakaumukseen, että neiti Kurosen aikomus on\nkaikesta päättäen antaa hänelle myöntävä vastaus niiden kaupunkimme\nseuraelämässä kauan loistavina muistossa pysyvien tanssiaisten aikana,\njoilla kiertue Cangastus & Muttosen suuri näytelmäilta tultaisiin\nlopettamaan.\n\nHänen tultuaan tähän vakaumukseen, heräsi hra Tuulosen mielessä syvä\nharrastus iltamavalmistuksia kohtaan, ja hän lähti seurahuoneelle\nkatselemaan niitä. Rakennusmestarikunnan ydinjoukko oli jo kokoontunut\nsinne heti kirkkoajan jälkeen valmistelemaan itseään oluenjuonnilla\nillan suurenmoista voimainkoetusta varten. Se pysyi kuitenkin eräässä\nsyrjähuoneessa, hyräillen vain hiljakseen, mutta mikä melu ja pauhu\njuhlasalissa, jossa laitettiin suurella kiireellä kuntoon kraatari\nAapelin tupaa! Mikä huuto ja hälinä, mikä juokseminen ja töytäileminen,\nmikä naputus, kolkutus ja koputus!\n\nJa kaiken kaaoksen keskellä seisoi teatterinjohtaja Cangastus\ntyynenä, ylevänä, varmana ja rauhallisena kuin kuningas, antaen\nlyhyet, täsmälliset määräyksensä leuka vasten kaulaliinaa painettuna\nja syvällä, vaikuttavalla rintaäänellään, jota ei kenkään voinut\nvastustaa, kaikkein vähimmän neiti Leijanen, joka tuon tuostakin vaipui\nhaaveillen katselemaan tuota miehekästä ilmestystä.\n\nHra Tuulonen huomasi tämän kaiken, ja vaikka hän ei ollutkaan mitään\nniin hartaasti toivonut kuin sellaista onnenpotkausta, joka erottaisi\nhänet neiti Leijasesta ilman mitään raatelevaa ja järisyttävää\nkohtausta, niin tunsi hän kuitenkin tällä hetkellä jonkinlaista\nvastenmielisyyttä näyttelijä Cangastusta kohtaan.\n\nSellaisia olemme me miehet... ikävä kyllä. Kuka etsii maasta\nensimmäisen kiven, heittääkseen sillä kirjailija Kauno Tuulosta\ntässä suhteessa? Meillä ei ainakaan ole siihen halua -- eikä oikein\nrohkeuttakaan. Herra Tuulonen hylkäsi todellisella sankaruudella\nrakennusmestarien hartaat ja vilpittömät esitykset ja lähti takaisin\nasuntoonsa.\n\n\n\n\nXXVIII\n\n\nKauno Tuulonen näki heti sisääntultuaan pöydällään suljetun, hienolla\nnaisen käsialalla hänelle osoitetun kirjeen, jonka Saara, palvelijatar,\noli pistänyt pöydälle kirjailijan poissa ollessa.\n\nHra Tuulonen kokosi rohkeutensa ja avasi kuoren hieman vapisevin käsin.\n\nSieltä putosi pöydälle toinen, aivan pieni, valkoinen nimikorttikuori.\n\nSen sisällä oli kaksi nimikorttia. Toisessa oli nimi Anni Kuronen.\nToisessa Otto Sakkamaa.\n\nKun kirjailija vähitellen oli alkanut tointua ensi huumauksestaan,\nhuomasi hän pöydälle pudonneen jotain muutakin tuosta kirjekuoresta,\njota hän heilutteli koneellisesti kädessään.\n\nSe oli valokuva.\n\nKauno Tuulonen tuijotti siihen ällistyneenä.\n\nMitä tämä oli?!\n\nValokuvassa näkyi louhikkoista rantaa ja vähän vettä. Eräällä kivellä\nistui kirjailija Kauno Tuulonen, suudellen neiti Julia Leijasta.\nMolempien kasvot näkyivät niin selvästi, ettei mitään epäilystä\nhenkilöihin nähden voinut olla olemassa...\n\nViisi minuuttia myöhemmin kirjoitti hra Tuulonen herrasväki\nKuroselle lyhyen jäähyväiskirjeen, jossa kiitti herrasväkeä hänelle\nosoittamastaan ystävällisyydestä ja ilmoitti matkustaneensa pois\npaikkakunnalta.\n\nSitten hän puki ylleen päällystakin, pani hatun päähänsä, otti pienen\nmatkalaukun käteensä ja lähti.\n\nNiin me ainakin luulemme hänen lähtönsä tapahtuneen. Kukaan talon\nasukkaista ei nimittäin ollut sitä huomannut. Ensimmäisen laivan piti\nlähteä seuraavana yönä kello kahden aikaan. Kirjailija meni laivaan ja\ntilasi itselleen hyttipaikan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltama seurahuoneella onnistui suurenmoisesti. Suurenmoisesti! Siellä\noli koolla kaupunkimme koko parhaimmisto. Varatuomari Sakkamaa\npiti lennokkaan puheen isänmaalle. Valtaavia suosionosoituksia!\nNäyttelijä Cangastus lausui vaikuttavasti runon \"Sua lemmin!\" Suuria\nsuosionosoituksia!