← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 1997

Yleisen kirjallisuuden historia II

Name: Yleisen kirjallisuuden historia II
Author: Eino Railo

Eino Railo

Eino Railon 'Yleisen kirjallisuuden historia II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1997. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

Lataa .txt

YLEISEN KIRJALLISUUDEN HISTORIA II

Keskiaika – Varhaisrenessanssi

Kirj.

EINO RAILO

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1934.

SISÄLLYS:

JOHDANTO.

Euroopan hengenelämä keskiajalla ja keskiajan-ihmisen synty. Keskiajan kirjallisuuden käsittelyjärjestys.

BYSANTTILAINEN KIRJALLISUUS.

1. Bysantti caesariuden perillisenä ja tietoisuus "roomalaisuudesta".

Bysantin historia ja kulttuurityö. Sen kirjallisuuden historian päävaiheet. – 2. Kreikka Bysantin kirja- ja kansankielenä. Bysantin opinto-olot, kirjastot ym. – 3. Jumaluusoppi. Johannes Khrysostomos. Johannes Damaskolainen: Tiedon lähde, Photios: Myriobiblon. Barlaam ja Josaphat. Simeon Metaphrastes. – 4. Kirkollisen runouden kehittyminen. Hirmos ja hirmologion. Akrostikhon. Kontakia ja kanones. Romanos ja hänen runoutensa. Akathislos. Arkkipiispa Andreas, Johannes Damaskolainen ja Kosmas Jerusalemilainen. Bysanttilaista hymniikkaa Italiassa. – S. Draaman alkeita Bysantissa. Methodios: Kymmenen neitsyen pidot. Kärsivä Kristus. – 6. Bysanttilaiset historian kirjoittajina. Deksippos, Eunapios, Kritobulos. Prokopios ja hänen teoksensa. Pselloksen ja Anna Komnenan teokset. Kronikkain kirjoittajia. Johannes Malalas. Pääsiäiskronikka. Theophanes Tunnustaja. Nestorin kronikka ym. esimerkkejä bysanttilaisen kronikan vaikutuksesta. – 7. Bysanttilainen tiede. Kosmas Indikopleustes ja Topographia Christiana. Filosofi Proklos. Philopatris. Suïdaan Sanakirja. Eustathioksen Homeros-selitykset. Johannes Tzetzes: Khiliades. Konstantinos Kephalas: Anthologia Palatina. Maksimos Planudes: Anthologia Planudea. – 5. Kertova ja muu taiderunous sekä sen rakenne. Poliittinen mitta. Epigrammit. Georgios Pisides ja hänen runoelmansa. Blossius Aemilius Dracontius ja Heksaëmeron-runoelmat. Theodoros Studita. Runoilijatar Kasia. Munkki Theodosios. Theodor Prodromos ja hänen runoutensa. Bysanttilainen romaani. Niketas Eugenianos: Brosillan ja Kharikleen rakkaus. Eustathios Makrembolites: Hysminen ja Hysminiaan tarina. Eläinsatukirja Stephanites ja Ikhnelates. Syntipas eli kirja seitsemästä viisaasta. Vertauskuvallinen eläinkirja Physiologos. Lintujen, Kalojen ja Hedelmäin kirjat. Kansankielinen kirjallisuus. Rhodolaiset lemmenlaulut. Phlorios ja Platziaphlora – Flore ja Blanchefleur. Kallimakhos ja Khrysorrhoê. Ptokholeonin kertomus. Kansankirjallisuuden merkitys epiikan aiheiden lähtökohtana. Kansalliseepos Basileos Digenis Akritas. Roland- ja Cid-runoelmien samanaikaisuus.

KESKIAJAN LATINANKIELINEN KIRJALLISUUS.

I. Murrosaika (400-600).

1. "Keskiajan yö". Salvianus: Jumalan ohjauksesta; hänen kuvauksensa

ajan sivistysoloista. Augustinuksen Civitas Dei ja kirkon politiikka Rooman valtiollisen ja kulttuuriperinnön hoitajana. Luostarit sivistyksen ahjoina. – 2. Katsaus luostarilaitoksen historiaan. P. Antonius. P. Pakhomios. Benedictus Nursialainen ja hänen järjestönsä. Tärkeimmät benedictiluostarit. Keskiajan koulun ohjelma ja tärkeimmät oppikirjat. – 3. Latinankielen kehitys ja munkkilatinan synty. Runouden muotojen eroavaisuus antiikin runoudesta: koron ja tavujen lukumäärän tulo ääntymispituuksien sijaan ynnä loppusointu. Liturgian kehitys draamallisuuden kaipuun vaikutuksesta. – 4. Theoderik Suuren italialaiset neuvonantajat. Boëthius. Hänen Aristoteles- ja Porphyrios-käännöksensä. Filosofian lohdutuksesta. Cassiodorus ja hänen teoksensa. Hänen merkityksensä luostarioppineisuuden herättäjänä. Jordanes: Romana ja Geetalaisten vaiheista. Isidorus Sevillalainen: Goottien, vandaalien ja sveevien kuningasten historia ym. teoksia. Gregorius Toursilainen: Frankkien historia. – 5. Coelius Sedulus. Apollinaris Sidonius.

II. Kulttuurin elpyminen eli karolingilainen renessanssi ynnä

jälkiaika.

1. Irlannin kastaja P. Patricius. Apotti Adamnanus: Pyhän Columban

elämä ym. Gildas: Britannian tuhosta. Anglosaksilaisten kristillisyyden kreikkalainen leima. Aldhelm ja hänen teoksensa. Baeda, hänen elämänsä, teoksensa ja merkityksensä. – 2. Saksalaisten apostoli Bonifatius. Saksan liittyminen karolingien kulttuuripiiriin. Kaarle Suuren kulttuuriharrastuksen alku, hänen hovikoulunsa ja hänen kulttuurikerhonsa jäsenet. Karolingilainen renessanssi. Alcuin ja hänen teoksensa. Paulus Diaconus, Einhard, Angilbert ja Theodulf. – 3. Johannes Scotus Erigena ja Areiopagita-käännökset. Erigenan filosofia. Kaarle Suuren kansansivistysharrastus, koulut ja kirjojen valmistaminen. Aleksandrialaisen ajan kirjoitustyylit ja tyylikaudet. Kursiivi-, kapiteeli- ja unsiaalikirjoitus. Minuskeli- ja majuskelityyli. P. Martinuksen luostari ja uusi kirjataide. Antiikin aikainen kuvitus. Kehittyminen siitä ja bysanttilainen aste. Merovingilainen alkukirjaintyyli. Irlantilainen koristetyyli. Lindisfarnen evankeliumit. Karolingilaisen tyylin synty. Kaarle Suuren Evangeliarium ja kirjuri Godescalc. Karolingilainen rakennustaide ja romanisen tyylin synty. – 4. Karolingilainen renessanssi legendamaisen romantiikan aiheuttajana ja kohteena. Monachus Sangallensis: Kaarle Suuren sankaritöistä. Abbo: Parisin kaupungin sodista. Ermoldus Nigellus: Keisari Ludvigin kunniaksi. Haag-katkelma. Kehityksen suuntautuminen sankarilauluihin päin (chanson de geste). Karolingilaisen sivistyksen vaiheista Saksassa. Hrabanus Maurus. Walafrid Strabo: Kirja Vettinuksen näyistä ym. teokset; Notker Balbulus ja sekvenssit sekä näiden synty. Esimerkkejä sekvensseistä. Tutilo ja troopit. – 5. Ekkehard I: Walther väkevä, sisällys ja merkitys. J.V. v. Scheffelin Ekkehard-romaani. Kiertävät laulajat. Runomittainen romaani Ruodlieb, sisällys ja merkitys. – 6. Katsaus antiikin ja itämaisiin eläinsatukokoelmiin. Niiden aiheiden tulo tunnetuksi länsimailla. Erään vangin pako kuvaannollisesti kerrottuna. Isengrimus. Nivarduksen Ysengrimus. Eläinsatujen satiirinen luonne. – 7. Otto-keisarien kulttuuri. Hrosvithan draamat, sisällys ja merkitys.

KANSALLISTEN KIRJALLISUUKSIEN HERÄÄMINEN.

I. Kelttien, anglosaksien, manner- ja pohjoisgermaanien kirjallisuus.

1. Käsittelyjärjestys. Uusien kansojen keskuudessa vaikuttavat tekijät.

Ilveilijät ja kiertävät laulajat. Ballaadi. Hengellisen säädyn osuus laulun syntyyn. Pakanallinen runous ja runojat. Saksan Spielmannit ja pohjoismaiden leikarit. – 2. Irlantilaiset, Ogam-kirjoitus. Fili-järjestelmä. Bardit. Irlannin epiikan pääryhmät: Ulsterin ja Leinster-Munsterin sikermä. Cooleyn karjanryöstö. Ulsterin sikermän muoto. Leinster-Munsterin sikermän sisällys ja muoto. Find Mac Cumaill, Ossian ja Oscar. Syntyaika. Nimien johto. Dunin lehmän kirja. Leinsterin kirja. Skotlannin gaelit. Deerin luostarin kirja. Lismoren tuomiorovastin kirja. Ossianin laulut. – 3. Walesilaiset. Bardit. Sankarirunouden muoto. Muutto Bretagneen. Nennius: Brittien historia. Otaksuma Arthur-kuninkaasta. Carmarthenin musta, Aneirin, Taliessinin ja Hergestin punainen kirja. Gododin. Etelä- ja Pohjois-Wales. Walesilaisen runouden metriikka ja soinnutus. – 4. Anglosaksit. Beowulf, Widsith, Finnesburh ja Waldere. Brunanburhin ja Maldonin taistelut. Muinaisenglantilainen kristillinen runous. Kaedmon ja Kynewulf. Vaeltaja. Merenkulkija. Deor. Rauniolinna. Anglosaksilaisen runouden luonnontunne ja sen mahdolliset lähteet. Länsisaksien kuningas Alfred ja hänen teoksensa. Aelfric. Ormulum. Maailmanjuoksija. Erakottarien ohje. Kuningas Knutin ballaadi ja ballaadirunouden synty. – 5. Manner- ja pohjoisgermaaninen tarinapiiri. Riimukirjoitus. Wulfilan Raamatun käännös. Tietoja germaanien sankarirunoudesta. Germaanien historiallisia tarinoita. Norjalaisten muutto Islantiin. Runo-Edda ja sen sisällys. Skaldirunous, sen erikoisuudet ja eräitä sen harjoittajia. Snorre Sturluson ja Snorra-Edda. Sagarunous. Islanninkirja, Heimskringla, Fritiofin saga ym. Lyhyt katsaus Norjan, Tanskan ja Ruotsin kansalliskirjallisuuksien alkuvaiheisiin. – 6. Mannergermaanien sankarirunouden alkumuoto. Sen sepittäjät. Spielmannien synty. Hildebrandin laulu ja sen aihe. Merseburgin loitsut. Wessobrunnin rukous. Muspilli. Heliand. Genesis-epiikka. Otfriedin Evankeliumikirja. Ludviginlaulu. Notker Labeon käännöstyö. Williramin Korkea veisu.

II. Ranskalainen, provencelainen, espanjalainen ja italialainen

kirjallisuus.

1. Ranskankielen synty. Strassburgin vala. P. Eulalian laulu. P.

Alexiuksen elämä. Benoït'n runoelma Brendanin saaresta. P. Tuomas Becketin elämä. Ballaadit. Provencenkieli. Boeci. Provencelaisen runouden varhaiskehitys ja suhde arabialaiseen runouteen. – 2. Espanjankielen kehitys. Vanhin muistomerkki. Cantares. Poema del Cid. – 3. Italian kielen ja kirjallisuuden synty.

KESKIAJAN KUKOISTUSKAUSI.

I. Yleisluonne, ristiretket ja yliopistot. Skolastiikka, mystiikka,

kokemusperäinen ajattelu, humanismi ja historia.

1. Civitas Dei toteutuneena. Läänityslaitos. Ristiretket hengellisen ja

maallisen vallan yhteisponnistuksen tulos. Keskiajan-ihminen. – 2. Ristiretkien merkitys. – 3. Yliopiston alku. Salernon ja Bolognan tiede. Italian yliopistojen järjestäytyminen. Parisin yliopistojen synty ja järjestäytyminen. Oxford ja Cambridge. – 4. Skolastiikan synty. Roscellinus. Nominalismi, realismi ja konseptionalismi. Anselm Canterburylainen ja hänen teoksensa. Pietari Abelard, elämä ja teokset. – 5. Aristoteleen teosten uudet käännökset ja juutalaisarabialainen filosofia. Ibn Gabirol: Elämän lähde. Syiden kirja. Maimonides: Opas hämmentyneille. Aristoteles skolastiikan pääfilosofiksi. Albigenssit ja valdolaiset. Franciscus Assisilainen ja Dominicus. Alexander Haleslainen. Jean Fidanza l. Bonaventura. Albertus Magnus. Tuomas Aquinolainen: Summa Theologiae. Johannes Duns Scotus. William Occam. – 5. Mystiikan ilmenemistä varhaisaikoina. Bernard Clairvauxlainen. Victorilainen mystiikka. Bonaventura, Pierre d'Ailly, Jean Gerson. Beghardit ja beguinit. Joakim Fiorelainen. Mechtild Magdeburgilainen. Eckhart, Suso, Tauler ja Ruysbroeck. Tuomas Kempiläinen. – 7. Petrus de Dacia. Matthiaan Raamattua koskevat teokset. Birgitta Persson, elämä ja teokset. Caterina Benincasa da Siena ja teokset. Goottilaisen kirkkotyylin vertauskuvallisuus. – 8. Alexander Neckam. Giraldus Cambrensis. Vincentius Bellovacensis. Roger Bacon, elämä ja teokset. – 9. Humanismi. Piispa Hildebert. Johannes Salisburylainen. Alanus de Insulis ja Anticlaudianus. Loppusointuiset liturgiat. Nigaldus Wiroker: Brunellus. Walter Map. Runokertomukset antiikin draamoista. Keskiajan käsitys komediasta ja tragediasta. Galfridus Vino Salvo. Johannes Anglicus. – 10. Orosiuksen historia. Rimbertus. Widukind. Geoffrey Monmouthilainen. William Malmesburylainen. Saxo Grammaticus.

II. Kertova runous.

1. Sankarilaulut.

1. Ranskan johtava asema runouden alalla. Legendat ja ballaadit Kaarle

Suuresta ja hänen taisteluistaan saraseeneja vastaan. Truveerit, jonglöörit ja menestrelit. Keskiajan-ihmisen kristillinen henki ja taisteluvietti löytää yhteisen alan runoudesta, joka kertoo taisteluista saraseeneja vastaan. Luostarien ja kirkkojen osuus sankarilaulujen syntyyn. Itinerariot. Chanson de geste, nimi, laajuus, runomitta, säkeistöt, assonanssi ja esittämistapa. Truveerit jääneet tuntemattomiksi. Sankarilaulujen kolme aihepiiriä ja niihin kuuluvien runoelmain lukumäärä. – 2. Kaarle Suuri sankarilaulujen keskuksena. Rolandin laulu, sen syntyaika ja aihe. Einhardin kertomus. Rolandin laulun sisällys. Runon kehitysastetta koskevia huomioita. Sen runotyyli ja henkilöt verrattuina Iliaaseen. Lojaliteetti, kunnia, isänmaanrakkaus ja kansallistunto. Runoelman esteettinen ja siveellinen teho. Sen taisteluhurma verrattuna Iliaaseen ja Mahabharataan. Kaarle Suuren toivioretki Jerusalemiin. – 3. Guillaume d'Orange ja hänen historiansa. Vivienin lupaus. Alischansin taistelu. Rainouartin olo munkkina. Pulein Morgante. Rabelais'n Gargantua. Guillaumen olo munkkina. Chronicon Novaliacence. – 4. Isembard ja Gormond. Saint-Riquier'n luostari. Doon de Mayence. Chevalerie Ogier. Renaud de Montauban. Raoul de Cambrai. Huon de Bordeaux ja sen vaikutus myöhempiin runoteoksiin. Ranskan sankarilaulujen myöhempi kehitys. Fierabras. Isojalkainen Bertha. Kuvaus jonglööreistä ja sankarilaulujen esittämisestä. – 5. Espanjan kronikoista ilmenevät sankarilaulujen jäljet. Laulu Cidistäni, syntyaika, laajuus ym. Päähenkilön todellinen historia. Runoelman sankarin luonnekuva. Runoelman sisällys. Seitsemän Laran infanttia. Sancho II:n Kastilialaisen urotyöt. Roncesvalles. – 6. Ranskalaisten sankarilaulujen tunkeutuminen Italiaan ja niiden sankarien kansallistuminen siellä. Tulo Espanjaan. Pampelunen valloitus. Ottava rima. Andrea di Magnabotti: Ranskan kuninkaat. – 7. Konrad: Ruolantes Liet. W. v. Eschenbach: Willehalm. Geoffrey Monmouthilainen: Britannian kuningasten historia. Robert Wace: Brutuksen romaani. Layamon: Brut. Kuningas Horn. Havelok Tanskalainen. Guy of Warwick. John Barbour: The Brus. Sokea Harry. Sankarilaulujen vaikutus Islannin kirjallisuuteen. – 8. Teoria kalevalaisten sankarilaulujen synnystä. – 9. Venäläisten bylinat. Kertomus Igorin sotarelkestä.

2. Ritarirunous.

1. Ritarilaitos ja ritarirunous l. hoviepiikka. Sen aihepiirit:

bysanttilais-itämainen romantiikka, antiikin ja itämaiden romantiikka sekä Aleksanterin legendat, ja Arthur-tarinasto. Rakkaus ritarirunouden keskeinen tapahtuma. Ritarirunouden aatteellinen sisällys ja ritariuden ihanteet. Sen juoni, kuvaukset ja sepittäjät. Nimi ja käsittelyjärjestys. – 2. Marie de France, hänen tuotantonsa ja lai-runoelmiensa aiheet. Lai ja chantejable. Ovidiuksen epyllionien mahdollinen vaikutus. – 3. Flore ja Blanchefleur, alkuperä ja sisällys. Aucassin ja Nicolette, alkuperä ja sisällys. Gautier d'Arras. Adenet. – 4. Itämainen Salomo-romantiikka. Salomo ja Marcolphus. Spielmann-runoelmia: Kuningas Rother, Herttua Ernst, Salman ja Morolf, Oswald ja Orendel. – 5. Alberic de Briangon, Simon ja Lamprecht. Aleksanterin romaani. Roman de Thèbes. Roman d'Eneas. Benoït de Sainte-Maure: Roman de Troie. Filostrato. Troilus ja Cressida. – 6. Bretagnelaisten runous. Varhaisimmat tunnetut Tristan ja Iseut-runoelmat: Eilhart von Obergen käännöksen esikuva, Beroulin, Thomas de Bretagnen ja Chrestien de Troyes'n toisinnot. Breri-Bledhericus. Thomas'n toisinto Gottfried von Strassburgin laitoksen pohja. Chrestien de Troyes'n elämänvaiheet ja Champagnen kirjallinen hovi. Tristan Beroulin ja Thomas'n mukaan. Eilhartin käännös ym. Klassillisten ja itämaisten myyttien vaikutus Tristaniin. Dshurdshanin Wis ja Ramin. Tristan traagillisena lemmenrunoelmana. – 7. Chrestienin muut runoelmat ja niiden sisällys ja merkitys. Percevalin sisällys. Graalin tarinan synty. Muita Graalin sikermän runoilijoita. Chrestien kirjailijana. – 8. Ritarirunous Englannissa: Helmi ja Sir Gawain ja vihreä ritari. Saksassa: Hohenstaufien, Thüringenin ja Itävallan hovit. Heinrich von Veldeke. Eilhart. Herbort von Fritzlar. Hartmann von Aue ja teokset. Wolfram von Eschenbach ja teokset. Parzivalin runollinen arvo. Gottfried von Strassburg. Ulrich von Türheim. Heinrich von Freiberg. – 9. Ritarirunous Alankomaissa, pohjoismaissa ja Espanjassa. Mester de clerecia ja mester de juglaria. El Caballero Cifar. Amadis Gallialainen. Joao de Lobeira. Espanjalaiset ritariromaanit. Italia: Tavola rotonda-runous. Verner parka.

3. Saksan kansallisepiikka.

1. Mannergermaanilainen tarinasikermä Eddain mukaan: Sigurdin,

Brunhildin, Gudrunin tarina, sen historiallinen tausta ja kolme pääosaa. Nibelungien laulu, sen säeluku, jako ja runomitta ynnä huomautuksia sen johdosta. Sen sisällys. Vertailua Eddain tarinaan. Brunhildin, Siegfriedin ym. luonteiden kuvausta. Toisen osan johtoaihe, Kriemhild ja Hagen. Runoelman arvo. Sen myöhempi historia. – 2. Valitus. Gudrun, sisällys ja merkitys. Muita sankarirunoelmia. "Sankarikirjat".

III. Lyriikka.

1. Latinankieliset teinilaulut.

Latinankielen kelpoisuus uudenaikaiseen runouteen. Kulkeelle joutuneet munkit (clerici vagantes). Kiertelevät ylioppilaat l. goliardit ja teinit sekä heidän vaiheensa. "Piispa Golias". Walter Map. Archipoeta. Goliardrunous: Walter Mapin nimellä tunnettu kokoelma ja Carmina Burana. Goliaan tunnustus. Näytteitä.

2. Provencelainen, ranskalainen, italialainen, espanjalainen ja

portugalilainen laulurunous.

1. Trubaduurirunouden päätekijät: ritari, joglari, hengellisen säädyn

jäsen ja teini. Sanat, sävel, esittäjät ja kuulijakunta. Ylhäisön naisen asema ja hänen tulonsa palvovan lemmenrunouden kohteeksi. Runouden sävy. Provencen kieli ja runous. Kieli- ja runo-oppi. Laulukirjat. Trubaduurien elämäkerrasto. Nostradamus. Selonteko provencelaisen lyriikan lajeista. – 2. Guilhem Poitierslainen. Akvitanian Eleanor ja Bordeaux'n ym. runoutta harrastavat hovit. Marcabru. Bernart de Ventadorn. Jauffré Rudel. Guiraut de Borneil. Arnaut Daniel. Bertran de Born. – 3. "Toulousen seitsemän trubaduurin ylen iloinen seura". "Kukkakilpailut". Toulousen akatemia. Provencen kirjallisuuden myöhemmät vaiheet. – 4. Ranskalainen lyriikka. Crarofe-laulu ja -tanssi. Varhaisranskalaisen lyriikan luonne. Historiallinen l. työlaulu. Paimenlaulu. Muita lajeja. Trubaduurirunouden vaikutus ja lyriikan päämuodot. Runojen ja runoilijain lukumäärä. Thibaut IV. Ylimyspiirien "rakkauden hovit". Porvarien puy-yhdistykset ja -juhlat. Adam de la Hale, elämä ja runous. Rutebeuf, elämä ja runous. Ranskalaisen kulttuurin rappeutuminen 1300-luvulla ja Italian tulo runouden johtavaksi maaksi. Guillaume de Machaut. Sata ballaadia. Jean Froissart. Eustache Morel l. Deschamps. Christine de Pisan ja naisen palvonnan elpyminen. Alain Chartier. Charles d'Orléans. Kuningas René. – 5. Italian lyriikan alku. Giulio Alcamo ja Rinaldo di Aquino. Pier delle Vigne ja sonetti. Odo delle Colonne. Toscanan kansallisen elämän elpyminen. Dante da Majano. Sonetin lisääntyvä käyttö. Humoristis-satiirinen ja filosofinen linja. Folgore da San Geminiano. Rustico di Filippo. Cecco Angiolieri. Guittone d'Arezzo. Guido Guinicelli. "Uusi suloinen tyyli". Guido Cavalcanti. Giacopone dei Benedetti (da Todi). – 6. Espanjan lyriikka. Rakkauden olemus ym. Alfonso X:n laulukokoelma. Juan Ruiz, elämä ja teokset. Romanssit ja cancionerot. Martin Nucion Romanssikirja. Silva de Romunces. Yleinen romanssikokoelma. Romanssien synty. Juan II ja trubaduurirunous. Cancionero de Baena. Cancionero de Stuniga. Markiisi de Santillana. – 7. Portugalin lyriikka. Varhaisimmat runot. Cancioneiro da Ajuda. Cancioneiro da Vaticana. Cancioneiro Colocci-Brancuti. Pääryhmät, aihepiirit ja lajit. Cancioneiro Geral.

3. Saksan, Englannin, Alankomaiden, Islannin, Norjan, Tanskan, Ruotsin

ja Suomen lyriikka.

1. Varhaissaksalainen lyriikka. Trubaduurirunous ja minnelaulu.

Viimemainitun eri lajit ja rakenne. Kurenberg. Dietmar von Eist. Friedrich von Hausen. Heinrich von Morungen. Reinmar von Hagenau. Walther von der Vogelweide, elämäkerta, runous ja merkitys. – 2. Neidhart von Reuental. Ulrich von Lichtenstein. Tannhäuser ja Wartburgin kilpalaulanta. Johannes Hadlaub. Suuri Heidelbergin käsikirjoitus. Pieni Heidelbergin käsikirjoitus. Weingartnerin käsikirjoitus. – 3. Porvarisäädyn synty ja laulun porvarillistuminen. "Mestarilaulajien ammattikunta" ja heidän runoutensa laatu. Hans Sachs, elämäkerta ja runous. – 4. Saksalainen kansanlaulu. Klara Hätzlerin laulukirja. – 6. Englantilainen taidelyriikka. Runonäyte. – 6. Alankomaiden lyriikka. Liedekens Boeck. Islannin lyyrillinen tanssilaulu. Rimur-laulut. Eystein Asgrimsson. Jon Arason. Norjan stevrunous. Draumkvaede. Tanskan kaempeviser ja niiden rakenne. Anders Sörensen Vedelin kokoelma. Peder Syvin kokoelma. Niiden myöhempi merkitys. Ruotsin kansanlaulut. Strängnäsin piispa Tomas ja hänen isänmaalliset runonsa. – 7. Suomen kansanlaulut. Häärunous, sen ikä, aiheet ja laatu sekä kuvastama kulttuuritaso. Pienoislyriikka ja sen vanhimpien muotojen etsiminen. Miesten ja naisten laulut. Suomen varhaislyriikan korkea taso. Kristillisaiheinen runous. Tanssilaulu ja ballaadi. Itkuvirret. Leikarit.

IV. Vertauksellinen, opettavainen, uskonnollinen ja historiallinen

kirjallisuus.

1. Vertauskuvallisen lemmenrunouden synty. Guillaume de Lorris. Jean de

Meung. Ruusun romaani, sen sisällys ja merkitys. Väittely Ruusun romaanista. Christine de Pisanin Kirje rakkauden jumalalle ja Sana Ruususta. Jean Gersonin osuus väittelyyn. – 2. Brunetto Latini. Francesco da Barberino. Dino Compagni. Juan de Mena. Sebastian Brant: Narrien laiva. Melchior Pfintzing: Teuerdank. Kuolemantanssi. Köyhäin Raamattu. Spervogel. Winsbecke. Thomasin von Zirclaria. Freidankin vaatimattomuus. Saksilaiskuvastin. Schwabilaiskuvastin. Ulrich Bonerin Jalokivi. Hugo von Trimbergin Juoksija. Jacob van Maerlant. Hein van Aken. Dirk Potter van der Loo. Alankomaiden proosa. William Langland ja Pietari Peltomiehen näky. John Gower. – 3. Christine de Pisan. Alain Chartier. Gautier de Coincy. Meidän rouvamme voimailija. Opettavainen hartauskirjallisuus. Hélinand: Säkeitä kuolemasta. Guillaume de Digulleville. Giacomino de Verona. – 4. Portugalin proosan synty ja sen varhaisteokset. Fernao Lopes. Gomes Eannes de Azurara. Tanskan Riimikronikka. Ruotsin kronikat. Ericus Olai.

V. Kansanomainen kirjallisuus.

1. Yhteisen kansan kirjallisuus ja sen esittäjät. -- 2. Kansankieliset

eläinsadut. Marie de Francen Ysopet. Euroopan repolaistarinain pohja. Eläinsatujen synty yleensä, aihe ja muoto. Ranskalaisten eläinsatujen runsaus ilmaus samasta runoiluvoimasta kuin sankarilaulut ja ritarirunous. Eläinsadut gallialaisen henkevyyden ilmauksena. Repolaisromaanin osat: Vanha ja Uusi Repolainen sekä niihin kuuluvat runoelmat. Vanhan ja Uuden Repolaisen luonnekuva. Edellisen vaiheet Saksassa ja Alankomaissa. Hartmannus Schopperuksen Hovielämän kuvastin ym. – 3. Suomen eläinsatujen periytyminen latinalais-ranskalaisista. "Repolaisen", "jalopeuran" ja "kuoman" johto ym. Latinalais-ranskalaisten lähteiden tulo tunnetuksi Suomessa. Eläinsatukuvia Suomesta 1400-luvulta. Schopperuksen teos Suomessa. – 4. Ranskalaiset kaskut (fabliaux), niiden lukumäärä, ikä, alkuperä ja laatu. Esimerkki: Pyhä Pietari ja jonglööri. Kaskut muissa maissa. Esimerkki- ja saarnanjuurikirjat. Kansankirjat: Melusine, Till Eulenspiegel ym.

VI. Näytelmä.

1. Antiikin perintö: jonglöörit. -- 2. Kirkon liturgia draamallisen

pyrkimyksen ilmaisuna. Kirkko ja pakanalliset juhlamenot. Antiikin draama. Liturgian draamalliset apukeinot. Suomessa säilynyt pääsiäiskulkueen ohje. Liturginen draama ja profeettain kulkue. Kansankielen lisääntyvä osuus ja siirtyminen kirkon ulkopuolelle. Raamatun kertomukset sommitellaan draamoiksi, mysterioiksi. Tämän nimen johto ja varhaisin esiintyminen. Esittäjät: confrérie, puy. Pyhimysnäytelmät l. miraakkelit ja niiden esittäjät: ammattikunnat ja puy-yhdistykset. Maallinen draamallinen aines: farssien synty. Moraliteetin synty: opettavainen ja vertauskuvallinen elämänkuvaus. Komedian kehittyminen farsseista ja bukolisesta paimennäytelmästä. Esittämispaikat ja näyttämöt. "Kolminaisuuden majala". Valenciennes'in kärsimysnäytelmän lavastus v:lta 1547. – 3. Aadamin näytelmä. Vapahtajan ylösnousemus. La Passion des Jongleurs. "Kärsimyksen, veljeskunta" ja Euroopan ensimmäinen teatterilupakirja. Arras'n kärsimys ym. Paratiisin käräjät. Kärsimysnäytelmäin loppuvaiheet. – 4. Jean Bodel: Pyhän Nikolain näytelmä. Rutebeufin Theophilus. Meidän rouvamme ihmeet. Ostes. Miraakkelien loppuvaiheet. – 5. Courtois d'Arras. Poika ja sokea. Adam de la Hale: Lehvänäytelmä, Robin ja Marion. Basochen kirjurit. "Suruttomain seurakunta". Sottie-farssit ja niiden esittäjät. Griseldis'n tarina. Keisari, joka surmasi veljenpoikansa. Vertauskuvalliset moraliteetit. Sottie-farssin synty. Gringoire: Narrien ruhtinas. Farssi: Mestari Pathelin. Bagnolet'n jousimies. – Englanti. Pyhän Katarinan näytelmä. Esittäminen ammattikuntien kunniatehtäväksi. Säilyneet miraakkelisarjat. Viimeinen miraakkeliesitys. Moraliteetti: Jokamies. Interludi. – Saksa. Säilyneitä käsikirjoituksia. Kristuksen kärsimyksen pääsiäisnäytelmä. Kymmenen neitsyen näytelmä ym. Rouva Juttenin näytelmä. Ober-Ammergaun kärsimysnäytelmät. Laskiaisnäytelmät. Neidhartin näytelmät. Hans Sachs ja hänen näytelmänsä. – Alankomaat. Elckerlijk. Pyhän Sakramentin mysterio. Abelespelen. Sotternieën. Gesellen van den Spele. Rederijkerskamers. "Landjuwelen". – Italia. Latinankielinen mysterio. Pääsiäisnäytelmä. Trionfi-kulkueet. Laude-runot ja kansankielinen mysterio. Figure, vangeli, divozione l. mistero l. passione. Sacre rappresentazioni. Jeesuksen Kristuksen kärsimys. Munkki, joka antautui Jumalan palvelukseen. Sielun komedia. Farse spirituali. Farsa napolitane. – Espanja. Latinankielinen liturginen draama. Koululaisnäytelmät. Kansankieliset näytelmät (auto). Itämaiden viisaiden mysterio. Gomez Manrique: Meidän Herramme syntymän esitys. Juan del Encina. Komedia. Näytelmädialogi Celestina, sen sisällys ja merkitys. – Portugal. Gil Vicente.

DANTE.

1. Keskiajan varhaiskirjallisuuden epäpersoonallinen yhteisyys.

Yksilöllisten kirjailijoiden tulo myöhemmin yleisemmäksi. Suuri runoilija aikansa synteesin luojana ja tilinpäätöksen tekijänä. – 2. Dante Alighierin synty, suku ja kasvatus. Katsaus Firenzen historiaan. Beatrice ja Danten suhde häneen. Danten avioliitto. Jatkoa Firenzen historiaan. Dante priorina. Hänen maanpakonsa ja tuomionsa. Danten valtiolliset mielipiteet hänen jouduttuaan maanpakoon. Hänen vaellusvuotensa ja kuolemansa. – 3. Danten nuoruudenrunous: Sonetti e canzoni. Vita nuova, sen suorasanainen perusjuoni ja runot, sen arviointi nykyiseltä kannalta ja historiallinen merkitys. – 4. Kansanomaisesta kaunopuheisuudesta, sommittelu ja tarkoitus. Convito, sommittelu, sisällys ja Danten filosofian ja maailmankäsityksen esitys. Yksinvallasta: Danten valtiollisen filosofian esitys. Danten eklogit ja tutkielma Vedestä ja maasta. – 5. Jumalainen komedia. Viittauksia varhaisempaan näkykirjallisuuteen. Danten nerous aikakautensa syvimmän pyrkimyksen ilmaisijana. Suurrunoelman varhaisin konseptio. Runoelman ulkonainen maailmankuva ja rakenne. Runoelman näkyluonne ja sen ilmaisema Danten persoonallisuus ja aatepiiri. 3-lukuun perustuva astrologinen rakenne. Runomitta. Rakenteen harkittu järjestelmällisyys. Keskushenkilö Dante ja runoelman hänestä antama kuva. Danten käsitys runoilijakutsumuksestaan. Dante tuomarina. Hänen mielikuvituksensa voima ja laatu. Hänen tyylinsä: realisminsa, vertauksensa, lyhyytensä ja pidättyväisyytensä. Jumalainen komedia oppineena runoelmana. Oliko Dantella huumoria? Henkilöiden inhimillisyys. – 6. Divina commedian nimi. Ei eepos, vaan poliittis-uskonnollinen näkyrunoelma. Runoelman myöhemmät vaiheet ja tutkimus.

VARHAISRENESSANSSI. PETRARCA JA BOCCACCIO.

1. Kansainvaelluksen barbaarin sivistyminen kirkon koulussa.

Naivin hurskauden ilmeneminen ristiretkinä ja epäilyksen synty. Askeesin vaihtuminen elämänhaluun ja keskiajan-ihmisen vapautuminen. Taloudellisten seikkojen vaikutus tähän muutokseen. Renessanssin-ihmisen synty ja hänen psykensä. – 2. Katseen kohdistuminen roomalaiseen menneisyyteen. Uusi syventyminen roomalaisten kirjallisuuteen. Renessanssi ja siihen sisältyvä humanismi. Varhaisrenessanssi, valtarenessanssi ja myöhäisrenessanssi. Cola di Rienzi. – 3. Albertino Mussato: Eccerinis. Francesco Petrarca, elämänvaiheet. – 4 Petrarcan persoonallisuus ja hänen uudenaikainen käsityksensä isänmaasta. Hänen luonnonromantiikkansa ja luonteensa. Perustajan asema humanismin alalla; hänen humanistinen ihanteensa. Latinankieliset teokset, niiden sisällys ja merkitys. – 5. Canzoniere, sonetit Lauralle, I Trionfi. Sonettien ulkoasu ja sisällys, Lauran palvonta. Huomautus 6 Trionfi-runoista. Petrarcan teosten peruspainos. – 6. Giovanni Boccaccio. Italian proosan alkuvaiheet: Rusticiano Pisalainen. Marco Polon matkat. Ristoro di Arezzo: Maailman synty. Sata vanhaa novellia. Boccaccion elämänvaiheet. Filocolo, lähteet ja laatu. Filostrato ja ottava rima; runoelman lähteet ja sisällys. Teseide, sisällys, Chaucer ja Shakespeare. Ameton nymfit, sisällys, lähteet ja rakenne. Fiesolen nymfit, samoin. Vamorosa Fiammetta, sisällys ja merkitys. Rakastuneen näky, samoin. Rime. Humanistiset opinnot ja latinankieliset teokset. Suhde Petrarcaan. Hautakirjoitus. – 7. Decamerone, sen kehyksen synty. Kuuluu Symposionista alkavalle linjalle, ilmentäen renessanssin-ihmisen uutta aistillista elämänkäsitystä. Anteeksiantava suhtautuminen lemmenrikkomuksiin. Decamerone, Italian proosan perustava kirja.

VARHAISRENESSANSSIN JATKUMINEN JA KESKIAJAN LOPPU. CHAUCER JA VILLON.

1. Humanismin harrastuksen jatkuminen Italiassa. Latinistit Marsigli ja

Salutato, kreikkalaiset Khrysoloras, Gaza, Plethon, Apostolios, Bessarion, Argyropulos, Konstantinos ja Johannes Laskaris, Kallistos, Moskhos, Khalkondylas ja Musuros. – 2. Italialaisia humanisteja: Aurispa, Guarino, Poggio, Filelfo ja Valla. Italia syrjäytyy, latinaa kirjoitetaan, kreikkaa luetaan. Pontanus ja Napolin akatemia. Enea Silvio. Loschi, Corraro, Basini, Filelfo ja Landino. Cosimo dei Medici ja hänen platonilainen akatemiansa. Ficinon filosofia. Leonardo Brunin ja Poggion Firenzen historia. Biondon Italian historia. – 3. Jumalaisen komedian ja Decameronen jäljittelijät. Italialaisia novellisteja. Dino Compagnin ja Giovanni Villanin Firenzen historiaa koskevat teokset. Runoutta. – 4. Katsaus Englannin historiaan 1300-luvulla. John Wycliffen toiminta ja teokset sekä taistelu häntä vastaan. Geoffrey Chaucer. Yleishuomautus hänen merkityksestään. Hänen elämäkertansa, tuotantonsa vaiheet, säkeistönsä ja ranskalaisen ja italialaisen kauden tuotteet. Canterburyn tarinat, ulkorakenne ja sen ansiot. Prologin sisällys ja runoelman henkilöt. Katsaus sisällykseen. Huomautuksia tarinoiden erilaisesta tasosta. Oikea Chaucer löydettävissä Prologista. Chaucerin maailmankatsomus. Hänen luonnontunteensa. Chaucer huumorin tuojana Euroopan kirjallisuuteen ja 1700-luvun humoristien edeltäjänä. Näkemyksessään ja kuvaustavassaan realisti. Hänen lukeneisuutensa ja jälkimaineensa. – 5. Occleve ja Lydgate. John Mandevillen kirja. John of Trevisa, Pecock ja Fortescue. Paston-kirjeet. Thomas Malory: Arthurin kuolema ja sen merkitys. Jaakko I: Kuninkaan kirja. Robert Henryson. William Dunbar. Gavin Douglas. – 6. Ranskan proosan kehitys. Ranskan suuret kronikat. Villehardouin. Joinville. Froissart. de Commines. Chastellain. Raamatun kääntäminen ranskaksi. Käännöksiä latinankielestä. Italialaisen novellin vaikutus Ranskassa: Sata uutta kertomusta. Antoine de la Sale, elämäkerta ja teokset. Avioliiton viisitoista iloa. Ritari-ihannetta elvyttäviä romaaneja. – 7. François Villon. Yleinen huomautus. Hänen elämäkertansa. Pienen Testamentin synty. Ballaadeja. Suuri Testamentti. Villonin tuotanto ja varhaispainokset. Hänen ulkonaiset runomuotonsa. Sisällyksen puolesta Ranskan ensimmäinen uudenaikainen runoilijayksilö. Viha; menetetty nuoruus; Villon kuoleman varmuuden ja katoavaisuuden runoilijana; hänen hartautensa; Villon rakkauden laulajana; hänen Hautakirjoituksensa.

KIRJALLISUUDEN ALUE 1400-LUVUN LOPUSSA.

1. Euroopan kirjallisuus vv. 400-1400: aluemenetykset ja valloitukset.

– 2. Suomen kirjallinen elämä keskiaikana. Alkeet ja kielen norjistuminen kulttuurin palveluksessa. Mitään suomenkielistä kirjallisuudeksi nimitettävää ei ole säilynyt. Suomen keskiaikaisen kirjallisuuden pääryhmät. Mistä kirjoja Suomeen tuotiin? Kirjojen valmistus Suomessa. Ensimmäinen Suomea varten painettu kirja: Missale Aboense. Manuale Aboense. Tuomas-piispan kirjasto, Henrik Tempilin kirjat. Piispojen kirjahankinnat ja yleiskatolinen kirjallisuus Suomessa. Humanismin harrastusta. Johannes Pauli. Kansalliskirjallisuutemme vanhin teos: Vita et miracula S.H. episcopi et martyris. Suomen piispain kronikka. Musta kirja. Piae Cantiones, synty, painokset ja sisällys. Johannes Andreaksenpoika Budde ja hänen käännöstyönsä. Entinen Kalmarin Kodeks, synty ja taiteellinen asu. Yleishuomautus keskiajan kirjallisesta elämästä Suomessa. Keskiaikaisten kirjojemme tuho. Helsingin yliopiston irtolehtikokoelma. – 3. Lyhyt katsaus Venäjän, Puolan, Ukrainan, Bulgarian, Serbian, Tshekin, Unkarin ja Uus-Kreikan kirjallisuuden syntyyn ja kehitykseen.

KIRJAPAINOTAITO.

Kirjojen valmistaminen karolingilaisen renessanssin jälkeen ja eri kirjoitustyylien kehittyminen. Valmistuksen ja myynnin keskittyminen kulttuuriahjojen ympärille. Dypold Lauber. Laattakirjat ja puupiirrokset. Coster ja Gutenberg. Ensimmäiset painetut teokset. Incunabula. Kirjapainotaidon leviäminen. Aldus Manutius. William Caxton. Henri Estienne. Louis Elzevir.

JOHDANTO.

Antiikin kirjallisuuden kuvauksen lopetimme viittauksella siihen vaikeaan asemaan, johon kreikkalais-roomalainen sivistys joutui barbaarien valloittaessa sen alueet. Asettuessamme nyt n. vuoden 400:n vaiheille Kr.j. ja katsoessamme siitä ympärillemme ja tulevaisuuteen toteamme, että seuraavat tekijät ovat vaikuttamassa Euroopan kansojen elämään: antiikin kirjallisuus, sekä kreikan- että varsinkin latinankielinen, ja yhä heikentyvä kaupunkisivistys; uusien kansojen raaka voima, joka sekä turmeltuu että talttuu sekaantuessaan sivistyneempään, veltostuneeseen pohjaväestöön, ja joka vähitellen olosuhteiden pakosta luo uuden, läänityslaitoksen nimellä tunnetun yhteiskuntajärjestyksen; ja kirkko, joka asettaa tehtäväkseen antiikista periytyneen väestön ja uusien pakanallisten kansojen kasvattamisen kristillisen siveysopin ja Rooman vanhan imperiumin hengessä. Nostaen katseemme kauemmaksi näemme sitten, kuinka Muhammedin uskonkiihko vähentää kristillisen sivistyksen aluetta, kuinka Rooman keisariaate saa ilmaisunsa maallisenkin vallan alalla, ja kuinka n. puolen vuosituhannen kehityksen ja kristillisen opetuksen tuloksena Eurooppaa vallitsee antiikista kokonaan eroava psyke, ns. "keskiajan-ihminen". Hänen toimintaansa voimme sitten selvästi seurata vuosisadan toisensa jälkeen, aina puoli vuosituhatta, kunnes 1400-luvun lopussa toteamme uusien voimien ruvenneen vaikuttamaan niin paljon, että keskiajan-ihmisen psyke on muuttumassa renessanssin-ihmisen sieluksi. Tätä n. 1000 vuotta kestänyttä ajanjaksoa olemme tottuneet sanomaan "keskiajaksi", ei siksi, että se olisi alussaan tai lopussaan millään jyrkällä leikkauksella erotettu entisyydestään ja tulevaisuudestaan, vaan pedagogisista syistä ja siksi, että se kaukaa katsoen todellakin yksilöllistyy historian virrassa omaväriseksi vaiheekseen.

Esitettäväksemme tulee nyt tämän vaiheen kirjallisuus eli siis se, miten keskiajan-ihminen vastaanotti antiikin perinnön ja miten hän ilmaisi oman sielunelämänsä. Itsestään selvänä tehtävänä on aluksi yleiskuvan luominen siitä, miten kreikkalainen ja latinalainen kirjallisuus pelastuivat kansainvaelluksen myrskyistä ja mitä niistä keskiajan-ihminen erikoisesti käytti hyväkseen. Edellinen eli bysanttilainen kirjallisuus voidaan esittää yhtenäisenä kokonaisuutena loppuunsa eli Bysantin kukistumiseen (1453) saakka, koska se Euroopan taustalla eläen todellakin oli sellainen, milloinkaan katkeamatta tai liittymättä aikansa kirjallisuuden vaiheisiin siten, että se itse olisi muuttanut luonnettaan. Samoin on keskiajan latinankielinen kirjallisuus eheä kokonaisuus, joka on sellaisena kuvattava, kuitenkin muistaen, että se toisilta osiltaan liittyy läheisesti eri kansallisiin kirjallisuuksiin. Näin saamme historiallisten tosiasiain mukaisesti keskiajan kirjallisuuden historian luontevaan alkuun ja suoritamme sen elimellisen yhteyden tunnossa alla olevaan elämään aina ns. karolingilaisen renessanssin loppuun eli 900-luvulle saakka.

Tällöin rupeaa yhä selvemmin kuulumaan uusien kansallisten kielten ääntä ja me oivallamme, ettei tämän ilmaiseman hengenelämän kuvaamista voi enää siirtää tuonnemmaksi. Ennenkuin siihen ryhdymme, on kuitenkin ratkaistava tärkeä kysymys: käsittelemmekö jokaisen kansan kirjallisuuden keskeyttämättä, yhtenäisesti, sen synnystä keskiajan loppuun saakka, vai rupeammeko etenemään leveänä lajirintamana? Syistä, jotka selviävät seuraavasta, valitsemme jälkimmäisen vaihtoehdon.

Ensiksi siis kuvaamme kansallisten kirjallisuuksien heräämisen, luoden katsauksen kelttiläiseen, anglosaksilaiseen, manner- ja pohjoisgermaaniseen, ranskalaiseen, provencelaiseen, espanjalaiseen ja italialaiseen runouteen, ja vieden kunkin niin pitkälle, että keskiajan kukoistuskauden runous voi siihen myöhemmin luontevasti liittyä. Näin tulemme viimeksimainitulle aikakaudelle eli 1100-1300-luvuille, jolloin keskiajan-ihminen ilmaisi psykensä omintakeisimmalla, eheimmällä ja kauneimmalla tavallaan. Mutta voidaksemme täysin eläytyä näiden vuosisatojen kirjallisuuteen meidän täytyy saada käsitys siitä kulttuuripohjasta, josta se nousi, ja siksi kuvaamme nyt lyhyesti tämän yleisluonteen, ristiretkien syyt ja vaikutukset, yliopistojen synnyn, skolastiikan, mystiikan, kokemusperäisen ajattelun alkeet, varhaishumanismin ja historian. Vasta luotuamme tällaisen synteettisen yleiskuvan kukoistuskauden kulttuurista voimme lähteä tarkastamaan keskiajan-ihmisen psyken ilmenemistä aikakauden runoudessa. Luontevasti antautuu tällöin ensimmäisenä käsiteltäväksi kertova runous: (1) sankarilaulu, johtavana maana Ranska, ja sen vastaavat ilmiöt muissa maissa, niiden joukossa erikoista huomiota ansaitsevana Suomi, sen kalevalainen sankarirunous; (2) ritarirunous pohjoismaihin saakka ulottuvine ilmiöineen; ja (3) Saksan kansallisepiikka; sitten lyriikka: (1) latinankieliset teinilaulut; (2) provencelainen, ranskalainen, italialainen, espanjalainen ja portugalilainen laulurunous; (3) Saksan minnelaulu, Englannin, Alankomaiden, Islannin, Norjan, Tanskan, Ruotsin ja Suomen lyriikka; sitten vertauskuvallinen, opettavainen, uskonnollinen ja kansanomainen kirjallisuus, viimemainitun yhteydessä myös Suomen eläinsadut; ja lopuksi näytelmä, Täytynee myöntää, että tämän käsittelyn kautta vähitellen rakentuu keskiajasta ja sen kirjallisuudesta yhtenäinen ja täydellinen kuva, synteesi, jota olisi vaikea saavuttaa seuraamalla vuoronperään joka kansan hengenelämää keskeytymättä alusta loppuun saakka, Tämän synteettisen metodin edut ovat ilmeiset senkin vuoksi, että noudattamalla selkeätä, loogillista järjestelyä eri kansain kirjallisuudet saadaan kyllä senkin ohessa esiintymään riittävän yksilöllisinä. Rohkenemme olla sitä mieltä, että kun on kysymys yleisen kirjallisuuden historiasta, tällainen synteettinen keskiajan esitys on ainoa, joka voidaan hyväksyä todella tieteellisenä, hengenelämän pohjavirtauksia seurailevana kuvaustapana.

Kehityksen rintaman mukana olemme näin tulleet suunnilleen 1300:n vaiheille. Silloin toteamme, että eletty kukoistuskausi itsekin pyrkii saavutustensa kokonaisnäkemykseen: kirjallisuus muuttuu, oltuaan siihen saakka "joukkojen tuottamaa", vähitellen kutsumuksestaan tietoisten yksilöiden persoonalliseksi tilinteoksi. Näkyviin nousee keskiajan runouden suurin hahmo, Dante, jonka elämäntyö on kaiken sen syvintä käsittämistä ja esittämistä, mitä keskiaika on hengen aloilla luonut. Kuvauksemme hänestä on siis elimellistä, loogillista jatkoa siihen, mitä kukoistuskauden saavutuksista sanoimme, ja vie meidät luontevasti uuden heräämisen, varhaisrenessanssin, kynnykselle. Katsahtaen siitä eteenpäin huomaamme, kuinka keskiaika tosin yleensä jatkuu entiseen tapaan, muureissaan kyllä rappeutumisen merkkejä ja katseessaan toisaalta väsynyt, toisaalta epäilevä, kysyvä ilme, mutta kuinka Danten kotimaan ilmaan on tuulahtanut elähdyttävää tuoksua antiikin kukkaniityiltä. Ymmärtäen kirjallisuuden rintaman jatkavan kulkuaan Dantesta eteenpäin tämän uuden hengen elähdyttämänä me nyt kuvaamme varhaisrenessanssin olemuksen, Petrarcan ja Boccaccion, sen jatkumisen, kuinka kreikkalainen kirjallisuus vähitellen tulee Italiaan ja kuinka Italian ulkopuolellakin esiintyy uuden hengen elvyttämiä tai uudenaikaisesti yksilöllisiä kirjailijoita, sellaisia kuin Chaucer ja Villon. Näin olemme saattaneet kirjallisuuden rintaman 1400-luvun loppuun, josta se jatkaa kulkuaan valtarenessanssin hyökyaaltona. Tämän seuraaminen jää tuonnemmaksi – me pysähdymme toistaiseksi tähän ja tarkastamme, kuinka laajaksi kirjallisuuden alue oli Euroopassa tullut kuluneiden tuhannen vuoden aikana. Kun silloin luomme katsauksen pohjoismaiden, Suomen ym. reunamaiden kirjallisuuteen, emme suinkaan poikkea siitä ohjelmasta, jonka teoksemme ensimmäisen osan johdannossa asetimme yleisen kirjallisuuden historialle, vaan päinvastoin osoitamme, minkä alueen tämän keskeiset hengenilmiöt olivat itselleen valloittaneet. Tällainen katsaus on tarpeellinen senkin vuoksi, että tulevaisina aikoina syrjäiset kansat antavat tärkeitä lisiä Euroopan yleiseen hengenelämään: syytä on siis alusta saakka niiden kirjallisuuden vaiheita seurata. Lopuksi selostamme lyhyesti kirjapainotaidon keksimisen ja leviämisen, koska sillä on kirjallisuuden historiassa suorastaan mullistava ulkonainen merkitys: koska valtarenessanssi sai juuri siitä tehokkaan teknillisen välineen, jonka avulla se verraten lyhyessä ajassa tunkeutui kaukaisimpiinkin seutuihin.

Kun nyt yllä selostetun ohjelman mukaan lähdemme käsittelemään keskiajan kirjallisuutta, ilmenee pian, pyrittäessä loogilliseen, syitä ja seurauksia selvittelevään esitystapaan, että täytyy mainita, jopa selostaa sellaisiakin teoksia, joilla ei ole kirjallista, vaan ainoastaan historiallinen merkitys. Kun samalla on vältettävä turhaa laajuutta, muodostuu esitys toisin kohdin luettelevaksi. Tätä ei kuitenkaan pidä moittia eikä väärinkäsittää vaan on muistettava, että kysymys on historiasta ja että paljas nimi ja vuosiluku voi olla joskus sitä hakevalle hyödyllinen tieto.

Kun näin kärsivällisesti ja johdonmukaisesti rakennamme kuvaa keskiajan hengenelämästä, tunnemme samalla, kuinka sydämessämme kasvaa yhä lämpimämpi, kiinnostuvampi tunne sitä kohtaan. Mehän tunnustamme antiikin runouden kauneuden, mutta oivallamme silti, ettei se ole noussut siitä hengen maailmasta, joka on meidän olemuksemme perustana, vaan että siihen liittyy pieni vieras, outo häivähdys silloinkin, kun se elämänymmärrykseltään ja muilta arvoiltaan on meitä lähimpänä. Mutta syventyessämme keskiajan kirjallisuuteen toteamme pian, että sen vaatimattominkin tuote on oman henkemme säkene, ilmaus kaukaisen lapsuutemme ajoilta, jolloin vielä jokeltaen, mutta kadehdittavan eheän ja kauniin uskon ja hartauden vallassa, itsetiedottoman kauneudenkaipuun ohjaamina, eläydyimme lapsen mielikuvituksen saturomanttiseen maailmaan. Keskiajan kirjallisuus on siis nykyiskansain kirjallisuuden ensimmäinen vaihe, naivin kauneudentajumme aikakausi, josta loistavat vastaamme suuret, ihmettelevät lapsensilmät.

BYSANTTILAINEN KIRJALLISUUS.

Puhuessamme roomalaisten kirjallisuudesta huomautimme, kuinka kreikankieli rupesi hopeaisena aikana vähitellen peräytymään lännessäkin saavuttamastaan tärkeästä asemasta, palaten luonnollisille alueilleen, Välimeren itäosan hellenistiseen sivistyspiiriin. Täällä: Egyptissä, Palestiinassa ja Syriassa, Vähässä-Aasiassa, Traakiassa ja varsinaisessa Hellaassa, se oli vallitseva sivistyksen kieli ja antiikin rintaperillinen. Konstantinopolin perustaminen ikivanhan Bysantin paikalle ja tulo Rooman valtakunnan pääkaupungiksi (330) oli luonnollisesti omiaan yhä enemmän keskittämään kreikkalaisuutta, mihin vielä lisäävästi vaikutti valtakunnan jakautuminen 395. Näin syntynyt Itä-Rooman keisarikunta eli Bysantti oli siis Rooman maailmanvallan ja caesariuden perillinen, mistä se oli tietoinen koko olemassaolonsa ajan, milloinkaan tunnustamatta Kaarle Suuren perustamaa caesariutta ja aina itsestään selvänä asiana vaatien ensimmäistä sijaa. Merkkinä tästä tietoisuudesta oli latinankielen asema sen hallinnossa, josta kreikka syrjäytti sen lopullisesti vasta 7:nnellä vuosisadalla, se sitkeys, jolla Bysantti koetti ulottaa valtaansa Välimeren kaikkiin maihin, ja lopuksi se seikka, etteivät bysanttilaiset tunnustaneet olevansa "helleenejä", jolla nimellä tarkoitettiin kristittynä aikana pakanoita, vaan sanoivat itseänsä "roomalaisiksi" (rhomaioi). Rumi oli heidän kansallisuutensa nimenä persiankielessä, kuten olemme nähneet, ja sama sitkeähenkinen sana on juurena kreikan nykyisen "romaisen" kansankielen nimessä.

Bysantin historia alkoi siis v. 330, jolloin Konstantinopoli suurin juhlallisuuksin vihittiin sen pääkaupungiksi; se päättyi 1453, jolloin varjagien ja venäläisten ihannoima Miklagardr – Tsargrad hukkui vereen ja tuleen. 1123 vuotta kesti siis Bysantin keisarikunta, ehtien sinä aikana kokea kaikki valtiollisen suuruuden ja alennustilan eri asteet. Se saavutti mahtavuutensa pääkaupunkinsa maantieteellisen aseman vuoksi, ojentaen toisen käden idälle, toisen lännelle; keskittämällä kuten jo sanoimme kreikkalaisen maailman huomion itseensä, "Sofian kirkkoon, Pyhään palatsiin ja Hippodromiin"; kestämällä kansainvaelluksen hyökkäykset suuremmitta vaurioitta, tarvitsematta lohkoa barbaareille maitaan, kuten Länsi-Rooman täytyi tehdä; kehittämällä tarkoin järjestetyn itsevaltiuden, jonka rinnalla, näennäisesti alamaisena, oli yhtä mahtava kirkko; ylläpitämällä sotakuntoista armeijaa ja laivastoa sekä tehokkaasti valvomalla rajojensa puolustusta; luomalla hienon ja joustavan valtiotaidon, jolla se hoiti hallintonsa, raha- ja verotuslaitoksensa, suhteensa vieraisiin valtoihin, ja valloitettujen alueiden kansat; ja kasvattamalla kansalaisiinsa isänmaanrakkautta, jonka voimasta valtakunta monesti nousi ahdingoista ja vaaroista menestyksen kukkuloille. Silloin – vanhan kronikoitsijan sanojen mukaan – "keisarikunta, tuo vanha nainen, oli kuin kullalla ja kalliilla kivillä koristettu nuori neito". Ja se menetti suuruutensa puutteellisen vallanperimyksen, armeijan, kansan ja kirkon aiheuttamien loppumattomien vallankumouksellisten metelien vuoksi; virkamiehistön ja kansan yhä lisääntyvän rappeutumisen ja itämaalaistumisen vuoksi; vallalle pääsevän läänityslaitoksen vuoksi, joka köyhdytti ja alensi maaorjuuteen talonpojat eli valtakunnan varsinaisen veroamaksavan ja asevelvollisia hankkivan kansanluokan; valtioksi valtiossa kehittyneen, veroista vapaan kirkon ja munkkisäädyn vuoksi, joka yhdisti läänitysjärjestelmän epäkohtiin loppumattomat uskonnolliset riidat; oman imperialisminsa vuoksi, se kun köyhdytti itsensä ajamalla jakamattoman Rooman valtakunnan aatetta, vaikka sillä ei ollut siihen kestäviä aineellisia edellytyksiä; kaikesta edellisestä seuraavan taloudellisen ja sotilaallisen rappeutumisen, ja lopuksi sen vuoksi, ettei se valtiotaitonsa hienoudesta huolimatta osannut kiinnostaa länsimaita kohtaloonsa, vaan sai joutua barbaarien saaliiksi kenenkään saapumatta avuksi. Eurooppa oli tällöin kiittämätön, sillä Bysantti oli tehnyt sille suuria palveluksia: se oli lyhyesti sanottuna säilyttänyt antiikin rullakirjat kirjastoissaan, ojentaen ne nyt kuollessaan Euroopalle; huokunut sivistyksensä ja varsinkin taiteensa henkeä länteenkin päin enemmän kuin tavallisesti tiedetään; käännyttänyt idän slaavit kristinuskoon, antaen heille oman kirjaimiston ja siten alun omintakeiseen kansalliseen kulttuuriin; ja torjunut vuosisatain kuluessa salmensa rannalta lukemattomat barbaarilaumat, jotka muuten olisivat paljoa aikaisemmin ja voimakkaampina saapuneet Eurooppaan.

Bysanttilaisen kirjallisuuden historiassa voidaan erottaa seuraavat päävaiheet: (1) myöhäisantiikki, joka ulottuu n. 650 saakka, loppuen Egyptin ja Syrian menetyksen aiheuttamaan, pari sataa vuotta kestävään pimeään aikaan; (2) varhaisrenessanssi (n. 850-1100), jonka aikana kirjallisuus varsinaisesti bysanttilaistuu; (3) renessanssi (n. 1100-1200), joka vastaa samanaikaista länsimaiden kirjallisuuden kukoistuskautta ja jonka lopetti neljännen ristiretken suorittama Konstantinopolin valloitus (1204): ja (4) loppuaika (n. 1300:sta alkaen), jolloin Palaiologoksien kansallinen keisarius kohotti kirjallisuuden sen viimeiseen kukoistukseen. Seuraava lyhyt esityksemme ei kuitenkaan syvenny näihin aikakausiin, vaan esittää kirjallisuuden kokonaiskatsauksina eri aloihin.

Kreikankielen asemassa idän vallitsevana sivistyskielenä tapahtui valitettava taantumus silloin, kun arabialaiset valloittivat Egyptin (643): Aleksandria lakkasi olemasta hellenistisen kulttuurin ahjo. Sen oppineet hajaantuivat, saaden turvapaikan Syriasta ja Vähän-Aasian sivistyskeskuksista. Näistäkin kreikankielinen oppineisuus vähitellen poistui pohjoiseen, sikäli kuin muhamettilainen valloitusrintama ja arabiankieli etenivät, kunnes se 1453 menetti viimeisen kotipaikkansa, tullen kaikkien kansojen yhteiseksi omaisuudeksi. Tämä näin kyseessä oleva kreikankieli oli Aleksandrian kirjakieltä (koine), muotoa, joka oli jo erilaista kuin klassillinen kreikka, samaa, jolla esim. Septuaginta oli kirjoitettu. Jos Egypti ja Etu-Aasia olisivat saaneet pysyä kristittyinä ja kaupungeissa siis olisi edelleen puhuttu kreikkaa (maaseutujen alkuperäiskansallisuudet kuten esim. koptilaiset ja syrialaiset yleensä säilyttivät oman kielensä), olisi täällä vuosisatojen kuluessa todennäköisesti tapahtunut samansuuntainen kehitys kuin lännessä: latinan tavoin kreikka olisi synnyttänyt eri alueilla kauniita tyttäriä, jotka vähitellen olisivat luoneet oman kirjallisuutensa, vanhan kreikan ja koineen jäädessä kokonaan kuolleeksi kieleksi. Näin ei käynyt siksi, ettei kreikalla kansankielenä ollut samanlaista kehityksen rauhaa eikä laajaa kansanomaista pohjaa kuin latinalla: kirjallinen kreikka oli valppaiden tiede- ja kielimiesten vaalimana saapuvilla ja kuultavilla paljoa runsaammin ja tehokkaammin kuin latina vastaavissa olosuhteissa, vieläpä niin hienona ja viljeltynä, ettei kansankieli uskaltanut nousta sen rinnalle; vieraat valloittajat tunkivat sen yhä ahtaampaan piiriin, jossa sen ja kansankielen välinen juopa vain suureni sen kautta, että kansankieli elävän organismin tavoin omisti keskuuteensa tunkeutuneita vieraita aineksia, kirjakielen päinvastoin pyrkiessä oppineiden toimesta palaamaan alkuperäiseen klassilliseen puhtauteen. Verraten pian päädyttiin näin siihen, ettei tavallista arkikreikkaa puhuva bysanttilainen ymmärtänyt kirjallista kreikkaa, ellei ollut käynyt koulua, ettei kirjallisuudella ollut elävään kieleen ja elämään ulottuvaa imujuuristoa, jonka kautta se olisi saanut uutta verta. Bysanttilainen kirjallisuus oli siis vielä paljoa suuremmassa määrässä kuin edeltäjänsä aleksandrialainen irrallaan maan yhteydestä, eläen omasta verestään, joka kävi yhä voimattomammaksi; ne kansankielen ilmaukset kirjallisuutena, jotka tulevat mainittaviksi, olivat siksi vähäpätöisiä, etteivät ne riittäneet parantamaan tätä kalvetustautia.

Kirjallisuuden historiassa on kuitenkin muistettava, että bysanttilainen kirjallisuus ja sivistys oli elämästä vierautumisestaan huolimatta korkeinta koko Euroopassa aina 11:nnen vuosisadan alkupuolelle saakka. Kun Ateenan akatemia suljettiin (Justinianus I:n toimesta 529), kuuluisat reetorikoulut lakkasivat toimimasta, kreikkalaisten alustapitäen hajanainen, yksityisistä opettajista riippuvainen pohjaopetus ja sitä seurannut Aleksandriasta periytynyt grammatiikkakoulu aikain myllerryksissä häiriintyivät, Aleksandrian Museion hävitettiin, ja koko hellenistinen sivistys vähitellen islamin hyökylaineen edellä keskittyi Bysanttiin, kertyi tänne jo näin kulttuuri-aineistoa, joka antoi sille silloisessa maailmassa ylimmän sijan. Mutta lisäksi sen hallitsijat oivalsivat kirjallisuuden, tieteen ja taiteen merkityksen. Theodosius II perusti 5:nnellä vuosisadalla Bysanttiin yliopiston, jota sitten monet keisarit hoivasivat ja joka oli huomattava sen ajan korkeimman opin ahjo. Sinne kokoontui oppilaita keisarikunnan kaikista osista, arabialaistenkin keskuudesta ja länsimaista. Opinto-ohjelmana oli grammatiikkakoulujen "seitsemän vapaata taidetta", jotka jaettiin kahteen ryhmään samoin kuin länsimaissa: triviumiin (grammatiikka, retoriikka ja dialektiikka) ja quadriviumiin (musiikki, aritmetiikka, geometria ja astronomia). Tapaamme täällä reetorit ja filosofit selittämässä Kreikan runoilijoiden, historioitsijoiden ja puhujien teoksia, Platonia ja Aristotelesta, matemaatikot ja luonnontieteilijät tutkimassa syntyjä syviä vähintään samalla menestyksellä kuin Bacon uuden ajan aamuna länsimaissa. 13:nnelta vuosisadalta säilynyt värikäs kuvaus osoittaa Bysantin yliopistossa vietetyn samaa vapaata opiskeluelämää kuin vieläkin itämaiden vastaavissa opinahjoissa: pylväskäytävissä tungeksi aamusta iltaan grammaatikkoja ja dialektikkoja pohtien olemuksemme syvimpiä ongelmia, lääkäreitä, jotka väittelivät kiihtyen ja kirkuen, matemaatikkoja ja musiikkimiehiä. Keisarillisella komissaarilla, joka oli yliopiston sekä suojelija että vartija, oli usein vaikeuksia koettaessaan saada rauhaa palautetuksi. Justinianus I perusti Bysanttiin lakitieteellisen yliopiston, joka vaikutti monta vuosisataa ja järjestettiin uudelleen 11:nnellä vuosisadalla. Bysantin muutkin koulut olivat maankuulut ja niillä oli tuntuva vaikutus sekä arabialaiseen itään että latinalaiseen länteen. Kirjastot olivat huomattavia: keisarillinen Basilikakirjasto sisälsi enemmän kuin 30.000 teosta, joukossa kaikki tärkeimmät antiikin aarteet; Pyhän palatsin, patriarkan ja monet yksityiset kirjastot olivat arvokkaita ja monipuolisia, mikä ilmenee mm. siitä, että ent. Nikaian arkkipiispan, sittemmin italialaistuneen kardinaali Bessarionin kirjasto, joka on Venetsian San Marcon kirjaston alkupohjana, sisälsi n. 500 teosta, niistä yli 300 maallista kirjallisuutta. Hyvin varustettuja olivat myös luostarien, varsinkin Studionin ja Athoksen, kirjastot.

Muistettava on lopuksi Bysantin merkitys taidekaupunkina. Se oli täynnä loistorakennuksia, veistoksia, mosaiikkeja ja maalauksia, jotka määräsivät slaavilaisen kirkkotaiteen suunnan aina meidän aikoihimme saakka, vaikuttavatpa huomattavasti Italiankin pyhään taiteeseen. Se oli mestarin ja opettajan asemassa taiteen ja taideteollisuuden alalla kautta koko keskiajan, vain goottilaisen taiteen saavuttaessa omalla linjallaan yhtä korkean kehitysasteen. Syytä on siis yleisen kirjallisuuden historian luoda katsaus sen saavutuksiin.

Aloittaessamme bysanttilaisen kirjallisuuden esittämisen teologialla menettelemme silloisen ajan suunnan mukaisesti: bysanttilaisessa hengenelämässä sille kuuluu ylin sija. Kristinuskon ensimmäisten vuosisatojen oppiriidat olivat ilmaus kreikkalaisten sofistisesta logiikasta ja väittelynhalusta; nämä ominaisuudet olivat kuvaavia bysanttilaisillekin köyhimmästä Hippodromin ja pylväistöjen vetelehtijästä basileokseen saakka, jopa niin suuressa määrässä, että eräs kirkkoisä kirjoitti siitä kyllästyneesti: "Jos pyydät jotakuta vaihtamaan rahaa, hän tarjoutuu väittelemään kanssasi Isän ja Pojan eroavaisuudesta; jos tahdot tietää, mitä leipä maksaa, kauppias vastaa, että Isä on suurempi kuin Poika; ja jos tiedustelet, onko kylpy valmis, saat kuulla, että Poika on syntynyt tyhjästä". Vähintään puolet bysanttilaisen kirjallisuuden tuotteista on jumaluusopillista, meille täysin kuollutta kristillisen askeesin ja teologisen kiivauden ilmausta, jolla on merkitystä vain aikansa sielunelämän ja ajatustavan kuvastajana.

Ensimmäinen kuuluisa, vakinaisesti bysanttilainen teologi on Konstantinopolin arkkipiispa Johannes Khrysostomos (= kultasuu, n. 347-407), joka sai liikanimensä voimallisten, tapainturmelusta vastaan kohdistamiensa saarnojen vuoksi. Juuri tämän sisällyksensä tähden hänen teoksillaan on huomattava kulttuurihistoriallinen merkitys. 5:nnestä ja 6:nnesta vuosisadasta mainittakoon, että monofysiittien oppi, jonka mukaan Kristuksessa oli vain yksi luonto, aiheutti silloin runsaan kirjallisuuden, 7:nnestä, että silloin oli teologisten kynäseppojen ylimpänä aiheena monoteliittien oppi Kristuksen yhdestä tahdosta, ja 8:nnesta, että silloin kirjoitettiin etupäässä kuvainraastajia ja islamia vastaan. Sekä itä- että länsimaisen kirkon pyhimys on Johannes Damaskolainen (kuollut ennen v. 754), muhamettilaisesta Damaskuksesta kotoisin ollut kuvain puoltaja, jonka systemaattinen teologia nimeltä Tiedon lähde (Pege gnoseos) on kreikkalaiskatolisen jumaluusopin perusteos. Se käännettiin latinaksi 12:nnella vuosisadalla. Pietari Lombardialainen ja Tuomas Aquinolainen tunsivat sen ja sillä on ollut tärkeä osuutensa länsimaiden teologisen skolastiikan syntyyn. 9:nneltä vuosisadalta kohoaa näkyviin patriarkka Photios (n. 820-891), alkuaan maallikko-oppinut, sittemmin häikäilemätön vehkeilijä, nousukas ja kirkollinen valtiomies, jonka aiheuttama on kirkon jakautuminen. Hänen huomattavin teoksensa Myriobiblon ei ole kauttaaltaan teologinen, vaan kokoelma otteita 280 teoksesta, jotka sittemmin ovat hävinneet; edustettuna on etupäässä historiallinen ja jumaluusopillinen kirjallisuus, runous ja filosofia vähemmän. Photios ilmeisesti ei pitänyt otteita viimeksimainituista tarpeellisina, koska kaikki sivistyneet muutenkin tunsivat ne.

Tyytyen näihin nimiin mainitsemme lopuksi kertovan uskonnollisen kirjallisuuden ja siitä esimerkkinä keskiajan mielikirjan Barlaam ja Josaphat.

Tämä legenda esiintyy ensi kerran kreikankielisenä Johannes Damaskolaisen kirjoituksissa, mutta ei ole hänen sepittämänsä, vaan uudelleen kertomansa vanhemman syrialaisen tarinan pohjalla, joka oli lähtöisin Indiasta. Pyhimysten elämäkertojen kirjoittaja ja kokoilija Simeon Metaphrastes (n. 950) otti sen teokseensa, josta se sitten tuli tunnetuksi länsimaissa. Legendan sisällys on lyhimmittäin seuraava:

Apostoli Tuomas on käännyttänyt indialaiset kristinuskoon. Kuningas Abenner vainoaa kristittyjä. Hän on lapseton, mutta nyt hänelle syntyy kauneudeltaan verraton poika, joka saa nimekseen Josaphat. Astrologit ennustavat pojalle suurta tulevaisuutta, mutta ei isänsä maalla, vaan jossakin paljoa ylevämmässä valtakunnassa, ja että hän on omistava sen uskon, jota hänen isänsä vainoaa. Välttääkseen tätä kuningas kasvattaa poikansa kokonaan eristetyssä ihanassa palatsissa, jossa hänet piti tarkoin varjeltaman kaikelta, mikä tuottaa elämässä surua ja onnettomuutta. Poikansa pyynnöistä kuningas kuitenkin päästää hänet käymään palatsin ulkopuolella, jossa hän kaikista varokeinoista huolimatta joutuu näkemään pitalitautisen, sokean ja vanhuksen, oppien täten tuntemaan ihmisen vaivat ja kohtalon. Jumalan johdatuksesta silloin hurskas erakko Barlaam saapuu hänen luokseen ja opettaa hänelle kristinuskon totuudet ja luostarielämän edut. Kuningas koettaa horjuttaa poikansa uutta uskoa, apunaan maagikko Theudas ja naisen viehätysvoima, mutta turhaan. Silloin hän ottaa poikansa hallitsijatoverikseen, kääntyy itse kristinuskoon, ja kuolee hurskaasti. Josaphat luovuttaa valtakuntansa ystävälleen Barakhiaalle, lähtee erämaahan etsimään Barlaamia, jonka löytääkin kahden vuoden kuluttua, taisteltuaan urheasti päälletunkevia demoneja vastaan. Barlaam kuolee ensin. Kuningas Barakhias kuljettaa molempain ruumiit Indiaan, jossa ne aiheuttavat paljon ihmetekoja.

Vertaamalla legendaa Buddhan elämäkertaan, varsinkin siihen muotoon, minkä se on saanut sanskritinkielisessä Lolita Vistara teoksessa (I, s. 109), on todettu sen kertovan Buddhasta, ei vain yleispiirtein vaan monessa kohdissa samoin lausein kuin mainittu teos. Lisäksi on ilmeistä, että nimi Josaphat eli Joasaph (arabiaksi Yudasatf) on sama sana kuin Buddhan "arvonimi" Bodisatva. Josaphatin tarina tuli kuten sanottu hyvin suosituksi ja käännettiin monille kaukaisillekin kielille, esim. jo varhain 14:nnellä vuosisadalla islanniksi. Sekä roomalais- että kreikkalaiskatolinen kirkko teki Barlaamista ja Josaphatista pyhimykset, sijoittaen heidät viralliseen martyrologiumiin, ensinmainitun marrask. 27:nnen, viimeksimainitun elok. 26:nnen päivän kohdalle. Palermossa on Divo Josaphatille pyhitetty kirkko. Näin on siis Buddha tullut salakuljetetuksi molempain katolisten kirkkojen pyhimysten joukkoon, minkä arvosijan hän on varmaan ansainnut jokseenkin yhtä hyvin kuin muut tähän korkeaan asemaan päässeet. Länsimaiden taidekirjallisuus on hyötynyt Pyhän Josaphatin ihmeellisestä elämäkerrasta: mm. miraakkelien sepittäjät, Boccaccio, Chaucerin aikalainen ja tuttava John Gower, Shakespeare ja saksalainen keskiajan kirjailija Rudolf von Ems ovat käyttäneet sitä.

Kirkollinen proosa peri antiikilta kielelliset ja lauseopilliset muotonsa sekä retoorisen rakenteensa, ollen sen suoranaista jatkoa. Kirkollinen runous taas poikkesi tästä, lähtien kulkemaan omaa, uutta, maallisen puhekielen viittaamaa suuntaansa. Klassillinen metriikka kuten tiedämme perustui tavujen laajuuteen, ilmentäen varhaisemman puhekielen vokaalien ääntymispituuksia. Mutta aikain kuluessa puhekieli muuttui: vokaalit äännettiin yleensä samanpituisiksi ja vain korko antoi sanalle sen sävyn. Kun puhekieli tuli tällaiseksi, tuntui antiikin mukainen laajuusmetriikka oudolta verrattuna siihen, miten elävää kieltä lausuttiin. Tämä kreikankielessä vähitellen tapahtunut muutos: koron tulo laajuuden sijaan, ei kyllä murtanut antiikin proosan eikä maallisen taiderunouden kahleita, koska se ei ollut välttämätöntä: proosalla oli yleensä vapaampi liikkumistila eikä se ollut enempää kuin maallinen taiderunouskaan aiottua rahvaalle, vaan sivistyneille, jotka olivat tottuneet siihen koulussa. Mutta sen oli pakko murtaa hengellisen runouden metriikka, sillä tämä oli aiottu kaikille eikä voinut menestyä oudossa, tavalliselle kielenkäytölle vieraassa ja vaikeatajuiseksi tekevässä muodossa. Lähelle elävää kieltähän se ei sittenkään päässyt, se kun ei luopunut klassillisen kreikan kieliopista, mutta tuli kuitenkin edes kaiultaan sen mukaiseksi. Näin tuli korko ratkaisevaksi hengellisen runosäkeen rakentumisessa; koristeiksi se toi mukanaan sekä retoorisesta proosasta että kansankielestä tutun alku- ja pian myös loppusoinnun.

Esimerkkinä ja kehoittajana tähän suuntaan oli ollut Efraim Syrialaisen hymnirunous, joka perustui korkoon. Gregorius Nazianzilainen oli käyttänyt joissakin runoissaan korkoon perustuvaa säerakennetta, joka sitten 5:nneltä vuosisadalta alkaen tuli liturgiassa vallitsevaksi. Mutta kun oli vapauduttu metriikan kahleista, horjahdeltiin toiseen äärimmäisyyteen, so. korkoon perustuvia säkeitä rakennettiin hyvin mielivaltaisesti, jokseenkin samoin kuin uusinta vapaamittaista runouttamme, niin että vanhan koulun kriitikot pitivät silloin niinkuin nytkin tätä muotoa oikeastaan proosana. Kun uusi säepituus ja -järjestys kuitenkin vaati aina uuden sävellyksen, minkä hankkiminen ja harjoittaminen tuotti hankaluuksia, ruvettiin pian eräitä tiettyjä muotoja ja sävellyksiä pitämään perusmalleina (hirmos). Ne koottiin erikoiseksi liturgiseksi peruskirjaksi (hirmologion), jonka sisältämien hymnien mittoihin sitten enimmäkseen uusia hymnejä sepitettiin; merkitsemällä niiden alkuun, minkä "hirmoksen" mukaan mikin oli tehty, tuli samalla ilmoitetuksi, millä säveleellä sen voi laulaa. Loppusointu oli yleinen, mutta ei saavuttanut täyttä tehoa säerakenteen epäsäännöllisyyden ja rauhattomuuden vuoksi. Säkeistöjen ja säkeidenkin alkukirjaimilla ilmaistiin usein säkeistöjen järjestys ja lukumäärä, tekijän nimi, runon laatu ym., mikä (akrostikhon-) menettely on tavallinen myöhäisrunollisen taituruuden ja koristeluhalun merkki. Näitä liturgisia hymnejä on kahta lajia: kontakia, joiden säkeistöt on rakennettu aina kolmestakymmenestä ja useammastakin säkeestä, alussa johdantona ja lopussa kertona kaksi tai yksi lyhempi säe; ja kanones, jotka on rakennettu kahdeksasta tai yhdeksästä eri mittoihin sepitetystä runosta. Nämä lajit ovat myös ajassa peräkkäisiä.

Kuuluisin bysanttilainen hymnien sepittäjä on Romanos, Syriasta kotoisin ollut ja keisari Anastasios I:n (491-518) aikana Bysantissa kirkon palveluksessa elänyt alempi toimihenkilö. Legendan mukaan Neitsyt Maria ilmestyi hänelle unessa jouluyönä ja käski hänen syödä kirjakäärön (= kontakion), minkä johdosta Romanos heti joulupäivänä saarnatuolista lausui kuuluisan Jouluhymninsä. Tämä sama Hesekielin ja Ilmestyskirjasta periytyvä tarina toistuu, kuten tulemme näkemään, Baedan kertomuksessa siitä, kuinka paria sataa vuotta myöhemmin elänyt Englannin ensimmäinen nimeltä mainittu runoilija Kaedmon oppi sommittelemaan hengellisiä runoja. Mainitaan Romanoksen sepittäneen noin 1000 hymniä; säilynyt niistä on n. 80. Aiheina ovat kirkkovuoden juhlat, pyhimysten elämä, munkin kuolema (erittäin vaikuttava), viimeinen tuomio, Juudaan petos, Stefanuksen kuolema, Simeon Stylites, ym. Ne ovat laajoja, draamallisia sepitelmiä, joiden takaa häämöttää antiikin kuorolyriikka: esim. Pietarin kieltäminen nimisessä hymnissä on evankeliumin lyhyt kertomus paisutettu vilkkaaksi keskusteluksi, tuomarien esiintyessä tavallaan kuorona; Joosefin historia, jonka Romanos kertoo kolmessa laajassa hymnissä, on esitetty varsin draamallisesti. Kuoroineen ja vastakuoroineen tämä hymnologia on ollut lähinnä oratorioiden luontoista. Asiantuntijat kiittävät siinä ilmenevän tunne-elämän aitoa palavuutta ja ajatusten korkeata runollisuutta, pitäen Romanosta Bysantin huomattavimpana runoilijana, vieläpä alallaan niin etevänä, ettei hänellä ole muuallakaan vertaistaan.

Kontakion-hymneistä on erikoisen mainehikas tuntemattomaksi jääneen tekijän ns. Akathistos, joka sepitettiin 626 sen johdosta, että Bysantti oli silloin pelastunut avarien hyökkäykseltä. Se laulettiin tämän (ja 677 ja 717 samoin toistuneen) tapahtuman muistoksi erikoisesti vietetyssä juhlassa ja kuunneltiin sitä seisoaltaan. Kaupungin oli pelastanut Pyhä Neitsyt, jonka hurmaantunutta ylistystä hymni kauttaaltaan on.

Kanones-hymnien keksijänä pidetään Kreetan arkkipiispaa Andreasta (n. 650-720) ja huomattavimpina sepittäjinä Johannes Damaskolaista ja Kosmas Jerusalemilaista. Ne palautuvat toisin kohdin antiikin metriikkaan ja ovat kauttaaltaan kirjallisempia ja hiotumpia kuin kontakionit, mutta siksi myös runollisesti kuivahtaneempia. Kanonien sepittäjiä mainitaan vielä 13:nnelta vuosisadalta. Tätä runoutta viljeltiin myös Etelä-Italian ortodoksisen kirkon keskuudessa: Rooman lähellä oleva, 1004 perustettu Grotta Ferratan luostari oli tunnettu bysanttilaisen hymnirunouden harrastuksesta.

Jumaluusopillisen proosan ja uskonnollisen runouden rinnalla on mainittava se, mikä bysanttilaisessa kirjallisuudessa on draaman sukuista. Aikaisemmin on kerrottu, miten kirkko asettui teatteriin nähden jyrkästi vastustavalle kannalle, kieltäen jäseniltään siihen kaiken yhteyden. Tämä kielto oli tehokas ei vain sen vuoksi, että kristinuskon siveysoppi teki antiikin draaman turmeltuneet tyttäret: miimin, pantomiimin ja sirkuksen, vastenmielisiksi, vaan myös siksi, että kirkko itse yhä lisääntyvillä liturgisilla menoillaan tyydytti jäsentensä luonnollista draaman kaipuuta. Liturgian kasvu ja monipuolistuminen soiton ja vuorolaulun, pukujen ja kulkueiden vaihteluksi on syvimmältä juureltaan ilmausta siitä samasta itsetiedottomasta vaistosta, joka antiikin aikana kehitti kuorolyriikasta jumalan kunniaksi esitetyn näytelmän.

Draamallisuuden kaipuu ilmenee kristillisessä kirjallisuudessa hyvin varhain. Esim. eräs Origeneen vastustaja, Lykian Olympoksen piispa Methodios, joka kuoli marttyyrina Diocletianuksen vainossa 311, kirjoitti Platonin Symposionin malliin runoelman Kymmenen neitsyen pidot (Symposion e peri agneias), asettaen siinä Eroksen vastapainoksi ja Jumalan rakkauden ilmaisuksi puhtaan neitseellisyyden. Filosofian tyttärellä, Siveydellä (Arete), on kaukana idässä, vaikean matkan takana, kuolemattomuuden puutarha, jonne vastuksia pelkäämättä ovat saapuneet viisaat neitsyet Agatha, Domnina, Gregorion, Markella, Prokilla, Thalia, Thekla, Theopatra, Theophila ja Tysiana. Areten kehoituksesta heistä nyt jokainen pitää vuorotellen puheen neitseellisyyden kunniaksi: se on taivaallinen kukka, jonka Kristus on tuonut maailmaan; korkeampi aste kuin avioliitto; kuin aurinko kuun rinnalla; jaloin ja kaunein lahja, minkä ihminen voi Jumalalle antaa; jumalallisen puhtauden ja pyhyyden himmenemätön kuva. Taivaallisen sulhon morsio Thekla, joka ylistää neitseellisyyden jo ajallisuudessa tuottamaa autuutta, saa ensi palkinnon ja virittää taivaalliselle sulholle omistetun morsiuslaulun, joka on sepitetty vanhan parthenion-laulun mukaan; kolmisäkeiseen johtolauluun vastaavat toiset kahdella kertosäkeellä.

Kokonaisuus vaikuttaa jonkin verran draamalliselta. Saman pyrkimyksen ilmausta on kontakionien ja kanonien vuorolaulu, yleensä, kuten sanottu, liturgian eri osien vaihtelu. Historioitsija Theophylaktos Simokattes, keisari Herakleioksen (610-640) sihteeri, mainitsee sepittämässään keisari Maurikioksen (582-602) historiassa esityksistä, jotka ilmeisesti ovat olleet jonkinlaisia mysterioita. Sellaisiin viittaa myös Cremonan piispa Liutprand kertomuksessaan matkastaan Konstantinopoliin (968). Tällainen uskonnollinen draama on säilynyt: tuntemattoman tekijän Kärsivä Kristus (Khristos paskhon), peräisin ehkä 11:nneltä vuosisadalta.

Sen sisältämästä 2640 säkeestä on n. kolmasosa otettu antiikin, etupäässä Euripideen draamoista, jotka tekijä prologissa ilmoittaa esikuvikseen. Niiden viitteitä hän ei ole kuitenkaan noudattanut, sillä alku on yli 700 säkeen pituudelta Neitsyt Marian ja sanansaattajien yksinpuheluja, jotka joskus kuoro keskeyttää. Ensimmäinen viestintuoja, Jeesuksen opetuslapsi, kertoo tapahtumat pääsiäisateriasta Pietarin kieltämiseen saakka; toinen, Jeesuksen parantama sokea, oikeudenkäynnin ja tuomitsemisen; ja kolmas ristiinnaulitsemisen. Tämän lyyrillisten tunnekohtien herkistämän epiikan jälkeen seuraa ensimmäinen draamallinen kohtaus: Maria ja Johannes ristin juurella. Jeesuksen ja Marian keskustelu, edellisen kuolema ja jälkimmäisen valitushuudot, muodostavat ensi osan huippukohtauksen. Toinen osa kuvaa vilkkain dialogein ja kuorolauluin Jeesuksen ottamista ristiltä ja hautaamista; pohjasävynä on murhe ja vähitellen viriävä ylösnousemuksen toive, ja keskeisenä henkilönä edelleen Maria. Kolmannen osan sisällyksenä ovat pääsiäisaamun ylösnousemustapahtumat ja riemullinen tunnelma; viestintuoja kuvaa humoristisesti ylimmäisen papin ja neuvoston hätääntymistä, kun he kuulevat ylösnousemuksesta. Runoilijan Jeesukselle osoittama rukous ilmaisee, että näytelmä oli aiottu vain luettavaksi.

Yhtä innokkaasti kuin mainittuja uskonnollisen proosan ja runouden aloja, bysanttilaiset harrastivat historiaa, unohtamatta siis tässäkään suhteessa vastaanottamansa kreikkalaisen sivistysperinnön velvoitusta. Historian lanka ei katkea, vaan bysanttilaiset tutkijat tarttuvat siihen aina silloin kun se edeltäjän kädestä kirpoaa, ja kuvaten joko välittömästi edellisen tai oman aikansa saattavat sen seuraajansa käteen. He eivät luo uutta tyyliä, vaan kulkevat Herodatoksen, Thukydideen, Polybioksen ym. polkemaa tietä, mutta eivät liioin ole pelkkiä jäljittelijöitä, vaan usein hyvin itsenäisiä tutkijoita, joilla on oikea käsitys siitä, mitä historiankirjoitus vaatii, ja rehellinen pyrkimys puolueettomuuteen. Näin on syntynyt antiikin historian päättymiskohdasta alkanut yhtäjaksoinen kuvaus, joka loppuu vasta sulttaani Muhammed II:n aikaan, vuoteen 1467. Ateenalaisen isänmaanystävän Deksippoksen (n. 210-273) Kronikkahistorian (Khronike historia) jatkoi Sardiista syntyisin ollut pakana Eunapios (synt. 347) 404:ään saakka; Bysantin kukistumisen ja Muhammed II:n ajat kuvaili imbrolainen ylimys Kritobulos. Näiden välissä työskennelleistä lukuisista historioitsijoista mainitsemme vain muutamat harvat, joiden nimi tuli jo varhain länsimailla tunnetuksi.

Justinianus I:n ja hänen kuuluisan puolisonsa Theodoran rauhattoman, mutta loistavan, suurtekoja täynnä olevan hallitusajan on kuvannut Prokopios. Hän oli syntynyt Caesareassa 5:nnen vuosisadan lopulla, sai lakimiehen kasvatuksen todennäköisesti Konstantinopolissa, ja tuli 527 Bysantin mainehikkaan sotapäällikön Belisarioksen sihteeriksi ja lakimieheksi, seuraten häntä samana vuonna Persian, 533 Afrikan ja 535 Italian sotaan. 540 hän palasi Konstantinopoliin. Hän eli vielä 559, mutta muuta ei hänestä tiedetä. Mainitut sodat hän on kuvannut Kirjoissa sodista (Hoi hyper ton polemon logoi), Justinianuksen rakennustoiminnan teoksessa Rakennuksista (tunnettu latinankielisellä nimellä De aedificiis), ja hallitsijaparia koskevat yksityiset huomionsa ja kuulemansa vasta hänen kuolemansa jälkeen ilmestyneessä teoksessa Anekdootteja (Anekdota, tunnettu myös nimellä Salainen historia – Historia arcana). Sotahistoriassaan Prokopios osoittaa ahkerasti koonneensa tosiasioita ja käyttäneensä niitä kriitillisesti; hänen arvostelukykynsä on terävä ja terve, hänen mietteensä järkeviä ja osuvia, ja hänen käsityksensä asioiden yleistilasta ja politiikan suunnasta oikea. Hänen esikuvinansa ovat Thukydides, jonka aiheuttamia ovat sepitetyt oratio recta-puheet, ja Herodotos, joka on syypää hänen taipumukseensa viivähtää eriskummallisuuksissa ja ihmeellisyyksissä. Myönteisen käsityksen hänen rohkeasta itsenäisyydestään ja Justinianuksen suvaitsevaisuudesta saamme siitä, että hän melko terävästi arvostelee keisarin sotilashallintoa ja ulkopolitiikkaa. Rakennuksista-teoksessa hän selostaa Bysantin julkiset rakennustyöt 558 saakka, jolloin kirja siis on sepitetty. Se imartelee keisaria ja (silloin jo kuollutta) Theodoraa tympäisevän makeasti, mutta on tästä huolimatta asiallisesti arvokas. Salainen historia, joka julkaistiin vasta keisarin ja Prokopioksen kuoltua, osoittaa, ettei viimemainittu sittenkään ollut rohjennut eläessään sanoa hallitsijaparista kaikkea, mitä hänellä oli sydämellään, vaan oli purkanut sisunsa hiljaisuudessa jälkimaailman luettavaksi: se on täynnä kiukkuisia hyökkäyksiä keisariparia, heidän luonnettansa, yksityiselämäänsä ja hallitustansa, Belisariosta ja tämän puolisoa Antoninaa ym. huomattavia henkilöitä vastaan. Mallina Prokopioksella on ollut historioitsija Theopompoksen (n. 380 e.Kr.) teos Philippika, jossa tämä terävästi arvostelee Makedonian Philipposta.

Mikhael Konstantinos Psellos (1018-n. 1080), ylimys, filosofian professori, joka elvytti Konstantinopolin yliopistossa Platonin tutkimuksen, saaden arvonimen "filosofien ruhtinas" (Hypatos ton philosophon) ja joutuen antiikin sivistyksen suosijana kirkon epäilevän huomion kohteeksi, mahtava ja häikäilemätön poliitikko, oli ensiluokkainen tiedemies ja kirjailija. Tietojensa laajuuden, huomiokykynsä terävyyden, älynsä kirkkauden ja tuotantonsa monipuolisuuden vuoksi häntä on verrattu Voltaireen. Hänen teoksistaan, joita ei ole kaikkia vieläkään julkaistu, mainittakoon tässä vain Ajantieto (Khronographia), tarkka, joskaan ei puolueeton esitys vuosien 976-1077 välisestä aikakaudesta.

Anna Komnena (synt. 1083), keisari Aleksios I:n tytär ja ruhtinaallisen historioitsijan Nikephoros Bryennioksen puoliso, vallanhimoinen, lujatahtoinen ja vehkeilevä henkilö, joka sai viettää loppuikänsä luostarissa, on ensimmäinen historian kirjoittamista harrastanut nainen: luostarissa ollessaan hän sepitti Aleksiaan, isänsä hallituksen (1081-1118) historian. Siitä tosin ilmenee enemmän isän ylistystä ja vallanhimoisen tyttären turhamaisuutta kuin tapahtumain pohjalinjojen ymmärtämistä, mutta se esittää silti aikansa elämän kirkkaasti ja selvästi, kuten näkyy esim. Walter Scottin romaanista Robert Parisin kreivi (Count Robert of Paris), jossa sitä on laajasti käytetty. Anna Komnena piti ristiretkiä vaarallisina Bysantille sekä uskonnollisessa että poliittisessa suhteessa.

Varsinaisten historioitsijain rinnalla työskenteli joukko kronikkain kirjoittajia, etupäässä munkkeja, jotka sepittelivät suuren yleisön historianharrastuksen tyydyttämiseksi maailman luomisesta alkavia yleishistoriallisia ajantietoja, maustaen niitä kaskuilla, juoruilla ja ihmekertomuksilla. Huolimatta epätieteellisyydestään ne ovat täyttäneet monta varsinaisen historian häviämisen kautta syntynyttä aukkoa, ja niiden kieliasu on ollut kielen historian tutkimiselle hyödyksi. Joskus ne kuvitettiin: sellaisen papyruksen sirpale, joka kuuluu 5:nnelle vuosisadalle, on löydetty Egyptistä. Ensimmäisen kronikan kirjoitti Caesarean piispa Eusebios (I, 443) n. 303. Vanhimman bysanttilaisen kronikan (Khronographia) on sepittänyt Johannes Malalas (n. 491-578). Se alkaa Egyptin myytillisestä muinaisuudesta ja päättyy Justinianuksen seuraajaan Markianokseen, ja on viimemainittua aikaa lukuunottamatta lähdeteoksena arvoton, mutta kieliasunsa kannalta tärkeä, se kun on kirjoitettu kansankielellä. Keisari Herakleioksen ajalta on peräisin ns. Pääsiäiskronikka, joka alkaa Aadamista ja ulottuu 629:ään saakka; luominen on merkitty tapahtuneeksi maalisk. 21 n. 5507. Kuuluisa pyhimys Theophanes Tunnustaja (n. 758-817) jatkoi ystävänsä Georgios Synkelloksen aloittamaa kronikkaa 813 saakka, josta taas toiset saattoivat sen eteenpäin. Viimeinen kronikka kirjoitettiin 14:nnen vuosisadan alussa. Ne sepitettiin usein runomitalla, ns. "poliittisilla", so. kansanomaisilla, korkoon ja tavujen lukumäärään perustuvilla säkeillä; tavuja oli tavallisimmin 15, tahti oli jambinen, kahdeksannen tavun jälkeen kesuura.

Vaatimattomuudestaan huolimatta tämä kronikkakirjallisuus tuli keskiajan historiankirjoitukselle tärkeämmäksi kuin varsinainen oppinut bysanttilainen historia: siitä sai esimerkkinsä ja alkunsa keskiajan sekä itämainen että länsimainen kansallinen kronikka, joka on ollut tutkimuksen korvaamaton lähde. Itäisin tämänlaatuinen ilmiö on ns. Nestorin kronikka, kiovalaisen munkki Silvesterin n. 1116 sommittelema varhaisslaavien historia, läntisin ns. Anglosaksilainen kronikka, joka ulottuu 892 saakka. Nestorin ja varsinkin liiviläinen Henrik Lättiläisen kronikka (Chronicon Lyvoniae, 1200-luvulta) sisältävät Suomenkin historian kannalta tärkeitä tietoja.

Muu bysanttilainen tiede ei kohoa historian tasolle, mutta herättää kuitenkin kiinnostustamme erikoisuudellaan. Maantieteen alalta on muistettava kauppiaan ja retkeilijän sekä sittemmin munkin Kosmas Indikopleusteen (– Indiankävijä) Sinain luostarissa n. 548 kirjoittama Topographia Christiana, jonka päätarkoituksena on osoittaa väite maan pallonmuotoisuudesta vääräksi ja pakanalliseksi; maa näet on, selittää Kosmas, suorakulmainen taso, jota "firmamentti" kattaa kuin kaariholvi; tämän yläpuolella on taivas. Tason keskellä on valtameren ympäröimä asuttu maa; paratiisi on valtameren toisella puolella. Pohjoisessa on kartion muotoinen vuori, jonka ympäri aurinko kiertää, talvella leveämpää tyveä, jolloin siis päivä on lyhempi, kesällä kapeampaa huippua, jolloin siis päivä on pitempi. – Filosofian alalta herättää kiinnostustamme uusplatonilaisuuden viimeinen huomattava edustaja, Bysantissa syntynyt ja Ateenassa vaikuttanut Proklos (410-485), joka omisti ahkeran kirjailijatyöskentelynsä etupäässä Platonin selittämiseen. Proklos oli nuhteeton, hurskas pakana, joka sai kärsiä kristittyjen vainoa; hänen pakanallisten jumalain ja runottarien ylistykseksi sepittämistään hymneistä on säilynyt seitsemän; säilynyt on myös hänen oma sanelemansa hautakirjoitus (Anthologia Palatina, VII, 451). Ateenan akatemian lakkauttamisen jälkeen filosofia menetti viimeisenkin elävän itsenäisen ajatusvoimansa, joutuen Aristoteleen oppeina teologisen skolastiikan, Johannes Damaskolaisen dogmatiikan palvelukseen, ja tullen toisaalta loppumattoman selitystyön kohteeksi. Mainittu Mikhael Psellos vapautti Platonin ja Aristoteleen filosofian näistä niille vieraista tarkoitusperistä, kohottaen ne entiseen kunniaansa. – Retoriikka, joka antiikin loppuaikana sisälsi kaiken sen, mitä sivistyneen kansalaisen tuli tietää, kukoisti Bysantissa edelleen, yhä pikkumaistuen, erikoistuen ja kaavamaistuen vallitsevan yleisen hengen mukaan. Eräät sen romaanimaiset ilmaukset ansaitsevat muistamista, mm. keisari Nikephoros Phokaan (963-969) ajalta periytynyt tuntemattoman kirjailijan teos Philopatris, jossa esitetään isänmaallisen puolueen, keisarin, kantaa epäisänmaallisia, munkkeja, vastaan. Suuttuneina keisarin toimeenpanemasta kirkon ja luostarien omaisuuden anastamisesta viimemainitut näet toivoivat valtakunnan sotajoukkojen kärsivän tappioita. Tästä johtuu, että kristityt – "pessimistit", jotka ennustavat valtakunnalle kaikenlaisia onnettomuuksia – esitetään epämiellyttävässä valossa.

Kirjallisuuden tutkimusta harjoitettiin Bysantissa monipuolisesti, tuloksena kielioppeja, sanakirjoja, antiikin kirjailijain selityksiä, runomittoja ja musiikkia koskevia esityksiä, ja antologioja. Huomattavimpia muistomerkkejä tästä työstä ovat jo mainittu patriarkka Photioksen Myriobiblon ja Suïdas nimisen kirjailijan Sanakirja (Lekseon), joka on aakkosellinen, Aadamista alkava tietosanakirja, sepitetty n. 1000. Se sisältää lukuisasti otteita antiikin teoksista ja elämäkerrallisia tietoja niiden kirjoittajista, ollen siinä suhteessa usein ainoa lähteemme; niinpä sen arvo onkin kritiikittömyydestään huolimatta korvaamaton. Sen painatti ensi kerran Italiassa bysanttilainen humanisti Demetrios Khalkondylas 1499, jolloin vasta sen tiedot siis avautuivat Länsi-Euroopalle. Thessalonikan arkkipiispa Eustathios, joka eli 12:nnen vuosisadan jälkipuoliskolla, oli liikuttavan innokas kirjallisuuden tutkija, vapaa, suvaitsevainen ja aikansa edellä oleva miehekäs henki, joka oivalsi uudistusten tarpeellisuuden kirkossa ja luostareissa. Hänen pääteoksensa on Kriitillisiä sommitelmia (Parekbolai), so. sarja Iliaan ja Odysseian selityksiä. Sillä on merkitystä siksi, että siihen sisältyy otteita muiden tutkijain nyt jo hävinneistä tulkinnoista. Bysanttilaisen muodollisen oppineisuuden perikuva on myös 1100-luvulla elänyt Johannes Tzetzes, ahdasmielinen, särmikäs ja naurettavan itserakas, epäluuloinen, helposti loukkautuva ja riitakirjoituksissaan raaka kirjailija, jonka runsaasta tuotannosta mainittakoon Khiliades (= Tuhannet) nimellä tunnettu, 12.674 poliittista säettä sisältävä runomittainen poimintokokoelma eri alojen kirjallisuudesta; silläkin on arvoa vain muuten hävinneiden tietojen säilyttäjänä. Tässä tulevat sitten varsinaisella oikealla paikallaan mainittaviksi ne kreikkalaiset antologiat, joiden tärkeydestä jo aikaisemmin on huomautettu (I, 325): Konstantinos Kephalaan (n. 900) 1606 löydetty, mutta vasta 1776 painettu Anthologia Palatina ja Maksimos Planudeen (n. 1260-1330) 1494 painettu Anthologia Planudea; näistä on Kephalaan parempi ja täydellisempi. Ollen munkki Planudes siisti omaansa siveellisyysnäkökohtia silmälläpitäen.

Anthologia Palatina on epäilemättä tärkeimpiä antiikin kirjallisuuden muistomerkkejä, mitä kirjallisuuden historia tuntee. Jatkuvasti, kuin vanhalla asuinpaikalla, siinä kasvaa kulttuurikerros toisensa päälle, jokainen kuvastaen tärkeätä vaihetta kreikkalaisen kirjallisuuden kehityksessä. Neljä kerrosta voidaan muita selvemmin erottaa: (1) Klassillis-helleeninen pohja, jonka huomattavin edustaja on Simonides Keolainen (I, 249), muistosäkeiden sepittäjä nimeltä mainituille, persialaissodassa kaatuneille sankareille. Niiden tunnuksena on arvokas, koruton, selvä sanonta ja vakava sävy, kuten epigrammin, muistokirjoituksen, puhtaalla alkuasteella onkin luonnollista. (2) Toiseksi on mainittava aleksandrialainen kerrostuma, jolloin epigrammi irtautuu todellisen muistokirjoituksen erikoisasemasta ja muuttuu eläneelle tai kuvitellulle henkilölle omistetuksi, ylistäväksi, satiiriseksi tai kaipaavaksi. Minkä se tällöin menettää alkuperäisestä puhtaasta vakavuudestaan, se korvaa yleiskiinnostusta herättävällä sisällyksellään ja kehittyneellä kärjekkyydellään (I, 320). Tämän kerroksen voi sanoa ulottuvan n. 140:een e.Kr., jolloin alkaa (3) aleksandrialaisen suunnan jatkona itämaistuva, värikäs ja aistillinen tyyli, huomattavana edustajana Syriasta kotoisin ollut Meleagros Gadaralainen; epigrammin ajatussisällys irtautuu yksinomaisesta kreikkalaisuudesta, kohoten yleisinhimilliseksi. Roomalaisen epigrammin vaikutus tuntuu tämän kauden myöhempänä aikana. (4) Viimeinen selvä kerros on Justinianuksen aikana alkanut bysanttilainen epigrammi, jonka tunnuksena on tarkka koristeellinen ja muodollinen hioutuneisuus. – Anakreontican nimellä tunnetut pikku runot. 60 kpl., kuuluvat tähän antologiaan (I, 246).

Maksimos Planudes oli tunnettu paitsi antologiastaan myös latinankielen taidostaan ja kreikaksi kääntämistään Ciceron, Caesarin, Ovidiuksen ym. teoksista, joita keskiajan harvat kreikan opiskelijat käyttivät tekstikirjoinaan.

Hellenistisen ajan kuvauksessa mainitut (I, 323) kertovat runoilijat Nonnos (n. 400, Dionysiaka) ja Musaios Grammatikos (n. 500, Hero ja Leandros-runoelman sepittäjä) ovat niitä nimiä, jotka toivat antiikin runotaidon bysanttilaiseen aikaan, kuuluen jo itse yhtä paljon molempiin. Kertovaa ja muuta taiderunoutta sepitettiin Bysantissa uutterasti, mikä on muistettava sen kulttuurin huomattavana piirteenä, vaikkakaan runollisesti arvokkaita tuloksia ei saavutettu. Runorakenne perustui yleensä, aikaisemmin kuvattua hymnologiaa lukuunottamatta, antiikin laajuusmittoihin, käyttäen eniten jambista kolmimittaa, vähemmän kuusimittaa, distikhonia ja anakreonilaista kaksimittaa. Milloin oli kysymys kansanomaisista tarkoituksista, käytettiin aikaisemmin mainittua "poliittista" so. "porvarillista" mittaa. Viimemainittu muodostaa hymnirunouden ohella sillan vanhan laajuus- ja keskiaikaisen korko- ja tavumitan välille, se kun alussa noudatti laajuuksia, mutta rupesi lopuksi laskemaan vain tavuja. Historiallisissa kronikoissa käytettiin kuten näimme poliittista mittaa, joka yleensä houkutteli muodottomaan laajuuteen; antiikin mitat taas johtivat teennäisen taituruuden ihailuun. Bysanttilaisesta taiderunoudesta ansaitsevat huomiota jo mainitut epigrammit, jotka usein laajenivat pitkiksi kuvauksiksi ja olivat joskus aiheiltaan kristillisiä, ja kertovat sankarilliset sekä opettavaiset ja uskonnolliset runoelmat. Näistä mainittakoon muutama esimerkiksi.

Keisari Herakleioksen uljaana aikana elänyt Sofiankirkon diakoni ja arkistonhoitaja Gergios Pisides ylisti jambisella kolmimitalla sepittämässään runossa (Keisari Herakleioksen sotaretkestä persialaisia vastaan, 1093 säettä) keisarinsa persialaisista saamia voittoja; runo kuvaa mm. taisteluja komeasti ja lennokkaasti, mutta ei ole eepillinen, vaan ylistävä, panegyrinen, keskuksena, sekä sankaritekojen suorittajana että ylistyksen vastaanottajana, aina keisari. Konstantinopolin pelastuminen avarien hyökkäykseltä (626) ja sassanikuninkaan Khosrau Parvizin kukistuminen (628) olivat hänellä aiheina parissa muussa samanlaatuisessa runoelmassa. Kaikista kuvastuu Herakleioksen aikakauden valtiollisen menestyksen ja nousun synnyttämä innostus. Huomattavan, perustavan merkityksen on saavuttanut runoelma Heksaemeron eli luomistyö (– e kosmurgia, 1894 trimetrisäettä), jossa Pisides lyyrillisen herkästi, uskonnollis-filosofisesti kuvailee luomista. Jumalan majesteettisuus, viisaus ja rakkaus, isällinen hyvyys ja huolenpito, luonnon ihmeet, täyttävät hurskaan diakonin vilpittömällä innostuksella, antaen lentoa hänen säkeilleen. Sirosti hän kuvaa mehiläisen, muurahaisen, heinäsirkan ja riikinkukon, ja käyttää silkkimadon muuttumista perhoseksi ylösnousemuksen vertauksena. Luomispäivien aihetta oli kuitenkin käyttänyt jo viidennellä vuosisadalla elänyt karthagolainen Blossius Aemilius Dracontius (De laudibus Dei). Se tuli suosituksi keski- ja renessanssin aikana, ja viljellyksi pohjoismaissakin, Tanskassa, jossa arkkipiispa Absalonin seuraaja Andreas Suneson (k. 1228) sepitti latinankielisen luomisrunoelman (Hexaemeron) ja Ruotsissa niin myöhään kuin 1600-luvulla, jolloin piispa Haquin Spegel julkaisi (1685) laajan runoelman Jumalan teot ja lepo (Guds werk och hwila).

Konstantinopolissa olleen Studion-luostarin apotti Theodoros Studita (756-826) mainitaan Kristukselle ja pyhimyksille osoittamistaan siroista epigrammeista ja luostarinsa eri toimihenkilöille sepittämistään ohjerunoista. Runoilijatar Kasia (n. 850), joka olisi kauneudellaan ansainnut keisarinnan aseman, ellei olisi terävällä kielellään sitä ratkaisevalla valintahetkellä menettänyt, perusti oman luostarin ja omistautui runoudelle. Häneltä on säilynyt liturgisia sepitelmiä, viisaudensanoja ja epigrammeja, joista henkii hienoa hurskautta ja syvää tunteellisuutta, mutta myös rohkeata suorapuheisuutta ja satiiria. Älykkäästi Kasia ilmaisee käsityksensä naisen asemasta, onnesta, sulosta, kauneudesta, maineenhimosta ja rikkaudesta, ylistää innostuneesti luostarielämää, pilkkaa tyhmyyttä ja moittii armenialaisten huonoja ominaisuuksia.

Sen johdosta, että keisari Nikephoros Phokas onnistui valloittamaan arabialaisilta Kreetan, sepitti munkki Theodosios keisarin ylistykseksi runon Kreetan valloitus (Halosis tes Kretes), jossa julisti Ilionin piirityksen ja Homeroksen laulamat sankariteot tämän hänen mielestään maailmanhistoriallisen tapahtuman rinnalla aivan mitättömiksi. Erikoisen onnistuneena ja humoristisena kepposena hän pitää sitä, että sotakonemestari linkosi eräänä päivänä kreetalaisten puolelle – elävän aasin.

Myöhäisbysanttilaisista runoilijoista oli tuotteliain Theodor Prodromos, "Kerjäläisprodromos", joksi hän sanoi itseään köyhyytensä vuoksi; hänen elämänsä on sattunut 1100-luvun ensi puoliskolle. Hän sepitti mm. Heliodoroksen Aithiopica-romaanista (I, 328) Rodanthe ja Dosikles nimisen, 4614 jambista trimetrisäettä sisältävän romanttisen, pitkäveteisen runoelman. Lisäksi hän on tunnettu satiirisista ja koomillisista runoistaan, joissa hän antaa rahvaanomaiselle huumorilleen täyden vallan. Niiden laatu ilmenee jo niiden nimistä: Satiiri himokasta vanhusta vastaan. Valitusvirsi järjen häväisemisen johdosta, Ystävyys maanpaossa jne. 1100-luvun jälkipuoliskolla jäljitteli Niketas Eugenianos Prodromoksen runoelman sepittämällä sen pohjalla oman romanttisen 3641 trimetriä sisältävän säeromaanin nimeltä Drosillan ja Kharikleen rakkaus. Samaan aikakauteen ja kirjallisuuden lajiin kuuluu kirkollisen arkiston ylihoitajan Eustathios Makremboliteen (= "joka asuu pitkän basaarin lähellä") suorasanainen romaani Hysminen ja Hysminiaan tarina, joka on epäonnistunut mukaelma Akhilleus Tatioksen (I, 328) romaanista Leukippoksen ja Kleitophonin seikkailut. Se käännettiin 1573 saksaksi ja on sillä voinut olla vaikutusta toisen schlesialaisen koulun tyyliin. Tähän romanttisen runoelman kukoistuskauteen on kiinnitettävä erikoista huomiota siksi, että se on samanaikainen kuin Ranskassa rehoittava ritarirunous.

Johdattaen lukijan mieleen indialaisten eläinsatukirjan Pantshatantran (I, 93), sen pehlevin- ja uuspersiankielisen käännöksen Kalilah ja Dimnah (I, 120-121), ja samannimisen arabiankielisen käännöksen (I, 165), toteamme nyt, että sen käänsi 1000-luvulla Bysantissa kansanomaiselle kreikankielelle eräs Symeon Seth nimellä Stephaniles ja Ikhnelates. Samanlainen kansankirja kuin tämä eläinsadun kehykseen pukeutunut kasvatuksellinen "terveellinen neuvo" oli myös aikaisemmin (I, 141) mainittu Syntipas eli kirja seitsemästä viisaasta, joka 1000-luvulla käännettiin romaiseksi kreikaksi, ollen tämän kielimuodon varhaisimpia näytteitä. Euroopan satuhistorian kannalta nämä teokset ovat tärkeitä. Jo aleksandrialaisena aikana syntynyt vertauskuvallinen eläinkirja Physiologos, jossa ilmenivät silloiset eriskummalliset käsitykset eläimistä, ja josta saatiin valaisevia kristillisiä opetuksia ja saarnojen kehyksiä, oli Bysantissa suosittu kansankirja. Sen mukailuina ovat syntyneet sellaiset bysanttilaiset kansankirjat kuin Lintujen kirja (Puhlogos), Kalojen kirja (Psaralogos) ja Hedelmäin kirja (Porikologos), jotka kuvaavat Bysantin hovia ja hovipiirejä. Barlaam ja Josaphat on mainittu uskonnollisen kirjallisuuden yhteydessä.

Kansankielisessä kirjallisuudessa, joka huomattavammin alkaa vasta 1100-luvulla, on kuitenkin runous etusijalla, enemmistöltä poliittisina, pienemmältä osalta trokeisina kahdeksantavuisina säkeinä. Loppusointu tulee käytäntöön vasta 1400-luvulla. Aihepiiri on monipuolinen, käsittäen moitteita, ylistystä, pyyntöjä, rakkautta (ns. Rhodolaiset lemmenlaulut), sadunomaista romantiikkaa, pyhien elämää ym. Erikoisryhmän muodostavat Troiaa ja Aleksanteria käsittelevät kertovat runoelmat, samoin kuin ne, jotka latinalaisen valloituksen (1204) jälkeen, frankkilaisten ruhtinassukujen jäädessä pariksi vuosisadaksi varsinaisen Kreikan valtiaiksi, käännettiin ranskasta kreikaksi: sellainen on mm. Phlorios ja Platziaphlora, joka on alkuaan Longoksen romaaniin (I, 328) perustuva bysanttilainen tarina, mutta tuli ristiretkien aikana tunnetuksi Ranskassa, jossa sai runoasun nimellä Flore ja Blanchefleur. Sadunomaisista romanttisista runoelmista mainittakoon Kallimakhos ja Khrysorrhoë, jonka satuluonne on ilmeinen: kuninkaalla on kolme poikaa, joista uljaimmalle hän tahtoo jättää valtakuntansa. Pojat lähtevät etsimään seikkailuja, osoittaakseen niissä urhoollisuuttansa. Nuorin, Kallimakhos, tunkeutuu lohikäärmeen linnaan, jossa surmaa tämän ja pelastaa sen uhrin, kauniin Khrysorrhoën. Kuten näkyy, on satuluonne itämainen. Vanhempi kuin se on ns. Ptokholeonin kertomus, joka mm. sisältää erään Hamlet-piirteen, saman, mikä esiintyy Saxo Grammaticuksen kronikassa (Gesta Danorum, n. 1200). Ilmeistä on, että ikivanha kansanomainen sadunkerronta kukoisti Bysantissa voimakkaasti, ja että sen aiheita, joihin Ilias ja Odysseia kansanomaisina muunnoksina sisältyivät, saattoi varjagien välityksellä tulla tunnetuiksi jo varhain pohjoismaissa; asian tarkempaa määrittelyä varten olisi nyt kyseessä oleva bysanttilainen kirjallisuus tältä kannalta erikoisesti tutkittava ja sen aiheita verrattava slaavilaiseen ja suomalaiseen kansanrunouteen.

Osoituksena romaisen runohengen voimasta on lopuksi mainittava runoelma Basileos Digenis Akritas, jota täydellä syyllä voidaan pitää bysanttilaisten kansalliseepoksena. Akritas merkitsee sotilasta, päällikköä, jonka tehtävänä oli suojella rajamaata (akra); Digenis merkitsee "kahdesta syntynyttä", so. henkilöä, jonka isä oli muhamettilainen ja äiti kristitty. Tämännimisen kuulun rajasankarin uroteoista on jo varhain sepitetty ballaadeja, joiden aiheita elää uuskreikkalaisissa ja slaavilaisissa kansanlauluissa; niiden pohjalla on joku kansanomainen runoilija sepittänyt poliittisin säkein kertovan runoelman, josta on säilynyt neljä laulua, yksi niistä käsittäen 4778 säettä. Tapahtumaseutu on Vähässä-Aasiassa ja aiheina ovat Digeniin taistelut arabialaisia vastaan. Tilanteen samanlaisuus sekä idässä että lännessä tuotti siis runouden alalla toisiansa vastaavia ilmiöitä: bysanttilaisten kansalliseepoksen – Roland- ja Cid-runoelmat.

Se käsi, jonka kreikankielinen antiikki ojensi itään Bysanttiin ja sen kautta eteenpäin, oli kyllä kuivunut, mutta sillä oli koristeinaan sarja antiikin sormuksia ja jalokiviä. Siitä, miten se Bysantin kukistumisen aikoina ja ennenkin lahjoitti ne Länsi-Euroopalle, kerromme renessanssin synnyn yhteydessä. Sitä ennen on selvitettävä, miten antiikin latinankielinen, läntinen käsi läksi ojentumaan eteenpäin, minkälaiseksi sen luoma kirjallisuus muodostui, ja miten lännen kansalliset kirjallisuudet syntyivät ja lähtivät kehittymään.

KESKIAJAN LATINANKIELINEN KIRJALLISUUS.

I. MURROSAIKA. (400-600)

Kreikankielen väistyessä pois lännestä latina jäi tämän ainoaksi ja vallitsevaksi sivistyskieleksi. Bysantin säilyessä kansainvaelluksen vuosisatoina, aina arabialaisten valloituksiin saakka, alueiltaan eheänä ja poliittiselta merkitykseltään idän oloissa mahtavana, länsi ja sen vallan ja sivistyksen vanha emämaa, Italia, vaipuivat yhä syvemmälle monenlaiseen heikkouteen ja kurjuuteen. Tämän aiheuttivat: yhä jatkuva veltostuminen, syntyväisyyden vähentyminen, vierautuminen aseiden käytöstä ja puolustustahdon täydellinen herpautuminen; edellisen johdosta mahdollisiksi käyneet germaanien ryöstö- ja valloitusretket ja näiden seurauksena Justinianus I:n sota (535-555); ja viimeisenä kaikista tuhoisimpana iskuna langobardien suorittama valloitus (568-572), joka ratkaisevammin kuin mikään edellisistä vitsauksista ikäänkuin miekanterällä iski Italian irti sen entisyydestä ja siirsi sen siihen historian vaiheeseen, jota sovinnaisesti sanomme "keskiajaksi". Samanlaatuinen tuho oli kohdannut provinsseja: vandaalit olivat valloittaneet Pohjois-Afrikan, joka lopullisesti menehtyi Justinianuksen sodassa; länsigootit olivat herroina Espanjassa: frankit Galliassa.

Kaikkialla barbaarien intohimoisuus ja raakuus ja vanhan asujaimiston hienostunut, aistillinen velttous vaikutti mataloittavasti ja tukahduttavasti antiikilta perittyyn kulttuuriin. Viidettä ja kuudetta vuosisataa, jolloin kaikki nämä lännen mullistukset tapahtuivat, voimme sanoa murrosajaksi; silloin alkoi Euroopan historiassa "keskiajan yö", ulottuen ensimmäisenä valonpilkahduksena koittavaan ns. karolingilaiseen renessanssiin saakka, ja taas tämän jälkeen viikinkien hävitysretkien johdosta pimentyen aina 1000-luvulle, jolloin keskiajan-ihminen oli vihdoin saanut kehitetyksi oman kulttuurinsa ja astui uutena itsenäisenä psykenä näkyviin.

Tämän pimeän kauden alkaessa pakanuus oli jo kuollut, joskin 5:nnellä vuosisadalla elänyt gallialainen kirjailija Salvianus väittää ankarassa tapainturmelusta ruoskivassa teoksessaan Jumalan ohjauksesta (De gubernatione Dei), että "gymnasiumeissa rukoillaan ja kunnioitetaan vielä Minervaa, teattereissa Venusta, sirkuksissa Neptunusta, miekkailusaleissa Marsia ja painipaikoilla Mercuriusta". Antiikin sivistyksen opettajat, sofistit l. reetorit, vähitellen hävisivät, sillä ei valtiovalta eivätkä kaupungit enää palkanneet heitä, eikä yksityisiä rikkaita tiedonhaluisia ollut niin paljon, että he olisivat jaksaneet ajanoloon ylläpitää tällaista opettajaluokkaa. Barbaarit eivät toistaiseksi välittäneet sivistyksestä; muu kansa oli köyhtynyttä eikä tajunnut sen tarpeellisuutta; ainoa, joka sitä tarvitsi, ollen itse sekä hengeltään että rakenteeltaan sivistyksen edustaja, oli kirkko.

Murroskauden melskeisinä vuosisatoina, jolloin olot ja lait olivat vakaantumattomia ja vanha ja uusi taistelivat löytääkseen elinmahdollisuudet siinä pesässä, jossa molempien oli nyt pakko asua, kirkko, Augustinuksen Civitas Dei, asettui antiikin perilliseksi, ruveten sitkeästi edustamaan vallitsevassa kaaoksessa Rooman valtioaatetta. Se käsitti tämän kuitenkin henkisesti, so. kristikunnan keskittymisenä ja järjestäytymisenä Rooman alaisuuteen vain uskonnollisessa suhteessa. Tässä työssä, jolle paavi Gregorius Suuri (n. 540-604) varsinkin linjoitti tietoiset suuntaviivat, alati alleviivaten Rooman apostolisen istuimen jumalallisia, ylimpiä valtiasoikeuksia, se noudatti Rooman perinnöllistä politiikkaa ja käytti aseinaan sen valtakunnallista yleiskieltä, sitä oppia ja sivistystä, jota se tarvitsi voidakseen itse lukea ja selittää levittämäänsä sanomaa. Näin se jossakin määrin opiskeli antiikin kirjallisuutta, vaikka vieroikin sen pakanallisuutta, ja otti huoltaakseen koulun, jota se tarvitsi uusien voimien kasvattamiseen. Kun opiskelu ja koulu itsestään etsivät häiriintymätöntä rauhaa, tulivat luostarit luonnollisista syistä niiden turvapaikoiksi. Sivistyksen yleensä painuessa pimeään sen tuli tuikki luostarikammioista, jotka kaukaisissa barbaarimaissakin tulivat tärkeiksi valopisteiksi, aikanaan aiheuttaen kansankielisen kirjallisuuden heräämisen. Pikainenkin katsaus näihin varhaisiin valopisteisiin on siis selventävää lähdettäessä tutustumaan keskiajan kirjalliseen kulttuuriin.

Varhaiskristillisen kirjallisuuden yhteydessä mainitsimme ohimennen (I, 437) Pyhän Antoniuksen, ensimmäisen kristityn munkin, ja piispa Athanasiuksen hänestä kirjoittaman elämäkerran, josta selviää, minkälaatuista Antoniuksen erakkolamunkkilaisuus oli. Tärkeämmän merkityksen kuin se saavutti toisen egyptiläisen, Pyhän Pakhomioksen, Etelä-Egyptissä aloittama munkkilaisuus, jonka tunnusmerkkinä oli pienimpiin yksityiskohtiin ulottuva säännönmukaisuus, yhteiselämä ja ahkera työ sen itsensä vuoksi eikä vain ajanvietteenä. Pakhomioksen perustamat luostarit muodostivat pääluostarin alaisen järjestön. Tiedon luostarielämästä toi länsimaille 340 piispa Athanasius, joka mainittuna vuonna kävi Italiassa; myöhemmin Hieronymus (I, 445) voimakkaasti edisti luostarilaitoksen kehittymistä Roomassa. Pyhän Antoniuksen elämä käännettiin latinaksi ja sen mukainen askeettinen erakkolamunkkilaisuus levisi Italiaan, Pohjois-Afrikkaan ja Galliaan. Uuden perustavan vaiheen aloitti lännen munkkilaisuudessa Benedictus Nursialainen (480-544), luoden täsmällisen ohjesäännön, jonka mukaan munkkien oli elettävä yhteisön jäseninä ja omistettava aikansa Jumalan "työlle", so. palvelukselle, lukemiselle ja maalliselle, so. siihen aikaan etupäässä ruumiilliselle työlle, joka oli Benedictuksella vielä tärkeämmässä asemassa kuin Pakhomioksella. Munkit sitoutuivat määrättyyn luostariin eliniäksi, joten heidän aikaisempi vaeltava elämänsä loppui.

Benedictiläisluostarit tulivat lännessä aluksi vallitseviksi; ainoa kilpaileva järjestö oli Irlannin kelttiläisen kirkon helmassa syntynyt Columban munkisto, jossa ilmeni Antoniuksen tapaista erakkolarakkautta. Irlantilaiset ja benedictiläiset tapasivat toisensa Keski-Euroopassa, jossa edelliset sulautuivat jälkimmäisiin. Benedictus Nursialainen perusti 14 luostaria, joista kuuluisimmaksi tuli Monte Cassino. Tämän kuitenkin langobardit hävittivät (n. 580 – luostari sittemmin kyllä rakennettiin uudelleen), jolloin sen munkit muuttivat Roomaan ja asettuivat Lateraanibasilikan yhteydessä olevaan luostariin. Täältä, apostolisen istuimen juurelta, sen aatteiden kannattajina, benedictiläismunkit läksivät työhönsä Länsi-Euroopan eri osiin. Pyhä Augustinus toi kristinuskon Englantiin 596, perustaen sinne benedictiläisluostarin; 7:nnellä vuosisadalla benedictiläisyys levisi Galliaan, 8:nnella Englannista päin germaanisiin maihin. Kaikissa näissä, Irlannissa säilynyttä Columban munkistoa lukuunottamatta, benedictiläisjärjestö tuli niin vallitsevaksi, että Kaarle Suuri tiedusteli, oliko muuta milloinkaan ollutkaan. Vuosisatain kuluessa luostarien lukumäärä kasvoi moniksi sadoiksi, munkkien tuhansiksi. Kuuluisimpia olivat: Italiassa Monte Cassino ja irlantilaisen Columbanuksen (543-615) perustama Pavian lähellä oleva Bobbion luostari; Galliassa saman Columbanuksen perustamat Lixoviumin (Luxeuil) ym. luostarit, ja Pyhän Martinuksen luostari Toursissa, josta Kaarle Suuren ja Alcuinin toimesta tuli huomattava koulu-, käsikirjoitusten valmistus- ja kulttuurikeskus, ja Clunyn luostari (910), jonka ohjesääntö vaikutti uudistavasti kaikkien maiden benedictiläisjärjestöihin; Sveitsissä (irlantilaisen erakon, Columbanuksen seuralaisen Pyhän Galluksen 614 perustama) St. Gallenin luostari, joka oli 800-luvun puolivälistä alkaen kolmisen sataa vuotta Euroopan oppineisuuden tunnetuimpia ja huomattavimpia tyyssijoja ja jonka kirjasto on vieläkin kuuluisa keskiaikaisista kirja-aarteistaan; Saksassa 724 perustettu Reichenaun ja 744 perustettu Fuldan luostari, molemmat laajan lähetystyön ahjoja, oppineisuuden tyyssijoja, ja Ludvig Hurskaan n. 820 perustama Corveyn luostari, saksilaisten käännytystyön ja klassillisten opintojen keskus; ja Britanniassa Columban n. 563 perustama Iona, josta tuli kelttiläisen kristillisyyden, lähetystyön ja oppineisuuden keskus vuosisadoiksi. Benedictiläisten kulttuurityö sisältää siis lyhyesti sanottuna germaanilaisten kansojen käännyttämisen kristinuskoon ja sivistyksen tielle, tieteellisen työskentelyn ja kouluopetuksen.

Keskiajan koulu periytyi kuten sanottu kirkon suojelemana antiikin ajalta, ohjelmana aikaisemmin mainittu trivium (grammatiikka, dialektiikka ja retoriikka) ja quadrivium (geometria, aritmetiikka, musiikki ja tähtitiede). Grammatiikkaan kuului kirjallisuus kokonaisuudessaan, sekä kielen, muodon että sisällyksen puolesta, mutta pääasiaksi jäi kyllä latinan opetus; oppikirjoina olivat Priscianuksen (I, 423) Kieliopilliset perusteet, (Institutiones grammaticae) ja Pyhän Hieronymuksen opettajan (I, 445) Aelius Donatuksen Kieliopin taito (Ars grammaiica). Dialektiikan opetus perustui Aristoteleen Organon-sarjaan, jonka osia Boëthius (s. 44) oli kääntänyt latinaksi, ja kohdistui siis muodolliseen logiikkaan; kreikkaa ei jonkin ajan kuluttua enää ymmärretty eikä varsinaisella filosofialla ollut merkitystä ennenkuin keskiajan kulttuurin kukoistusajalla. Retoriikkaan sisältyi lakitiede, puhutun ja kirjoitetun sanan sommittelu; sillä ei ollut sanottavaa merkitystä Alppien pohjoispuolella, mutta jonkin verran Italian kaupungeissa, joissa latinan vielä kauan ollessa puhekielenä Ciceron ja Quintilianuksen taito oli joskus tarpeellinen puhuttaessa neuvostossa tai kansalle. Geometrialla ymmärrettiin enemmänkin maan- ja luonnontiedettä sekä niiden yhteydessä kasvien lääketieteellisten ominaisuuksien kuvaamista kuin mittausoppia Euklideen merkityksessä. Aritmetiikka, joka oli toistaiseksi roomalaisten numeroiden käytön vuoksi perin hankalaa, käsitti vain yksinkertaisimmat alkeet, joita tarvittiin jokapäiväisessä elämässä. Musiikin opetus oli hymnien ja messujen harjoitusta, astronomia, jota ei voitu pitää erillään astrologiasta, taivaankappaleiden ajattelua ja tarkastelua ptolemaiolaisen maailmankuvan valossa.

Edellämainittujen oppikirjain lisäksi käytettiin vielä n. 400 eläneen Martianus Capellan tietoteosta nimeltä Satyricon l. yhdeksän kirjaa Philologian ja Mercuriuksen häistä ja seitsemästä vapaasta taiteesta (S., De nuptiis Philologiae et Mercurii et de septem artibus liberalibus libri novem), joka nimensä mukaisesti sisältää triviumin ja quadriviumin tiedot tiivistetyssä muodossa. Mainittakoon, että sen kahdeksannessa kirjassa on selvä esitys aurinkokeskeisestä maailmankäsityksestä, joka siis tämän kautta oli keskiajalla tunnettu. Todennäköistä on, että Copernicus, joka siteeraa Capellaa, on saanut siitä herätyksen. Cassiodoruksen Institutionien yhteydessä olevaa esitystä Vapaan kirjallisuuden taiteesta ja lajeista (De artibus ac disciplinis liberalium litterarum) ja Isidorus Sevillalaisen teosta 20 kirjaa alkeita l. johdatusta (Originum sive etymologiarum libri XX) käytettiin myös samaan tarkoitukseen.

Tämän opetusohjelman toteuttaminen oli pimeinä alku- ja usein muinakin aikoina vaillinaista, riippuen yleensä niistä lasku- ja nousukohdista, joita keskiajan sivistyselämässä ilmenee. Muistettava on vielä, että oli paitsi luostarien myös piispain (tuomiokapitulien) ja ruhtinasten kouluja.

Latinan kehityksessä voidaan todeta suunnilleen samat ilmiöt kuin kreikan: klassillinen kirjakieli pyrki säilyttämään mahdollisimman kauan alkuperäistä puhtauttaan, puhekielen erotessa siitä yhä enemmän. Tämä hajaantuminen alkoi jo keisariaikana ja jatkui siksi, kunnes puhekielet, jotka eri kansojen keskuudessa olivat lähteneet omille urilleen, irtautuivat latinan herruudesta ja astuivat täysikäisinä kirjallisuuteen. Kirjallinen latina muuttui tämän johdosta yhä enemmän kuolleeksi, siitä huolimatta, että se oli aikain varrella alituisesti ilmenevien uusien asiain pakosta ottanut käytäntöönsä lainasanoja, esim. kristinuskon selitystyön vuoksi kreikasta ja hebreasta, jopa joutunut tekemään niitä voidakseen ilmaista kaiken uuden, mitä kehitys toi mukanaan. Kun oppimattomuuden lisääntyessä filologinen koulutus kävi yhä hatarammaksi, oli tästä klassillisen latinan sovittamisesta uuden ajan tarpeisiin lopullisena yleistuloksena sen rahvaanomaistunut huononnus, ns. munkkilatina.

Keskiajan latinankielinen kirjallisuus eroaa eräässä tärkeässä muotokohdassa antiikin kirjallisuudesta: runoudessa. Puhuttaessa länsimaisen hymnirunouden synnystä (I, 439-440) todettiin Milanon piispan Ambrosiuksen käyttäneen hymneissään jambista dimetriä ja yleensä pysytelleen laajuuden kannalla. Kehitys kävi tämän jälkeen lännessä samaan suuntaan kuin Bysantissa: korko, jolla jo varhain, ehkä aina, oli ollut tärkeä sija kansanrunoudessa (näytteitä Caesarin legionalaisten korkoon perustuvista marssilauluista on säilynyt), tuli vähitellen vallitsevaksi säkeitä rakennettaessa; entisen laajuuden – ääntymispituuden – sijaan laskettiin tavujen lukumäärä. Laajuuden noudattaminen kävi mahdottomaksi senkin vuoksi, ettei ääntymispituuksista ollut enää oikeata tietoa sen jälkeen, kun latina oli kuollut puhekielenä. Jambinen, korkoon ja tavulukuun perustuva dimetri tuli näin vähitellen suosituksi runomitaksi, ja liittyi siihen vielä koristeeksi loppusointu, joka kuten tiedämme oli ensin noussut näkyviin retoriikan mukana ja satunnaisesti runollisissakin tuotteissa, kotiutunut syrialaiseen ja bysanttilaiseen hymniikkaan, ja tuli nyt sieltä – mahdollisesti myös tuntemattomaksi jääneestä kansanlaulusta – uuteen latinalaiseen hymnirunouteen. Myöhemmin syntyneestä ns. sekvenssirunoudesta puhumme seuraavan osaston yhteydessä.

Keskiajan henkiseen elämään kirkko vaikutti huomattavasti myös liturgiallaan, jonka kehitys alkoi näinä murrosvuosisatoina. Sen lähtökohtana oli Jeesuksen ylösnousemuksen ja uuden tulemisen odotuksesta tavaksi tullut pääsiäisyön vietto (vigilia) ja siinä keskeisenä pyhänä toimituksena oleva ehtoollinen. Alkuaan yksinkertainen jumalanpalvelus: rukous, sanan lukeminen ja psalmien laulaminen, laajeni pääsiäisyön valvonta-ohjelman ja juhlallisiin toimituksiin itsestään liittyvän, ihmisluonteeseen kuuluvan draamallisen taipumuksen vaikutuksesta kauniiksi, runolliseksi rukouksen, laulun ja sananluvun yhdistelmäksi, joka suoritettiin joka sunnuntai ja sitä paitsi tarpeellisesti lyhennettynä joka vuorokauden määrättyinä rukoushetkinä; näitä oli tavallisesti joka neljäs, mutta joskus joka kolmas tunti. Sen eri osista kuvastuivat Jumalan ja ihmisen synti- ja armosuhteet, ja sopivin vaihteluin siitä saatiin vuoden varrella heijastumaan kirkkovuoden sisällyksenä oleva Jeesuksen kärsimyshistoria. Monien vaiheiden jälkeen, joissa mm. Clunyn benedictiläisillä oli huomattava osuutensa, mutta joihin emme tässä voi tarkemmin puuttua, pääsi vallitsevaksi ns. espanjalais-gallialainen liturgia, jolla oli omat muunnoksensa eri maissa; se on myöhemmin sulautunut ns. roomalaiseen liturgiaan, joka vallitsee pienin vaihteluin kaikissa roomalaiskatolisissa maissa. Näin kaukaa siis periytyvät lutherilaistenkin liturgian perusmuodot ja kulttuurihistoriasta tutut vuorokauden katoliset hartaushetket: vesper (klo 21), hora nocturna (klo 24) ja hora matutina (klo 3, jolloin kukko lauloi); hora tertia (klo 9, muistoksi Jeesuksen tuomitsemisesta, joka tapahtui juutalaisten laskun mukaan klo 6 alkavan päivän kolmannella hetkellä), hora sexta (edellisen mukaan klo 12, jolloin Jeesus naulittiin ristiin), ja hora nona (samoin edellisen mukaan klo 15, jolloin Jeesus kuoli). Myöhemmin tulivat vielä lisäksi hora prima (klo 6) ja completorium (klo 18). Lopuksi mainittakoon, että jumalanpalveluksissa luettavista pyhistä kirjoituksista ja elämäkerroista sai alkunsa niiden erikoisnimenä sana legenda (= luettavat).

Keskiajan runollis-mystillisen hengen ymmärtämiseksi on välttämätöntä muistaa, mikä haltioittava, lumoava, taikuuteen vivahtava merkitys kirkon liturgialla jo vaatimattomasta alustaan saakka, sen alttarilla ja tämän keskeisimmällä esineillä, pyhällä ehtoolliskalkilla ja sen vereksi muuttuvalla viinillä, pyhäinjäännöslippaalla ja siitä säteilevällä ihmeellisellä voimalla, kirkkaalla valaistuksella ja oudolla kielellä, joka juhlallisesti luettuna vaikutti väkevämmältä loitsulta kuin milloinkaan omat pakanalliset, oli alkavan keskiajan lapsenomaisiin uusiin kansoihin. Samoin kuin venäläisten lähetit haltioituneina uskoivat nähneensä Sofiankirkon suitsutuspilvissä yliluonnollisia olentoja, nämäkin ottivat kaiken todesta aivan toisin kuin nykyaikana voimme ymmärtää. Paholaiset olivat silloin persoonallisia olentoja, jotka tekivät pahaa niin paljon kuin voivat; vain kirkon ja varsinkin sen alttarin aidan sisäpuolella oli täysi turva. Tästäkin voimme oivaltaa, kuinka kerrassaan keskeinen asema ja vaikutus kirkolla oli keskiajan elämässä.

Itägoottilainen Theoderik Suuri, joka valloitti Italian Bysantin luvalla ja hallitsi sitä idän keisarin valtuuttamana, pyrki sulattamaan omaa kansaansa – joka tosin oli lukumäärältään vain miehitysarmeijan veroinen – ja italialaisia yhteen, ja säästi sen vuoksi maata ja sen laitoksia. Neuvonantajinaan hän käytti myös italialaisia. Hänen hallituksensa vuosikymmenet (493-526) olivatkin Italialle hengähdyksen aikaa, jolloin elinkeinot taas rupesivat elpymään. Sivistyksellisesti ne olivat merkittäviä mm. siksi, että silloin eli antiikin viimeinen jalo henki Boëthius ja keskiajan ensimmäinen mainehikas kyky Cassiodorus, molemmat toistensa aikalaisia, mutta edellinen silti heijastaen taaksensa painunutta antiikkia, jälkimmäinen edessänsä olevaa keskiaikaa.

Anicius Manlius Severinus Boëthius (n. 480-524) oli ylhäinen roomalainen, kuuluisan senaattori Symmachuksen holhokki, konsuli 510, Theoderikin neuvonantaja ja suosikki, "viimeinen roomalainen, jonka Cato ja Cicero olisivat tunnustaneet kansalaisekseen", kuten Gibbon sanoo historiassaan. Lujana, miehekkäänä luonteena hän pelottomasti esitti totuuden barbaarihallitsijalle, jonka luonteen pienuus näkyy siitä, että hän vähitellen tuskastui Boëthiuksen suoraan itsenäisyyteen, kallisti korvansa panettelijoille ja ilmiantajille, jotka syyttivät Boëthiusta vehkeilyistä Bysantin kanssa Theoderikia vastaan ja kapinapuuhista, vangitsi ja lopuksi surmautti hänet. Prokopios kertoo tämän rikoksen aiheuttaman katumuksen kiiruhtaneen Theoderikin omaa kuolemaa. Pari vuosisataa tämän jälkeen Boëthiusta ruvettiin pitämään pyhänä marttyyrina, vaikka hän teoksistaan päättäen oli enemmän antiikin filosofi kuin kristitty; hänen Paviassa oleva säilynyt vankilansa on vieläkin pyhyyden maineessa.

Boëthiusta pidettiin aikanansa syvällisenä oppineena, eivätkä hänen teoksensa tätä sädekehää häneltä kielläkään. Jo nuoruudessaan hän innostui Kreikan kirjallisuuteen ja asetti elämänsä päämääräksi kansansa hengen uudistamisen kreikkalaisen filosofian viisaudella. Tätä varten hän tahtoi kääntää latinaksi Platonin ja Aristoteleen teokset, vieläpä saattaa näiden filosofian sopusointuun, ja ehtikin suorittaa huomattavan osan tästä ohjelmastaan.

Hänen osaksi kääntämiään, osaksi selittämiään ovat Organon-ryhmään (I, 307) kuuluvat loogilliset teokset: 1. Kategoriat (Cathegoriae), 2. Peri Hermeneias (De interpretatione), 3. Analytika protera (Analytica priora), 4. Analytika hystera (Analytica posteriora), 5. (Topika) ja 6. Sophistikoi elenkhoi (Sophistici elenchi). Täten tuli keskiajan saataville Aristoteleen koko muodollinen logiikka eli siis oppi kategorioista eli peruskäsitteistä, arvostelmalauseesta, päätelmästä ja todistelmasta, todennäköisyystodistuksista ja määritelmästä. Lisäksi Boëthius selitti Porphyrioksen (I, 442) Johdannon (Isagoge), jossa myös käsitellään Aristoteleen logiikkaa, ja kirjoitti itsenäisesti kuusi tutkielmaa logiikan alalta. Mainittu Porphyrioksen–Boëthiuksen teos, jossa tutkitaan viittä tärkeintä peruskäsitettä: sukua, lajia, lajieroa, erikoista tunnusmerkkiä (proprium) ja satunnaista tunnusmerkkiä, tunnettiin keskiaikana nimellä Viisi ääntä (Quinque voces), ja oli yleisesti käytetty oppikirja ja skolastiikan lähtökohta (s. 140).

Boëthiuksen käytännöllistieteellinen kirjailijatyö ei rajoittunut tähän, vaan sisältää vielä esitykset quadriviumin aineista. Näistä on musiikkia käsittelevä (De institutione musica) huomattava siksi, että siinä tarkoin esitetään pythagoralaisen musiikin laatu, minkä vuoksi se on antiikin musiikin tutkimukselle ensiluokkainen lähdeteos.

Kuuluisin ja inhimillisin, kaikkia aikoja varten kirjoitettu, on kuitenkin Boëthiuksen teos Filosofian lohdutuksesta (De consolatione philosophiae), jonka hän sepitti vankilassa ollessaan ja joka oli keskiajan filosofisista teoksista käytetyin, tullen jo silloin käännetyksi monille kielille: Alfred Suuri käänsi sen anglosaksinkielelle mainitaksemme varhaisimman esimerkin.

Filosofian lohdutuksesta, joka sisältää viisi "kirjaa", on sepitetty aikaisemmin mainitun Capellan teoksen, Satyriconin, mukaan. Siinä vaihtelevat suorasanainen ja runo, johon viimemainittuun on saatu paljon apua Senecan säkeistä. Surut ovat vanhentaneet kirjailijan ennenaikojaan. Hänen valittaessaan tätä hänelle ilmestyy ylevä lohduttajatar, jonka hän tuntee suojelijattarekseen, Filosofiaksi. Tahtoen auttaa Filosofia rupeaa tutkimaan häntä ja toteaa hänen uskovan, että Jumala hallitsee maailmaa, mutta olevan epäselvillä omasta itsestään, mikä aiheuttaa horjuvaisuutta ja heikkoutta. Toisessa kirjassa Filosofia esittää kirjailijalle onnen hengettären, Fortunan, joka huomauttaa hänelle kaikesta hänen jo nauttimastaan onnesta ja osoittaa sen lahjat vaihteleviksi ja epäluotettaviksi. Kolmannessa kirjassa Filosofia lupaa johtaa hänet tosi onneen, joka on löydettävissä vain Jumalasta; koska näet Jumala on korkein hyvyys, joka taas on tosi onni, Jumala siis on tämä tosi onni. Todellista pahaa ei voi olla olemassa, sillä koska Jumala on kaikkivoipa eikä tahdo pahaa, tätä ei siis voi olla. Neljännessä kirjassa Boëthius uudistaa Jobin vanhan kysymyksen: jos kaikkeuden hallitsija on hyvä, niin miksi pahaa on sittenkin olemassa, miksi hyvä saa usein rangaistuksen ja paha palkinnon? Filosofia vastaa osoittamalla, ettei todellisuudessa hyvä jää milloinkaan palkitsematta eikä paha rankaisematta. Sitten Filosofia selvittelee sallimuksen ja kohtalon luonnetta, osoittaen kaiken, mitä tapahtuu, olevan hyväksi. Viidennessä kirjassa käsitellään ihmisen vapaata tahtoa ja Jumalan ennakkotietoa; selittämällä Jumalan luonnetta koetetaan osoittaa, etteivät nämä ole keskenään ristiriidassa; Jumala on kaiken tapahtuvan edeltätietävä katselija, jonka iankaikkiseen näkemykseen tahtomme vapaa toiminta, hyvän ja pahan palkka, rajoituksitta sisältyy. Kristusta kirjassa ei mainita. Se painettiin ensi kerran Venetsiassa 1492.

Flavius Magnus Aurelius Cassiodorus Senator (n. 490-585) oli myös Theoderikin korkea virkamies, hänen kuollessaan magister officiorum, so. siviliministeri, ja hänen seuraajansa aikana pretoriaanien päällikkö. Kun Belisarius valloitti Ravennan (540), hän siirtyi yksityiselämään ja perusti Vivariumin ja Castellumin luostarit, joiden veljien erikoistehtäväksi hän määräsi pyhien ja maallisten tietojen hankkimisen ja vanhojen käsikirjoitusten kokoamisen ja jäljentämisen, kehoittaen: yhtä monta kirjainta kuin munkki jäljentää, saatana saa haavaa ruumiiseensa. Cassiodoruksen tarkoituksena oli kirjojen häviämisen estäminen, vieläpä niiden lisääminen, ja hän onnistuikin sytyttämään alkavassa luostarilaitoksessa innostuksen tähän työskentelyyn. Itse hän toimi loppuikänsä uutterana kirjailijana, varatakseen kuten Boëthius alkavalle pimeyden ajalle edes muruja siitä tiedonaarteesta, jonka antiikki oli luonut ja joka uhkasi tuhoutua barbaarien loppumattomassa miekanmittelyssä. Cassiodoruksen omat huomattavimmat säilyneet teokset ovat: Sekalaisia (Variae, 537), joka sisältää Theoderikin ja hänen lähimpäin seuraajainsa asetuksia ja julistuksia ja on paras lähteemme tutkittaessa Italian kuningaskunnan oloja itägoottien aikana; ja Näytteitä uskonnollisista ja maallisista kirjoista (Institutiones divinarum et humanarum litterarum), tietosanakirjallinen hakemisto munkkeja varten, liitteenä aikaisemmin mainittu esitys seitsemästä vapaasta taiteesta. Kadonneista oli tärkein erään Ablabiuksen myös kadonneeseen teokseen perustuva Goottien historia (Historia Gothorum), joka on tunnettu Jordaneen laihasta lyhennyksestä. Cassiodoruksen kirjoitukset osoittavat suurta oppineisuutta, älyä ja ahkeruutta, mutta ovat epätarkkoja, tyyliltä teeskenneltyjä ja kieliasulta turmeltuneita.

Cassiodoruksen varjossa on sopivasti muistettavissa yllämainittu goottien historioitsija Jordanes (n. 553), germaani, mutta ei itägoottilainen, kotoisin nykyisen Bulgarian seuduilta, alkuaan kirjuri ja sittemmin munkki. Hänen elämänvaiheistaan tiedetään ylen vähän. Hän on kirjoittanut kaksi teosta: Romana (551), joka on Hieronymuksen ym. mukaan sepitetty luomisesta alkava maailmanhistoria, merkitykseltään vähäpätöinen, ja Geetalaisten vaiheista (De rebus Geticis), joka kuten sanottu perustuu Cassiodoruksen kadonneeseen teokseen. Kuvaten goottien vaiheet siitä saakka, kun he lähtivät Skandinaviasta, ja hunnien maahantulon ja tuhon, Jordaneen tyyliltään ja rakenteeltaan vaatimaton sepitelmä on kansainvaelluksen historian keskeinen ja korvaamaton lähdeteos. Kirjallisuudenkin historian kannalta se on tärkeä, koska se sisältää paljon niitä tarinoita ja tarinoiden aiheita, joita sitten tapaamme germaanien sankarirunoudessa.

Samanlainen antiikin tiedon kokoilija ja sommittelija uusiksi teoksiksi kuin Cassiodorus oli Isidorus Sevillalainen (n. 560-636), arkkipiispa, joka toiminnallaan ja kirjallisella tuotannollaan huomattavasti vaikutti Espanjan kirkon elämään ja koko keskiajan kulttuuriin. Syvästi perehtyneenä sekä antiikin että kristilliseen kirjallisuuteen hän tahtoi puolestaan tuoda sen oman aikansa saataville ja sommitteli mm. ennen mainitun Originum-teoksensa. Sen kolme ensimmäistä kirjaa sisältää esityksen seitsemästä vapaasta taiteesta, minkä vuoksi sitä kuten mainittu käytettiin oppikirjana; muu osa käsittelee lääketiedettä, ajanlaskua, Raamattua ja muita kirjoja, jumaluusoppia, kirkkoa ja lahkoja, kieliä ja kansoja, sanakirjoja, anatomiaa, eläintiedettä, maantiedettä, rakennustaidetta, maanmittausta, mineralogiaa, maanviljelystä, sotia, laivoja ym., mikä näytteeksi piispan tietosanakirjallisesta oppineisuudesta mainittakoon. Hänen muu tuotantonsa on laaja, sisältäen filosofiaa, jumaluusoppia ja historiaa. Viimemainitulta alalta on tärkeä Goottien, vandaalien ja sveevien kuningasten historia (Historia de regibus Gothorum, Vandalorum et Suevorum), länsigoottien ajan huomattavin lähdeteos, josta piispan isänmaanrakkaus miellyttävästi ilmenee: Espanja on hänestä "kaunein kaikista maista, lännestä Indiaan saakka".

Gregorius Toursilainen (538-594), Toursin kaupungin jäntevä piispa, edustaa Galliassa samaa pyrkimystä kuin äsken mainitut oppineet Italiassa ja Espanjassa. Hänen tuotantonsa sisältää kirjoituksia marttyyreistä, gallialaisista papeista, piispoista ja erakoista, mutta huomattavin ja kuuluisin on hänen sepittämänsä Frankkien historia (Historia Francorum). Sen alkuosa on sommiteltu suureksi osaksi sittemmin hävinneistä lähteistä, toinen kirja mm. frankkien eepillisestä runoudesta, jota Gregorius ehkä oli itse koonnut, kolmas ja neljäs vielä elävän vanhemman polven kertomuksista, viides ja kuudes oman näkemän ja kokeman, ja loput neljä kirjaa muuten hankittujen tietojen perusteella. Tours oli hyvä huomiopaikka ollen etelän ja pohjoisen välisen valtatien keskikohdalla, joten Gregorius helposti pääsi aikansa tapahtumista selville. Hän oli puolueellinen Austrasian hyväksi, mutta ei salannut eikä keksinyt mitään, esitti asiat samalla viisaasti ja naivisti, turmeltuneella latinalla, mutta ilmeisellä kertojan lahjakkuudella, minkä vuoksi hänen teoksensa on ainutlaatuisen lähdearvonsa lisäksi kiintoisaa luettavaa ja on tuottanut tekijälleen "barbaarien Herodotoksen" nimen.

Aikaisemmin olemme antiikin viimeisinä runoilijoina maininneet Ausoniuksen (I, 415) ja Claudianuksen (I, 416) sekä alkavan hymnirunouden ohessa (I, 440-441) raamatullisen kertovan runouden, Juvencuksen ja Prudentiuksen, joiden tuotteilla kristitty henki, kuten sanoimme, "koetti hälventää pakanallisen kirjallisuuden lumoa". Siirtäen hymnirunouden käsittelyn tuonnemmaksi huomautamme tässä vain lyhyesti, että runous tuikahtelee nyt kyseessä olevilla murrosvuosisadoillakin. Viidennen vuosisadan alussa eli presbyteri Coelius Sedulus, aluksi maallinen, mutta sitten hengelliseen säätyyn kääntynyt, Bysantissa oleskellut oppinut, joka sepitti Pääsiäislaulun (Carmen paschale). Johdannossa hän osoittaa, kuinka paljoa ylevämpiä Jumalan ihmeet ovat kuin konsanaan pakanain myytit; muun runoelman hän omistaa Uuden Testamentin kertomuksille. Sedulus on tunnettu myös katoliseen liturgiaan sisältyvästä jouluhymnistään, jonka säkeistöt alkavat aakkosjärjestyksessä. Siitä näkyy, että loppusointu on nyt kotiutunut jambiseen dimetriin:

    A solis ortus cardine
    Adusque terrae limitem
    Christum canamus principem
    Natum Maria virgine.

[Auringon nousun kääntökohdasta aina maan rajaan saakka laulakaamme Kristusta ruhtinasta, syntynyttä neitseestä Mariasta.]

Karthagolainen Dracontius on ohimennen mainittu bysanttilaisen kirjallisuuden yhteydessä (s. 31). Apollinaris Sidonius (430-487) on kiintoisa ajanmerkki siksi, että hänen ylistysrunoissaan kristillisen ajattelun tulkkina sovinnollisesti esiintyvät myös antiikin myyttien jumalat. Tuottelias, iloinen, kätevä runoilija oli Venantius Fortunatus, italialainen oppinut, joka joutui ensin merovingien julmasta historiasta tunnetun Brunehildan häärunoilijaksi ja oleskeltuaan sitten eri seuduilla Ranskassa asettui Poitiers'hen, jonka piispaksi tuli 599 ja jossa eli kuolemaansa saakka hurskaan, luostariin menneen kuningatar Radegundan ja Gregorius Toursilaisen ystävänä. Häneltä on säilynyt n. 250 lyhyempää ja pitempää runoa, joukossa Pyhän Martinuksen elämää kuvaava, 2243 kuusimittasäettä sisältävä runoelma ja tunnettu hymni:

    Vexilla regis prodeunt,
    Fulget crucis mysterium,
    Qua vita mortem pertulit
    Et morte vitam protulit.

[Kuninkaan liput kulkevat edellä, salamoi ristin salaisuus, jonka kautta elämä kärsi kuoleman ja toi kuolemasta elämän.]

Fortunatus käyttää loppusointua, kuten ylläolevasta näkyy, mutta vielä satunnaisesti. Toisen tunnetun hymninsä (Pange, lingua, gloriosi lauream certaminis – Nouse mielen', käy nyt kielen', Jeesuksesta veisaamaan, U. vk. 57) hän on sepittänyt trokeisella, korkoon perustuvalla tetrametrillä, yhdistäen aina kolme säettä säkeistöksi. Hänen on myös virsi Nyt pääsiäistä pitäkäämm (U. vk. 72). Raa'alta ja julmalta aikakaudeltaan Fortunatus siintää jälkimaailmalle miellyttävänä, inhimillisenä runoilijaveikkona, joka hyvin tunsi säeseppyyden salaisuudet ja osasi luoda ympäristönsä elämään edes hiukan runouden hohdetta. Hänen malliinsa sepitettiin keskiaikana paljon latinankielistä runoutta.

II. KULTTUURIN ELPYMINEN ELI KAROLINGILAINEN RENESSANSSI

YNNÄ JÄLKIAIKA.

(600-1100)

Huolimatta niistä valonpilkahduksista, joita edellä mainitut nimet merkitsevät, kirjallinen kulttuuri aleni alenemistaan 5:nnellä ja 6:nnella vuosisadalla. Se rajoittui Italiaan, Espanjaan, Ranskaan ja Irlantiin, eikä sillä ollut voimia tunkeutua Reinin yli kauemmaksi itään ja pohjoiseen, jossa germaanit ja länsislaavit toistaiseksi elivät villissä, koskemattomassa pakanuudessa. Seuratessamme sen leviämistä sinne saamme ensin tehdä omituisen mutkan aina Irlantiin saakka, sillä tuo kaukainen läntisen valtameren partaalla oleva saari on se etappipaikka, josta pitäen Germanian ja Pohjolan kastaminen sai alkunsa.

Irlannin lukuisten pienten kelttiläisvaltioiden asukkaat käänsi "lopullisesti" kristinuskoon Pyhä Patricius l. Patrick (389-461); jo tätä ennen oli siellä näet ollut kristillisiä seurakuntia. Hän järjesti kirkon, perusti sen keskukseksi Armaghin piispanistuimen ja luostarin, ja yhdisti sen Rooman ja Gallian kirkkoon, ottaen tietenkin kieleksi latinan. Olihan hän itse Autessiodurumin (Auxerren) merovingilaisen sivistyskeskuksen oppilas. Häneltä on säilynyt 31 kuusimittasäettä sisältävä omaelämäkerrallinen Tunnustus (Confessio) ja kirje pakanalliselle kuningas Caroticukselle (Epistola ad Caroticum), jossa hän moittii tätä juuri kasteelle menevien, valkoisiin puettujen rippikoululaisten ryöstämisestä. Kuuluisimmaksi Irlannin oppineista luostareista tuli Ulsterissa oleva Bangor.

Irlannista alkavan lähetystyön ensimmäinen vaikutusalue oli kuten tiedämme Skotlanti, jonne Pyhä Columba perusti Ionan luostarin. Tämän apotti Adamnanus (625-704) on tunnettu Pyhän Columban elämän (Vita Sancti Columbae) ja erään Palestiinasta palanneen pyhiinvaeltajan kertomusten mukaan sepitetyn Pyhien paikkojen kuvauksen (De locis sanctis) kirjoittajana; molemmat ovat tärkeitä lähdeteoksia. Irlannin kirkon vaikutus ulottui Walesiin, jonne perustettiin toinen Bangor niminen luostari, ja muuallekin brittien keskuuteen. Gildas niminen munkki (n. 516-570) kirjoitti teoksen Britannian tuhosta (De excidio Britanniae), joka historiallisen puolen ohessa (roomalaisten saapumisesta tekijän omaan aikaan) on voimakasta, monisanaista saarnaa tapainturmelusta vastaan.

Tämän jälkeen anglosaksit valloittivat varsinaisen Englannin, joka vajosi nyt uudelleen pakanuuteen; valloittajain kääntäminen kristinuskoon suoritettiin Roomasta käsin (P. Augustinus 596). Uusi kirkollinen kulttuuri oli vivahdukseltaan kreikkalaisempaa kuin aikaisempi puhtaasti latinalais-kelttiläinen: 7:nnellä vuosisadalla oli Canterburyn piispana Paavalin kotikaupungista Tarsoksesta kotoisin oleva munkki Theodor ja hänen apulaisenansa afrikkalainen Hadrianus, jotka levittivät kreikankielen taitoa ja innostivat pappeja ja munkkeja antiikin kirjallisuuden tutkimiseen. Romanisista maista tuotiin näihin aikoihin paljon käsikirjoituksia Britanniaan, jonka luostareissa niitä ahkerasti luettiin ja monistettiin. Tämän johdosta virisi anglosaksilainen henkinen työ innokkaaseen toimintaan, johtavina niminä Aldhelm ja Baeda Venerabilis.

Aldhelm (n. 640-709) oli apotti Hadrianuksen oppilas, sittemmin oppineisuuden tyyssijana tunnetun Malmesburyn luostarin perustaja ja apotti, piispa, latinan ja kreikan taitaja. Hän järjesti luostarin benedictiläisen ohjesäännön mukaan ja edisti kirjallisia harrastuksia, ollen tiettävästi ensimmäinen anglosaksi, joka on sepittänyt latinaisia säkeitä. Kun hänen täytyi perehtyä latinaan opiskelemalla, koska sitä ei enää kukaan puhunut, hän tahtoi saattaa kokemuksensa muidenkin hyväksi ja kirjoitti tutkielman Seitsenluvusta, runomitoista, arvoituksista ja runojalkojen säännöistä (De septenario et de metris, aenigmatibus ac pedum regidis), jonka omisti Northumbrian kuninkaalle. Siihen sisältyvät hänen arvoituksensa, yhteensä 101, kirjoitetut kuusimitalla; eräs niistä on 83 säettä pitkä, jota vastoin hänen esikuvanaan olleen, Symphosiuksen nimellä (k. n. 400) tunnetun kokoelman arvoitukset ovat vain kolmisäkeisiä. Aldhelmin arvoitukset ovatkin samalla kuvailevia runoja. Hän oli tarkoittanut ne lukukirjaksi. Toinen hänen mainittava teoksensa on Neitsyyden ylistys (De laudibus virginitatis), 2904 kuusimittasäettä, jossa kiitetään pidättyväisyyden onnea ja puhtautta kertomalla siinä suhteessa kuuluisista sekä miehistä että naisista. Tämän aiheen oli kuten muistamme aloittanut varhaiskristillinen runoilija Methodios (s. 21, I, 439), esikuvanaan Platonin Pidot. Eräitä runoja Aldhelm sepitti rytmillisin, loppusointuisin mitoin. Hänen anglosaksinkieliset runonsa ovat hävinneet.

Tunnetumpi kuin Aldhelm on Bede eli Baeda, joka jo varhain tuli kuuluisaksi oppineisuudestaan koko silloisessa sivistyneessä Euroopassa. Hän syntyi vuosien 672-677 välillä Jarrow'ssa, sai kasvatuksensa läheisessä Wearmouthin luostarissa, tuli papiksi 703. Elämänsä hän vietti Jarrow'n luostarissa, ahkerassa kirjallisessa työssä, tullen kuuluisaksi latinan, kreikan ja hebrean taitajana, aikansa Englannin oppineimpana miehenä. Hänen ilmiömäisen ahkeruutensa tuloksena oli noin 40 kirjaa, joista suurin osa on triviumin ja quadriviumin sekä Raamatun selityksiä, pyhimysten ja marttyyrien elämäkertoja. Hänen pääteoksensa on Brittien kansan kirkkohistoria (Historia ecclesiastica gentis Britonum), jonka hän ulotti 731:een saakka, ja jonka aineiston käsittelyssä hän osoitti historioitsijan kriitillisyyttä ja pyrkimystä totuuteen. Tämä teos on Englannin historian tutkimukselle mitä tärkein; sen tyyliä pidetään "miellyttävästi koruttomana". Loppuun hän liitti lyhyitä elämäkerrallisia tietoja itsestään. Muistettava on myös hänen Runo-oppinsa (De arte metrica), koska se sisältää huomautuksia uudesta "rytmillisestä" runoudesta. Baeda kuoli 735. Hänen nimeensä täydellä syyllä liitetty mainesana "kunnioitettava" – "venerabilis" esiintyy ensi kerran 836. Baeda Venerabilis, Englannin Cassiodorus ja Isidorus, on hyvä esimerkki siitä, mille tasolle muinaisenglantilainen oppineisuus pääsi keskiajan aamuvarhaisina aikoina.

Huomautamme nyt siitä aikaisemmin mainitusta vilkkaasta luostarien perustamistoiminnasta, jota irlantilaiset munkit, Columbanus ja hänen seuralaisensa, harjoittivat, ja jonka kautta he saivat vaikutusvaltaa sekä Ranskassa että Saksassa. Kun anglosaksilainen kulttuuri sitten kypsyi, sekin ulotti toimintansa ulkomaille: munkki Winifriedistä eli Bonifatiuksesta (686-755) tuli saksalaisten apostoli, Fuldan ym. kulttuurikeskuksien perustaja, jonka mukana saapui lukuisasti munkkeja ja nunnia työskentelemään uuden uskon juurruttamiseksi. Bonifatius koetti hyödyttää saksalaisia kirjailijanakin: hän sommitteli latinan kieli- ja runo-opin, uskonnollisia runoja ja arvoituksia. Kristillisen kulttuurin tielle saattamansa Länsi-Saksan hän liitti Karolingien valtakuntaan, jolloin se joutui silläkin taholla anglosaksilaisen herätyksen johdosta elpyneen sivistyksen piiriin. Frankkien voimakkaan keskusvallan ja järjestyksen suojissa tämä kulttuuri sitten kypsyi siksi nousuvaiheeksi, joka tunnetaan "karolingilaisen renessanssin" nimellä.

Sotaretkellään Italiaan Kaarle Suuri (768-814) pääsi ymmärtämään, mitä etuja sivistys ja tieto yksilölle ja kansalle tarjoaa, tapasi 781 Parmassa anglosaksilaisen Alcuinin, ja pyysi häntä ja hänen oppilaitaan hoviinsa. Sinne saapuivat myös historioitsija Paulus Diaoonus l. Warnefridi ja grammaatikko Petrus Pisalainen. Keisarin hovikouluun (Schola palatina) kuuluivat vielä mm. länsigoottilainen Theodulf ja nuoret frankkilaiset Angilbert ja Einhard. Kaarlen "koulun" historiassa voidaan erottaa kolme henkilöistä riippuvaa vaihetta: ensin olivat johtamassa italialaiset, sitten, Alcuinin saavuttua, tämä ja muut anglosaksilaiset, ja lopuksi, 804:n jälkeen, Theodulf. "Koulu" oli jonkinmoinen oppineiden miesten toverillinen kerho: oltiin vertaisia ja käytettiin leikkinimiä – Kaarle itse esim. oli Daavid, Alcuin Flaccus (I, 416), Angilbert Homeros, Einhard rakennustaiteellisten harrastustensa vuoksi liitonmajan rakentajan mukaan Bezaleel, ja Theodulf Pindaros.

Renessanssin nimen tämä Kaarlen hovipiiristä, Aachenista, alkanut sivistysliike ansaitsee siksi, että sen aloittajien puhekielenä oli latina, että heidän harrastuksensa kohdistui antiikin kirjailijoihin ja että he runoilivat latinaksi – että pyrkimyksenä oli välillä vallinneiden pimeiden vuosisatojen jälkeen todellakin antiikin kulttuurin elvyttäminen ikäänkuin sisällykseksi sille Rooman valtakunta-aatteelle, jonka Kaarle Suuri uskoi toteuttaneensa ja joka jäikin vaikuttamaan ei elinvoimaisena realiteettina, vaan jonkinlaisena salaperäisenä näkynä, Saksan ja Italian kansallisen, eheän valtakunta-aatteen esteeksi ja vahingoksi. Tämä kulttuuripyrkimys ilmeni vielä kasvatuksen uudistamisen, rakennustaiteen ja kirjojen lisäämisen ja niiden ulkonaisen kauneusasun erikoisena harrastuksena.

Kaarlen akatemian johtaja, anglosaksilainen Alcuin (735-804), oli yorkilainen munkki, opettaja ja luostarin kirjastonhoitaja. Hallussaan olevat todellakin runsaat kirja-aarteet hän on kuvannut innostunein kuusimittasäkein, kuinka "sieltä voit löytää muinaisten isien jälkiä, mitä hyvänsä, jota roomalainen tarvitsi Latiumin maassa, mitä kuuluisa Kreikka jätti perinnöksi latinalaisille, ja mitä hebreankansa on juonut taivaallisesta kasteesta":

    Illic invenies veterum vestigia patrum,
    Quidquid habet pro se Latio Romanus in orbe,
    Graecia vel quidquid transmisit clara Latinis,
    Hebraicus vel quod populus bibit imbre superno.

Ensi kerralla hän oleskeli Kaarlen hovissa 782-789, jolloin palasi Englantiin; saavuttuaan keisarin pyynnöstä uudelleen 793 hän oleskeli siellä 796:teen saakka, jolloin tuli Toursin Martinus-luostarin apotiksi. Täällä hänellä oli oppilaana mm. Fuldan luostarin apotti Hrabanus Maurus, Saksan ensimmäinen opettaja – primus praeceptor Germaniae. Hän kirjoitti alkeisoppikirjoja triviumin aineista, sommitellen jotkut niistä dialogin muotoon (retoriikkaa koskevassa puhujina Kaarle ja hän itse), jumaluusopillisia selitysteoksia, kirjeitä, joita on säilynyt 311 kpl. ja joista on saatu paljon kulttuurihistoriallisia tietoja, ja parisataa runoa Fortunatuksen tyyliin, joukossa laajan Yorkin kirkon historian (Versus de patribus, regibus et sanctis Eboracensis ecclesiae). Kevään ja talven riita (Conflictus veris et hiemis) niminen runo, joka sisältyy Alcuinin teoksiin, vaikka ei ole varmaa tietoa siitä, onko se hänen, on aitoa kevään ja luonnon henkeä uhkuva, runollisesti ilahduttava toivomus käen saapumisesta.

Huomattavia Kaarlen pöytäseurueen jäseniä olivat Paulus Diaconus (n. 720-800) ja Einhard (n. 770-840). Edellinen oli ylhäissukuinen langobardi, joka oli saanut hyvän kasvatuksen, osaten mm. jonkin verran kreikkaa. Vanhemmalla iällään hän asettui Monte Cassinon luostariin. Kaarle Suuri tutustui häneen sen johdosta, että Paulus Diaconus kirjoitti hänelle 781 veljensä puolesta, joka oli joutunut frankkien vangiksi. 787 hän palasi Kaarlen hovista takaisin Monte Cassinoon, jossa sitten kirjoitti kuuluisan teoksensa Langobardien kansan historian (Historia gentis Langobardorum). Se on sepitetty langobardilaisen isänmaanystävän näkökannalta ja on tärkeä lähdeteos. – Myös Einhard oli ylimys, kasvatettu Fuldan luostarissa ja toimitettu kuninkaan hoviin etevyytensä vuoksi. Hän saavutti Kaarlen luottamuksen ja oli tärkeissä asemissa vielä tämän seuraajainkin aikana. Romanttinen rakkaustarina on sepitetty hänen suhteestaan Emmaan, puolisoonsa, joka muka oli Kaarlen tytär: Einhardin ollessa yöjalassa rakastettunsa luona satoikin lunta, jolloin jäljet olisivat paljastaneet luvattoman suhteen, ellei Emma olisi kantanut rakastajaansa pihan poikki, (mikä oli helppoa siksi, että Einhard oli pienikokoinen). Kaarle, joka omin silmin näki tämän idyllin, antoi nuorten saada toisensa. Tarina on perätön ja kerrotaan toisestakin lempivästä parista, Henrik III:n tyttärestä; Emma ei ollut Kaarle Suuren tytär, sillä Einhard itse ei mainitse häntä Kaarlen lasten joukossa. Einhardin tärkein teos on Kaarle Suuren elämä (Vita Caroli Magni), kirjoitettu Suetoniuksen (I, 422) mukaan. Se osoittaa tekijänsä tunteneen keisarin ja hovin läheisesti ja olleen sivistynyt, tyyliltään jonkin verran taiteellinen kirjailija. Teos oli suosittu keskiaikana; painettiin ensi kerran Kölnissä 1521. – Angilbert (k. 814) oli ylhäistä sukua ja kasvatettu Alcuinin koulussa, Kaarlen tyttären Berthan salainen puoliso, v:sta 790 St. Riquier'n luostarin apotti, jälkeenpäin kuuluisa pyhyydestään, vaikka näyttääkin runoistaan päättäen suuresti rakastaneen elämän kauneutta. Homeros-nimi viitannee siihen, että hänestä odotettiin keisarin eepikkoa; tällaisesta runoelmasta onkin säilynyt sirpale (Carolus Magnus et Leo III), joka osoittaa runollista lahjakkuutta ja keskiaikaisen romantiikan sävyä. – Tuotteliain Kaarlen runoilijoista oli länsigootti Theodulf, v:sta 781 Orléansin piispa, Kaarlen hallitusperiaatteiden ja opetusta koskevien uudistusten luja kannattaja, hänen erikoislähettinsä (missus dominicus), kykenevä diplomaatti, kirkonmies ja oppinut. Kuoli 821 vankilassa, luultavasti myrkytettynä, todennäköisesti aiheetta epäiltynä vehkeilyistä Italian hyväksi. Hän rakasti antiikin kirjallisuutta ja oli sujuvampi säeseppo kuin itse Alcuin. Vakava varoitusruno Säkeitä tuomareita vastaan (Versus contra Iudices) on hänen runoistaan laajin (478 distikhonia); palmusunnuntaina kaikuu katolisissa kirkoissa hänen ylistysvirtensä Kunnia, kiitos ja ylistys olkoon sinulle, kuningas Kristus ja vapahtaja:

    Gloria, laus et honor tibi sit, rex Christe redemptor!

Kaarle Suuren hovikoulun yhteydessä on mainittava irlantilainen Johannes Scotus Erigena (n. 800-877), joka oli sen johtajana Kaarle Kaljupään aikana. Hän oli perin oppinut mies, kreikan, arabian ja syrian taitaja, oli kääntänyt latinaksi Ateenan "ensimmäisen piispan", sadunomaisen Dionysios Areiopagitan nimessä kulkevat Taivaallista ja Kirkollista hierarkkiaa, ja Jumalallisia nimiä ja Mystillistä jumaluusoppia käsittelevät kirjoitukset, joilla oli tavaton vaikutus keskiajan mielikuvitukseen. Niissä mm. taivaalliset enkeliolennot, jotka alkuaan olivat lähtöisin mazdaolaisuudesta (I, 62-63, 118), jaettiin kolmeen ryhmään (hierarkkiaan), joista kukin käsitti kolme alaosastoa (kuoroa): seraafit, keruubit, troonit (valtaistuimet), vallat (dominationes), voimat (virtutes), mahtajat (potestates), valtiaat (principatus), arkkienkelit ja enkelit. Tuomas Aquinolainen ja Dante omaksuivat tämän jaon. Erigena on tutkinut ehtoollista ja predestinaatio-oppia ratsionalistiselta, järkeisfilosofiselta kannalta. Tosi filosofia oli hänestä samaa kuin tosi uskonto ja päinvastoin: "Conficitur inde veram esse philosophiam veram religionem, conversimque veram religionem esse veram philosophiam". Erigena on keskiajan kiintoisimpia ilmiöitä: hänen filosofiansa on vapaata, suostumatta teologian palvelukseen, ja logiikka rohkeata ja uudenaikaista. Maailmankatsomuksensa hän on selittänyt Luonnon jaosta (De divisione naturae) nimisessä teoksessa. Hänestä tosiasiallisesti juontaa alkunsa keskiajan mystiikka.

Kaarle Suuren koululaitosta koskevasta toiminnasta mainittakoon tässä vain, että hän jo 787 teroitti kirjelmässään piispoille ja luostareille "kirjallisten opintojen" (Studia litteraria) tarpeellisuutta ja määräsi pari vuotta myöhemmin, että kaikkiin piispankaupunkeihin ja luostareihin oli perustettava kouluja, joissa oli opetettava laulua, laskentoa ja grammatiikkaa, tarkoituksena valmistaa alempaa papistoa. 802 annetussa kapitulaarissa lausutaan periaate, että kaikki lapset olisi lähetettävä kouluun oppiakseen lukemaan ja kirjoittamaan. Kuuluisimmaksi Kaarlen ajan ylemmistä oppilaitoksista tuli Pyhän Martinuksen luostarikoulu Toursissa, jonka johtajana toimi elämänsä loppuajat Alcuin. Kun kouluja varten tarvittiin yhä enemmän kirjoja, tuli niiden valmistamisesta senkin vuoksi karolingilaisen kulttuurielämän huomattava piirre, josta kirjallisuuden historiassa on syytä lähemmin mainita.

Papyruksista on saatu tutkituksi ne kirjoitustyylit, joilla kreikkaa kirjoitettiin aleksandrialaisena aikana; vallanpitäjien vaihteluiden mukaan erotetaan kolme eri tyylikautta: ptolemaiolainen, roomalainen ja bysanttilainen, ja kaksi eri lajia: käytännöllinen, jokapäiväinen kursiivi- ja kirjojen kirjoittamisessa käytetty kaunis, säännöllinen ammattimiesten, jäljentäjien, tyyli. Tyydymme tässä vain mainitsemaan, että kursiivi käytti pieniä kirjaimia ja pyrki yhdistämään sekä niitä että sanoja (I, 319); kirjatyyli taas viljeli pienien joukossa paljon isoja kirjaimia (kapiteeleja) kirjoittaen ne niiden luonteen mukaisesti erilleen (I, 321). Kauniin, pyöreän asteen tämä tyyli saavutti roomalaisena aikana, ajanlaskumme alussa, kehittyen lujan pergamentin tultua käytäntöön korkeaksi, vankaksi unsiaalikirjoitukseksi (uncia = tuuma, I, 436). Kursiivi ei kuitenkaan hävinnyt, vaan muodostui lopulta Bysantissa siksi selväksi, siroksi, enimmäkseen pieniä kirjaimia käyttäväksi tyyliksi, jota viimemainitun seikan vuoksi sanotaan minuskeli- (= minusculus = pieneksi) kirjoitukseksi. Latinan kirjoittamisessa esiintyivät myös käytännöllinen kursiivi arkitarvetta ja kapiteeli- l. majuskeli- (majusculus = iso) kirjoitus kirjoja varten (I, 359). Nelikulmainen majuskeli kehittyi myöhemmin pyöreämmäksi (I, 383). Merovingien aikana kehitys kulki vanhasta kursiivista periytynyttä minuskelityyliä kohti, mutta oli vielä vakaantumaton. Kun Kaarle Suuren kapitulaari v:lta 789 määräsi kirkon käsikirjat tarkastettaviksi ja korjattaviksi, oli siitä seurauksena myös kaunokirjoituspuolen uudistus. Tällöin otettiin käytäntöön minuskelityyli. Uuden kirjataiteen pääahjoksi tuli mainittu P. Martinuksen luostari. Tämä tärkeä uudistus on todennäköisesti Alcuinin ansiota, sillä hän oli perehtynyt sekä anglosaksilaiseen että italialaiseen kirjoitukseen, mahdollisesti myös bysanttilaiseen pienoistyyliin.

Tässä kehityksen vaiheessa kirjojen valmistamiseen yhtyi huomattavan voimakkaasti myös niiden taiteellinen koristelu. Antiikin aikana papyruksia joskus kuvitettiin (Varron Imagines, I, 368) ja kirjoittaja saattoi piirrellä alkuun tai loppuun jonkin koristeen. Papyrus oli tällaiseen kuitenkin sopimatonta, mutta pergamentti suorastaan houkutteli siihen. Vanhasta kuvituksesta ja yksinkertaisesta koristelusta kehittyi sitten keskiajan miniatyyrimaalausten, kirjainten ja koristeiden yhtynyt tyyli. Esimerkkeinä väliasteesta siirryttäessä antiikista eteenpäin voidaan mainita eräät Vergilius-käsikirjoitukset (Codex Romanus, Vatikaani), jossa pääasiana on kömpelö kuvitus, sivuasiana koristelu. Seuraava vaihe on bysanttilainen, jolloin pinnan kultaaminen ja loistavat värit olivat jo käytännössä, ja jolloin alkuaan klassilliset koristeet ja ihmiset vähitellen jäykistyivät omaan erikoistyyliinsä. Kääntyessämme sitten länteen löydämme ensin Lombardiasta, Espanjasta ja Merovingiasta taiteen, joka sommitteli alkukirjaimet linnuista, kaloista ym. eläimistä, vääntäen ne tarvittavaan muotoon. Lukujen alut ja reunat koristeltiin viivoilla ja mittausopillisilla kuvioilla, eläinten elämää valaisevilla pienoismaalauksilla ym. Väreinä käytettiin vihreätä, punaista, oranssia ja keltaista. Kauimpaa lännestä, Irlannista, löydämme toisen itsenäisen kansallisen taiteen, jonka tunnusmerkkinä on mitä mutkallisin viiva- ja eläinkoristelu, ja jonka mallina ilmeisesti on ollut kansallinen kelttiläinen ase- ja tekstiiliornamentiikka. Kultaa ei milloinkaan käytetty, henkilökuvia ei osattu piirtää oikein. Kelttiläinen tyyli levisi munkkien mukana Skotlantiin ja Englantiin, jossa, Northumbriassa olevassa Lindisfarnen luostarissa, syntyi joukko mitä hienoimpia kelttiläistyylisiä evankeliumikirjoja, tunnetuin Br. Museumissa oleva Lindisfarnen evankeliumit (n. 700). Vierasta vaikutusta osoittaa kullan käyttö; henkilöt ovat tyyliltään bysanttilaisia, mikä lienee seurausta piispa Theodoren ja apotti Hadrianuksen mukanaan tuomista malleista. Anglosaksilaisten lähetyssaarnaajien ja oppineiden mukana kelttiläinen tyyli tuli sitten tunnetuksi mannermaalla, jossa nyt syntyi sen, Italian kautta levinneen bysanttilaisen ja merovingilaisen koristetaiteen yhtymisestä ns. karolingilainen tyyli. Sen tuntomerkit ovat: kultaa runsaasti, koristeet ja kuvat vielä erillään, edelliset turmeltunutta klassillista tyyliä ja kauttaaltaan enemmistönä, rinnalla kelttiläisiä ja myös merovingilaisia malleja, jälkimmäiset sivuasiana, evankelistat bysanttilaisia. Loistavuus oli karolingitaiteilijan päämääränä; kuuluisin tämän suunnan tuote on Kaarle Suuren Evangeliarium v:lta 787, tehnyt kirjuri Godescalc. Käsikirjoitusten "illumineerauksen" seuraaminen tästä eteenpäin kuuluu taide- ja kulttuurihistorialle.

Huomautamme vielä karolingilaisen renessanssin vaikutuksesta rakennustaiteeseen: Einhardin johdolla pääsi vallalle Italian bysanttilaisuutta ja basilikoja jäljittelevä tyyli, joka lopuksi johti ns. romanisen tyylin syntyyn.

Varsinainen karolingilainen renessanssi oli liian lyhyt voidakseen saavuttaa muuta kuin herättäjän merkityksen. Sen kukoistus kesti n. 80 vuotta: 8:nnen vuosisadan viimeisistä vuosikymmenistä seuraavan vuosisadan kolmannelle neljännekselle. Mutta paitsi sen aikaansaamaa kulttuuriherätystä, jolla lyhytaikaisuudestaan huolimatta on tärkeä merkityksensä ensimmäisenä askeleena keskiajan sivistyksen kukoistusta kohti, sillä oli vielä Kaarle Suuren ympärille pian muodostuvana legenda-autereena mitä suurin vaikutus seuraavan ajan mielikuvitukseen ja sen kautta runouteen, kuten tulemme näkemään varsinkin kansallisista kirjallisuuksista. Tämän legendapilven muodostumiseen oli monia syitä: Kaarlen todellinen suuruus ja hänen valtakuntansa mahtavuus, joka loisti kultaisena aikakautena hänen jälkeensä seuranneiden sotien ja viikinkiryöstöjen takaa, ja jonka mielikuvitus tositietojen puutteessa koristeli sadunomaisesti.

Legendain kasvu ilmenee jo varhain latinankielisestä runoudesta. Tuntemattomaksi jäänyt St. Gallenin munkki (Monachus Sangallensis) sepitti Kaarle Paksun pyynnöstä 884-887 latinaisiksi säkeiksi muka Kaarlen vanhalta soturilta Adalbertilta kuullut tarinat hänen urotöistään. Runoelman nimi on Kaarle Suuren sankaritöistä (De gestis Caroli Magni) ja se on käsitettävä tämän legendakasvullisuuden ensimmäiseksi sadoksi. Siitä ilmenevä urotöiden ja taistelujen ihailu on kuvaavaa eräille muillekin tämän ajan latinankielisille runoille, jotka on käsitettävä karolingilaisen legenda-autereen innoittamiksi. Parisilainen Abbo niminen munkki kirjoitti kertovan runoelman nimeltä Parisin kaupungin sodista (De bellis Parisiacae urbis), kuvaten siinä viikinkien hyökkäyksiä sanottua kaupunkia vastaan 885-887. Se on ranskalaisen isänmaanrakkauden, myöhemmän Rolandin laulun hengen innoittama. Akvitanialainen munkki Ermoldus Nigellus (= musta), joka eli 800-luvun alkupuoliskolla ja toimi hovissa korkeissa asemissa, kirjoitti epäsuosioon jouduttuaan runoelman Keisari Ludvigin kunniaksi (In honorem Hludovici imperatoris), käsitellen siinä keisarin elämänvaiheita vv. 781-826, mm. ensi kerran saraseenien ja ranskalaisten taistelua Provencesta. Päähenkilönä on Guillaume d'Orange ja vilkkaan, eloisan kuvauksen erikoiskohteena Barcelonan piiritys. N. 900-luvulta on periytynyt ns. Haag-katkelma, jonka proosamuodon alta – se on jonkinlainen kouluharjoitelma – on löydetty Kaarle Suurta ja Narbonnen piiritystä käsittelevä runoelma. Nämä sinänsä vähäpätöiset tuotteet ovat muistettavia ilmauksina siitä kehityksestä, joka karolingilaisen romantiikan vaikutuksesta oli alkanut mennä ns. "sankarilauluihin" (chanson de geste) päin.

Karolingilainen sivistys löysi 800-luvulla turvapaikan Saksan luostareista, erittäinkin Fuldasta, Reichenausta ja St. Gallenista. Ensinmainitun apotti, sittemmin Mainzin arkkipiispa, Alcuinin oppilas Hrabanus Maurus (k. 856) oli innokas koulujen harrastaja, Fortunatuksen tyylinen tilapäisrunoilija. Kirjailijana häntä huomattavampi on Reichenaun apotti Walafrid Strabo (= kierosilmä), jonka n. 1000 kuusimittasäettä käsittävä runoelma Kirja Vettinuksen näyistä (Liber de visionibus Vettini) on kiirastulikuvitelma, Danten suurrunoelman esityö. Vergiliuksen tiedämme (I, 385) osuneen tähän aiheeseen, jota myös eräs Strabon aikalainen apotti Haito oli käsitellyt proosakirjoituksessa; tämä on ollut Strabon lähteenä. Kuljemme helvetin, kiirastulen ja taivaan läpi erikoisen oppaan (ductor) johdolla ja saamme nähdä, miten synnit rangaistaan palavassa virrassa; kiirastulen näyttämönä on vuori, kuten Dantella; paratiisina on loistava linna; henkilö- ja ajankohtaisia viittauksia käytetään. Paheelliset papit ja munkit saavat ansaitun palkkansa; joutuupa Kaarlekin kiirastuleen, koska ei ollut voinut pidättyä liiasta aistillisuudesta.

Strabon muusta runoudesta mainittakoon idyllinen, luostarielämän rauhaa kuvastava Puutarha (Hortulus), jossa hän kuvaa pientä puutarhaansa ja mielikasvejansa, omistaen jokaiselle siron säkeistön. Hienoin on ruusu, "joka kauneudellaan ja tuoksullaan voittaa kaikki kasvit ja oikeutetusti ansaitsee kukkien kukan nimen". Strabo oli myös teologinen ja elämäkerrallinen kirjailija: hänen Raamattua tulkitseva kirjansa Tärkeimmät selitykset (Glossa ordinaria), jossa oli keskellä Raamatun latinankielinen teksti ja reunoissa molemmin puolin "isien lausuntoja" (sententiae patrum), oli keskiajan raamattutiedon pääteoksia, käytännössä vielä 1600-luvulla; Pyhän Oalluksen elämä (Vita Sancti Galli) on St. Gallenin luostarin perustajan legendamainen elämäkerta.

Lukuisista muista 800-luvun runoilijoista on mainittava St. Gallenin luostarin munkki Notker Balbulus (= änkyttäjä, 840-912), jolla on länsimaisen sekvenssirunouden perustajan maine. Sequentia l. prosa merkitsi silloisessa liturgiassa halleluja-sanan loppuääntiön pitkää kuviollista säveltä, "sitä mikä seuraa hallelujaa", jolla ei ollut sanoja. [Ei ole sekoitettava tavalliseen "proosa"-sanaan, vaan on syntynyt latinankielisestä lyhennyksestä pro sa = pro sequentia. Sekvenssin säkeet tosin aluksi muistuttivat säännöttömyydellään "proosaa".] Bysanttilaisessa liturgiassa tämän venytetyn jälkilaulun nimi oli akoluthia (= säveljono, lisäke). Kun näitä sanattomia, pitkiä, monilukuisia säveleitä oli vaikea muistaa, ryhtyi Notker sepittämään niihin sanoja. Perinne kertoo hänen saaneen tämän ajatuksen siitä, että joku kiertävä munkki oli laulanut sekvenssisäveliä omin erikoisin sanoin, itsenäisinä virsinä. Notker ryhtyi työhön, mikä onnistui hyvin siksi, että hän sattui olemaan sekä runoilija että sävelniekka; kun joka nuotilla oli oleva oma tavunsa tai ääntiönsä, syntyi siitä sekvenssien runomitta, määrätty tavuluku, itsestään. Kun sävel vielä oli tavallisesti sellainen, että sen keskiosat aina toistettiin, johtui siitä, että niihin kohtiin sovitetut sanat tulivat samanmittaisiksi. Tästä oli myöhemmin seurauksena, kun sepitettiin ensin sanat ja vasta niihin sävel, että runomitta kauttaaltaan säännöllistyi, tavallisimmin jambiseksi tai trokeiseksi dimetriksi, ja sekvenssi tuli muun virsirunouden mukaiseksi.

Notkerin vapaat säkeet tuovat mieleen Romanoksen kontakionit, mutta näistä hän tuskin on voinut saada vaikutelmia, koska ei todennäköisesti osannut kreikkaa; yhdennäköisyys syntyi itsestään sen kautta, että sanat sovitettiin bysanttilaisesti kulkevaan säveleeseen. Tässä voikin esiintyä bysanttilaista perua, sillä lännen hymniikkahan oli saanut varhaisimman alkunsa Bysantista (I, 438-440). Huomattava on kuitenkin, että minnerunouden Leich-tyyppi, jonka nimi merkitsee tanssisäveltä (goottil. laikan = juosta, laiks = tanssi), muistuttaa sekvenssistä ja oli ensin käytännössä kirkkorunouden alalla, ja että siis Notkerin sekvenssisävelet voivat pohjautua myös vanhoihin kansansäveliin, joita kirkko tanssilauluja vastustaessaan usein otti käytäntöönsä. Mutta lännen sekvenssien sanojen varsinainen isä on ilmeisesti lempeä munkki Notker. Hän on sepittänyt niitä 60 ja perustanut St. Gallenin laulukoulun, josta sekvenssit levisivät kaikkiin katolisiin maihin. Niistä tuulahtaa runollinen henki ja miellyttävä rakkaus omaa schwabilaista kotiseutua kohtaan.

Notkerin sekvenssejä on laulettu Suomessakin. Sellainen on Vöyrin antifonariumiin (antifonien l. vuorolaulujen kirjaan) 1400-luvulla kirjoitettu Keskellä elämää (Media vita), jonka latinalaiset sanat ja Vanhan virsikirjan karu, voimakas suomennos tähän näytteeksi otettakoon:

    Media vita in morte sumus,
    quem querimus adjutorem,
    nisi te Domine, qui pro peccatis
    nostris juste irasceris.
    Sancte Deus,
    sancte fortis,
    sancte et misericors Salvator,
    amarae morte ne trades nos,
    ne projicias nos in tempore senectutis,
    cum defecerit nostra,
    ne derelinquas nos, Domine sancte!

    Me kuin eläm' maan päällä,
    olemma kuoleman salvos',
    keltä mualt' apuu saam' meille
    täsä surkias alhos';
    mut' sinult' Herra yksinäs'!
    Me mahdam' itkee nyt hartaast',
    ett' me sinun vihoitim' karvaast'.
    Pyhä Herra Jumal'!
    Pyhä väkevä Jumal'!
    Pyhä laupias vapahtaja!
    ja vahva auttaja:
    älä ann' meit' kaatuu koskaan
    kuoleman katkeran tuskaan:
    armahda meidän päällem'!

Uuden virsikirjan n:o 515 on saman sekvenssin mukaelma; Notkerin on myös hautausvirsi Koko maailma valittaa (V. vk. 205). Näytteeksi myöhemmästä säännölliseksi muuttuneesta asteesta otettakoon ensimmäinen säkeistö Giacopone da Todin (k. 1316, katso s. 296) kuuluisasta sekvenssistä Stabat mater ja A. Oksasen sujuva, vapaa suomennos:

    Stabat mater dolorosa
    Juxta crucem lachrymosa,
    Dum pendebat filius,
    Cujus animam gementem
    Contristatam ac dolentem
    Pertransivit gladius.

    Murenella haikealla
    seisoi äiti ristin alla,
    johon poika naulitaan.
    Sydän sykki surkeasti,
    kyyneleitä katkerasti
    silmä vuoti tulvanaan.

Muista tunnetuista sekvensseistä on mainittava Ranskan kuninkaan Robert II:n (k. 1031) sepittämä helluntaisekvenssi Tule pyhä henki (Veni Sancte Spiritus, V. vk. 88?) ja keisari Konrad II:n hovikappalaisen Wipon (k. 1050) tekemä Pääsiäisuhrin ylistys (Victimae paschali laudes), jolla on ollut osuutensa pääsiäisviikon draamallisessa juhlakulkueessa ja joka on varhain suomennettu (1546):

    Päsiäisen kijtos uffria
    uffrapi Christikunda jne.

Kuuluisa on mustan surman kauhujen johdosta syntynyt Tuomas Celanolaisen (k. 1249) sekvenssi Tuomion päiv' on kauhistava (Dies irae, dies illa, U. vk. 520, suomentanut Maskun Hemminki). Piispa Henrikin palvonnan yhteydessä kehittyi Suomessa omaakin sekvenssirunoutta: sellainen on koululaulu Oliivin viheriöitsevä oksa (Ramus virens olivarum, julkaistu Piae Cantiones teoksessa 1582), jossa kerrotaan piispan tulosta Suomeen, ja hänen ylistyssekvenssinsä Seurakunta iloitse (Cetus noster letus esto).

Notkerin munkkitoveri Tutilo, joka oli monipuolinen taiteilija, kuuluisa ruumiillisesta kauneudestaan, sepitti sanat ns. trooppeihin eli introitus (papin sisääntulo-) virren siihen saakka sanoitta laulettuihin jatkoihin. Täten syntyi ns. trooppirunous, josta Vanhassa virsikirjassamme oli näytteenä mm. Lutherin sepittämä:

    Jeesus Christus sielun turva,
    kuoleman myös surma,
    hän ylös nousi,
    synnin niin alas sorsi,
    Kyrie eleison.

[Media vita-näytteestä saakka olen rohjennut käyttää lähteenäni professori Heikki Klemetin Musiikin historiaa (WSOY). Kiitän häntä myös suullisista selityksistä.]

Sekvenssit tulivat niin suosituiksi, että ne pyrkivät syrjäyttämään varsinaisen messun. Tämän vuoksi Trenton kirkolliskokous (1545-1563) kielsi kaikki muut paitsi viittä: Victimae paschali laudes, Lauda Sion Salvatorem, Veni Sancte Spiritus, Dies irae ja Stabat mater. Niillä on ollut huomattava vaikutus paitsi kansansävelmistöön myös kansankieliseen runouteen.

Äsken mainitsimme karolingilaisen romantiikan kuvastuvan muutamista latinankielisistä runoelmista. 900-luvun alussa (n. 930) tapaamme St. Gallenissa syntyneen latinankielisen, 1456 kuusimittasäettä käsittävän runoelman nimeltä Walther väkevä (Waltharius manufortis), josta kuvastuu germaanien sankaritarusto. Sen on sepittänyt munkki Ekkehard I (k. 973) ja saattanut kieliasua korjaamalla nykyiselleen toinen samanniminen munkki (Ekkehard IV, k. 1060). Se on siis ensimmäinen näyte germaanien vanhasta kansanrunoudesta.

Walther oli Akvitanian kuninkaan poika, joka joutui hunnien panttivangiksi samoin kuin Hagen frankkien ja kuninkaantytär Hildegund burgundien puolesta; viimemainittu oli jo lapsena kihlattu hänen morsiamekseen. Kun frankkien uusi kuningas Gunther kieltäytyi maksamasta veroa hunneille, joutui Hagen vaaraan ja pakeni. Pian pakenivat myös Walther ja Hildegund, joka kuningattaren aarteiden vartijana otti niistä mukaansa kallisarvoisimman osan. Pakomatka on kuvattu sekä jännittävästi että maalauksellisesti. Heidät tunnettiin Wormsissa, jossa heidän aarteensa herätti Guntherin ahneutta. Tämä otti mukaansa kaksitoista ritaria, joukossa vastahakoisen Hagenin, joka ei halunnut taistella ystäväänsä Waltheria vastaan, ja saavutti viimemainitun Wasgensteinin luona Vogeseilla. Seuranneissa kaksintaisteluissa Walther voitti lähes kaikki, niin että jäljellä olivat vain Gunther ja Hagen. Nämä saivat houkutelluksi Waltherin pois hänen hyvästä asemastaan ja syttyneessä taistelussa kaikki kolme haavoittuivat pahasti. Hildegund kuitenkin sitoi haavat ja he erosivat ystävinä. Runoelma loppuu: "Kuka hyvänsä näitä luet, suo anteeksi sirkan siritys, äläkä arvostele ääntäni, joka on vielä karhea, vaan ota huomioon ikäni, kun näet minun vaikka pesästä lentämättömänä jo pyrkivän korkealle. Tämä on runoelma Waltherista; pelastakoon meidät Jeesus":

    Haec quicunque legis stridenti ignosce cicadae,
    Raucellam nec adhuc vocem perpende, sed aevum,
    Utpote quae nidis nondum petit alta relictis.
    Haec est Waltherii poesis; nos salvet Iesus.

Kysymyksessä on Vergiliuksen tyylinen oppilaan runoharjoitelma, tehty tarinasta, mutta ei käännetty valmiista runosta. Todeta voidaan, että Gunther ja Hagen ovat burgundilaisia Nibelungien laulun sankareita ja että Hildegund on burgundilainen prinsessa. Tarinan vanhuus ja aitous ilmenee siitäkin, että tapaamme sen muinaisenglantilaisesta, pohjoismaalaisesta ja slaavilaisesta kansanrunoudesta.

Saksalainen kirjailija Joseph Viktor von Scheffel (1826-1886) on tunnetussa Ekkehard-romaanissaan (1857, suomennettu) yhdistänyt runoelman kirjoittajan ja miespolvea myöhemmin eläneen Ekkehard II:n samaksi henkilöksi; niille, jotka lähemmin tahtovat perehtyä Reichenaun ja St. Gallenin luostarin virkeään kulttuurielämään, voidaan tätä teosta tietokirjanakin suositella.

Kansanrunouden sankaritarinoita ilmeisesti sekä pitivät hengissä että kehittivät ja levittivät linnasta ja luostarista toiseen kiertelevät laulajat ja tarinainkertojat, ja joskus tästä kansanrunoudesta siis jäi kiteytymä ajan latinankielisiin sakeisiin. Nibelungien laulun liitteenä olevasta Valituksesta (Klage) tiedämme sen oman ilmoituksen mukaan, että sen oli Passaun piispan, Pilgrimin, määräyksestä latinaksi kirjoittanut 980-luvulla joku Konrad (Kuonrat), tietenkin olemassa olevan tarinaston pohjalla.

Latinankielinen runous otti lisäksi aiheita elämästä ympäriltään. N. 1030 sepitti joku baijerilaisen Tegernseen luostarin tuntemattomaksi jäänyt, mutta kertomistaan asioista ja ihmiskuvauksistaan päättäen ylhäisten seurassa ollut munkki kuusimittaromaanin nimeltä Ruodlieb, josta on säilynyt niin laajoja katkelmia, että sen sisällyksestä on voitu päästä selville.

Seikkailemaan lähtenyt urhoollinen ritari Ruodlieb tekee eräälle kuninkaalle suuria palveluksia, joista saa palkakseen 12 hyvää neuvoa sekä kaksi leipää; viimemainituista on toinen leikattava auki äidin, toinen morsiamen läsnä ollessa. Neuvot ovat kotoisin tämänlaatuisista kansansaduista ja sisältävät elämänviisautta: älä mene yöksi taloon, jossa on vanha isäntä ja nuori emäntä; älä käy liian usein ystäväsi luona, sillä muuten käyntisi menettää arvonsa; älä kiistele isäntäsi kanssa, ja jos hän pyytää sinulta lainaksi jotakin, lahjoita se hänelle; jne. Kotimatkallaan ja kotonaan Ruodlieb tulee kokeneeksi näiden neuvojen osuvaisuuden, joista jokainen on oman episoodinsa aiheena; tutustumme aatelisten ajanvietteisiin, taisteluihin, metsästykseen, kalastukseen, kyläelämään, oikeudenistuntoon, markkinoihin, rakkauteen, häihin, avio-onneen ja -onnettomuuteen. Ruodlieb sisältää paljon kulkevien laulajien tarinoita, joiden aiheet ovat vanhaa perua.

Ruodlieb on keskiajan ensimmäinen romaani ja samalla askel ritarirunoutta kohti. Voimme siis latinankielisen runouden kautta todeta seuraavien kansalliskirjallisten virtausten olemassaolon karolingilaisen renessanssin jälkikautena: sankarilaulun (chanson de geste), eepillisen kansanrunouden (Nibelungen), ja ritarirunouden. Lisäksi tulee ilmaus satiirisesta eläinkertomuksesta.

Johdattaen mieleen sen, mitä aikaisemmin on sanottu eläinsaduista [I, 29, 93, 108, 120, 141, 164, 232, 240, 408, ja II, 32], toteamme, että sen saduston lisäksi, joka on ollut kaikkien kansain keskuudessa synnynnäistä ja ihmisten samanlaisuuden vuoksi myös suuressa määrin samansisältöistä, on jo aikaisin idästä päin ruvennut sekä suullisten että kirjallisten kosketusten kautta leviämään kahdenkinlaista aiheistoa. Toinen on kreikkalaisten piiristä lähtöisin ollut ikivanha "sammakkojen ja hiirien", Aisopoksen, Babrioksen, Phaedruksen ja Avianuksen moralisoiva fabula, joka oli keskiaikana yleinen luostarikoulujen lukemisto, sama, josta oli olemassa kaksi eri laitosta: toinen nimeltä Romulus (83 satua), toinen ns. Anonymus Nilanti (67 satua), ja jonka rinnalle liittyi Bysantista periytyvä eriskummallinen Physiologus-tarinasto (s. 33), pyhä eläintiede, joka houkutteli luomaan yhä uusia fabuloita. Toinen taas on indialaisen Pantshatantran molemmille suuressa määrässä yhteinen aiheisto. 900-luvulla ei tätä kirjaa vielä ollut käännetty kreikaksi (Symeon Sethin Stephanites ja Ikhnelates kuuluu 1000-luvulle), mutta se oli jo silloin olemassa vanhalla syrian- (570) ja arabiankielellä (760), joten sen aiheet varmaan olivat jo aikaisin tulleet tunnetuiksi itämaiden kanssa kosketuksissa olevissa Etelä-Euroopan maissa ja sikäli pian Keski-Euroopassa. Sekä Aisopoksessa että Pantshatantrassa kerrottu leijonan sairausjuttu (viimemainitussa kettuna shakaali, sutena kameeli, joka ketun houkutuksista itse tarjoutuu leijonan syötäväksi) on mainittu jo burgundilaisen Scholasticus Fredegarin kronikassa nimeltä Frankkien historia (Historia Francorum, 660), eräässä Paulus Diaconuksen juuri tätä aihetta käsittelevässä distikhon-runoelmassa ja 900-luvulla eläneen munkki Froumundin kirjoittamassa Tegernseen luostarin historiassa. Epäilemättä nämä kirjalliset ilmaukset merkitsevät myös sitä, että kiertävät laulajat tarinoivat näitä aiheita, levittäen niitä kansan sekaan, jossa ne taas yhtyivät jo tutkimattomasta varhaisuudesta saakka itsenäisesti rehoittaneisiin vastaavanlaatuisiin satuihin. Tulemme siis perustellusti siihen, että kun eräs Toulin läheisyydessä olevan Pyhän Evren luostarin nuori ja huikentelevainen, karkuretkeltä karsseriin saatettu, mutta nimeltään tuntemattomaksi jäänyt munkki 930-luvulla tahtoi osoittaa kaikesta huolimatta osaavansa latinaa ja valitsi runoelmansa aiheeksi eläinsadun, ketun ja suden seikat, hän silloin kajosi alaan, joka oli varsin hyvin tunnettu ja yhtä luonteva latinankielisen harjoitusrunoelman pohjaksi kuin esim. Walther-tarina. Näin syntyi Erään vangin pako kuvaannollisesti kerrottuna (Ecbasis cuiusdam captivi per tropologiam), aloittaen suositun ja kauan kukoistaneen eläineepoksen. Se sisältää 1175 loppusoinnutettua kuusimittasäettä.

Itseään tarkoittaen runoilija kertoo, kuinka navettaan suljettu vasikka karkaa ja laukkaa iloisesti laitumelle. Metsänvartija – susi – vie sen luolaansa ja osoittaa sille vieraanvaraisuutta, mutta ilmoittaa syövänsä sen aamulla. Vasikan karkaaminen on tällä välin huomattu ja koira johtaa muun karjan luolan ulkopuolelle. Susi vaatii palvelijoitaan saukkoa ja siiliä taistelemaan hänen puolestaan, ilmoittaen, ettei hän pelkää muita kuin kettua. Saukko ja siili pyytävät nyt häntä kertomaan, mistä ketun ja hänen välisensä viha oli aiheutunut, jolloin susi juttelee tarinan sairaasta leijonasta, kuinka tämä muka parani, kun hänet kavalan ketun neuvosta peitettiin suden taljalla, ja kuinka kettu vielä sai palkinnokseen suden linnan. Nyt karja valmistautuu hyökkäämään ketun johdolla, joka on saapunut ottamaan suden linnaa haltuunsa, valloittaa sen, surmaa suden ja vapauttaa vasikan, joka kotimatkalla muistelee äidilleen seikkailujansa. Välisadun itämainen leima on ilmeinen: leijona on sekä itämainen eläin että hirmuvaltias; pantteri, leopardi, kameeli, tiikeri, elefantti, marakatti ja papukaija ovat myös itämaisia; kettu on tehnyt pyhiinvaellusretken Gennesaretin rannalle saakka; leijonaa voidellaan indialaisen kalan aivoilla. Siinä tavassa, jolla kettu kaiken suorittaa ja miten sitten hovin virat jaetaan juonessa mukana olleiden eläinten kesken, voimme todeta sekä imartelevaa hovielämään kohdistuvaa satiiria että moraalista opetusta.

Monet piirteet ovat kotoisin Aisopoksesta, jotkut Physiologuksesta. N. viides osa säkeistä on lainattu Horatiuksen Kirjeistä ja Satiireista, paljon myös Prudentiuksen Synnin synnystä (Hamartigenia, dogmaattinen runoelma) ja muista kristillisistä sepitelmistä. Eläimillä ei ole vielä erikoisnimiä, mutta nämä ilmestyvät näkyviin jo seuraavassa latinankielisessä ketturunossa nimeltä Isengrimus (susi), joka on syntynyt Alankomaissa 1100-luvun alussa. Se käsittää 344 distikonia ja sisältää kaksi episoodia: Ecbasiin kaltaisen leijonan sairausjutun ja Bertiliana nimisen vuorikauriin pyhiinvaelluksen, jonka Renardus (kettu) kertoo huvittaakseen sairasta kuningasta. Isengrimus vainoaa pyhiinvaeltajia, mutta karkkoutuu pois, kun hänelle näytetään (aina uudelleen samaa) sudenpäätä, muka jäännöstä monista syödyistä susista. Sadun tämä sisällys: eläimet pelottavat suden pois näyttämällä suden päätä, periytyy jo Pantshatantra-aiheesta; myöhemmin tästä kehittyi tunnettu satu eläimistä vaelluksella. Kolmannen, 6596 distikhonsäettä käsittävän eläineepoksen nimeltä Ysengrimus tai myös Reinhardus Vulpes sepitti 1146-1148 Gentissä "maisteri" Nivardus, liittäen runoelmaan kymmenen uutta episoodia. Tällöin runoelma tuli lyhimmittäin kerrottuna seuraavansisältöiseksi:

1. Ysengrimus tapaa Reinharduksen ja aikoo surmata hänet, mutta R.

pelastuu anastamalla ohi kulkevalta talonpojalta vasta teurastetun sian ja luovuttamalla sen Y:lle. – 2. Kostaakseen R. houkuttelee Y:n tunnettuun hännälläkalastamisseikkailuun. – 3. Lohduttaakseen häntä hännän menettämisen johdosta R. viekoittelee hänet rupeamaan muka maanmittarina ratkaisemaan neljän pässin maariitaa, jolloin hän tulee pusketuksi puolikuoliaaksi. – 4 ja 5. Leijonan sairaus ja Bertilianan pyhiinvaellus. Toinnuttuaan säikähdyksestään, kun oli nähnyt niin monta sudenpäätä, Y. kokosi heimonsa ja rupesi piirittämään eläinten asuntoa, mutta R:n neuvosta nämä kiipesivät katolle ja pitivät niin pahaa melua, että sudet taas säikähtyneinä pakenivat. – 6. Hanhi ja kukko eivät luota kettuun, vaan keskeyttävät toivioretkensä. R. silloin onnistuu hurmaamaan kukon kiittämällä tämän laulua, minkä johdosta kukko joutuu hengenvaaraan, josta metsästäjä hänet pelastaa. – 7. Luostarin kokilta saamillaan leivoksilla R. saa Y:n houkutelluksi menemään hengelliseen säätyyn, ajelee hänen päänsä ja vie hänet Blandiniumin luostariin. Jätettyään hänet sinne hän menee Y:n kotiin ja raiskaa siellä hänen vaimonsa ja lapsensa. Y. tekee luostarissa vain tyhmyyksiä, saa selkäänsä, rientää kotiinsa, kuulee R:n konnanteoista ja vannoo ikuista kostoa. – 8. Runoelma palaa nyt siihen vaiheeseen, jolloin Y. pakenee nyljettynä leijonan hovista. Kohdattuaan hevosen hän vaatii tämän taljaa, jolloin hevonen, Corvigarius, antaa hänelle hyvät potkut. – 9. Kuultuaan Y:n valituksen R. saapuu lohduttamaan ja selittää koko nylkemisjutun Jooseppi-pässin syyksi ja kehoittaa vaatimaan maanmittauksesta palkan; pässi lupaa silloin juosta hänen kitaansa ja puskee hänet pökerryksiin. – 10. R. vie leijonan Y:n luo vieraisille; yhdessä metsästetään vasikka. Y. tahtoo jakaa tämän tasan kaikille kolmelle, jolloin leijona suuttuu, mutta R. ehdottaa sellaista jakoa, että leijona saisi yhden, hänen puolisonsa toisen, ja lapsensa jäljellä olevan kolmanneksen; riittäisikö hänelle mitään, sen hän jättäisi leijonan jalomielisyyden varaan. "Eno" oli opettanut häntä näin jakamaan. – 11. R. neuvoo Y:ta vaatimaan aasilta, Carcophaalta, nahkaa, jonka tämän isä oli muka velkaa hänen isälleen. Aasi puolestaan vaatii Y:ta vannomaan saatavan oikeaksi ja vie hänet muka pyhäkköön, so. sudenrautojen luo, jossa vala piti tehtämän; Y:n täytyy purra käpälänsä poikki päästäkseen raudoista irti. – 12. Y. tapaa metsässä vanhan sian, Salauran, joka rupeaa laulamaan ja kutsuu siten muun lauman saapuville. Y. revitään kuoliaaksi, saapuville tulleen R:n tekopyhästi puhuessa maailman menosta. Salaura herjaa paavia, jolloin R. lausuu: "Eläisipä enoni vielä, niin eipä hän kärsisi noin julkeata puhetta, vaan kostaisi viattoman paavin puolesta".

Aikaisemmin (I, 412) olemme maininneet antiikin aikana niin suositun ja paljon viljellyn satiirin painuneen lopuksi näkymättömiin ja nousseen unhostaan keskiajalla eläintarinoina. Siihen kohtaan olemme nyt saapuneet. Reinhardus Vulpes on terävää satiiria: (1) vallanpitäjiä kohtaan, jotka noudattavat kavalain hovilaistensa imartelevia neuvoja omaksi ja näiden itsekkääksi eduksi, rehellisten ja suorapuheisten vahingoksi; (2) tyhmyyttä, Ysengrimusta, kohtaan, joka luullen itsestään liikoja herkkäuskoisesti ottaa kaikki todesta ja saa maksaa pyyteensä ja toisten huvin omalla selkänahallaan; (3) hengellistä säätyä kohtaan, jonka asuun ja hurskaisiin sanoihin kettu, kaiken viekkauden perikuva, mielellään pukeutuu; ja (4) koko maailmanjärjestystä kohtaan, joka usein sallii kavaluuden, vääryyden ja rikoksien menestyä, viattoman joutuessa kärsimään. Syvimmältä aatepohjaltaan Reinhardus Vulpes on siis uusi rengas siinä mietelmärunojen ja satiirien sarjassa, joka alkaen kirjallisuuden aamuhämystä yhä uudelleen pysähtyy miettimään ikuista, tyytymätöntä kysymystä, miksi vääryys menestyy ja viattoman täytyy kärsiä. Ketun kyynillisyyden, pohjattoman petollisuuden ja irstaan rikollisuuden vuoksi runoelma tekee satiirinsa ohella jonkin verran ristiriitaisen, räikeän vaikutuksen.

Viittaamme sivulle 350, jossa tämän alan käsittely jatkuu.

900-luvulla, Otto-keisarien levottomana mutta samalla suurisuuntaisena aikana, latinankielinen kulttuuri elpyi uuteen nousuun, ikäänkuin kilpaillakseen Kaarle Suuren renessanssin kanssa. Keskuksena oli Ottojen hovi. Tämän ryhmän kirjallisten harrastusten edustajana on tullut erikoisesti tunnetuksi Gandersheimin luostarin nunna Hrosvitha (oikeimmin Hrotsuit, n. 935-1000), aikaansa verraten erittäin oppinut, runolahjainen nainen.

Aluksi hän sepitti loppusointuisin kuusimittasäkein pari raamatullisaiheista ja kuusi pyhimysten elämää kuvaavaa runoelmaa, joista historialliselta kannalta on huomattavin Theophiluksen lankeemus ja kääntyminen. Theophilus eli 6:nnella vuosisadalla Kilikiassa ja oli Adanan kirkon varainhoitaja, kuulu hurskaudestaan, minkä vuoksi valittiin piispaksi. Hän ei kuitenkaan suostunut rupeamaan tähän toimeen. Uuden piispan aikana hän sitten joutui syytteeseen ja eroamaan virastaan. Kostonhaluisena hän nyt tarttui juutalaisen velhon verkkoihin, luopui kristinuskosta, kielsi Kristuksen ja Pyhän Neitsyen, ja möi sielunsa paholaiselle allekirjoittaen sopimuksen verellään. Muistaen egyptiläistä Satnia (I, 25), joka luvattoman tiedon etsinnällä aloitti Faust-aiheen kirjallisuudessa, toteamme nyt Hrosvithan kohottaneen tämän aiheen näkyviin sen kristillissiveelliseltä puolelta, mukana myös persoonallinen paholainen, joka kauppakirjoineen oli omiaan voimakkaasti vaikuttamaan keskiajan hirmuja pelkäävään, lapselliseen mielikuvitukseen. Sielunkauppa paholaisen kanssa on erikoisesti askarruttanut hurskaan nunnan ajatuksia, sillä hän käsittelee samaa asiaa toisessakin legendarunossaan (Pyhä Basilius kääntää epätoivoisen nuorukaisen).

Hrosvithan kirjailijamaine perustuu kuitenkin niihin kuuteen lukudraamasepitelmään, jotka hän kirjoitti, kuten itse on kertonut, tunkeakseen syrjään Terentiuksen, jota hänen mielestään liiaksi luostareissa luettiin, vahingoksi lukijain hurskaudelle. "Siksi olen minä Gandersheimin voimakas ääni – clamor validus Gandersheimensis – pitänyt tarpeellisena jäljitellä säkein häntä, jota toiset kunnioittavat lukemalla, jotta voisin samalla esityslajilla, joka ylistää irstaiden naisten häpeällisiä tekoja, vähäisten lahjojeni mukaan kiittää pyhien neitsyiden jaloa siveellisyyttä". Häntä kyllä "hävettää usein ja punastuttaa", kun hänen täytyy tätä tarkoitusta varten käsitellä "luvattoman rakkauden halveksittavaa hulluutta", mutta muuhan ei auta, jos mieli saavuttaa päämääränsä! Toivoen, että Terentiuksen lukeminen ja lemmenkohtausten moittiva mietiskely tuotti siveälle nunnalle myös jonkin verran hauskuutta rupeamme tämän naivin tunnustuksen jälkeen lehteilemään hänen draamojaan, joita kuten sanottu on kuusi samoin kuin Terentiuksenkin. Viidessä on juonena lemmentarina, eikä arveluttaviakaan kohtauksia puutu: Gallicanus kertoo keisari Gallicanuksen kihlauksen päättymisestä ainaiseen impeyteen ja marttyyriuteen; Dulcitius kertoo, kuinka samanniminen prefekti menee pahoissa aikeissa ahdistelemaan haltuunsa annettuja jaloja neitoja, Agapea, Ghioniaa ja Ireneä, ja kuinka neidot pelastuvat siten, että Jumala lyö Dulcitiuksen hulluudella, niin että hän syleilee patoja ja kattiloita, joutuen naurunalaiseksi; Callimachuksen nimihenkilö surmaa itsensä Drusianan haudalla kuin Romeo, mutta Pyhä Johannes herättää hänet uuteen kristilliseen elämään; Abrahamin kasvatti Maria joutuu harhateille, mutta Abraham pelastaa hänet rukouksillaan; Paphnutiuksessa nimihenkilö pelastaa hetaira Thaisin; kuudes näytelmä käsittelee Viisauden (Sapientia) tyttärien Uskon, Toivon ja Rakkauden (Fides, Spes, Charitas) marttyyrikuolemaa. Draamallista jännitystä on, onpa huumoriakin, mutta näyttämölle ei kirjailijatar ole sepitelmiään ajatellut – hänen käsityksensä sellaisesta olivat varmaan hyvin hämärät. Ne on kirjoitettu rytmillisellä proosalla ei runomitalla, ja monet kohtaukset ovat jääneet laajemmin käsittelemättä. Kirjailijatar ilmaisee lahjakkuutta siinä, että hän on oivaltanut sielullisten taistelujen draamallisen merkityksen.

Kolmannen ryhmän ahkeran nunnan kirjoituksista muodostavat hänen historialliset runoelmansa: Laulu Ottojen sankaritöistä (Carmen de gestis Oddonis) ja Gandersheimin luostarin perustamisesta ja perustajista (De primordiis et fundatoribus coenobii Gandersheimensis). Hrosvithan draamat ovat yksinäinen, erikoisharrastuksesta syntynyt ilmiö, jolla ei ole osuutta keskiajan näytelmän syntyyn. Ne joutuivat todennäköisesti pian unohduksiin, kunnes humanisti Conrad Celtes löysi ne Regensburgissa olevasta St. Emmeramin benedictiläisluostarista 1492; ne painettiin 1501 Albrecht Dürerin kuvittamina.

Keskiajan latinankielisen runouden elävimmät, hauskimmat ilmiöt, ns. teinilaulut, käsittelemme tuonnempana, kukoistuskauden yhteydessä, johon ne luonnollisimmin kuuluvat. Samassa yhteydessä tulee lisäksi mainittavaksi paljon keskiajan tieteeseen kuuluvaa latinankielistä kirjallisuutta. Viittaamme sivuille 129 ja 268.

KANSALLISTEN KIRJALLISUUKSIEN HERÄÄMINEN..

I. KELTTILÄINEN, ANGLOSAKSILAINEN, MANNER- JA

POHJOISGERMAANINEN KIRJALLISUUS.

Koko äsken kuvattuna aikakautena olemme sekä aavistaneet että myös latinankielisen kirjallisuuden kautta todenneet kansain keskuudessa eläneen ja kehittyneen niiden omakielistä runoutta. Lähestyessämme nyt niitä vuosisatoja, 1100-1300-lukuja, joina keskiajan omalaatuinen kulttuuri nousi korkeimpaan kukoistukseensa, meidän on pysähdyttävä kuuntelemaan tätä luostarikammioiden ulkopuolelta kaikuvaa puhetta ja laulua, voidaksemme luoda tuon aikakauden hengenelämästä kokonaiskuvan. Katsoessamme siis Euroopan kansojen joukkoon ja kysyessämme, mikä niistä on ensiksi kirjallisessa mielessä omalla kielellään ilmaissut hengenelämäänsä, toteamme Keski- ja Pohjois-Euroopan kristillisen kulttuurin kylväjän, Irlannin, olevan tässäkin suhteessa aloittajana. Sen jälkeen seuraavat walesilainen, anglosaksilainen, manner- ja pohjoisgermaaninen, ranskalainen ja provencelainen runous; myöhäisempiä ovat Espanjan ja Italian kansalliskirjallisuudet. Noudatamme käsittelyssämme tätä järjestystä, jakaen esityksen kahteen lukuun ja vieden eri kirjallisuudet niin pitkälle kuin kulloinkin aikakausien ja niiden jatkuvan vastaisen esittelyn kannalta näyttää tarkoituksenmukaiselta.

Nyt kuvattavaksi tuleva kehitysvaihe on kirjallisuuden historian vaikeimpia ja sekavimpia niiden monien eri tekijöiden vuoksi, jotka yhtaikaa vaikuttavat näyttämölle astuneiden uusien kansojen keskuudessa. Kristinusko ja latinankieli tekevät yhteisen rynnäkön kaikkea pakanallisuutta, sekä uskontoa että runoutta vastaan, muuttavat hengen ja ajattelutavan ainakin ulkonäöltä kristilliseksi, ja vaikuttavat runouden muotoon, antaen sille kirjallista, opittua sävyä. Antiikin perintöä ajatellen on vielä muistettava, että sen taiteen vaatimattomimmat edustajat, ilveilijät (mimi, thymelici), jotka kuten tiedämme (I, 406 ja 408) toivat keskiajalle antiikin turmeltuneen näytelmän viimeiset terveiset, olivat mitä tärkeimpiä tekijöitä aikakauden muidenkin sivistysilmiöiden kannalta. Milloinkaan häviämättä, tuskin pitkiksi ajoiksi katkeamattakaan, tämä taiteilijaluokka, joka tunnettiin Italiassa nimellä giullare, Provencessa joglar, Ranskassa ja Englannissa jougleor ja jongleur, Espanjassa juglare, ja latinankielisissä kronikoissa jocularis tai joculator, vaelsi myrskyjen väliajoilla kaupungista ja linnasta toiseen, esittäen ohjelmistoaan ja laulaen laulujaan, joiden aiheina olivat etupäässä ajan huomattavat tapahtumat ja henkilöt, ja joilla oli usein suoranainen uutismerkitys, mitään tiedoitusta kun ei ollut. Näin syntyi se runouden laji, jonka tunnemme nimellä ballaadi. Nämä antiikista periytyneet ilveilijät näyttävät rajoittuneen etupäässä romaanisten kielten alueille, joissa siis on kaksi runoutta harjoittavaa varhaisluokkaa: sivistyneistö, so. hengellisen säädyn jäsenet, ja kiertävät laulajat.

Siirtyessämme antiikin ja romaanisten alueiden piiristä kelttien ja germaanien keskuuteen tapaamme siellä juhlallisen pakanallisen runouden, jolla on pyhän perinnetiedon leima ja arvo. Sen ylläpitäjät eivät olleet mitään "ilveilijöitä", vaan profeetallisia tai sankarillisia, ruhtinaiden suosimia suurlaulajia, kuten tarkemmin tulemme näkemään. Kun sitten kristinusko, Irlantia koskevaa poikkeusta lukuunottamatta, mursi tämän runouden voiman, se muuttui vähitellen siksi vanhaksi tiedoksi, jolla yhteinen kansa ravitsi mielikuvitustaan. Nuo juhlalliset vanhat runojat säilyivät kauemmin vain kaukaisissa maissa, Irlannissa, Skotlannissa, Walesissa, Islannissa, Skandinaviassa ja Suomessa, mutta muuttuivat Saksassa pian jonglöörien kaltaisiksi vaatimattomiksi kiertäviksi laulajiksi, jotka huvittivat kansaa sekä vanhoilla runoillaan että uusilla sepitelmillään, ballaadeillaan ja tarinoillaan. Heidät tunnettiin Saksassa Spielmann- ja Skandinaviassa lekare-nimellä, josta on saatu meidän kieleemme sana "leikari". Keski- ja Pohjois-Euroopassakin tapaamme siis varhaiskeskiaikana kaksi runouteen kykenevää luokkaa: sivistyneet eli hengellisen säädyn jäsenet, ja kansanrunouden taitajat eli runojat, jotka Saksassa vähitellen muuttuivat Spielmanneiksi l. "leikareiksi". Näihin tekijöihin: sekä maalliseen että varsinkin uskonnolliseen latinankieliseen, ja vanhaan kansan- ja uudempaan leikarirunouteen johtavat kansallisten kirjallisuuksien juuret, mikä on syytä pitää mielessä edeltäpäin tehtynä yleishuomautuksena.

Mainitessamme Irlannin tarkoitimme kelttiläisten kirjallisuutta, jolla on kotipaikkaoikeus Irlannissa, Skotlannissa, Walesissa ja Bretagnessa. Irlannin kelttiläisten muinainen ogam-kirjaimisto perustui kreikkalais-latinalaisiin aakkosiin, jotka olivat tulleet tunnetuiksi sotien, orjien ja kauppa-suhteiden kautta. Sitä ei kuitenkaan varhemmin käytetty muuhun kuin muistokirjoituksiin ym. lyhyihin merkintöihin, sillä druidit tahtoivat säilyttää tietonsa valittujen salaisuutena ja oli se opeteltava heidän suullisesta esityksestään ulkoa. Jo 600-luvulla on kuitenkin kelttiläisten epiikkaa kirjoitettu muistiin. Sivistyksen ja kirjoitustaidon omistajia olivat tietomiehet nimeltä fili, jolla tarkoitettiin samaa kuin latinan sanalla vates (= kr. ovateis = ennustaja). Filit eivät olleet druideja, sillä kun kristinuskon valtaan päästyä nämä vähitellen katosivat, filit nousivat, ollen kristinuskoon nähden sovinnollisella kannalla, entistä suurempaan mahtiin, toimien tarinain kertojina ja ammattirunoilijoina, tuomareina ja lainsäätäjinä. Ensinmainitulla alalla oli olemassa tarkat taidon ja arvon asteet, yhteensä kymmenen; korkeimman luokan filin, ottamin, piti osata ulkoa 350, alimman 10 tarinaa. Eri luokat sepittivät myös erityylistä runoutta. Oppiaika oli 12 vuotta, joiden kuluttua filin katsottiin tarkoin perehtyneen kansansa legenda-, laki-, historia- ja kotiseututietoon, mutkallisiin runomittoihin, ogamkirjoitukseen ja irlannin kielioppiin. Fililuokan asema oli siis mahtava, sillä kun oli hallussaan sekä runous että laki; kuninkaiden velvollisuus oli ylläpitää sitä. Filien ohessa irlantilaisilla oli toinen, alempi laulajaluokkansa, bardit, jotka jakautuivat kahteen pääryhmään: ylimysten ja rahvaan bardeihin; nämä taas jakautuivat taidon mukaan kahdeksaan asteeseen, kukin viljellen omaa erikoista mittaansa. Bardinkin oppiaika oli pitkä; hän kuului tavallisesti jonkun ylimyksen perheeseen, kronikoiden ja ylistäen tämän sankaritöitä.

Irlantilaisten muinaisesta kirjallisuudesta mainitsemme tässä vain epiikan, koska se on sen tärkein ja juuri se osa, joka myöhemmin vaikuttaa Euroopan kirjallisuuteen. Siinä voidaan erottaa kaksi pääryhmää: pohjoinen Ulsterin sikermä, keskushenkilöinä Conchobar ja Cuchulinn, ja eteläinen Leinster-Munsterin sikermä, keskushenkilöinä Einn ja Ossian.

Ensinmainitun huomattavin runoelma on Cooleyn karjanryöstö (Táin Bó Cualnge), jonka päähenkilöitä ovat Ulsterin kuningas Conchobar, sadunomainen nuori urho Cuchulinn, Connaughtin kuningas Ailill ja kuningatar Medb, ja Ulsterin vallasta syösty ja Connaughtissa oleskeleva kuningas Fergus. Juonena on karjanryöstö. Tähän aikaan oli muka Irlannissa kaksi kuulua härkää, Cualngen eli Cooleyn ruskea ja Medb-kuningattarelle kuuluva valkosarvinen, molemmat satumaisia, fantastisia eläimiä. Medb-kuningatar tahtoo päästä ruskeankin härän omistajaksi ja kokoaa Irlannin sotavoimat ryöstääkseen sen; hyökkäystä varten hän valitsee ajankohdan, jolloin kaikki Ulsterin miehet paitsi Cuchulinn ovat lumouksen voimasta taisteluun kykenemättömiä. Runoelma sisältää sitten kuvauksen viimemainitun jo suorittamista sankaritöistä – hän on nyt vain 17-vuotias; lukuisista kaksintaisteluista, joista huomattavin on Cuchulinnin ja Fer Diadin ottelu; sankarin "sisuuntumisesta" (berserkkiraivosta), joka tapaa hänet aina ennen taistelua; ja Ulsterin miesten heräämisestä, kokoontumisesta klanijärjestyksessä taisteluun, lopullisesta ottelusta, ja Medbin armeijan ja härkien tuhosta. Sankarien varukset ja taistelutavat ovat samanlaisia kuin kreikkalaisen matkailijan, oppineen Posidonioksen (n. 130-50 e.Kr.) mukaan gallialaisilla: he taistelevat vaunuissa, käyttävät sotakoiria ja sitovat vihollisten päät riippumaan hevosen kaulalle voitonmerkiksi. Druidien asema on korkea, mikä viittaa esikristilliseen aikaan. Kun kovan rahan käyttöä ei tunnettu, vaan karja – irlantilaiset olivat karjanhoitajia – oli omaisuuden arvon mittana, olivat klanien väliset karjanryöstöt jokapäiväisiä ilmiöitä; nehän olivat kelttiläisten helmasyntinä vielä 1700-luvulla, kuten tiedämme esim. Walter Scottin Waverley-romaanista. Tämä selittää runoelman keskittymisen näin erikoiseen aiheeseen, mikä muuten johtaa mieleen ikivanhan indoeurooppalaisen elinkeinon ja Iliaan karjanhoidon ja rasvauhrit. Runoelma lienee saanut ensimmäisen kirjoitetun muotonsa 600-luvulla ja periytyy ajanlaskumme alusta. Ulsterin sikermä sisältää paljon muita runoelmia, joista useat liittyvät yllämainittuihin henkilöihin, ja fantastisia, yliluonnollisia tarinoita, mutta niihin emme voi tässä syventyä.

Ulsterin sikermän epiikka on muodoltaan erikoista: suorasanaista, välillä vaihtelevan pituisia loppusointuisia runoja, jotka tavallisesti muodostavat kertomuksen lopputuloksen. Keskustelut, ylistykset ja valitukset ovat myös runomuotoisia. Vanhin proosa on samaan tapaan runollista ja rytmillistä kuin Vanhan Testamentin profeettain runous.

Leinster-Munsterin sikermä on yleisen kirjallisuuden kannalta tärkeämpi kuin Ulsterin sikermä, siihen kun sisältyvät Ossianrunouden varhaisimmat ainekset. Sen keskeinen sankari on Find (Finn) Mac Cumaill, Irlannin kansallisen armeijan fiannin tai feinnen johtaja, joka vaarojen aikoina kokoaa miehensä ja lyö viholliset, ajaen heitä takaa milloin Skotlantiin, milloin Lochlanniin (Skandinaviaan). Rauhan ajat kulutettiin metsästyksellä ja lemmenleikillä. Pääsy tähän etuoikeutettuun joukkoon oli mutkallinen ja vaikea. Findin lähimpiä miehiä olivat hänen poikansa Ossian ja pojanpoikansa Oskar. Fiann tuli lopulta niin mahtavaksi, että kuningas nousi sitä vastaan ja tuhosi sen suuressa taistelussa. Find-tarinat ja yleensä Leinster-Munsterin sikermä ovat säilyneet erillisinä (loppusoinnullisina) ballaadeina, jotka kertovat mikä minkin piirteen ja vaiheen. Näin on varsinainen yhtenäinen suuri eepos jäänyt syntymättä, kehityksen pysähtyessä tälle valmistavalle asteelle. Vaikka irlantilaiset annalistit ilmoittavat yllämainitun taistelun ja Findin kuoleman tapahtuneen 283 Kr.j., on tutkimus kuitenkin pyrkinyt siirtämään koko tämän runouden varsinaisen kehityksen viikinkien eli n. 800:n jälkeiseen aikaan. Voidaan kyllä osoittaa, että ennen sitä on Leinsterissä ollut Find Mac Cumaill niminen klanipäällikkö, mutta ei, että hänen nimeensä olisi jo tällöin liittynyt ihannoivaa ballaadirunoutta. Tämä rupeaa rehoittamaan myöhemmin, monessa suhteessa mukaillen Ulsterin sikermän tapahtumia ja saaden aiheita viikinkien ryöstöretkistä. Onpa pyritty osoittamaan, että nimi Finn Mac Cumaill olisi sama kuin skandinavialainen Ketill vite, Ossian sama kuin Asvin, ja Oskar = Asgeir = Ansgar, ja että siis olisi ainakin joltakin osalta kysymys kansallisiksi omaksutuista viikinkisankareista. Näistä varhaisossianilaisista ballaadeista hengähtää joskus sitä kunniakkaan menneisyyden herättämää murhetta, joka on Ossianin runoille kuvaavaa.

Nämä sikermät ja irlantilaisten muukin vanha kansallinen kirjallisuus ovat säilyneet munkkien tekemissä käsikirjoituksissa, joista tärkeimmät ovat Dunin lehmän kirja (Lebor na huidre) ja Leinsterin kirja. Edellisen kirjoittaja kuoli 1106, jälkimmäisen 1160. Kun nämä todennäköisesti käyttivät jo olemassaolevia kirjallisia lähteitä, voi tästä saada käsityksen irlantilaisten runouden vanhuudesta. Huomautamme tämän muistiinkirjoituksen tapahtuneen samoihin aikoihin, jolloin Ranskassa sankarilaulut olivat nousemassa muotirunoudeksi, eli siis tässä tuntuvan yleiseurooppalaisen, Bysantissa saakka ilmenneen runouden maininkia.

Varhaisen kehityksensä ja kristillisen lähetystyönsä vuoksi Irlannin kelttien kirjakieli tuli vallitsevaksi Skotlannin gaelien keskuudessa, säilyttäen tämän aseman 1700-luvulle saakka. Näytteitä on periytynyt niin varhaiselta aikakaudelta kuin 1000-1150 ns. Deerin luostarin kirjassa (Book of Deer), joka mm. sisältää kertomuksen siitä, kuinka Pyhä Columba perusti sanotun luostarin, ja Lismoren tuomiorovastin kirjassa (Book of the Dean of Lismore), jonka kokosivat ja kirjoittivat vv. 1512-1526 veljekset James ja Duncan Macgregor; se sisältää, paitsi tunnettujen irlantilaisten bardien sepitelmiä aina 1200-luvulta saakka, 28 ossianilaista ballaadia, yhteensä 2500 säettä. Todeten lisäksi, että Skotlannin klanipäälliköillä oli heidän perhebardinsa ja sukukronikkansa, jotka todistettavasti myös ovat sisältäneet ossianilaista runoutta, huomautamme selvittäneemme sen yleisen kansanrunousperustan, jolta Macphersonin kuuluisa Ossianin laulut kohosi 1700-luvulla Euroopan näkyviin, vaikuttaen syvästi sen runouteen, kuten aikanansa saamme nähdä.

Siirtyen kolmannelle suurelle kelttiläisalueelle, Walesiin, joudumme toisen, Euroopan runouden kannalta kiintoisan aihepiirin, Arthur-tarinaston, kotimaahan. Walesilaisilla eli "kimriläisillä" oli varhaisista ajoista saakka bardien (fili-laitosta heillä ei ollut) viljelemää ja ylläpitämää lyyrillisluontoista, loppusoinnullista sankarirunoutta, jonka keskeisiksi aiheiksi tulivat varsinkin heidän taistelunsa uutta valloittajakansaa, anglosakseja, vastaan. Kun osa heistä siirtyi valloittajien tieltä meren yli Bretagneen, he veivät mukanansa tämän runouden ja tarinaston, joka rupesi siellä kehittymään omaan erikoissuuntaansa. Tämä on tapahtunut 600-luvulla eli sen jälkeen, jolloin anglosaksit saivat kimriläisistä ratkaisevan voiton (613). Siitä alkaen on walesilainen ja bretagnelainen kansanrunous kehittynyt toisistaan riippumatta, kumpikin omaan suuntaansa; kun etsitään Arthur-tarinaston aiheiden lähteitä, on tämä muistettava.

Arthur-kuningas oli Nenniuksen mukaan walesilaisten johtaja (Dux Britanniarum) näiden taistellessa anglosaksilaisia vastaan, millä nimellä tarkoitettaneen samaa asemaa kuin missä Rooman aikainen ylipäällikkö Comes Britanniae oli. Hän on alkuaan voinut olla todellinen henkilö, jonka ympärille jostakin syystä, luultavasti sankaruuden vuoksi, rupesi kutoutumaan romanttista legenda-aineistoa, niin että hänestä lopuksi tuli romanttinen satuvaltakunnan kuningas.

Tietoja walesilaisten varhaishistoriasta sisältyy ennen mainittuun (s. 54) Gildasin teokseen. Paria sataa vuotta myöhemmin elänyt Nennius (n. 796) mainitsee Brittien historiassa (Historia Britonum) kuten äsken huomautimme ensi kerran Arthur-tarinat. Varhaista walesilaista runoutta on säilynyt neljässä vanhassa munkkien tekemässä käsikirjoituksessa: Carmarthenin mustassa (n. 1150), Aneirin (n. 1250), Taliessinin (n. 1350) ja Hergestin punaisessa kirjassa (n. 1400), joiden runoista ilmoitetaan suurin osa neljän nimeltä mainitun runoilijan: Aneirinin, Llywarch Henin, Taliessinin ja Myrddinin, sepittämiksi. Nämä runoilijat, joiden vaiheista ei tiedetä muuta kuin että sanotaan heidän eläneen Cumbriassa, Pohjois-Walesissa, joka edelleen säilytti itsenäisyytensä ja jatkoi taistelua anglosakseja vastaan, kuuluvat walesilaisen kirjallisuuden eepilliseen aikakauteen, jonka lasketaan ulottuvan n. 700-950. Hergestin kirjaan sisältyvät ne 11 proosasatua, jotka tunnetaan nimellä mabinogion (< mabinog = bardin oppilas) ja jotka ovat kaikua ranskalaisesta ritarirunoudesta, kertoen Arthur-sikermän sankareista. Huomattavin runoelma on Aneirinin Gododin, hämärä, traagillinen taistelukuvaus, joka myöhäisiin aikoihin saakka oli walesilaisten bardien pää-aiheistona. Siitä kuvastuu aito kelttiläiseen tapaan taistelun riemu ja tappion murhe.

Aikakausi 950-1100 näyttää olleen runollisesti köyhä; silloin viljeltiin vain Gododin-aiheita. Mutta aikakautta 1100-1290 pidetään walesilaisten proosatarinoiden kukoistuskautena, mikä oli seuraus vielä kerran koittaneesta itsenäisyydestä ja vapaudesta. 1073 nousi Etelä-Walesin hallitsijaksi Rhys ab Tewdwr, joka pakolaisena oli oleskellut Bretagnen kimriläisten luona ja innostunut siellä vanhoihin kelttiläislegendoihin; mahdollista on että hänen toimestaan vanhat Arthur-tarinat uudelleen elpyivät ja että hän toi niihin Bretagnessa kehittyneitä lisiä, mm. kertomuksen pyöreästä pöydästä. Pohjois-Walesin kuninkaaksi tuli 1081 Gruffyd ab Cynan, joka pakolaisena oli oleskellut Irlannissa, perehtynyt sikäläiseen runouteen ja innostunut sen korkeaan tasoon. Hän järjesti nyt bardien aseman ja hyödytti monella tavalla sekä runoutta että soitantoa. Luultavaa on, että hänen aikanaan walesilaiset rupesivat viljelemään myös irlantilaisia aiheita. Viittaamme sivulle 202.

Kuten ylläsanotusta lienee selvinnyt, eivät walesilaisetkaan saaneet sepitetyksi yhtenäistä suurempaa kansalliseeposta, vaan jäivät kuten irlantilaiset lyyrillisluontoisen ballaadin ja proosamuotoisen sankaritarinan asteelle. Mahdollista on, että se mutkallinen metriikka ja loppusoinnutus, joka on heidän runoudelleen ominaista, koitui tässä suhteessa esteeksi, sillä laajojen loppusoinnullisten ja mitoiltaan vaikeiden runoelmien sepittäminen on tietenkin armoitetuimmallekin laulajalle hankalaa. Walesilaisten runous onkin tärkeätä myös metriikan ja soinnutuksen historian kannalta.

Walesilaisten voitollisiin vastustajiin, anglosakseihin, sekautui aikain kuluessa paljon kelttiläistä verta, antaen täten syntyvälle uudelle sekakansalle erikoisominaisuuksiaan. Se mielikuvituksen hersyvä rikkaus, jonka saattaa Englannin runoudessa huomata, on joskus tahdottu juontaa muinaisten kimriläisten kumminlahjaksi. Anglosakseilla ei ole ollut kirjoitettua kirjallisuutta ennen kristittyä aikaa, mutta kyllä paljon muistista lausuttua runoutta, sankaritekojen ylistystä ja kansanviisautta, jonka aiheet kuuluivat yhteisgermaanilaiseen aikaan. Tätä ovat viljelleet ja esittäneet erikoiset päälliköiden ja kuninkaiden seurueisiin kuuluneet ammattirunojat, "runolaulajat" (scop, gleeman), muinaisen riimukirjoituksen taitajat. Tämän epäilemättä aikoinaan hyvin laajan pakanallisen runouden ainoat näytteet ovat säilyneet munkkien ja lähetyssaarnaajien käsikirjoituksina. Niitä on kaikkiaan neljä: Beowulf, Widsith, Finnesburh ja Waldere, ja lisäksi viittauksia ihmeseppä Volundiin sekä sirpale tämän isää Wadea koskevasta runosta.

Huomattavin on Beowulf, joka sisältää 3.183 säettä. Sen pohjana on kaksi skandinavialaista sankaritarua, toinen goottilaisesta sankarista ja kuninkaasta Beowulfista, toinen tanskalaisen kuninkaan Hrothgarin hovista ja siellä raivonneesta Grendel-hirviöstä. Tanskassa nämä tarinat ovat yhtyneet siten, että Beowulfista on tullut Grendel-hirviön surmaaja. Sieltä on runoelma – sellainen se lienee ollut – kulkeutunut tanskalaisten kauppiaiden mukana Friisein-saarille, jossa joku anglosaksilainen munkki, lähetyssaarnaaja, on kuullut sen ja vapaasti mukaillen ja kääntäen sommitellut siitä nykyisen Beowulf-runoelman, kutoen lomaan kristillisiä mietelmiä ja katkelmia muistakin sankaritarinoista. Tämän on päätelty tapahtuneen n. 700. Beowulf ei siis ole sisällykseltään anglosaksilainen, vaan skandinavialainen. Kun sen kirjoitti munkki, joka vielä piti Vergiliusta esikuvanaan, on sillä ollut erikoiset säilymisen edellytykset. British Museumissa oleva käsikirjoitus, ainoa, mikä on olemassa, on peräisin noin v:lta 1000; se on hiukan tulen vahingoittama. Sen julkaisi ensi kerran islantilainen Thorkeline v. 1815.

Goottilainen sankari Beowulf saa kuulla, että hirviö Grendel on jo kauan vainonnut Hrothgarin valtakuntaa, käyden ryöstämässä kansan suuresta valtasalista hänen sotureitansa syödäkseen heidät. Beowulf lähtee apuun ja voittaa yöllisessä taistelussa Grendelin, joka pakenee äitinsä luo läheisen kammottavan järven (suon) pohjassa olevaan luolaan.

    – – –
    Pianpa huomasi viekas hirviö,
    ettei hän milloinkaan maailman piirissä
    tavannut ollut toisella miehellä
    kovempaa kouraa: hän kauhistui mielessään,
    sai sydämeensä pelon, mutta irti ei päässyt,
    vaikka pois hän halusi piiloonsa paeta,
    perkeleitten teille: ei hänen taitonsa
    enää auttanut kuin muinaisaikoina.

    Nyt hän sen huomasi, murhaaja hurja,
    ilkeästi ennen ihmiskuntaa vaivannut
    juonittelija julma, Jumalan vastustaja,
    ettei hänen ruumiinsa kestänyt rasitusta,
    kun urhea sankari, Hugleikin sukulainen,
    piti häntä kädestä: kuolemanviha
    oli molempien sydämessä. Surmanhaavan sai nyt
    inhottava hirviö, olkapäähän ilmaantui
    kauhea aukko, jänteet katkesivat,
    nivelet murskaantuivat. Beowulf sai maineen
    taistosta tuimasta: Grendelin täytyi
    surmansairaana suohonsa paeta,
    ilottomaan pesäänsä; ilkimys tiesi
    elämänsä kurjan loppuun kuluttaneensa,
    päiviensä määrän.

                  [Suomentanut R. Dillström.]

Seuraavana yönä äiti saapuu kostamaan ja vie yhden Beowulfin miehistä. Beowulf ajaa häntä takaa luolaan saakka, jossa syntyneessä taistelussa hän surmaa sekä haavoittuneen Grendelin että hänen äitinsä. Tämä on runoelman ensi osan sisällys. Sen aihepiirit ja yhtymäkohdat muinaisskandinavialaiseen runouteen osoittavat sen tanskalaisperäiseksi. Jälkimmäisen osan sisällyksenä on kuvaus nyt goottilaisten kuninkaana olevan Beowulfin taistelusta hänen valtakuntaansa hävittävää lohikäärmettä vastaan. Beowulf – nyt jo vanhus – surmaa hirviön, mutta haavoittuu itsekin pahoin ja kuolee. Runoelma päättyy Beowulfin komeaan polttohautaukseen. Jälkimmäisen osan goottilaisisänmaallinen henki ja kuvaukset osoittavat sen goottilaisperäiseksi. Beowulfin taistelu hirviöitä vastaan on tahdottu selittää Beowan, so. auringon, kevään, kesän ja syksyn kamppailuksi talven jättiläistä vastaan. Joka tapauksessa runoelmassa on historiallista pohjaa, valaisevaa muinaisskandinaavien tapojen kuvausta ja kaikua esihistoriallisista suurhenkilöistä.

Esteettisesti on Beoioulfissa huomattavinta sen meren henki, meren valtavan voiman ja hurjuuden kuvaus. Sen puolen saattavat englantilaisetkin omaksua, sillä se oli yhteistä sekä anglosakseille että muinaisskandinaaveille, ja on alusta alkaen ollut englantilaisen runouden tunnusmerkillisiä piirteitä.

Widsith ("kaukokulkija", runojan nimi) on eräänlainen muinaisgermaanien kuningasten luettelo, joka ilmaisee, mitä yhteisgermaanisia sankaritarinoita oli säilynyt anglosaksien keskuudessa; siitä päättäen tämä runous on ollut tavattoman runsasta; Finnesburh on Beowulfin aineiston yhteyteen kuuluva kuvaus (vain 48 säettä) friisiläisten ja tanskalaisten taistelusta, jossa viimemainittujen kuningas Hnaef kaatuu; Waldere (68 säettä) on Ekkehartin Walthariuksen toisinto, todistus siinä kuvatun sankaritarupiirin vanhuudesta.

Muinaisenglantilaisessa runoudessa ei säkeiden tavulukua rajoitettu eikä käytetty loppusointua. Säe jakautui kahteen puolisäkeeseen, joissa molemmissa piti olla 4 korollista tavua; korottomia sai olla enemmän. Säepuoliskot nidottiin yhteen alkusoinnuilla siten, että edellisen 2 ja jälkimmäisen 1 korollinen tavu alkoivat samalla konsonantilla tai vokaalilla. Otaksuttavasti runolaulaja esitti näitä runoja juhlallisesti lausumalla, antaen harppunsa helähdyksellä pontta korollisille ja alkusoinnullisille kohdille.

Kirjoittaessaan muistiin yllämainitut runoelmat munkit tulivat lieventäneeksi ja poistaneeksi niistä paljon niiden pakanallista leimaa. Nimeämällä vielä pari runoa: Brunanburhin ja Maldonin taistelun, jotka kuuluvat 900-luvun loppuun ja ovat jo kristillisiä, olemme maininneet tärkeimmän, mitä on säilynyt muinaisenglantilaisesta runoudesta. Se muuttui nopeasti kristilliseksi, minkä voimme ymmärtää muistaessamme Aldhelmin ja Baedan voimakkaan työn latinalais-kristillisen kirjallisuuden edistäjinä, sai tyyssijansa luostareista ja otti aiheensa kristillisyyden ja latinan piiristä, säilyttäen vain ilmaisumuotonsa ja osin mielikuvansa pakanallisen runouden kaltaisina. Latinankielisen runouden uusi keksintö, loppusointu, esiintyy siinä vain harvoin. Muinaisenglantilaisen kristillisen runouden sepittäjistä ovat jääneet muistoon Kaedmon ja Kynewulf.

Kaedmon, ensimmäinen nimeltä tunnettu muinaisenglantilainen runoilija, häämöttää meille legendamaisena olentona Baedan Kirkkohistoriassaan kertoman tarinan takaa. Sen mukaan hän oli karjanpaimenena Whitbyn luostarissa seitsemännen vuosisadan keskivaiheilla (k. 680). Runoja, hymnejä, hän alkoi sepittää vasta myöhemmällä iällä, saatuaan siihen samoin kuin bysanttilainen Romanos unessa herätyksen, kuten Baeda kertoo. Baeda esittää kertomuksessaan latinankielisen käännöksen eräästä Kaedmonin 9-säkeisestä pienestä Luojan ylistyshymnistä. Kun sama hymni on löydetty muinaisenglanninkielisestä käsikirjoituksesta, on syytä uskoa, että se todellakin on Kaedmonin. Aikaisemmin hänen nimessään kulkeneet, Oxfordin Bodley-kirjaston käsikirjoitukseen (Junius XI) sisältyvät raamatunaiheiset runoelmien katkelmat eivät ole hänen, vaan ovat peräisin eri ajoilta ja eri runoilijoilta (s. 119). Niihin sisältyy mm. se traagillinen langenneen pääenkelin kuva, jonka Milton sitten omaksui. Kaedmon, niinkuin seitsemännen vuosisadan muutkin puolikristilliset runoilijat, ilmeisesti sommitteli vain lyhyitä hymnejä.

Kaedmonin edustaman kristillisen hymnirunouden, lyriikan, syrjäytti kahdeksannella vuosisadalla kristillinen kertomarunous, jonka avulla tahdottiin tukahduttaa vielä elinvoimaisena kukoistava pakanallinen epiikka, se, johon mm. Beowulf kuuluu. Tällaisia kristillisiä runoelmia on sepittänyt mm. eräs Kynewulf, jonka nimen riimukirjaimet on tavattu neljän eri runoelman loppusäkeistä, punottuina niihin kuin tekijän ilmoittamiseksi. Täten on hänen nimellään merkitty seuraavat Exeter- ja Vercelli-kirjoissa (käsikirjoituskokoelmissa) olevat runoelmat: marttyyritarina Juliana, Kristuksen taivaaseen astumista kuvaava runoelma Christ, Apostolien kohtalot ja Helena (Mene). Julianassa runoilijan mieliala on raskas ja murheellinen, mutta taivaaseenastumisrunossa hän on jo luottava ja rauhallinen. Helenan lopussa on loppusoinnullinen säejakso, jossa runoilija viittaa entiseen elämäänsä pimeyden palvelijana ja myöhempään, heräämisen jälkeiseen onneensa. Kynewulfin elämänvaiheista ei tiedetä muuta; otaksutaan hänen olleen pakanarunoilija, joka tultuaan kääntymykseen omisti runoilijalahjansa kristinuskon edistämiseksi. Hän on kansanomainen, kiinni pakanarunouden mielikuvissa ja taidekeinoissa. Apostolit pyrkivät olemaan seikkailevia anglosakseja, joiden vaiheiden kuvauksessa runoilija joskus eksyy Beowulfin tyyliin.

Aldhelmin latinankielisillä arvoituksilla on ollut muinaisenglantilaiset vastineensa, joiden mukaan hän on omansa tiettävästi tehnytkin. Tätä vanhaa kansanviisautta on säilynyt. Erikoista huomiota ansaitsevat sitten eräät yksinpuhelun muotoiset runoelmat, niistä kun hengähtää samaa eleegistä tunnelmaa, jonka tapaamme 1700-luvun runoudesta, romanttisen virtauksen puhjetessa näkyviin. Vaeltajassa (The Wanderer) soturi valittaa päällikkönsä kuolemaa, jonka muistaa yksinäisyydessä kaukana vieraalla maalla, kaivatessaan menneiden päivien iloisia juhlia; Merenkulkijassa (The Seafarer) vanha merimies kuvailee talvipurjehduksen vaivoja ja vaaroja, ja nuori merimies sen vastapainoksi kesää ja sen iloja; Deor (laulajan nimi) valittaa sitä, että ammattiveli on sysännyt hänet päällikön suosiosta; Rauniolinnassa (The Ruined Burg) vallitsee voimakas, romanttinen autiustunnelma: vierassali on autio, siellä asuu tuuli ja ilo on sieltä paennut; ratsastajat uinuvat, samoin sankarit haudoissaan, harpun ääni on vaiennut, sammunut on riemu, joka ennen vallitsi linnassa. Beowulfissa tapasimme mahtavan meritunnelman; siihen tulee siis nyt lisäksi herkkä luonnontunnelma yleensä, eläytyminen luonnon mielialaan kuin Miltonin Allegrossa ja Penserosossa, ja eleeginen autiusromantiikka, mikä kaikki on englantilaiselle runoudelle kuvaavaa. Tämä ei kyllä ole kirjallisuudessa kokonaisuuteen katsoen uutta, sillä voimakkaan luonnon läheisyyden tapaamme jo esim. Korkeassa veisussa, Iliaassa ja Odysseiassa, Sophokleen Oidipus Kolonoksessa-näytelmässä, Euripideen Bakkhattarissa, Vergiliuksen Aeneiissä, Georgicassa ym., ja murhe- ja autiustunnelman Raamatussa ja iriläisten ja walesilaisten runoudessa, mutta se on kuitenkin uutta tässä vaiheessa, pitkien vuosisatojen kuluttua, ja osoittaa anglosaksien runollista herkkyyttä. Kun nämä runot epäilemättä ovat kirjallisia sepitelmiä, tekijöinään laulajat tai munkit, jotka varmaan tunsivat Raamatun, walesilaiset aiheet, ehkä Vergiliuksen ja muutakin antiikin kirjallisuutta, on olemassa se mahdollisuus, että autiuden ja tappion murhe oli opittua tällaisista lähteistä.

Kaedmon ja Kynewulf olivat northumbrialaisia, pohjoisenglantilaisia runoilijoita. Tämän kirjallisuuden kehittymisen ehkäisivät tanskalaisten hyökkäykset. Kun Englanti sitten vapautui tanskalaisten vallasta ja kirjallisuus rupesi uudelleen orastamaan, se nousi länsisaksilaisen kielimuodon piiristä, eikä aluksi enää runoutena, vaan suorasanaisina, opetustarkoituksia varten sommiteltuina teoksina. Tämän kulttuurikäänteen aikaansaaja ja muinaisenglantilaisen proosan luoja oli länsisaksien kuningas Alfred (849-901). Tultuaan Wessexin kuninkaaksi 871 hän näin ryhtyi Kaarle Suuren esimerkin mukaan uudelleen rakentamaan kirjallisen sivistyksen edellytyksiä, kutsuen hoviinsa ne harvat oppineet, jotka vielä olivat jäljellä, ja tuottaen ulkomailta lisävoimia. Hänen paras auttajansa tässä yrityksessä oli Asser niminen munkki, joka opetti hänelle latinaa ja kirjoitti myöhemmin hänen elämäkertansa. Tiedonjanoisena ja innokkaana tietojen levittäjänä Alfred ryhtyi itse valmistamaan alamaisilleen kirjoja, kääntäen ja mukaillen useita silloisen maailman parhaista teoksista. Näistä mainittakoon: Gregorius Suuren Kaksinpuhelut (Dialogorum libri IV) ja Paimenen ohje (Regulae pastoralis liber), jonka esipuhe on ensimmäinen alkuperäinen englanninkielinen proosasepitelmä; Baedan Englannin kirkon historia; Englannin kronikka, jonka munkit olivat saattaneet vuoteen 855 saakka ja jonka Alfred nyt täydensi oman aikansa tiedoilla; Orosiuksen Maailmanhistoria, jonka hän sovitti englantilaisille, lisäten siihen pohjoismaita koskevia tietoja; Boëthiuksen Filosofian lohdutuksesta; Augustinuksen Yksinpuhelut (Soliloquia); ja psalmikäännökset. Hän kokosi myös valtakuntansa vanhat lait. Alfredin kuoltua proosan kehittyminen seisahtui lähes sadaksi vuodeksi. Sitä rupesi jatkamaan oman aikansa Baeda, munkki Aelfric (955-1022), jonka toimesta mm. käännettiin Raamattua. Anglosaksilaisen eli muinaisenglantilaisen kirjallisuuden aika loppui normannien tullessa maahan 1066.

Normannien valloitus aiheutti suuria muutoksia Englannin valtiollisessa ja sivistyksellisessä elämässä. Syntyi yhden kuninkaan hallitsema yhtenäinen valtakunta, yhteiskunnan lopullisesti perustautuessa läänitysjärjestelmän pohjalle. Voitettujen sivistysmuoto, muinaisenglantilainen kirjallisuus, runous ja kieli rupesivat unohtumaan; voittajien sivistysmuoto, ranskan kirjallisuus ja kieli rupesivat valtaamaan alaa. Alkoi molempien kielien hidas ja vähitellen tapahtuva yhteensulautuminen, jota kesti kolmisen vuosisataa. Vasta 14:nnellä vuosisadalla voidaan todeta uuden yleiskielen, keskiajan englanninkielen, saavuttaneen valta-aseman kaikkien säätyjen pääkielenä.

Englannin keskiaikaisen (englanninkielisen) kirjallisuuden varhaisimpia ilmiöitä on munkki Layamonin Arthur-runoelma Brutus, (Brut), jonka käsittelemme sankarilaulujen yhteydessä. Muinaisenglantilaista kristillistä runoutta vastaava kirjallisuus elpyi uudelleen: Ormulum, jonka on n. 1200 sepittänyt Orm-niminen runoilija, sisältää evankeliumien aiheita, sommiteltuina 8- ja 7-tavuisiksi säkeiksi. 1300-luvulle kuuluu myös Maailmanjuoksija (Cursor mundi), 24.000 parittain loppusoinnullista dimetrisäettä sisältävä, luomisesta viimeiseen tuomioon ulottuva pyhä historia, kirjoitettu vapaasti ja humoristisesti ja tarkoitettu syrjäyttämään maalliset runoelmat. Siinä esiintyy mm. ahnas juutalainen, Shylockin ilmeinen alkutyyppi. Proosan näytteenä mainitaan Erakottarien ohje (Ancren Riwle, n. 1200), koruton ja hurskas hartaus- ja ohjekirja nunnia ja muitakin elämän pyhyyteen pyrkiviä naisia varten.

Muinaisenglantilaisesta runoudesta katsovat meihin vakavat, miehekkäät, tunteelliset kasvot. Se on ollut juhlallista, lausuttavaksi aiottua, mittansa vuoksi laulettavaksi sopimatonta. Minkälaista on ollut se runous, jota on laulettu, siitä ei ole tietoa, koska sitä yhteisen kansan iloitteluun kuuluvana ei ole pidetty muistiin merkitsemisen arvoisena. Se on kuitenkin varmaan elänyt vuosisadasta toiseen, ammattiviljelijöinään kansanomaiset kulkurilaulajat ja ilveilijät, ja rupeaa nyt ranskalaisten esimerkin rohkaisemana pyrkimään kuuluville. Nuo vapaat, vanhoista perinteistä riippumattomat kuljeksivat lauluniekat, jotka otaksuttavasti osasivat sekä anglosaksia että ranskaa, olivat tehokkaita uuden runouden kehittäjiä sekä sisällykseen että muotoon nähden. He kotiuttivat Englantiin ranskalaisperäisiä runomittoja, chanson de geste- ym. ranskalaisten runoelmien ja runojen aineksia, satiirisia sepitelmiä jne., ja viljelivät englantilaisia aiheita näiden mallien mukaisesti. 1100-luvun lopulta säilyneessä Elyn luostarin kronikassa kerrotaan kuningas Knutin (1017-1035) soutaessaan luostarin ohi laulaneen erään kansanomaisen cantilenan, jota kansa esitti in choris, so. varmaankin tanssileikeissään, ja jonka ensimmäinen säkeistö kuului:

    Merie sungen de muneches binnen Ely,
    da Cnut ching reu der by.
    Rowed, cnites, noer the land
    and here we des muneches saeng.

    Iloisesti lauloivat munkit Elyssä,
    kun Knut-kuningas souti sivu.
    "Soutakaa, sotilaat, lähemmäksi maata
    ja kuulkaamme munkkien laulua".

Siitä helähtää siis tuttu ballaadin sävy. 1100-luvun kronikoissa kerrotaan Hereward-nimisestä ballaadisankarista ja hänen uroteoistaan, joista, ilmoittaa kronikka, "vielä lauletaan kaduilla"; sanotaanpa, että "vaimot ja lapset lauloivat hänestä piirileikeissään". Tästä voimme päätellä ballaadin esiintyneen Englannissa jo 1100-luvulla. Niitä merkittiin muistiin vasta 1400-luvun keskipalkoilla, ja muutamia Robin Hoodia koskevia painettiin jo saman sataluvun lopussa. 1500-luvulla niitä levitettiin paljon arkkiveisuina, mutta sitten ne unohtuivat, noustakseen näkyviin vasta 1700-luvulla, jolloin niillä oli tärkeä vaikutus romantiikan heräämiseen.

Tähän keskeytämme Englannin kirjallisuuden selostamisen tällä kertaa. Kosketamme siihen myöhemmin chanson de geste- ja ritarirunouden, lyriikan ja keskiajan tieteen yhteydessä, ja jatkamme sen esittelyä sitten, kun renessanssi rupeaa heittämään siihen uuden päivän rusotusta.

Siirryttäessä manner- ja pohjoisgermaaniseen tarinapiiriin, johon olemme jo anglosaksien yhteydessä koskettaneet, on aluksi huomautettava, että riimukirjoitus ja sillä sepitetyt lyhyet muistolauseet, joita on löydetty varsinkin Skandinaviasta, mutta myös Tanskasta, Saksasta ja Englannista, ovat selvä merkki niiden edustamana varhaiskautena (n. 200-650) viljellystä eepillisluontoisesta sankarirunoudesta. Sitä ei ole vain säilynyt siksi, että kirjoitustaito oli tähän aikaan näiden kansain keskuudessa harvinainen ja että kirjoitusvälineet olivat perin vaivalloisia (kiven, metallin ja puun pinta), asettaen laajemmille sepitelmille luonnolliset esteet; puun yleisestä käytöstä lyhyihin kirjallisiin tiedonantoihin ovat ns. riimusauvat (kefli) myöhäisiä, kauan säilyneitä esimerkkejä. Riimukirjaimien (runa) alkuperä on johdettava kreikkalaisten aakkosten varhaisasteesta ja niiden muotoon on voinut vaikuttaa se, että niitä oli helpompi leikellä puun pintaan syiden poikki kuin näitä pitkin. Saksassa ja Englannissa ei riimukirjoitusta liene enää tunnettu 700-luvun jälkeen, mutta Skandinaviassa se oli käytännössä vielä keskiajalla, Gotlannissa 1500-luvulle saakka.

Toinen vielä varhaisempi kirjallinen muistomerkki germaaneista on tietenkin Tacituksen Germania (I, 421), jolla kuten riimukirjoituksellakin on kuitenkin päämerkityksensä historiallisena todistuskappaleena. Germaanien omalla varhaiskielellä, joskaan ei heidän asioistaan, puhuu sen sijaan Wulfilan 4:nnelle vuosisadalle eli siis riimukirjoituksen varhaisaikaan kuuluva Raamatun käännös. Wulfilan (= pieni susi, n. 311-383) isovanhemmat olivat länsigoottien sotavangeiksi ottamia Kappadokian kreikkalaisia, mutta itse hän oli jo täysin goottilaistunut. Nuorena hänet lähetettiin panttivangiksi Bysanttiin, jossa hän tutustui areiolaisuuteen, oppi kreikkaa ja latinaa, ja toimi maanmiestensä opettajana. 341 hänet lähetettiin kotiseudulleen työskentelemään lähetyspiispana. Goottien piispana hän nyt olikin loppuikänsä eli yli neljäkymmentä vuotta, asuen suurimman osan tästä ajasta nykyisen Tirnovon seuduilla (Pohjois-Bulgariassa). Hän kuoli Bysantissa, jonne keisari oli kutsunut hänet sovittamaan erästä sen ajan loppumattomista areiolaisriidoista. Historiasta muistamme, että juuri Wulfilan aikana länsigootit ryntäsivät Tonavan yli ja voittivat Bysantin joukot Adrianopolin luona (378), jolloin keisari Valens surmasi itsensä; epäselväksi on jäänyt, mikä osuus piispa Wulfilalla on ollut näihin suuriin tapahtumiin.

Wulfila harjoitti laajaa areiolaista lähetystoimintaa länsigoottien keskuudessa, kilpaillen katolisten kanssa ja kärsien hallitsija Athanarikin vainoa. Kun areiolaiset käyttivät jumalanpalveluksessa kansankieltä, täytyi Wulfilan ottaa kirkkonsa kieleksi gootti, ja niin tuli Raamatun kääntäminen välttämättömäksi. Hän muodosti kreikkalaisista, latinalaisista ja riimukirjaimista omat aakkosensa ja käänsi gootiksi evankeliumit, apostolien kirjeitä ja ehkä osia Vanhasta Testamentista. Käännös on tarkkaa ja osoittaa tekijänsä älykkääksi, tietorikkaaksi mieheksi. – Meille se on säilynyt Italiassa itägoottilaisena aikana tehtynä käsikirjoituksena, joka oli jolloinkin joutunut Prahaan ja päätyi sieltä ruotsalaisten sotasaaliina 1648 Upsalan kirjastoon. Se on kirjoitettu hopeaisilla kirjaimilla purppuraiselle pergamentille, sidottu hopeaisiin kansiin, mistä sen nimi Hopeainen kirja (Codex Argenteus), ja ilmeisesti aiottu kuningasperhettä varten. Nykyisessä asussaan se on epätäydellinen, sisältäen vain huomattavia osia evankeliumeista. Muitakin muinaisgoottilaisia kirjoituksia on säilynyt, periytyen Italiasta 400-luvulta.

Wulfilan Raamattu ilmoittaa, minkälaista oli goottien kieli, antaen tälle täydellisen kirjallisen asun; häntä voi siis pitää germaanien kirjallisuuden perustajana. Lähestyäksemme edelleen germaanien maailmaa ulkoapäin toteamme, että heidän vanhoja historiallisia tarinoitaan sisältyy aikaisemmin mainittuihin Jordaneen, Paulus Diaconuksen, Gregorius Toursilaisen, Rimbertuksen, Widukindin ja Saxo Grammaticuksen kronikoihin. Todistuksena heidän sankarirunoutensa olemassaolosta voidaan vielä mainita Einhardin kertomus, kuinka Kaarle Suuri käski kirjoittaa muistiin "ne ikivanhat barbaariset laulut, joissa muinaisten kuningasten urotöitä ja sotia ylistettiin". Että näin tehtiin, tiedämme siitä, että Ludvig Hurskas antoi hävittää siten kertyneet ainekset pakanallisina ja tarpeettomina. Tietomme manner- ja pohjoisgermaanisesta tarinapiiristä perustuvat lopuksi ymmärrettävästi itse säilyneisiin runoihin. Anglosaksilaiset muinaisrunot, joista tämä tarinasto myös heijastuu, olemme jo käsitelleet; saksalaisista olemme samoin jo maininneet Waltharius-runoelman; 800-luvulle kuuluu sitten seuraava saksalainen sankariruno Hildebrandin laulu, minkä jälkeen tulee 1100-luvun lopulle ulottuva aukko, kunnes 1200-luvulla näkyviimme nousevat Nibelungien laulu ja Gudrun. Huomattava on 1200-luvun lopulta periytyvä Didrik Berniläisen (Theoderik Veronalaisen eli Suuren) tarina, joka on kirjoitettu Norjassa, Bergenissä, hansakauppiaiden kertomusten perusteella, ja johon sisältyy aiheita kaikkien hansateiden varsilta, jopa Novgorodista saakka. Täten tietoomme tulleista mannergermaanisista sankaritaruista kuvastuu seuraavia historiallisia piirteitä:

Jordanes kertoo itägoottien kuninkaasta Hermanarikista (Ermanerich), että hän surmasi puolisonsa Sunildan ja että tämän veljet Sarus ja Ammius verikostoksi haavoittivat häntä niin pahasti, että hän kuoli; muista lähteistä on periytynyt tieto, että hän surmasi itsensä hunnien voitettua hänen joukkonsa. Tarinan Hermanarik on tyranni, joka ilkeän Sibikin valheiden johdosta heittää puolisonsa Svanhiltin hevosten poljettavaksi ja surmaa veljenpoikansa. Didrik-tarina kertoo Hamdir ja Sörli veljeksistä, jotka kostaakseen sisarpuolensa Svanhiltin kuoleman lähtivät sotaan tämän puolisoa Jörmunrekiä vastaan, silpoivat häneltä käden ja jalan, ja saivat itse surmansa. Sama tarina on kerrottuna myös runo-Eddassa.

Didrikistä tarina teki Hermanarikin veljenpojan ja käänsi historian ylösalaisin kuvittelemalla, että Didrik valloitti Italian tältä pahalta sedältänsä, tuli karkoitetuksi ja suoritti sen jälkeen valloituksen lopullisesti uudelleen. Historiasta tunnettu Theoderik Suuren oleskelu Bysantissa panttivankina on tarinassa kuviteltu siten, että kun Hermanarik karkoitti Didrikin, tämä silloin poistui Attilan hoviin. Näin liittyivät Attila ja hunnit germaanien tarinapiiriin.

Hildebrand, samannimisen katkelman päähenkilö, kuuluu Didrikin seurueeseen ja pakenee hänen mukanaan Attilan hoviin, josta palatessaan kuten tulemme näkemään tapaa kohtalonsa. Didrikin sankareihin kuuluvat vielä Wolfhart, Wittich (historiallinen Vidigoia) ja Attilan pojat.

Tähän Hermanarikia, Didrikiä ja Attilaa koskevaan sanokaamme itägoottilaiseen tarinapiiriin liittyy sitten ns. burgundilainen sikermä. Kun Attila näet 437 kukisti Burgundin valtakunnan, rupesi tarina käsittelemään tätä vaihetta ja etsimään Attilalle kostoa. Tämä löytyi luontevasti vanhalta verikoston tieltä: Attilalle annettiin puolisoksi Burgundin kuninkaiden Gundaharin, Godomarin ja Gislaharin sisar Hildiko, joka hääyönä surmasi puolisonsa. Muistamme tavanneemme Waltharius-tarinassa Hildegunden, Wormsin kuninkaan Guntherin ja tämän uljaan seuralaisen ritari Hagenin, ja ymmärrämme nyt mainitun runoelman olevan jokin episoodi burgundilaisesta sikermästä. Burgundin kuninkaan seuralaisia sanotaan viimemainitussa runoelmassa "nebuloneiksi" (franci nebulones = petollisiksi frankeiksi).

Sitten mainitsemme eräitä historiallisia henkilöitä ja tapahtumia, joiden jälkimaine muuttui eteläfrankkien sankaritarustoksi. Attilan suorittama Burgundin valtakunnan hävitys on siinä suhteessa tärkeä tapahtuma, 538 antoi burgundilainen kuninkaantytär Chrodihildis, joka oli naimisissa erään frankkilaiskuninkaan kanssa, kostoksi surmata sukulaisensa; 560 taisteli frankkilainen Sigibert saksilaisia ja tanskalaisia vastaan; Austrian Brunhilde ja Neustrian Fredegunde olivat pitkällisessä taistelussa toisiaan vastaan ja 575 surmasivat Fredegunden salamurhaajat Brunhilden puolison Sigibertin; 956 perustettiin avarien rajalle maakreivikunta. Nämä ja monet muut tapahtumat menettivät kansan mielikuvituksessa pian todellisuuspohjansa ja rupesivat yhdistymään sen mukaan, miten taiteellinen vaisto vaati. Näin syntynyt kansanrunous levisi pohjoiseen ja päätyi lopuksi sekä Norjan että mahdollisesti myös Englannin kautta Islantiin, josta, runo- ja proosa-Eddasta sekä Volsungasagasta löydämme sen varhaismuodossaan (s. 253).

Syventymättä tällä erää enempää näihin mannergermaanisiin tarinoihin siirrymme pohjoisiin sikermiin. Ne ovat säilyneet Islannissa, jonne Norjan monet Harald Kaunotukan (Hårfagre) 872 voittamat ja hänen itsevaltiuteensa alistumattomat ylpeät suurtalonpojat, päälliköt ja jaarlit muuttivat perheineen, sukuineen ja omaisuuksineen, lauluineen ja perinnetietoineen. Täällä, pitkien talvien pimeydessä, sekä perittyjen että uusien vaikutelmien alaisina, he kehittivät kirjallisuuden, joka laajuudessaan ja runollisessa jylhyydessään hakee vertojansa.

Vanhempi eli runo-Edda löydettiin Islannista 1643 ja tunnetaan nimillä Saemundin Edda (erään Saemund nimisen, 1133 kuolleen papin mukaan, jolla ei kuitenkaan ole osuutta tähän teokseen) ja Kuninkaallinen kirja (Codex regius). Sitä säilytetään nykyisin Kööpenhaminassa. Se on eräänlainen "laulukirja", luultavasti yksi monista samanlaatuisista, kirjoitettu nykyiseen muotoonsa n. 1270. Useimmat sen runoista ovat kuitenkin paljoa vanhempia, periytyen jo norjalaiskaudelta, 800-luvun lopusta ja 900-luvulta, ja varhaisislantilaiselta kaudelta, 1100-luvulta. Ne voidaan aiheidensa puolesta ryhmittää (1) myytillisiin, (2) opettaviin ja (3) sankarirunoihin. Ensimmäisestä mainittakoon Valan ennustus (Völuspá), jossa ennustajatar (vala) ylevin ja hämärin sanoin kertoo maailman luomisesta, tuhosta ja uudistumisesta, luoden katsauksen jumalien ja ihmisten historiaan. Thrymskvaedi kertoo, kuinka ukkosenjumala Tor saa Lokin viekkauden avulla jättiläisiltä pois vasaransa, jonka nämä olivat varastaneet. Skirnesmál kertoo Frejn rakastumisesta jättiläisen tyttäreen Gärdiin ja siitä, kuinka hän saa tämän omakseen Skirner-palvelijansa avulla. Toisesta ryhmästä mainittakoon Korkea laulu (Hávamál), sikermä erilaatuisia runoja, mutta pääosaltaan sarja lyhyitä, sattuvia elämänohjeita ja ajatelmia, joista pohjolan asukkaan siveelliset käsitykset ilmenevät. Kolmannesta ryhmästä on tunnetuimpia Völundarkvaedi, jossa kerrotaan, kuinka ahne kuningas Nidud vangitsee mestariseppä Völundin ja pahoinpitelee häntä, ja kuinka tämä lopuksi kostaa; tämä tarina on enemmän myytillinen kuin sankarillinen. Varsinaisia sankarilauluja on kaksi eri sikermää: pienempi Helgilaulut, jotka kertovat Helgi Hjorvardssonista ja Helgi Hundingsbanesta, ja laajempi Volsungin- eli Sigurdinlaulut, jotka kertovat kaikille germaaneille yhteisistä Volsung- ja Niflung-sankareista. Pääurho on volsungi Sigurd Fafnisbane (Siegfried Lohikäärmeentappaja), jonka sankarityöt ja tuho ovat sikermän pääsisällyksenä, ja johon palaamme Nibelungien laulun yhteydessä. Eddan runot on sepitetty fornyrdislag-muotoon (forn = vanha, ord = säe) so. sommiteltu nelitavuisista, tavallisesti kaksittain allitteraatiolla tai assonanssilla tai molemmilla toisiinsa yhdistetyistä säkeistä, joista neljä paria muodostaa säkeistön. Lukemalla tällaisen parin peräkkäin yhdeksi saamme säkeen, joka on suunnilleen sama kuin anglosaksilainen ja palautuu muinaisgermaanilaiseen muotoon. Eddarunojen sepittäjät ja esittäjät tunnettiin nimellä thulir (= puhuja, laulaja); heistä ei ole säilynyt henkilötietoja.

Toinen huomattava islantilaisen runouden laji on ns. skaldirunous, jolla tarkoitetaan nimeltä mainittujen norjalaisten ja islantilaisten runoilijain historiallis- ja henkilöaiheisia sepitelmiä. Vanhimpia ovat ns. kilpilaulut, jotka runoilija (= skald) sepitti päällikön kunniaksi saatuaan tältä lahjaksi kilven; aiheena olivat kilpeen kaiverretut, jumalia ja sankareita esittävät piirrokset, ja päällikön polviluku, joka tietenkin alkoi Odinista. Muodoltaankin skaldirunous erosi eddarunoudesta: sen arvokkain laji oli laaja drapa, jonka osastoja erotti toisistaan aina palautuva kertosäkeistö. Allitteraatio oli tarkoin määrätty ja sen rinnalla esiintyi laajennettu assonanssi eli sisäsointu. Erikoisesti tunnusmerkillinen oli sille ns. kenninkien (kenningar) käyttö, so. asiain esittäminen runollisilla kuvilla, sanomatta suoraan nimeä. Esimerkiksi taistelu oli "meren kuningasten myrsky", silmä "otsan kuu", kulta "kanervakalan (so. käärmeen) vuode". Tämä on merkki pitkälle kehittyneestä taituruudesta, jopa runouden rappeutumisesta, ja tuo mieleen 1600-luvun presiöösien ja klassillisen runouden tavan puhua asioista, henkilöistä ja esineistä kiertelevin ja kuvaavin sanoin, välttämällä suoraa nimeä, jota pidettiin epärunollisena. Skaldirunous vetää taiturimaisuudessa ja varsinkin konstikkaiden kenninkien keksimisessä vertoja etelän mutkallisimmalle ja teeskennellyimmälle runoudelle. Sen sepittäjät olivat arvossapidettyjä kaikkialla pohjolassa, jossa näinä varhaisina viikinkivuosisatoina yleisesti ja hartaasti sekä sommiteltiin että palvottiin runoutta. Meidän, jotka pidämme samanaikaisen etelän runouden tuntemista tärkeänä, on syytä muistaa näitä pohjolan runoilijoita, joiden säkeitä on varmaan lausuiltu myös Suomen mantereella: Brage Vanhaa, joka eli noin 800, Harald Kaunotukkaa, joka piti loistavaa hovia ja suosi runoilijoita, ja Tjodolf Hviniläistä, joka sepitti norjalaisen pikkukuninkaan kunniaksi hallitsijakronikan, ns. Ynglingatarinan, aloittaen sillä mm. Ruotsin kuninkaiden sadunomaisen historian.

Norjassa skaldirunous tyrehtyi 900-luvulla, mutta levisi sieltä Islantiin ja kukoisti täällä niin, että islantilaisia kiertäviä skaldeja oli kaikkialla pohjolan päälliköiden ja kuninkaiden hoveissa kunnioitettuina runotaidon ja tiedon miehinä. 900-luvulta mainitaan Egil Skallagrimsson, joka osti viholliseltaan, kuningas Erik Blodyxiltä (= verikirves) henkensä sepittämällä Päänlunastus (Huvudlösen) nimisen runon. Olavi Verokuninkaan (Skottkonung) hovissa oleskelivat Hallfred Vandraedaskald (= vaeltava runoilija) ja Gunnlaug Ormstunga (= käärmeenkieli). Vielä 1200-luvun puolivälissä oleskeli Ruotsissa islantilaisia skaldeja, mm. Birger jaarlin hovissa runoja ja historioitsija Sturla Thordarson.

Perehtyminen skaldirunouden taitoon vaati erikoista koulutusta. Sitä varten kirjoitti runoilija ja historioitsija Snorre Sturluson (murhattu 1241) teoksen, jonka tarkoituksena oli olla tällainen runo-oppi. Se on ns. suorasanainen eli Snorra-Edda, jolle tämä nimi (odr < edda = runo-oppi) siis varsinaisesti kuuluu. Siinä on useita osastoja, mm. esitys pohjoismaalaisten jumaluustarustosta nimeltä Gylfaginning (= Gylfen harhanäky), runollisista sanoista ja kenningeistä, runomitoista ym.

Kolmas huomattava islantilaisen kirjallisuuden laji oli suorasanainen ns. sagarunous, joka varhaisista ajoista saakka kukoisti kertojain ja skaldien viljelemänä muun kirjallisuuden rinnalla, mutta jota ruvettiin kirjoittamaan muistiin vasta latinalaisten kirjaimien tultua tunnetuksi 1100-luvulla. Siinä voidaan erottaa kaksi pääryhmää: historialliset eli henkilöitä, sukuja ja kuninkaita koskevat, ja myytillis-romanttiset sagat eli "tarinat". Ensimmäinen historiallisia perinnetietoja sisältävä sagateos on pappi Are Frodin (k. 1148) Islanninkirja (Islendingabok), joka sisältää islantilaisten historian vuoteen 1120 saakka; se on islantilaisen historiallisen sagakirjallisuuden peruskirja. Useimmat sagat merkittiin muistiin 1200-luvulla, jolloin (1220-1270) oli tämän kirjallisuuden kukoistuskausi. Huomattavimmat historiallisista sagoista ovat Egilin, Njalin ja Gunlaug Käärmeenkielen tarina. Vaikka sagojen henkilöt ja tapahtumat ovatkin todellisia, on ne usein käsitelty huomattavalla runollisella voimalla, joten tulos on joskus taiteellisesti arvokas. Tältä sagapohjalta syntyi myös varsinainen historiankirjoitus, jonka tunnetuin edustaja on mainittu Snorre Sturluson. Hänen teoksensa Heimskringla (= maanpiiri, jolla sanalla se alkaa) luettelee Norjan kuninkaat 1177 saakka ja sisältää mm. tunnetut kuvaukset Svolderin taistelusta ja Torgny-laamannin esiintymisestä Upsalan kansankäräjillä. Henkilöiden kuvaukseen on pantu erikoista painoa, kohtaukset on usein draamallisesti huipistettu, tyyli on selkeätä, sujuvaa ja sivistynyttä.

Myytillis-romanttisista sagoista, joista edelliset ovat jumaluustarullisia, jälkimmäiset Euroopan kirjallisuuden vaikutuksen alaisina syntyneitä uusia sepitelmiä, mainittakoon Sigurd-laulujen mukaelma Volsungatarina ja Hervarartarina, joka on yhdistetty monista sagoista ja kertoo kilpi-impi Hervorista ja Tirfing-miekasta. Siihen sisältyvät tunnetut tarinat Angantyristä, Orvar Oddista, taistelusta Samson saarella, Hjalmarista ja Ingeborgista. Se loppuu kuvauksella hunnien ja goottien valtavasta kamppailusta, jolla arvellaan tarkoitettavan Katalaunisten taistelua (451). Lopuksi mainittakoon Fritiofin saga, Tegnérin runoelman pohjatarina, joka on verraten nuori, monista aineksista yhdistetty, mahdollisesti Norjassa kirjoitettu.

Kuten tästä selostuksesta ilmenee, on islantilaisilla ollut varhaiselta keskiajalta saakka huomattava kirjallisuus, jolle on löydettävissä vertauskohta vain Irlannista. Se on säilyttänyt pohjoismaalaisten mytologian ja sankarihistorian ja sillä tuli olemaan ossianilaisen ja walesilaisen runouden rinnalla herättävä ja perustava merkitys romantiikan historiassa. Lyhyesti mainitsemme tässä yhteydessä vielä, miten tästä yhteisperinnöstä haarautuivat pohjoismaiden kansalliset kirjallisuudet.

Seuratessamme Islannin kirjallisuuden vaiheita olemme samalla selostaneet kaiken, mikä on tärkeintä Norjan kirjallisuuden (norrone litteratur) alkuhistoriassa. Lisäksi mainittakoon vain maakuntalait, joita on neljä: Gulatings-, Frostatings-, Eidsivatings- ja Borgartings-laki, ja jotka on merkitty muistiin varhaisintaan 1100-luvulla. Ne olivat voimassa vuoteen 1274, jolloin Magnus Lagabøter ("lainparantaja") saattoi voimaan uuden maanlain (landslov). Norjan varhaishistoria on islantilaisten kirjoittama; siitä mainittakoon islantilaisen apotin Karl Jonssonin sepittämä Sverren saga, joka kertoo samannimisen kuninkaan (1184-1202) valtaan pääsystä ja vaiheista ja antaa elävän kuvan hänen ajastaan ja voimakkaasta persoonallisuudestaan. Se on jatkoa Sturlusonin Heimskringlaan, joka kuten mainittu luettelee Norjan kuninkaat vuoteen 1177 eli Sverren esiintymiseen saakka. Sverren aikaansaamaa kuninkaan vallan vahvistumista kuvaa Kuninkaan kuvastin (Kongespeilet). Kalmarin unionin alkaessa 1397 Norja rupesi nopeasti menettämään valtiollista ja varsinkin sivistyksellistä yksilöllisyyttään. Tämä aleneva suunta jatkui yhä nopeammin sen jälkeen, kun unionin purkautuessa 1450 Norja kytkeytyi entistä lähemmin Tanskaan. 1500-luvulla, uskonpuhdistuksen jälkeen, Norja oli vaipunut Tanskan maakunnan asemaan. Seurauksena tästä oli sivistyksen ja kirjakielen tanskalaistuminen, joka kehittyi sangen pitkälle jo 1400-luvun lopulla ja jonka tanskankielellä toimitettu uskonpuhdistus saattoi päätökseen. Siitä asti aina nykyaikaan saakka on Norjalla ja Tanskalla ollut yhteinen kirjallisuus.

Tanskalla on muinaisskandinavialaiseen kirjallisuuteen sama perintöosuus kuin muilla pohjoismailla. Ennen sanotun lisäksi huomautamme, että skandinavialaisperäiseksi osoitettu Beowulf todistaa runsaan sankarirunouden olemassaolosta viikinkiaikana, johon myös kuuluvat monet Saxo Grammaticuksen kertomat tarinat. Tämä vanha kulttuuri painui vähitellen näkymättömiin kristinuskon tieltä, joka saapui Tanskaan 900-luvulla ja ennenpitkää antoi sen hengenelämälle katolisen leiman. Tanskan vanhat maakuntalait (Skånen, Själlannin ja Juutin laki) kuvastavat sen muinaista yhteiskuntaelämää ja ajatustapoja.

Ruotsin osuus muinaisskandinavialaiseen runouteen on sama kuin sen sisarkansojen. Aikain kuluessa sen jumaluustarullinen ja sankarirunous, josta Beowulf ja Ynglingatarina sekä riimukirjoitukset todistavat, erikoistui omalle kansalliselle suunnalleen. Ainoa säilynyt näyte puhtaasti muinaisruotsalaisesta sankarirunoudesta on Itä-Götanmaalta, Rokin kirkon seinästä, löydetyssä riimukivessä (Rökstenen, 1862, s. 105) oleva laaja riimukirjoitus, jossa on vuoroin suorasanaista, vuoroin fornyrdislagrunoa, ja jossa kerrotaan mm. Didrik Berniläisestä. Riimukiviä, jotka vastaavat meidän aikamme hautapatsaita ja joissa on lyhyitä merkintöjä vainajista, on Ruotsista löydetty enemmän kuin mistään muualta: lähes 2000 kpl. Mitään tietoa siitä, harjoittivatko ruotsalaiset enemmälti islantilaistyylistä runouden ja historian kirjoittamista, ei kuitenkaan ole säilynyt. Kulttuurihistorian kannalta kiintoisia muinaisia muistomerkkejä ovat maakuntalait (Vanhempi Länsi-Götan-, Upplannin- ym. lait), jotka kirjoitettiin muistiin 1200- ja 1300-luvuilla. Pysyäkseen paremmin mielessä lainkohdat sepitettiin vanhoina aikoina runomuotoon, usein taiteellisella vaistolla ja käyttämällä allitteraatiota; tällaisia rytmillisiä lauseita sisältyy maakuntalakeihin. Nämä jaettiin eri oikeuspiirejä koskeviin kaariin (balkar). Länsi-Götanmaanlain käsikirjoitus, joka on tehty n. 1281, on vanhin ruotsalainen kirja.

Ylläsanotusta on jo käynyt selville, että mannergermaanien sankarirunouden aiheet ovat ratkaisevilta osiltaan historiallisia eivätkä myytillisiä, kuten aikaisemmin otaksuttiin. Kuningasten ja päälliköiden seurueeseen kuului ammattilaulaja, jonka velvollisuutena oli huvittaa kuulijoitaan kertomuksilla ja lauluilla joko heidän ja heidän sukunsa tai muiden heimojen, kansojen ja kuninkaiden mainehikkaista teoista. Kun tätä harjoitettiin hämärästä muinaisuudesta alkaen, vuosisatoja, vaihtaen asuinpaikkoja maasta toiseen, milloinkaan kirjoittamatta muistiin, mitä todella oli tapahtunut, oli siitä seurauksena, että historia, myytti, kansantavat, satu ja taikuus lyhyesti sanottuna sekoittuivat omituiseksi, ensi näkemältä selvittämättömän sekavaksi vyyhdeksi. Mitä tämän runouden muotoon tulee, on syytä muistaa, että tällaiset historialliset tapahtumat eivät ole niin helposti laulahdettavissa runoksi kuin esim. alkeelliset lemmentunteet, vaan mutkallisen asiasisällyksensä vuoksi aluksi pysyttelevät laajojen suorasanaisten kertomussikermien asteella. Mutta vähitellen on muistamisen tarve, runoilemisen halu ja ehkä jo olemassaolevan muun runouden esimerkki aiheuttanut sen, että toisia vaikuttavampia kohtia sepitettiin säkeiksi ja että sikermiä esitettiin kertomalla toiset, juhlallisesti lausumalla – tuskin laulamalla – toiset. Tällainen esihomerolainen astehan kuultaa näkyviin esim. irlantilaisten vanhasta, vieläpä islantilaistenkin runoudesta, jossa proosaesitystä usein säkeet keskeyttävät. Tällä asteella oltaessa siis jotkut draamalliset episoodit saattoivat saada säemuodon, varsinkin ne, joissa esitettiin keskustelua, koska tämä itsestään pyrki jakautumaan lyhyiksi, iskeviksi lauseiksi. Muinaisgermaanien säkeen rakenteen olemme pääpiirteiltään selittäneet anglosaksilaisen runouden yhteydessä. Se järjestyi näissä vanhimmissa runoissa asian kertovan luonteen mukaisesti rapsodisesti jatkuvaksi, ilman säkeistöjakoa, joka on myöhempi, kehittyneempi aste.

Tämä arvossapidettyjen ammattilaulajien viljelemä episoodiepiikka oli siis kunniassa kansainvaelluksen pakanallisten germaanien "hoveissa", joiden hallitsijat, esim. vandaalikuningas Gelimer, sitä itsekin harjoittivat. Kun sitten barbaarit kastettiin ja kristinusko aloitti hitaan sivistystyönsä, se käsitti nämä laulajat pakanallisen runouden edustajina vastustajikseen ja aloitti taistelun heitä vastaan; Irlannin fililaulajiston esimerkki osoittaa, ettei tämä olisi ollut tarpeellista. Kun germaanien sankarirunoutta ei ollut tähän saakka ollenkaan kirjoitettu eivätkä kristinuskon edustajat sitä tahtoneet eivätkä sallineetkaan kirjoittaa, se joutui kokonaan häviämisen vaaraan. Se karkoitettiin hoveista ja vietti kituvaa elämää yhteisen kansan keskuudessa, joka ei vielä raatsinut unohtaa rakasta Didrik Berniläistään ja muita sankareitaan. Ennen niin ylhäisissä asemissa olleet laulajat katosivat niiden mukana kansan keskuuteen, muuttuen kuten on mainittu sen huvittajiksi, "spielmanneiksi", mutta harjoittaen edelleen runouden sepittämistä, kuten myöhemmin tulemme näkemään. Heidän ohjelmistonsa laajeni käsittämään myös kaikenlaista keveämpää, latinankielistä vaganttirunoutta, sopimattomia juttuja ym., joissa on vanhaa kirjallista ym. perintöä, ja joka nousee pian näkyviin mm. fabliau-kaskuina, jolloin siihen palaamme.

Kun sitten karolingilaisen renessanssin johdosta Saksan luostareissa kulttuuriharrastus elpyi ja latinaa ruvettiin kirjoittamaan klassillisen kirjallisuuden, etupäässä Vergiliuksen mukaan, kiintyi huomio – ehkä juuri tämän runoilijan aiheuttamasta herätyksestä – mainittuihin vanhoihin pakanallisiin runotarinoihin, joita leikarit joskus kertoilivat rahvaalle. Niin syntyi nuoren Ekkehartin Waltharius ja niin on selitettävä se, että jo n. 800 kaksi Fuldan luostarin munkkia merkitsi kansankielellä muistiin, ikäänkuin aiheeksi ehkä ajattelemaansa latinankielistä harjoitusrunoelmaa varten, katkelman Hildebrandin laulusta. Sattumalta siis, pergamenttikirjan kansien sisäpuolen peitesivuihin kirjoitettuna sirpaleena, josta loppu jäi pois, kun ei tilaa riittänyt, täten säilyi näyte vanhemmasta episocdiepiikasta, vieläpä rapsodimainen, säkeiksi sepitetty kohtaus, jonka runoasu varmaan oli juuri herättänyt ajatuksen, että "tuo olisi merkittävä muistiin".

Hildebrand oli kuten muistamme Didrikin sankareita ja oli hänen kanssaan paennut Odovakeria (jonka tilalle siis Hermanarik ei ole tarinan tällä asteella tullut) Attilan hoviin. Rynnätessään nyt sieltä Odovakeria vastaan vanha Hildebrand joutuu tapaamaan Odovakerin puolella kasvaneen poikansa Hadubrandin, jolta kysyy, kuka hänen isänsä on. Saatuaan vastauksen hän vakuuttaa olevansa juuri sama Hildebrand. Kun Hadubrand ei usko tätä:

    "Sanoilla hurmaat ja keihäällä surmaat:
    olet yhtä vanha kuin mieleltäs viekas" –

vaan syyttää häntä pelkuriksi, käy taistelu välttämättömäksi. Runo katkeaa tähän:

    Ratsunsa kumpikin kannustaa
    kiihkossa kiistan, välkkyvin peitsin.
    Yhteen syöksyvät sankarit vahvat
    iskien peitsensä lehmuskilpiin,
    kilvet murtuvat, siruset sinkoo
    alta peitsien ryskyväin...,

                  [Suomentanut Yrjö Jylhä.]

kertomatta, miten taistelu päättyi, mutta arvatenkin Hadubrandin kuolemalla. Emme voi olla huomauttamatta myöhemmin syntyneen persialaisten kansalliseepoksen, Shahnaman, keskussankarin Rustemin ja hänen poikansa Sohrabin samanlaisesta kaksintaistelusta (I, 125), jonka tragiikka vielä uudistuu Rustemin ja nuoren Istendiarin ottelussa, vaikka onkin arveluttavaa olettaa, että näillä aiheilla olisi mitään yhteyttä. Sama traagillinen aihe esiintyy venäläisessä Ilja Muromilaisen sankaritarustossa. Joka tapauksessa tämä isän ja pojan traagillisen kohtauksen yleisyys on omiaan herättämään huomiota.

Germaanien pakanallisessa runoudessa olivat huomattavalla sijalla loitsut; näitä on eräässä 900-luvulta periytyneessä hengellisessä käsikirjoituksessa säilynyt kaksi, jotka löytöpaikkansa mukaan tunnetaan nimellä Merseburgin loitsut (Die Merseburger Zaubersprüche); toisella on tarkoitus saada aikaan sotavangiksi joutuneen vapautuminen, toisella lamautuneen ratsun parantuminen.

Näitä kahta poikkeusta lukuunottamatta varhaissaksalainen kirjallisuus on kristillisten kirjailijain luomaa, latinankielisen kirjallisuuden rinnalla harvalukuista ja vaatimatonta. Se on hengellisen säädyn jäsenten sepittämää, ainoiden, jotka tänä aikana omistivat siihen tarpeellisen sivistyksen, kuvastaa heidän harrastustaan ja on syntynyt kansan opetus- ja uskonnollisia tarpeita varten, pakanallisen runouden tukahduttamiseksi niinkuin Englannissakin. Tästä Saksan varhaiskristillisestä kirjallisuudesta ovat säilyneet mm. ns. Wessobrunnin rukous (Wessobrunner Gebet, peräisin n. v:lta 800 tämännimisestä luostarista, Baijerista, Münchenin eteläpuolelta) ja Muspilli (n. v:lta 830-836). Edelliseen, joka on proosarukous vahvan uskon saamiseksi, on liitetty yhdeksän säettä maailmanluomisesta, jotka muistuttavat Völuspan kuvausta maailman syntymisestä kaaoksesta ja voivat olla kotoisin pakanallisesta runoudesta; jälkimmäisessä kuvataan alkusointuisin säkein sielun kohtaloita kuoleman jälkeen ja viimeistä tuomiota, erittäinkin Antikristuksen ja Eliaan taistelua, mikä johtaa mieleen islantilaisen "jumalien hämärän", Odinin taistelun Fenrissuden kanssa ja kaiken tuhoutumisen tuleen, josta nousee uusi kauniimpi maailma. Nimen Muspilli on arveltu merkitsevän "maailman häviötä", mutta johtaa se myös mieleen pohjolan mytologian sanan Muspelhem, joka oli kaaoksesta ensin muodostuneen valon ja lämmön valtakunnan nimi, pimeyden valtakunnan, Nifelhemin, vastakohta, ja jonne siis sielu saattoi kuoleman jälkeen parhaassa tapauksessa joutua, niinkuin Muspillissä kuvataan.

Yllämainituilla sepitelmillä on tuskin ollut sanottavampaa merkitystä. Huomattavampi kuin ne on 800-luvulta periytyvä kertova runoelma Vapahtaja (Heliand > Heiland), jonka on sepittänyt joku latinaan ja saksilaisten kansalliseen laulutaitoon perehtynyt säeseppä.

Tiedot runoelman synnystä on saatu vanhasta latinankielisestä käsikirjoituksesta, jonka 1562 painatti humanisti Flacius Illyricus, ja jossa kerrotaan keisari Ludvig Hurskaan antaneen eräälle maanmiestensä kesken taitavana runoilijana pidetylle saksilaiselle tehtäväksi Vanhan ja Uuden Testamentin sepittämisen runoelmaksi. Kaedmon-legendan tapaan kerrotaan vielä ilmeisesti myöhemmin tehdyssä lisäyksessä, että runoilija, joka ei ollut muka siihen saakka osannut ollenkaan runoilla, oli saanut unessa määräyksen tehtäväänsä, jonka nyt suoritti niin hyvin, että tulos oli saksalaisten kaikkea muuta runoutta parempi. Nämä tiedot ovat sikäli tosia, että Ludvig Hurskas on todellakin voinut kristillisessä innossaan ajatella pakanallisen runouden syrjäyttämistä raamatullisella ja kääntynyt tässä tarkoituksessa jonkun saksilaisen runoilijan puoleen. Tämä ei kuitenkaan ole ollut oppimaton, sillä Raamatun ohella hänen lähteinänsä ovat selvästi olleet syrialaisen Tatianoksen (2:sella v:sadalla) sepittämä Evankeliumiharmonia (Diatessaron), joka oli käännetty latinaksi n. 830 ja sisältää Jeesuksen elämän, ja Baedan, Alcuinin ja Hrabanus Mauruksen selitykset. Toiselta puolen hän on joko ollut piintyneesti saksilainen tai tarkoituksellisesti, tehdäkseen runoelmansa mieluiseksi vielä hurjille ja sotaisille kuulijoilleen, antanut sepitelmälleen tällaista sävyä. Heliand näet on aito saksilainen runoelma: Jeesus on kansan kuningas, opetuslapset hänen vapaasyntyisiä, uskollisia, sotilaallisesti ajattelevia seuralaisiaan, Gennesaretin järvi myrskyisä meri, Vuorisaarna kuninkaan puhe kansalleen. Sen, mikä Jeesuksen elämässä oli saksilaisilta näkökannoilta vierasta, hän esittää heikosti, päinvastaisen aineksen alleviivaten. Työnsä hän on suorittanut etevän runoilijan kyvyllä. Heliand on sisältänyt n. 6000 säettä ja on säilynyt neljässä käsikirjoituksessa, joista Lontoossa oleva on melkein täydellinen, peräisin 900-luvun lopulta.

Heliand siis nimensä mukaisesti kertoo Vapahtajasta. Vatikaanissa oleva Heliand-käsikirjoitus sisältää kuitenkin osia Genesis-runoelmasta, jota lisäksi on säilynyt Kaedmon-runojen yhteydessä muinaisenglanninkielisenä käännöksenä. Tällainen Vanhasta Testamentista tehty saksinkielinen runoelma on siis ollut olemassa; onpa säilyneistä näytteistä voitu todeta sen sepittäjän käyttäneen lähteinään n. 500 eläneen Wienin piispan Alcimus Avituksen vanhatestamentillisia runoelmia Maailman luomisesta (De initio mundi) ja Ensimmäisestä synnistä (De peccato originali). Tyylin ja sanaston samanlaisuus osoittaa todennäköiseksi, että se on Heliandin runoilijan sepittämä, syntynyt viimemainitun jälkeen. Siitä ei kuvastu, Saatanan kapinaa lukuunottamatta, juuri niin jyrkkää saksilaisuutta kuin Jeesuksen elämäkerrasta. Huomattava on, että Saatana käsitetään arkkienkeliksi, josta hänen lankeemuksensa ei ole hävittänyt kaikkea majesteettisuutta. Tämä runollinen näkemys oli siis yhteinen Heliand- ja Kaedmon-runoudelle (s. 97). Se on periytynyt latinalaiskristillisestä Genesis-epiikasta, ja siitä kuvastuu alkuaan mazdaolainen dualismi, joka juutalaisuuden ja gnostilaisuuden kautta oli syöpynyt kristilliseen käsityspiiriin.

Heliand on kirjoitettu muinaisgermaanisella, alkusointuisella runomitalla. Hrabanus Mauruksen oppilas, Weissenburgin luostarin munkki Otfried sepitti (865-870) Evankeliumikirjansa, Jeesuksen elämästä ja kärsimyksistä kertovan, jumaluusoppineen, mutta runottoman eepoksensa loppusointuisilla säkeillä siten, että hän yhdisti kaksi nelinousuista loppusoinnullista säettä yhdeksi pitkäksi, joista kaksi aina muodosti säkeistön. Loppusoinnullinen on myös Ludvigin-laulu (Ludvigslied), joka on sepitetty Ludvig III:n kunniaksi hänen normanneista 881 Saucourtin luona saamansa voiton johdosta. Loppusoinnun käyttö on tietenkin latinankielisen runouden vaikutusta.

Tämän alkuperäisen kirjallisuuden rinnalla kukoisti runsaampana ja laajempana kuin se kansan uskonnollisia ja sivistystarpeita varten tehty käännöskirjallisuus. Sen ahjoja olivat luostarit. St. Gallenissa työskenteli Notker Labeo, (= paksuhuuli, k. 1022, Notkereista, joita luostarissa oli kaikkiaan neljä, kolmas), joka käänsi johtamaansa luostarikoulua varten mm. Boëthiuksen Filosofian lohdutuksesta, Aristoteleen Kategorit, ja Psalmit. Niissä on välillä selittäviä latinankielisiä lauseita, minkä tavan tunnemme omasta Vanhasta virsikirjastamme, jossa eräät virret olivat latinankielisin välisäkein "selvennettyjä"; työ oli huolellista. Baijerilaisen Ebersbergin luostarin apotti Williram käänsi (1060-1065) Korkean veisun samaan väliselitystapaan.

Tätä näin kuvattua aikakautta, joka siis alkaa n. 750:stä ja ulottuu n. 1050:een, sanotaan tavallisesti vanhan yläsaksan ajaksi.

II. RANSKALAINEN, PROVENCELALNEN, ESPANJALAINEN

JA ITALIALAINEN KIRJALLISUUS.

Galliassa puhuttu kansanomainen latina, lingua rustica, oli alkanut erilaistua Italian latinasta jo ennen germaanien tuloa Reinin yli, mikä tapahtui lopullisesti 400-luvun lopulla. Sivistymättömät tulijat, jotka olivat harvalukuisempia kuin valloittamansa maan asukkaat, omistivat pian näiden kehittyneemmän kielen, joka uuden kulttuurin oloissa palveli heitä paremmin kuin heidän omansa. Ero kirjallisen latinan ja puhekielen välillä suureni sitten vähitellen niin, että ruvettiin puhumaan kahdesta kielestä: latinasta ja romanasta. Luovuttuaan omasta kielestään, franciscasta, frankit alkoivat tarkoittaa tällä nimellä romanaa, joka ottikin sen omakseen ja on sen jälkeen tunnettu ranskankielenä. Se perustuu siis pohja-ainekseltaan latinaan, mutta on ottanut joukon sanoja allensa tukahtuneesta keltin-, voittajastaan frankin-, viikinkien Normandiaan tuomasta Skandinavian- ja Pohjanmeren rannalla asuvien alasaksalaisten kielestä. Sen kirjalliseksi keskusmuodoksi, nykyisranskan perustaksi, tuli Ile de Francen eli Parisin murre. Dante sanoi sitä sen myöntämissanan mukaan oui-kieleksi. Etelässä, Limousinissa ja Auvergnessa, Garonnen ja Rhônen laaksossa Lyonista alaspäin, puhuttiin sitä Rooman aikaisesta lingua rusticasta kehittynyttä murretta, jota Dante sanoi oc-kieleksi ja jonka tunnemme maakuntansa mukaan provencen nimellä. Sekin kehitti oman kirjallisuutensa.

Ranskankielen vanhin tunnettu muistomerkki on Kaarle Kaljupään ja Ludvig Saksalaisen helmik. 14 p. 842 Strassburgissa vannoma vala, jonka saksalainen ja ranskalainen sanamuoto on säilynyt. Vanhin kirjallisuuden ilmaus on 14 säettä sisältävä sekvenssi Pyhän Eulalian laulu (Cantilène de S. Eulalie) v:lta 881. Lukuunottamatta muuatta hartauskirjoitusta, kärsimysrunoa ja pyhimyksen elämäkertaa ei vuoteen 1050 mennessä ilmesty näkyviin ainoaakaan huomattavampaa kirjallista tuotetta. Vuodelta 1040 periytyvä Pyhän Alexiuksen elämä (Vie de saint Alexis, 125 säkeistöä, jokaisessa viisi kymmentavuista, viimeiseltä vokaaliltaan soinnullista säettä) on tälle varhaiselle legendakirjallisuudelle kuvaava. Se on itämaisperäinen kertomus ylhäisestä roomalaisesta nuorukaisesta, joka hääyönä jättää puolisonsa ja antautuu viettämään köyhän kieltäytyjän hurskasta elämää, kunnes pääsee taivaan autuuteen. Sen ihanteena on siis varhaiskristillinen askeesi ja siitä ilmenee sepittäjänsä sekä teknillinen runotaito että kyky kuvata yksinkertaisesti ja selvästi hurskasta sielunelämää.

Tälläkin alalla joskus miellytti se, mikä oli kaukaista ja seikkailunomaista: munkki Benoît omisti 1121 Englannin kuningattarelle runoelman irlantilaisesta apotti Brendanista (n. 484-578) ja hänen legendamaisesta purjehdusmatkastaan Atlantin yli "pyhimysten luvattuun maahan", josta kuvastuvat ikivanhat meritarinat ihmeellisistä saarista ja meripedoista ja ilmenee ensi kerran keskiajalla milloinkaan haihtumaton "valtameren saaren romantiikka". Brendanin legenda oli yleisesti tunnettu ja käännettiin useille kielille; siinä kuvattua "Brendanin saarta" pidettiin todellisena, se merkittiin kartoille, useat retkikunnat hakivat sitä, ja se julistettiin olemattomaksi vasta 1759.

Latinankieliset pyhimysten elämäkerrat ja kaikkialla läsnä olevat pyhimysten kuvat sekä niiden harras palvonta rikastuttivat kansan sielunelämää ei vain uskonnollisilla tunteilla vaan myös romanttisilla mielikuvilla, jotka puhkesivat näkyviin tällaisissa varhaisrunoelmissa. Niitä sepitettiin päivän tuoreistakin tapahtumista: Englannin kuningas Henrik II surmautti Canterburyn arkkipiispan Tuomas Becketin 1170; jo neljän vuoden kuluttua julkaisi hänen ranskalainen ihailijansa Guernes de Pont Sainte-Maxence runoelman Pyhän Tuomas Becketin elämä (Vie de saint Thomas Becket, 1174), ilmaisten siinä palavaa runoilijahenkeä ja tietoisuutta ranskalaisuudestaan. Sitä luettiin Becketin haudalla pyhiinvaeltajajoukoille. Tämä kaikki on tavallaan kirjallista, oppinutta runoutta. Mutta tekisi mieli otaksua itsestään selvänä, luonnollisena tosiasiana, että varhaisranskankielellä oli lisäksi olemassa vapaata, tällaisen vieraan, latinankielen ja kirkon kautta tunnetuksi tulleen aihepiirin ulkopuolella kukoistanutta kansanrunoutta, lyriikkaa ja ballaadeja; tästä onkin säilynyt jonkin verran todisteita. Jo 500-luvulta on olemassa kirkolliskokouksien päätöksiä, joissa kiellettiin esittämästä piiritansseja kirkkojen lähistössä; niitä karkeloivat naiset, laulaen tahdin. Kuuluisan chansonsankarin Guillaume d'Orangen latinankielisessä elämäkerrassa kerrotaan nuorison "kuorojen" (chori juvenum) juhlineen häntä, millä tuskin voidaan tarkoittaa muuta kuin laulua ja karkeloa. Erään Hildegariuksen (k. 875) kirjoittamassa Pyhän Pharonin elämäkerrassa on tällaisen tanssilaulun katkelma säilynyt. Hildegarius kertoo, että kun Klotar II 620-luvulla voitti saksilaiset, siitä syntyi "kansan keskuudessa" (juxta rusticitatem) kansanlaulu (carmen publicum), jonka tahtiin naiset käsiään taputtaen tanssivat. Hildegarius siteeraa siitä latinaksi, jolle sen aikainen romana vielä on ollut sangen läheistä, kaksi säkeistöä. 1000-luvun keskipalkoilta on myös säilynyt selvän ballaadimaisen tanssilaulun alkusäkeistö (latinaksi). Kun olemme tavanneet tämän saman ballaadirunouden Englannista 1100-luvulta, emme voi olla uskomatta sen kukoistaneen jo varhemmin Ranskassa, taiturimaisemman ja vierasaiheisemman pyhimysrunouden rinnalla. Ja sen sepittäjiä ovat tuskin voineet olla muut kuin nuo vaatimattomat, kiertävät leikarit, "kansanlaulajat" (jongleurs), joiden suku ei ollut milloinkaan loppunut, vaan oli katkeamatta jatkunut antiikin ajoista asti.

Kun keskiajan kukoistuskauden yhteydessä teemme selkoa chanson de gesten eli "sankarilaulun" synnystä, on syytä muistaa ei vain pyhimysrunoelmaa vaan myös leikarien sujuvaa tanssiballaadia. (S. 175).

Mennessämme sitten Etelä-Ranskaan, oc- eli provencenkielen alueelle, Gallian kukoistavimpaan maakuntaan, joka oli päässyt kansainvaelluksen myrskyistä verraten vähällä ja jossa siis vanha kulttuuri sekä säilyi kauan että sai rauhassa ja häiriöittä muuttua uudeksi, löydämme täältä sen oman kirjallisuuden. Tämän vanhin muistomerkki on 1000-luvun alkupuoliskolle kuuluva 258 kymmentavuista säettä sisältävä, Boëthiuksen Filosofian lohdutuksesta sommiteltu opettavainen runo Boeci, jonka tietenkin on tehnyt joku latinantaitoinen, so. hengellisen säädyn jäsen. Kun hän tuskin itse keksi kansankielistä runomittaa, vaan käytti sellaista, joka jo ennestään oli olemassa, saattaa hänen runoelmaansa täten pitää silloisen provencelaisen runotaidon näytteenä. Kun puolta vuosisataa myöhemmin esiintyvä ensimmäinen trubaduuri Guilhem IX Poitierslainen (1071-1127) osoittautui kokeneeksi, moniaiheiseksi laulajaksi, ei tunnu uskottavalta, että hän olisi alan keksijä. Näin herää kysymys, miten oli Provencen runous saavuttanut tämän asteen? Pohjimmaisena on vanha, latinalaiselta ajalta säilynyt kansanlaulu, jota ystävämme joglarit ja muut luonnollisesti laulutaitoiset henkilöt keskeytymättä viljelivät, ja jossa sävel on oikeastaan vanhempi kuin sanat; omaehtoisen runon syntyessähän sävel soi ensin, hakien sitten itselleen sanallisen ilmaisun. Tämän kansanlaulun kuuluvilla oli latinankielistä runoutta: kirkon hymnejä ja teinien lauluja, joiden tahti ja loppusointu, dimetrinen jambimitta, sujuvasti mukautui säveliin; niistä kansanlaulajilla oli paljon oppimista sekä aiheisiin että asuun nähden. Ja etelästä, Espanjan alueilta, Kataloniasta, Kastiliasta ja arabialaisten keskuudessa asuvien kristittyjen taholta, erittäinkin Andalusiasta, jonne Provencen kasvot olivat kääntyneet enemmän kuin pohjoiseen päin, kuului cantares-ballaadien ohella viehättävää moaxaha- ja zéjel-lyriikkaa, jota arabialaiset viljelivät ja jonka oli keksinyt sokea runoilija Muqaddam. [Lausun kiitokseni professori O.J. Tuuliolle, joka on antanut käytettäväkseni orientalisti A.R. Nyklin käännöksen arabialaisesta runoelmasta Kyyhkysen kaularengas ja siihen liittyvän valaisevan johdannon. (Librairie orientaliste. Paul Geuthner, Parisi, 1931). Kiitän häntä myös suullisista tiedonannoista.] Tämä oli johdantosäkeillä varustettua, stroofijakoista, läpisoinnutettua (esim. aa, bbba, ccca) kansanomaista laulua, jonka säkeisiin yleisökin voi yhtyä. Sitä on säilynyt erään Ibn Quzmanin Laulukirjassa (Cancionero). On osoitettu tämän lyriikan vaikuttaneen mainittuun ensimmäiseen trubaduuriin, ja niin on provencelaisen lyriikan kosketukset arabialaisiin päin saatu asiallisesti selvitetyiksi, yleisiä kulttuuriyhteyksiä silmälläpitäen. (S. 274).

Aikaisemmin esitetystä tiedämme, että roomalainen, latinankielinen sivistys kukoisti Espanjassa elinvoimaisena vielä senkin jälkeen, kun sveevit ja länsigootit olivat valloittaneet maan ja vandaalien ryöstävät laumat samonneet sen läpi. Nimenomaan gootit omistivat helposti vanhan sivistyksen ja sulautuivat pohjaväestöön. Roomalais-espanjalais-goottilaisen aikakauden kirjailijoista olemme maininneet Isidorus Sevillalaisen. Arabialaisten valloitus ei hävittänyt tätä kulttuuria alueeltaan, joskin se teki sen elinehdot vaikeiksi: kahdeksannelta ja yhdeksänneltä vuosisadalta on säilynyt sikäläisten kirjailijain nimiä ja heidän latinan- ja arabiankielisiä tuotteitaan; onpa syytä otaksua, että siinä arabialaisten runollisen ja varsinkin filosofisen kulttuurin kukoistuksessa, josta aikaisemmin olemme tehneet selkoa (I, 163, 171-172), ja joka huomattavasti vaikutti keskiajan ajatteluun, oli osuutensa islamiin kääntyneillä espanjalaisilla. Paitsi arabiankielistä kukoisti Espanjassa 900-luvulta alkaen aina 1200-luvulle saakka myös uushebrealainen runous ja filosofia (s. 146).

Varhaisista ajoista saakka oli Espanjassakin virallisen, kirjallisen, sivistyneen latinan rinnalla elänyt ja kehittynyt siitä eroava kansankieli, lingua romana rustica, sermo plebeius vulgaris, jota tavallisessa elämässä puhuttiin ja jota oli monta murretta ja sivistysastetta, heijastaen eri seutuja ja säätyjä. Jo tällöin siihen oli juurtunut iberialaisesta alkuasukkaiden kielestä joukko sanoja, joiden tunnusmerkkinä on pidettävä nykyisespanjan rro-päätettä. Tästä kansanmurteesta kehittyi Pyreneitten niemimaalla lyhyesti sanottuna kolme pääkieltä: portugalin-, katalanin- ja kastiliankieli. Viimemainittu tuli Espanjan laajimman alueen kieleksi sen kautta, että kastilialaiset etupäässä suorittivat arabialaisalueen takaisin valloituksen, vieden murteensa määrääväksi sinne ja koko näin syntyneeseen yhdistettyyn Espanjaan. Kun se ollen kauimpana pohjoisessa oli ollut eniten erillään arabialaisista ja niihin aina vihollissuhteessa, se oli säilynyt puhtaimmin latinalaisena, jonka pohjan se sittemmin myös suurin piirtein piti. Mutta kahdeksan vuosisadan naapuruus, väkisinkin syntyneet kauppa- ym. kulttuurisuhteet, ja etelän kansanmurteisiin juurtuneet vieraat sanat ovat tuoneet kastiliaankin jonkin verran arabialaisperäistä ainesta; tämän tunnusmerkkinä on usein artikkeli al. Myös kreikan- ja gootinkielen vaikutusta on espanjassa havaittavissa.

Espanjan kansalliskirjallisuus on luotu tällä kastiliankielellä, joka on maapallon levinneimpiä sen jälkeen, kun siitä tuli Keski- ja Etelä-Amerikan valtakieli. Sen vanhin tähän saakka tavattu kirjallinen merkintä periytyy 900-luvulta, mutta sen ensimmäinen tunnettu kaunokirjallinen ilmaus on Itämaiden viisaiden mysterio (Auto de los Reyes Magos), joka periytyy n. v:lta 1200. Sehän on oppineisuuden tuote, joka ei voi asettua todella kansallisen kirjallisuuden alkupäähän. Varmoja voimme ollakin, että kastilialaisen pohjakirjallisuuden luojia ovat olleet nuo samat antiikista periytyneet ammattilaulajat ja -huvittajat, jotka tapasimme Provencessa, ja jotka Espanjassa tunnettiin nimellä juglares. Vaeltaen linnasta ja kaupungista toiseen nämä kuin arkkiveisujen myöhemmät sepittäjät sommittelivat lauluja, ballaadeja (cantares) aikansa kuuluisista tapahtumista, ja henkilöistä. Tällainen henkilö oli mm. v. 1099 kuollut ritari Rodrigo Diaz de Bivar, arabialaiselta nimeltä Cid, mainehikas taisteluistaan muhamettilaisia vastaan. Siitä, kuinka nyt Cidin runoelma (Poema del Cid), joka tuli tunnetuksi 1100-luvun puolivälissä ja jolla Espanja tosiasiallisesti aloitti sekä oman kirjallisuutensa että osuutensa yleiseen kirjallisuuteen, kehittyi mainitun leikarirunouden (poesia juglaresca) pohjalta, puhumme lähemmin keskiajan kukoistuskauden yhteydessä. (S. 195).

Cantares-ballaadien rinnalla kukoistaneesta laululyriikasta mainitsimme provencelaisen runouden ohessa.

Italian kansalliskirjallisuuden synty on edellämainittuihin maihin verrattuna kaikista myöhäisin. Tämä johtuu latinan sitkeästä, kauan kestäneestä ylivallasta, jota eivät barbaarienkaan valloitukset voineet kukistaa. Tiedämme päinvastoin latinankielisen kulttuurin erikoisesti kukoistaneen Theoderik Suuren, itägoottien kuninkaan aikana, ja raakojen langobardien alistuneen siihen niin, että unohtivat kansallisen tarinastonsa, jollainen heillä varmaan on ollut. Latinankielisen kirjallisuuden ja karolingilaisen renessanssin yhteydessä olemme tutustuneet nimiin, jotka osoittavat Italian olleen myöhäisiin vuosisatoihin saakka latinan johtava maa. Paitsi latinan omaa voimaa, tähän vaikutti myös poliittinen hajanaisuus. Rooman keisarikunta oli käytännössä vain nimi, ja Hohenstaufien tehokkaampi vallanhalu herätti tulisen vastarinnan: alla oli koko ajan joukko itsenäisiä kaupunkivaltioita, jotka olivat toisiinsa vihamielisissä suhteissa. Toinen niistä ei olisi mielellään tunnustanut toisensa murretta uuden kirjakielen sopivaksi ja päteväksi pohjaksi.

Barbaarien maahan tuomat väestön lisäykset olivat niin pieniä – tavallisesti kuvittelemme siinä suhteessa liikoja – etteivät ne, uudet ainekset kun nopeasti omistivat vanhan kulttuurin, vaikuttaneet muuttavasti italialaisten kansallisluonteeseen. Se pysyi johdonmukaisesti roomalaisena, vanhoillaan, so. se jäi vaille sitä veren nuorentumista, joka sai muut nyt kyseessä olevat kansat ihastuneina harrastamaan mielikuvituksen ja tunteen runoutta. Se pysyi todellisuuden pohjalla, jatkaen sitä harrastusta, lainopin tutkimista, joka oli roomalaisten etevin itsenäinen saavutus loogillisen ja yhteiskunnallisen ajattelun alalla, ja joka antoi, kuten tulemme näkemään, Italian yliopistoille niiden pääleiman. Italialaisten mielikuvituksettomuus ja asiallisuus osoittautuu siinäkin, etteivät he ole kyenneet omintakeisesti käsittelemään saati rikastuttamaan niitä varhaisia tarinapiirejä, joita muualta Euroopasta saapui heidän kuuluvilleen tai jotka olivat kirkollislatinalaisen maailman yhteistä omaisuutta. Arthur-tarinoista he esim. saivat tarpeekseen kääntämällä ja lyhentelemällä ranskalaisia teoksia, lisäämättä niihin mitään omintakeista.

Latinankieli piti niitä Italian kansanlatinan murteita, jotka tunnetaan yleisnimellä lingua romana rustica, niin kauan halvassa asemassa, että Ranskasta, jossa tällä välin oli ehtinyt syntyä kaksi kirjakieltä, ranska ja provence, nämä molemmat rupesivat tunkemaan Italiaan ja anastamaan kirjakielen asemaa ennen Italian omaa kansankieltä. 1100-luvulta tunnetaan useita italialaisia, joista toiset sepittivät lyriikkaa provenceksi, toiset chanson de geste-epiikkaa ranskaksi. Molempiin kielimuotoihin, niiden sanoihin ja päätteisiin, voidaan todeta italian murteiden ruvenneen vaikuttamaan; tämä vaikutus lisääntyi vähitellen niin, että oma kansallinen kieli tuli lopulta vallitsevaksi. (S. 200).

KESKIAJAN KUKOISTUSKAUSI.

I. YLEISLUONNE, RISTIRETKET JA YLIOPISTOT. SKOLASTIIKKA, MYSTIIKKA,

KOKEMUSPERÄINEN AJATTELU, HUMANISMI JA HISTORIA.

Palatkaamme nyt uudelleen n. v:n 1100:n paikkeille ja katsokaamme taaksemme niihin kansoihin, joiden ensimmäisiä askeleita kirjallisuuden alalla juuri selostimme. Yleisvaikutelmaksi toteamme silloin, että tähän saakka etelän kansat ovat suurinpiirtein eläneet sillä, mitä antiikki oli jättänyt niille perinnöksi, ja pohjoisen kansat lisäksi sillä, mitä ne olivat muistaneet germaanien kansanrunoudesta. Tämän ohella huomaamme niiden kehittäneen ei vain omaa kieltänsä, vaan myös erikoista kulttuuria, vieläpä niin monipuolisesti, että se päästyään kypsyyden asteelle oli esittävä antiikista kokonaan eroavan, uuden ja itsenäisen valtiollisen, yhteiskunnallisen ja henkisen elämän kuvan. Tässä kuvassa, joka kehkeytyy täydellisyyteensä nyt edessämme olevina vuosisatoina ja joka siis on keskiajan oma erikoissaavutus, voimme todeta muutamia peruspiirteitä, joiden tunteminen on välttämätöntä ymmärtääksemme, minkälainen oli se rakennus, jonka koristeena ja hengenelämän ilmauksena kirjallisuus oli.

Toteamme ensinnäkin suuren kokonaispiirteen: paavinvallan. Rooman todellisena perillisenä tämä oli sitkeästi ja määrätietoisesti jatkanut sitä taistelua, jonka apostolinen istuin oli jo varhain ja erikoisesti Gregorius I:n johdolla aloittanut luodakseen maan päälle Augustinuksen unelmoiman "Jumalan valtakunnan". Ulkonaisesti tämän taistelun saattaa sanoa päättyneen voitolla: civitas Dei oli nyt olemassa. Sen ylimpänä huippuna oli paavi, siihen kuuluivat lännen kaikki maat, sillä oli oma yhteinen kielensä, latina, ja kaikkialla yhtenäistä keskusjohtoa totteleva, sivistynyt ja kuuliainen virkamiehistönsä: papisto ja munkit. Kun tieteellinen kirjallisuus oli latinankielistä ja oppineet puhuivat latinaa, voimme ymmärtää keskiajan kulttuurin olleen tältä puolelta niin yhtenäistä ja "kansainvälistä", ettemme nykyisessä kielten pirstomassa Euroopassa voi sitä täysin oivaltaa. Selvää on, että tällaisena kokonaisuutena, samojen periaatteiden mukaan kaikkialla toimivana, kirkko herätti ja kasvatti eri maiden ihmisissä samoja mielikuvia, tunnelmia ja ajatustapoja, vieläpä paljoa suuremmassa määrässä kuin nykyaikana huomaamme ajatellakaan, vastavaikutukset kun silloin olivat sekä harvinaisia että vaarallisia. Civitas Dei ei siis ollut vain ulkonainen rakenne, vaan se hallitsi myös ihmisten mielikuvitusta täyttäen sen opillaan ja uskomuksillaan. Kun ihmisten sielu oli toisaalta vielä lapsentilassa, johon se oli palannut germaanien toimittaman nuorennuksen kautta, ja vailla kypsyyden kasvattamaa epäilystä valmis antautumaan mielikuvituksen johdettavaksi, eivät nämä uskomukset, joilla oli vielä tukenansa se, mitä veressä oli yhä pakanallisuuden perintöä, suinkaan olleet, kuten esim. myöhäisantiikin aikana, tapoihin kuuluvaa sisällyksetöntä kaavamaisuutta, vaan syvää totta, naivia hengenelämää, joka saattoi puhjeta voimakkaan innostuksen kannattamiksi teoiksi.

Tämän hengellisen ja henkisen kokonaispiirteen rinnalla toteamme sitten toisen, maallisen, poliittis-yhteiskunnallisen: läänityslaitoksen. Koko Eurooppa oli järjestynyt pyramidimaiseksi rakennelmaksi, jonka pohjan muodosti yhteinen, maahan sidottu kansa, harteillansa joukko läänitysherroja. Mentäessä tästä ylöspäin todetaan alimman läänitysherran vuorostaan vaihtuvan vasalliksi jne., heidän lukumääränsä samalla pienentyessä, kunnes lopuksi tullaan näin syntyvän pyramidin huippuun, ylimpään läänitysherraan, hallitsijaan. Muurilaastina oli yhteinen pakko suojella itseään ja etujaan väkivaltaa vastaan, mikä parhaiten tapahtui yhteenliittymisen kautta, ja germaaniselta kaudelta periytyvä uskollisuudentunne päällikköä kohtaan. Tämä järjestelmä oli alkanut kehittyä – yhä lisääntyvän turvattomuuden vuoksi – jo antiikin loppuaikoina ja saavutti lopullisen asunsa keskiajan kukoistuskauden alkaessa. Siihen sisältyvä suojelemisen ja uskollisuuden velvollisuus ja toisaalta luottavaisen turvanhaun tunne kasvoi, yhtyneenä kristillisiin rakkaudenkäsityksiin ja itämailta kirkon sitä huomaamatta periytyneeseen Marian-palvontaan, runolliseksi mielikuvaksi ritarillisuuden tehtävistä. Sekä yhteisellä järjestysmuodollaan että varsinkin siihen liittyvillä katsomuksillaan, tavoillaan ja runollisilla käsityksillään ritarillisuudesta läänityslaitos vaikutti eri kansoihin yhdenmukaistavasti, herättäen ja kasvattaen niissä kuten kirkkokin omia uskomuksiaan ja mielikuviaan, ja vaikuttaen sikäli tärkeästi myös aikansa hengenelämään.

Voimme nyt käsittää, että jos nämä kaksi keskiajan perusvoimaa: kirkko ja läänityslaitos, yhtyivät yhteiseen ponnistukseen, tästä täytyi syntyä jotakin huomattavaa. Historiasta tiedämme tällaisen yhteisponnistuksen, ristiretkien, todella syntyneen ja niiden seurausten olleen merkittäviä ja syvällisiä. Eivätkä ristiretket olleet vain kirkon ja läänityslaitoksen yhteistoiminnan ilmaus, vaan niissä nousi näkyviin keskiajan huippukauden ihminen, kokonaan uusi tyyppi, jonka sielussa pitivät valtaa mainitut uskonnolliset ja ritarilliset käsitykset sekä niiden alla vielä kesyttymätön, pakanallinen voimantunto ja väkivaltaisuuden halu. Naivi, lapsellinen hurskaus saattoi yhtyä mitä alkeellisimpaan taikauskoon, kristillinen, herkkä lempeys barbaarin julmuuteen, todellisuus vaihtua ilman rajaa uskoksi yliluonnolliseen. Jumala, Jeesus, Neitsyt Maria ja pyhimykset, samoin kuin kaikki pakanalliset ja kristilliset pahat henget olivat todellisuutta toisella tavalla, persoonallisemmin ja aineellisemmin, kuin nykyaikana osaamme ajatella. Sen holvikatoksen alla, jonka kirkko ja läänityslaitos muodostivat, asui siis erikoinen keskiajan-ihminen, vuosisatojen kuluessa omalaatuisekseen kehittynyt psyke.

Ristiretkissä yhdistyivät erikoisella tavalla vanha germaanien taisteluinto, katolinen mystiikka ja paavien sekä Italian kaupunkien ulko- ja kauppapolitiikka: soturien mielityöllä, taistelemisella, ryöstämisellä, surmaamisella ja valloittamisella, ansaittiin yksin tein autuus ja ajettiin paavin ja kauppaporvarien politiikkaa. Tähän mestariyhdistelmään saattoivat siis kaikki puolet olla tyytyväisiä. Ristiretket alkoivat 1096 ja päättyivät, sanokaamme, Acren menetyksellä 1291. Parin sadan vuoden aikana Länsi-Eurooppa siis oli läheisissä sotaisissa, naapuruus-, diplomaattisissa ja kauppasuhteissa Bysanttiin, Vähän-Aasian, Syrian ja Egyptin muhamettilaisiin, kehittäen laajemmaksi ja syvemmäksi sen kulttuuripiirin tuntemusta, johon oli ollut jo aikaisemmin kosketuksissa lukuisten pyhiinvaeltajain ja Espanjan ja Sisilian arabialaisten kautta. Seuraukset olivat niin monipuoliset ja perinpohjaiset, että keskiajan-ihminen palasi näiltä retkiltä muuttuneena, uuden maailmankatsomuksen omistajana.

Historian mietiskelevä henki näkee ristiretkissä lisäksi lääninherrojen yrityksen hankkia itselleen ja maattomiksi jääville nuoremmille pojilleen uusia alueita; sikäli ne siis ovat Euroopan siirtomaapolitiikan ensimmäinen ilmaus. Tuloksena oli joukko frankkilaisia ruhtinaskuntia ja kolme ritarikuntaa, jotka toimivat taloudellisella alalla suuressa määrin kuin etuoikeutetut kauppakomppaniat, sekä lopuksi koko läänityslaitoksen hajaantumisen alku siten, että sukuja rappeutui, omaisuuksia joutui liikkeelle ja uusi elinvoimainen porvaristo ja pääoma rupesi osoittamaan merkitystään. Kauppapoliittisesti ristiretket merkitsivät Italian kaupunkien pyrkimystä päästä entistä paremmin käsiksi idän tavaroihin, hyötyäkseen näiden välittämisestä länteen. Seurauksena olivat laajentuneet kauppasuhteet itään ja tärkeän liiketien avautuminen Venetsiasta Brennersolan kautta Reinin laaksoon ja Alankomaihin, jonka varrelle kasvoivat keskiajan suuret kaupungit. Ja näiden laajentuneiden ja syvälle Aasiaan tunkeutuvien kauppasuhteiden tuloksena taas oli se, että uudelleen ikäänkuin "löydettiin" Aasia, joka nyt esiintyi sekä maantieteellisesti että kulttuurinsa puolesta aivan toisena maana kuin ennen ristiretkiä. Marco Polon kuvauksista esim. näemme, että Aasia valtasi tällöin Euroopan mielikuvituksen suunnilleen samaan tapaan kuin Amerikka 1500-luvulla. Yleensä sitten ristiretkillä jouduttiin näkemään ja kokemaan sellaista, mikä vaikutti herättävästi ja kehittävästi. Aineellisen elämän alalta mainittakoon, että sota- ja linnojen rakennustaidossa ja uusien hävitys- ja puolustuskeinojen käytössä opittiin paljon uutta; verotusjärjestelmät kehittyivät, kun oli pakko hankkia varoja näiden kalliiden retkien kustantamiseksi; uudet kasvit, hedelmät, käsityötuotteet, värit ja pukumuodit, kuvastimet ja rukousnauhat, uudet nautinnot, tulivat tunnetuiksi ja muuttivat ihmisten elämäntapoja ja katsomuksia; ritarilaitos kehittyi erikoisesti, varsinkin uskonnollisten ritarikuntien ihanteiden ja toiminnan kautta; turnajaiset periytyivät arabialaisten aseleikeistä. Henkisen elämän kannalta merkitsi suurta muutosta ja kehitysmahdollisuutta jo se, että niin suunnaton ihmismäärä, mikä oli näinä parina vuosisatana liikkeellä lännen ja idän välillä, tuli temmatuksi irti kotiolojen ahtaista tottumuksista ja sai silmänsä auki. Siten se mm. vapautui uskonnollisesta ahdasmielisyydestä ja rupesi jonkin verran ymmärtämään suvaitsevaisia näkökantoja. Tiedonhaluiset henkilöt tutustuivat bysanttilaisiin, arabialaisiin ja persialaisiin sivistyneisiin, päästen tavalla tai toisella, kirjallisuudesta ja persoonallisten keskustelujen kautta (Saadi oli kerran ristiretkeläisten vankina, I, 135) saamaan tietoja itämaiden runoudesta ja filosofiasta, joilla on ollut tätäkin eikä vain Espanjan ja Sisilian tietä vaikutuksensa Euroopan hengenelämään. Jos kerran itämaiden manikealaisuus kykeni tunkeutumaan Etelä-Ranskaan saakka ja aikaansaamaan siellä albigenssiherätyksen, niin kuinka voidaan kieltää muun paljoa tärkeämmän itämaiden kulttuuri-ilmiön, filosofian ja runouden, läsnäolon mahdollisuus skolastiikan ja mystiikan kehdon ääressä? Usein lausuttu käsitys, että lännen kirjallisuuden ja ajattelun velka itämaille perustuisi vain Raamattuun, on varmaan pintapuolinen ja väärä: myös nuorempi, muhamettilainen itä on monia eri teitä lahjoittanut lännelle henkensä saavutuksia. Tästä itämaiden kanssa syntyneen henkisen yhteyden elvyttävästä vaikutuksesta on ristiretkien ajalta paljon näytteitä: maantieteellisen käsityspiirin laajeneminen jo mainittiin; historiankirjoitus pääsi huomattavaan kukoistukseen; matematiikka kehittyi mm. siten, että Syriassa matkustellut ensimmäinen kristitty algebran tutkija Leonardo Pibonacci toi sanotun tieteen länsimaille; uupumaton idän lähetyssaarnaaja ja mystikko Raimon Lull (1235-1315) omistautui erikoisesti arabiankielen tutkimiseen ja koetti edistää itämaisten kielien opiskelua. Itämaiden runoudella on ollut vaikutuksia länteen: tiedämme arabialaisen muototaiteen olleen tuttua Provencen runottarelle ja aavistamme sufilaisuuden hengähtävän mystiikan opeista. Mutta ristiretket sinänsä tulivat lännen runoudelle niin hedelmällisiksi, ettei niiden romantiikka ole vieläkään menettänyt tenhoaan. Syntyi paljon ristiretkiaiheisia runoelmia ja luotiin uudelleen vanhoja antamalla niille tämän uuden aihepiirin sävyä. Runouskin täten heijasti koko elämään koskenutta itämaiden romantiikkaa, joka siis oli valloittanut myös lännen mielikuvituksen.