\n\nSitten seurasi näytelmäkappale \"Kihlaus\".\n\nSen esityksessä sattui muuan pieni kommellus, jota me, totuuden\nnimessä, emme voi vaitiollen sivuuttaa.\n\nVastoin ankaria varoituksia ja nimenomaisia, juhlallisia lupauksia\noli Jooseppi, parturi Jönsson, näet pahasti päissään ja takerteli\nkiusallisesti osassaan. Lopuksi hän pysähtyi kokonaan eikä saanut\nselvää Illikaisen pojan kuiskauksista, vaikka ne kuuluivat salin\nperälle asti. Silloin kauhistunut rakennusmestari Illikainen, joka\nistui ensimmäisellä tuolirivillä ja osasi Joosepin osan ulkoa, tahtoi\nauttaa Jooseppia ja sanoi jokseenkin kuuluvalla äänellä paikaltaan ne\nsanat, joihin Jooseppi ei päässyt kiinni.\n\nParturi Jönsson, kuullessaan jotain sanottavan katsomosta, kumartui\neteenpäin, katsoa pöllötteli yleisöön ja änkytti:\n\n-- E-ettäs... mitä?\n\nSilloin astuivat kraatari Aapeli ja Herrojen-Eeva päättäväisesti sisään\nennen vuoroaan ja jatkoivat näytelmän suoritusta, antamatta Joosepille\nenää tilaisuutta häväistä itseään ja teatteriseuruetta. Kaikki sujui\nnyt erinomaisesti.\n\nKirjailija Tuulonen oli hämärän tultua lähtenyt viimeisen kerran\nkävelemään kaupunkimme kaduille, joilla hän ei enää koskaan elämässään\ntulisi tämän illan jälkeen kävelemään, seurahuoneelle päin.\n\nHän pysähtyi erään sivuhuoneen ikkunoiden alle.\n\nHuoneessa viettivät rakennusmestarit juhlailtaa laulaen. Mutta he eivät\nlaulaneet enää Kauno Tuuloselta oppimaansa \"Eipä meittiä\", vaan uutta,\nviisivärssyistä laulua, jonka hra Jassi Muttonen oli heille opettanut.\n\nIkkunat olivat auki, ja kirjailija ehti kuulla laulun viimeisen värssyn:\n\n    \"Kun vihdoin päättyy päiväntyö.\n    Ja lähdönhetki täältä lyö.\n    Niin sukukunta sureva\n    Mun etsii testamenttia.\n    Se sisältää, kun avataan:\n    Tee työ ja opi pelaamaan!\"\n\nHra Tuulonen, joka oli tosin tehnyt työn, mutta ei ollut osannut\npelata, kääntyi takaisin laivalle.\n\nKesäyön hämäryys peittää kaupungin, mutta seurahuone säteilee\nvalomerenä, josta kuuluu äänekäs puheen sorina, lasien kilinä, nauru,\nlaulu ja kaupunkimme V.P.K:n torvisoittokunnan sävelet sekä tanssin\njytinä. Johtaja Cangastus tanssii neiti Leijasen kanssa, varatuomari\nSakkamaa luonnollisesti Anni Kurosen kanssa, kauppias Jaakkola yhtä\nluonnollisesti enimmäkseen tietysti Fanny Svebeliuksen kanssa, mutta\ntanssittaa myöskin Anna Peranderia sekä Martta Saksmania, joka\nviimemainittu valloittaa yhdellä vilauksella kaikkien kaupungin\npoikamiesten sydämet. Kalle Kannas tanssittaa ainoastaan Maikki\nGrönbergiä, mutta punatukkainen ystävämme hra Jassi Muttonen tanssittaa\nilman erotusta jokaista, jolla on hameet yllä. Ja niin omituiselta\nkuin se kuuluneekin, niin väittävät hänen tanssittamansa, että hra\nMuttonen oikeastaan tanssii kaikkein parhaiten koko joukosta. Vaikka\nhän käveleekin vähän ontuen. Maikki Grönbergiä tanssittaa hän kuitenkin\nuseammin kuin muita.\n\nEikä ukko Grönberg iske häntä sukalla, johon on kivi pistetty, vaikka\nnäkeekin tyttärensä tanssivan punatukkaisen näyttelijän kanssa. Meidän\nrehti vaskiseppämme on nyt rauhallisemmissa puuhissa ja keskustelee\nrunsailla nautintoaineilla lastatun pöydän ääressä Riku Nikin ja Topi\nPösösen kanssa ikuisen rauhaa ehdoista.\n\nSivuhuoneista kuuluu rakennusmestarien laulu, kaikuen joskus\nvoimakkaasti yli soiton ja tanssin jytinän. Ja jokainen värssy päättyy\nmahtavaan säkeeseen:\n\n    \"Tee työ ja opi pelaamaan!\"\n\nMutta äkkiä puhkeaa koko iltamayleisö eläköönhuutoon, niin\njärisyttävään, että kattokruunujen liekit alkavat lepattaa ja\nällistyneet rakennusmestarit juoksevat salin ovelle katsomaan, mitä on\ntekeillä.\n\nVahvasti punoittava ukko Grönberg on vain temmannut kainaloonsa\nsosialidemokraattisen ammattiosaston sihteerin Riku Nikin ja tanssittaa\nhäntä ympäri permantoa...\n\n\n\n"]