Länsi muuttui poliittisestikin. Ranska oli ristiretkien johtava maa ja kohosi 1200-luvun lopulla Euroopan ensimmäiseksi vallaksi sekä sivistyksellisessä että poliittisessa suhteessa. Se oli uuden idän valtias, laskien jo silloin sen perustuksen, mikä ranskalaisella kulttuurilla ja kielellä vielä nykyisin Levantissa on. Bysantti menetti latinalaisten valloituksen johdosta (1204) voimansa eikä milloinkaan noussut entiselleen. Paavin valta oli ristiretkien alussa korkeimmillaan, sillä olihan se silloin koko kristikunnan käskijänä, mutta niistä muodostui vähitellen sen turmio: saarnaamalla niitä liiaksi ja osoittamalla niiden kautta hallitsijoille valtaansa se käänsi nämä itseään vastaan ja joutui pitkällisiin taisteluihin, joissa sen mahti auttamattomasti heikentyi. Tällainen on lyhyesti hahmoteltuna keskiajan kukoistuskauden historiallinen tausta.

Jos kirkko olisi kyennyt ulottamaan tahtonsa ja oppinsa niin pitkälle, että jokainen sielu olisi niihin epäilyksittä alistunut, olisi hengenelämä näivettynyt ja kuollut hedelmättömään samakaavaisuuteen. Niin ei onneksi käynyt, vaan ihmisen sielussa asuva vapaan ja itsenäisen tiedon halu ja tämän uupumaton ase, auktoriteettiuskoa vastaan nouseva kapinallinen epäilys, etsivät herkeämättä omaa tietänsä. Tämä etsiminen ilmeni monessa muodossa, joista tärkeimmät on kirjallisuudenkin historiassa muistettava, koska ilman siten syntyvää kokonaisnäkemystä emme voi käsittää keskiajan psyken olemusta.

Kuten tiedämme, oli varhaiskeskiajan koululaitos ratkaisevassa määrässä benedictiläisluostarien hallussa; olemme myös maininneet, että näiden rinnalla työskenteli tuomiokapitulien yhteydessä katedraali- eli piispankouluja. Ensinmainituissa annettiin opetusta munkeiksi aikoville noviiseille, jälkimmäisissä tuleville papeille. Opinto-ohjelmasta ja oppikirjoista olemme aikaisemmin tehneet selkoa. Maininneet olemme myös, että Italiassa, jossa antiikin sivistys kauimmin säilyi, oli verraten myöhään joitakin vapaita kouluja, joita voinee pitää antiikin sofistikoulujen jälkeläisinä. (Ss. 40-42.)

Tämä näin toimiva koululaitos sai kuten tiedämme karolingilaisen renessanssin aikana rohkaisua ja tukea valtiovallan taholta, mutta joutui pian sen jälkeen normannivitsauksen johdosta muun sivistyselämän ohella kärsimään, jopa häviten niistä seuduista, joihin raakalaisten aikaansaama tuho perinpohjaisemmin ulottui. Tarkkaa tietoa siitä, miten esim. Ranskassa oppineisuus pääsi 900-luvun yli siihen saakka, jolloin viikinkiretket lakkasivat, ei ole, mutta edellyttää täytyy, että Alcuinin johtaman Toursin koulun perinteet ja työ muodossa tai toisessa jatkuivat, elpyäkseen uuteen kukoistukseen Parisin yliopistossa. Samoin on pakko edellyttää, että Italiassa, Salernossa, oli vanhoilta, ehkä antiikin ajoilta toiminut jonkinmoinen vapaa koulu, jossa mm. oli annettu opetusta lääketieteessä.

Puhuaksemme ensin Salernon koulusta, josta kehittyi Euroopan ensimmäinen yliopisto, huomautamme, että sen opetuksessa on täytynyt ilmetä 1000-luvulla erikoista nousua, joka on levittänyt sen mainetta, sillä muutenhan ei sen kuuluisuutta voi selittää. Tämä nousu on epäilemättä asetettava sen yhteyteen, että helleenien lääketiede, Galenus (I, 336), tuli täällä näihin aikoihin tunnetuksi joko suoraan kreikankielestä Etelä-Italian bysanttilaisen kulttuurin tai arabiankielestä (I, 169) latinalaisten käännöksien välityksellä. Tällaisia ei tosin ole näin varhaiselta ajalta säilynyt, mutta niiden olemassaolosta jopa vielä aikaisemmin on todistuksia. 1000-luvulla luennoitsi Salernossa oppinut Constantinus Afrikalainen (k. 1087), todennäköisesti Canon Medicinaen perusteella, ja teki koulunsa kuuluisaksi koko Euroopassa. Englantilais-ranskalainen munkki Ordericus Vitalis (1075-1142) puhuu Kirkkohistoriassaan (Historia ecclesiastica) Salernon lääketieteellisestä koulusta kuin jo ammoin tunnetusta laitoksesta.

Samoin kuin lääketiede oli lakitiedekin ala, joka ei kuulunut luostari- eikä piispankoulujen ohjelmiin ja joutui siis vapaan opetuksen huollettavaksi. Tällaisia vapaita lakikouluja oli Italiassa joko ollut vanhastaan olemassa tai niitä syntyi jo varhain todellisen tarpeen vaatimuksesta: Paviassa opetettiin Lombardian ja Ravennassa Rooman lakia. Justinianuksen Digesta (I, 424) oli todistettavasti jo 1000-luvulla tunnettu Bolognassa, jossa eräs Pepo niminen oppinut luennoitsi siitä n. 1076. Lombardian kaupunkien kasvava kauppa ja varallisuus, elämän vilkastuessa yhä monipuolisemmiksi käyvät oikeussuhteet, ja kirkon yhteydessä vähitellen syntyvä kirkollinen oikeus vaativat Justinianuksen Sivilioikeuden periaatteiden ja kanoonisten määräysten tarkkaa tutkimista, ja tämä tuli nyt Bolognan lakikoulun erikoisalaksi. Tämän kaupungin oma kansalainen, "lain kynttiläksi" (lucerna juris) sanottu Irnerius (k. n. 1140) omisti elämänsä Sivilioikeuden, erikoisesti Digestan tutkimiseen, ja julkaisi siihen selitysteoksen nimeltä Lain summa (Summa codicis), jolla tuli ns. glossaristien (kr. glossa = kieli > murre > outo sana > välihuomautus, selitys) koulun ja keskiajan lakitieteen perustajaksi. Glossaristien työ jatkui puolitoista vuosisataa, kohdistuen yksinomaan Sivilioikeuteen ja päätyen Franciscus Accursiuksen (k. 1260) toimittamaan Glossa ordinaria-teokseen. Kanoonisen lain alalla teki 1100-luvulla huomattavan työn munkki Franciscus Gratianus sommittelemalla jo silloin olemassaolevista kirkollista oikeutta käsittelevistä ja sisältävistä kokoelmista yhtenäisen ja loogillisen teoksen nimeltä Eriävien kirkkolakien sovinto (Concordia discordantium canonum, n. 1148), tavallisimmin tunnettu nimellä Decretum Gratiani, josta pian tuli kanoonisen oikeuden perusteos ja Sivilioikeuden rinnalla Bolognan luennoitsijoiden pääkohde. Gratianuksen täsmällisiä elinvuosia ei tunneta.

Tällaisina sekä Salernon että Bolognan oppilaitokset olivat kuitenkin vielä kouluja eivätkä "yliopistoja", universitates. Viimemainitun nimen ne saivat seuraavalla tavalla. Kun varsinkin Bolognaan, jota selityksemme nyt etupäässä koskee, saapui kaikista Euroopan maista opiskelijoita yhä runsaammin (n. 1200 siellä oli niitä n. 10.000), saivat erittäinkin ulkomaalaiset pian kokea joutuneensa kaupunkilaisten ja luennoitsijoiden ansaitsemishalun kohteiksi ja muutenkin turvattomaan asemaan. Kun nyt juuri 1100-luvulla käsityöläiset muodostivat ammatti- ja vieraissa maissa oleskelevat kauppiaat kansallisuuskiltojansa, molemmilla tarkoituksena etujensa valvominen yhteisvoimin, ottivat ylioppilaat, jotka olivat kypsyneitä miehiä, nämä ja varsinkin saksalaisten hansakillat mallikseen ja perustivat aluksi kaksi kiltaa, antaen niille nimen universitas magistrorum et scholarium ("maisterien ja ylioppilaiden yhteisö").

Toiseen kuuluivat "vuorten tältä" ja toiseen "vuorten tuolta puolen" kotoisin olevat so. italialaiset ja ulkomaalaiset (citra- ja ultramontani), Nämä universitas-yhteisöt lisääntyivät ajan varrella ja muodostivat niitä lopuksi eri kansakunnat. Ne valitsivat yhteisen johtajan, jota sanottiin rehtoriksi (rector), ja jolla kiltojen esimerkin mukaan oli apunaan valittu neuvosto (concilium). Tämä elin valvoi tehokkaasti ylioppilaiden etuja, saaden esim. jo Fredrik Barbarossan 1158 myöntämään heille tärkeitä oikeuksia. Universitas oli siis kokonaan erillään varsinaisesta opinto-ohjelmasta, joka kehittyi omia teitänsä. Lakitiede sai Bolognassa vierelleen ensin lääketieteen ja sitten filosofian; jumaluusoppia opettivat dominikaanit. 1371 oli Bolognan yliopistossa 12 sivili- ja 6 kirkollisen oikeuden, 3 lääketieteen, 3 käytännöllisen lääketieteen, 1 kirurgian ja 2 logiikan professoria, ja lisäksi 1 astrologian sekä samoin 1 retoriikan ja 1 käytännöllisen lakimiestoiminnan professori ynnä jumaluusopin opettajia, joita munkkikunnilta palkkansa saavina ei silloisessa virallisessa luettelossa mainita. Ylimpänä hallintoviranomaisena, kanslerina, toimi Bolognan arkkidiakoni (piispan lähin mies, jolle kuuluivat hiippakunnan lainopilliset asiat); hänen alaisensa oli rector scholarum, so. opintojen ylin johtaja ja tiedekuntain yhteinen esimies. Tiedekuntain opettajain muodostamia collegiumeja, joissa he valvoivat opetuksen hoitoa ja tutkintojen suorittamista, ei ole sekoitettava niihin collegiumeihin, asuntoloihin, joita vähitellen lahjoitusvaroilla perustettiin eri yliopistoihin köyhiä ylioppilaita varten, ja jotka esim. Englannissa, sitten kun niissä ruvettiin antamaan opetusta, muodostuivat koko yliopistojärjestelmän peruspiirteeksi. Bolognaan 1364 perustettu espanjalainen collegium on Euroopan vanhin keskeytymättä jatkunut yliopisto-asuntola.

Italiassa syntyi jo 1100-luvun lopulla ja 1200-luvulla muitakin yliopistoja, joskus jakautumalla Bolognasta, kuten esim. Paduan 1222. Niiden pääaineina olivat laki, lääketiede ja artes. Paduan yliopistosta tuli myöhemmin, kuten muistamme (I, 172) arabiankielen kautta Averroeen välityksellä periytyneen aristotelelaisuuden pääpaikka, jossa Averroeen teokset käännettiin latinaksi ja lopuksi painettiin (1472-1580).

Tällainen oli Euroopan vanhimpain yliopistojen synty. Niiden opetusohjelmasta kuvastuu italialaisten todellisuustaju, roomalaisilta peritty taipumus realiteettien ymmärtämiseen ja arvostamiseen. Jotta emme viehättyisi kuvaamaan niitä laajemmin, siirrymme Parisiin, jonka kuuluisan yliopiston alku on jonkin verran erilainen. Sen sisin siemen oli Notre Damen tuomiokirkon yhteydessä toimiva piispankoulu, jossa valmistettiin pappeja ja annettiin siis opetusta teologiassa ja triviumin ja quadriviumin aineissa. Sen johtajana toimi tuomiokapitulin notaari (scholasticus, kansleri), joka valitsi apulaisensa ja antoi heille opetusluvan (venia docendi). Piispan piirissä ei yleensäkään sallittu harjoittaa opetustointa ilman tällaista kanslerin lupaa, minkä kautta opetuksen valvonta jäi tuomiokapitulille, joka saattoi peruuttaa antamansa luvan. Kun oppilasmäärä kasvoi niin suureksi, ettei se enää mahtunut Notre Damen huoneistoon, siirtyi joukko opettajia ja oppilaita läheisyydessä olevalle Citén saarelle, ruveten opiskelemaan siellä. Irtautuneina näin tuomiokapitulin välittömästä läheisyydestä opettajat heittivät teologian vanhalle koululle ja omistautuivat enemmän triviumin ja quadriviumin, so. pääasiassa logiikan opiskeluun, joutuen muutenkin kansleriin nähden vastustavalle kannalle. Kun sitten kansleri rupesi myymään opetuslupia pätemättömille henkilöille, mikä vaikutti vähentävästi Citén maisterien arvoon ja tuloihin, nämä muodostivat universitas-yhteisön valvoakseen etujansa. Lopettaakseen kanslerin väärinkäytökset universitas magistrorum nyt vaati, että venia docendi oli annettava vain niille, jotka se ilmoitti tällaisen saamiseen päteviksi – toisin sanoen, että kisällikirja oli annettava vain mestarien muodostaman ammattiliiton hyväksymille oppilaille. Kanslerin kieltäytyessä alistumasta tähän maisterit muuttivat pois saareltaan Seinen vasemmalle rannalle, siihen paikkaan, joka tunnetaan Quartier latinin ("latinalaiskorttelin") nimellä, ja kuului Pyhän Genovevan luostarin apotin valtapiiriin. Tämä nyt nimitti kanslerin, jolla oli oikeus antaa opetuslupa ja joka siis oli yliopiston korkein hallintomies eli "kansleri" sanan myöhemmässä merkityksessä. Aikansa opiskeltuaan ylioppilas todettiin kypsyneeksi saamaan "kisällinkirja" ja pääsemään "mestarin" so. maisterin arvoon; tämä tapahtui siten, että hänen päähänsä painettiin maisterin hattu (biretta) ja hänelle annettiin todistus, joka oli samalla venia docendi.

Tämä lyhyesti kuvattu kehitys tapahtui pitkän ajan kuluessa: Citén saaren koulu oli olemassa jo n. 1150-1170, jolloin Pietari Lombardialaisen Ajatelmia (Sententiae) ilmestyi; sen ensimmäiset säännöt ovat vuodelta 1208 ja se muutti latinalaiskortteliin n. 1210; rehtorin toimi perustettiin paljoa myöhemmin; kanslerin nimitys tunnetaan v:lta 1255; paavin hoviin se sai valita edustajansa jo 1211, mikä merkitsee paavin hyväksymistä, mutta Parisin tuomiokapitulin kanssa se oli jatkuvasti riidassa. Paavit suosivat sitä: jo 1231 Gregorius IX antoi sille täyden oikeuden vapaasti kehittää olojansa. Siihen muodostui lopuksi kaksi pääosastoa: ylempi; jumaluusoppi, kirkkolaki ja lääketiede; ja alempi: trivium ja quadrivium. Eri tieteenhaarat muodostivat oman tiedekuntansa. Ylioppilaat jakautuivat "kansakuntiin", joita oli neljä: (1) ranskalainen, johon kuuluivat myös espanjalaiset, italialaiset ja kreikkalaiset; (2) picardilainen (Koillis-Ranskasta ja Alankomaista kotoisin olevat); (3) normannilainen; ja (4) englantilainen, johon kuuluivat myös Irlannista, Skotlannista, Saksasta ja pohjoismaista kotoisin olevat. Tiedekunnan esimiehenä oli decanus, kansakunnan procurator, koko yliopiston rector. Yliopiston yhteyteen muodostui jo varhain sellaisia collegiumeja, asuntoloita, joissa myös annettiin opetusta; kuuluisin niistä oli 1257 perustettu Sorbonnen jumaluusopillinen collegiumi, jonka vastuulla Parisin yliopiston maine Euroopan teologian pää-ahjona etupäässä tuli olemaan. Lopuksi niitä oli 40, edustaen Euroopan kaikkia maita ja kaikkea keskiaikaista oppineisuutta. Tunnettua on, että suomalaisetkin opiskelivat Parisin yliopistossa – kaikkiaan 41 on siellä suorittanut tutkinnon – ja että Olavi Maununpoika oli sen rehtorina 1432 ja 1435 sekä useissa muissa luottamustoimissa.

Muista kuuluisista yliopistoista mainitsemme vain Oxfordin ja Cambridgen. Edellisen ensimmäisenä alkuna ovat olleet St. Frideswyden ja Oseneyn luostarien yhteydessä toimineet koulut, joihin saapui jo varhain (ensimmäinen 1133) ulkomaalaisia luennoitsijoita ja heidän mukanaan ylioppilaita, 1168 karkoitettuina Parisista erikoisen paljon, minkä jälkeen Oxford rupesi saamaan täydellisen yliopiston (studium generale) mainetta. Cambridgen yliopisto on syntynyt vähitellen St. Gilesin kirkon yhteyteen järjestyneestä koulusta; 1112 opettajat muuttivat Cam-joen toiselle puolen Barnwellin luostariin, 1209 saapui ylioppilaita Oxfordista; 1231 ja 1233 annetuista kuninkaan ja paavin kirjeistä näkyy, että Cambridge oli jo tällöin järjestynyt yliopisto. Englannin yliopistoille tyypillinen collegium-järjestelmä alkoi jo varhain: Oxfordin "Yliopistocollegium" (University College) perustettiin 1249. Mallina on yleensä ollut Parisin yliopisto.

Yliopistot syntyivät keskiajan-ihmisen tiedonhalusta ja ovat hänen hengenelämänsä keskeisin ja tärkein ilmaisumuoto ja kehittäjä. Varsinkin Parisin yliopisto omisti päätehtäväkseen teologian ja logiikan tutkimisen eli siis ajatuksen syventämisen, ja on täten keskiajan aatteellinen polttopiste; Italian yliopistothan sen sijaan olivat enemmän käytännöllisiä tarpeita silmälläpitäviä "realikouluja". Se keskiajan hengenelämän ilmaus, jonka etupäässä Parisin oppineisto ja myöhemmin yliopisto kehitti, tunnetaan historiassa "skolastiikan" nimellä.

Tämä nimi vie meidät karolingilaiseen renessanssiin ja benedictiläisluostarien kouluihin, joiden opettajista (doctor scholasticus) se on periytynyt. Siitä mitä olemme sanoneet Johannes Scotus Erigenasta ja kertoneet eräiden Aristoteleen teosten kääntämisestä latinaksi (s:t 61 ja 45) selviää, että keskiajan filosofia alkoi jo karolingilaisen renessanssin loppuaikana. Se tukahtui normannien ajan hävityksiin, mutta virkosi 1000-luvulla, jolloin Compiègnen tuomiorovasti Roscellinus (n. 1050-1122) kiinnitti huomiota Boëthiuksen Porphyrios-käännöksessä (Johdanto – Isagoge, katso s. 45) olevaan kohtaan suvun (genus) ja lajin (species) aiheuttamista loogillisista kysymyksistä. Porphyrios ei syvenny niihin sen enempää, vaan mainitsee ainoastaan niitä ajatellessa harkittavaksi tulevan: (1) ovatko suku ja laji olemassa itsestään, vai ainoastaan mielikuvinamme; (2) jos edellinen myönnetään, niin minkälaista on niiden olemassaolo silloin: ovatko ne esineellisyydestä erillään olevia kuvia, vai voidaanko ne tajuta vain silloin, kun ne ovat pukeutuneet aistimin todettaviin esineihin. Tämä on sama kohta, josta Avicennan (I, 169-170) vähää ennen julkaisema logiikka lähtee ja johon nähden persialais-arabialainen filosofi oli kuten muistamme asettunut sille kannalle, että "äly etsii muodoista yleispätevyyden" – intellectus in formis agit universalitatem. Roscellinus todennäköisesti tunsi arabialais-aristotelelaista Avicennan logiikkaa, sillä hän väitti, että genus on olemassa vain mielessämme, ollen lajien yhteisten ominaisuuksien yleisnimi, syntynyt kokemuksemme perusteella (post res). Tätä ajatustapaa ruvettiin sanomaan nominalismiksi (nomen = nimi) ja sitä voi pitää johdannaisena Aristoteleen opista, että todellisuutta on kaikki yksilöllisesti olevainen, olipa se luonnollista tai yliluonnollista (I, 308). Johdonmukaisesti Roscellinus sovitti käsityksensä myös teologiaan: Jumala on yleisnimi, jonka olemme antaneet kolmen jumaluuden, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, yhteisille ominaisuuksille; ellei niin olisi, vaan nämä kolme jumaluutta olisivat yksi ja sama (una res), täytyisi myöntää Isän ja Pyhän Hengen tulleen lihaksi yhdessä Pojan kanssa.

Näemme Roscellinuksen saattaneen skolastiikan hyvään alkuun kietomalla Aristoteleen logiikan ja teologian erottamattomasti yhteen. Samalla hänen ajatustapansa, joka siis piti sukua vain mielikuvanamme, "nimenä", tuli edustamaan itsenäisesti ajattelevaa, epäilevää suuntaa, ratsionalismia, ollen nykyaikaisen materialismin ensimmäinen ilmiö. Sitä vastaan nousi voimakas vastustus, joka väitti Platonin mukaan, että vain tuo "yleisnimi", idea, edustaa todella olevaista, realista, joka on ollut olemassa sekä ennen lajeja että niissä ja niiden jälkeen (ante res, in rebus, post res): esim. kaikkien lukemattomien tuolilajien takana on tuolin ihannemielikuva, jonka enemmän tai vähemmän onnistuneita jäljennöksiä esineelliset tuolit ovat. Tätä ajatustapaa sanottiin realismiksi, ja voidaan sitä pitää Spinozan filosofian vielä kehittymättömänä alkupohjana. Välittävällä kannalla oli ns. konseptionalismi, jonka mukaan genus, yleisnimi, oli todella olemassa, mutta vain mielessämme, jossa se konseptiona auttaa meitä tajuamaan lajit: meillä on esim. yleismielikuva, konseptio, veneestä; nähdessämme tällaisen me sen avulla tunnemme tuon esineen.

Näin alkaneen skolastisen filosofian ensimmäinen kausi kesti 1150-luvulle; sen huomattavimmat nimet ovat Canterburyn arkkipiispa Anselm, Notre Damen tuomiorovasti Guillaume de Champeaux ja traagillisista elämänvaiheistaan kuuluisa Pietari Abelard.

Anselm (1033-1109) oli syntyään italialainen, joka vaiherikkaan nuoruuden jälkeen poistui kotoaan isänsä kovuuden vuoksi, meni Ranskaan, tuli kuuluisan Normandiassa olevan Becin luostarin munkiksi ja apotiksi, ja 1093 Canterburyn arkkipiispaksi. Hän otti keskeisenä henkilönä osaa Englannin investituurariitaan ja harjoitti ahkeraa teologisfilosofista kirjailijatoimintaa, joka vakavasti yritti sovittaa järkeä ja jumaluusoppia. Hänen huomattavin teoksensa on: Miksi Jumala tuli ihmiseksi (Cur Deus homo). Koettaessaan saattaa kristillisen tietoisuuden so. tunnon siitä, että voimme vilpittömällä uskolla omistaa kristinuskon opinkappaleet, sopusointuun järjen kanssa, hän osoittaa, että ensimmäinen edellytys tähän on tuon kristillisen tietoisuuden omistaminen. "Joka ei usko, ei saavuta kokemuksia, ja jolla ei ole kokemuksia, hän ei ymmärrä". Hän teroittaa yhä uudelleen, että uskon täytyy käydä tiedon edellä: "En koeta ymmärtää uskoakseni, vaan uskon ymmärtääkseni. Sillä myös tämän uskon: ellen usko, en ymmärrä". (Neque enim quaero intelligere ut credam, sed credo ut intelligam. Nam et hoc credo, quia, nisi credidero, non intelligam.) Koska siis uskosta ei luovuta, on se, johon uskotaan, koetettava myös ymmärtää; ellei näin tehdä, tapahtuu laiminlyönti: "Minusta näyttää laiminlyönniltä, ellemme sitten, kun olemme vakuuttuneet uskossamme, koeta ymmärtää sitä, mitä uskomme". (Negligentiae mihi esse videtur, si, postquam confirmati sumus in fide, non studemus quod credimus, intelligere.) Erikoisesti Anselm syventyi selittämään sijaiskärsimyksen tarpeellisuutta ja järjellisyyttä, tahtoen saada uskottomatkin siitä vakuutetuiksi: Jumalan hyvitys oli välttämätön hänen kunniansa ja vanhurskautensa vuoksi; sen voi suorittaa vain erikoisesti sitä varten syntynyt jumalihminen; ja sen on todella suorittanut, tämä rajattomasti arvokas henkilö vapaaehtoisella kuolemallaan.

Anselm oli tietenkin realisti; tieto-opissaan nimeltä Totuudesta (De veritate) hän käsittää tämän yhden ainoan absoluuttisen totuuden, Jumalan, ilmenemiseksi, ja on Jumala siis kaiken olevaisen perusprinsiippi, joka ennen kaikkea muuta on koetettava omistaa ymmärryksellä. Tätä varten on Jumalan todellinen olemassaolo todistettava. Sen Anselm suoritti Yksinpuhelu (Monologion) ja Lisäsana (Proslogion) nimisissä kirjoituksissaan. Edellinen on konseptionalistisen ajattelun tulos: tiedämme hyvää olevan monta eri astetta; tätä tietoa ei voisi olla, ellei olisi jotakin ehdotonta hyvää, johon vertaamalla määrittelemme hyvyyden asteet; tämä ehdoton hyvä on Jumala. Jälkimmäinen sisältää hänen kuuluisan ontologisen ("olemista koskevan") todistuksensa; se on realistisen ajattelun tulos. Jumala on olento, jota suurempaa emme voi ajatella. Jos tällainen olento olisi olemassa vain mielessämme, mihin käsitykseen nominalismi saattoi johtaa, se ei olisikaan ehdottomasti suurin, sillä silloinhan voisimme ajatella sen olevan olemassa myös todellisuudessa ja siten lisätä siihen jotakin. Mutta tämän täytyy olla mahdotonta, sillä Jumalaan ei voi lisätä mitään.

Anselm pyrki selityksillään samaan, minkä Erigena oli ilmaissut lauseellaan "tosi uskonnosta, joka on tosi filosofiaa ja päinvastoin" (s. 63). Hänen vaatimuksensa, että usko ensin ja ymmärrys sitten, on vastakkainen ihmisen vapaan ajattelun oikeudelle. Mutta saattaisi sanoa sen kuvastavan uskonnollisen hengenelämän kulkua: usko alkaa vasta sitten, kun järki on jo saavuttanut rajansa, mutta mitä palavasti uskomme, sen myös katsomme ymmärtävämme. Tätä uskonnollisen sielunelämän ilmiötä, joka varmaan on kuulunut lempeän ja hurskaan Anselmin omaan kokemuspiiriin, hän oikeastaan pyrki selittämään, vaikka asia sai skolastisen logiikan muka tieteellisessä asussa niin oudon sävyn, että sitä on ensi silmäyksellä vaikea tuntea. Näin käsitettyinä Anselmin kirjoitukset ovat palavan, uskonnollista sielunelämää syvällisesti tuntevan hengen ilmauksia, joilla on ollut tärkeä osuutensa kristillisen dogmatiikan, nimenomaan sijaiskärsimysopin rakentumiseen.

Guillaume de Champeaux (1070-1121) oli Roscellinuksen oppilas, mutta tuli siitä huolimatta nominalismin vastaisen suunnan, realismin, varsinaiseksi perustajaksi. Hänen oppilaansa taas oli Pietari Abelard (1079-1142), sekä älyltään että muilta inhimillisiltä ominaisuuksiltaan ja kohtaloiltaan mieleenpainuva henkilö, järjen ja uskon välillä horjahtelevan keskiajan-ihmisen pateettinen edustaja, jonka meidän aikaamme saakka säilynyt Père-la-Chaisen kalmistossa Parisissa oleva hauta on yhä rakkauden toivioretkeläisten päämaalina.

Abelard oli bretagnelaisen aatelisperheen vanhin poika, joka varhain osoitti terävää älyä ja taitoa tällöin jo muotiin tulleessa dialektisessa väittelyssä, valitsi jumaluusoppineen uran, läksi vaellukselle kuin teini ainakin, oli Roscellinuksen oppilaana, ja päätyi Parisiin, Notre Damen kouluun, Guillaume de Champeaux'n kuulijaksi. Pian hän dialektisellä taidollaan, jossa edusti konseptionalistista käsitystä, löi opettajansa ja kohotti nominalistisen suunnan erikoisesti ylioppilaiden suosioon. Vaikka vasta 22-vuotias hän rupesi (1101) luennoimaan itsenäisesti (Parisin lähellä, Melunissa ja Corbeilissa), palasi Parisiin 1108, voitti Williamin uudelleen, ja ryhtyi opettamaan P. Genovevan kukkulalla, vastapäätä Notre Damea. Nyt hän alkoi käsitellä myös jumaluusoppia, tunnustettiin siinäkin voittamattomaksi, siirtyi esitelmöimään Notre Dameen ja nimitettiin sen tuomiorovastiksi. Hän oli tällöin uransa huipulla: kaikista maista kertyi tuhansittain oppilaita kuulemaan tämän kauniin, hienosti sivistyneen ja älykkään miehen teräviä, ihmisjärjen kannalta ja ulkonaisestikin houkuttelevia puheita. Tältä huipulta hän kukistui rakastuttuaan oppilaaseensa, virkatoverinsa, tuomiorovasti Fulbertin sisarentyttäreen Heloiseen, jossa olivat yhtyneet sielun jalous, äly, kauneus ja oppineisuus: mainitaan hänen taitaneen latinaa, kreikkaa ja hebreaa. Lopuksi Abelard vei rakastettunsa Bretagneen, jossa tämä synnytti pojan, ja jossa Abelard meni hänen kanssaan salaiseen avioliittoon; julkinen olisi estänyt hänen ylenemisensä kirkollisella uralla. Uhrautuvainen, jalo Heloise oli Abelardin menestystä ajatellen ja peläten onnettomuutta vastustanut tällaistakin liittoa. Fulbert ei pitänyt avioliittoa salassa ja kohteli huonosti Heloisea, joka lopuksi Abelardin avulla pakeni turvaan Argenteuilin luostariin. Luullen Abelardin nyt aikovan hylätä Heloisen Fulbert kosti julmasti kuohitsemalla hänet ja siten tekemällä kanoonisen lain mukaan lopun hänen papinurastaan; hän kelpasi nyt vain munkiksi. Oltuaan tämän onnettomuuden jälkeen vuoden päivät hiljaisuudessa Abelard alkoi (1120) luennoida jumaluusoppia Maisoncellen luostarissa, jonne taas kertyi tuhansittain kuulijoita, ja julkaisi luentonsa (Johdatus jumaluusoppiin – Introductio ad theologiam, 1121). Hänen onnettomuudestaan rohkaistuneet vastustajat syyttivät häntä nyt sabellilaisesta kerettiläisyydestä (so. että hänen opetuksensa mukaan siis Isä, Poika ja Pyhä Henki olivat yksi ja sama persoona, jolla oli vain nämä kolme eri nimeä, mikä olisi ollut päinvastaista nominalismia kuin Roscellinuksen ja tosiasiallisesti oli kolminaisuusopin järjellistä selittämistä) ja saivat tuomituksi hänet Soissonsin maakuntasynodissa 1121, jolloin hänet pakotettiin heittämään kirjansa tuleen ja peruuttamaan oppinsa. Oltuaan jonkin aikaa luostarivankina hän päästyään vapaaksi meni erämaahan Nogent-sur-Seinen läheisyyteen ja rupesi erakoksi. Mutta Parisin ylioppilaat saapuivat sinne ja hän ryhtyi jälleen luennoimaan. Vainoa peläten hän sitten muutti Bretagneen, ollen siellä kymmenen vuotta St. Gildas-de-Rhuysin luostarin apottina. Tänä aikana, Argenteuilin luostarin hajotessa, Heloise pääsi Abelardin toimesta hänen erakkolaansa perustetun nunnaluostarin priorittareksi. Tältä ajalta ovat peräisin Abelardin luostarihymnit (Hymnarius paraclitensis). Kun Abelard nyt julkaisi kuuluisan Onnettomuuksiensa historian (Historia calamitatum), sai Heloise siitä aiheen kirjoittaa kolme Kirjettänsä, joista välittömästi ja hienosti kuvastuu puhtaan, jalon ja hurskaan naisen uhrautuva, sammumaton rakkaus, ja joilla on ollut huomattava vaikutus 1700-luvun vastaavaan tunnekirjallisuuteen. Tämän jälkeen (1136) Abelard lyhyen ajan luennoitsi P. Genovevan vuorella ja haastettiin 1141 jälleen harhaopista syytettynä Gensin synodin eteen, vastustajana itse Bernard Clairvauxlainen. Abelard ei kuitenkaan tullut saapuville, vaan vetosi Roomaan, jonne tahtoi lähteä henkilökohtaisesti hoitamaan asiaansa, mutta kuoli murtuneena miehenä matkalla. Ystävät toimittivat hänen tomunsa Heloisen hoivaan, joka 1164 vaipui lepoon kovaosaisen puolisonsa rinnalle. Heidän luunsa säilyivät ihmeellisten vaiheiden läpi, kunnes ne vallankumouksen jälkeen saivat lopullisen leposijan Père-la-Chaisen hautausmaalta.

Abelard oli ilmeisesti 1100-luvun huomattavin hengenvapauden edustaja, joka oli kohonnut korkean uskontokäsityksen asteelle, ohi aikansa dogmien. Hänen teoksensa, joista eivät kaikki ole säilyneet, tulivat tunnetuiksi vasta uusimmalla ajalla: filosofinen Tunne itsesi (Scito te ipsum) painettiin 1721 ja muut vasta 1836. Niiden joukossa on jumaluusopillinen teos Näin ja ei (Sic et non), joka on siitä huomattava, että se samoin kuin Baylen kuuluisa Sanakirja asettaa rinnakkain kirkkoisien kaikki vastakkaiset oppilauselmat, tarjoten ne täten keskustelun lähtökohdiksi, mutta lausumatta omaa mielipidettään, mikä oli epäilyksen hengen merkki. Dialectica on Aristoteleen, Boëthiuksen ja Porphyrioksen logiikan selityksiä. Abelard oli kuten sanottu välittävän, konseptionalistisen kannan edustaja, so. hän piti yksilöä (species) ainoana todellisesti olevaisena, mutta sukua (genus) sinä yleisenä mielessämme olevana käsityksenä, joka on rakentunut enemmistön yhteisistä ominaisuuksista (quod praedicatur de pluribus) ja johon vertaamalla me tunnemme yksilöt. Teologian alalle vietynä tämä johti kolminaisuusopin hylkäämiseen ja yleensä Raamatun järkeisselitykseen. Käsityksensä uskonnosta Abelard on ilmaissut eräässä dialogin katkelmassa, jossa kristitty, filosofi ja juutalainen keskustelevat. Sen pohjana on Erigenan ajatus, että oikea filosofia ja tosi uskonto ovat samaa, ja että eri uskonnot ovat vain saman asian erilaisia heijastumia. Hänen ratsionalistinen ajattelutapansa ilmenee hyvin sellaisista lauseista kuin esim.: "Oppiin uskotaan ei siksi, että Jumala on niin sanonut, vaan siksi, että ymmärryksemme vakuuttaa niin olevan", ja: "Epäilys on tie tutkimiseen ja tutkiminen vie totuuden perille".

Skolastiikan historiassa alkoi uusi vaihe sen jälkeen, kun 1100-luvun loppupuolella Aristoteleen koko Organon ja joukko hänen fyysillisiä, metafyysillisiä ja eetillisiä tutkielmiaan sekä paljon muita aristotelelaisia ja uusplatonilaisia kirjoituksia tuli Ranskassa tunnetuiksi. Välittäjinä tässä toimivat Espanjan arabialaiset filosofit (I, 169-172), joihin jo Roscellinuksen kohdalla viittasimme, ja Andalusian, Marseillen ja Montpellier'n juutalaiset oppineet. Toledon arkkipiispan Raimundin toimesta näitä teoksia käänsi latinaksi arkkidiakoni Dominicus Gonzalvi, apunansa juutalainen Johannes Avendeath (= ben David), joka tulkitsi ne ensin arabiasta kastiliaksi. Niistä saavuttivat erikoisen merkityksen mm. juutalaisen runoilijafilosofin Ibn Gabirolin (Avicebron) uusplatonilainen Elämän lähde (Fons vitae) ja samoin uusplatonilainen tuntemattoman tekijän sommittelema, mutta Aristoteleen nimessä kulkenut Syiden kirja (Liber de causis). Mainittu Gabirol (n. 1021-1058) oli etevä runoilija, Espanjan uushebrealaisen kulttuurin kaunein nimi, joka ensi kerran sovitti hebreankielen arabialaisiin mittoihin ja jonka runojen romanttista, nuorekasta tuoreutta ja kauneutta juutalaiset vieläkin ihailevat. Elämän lähde opettaa, että kaikki olevainen rakentuu aineesta, joka on yleisaineen toisinto, ja muodosta, joka on yleismuodon toisinto, ja että perusolevaisen ja älyn (Plotinoksen nous, I, 334) välittäjänä toimii jumalallinen tahto, joka on aineen ja muodon yläpuolella, mutta aikaansaa näiden yhtymisen lähinnä itseään olevassa olevaisessa, älyssä. Huomattava myöhempi juutalais-aristotelelaisen filosofian edustaja oli Maimonides (rabbi Moses ben Maimon, 1135-1204), Cordovassa, Pezissä ja viimeksi Kairossa Saladinin henkilääkärinä asunut ajattelija, jonka teos: Opas hämmentyneille (Moreh nebuhim, 1190) edustaa ratsionalismia uskonnollisessa ajattelussa, suvaitsevaisuutta ja itsenäistä suhtautumista Aristoteleeseen. Tuomas Aquinolainen on tuntenut sen. Aristotelelainen filosofia ei tietenkään ollut oikeauskoiselle ulemalle eikä lakijuutalaisuudelle mieluista, ja arabialaisten historiasta tiedämmekin sen joutuneen 1100-luvulla Espanjassa vainon alaiseksi, mistä sen ilmestyminen Provencen kaupunkeihin juutalaisten mukana johtunee; näiden keskuudessa sen sitten tukahduttivat rabbiinit, painaen jälleen rotunsa ajattelun vuosisadoiksi ahtaan lakijuutalaisuuden kahleisiin. Tällainen oli muhamettilaisuuden ja juutalaisuuden henkinen lahja Euroopalle ristiretkien alkuvuosisatana.

Ensimmäinen seuraus siitä oli Aristoteleen ja uusplatonilaisten ideain sekaantuminen, mikä aiheutti omituisten mystillisten suuntain ilmenemisen ja Aristoteleen teosten kiellon. Mutta pian äsken mainitut uudet Aristoteles-käännökset selvittivät, mikä oli todella hänen filosofiaansa, ja hänestä tuli kirkon nimenomaan ennen kaikkia muita hyväksymä filosofi, jota pidettiin Kristuksen edelläkävijänä maallisissa (praecursor Christi in naturalibus) ja verrattiin Johannes Kastajaan, joka oli Kristuksen edelläkävijä hengellisissä (praecursor Christi in gratuitis). Tapahtui että Aristoteles, johon nominalismin voi sanoa perustuvan, tuli logiikkansa kautta realismin pääfilosofiksi, samalla kuin tätä lähempänä oleva filosofia, platonismi, painui syrjemmälle, vaikuttaakseen sieltä mystilliseen suuntaan. Kirkko siis valtasi Aristoteleen omia tarkoituksiaan varten ja uskoi hänen käyttönsä etupäässä uusien kerjäläismunkistojen, fransiskaanien ja dominikaanien, haltuun. Tämän ymmärtämiseksi on muistettava, että 1100-luvun henkinen herääminen oli, kuten sanottu, ilmennyt myös mystiikkana ja laajoina, historiasta tunnettuina uskonnollisina kansanliikkeinä: Toulousen seuduilla n. vv. 1012-1229 vaikuttaneina albigensseina, joiden oppi oli saanut alkunsa idästä jo ennen ristiretkiä ja oli manikealaisuutta (lähemmin jäljempänä Dominicuksen yhteydessä), ja joihin kohdistunut hävityssota nosti Pohjois-Ranskan Etelä-Ranskaa vastaan ja tuhosi Provencen kulttuurin; ja Turinin seuduilla n. 1170 esiintyneinä valdolaisina, heidän lahkoveljinään, joiden jälkeläisiä inkvisition julmuuksista huolimatta vieläkin elää Piemontissa. Kirkko ei ymmärtänyt käyttää näiden uskonintoa hyväkseen, mutta oli viisaampi silloin, kun Franciscus Assisilainen ja Dominicus perustivat kerjäläismunkistonsa.

Franciscus Assisilainen (1182-1226) edustaa keskiajan-ihmisen lapsellista hurskautta, naivia, alkukantaista antautumista noudattamaan kristillisen rakkauden ja uhraavaisuuden käskyä. Tämä varakkaissa oloissa kasvanut umbrialainen nuori mies, ikäistensä huvien kuningas, joutui sairauden aikana sielulliseen murrostilaan, joka lopuksi päättyi täydelliseen elämänmuutokseen, laskeutumiseen kaikista halvimpien ja kurjimpien veljeksi, ja poistumiseen kotoa erakoksi. Muutaman vuoden kuluttua hän Jeesuksen käskyn mukaan (Matt., 10, 7-10) rupesi saarnaamaan, sai paljon seuralaisia, paavin hyväksymisen, ja aiheutti koko Umbriassa uskonnollisen heräämisen. Hänen perustamansa munkkikunta, sen naisjärjestö (Claran nunnat) ja maallikkoveljet, harjoittivat sisälähetystyötä yhä laajemmin ja hän itse kävi Palestiinassa asti (1219-1220). 1224 hän meni erakoksi Alvernon vuorelle Apennineille, jossa kuvaamataiteestakin tunnetun legendan mukaan sai stigman, Jeesuksen haavojen merkit. Hän kuoli Assisissa. Franciscuksen luonteessa ilmeni heräämisen jälkeen piirteitä, jotka ovat tehneet hänestä legendain keskushenkilön: hellyyttä, runollisuutta, lujuutta, joka ylläpiti häntä, kun hän rupesi jäljittelemään Kristuksen elämää; välitöntä tunteellisuutta ja luonnonrakkautta, joka ilmenee hänen rukouksistaan ja veljeydestään elollisen ja elottoman luonnon kanssa ja hänen tunnetusta Laulustaan auringolle (Cantico del sole, assonoivaa proosaa); henkevää ja puhdasta iloisuutta, jonka hän sisällytti munkkikuntansa ohjesääntöön ja joka oli oleva alituista riemua Herrassa; ja vilpitöntä asettumista ehdottoman köyhyyden kannalle. Hänen kirjallinen tuotantonsa käsittää munkkikunnan ohjesäännön, testamentin, hengellisiä kehoitussanoja, yllämainitun laatuisia "lauluja" ja muutamia kirjeitä. Franciscus-legendat sisältyvät hänen elämäkertoihinsa ja Kukkasia (Fioretti) nimiseen anekdoottikokoelmaan. Franciscuksen kuoltua hänen munkkikuntansa kehittyi väkisinkin köyhyyden periaatteen vastaisesti myrskyisten vaiheiden jälkeen suuria omaisuuksia hallitsevaksi ja yliopistollisia tieteitä viljeleväksi laitokseksi, silti unohtamatta saarnaamista köyhille ja heidän tarpeidensa huoltamista.

Dominicus (1170-1221), Kastiliassa olevan Osman tuomiorovasti ja augustinolainen munkki, tulee näkyviin albigenssisodissa paavin lähettämänä saarnaajaveljenä, viettäen Provencessa kymmenen vuotta (1205-1215). Hän ei näytä ottaneen osaa inkvisition julmuuksiin, vaan on elänyt äärimmäisessä köyhyydessä, saarnaten ulkosalla ja koettaen palauttaa kerettiläisiä kirkon helmaan. Albigensseja on pidetty protestanttisen liikkeen edelläkävijöinä, mutta heidän henkisestä terveydestään voi olla eri mieltä. Selville on näet käynyt, että heidän manikealainen oppinsa saattoi todellakin syystä näyttää silloin, niinkuin tekisi vielä nyt, arveluttavalta sekä henkisessä että yhteiskunnallisessa suhteessa: jumalia oli kaksi, hyvä ja paha; edellisen poika oli Jeesus, jälkimmäisen Saatana; aineen oli luonut paha ja se oli siis olemukseltaan pahaa, ja suurin synti oli sukupuolinen, avioliitossakin tapahtunut yhtymys; syntiä oli myös aineellisen omaisuuden omistaminen, lihan syöminen jne. Aineellisuuden pelko oli niin suuri, että monet pitivät vapaaehtoista nälkäkuolemaa uskonnollisena tekona. Saarnaintoinen itämaisslaavilainen bogomilien lahko oli levittänyt tällaisia oppeja länteen. Dominicus itse tunnusti lähetystyönsä tuloksettomuuden, ja omistautui 1215:n jälkeen kokonaan munkistonsa perustamiseen, kehittäen sen ennen kuolemaansa laajaksi ja vaikutusvaltaiseksi järjestöksi. Hän kuoli Bolognassa, munkistonsa päämajassa. Dominikaanit eli mustat veljet omistivat augustinolaisten ohjesäännön (1216), tarjoutuivat heti paavin käytettäviksi ja tunkeutuivat lähetyssaarnaajina pian kaikkiin maihin, eräs puolalainen, Dominicuksen oma aikalainen Pyhä Hyacinthus, aina Kiinaan saakka. Alusta alkaen dominikaanit pyrkivät määrätietoisesti valtaamaan filosofian ja teologian opetuksen yliopistoissa, mikä heille suuressa määrin onnistuikin. Täten paavi pääsi lopullisesti kerettiläisyyden alkulähteen vartijaksi ja saattoi kastella sen vedellä kirkon puutarhaa. Synkkää varjoa munkiston historiaan heittää sen johtava asema inkvisition toiminnassa.

Fransiskaanit ja dominikaanit siis valtasivat filosofian ja teologian opetuksen mm. Parisin yliopistossa. Näin alkaneen skolastiikan toisen kauden kuuluisimpia nimiä ovat fransiskaanit Alexander Haleslainen (k. 1245) ja hänen oppilaansa Jean Fidanza, paremmin tunnettu nimellä Bonaventura (1221-1274), sekä dominikaanit Albertus Magnus (1193-1280) ja Tuomas Aquinolainen (1227-1274). Edelliset eivät hyväksyneet Aristotelesta, vaan kallistuivat platonilaisuuteen sellaisena kuin se ilmeni ennen mainituista Dionysios Areiopagitan kirjoituksista, ja puolustivat siis realistista kantaa: universalia ante rem, so. että genus, idea, on varsinaista todellisuutta, species, laji, vain sen satunnaista heijastumista. Tästä johtuu, että tapaamme Bonaventuran tärkeänä tekijänä myös mystikkojen joukosta. Ylhäissukuinen saksalainen Albertus Magnus, joka oli perehtynyt Aristoteleen filosofiaan Paduassa ja oli aikansa lukenein ja oppinein mies, tuottelias kirjailija (21 foliosidettä, julkaistut 1651, pääteokset Aristoteleen ja Pietari Lombardialaisen selityksiä – Magister sententiarum – ja systemaattinen jumaluusopin esitys Summa theologiae), vieläpä fysiikan tutkija, oli sen sijaan ensimmäinen skolastikko, joka valmisti Aristoteleen filosofiasta täysin järjestelmällisen esityksen, varustaen sen viittauksilla arabialaisiin selittäjiin ja osoittaen, miten se voi palvella kirkon dogmaa. Hänen oppilaansa, ylhäissukuinen italialainen Thomas ab Aquino, joka myös oli aikansa lahjakkaimpia henkilöitä, vaikutusvaltainen kirkkopoliitikko, uupumattoman ahkera tutkija, kirjailija ja huomattava hymnirunoilija (esim. U. vk. n:o 188), saattoi tämän filosofis-teologisen ajattelutyön lopulliseen päätökseen suurteoksessaan Summa theologiae, joka siis on keskiajan katolisen hengenelämän ja skolastiikan huippu.

Summa theologiae sisältää lyhyesti sanottuna katoliset dogmat, selitettyinä ja "oikeiksi todistettuina" Aristoteleen filosofian ja hänen arabialaisten selittäjiensä avulla. Se jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen käsittelee Jumalaa, toinen ihmistä, ja kolmas jumal-ihmistä. Viimeistä osaa ei Tuomas ehtinyt kirjoittaa loppuun. Hänen ajattelunsa kulku on lyhimmittäin hahmoteltuna seuraava: Tiedon lähteitä on kaksi: kristinuskon mysteriot ja järki. Ne on pidettävä tarkoin erillään toisistaan, ja niistä on tärkeämpi edellinen, joka avautuu ihmiselle jumalallisen ilmoituksen kautta; tämän ilmoituksen kanavia ovat Raamattu ja kirkon perinteet. "Järjellä" Tuomas ei tarkoita yksilön järkeä, vaan luonnollisen totuuden lähdettä, jonka veden johtavat saatavillemme pakanain filosofiset järjestelmät, etupäässä Aristoteles ja Platon. Mutta vaikka tiedon lähteitä onkin näin selvästi kaksi, ne eivät silti ole toisillensa vastakkaisia, vaan ilmauksia vielä niiden takana olevasta yhdestä ainoasta ja ehdottomasta totuudenlähteestä, Jumalasta, jossa ne siis yhtyvät. Näin filosofia ja teologia asettuvat rinnakkain ja Summa theologiae on samalla Summa philosophiae. Teoksensa ensi osassa Tuomas lyhyesti määrittelee, mitä teologia on, ja käsittelee 119 kohdassa Jumalan olemusta, asettaen rinnakkain Raamatun ja Aristoteleen lauselmat; toisessa osassa hän käsittelee etupäässä eetillisiä kysymyksiä, osoittaen ihmisessä olevan kahdenlaisia hyveitä, uskosta syntyviä teologisia ja järjestä johtuvia luonnollisia; edellisiä ovat esim. usko, toivo ja rakkaus, jälkimmäisiä oikeamielisyys ja ymmärrys; kolmannessa osassa hän käsittelee Kristusta ja pääsee sakramentteihin saakka. Kuten tästä käy selville, Tuomas oli realisti eli siis yleisideain totuudellisuuden ja olemassaolon ante rem, in re ja post rem kannattaja.

Augustinusta lukuunottamatta ei ainoallakaan jumaluusoppineella ole ollut Tuomas Aquinolaisen vertaista vaikutusta keskiajan hengenelämään ja roomalaiskatolisuuteen; osoituksena siitä on se, että Jumalaisen komedian filosofia ja teologia on kotoisin Tuomas Aquinolaiselta, jonka opille Dante siis antoi runon ikuisuuden, ja se, että paavi Leo XIII määräsi 1879 hänen teoksensa papiston opinohjeeksi, tehden hänet siis vaikuttavaksi voimaksi vielä meidän päivinämme.

Skolastiikan historia tämän jälkeen on väittelyä "tomistien" ja "skotistien", Tuomas Aquinolaista ankarasti kritikoineen Johannes Duns Scotuksen (1265-1308) puoluelaisten, so. dominikaanien ja fransiskaanien välillä. Mainittavimpia nimiä on englantilainen William Occam (k. n. 1349), Duns Scotuksen oppilas ja kilpailija, joka elvytti Abelardin aikaisen nominalismin, väittäen, että yksilö on ainoa todella olevainen, oli sitten kysymys esineellisestä tai mielikuvien maailmasta. Se ei siis tarvitse selitystä, kuten sen sijaan kyllä "yleinen". Hän osoitti realistien anastaneen Aristoteleen ja käyttävän häntä väärin oppinsa tueksi, vaikka hän tosiasiallisesti kuului nominalisteille. Näin uudistettu nominalismi saavuttikin skolastiikan loppuaikana, huolimatta kirkon kovisteluista, filosofien enemmistön kannatuksen. Usko ja järki kieltäytyivät lopultakin alistumasta vetämään sovinnossa elämän vaunuja ja erosivat: filosofia jatkoi omaa tietänsä, usko syventyi mystiikaksi. Occamin filosofiaa edusti seuraavan sukupolven aikana Wycliffe (s. 487).

"Skolastiikka" on saanut vähäksytyn maineen dialektisistä hiuksenhalkomisistaan, mutta tämähän oli kuitenkin siinä vain ulkonainen, älyn ja logiikan uudelleen löydetyn käytön iloa osoittava piirre. Syvemmälle katsoen se on keskiajan-ihmisen ponnistelua eheän elämänymmärryksen saavuttamiseksi, kahden voiman: vapaan hengen ja pelkäävien uskomusten suurta, jännittävää kamppailua, jolla on tärkeä osuutensa hengenelämän kehityksessä.

Edellisessä on realismin "sivutuotteena" mainittu sana "mystiikka". Tällä kreikankielisellä sanalla (mystes = salaisiin perehtynyt) tarkoitetaan henkemme pyrkimystä päästä käsittämään jumalallisuus eli olevaisen perustotuus ja kohota sen yhteyteen sekä ajatuksen että tunteen kautta. Lähtiessämme antamaan siitä lyhyttä lähempää selvitystä pyydämme aluksi viitata siihen, mitä siitä on sanottu tämän teoksen ensi osassa. Muistamme, että brahmalaisuus ja buddhalaisuus olivat mystillisiä oppeja saarnatessaan lihan kuolettamisen ja alkuolevaiseen tai olemattomuuteen vaipumisen välttämättömyyttä. Persialaisten sufilaisuus, joka oli keskiajan aikainen ilmiö, oli myös panteismissään mystiikkaa, jopa niin pitkälle, että intohimoisimmassa viinin ja lemmen runoudessakin nähtiin jumalallisen voiman ilmenemistä. Antiikin kansat eivät olleet niin taipuvaisia mystiikkaan kuin itämaiset, vaan oli selkeä, kirkas, esineellinen ajattelu niille luonteenomaista. Kuitenkin on muistettava, että mystiikkaan kuuluvia filosofis-uskonnollisia ajatussuuntia ja menoja jo varhain esiintyi helleenien keskuudessa, esim. orphilainen veljeskunta ja Eleusiin mysteriot, joiden yhteydessä ilmeni myös Dionysos-palvonnan mystillinen perusaine, ja että antiikin ajattelu kääntyi hellenistisenä aikana itämaisuuden vaikutuksesta vähitellen kokonaisuudessaan mystilliseen suuntaan. Tässä suhteessa viittaamme varsinkin uusplatonilaisuuteen, Philon Juutalaiseen ja Plotinokseen (I, 333-334), jotka kehittivät hellenistisen mystiikan sille asteelle, jollaisena se sitten periytyi keskiaikaan. Tämä tapahtui etupäässä mainitun Dionysios Areiopagitan kirjoitusten kautta, joissa kristinusko ja uusplatonilaisuus oli sulatettu yhteen ja joiden sisällyksen niiden latinaksi kääntäjä ja selittäjä Erigena tiivisti lauselmaksi tosi filosofian ja uskonnon samaisuudesta. Olemme jo nähneet, kuinka skolastiikka käsitti tämän siten, että antiikin dialektiikalla oli osoitettava kirkon annettu ja kiistämätön dogma oikeaksi, ja kuinka se tietenkin epäonnistui tässä yrityksessään. Se kohdisti tällöin päähuomionsa filosofiaan, jättäen dogman sisällyksen, uskonnon ja uskonnollisen sielunelämän, tutkimatta; tähän puoleen eläytyi nyt mystiikka.

Keskiajan ensimmäinen mystikko oli Bernard Clairvauxlainen (1091-1153), joka kuten tiedämme oli Abelardin päävastustaja, Hän aivan oikein päätteli, että viimemainitun edustama nominalistinen dialektiikka oli vahingollista hartaalle, naivisti antautuvalle uskonelämälle, joka oli hänelle ihmisen kallein asia ja jota hän koetti toiminnallaan herättää.

Hänen mystiikkansa oli käytännöllistä laatua, unohtamatta ajan skolastista naamiota: Järjen käytössä on kolme astetta, joista korkein auttaa henkeämme irtautumaan aineellisuudesta ja kohoamaan Jumalan näkemiseen. Vielä korkeampi kuin tämä mietiskelyn (contemplatio) tila on sellainen äkillinen näkemyksen tila (ekstasis), josta Paavali kertoo. Sellainen suodaan lihansa kuolettajille. On siis sekä lihan kuolettamisella, askeesilla, että vaipumisella Jumalan ajatteluun pyrittävä irtautumaan aineellisuudesta ja yhtymään Häneen: "Kuten pieni vesipisara, joka tipahdutetaan suureen viiniastiaan, näyttää kokonaan menettävän oman luonteensa ja omistavan viinin sekä maun että värin; tai kuten punaiseksi kuumennettu rauta menettää oman asunsa ja hehkuu kuin tuli; tai kuten auringonvalon täyttämä ilma muuttuu samanlaiseksi kirkkaudeksi, niin että se näyttää yhtä paljon valolta kuin valaistulta, samoin täytyy kaiken Pyhään Ainoaan kohdistuvan ihmistunteen selittämättömällä tavalla hajaantua ja kokonaan yhtyä Jumalan tahtoon". (Jumalan rakastamisesta – De diligendo Dei, X.) Tällaiset lauseet ovat mystikkojen kirjoituksissa yleisiä; ne johdattavat mm. mieleen samanaikaisen sufilaisen panteismin, jolla on voinut olla ristiretkien avaaman yhteyden ja Espanjan arabialaisten ja juutalaisten kautta aristotelelaisen filosofian rinnalla salainen vaikutuksensa Euroopan kristilliseen tunne-elämään.

Hän valoi uuden hengen silloin aivan verettömäksi käyneeseen benedictiläisjärjestöön oksastamalla siihen perustamansa saarnavoimaisen, mystillisesti innoittuneen cistercimunkiston. Bernard oli älynsä ulottuvaisuudelta aikansa lapsi, jäljessä Abelardista, keskiajan psyken puhdas edustaja, myös runollinen henki, kuten hänen virtensä osoittavat, esim.:

    Iesu dulcis memoria,
    Dans vera cordis gaudia,
    Sed super mel et omnia
    Eius dulcis praesentia.

    Jeesuksen muisto ihana
    Ain' mielt' on ilahuttava;
    Jeesus sydänten lohdutus,
    Elämän alku, valkeus,
    YI' ilon kaiken iloisuus.

               U. vk. 244.

Vaikutusvaltaisena kirkkopoliitikkona, ristiretkien saarnaajana, uskonnollisena kirjailijana, vieläpä kerettiläisten kurittajana hän osoitti nuhteetonta puhtautta, puhuen Jumalan armosta ja Kristuksen siveellisestä ylevyydestä niin, että se vaikuttaa tuoreelta vielä nykyaikana hänen yhä uudelleen ilmestyvien kirjojensa kautta. Häneen yhtyi Abelardinkin oppilaana ollut Pietari Lombardialainen (n. 1100-1160), Parisin piispa, jonka kuuluisa teos: Lauselmia neljä kirjaa (Sententiarum libri quattuor, n. 1145) on ilmeisesti syntynyt Sic et non-kirjan esimerkin mukaan, mutta on kokonaan vailla tämän rohkeata vihjailevaisuutta; siinä kehitettiin erikoisesti oppia sakramenteista ja siitä tuli keskiajan jumaluusoppineiden mieliteos, johon kirjoitettiin loppumattomasti selityksiä. Vaikuttava oli myös parisilaisen St. Victor-luostarin apotin Hugon (1078-1141) aloittama ns. victorialainen mystiikka, joka liittyen Anselmiin opetti, että järki oli apukeino koettaessamme ymmärtää uskon paljastamia totuuksia. Hugon pääteos oli Lauselmien summa (Summa sententiarum) ja hän tuli sillä ns. "summistien", so. sen suunnan perustajaksi, joka koetti saada rakennetuksi jumaluusopista joka suhteessa lopullisen järjestelmän, ja johon myös Pietari Lombardialainen kuului.

Adam Victorilainen oli muistettava mystillinen hymnirunoilija. Apotit Rikhard ja Walter taistelivat dialektiikkaa vastaan selittämällä, että mystiikan kohteet ovat osaksi järjen yläpuolella, osaksi, kuten esim. kolminaisuusoppi, sille vastakkaisia, ja loivat mystiikalle oman skolastisen järjestelmänsä. Heidän suuntansa kannattaja oli mainittu Bonaventura, joka erikoisesti tutki "sielun tietä Jumalan yhteyteen" (teos: Itinerarium mentis ad Deum) ja vaipui kaunopuheisesti tulkitsemaan Jumalaan saavutettua mystillistä yhteyttä. Ilmaistakseen täsmällisesti tarkoituksensa hän otti käytäntöön sellaiset myöhemmästä mystiikasta tunnetut sanat kuin apex mentis (= mielen huippu, kruunu, kaunistus), scintilla ( = kipinä) ja synteresis (= side, joka yhdistää sielun ruumiiseen). "Tieteellisen" mystiikan viimeisiä edustajia olivat Parisin yliopiston professorit Pierre d'Ailly (1350-1425) ja Jean Gerson (1363-1429), jotka koettivat sovittaa siihen Occamin nominalismia.

Mystiikka ilmeni myös, kuten jo tiedämme, uskonnollisina kansanliikkeinä, jotka aiheutuivat syvemmän sielunteologian kaipuusta kuin kirkko voi tarjota, ja olivat samalla viimeksimainitun loukkaavan maallisuuden aiheuttamia vastalauseita. Albigenssien ja valdolaisten lisäksi mainittakoon 1100-luvun lopulla syntyneet alankomaalaiset beghardien (miesten) ja beguinien (naisten) maallikkojärjestöt, jotka olivat mystillisen suunnan välineitä hiukan samalla tavalla kuin kerjäläismunkistot oikeauskoisen skolastiikan. Ne saavuttivat suuren vaikutusvallan Reinin laaksossa ja niiden kautta pääasiallisesti mystiikka levisi Saksaan. Fransiskaaneissa ja dominikaaneissa oli mystiikan kannattajia; tämän suunnan edustajaksi on luettava italialainen apotti Joakim Fiorelainen (1145-1202), profeettain ja maailmankausien innoittunut selittäjä, nimeänsä kantavan munkkikunnan perustaja. Hän jakaa historian menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen, eli Isän, so. lain, Pojan, so. evankeliumin, ja Pyhän Hengen, so. kaiken loppuun saattajan aikakauteen. Viimeksimainittu oli alkava 1260, jolloin yleisesti omaksuttaisiin mietiskeleväinen luostarielämä ja kirkon ja maailman epäkohdat poistettaisiin. Joakimlaisten eriskummalliset ajatukset levisivät pian Italiaan, Ranskaan ja Saksaan.

Viimeksimainitussa maassa tulivat etupäässä beguinien herätystyön johdosta monet naiset kuuluisiksi mystillisestä uskonnollisuudestaan ja suuresta hurskaudestaan. Heistä mainittakoon beguininunna Mechtild Magdeburgilainen (n. 1212-1280), joka kirjoitti uskonnollisen elämänsä kokemuksista laajan, alansa ensimmäisen saksankielisen teoksen nimeltä Jumaluuden valon vuotaminen rehellisiin sydämiin (Das fliessende Licht der Gottheit in treue Herzen); hänen rippi-isänsä käänsi teoksen latinaksi (Lux divinitatis fluens in corda veritatis). Siitä näkyy, että saksankielen mystillinen sanasto oli syntynyt jo ennen Eckhartia ja että sen kirjoittajatar tunsi Joakimin maailmankaudet.

Huomiota ansaitsee hänen kuvauksensa helvetistä, kiirastulesta ja taivaasta, sillä todennäköisesti se on vaikuttanut Danteen; mahdollisesti tämän Matelda (Kiirastuli XXX) tarkoittaa Mechtildiä. Helvetin ylimmässä osassa on tuska pienin ja sinne on sijoitettu pakanat, jotka eivät paremmasta tienneet. Keskimmäisessä osassa ovat juutalaiset ja alinna väärät kristityt. Pohjimmaisena on Lucifer. Vielä on mainittava, että Mechtild oli hurmioitunut ja hehkuvasanainen morsiusmystiikan runoilija, joka kaipasi "yljän" luo kaikella sillä kiihkolla, miksi luonnollista, tervettä tyydytystä vaille jäänyt luonto voi salaisia sielullisia, itsetiedottomia teitä muuntua, yhtyen raamatullisiin mielikuviin; Korkea veisu oli jo tähän aikaan tulkittu vertauskuvaksi yljästä ja morsiamesta, Kristuksesta ja seurakunnasta.

Saksalaisen mystiikan kuuluisin edustaja on Johannes Eckhart (n. 1260-1327), "mestari" Eckhart, dominikaani, jonkin aikaa Parisin yliopiston professori ja voimakas kölniläinen herätyssaarnaaja, joka elämänsä viimeisenä vuotena joutui inkvisition tutkittavaksi, mutta kuoli ennen kuin viimeksimainitun toimesta eräät hänen oppinsa kohdat julistettiin kerettiläisiksi. Hän oli perehtynyt beghardien, beguinien ja joakimlaisten Vapaan Hengen Veljien uskonnollisuuteen ja lähestyi kristinuskon opinkappaleita sisästä päin, rajoittamatta ajattelunsa lähtö- tai loppukohtaa. Johdonmukaisesti pysyen sielun ja Jumalan yhteydessä (unio mystica), jota pitää aina vallitsevana suhteena, hän valaisee uskonnollisen sielunelämän eri puolia, osoittaen opinkappaleet ja varsinkin historialliset tapahtumat sisäisten totuuksien ilmaisuiksi. "Mestari" Eckhartin teoksista ovat säilyneet saarnat ja muutamat "traktaatit", joiksi sanottiin pitempiä filosofis-uskonnollisia kirjoitelmia.

1300-luvulla Saksassa vallinneet levottomat olot ja mustan surman tuhot herättivät ihmisissä suurta turvattomuudentunnetta ja syvää uskonnollisen elämän ja samanmielisten tuen ja myötämielen kaipuuta. Näin syntyi "Jumalan ystävien liitto" (Gottesfreunde), jonka johtavina voimina toimivat Eckhartin hengenheimolaiset, mystillisinä kirjailijoina tunnetut Heinrich Suso (1295-1366) ja Johann Tauler (1300-1361), ja jonka vaikutus ulottui laajalle sekä kesti myöhäisiin aikoihin saakka. Sen keskuudessa on syntynyt kuuluisa mystillinen teos: Saksalainen jumaluusoppi (Eine deutsche Theologie), jonka Luther painatti 1516. Alankomaiden mystiikan isä Jan van Ruysbroeck (1294-1381) oli Eckhartin seuraajia ja suhteissa "Jumalan ystäviin"; täällä syntyi alkukristillisyyden mukainen "Yhteiselämän veljeskunta", jonka Deventerissä olevassa koulussa Tuomas Kempiläinen sai kasvatuksensa. Näin olemme saapuneet siihen vaatimattomaan kirjailijaan, jonka nimeen liittyvä teos Kristuksen seuraamisesta (De imitatione Christi) on vielä tänään koko kristikunnan, sekä uskonnollisten että välinpitämättömien, katolisten ja protestanttien, yksimielisesti ihailema ja yleisesti lukema, ja joka yllättävällä tavalla osoittaa, kuinka hämmästyttävän korkean, hienon, nykyajalle esimerkiksi ja varoitukseksi kelpaavan sielunsivistyksen mystillinen kristillisyys oli tänä varhaisena aikana saavuttanut. Se osoittaa keskiajan-ihmisen psyken päässeen toisin ajoin ja kohdin niin korkealle tasolle, ettei sen humaanisempaa ja sivistyneempää, suuremman rakkauden, suvaitsevaisuuden ja nöyryyden täyttämää elämänkuvaa voi enää ajatella.

Tuomas Kempiläinen (n. 1380-1471) eli Hämmerchen (Malleolus = pieni vasara) oli syntyisin Kempenin kylästä, Düsseldorfin läheisyydestä. Isä oli maanviljelijä, äiti piti lastenkoulua. Kahdentoista vanhana hänet lähetettiin Deventerin kouluun, jossa sai mystillis-uskonnollisen kasvatuksen; hiljaisena luonteena hän omistautui luostarielämälle ruveten 1399 augustinolaismunkiksi Hollannissa, Zwollen läheisyydessä olevaan veljensä Johanneksen johtamaan Pyhän Agnetan luostariin. Veljet valitsivat hänet kerran taloudenhoitajaksi, mutta hän oli liian hajamielinen sellaiseen toimeen, minkä vuoksi he osoittivat hänelle luottamustaan valitsemalla hänet varaprioriksi. Luostari oli köyhä ja koetti ansaita tuloja munkkien vanhalla ammatilla, käsikirjoitusten jäljentämisellä. Tässä Tuomas oli erikoisen taitava, kirjoittaen kauniilla käsialalla, minuskeleillä, mm. neljä kertaa koko Raamatun. Hänen tavatonta ahkeruuttaan osoittaa se, että hän tämän ohessa ehti sepittää kolmen huomattavan mystikon elämäkerrat, luostarinsa historian, luostarielämää koskevia ohje- ja mietekirjoja, nuorison opetus- ja muita kasvatuksellisia kirjasia, saarnoja, kirjeitä ja virsiä sekä mainitun kuuluisimman teoksensa – yhteensä lähes kolmekymmentä kirjaa. Näistä sekä säilyneistä aikalaisten kuvauksista voi päätellä Tuomaan olleen pieni, kirkasverinen, ruskeasilmäinen, hiljainen mies, joka tunsi olonsa oudoksi kaikkialla muualla paitsi kammiossansa, kynä kädessä. Tavallisesti hän oli kumarassa, mutta suoristautui virsiä laulettaessa, jopa nousi innostuneena varpailleen. Väliin hän tekaisi sanaleikkejä, sanoen esim. pitävänsä psalmeja (psalmi) parempina kuin salmones (= lohia). Jo 1600-luvulla syntyi väittelyä siitä, oliko tämä pieni, vaatimaton mies todella voinut kirjoittaa sellaista teosta kuin Kristuksen seuraamisesta; arveltiin hänen vain jäljentäneen sen ja tekijän olleen parisilainen mystikko Jean Gerson. Lopullista selvyyttä ei asiasta ole saatu.

Kristuksen seuraamisesta jakautuu neljään kirjaan, joista ensimmäinen sisältää 25 kehoitusta Kristuksen seuraamiseen ja itsensä kasvattamiseen sitä varten; niistä ilmenee syvällistä sielunelämän ja inhimillisten heikkouksien tuntemusta ja humaanista suhtautumista niihin; toinen kirja sisältää 12 tutkielmaa uskonnollisesta elämästä; laajin on kolmas kirja, 59 kehoitusta, jotka on omistettu lohdutukselle ja ovat runollisen hartaita, yleviä ja selkeitä viisauden ja nöyryyden opetuksia; neljäs kirja, 18 tutkielmaa, käsittelee alttarin sakramenttia. Kirjoittajan mielessä ovat lähinnä psalmit, joita hän siteeraa, ja Saarnaaja, jonka pääaihe: kaikki on turhuutta (vanitas vanitatum), on hänelle mieluinen; Sananlaskut ovat olleet hänen lähteenään, josta puhuttelutapa "poikani" ja taipumus hebrealaisen runouden parallelismiin periytynee; Korkeasta veisusta on kotoisin hänen yljän ja sielun rakkaussuhdetta koskeva mystiikkansa. [Katso piispa Erkki Kailan johdantoa hänen tekemäänsä Kempiläiskäännökseen (Neljä kirjaa Kristuksen seuraamisesta, Otava, 1927).] Varhaisemmista suomenkielisistä käännöksistä on huomattavin nuorena kuolleen pohjalaisen papin C.J. Kemellin (1805-1832) tekemä (ilmestyi 1836), sen kieliasu kun oli harvinaisen hyvä.

Tällainen rauhan ja viisauden henki eli siis aikana, joka oli mahdollisimman myrskyinen: Böhmissä raivosivat hussilaissodat, Ranskassa satavuotinen sota; toinen paavi singahdutti pannajulistuksen Roomasta, toinen Avignonista; viisaat kirkkopoliitikot pitivät pitkiä kokouksia Konstanzissa ja Baselissa keksiäkseen keinoja ajan sairauden ja papiston turmeluksen parantamiseksi. Pieni augustinolaismunkki Thomas a Kempis ei tiennyt tästä mitään, sillä hänen henkensä oli jännittynyt tutkimaan sitä, mikä on syvimmän inhimillisyyden kannalta oleellisinta, ja pukemaan hengellisiä kokemuksiaan koruttoman tosiksi ja helliksi sanoiksi kaikkia aikoja varten.

Kristinusko pääsi Ruotsissa lopullisesti voitolle vasta 1100-luvulla, minkä jälkeen henkinen elämä katolilaistui, liittyen Euroopan yleisiin sivistysvirtauksiin. Ruotsin ensimmäinen nimeltä tunnettu kirjailija on Visbyn dominikaaniluostarin priori Petrus de Dacia (k. 1289), Gotlannista syntyisin oleva mies, joka opintoaikanaan Kölnissä tutustui pyhimyksenä pidettyyn, näyistään ja ihmeteoistaan kuuluisaan Kristina-nimiseen nuoreen naiseen, joutuen häneen Dantesta ja Beatricesta muistuttavaan ihanteelliseen palvontasuhteeseen. Tämän elämäkerran hän kirjoitti latinaksi, tuottaen siten ruotsalaisen lisän mystiikkaan ja keskiaikaisiin sielunhistorioihin. Skolastiikan vaikutusta ilmaisevat Linköpingin kaniikin Matthiaan (k. n. 1350) latinankieliset Raamattua koskevat hakemisto (Concordans) ja selitysteos (Paraphrasis). Niihin perustunee ruotsalaisten ns. vanhin raamatunkäännös, joka sisältää Genesiin. Matthiaan uutteruudesta todistaa vielä hänen sommittelemansa latinankielinen, saarnanjuuria sisältävä Esimerkkikirja (Copia exemplorum).

Matthiaan rippilapsi oli Birgitta (1302-1373), Upplannin laamannin tytär, v:sta 1315 Ulv Gudmarssonin, myöhemmän Närken laamannin puoliso, hurskaudestaan ja hyväntekeväisyydestään tunnettu nainen, huomattavin Ruotsin keskiajan uskonnollisista henkilöistä, vieläpä uskonnollisista kirjailijoista.

Oltuaan jonkin aikaa sukulaisensa Maunu Eerikinpojan hovissa hovimestarittaren toimessa, jolloin ohjasi sen elämää ankaralla kädellä, hän matkusti miehensä kanssa toivioretkelle Compostellaan. Kun Ulv sairastui paluumatkalla, puolisot lupasivat mennä luostariin, jos hän parantuisi. Niin kävikin, ja Ulv luopui virastaan ja meni Alvastran luostariin, jossa kuoli 1344. Nyt Birgitta oli vapaa noudattamaan sitä kutsumusta, joka oli houkutellut häntä nuoresta pitäen. Hän eli Alvastran luostarissa useita vuosia, suoritti ankaria katumusharjoituksia ja seurusteli munkkien kanssa, rupesi näkemään näkyjä ja uskoi tulleensa valituksi Kristuksen morsiameksi ja olevansa "Jumalan puhetorvi". Hänen toimestaan oli muka Kristuksen kirkon määrä nousta siitä syvästä alennustilasta, johon se oli joutunut. Hurskas kaniikki Matthias, joka ensimmäisenä uskoi Birgittan jumalalliseen kutsumukseen, rohkaisi näitä hänen haaveitaan. Näkynsä hän näki lovetilassa, josta herättyään kertoi tai kuvasi ne kirjallisesti. Tässä häntä auttoi Alvastran alipriori Petrus Olovsson, joka käänsi näin syntyneet näkykuvaukset latinaksi. Erään näyn johdosta Birgitta päätti perustaa oman munkki- ja nunnakunnan, pääpaikkana Vadstena, ja matkusti, saadakseen puuhalleen pyhän isän luvan ja siunauksen, tyttärensä Katarinan ja useiden muiden ruotsittarien kanssa 1349 Roomaan, jonne toivoi paavin saapuvan Avignonista seuraavaksi vuodeksi sattuvan "riemuvuoden" johdosta. Paavi ei tosin palannut vielä Roomaan, mutta Birgitta jäi siitä huolimatta sinne ja valmisteli suunnitelmaansa innokkaasti. Paavi Urbanus V, joka saapui Roomaan joksikin ajaksi, vahvisti hänen munkki- ja nunnakuntansa ohjesäännön 1370. Tehtyään toivioretken Jerusalemiin Birgitta kuoli Roomassa 1373. Hänen ruumiinsa vietiin kotimaahan ja haudattiin Vadstenan luostariin, jonka ensimmäinen prioritar oli hänen tyttärensä Katarina. Birgittalaisen järjestön vaikutus ulottui Suomeen sen kautta, että Maskun Karinkylän talon maalle perustettiin (1438-1440) Vadstenan alaisuuteen kuuluva kaksoisluostari nimeltä Vallis gratiae (= Armon laakso, ruots. Nådendal, josta Naantali); 1443 luostari päätettiin siirtää Raisioon Ailoksen tilalle.

Birgittan kirjoitukset on julkaistu yhteisnimellä Ilmestyksiä (Uppenbarelser, lat. Revelationes); ne on kirjoitettu osaksi vanhalla ruotsilla, osaksi latinaksi, jolla viimeksimainitulla kielellä ne ensi kerran painettiin Lyypekissä 1492. Ne sisältävät uskonnollisia mietelmiä, mystillisiä vuodatuksia, neuvoja, kehoituksia ja rangaistussaarnoja alhaisille ja ylhäisille, kansoille, ruhtinaille ja paaveille, joskus mitä voimakkaimmassa muodossa. Usein niissä on kuvitelmia vainajien tuonpuoleisesta olotilasta, helvetistä, kiirastulesta ja taivaasta, keskiajan tunnettuun tyyliin.

Birgitta oli uskonnollisen hurmahenkisyytensä ohessa myös huomattava runollinen, vieläpä toimitarmoinen käytännöllinenkin kyky. Hänen kuvitelmansa liittyvät aina todellisiin henkilöihin, hänen luonnontunteensa on tuoretta ja runollista, ja hänen kuvauskykynsä värikästä, maalauksellista.

Birgittan yhteydessä on sopivinta muistaa hänen aikalaisensa Caterina Benincasa da Siena (1347-1380), joka jo 7-vuotiaana juhlallisesti omistautui taivaalliselle yljälle. Hän tuli kuuluisaksi hyväntekeväisyydestään ja uskonnollisesta innostaan, oli vakuutettu siitä, että oli saanut ristiinnaulitsemisen merkit käsiinsä ja jalkoihinsa, mikä taivaallinen huomionosoitus oli siihen mennessä suotu vain Pyhälle Franciscukselle, rupesi toimitarmoisena luonteena ottamaan osaa paavilliseen politiikkaan ja sai aikaan sen suurtapahtuman, että paavi palasi Italiaan 1376 ja Avignonin vankeus loppui. Caterinan kirjallinen tuotanto käsittää Jumalallisen sallimuksen ja sielun välisen keskustelun (Il dialogo della Divina Providenza e Anima, 1378), kirjeitä ja rukouksia. Ensinmainittu on tärkeä aloittelevan italialaisen proosan koe pyrkiessään ilmaisemaan hienoja uskonnollisia ja sielullisia asioita. Kirjeet ovat huomattavia historiallisina asiakirjoina.

Voisi sanoa keskiajan hengen, sekä skolastiikan että mystiikan, etsineen itselleen ilmaisun myös goottilaisessa kirkonrakennustaiteessa. Johdonmukaisena, todella skolastisena järjestelmänä siinä pyritään aina vain ylöspäin, yhtä lopullista päämäärää, perusolevaista kohti, ja kun järjen ja logiikan voima viimein loppuu päättyen taivaalle kurottuvaan huippuun, avautuu tämän huipun kärjestä mystiikan kukka välittämään sielumme Jumalan yhteyteen. Noustessaan näin ylöspäin sielu taistelee pahoja henkiä vastaan, joiden irvistäviä hahmoja on kivettynyt Notre Damen kirkon kaameiksi koristuksiksi.

Keskiajan kukoistuskauden psyke osoitti älyllistä ja aatteellista virkeyttä vielä sen kautta, ettei se tyytynyt taistelemaan skolastiikan ja mystiikan annettujen rajojen sisässä, vaan yritti astua niiden ulkopuolelle raivatakseen ennakkoluulottoman, vapaan hengen aseilla tietä objektiiviseen totuuteen.

Mainittava kokemusperäisen ajattelun mies oli Alexander Neckam (1157-1217), Richard Leijonamielen kasvattitoveri, hovimies, oppinut luennoitsija, augustinolaismunkki ja lopuksi apotti. Hän oli kiinnostunut kieliin ja luonnontieteisiin. Tärkeimmät hänen teoksistaan ovat Ilmiöiden luonteista (Da naturis rerum) ja Hyödykkeistä (De utensilibus), joissa käsitellään mm. merenkulkutiedettä ja kuvataan ensi kertaa Euroopassa magneettineulan käyttö kompassina. Neckam kirjoitti myös runollisia teoksia, esim. eläinsatukirjan Uusi Avianus (Novus Avianus), osoittaen niissä runollista lahjakkuutta ja humanististen opintojen kehittämää latinan taitoa.

Todellisuuteen kiinnitti huomionsa aivan uudenaikaisella tavalla toinen englantilainen, walesilaisten tuntija ja puoltaja Giraldus Cambrensis (n. 1146-1220), jonka teos Walesin opas (Itinerarium Gambrense) osoittaa hänen olleen herkästi havaitseva, pittoreskia kauneutta oivaltava luonnonkuvaaja.

Dominikaanimunkki Vincentius Bellovacensis (n. 1190-1264), joka eli Beauvais'n ja Parisin luostareissa, sommitteli rautaisella ahkeruudella tietohakemistollisen yleiskatsauksen koko keskiajan tieteeseen nimeltä Speculum maius.

Se jakautuu kolmeen osaan: (1) Speculum naturale (painettuna 848 tiheätä kaksipalstaista foliosivua, 3.718 asiaotsaketta) sisältää silloisen luonnontieteen esitettynä lukemattomin lainauksin nimeltä mainituista latinalaisista, kreikkalaisista, arahialaisista ja hebrealaisista kirjailijoista; asiat käsitellään siinä järjestyksessä kuin ne esiintyvät Genesiissä, so. aloitetaan Jumalasta ja Luciferista, käydään läpi luomisen työt, ja lopetetaan ihmisellä ja historialla; (2) Speculum doctrinale (2.374 otsaketta) sisältää yleiskatsauksen skolastiseen filosofiaan, mutta on samalla laaja triviumin ja quadriviumin piiriin kuuluvien tieteiden käsikirja; (3) Speculum historiale (3.793 otsaketta) alkaa Jumalasta ja luomisen töistä, ja esittää historian kulun Ludvig Pyhän ristiretkeen saakka (1250); se kertoo mm. Barlaamin ja Josaphatin tarinan, Aleksanteri Suuren seikkailut (s. 218) ja luo Kaarle Suuresta fantastisen, tarinaa ja totta täynnä olevan kuvan. Siteerattujen kirjailijain lukumäärä on n. 450, kirjojen n. 2000. Kreikkaa, hebreaa ja arabiaa Vincentius ei ole osannut, vaan on lainaukset otettu latinalaisista käännöksistä. Koko työmäärä on yhden miehen tekemäksi uskomaton, ja itse ajatus: suuren tietohakemiston luominen silloisissa oloissa valtava ja rohkea, epätavallisen ja voimakkaan hengen ilmaus. Enemmän kuin 600 vuotta sai kulua ennenkuin joukko ranskalaisia oppineita rohkeni ruveta yhteisvoimin toteuttamaan samanlaista yritystä.

Itsenäinen tutkija ja ajattelija oli englantilainen fransiskaanimunkki Roger Bacon (n. 1214-1294), aikansa nerokkaimpia henkilöitä, joka ansaitsee vähintään yhtä suuren huomion kuin Albertus Magnus tai Tuomas Aquinolainen, jopa suuremman sikäli, että häntä täytyy pitää uuden ajan kokeellisen tieteen ensimmäisenä harjoittajana keskiajalla.

Roger Bacon oli syntyisin hyvässä asemassa olevasta perheestä, opiskeli Oxfordissa, jossa saavutti mainetta lahjakkuudellaan, ja siirtyi n. 1234 jatkamaan opintojaan Parisiin. Todeten skolastisen oppineisuuden perusheikkouden, sen deduktiivisen eli annetuista ja kritiikittömästi hyväksytyistä perusteista lähtevän todistelumetodin, hän hylkäsi tavallisen opinto-ohjelman ja ryhtyi erään kiittämänsä mutta tuntemattomaksi jääneen opettajan johdolla tutkimaan kieliä ja etsimään luonnonlakeja kokeellista tietä. Saavutettuaan jumaluusopin tohtorin arvon hän palasi (n. 1250) Oxfordiin ja liittyi fransiskaaneihin. Oxfordissa hänen luentonsa aiheuttivat epäilyksiä hänen oikeaoppisuuttaan kohtaan. Kun hänen kokeensa antoivat lisäksi aihetta sellaiseen vihjailuun, että hän muka harjoitti taikuutta, kutsui fransiskaanien kenraali Bonaventura n. 1257 hänet valvontansa alaiseksi Parisiin, kieltäen häntä kirjoittamasta mitään julkisuutta varten. Näin Bacon sai viettää pakollisessa hiljaisuudessa useita vuosia, kunnes paavi Clemens IV 1266 määräsi hänet, huolimatta hänen esimiestensä kielloista, kirjoittamaan selonteon tieteen eri aloista. Ollessaan paavin lähettiläänä Englannissa Clemens IV – silloin nimeltään Guy de Foulques – oli näet kiinnostunut Baconin tutkimuksiin. Kahdeksassatoista kuukaudessa tämä nyt kirjoitti kolme laajaa esitystä: Opus maius, Opus minus ja Opus tertium, jotka lähetettiin paaville. 1268 Bacon sai palata Oxfordiin, jossa jatkoi tieteellistä työskentelyään ja suunnitteli suurta tieteiden kokonaisesitystä. 1278 hänen kirjansa tuomittiin harhaoppisiksi ja hänet vangittiin; vankeudessa hän sai olla neljätoista vuotta, päästen vapaaksi vasta paria vuotta ennen kuolemaansa. Roger Bacon oli siis vapaan ajattelun marttyyri samoin kuin Abelard.

Baconin nimeen liittyy paljon erilaisia kirjoituksia, joista ei ole kaikista varmaa tietoa, ovatko ne edes hänen; parhaan kuvan hänen ajattelustaan antavat yllämainitut kolme teosta. Opus maius jakautuu seitsemään osaan, joista ensimmäinen kiintoisasti käsittelee erehdyksien syitä, offendicula. Terävästi ja ennakkoluulottomasti Bacon toteaa tällaisiksi auktoriteettiuskon, tottumukset, tietämättömien enemmistömielipiteen, ja todellisen tietämättömyyden salaamisen sillä, että ollaan muka tietävinään jotakin, eli siis samat hankaluudet, jotka ovat vielä tänään tieteellisen pyrkimyksen vastuksina, kun sen saavutukset joutuvat "arvostelijain" käsiin. Toisessa osassa hän tarkastelee teologiaa ja filosofiaa ilmaisten aikansa käsityksen sanomalla, että kaikki viisaus sisältyy Raamattuun; filosofian tehtävänä on tutkimalla luotuja nousta Luojan tuntemiseen. Antiikin filosofit, joilla ei ollut Raamattua, saivat ilmoituksen suoraan Jumalalta, mikä ainoastaan voi selittää heidän saavutustensa suurenmoisuuden. Näissä mietteissään Bacon siis – varovaisuussyistäkin – oli skolastiikan kannalla. Kolmannessa osassa hän puhuu kielten oppimisen tarpeellisuudesta, jotta voitaisiin ymmärtää oikein sekä Raamattua että Aristotelesta ja valmistaa niistä kunnollisia käännöksiä; esim. Aristoteles-tulkinnat olivat alkuaikoina suorastaan viheliäisiä, antaen aihetta loppumattomiin väärinkäsityksiin. Yhä uudelleen Bacon epäkohteliaasti teroittaa, kuin olisi tarkoittanut tulevienkin vuosisatojen kääntäjiä, että näiden pitää perinpohjin tuntea ei vain kielet, josta ja johon he kääntävät, vaan vieläpä kulloinkin kyseessä olevan teoksen ala. Neljännessä osassa hän selittää, astuen kokonaan aikansa edelle, että kaikkien tieteiden perustana on matematiikka ja että niiden kehitys on oikeaa vain silloin, kun saavutetut tulokset voidaan ilmaista matemaattisesti. Todistukseksi hän esittää esimerkkejä fysiikan alalta. Väitteensä Bacon ulottaa koskemaan – jumaluusoppiakin. Osaston lopussa on yleiskatsaus maantieteen ja tähtitieteen tehtäviin, edellinen kiintoisa varsinkin sen vuoksi, että tiedetään Columbuksen lukeneen sen ja saaneen siitä herätteitä. Viidennessä osassa Bacon käsittelee perspektiivioppia, etupäässä arabialaisten kirjailijain Kindin ja Alhazenin mukaan; hahmoteltuaan sielutieteen alan (Aristoteleen mukaan) hän selittää silmän anatomian (erehtyen kuvatessaan joidenkin elinten toimintoja), näkemisen, heijastumisen ja taittumisen, kuvastimet ja linssit. Voima ja aine ovat hänen fysiikkansa perusteet; ilmiöt ovat seurauksia edellisen vaikutuksesta jälkimmäiseen. Kuudennessa osassa hän käsittelee tiedon hankkimisen keinoja, joita on kaksi: ajattelu ja kokemus. Ajattelu ei riitä, sillä vaikka se voi löytää oikean ratkaisun, se ei silti saa meitä vakuutetuiksi ilman välittömästi seuraavaa tarkastusta tai näkemystä. Kokemus sen sijaan tuottaa vakuutuksen, vähemmän varmasti ulkonaisen kokeen tuloksena kuin jumalallisen valon sytyttämänä sielullisena totuutena. Kokemusperäisellä tieteellä on ajattelutieteiden rinnalla seuraavat edut: (1) se osoittaa suoranaisilla kokeilla johtopäätökset oikeiksi; (2) löytää tosiasioita, joita ajattelemalla on mahdoton havaita; (3) tutkii luonnon salaisuudet ja avaa näköalan menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Todistukseksi metodistaan Bacon esittää tutkimuksen sateenkaaren synnystä, mikä on hieno näyte induktiivisesta tieteestä. Seitsemännessä osassa hän käsittelee siveysoppia.

Opus minus, josta vain osa on säilynyt, on yleiskatsaus Opus maiuksen sisällykseen, Opus tertium johdatus molempiin. Roger Bacon on, kuten tunnettua, saanut mm. ruudin, kaukoputken ja silmälasien keksijän maineen, vaikka hänen oikeuttaan siihen ei olekaan voitu riittävästi perustella. Hän oli tiedemiehenä tärkeissä, ratkaisevissa kohdissa ajastansa niin paljon edellä, että samat kokemusperäisyyden vaatimukset tapaamme seuraavan kerran vasta 1600-luvun alussa, jolloin ne esittää uuden ajan tieteen perustaja Francis Bacon.

Edellä sanotusta käynee nyt ilmeiseksi, etteivät keskiajan kukoistuskauden eräät ilmiöt olleet muuta kuin "renessanssia", innostusta ihmishengen harjoituksiin, keskiajan yön raakuuteen tukahtuneen tieteen ja taiteen elpymistä. Karolingilainen renessanssi oli ollut ensimmäinen, verraten ahtaalle alueelle jäänyt päivänpilkahdus, joka peittyi uusiin raakuudenpuuskiin; keskiajan kukoistuskausi oli toinen, voimakkaampi päivännousu, joka ei enää sammunut, vaan jatkui eri aloilla ja muodoissa siksi, kunnes koitti kolmannen nousun, varsinaisen renessanssin aika. Ensin- ja viimeksimainitun erikoispiirre: antiikin kirjallisuuden tutkiminen, ns. humanismi, ei ollut tuntematon keskimmäisellekään, vaan harrastettiin roomalaista kirjallisuutta uutterasti varsinkin Ranskassa, jossa Orléans oli tämän tutkimuksen keskus samalla tavalla kuin Parisi filosofian. Luodessamme seuraavassa siihen lyhyen katsauksen jatkamme sen latinalaisuuden kuvaamista, jonka viimeksi keskeytimme puhuttuamme Hrosvithan draamoista.

Innokas Vergiliuksen ja Horatiuksen tutkija oli Toursin arkkipiispa Hildebert (n. 1055-1133), "oivallinen säeseppo" (egregius versificator), kuten oma aika häntä arvosteli. Hänen nimessään kulkevista kirjoituksista mainittakoon suuressa arvossa pidetyt hymnit, Kirjeet, (Epistolae), joita käytettiin 1100- ja 1200-luvuilla Ranskassa ja Italiassa kouluteksteinä, kaksi Roomalaista elegiaa, joissa hän kaipaa ikuisen kaupungin mennyttä suuruutta, ja kertovan runoelman katkelma Matemaattinen kirja (Liber mathematicus), jonka aiheena on Oidipus-tarinasta muistuttava kohtalokas ennustus isänmurhasta.

Oppinut englantilainen Johannes Salisburylainen (Ioannes Sarisberiensis, n. 1115-1180), Abelardin ym. skolastikkojen oppilas, n. v:sta 1150 Canterburyn arkkipiispojen Theobalduksen ja Tuomas Becketin sihteeri, ja v:sta 1176 kuolemaansa saakka Chartres'in piispa, oli Baconin tapaan kriitillinen luonne, joka ymmärsi skolastisen dialektiikan merkityksettömyyden. Tämä ja hänen perehtyneisyytensä aikansa tieteeseen sekä antiikin kirjailijoihin ilmenee hänen teoksistaan, joita on kaksi: Polycraticus eli kahdeksan kirjaa hovilaisten hullutuksista ja filosofien jäljistä (–, sive de nugis curialium et vestigiis philosophorum libri octo, 1159) ja Metalogicus. Edellinen on kokoelma eriaiheisia kirjoituksia, joissa ciceromaisen puhtaalla latinalla käsitellään milloin vakavasti, milloin satiirisesti ylhäisen hovielämän ajanvietteitä, imartelua ja vehkeilyä, kuninkaan ja aatelin velvollisuuksia, ja skolastisen dialektiikan hulluuksia. Tämän yhteydessä hän siteeraa Aristotelesta, jonka Organon hänellä oli latinaksi, Platonia, jonka Timaioksen, Phaidonin ja Menon hän on latinankielisestä käännöksestä tuntenut – kreikkaa hän ei osannut –, ja sellaisiakin roomalaisia kirjailijoita, joiden teokset ovat sittemmin hävinneet. Mainittakoon hänen tunteneen mm. Petroniuksen Trimalchion pidot (I, 412), jonka ainoa täydellinen nykyisin olemassa oleva käsikirjoitus löydettiin vasta 1662 Trausta, Dalmatiasta. [Ei 1650, niinkuin I osassa sanotaan, mikä täten oikaistakoon.] Metalogicus-teoksessaan hän vastasi dialektikoille, jotka olivat loukkautuneet hänen arvosteluistaan, määritellen yhä terävämmin, mikä on todellista tiedettä, mikä ei. Humbugitieteen hän henkilöllisti Cornificius nimiseksi "oppineeksi", joka halveksii puhdasta latinaa ja väittelee tärkeästi joutavista kysymyksistä, esim. siitä, kuka oikeastaan vie sian torille, jos sitä talutetaan nuorasta, mieskö vai nuora.

Alanus de Insulis (n. 1114-1202) oli oppinut filosofi ja humanisti, jonka nimeen on liitetty Anticlaudianus, Martianus Capellan ja Boëthiuksen mukaan sepitetty vertauskuvallinen runoelma siitä, kuinka Luonto kutsui ihmepalatsiinsa koolle kaikki hyvät hengettärensä neuvotellakseen heidän kanssaan, miten saataisiin luoduksi täydellinen ihminen.

Todettiin tarvittavan Jumalan apua ja lähetettiin hänen luokseen Prudentia (Ymmärrys), vaunuina trivium ja quadrivium ja hevosina viisi aistinta (katso Phaidros, I, 303). Kuvaus alkavasta ilmamatkasta, jolloin mm. tavataan rangaistustaan kärsiviä sieluja, on askel Danten näkyjä kohti. Kun on menty kristallikehään eli Primum mobileen saakka, ovat kaikki muut vetäjät paitsi kuulo kykenemättömiä etenemään. Silloin ilmestyy Teologia vieden vaunut kristallikehän läpi Coelum empyreumiin, jonka ihanuus kuvataan katolisen mystiikan hurmiolla. Prudentia jäykistyy ekstaasiin, koska tämä kaikki käy yli "ymmärryksen", mutta Teologia ja Fides (Usko) vahvistavat häntä ja saattavat hänet Jumalan eteen, joka antaa hänelle puhtaan ihmissielun. Hän vie tämän Luonnolle, joka valmistaa sille alkuaineista sen arvoisen ruumiin. Concordia sitoo nyt sielun ja ruumiin yhteen, ja Taide ja Hyveet koristavat sen mitä parhaiten. Paheiden noustua taisteluun se voittaa ne kaikki ja saavuttaa lopuksi paratiisin onnen. Tämä keskiajan maailmankäsitystä kuvaava, skolastisen johdonmukaisesti rakennettu runoelma lienee saanut nimensä siitä, että se tahtoi olla viimeisen pakanallisen runoilijan Claudianuksen (I, 416) vastakohta. Mainittakoon, että Chaucer tunsi sen.

Skolastikkojen ja mystikkojen ollessa puheena olemme sivumennen maininneet heidän ansioistaan virsirunoilijoina. Viitaten aikaisemmin sanottuun huomautamme nyt, että St. Gallenista alkaneen sekvenssi- ja trooppirunouden rinnalle ja sitä tärkeämmäksi tuli juuri tämä skolastis-mystillinen virsirunous, jonka keskus oli mainittu Pyhän Victorin luostari Parisissa. Lisäksi on syytä muistaa latinalaisen runouden erikoisesti kehittyneen keskiajan kukoistuskaudella sen kautta, että ruvettiin sepittämään loppusointuisia liturgioita, "rytmillisiä historioita" (Historia rhytmata) eri pyhimysten elämästä, esitettäviksi heidän kunniakseen vietetyissä kirkonmenoissa. Näitä syntyi lukuisasti: tiedetään yli viidensadan pyhimyksen saaneen runopukuisen historiansa, toisten, varsinkin suosittujen naispyhimysten, parikymmentäkin. Niissä ilmenee paljon runollista, mystillistä, naivia hartautta; niihin kuului oma musiikkinsa.

Latinankielisen runouden harrastus ilmeni vielä mm. Vergiliuksen ja Lucanuksen mallisina eepoksina, joihin valittiin aihe joko viimeksimainitun tavoin (I, 415) omalta ajalta: Philippe Augusten kunniaksi sepitettiin Philippidos, Kaarle Suuren Carolinus, Fredrik Barbarossan Ligurinus, tai antiikista: Aleksandreis (Curtius Rufuksen) ja Bellum trojanum (Dares Phrygiuksen, I, 329, 414) mukaan. Ysengrimuksesta tunnettu satiiri sai ilmauksensa erikoisesti Englannissa, kuvastuen jo oppineesta Cornificiuksesta. Nigaldus Wiroker (n. 1190), canterburylainen benedictimunkki, kirjoitti 3.800 distikhonia laajan satiirisen runoelman nimeltä Brunellus eli tyhmien kuvastin (–, sive speculum stultorum), kohdistaen sen kiipeämishaluisia hengellisiä vastaan.

Brunellus oli cremonalainen aasi, jolla oli mielestään liian lyhyt häntä; saadakseen tämän kasvamaan se lähti lääkärin neuvosta Salernoon ostamaan ihmelääkettä, joutui pitkälle seikkailumatkalle, josta saattaa tuntea kepposromaanin aineksia, ja päätyi lopuksi Parisiin opiskelemaan, liittyen englantilaisiin, joiden ylhäistä käytöstä, tuhlaavaisuutta ja määrätöntä juopottelua ihaili. Seitsemässä vuodessa se ei kuitenkaan oppinut muistamaan mitään, ei edes Parisin nimeä, jonka vasta lähtiessään sieltä kuuli kuin uutuuden ja koetti hokemalla pysyttää muistissaan. Lohduttautuen sillä, että tämäkin riittää, koska retoriikan mukaan joskus osa edustaa hyvin kokonaisuutta (pars pro toto), että liian suuri viisaus on tunnetusti pahasta ja ettei tieto kuitenkaan pelasta kuolemasta, se nyt päätti ruveta munkiksi ja perustaa oman munkkikunnan: temppeliherroilta se saisi kauniit hevoset, johannesritareilta valehteluluvan, clunylaisilta oikeuden syödä perjantaina rasvaa (se oli kielletty niiden ohjesäännössä), cisterciläisiltä luvan nukkua ilman housuja, grammontilaisilta suulauden, praemonstratilaisilta pehmeän paidan, kartusiaaneilta oikeuden rajoittaa messun pidon vain kerraksi kuukaudessa jne. Mutta koirat purevat sen hännän poikki ja sen vanha isäntä saa sen kiinni, leikkaa siltä korvat ja ajaa sen entiseen työhönsä. Kaikesta huolimatta se edelleen uskoo kerran vielä pääsevänsä korkeille arvopaikoille. Aasin seikkailut olivat mieluinen naurun ja satiirin aihe jo antiikin kirjallisuudessa (I, 413), josta Brunellus todennäköisesti on kotoisin.

Toinen englantilainen satiirikko oli Walter Map (n. 1143-1210), ylhäinen hengellinen, joka sepitti Johannes Salisburyläisen malliin pakinakokoelman Hovilaisten hullutuksista (De nugis curialium). Hänen nimeensä on liitetty osa myöhemmin mainittavaksi tulevaa goliard-runoutta, vaikka ilman päteviä todistuksia.

Muusta latinankielisestä runoudesta mainittakoon distikhoneilla sepitetyt runokertomukset antiikin draama- ja runoaiheista. Vaikka näytelmän muotoa ei säilytettykään, vaan luotiin yhtenäinen runokertomus, sai tämä silti pitää "komedian" nimen, jos päättyi onnellisesti, ja "tragedian" nimen, jos päättyi onnettomasti. Näin syntyivät Plautus-mukaelmat Geta ja Comoedia de glorioso milite, Syntipas-mukaelma Comoedia Milonis, Boccaccion käyttämä Comoedia Lydiae, ja Menandroksen sittemmin kadonneen näytelmän mukaelma Aida. Niiden sisällys on yleensä eroottista. Tämän "comoedia"-nimen sai Dantenkin runoelma siksi, että se oli "onnettomuudesta", infernosta, alkava ja "onnellisesti" päättyvä runokertomus.

Keskiajalla oli oma latinankielinen runo-oppinsa: englantilainen Galfridus de Vino Salvo sepitti Roomassa ollessaan (1195) kuusimitalla Viidestä runoudesta (De Nova Poetria) nimisen esityksen, jossa hän vaati uuden muotiin tulleen loppusoinnullisen muodon hylkäämistä ja antiikin mittojen ottamista käytäntöön; hänen ajatuksensa aidon runouden laeista ja merkeistä ovat ylipäätänsä sattuvia. Johannes Anglicus niminen oppinut kirjoitti Proosataiteesta, metrillisestä ja rytmillisestä (De Arte Prosayca, metrica et rithmica), jossa hän mm. selittää äsken mainitulla tavalla komedian ja tragedian eron; edellisen tyyli on oleva arkista ja henkilöinä ovat aviomies, vaimo, rakastaja, tämän apulainen, ja imettäjä tai orja. Uusattikalaisen komedian perintö on siis ilmeinen. Tragedian tyyli taas on "ylevää, se kuvaa pöyristyttäviä tapahtumia, alkaa ilolla ja päättyy kyyneliin", mistä lähinnä aavistamme Senecan vaikutusta. Hänen esittämänsä näytteet osoittavat hänen tarkoittavan äsken mainittujen laatuisia eleegisellä mitalla sepitettyjä kertomuksia.

Olemme usein viitanneet siihen, että Rooman kirkko käsitti olevansa se "Jumalan valtakunta", jonka tuloa Augustinus oli samannimisessä teoksessaan ennustanut. Hänen oppilaansa ja kannattajansa, espanjalainen Paulus Orosius (n. 415) oli ensimmäinen, joka on kirjoittanut kristillisen näkemyksen läpitunkeman maailmanhistorian: Seitsemän historiakirjaa pakanoita vastaan (Historiae adversum paganos libri septem). Siinä Orosius vaihe vaiheelta osoittaa, kuinka Jumala oli johtanut ihmiskuntaa sen silloista nykyisyyttä kohti, ja sisältää teos siis suurin piirtein saman historianfilosofian, mikä eri vivahduksin on yhäkin kristillisen historiankirjoituksen pohjana. Orosiuksen teos oli keskiajan ainoa yleishistoria ja saavutti laajan käytännön; muistamme esim. Alfred Suuren kääntäneen sen englanniksi; se tunnettiin nimellä Hormesta.

Keskiaika ei siis jaksanut kohota yleishistorialliseen kokonaisnäkemykseen. Historiallista vaistoa ja harrastusta siltä ei kuitenkaan puuttunut, kuten olemme nähneet useista jo mainituista kronikoista, joiden kirjoittamisella uudempien kansain alkuvaiheet säilytettiin tutkimuksen tietoon. Näistä historian lapsuudenajan kirjailijoista mainittakoon vielä Bremenin arkkipiispa Rimbertus, jonka sepittämä Ansgariuksen elämä (Vita Anscharii, n. 880) on tärkeä pohjoismaiden historian lähdeteos; Corveyn munkki Widukind, joka kirjoitti muistiin Saksilaisten sankarityöt (Res gestae Saxonicae, 967); benedictiläismunkki ja piispa, Henrik II:n hovissa oleskellut Geoffrey Monmouthilainen (n. 1100-1154) ja hänen Arthur-tarinoiden yhteydessä näkyviin tuleva teoksensa Brittien kuningasten historia (Historia Regum Britanniae); ja William Malmesburylainen (k. 1142), Englannin kuninkaiden historian (Historia Regum Anglorum) ja Uuden historian (Historia novella) edellistä paljon luotettavampi ja kriitillisempi sepittäjä. Keskiajan latinankielisistä historioista ansaitsee vielä erikoista mainitsemista Saxo Grammaticuksen kuuluisa teos Tanskalaisten tekoja (Gesta Danorum, n. 1200). Sakse oli Lundin tarmokkaan arkkipiispan, Tanskan kulttuurielämän aloittajan ja etevän valtiomiehen Absalonin (1128-1201) sihteeri, joka ryhtyi työhönsä todennäköisesti isäntänsä käskystä. Teos sisältää 16 "kirjaa", joista 9 käsittelee muinaishistoriaa, lähteinä sagat. Vanhat runot tekijä on kääntänyt runomuotoon, siten antaen niistä asiallisen käsityksen. Loppuosa on tärkeä historiallinen lähde, selitellen mm. laajasti Absalonin aikaa ja hänen toimintaansa. Sen painatti ensi kerran Christiern Pedersen Parisissa (1514) ja käänsi tanskaksi Anders Sörensen Vedel 1575.

Kansankieliset kronikat ja historiat tulevat mainittaviksi myöhemmin.

II. KERTOVA RUNOUS.

I. Sankarilaulut.

Puhuessamme ristiretkistä huomautimme niiden johtavassa määrässä olleen ranskalaisen hengen ilmaus ja Ranskan niiden aikana nousseen Euroopan ensimmäiseksi vallaksi. Luodessamme nyt n. 1100:n paikkeilla silmäyksen ympärillämme ja edessämme olevaan hengenelämään, huomaamme Ranskan kohonneen silläkin alalla valtiaaksi: skolastiikka ja "tieteellinen" mystiikka olivat Parisin yliopiston erikoisaloja ja Parisiin olivat koko oppineen maailman katseet kohdistuneet; samoin toteamme, kuten pian tulemme näkemään, Ranskan runottaren asettuneen sisarkuoronsa johtajattareksi, antaakseen tahtipuikollaan oman rytminsä koko aikakauden runoudelle. Kun nyt siis taas ryhdymme esittämään kansallisten kirjallisuuksien historiaa siitä alkukehityksen kynnyksestä edelleen, johon sen viimeksi saattelimme, toteamme asiallisimmaksi aloittaa Ranskasta.

Karolingilaisen renessanssin yhteydessä (s. 68) huomautimme Kaarle Suuren aikaan liittyvästä legendaromantiikasta, joka ilmeni eräissä latinankielisissä runoelmissa. Viikinkien hävitysretkien nöyryyttävä tuhoaika oli omiaan yhä enemmän värittämään tämän kaukaisen valtakauden kunniaa ja loistoa, niin että Kaarle Suuresta ja hänen sankareistaan kertovat tarinat tulivat yhä suositummiksi ja lukuisammiksi. Toinen runsaasti rehoittava tarinapiiri oli sitten se, joka kertoi muhamettilaisten hyökkäyksistä ja taisteluista heitä vastaan Etelä-Ranskassa ja Espanjassa, ja joka sai erikoista vauhtia ristiretkien innostuksesta. Kun Kaarle Suuri oli sotinut heitäkin vastaan, eikä historiallisten tietojen tarkkuus ollut mielikuvituksen esteenä, hänet saatettiin asettaa tämänkin tarinapiirin yhdeksi pääsankariksi Johdattaen sitten mieleen, mitä olemme sanoneet keskiajan vaatimattomista kansanlaulajista (s. 87), emme voi muuta kuin otaksua, että tämä tarinasto oli jo varhain ilmennyt suorasanaisen asun ohella ballaadeina, joita nämä laulajat esittivät linnoissa ja markkinoilla. Se on etupäässä ollut pohjoisranskalainen tuote, etelän runouden omistautuessa pääasiassa lemmenlyriikalle.

Sikäli kuin tämän runouden asettamat opilliset vaatimukset kasvoivat, tarvittiin sepittäjiksi sivistyneempiä voimia kuin tavalliset kansanlaulajat; näitä hienompia runoilijoita, sankarilaulujen luojia, sanottiin "truveereiksi" (trouvère), so. "löytäjiksi", "sepittäjiksi". Kun he, kuten tulemme näkemään, usein saattoivat olla hengellisen säädyn jäseniä, ei voi pitää todennäköisenä, että he itse olisivat runoelmiaan esittäneet, vaan jäi asian tämä puoli edelleen kansanlaulajien haltuun. Joskus on tietenkin viimeksimainittujen joukossa voinut olla truveerinkin kykyinen henkilö, jolloin sepittäjä itse oli myös esittäjä. Seuraavassa tulemme käyttämään truveerin nimeä silloin, kun on kysymys runoelman kirjoittajasta, ja jonglöörin silloin, kun on kysymys esittäjästä, mikäli nämä vain ovat erotettavissa. Nimitys ménestrel (ministerialis) tarkoittaa jonglööriä musiikkimiehenä.

Tämä ballaadiaste on epäilemättä vanha, so. kansanomaisten veisujen sepittämistaito oli aina ollut jossakin muodossa olemassa – vain aiheet vaihtelivat. Kirkko ei suosinut niitä sillä niiden sisällys oli usein epäsiveellistä, ja koetti vastustaa niitä sepittämällä omahenkisiänsä "ballaadeja", so. Pyhän Alexiuksen elämän kaltaisia askeettisia runoja. Ne tuskin saavuttivat yleisempää suosiota, mutta ovat historiallisia merkkejä oppineesti runotaitoisten piirien ja kansanlaulajien lähentymisestä. Tarvittiin vain aihealue, jossa kristillinen henki ja kirkon tarkoitusperät yhtyisivät keskiajan-ihmisen taisteluviettiin, niinkuin ristiretkissä, niin molempia puolia ja ennen kaikkea suurta yleisöä tyydyttävä runous oli syntyvä. Tällaiseksi aihepiiriksi tuli nyt vähitellen Kaarle Suurta ja saraseeneja koskeva tarinasto: siinä yhtyivät mainitut tarkoitusperät ja ainekset.

Tämän runoalan kehitykseen vaikutti lopuksi ratkaisevasti eräs käytännöllinen seikka. Luostareilla ja kirkoilla, jotka ansaitsivat messuilla ja toivioretkeläisillä, oli täysi syy omistautua eri pyhimysten palvontaan ja koettaa lyödä rahaa heidän vanhasta maineestaan ja ihmeitä tekevästä voimastaan. Monet nyt kyseessä olevien tarinapiirien sankareista, jotka ovat yleensä olleet todellisia henkilöitä, ja jotka olivat haudattuina kuka mihinkin luostarikirkkoon tai muuhun pyhäkköön, olivat päässeet pyhimysten arvoon. Kun toivioretkeläisten uteliaisuus näytti erikoisesti kiinnostuvan heihin juuri siksi, että heidän omat legendansa ja ballaadinsa kertoivat heidän sankariteoistaan, oli aivan luonnollista, että pyhäkköjen omistajat kohdistivat tähän puoleen huomiotansa ja rupesivat joko omien runoilijakykyjensä, truveerien, tai kehittyneempien jonglöörien avulla sepittämään tästä aineksesta erikoisia sankaripyhimystänsä ylistäviä runoelmia, aluksi kai mallina se latinankielinen kertova runous, jota olemme nähneet luostareissa harrastettavan. Tunnetaan yli viisikymmentä kirkkoa, joiden varsinainen keskushenki, genius loci, oli tällainen sankari, ja joissa siis tavallaan mainostarkoituksessa syntyi häntä koskevaa kertovaa runoutta. Ne ovat kaikki yleisimmin käytettyjen silloisten pyhiinvaellusteiden varrella, jotka tunnetaan hyvin mm. toivioretkeläisiä varten valmistetuista opaskartoista, itinerarioista. Näissä paikkakunnat osoitettiin erilaisin kirkon- ja linnankuvin, oheisena nimi, ja tie väliin vedetyllä kaksoisviivalla; varsinkin ristiretkien aikana ne olivat sekä yleisiä että tarpeellisia, kuvaten eri reitit Jerusalemiin saakka.

Näin ovat lyhyesti sanottuna syntyneet ranskalaisten sankarilaulut (chanson de geste): runotaitoisten sivistyneiden truveerien tai kehittyneiden jonglöörien toimesta ballaaditarinaston pohjalla. Niiden lopullisena sepittäjänä on siis ollut joku runotaitoinen yksilö, jonka ennenkin olemme "kansanrunouden" synnystä puheen ollen edellyttäneet, ja joka on jatkanut häntä aikaisemmin työskennelleiden useampien "ballaadiyksilöiden", kiertelevien laulajien, työtä. Nimi johtuu latinan sanasta gesta = urotyöt. Niitä on säilynyt, sirpaleita ja toisintoja lukuunottamatta, n. 80, lyhyimmät sisältäen tuhat, pari, pitemmät keskimäärin 8.000-10.000, eräs pisimmistä 18.488 säettä, yhteensä noin 800.000 säettä. Tämä suunnaton määrä osoittaa, että kysymys on pitkän aikakauden kuluessa ahkerasti ja laajasti viljellystä muotirunoudesta. Useimmissa on käytetty kymmentavuista säettä, kesuura toisissa neljän, toisissa kuuden tavun jäljestä; kahdeksan- ja nuoremmissa kaksitoistatavuisia säkeitä, aleksandriineja, käytettiin myös. Latinankielisten runoelmain mukaan ne jaettiin eri pitkiin säkeistöihin (laisse), joiden säkeitä sitoi toisiinsa viimeisen sanan sama loppuvokaali (assonanssi) tai suorastaan loppusointu; todeta voi sepittäjien myöhemmin erikoisesti näyttävän kykyään tällaisella sointuleikittelyllä, keksien soinnut pitkiin säkeistöihin. Niitä esitettiin laulun ja lausumisen välille kuuluvalla nuotilla, josta Aucassinin ja Nicoletten runomittaisten osien säilynyt sävel mahdollisesti antaa aavistuksen, ja myötäiltiin vielle-nimisellä viuluntapaisella jousisoittimella, joka täytti taidepaussit ja soi esittäjälle aikaa, jos tarvittiin, muistella unohtamiaan säkeitä. Esitys oli siis jonkinlaista "meloepiikkaa".

Kun sankarilaulut etupäässä syntyivät pyhiinvaelluspaikkojen yhteydessä ja hengellisten yhteisöjen toimestakin, ei truveeri saavuttanut niin suurta yksilöllisyyttä, että hänen nimensä ja elämäkertansa olisi säilynyt. Käsikirjoitusten lopussa olevat nimet ovat jäljentäjiä. 1100-luvulta ja myöhemmältä ajalta tunnetaan kyllä eräitä truveereja, mutta tiedot heistä ovat kuitenkin vähäisiä. Päinvastoin kuin Provencen lyyrikot, sankarilaulujen sepittäjät siis ovat vaatimattomasti jääneet tuntemattomiksi, mikä on vahinko, sillä mielellämme tahtoisimme tutustua esim. Rolandin laulun runovoimaiseen luojaan.

Säilyneet sankarilaulut jakautuvat kolmeen suureen aihepiiriin: kuninkaan, Garin de Monglanen ja Doon de Mayencen urotekoihin. Ensinmainittuun kuuluvat ne 14 laulua, jotka kertovat Kaarle Suuren sodista Espanjassa, Saksassa, Italiassa, Bretagnessa ja Palestiinassa; tunnetuin ja arvokkain niistä on Rolandin laidu (Chanson de Roland); toiseen ryhmään kuuluvat Garin de Monglanen ja hänen jälkeläistensä urotekoja kuvaavat 23 laulua, keskushenkilönä Guillaume d'Orange, ja kolmanteen ne 19 sankarilaulua, jotka kertovat Kaarle Suurta vastaan kapinoitsevista ritareista. Loput ovat aiheiltaan hajanaisempia, käsitellen paikallisia tapahtumia (14) ja ristiretkiä (10).

Ensimmäisen ryhmän sankarilaulut kuvaavat ja ihannoivat Kaarle Suurta sellaisena, joksi mielikuvitus oli hänet kahden vuosisadan kuluessa muodostanut. Hän on Jumalan valtuuttama kristinuskon puolustaja, jonka otsalla aina on suuren kutsumuksen aiheuttama huolen varjo; sadasta ikävuodestansa ja lumivalkeasta parrastansa ja hapsistansa huolimatta uljas soturi, jonka armeija on aina voitokas; mainehikas hallitsija, jonka hovin loisto hakee turhaan vertojansa. Hänen sankarejansa elähdyttää jalon uskollisuuden ja urhouden henki; he rakastavat kunniaa ja aseiden kalsketta ja käsittävät urotyönsä Jumalalle mieluisiksi. Ennen kaikkea he tuntevat olevansa ranskalaisia, voitokkaan, kunniakkaan kansakunnan edustajia. Näin tämän sikermän runoista kuvastuu korkeita siveellisiä, uskonnollisia ja kansallisia ihanteita, jotka antavat niille oman harvinaisen erikoissävynsä.

Huomattavimmin tämä kaikki ilmenee Rolandin laulusta, jonka (Oxfordissa säilytetty ja 1837 julkaistu) vanhin ja kaunein, n. v:lta 1170 periytyvä ja 4.002 säettä sisältävä toisinto on erään Turoldus-nimisen anglonormannilaisen kirjurin jäljentämä. Sen todellisen iän määrittely on tuottanut vaikeuksia. William Malmesburylainen kertoo sitä (tai Roland-runoja) lausutun Normandian herttualle, kun tämä Hastingsin taistelupäivän aamuna (1066) pukeutui varuksiinsa, ja Wace mainitsee Taillefer-nimisen truveerin miekkaansa heitellen laulaneen Rolandista samassa taistelussa joukkojen etupäässä näiden käydessä hyökkäykseen. Lisäksi on huomattava, ettei runoelmassa sanallakaan viitata ristiretkiin; luulisi kuitenkin, että jos se olisi sepitetty ensimmäisen ristiretken jälkeen, tämän suurtapahtuman maine jollakin tavalla kajahtaisi sen säkeistä. Nämä seikat veisivät siis runoelman synnyn 1000-luvulle, sanokaamme n. vuoteen 1060. Varhaisempaa ajankohtaa ei voi minkään tosiasian perusteella edellyttää. Myöhäisin rajakohta on johdettavissa siitä tiedosta, että schwabilainen pappi Konrad käänsi runoelman saksaksi 1131:n jälkivuosina Regensburgissa (Ruolantes Liet); Baijerin ruhtinas Henrik Ylpeä toi sen sanottuna vuonna Parisista, jossa oli ollut käymässä, seurueessaan mainittu pappi. Kun silloisissa oloissa todennäköisesti kului pitkä aika ennenkuin ranskankielinen runoelma tuli Saksassa niin tunnetuksi, että se tahdottiin kääntää, voitaneen Rolandin laulun myöhäisimmäksi syntymävuodeksi asettaa n. 1100. Jolloinkin vuosina 1060-1100 olisi siis tämän mukaan Rolandin laulu sepitetty; mieluiten näkisimme sen tapahtuneen ensinmainitun vuosiluvun vaiheilla, koska silloin ei tarvitsisi selittää sen mainitsemista Hastingsin taistelun yhteydessä legendaksi eikä ihmetellä sitä, miksi se vaikenee ristiretkistä; jos taas hyväksytään viimeksimainittu vuosiluku tai uusimman ranskalaisen tutkimuksen ehdottama 1120, täytyy jäädä pohtimaan näitä molempia hankalia kysymyksiä. Tämä otaksuma ei ole ristiriidassa alussa mainitun toivioretkipaikkoja koskevan teorian kanssa: Rolandin legendat kuuluivat sen vanhan Espanjaan johtavan sotatien varrelle, jota Kaarle Suuri oli kulkenut, ja josta n. 1050:n jälkeen tuli uutterasti käytetty toivioreitti Compostellaan, apostoli Jaakobin haudalle. Ei ole mitään mahdotonta siinä ajatuksessa, että joku runointoinen truveeri sepitti jo niin varhain kuin 1060 tämän reitin tarinoista ja ballaadeista ehyen runoelman. Asiahan ei muuten ole kovin tärkeä, ja on varsin tyydyttävästi ratkaistu, jollei erehdys ole puolta vuosisataa suurempi. Kiintoisampi ja tällaisen epiikan synnylle valaiseva on sen sijaan runoelman aihehistoria, siitä kun näet käy selville, miten paljon runollinen mielikuvitus voi rakentaa sinänsä vähäisen tositapahtuman ympärille.

Rolandin laulun historiallinen ydin on kerrottuna Einhardin Kaarle Suuren elämäkerrassa (Vita Caroli Magni), yhdeksännessä luvussa: Palatessaan 778 Espanjasta sotajoukko joutui elok. 15 p:nä Pyreneillä baskilaisten väijytykseen, jolloin viimeinen osasto tuhoutui ja menetettiin kuormastoa. Ennenkuin apua ehti saapua, vihollinen oli kadonnut vuorilleen, eikä sitä voitu ajaa takaa. Kaatuneiden joukossa, oli mm. Bretagnen rajakreivi Hruodland. Tämä Einhardin lyhyesti mainitsema sivutapahtuma, jonka päivänmäärä on saatu tietää erään kahakassa kaatuneen Eggihardin hautakirjoituksesta, ja jolla ei ole ollut minkäänlaista, ei sotilaallista eikä historiallista merkitystä, on laajentunut ja muuttunut Rolandin laulussa seuraavaksi:

Taisteltuaan seitsemän vuotta Espanjassa Kaarle Suuri oli valloittanut koko maan, paitsi saraseenien kuninkaan Marsilen pääkaupunkia, Saragossaa. Hänen ollessaan leiriytyneenä Cordovan edustalla sinne saapuivat Marsilen lähettiläät, tarkoituksena saada hänet valheellisilla alistumisen lupauksilla lähtemään maasta. Kaarle piti sotaneuvottelun, jossa olivat läsnä hänen mainehikkaat sankarinsa Roland, Olivier, Turpin, Ogier, Ganelon ym. Aina taistelunhaluinen Roland, joka oli kuninkaan sisarenpoika, vaati jatkettavaksi sotaa, mutta Ganelon, hänen isäpuolensa, tahtoi rauhaa. Viimeksimainitun mielipide pääsi voitolle ja Marsilen luo päätettiin lähettää lähetystö ilmoittamaan kuninkaan tahtoa. Tähän vaaralliseen tehtävään – saraseenit olivat mestanneet kaksi edellistä lähettilästä – valittiin Rolandin ehdotuksesta Ganelon. Tämä päätti kostaa, möi itsensä Marsilelle kymmenestä muulin kultakuormasta, teki hänen kanssaan salaliiton, ja palasi ilmoittamaan Kaarlelle Marsilen muka alistuneen. Paluu kotiin alkoi. Ganelonin ehdotuksesta määrättiin jälkijoukon johtajaksi Roland, jota seurasivat muut sankarit, Ranskan kuuluisat kaksitoista pääriä ja kaksikymmentätuhatta uljainta frankkia. Oli jo melkein päästy Roncevaux'n solan läpi, kun vuoren huipulla vartioiva Olivier näki saraseenien armeijan saapuvan 400.000 miehen vahvuisena. Hän pyysi silloin Rolandia puhaltamaan torvellaan hätämerkin, jotta pääarmeija palaisi avuksi, mutta ylpeästi tämä kieltäytyi tekemästä sitä. Syntyi suuri taistelu, jonka runo kuvaa etupäässä kaksinkamppailuina; Olivier suorittaa sadunomaisia urotöitä Hauteclère- ja samoin Roland Durendal-miekallaan. Kun uskottomain armeijan ensimmäinen osasto oli voitettu, ilmestyi tappotantereelle toinen, ja viimeksi kolmas. Rolandin joukko sai supistua kuuteenkymmeneen, ennenkuin hän suostui puhaltamaan Olifant-torveaan. Näin runo kuvaa taistelun temmellystä:

    Nyt kreivi Roland huutaa: "Olivier!
    mun aseveikkoni, kai tunnustat,
    ett' aimo ritari on arkkipiispa:
    ei uljaampaa lie taivaan kannen alla.
    Hän taitaa peistä käytellä ja kalpaa".
    Ja kreivi vastaa: "Apuun rientäkäämme!"
    Taas alkaa Ranskan joukko taistelun.
    On iskut tylyt, temmellys käy tuima;
    mut kristittyjen ahdinko on suuri.
    Näyn uljaan tarjoo Olivier ja Roland,
    kun miekallaan he huitovat ja lyövät!
    Myös arkkipiispan peitsi murtaa tietä.
    On helppo arvioida kaatuneet;
    näät aikakirjoihin on muistiin pantu,
    ett' yli neljätuhatta he löivät.
    Käy hyvin heiltä neljä hyökkäystä,
    mut viides tuottaa raskaat tappiot.
    Pian surmattu on Ranskan ritarit:
    kuuskymmentä vain Herra säästää vielä.
    Ja kalliisti myös henkensä he myyvät.

            (CXXII. Suomentanut Yrjö Jylhä.)

Peläten Kaarlen saapumista saraseenit pakenivat, mutta silloin oli vain Roland enää elossa; viimeisillä voimillaan hän puhalsi kerran vielä, ehti kuulla Kaarlen sotahuudon "montjoie", ja kuoli. Kaarle ajoi vihollista takaa ja hävitti sen armeijan. Myöhemmin runoon liitetyssä sivuepisoodissa kerrotaan, kuinka Babylonin emiiri Baligant kokosi uuden sotajoukon, ja kuinka Kaarle löi hänet kaksintaistelussa. Sitten Roncevaux'n sankarit haudattiin ja palattiin Aixiin, jossa Rolandin puoliso Alde kuoli surusta ja Ganelon tuomittiin.

Ilmeistä on, että tuntemattomalla runoilijalla on ollut käytettävänään runsas, vanha, parin sadan vuoden aikana syntynyt ballaaditarinasto, jossa alkuperäinen keränpohja on hävinnyt melkein näkymättömiin. Kaarle Suuri ja Ranskan päärit, heidän ranskalainen isänmaallisuutensa, urhoutensa ja hurskautensa, ja saraseenien kavaluus ja voima sekä taistelut heitä vastaan ovat olleet tuon tarinaston sisällyksenä, jonka runoilija monessa kohdin edellyttää kuulijoilleen tutuksi, lähemmin kehitellessään ja sepitellessään siihen kuuluvaa Roland-episoodia. Kuvatessaan vihollisen kaatumista aina jokseenkin samalla tavalla, siten, että peitsi tunkeutuu kilven ja ruumiin jonkin osan läpi heittäen uhrinsa ratsun selästä peitsen pituuden päähän, hän edustaa melkein maneeriksi tullutta runoilemisen astetta, jolloin tietyt tilanteet ja tapahtumat ovat jo saaneet perinteeksi muuttuneen sanallisen ilmaisun; siitähän ovat Iliaassa alituisesti "soivat sopavasket" ja "pölykössä pyörivät päät" esimerkkeinä. Samoin on taistelun kuvaaminen etupäässä kaksinkamppailuina osoitus siitä, että oli olemassa sarja ihailtuja ballaadisankareita ja heidän taistelukohtauksiaan, joiden sijoittaminen tähän laajempaan runoelmaan teki sen kuulijoille vanhastaan tutuksi ja miellyttäväksi. Edellisessä säkeistössä esiintyvän asian toistuminen seuraavassa, niin että syntyy erikoinen, laaja parallelismi, on omintakeinen piirre, ymmärrettävä joko taidekeinoksi, jolla tahdottiin painaa mieleen aiheena oleva pääasia, tai mieluummin perussikermissä olleiden taukojen merkeiksi, joiden aikana esittäjä levähti, jutellen jotakin muuta, kunnes palatessaan asiaan muutamin säkein johdatti kuulijain mieleen, mistä viimeksi oli ollut puhe. Lisäksi se on voinut aiheutua siitäkin, että runoilija selvästi pyrkii sepittämään joka säkeistön erikoiseksi omaksi kokonaisuudekseen ei vain saman loppuääntiön vaan myös ajatuksen eheyden puolesta.

Rolandin laulua lukiessa herättää huomiota sen säkeiden koruton, sievistelemätön, alkeellinen asiallisuus ja suorasukaisuus, kuin ne olisivat sotilaan raskaan ja karhean käden piirtämiä. Niissä ei esim. pyritä antamaan runollisilla vertauksilla tai sattuvilla mainesanoilla asioille laajaa taustaa, jonka kauneus lukijaa viehättäisi, eikä henkilöille mieleenpainuvaa yksilöllisyyttä, vaan ne putoilevat miekaniskuina, asettuen lukijan eteen eräänlaiseksi järeäksi riimurivistöksi, jonka takaa kuuluu barbaarisen taistelun pauhu. Iliaan säkeiden soljuvaa hioutuneisuutta, vertausten tutkittua kauneutta ja mainesanojen sattuvaisuutta ei niissä siis ole. Rolandin laulun ihmiset ovat voimakkaiden tunteiden hallitsemia: viha, ystävyys, taisteluvimma, kunnianhimo jne. ohjaavat heitä hillittöminä kuin Akhilleusta, jota he suuresti muistuttavat; ovatpa he vielä lapsellisempia kuin Iliaan sankarit sikäli, että he paljoa avoimemmin ja ujostelemattomammin kuin nämä "haukkuvat" vihollisiansa, sanoen heitä rehellisesti "roistoiksi". Mutta eroavaisuudet ovat silti suuremmat. Ensinnäkin uskonnollisen tunne-elämän alalla. Akhilleus ei rakasta jumaliansa, vaan pelkää heitä ja heidän takanaan hallitsevaa tutkimatonta sallimusta, eikä hänellä siis ole jumaluuteen yksilöllisesti läheistä sielullista suhdetta; Roland ja hänen sankaritoverinsa rakastavat Jeesusta lapsen naivilla, luottavaisella hurskaudella, nauttien Turpinin jakaman ehtoollisen mystillisellä antaumuksella. Heillä on siis omanaan laaja uskonnollisten tunteiden lämmittämä ja kirkastama sielullinen alue, jota emme voi huomata Iliaan sankareissa, heidän rasvauhreistaan huolimatta. Toiseksi toteamme, että Rolandia ja hänen sankareitaan innostavat eräät tunteet, joita sanoisimme suuressa määrässä uusiksi: vasallin ja asetoverin järkkymätön uskollisuus, lojaliteetti, hallitsijaa kohtaan, urhoollisuus kunnian vuoksi, ja isänmaanrakkaus ja kansallistunto. Iliaan sankarit olivat liiaksi yksilöllisiä, luopuen kuten Akhilleus persoonallisen loukkautumisen vuoksi koko yhteisestä puuhasta ja voimatta siis alistua kaikissa vaiheissa yhteisedun vaatimuksiin. Unohtamatta Ganelonin menettelevän samoin rohkenemme kuitenkin olla sitä mieltä, että uskollisuus ja lojaliteetti Kaarlea kohtaan on Rolandin laulun sankareilla uskonnon ja valan pyhyyteen verrattava katsomustapa, jollaista ei ole Iliaassa, mutta jolle Daavidin ja hänen sankariensa suhde (I, 55, Sam. 2: 23) on läheinen. Se oli germaanista perintöä, kehittynyttä kansainvaelluksen ja läänityslaitoksen muodostumisen melskeisinä vuosisatoina kristinuskon varjossa, ja oli tuleva Euroopan valtioelämän uudeksi koossapitäväksi voimaksi. Iliaan sankareiden emme juuri rohkenisi väittää taistelleen kunnian, mikä käsite oli heille vielä hämärä, vaan pikemminkin saaliin vuoksi, mikä hyvin sopi rannikkoja ryösteleville merirosvoille: Aias menetti järkensä, kun ei saanutkaan osuudekseen Akhilleuksen asepukua. Tällöin emme unohda sitä, että he luonnollisista vieteistä tahtoivat olla etevämpiä kuin vastustajansa ja että heidän arvokkuudentunteensa kielsi heitä taistelemasta ketä vastaan hyvänsä: Aias surmasi itsensä todettuaan mielisairaana ollessaan tappaneensa lampaita. Mutta Roland tovereineen ei taistele saaliin, vaan nimenomaan sen aatteellisen seppeleen vuoksi, jonka nimi on kunnia, gloire, ja joka oli kasvanut ritarillisuuden kristillisten ihanteiden mukana niistä korkeimmaksi, kaikkien hyveiden yhteissummaksi, ollen uuden altruistisen elämänkäsityksen runollinen ilmaus. Ja lopuksi: Hellas ei ollut Iliaan sankareiden isänmaa, vaan pikemminkin laatumerkki, joka barbaareihin verrattuna takasi veren aitouden; heidän isänmaansa oli tuo pieni, riitojen raastama kaupunkivaltio, joka ahtautensa vuoksi tuskin herätti sitä avartunutta näköalaa, mikä liittyy meidän "isänmaahamme"; heidän "kansallistuntonsa" oli samoin enemmän tietoisuutta tuon kaupunkivaltion suomista oikeuksista ja helleenien ja barbaarien laatuerosta kuin "kansallisuudesta" myöhemmässä merkityksessä. Samoin tulkitsi roomalaisten ylpeä romanus sum enemmän käytännöllisiä etuja ja aateluusasemaa barbaareihin verraten kuin käsitystä varsinaisesta kansallisuudesta. Paljon kauempana tässä suhteessa ovat Roland ja hänen toverinsa: Ranska ja ranskalaiset eivät ole heille vain maa-alue ja joukko ihmisiä ja oikeuksia, vaan korkea sekä siveellinen että runollinen mielikuva, la dulce France, ylimmän sulouden ja onnen jumalatar, jonka edestä kuoleminen oli ritarin suurin autuus, ja jota he rakastivat yksilöllisesti kiihkein tuntein kuin elävää olentoa.

Rolandin laulu ilmentää siis keskiajan-ihmisen sielun rakennetta erittäin tärkeästi, osoittaen siinä olevan uusia, antiikille ainakin näin selvinä ja erikoisina tuntemattomia ominaisuuksia. Niiden joukosta puuttuu vain rakkaus, johon tulemme tutustumaan muun runouden yhteydessä. Epäilemättä ne ovat antaneet ja antavat vieläkin runoelmalle tärkeän osan sen siveellisestä vaikuttavaisuudesta. Tätä kohottaa sitten suuresti sankareita kohtaan muutenkin vähitellen yhä lämpimämmäksi kasvava ihailumme, joka saavuttaa korkeimman asteensa ja rauhoittuu tyyneksi seesteisyydeksi lyyrillisen tunteellisesti kuvatussa lopussa. Olemme mukana suuressa kamppailussa, jossa joukko uljaita, kaikin miehisin ja ylevin hyvein koristettuja sankareita ja ystävyksiä taistelee ihanteidensa puolesta ylivoimaisissa olosuhteissa. He tuntevat asemansa epätoivoisuuden, mutta tämä ei vähimmälläkään tavalla horjuta heidän sielullista rakennettaan, johon ei sisälly tinkimisen mahdollisuutta. Katse kohdistettuna ihanteisiinsa, joiden käskyä he näin tahtovat noudattaa kuolemaan saakka, he vähitellen kaikki kaatuvat, mutta mieleemme jää se ylevä, rauhoittuva vakaumus, että he juuri tämän aatteellisen ja siveellisen järkkymättömyytensä vuoksi sittenkin voittivat. Tällaista on Rolandin laulun tragiikka.

Lopuksi tahtoisimme huomauttaa siitä lapsellisesta, naivista taistelun hurmasta, joka täyttää runoelman ja joka varmaan on herättänyt torikuuntelijain erikoista ihastusta. Kuten Iliaan on tämänkin runoelman tunnusmerkkinä keskeytymätön taistelun jyminä, erona vain se, ettei tässä kuten helleenien kansallisrunoelmassa noudateta järjellisyyden ja mahdollisuuden mittoja. Uroteot ovat pikemminkin kuin Mahabharatassa aivan suhdattomia ja Roland tovereineen yliluonnollisen väkeviä kuin Pandavasankarit. Keskiajan-ihmisen taisteluvietti ei ollut tyydytettävissä Hektorin ja Akhilleuksen harkitussa järjestyksessä vaihtamilla keihäänheitoilla, vaan vaati iskuja, jotka halkaisivat miehen satulaan saakka. Runoilijan puolueettomuutta tässä suhteessa osoittaa se, että myös uskottomien vastustajain riveissä esiintyy samanlaista taistelu-uljuutta.

Rolandin laulun sävy on siis vakava ja juhlallinen. "Kuninkaan sankarilaulut" eivät kuitenkaan kaikki ole tällaisia, vaan tulee toisissa näkyviin truveerin halu laskea leikkiä, vieläpä itse Kaarle Suuren kustannuksella, mikä on inhimillistä, tämän vakava ilme kun ajanpitkään kävi yksitoikkoiseksi. Esimerkkinä mainittakoon Kaarle Suuren toivioretki Jerusalemiin (Le Pèlerinage de Charlemagne a Jerusalem), joka kuuluu St. Denis'n luostarin perinteihin.

Kaarle kerskaa tullessaan St. Denis'n kirkosta ainutlaatuisella koollaan ja majesteettisuudellaan, jolloin kuningatar nyrpistää nenäänsä ja arvelee, että Konstantinopolin keisari on vielä ehompi. Suuttuneena Kaarle lähtee pääreineen toivioretkelle Jerusalemiin, josta hankkii Ranskaa varten tärkeitä pyhäinjäännöksiä: P. Simeonin käsivarren, P. Lazaruksen pään, Neitsyt Marian maitoa ja P. Stefanuksen verta, ristiinnaulitsemisessa käytetyn naulan, ehtoollisen asettamisessa tarvitun kalkin ja veitsen, ym. Sitten hän lähtee Konstantinopoliin, jossa kerran unta odotellessaan rupeaa pääriensä kanssa kerskailemaan voimistaan ja urotöistään; näistä ovat toiset siveellisessä suhteessa sangen epäilyttävää laatua. Konstantinopolin keisarin salakuuntelijat kertovat kerskailut hallitsijalleen, joka suuttuneena vaatii Kaarlea ja päärejä osoittamaan teoilla sanansa tosiksi, minkä nämä tuomiinsa pyhäinjäännöksiin ja Jeesukseen turvaten sekä saatuaan tämän lähettämältä enkeliltä tiukat nuhteet ajattelemattomista puheistaan lopuksi tekevätkin. Konstantinopolin keisari tunnustautuu Kaarlen vasalliksi, todetaan häntä lyhemmäksi, ja niin on osoitettu kuningattaren olleen väärässä.

Yllämainitut pyhäinjäännökset ovat samoja, joita säilytettiin St. Denis'ssä. Legenda kertoi Kaarle Suuren tuoneen ne Konstantinopolista Aacheniin ja Kaarle Kaljupään vieneen ne sieltä St. Denis'hin. Tehdäkseen ne tunnetuiksi ja houkutellakseen kansaa kesäkuun alussa pitämilleen messumarkkinoille munkit julkaisivat niiden historiasta kirjallisen kuvauksen. Joko heidän toimestaan tai omasta aloitteestaan joku truveeri sepitti 1100-luvun jälkipuoliskolla sen pohjalla yllä selostetun sankarirunoelman, pysytellen vakavana niin kauan kuin kuvaus koski pyhäinjäännöksiä, mutta ruveten messuyleisön riemuksi "juttelemaan mukavia" niin pian kuin aiheen vakavuus vähän hellitti. Kaarlen ja päärien vaikeiden urotöiden suorituksessa hän joutui kansansaduista tunnettujen lunastustöiden alalle.

Toisen ryhmän keskushenkilö Guillaume d'Orange ("kotkanenä", au courb nez, erään legendan mukaan sanottu myös "lyhytnenäksi", au court nez) on sama mies, josta Ermoldus Nigellus kertoo runoelmassaan (s. 69), jonka Kaarle Suuri nimitti 790 Toulousen kreiviksi, joka voitti saraseenit Narbonnen läheisyydessä 793 ja Catalognen luona 803, ja joka meni 804 Anianen luostariin. Muistettuaan lahjoituksillaan myös läheistä Gellonen (nykyistä Saint-Guilhem-le-Désert-) luostaria hän kuoli muutamia vuosia myöhemmin pyhimyksen maineessa ja haudattiin viimeksimainittuun paikkaan. Siellä säilyneessä testamentissaan hän muisti myös vaimoaan nimeltä Witburgis, joka ilmeisesti on sama henkilö kuin sankarilaulujen mainitsema Guibour. Munkit rupesivat hoitamaan tämän hurskaan miehen muistoa, omistaen luostarilleen hänen nimensä ja sommitellen hallussaan olevien asiakirjojen, saraseenisotia koskevien kronikkojen ja sankarilaulujen perusteella hänen elämäkertansa: Pyhän Guillaumen elämän (Vita sancti Wilhelmi). Tällöin hän oli jo muuttunut lukuisten sankarilaulujen päähenkilöksi, jota käsiteltiin monelta eri kannalta, johon yhdistettiin muita sankareita, ja jonka sukupuu rakennettiin tekemällä hänet saraseenien toisen kuuluisan vihollisen Garin de Monglanen pojanpojaksi, minkä kautta hänestä tuli erikoisen, yhden suvun urotöistä kertovan sikermän keskus. Kaikki tärkeimmät nimet, jotka siinä mainitaan sankarien kotipaikkoina, kuuluvat Toulousen kautta Compostellaan vievän tien, Via Tolosanan, varteen, mikä osoittaa toivioretkien keskuksien osuutta tämänkin sikermän syntyyn.

Sen vanhin runo on ns. Vivienin lupaus (Covenant Vivien), todennäköisesti yhtä vanha, ellei vanhempi kuin Rolandin laulu, koruton, jylhä, 1.918 säettä sisältävä sepitelmä, jossa Guillaume on asetettu Kaarle Suuren ja hänen sisaren- ja ottopoikansa Vivien Rolandin asemaan. Se otaksuma, että tässä olisi kysymys Rolandin laulun alkumuodosta, on houkutteleva ja voidaan lausua perustellusti runon karun alkeellisuuden ja sisällyksen samanlaisuuden vuoksi. Vivienin johtama pieni joukko on näet joutunut epätoivoiseen taisteluun saraseeneja vastaan Aliscampsin kentällä. Huolimatta antamastaan lupauksesta Vivien kieltäytyy kutsumasta enoaan apuun, lähettäen sanan vasta sitten, kun taistelun tulos on selvä. Kuten Kaarle Suuri Rolandin, kuulee Guillaume Vivienin merkkipuhalluksen, ja tulee samoin kuin tämä liian myöhään.

Tässäkin sikermässä truveerit osoittivat humoristisia taipumuksiaan: Alischansin taistelu (Bataille d'Alischans, 8.435 säettä) nimisessä runoelmassa, joka on Vivienin episoodin nuorennus ja laajennus, esiintyy Guillaumen aseenkantajana kastettu saraseeni Rainouart, suunnattoman väkevä, humoristisesti nähty irvokas jättiläinen, joka kulkee taistelussa isäntänsä edellä ja surmaa viholliset isolla nuijallaan. Tässä mielikuvassa näyttäisi ilmenevän jättiläissatujen vaikutusta. Rainouart on ollut yleisöstä hyvin kiintoisa, koskapa hänelle on omistettu erikoinen runoelmansa: Rainouartin olo munkkina (Moniage Rainouart, 7.600 säettä). Vanhoilla päivillään jättiläinen näet on ruvennut munkiksi, vaikka hänen onkin vaikea alistua luostarisääntöihin, koska hän esim. haluaa syödä lihaa ja laulaa milloin tahtoo. Hän tekeekin olonsa luostarissa mahdottomaksi ja ajetaan pois, mutta saa palata käytyään iskemässä hengiltä muutamia saraseeneja. Tämän rehevän olion tapaamme Italian sankarilauluista, kuten tulemme näkemään, niiden keskushenkilönä, Morgante nimisenä jättiläisenä, joka nousee Pulein runoelmassa renessanssin hienoston huvittajaksi. Selväähän on myös, että Rainouartin kaltainen kansanhuumorin ilmaus on Rabelais'n Gargantuan esi-isä.

Truveerien huumori käsitteli itse Guillaumea tässä samassa valaistuksessa, omistaen hänellekin erikoisrunoelman nimeltä Guillaumen olo munkkina (Moniage Guillaume, 6.000 säettä). Siinä kerrotaan, kuinka Guillaumen vanha soturiluonne teki hänen olonsa luostarissa vaikeaksi, kuinka hänen vielä kerran täytyi saada tapella ryöväreitä, jättiläisiä ja piruja vastaan, ja kuinka hän lopuksi kuoli rauhanerakkona luostarissaan. Tapahtumat ovat sellaisia, ettemme juuri voi uskoa Gellonen munkkien mielellään kertoilleen niitä pyhimyksestään. Aihe munkista, jossa vanha sisu riehahtaa valloilleen, on inhimillinen, luonnollinen ja yleinen. Eräässä 1000-luvulla ilmestyneessä kronikassa (Chronicon Novaliacence) se kerrotaan Ekkehartin Waltharius-urhosta.

Kolmannen ryhmän syntymäseutu on Itä-Ranska ja sen perustyyppi katkelma Isembardista ja Gormondista. Viimeksimainittu oli viikinkipäällikkö, joka 881 hävitti Ponthieun (Sommen) seutuja ja Saint-Riquier'n luostarin, ja jonka Ludvig III voitti Saucourtin luona. Nämä historialliset tapahtumat muuttuivat romanttisiksi legendoiksi, joita Saint-Riquier'n luostari käytti houkutellakseen yleisöä lokakuun 9 p:nä pitämilleen messuille. Kuten tavallista, tämä kaikki johti siihen, että joku runokykyinen munkki tai jonglööri sommitteli niiden perusteella sankarilaulun. Kuningas Ludvig oli kohdellut väärin nuorta ranskalaista ritaria, Isembardia, joka loukkautuneena on mennyt pakanain maahan, liittoutunut heidän kuninkaansa Gormondin kanssa, seurannut tätä Englantiin, luopunut kristinuskosta, ja on nyt sotaretkeltä isänmaassansa, hävittäen Ponthieun ja Saint-Riquier'n. Kuningas Ludvig johtaa joukkonsa barbaareja vastaan ja voittaa kaksintaistelussa Gormondin. Isembard järjestää pakanain joukot uudelleen ja joutuu taisteluun oman isänsä Bernardin kanssa, jonka syöksee satulasta. Lopuksi hänet kuitenkin lyödään, hän haavoittuu pahasti, palaa isänsä uskoon ja kuolee tappotantereella. Isembardin psykologian kuvauksessa on intohimojen voiman tuntemusta ja jylhän näkemyksen johdonmukaisuutta, jonka vaikutusta ei sovinnainen luostarin erikoistarkoituksista johtuva loppukääntymys kykene heikontamaan. (Pojan taistelu isäänsä vastaan johtaa mieleen Sohrabin ja Rustemin [I, 124], Hildebrandin laulun ja Ilja Muromilaisen.)

Sikermän useimmissa muissa runoelmissa on samantapainen juoni: loukkautuneen vasallin nousu kapinaan herraansa vastaan ja lopullinen katumus. Keskushenkilönä on itsenäinen, ylpeä, kapinoiva ritari, Mainzin tyranni Doon, josta on sepitetty oma sankarilaulunsa Doon de Mayence (11.505 aleksandriinisäettä). Hänelle ovat kaikki päähenkilöt sukua, joten runoelmat kytkeytyvät tämänkin kautta toisiinsa. Kaarle Suuri on surmannut Ogier (= Holger) Tanskalaisen pojan, minkä johdosta viimeksimainittu nousee vimmattuun kostosotaan, päätyäkseen lopuksi benedictimunkiksi (Chevalerie Ogier, 13.058 säettä). Renaud de Montauban surmaa Kaarle Suuren sisarenpojan Bertolain, joka on tehnyt hänelle vääryyttä, kapinoitsee kauan sisukkaasti, päätyy katumukseen ja herätykseen, toimii Kölnin tuomiokirkon muurarien apulaisena ja kuolee pyhimyksenä (Renaud de Montauban, 17.278 aleksandriinisäettä). Perinnöttömäksi joutunut Raoul de Cambrai taistelee sisukkaasti kuolemaansa saakka, mutta hänen vihollisensa Ybert de Ribemont koettaa hyvittää vääryyksiänsä perustamalla nöyryytensä osoitukseksi seitsemän luostaria eli yhtä monta kuin hänellä oli linnoja, jotka hän oli rakentanut ylpeytensä merkiksi (Raoul de Cambrai, 8.726 säettä).

Erikoisen suosittu oli sikermän ulkoreunoille kuuluva Huon de Bordeaux (10.495 säettä), joka alkaa Kaarle Suuren herrainpäivistä ja kertoo Bordeaux'n herttuan pojasta Huonista. Kavalan Ganelon-tyypin, Amaurin, toimesta tämä joutuu surmaamaan Kaarlen pojan Charlot'n, ja saa sen johdosta Kaarlelta sovitustyöksi käskyn lähteä Babylonin kuninkaan Gaudisen luo. Siellä hänen on heti lyötävä ensimmäiseltä tapaamaltaan paroonilta pää poikki, suudeltava prinsessa Esclaramondea kolme kertaa ja ilmoitettava kuninkaalle, että tämän on lähetettävä Kaarlelle alamaisuuden merkiksi tuhat höyhennettyä varpusta, tuhat karhua, tuhat jänistä, tuhat nuorukaista ja neitoa, valkoinen partansa ja neljä isointa hammastaan. Tämän tehtävän suorittaminen vie Huonin ensin Roomaan ja sitten Syriaan ja pyhälle haudalle, Punaiselle merelle ja eriskummallisiin ihmemaihin, lumometsän kuninkaan Auberonin luo, joka rupeaa hänen auttajaksensa. Saavuttuaan Babyloniin hän saa suoritetuksi tehtävänsä ja lähtee paluumatkalle, joutuen taas monenlaisiin sadunomaisiin seikkailuihin ja kotimaahan päästyään suuriin vaaroihin, joista Auberon hänet pelastaa. Spenserin Keijukaiskuningatar ja Shakespearen Kesäyön unelma ovat saaneet tästä saturunoelmasta vaikutelmia, Wielandin Oberon perustuu siihen kokonaan, ja v. Weberin oopperan sävelet tulkitsevat sen keijukaishenkeä.

Saattaisi luulla tämän kapinasikermän kuvastavan aivan päinvastaista tunnetta läänitysherraa kohtaan kuin oli se lojaliteetti, jonka Rolandista puheen ollen sanoimme olevan tunnusmerkillistä keskiajan-ihmiselle. Lähemmin katsoen toteamme kuitenkin kapinallisten lopuksi alistuvan ja sikäli tunnustavan taistelleensa lakia vastaan, joka on korkeampi kuin heidän yksilölliset pyyteensä; heidän kapinallisuutensa on siis poikkeus, joka asettaa varsinaisen säännön kirkkaampaan valoon.

Tämän laajemmalta emme voi ranskalaisten sankarilauluihin syventyä. Huomautamme vielä niiden siis perustuvan historiallisten tapahtumain johdosta syntyneisiin legendoihin, joilla on ollut jo varhain sekä ballaadin että myös suorasanaisen tarinan muoto, joita toivioreittien varrella olevat pyhäköt ovat viljelleet ja kehitelleet houkutellakseen väkeä messuilleen, ja joille joku runokykyinen munkki tai truveeri tai jonglööri lopuksi antoi eepoksen asun. Aluksi tämä on karu ja yksinkertainen, laisset soinnutettu vain samalla lopputavun ääntiösävelellä, mutta vähitellen tulee täysin loppusoinnutettu aleksandriini yleiseksi, mallinaan varmaankin latinan loppusoinnullinen distikhoni, ns. leoninen mitta. Ajanoloon rupeaa, yleisesti sanoen, näkymään turmeltumisen merkkejä: tavanomaisuutta eri kohtauksien kerronnassa, teeskenneltyä sirostelua soinnutuksessa, runollisen innoituksen väsähtämistä, sävyn latteutumista, varsinaisen historiallisen pohjan unohtumista ja eksymistä sadunomaisiin keksittyihin seikkailuihin. Kuten sanottu, voimme edellyttää varhaisimman sankarilaulun syntyneen aikaisintaan n. 1060. 1100-luvun runoilijat vielä yleensä pysyttelivät vanhoissa eepillisissä aiheissa, joskin irtautumisen ja vapaan kekseliäisyyden halua on jo huomattavissa. 1200-luvulla, joka on sankarilaulujen kukoistusaikaa, ja aina 1300-luvun puoliväliin saakka sepitetään vanhoja runoelmia uuteen asuun ja muodostetaan niistä lopullisesti mainitut kolme suurta pääsikermää, sekä sommitellaan uusia, sadunomaisia seikkailuja. 1350:n jälkeen ei uusia sankarilauluja enää synny, vaan tyydytään vanhoihin, joista nyt ruvetaan sommittelemaan laajoja suorasanaisia romaaneja. Näistä tuli suosittua kansanlukemista, jonka tunnemme "ritariromaanien" nimellä. Vanhimpia niistä on Kaarlen sikermään kuulunut Fierabrá, jonka tapahtumat on sijoitettu Italiaan ja jonka pääsankari on Olivier; se on ensimmäiseksi painettu (1478) ritariromaani. Sen jälkeen niitä julkaistiin runsaasti, kuten tiedämme Don Quixotesta, aina 1700-luvun lopulle saakka, jolloin romanttinen kauhuromaani anasti niiden aseman kaupustelukirjallisuuden päälajina. Varsinaiset sankarilaulut sen sijaan unohtuivat arkistojen ja kirjastojen kätköihin, kunnes Ranskan romantiikka kaivoi ne esiin. Ensimmäiseksi painettiin (1832) Kaarle Suuren äidistä kertova Isojalkainen Bertha (Berte aux grands pieds).

Ei voi olla ihmettelemättä eikä ihailematta sitä runouden harrastusta, jota sankarilaulut ilmaisevat. Nouseehan säilyneidenkin runoelmain säeluku yhteensä koko Mahabharatan määrään, jota voi pitää eepillisen runouden suursaavutuksena; silloin, kun niitä ei vielä ollut hävinnyt, niitä siis ymmärrettävästi oli enemmän. Kuulijoiden vastaanottokyky on ollut melkein rajaton: 2.000-3.000 säkeen annokset kerralla monen päivän kuluessa. Eräässä runoelmassa on kerrottuna, miten jonglööri keskeyttää esityksensä: "Hyvät kuulijani, näette, että tulee pimeä ja että olen väsynyt. Pyydän teitä siksi tulemaan uudelleen huomenna iltapäivällä. Ja nyt täytyy saada jotakin juotavaa, sillä minua on jo kauan janottanut. Tulkaa huomenna iltapäivällä ja tuokoon jokainen minulle kunnollisen rahan (maille), sillä nuo pienet penninlantit (pointevin) eivät kelpaa. Niiden lyöjä on mahtanut olla saita koira, varsinkin jos hän on ajatellut niitä annettavaksi kunnon menestrelille". 1200-luvulla oli Parisissa niin paljon jonglöörejä, että eräs katu, jonka varrella he enimmäkseen asuivat, sai nimen Rue aux Jugléeurs. 1321 he muodostivat siellä oman ammattikuntansa, kiltansa, jonka säännöt ovat säilyneet. Muissakin kaupungeissa oli tällaisia kiltoja, joiden toimintaa koskevia säännöksiä on säilynyt esim. Beauvais'sta. Jos vieras jonglööri halusi esittää siellä laulujaan, hänen täytyi maksaa ammattikunnalle 12 deniersiä; jos hän kieltäytyi, voitiin häneltä laillisesti riistää "kirja ja vielle". Juhlapyhinä piti sankarilauluja esittää kirkon luona messun alkamiseen saakka, arvattavasti siinä toivossa, että niitä kuulemaan kokoontunut kansanjoukko ostelisi pyhiä esineitä ja esityksen loputtua täyttäisi kirkon. Mielikuva kirkon muurin viereen tai torille tai kapakan edustalle kokoontuneesta kansanjoukosta tai hienommasta linnan väestä, jolle kuljeksiva laulaja omituisen jonottavalla, yksitoikkoisella, viellen hiljaa myötäilemällä laulun ja lausumisen välisellä nuotilla, tarkoin ottaen huomioon taidetauot ja muut keinot, joilla kuulijain kiinnostuksen voisi herättää, esittää sankarilauluja, on näin kaukaa ajatellen romanttisesti tenhoisa ja antaa edullisen käsityksen keskiajan-ihmisen runollisesta sielunelämästä.

Luodessamme nyt silmäyksen Ranskan ulkopuolelle ja hakiessamme sieltä sankarilaulun ilmauksia toteamme Espanjan olevan tässä suhteessa Ranskan jälkeen ensimmäisellä sijalla. Viitaten siihen, mitä aikaisemmin (s. 125) sanoimme sen kansalliskirjallisuuden synnystä, pyydämme jatkaa silloista esitystämme lyhyellä kuvauksella sen sankarilauluista.

Mainitsemiamme juglarien sepittämiä cantares-ballaadeja ei ole säilynyt, mutta vanhoissa latinankielisissä kronikoissa – Chronica gothorum (1000-luvulta), Crónica Silense (n. 1115) ja Crónica Najerense (n. 1160) – on niiden olemassaolosta ja aihepiireistä selviä jälkiä. Ne ovat ilmeisesti olleet samaa tyyppiä kuin Ranskassa, jonka kanssa suhteet olivat 1000-luvun lopulta alkaen vilkkaat, erittäinkin Compostellan tultua kuuluisaksi toivioretkipaikaksi, ja josta saapuvat jonglöörit levittivät ranskalaisia ballaadeja. Espanjalaiset juglarit käyttivät heidänkin aiheitaan, mutta muunsivat ne kansallisiksi, kuten näkyy 1200-luvulta säilyneestä Roncesvalles nimisestä sankarilaulun katkelmasta, jossa espanjalainen Bernardo del Carpio voittaa Kaarle Suuren. Omintakeisesta kehityksestä todistaa myös espanjalaisten sankarilaulujen runomitta, joka ranskalaisiin verraten on alkeellinen: säkeissä on yleensä neljätoista tai kuusitoista tavua, mutta tämä ei ole sääntönä, sillä toisissa voi tavuja olla enemmän, toisissa vähemmän; sointu on yhden ääntiön assonanssia, jatkuen koko säkeistön läpi, jollaisiin espanjalaisetkin runoelmansa jakoivat. Cantores-ballaadien pohjalla sepitetyistä pitemmistä sankarirunoelmista on tietoja myöhemmissä kronikoissa, joista tärkein on Alfonso X:n (1252-1284) johdolla sommiteltu Crónica general. Se sisältää arvostelevassa ja hylkäävässä tarkoituksessa useita proosamuunnoksia eri sankarilauluista, sellaisistakin, jotka ovat sittemmin hävinneet. 1344 valmistuneesta uudesta "Yleisestä kronikasta" voi päätellä, että siihen aikaan oli jo ruvettu sepittämään vanhoja sankarilauluja uuteen asuun, ja että varsinaisesti uudet olivat käyneet harvalukuisemmiksi. 1300-luvun jälkipuoliskolla ei uusia enää runoilla. "Sankarilauluja" (las gestas) eli "suuria runoelmia" (las grandes poemas) ei sepitetä eikä "lauleta" enää 1400-luvun toisella puoliskolla, vaan ne ovat jo muuttuneet niiksi proosaromaaneiksi, jotka sittemmin täyttivät Don Quixoten mielikuvituksen.

Koska taiteellisemman ja laajemman runoelman luominen edellytti kirjoitustaitoa ja muutakin oppineisuutta, jota näinä varhaisvuosisatoina oli vain hengellisen säädyn jäsenillä, on pakko otaksua, että viimeksimainituilla on ollut Espanjassakin tärkeä osuutensa sankarilaulujen syötyyn. Ja kehoittajana tähän on todennäköisesti ollut sama syy kuin Ranskassa: halu sommitella legendoista ja ballaadeista vetonumero omaa paikallista pyhäkköä varten, toivioretkeläisten kiinnostuksen herättämiseksi.

Espanjalaisen sankarirunouden vanhin säilynyt näyte on Laulu Cidistäni (Cantar de mio Cid), joka on syntynyt n. 1140 ja periytynyt yhtenä ainoana, erään Pero Abadin 1307 tekemänä käsikirjoituksena. Se sisältää 3.744 säettä, on hiukan vaillinainen, ja julkaistiin jo 1779 eli huomattavasti aikaisemmin kuin ensimmäinen sankarilaulu Ranskassa. Samoin kuin Rolandin laulun senkin keskushenkilön todellinen historia osoittaa, kuinka vähän kansan mielikuvitus välitti tosiasioista ruvetessaan runoilemaan jostakin mielihenkilöstään.

Mio Cidin päähenkilö Rodrigo Diaz de Bivar (1026 tai 1040-1099) oli kastilialainen soturi, jonka vaiheet tunnetaan San Isidoron luostarista löydetystä, ennen vuotta 1258 kirjoitetusta kronikasta, mainitusta Alfonso X:n ja 1512 julkaistusta Cidin kronikasta (Crónica del Cid). Hän oli Kastilian kuninkaan Sancho II:n palveluksessa ja kunnostautui erikoisesti tämän sodassa Navarraa vastaan, saaden nimen El Campeador, "sankari". Hänen avullaan Sancho II valloitti myös Leonin. Sanchon kuoltua Rodrigo Diaz joutui uuden hallitsijan, hänen veljensä Alfonson, epäsuosioon, huolimatta taistelussa uskottomia vastaan suorittamistaan urotöistä. Tämän jälkeen hän aloitti sen vaiheen elämässään, joka erikoisesti on askarruttanut kansan mielikuvitusta, so. seikkailunsa vapaana sissi-, ettemme sanoisi rosvopäällikkönä, joka möi itsensä parhaalle maksajalle kysymättä, tunnustiko tämä ristiä vai puolikuuta. Näin hän palveli mm. Saragossan muhamettilaista hallitsijaa lähes kahdeksan vuotta. Hänen viimeinen urotekonsa oli Valencian valloitus (1094) muhamettilaisilta ja sen ja Murcian muodostaminen omaksi valtakunnakseen; kun uskottomat sitten vuorostaan perinpohjin voittivat hänen armeijansa, hän kuoli suuttumuksesta. Hänet haudattiin San Pedron luostariin Burgosin lähelle, huomattavimpien soturiensa keskelle, mutta siirrettiin myöhemmin Burgosiin, kaupungintaloon. Filip II koetti saada häntä julistetuksi pyhimykseksi, mutta paavi kieltäytyi: soturista, joka oli taistellut yhtä urhoollisesti sekä kristittyjä että muhamettilaisia vastaan, joka oli polttanut saaliin toivossa yhtä ennakkoluulottomasti kirkkoja kuin moskeoita, joka hävitti, ryösti ja murhasi ammatikseen, ollen tavoiltaan yhtä paljon muhamettilainen kuin kristitty, olisi tullut arveluttavan puutteellinen pyhimys. Arabialaiset antoivat hänelle nimen El Seid (= herra), josta muoto Cid.

Tästä ei varsin miellyttävästä henkilöstä runotar loi Espanjan kansallissankarin, tuhansien taistelujen, legendain ja näytelmäin urhon, jonka nimeen isänmaallinen espanjalainen vieläkin vannoo. Hän on täydellinen mies, syntynyt onnellisella hetkellä, voittamaton ja ylevämielinen, kaikkien ritarillisten ja isänmaallisten hyveiden kuvastin, joka on pysynyt laulujen aiheena ja kansan hengen innostajana uusimman ajan vallankumouksiin saakka. Rolandin laulun ilmentämät keskiajan-ihmisen ihanteet voi tyhjentävästi luetella eri otsakkeiden alla; Mio Cidin kuvastama sankari on täydellisempi: kaikkien ajateltavissa olevien ihanteiden puhtaaksi viljelty tuote.

Cantar de mio Cid jakautuu kolmeen lauluun, joista ensimmäinen kertoo Cidin joutumisesta epäsuosioon, hänen karkoittamisestaan hovista, asetovereistaan ja valloituksistaan, toinen hänen tyttäriensä häistä, ja kolmas heitä kohdanneesta loukkauksesta ja hyvityksen hankkimisesta.

I. Alfonso VI lähettää Cidin kokoamaan veroja Andalusian

maurilaiskuninkailta. Kun hän palaa, hänen kadehtijansa syyttävät häntä siitä, että hän on muka anastanut osan veroista itselleen. Kuningas karkoittaa hänet ja hän lähtee Burgosiin. Täällä ei kuitenkaan kukaan uskalla antaa hänelle suojaa, peläten kuninkaan suuttumusta, vaan hänen täytyy leiriytyä kaupungin ulkopuolelle. Vain kunnon porvari Martin Antolinez auttaa häntä. Luvattuaan tuhat messua pyhälle neitsyelle Cid lähtee Cardeñan luostariin sanomaan jäähyväisiä puolisollensa Jimenalle ja tyttärillensä Elviralle ja Solelle, ja aloittaa sitten sotatoveriensa kanssa, jotka esitellään ja joiden joukossa on kunnon porvari Martin Antolinez, voittoisat taistelunsa maurilaisia vastaan. Seuraava vaatimaton käännös antanee aavistuksen runoelman lakoonisesta tahdista ja taisteluinnosta:

        Jo ryntää maurilaisten rivistöt,
    ne kera Cidin kamppailuun nyt käyvät.
        "Te kaikki tässä tyynnä seisokaa,
    ei käskyttäni kukaan taistoon syöskö!"
        Ei sietää tätä voinut Bermuez,
    vaan lipun tempasi ja esiin kiisi:
        "Sua, Campeador, Luoja varjelkoon!
    Mä lippusi vien maurein sankkaan parveen.
    Sen suojelijat tehtävänsä tehkööt!"
        "Ei!" vastas Campeador, "kautta Luojan!"
    Mut siihen Bermuez: "Niin teen kuin sanoin!"
        Hän orhiansa kannusti ja ryntäs
    ja taisto tuima lipusta nyt syttyi,
    kun iskee mauri, mut ei horju urho.
        Jo Campeador karjahti: "Nyt apuun!"
        He teräskilvin peittää rautarinnat
    ja peitsen viiriniekan syöksyyn laskee
    ja kyyristyen säihkysilmin katsoo
    ja sankareina viholliseen iskee.
        Heit' onnen poika huudoin innostaa:
    "Nyt, kautta Luojan, mauri maahan lyökää,
    oon Ruy Diaz, el Cid, Campeador!"
        Niin apuun Bermuezin siinä syöksyy
    nyt viiriniekkaa peistä kolmesataa.
    Jokainen iskullansa maurin surmaa
    ja samoin konsa hyökkäys uudistuu:
    on ryntäys ritarien näky oiva!
    Niin moni kilpi puhkesi tai murtui!
    Niin moni särkyi teräspanssari!
    Niin moni viiri hurmehessa kastui!
    Niin moni hepo laukkas herratonna!
    "Muhammed!", "Pyhä Jaakko!" huudettiin.
    Tuhannenkolmesataa maureist' tuoni
    pois niitti, mutta satulass' on Cid,
    Ruy Diaz, Campeador, sankari!

            (Ensimmäinen laulu, s. 708-743.)

II. Valloitettuaan Valencian Cid lähettää sotatoverinsa Alvar Fánezin

ja sata ritaria pyytämään kuningas Alfonsolta lupaa hänen vaimolleen ja tyttärilleen tulla asumaan Valenciaan. Kuningas suostuu tähän ja suo Cidille jälleen suosionsa. Yusef de Marruecos koettaa valloittaa Valenciaa takaisin, mutta Cid voittaa hänet ja lähettää sotasaaliista runsaat lahjat kuninkaalle. Tämä herättää kreivi Garcia Ordóñezin kateutta ja Carriónin infanttien (prinssien) ahneutta. Viimeksimainitut ilmoittautuvat tästä syystä Cidin tyttärien kosijoiksi, kuningas rupeaa heidän puhemiehekseen, ja hänen pyynnöstään Cid antaa suostumuksensa. Häät vietetään Valenciassa suurin juhlallisuuksin.

III. Carriónin infantit osoittautuvat pelkureiksi (säikähtäen irti

päässyttä leijonaa) ja saavat kärsiä sen johdosta paljon pilkkaa Cidin hovissa. He päättävät kostaa ja pyytävät sitä varten lupaa saada viedä vaimonsa Carrióniin, mihin Cid suostuu, mutta saavuttuaan Kastiliaan he hylkäävät puolisonsa, pahoinpideltyään heitä ensin julmasti. Cid pelastaa tyttärensä ja vaatii kuninkaalta hyvitystä. Tämä kutsuu aateliston Toledoon. Carriónit saapuvat haluttomasti, mutta luottavat puolueeseensa, jota johtaa kreivi Garcia Ordóñez. Cid vaatii Carriónin infanteilta kuuluisat miekkansa Coladan ja Tizónin, ja tyttäriensä myötäjäiset, mihin nämä suostuvat. Sitten hän haastaa heidät antamaan hyvitystä myös kunnianloukkauksesta, minkä johdosta syntyy kaksintaistelu, toisella puolella Cidin miehet Pero Bermuez ja Martin Antolinez, ja toisella petolliset vävypojat. Nämä voitetaan. Cidin hyvityksen huippuna on lopuksi se, että Navarran ja Aragonian infantit pyytävät hänen tyttäriensä kättä. Vietetään uudet häät ja Cidistä tulee Espanjan kuninkaiden sukulainen.

Kuten sanottu, on vanhojen kronikkain kuvauksista voitu päätellä espanjalaisilla olleen muitakin huomattavia sankarilauluja, esim. Seitsemän Laran infanttia (Los Siete Infantes de Lara), hurja kertomus aateliston keskeisistä kostotaisteluista, jonka juoni on voitu uudelleen sommitella, Sancho II:n Kastilialaisen sankarityöt (Gesta de Sancho II de Castilia), ja jo mainittu Roncesvalles. Onpa lausuttu se mielipide, että Espanjan sankarilaulu on ollut esteettisesti alansa huomattavin saavutus.

Puhuessamme Italian kansalliskirjallisuuden synnystä olemme lyhyesti viitanneet siihen huomattavaan asemaan, mikä ranskankielellä siellä oli ennen varsinaisen italialaisen kirjakielen kehittymistä. Tästä johtui, että ranskalaiset jonglöörit ulottivat esityksensä Italian kaupunkeihin, joiden porvarit ihmeissään kuuntelivat heidän kertomuksiaan ritarien uskomattomista urotöistä. Heitä saapui Italiaan liiankin runsaasti päättäen siitä, että esim. Bolognassa täytyi 1288 erityisillä määräyksillä kieltää "ranskalaisia laulajia" (cantatores francigenarum) esittämästä runojaan toreilla ja kadunkulmissa, koska he siten aiheuttivat väen kokoontumista ja tuottivat häiriötä. Toisaalta tiedetään viranomaisten palkanneen kaupunkien varoilla kansalaisten ja neuvoston kokousten huvittajiksi tällaisia canterini eli cantastorie. Erikoisen suosituksi tuli Rolandin laulu, ehkä sen vuoksi, että taistelu saraseeneja vastaan oli italialaisille tuoreempi päivänkysymys kuin pohjoisranskalaisille. Samoin kuin espanjalaiset, hekin kansallistuttivat ranskalaisten sankarit omikseen: Orlando, Rinaldo ja muut edustavat italialaisten omaa mielikuvaa uskottomia vastaan ottelevasta urhosta.

Näitä ranskalais-italialaisia sankarilauluja on säilynyt alkuperäisessä sekakielisessä asussaan, so. ne ovat olevinaan ranskaa, mutta jäljentäjän äidinkieli, italia, on antanut niille väkisin omaa leimaansa; eräs S. Marcon kirjastossa Venetsiassa oleva käsikirjoitus sisältää niitä useita. Kiintoisampia kuin ne on pari muuta, todennäköisesti 1300-luvun alulta periytyvää runoelmaa: Tulo Espanjaan (Entrée en Espagne), kirjoittanut Niccola Padualainen, ja Pampelunen valloitus (Prise de Pampelune), sillä ne ovat italialaisten omia sekakielisiä sepitelmiä ranskalaisten aiheiden pohjalla. Niistä ilmenee myöhemmissä ranskalaisissakin sankarilauluissa tavattava taipumus sadunomaisten seikkailujen kuvailemiseen ja mieltymys irvokkaisiin, kansanomaisen meheviin henkilöihin, mistä olemme jo aikaisemmin huomauttaneet. Epäilemättä tämä johtuu siitä, että Italian vapaiden kaupunkien porvarit, jotka omassakin keskuudessaan jo varhain osoittivat satiirista taipumusta, joutuivat ivalliselle tuulelle kuunnellessaan sankarillisten, totisten ritarien hämmästyttävistä miekaniskuista; onhan Rolandin laulu niin juhlallinen ja sen loppu niin ylevä, että vain pieni askel siitä eteenpäin vie sen naurettavuuteen: tällaisen askeleen ottaa helposti vapaa porvari liiaksi pinnistetyn ritarin nähdessään. Lopullisesti sankarilaulut kansallistuivat Toscanassa, jossa niitä 1300-luvulla ruvettiin sepittämään puhtaalla italiankielellä ottava rima nimiseen uuteen mittaan (säkeistössä kahdeksan säettä, kussakin viisi jambia, sointukaava abababcc). Tällaisia runoelmia on säilynyt; niistä on muodostunut ranskalaisten esikuvien mukaan erikoinen sikermä, jossa kaikki "kavaltajat" kuuluvat Maganzan ja jalot ritarit Chiaramonten sukuun. Kuten muualla oli Italiassakin seuraava aste se, että sankarilauluista ruvettiin kirjoittamaan proosaromaaneja. Kuuluisin sellainen on Andrea di Magnabottin n. 1400 sepittämä Ranskan kuninkaat (I Reali di Francia), joka on sankarilaulujen pohjalla sommiteltu satuhistoria.

Koko tämä ala oli rahvaan runoutta, esitettyä ja sepitettyä vain sitä varten, sillä sivistyneistö ei siitä välittänyt. Vasta 1400-luvulla renessanssin runoilijain huomio kiintyi siihen, ottaen siitä aiheet ja mallin omiin eepoksiinsa. Tulemme näkemään, kuinka sankarilaulu valloitti itselleen tätä tietä uudelleen sijan koko Euroopan runoudessa.

Rolandin laulun käänsi, kuten sanottu, saksaksi pappi Konrad Regensburgilainen 1131:n jälkeen, joko jonkin nyt kadonneen, mutta Oxford-käsikirjoitusta lähellä olleen toisinnon mukaan tai sitten vapaasti muunnellen. Ranskalainen kansallistunne jäi pois ja sijaan tuli yleiskristillinen taisteluinto saraseeneja vastaan. Ranskalaiset sankarilaulut tulivat tämän jälkeen Saksassa niin tunnetuiksi, että muitakin mukailevia käännöksiä valmistettiin: Wolfram von Eschenbach mukaili (n. 1210) Garin de Monglanen sikermään kuuluvan, Guillaume Kotkanenästä ja hänen puolisostaan Guibourista kertovan Alischansin taistelun (s. 190) nimellä Willehalm, asettaen Gyburgin naisellisen uskollisuuden ja henkilöiden yleisinhimilliset ominaisuudet etualalle ja antaen saraseeneista suvaitsevamman kuvan kuin alkuperäisessä. Runoelma jäi vaillinaiseksi. Saksan varsinaisen kansallisepiikan käsittelemme tuonnempana (s. 252).

Sankarilauluja sepitettiin myös Englannissa, joka oli 1100-luvulla sivistyksellisesti ja poliittisesti Ranskan alusmaa, ja jonne ranskalaiset kirjalliset muodit kuljeksivien truveerien ja jonglöörien kautta jo näin varhain tunkeutuivat.

Walesissa ilmenevä sankaritarinain viljely (s. 91) johti siihen, että Henrik II:n runoutta harrastavan hovin huomio kiintyi niihin ja siellä oleskeleva munkki Geoffrey Monmouthilainen (n. 1100-1154) sommitteli niistä sadunomaisen Britannian kuningasten historian (Historia Regum Britanniae), jossa hän mainitsee myös Arthur-tarinat, ilmoittaen niitä "kerrotun yleisesti miellyttävällä tavalla".

Geoffrey Monmouthilaisen aikalainen, Jerseyn saarelta kotoisin oleva munkki Robert Wace (1100-1175), joka myös oleskeli Henrik II:n hovissa, sepitti Geoffreyn teoksen pohjalla runomittaisen ranskankielisen kronikan Brittien urotekoja (Geste des Bretons, 1155), ehkä yleisemmin tunnettu nimellä Brutuksen romaani (Roman de Brut). Hän käsitteli aiheensa sekä selväpiirteisesti että runollisesti, antaen sille ranskalaisen sankarilaulun sävyä. Tärkeänä lisänä olivat lemmentarinat sekä kertomus Arthur-kuninkaan pyöreästä pöydästä ja "Britannian toivosta", jotka kokonaan puuttuivat Geoffreyn Historiasta. Hänen kertomatapansa on naivin korutonta, mutta samalla siroa, mikä antaa hänen sepitelmälleen runollista arvoa.

Brutuksen romaani oli munkki Layamonin lähteenä, kun hän v:n 1204:n jälkeen kirjoitti vastaavan englanninkielisen runokronikan. Layamon oli pappina Ernleyssä (Arley Regis), Worcestershiressä, Walesin rajalla, jossa ehkä oli jonkin verran tutustunut Arthur-tarinoihin. Runoteoksensa johdannossa hän kertoo, kuinka "tuli hänen mieleensä ja hänen pääajatukseensa kertoa englantilaisten jaloista teoista". Hän rupeaa työhön, asettaa eteensä kolme kirjaa, niistä keskimmäiseksi Wacen runoelman, ja "silmäilee niitä ihastuneena". Niin hän "todet sanat sommitteli yhteen". Uutteran Layamonin käsittelemänä, runollisen innostuksen tarttuessa ohjiin, Wacen teos, jossa on 15.300 säettä, laajeni enemmän kuin toisen verran: Layamonin runoelma Brut sisältää 32.241 säettä. Layamon kirjoittaa muinaissaksilaisessa sotahengessä kuin olisi Beowulf ollut häntä innoittamassa, mallina ilmeisesti ranskalaisten sankarilaulut. Arthur on nyt ankara saksilainen soturikuningas. Uutta ovat hänen historiassaan hengettärien kumminlahjat hänen syntyessään ja uudella tavalla värikkäitä kuvaukset pyöreästä pöydästä ja haavoitetun Arthurin pelastumisesta Argante-kuningattaren luo. Layamon lopettaa runoelmansa kohottamalla Arthur-kuninkaan Englannin ylimmäksi sankariksi, "joka vielä kerran on tuleva auttamaan englantilaisia".

Kuningas Horn (King Horn, 1.546 säettä) on peräisin 1200-luvulta ja kertoo, kuinka saraseenien surmaaman Sudennen kuninkaan poika Horn joutuu ajelehtimaan merelle ja päätyy kuningas Aylmerin hoviin, josta karkoitetaan, koska rakastui kuninkaan tyttäreen Rymenhildiin. Tämä antaa hänelle sormuksen tuntomerkiksi ja talismaniksi vaaroja vastaan. Oltuaan Irlannissa seitsemän vuotta ja voitettuaan saraseenit, jotka olivat surmanneet hänen isänsä, hän palaa Aylmerin hoviin pelastaakseen morsiamensa aiotulta pakkoavioliitolta ja ilmaisee itsensä pudottamalla sormuksen morsiamensa tarjoamaan juomamaljaan. Valloittaa takaisin isänsä valtakunnan ja nai Rymenhildin. Tuntemattomana palveleva karkoitettu kuninkaanpoika, häntä uskollisesti odottava prinsessa, tuntomerkki ja pelastuminen pakkoavioliitolta on yleinen kuningassatujen juonisommitelma.

Havelok Tanskalainen (– the Dane) muistuttaa jonkin verran edellistä. Nöyryyttääkseen kasvatikseen joutunutta orpoa Argentilleä, joka on tanskalaiskuninkaan Adelbrichtin tytär, kuningas Edelsi naittaa hänet Cuaran-nimiselle keittiöapulaiselle. Mutta selville käykin, että tämä on Tanskan kuninkaan Gunterin Havelok niminen poika, joka oli joutunut kulkeelle isänsä kukistuessa salaliiton uhrina. Havelok valloittaa sekä oman että puolisonsa valtakunnan. Havelokin ja Saxo Grammaticuksen kertoman Hamlet- (Amlethus-) tarinan yhtäläisyydet on todettu.

Guy of Warwick on Englannin sankarilaulun suosituimpia henkilöitä. Urhoudellaan hankkimansa maineen vuoksi Siwardin poika Guy saa puolisokseen Warwickin jaarlin tyttären Félicen. Ruvettuaan sitten katumaan sodissa tekemiään julmuuksia Guy jättää puolisonsa ja lähtee toivioretkelle pyhään maahan. Oltuaan vuosia poissa hän palaa juuri parhaaksi pelastaakseen Winchesterin pohjoisesta tulleilta vihollisilta, joiden uljaimman soturin, Golbrand nimisen jättiläisen, voittaa kaksintaistelussa. Warwickissa hän sitten elää tuntemattomana puolisonsa almuista ja kuolee erakkona Ardenissa, jolloin vasta ilmaisee itsensä. Tarinassa ei voi olla toteamatta hengelliseen säätyyn kuuluvan kirjailijan käsialaa.

Sankarilaulun muoti tunkeutui myös Skotlantiin, josta saadaan selvä todistus hengellisen säädyn osuudesta tähän alaan. Aberdeenin arkkidiakoni, tuottelias kirjailija John Barbour (n. 1316-1395), Skotlannin taiderunouden isä, sepitti kansallissankarista Robert Brucesta 13.500 säettä (kussakin neljä jambia) sisältävän, kahteenkymmeneen kirjaan jaetun isänmaallisen runoelman nimeltä The Brus, keskeisenä tapahtumana Bannockburnin taistelu. Se ei ole vailla runollisia ansioita, jotka päinvastoin ovat huomattavia mm. säkeellä "On vapaus jalo asia" alkavassa osastossa. Sokea Harry (Harry the Minstrel, 1470-1492) sepitti viisijambisilla parisäkeillä laajan eepoksen William Wallacesta. Lopuksi mainittakoon, että sankarilaulun vaikutus on ulottunut kaukaiseen Islantiin, sen sagakirjallisuuteen saakka, jonka henkilöistä esim. Fritiof on yhtä paljon näiden runoelmien tyylinen urho kuin viikinki (s. 112).

Kun Suomen kalevalainen sankarirunous on ilmeisesti samanaikainen kuin muu edellä selvitetty tämän alan hengenelämä, ja kun se, joskin vuosisatoja myöhemmin, kohoaa Euroopan kansallisepiikan merkki-ilmiöksi, on syytä selittää sen synty tässä yhteydessä. Huomautamme etukäteen, että tällöin on kysymys enemmän otaksumista ja todennäköisyyksistä kuin selvien todistusten tukemasta tieteestä.

Suomen kivikautisesta kulttuurista, joka on ollut maassamme vallalla n. 4000 vuotta sitten, on muinaistutkimuksemme voinut kertoa sellaistakin, joka viittaa uskomuksiin ja palvontaan. Kampakoristeinen ruukku tai osuvasti kivestä hiottu eläimen pää todistavat epäämättömästi taiteeseen pyrkivästä hengen aavistelusta. Tietymätöntä on, miten tuon kaukaisen ajan ihminen ilmaisi äänellisesti tunneliikahduksensa: joikunako, yksinkertaisena asian toteamuksena kuten lappalainen, vai vieläkö alkeellisempana ulvahduksena? Kivikautisen ihmisen elämä on ollut suurin piirtein samanlaista kuin lappalaisten: ottakaamme viimeksimainituilta pois teräaseet ja kaikki kangas, vähentäkäämme poronhoitoa ja tehkäämme heidät enemmän riippuvaisiksi metsän ja veden viljasta, niin kivikautinen elämänkuva on valmis. Jo tuona kaukaisena aikana maahamme ulottui vaikutuksia sekä idästä että lännestä, minkä mukaan se silloin jakautui itäiseen ja läntiseen kulttuuripiiriin. Nämä voivat edustaa kahta eri kansallisuutta – ihmislajia – ja elintasoakin: idässä ehkä oltiin keveästi siirtyileviä saalistavia kalastajakiertolaisia, lännessä pysyvämmin paikoilleen pureutuneita talonpoikaisviljelyksen aloittajia, joiden elämisen ehtona oli oma työ.

Itäinen piiri jatkoi elämäänsä suuritta muutoksitta, ottaen vähitellen kiviaseiden rinnalle käytäntöön idästä, Volgan-Kaman keskuksesta, saapuvaa pronssia; läntinen piiri kuihtuu ja katoaa, ja sen sijaan saapuu meren takaa uusia tulokkaita, jotka tuovat mukanaan oman pronssikulttuurinsa. Esineiden koristelu ja vainajain hautavarusteet osoittavat lännessä pitkälle kehittynyttä taiteellisuutta ja mielikuvitusta, joka ulottuu jo tuonpuoleisen elämän aavisteluun. Voimme kuvitella, että tullessamme n. vuoteen 500 e.Kr., jolloin siis Hellaassa vallitsi elegian, jambin, meloksen ja kuorolyriikan korkea kulttuuri, Suomen itäisessä kulttuuripiirissä ehkä oli kohottu joiun tasolta laajempaan kertovaan runoon, loitsuun, sananlaskuun ja tarinointiin, joilla koetettiin antaa ilmaisua elämän nousukohdille: karhunkaadolle, naisenryöstölle, sotaretkelle jne., tai kaukaa saapuneen kulkijan kertomille ihmeellisille asioille. Läntisessä kulttuuripiirissä, joka edustaa korkeampaa, paikallaan pysyvää viljelyksen astetta, voimme kuvitella eepillisen ja uskonnollisen puolen kehittyneen pitemmälle. Olivathan sen luojat merentakalaisia, todennäköisesti Ruotsin gootteja, jotka olivat kokeneet maasta muuton ja uuteen saapumisen jännittävät seikkailut, ja jotka tietenkin toivat mukanaan skandinavialaista laulutaitoa. Itäinen ja läntinen laulu olivat siis edelleen erikielisiä.

N. v:sta 500 e.Kr. vähitellen alkanut esiroomalainen rautakausi tuskin toi sanottavia muutoksia itäisen piirin kulttuurielämään, joka jatkui metsästäjä- ja kalastajakansan ikivanhojen tottumusten mukaan entisellään. Lännen piirin kulttuuri heikontuu tänä aikakautena (500-1 e.Kr.) suuresti, kuten kaikkialla Itämeren maissa näinä vuosisatoina, todennäköisesti pitkien, luonnonolojen puolesta epäsuotuisten vaiheiden johdosta. Sen sijaan että asutus olisi lisääntynyt, maamme autioitui; kulttuurilöytöjä on näiltä vuosisadoilta peräti vähän. Läntinen kulttuuripiiri uudistui sitten ajanlaskumme kolmena ensimmäisenä vuosisatana siten, että ns. itäbalttilaiseen ryhmään kuuluvat suomalaiset saapuivat laivoillaan Suomenlahden eteläpuolelta ja asettuivat Lounais-Suomeen ja Kokemäenjoen suuhun, josta asutus vähitellen laajeni itään päin. He ovat olleet varsinaisen rautakauden asteelle kohonnutta vaurasta talonpoikaiskansaa, joka uudisasukkaina otti taistelutta joko kokonaan aution tai perin harvaan asutun maan haltuunsa. Heidän edustamansa kulttuuri rupesi kehittymään oman jatkuvan viljelyksen, mahdollisen vanhemman pohja-asutuksen ja Ruotsista päin tulevien kauppakosketusten ja siirtolaisten kautta; viimeksimainittuja saapui Suomeen varsinkin kansainvaelluksen vuosisatoina (n. 400-800 Kr.j.), asettuen saarekkeiksi suomalaisten keskuuteen, jokien suille ja muille kauppapaikoille. He toivat mukanaan skandinaavisen kulttuurinsa, koristetaiteensa, laulunsa, riimukirjoituksensa, soturiluonteensa ja merenkyntäjävarmuutensa. Nykyinen rannikkoruotsalainen asutuksemme ei – Ahvenanmaata lukuunottamatta – polveudu heistä, vaan on saapunut tänne kristillisenä aikana, n. 1000-1300. Laatokan alue sai myös vähitellen suomalaisen asutuksen, joka vuosisatain kuluessa kansoitti sen, Suomenlahden perukan ja Äänisen seudut. Tänne on myös voinut saapua siirtolaisia Länsi-Suomesta. Kun siis ajattelemme ajanlaskumme ensimmäistä vuosituhatta, voimme todeta sinä aikana olevan kehittymässä kolme eri suomalaista kulttuuripiiriä: Lounais- eli Vakka-Suomen, Kokemäenjoen ja Laatokan. Molemmat ensimmäiset ovat tänä pitkänä aikakautena läheisissä suhteissa – milloin vihamielisissä, milloin rauhallisissa – länteen, viikinkikulttuuriin, viimeksimainittu etelään, slaavilais-bysanttilaiseen kulttuuriin päin, ja kaikki kolme hallitsevat laajoja alueita, retkeillen ryöstö- ja verotustarkoituksessa kauas sekä meritse että maitse. Ruvetessamme nyt ajattelemaan näiden ryhmien kulttuuria laulun kannalta nousee vastattavaksi kysymys, mitkä olivat niissä oloissa luonnollisia, itsestään laulettaviksi tarjoutuvia aiheita?

Suomalaisten tulokkaiden maanviljelijäluonne oikeuttaa otaksumaan, että paikoillaan pysyvän, rauhallisen elämän tärkeimmät ilmiöt, elinkeinot ja niihin liittyvät pelot ja toiveet, uskonnolliset pitämykset ja niiden vaatimat menot, käsittämättömät ja tyrmistyttävät asiat, kuten kuolema, ilon aiheet kuten rakkaus, häät ja syntymä, ovat varhaisimmin ja milloinkaan lakkaamatta puhjenneet äänellisiksi, luonnollista, itsetiedotonta runoiloa osoittaviksi lauselmiksi, loitsuiksi, sananlaskuiksi, pieniksi lyyrillisiksi onnen laulahduksiksi, häärunoiksi jne. Kun on todettu, että virolaisten vanhat runot on sepitetty samalla kalevalaisella runomitalla kuin meidänkin, ovat suomalaiset siis tuoneet sen mukanaan – varmaa se ei ole – ja arvattavasti pukeneet uudessa isänmaassaan harjoittamansa vaatimattoman arkisen runouden näiksi nelinousuisiksi trokeesäkeiksi. Sen veivät yhteissuomalaisuuden perintönä mukanaan myös ne suomalaiset, jotka saapuivat etelästä Laatokan kulttuuripiirin alueille. Tähän arkisen elämänrunouden esikoisuuteen ja vanhuuteen viittaa sekin, että Viron säilyneen kansanrunouden luonne on arkista ja lyyrillistä, ja että germaanien vanhin runous on todennäköisesti myös ollut tällaista.

Toinen näinä varhaisina vuosisatoina itsestään eteen tuleva laulunaihe oli sota ja "sotahan kuolo", henkilökohtainen uljuus, joka merkitsi niin paljon heimon menestykselle. Olemme taipuvaiset uskomaan, että suomalaisten perusluonne on ollut yleensä rauhallinen ja sotaa välttävä – eihän ole säilynyt tietoja siitä, että he olisivat tehneet ainakaan voimakkaampaa vastarintaa esim. heitä edellään tunkevia slaaveja vastaan. Mutta kertomukset Suomeen ja Viroon tehdyistä risti- sekä hämäläisten ja virolaisten viikinkiretkistä ja pitkällisestä vapaustaistelusta osoittavat suomalaisten sisuuntuneen ja muuttuneen sotaisiksi tultuaan lännen meren rannalle, josta ei enää päässyt väistymään kauemmaksi. Asian luonnosta johtuu, että heillä oli johtajia, heimon suursotureita, jotka toivat suomalaisia meren yli; sellaisiin tekoihin ei kykene tasapäinen, järjestymätön lauma. Johtajasuvut olivat tarpeellisia uusissakin oloissa, joissa ennenpitkää jouduttiin kamppailemaan lännen sotaisen ja ylpeän kansan kanssa. Nämä taistelut herättivät eloon urhojen uljuutta kuvailevan sankarilaulun, kuten aina on tapahtunut voimatekoja suorittaneiden kansojen keskuudessa. Siinä on suomalaisilla lisäksi ollut esimerkkinä ja opettajana viikinkien sankarilaulu, jota he varmaan oppivat tuntemaan läheisen naapuruuden ja todennäköisesti pian ilmestyvien kaksikielisten laulajain kautta. Tulemme näin luonnollista tietä sen tosiasian ääreen, että lännen suomalaiset joutuivat viikinkivuosisatoina kosketuksiin pohjoisgermaanisen runoaiheiston kanssa, tutustuen siihen ja yhdistäen sen aineksia, sankareita ja tekoja omiin lauluihinsa ja omien urhojensa nimiin. Tästä seuraa se välttämätön johtopäätös, ettei suomalaisten läntisen sankarirunouden aihepiiri ole yleensä tutkittavissa erillään pohjoisgermaanisesta muinaisrunoudesta, vaan että se päinvastoin on tärkeiltä osilta samanaikaisen eurooppalaisen mielikuvituksen ja tunne-elämän ilmausta.

Näin laulu kehittyi lännessä, saaden vähitellen taustakseen kalevalaisen meren ja henkilöikseen sarjan tunnettuja kalevalaisia hahmoja, jotka sattuvasti edustavat pohjoismaisia päällikkö-, meriurho- ja valtijatarmielikuvia. Mutta myös Laatokan kulttuuripiirillä on todennäköisesti ollut samaan aikaan sankarilaulunsa, vaikka emme voikaan muodostaa niiden aiheistosta niin selvää mielikuvaa kuin länttä koskevasta. Ajatellessamme nyt, että Laatokan kulttuuripiiri oli jo kivikauden aikana idän vaikutuksen alaisena, ja että viikinkivuosisatoina sen editse kulki katkeamaton varjagijono kaakkoa ja etelää, sadunomaista Miklagardria kohti, sinne ja joskus myös takaisin, joukossa varmaan suomalaisiakin sotureita, tulee sivuuttamattomien mahdollisuuksien piiriin se otaksuma, johon bysanttilaisen kirjallisuuden yhteydessä jo viittasimme (s. 34), että näet Laatokan ja jossakin määrin lännenkin kulttuuripiiri on idän kautta ollut kosketuksissa sellaisen bysanttilaisen aineiston kanssa, jonka varjagit ovat voineet omistaa ja tarinoimalla levittää. Ennenkuin siis bysanttilaisten satujen ja kansanomaisten, mm. Iliasta ja Odysseiaa kertoilevien romaanien aiheet sekä näiden esiintyminen slaavilaisen kansan mielikuvamaailmassa on selvitetty, ei ole lupa tehdä lopullisia johtopäätöksiä sankarirunoutemme aiheiden alkuperästä. Ja nojaten historian yleisiin todistuksiin tiheistä kosketuksistamme ja yhteyksistämme itään päin, jonne Bysantti etelästä puolestaan jo varhain kurotti kättään, ja vielä siitä, että bysanttilainen hengenelämä on ilmeisesti vaikuttanut kauemmas joka haaralle kuin aikaisemmin on rohjettu uskoa, on turvallisinta, niin kauan kuin nämä asiat ovat tieteellisesti selvittämättä, asettua idän vaikutuksiin nähden enemmän myönteiselle kuin kielteiselle kannalle.

Suomalaisten kalevalainen sankarirunous on siis käsitettävä historialliseksi, syntyneeksi sekä omien kokemusten että lännestä ja idästä saatujen aiheiden perusteella, ilmaukseksi yleiseurooppalaisesta, jo varhain alkaneesta, harvinaisen voimakkaasta ja kauas syrjäisiinkin maihin tunkeutuneesta laulunhalusta. Sitä on jossakin muodossa sepitetty jo hyvin varhain – vaikea olisi uskoa, ettei tulo meren yli esim. olisi herättänyt uljaan kerskauksen halua – ja se on lisääntynyt ja tullut yleisemmäksi sikäli kuin mahtavat päälliköt ovat saavuttaneet voittoja ja rikastuneet. Sepittäjinä ovat tietenkin olleet yksilöt, sillä kansa ei laula, vaan laululla on aina tekijänsä. Ei ole säilynyt mitään tietoja siitä, minkälaisia arvoltaan ja asemaltaan ovat olleet nämä Länsi-Suomen muinaiset laulajat, mutta erehtymisen vaara on kai pienin, jos vertaamme heitä germaanien vastaavan runouden luojiin ja esittäjiin. Kysymyshän on historiallisesta mainelaulusta, jossa välillä ylevin sanoin käännyttiin jumaluuksien puoleen, pyhästä runoudesta, jonka sepittäjä ei mielellään voi olla muu kuin pappi – tietäjä – tai päällikkö tai hänen vertaisensa arvossapidetty henkilö. Tuntuu vaikealta ajatella, että myöhemmän keskiajan vaeltavat laulajat, leikarit, olisivat ollenkaan viljelleet tätä puhdasta, korutonta, monessa suhteessa uskonnollista runoutta, joka tuskin enää tyydytti heidän mielikuvamaailmaansa. Asiahan on ilmeisesti niin, että kristinusko piti Suomessa niinkuin Saksassakin tätä vanhaa pyhää pakanallista laulua sitkeimpänä, jäykimpänä vastustajanaan, niinkuin se olikin, ja ahdisti sitä kaikin keinoin, onnistuen hävittämään sen. On hyvin todennäköistä, että vanha arvokas laulajasääty painui sen tieltä yhä syvemmälle itäisiin korpiin, vieden laulunsa mukanaan, talletettaviksi siellä tulevaisten aikojen varalle. Kun se silloin sieltä löydettiin, se oli yhä heimon parhaiden miesten viljelemää.

Varhaiskalevalaisen sankarilaulun muoto on todennäköisesti ollut lyhyehkö, ballaadimainen eli samanlainen kuin muidenkin kansojen epiikka tällä kirjoittamattomalla alkuasteella. Mikäli laulajan muisti riitti ja runoilijakyky salli, ne voivat yhdistyä ja siten laajentua pitemmiksi sikermiksi. Kun säkeistöjakoa ei ollut, oli muistin tukena vain – tapahtumajuonta lukuunottamatta – alkusointu ja kertosäe. Näin ne periytyivät laulajapolvelta toiselle, muuttuen alituisesti sikäli kuin vanhat säkeet ja asiat sattuivat unohtumaan ja myös sen kautta, että liukaskieliselle suomalaiselle on perin helppo vaihtaa kalevalainen säe uuteen: runouden laatu jo houkuttelee siihen. Vaelluksen suunta on selvä: lännessä oli meri ja vieras kieli, joten sinne ei ollut vetoa eikä pääsymahdollisuuksia; idässä oli oma kieli ja omat verotusalueet, joilla kuljettaessa runot itsestään kylväytyivät otolliseen maaperään. Kun kaukaisissa, eristetyissä oloissa joskus saattoi syntyä suoranainen laulamisen muotiharrastus, voivat vanhat runot toisina aikoina ikäänkuin leimahtaa ilmiliekkiin. Sellainen tuhasta ilmituleen riehahtanut uusi palo luultavasti vallitsi Vienan Karjalan parhailla runoseuduilla 1800-luvun alkupuolella.

Kun kalevalainen sankarirunous todennäköisesti oli Länsi-Suomessa, synnyinsijoillaan, kehittyneimmillään n. 1000-1200, eli samoihin aikoihin, jolloin Ranskassa truveerit ja jonglöörit toreilla, kaduilla ja kirkonpihoilla huvittivat kansaa vastaavilla lauluillaan, ja kun kristinusko Suomeen saavuttuaan asettui siihen nähden vihamieliselle kannalle, ei ole luultavaa, että se enää tämän jälkeen omisti itselleen kristillisiä aineksia ja katsomuskantoja. Mikäli siinä on sellaista havaittavissa, se on tullut suomalaisten laulajien kuuluville aikain kuluessa jo ennen kuin ruotsalaisten ristiretkeilijäin purjeet ilmestyivät Airiston selälle. Tarinat Kiesuksen ihmetöistä, kuolemasta, käynnistä tuonelassa ja ylösnousemuksesta saapuivat suomalaisten tietoon jo pakanuuden aikana idästä ja lännestä, ja sulautuivat heidän mielikuvitukseensa helposti, kuin uusina muunnoksina siitä paljosta samanlaatuisesta, jota he tiesivät kerrotun muista jumaluuksista. Samalla tavalla he vastaanottivat muunkin mystillisen, mitä ajan runoudessa saattoi löytyä ja Suomen rannoille ajautua. Niinpä tekisi mieli otaksua, ettei Graalin tarina ole voinut pysähtyä vain norjalaisten piiriin, vaan on jossakin muodossa tullut suomalaisillekin tunnetuksi. Jos myös voitaisiin todeta, että jotkut kalevalaisen sankarirunouden aiheet ja henkilöhahmot olisivat syntyneet Nibelungien vanhain pohjatarinain hedelmöittävästä vaikutuksesta suomalaisten säeseppojen mielikuvitukseen, niin näkisimme tässä jotakin, joka tuntuisi Euroopan yleisten eepillisten aiheiden valossa varsin luonnolliselta.

Kalevalainen sankarirunous eli siis piilopirtissä n. 700 vuotta. Kun kirjoitus ei ollut milloinkaan sen muotoa vakiinnuttanut, ja kun siinä itsessään – eräitä sananlaskumaisesti lukkoon visautuneita säepareja ja lyhempiä jaksoja lukuunottamatta, jotka ehkä kuin oksanmukura sitkeästi kieltäytyivät palamasta ajan tulessa – on helppo ja liukas muuttuvaisuuden taipumus, tuntuu järjenvastaiselta se otaksuma, että niitä olisi voinut paljaan muistitiedon kautta periytyä meidän aikoihimme saakka alkuperäisessä asussaan. Tämän vuoksi ei myöskään tunnu mahdolliselta päästä varhaisimman, ensimmäisen alkumuodon perille lähtemällä nykyisestä, säilyyn saadusta asusta taaksepäin vertaamalla eri toisintoja, toteamalla, mitkä niissä ovat samat eli siis vanhimmat säkeet, ja millä paikkakunnalla nämä esiintyvät. Siten saatu tulos kyllä todennäköisesti – ei tieteellisen varmasti – edustaa käsillä olevan toisinnon vanhempaa alkumuotoa, mutta minkäänlaista täsmällisempää tietoa siitä, kuinka vanha tämä on, ei siten voi saada, vaan lisäksi tarvitaan muita keinoja. Tuo vanhimmaksi paljastunut säkeistö voi esim. sisältää kielellisiä seikkoja: sanoja, niiden muotoja ja merkityksiä, jotka kielen historian avulla voidaan määritellä kuuluviksi tiettyyn seutuun ja aikaan. Itse asia, aihe, voi sitten olla sellainen, ettei sitä voida selittää muuten kuin vertaamalla eurooppalaisiin aiheisiin, jolloin sen ikä voi sieltä saatujen tietojen perusteella selviytyä. Kansanrunouden tutkimuksessa käytetyn maantieteellisen menettelytavan tieteellinen merkitys on siis se, että sen avulla voidaan runotoisinnosta kuoria pois siihen ajan ja matkan varrella kertynyt kuona, liiat säkeet, ja siten päästä perille, mikä – todennäköisesti, sillä täyttä varmuutta ei tällä alalla voi saada – on sen alkuperäinen aihesisällys. Nyt vasta saattaa alkaa se tutkimus, mikä on tärkeämpi kuin säehistoria: mistä on aihe saatu, onko se omintakeinen vai liittyykö se eurooppalaisiin aineryhmiin ja mihin niistä? Sitten kun kansanrunoutemme aiheisto on täten maantieteellisen kuorimismenetelmän mukaan määritelty ja sijoitettu, mikäli mahdollista, alkuperäisille synnyinseuduilleen, ja kun sen omintakeisuus tai suhde eurooppalaiseen aiheistoon on selvitetty, on sankarirunojemme synty valaistu niin pitkälle kuin se on mahdollista. Tärkeintä on siis tämä perusaineiden tutkiminen, käsitettynä siinä laajuudessa, mihin alussa viittasimme, sillä se valaisee suomalaisten yhteyksiä tai omaa runokykyä ja hengenelämää historiantakaisina aikoina. Vanhimman pohjamuodon etsiminen on vain tie tähän päämäärään ja aiheiden vaelluksen ja säkeiden kasautumisen historia vain tämän hakemisen sivutuote, sinänsä kiintoisa, mutta tieteellisesti vain sikäli kiintoisa ilmiö, mikäli kerän sisästä on saatu paljastetuksi ydinaihe, muinaissuomalaisen hengen ilmaus tai käden ojennus eurooppalaisen laulun maailmalle. Esteettinen tutkimus taas käsittelee kirjaanpantuja toisintoja ja niiden perusteella sepitettyjä lönnrotilaisen asteen tuotteita, Kalevalaa, ja voi tulla kysymykseen vasta sitten, kun tämä on liitetty yleiseen kirjallisuuteen.

Venäjän kansanrunouden historia on ulkonaisesti samanlainen kuin Suomen: se elää kansansuussa ja pysyy huomaamattomana, muistiin kirjoittamattomana, myöhäisiin aikoihin saakka. Ensimmäinen kirjaanmerkintä periytyy v:lta 1619, jolloin Englannin Moskovan-lähetystön pappi Richard James kirjoitti muistiin muutamia näytteitä venäläisten eepillisestä kansanrunoudesta. 1700-luvun alussa sitä kokosi kasakka Kirsha Danilov, jonka valikoima julkaistiin 1804, kun romantiikka oli opettanut ymmärtämään kansanrunouden merkityksen. Sen jälkeen sitä on ahkerasti sekä koottu että tutkittu. Suomalaisten kannalta on kiintoisaa todeta, että kun etenkin Venäjän kirkko vainosi kansanrunoutta ja sen laulajia, nämä löysivät lopulta turvapaikan kaukaa pohjoisesta, Arkangelin ja Äänisen seuduilta, samasta syrjäisestä maakunnasta, jonka vielä pohjoisemmissa osissa säilyi lännestä ehkä vastaavanlaista vainoa paennut kalevalainen sankarirunous. Sieltä vastasi sekä suomalainen että slaavilainen runotar 1800-luvun kerääjien innostuneeseen tiedusteluhuutoon.

Venäläisten eepillinen kansanrunous tunnetaan nimellä bylinat (byilinyi < byilo = ollut) ja myöhemmin pohjoisessa nimellä starinat (< starina = muinaisaika). Se on syntynyt vuosisatain kuluessa, kerros toisensa päälle, itsenäisinä ballaadeina. Muoto on vapaa: seitsemän-yhdeksäntrokeiset ja kolmi-kuusitrokeiset, loppusoinnuttomat säkeet vaihtelevat; viimeksimainittu säe voi päättyä daktyliin. Vakiintuneet käänteet ja sanamuodot toistuvat kuten epiikassa ainakin. Sitä esitettiin samoin kuin muinaisten germaanien runoutta: lausumalla ja harpun säestyksellä. Mahdollista on, että skandinavialaisten varjagien mukanaan tuoma urotöiden ylistystapa on antanut alun bylinain syntyyn ja että nämä täten ovat aluksi olleet päällikön ja hänen seurueensa, druzhinansa, ylimyksellistä runoutta. Jo varhain on kuitenkin Venäjälle saapunut bysanttilaisia ja balkanilaisia ilveilijöitä, vanhoja tuttuja antiikin perillisiä, jotka vähitellen ovat ottaneet bylinatkin erikoisalakseen, sepitellen niitä sikäli kuin aiheita ilmestyi ja eläen silloisissa pikku hoveissa ja pajarien kartanoissa. Mutta kun Moskovan vallan kohotessa ortodoksinen kirkko tuli yhä mahtavammaksi eikä ollenkaan ottanut suvaitakseen kiertävien laulajien taidetta, nämä joutuivat ahtaalle ja pakenivat lopuksi, kuten sanoimme, pohjoiseen ja myös Siperiaan. Ilmeistä on, kuten näkyy esim. Ilja Muromilaisen ja Rustemin yhtäläisyydestä, että Venäjän kansanrunous on ollut läheisessä aihekosketuksessa etelän ja Bysantin kanssa. Aiheiden mukaan tutkijat ovat jakaneet bylinat (1) muinaisia sankareita, (2) Kiovan ruhtinasta Vladimiria, (3) Novgorodia, (4) Moskovaa, (5) kasakoita, (6) Pietari Suurta ja (7) nykyaikaa koskeviin sikermiin. Ensimmäisen sikermän sankarit ovat suunnattomia satuolentoja: Sviatogor on vuorien jättiläinen, jota maa tuskin jaksaa kannattaa; Gorinitsh aarteita vartioiva käärme; Satakieli Ryöväri (Solovei Razboinik) peloittava olento, joka asuu kuudesta tammesta rakennetussa pesässä jne. Niissä ei kuitenkaan ole muinaisgermaanien myyttien täyteläisyyttä eikä jylhää kauneutta. Toisen sikermän nimihenkilönä on Kiovan ruhtinas Vladimir, eräänlainen Arthur-kuningas ja Kaarle Suuri, jonka urhojen suurteoista nämä bylinat kertovat. Itse hän ei ole sankariluonne, vaan rajoittuu hänen toimintansa uusien tehtävien antamiseen urhoilleen ja näiden naittamiseen. Varsinainen keskussankari on Ilja Muromilainen, maanviljelyksen voiman edustaja, jonka tarinassa yhtyvät monet Aasian ja Euroopan, Rustemin, Akhilleuksen, Sigurdin, Arthurin ym. urotyöt. Mm. hän joutuu tietämättään taisteluun poikansa kanssa ja surmaa hänet. Hänen johtava aatteensa on, että heikkojen suojeleminen on paras voiman käyttötapa, mutta muuten hän ei ole erikoisemman ritarillinen: päinvastoin hän on raaka ja arkipäiväinen, liian rauhallinen, taistellen ainoastaan silloin, kun siihen on välttämätön pakko; sitä paitsi hän on suuri juoppo. Tällaisena hän edustaa koko hyvin Venäjän kansaa. Varhaislaulujen naiset ovat myös raa'an voiman edustajia: ihanteellista rakkaudentunnetta, joka usein kaunistaa muiden kansojen epiikkaa, ei heissä ole.

Kiovan sikermä tukahtui kasvussaan, kun mongolit 1240 hävittivät Kiovan ja valloittivat suurimman osan Venäjää. Kansanrunotar käsittelee sen jälkeen vapaaksi jääneen Novgorodin aiheita, keskushenkilöinään uudet tyypit: kauppiaat, toivioretkeläiset, merenkulkijat ja kaupunkien rakentajat. Pääsankareina ovat hurskas kauppias Sadko ja riitainen, verenhimoinen porvari Vasili Buslajevitsh. Neljäs sikermä siirtyy kertomaan Moskovan tsaarivallan noususta, Kasanin valloituksesta, Jennakin urotöistä, Iivana Julmasta, jota kansa on pitänyt suojelijanansa pajarien sortoa vastaan, ja hänen kätyristään Maljuta Skurlatovitshista, Boris Godunovista ja hänen tyttärestään Kseniasta, ja Volgan rohkeasta ryöväristä Stenka Rasininista. Ukrainalaiset bylinat kertovat Dnjeprin saarilla olleesta kasakkain tasavallasta, Setshistä, ja sen kukistumisesta, tataarien ja turkkilaisten hyökkäyksistä. Uudemmat bylinat taas kertovat Pietari Suuren urotöistä: Asovan valloituksesta ja streltsien kukistamisesta, Napoleonin-sodasta, hetmanni Platovista ja hänen kasakoistaan. Ne ovat kuitenkin runollisesti arvottomia. Bylinat olivat, kuten sanottu, alkuperäistä ballaadikasvullisuutta, jota ei, mikäli tiedetään, milloinkaan sommiteltu laajemmaksi runomuotoiseksi eepokseksi. Proosamuotoon sellainen on sepitetty: Kertomus Igorin sotaretkestä (Slovo o polku Igorevje) on suorasanainen eepos, jonka pohjana saattaa olla bylinarunoutta. Sen käsikirjoitus, joka periytyi 1300-luvulta, hävisi Moskovan palossa 1812, mutta oli jo silloin julkaistu (1800) ja jäljennös siitä löydettiin Katarina II:n kirjastosta. Siinä kuvataan mainitun novgorodilaisen ruhtinaan sotaretkeä etelän arojen polovtseja vastaan: kuinka alussa suopea sotaonni kääntyi ja Igor joutui vangiksi, lopuksi kuitenkin pelastuen. Se on oppineen runoilijan työtä.

II. KERTOVA RUNOUS.

2. Ritarirunous.

Sankarilaulut olivat siis historiallisesta legendapiiristä noussutta epiikkaa, josta ilmeni keskiajan-ihmisen isänmaanrakkaus ja kansallistunto, lojaliteetti hallitsijaa kohtaan ja käsitys urhouden ja kunnian merkityksestä. Ne kuvastavat, voi sanoa, läänityslaitosta, sen siveellisiä, koossapitäviä voimia, ja sen kauneimpia ihanteita. Ne olivat myös suuren yleisön runoutta, sepitettyjä etupäässä sitä varten, sen huvittamiseksi ja houkuttelemiseksi tiettyjen toivioreittien varsille. Se pääsi kyllä jonglöörien ja truveerien mukana myös linnoihin ja palatseihin, ollen sielläkin tervetullut, mutta oli enemmän kotonaan messuilla, toreilla, kadunkulmissa ja viinituvissa.

Historiasta tiedämme, että keskiajan erikoisilmiö, ritarilaitos, kehittyi lopulliseen täydellisyyteensä ristiretkien avaamien uusien vaikutteiden johdosta. Keskiajalle ominaisella tavalla se järjestyi tarkkojen urhous-, kunnia- ja velvollisuuskäsitteiden ohjaamaksi ylimysluokaksi, joka asetti nämä ritari-ihanteensa jopa korkeammalle kuin oman kansallisuutensa. Kehittyen aikaisimmin ja täydellisimmin Ranskassa, ristiretkien johtavassa valtiossa, se levisi ylimystön muotina muihinkin maihin, tuoden kaikkialle samat ihanteet ja elämäntavat. Nämä rupesivat pian kuvastumaan runoudesta.

Niin pian kuin näet ritariluokka oli selvittänyt itselleen elämänkäsityksensä ja tunsi olevansa oma erikoissäätynsä, joka asemansa, kokemustensa, tietojensa ja hienostuneiden tapojensa puolesta oli porvaristoa ja rahvasta korkeammalla, sankarilaulut alkoivat tuntua sen korvissa epäsointuisilta ja niiden aiheet, käsiteltiin niitä millä tavalla tahansa, vanhoilta ja kuluneilta. Luonnollisista syistä se ajan uutena ilmiönä kaipasi runoutta, josta kuvastuisi sen uusi mielikuva- ja ihannemaailma, ennen kaikkea ritarillisuus ja tämän aatteellinen ohjelma: sorrettujen puolustaminen. Tuloksena oli ns. ritarirunous l. hoviepiikka, joka siis on hiukan nuorempi kuin sankarilaulu ja kukoistaa tämän yläpuolella omana hienostuneena kulttuurikerroksenaan. Se, mistä tämä pyrkimys haki aihepiirin, jonka kautta se saattoi ilmaista tarkoitusperänsä, on kansojen runollisen hengenelämän kiintoisimpia ilmiöitä.

Olemme todenneet sankarilaulujen yleensä käyttäneen aiheikseen historiallisia tosiasioita ja niistä kasvaneita legendoja; yllä olemme huomauttaneet tämän alan jo ruvenneen kulumaan ja ritarisivistyneisyyden kyllästyneen siihen. Uuden runouden kaipuu ei siis voinut hakea ilmaisuaineistoa sankarilaulujen aihepiiristä, vaan sen oli pakko kääntää katseensa muualle. Tarjona oli tällöin:

(1). Bysanttilais-itämainen romantiikka. Ristiretkien kautta länsimaiden truveerit, trubaduurit ja hengelliset joutuivat tutustumaan sekä kreikkalaiseen että tämän välityksellä itämaiseen romantiikkaan, joka sitä paitsi oli ehkä jossakin määrin, filosofian viehättävänä seuralaisena, päässyt heidän kuuluvilleen Espanjan arabialaisten kautta. Välittäjinä toimivat bysanttilaiset, heidän kreikkalais-italialaiset tulkkinsa, kunnes frankit itse oppivat ymmärtämään Levantin silloista pääkieltä, kreikkaa. Vähemmän he lienevät oppineet arabiaa, sillä tämähän oli heidän vihollistensa kieli, ja saaneet siis myös vähemmän vaikutuksia näiden kulttuurista suoraan. Huomautamme nyt, mitä olemme kertoneet bysanttilaisesta kirjallisuudesta (s. 32): että siellä vallitsi 1100-luvulla renessanssi, että runoilijat sepittelivät laajoja runoelmia antiikin kreikkalaisista lemmenromaaneista, ja että bysanttilaisella kansankielellä lisäksi kerrottiin ja runoiltiin itämaisista satuaiheista.

(2). Antiikin ja itämaiden romantiikka. 1100-luku oli kuten olemme kertoneet (s. 168) Ranskassa klassillisuuden kukoistusaikaa, jolloin antiikin latinankielistä kirjallisuutta huomattavassa määrässä harrastettiin, keskuspaikkana Orléans, ja jolloin sen tärkeimmät kirjailijat tulivat laajoissa piireissä tutuiksi. Homerosta ei tunnettu, mutta Troian satuhistoriaan perehdyttiin Dares Phrygiuksen ja Dictys Cretensiin usein mainituista teoksista (Historia de excidio Trojae ja Ephemerides belli Trojani), joista avautui Odysseian ja muinaisen sankarisodan seikkailuromantiikka. Homerus latinus (I, 416), joka sisältää vain 1070 säettä, tuli yleisemmin tunnetuksi 1000-luvulla.

Antiikin ja itämaiden romantiikka yhtyi Aleksanterin legendoissa. Kuten olemme kertoneet (I, 327), ilmestyi viimeisellä vuosisadalla e.Kr. ns. Pseudokallistheneen kuvaus Aleksanteri Suuren seikkailuista, jonka neljännen vuosisadan alussa Kr.j. käänsi latinaksi Julius Valerius Alexander Polemius, ja joka tunnettiin jo varhaiskeskiajalla. 800-luvulla siitä tehtiin lyhennys (Epitome), jonka Vincentius Bellovacensis sijoitti tietohakemistoonsa. Myöhemmin siitä sepitettiin laajennuksia ja muunnoksia, niin että latinankielinen Aleksanteri Suurta koskeva kirjallisuus, sekä fantastinen että Curtius Rufuksen mukaan sepitetty asiallisempi (runoelma Alexandreis), oli jo 1100-luvulla runsas. Näin avautui länsimaille Aleksanterin romantiikka, johon sisältyi paljon samanlaista kuvittelua, mihin jo tutustuimme Huon de Bordeaux-runoelmasta (s. 192).

(3). Arthur-tarinasto. Tässä kohden huomautamme siitä, mitä olemme aikaisemmin kertoneet Arthur-aiheisesta runoudesta (s. 92 ja 202). Toteamme siis, että 1100-luvulla, jolloin normannit vallitsivat Englannin sivistyselämää ja jolloin eteläranskalainen Eleanor-kuningatar, trubaduuri Bernart de Ventadorn ja Marie de France antoivat Henrik II:n hoville runokulttuurin hohtoa, oli walesilaisten proosatarinoiden ja bardien kukoistuskausi, että Geoffrey Monmouthilainen silloin sommitteli historiansa, Wace ja Layamon sankarilaulunsa, ja että Normandiassa, jossa oli kaksikielistä väestöä, varmaan on tällä vuosisadalla kerrottu, runoiltu ja laulettu Arthur-tarinastoa sekä kymriksi että ranskaksi. Selvää on näin ollen, että normandialainen ritaristo, joka ilmeisesti on edustanut sekä ranskalaista älyä että viikinkien ja kelttien mielikuvitusta, on voi sanoa "syntymästään saakka" perehtynyt Arthur-tarinoihin, joita sille bretagnelaiset eukot ehkä kertoivat satuina ja hyräilivät kehtolauluina. Hastingsin taistelussa Taillefer kyllä lausuili Roland-säkeitä, mutta hänen jäljessään olevassa soturirivistössä oli lukuisasti bretagnelaisia ritareita, jotka mahdollisesti muistelivat omia "pyöreän pöydän" sankareitaan. Tällä emme tahdo puuttua siihen tutkimuksen riitakysymykseen, (1) ovatko Arthur-legendat kuihtuneet ja sammuneet alkuperäisessä synnyinpaikassaan Englannissa sen jälkeen, kun osa kymreistä muutti n. 600 anglosaksien tieltä Bretagneen, ja kasvaneet myöhempään täydellisyyteensä vain täällä, jossa Arthur-kuninkaasta todellakin saattoi tulla kansallisuudesta irti oleva satukuningas ja jossa Kaarle Suuren legendat, hänen valioritarinsa, saattoivat niitä hedelmöittää, vai (2) ovatko ne, niinkuin mielellään uskoisi, rehoittaneet edelleen myös Walesissa ja rikastuttaneet toisiaan bardien välityksellä Kanaalin yli. Meille riittää vain se, että normandialainen ritaristo ja heidän truveerinsa perehtyivät tähän romanttiseen tarinapiiriin sekä kotonaan Ranskassa että myös Englannissa, sekä kirjallisista lähteistä että suullisesti elävän laulun kautta.

Edellämainitut aihepiirit siis tarjoutuivat ritarirunouden palvelukseen. Se, että tämä omaksui ne ja ilmaisi itsensä niiden kautta, on selitettävissä osaksi siten, että muita näin tuoreita aihealoja ei 1100-luvulla ollut näkyvissä ja että niistä huokui sama kaukaisuuden ja sadunomaisuuden romantiikka, jonka tenho oli ristiretkihurmion päätekijä; lopusta runotar kieltäytyy antamasta selitystä, pitäen rakastumisensa syyn näihin sadunomaisiin mielikuviin salaisuutenaan. Siihenhän kirjallisuuden historia usein saa tyytyä runouden syntyä tutkiessaan. Ritarirunoutta ei myöhemmin enää "laulettu" viellen säestyksellä, vaan luettiin. Se luopui aluksi sankarilaulujen pitkistä säkeistä ja säkeistöjaosta, ja omaksui kahdeksantavuisen, parittain soinnutetun, keskeytymättömänä jatkuvan säkeen ja kertomatavan. Sen yleisluonteesta voidaan sanoa seuraavaa:

Pääsisällyksenä on seikkailu, so. ritari lähtee retkeilemään, seuralaisena vain aseenkantaja ja joskus oppaana neito, ja tarkoituksena yleensä heikkojen ja sorrettujen auttaminen. Viimemainittuja symbolisoi nuori kaunis nainen, jonka ritari pelastaa ja josta lopuksi tulee hänen puolisonsa. Ritarirunoelman keskeisin tapahtuma on siis rakkaus, – ei taistelu, niinkuin sankarilaulussa, ja se lisää näin viimemainittuun sen, mikä siinä ilmenneestä keskiajan-ihmisen elämänkäsityksestä puuttui. Ritarirunouden rakkaus ei ole provencelaisen lyriikan ohjelmallista, ulkoista palvontaa, vaan luonnollista, aistillista intohimoa, keskittyen ns. bretagnelaisissa runoelmissa voittamattoman lemmenpalon aiheuttamaan aviorikokseen ja siitä johtuvaan syvään tragiikkaan. Sankarilaulun isänmaanrakkaus ja kansallistunto, lojaliteetti hallitsijaa kohtaan, urhoollisuus kunnian vuoksi ja kunniakäsite irtautuvat ritarirunoudessa todellisuudesta, kohoavat satumaailmaan ja sulautuvat yhdeksi ainoaksi altruistiseksi tunteeksi, hurmautuneeksi, uskonnollisesti väritetyksi antautumiseksi ritarin jaloon kutsumukseen. Tämän hyväksi ritarin oli uhrattava kaikki, ei vain henkeänsä vaan myös aineelliset mahdollisuutensa, ja niinpä on anteliaisuus (largesse) – ja välinpitämättömyys maallisista palkinnoista truveerien erikoisesti ylistämä hyve. Ritarin (chevalier) tulee vielä olla uljas (preux), jalo (généreux), uskollinen (loyal) ja ennen kaikkea courtois, kohtelias vertaisiansa ja etenkin naisia kohtaan. Viimemainittuun ominaisuuteen sisältyi oikeastaan ritarin koko elämäntaito: kohteliaisuus muita kohtaan merkitsi samalla korkeata omanarvontuntoa, joka taas oli perin kärkäs pitämään loukkauksena pienimpääkin, mikä vain vivahti siihen päin. Ei ole tarvis huomauttaa, että länsimaiden gentlemannin kunnianarkuus, joka kyllä on joskus mennyt naurettaviin liioitteluihin, mutta on silti sivistyksemme ydinpuolia, on lähtöisin näin varhaisilta ajoilta.

Ritarin vastustajana oli ensinnäkin raaka, sivistymätön, epäkohtelias parooni, sankarilauluista tunnettu väkivaltainen voimahenkilö. Onpa melkein kuin ritarit olisi lähetetty tuhoamaan juuri heitä. Sitten ritarit taistelivat jättiläisiä, hirviöitä, petoja, ilkeitä noitia ja syöjättäriä vastaan, joita aikaisemmin mainituissa lähteissä kyllä riitti. Tästä huolimatta seikkailut ovat jokseenkin samanlaisia ja sikäli yksitoikkoisia. Ritarit itsekin muodostuvat samannäköisiksi, minkä täytyy olla tuloksena silloin, kun todellisuudella ei ole kuvauksessa osuutta, ja kun vaikuttimet, päämäärät, näyttämö ja kulissit ovat yleensä samat. Sankarilaulun taisteleva parooni on ritareihin verrattuna todellinen ja yksilöllinen. Toisaalta kuitenkin ritarirunouden huoleton, värikäs sadunomaisuus, hieno aatteellisuus ja syvä tragiikka antavat sille taiteen leimaa.

Ritarirunouden vahva puoli on kuvaus: linnat, aatelisten asunnot, juhlat, turnajaiset, kaksintaistelut, metsästysretket, puvut ja aseet liukuvat ohitsemme kaunisvärisenä kulkueena; samoin porvarillinen maailma: viinitupa, neidon kammio, pitalisten hoitola, maantiekohtaukset. Kuvaus ulottuu sielullisiinkin ilmiöihin: tunteiden luonnetta tutkitaan, sieluntiloja eritellään, jopa joskus väsyttävän laajasti. Varsinainen kertova puoli kärsii tästä, koska se tällaisissa kohdissa keskeytyy, joten ritarirunoissa ei ole sankarilaulun eepillistä vauhtia. Mietiskelyn ja kuvailun kautta ne voivat paisua sangen laajoiksi.

Sankarilaulujen sepittäjät ovat yleensä jääneet runoelmainsa varjoon, astumatta sieltä esille. Ritarirunoelmien sepittäjät ovat tietoisempia runoilijatehtävästään ja nousevat näkyviin yksilöllisinä persoonallisuuksina, joita emme voi enää sivuuttaa. Tämä johtuu siitä korkeammasta sivistyksen asteesta, jolla koko runous liikkuu ja jossa sellaisen teon kuin runon sepittämisen merkitys ja tuottama kunnia jo ymmärrettiin.

Ritarirunoudelle annettiin nimi romance, jolla eräässä vaiheessa tarkoitettiin kansankielistä sepitelmää, erotukseksi latinankielisestä, ja jonka mukaan näitä runoelmia sanottiin "romaaneiksi" (esim. les romans bretons). Väärinkäsityksen välttämiseksi käytämme kuitenkin nimeä "ritarirunous".

Käsittelemme ritarirunouden seuraavassa järjestyksessä: (1) kertovat pienoisrunot (lais) ja bysanttilaiset aiheet; (2) antiikin aiheet; (3) Arthur-tarinasto eli bretagnelaiset aiheet.

Ranskan ensimmäinen kirjailijatar Marie de France vaikutti Henrik II:n hovissa Englannissa n. 1175-1190. Hän oli kotoisin Ranskasta, Normandiasta, eli suurimman osan ikäänsä Englannissa anglonormannilaisissa piireissä, ymmärsi latinaa ja englantia, omisti kirjallisia tuotteitaan ylhäisille henkilöille, ja oli siis aikansa sivistyneimpiä naisia. Eräissä varhaisintaan 1200-luvun lopulta periytyvissä käsikirjoituksissa ilmoitetaan hänen sepittämikseen: kaksitoista kertovaa pienoisrunoelmaa, joista käytettiin lajinimeä lai; englanninkielisestä, Phaedruksen ym. satuja sisältävästä kokoelmasta tehty mukaelma nimeltä Ysopet; ja erään latinankielisen kiirastulirunoelman käännös.

Marien runoelmat on sepitetty kahdeksantavuisilla, parittaan soinnutetuilla säkeillä, jakamatta niitä säkeistöihin. Katsaus hänen aiheisiinsa on valaiseva:

(1) Kaprifolio (Le Chevrefeuille) kertoo, kuinka Marke-kuninkaan karkoittama Tristan kaivertaa nimensä pähkinäpuukeppiin ja heittää sen tielle, ja kuinka Iseut löytää kepin, ymmärtää Tristanin tarkoituksen ja tulee tapaamaan häntä. (2) Satakieli (l'Eustie) kertoo, kuinka rakastajallensa ikkunasta kiemaileva vaimo rauhoittaa mustasukkaista miestään sanoen kuuntelevansa satakieltä, jonka laululta ei saa unta; mies surmaa satakielen, jonka vaimo lähettää rakastajalleen. (3) Kaksi rakastavaista (Les deux amants): kuningas antaa tyttärensä vain sille, joka jaksaa kantaa hänet levähtämättä vuoren huipulle; rakastaja hankkii ihmejuoman vahvistuakseen ratkaisevalla hetkellä, mutta ei käytäkään sitä, vaan vie taakkansa lemmen innoittamana perille muuten, ja kuolee. (4) Guigemar rakastuu vanhan miehen nuoreen vaimoon, joka hoitaa häntä, kun hän on haavoittunut; saa hänet lopulta omakseen. (5) Saarni (Le Frésne) kertoo, kuinka äiti kätkee toisen kaksoistyttärensä onttoon saarniin, koska kaksoisia luultiin aviorikoksen merkiksi; tytär löydetään, kasvaa kauniiksi neidoksi, tulee kuninkaan lemmityksi ja lopuksi, tunnettuna peitteestä, johon äiti oli hänet käärinyt viedessään hänet heitteelle, kuningattareksi. (6) Le Bisclaveret on kertomus ihmissudesta. (7) Ritari Lanval on päässyt haltijattaren rakastajaksi ehdolla, ettei ilmaise sitä kellekään, kerskaa kuitenkin kuningas Arthurin puolisolle, joutuu vaikeuksiin, mutta pelastuu haltijattarensa viemänä Avalonin saarelle. (8) Onneton (Chaitivel) kertoo neljästä samaan naiseen rakastuneesta ritarista, jotka ratkaisevat turnajaisilla, kuka hänet saa: kolme kuolee ja neljäs jää eloon niin vaivaisena, ettei voi mennä avioliittoon. (9) Milon kertoo salassa syntyneestä pojasta, jonka äiti on myöhemmin joutsenen välityksellä suhteissa pojan isän kanssa, tullen vihdoin hänen puolisokseen; isä ja poika kohtaavat toisensa kaksintaistelussa, mutta isä tuntee pojan ajoissa tämän sormuksesta. (10) Yonec kertoo salaperäisestä linnusta, joka käy linnan vanhan herran nuoren vaimon luona, ja jonka vanha ritari onnistuu surmaamaan; nuori puoliso synnyttää pojan, joka kostaa isänsä – salaperäisen, linnun hahmoon pukeutuneen ritarin – kuoleman. (11) Kuitit (Equitan) kertoo kevytmielisestä puolisosta, joka tahtoo surmata miehensä kuumalla kylvyllä, ja kuinka surmansa saakin nuori kuningas, hänen rakastajansa. (12) Eliduc on bretagnelainen ritari, joka jouduttuaan kuninkaansa epäsuosioon menee Englantiin, suorittaa siellä suuria urotöitä, saavuttaa kuninkaantyttären, Guilliadonin, rakkauden, ja joutuu ristiriitaan kotiin jääneelle puolisolleen lupaamansa ja häneltä vaatimansa uskollisuuden sekä tämän uuden lemmen välillä. Hänen entinen kuninkaansa kutsuu hänet takaisin, mutta hän ei voi unohtaa Guilliadonia, vaan palaa takaisin, ryöstää hänet laivalleen ja vie hänet, kun hän menee tainnoksiin kuultuaan nyt vasta Eliducin olevan naimisissa, kotilinnansa lähellä olevaan erakkolaan. Siellä uskollinen puoliso, joka on saanut tietää Eliducin salaisuuden, herättää hänet eloon ihmekukan avulla. Lopuksi kaikki kolme alistuvat kohtaloonsa ja menevät luostariin.

Ylläolevien aiheiden tarkastelu osoittaa, että n:t 1, 7 ja 9 ovat Arthur-tarinastoon kuuluvia, n:o 2 kansanomainen lemmenkasku, jolle sittemmin Boccaccio antoi oman sisällyksensä, n:t 3 ja 8 lunastustyösatuja, n:t 4 ja 10 itämaisia satuja, n:o 6 kansanuskomustarina, n:o 11 satu julmasta naisesta, joka lankee toiselle kaivamaansa kuoppaan, ja n:t 5 ja 12 Lumikki-satuja. Samanlaatuisia ovat muidenkin säilyneiden lai-runoelmien (yhteensä nelisenkymmentä) aiheet. Kysymyksessä on siis yleiseurooppalainen kansansadusto, johon on, arvattavasti kuljeksivien kertojain ja ristiretkien avaaman yhteyden tuomina, sekaantunut itämaisia aineksia. Marie ja muut anglonormannilaiset lai-runoilijat – alaa näytään harrastetun pääasiassa Englannissa – ilmoittavatkin useissa kohdissa, että heidän tarinansa lähteenä on satu, conte, josta bretagnelaiset – li bretun – "ovat tehneet lain".

Tästä selviää siis, että bretagnelaisilla on ollut oma runolajinsa, joka on tunnettu nimellä lai ja jonka aiheina ovat olleet muutkin kuin Arthur-tarinat. Lai onkin kelttiläinen lainasana (< loid l. laid = laulu). Muistuttaen mieleemme kelttiläisen epiikan yleisen muodon: sehän oli esim. irlantilaisilla lyyrillisten palojen keskeyttämää proosaa, tulemme siihen käsitykseen, että bretagnelaisten lai oli proosakertomukseen, satuun, sijoitettu lyyrillinen runo, jonka bardi esitti laulamalla, ja että ranskalaiset sanoivat koko tällaista bardin esitystä, jossa kertomus ja laulu vuorottelivat, laiksi eli – kuten niiden malliin sepitettyä Aucassinia ja Nicolettea, josta pian enemmän – "laulusaduksi", chante-fableksi. Kun ranskalaiset rupesivat kertomaan laita omalla kielellään, he muuttivat koko tarinan hienoston näinä aikoina suosimaan mittaan, ja niin syntyivät esim. Marien lait. Onko tällaisen muodon, yhtenäisen pienoiseepoksen, syntyyn vaikuttanut myös klassillisen kirjallisuuden epyllion, jollaisia Marie kyllä tunsi esim. Ovidiuksesta, jota hän oli lukenut, se jääköön vain arveluksi.

Marien pienoiseepokset olivat laajuudeltaan erilaisia: pisin (Eliduc) 1.184, lyhyin 118 säettä. Niitä pidetään siroina, huomattavina varhaisranskalaisen runouden näytteinä.

Vanhat kreikkalaiset romaanit, sellaiset kuin Longoksen Daphnis ja Khloë ja Heliodoroksen Aithiopika (I, s. 328, II, s. 32) muuttuivat kuten tiedämme Bysantissa uusiksi lemmentarinoiksi, jotka satujen tutkimattomia teitä levisivät kauas maailmalle, Länsi-Eurooppaan saakka. Tällainen on Flore ja Blanchefleur, joka tunnetaan kaikista Euroopan maista, jopa Norjasta, Ruotsista ja Islannista saakka, ja johon Boccaccion romaani Filocolo (s. 460) perustuu. Ranskassa se tunnetaan kahdesta 1100-luvulta säilyneestä käsikirjoituksesta, joista toinen esittää sen koruttomana lemmentarinana, toinen ritarirunoelmana.

Espanjalaisen saraseenikuninkaan poika Flore ja jalosyntyisen kristityn orjan tytär Blanchefleur kasvavat yhdessä, kunnes heidän kiintymyksensä muuttuu rakkaudeksi. Floren vanhemmat lähettävät pojan pois ja myyvät tytön orjakauppiaille, jotka vuorostaan myyvät hänet Babylonin mahtavalle emirille. Floren palattua kotiin hänelle kerrotaan Blanchefleurin kuolleen ja näytetään tämän hautaa, mutta Flore kiristää ilmi totuuden, lähtee etsimään lemmittyään ja salakuljettaa itsensä kukkakorissa emirin haaremiin, jossa nautittua lemmenonnea kuvataan naivilla tunteellisuudella ja aistillisuudella. He tulevat ilmi ja koettavat pelastaa toisiaan Floren omistaman taikasormuksen avulla. Tästä jaloudesta liikutettuna emiri vapauttaa heidät ja he saavat toisensa.

Daphnis ja Khloë on tämän viehättävän tarinan ilmeinen alkujuuri, josta se on bysanttilaisten kertojien kautta nykyiselleen kehittynyt. Siihen ja Heliodoroksen monivaiheisiin rakastajiin, Theageneseen ja Kharikleiaan, on juonnettava jo mainitun Aucassin ja Nicolette [suomentanut Eino Palola] nimisen "laulusadun" synty. Tämän ulkomuoto, jossa luulemme jäljitellyn bretagnelaista lai-sepitelmää, on sekaisin runoa ja proosaa: ensin lauletaan alkajaisesittely, joka loppuu seuraavin säkein:

    Niin ei ole murheen omaa,
    vaivoiltansa vailla lomaa,
    solvaistua, sorron alla,
    ken ei tällä laulannalla
    elpyis, terveheksi tointuis,
    sydän selkeäksi sointuis,
    niin se on sievä –

ja sitten "kerrotaan, tarinoidaan ja jutellaan". Yksitoikkoinen sävelmäkin on säilynyt; se saattaa olla, kuten olemme maininneet (s. 178) lähellä sitä nuottia, jolla sankarilaulut "laulettiin". Runoelma on säilynyt vain yhtenä käsikirjoituksena.

Aucassin (ehkä itämaista perua: Al Casim) on provencelaisen kreivi Beaucairen poika, rakastunut Nicolette nimiseen, saraseeneilta ostettuun ja kastettuun neitoon, minkä vuoksi laiminlyö isänsä auttamisen sodassa. Lopettaakseen nuorten suhteen isä vangitsee Nicoletten, mutta sallii hänen yhden ainoan kerran suudella Aucassinia, kun tämä sillä ehdolla lupaa mennä sotaan. Sieltä hän palaa voitokkaana, mutta ei saa sittenkään lemmittyään omakseen ja lähtee etsimään Nicolettea, joka on päässyt vankilasta pakoon. Löydettyään hänet metsästä he pakenevat yhdessä, joutuvat merimatkalla Torelore-nimiseen Hölmölään ja erilleen toisistaan, kun saraseenit tekevät sinne ryöstöretken. Aucassin ajautuu kotiin, jossa hänen isänsä on kuollut, ja Nicolette Karthagoon, jonka kuninkaan tyttäreksi hänet todetaan. Näin ovat säätyesteet poistuneet ja rakastavaiset saavat toisensa.

Bysanttilaista vaikutusta ilmaisevia runoelmia, romans d'aventure, syntyi Ranskassa lukuisasti, mutta niiden luettelemiseen emme voi tässä syventyä. Niiden ohessa nousee näkyviin kirjailijoitakin, kuten esim. Gautier d'Arras, 1100-luvun jälkipuoliskolla vaikuttanut truveeri, jonka sepittämiä ovat Heraclius-keisarista kertova Eracle ja Eliduc-laista mukailtu Ille ja Galeron, ja hänen aikalaisensa ja ammattiveljensä Adenet, liikanimeltä "truveerien kuningas", joka on sepittänyt kolme sankarilaulua ja yhden "seikkailuromaanin" nimeltä Cléomadés – saman, jota Froissartin lemmitty luki, kun hän kohtasi tämän ensimmäisen kerran. Kaikissa niissä on keskeisenä tapahtumana todellinen, inhimillinen rakkaus.

Bysanttilaisilla aiheilla on ollut suosijoita Saksassakin, jossa vanhat tuttavamme spielmannit, ranskalaisten jonglöörien ammattiveljet, ovat 1100-luvulla ristiretkien ja ranskalaisten esimerkin johdosta, jonkin verran myöhemmin kuin viimemainitut, niihin kiinnostuneet. Täten syntyneillä runoelmilla ei ole vielä sitä hienoa leimaa, joka on ominaista myöhemmälle varsinaiselle ritariepiikalle, vaan se on kansanomaisempaa.

Kuten tunnettua kasvoi itämailla juutalaisten keskuudessa Salomon ympärille rehevä tarinasto, jonka mukaan hän oli kaikkien henkien herra ja saattoi sinettisormuksellaan sitoa tai päästää kenen tahtoi – sama romantiikka, jonka tunnemme Tuhannen ja yhden yön sadusta nimeltä Kalastaja ja henki. Sen vanhin lähde on Talmud, jossa on mm. seuraava episoodi: Salomon vastustajan, demonien ruhtinaan, onnistui kerran anastaa tuo kaikkivoipa sinettisormus. Sen avulla hän nyt muutaltihe itse Salomoksi, vallaten hänen asemansa ja haareminsa ja pakottaen oikean Salomon tarttumaan kerjäläissauvaan siksi, kunnes saisi sormuksensa takaisin. Bysantissa tämä toisinto laajeni vielä romanttisemmaksi: Salomon veli Morolf, joka on omituinen demoninen olento, venäläisten toisintojen mukaan puoleksi ihminen, puoleksi hevonen, rakastuu Salomon puolisoon, jonka vastarakkauden saavuttaa taikasormuksella ja vaivuttaa hänet taikajuomalla valekuolleen uneen. Salomo hautaa hänet, minkä jälkeen Morolf tunkeutuu hautaholviin, herättää hänet tainnoksista ja pakenee hänen kanssaan. Saatuaan selville hänen olinpaikkansa Salomo lähtee sinne toivioretkeläisenä, tunnetaan, vangitaan, viedään mestauspaikalle, mutta puhaltaa siellä torveaan, jolloin hänen miehensä ryntäävät saapuville ja pelastavat hänet, minkä jälkeen hän ottaa takaisin puolisonsa ja surmaa petollisen veljensä. Toisinnossa olemme huomaavinamme Nessoksen ja Deianeiran tarinan vaikutusta.

Salomoromantiikkaa esiintyi kuitenkin lännessä jo paljoa aikaisemmin kuin selostettu bysanttilainen toisinto ehti sinne saapua: levinneenä arvattavasti suoraan Talmudista juutalaisten kautta. Länsimaalainen mielikuvitus oli Vanhan Testamentin kuvauksen johdosta huvitettu Salomon viisaudesta, asettaen hänet kilpailemaan demonien pääruhtinaan Markolin eli Marcolphuksen kanssa. Tämä "kilpalaulanta" menetti pian – Salomo samoin kuin pimeyden pääruhtinas ovat aina olleet kansanomaisen leikinlaskun mieluisia kohteita – vakavan sävynsä ja Marcolphus muuttui demonipelleksi, kansanhuumorista tartuntaa saaneeksi "uuspeiliksi", jonka suuhun sijoitettiin Salomon nolaamiseksi kaikista mehevimmät sutkaukset. Tässä muodossa Salomon ja Morolf olivat Saksassa n. 1100-luvun alkaessa tärkeitä kansan huvittajia, leikarien messuohjelmien päänumeroita. Kun siis tarinan bysanttilainen, värikäs muoto tuli ristiretkien aikana tunnetuksi, saattoi odottaa heidän saavan ajan runoudessa huomattavammankin sijan.

Vanhin spielmannrunoelma on jonkun baijerilaisen papin n. 1160 sepittämä Kuningas Rother, jossa bysanttilainen romaaniaines, nimenomaan Morolfista muistuttava kaksi kertaa tapahtuva puolison ryöstö, on yhtynyt hämäriin Didrikin tarinasta ja ristiretkistä periytyviin kuvitelmiin: Italialainen kuningas Rother kosii Konstantinopolin kuninkaan tytärtä, mutta hänen lähettinsä vangitaan; lähtee sotaretkelle ja saa monien seikkailujen jälkeen ryöstetyksi morsiamensa; myöhemmin tämä taas ryöstetään häneltä. Langobardeilla oli Rothari niminen kuningas (636-650); Italian kuninkaiden tarunomaiset suhteet Bysanttiin juontavat yleensä juurensa Didrikin tarinasta, Theoderikin saduksi muuttuneesta vankina olosta siellä.

Toinen spielmannrunoelma: Herttua Ernst, on syntynyt n. 1175, mutta on sitä ennen ollut kauan spielmannien käsissä: herttua Ernstiä on paneteltu Otto-keisarille; hän surmaa panettelijan ja lähtee keisarin vihaa pakoon itämaille, jossa joutuu suoranaisiin Sindbadin seikkailuihin, kunnes palaa kotimaahan. Viimemainittu aihepiiri on epäilemättä saatu Bysantista.

Salman ja Morolf on sepitetty n. 1190. Salomo on Jerusalemin kristitty kuningas ja hänen vihollisensa on saraseeni Fore. Morolfista, joka on Salomon veli, on tehty neuvokas spielmann, joka hankkii takaisin kaksi kertaa ryöstetyn puolison. Runoelma on siis sepitetty bysanttilaisen toisinnon mukaan.

Samalta ajalta periytyvän Oswald-runoelman päähenkilö on anglosaksilainen kuningas, joka eli 600-luvulla; sen juoneen on vaikuttanut Apollonios Tyrolaisen tarina (I, 328). Lähettinään morsiamelleen Oswald käyttää puhuvaa korppia; kun samanlainen lintu esiintyy eräässä Eddan runossa, täytynee otaksua senkin olevan bysanttilaista perua ja lentäneen pohjoiseen itäistä tietä varjagien mukana. Viimeiseksi mainittakoon Orendel, joka on syntynyt 1100-luvun lopussa Trierissä ja selittää (toivioretkeläisten ylösrakennukseksi), miten Kristuksen pyhä viitta oli saatu mainitun kaupungin pyhäkköön, jossa sitä muuten vielä nykyäänkin pyhiinvaeltajille näytetään.

Monien vaiheiden jälkeen viitan nielee valas, mutta tämän vangitsee Trierin kuninkaan Eigelin poika Orendel, joka on lähtenyt kosimaan Pyhän Haudan hallitsijatarta Bridaa. Haaksirikkoutuneena hän näet joutuu kalastaja Eisenin palvelukseen ja saa silloin tuon valaan saaliikseen. Viitta tekee kantajansa haavoittumattomaksi, minkä johdosta Orendel voittaa lukemattomia vaaroja ja saa Bridan omakseen. Enkeli kutsuu heidät takaisin Trieriin, jossa viitta talletetaan kiviarkkuun. Toinen enkeli ilmoittaa heille kuoleman lähestymisestä, jolloin he valmistautuvat hurskaasti sitä varten.

Kuten mainitsimme oli tällainen sadunomainen romantiikka nautittavissa suoraankin antiikista, sen kirjallisuudesta, ilman Bysantin välitystä, kun vain osasi latinaa. Tästä heräsi ajatus kertoa noista asioista äidinkielellä, että latinaa osaamattomatkin pääsisivät mukaan yhteiseen iloon. Näin syntyi n. 1100 Alberic de Briançonin Aleksanteria kuvaava runoelma, josta on säilynyt vain satakunta säettä, mutta joka tunnetaan hänen maanmiehensä Simonin ja saksalaisen minnelaulajan Lamprechtin mukaelmista (n. 1138). Alberic noudatti Epitomen sisällystä ja vältti ilmeisiä, liian fantastisia kuvitelmia.

1100-luvun lopulla useat ranskalaiset truveerit runoilivat yhteistyönä Albericin laitoksen uudelleen, laajentaen sen käsittämään 20.000 säettä. Näin syntyi Aleksanterin romaani (Le Roman d'Alexandre). Sen 12-tavuisia säkeitä ruvettiin sittemmin sanomaan "aleksandriineiksi", ja tuli niistä ranskalaisen runouden valtamitta. Albericin assonanssi muutettiin loppusoinnuksi. Sen pääleimana on nyt ihmeellinen, välkkyvä itämaiden satumaisuus, ja sen juoni mutkittelee yhtä oikullisesti ja fantastisesti kuin Firdusin Kuningasten kirjassa, jonka se joskus tuo mieleen. Ala tuli suosituksi: useita tähän keskusrunoelmaan liittyviä lisiä sepitettiin vielä 1300-luvulla ja Aleksanterin seikkailuista runoiltiin Englannissa ja Skotlannissa saakka.

Albericin runoelman jälkeen vanhin antiikinaiheinen sepitelmä on tuntemattoman tekijän Roman de Thèbes (n. 1150), jonka pohjana on Statiuksen (I, 411, 416) Thebais-niminen veljesvihaa käsittelevä eepos. Runoilija on lisännyt kohtauksia, taisteluja, ruhtinaiden neuvotteluja, hautauspuheita, sotajuonia ym. niinkuin ajan muoti vaati, kuvailee henkilöt tarkoin, aina saman kaavan mukaan, ja viipyy tunteellisissa kohtauksissa, Ismenen ja Antigonen keskusteluissa. Kymmenisen vuotta myöhemmin (n. 1160) julkaisi myös tuntemattomaksi jäänyt runoilija Aeneiihin perustuvan sepitelmän nimeltä Roman d'Eneas, joka pääjuoneltaan noudattaa esikuvaansa, mutta käsittelee kaikki oman aikansa mielikuvien mukaisesti, lisää paljon fantastisia aineksia ja viipyy mielellään lemmenkohtauksissa, joissa käyttää hyväkseen Ovidiuksen opetuksia. Hänen teoksensa tuli tämän jälkeen lemmentunteiden esittämisen malliksi. Nämä molemmat runoelmat olivat laajoja, yli 10.000 säettä. Troian tarinapiirin kertoi n. 1165 Henrik II:n hovissa oleskellut oppinut truveeri Benoït de Sainte-Maure 30.000 (8-tavuista) säettä laajassa runoelmassaan nimeltä Roman de Troie, joka kauttaaltaan perustuu usein mainittuihin keskiajan fantastisiin Troia- ja Homeros-lähteisiin.

Se alkaa kultaisen taljan ryöstöllä ja loppuu Kreikan ruhtinaiden paluuseen sodasta. Kirjailijan mielisankari on Hektor ja hänen kaaduttuaan hänen nuori veljensä Troilus, joka tosin mainitaan vain kerran Odysseiassa (IX, 16), mutta on saanut huomattavan sijan Dares Phrygiuksen romaanissa. Hänen lemmitykseen Benoït runoili Briseida nimisen neidon, jonka nimi on johdettavissa Akhilleuksen Briseis-orjattaresta. Jouduttuaan kreikkalaisten leiriin Briseida unohtaa Troiluksen, vaikka oli vannonut tälle ikuista uskollisuutta, ja antautuu Diomedeen rakastetuksi. Tämä episoodi tuli kuuluisaksi: siihen perustuvat Boccaccion Filostrato ja Chaucerin sekä Shakespearen Troilus ja Cressida. Viimemainittu ei ole siis Homeroksen ivamukailua, kuten ennen luultiin, vaan nuoren, lemmenleikkiin taipuvaisen kaunottaren vanhastaan tunnetun tarinan ja sielunelämän esittämistä. Benoït tietenkin muutti antiikin olot ja henkilöt omien mielikuviensa mukaisiksi, kertoen linnoista ja luostareista ja sommitellen puheet ja toiminnan oman aikansa tyyliin. Hänen tiedonhalunsa ilmenee niistä maantieteellisistä ja luonnontieteellisistä selityksistä, joita hän on runoelmaansa liittänyt.

On lausuttu sellainen mielipide, että tutustuminen antiikin sankareihin on osaltaan antanut ritarirunoudelle sitä humaanista sävyä, jonka kautta se niin edukseen eroaa yksipuolisen jyrkästä ja fanaattisesta sankarilaulusta. Kieltämättä tätä voidaan huomauttaa, että innostuminen antiikin aiheisiin oli päinvastoin sen humaanisuuden asteen ilmaus, jolle keskiajan-ihminen oli monia vuosisatoja kestäneiden vaivalloisten ponnistelujen jälkeen päässyt.

Lai-runoelmat, Geoffrey Monmouthilaisen historia, Wacen Brut ja Walesin ja Irlannin kelttien runous ovat siis, kuten olemme nähneet, ainoat oppaat pyrkiessämme muodostamaan mielikuvaa siitä, minkälaista oli bretagnelaisten runous. Olemme jo ensinmainittuja käsitellessämme tulleet siihen johtopäätökseen, että se on ollut kelttien epiikan tapaan lyriikan keskeyttämää suorasanaista, viimemainittu laajana pääosana. Tämä merkitsee, ettei proosaosilla ole ollut vakiintunutta sanamuotoa, vaan ovat bardit kertoneet ne kukin oman tyylinsä mukaisesti, laajentaen niitä uusilla aiheilla tai lyhentäen, miten tilaisuus vaati. Aihepiirinä on ollut – sen tiedämme Brutista – ensinnäkin Arthur-tarinasto, johon Kaarle Suuren legendat ovat vaikuttaneet tuoden niihin pyöreän pöydän ritareineen, ja sitten, kuten olemme nähneet lai-runoelmista, sarja yleisesti kerrottuja satuja ja romanttisia tarinoita, joista useat olivat itämaisperäisiä, levinneitä länsimaihin ristiretkien aikana Bysantin kautta. Kelttiläisten palava mielikuvitus, joka rakasti samalla alakuloisia, traagillisia tunnelmia, ja väkevää, luonnollista aistillisuutta, kutoi näistä aineksista fantastisen taruverkoston, joka oli kokonaan irti todellisuudesta, mutta silti tunne-elämältään syvästi inhimillinen ja täynnä suuria taiteellisia mahdollisuuksia. Ranskantaitoiset bardit ja bretagnentaitoiset truveerit tekivät sen aiheet tunnetuiksi ranskalaisten ja anglonormannien keskuudessa. Todennäköisesti bretagnelaisten runoutta on ollut kirjoitettunakin, vaikka todistuksia siitä ei ole säilynyt.

Ensimmäinen bretagnelainen aihe, joka on houkutellut truveereja laajempiin runoelmayrityksiin, näyttää olleen Tristanin ja Iseutin tarina. Varhaisimmat tunnetut – niitäkin aikaisempia on voinut olla – ovat: se laitos, joka on ollut saksalaisen Eilhart von Öbergen käännöksen (1175) pohjana; anglonormannien Beroulin ja Thomas de Bretagnen sepitelmät, joista molemmista on säilynyt laajoja katkelmia (edellisestä 4.444, jälkimmäisestä 4.063 säettä); ja Chrestien de Troyes'n Tristan, joka on sepitetty n. 1165, mutta on kadonnut. Thomas ilmoittaa innoittajakseen Breri-nimisen tarinoitsijan, joka ilmeisesti on ollut sama kuin Giraldus Cambrensiin mainitsema walesilainen Bledhericus, "tuo kuuluisa sadunkertoja" – famosus ille fabulator. Thomas'n runoelma – lajinsa parhaita – on ollut norjankielisen proosa-, englanninkielisen ja Gottfried von Strassburgin saksankielisen käännöksen pohjana.

Mainittu Chrestien de Troyes (eli 1100-luvun jälkipuoliskolla) on ensimmäinen truveeri, joka saattaa bretagnelaisen aihepiirin muotiin. Hänestä tiedetään vain se, minkä hän itse on teoksiensa yhteydessä ilmoittanut: että hän oli syntyisin, kuten nimi sanoo, Troyes'sta, Champagnen kreivien pääkaupungista, jossa nämä viettivät hienostunutta hovielämää, ja jonne provencelainen lyriikka ja lemmenmuoti oli ulottanut vaikutuksensa usein mainitun Eleanorin (joka oli ensimmäisen trubaduurin Guilhem Poitierslaisen tytär, Akvitanian perillinen, ensin Ranskan Ludvig VII:n ja sitten Englannin Henrik II:n puoliso) tyttärien Marien ja Aelis'n kautta, nämä kun joutuivat naimisiin Champagnen kreivien kanssa; että hän on opiskellut latinaa ja kääntänyt Ovidiuksen teoksia; ja että hän myöhemmin tuntemattomasta syystä siirtyi Flanderin herttuan Filipin hoviin. Hän on siis kaikesta – teoksistaankin – päättäen ollut tietopuolisesti sivistynyt mies ja kasvanut runoutta harrastavien piirien kuuluvilla.

Troyes on Parisista kaakkoon ja siis kaukana Bretagnesta ja Normandiasta, jossa bretagnelaisen runouden voi edellyttää olleen ranskalaisille piireille läheisen naapuruuden vuoksi tuttua. Mutta Champagnen hovi oli yhteydessä Englannin hovin kanssa, josta se sai sekä runoilijoita että runollisia vaikutelmia. Todistuksena tästä on se, että Troian romaanin sepittäjä Benoït, joka oleskeli Englannin hovissa ja piti itseään anglonormannina, omisti runoelmansa Champagnen kreivin Henrikin sisarelle Aëlis'ille, josta sittemmin tuli Ludvig VII:n kolmas puoliso. Tätä tietä ja arvattavasti muutenkin kiertävien truveerien, ehkä sittemmin kadonneiden käsikirjoitusten ja mainittujen Tristan-runoelmien kautta bretagnelainen aihepiiri tuli tunnetuksi Troyes'ssa saakka ja herätti Chrestienin uteliaisuutta.

Hänen ensimmäinen itsenäinen runoelmansa oli kuten sanottu Tristan. Seuraavassa esittelemme lyhyesti tämän kuuluisan lemmentarinan ja sen aihehistorian.

Beroulin katkelman mukaan Tristan on Cornwallin kuninkaan Marken sisarenpoika, tunnettu ritarihyveistään. Taistellessaan Irlannin kuningattaren veljeä, verenhimoista Morhautia (Morholtia) vastaan, joka kuin helleenien tarinan Minotaurus vaatii Markelta vuotuiseksi veroksi 300 tyttöä ja yhtä monta poikaa, ja jonka hän kaksinkamppailussa voittaa, Tristan haavoittuu pahasti hirviön myrkytetystä miekasta. Vain Morhautin sisaren Irlannin kuningattaren vaalea tytär Iseut voi hänet parantaa, mikä tapahtuukin, ja hän palaa terveenä Marken hoviin. Pian hän sitten lähtee kosimaan Iseutia vanhalle Markelle, saa myöntävän vastauksen ja lähtee laivallaan tuomaan enonsa uutta puolisoa kotiin. Mutta matkalla he erehdyksestä nauttivat lemmenjuoman, jonka Iseutin äiti oli antanut tyttärelleen hääpäivää varten, ja lankeavat sen hurmaamina heti toistensa syliin. Hääyöksi salakuljetetaan kuninkaan luo kamarineito. Heidän intohimoinen suhteensa jatkuu, lempivät tapaavat toisensa linnan puistossa, eivätkä he kavahda julmuuttakaan, jos vain siten voisivat pitää rakkautensa salassa vanhalta kuninkaalta. Kääpiö Frocin varoittaa tätä ja hän vakoilee rakastavaisia nousten puuhun, mutta Iseut näkee hänen kuvansa lähteestä ja osaa asettaa puheensa niin, että kuningas tulee vakuutetuksi hänen viattomuudestaan. Lopuksi suhde kuitenkin tulee ilmi, Iseutin pitää osoittaa Jumalan tuomiolla viattomuutensa, ja kuningas tuomitsee heidät poltettaviksi roviolla. Mutta molemmat pelastuvat ja viettävät sen jälkeen metsässä idyllistä lemmenelämää. Kääpiö Frocin menettää henkensä, kun on ilmaissut kuninkaan Midas-salaisuuden: että hänellä näet on hevosen korvat. Kuningas löytää rakastavaiset heidän nukkuessaan, rupeaa uudelleen kuvittelemaan heitä viattomiksi, ja jättää heille vain miekkansa ja sormuksensa merkiksi käynnistään. Huomattuaan ne rakastavaiset pakenevat Walesiin. Nyt on kulunut kolme vuotta, minkä ajan lemmenjuoman oli määrä vaikuttaa, heidän intohimonsa lauhtuu, ja Marke suostuu ottamaan Iseutin takaisin, ehdolla, että Tristan poistuu. Heidän lempensä herää kuitenkin uudelleen ja he tapaavat salassa. Tähän loppuu Beroulin katkelma.

Thomas'n katkelma selostaa tarinan loppuosan. Iseut on päässyt takaisin kuninkaan luo, Tristan on maanpaossa Bretagnessa ja alkaa yksinäisyydessään epäillä Iseutin uskollisuutta. Silloin hän tutustuu Bretagnen kuninkaan tyttäreen Iseut Valkokäteen (Iseut aux Blanches Mains) ja menee hänen kanssaan avioliittoon. Voimatta kuitenkaan rakastaa häntä hän lähtee valepuvussa tapaamaan Iseut Vaaleatukkaa (Iseut la Blonde), jolle yksin hänen sydämensä kuuluu ja jonka kuvaa hän vuoroin palvoo, vuoroin mustasukkaisena kiroaa. Puolustaessaan sitten ahdistettua neitoa Tristan haavoittuu niin pahoin että jälleen vain Iseut Vaaleatukka voi hänet parantaa. Häntä lähetetään hakemaan ja tultaessa Bretagnen rannikolle vedetään mastoon valkea purje, joka oli sovittu merkki siitä, että rakastettu pelastaja oli tulossa. Mutta Iseut Valkokäsi, joka oli saanut tietää tuon sovitun merkin, valehtelee mustasukkaisena Tristanille, että näkyvissä onkin musta purje. Luullen Iseut Vaaleatukan nyt hylänneen hänet, mutta silti yhä vain häntä kaivaten Tristan kuolee, ja liian myöhään saapuva Iseut samoin.

Eilhartin käännöksessä kuningas Marke valittaa, ettei hän ajoissa saanut tietää lemmenjuomasta, jotta olisi voinut luovuttaa puolisonsa ja valtakuntansa Tristanille. Hän istuttaa Iseutin haudalle ruusun ja Tristanin haudalle viiniköynnöksen, jotka kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa, symbolisoiden haudan takanakin jatkuvaa rakkautta, viattomuutta ja sovitusta. Tästä pensaasta on selvästi kotoisin se ruusu, jonka Byron istutti Abydoksen morsion haudalle.

Gottfried von Strassburgin mukaileva ja laajenteleva käännös, joka perustuu Thomas'n runoelmaan ja on jäänyt kesken, päättyy Tristanin ja Iseut Valkokäden avioliittoon.

Arthurin tarinapiiriin Tristan liittyy vain siten, että hänen mainitaan silloin tällöin käyneen Arthurin hovissa.

Kuten selostuksen alussa vihjasimme, ilmenee Tristanin tarinassa klassillisista lähteistä periytynyttä Theseus-myytin vaikutusta, jonka merkkinä on myös lopussa oleva purje-episoodi. Eräät muutkin merkit viittaavat antiikin tarinoihin: pääskynen, joka jättää kuningas Marken syliin kultaisen hiuksen, tavataan kreikkalaisen kirjailijan Ailianoksen kertomuksessa faaraosta, jonka syliin lintu pudottaa kengän; hiuksesta, joka täyttää koko Niilin tuoksullaan, kertoo eräs egyptiläinen papyrus. Tristan surmaa lohikäärmeen ja näyttää sen kielen, kun muut tahtovat omistaa teon itselleen; samanlaisen tapahtuman kertoo Pausanias; se on myös Tyolet-nimisen lain aiheena ja esiintyy Lancelot-runoelmassa. Midas-korvista jo mainittiin – hänen tarinansa oli tullut tunnetuksi Ovidiuksen Metamorphoseista. Mutta tärkeämpi kuin nämä yksityiskohdat on koko tarinan peruspohjan historia. "Morhaut" eli "Morholt" voinee tuskin olla muu kuin Salomon vastustaja Morolf, ja tarkemmin katsoen tarinan pohjalla onkin juuri tämä itämainen kertomus, jossa kuten tiedämme juonen keskeisenä solmuna on puolison ryöstö, ja jossa lemmenjuoma esiintyy valekuolleeksi tekevänä taikajuomana. Sen bysanttilainen toisinto (s. 226) on ollut n. 1000:n paikkeilla kreikkalaisessa maailmassa tunnettu ja suosittu, koskapa arabialaisten ja persialaisten huomio on siihen kiintynyt: onhan näet persialaisen Fakreddin Dshurdshanin (I, 130) Wis ja Ramin (1048) ilmeisesti sepitetty sen vaikutuksen alaisena. Kaunotar Wis tulee vanhan shahi Mobadin puolisoksi, vaikka rakastaa tämän veljeä Raminia; hääyönä on toinen nainen hänen etulaisenaan; lempivät tapaavat toisensa linnan puistossa; Wisin täytyy osoittaa viattomuutensa Jumalan tuomiolla; hän pakenee; Ramin oleskelee tällä välin toisessa maassa ja menee siellä avioliittoon; vanha shahi etsii turhaan Wisiä ja kuolee surusta; itämaiseen tapaan rakastavaiset saavat toisensa. Yhtäläisyydet Tristanin tarinan kanssa ovat niin suuret, ettei voi muuta kuin uskoa Dshurdshanin runoelman juonen tulleen ristiretkien aikana truveereille tunnetuksi, joutuneen Bretagneen ja jalostuneen siellä Tristanin unohtumattomaksi tragediaksi. Siellä on nimistö muuttunut kelttiläiseksi, viikinki-aiheita, kuten esim. Tristanin ja Morhautin saarella tapahtuva kaksintaistelu ja vaaleat kaunottaret, on tullut mukaan, näyttämöiksi on otettu kelttien maat ja hovit: on syntynyt uusi oma tarina.

Puhe "jalostumisesta" on tässä erikoisesti paikallaan. Itämaisessa runoelmassa lemmentunne on puhdasta erotiikkaa, ruumiillista viettielämää, ja vanhan shahin pettäminen jännittävää leikkiä; Wis ja Ramin ovat niinkuin sanotaan "kevytmielisiä" ihmisiä, vailla kaikkea syvempää sielullisuutta; runoelman "onnellinen" loppu vielä lisää sen pintapuolista leimaa. Tristanin tarinassa tapaamme ensi kerran Catulluksen jälkeen (I, 372) sellaisen lemmenintohimon, joka on samalla valtavaa sielunelämää lopullisen kohtalon jylhää, aavistettua näkemystä ja palavaa, sammumatonta aistihurmaa. Se on alusta alkaen niin vakavaa ja kohtalontäyteistä, että Tristan tuntee Iseutin olevan hänen elämänsä ja kuolemansa, että moite aviorikoksesta vaikenee sen ääressä; se on niin valtavaa, että se palaa omalla oikeudellaan, aateloiden itsensä ihanteellisuuden hohteella. Ei ole ihmettelemistä, että se täytti koko keskiajan surullisella kauneudellaan, mikä ilmenee lukuisista viittauksista kirjallisuudessa, veistoksista ja maalauksista, ja että se on tuore ja inhimillinen vielä tänään.

Chrestienin seuraavat runoelmat olivat Erec ja Enide, Cligés, Lancelot eli kärryritari (– ou le Chevalier à la Charrette), Yvain eli leijonaritari (– ou le Chevalier au Lion) ja Perceval Gallialainen (– le Gaulois). Kun hän kertoo saaneensa viimemainittuun aiheen suosijaltaan Flanderin kreiviltä ja tämä lähti ristiretkelle 1190, olisi mainittu vuosi lähellä Chrestienin tuotannon loppua; hän olisi siis ollut parhaissa luomisvoimissaan vv. 1165-1190. Runoelmaa Englannin Wilhelm (Roman du Roi Guillaume d'Angleterre) ei varmasti voida osoittaa hänen sepittämäkseen. Ensinmainitut ovat nyt varsinaisia Arthur-runoelmia, joilla hänen hovinsa ja ritarinsa tehtiin kuuluisiksi.

Erecin perustapahtuma on rakkaus: mentyään naimisiin Erec-urho vaipuu aivan toimettomana lempensä valtaan; kun hänen puolisonsa Enide, erehtyen rikkomaan rakkauden pyhää lakia vastaan, suree sitä, hän suuttuu ja tulee mustasukkaiseksi, lähtee seikkailulle ja käskee vaimonsa ratsastaa edellä, kieltäen häntä puhumasta mitään. Vuosien ja mitä ihmeellisinten tapahtumien jälkeen, joissa Enide osoittaa uskollisuutensa, Erec leppyy ja heidän onnensa alkaa uudelleen. Häntä on sanottu "mustasukkaisuuden ritariksi".

Cligés perustuu Salomon ja Morolfin bysanttilaiseen toisintoon ja on sikäli myös sukua Tristanin tarinalle. Konstantinopolin keisarin poika Cligés ja Saksan keisarin tytär Fénice rakastavat toisiaan, mutta Fénicen täytyy mennä ihailijansa iäkkään enon puolisoksi. Thessala-imettäjä toimittaa lumojuoman avulla niin, että Fénice säilyy koskemattomana. Sillä välin kun hän matkustaa puolisonsa kanssa Konstantinopoliin, Cligés hankkii mainetta kuningas Arthurin hovissa, mutta saapuu pian lemmittynsä jäljessä. Fénice tainnutetaan lumojuomalla ja herää lempijänsä sylissä. Fénicen puoliso kuolee ja nuoret saavat toisensa. Chrestien itse ilmoittaa lähteekseen Beauvais'n tuomiokirkon kirjastosta löytämänsä kirjan, joka varmasti on sisältänyt Salomon ja Morolfin jonkin toisinnon.

Lancelot on runoelma tuntemattoman ritarin ja kuningatar Gueniévren rakkaudesta, jossa ei sen aviorikollisesta luonteesta huolimatta nähdä mitään moitittavaa. Lancelot on komea, uljas, nautinnonhalujen ritari, kuningatar hyvin taipuisa lemmenleikkiin. Kuvaillaan Arthurin juhlia ja aseleikkejä sellaisina kuin niistä todennäköisesti Champagnen hovin hienostuneet naiset haaveilivat, rakkaus courtoisien huippukukkana. Selvää, johdonmukaista juonta ei ole lukuunottamatta kuningattaren ja Lancelot'n aistillista, kevytmielistä, kaikista siveellisistä epäröimisistä vapaata lemmenleikkiä, josta kerrotaan mm. herkin, lyyrillisin yksin- ja vuoropuheluin. Juonen muut langat katkeilevat usein episoodeiksi, ja tosiranskalaisella kertomataidolla ylläpidetään lukijan jännitystä viimeiseen saakka mm. salaamalla, kuka kärryjen häpeälliseen käyttämiseen alentunut urho on. Lancelot'a on sanottu "lemmen ritariksi".

Yvain saapuu lähteelle, jota ritari vartioi, voittaa tämän ja ajaa häntä takaa linnaan, jossa olisi menettänyt henkensä, ellei jo Tristanin tarinasta tunnettu kamarineito olisi pelastanut häntä näkymättömäksi tekevällä sormuksella. Kolmen päivän kuluttua Yvain on jo päässyt linnan leskeksi jääneen rouvan suosioon ja hänen lähteensä puolustajaksi. Arthur-kuningas vierailee linnassa 14 päivää, minkä jälkeen Yvain lähtee puolisonsa luvalla vuodeksi ritariseikkailuille. Hän unohtaa kuitenkin lupauksensa, rikkoen siten rakkauden lakia vastaan, ja viipyy pyöreän pöydän urhojen joukossa kolme vuotta. Tultuaan huomaamaan rikkomuksensa hän joutuu koviin tunnontuskiin ja viettää sen jälkeen henkisesti sairaan katumuksentekijän elämää, kokien ihmeellisiä seikkailuja. Mm. hän pelastaa leijonan, jota jättiläiskäärme juuri oli nielemässä. (Leijona istahtaa takatassuilleen, ojentaa Yvainille molemmat etukäpälänsä ja kumartaa, samalla kuin kirkkaat kiitollisuuden kyyneleet valuvat sen "poskille". Se seuraa Yvainia tämän jälkeen kuin uskollinen koira. Kun Yvain kerran katumuksen tuskassa pyörtyy miekan kärki kääntyneenä rintaansa vastaan, niin että leijona luulee hänen kuolleen, tuo uskollinen elukka tarttuu hampain miekkaan, soluttelee sen kärjen omaa rintaansa kohti ja on juuri heittäytymässä siihen, kun ritari onneksi ajoissa herää. Kysymys on tietysti Androkleen leijonasta, jonka runoilija tuli ottaneeksi mukaan siksi, että Yvain oli "chevalier de Liun", vaikka viimeksimainitulla sanalla tarkoitettiinkin erästä Bretagnen aluetta). Lopuksi linnanrouva ottaa Yvainin uudelleen suosioonsa. Se helppous, jolla hän unohtaa edellisen puolisonsa, muistuttaa kieltämättä Petroniuksen tarinaa nopeasti lohdutetusta leskestä (I, 412), mutta pohjajuonena lienee kuitenkin satu lähteen hengettärestä, myytti Tauriassa ja Ariciassa olevasta Dianan lehdosta, jonne tulija menetti henkensä, paitsi siinä tapauksessa, että sai surmatuksi lehdon vartijan ja taitetuksi oksan hänen puustansa: silloin hänestä vuorostaan tuli lehdon vartija ja jumalattaren pappi. Runoilijan tarkoitus on courtoisie-mielikuvien mukaisesti kuvata niitä seurauksia, jotka voivat ritarille koitua rikkomuksesta rakkauden lakia vastaan. Yvain, jota on sanottu "katuvaksi" tai "surullisen hahmon ritariksi", on ensimmäinen siinä runouden henkilöiden sarjassa, jotka tulevat lemmen vuoksi mielisairaiksi, ja joista kuuluisin on Arioston Raivoava Roland (Orlando furioso).

Perceval on Chrestienin kuuluisin ja taiteellisesti arvokkain runoelma, joka on syvästi vaikuttanut sekä oman että myöhemmän ajan mielikuvitukseen mystillisellä Graal-tarinallaan. Hän sai valmiiksi 10.600 säettä, jolloin kuolema keskeytti työn. Neljä runoilijaa on sepittänyt siihen kukin oman jatkonsa ja loppunsa, ja mystillisestä Graal-mielikuvasta on sitä paitsi aiheutunut laaja kirjallisuus, mikä kaikki muodostaa eriskummallisen Graal-sikermän (Conte du Gral). Ensimmäiseksi käsitteli Graalin sadunomaista historiaa Robert de Boron (n. 1200), joka sepitti siitä kolmiosaisen runoelman. Tämän ensimmäinen osa: Pyhän Oraalin historia (Estoire de Saint Gral), ja toisen osan (Merlin) alku ovat säilyneet runomuotoisina, mutta viimeksimainitun loppu ja jäljellä oleva osa (Perceval) vain proosamukaelmina. Laajat proosaromaanit ovat aiheen myöhemmälle käsittelylle kuvaavia. Suurin osa koko tästä kirjallisuudesta kuuluu 1200-luvun alkupuoliskolle. Epäilemättä ne ilmaisevat mystiikan vaikutusta ritarirunouteen, joka siis sitenkin pyrki kuvastamaan sivistyneen keskiajan-ihmisen mielikuvia.

Chrestienin Perceval on nuorukainen, jonka sekä isä että veljet ovat kaatuneet ritariseikkailuissa, ja jonka äiti sen vuoksi kasvattaa kokonaan tietämättömänä kaikesta tällaisesta. Mutta nuorukaisen synnynnäinen ritarihenki herää hänen nähdessään muutamia pyöreän pöydän ritareita ja äidin täytyy päästää hänet maailmalle. Hän antaa pojalleen evääksi seuraavat neuvot: kunnioita aina naisia ja suutele heitä, jos he sallivat, sekä koeta ansaita heidän sormuksensa ja vyönsä, mutta älä tee muuta; ota sieltä, missä on, ja anna sinne, missä tarvitaan; etsi uljaiden miesten seuraa ja kuuntele heidän neuvojansa; ja kunnioita luostareita ja kirkkoja. Sen jälkeen hän kuolee surusta. Tultuaan Arthur-kuninkaan kuuluksi ritariksi Perceval kerran saapuu suuren järven rannalle ja siitä vanhan onkimiehen opastamana nostosiltaa myöten salaperäiseen linnaan, jossa vuoteella oleva vanhus ottaa hänet hyvin vastaan ja lahjoittaa hänelle miekan. Heidän ohitsensa menee outo kulkue: ensimmäisenä knaappi kantaen keihästä, jonka kärjestä tippuu veri; sitten pari knaappia kantaen kumpikin kymmenhaaraista kynttiläjalkaa; heidän perässään neito kantaen molemmin käsin "Graalia", ja lopuksi vielä neito, kädessä hopeainen lautanen. Syötäessä tuodaan Graal joka kerta saapuville, kun ruvetaan tarjoilemaan uutta ruokalajia. Perceval ei uskalla kysyä, mitä tuo kaikki merkitsee ettei näyttäisi sivistymättömältä. Aamulla hänen herätessään on linna asukkaineen kadonnut ja hän saa tietää, että onkijamies ja vanha kuningas olivat sama henkilö, "kalastajakuningas", li Roy pescheour, ja että jos hän olisi tiedustellut Graalin selitystä, hän olisi juuri siten vapahtanut kuninkaan raskaasta surusta. Jättämällä tekemättä sen ja lähtemällä vastoin äitinsä tahtoa maailmalle hän oli rikkonut vaikeasti. Viisi seikkailurikasta vuotta kuitenkin kuluu, ennenkuin nämä asiat rupeavat painamaan hänen tuntoansa; miten runoilija oli suunnitellut hänen sovituksensa, sitä emme saa tietää, runoelma kun loppuu tähän, keskelle lausetta. Sen yhteydessä on laajoja episoodeja Gavain-ritarin seikkailuista, joiden iloinen, aurinkoinen sävy on virkistävänä vastakohtana Percevalia koskevien osien alakuloiselle salaperäisyydelle. Oraalista saamme tietää vain sen, että se on tehty kullasta ja koristettu kalliilla kivillä, ja että se on jonkinlainen astia, jossa säilytettiin mm. ehtoollisleipää, koskapa yksi siitä otettu hostia riitti pitämään kalastajakuninkaan hengissä.

Graalin tarinan synty näyttäisi olevan selitettävissä seuraavasti. Ehtoollisen asettaminen ja Jeesuksen sanat, joiden mukaan kirjaimellisesti käsitettynä leipä ja viini muuttui hänen ruumiikseen ja verekseen, oli se kristinuskon mysterio, joka vaikutti kaikista syvimmin sekä antiikin että keskiajan mielikuvitukseen. Antiikki tunsi siinä omat ajatuksensa uhriveren puhdistavasta voimasta, ja keskiaika, joka oli uskomuksissaan antiikin perillinen, yhdistäen niihin omia kuvittelujansa, ympäröi sen vielä syvemmällä ja salaperäisemmällä ihmepilvellä. Oli siis luonnollista, että niin pian kuin kristillinen legenda rupesi kehittymään ja marttyyrien ja hurskaiden henkilöiden elämä säteilemään viehättävässä, pyhästi romanttisessa valaistuksessa, huomio kiintyi myös niihin esineisiin, joita Vapahtaja oli käyttänyt tai jotka muuten mainittiin hänen elämäkerrassaan, ja erittäinkin niihin, jotka olivat yhteydessä hänen verikuolemansa kanssa. Sellaisia olivat hänen vaatteensa, jotka sotamiehet jakoivat, orjantappurakruunu, risti ja naulat, keihäs, jolla hänen kylkensä avattiin, ehtoollisen asettamisessa käytetty kalkki (calix = pikari) jne. Tämän legendapiirin tapaamme jo kolmannella sataluvulla eräästä kreikankielisestä apokryfisestä kirjoituksesta, joka sittemmin käännettiin latinaksi ja tunnetaan nimellä Evangelium Nicodemi. Kun ehtoolliskalkki mainitaan ensi kerran vasta St. Denis'n reliikkien joukossa, sankarilaulussa Kaarle Suuren toivioretkestä, mutta tulee 1100-luvun lopulla Graal-runouden keskukseksi, täytyy edellyttää jonkin erikoisen tapahtuman herättäneen uteliaisuutta tällaisia asioita kohtaan. Ristiretket kokonaisuudessaan ja niiden yhteydessä sattuneet monet ihmeet, erittäinkin Antiokiassa taitavasti suoritettu pyhän keihään löytö (1098), olivat tällainen tapahtuma. Näin syntynyttä kiinnostusta lienee kiitettävä siitä, että Nikodemuksen evankeliumi joko nyt käännettiin latinaksi tai sitä ruvettiin lukemaan, ja että siitä sepitettiin 1200-luvun alussa kaksi ranskankielistä runoelmaa. Tätä tietä, lopuksi munkkien saarnojen ja jonglöörien tarinain levittämänä, pyhän kalkin romantiikka tuli tutuksi mm. bretagnelaisille, joiden mielikuvitus näyttää siihen erikoisesti viehättyneen. Onko tähän vaikuttanut jokin ikivanha myytti, kelteillekin jossakin muodossa tunnettu Osiris-, Tammus-, Dionysos- ja Adonis-tarina, jonka keskeinen, talven ja kevään vaihtelua esittävä tapahtuma kuvattiin kuolemalla ja ylösnousemisella, ja jossa vaikuttavaa salaperäistä, elähdyttävää voimaa tällaisen ihmeellisen, verta sisältävän astian helposti saattoi kuvitella symbolisoivan, ei ole varmasti todettavissa. Näin oli joka tapauksessa syntynyt se pyhää kalkkia koskeva legenda, jota Chrestien käytti runoelmassaan. Sana graal näyttäisi olevan samaa juurta kuin keltin garalis, kreikan krater ja latinan gradalis tai cratella, jotka merkitsevät maljaa. Chrestien sanoo vielä "eräs graal", joka tulee erikoisnimeksi vasta hänen seuraajillaan. Käsitämme siis Graal-mystiikan jatkoksi ja seuraukseksi kristillisestä symposionideasta, joka alkaa jo Vanhasta Testamentista ja perustautuu erikoisesti ehtoollisen asettamisessa.

Seuratessamme nyt Graalin kuvan kehitystä toteamme, että järjestyksessä toinen Chrestienin runoelman jatkaja Gaucher de Denain on käyttänyt lähteenään mainittua Bleheris-nimistä walesilaista bardia, joka on aikaisempi kuin Chrestien. Graalia ei siinä täsmällisesti kuvata mutta se on ravintoa tuottava talismani, "rikas" Graal, joka palvelee kuningasta ja hovia "ilman palvelijaa ja hovimestaria" (sans serjant et sans seneschal) ja johon liittyy pyhä salaisuus. Tätä ei kuitenkaan ehditä selittää, sillä tämäkin runoelma katkeaa kesken. Tällainen oli siis varhaisin mielikuva, josta Chrestien loi oman toisintonsa. Kolmannen jatkajan Manessier'n runoelmassa Perceval vihdoin saa tietää, että keihäs on sama, jolla Longinus avasi Jeesuksen kyljen, ja Graal se astia, johon Joosef Arimatialainen kokosi Jeesuksen veren viimeiset pisarat. Ehtoolliskalkki on siis muuttunut todellista verta sisältäväksi astiaksi. Percevalista tulee kalastajakuninkaan kuoltua Graalin linnan haltija; seitsemän vuoden kuluttua hän menee erään erakon luo papiksi, vieden mukanansa Graalin, lautasen ja keihään, ja kuolee palveltuansa siellä kymmenen vuotta. Sen jälkeen ei kukaan ole näitä pyhiä esineitä nähnyt. Neljännen jatkajan Gerbert de Montreulin runoelmassa kerrotaan laajasti, kuinka Joosef Arimatialainen toi ne itämailta Britanniaan. Graalin ympärille kasvaneet myöhemmät romaanit käsittelevät etupäässä kadonneen Graalin etsimistä; Lancelot'n poika nuori Galahad on se hurskas ja siveä ritari, jonka on suotu lopuksi valloittaa Graalin linna. Arthurin pyöreän pöydän ritareista tulee Graalin ritareita, so. syntyy mielikuva elämän puhtautta harrastavista, Jumalan mystillistä yhteyttä etsivistä sankareista, kuin vastapainoksi aistilliselle Arthurin tarinastolle. Asian hämärästä luonteesta johtuu, ettei sikermässä ole täysin selvää peruskuvaa, josta kaikki episoodit loogillisesti ja johdonmukaisesti juontuisivat.

Chrestienin ja hänen neljän täydentäjänsä runoelmat käsittävät yhteensä n. 60.000 säettä; sikermän muut osat ovat myös laajoja. Tälläkin alalla keskiajan-ihminen siis osoitti harvinaista runollista harrastusta ja tuotteliaisuutta. Chrestien oli aikansa loistavimpia kirjailijoita: kieli on hyvää; tyyli, jota alan retoorinen monisanaisuus joskus häiritsee, siroa ja hienostunutta; juoni herättää jännitystä ja pitää sitä yllä loppuun saakka; hän on kekseliäs sommittelija ja taitava kuvaaja, ei syvä, mutta silti omintakeinen.

Bretagnelaisen epiikan mukaan proosamuoto oli ritarirunoudelle alkuaankin läheinen, joten sen muuttuminen proosaksi verraten pian on siltäkin kannalta ymmärrettävää. Siitä sepitettiin myöhemmin kuten sankarilauluista suorasanaisia kansanomaisia ritariromaaneja.

Ritarirunous tuli suosituksi koko Euroopassa siksi, että kaikkien maiden ritarisääty totesi ihanteidensa heijastuvan siitä, ja myös siksi, ettei se, kieltä lukuunottamatta, ollut omistautunut minkään erikoisen kansallisuuden palvelukseen.

Englannin ranskaa puhuva ylimystö piti sitä itselleen kuuluvana, tutustuen siihen truveerien kautta; kansankielelle sitä käännettiin ja mukailtiin. Layamonin Brutin olemme sijoittaneet sen sotaisen hengen vuoksi sankarilauluihin, vaikka sen päähenkilönä onkin bretagnelaisen satuvaltakunnan kuningas. 1300-luvulta on säilynyt pieni runoelma: Helmi (The Pearl), joka kertoo pienen tyttärensä haudalle nukahtaneen isän kauniin ja surullisen unen tästä lapsestaan; sitä voisi nimittää englantilaiseksi lai-sepitelmäksi. Samassa käsikirjoituksessa kuin se on runoelma Sir Gawain ja Vihreä ritari (Sir Gawain and the Green Knight), jota pidetään englanninkielisistä ritarieepoksista arvokkaimpana; se voi olla Helmen runoilijan tekemä.

Saksassa ritarirunous sai suuren joukon sepittäjiä; sielläkin sen keskuksina olivat ruhtinaiden hovit, varsinkin Hohenstaufien, Thüringenin maakreivien (Wartburg) ja Babenbergin kreivien (Wien). Sen vaikutus saksankieleen oli kehittävä ja edullinen, se kun opetti panemaan huomiota kieliasuun, runomittaan ja loppusointuihin. Vaikka aihepiirit ja runokeinot sekä mallit lainattiin ranskalaisilta, ilmenee saksalaisten ritarirunoudessa silti omintakeista runoilijalahjakkuutta.

Alan aloitti Thüringenin hoviin kuulunut alankomaalainen Heinrich von Veldeke ranskalaisperäisellä Eneide-runoelmalla (n. 1190). Eilhartin Tristanin olemme jo maininneet. Herbort von Fritzlar saksansi Benoïtin Troian sodan (n. 1200) lyhentäen sitä. Schwabilainen Hartmann von Aue (n. 1170-1210) mukaili Chrestienin Erecin ja Yvainin ja sepitti samoin ranskalaisen esikuvan mukaan (Paavi Gregoriuksen elämä – La Vie du Pape Gregoire) Gregorius-nimisen runoelman. Sen päähenkilö on syntynyt veljen ja sisaren rikollisesta suhteesta; kasvaa luostarin löytölapsena; joutuu jatkamaan tietämättään sukurutsaa äitinsä kanssa; saatuaan tietää sen poistuu erämaahan, jossa elää erakkona siihen saakka, kunnes tuntee saaneensa syntinsä anteeksi; tulee lopulta paaviksi. Runoelmassa siis uudistuu Oidipus-aihe. Hänen omintakeisin ja huomattavin sepitelmänsä on Henrik parka (Der arme Heinrich), jossa kerrotaan, miten ritari Henrik sairastuu pitaliin; saa tietää paranevansa, jos puhdas neito antaisi hänelle voiteeksi sydänverensä; tapaa hoitajattaressaan tällaisen neidon, joka rakkaudesta häneen on valmis uhrautumaan; voittaa itsekkään elämänhalunsa eikä ota neidon uhria vastaan; paranee ihmeen kautta ja saa neidon puolisokseen. Henrik parka olisi määriteltävä laadultaan lähinnä lai-runoelmaksi. Gerhart Hauptmann on dramatisoinut sen samannimiseksi näytelmäksi (1902). Hartmann von Aue, jolta on säilynyt myös lyyrillinen kokoelma (Kirjanen – Das Büchlein), oli lahjakas runoilija, sujuva muototaituri ja hieno sielullisten vivahdusten kuvaaja.

Wartburgin linnan, kreivi Hermannin hoviin kuului ritari Wolfram von Eschenbach (n. 1200), Saksan hoviepiikan huomattavin nimi. Hänen elämänvaiheensa ovat jääneet melkein tuntemattomiksi: hän oli baijerilainen ritari, alempaa luokkaa, palvellen kreivien hoveissa; köyhä, laskien siitä leikkiä, ja oman väitteensä mukaan oppimaton, mikä ei sovi yhteen hänen runoelmiensa tekemän vaikutuksen kanssa; luultavasti osattomaksi joutunut nuorin poika; haudattu Ober-Eschenbachiin, Hänen tuotantonsa käsittää Graal-runoelman nimeltä Parzival, jonka hän on itsenäisesti mukaillut Chrestienin Percevalista ja jostakin sen sittemmin kadonneesta jatkosepitelmästä; ennen mainitun (s. 201) Willehalm-nimisen ranskalaisen sankarilaulun mukaelman; Titurel, nimisen lemmenrunoelman, josta on säilynyt vain pari katkelmaa; ja joukon lyyrillisiä Vartijanlauluja (Wächter-Lieder), jotka ovat saaneet nimensä siitä, että ne kuvaavat yönsä yhdessä viettäneiden lempiväisten tunnelmia, kun vartijan aamuhuuto pakottaa heidät eroamaan.

Wolframin Parzivalin – yli 24.000 säettä – ensimmäisellä ja toisella runolla, joissa hän kertoo sankarinsa suvun kohtaloista, ei ole vastinetta Chrestienin runoelmassa, jota se taas seuraa tarkoin alkaen kolmannesta runosta aina kahdennentoista loppuun; neljä viimeistä runoa palaa Parzivalin suvun ja Graalin historiaan; hänestä tulee Graalin linnan kuningas ja hänen poikansa on Lohengrin. Graal on hänellä ensin sädehtivä jalokivi, mutta vähän myöhemmin hän puhuu siitä kuin astiasta, josta otetaan leipää, kuin taikaesineestä, joka antoi kaiken, mitä vain pyysi. Wolfram ilmoittaa lähteekseen jonkun provencelaisen (tuntemattoman) runoilijan nimeltä Kiot, ja väittää Chrestienin kertoneen Graalin tarinan väärin. Hänen runoelmansa on tämän aihepiirin korkein saavutus: syvämietteisesti ja johdonmukaisesti hän on tehnyt siitä sielun draaman, kuvaten kuinka ihmisen tulee uupumattomasti, vaikka välillä joutuukin ponnistelemaan epäilyksien ja syntien tiheiköissä ja seikkailuissa, siveellisen ja terveen rakkauden tukemana, kunnioittaen naisia, avioliiton siteitä ja hyveitä, täyttäen velvollisuutensa sillä paikalla, johon on elämässä joutunut, pyrkiä omistamaan Graal, so. elämän arvoituksen ratkaisu ja kaipuumme lopullinen tyydytys. Graal-tarina muodostuu täten Faust-aatteen toisinnoksi Se on epäilemättä syvällisen runoilijahengen saavutus, kuuluipa sitten Wolframille tai mainitulle tuntemattomalle Kioflle.

Kolmas kuuluisa saksalainen ritarieepikko oli Gottfried von Strassburg, josta tiedämme vain, ettei hän ollut ritari, koska hänet aina mainitaan Meister- eikä milloinkaan Herr-nimellä. Hän on elänyt n. 1200, sepittänyt runoelmansa n. 1210, ja kuollut ennen kuin sai sen valmiiksi. Hänen Tristan ja Isolde-runoelmansa (n. 20.000 säettä) esikuvana on ollut Thomas'n eepos, jota se, mikäli viimemainitun katkelmista voi päättää, on uskollisesti noudattanut. Se katkeaa siihen kohtaan, jolloin Tristan menee naimisiin Isolde Valkokäden kanssa, voimatta unohtaa Isolde Vaaleatukkaa. Ulrich von Türheim sepitti (n. 1230) siihen lopun, käyttäen Eilhartin toisintoa, ja koko Tristan-aiheen runoili uudelleen samaan aikaan ansiokkaasti Heinrich von Freiberg. Gottfriedin Tristan on hieno psykologinen tutkielma, jossa sielulliset vaikutelmat eritellään huolellisemmin kuin ranskalaisissa toisinnoissa; sen käsitys intohimon voimasta ihmistä kokonaan hallitsevana kohtalona, kaikkien moraalisten lakien yläpuolella, on myös syvempi kuin niissä; runoelman sävy on vaikuttavan vakava, milloinkaan erehtymättä esittämään lemmenkohtauksia niin, että ne vivahtaisivat kevytmielisyydeltä. Säeseppänä Gottfried on Hartmannin oppilas, mutta vielä etevämpi sointujen keksijä ja runokeinojen käyttäjä.

Näiden kolmen huomattavan runoilijan työ saattoi hoviepiikan Saksassa vallitsevaan asemaan noin sadaksi vuodeksi ja antoi herätteen sille tuntemattomalle runoilijalle, joka saksalaisten omien sankaritarinoiden aineksista sepitti heidän kansallisrunoelmansa, Nibelungien laulun. Ranskalaisia runoelmia käännettiin ja omintakeisia sepitettiin runsaasti; viimemainitut ilmoitettiin joskus saaduiksi Ranskasta, koska arveltiin niiden siten tuntuvan kiintoisemmilta. Niissä oli vallitsevana schwabilaiseen murteeseen perustuva, suunnilleen yhdenmukainen keskiyläsaksan runokieli. Viittaamme sivulle 267.

Alankomaalainen kirjallisuus syntyi vasta 1200-luvulla, jolloin jonglöörit saapuivat huvittamaan linnojen rouvia Kaarle Suuresta, Arthur-kuninkaasta, Guilhem d'Orangesta, Rolandista, Floresta ja Blanchefleuresta, Lancelot'sta ym. kertovilla, alankomaidenkielelle (Dietsch, Deutsch, Dutch) kääntämillään tai mukailemillaan runoelmilla. Jonkun tällaisen jonglöörin tai truveerin nimi on säilynyt: sellainen oli Kettu Repolaisen (Rainaert de Vos) alankomaidenkielelle runoilija Willem van Waesland, joka osoitti tällä teoksellaan olevansa etevä säeseppo. Alankomaiden ensimmäinen porvarillishenkinen kirjailija Jacob van Maerlant harjoitti myös aluksi tällaista työtä. Alankomaillakin saivat lopuksi ritariromaanit tärkeän sijan alkavassa proosakirjallisuudessa.

Puhuessamme varhaisesta pohjoisgermaanisesta kirjallisuudesta (s. 109) seurasimme mahdollisimman lyhyesti Islannin runouden ja historiakirjoituksen vaiheita aina Snorre Sturlusonin kuolemaan ja sagakirjallisuuteen saakka. Viimemainittu rehoitti runsaana 1300-luvun alkupuolelle asti, jolloin alkuperäisten sagojen sepittäminen tyrehtyi ja ruvettiin jäljentämään ja mukailemaan entisiä. Tämä johtui siitä, että Islanti joutui 1262-1264 Norjan yhteyteen, jonka kautta ranskalainen sankari- ja ritarirunous rupesi vaikuttamaan islantilaisten mielikuvitukseen. Norjan kuninkaat Haakon Haakonson (n. 1225) ja Haakon V (n. 1305) antoivat islantilaisten runoniekkain kääntää Kaarle Suuren, Arturin ja Aleksanterin sikermiä, Marie de Francen lai-runoja ym.; nelisenkymmentä tällaista "ritarisagaa" (Riddara-Sögur) on säilynyt. Ritarirunouden aiheet levisivät Tanskaankin, jossa Flore ja Blanchefleure käännettiin. Ruotsin kirjallisuudessa niitä edustavat ns. Eufemialaulut. Kun Norjan kuninkaan Haakon Maununpojan tytär Ingeborg meni 1302 kihloihin ruotsalaisen herttuan Eerik Maununpojan kanssa, antoi hänen Eufemia-niminen saksalaissyntyinen äitinsä kääntää ruotsiksi ensin Chrestien de Troyes'n runoelman Yvain eli leijonaritari, jonka ruotsinkieliseksi nimeksi tuli Ivan Lejonriddaren, muutamia vuosia myöhemmin toisen, joka sai nimekseen Hertig Fredrik av Normandie ja joka on säilynyt vain tässä ruotsinkielisessä muodossa, ja nuoren parin häiksi (1312) Floren ja Blanchefleuren. Bo Jonsson Grip käännätti (n. 1380) Aleksanterin romaanin. Näissä runoelmissa tuli ensi kerran käytäntöön neljä nousua sisältävä, parittain loppusoinnutettu säe (knittelvers).

Espanjassa ritarirunouden alkukautta edustavat 1200-luvulla sepitetyt Apollonion kirja (Libro de Apollonio), joka perustuu Gesta Romanorumin kautta tunnetuksi tulleeseen Apollonius Tyrolaisen tarinaan (I, 328), ja Aleksanterin kirja (Libro de Alexandre), joka on mukaelma ranskalaisesta Aleksanterin romaanista. Niissä käytettiin uskonnollisen runoilijan Gonzalo de Berceon runomittaa: 12–14-tavuista säettä, joista aina neljä soinnutettiin samalla loppusoinnulla ja yhdistettiin säkeistöksi; sitä sanottiin "pappien mitaksi" (mester de clerecia), erotukseksi sankarilaulun mitasta (mester de juglaria), ja se oli aiottu luettavaksi eikä "laulettavaksi" kuten viimemainittu. Se tuli kertovan ja opettavan runouden valtamitaksi 1300-luvun loppuun saakka. Ritarirunouden kehityksestä edelleen mainitsemme, että kaikki huomattavimmat ranskalaiset ritarirunoelmat ilmeisesti mukailtiin espanjaksi viimeistään 1300-luvulla, vaikka niitä ei ole säilynyt; muuten ei niiden esiintyminen 1400- ja 1500-luvun laajoina ritariromaaneina olisi selitettävissä. Varhaisin tunnettu tällainen on El Caballero Cifar, joka on sommiteltu jo 1300-luvun alussa, ja kaikista kuuluisin Amadis Gallialainen (Amadis de Gaula). Sen synty on hämärä, mutta yleisimmän käsityksen mukaan sen on alkuaan kirjoittanut portugaliksi galicialainen ritari Joao de Lobeira, joka oleskeli Portugalin hovissa 1258-1285, ja jonka muutamien lyyrillisten runojen toisinnot esiintyvät Amadiissa. Ensimmäisen tunnetun painoksen julkaisi Saragossassa 1508 Garci Rodriguez de Montalvo, mutta varhaisempi on voinut olla olemassa. Sen ympärille ryhmittyi laaja romaanisarja, jota Cervantes sanoi "Amadiin lahkoksi", ja rinnalle yhtä laaja "Palmerinin lahko". Muistaessamme myös sankarilaulun muuttuneen ritariromaaneiksi ymmärrämme Espanjassa todellakin viljellyn tällaista aihepiiriä riittävästi panemaan pyörälle useammankin kuin yhden Don Quixoten pään. Amadis käännettiin monille kielille ja on se lähde, josta 1600-luvun hoviromaani otti bretagnelaiset naamionsa.

Italian kirjallisuudesta puhuessamme olemme kuvanneet (s. 200) sankarilaulujen kehityksen siellä, kuinka se päätyi romaaniin Ranskan kuninkaat, aiheistoon ja tyyppeihin, jotka renessanssin runous nosti taidekirjallisuuteen. Kansanomaisen sankarilaulun rinnalla, sivistyneen säädyn lukemisena, täälläkin kukoisti ranskasta käännetty tavola rotonda-runous, kuten näkyy Dantesta, Paolo Malatestan ja Francesca da Riminin episoodista (Helvetti, V laulu):

    Luimme kerran huviksemme kirjaa,
    mi kertoi Lancelotin lemmentarun.

Verner parka (Guerino il Meschino) on omintakeisesti sepitetty proosaromaani, sommiteltu sekä Aleksanterin romaanin että bretagnelaisista aineksista. Renessanssin eepos otti aiheita myös ritarirunoudesta, yhdistäen sen ja sankarilaulut.

II. KERTOVA RUNOUS.

3. Saksan kansallisepiikka.

Pyydämme nyt lukijaa johdattamaan mieleensä aikaisemmin (s. 107) lyhyesti mainitsemamme saksalaisten vanhat historialliset tarinapiirit: Didrikiä, Attilaa ja Siegfriediä koskevan itägoottilaisen, burgundilaisen ja frankkilaisen sikermän. Ainoa runonäyte, joka on säilynyt tästä vanhasta, laajoilta osilta kai proosa- ja vain episoodittain runomuotoisesta kansanrunoudesta, oli Hildebrandin laulu. Sittemmin kirkon vaikutuksesta nämä aiheet pakanallisina syrjäytyivät, niin että vain vaatimattomat spielmannit lauloivat niitä yhteiselle kansalle, joka ei unohtanut Seyfritiään, Walthariustaan ja Didrikiään. Siitä, minkälaisen kehitysasteen ja yhteyden toisiinsa ne saavuttivat, ei ole Saksasta säilynyt tietoja, mutta kuten mainitsimme ne kuvastuvat Islannin Eddoista (s. 109). Näiden mukaan oli olemassa seuraava yhtenäisen juonen ympärille ryhmittynyt tarinasikermä:

Odin, Loki ja Hörnir tappavat saukon, joka olikin Rodmar-jättiläisen poika. Tämä vaatii heiltä korvaukseksi, tapporahaksi (weregild), kultaa niin paljon, että se peittäisi kokonaan saukon nahan. Loki vangitsee verkolla kääpiö Andvarin, joka hauen muodossa vartioi suurta aarretta, ja anastaa tämän; kun yksi karva jää vielä peittämättä, hän kiristää Andvarilta taikasormuksen, jolla on kultaa tekevä voima. Suuttunut Andvari kiroaa silloin aarteensa ja kaikki, jotka joutuvat sen kanssa tekemisiin. Tämä koko tarinan johtoaihe rupeaa vaikuttamaan heti: Rodmarin pojat Fafnir ja Regin surmaavat isänsä aarteen vuoksi, jonka sitten Fafnir anastaa, vartioiden sitä lohikäärmeen muotoisena autiolla nummella, Reginin jäädessä miettimään kostoa. Hänen luokseen – hän oli kuuluisa seppä – saapui silloin sankarivainaja Sigmundr Volsungin ja hänen puolisonsa Hiortiin – nyttemmin Tanskan kuninkaan Alfin puolison – poika Sigurd sepänoppiin, ja kuultuaan asian lupasi tappaa Fafnirin, jos vain Regin takoisi hänelle miekan. Kun tämä ei kyennyt tekemään sellaista, joka olisi kestänyt, Sigurd sepitsi sen itse Odinin hänen isällensä lahjoittaman miekan, Granin, sirpaleista. Siitä tuli niin terävä, että se halkaisi alasimen ja leikkasi halki virrassa sitä vastaan uivan villatukon, ja sillä Sigurd surmasi Fafnirin. Paistaessaan Fafnirin sydäntä Sigurd sattui saamaan sen rasvaa suuhunsa, totesi ymmärtävänsä lintujen kielen ja pääsi näiden viserryksestä tietämään Reginin hautovan petosta. Silloin hän surmasi Reginin, kuormasi aarteen Odinilta saamansa orhin, Granin, selkään, ja lähti seikkailuille.

Tulireunaisen kukkulan huipulta Sigurd tapasi lumounessa nukkuvan Brunhild-valkyrian, jonka kanssa solmi lemmenliiton. Tultuaan Reinin seudun kuninkaan Giukin hoviin hän teki ystävyysliiton tämän poikien Gunnarin, Hognin ja Guthormin kanssa. Jotta näin mahtava sankari olisi saatu pysyvästi sidotuksi hoviin, hänelle vielä päätettiin toimittaa puolisoksi näiden sisar Gudrun. Taikakeinoihin perehtynyt kuningatar Grimhild antoi hänelle lemmenjuoman, joka sai hänet unohtamaan Brunhildin ja rakastumaan Gudruniin. Kun Gunnar halusi saada Brunhildin omakseen ja pyysi Sigurdia mukaan kosioretkelleen, tämä suostui ehdolla, että sai Gudrunin puolisokseen. Kun Gunnar ei kyennyt läpäisemään Brunhildin kukkulan tulivyötä, mikä oli kosinnan onnistumisen ehto, suoritti Sigurd hänen hahmossaan tuon teon orhillaan ja vaihtoi valkyrian kanssa sormuksia antaen hänelle Andvarin taikasormuksen. Giukin hovissa sitten vietettiin sekä Sigurdin että Gunnarin häät. Brunhild kuitenkin epäilee Sigurdin olleen osallisena hänen kosinnassaan. Kylpiessään eräänä päivänä virrassa Brunhild tahtoo uida Gudrunin yläpuolella, koska hänen puolisonsa on Gudrunin puolison herra; suuttunut Gudrun silloin kertoo Sigurdin eikä Gunnarin ratsastaneenkin liekkivyön läpi, ja näyttää todistukseksi Brunhildin sormuksen, jonka Sigurd oli antanut hänelle. Brunhild silloin "meni kalpeaksi kuin kuollut nainen eikä koko päivänä puhunut sanaakaan". Hän sai houkutelluksi miehensä veljen Guthormin kostajakseen: kaksi kertaa tämä hiipi Sigurdin huoneeseen, mutta pakeni tavatessaan hänet valveilta, ja suoritti murhatyönsä vasta kolmannella kerralla, sankarin nukkuessa; kuollessaan Sigurd kuitenkin ehti surmata murhaajansa. Kuullessaan Gudrunin valituksen Brunhild nauroi. Voimatta unohtaa rakkauttaan Sigurdiin Brunhild sitten surmasi itsensä hänen miekallaan ja poltettiin samalla roviolla kuin hän. Gudrunin veljet anastivat Andvarin aarteen.

Gudrun meni naimisiin Brunhildin veljen, hunnien kuninkaan Atlin kanssa, joka himoiten Andvarin aarretta kutsui vaimonsa veljet hoviinsa. Välittämättä sisarensa varoituksista nämä saapuivatkin, mutta upottivat ennen lähtöään aarteen Reiniin. Kun he kieltäytyivät luovuttamasta sitä Atlille, syntyi taistelu, jossa kaikki Gunnarin ja Hognin seuralaiset kaatuivat. Atli vielä kerran tarjoutui säästämään heidän henkensä, jos he ilmaisisivat aarteen kätköpaikan, mutta Gunnar lupasi tehdä sen vasta sitten, kun näkisi Hognin sydämen. Hänen eteensä tuotiin orjan sydän, mutta hän huomautti, ettei se voinut olla Hognin, koska se vapisi. Silloin Hognin sydän leikattiin irti, uhrin vain nauraessa, ja sen nähdessään Gunnar sanoi nyt olevansa ainoa, joka tiesi aarteen salaisuuden, eikä ilmaisevansa sitä milloinkaan. Hänen kätensä sidottiin ja hänet heitettiin käärmeiden kuiluun, mutta hän soitti varpaillaan harppua niin suloisesti, että käärmeet lumoutuivat, yhtä kyytä lukuunottamatta, joka pisti hänet kuoliaaksi. Gudrun kosti veljiensä surman tappamalla Atlille synnyttämänsä lapset ja juottamalla sekä syöttämällä hänelle heidän verensä ja lihansa. Lopuksi hän surmasi Atlin itsensä, poltti hänen asuntonsa ja hypäten mereen joutui uusiin seikkailuihin, jotka eivät enää ole nyt kerrottujen tapahtumain ja henkilöiden yhteydessä.

Tästä jylhästä tarinasta kuvastuu mm. seuraavia germaanien vanhan episoodiepiikan nimiä: Sigurd on sama kuin Burgundin kuningas Sigibert tai saman valtakunnan kuninkaan Sigismundin poika Segerik tai Austrian Brunhildin puoliso Sigibert, jonka Fredegundin kätyrit surmasivat. Hänet on yhdistetty kansansatuun lohikäärmeentappajasta ja uljaasta nuorukaisesta, joka herättää taikauneen vaipuneen prinsessan. Giuki on historiallinen Burgundin kuninkaan nimi, Gunnar on Gundahar l. Gunther, Guthorm Godomar; Hogni voisi olla Waltharius-runoelman Hagen, Guntherin asetoveri, runollinen muunnos ritari Hagnericuksesta, joka Pyhän Columban elämän mukaan saatteli Nibelungien pappina olleen ja Brunhildin vihoihin joutuneen pyhimyksen turvaan länsifrankkien kuninkaan Theoderikin hoviin. Grimhild on Chrodihildis, Atli Attila. Lisäksi voi toisinnossa tuntea pohjoismaiden mytologisia, seppä Volundia tarkoittavia, ja yleisiä satu- ja keskiajan novelli-, jopa antiikista periytyneitä (Thyestes, I, 407) aiheita. Se rakentuu aarteen kirousta koskevan perusmotiivin varaan ja jakautuu henkilöiden, tapahtumien ja näyttämöiden mukaan kolmeen pääosaan: (1) Sigurd anastaa aarteen ja kihlaa Brunhildin; (2) Sigurd nai Gudrunin ja auttaa Gunnaria saamaan Brunhildin, joka kostoksi murhauttaa hänet ja kuolee; (3) Gudrun kostaa Attilalle sukunsa häviön. Voimme todeta, että episoodiepiikassa on käsitelty voimakkaita intohimoja: ahneutta, rakkautta ja kostoa.

Palauttaen nyt mieleen, mitä olemme kertoneet ritarirunoudesta, kuinka sen harrastus levisi Saksaan ja kuinka siellä ranskalaisten mukaelmien ohella huomio kiintyi omiinkin aiheisiin, toteamme, että Babenbergien Wienissä olevan kulttuurihovin piirissä toiminut, tuntemattomaksi jäänyt runoilija kohdisti huomionsa yllä selostettuun Siegfriedin, Brunhildin, Guntherin ja Gudrunin tarinapiiriin, jota spielmannit olivat siihen mennessä paljon käsitelleet, ja sepitti siitä oman taiteellisen näkemyksensä mukaisen runoelman nimeltä Nibelungien hätä (Das Nibelunge Not) tai Nibelungien laulu (Das Nibelungenliet), joksi sitä yleisimmin sanotaan. Runoelma sisältää 9.776 säettä, jotka jakautuvat 38:aan aventiureen l. "seikkailuun", so. lauluun, ja neljärivisiin säkeistöihin. Runomitta on kehitetty Otfriedin säkeestä:

    Uns ist in alten maeren wundersviel geseit
    von hel(e) den lobebaeren von grozer arebeit:
    von freud(e) unt hoch geziten von weinen unde klagen
    von küener recken striten mugetir nu wunder hoeren sagen

    Mont' ihmeseikkaa julki tuo vanhat tarinat,
    kuink' urhot kuulut kulki elon vaiheet vaihtuvat:
    ilon, juhlain tuokioista ja vaivain, tuskan, parun
    ja kalpain karkeloista nyt saatte kumman kuulla tarun.

[Suomentanut Toivo Lyy. Lausuttaessa on huomattava, että sanat elon ja ilon on saatettava vastaamaan yhden laskun kestoa.]

Tästä voidaan todeta, että kahdessa ensimmäisessä säkeessä on sekä alku- että loppupuoliskot allekkain soinnutettu, edelliset nais-, jälkimmäiset miespuolisesti; molemmissa on kolme nousua, mutta alkupuoliskossa naispuolisen soinnun vuoksi seitsemän tavua. Kolmas säe eroaa edellisistä sikäli, että myös sen jälkiosa on soinnutettu naispuolisesti, joten siinä on yhteensä neljätoista tavua; täten sen tahti muuttuu kantavammaksi, ikäänkuin sillaksi seuraavaan, neljänteen säkeeseen, joka on soinnutettu sen kanssa ja myös naispuolisesti. Kerronnan tahti hidastuu neljännen säkeen loppupuoliskossa erikoisesti sen kautta, että runoilija on lisännyt siihen yhden runojalan, joten siinä on kaikkiaan seitsemän nousua ja kuusitoista tavua. Tämä lopettaa säkeistön ehdottomaan taukoon, mistä voi huomata runoilijan todella tarkoittaneen tällaista nelirivistä ryhmää. Runoelman ulkomuodosta siis ilmenee ritarirunouden kouluutunutta säeseppyyttä. Saadaksemme nyt selvän käsityksen siitä, mitä varhaisempia aineksia runoilija käytti, mitä jätti, ja mikä oli hänen taiteellinen juonensa verrattuna Eddain tarinaan, selostamme seuraavassa Nibelungien laulun, mahdollisimman lyhyesti ja asetamme sen siten vanhemman sikermän rinnalle.

Burgundissa, Wormsissa, kasvaa kaunis ruhtinatar Kriemhild, Guntherin, Gernotin ja Gieselherin sisar. Heidän mahtavin ritarinsa on Hagen. Ala-Reiniltä saapuu Kriemhildiä kosimaan nuori sankari Siegfried, joka on surmannut lohikäärmeen ja kylpenyt tämän veressä, tullen haavoittumattomaksi kaikista muista kohdista paitsi hartioista, joihin tarttunut lehmuksenlehti oli jättänyt alansa verran kastumatonta paikkaa. Hän on myös vallannut ruhtinaiden Schilbungin ja Nibelungin aarteen, jota nämä olivat pyytäneet jakamaan, Balmungmiekan ja näkymättömäksi tekevän viitan (tarnkappe), ja alistanut aarteen vartijan, väkevän Alberic-kääpiön, kamaripalvelijakseen. Wormsissa hän vaatii Gunther-kuningasta kaksinkamppailuun, josta ei kuitenkaan tule mitään. Siegfried liittyy Guntherin ritareihin eikä yhteen vuoteen näe Kriemhildiä, joka salaa ihailee häntä. Vasta palattuaan saksilaisia ja tanskalaisia vastaan tehdyltä sotaretkeltä, johon hän oli Hagenin epäilyksistä huolimatta saanut liittolaisena ottaa osaa, Siegfried näkee Kriemhildin voittojuhlassa. Kun nyt Gunther tahtoo kosia Islannin väkevää kuningatarta Brunhildiä ja pyytää avukseen Siegfriediä, jonka yksin tietää kykeneväksi suorittamaan kosinnan onnistumisen ehtona olevat voimannäytteet, tämä suostuu ehdolla, että Gunther puolestaan lupaa hänelle Kriemhildin puolisoksi. Islannissa, Isensteinissä, Siegfried näkymättömäksi tekevän taikaviittansa avulla auttaa Guntherin voittamaan Brunhildin (keihäänheitossa, kuulantyönnissä ja pituushypyssä). Tämä tunnustaa tulleensa voitetuksi ja lähtee Wormsiin, jossa nyt vietetään komeat kaksoishäät. Brunhild on kuitenkin rakastunut Siegfriediin eikä hääyönä antaudu Guntherille, vaan sitoo tämän kädet ja jalat yhteen ja ripustaa hänet seinälle naulaan. Guntherin pyynnöstä Siegfried seuraavana yönä hänen hahmossaan ankaran taistelun jälkeen voittaa Brunhildin, luovuttaen hänet sitten Guntherille. Brunhildin vyön ja sormuksen hän antaa puolisolleen Kriemhildille, jonka nyt vie kotiinsa, eläen siellä onnellisena kymmenen vuotta.

Kun Siegfried ja hänen puolisonsa kerran ovat vierailulla Burgundin hovissa, syntyy Brunhildin ja Kriemhildin välillä kirkon portailla riita arvosijasta. Kun edellinen vaatii etusijaa siksi, että Siegfried oli hänen puolisonsa vasalli, pilkkaa Kriemhild häntä siitä, että hän oli antautunut tuolle vasallille, ja näyttää hänelle sormuksen ja vyön. Brunhild pyytää Hagenia, joka vihasi Siegfriediä siksi, että tämä oli liian mahtava vasalli ja sankari, kostamaan hänen puolestaan ja tämä suostuu, saa asiaan Guntherin myöntymyksen ja järjestää niin, että ilmoitettiin taas syttyneen sodan saksilaisia ja tanskalaisia vastaan, jolloin Siegfriedin oli tultava avuksi. Aavistamatta Hagenin tarkoituksia Kriemhild pyytää häntä suojelemaan Siegfriediä ja tulee luottavaisuudessaan ilmaisseeksi, mihin paikkaan häntä voi haavoittaa, luvaten merkitä sen paikan hänen pukuunsa. Sotaretki muutetaan nyt metsästysretkeksi, jonka kuluessa, Siegfriedin juodessa lähteestä, Hagen surmaa hänet. Kun hautajaisissa haava rupeaa Hagenin lähestyessä vuotamaan, tietää Kriemhild siitä, kuka oli murhaaja, ja vannoo kostoa. Hän alkaa hankkia itselleen puoluelaisia käyttämällä anteliaasti hallussaan olevaa Nibelungien aarretta, mutta kuninkaan suostumuksella Hagen anastaa tämän ja upottaa Reiniin. Kolmentoista vuoden kuluttua saapuu maakreivi Rüdiger von Bechelaren pyytämään häntä hunnien kuninkaan Etzelin puolisoksi, ja Kriemhild suostuu ehdolla, että Etzel kostaisi hänen puolestaan. Kuluu seitsemän vuotta ja kaikki entiset vääryydet näyttävät unohtuneen; Kriemhild pyytää veljiänsä vierailulle Etzelin hoviin ja nämä saapuvat, huolimatta Hagenin varoituksista. Kriemhild ei tervehdi Hagenia, vaan kysyy tältä, toiko hän mukanaan Nibelungien aarteen, mihin Hagen vastaa uhkamielisesti ja pilkallisesti suoraan tunnustaen murhanneensa Siegfriedin. Kun burgundilaiset seuraavana päivänä istuvat kuninkaan pöydässä ja saava tietää, että koko heidän seurueensa oli surmattu, Hagen lyö Etzelin ja Kriemhildin pieneltä pojalta pään poikki. Näin alkanut juhlasalin suuri ja pitkällinen taistelu päättyy siihen, että burgundilaisista lopuksi ovat jäljellä vain Gunther ja Hagen. Didrik Berniläinen voittaa heidät ja luovuttaa Kriemhildille, joka vaatii Hagenilta Nibelungien aarretta. Tämä kieltäytyy luovuttamasta sitä niin kauan kuin hänen herransa on elossa. Kriemhild silloin lyöttää veljeltänsä pään ja näyttää tätä Hagenille, joka nyt yksin tietää aarteen kätköpaikan eikä ilmaise sitä. Siegfiedin miekalla Kriemhild silloin lyö hänen päänsä poikki. Vanha Hildebrand lopuksi kostaa Hagenin surmaamalla Kriemhildin.

Burgundilaisia sanotaan runossa myös "nibelungeiksi", he kun omistavat Nibelung-jättiläisen aarteen. Waltharius-runoelmassa heitä sanottiin "petollisiksi frankeiksi" (franci nebulones). "Nibelung"-sana johtaa mieleen sekä nimityksen nebulones että pohjoismaiden jumaluustarustosta tunnetun yön valtakunnan nimen Nifelhem, jonka asukkaita, aarteiden vartijoita, "nibelungit" tai "niflungit" siis olisivat.

Nibelungien laulun vertaaminen Eddain tarinaan on antoisaa. Näemme ensinnäkin aarteen kirouksen väistyneen taustalle ja menettäneen keskeisen asemansa johtoaiheena sen kautta, että runoilija on antanut ratkaisevan osuuden ihmisen muille intohimoille: rakkaudelle, mustasukkaisuudelle, vasalliuskollisuudelle, ritariurhoudelle ja kostonhimolle, jotka ovat "ylevämpiä" kuin aarteeseen liittyvä ahneus. Tässä inhimillisten vaikutinten valinnassa runoilija osoittaa taiteellista vaistoa, joka pettää vain Brunhildin kohtalon luomisessa. Tämä on islantilaisessa tarinassa hyvin rakennettu, vaiheiltaan ja lopultaan jylhä; saksalainen runoilija perustelee Brunhildinsä rakastumisen Siegfriediin samoin kuin hänen vihansa tätä kohtaan heikosti ja antaa hänen kostonsa jälkeen häipyä pois, syventämättä hänen intohimoaan siksi elämän ja kuoleman kohtaloksi, jollainen se on islantilaisessa tarinassa. Vain Siegfriedin surman kuvauksessa, jossa ilmenee Yvainin vaikutusta, hän voittaa Eddan, jonka yöllä vuoteessa suoritettu murha on "arkisempi". Tästä Brunhildin luonnekuvan laiminlyönnistä on ollut seurauksena, ettei runoelman ensimmäisessä, Siegfriediä käsittelevässä osassa ole ketään todella valtavaa henkilöhahmoa, sellaista kuin islantilaisten tarinain rakastunut valkyria. Siegfried itse jää valoisana sadun sankarina meille jonkin verran vieraaksi, Ihan ylhäällä olevaksi puolijumalaksi, ja Gunther ym. giukungit ovat vehkeileviä hovilaisia; vain synkkä, melkein luonnottoman vasallilojaliteetin läpitunkema Tronjen Hagen ja vaalea Kriemhild, jotka ensimmäisen osan lopussa järjestyvät toistensa verivihollisiksi, kohoavat Brunhildin ohella vaikuttavammin näkyviin.

Toisessa osassa runoilija osoittaa hienoa taiteellista vaistoa sikäli, että hän ottaa johtoaiheeksi Kriemhildin koston ja asettaa hänen päävastustajakseen Hagenin, saaden näistä ne kaksi valtavaa pilaria, joiden varaan hän nyt rakentaa runoelmansa. Näkemykselleen hän valitettavasti on uskoton kerran, lopussa, jossa aarre pääsee yhtäkkiä samentamaan Kriemhildin puhtaat kostovaikuttimet. Hän siis kokonaan poikkeaa islantilaisesta tarinasta, jonka loppuosaa hallitsee Atlin ahneus ja Gudrunin kosto hänelle veljiensä eikä miehensä puolesta, ja tekee sen ratkaisevasti edukseen.

Näyte Nibelungien laulusta, Münchenissä olevasta D-käsikirjoituksesta. XX:n laulun alku:

    Daz was in einen ziten, do vrouwe helche starp,
    und daz der chunich etzel um ein ander vrouwen warp,
    do rieten im sine vreunde in der purgunden lant
    tzu einer stoltzen witwen die was vrou chrimhilt genant.

Nykyissaksaksi:

    Es war in diesen Zeiten, dass Helche, die Königin, starb
    und dass der König Etzel um andre Fraue warb.
    Zu einer stolzen Witwe in der Burgunden Land
    rieten ihm seine Freunde. Frau Krimhild war sie genannt.

Suomeksi:

    Näinä aikoina kuoli kuningatar Helche
    ja kuningas Etzel rupesi etsimään toista puolisoa.
    Hänen ystävänsä neuvoivat häntä kääntymään Burgundinmaassa asuvan
    ylpeän lesken puoleen, jonka nimi oli rouva Krimhild.

Kriemhild ja Hagen ovat runoilijan korkein saavutus. Alkuosan ujosta ja lempeästä neidosta tulee ensin, Siegfriedin puolisona, ylpeä kuningatar, ja sitten vähitellen itseensä sulkeutunut yksinäinen, synkkä hahmo, joka taitavasti salaa syvimmät ajatuksensa, mutta jonka silti aavistamme sitkeästi hautovan jotakin kammottavaa tekoa. Hän ei peitä vihaansa Hagenia kohtaan, jonka sanoista ja käytöksestä vähitellen syntyy runoelman synkkä odotuksen pilvi. Eläen ja kuollen kostolleen, leppymättömänä vihassaan ja hetkeksikään hellittämättä päämäärästään, Kriemhild asettuu samaan jylhien, traagillisten naishahmojen rivistöön, josta aikaisemmin olemme tavanneet Deboran, Juditin, Atossan, Klytaimnestran, Deianeiran, Medeian, Phaidran ja Hekuban. Hän on mitoiltaan ja tunne-elämältään jylhä, jopa epäinhimillinen, kokonaan toinen kuin Tristanin Isolde, joka on hukkunut rakkauteensa siksi, ettei muuta voi, ja on sydämellemme inhimillisesti läheinen. Ja vielä vähemmän häntä voi verrata ranskalaisen sankari- ja ritarirunouden muihin naisiin, jotka kaikki on luotu ajan turvattomana värisevää ja nöyrästi antautuvaa, suojelusta kaipaavaa madonnatyyppiä ajatellen. Hakemalla siis aiheensa merovingilaisen taruhistorian alkeisgermaanisesta jylhyydestä saksalainen ritarirunoilija onnistui luomaan maailmankirjallisuuden mittoja täyttävän henkilöhahmon, Saksan runouden naarassuden.

Kriemhildin vertainen luonne ja henkilöhahmo on Hagen. Aluksi hän on Waltharius-runoelman neuvokas ja harkitseva asetoveri, mutta sitten hän muuttuu jylhäksi, melkein epäinhimilliseksi, tummaksi jättiläiseksi, jonka ainoa hallitseva intohimo on kohtaloksi tullut uskollisuus kuningastaan kohtaan, ja jonka muodossa ja tragiikassa tekisi mieli todeta Luciferin vaikutusta. Hän on hallitsijansa vuoksi valmis mihin tahansa, mustimpiin rikoksiinkin, ja osoittaa kaikessa peloittavaa viekkautta, häikäilemättömyyttä, julmuutta, urhoollisuutta ja lannistumatonta sisua. Näin hän asettuu Rolandin ja Cidin rinnalle feodaaliajan kuvaavimpana soturityyppinä, mutta on sielullisesti monin verroin kehittyneempi ja syvempi kuin nämä: hänen sisimmässään aavistamme olevan peloittavia inhimillisiä kuiluja, täynnä väkeviä kiusauksia ja mahtavia kykyjä sekä hyvään että pahaan, ja hänen äänessään ja sanoissaan on kyynillinen, kylmä sävy. Tällaista ei voi todeta Rolandissa eikä Cidissä, jotka ovat naiveja, hurskaita sieluja. Hagen on ilmeisesti runoilijan mielihenkilö, jonka ulkoasunkin hän lyhyeen voimakkaaseen tapaansa kuvaa: solakkakasvuinen, leveähartiainen, pitkäsäärinen; harmahtava, kasvot synkät, käynti uljas.

Runoilija osoittaa muidenkin henkilöiden ja luonteiden hahmottelussa ytimekästä kykyä, niin että sen voi sanoa olevan hänen erikoisalaansa; lisäksi hän pystyy asettamaan heidät draamallisiin tilanteisiin, joissa heidän yksilöllisyytensä terävästi ilmenee. Tässä suhteessa Nibelungien laulu voittaa muut eepokset, lukuunottamatta persialaisten Kuningasten kirjaa, jonka Rustem on voittamaton. Hän osoittautuu eteväksi taiteilijaksi myös karussa pidättyväisyydessään, mikä juuri tekee hänen kuvauksensa mieleenpainuviksi; hänen parhaat saavutuksensa tässä suhteessa ovat metsästyskuvaus (XVI aventiure) ja valtavan lopputaistelun maalaus, jossa germaanien vimma ja lannistumaton sisukkuus ilmenevät korkeimmassa asteessaan. Taiteilijan harkintaa osoittaa sekin, että hän menee suoraan asiaan ja kertoo Siegfriedin Nibelung- ja lohikäärmeseikkailun hänen nuoruudenaikaansa kuuluvana tarinana. Hänen taiteellinen vaistonsa pettää paitsi Brunhildin hahmottelussa ja ahneusmotiivin päästämisessä näkyviin väärällä hetkellä myös siinä, että hän turvautuu aikansa runoudesta saatuun taikaviittaan ja -sormukseen, joiden avulla luodut tilanteet eivät tunnu vakuuttavilta.

Näin sai germaanien vanha, jylhä tarusto ritarirunouden puvun. Tämän mukana siihen tunkeutui paljon sen luonteeseen kuulumatonta ritariajan leimaa, mikä tuntuu kauttaaltaan omituisena epäsointuna. Mutta siitä huolimatta oli syntynyt suuri runoelma, jota täydellä syyllä voimme sanoa saksalaisten kansalliseepokseksi. Omana aikanaan se oli tunnettu ja arvossapidetty, saaden lukuisasti jäljittelijöitä, mutta joutui jo 1600-luvulla unohduksiin. Ansio sen "löytämisestä" tulee sveitsiläiselle romantiikan tienraivaajalle Johann Jakob Bodmerille (1698-1783), joka huomautti sen olemassaolosta ja julkaisi siitä osan, Kriemhildin koston, 1757. Se painettiin ensi kerran vasta 1782 ja omistettiin Fredrik Suurelle. Tutustuttuaan siihen tämä ranskalaisklassillisen sivistyksen lumoissa oleva kuuluisa hallitsija kirjoitti sen julkaisijalle mm.: "Teillä on liian edullinen käsitys niistä 12:nnen, 13:nnen ja 14:nnen vuosisadan runoista, jotka olette toimittanut painosta ja joita pidätte niin käyttökelpoisina saksankielen rikastuttamiseksi. Minun käsitykseni mukaan eivät sellaiset ole yhden ruutiammuksen arvoisia, eivätkä ansaitsisi päästä pois unohduksen tomusta. Omassa kirjastossani en ainakaan sietäisi mokomaa kurjaa roskaa, vaan paiskaisin sen ulos". Nibelungien laulu on säilynyt n. 30 käsikirjoituksena, niistä n. puolet vain katkelmia. Tärkeimmät ovat Hohenems-Münchener- (A), St. Gallenin (B) ja Hohenems-Donaueschinger- (C) käsikirjoitukset. Romanttinen liike ja sen varjossa syntynyt kansallinen tiede ovat pelastaneet sen ja nostaneet sen sille kuuluvaan arvoasemaan.

Nibelungen-käsikirjoituksiin liittyy yli 2.000 parisointuista säettä käsittävä runoelma nimeltä Valitus (Die Klage), jonka on sepittänyt samanaikainen runoilija ja jossa eloonjääneet sankarit itkevät vainajia. Huomattavampi kuin se on n. 1230 myös Itävallassa syntynyt Gudrun niminen runoelma, jonka tekijä on tuntenut Nibelungien laulun. Se on säilynyt yhtenä ainoana käsikirjoituksena, joka sisältyy keisari Maximilian I:n (1459-1519) toimesta valmistettuun, vasta 1820 Ambrasin linnasta löydettyyn "sankarikirjaan".

Runoelma jakautuu kolmeen osaan: Ensimmäinen kertoo irlantilaisesta kuninkaanpojasta Hagenista, jonka vaakalintu vei autiolle saarelle ja joka yleni siellä kolmen samoin ryöstetyn kuninkaantyttären kasvattina, sekä kuinka hän palasi kotivaltakuntaansa ja otti yhden kasvattajistaan, kauniin Hilden, puolisokseen. Toinen kuvaa, kuinka Hegelingenin kuningas Hettel lähettää viisi valiosankariaan kosimaan Hagenin tytärtä, Hildeä: tämä ryöstetään kuin Helena, ja Hagenin ja Hettelin välillä syntyy taistelu, jonka Hilde kuitenkin sovittaa; lopuksi vietetään kihlajaiset. Kolmas osa kuvaa kolmannen sukupolven vaiheita: Hettelillä ja Hildellä on kaksi lasta: poika Ortwin ja tytär Gudrun. Tällä on kolme kosijaa: Morlantin Siegfried, Seelandin Herwig ja Normandian Hartmut. Hettel on luvannut tyttärensä Herwigille, mutta Hartmut ryöstää hänet. Syntyy suuri taistelu Wulpensandin saarella, Frisien rannikolla, jolloin Hettel kaatuu. Hartmut vie Gudrunin Normandiaan, tarjoten hänelle kuningattaren kruunua, mutta hän kieltäytyy, tahtoen pysyä uskollisena Herwigille. Hartmutin äiti koettaa masentaa häntä teettämällä hänellä karkeimpia palvelijattaren töitä, mutta turhaan. Kolmentoista vuoden kuluttua Ortwin ja Herwig saapuvat, tuhoavat suuressa taistelussa Hartmutin linnan ja väen, ja pelastavat Gudrunin.

Runoelman aiheet kuuluvat Pohjanmeren rannikolle; niitä esiintyy islantilaisten tarinoissa. Meren henki on niille kuvaava, ja saksalaiset pitävätkin Gudrunia Odysseianaan, Nibelungien laulun vastatessa taistelumelskeistä Iliasta. Siinä on keskushenkilönä nainen, mutta ei kuten Kriemhild koston, vaan alistuvan kärsivällisyyden, uskollisuuden ja sovinnollisuuden edustajana. Viimeisessä kohtauksessa on Kriemhildin tarina ollut saapuvilla, minkä huomaamattomuutensa runoilija kuitenkin enemmän kuin korjaa rakentamalla lopuksi äskeisten vihollisten välille neljä naimiskauppaa. Gudrunilta ei puutu runollista arvoa, mutta sitä ei voi asettaa Nibelungien laulun rinnalle: tämän luonteiden muinainen, karu jylhyys on väistynyt ritariajan pehmeyden tieltä.

Kansallisaiheinen sankarirunous versoi tämän jälkeen Saksassa runsaasti, saavuttamatta kuitenkaan taiteellisesti huomattavia tuloksia. Mainittakoon laaja Didrik Berniläisen ryhmä, joka kuvaa hänen sadunomaisia seikkailujaan:

Alphartin kuolema (Alpharts Tod) kertoo nuoren Alphartin urheasta yksinäisestä vakoiluretkestä, kuolemasta ja Didrikin kostosta; Didrikin pako (Diedrichs Flucht) ja Ravennan taistelu (Rabenschlacht) kuvaavat Didrikin pakoa Hermanarikin luota Etzelin hoviin ja hänen taisteluaan maansa valloittamiseksi; Ecken laulu (Eckenlied), Laurin, Virginal ja Sigenot ovat saturunoja, joissa kerrotaan Didrikin taisteluista Ecke nimistä mies- ja Virginal ja Sigenot nimisiä naisjättiläisiä sekä kääpiöiden kuningasta Laurinia vastaan; Biterolf ja Dietleib kertovat Wormsissa pidetyistä suurista turnajaisista, joihin kaikki kansanrunouden sankarit ottivat osaa; Suuri Ruusutarha (Der Grosse Rosengarten) on samanlainen turnajaisrunoelma: kaksitoista goottilais-hunnilaista ja yhtä monta burgundilais-frankkilaista sankaria, Siegfried ja Didrik huomattavimpina, pitää turnajaiset Wormsissa, Kriemhildin ruusutarhassa; Didrikin seurueessa herättää huomiota lystillinen munkki Iisan; Wolfdietrich kuuluu pääosalta frankkilaiseen tarinapiiriin, mutta on saanut vaikutuksia Didrik-tarinoista; se kertoo nuoren Wolfdietrichin taistelusta Hugdietrichiä vastaan maansa valloittamiseksi takaisin. Sen yhteyteen kuuluu naisen ryöstöä ja lohikäärmeen tappoa käsittelevä Ortnit-runoelma. Laulu karaistusta Seifriedistä (Das Lied vom hürnen Seifried) kertoo Siegfriedin nuoruudesta ja seikkailuista ja ilmaisee Nibelungien laulusta riippumatonta, tämän aihealueen vanhempaa astetta. Nuorempi Hildebrandin laulu kertoo episoodiepiikasta tunnetun tarinan, mutta antaa sen ajan hengen mukaisesti päättyä hyvin.

Selville käy, että laajemman viljelyksen varrella ritarirunouden hienostunut käsitystapa ja mieltymys sadunomaisiin seikkailuihin yhä enemmän syrjäytti alkugermaanisen aiheiston jylhää runollisuutta, alentaen kansallisen epiikan taiteellista tasoa. Mutta sen ollessa korkeimmillaan saksalaiset runoilijat osoittautuivat luonteiden hahmottelun ja draamallisten tilanteiden mestareiksi.

1400-luvun lopulla heräsi vanhoja sankarirunoelmia kohtaan Saksassa romanttista harrastusta. Baijerilainen ritari Jakob von Reichertshausen (1400-1469) keräsi epiikkaa ja lyriikkaa ja muodosti niistä taiturimaisen Kunniakirjan (Ehrenbrief, 1462). Kaspar von der Roen kokosi 11 eeposta Sankarikirja (Heldenbuch) nimiseksi teokseksi. Huomattavin "sankarikirja" on jo mainittu keisari Maximilian I:n toimesta koottu ja valmistettu, Ambrasin linnassa Tyrolissa säilytetty Ambraser Heldenbuch, jossa mm. Gudrun periytyi jälkimaailmalle. Tällainen "Sankarikirja" painettiin ensi kerran 1490.

Päätämme esityksemme huomauttamalla, kuinka Richard Wagner (1813-1883) kohotti musiikkidraamoissaan koko sivistyneen maailman omaisuudeksi Saksan sekä ritarirunouden (Tannhäuser, Lohengrin, Tristan ja Isolde, Parsifal) että kansallisepiikan (Nibelungien piiri: Das Rheingold, Die Walküre, Siegfried, Götterdämmerung), kehittäen loppuun ne suuren taiteen viitteet, joita tämä runous oli varhaisesta alustaan saakka sisältänyt.

III. LYRIIKKA.

1. Latinankieliset teinilaulut.

Juomalaulu Carmina Buranasta:

    Potatores, exquisiti
    licet sitis sine siti
    et bibatis expediti
    et scyphorum inobliti
    scyphi crebro repetiti
    non dormiant
    et sermones inauditi
    prosiliant.

        Juomaveikot verrattomat,
        lupa juoda, vaikkei jano!
        Pohjaan siis nyt maljat omat,
        ettei kita turhaan ano!
        Sarkkasi siis täyteen kaada,
        ettet nuku,
        täyteen myöskin tulee saada
        juttuin luku!

    Qui potare non potestis
    ite procul ab his festis,
    non est locus hic modestis,
    inter letos mos agrestis
    modestie
    et est sue certus testis
    [ignavie].

        Ellet juoda enää jaksa,
        painu kauas juhlastamme!
        Siinä mammanpoikain taksa,
        sijaa heill' ei joukossamme.
        Ämmien
        vakuuttava näyte on hän
        pehmeiden.

Ryhtyessämme käsittelemään keskiajan lyriikkaa on hetkeksi palattava takaisin latinankieleen, koska se tämän runouden alalla näyttää vielä kerran raikasta elinvoimaa ja saavuttaa tuloksia, joissa on nykyhetkelläkin viehättävää tuoreutta. Sen verranhan olemme keskiajan latinalaiseen kirjallisuuteen tutustuneet, että tiedämme sen osoittaneen tämän kielen joustavuuden ja kykeneväisyyden ilmaisemaan keskiajan-ihmisen uusia käsityksiä; nyt kyseeseen tulevassa teinilyriikassa sen runokelpoisuus on hämmästyttävä.

Muistellen repolaisrunoelman Ecbasis cuiusdam captivi (s. 79) syntyä meidän ei ole vaikea kuvitella nuorta munkkia, joka ei viihdy kammiossaan, vaan karkaa ulkona houkuttelevaan vapauteen. Kun normannit hävittivät 800-luvun lopulla ja 900-luvulla rannikkojen luostarit, joutui suuri määrä munkkeja kulkeelle, anelemaan ylläpitoaan ja ansaitsemaan sitä sekä Paternostereilla että maallisemmallakin latinalla. Nämä kuljeksivat munkit (clerici vagantes) tulivat jonglöörien ja spielmannien rinnalla messujen vakinaiseksi ilmiöksi, pysyen omana erikoisluokkanaan siksi, että he osasivat kansankielisten saarnojen, satujen ja laulujen lisäksi myös latinaista runoutta, jolla saattoivat huvittaa sivistyneempää kuulijakuntaa, jos niin tarvittiin.

Kun sitten yliopistot vähitellen perustautuivat, tiedonjano ja uuden filosofian viehätys valtasi ihmiset ja he kokoontuivat tuhatlukuisina kuuntelemaan kuuluisia opettajia, siirtyen heidän kuten esim. Abelardin mukana paikkakunnalta ja yliopistosta toiseen, syntyi uusi, maasta ja kansallisuudesta irrallaan oleva, köyhä, vapaita aatteita harrastava, sivistyskielenään latinaa käyttävä "ylioppilasjoukko", johon entiset vagantit sulautuivat ja joka oli mestari keveässä elämäntaidossa, jonglöörien tarinoissa, spielmannien kepposissa, juomisessa ja rakastelemisessa. Parisin yliopiston tunnolle etupäässä lankeaa tämän uuden säädyn syntyminen; sieltä se levisi muualle Ranskaan, Saksaan ja Englantiin sekä lopuksi pohjoismaihin; Italiassa se jäi huomaamattomammaksi. Ranskassa sen huolettomia jäseniä sanottiin "goliardeiksi", joka nimi varmaan on johdettavissa sanasta gailliard = iloinen veikko. Ruotsissa heidät tunnettiin nimellä "driftedjäknar", Suomessa myöhemmin nimellä "kuljeksivat teinit" (diaconus > djäkn > teini). Kun tämän joukkueen iva kohdistui etupäässä erehtyväisiin kirkon palvelijoihin, ja kun sen meno oli kaikkea muuta kuin ylösrakentavaista, kirkko riisti goliardeilta heillä aluksi olleet papilliset oikeudet ja rupesi muutenkin ahdistamaan heitä, julkaisten useissa kirkolliskokouksissa päätöksiä heitä vastaan. Ranskasta he hävisivätkin jo 1200-luvun loppuun mentäessä, mutta Saksassa heitä tavataan 1400-luvulla; köyhyyden vuoksi teinit kiertelivät pohjoismaissa vielä myöhäisinä vuosisatoina, hankkiakseen itselleen ylläpidon opiskelua varten yliopistoissa.

Goliardit selittivät kuuluvansa veljeskuntaan, jonka oli muka perustanut joku "piispa Golias". Tämän myytillisen henkilön mainitsee Giraldus Cambrensis Kirkon kuvastin (Speculum Ecclesiae) nimisessä teoksessaan, tunnustaen hänet kirjallisesti sivistyneeksi, mutta ankarasti moittien häntä huonosta elämästä. Hän muka ansaitsee nimensä hyvin, koska ei tee muuta kuin juo ja mässää, mistä näkyy, että Giraldus johtaa Goliaan latinan sanasta gula = ahmattius. Mutta Giraldus voi puhua ylioppilaiden keksimästä kuvitellusta henkilöstä. Sitten on huomattava, että Bernard Clairvauxlainen käytti kirjeessään paavi Innocentius II:lle Abelardista nimeä "Golias", että Heloise kertoo tämän ylioppilaiden erikoisesti ihaileman oppineen saavuttaneen naisten suosion lemmenlauluillaan, ja että eräs goliardruno: Piispa Goliaan muutos (Metamorphosis Goliae Episcopi), on varmasti Abelardin jonkun oppilaan sepittämä kostoksi hänen tuomitsemisestaan 1141. Todennäköisesti Abelardilla on tärkeä osuus teinilaulujen syntyyn, vaikka emme voikaan varmasti sanoa, oliko juuri hän "piispa Golias". Englannissa teinilaulut otaksuttiin Walter Mapin tekemiksi, vaikka siitä ei ole todistuksia. Saksassa niiden sepittäjän arveltiin olevan joku "Archipoeta" tai "Primas", joka olisi kuulunut Kölnin piispan Rainald von Dasselin seurueeseen ja mennyt hänen kanssaan Italiaan, ylistämään Fredrik Barbarossan paavinvastaista politiikkaa. Mahdollisesti "piispa Golias" ja hänen veljeskuntansa on goliardien leikinlaskua, johtunut juuri tästä nimestä ja juolahtanut helposti mieleen aikana, joka näki kerjäläismunkistojen synnyn; varmasti sen sijaan on ollut useampia runoilijoita, jotka ovat teinilauluja sepittäneet ja saattaneet ne muotiin; huomattavin ja varhaisin heistä on voinut olla Abelard.

Goliard-runous on säilynyt kahtena 1200-luvulla syntyneenä kokoelmana: toinen Englannissa, Oxfordissa, julkaistu 1839-1844, tunnettu Walter Mapin nimellä ja sisältäen vakavampia runoja, toinen Baijerissa olevassa Benedictbeurenin luostarissa (nykyisin Münchenissä), josta nimi Carmina Burana ("Beurenin laulut"), julkaistu 1847 ja sisältäen hilpeämpiä säkeitä. Sen voidaan ajatella syntyneen siten, että latinantaitoiset ylioppilaat, jotka varmaan osasivat rahvaan keskuudessa aina versonutta luonnonlyriikkaa ja ballaadeja, rupesivat tyydyttämään lauluhaluaan sepittämällä niiden aiheista myös latinankielisiä säkeitä. Mallina oli latinankielinen sekä maallinen että virsirunous, sujuva dimetri, joka oli jo siirtynyt korkoon ja loppusointuun, ja luisti miellyttävästi ja sirosti. Nämä latinankieliset sepitelmät tulivat ylioppilaiden yleisomaisuudeksi, koska kansallisuudesta huolimatta kaikki niitä ymmärsivät, ja erikoisesti suosimiksi, koska niillä oli "sivistyksen" leima. Kun ylioppilaiden joukossa varmaan oli ajan sukkelimmat ja vapaahenkisimmät älyt ja heidän elämänkäsityksensä oli kaikkea muuta kuin askeettinen, oli luonnollista, että antiikin ja kirkon jalo kieli pian joutui tulkitsemaan sekä terävää pilkkaa että naturalistisia nautintoja, Venuksen ja Bacchuksen palvontaa, ja että se usein sopeutui säkeiksi, joilla yhä on viehättävä leima. Niinpä esim. teinien juomalauluista monet (Gaudeamus igitur ym.) ovat vieläkin ylioppilaiden laulukirjoissa kunniasijalla.

Kuuluisin goliardruno lienee Goliaan tunnustus (Confessio Goliae), jossa tämä mystillinen henkilö, apotti Coignardin varhainen esikuva, kerskaillen kertoo nautinnoistaan, pitäen kuin Hafiz viiniä runouden päätekijänä. Seitsemän säkeistöä siitä muodostaa oman ehyen kokonaisuuden ja on tunnettu juomalauluna: Meum est propositum jne. Muut Goliaan nimeen liitetyt laulut ovat mitä terävintä paavien, kardinaalien, prelaattien ja munkkien ruoskimista, saavatpa toisetkin säädyt, porvarit, talonpojat ja kerjäläiset, tarpeellisen osuutensa. Mutta sitten helähtää hienompia säveleitä. Kevään ja luonnon ylistys on vakinaisena aiheena:

    Fronde nemus induitur, jam canit philomena,
    cum variis coloribus jam prata sunt amoena;
    spatiare dulce est per loca nemorosa,
    dulcius est carpere jam lilium cum rosa;
    dulcissimum est ludere cum virgine formosa.

    Lehviin lehto pukeutuu, jo laulaa satakieli,
    kukkaniityn kulkijan niin iloinen on mieli;
    suloista on käyskennellä metsän varjostoissa,
    suloisempaa poimia viel' lilja, ruusu noissa,
    suloisinta kisa kera immen lehtoloissa.

Samoin on yleistä nuorten neitojen ylistys ja avomielinen erotiikka, jolloin säkeet joskus muistuttavat suorasukaisessa vaativaisuudessa italialaista contrastoa. Pyhän Neitsyen kehtolaulun pojalleen goliardi sen sijaan sepittää puhtaasti, sirosti ja hartaasti:

    Dormi, fili, dormi! mater
      cantat unigenito;
    Dormi, puer, dormi! pater
      nato clamat parvulo.

    Lectum stravi tibi soli,
      dormi, nate bellule!
    Stravi lectum foeno molli,
      dormi, mi aimule.

    Ne quid desit, sternam rosis,
      sternam foenum violis,
    pavimentum hyacinthis
      et praecepe liliis.

    Si vis musicam, pastores
      convocabo protinus;
    illis nulli sunt priores,
      nemo canit castius.

        Uinu, lapsi, uinu! laulaa
          äiti ainosynnylle;
        Uinu, lapsi, uinu! laulaa
          isä ihmepojalle.

        Maahan vuoteen laitin sulle,
          nuku, kaunokaiseni!
        oljin pehmein ootetulle,
          nuku, armahaiseni!

        Tuudin sinut ruusuvuotein,
          oljet kylvän orvokein,
        permannonkin hyasintein,
          seimen liljaseppelein.

        Laulua jos tahdot kuulla,
          oitis pyydän paimenet;
        puhtahammalla ei suulla
          soineet ole sävelet.

Ja omaa kiertolaiselämäänsä vagantti ylistää seuraavin säkein:

    Feror ego veluti sine nauta navis,
    Ut per vias aeris vaga fertur avis.
    Non me tenet vincula, non me tenet clavis.
    Quero mihi similes et adjungor pravis.

    Kuljen kuten merellä laiva ilman miestä,
    Lintu läpi ilmojen tietämättä tiestä;
    Pidätä ei kahlehet, siedä en mä iestä,
    Sovin omaan joukkoon vain – paremmat saa piestä.

III. LYRIIKKA.

2. Provencelainen, ranskalainen, italialainen, espanjalainen ja

portugalilainen laulurunous.

Koskettaessamme aikaisemmin (s. 124) muutamin sanoin provencelaisen runouden syntyyn viittasimme siihen, että Andalusian arabialaisten viljelemä zéjel- (zagal-) laulanto on ollut tunnettua Provencessa saakka ja houkutellut sikäläisiä lauluseppoja sovittamaan omakielisiä sanoja sen mittoihin ja säveliin. Tämä Guilhem IX:n runojen ja mainitun arabialaisen runouden vertailusta ilmennyt tosiasia on tärkeä kulttuurihistoriallinen näyte idän ja lännen suhteista: arabialaisten välittävä toiminta ei rajoittunut vain kreikkalaisen filosofian saattamiseen Euroopan kuuluville, vaan ulottui myös runouden alalle. Trubaduurirunous, joka on tuntunut jonkin verran vieraalta. Euroopan maaperään kuulumattomalta kukalta, valkenee arabialaisen runouden taustaa vastaan synnyltään ja ulkoasultaan selväksi ja ymmärrettäväksi. Kun tiedämme, kuinka laajalle ulottuvan laulun muodin provencelainen runous vuorostaan aiheutti muussa Euroopassa, emme voi muuta kuin ihmetellä sen vaikutuksen syvyyttä, mikä itämaiden kirjallisuudella on tällaisia salaisiakin teitä myöten ollut länsimaiden kulttuuriin. Kuten olemme sanoneet: laulu kaikui Provencessa vanhastaan, sen tarvitsematta siinä suhteessa herätystä. Mutta sen lähtöön trubaduurirunouden tielle on vaikuttanut arabialaisten runous ja tämän ensimmäinen tunnettu mukailija provencenkielellä, mainittu Guilhem IX Poitierslainen. Jostakin syystä, ehkä etelästä tulevien sävelien kauneuden vuoksi, tämä uusi laulanto tuli pian muotiin ja alkoi versoa itsenäisesti, kehittäen omia muotojaan. Tässä kehityksessä on ollut kolme päätekijää: varakkaissa, rauhallisissa oloissa kasvanut ritari, joka oli sivistyneempi kuin esim. pohjoisemmat naapurinsa ja joka oli perehtynyt kuljeksivien laulajien säveliin ja säkeisiin; tuo kuljeksiva laulaja, vanha ystävämme joglari (sanan provencelainen muoto), joka saattoi retkeillä kaukana etelässä, jopa arabialaisten alueella, oppien siellä uusia säveleitä ja sepittäen niihin omia sanojaan, joilla sitten huvitti kotiseutunsa linnanväkeä; ja latinantaitoinen hengellisen säädyn jäsen tai kuljeksiva teini, jotka saattoivat kertoa, miten roomalainen kirjailija Ovidius oli kehittänyt näiden laulujen keskeisen asian, lemmen, suoranaiseksi taiteeksi. Se näistä, joka oli etevin runoilija tai säveltäjä tai molempia, sepitti sanat (mot) ja sävelen (so); jos hän oli ritari, hän antoi joglarin esittää sen, mutta jos hän oli itse joglari, hän ei tätä apua tarvinnut. Trubaduurit (provencelainen sana trobaire l. trovador johtunee teonsanasta trobar = löytää, keksiä; arab. sana tariba merkitsee "ilon tunteen herättämistä") olivat usein ritareita, mutta myös alempisäätyisiä, ja kääntyivät taiteellaan linnojen sivistyneiden piirien puoleen. Näin trubaduurirunous omistautui heijastamaan ja palvelemaan ritarisäätyä, sen oloja ja mielihaluja, jotka muuttuivat ja monipuolistuivat erikoisesti ristiretkien johdosta. Mutta jo ilman näitäkin oli täällä ylhäisön naisen asema sellainen, että se oli omiaan kehittämään häntä palvovaa lemmenrunoutta. Rikkaat perijättäret joutuivat naimisiin melkein lapsina, heidän omien tunteidensa tulematta kysymykseen, mutta näyttävät saaneen nauttia avioliitossaan, ainakin linnan herran ollessa sota- tai ristiretkillä, suurta vapautta. Ollen huvin- ja elämänhaluisia näistä kauneista linnanrouvista tuli luonnonlain välttämättömyydellä herransa seurueeseen kuuluvien soturien ja joglarien kohteliaisuuden, kunnioituksen, salaisen palvonnan ja lemmen kohteita. Niin pian kuin kirjallinen harrastus ja säkeiden näpertely jostakin syystä, joka ei ole aina helposti selvitettävissä, tuli muotiin, oli asiaan kuuluvaa, että huokailevat ritarit ja knaapit rupesivat niiden avulla kolkuttamaan lemmenlinnan porttia. Jo se, että ne osoitettiin linnan herrattarelle, jolle keksittiin mitä kauneimpia salanimiä, oikean nimen käyttö kun olisi ollut sopimatonta ja vienyt leikiltä salaperäisyyden sille antaman viehätyksen, oli omiaan säätämään ritarin sanat mitä säädyllisimmiksi ja kunnioittavimmiksi, puhumattakaan knaapista tai joglarista, joiden tietenkin tuli ilmaisukeinojensa erikoisella hienoudella pyytää anteeksi, että olivat rohjenneet kohottaa katseensa niin korkealle. Tällaiset kunnioittavan palvonnan osoitukset saattoi siveinkin herratar ottaa vastaan, ja näin syntyi provencelainen lemmenrunous. Sen säädyllinen sävy on antanut aihetta siihen luuloon, että provencelaiset herrattaret todella olivat naisellisen puhtauden esikuvia; tutustuminen etelän tuliseen temperamenttiin ja keskiajan elämään yleensä kuitenkin osoittaa, että heille tehdään tällöin vääryyttä liioittelemalla heidän siveyttään.

Provencelainen kieli ja runous kehittyivät varhain. Sen kielioppi, jonka latinan, Donatuksen, mukaan (Donatz proensals) sepitti n. 1250 trubaduuri Uc Faidit, on Euroopan uusista kielistä ensimmäinen. Raymon Vidal sepitti myöhemmin sekä kieli- että runo-opin (Rasos de trobar), selittäen etelän kielen, lengua limosinan, ja pohjoisen, la parladura francescan, leviämistä ja laatua, ja pitäen edellistä sopivampana runouteen. Runot ja sävelet kirjoitettiin talteen laulukirjoihin, joita on eri maissa säilynyt n. 25, ja joista niitä, niiden säveliä ja sepittäjiä koskevat tiedot on enimmäkseen saatu. Vanhimmat niistä periytyvät 1200-luvun keskipalkoilta. Sisällys on toisissa järjestetty laulujen kolmen päälajin: sirventesien, cansojen ja tensonien, ja näissä taas tekijäin mukaan. Tekijäin yhteyteen on usein liitetty elämäkerrallisia tietoja. Trubaduurien varsinaisen elämäkerraston julkaisi 1575 eräs Jehan de Notredame eli Nostradamus, sepitettyään sen tietenkin silloin vielä olemassaolevan runsaan aineiston perusteella, mutta kuitenkin niin kritiikittömästi, että toden ja tarinan rajaa on usein vaikea erottaa. Laulukirjoista tunnetaan 111 trubaduuria, mutta Nostradamuksen ja muista maininnoista heitä tiedetään olleen n. 360, niistä 14 naista, mikä osoittaa tämän Euroopan varhaisimman taidelyriikan uskomatonta runsautta.

Provencelaisen lyriikan lajeista mainittakoon, että vanhin nimi näyttää olleen vain vers (= säe), jolla tarkoitettiin mitä hyvänsä laulettavaksi aiottua runoa, riippumatta aiheesta tai muodosta. Tällöin se on vielä versonut verraten vapaasti kansanomaisesta pohjastaan. 1100-luvun lopulla ruvettiin lemmenlauluja sanomaan cansoiksi (canso) ja poliittisaiheisia runoja sirventeseiksi (sirventesc > sirvent = palvelija). Viimemainittu nimi johtui siitä, että sepittäjänä oli tavallisesti joku lääninherran alainen, joka halusi innostaa isäntäänsä ja pilkata tämän vihollisia. Ulkoasultaan sirventesi tehtiin usein samanlaiseksi kuin jokin tunnettu ja suosittu canso, jotta se näet voitaisiin laulaa "tutulla nuotilla" ja sen kautta leviäisi laajalle. Tenson oli kahden hengen väittelylaulu, molemmilla yhden säkeistön sananvuoro, aiheen ollessa tarkemmin rajoittamatta; sen alaosasto oli partimen (ransk. jeu parti = leikkiottelu): ensimmäisessä säkeistössä esitettiin kaksi vaihtoehtoa, joista väittelijät valitsivat kumpikin omansa, puolustaen kantaansa vuorosäkeistöin. Usein lopuksi puolueeton tuomari ratkaisi riidan. Pastoreta (myöhemmin pastorela) tarkoittaa runoa, jossa kuvattiin ritarin lemmenleikkiä paimenettaren kanssa ja joka tietenkin on kaikua Vergiliuksen Bucolicasta. Kaikki nämä ovat asultaan samaa perustyyppiä; säkeistöjä (cobla) on viisi tai enemmän ynnä lisäksi yksi tai kaksi kuulijan tai joglarin puoleen kääntyvää esittely- tai puhuttelurivistöä (tornada), vaihdellen kuitenkin yksityiskohdissa. Loppusoinnutus (= rim, provencelainen sana) on taiturimaista, sirosti ja mutkallisesti palmikoitua kuin käärmeen selkä, nykyisen käsityksen mukaan liian runsasta. Dansa ja balada olivat tahdikkaita tanssilauluja, joissa oli kertosäkeistö. Alba (= aamu) oli aamulaulu, jolla yövartija pakotti rakastavaiset eroamaan tai jossa nämä itse keskustelivat yhdessäolon keskeyttämisestä, koska aamu valkeni; siinä oli kertosäkeistö ja se voi olla Ambrosiuksen "kukonlaulun" (I, 440) kaukaista, maalliseksi muuttunutta kaikua. Tunnemme sen hyvin Romeon ja Julian keskustelusta, kun leivo keskeyttää heidän lemmenyönsä. Serena ilmaisi yön ja lemmenkohtauksen kaipuuta ja odotusta; breus eli letra oli lemmenkirje; sestinassa oli kuusi säkeistöä, mutta jokaisessa sama läpikulkeva loppusointu; planh (lat. plangor = valitus) oli valitusruno; romance oli ristiretki- tai albigenssiaiheinen keskusteluruno. Kaksi eri tyyliä kehittyi: estilh clus l. hämärä, ja estilh clar l. selvä. Edellinen oli tunnettu mutkallisesta soinnutuksestaan, haetuista vertauksistaan ja ajatuksensa hämäryydestä, jälkimmäinen – senkin ulkoasun kyllä ollessa moitteeton – selvyydestään. Sattuvasti huomautti trubaduuri Guiraut de Borneil, että ajatukseltaan selvä runo sisältää taidetta (ja taituruutta) enemmän kuin se ilmaisee.

Guilhem Poitierslainen on hyvä esimerkki siitä, minkälainen etelän elämänhaluinen ritari saattoi olla. Hänen elämäkerrassaan sanotaan nimenomaan: Poitiers'n kreivi oli maailman kohteliaimpia miehiä ja suurimpia naisten viettelijöitä, mitä on löytynyt, urhoollinen ritari ja kokenut lemmenseikkailija. Hän taisi hyvin runoilla ja laulaa, ja harhaili pitkän aikaa maailmalla tarkoituksena naisten vietteleminen. V. 1101 hän meni ristiretkelle mukanaan 30.000 soturia ja yhtä monta naista, kärsi perinpohjaisen tappion, kävi pyhällä haudalla ja palasi kotiin yksin, sallimatta näinkään suurien onnettomuuksien hilpeätä laulunhenkeänsä lannistaa. Hänen säilyneistä runoistaan kuvastuu tämä hänen kevytmielisyytensä: ne ovat meidän käsityksemme mukaan karkeahkoja ja epäsiveellisiä; eräs kertoo kansanomaisen kaskun miehestä, jota naiset luulivat kuuromykäksi; viimeisessä katuvassa runossaan hän lausuu: "Paljon olen rakastanut iloa ja pilaa, lähellä ja kaukana, kotona ja kylässä. Nyt luovun ilosta ja pilasta ja turkisreunaisesta kirjopuvusta". Hänen runonsa ovat vielä vers-muotoisia: mainittu katumusruno esim. on sommiteltu nelirivisistä säkeistöistä, joiden sointukaava: aaab, cccb, dddb jne., on melkein sama kuin arabialaisessa zéjelissä (s. 125).

Guilhemin pojan tytär oli ennen mainittu Akvitanian Eleanor, joka antoi kätensä ja rikkaat maakuntansa ensin Ranskan kuninkaalle Ludvig VII:lle ja sitten, kun tämä oli hylännyt hänet hänen siveettömyytensä vuoksi, Englannin kuninkaalle Henrik II:lle. Hänen Bordeaux'ssa ollutta hoviaan voi sanoa ensimmäiseksi "rakkauden hoviksi" (cour d'amour) tai Euroopan ensimmäiseksi "salongiksi", koska hän suosi trubaduureja ja koska siellä lempi muuttui siroksi seuraleikiksi, jonka olemusta tutkittiin kaikilta eri puolilta. Tässä lemmen käsittelyn teennäisessä, epäluonnollisessa, kirjallisessa tyylissä, jonka syntymistä keskiajan omista edellytyksistä on vaikea käsittää, näemme Ovidiuksen Ars amandin vaikutusta ja siitä alkunsa saaneita, ehkä toisaalta madonnan palveluksesta periytyneitä ajattelutapoja. Seurauksena tästä lemmen "kirjallistumisesta" oli sen ilmaisukeinojen sivistyminen, mutta samalla sen itsensä epärunollistuminen. Runouden harrastuksen Eleanor kuten muistamme vei Englannin hoviin, ja sen perivät hänen tyttärensä, viljellen sitä Troyes'ssa, Chrestienin kotikaupungissa, Champagnen kreivien hovissa. Eleanor on siis vaikuttanut erikoisen tärkeästi trubaduurirunouden sekä kehittymiseen että leviämiseen ja siten koko ritarirunouden syntyyn.

Eleanorin alueella eli omituinen, alhaissäätyinen, karhea runoilija nimeltä Marcabru, jolta on säilynyt 43 runoa. Hän oli kuuluisa syövyttävän häikäilemättömistä sirventeseistään, ollen – lausuu hänen elämäkertansa – "niin paha suustaan, että Guianan linnanherrat lopulta surmauttivat hänet, koska hän oli puhunut heistä hyvin pahoja". [Tyyni Haapanen-Tallgren: Trubaduureja. WSOY. Kaikki muut käännökset paitsi Bertrand de Bornia olen rohjennut ottaa tästä teoksesta.] Hänen nämä sirventesinsä ovat siis olleet yhtä tehokkaita kuin eräiden arabialaisten runoilijoiden kvasidat, joiden häväistysvoima oli kuten muistamme niin suuri, että se saattoi koitua tekijänsä oman pään menoksi (I, 161). Marcabru on myös saanut vaikutuksia arabialaisesta runoudesta, jossa tavallista lyhyttä huudahtavaa kertosäettä hän ensimmäiseksi käyttää. Hän itse ilmoittaa olleensa "ruskean naisen", ehkä siis arabialaisen vaimon poika, sillä muita hän tuskin olisi erikoisesti sanonut "ruskeiksi", ja saattoi tämä hänen ehkä halveksittu sekarotuisuutensa olla hänen katkeruutensa syvin lähtökohta. Hänen runoissaan on näytteitä sopusointuisestakin tunne-elämästä.

Guilhemillä oli vasallina Eble II, Ventadornin varakreivi, myös trubaduuri. Hänen hovissaan kasvoi alhaissäätyinen poika nimeltä Bernart, joka älykkyydellään ja kauneudellaan herätti kreivin huomiota ja sai tämän johdosta jonkin verran kasvatusta. Isäntänsä esimerkin mukaan – ehkä suoranaisen opetuksen johdosta – hän ryhtyi sepittämään runoja, valiten huokailunsa kohteeksi linnan herrattaren, mutta kenen heistä, sillä heitä ehti olla tässä asemassa kolme, on tuntematonta. Oliko nuori runoilija liian kaunis ja linnanrouva sen johdosta myöntyväisempi kuin hän aluksi oli luullut, vai eikö linnanherra ymmärtänyt leikkiä? – sitä ei voi tietää: lopputuloksena oli, että rouva katkaisi suhteen ja Bernart de Ventadorn sai lähteä etsimään trubaduurien kuninkaan kruunua muualta. Hän turvautui Eleanoriin, joka silloin oli Normandian ruhtinattarena, ja meni hänen mukanaan Lontooseen. Oltuaan Englannin runollisen hovin kaunistuksena hän myöhemmin palasi Etelä-Ranskaan, herkisti laulullaan Toulousen Raimon-kreivin ja Narbonnen ruhtinattaren Ermengarden hovia, ja kuoli trubaduurien tunnustettuna kuninkaana jolloinkin 1100-luvun loppuvuosina, erään tiedon mukaan Dalonin luostarissa, josta oli saanut lopullisen satamansa. Hänen runonsa, joita on säilynyt 45, ovat cansoja, lemmenrunoja, joissa säkeistöjen rakenne ja soinnutus on jo sangen kehittynyt. Niistä ilmenee, että hän on tuntenut latinankielistä runoutta, josta kotoisin olevia vertauksia joskus käyttää. Parhaimmat hän on osoittanut salanimelle Bel Vezer (= kaunis nähdä), joka on joku Ventadornin linnanrouva. Hänen runoutensa keskuksena on yleensäkin "donna", tuo keskiajan-ihmisen valkea, suojelusta kaipaava, suloista lempeä lahjoittava naisihanne, johon olemme jo tutustuneet ritarirunoudessa, mutta aina ilmeisesti edustaen jotakin todellista, elävää ihmistä: muuten ei voisi ymmärtää, mistä Bernart olisi saanut säkeisiinsä niiden ilmaiseman luonnollisen ja aidon intohimon, sydämellisen, hellän, melkein lapsellisen tunteen:

"Yöllä kun nukuin, herätti minut satakielen suloinen laulu ilon hurmioon ja aloin ajatella ja miettiä rakkautta, sillä se on runoni paras alku. Ilolle antaudun aina, ja ilosta lähtee lauluni.

"Minun iloni rinnalla on kaikki muu ilo vähäistä... Kun muistelen hänen iloista ruumistaan, kuinka se on hyvin muovailtu, hänen kohteliasta olemustaan ja kauniita puheitaan, ei kiitokseni ikinä riitä. Saisin ylistää häntä kokonaisen vuoden ennenkuin ehtisin sanoa totuuden".

Todellisen ja vaikuttavan lemmen lisäksi Bernartin runoja elävöittää raikas ja aito luonnontunne, ei vain sovinnainen kevät, jolla oli tämä tehtävä jo antiikin runoudessa, eikä satakieli, jonka laulu oli trubaduureilla liian yleistä, tuoden mieleen kuluneen levyn. "Kun kukka ilmaantuu vihreän lehden viereen", hän runoilee, "ja näen ilman selkeänä ja kirkkaana, kun lintujen armas laulu lehviköissä virvoittaa sydäntäni ja täyttää sen suloisuudella, täytyy laulaa minunkin, jonka sydämessä on niin paljon iloa".

    Kuin aikaan armaan toukokuun
    mun silmissäni kukkii maa.
    Niin Amor mielen kirkastaa.
    Se lumeen kukkasia tuhlaa
    ja talvi on kuin kevään juhlaa,
    kun armahin ja riemukkain
    soi sydämensä mulle vain.

Gironden pohjoisrannalla, Limousinissa, oli pieni läänitysalue nimeltä Blaya, jonka herrana oli 1100-luvulla eräs Jaufré Rudel, tunnettu vain siitä, että hänestä kerrotaan trubaduuriromantiikalle kuvaava legenda, ja että hänen nimellään kulkee seitsemän runoa. Tarinan mukaan hän alkoi haaveilla palestiinalaisen Tripoliin ruhtinattaren kehutusta hyvyydestä ja lempeydestä niin, että sepitti hänelle runoja ja ruveten ristiritariksi lähti katsomaan häntä. Sairastuttuaan merellä hän eli vain niin kauan, että sai kuolla unelmoimansa ruhtinattaren sylissä. Olipa legendan totuuspohja mikä hyvänsä, siitä on tullut kauneusarvonsa, "kaukaisen rakkauden" vuoksi romanttinen aihe, jota monet runoilijat (mm. Uhland, Heine, Carducci ja Rostand) ovat käyttäneet. Kolme Rudelin runoa haaveilee "kaukaisesta rakkaudesta":

    Niin toukokuussa viehättää
    mua laulu linnan kaukaisen.
    Kun loittonen ja laulu jää,
    ma muistan lemmen kaukaisen.
    Pää painuu, mieli murhettuu,
    ja lauluntäysi kukkain kuu
    on mulle talvi jäinen vain.

Sivuutamme lyhyesti mainiten selvän tyylin ansiokkaan edustajan Guiraut de Borneilin (n. 1170-1220), jolta on säilynyt 81 runoa, mm. hieno, melkein uskonnollinen alba. "Hän oli kaikista ennen ja jälkeen eläneistä trubaduureista etevin", lausutaan hänen elämäkerrassaan: "Siksi häntä sanottiin trubaduurien mestariksi, joksi häntä kutsuvat vieläkin kaikki ne, jotka ymmärtävät nerokasta, rakkauden ja viisauden sirostamaa ilmaisutapaa. Hän vietti talvet koulussa oppiakseen, mutta kierteli kesät hoveissa, mukanansa kaksi laulajaa, jotka esittivät hänen runojaan". Hänen aikalaisensa Arnaut Daniel (18 laulua) oli taas hämärän tyylin pääedustajia, tunnettu oppineisuudestaan ja mutkallisesta taiturimaisuudestaan, kätkien ajatuksensa, mikäli oli ne perille saakka vienytkään, siroihin sointukuvioihin, ja johtaen trubaduurirunouden liiaksi "oppineisuuden" piiriin. Dante ilmoittautui teoksessaan Kansanomaisesta kaunopuheisuudesta (De vulgari eloquentia) Arnaut'n oppilaaksi ja asetti hänet kiirastulessa filosofisen runoilijan Guido Guinicellin seuraan, joka sanoi hänestä (Kiirastuli, XXVI, 115-119):

    "Ah veikko", virkkoi hän, "tuo, jonka sulle
    osoitan sormellain" – hän näytti yhtä –
    "parempi seppä oli äidinkielen.

    Säkehet lemmen, tarun suorat sanat
    hän kaikki voitti..."

Danten kysymykseen Arnaut vastaa provenceksi yhdeksän säkeen pituudelta, mikä osoittaa, kuinka perehtynyt italialainen mestari oli tähän kieleen.

Mainitussa kirjassaan Dante ylistää Guirauta oikeamielisyyden, Arnauta rakkauden ja Bertran de Bornia aseiden laulajana. Viimemainitun hän sijoitti eripuraisuuden aikaansaajana Englannin kuninkaan Henrik II:n ja hänen poikiensa Henrik Nuoren, Rikhard Leijonamielen ja Geoffrey Bretagnelaisen välillä syvälle helvettiin (Helvetti, XXVIII), antaen hänelle lyhdyksi käteen hänen oman päänsä. Bertran de Born (n. 1140-1215), Périgordissa olevan vähäpätöisen Hautefortin linnan köyhä parooni, tekikin sirventeseistään päättäen tässä suhteessa kaiken voitavansa, kiihoittaen mainittuja prinssejä heidän isäänsä ja toisiaan, ja erikoisesti heidän vasallejaan heitä kaikkia vastaan, ja viihtyen yleensä tässä alituisessa sodan melskeessä kuin kala vedessä. Häntä on sanottu "keskiajan Tyrtaiokseksi", mutta väärin, sillä hänen runottarensa ei juuri innoitu ylevistä ajatuksista eikä urhouden kauneudesta, vaan suoranaisesta taistelun melskeestä. Hänen elämästään tiedetään sen verran, että on hyvällä syyllä päätelty hänen joskus sotineen urheammin suulla kuin aseilla. Bellonan ohella hänkin palvoi Venusta. Yleisvaikutelmana hänen runoistaan (43) on hurjapäinen, iloinen, liukaskielinen ja vehkeilevä soturi, jonka runohepo hirnui innosta kuullessaan taistelun lähestyvän. Näytteeksi kielestä ja soinnutuksesta otettakoon tähän pari säkeistöä:

    Bem plai lo gais temps de pascor,
    que fai fuolhas e flors venir,
    plai me, quand auch la baudor
    dels auzels, que fant retentir
    lor chant per lo boscatge,
    e platze me, quand vei per los pratz
    tendas e pavalhons fermatz,
    e ai grand alegratge,
    quan vei per campanhas rengatz
    cavalliers e cavals armatz.

    E platz mi, quan li corredor
    fant las gens e l'aver fugir,
    e platz me, quan vei apres lor
    gran ren d'armatz ensems venir,
    e platz me en mon coratge
    quan vei fortz chastels assetgatz
    els barris rotz et esfondratz
    e vei l'ost el ribatge,
    qu'es tot entorn claus de fossatz
    ab lissas de fortz pals serratz.

        Mä iloitsen, kun kevätsää
        taas saapuu, kukat puhkeaa,
        mä iloitsen, kun heläjää
        nyt riemuin ilma, metsä, maa,
        jo lintuin laulelosta.
        Ja iloni, kun kedolla
        on telttarivi valkea,
        mun loistaa katsannosta,
        kun ritarit jo ratsunsa
        suo rintamassa riehua.

        Ja vasta mua miellyttää,
        kun airut kansan karkoittaa,
        kun yhteen ryntää urhot nää
        ja iskun antaa sekä saa.
        Ja sehän jymy, josta
        ma nautin vaaran hurmassa,
        kun muurilla saan sotia,
        ja juovun taistelosta,
        kun eess' on jylhä rintama
        ja vallihauta valtava.

                  [Käännös kirjoittajan.]

Ei ole syytä laajentaa esitystämme luonnehtimalla useampia runoilijoita. Trubaduurien laulu tuhoutui albigenssisodissa (1211-1229), jolloin sen tyyssijat, iloisten ritarien linnat, julmasti hävitettiin. Monet trubaduurit pakenivat Espanjaan ja Italiaan, hankkien siellä taiteelleen kunnioitetun aseman. Provencen kielen käyttö ei kuitenkaan unohtunut, vaan jatkui runoudessakin. Sen keskukseksi tuli nyt Toulouse, trubaduurien vanhan ystävän Raymond V:n hovikaupunki, joka oli sankarillisesti puolustautunut kaksikymmentä vuotta ja jäänyt lopuksi valloittamatta. Seitsemän porvaria perusti siellä 1323 erikoisen seuran ("Toulousen seitsemän trubaduurin ylen iloinen seura" – La sobregaya companhia dels set trobadors de Tolosa), joka pyysi "kunnioitettavia herroja, ystäviä ja tovereita, sen tieteen taitajia, josta saavutamme iloa, nautintoa, hyvää aistia, arvonantoa ja kohteliaisuutta", ottamaan osaa toukok. 1 p. 1324 pidettäviin "kukkakilpailuihin" (Jeux Floraux). Palkinnoiksi parhaista runoista annettiin kultaisia tai hopeisia orvokkeja tai muita kukkia. Näin syntyi Toulousen Akatemia (Académie des Jeux Floraux), joka kestettyään monet vaiheet on olemassa vielä tänään ja jakaa kukkapalkintojaan. Runoilijat, jotka se kruunasi 1400-luvun loppuun mentäessä, olivat samanlaisia, porvarillisia, vaatimattomia säeseppoja kuin Saksan minne-runoilijain jälkeläiset, "mestarilaulajat". Tällaiseksi muuttui siis lopulta trubaduurien lyriikka.

Provencenkieli eli kirjallisuudessa seuraavinakin vuosisatoina, tosin hajoten trubaduurien yhteisestä muodosta eri murteiksi. Huomattavia saavutuksia mainitaan sekä lyriikan että draaman alalta, ensinmainitun yleisenä, suosittuna muotona kansanomainen joululaulu (noel), ja joukko runoilijoita pitää vuosisadasta toiseen yllä vanhoja keskiaikaisia perinteitä. Toivokaamme, että meidän suodaan uuden ajan kirjallisuuden yhteydessä aikanaan tehdä selkoa Provencen kirjallisuuden elpymisestä.

Pohjois-Ranskan eli varsinaisen ranskalaisen lyriikan pohjana on ollut kansan luontainen lauluhalu, joka on ilmennyt mm. ennen mainitsemissamme (s. 123) tanssilauluissa. Nämä ovat tietenkin olleet tunnettuja ja käytännössä vanhalla latinalaisellakin pohjalla, mutta näyttävät kuitenkin keltit erikoisesti niitä harrastaneen. Vanha ranskalainen sana carole, englannin carol, joka voi olla kelttiläisperäinen (bret. koroll = tanssi, wal. carol = laulu) tai johtunut latinan sanasta corolla (= seppele, ympyrä), tarkoittaa tällaista piirilaulua ja tanssia, ollen ilmeisesti sen vanhin tunnettu varsinainen nimi. Carole-tansseja esitettiin kaikissa juhlatilaisuuksissa, mutta varsinkin valon synnyn ja kevään juhlissa, jouluna ja toukokuussa. Kristinusko ei saanut näitä menoja lopetetuksi, vaan tyytyi muuttamaan niiden luonnetta: joulutanssi esim. suoritettiin nyt seimen ympärillä, joskus kirkossakin, ja sanat muuttuivat joulu- ja kehtolauluiksi. Siinä tarkoituksessa on sepitetty esim. mainittu teinilaulu Dormi fili... Näin tuli vanhalla carole-esityksellä olemaan tärkeä osuutensa keskiajan näytelmän syntyyn.

Kirkon ulkopuolella carole kukoisti vapaasti, joutuen siveettömien sanojensa vuoksi, jotka edustivat luonnollista, naivia kantaa, usein kirkon moitteiden ja kieltojen esineeksi. Siellä se otti aiheekseen etupäässä lemmen, mutta myös jonkin päivän suurtapahtuman, kertoen molemmista ballaadimaisesti. Kun sankarilaulut pian käyttivät aiheikseen ballaadit, jäi vallitsevaksi lempi. Ulkomuoto oli yksinkertainen: vain muutamia säkeistöjä, joissa oli 4-8 yksitavuisesti assonoivaa säettä, ja sama kerto. Säkeistön on voinut esittää joku esilaulaja yksin, mutta kertoon ovat yhtyneet kaikki. Voi sanoa, että yksityiskohtien eroavaisuudet huomioon ottaen vanha carole elää yhä nuorison piirilauluina.

Provencelaisessa lemmenlyriikassa oli pyytäjän, kärsijän tai Ovidiusta ajatellen viettelijän asemassa mies, naisen ollessa ihailun kohteena, valtijattarena, joka antautui, jos tahtoi. Samoin ritarirunoudessa nainen oli lemmentoiminnan kohde, miehen etupäässä kärsiessä rakkauden tuskia. Sankarilauluissa taas voimakas, vallanhimoinen soturi otti vastaan naisen lemmen itsestään selvänä arvonannon osoituksena, lemmentuskien kuuluessa nimenomaan naisen kärsimyksiin. Näin on laita myös varhaisranskalaisessa lyriikassa: on kuin ne olisivat naisten sepittämiä, sillä niin liikuttavasti niissä kuvataan naisen sydämen kärsimyksiä. Hän ei ole aviopuoliso, kuten trubaduurin kohde, vaan nuori tyttö, joka naivin avomielisesti kertoo lemmestään. Toisin kuin trubaduuri, joka itse on koko ajan puhumassa, ranskalaisen varhaislyriikan sepittäjä piiloutuu kokonaan runonsa taakse. Epäilemättä lemmenkärsimyksen kuvaaminen naisen erikoiskohtalona edustaa alkuperäisempää kantaa.

Carole ja siitä alkunsa saanut lyriikka omaksui kehityksensä varrella useita eri muotoja. Vanhin on todennäköisesti ns. historiallinen l. työlaulu (chanson d'histoire, chanson de toile), jonka ulkoasu on juuri se, mikä äsken mainittiin. Ne ovat olleet aikanaan yleisiä, mutta säilynyt on vain viisi. Kaikki ne kertovat ballaadimaisesti keisarin tyttärestä, joka katsoo torninsa ikkunasta tai ompelee tai lukee kammiossansa ja suree kauas sotimaan lähtenyttä sulhoansa. Silloin saapuu linnan saliin asemies, joka ilmoittaa sulhon kaatuneen taistelussa, minkä johdosta neito menee luostariin (Kaunis Doette – La bele Doette). Tai sulho, joka on jostakin syystä ruvennut epäilemään hänen rakkauttaan, lähestyy eräänä päivänä hänen kammiotaan, kuulee hänen valituksensa, muuttaa mielensä ja ottaa hänet syliinsä (La bele Yolanz). Kaunis Erembors (La bele Erembors) näkee torninsa ikkunasta Ranskan soturien palaavan kuninkaan hovista, ensimmäisenä ritari Reynaus, joka ei kuitenkaan katso häneen, vaikka hän huudahtaa: E Reynaus, amis! mikä on runon kertosäe. Hän syyttää Eremborsia uskottomuudesta, jolloin tämä vannoo viattomuuttaan. Kreivi Reynaus on leveäharteinen, solakka, vaaleatukkainen, niin kaunis, että Erembors rupeaa itkemään nähdessään hänet; hän istuutuu Eremborsin kukin koristetulle vuoteelle ja niin alkaa heidän rakkautensa. Kertovasta sisällyksestään nämä laulut saivat "historiallisen" ja siitä, että naiset säestivät niillä askareitansa, "työlaulujen" nimen.

Kertovaa laatua on myös paimenlaulu (pastourelle). Nuori ritari lähtee käyskelemään kevään kukoistuksen aikana, jolloin luonto kehoittaa lempimään, ja tapaa lehdossa paimenettaren, nuoren talonpoikaistytön, jonka suosiota hän nyt koettaa saavuttaa imartelulla, lahjoilla ja petollisilla lupauksilla. Usein hän onnistuu, mutta joskus Marion on luja, huutaen avukseen läheisellä pellolla työskentelevän Robin-ystävänsä. Kertojana on usein ritari. Paimenlaulun tapasimme myös provencelaisesta runoudesta. Todennäköistä on, että se on syntynyt kirjallisista herätteistä, Vergiliuksen Bucolica-runojen vaikutuksesta, ja että ritarin ja tytön väittelyn takana on vanha mielikuva "kevään ja talven taistelusta" (Conflictus veris et hiemis), minkä aiheisen runon olemme maininneet 700-luvulta, Alcuinin kohdalla (s. 59). Sen siro runous jatkuu paimennäytelmässä.

Puhtaasti lyyrillisiä ovat aamulaulu (aube), joka on sama kuin provencelainen alba, ja muut eri nimillä (motet, lai, virelai, rondel, ballette, estampe) tunnetut muodot; "motetit" oli sävelletty kolmelle tai neljälle äänelle ja periytyivät latinankielisestä kirkkolaulusta; lai oli johdannainen bretagnelaisten runoista; virelai ja rondel olivat pieniä kertosäkeellä alkavia kolmisäkeistöisiä runoja: edellisessä kertosäe päätti joka säkeistön, jälkimmäisessä se toistui myös säkeistön keskellä; kolme viimemainittua nimeä ilmaisee nimenomaan tanssilaulun luonnetta. Näiden muotojen aiheena oli aamulaulun lisäksi usein onnettoman puolison valitus miehensä uskottomuudesta, joka oli vienyt hänetkin rakastajan syliin, ja nuoren tytön ilo "oman kullan" omistamisesta sekä pelko hänen kadottamisestaan.

Tähän saakka oli ranskalainen lyriikka säilyttänyt kansanomaisen pohjalaulunsa raikasta tuoreutta. Mutta nyt alkoi provencelainen runous vaikuttaa sen luonteeseen: usein mainitut Akvitanian Eleanorin tyttäret, Champagnen ja Blois'n kreivittäret, Chrestien de Troyes'n piiri, viljelivät hienostunutta trubaduurirunoutta, minkä johdosta truveerit rupesivat muuttamaan ranskalaisia laulujaan sen tyylisiksi. Kansanomainen lyriikka muuttui näin hovirunoudeksi, samoin kuin sankarilaulu ritariepiikaksi. Päämuodoiksi tulivat provencelaisen canson mukainen chanson ja sen toisinnot retrguenge (sanan merkitystä ei tiedetä) ja salut d'amour ("rakkauden tervehdys"), joiden aiheena oli rakkaus; lisäksi tensonin ja jeu partin kaltainen väittelylaulu (débat) ja jonkin verran myös sirventesi (serventois), jonka ristiretket saivat syntymään. Varsinkin lemmenlyriikka versoi runsaasti, alkaen n. 1100-luvun puolivälistä aina 1200-luvun loppuun saakka; n. 2100 runoa ja 230 runoilijan nimeä on säilynyt. Runoilijoista mainittakoon Champagnen kreivi Thibualt IV (1201-1253), jonka saavutukset (säilynyt 39 chansonia, 12 jeu partita, 2 paimenrunoa ja 13 sirventesiä) ovat alan parhaita. Ne on osoitettu Ludvig VIII:n puolisolle, Blanca Kastilialaiselle, joka oli 15 vuotta häntä vanhempi ja 12 lapsen äiti; todellisesta häneen kohdistuneesta lemmentunteesta ei näin ollen voine olla puhetta. Kuitenkin hänen runonsa ilmaisevat vaikuttavaa, hienoa tunnetta, vastauksetta jääneen rakkauden tuskia.

Aatelisten runoilijain rinnalle ilmestyi myöhemmin myös porvarillisia, so. piirejä, joissa alkuperäinen kansanomaisempi runotaito oli säilynyt tuoreempana. Ylimysrunoilijain luonnollinen keskus oli hovi, ja niinpä he usein leikkivät eräänlaista "rakkauden hovia" (cour d'amour), käsitellen monipuolisesti lemmen olemusta. Kaupunkien porvarit taas olivat yhtä luonnollisesti tottuneet toimimaan ammattikuntina, ja niinpä heidän runoniekkansa muodostivat sellaisia. Näitä syntyi useissa kaupungeissa ja ne olivat pitkäikäisiä: Valenciennes'in runoilijain ammattikunta oli olemassa vielä Voltairen aikana. Niiden nimen (puy = podium = palkintolava) mukaan sanottiin niiden toimeenpanemia runoilijain kilpailuja puy-juhliksi; näissä esitettiin sekä maallisia että Pyhän Neitsyen kunniaksi sepitettyjä runoja, joista parhaat palkittiin; Toulousen akatemia sai tietysti alkunsa tästä tavasta. Niissä oli myös kansanomaisilla runoilijoilla, vanhoilla tuttavillamme jonglööreillä, vapaampi puheenvuoro kuin aatelisten hoveissa. Mainitsemme pari tällaista porvarillista runoilijaa.

Adam de la Hale (k. 1288) oli syntyisin Arras'sta, varakkaasta porvarisuvusta, ja opiskeli latinaa, jumaluusoppia ja musiikkia, aikoen kirkon palvelukseen. Tämä ura keskeytyi kuitenkin sen johdosta, että hän meni naimisiin erään Marian kanssa, joka on hänen palvontansa kohteena useissa hänen rondeleissaan, moteteissaan ja jeu parti-sepitelmissään. Kaarlo Anjoulaisen, sittemmin Napolin kuninkaan, seuralaisena hän matkusteli Egyptissä ja Palestiinassa saakka, ja kuoli Napolissa. Hänen tärkein tuotantonsa käsittää kaksi näytelmää, joihin emme tällä kerralla puutu, mainitsemme vain, että ne samoin kuin hänen runonsa sisältävät avomielistä, aitoa tunnetta ja raikasta luonnollisuutta; hän oli yhtä paljon säveltäjä kuin runoilija. Hänen tunteissaan ja ajatuksissaan on jotakin puhdasta ja ankaraa: Jäähyväiset (Congé) nimisessä runossaan hän moittii kotikaupunkiaan monista paheista, sanoen lähtevänsä Parisiin; siellä hän uskoo perehtyvänsä evankeliumiin paremmin kuin Arras'ssa, jossa vain peitellään totuutta ja pidetään rahan ansaitsemista parempana kuin jaloja opintoja.

Adam de la Hale oli siis suotuisissa oloissa elävä, ilmeisesti arvossapidetty runoilija ja säveltäjä; hänen aikalaisensa parisilainen Rutebeuf (n. 1245-1285) oli sen sijaan tavallinen jonglööri, ensimmäinen niistä monista, jotka ovat etsineet runoutta Parisin kaduilta, ei säveltäjä eikä laulaja, vaan ammattirunoilija ja poleemikko nykyaikaisessa merkityksessä. Nuorempana hän oli iloinen veikko, joka sepitti kuulijainsa huviksi mehukkaita fabliau-juttuja, ja rivoja lauluja (sottes chansons), hullunkurisia väittelyrunoja (débats, bataitte), antaen esim. veden ja viinin, parin jonglöörin, Parisin yliopiston professorin ja kerjäläismunkin riidellä keskenään, ja humoristisia kaskuja (dits). Hän ahdisteli erikoisesti pappeja, juutalaisia, talonpoikia, munkkeja ja nunnia, jopa kirkkoa ja itse paaviakin, joiden kaikkien heikkouksista oli hyvin selvillä, ja otti tehokkaasti osaa Parisin yliopiston riitoihin. Vastaukseksi paavi poltatti julkisesti hänen tuotteensa. Noppapeli oli hänen suurin heikkoutensa ja köyhyytensä syy. Myöhemmin hänen tuotteisiinsa ilmestyy ruikuttava sävy. Lopettaen jonglöörin huvittaja-ammatin hän toimi loppuikänsä vaateliaampana truveerina, sepittäen pari pyhimysrunoelmaa ja yhden miraakkelin, (johon palaamme draaman yhteydessä, s. 384), mutta kirjallisesti arvokkaimpia ovat hänen jonglöörikautensa keveät, iloiset, satiiriset runot ja tarinat.

Rutebeuf vie meidät jo 1300-luvun alkuun, so. keskiajan kukoistuskauden loppuun. Kaikki, mikä on todella huomattavaa Ranskan keskiajan kirjallisuudessa – Froissartia lukuunottamatta – ja mikä oli antanut sille johtavan aseman Euroopan hengenelämässä, oli jo kirjoitettu, kukoistanut ja varistanut lehtensä. Sankarilaulut, ritarirunous, provencelainen runous olivat jo menettäneet mehunsa ja olivat muuttumassa proosaksi, lempi oli saanut synteesinsä Ruusun romaanissa, joka veti sen hienon romantiikan autereesta karkean, todellisen viettielämän piiriin. Ritarilaitos oli rappeutunut ja samoin kirkko, jonka ylin päämies vietti suuremman osan 1300-lukua (1309-1376) maanpaossa Avignonissa. Kun tämän lisäksi otetaan huomioon se sivistystyötä estävä ja entisiä saavutuksia tuhoava vaikutus, minkä täytyy olla sellaisen kansallisonnettomuuden kuin satavuotisen sodan (1337-1453) seurauksena, ei ole ihmettelemistä, että Ranskan runous taantui 1300-luvulla, luovuttaen marsalkansauvansa Italialle, jonka suuret kirjailijat Dante, Petrarca ja Boccaccio kävivät vuoronperään opiskelemassa Ranskan maaperällä kuin sitä hakemassa. Ne muutamat runoilijanimet, jotka lopuksi mainitsemme, eivät siis kykene kilpailemaan mainittujen Italian tähtien, eivätpä Englannin Chaucerinkaan kanssa, vaan puolustavat paikkaansa vain jatkuvaisuuden lain ilmaisijoina. Villon käsitellään varhaisrenessansin yhteydessä (s. 514).

Guillaume de Machaut (1300-1377) oli kirjallisiin askarteluihin mieltynyt rauhan mies, mutta joutui silti palvelemaan sihteerinä aikansa levottominta seikkailijaruhtinasta Johannes Luxemburgilaista, Böhmin kuningasta, ja tuli siten näkemään eri maita, "kaksikymmentä taistelua ja sadat turnajaiset". Kun hänen sokeaksi tullut isäntänsä oli hakenut ja löytänyt sankarikuoleman Crecyn taistelusta (1346), Guillaume etsi toiset suojelijat ja eli lopun elämäänsä hengellisen säädyn jäsenenä, huolettomissa oloissa, harrastaen runoutta, jonka hän jälleen kohotti ylimystön ajanvietteeksi. Hän viljeli erikoisesti ballaadimuotoa (kolme säkeistöä ja lisäksi osoitesäkeistö, envoi, joiden läpi kulkevat samat loppusoinnut ja joissa kaikissa on viimeinen säe sama); ollen musiikkimies hän vanhaan provencelaiseen tapaan myös sävelsi runonsa. Tunnetuin hänen teoksistaan on runomuotoinen lemmenromaani Tositarina (Voir dit, 1363), välilauluineen ja ballaadeineen yli 9.000 säettä sisältävä sepitelmä, jossa hän kuvaa 18-vuotiaaseen neitoon kohdistuneita indiaanikesän tunteitaan. Aikaisemmasta lyriikasta Machaut'n runous eroaa sikäli, ettei hän kätkeydy sanojensa taa, vaan astuu näkyviin niiden yksilöllisenä lausujana.

Ranskan runouden miellyttävimpiä ja kuvaavimpia näytteitä 1300-luvun lopulta on kokoelma Sata ballaadia (Cent ballades), jonka aikansa kuluksi sepitti Kairossa 1388-1389 neljä muhamettilaisten vangiksi joutunutta ranskalaista ritaria. Sen keskeisenä aiheena on rakkaus: tuleeko rakastaa ainoastaan yksi kerta vai useampia, olla uskollinen vai huikentelevainen? Vanha ritari Hutin, joka muistaa entiset truveerit, vastaa myöntävästi kysymyksen edelliseen osaan, alleviivaten uskollisen rakkauden jalostavaa vaikutusta, mutta nuori Guignarde- (= kiemailija) neito puolustaa jälkimmäistä mahdollisuutta. Ritarit päättelevät vanhan Hutinin olevan oikeassa, mutta alistavat palattuaan Ranskaan kysymyksen Avignonissa järjestämänsä runokilpailun aiheeksi ja vastattavaksi. Neljätoista ballaadia sepitetään vastaukseksi ja enemmistö niistä asettuu ritari Hutinin kannalle.

Historioitsijana huomattava Jean Froissart (s. 506) on esiintynyt myös myöhästyneenä ritarirunoelmien ja niihin sisältyvien ballaadien sepittäjänä, ollen ensinmainitussa ominaisuudessaan kuitenkin suurempi taiteilija. Eustache Morel l. Deschamps (1346-1407) oli monivaiheinen, uuttera virkamies, Machaut'n sukulainen, joka ehti työteliään elämänsä varrella sommitella enemmän kuin 82.000 säettä, niistä n. 1200 ballaadia. Useimmat ovat tilannekuvia ja tunnelmia, joissa tämä vakava, ilmeisesti paljon kärsinyt mies ilmaisee syvimmät ajatuksensa. Hänen runoutensa noudatti siis vain ulkonaisesti ajan muotia, ollen sisällykseltään todellisuuden heijastusta.

Miellyttävän muiston on aikakirjoihin jättänyt italialaisen lääkärin ja astrologin Thomas de Pezanon tytär Christine de Pisan (1363-n. 1429), joka oli isänsä tultua Kaarle V:n palvelukseen saanut Parisissa hienon kasvatuksen ja joutunut avioliittoon kuninkaan sihteerin Etienne Castelin kanssa. Kun tämä kuoli (1389), Christine jäi aivan turvattomaksi ja päätti silloin ruveta hankkimaan toimeentuloaan kirjailijana. Näin hänestä tuli Ranskan toinen naiskirjailija ja ensimmäinen naisasianainen. Voimatta unohtaa miestänsä hän sepitti tämän muistolle kauniita, ajan muodin mukaisia lemmenballaadeja, jotka pian herättivät huomiota ja hankkivat hänelle ylhäisiä suosijoita. Hänen laajoista opettavaisista runoelmistaan ja taistelustaan Ruusun romaania vastaan mainitaan toisessa paikassa (s. 333 ja 342). Näiden kautta Christine osoittautui hienosti sivistyneeksi, siveelliseksi ja jaloksi naiseksi, jonka ponnistelujen tuloksena olikin naisen kunnioituksen uusi herääminen. Bouciquaut'n marsalkka perusti 1399 "valkoisen naisen ja vihreän kilven" ritarikunnan, jonka 13 jäsentä vannoutui puolustamaan naisen kunniaa, ja Kaarle VI avasi 1400 "Lemmenhovin" (Court amoureuse), jonka tuli uudistaa ritarillinen lemmen ja naisen palvonta. Orléansin hovissa perustettiin samaa tarkoitusta varten "Ruusun ritarikunta".

1400-luvun kuuluisimpia ranskalaisia nimiä oli Alain Chartier (1385-n. 1435), kuninkaan notaari ja sihteeri sekä luotettu lähettiläs. Hänen puhtaasti runollinenkin tuotantonsa mainitaan hyväksyen, mutta hän saavutti päämerkityksensä isänmaallisena, yhteiskunnallis-poliittisena kirjailijana (s. 342). Siirtäen hänen tuotantonsa selostamisen tällaisen kirjallisuuden yhteyteen hahmottelemme muutamin sanoin toisen 1400-luvun runoilijaa, Charles d'Orléansin (1394-1465), Kaarle VI:n veljenpojan, joka joutui Azincourtin taistelussa (1415) englantilaisten vangiksi ja sai viettää Englannin eri linnoissa 25 vuotta. Päästyään vihdoinkin vapaaksi hän asettui Blois'han, jonne muodosti iloisen runoilijahovin. Vankeudessa hän ryhtyi aikansa kuluksi sepittämään runoja, valiten mallikseen Machaut'n ballaadityylin. Tuloksena oli Vankilan kirja (Livre de la Prison), päivä päivältä syntynyt teos, jossa hän ylistää ajatustensa kuningatarta, todennäköisesti vaimoansa. Huolimatta sovinnaisesta muodostaan runoista hengähtää aitoa hellyyttä ja myös luonnontunnetta. Blois'ssa tämä ballaadien ja rondelien sepittäminen jatkui, säkeiden syntyessä yhtä siroina ja tuoreina. Sinne oli tervetullut jokainen, joka vain osasi sepittää vanhanaikaisen lemmenrunon; kaikki nämä koottiin erikoiseen albumiin. Siellä oleskeli jonkin aikaa myös François Villon, jonka Ballade Villon sisältyy tuohon albumiin (s. 517). Orléansin Charles'in runoissa esiintyvät Ruusun romaanin monet vertauskuvalliset henkilöt.

Charles d'Orléans vaihtoi joskus runoja kuningas Renén (1409-1480), Anjoun, Provencen ym. kreivin kanssa, joka oli taiteen suosija ja runoilija. Voi sanoa, että tämä kahden ruhtinaan leikittely menneen ajan sievistelevällä runoudella, heidän kykenemättä huomaamaan vuosisatansa taistelevien pohja-aatteiden pyrkimyksiä, on merkki keskiajan auringon laskusta, ihanteiden sekä vanhentumisesta että puuttumisesta.

Italian lyriikasta puheen tullen on sanottava, ettei varsinaista italiankielistä kirjallisuutta ole olemassa ennen 1200-luvun alkua, vaan se rupeaa kehittymään vasta silloin, suunnilleen samanaikaisesti koko niemimaalla. Sisiliasta on säilynyt varhainen näyte lemmenrunoudesta, joka todennäköisesti oli siellä yleisimmin viljelty ala: Ciullo d'Alcamon kaksinpuhelun muotoinen Väitlelylaulu (Contrasto), joka periytyy n. v:lta 1200; rakastaja vaatii ja vaatii, madonna (ei suinkaan Pyhä Neitsyt) kieltää ja kieltää, kunnes suostuu. Se on luonnollisuudessaan ja avoimessa intohimoisuudessaan merkki kansanomaisen, raikkaan lemmenrunouden olemassaolosta. Sama välitön tunne helkähtää myös Rinaldo di Aquinon Ristiretkeläisrakastajan valituksesta (Lamento dell'amante del crociato):

    Giammai non mi conforto
    Né mi voglio allegrare.
    Le navi sono al porto
    E vogliono collare.
    Vassene la piu gente
    In terra d'oltremare.
    Ed io, oimé lassa dolente!
    Come degg'io fare?

    Ei vaivu rintani vaiva,
    Ei tuskani milloinkaan.
    Jo satamassa on laiva
    Ja nostavi purjeitaan.
    Se meren toiselle puolen
    Vie kansoa kannellaan,
    Mä poloinen poika huolen
    Voi, lähdenkö matkassaan?

Fredrik II:n Hohenstaufin (1194-1250) hovi Palermossa tuli uuden sisilialais-provencelaisen runouden keskukseksi, jonne saapuivat sen ajan huomattavimmat italialaiset sointusepot. Siellä Fredrikin pääministeri Pier delle Vigne kirjoitti maailmankirjallisuuden ensimmäisen tunnetun sonetin ja Odo delle Colonne rakastuneen tuskaa ja mustasukkaisuutta: uhkuvan runonsa:

    Oi lassa 'nnamorata,
    Contar v'la mia vita,
    E dire ogne flata
    Come l'amor m'invita...

    Oi armahani, sulle
    Mä haastan harhailuni,
    Kuin kaikki kävi mulle,
    Ja hurmas lemmen uni...

Näiden nimien luettelemiseen ei meillä kuitenkaan ole aihetta – kauneimpina kaikuvat tuolta varhaisajalta mainitut kolme runoa –, vaan tyydymme vain huomauttamaan, että Fredrik II:n hovikulttuurilta, johon yhtyi paitsi sisilialaisia myös normannilaisia, saraseenilaisia ja provencelaisia vaikutteita, ja sikäli myös sen runoudelta puuttui kansallisitalialainen pohja. Se oli kokonaan provencelaisen trubaduurirunouden jäljittelyä, käyttäen sen malleja; luomatta uutta se päinvastoin vaikutti tukahduttavasti niihin raikkaisiin säveliin, joita Sisilian kansan oma runous näyttää kaiuttaneen.

Fredrik II:n kuoleman ja varsinkin Hohenstaufien lopullisen häviön jälkeen Beneventon luona 1266 Italian kansallinen elämä keskittyi Toscanaan, jonka itsenäiset ja vapauttansa rakastavat kaupungit: Firenze, Bologna, Lucca, Pistoia, Pisa, Arezzo, Siena, Faenza, Ravenna, Todi, Sarzana, Pavia ja Reggio, olivat tämän tuhon aiheuttaneet ja siis senkin vuoksi täydellä oikeudella nousivat johtavaan asemaan. Siihen vaikutti vielä se, että Toscanan murre oli, kuten sanoi 1200-luvun lopulla elänyt padualainen Antonio da Tempo: "Kaikista sopivin kirjallisuuteen" – Lingua Tusca magis apta est ad literam sive literaturam, ja että näiden kaupunkien kansanvaltainen, vilkas, kaupan ja ammattien rikastuttama elämä suosi runouden ja taiteen viljelyä kuin muinoin vastaavan nousun ja itsetunnon henki Hellaassa. Täällä nyt syntyi Italian kansallinen kirjallisuus.

Sisilialaisen lemmenrunouden jäljittelyä harrastettiin kyllä, huomattavimpana edustajana firenzeläinen Dante da Majano (1200-luvun lopussa), mutta tällä suunnalla ei ollut tulevaisuutta. Sen epäilyttävä "ansio" oli sonetin erikoinen viljely, niin että tämä kahlehtiva runokaava tuli siitä alkaen melkein vallitsevaksi italialaisessa lyriikassa. Se sisältää kuten tunnettua 14 säettä, jokaisessa 5 jambia, sointukaavana (Pier delle Vignen mukaan) abab, abab, cde, cde, ja sen tarkoituksena on miellyttää sekä runomusikaalista korvaa että sielullista puolta, edellistä täsmälliseksi järjestetyllä kokonaissoinnullaan, jälkimmäistä tähän keskittyneellä, eheällä ja vaikuttavalla tunteen ja ajatuksen yhteisaallolla. Se tarjoaa siis runotaitureille kiitollisen tilaisuuden, mutta alistaa muodon, tunteet ja ajatukset kahlehtivaan pakkopaitaan, muuttaen lyriikan mieterunoudeksi. Toscanan uusi runous ei kuten sanottu voinut kukoistaa provencelaisuuden vieraalla, kansallista pohjaa vailla olevalla alalla, vaan hakeutui kahdelle omintakeiselle linjalle: humoristis-satiiriselle ja filosofiselle. Edellisen luonnollinen lähtökohta oli Toscanan kansanvaltaisten, porvarillisten kaupunkien vilkas elämä, joka itsestään kuten aikoinaan Ateenassa kehitti kansalaisten silmän ja kielen ympäristöään kohtaan tarkaksi ja teräväksi, jälkimmäisen herännyt tieteellinen harrastus, Bolognan yliopiston mystillinen filosofia. Sienalainen Folgore da San Geminiano esim. sepitti 12 sonettia sisältävän kuukausiseppeleen, jonka omisti Sienan aatelisnuorukaisille, neuvoen sirosti ja leikillisesti, miten mikin kuukausi oli hauskimmin vietettävä; huhtikuussa esim. huvitellaan kevätluonnon helmassa, naisten seurassa, Espanjan orheilla ja hyvillä ratsuilla, provencelaisilla lauluilla ja karkeloilla, ranskalaisilla naamiaisilla ja saksalaisella torvimusiikilla. Rustico di Filippo sepitti purevia sonetteja, mm. yhden siitä, kuinka Jumala muun työn puutteessa loi mestari Messerinin, tehden hänestä samalla kertaa linnun, ihmisen ja nelijalkaisen, ja itsekin todeten saavuttaneensa jotakin erikoista. Sienalainen Cecco Angiolieri oli etevä sonettiseppo, joka yhä uudelleen muisti siroissa, humoristisissa, väliin luonnollisen suorasukaisissa säkeissään rakastajatartansa, suutarintytärtä Becchinaa; tälle omistamansa lemmensonetin Cecco käskee mennä kaikkien rakastajien ja heidän lemmittyjensä luo sanomaan, että hän oli tehnyt runon Becchinan vuoksi. Guittone d'Arezzo muutti yleiset provencelaiset ritarillisuusihanteet kansallisiksi ja yritti viljellä poliittista runoutta; filosofisuutensa vuoksi hänestä tuli bolognalaisen runokoulun, Guido Guinicellin (k. 1276) edeltäjä. Tämän soneteissa ja canzoneissa toteamme kyllä ulkonaisin muodoin laulettavan rakkaudesta, mutta tämä on toista kuin provencelaisen runouden sovinnainen tai toscanalaisen terveesti realistinen: se on ihailua rakkauden mystillistä aatetta, sen puhdasta ideaa kohtaan. Kuuluisassa canzonessaan Jalolle sydämelle (Al cor gentil...) Guinicelli esittää tämän hämärän filosofisen käsityksensä:

    Al cor gentil ripara sempre Amore
    Siccome augello in selva alla verdura;
    Né fe' amore anti che gentil core,
    Né gentil core anti che amor, Natura...

    Rakkaus pakenee aina jaloon sydämeen
    Kuin lintu metsän vihreyteen;
    Ei luonto ole tehnyt rakkautta ennen kuin jaloa sydäntä,
    Eikä jaloa sydäntä ennen kuin rakkautta...

mikä johtaa mieleen stoalaisuuden käsityksen ennen aikojen alkua olemassa olleesta hengestä. Guinicellin filosofia perustuikin platonilaiseen mystiikkaan. Tämä lyriikka sai "uuden suloisen tyylin" (il dolce stil' nuovo) nimen (Kiirastuli, XXIV, 57).

Toscanalainen lyriikka saavutti täyden kypsyytensä Firenzessä, huomattavimpana edustajanaan ennen Dantea Guido Cavalcanti (n. 1250-1300), sen samannimisen filosofin poika, jonka Dante tuomitsi Helvetissä epikurealaisten ja jumalankieltäjien joukkoon, hänen hyvä ystävänsä, jonka hän itse ajoi maanpakoon ja joka kuoli sieltä saamaansa kuumetautiin. Hänen runoutensa on kahta päälaatua: filosofista ("il sottilissimo dialettico", kuten Lorenzo il Magnifico sanoi) ja selkeämpää lemmenrunoutta. Edellisestä mainittakoon kuuluisa canzone Rakkauden luonteesta (Sulla natura d'amore), jossa Cavalcanti skolastisen filosofian kaikilla keinoilla selittää rakkauden olemusta. Siinä se jää hänelle ja lukijoille hämäräksi, mutta on erittäin luonnollinen ja selvä niissä ihastuttavissa soneteissa ja ballatoissa, joissa hän tulkitsee sitä kevään, nuoruuden ja elämänhalun kannalta. Nykyhetken tuoreeseen runouteen kuuluu esim. se ballata, jonka hän kirjoitti lemmitylleen ollessaan maanpaossa Sarzanassa, ja johon hän sisällytti kuten sanoi koko olemuksensa, että se aina elävänä, sitten kun hän jo on kuollut, tervehtisi ja palvoisi hänen rakastettuaan.

Uskonnollisilla herätysliikkeillä oli kuten olemme nähneet Italian hengenelämässä 1200-luvulla suuri osuus. Niiden yhteydessä on mainittava Giacopone dei Benedetti (1230-1306), Todista kotoisin ollut hurmioitunut, mystillinen runoilija, joka oli välittömässä tunteellisuudessaan, mielikuviensa kirkkaudessa ja vapaissa, viehättävissä ilmaisukeinoissaan etevä kyky. Hänen latinankielisen sekvenssinsä Stabat mater... olemme jo maininneet (s. 72). Samoin kuin siinä Jacopone näkee kaikissa runoissaan pyhän historian henkilöt, ennen muita Marian ja Jeesuslapsen, elävinä, omaan kokemuspiiriinsä kuuluvina ihmisinä, kaiken kylmän ja aatteellisen jumaluusopin ulkopuolella, tehden siten runoutensa luonnontuoreeksi ja kuihtumattomaksi, pulpunneeksi suoraan sydämestä. Se on aivan vastakkaista ajan opitulle kaavarunoudelle: kansan välittömän lauluilon herkentymistä uskonnolliseksi. Hänen sananlaskurunonsa, jotka sisältävät nasevaan muotoon puettua kansanviisautta, osoittavat myös hänen läheistä suhdettaan syviin kerroksiin.

    Andiam tutti a vedere
    Jesù quando dormia.
    La terra, Paria, il cielo
    Fiorir, rider facia:
    Tanta dolcezza e grazia
    Dalla sua faccia uscia.

    Nyt tulkaa kaikki, katsokaa
    Uinuvaa Jeesuslasta,
    Kun kukkii, hymyy taivas, maa
    Palvoen kultahasta:
    Niin henkii suloa armiasta
    Muodosta ihanasta.

Espanjan lyriikasta mainittakoon sen (Kastilian) vanhin runo: Rakkauden olemus (La razón de amor), jossa kaksi rakastunutta kohtaa toisensa, ilmaisee tunteitaan ja eroaa. Rutebeufin tuotteista muistuttavat Veden ja viinin väittely (Los denuestos del agua y el vino), joka oli keskiajalla yleinen kiistarunon aihe, ja Helenan ja Marian väittely rakastajiensa, apotin ja ritarin, säädyn etuisuuksista. Tärkeämpi näyte 1200-luvun runotaidosta kuin nämä on Alfonso X:n (kuninkaana 1252-1284), liikanimeltä "oppineen" (el Sabio), laulukokoelma (Las Cantigas), joka sisältää 420 galicianmurteella sepitettyä runoa, niistä 40 puhtaasti uskonnollislyyrillistä, loput enemmän tai vähemmän kertovia. Kuninkaallisen runoilijan aiheet ovat kotoisin mm. Vincentius Bellovacensiin Speculum historialesta. Niiden itsenäistä espanjalaista alkuperää todistaa se, että suurin osa niistä on sepitetty zéjel-runomittaan. Galiciankieli (portugali) on ollut 1200-luvulla yleinen runouden kieli, ja useita, cancioneroja, jotka sisältävät tällaisia sepitelmiä, on säilynyt. Provencelaisen runouden vaikutusta ilmenee sekä sisällyksestä että ulkomuodosta: tapaamme niistä rakastajan valitukset dansan, baladan ja sirventesin.

Espanjassakin esiintyy runoilija, jossa on annos sekä goliardia että Rutebeufia: Hitan pääpappi (arcipreste) Juan Ruiz (n. 1283-1350). Hän ei ole ollut uskollinen papinvirassaan, koska on ollut Toledon arkkipiispan määräyksestä kolme vuotta vankilassa. Hänen ainoa säilynyt teoksensa on Hyvän rakkauden kirja (Libro de buen amor), 1728 säettä sisältävä runoelma, josta ilmenee hänen osanneen arabiaa, tunteneen Ovidiuksen Ars amandin, Blanchefleurin ja Tristanin tarinan, käyttäneen fabliau-juttuja, Aisopoksen satuja ja keskiajan eläinkirjoja (bestiarioita). Tämän sekalaisen aineiston, joka todistaa melkoisesta lukeneisuudesta, hän käsitteli nerokkaasti ja vapaasti, asettaen itsensä päähenkilöksi ja siroittaen joukkoon omaelämäkerrallisia piirteitä, lyriikkaa monilta elämän aloilta, pilkallisia mukaelmia lainopillisesta asiakirjatyylistä jne. Tuloksena oli eloisa kuva kulkurielämästä Espanjassa 1300-luvun alkupuolella, täynnä satiiria sekä pappeja että maallikkoja, lemmensairaita vallasnaisia ja nunnia kohtaan. Tarkalla silmällä Ruiz kuvaa maalaistyttöjä, maurilaistanssijattaria, yleensä eri tyyppejä, lisäksi terävästi hahmotellen luonteet, joista useat tulivat pysyväisiksi: Don Furónin tapaamme ensimmäisessä pikareskiromaanissa, Lazarillo de Tormesissa, "nälkäisenä herrasmiehenä", ja Don Melon ja Donna Endrina esiintyvät Calistona ja Melibeana Espanjan keskiajan kuuluisimmassa dialoginovellissa, Celestinassa, jonka nimihenkilö on jäljennetty Ruizin Trotaconventoksesta. Hänen äänilajinsa voi olla erittäin veikeä, esim. kun hän sepittää runon pienen naisen ylistykseksi ja keksien hänessä jos mitä etuja lopuksi vetoaa vanhaan neuvoon, että jos kerran on valittava kahdesta pahasta toinen, on paras valita – pienempi. Runomitan käytössä hän osoitti itsenäisyyttä, muunnellen onnistuneesti mester de clereciaa ja vaihdellen sekä sekoittaen sitä vapaasti zéjel-mittaan. Näin Ruiz on saavuttanut Espanjan keskiajan huomattavimman runoilijan maineen ja kuuluu yleisenkin kirjallisuuden historiaan perustavan asemansa vuoksi pikareskiromaanin alkupäässä. Oltuaan vuosisatoja unohduksissa hänen teoksensa löydettiin ja julkaistiin vasta 1790.

Mio Cidin yhteydessä mainitut cantares-ballaadit jatkoivat ilmeisesti olemassaoloaan kansanomaisten laulajain ohjelmistossa, muuttuen, unohtuen ja jälleen heräten eloon, niinkuin sellaisten laulujen elämään kuuluu. Niiden pohjalla sepitetyt runoelmat ja kronikat tulivat niiden uusiksi lähtökohdiksi, antaen aiheita ja pitäen yllä vanhantyylistä kansan ballaadimuotoa. Niitä on ruvettu kirjoittamaan muistiin, lauluvihkoihin, vasta 1400-luvulla, jolloin ne tulivat näkyviin romanssien (romances) nimellä, ja jolloin niitä levitettiin arkkiveisuina (pliegos sueltos). Näistä taas muodostettiin laajempia laulukirjoja, cancioneroja, jollaisia on säilynyt pari 1500-luvun alkuvuosilta. Eräs Martin Nucio painatti sitten Antwerpenissä Romanssikirjan (Cancionero de Romances, ensimmäinen painos ilman vuosilukua, toinen 1550). Viimemainittuna vuonna ilmestyi Saragossassa toinen romanssikokoelma: Silva de Romances (silva = säännöttömin mitoin sommiteltu runo), ja Sevillassa kolmas. Näin romanssit tulivat muotiin ja niitä koottiin, sepitettiin ja julkaistiin yhä laajempina kokoelmina, alkuperäisen kansanomaisen sävyn häipyessä ja laadun huonontuessa sikäli kuin "taiteellisuus" pääsi niihin vaikuttamaan. Laajin on 1600-1614 painettu Yleinen romanssikokoelma (Romancero general). Romantiikan aikana espanjalaiset romanssit "löydettiin" uudelleen ja oli niillä suuri vaikutus runollisten mielikuvien herättäjinä. Niitä pidettiin sinä pohja-aineksena, josta Espanjan kansalliset runoelmat oli sepitetty. Nykyaikainen tutkimus on kuitenkin kääntänyt tämän käsityksen aivan päinvastaiseksi: ainoakaan niistä ei ole 1400-lukua vanhempi ja ovat ne yleensä heijastumia ja johtumia Cid- ym. runoelmien ja kronikkain tarinoista. Vain laulun lajina ne edustavat ikivanhoja cantares-ballaadeja, joita ei romanssikokoelmiin sisälly ainoatakaan.

Romanssien aihepiiri on laaja: ne käsittelevät länsigoottien viimeistä kuningasta don Rodrigoa ja Espanjan häviötä ym. historiallisia henkilöitä ja tapahtumia, karolingilaisia ja bretagnelaisia, novelli- ja lyyrillisiä aiheita.

Provencelaisen ja italialaisen runouden vaikutus tuli huomattavaksi Kastilian kuninkaan Juan II:n (1407-1454) aikana: taiderunous muuttui teennäiseksi trubaduurirunoudeksi (arte de trobar), Boccaccio ja erittäinkin Dante tulivat esikuvien asemaan, ja antiikin aiheita ruvettiin käyttämään. Espanjalaisen trubaduurirunouden kuuluisin muistomerkki on Juan Alfonso de Baenan 1445 kuningasta varten sommittelema laulukirja Cancionero de Baena, joka sisältää 54:n nimeltä mainitun tekijän 576 ja tuntemattomien tekijäin 35 runoa. Siinä kulkee ohitsemme rautapukuisia ritareita, villaviittaisia munkkeja, koruompelein somistetuissa hartialiinoissa komeilevia aatelisnaisia, enemmän tai vähemmän kääntyneitä juutalaisia, arabialaisia lääkäreitä, jumaluusopin tohtoreita, Sevillan nunnia, jotka kilpailevat kauneudessa Toledon nunnien kanssa, koko silloinen hienostunut sääty, joka nautti siroasuisesta, kevytmielisestä runoudesta. Aragonian kuningas Alfonso V tuli 1443 Napolin kuninkaaksi ja joutui siellä seurueineen runouden suosijana renessanssin vaikutuksen alaiseksi. Näin syntyneen espanjankielisen runouden muistomerkki on Cancionero de Stúñiga, runoilija Lope de Stúñigan sommittelema laulukirja.

Huomattava kirjailija ja kulttuurihenkilö oli López de Mendoza, markiisi de Santillana (1398-1458), jonka tuotanto käsitti proosateoksia, trubaduuri-, Dante- ja Petrarca- sekä opetusrunoutta. Hänen ansiotansa on sonetin kotiutuminen Espanjaan, mutta onnistuneempia kuin ne ovat hänen paimenrunonsa: serranillansa ja vaqueiransa, jotka ovat muuttuneet kansanlauluiksi.

Portugalin taidekirjallisuuden ensimmäinen ilmaus on provencelaisen vaikutuksen alaisena muotonsa saanut lyriikka. Tämä vaikutus saapui Portugaliin monia teitä: hovin kautta, joka oli sukulaisuussuhteissa Aragonian ja Provencen hoveihin, ristiretkeläisten kautta, jotka tulivat auttamaan portugalilaisia näiden taistellessa maureja vastaan, ja Compostellaan retkeilevien pyhiinvaeltajien kautta. Ensimmäiset portugalilais-provencelaiset runot periytyvät n. v:lta 1200. Ranskassa kolmetoista vuotta oleskelleen Alfonso III:n noustessa valtaistuimelle 1248 alkoi vilkas runouden kausi, jonka tuotteita on säilynyt Pyreneiden niemimaan vanhimmassa laulukokoelmassa nimeltä Cancioneiro da Ajuda. Sitä jatkui hänen seuraajansa Dinizin (1279-1325) aikana, jonka runoudesta antaa käsityksen toinen laulukirja: Cancioneiro da Vaticana. Kolmas vanhaa portugalilaista runoutta sisältävä laulukirja on Cancioneiro Colocci-Brancuti. Näiden sisällys voidaan jakaa kahteen pääryhmään: sivistyneitä varten sepitettyyn sovinnaiseen provencelaiseen ja kansan luontaisen lyriikan pohjalla syntyneeseen runouteen. Ensimmäinen laulukirja kuuluu kokonaan ensinmainittuun tyyliin, mutta molemmat jälkimmäiset kuvastavat myös Portugalin kansan omaa lyriikkaa. Aihepiireiltään laulukirjain sisällys jakautuu: lemmenlauluihin (cantigas de amor), joissa rakastajat valittavat lemmittynsä julmuutta tai nuoret neidot sitä, etteivät äidit salli heidän lähteä toivioretkelle; ystävänlauluihin (cantigas de amigo), joissa sana amigo (merkitsee samaa kuin rakastaja, amante) usein kertautuu, ja joilla on rondan tai danzan (samanaikaisen provencelaisen baladan) muoto; ja pila- eli solvauslauluihin (cantigas de escarnio y de maldecir), jotka ovat samanlaatuisia kuin provencelaiset sirventesit. Cancioneiro Colocci-Brancuti sisältää myös bretagnelaisia lai-runoja. Portugalin trubaduurit ja "leikarit" (jograes) olivat lähtöisin eri yhteiskuntaluokista; heidän joukossaan oli pappejakin.

Dinizin kuoltua trubaduurirunous kuihtui. 1300-luku on runouden kannalta hedelmätöntä, lukuunottamatta kansan omaa romcmciero-lyriikkaa, jonka voi arvata jatkuneen ja kukoistaneen, mutta josta on säilynyt näytteitä vasta 1400-luvulta. Aikakausi 1415-1499 on Portugalin historiassa suurten, kansallisesti innostavien maantieteellisten löytöretkien aikaa, jolloin sen kaikki ruhtinaat edelleenkin suosivat runoutta. Tästä on säilynyt runsaasti näytteitä Cancioneiro Geral nimisessä laulukirjassa, jossa on edustettuina lähes kolmesataa kirjailijaa ja joka painettiin 1515. Kastiliankielen käyttö tuli tänä aikana Portugalin sivistyneiden kesken niin yleiseksi, että suuri osa tämän laulukirjan runoista on sepitetty sillä. Eepillinen runous ei ole ollut alunperin portugalilaisten luonteen mukaista. Saladon taistelussa 1340 maurilaisista saatu voitto aiheutti kyllä eepillisen runoelman, josta osia on säilynyt, mutta 1400-luvun löytöretket eivät heijastuneet oman aikansa runoudesta.

III. LYRIIKKA.

3. Saksan minnelaulu. Englannin, Alankomaiden, Islannin, Norjan,

Tanskan, Ruotsin ja Suomen lyriikka.

Samoin kuin muualla on Saksassakin varhaisimmista ajoista saakka kukoistanut elämän tavalliseen menoon, etupäässä rakkauteen ja kevääseen, liittyvä luonnollinen kansanlaulu. Sellainen on pienimmässä, välittömimmässä muodossaan säilynyt Tegernseen luostarissa, erään muuten tuntemattoman Werinherin latinankielisessä kirjeessä, ja kuuluu nykyissaksaksi:

    Du bist mein, ich bin dein,
    Des sollst du gewiss sein.
    Du bist verschlossen in meinem Herzen,
    Verloren ist das Schlüsselein;
    Du musst immer drinnen sein.

    Sä olet mun, mä olen sun,
    saat siitä olla varma,
    kun oot vankina sä sydämeni
    ja hukkasin mä avaimeni;
    siell' aina täytyy olla sun.

Carmina Burana-käsikirjoituksessa on myös saksankielisiä kansanlauluja, jotka elävät kansansuussa vieläkin. Jo 800-luvulta tunnetaan kirkon kielto naisten tanssia ja laulua vastaan. Tämä tietenkin säilyi siitä huolimatta, vain sivistyen sisällykseltään ja saaden katolisuuden sävyä, eikä ilmeisesti lakannut kaikumasta varsinaisen kansan keskuudessa ritarilyriikan, minnelaulunkaan, aikana, vaan puhkesi uudelleen kuuluville heti, kun tämä oli muuttunut hengettömäksi ammattikuntien säetaituruudeksi.

Varsinaisen kansallisen lyriikan ohjasi parin vuosisadan ajaksi sen luonnolliselta uralta omaan teennäiseen uomaansa trubaduurirunous, joka tuli tunnetuksi ensin Reinin laaksossa ja Fredrik Barbarossan ristiretken (1190) jälkeen koko silloisessa sivistyneessä Saksassa; mainitulla retkellä näet Saksan ritaristo joutui provencelaisten ja ranskalaisten laulajaritarien ja heidän juglariensa seuraan, tutustuen heidän hienoon lyriikkaansa.

Tätä uutta lyriikanlajia sanottiin minnelauluksi (minne = rakkaus), ja se vakiintui Saksassa seuraaviin muotoihin: lauluihin (Lieder), ajatelmiin (Sprüche) ja kuorolauluihin (Leiche). Ensinmainituissa oli aluksi vain yksi kolmeen osaan jaettu säkeistö: kahdessa "ovenpielessä" (Stollen), joiden tuli olla tarkoin samanrakenteisia, esitettiin ensin runon sisällys; loppusäkeistö (Abgesang), joka sai olla rakenteeltaan erilainen kuin "ovenpielet", pyöristi sopivasti esitetyn ajatuksen. Tätä sääntöä yleensä noudatettiin silloinkin, kun myöhemmin sepitettiin useampisäkeistöisiä lauluja. Esimerkiksi mainittakoon seuraava Walther von der Vogelweiden pieni runo:

          Gewalt der Minne.

      Wer gab dir, Minne, die Gewalt,
    Dass du so allgewaltig bist?
      Du zwingest beide, jung und alt,
    Dagegen gibt es keine List?
      Den Herrgott preis' ich, das dein Band
    Mich fesseln soll, seit ich in Wahrheit hab' erkannt,
    Wo treuer Dienst sei an der Zeit.
    Da bleib' ich fest und treu: o Königin, sei gnädig,
      lass dir mein Leben sein geweiht!

            Lemmen valta.

    Ken sulle, lempi, vallan soi,
    niin ett' oot kaikkivaltias?
    Ei mitään vanha, nuori voi,
    ei kenkään oo sun voittajas.
      Ma kahlehistas kiitoksen
    nyt lausun, koska tunnen niiden autuuden
    ja palvontasi hurmaavan.
    Oon siinä uskollinen: kuningatar, salli, sulle,
      ett' elämäni omistan!

Tätä muotoa noudattivat myös päivälaulut (Tagelieder), jotka vastaavat provencelaista albaa, ja ristiretkeläisten laulut. Loppusoinnutus oli kuten provencelaisissakin runsasta. Lieder-runot esitettiin laulaen sävelen (Weise) ollessa tärkeä puoli; laulua vielä säestettiin viululla tai harpulla. Usein oli runoilijalla apunansa varsinainen laulaja (Singer), joka sävelsi ja esitti hänen tuotteensa. Ajatelmissa oli melkein säännöllisesti vain yksi äsken mainitulla tavalla jaettu ja käsitelty säkeistö; ne luettiin, ja niissä ilmaistiin mietteitä yleisistä asioista, myös politiikasta, ja lausuttiin kiitoksia ja moitteita. Kuorolauluissa (Leiche < goottil. laikan = juosta, laiks = tanssi) käytettiin mitä moninaisimmin sointuyhdistyksin sommiteltuja, pitkistä ja lyhyistä riveistä rakennettuja säkeistöjä. Ne kuuluivat ensin hengellisen laulun alalle, ollen läpisävellettyjä kuin sekvenssit, joiden vaikutuksesta syntyneiksi ne on käsitettäväkin. Vanha goottilainen nimi voisi olla viittauksena siihen, että on kysymys vielä vanhemmista kansansävelmistä, jotka sekvensseissä säilyneinä nyt nousivat minnelauluun (s. 71).

Ensimmäinen ilmiö siitä, että ritarirunouden taituruus oli tunkeutunut kansallisen lyriikan alalle, oli itävaltalaisen ritari Kürenbergin Nibelungien laulun mitalla (n. 1160) sepittämä lemmenrunous, joka kuitenkin on vapaa provencelaisesta vaikutuksesta, siinä kun nainen avomielisesti huokailee rakkaudestaan. Mutta hiukan nuorempi itävaltalainen Dietmar von Eist muodosti jo laulunsa ranskalaisen lemmenpalvonnan mukaiseksi, sepittäen mm. viehättävän yksisäkeistöisen päivälaulun. Ennen mainitut ritarieepikot runoilivat myös minnelauluja, ollen osallisina tämän muodin leviämiseen. Fredrik Barbarossan ritari, ristiretkellä 1190 kaatunut Friedrich von Hausen, on pelastunut unhosta mm. komean ristiretkilaulunsa ansiosta. Huomattava runoilija oli 1200-luvun alkukymmeninä elänyt Heinrich von Morungen, synnynnäinen, intohimoinen runoilijakyky, jonka säkeistä hehkuu todellinen, eletty tunne. Reinmar von Hagenau (n. 1180-1210) oli uuden laulutaidon etevä muotomestari, "onnettoman rakkauden skolastinen filosofi". Hän oleskeli Wienissä 1180-1195 ja joutui siellä Walther von der Vogelweiden, saksan keskiajan suurimman lyyrikon, opettajaksi runoilemisen taidossa, saaden tältä kuoltuaan kauniit muistosanat.

Walther von der Vogelweide (n. 1168-1230) oli syntyisin Tyrolista, Bozenin läheisyydestä, (jonne 1877 pystytettiin muistopatsas), alempaan aatelistoon kuuluvasta suvusta, ja oleskeli nuorena Wienissä, runoilijoita suosivan herttua Fredrik I:n hovissa, Reinmarin innostavassa ja kilpailevassa seurassa, luoden tällöin onnistuneimmat, välittömimmät lemmenrunonsa. Tämä onnellinen aika loppui 1198, jolloin Fredrik I kuoli Palestiinassa. Kun uusi herttua Leopold VI ei ollut Waltherille suopea, tämän täytyi lähteä, ja niin hänestä tuli kuljeksiva ritari, joka koko elämänsä ajan vaelsi hovista toiseen, ansaiten laulullaan leipänsä ja suolansa ja alati toivoen, että joku antelias ruhtinas pelastaisi hänet tällaisesta "juglarin elämästä" (gougelfuore). Hän osoittautui olevansa voimakkaan kansallistunnon elähdyttämä saksalainen isänmaanystävä, joka johdonmukaisesti kannatti Saksan keisareita paavin vallanhimoisia pyrkimyksiä vastaan: ensin Filip Schwabilaista ja tämän tultua murhatuksi (1208) Otto Brunswickilaista, koska ei voinut odottaa Saksalle mitään hyvää paavin holhokkina Italiassa kasvavan Fredrik II:n Hohenstaufin tulevasta hallituksesta. Mutta kun Otto voitettiin (Bouvinesin luona 1214) ja menetti arvovaltansa, kykenemättä enää ylläpitämään lujaa keskushallitusta, Walther hylkäsi hänet ja liittyi kannattamaan Fredrik II:sta, joka oli nyt Saksan kansallisen keisariuden ja eheyden ainoa voimakas puolustaja paavia ja vallanhimoisia ruhtinaita vastaan. Hänen runojensa sisällys osoittaa, että hänellä todellakin oli tässä silmämääränä isänmaan eikä oma etu. Fredrik II osoitti ymmärtävänsä – renessanssihallitsija kun oli – Waltherin ansiot sekä runoilijana että poliitikkona ja lahjoitti hänelle Würzhurgin läheisyydestä pienen läänitystilan (1215); mainitaanpa hänen uskoneen hänelle poikansa kasvatuksen, mistä ei kuitenkaan ole riittäviä todistuksia. Kiitollisena Walther palveli keisarillista herraansa uskollisesti, kohdistaen hänen vastustajiinsa syövyttäviä ajatelmiaan. Hän innosti maanmiehiään keisarin suunnittelemalle ristiretkelle (1228) ja lienee Luvatussa maassa (Im. gelobten Lande) nimisestä runosta päättäen:

    Riemuitsemast' en voi laata,
    koska silmin syntisin
    ympärillään pyhää maata
    silmätä saan vihdoinkin.
    Mitä pyysin, nähdä saan:
    tääll' on Herra aikoinaan
    vaeltanut päällä maan –

         [Suomentanut Yrjö Jylhä.]

todella seurannut häntä Palestiinaan. Pian sieltä palattuaan hän kuoli ja haudattiin Würzburgiin, jossa hänen alkuperäinen hautakivensä oli nähtävissä vielä 1700-luvulla; sen sittemmin hävittyä se korvattiin uudella 1843. Tarinan mukaan hän määräsi testamentissaan, että lintuja oli ruokittava hänen haudallaan vehnänjyvillä ja vedellä.

Waltherin runoista, jotka ovat hänen elämänvaiheidensa ainoa lähde, selviää vielä, että hän oli vaeltanut Reiniltä Elbelle ja Unkariin, Seineltä Steiermarkiin, Mur-laaksoon, ja Polta Travelle saakka, tuntien siis Keski-Euroopan läpikotaisin. Lähdettyään Wienistä hän oleskeli etupäässä Filip Schwabilaisen ja Thüringenin maakreivi Hermannin hoveissa, viimemainitussa 1207:ään saakka. 1202 hän on ollut saapuvilla sadunomaiseksi muuttuneessa Wartburgin kilpalaulannassa. Sen jälkeen tapaamme hänet Kärntenin kreivi Bernhardin, Meissenin maakreivi Dietrichin, herttua Heinrich von Medlickin ym. hoveista. Ainoa samanaikaisten asiakirjojen maininta hänestä sisältyy Passaun piispan Wolfgerin matkatileihin: "Laulajalle Walther Vogelweidelle turkkia varten viisi kultarahaa" – Walthero cantori de Vogeliveide pro pellicio V solidos longos. Gottfried von Strassburg antoi hänelle Tristanissa Saksan johtavan runoilijan aseman (säkeet 4794-4804):

    Wer leitet nun die liebe Schar
    (Der deutschen Nachtigallen)?
    Wer weiset dies Gesinde?
    Ich hoff dass ich sie finde,
    Die nun das Banner führen soll:
    Ihre Meisterin, die kann es wohl,
    Die von der Vogelweide.
    Hei, wie die über Heide
    Mit hoher Stimme klinget,
    Wie wunderbar sie singet!
    Wie fein sie organieret,
    Ihr Singen wandelieret!

    Ken johtoon astuu joukkojen
    nyt Saksan satakielten?
    Ken parven tämän opettaa?
    Mä toivon, että tänne saa
    tän lipun uljaan nostamaan
    ken mestariksi mainitaan:
    tuo leivo Vogelweiden.
    Hei, kuinka yli maiden
    sen laulu kirkas kaikuu
    ja ihanasti raikuu!
    Kuin uruilla se hienosti
    niin lurittelee vienosti!

Lieder-runoja on Waltherilta säilynyt 79. Aiheinaan rakkaus – ei vain ritarirunouden epätodelliselle naisihanteelle osoittama, miehen muodinmukaisesti esittämä palvonta, vaan etupäässä luonnollinen, raikas, naivin ja avomielisen tyttölapsenkin ilmaisema kuuma lempi, sen eri vivahdukset ja onnen asteet –, naisen kauneuden ylistys, kevät ja talvi, isänmaa ja maailmanmeno, runoilija koskettaa ja tulkitsee elämää niin läheisesti, todesti ja tuoreesti, että hän irtautuu minnelaulun muodin piiristä ja tulee kaikille ajoille inhimillisesti tutuksi ja rakkaaksi. Hänen siveellinen vakavuutensa, herkkä luonnontajunsa, veikeä huumorinsa ja hieno laulullisuutensa ovat lahjakkaan yksilön todellisia ominaisuuksia, eivätkä opitun minnetyylin hengettömiä, teoreettisia ilmaisuja. Sitä ujoilevaa, punehtuvaa, eletyn onnen jälkinautintoa ilmaisevaa veikeää sävyä, jolla nuori tyttö kertoo lehmuksen alla, kukkien keskellä, vietetystä lemmenkohtauksesta, voisi runotar itse kadehtia:

    "Jos tiettäis maanneen
    siellä mun – sietää
    ken vois, hyvä luoja, sen häpeän!
      ja lempeä saaneen –
    kuunaan tietää sit' ei saa muut kuin minä ja hän –
      ynnä pikkuinen lintu vain:
    rallalalei!
      ei sitä kulje kuuluttain".

                     [Suomentanut Otto Manninen.]

Ajatelmista kuvastuvat Waltherin poliittiset mielipiteet, hänen suhteensa eri hallitsijoihin, siveelliset katsomuksensa ja ulkonaiset vaiheensa. Stollen- ja Abgesang-rakenne ja vain yksi säkeistö on niille luonteenomainen: ne ovat kuin sonetti- tai epigrammisarja, kajoten sievästi ja terävästi kärjistetyssä muodossa eri kysymyksiin. Toisissa ilmenevä valittava sävy ei vaikuta miellyttävästi, johdattaen mieleen sen alentavan, rikkaista suojelijoista riippuvaisen suhteen, jossa tällaisen laulajan täytyi elää; muistettava kuitenkin on, että Waltherin oman ajan mielestä tällainen riippuvaisuus oli runoilijain luonnollinen elämänmuoto, jonka särkymistä heillä oli täysi syy valittaa. Ajatelmat on käsitettävä sirventesien omintakeisesti muodostuneeksi saksalaiseksi vastineeksi.

Waltherilta on säilynyt vain yksi Leich-runo, uskonnollinen sepitelmä Jumalan, Kolminaisuuden ja Pyhän Neitsyen kunniaksi, täynnä harrasta, katuvaa ja anteeksi anovaa tunnetta.

Walther von der Vogelweide on epäilemättä Saksan keskiajan ja yleensä saksalaisen hengenelämän huomattavimpia edustajia, kohoten aikansa taustasta selvästi näkyviin rikaslahjaisena laulajana ja kansallistunteisena, selvänäköisenä isänmaanystävänä. Hänen säkeensä Saksan naisille ja Saksanmaalle (Sanokaa minut tervetulleeksi – Ir sult sprechen willekomen) sisältää kansallislaulun henkeä loppuessaan kehoitukseen: "Ken haluaa etsiä kuntoa ja harrasta pyrkimystä, tulkoon meidän maahamme; siellä vallitsee riemu – iäti tahtoisin elää siellä!"

    Tugend, minnig Streben,
    Wer die suchen will,
    Komm' in unser Land, da waltet Wonne viel.
    Ewig möcht' ich darin leben!

Minnelaulun vanhennuttua Walther von der Vogelweide unohdettiin vuosisadoiksi. Luther ei häntä tuntenut, eivät liioin Schiller ja Goethe. Mutta sitten Saksan kansalliskirjallisuuden tutkimus löysi hänet ja nyt hän on rakastettu runoilija ei vain kotimaassaan vaan pohjoismaissakin, joissa hänen välitön luonnon- ja lemmentunteensa sekä kansallinen vapaudenrakkautensa herättävät vastakaikua.

Baijerilainen, alempaan aatelistoon kuulunut, 1200-luvun alkukymmeninä elänyt, kauan Wienin hovissa oleskellut minneritari Neidhart von Reuental tuli kuuluisaksi elämänhaluisesta "kylähovirunoudestaan", jossa ylisti maakylien kaunottaria, kuvaili naturalistisesti heidän lemmenelämäänsä ja esitti terävin silmin nähtyjä talonpoikaistyyppejä. Hänen runoutensa jakautuu kesä- ja talvilauluihin. Edellisissä kuvataan kevään elvyttävää voimaa, joka tekee talonpojan sairaasta vaimostakin niin terveen, että hän kuin hurjistunut pässi pokkaa kaikki nuoremmat pöheikköön; talvilauluissa taas kuvataan talonpoikain tuvissa vietettyjä leikkihetkiä ja esitetään maalaistyyppejä. Neidhart on sepittänyt runonsa hovipiirien huvitukseksi ja osoittaa niissä huomattavaa lahjakkuutta. Niitä on pidettävä paimenrunoja vastaavina saksalaiskansallisina muunnoksina. Omituinen Don Quixote oli Ulrich von Lichtenstein (n. 1200-1276), joka ulotti runoudessaan ja mielikuvituksessaan naisenpalvonnan naurettavuuksiin, itse aavistamatta tekevänsä koomillisen vaikutuksen. Miellyttääkseen Dulcineaansa hänen sankarinsa antoi leikkaamalla parantaa ristihuulivikansa ja katkaista suoraksi jäykistyneen sormensa, ratsasti "Rouva Venuksen" puvussa 1227 Venetsiasta Böhmin rajalle saakka, taittaen mielitiettynsä kunniaksi 307 peistä ja jakaen vastustajilleen 271 sormusta, ja valvoi hänen torninsa ulkopuolella pitalisten ja kerjäläisten seurassa kaksi päivää ja yötä, joutuakseen, kun vihdoinkin pääsi kultansa luo, häpeällisesti ulos ajetuksi, sopimattomana siistiin seuraan, koska oli muurin ulkopuolella ollessaan pahasti tahrautunut. Kun Dulcinea ei lopultakaan välittänyt halkihuulisesta palvojastaan, tämä jätti hänet ja omisti huomionsa toisaalle, tehden "Arthur-kuninkaana" tämän kunniaksi uuden laajan turnajaismatkan. Molemmille hän uupumattomasti sepitteli minnelyriikkaa. 1255 Ulrich von Lichtenstein. Heidelbergin Ulrich julkaisi Naisenpalvelu (Frauendienst) nimisen runoteoksen, kertoen siinä tällaisia seikkailuja ja sovittaen säkeistöjen väliin minnelauluja. Itsetiedoton komiikka ja runojen taiturimainen asu ovat antaneet kirjalle pysyvän arvon. 1257 hän julkaisi Naisten kirja (Frauenbuch) nimisen ritarin ja naisen keskustelun, jonka aiheena on valitus hienostuneiden ritaritapojen ja -ihanteiden raaistumisesta. Kun Ulrich von Lichtenstein on todellisuudessa ollut huomattu, tarmokas ja toimelias mies, puoliso ja isä, lienee hänen kirjoissaan enimmäkseen kysymys kuvitelluista asioista. Seikkailusisällykseltään Naisenpalvelu on lähellä pikareskiromaaneja.

Richard Wagnerin kuuluisa ooppera Tannhäuser on tehnyt sivistyneelle maailmalle tunnetuksi samannimisen minnelaulajan ja Warthurgin kilpalaulannan (Der Sängerkrieg auf der Wartburg). Mainittu ritari on ollut todellinen henkilö, Ulrich von Lichtensteinin aikalainen, joka on sepittänyt Neidhartin tapaisia tanssilauluja, ajatelmia ym. Hän on kuulunut alempaan aatelistoon, ollut mukana ristiretkellä ja sepittänyt erään katumuslaulun, jonka johdosta ehkä sekautui 1400-luvulla Venusvuoren, Holde-rouvan, tarinoihin. Mainittu kilpalaulantarunoelma sepitettiin n. 1270; runoutta rakastavan maakreivi Hermannin hovissa, jossa laulajia oli Walther von der Vogelweiden mielestä liiaksi, on voinut jotakin sellaista tapahtua.

Minnelyriikan sepittäjiä on ollut satoja, alkaen vaatimattomasta leikarista keisarillisiin henkilöihin saakka. 1200-luvun lopussa kokosi zürichiläinen maalari ja runoilija Johannes Hadlaub niitä suuren joukon, kirjoittaen ne muistiin. Näin syntyneistä minnekokoelmista on laajin ja huomattavin "Suuri Heidelbergin käsikirjoitus" (Grosse Heidelberger), joka sisältää 140:n minnelaulajan tuotteita, yhteensä noin 7.000 säkeistöä. Toinen pienempi kokoelma (Kleine Heidelberger) sisältää 34:n, kolmas, Stuttgartissa oleva Weingartnerin käsikirjoitus 33:n runoilijan laulut. Suurin osa niistä on tyhjää sanahelinää, vain vähemmistön tulkitessa tosia ajatuksia ja elettyjä tunteita.

Minnelyriikan rappeutuminen oli seuraus sen omasta luonnollisesta kulumisesta ja vanhentumisesta sekä siitä, että koko ritarilaitos menetti vähitellen 1300-luvulta alkaen mahtinsa ja merkityksensä. Yhteiskuntaan oli lisääntyneen väestön ja kasvavien elämänvaatimusten johdosta ilmestynyt läänitysherran ja hänestä riippuvan alustalaisen rinnalle vapaa kaupunkiporvari, jonka liittoa hallitsija haki taistellessaan läänitysherrojen vallanhimoa vastaan, ja joka vähitellen kokosi haltuunsa liikkuvan pääoman. Elämän painopiste siirtyi linnoista ja niiden alueilta suuriin kaupunkeihin ja kauppateiden varsille sekä hallitsijain hoveihin, ja maaseudun ritari köyhtyi, menetti sivistyksensä ja ihanteensa, ja muuttui nyrkkioikeuden varassa eläväksi rosvoparooniksi. Seurauksena oli, että ritarien runous kuoli, kansanlaulu sai uudelleen säveleensä kuuluville, ja kaupunkien latinankouluja käyneet sivistyshaluiset porvarit rupesivat viljelemään omien ihanteidensa mukaista laulutaitoa. Kun he olivat tottuneet suorittamaan työnsä ammattikunnittain, yhtyivät runosepotkin sellaisiksi, ja niin syntyi "mestarilaulajien" (Meistersinger) nimellä tunnettu saksalainen porvarillisten runoilijain ammattikunta. Kehitys oli siis sama kuin Ranskassa, jossa myös näimme lyriikan vähitellen muuttuvan "porvarilliseksi ammatiksi". Se menetti tällöin taiteellisen luonteensa, ollen huomattavalta osalta pikkujärkevää, opettavaista nuuskaviisautta.

Ritarirunouden porvarillistuminen tapahtui Saksassa hitaasti, niin pitkän ajan kuluessa, että vasta n. 1450 tapaamme Mainzista ja Augsburgista runoutta harjoittavien käsityöläisten muodostaman ammattikunnan. Näitä syntyi sen jälkeen useissa Etelä-Saksan ja Reinin kaupungeissa, 1400-luvun lopussa myös Nürnbergissä, jonne sellaisen perusti Wormsista tullut "mestarilaulaja" Hans Folz. Rakenteen pohjana oli minnelaulun kolmijakoinen säkeistö, joita oli tavallisesti yhdessä runossa kolme; tällaisen runon nimi ilman säveltä oli Bar tai Gesetz (= "paljas" tai "laki"). Riippuen siitä, kuinka monta säettä runot sisälsivät ja liittyikö niihin sävel, ne tunnettiin erikoisilla nimillä, joista monet olivat hyvin kummallisia. Jos runoon liittyi sävel, oli sen nimi tällaisena kokonaisuutena "ääni" (Ton); sävelen nimi oli Weise. Näin käytettiin esim. seuraavia nimiä: "kultainen", "lyhyt", "vahvistettu" ja "ylen pitkä ääni" (güldene, kurze, bewährte, überlange Ton), tai "hopea- ja ylen korkea vuorisävel" (Silberweise, überhohe Bergweise), "keltainen leijonannahkasävel" (Gelb Löwenhautweis), "surullinen sämpyläsävel" (traurige Semmelweis) ym. Kun perustana oli oleva kolme säkeistöä, voitiin vaihtelua saada aikaan vain pidentämällä tai lyhentämällä säkeitä, lisäämällä niiden lukumäärää ja kutomalla loppusoinnut aina uusiksi kuvioiksi. Tästä oli seurauksena, että mestarilaulajain runoseppyys muuttui hengettömäksi ulkonaiseksi säetaituruudeksi, välittämättä ajatuksista ja todellisesta runollisuudesta. Monimutkaiset säe- ja sointusäännöt koottiin johdonmukaiseksi "lakikirjaksi" (Tabulatur), jollainen tunnetaan jo v:lta 1493 Strassburgista. Ken tahtoi päästä mestarilaulajain ammattikunnan jäseneksi, hänen tuli ensin tietenkin käsityöläisten tapaan ruveta oppipojaksi (Schiller) ja opetella tarkoin tabulatuuri; suoritettuaan opinnäytteen sen taidossa hänestä tuli kisälli (Geselle, Schulfreund) ja hän sai nyt "laulajana" (Singer) esittää muiden tuotteita. Jos hän kykeni itsenäisesti sepittämään sanat johonkin tunnettuun säveleeseen, hän sai "runoilijan" (Dichter) nimen, ja vasta kokonaan uuden runon ja sävelen luominen oikeutti "mestarilaulajan" arvoon. Julkisia laulajaisia pidettiin joko raatihuoneessa tai kirkossa, jolloin jokaisella mestarilaulajalla oli oikeus esittää tuotteitaan erikoiselta korotetulta paikalta, kuten ranskalaisten porvarien puy-juhlissa. Kilpalaulantaa pidettäessä verhon takana kuunteleva 4-jäseninen palkintolautakunta (Gemerke) kirjoitti muistiin, mitä virheitä tehtiin tabulatuuria vastaan. Lopuksi jaettiin mestarin palkinto, juhlakoru (Kleinod) so. kaulanauha, jossa oli muistoraha, tai vaatimattomampana tunnustuksena seppele. Jo kilpailupaikka edellytti, ettei laulujen sanoissa saanut olla mitään sopivaisuutta loukkaavaa. Juomalaulajaiset taas pidettiin ravintolassa, jolloin esitettiin sisällykseltään vallattomiakin lauluja, ajatelmia, arvoituksia ja kaskuja, kilpaillen sukkeluudessa ja älykkyydessä, kuten ikivanhoista ajoista oli germaanien tapa ollut heidän viettäessään iltaa maljojen ääressä. Vaikka mestarilaulun runollisista arvoista ja saavutuksista ei olekaan paljoa sanomista, se on kuitenkin huomattava ja arvokas kulttuurihistoriallisena ilmiönä. Kohottihan se käsityöläiset tavallisesta arkisesta tasosta jalostavan henkisen askartelun asteelle, ilmeisesti tyydyttäen heidän aatteellista ja taiteellista kaipuutaan ja siten sivistäen heitä. Sen merkityksen voimme ymmärtää ajatellessamme, kuinka tärkeitä ovat nykyajan kaupunkien työväen sivistysriennot.

Mestarilaulajista, joita on Saksassa ollut satoja, mainitsemme vain nürnbergiläisen suutarin Hans Sachsin (1494-1576), koska hän on alan pääedustaja ja sivistyneiden yleiseen tietopiiriin kuuluva nimi. Hän oli räätälin poika, sai käydä latinankoulua, meni suutarinoppiin ja läksi 17-vuotiaana kisällinä vaellukselle, perehtyen laajalta kotimaahansa. Palattuaan kotiin hän meni varakkaisiin naimisiin ja pääsi mestariksi. Hänen avioliittoaan kesti 41 vuotta; siitä syntyneet seitsemän lasta kuolivat ennen häntä. 1561 hän meni uudelleen avioliittoon 17-vuotiaan Barbara Harscherin kanssa, eli hänen rinnallaan onnellisena 15 vuotta ja kuoli 82 ikäisenä. Kaikki joutohetkensä hän omisti runoudelle, sepittäen yli 6000 runoa, joista 4275 on mestarilauluja, 73 maallista ja hengellistä laulua, ja n. 1700 parisäkein soinnutettua runoa, joihin sisältyvät hänen näytelmänsä, kaskunsa ja satunsa. Tuotantonsa hän itse kirjoitti erikoisiin kirjoihin, joita kertyi 34. Mestarilaulut, jotka on rakennettu mainitun kaavan ja tabulatuurin mukaan, käsittelevät kuivasti ja hengettömästi etupäässä raamatullisia ja jumaluusopillisia, vähemmän maailmallisia aiheita. Eräässä parisointuisessa, 700 säettä pitkässä runossaan hän tervehtii riemuiten Wittenbergin satakieltä (Die Wittenbergische Nachtigall, 1523), Lutheria, jonka innokas kannattaja oli. Samanlaatuisissa muissa runoissaan hän käsitteli lukemattoman joukon sekä jo antiikista periytyneitä ja nyt humanismin kautta tunnetuksi tulleita että keskiaikaisiakin tarinoita, käyttäen niitä moralisoiviin tarkoituksiin ja usein osuen onnistuneesti humoristiseen sävyyn. Keskiajan aihevalinnalle kuvaavia ovat väittelyrunot, joissa vanhuus ja nuoruus, terveys ja sairaus, kesä ja talvi, vesi ja viini ym. kiistelevät eduistaan. Aidoimpana hänen huumorinsa esiintyy kaskuissa, joissa hän mukavasti kertoilee jos minkälaisia juttuja. Hänen näytelmistään tulee puhe draaman yhteydessä (s. 396).

Esityksemme ohessa usein puheeksi tullut kansanlaulu, jonka sävel on helissyt minnelyriikan vapaimpien ja luontevimpien säkeiden takana, ansaitsee lopuksi erikoisen maininnan. Se on samaa laulutaitoa kuin kansan tanssilaulu, ranskalainen työlaulu tai ballaadi, joka tuli esim. Englannissa niin varhain suosituksi, samaa ilon ja itkun sointua, joka kaikuu trubaduurilyriikan, jopa teinilaulujen takaa. Sillä on kyllä aina ollut tekijänsä, mutta hän on kadonnut näkyvistä kuin veteen pudotettu kivi: vain laulun renkaat ovat lähteneet etenemään sekautuen toisaalta tuleviin samanlaisiin ja muuttuen yhä uusiksi vivahduksiksi. Niinkuin sanotaan tunnetussa surullisessa ballaadissa On Itävallassa linna (Es liegt ein Schloss in Österreich), jossa kerrotaan viattoman nuorukaisen kuolemasta, kuinka hän viimeisellä hetkellään muistaa äitiään:

    Wer ist's, der uns das Liedlein sang,
    So frei ist es gesungen?
    Das haben gethan drei Jungfräulein
    Zu Wien im Österreiche.

    Kukahan lauloi laulun tään,
    kun juoksi se vapahasti?
    Kolme neitoa teki sen itkeissään
    Itävallan Wienistä asti.

Emme voi olla mainitsematta Goethen Elsassista muistiin merkitsemää laulua nimeltä Nunna (Die Nonne), jota tiedetään lauletun jo 1400-luvulla ja josta on olemassa kolmekymmentä toisintoa. Sen ensimmäinen säkeistö kuuluu [Des Knaben Wunderhorn-kokoelmassa olevan toisinnon mukaan]:

    Stund ich auf hohen Bergen
    Und sah wohl über den Rhein,
    Ein Schifflein sah ich fahren,
    Der Ritter waren drei.

    Minä seisoin korkealla vuorella,
    viheriäisessä laaksossa;
    näin minä laivan seilaavan,
    kolme kreiviä laivassa.

Suvi on jo saapunut... Englantilainen laulu v:ta 1245. Br. Mus. Sanat kuuluvat:

    Sumer is i-cumen in,
      Lhude sing cuccu;
    Groweth sede and bloweth mede
      And springeth the wde nu.
      Sing cuccu, cuccu.
    Awe bleteth after lomb,
      Lhouth after calve cu;
    Bulluc sterteth, bucke verteth;
      Murie sing, cuccu.
      Cuccu, cuccu!
    Wel singes thu, cuccu,
    Ne swik thu naver nu;
      Sing cuccu nu.
      Sing cuccu, cuccu.
      Sing cuccu nu.

Suomennos on jäljempänä kohdassa 5. Käsikirjoituksessa nuottien alla oleva toinen tekstirivi on latinaa:

    Perspice, christicola,
    que dignacio!
    celitus agricola
    pro uitis uicio,

    filio
    non parcens, exposuit
    mortis exicio;
    Qui captivos semivivos
    a supplicio
    vite donat,
    et secum coronat
    in celi solio.

Suomeksi: "Huomaa, kristitty, mikä kunnia! Viinin vian (= veren synnin) vuoksi taivaallinen viljelijä alisti poikansa, säästämättä häntä, kuoleman tuhoon, ja Hän lahjoittaa puolikuolleet vangit rangaistuksesta elävälle ja kruunaa heidät kanssansa taivaan valtaistuimella".

1400-luvulta on periytynyt useita kansanlaulukokoelmia, sellaisiakin, joissa on sävel merkittynä. Tunnetuin on augsburgilaisen nunnan Klara Hätzlerin laulukirja v:lta 1471, jossa on myös kansanlauluja. Niitä painettiin ja myytiin 1500-luvulta alkaen arkkiveisuina, joista myöhemmin jälleen muodostettiin kokoelmia.

Viittaamme siihen, mitä sanoimme englantilaisesta ballaadista (s. 103), joka on ollut siellä kansanrunottaren mielimuoto. Provencelaisella taidelyriikalla on ollut heijastusilmiönsä Englannissakin, kuten muutamat 1200-luvulta periytyneet runot ja raikkaat laulut osoittavat. Pöllön ja satakielen (The Owl and the Nightingale) keskustelussa edellinen edustaa elämän pilvi-, jälkimmäinen sen päiväpuolta, ja runo on siis yleistä väittelytyyppiä; Ylellisyyden maa (The Land of Cockaygne) on terävää satiiria munkkilaisuutta vastaan. Suvi on saapunut (Sumer is i-cumen in) periytyy (nuotteineen) 13:nnen vuosisadan keskivaiheilta; Kevät on (Lenten ys come) ja Tuule, pohjoinen (Blou, northerne wynd) ovat Edward I:n ajalta (1272-1307); samoihin aikoihin kuuluu viehättävä lemmenlaulu Alisonille (To Alison).

    Suvi on jo saapunut,
    käen laulu soi.
    Vilja kasvaa, kukkii maa,
    metsä vihannoi.
    Kukkuu, kukkuu, soi!
    Lammas määkyy karitsaa,
    lehmä lastaan vartioi,
    härkä kaihtaa, paikkaa vaihtaa,
    rastaan laulu soi.
    Kukkuu, kukkuu!
    Niin laula käki vain
    äläkä lakkaa lain,
    yhä laula vain:
    kukkuu, kukkuu.
    Niin laula vain!

      [Suomentanut Jaakko Tuomikoski.]

Alankomaiden ensimmäinen tunnettu lyyrikko on Brabantin herttua Johan I, joka sepitti minnelauluja; niitä ei ole kuitenkaan alkuperäisinä säilynyt. 1544 julkaistiin varhaisin tunnettu kokoelma kansanlauluja (Laulujen kirja – Liedekens Boeck), jossa on pari 1300-luvulta periytyvää.

Islannin lyriikasta on mainittava, että varsinainen alkuperäinen, Sturlusonin Eddan runotaito rupesi jo varhain rajoittumaan vakavien aiheiden palvelukseen, kansan ottaessa käytäntöön lemmenseikkoihin viittaavalla kertosäkeistöllä varustetut lyyrilliset tanssilaulut, joita se lauloi ja leikki joulu- ym. juhlissaan. Niissä oli loppu-, mutta ei alkusointua. Keskieurooppalaisen lyriikan vaikutuksesta nämä nyt syrjäytyivät ja niiden aseman anastivat ns. rimur-laulut, alku- ja loppusointuiset, laulettavat, sisällykseltään eepilliset runot, jotka ovat Islannin lyriikan päämuoto 1400-luvulla. Niissä on johdantolaulu (mansong), itse asiaa kertova keskiosa, aiheena usein jokin ritarirunouden seikka, ja epilogi; rakenne vastaa minnelaulun kolmijakoisuutta. Rimur-runous, jota laulettiin tanssin säestykseksi tai lausuttiin askarten ratoksi, on rehoittanut tavattoman runsaasti.

Uskonnollisesta aiheesta sepitettyä rimaa sanottiin dikturrunoksi. Kuuluisa sellainen on munkki Eystein Asgrimssonin (n. 1350) Lilja, joka kuvaa maailman ja ihmisen luomista, syntiinlankeemusta, Jeesuksen elämää ja lunastuskuolemaa. Viimeinen katolinen piispa, uskonsa marttyyri Jon Arason (1484-1550), sepitti arvokkaita hengellisiä runoja, joista erikoisesti mainitaan Leimaus (Liomr) ja Piinaitku (Pislargratr). Arason toi Islantiin kirjapainotaidon.

Norjassa on lyyrillinen tanssilaulu, stev, säilynyt vuosisatojen halki meidän aikoihimme saakka. Ja samoin kuin Islannissa sen rinnalle syntyi täällä eepillinen tanssilaulu, joka alkoi esilaulajan johdannolla (stevstamm) ja jatkui varsinaisella eepillisellä osalla, johon liittyi kertosäkeistö (omkvede). Kerron tahdissa suoritettiin tanssiliikkeet. Stevrunouden aiheet ovat lähtöisin eddarunoudesta, haltijasaduista, tosielämästä, historiasta, katolisesta mielikuvapiiristä (esim. Uniruno–Draumkvede, joka on tuonpuoleisesta elämästä kertova näky) ja ritarirunoudesta. Usein nämä kansanlaulut ovat Norjassa runsaana rehoittaneen kansansaduston runomuotoisia toisintoja.

Tanskan kansanlaulut, joista aikaisemmin käytettiin nimeä kaempeviser ("urholaulut"), ansaitsevat erikoista huomiota.

Vanhimmat niistä periytyvät 1200-, myöhäisimmät 1500-luvulta. Ne ovat samanlaisia tanssilauluja kuin mainitsemamme islantilaiset ja norjalaiset, ja jakautuvat sankari-, haltija-, historiallisiin, ritari- ja pilaileviin aiheisiin. Alkuaan niissä on ollut esilaulajan johdantoruno, joka kuitenkin on hävinnyt, mutta esiintyy varsinaisen kertovan osan kertosäkeistönä, jonka kohdalla tanssipyörähdykset suoritettiin. Säkeistössä on kaksi tai neljä säettä; edellisessä tapauksessa sointuvat – enemmän tai vähemmän täydellisesti – molemmat, jälkimmäisessä toinen ja neljäs – ei milloinkaan ensimmäinen ja kolmas. Nykyisessä asussaan, johdantolaulun puuttuessa, ne vievät kuulijan heti tapahtumien keskelle, jotka kuvataan lyhyesti ja dramaattisesti, vuorosanat tärkeinä tekijöinä. Kertosäkeistö on luonteeltaan lyyrillinen. Luonnekuvaus on niin sattuvaa, että mieleen nousee sarja monenlaisia yksilöitä, erittäinkin nuoria neitoja. Tässä suhteessa tämä uusi runous on rikkaampaa kuin vanha. Siitä ilmenee viimemainittuun verrattuna uusi kauneuden, sulon, ritarillisen käytöksen ja elämän arvon taju; niinpä siinä oivalletaan, mitä taistelu merkitsee ihmisen onnelle – seikka, jota vanhassa runoudessa ei ajatella. 1500-luvulla ruvettiin ymmärtämään kansanlaulujen runollista arvoa: aatelisnaiset kirjoittivat niitä runokirjoihinsa ja Fredrik II:n puolison Sofian toimesta Anders Sörensen Vedel painatti niistä 100 kpl. sisältävän kokoelman (1591); se on maailman ensimmäinen tämänlaatuinen painosta julkaistu teos. 1695 Peder Syv lisäsi siihen toiset 100 laulua. Romantiikan historiassa niillä tuli olemaan huomattava merkityksensä. Färsaarilla ne ovat käytännössä elävinä tanssilauluina vielä tänään.

Se mitä olemme sanoneet Tanskan kansanlauluista, pitää paikkansa myös Ruotsiin nähden, jonne tämä keskiajan kansan luonnollisesta lauluilosta todistava runolaji saapui jo 1100-luvulla. Kansanlaulut kukoistivat sitten aina 1400-luvulle saakka, jolloin ne vähitellen muuttuivat laajemmin kertoviksi, todennäköisesti siksi, ettei niiden mukaan enää karkeloitu. 1500-luvulla niitä ruvettiin, kuten mainitsimme, viljelemään "kirjallisuutena" ja kirjoittamaan muistiin aatelisnaisten runokirjoihin. Näissä ja kansansuussa ne ovat Ruotsissakin säilyneet viime vuosisadalle saakka, jolloin romantiikan harrastus saattoi ne julkisuuteen. Muu alkuperäinen ruotsinkielinen runous oli keskiajalla vähäpätöistä; ensimmäinen nimeltä mainittu maallisten, vieläpä isänmaallisten runojen sepittäjä oli Strängnäsin piispa Tomas (k. 1443), jonka Engelbrekt, Vapaus (Friheten) ja Uskollisuus (Troheten) kertovat unionin aikaisen vapaustaistelun innostuksesta.

Suomen kansanrunoudessa ovat omassa erikoisasemassaan rituaaliset häärunot. Juuri siksi, että ne liittyvät tiettyihin, aina samanlaisina uudistuviin menoihin, ne ovat todennäköisesti kauan säilyneet sellaisinaan, ehkäpä periytyneet yhteissuomalaiselta tai ainakin maahantuloa lähinnä seuraavalta ajalta. Länsi-Suomessa ne näyttävät eräistä esimerkeistä päättäen säilyneen verraten myöhäiseen, ja Karjalassa ja Inkerissä aina meidän aikaamme saakka. Niiden laulajina ovat olleet naiset ja niistä kuvastuvat varhaissuomalaisten rauhantoimet, yhteiskunnalliset ja kotiolot. Tunnepuoleltaan ne ovat herkkiä ja lyyrillisiä, esitystavaltaan jonkin verran draamallisia. Ne edustavat verraten korkeata kulttuuria, jonka omistajat täysin ymmärtävät miehelään menon sekä onnen että tragiikan.

Häärunot osoittavat, että perhesiteistä ja lemmestä riippuva tunne-elämä on ollut varhaissuomalaisilla herkkää ja viljeltyä, ja oikeuttavat otaksumaan sen, mikä muutenkin kuuluu elämän luonnolliseen kulkuun, että näet pieni lyyrillinen laulahdus, joiun ensimmäinen kehittymä, yhden ainoan ajatuksen sanoiltaan ja soinnuiltaan helposti muistiin painuva ilmaus, on ollut heillä yleinen. Vaikka ei olekaan mahdollista tieteellisen varmasti osoittaa, kuinka vanhaan aikaan kuuluvat ne lyyrilliset säekimput, jotka maantieteellisen menettelytavan avulla voidaan laajemmista rykelmistä paljastaa ja jossakin määrin todennäköisesti synnyinseuduilleen sijoittaa, voi toisaalta huomauttaa, että juuri niillä on ollut lyhyytensä, vain yhteen asiaan kajoavan sisällyksensä ja sananlaskumaisen sievästi ja sointuvasti lukkoon menevän ulkoasunsa vuoksi aivan erikoiset säilymismahdollisuudet silloin, kun ne on ollut kuljetettava muistin varassa vuosisadasta toiseen. Vaikka siis maantieteellinen säekritiikki näyttäisi sijoittavan pohjakerän alimmilleen katoliseen aikaan, olisi siitä huolimatta se johtopäätös, ettei niitä olisi aikaisemmin ollut, vaan että ne olisivat ruvenneet syntymään vasta silloin, aivan perustelematon, niin sanoaksemme luonnon ja ihmismielen vastainen. Tällaisessa tapauksessa ei tuo kritiikki sano muuta kuin sen, mikä kyseessä olevan laulun vanhin säesikermä näyttäisi olevan – todella tieteellistä varmuutta ei ole mahdollista saada. Samanlaatuinen on tulos loitsututkimuksen alalla: säekritiikki osoittaa säilyneet toisinnot hämäläisten ja pohjoiskarjalaisten yksityisomaisuudeksi, jonka aiheet ovat kulkeutuneet lännestä, todennäköisesti vasta katolisella ajalla. Niin on varmaan tapahtunutkin, mikäli tutkitut toisinnot ovat kyseessä, mutta tästä ei ole oikeutta tehdä sitä johtopäätöstä, ettei suomalaisilla olisi ollut loitsuja ennen tätä, arvattavasti jo yhteissuomalaisina aikoina. Siihen viittaavat Pohjois-Pohjanmaan haltija- ja Raja-Karjalan metsämiehen loitsut.

Varhaissuomalaisten tunnelmallisen pienoislyriikan luojia ovat olleet sekä miehet että naiset, etupäässä kuitenkin viimemainitut. Samoin kuin nykyisissä "rekilauluissa" tapaa poikain ja tyttöjen lauluja, joissa molemmat tekevät parhaansa osoittaakseen, etteivät he välitä toisistaan, varhaissuomalaisetkin jakautuivat kahteen puolueeseen. Naisiin kohdistuvan, pettyneen kosijan suusta lähteneen moitteen lisäksi miesten lauluissa on ehkä ollut humalan tuottamien kokemusten toteamista ja miehuuden ylistystä. Naisten laulut ovat olleet lukuisampia ja runolliselta arvoltaan huomattavampia, aiheinaan mm. laulu, suru ja lempi. Siinä tavassa, jolla laulua itseään, sen laatua ja tehtävää käsitellään, ilmenee ajatuksen, tunteen ja elämänkäsityksen syvyyttä, joka ilmaisee puhdasta, korkeaa hengenastetta. Samoin ovat toiset mainitut alat syvällisen, kauniisti inhimillisen ajatus- ja tunnemaailman kohteina. Suomalaisessa varhaislyriikassa on yleensä harvinaisen hienon sielunelämän leima, joka ilmaistaan sitä vastaavalla, koruttomalla, usein ihmeteltävän herkällä luontaisella säe-, sana-, kuva- ja sointutaidolla. Sen varhaislyriikan joukossa, jota on ollut kaikilla kansoilla, on Suomen ujo laulu varmaan ollut viehättävimpiä. Kun voimme hyvällä syyllä otaksua, että se asu, jossa se on meille periytynyt, ainakin suunnilleen edustaa sekä muodolta että sisällykseltä tuota varhaista aikaa, saatamme todeta omistavamme aarteen, jonka muut ovat kadottaneet ja joka siis on iältään ja tasoltaan ainutlaatuinen. Jos se olisi maailman johtajakansojen omaisuutta, se olisi – rohkenemme sanoa – kohotettu kunniapaikalle Euroopan varhaislyriikan harvinaisena, säilyneenä edustajana, mutta kun se on ujo metsätähti, se on toistaiseksi jäänyt suuren maailman huomiota vaille. Teemme sille tässä sen kunnian, että tietoisesti nostamme sen Euroopan varhaisen luontaislyriikan kuningattareksi.

Tätä runoutta ei kristinusko hävittänyt, vaan päinvastoin lisäsi sen mielikuvien piiriä. Mahdotonta ei ole, että kirkko Suomessakin käytti jonkin verran kansan hengenelämän muotoja omien tarkoitustensa edistämiseksi, luoden siis kristillistä runoa ja tehden sitä tietä tunnetuksi Neitsyt Mariaa, Jeesusta, Ruotusta, Tapania ja Mataleenaa. Heitä koskevien runojen sepittäjät, jotka mahdollisesti ovat muistelleet ja mukailleet kirkossa näkemiänsä joulumysterioita, loivat hurskaan henkensä opastamana jotakin, jolle yksinkertaisessa, naivissa, koruttomassa kauneudessa lienee vaikea löytää ajan vastaavasta kirjallisuudesta voittajaa. Katsoen niiden perin suomalaiseen, ulkonaisista vaikutuksista riippumattomaan, itsenäiseen käsitystapaan on pakko otaksua, että niiden sepittäjänä – tai sepittäjinä – on ollut kristillisyyden lempeään henkeen eläytyneitä ja mieltyneitä henkilöitä, hurskaita suomalaisia, jotka kuin Kaedmon kykenivät välittömästi pukemaan uskonnolliset elämyksensä ja mielikuvansa runoksi. Esim. runo Neitsyt Mariasta etsimässä poikaansa on osoituksena siitä, että varhaissuomalainen kristillinen runotar pääsi pyrkimyksissään korkean kauneuden tasolle.

Nämä runot ovat siis meidän mysteriomme ja Marian-laulumme. Kun sitten keskiaikainen kulttuuri pääsi Suomessa niin pitkälle, että täälläkin syntyi muun Euroopan mukaista linna- ja suurkartano- sekä ritarielämää, oli luonnollista, että siihen kuuluva eurooppalainen laulumuoti saapui tänne. Näin tuli Suomeen edellä usein puheena ollut tanssi- eli kansanlaulu, todennäköisesti Ruotsista, jonne suhteemme olivat läheisimmät, mutta myös Tanskasta ja hansakauppiaiden välityksellä Saksasta. Sellainen on esim. Ritvalan helkavirsiin kuuluva Inkerin virsi, jonka alkumalli periytynee Tanskan kautta englantilaisesta ballaadista saakka, Sisaren turmelus, Morsiamen kuolo, Marketan ja Hannuksen, Kestin ja Annikaisen ym. runot. Erikoislajinsa muodostavat historialliset runot, joista draamallisin ja huomattavin on Elinan surma.

Kautta koko keskiajan tämä samoin kuin suomalainen runous yleensä sepitettiin kotoisella, kalevalaisella runomitalla. Sellaiset "kansanlaulut" kuin Kreivin sylissä istunut, jotka on sepitetty uudenaikaisilla runomitoilla, kuuluvat myöhempään aikaan ja ovat käännöksiä (s. 318). Kääntäjät tai mukailijat osoittavat niissä joskus suurta runollista herkkyyttä ja huomattavaa taituruutta ulkoasun sepitsemisessä.

Itkuvirsissä, Laatokan runopiirin erikoislaatuisessa valituslyriikassa, on todettu venäläistä vaikutusta; ratkaisematta on, ovatko ne alkuperältään muinaissuomalaisia vai slaavilaisia.

Kalevalaisten sankarirunojen yhteydessä mainitsimme, että niiden luojat ja esittäjät ovat todennäköisesti olleet arvohenkilöitä; tunnettu on niiden erikoinen esittämistapa: kahden henkilön laulu. Tunnelmalyriikkaa esitti kuka tahansa, jolla laulu kumpusi helposti ilmoille; tanssilauluja esittivät Suomessakin vanhat tuttavamme kiertävät laulajat, leikarit, joilla oli täällä samat tehtävät kuin muualla. Skandinaviassa heidät tunnettiin paitsi "leikarin", myös "piiparin" (pipare), gigare (= keikari, viulunsoittaja), pukare (= pukari, esim. tappelupukari) ja sångare ("sangari" = sankari) nimillä. Kun nämä ovat jääneet suomenkieleen, osoittaa se, että niiden alkuperäiset kantajat ovat olleet täällä tuttuja. Soittajat ja ilveilijät ovat todennäköisesti olleet muukalaisia, mutta suomenkielisten runojen esittäjien on täytynyt olla suomalaisia, koska muut eivät ole siihen kyenneet silloin enempää kuin nytkään. Teinit ja suomenkieliset kulkurit ovat siinä suhteessa antaneet apuaan. Laulamisen halu ja taito näyttää muuten olleen 1500-luvulta säilyneen todistuksen mukaan yleistä; Jaakko Suomalainen näet sanoo 1580, että itse piru oli herättänyt runojat ja laulajat, "joidhen mielen hän lyckäis, ja suusa tacoi iuri soueliaita sanoja, nijn että he kyllä äkist ja selpäst wirsiä oocon saith ja teidh, iotca sittä muilda nopiammin mös opettin ja muiston pantin". [Martti Haavio: Leikarit. 1932. Sama: Suomalainen muinaisrunous. (Suomen kulttuurihistoria I, 1933.) Kiitän tri Haaviota myös hänen kansanrunouttamme koskevista esitykseni kohdista antamastaan arvokkaasta suullisesta kritiikistä.]

IV. VERTAUSKUVALLINEN, OPETTAVAINEN, USKONNOLLINEN JA HISTORIALLINEN

KIRJALLISUUS.

Provencelaisen runouden kasvattina rakkaus muuttui ansarikukaksi, jonka värejä, tuoksua ja kauneuden eri puolia pian ruvettiin tutkimaan melkeinpä tieteellisen, skolastisen järjestelmällisesti. Ohjaajana siihen oli kuten olemme huomauttaneet Ovidiuksen Ars amandi, jolla on tärkeä osuus trubaduurirunouden lemmenkäsityksen muodostumiseen. Oli hyvin ymmärrettävää, että viimemainitun ilmapiirissä näin ollen helposti saattoi syntyä halu tulkita trubaduurien rakkausnäkyjä vastaavanlaatuisessa runoelmassa. Kun häveliäisyys, joka oli kristinuskon vaikutuksesta antiikin oloihin verraten sentään lisääntynyt, esti sommittelemasta suoraan asiaan käypää opasta, tarjoutui verhoksi vertauskuvallisuus, allegorinen esitys, joka oli tunnettu ei vain latinan-, vaan omakielisestäkin kirjallisuudesta. Lähinnä se oli juuri trubaduurilyriikassa, jossa tunteen kohde kuten on mainittu ilmaistiin hienoilla, runollisilla salanimillä.

Tällaiselta pohjalta on lähtöisin nuoren Guillaume de Lorris (n. 1230) nimisen, Orléansin seuduilta kotoisin olleen runoilijan ajatus sepittää rakkaudesta vertauskuvallinen runoelma. Hän osoitti runoilijan näkemysvoimaa ei vain siinä, että kykeni keskittämään yhteen ainoaan kuvaan kaiken sen, mikä lemmenperhosina leikitteli hänen aikansa mielikuvituksessa, vaan vielä enemmän siinä, että hän esitti kaiken unena, luoden siten näkyjensä ympärille hienoa, terhenistä herkkyyttä. Hänen näin syntynyt 8-tavuisilla parisointuisilla säkeillä sepitetty runoelmansa: Ruusun romaani:

              Roman de la Rose,
    Ou l'art d'Amours est toute enclose –

"joka sisältää rakkauden koko taiteen", käsittää yli 4.000 säettä ja katkeaa kesken, todennäköisesti runoilijan kuoleman vuoksi. Se osoittaa, että Guillaume de Lorris oli sivistynyt, tietorikas mies, joka käytti kouluuntunutta, huolellista tyyliä ja oli perehtynyt antiikin kirjallisuuteen, ennen muita Ovidiuksen Lempimisen taitoon ja Muutoksien kirjoihin, todennäköisesti alkukielellä, vaikka molemmat oli kyllä jo ranskannettu, hakien sieltä vertauksensa. Hänen runoelmansa jatkoi loppuun n. 1280 eräs Jean Clopinel, kotipaikkansa mukaan yleisimmin tunnettu nimellä Jean de Meung (k. 1305), sepittäen siihen yli 18.000 säettä ja osoittaen myös olevansa oppinut mies, mutta taiteelliseen edeltäjäänsä verrattuna enemmänkin filosofi. Guillaume oli kirjoittanut hienolle, trubaduurikauneutta harrastavalle ylimystölle – Jean de Meung oli oppinut porvari, jolla oli terävä silmä huomaamaan aikansa heikkoudet.

Unen kuvaus alkaa lemmenriemuisena aamuna, jolloin kertoja, 20-vuotias nuorukainen, lähtee kävelemään maaseudulle, luonnonhelmaan. Seuraten kirkkaan joen rantaa hän tulee suurta puutarhaa ympäröivälle korkealle muurille, jota useat vertauskuvalliset veistokset koristavat. Siinä ovat Viha (Haine), Petos (Félonie), Kataluus (Vilenie), Ahneus (Convoitise), Saituus (Avarice), Kateus (Envie), Suru (Tristesse), Vanhuus (Vieillesse), Ulkokultaisuus (Papelardie) ja Köyhyys (Pauvreté). Hän kolkuttaa pienelle portille, jonka silloin avaa kaunis, hienosti puettu nuori nainen Joutilaisuus (Oiseuse). Tämä ilmoittaa, että puiston omistaa Huvi (le Plaisir), ja vie hänet aukeamalle, jossa Huvi, Ilo, Rakkaus, Kauneus, Rikkaus, Anteliaisuus, Avomielisyys, Nuoruus ym. karkeloivat kauniiden, ylellisesti puettujen nuorten ihmisten hahmossa, lintujen laulaessa, kaiken mahdollisen luonnonihanuuden ympäröiminä. Kertoja näkee siellä tuhansia ruusuja, sekä umpuja että puhjenneita, ja aikoo poimia yhden valitsemansa nupun, kun orjantappurain piikit estävätkin sen ja Amor ampuu häneen samalla kuusi nuolta: kauneuden, yksinkertaisuuden, kohteliaisuuden, rehellisyyden, luottamuksen ja mieltymyksen sydämeen tunkeutuvat vasamat, jotka tekevät hänestä Amorin vasallin. Tämä nyt opettaa hänelle lakinsa: tulee välttää kataluutta; osata olla vaiti, mallina ei Arthurin petollinen Keu, vaan kohtelias Gavain; tervehtiä ihmisiä kaduilla huomaavaisesti; olla käyttämättä rumia sanoja; kunnioittaa naisia; olla esiintymättä ylimielisesti; pukeutua hienosti hyvin tehtyihin vaatteisiin ja jalkineisiin, joista sivistymätön ei tiedä, miten ne saadaan ylle ja riisutaan, sekä ruusuilla koristettuun hattuun; hoitaa kyntensä ja hampaansa, pitää hihansa ehyinä; hoitaa hiuksiansa; välttää maalaamasta itseään hempukkain tavoin; osata ratsastaa, käyttää aseita, laulaa, soittaa viulua ja huilua, ja tanssia; olla antelias; aina miettiä rakkautta sekä antautua sille koko sydämestään. Ja vaikka rakastavainen noudattaisikin näitä ohjeita, häntä silti odottavat monet kärsimykset: mietiskely; tuska rakastetun poissa ollessa; huokaukset; kärsimättömyys; sydämentykytys; arkuus, joka pysähdyttää lemmentunnustuksen huulille; pitkät seisoskelut rakastetun asunnon ulkopuolella; säikähdys tavatessaan hänet, harmi siitä, ettei saanut sanotuksi ajatuksiaan; unettomuus; unien tuottamat julmat pettymykset; sielulliset ristiriidat; varhainen nousu; laihtuminen ja väsymys. Mutta virkistäviäkin hetkiä on: häntä auttavat Toivo (Espérance), Suloinen ajatus (Doux Penser), joka tuo lemmityn kuvan hänen sielunsa silmäin eteen, Suloinen puhe (Doux Parler), joka sallii hänen tunnustaa tuskansa toiselle samassa kadotuksessa olevalle, ja Suloinen katse (Doux Regard). Kohteliaisuuden (Courtoisie) poika Kaunis vastaanotto (Bel Accueil) johdattaa kertojan hänen ikävöitsemänsä Ruusun luo, joka on nyt puoleksi auennut ja vielä houkuttelevampi kuin aikaisemmin, mutta sitä vartioivat ankarasti Vaara, Häijy suu, Järjen ja Ilkityön tytär Häpeä, ja Pelko. Kun hän ei tyydy Ruusun vierestä poimittuun vihreään lehteen, vaan ilmoittaa haluavansa itse Ruusun, Kaunis vastaanotto huudahtaa kovasti, jolloin peloittavan hirviön näköinen Vaara juoksee saapuville ja pakottaa rakastajan perääntymään. Paikalle ilmestyy Järki, joka moittii häntä siitä, että hän on seurannut Joutilaisuutta, ilmoittaa, että Ruusua vartioidaan mustasukkaisesti, ja väittää, että Rakkauden palvelus on ihmiselle vahingollista. Kertoja ei kuitenkaan välitä Järjen äänestä, vaan hakee lohdutusta Ystävältä, joka neuvoo häntä lepyttelemään Vaaraa. Tämä onnistuukin, hän tapaa uudelleen oppaansa Kauniin vastaanoton ja itsensä Venuksen myötävaikutuksella saa luvan kerran suudella Ruusua. Tämän näkee Häijy suu ja levittää siitä tiedon kaikkialle. Mustasukkaisuus raivostuu, moittii ankarasti huolimattomia vartijoita ja sulkee Ruusun peloittavaan linnaan, jonka yhdessä tornissa Kaunis vastaanotto on vangittuna. Rakastaja joutuu näin kokonaan eroon Ruusustaan ja ilmaisee tuskansa haikein valitushuudoin. Tähän loppuu Guillaumen runoelma.

Guillaumen tarkoituksena oli huvittaa, Jean de Meungin opettaa; edellinen oli siro aatelinen runoilija, jälkimmäinen oppinut monisanainen porvari. Vaikka Guillaume oli jo päässyt niin pitkälle, ettei voinut olla kysymyksessä muu kuin linnan lopullinen valloittaminen ja Ruusun poimiminen, Jean kuitenkin saa käytetyksi kymmenisentuhatta säettä ennenkuin siitä päästään eteenpäin. Järki neuvoo rakastajaa kolmentuhannen säkeen pituudelta, mutta kyllästyneenä hänen kuivaan oppineisuuteensa tämä kääntyy Ystävän puoleen pyytäen häneltä käytännöllisiä neuvoja. Seuraa luento Lempimisen taidosta ym. klassillisista teoksista. Vasta näiden pitkien opettavaisten jaksojen jälkeen ilmestyy saapuville Amor ja päättää ryhtyä hyökkäykseen sitä tornia vastaan, jossa Kaunis vastaanotto on vangittuna. Lopuksi Venuksen avustuksella rynnäkkö onnistuu ja rakastaja saa poimia Ruusunsa. Runoelmassaan kirjailija siis ehtii poiketa monille syrjäteille, lausumaan mietteitä rakkaudesta, vanhuudesta, ystävyydestä, onnesta, hyväntekeväisyydestä, ihmiskunnan kultaisesta ajasta, omaisuuden ja hallituksien synnystä, avioliitoissa ilmenevistä ristiriitaisuuksista, kerjäläismunkeista, luonnosta, taiteesta, alkemiasta, astronomiasta ym. tieteistä, parittelusta jne., kaihtamatta säädytöntäkään, pornografista sävyä. Tämä asioiden esittely onkin tekijän varsinaisena tarkoituksena, jonka vuoksi hän oli työhönsä ryhtynyt, ja hänen oppinsa ytimenä on alastoman viettielämän oikeutus, koska se on luonnon käsky.

Tällainen on kuuluisa Ruusun romaani, parin seuraavan vuosisadan aikana Ranskan kirjallisuuden suosituin runoelma. Siinä yhtyivät trubaduuri- ja ritarirunouden siro lemmenleikki, kansanomaisten kaskujen naturalistinen viettielämä, laaja sarja tietoja ja kapinallisia mielipiteitä eri aloilta ja asioista, ja erinäisiin oloihin kohdistuva kritiikki. Se on saavuttanut kuuluisuutensa alkuosan eroottisen vertauskuvallisuuden sirolla, yksityiskohtaisesti perille ajatellulla sattuvaisuudella, ja loppuosan terävällä kritiikillä ja räikeydellä, jopa siveettömyydellä – ei siis sisällyksen eikä muodon taiteellisuudella eikä puhtaasti runollisilla arvoillaan. Se repi pois keskiajan naisihanteen kasvoilta sen hunnun, jota ritarirunous vain varovaisesti raotti. Sen kuuluisuudesta todistaa se, että 1300-luvulla sen kohtaukset olivat loistoverhojen kutojain mieliaiheita, että siitä on säilynyt pari sataa käsikirjoitusta, ja että se on varhaisimpia ranskalaisia painettuja teoksia (kolme painosta Lyonissa 1473-1490). 1300-luvun lopussa se aiheutti kiivaan polemiikin naisen puolesta ja vastaan: 1399 näet runoilijatar Christine de Pisan (s. 291) sepitti Kirjeen rakkauden jumalalle (Épltre au dieu d'amour) ja 1400 Sanan Ruususta (Dit de la Rose), joissa hän rohkeasti puolusti naisen kunniaa, siveyttä ja arvoa Jean de Meungin ja tämän aseenkantajaksi nousseen Lillen rovastin Jean de Montreulin kritiikkiä vastaan. Ruusun romaania puolusti Kaarle VI:n perustaman "lemmenhovin" sihteeri Gautier de Col, mutta sen vahingollisuuden osoitti voimakkaasti Parisin yliopiston kansleri Jean Gerson vertauskuvallisessa sepitelmässään "Jumaluusopillisen kaunopuheisuuden" (Eloquentia theologica) valituksen johdosta. Oikeus ryhtyy tutkimaan tätä kuuluisaa teosta ja kahdeksassa perinpohjaisessa luvussa tuomitsee sen uskonnonvastaisen ja epäsiveellisen sisällyksen.

Vertauskuvallisella runoudella oli Italiassa 1200-luvulla useita edustajia, huomattavimpana Danten opettaja Brunetto Latini (1230-1294), jonka lyhyt runoelma Pieni aarre (Tesoretto) on Danten suurtyön enteitä. Siinä näet kirjailija kuvittelee eksyneensä erämaahan ja tapaavansa naisen, Luonnon, jolta hän saa paljon opetusta; täten yhtyvät näky, vertauskuva ja siveellinen, opettava tarkoitus. Oppinut lakimies Francesco da Barberino (1264-1348) kirjoitti pari pientä vertauskuvallista runoelmaa nimeltä Rakkauden asiakirjoja (Documenti d'amore) ja Naisen hallituksesta ja puvuista (Del reggimento e dei costumi delle donne). Nämä ovat syntyneet Ruusun romaanin vaikutuksen alaisina. Niiden keskuksena on mielikuva ihanasta, ylimaallisesta naisesta, joka on käsitetty Averroeen tapaan (I, 171-172) ikuisen älyn vertauskuvaksi. Äly (La Intelligenza) oli nimenä neljännellä vertauskuvallisella runoelmalla, jossa tekijä (mahdollisesti Dino Compagni, 1260-1324, Firenzen voimakkaasti persoonallinen, vilkastyylinen kronikoitsija) kuvaa rakastamaansa naista ja tämän asuntoa: nainen on La Intelligenza ja hänen asuntonsa ihmisen ruumis: sydän on juhlasali, vatsa keittiö jne. Ruusun romaanin sepitti soneteiksi, Kukkakokoelmaksi (Il Fiore), joksi eri aloilta koottuja florilegiumeja yleensä Italiassa sanottiin, runoilija Durante. Vertauskuvallinen runous saavuttaa korkeimman ilmaisunsa Danten Jumalaisessa komediassa.

Espanjassa vertauskuvallinen runous tuli muotiin vasta Danten runoelman johdosta, jonka aiheuttama on Juan de Menan (1411-1456) Onnen labyrintti (Laberinto de Fortuna).

Lohikäärmeiden vetämissä vaunuissa runoilija saapuu Fortunan palatsiin. Sallimuksen (Providencia) opastamana hän siellä joutuu "suureen saliin", jossa on "maailmankone". Siinä on kolme kehää, joista kaksi on liikkumatonta, kolmannen pyöriessä lakkaamatta. Edelliset kuvaavat menneisyyttä ja tulevaisuutta, viimeksimainittu nykyisyyttä. Jokaisessa kehässä on seitsemän piiriä: Dianalle pyhitetty siveiden, Mercuriukselle pahantekijöiden, Venukselle aistillisuudesta rangaistujen, Apollolle filosofien, puhujien, historioitsijoiden ja runoilijain, Marsille isänmaan puolesta kaatuneiden sankarien, Jupiterille kuninkaiden ja ruhtinaiden, ja Saturnukselle pyhitetty valtion oikeamielisten virkamiesten piiri. Lähimpänä esikuvana on ollut Paratiisi.

Vertauskuvallinen runous tuli sekä hengellisellä että maallisella alalla yleiseksi ja suosituksi. Kuuluisa saksankielinen vertauskuvallinen runoelma on strassburgilaisen Sebastian Brantin (1458-1521) Narrien laiva (Narrenschiff), joka painettiin Baselissa 1494. Brant oli oppinut mies, baccalaureus ja kanoonisen sekä sivilioikeuden tohtori, uuttera lainopillinen, saksan- ja latinankielinen kirjailija. Häneltä puuttui runoilijan lahjoja, joten hänen runoelmansa on vain oppineen ja opettavaisen pyrkimyksen tulos. Narri-aihe oli keskiajalla suosittu: muistutamme mieleen Nigaldus Wirokerin (s. 171) satiirisen teoksen Speculum stultorum ja hänen Brunellus-aasinsa; Narrien laiva on ilmaus samasta hengestä.

Johdannossa kirjailija kertoo tarvitsevansa useita ja monenlaisia aluksia, jopa kärryjä ja rekiäkin, koska yksi laiva ei voi kantaa kaikkia niitä, jotka on nykyaikana luettava narrien joukkoon. Matka pitää Narragoniaan. Sitten hän pakinoi hyödyttömien kirjojen lukemisesta, hyvistä neuvoista, ahneudesta, uusista muodeista, niistä, jotka ovat narreja vielä vanhoillaankin, lasten oikeasta kasvatuksesta, eripuraisuuden lietsojista jne., yhteensä 114:stä aiheesta, muutamia kymmeniä säkeitä jokaisesta, osoittaen, miten tulee menetellä, ellei tahdo olla narri. Joka pakinan otsakkeena on sattuva kolmisäkeinen sananlasku ja ohje, joka ilmaisee runoilijan ajatelleen sepitelmiänsä ikäänkuin mykkien kuvaelmien selityksiksi. Vertauskuvallinen puoli rajoittuu oikeastaan kirjan pohja-ajatukseen ja alkuperäiseen kansikuvaan, joka esitti mainittuja narrien kulkuneuvoja, ja vallitsevana on usein terävä satiiri ja vakava moralisointi protestanttisessa, kirkon väärinkäytöksiä ruoskivassa ja uskonpuhdistusta valmistavassa hengessä. Brantin teos tuli tämän vuoksi kuuluisaksi: se käännettiin latinaksi (Jacobus Locher 1497) ja oli sellaisena yhtä luettu kuin alkuperäisenäkin, ja englanniksi (Alexander Barclay: Ship of Fools, 1509; Cock Lovell's Bote, n. 1510).

Vertauskuvallisten teosten joukossa sopii mainittavaksi Teuerdank, keisari Maximilian I:n nuoruudenkuvaus, jonka hänen määräyksestään kirjoitti hänen sihteerinsä Melchior Pfintzing. Siinä kerrotaan turnajaisista ja seikkailurikkaista metsästysretkistä, käsitteet henkilöllistetään ja todelliset henkilöt piilotetaan niin hämärien vertauskuvallisten nimien alle, ettei heitä voisi tuntea ilman loppuun liitettyä selitystä. Kertomus ulottuu siihen saakka, jolloin hän menee naimisiin Burgundin prinsessan Marian kanssa. Tämän nimenä on Ehrenreich ("Kunniakas") ja tämän isän nimenä Ruhmreich ("Mainehikas"); hän itse on Teuerdank, koska hän mielellään ajattelee kallisarvoisia asioita; hänen oppaanansa on Ehrenhold ("Uskollinen"). Hänellä on vaarallisia vihollisia kuten Fürwittig (nuoruus), Unfallo (onnettomuus) ja Neidelhart (poliittinen vastustaja), mutta hän voittaa heidät kaikki, saa morsiamensa omakseen ja lupaa lähteä ristiretkelle uskottomia vastaan. Teoksen kirjoittamiseen on Maximilian itse ottanut tärkeällä tavalla osaa. Se julkaistiin Nürnbergissä 1517 loistavasti kuvitettuna.

Saksan uskonnollinen kirjallisuus, joka kuten mystiikan yhteydessä mainitusta Mechtild Magdeburgilaisesta (s. 158) tiedämme, usein oli samalla näky- ja vertauskuvallista, ilmeni varhaisilta ajoilta elämän lyhyyden, kuoleman varmuuden ja iankaikkisuuden pituuden askeettisena teroittajana, raamatullisina, Marian ja pyhimysten ylistysrunoina. Erikoisesti mainittakoon yhteiselle kasalle tarkoitetut Kuolemantanssi (Totentanz) nimiset kuvitetut runot, joissa Kuolema ja ihmiset, kaikki säädyt ja ikäkaudet, keskustelevat nelisäkeisin säkeistöin katoavaisuudesta. 1300-luvulla nämä tulivat erikoisen yleisiksi sen kautta, että niitä ruvettiin levittämään ns. "laattakirjoina", so puupiirroksina, joiden oheen oli joko leikattu tai kirjoitettu teksti. Huomattava tällainen laattakirja oli ns. Köyhän Raamattu (Biblia pauperum) – sarja tekstein varustettuja puupiirroksia, jotka yhteensä muodostivat lyhyen selostuksen Raamatusta. Saksalaisen mystiikan yhteydessä on mainittu mystikkojen voimakkaasta saarnaajatoiminnasta, jolla on ollut huomattava merkityksensä saksalaisen proosan kehityksessä. Maallinen opettavainen ja moralisoiva runous hakeutui Saksassa jo varhain ytimekkäisiin, sananlaskuista muistuttaviin muotoihin ja tuli siksi tunnetuksi Spruch-runouden nimellä. Sellaisia ovat n. 1200:n vaiheilta periytyvät Spervogel- ja Winsbecke-kokoelmat, joista viimemainitussa baijerilainen Windsbachin sukuun kuuluva ritari selittää pojallensa kansanomaisesti ja käyttäen sananlaskuja Jumalaa, kirkkoa ja ritarien velvollisuuksia koskevia asioita. Tällaiset opettavaiset runoelmat paisuivat laajoiksi: italialaissyntyisen Thomasin von Zirclarian (n. 1216) sepittämä Italialaisvieras (Welsher Gast), jossa teroitetaan vakavuutta ja kohtuullisuutta, oikeamielisyyttä ja lempeyttä kaikkien hyveiden perustana, sisältää viisitoistatuhatta säettä. Minnelaulu sai luovuttaa asunsa opettavaiselle sisällykselle, kykenemättä kuitenkaan kohentamaan tätä runouden arvoon. Huomattavimpia Spruch-runouden tuotteita on 1200-luvulta periytyvä Freidankin vaatimattomuus (Freidanks Bescheidenheit), jossa hurskas ja maailmaa tunteva mies lausuu syviä ajatuksia mieleenpainuvalla tavalla. Hän on esim. paavinvaltaan nähden samalla kannalla kuin Eike von Repgowen tärkeä kansan oikeuskäsityksiä kuvaava Saksilaiskuvastin (Sachsenspiegel, n. 1226), jossa sanotaan: "Kaksi miekkaa antoi Jumala maanpiirille kristikunnan suojaksi, paaville hengellisen, keisarille maallisen". Nuorempi paavilaismielinen Schwabilaiskuvastin (Schwabenspiegel, n. 1260) on taas sitä mieltä, että hengellistä miekkaa käyttää paavi itse, maallisen hän lainaa keisarille. Yhteinen kansa suosi erikoisesti moralisoivia kertomuksia, joista mainittakoon berniläisen dominikaaniveljen Ulrich Bonerin (n. 1349) sommittelema kokoelma Jalokivi (Edeistein); sen merkityksestä laajalti levinneenä kansankirjana todistaa se, että se on ensimmäisiä saksankielisiä kirjoja, joka painettiin (1460). Hugo von Trimbergin (n. 1300) runoelma Juoksija (Renner) on seitsemän pääsynnin esittämisestä alkava ja maailmankuvaksi laajeneva, dantemainen, mutta runoton, opettavainen sepitelmä.

1200-luvun lopussa Alankomaiden runouden siihen saakka aatelinen, ritarirunoutta jäljittelevä luonne muuttui sen taloudellisen nousun ja kukoistuksen johdosta, jonka Alankomaiden kaupungit silloin saavuttivat: niiden rikkaat ja vapaudestaan arat porvarit ilmaisivat henkisen tasonsa myös kirjallisuudessa. Tämän varsinaisen kansallisesti alankomaalaisen kirjallisuuden perustaja on mainittu Jacob van Maerlant (n. 1235-1300), Dammen kaupungin virkamies. Hän aloitti työnsä ranskalaisten ritarirunoelmien (Benoït de Sainte-Mauren Troian romaanin) kääntäjänä, mutta ymmärtäen niiden turhanpäiväisyyden ryhtyi porvarillisen järkevästi suunnittelemaan runomittaisia tietokirjoja kansalaistensa sivistämiseksi. Näin syntyi sarja latinankielisistä alkuteoksista tehtyjä mukaelmia, joista kuuluisimpana mainittakoon Vincentius Bellovacensiin Speculum maiuksesta käännetty Historian kuvastin (Spiegel historiael, 1284). Teoksissansa Maeriant esiintyy usein terävänä satiirikkona. Hänen muutamat runonsa osoittavat hänellä olleen myös itsenäistä runoilijakykyä. Tätä näin alkanutta opettavaista suuntaa jatkoivat useat kirjailijat, tuottaen historiallisia ja moralisoivia teoksia. 1300-luvun puolivälissä ilmenee jälleen ritarirunouden ihailua, sen kuitenkaan kykenemättä voittamaan alankomaalaisille luonteenomaista porvarillista, opettavaista henkeä. Sepitettiin eepillisiä sankari- ja lemmenrunoelmia, käännettiin Ruusun romaani (Hein van Aken, pappi, 1280) ja sepitettiin vertauskuvallisia ja moraalisia tuotteita. Roomassa oleskellut diplomaatti Dieter van der Loo (n. 1365-1428), joka oli tutustunut Boccaccion teoksiin, kirjoitti laajan Lemmenjuoksu (Der Minnen Loep) nimisen runoelman. Se oli viimeinen tämäntyylinen yritys Alankomailla, jossa Maerlantin porvarillinen, moralisoiva suunta tuli nyt yksinomaan vallitsevaksi.

Alankomaalaisen proosan vanhimmat muistomerkit ovat eräiden kaupunkien etuoikeuskirjat v:lta 1249, 1251 ja 1254. Vanha Testamentti käännettiin n. 1300. Alankomaissa laajalti levinnyt mystiikka ja sen saarnaajat vaikuttivat huomattavasti proosan kehitykseen.

Kuuluisa englantilainen vertauskuvallinen runoelma on ns. Pietari Peltomiehen näky (The Vision of Piers Plowman), joka tunnetaan vuodesta 1362 alkaen.

Sen kirjoittajana on pidetty William Langlandia, jonka elämä lienee sattunut suunnilleen vuosiin 1330-1400, mutta josta todellisuudessa tiedetään hyvin vähän. Eri käsikirjoituksiin liitettyjen tietojen mukaan hänet oli aiottu kirkon palvelukseen, mikä kuitenkin raukesi hänen mentyään naimisiin. Hän asettui Lontooseen ja elätti itseään laulamalla virsiä vainajien sielun puolesta ja toimimalla lakimiesten kirjurina. Myöhemmin hän näyttää oleskelleen vaimonsa ja tyttärensä kanssa Cornwallissa. Itse runoelma, josta on säilynyt kolme toisintoa ja joka painettiin ensi kerran 1550, antaa sepittäjästään – tai sepittäjistään, sillä heitä on voinut olla useampia – sen käsityksen, että hän on rakastanut maaseutua sen lintujen ja kukkien, mutta Lontoota sen ihmisten vuoksi; käynyt koulua ja oppinut lukemaan ja rakastamaan latinankielistä Raamattua ja kirkkoisiä; elänyt kuljeksivan messunlukijan köyhää elämää ansaiten vähän ja joutuen mitä erilaisimpien ihmisten, munkkien ja pappien, kauppiaiden, pyhiinvaeltajien, juopottelijoiden, porttojen ja rehellisten, ahkerain köyhäin pariin. Hän on tuntenut kulkurien ja kerjäläisten veijaritemput, laiskoitellut mielellään, kiivastunut hengessään kaiken sen johdosta, mitä näki, vihannut ylimystöä ja lakimiesten konnankoukkuja, pitänyt iloisesta elämästä rikkaan pöydän ääressä ja kapakoissa, joissa hän on ollut kuin kotonaan, ja kuvitellut, että yhteiskunnan pelastaja oli nouseva hänen oman köyhän säätynsä keskuudesta. Huolimatta kömpelyydestään hän innoituksensa avulla väliin kohoaa Bunyanin vertaiseksi. Näin hän tulee luoneeksi eloisan kuvan Chaucerin vuosisadan syvien rivien elämästä ja toivomuksista. Runoelma, joka on kirjoitettu alkusointuisilla muinaisenglantilaisilla säkeillä, jakautuu kahteentoista näkyyn, joissa käsitellään mm. seitsemää syntiä, totuuden etsimistä ja Pietari Peltomiehen tuloa, hänen neuvoaan totuuden etsijöille, armonkirjaa, vertauskuvallisia henkilöitä Tee-hyvin, Tee-paremmin, Tee-parhaiten, Pietari Peltomiehen riemuvoittoa ja helvetin tuhoa, Tee-parhaiten nimisen henkilön ja Antikristuksen näkyä.

Kuten tästä huomaamme, on siinä tyytymätön, moittiva sävy, joka ilmaisee Englannin yhteiskunnassa 1300-luvulla alemman kansan keskuudessa vallinnutta kapinallista mielialaa. Tältä puoleltaan se jo on renessanssin edelläkävijä. Vertauskuvallisia ovat englantilaisen John Gowerin (n. 1330-1408) runoelmat Miettijän kuvastin (Speculum meditantis), sepitetty ranskankielellä ja käsittelevä seitsemän kuolemansynnin voittamista ja autuaaksi tuloa, latinankielinen Huutavan ääni (Vox clamantis), jossa kuvataan 1381:n talonpoikaiskapinaa, ja englanninkielinen Rakastajan tunnustus (Confessio amantis), joka tutkii vanhenevan miehen rakkauselämää.

Opettavaisista kirjailijoista ansaitsee huomiota jo parissakin eri yhteydessä (s. 291 ja 333) mainittu Christine de Pisan, joka ei tyytynyt vain puolustamaan naisia, vaan tahtoi myös kasvattaa heitä, sepittäen siinä tarkoituksessa useita kirjoitelmia, mm. Naisten kaupungin (Cité des Dames, 1405). Lukiessamme niitä pääsemme miellyttävästi tutustumaan silloisen Ranskan eri säätyihin ja oloihin. Mainittu Alain Chartier (s. 291) sepitti 1416 runoelman Neljän naisen kirja (Livre des quatre Dames), jossa neljä naista suree sitä kohtaloa, mikä oli tullut kunkin puolison osaksi Azincourtin taistelussa: yksi oli kaatunut, toinen joutunut vangiksi ilmoittamatta itsestään mitään, kolmas kadonnut ja neljäs paennut. Jokainen väittää omaa kohtaloaan raskaimmaksi, eikä kirjailija uskalla ratkaista, kuka heistä on oikeassa. Runoelmasta hengähtää syvä katkeruus Ranskan rappeutunutta ritaristoa kohtaan, jonka riitaisuuden ja velttouden vuoksi tällainen kansallinen onnettomuus oli tapahtunut. Aateliston puutteet Chartier luetteli Aatelisten kirja (Breviaire des Nobles) nimisessä ballaadikokoelmassa ja vielä enemmän Moittivassa neljän keskustelussa (Quadrilogue invectif, 1422), proosateoksessa, jossa äiti Ranska tutkii kolmea poikaansa, ritaria, talonpoikaa ja pappia, saadakseen selville, mikä oli tuhon aiheuttanut. Ritari syyttää tavallista kansaa (talonpoikia ja porvareita) ja nämä häntä, mutta pappi rupeaa tuomariksi. Siitä kaikuu voimakkaasti kansan syyttävä ääni, sama, jonka kuulimme puhuvan Pietari Peltomiehen näyssä: kuinka talonpoika ylläpitää ylimystön elämää ruumiinsa hiellä ja työllä, ja kuinka tämä sodillaan ja väkivaltaisuuksillaan saattaa hänet mierolle – kuinka ylimystö elää hänestä, mutta hän menettää henkensä ylimystön vuoksi. Mutta Chartier ei ole pessimisti, vaan ilmaisee uskonsa kansaan ja kuninkuuteen, joiden yhteistyöstä on koituva Ranskalle pelastus.

Ranskan kansalliskirjallisuuden heräämisen aikana (s. 121) oli kuten muistamme pyhimystarinoilla tärkeä sijansa ihmisten mielikuvituksessa. Kirkon palvelijoiden kansankielinen uskonnollinen runous jatkui sen jälkeen keskeytymättä, vaikka se ei enää päässytkään erikoisemmin kuuluville, truveerien ja jonglöörien viulunsoitto kun vaimensi sen. Entisten lisäksi mainitsemme suuresta joukosta priori Gautier de Coinoyn (1177-1236), jonka kirjoittama teos: Meidän rouvamme ihmeet (Miracles de Notre Dame), on Marian palvonnan pääilmauksia. Se sisältää 79 runomuotoista legendaa, yhteensä n. 30.000 parisointuista, 8-tavuista säettä. Itse tarinat on saatu latinankielisistä lähteistä, mutta niihin on tekijä liittänyt erillisiä "häntiä" (queues), joissa hän lausuu omia mielipiteitään, arvostellen ankarasti hengellisen säädyn ja muidenkin turmeltuneita tapoja, ja hyökkäillen erikoisen kiihkeästi juutalaisia vastaan. Legendain sisällyksenä on yleensä kuvaus siitä, kuinka Pyhä Neitsyt kuulee kurjimmankin syntisen ja yksinkertaisimmankin ihmisen rukouksen, kun se vain huoataan hartain, vilpittömin mielin. Tunnettu on kertomus nunnasta, joka karkaa luostaristaan, viettää huonoa elämää ja palaa murtuneena ja katuvana takaisin: kukaan ei ole huomannut hänen poissaoloaan, sillä Pyhä Neitsyt on ollut koko ajan hänen sijaisenaan.

Marialegendoja sepitettiin yksittäinkin, niiden sisältymättä mihinkään kokoelmiin. Kuuluisa sellainen on Meidän rouvamme voimailija (Le Tombeur de Notre Dame): yksinkertaisella, oppimattomalla, munkiksi ruvenneella voimailijalla ei ole tarjottavana Pyhälle Neitsyelle muuta hartaan palvontansa todistusta kuin temppunsa, joita hän tässä tarkoituksessa ahkerasti suorittaa ja jotka taivaan kuningatar ottaa suopeasti huomioonsa. Muutkin legendarunoelmat olivat yleisiä: niistä mainittakoon 1250 syntynyt laaja ja suosittu Vanhojen isien elämä (La Vie des ariciens pères), joka perustuu Rufinus Tyranniuksen Historia eremitican (I, 437) pohjalle rakentuneeseen latinankieliseen Isien elämäkerrat (Vitae patrum) nimiseen teokseen. Aikaisemmin mainittu (s. 15) Barlaam ja Josaphat tulee 1200-luvulla kolmen laajan runoelman aiheeksi. Koko tämä kirjallisuus oli keskiajan-ihmisen tärkeää lukemista, tyhjentymätön opettavaisten ja hartaiden kertomusten (les contes pieux) aarnio, josta saarnaajat ammensivat ylösrakentavaisia esimerkkejä. Niistä heijastuu kauniilla tavalla, usein runollisesti, hienoa hurskautta ja jaloa tuottamusta ihmisen hyvyyteen ja mahdollisuuteen päästä Jumalan avulla nousemaan syvimmästäkin siveellisestä alennustilasta. Useat niistä ovat tulleet kuuluisien runoteosten aiheiksi, kuten esim. jo Danielin kirjassa (I, 72) esiintyvä taru ylimielisestä hallitsijasta (L'empereur orgueilleux), joka rangaistukseksi muutetaan joksikin ajaksi kerjäläiseksi: se oli monessa muodossa tunnettu keskiajalla ja on Calderonin Elämä ja unelma nimisen draaman perustana. Tunnettu on myös tarina kolmesta sormuksesta, joka ilmaisee keskiajan-ihmisen, jonkun Maimonidestyypin uskonnollista suvaitsevaisuutta; sitä käytti Boccaccio eräässä kertomuksessaan ja Lessing Nathan viisas nimisessä draamassaan. Varoittavat esimerkit siitä, kuinka lujinkin voi langeta ja kuinka vähän ihmisellä on syytä kerskailla tiedoistaan, olivat tavallisia.

Uskonnollisen runouden alalta ansaitsee vielä mainitsemista Hélinand nimisen runoilijan Säkeitä kuolemasta (Vers de la Mort, n. 1197), jossa voimakkaasti, ylevällä tunteella, teroitetaan kuoleman kaikkivaltaa, ja joka runollisesti ilmaisee keskiajan-ihmisen sielussa asuvaa, elämänhalun rinnalle usein astuvaa askeettista katoavaisuuden tunnetta. Uskonnolliset runoelmat saavuttivat joskus huomattavia mittoja, kuten esim. Guillaume de Digullevillen (n. 1330) Ihmiselämän toivioretki (Pélerinage de la vie humaine), yli 36.000 säettä laaja trilogia jossa ilmenee sekä Ruusun romaanin että Danten vaikutusta.

Italiassa esiintyi uskonnollista näkyrunoutta 1200-luvulla: fransiskaanimunkki Giacomino da Verona sepitti Helvetin Babylonian (Babilonia infernale) ja Taivaallisen Jerusalemin (Gerusalemme celeste), jotka viittaavat Danten suurrunoelmaan.

Länsi-Euroopan uskonnollinen kirjallisuus tuli tunnetuksi Islannissa saakka; n. 1240 esim. käännettiin Norjan prinssi Haakonia varten Barlaam ja Josaphat.

Uskonnolliseen kirjallisuuteen nähden viittaamme vielä skolastiikkaa ja mystiikkaa koskevaan esitykseemme.

Lopuksi mainitsemme lyhyesti eräät kronikat ym. teokset, joilla on jonkin verran merkitystä kansalliskirjallisuuksien alkuvaiheiden ja proosan synnyn välittäjinä, mutta jotka ovat tähän saakka jääneet muista yhteyksistä syrjään.

Portugalin proosa syntyi 1300-luvulla, esiintyen silloin kronikkoina, joista on tärkein Lyhyt kronikka (Chronica breve do archivo nacional), pyhimysten elämäkertoina (mm. Barlaam ja Josaphat) ja ylimysten sukuluetteloina. Ritarirunoelmain aiheet, Arthur-tarinat, Pyhän Graalin historia jne., tunkeutuivat varhain Portugaliin, jossa on syntynyt, kuten aikaisemmin olemme maininneet (s. 251), ritariromaanien peruskirja Amadis de Gaula. 1400-luvulla viljeltiin hovissa proosaa runsaasti ja monipuolisesti kääntämällä klassikkoja ja sepittämällä alkuperäisiä. Kuningas Duarte (Edward, 1433-1438) kokosi kallisarvoisen kirjaston ja hänen veljensä Pedro sepitti matkoistaan kertomuksen (Livro das viagens do Infante D. Pedro), joka on ollut Portugalin suosituimpia kansankirjoja kautta aikojen. Samoin on ollut suosittu lapsellisen kirkkaalla ja selvällä proosalla kerrottu Portugalin Cidin, pyhän konnetabelin Nuno Alvares Pereiran elämäkerta. Kuninkaallinen arkistonhoitaja Fernao Lopes (n. 1380-1459) sepitti hallitsijansa käskystä kolmen kuninkaan, Joao I:n, Pedro I:n ja Fernandon historian, perustaen siten Portugalin historiankirjoituksen ja osoittautuen kriitilliseksi tutkijaksi ja draamalliseksi, eloisaksi esittäjäksi. Hänen työtänsä jatkoi hänen oppilaansa ja seuraajansa arkistonhoitajana Gomes Eannes de Azurara (k. 1474), sepittäen mm. Guinean löydön ja valloituksen kronikan, joka on portugalilaisten ja varsinkin Henrik Purjehtijan suorittamien löytöretkien päälähde.

Tanskan historiallisesta kirjallisuudesta mainittakoon Sorön munkin Melsin loppuunsaattama (Kristian I:n aikana, 1448-1481) Riimikronikka, joka on ensimmäinen tanskalainen painettu kirja (1495).

Ruotsin historiankirjoitus alkoi Vanhalla eli Eerikin kronikalla, joka kirjoitettiin 1320-1321 ja käsittelee Folkungien historiaa vuoteen 1319 saakka. Myöhemmistä mainittakoon Uusi eli Kaarlen kronikka ja Sturein kronikat; koko aikakausi 1229-1496 on käsitelty katkeamattomana loppusointuisena kronikkarunona. 1450:n jälkeen sepitti joku harmaaveli Kaarle Knuutinpojan toimesta Ruotsin ensimmäisen suorasanaisen historian, ns. Proosakronikan, joka alkaa muinaisuudesta ja käyttää lähteenä mm. Jordaneen ja Saxon teoksia (s. 48 ja 173). Ruotsin ensimmäinen varsinainen historioitsija on Upsalan professori, ensimmäinen ruotsinkielisten virsien tunnettu sepittäjä Ericus Olai (k. 1486), jonka kirjoittama Goottien kronikka (Chronica Gothorum) osoittaa pyrkimystä syiden ja seurausten yhteyden selvittelyyn. Kuninkaanhallituksesta (Um styrilsi kununga) on kuninkaiden ohjekirja, sepitetty latinankielisten lähteiden mukaan ja sikäli heijastus kaukaa ja vanhoilta ajoilta.

V. KANSANOMAINEN KIRJALLISUUS.

Ajatellen tähän mennessä kuvaamiamme kirjallisuuden lajeja voimme todeta, että niistä tuli varsinaisen suuren yleisön, "yhteisen kansan", kuuluville oikeastaan sangen vähän. Latinankielinen osa oli tälle kuulijakunnalle aivan kuollut, koska se ei ymmärtänyt latinaa; vain teinien lauluja se saattoi joskus kuunnella mielihyvällä niiden iloisen sävyn, luistavan sävelen ja tahdin vuoksi. Sankarilaulut olivat sille mieluisia, koska ne olivat tavallaan jatkoa sen omiin ballaadeihin ja vetosivat sen alkuperäisiin, voimakkaisiin urhouden ja hurskauden tunteisiin, mutta ritarirunous helisi enimmäkseen sen pään yläpuolella, linnojen saleissa, jonne kansanmies ei voinut päästä. Tämän johdosta herää kysymys, oliko keskiajan suuri yleisö siis ilman laajempaa kirjallista, runollista huvitusta, vai oliko sillä ehkä oma runoutensa, joka kenties tuotti sille vähintään yhtä suurta nautintoa kuin esim. sirosteleva ballaadi linnanrouvalle?

Lähtiessämme vastaamaan tähän kysymykseen pyydämme ensiksi saada viitata siihen, mikä ennen sanotun yhteydessä on ollut omiaan asiaa valaisemaan: oli ollut muinaista sankarirunoutta, joka oli kauan pysynyt kansalle rakkaana, kuten spielmannien esityksistä tiedämme; harrastettiin tanssi- ja muuta ballaadirunoutta, joissa ilmaistiin naivi ihmettely ja suru huomattavien tapausten johdosta; tarinoitiin eläinsatuja, kaskuja ja legendoja. Jonglöörit ja spielmannit, jotka esittivät linnoissa sankarilauluja, ritarirunoja ja siroja provencelaismallisia minnesepitelmiä, muuttivat ohjelmistonsa poikettuaan kylän ravintolaan tai tehdessään temppujaan pihoilla, toreilla tai lehmuksen alla, laulellen nyt "arkkiveisuja" tai kertoen satuja ja piloja, jotka huvittivat kuulijoita sekä sukkelilla kepposillaan että naturalistisella sisällyksellään. Tämä jonglöörin ohjelma oli laaja, sisältäen kaikua vanhasta ja tuoreinta uutta, suorasanaista ja runomuotoista kerrontaa, paloja ja piloja, niinkuin hyvin voimme ymmärtää kuvitellessamme tällaisen kiertelevän vekkulin panemassa parastansa töllistelevän rahvaan edessä. Hänen ollessaan hilpeimmillään saattoi paikalle ilmestyä pari kulkevaa teiniä tai rappiolle joutunutta munkkia, jotka todellisina maailmanmatteina ja toivoen ehkä hyötyvänsä jotakin pian olivat leikissä mukana jutellen ällistyttäviä asioita. Huolimatta näennäisestä oppineisuudestaan ja säätynsä merkkinä olevasta barettilakista tai huupasta ja tonsuurista heillä oli näet melkoinen taipumus muuttua ammattispielmanneiksi ja elättää itseään sillä tavoin. Näiden molempain yhteisesitys saattoi sitten ikävästi häiriytyä: läheisyydessä rupesi kuulumaan kerjäläismunkin, fransiskaani- tai dominikaaniveljen, saarnaava ääni. Kertoen eriskummallisia asioita oudoista eläimistä, pyhimysten elämäkerroista jne., jotka salaperäisesti ja peloittavasti sävähdyttivät sielua, saarnaajaveli osasi lopuksi kiepsauttaa kaikki niin päin, että koko jutusta muodostui opettava tarina, joka teki väkisinkin vakavaksi. Nämä kulkuriainekset: spielmannit, teinit, kiertelevät munkit ja saarnaajaveljet, pitivät kyllä huolen siitä, ettei rahvaalta puuttunut huvituksia, ja heidän edustamansa "juttelukulttuuri" on nyt sitä, jota tahtoisimme etupäässä sanoa keskiajan "kansanomaiseksi kirjallisuudeksi".

Pyydämme lukijaa johdattamaan mieleensä sen, mitä aikaisemmin (s. 78) olemme kertoneet latinankielisen Repolaiseepoksen synnystä. Toteamme siis, että 1100-luvulla olivat olemassa latinankieliset Ecbasis, lyhempi ja pitempi Isengrimus, aesopilaiset kokoelmat Romulus ja Anonymus Nilanti, ja kreikankielinen Stephanites ja Ikhnelates. Latinankielinen linja oli jo saavuttanut lopputuloksensa, joten varsinaisesti uutta ei enää sillä kielellä eläineepoksen ja -sadun alalla luotu. Kehitys kääntyi nyt kansankielen puolelle, jossa olivat odottamassa, kuten olemme aikaisemmin edellyttäneet, vapaasti versoneet eläinsatuainekset. Anglosaksinkielinen aesopilainen sikermä on varhaisimpia; sen käänsi ranskaksi Marie de France 1100-luvun lopulla. Tämä Ysopet (johdannainen Aisopos-nimestä) sisältää n. 4.000 säettä, yhteensä 103 satua, joista 43 periytyy Romuluksesta; muutamat ovat ilmeisesti peräisin kansanomaisista repolaislähteistä, joita Maria nähtävästi tunsi. Niillä on enemmän huvittava kuin opettava tarkoitus. Hymyilemättä emme voi lukea esim. kissasta, joka päästäkseen rotan niskaan hurskaasti pukeutuu papiksi ja tahtoo kastaa hänet: huomattuaan kissan aikeet rotta ilmoittaakin mieluummin pysyvänsä pakanana. Maria kuitenkin huomauttelee yhteisen kansan kasvavasta hädästä feodaalilaitoksen aiheuttamien epäkohtien yhä lisääntyessä. Ysopet-kokoelmia, jotka yleensä perustuvat Romulukseen, kirjoitettiin tämän jälkeen useita; jotkut niistä kuvitettiin. Kansankielisen repolaisromaanin otaksumme siis ilmaukseksi sekä latinankielisestä että vanhoista vapaasti versoneista eläinsatuaiheista, joita jonglöörit kehittelivät ja muodostelivat. Viimemainituista ei kyllä ole säilynyt näytteitä, ellemme tahdo uskoa Ecbasis-runoelman sepittäjän käyttäneen myös kansan suusta saamiaan kettu- ja susisatuja, ja siksi onkin lausuttu sellainen täsmällinen mielipide, että ensin olivat olemassa vain kirjallista tietä tunnetuiksi tulleet indialaisperäiset aesopilaiset tarinat ja niiden pohjalla syntyneet latinankieliset repolaiseepokset, että näistä sitten ranskalaiset jonglöörit sepittivät laajoja, monihaaraisia runoelmia, ja että muun Euroopan repolaistarinat ovat vain kaikua sekä latinan- että ranskankielisistä runoelmista. Vaikka tähän voidaankin huomauttaa, että eläinsatujen olemassaolo on todettu muinaisessa Egyptissä ja Mesopotamiassa, ja että niitä tavataan kaukaisimmillakin, mitä alkuperäisimmillä asteilla olevilla kansoilla, jotka tuskin ovat voineet saada niitä mainituista lähteistä, niin täytyy myöntää, että tällä väitteellä on sangen painavat perusteet, ainakin kun on kysymys nykyisin tunnetuista repolais-aiheista. Palaamme asiaan Suomen eläinsatujen yhteydessä. Mitä eläinsatuihin yleensä tulee, niin kysymys on ilmiöstä, joka salaperäisellä tavalla kuuluu kaikkien kansojen lapsuuteen. Ihminen hakee puolueetonta aluetta, jossa hän kenenkään intohimoja herättämättä voisi tiivistettyinä, puhtaiksi viljeltyinä, ilmentää tietyt ihmisluonteen pääominaisuudet. Jos niiden edustajiksi otetaan ihmisiä, tulee samalla heitetyksi karttu, joka aina saa jonkun koiran älähtämään, mutta jos ne puetaan eläimiksi, ne siirtyvät ihmisen ulkopuolelle, jossa voimme tarkastella niitä kylmän puolueettomasti, ei yksilöinä, vaan aina erehtymättömästi itselleen uskollisina luonnetyyppeinä. Eläinten valitseminen tällaisten osien esittäjiksi on ollut alkukantaisina aikoina senkin vuoksi itsestään selvää, että eläimet joko olivat suorastaan jumalia ja sellaisina siis puhuivat ja toimivat kuin ihmiset, tai ainakin tärkein ihmisen ulkopuolella oleva, häntä lähinnä muistuttava ja hänelle välttämätön elollisuuden ilmaus. Ihmisten yleisestä samanlaisuudesta sitten johtuu, että eläimet joutuivat luonnetyyppeinä esiintymään suunnilleen samalla tavalla kaikkien kansain keskuudessa, so. että sadun peruskivenä on sama luonteiden ristiriita. Miten itse satu on rakennettu tästä "ylöspäin", on riippunut paljon siitä, missä oloissa, ilmanalassa, eläimistön piirissä jne. se on syntynyt. Tämä rakenne on voinut olla niin onnistunut, että se on erikoisesti painunut mieleen, joutunut kierteleväin sadunkertojain ohjelmistoon, tullut kirjoitetuksi – lyhyesti sanottuna lähtenyt vaeltamaan. Itse aihe ei siis vaella, mutta kyllä muoto, jos niin sattuu.

Näin voimme koettaa selittää eläinsatujen syntyä. Myönnettävä kuitenkin on, ettei asia tule tällä täysin selväksi, että kysymyksessä on mysterio, jonka aavistamme olevan jossakin yhteydessä ihmisen salaperäisten, alkeellisten uskomusten kanssa, voimatta enää mielikuvituksenkaan avulla siihen eläytyä.

Erikoisesti on eläinsatua viljelty ja suosittu Koillis-Ranskassa ja Alankomaissa, jossa jonglöörit ja truveerit ovat kehitelleet ja kasvattaneet Kettu Repolaista koskevat "seikat" tavattoman laajoiksi ja monipuolisiksi. Tätä ei ole ymmärrettävä niin, että repolaistarinat olisivat versoneet täällä kuin synnyinseudullaan saavuttaen kotoisen maaperän suosimina muualla tuntemattoman rehevyyden, vaan kysymys on samasta ilmiöstä kuin sankarilaulun ja ritarirunouden alalla. Samoin kuin älykäs ja sivistynyt, aikansa kirjallisuuden kärkimiehenä kulkeva ranskalainen truveeri, trubaduuri ja jonglööri kehitti nämä runouden alat ja lisäksi lyriikan vertaansa vailla olevaan kukoistukseen, hän ehti niiden rinnalla vielä hoitamaan repolaistarinatkin, jotka muodostivat oman, erikoisen, satiirisen ja varsinkin yhteisen kansan suosiman aihepiirinsä. Ja samoin kuin sankarilaulu, ritarirunous ja trubaduurilyriikka sisälsivät hengessään, sävyssään ja asussaan jotakin, joka erikoisesti miellytti ranskalaista ritarillista psykeä, houkutellen tätä mainittujen alojen yhä laajempaan viljelyyn, tarjosivat repolaistarinatkin sille oivallisen, puolueettoman näyttämön ja tilaisuuden päästä leikkimään eräällä ominaisuudella, jota siitä alkaen on pidetty ranskalaisen psyken erikoisena tunnusmerkkinä: ns. gallialaisella henkevyydellä. Sankarilaulu ja ritarirunous ovat naiveja tuotteita, joissa korkeat hyveet ja suuret intohimot vallitsevat, epäilyksen millään tavalla häiritsemättä niitä ja turmelematta niiden seesteisyyttä, mutta repolaistarinat ja niiden sukulaisjutut ovat tietoisen, häikäilemättömän, vapautuneen älyn miekkailua. Kuuluisan esprit gaulois'n lähtöpohjana on kaikkeen kohdistuva epäilys, tunne siitä, ettei maailmassa mikään ole niinkuin olla pitäisi; tämä on saanut sen vapautumaan sovinnaisuuden pidäkkeistä, tunteellisuudesta, moraalista jne., ollakseen vain kirkas, loogillinen äly ja voidakseen hyökätä rohkeasti, mistään välittämättä. Tästä se joskus saa pikkuilkeän sävyn, jota kuitenkin toisaalta lieventää alla piilevä siveellisen lähtökohdan antama oikeutus ja tunne siitä, että ollaan joka tapauksessa pyrkimässä totuutta kohti. Sen kannustimena on pidäkkeistä vapautunut elämänhalu, joka antaa sille iloisen, joskus hyväntahtoisen, humoristisen sävyn. Kaikessa on ikäänkuin lopullisena ehtona, että älyn täytyy välähtää, so. itse ainekset ja aiheet ovat toisarvoisessa sijassa, palvellen tätä päätarkoitusta. Näin varhain esiintyi siis se ranskalaisen psyken puoli, joka räsähdellen kuin sähköpurkaus kulkee yhä vahvistuen kirjallisuuden mukana viitisen vuosisataa, kunnes näyttää suurimman voimansa vallankumouksen hautumisvuosina.

Tutkijat ovat lajitelleet Repolaisromaanin (Le Roman de Renard) aiheet tai episoodit eri "oksiin" (branches). Nämä taas on ryhmitelty sen mukaan, miten varhain mikin niistä on käsitelty. Näin on aineisto, yhteensä n. 100.000 säettä, jakautunut kahteen pääkerrokseen: Vanhaan Repolaiseen (L'ancien Renard), joka käsittää n. 30.000 säettä sekä ulottuu ajassa n. 1174-1205, ja Uuteen Repolaiseen, johon kuuluvat n. 1205-1250 sepitetyt oksat ja runoelmat Repolaisen kruunajaiset (Le Couronnement de Renard, n. 1275), Uusi Repolainen (Renard le Nouvel, n. 1290), Petollinen Repolainen (Renard le Contrefait, 1319-1340) ja Rutebeufin Jälleen elävä Repolainen (Renard le Restourné). Muutamia sekä aikaisempia että myöhempiä tekijöitä mainitaan nimeltä.

Vanha Repolainen ei ole korkea herra, vaan köyhä pikkuaatelinen, jonka taistelu olemassaolosta on niin tiukkaa, että hän tarvitsee siihen enemmän älyä kuin kuningas Jalo (Noble) koko valtakuntansa hallitsemiseen. Hän ottaa maailman sellaisenaan ja käyttää sitä hyväkseen, ripittäytyy, pitää jouhipaitaa, tekee toivioretken, mutta välittää sangen vähän kadotuksesta tai autuudesta, ja on aina iloinen, kekseliäs ja ilkeä, Pathelin, Panurge, Tartuffe ja Figaro samalla kertaa. Terävää inhimillisten luonteenominaisuuksien tuntemista osoittavat hänen ympäriltään näkyvät muut "henkilöt": kuningas Jalo, joka on hiukan yksinkertainen, naivin itsekäs, hillitön tunteenpurkauksissaan, hovilaistensa ja Repolaisen alituisesti huiputtama; ahnas, raaka ja typerä Susi (Ysengrim), mahdoton sekä hovi- että aviomieheksi; Leopardi (Firapel), jolle kuningas osoittaa suosiotansa siksi, että on iskenyt silmänsä hänen puolisoonsa; Kukko (Chanteclaire) joka hoitaa hovikuuluttajan virkaa; Aasi (Bernard), hovisaarnaaja, joka on koko sikermän huvittavimpia hahmoja; Tiainen (Mésange); Kissa (Tibert); Korppi (Tiercelin); ja paavin lähettiläs Kameeli (Musard). Repolainen esim. heittäytyy kuolleeksi ja Aasi pitää hänelle hautajaispuheen ylistäen hänen hurskauttaan ja sanoen muitakin typeryyksiä – niin kauniita, että kaikki itkevät, kunnes vainaja keskeyttää menot nousemalla kuolleista elävänä ja terveenä. Tai Repolainen on ollut matkoilla, minä aikana hänen puolisonsa Hermeline on hakenut lohdutusta Mäyrän (Poincet) seurasta. Juuri kun heidän pitää viettää häitä, saapuu kuolleeksi luultu Repolainen valepuvussa kotiin, mutta ei ilmaise itseään, vaan esiintyen jonglöörinä huvittaa lauluillaan koko hääväkeä. Sivumennen hän kuitenkin ehtii neuvoa Mäyrää käymään ennen hääyötä toivioretkellä kanan haudalla, mikä on pettämätön keino, jos tahtoo tulla isäksi. Mäyrä noudattaa neuvoa ja tarttuu loukkuun, ja Repolainen antaa uskottomalle vaimolleen selkäsaunan, mutta sopii hänen kanssaan sitten.

Huomattava on, että Vanhassa Repolaisessa Kettu useimmiten tulee nolatuksi; se että hän siitä huolimatta säilyttää hilpeän iloisuutensa ja neuvokkuutensa, tekee hänet ylipäätään miellyttäväksi. Uudessa Repolaisessa hän vähitellen muuttuu kunnianhimoiseksi ja kavalaksi, niin ilkeäksi ja häikäilemättömäksi, itsekkääksi ja julmaksi, että hän menettää myötämielemme. Repolaisen kruunajaisissa kerrotaan, kuinka hänestä tulee molempien kerjäläismunkistojen jäsen ja kuinka hän opettaa näille kaiken kettumaisuutensa sekä lopuksi pääsee kavaluudellaan kuningas Jalon seuraajaksi, sortaen sitten hillittömästi kaikkia, varsinkin entisiä uskollisimpia apulaisiaan. Uusi Repolainen on jo niin pitkälle vertauskuvallinen, että eläinten rinnalla esiintyy sellaisia henkilöitä kuin kuningas Jalon poika Ylimielisyys (Orgueil), Viha, Kateus jne. Satiiri tulee näin räikeäksi ja katkeraksi, johtaen mieleen sen, mitä sanoimme Nivarduksen Ysengrimuksesta (s. 81). Kehitys on sama kuin sankarilaulun ja ritarirunouden alalla: alkuaan tuore, runollinen maaperä kuivaa ahkerasta viljelemisestä, muuttuen epärunolliseksi, pikkuporvarillisen opettavaiseksi.

Ranskalaisten Vanha Repolainen tuli tunnetuksi Saksassa elsassilaisen Heinrich der Glichesaren käännöksestä (Isengrines Not, n. 1180). Alankomaalaisen kirjallisuuden ensimmäisiä huomattavia näytteitä on mainittu Willem truveerin käännös Reinaert de Vos (n. 1250), johon 1375 liitettiin huonommin onnistunut lisäsepitelmä. Tämä on ensimmäinen repolaisrunoelma, joka painettiin, sen julkaisi 1487 Amsterdamissa Heindrik von Alkmaer. Se käännettiin nyt alasaksaksi ja painettiin Lyypekissä, ja siitä tuli uskonpuhdistuksen ajan suosituimpia kirjoja, josta oli muka saatavissa jos mitä viisautta. 1595 ilmestyi Frankfurt am Mainissa latinankielinen, Hartmannus Schopperuksen tekemä kuvitettu käännös: Hovielämän kuvastin (Speculum vitae aulicae), joka pian löysi tiensä Suomeenkin. Uskonpuhdistuksen jälkeen repolaiskirja painui jälleen kansanlukemiseksi, kunnes Goethe kohotti sen taidekirjallisuuteen, kertomalla sen uudelleen kuusimittasäkein.

Katsoen nyt siihen, että eläinsadut, keskeisenä henkilönä Kettu Repolainen ja päätapahtumina hänen kepposensa, olivat keskiajan kukoistuskaudella Ranskassa ja Alankomaissa niin suosittuja ja yleisiä kuin olemme nähneet, luettavissa ja kuultavissa sekä latinan- että kansankielellä, ei ole mahdollista erottaa Suomen eläinsatujen syntyä niiden vaikutuksen yhteydestä. Vaikka olemmekin sitä mieltä, että suomalaisilla on kyllä ollut suuressa määrässä luonnonvaraisena kansana omia riippumattomia eläinsatujaan ja -uskomuksiaan – eihän saloseutujen kansa vielä nykyisinkään mielellään puhuttele karhua sen oikealla nimellä –, ne ovat kadonneet sen veikeän Repolais-sikermän tieltä, joka keskiaikana saapui tänne Ranskasta. Kansamme on kyllä yhdistänyt siihen omia kokemuksiaan niistä eläimistä, joiden kanssa se joutui luonnossa tekemisiin, ja luonut siten piirteitä, joita ei esiinny ulkomaalaisessa kettusikermässä, mutta niiden 87:n eläinsatutyypin keskeinen kettujuoni, joihin säilyneet toisintomme voidaan kansainvälisiä vastaavaisuuksia silmälläpitäen ryhmittää, on niin ilmeisesti sama kuin latinalais-ranskalaisessa sadustossa, ettei kansallisesta omintakeisuudesta itse pääasioihin nähden voi olla puhettakaan. Tähän alkuperään viittaavat vielä eräät eläinsadustomme nimet, joita on muuten vaikea selittää. Ensinnäkin "Repolainen" on liian samanlainen kuin "Reinardus", "Renard", "Reinecke", ollakseen muuta kuin kansanomainen johdannainen viimemainituista; tämä on ilmeistä senkin vuoksi, että molemmat ovat tämännimisinä samoilla asioilla, saman tapahtumasikermän päähenkilöinä. Ellei niin olisi, vaan Suomen Repolaisella olisi aivan toinen tehtävä, ei hänen nimensä käsittäminen ranskalaisen mallin kansanomaiseksi muodostelmaksi olisi oikeutettua. Toinen nimi on "jalopeura", jonka synnyn selittäminen on tuottanut vaikeuksia ja jonka luonnontieteilijät tahtovat kokonaan karkoittaa kielestämme, koska leijona ei muka ole "jalo" eikä "peura". Se on kuitenkin yhtä vanha sana kuin kirjakielemme, sillä Agricola käyttää sitä. Hän oli siis joko saanut sen kansankielestä tai tehnyt sen itse. Asettuessamme Agricolan asemaan silloin, kun hänen oli keksittävä suomenkielinen vastine Vulgatan sanalle "leo", ymmärrämme, että ellei tarkoitetulla eläimellä jo olisi ollut suomessa omaa nimeä, hän olisi ruotsin esimerkin mukaan käyttänyt latinalaista joko sinänsä tai kansanomaisesti muodosteltuna. Mutta kun sellainen nimi, "jalopeura", jo oli kielessämme, hän otti sen käännöksessään käytäntöön yhtä luontevasti kuin muutkin silloiset kielivaramme. Täten ajatellen on pakko otaksua "jalopeura" Agricolaa vanhemmaksi, kansankieleen kuuluvaksi sanaksi. Tarkastellessa sitten tuota sanaa täytyy tehdä se johtopäätös, että se on ilmeinen käännös tai kaikumukaelma jostakin vieraskielisestä nimestä; alkuperäinen se ei voi olla, sillä leijona ei ole kuulunut siihen eläimistöön, jolle kansamme on joutunut antamaan nimeä oman kokemuksensa perusteella. Herää siis loogillinen kysymys: millä alalla tuli keskiaikana leijona enimmän mainituksi? Tähän voidaan vastata, että leijonasta todennäköisesti puhuivat usein munkit saarnoissaan, joko Physiologuksen tai Raamatun perusteella, sen silti olematta heidän esityksissään alituisesti keskeisenä oliona. Mutta oli toinen, kulkevien leikarien uutterasti viljelemä ja tavallisen kansan erikoisesti suosima ala: ranskalaisperäiset eläineepokset, joissa leijona on keskeinen, aina puheena oleva kuninkaallinen henkilö. Asettukaamme nyt sen leikarin tai oppineen miehen asemaan, joka maailmaa kierrellessään tai ollessaan Parisin yliopistossa oli kuullut näitä ranskalaisia eläinrunoja ja tahtoi kertoa niistä suomalaisille. Silloin hänen eteensä tuli leijonan ranskankielinen kuninkaallinen nimi: Le Noble Père. Mikä olisi sen sopivin suomenkielinen vastine? "Noble" oli selvä – sen voi suomentaa sanalla "jalo", mutta "Père" tuntui vaikeammalta, sillä "isä" oli tässä yhteydessä jollakin tavalla heikko. Äänellisen yhtäläisyyden vuoksi saattoi tällöin leikillisessä tarkoituksessa vilahtaa mieleen sana "peura", tuttu eläin kyllä täällä pohjolassa, mutta samalla sellainen, johon aina on liittynyt jotakin fantastista, vieläpä erikoisesti keskiajalla, jolloin munkkien kertomusten johdosta mielikuvitus usein askarteli sadunomaisessa, eräänlaisessa peuran tai hevosen kaltaiseksi ajatellussa, "yksisarviseksi" sanotussa satueläimessä. Sattumalta tai leikillä syntyneenä "jalopeura" on siis käsitettävä ranskankielisen nimityksen Le Noble Père kansanomaiseksi suomennokseksi ja mukailuksi, joka juurtui kieleen nopeasti sen vuoksi, että se ilmeisesti hyvin tulkitsi kansa keskiajalla vielä sangen hämärää mielikuvaa leijonasta.

Ranskalaisissa eläineepoksissa kettu käyttää usein puhuttelussaan sanoja commère ja compère, "äitikummi" ja "isäkummi" Kun suomalaisissa toisinnoissa näitä sanoja vastaa "kuoma" ja venäjänkielisissä kumá, kumanjek (= kummi, ystävä), ei voi välttää sitä ajatusta, että sekä suomen että venäjän muoto on lähtöisin mainituista ranskalaisista sanoista, ja että "kuoma" on kielessämme yhtä vanha kuin "jalopeura", tullut suoraan ranskasta eikä suinkaan venäjästä, kuten voisi luulla.

Ysengrimuksessa kettu toimitti kuten muistamme vasikan jaon jalopeuran mieliksi ja ilmoitti tämän kysymykseen, kuka on häntä neuvonut, "enon" niin tehneen; sama "eno" esiintyy suomalaisissakin toisinnoissa.

Varsinaisen sisällyksen lisäksi siis nämä yllämainitut nimelliset yhtäläisyydet viittaavat eläinsatujemme ranskalaisperäisyyteen. Ajatellessamme, minkä yhteyksien kautta olemme sitten voineet tutustua yleismaailmallisiin ja ranskalaisiin eläinsatuihin, johtuvat mieleen seuraavat historialliset tosiasiat: Varmana voimme pitää, että Suomessa on keskiaikana tunnettu tärkeimmät eläinsatujen latinankieliset, kirjalliset lähteet, sekä antiikista periytyneet että myös Ysengrimus, sillä olihan latinankielinen kirjallisuus Turun tuomiokirkon ja luostarien kirjastoissa huomattavan runsaasti edustettuna (s. 525). Ja vaikka niitä ei olisi ollut täällä, olisi vaikea uskoa, etteivät ne useat kymmenet suomalaiset, jotka opiskelivat Parisin ja muissa Euroopan yliopistoissa, olisi tutustuneet niihin siellä, ja pian myös niiden ranskan- ja alankomaankielisiin käännöksiin ja yhä laajeneviin lisäsepitelmiin. Asiain luonnolliseen järjestykseen kuuluu, että niiden tärkeimmät kohtaukset tulivat tätä kirjallista ja oppinutta tietä Suomessa tunnetuiksi, leviten kansan keskuuteen Turun koulun teinien tarinoina ja munkkien saarnoina. Tämän kirjallisen kosketuksen ohessa on sitten pidettävä tärkeänä, nimenomaan juuri satujen ollessa puheena, sitä varhain alkanutta ja katkeamatonta, toisin ajoin vilkasta yhteyttä, jota leikarit, hansakauppiaat, munkit ja sotilaat ylläpitivät Saksaan ja Ruotsiin. On selvää, että samoin kuin leikarit toivat tänne tanssiballaadin, joka oli mannermaalla muodissa, he sopivassa tilaisuudessa tarinoivat kettujuttuja, varsinkin sitten, kun huomasivat niiden oloissamme, joissa elimme karhun, suden ja ketun jokapäiväisinä naapureina, löytävän erikoisen hedelmällisen maaperän ja riemastuttavan kuulijoita. Eivätkä nämä tarinat tarvinneet levittäjäkseen kerronnan taitoon perehtynyttä leikaria: hansakauppias tai suomalainen merimies oli saattanut kuulla niitä jossakin mannermaan kapakassa tai markkinatorilla, oli naurahtanut niille, painanut ne mieleensä, ja kertoili niitä palattuaan Turkuun tai Viipuriin omille lapsilleen. Luonnollinen seuraus oli, että niitä saivat pian kuulla naapurienkin lapset, että ne "pääsivät karkuun" ja painuivat korpeen, pukeutuakseen siellä vuosisatain kuluessa suomalaiseen, kotoiseen asuun.

Vaikka Suomen keskiaikainen kirjallisuus onkin suurimmaksi osaksi hävitetty, rippeitä ja irtolehtiä lukuunottamatta, emme kuitenkaan ole jääneet aivan vaille todistuksia siitä, että eläinsatuja on täällä keskiaikana tunnettu. Eräässä pohjoismaiden kirjataiteen kauneimmassa muistomerkissä, jota säilytetään Ruotsissa ja joka, kuten Suomen kirjallisuuden yhteydessä tarkemmin tulemme näkemään (s. 532), todennäköisesti on valmistettu Suomessa, ehkä Naantalissa: Entisen Kalmarin kodeksin nimellä tunnetussa teoksessa on alkukirjainkuvia, joissa on aiheina kurki ketun ja kettu kurjen vieraana, kettu hanhille saarnaajana ja lintu ketun suussa. Kun teoksen on määritelty syntyneen 1400-luvulla, ovat nuo eläinsadut siis silloin olleet täällä tunnettuja. Se, että taiteilija käytti niitä aiheinaan, osoittaa hänen olleen niihin kiinnostunut. Toinen todistus on kyllä myöhemmältä ajalta, mutta ei aivan arvoton kysymyksen ollessa eläinsatujemme kirjallisista lähteistä: mainittu Schopperuksen tekemä ja 1595 Frankfurt am Mainissa painettu Speculum vitae aulicae on tuotu pian ilmestymisensä jälkeen Suomeen, Turkuun, kuten näkyy erääseen tämän kirjoittajan hallussa olevaan kappaleeseen tehdyistä merkinnöistä: vuosiluvusta 1643 ja samalla käsialalla kirjoitetusta "Petrus Svenonius" ym. nimistä, jotka ovat Turun yliopiston matrikkelissa. Turun ylioppilaat siis ilmeisesti tunsivat kettujuttuja jos eivät muualta niin ainakin tästä lähteestä ja luultavasti kertoilivat niitäkin leivänkeruumatkoillaan.

Näiden yleisten – rohkenemme sanoa – tosiasiain valossa näyttää siltä, kuin olisivat nykyiset eläinsatumme tulleet meren yli Keski-Euroopasta sekä kirjallisuuden että kulkijain mukana, nousseet maihin Varsinais-Suomessa ja lähteneet sieltä kulkemaan sisämaahan päin. Itä-Suomessa on niitä vastaan tullut Suomenlahden eteläpuolitse, virolaisten, inkeriläisten ja mahdollisesti venäläistenkin kautta vaeltanut saman alkutarinaston haara, joka on yhtynyt siihen ja kuvastuu säilyneistä toisinnoistamme. Omintakeista on niissä tietenkin se, mikä on erilaista kuin keski-eurooppalainen aines; tutkimuksen asiana on selvittää, onko se periytynyt vanhemmalta, esikirjalliselta kaudelta, jolloin eläinsatuaiheita on voinut tulla pohjolaan varjagien välityksellä suoraan itämailta, Bysantista, vai onko se myöhemmin runoiltua. [Asianharrastaja voi mukavasti tutustua eläinsatuihimme teoksestani Suomen kansan eläinkirja (WSOY, 1934), joka, vaikka ei olekaan tieteellinen, kertoo ne tyhjentävästi yhtenäisen "romaanin" kehyksissä.]

Mutta saattoihan olla, että kuulijakunta oli kyllästynyt repolaistarinoihin ja vaati toisenlaista ohjelmaa. Sellaista oli jonglöörillä tai renttumunkilla tai teinillä kyllä tarjottavana, ja niin saatiin kuulla valittu sarja kaskuja (fabliaux). Näillä tarkoitettiin lyhyitä, n. 400 kahdeksantavuista parittain soinnutettua säettä sisältäviä, iloisia, vallattomia, nauruun houkuttelevia runokertomuksia. Samoin kuin repolaiseepos ne olivat sovinnaisten pidäkkeiden ulkopuolella ja ilmenikin niissä ehkä vielä enemmän ranskalaista henkevyyttä, kirkkaan älyn häikäilemätöntä, ujostelematonta leikkiä. Niitä on säilynyt 148. Tiedetään, että vanhin on Richeut, sepitetty 1159, että enemmistö periytyy 1200-luvulta, ja että nuorimmat on kirjoittanut 1340 kuollut truveeri Jean de Condé. Huomattavammatkin runoilijat joskus sepittivät kaskuja, mm. ennen mainittu Rutebeuf.

Fabliaux-kaskujen alkuperästä on oltu eri mieltä. Yhteen aikaan oltiin taipuvaisia uskomaan, että niiden aiheet olivat peräisin kirjallisista lähteistä, niistä alkuaan itämaisista tarinakokoelmista, jotka pian mainitsemme saarnaajaveljen esiintymisen yhteydessä. Mutta kun osoitettiin, että vain kymmenkunnan aiheen saattoi otaksua lähteneen liikkeelle niistä ja että nekin olivat voineet syntyä muuten, täytyi tästä uskosta luopua. Kysymyksessä on ilmeisesti kansanomainen kaskuilu, "mukavien juttelu", joka on kukoistanut kaikkina aikoina ja ottanut aiheensa sekä kirjallisuudesta että elämästä, etupäässä viimemainitusta – samanlainen tarinointi kuin esim. suomalaisten siveettömät jutut papista ja lukkarista jne. Maininta sellaisista esiintyy jo 700-luvulta, jolloin englantilainen pappi Egbert nimenomaan varoitti uskoviaan kuuntelemasta "turhia juttuja" (fabulas inanes). Jonglöörit ovat kertoneet näitä aina, aluksi ehkä suorasanaisina satuina ja sitten runoina, jollaisen asun aiheet keskiajan kukoistuskautena tavallisesti saivat. Tällainen kaskurunoilu on ollut yleistä Euroopan muidenkin kansain keskuudessa eikä ole siis ranskalaisten erikoisuus; viimemainittujen johtavasta asemasta keskiajan kirjallisessa elämässä vain johtui, että heidän jonglöörinsä harrastivat tätäkin alaa erikoisen laajasti ja etevästi. Kaskuja on ilmeisesti ollut suunnattoman paljon ja vain murto-osa niistä on säilynyt; alan laadun ja arvon määrittelemiseksi sekin riittää. Sitä paitsi tapaamme niitä Boccaccion ja Chaucerin tarinoissa, joiden pohja-aineksia ne ovat.

Huomattava osa niistä iloittelee kirkon, pappien ja munkkien kustannuksella, toiset viattomammin, toiset karkean siveettömästi sekä juonelta että sanoilta. Toisten kärki on suunnattu ammattilaisia, erittäinkin puoskarilääkäreitä vastaan: eräs niistä (Lurjuslääkäri – Le Vilain Mire) on samansisältöinen kuin Molièren Lääkäri vastoin tahtoansa. Kolmannet ovat enemmän siveettömiä kuin sukkelia, esittäen irstailua lieventävässä valossa ja pilkaten avioliittoa. Neljännet taas saattoivat kertoa Ovidiuksen tarinoita Narcissuksesta tai Pyramuksesta ja Thisbestä; vain jotkut harvat olivat puhtaita ja ihanteellisia. Yhteistä niille kaikille on oudostuttavan voimakas ja kyynillinen naisviha. Sama arvostelun henki, jonka vallassa rahvas katseli kirkkoa ja pappeja, pannen terävästi merkille sen suunnattoman kuilun, mikä ammotti opetuksen ja elämän välillä, totesi näet myös, kuinka kaukana keskiajan-nainen oli ritarirunouden ihannekuvasta, ja repi kuin porvarillinen Jean de Meung pois valheellisen hunnun, mennen toiseen äärimmäisyyteen. Kaskut ovat, voi sanoa, realistinen, kyynillinen kuva keskiajan tavallisesta elämästä, tehokkaamman vaikutuksen aikaansaamiseksi todennäköisesti liioiteltu. Seuraavassa näytteeksi lyhyt selostus eräästä, joka kertoo Pyhästä Pietarista ja jonglööristä (Saint Pierre et le Jongleur):

Sensin kaupungissa eli jonglööri, niin köyhä, että nuttu oli aina riekaleina, paita parasta vaatetta eikä housuja ollenkaan. Joka penni, minkä hän ansaitsi, meni näet viiniin, naisiin ja peliin. Kun hän sitten kuoli, hänet nouti helvettiin kokematon nuori paholainen, joka oli turhaan harhaillut kuukauden päivät sieluja etsimässä ja sai nyt arvokkaamman saaliin puuttuessa tyytyä tähän köyhään syntiseen. Helvetissä, jonne kokeneemmat paholaiset toivat niputtain lihavia pappeja, koronkiskureita ja ritareita, köyhä laulaja otettiin vastaan säälivästi hymyillen ja määrättiin lämmittäjäksi. Kun sitten Lucifer eräänä päivänä lähti kaikkine apulaisinensa sielujen kalastukseen, laulaja jäi yksin helvetin vartijaksi, luvaten isännälleen pitää huolta sekä sieluista että lämmityksestä. Tätä käytti Pyhä Pietari hyväkseen, laskeutui helvettiin ja houkutteli laulajan noppapeliin, neuvoen häntä asettamaan panoksiksi vartioimiansa sieluja, kun hänellä ei ollut muuta. Laulaja lankesi vanhaan helmasyntiinsä, peli alkoi ja jatkui innostuksen ja panosten yhä kasvaessa, kunnes laulaja oli menettänyt Pietarille joka ainoan sielun. Luciferin tullessa kotiin oli jäljellä vain hän itse, ja rehellisesti hän tunnusti, miten oli käynyt näin hullusti. Suuttunut Lucifer pieksätti ensin tuon pienen paholaisen, jonka täytyi luvata, ettei toisi enää laulajia helvettiin, ja ajoi sitten jonglöörin ulos:

    Niin Piru ajoi kiukuissansa
    pois lauluniekan suojistansa:
    "Sun konnankoukkus katalat
    jo talon tyhjäks saattoivat!
    pois heti, kuule käsky tämä,
    ei miellytä mua konstit nämä!
    Ja laulaja jos konsa kuoli,
    en mokomata tänne huoli!
    Hän menköön taivaasehen loittoon,
    ikuiseen iloon, peliin, soittoon!"
    Ja hypyin pitkin laulaja
    sai helvetistä loikkia,
    ja suoraa tietä sillä viisiin
    hän pian päätyi paratiisiin,
    Kun Santtepekki unest' havaa,
    hän heti taivaan portit avaa,
    ja tulijan kun tutuks' huomaa,
    het' tuopi hälle ruokaa, juomaa,
    Vain taivahalle, niin on laki,
    nyt kuuluu laulumiesten saki:
    näät yksi heistä kuutioilla
    kun pelas sielut nappuloilla.

Kaskurunoilua harjoitettiin muissakin Euroopan maissa, vaikka ei ehkä niin suosittuna muotina kuin Ranskassa; jonglöörit olivat kansainvälisiä, oppien helposti toistensa taidot. Englanninkielinen kasku: Sirith rouva (Dame Sirith) on säilynyt; alan aiheet tulevat lisäksi puheeksi myöhemmin, Chaucerin yhteydessä. Italian kaskuun saamme tutustua renessanssin proosanovellissa, joka on sen perillinen. Espanjassa se ilmestyy näkyviin Juan Ruizin tuotteiden takaa ja on juuri sitä aineistoa, jonka kokonaistuloksena voidaan pitää ns. pikareskiromaania. Tässä kohdassa sopinee mainita Alfonso Martinezin (1398-1470) satiirinen teos Corbacho (1438), joka on kohdistettu naissukupuolen heikkouksia vastaan. Ensimmäisessä osassa ruoskitaan Gersonin mukaan naisten siveettömyyttä, toisessa heidän muita paheitaan, kolmannessa ja neljännessä miehiä ja heidän vikojaan. Tyyliltään teos on rehevästi kansanomainen, täynnä vuolaita yksinpuheluja ja keskusteluja. Sen tekijää on pidettävä harvinaisen etevänä satiirisena moralistina, joka on osannut tehdä kirjastaan aikansa tapojen ja kielen sisällysrikkaan ja pätevän muistomerkin. Saksassa kaskut (Schwänke) olivat suosittuja; mainittakoon Stricker-nimisen runoilijan 12 kaskua sisältävä Amis-pappi (Der Pfaffe Amis) niminen kokoelma; niissä kaikissa on nimihenkilö päätekijänä.

Mutta saarnaajaveli torin toisessa päässä on voimakas puhuja, joka höystää esityksensä mitä eriskummallisimmilla jutuilla. Hänen vanhimmat lähteensä ovat Romulus ja Anonymus Nilanti; sitten hän on ilmeisesti oppinut jostakin tuntemaan Pantshatantra-käännöksiä, joita oli eri kielillä varhaisilta ajoilta: pehleviksi (n. 550); vanhaksi syriaksi (n,. 570 nimellä Kalilagh va Damnagh); arabiaksi (n. 760 nimellä Pilpain tarinat); kreikaksi (1080 nimellä Stephanites ja Ikhnelates); uussyriaksi (1000-luvulla); persiaksi (1100-luvulla); hebreaksi (n. 1200); espanjaksi (1251); ja latinaksi (kolme eri käännöstä, nim. Baldon, Alter Aesopus 1200-luvulta, Raimond de Beziers'n 1300-luvulta ja Johan v. Capuan 1200-luvulta nimellä Ihmiselämän ohje – Directorium vitae humanae). Ehkä hän on ollut ristiretkellä ja tutustunut bysanttilaiseen kulttuuriin, jolloin hän ei ole voinut päästä kuulemasta näitä tarinoita. Siihen viittaa se, että hän nyt ottaa esimerkkejä 1000-luvulla Bysantissa kreikaksi käännetystä, indialaisperäisestä Syntipas- eli seitsemän viisaan kirjasta (I, 141), joka oli käännetty hebreaksi (Sandabar), persiaksi, arabiaksi, syriaksi, latinaksi (Seitsemän viisaan historia – Historia septem sapientum), ranskaksi (Johannes de Alta Silvan Dolopathos), espanjaksi (Petturien kirja – Libro de los engannos, n. 1253), ruotsiksi (Sju vise mästare) jne. Nyt kuulemme hänen kertovan jalopeurasta, joka piirtää hännällään maahan ympyrän: siihen tuleva eläin ei voi päästä enää pois, vaan joutuu jalopeuran saaliiksi; tämä on, munkki selittää, vertauskuva Jumalan armon piiristä, joka siihen joutuu, ei voi enää paeta, vaan jää Jumalan omaksi. Nämä tällaiset eriskummalliset eläinesimerkit ovat kotoisin bysanttilaisen kirjallisuuden yhteydessä mainitusta Physiologus-kirjasta, joka käännettiin varhain syriaksi, armeniaksi ja aithiopiaksi, latinaksi jo Hieronymuksen aikana ja uudelleen 1000-luvulla, anglosaksiksi, provenceksi, ranskaksi, saksaksi, jopa islanniksi. Sen ranskankielinen käännös nimeltä Eläinkirja (Bestiaire) samoin kuin samanlaatuinen Kivikirja (Lapidaire), jotka periytyvät n. 1100-luvulta, ovat Ranskan kirjallisuuden vanhimpia muistomerkkejä. Mutta nyt munkki ottaa vertauskuvansa tähtitieteen alalta: hän todennäköisesti tuntee v:lta 1119 periytyvän ranskalaisen kirkollisen kalenterin nimeltä Comput (= laskelma > lat. computo = tehdä laskelma), joka sisälsi ajanlaskun, auringon ja kuun pimennykset, kirkkovuoden liikkuvat juhlat ja muut huomattavat tapahtumat, eläinradan merkit ym. tähtitieteellisiä asioita, joilla kaikilla oli vertauskuvallinen merkityksensä. Osoittaakseen suurta lukeneisuuttansa munkki sitten siirtyy käyttämään taas uutta kirjaa: kastetun espanjanjuutalaisen Pedro Alfonson 1110 sommittelemaa teosta nimeltä Pappien ohje (Disciplina clericalis), joka sisältää 33 itämaisaiheista, osaksi arabialaisista lähteistä, osaksi Syntipaasta ja Talmudista saatua opettavaista kertomusta. 1200-luvulla tästä sommiteltiin laajahko ranskankielinen runoelma nimeltä Isän opetus pojalleen (Chastoiement d'un père à son fils). Siirryttyään pyhimysten elämäkertain alalle munkki on kuin kotonaan: päälähteenä hänellä on italialaisen dominikaanin, Genuan arkkipiispan Jacobus de Voraginen (n. 1230-1298) Kultaiset legendat (Leqenda aurea), joka oli keskiajan suosituimpia kirjoja, käsitellen 182:ssa luvussa kaikki huomattavimmat pyhimykset ja kertoen heidän elämänsä yhteydessä mitä naivimpia ja ihmeellisimpiä tarinoita. Teoksen nauttimaa suosiota osoittaa se, että se painettiin jo 1469. Barlaam ja Josaphat tuntui miellyttävän yleisöä suuresti, sitä enemmän, kuta runsaampaa ravintoa se ja muu kirjallisuus tarjosi keskiajan-ihmisen tuoreelle, lapselliselle mielikuvitukselle. Ja ellei toinen tarina näyttänyt herättävän mielenkiintoa, voi koettaa toisella, joka saattoi sisältyä esim. Roomalaisten teot (Gesta Romanorum, I, 417) nimiseen, n. 1300 sommiteltuun teokseen. Se oli myös aikansa suosituimpia ja tärkeä myöhempien kirjailijoiden, Chaucerin, Gowerin, Shakespearen ym. lähde. Nimi on oikeastaan soveltumaton, sillä kirja sisältää nykyisessä asussaan paitsi Kreikan ja Rooman historiaan kuuluvia myös itämaisia ja myöhempiä eurooppalaisia aineksia. Yhdistävänä siteenä on siveellinen tarkoitus.

Puheliaalla, nokkelalla munkilla, joka houkutteli yleisöä kuulijakseen ja ostajakseen hiukan samalla tavalla kuin ilveilijä sirkusteltan edustalla, ei ollut puutetta saarnanjuurista eikä puheenaiheista. Jos hän oli kotoisin Espanjasta, hän saattoi ryhtyä kertoilemaan satuja, jotka ehkä olivat lähtöisin Euroopan ensimmäisestä varsinaisesta satukokoelmasta: Juan Manuelin 1335 julkaisemasta teoksesta nimeltä Kreivi Lucanor eli Patronion kirja (El Conde Lucanor o Libro de Patronio). Jokainen satu syntyy siten, että kreivi Lucanor asettaa neuvonantajansa Patronion ratkaistavaksi jonkin ihmisten keskinäisiä suhteita koskevan siveellisen kysymyksen, jonka tämä sitten selvittää juttelemalla vertauskuvallisen ja opettavaisen tarinan. Näitä on teoksessa 50. Aiheiltaan ne ovat yleiseen eläinsadustoon kuuluvia (kettu ja korppi, kettu ja lypsäjävaimo), vertauksia (ahneen kauppiaan sydämestä, joka joutui hänen kuoltuaan hänen rahakirstuunsa), vertauskuvallisia (Valheesta ja Totuudesta), yliluonnollisia (miehestä, joka möi itsensä paholaiselle) ja satiirisia (lurjuksista, jotka tekivät taikamaton). Ilmeistä on, että tässä pilkistää näkyviin Euroopan yleinen sadusto, tuo kansanomainen runouden haara, johon meidän toivottavasti sallitaan palata silloin, kun se tulee muun kansanrunouden ohessa tieteen kohteeksi.

Tällaisesta kirjallisuudesta, jonka tärkeimmät pääteokset on yllä mainittu, keskiajan yhteinen kansa siis sai ravintoa mielikuvituksellensa. Katolinen kirkonmeno ei pidä saarnaa tärkeänä, puhuen vain silmän ja laulun kautta tunteelle; tämän puutteen poistivat saarnaajaveljet tuoden evankeliumin kaikkialle, missä ihmisiä oli koolla, selittäen sitä kykynsä ja tietojensa mukaan ja hypnotisoiden kuulijansa eläytymään perin harvinaisiin ja outoihin mielikuviin. Sekä saarnaajat että kuulijat elivät silloin omituisessa runouden maailmassa, jota nyt ihmetellen katselemme, kun se osuu eteemme sen ajan kirjoista, kuvista, maalaus-, kuvanveisto- ja rakennustaiteesta.

Edellä esitetyt kansanomaiset kirjallisuuden lajit, repolaistarinat, kaskut ja monenlaatuiset opettavaiset esimerkkisarjat, johtavat suoraan kirjallisuuteen, joka välittömästi siihen liittyen tunnetaan "kansankirjasten" nimellä, ja joka kirjapainotaidon keksimisen jälkeen tuli varsinkin Saksassa erittäin suosituksi. Huomattava osa niistä on mukaelmia ja käännöksiä ranskalaisista ritariromaaneista, jotka kuten muistamme olivat sankarilaulujen ja ritarirunoelmien perillisiä. 1400-luvun lopulta alkaen myöhäisiin aikoihin saakka Saksan kansa näin luki mieltymyksellä kauniin haltijattaren Melusinen, Hug Schaplerin (Hugo Capet), Fierabras-jättiläisen, Haimonin lasten, Kauniin Magelonen ym. tarinoita, pian sepitellen samanlaatuisia omista ritarirunoelmistaan tai kansainvälisistä aiheista (Salomo ja Markolf, s. 227, valtameren saaren romantiikkaa kuvastava Brandan, s. 122), tai kansanomaisista keppossankareistaan. Viimemainituista on tullut kuuluisaksi ja aina suosituksi Till Eulenspiegel, jonka lähin esi-isä on aikaisemmin mainittu Amis-pappi. Keskushenkilön pitäisi olleen todellinen: eräs Till-niminen, Möllnissä, Lyypekin lähellä 1300-luvulla asunut käsityöläissälli ja maankulkija, suuri veitikka ja huiputtaja. Hänen nimeensä yhdistettiin vähitellen kaikki tunnetuimmat kepposet, niin että hänestä tuli lopuksi saksalaisen kepposromantiikan keskushenkilö. Kirja, joka painettiin 1519, sisältää 101 juttua siitä, kuinka sukkela ja taitava talonpoika Till Eulenspiegel vetää nenästä kaikkia, mutta erittäinkin kaupunkien käsityöläisiä, ja on näin ollen Saksan talonpoikaisen kansan mielipiteiden ilmaus. Tähän samaan kirjallisuuden lajiin kuuluvat vielä pitkällisen kehityksen tuloksina Hölmöläisten ihmeelliset temput (Die wundersamen Streiche der Schildbürger, 1597) ym., joiden selostaminen tässä veisi meidät liian kauas seuraavaan aikakauteen.

VI. NÄYTELMÄ.

Teoksemme ensimmäisessä osassa (s. 406 ja 408) olemme lyhyesti maininneet ne muodot, jollaisina antiikin draama eli viimeiset vuosisatansa: murhenäytelmästä periytyneenä mykkänä tanssiesityksenä, pantomiimina, ja komediasta johtuneena aviorikosta käsittelevänä miiminä. Huolimatta kirkon ankarasta sodasta näitä näytelmäesityksiä vastaan ne pysyivät hengissä sitkeästi, muodossa tai toisessa: Itä-Roomassa oli näyttelijöistä puhetta vielä 692, kirkollista kurinpitoa koskevissa säännöksissä; Länsi-Roomassa heitä kosketteli viimeisen kerran 500-luvun alkupuolella Cassiodorus teoksessaan Variae. Näinä viimeisinä vuosisatoinaan näytelmätaide oli enemmän sirkusta ja pilaa kuin draamaa todellisessa merkityksessä. Mimi oli oikeastaan vanhan etelä-italialaisen kansanpilan ja roomalaisten atellanin uudistuma, kansallinen näyttelemishalun ilmaus, joka oli välillä väistynyt syrjään uusattikalaisen komedian, fabula palliatan, tieltä, ja oli sittemmin vallannut vanhan paikkansa takaisin. Kirkko ei ottanut näyttelijöitä yhteyteensä, joten näistä muodostui oma halveksittu kastinsa.

Kun teatterit ja amfiteatterit lopultakin lakkasivat toimimasta joko suoranaisen kiellon vuoksi tai siksi, että ne ajan myrskyissä hävitettiin tai ettei ollut enää varoja, millä ylläpitää niitä ja kustantaa huvinhaluiselle rahvaalle "leipää ja sirkushuveja", joutui näin suuri joukko ammattinäyttelijöitä kulkeelle, hankkimaan elatustaan omin neuvoin. Täten he yhtyivät siihen vaatimattomaan ilveilijäin luokkaan, joka oli ollut olemassa aina, niin kauan kuin kulttuuriyhteiskunta ja huvinhaluisia ihmisiäkin, – tanssinut nuoralla ja maassa, tehnyt temppuja, soittanut ja laulanut teiden risteyksissä, kadunkulmissa, toreilla ja ravintoloissa. Tämä nyt uudella arvokkaalla lisällä vahvistunut "vapaiden taiteilijain ammattiluokka" säilytti sitkeästi vuosisadasta toiseen eräitä ohjelmistonsa perinteellisiä numeroita, joista kulttuurihistoriallisesti tärkein oli juuri muisto vanhasta atellanista ja miimistä ja niiden kansanomaisista henkilöistä: pappuksesta ja maccuksesta, buccosta ja dossenuksesta (I, 341), mimuksesta, sanniosta ja stupiduksesta (I, 406), niistä samoista, jotka myötäsyntyisen näyttelijäilon edustajina astuivat myöhemmin näkyviin Italian commedia dell'arte nimisessä vapaan älyn näytelmäleikittelyssä. Tällainen miimin perinne oli usein vain vilkas kaksinpuhelu, samanlaatuinen kohtaus kuin nykyaikaisen sirkuksen hovimestarin ja ilveilijän välinen keskustelu, aina luonnollinen ja itsestään syntyvä pila, jolla on huvittava arvonsa.

Italiasta, Galliasta ja Espanjasta nämä vapaat taiteilijat siis läksivät liikkeelle, kuljettaen mukanaan suuren perinnön muistoja. Kirkko oli edelleen heidän vastustajansa ja heissä oli yhä jo roomalaisena aikana lyöty leima, infamia, mutta siitä huolimatta tapaamme heitä joskus kirkon ylimystenkin palvelijakunnasta suosittuina soittoniekkoina. Tunnemme heidät jo aikaisemmasta esityksestämme: nämä vaatimattomat, linnasta linnaan vaeltavat ilveilijät, temppuilijat, laulajat ja tanssijat, juuri nuo usein kuvaamamme "kansantaiteilijat", joiden piirissä on viljelty ballaadi-, lemmen-, sankari- ja ritarirunouden, kettujuttujen ja kaskujen ensimmäiset alkeet, jotka taisivat paljon tanssileikkien sanoja, säveleitä ja kuvioita, ja joiden harteilla sivistyneemmät trubaduurit ja truveerit seisoivat. Tullessaan pohjoisemmaksi, sekaantumattomien germaanien joukkoon, he tapasivat siellä ammattiveljiään, skóp-laulajia ym., saivat huomata, miten kunnioitettuja nämä olivat, ja sulivat vähitellen heidän kanssaan laajaksi kansainväliseksi taiteilijasäädyksi, jossa oli monta kerrosta, vaatimattomasta Neitsyt Marian temppuilijasta Chrestien de Troyes'n kaltaiseen hienosti sivistyneeseen ja oppineeseen truveeriin saakka. Yleisenä valtakielenään ranska he omistivat taiteellisia herätteitä aina bysanttilaisesta ja arabialaisesta kulttuuripiiristä saakka, kehittelivät niitä, valoivat niihin oman henkensä leiman, ja antoivat ne muille kansoille, jotka olivat keskiaikana Ranskan kulttuurihegemonian alaisia. Johdatamme nämä seikat uudelleen mieleen siksi, että kun seuraavassa käsittelemme keskiajan komedian syntyä, meidän on eräässä kohdassa tartuttava sen langan päähän, jonka olivat keskiajalle kuljettaneet kaukaa antiikista alkaen juuri nämä vaatimattomat "vapaat taiteilijat".

Kaikkien niiden vuosisatojen aikana, jolloin kirkko vainosi näyttelijöitä, se toisaalta itse totteli sitä inhimillistä vaistoa, johon näytelmätaide perustuu. Jo ankara Tertullianus sanoi kirjassaan Näytelmistä (De Spectaculis, n. 200), että kirkolla oli tarjottavana jalompaa runoutta, kauniimpaa laulua, sointuvampia säveleitä ja viisaampia elämänohjeita kuin ainoallakaan komedialla, joita siis oli aivan tarpeetonta mennä katsomaan. Tässä hän epäilemättä oli oikeassa: kehittäessään liturgiaansa yhä arvokkaammaksi kirkko oli tavallaan joutunut kilpailemaan maallisen teatterin kanssa. Se tahtoi vakuuttavasti näyttää kuulijoille ja katsojille, että sen sanoma oli aatteelliselta sisällykseltä syvintä, mihin mielikuvituksemme voi ulottua, sen henkilöt sekä jumalina että ihmisinä kiintoisimpia mitä ajatella saattaa, ja sen tapahtumat ainutlaatuisia. Mikään huvinäytelmä tai muu senaikainen maallinen esitys ei todellakaan voinut kilpailla kirkon liturgian kanssa ylevässä taiteellisuudessa. Vieroittaakseen seurakunnan maallisista kirkko lisäksi taitavasti yhdisti omien menojensa ja juhliensa piiriin sellaistakin, mikä periytyi suoraan pakanuudesta: se salli alkuaikoina kuorissa esitettävän juhlallista tanssia ja omisti mm. jouluk. 25 p. vietetyn Mithras-jumalan eli päivän paluun juhlan Vapahtajan syntymäjuhlaksi. Tämä tapahtui siksi, että kirkko pääsi tulemalla itse mukaan antamaan vanhoille pakanallisille menoille uuden sisällyksen ja siten hillitsemään ja puhdistamaan niitä. Mutta kun näihin sisältyi paljon draamallista ainesta, vertauskuvallisia ja elemenoja, nämäkin jossakin muodossa siirtyivät kirkon juhlien ohjelmaan. Draamallisia herätteitä oli siis keskiajan alkupuolella runsaasti olemassa sekä maallikkojen että kirkon piirissä.

Aikaisemmasta esityksestä muistamme, että Bysantissa kehittyi liturgian yhteydessä (s. 20) jotakin, jolla oli draamallisen esityksen luonne; samoin muistanemme Gandersheimin Hrosvithan Terentius-mukaelmat (s. 83) ja varhaishumanistien (s. 172) antiikin huvinäytelmistä sepittämät runomuotoiset "komediat". Mitään näytettä siitä, että antiikin draama olisi tällaisia kirjallisia teitä myöten aiheuttanut keskiajan näytelmän synnyn tai edes siihen vaikuttanut, ei kuitenkaan ole. Keskiajan draama on varhaisimmasta alustaan alkaen lähtöisin kirkon piiristä, sen liturgiasta.

Kehittäessään latinankielisen liturgian (s. 43) jumalanpalveluksen pääasiaksi, jonka tieltä saarna yhä enemmän syrjäytyi, kirkko näet huomasi välttämättömäksi koettaa sen yhteydessä selittää ja ilmentää kansalle myös evankeliumin sisällystä. Sehän olisi ollut saarnan tehtävä, mutta tämä oli kuten sanottu syrjäisessä asemassa, eikä kansa ymmärtänyt sitä sen vaikean sisällyksen vuoksi niin sanoaksemme "ilman kuvia". Tulemme siis johdonmukaisesti siihen, että kirkonmenojen latinankielisyys suorastaan pakotti miettimään keinoja, miten liturgia saataisiin syvemmältä sisällykseltään ja tapahtumiltaan ilmennetyksi yksinkertaiselle rahvaalle. Tähän pyrittiin ensinnäkin laajentamalla itse liturgiaa kertovaksi ja vuorolauluiseksi, jolloin ennen kuvaamillamme sekvensseillä ja troopeilla (s. 70) oli tältäkin kannalta tärkeä tehtävä, ja sitten erinäisten evankeliumin paikkojen, kuten seimen ja haudan ym. suoranaisella sijoittamisella kuoriin ja liturgian kertovan ja kuvaavan vuorolaulun keskittämisellä niiden ympärille, selittämään niiden merkitystä. Kulkue, joka esim. saatteli pyhiä ehtoollisesineitä tai jotakin pyhäinjäännöstä, sisältyi jo kirkonmenoihin, papit ja kuoripojat sekä kuoro olivat itsestään tarjolla olevia "näyttelijöitä" ja niin olivat uskonnollisen mysterionäytelmän ainekset: raamatullinen teksti ja sen esittäjät, valmiina käytettäviksi. Esimerkkinä tällöin saavutetusta asteesta mainittakoon seuraava pääsiäiskulkueen ohje, joka sävelmineen on säilynyt Helsingin yliopiston kirjastossa, ja joka vaikka periytyneekin aikaisintaan 1300-luvun lopulta, kuitenkin kuvannee jo 1000-luvulla eli siihen liittyvän sekvenssin (Pääsiäisuhrin kiitos – Victimae paschali laudes) sepittäjän, Wipon, aikana yleisesti käytettyä tapaa: [Heikki Klemetti: Musiikin historia I, s. 91. Otteen sanamuoto on professori Klemetin.]

Papit tulevat kulkueessa Kristuksen hautaa esittävälle laitteelle ja laulavat siinä: "Quis revolvet nobis lapidem ab hostio monumenti alleluia?" (Kuka vierittää kiven pois haudan suun edestä?). Nuorukaiset (enkeleinä esiintyvät kuoripojat) vastaavat silloin istualtaan: "Ketä etsitte haudasta, Kristuksen palvelijat?" Papit laulavat seisten: "Jeesusta ristiinnaulittua, taivaan palvelijat". Nuorukaiset vastaavat: "Hän ei ole täällä, hän nousi ylös, kuten ennusti; menkää ilmoittamaan, että hän on noussut kuolleista; tulkaa katsomaan paikkaa, jossa Herra oli!" jne. Papit, jotka tässä edustavat Mariaa ja Magdalenaa, menevät vihdoin, kantaen arvatenkin Kristuksen käärinliinoja esittävää liinavaatetta alttarin luo, sekä laulavat mennessään: "On ylösnoussut Herra, joka puolestamme ristin päällä riippui, halleluja". Sitten alkaa alttarilla kuoripoikien ja pappien välisenä vuorolauluna varsinainen sekvenssin esitys, jolloin yksi pappi ja häntä vastaten yksi kuoripoika laulavat vuorolauluna yhden osan sitä, toinen pari toisen ja kolmas kolmannen, kunnes vihdoin loppuun päästyä koko kuoro yhtyy vakuuttamaan: "Uskokaamm' enämmin vahvoi Marian tosii sanoi, kuin Judan kansan valhei ja valoi", kuten suomalainen käännös Vanhassa virsikirjassa kuuluu.

Tämä oopperamainen esitys edustaa ilmeisesti jo myöhempää kehittynyttä astetta; liturgian laajentamista selittävillä, väliin sovitetuilla vuorolauluilla harjoitettiin tosiasiassa jo 800-luvulla. Näin syntyi vähitellen kristillisen draaman vanhin muoto, ns. liturginen draama, todennäköisesti samanaikaisesti kaikkialla, missä kirkko oli niin voimakas, että se kykeni aikaansaamaan tällaista ohjelmaa. Sen aiheet olivat yksinomaan raamatullisia, niitä, jotka kuuluivat suuriin kirkollisiin juhliin, pääsiäinen ristiinnaulitsemisesta ja hautaamisesta Emmaukseen saakka, ja joulu, so. syntyminen, paimenet, itämaiden viisaat ja viattomat lapset, jotka yhdisti toisiinsa Vanhan Testamentin ennustuksia kertova ns. profeettain kulkue. Tämä maalauksellinen ryhmä, jonka arvellaan saaneen alkunsa eräästä Augustinuksen pitämäksi luullusta joulusaarnasta, oli sommiteltu sangen vapaamielisesti, sillä siihen kuuluivat mm. Sibylla ja Vergilius, arvattavasti neljännen eklogin (I, 380) muka sisältämän ennustuksen lausujina. Seuraava kehitysaste oli se, että latinankielen rinnalle ja sijaan, käännökseksi samaan tapaan kuin tiedämme joistakin Vanhan virsikirjan virsistä, ruvettiin yhä paremman ymmärtämisen saavuttamiseksi sijoittamaan kansankieltä, mikä oli suorastaan pakollista silloin, kun henkilöiden monilukuisuuden vuoksi latinantaitoiset esittäjät eivät riittäneet, vaan täytyi turvautua maallikkojen apuun. Esiintyjien kasvava lukumäärä saattoi sitten joskus aiheuttaa sen, ettei kuorissa ollut enää riittävästi tilaa: tällöin siirryttiin kirkon ulkopuolelle, jolloin näytelmä itsestään irtautui liturgiasta, laulusta ja latinankielestä, muuttuen puhutuksi kansankieliseksi esitykseksi Raamatun tapahtumista; silloin ei ollut enää välttämätöntä pysyä kirkkojuhlien aiheissa, vaan saatettiin esittää muitakin Raamatun kertomuksia. Kun maallikkoavustajat kerran olivat päässeet esiintymisen makuun ja tunteneet näyttelemisen viehätyksen, tulivat tällaiset esitykset yhä suositummiksi, kunnes lopuksi kaikki tärkeimmät Raamatun kertomukset oli sommiteltu draamoiksi, mysterioiksi, ja näiden esittäminen jakaantunut eri harrastuspiirien (confrérie, puy) kesken, jotka suorittivat sen kirkon siunaamana ansio- ja samalla huvitusta ja taidenautintoa tuottavana tehtävänä. Mysterio-sanaa ei ole käsitettävä samaksi kuin kreikankielen mysterion (= ihmettelyä herättävä salaisuus), vaan se on turmeltunut johdannainen latinan sanasta ministerium, joka merkitsee "virkaa", "ammattia" (ranskan métier) ja tarkoittaa juuri confrérie-seurojen ja ammattikuntien esittämiä raamatullisia näytelmiä; sitä ruvettiin käyttämään vasta 1300-luvulla.

Mutta kirkonmenojen yhteydessä saattoi esiintyä aineksia, jotka eivät olleet kotoisin Raamatusta, vaan pyhimysten elämäkerroista. Nämähän olivat kuten jo tiedämme (s. 123) keskiajan uskonnollisessa elämässä mitä tärkeimmällä sijalla, sekä latinankielisinä, suorasanaisina ja runomuotoisina (Historia rhytmata, s. 170) että kansankielisinä (Marialegendat ym., s. 344), ja niiden tapahtumat ja ihmeet kehoittivat pyhimysten erikoispäivinä itsestään draamalliseen esittämiseen. Kehittyen samoin kuin mysteriot näistä tulikin pyhimysten elämää käsittelevä erikoislaji, ns. ihmenäytelmä eli miraakkeli (lat. miraculum = ihme), joita puy-seurat ja ammattikunnat esittivät pyhimysten nimipäivinä. Kun miraakkelit siis olivat aivan irrallaan Raamatun henkilöistä ja tapahtumista, ja yleensä kuvasivat ihmisten elämää, jonka solmut ja pulmat asianomainen pyhimys ratkaisevalla hetkellä aukoi ja selvitti, voimme ymmärtää, että niistä helposti muodostui silta yksinomaan maahiseen näytelmään: juoni saattoi rakentua niin, ettei pyhimyksen osuus oikeastaan ollutkaan tarpeellinen, vaan voi yhtä hyvin jäädä pois. Silloin oli kertova, kuvaileva maallinen näytelmä varhaisimmassa muodossaan valmis, so. vielä ilman yksilöllistä sielunelämää ja draamallista rakennetta, vain tapahtumiensa varassa. Esimerkin tästä mainitsemme tuonnempana.

Maallinen draamallinen aines oli edellä kuvattuna pitkänä kehityskautena kärsivällisesti odottanut kirkkojen ovella, sillä jonglöörien edustamana sillä ei ollut asiaa sisään. Mutta kun mysterioita ja miraakkeleja ruvettiin esittämään kirkon ulkopuolella, se ei enää malttanut olla hiljaa, vaan rupesi höystämään esityksiä mehevin välihuomautuksin, niinkuin kansankokouksissa on tapana. Mysteriot ja miraakkelit kutkuttelivat usein jo omalla sisällyksellään katsojain humoristisia vaistoja: Herodes ja ylimmäinen pappi joutuivat helposti vaihtamaan korvapuusteja, Saatana ja varsinkin pikkupaholaiset hääräsivät lystikkäästi, naisten keskustelu muuttui huomaamatta juorusiskojen jutteluksi jne. Jos miraakkelissa oli kuvattava veijarien kepposia ja riitoja, olivat sellaiset pilakohdat valmiina saatavissa ilveilijäin ikivanhasta ohjelmistosta, joka näissä kohdissa vaikutti mysterioiden ja miraakkelien sommitteluun. Tällainen pila saattoi paisua niin laajaksi, että se esitettiin erikoisena välikohtauksena, keveämpänä ruokana vahvempien annosten välissä. Kun liturgian laajentamista, esim. sanojen Kyrie ja eleison väliin sovitettuja lauseita ym., sanottiin "farsaamiseksi" (lat. farcire – täyttää), ruvettiin tällaisia välikohtauksia nimittämään "farsseiksi" (keskiajan lat. farsa tai farsia, ransk. ja engl. farce), ja tarkoitettiin farssilla siis näyttelijäin vapaasti sommittelemia pilailuja, joita hän lausui varsinaisten vuorosanojen lisäksi ja välillä. Farssi lopuksi irtautui omaksi keveäksi huvinäytelmäkseen.

Mysterio ja miraakkeli saivat myöhemmin rinnalleen suoranaisesti opettavan näytelmälajin: moraliteetin. Raamatullisten tapahtumain ja pyhimysten elämäkertain sisällyshän tiettävästi oli opettavaista, moralisoivaa laatua, vaikka tämä oli omistettava niistä omana johtopäätöksenä. Mutta sellaistakin kirjallisuutta oli, kuten tiedämme, jossa opetus annettiin suoraan, peittelemättä, ja tämähän oli mm. saarnan sisällyksenä. Sommittelemalla tällainen opettavainen kertomus tai saarna näytelmän muotoon ja varsinkin keskiajalle mieluiseen tapaan henkilöllistämällä kysymykseen tulevat hyveet ja paheet vertauskuviksi saatiin luoduksi moraliteetti, jota siis oli kahta lajia: opettavaisen elämänkuvauksen (les histoires) ja allegorian asuista.

Komedian kehitystä voidaan siis jonkin verran seurata tarkkaamalla mainittujen vakavien näytelmälajien "farsseja" eli välikohtauksia, joissa epäilemättä ilmenee ikivanhaa perinteellistä pilailukulttuuria. Näyttää kuitenkin siltä kuin tämä ei olisi ainoa komedian kehityksen tie: tulemme tutustumaan idylliseen paimennäytelmään, joka tuskin voinee olla muuta kuin kansanleikkien järjestäytymistä antiikista saatuihin bukolisiin kehyksiin, tulosta sekä jonglöörien edustamista perinteistä että kirjallisista vaikutuksista.

Vakinaisia teatterirakennuksia ei ollut. Kuitenkin on itsestään selvää, että sellaisissa suuremmissa kaupungeissa kuten esim. Parisissa, jossa näytelmiä esitettiin alituiseen, jokin johtava seura hankki itselleen pysyväisen näyttämön; tällainen on ollut L'Hôpital de la Trinité, "Kolminaisuuden majala", josta ei kuitenkaan ole säilynyt kuvausta. Suuremmatta erehtymisen vaaratta voinee otaksua kysymyksessä olleen jotakin samanlaatuista kuin 1500-luvulla Englannissa, so. että näyttämö oli ulkona, talon pihalla, ja että katsojat olivat sen ympärillä: maassa, talon eri kerroksissa, ehkä näiden kohdilla olevilla parvekkeilla. Tästä pihanäyttämöstä ja sitä ympäröivistä parvekkeistahan syntyi sitten Lontoon ensimmäinen varsinainen teatteri, kuten myöhemmin saamme nähdä. Varmaa on, ettei keskiajan näyttämö ollut kolmikerroksinen, kuten ennen väärin otaksuttiin (ylinnä taivas, keskellä maa, alinna helvetti) todennäköisesti sen johdosta, että katsojat monesti olivat useissa kerroksissa, näytelmiä kun paljon esitettiin pihoilla, vaan lava, johon erilaisilla kulissirakenteilla merkittiin tarpeelliset paikat.

Tällaisesta lavastuksesta: 1547 Valenciennes'issa esitetystä kärsimysnäytelmästä, on säilynyt kuva, joka ilmeisesti esittää asiat niinkuin ne olivat vanhastaan olleet. Vasemmalla on jonkinmoinen paviljonki, joka merkitsee tietä paratiisiin; tämän asema ilmoitettiin mahdollisesti – varmasti sitä ei voi sanoa – todellisuudessakin eikä vain joko varsinaisella rakennuksella tai maalauksella, jossa olivat Jumala ja päähyveet tai joka esitti näitä. Ensimmäinen rakennus paratiisista oikealle on Jerusalemin temppeli; sen huipussa oleva puolikuu näyttäisi osoittavan ohjaajan olleen hiukan epäselvillä, mitkä olivat juutalaisten ja mitkä muhamettilaisten vertauskuvia. Paratiisin ja temppelin välissä on veräjällä varustettu aita, jonka tarkoituksena ehkä oli merkitä temppelin esikartanon raja. Keskellä oleva rakennus on Herodeen tai Pilatuksen palatsi, jonka alakerrassa on pari vankikoppia. Sen vieressä oleva syvennys, jossa on laiva, esittää Gennesaretin järveä. Oikealla, taustalla, oleva rakennus on kiirastuli, koskapa sieltä nousee tulta ja savua; äärimmäisenä oikealla oleva tornimainen parvekerakennus on varsinainen helvetti. Taiteilijan kuvaamaa jättiläispaholaista, joka portilta juuri oksentaa maan päälle pari kammottavaa pirua ja jonka kielellä näyttäisi olevan kolme kadotettua, niistä keskimmäinen hätääntyneesti viittova nainen, ei ehkä ole todellisella näyttämöllä ollut; silloinen kulissitekniikka kykeni toisaalta kyllä aikaansaamaan sellaisenkin ihmeen. Rakennusten takana on muuri, jossa on neljä porttia: ensin Nasaretin ja Jerusalemin, sitten pieni "piispain eli ylimmäisten pappien talon", ja viimeiseksi iso "kultainen portti". Näyttelijät olivat kaikki saapuvilla, istuen kullekin kuuluvan rakennuksen vaiheilla; sikäli kuin vuoro tuli, he astuivat etualalle ja lausuivat siinä osansa. Tällaisena näyttämö pysyi koko ajan; jos tapahtumapaikka muuttui, suoritettiin näytteleminen aina toisen rakennuksen, "mansionin", edustalla. Mahdollista on, että näyttelijät vapain välihuomautuksin kuin indialaisessa ja kiinalaisessa näytelmässä (I, 98, 99, 191) ilmaisivat, missä oltiin ja mikä ajankohta oli kysymyksessä, mikäli tämä ei selvinnyt kulissirakennuksista ja varsinaisesta tekstistä.

Näytelmätaiteenkin johtavana maana oli Ranska. Seurataksemme nyt lyhyesti mainittujen eri näytelmälajien vaiheita siellä ja eri maissa toteamme aluksi, että vanhin säilynyt mysterio on anglonormandian kielellä 1100-luvun jälkipuoliskolla sepitetty Aadamin näytelmä (Le Jeu Adam), jossa esitetään syntiinlankeemus, Abelin kuolema ja profeettain kulkue, ja jossa vielä kuoro laulaa latinaksi. Se on ajateltu esitettäväksi kirkon luona, koskapa Jumala poistuu kirkkoon, suoritettuaan osansa näyttämöllä. Pääsiäisnäytelmästä Vapahtajan ylösnousemus (Résurrection du Sauveur), joka on samanaikainen kuin ensinmainittu, on säilynyt 1200-luvun alkuvuosina anglonormandiaksi kirjoitettu alkuosa. 1200-luvulla mysterio näyttää pysyneen tässä alkeellisessa, yksinkertaisessa muodossaan, sillä kehittyneemmästä asteesta ei ole säilynyt tietoja. Etupäässä kai näiden kansankielisten näytelmien kautta kiinnostus pyhää kärsimyshistoriaa kohtaan kuitenkin kasvoi, tullen erikoisesti ajan hengen mukaiseksi silloin, kun ruvettiin ymmärtämään, että toisaalla, ritarirunoudessa, niin keskeisen sijan saanut mystillinen Graal-romantiikka tavallaan yhdisti sen päivän muotirunouteen. Tänä aikana tehtiin kaikesta, mikä tuntui kiintoisalta, runo: 1300-luvun alkupuolelle saavuttaessa on valmiina laaja sekä oikeisiin että Nikodemuksen evankeliumiin (s. 242) ja legendoihin perustuva kärsimysrunoelma La Passion des Jongleurs. Papit, joilla oli ollut tärkeä osuutensa sankarilaulujen syntyyn, olivat varmaan vielä kernaammin muuttaneet säkeiksi pyhää historiaa, toivoen sen ehkä pelastavan yleisöä siitä lumouksesta, johon maallinen runous oli sen kietonut perinpohjaisemmin kuin oli voitu otaksua ja oli terveellistä. Kirkollisten voimien aloitteesta lienevät syntyneet myös ne pyhää historiaa esittävät kuvaelmakulkueet, joista mainitaan 1300-luvun alussa, samoin kuin ne veljeskunnat (confrérie), jotka ilmestyvät näkyviin sanotun sataluvun jälkipuoliskolla useissa Ranskan kaupungeissa. Samoin kuin maallisen runouden harrastajat järjestyivät puy-yhdistyksiksi, perustivat uskonnollismieliset henkilöt mainitun nimisiä veljeskuntia, ryhtyen erikoisalanaan esittämään Kristuksen kärsimysnäytelmää. Mahdollista on, että tätä toimintaa on pidettävä satavuotisen sodan aiheuttaman uskonnollisen harrastuksen ilmauksena. Ensimmäinen tunnettu "kärsimyksen veljeskunta" (confrérie de la Passion) ilmestyy näkyviin Nantes'issa 1371; jouluk. 4 p. 1402 antoi Kaarle VI "Kolminaisuudenkirkossa, Parisissa, perustetun Meidän Herramme kärsimyksen ja ylösnousemuksen veljeskunnan isännille ja johtajille valtuutuksen, myönnytyksen ja luvan tehdä ja esittää mitä hyvänsä mysterioita (Misterre), joko kärsimyshistoriaa, ylösnousemusta tai muuta, mies- ja naispyhimyksiä koskevia". Tämän Euroopan ensimmäisen teatterilupakirjan kautta sanottu veljeskunta sai mainitunsisältöisiin näytäntöihin Parisissa yksinoikeuden ja perusti Ranskan ensimmäisen vakinaisen teatterin.

Kärsimysmysterioita sepitettiin tämän jälkeen useita; kuuluisimpia niistä ovat: se Jeesuksen syntymää, kolmea kuningasta ja ylösnousemusta käsittelevä sarja, joka sisältyy Sainte-Genevièven kirjastossa säilytettyyn käsikirjoitukseen ja tunnetaan mainitulla nimellä; Arras'n kärsimys (Passion d'Arras), jonka parisilainen oppinut Eustache Marcadé sepitti 1400-luvun alkupuolella; Notre-Damen urkurin Arnoul Grebanin n. 1450 ja lääkäri Jehan Michelin n. 1485 (Angersissa) sommittelema kärsimysnäytelmä. Kaksi pääpiirrettä tulee vähitellen muita tärkeämmiksi ja keskeisemmiksi: Neitsyt Marian osuus, joka on heijastusta 1200- ja 1300-luvun kiihkeästä Marian palvonnasta, ja ristiinnaulitsemiskohtaus. Marcadén näytelmässä on ensi kertaa sittemmin tavalliseksi tullut johdanto (Paratiisin käräjät – Le Procés de Paradis): Oikeuden ja Armon, Rauhan ja Totuuden taistelu ihmisen kohtalosta, joka saa lopullisen ratkaisunsa vasta Jeesuksen sovintokuoleman kautta. Tämä oli ilmaus oppineen teologian vaikutuksesta, joka sittemmin sai yhä suuremman sijan. Kokonaisuudessaan mysterio-innostus oli uskonnollis-kansallinen liike ja heijasti sitä samaa Ranskan keskiajan-ihmisen naivia, ehyttä ja harrasta sieluntilaa, joka loi samanaikaisen muunkin runouden. Kun tämä eheys särkyi renessanssin herättämän epäilyksen hengen kalvamana, oli mysterioiden aika myös lopussa: se mikä ennen oli otettu vastaan naivilla hartaudella, saattoi nyt joutua pilkan kohteeksi ja pahennuksen aiheuttajaksi. Uskonriidoissa särkyneiden ja herkistyneiden katolilaisten ja protestanttien omatunto ei sietänyt näin alkeellista uskonnon tulkintaa; antiikin taiteen lumoihin joutuneet renessanssi-ihmiset eivät voineet enää pitää niitä taiteena; ja niin Parisin parlamentti kielsi marrask. 17 p. 1548 "Meidän Vapahtajamme kärsimys- tai muiden pyhien mysterioiden" esittämisen.

Nykyaikainen ihminen, jonka sielu on avartunut ymmärtämään historiallisia ja siis myös menneiden aikojen taide-arvoja, tajuaa kyllä, mihin keskiajan-ihmisen mysterio-innostus perustui ja mitä hän niistä sai, mutta silti nämä näytelmät ovat hänelle kuolleita: niistä puuttuu elävä ihminen, toiminta, draamallisuus, elämän sykintä, joka tekisi ne tosiksi kaikkina aikoina; ne olivat vain sadunomaisia kuvaelmia lapsille.

Mysterioiden rinnalla kukoisti miraakkeli. Vanhin tunnettu sellainen on Arras'sta syntyisin olleen lyyrikko Jean Bodelin ennen vuotta 1205 sepittämä Pyhän Nikolain näytelmä (Le Jeu de Saint Nicolas). Vangiksi joutunut kristitty ylistää saraseeneille suojeluspyhimyksensä Nikolain mahtavuutta; koetellakseen tätä pakanakuningas jättää aarrekammionsa vain pyhimyksen kuvan vartioitavaksi, ilmoittaen siitä julkisesti ja määräten, että jos aarteet ryöstetään, pyhimystä kehunut kristitty on mestattava. Rosvot vievätkin aarteen, mutta tuovat sen Pyhän Nikolain kehoituksesta takaisin, minkä ihmeen nähtyään pakanakuningas vasalleineen kääntyy kristinuskoon. Hän on kotoisin sankarilauluista, joissa ylpeät ja uhmailevat saraseeniruhtinaat olivat yleisiä. Toisilta osiltaan tämä miraakkeli on kansanomainen pila, farssi, jossa tunnemme vanhojen ilveilijäin ja kaskujen kertojain läsnäolon: tällaisia ovat ne kohtaukset, joissa kuvataan mm. kuninkaan kuuluttajan joutumista kapakkaan ja riitautumista siellä isännän palveluksessa olevan viinin mainostajan kanssa, viinin sukkelaa kehumista, ja rosvojen neuvottelua, riitaa, juomista ja noppapeliä, minkä kaiken he suorittavat puhuen varkaiden kieltä. Seuraava tunnettu miraakkeli on Rutebeufin sepittämä Theophilus; päähenkilö on sama Adanan varainhoitaja, josta Hrosvitha sommitteli hurskaan runoelman (s. 83). Tällöin siis Faust-aihe joutui ensi kerran näyttämölle: voimme ymmärtää, että taivaan ja helvetin taistelu Theophilus-raukasta täytti katsojat aidolla kauhulla. Meidän rouvamme ihmeet (Miracles de Notre Dame) niminen Parisin Kansalliskirjastossa säilytetty käsikirjoitus, joka sisältää 40 miraakkelia, periytyy 1300-luvun puolivälistä ja on todennäköisesti valmistettu jotakin Parisissa toimivaa, Pyhän Neitsyen ihannoimiseen omistautunutta puy-seuraa varten. Aiheet on otettu Gautier de Coincyn (s. 344) ja muista legendoista, sankarilauluista, ritarirunoudesta, kronikkahistorioista ym. Pyhä Neitsyt esiintyy kaikissa – ei niin paljon viattomien eikä hurskaiden suojelijana, sillä heidän asiansahan ovat joka tapauksessa hyvin, kuin katuvien ja häneen luottavien syntisten pelastajana. Useimmat alkavat pienellä saarnalla, jonka viimeisiin sanoihin alkusäkeet loppusoinnuin liittyvät. Monet päättyvät Marialle omistettuun kiitoslauluun (serventoy). Marian ilmestyessä laulavat häntä saattelevat enkelit rondeaun. Miraakkelit eivät ole pitkiä: lyhin 761, pisin 3324 säettä; henkilöitä on vähintään 9, enintään 47. Maalliset puolet ovat usein niin etusijalla, että pyhän neitsyen vähäinen osuus voisi jäädä pois, näytelmän juonen siitä kärsimättä. Koska tällainen miraakkeli muodostaa ylimenopaikan renessanssin näytelmään, mainittakoon tässä lähemmin muuan sellainen nimeltä Ostes.

Rooman keisari sotii Espanjan kuningasta vastaan, valloittaa Burgosin kaupungin ja ottaa vangikseen kuninkaan tyttären, josta nyt tulee hänen veljenpoikansa Ostes'in puoliso. Hovimies Bérengier kerskaa, ettei kukaan nainen voi vastustaa häntä, jolloin Ostes lyö hänen kanssaan vetoa siitä, että hänen puolisonsa ainakin jaksaa säilyttää siveytensä. Bérengier koettaa ensin panetella kuningattarelle Ostes'ia, mutta epäonnistuu viettely-yrityksissään perinpohjin. Silloin hän lahjoo kamarineitsyen, hiipii tämän avulla kuningattaren huoneeseen, huomaa syntymämerkin hänen ruumiissaan ja anastaa Ostes'in antaman lahjan. Näiden todistusten perusteella hänen katsotaan voittaneen vedon ja Ostes aikoo surmata uskottoman puolisonsa. Mutta tätä varoitetaan ja hän rukoilee avukseen pyhää neitsyttä, jolloin tämä saapuu ja vain neuvoo häntä pakenemaan setänsä hoviin. Hovimiehen petos selviää lopuksi ja puolisot sopivat.

Kuten näkyy, Ostes'in puoliso voisi paeta setänsä luo ilman pyhän neitsyen neuvoakin. Tällainen renessanssin draama on olemassa: Shakespearen Cymbeline. Tarina, jota myös Boccaccio käsitteli, periytyy La Violette-nimisestä runo- tai Kuningas More ja kaunis Jeanne (Le roi Flore et la belle Jehanne) nimisestä proosaromaanista.

Pyhimysmiraakkelit olivat yleisiä ja monet niistä laajoja: esim. Pyhän Ludvigin näytelmä käsitti 20.000 säettä ja 280 henkilöä. Niitä esitettiin kaikissa huomattavammissa kaupungeissa näiden suojeluspyhimyksille omistetuissa juhlissa.

Lopuksi mainittakoon, että monet miraakkelit muodostuivat 1400-luvun lopulla laajoiksi historiallissävyisiksi kuvaelmaesityksiksi, jotka ovat jo lähellä renessanssin kronikkanäytelmiä. Huomattavimmat ovat Orléansin neitsyttä ihannoiva, yli 20.000 säettä sisältävä Orléansin piirityksen mysterio (Mystère du siège d'Orléans) ja nuoren oikeusoppineen Jacques Milet'n Suuren Troian hävitys (Destruction de Troy la grant, 28.000 säettä, 1452).

Olemme otaksuneet vanhan pilanäytelmän olleen jossakin muodossa aina olemassa, tärkeänä numerona ilveilijäin ohjelmistossa, ja nähneet sen pilkistävän sekä mysteriosta että varsinkin miraakkelista. Huomautamme myös sen ilmeisesti olleen läsnä silloin, kun sepitettiin hauskoja dits ja débats tai sellaisia jo näytelmäntapaisia sommitelmia kuin Courtois d'Arras (tuhlaajapoikaruno Arras'sta kotoisin olevasta Courtois-nuorukaisesta, n. 1200) ja Poika ja sokea (Garçon et l'Aveugle, n. 1270). Mahdollisesti nämä ovat vain sirpaleita tällaisesta ehkä 1200-luvulla runsaasta huviohjelmistosta, joka oli niin vaatimatonta, että sitä kirjoitettiin muistiin vielä vähemmän kuin sen sisarkirjallisuutta: kaskuja. Lukijaa kuitenkin pyydämme painamaan ne mieleensä siksi aikaa, kun käsittelemme paria niiden rinnalle ilmestynyttä luonteeltaan toisenlaista komediaa: Adam de la Halen (s. 287) nimessä kulkevaa Lehvänäytelmää (Jeu de la Feuillée) ja hänen varmasti sepittämäänsä ja säveltämäänsä Robinin ja Marionin näytelmää (Jeu de Robin et de Marion).

Edellinen, jonka Arras'n puy esitti 1262, ivaa runoilijaa itseään, puyn johtajia ja Arras'n muita kansalaisia: Aadam Kyttyräselkä (= le Bossu = itse runoilija) on lähdössä Parisiin, sen parempiin kouluihin; kuulemme hänen letkauttelevan itseään ja elähtänyttä vaimoaan; hänen isässään on huomattu Arras'ssa hyvin yleinen tauti: ahneus; neiti Suihku (dame Douche) on täysin selvillä siitä, miksi hänen vyötärönsä laajenee; munkki myy pyhäinjäännöksiä, jotka erikoisesti varjelevat hulluudelta, ja näkee kukkaronsa täyttyvän uskomattoman nopeasti; hengettäret saapuvat jakamaan Fortunan pyörän antimia, ylentäen ja alentaen ihmisiä sen mukaan; munkki joutuu kapakassa pelaajien kynsiin, jotka vievät hänen rahansa; jne. Satiiri on niin huvittavaa ja silloisia oloja valaisevaa, ettei se ole vieläkään menettänyt tuoreuttaan.

Vielä miellyttävämpi, sirompi ja runollisempi on Robin ja Marion. Robin on nuori paimen, Marion hänen lemmittynsä, jota ohi kulkeva ritari koettaa mielistellä. Saavuttuaan paikalle ja kuultuaan, mistä oli ollut kysymys, Robin lausuu uhkauksia ritaria kohtaan ja lähtee hakemaan avuksi toisia paimenia ja paimenettaria. Tällä välin ritari palaa ja uudistaa viettely-yrityksensä. Kun Robin samassa palaa, syntyy riita, jossa Robin perii lyhyemmän korren. Ritari ryöstää Marionin mukaansa, mutta tämä puolustautuu urheasti, palaa takaisin ja nuhtelee Robinia, joka ei ollutkaan niin urhea kuin oli kerskaillut. Seuraa laulua, leikkiä ja tanssia, sekä tieto tulossa olevista häistä. Robin ja Marion on viehättävä paimenidylli, Ranskan ensimmäinen "koomillinen ooppera", yksilöllinen poikkeus muusta komediasta.

Adam de la Halen edustamalla huvinäytelmällä ei ollut seuraajia, vaan se jäi 1200-luvun yksinäiseksi ilmiöksi. Muunkaanlaatuisia komedioja ei ole säilynyt koko 1300-luvulta eikä 1400-luvun alkupuolelta, arvattavasti siksi, ettei silloin esitettyjä piloja pidetty muistiin merkitsemisen arvoisina. 1400-luvulla tapaamme sitten moraliteetin, jota ranskalaiset pitävät satiirisiin komedioihin kuuluvana, ja varsinaisen täysin kehittyneen farssin, joka oli siis nyt kohonnut näkyviin vaatimattomasta olotilastansa. Samoin kuin mysterioita ja miraakkeleja esittivät moraliteetteja ja farsseja erikoiset näytelmäseurat: molempia ns. Basochenkirjurit (Clercs de la Basoche), joka perustautui jo 1300-luvulla, ja sottie-nimisiä farsseja ns. Suruttomain seurakunta (Enfants sans souci). Basoche merkitsee samaa kuin basilica, so. tämän yhdistyksen jäseninä olivat Parisin oikeuslaitoksen palvelijat ja nuoret lakimiehet, jotka saivat ammatissaan nähdä paljon satiirista halua herättävää ja naurettavaa. "Suruttomain seurakuntaan" taas kuului nimen mukaisesti nuorta joutilasta väkeä, joka halusi huvitella tällä tavalla; todennäköistä on, että mm. ylioppilaat mielellään esittivät vallattomia sottie-farsseja. Muitakin "iloisia seuroja" (sociétés joyeuses) oli, mm. Humalaiset (Fumeux), Hyvät lapset (Bons enfants) ja Aasinkorvat (Connards), joiden harrastusten laadun jo nimet ilmaisevat.

Moraliteetti on kuten sanottu mieluiten vertauskuvalliseksi näytelmäksi sommiteltu opettavainen kertomus tai saarna; tällaisena se on vaatinut sivistyneen, lukeneen sepittäjän ja onkin syntynyt koulun piirissä. Ensimmäinen tunnettu "moraliteetiksi" sanottu näytelmä on v:lta 1393 periytyvä Griseldis'n tarina (L'histoire de Griseldis), sopiva esimerkki siitä, kuinka moraliteetti saattoi muodostaa sillan uuden ajan maalliseen näytelmään.

Köyhä Griseldis joutuu markiisi Saluces'n puolisoksi; markiisi vaatii sokeata tottelevaisuutta ja panee hänet koville koetuksille. Kun hän synnyttää tyttären, vie markiisi tämän pois, äidin luulon mukaan surmattavaksi; hän ei kuitenkaan valita, ei sittenkään, vaikka häneltä näin riistetään hänen poikansakin. Lopuksi markiisi hylkää hänet ja hän palaa melkein alastomana isänsä luo. Vielä on jäljellä viimeinen koettelemus: markiisi ilmoittaa menevänsä uusiin naimisiin, vaatii entistä vaimoansa järjestämään uuden puolison vastaanottojuhlan, ja kysyy lopuksi, mitä hän pitää hänen uudesta puolisostaan. Griseldis kiittää tätä kauniiksi, mutta pyytää nöyrästi, ettei markiisi panisi häntä niin koville koetuksille kuin ne, jotka Griseldis itse oli saanut kestää, sillä nuorena ja heikkona uusi puoliso voisi sortua niihin. Nyt oli Griseldis'n koettelemusten mitta täysi: hän oli kestänyt ne kaikki, pääsi jälleen entiseen asemaansa ja sai takaisin tyttärensä, joka oli juuri tuo markiisin aiottu uusi puoliso.

Näytelmässä ei siis ole mitään yliluonnollista eikä uskonnollistakaan, vaan se on todellakin tavallinen maallinen kertomus, peräisin juutalaisten selityskirjallisuudesta ja aiottu valaisemaan Raamatun käskyä, että vaimon pitää olla miehellensä alamainen. Kertomuksen muodossa sen käsitteli ensin Boccaccio (kymmenes päivä, kymmenes kertomus) ja tämän perusteella taas latinaksi Petrarca, jonka toisinto on todennäköisesti ollut äsken selostetun moraliteetin pohjana. Shakespeare käsitteli samaa aihetta näytelmässään Loppu hyvä, kaikki hyvä (All's well that ends well).

Renessanssin näytelmään viittaa eräs toinenkin moraliteetti, 1400-luvulta periytynyt Keisari, joka surmasi veljenpoikansa (L'empereur qui tua son neveu).

Vanha keisari luovuttaa kruunun veljenpojalleen kehoittaen tätä tarkoin noudattamaan oikeutta. Veljenpoika kuitenkin raiskaa köyhän tytön, joka valittaa asiasta vanhalle keisarille. Tämä tuomitsee rikollisen kuolemaan ja kun kukaan ei tahdo toimeenpanna tuomiota surmaa hänet itse. Tapahtuma järkyttää häntä kuitenkin niin, että hän tuntee itsekin kuolevansa. Kun hän ei tahdo tunnustaa tekoansa synniksi, kieltäytyy pappi antamasta hänelle ehtoollista; silloin tapahtuu ihme: näkymättömät kädet laskevat hostian taivaasta ja niin tämä oikeuden järkkymätön puolustaja saa kuolla hyvällä omallatunnolla, sillä onhan Jumala hyväksynyt hänen tekonsa.

Tällainen aihe johti Shakespearen näytelmään Verta verrasta (A Measure for Measure).

Pyhän Antoniuksen päivänä, tammik. 17. 1426, esittivät ylioppilaat Parisissa, Navarran kollegiumissa, moraliteetin, jonka henkilöinä olivat Jumala, Lääkäri, Paholainen, Synti ja Ihminen. Vertauskuvallisten moraliteettien laatu ilmenee niiden nimistä: Hyvin neuvottu ja Pahoin neuvottu (Bien avisé et Mal avisé); Oikeamielinen ja Maailmallinen (Homme juste et homme mondain); ja niiden vertauskuvallisista henkilöistä: Tahto, Järki, Viisaus, Hulluus, Imartelu, Kunnia, Kirkko, Ranska jne., mitä suinkin voi ajatella, jopa Halvaus ja Kaatuvatauti. Kaikkiaan on säilynyt n. 65 moraliteettia ja kuuluvat ne enimmäkseen vuosiin 1450-1550.

Erikoisen suosittu näyttää olleen sottie (> sot, -te = tyhmyri, narri), joka on periytynyt todennäköisesti jo pakanalliseen valon juhlaan kuuluneista joululeikeistä. Kirkko näet omaksui joulun mukana nekin: niiden muistoa oli ilmeisesti neljäntenä joulupäivänä vietetty "narrien juhla" (ludus stultorum), jolloin papin sanoessa: Deposuit potentes de sede et exaltavit humiles ("Hän on alentanut mahtavat heidän istuimeltaan ja ylentänyt nöyrät"), nuoret teologit ryntäsivät kuoriin, istuivat piispan tuolille ja toimeenpanivat jos mitä vallattomuuksia. Näissä oli päämiehenä narri, joka sittemmin pujahti niistä mysterioihin, tavaten näiden pikkupiruissa samanmielistä seuraa, ja moraliteetteihin, joissa sillä usein oli seuralaisena Pahe. Vihdoin narrin ympärille syntyi erikoinen moraliteetin kaltainen vertauskuvallinen näytelmä, jonka henkilöt pukeutuivat puoleksi vihreisiin ja keltaisiin pukuihin ja aasinkorvalakkiin. Tällaisen puvun suojassa oli lupa sanoa asiat suoraan ja niinpä sottie onkin satiirin luontoinen. Kuuluisaksi tuli runoilija Gringoiren 1512 sepittämä Narrien ruhtinas (Prince des sots), jossa Ranskan kuninkaan puolesta pilkattiin paavi Julius II:sta. Lopuksi sottie meni satiirissaan hallitusvallan mielestä liian pitkälle, minkä vuoksi Frans I kielsi niiden esittämisen.

Lopuksi on mainittava moraliteetin ja sottien ohella muotiin tullut farssi, 100-300 säettä käsittävä pila, jossa l'esprit gaulois saattoi ilakoida samalla tavalla kuin kaskussa. Niitä on säilynyt n. 150. Farssi sanoi asiat niiden oikealla nimellä, hyväksymättä vertauskuvia. Se käsitteli mieluiten tavallisia ihmisiä, köyhiäkin, mutta vain iloitellakseen, pyrkimättä herättämään sääliämme heitä kohtaan. Se nauttii kepposista ja älykkäiden veijarien petoksista, pilkkaa pappia ja mylläriä, ja nauraa yhä uudelleen aviomiehen, uskottoman puolison ja rakastajan keskeisille kommelluksille. Keppi on tärkeä ratkaisuväline. Tällaisina ne todellakin sopivat hyvin "suruttomain seurakunnan" ohjelmistoon.

Alan kuuluisin näyte on Mestari Pathelin (Maître Pathelin), tuntemattoman tekijän sepitelmä v:lta 1464, rakenteeltaan aikansa edellä oleva huvinäytelmä, joka puolustaa paikkaansa nykyaikaisellakin näyttämöllä.

Mestari Pathelin on köyhä nurkka-asianajaja, joka "ostaa" verkakauppias Guillaume Joceaumelta pukukankaan imartelemalla häntä ja pyytämällä häntä luokseen vieraisille, jolloin hän samalla saisi kankaan hinnan. Mutta kun Joceaume sitten saapuu, väittää Pathelinin vaimo Guillemette, ettei hänen miehensä ole ollut ulkona kahteentoista viikkoon, koska on ollut kauan vuoteessa sairaana. Kun Pathelin itse lisäksi hourailee kovasta vatsastaan ja puhuu käsittämättömiä päättömyyksiä kaikilla ranskan ja flaamin murteilla, rupeaa Joceaume epäilemään muistiaan ja uskoo lopuksi paholaisen vieneen hänen kankaansa. Hänen paimenensa Thibault Aignelet on myös pettänyt häntä, minkä johdosta Joceaume on haastattanut hänet oikeuteen. Thibault ottaa asianajajakseen Pathelinin, joka neuvoo häntä vastaamaan kaikkiin kysymyksiin kuin lammas: "pää!" Nähtyään Pathelinin oikeudessa Joceaume unohtaa varsinaisen asiansa ja rupeaa vihastuneena uudelleen syyttämään häntä kankaan varkaudesta. Tuomari, joka ei voi ymmärtää, mistä on kysymys, vaatii, että on "palattava lampaisiin" [siitä sananparsi: Revenons à nos moutons = palatkaamme asiaan], uskoo Pathelinin vakuutusta, että Joceaume on hullu, ja käskee hänen olla vaiti. Kun tuomari sitten rupeaa kuulustelemaan Thibaultia ja saa aina vastaukseksi vain "pää", hän tulee siihen käsitykseen että tämäkin on hullu. Näin on Pathelin selvinnyt hyvin tähän asti ja rupeaa nyt perimään palkkiotansa Thibaultilta. Tämä kuitenkin noudattaa edelleen tarkoin hänen neuvoaan, vastaten kaikkiin kysymyksiin vain "pää", niin että Pathelin lopuksi raivostuneena sanoo:

    Hän kautta Pyhän Paavalin
    mua nenästä jo vetikin!
    En luullut ketään keljummaksi,
    vaan itseni mä parahaksi
    ja kuninkaaksi todellakin
    tuon uskoin koko lurjussakin,
    mi puhuu, milloin maksaa hullut –
    näin nolatuks' en konsa tullut!
    Mun paimen näin on pettänyt,
    mut pian näytän että nyt
    sun sieppaa kiinni santarmi –

Paimen.

    Pää!

Pathelin.

         Pää! Jo tuki turpasi!
    Nyt poliisihin viivana,
    saat kohta putkass' istua!
    Ei auta juones konstikkaat –

Paimen.

    Siis ota kiinni, jos vain saat!

Farssi saattoi olla myös yksinpuhelu, jossa eleillä, kuvauksilla ja oratio rectalla ilmaistiin draamallinen tilanne. Huvittava on Bagnolet'n jousimies (Franc-Archer de Bagnolet, 1468), joka liittyen vanhaan kerskailevan soturin sarjaan ilmaisi kansa vastenmielisyyden kuninkaiden palkkaamaa, etupäässä skottilaista jousimieskaartia vastaan, samaa, jota Walter Scott kuvasi Quentin Durward nimisessä romaanissaan.

Näytelmätaide alkoi Englannissakin kirkon piiristä. Kirkon toimesta näet esitettiin suurina juhlapäivinä raamatullisia kuvaelmia, joissa jo varhain ruvettiin käyttämään kansan omaa kieltä. Varhaisin tunnettu sellainen on Dunstablessa n. 1110 esitetty Pyhän Katarinan näytelmä (Ludus de Sancta Catharina), joka on ollut joko latinan- tai ranskankielinen. Kun maallikot jo alusta alkaen olivat auttaneet kirkollisia henkilöitä näiden kuvaelmien järjestämisessä, rupesi kehitys johtamaan siihen, että niiden toimeenpano jäi yhä enemmän maallikkojen haltuun. Näin voidaan 14:nnellä vuosisadalla todeta raamatullisten näytelmien esittämisen vakiintuneen jokaisessa huomattavammassa kaupungissa käsityöammattikuntien kunniatehtäväksi. Tällöin saamassaan muodossa ovat nämä näytelmät eli miraakkelit, joiksi niitä Englannissa sanottiin erottamatta mysterioita eri lajikseen, myös kuvia silloisesta kaupunkielämästä, iloisista markkinapäivistä ensimmäisen pääsiäisen jälkeisen sunnuntain ja helluntain jälkeisen torstain (Kristuksen ruumiin juhlan) aikoina, jolloin luonto oli suloisimmillaan ja päivä pisin, ja jolloin niitä enimmäkseen esitettiin. Silloin ammattikunnat näyttelivät niitä aamusta iltaan kaupunkien toreilla ja kaduilla, jokainen sille erikoisesti sopivaa kohtausta, esim. veneenrakentajat Nooan ja kultasepät itämaiden viisaiden tarinaa, näyttämönä vankkureille rakennetun näyttelijäin suojan avoin katto. Kun esitys oli loppunut, siirryttiin heti uuden katselijajoukon eteen, jatkomiraakkelin tullessa sijaan. Miraakkeleja on säilynyt neljä sarjaa: Yorkin (48 näytelmää, luomisesta viimeiseen tuomioon), Towneleyn (tunnetut myös nimellä Wakefield Mysteries, 32), Chester- (25, useat ranskalaisperäisiä) ja Coventryn näytelmät (42). Liikaa vakavuutta lievennettiin välillä kansanomaisesti humoristisilla kohtauksilla, esim. sillä, että Nooan vaimo yhtäkkiä kieltäytyikin menemästä arkkiin, koska ei saanut kaupungin juorusiskoja mukaansa, tai sillä, että Herodes ja Pilatus joutuivat tukkanuottasille. Miraakkelien kehittymiseen tällaisiksi raamatullisiksi sikermiksi vaikutti myös mainittu 1300-luvulla syntynyt tuntemattoman runosepon lähes 30.000 säettä sisältävä runoelma Maailman juoksija (Cursor Mundi), joka kertoo Raamatun tapahtumat luomisesta viimeiseen tuomioon, sisältää paljon keskiaikaista legendatietoa, ja on ollut miraakkelien sepittäjille tärkeänä lähteenä. Miraakkelit olivat mitä huomattavin ja keskeisin ilmiö Englannin kaupunkien kulttuurielämässä keskiajalla. Varhaisimmat niistä kuuluvat 14:nnelle vuosisadalle, Edvard III:n aikaan, viimeinen esitys, Kristuksen kärsimisen historia, toimeenpantiin Lontoossa Jaakko I:n aikana 1600-luvun alussa.

Miraakkelien rinnalla viljeltiin Englannissakin moraliteettia, joka täällä näyttää olleen yksinomaan vertauskuvallinen. Erikoisosuuden siinä sai Pahe, joka käsitettiin ihmisiä ja itseään pimeyden ruhtinasta alituisesti kiusaavaksi ilveilijäksi. Englantilaisia moraliteetteja on säilynyt; kuuluisimmaksi niistä on tullut Jokamies (Everyman, n. 1529), joka perustuu hollantilaisen Peter Dorlanduksen sepittämään ja 1495 painettuun samannimiseen (Elckerlijk) näytelmään. Siinä on 26 henkilöä, Jumalasta, Pirusta, Mikaelista ja Kuolemasta alkaen aina Jokamiehen Voutiin, Kokkiin ja Köyhään naapuriin saakka. Myös Prologi on henkilöllistetty, julistaen näytöksen alkaneeksi.

Jumala lähettää sanansaattajansa Kuoleman ilmoittamaan Jokamiehelle, että hänen on viipymättä saavuttava tilikirjoineen kuulemaan tuomiotansa. Lähtiessään maksamaan ostamansa huvipuiston hintaa rikas Jokamies antaa pyytelevälle Köyhälle naapurille kukkarostaan vain yhden rahan ja kieltäytyy armahtamasta velallista, joka on hänen saatavastaan menossa velkavankilaan, ylistäen samalla rahan voimaa:

    Rahalla saa siis kaikkea,
    saa kunniaa ja autuutta.

Itsekkäästä syystä, päästäkseen rauhaan ruikutuksilta, hän kuitenkin käskee imarteliaan Ystävän pitää huolta velallisen vaimosta ja lapsista. Huvipuiston hän aikoo lahjoittaa Mielitietylleen. Välittämättä äitinsä varoituksista hän ryhtyy viettämään Mielitietyn kera juhlaa, mutta joutuukin aavistelemaan kuolemaansa, mikä turmelee hänen mielialansa. Virkistäydyttyään viinillä hän pyytää vieraitaan laulamaan, mutta kuulee pian – vain hän, eivät vieraat – kellojen soittoa ja huutoja "Jokamies", kunnes valot sinistyvät ja Kuolema ilmestyy hänen taaksensa. Saaden tältä vielä hetkeksi elonaikaa Jokamies pyytelee Ystävää, Paksua ja Laihaa serkkua, Voutia ja renkejään seurakseen kalman tielle, mutta kaikki pakenevat. Hän tahtoo viedä mukanaan ainakin rahakirstunsa, mutta siitä nouseva Mammona pilkkaa häntä ja kieltäytyy lähtemästä. Vain Hyvät työt – Jokamiehen tylyyden vuoksi kurja, heikko nainen – ilmoittaa lähtevänsä hänen mukaansa ja suosittaa hänen auttajakseen tilinteon hetkellä Luojan edessä sisartaan Uskoa, jota Jokamies on aina pilkannut. Usko saa hänet luottamaan Jeesuksen lunastukseen, ohikulkeva äiti ymmärtää, että hänen rukouksensa on kuultu, ja Jokamies lähtee Hyvien töiden ja Uskon rohkaisemana seuraamaan munkkia (kirkkoa). Myöhästyneelle Pirulle, joka todistaa Jokamiehen kaiken järjen nimessä kuuluvan hänelle, selitetään Herran heittäneen Jokamiehen vaakaan uhrikuolemansa ja siten pelastaneen hänet. Jokamies palaa valkoisiin puettuna ja Hyvät työt ja Usko auttavat hänet hautaan, viimemainitun lausuessa:

    Nyt päivätyönsä päättäen
    luo Tuomarin käy syntinen,
    ja hänen Työnsä vain
    ne seuraa häntä puolustain.
    Hän onnen sai, hän pääsi pois,
    ja on kuin enkelilaulut sois,
    kun piirihinsä taivaaseen
    he sulkee sielun saapuneen.

           [Suomentanut Huugo Jalkanen.]

Englantilaiset moraliteetit kuvastavat 1500-luvulla jumaluusopillisia erimielisyyksiä, politiikkaa, renessanssin vaikutusta jne., vertauskuvallisen asun käydessä yhä ohuemmaksi. Uuden ajan näytelmää kohti ne kehittyivät siten, että niihin liitettiin joko historiallisia henkilöitä, jolloin niistä tuli jonkinlaisia kronikkanäytelmiä, tai todellisia ihmisiä. Englannissakin on farssilla, jota siellä sanottiin interludiksi, tärkeä osuutensa näytelmän kehitykseen; siitä puhumme kuitenkin lähemmin renessanssin draaman yhteydessä.

Näytelmän kehitys Saksassa oli aikaisemmin esitetyn mukainen; kirkollisen latinankielisen pääsiäisohjelman kasvamista ja muuttumista varsinaiseksi kansankieliseksi kärsimysnäytelmäksi voidaan seurata yli sadasta säilyneestä käsikirjoituksesta 1200-luvulle saakka; samoin voidaan käsikirjoituksista todeta, miten kirkon latinankielinen jouluohjelma vähitellen kehittyi 1200-luvun kuluessa, kunnes syntyi kansankielinen joulumysterio. Benediktbeurenin luostarissa on Kristuksen kärsimyksen pääsiäisnäytelmä (Osterspiel von dem Leiden Christi), joka periytyy 1200-luvulta ja sisältää latinan ohella myös saksaa; St. Gallenin luostarissa on 1300-luvulta periytynyt saksankielinen joulumysterio. Tuloksena oli 1400- ja 1500-luvun raamatullinen näytelmä, jonka keskeinen sikermä oli Jeesuksen elämä, erittäinkin hänen syntymänsä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa. Erikoisesti mainitaan Kymmenen neitsyen näytelmä (Spiel von den zehn Jungfrauen, 1322), joka perustuu latinankieliseen Ylkä (Sponsus) nimiseen, ranskankielisenäkin tunnettuun liturgiseen draamaan, ja jonka väite, että Marian ja pyhimysten rukoukset syntisen puolesta ovat tehottomia ilman tämän todellista katumusta ja parannusta, viittaa aikakauden uskonnollisiin erimielisyyksiin. Myös Antikristus oli suosittu: 1469 esitettiin Frankfurt am Mainissa sen niminen mysterio, kestäen neljä päivää. Miraakkeleja vastaava pyhimysnäytelmä oli Saksassakin suosittu edistäen varsinaisen näytelmän kehittymistä käyttämällä runsaasti maallisia aineksia. Tältä kannalta on huomattava Rouva Juttenin näytelmä (Spiel von Frau Jutten, 1480), joka käsittelee naispaavi Johannesta. Mysterionäytelmä eli katolisessa Saksassa 1700-luvulle saakka; tunnetut Ober-Ammergaun kärsimysnäytelmät eivät kuitenkaan periydy keskiajalta, vaan v:lta 1633, jolloin tämän Baijerissa olevan kylän asukkaat silloin raivonneen ruton vuoksi lupasivat toimeenpanna tällaisia esityksiä; niiden teksti on myös omintakeinen.

Varsinaisia moraliteetteja ei saksalaisilla ollut, mutta farsseja vastaavat laskiaisnäytelmät (Fastnachtspiele) ovat joskus olleet niitä lähellä, kuten näkyy lyypekkiläisestä laskiaisnäytelmästä nimeltä Viisi hyvettä. Aiheet olivat samoja kuin ne, joita kaskuissa (Schwänke) käsiteltiin. Ne olivat erikoisen suosittuja 1400-luvulla ja johtavat suoraan mestarilaulajiin ja Hans Sachsin näytelmiin. Etelä-Saksassa viljeltiin ns. Neidhartin näytelmiä (Neidhartspiele), joiden keskushenkilönä oli sadunomaiseksi tullut minneritari Neidhart von Reuental (s. 311).

Hans Sachs (s. 317) sepitti parisensataa näytelmää, enimmäkseen lyhyitä, opettavaisia, runottomia tuotteita, aiotut luettaviksi eikä esitettäviksi. Kiertävien näyttelijäin (fahrende Leute) piloissa ilmenevä vallattomuus oli niistä tyystin hävinnyt ja sijaan oli tullut porvarillinen, kuiva järkevyys ja nuhteettomuus. Aiheensa Sachs otti elämästä, kaskuista ja kirjallisuudesta, mm. Lukianokselta (Kharon, I, 330), Boccacciolta (Griselda, Lisabetha ja Francisca), kaskuista (Eulenspiegel ja sokeat tunnettu myös ranskaksi) jne. Jos ne olivat pitempiä ja päättyivät surullisesti, Sachs ilmoitti ne tragedioiksi; päättyessään iloisesti ne olivat komedioja; lyhyet olivat "laskiaisnäytelmiä". Henkilöt olivat aiheiden mukaan mytologisia, klassillisia ja raamatullisia, porvareita ja heidän naisiaan, paholaisia, noita-akkoja, talonpoikia jne. Huumoria saattaisi sanoa joskus välähtävän näkyviin, esim. silloin, kun vanha noita-akka kuvataan niin rumaksi, että paholainenkin häntä pelkää.

Alankomaissakin draaman kehitys alkoi raamatullisista näytelmistä. Vanhin säilynyt näyte on sirpale eräästä pääsiäismysteriosta n. v:lta 1360. Elckerlijk-moraliteetin olemme maininneet. Myöhäisin on juhannuksena 1500 esitetty Pyhän Sakramentin mysterio. Uskonnollisen näytelmän rinnalle ilmestyi sen ilakoivien ainesten itsenäistymänä maallinen farssi (Abelespelen = "helposti esitetyt", Sotternieën, vertaa ransk. sottie).

Näytelmäin esitys tuli vähitellen erikoisten harrastajien, Gesellen van den Spele, tehtäväksi, ilmeisesti Parisin esimerkin mukaan (s. 382), ja näistä taas kehittyivät Ranskan puy-yhdistyksiä ja Saksan "mestarilaulajia" vastaavat "reetorien kamarit" (Rederijkerskamers), joiden hallussa Alankomaiden runous suurin piirtein oli 1400-luvulla. Nämä olivat keskiluokkaan, porvaristoon, kuuluvien kirjallisuuden ja runouden harrastajien muodostamia kiltoja, jotka aluksi toimivat näytelmien esittäjinä samaan tapaan kuin ammattiyhdistykset Englannissa, mutta omistautuivat sitten kirjallisuuden viljelyyn yleensä ja runouden sepittämiseen. Niitä syntyi jokaiseen kaupunkiin ja kaikilla oli erikoinen heraldisesti fantastinen nimensä. Diestissä toimi v:sta 1302 "Kristuksen silmät", Ypernissä v:sta 1398 "Alfa ja Omega"; Antwerpenin "Orvokki" seurasi 1400, Brysselin "Kirja" 1401, Kortrijkin "Barbara" 1427 jne. Kuuluisa oli Amsterdamin "Villiruusu" (Eglantine), joka perustettiin 1496 ja jonka tunnuslauseena oli "Kukkien rakkaudessa" (In Liefde Bloeyende). Ne hankkivat vähitellen varoja, ottivat haltuunsa kaupunkinsa koko kirjallisen ja taiteellisen elämän, ja toimeenpanivat vuosittain loistavia yhteisiä "retoriikan turnajaisia" (landjuweelen). Kuuluisat tällaiset pidettiin 1496 Antwerpenissä, osanottajina 28 "kamaria"; loistavimmat olivat ne, jotka toimeenpantiin samassa paikassa 1561. Brysselin "Kirja" lähetti niihin 340 osanottajaa, kaikki ratsain ja pukeutuneina upeisiin viittoihin. Kaupunki antoi palkinnoiksi tynnyrillisen kultaa, joka jaettiin 1893:lle reetorille. Tämän jälkeen "Kamers van Rhetorica" rupesivat rappeutumaan. Niiden kirjalliset saavutukset olivat vähäpätöisiä.

Italiassa oli draaman lähtökohtana liturgia, ja sen kielenä latina ja viljelijänä kirkko kauemmin kuin muissa maissa. Tuloksena oli latinankielinen mysterio, joka alkoi luomisesta ja päättyi Antikristukseen, Jeesuksen toiseen tulemiseen ja viimeiseen tuomioon. Huippukohtana siinä oli pääsiäisnäytelmä (Ludus Paschalis) ja sen esityksen tärkeänä puolena kehityksen sekä ilmaisijana että edistäjänä, kirkolliset, myöhemmin saavuttamansa upeuden vuoksi trionfi-nimellä, tunnetut kulkueet. Tällaisia esityksiä tunnetaan 1200-luvulta: v:lta 1243 Padovasta, 1264 Roomasta ja 1298 Cividalesta. Kansankieli alkoi saada niissä sijaa vasta sen jälkeen, kun umbrialaiset laude-runot tulivat liturgian yhteydessä käytäntöön. Nämä olivat erään umbrialaisen uskonnollisen herätysliikkeen keskuudessa 1200-luvun jälkipuoliskolla syntyneitä keskustelun muotoisia ylistyksiä, jotka olivat alkuaan aiheutuneet liturgiasta. Ne esitettiin monissa miehin ja pyrkivät nyt, liittyen jumalanpalvelukseen, vaikuttamaan liturgiaan kansanomaistavasti. Tämä on tapahtunut ensin Umbriassa ja tästä vaatimattomasta alusta on kehittynyt kansankielinen mysterio. Vanhaa Testamenttia koskevat näytökset tunnettiin nimellä figure (= kuva, esitys), Uutta nimellä vangeli (evankeliumi); kokonaisuudessaan tällainen näytelmä oli divozione (= palvonta) tai mistero tai kärsimysnäytelmä (passione); näytöksiä sanottiin yleisimmin "pyhiksi esityksiksi" (sacre rappresentazioni). Kirkon kauan kestäneestä vaikutusvallasta lienee johtunut, ettei kansanomainen huumori ja komiikka saanut Italian mysterioissa samaa sijaa kuin ranskalaisissa. Vain yksi kansankielinen mysterionäytelmä: Jeesuksen Kristuksen kärsimys (Passione di Gesu Cristo), on säilynyt, periytyen 1400-luvulta, jolloin "pyhät esitykset" olivat erikoisesti suosittuja Firenzessä, varsinkin kaupungin suojeluspyhimyksen, Johannes Kastajan päivänä.

Se uskonnollisen draaman laji, jota olemme sanoneet miraakkeliksi, alkoi Italiassa myös 1200-luvulla; varhaisimpia on näytelmä Munkista, joka antautui Jumalan palvelukseen (Monaco che ando al servizio di Dio). Sen kehitys on sama kuin mysterion. Vertauskuvallista moraliteettia edustaa Sielun komedia (Commedia dell'anima), jossa Muisto, Äly, Tahto, Usko, Kerettiläisyys, Epätoivo, Aistillisuus, Toivo, Hakkaus jne. taistelevat ihmisen sielusta. Lopuksi huomautamme, ettei antiikin vanha kansanpila, atellani ja miimi, ole todennäköisesti, kuten olemme jo sanoneet, milloinkaan sammunut Italian mantereelta, vaan on päinvastoin kukoistanut siellä, varsinaisilla syntymäsijoillaan, rehevämmin kuin muualla. Lukuisissa hoveissa esitettiin pilanäytelmiä, kirkonmenoihin sisältyi joinakin juhlina "hengellisiä piloja" (farse spirituali), Roomalla oli vaunuissa esitetyt laskiaispilansa, "Napolin pila" (farse napolitane) oli tunnettu: tämä ala kohoaa 1500-luvulla näkyviin commedia dell'arte-taiteena.

Espanjan draaman historia on edellisten kaltainen: ensin kehittyi latinankielinen liturginen draama, alkaen jo 800-luvulla ja jatkuen aina 1200-luvun lopulle saakka. Se kuului erikoisesti jouluun, jolloin esitettiin Paimenten palvonta, Viattomat lapset ja Itämaiden viisaat, ja pääsiäiseen: Ylösnousemus ja Matkalaiset (Emmauksen kohtaus). Mutta jo 1000-luvun lopulla ja erittäinkin 1100-luvulla saavuttivat huomattavan merkityksen ns. koululaisnäytelmät (juegos escolares), jotka olivat latinankielisiä, liturgiasta irtautuneita, kirkon ulkopuolelle joutuneita kouluoppineisuuden ilmaisuja. Ne käsittelivät raamatullisia ja pyhimysaiheita, ja olivat 1100-luvulla huomattavin julkisen näytelmätaiteen ilmaus, mutta syrjäytyivät 1200-luvulla kansankielisten näytelmien tieltä, joita silloin rupesivat esittämään ammattikunnat ja harrastuspiirit; sen jälkeen niitä esitettiin vain kouluissa latinan harjoituksina. Kansankieliset näytelmät kehittyivät vähitellen 1400-luvulta tunnetuiksi laajoiksi mysterioiksi, miraakkeleiksi ja moraliteeteiksi, jotka kaikki tunnettiin Espanjassa yhteisnimellä auto (= toiminta, näytös). Ne keskittyivät jouluun ja pääsiäiseen ja ovat olleet laajoja ja monipuolisia, kuten perinteet kertovat, vaikka itse varsinaisia tekstejä on säilynyt tai ainakin tähän saakka löydetty vain yksi ja siitäkin ainoastaan 147 säettä: ennen mainittu n. v:lta 1200 periytyvä Itämaiden viisaiden mysterio (Auto de los Reyes Magos). Aikaisemmin otaksuttiin sen olevan käännös ranskalaisesta (latinankielisestä) liturgisesta draamasta, mutta tätä otaksumaa ei ole riittävästi perusteltu; yhtä hyvin se voi olla omintakeinen kastilialainen tuote. Auto-tyyli säilyi myöhäiseen: Espanjan draaman historiassa on viittamerkin arvo 1400-luvulla eläneen runoilijan Gomez Manriquen mysteriolla Meidän Herramme syntymän esitys (Representación del Nacimiento de Nuestro Señor), ja vielä "Espanjan teatterin patriarkka" Juan del Encina (1468-1529) sepitti eräänlaisia mysterion ja antiikin paimenidyllin sekaluomuksia, eklogeja, joilla hän lopullisesti maallisti Espanjan draaman ja saattoi sen renessanssin vaikutuksen alaiseksi. Niihin yhtyy myös espanjalainen kansanomainen komedia.

Komedian (juego de escarnio) olemassaolo tiedetään siitä, että Alfonso X Viisas kielsi lakikirjassaan (Siete partidas – Seitsemän osaa) pappeja ottamasta osaa sellaisten esittämiseen. Ainoaakaan tällaista varhaiskomediaa ei ole säilynyt, mutta perustellusti niiden voidaan otaksua olevan kaikua vanhoista juglarien ilveilyistä. Tämä on samaa ainesta, josta nousivat näkyviin Juan Ruizin Hyvän rakkauden kirja (s. 298), näytelmädialogi Celestina, ja pikareskiromaanit. Koska Celestina on Espanjan keskiajan kuuluisimpia tuotteita ja rakenteeltaan näytelmän kaltainen, hahmottelemme sen tässä muutamin sanoin.

Näytelmän varsinainen nimi on Calixton ja Melibean komedia. Sen vanhin tunnettu painos periytyy Burgosista v:lta 1499; siinä samoin kuin Sevillan painoksessa v:lta 1502 on 16 näytöstä; myöhemmissä painoksissa on näytösten luku 21. Alussa olevassa akrostikonrunossa ilmoitetaan, että Salamancan ylioppilaiden keskuudessa kierteli sen ensimmäinen näytös, jota arveltiin joko Juan de Menan (s. 334) tai Toledon juutalaisen Rodrigo de Cotan (1400-luvun lopulla) sepittämäksi, ja että (juutalainen) baccalaureatus Fernando de Rojas kirjoitti siihen jatkon, 20 näytöstä, viidessätoista päivässä. Kun ymmärrettävästi ei ole mahdollista suorittaa tällaista työtä näin lyhyessä ajassa muuten kuin että käytettävänä on valmiit luonnokset, täytyy runon ilmoitukseen suhtautua varovaisesti; muuta syytä ei kuitenkaan ole voitu esittää sen todenperäisyyttä vastaan. Alussa näyttämölle, puutarhaan, saapuu jalosyntyinen, älykäs Calixto tapaamaan Melibeaa, nuorta, kaunista neitoa, isänsä Pleberion ainoata perillistä, johon on rakastunut. Kun Melibea ujosti torjuu hänen kosintansa, hän poistuu surullisena kotiinsa, jossa ryhtyy neuvottelemaan palvelijansa Sempronion kanssa. Tämä kehoittaa häntä turvautumaan Celestina nimisen vanhan parittelijan apuun. Kaupustelijattareksi pukeutuneena Celestina onnistuu pääsemään Melibean luo ja lieventämään hänen ujouttaan ja arkuuttaan, niin että hän lopuksi suostuu Calixtoon. Keskiyöllä Calixto saapuu Melibean talolle, jonka portilla Melibea ja hänen kamarineitonsa Lucrecia odottavat. Lucrecia poistuu ja Melibea keskustelee Calixton kanssa. Tähän saakka tapahtumat kehittyvät saavuttaessa XII:n näytöksen loppuun. Seuraavat seitsemän näytöstä kertovat, kuinka Calixto tulee Melibean luo puutarhaan ja kuinka hän kuullessaan melua lähtee pakoon, putoaa tikapuilta, joita oli tarvinnut kiivetessään muurin yli, ja kuolee. Kahdessa loppunäytöksessä kuvataan sitten, kuinka Lucrecia menee kolkuttamaan Pleberion ovelle, pyytäen häntä tulemaan tyttärensä luo, ja kuinka Melibea valittaa isällensä sydämensä tuskaa. Ilahduttaakseen häntä isä lähettää hakemaan soittajia, mutta Melibea sulkeutuu torniin, kertoo kohtalonsa sen juurelle saapuneelle isälleen ja heittäytyy maahan.

Tämä proosanäytelmä on Espanjan draamakirjallisuuden perusteos. Sen juoni on yksinkertainen ja selvä, käyttämättä niitä mutkallisia selkkauksia, jotka olivat sittemmin niin välttämättömiä "viitan ja miekan komedioissa", ja sen henki on vakava, traagillinen, Romeon ja Julian edeltäjänä ilmaisten syvää käsitystä rakkauden kaikkea vallitsevasta voimasta. Toiselta puoleltaan se on pistävästi, pessimistisesti, jopa kyynillisesti satiirinen, ilmaisten tämän hengen sivuhenkilöiden käsittelyssä. Näistä on vaikuttavin Celestina, vanha mustasieluinen ja liukaskielinen parittelija, joka paljaana kaikesta hyvästä, periytyneenä Ovidiuksesta ja Propertiuksesta saakka, tuntuu muuttuneen pahan inhottavaksi ruumistumaksi. Teoksen lähteinä ovat olleet aikakauden yleisimmät teokset alkaen Raamatusta ja antiikin kirjailijoista aina Boccaccion Fiammettaan, Petrarcan latinankielisiin teoksiin, Tristanin tarinaan, Ruizin runoelmaan ja kansanomaisiin kaskuihin saakka. Se on vaikuttanut Juan del Encinan eklogeihin, Portugalin draaman luojaan Gil Vicenteen ja muihin myöhempiin draamakirjailijoihin, ja pikareskiromaaniin. Kun se käännettiin jo 1506 italiaksi, 1520 saksaksi, 1527 ranskaksi, 1574 hollanniksi, 1624 latinaksi ja 1631 englanniksi, tuli siitä eurooppalainen yleisteos, jonka vaikutus on todettavissa tyyppeinä ja tilanteina monien maiden kirjallisuudessa.

Portugalin kirjallisuuden kohotti 1500-luvun alussa korkealle asteelle draamakirjailija Gil Vicente (1470-1540), "Portugalin Plautus". Hänen elämästään ei tiedetä paljoa: Lissabon ja pari muuta paikkakuntaa vaativat itselleen kunniaa saada olla hänen syntymäseutunsa; hän oli musiikinharjoittaja ja runoilija, näytelmäkirjailija ja näyttelijä, ehkä lainoppinut ja puhetaidon opettaja, jolla oli suoritettavana tehtäviä hovissa. Hänen tuotantonsa alkoi 1502 ja käsittää (1) uskonnollisluontoisia, so. raamatullisia, pyhäin elämää valaisevia ja vertauskuvallisia näytelmiä; (2) komedioja; (3) ylimyksellisiä eli tragikomedioja, jotka aiheutuivat hänen hovikokemuksistansa; (4) kansanomaisia huvinäytelmiä ja piloja; ja (5) sekalaisia tuotteita. Yhteensä hän sepitti 43 näytelmää: 14 portugaliksi, 11 kastiliaksi ja 18 osin molemmilla kielillä. Kun jokaisen näytelmän otsakkeessa ilmoitetaan, milloin, missä ja keiden läsnäollessa se esitettiin, ilmenee niistä samalla Portugalin draaman alkuhistoria. Monet sisältävät lauluja, jotka tekijä itse on säveltänyt ja jotka ovat viehättäviä kansanlaulun helähdyksiä. Niistäkin, jotka hän kirjoitti kastiliaksi, hengähtää lämmin kansallishenki ja kansallinen käsittelytapa, josta hänen aikansa heijastuu selvästi ja värikkäästi. Hänen huumorinsa on aitoa, satiirinsa osuvaa, aihepiirinsä laaja ja kielensä ytimekästä ja maalauksellista. Herätyksensä hän sai Juan de Encinalta, mutta maksoi velkansa osoittamalla Espanjan draamakirjailijoille oikean tien ja tulemalla siten Lope de Vegan ja Calderonin edeltäjäksi. Hänen tuotantonsa on 1500-luvun alussa Euroopan draamakirjallisuuden korkein saavutus ja ansaitsee siksi yleisen kirjallisuuden historiassa erikoista muistamista.

Huomattavin ensimmäisen ryhmän näytelmistä on trilogia Venheet (Barcas): Infierno, Purgatorio ja Gloria. Paholainen ottaa purteensa eri tyyppejä: aatelismiehen, suutarin, munkin, parittelijan, tuomarin, papin, herttuan, arkkipiispan ja kuninkaan, viedäkseen heidät haudan toiselle puolelle; saamme tällöin tutustua kaikkien luokkien vikoihin eli Lukianoksen tyyliseen satiiriin. Toisesta ryhmästä mainittakoon Rubenan komedia (Comedia de Rubena), ensimmäinen, jossa esiintyy noitia ja noituutta. Rubenalla on luvattoman rakkauden hedelmänä tytär, joka kasvatetaan salassa Cismenan nimellä ja joutuu kretalaisen aatelisnaisen kasvatiksi, perien hänet viisitoista vuotta myöhemmin. Näytelmään sisältyy kansanuskomuksia, taikuutta ym., muutamia kauniita kehtolauluja ja lauluja maalaistytöistä. Siinä esiintyy ensi kerran bobo (portugaliksi parvo) niminen tyhmän narrin tyyppi, joka tuli sittemmin espanjalaisessa draamassa hyvin suosituksi. Kolmanteen ryhmään kuuluvat esim. Amadis de Gaula, joka perustuu samannimiseen kuuluun romaaniin, Don Duardos, joka perustuu sen jatkoon, Palmeriniin, ja vertauskuvallinen satunäytelmä Jupiterin hovi (Cortes de Jupiter). Neljäs ryhmä, farssit, edustaa Vicenten tuoreinta saavutusta, kansanomaisen perustansa vuoksi vanhenematonta. Niissä kuvataan rakastunutta narria, joka lukee ahkerasti cancioneroja ja soittaa viulua lemmittynsä oven ulkopuolella, korttelin kissojen ja koirien säestäessä; vanhaa naurettavaa talonpoikaa, joka ahdistelee tyttöjä puutarhassaan; juutalaista naimiskauppojen välittäjää; neekereitä ja mustalaisia; Juez de Beiraa, Sancho Panzan tapaista tuomaria; pöyhkeää mutta köyhää aatelismiestä, joka tappaa palvelijansa nälkään, vaikka on olevinaan rikas (Farca dos Almocreves – Muulinajajat); ja mestari Enriqueä, muka lääkäriä (Farca dos Fisicos), jonka tapaamme uudelleen Molièren näytelmästä, ja josta suunnilleen voimme ymmärtää, minkälaisia olivat juegos de escarnio. Viidennestä ryhmästä mainittakoon Villonin Testamentista muistuttava Testamento de Maria Parda, vanhan juopon lissabonilaisen eukon rippi, joka on ollut yhtä suosittu kuin hänen farssinsa.

DANTE.

Kuvatessamme keskiajan hengenelämää ja sen erilaisia ilmenemismuotoja olemme nähneet, kuinka kansalliskielisten kirjallisuuksien aloilla aluksi vallitsee jonkinlainen epäpersoonallinen yhteisyys, jonka taakse yksilöt katoavat, mutta kuinka vähitellen, viljelyksen lisääntyessä, tämä yhteisyys häipyy ja yksilöt astuvat yhä selväpiirteisempinä näkyviin. Ensin on olemassa uusien kansojen muodostumassa oleva massa, joka satojen vuosien aikana ottaa vastaan vanhan tiedon rippeitä ja kristinuskon opetuksia, vaivalloisesti muovaillen omaa pakanallista sieluaan näiden uusien vaatimusten mukaiseksi. Näin syntyy lopuksi se psyke, jota olemme sanoneet kesiajan-ihmiseksi ja jota innostavat ritarillisuuden ja naivisti antautuvan uskonnon korkeat ihanteet – se kokonansa uusi maailmankäsitys, jonka perustuksena ja runkona on skolastiikan rakennus. Ajatellessa sen heikkoa yhteyttä antiikin korkeimpaan tietoon täytyy ihmetellä sitä hengen voimaa, jota keskiajan-ihminen osoitti luodessaan tätä maailmankäsitystään: ellei kirkon ja maallisen vallan, civitas Dein ja civitas terrenan, välinen ristiriita olisi kaikista ponnistuksista huolimatta jäänyt sovittamatta, se olisi ollut kaikilta puolilta eheä.

Tätä maailmankäsitystä siis esittivät keskiajan kirjailijat, kuka miltäkin puolelta, latinaksi ja kansalliskielillä, kuten olemme nähneet. Lähestyessämme 1200-luvun loppua ja 1300-lukua toteamme, että yksilölliset kirjailijat tulevat yhä lukuisammiksi, osaksi siksi, että heistä on myöhäisemmän, sivistyneemmän aikakauden jäseninä säilynyt enemmän tietoja, mutta enemmän toki siksi, että ajan henki ei voinut enää saada ilmaisuansa muuten kuin yksilöllisen, tehtäväänsä erikoislahjoiltaan sopivan, kehittyneen psyken kautta. Tällainen psyke saattoi heijastaa jotakin aikansa hengenelämän osaa, kuten olemme monista mainitsemistamme kirjailijoista nähneet, mutta joskus enemmänkin, jopa koko keskiaikaista maailmankäsitystä ja -kuvaa, riippuen hänen henkensä ulottuvaisuuden mitoista. Silloin kun suuri runoilija ottaa vastaan ja kokoaa sieluunsa edeltävien ja oman sukupolvensa pyrkimykset, antaen niille eheän ja sopusuhtaisen tulkinnan, joka viehättää kauneuden lakeihin nerokkaasti alistettujen elämänkuvien rikkaudella, syntyvät esim. Ilias ja Odysseia, Mahabharata, Kuningasten kirja – synteettiset suurrunoelmat, joiden keskeisimpänä tekijänä on sekä menneen että elettävänä olevan aikakauden syvin olemus. Tällaisen keskiajan elämänkäsitystä esittävän synteettisen suurrunoelman ja tilinpäätöksen loi Dante Alighieri.

Italian kansallisrunoilija Dante (eli Durante) Alighieri syntyi Firenzessä toukokuun keskivaiheilla 1265 arvossapidetyn porvarisuvun jäsenenä, kaksoisten "kunniakkaiden tähtien alla, jotka ovat täynnä hyveitä ja joilta hän on saanut neroutensa". Hänen isänsä Aldighiero oli lakimies, jonka toinen puoliso, Donna Bella, oli Danten ja tämän sisaren äiti. Hänen suvustaan tiedetään oikeastaan vain se vähä, mitä hän itse mainitsee: esi-isä oli Marsin kehässä (Paratiisi, XV, 87) Dantelle ilmestynyt Cacciaguida, joka oli syntynyt 1106, jolla oli Moronto ja Eliseo nimiset veljet ja Pon laaksosta kotoisin ollut Aldighieri niminen ja siis germaanilaista syntyperää oleva puoliso, joka sai surmansa Konrad III:n ristiretkellä (1147). Cacciaguidalla oli poika nimeltä Aldighiero; tämän poika Bellincione oli Danten isoisä. Jos suku ja perhe olisi ollut kaupungin ensimmäisiä tai aatelisia, se ei olisi voinut jäädä Firenzeen Montapertin taistelun jälkeen (1260), jossa suvun puolue, guelfit, perinpohjin voitettiin; Danten syntymävuodesta kuitenkin tiedämme niin tapahtuneen. Danten oma käsitys suvun ja aateluuden merkityksestä oli nykyaikainen: henkilökohtainen kelvollisuus oli tärkeintä; aateluutta oli olemassa vain siellä missä oli hyveitä.

Huolimatta siitä, ettei Danten koti liene ollut varakas – hän sanoi myöhemmin, ettei rikkaus voi jalostuttaa sielua, että kulta on alhaista kykenemättä tuottamaan mielenrauhaa tai tyydyttämään sielun kaipuuta – hän sai hyvän kasvatuksen, perehtyen ruumiinharjoituksiin ja hengen taitoihin. Opettajana hänellä oli Brunetto Latini (s. 334). Kirjoittamassaan Danten elämäkerrassa Boccaccio kertoo hänen tutkineen Vergiliusta, jota Dante (Helvetti, s. 82-87, I, 387) itsekin sanoo mestarikseen ja kauniin tyylinsä opettajaksi, Horatiusta, Ovidiusta, Statiusta ym. kuuluisia runoilijoita. Kahdeksantoista vanhana hän tunsi runosuonensa heräävän ja alkoi sepitellä säkeitä Guido Guinicellin "suloiseen uuteen tyyliin", samaan, jonka käyttämisessä hänen vanhempi ystävänsä Guido Cavalcanti oli mestari. Firenzen historioitsija Leonardo Bruni (1369-1444) sanoo "hänen saavuttaneen ne tiedot, joilla hän sittemmin oli kaunistava runoutensa ja joita hän selitti siinä, tutkimalla filosofiaa, teologiaa, astrologiaa, aritmetiikkaa, geometriaa ja historiaa, selailemalla monia eriskummallisia kirjoja, valvomalla ja hikoilemalla opinnoissaan". Näin Dante vähitellen pääsi aikansa tiedon omistajaksi. Hänellä oli kuvaamataiteellisia taipumuksia, koska kertoo piirtäneensä Beatricen kuolinpäivänä enkelin kuvan; siihen viittaa myös se, että hän oli Giotton läheinen ystävä. Kuten tunnettua Giotto ikuisti hänen piirteensä Bargello-palatsissa olevan Magdalenan kappelin freskoon, paratiisia esittävään osaan; Danten runoudesta Giotto sai innoituksen Paduassa olevan Scrovegni-kappelin Hyvettä ja Pahetta kuvaavaan freskoon. Dantella on ollut huomattavat soitannolliset lahjat, sillä ilman sellaisia hän tuskin olisi voinut kuvata niin herkästi kuin teki taivaallista laulua; säveltäjä Casella, joka Kiirastulen saaren rannalla laulaa hänen canzonensa Rakkaus, mi säteilet sielussani (Amor, che nella mente ragiona...), oli hänen läheinen ystävänsä, samoin kuin runoilija Cino da Pistoia ym. Hän kasvoi siis runoudesta ja taiteesta innoittuneessa ystäväpiirissä, ahkerasti opiskellen ja samalla nauttien elämän lahjoista. Tämän rinnalla hän on harjoittanut jotakin ammattia tai ainakin muodollisesti kirjoittautunut johonkin ammattikuntaan, koska häntä ei muuten olisi voitu valita kaupungin hallitukseen, mutta mikä tämä ammatti on ollut, on jäänyt tuntemattomaksi; on arvailtu ns. erikoisammatteja (speziali), joihin kuuluivat mm. lääkärit ja rohdoksien, itämaisten tavarain ja kirjojen kauppiaat.

Voidaksemme ymmärtää Danten toimintaa hänen miehuutensa aikana täytyy tutustua hänen kotikaupunkinsa historiaan. Satakunnan vuotta, aina 1215:een saakka, Firenze oli saanut nauttia melkein keskeytymätöntä rauhaa, pysyen yksimielisenä guelfien eli paavin ystävien puolueessa. Mutta mainittuna vuonna Buondelmonten ja Ubertin perheiden välinen yksityinen riita laajeni kansalaisten väliseksi puoluetaisteluksi: Firenzen 72:sta valtasuvusta 39 silloin liittyi Buondelmonten johtamaan guelfien ja loput Ubertin johtamaan ghibellinien puolueeseen. 1248 viimemainitut pääsivät Fredrik II:n avulla voitolle, ajoivat guelfit pois kaupungista ja hävittivät heidän linnoituksiksi varustetut talonsa. Porvarit ja muu yhteinen kansa kuitenkin pian kyllästyivät heidän hallitukseensa, nousivat kapinaan, rajoittivat podestan eli ylimmän vallanpitäjän oikeuksia ja valitsivat "kansan päällikön" (capitano del popolo) hänen vastapainokseen, hallitsemaan kaupunkia uuden kahdentoista neuvoston avulla, kansanvaltaistuttivat muutenkin hallitusmuotoa ja kutsuivat Fredrik II:n kuoltua 1250 maanpakolaiset guelfit takaisin. Kun ghibellinit Manfredin yllyttäminä kapinoivat tätä uutta järjestystä vastaan, heidät karkoitettiin 1258 ja nyt vuorostaan heidän linnoitetut asumuksensa, torninsa, revittiin. Mutta Manfredin lähettämien saksalaisten ritarien ja erään guelfiläisen kavaltajan avulla (Helvetti, XXXII, 81) ghibellinit voittivat guelfien armeijan perinpohjin Montapertin luona 1260, vallaten Firenzen kuuluisat, vertauskuvalliset sotavaunut (carroccio). Voitossa osallisina olleet kateelliset naapurikaupungit tahtoivat hävittää Firenzen olemattomaksi, mutta silloin ghibellinien johtaja Farinata degli Uberti (Helvetti, X, 90-93) nousi pontevasti puolustamaan isänmaatansa, sanoen, ettei sitä hävitettäisi niin kauan kuin hän kykenisi miekkaa heiluttamaan, ja että jos olisi välttämätöntä kuolla tuhat kertaa sen edestä, hän olisi valmis. Guelfien johtajasuvut ja muut vaikutusvaltaiset perheet karkoitettiin. He saivat kuitenkin pian apua. Paavin toimesta oli Apulian ja Sisilian kuninkaaksi valittu ranskalainen Kaarle Anjoulainen, joka kruunattiin Roomassa 1266 ja voitti samana vuonna Manfredin Beneventon luona. Tämän suurtapahtuman jyminä kaikui siis Danten kehdon ympärillä. Guelfien näin vahvistuneen aseman johdosta heidät kutsuttiin takaisin 1267 ja Kaarle Anjoulaisen avulla he nyt karkoittivat ghibellinit. Kiihkeä puoluetaistelu jatkui sitten Danten koko lapsuuden ajan, huolimatta paavien sovitusyrityksistä ja kerran julistetusta kirkonkirouksestakaan. 1278 tehtiin neljän vuoden aselepo, jonka aikana kaupunkia hallitsi neljäntoista buonominin komitea, guelfit pienenä enemmistönä. Sen loputtua 1282 hallitusmuoto uudistettiin: kolmesta tärkeimmästä ammattikunnasta (arti maggiori) valittiin kuusi prioria, joiden haltuun hallitus uskottiin. Ennen vuosisadan loppua tämä etuoikeus annettiin vielä seitsemälle ammattikunnalle, niiden joukossa mainitulle speziali-ryhmälle, johon myös Dante kuului. Priorien virka-aika kesti kerrallaan vain kaksi kuukautta, jolloin he asuivat hallituspalatsissa. Tulemme näkemään, että tällä toimella oli tärkeä merkitys Danten elämässä. "Sisilian iltamessu" (maaliskuussa 1282) ja Kaarle Anjoulaisen ja paavin kuolema (1285) kohottivat jälleen ghibellinien rohkeutta; vehkeilyt, riidat ja kahakat huipentuivat 1289 Campaldinon taisteluun, jossa ghibellinit perinpohjin voitettiin. Leonardo Brunin maininnan mukaan on Dante kertonut ottaneensa osaa tähän otteluun, jota hän tarkoittaa (Helvetti, XXII, 1-12) säkeillään:

    Oon nähnyt ratsumiesten lähtömarssit
    ja rynnäköt ja aseharjoitukset
    ja joskus myöskin pakomatkat nopsat...

Hän otti osaa myös pian jälkeenpäin tapahtuneeseen Capronan taisteluun (Helvetti XXI, 95-97) ja palasi syyskuussa 1289 Firenzeen. Ghibellinit oli lopullisesti voitettu ja tuhottu, mutta näin vastaansanomattomasti guelfien valtaan jääneessä kaupungissa jatkuivat silti kiihkeät puoluetaistelut, joskin uusilla nimillä. Nyt palaamme Danten historiaan.

Dantea kohtasi hänen palattuaan sodasta pian suuri suru: hänen unelmainsa rakastettu Beatrice, joka oli ollut hänen tähtenänsä hänen yhdeksännestä ikävuodestaan saakka ja jonka kuolematon henki puhdisti hänen elämänsä, kuoli kesäk. 9 p. 1290. Hän oli tavannut Beatrice Portinarin ensi kerran tämän isän, Folcon, kotona toukokuussa 1274 eli lähes 9-vuotiaana, Beatricen ollessa alun yhdeksännellä; kuten hän itse kertoo Vita nuovassa: "Siinä hetkessä, sen totisesti sanon, Elämän henki, joka asuu sydämen salaisimmassa kammiossa, alkoi vapista niin voimallisesti, että se hirmuisella tavalla tuntui vähäisimmissäkin valtimoissani, ja vapisten se lausui nämä sanat: Ecce Deus fortior me, qui veniens dominabitur mihi". ["Katso Jumalaa, minua väkevämpää, joka kerran hallitsee minua". Kaikki Vita nuovasta otetut kohdat on lainattu Tyyni Haapasen-Tallgrenin suomennoksesta (WSOY, 1920).] Mainitussa teoksessaan hän kertoo tämän rakkautensa tarinan sen alusta Beatricen kuoleman jälkeiseen vuoteen saakka. Selville käy, että hän oli nähnyt Beatricea harvoin, vain muutamia kertoja, ja että tämä tuskin tunsi häntä ja meni naimisiin Simone de' Bardin kanssa. Vaikka siis Beatrice epäilemättä on ollut todellinen henkilö – häntä on joskus pidetty vain runoilijan mielikuvana –, on Danten häneen kohdistama unelmoiva siveellisesti korkea ihailu kuitenkin käsitettävä ilmaisuksi keskiajan puhtaimmasta, runollisimmasta naisen palvonnasta, opituksi etupäässä provencelaisen runouden ja "uuden suloisen tyylin" koulussa. Se oli riippumaton palvojan tavallisesta rakkauselämästä, myös avioliitosta, ja usein, niinkuin Dantellakin, sitä kiihkeämpi ja "romanttisempi" kuta kauempana sen kohde oli. Vita nuovan viimeisessä kappaleessa hän kertoo, kuinka hänelle näyttäytyi "ihmeellinen ilmestys, jossa näin asioita, jotka saivat minut päättämään, etten enää sepitä runoja tuosta siunatusta hamaan siihen asti, kunnes voin hänestä arvokkaammalla tavalla runoilla. Ja siihen päästäkseni pyrin minkä voin, niinkuin hän totisesti tietää. Niin että jos Hän, jota varten kaikki luodut elävät, näkee hyväksi, että elämäni saa jatkua vielä muutamia vuosia, toivon runoilevani hänen kunniakseen sellaista, mitä ei koskaan ole kenestäkään runoiltu. Ja suokoon sitten hän, joka on kaiken Laupeuden Herra, että sieluni pääsee näkemään donnansa kunniaa, nimittäin tuon siunatun Beatricen, joka kirkastettuna katselee kasvoista kasvoihin häntä, qui est per omnia saecula benedictus". ["Joka on kaikkina vuosisatoina siunattu".] Tämä ilmaisee suuren runoteoksen välähtäneen hänen sielussaan ylevänä näkynä. Miehuutensa ajan teoksessa Convito (Pidot) hän myös kirjoitti surustaan, kuinka hän rauhoittuakseen luki Boëthiuksen (s. 46) ja Ciceron (I, 365) filosofian ja ystävyyden suomaa lohdutusta käsittelevät kirjat. Hän saavuttikin mielenrauhan ja meni 1292 naimisiin Manetto Donatin tyttären, myöhemmän katkeran vihamiehensä Corso Donatin sukulaisen Gemman kanssa, joka mahdollisesti on Vita nuovan loppukappaleissa mainittu häntä säälivä, hyvin kaunis nuori donna gentile, ja jolle hän kirjoitti sonetin (XIX): "Niin paljon lempeyttä säälivää..." Gemma lahjoitti hänelle kaksi poikaa ja kaksi tytärtä, ja vaikka hän ei seurannutkaan miestään maanpakoon eikä tämä mainitse häntä kertaakaan Jumalaisessa komediassa, ei ole syytä otaksua muuta kuin että hän on ollut kunnollinen ja uskollinen puoliso, ja että avioliitto on ollut onnellinen. Corso Donatin muistoa Dante säästää suuressa runoelmassaan ja puhuu ystävällisesti sukulaisistaan Piccardasta ja Foresesta. Nyt siirrymme jälleen Firenzen historiaan.

1293 sai vanhaan aatelisperheeseen kuuluva Giano della Bella, joka oli liittynyt guelfeihin eli kansanpuolueeseen, kaupungin hyväksymään ns. "oikeuden määräykset" (ordinamenti della giustizia), joiden mukaan hallitukseen, prioreihin, sai kuulua vain ammattikuntain jäsen. Näihin aikoihin Dante rupesi harrastamaan politiikkaa: asiakirjat kertovat hänen ottaneen w. 1295-1301 osaa sadan neuvoston istuntoihin ja viimemainittuna vuonna vastustaneen 100 ritarin lähettämistä avuksi paavi Bonifaciukselle, joka oli pyytänyt niitä voidakseen tehokkaammin taistella Colonna-sukua vastaan. Kesäk. 15 p:stä elok. 15 p:ään 1300 Dante oli priorina, joutuen silloin elämänsä käännekohtaan.

Jonkin verran vaimennuksissa olleet puoluetaistelut, jotka ghibellinien lopullisen kukistumisen jälkeen olivat enimmäkseen olleet vallastaan mustasukkaisen keskisäädyn, ammattikuntien, epäluulonilmauksia suurperheitä, grandeja, vastaan ja näiden vehkeilyjä alimpien kerrosten avulla heitä vastaan, puhkesivat silloin raivoamaan uudelleen. Läheisen vanhan vihollisen Pistoian puoluetaistelut, Cancellieri-suvun molempien haarojen, valkoisten (bianchi) ja mustien (neri), katkerat ottelut siirtyivät Firenzeen sen kautta, että tämän vallanpitäjät koettivat lopettaa niitä vangitsemalla molempien johtajat. Firenzekin silloin jakautui kahteen puolueeseen: Cerchien rikas nousukassuku rupesi kannattamaan valkoisia, Donatin köyhä mutta vanha ylimyssuku mustia. Sovinnon rakentajaksi pyydettiin paavia, jonka lähetti ei kuitenkaan saanut aikaan mitään, ja silloin Dante, joka sattui olemaan priorina juuri tällöin, ja hänen virkaveljensä päättivät surmata riidan lohikäärmeen hakkaamalla siltä pois päät: ajamalla molempien puolueiden johtajat maanpakoon. Tämä teko ei ollut Dantelle helppo, sillä karkoitettujen joukossa oli hänen ylin ystävänsä, hänen omaa puoluettansa, valkoisia kannattanut Guido Cavalcanti, joka sairastui epäterveellisessä maanpakopaikassaan, Maremma-seudulla olevassa Serrezanossa, kuumeesen, kuollen pian päästyään takaisin Firenzeen. Karkoitetut palasivat Danten virka-ajan loputtua ja taistelu vain yltyi; valkoiset julistettiin paavin toimesta muka ghibellineiksi, vaikka he olivat enemmän vanhojen guelfisukujen edustajia, jotka paavin vallanpyyteiden johdosta olivat joutuneet hänen vastustajikseen. Mustain kostonhaluinen johtaja Corso Donati, joka karkoitettiin uudelleen kesäkuussa 1301 ilmitulleen vallankaappaussuunnitelman johdosta, sai yllytetyksi paavin pyytämään Ranskan kuninkaan Filip Kauniin veljeä Valois'n Kaarlea rauhantekijäksi (paciaro) ja lupaamaan hänelle keisarikruunun. Vastustaakseen hänen vehkeilyjään priorit lähettivät syyskuun lopussa samana vuonna (1301) paavin luo lähetystön, jonka jäsenenä toisten tietojen mukaan oli Dante, mutta turhaan: Kaarle Valoislainen saapui Firenzeen marrask. 1 p., mukanansa Corso Donati. Mustat tarttuivat aseisiin, vankilat avattiin, valkoiset linnoittautuivat taloihinsa, kolmas osa kaupungista hävitettiin. Epävarmaa on, oliko Dante tällöin Firenzessä: Leonardo Bruni uskoo hänen olleen mainitun lähetystön jäsenenä ja poistuneen siis jo silloin, syyskuussa 1301, ainaiseksi syntymäkaupungistaan; hänen pian saamiensa tuomioiden sanamuoto taas edellyttää, että hän olisi ollut Firenzessä marraskuun mellakkain aikana. Tammik. 27 p. 1302 Dante (ja neljä muuta valkoisen puolueen miestä, joukossa Petrarcan isä Ser Petracco) haastettiin mustain asettaman podestan eteen vastaamaan baratteriasta eli epärehellisyydestä ja keinottelusta virassa ollessaan, ja tuomittiin, koska ei tullut saapuville, 5000 pikku florinin (fiorini piccioli) sakkoon, joka oli maksettava kolmen päivän kuluessa; jos näin tapahtui, heidän oli poistuttava Toscanasta kahdeksi vuodeksi; ellei, heidän omaisuutensa oli takavarikoitava; missään tapauksessa he eivät milloinkaan saisi pitää Firenzessä virkaa. Kun ei sakkoja suoritettu eikä syytetyistä mitään kuulunut, Dante ja neljätoista muuta tuomittiin elävinä poltettaviksi, jos joutuisivat tasavallan vangeiksi. Tämä tuomio uudistettiin syyskuussa 1311 ja lokakuussa 1315, se peruutettiin vasta 1494, Medicien aikana. Yli 600 valkoista karkoitettiin Firenzestä 1302 keppikerjäläisinä mierolle.

Maanpaossa ollessaan valkoiset liittyivät vanhoihin ghibellineihin ja heikkoja yrityksiä tehtiin Firenzen valtaamiseksi, mutta heidän kanssaan aluksi toiminut Dante erosi heistä pian, ollakseen, voi sanoa, "oma puolueensa". On muistettava Danten kasvaneen guelfinä, so. Firenzen sisäpolitiikkaan nähden kansan- ja ulkopolitiikkaan nähden paavinvallan ystävänä. Mutta kun keisariutta kannattavat ylimysmieliset ghibellinit lopullisesti karkoitettiin ja paavin politiikka rupesikin pyrkimään heidän jälkiään Firenzen herraksi, Dante muuttui kotikaupunkinsa itsenäisyyden ja kansanvaltaisen vapauden puoltajana johdonmukaisesti paavin vastustajaksi. Kun hän sitten puoluetaistelun uhrina päätyi maanpakoon ja saattoi sieltä, pitemmän perspektiivin päästä, nähdä koko Italian ja verrata sen valtiollista asemaa yhden lujan keskusvallan ja kuninkaan alaisuuteen järjestyvään Ranskaan ja valtioittensa liiton vuoksi voimakkaaseen Saksaan, hänelle selvisi, että Italian hajaantuminen lukuisiin toisillensa kateellisiin kaupunkivaltioihin ja tehokkaan keskusvallan puute esti sitä kohoamasta edellytystensä mukaiseen asemaan. Tästä syntyi Danten ghibellinismi, hänen isänmaallinen unelmansa: Italiaan oli saatava voimakas maallinen keskushallitus, joka yhteisymmärryksessä paavin hengellisen hallituksen kanssa, civitas terrenan ja civitas Dein yhteistyöllä, rauhoittais maan ja liittäisi sen suureksi kokonaisuudeksi, mutta sallisi sen kaupunkivaltioiden elää suojissaan niiden omien lakien ja yksilöllisten edellytysten mukaan. Dante ei siis suinkaan liittynyt entisiin vihollisiinsa, ghibellineihin, vanhassa merkityksessä, vaan nousten menneisyyden ja nykyisyyden yläpuolelle löysi ja lausui Italian kansallisen tulevaisuusaatteen, joka toteutui vasta 500 vuotta myöhemmin. Tämä näkemys on hänen johtotähtenään maanpakolaisuuden pitkinä vaellusvuosina; se on myös hänen suurrunoelmansa yhtenä loimena alusta loppuun saakka.

Danten vaellusvuosien historia on hämärä: lukuisat Italian kaupungit ja linnat ylpeilevät siitä, että ovat antaneet runoilijalle suojaa ja vieraanvaraa. Mainitsemme tässä vain, että hän opiskeli 1309 Parisin yliopistossa ja kävi Alankomaissa, ja että hän pitkien vaellusten jälkeen asettui Ravennaan, jossa eli kolme viimeistä vuottansa. Vuodet 1308-1313 olivat Dantelle elähdyttäviä, sillä silloin hän toivoi, että Rooman valtakunnan nimellinen keisari Henrik VII toteuttaisi hänen Italian yhdistämistä koskevan ihanteensa; keisarin kuollessa viimemainittuna vuonna Dante ymmärsi haaveensa lopullisesti rauenneen. 1316 firenzeläiset olisivat sallineet hänen palata kotiin, jos hän olisi alistunut eräisiin nöyryyttäviin katumusmenoihin. Tähän Dante ei suostunut: hän ei voinut palata Firenzeen muuten kuin kunniallisesti; hän oli varma, ettei häneltä tulisi puuttumaan elantoa ja että hän saattaisi tutkia missä maailmankolkassa hyvänsä aurinkoa ja tähtiä ja miettiä filosofian suloisimpia totuuksia. Dante kuoli syysk. 14 p. 1321 Ravennassa, jossa on haudattuna. Hänen kaksi lastansa oli siellä hänen luonaan: pojasta, Pietrosta, tuli lakimies; hän asettui Veronaan, kirjoitti siellä selitykset isänsä runoelmaan ja kuoli 1364; tytär Beatrice eli nunnana Ravennassa ja kuoli ennen vuotta 1370. Danten viimeinen jälkeläinen kuoli 1509. Boccaccion kuvauksen mukaan Dante oli keskikokoinen ja kumara; hänen kasvonsa olivat kapeat, hänellä oli kotkannenä suuret silmät, leveät leukapielet, alahuuli ulkoneva, iho tumma, ilme miettivä, alakuloinen, kuin hän olisi aina muistanut kodittomuutensa. Paratiisissa (XVII, 58-69) hän sanoo:

    Sun kaikk' on jätettävä kalleimpasi,
    syvimmin lempimäs; ja tää on nuoli
    maanpaon jousen sulle ensimmäinen.

    Kokea saat sa, kuinka syödä karvas
    on leipä muiden sekä kuinka raskaat
    on nousta, laskeutua mieron portaat.

    Mut enin painava sun hartioitas
    on seura huono, tuhma, jonka kanssa
    kurjuuden alhoa tuot astuskelet.

[Jumalaisen komedian otteet on lainattu Eino Leinon suomennoksesta. (WSOY).]

Kasvaessaan ja kehittyessään runoilijain seurassa, "uuden suloisen tyylin" ilmakehässä, Dante jo varhain ystäväinsä esimerkin innostamana rupesi sepittämään sonetteja, canzoneja ja ballatoja, niinkuin muoti vaati. Sarjan näitä runojaan hän yhdisti Vita nuova ja Convito teoksiinsa, mutta suurin osa jäi irrallisiksi, keräytyen lopuksi 1527 painettuun Sonetti e canzoni nimiseen laulukirjaan. Kaikkiaan on näitä irrallisia runoja – eräitä uskonnollisia psalmien ym. mukaelmia lukuunottamatta – säilynyt 78, ja asiantuntijat antavat niille kunniapaikan Petrarcan sonettien rinnalla. Neljä Pietra degli Scrovigni nimiselle naiselle osoitettua canzonea ilmaisee Danten nuoruudessaan olleen intohimoisesti rakastunut tähän donnaan, jota Beatrice ehkä tarkoittaa (Kiirastuli, XXX, 124) nuhdellessaan Dantea:

    Kun nuoruuteni kynnyksellä olin
    ja muutin elämäni, otti multa
    hän itsensä ja muille pois sen antoi.

    Hän käänsi käyntinsä päin tietä väärää,
    ajaen takaa hyvän kangastusta,
    mi pettää eikä lupaustaan pidä.

Näiden nuoruudenrunojen joukossa soivat omalla, yksilöllisesti värikkäällä säveleellään Beatricen kuvaan kohdistuvat herkät palvontarunot. Kun tämän ihannoidun naisen kuoltua hänen kuvansa yhä ylimaallistui Danten mielessä, enkelimäisesti yhtyen ritariajan ja katolisuuden kauneimpaan madonnamystiikkaan, mutta samalla innoittaen Danten hartaanhellällä, maallisista pyyteistä puhtaalla lemmenkaipuulla, Dante ryhtyi 1290-luvun loppuvuosina antamaan kirjallista muotoa tälle nuoruutensa tunne-elämälle, käyttäen siihen "muistinsa kirjan" merkintöjä, Beatrice-runojansa, lempensä historiaa ja runotaidollista, Guinicelliltä, Cavalcantilta ym. perimäänsä, samalla haaveellisiin ja siroihin päämääriin pyrkivää oppineisuutta. Näin syntyi Nuori tai Uusi elämä, joita molempia merkityksiä Dante lienee Vita nuova-nimellä tarkoittanut, Euroopan uuden kirjallisuuden ensimmäinen sydänten runoelma, yhäkin tuore ja tuoksuva, hienosti sommiteltu ja silkkinauhalla sidottu esteettinen kielokimppu.

Runoilija oli kuten tiedämme lapsena tavannut "sielunsa kirkastetun donnan, jota monet nimittivät Beatriceksi, koska eivät tietäneet mitä nimeä käyttää", mikä näyttäisi viittaavan siihen, ettei tämä ollut Danten donnan oikea nimi. Kohtauksen voimakas vaikutus on ennen kuvattu. Siitä alkaen rakkaus sai "sen voiman kautta, jonka mielikuvitukseni sille antoi", niin suuren vallan hänen ylitsensä, että hänen täytyi kaikessa noudattaa sen mieltä. Hän halasi hartaasti nähdä rakastettuaan, jonka kuva vaikutti häneen niin ylentävästi, että rakkaus pysyi sovinnossa järjen kanssa. Yhdeksän vuoden kuluttua näistä lapsuuden ajan kohtaamisista – tästä pitkästä väliajasta runoilija ei kerro mitään – donna tekee tervehdyksellään hänet ylen onnelliseksi; hän näkee hurmioituneen unen, jossa rakkauden jumalan käsivarsilla uinuva donna syö hänen palavan sydämensä, minkä jälkeen rakkauden jumala tullen murheelliseksi kohoaa hänen kanssaan taivasta kohti. Salatakseen palvontansa todellisen kohteen hän rupesi käyttämään erästä "armasta donnaa" totuuden verhona, piileksien hänen turvissaan vuoden ja kuukauden ajan, ja hänen matkustettuaan pois vielä toista, jonka seura antoi aihetta niin liioitteleviin puheisiin, että varsinainen "kaiken huonouden hävittäjä ja hyveiden kuningatar" niiden johdosta epäsi runoilijalta tervehdyksensä. Kun siinä asui runoilijan autuus, joka näin nyt häneltä kiellettiin, hänet valtaa suuri tuska; näyssä Amor, joka on Dantella ankara, vakava, miettiväinen jumala, neuvoo häntä sepittämään runomuotoisen anteeksipyynnön. Kun hän sitten odottamattansa tapaa donnan eräissä häissä, tämä vaikutti häneen niin järkyttävästi, että toimimaan jäivät vain "näkemisen henget". Hänen autuutensa tämän jälkeen on runojen sepittäminen donnan kunniaksi, sillä niitä ei voida häneltä riistää. Beatricen isä kuolee, runoilija itse sairastuu, kuoleman ajatukset täyttävät hänen mielensä ja hän on näkevinään donnansa vainajana. Kun hän sitten eräänä päivänä oli sepittämässä canzonea siitä vaikutuksesta, joka donnalla oli häneen, "Herra kutsui tuon armaimman nauttimaan kunniata siunatun kuningattaren neitsyt Marian lipun alla", jättäen runoilijan lohduttomaan suruun:

    Ei silmät huojenna mun itkuani,
    on kyynelvelka suorittamaton.
    Niin useasti, kuin mun mieli on,
    ei itkeä ne jaksa armastani.

Enemmän kuin vuoden kuluttua donnan kuolemasta, jonka vuosipäivää runoilija oli viettänyt piirtämällä enkelinkuvia pienelle taululle, eräs "nuori ja hyvin kaunis donna" rupesi osanotollaan lieventämään hänen suruaan, mikä johti siihen, "että silmäni alkoivat liiaksi iloita hänen katselemisestaan". Tästä syntyneen sydämen taistelun hän tulkitsee runoilla, kunnes lopuksi alkaa tuskaisesti katua "tätä mielihalua, jonka valtaan oli niin raukkamaisesti antautunut", ja palaa takaisin "armaimman Beatricensa puoleen". Kirjanen loppuu ennen mainittuun "ihmeelliseen ilmestykseen", joka näkynä välähdyttää runoilijalle hänen tulevaisen runoteoksensa.

Tämä suorasanaisesti kerrottu perusjuoni on kuitenkin vain kehys runoille, jotka tietenkin ovat pääasiana (25 sonettia, 5 canzonea ja 1 bailata) ja joiden joko alkuun tai enimmäkseen loppuun on liitetty suorasanainen aihetta, sisällystä ja rakennetta selittävä esitys. Lisäksi juoneen liittyy astrologista 9-lukua käsittelevää mystiikkaa, mikä perustuu ptolemaiolaisen maailmankuvan sisäkehien lukumäärään ja pyhään kolminaisuuteen – kaikki Beatricen ja runoilijan elämän tärkeät vaiheet soveltuivat näet 9-lukuun –, vertauskuvallista puhetta ja mietiskelyjä rakkauden olemuksesta ja vaikutuksista, tunne-elämän erittelyjä, kauniita vilahduksia suloisista, nauravista nuorista naisista, huomautus oc- ja si-kielisestä runoudesta ja kuinka se voi jos tahtoo käyttää samoja keinoja kuin antiikin runous, koristeellisia latinankielisiä lauseita, ym. Kun runoilija 9-luvusta puhuessaan (XXIX) sanoo, että "tämä luku oli hän itse", ymmärrämme hänen tahallaan siirtävän Beatricen yhä syvemmän mystiikan piiriin ja antaneen tällä ja ennen mainitulla nimeä koskevalla huomautuksellaan aihetta siihen houkuttelevaan käsitykseen, että Beatrice sittenkin on ollut enemmän ajan runouden edellyttämä mielikuva kuin todellinen ihminen. Kaikkiaan kirjanen sisältää 42 runoa ja proosakappaletta. Se valmistui todennäköisesti n. 1300; sen painatti ensimmäisen kerran Ser Martelli Firenzessä 1576.

Kysymyksessä on siis sangen erikoinen, ankaran yksilöllisesti rakennettu runoteos, jonka monivuosisatainen maine tekee sen itsenäisen arvostelun vaikeaksi, aiheuttaen helposti liiallista ylistelyä. Täytynee myöntää, että sen runo-opilliset selittelyt vaikuttavat enemmän oppineelta estetisoivalta sirostelulta kuin todella tarpeelliselta opastukselta runojen ymmärtämiseen, että latinankielisillä lauselmilla ja astrologisilla mietiskelyillä on samoin tarkoituksellinen oppineisuuden sävy, ja että runoilijan istahtaminen sepittämään sonettia aina kun lemmen jokin vaihe näyttää sitä vaativan, tuntuu haetulta – että kirjanen siis on suuressa määrässä teennäinen oppineen taituruuden ja harkinnan tulos. Mutta tämä heikko puoli häipyy pois, muuttuupa ajan perspektiivissä hienoksi vanhaksi patinaksi, kun heräämme kuulemaan ja ymmärtämään sitä vakavaa, tummaa, hiljaista, herkästi, mutta miehekkäästi sydämensä syvimmästä ja keskeisimmästä asiasta haastelevaa ääntä, jonka sointi alkaa jo ensi riviltä. On kuin kuulisimme paljon kärsineen ja pyhiä elämyksiä kokeneen sielun harrasta lemmenrippiä, joka hypnotisoi ja liikuttaa eletyn onnentuskan pidätetyllä nyyhkyllä, joka ylentää sielumme näkemään Beatricen, kauneuden ja rakkauden kirkastuneen ihannekuvan. Ennenpitkää on edessämme syvä ilme ja hurmioitunut katse, joka täynnä autuuden aavistusta on kohotettu kirkastetun kauneusnäyn puoleen. Heltyen ymmärrämme, että Uuden elämän alttarilta nousee palavan sydämen taivaallista suitsutusta, että se on kaikkine osineen ja piirteineen sekä taiteilijan että taiturin takoma lipas, joka kätkee pyhän Beatricen ihmeitä tekevän kuvan; keskiaikaiseen kehykseen siselöity gemma, jonka uskollista, harrasta loistoa hiljentyen katselemme; Euroopan uudemman kirjallisuuden ensimmäinen lemmentarina, jossa yksilöllisen tunne-elämän voima ylittää aikakauden sovinnaiset muodot.

Seuraten aikajärjestystä on nyt mainittava Danten latinankielinen, kaksi kirjaa sisältävä, kesken jäänyt teos Kansanomaisesta kaunopuheisuudesta (De vulgari eloquentia). Sen tarkoituksena oli osoittaa, että Italialle oli saatava yhteinen, yleinen "jalo" eli "hovikieli", joka yhdistäisi sen sivistyselämän ja samalla vapauttaisi tämän paikallisten murteiden ja ranskankielen vaikutuksesta; lisäksi sen tarkoituksena oli selvittää tämänkielisen runouden lait. Ensimmäisessä kirjassa käsitellään kieltä, toisessa tyyliä ja canzonen lakeja; kolmannessa oli aikomus jatkaa canzonen käsittelyä, neljännessä piti tutkittaman sonetti ja ballata. Teos sisältää teräviä huomioita kielen ja runo-opin alalta; sen julkaisi italiankielisenä käännöksenä Trissino 1529; alkuperäisenä se painettiin vasta 1577 Parisissa. Dante kirjoitteli sitä hitaasti ja se keskeytyi hänen kuolemansa johdosta.

Convito l. Convivio (Pidot) on kirjoitettu italiaksi v:n 1295-1308:n välillä, äskenmainitun teoksen aloittamisen jälkeen ja rinnalla, koskapa De vulgari eloquentia siinä mainitaan. Nykyisessä asussaan se sisältää suorasanaisen johdannon ja kolme tutkielmaa, joista jokainen on kuhunkin sisältyvän pitkän canzonen oppinut selitys. Canzoneja ja selityksiä oli määrä olla kaikkiaan neljätoista, jolloin kirjasta olisi syntynyt keskiajan yleistiedon käsikirja, oppineisuuden näyte Brunetto Latinin Tesoron tyyliin. Se on Danten italiankielisistä teoksista vähimmin tunnettu, täynnä keskiaikaista tietoa ja vertauskuvallisia selityksiä, tarkoituksena osoittaa, että tuo donna gentile, joka Beatricen poismenon jälkeen oli liiaksi kiehtonut runoilijan katsetta, olikin filosofia, että hänen lemmenrunojensa lähde ei ollut intohimo vaan hyve, ja että harha-askeleet voidaan parhaiten estää syventymällä opintoihin ja hillitsemällä tunteita. Hän esittää siinä filosofiansa, jonka on omaksunut Tuomas Aquinolaiselta (s. 150), maailmankäsityksensä, joka samoin on skolastinen, ja elämänkatsomuksensa, johon sisältyy tarkkaa sielunelämän tuntemusta, oikea, selvä tieto siveellisten käsitteiden arvosta ja vaatimuksista, ja paljon kokemusta ja viisautta. Kaikki tämä oli ilmeistä valmistumista suurrunoelman sepittämiseen.

Se on myös niiden aatteiden alustusta, jotka Dante esitti seuraavassa, latinankielisessä, keisariunelmansa innoittamassa, v. 1310-1313 syntyneessä teoksessaan Yksinvallasta (De monarchia). Siinä hän selittää yksinvallan tarpeellisuutta lopullisen rauhan tuojana ihmiskunnalle, keskuksena, jonka alaisia eri kansain hallitsijat ovat. Tämän yhteisen yleisvaltion keskuksena ja johtajana oli oleva niinkuin ennenkin oli ollut Rooman kansa ja keisari, jotka olivat saaneet tähän valtuutuksen Jumalalta. Keisarin valta oli oleva riippumaton paavin vallasta: näiden oli hallittava rinnakkain, edellinen johtaen ihmiskuntaa maalliseen onneen, jälkimmäinen ikuiseen pelastukseen. Paavin taholla teos käsitettiin ghibelliniseksi ja julistettiin kielletyksi. Se johtopäätös, että Rooman muinainen ylivalta antoi keskiajan "Rooman keisarikunnalle" ikäänkuin siveellisen oikeuden ylimpään, kaikkia vallitsevaan asemaan, on ilmaus siitä arvonannosta, jota Italiassa oli ruvettu tuntemaan vanhan Rooman suuruutta kohtaan. Luonnollinen seuraus oli, että myös Rooman kirjallisuus astui uudella tavalla huomion piiriin ja vaati itselleen ajan kulttuurielämässä valtiaan asemaa. Tätä on pidettävä tärkeänä renessanssin oireena. De monarchia painettiin 1559 Baselissa.

Humanisti Johannes de Virgilio kutsui Dantea Bolognaan, sepittämään latinankielistä runoelmaa, jollainen vain kuvasteli vielä silloin suuren miehen arvoisena tehtävänä. Dante kirjoitti vastaukseksi kaksi eklogia, joista ilmenee hänen toivomuksensa saada kerran, kun hänen suurrunoelmansa on valmistunut, Arnon rannoilla (Firenzessä) runoilijan laakeri, ja hänen teoksissaan ylen harvinaisia huumorin pilkahduksia. Tammikuussa 1320 hän luennoitsi Mantuassa Vedestä ja maasta (De aqua et terra), so. keskiajan oppineita paljon askarruttaneesta kysymyksestä, oliko missään vesi korkeammalla kuin maa. Danten kirjeitä on säilynyt ja monet niistä valaisevat tärkeällä tavalla hänen elämänvaiheitaan, mielipiteitään ja suurrunoelmaansa.

Kun on suppean kirjallisuudenhistorian muutamilla sivuilla koetettava antaa edes jossakin määrin tyydyttävä kokonaiskuva sellaisesta teoksesta kuin Jumalainen komedia (Divina commedia), muistuvat mieleen Danten säkeet (Helvetti, XXXII, 6-9):

    Vavisten nyt mä lähden laulun työlle.
    Näät ei oo lastenleikki laulaa pohjaa
    maailman kaikkeuden; kieli siihen,
    mi "mammaa, pappaa" sopertaa, ei sovi –

tai (Paratiisi, XXIII, 67-68):

    Ei pikku pursille se väylä luotu,
    tää haaksi jota halkoella tohtii...

Aluksi pyydämme saada johdattaa mieleen sen, mitä teoksessamme on aikaisemmin sanottu Danteen kuuluvaa ja häntä koskevaa. Meno tuonelan maille on yhtä vanha mielikuva kuin kirjallisuuskin: egyptiläinen vainaja sai kulkea sen kautta ennenkuin voi toivoa pääsevänsä autuaiden kentille; Ishtar, Gilgamesh ja Odysseus kävivät tuonelassa; Aeneas kävi siellä tapaamassa isäänsä, kädessänsä taikavirpi ja oppaanansa Sibylla. Vergilius on ensimmäinen, joka käsittelee tuonelaa rangaistuksen ja sovituksen paikkana: hänen kohdallaan (I, 386-387) olemme jo huomauttaneet Danten kiitollisuudenvelasta hänelle sekä aiheen läheisenä antajana että opettajana. Ptolemaiolainen maailmankuva (I, 309), johon oli liittynyt Homeroksen ja Hesiodoksen käsitys taivaasta ja Tartaroksesta (I, 229, 234), jota vahvistivat Ciceron runollinen kuvaus Scipion uni (I, 365), Paavalin kuvaus (II Korintt. 12, 1-4) käynnistään "kolmannessa taivaassa" ja "paratiisissa" ja Ilmestyskirjan kuvaus Taivaan sodasta, ja johon liittyi vähitellen kehittyvä mazdaolaisraamatullinen (I Korintt. 3, 12-15) mielikuva kiirastulesta, tuli keskiaikana tunnetuksi mm. Wienin piispan Alcimus Avituksen runoelmista (s. 119) ja Erigenan latinaksi kääntämistä Dionysios Areiopagitan kirjoituksista (s. 61). Apotti Haito ja Walafrid Strabo (s. 70) kuvittelivat Vergiliuksen ja Raamatun mukaisesti tuonelan helvetiksi, so. pahojen rangaistuspaikaksi. Esimerkkeinä siitä, kuinka keskiajan-ihmisen paholaispelko maalaili näitä olotiloja hyvin elävästi, olemme vielä maininneet Mechtild Magdeburgilaisen (s. 158) ja Giacomino da Veronan teokset (s. 346). Viimemainitulle läheisinä ilmiöinä on muistettava moraliteetti Sielun komedia (s. 398) ja munkki Albericon näky Pyhän Patriciuksen kiirastuli (Purgatorio di San Patrizio). Paratiisinäyistä on muistettava Alanus de Insulis-runoilijan suuri sepitelmä Anticlaudianus (s. 170). Selville käy, että kuoleman takaisen olotilan, helvetin, kiirastulen ja taivaan näky oli kuvastellut keskiajan-ihmisen sielussa jo varhaisilta ajoilta saakka, saaden aikaisin kirjallisia, runollisia ilmaisuja. Sehän olikin keskiajan-ihmisen uskonnollisesti eheän hurmakauden sisin sielunhaave, jonka edessä hän oli polvillaan häiriintymättömän hartauden ja antaumuksen vallassa – silloisen ajattelun ja tunnelmoimisen, skolastiikan ja mystiikan lähtö- ja loppukohta, draaman ja runoudenkin taustalla aina näkyvä ylimaallinen maisema, jota kohti ihminen kurotti käsiänsä. Jos siis jolloinkin syntyi runoelma tai muu teos, jossa oli onnistuttu luomaan synteesi, so. eheä ja syvä yleisnäkemys kaikesta siitä, mikä oli keskiajan kukoistuskaudessa oleellisinta ja sen sielunelämälle ja pyrkimyksille kuvaavinta, niin voidaan sanoa, että kauan jatkunut kehitys oli silloin saavuttanut korkeimman täyttymyksensä, ajan henki syvimmän, eheimmän, sopusointuisimman ilmauksensa. Epäilemättä tällaisen tuhat vuotta kehittyneen hengenelämän itseensä kokooja ja valtavaksi taideluomaksi valaja on luettava nerojen joukkoon, tunnustettava ylilahjakkaaksi sieluksi, joka tietoisena älynsä ja mielikuvituksensa terävyydestä ja voimasta, tuntien omistavansa aikansa hengenaarteet, rohkenee astua joukon eteen ja ilmoittaa yksin vastaavansa kaikesta, ja jonka olemuksen itsetiedottomissa syvyyksissä samalla tapahtuu suuren taiteen salaperäinen, selittämätön synty.

Tiedämme Danten jo kirjoittaessaan Vita nuovan loppua hautoneen suurta runoelmaa, joka vasta häntä tyydyttävällä tavalla ilmaisisi hänen palvontansa Beatricea, hänen henkensä päämäärän korkeinta vertauskuvaa kohtaan. Vähitellen tällainen runoelma hahmottui hänelle sekä ulkonaiselta rakenteeltaan että sisällykseltään. Koska ensinmainitun tunteminen on välttämätön viimemainitun ymmärtämiseksi, selitämme sen tässä. Runoelmansa eri kohdissa Dante itse lyhyin viittauksin valaisee sitä ja täydennys on saatavissa ylempänä mainituista keskiaikaisista teoksista.

Kun Taivaan sota oli päättynyt Luciferin tappioon ja hänet oli syösty "alas" Empyreumista, hän putosi Maan päälle, sen keskikohdalle, siihen paikkaan, johon myöhemmin rakennettiin Jerusalem. Hän oli niin iso ja putouksen vauhti ja voima oli niin suuri, että hän löi Maahan suunnattoman laajan aukon, niin avaran, että Firenzen kohta jäi sen reunalle. Danten Kosmos käsitti siis vain ptolemaiolaisen maailmankuvan: Primum mobilen ulkopuolella oli kaikkialla ääretön Empyreum, "tulitaivas". – Kuten aikanaan tulemme näkemään, Milton oli ajatellut tämän asian jonkin verran toisin, vielä raamatullisemmin kuin Dante: oli Empyreum ja sen alapuolella ptolemaiolainen kosmos, jonka ympärillä vallitsi "hiomaton kaaos"; kaukana "alhaalla", tämän keskellä, oli pallomainen Helvetti. – Saatana putosi jalat edellä ja tunkeutui niin syvään, että ruumiin keskikohta jäi suunnilleen Maan keskipisteeseen. Hänen tekemänsä aukko oli näin jonkinmoinen Maan pinnasta keskipisteeseen saakka ulottuva suunnattoman laaja suppilo, joka sai myöhemmin kannekseen Maan kuoren. Se ainejoukko, jonka Saatana näin sysäsi tieltään, purskahti ulos Maan toiselta puolelta, jossa keskiaikaisen käsityksen mukaan oli vain vettä: sinne, täsmälleen Jerusalemin antipodiksi, syntyi nyt saari ja tälle korkea vuori. Suppilo on Danten Helvetti, vuori Kiirastuli, ptolemaiolaiset kehät ja Empyreum ovat hänen Paratiisinsa eli Taivaansa.

Helvetin Dante jakaa taivaan kehien mukaan (ottamatta huomioon ulkokuorta, Primum mobilea) yhdeksään piiriin, jotka täytyy kuvitella laajoiksi, porrasmaisiksi, suppilon sisäseinään uurtuneiksi tasanteiksi. Maan päältä sinne johtaa portti, jonka takaa aukeaa ensin suppilon reunojen ulkopuolella oleva alue: tänne Dante sijoitti ne, jotka eivät olleet eläessään ansainneet moitetta eivätkä kiitosta, Taivaan sodassa puolueettomina pysyneet enkelit ja pelkurit, "joit' inhoo Luoja ynnä yönkin vallat". Kun on menty Kharonin purressa Akheronin yli, tullaan ensimmäiseen varsinaiseen piiriin eli Limbukseen, jossa ovat ennen Ristin aikaa eläneet hurskaat. Toisessa piirissä Minos tutkii vainajat ja osoittaa heille kullekin kuuluvan rangaistuspaikan; sinne jäävät ne, jotka ovat "eläneet lihan hekumassa ja järjen alistaneet alle himon". Kolmanteen piiriin joutuvat ahmatit; neljänteen, jota hallitsee tuima Pluto, ahneet; viidenteen vihan, hitauden, ylpeyden ja kateuden syntiin vikapäät. Soudettua Styks-virran yli tullaan kuudenteen piiriin, Disin kaupunkiin, jossa on harhaoppisten ja lahkolaisten sija. Seitsemäs piiri on jaettu kolmeen osastoon: niitä varten, jotka ovat tehneet väkivaltaa (1) lähimmäistään, (2) itseään ja (3) Jumalaa vastaan. Kahdeksas piiri, Malebolge, jakautuu kymmeneen samankeskeiseen syvennykseen eli uurteeseen, joissa rangaistaan (1) viettelijät ja parittajat, (2) liehakoitsijat, (3) simonian harjoittajat, (4) velhot ja tietäjät, (5) lahjusten ottajat, (6) teeskentelijät, (7) varkaat, (8) huonojen neuvojen antajat, (9) valtiollisten ja uskonnollisten eripuraisuuksien alkuunpanijat, ja (10) rahan väärentäjät ja alkemistit. Yhdeksäntenä piirinä on Helvetin jokien, Akheronin, Phlegetonin ja Styksin, muodostama jäätynyt Kokytos-järvi. Se on jaettu neljään samankeskeiseen piiriin, joista ensimmäisessä, Kainassa, ovat sukumurhaajat, toisessa isänmaanpetturit ja kolmannessa kostomurhaajat. Pinta viettää suppilomaisesti reunoilta keskustaa kohti, jossa viimeisessä osastossa on Saatana. Helvetti jakautuu vielä kahteen suureen pääosastoon, ylä- ja ala-Helvettiin; edellisessä, joka käsittää 6 ensimmäistä piiriä, rangaistaan ne, jotka yleensä ovat tehneet syntiä hillittömyydestä, jälkimmäisessä ne, jotka ovat tehneet sitä häijyydestä ja eläimellisestä himosta.

Kiirastulen vuori on täsmällisesti helvettisuppilon vastine, kartio, jossa on se pinnalla, mikä oli suppilossa sisäseinillä. Alhaalta jyrkempi, ylhäältä yhä loivempi vuori on jaettu seitsemään vyönä kiertävään penkereeseen eli piiriin, jotka vastaavat katolisen opin seitsemää kuolemansyntiä: ylpeyttä, kateutta, vihaa, henkistä hitautta, ahneutta, mässäystä ja lihanhimoa. Huipulla on maallinen Paratiisi. Siellä olevat Lethe- ja Eunoe-virrat, joissa pestään pois synnit, vievät nämä maan halkeamaa myöten Kokytos-järveen.

Taivaan muodostavat ptolemaiolaisen järjestelmän Maa-keskeiset Kuun, Merkuriuksen, Venuksen, Auringon, Marsin, Jupiterin, Saturnuksen kiintotähtien ja kristallitaivaan (Primum mobile) kehät. Näiden ulkopuolella on Empyreum, josta kehät saavat liikevoimansa. Kehät merkitsevät eri autuusasteita. Ensimmäisen (Kuun) taivaan vainajat esiintyvät kirkastetussa ihmishahmossa, mutta muiden jo erilaisissa olomuodoissa: tulenliekkeinä, jalokivinä ym., sitä kauniimpina ja häikäisevämpinä kuta korkeammalla autuusasteella ovat.

Tähän oppineen skolastikon johdonmukaiseen kehykseen Dante nyt sijoitti sen, mikä oli hänen varsinainen näkynsä: itsensä kulkemassa taivasta kohti siitä hetkestä alkaen, jolloin hän "elonsa vaelluksen keskitiessä" kuin uskonnollisen herätyksen saaneena toteaa "polulta oikealta poikenneena harhailevansa synkkää metsämaata". On tärkeätä muistaa, että kysymyksessä on visioni, kirkas ja selvä unikuvasarja, jossa runoilija näkee itsensä lopuksi jopa kuolevan, ja joka tekee hänelle mahdolliseksi toimia samalla puolueettomana ulkokohtaisena kuvaajana ja syvästi tuntevana myötäeläjänä, niin että tosi sisältyy uneen harvinaisella, vaikuttavalla tavalla. Sijoittamalla itsensä näkynsä keskushenkilöksi Dante toi siihen kaiken sen, mikä oli hänelle keskeisintä, kalleinta ja kipeintä: ihmisen iäisyystarkoituksen; taivaallisen ihannekuvan, Beatricen puoleen kääntyneen mystillisen rukous- ja palvontahenkensä; Italian yhtenäisyydestä haaveilevan ghibelliniläisen poliittisen unelmansa; siveellisen suuttumuksensa kaiken sen häpeällisen johdosta, jonka oli nähnyt kotimaassaan rehoittavan; voimakkaan tunne elämänsä; isänmaanrakkautensa, ylpeän kansallistuntonsa, ja maanpakolaisuutensa raskaan taakan; selvän tietoisuuden suuresta runoilijakutsumuksestaan; syvällisen skolastisen oppineisuutensa; sädehtivän mielikuvituksensa; taiteellisen säeseppyytensä ja tuoreen, kansanomaisen kieli- ja kuvaustaitonsa; rikkaan sielunsa, joka mikrokosmoksena, pienoismaailmana, käsitti ihmishengen koko silloisen valtapiirin sen sekä laajuudelta että syvyydeltä; nerokkaan taiteellisuutensa, jolla hän jalosti, tehosti ja siivitti sanansa. Mikäli siis ihmisen syvä ja ylevä sielunelämä, tulkittuna armoitetun taiteilijan voimalla harvinaisissa, koko ajateltavissa olevaa kaikkeutta käsittävissä kehyksissä, riittää luomaan suuren runoteoksen, niin ne edellytykset olivat nyt olemassa korkeassa määrässä.

Vita nuovan tarkastelussa huomautimme Danten astrologisesti mystillisellä tavalla leikkivän 9-luvulla. Tämä sama salamyhkäinen piirre ilmenee hänen suurrunoelmansa sommittelusta: se on kolmiosainen (9:n perusluku on 3); joka osassa on (Helvetin alkulaulua lukuunottamatta) 33 laulua; sen säkeistöt ovat, paitsi viimeistä, kolmisäkeisiä; se alkaa 1300 ja päättyy Pyhän Kolminaisuuden häikäisevään loisteeseen. Suppilon pohjaan hautautuneella Saatanalla on kolmet kasvot. Oliko Dante mystillisessä kolminaisuusjanossaan suorastaan keksinyt terza riman, tämän 5 jambia käsittävän, kolmikimppuisen, nerokkaasti jatkuvaa sointupalmikkoa kutovan (aba, bcb, cde jne.) kertovan mitan, joka katkeamattomana, notkeana, silkkikuvioisena kuin hienosti kirjailtu nauha luikertelee edessämme, lienee epävarmaa – kolmisäkeistöjähän esiintyi sonetissa, vaikka sointukuvio olikin toinen (cde, cde), ja latinankielisessä hymnirunoudessa, esim. Fortunatuksen virressä Pange, lingua... (s. 52), mutta varmaa on, että hän ainakin käytti sitä ensimmäiseksi tässä muodossa. Se on tyynempi ja harkitsevampi kuin tapauksia rientäen ja seisahtumatta kertova kuusimitta, kuten tuleekin syvän aaterunouden ollessa kysymyksessä, ytimekkyyteen ja lyhyyteen kehoittava. Mestarillinen, mitä suurimmassa määrässä runokorvaa miellyttävä, sanotun asiallisuutta alleviivaava ja loppua taiteellisesti, rytmin ja sävelen puolesta, pyöristävä on Danten tapa päättää joka laulu yhdellä erillisellä säkeellä – merkki ylivoimaisesta runouden kaunistuskeinojen hallinnasta.

Runoelman rakenteessa esiintyy muutenkin harkittu järjestelmällisyys. Helvetti on syvän tuonenhämärän maa, pimeä ja kammottava; Kiirastulen vuori tuntuu kuvastelevan kuulaassa aamuruskossa, maallisen päivän valkeudessa ja tyynessä tähtiyössä; Paratiisissa vallitsee yliluonnollinen, sitä häikäisevämpi kirkkaus, kuta lähemmäksi Empyreumia saavumme. Tämähän kuvastaa sielun nousua maan alhosta Jumalan puoleen. Kaikki kolme osaa, joiden askelmien luvussa kuvastuvat silloiset tähtitieteelliset ja skolastiset käsitykset, on rakennettu samalla tavalla: porras portaalta oppaan johdolla suoritetuksi matkakuvaukseksi, jonka varrella tavatut sielut antavat aiheen historiallis-poliittisiin, siveellisiin, skolastisiin ja teologisiin tutkisteluihin; joka osa päättyy sanaan "tähti". Asiain luonnosta johtuu, että ensinmainitut suoritetaan etupäässä Helvetissä, siveelliset Kiirastulessa, ja viimemainitut Paratiisissa. Runoelmassa ei yleensä ole ainoatakaan kohtaa, jota ei olisi liitetty paikalleen tarkoin harkiten ja joka puolelta perustellen kuin olisi ollut kyseessä mosaiikkimuru.

Keskushenkilönä on siis "minä": Dante itse, kuten useista kohdista selvästi käy ilmi. Runon kuvauksen mukaan hän on elämänsä harhasta tietoisuuteen päässyt henkilö, joka nostaa kasvonsa totuuden vuorta kohti ja joutuu Jumalan armon erikoisen huolenpidon esineeksi. Kautta koko runoelman näemme hänen syvän, tumman, hartaan katseensa suuntautuvan autuudessa asuvaa kauneuden ja puhtauden ihannetta, Beatricea, kohti, ja tunnemme, kuinka hänen sielunsa alati hautoo elämän, kuoleman ja ikuisuuden salaisuuksia, pyrkien pääsemään niistä selville. Hänen tunne-elämänsä ottaa vastaan vaikutteet äärimmäisen rajusti: kuultuaan, kuinka Helvetin portin sisäpuolella "soi huokaus ja huuto, parku yön halki tähdettömän", kuinka:

    Sekoitus kielten, kirot kauhistavat,
    sävelet vaivan, äänenpainot vihan,
    käheät, kirkuvat, ja kättenvääntö

    sai aikaan pauhun, joka aina kiertää
    tään ilman ajattoman kautta, niinkuin
    käsissä rajumyrskyn hiekkapyörre –

hän puhkeaa itkuun ja päähän nousee "kauhun side". Nähdessään Akheronin rantojen synkkyyden, kuinka:

    maa kyyneleinen myrskynpuuskan purki
    ja povestansa punaliekin lietsoi –

hän kaatui "niinkuin nukkuvainen kaatuu". Samoin vaikuttavat häneen puhtaasti inhimillisetkin kohtalot: Paolon ja Francescan murheellisen tarinan (Helvetti, V, 87-) synnyttämä sääli valtaa hänet niin, että hän menettää tajuntansa ja "kaatuu niinkuin kuollut ruumis kaatuu". Hänen siveellisen tuntonsa kuohahdus kreivi Ugolinon ja tämän poikien kamalan nälkäkuoleman johdosta (Helvetti, XXXIII) on vaikuttava. Tunne-elämän kiihkeyttä kuvaa sekin, että hänet kerran, mentäessä Styks-virran yli (VIII), valtaa kostonhalu erästä vanhaa vihamiestä kohtaan. Sitten voi sanoa runoelman ilmaisevan Dantella olleen itsetietoisen, oman arvonsa tuntevan käsityksen runoilijakutsumuksestaan. Homeros, Horatius, Ovidius ja Lucanus, jotka Limbuksessa kunnioittavasti tervehtivät Vergiliusta, ottavat Dantenkin joukkoonsa, "niin että kuudes olin kuulun seuran" (IV, 102); Brunetto Latini, joka kärsii seitsemännessä piirissä rangaistusta sodomiasta, ennustaa hänen saavuttavan sataman kunniakkaan, jos hän vain seuraa tähteänsä (Helvetti, XV, 55-56); hän vannoo kirjansa säkeiden kautta, jotka eivät ehkä "vaille kestävää jää suosiota" (Helvetti, XVI, 87); "vähäinen vielä nimelläin on kaiku", hän sanoo Kiirastulessa (XIV, 21); Paratiisin ensimmäisessä runossa, anoessaan Apollolta voimaa kyetäkseen kuvaamaan kaiken sen, mitä nyt on tulossa, hän sanoo ihmisten häpeäksi ja rikokseksi sitä, että Apollon laakeripuusta niin harvoin korjataan lehtiä caesarin tai lauluniekan voitonseppeleeksi; itsetietoisesti hän lausuu (Paratiisi, X 43-48):

    Neroni, taiteen, taituruuden käytän
    kuvaamatonta kuvaellakseni;
    sit' uskoa ja halata vain voidaan.

    Ja ellei moiseen ylevyyteen riitä
    kuvitusvoimamme, ei ihme, koska
    ei silmä siedä kirkkaampaa kuin Päivä.

Vielä viimeisellä hetkellä, jolloin hän osoittaa sanansa Neitsytäidille ja on sulautumaisillaan ikikirkkauteen, hän muistaa runoelmaansa (Paratiisi, XXX, 40-45):

    Ja tee mun kieleni niin valtavaksi,
    kipinän että kunniastas antaa
    se voisi vastaisuuden ihmisille!

    Näät jotakin jos muistuu mieleheni,
    jos soi se hiukan säkehissä näissä,
    paremmin ymmärretään voittos suuruus.

Hän on kuitenkin selvillä runoilijamaineen katoavaisuudesta (Kiirastuli, XI, 100-102):

    On maine maailman vain tuulenhumu,
    mi milloin sieltä, milloin täältä tulee,
    ja muuttaa nimeä, kun muuttaa suuntaa –

ja varsinkin on ihmistaidon maine turha silloin, kun sitä ei seuraa huonon taiteen kausi (Kiirastuli, XI 91-93). Toisen kerran Dante kuitenkin sanoo (Kiirastuli, XXI, 85-87), että runoilijan maine suo maailmassa eniten kunniaa ja kestää eniten. Tämä ilmaisee yhtä ylevää käsitystä runoilijan tehtävästä kuin oli helleeneillä, ja kohottaa keskiajan silmissämme tässä suhteessa korkeaan asemaan.

Se epäröivä kysymys, jonka Dante lausuu Paratiisin XVII:ssä laulussa keskustellessaan kantaisänsä Cacciaguidan kanssa, nimittäin, tuliko hänen antautua alttiiksi aikalaistensa vihalle kirjoittamalla suoraan kaikki mitä tiesi, oli varmaan herännyt hänen mielessään jo silloin, kun hän ryhtyi työhönsä ja monta kertaa pysähdyttänyt matkan varrella hänen kynänsä. Cacciaguidan vastaus ilmaisee hänen päätöksensä:

          "Varmaan omatunto, oman
    häpeän taikka muiden hämmentämä,
    sanasi arvaava on ankariksi.

    Mut silti jätä kaikki sievistely,
    tuo julki kaikki, mitä nähnyt olet,
    ja kynnet tuntekoon se, joss' on syyhy.

    Näät laulus vaikka karkealta soiskin
    ens kuulemalla, jättää terveellisen
    ravinnon voi se vatsaan sulattajan.

    Siks olkoon huutos niinkuin myrskytuuli,
    mi enin puskee puita korkeimpia;
    tää koituva on sulle kunniaksi.

    Siks sulle näytetty on taivahissa
    ja vuorella ja syvyyksissä vaivan
    vain olentoja, jotka tuntee maine.

    Näät kuulijan ei mieli tyydy eikä
    hän usko esimerkkiin, jonka juuret
    on tuntemattomat ja piiloitetut,

    ei epäselviin todistuksiin myöskään".

Tietoisesti Dante siis nousee korkeimmalle tuomarinistuimelle, mitä ihminen voi ajatella: päättämään menneisyyden ja oman aikansa huomattavien henkilöiden iankaikkisesta kadotuksesta tai autuudesta. Tämä on ulkonaisesti häviölle joutuneen ja näennäisesti voimattoman tilinteonhalua ja kostonjanoa, tunnettua jo vanhoilta ajoilta, esim. historioitsija Prokopioksen Anekdoteista. Vääryyttä kärsinyt ja eläessänsä hyvitystä vaille jäänyt nauttii ja riemuitsee siitä, että on onnistunut valmistamaan helvetinkoneen, joka hänen kuoltuaan on silpova riekaleiksi nyt pöyhkeilevät viholliset. Danten menettelyhän ei ollut salaista, sillä hänen miinansa räjähti jo hänen eläessään, joten hän siis oli valmis vastaamaan sanoistaan, mutta siinä oli silti tämän sanallisen tilinteon voimaa, vastustamatonta jo korkean runollisen asunsa vuoksi, puhumattakaan siitä syövyttäväisyydestä, jonka sille antoi ilmeinen lahjomaton totuus. Nousi näkyviin korkea, synkkä tuomarinhahmo, joka kuin alppivuori katsoi allansa olevalle historian tasangolle ja eroitti sieltä yhdet helvettiin, toiset kiirastuleen, kolmannet paratiisiin, suomatta ainoallekaan valitusoikeutta. Tämä ilme kuvastaa Helvetin portin päällä olevista kuuluisista säkeistä (III, 1-9):

    Ma johdan kaupunkihin kärsimyksen,
    ma johdan tuskaan iankaikkisehen,
    ma johdan kadotetun kansan joukkoon.

    Oikeutta tahtoi ylväs Tekijäni:
    loi minut jumalainen Kaikkivalta
    ja suurin Viisaus ja ensi Rakkaus.

    Mua ennen luotua ei ollut mitään,
    iästä vain, myös itse kestän iki:
    ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.

Tässä tuomarintyössään Dante on uskollinen periaatteilleen ja uskonnollis-siveellisille käsityksilleen, sallimatta rakkauden, vihan, säälin tai muiden yksilöllisten tunteiden vaikuttaa ratkaisuihinsa. Ennen mainittujen lisäksi Limbuksessa ovat mm. Aristoteles, Caesar, Cicero ja Saladin; siellä olleen Aadamin oli Kristus Helvetistä palatessaan vienyt mukanaan Paratiisiin. Lihan hekuma oli keskiajan askeesin mukaan suuri synti, ja siksi Dante säälistään huolimatta sijoittaa Semiramiin, Helenan, Didon, Pariin, Kleopatran, Tristanin, Paolon ja Francescan toiseen piiriin, jossa tyydyttämättömän intohimon kuvana raivoo milloinkaan laantumaton hirmumyrsky. Ahneuden, vihan ja kateuden piireihin (4:nteen ja 5:nteen) hän sijoittaa paaveja ja kardinaaleja. Kuudennesta tapaamme mm. Epikuroksen, Farinata degli Ubertin ja Fredrik II:n. Malebolgen rikollisten joukossa Dante vähitellen unohtaa sen tyynen ja säälivän humaniteetin, jolla oli siihen saakka rangaistuihin suhtautunut, ja tuntee inhoa ja vihaa. Siellä päälleen haudattu paavi Nikolai II odotti seuraajansa, Danten vihollisen Bonifacius VIII:n kuolemaa, sillä tämän oli määrä astua hänen sijaansa; siellä oli keskellä tietä käsistä ja jaloista maahan naulattuna Kaifas. Liekin muotoinen Odysseus kertoo elämänsä loppuharhailut, kuinka hän ei voinut hillitä tiedonhaluansa, vaan lähti purjehtimaan Herakleen patsaiden ulkopuolelle, hukkuakseen tiedon marttyyrina lännen tuntemattomaan mereen. Tapaamme Muhammedin ja Alin, trubaduuri Bertrand de Bornin, kuulemme jääjärvessä olevan Ugolinon kertomuksen kohtalostaan, samalla kuin hän syö vihamiehensä Ruggieron päätä, ja näemme lopuksi kolmikasvoisen Saatanan louskuttavan joka suussaan yhtä Danten mielestä maailman suurinta petturia: Judas Iskariotia, Brutusta ja Cassiusta.

Kiirastulesta alkaen on kysymys enemmän palkinnoista kuin rangaistuksista. Jatkamatta henkilöiden luetteloa mainitsemme vain, että Dante lopuksi lahjoittaa ylimmän autuuden sijat pyhille ihmisille, mm. useille skolastiikan ja mystiikan kuuluisimmille edustajille, ja valtiollisen aatteensa kannattajalle Henrik VII:lle. Koko valtavan tilinteon pohjana onkin tuo unohtumaton suurajatus, jonka marttyyri hänestä oli tullut, ja syvällä hehkuu maanpakolaisen isänmaanrakkaus ja katkeruus, puhjeten vähänväliä Firenzeen kohdistuviksi ankariksi sanoiksi tai kodittoman kaihoksi. Ajatellessaan oman aikansa tunnettuja tapauksia ja ihmisiä Dante muuten usein kajoaa henkilöihin ja asioihin niin lyhyesti, ettemme voi ymmärtää hänen tarkoituksiaan ilman selityksiä.

Muistaessamme nyt niitä rangaistuksia ja olotiloja, joissa Dante tapasi henkilönsä, saamme aiheen koskettaa hänen mielikuvitustaan. Jo runoelman yleisrakenne osoittaa sen pyrkineen korkeimpiin mahdollisiin mittoihin; sen työskentelyn lähempi tarkkaaminen itse sisällyksestä ilmaisee sillä lisäksi olleen läpitunkevasti näkevän ja elävöittävän voiman, joka salli käyttäjänsä kulkea oudon matkansa niin realisessa valossa, että olemme näkevinämme hänen askeltensa jäljet. Akheronin rantojen jylhä synkkyys; lakkaamaton hirmumyrsky; kylmä, ikirankka sade; Styks-rimpi; palavat haudat; hiekkameri ja hitaasti satavat tulihiutaleet; Malebolgen pikijärvi ja sen murhanhimoiset paholaiset; inhottava käärmeiden alue; eripuraisuuden kylväjäin raadellut ruumiit; Kokytos-järven ikipakkanen ja jäätyneet kyyneleet – koko pimeä, kammottava Helvetti on nähty elävästi ja tarkasti pienintä yksityissejkkaa myöten ja kuvattu niin pöyristyttävän realistisesti, että kaikki painuu mieleen todellisena, jossakin olemassa olevana kauhumaailmana. Aivan eriskummallista pyrkimystä todellisuuskäsityksen luomiseen osoittaa kertomus "laskeutumisesta" Saatanan sääriä ja ihokarvoja myöten "alas", mikä samalla taitavasti muutetaan "kiipeämiseksi ylös", kun ollaan näet Maan keskipisteessä. Ihmettelyä herättävät myös Danten oudostuttavat manalanpedot: Minos, Kerberos ja Geryon, jotka yli-irvokkaina, kiduttavan realistisina kuvina jättävät hermoihin kauan viipyvän vastenmielisen muiston. Danten silmän terävyyttä ja asiallisuutta osoittanee mm. kuvaus Geryonin "uinnista" ilmassa. Kantaessaan Vergiliusta ja Dantea selässään ilman läpi Geryon näet (XVII, 100-105):

    Kuin pursi, joka taapäin tyrkätähän
    rannasta ensin, niin hän lähti; sitten
    kun tunsi vapaa olevansa, käänsi

    hän hännän sinne, miss' ol' ennen rinta,
    ja käytti sitä lailla ankeriaan
    käpälin kaksin ilman halki soutain.

Helvettiä koskevassa osassa on kuitenkin kysymys inhimilliseen kokemuspiiriin kuuluvista aineellisista asioista, joiden kuvitteleminen vaikka miten irvokkaaseen suuntaan ei yleensä ole varsin vaikeata. Vaikeudet alkavat silloin, kun on eläydyttävä aineellisuuden ulkopuolella olevaan näkemyksien maailmaan, jollainen jo on Kiirastulen vuori ja varsinkin autuaiden olinpaikka. Mestarillisesti Dante kuitenkin vaihtaa uudet värit paletilleen. Kuin hirmumyrskystä pelastuneina toteamme Kiirastulivuoren rauhan, sen kuulaan taivashämyn, sen ikuiset tähdet, ja joudumme vähitellen sen hienosti, valoisasti heläjävän lyriikan tunnelmiin, josta esimerkiksi voidaan mainita VIII:n laulun alku:

    Jo oli hetki, jolloin kaiho herää
    ja sydän heltyy merimiehen, koska
    on ollut päivä armaan hyvästelyn,

    ja jolloin uuden pyhiinvaeltajan
    sulavi mieli kaukokellon soiden,
    mi murehtivi päivää kuolevata.

Varmasti ja herkästi, mutta milloinkaan näyttämättä keinojaan ja tarkoituksiaan, Dante yhä tiivistää ja kohottaa tätä tunnelmaa, kunnes saavuttuamme vuoren laella olevaan maalliseen Paratiisiin olemme tulleet keskelle ylimaallista rauhan ja sulouden idylliä. Dante on eläytynyt siihen niin, että se on täysin hänen omaansa, ja hän välittää sen meille niin herkästi, että siitä jää sieluun puhdas, tuoksuva, pyhä tuntu, jolla on vertaisensa vain Deuterojesajan kuvien kauneudessa:

    Suloinen ilma, jok' ei muutu koskaan,
    otsaani onnellista leyhytteli
    hyväillen, hiljaa, niinkuin tuuli lempee...

Vaikeudet yhä kasvavat, kun kohotaan kehien taivaisiin, jossa ennen Dantea oli käynyt vain Cicero, mutta emme ottaisi väittääksemme, ettei hän olisi niistäkin suoriutunut. Kiirastulivuoren rauhoittavasta, tyynestä rusotuksesta astumme nyt häikäisevän kirkkauden, taivaallisen laulun ja soiton avaruuksiin, jotka taiteilija on sielussansa nähnyt ja jotka herättävät omituisen aavistuksen, sulouden ja autuuden tunteen. Kuten hän itse sanoo (XXXIII, 58-66):

    Kuin unessa jos jotain nähdään, siitä
    jää vaikutus viel' ollen valvehilla,
    mut vaikutuksen syy ei muistu mieleen,

    näin minun käy, näät haihtunut on melkein
    näkyni aivan, mutta sulous, siitä
    mi syntyi, vieläi sydämeeni tippuu.

Tämän kirkkauden runoilija osaa lisätä yhä häikäisevämmäksi, täyttäen sielumme hartailla, oudoilla, ylevillä mielteillä, ja luoden näkyviin valtavia sielujen muodostamia mystillisiä kuvioita, kunnes hän lopuksi näkee lähestyvänsä kaiken alkulähdettä ja päämäärää:

    Syvässä, kirkkahassa substansissa
    tuon Valon korkean näin kolme kehää,
    väriltä eroovaa, mut yhtä suurta.

Sen tutkimiseen eivät runoilijan voimat riitä, mutta se itse valaisee hänelle itsensä, kuten runoelman ylevät loppusäkeet kertovat:

    Salama äkkiä mun halki sielun
    löi häikäisten ja täytti toiveheni.

    Jo vaipui korkea nyt kuvausvoima;
    mut kaihoain ja tahtoain nyt johti
    kuin pyörää tasan pyörivää, se Rakkaus,

    mi ohjaa Auringon ja kaikki tähdet.

Valtavalla mielikuvituksen voimalla runoilija täten oli kuvannut sielun matkan elon alhosta taivaan kirkkauteen ja sen yhtymisen Jumalaan.

Ylläsanottu on toisilta osiltaan kuvausta myös Danten tyylistä. Hänen realisminsa ilmenee lisäksi monissa pienoispiirteissä, jotka todistavat hämmästyttävää näkemyksen tarkkuutta. Kheiron-kentauri kääntää, voidakseen puhua, vasaman kärjellä "taapäin parrankarvat suultaan" (Helvetti, XII, 78); vainajat katsovat Dantea niin tiukkaan "kuin sihtaa räätäl'ukko neulansilmään" (Helvetti, XV, 21); torjuessaan satavaa tulta vainajat menettelevät kuin koirat, kun heitä "purevat kirput, kärpäset ja paarmat" (Helvetti, XVII, 51); pikijärven sielut uskaltavat näyttää vain päätänsä, ollen kuin ojan sammakot, jotka eivät liioin näytä muuta ruumistansa eivätkä jalkojansa (XXII, 25-27); jne. Tämä tosioloisuus on Danten kirjailijaluonteen peruspiirteitä, mikä näkyy siitä, että hän lankeaa siltä alalta haetun vertauksen käyttöön silloinkin, kun hän mielestämme siten rikkoo hetken juhlallisen tunnelman; esimerkkinä mainittakoon Paratiisin XXXII laulu, jossa Bernard Clairvauxlainen, kuvattuaan taivaan ruusun, Marian, pyhät naiset ym. pyhimykset, äkkiä keskeyttää ylevän esityksensä sanoen Dantelle (139-141):

    Mut koska unes hetket haihtuu, päätän
    puheeni, niinkuin hyvä räätälikin
    myös puvun leikkaa kankaan määrän mukaan.

Samoin tuntuvat Paratiisin IV:n laulun alussa olevat vertaukset liian arkipäiväisiltä eteeriseen ympäristöönsä.

Vertauksia Dante käyttää kohtuullisesti, mieluummin vähemmän kuin paljon, ja vain poikkeustapauksissa antautuen homerolaiseen laajuuteen; ne ovat useimmiten kotoisin realisen, jopa realistisen elämän alalta. Nähdessään kiirastulivuoren juurella vastaansa tulevan "lauman autuaan ja hurskaan", runoilija kuvaa sitä seuraavalla homerolaisella, mielestämme sangen vähän mairittelevalla vertauksella (Kiirastuli, III, 79-84):

    Kuin lampaat lähtee läävästänsä, ensin
    yks, sitten toinen, kolmas, mutta maahan
    muut painaa aran silmän ynnä kuonon,

    ja tekee niinkuin ensimmäinen: tuo jos
    pysähtyy, taa sen yksinkertaisina,
    pyhinä tunkee muut, ei syytä kysy.

Yleensä Danten runotyylin tunnuksena on ytimekäs, melkein karu lyhyys, joka tekee hallitun, harkitun, miehekkään vaikutuksen. Joskus se tuntuu liian lyhyeltä, jopa saidalta: toivoisimme hänen viivähtävän hiukan kauemmin esim. Paolon ja Francescan tarinassa, joka tässä lyhyydessään iskee lujemmin kuin oikeastaan jaksamme kestää, mutta jättää meidät haavoitettuina ja haparoiden yksin etsimään lohdutusta. Siinä syy, miksi myöhemmän ajan runous on yhä uudelleen palannut tuohon tarinaan. Usein tunnemme pettymystä myös sen johdosta, että runoilija on niin saita lyyrilliselle helkkeelle: kun ihastuen löydämme sellaisen lähteen ja raskaan ajatusvoimistelun väsyttäminä pysähdymme virkistäytymään sen kirkkaalla vedellä, se mielipahaksemme siinä samassa kuivaakin.

Mutta Dante pitää lujasti kiinni ohjelmastaan, jona on oppineen runoelman luominen. Helvetissä ei ympäristökuvauksen täyteläisyys jätä paljon tilaa aatteellisille keskusteluille, mutta nämä laajenevat suuresti Kiirastulessa ja ovat pääasiana Paratiisissa. Niiden tarkoituksena on Tuomas Aquinolaisen kristillis-skolastisen filosofian perinpohjainen selittäminen ja kaikkien sitä koskevien epäilysten torjuminen. Dante varmaan uskoi saavuttaneensa tämän päämäärän ja oli sitä mieltä, että juuri tämä puoli takasi hänen runoelmansa kuolemattomuuden; jälkimaailmakin myöntää Jumalaisen komedian mitä parhaimmaksi skolastisten katsomusten selityskirjaksi, mutta kieltäytyy ymmärtämästä tällaisten kohtien runollista arvoa: päinvastoin ne ovat taivaan kirkkaudessa kuin sulamattomat tummat aineet valkohehkuisessa ahjossa. Mutta ilman niitähän keskiajan kuva olisi ollut vaillinainen.

Kirkastaako huumori milloinkaan vakavan runoilijan ilmettä? Hän vastaa itse tähän kysymykseen kertoessaan (Kiirastuli, IV, 121-122) laiskasta Belacquasta:

    Sanansa lyhvet, asenteensa laiskat
    hymyhyn kiersi hiukan huuliani.

Humoristinen on tilanne, kun Statius puhuu Vergiliuksesta hänelle itselleen, tuntematta häntä (Kiirastuli, XXI), ja humoristinen mielikuva lienee saanut runoilijan niin laajalti viipymään Malebolgen paholaisten kuvauksessa ja mainitsemaan (Helvetti, XXI, viimeinen säe), kuinka heidän johtajansa "soitti lähtöön perätorvellansa". Mutta nämä ovat vain harvinaisia pilkahduksia, jotka perin vähän valaisevat runoilijan tuonpuoleisia asioita alati hautovaa vakavuutta.

Lopuksi huomautamme siitä inhimillisyydestä, joka on runoelman varjohenkilöillekin ominaista. Vergiliuksen tyyni ja ylevä arvokkuus on hahmottelutaiteen korkeimpia saavutuksia; hänen inhimillisyytensä tulee alleviivatuksi sen kautta, että hän joskus osoittaa hienonhienoja kärsimättömyyden merkkejä. Paolo ja Francesca ovat yhä ihmisiä, vaikka liitävätkin varjoina ohitsemme. Kiirastulen vainajien uteliaisuus on silmiinpistävä. Maallisessa paratiisissa tavattu Matelda, joka voisi olla muisto Mechtild Magdeburgilaisesta, on ihana inhimillisen naisellisuuden kuva. Tullessaan sinne vastaanottamaan Dantea Beatrice on aluksi ankaran teologian vertauskuva, mutta herkistyy, hengistyy, sulostuu ja inhimillistyy sitä enemmän kuta ylemmäksi kiidämme kehien taivaissa. Lopuksi hän on se ylimaallinen naisellisen puhtauden ja kauneuden ihanne, jonka luominen ja omistaminen on niin korkea todistus keskiajan-ihmisen runollisesta kyvystä.

Dante sanoi runoelmaansa vain commediaksi, koska se päättyi hyvin; kuten aikaisemmin olemme osoittaneet (s. 172), keskiajan varhaishumanismi erotti komediat ja tragediat vain sillä perusteella, päättyivätkö ne hyvin vai murheellisesti. "Jumalaiseksi" hän ei suinkaan itse teostansa määritellyt, vaan käytti tätä nimeä ensimmäisen kerran Boccaccio.

Divina commedia ei ole eepos, vaikka se arvonsa puolesta sopivimmin liittyykin alussa mainittujen tämän alan suurrunoelmien rinnalle, vaan omalajisensa poliittis-uskonnollinen näkyrunoelma, syvästi siveellisen, sammumattomasti tiedonjanoisen, raskaasti kohtaloansa surevan ja korkeimmassa määrässä runolahjaisen psyken henkilökohtainen tilinteko kaikesta, mikä oli hänelle tärkeätä tässä ja tuonpuoleisessa elämässä. Se on kaikkien aikojen runoelmista persoonallisin, tekijästänsä erottamaton, ja kohoaa hänen kanssaan jylhän korkealle, valaisten keskiaikaa kuin majakka myrskyistä merta. Hänen oma aikansa, joka iloitsi kansallisen italiankielen ja runouden syntymisestä, ymmärsi sen arvon, ihaili ja tutki sitä, aloittaen jo silloin sittemmin niin laajaksi paisuneen kommentaarityön, mutta jo renessanssi pyrki unohtamaan Danten ja vähäksymään hänen suurrunoelmaansa, omistautuen vain antiikin ihailuun. Divina commedia kuitenkin painettiin varhain: jo 1472. 1500-luvulla Dantea ei pidetty Petrarcan veroisena, 1600-luvulla ja 1700-luvun alkupuoliskolla hän oli melkein unohduksissa. Mutta sen jälkeen hän on saanut riittävän hyvityksen: Dante on kirjallisuustieteessä oma erikoinen alansa, jonka tuotanto käsittää suunnattoman määrän mitä monipuolisimpia tutkimuksia. Sen johdossa on kulkenut hänen isänmaansa, joka toteutettuaan hänen poliittisen unelmansa ymmärsi siltäkin kannalta hänen suuruutensa ja kruunasi hänen teoksensa kansallisrunoelman kunnianimellä. Firenze vain on turhaan pyydellyt takaisin poikansa tomua: Ravenna, joka soi maanpakolaiselle viimeisen turvapaikan, ei ole suostunut luovuttamaan häntä hänen katuvalle synnyinkaupungilleen.

VARHAISRENESSANSSI.

PETRARCA JA BOCCACCIO.

Käsitellessämme keskiajan kukoistusaikaa olemme usein lausuneet sen ajatuksen, että se oli uuden, antiikista kokonaan eroavan, oman, itsenäisen ja eheän psyken, keskiajan-ihmisen, olemuksen ja hengenelämän ilmaus. Hän oli alistanut sielunsa kirkon, Civitas Dein, ja maallisen itsensä Civilas terrenan hoitoon, ja ottanut ihanteekseen tuonpuoleisen olotilan, johon täällä oli valmistauduttuva lihan kuoletuksella ja yleensä hurskaalla elämällä. Danten suurrunoelmasta olemme viimeksi nähneet, kuinka eheä, pienintä yksityiskohtaa myöten läpiharkittu keskiajan-ihmisen maailmankatsomus oli; niin kauan kuin epäilys jätti sen rauhaan, hän saattoi elää sielultansa sopusointuisesti ja kuolla kirkon helmassa varmana autuudestaan. Näin pitkälle oli siis kansainvaelluksen barbaari kirkon koulussa lannistunut ja sivistynyt.

Sitten olemme tehneet selkoa siitä, kuinka tämä keskiajan-ihmisen puhdas, naivi hurskaus ilmeni ristiretkinä, jotka samalla tyydyttivät hänen yhä hehkuvaa taisteluhaluansa, ja kuinka hän suoritettuaan nämä tunsi uusien kokemusten johdosta vähitellen tulevansa toiseksi. Pari vuosisataa kestänyt aaltoilu idän ja lännen välillä ja sen aikana tapahtunut kulttuurimuodon luonnollinen vanhentuminen muutti keskiajan-ihmisen psyken: naivi, innoittunut hurskaus rupesi väljähtymään, epäilys syntyi, katse alkoi laskeutua tuonpuoleisesta ihanteesta maan päälle, omaan ympäristöön, askeesin sijaan tuli väkisinkin elämänhalu. Eheä sielullinen olotila alkoi särkyä siitä luonnollisesta syystä, ettei sen vaatimaa jännitystä voinut kukaan kovin pitkää aikaa kestää, ja että kehitys vaati muutosta päästäkseen vanhasta, sopimattomaksi käyneestä asusta uuteen. Näin särkyi maallikon psyke, näin myös itse kirkko, jonka historia muuttuu tultaessa 1300-luvulle kertomukseksi sen alennustilasta. Näin putosi keskiajan-ihmisen yltä se hurskaiden uskomuksien ja siveellisten pidäkkeiden pakkopaita, joka oli hillinnyt hänen sisässään olevaa barbaaria ja opettanut häntä kirjalle ja hyville tavoille. Kuvaannollisesti sanoen hän nyt hengitti syvään, koetteli lihaksiansa, tunsi päässeensä kuin painajaisesta ja rupesi katselemaan uteliaasti ympärilleen, kauniisti hymyilevään luontoon ja elämään.

Tähän muutokseen vaikuttivat suuresti myös taloudelliset seikat. Olemme huomauttaneet, kuinka ristiretkien aikana Venetsia ja muut Italian kaupungit joutuivat idän ja lännen välittäjän asemaan, saaden haltuunsa Etelä-Euroopan kaupan ja rikastuen, ja kuinka pohjoiseen suuntautuvien kauppateiden varsille syntyi uusia välittäjäasemia, kaupunkeja. Näiden vaurastumiseen vaikutti lisäksi se, että niiden käsityöläiset järjestyivät lujiksi, oikeuksistaan tarkoin huoltapitäviksi ammattikunniksi, joiden tuotanto oli välttämätön maaseudun yksinäiselle, köyhtyvälle ritarille, ja jotka osasivat ottaa siitä hyvän hinnan. Varakkaat, yhä lujempien muurien taa linnoittuvat kaupungit tulivat myös vähitellen, sitä mukaa kuin ritarit rappeutuivat ja rupesivat ryöstelemään alaisiaan – sen sijaan että olisivat suojelleet heitä, kuten lääninherran vanhoihin velvollisuuksiin ja ihanteisiin kuului – paremmiksi turvapaikoiksi kuin linnat. Mutta elämän keskittyminen kaupunkeihin merkitsi sen vilkastumista myös henkisessä suhteessa: kuta läheisempää ihmisten keskeinen seurustelu ja vuorovaikutus oli, sitä kiihkeämpää oli tiedonjano, sitä monipuolisempaa kehittyminen kulttuuri-ihmiseksi. Tuloksena oli varakas porvari, jolla rikkautensa ansiosta oli herännyt elämän kauneuden ja nautintojen kaipuu: uusi, keskiajan askeettisena kautena tuntematon psyke.

1300-luvulla voidaan todeta, että tällainen irtautuminen vanhasta ja lähteminen kohti uutta oli yleiseurooppalainen ilmiö. Mutta tällöin vapautui myös jotakin, jonka alistuminen kirkon siveellisiin pidäkkeisiin oli ollut keskiajan-ihmiselle terveellistä, nimittäin tuo vanha, sittenkin yhä kesyttömänä ja intohimoisena pysynyt barbaari. Toteamme pian tarkastelevamme ihmistä, jossa ristiriitaisella tavalla yhtyvät monenlaiset ominaisuudet: vuosisatojen kuluessa kirkon ja runouden koulussa jonkin verran harjautunut ja hioutunut kirjallinen ja taiteellinen maku sekä mieltymys niille aloille kuuluviin hengenelämän ilmiöihin; heränneen elämänhalun suoma yksilön rajaton itsetunto ja häikäilemätön käsitys voiman oikeudesta; tästä seurannut vallan, rikkauden ja nautintojen jano; siveellisten pidäkkeiden laukeamisen johdosta hallitsemaan päässyt moraalittomuus, joka oli usein niin täydellinen, että omatunto näyttää vaienneen. Milanon tyrannien, Visoontien, vaiheet ovat kautta koko 1300-luvun loppumatonta taistelua ja rikollista vehkeilyä, väkivaltaa, vääryyttä ja rikoksia, mutta ne kertovat samalla kirjallisuuden ja taiteen harrastuksesta, runouden ja tieteen suojelemisesta. Talonpoikaissukuinen condottieri Francesco Sforza (1401-1466), Viscontien vävy ja seuraaja Milanon herttuana, häikäilemätön onnensoturi, suosi hovissaan italialaisia ja kreikkalaisia oppineita. Hänen sukunsa tuli kuuluisaksi etevyydestään, taiteenrakkaudestaan ja rikollisuudestaan. Samanlaisista ominaisuuksista ja pyrkimyksistä kertoo melkein poikkeuksetta kaikkien Italian kaupunkivaltioiden tyrannien historia: voimakkaat yksilöt taistelevat vallasta, rikkaudesta ja kunniasta, välillä nauttien hienostuneesta hengen ja elämän taiteesta, joka ikäänkuin puolueettomana ja kylmänä kultaa heidän tekonsa. Jumalainen komedia sisältää runsaasti esimerkkejä siitä, minkälaisena tämä uusi psyke ilmeni Firenzen tasavaltaisissa, porvarillisissa oloissa: sielläkin olivat taistelemassa samat hyveet, paheet ja kunnianhimoiset pyrkimykset. Boccaccion Decamerone antaa laajan kuvan eri yhteiskuntakerroksista, jotka kaikki olivat vapautuneet siveellisistä pidäkkeistä. Italian kaupunkivaltioiden historia muistuttaa monessa kohdassa Kreikan vastaavista vaiheista: molemmissa nousee näkyviin tyrannin voimakas hahmo, jolle annetaan paljon anteeksi sekä pakosta että hänen neroutensa ja taiteenrakkautensa vuoksi. Valtarenessanssin yhteydessä kuvaamme tarkemmin joitakin tällaisia tyrannien kulttuurihoveja.

Tämä uuden psyken syntyminen oli kuten sanottu yleiseurooppalainen, mutta täsmällisissä, tietoisissa pyrkimyksissään silti kuitenkin harvoihin, aikansa edelle rientäneisiin yksilöihin rajoittuva ilmiö. Suuret joukot jatkoivat elämäänsä keskiajan hengessä, tärähtäen liikkeelle korkeintaan heihin suoranaisesti koskevien seikkojen, sotien, nälänhädän ja ruton, johdosta. Niin korkealla tasolla oleva psyke kuin Dante eli vielä keskiajan lumouksen vallassa. Niinpä tämä herääminen uuden ajan tuntoon tapahtui vähitellen ja hitaasti, kuin olisi keskiajan puusta pudonnut silloin tällöin kypsä, kannastaan irtautunut hedelmä, niin itsetiedottomasti ja eri maissa eri tavalla, että oma aika tuskin huomasi mitään muutosta tapahtuvan. Ei ole ihmettelemistä, vaikka se ei ymmärtänytkään, että aatelistoa vastaan taisteleva, porvaristoon liittynyt hallitsija, rikkaan kaupungin taitava, häikäilemätön, runoutta harrastava, maalareita suosiva tyranni, ja hänen hovissaan oleskeleva oppinut latinan taitaja ja hallitsijaan kohdistuvien ylistysrunojen sepittäjä olivat kukin omalla tavallaan niiden pohjavirtausten edustajia, jotka aikanaan tulivat aikaansaamaan keskiajan muuttumisen uudeksi ajaksi. Historian valossa vasta olemme oppineet ymmärtämään heidän merkityksensä näin suureksi.

Ajatellessaan menneisyyttä keskiajan-ihminen muisti askeettisten ihanteidensa johtamana etupäässä kristinuskon alkuaikoja, pyhimyksiä ja marttyyreja. Herättyään yksilölliseen voiman- ja elämännautintojen tuntoon hän rupesi, kuten olemme Dantesta puhuessamme huomauttaneet, katsomaan kauemmaksi: roomalaiseen menneisyyteen. Historiallisista syistä tämä oli aluksi italialainen ilmiö. Roomalaisen keisarikunnan aate, jonka pääsisällyksenä Danten mielikuvituksessa oli yhtynyt Italia, alkoi kuvastella romanttisena sekä tyrannin että oppineen, vieläpä porvarin mielessä, johtaen heidät ajattelemaan antiikkia. Jokainen heistä sai täten ravintoa mielihaluilleen: tyranni mahtavuudenkaipuulleen, oppinut latinalleen, porvari kansalaisarvolleen. Ja kun oppinut, herättyään keskiajan näkyjen lumoista, alkoi avoimin silmin lukea latinalaisia kirjailijoita, niistä kirkastui hänelle uusi maailma, täynnä askeesin vastakohtaa, elämänkauneuden ylistystä. Vapautuneena hän nyt rupesi innokkaasti kaivautumaan tuohon menneeseen aikakauteen, saattaakseen sieltä ilmoille mahdollisesti uusia yhä kauniimpia aarteita.

Tiedämme, että latina oli kautta koko keskiajan kirkon, tieteen ja diplomatian, huomattavassa määrässä myös runouden kieli. Varsinkin Italiassa se kauan puolusti asemaansa, sitkeästi pysytellen mm. kaupunkien hallinnon kielenä. Epäilemättä on sanottava, että se oli kaikkine lisineen, uusine sanoineen ja muotoineen kehittymässä oleva elävä kieli, josta suotuisissa olosuhteissa olisi voinut tulla Euroopan sivistyksen yhteinen yleisväline. Samoin tiedämme, etteivät roomalaiset kirjailijat suinkaan olleet tuntemattomia keskiaikana, vaan päinvastoin melkoisessa määrässä tunnettuja. Ne löydöt, joita alkaneen innostuksen johdosta pian tehtiin, eivät sanottavasti lisänneet niitä nimiä, jotka tapaamme Beda Venerabiliin tai Vincentius Bellovacensiin tietoteoksista. Puutteellisuus ilmeni enemmänkin siinä tavassa, millä niihin suhtauduttiin: niiden henkeä ei ymmärretty, niiden siveelliset ja kauneusarvot pysyivät suljettuina, koko niiden takana olevan maailman peitti kirkon tuomitseva, pakanallisuutta pelkäävä ja siitä varoittava ilme. Nyt tämä suhde muuttui välittömäksi, ennakkoluulottomaksi syventymiseksi, jonka seurauksena oli, että antiikin vanhat jumalat rupesivat nousemaan ylös niistä haudoista, joihin kristillinen fanatismi ja barbaarien tylsä raakuus olivat tuhat vuotta aikaisemmin ne syösseet.

Kaikki tämä tapahtui pitkän aikakauden kuluessa, jota on totuttu sanomaan renessanssiksi. Nimitys johtuu ranskankielen sanasta renaissance, joka merkitsee "uudestisyntymistä", "elpymistä"; italialainen muoto on rinascimento. Sitä käytetään suppeammassa tarkoituksessa sen antiikin elpymisen nimenä, joka alkoi Italiassa Danten jälkeen etupäässä Petrarcan toiminnan seurauksena, ja laajemmassa ilmaisemaan sitä yleistä vapautumista keskiajan käsityksistä ja siirtymistä uuteen aikaan, jonka saattaa todeta länsimaissa tapahtuvan n. 1300-luvulta alkaen. Tässä teoksessa sitä käytetään viimemainitussa merkityksessä; siihen sisältyvää antiikin kirjallisuuden harrastusta sanomme humanismiksi, jolla tarkoitetaan ihmisen ja elämän tutkimista sellaisina kuin ne ilmenevät antiikin kirjallisuudesta (litterae humaniores); tämä näet käsitettiin etupäässä ihmistä ja tämänpuoleista elämää esittäväksi, keskiajan vastakohdaksi, jonka huomio päinvastoin oli kohdistunut tuonpuoleisiin asioihin. Aikaan nähden Italian renessanssi jakautuu seuraavasti: alkukauteen eli varhaisrenessanssiin, joka alkaa n. 1300-luvun ensi puoliskolta ja ulottuu n. 1470 saakka; sen jälkeen koittavaan valtarenessanssiin joka kestää suunnilleen "Rooman hävitykseen" (il Sacco di Roma) eli 1527:ään saakka; ja myöhäisrenessanssiin, joka ulottuu 1500-luvun loppuun. Nämä kaudet heijastuvat, kuten tulemme näkemään, eri tavalla ja aikoina eri kansojen kulttuurista. Kun varhaisrenessanssi kokonaisuudessaan sisältyy keskiaikaan, ollen kuin elinvoimainen vesa vanhenevassa puussa, on asiallista käsitellä se sen yhteydessä, ikäänkuin entisyyden tuloksena ja samalla siltana uuteen aikaan.

Esimerkkinä siitä, kuinka Italiassa 1300-luvun alussa unelmoiva mieli oli kohdistanut ihailunsa muinaiseen Roomaan, jonka mukaan oman ajan Italia piti uudistettaman, mainittakoon Cola di Rienzi (n. 1313-1354), "tekojen runoilija", fantastinen "kansantribuuni". Tämä roomalaisen ravintoloitsijan poika oli syventynyt kotikaupunkinsa muinaiseen mahtavuuteen, historioitsijoihin, puhujiin ja runoilijoihin, ja alkoi haaveilla Rooman tasavallan aikaisen kansanvaltaisen mahdin ja loiston palauttamisesta. Tunnettua on, kuinka hänen intomielinen ihanteellisuutensa hurmasi rahvaan ja yllätti ylimykset, ja kuinka hän lopuksi sortui aatteensa mahdottomuuteen, omiin vikoihinsa ja vastustajainsa valtaan ja viekkauteen. Hän kuten sanottu runoili vain teoin, mutta hänestä itsestä tuli sanallisten runojen, draamojen ja romaanien sankari, jolle jo Petrarca omisti kauniin oodin nimeltä Jalo henki (Spirito gentil).

Olemme nähneet, että Dante oli eräissä suhteissa myös uuden ajan mies: hän haaveili ehyestä, voimakkaasta Italiasta ja loi kirjakielen yleisessä, pysyvässä merkityksessä. Hän oli humanisti sikäli, että hän kirjoitti pari teostansa ja ekloginsa latinaksi, olematta kuitenkaan täysin perillä hyvästä kielestä, aiheutti valtakunnallisilla caesarunelmillaan antiikin Roomaan ja sen kirjallisuuteen kohdistuvan ihailun laajenemista ja syventymistä. Useita humanisteja, sekä vanhan latinan harrastajia että keskiajan elävän latinan runoseppoja, eli Italiassa hänen aikanaan, huomattavimpana Albertino Mussato (1261-1330), Paduan neuvosherra, joka sepitti kuulun ja pelätyn tyrannin, Ezzelino da Romanon, vaiheista murhenäytelmän nimeltä Eccerinis. Siinä ei ole draamallisuutta, mutta sen voimakas paatos ja kiihkeä isänmaanrakkaus tekivät vaikutuksen, niin että padualaiset innostuneina seppelöivät 1314 tekijän runoilijaksi, siten uudistaen juhlamenon, joka oli ollut unohduksissa Rooman keisariajalta alkaen. Historialliselta kannalta on huomattava, että Eccerinis on sepitetty Senecan tyyliin: kysymys on pöyristyttävistä julmuuksista, joista sanansaattaja kertoo, ja liioitellusta paatoksesta. Näytelmässä on myös kuoro.

Mussato ansaitsee maininnan vain erikoisitalialaisena ajanmerkkinä, johon kehityksen kulkua tutkivien historioitsijain huomio on kiintynyt. Kirjallishistoriallisten yleisnimien sarjaan sen sijaan kuuluu Francesco Petrarca (1304-1374), omintakeinen persoonallisuus, suuressa määrässä keskiajasta irtautunut tunteellinen yksilö, humanisti, "Italian suurin lyyrikko", jonka äänen sointu on kaikunut vielä myöhäisinä vuosisatoina kaukaisissa maissa saakka.

Francesco Petrarca oli sen notaari Ser Petraccon poika, joka tuomittiin poissaolevana samalla kertaa kuin Dante (tammik. 27 p. 1302), syntynyt maanpakolaisena. Arezzon kaupungissa heinäk. 20 p. 1304. Seuraavana vuonna äiti muutti Firenzen lähellä olevaan Incisan kylään, jossa Petrarca kasvoi 8-vuotiaaksi saakka, oppien siellä puhtaan toscanalaisen kansankielen. 1313 tapaamme Ser Petraccon perheineen Avignonista, josta oli tullut paavin muutettua sinne 1303 vilkas kulttuurikeskus, ja jossa herkimpiä kehitysvuosiaan elävä nuorukainen oli saava pysyviä, voi sanoa kosmopoliittisia vaikutelmia. Läheisyydessä olevassa Carpentras'n kaupungissa piti eräs vanha Convennole niminen oppinut, Rooman muinaisuuden ihailija, koulua, jota Petrarca kävi vv. 1315-1319. Tämän jälkeen hän opiskeli Montpellier'n ja Bolognan yliopistoissa lakimieheksi, kunnes nämä haluttomasti harjoitetut opinnot keskeytyivät isän kuoleman johdosta 1326, jolloin Petrarca – hän oli sointuvaisuussyistä ruvennut kirjoittamaan nimensä näin – palasi Avignoniin. Täällä hän nyt toimeentulosyistä meni hengelliseen säätyyn ja antautui mieliharrastuksiinsa, latinan lukemiseen ja runoilemiseen. Hänen tärkein isänperintönsä oli Vergiliuksen ja Ciceron käsikirjoitus, ehkä sama, jonka isä oli poikansa pyynnöistä heltyneenä siepannut pois tulesta, yritettyään polttaa sen ja muita runouden oppikirjoja, koska ne houkuttelivat hänen poikaansa harhaan lakimiehen varmalta uralta. Huhtik. 6 p. 1327 ("pitkänäperjantaina", kuten hän itse ilmoittaa, mikä on saattanut tutkijat ymmälle, sillä pitkäperjantai oli tuona vuonna huhtik. 10 p. – juutalaisten ajanlaskun mukaan tosin 6. päivä –) hän näki St. Claran kirkossa ensi kerran Lauran, sonettiensa ihannoidun kohteen, mutta kuka tämä henkilö todellisuudessa oli, siitä ei ole saatu täyttä varmuutta. Todennäköistä on, että Laura oli tietty, luultavasti avioliitossa oleva nainen, jonka ystävä- ja ihailijapiiriin Petrarca kuului, ajan tavan mukaan tehden hänet runoutensa kuningattareksi, jota ajatellen sai sopivan tilaisuuden eritellä sekä todellisia että teoreettisia lemmentunteitaan. Petrarca oleskeli Avignonissa 1333:een saakka, vakaannuttaen taloudellisen asemansa erinäisillä nimellisillä toimilla, opiskellen, aloittaen laajan kirjeenvaihdon ystäviensä kanssa ja sepittäen Lauran kunniaksi runoja. Viimemainittuna vuonna hän teki matkan Parisiin, Gentiin, Lüttichiin ja Kölniin, tutustuen oppineisiin miehiin ja hankkien tai jäljentäen klassillisia käsikirjoituksia. Avignoniin palattuaan hän joutui jonkin verran ottamaan osaa poliittisiin asioihin, teki matkan Roomaan, jonka raunioitunut mahtavuus vaikutti häneen syvästi, ja asettui 1337 Avignonin lähellä olevaan jylhänkauniiseen Vauclusen vuorilaaksoon. Täällä hän aidon romantikon tapaan virkistäytyi luonnon yksinäisellä, villillä kauneudella, kiipeillen vuorilla ja seuraillen Sorgue-joen lähteitä, sepitti sonetteja Lauralle ja aloitteli laajaa eepillistä Africa-nimistä runoelmaa. Täällä hän suunnitteli myös useita tärkeitä proosatutkielmiansa ja ylläpiti kirjeenvaihtoansa. Kun African ensimmäiset jäljennökset tulivat n. 1339 tunnetuksi, totesivat aikalaiset ihastuneina, että hän ansaitsi runoilijan laakeriseppeleen. Sellainen annettiinkin hänelle juhlallisesti 1341 Roomassa, Capitoliumilla, kun hän ensin oli suorittanut Napolissa, runoutta rakastavan kuningas Robert Anjoulaisen kuulustelemana, "runoilijan tutkinnon". Voisi sanoa, että renessanssi silloin julistettiin virallisesti alkaneeksi.

Petrarcan laaja kirjeenvaihto, runous ja nyt tapahtunut seppelöinti tekivät hänet kuuluisaksi kaikissa kulttuurin keskuspaikoissa. Hänestä tuli ruhtinaiden hieno tuttava ja diplomaatti. Vuodesta 1341 hänen toiseksi päämajakseen tuli Parma, jonka uusi tyranni Azzo di Correggio oli hänen ystävänsä. Vuosista 1341-1347 mainittakoon vain, että hän oli 1343 paavin lähettiläänä Napolissa, jossa luultavasti ensi kerran tutustui Boccaccioon, ja että hän 1345 löysi Veronasta Ciceron Perhekirjeet (Epistulae ad familiares). Innostuneena hän kannatti Cola di Rienzin 1347 toimeenpanemaa vallankumousta. Kun Laura kuoli huhtik. 6 p. 1348 ruttoon (kuten Petrarca itse merkitsi Vergiliukseensa) ja kun häntä seurasivat pian monet ystävät ja kirjeenvaihtotoverit, aiheutti tästä koitunut murhe ja yksinäisyyden tunne runoilijan sielunelämässä käänteen: hän alkoi miettiä luopumista maailmasta; hänen Lauran kuoleman johdosta sepittämänsä sonetit ovat vakavahenkisiä ja hänen tämänjälkeiset proosakirjoituksensa syvämietteisiä. Samalla kuitenkin maailma houkutteli häntä vahvasti: Mantuan Gonzagat, Paduan Carrarat, Ferraran Estet, Riminin Malatestat ja Milanon Viscontit pyytelivät kilvan häntä saapumaan heidän hovinsa kaunistukseksi, olematta ollenkaan muistavinaan, että tämä kuuluisa mies oikeastaan oli, mikäli hänen puheistaan ja runoistaan voi päättää, kansanvallan ystävä ja tyrannien vannoutunut vihollinen. Mutta he olivat ehkä huomanneet, ettei Petrarcan tätä aatteellispoliittista puolta tarvinnut ottaa sen vakavammalta kannalta kuin hän itsekään: sehän ei näet ollenkaan estänyt häntä käyttämästä hyväkseen heidän, tyrannien, pöytää, ei sittenkään, vaikka kirjeenvaihtotoverit hienosti huomauttivat tästä hänen elämänsä ja aatteidensa ristiriidasta.

Mennessään Roomaan riemujuhlaan 1350 ja palatessaan sieltä Petrarca matkusti Firenzen kautta, jossa nyt ystävystyi Boccaccion kanssa. Kaikki muut Petrarcan ystävät, sekä ne, joiden kanssa hän seurusteli, että ne, joille hän kirjoitti, ovat jääneet hänen oman olemuksensa varjoon, taustaksi, josta hän itse heijastuu, – vain Boccaccio, hänen ihailijansa ja palvojansa tosin, mutta silti itsenäinen persoonallisuus, astuu selväpiirteisenä hänen rinnalleen ajan toiseksi merkkihenkilöksi. Firenze tarjosi Boccaccion kautta 1351 maanpakolaisen pojalle yliopistonsa rehtorin virkaa, palauttaen hänen isänsä omaisuuden ja hänen kansalaisoikeutensa, mutta Petrarca kieltäytyi kohteliaasti, pitäen vapauttansa ja riippumattomuuttansa suuremmassa arvossa. 1353 hän muutti Vauclusesta lopullisesti Italiaan, oleskeli Viscontien hovissa Milanossa ja suoritti heille diplomaattisia tehtäviä, mm. keisari Kaarlo IV:n luona Prahassa 1356, jossa sai palatsikreivin arvon. Paria vuotta aikaisemmin hän oli ghibelliniläisten unelmien vallassa kohdistanut Kaarle IV:een suuria toiveita, kun tämä kruunattiin Rooman keisariksi, mutta oli tavattuaan hänet huomannut pettyneensä. Näitä haaveita Viscontit antoivat hänen rauhassa hautoa. 1360 hän suoritti diplomaattisia tehtäviä Parisissa. 1362 Petrarca muutti takaisin Paduaan, josta ei enää lähtenyt muuten kuin pienemmille matkoille. Käydessään samana vuonna Venetsiassa, jolle lahjoitti kirjastonsa, hän sai sinne seurakseen häntä tervehtimään tulleen Boccaccion. Tämän mukana oli Kalabrian kreikkalainen Leonzio Pilato, joka oli ollut kolmisen vuotta kreikan opettajana Firenzen yliopistossa, Studiossa, ja johon Petrarca oli tutustunut jo aikaisemmin Paduassa. Hänet Petrarca nyt toimitti – päästäkseen hänestä – Konstantinopoliin ostamaan klassillisia käsikirjoituksia. Mies kuitenkin kyllästyi puuhaan ja lähti takaisin Venetsiaan, välittämättä siitä, että Petrarca kieltäytyi ottamasta häntä enää puheilleen. Mutta kohtalo vapautti ystävykset tästä miehestä, joka näyttää olleen kiusallinen huolimatta siitä erikoisuudesta, että oli länsimaiden ensimmäinen kreikankielen professori: salama iski hänet kuoliaaksi laivassa, Adrianmeren suussa (1366). Boccaccion toimesta Pilato oli kääntänyt huonoksi latinan proosaksi Iliaan ja Odysseian ja tämä oli ainoa lähde, josta Petrarca tunsi mainittuja runoelmia. Petrarcan haaveena oli nuoruudesta saakka ollut kreikan oppiminen ja hän oli saanut tätä varten hankituksi Iliaan ja Odysseian käsikirjoituksen, jota oli ruvennut lukemaan erään Avignonissa asuneen Barlaamo nimisen kalabrialaisen munkin avulla (kreikan taito eli sitkeänä Etelä-Italiassa), ja Platonin kirjoituksia, mutta nämä opinnot keskeytyivät munkin matkustaessa pois, niin että Petrarcan taito rajoittui vain alkeisiin. 1369 hän muutti pieneen Arquan kylään, jossa kuoli kirjojensa ääreen heinäk. 18 p. 1374. Hänellä oli vaimo ja kaksi lasta, jotka paavi myöhemmin julisti laillisiksi perillisiksi.

Petrarcan persoonallisuus oli kehittynyt irrallaan isänmaasta, Firenzestä, ja siis samalla niiden puoluerajoitusten ulkopuolella, jotka löivät luonteisiin väkisinkin yksipuolisen leiman. Lisäksi tämä koditon maanpakolainen oli kasvanut irrallaan vielä suuremmasta ja mahtavammasta tekijästä, keskiajasta, sen kautta että oli Avignonissa kuin polttopisteessä nähnyt sen koko turmeltuneisuuden ja mataluuden, ja oppinut katsomaan siihen ulkopuolelta, puolueettomasta pisteestä. Tämä puolueeton piste, josta hänen olemuksensa oli löytänyt lujan jalansijan, oli roomalainen kirjallisuus ja antiikin ihanteet. Niiden avulla hän kykeni enemmän kuin muut nousemaan aikansa yläpuolelle ja kohauttamaan olkapäitään sen ahtaalle tietämättömyydelle ja valistumattomuudelle. Lisäksi hänen levoton ja vaihteleva maanpakolaiselämänsä opetti hänet ajattelemaan suurempaa, laajempaa isänmaata kuin vain sen yhtä kaupunkia, ja niin kuvastui hänen sieluunsa Italia, kokonainen maa ja kansa, jonka loistavaa historiaa hän ihaili. Mutta kun ihminen pääsee tällaisen sekä nykyisyyteen että menneisyyteen ulottuvan näkemyksen kannalle, hänessä syntyy tunne, jota sanomme isänmaanrakkaudeksi. Dante edusti sitä myös, mutta hänen sydämessään oli ehkä sittenkin Firenze liiaksi etualalla, melkein samastettuna Italian kanssa; Petrarcalla ei ollut mitään Firenzeä, vaan ennen kaikkea Italia, jota hän palavasti tervehti katsoessaan sitä 1353 Mont Genèvren solasta:

    Terve, oi Luojani lemmitty maa, kotiseutuni kallis!
    Suojassa sun minä nyt elonpäiväni loppuhun vietän.
    Mantua rahtunen suo, koti antaos kulkijan kuolla,
    konsa jo vaipuva on unen viimeisen valtahan koito.
    Riemuiten rinteeltä vuoren mä nään sinut, armahin maani,
    pilvien tienoilta tullen jo lempeän tuulesi tunnen,
    lauhana otsallain käden ystävän lailla mi leikkii.
    Maani ma nään, isänmaalleni uljaalle lausun mä: terve!
    Terve, oi armahin maa, sinä äideistä kaikista kaunein!

Ranskan sankarilauluista olemme aikaisemmin tavanneet gloire-välkettä, ritarillista, uhrautuvaa tunnelmaa "suloista Ranskaa" kohtaan. Se on kuitenkin enemmän ritarin yleistä aatteellisuutta saraseenien ahdistaman naisihanteen puolesta kuin yksilöllistä isänmaanrakkautta Petrarcan sanojen merkityksessä. Farinata degli Uberti rakasti Firenzeä yli kaiken, osoittaen kiihkeätä kotiseututunnetta. Walther von der Vogelweide edustaa kieltämättä tietoisesti ja voimakkaasti saksalaista isänmaanrakkautta. Ottaen nyt huomioon sen lämpimän, jalon patrioottisen tunteen, joka hengähtää mm. Petrarcan 16:nnesta canzonista (Italia mia), voidaan todeta, että hän oli isänmaanrakkaudessaan aikansa edellä oleva, uudenaikaisesti tunteva, harvinaisen korkealle aatteelliselle tasolle kohonnut yksilö.

Petrarcan muukin tunne-elämä oli yksilöllistä ja erikoista. Kuten Lucretius tai 1700-luvun heräävät romantikot hän nautti yksinäisyydestä, maisemien sekä jylhästä, romanttisesta, että idyllisestä kauneudesta, luonnosta, josta hän kernaasti otti vertauksia, tehden sen tuoreesti ja vaikuttavasti. Hänen itsetuntonsa oli voimakas, kunnianhimonsa kiihkeä, omakeskeisyytensä kaikkialla näkyvä. Vertaamalla häntä Danteen toteamme hänen luonteensa heikkoudet: siinä ei ollut syvyyttä, ja yleinen maailmanviisaus sai sen mukautumaan siihen, jota se ei pohjaltaan hyväksynyt. Voimme sanoa, että Petrarca viljeli ja hoiti omaa persoonallisuuttaan huolella ja tavalla, jota voi pitää taiteena ja joka erottaa hänet aikansa taustasta ja ympäristöstä siinäkin suhteessa uudenaikaiseksi yksilöksi.

Paitsi elämäntavoissaan, suhteissaan ihmisiin ja valtiollisissa toimissaan Petrarca ilmaisi tämän persoonallisuutensa humanistisissa harrastuksissaan ja kirjallisessa tuotannossaan. Ensinmainitulla alalla hänellä on perustajan asema: uupumattoman ahkerasti hän kokoili kirjoja ja muinaisesineitä, valaisten niiden merkitystä ja koettaen herättää antiikin ihailua. Roomalaiset kirjailijat olivat hänelle eläviä ihmisiä, joille hän sepitti oppineita kirjeitä. Hänen mielestään runoilija oli opettaja, jonka tuli herkeämättä kasvattaa itseään vapaaksi, intohimottomaksi, valistuneeksi yksilöksi, ja uskollisesti toteuttaa tätä persoonallisuuttansa. Tämän päämäärän saavuttamiseksi oli tutkittava antiikin kirjailijoita, Raamattua ja kirkkoisien kirjoituksia, joiss Petrarca ei huomannut mitään ristiriitaista. Hänen maailmakäsityksensä oli kristillinen – olihan Augustinus hänen mielikirjailijansa – ja kirkko hänen mielestään piti parhaiten huolta tuonpuoleisesta elämästä; mutta tämänpuoleista olotilaa, älyn ja tapojen sivistämistä varten tarvittiin antiikin koulua. Kirkon kuuliaisena lapsena Petrarca ei voinut hyväksyä padualaisten averroelaisuutta (I, 171), joka oli hänen mielestään epähurskaasti aineellista, ja joutui täten vastustamaan Aristotelesta. Ciceron ja Augustinuksen kirjoituksista hän oli saanut hämärän käsityksen Platonin ideaopista, joka muutenkin, kuten tiedämme, oli Italian runoilijoille jonkin verran tuttu, ja hänet hän nyt asetti Aristotelesta vastaan. Käytännössä kävi niin, että humanistien pääfilosofiksi tuli Cicero. Skolastiikkaa Petrarca ei liioin hyväksynyt, oivaltaen, ettei se ollut todellista tiedettä. Yliopistojen oppiarvoja hän vähäksyi, samoin kuin lääketiedettä, joka oli vain tylsää Hippokrateen jäljittelyä; lakitieteen sanasto oli Ciceron puheisiin verrattuna hänen mielestään barbaarista. Kaiken tämän vastapainoksi hän asetti yleisoppineen, totuutta etsivän viisaan, joka ei kuuluisi mihinkään ryhmään eikä lahkoon, vaan olisi samalla kertaa historioitsija, filosofi, teologi ja runoilija, joka noudattaisi tervettä, luonnonmukaista elämäntapaa luottaen Jumalaan eikä Hippokrateen taitamattomiin seuraajiin, joka olisi vapaa, mahdollisuuksistaan ja päämääristään tietoinen ihminen, lyhyesti sanottuna: juuri sellainen kuin hän itse. Tällainen oli Petrarcan humanistinen ihanne.

Näitä humanistisia ja filosofisia ajatuksiaan, historiallisia mielikuviaan ja käsityksiään Petrarca selvitteli seuraavissa latinankielisissä teoksissa: 1342 valmistunut Africa niminen kuusimitta-eepos kertoo Scipio Africanus Maiorista ja sisältää asiantuntijain lausuntojen mukaan toisin paikoin (IV:ssä kirjassa) runollisia kauneuksia. Carmen Bucolicum (12 eklogia) on Vergiliuksen jäljittelyä, vertauskuvallista runoutta, nykyaikana suureksi osaksi käsittämätöntä, huolimatta Petrarcan omista selityksistä. Runomitalliset kirjeet (Epistolae metricae), yhteensä 77, ovat Horatiuksen jäljittelyä ja sisältävät kuvauksia kirjoittajan elämästä, viehkeitä luonnonkuvia ja siveydenopetuksia. Keskiaikaisia ovat sävyltään tutkielmat Maailman halveksimisesta (De contemptu mundi, 1342), Yksinäisestä elämästä (De vita solitaria, 1346-1356), Uskovaisten levosta (De otio religiosorum) ja Kummankin onnen parannuskeinoista (De remediis utriusque fortunae, 1358-1366). Ensinmainittu kuuluu Augustinuksen Tunnustuksien sarjaan, olematta kuitenkaan yhtä vilpitön kuin se. Totuuden edessä siinä Petrarca keskustelee Augustinuksen kanssa kolme päivää: Augustinus edustaa kristillistä maailmankatsomusta, syyttäen Petrarcaa kunnianhimosta ja maallisesta rakkaudesta, ja osoittaen hänen pyrkimystensä turhuuden, ja Petrarca vääntelehtii hänen iskuistansa, mutta puolustautuu, voimatta luopua yksilöllisyydestään. Toiseksi ja kolmanneksi mainitut sisältävät innostuneita, runollisia kuvauksia maaseudun ihanuudesta, asetettuna tunkkaisen kaupunkielämän vastakohdaksi; niistä tuli tässä suhteessa renessanssin paljon viljelemän luonnonidyllin aloittajia. Viimeksimainittu on Boëthiuksen kirjan mukainen mietelmä onnen ja onnettomuuden vaihteluista. Historiallisista tutkielmista mainittakoon Neljä kirjaa muistettavista asioista (Rerum memorandarum libri IV), joka sisältää siveellisiä ja filosofisia mietteitä ja esittää niiden valaisemiseksi historiallisia tapahtumia, kaskuja ja legendamaisia kertomuksia, ja Kuuluisista miehistä (De viris illustribus), joka sisältää 31 elämäkertaa Romuluksesta Caesariin saakka. Välejänsä Paduan averroelaisten filosofien ja Avignonin typerien lääkärien kanssa Petrarca selvitteli lentokirjoissaan: Puolustus erään nimettömän gallialaisen parjausta vastaan (Contra cuiusdam anonymi Galli calumnias apologia); Moitekirjat erästä lääkäriä vastaan (Contra medicum quendam invectivarum libri); ja Omasta ja muiden tietämättömyydestä (De sui ipsius et multorum ignorantia). Lopuksi on mainittava Petrarcan kirjeet, hänen koko elämänsä kestänyt suurtyö: (1) tutuista asioista (Epistolae rerum familiarium), (2) vanhuutta koskevista (Rerum senilium), (3) sekalaisista (Rerum variarum), ja (4) ilman aihetta (Sine titulo). Kirje jälkeentulevaisille (Epistola ad posteros), joka jäi katkelmaksi, on kuvaus omasta elämästä. Kysymys on Ciceron mallin mukaisesta kirjallisuuden lajista, josta kuvastuu Petrarcan oma persoonallisuus paljoa enemmän kuin huolenpito vastaanottajista; ne ovat keskiajalla ensimmäiset laatuaan ja alunpitäen sepitetyt julkisuutta varten. Sine titulo-kirjeet sisältävät terävää satiiria paavin hovia vastaan. Asiantuntijat ovat sitä mieltä, ettei Petrarcan latina ollut vapautunut keskiaikaisuuksista, että hän oli muodostanut sitä liiaksi Senecan ja Augustinuksen tyyliin, jaksamatta omistaa Ciceron sanonnan puhtautta, niin paljon kuin tätä ihailikin.

Petrarca itse arvosteli korkeimmalle työnsä latinankielisenä kirjailijana, mutta jälkimaailma on toista mieltä: hänen maineensa ja elämänsä kuolemattomana runoilijana perustuu yksinomaan hänen italiankielisiin runoihinsa, Canzoniere-kokoelmaan, joka sisältää sonetit Lauralle (Rime in Vita e Morte di Madonna Laura), yhteensä 316, ja joukon canzoneja, ballatoja ja sestinejä, ja I Trionfi-runoihin. Soneteista on sanottava, että niissä mitä hiotuin ja puhtain kieli – niin täydellinen ja uudenaikainen, että nykyajan italialainen voi sitä esteettömästi lukea – pakotta mukautuu sonetin kaavaan (s. 295) ja tämän kanssa yhdessä sirona, hienosti sointuvana mietelmähelähdyksenä ilmaisee runoilijan tunneaallon. Näin Petrarca esittelee lempeänsä, esim. ylistäen itseään onnelliseksi, kun rakkaus Lauraan ylentää hänen sielunsa korkeimman hyvän puoleen; kuvaten järkyttäviä tunteitansa, kun on kerran päättänyt erota ihanteestaan; hakien kaikkialta henkilöä, jonka piirteet muistuttaisivat Laurasta; tunnustaen erehdyksensä ja kehoittaen itseään kuuntelemaan Jumalan ääntä; riemuiten sen johdosta, että Laura on suonut hänelle ystävällisen ja hellän tervehdyksen; huokaillen aina Lauralle, oli hän missä hyvänsä; ja toivoen sen hetken lähestyvän, jolloin autuas Laura kutsuisi hänet luoksensa (n:o 304):

    Mun on kuin kuulisin mä kellon soiton,
    kuin kutsuis Hän mun taivaan autuuteen;
    jo tunnenkin mä ruumiin rauenneen,
    siit' tuska kaihon katkeran vei voiton.

    Jo tumman tuonen näen, hetken koiton,
    mi painaa elon murheen unheeseen.
    Oi, tietäisinpä tunnin tarkalleen,
    mi vihdoin lopettavi matkan loiton.

    Oi onnen hetki, mullasta kun maan
    saan vapahana nousta, ylös kiitää,
    kun kahlehensa heittää Luojan laina,

    kun kuolon varjon laaksosta ma saan
    jo korkeuden kirkkaan auvoon liitää
    ja nähdä Herrani ja Hänet aina.

Kysymys on maallisesta lemmestä, Lauran eläessä tunteellisesti, inhimillisesti kaihoavasta, hänen kuoltuaan syvemmästä, vakavammasta, mutta ei juuri Danten tapaan vertauskuvallisen olennon filosofisesta palvonnasta. Petrarca ei ole kokonaan vapaa aikansa runouden provencelaisista sovinnaisuuksista Amoreineen ja muine kuvineen – sellainen on jo koko perusasetelma, Laura ja hänen jumalointinsa, jota paitsi sonetin muoto hillitsee tunteiden tuoretta ja välitöntä ilmituloa, mutta siitä huolimatta hän on uudenaikainen runoilija, jolla on oma erikoinen, hieno ja siro sonettilinjansa useimpien kansain kirjallisuudessa ja joka vieläkin sointuu harvinaiselta ja miellyttävältä kuin kuulisimme vanhan laulajan nappailevan muistoja ja tunteita vienoäänisellä kitarallaan.

Hänen canzoneistaan olemme sanoneet tärkeimmän mikä niitä koskee puhuessamme hänen isänmaallisuudestaan. I Trionfi ovat vertauskuvallisia runoja: Lemmen, Siveyden, Kuoleman, Maineen, Ajan ja Jumaluuden riemuvoittoja, sepitettyjä Danten terza rimalla. Vaikka näistä yleensä puuttuukin hehkuvampaa runollista innoitusta, myönnetään kuitenkin, että Kuoleman riemuvoiton (Il Trionfo della morte) toinen laulu, runoilijan Laura-näky, on syystä kuuluisa sopusointuisuudestaan jonka alta tuntuu hillittyjen tunteiden vaisu nyyhkytys.

Petrarcan teosten peruspainos on Baselin folio vuodelta 1581.

Petrarca oli Italian (Euroopan) ensimmäinen humanisti; tästä johtuu, että hänen runoutensa leimana on oppineisuus, antiikin koulussa hioutunut tyyli, kieli ja tunne-elämän sivistynyt, arvokas hillintä. Italialaiset ovat sanoneet häntä "suurimmaksi lyyrikokseen", mikä on heidän varhaisempia ja myöhäisempiä runoilijoitaan ajatellen todella korkea arvosana. Hänen ystävänsä ja oppilaansa Giovanni Boccaccio (1313-1375) on myös "ensimmäinen", ei humanistina eikä runoilijana, vaan proosakirjailijana: hänelle voidaan täydellä syyllä antaa kunnianimi "italialaisen proosan isä".

Italian proosa oli vielä myöhäsyntyisempää kuin sen runous. Sen ensimmäinen näyte, lyhyt luettelo tuloista ja menoista, periytyy vuodelta 1231, ja ennenkuin varsinainen kirjallinen proosa pääsi alkuunkaan, sen sijan anasti samoin kuin runoudessa ranska. Tämänkielisistä tuotteista mainittakoon Edward I:n hovissa Englannissa oleskelleen Rusticiano Pisalaisen Arthurin tarinapiiriä ja muita ritariaiheita käsittelevät romaanit ja ennen muita Marco Polon matkat, jotka Rusticiano kirjoitti ollessaan Polon vankeustoverina Genuassa 1298 tämän suullisen kertomuksen mukaan. Brunetto Latini kirjoitti Aarteensa alkuaan ranskaksi (Le Trésor). Varhaisimpana alkuperäisenä italialaisen proosakirjallisuuden tuotteena pidetään Ristoro di Arezzon (n. 1250) tähtitieteellis-maantieteellistä Maailman synty (Composizione del mondo) nimistä teosta. Sen oppinut kieli ei kuitenkaan ole sitä sujuvaa kansanitaliaa, jota giullaret varmaan käyttivät ranskalaisvoittoisten sankarirunoelmiensa välillä tai sadunkertojat, favoleggiatorit, jutellessaan tarinoitansa. Tätä lähempänä on niiden kertomusten kieli, jotka sisältyvät kokoelmaan Sata vanhaa novellia (Cento novelle antiche), ja joiden aiheet periytyvät itämaisista, kreikkalaisista ja roomalaisista lähteistä, keskiajan historiasta, bretagnelaisista, provencelaisista ja italialaisista legendoista, Raamatusta ja Physiologuksesta. Kertomukset ovat kuitenkin lyhyitä, melkein kuin sisällysluetteloita, joita esittäjän odotettiin täydentävän. Ensimmäinen kaunokirjallinen teos, jossa tapaamme varsinaista täyteläistä taideproosaa, on Danten Vita nuova, mutta sen lauseet on rakennettu latinan mukaan ja kulkevat ohitsemme pitkänä, hitaana, raskaana jonona, vieraina aidolle italialaiselle sanonnalle. Näin saavumme Boccaccioon, jonka elämäntyön tuloksena on raikas, vilkas, luonteva proosa. Tutustumme seuraavassa hänen elämäänsä ja sen yhteydessä hänen italian- ja latinankielisiin teoksiinsa, säästäen Decameronen viimeiseksi.

Eräässä kirjeessään Boccacciolle Petrarca sanoo olevansa tätä yhdeksää vuotta vanhempi. Giovanni Bocnaccio oli siis syntynyt 1313. Hänen isänsä oli rikas firenzeläinen kauppias Boccaccio di Ghellino ja äitinsä ylhäissukuinen parisilainen leski nimeltä Jeanne (Gianna). Missä tämän vapaan suhteen lahja näki päivänvalon, on jäänyt epävarmaksi: Parisissako, josta äiti oli kotoisin, Firenzessäkö, joka oli Boccaccion isän toimipaikka, vai sen lähellä olevassa Certaldossa, jossa hänen isällään oli maaomaisuutta ja josta hänen sukunsa oli kotoisin? Boccaccio piti itseään firenzeläisenä, mutta sanoi olevansa kotoisin Certaldosta, kirjoittaen nimensä usein "Boccaccio da Certaldo" ja ilmoittaen itse sepittämässään hautakirjoituksessa: Patria Certaldum. Petrarca sanoi häntä "certaldolaiseksi" ja aikalainen Filippo Villani, Firenzen kuuluisa historioitsija, mainitsee nimenomaan hänen syntyneen Certaldossa. Isä otti hänet omakseen ja kasvatti hänet huolenpidolla ja rakkaudella. Saatuaan alkuopetuksen Boccaccio joutui (1326) kuudeksi vuodeksi kauppiaan oppiin, matkustellen isäntänsä mukana Italiassa ja Ranskassa, Napolissa ja Parisissa saakka. Vaikka tämä ammatti ei häntä ollenkaan miellyttänyt – jo lapsesta saakka "suloinen runous" (alma poesis), jotka sanat ovat hänen hautakirjoituksessaan, oli vastustamattomasti kiehtonut häntä puoleensa –, on kuitenkin selvää, että näin saadut monipuoliset vaikutelmat rikastuttivat hänen elämänkuvaansa; avasihan sitä paitsi ranskankielen taito hänelle oven aikakauden johtavaan runouteen. Oppiajan loputtua 1332 isä pojan pyynnöistä salli hänen muuttaa alaa, mutta siinä hän joutui ojasta allikkoon: hän sai nyt tutkia kanoonista oikeutta, joka ravitsi hänen runoudenkaipuutaan vielä vähemmän kuin liike-elämä. Oppiaikanaan Boccaccio oleskeli paljon Napolissa, ja siellä hän nyt jatkoi kanoonisia lukujaan, ilmeisesti ohella suorittaen isänsä liikeasioita ja virkistäytyen runoudella. Kuningas Robert Anjoulainen oli tunnettu runouden suosija, jonka hovissa vierailivat monet kuuluisat ranskalaiset ja italialaiset runoilijat, mm. Petrarca. Firenzeläisen ystävänsä Niccolo Acciajuolin suosituksesta Boccaccio pääsi näihin hovipiireihin, joiden runoudella ja taiteella kullattu aistillinen elämänilo, alituinen huvittelu ja nuoret kaunottaret olivat omiaan tekemään kanoonisen lain yhä katkeramman makuiseksi ja runoilijahaaveet yhä houkuttelevammiksi. Jouduttuaan kerran Napolin lähellä olevalle otaksutulle Vergiliuksen haudalle hän vannoi siitä alkaen omistautuvansa vain runoudelle. Tätä päätöstä oli omiaan vahvistamaan se tuttavuus, jonka hän teki San Lorenzon kirkossa pääsiäisen aattona, maalisk. 27 p. 1334: silloin hän tapasi Fiammettansa, Robert-kuninkaan luonnollisen tyttären Maria d'Aquinon, josta lopuksi tuli hänen rakastajattarensa huolimatta siitä, että oli naimisissa, ja jota luultavasti kiinnosti enemmän lemmenrunous kuin kanooninen oikeus. Viimemainitun syrjäytyessä – Boccaccio sanoo menettäneensä siihen lähes kuusi vuotta – hänen runosuonensa rupesi Fiammettan sitä lämmittäessä pulppuamaan yhä hersyvämmin ja hän alkoi vakavasti opiskella latinalaisia kirjailijoita valmistautuakseen kaikin puolin, niinkuin hänen aikansa käsitti, poetan kutsumukseen. Marian innostamana hän sepitti (n. 1338-1340) laajan italiankielisen proosaromaanin nimeltä (Filocolo = "vaivan rakastaja", philos = rakastaja, cholos = sappi, tuska, vaiva), jonka aiheena on Flore ja Blanchefleur (s. 224), ei kuitenkaan tarinan ranskalaisessa muodossa, vaan ilmeisesti mukailtuna jostakin sittemmin kadonneesta italiankielisestä Florio ja Biancofiore-toisinnosta. Se on täynnä klassillisia syrjähyppäyksiä ja toisin kohdin vertauskuvallinen; tyyli on raskasta ja kehittymätöntä, ilmaisematta tulevaa mestaria. Toinen, todennäköisesti n. vuoteen 1338 kuuluva teos on runomittainen Filostrato, kirjallisuuden historiassa moneltakin kannalta huomiota ansaitseva teos. Ensi kerran Italian taidekirjallisuudessa Boccaccio siinä käytti ottava rimaa, runomittaa, joka näihin aikoihin oli esiintynyt kansanomaisissa sankarirunoissa ja joka kauniin sointurakenteensa vuoksi erikoisesti miellytti italialaista runokorvaa, tullen huippurenessanssin valtamitaksi. Sen sointukaava on abababcc ja säkeissä viisi jambia:

    Giovine donna è mobile, vogliosa rinta,
    è degli amanti moiti, e sua bellezza
    estima piu che allo specchio, e pomposa
    ha vanagloria di sua giovinezza;
    la qual quanto piacevole e vezzosa
    é più, cotanto più seco l'apprezza:
    virtù non sente nè conoscimento,
    volubil sempre come foglia al vento.

    On neito nuori herkkä, hehkurinta,
    on sadoin sulhojansa; sulojansa
    hän palvoo, vaikka peilin kieltäis pinta,
    ja pöyhistelee nuoruushurmallansa.
    Niin suur' on hempeytensä, että hinta
    sen kons' ei sivuuttanut kohtuuttansa.
    Hän hyveen nimen tuskin kuulla ehti,
    kun lensi aina kuten tuuless' lehti.

                (Filostrato, VIII. 30.)

Runomitan vaikutus perustuu sekä sujuvaan sointupalmikkoon että vielä enemmän kahden viimeisen säkeen muodostamaan epigrammaattiseen kärkeen, joka kokoaa säkeistön ajatuksen teräväksi, ytimekkääksi lopputulokseksi. Juoneltaan ja sisällykseltään Filostrato on laajennus Benoït de Sainte-Mauren Troian romaanissa (s. 230) olevasta Troiluksen ja Briseidan episoodista; tämän teoksen Boccaccio luultavasti oli lukenut ranskaksi, mutta se oli kyllä jo näihin aikoihin käännetty italiaksi: sisilialainen Guido delle Colonne oli tehnyt siitä proosakertomuksen. Boccaccion Troilo on jalo, ritarillinen, ihanteellinen ja uskollinen, mutta Griseida on lemmen asioihin hyvin perehtynyt leski – kevytmielinen ja huikentelevainen, todennäköisesti Napolin hovin päiväperhosten kuva. Uusi henkilö on Griseidan orpana, nuori elostelija Pandaro, joka houkuttelee Griseidan taipumaan Troilon ehdotuksiin: salaisuudessa rupeamaan hänen rakastajattarekseen, perusteina nautinto, nuoruus, kauneus ja kiitävä aika. Yllä oleva säkeistö kuvaa kirjailijan loppumietteitä, kun hän oli suorittanut tämän naissydämen tutkimuksen. Hänen suhteensa Fiammettaan, jolle runoelma oli omistettu, oli vielä kuumimmillaan, mutta hän ilmeisesti aavisti sen pian loppuvan.

Seuraava runoelma: Teseide, joka kuuluu n. vuoteen 1341, on myös sepitetty ottava rimalla. Silloin oli, kuten alussa olevasta Boccaccion kirjeestä näkyy, Fiammetta jo hylännyt hänet: runoilija toivoo voittavansa hänet takaisin ja on sepittänyt runoelmansa miellyttääkseen häntä, koska tietää hänen pitävän lemmenrunoudesta. Aiheena on kahden nuoren ritarin ja ystävän, Palemonen ja Arciton, rakkaus samaan naiseen, Emeliaan; kilpakosijat taistelevat rakastetustaan, mutta pysyvät silti ystävinä: kaatuessaan Arcito luovuttaa hänet Palemonelle. Tarinan alkulähde on tuntematon, mutta sisällys viittaa bysanttilaisiin romaaneihin. Boccaccio koettaa tässä ylistää uskollista rakkautta, mihin tehtävään, voinee sanoa, häneltä puuttui luonnollisia edellytyksiä; muistuttaminen siitä kai sitä paitsi miellytti Fiammettaa sangen vähän. Tausta: Ateena ja Theseuksen taistelu amatsoonien kuningatarta Hippolitaa vastaan, jonka hän voittaa ja ottaa puolisokseen, samoin kuin näytteet tekijän klassillisesta oppineisuudesta osoittavat ajankohdan antiikkiin suuntautunutta kiinnostusta; turnajaiset, provencelainen lemmenmeno ja muu keskiaikainen sävy ilmaisevat toiselta puolen, että ollaan vielä varhaisrenessanssin ja selventymättömien käsitysten asteella. Chaucer sai runoelmasta Ritarin tarinan, Shakespeare Kesäyön unelman Ateenan ja herttuan.

Isä oli antanut pojalleen näihin saakka niin riittävän apurahan, että hän oli voinut pitää puolensa tuhlaavaisten hovilaisten seurassa. Vuoden 1340:n vaiheilla isän taloudellisessa asemassa kuitenkin tapahtui huononnus, minkä johdosta Boccaccio ensin joutui ahdinkoon, asuen Napolin köyhäinkorttelissa, ja häätyi sitten palaamaan Firenzeen, jossa tapaamme hänet tammikuussa 1341 ja jonne hän jäi useaksi vuodeksi auttamaan vanhentuvaa, leskeksi ja lapsettomaksi jäänyttä isäänsä. Hänen läsnäolonsa Petrarcan tutkinnossa ja seppelejuhlassa myöhemmin samana vuonna merkitsee vain arvattavasti tämän juhlan aiheuttamaa satunnaista käyntiä. Kauas jäi siis iloinen Napoli, jonka ilmapiiri tuntui erikoisesti houkuttelevalta juuri Firenzessä, korkeiden muurien ympäröimässä synkässä kaupungissa, jonka kaikki huomattavammat talot olivat samalla jykeviä linnoituksia. Näihin valoisiin muistoihinsa Boccaccio täällä turvautuikin: hän viimeisteli Filocolon ja sepitti ensimmäisen paimenromaaninsa, Ameton nymfit (Ninfale Ameto, n. 1341-1342). Näyttämönä on Fiesole ja ajankohtana se, jolloin siellä vielä asuivat nymfit. Ollessaan metsästämässä paimen Ameto kuulee kauniin Lia-nymfin laulavan Narkissoksesta, rakastuu häneen ja löytää hänet seuraavana keväänä paimenten, faunien, satyyrien ja nymfien joukosta. Lauletaan Venuksen ja Amorin ylistykseksi ja kuvataan tarkoin sekä nymfien että luonnon kauneutta. Sitten nymfit Acrimonia, Adiona, Agape, Emilia, Fiammetta, Lia ja Mopsa istuutuvat piiriin Ameton ympärille ja laulavat kukin suojelusjumalattarensa so. sivistyksen kunniaksi. Ameto kastetaan Lian lähteessä ja pestään puhtaaksi, jolloin hän vapautuu eläimellisyydestään ja kykenee ymmärtämään jumalallisuutta. Lopuksi nymfit, jotka ovat tieteen ja taiteen tai seitsemän päähyveen vertauskuvia, kohoavat alkukotiinsa taivaaseen, Ameton jäädessä laulamaan kiitoslaulua vapahduksensa johdosta. Tapaamme tässä paljon tuttua: Vergiliuksen eklogien idyllisävyä – eklogithan olivat tulleet muotiin: Dante ja Petrarca olivat kirjoittaneet niitä –, mutta myös kaikua Methodioksen Kymmenen neitsyen pidoista (s. 21) ja sikäli Platonin Symposionista ja ideamaailmasta, joka usein oli keskiajan latinankielisessä kirjallisuudessa ottanut tällaisten vertauskuvallisten neitojen hahmon. Fiammettan mukana olo merkitsee sitä, että runoilija kuvatessaan nymfejä käytti hyväkseen Napolin hovissa saavuttamiaan kokemuksia, että hän muutamissa suhteissa liikkui todellisuuden pohjalla. Renessanssin paimenromaani alkaa siis lähinnä Vergiliuksesta – ei Longoksen Daphniista ja Khloësta (I, 328), joka oli tähän aikaan vielä tuntematon. Ulkorakenteeltaan Ameto on terzinien keskeyttämää proosaa, minkä muodon renessanssin paimenromaani kauan säilytti; todennäköistä on, että Boccaccio oli omaksunut sen Aucassin ja Nicolette-runoelman mukaan (s. 225).

Seuraava teos, lähiaikoina syntynyt ottava rimalla sepitetty Fiesolen nymfit (Ninfale fiesolano) on paimenidylli kuten edellinenkin. Paimen Africo ja nymfi Mensola lankeavat lemmenhairahdukseen, jolloin Diana muuttaa Mensolan joeksi; Africon veri virtaa toiseen jokeen, joka saa nimensä hänestä. Heidän poikansa hävittää Dianan pyhäköt, rakentaa Fiesolen ja tuo sinne sivistyksen. Luonnon ja nuoren rakkauden kuvaus antaa tuoreutta tälle vertauskuvalliselle idyllille (Africo ja Mensola ovat Fiesolen läheisiä jokia), jonka ottavat luistavat sujuvina ja täyteläisinä. Takaa tuntuu Ovidiuksen Muutoksien vaikutus.

Noin vuoteen 1342 kuuluu Boccaccion seuraava teos, huomattava proosaromaani L'amorosa Fiammetta, jossa hän läheisesti kuvaa omia kokemuksiaan. Sankaritar on ylhäinen avioliitossa oleva napolitar, joka rakastaa hienosti sivistynyttä puolisoansa. Nuori toscanalainen Panfilo näkee hänet kirkossa ja he ihastuvat toisiinsa. Fiammetta koettaa tukahduttaa intohimoansa, mutta nuori firenzeläinen tunkeutuu hänen makuuhuoneeseensa ja voittaa hänen vastustuksensa. Muutaman kuukauden kuluttua Panfilon täytyy matkustaa Firenzeen, josta hän lupaa pian palata. Niin hän ei kuitenkaan tee, vaan sen sijaan Fiammetta saa kuulla huhun, että hän olisi siellä mennyt naimisiin. Huhu osoittautuu perättömäksi, mutta varmaksi käy se tieto, että Panfilo on rakastunut toiseen naiseen. Fiammetta kärsii hylätyn rakkauden kaikkia tuskia ja päättää surmata itsensä, mutta kirjoittaa sitä ennen muille naisille varoitukseksi kokemuksensa muistiin. Näin on muka romaani syntynyt. Verratessa tätä juonta Boccaccion omaan elämäkertaan voi huomata sen muuten olevan todellisuuden mukainen, paitsi että hylkääjänä olikin Fiammetta ja hylättynä Boccaccio itse, jolle siis lemmentuskat oikeastaan kuuluivat. Miksi hän siis kuvitteli Fiammettan kärsijäksi? Siksi, että hän oli näihin aikoihin rakastunut uudelleen, päässyt vanhasta tuskastaan, tahtoi antaa entisille vaiheilleen itserakkauttaan miellyttävämmän sävyn, ja kuvitteli ehkä vielä täten rankaisevansa todellista Fiammettaa. Tämä on kuitenkin sivuasia – pääasia on, että Boccaccion Fiammetta on uudenaikainen sielullinen romaani, kokonaan irrallaan keskiajan mystillis-skolastisesta ja sankarillis-sadullisesta maailmasta. Sankari- ja ritarirunoelmissa sekä niistä sommitelluissa romaaneissa oli bysanttilaisten kertoelmien tapaan tärkeimpänä piirteenä loppumaton tapahtumien ja sanojen sarja, sielullisen puolen jäädessä esittämättä; Danten Vita nuova on oman sielun tutkielma, mutta on vielä melkoisesti kietoutunut keskiaikaisiin käsityksiin; luontaisena realistina Boccaccio tuli ottaneeksi lopullisen askeleen ja asetti vieraan naissydämen kärsimykset ajasta riippumattoman tarkastelun alaisiksi. Hylätyn lemmen valitus oli roomalaisten kirjallisuudessa tunnettu ala, jonka aloitti Vergilius (Dido) ja jota erikoisesti viljeli Ovidius Lemmenkirjeissään (I, 397). Boccaccio piti häntä mallinaan, käyttäen myös Lempimisen taitoa ja Senecan Phaedraa (I, 406), ja huolellisesti skolastiseen tapaan eritellen ilon, toivon, pelon, tuskan, vihan ja mustasukkaisuuden. Näin Fiammetta on loppumaton, väsyttävä lemmentuskan yksinpuhelu. Olemme aikaisemmin viitanneet siihen vaikutukseen, mikä sillä on saattanut olla Celestinan, Melibean osan, syntymiseen (s. 401).

Fiammetta oli tehnyt Boccaccioon niin syvän vaikutuksen, että hän käsitteli hänen kuvaansa vielä kerran: 50 laulua sisältävässä terzinirunoelmassa nimeltä Rakastuneen näky (L'amorosa visione), joka kuuluu n. 1342:n vaiheille. Se on Danten tyylinen näky. Meren rannalle uinahtaneelle runoilijalle ilmestyi kuin Petrarcan VIII:ssa ballatassa nainen, joka johti hänet kauniin linnan luo. Päästäkseen sinne täytyi mennä ahtaan portin ja tiheän viidakon läpi vievää iankaikkisen elämän tietä. Vieressä oli toinen, leveä portti, jonka takaa kuului iloista sorinaa, ja huolimatta oppaansa varoituksesta, ettei se johtanut korkeimpaan hyvään, vaan maailmallisuuteen, runoilija menikin siitä. Nyt hän kuvailee ajallista iloa ja kauneutta, tapaa kuin Dante Limbuksessa muinaisajan kuuluisia oppineita ja runoilijoita, vieläpä Danten itsensä ja Vergiliuksen, joille koko viides laulu on omistettu, ja näkee lopuksi muutamia kuuluisia rikollisia, joiden kohtalo opettaa hänet ymmärtämään elämän turhuuden. Siitä huolimatta hän vielä poikkeaa sisään kolmannesta portista, jonka takaa aukeaa jonkinmoinen Ruusun romaanin lemmenpuutarha. Siellä hän tapaa Fiammettan, uudistaa lemmenliittonsa hänen kanssaan, ja totellen hänen neuvoaan lopuksi aloittaa kulkunsa ahtaan portin kautta. Runoelma on aineellinen ja aistillinen, tarkoittamatta syntynyt pilkallinen mukaelma Danten suurteoksesta. Mainittakoon, että säkeiden alkukirjaimet muodostavat kolme pitkää runoa, joista ensimmäisessä koko runoelma omistetaan Marialle (Fiammettalle); tämän ensimmäisen runon ensimmäisen, kolmannen, viidennen, seitsemännen ja yhdeksännen säkeen alkukirjaimet sitä paitsi muodostavat nimen "Maria".

Kaikesta yllä sanotusta näkyy, että Boccaccio oli harvinaisen tuottelias kirjailija, joka uupumatta etsi omaa persoonallista ilmaisuansa, taistellen keskiaikaisia mielikuvia ja muotoja vastaan, haaveillen antiikin runoudesta, ja joskus unohdettuaan nämä molemmat kirjalliset ohjelmat tavoittaen oman luontaisen realistisen ja elämäniloisen sävynsä. Kertaakaan hän ei ollut vielä tähän saakka täysin onnistunut. Kun hän mainittujen teosten lisäksi sepitti näinä vuosina myös lyriikkaa (Rime), on selvää, ettei hänelle jäänyt sanottavasti aikaa isän auttamiseen tai muihin töihin. N. 1344 hän näyttää poistuneen Firenzestä: tapaamme hänet seuraavina vuosina Ravennasta, Forlista ja Napolista – hän toimi edelleen kirjailijana ja mahdollisesti elätti itseään jonkun sihteerinä –, mutta palasi sinne n. 1349, jolloin isä oli kuollut ruttoon, jättäen hänelle pienen perinnön. Vuosien kuluessa hän oli sepitellyt niitä kertomuksia, joista nyt, n. 1348-1353, sommitteli kuuluisan Decamerone-kokoelmansa. Hän jäi asumaan Firenzeen, joka mielellään otti vastaan kuuluisan runoilijan, mutta josta tämä ei milloinkaan erikoisemmin pitänyt, moittien kansalaisiaan "lörpötteleviksi sammakoiksi". Hän toimitti tasavallan hallitukselle useita diplomaattisia tehtäviä sekä Italiassa että ulkomailla, tutustui kuten mainittiin 1350 Petrarcaan ja tuli pian tämän sekä ystäväksi että oppilaaksi. Se oli Boccaccion elämässä käänteentekevä tapaus: hän innostui nyt todenteolla humanistisiin opintoihin, ruveten kirjoittamaan etupäässä latinaksi. Tämän kielen taidossa hän ei kyllä päässyt Petrarca asteelle, mutta voitti vanhemman ystävänsä kreikan osaajana. Ennen on mainittu hänen tuttavastaan Leonzio Pilatosta ja tämän työstä kreikan kielen opettajana. Boccaccio pääsi niin pitkälle, että hän todellakin näyttää lukeneen Homeroksen runot alkukielellä. Latinankielen taitoansa ja oppineisuuttansa hän osoitti julkaisemalla useita senkielisiä teoksia: Pakanain jumalien sukuluettelon (Genealogia deorum gentilium); eräänlaisen aakkosellisesti järjestetyn maantieteen nimeltä Vuorista, metsistä, lähteistä, järvistä, virroista, lammikoista jne. (De montibus, sylvis, fontibus, lacubus, fluminibus, stagnis etc.); mm. Englannin renessanssiin vaikuttaneet Kuuluisien miesten kohtaloista (De casibus virorum illustrium) ja Kuuluisista naisista (De claris mulieribus), joka viimemainittu alkaa Evasta ja päättyy Boccaccion nuoremman aikalaisen, Napolin kuningattaren Giovannan elämäkertaan, samaan traagilliseen tarinaan, joka oli Walter Savage Landorin jylhän Fra Rupert-trilogian aiheena; ja eklogeja, kirjeitä ym. Tästä innostuksestaan ja uurastuksestaan huolimatta hän edelleenkin harrasti kansankielistä kirjallisuutta, sepittäen n. 1355 karkean satiirin nimeltä Corbacchio eli lemmen labyrintti (C. ossia Il Laberinto d'Amore); se oli kohdistettu erästä firenzeläistä naista kohtaan, jolta hän oli saanut rukkaset. Hän ei väsynyt ylistämästä Jumalaista komediaa, jonka samoin kuin Danten muut teokset hän jäljensi omin käsin, ja kehoitti Petrarcaa tutustumaan suuren firenzeläisen elämäntyöhön. Kun firenzeläiset perustivat 1373 yliopistoonsa opettajanviran Jumalaisen komedian selittämistä varten, Boccaccio oli itseoikeutettu sen ensimmäiseksi hoitajaksi. Hänen työnsä tuloksena oli Danten elämäkerta ja selitykset Helvetin 16 lauluun; ne osoittavat suurta oppineisuutta, mutta vähemmässä määrässä runoelman kauneuden tajua. Mutta tämähän oli aikakauden runouskäsityksen mukaista.

Boccaccio asui Firenzessä n. kymmenen vuotta, muuttaen 1360 Certaldoon. Seuraavana vuonna hänen tunne-elämässään tapahtui uskonnollinen herääminen erään munkin varoittavan ennustuksen johdosta: ellei hän lopettaisi jumalatonta kirjoitteluansa ja elämäänsä, hän kuolisi pian. Boccaccio otti varoituksen vakavalta kannalta senkin johdosta, että munkki, joka oli lähettänyt hänelle nämä kolkot terveiset kuolinvuoteeltaan, oli niiden vakuudeksi ilmaissut jonkin salaisuuden, joka vain Boccaccion itsensä piti tuntea. Hän päätti myydä kirjastonsa, parantaa elämänsä ja omistautua vain uskonnolle, ja kirjoitti tästä Petrarcalle. Tämän neuvova vastaus on säilynyt ja antaa edullisen käsityksen sepittäjänsä humaanisesta viisaudesta. "Ketään munkkia ei tarvita", hän arvelee, "kertomaan sinulle, että elämä on lyhyt ja vaaranalainen. Omista saamastasi neuvosta, mikä on hyvää; heitä maailmalliset huolet, lannista intohimosi ja uudista sielusi ja elämäsi luopumalla alhaisista tavoista. Mutta älä jätä opintojasi, jotka ovat terveen sielun todellista ravintoa". Boccaccio noudatti elämässään tämän jälkeen kirjeen neuvomaa viisasta kohtuutta.

1363 tapaamme Boccaccion Napolista, jossa hän oli vanhan ystävänsä Acciajuolin vieraana; vastaanotto ja kohtelu eivät kuitenkaan tyydyttäneet häntä eikä hän suostunut sepittämään runoelmaa ystävänsä sankariteoista, niinkuin tarkoitus oli ollut, sanoen, ettei voinut runoilla niistä, kun ei niitä ollut. Seuraavien kymmenen vuoden aikana hänen elämänsä oli vaihtelevaista, kuluen Certaldossa, Firenzessä, diplomaattisilla matkoilla ja käynneillä ystävien luona. Hän köyhdytti itsensä uhraamalla kaikki varansa kirjojen ostoon, mutta ei siitä huolimatta taipunut nauttimaan suosijoiden vieraanvaraa enempää kuin itsenäisen miehen ylpeys kohtuullisesti salli. 1373 hän asettui vakinaisesti Certaldoon, jossa kuoli jouluk. 21 p. 1375. Siellä, Pyhän Jaakobin ja Filippuksen kirkossa, on hänen hautansa, jonka kiveen on hakattu seuraavat hänen itsensä sepittämät säkeet:

    Hac sub mole jacent cineres ac ossa Joannis;
    Mens sedet ante Deum, meritis ornata laborum
    Mortalis vitae. Genitor Boccaccius illi;
    Patria Certaldum; studium fuit alma poesis.

    Alla tän paaden on Giovannin luut sekä tuhka,
    sielunsa luo Jumalan noussut on ansiokas,
    työnsä ken loppuhun saattoi; Boccaccio taattona hällä;
    Certaldum isänmaa; runotar sulo lempensä kohde.

Boccaccio olisi hämmästynyt, jos hänelle olisi ilmoitettu, että hänen kirjailijamaineensa tulisi pysyväiseksi Decameronen johdosta, sillä hänellä ei ollut itsellään käsitystä sen merkityksestä. Neljännen päivän sirossa ja älykkäässä alkupuheessa hän kyllä ilmoittaa siihen asti julkaistujen kertomusten aiheuttaneen "kateuden tuiman ja polttavan tuulen", mutta on ainakin olevinaan kummastunut tämän johdosta, sillä olihan hän sepittänyt nämä "pienet kertomukset ei vain Firenzen kansankielellä, suorasanaisesti ja nimeään ilmaisematta, vaan vieläpä mitä vaatimattomammalla ja koruttomimmalla tyylillä", minkä kaiken olisi pitänyt varjella niitä joutumasta kateuden kohteiksi. Tietämättänsä Boccaccio tässä ilmaisee niiden pääansion puhuttaessa kielestä ja tyylistä: muistamatta enempää antiikkia kuin omaa aikaansa, ajattelematta opittuja tyylilajeja ja kirjoissa siihen saakka käytettyä jäykkää ja vieraalta tuntuvaa kieltä Boccaccio ikäänkuin tärkeämmän työn lomassa, levähtääkseen ja nauttiakseen yksinkertaisin ja luonnollisin keinoin, unohtui katselemaan Firenzen, Napolin ym. kaupunkien värikästä kansanelämää, pappeja, munkkeja, kauppiaita, signoreja ja donnia, ajattelemaan, mitä kaikkea piili heidän viattomain ilmeidensä takana, kuuntelemaan heidän sujuvaa, laulavaa puhettansa, ja hymyilemään niille lukemattomille kaskuille ja kepposille, joita kuuli ja näki heidän lasten huolettomuudella juttelevan ja tekevän, ja joita taisi itse enemmän kuin ainoakaan heistä. Olihan hän laajalti matkustellut mies, majapaikkojen tuttu, iltatarinoiden kuulija ja taitaja nuoruudesta saakka: verrattomalla pätevyydellä ja luontevuudellahan saattoi, jos tahtoi, heittäytyä kaskujen kertojaksi, favoleggiatoriksi, muistissa aina loppumaton, vaihteleva varasto, suussa kansankielen kompastumaton sujuvaisuus, silmänurkassa veitikka, mutta muodolla silti oivan tarinoijan muhoileva, asiallinen ilme.

Hakiessaan kehystä, johon voisi luontevasti sisällyttää sielussaan eloon pyrkivät ja muotoa etsivät kertomuksien aiheet, Boccaccio muisti sellaiset tunnetut teokset kuin esim. Syntipaskirjan, johon oli saatu sisällytetyksi seitsemän viisaan tarinat. Seitsemän oli pyhä luku: planeettoja oli seitsemän, samoin kuin viikossa päiviä, Herra lepäsi seitsemäntenä päivänä kaikista teoistansa, Otavassa oli seitsemän tähteä, perusääniä oli seitsemän, ihmisellä oli seitsemän päähyvettä, jotka Boccaccio oli Ameto-runoelmassa jo pukenut nuorten naisten hahmoon. Mutta kun hänellä Danten mukaan pyöri mielessä 100 kertomusta, hän tarvitsi kymmenen kertojaa päästäkseen mukavasti tuohon lukumäärään. Hän lisäsi siis nuorten naisten seuraan kolme nuorta miestä, mikä oli varsin luonnollinen asia jo sinänsä ja hyvin perusteltu senkin kautta, että taivaan kehiä oli kaikkiaan kymmenen. Ja samoin kuin hän Ametossa antoi neitojen puhua ja esittää asioita vuorotellen, hän nytkin jakoi nuorille naisilleen ja miehilleen puheenvuorot, kullekin kymmenen, ja niin oli 100-luku luontevasti saavutettu. Kehyksen aate oli siis selvä, mutta Boccaccio oli liian suuri realisti voidakseen tyytyä siihen sellaisenaan. Mielessään kuvia kauniista nuorista naisista, Napolin hovin lemmenlautakunnista ja Ruusun romaanin idyllisestä puutarhasta, ja kokemuksia Italian varakkaiden porvarien ja aatelisten jo silloin tavoilta, puvuilta ja käytökseltä hienostuneesta elämästä hän veisteli kehyksestä taideteoksen, täyttäen sen näiden nuorten ihmisten sivistyneellä, hienolla sulolla, luonnon idyllisellä kauneudella, keskipäivän raukealla helteellä, tuulen leyhkällä, varjon viileydellä, lähteen lirinällä, kukkien tuoksulla, kitaran soitolla, ballatan laululla ja piirileikeillä, hedelmillä ja jaloilla viineillä. Ei voi olla myöntämättä, että elämä tuossa Firenzen ulkopuolella olevassa huvilassa, jossa nämä nuoret naiset ja miehet juttelevat tarinansa, on viehättävää, kauneudelle ja hienoille tavoille, älylle ja sielunviljelykselle omistettua idylliä, jonka toiset kohdat ovat teoksen huippusaavutuksia ja painuvat mieleen puhtaampana, kuulaampana taiteena kuin parhaatkin varsinaisista kertomuksista. Lopuksi Boccaccio tarvitsi vakuuttavan syyn, miksi nämä nuoret ihmiset olivat kokoontuneet tuonne huvilaan, ja sen hän sai Firenzessä 1348 raivonneesta rutosta: sitä pakoon he olivat lähteneet. Ja antaakseen aikomalleen elämänilon kuvaukselle taustan, johon verrattuina sen värit vasta oikein loistaisivat, Boccaccio kirjoitti alkuun pöyristyttävän kuvauksen ruton tuhotöistä, ilmeisesti ollenkaan ajattelematta, kuinka itsekkääseen valoon hänen henkilönsä silloin joutuivat. Mutta vihollinen oli toisaalta sellainen, että kysymyksessä oli: pelastakoon itsensä ken voi. Thukydideen historiassa olevaa Ateenan ruton kuvausta (I, 315) hän ei tuntenut ja tuskinpa on siitä saatu Lucretiuksenkaan vastaava kohta (I, 371) antanut hänelle aihetta tähän piirteeseen; hän oli johtunut kuvaukseensa todellisuuden ja sen keskiaikaisen käsityksen pohjalla, että kuolema on aina varoittajana saapuvilla elämän pidoissa.

Tässä nuorten naisten ja miesten kerhossa emme voi olla, kuten jo Ameton yhteydessä viittasimme, näkemättä pitkän linjan loppupistettä. Linja alkaa Symposionista (I, 303), joka tulkitsee helleenien syvintä käsitystä Eroksen olemuksesta, ihanteellisuutta, joka myöntää lemmen oikeutuksen, kauneuden ja jumalallisuuden. Puhdistuneena aistillisuudesta sen keskeinen ajatus, kysymys kaikkensa uhraavasta, samalla tajuttavasti inhimillisestä ja myös mystillisesti taivaallisesta rakkaudesta, tulee näkyviin Jeesuksen ja opetuslasten pyhässä symposionissa, ehtoollisen asettamisessa. Kuin vastalauseena Platonin Eroksen aistillisia, maalliselle lemmelle myönteisiä puolia vastaan se jatkuu Methodioksen Kymmenen neitsyen pidoissa, jossa Eroksen sijaan tarkoituksellisesti asetetaan kieltäymys, neitseellisyys, keskiajan askeettinen ihanne. Tätä ihannetta palvelee keskiajan-ihmisen koko maailmankäsitys, saaden usein ilmaisunsa symposion-mielikuvissa, esim. Pyhän Graalin ympärille kokoontuneiden ritarien salaperäisessä mystiikassa, jopa äärimmäisissä (myönteisissä) muodoissaan niissä lemmenlautakunnissa, jotka trubaduurihoveissa ja vielä Boccaccion aikana Napolissa käsittelivät rakkauden olemusta. Sikäli kuin tämä askeettinen ihanne tiedon lisäytyessä ja muuten luonnonlain kautta vanhenee, kasvaa epäilys, kunnes saavumme sille asteelle, jolloin kieltäymyksen ihanne hylätään ja sijaan asetetaan myönteinen, salliva, arvostava suhtautuminen elämään tämänpuolisena ilmiönä, jolla on myös oma tarkoituksensa. Tätä ilmiötä sanomme renessanssiksi, joka siis on keskiajan-ihmisen heräämistä elämänilon tietoisuuteen. Petrarca oli edistänyt sitä humanismillaan, tuoden antiikin, Platonin, Eroksen ja muun elämänmyönteisyyden nähtäväksi kirkkaampana ja selvempänä kuin aikaisemmin, mutta itse hän oli vielä suuressa määrässä keskiaikaisen askeesin kannalla. Boccacciossa tästä on sen verran jälkeä, että hän esim. Ametossa asettaa seitsemän neitsyttänsä hyveiden vertauskuviksi ja pesee Ametosta pois hänen raakuutensa, tehdäkseen hänestä sivistyneen. Mutta tämä kaikki on opittua, vastoin hänen varsinaista luonnettaan. Kun hän nyt muodosti uuden neitojen kerhon, noudattaen siinä kaukaa perittyjä mielikuvia seurueesta, joka pohtii kaikenlaisia, mutta etupäässä lemmenkysymyksiä, hän teki siitä ajan uuden hengen ja oman elämänkäsityksensä mukaisesti Methodioksen impeyttä ja sen säilyttämistä palvovan neitosarjan vastakohdan, nuorten naisten piirin, jossa neuvotellaan ei suinkaan neitsyyden säilyttämisestä vaan siitä, miten se sievimmällä, nautintorikkaimmalla tavalla menetettäisiin. Keskiajan-ihmisen ihanteesta ei ole jälkeäkään, vaan luonnolliselle viettielämälle on annettu vapaus, hillitsijänä vain se, mitä sivistyneet tavat, "hyvä maine" ym. sellaiset ulkonaiset seikat vaativat. On palattu takaisin pakanalliseen antiikkiin, Alkibiadeen ja hetairojen elämänkäsitykseen, ohi Platonin, jonka katse oli aina kohdistunut Eroksen aatteelliseen, taivaalliseen merkitykseen, langettu aistillisuuteen, jossa henkisyydellä, rakkauden korkeammalla, sielullisella puolella, on hyvin mitätön osuus, horjahdettu askeesin vastakohtana olevaan toiseen äärimmäisyyteen. Sen ihailun johdosta, jota etupäässä maalaustaiteen vuoksi yleensäkin renessanssia kohtaan osoitetaan, on jäänyt ja jää useimmiten sanomatta se kylmä tosiasia, että tämä kesyttömän viettielämän irtipääsy, "luonnollisten syntien" anteeksiantava hemmottelu, merkitsi luopumista siveellisen itsekasvatuksen ja -hillinnän ihanteista, siitä henkisestä päämäärästä, joka antoi keskiajan-ihmiselle niin kauniin ja hartaan leiman, ja sikäli siis sen pyrkimyksen keskeytymistä, jonka kuitenkin tulisi olla ihmisen ja ihmiskunnan elämässä tärkeimpänä, jos tahdomme pitää päämääränämme viettielämän hallintaa ja yleensä jalostuneen, siveellisen hengen valtaa aineellisuuden yli. Kaiken sen positiivisen rinnalla, jota renessanssi toi mukanaan, kulki tämä viettielämän Caliban, tuottaen ihmiskunnalle vahinkoa ja hidastaen sen parhaita pyrkimyksiä.

Tämä on Decameronen merkitys historiallisena ilmiönä: se on renessanssin elämänmyönteisyyden, aisti-ilon, ensimmäinen laatupuhdas näyte. Sen kauniit kertojattaret: Pampinea, Fiammetta, Filomena, Emilia, Lauretta, Neifile ja Elisa, ovat ilmeisesti järkeviä, sivistyneitä, pidättyväisiä neitoja, mutta siitä huolimatta he aikansa uusien vapaiden käsitysten luvalla kuuntelevat kaskuja, joiden sisällys loukkaa häveliäisyyttä; sen kertojat: Panfilo, Filostrato ja Dioneo, ovat myös hienosti käyttäytyviä nuoria miehiä, mutta eivät katso menettelevänsä sopimattomasti jutellessaan naisten kuullen juttuja, joiden tiedämme kuuluvan aistillisimpiin kansantarinoihin. Kysymyksessä on uusi tyyppi, renessanssin-ihminen, jonka elämän suunnan ja sisällyksen määräsivät aisti-ilot kaikissa sekä hienoimmissa että karkeimmissa muodoissaan. Ei siis pidä luulla, että Boccaccio tahtoi yllättää kuulijansa jollakin erikoisuudella sepittäessään sukkelia rivouksiaan: hän tuskin huomasi niiden olevan sellaisia, vaan antoi hauskan ja sujuvan asun sille "pikantille" sanalle, joka naivina ja luonnollisena lipsahti etelän välittömien lasten huulilta. Hän ei siis ollut tietoinen pornografi, vaan aikansa ajattelu- ja elämäntavan uskollinen, tarkka kuvaaja.

Mitä hän sitten kertoi? Koettaessamme muodostaa siitä käsitystä kuvastuu mieleen 1300-luvun Italia, ei sellaisena taistelujen ja rikosten näyttämönä, jollaisena sen näki Dante, vaan iloisena porvarillisena piazzana, jossa kuhisee etelän kirjava, maalauksellinen, pittoreski elämä. Nuo ihmiset ovat yhteiskunnan keskiluokkaa, sen työmuurahaisia, joiden rauhallisia kauppa- ym. toimia aateliston levottomuudet vain häiritsevät, jotka tietämättäänkin nauttivat elämän kauneudesta kaikilla aistimillaan, joilla on heidän puolisonsa, rakastajansa, sielunhoitajansa, rikoksensa, rangaistuksensa niinkuin kohtalon lapsilla ainakin, heidän itsensä oikeastaan voimatta tehdä muuta kuin mennä virran mukana. Se on sama maailma, jonka kokemuksista ja kommelluksista jo olivat kertoneet lukemattomat tarinat antiikin ajoilta alkaen: hellenistinen Bysantin kautta kulkenut romaani, Erotika pathemata, Milesiaka (I, 326), Trimalchion pidot (I, 412), Gesta romanorum ja muut munkkien saarnajuurikirjat (s. 367), ja ennen kaikkea ranskalaisten fabliaut, eläen kansansuussa milloinkaan häviämättä, muuttuen ja rikastuen, kadoten ja nousten uudelleen näkyviin. Lukeneena miehenä Boccaccio tunsi ne kirjallisuudesta, mutta paljon matkustaneena ja mukana olleena myös suullisista kertomuksista; näin niissä ei liene ainoatakaan, joka ei olisi jossakin muodossa olemassa jo vanhemmissa lähteissä, mutta jokainen on silti Boccaccion oma tuote, sillä hän on valinnut aiheensa neron oikeudella ja kertonut kaikki omalla uudella, perustavaa laatua olevalla kielellä, tyylillä ja taiteellisuuden vaistolla.

Tämän piazzan saamme nähdä hyvin läheltä, sillä Boccaccio on realistinen kuvaaja, säikähtämättä naturalistisimpiakaan piirteitä. Näemme nuo ihmiset, kunnon porvarit, heidän kauniit donnansa, jotka ovat valmiit pitkälle menevään lemmenleikkiin, heidän kotinsa, keittiönsä ja makuuhuoneensa; tyhmät pässinpäät ja sukkelat nuoret miehet, jotka tekevät heille kepposia ja nauravat heidän kustannuksellaan; farssien ja fablioiden konnat, viekkaat munkit ja irstaat papit; kaupungin ulkopuolella olevan huvilan ja lihavan apotin kammion, joissa molemmissa voi tapahtua uskomattomia asioita; Napolin likaisuuden; hellenistisestä romaanista muistuttavan meriseikkailusarjan ym. Huomiota herättää se, että melkein kaikissa on keskeisenä aiheena Eros, milloin kauniimmassa, milloin vain fysiologisen puolen vaatimassa muodossa, ja että henkilöt ovat yleensä taipuvaisia painamaan villaisella niitä rikkomuksia, joita tehdään tämän mahtavan luonnonjumalan vaikutuksesta. Vielä toteamme, että samalla kuin korvissamme alati kaikuu kertojan hillitty sanonnan ilo ja ääni – ilmeisesti hän itse tavattomasti nauttii tarinoistaan –, yhä useammasta jutusta muodostuu kirpeä, pistävä satiiri kaikkea alhaisuutta ja turmelusta, etupäässä hengellistä säätyä ja sen monilukuisia syntejä vastaan, alkaen surkeasta tietämättömyydestä ja tahallisesta huijauksesta aina luonnottomaan irstailuun saakka. Ymmärrämme, että vaikka Boccaccion kertomukset monesti loukkaavat häveliäisyyttämme, hän ei olisi ilman niiden tällaistakin sisällystä voinut antaa ajastansa tarkkaa kuvaa: saada esitetyksi sitä ehkä vielä hämärää ja muotoja löytämätöntä pyrkimystä, jonka päämaalina oli terveesti luonnollinen, rehellinen ja ennakkoluuloista vapautunut uudenaikainen ihminen.

Decamerone on Italian proosan perustava kirja, renessanssin hengen ensimmäinen kahleeton ilmaisija, aihe-aitta, johon on koottu suuri joukko vanhoja aarteita ja josta jälkeentulevaiset ovat vuorostaan täyttäneet varastojansa. Se on Euroopan kirjallisuuden yleisteos, jonka kehitysiässä olevat nuoret tavallisesti lukevat salaa, kun vanhemmat sen heiltä täydellä syyllä kieltävät. Se painettiin ensi kerran Firenzessä 1469. Pyhän isän toimesta julkaistiin 1573 puhdistettu laitos: siinä ovat kuitenkin kaikki kertomukset, rivoimmatkin, paikoillaan; "puhdistus" on suoritettu siten, että niihin kohtiin, joissa hengellisen säädyn jäsenet ovat hiukan sopimattomissa hommissa, on vaihdettu – maallikot.

VARHAISRENESSANSSIN JATKUMINEN JA KESKIAJAN LOPPU.

CHAUCER JA VILLON.

Petrarcan ja Boccaccion aloittama humanismin harrastus jatkui Italiassa kasvavalla innostuksella. Vanhoja käsikirjoituksia ruvettiin uutterasti etsimään oman maan, jopa ulkomaidenkin luostarien kirjastoista. Se tapahtui viimeisellä hetkellä, sillä munkkilaitoksen rappeutuessa nämä olivat vähitellen jääneet hoitamattomiksi ja tuuliajolle. Boccaccio kertoo, että Monte Cassinon kirjasto sijaitsi ovettomassa huoneessa ja että käsikirjoituksia oli turmeltu repimällä niistä muutaman soldin hinnasta lehtiä amuleteiksi lapsille ja naisille. Tällaista barbaarisuutta vastaan Boccaccio taisteli sanoin ja teoin. Innostus kasvoi ja levisi despoottien, ylimysten ja rikkaiden hengellisten ja porvarillisten piireihin, jotka vähitellen ryhtyivät kokoilemaan kaikenlaisia vanhoja aarteita, käsikirjoituksia, taide-esineitä, rahoja jne., ja kustantamaan niiden etsimistä. Kertomus tästä, kuinka antiikki, Helena, ilmestyi Faustille ja täytti hänet hurmautuneella ihastuksella, on Euroopan sivistyshistorian kiintoisimpia lukuja.

Humanismin keskukseksi tuli Firenze, jossa aluksi tähän suuntaan vaikutti Petrarcan nuorempi ystävä, augustinolaismunkki Luigi Marsigli (1342-1394) ja tasavallan kansleri, taitava latinisti Colluccio Salutato (kanslerina 1375-1406). Uutena huomattavana vaiheena humanismin historiassa on sitten mainittava kreikankielen saapuminen Bysantista Italiaan. Manuel Khrysoloras (n. 1355-1415), jonka keisari Manuel Palaiologos lähetti 1393 Venetsiaan pyytämään apua turkkilaisia vastaan, tuli helleenisen sivistyksen elvyttäjäksi länsimailla. Hän palasi kyllä Konstantinopoliin, mutta Salutaton toimesta firenzeläiset pyysivät häntä tulemaan takaisin, opettamaan kreikankieltä. Khrysoloras toimi kreikankielen professorina Firenzen yliopistossa kolme vuotta (1395-1398), käänsi Homerosta ja Platonia, vieraili Milanossa ja Paduassa, oleskeli ussita vuosia Venetsiassa, muutti oppilaansa Leonardo Brunin pyynnöstä Roomaan, jossa toimi Gregorius XII:n sihteerinä, suoritti 1408 keisarinsa lähettinä diplomaattisia tehtäviä Parisissa, matkusti 1413 Saksaan neuvottelemaan keisari Sigismundin kanssa yleisen kirkolliskokouksen paikasta, joksi päätettiin valita Konstanz, ja kuoli äkkiä ollessaan matkalla sinne edustamaan kreikkalaiskatolista kirkkoa. Hänen kirjoittamansa kreikan kielioppi (Erotemata) oli ensimmäinen tämän kielen opas länsimailla, ja hänen toiminnastaan sai yleensä kreikkalainen humanismi varsinaisen alkunsa. Häntä seurasi pian muita kreikkalaisia oppineita. Theodoros Gaza (n. 1400-1475) pakeni 1430 Italiaan, kun turkkilaiset valloittivat hänen kotikaupunkinsa Thessalonikan (Salonikin), tuli 1447 kreikan professoriksi Ferraran vastaperustettuun yliopistoon, ja herätti tavatonta huomiota Aristotelesta selittävillä luennoillaan, joita kuulemaan saapui ylioppilaita Italian kaikista osista. 1450 hän muutti humanistipaavin Nikolai V:n pyynnöstä Roomaan ryhtyen siellä kääntämään Aristotelesta ja muita Kreikan kirjailijoita latinaksi, mutta sai liian niukan apurahan ja siirtyi 1455 Napoliin, jossa vietti pari vuotta. Kardinaali Bessarion hankki hänelle vaatimattoman toimeentulon Kalabriassa, jossa hän eli loppuikänsä. Hänen kreikan kielioppinsa, joka painettiin 1495, on laajempi ja täydellisempi kuin Khrysoloraan, ja oli humanistien peruskirjoja. Georgias Gemistos Plethon (n. 1355-1450), Bysantista kotoisin oleva, mutta Spartassa (Mistrassa) asuva uusplatonilainen filosofi, saapui Firenzeen 1439, edustajaksi siellä pidettävään kirkolliskokoukseen, ja vaikutti syvästi Cosimo dei Mediciin. Vaikka hän ei ole Platonin tutkijana tuottanut erikoista, hän kuitenkin perusteellisesti järkytti Aristoteleen ylivaltaa ja sai Euroopan filosofisen ajattelun kääntymään Platonin puoleen, siten siis jatkaen sitä vallankumousta, jonka Petrarca oli aloittanut riidellessään Paduan averroelaisten kanssa. Hänen tuotantonsa ja tietopiirinsä oli laaja: mm. hän kirjoitti tutkimuksen Platonin ja Aristoteleen filosofian eroavaisuuksista ja Zoroasterin uskonnosta. Mikhael Apostolios (k. n. 1480) pakeni Konstantinopolista, kun turkkilaiset valloittivat sen, Italiaan, jossa kardinaali Bessarion otti hänet turviinsa. Hänkin oli kiivas platonisti. Mainittu Johannes Bessarion (n. 1395-1472) oli syntyisin Trapezuntista, oli käynyt koulun Bysantissa ja ollut Spartassa Plethonin oppilaana. 1437 hänet nimitettiin Nikaian arkkipiispaksi, minkä jälkeen hän matkusti keisarinsa Johannes VII:n Palaiologoksen kanssa Italiaan, vaikuttamaan molempien kirkkojen yhtymisen hyväksi, jota itse lämpimästi kannatti, huomaamatta siihen olevan voittamattomia esteitä; seurauksena tästä olisi ollut se, että paavi ja länsimaat olisi saatu tehokkaammin taistelemaan turkkilaisia vastaan. Ferraran ja Firenzen kirkolliskokouksissa hän puolusti rohkeasti Rooman kirkkoa, saavuttaen siten paavi Eugenius IV:n suosion ja kardinaalin arvon. Hän jäi Italiaan ainaiseksi ja vaikutti kirjastonsa ja kirjailijatyönsä kautta ja suosimalla oppineita miehiä uuden sivistyksen ja tiedon leviämiseksi. 1463 hänet nimitettiin Konstantinopolin latinalaiseksi patriarkaksi; ellei hän olisi ollut kreikkalainen, hänestä olisi tullut paavi. Hän suoritti paaville diplomaattisia tehtäviä monissa ulkomaiden, mm. Ranskan hovissa 1471. Ludvig XI kohteli häntä loukkaavasti, minkä sanotaan kiiruhtaneen hänen kuolemaansa, joka tapahtui Ravennassa seuraavana vuonna. Hän oli aikansa oppineimpia miehiä, käänsi latinaksi Aristoteleen Metafysiikan ja Ksenophonin Muistelmat Sokrateesta, ja sepitti erästä maanmiestänsä, Georgios Trapezuntilaista vastaan, joka oli kiivas aristotelelainen, Platonia puolustavan tutkielman nimeltä Platonin solvaajaa vastaan (In calumniatorem Platonis), jossa pyrki sovittamaan molempien filosofien oppeja. Hän ymmärsi Platonin merkityksen uskonnolliselle ajattelulle, jonka aluetta hän täten laajensi oman aikansa asteelta. Hänen kirjastossaan oli suuri kokoelma kreikankielisiä käsikirjoituksia; estääkseen sen hajoamasta hän lahjoitti sen Venetsian senaatille; se ynnä Petrarcan kirjasto ovat Pyhän Markuksen kirjaston perustana. Johannes Argyropulos (n. 1416-1486) oli bysanttilainen oppinut, jonka tapaamme jo 1434 Paduan yliopiston kreikankielen professorina ja pian rehtorina. 1441 hän palasi Bysanttiin, mutta pakeni sieltä 1453 turkkilaisten tieltä. 1456 Cosimo dei Medici teki hänestä kreikankielen professorin Firenzen yliopistoon, jossa hän työskenteli vuoteen 1471 saakka. Silloin hän muutti paeten ruttoa Roomaan, jossa opetti kreikkaa kuolemaansa asti. Angelo Poliziano ja Johann Reuchlin olivat hänen oppilaitaan. Kuunnellessaan kerran, kuinka viimemainittu oppineesti selitti Thukydidestä, hän ihastuneena huudahti: "Kreikka on lentänyt Italiaan!" (Graecia transvolavit in Italiam). Aristoteles-käännökset ovat hänen päätyönsä. Argyropuloksen oppilas oli Konstantinos Laskaris (k. n. 1500), kreikan kieliopin tekijä ja Bessarionin suojatti, joka asui loppuikänsä Messinassa. Hän lahjoitti kirjastonsa Messinan senaatille; hänen kielioppinsa on ensimmäinen kreikankielinen teos, joka on painettu, mikä tapahtui 1476 Milanossa. Hänen nuorempi veljensä Johannes Laskaris (n. 1445-1535) oli myös oppinut humanisti, ulottaen opetuksensa ulkomaille, Ranskaan saakka, jossa oli Ludvig XII:n ja Frans I:n palveluksessa, mm. perustamassa Fontainebleaun kuninkaallista kirjastoa. Andronikos Kallistos (k. n. 1476) oli Bessarionin suojatteja, opetti eri yliopistoissa ja kuljetti tietonsa aina Lontooseen saakka, jossa näyttää kuolleen. Demetrios Moskhos saapui Italiaan 1470, opetti Venetsiassa ja Ferrarassa ja sepitti kreikaksi elegioja, epigrammeja, epyllionin Helenan ryöstö, joka painettiin 1499, ja huvinäytelmän Neaira (painettiin Ateenassa 1845). Toinen ryhmä oppineita kreikkalaisia omistautui näinä aikoina perustettujen kirjapainojen palvelukseen, toimittamaan painosta kreikkalaisia klassikoita, joiden kysyntä lisääntyi sikäli kuin kielitaitokin. Humanismille tekivät tällä alalla tärkeitä palveluksia mm. ateenalainen Demetrios Khalkondylas, Homeroksen, Isokrateen ja Suidaan, Markos Musuros, Aristophaneen, Platonin ym., ja Johannes Laskaris, Kreikkalaisen antologian (s. 29) ym. julkaisija, kaikki oppineita ja kreikkalaisen humanismin levittäjinä suuresti ansioituneita miehiä. Teoksemme ensimmäisessä osassa mainitut kreikkalaisten klassikkojen painokset saatiin aikaan enimmäkseen juuri heidän toimestaan. Kun Konstantinopolin valloituksen jälkeen vanhan kreikan taito uhkasi turkkilaisten alueella kokonaan sammua, oppineet kun lähtivät pois maasta ja koulut rappeutuivat, päätti paavi Leo X pitää sitä erikoisesti yllä perustamalla 1514 Roomaan, Quirinalipalatsiin, erikoisen kreikanopiston kreikkalaisia oppilaita varten. Sen johtajana toimi Johannes Laskaris ja opettajana Musuros; se oli toimimassa 1521 saakka, jolloin Laskaris muutti Milanoon, jatkaen siellä opetustyötään kuolemaansa asti (1535).

Siitä, miten Italia otti vastaan tämän muinaisen Hellaan lahjan, saamme elävän käsityksen mainitsemalla muutamia kreikkalaisten oppilaina olleita italialaisia humanisteja. Sisilialainen Giovanni Aurispa (n. 1370-1459) matkusti 1418 Konstantinopoliin, jossa oleskeli joitakin vuosia opiskellen kreikkaa ja kooten vanhoja käsikirjoituksia. Näitä hän sai hankituksi 238 ja toi ne Venetsiaan, josta ne joutuivat Cosimo dei Medicin toimesta Firenzeen. Aurispa oli myöhemmin paavien sihteerinä ja harrasti ja edisti innokkaasti antiikin kirjallisuuden tutkimista. Guarino da Verona (1374-1460) opiskeli Konstantinopolissa viisi vuotta Manuel Khrysoloraan oppilaana ja kokosi kaksi arkullista vanhoja käsikirjoituksia; kun toinen niistä hänen palatessaan tuhoutui haaksirikossa, hänen tukkansa muuttui yhdessä yössä valkoiseksi. Hän elätti itseään kreikan opettajana, viimeiseksi Ferraran yliopiston professorina. Paitsi käännöksiä kreikasta hänen tuotantonsa käsittää myös latinalaisten kirjailijain selityksiä. Todella henkevä renessanssin-ihminen oli Gian Francesco Poggio Bracciolini (1380-1459), etevä latinisti, Manuel Khrysoloraan oppilas, paavin viraston (curian) sihteeri viidenkymmenen vuoden aikana. Paavien ja hallitsijoiden riidellessä ja pitäessä suuria kirkolliskokouksia, joihin Poggio otti virkansa puolesta osaa, hän omisti kaiken intonsa ja harrastuksensa antiikin kirjallisuuden ja taiteen elvyttämiseen. Niinpä hän ollessaan läsnä Konstanzin kirkolliskokouksessa 1414 käytti joutoaikojaan tutkiakseen Etelä-Saksan ja Sveitsin luostarikirjastoja, kaivaen Reichenausta, Weingartenista ja St. Gallenista päivänvaloon monta silloin kadonneeksi luultua antiikin teosta. Näin löytyivät Quintilianus (I, 417), Valerius Flaccus (I, 416), Lucretius (I, 370), Columella (I, 419), Silius Italicus (I, 416), Manilius (I, 415), ja roomalaisen arkkitehdin Vitruviuksen Kymmenen kirjaa arkkitehtuurista (De architectura libri decem). Langres'ista hän löysi Ciceron puheen Caecinan puolesta (Pro Caecina), Monte Cassinosta Fronton (I, 417); hänen löytämiään ovat lisäksi Marcellinus Ammianus (I, 422) ym. Ellei hän saanut käsikirjoituksia omikseen tai jäljennettäväkseen hyvällä, hän käytti viekkautta, lahjoen munkkeja. Matkustellessaan Poggio piti terävän huomioitsijan tavoin silmänsä auki, kirjoittaen muistiin tärkeimmät näkemänsä. Niin syntyivät hänen kuvauksensa englantilaisten ja sveitsiläisten erikoisista tavoista ja kertomus oikeudenkäynnistä Hieronymus Pragilaista vastaan, josta ilmenee Poggion vapaamielinen, humaaninen ajattelutapa. Kirjailijana hän on mainittava Petrarcan tyylisten mietelmien, Firenzen historian ja fabliaumaisten satiirien, Pilailujen (Facetiae), sepittäjänä, joiden kärki kohdistui terävästi hengellistä säätyä vastaan. Kirjoituksessaan Onnen vaihtelevaisuudesta (De varietate fortunae) Poggio kuvaili Rooman muinaista suuruutta ja sen nykyisiä raunioita, antautuen alakuloisen katoavaisuustunnelman valtaan. Poggion satiirinen sisu oli voimakas ja kyltymätön: lukuisissa kirjoituksissa hän uupumattomasti pommitti rappeutuneita hengellisiä, vastapaavi Felixiä ja ennen muita humanistitovereitaan Filelfoa ja Vallaa, joita vastaan sinkosi kaikki törkeimmätkin latinankieliset herjaussanat. Poggio kuoli Firenzen kanslerina ja historioitsijana. Mainittu Francesco Filelfo (1398-1481) opiskeli Paduassa, antoi opetusta Venetsiassa ja matkusti konsulin sihteeriksi Konstantinopoliin (1419), jossa opiskeli Johannes Khrysoloraan johdolla. Tultuaan tämän vävyksi hän pääsi appensa suosituksesta keisarin palvelukseen, suoritti hänelle diplomaattisia tehtäviä ja kokosi suuren joukon vanhoja käsikirjoituksia. 1427 hän palasi Italiaan, asettuen ensin vakinaisemmin Firenzeen, jossa arkipäivin luennoitsi suurelle kuulijakunnalle kreikkalaisista ja roomalaisista kirjailijoista ja sunnuntaisin tuomiokirkossa Dantesta; illoin hän käänsi kreikkalaisia kirjailijoita latinaksi tai otti osaa seuraelämään. Voimakkaana, tulisena, riitaisena luonteena hän joutui erimielisyyteen Cosimo dei Medicin kanssa, muutti 1436 Sienaan ja 1440 Viscontien kutsusta Milanoon. Täällä hänen piti ylistää isäntiään heidän merkkipäiviensä, sankaritekojensa ja hovijuhliensa johdosta ja parjata heidän vihollisiaan. Hän jatkoi opetus- ja kääntämistyötään, taisteli lentokirjasilla firenzeläisiä vihamiehiään vastaan, hankki anopilleen vapauden kirjoittamalla suoraan sulttaanille, ja tuhlasi välillä kaikki ansionsa komeaan, ylelliseen elämään. 1475 hän oleskeli Roomassa paavin kutsumana, mutta päätyi siellä vimmattuihin riitoihin; hän kuoli Firenzessä, jonka valtiaiden kanssa oli tehnyt sovinnon. Hänen merkityksensä on suuri "humanismin agitaattorina", mutta kirjailijana vähäinen. Roomalainen Lorenzo Valla (1406-1457), toinen niistä humanisteista, joita kohti Poggio suuntasi myrkytetyt nuolensa, Alfonso V:n Aragonialaisen sihteeri, herätti tavatonta huomiota teoksellansa Intohimoista (De voluptate), jossa hän vertaili stoalaisia ja epikurolaisia toisiinsa ja harkitusti ilmaisi renessanssin-ihmisen pakanallisuuteen palaavan mielipiteen, että ihmisellä on oikeus tyydyttää kaikkia luonnollisia intohimojansa. Tutkimuksessaan Latinankielen hienouksista (De elegantiis latinae linguae) Valla osoitti, mikä kielenkäyttö oli oikeata klassillisten kirjailijain valossa, ja vaikutti täten suuresti latinan sekä puhdistumiseen että myös alistumiseen antiikin kaavoihin ja siten sen todellisen elinvoiman tukahtumiseen. Muissakin teoksissaan Valla osoittautui mitä terävimmäksi kriitikoksi, suunnaten totuuteen pyrkivän arvostelunsa mm. kirkon maallisen vallan perus- eli Konstantinuksen lahjakirjaa (Donatio Constantini) vastaan, jonka osoitti väärennykseksi, Vulgata-käännöksen oikeellisuutta ja luostarilaitosta vastaan, minkä johdosta hän jonkin aikaa oli kirkon vainon alaisena, kunnes paavi Nikolai V antoi "humanismin" voittaa ja teki hänet sihteerikseen. Hän on ollut oppinut mies, jonka kritiikki oli uudenaikaista, itsenäisen älyn, logiikan ja rohkeuden ilmausta. Seurauksena tästä kreikan ja latinan taidosta, antiikin ylösnousemuksesta, oli se, että Danten, Petrarcan ja Boccaccion luoma Italian oma kirjakieli sai toistaiseksi jäädä syrjemmäksi, koska oppineet nyt tahtoivat ilmaista runollisetkin ajatuksensa latinaksi. Tämä oli tullut pääkieleksi: kreikkaa luettiin, latinaa kirjoitettiin. Vergilius pysyi edelleen pääkirjailijana, Homeroksen merkitystä ei vielä tajuttu. Käsitys kreikkalaisesta kirjallisuudesta jäi yleensä jonkin verran roomalaisen varjoon, joka oli tietenkin läheisempää ja jonka valossa kreikkalaisuutta ajateltiin, huomaamatta niiden välillä eroa. Todellinen helleeninen henki jäi siis vielä löytämättä, pysyen salassa aina 1700-luvun loppupuolelle saakka, jolloin se vasta rupesi hedelmöittämään Euroopan sielua varsinaisella olemuksellaan. Nyt oli siis kysymyksessä, huolimatta siitä, että "kreikankieli oli lentänyt Italiaan", latinalainen renessanssi, roomalaisen kirjallisuuden elpyminen ja ylösnousemus uutena, innostuneena, jäljittelevänä latinankielisenä kirjallisuutena. Katsoessamme ympärillemme Italiassa 1400-luvun puolimaissa meille avautuu lyhyesti kuvattuna suunnilleen seuraava runouden ja tieteellisen ajattelun näköala:

Napolissa, Alfonso Jalomielisen hovissa, eli Jovianus Pontanus (1426-1503), joka oli saapunut sinne pennitönnä oppineena, mutta päässyt pian uutta tietoa harrastavan ruhtinaan suosioon ja sitä tietä rikkauteen ja korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan. Hän perusti runouden ja tieteen edistämistä varten akatemian, jonka kokouksissa oppineet miehet vaihtoivat ajatuksia; se oli olemassa kauan perustajansa kuoltuakin. Pontanus oli ahkera kirjailija, sepittäen virheettömällä latinalla sekä suorasanaisia mietelmäkirjoituksia että varsinkin runoutta: kuusimittaisen laajan Uranian, johon sisällytti sekä antiikin mytologian että aikansa astronomisen tiedon, runoelman Hesperian puutarhoista (De Hortis Hesperidum), ja paljon eleegistä ym. runoutta kotoisista aiheista. Vaikuttavasti hän usein ilmaisi niissä tulisen, intohimoisen tunteellisuutensa, pysyen kuitenkin hienommissa rajoissa kuin hänen ystävänsä Antonio Beccadelli (1394-1471), jonka Hermaphroditus on tunnettu aistillisuudestaan. Oppinut Pomponius Laetus piti ystävineen samanlaista akatemiaa Roomassa, jossa runoilijapaavi Pius II (Aeneas Sylvius Piccolomini, paavina 1458-1464) sen muinaisen suuruuden elähdyttämänä haaveili puolikuun vallan musertamisesta ja paavin johtoon uudelleen antautuneesta, innostuneesta kristikunnasta. Hän oli hienosti sivistynyt mies, joka sepitti elegioja ja epigrammeja, Terentiuksen mallin mukaisen näytelmän Chrisis ja naidun naisen ja nuoren miehen lemmenhistorian, romaanin Euryalus ja Lucretia. Vaikka se onkin retoorinen ja täynnä klassillista oppineisuutta, sitä kuitenkin pidetään renessanssin ensimmäisenä suuren, valtavan intohimon kuvausyrityksenä, aistillisuudessaan ja värikkyydessään voimakkaampana kuin Boccaccion kokeita tällä alalla. Ennen 1500-luvun alkua siitä julkaistiin 27 latinan-, kolme italian-, kolme ranskan- ja kaksi saksankielistä painosta. "Enea Silvion" tuotannosta ansaitsevat erikoista mainitsemista hänen kirjeensä ja matkakuvauksensa, joissa hän ilmaisee hienoa idyllisen maisemaluonnon ja raunioiden katoavaisuustunnelman tajua. Antonio Loschi (1370-1450) sepitti Achilles, Gregorio Corraro Progne ja Leonardo Bruni Polyxena nimisen näytelmän, jotka olivat Senecan ja Terentiuksen mukaelmia. Basinio Basini kirjoitti Argonautica ja Meleagris nimiset eepokset, Filelfo aloitti laajan Sforziad-runoelman. Danten selittäjä Christoforo Landino (1434-1504) julkaisi Firenzen platonilaista akatemiaa varten sepittämissään Camaldolilaisissa keskusteluissa (Disputationes Camaldunenses, Ciceron Tusculum-keskustelujen mukaan, Camaldoli Toscanassa, Arezzon lähellä) eepoksen teorian, jota monet renessanssin eepilliset runoilijat, mm. Tasso ja Spenser, noudattivat. Siinä ilmenee jo aleksandrialaisena aikana viljelty vertauskuvallinen selitystapa, joka kuten tiedämme oli saavuttanut kannatusta keskiajan runoudessa, Ruusun romaanissa ja Italian platonilaisessa mystillisessä varhaislyriikassa. Sen mukaan Aeneis oli filosofisen elämän ihannetta esittävä vertauskuvallinen runoelma. Aeneas on ihminen, joka taivaallisen rakkauden johtamana pelastuu häviävästä nuoruudestaan, Troiasta, ja suuntaa kulkunsa tosiviisautta, Italiaa, kohti. Paris, joka on antautunut maallisen rakkauden, Helenan, johdettavaksi, tuhoutuu Troian mukana.

Siirtyäksemme runoudesta filosofiaan muistutamme mieleen, että Italian varhaislyriikassa ilmeni eräänlaista uusplatonilaista mystiikkaa, että Petrarca joutui erimielisyyteen averroelaisen aristotelelaisuuden kanssa kääntyen Platonin puoleen ja että kreikkalaiset oppineet olivat joko aristotelelaisia tai platonilaisia, hyökkäillen toisiaan vastaan. Ylipäätänsä voidaan sanoa, että oli herännyt kiihkeä tiedonjano, joka etsi tyydytystä sekä kokeellisen tieteen että teoreettisen ajattelun kautta, ja joka tuli vähitellen löytämään oikean ja asiallisen, uskomuksista ja ennakkoluuloista riippumattoman elämänilmiöiden tutkimistavan. Kun Gemistos Plethon, jonka unelmana oli molempien kirkkojen syrjäyttäminen uusplatonilaisen filosofian avulla, huomasi Firenzessä ollessaan (1439-1442), miten syvällä harrastuksella Cosimo dei Medici ja muut kuuntelivat hänen esityksiään Platonista, hän ehdotti, että Ateenan kuuluisa akatemia herätettäisiin uudelleen eloon Firenzessä, joka oli nyt Euroopan kulttuurin pääkaupunki. Tämän johdosta eli siis suoranaisesti Symposion-mielikuvan mukaisesti Cosimo perusti platonilaisen akatemiansa, asettaen sen johtajaksi nuoren oppineen Marsilio Ficinon (1433-1499) ja antaen sille tehtäväksi Platonin kaikkien teosten kääntämisen latinaksi, minkä akatemia myös kunnollisesti suoritti; käännös ilmestyi painosta 1482. Ficino on varhaisrenessanssin platonilaisuuden pääedustaja; hän käänsi latinaksi vielä Plotinoksen ja Dionysios Areiopagitan teokset, kirjoitti niihin laajat selitykset, ja loi oman filosofisen järjestelmänsä, jonka julkaisi teoksessa Platonin jumaluusoppi sielun kuolemattomuudesta (Theologia Platonica de immortalitale animae). Hänen käsityksensä on sama kuin Erigenan (s. 61), so. uskonto ja filosofia ovat yhtä. Filosofian tehtävänä on tutkia totuutta ja viisautta. Kun Jumala on totuus ja viisaus, on filosofia siis uskontoa. Tämän puhtaan muodon on Kristus ilmoittanut; kun ei voida pyytää kaikkien sitä selittämättä ymmärtävän, tarvitaan järkeä. Tällöin tulee kysymykseen Platonin opetus, joka on olemassa sitä varten, että sen kautta järjen avulla päästäisiin omaksumaan kristinuskon totuudet. Tällöin Platon kohoaa jumalallisen ilmoituksen välittäjäksi, jollaisena Cosimon akatemia kunnioittikin häntä hymnein ja juhlamenoin hänen syntymä- ja kuolinpäivänään. Kirjallisuuden historian kannalta on vielä mainittava Ficinon selitykset Symposioniin: kauneus on yliaistillista ja korkein kauneus asuu Jumalan luona. Rakkaus on sielun pyrkimystä takaisin alkulähteeseensä. Ihminen etsii kauneutta maallisistakin ilmiöistä ja nauttii siitä aistimillaan. Kauneus on kuitenkin ruumiitonta ja esiintyessään aistimin tajuttavana vain heijastusta jumalallisesta alkulähteestään sekä tämän vuoksi vaillinaista silloinkin, kun olemme tajuavinamme sitä korkeimmassa määrässään. Tällä rakkauden filosofialla oli merkitystä renessanssin lemmenrunoudelle. Vaikka varhaisrenessanssin filosofia oli näin hämärää, se kuitenkin riisti ajattelun irti skolastiikan näennäisestä logiikasta ja ohjasi sen todellisen tiedon hankkimiseen, kuten tulemme valtarenessanssin yhteydessä näkemään. Silloin se toi mukanaan myös sen kristinuskonvastaisen kritiikin, jota antiikin ihailu oli heti alusta saakka ollut omiaan herättämään ja jota vastaan varhaisrenessanssin paavit olivat tietoisesti taistelleet.

Lopuksi muuan sana historiasta. On selvää, että antiikin historiateosten lukeminen oli omiaan herättämään mielikuvia vastaavista oman ajan saavutuksista, että keskiajan kronikkahistoria rupesi tuntumaan mitättömältä verrattuna Thukydideen tai Liviuksen esityksiin. Käänteen teki arezzolainen Leonardo Bruni (1369-1444), kahden paavin sihteeri, vuodesta 1427 kuolemaansa saakka Firenzen kansleri, kirjoittamalla Firenzen historian (Historiarum Florentinarum libri XII). Siinä hän erottaa tosiasiat taruista ja koettaa järjellisesti tutkia ja esittää tapahtumien syitä ja seurauksia, mutta sijoittaa antiikin malliin henkilöidensä suuhun kuviteltuja oratio recta-puheita. Poggion sepittämä Firenzen historia on tehty Liviuksen malliin. Etevä tutkija oli Flavio Biondo (1388-1463), joka sommitteli terävää kritiikkiä osoittavan, Rooman kukistumisesta alkavan ja hänen omaan aikaansa ulottuvan Italian historian sekä useita antikvaarisia tutkimuksia.

Humanismi kuten sanottu sysäsi syrjään italiankielisen kirjallisuuden. Tämän tuotteista mainittakoon lyhyesti Jumalaisen komedian jäljittelyt: Fazio degli Ubertin Dittamondo (> dicta mundi = maailman opetukset), laaja runoelma, jossa maantieteilijä Solinus kuljettaa runoilijaa maailman eri osiin kertoen hänelle niiden kohtaloista, ja Federigo Frezzin (1340-1416) runoelma Neljä valtakuntaa (Quadriregio), jossa Pallas saattelee tekijää Rakkauden, Saatanan, Paheiden ja Hyveiden valtakunnissa.

Decamerone aiheutti runsaan vastaavanlaatuisen novellituotannon, jolla on ollut merkitystä Euroopan kirjallisuuden myöhemmissä vaiheissa. Giovanni Fiorentino sepitti Pässinpää (Il Pecorone) nimisen juttukokoelman, jonka muka olivat kertoneet Forlin erään luostarin munkki ja nunna; niiden joukossa on kertomus ahneesta juutalaisesta, jonka sittemmin tapaamme Marlowen Maltan juutalaisessa ja Shakespearen Venetsian kauppiaassa. Historialliset tietonsa hän otti Villanin kronikasta. Huomattavampi novellisti kuin hän oli Franco Sacchetti (1335-1400), ylhäissukuinen firenzeläinen, joka toimi tasavallan palveluksessa priorina, lähettiläänä, siihen kuuluvien kaupunkien podestana ja maakuntien päällikkönä. Häneltä on säilynyt 258 kertomusta, jotka perustuvat firenzeläisten julkisen ja yksityisen elämän tositapahtumiin ja antavat siis niistä mitä eloisimman kuvan. Useimmat ovat siveettömiä, mutta siitä huolimatta Sacchetti huipentaa ne moraalisiksi opetuksiksi keskiajan tapaan. Massuccio Salernitanon (1420-1500) Novellino sisältää 50 kertomusta, joissa voimakkaasti ja tietoisesti ruoskitaan ajan taikauskoa, kirkollista tekopyhyyttä ja munkkien irstaisuutta. Tunnetuin hänen tarinoistaan on se, jossa ensi kerran kerrotaan Romeon ja Julian kohtalo; näyttämönä on Siena ja henkilöillä on toiset nimet. Suosittu oli Antonio Cornazzanon Sananlaskuja (Proverbii). Huomattakoon, että yllä olevat nimet ovat vain muutama näyte suuresta joukosta, että novellikirjallisuus tuli Boccaccion esimerkin johdosta 1400-luvulla Italiassa tavattomasti muotiin.

Historiankirjoituksen alalta on Dino Compagnin (1260-1324) varhaisen, asiallisesti ja tyylillisesti arvokkaan Firenzen kronikan (vuodet 1280-1312) lisäksi mainittava hänen työnsä jatkajan Giovanni Villanin (n. 1275-1348) Firenzen historia (Historie Fiorentine, Cronica universale), joka ulottuu vuoteen 1347. Villani oli liikemies, joka matkusteli laajalti ulkomaillakin, Alankomaissa saakka, ja joka tasavallan luottamusmiehenä tunsi tapahtumien syvimmät syyt. Hänen historiansa sisältää Firenzen vaiheiden ohella myös selvästi ja oikein suoritettuja kuvauksia Euroopan yleishistoriallisista tapahtumista, joihin Villani oli laajoilla matkoillaan perehtynyt. Niinpä hänen kirjansa on keskiajan kronikkahistorioiden arvoteoksia.

Lyriikan ja epiikan alalta on mainittava, että lukuisat nimetyt ja nimeämättömät säesepot tuottivat 1300–1400-luvuilla runsaasti humoristista ja satiirista runoutta aikaisemmin mainittuun tyyliin, että historiallisista tapahtumista, esim. Villanin kronikan kuvauksista, sepitettiin serventese-nimisiä kertovia ja poliittisia runoja ja runoelmia. Petrarcan isänmaallinen runous ei lakannut kaikumasta, vaan jatkoi sitä erikoinen "petrarcistien" koulukunta. Runoilemisen halu oli yleinen ja voimakas mutta runollisuus silti harvinaista. Taiturimaisesti runoja sepitettiin kaikenlaisista, opettavaisessa tarkoituksessa maanviljelysalueistakin. Siitä, kuinka ranskalaisperäinen sankari- ja ritanrunous kotiutui Italiaan ja lopuksi johti valtarenessanssin runoelmiin, olemme asianomaisessa yhteydessä (s 201, 251) jo maininneet; draamaan nähden viittaamme samoin näytelmän historiaan (s. 398).

Näin olemme saattaneet varhaisrenessanssin suunnilleen vuoteen 1470, jolloin Lorenzo dei Medici oli jo noussut valtaan. Olemme todenneet, että Petrarcan ja Boccaccion aloittama humanismi oli tullut aikakauden päävirtaukseksi, joka kasvoi kuin lumivyöry ja jatkui heikentymättömänä, mutta että Danten ja heidän aikaansaamansa italiankielisen kirjallisuuden suurenmoinen aallonharja pian painui alas, tuottamatta suunnilleen sataan vuoteen mainittavampaa yleisen kirjallisuuden arvoteosta. Vasta Lorenzo dei Medicin aikana se oli nouseva uudelleen, kuten valtarenessanssin historian yhteydessä saamme nähdä.

Varhaisrenessanssi oli melkein yksinomaan italialainen ilmiö. Vain kaukaisessa Englannissa tapaamme kirjailijan, jolla on ehdottomasti renessanssihengen leima. Hän on Geoffrey Chaucer.

Chaucerin vuosisata oli levoton. Aikaisemmin olemme puhuneet (s. 341) Pietari Peltomiehen näystä, joka vertauskuvallisuuden varjossa esittää alempien säätyjen yhteiskunnallista tyytymättömyyttä. Saadaksemme Chaucerin toiminnalle oikean valtiollisen, yhteiskunnallisen ja uskonnollisen taustan koetamme lyhyesti valaista hänen aikansa politiikkaa ja hengenvirtauksia.

1300-luvun alkukolmannes oli Englannissa täynnä Edward II:n hallituksen tappioita ja häpeää, jolloin tarmokkaan Edward I:n politiikan saavutukset vähitellen menetettiin. 1337 Englanti joutui Ranskaa vastaan sotaan, jota tuli kestämään sata vuotta ja joka asetti valtakunnan varallisuuden ja kansan mitä lujimmalle koetukselle, mutta loi samalla sen englantilaisen kansallistunnon ja vapautti sen ranskalaisuudesta. 1348-1349 musta surma tuhosi noin kolmannen osan väestöstä, minkä seurauksena oli suursodan alkupuolella ilmenneen taloudellisen elpymisen ja varsinkin maanviljelyksen taantuminen. Rutto näet tuhosi etupäässä rahvasta, niin ettei työvoimaa riittänyt kaikkien maiden pitämiseen sulina; se, mikä sitä riitti, vaati korkeampaa palkkaa kuin ennen. Tähän eivät taas työnantajat, maanomistajat, tahtoneet suostua, koska sodan johdosta lisääntynyt verotus tuntuvasti kavensi heidän muutenkin vähentyneitä tulojansa. Lopuksi maatyöväen palkat määrättiin 1351 lailla ylipäätänsä samansuuruisiksi kuin ennen sotaa. Tästä säännöstelytoimenpiteestä ei kuitenkaan ollut apua: työväki ei tahtonut luopua palkkavaatimuksistaan, joten laillisilla palkoilla oli vaikea saada töitä tehdyksi; seurauksena oli yhteinen lain kiertäminen. Tämä johti lopuksi siihen, että suuret tilat palstoitettiin pienemmiksi vuokraviljelmiksi, mikä oli onnistunut toimenpide, koska sen kautta kasvoi itsenäishenkinen, voimakas talonpoikaissääty. Nyt kyseessä olevana aikana nämä ristiriidat kuitenkin olivat kipeimmillään. Taisteluun Ranskaa vastaan yhtyi vastustus viimemainitun vallassa olevaa Avignonin paaviutta ja kirkkoa kohtaan. Historiasta tiedämme Juhana Maattoman tehneen pelastaakseen kruununsa valtakunnastaan paavin läänityksen, josta maksettiin vuotuinen vero. Tämä pyrki jäämään 1300-luvulla rästiksi ja tultuaan kuninkaaksi 1333 Edward III rupesi irroittamaan valtakuntaansa kokonaan tästä alentavasta suhteesta. Pitkälliset riidat johtivatkin siihen, että kuningas ja parlamentti kielsivät 1350 paavilta oikeuden täyttää englantilaisia papinvirkoja, mistä pyhällä isällä oli ollut hyvät tulot, ja 1353 omaisuuden menettämisen uhalla vetoamisen paavin kuuriaan; 1366 julistettiin, ettei Juhana Maattomalla ollut ollut oikeutta läänittää Englantia paaville kansaa kuulematta ja kieltäydyttiin maksamasta veroa. Yhä voimistuvan kansallisen ja antiklerikaalisen suunnan aatteelliseksi johtajaksi tuli Oxfordin teologi John Wycliffe (n. 1324-1384), oppinut lakimies, Raamatun ensimmäinen varsinainen kääntäjä englanninkielelle, William Occamin (s. 153) edustaman uusnominalistisen suunnan kannattaja. Tämän oppien mukaisesti Wycliffe osoitti teoksessaan Yksityisomaisuudesta (De civili dominio), että kun kirkko ei täyttänyt ylimmän hengellisen lääninherran, Jumalan, sille asettamaa Kristuksen seuraamisen eli siis rakkauden, nöyryyden ja köyhyyden lakia, Jumalan asettamalla maallisella kuninkaalla oli oikeus ottaa siltä pois kaikki sen omaisuus (dominium). Kun kuningas oli kuten paavikin Jumalan asettama, ei hän ollut maallisissa asioissa paavin alainen. Tämä uusnominalistinen kanta, jonka Wycliffe näin sovitti valtion käytännölliseen kirkkopolitiikkaan, johti uskonpuhdistuksen aikana paavista vapautuneen kansallisen valtion ja kirkon syntyyn; hänet itsensä se johti kriitilliselle kannalle kirkkoa vastaan sen sekä järjestysmuotoon että oppiin nähden. Lähtien uusnominalismista, että yksilö vain on todellisesti oleva, ja Augustinuksen opista, että Jumalan armo vaikuttaa ihmisen ulkopuolella ikäänkuin luonnonlaki, valiten toiset ja hyläten toiset, hän opetti teoksessaan Tutkimus kirkosta (Tractatus de ecclesia), että kirkko on kaikkien niiden summa, jotka iankaikkisuudessa on valittu autuuteen. Näin hän joutui hylkäämään kirkkojärjestelmän ja paaviuden, ja asettamaan ylimmäksi ohjeeksi Raamatun, valmistellen täten ehkä lähinnä kalvinilaista kirkon muotoa. Toteuttaakseen näitä ajatuksiaan hän käänsi Vulgatasta koko Raamatun englanniksi, Vanhassa Testamentissa auttajana Nicholas of Hereford, ja toimitti köyhiä pappeja (pore preesters) julistamaan oppiansa. Syntyi laaja uskonnollinen herätysliike, jonka kannattajia sanottiin "lollardeiksi" sen johdosta, että he hiljaa itsekseen hyräilivät virsiänsä. Kirkko vastusti Wycliffeä kaikin voimin, lähettäen puolestaan kerjäläismunkkeja saarnaamaan häntä vastaan ja haastaen hänet 1377 ja 1378 Lontooseen oikeuteen. Molemmilla kerroilla rahvas kuitenkin väkivaltaisesti keskeytti oikeuden istunnon ja Wycliffe sai palata vapaana miehenä Oxfordiin. Kun sitten 1380 säädetyn henkiveron (1 sh. jokaiselta täysi-ikäiseltä varallisuuteen ja säätyyn katsomatta) johdosta seuraavana vuonna syntyi suuri rahvaan kapina, jossa vuosisadan monet levottomuuden aiheet ilmenivät yhteisenä, osin kommunistisena purkauksena, johtajina Wat Tyler ja John Ball, yleinen porvarillinen mielipide aristui ja rupesi kääntymään Wycliffeä ja hänen kannattajiaan vastaan. Tähän suuntaan vaikutti vielä se, että Wycliffe oli johdonmukaisesti kehittänyt oppinsa yhä radikaalimmaksi, kieltäen leivän ja viinin muuttumisen ehtoollisessa lihaksi ja vereksi, palvelemasta pyhimyksiä ja tekemästä toivioretkiä, ja julistaen Raamatun kaikessa riittäväksi elämänohjeeksi ja paavin Antikristukseksi. Lancasterin herttua John of Gaunt, Chaucerin suojelija, lakkasi kannattamasta Wycliffen liikettä, joka nyt ankaralla vainolla tukahdutettiin. Wycliffe sai kuitenkin olla rauhassa seurakunnassaan Lutterworthissa, jossa kuoli 1383. Hän oli ensimmäinen todellinen uskonpuhdistuksen edeltäjä, uuden ajan henki, joka oli tajunnut irtautumisen keskiajan skolastisesta aaterakennelmasta välttämättömäksi. Vaikka hänen Raamattunsa kieli olikin latinan lauserakenteen mukaista, vaivalloista ja kömpelöä, hän kuitenkin suurin piirtein loi sen "raamatullisen kielen", joka on lopullisen 1611 valmistuneen käännöksen pohjana. Nyt siirrymme käsittelemään tämän levottoman, kuohuvan vuosisadan suurinta englantilaista kirjailijaa, johon paljon päättyy ja josta paljon alkaa.

Geoffrey Chaucer (1340-1400), "Englannin uudenaikaisen runouden isä", irtautui keskiajan kirjallisista traditioista, työskennellen kokonaan sen tarinamaailman, kronikkain ja uskonnollisen näytelmän ulkopuolella, ja aloitti sekä aihepiirillään että runoilijakyvyllään uuden aikakauden. Kuilu muinaisenglantilaisen runouden ja Layamonin Brutin välillä ei ole syvempi kuin keskiajan runouden ja Chaucerin välillä. Hän oli ensimmäinen huomattava maallikkorunoilija, vieläpä ensimmäinen Lontoossa syntynyt ja hoviin kuuluva, uudenaikainen, runoilijakutsumuksestaan tietoinen yksilö, joka painoi tuotantoonsa persoonallisuutensa leiman. Runoilemalla Lontoon murteella hän puhui kaikille hoviin ja sen ympärille kokoontuneille sivistyneille, kohottaen tämän kielimuodon pääkaupungin aseman mukaisesti maaseudun murteiden yläpuolelle. Maallikkona hän oli vapaampi ja ennakkoluulottomampi kuin kirkon ja tradition kahlehtimat hengellisen säädyn runoilijat. Sen lisäksi hän oli Englannin silloisen valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän keskuksessa toimiva huomattava kansalainen, joka oli lukuisilla ulkomaanmatkoilla saavuttanut laajan kokemuksen ja perehtyneisyyden mm. kirjallisuuteen. Tämänkin vuoksi hänen ympäristönsä varmaan kuunteli häntä mielellään, tajuten kuten jälkimaailma, että Chaucer oli tietoisesti taiteellisiin tuloksiin pyrkivä runoilija, jonka uuraassa työssä ilmenee jatkuvaa kehitystä, kypsymistä ja nousua.

Chaucerin isä oli lontoolainen viinikauppias, jolla oli liikesuhteita myös hoviin, minkä kautta hänen pojalleen avautui mahdollisuuksia päästä hovin palvelukseen. Geoffrey oli ilmeisesti hyvässä asemassa olevan porvarin lapsi ja sai sen mukaisen tietopuolisenkin kasvatuksen, mikä näkyy hänen elämänurastaan ja teoksistaan. Yliopistoissa suoritetuista opinnoista ei kuitenkaan ole säilynyt tietoja. V. 1357 hän oli Clarencen herttuattaren hovipoikana, meni 1359 Ranskan sotaan, joutui vangiksi, ja lunastettiin vapaaksi 1360, kuninkaan ottaessa osaa lunastussummaan. Hän tulikin nyt kuninkaan palvelukseen, sillä 1367 kuningas myönsi hänelle, "rakkaalle kamaripalvelijalleen" (dilectus valettus), palkinnoksi menneistä ja tulevista ansioista 20 (silloisen Englannin) mkn vuotuisen elinkautisen apurahan. Näinä vuosina Chaucer meni naimisiin, sillä 1366 mainitaan kuningattaren kamarirouvan Philippa Chaucerin saaneen 10 mkn apurahan. Hänen rouvansa sisar joutui sittemmin naimisiin herttua John of Gauntin kanssa, joten Chaucerista tuli tämän ylhäisen herran lanko. 1367 Chaucer yleni kuninkaan seurueen jäseneksi (esquire), otti taas osaa Ranskan sotaan, ja matkusti vv. 1370-79 seitsemän kertaa ulkomaille kuninkaan asioissa. Vv. 1372 ja 1378 matka suuntautui Italiaan, jossa Chaucer tutustui Danten, Petrarcan ja Boccaccion runouteen, viipyen siellä jälkimmäisellä kerralla noin 8 kk. V. 1374 hän sai kuninkaalta uuden elinkautisen apurahan ja nimitettiin tullivirkamieheksi Lontoon satamaan, määräyksellä hoitaa tulliluettelot omin käsin. Diplomaattisista tehtävistään, tulli- ja muistakin toimistaan Chaucer ilmeisesti ansaitsi hyvin. V. 1385 hän sai oikeuden käyttää tullinhoidossa sijaista, voiden siten omistaa enemmän aikaa kirjallisiin töihinsä. Seuraavana vuonna, hänen ollessaan uransa huipulla, parlamentin jäsenenä, onni kääntyi. Hänen lankonsa, herttua John of Gaunt, oli ulkomailla ja hallitusta johti (Richard II:n alaikäisyyden aikana) tämän veli ja vihamies Gloucesterin herttua, minkä John of Gauntin puoluelaiset kyllä tulivat huomaamaan. Joulukuussa 1386 Chaucer menetti kaikki virkansa ja häätyi panttaamaan muut apurahansa paitsi John of Gauntin myöntämää 10 puntaa. Jobin kohtalon täydennyksenä oli vielä hänen vaimonsa näihin aikoihin tapahtunut kuolema. Parin vuoden perästä, Rikhard II:n itsensä ryhtyessä johtamaan hallitusta (1389), Chaucerin ystävät jälleen pääsivät päivänpuolelle, ja hän itsekin sai taas toimen. Onni ei kuitenkaan ollut hänelle enää uskollinen: hän menetti tuon toimensa kahden vuoden kuluttua ja joutui taloudellisesti vaikeaan asemaan, jota kuningas kuitenkin lievitti suomalla hänelle 1394 20 punnan eläkkeen. Henrik IV korotti sitä 1399 40 markalla. Parantuneista oloistaan ei Chaucer saanut kauan nauttia: hän kuoli lokak. 25 p. 1400. Hänet haudattiin Westminster Abbeyhin, ensimmäisenä siihen kolkkaan, jossa niin moni Englannin suuri runoilija on hänen jälkeensä saanut viimeisen leposijansa. Runoilija Nicholas Brigham pystytti hänelle sinne myöhemmin, Shakespearen aikana, muistomerkin. Näin Chaucer kuollessaankin säilytti esikoisoikeutensa Englannin ensimmäisenä uudenaikaisena kirjailijana. Ulkoasultaan hän on ollut myöhemmällä iällään lihavahko, vaaleaverinen, parta "tuleentuneen vehnän värinen", katse miettiväinen, maahan luotu.

Chaucerin tuotannossa voidaan erottaa kolme eri vaihetta: ranskalaisen vaikutuksen aika noin vuoteen 1380; italialainen kausi noin vuoteen 1385, ja englantilainen, itsenäinen kypsyyskausi viimemainitusta vuodesta alkaen. Ranskalaisena kautena hän yleensä käytti parittain soinnutettua, 4 jambia sisältävää Ruusun romaanin säettä; italialaisena ns. Chaucerin stanzaa, johon kuuluu seitsemän kymmentavuista (= 5 jambia) säettä, soinnutetut ababbcc, ja joka oli saatu jättämällä pois ottava riman viides säe; ja viimeisenä kautena 5:stä jambista rakennettua säettä, joka soinnutettiin parittain ("sankarikuplettia"). – Varhaiskauden tuotteista eivät kaikki ole säilyneet; toisiin hänen omistusoikeutensa ei ole varma. Niinpä esim. Ruusun romaani (The Romaunt of the Rose) voi olla vain pieneltä osalta hänen kääntämänsä. John of Gauntin ensimmäisen puolison kuoltua hän kirjoitti vv. 1369-70 runoelman Blanche herttuattaren kuolema (Dethe of Blaunche the Duchesse), jossa sureva ritari muistelee puolisovainajansa hyveitä ja kauneutta. Samoihin aikoihin syntyi runoelma A.B.C, jossa säejaksot alkavat järjestyksessä kukin omalla aakkosellaan; se on sepitetty Marian ylistykseksi ja jäljitelty ranskalaisen Deguillevillen runosta. Runoelmaa Säälin kuolemanhuudahdus (Exclamacion of the Dethe of Pite) on tahdottu selittää runoilijan toivottoman ensi lemmen valitukseksi, mutta sen kehittynyt muoto viittaisi myöhäisempään aikaan. Varhaiskauden runoelmista kuvastuu yleensä alakuloinen, herkkä, usein uskonnollinen mieliala. – Italialainen kausi alkaa parilla pienemmällä kokeella, kunnes Chaucer vv. 1380-83 valmisti loistavan käännöksen Boccaccion Filostratosta nimellä Troilus ja Creseyde, suorittaen tehtävän kieliniekan taituruudella ja luovan runoilijan mestaruudella, mutta ollenkaan ilmaisematta alkulähdettään. Näihin samoihin vuosiin kuuluu myös osaksi runomittainen käännös Boëthiuksen Filosofian lohdutuksesta (De Consolatione Philosophiae) ja hoviallegoria Lintujen parlamentti (Parlement of Foules), jonka hän kirjoitti vv. 1381-82 kuningas Rikhard II:n kihlajaisiin. Danten vaikutus tuntuu runoelmasta Maineen talo (The House of Fame, 1384?), joka jäi heikoksi, samoin kuin seuraavakin, Tarinoita hyvistä puolisoista (Legende of Goode Women, 1385), jonka hän aloitti Boccaccion mukaan, mutta keskeytti, ruvettuaan miettimään pääteoksensa suunnitelmaa.

Chaucer kirjoitti Canterburyn tarinat (The Canterbury Tales) suurimmaksi osaksi taloudellisesti vaikeina vuosinaan 1386-91, käyttäen hyväkseen eräitä jo aikaisemmin sommittelemiaan kertomuksia. Alkuperäisen suunnitelman mukaan siitä olisi tullut jättiläisrunoelma, sillä kun pyhiinvaeltajia on 30 (oikeammin 32, nimittäin lisänä hän itse ja kaniikin asemies, vaikka hän ei näy sitä muistaneen), ja jokaisen piti jutella 4 tarinaa, olisi koko sarjaan kuulunut kaikkiaan 120 kertomusta. Chaucer tyytyi 24:ään, mikä hyvin riittää hänen runoilija-asemansa lopulliseksi perustaksi. Kun Decamerone oli kirjoitettu jo ennen v. 1350 ja oli varmaan laajalle levinnyt Italiassa Chaucerin käydessä siellä, ja kun kehyskertomus muutenkin oli keskiaikana tunnettu, ei Chaucerin voi myöntää osoittaneen alkuperäistä keksijäkykyä käyttäessään sitä muotoa. Hänen kehyksensä laatu vain on sikäli onnistuneempi kuin esim. Decameronen, että se soi luontevan, taiteellisesti antoisan esiintymistilaisuuden silloiselle todella elävälle ja olemassaolevalle Englannin tavalliselle kansalle. Siihen kuuluvana runoilija antaa siitä sekä omin että sen itsensä sanoin mitä kirkkaimman ja monipuolisimman kuvan, lämmittäen kaiken inhimillisen myötätunnon syventämällä huumorilla ja elvyttäen taustan ihanalla Englannin kevään kuvauksella. Tähän perustuu Chaucerin maine ja ansio ensimmäisenä itsenäisenä, uudenaikaisena englantilaisena runoilijana – ei siis siihen asiasisällykseen, mitä pyhiinvaeltajat kertovat, sillä se on silloisten latinalaisten, italialaisten ja ranskalaisten juttulähteiden yhteistä aineistoa.

Tutustuaksemme lähemmin näihin kuuluisiin kertomuksiin mainitsemme ensin, että ne alkavat Prologilla, jossa teoksen suunnitelma ja kertojat esitetään. Sykähdyttävän kauniisti, luonnollisesti ja koruttomasti Chaucer kuuluisissa alkusäkeissään kuvaa kevättä:

    Kun leudot sadekuurot huhtikuun
    on kevään tuoneet luontoon kahlittuun,
    kun kuivaa maata huuhtoo raikkaat veet,
    ja nurmikot on kukkiin puhjenneet;
    kun länsituuli lempeästi soiden
    puut, korret metsäin, vainioiden
    taas herättää, kun kehrä auringon
    jo jyrkänteensä puoliväliss' on,
    kun pikkulinnut laulelevat myötään
    ja ehtimättä nukahtaa ees yötään:
    niin kiihtää niitä luonto keväimen; –
    pois kauas silloin halaa ihminen –

ja kertoo sitten, kuinka silloin kokoontui Lontoossa, Southwarkissa, olevaan Tabard-ravintolaan joukko erisäätyisiä kansalaisia: ritari, knaappi, asemies, prioritar, benedictiläis- ja kerjäläismunkki, kauppamies, pappi, lakimies, rälssimies, kutoja ym. käsityöläisiä, merimies, lääkäri, rouva Bathista, mylläri, vouti ym., lähteäkseen toivioretkelle Canterburyin, Tuomas Becketin haudalle. Lukiessamme runoilijan kuvausta [suomentanut Yrjö Jylhä, Englannin kirjallisuuden kultainen kirja, WSOY. 1933] näistä henkilöistä emme voi olla huomaamatta sitä tyyntä, elämää kokenutta, vapaamielistä viisautta ja inhimillistä, säästeliään pidättyväistä mutta juuri siksi niin vaikuttavaa huumoria, joilla runoilija heidät luonnehtii. Hänen myötätuntonsa on kokonaan urhean, ihanteellisen, paljon matkustelleen ja taistelleen ritarin puolella, joka on juuri tämän uhrautuvaisuutensa vuoksi köyhä; ritarin poika, knaappi, joka on nuori, kaunis, iloinen ja urhoollinen, mutta kaikista näistä eduista huolimatta nöyrä, saa samoin hänen hyväksymisensä; prioritar, rouva Eglantine, on maalattu herkullisin, yksilöllisin värein, joiden takaa kuultaa runoilijan hieno hymy; munkki on sen lihavan ja maailmallisen prelaatin alkutyyppi, jonka Scott esitti Aymer-priorina, ja kerjäläismunkki Hubert suorastaan klassillinen kuva kevytmielisestä hengellisestä, joka "omalla vastuullaan monta kertaa häät vietti kera immen, nuoren lesken". Voi sanoa, että Chaucer on koonnut edustavimmat tyypit sekä aikansa satiirisesta kirjallisuudesta että todellisesta elämästä ja yksilöllistänyt heidät verrattomalla luonnehtimistaidolla. He ovat eläviä ihmisiä, jotka näemme edessämme selvinä ja kirkkaina pienintä ulkoasun ja luonteen piirrettä myöten – eivät sellaisia taustaan häipyviä ja varsinaista yksilöllistä, elävää todellisuutta vailla olevia kuvia kuin Boccaccion nuoret naiset, joiden miellyttävän äänen ja naurun kuulemme, mutta joista emme näe juuri muuta kuin heidän punastumisensa tietyissä kohdissa. Tähän maalaukselliseen joukkoon liittyi matkalla itse runoilija. Iloinen ravintolanisäntä Harry Bailey, joka aikoi lähteä mukaan, ehdotti, että matkalla kerrottaisiin tarinoita, ja niin muka syntyi tämä kuuluisa kokoelma.

Tarkastellessa itse kertomuksia, joiden aiheet lukijan hyödyksi lyhyesti mainitsemme, huomaa runoilijan harkinneen, minkälaatuinen parhaiten sopi kullekin esittäjälle. Niinpä toteamme olevan varsin luontevaa, että uljas ja hurskas ritari kertoo (Boccaccion Teseidistä muodostetun) Arciten ja Palamonin tarinan, koska se sisältää juuri niitä jaloja luonteenominaisuuksia ja yleviä käsityksiä, jotka ilmeisesti ovat hänelle itselle kuvaavia. Kun juopunut mylläri kertoo arveluttavan, mutta kieltämättä huvittavan historian tyhmästä puusepästä, tämän nuoresta ja kauniista Alisoun-vaimosta, heidän vuokralaisestaan Nikolaista ja rakastuneesta Absalonista, joiden keskinäiset suhteet voi jo tästä jokseenkin arvata, ja kun puusepän pettämisestä pahastunut vouti, joka on itse aikoinaan harjoittanut nikkarin ammattia, kuittaa jutun kertomalla vielä mehevämmän mylläristä, hänen vaimostaan ja tyttärestään sekä kahdesta jauhatusretkelle saapuneesta nuoresta miehestä – saman "pimeässä erehtyy"-historian, jonka tunnemme Decameronesta –, myönnämme heidän puhuvan säätynsä ja sivistysasteensa mukaan. Ja kun runoilijasta ehkä tämä laji sai toistaiseksi riittää, hän antoi puheenvuoron maltilliselle, hienolle lakimiehelle, joka kertoi tarinan hurskaan ja puhtaan Constancen seikkailuista, käyttäen 7-säkeistä stanzaa. Mutta kun tällaista ei jaksa kuunnella kerralla enempää kuin yhden annoksen, saa puheenvuoron merimies, joka tarinoi veikeästi Don Johanista, kauniista munkista, rikkaan kauppiaan ystävästä – kuinka tämä lainasi kauppiaalta rahaa ja maksoi sillä hänen rouvansa suosionosoitukset, mikä aihe myös on tunnettu Decameronesta. Kertomus on oikeastaan sirokäänteisempi kuin voisimme odottaa prologin hahmottelemalta maailmanrannan kulkurilta. Vastapainoksi taas rouva Eglantine, prioritar, kertoo liikuttavan historian kristitystä pojasta, jonka juutalaiset surmasivat ja heittivät kuoppaan, koska eivät voineet sietää hänen alituista lauluaan Neitsyt Mariasta, mutta joka sieltäkin antoi kirkkaan äänensä kaikua. Viimeinen säkeistö ilmoittaa erään Hugh of Lyncolnin kärsineen marttyyrikuoleman samalla tavalla; aihe esiintyy sittemmin ballaadina Percyn kokoelmassa. Nyt Chaucer keksii sen vaihtelun, että hän itse omassa persoonassaan liittyy seurueeseen, jolloin Harry Bailey tervehtii ja kuvaa häntä seuraavasti:

    "Mies, ken sä lienetkin, käy tänne vain!
    Oot allapäin kuin metsästäjä haassa,
    kuin oisi edessäsi jänö maassa!

    Käy lähemmäs ja astu eteheni –
    te, hyvät herrat, hälle sijaa suokaa!
    Hän vartalolta mun on vertaiseni,
    on niinkuin nukke – nuori nainen tuokaa,
    mi häntä hellii, syleilee ja huokaa!
    Niin arka, vaalea on tämä mies,
    ett' toisten seuraan harvoin tiensä ties".

Harryn kehoituksesta hän nyt rupeaa lausumaan ballaadia jalosta ritari Thopasista, joka varustautuu taisteluun Olifant-jättiläisen kanssa, mutta Harry ei malta kuulla mokomaa turhanpäiväistä satua, joka on hänestä vain ajan tuhlausta, vaan vaatii parempaa. Chaucer silloin kertoo proosaksi tarinan Melibeuksesta, hänen vaimostaan Prudensista ja tyttärestään Sophiesta. On jonkin verran epäjohdonmukaista, että Harry ja muu seurue jaksavat nyt häntä kuulla, sillä Melibeuksen ja Prudensin pitkä keskustelu liian surun synnillisyydestä ei ole muuta kuin Jobin tyylinen mahdollisimman kuiva saarna. Sitten saa puheenvuoron munkki, joka aluksi selittää, mitä tragedia on, koska aikoo kertoa sellaisia: "Tragedia on niin sanoakseni eräänlainen tarina, kuten vanhat kirjat opettavat meitä muistamaan, niistä, jotka olivat menestyksen kukkuloilla ja ovat korkeasta asemasta pudonneet kurjuuteen ja loppuneet surkeasti". Tällaisia traagillisia kohtaloita munkki kuvaa useita: Luciferin, Adamin, Simsonin, Herakleen, Nebukadnesarin, Belsazarin, Zenobian, Espanjan kuningas Pedron, Kypron kuningas Pedron, Milanon kreivi Barnabon, Pisan kreivi Ugolinon, Neron, Holoferneen, Antiokhus Epiphaneen, Aleksanteri Suuren, Julius Caesarin ja Kroisoksen. Ei voi sanoa, että seurustelun huvittava puoli olisi näistäkään traagillisuuden esimerkeistä juuri kohentunut. Täydellä syyllä siis nunnien hurskas ja miellyttävä pappi sir John koettaa elvyttää tunnelmaa aiheella, joka sopii erinomaisesti juuri hänelle, nunnien sielunpaimenelle: mestarillisella kuvauksella köyhän lesken komeasta kukosta, Chaunteclerestä, joka näkee pahaa unta ketusta, Dan Russelista, ja jonka mielikkivaimo Pertilote suulaasti ja taitavasti koettaa haihduttaa hänen pelkoansa. Kukko on viisas ja esitelmöi laajasti unien uskottavuudesta, mutta turhamainen, ja joutuu tämän heikkoutensa vuoksi ketun saaliiksi, pelastuen kuitenkin lopuksi. Kirjailijan terävälle huomiokyvylle ja sattuvalle kuvaustaidolle, viisaudelle ja viehättävästi näkyviin vilahtelevalle, taustalla asuvalle nauramattomalle huumorille annamme ihastuen ylimmän arvolauseen. Lääkäri kertoo roomalaisen tarinan Virginiasta ja Appius Claudiuksesta, ja anekauppias tyrmistyttää kuulijansa valitsemalla saarnansa aiheeksi lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka ahneus on kaiken pahan alku – radix malorum est cupiditas. Runoilijan huumori, jossa tällä kuten edelliselläkin kerralla on hyvä annos satiiria ja kyynillisyyttä, kohoaa tehoisimmilleen Bathin rouvan historiassa. Melkeinpä oudostuen seurailemme tämän arvon eukon lemmen- ja avioliiton filosofiaa ja hänen kuvaustaan viidestä puolisovainajastaan: ilmeisesti hän olisi halukas kestämään vielä kuudennen leikin. Sitä vain emme oikein voi ymmärtää, miten rouva kykenee siteeraamaan klassillisia kirjailijoita, joiden viisaus sopii huonosti hänen suuhunsa, asemaansa ja tyyliinsä. Kerjäläismunkki juttelee fabliaun ahnaasta haastemiehestä, jonka vei paholainen, minkä johdosta seurueeseen kuuluva haastemies suuttuu ja kertoo, kuinka helvetissä ei näy ainoatakaan kerjäläismunkkia siksi, että heidän rangaistuspaikkansa on saatanan leveän hännän alla. Sitten hän kuvaa kerjäläismunkkien tekopyhän, ahnaan, petollisen ja irstaan menon purevalla, ytimekkäällä realismilla, päättäen esityksensä kohtauksella, joka ei ole selostettavissa. Seuraava eli papin tarina on sama kuin ennen mainittu Boccaccion Griseldiin historia. Tämän vastapainoksi kauppias kertoo varoittavan esimerkin vanhasta ritari Januarysta ja tämän nuoresta May-vaimosta sekä rakastuneesta Damyanista. Knaapin satu kuningas Gambynskanista, ihmehevosesta, miekasta, joka parantaa iskemänsä haavan, ja sormuksesta, jonka avulla voi ymmärtää lintujen kielen, jää kesken, mutta rälssimies kertoo ylösrakentavaisen historian bretagnelaisesta Arviraguksesta, hänen puolisostaan Dorigenista ja tähän rakastuneesta Auriliuksesta, jotka välttävät lankeemuksen mielensä jalouden ja Dorigenin viattomuuden vuoksi. Toinen nunna kertoo pyhän Cecilian marttyyritarinan. Nyt seurueeseen liittyy uusi jäsen, kaniikki, joka kuitenkin eroaa siitä pian suuttuneena sen johdosta, että hänen asemiehensä näyttää rupeavan Harry Baileyn kehoituksesta kertomaan jotakin, joka kuuluu kaniikin yksityiselämään: saammekin kuulla laajan ja perinpohjaisen kuvauksen alkemistien kullantekohumbugista. Hankkija kertoo Phebuksesta, hänen uskottomasta vaimostaan ja heidän onnensa lopusta. Sikermä loppuu köyhän pastorin suorasanaiseen saarnaan.

On myönnettävä, että kokoelma on jonkin verran epätasainen, että sen farssimaisista aineksista on liian pitkä matka saarnoihin, jotka eivät kuulu taidekirjallisuuteen. Ritarin kaunista tarinaa on vaikea rinnastaa Bathin rouvan jaaritteluun, ja samoin sen Emelyetä ja sikermän muita keskiaikaisen naisen madonnankuvia Alisouniin, fablioiden ja Boccaccion kevytmielisiin puolisoihin. Tämä johtuu siitä, että Chaucer sisällytti kokoelmaansa aikaisemmin muita tarkoituksia varten sepittämiään kertomuksia: hurskaat, ihanat naiset ovat kotoisin kesken jääneestä hyvien puolisoiden tarinakirjasta, uljaat, jalot miehet myös (Boccaccion mukaan) teloilla olleesta kuuluisien miesten elämäkerrastosta. Kun nämä oli sepitetty aikana, jolloin Chaucer vielä oli ranskalaisten ja italialaisten esikuvien lumoissa, on niitä pidettävä hänen varsinaiselle kirjailijaluonteelleen vieraina; niistä ei esim. tule tehdä sitä johtopäätöstä, että Chaucer olisi tahtonut niiden kautta erikoisesti tunnustautua keskiaikaisen naisihanteen ylevämieliseksi palvojaksi. Varsinainen oikea Chaucer on epäilemättä löydettävissä niistä tarinoista, jotka hän nyt kirjoitti tätä uutta sikermää varten, eli siis Prologista ja kaikista sen tyylisistä kertomuksista. Niiden takaa näkyy suunnilleen seuraava kirjailijapsyke:

Se tapa, jolla kirjailija suhtautuu varsinkin hengellisen säädyn turmeltuneisiin edustajiin, ja se ihanteellinen kuva, jonka hän asettaa näiden vastakohdaksi puhuessaan köyhästä pastorista, osoittaa, että hän oli Wycliffen herätystyön läpitunkema, puhdasta, vilpitöntä kristillisyyttä harrastava mies. Kun hän lisäksi oli moittivalla kannalla muitakin epäkohtia vastaan ja yleensä näyttää irroittaneen itsensä entisyyden ja ympäristönsä ennakkoluuloista, pyrkien suhtautumaan elämään viisaan tyynellä ylemmyydellä ja hakien usein valistusta antiikin kirjailijoista, saatamme sanoa häntä renessanssin-ihmiseksi. Sekä ajatuselämänsä että kirjallisen työnsä puolesta hän siis on oikeutetusti sen runouden "isä", joka syntyi hänen jälkeensä.

Chaucerin luonnontunteesta olemme jo huomauttaneet. Se on tullut hänestä puhuttaessa uskonkappaleeksi, joka on paljosta käytöstä jo jonkin verran kulunut. Nythän on niin, että jo anglosaksien sekä pakanallisesta että kristillisestä runoudesta hengähtää herkkää luonnontunnetta, joka sittemmin ilmenee tuoreena ja välittömänä myös 1200-luvun muutamista lyyrillisistä tuotteista (s. 320), ja että Chaucer koskettaa luontoa ja kuvaa sitä tarinoidensa laajuuteen nähden ylen harvoin, vain muutaman kerran. Mutta täytyy myöntää, että kun hän sen joskus tekee, se tapahtuu sydämen pakosta, siksi, että kevät, ruohon vihreys, kukat, huhtikuun sade, herättävät hänessä onnen ja riemun tunteen, joka itsestään puhkeaa sanoiksi. Siitä johtuu, että nuo muutamat kohdat kimaltelevat todellisen kastehelmen kauneudella, hurmaavat oikean kukan tuoksulla – ovat luontoa ja runoutta samalla kertaa. Tässä ilmenee niin suurta yksilöllistä kauneusiloa, että puhe Chaucerin perustavasta merkityksestä englantilaiseen psykeen erikoisesti kuuluvan luonnontunteen taiteellisena ilmaisijana ja tuojana runouteen on oikeutettua.

Toinen Chaucerin ominaisuus, josta olemme huomauttaneet ja joka usein lausuttuna määritelmänä on myös jonkin verran kulunut, on huumori. Ranskan kirjallisuuden yhteydessä olemme koettaneet selittää, kuinka fabliau, farssi ja repolaisrunot ilmaisevat erikoista ranskalaisen psyken tunnusmerkkiä, gallialaista henkevyyttä. Eräät espanjalaiset ja saksalaiset tuotteet ovat antaneet aihetta huomautuksiin antiikin naurua aiheuttavan kepposromantiikan periytymisestä uutta aikaa kohti. Boccaccio ja italialainen novellikirjallisuus odotti itselleen aina nauravia kättentaputuksia. Kaikesta tästä on sanottava, että siinä kyllä ilmenee jotakin, jonka määrittelisimme satiiriksi ja komiikaksi, ja joka saa meidät nauramaan, mutta ei sellaista, joka saisi sydämemme lämpenemään ja tuntemaan myötätuntoa kuvauksen esineitä kohtaan, jopa samastamaan itseämme heidän kanssaan: siinä ei ole huumoria. Mutta Chauceria lukiessamme tunnemme tekijän suhtautuvan toisiin kuvattaviinsa lämpimällä myötätunnolla tai ainakin kiinnostuksella; hän tutkii heidät ulkoa ja sisältä eikä salaa johtopäätöksiään, ja hänen luomansa kuva on sellainen, että se samalla sekä huvittaa että lämmittää. Mutta on huomattava, ettei Chaucer suo tätä rakkauttaan kaikille, vaan on pidättyväinen: Prologin ulkopuolella sitä ilmenee harvoin, huomattavammin vain Chaunteclereä kohtaan. Useimmat farssihenkilönsä, varsinkin naiset, hän näet kuvaa sävyllä, jonka leimana on monta kertaa hieno kyynillisyys, ja jonka hän on perinyt käyttämiensä ranskalaisten fabliauaiheiden mukana. Mutta vaikka todellinen, inhimillinen huumori esiintyykin näin säästeliäästi, se riittää kuitenkin osoittamaan, että kysymyksessä on Chaucerin kirjailijapsyken perusominaisuus. Tässäkin hänellä on historiallinen merkitys: hän tuo huumorin Euroopan kirjallisuuteen, asettuen sen linjan alkupäähän, josta sitten tapaamme mm. Englannin 1700-luvun suuret humoristit.

Chaucer on näkemyksessään ja kuvaustavassaan realisti, huomaten ja ilmaisten luonteenomaiset piirteet mestarillisella osumatarkkuudella; sellaisetkin ritaritarina-aiheet kuin Arciten ja Palamonin rakkaushistoria tuntuvat hänen kertominaan jollakin tavalla tuoreilta ja läheisiltä. Mutta tämä ei aseta esteitä hänen mielikuvitukselleen, joka herkästi lehahtaa lentoon kosketellessaan esim. sadunomaisia aiheita.

Lopuksi todettakoon, että Chaucer on ollut lukenut mies: hän puhuu asiantuntijan tavoin paitsi Raamatusta, vielä Physiologuksesta, Dantesta, roomalaisista kirjailijoista, Almagestista (I, 335), astrologiasta, alkemiasta ym. Hänen teoksistaan on alusta alkaen ollut melkein ainoa mainittu ja suosittu juuri Canterburyn tarinoita, josta on säilynyt 1400-luvulta lähes 60 käsikirjoitusta. Englannin ensimmäinen kirjanpainaja William Caxton kirjoitti hänestä: "Käsittääkseni hän voittaa kaikki muut englantilaiset kirjailijat, sillä hänen sanansa eivät ole tyhjiä, vaan täynnä selvää ja kirkasta älyä", ja julkaisi "tarinat" painosta 1478. Dryden lausui: "Ensinnäkin, koska hän on englantilaisen runouden isä, kunnioitan häntä samalla tavalla kuin kreikkalaiset Homerosta ja roomalaiset Vergiliusta". Drydenin osoittama kunnioitus oli kuitenkin poikkeuksellista, sillä jo 1500-luvun lopulla Chaucer joutui unohduksiin ja muistettiin sen jälkeen, aina 1700-luvun lopulle saakka, yleensä vain antikvaarisena ilmiönä. Romantiikan yhteydessä heränneen kirjallisuuden historian tutkimuksen ansiota on, että hänet 1800-luvun alussa asetettiin Shakespearen ja Miltonin rinnalle.

Chaucerin rakkain vuodenaika oli kevät ja hän itse on runouden kevätleivonen. Mutta hän oli lähtenyt lentoon liian aikaisin, sillä hänen jälkeensä ei tullutkaan vielä kesä, vaan päinvastoin takatalvi. Tähän voi luetella useita syitä: Wycliffen aloittama hengen vapautuminen tukahtui uudelleen kovenevaan keskiajan pakkaseen; ruusujen sotien levottomuudet estivät mieliä seestymästä runoutta tuottaviksi ja vastaanottaviksi; ja ennen kaikkea ketään runoilijaneroa, joka olisi laulanut tällaiset esteet tieltään, ei 1400-luvulla syntynyt. Ne nimet, jotka Englannista voidaan mainita – esim. Thomas Occleve (n. 1370-1454) ja John Lydgate (n. 1373-1450) – ovat Chaucerin, Langlandin ja ranskalaisen runouden jäljittelijöitä. Ballaadi-, sankari-, ritari- ja näytelmärunouden tärkeimmät vaiheet ja tuotteet olemme jo aikaisemmin selostaneet.

Englannin proosa on verraten myöhäissyntyinen, riippuen siitä, että ranskankielellä oli 1300-luvulle saakka kouluissa ylivalta ja että murteet olivat kovin erilaisia: pohjoisen ja etelän englantilaiset tuskin ymmärsivät toisiaan. 1377 ilmestyi John Mandevillen kirja (The Buke of J. M.), jonka yksinkertainen ja selvä kieli ja tyyli vaikuttivat edullisesti proosan kehitykseen. Teosta luultiin viime aikoihin saakka alkuperäiseksi, kunnes todettiin, että se onkin käännös ranskalaisen lääkärin Jean de Bourgognen kirjasta, jossa vakavalla ilmeellä kerrotaan englantilaisen ritarin John Mandevillen vv. 1322-1356 muka itämaille tekemistä matkoista; palattuaan kotiin vanhana, alakuloisena, kolotuksen runtelemana miehenä hän sitten oli kertonut kokemuksistaan ja seikkailuistaan. Ne olivat muistiin kirjoittamisen arvoisia: hän oli nähnyt ihmisiä, jotka söivät vain käärmeitä ja sihisivät kuin ne, ja toisia, joilla oli koiran pää tai niin isot jalat, että niillä voi suojata itseään auringolta. Vaikka leikillinen lääkäri itse sanoo, ettei hän uskoisi moisia juttuja, jos joku hänelle niitä kertoisi – hän oli saanut kuvitelmansa Plinius vanhemman kertomuksista, Physiologuksesta, Brandanuksen legendasta, todellisista matkakuvauksista jne. –, luotettiin kirjan kuvauksiin ehkä enemmän kuin Marco Poloon. Näin sai alkunsa tyyli, jota sittemmin Swift ja Defoe niin suurella menestyksellä käyttivät. Kääntäjän proosa oli parempaa kuin munkki John of Trevisan, joka 1387 julkaisi englanniksi oppineen aikalaisensa Ranulf Higdenin historiallisen Polychronicon-teoksen: hänen latinaa mukailevat lauseensa ovat kömpelöitä ja raskaita. Chaucerin proosan olemme sivumennen maininneet: hän ei ole sen käyttäjänä muuta kuin kääntäjä. Huomattavasti vaikutti kuten jo tiedämme proosan kehitykseen Wycliffe ei vain Raamatullaan vaan myös muilla kansalle tarkoitetuilla kirjoituksillaan. Lollardeja vastaan taisteli oppinut Reginald Pecock (n. 1395-1460) ja englantilaisen kansallistunnon ilmaisi John Fortescue (n. 1394-1476) kirjasessaan Englannin hallitsemisesta (Governance of England). Norfolkilaisen Paston-perheen kirjeenvaihto, joka käsittää vuodet 1422-1509, on kiintoisampi historiallisesti kuin kielellisesti ja tyylillisesti. Caxtonin julkaisemien suorasanaisten sankari- ja ritariromaanien joukossa oli eräs, joka kertoo vanhasta tuttavastamme Arthur-kuninkaasta: Arthurin kuolema (Morte d'Arthur). Sen oli ranskalaisista lähteistä sommitellut ritari Thomas Malory, parlamentin jäsen ja Lancasterin puoluelainen, joka joutui osalliseksi puolueensa onnettomuuksiin ja kuoli 1471. Käännöksensä hän oli valmistanut 1469 ja se julkaistiin 1485. Teos on merkkitapaus Englannin proosan ja romanttisen runouden historiassa, sillä siitä tuli suosittu, taiteilijain ja runoilijain käyttämä, koko sivistyneen maailman omistama Arthurin tarinapiirin peruskirja. Arthur-kuningas ja Guenever-kuningatar, mahtava noita Meriin, pyöreän pöydän ritarit Lancelot, Tristram, Gawain, Galahad ym., jotka harhailevat lumotussa metsässä pelastaen ahdistetun neidon ja etsien ihmeitä tekevää, pyhää Sangrealin (Graalin) maljaa, ehtoolliskalkkia, turnajaiset ja kaksintaistelut, sadunomaiset hirviöt, kuumat lemmentarinat ovat kuin laaja korukudos, jossa loistavat värit, eriskummalliset kukkaset, lumometsän salaperäiset köynnökset, urhoolliset ritarit, lemmestä riutuvat ihanat naiset sulavat omituiseksi, omalla salaperäisellä valollaan loistavaksi, romanttista satukauneutta uhkuvaksi kokonaisuudeksi. Siitä sai Edmund Spenser hehkun Keijukaiskuningattareensa, siitä Tennyson Kuninkaiden idyllit, Swinburne Tristram of Lyonessen, Matthew Arnold Tristramin ja Iseultin. Maloryn tyyli on naivia, harrasta, pyörein, ihmettelevin silmin katsovaa kuin lapsella mielisatua tarinoitaessa, kokonaisvaikutukseltaan herkästi, värikkäästi runollista. On kuin olisi runotar uuden ajan lähestyessä koonnut jo kadonneesta maailmasta kauneimpansa ja koristautuen sillä kuin kukkakimpulla astunut renessanssin pitosaliin.

Virkeämpi, runolliselta arvolta korkeampi kuin Englannin on 1400-luvulla Skotlannin runous. Sen vanhemmasta kirjallisuudesta olemme aikaisemmin maininneet (s. 203) kansallistietoisen sankariepiikan. Nyt vaatii muistamista kuningas Jaakko I (1394-1436), joka oli yhdeksäntoista vuotta, kolmenkymmenen vanhaksi, englantilaisten vankina, saaden kuitenkin hyvän kasvatuksen ja lukien ranskalaista ja Chaucerin runoutta. Ritarin tarinan kohtaus, jossa Palamon ja Arcite näkevät linnan ikkunasta puistossa käyskentelevän kauniin Emelyen, kasvoi hänen mielikuvituksessaan muiden muistikuvien avustuksella vertauskuvalliseksi, Chaucerin stanzalla sepitetyksi runoelmaksi nimeltä Kuninkaan kirja (Kingis Quair). Seuraamme mielellämme kuninkaallisen runoilijan uninäkyä, kun hän kulkee Venuksen palatsista Minervan ja Fortunan asuntoihin, sillä vaikka hän noudattaakin tuttuja esikuvia, hänen säkeissään on silti omintakeista tuoreutta. Itsenäisempi runoilija kuin hän on hänen vaatimaton alamaisensa, Dumferlinen koulumestari Robert Henryson (1425-1500), joka antoi Cresseidin testamentissa (Testament of Cresseid) tämän kevytmielisen troialaisneidon tarinalle skotlantilaisesti moralisoivan ja ankaran loppukäänteen. Häntä kiitetään myös siitä maalauksellisesta, täyteläisestä värikkyydestä, jolla hän osasi kertoa Aisopoksen eräät tarinat uudelleen. Boëthiukseen perustuva Orpheus ja Eurydice ilmaisee tunteellista, lyyrillistä kykyä, paimenrunoelma Robene ja Makyne maalaiselämän raikkautta ja tuoreutta. Huomattavin tämän ryhmän runoilijoista on kuitenkin skotlantilaisten erikoisesti kunnioittama William Dunbar (n. 1460-1520), entinen fransiskaanimunkki, kuninkaan lähettiläs Lontoossa ja Parisissa, poeta laureatus, jolta on säilynyt satakunta runoa. Hänen aiheensa ovat monenlaisia, mutta eivät uusia, ja hän pysyy yleensä keskiajan runouden kaavoissa, käyttäen mm. usein vertauskuvallista asua; hänellä ei myöskään ole Chaucerin terävää huomiokykyä. Mutta hän oli muodon ja värien mestari, ensimmäinen laatuaan siihen saakka ja harvoin voitettu sen jälkeen, silmäin häikäisijä ja sävelkorvan lumooja, itämaisen vuolas ja häikäilemätön satiirikko, arastelematon realisti, Rutebeufin, Ruizin ja Villonin linjan koristus, Robert Burnsin elämänhalun ja säeseppyyden kantaisä. Viimeiseksi mainittakoon tästä boheemityypistä suuresti eroava ylhäissukuinen Gavin Douglas (1475-1522), Chaucerin jäljittelijä hänkin, Kuningas Sydän (King Hart) nimisen vertauskuvallisen runoelman sepittäjä ja Vergiliuksen kääntäjä sankarillisiksi parisäkeiksi. Laulujen esipuheissa pääsee hänen oma varsinainen runoilijaolemuksensa näkyviin: seitsemännen laulun alussa hän runoilee luonnosta tavalla, joka tekee hänestä Chaucerin luonnontunnun jatkajan ja Shakespeareen ja Thomsonin Vuodenaikoihin ulottuvan sillan.

Ranskan runouden olemme jo aikaisemmin vieneet 1400-luvun loppupuolelle. Selostamalla nyt lyhyesti proosan historian ja mainitsemalla Villonin, Ranskan keskiajan kuuluisimman persoonallisimman lyyrikon, täydennämme 1400-luvun kirjallisuuden esityksen ja saatamme keskiajan loppuun.

Kirjallisuuden alkuasteella kaikki mieluiten sepitettiin runoksi. Poikkeuksena olivat vain suoranaiset lailliset asiakirjat, joissa runomuoto ei ollut paikallaan. Sellainen ranskan proosan ensimmäinen näyte on mainittu Strassburgin sopimus v:lta 842, josta Ranskan kirjallisuuden historia alkaa. Sellaisia on säilynyt seuraaviltakin vuosisadoilta; niistä ovat mm. 1000-luvulta periytyneet Wilhelm Valloittajan lait tärkeimpiä. Kulttuurin levitessä ja elämän monipuolistuessa proosan käyttö tietenkin lisääntyi, ja varsinkin uskonnonharjoitus vaikutti huomattavasti sen kehitykseen, mikä tapahtui, usealla eri linjalla: kertovan runouden, historian, uskonnon, käännöskirjallisuuden ja fabliaun sukuisen kertomuksen alalla.

Asianomaisissa yhteyksissä olemme maininneet, miten sankarilaulut ja ritarirunous muuttuivat 1300-luvulla laajoiksi proosaromaaneiksi. Samanlaatuinen kehitys on huomattavissa historiallisen kronikkakirjallisuuden alalla. Aluksi kronikat kirjoitettiin latinaksi, josta ne käännettiin ranskalaisiksi säkeiksi, ollen viimemainitussa tapauksessa, sadunomaisuutensa vuoksi, hyvin samanlaisia kuin esim. Wacen (s. 202) ja Benoït de Sainte-Mauren (s. 230) runoelmat. Vuosina 1213-1216 eräs Béthunen kreivin Robert VII:n seurueeseen kuulunut henkilö, joka on jäänyt tuntemattomaksi (L'Anonyme de Béthune), sepitti kaksi proosakronikkaa herransa sotaretkistä, liittäen niihin Normandian herttuoiden ja Ranskan kuninkaiden historian. 1260 eräs menestreli kirjoitti Ludvig Pyhän elämäkerran. Saint-Denis'n luostarissa, jonne Ranskan kuninkaat haudattiin ja jossa säilytettiin pyhää kansallislippua, oriflammea, ja historiallisia asiakirjoja, sepitettiin 1274 proosaksi Ranskan suuret kronikat (Les Grandes Chroniques de France). Kirjoittaja oli munkki Primat, joka ilmoittaa esipuheessaan suorittaneensa työn Ludvig Pyhän käskystä. Toiset tutkijat jatkoivat hänen työtänsä. Tämä suuri teos on ensimmäinen ranskankielinen kirja, joka painettiin (1477).

Keskiajan kuuluisimmat kronikoitsijat, joilla on yleishistoriallinen merkitys siksi, että he ovat kirjoittaneet muistiin tuon ajan keskeisimmät valtavirtaukset, ovat kuitenkin Villehardouin, Joinville ja Froissart.

Geoffrey de Villehardouin (n. 1160-1213) otti johtavana, varsinkin diplomaattisissa neuvotteluissa paljon käytettynä luottamushenkilönä osaa neljänteen ristiretkeen (1204), jonka saavutuksena oli kuten tunnettua kahden kristityn kaupungin, Zaran ja Bysantin, sekä erinäisten manner-Kreikan alueiden valloittaminen ja frankkilaisten ruhtinaskuntien perustaminen sinne. Tästä retkestä hän kirjoitti äidinkielellään, tullen siten Ranskan ensimmäiseksi historioitsijaksi, selostuksen nimeltä Konstantinopolin valloitus (Conquête de Constantinople). Tämä teos on saavuttanut pysyvän arvosijan sen asiallisuuden vuoksi, jolla se pyrkii esittämään retken tapahtumat ja varsinkin silloista ritarilaitosta ja ristiretkiä elähdyttäneen nuoren ja nousevan hengen. Keskiajan-ihmisen tutkimiselle 1100-luvulla, jolloin ritarilaitos eli voimakasta nuoruuden aikaa, teos on ensiluokkainen lähde, sitä arvokkaampi, kun se tyylinsä ytimekkyyden ja sepittäjänsä miehekkään vaatimattomuuden vuoksi muutenkin miellyttää.

Keskiajan-ihmisen miehuuden kuvaaja oli taas Jean de Joinville (1224-1319), Ludvig Pyhän historian (Histoire de Saint Louis) kirjoittaja. Hän oli sanotun kuninkaan harras ihailija ja mukana tämän ensimmäisellä ristiretkellä, jonka kuvaus on hänen vanhalla iällä kirjoitetun teoksensa laajin osa. Joinville on itse paljon näkyvissä, mutta ei omien urotöiden kehumisen halusta, vaan naivista, peittelemättömästä inhimillisyydestä, joka asettaa hänet usein hiukan naurettavaan, mutta juuri siksi läheiseen valaistukseen. Hänellä ei ole Villehardouinin kriitillisyyttä, mutta siitä huolimatta ja osin myös sen tähden hänen teoksensa on tärkeä inhimillinen todistuskappale.

1300-luvun, jo vaipuvan keskiajan, kuvasi Kronikassaan (Chronicle) Jean Froissart (1338-1410), synnyltään porvarillinen, laajasti Ranskassa, Englannissa, Skotlannissa ja Italiassa matkustellut, uupumattomasti tiedonhaluinen runoilija ja historioitsija. Eloisampaa kuvaajaa ei ole kuin hän; hänen teoksensa, jossa koko aikakausi vaeltaa ohitsemme värikkäänä panoraamana, vaikutti juuri maalauksellisuudellaan herättävästi romantiikan ja historiallisen romaanin syntyyn.

Jean Froissart on keskiajan tunnetuimpia kulttuurinimiä, jonka tapaa alituiseen varsinkin historiatieteen yhteydessä. Omana aikanaan hän ei ollut kuuluisa, joten hänestä on säilynyt tietoja vain hänen omien teostensa yhteydessä. Hän oli kotoisin Valenciennesin kukoistavasta kaupungista, jossa oli nähtävänä keskiajan ritarielämän ja kulttuurin koko komeus kaikkine menoineen, turnajaisineen, näytäntöineen ja puy-tilaisuuksineen. Harjoiteltuaan ensin kauppiaan alalla, jonka pian vaihtoi yleisiin opintoihin ja perehtymiseen säeseppyyteen hän läksi 18-vanhana Englantiin, jossa oli kuningattarena Valenciennesista kotoisin oleva Hainaultin kreivitär Philippa, ja oleskeli siellä vuoden. Palattuaan takaisin hän sai rukkaset palvomaltaan ylhäiseltä naiselta, joka kaiken päälliseksi tukisti häntä, ja aloitti matkustelunsa, käyden Avignonissa ja Parisissa ja mennen Englantiin 1361, jossa pääsi kuningatar Philippan sihteeriksi. Tulijaisiksi tälle hän toi ensimmäisen riimikronikkansa, jonka oli tähän mennessä sepittänyt oman aikansa tapahtumista. Jatkaen tutkimustyötään hän tämän jälkeen oleskeli kuusi kuukautta Skotlannissa, haastatteli Lontoossa uupumattomasti kaikkia tielleen sattuvia arvohenkilöitä – ei-aatelisilta hän ei tiedustellut mitään –, meni 1366 Brysseliin, johon silloin olivat kaikki truveerit kokoontuneet, matkusteli laajalti Ranskassa ja joutui Milanoon Clarencen herttuan Lionelin mukana, joka meni naimisiin Galeazzo Viscontin tyttären kanssa; hääpöydässä istui mm. Petrarca. Matkusteltuaan Italiassa ja käytyään mm. Roomassa Froissart asettui kotiseudulleen Lestines nimiseen kylään, jonka kirkkoherraksi oli päässyt Brabantin herttuan toimesta, ja ryhtyi täällä viidenneljättä vanhana sommittelemaan historiaa kaikista siihen saakka hankkimistaan ja hyvässä muistissaan tarkasti säilyttämistään tiedoista. Ohella hän sepitti myös runoteoksia, joissa mm. kertoi nuoruudenrakkaudestaan. 1386 hän läksi taas matkoille, ensin Kanaalin rannoille ja Alankomaihin ja sitten Etelä-Ranskaan ym., kaikkialla tarkoituksena varmojen tietojen hankkiminen. Hänen Kronikkansa ulottuu vuoteen 1400, Rikhard II:n murhaan. Froissartin kohtaloista tämän jälkeen ei tiedetä mitään. Guillaume de Machaut ja Eustache Deschamps olivat hänen ystäviään ja todennäköisesti hän tunsi Chaucerin. Hän oli itse ylpeä runoudestaan, mutta jälkimaailma pitää täydellä syyllä huomattavampana hänen Kronikkaansa, jolla hän on ansainnut keskiajan etevimmän kronikkahistorioitsijan maineen.

Tämän huomattavan historiakirjallisuuden päättää sen arvon mukaisesti Philippe de Commines (1443-1511) Muistelmia (Mémoires) nimisellä teoksellaan. Toimittuaan Kaarle Rohkean luotettuna neuvonantajana ja vaikutettuaan siinä asemassa siihen, että Ludvig XI pääsi selviytymään kunnialla Peronnen linnasta ja Kaarlen vallasta, johon ajattelemattomasti oli antautunut 1468, hän meni 1472 Ludvig XI:n palvelukseen, koska oli huomannut tämän etevämmäksi valtiomieheksi kuin hänen entinen isäntänsä oli. Ludvig XI:ä hän sitten palveli uskollisesti tämän kuolemaan saakka, nauttien hänen täyttä luottamustaan ja aineellista kannatustaan, mutta joutui Kaarle VIII:n hallituksen alkuvuosina epäsuosioon, saaden viettää jonkin ajan entisen isäntänsä keksimissä kuuluisissa rautahäkeissä. 1491 hänet armahdettiin ja hän ryhtyi jälleen hoitamaan diplomaattisia tehtäviä, saavuttamatta kuitenkaan vanhaa vaikutusvaltaansa. 1506 hän asettui maatilalleen, kirjoittaen loppuun vankilassa aloittamansa muistelmateoksen. Commines ei ole enää keskiajan-ihminen, joka ilmaisee tietämättään itsensä ja naivin hurskautensa kuten Joinville, tai joka iloitsee ritarimaailman maalauksellisuudesta kuten Froissart, vaan tietoiseen älyn ja kritiikin käyttöön herännyt renessanssin-ihminen. Keskiajan skolastinen valtioaate, hengellisen ja maallisen vallan yhteistyö koko ihmiskunnan hyväksi, on häneltä kokonaan särkynyt ja sijaan on tullut selvä ja kylmä tietoisuus eri valtioista ja kansoista sekä niiden hallitsijoista, jotka taistelevat toisiaan vastaan niinkuin ihmiset yleensä, keinoja valitsematta ja koettaen hyötyä niin paljon kuin mahdollista. Commines sen vuoksi kohdistaa katseensa hallitsijoihin ja heidän pyrkimyksiinsä, tutkii Ludvig XI:n ja antaa hänestä ja hänen pyrkimyksistään oivallisen, terävän kuvan sekä joutuu näin kirjoittamaan aikakautensa poliittisen historian. Ennakkoluulottomana, perinpohjaisena asiallisten vaikutinten ja luonteiden kuvaajana Commines on saanutkin uudenaikaisen historiantutkimuksen "isän" nimen. Hänen teoksensa on Ranskan kirjallisuuden huomattavimpia saavutuksia 1400-luvulla. Siitä on Walter Scott saanut Quentin Durward-romaaniinsa, joka on suomalaisillekin lukijoille tuttu, onnistuneen ja oikean käsityksensä Ludvig XI:stä ja hänen politiikastaan.

Commines varoi kirjoittamasta muistelmiaan kuninkaallisen herransa eläessä, tietäen, että silloin olisi helposti avautunut tie rautahäkkiin. Ludvig XI:n aikana sattunut kirjallinen elpyminen ei ole mitenkään tämän kuninkaan ansiota, sillä hänhän suosi enemmän porvarillisia elinkeinoja kuin runoutta ja seurusteli mieluummin parturinsa Olivier le Daimin (= paholainen) kuin runoilijain kanssa. Hänen vihollistensa Burgundin herttuain hovi oli paljoa kirjallisempi: siellä vaikuttivat 1400-luvulla ns. "suuret reetorit", historioitsijat ja runoilijat, joista tunnetuin on Georges Chastellain (n. 1404-1475), Näiden aikojen asiain kronikan (Chronique des choses de ce temps) etevä sepittäjä.

Uskonnollinen proosa kehittyi kirkon toimesta ja hoivissa, alkaen Raamatun kääntämisellä ja sillä osuudella, mikä kansankielellä oli jumalanpalveluksessa. Anglonormanni Eadwin käänsi Psalttarin ranskaksi n. 1120; muitakin pyhän kirjan osia vähitellen käännettiin, niin että n. 1235 koko Raamattu oli jo olemassa ranskankielellä. 1100–1200-luvuilta on säilynyt kansankielisiä saarnoja, joille 1300-luvulla sellaiset jumaluusoppineet kuin Jean Gerson antoivat kielellisesti ja tyylillisesti kehittyneen muodon.

Proosan kehitykseen vaikuttivat edistävästi ne käännökset, joita tehtiin latinankielestä n. vv. 1350-1422. Silloin julkaistiin ranskaksi mm. Augustinuksen Jumalan valtakunta, Aristoteleen ja ciceron, Petrarcan, Boccaccion ym. teoksia. Tätä Juhana Hyvän ym. kuninkaiden alullepanemaa ja suosimaa latinalaisen kirjallisuuden harrastusta ei kuitenkaan ole pidettävä humanismina, koska se ei johtunut hengen vapautumisen aiheuttamasta ennakkoluulottomasta tiedonhalusta, vaan keskiaikaisesta oppimisen tarkoituksesta.

1400-luvulla rupesi Italiaan muuttanut ja sikäläisten novellistien käsissä jalostunut fabliau-aines palaamaan Ranskaan takaisin. Joku mainitussa Burgundin hovissa Filip-herttuan aikana elänyt, tuntemattomaksi jäänyt kirjailija kirjoitti Sata uutta kertomusta (Cent nouvelles nouvelles), tarjoten hänelle teoksensa Dijonissa 1462. Kehys on lainattu Boccacciolta: joukko aatelismiehiä, mm. Kaarle Rohkea, Ludvig XI ja Antoine de la Sale, huvittelee juttelemalla tarinoita. Decameronen sävyä ei tekijä ole kyennyt omaksumaan: hänen tarinansa ovat siistittyjä fabliaujuttuja, kerrottuja taiteellisemmin ja paremmin jäsenneltyinä kuin ne, mutta vailla italialaisten esikuvain (mm. Poggion ja Sacchettin) älyllistä kärkevyyttä ja satiirista silmää. Tämän kokoelman kautta kotiutui proosakertomus, novelli, Ranskan kirjallisuuteen.

Huomattava proosakirjailija oli Antoine de la Sale (1388-n. 1469), Anjoun suvun palveluksessa ollut hovimies, oppinut ja soturi, joka oli oleskellut Italiassa, Sisiliassa, Alankomailla ja Portugalissa. Ensinmainitussa maassa hän oli tutustunut Poggioon ja muihin humanisteihin. Sisiliassa hän toimi kuningas Renén vanhemman pojan Jean de Calabren opettajana. V. 1448 hän luopui Anjou-suvun palveluksesta, ryhtyen erään burgundilaisen suurherran kotiopettajaksi, ja siirtyi 1458 Burgundin hoviin. Hänen teoksistaan mainittakoon seuraavat: Oppilastansa Jean de Calabrea varten hän sepitti 1434 La Salade nimisen hallitsemisen opastuskirjan, jonka nimestä kuvastuu sekä tekijä että teoksen kirjava sisällys; viimemainittu oli näet sommiteltu Cicerosta, Sibyllan kirjoista, aseiden käyttöä opettavista ohjeista, heraldiikasta ja Sisilian historiasta. Vuodelta 1456 periytyy toinen, romaanin muotoinen, samalle henkilölle omistettu opetuskirja nimeltä Pienen Jehan de Saintrén ja kauniisiin serkkuihin kuuluvan nuoren naisen historia ja miellyttävä kronikka (Hystoire et plaisante chronique du petit Jehan de Saintré et de la jeune dame des belles cousines). Mainittu "kauniisiin serkkuihin", joiksi Napolin kuningas sanoi hovinaisiaan, kuuluva nuori leski rupeaa kasvattamaan Jehanista täydellistä ritaria. Se onnistuukin, sillä leski on oppinut kuin kirja, täynnä Aristoteleen, Caton, Sallustiuksen, Liviuksen, Suetoniuksen, Orosiuksen, Flavius Josephuksen ym. viisautta ja sankariromaanien romantiikkaa, ja Jehan hyväpäinen ja ahkera. Opettajattaren ja oppilaan välille syntyy lemmensuhde ja oppilas palkitsee kasvattajansa vaivat kaikilla ritarillisilla hyveillä ja uljailla sankariteoilla. Heidän suhteensa muistuttaa aluksi Figaron häiden kreivitärtä ja Chérubinia. Romaanin toisessa osassa tapahtuu ällistyttävä käänne: kaunis serkku antautuu lihavan ja sivistymättömän apotin rakastajattareksi. Hieno ja uljas Jehan kuului menneisyyteen, edustaen sitä ihanteellista ritarisäätyä, jonka kirjailija surukseen toteaa tuhoutuneen satavuotisessa sodassa. Jehan ei voi tyydyttää turmeltunutta ja aistillista nykyaikaa, joka kyllä omistaa menneisyyden tiedot, mutta nauraa sen ihanteille, ja jonka nautinnot ovat lihallisia ja raakoja. Tällainen voisi olla yksi selitys – mitä kirjailija oikein on tarkoittanut, jää hämäräksi.

Antoine de la Salen nimeen on vielä yhdistetty huomattava satiirinen kertomuskokoelma Avioliiton viisitoista iloa (Quinze joyes de mariage), vaikka mitään varmuutta siitä, että hän olisi sen kirjoittaja, ei ole. Mieluumminkin se voi olla Christine de Pisanin naisen arvoa koskevaan riitaan (s. 333) kuuluva vuorosana. Se on sarja läheltä ja terävästi huomioituja, värikkäitä elämänkuvia siitä, kuinka vaimo, anoppi, kamarineiti ja äitikummi liittoutuvat kuin varkaat markkinoilla ryöstämään aviomiesparalta kaikki mitä hän omistaa. Tämä tunteellinen narri pitää puolestaan avioliiton ikävyyksiäkin "iloina". Milloinkaan tätä ennen – ehkä Miletolaisia tarinoita lukuunottamatta (I, 326) – ei naisten ilkeyksistä, teeskentelystä ja valheista ollut laskettu niin purevaa leikkiä kuin tässä teoksessa. Sen kirjoittaja on ollut Ruusun romaanin, Jean de Meungin koulussa, mutta hänen tyylinsä on voimakkaampaa ja osuvampaa. Lopussa hän pyytelee anteeksi sitä, että on kohdellut naisia näin huonosti, ja ilmoittaa olevansa valmis sepittämään vastaavan kirjan miehistä. Kirjoittaja on eräistä viittauksista päättäen voinut olla maaseutupappi, joka korvaripin kautta on tutustunut avioelämän "hienouksiin".

Lopuksi mainitsemme lyhyesti muutamia romaaneja, joissa Pienen Jehanin tavoin koetetaan elvyttää entistä ritari-ihannetta. Jacquez de Lalaingin urotöiden kirja (Le livre des faits de J. de L.) kertoo Jehanin tapaisesta sankarista, joka edustaa vanhaa ritarikuntoa. Kirja on kiintoisa erikoisesti siksi, että sen päähenkilö on todella elänyt, vaeltaen ympäri Eurooppaa turnajaisista toisiin, antaen ja ottaen vastaan haasteita. Hän edustaa samoja vanhentuneita mielikuvia kuin Kaarle Rohkea sekä todellisuudessa että Olivier de la Marchen vertauskuvallisessa Päättäväinen ritari (Chevalier délibéré) nimisessä romaanissa. Jean de Bueilin romaani Nuorukainen (Le Jouvencel) kertoo satavuotisen sodan loppuajoista, todellisista taisteluista ja uudenaikaisesta sodankäynnistä, joka on kokonaan toista kuin ritarien turnajaiset. Hänkin kyllä puhuu ritariuden ihanteista, mutta elää silti oman aikansa todellisuudessa, jossa ei ollut enää ritareille tilaa. Tuntemattoman tekijän Jean de Paris, joka kuuluu vuosisadan lopulle, kertoo miellyttävästi, jopa leikillisesti, kuinka Ranskan kultakiharainen, nuori ja kunnioitettu kuningas ottaa puolisokseen Espanjan kuninkaan tyttären siitä huolimatta, että tämä on kihloissa Englannin kuninkaan kanssa. Sen englantilaisista käyttämä äänilaji osoittaa, että satavuotisen sodan synkkä katkeruus rupeaa haihtumaan ja että uuden ajan koitto on lähestymässä.

Ranskan keskiajan kirjallisuuden viimeisiä nimiä on François Villon, jota toiset pitävät varhaisrenessanssin riehakkaana ja vapaana persoonallisuutena, uuden ajan airutlintuna, mutta joka tosiasiallisesti oli vain rappiolle ja rikoksien tielle joutunut Parisin ylioppilas, sikäli lahjakas ja harvinainen yksilö, että hän kykeni ilmaisemaan pohjakokemuksensa runouden mieleenpainuvana ja sydäntä koskettavana totuutena. Runojensa ulkoasua lukuunottamatta hän ei kuulunut mihinkään perinteelliseen koulukuntaan, vaan oli hedelmä siitä samasta yksilöllisten runoilijain sukupuusta, jonka oksiin on kirjoitettu "Goliardin", Abelardin, Rutebeufin, Ruizin, Dunbarin ym. nimi. Yhteiskunta ja moraali väistyvät tämän puun juurelta ikäänkuin siinä riippuisi hirtettyjä, mutta runotar rakastaa sitä ja tuo rinnalleen inhimillisyyden, joka tuntien oman raadollisuutensa kieltää tuomitsemasta.

François Villon syntyi Parisissa 1431 köyhien ihmisten lapsena, isä kuoli aikaisin, mutta äiti oli elossa vielä 1461, jolloin poika sepitti hänelle ballaadin. Hänet kasvatti Saint-Benoit-le-Bétournén kirkon kappalainen, kanoonisen lain professori Guillaume de Villon, kustantaen hänet opintielle. François näyttää nuoruudessaan käyttäneen sukunimeä des Loges (asiain niin vaatiessa vielä muitakin), mutta otti myöhemmin hyväntekijänsä nimen, todennäköisesti ylpeilläkseen kasvatusisänsä maineella. Hän on ilmeisesti aluksi palkinnut kasvattajansa toiveet: 1449 hän suoritti baccalaureuksen ja 1452 maisterin tutkinnon (itse hän kuitenkin käytti arvonimenänsä vain écolier – opiskelija, ylioppilas, joten tiedot hänen tutkinnoistaan ovat epävarmoja), mutta pian tämän jälkeen ajankohdalle kuvaava ylioppilaiden, elostelijain ja kaikenlaisten rikollisten hurja mustalaiselämä näyttää saaneen hänet kokonaan valtoihinsa. Neljänkolmatta vuotiaana (1455) hän joutui tappeluun erään todennäköisesti mustasukkaisen papin kanssa ja surmasi hänet; vaikka kysymys oli itsepuolustuksesta ja pappi näyttää olleen väkivaltainen henkilö, François kuitenkin tunsi maan polttavan ja hävisi pois Parisista joksikin aikaa, saaden paluuluvan tammikuussa 1456. Seuraavan kerran tapaamme hänet jouluaattona samana vuonna kirjoittamassa Säkeitä (Les lais) nimistä runoansa, paremmin tunnettu Pienen Testamentin nimellä [Certains laiz, l'an cinquante six, Qu'aucuns, sans mon consentement, voulurent nommer Testament... "Muutamat säkeet vuodelta viisikymmentäkuusi, joita jotkut ilman suostumustani tahtovat sanoa Testamentiksi..." (Suuri Testamentti, 65)], jossa hän ilmoittaa olevansa "Françoys Villon, escollier", rukoilee kaikkien rakkauden jumalien kostoa petolliselle lemmitylleen, joka on hurmannut hänet suloisin katsein ja viehkein elein, mutta kuitenkin hylännyt hänet, ja kertoo lähtevänsä lempeänsä pakoon Angersiin. Jäähyväisiksi hän nyt anteliaasti jakaa lahjoja ystävilleen ja vihollisilleen, jotka eivät niistä kuitenkaan rikastu: yhdelle kapakkaan pantiksi jääneet housunsa, toiselle kaksi oikeusjuttua, ettei hän lihoisi liiaksi, lemmitylleen riutuneen, kurjan sydämensä, jne. Klo 21 soi Sorbonnesta vesper, angélus, jolloin Villon keskeyttää runoilunsa rukoillakseen hartaasti, minkä jälkeen hän nukahtaa, todetakseen herätessään kynttilänsä sammuneen ja musteensa jäätyneen. Kukapa välittäisi runoilla tällaisessa tilanteessa ja niin Villon nukkuu uudelleen. Tämä on tuon 320 säettä pitkän runon sisällys. Sehän luo melkein liikuttavan kuvan lemmentuskan murtamasta, katkeroituneesta, maanpakoon hankkiutuvasta runoilijasta, joka värjöttelee jouluyönä kylmässä huoneessa ja purkaa sydäntänsä lemmittyänsä ja koko maailmaa vastaan. Sitä ällistyttävämpää on todeta, että tekijän varsinaisena tarkoituksena näyttää olleenkin tehdä tästä runosta todistuskappale, joka ilmoittaisi hänen viettäneen jouluyön kotona. Tällainen todistus oli näet tarpeellinen siksi, että Villon murtautui, kuten oikeuden pöytäkirjoista selviää, tänä samana yönä, syötyään Muulin ravintolassa hyvän illallisen, muutamien samanlaisten hirtehisten kanssa Navarran collegiumiin, josta sai saaliikseen 500 kultarahaa. Tämä oli se oikea tosiasia, joka pakotti hänet näinä päivinä haihtumaan Parisista, mutta ettei hänen lähtönsä antaisi aihetta tunkeileviin epäilyksiin, hän runoilijan naivilla nerokkuudella yritti hankkia itselleen perustellun poissaolotodistuksen. Ryöstöosuutensa, 100 kultarahaa, hän liotti menemään Parisin esikaupungissa, Bourg-la-Reinessä, seuranaan juoppo parturi ja langennut abbedissa. Juhlaa kesti kahdeksan päivää. Sen jälkeen hänen piti mennä rosvousretkelle Angersiin, jossa hänen enonsa oli munkkina, mutta tiedossa ei ole, pääsikö hän keventämään sikäläisten hengellisten kukkaroa. Näin alkanutta harhailua kesti kuusi vuotta; ainoa tältä ajalta tunnettu tosiasia on, että hän oleskeli jonkin aikaa, yhden tai useamman kerran, Blois'ssa, Charles d'Orléansin runoilijahovissa (s. 292). Tulorunoksi hän sepitti (n. 1457) Ballaadin ystävättärelleen (Ballade a s'amye), jossa ilmoittaa harhailusurujensa syyksi "petollisen kaunottaren" ja suree, ettei ollut ymmärtänyt valita arvokkaampaa tunteidensa kohdetta. Runossa ei ole jälkeäkään ihanteellisesta naisen palvonnasta, vaan ivallisesti siinä huomautetaan, että kerran aika kuivaisi ja kellastuttaisi neidon nuoruuden, jolloin hän, runoilija, nauraisi hänelle, vaikka hänellä itsellään ei tosin olisi silloin enää hampaita. Ballaadia ei jäljennetty ruhtinaan runoalbumiin, sillä se poikkesi liian räikeästi hänen hovissaan vallitsevasta hienosta trubaduurihengestä. Villon otti vielä osaa Charles d'Orléansin toimeenpanemaan runoilijakilpailuun aiheesta "Kuolen janoon lähteen reunalla" (Ballade Villon) ja sai tämän tuotteensa mainittuun runokirjaan. Tuntemattomasta syystä hän sitten oli jonkin aikaa ruhtinaan vankilan vieraana. Lopulla vuotta 1460 hän läksi taas harhailuilleen. Tapaamme hänet seuraavan kerran kesäkuun vaiheilla 1461 Meung-sur-Loiren vankilasta, jonne hänet oli jonkin kolttosen vuoksi tuominnut Orléansin piispa – ylioppilaana Villon oli hengellisen tuomiovallan alainen – ja josta hän pääsi vapaaksi lokakuussa Ludvig XI:n käynnin johdosta. Oleskeltuaan jonkin aikaa Moulinsissa, Bourbonin nuoren herttuan turvissa, hän lähti jälleen vaeltamaan, pyrkien Parisia kohti ja sepittäen matkalla, todennäköisesti vesileipävankeuden jälkeen sairaana, rahatonna ja ystävittä, varsinaisen kuuluisan Suuren Testamenttinsa. Tämä tapahtui kevättalvella 1462. Marraskuun 2 p. samana vuonna tapaamme hänet Parisista, vankilasta, syytettynä varkaudesta ja kuusi vuotta aikaisemmin tapahtuneesta Navarran collegiumin murrosta; edellinen asia ei näytä olleen vakavampaa laatua ja jälkimmäisen hän sai kasvatusisänsä avulla sovituksi hyvällä, sitoutuen hänen takuullaan suorittamaan anastamansa summan takaisin; niin hänet päästettiin vapaaksi jo 6:s päivä. Mutta joulukuussa samana vuonna hänen osanottonsa erääseen tappeluun havaittiin niin raskauttavaksi, että hänet tuomittiin "kuristettavaksi ja ripustettavaksi Parisin hirsipuuhun". Villon vetosi parlamenttiin, joka armahtikin hänet – silloinen oikeus näyttää heilahdelleen nopeasti äärimmäisyydestä toiseen – mutta karkoitti hänet (tammik. 5 p. 1463) huonon elämän vuoksi kymmeneksi vuodeksi Parisista. Tämän jälkeen Villon katoaa ainaiseksi.

Villonin tuotanto käsittää molemmat mainitut Testamentit, joista jälkimmäinen sisältää 173 säkeistöä, jokaisessa 8 säettä, sekä välirunoina 16 ballaadia ja neljä muuta runoa. Siihen hän liitti ollessaan vankilassa odottamassa joko hirttokuolemaa tai armahdusta lisäyksen (codicille), joka sisältää 7 runoa. Villon on sitäpaitsi sepittänyt 10 sekalaista runoa ja (todennäköisesti) eriskummallisen kokoelman kulkurien lauluja, joka tunnetaan nimellä Le jargon ou jobelin ("Mongerrusta eli hölmölän murretta") ja on kirjoitettu suureksi osaksi käsittämättömällä varkaiden kielellä (argot). Hänen teoksiensa yhteydessä on lisäksi 1500-luvulta alkaen usein julkaistu eräitä runoja ja runoelmia, jotka eivät ole hänen, vaikka laadultaan ja sävyltään edustavatkin hänen tyyliänsä. Tärkeimmät niistä ovat Ravittuja ranskalaisia (Les Repues Franches), jossa kerrotaan petollisista kapakoitsijoista, näytelmien yhteydessä (s. 392) mainittu Bagnolet'n jousimies (Franc Archier de Bagnolet), ja Tyhjätaskun ja Reikäkukkaron keskustelu (Dialogue de Mallepaye et de Baillevent). Villonin teosten ensimmäinen painos on v:lta 1489. Niitä julkaistiin sen jälkeen uutterasti; erittäinkin on tunnettu runoilija Clement Marot'n toimittama painos v:lta 1533. Klassillisen suunnan päästessä valtaan Villon unohtui, kohoten näkyviin vasta 1700-luvulla, vanhan ranskan tutkimuksen yhteydessä. Ensimmäinen kriitillinen, käsikirjoituksiin perustuva painos hänen teoksistaan julkaistiin kuitenkin vasta 1832.

Tällainen on lyhyesti kuvattuna François Villonin, maisterin, miestappajan, murtovarkaan, maantierosvon, juopon, pelurin, irstailijan ja kaikesta tästä huolimatta muistettavan runoilijan murheellinen elämäkerta. Runotar ei suosi rikollisuutta eikä muuta epänormaalisuutta, koska sen olemus on kaunis ja puhdas, mutta antaa paljon anteeksi niille, joiden harha-askeleet herkistyvät heidän sydämessään yleisinhimilliseksi, yhteiseksi synnintunnoksi ja aiheuttavat runoutta, jonka totuus yllättää lahjomattomuudellaan.

Ulkonaisilta runomuodoiltaan Villon kuuluu oman aikansa koulukuntaan, viljellen taiturimaisesti soinnutettua kertovaa 8-säkeistöä, ballaadia, rondeauta ja laytä, ja omistaen silloin suositun "testamentin" kehyksen. Siinä suhteessa hän siis ei ole uutuus eikä erikoisuus. Mutta runoutensa varsinaisen sisällyksen puolesta hän eroaa ajastansa niin paljon, että häntä voidaan täydellä syyllä sanoa Ranskan kirjallisuuden ensimmäiseksi uudenaikaiseksi runoilijayksilöksi. Seuratessa Suuren Testamentin sisällystä huomaa ensinnäkin, kuinka sen kertojaa tulistuttaa raivoisa viha Meungin piispaa ja hänen vankilansa julmia vartijoita vastaan, jotka ovat murtaneet hänen voimansa ja tehneet hänestä vanhuksen kolmenkymmenen ikäisenä, ja kuinka tuo leppymätön viha puhkeaa näkyviin silloin tällöin kautta koko runoelman. Villon on täten voimakkaan persoonallisen vihan runoilija samalla tavalla kuin Arkhilokhos, joku arabialainen, Marcabru jne. Eipä sillä, huomaamme hänen ajattelevan, etteikö hän olisi myös itse tähän kohtaloon syypää:

    Hé! Dieu, se j'eusse estudié
    Ou temps de ma jeunesse folle,
    Et a bonnes meurs dedié,
    J'eusse maison et couche molle.
    Mais quoy! je fuyoie l'escolle,
    Comme fait le mauvais enfant.
    En escripvant ceste parolle,
    A peu que le cuer ne me fent.

    Jos sielun nuorra somistin
    mä tiedoin, taidoin, mulla,
    ja tavat hyvät omistin,
    ois vuode vainotulla.
    Mut lailla lapsen mulla
    ei ollut mieltä työhön,
    kun sitä muistan, mulla
    jo sydän särkyy yöhön.

Nuoruuden hulluudessa hän oli laiminlyönyt elämän tarjoamat hyvät mahdollisuudet, lähtenyt iloisten veikkojen seurassa maailmalle, ehkä lahjakkaampana kuin heistä ainoakaan, kokenut kaikki ja tullut siitä kokemuksesta vaivaiseksi. Alennustilansa syvyydestä hän nyt kysyy, muistellen tuota ajassa vielä niin läheistä, mutta silti niin loitos häipynyttä elämänsä kevättä:

    Ou sont les gracieux gallans
    Que je suivoye ou temps jadis,
    Si bien chantans, si bien parlans,
    Si plaisans en faiz et en dis?
    Les aucuns sont mors et roidis,
    D'eulx n'est il plus riens maintenant:
    Repos aient en paradis,
    Et Dieu saulve le demourant!

    Et les autres sont devenus,
    Dieu mercy! grans seigneurs maistres;
    Les autres mendient tous nus
    Et pain ne voient qu'aux fenestres...

        Miss' ovat viljon veljyet,
        nuo veikot menneen ajan,
        ja laulut, kaskut iloiset
        ja temput vaeltajan?
        Löi kuolo leikin rajan:
        he jätit elon turun;
        vei aatos autuus-ajan
        pois surevien surun.

        Ja ylimmillä väylillä
        jo seilaa toisten laivat,
        kun ikkunoista silmätä
        vain leipää köyhät saivat.

Mutta Villon on kokenut elämää liian paljon ollakseen rikkaita ja parempiosaisia kohtaan yhteiskunnallisessa mielessä katkera ja kateellinen: hän tietää, että kuolema kerran korjaa heidät kaikki poikkeuksetta. Eikä kuolema ole Villonille vain teoreettinen elämän loppukohtaus, jonka torjumme mielestä siihen syventymättä, vaan fyysillinen todellisuus, jonka hän on nähnyt aivan läheltä, melkeinpä itse kokenut – kamala tuskallinen asia, joka saa meidät kalpenemaan ja vapisemaan. Missä ovat viime vuoden lumet, missä ylpeä Kaarle Suuri, missä ne, jotka puhuivat vanhaa ranskankieltä? hän kysyy ballaadeissaan menneen ajan naisista ja miehistä sekä vanhasta ranskasta (B. des dames du temps jadis, des seigneurs du t. j., en vieil langaige françois) ja vastaa, että kuolema on vienyt heidät niinkuin se tulee viemään hänet ja kerran koko maailman. Villon on näin vihansa rinnalla vaikuttava katoavaisuuden ja kuoleman runoilija, joka voimakkaan yksilöllisesti ilmaisee keskiajan askeettisen mielikuvan viikatemiehen alituisesta läsnäolosta kukkeimmankin elämän vierellä. Edelleen varmuus kuoleman läheisyydestä herkistää hänen tunne-elämänsä alistuneeksi ja hurskaaksi. Aikansa vilpittömänä lapsena hän rikoksistaan huolimatta avomielisesti ja hartaasti turvautuu Jumalaan, Jeesukseen ja Neitsyt Mariaan, testamentaten heille sieluparkansa. Ruumiinsa hän jättää "maalle, suurelle emollemme", sillä "mikä maasta tulee, se maahan palaa", sepittäen nämä säkeistönsä Saarnaajan mukaan (12, 7): "Ja tomu palajaa maahan, niinkuin on ollutkin, ja henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin". Nämä hartaat tunnelmat johtavat hänen ajatuksensa hänen omaan vanhaan äitiinsä, "jolla on ollut vuokseni katkeraa surua", ja hän sepittää Ballaadin Meidän Rouvallemme (B. a Nostre Dame), antaen sille köyhän, oppimattoman, vanhan äidin rukouksen muodon ja saavuttaen hartaan, liikuttavan tunnelman.

Viha, menetetty nuoruus, kaiken katoavaisuus, kuoleman varmuus ja lapsen luottamus Jumalaan: nämä kielet jo riittävät antamaan runoilijan soittimelle täyden sävelmahdollisuuden. Villonin soittimessa oli vielä yksi: rakkaus. Villon ei ole pelännyt kuolemaa silloinkaan, kun on todennut sen olevaisuuden varmimmaksi tekijäksi, vaan on päinvastoin juuri sitä ajatellessaan tuntenut kipeimmin elämänilon hurman. Kauniin kypäränmyyjättären valitusrunossa (Les regrets de la belle Heaulmière) ja ballaadissa (Ballade de la belle Heaulmière) sekä Kaksinkertaisessa ballaadissa hän vaipuu ajattelemaan ja kuvaamaan lemmen iloja, onnea ja kärsimyksiä, ja palaa samaan asiaan heti kun on saanut sepitetyksi äitinsä rukouksen. Hänen kokemuksensa rakkauden alalla ovat monenlaisia, enimmäkseen kuumasti aistillisia, mutta pohjalla on kuitenkin kipeä, unohtumaton pääasia: "rakas Ruusuni" ("ma chère Rose"), jota hän on rakastanut syvästi, joka on hylännyt hänet, ehkä toimittanut hänet pieksetyksi, ja jota hän nyt samalla sekä vihaa että rakastaa, voimatta milloinkaan unohtaa häntä. Hänestä Villon sepittää mainitun tulorunonsa saapuessaan Orléansin herttuan hoviin. Kuuman aistillisuuden hehku on aina läsnä Villonin runoelmassa, milloin hienommin, milloin törkeämmin, kuten esim. kuuluisassa Paksun Margot'n ballaadissa, mutta aina omakohtaisesti, intohimoisesti, todesti elettynä.

Välillä Villon herkeämättä jakaa testamenttilahjoituksiansa. Ja koko näin syntyvän runoelman, jonka välirunoista osa periytyy aikaisemmalta ajalta, kuvastaen iloisempia, huolettomampia mielialoja, hän osaa muovata oman elämänsä ja runoilijaolemuksensa kuvaksi, antaen sille soittimensa viimeisellä, vielä mainitsemattomalla kielellä, hirtehishuumorilla, harvinaisen irvokkaan, samalla itkevän ja irvistävän yleissävyn. Odottaessaan sitten vankilassa hirttokuolemaa hänellä oli aikaa miettiä elämäänsä ja sen mahdollista loppua, ja silloin hän ikäänkuin kaiken päätökseksi sepitti liikuttavan ja julman, hartaan ja irvokkaan, ballaadin muotoisen Hautakirjoituksensa (L'Épitaphe), jossa hirtettyjen ja elävien inhimillinen veljeys saa järkyttävän ilmaisun. Runo on kirjallisuuden korkeimpia saavutuksia.

Olemme toisessa yhteydessä maininneet, kuinka keskiajalla alkukausina persoonallisuudet häipyvät näkymättömiin runoutensa taakse ja kuinka tämä on enemmän joukon, kansan, kuin yksilön sielunelämän ilmausta – yleistä, objektiivista. Olemme vielä huomauttaneet, että viljelyksen vanhentuessa yksilöt rupeavat yhä enemmän astumaan näkyviin, eläen sielussaan aikakautensa tunteet ja kokemukset, puhdistaen ne omilla kärsimyksillään ja ilmaisten ne omana tunnustuksenaan, rippinään. Silloin kun tämä tapahtui ensi kerran, syntyi nykyaikainen runous. Italiassa oli Petrarca tällainen runoilijayksilö – Ranskassa on siinä asemassa, uudenaikaisen, subjektiivisen tunnustus- ja elämysrunouden aloittajana, huikentelevainen, rikollinen François Villon, onneton ihminen ja herkkä runoilija.

KIRJALLISUUDEN ALUE 1400-LUVUN LOPUSSA.

Olemme näin ohjelmamme mukaan seuranneet Euroopan kirjallisuuden kehitystä n. v:sta 400 Kr.j. 1400-luvun loppuun eli siis tuhannen vuoden aikana. Olemme nähneet, kuinka kreikankielinen kirjallisuus eli rajoitetulla alueellaan, yhdessä ainoassa polttopisteessä, itsekseen, melkein unohdettuna, kunnes se tuhannen vuoden kuluttua historian oudon käänteen johdosta, barbaarien liikkeelle ahdistamana, nousi länsimaiden näkyviin ja tarjoutui sille lahjaksi, sen hengenelämän uudeksi hedelmöittäjäksi. Olemme seuranneet latinankielisen kirjallisuuden leviämistä Italiasta, Espanjasta ja Galliasta kauas Euroopan syrjäisimpiin seutuihin saakka, todenneet sen kasvattavan vaikutuksen, oman kehityksen ja 1400-luvulla tapahtuvan nuorentumisen. Näiden kahden käsivarren välissä on sitten suoritettu suurien ja tärkeiden kulttuurivoimien taistelu ja sulatustyö: pakanuuden ja kristinuskon, antiikin ihmisen ja germaanisen barbaarin, ja luotu uusi maailmankuva ja -katsomus: keskiajan-ihminen ja hänen runoutensa. Mutta kun se eheytensä innossa ja kukoistuksensa huipulla ollen tahtoi ottaa haltuunsa koko tuntemansa maailman, kehityksen tuoma epäilys rupesikin särkemään sitä ja uuden elämänkäsityksen aavistukset alkoivat kimallella sen silmissä. Seisomme nyt 1400-luvun lopussa, kädessämme uudet aseet, edessämme uudet kirjat ja uusi tieto, sielussa epävarmuus, mutta samalla renessanssin odotuksen ja uuden ajan aavistuksen riemu.

Katsoessamme kuljettuun taipaleeseen huomaamme ensinnäkin, että länsimaisen kirjallisuuden aluemenetykset olivat aluksi huomattavat: Syria, Vähä-Aasia, Pohjois-Afrikka ja suuri osa Pyreneitten niemimaata, jotka olivat kuuluneet antiikin ja kristillisen kirjallisuuden ja kulttuurin piiriin, joutuivat jo varhain siitä erilleen, arvaamattoman suureksi vahingoksi ihmiskunnan edistykselle. Sitä ei paljoa kyennyt korvaamaan se, että Espanja valloitettiin vähitellen takaisin, koska tämän vastapainoksi menetettiin koko Balkanin niemimaa, Euroopan henkisen kulttuurin varhaiskehto. Silti aluevalloitukset – maantieteellisessä mielessä – olivat suuret: olemme nähneet, kuinka kirjallisuus ryntäsi eteenpäin hitaana mutta vastustamattomana virtana, laski allensa Brittein saaret, Keski-Euroopan, Islannin ja pohjoismaat, ja kääntyi itää kohti, liittääkseen piiriinsä aina uusia kansoja. Ja teoksemme itämaita koskevasta osasta olemme jo aikaisemmin todenneet, ettei tämä keskiaikana syntyneen Euroopan uudemman kirjallisuuden aloittama aluevaltaus ole vieläkään päättynyt, vaan että se päinvastoin jatkuu entistä voimakkaampana uusimman tekniikan asein, liittäen itämaita vaikutuspiiriinsä.

Ennenkuin sanomme keskiajalle lopulliset hyvästit, täydennämme muutamin tiedoin sitä kirjallisuuden leviimisalueen kuvaa, joka on rakentunut kaikesta tähän saakka sanotusta.

Suomen varhaisesta hengenelämästä, sen korkeasta runoudesta, on ollut puhe useassa yhteydessä. Se on keskiaikana vielä vapaasti lainehtivaa, kirjoittamatonta kirjallisuutta, jonka muistaminen johtaa mieleen kysymyksen, mitä ja minkälaisia ovat olleet ensimmäiset Suomen rajojen sisäpuolelle kulkeutuneet tai täällä valmistetut todelliset, varsinaiset kirjat?

Suomeenkin ne on tuonut tai täällä teettänyt kirkko. Niin pian kuin se oli tänne perustautunut ja suomalaissyntyisiä miehiä oli liittynyt hengelliseen säätyyn tahi sen edustajat olivat oppineet kieltämme, syntyi suomenkielistä kirjoitusta: pergamentille tahi tuohenpalalle ehkä aluksi töherrettiin Isä meidän, Herran rukous ja Ave Maria, jotta olisi voitu opettaa ne kansalle ja lukea samanlaisina kaikkialla. Se mies, joka käänsi ne ensimmäisen kerran, oli kirjakielemme perustaja. Suomen kielen viljelys jatkui kirkon piirissä sikäli, että papit ja munkit tietenkin käyttivät sitä saarnoissaan ja yleensä henkilökohtaisessa sielunhoidossaan. Samoin on tuomarien ja lautamiesten ollut pakko osata kansan kieltä. Mutta vaikka kaikki tämä on ollut asiain luonnolliseen järjestykseen kuuluvaa ja lisäksi voimme edellyttää monen papin tai munkin kirjoittaneen jonkin legendan tai saarnan kansankielellä, voidakseen sen siitä joko itse lausua tai antaa sen jonkun virkaveljen kopioitavaksi, ei kuitenkaan ole koko keskiajalta säilynyt mitään pergamentille tai paperille kirjoitettua suomenkielistä esitystä, jota voisi sanoa kirjallisuudeksi. Yllämainitulla vaatimattomallakin käytöllä oli kuitenkin tärkeä merkityksensä: kun uskonpuhdistuksen tullen ryhdyttiin julkaisemaan suomenkielisiä kirjoja ja mm. kääntämään Raamattua, tämä luonnisti yleensä hyvin siksi, että kieltämme oli jo siihen mennessä norjistettu ilmaisemaan uskonnollisen alan syviä ja hienovivahteisia asioita. Uskonpuhdistus näin ollen vasta kohotti suomenkielen kirjakieleksi.

Suomen varsinaisessa keskiaikaisessa kirjallisuudessa voimme erottaa kolme pääryhmää: (1) jumalanpalveluksessa käytetyt ja (2) muut yleiskatoliseen sivistykseen kuuluvat kirjat, jotka olivat yksinomaan latinankielisiä ja joko tuodut muualta tai täällä jäljentämällä valmistetut, sekä (3) Suomessa kirjoitetut alkuperäiset teokset tahi täällä suoritetut käännökset, jotka olivat joko latinaa tai ruotsia. Ensinmainittu ryhmä käsittää tunnetut missalet (messukirjat), breviariumit (pappien rukouskirjat) ja manualet (kirkkokäsikirjat) ynnä niihin liittyvät nuottikirjat: gradualet, antiphonariumit, hymnariumit ym. Niitä tuotiin Suomeen heti, kun lähetystoiminta täällä alkoi: eräistä vanhimmista sirpaleista päättäen [Aarno Maliniemi: Opillinen ja kirjallinen kulttuuri keskiaikana. (Suomen kulttuurihistoria I, K.J. Gummerus O.Y. 1933). Toivo Haapanen: Die Neumenfragmente der Universitätsbibliothek Helsingfors. Helsinki 1924] ne ovat alunperin lähtöisin Reinin alajuoksun varrelta, ehkä siellä olevista luostareista, joissa kuten tiedämme esim. Tuomas Kempiläisen elämästä uutterasti valmistettiin kirjoja myytäväksi. Sikäli kuin kulttuuri pääsi syventymään ja vakiintumaan, ruvettiin tällaisia kirkonmenoissa tarvittavia teoksia valmistamaan Suomessa. Mielikuva munkista, joka jäljentää kirjoja Turun tuomiokirkon juurella tai jossakin luostarikammiossa, on myös Suomeen nähden todellisuuteen perustuva. 1400-luvulta alkaen voidaan tällaisten kirjoittajain nimiäkin mainita. Tutkimus on osoittanut, että Suomen olot, esim. erikoisesti meille kuuluvat pyhimykset, varsinkin P. Henrik, otettiin huomioon kirkon hartauskirjoja täten meitä varten valmistettaessa ja jäljennettäessä. Kirjapainotaito pääsi palvelemaan Suomea ensi kerran juuri kirkkokäsikirjojen alalla: 1488 painettiin Lyypekissä, Bartholomeus Ghotanin kirjapainossa, Turun hiippakuntaa varten toimitettu dominikaanien messukirja: Missale Aboense. Painettujen kirjojemme historia alkoi loistavasti: teos on suurikokoinen, yli 500 sivua sisältävä, tyyli koristeellista goottilaista kirkkotyyliä, alkukirjaimet punaisia tai sinisiä. Osa painettiin pergamentille, osa paperille; ensinmainittuja on täydellisenä säilynyt vain yksi kappale (Köpenhaminan kuninkaallisessa kirjastossa), viimemainittuja toistakymmentä. Painatus suoritettiin piispa Konrad Bitzin ja hänen tuomiorovastinsa Maunu Särkilahden toimesta. Toinen Suomea varten painettu teos oli Turun kirkkokäsikirja (Manuale Aboense, 1522 Saksassa), jonka antoi julkaista Suomen viimeinen katolinen piispa Arvid Kurki.

Samoin kuin ensimmäiseen kuuluu toiseenkin ryhmään yleiskatolisia teoksia, joiden olemassaolo täällä tunnetaan historian maininnoista. Poistuttuaan Suomesta ja maailmasta Visbyn luostariin piispa Tuomas lahjoitti 1248 Sigtunan dominikaaniluostarille joukon kirjojansa, jotka hänellä arvattavasti oli ollut mukanansa Suomessa. Ne lienevät olleet jumaluusopillisia: yksi niistä (sisältäen mm. Petrus Comestorin Historia scholastica-teoksen selityksiä) on säilynyt Upsalan yliopiston kirjastossa. 1350-luvulla testamenttasi Turun tuomiokapitulin entinen koulumestari (scholasticus) Henrik Tempil eri tahoille seitsemän teosta, joiden joukossa on ollut viisikirjainen kirkko-oikeudellinen lakiteos, ilmeisesti paavi Gregorius IX:n Decretales-kokoelma. Samaan aikaan piispa Hemming lahjoitti tuomiokirkolle yli 30 arvokasta teosta jumaluusopin, skolastiikan, kirkollisen oikeuden ja saarnakirjallisuuden alalta. Myös Maunu Tavast hankki tuomiokirkolle kirjoja, joista jotkut ovat olleet hyvin upea-asuisia. Tuomiokirkon kirjasto on todennäköisesti ollut runsas ja arvokas; ainoa varmasti todettava jäännös siitä on piispa Maunu Särkilahden 1494 Kaikkien pyhien alttarille lahjoittama messukirja (Missale), jonka osia on Helsingin yliopiston kirjastossa. Suomen kuudessa luostarissa on tietenkin ollut kirjastot. Siitä keskiaikaisen kirjallisuuden katkelma- ja sirpalekokoelmasta, joka on Helsingin yliopiston kirjastossa ja josta pian tarkemmin, käy sitten selville, että yleiskatolinen kirjallisuus on ollut Suomessa yllättävän runsaasti edustettuna: Raamattua, skolastiikkaa, pyhien isien elämää, historiaa, luonnon- ja lääketiedettä ym. keskiajan tieteen eri aloja koskevia, vieläpä klassillisiakin: Senecan, Statiuksen ja Maximianuksen teoksia, on todettu täällä olleen. Samoin käy irtolehdistä selville, että kanooninen oikeus on ollut täällä peruskirjojensa kautta edustettuna, kuten jo mainittiin. Tässä yhteydessä on vielä muistettava humanismillakin olleen katolisen ajan lopulla harrastajansa Suomessa: Viipurin koulun viimeinen katolilainen rehtori, tanskalainen Clemens, selitti oppilailleen Vergiliusta ja Terentiusta, jotka tosin tunnettiin kautta keskiajan; Sääksmäen kirkkoherra Eerik, joka myös oli ollut Viipurin koulun rehtorina, siteeraa klassillisia kirjailijoita. 1550-luvulla Hämeenlinnassa vankina ollut kiihkokatolinen ruotsalainen pappi Johannes Pauli sepitti siellä, lyhentääkseen "kesäisten päivien ja talvisten öiden pituutta", laajan kaksiosaisen latinankielisen postillan, joka käsikirjoituksena on säilynyt Upsalan yliopiston kirjastossa; lähdeteoksensa hän hankki lainaamalla, todennäköisesti Hämeenlinnan lähiseuduilta täi ainakin Suomesta. Kun niitä on vähintään 18, osoittaa sekin jumaluusopillisten teosten melkoista runsautta Suomessa keskiaikamme viimeisessä vaiheessa.

Kolmannen ryhmän eli siis kansalliskirjallisuutemme vanhin teos on latinankielinen Pyhän Henrik-piispan legenda (Vita et miracula S. H. episcopi et martyris) ja sen runo-osat, jotka yhdessä muodostivat pyhimyksen kunniaksi tammik. 20 ja kesäk. 18 p. vietetyn muistojumalanpalveluksen kuoripalveluksen l. officiumin. Siihen liittyi vielä erikoinen messu. Tämä suomalaisen pyhimyspalvonnan pääilmaus on syntynyt 1200-luvun lopulla, jolloin P. Henrik korotettiin Turun tuomiokirkon suojeluspyhimykseksi; vanhimmat säilyneet käsikirjoitukset ovat 1300-luvun alkupuolelta. Ainoastaan muutaman sivun laajuinen legendaosa kertoo ensin ylimalkaisesti ja hurskaasti piispan elämäkerran ja sitten opettavaisesti ja pyhyyttä todistelevasti hänen marttyyrikuolemansa jälkeen tapahtuneet ihmeet. Laulut säestävät proosaesitystä. Legendan sepittäjä on jäänyt tuntemattomaksi. Suomenkielinen, kansan historiallisaiheiseen runouteen kuuluva Piispa Henrikin surmavirsi toisintoineen osoittaa tämän legendan vaikutusta suomalaisten mielikuvitukseen. 1400-luvulla sepitti joku oppinut pappi legendasta laajan saarnan, josta jonkin verran kuvastuu ajan taipumus vertauskuvalliseen esitystapaan. Varmana voidaan pitää, että piispa Henrik ja hänen ihmetekonsa ovat olleet suosittu kansankielisen saarnan aihe.

Kansalliskirjallisuutemme toinen teos on Suomen piispain kronikka (Chronicon Episcoporum Finlandensium), viitisenkolmatta sivua käsittävä 26 piispan elämäkerrasto (Henrikistä Agricolan seuraajaan, Pietari Follingiukseen saakka). Kronikan muodosteli nykyiseen asuunsa piispa Paavali Juusten (k. 1576), kirjoittaen siihen neljä viimeistä elämäkertaa. Tunnettu on Porthanin 1784-1800 julkaisema kriitillinen, selityksillä varustettu painos, jolla hän sai "Suomen historian isän" nimen. Tämän kronikan rinnalla oli olemassa toinen, suppeampi laitos, joka päättyy Konrad Bitziin. Tärkeä historiallinen lähdeteos on ns. Musta kirja, johon keskiajan lopulla koottiin Turun tuomiokapitulin asiakirjat, niin paljon kuin niitä oli hävityksiltä säilynyt.

Kansalliskirjallisuuteemme kuuluvana teoksena mainitsemme Hartauslauluja (Piae Cantiones), joka painettiin 1582 Greifswaldissa ja sisälsi 74 laulua nuotteineen. Sen toimittajaksi mainitaan nimilehdellä Theodoricus Petri Nylandensis. Maskun Hemminki painatti suomennokset, ilmoittaen muutamien laulujen "oikojaksi" ("ojetud") Jaakko Suomalaisen; tämä laitos ilmestyi 1616. Jaakko Suomalaisen korjaustyö on rajoittunut siihen, että hän protestanttisen hengen vaatimuksesta pyrki poistamaan runoista katolisuutta sijoittamalla koneellisesti, sointuja tai aina asiaakaan ajattelematta, esim. Marian ja virgo-sanojen sijaan Christus- ja puer-sanat. Kolmannen lisätyn painoksen toimittivat Viipurin koulun rehtori Henrik Fattbuur ja kirkkoherra Mattias Tolia; se ilmestyi Rostockissa 1625. Teoksesta julkaistiin osia Turussa vielä 1700-luvun lopussa. Yhteensä on näissä painoksissa 91 laulua, joista 24 periytyy uskonpuhdistuksen ja 67 keskiajalta. Kymmenkunta viimemainituista on alkuperältään saksalaista ja viisi ranskalaista; n. 50:lle ei ole löydetty eurooppalaisia vastineita, joten ne siis lienevät todennäköisesti etupäässä Suomessa syntyneitä. Alkukirjaimet muodostavat joskus keskiaikaiseen tapaan akrostikonin, joista voi lukea useita Suomessa keskiajalla yleisiä nimiä. Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että Piae Cantiones on ollut erikoisesti Suomen keskiajan ja parin myöhemmänkin vuosisadan oma laulukirja. Sisällyksestä mainittakoon Marianlaulut, valitusrunot elämän katoavaisuudesta, maailman turhuudesta ja turmeluksesta, teinien elämän kovuudesta sekä heidän vallattomuudestaan, historialliset laulut, mm. P. Henrikin vaiheista kertova Ramus virens olivarum, ja kolme kevätlaulua. Kuten tunnettua ovat Piae Cantiones-laulujen sävelmät herättäneet meidän aikanamme suurta huomiota, nousten arvoasemaan hengellisessä laulumusiikissamme.

Suomen ensimmäinen nimeltä tunnettu kirjailija on naantalilainen birgittalaisveli Johannes Andreaksenpoika Budde eli Räk (n. 1437-1491), ei tosin alkuperäisten tuotteiden sepittäjä, vaan kääntäjä, mutta silti harrastuksiltaan ja työnsä laadulta kirjailijaksi katsottava. Ollessansa käymässä Vadstenassa 1469 hän käänsi ruotsiksi Mechtild Magdeburgilaisen Jumaluuden valon (s. 158); kotiluostarissaan hän n. 1480 ruotsinsi Jaenin piispan Alfonson toimittaman P. Birgitan Ilmestysten lyhennetyn laitoksen ja Sielun luostari (Claustrum animae) nimisen vertauskuvallisen teoksen. Raamatun sananmukaisen ruotsintamisen (sellainen ei ollut aikaisemmin, s. 161, mainittu Matthiaan mukaelman käännös, joka käsitti Mooseksen kirjat) Budde aloitti kääntämällä Vulgatasta Juditin, Esterin, Ruutin ja Makkabealaiskirjat. Vv. 1487-1491 Budde ruotsinsi ne tuotteet, jotka sisältyvät hänen omalla kädellään kirjoittamaansa ja sellaisena säilyneeseen niteeseen nimeltä Jöns Buddes bok (Jöns Budden kirja). Siinä on 1100-luvulla eläneen Honorius Autunilaisen skolastinen yleiskäsikirja nimeltä Lucidarius, legendoja, mystillisiä, mm. Bernard Clairvauxlaisen kirjoituksia romaanimaisia, luostariväen huvitukseksi aiottuja kertomuksia, mm. Tundalus nimisestä irlantilaisesta, joka valekuolleena käy taivaassa ja helvetissä ja palattuaan sieltä ja herättyään eloon kuvaa näkemiänsä, ja Udo-nimisestä siveettömästä magdeburgilaisesta piispasta, ja viimeisenä P. Birgitan tyttären Katarinan elämäkerta. Budden persoonallisuudesta tämä tuotanto ja valikoima antaa sen käsityksen, että hän on ollut ahkera, nykyajan silmillä katsottuna ehkä jonkin verran humoristinen mies. Työhönsä hän kai ryhtyi etupäässä hankkiakseen äidinkielistä lukemista Naantalin nunnille, jotka eivät osanneet latinaa.

Kuvaamataiteilijan oikeudella astuu Suomen varhaiskirjailijoiden tahi oikeammin sanoen jäljentäjien joukkoon se tuntematon henkilö, joka on koristanut alkukirjaimet ns. Entisessä Kalmarin kodeksissa (Codex f.d. Kalmar, n. 1450, Tukholman kunink. kirjastossa) oleviin 123 pergamenttilehteen. Kirja sisältää Turun hiippakunnan pyhimyskalenterin, Upplanninlain kirkkokaaren, Maunu Eerikinpojan Maanlain ja muita pienempiä jäljennöksiä. Suomalaiset tutkijat [Aarno Malin: Der Heiligenkalender Finnlands, s. 107-110. Kustaa Vilkuna: Var har Codex f.d. Kalman utarbetats? Kulturhistorisk årsbok 1933] ovat omistaneet teokselle erikoista huomiota, määritellen sen iän ja synnyinmaan. Kun se on kuvituksensa (alkukirjaintensa) puolesta upeimpia ja kauneimpia taidemuistoja, mitä pohjoismaissa on tältä alalta säilynyt, on kysymys sen alkuperästä jo sen vuoksi kiintoisa ja kirjataiteen kannalta kulttuurihistoriallisesti valaiseva. Suomalaisen synnyn puolesta puhuu ensinnäkin se historiallinen tosiseikka, että kirja on ollut Suomessa vielä 1500-luvun puolivälissä, jolloin se joutui Bielke-suvun kirjastoon ja vasta sitä tietä Ruotsiin. Kun se alkaa viimeistään 1400-luvun puolivälissä kirjoitetulla Turun hiippakunnan pyhimyskalenterilla, on tietenkin kyseessä teos, joka on tarkoitettu tätä hiippakuntaa varten, ja sellainen kai lähinnä valmistettiin Suomessa, jossa kirjoja osattiin tehdä suunnilleen samalla taidolla kuin Ruotsissakin. Näiden jo sinänsä luontevien todistusten lisäksi ilmaisee kirjan kuvitus niiden tekijän mielikuvien piirin suomalaiseksi, kuten Vilkuna huomauttaa. Parissa kuvassa esiintyvä seiväsaita osoittaa, että taiteilija on ollut kotoisin joko Norjasta, Keski- tai Pohjois-Ruotsista, Suomesta tai Pohjois-Baltikumista, joissa vain tällaista aitaa on käytetty. Parissa muussa kuvassa esiintyvä hevosen luokki taas osoittaa, että hän on ollut kotoisin joko Pohjois-Ruotsin tai Suomen suomalaisten tai virolaisten piiristä, sillä muualla ei luokkia ole milloinkaan käytetty. Kun Pohjois-Ruotsin suomalaiset ja virolaiset eivät voi tulla kysymykseen, jää jäljelle vain Suomi. Lopuksi eräässä kuvassa esiintyvä koukkuaura sijoittaa kirjan tekijän Varsinais-Suomeen, Naantalin ja Uudenkaupungin seuduille, jossa sellaista vieläkin käytetään; muualla käytetyt aurat ovat olleet erityyppisiä. Kirjan on todennäköisesti tilannut joltakin Turun tai Naantalin munkkitaiteilijalta joku kirkon johtomies tahi ehkä laamanni, sillä muut eivät sellaista tarvinneet eivätkä kyenneet kustantamaan; tällaisia johtomiehiä olivat 1400-luvulla Maunu Tavast (piispana 1412-1450) ja hänen poikansa ja seuraajansa Olaus Magni (1450-1460).

Sen puolesta, että käsikirjoitus olisi valmistettu Ruotsissa, on esitettävänä vain se, että sanojen rodzens ivtskyldr, jotka ovat kirjan lopussa, on selitetty tarkoittavan Upplantia, Roslagenia, josta jäljentäjä muka olisi ollut kotoisin.

Kuvituksen aiheet ovat historiallisesti kiintoisia. Eräänlaiseen uudistettuun merovingityyliin (s. 65) alkukirjaimia on muodostettu eläimistä, ei väkivaltaisesti vääntämällä näitä fantastisiin asentoihin, vaan muuten yhdistelemällä niitä itse kirjaimen seuraan. Lähemmin, vieläpä joskus väkivaltaisesti, on tähän liitetty ihmisen pää, joka on piirretty elävästi ja ilmeikkäästi, yksilöllisesti, kuvaten tekstin sisällystä. Tällaisen tyylin olemme tavanneet 1400-luvulta Saksasta ja Ranskasta, kuten sivulla 305 oleva minnelaulun käsikirjoituksen alkukirjain ja sivulla 523 oleva Villonin teosten kansi osoittavat. Voisi huvikseen kuvitella, että nuo erinäköiset naamat esittävät taiteilijan tuttavapiiriä, ehkäpä luostarin talouspuolen palveluksessa olevia maallikkoja, koska heillä näyttää olevan täysi tukka ja kyntäjä- ja aidanpanokuvassa samat kasvot, mutta lehmäkuvassa jo toiset. Ilme on usein humoristinen. Paitsi aikaisemmin mainittuja aesopilaisia satuja ovat kyntäminen, lehmä tarhassa ja muu kotoinen elämä olleet tämän etevän taiteilijan aiheina. Itse koristellut alkukirjaimet ovat gotiikkaa, mutta taiteilija on koristellut niiden selkiä ja ulkoreunoja jonkinmoisella kävynsuomuaiheella.

Tähän lopetamme Suomen keskiaikaisen kirjallisuuden selostuksen. Olemme nähneet, että se oli huomattavan runsasta ja monipuolista, liittäen meidät Euroopan yleiseen kulttuuriin samalla tavalla kuin muutkin kansat, ja että sen takana, varsinaisen kansan keskuudessa, kukoisti kauneus- ja aatteellisilta arvoiltaan korkeatasoinen kansanrunous. Vaikka kristinuskon ja kristillisen kulttuurin tuojat eivät oivaltaneet täällä enempää kuin muuallakaan kansanhengen aitojen ilmausten arvoa, olisi niistä samoin kuin muustakin keskiaikaisesta kirjallisuudestamme silti – sitä kun varmaan eri yhteyksissä tuli huomaamattakin, jos ei muuten niin todistukseksi pakanallisuuden sitkeydestä, muistiin merkityksi – säilynyt paljoa enemmän kuin nyt tiedämme, ellei armoton hävitys olisi tuhonnut tätä kulttuuriamme melkein kokonaisuudessaan. Toimeliaina tekijöinä olivat tässä venäläiset: arvokkaita kirjoja menetettiin "tulipalojen ja vääräuskoisten venäläisten hyökkäyksien vuoksi" ("propter incendia et incursus infidelium ruthenorum"). Toinen tehokas hävittäjä oli oma tietämättömyytemme: Kustaa Vaasan aikana ja aina 1600-luvun alkupuolelle saakka pergamenttikirjojen lehtiä leikeltiin veronkantovihkojen kansiksi. Mitäpä arvoa noilla paavillisilla kirjoilla oli enää uskonpuhdistuksen "valistuneena" aikana! Noin sadassa vuodessa silputtiin näin Ruotsi-Suomen arvokkaimmat, suurikokoisimmat kirjat olemattomiin. Kun Haminan rauhansopimuksessa 1809 määrättiin, että Suomea koskevat tärkeimmät asiakirjat oli palautettava Suomeen, toimitettiin tänne myös nuo vanhat pergamenttikantiset verotuskirjat. Sittemmin on kannet niistä irroitettu ja sijoitettu Helsingin yliopiston kirjastoon. Niitä on n. 10.000 kpl. ja ne edustavat ainakin tuhatta eri kirjaa (ei nimeä). Tämä kokoelma on keskiaikaisen kirjallisuutemme tutkijan arvokkain ja antoisin lähde; siitä ovat peräisin useat tässäkin esityksessä olevat tiedot. Paperikirjat taas hävisivät mm. kiväärien ruutiannosten koteloina, kauppiaiden tötteröinä ja 1700-luvulla yleiseksi tulevan kasvitieteen harrastuksen uhreina, kasvien puristimien kuivauspapereina. Kirjansitojat ostivat mielellään pergamenttia kansiksi ja paperikirjoja näiden vahvikkeiksi. Porthanin aikana ei Turun yliopiston kirjastossa näytä olleen paljoakaan keskiaikaista kirjallisuutta. [Tämä esitys perustuu suurimmaksi osaksi mainittuun Suomen kulttuurihistoriassa I julkaistuun dosentti Aarno Maliniemen kirjoitukseen sekä sen lähdeluettelossa mainittuihin saman kirjoittajan muihin tutkielmiin. Johtopäätökset Kalmarin kirjan taitelijasta jäävät tekijän vastuulle. Kiitän tohtori Maliniemeä myös arvokkaasta suullisesta kritiikistä.]

Kristinuskon saapuessa Venäjälle Bysantista sen mukana tuli muinaisslaavilaista kirjallisuutta, jota Balkanilla oli jo tähän mennessä paljon sepitetty käyttämällä slaavilaisten apostolien Kyrilloksen ja Methodioksen keksimää, kreikasta mukailtua kirjaimistoa (kirillitsa); venäläiset saattoivat ymmärtää sitä, vaikka se olikin jo huomattavasti erilaista. Kirkon kielenä tämä "kirkkoslavonia" tuli pysyväiseksi, aiheuttaen sitä suurempaa hankaluutta, kuta enemmän aikain kuluessa varsinainen elävä venäjänkieli (isovenäjä, ukraina ja valkovenäjä) siitä erosivat. Ensimmäinen venäjänkielinen (isovenäläinen, jota vain seuraavassa käsittelemme), mutta kirillitsalla kirjoitettu teos on Novgorodin kaupunginpäällikköä varten kirkkoslavoniasta käännetty Ostromirin evankeliumi (1056-1057). Munkit valmistivat tämän jälkeen ahkerasti monenlaisia raamatullisia ja uskonnollisia teoksia, niin että Venäjän kirjallisuuden alkukausi on sillä alalla tuottelias. Siinä on kauttaaltaan bysanttilaisen kristillisyyden ja uskonnollisen tyylin leima. Rinnalla munkit sepittivät Bysantista saadun mallin mukaan (s. 26) laajoja kronikkoja, jotka jatkuvat Nestorin kronikasta alkaen, katketen vain parissa kohdassa, Pietari Suuren isään saakka. Kertomukset käynneistä Pyhällä Haudalla ja muuallakin, Indiassa saakka, kuuluvat myös varhaisajan kirjallisuuteen. Ruhtinas Vladimir Monomahin pojillensa kirjoittama Kehoitus sisältää sattuvan kuvauksen ruhtinaiden silloisesta elämästä. Kansanomaistakin kirjallisuutta oli, mm. Salomo-tarinoita ja muita Balkanin maista saapuneita kertomuksia. Vanhoja lakeja on säilynyt useita, mm. Jaroslavin Venäjän oikeus (Russkaja Pravda, n. 1018-1054), joka ilmaisee venäläisten oikeuskäsitysten silloin olleen suunnilleen samoja kuin muualla Euroopassa. Mongolien valtakausi vaikutti tässä suhteessa turmelevasti: esim. tsaari Aleksiin laki (Ulozhenije) käyttää kidutusta ja mitä hirveimpiä ruumiinrangaistuksia. Bysantin kukistuminen vaikutti Venäjänkin elämään: Moskova rupesi pitämään itseään sen perillisenä omistaen kaksipäisen kotkan ja tsaarin (caesar) nimen; kreikkalaisia oppineita saapui ensin Kiovaan, josta tuli "latinalaisen" oppineisuuden keskus, ja sieltä Moskovaan. Kirkon uskonnollisia peruskirjoja ruvettiin tarkastamaan ja oikomaan. Tätä ryhtyi mm. suorittamaan Italiassa oleskellut humanisti Maximus Kreikkalainen (1480-1556), joka oli tullut Moskovaan luetteloimaan tsaarin kirjastoa ja jota ei päästetty enää kotimaahansa, koska olisi ulkomailla muka voinut kertoa, mitä oli nähnyt. Hän kuoli vankeudessa, kuten moni muukin Venäjälle joutunut "asiantuntija". Kirkollisten kirjain tarkastus johti 1600-luvulla kuuluisaan hajaantumiseen (raskol) ja vanhojen tekstien käyttäjien, raskolnikien, hirveään vainoon. Venäjän ensimmäinen kirjapaino perustettiin Moskovaan 1553; musikat hävittivät sen pian paholaisen keksintönä, mutta tsaarin ukaasi määräsi sen perustettavaksi uudelleen. 1564 ilmestyi Venäjän ensimmäinen painettu kirja, Apostolien teot. Venäjänkielen kirjaimisto muodostettiin Vilnassa 1596. Noin 1600 mennessä Moskovassa painettiin 16 kirjaa.

Kuten ylläolevasta näkyy, ei Venäjän keskiajan painetussa kirjallisuudessa ole mitään taiteellisesti tai aatteellisesti huomion arvoista. Se joutui jo kapalossaan hysanttilais-kirkollisen ahdasmielisyyden valvontaan, joka tukahdutti sen kansallisen erikoisuuden ja vapaan hengen, ja torjui siitä humanismin ja renessanssin herättävän ja kasvattavan vaikutuksen.

Puolan kansankielinen kirjallisuus ei päässyt syntymään keskiaikana, vaan on uskonpuhdistuksen ja protestanttisen herätysliikkeen tulos. Kansanrunoutta, jota varhaisina aikoina on epäilemättä ollut, ei ole – muutamia vähäpätöisiä näytteitä lukuunottamatta – periytynyt. Puolankielen vanhimmat näytteet ovat ns. Kuningatar Margaretan Psalttari, 15:s psalmi ja hymni Jumalan äiti (Bogurodzica), jotka periytyvät aikaisintaan 1200-luvulta. Viimemainittua puolalaiset soturit lauloivat taisteluun mennessään vielä 1700-luvulla. Latinankielinen kirjallisuus alkoi jo 1100-luvulla ja versoi vilkkaasti mm. kronikkahistorioina. Krakovan yliopisto perustettiin 1364, ja kirjapaino samaan paikkaan 1478. Ensimmäinen täydellinen puolankielinen teos: Viisaan kuningas Salomonin puheet, painettiin siellä 1521.

Vähävenäläisillä eli ukrainalaisilla, joiden kieli on varhaisista ajoista alkaen huomattavasti eronnut isovenäjästä, on ollut meidän päiviimme saakka säilynyttä sankarirunoutta, duma-nimisiä, bylinoita vastaavia ballaadeja. Ne käsittelevät (1) ruhtinaan seurueen, druzhinan, sankaritekoja, (2) kasakoita, jotka alituiseen taistelevat Puolan paaneja ja roomalaiskatolisuutta vastaan, ja (3) ns. haidamakeja, jotka johtivat Ukrainan kansallista puoluetta. Ukrainan henkisenä keskuksena oli Kiova, jonka metropoliitta Peter Mohyla (1597-1644) oli innokas kansallisen kulttuurin harrastaja. Kirjoitettu vähävenäläinen kirjallisuus syntyi vasta uudella ajalla.

Bulgarian kirjallisuuden perustivat 800-luvulla Kyrillos ja Methodios. Siitä alkaen aina turkkilaisten tuloon saakka (1340) se oli enimmäkseen uskonnollista, vain käännöksiä bysanttilaisista teoksista. Vanha tuttavamme, luomiskertomus Kuusi päivää (Heksaëmeron) runoiltiin silloin bulgariaksi (Shestodnev). Samoin käännettiin Troiaa ja Aleksanteri Suurta kuvailevia kertomuksia, Barlaam ja Josaphat, Stephanites ja Ikhnelates ym. Kronikkakirjallisuutta (letopisi) sepitettiin ahkerasti. Tämän lupaavan alun turkkilaiset tukahduttivat kokonaan: bulgarialainen kirjallisuus hävisi olemattomiin 1700-luvun lopulle saakka, jolloin alkava kansallinen liike rupesi elvyttämään sitä.

Serbian kirjallisuus laskee myös alkunsa Kyrilloksen ja Methodioksen työstä: sen varhaiskirjallisuus on kirkkoslavoniaa, jota jäljentäjät vähitellen muuttivat puhutun kielen mukaiseksi. Bysanttilaiseen tyyliin sepitettiin tai käännettiin uskonnollisia teoksia, elämäkertoja ja kronikoita (letopisi), viimemainittuja kolmisenkymmentä, äskenmainittuja bysanttilaisia kertovia ja satuteoksia ym. Tähän varhaisaikaan, 1200-luvulle, kuuluu alkuperäisen romaanin yritys, kuvaus 1000-luvulla eläneen ruhtinas Vladimirin lemmentarinasta, joka on ollut suosittu kansankirja. Ensimmäinen serbialainen kirja painettiin Venetsiassa 1483. Serbian ensimmäinen kirjapaino perustettiin muutamia vuosia myöhemmin Montenegroon, Obodiin, jossa ilmestyi 1493 ensimmäinen Serbian alueella painettu teos. 1500-luvun lopulla turkkilaiset tukahduttivat Serbian kirjallisen elämän kokonaan, niin että se rupesi elpymään vasta 1700-luvulla.

Tänä kuolleena aikana kohosi vapaana säilyneen, roomalaiskatolisen Dalmatian henkinen elämä huomattavaan kukoistukseen, keskuksena riippumaton Ragusa (Dubrovnik), jonne Konstantinopolin kukistumisen jälkeen asettui useita kreikkalaisia humanisteja. Dalmatian serbialaiset saivat lisäksi kulttuurivaikutuksia Italiasta. Syntyi kansankielinen runoilijakoulu, jonka saavutukset ovat arvokasta, toisilta osilta vieläkin elävää runoutta. Lukuisista nimistä mainittakoon huomattavimpana Ivan Gundulitsh (1588-1638) ja hänen kertova runoelmansa Osman.

Serbialaisten kansanlauluilla tuli olemaan merkitystä romantiikan historiassa. Kertomus siitä, kuinka oppinut dalmatialainen munkki Andrija Katshitsh-Mioshitsh (1690-1760) julkaisi kansan sankariballaadien tyylisen teoksensa Slaavilaisen kansan mielikeskustelu (Razgovor ugodni naroda slovinskoga, 1756) ja kuinka Vuk Stefanovits Karadzitsh (1787-1864) siitä herätyksen saaneena rupesi kokoamaan kansanrunoutta ja julkaisemaan sitä, kuuluu 1800-luvun kirjallisuuden historiaan.

Tshekkiläinen kirjallisuus alkaa lännestä tulleen kristinuskon vaikutuksesta. Sen vanhimmat muistomerkit – muutamia hymnejä ja legendoja – periytyvät 1200-luvulta. Kuningas Juhanan aikana (1310-1346) syntyi loppusointuinen Dalimilin kronikka, jossa kerrotaan Böömin varhaishistoria 1310 saakka kansallisessa, saksalaisille vihamielisessä hengessä. Keskiajan ritarirunouden aiheista, Didrikistä, Arthurista, Aleksanterista, Floresta ja Blanchefleurestä ym., runoiltiin myös tshekinkielellä. 1300-luvulla esiintyi huomattavia uskonnollisia kirjailijoita, mm. Tomas Shtitneho (n. 1331-1401), jonka teoksissa ilmenee samoja ajatuksia paavista ja kirkosta kuin ne, jotka jo tunnemme Wycliffen historiasta. Hänen ajatuksensa kehitti kuten tunnettua huippuunsa Prahan yliopiston (perustettu 1348) professori ja rehtori Jan Hus (1369-1415) kansankielisissä uskonnollisissa teoksissaan (Postilla, Uskon, Kymmenien käskyjen ja Herran rukouksen selitys, Tosi tie pelastukseen ym.), joutuen vakaumuksensa vuoksi kärsimään roviokuoleman. 1400-luvulla esiintyi huomattava uskonnollinen kirjailija Peter Heltshitski (Chelcicky, n. 1390-1460), jota on sanottu aikansa Tolstoiksi. Liittymättä hussilaisiin hän vastusti jäykästi kirkkoa, selittäen kantaansa kansankielisissä teoksissa (Postilla, Uskon verkko ym.). Hänen opetuksistaan sai alkunsa ns. Böömiläinen veljeskunta, jolla tuli olemaan huomattava vaikutus 1700-luvun uskonnolliseen elämään.

Hussilaisten kirjallisuudesta on suurin osa tuhoutunut. 1500-luvulla julkaistiin kansankielisiä, mm. historiallisia teoksia uutterasti, mutta Valkeavuoren taistelun jälkeen (1620), jolloin tshekkiläiset menettivät itsenäisyytensä ja jolloin maa joutui 30-vuotisen sodan ja kiihkokatolisuuden jalkoihin, heidän kirjallisuutensa heikkeni. Vain yksi suurnimi on mainittavissa: kuuluisa kasvatusopillinen kirjailija J.A. Comenius (Komensky, 1592-1670), Böömiläisen veljeskunnan piispa, jonka latinankielisiin teoksiin uudenaikainen pedagogiikka perustuu. Hänen kansankielisistä teoksistaan ansaitsee muistamista vertauskuvallinen runoelma Maailman labyrintti ja sydämen paratiisi (1631). Comeniukseen päättyy tshekkiläisen kirjallisuuden vanha aikakausi.

Unkarin kansankielinen kirjallisuus alkoi myöhään, sillä 1000-luvulla maahan saapunut katolilainen kirkko toi mukanaan ja vakiinnutti (virallisesti 1114) ainoaksi sivistyskieleksi latinan, joka pysyi virallisena kielenä aina 1800-luvulle saakka. Latinankielinen kirjallisuus versoi Unkarissa vilkkaasti, sisältäen etenkin kronikkahistorioita ja kohoten kuningas Matthias Corvinuksen aikana (1440-1490) korkeaksi renessanssinousuksi. Hänen Budapestiin perustamansa kirjapaino (1473) on Euroopan varhaisimpia. Magyarin vanhimmat muistomerkit periytyvät 1100-luvulta; niistä mainittakoon Hautauspuhe (Halotti Beszéd), joka on syntynyt aikaisintaan 1171, ja Pyhän Margaretan legenda, joka periytyy 1300-luvun alkupuolelta. Nämä osoittavat, mikä on muutenkin luonnollista, että magyaria käytettiin kansan uskonnollisena opetuskielenä. Anjoun suvun tullessa valtaan (1310) magyari tuli hovin kieleksi, pysyen siinä asemassa aina Sigismundin kuolemaan saakka (1437). Mitään kirjallisuuden nimen arvoista sillä ei kuitenkaan luotu, ennenkuin kaksi hussilaismunkkia Tamás ja Bálint (Tuomas ja Valentin) n. 1437 käänsivät magyariksi osan Raamattua. Tästä sai alkunsa kansankielinen raamatullinen ja muu uskonnollinen sekä sen rinnalle vähitellen ilmestyvä maallinen kirjallisuus, jonka kehittyminen ja monipuolistuminen jatkui senkin jälkeen, kun turkkilaiset olivat Mohácsin taistelun (1526) kautta alistaneet koko Unkarin valtaansa.

Kreikkalainen kirjallisuus ei suinkaan kuollut, vaikka se tukahtuikin vuosisataisesta kodistaan Bysantista. Sen oppineiden edustajain kohtaloita olemme kosketelleet eri paikoissa. Sen muinainen sankarillinen henki tavallaan uudistui niissä ballaadeissa, joita syntyi aikain kuluessa Balkanilla kleftien ja haidukien taistellessa luoksepääsemättömissä vuoristoissaan turkkilaisia vastaan. Kreikan vapauden koitossa 1800-luvun alussa nämä hämmästyttivät maailmaa vapaudenrakkaudellaan ja kauneudellaan. Kreetassa, joka oli Venetsian alaisena 1600-luvun puoliväliin saakka, kehittyi varsinainen uuskreikkalainen runoilijakoulu, joka käytti klassillisia aiheita. Tällainen vanhan kuolleen hengen mukainen kirjallisuus versoi runsaasti muuallakin, myös turkkilaisten alueella, kunnes 1700-luvulla tapahtunut kansallinen herääminen aikaansai kirjallisuuden taiteellisen elpymisen. Silloin on taas aika palata Kreikan runouteen, jolla siis olemme sekä aloittaneet että lopettaneet katsauksemme Euroopan keskiajan kirjallisuuteen.

KIRJAPAINOTAITO.

Esityksemme yhteydessä on silloin tällöin vilahtanut näkyviin tieto, milloin jokin teos ensi kerran painettiin. Sellainen tieto on ilmoittanut, että Euroopan kirjallisuuteen oli ruvennut vaikuttamaan uusi ulkoinen, teknillinen, tärkeä tekijä. Sitä ei voi kirjallisuuden historiassa sivuuttaa, sillä kirjallisuuden ulkoiset syntymis- ja leviämismahdollisuudet ovat sen kuuluville tulon ja tehon välttämättömiä edellytyksiä. Kuvaamme sen mullistavan merkityksen lyhyesti tässä, koska sen keksiminen kuuluu 1400-luvulle ja koska sekin on yksi niitä ovia, joiden takaa aukeaa uusi aika.

Karolingilaisen kulttuurin yhteydessä (s. 57) kuvasimme lyhyesti silloin kirjojen valmistamisessa tapahtunutta ammatillista ja varsinkin taiteellista nousua ja mainitsimme kirjoittamisen yleensä vakiintuneen minuskelityylin kannalle. Pyytäen saada jatkaa siitä toteamme, että seuraavina vuosisatoina kuitenkin tuli käytäntöön useita erilaisia tyylejä, kehittyen minuskelista ja riippuen kulloinkin kysymyksessä olevista tarkoituksista. Yliopistojen ja kirkkojen viralliset, jossakin määrin sivistyneet jäljentäjät, jotka ymmärsivät teosten kieltä ja sisällystä, suorittivat työnsä ns. kirjatyylillä, joko minuskelikursiivilla tai -pystysuoralla, riippuen siitä, keitä ja mitä tarkoituksia, oppineidenko vai yleisempää käyttöä varten teos oli aiottu. Kirkkotyylillä jäljennettiin Raamattu, messu- ja muut jumalanpalveluksessa käytetyt teokset; se oli pystysuoraa, joko hyvin koristeellista ja kaunokirjoituksen kannalta huoliteltua, mikä tuli kysymykseen valmistettaessa teoksia rikkaita yksityisiä tai kirkkoja varten, tai vaatimattomampaa, nopeammin suoritettavaa ja sikäli halvempaa. Kirkkotyyli oli lähinnä sitä, jota sanomme goottilaiseksi eli fraktuuraksi. Kirjetyyli, jota käytettiin jokapäiväisiin tarpeisiin, oli jokseenkin samaa kuin pystysuora kirja- ja vaatimattomampi kirkkotyyli, joita molempia se muistuttaa. Erikoisen kaunista ja huoliteltua hovityyliä käytettiin kirjoitettaessa tärkeitä asiakirjoja. Huomattava on lisäksi, että näillä tyyleillä on eri maissa omat vivahduksensa.

1300-luvun jälkipuoliskolle saakka Euroopassa kirjoitettiin jokainen kirjallinen tuote käsin. Samoin piirrettiin käsin pieninkin koriste, varsinaisista kuvista tai maalauksista puhumattakaan. 1200-luvulla kirjojen valmistustaito jo astui ulos luostareiden kammioista, joissa uutterat isät olivat pitäneet siitä huolta, joutui vähitellen kehittyneiden varsinaisten ammattimiesten haltuun ja keskittyi uusien kulttuuriahjojen, yliopistojen, ympärille, joissa kirjojen kysyntä oli suuri. Tapaamme sieltä jäljentäjiä eli kirjureita (scriptores), kuvittajia, lainaajia ja myyjiä (stationarii librorum, librarii) ja pergamentin valmistajia (pergamenarii). Varhain alkanut kirjain taiteellinen huolittelu ei suinkaan vähentynyt, vaan pysyi korkealla tasolla. Todistuksena siitä on etenkin Burgundin kirjatuotanto 1400-luvulta: sen hovissa ja rikkaissa kaupungeissa valmistetut tuhannet teokset ovat kuvituksen ja muun huolittelun puolesta kirjataiteen huomattavimpia, korkeimpia saavutuksia.

Kirjallisuuden historiassa on syytä muistaa Euroopan ensimmäistä tunnettua kustantajaa ja kirjakauppiasta, Hagenaussa, Saksassa, 1400-luvun keskivaiheilla elänyttä Dypold Lauberia, jonka säilyneet käsinkirjoitetut luettelot, "prospektit", ilmoittavat hänellä olleen tarjona mitä kirjoja yleisö vain halusi, "hengellisiä tai maallisia, kauniisti maalattuja" ("geistlich oder weltlich, hübsch gemalt"). Tapaamme niissä monta tuttua nimeä: Gesta Romanorum ("mit den Viguren gemalt"), Parzivalin, Tristanin, Freidankin, kansanomaisia ritariromaaneja, uskonnollisia ja aapiskirjoja ym. Kaikesta päättäen hänen kirjakauppansa on toiminut vilkkaasti ja tyydyttänyt huomattavaa kysyntää.

Seuraava askel kirjallisuuden teknillisessä valmistamisessa oli se, että kuvia ja myöhemmin myös niihin kuuluvia selityksiä tai muita kirjoituksia ruvettiin leikkaamaan puuhun (ksylographia) siten, että kun täten leikatulla levyllä painettiin vaatteelle tai paperipinnalle, syntyi kuva. Yksinkertaisimmassa muodossaan, leimojen ym. painamisena pergamentille tai vaatteelle, tätä harjoitettiin jo 1100-luvulla; paperille painettuja yksinkertaisia kuvia on periytynyt 1300-luvun jälkipuoliskolta. 1400-luvulla tällaisten "laattakirjojen" (s. 337) painaminen tuli, kuten olemme jo maininneet, yleiseksi Saksassa ja Alankomaissa, käsittäen yksityisiä lehtiä (brief > breve = lyhyt [kirjoitus – scriptum]), jotka sisälsivät joko vain kuvan (print > ransk. emprint) tai sen ohessa myös lyhyen tekstin, ja kokonaisia arkkeja (kaksi lehteä), jotka voitiin yhdistää kirjaseksi. Varhaisin tunnettu vuosiluvulla varustettu puupiirros on v:lta 1418 (Neitsyt Marian kuva, Brysselin kunink. kirjastossa). Saksalaisia laattakirjoja tunnetaan 23, alankomaalaisia 14. Puupiirroksien leikkaaminen ja painaminen kehitti vähitellen erikoisen ammattikuntansa, jonka jäsenien nimiä on säilynyt Saksassa 1300-luvulta alkaen ja josta kirjanpainajain luokan voidaan sanoa saaneen alkunsa. Paperin teon ja käytön toivat Eurooppaan Espanjan ja Italian arabialaiset 1100-luvulla. Laattakirjoilla oli saavuttu käsikirjoituksen asteelta puoliväliin varsinaista kirjapainotaitoa, irtokirjakkeilla painamista kohti. Tämän mullistavan keksinnön on hollantilaisten väitteen mukaan tehnyt haarlemilainen Lourens Janszoon Coster vv. 1440-1446, mutta muun Euroopan yleisen ja todistettuna pidetyn käsityksen mukaan mainzilainen Johannes Gutenberg. Costerin ensimmäiset kirjat olivat Ihmisen pelastuksen kuvastin (Speculum humanae salvationis) ja Donatus, joiden hänen puolustajansa väittävät valmistuneen yllämainittuina vuosina. Gutenberg muka kehitti ja paransi – niin selittävät hänen vastustajansa – Costerin irtokirjakekeksintöä vasta n. v:sta 1450 alkaen. Varhaisin Mainzissa painetuksi otaksuttu tuote, jossa on vuosiluku (1454), on Nikolai V:n anekirja v:lta 1451; sen jälkeen seurasi mm. useita Donate-painoksia ja kuuluisa Mazarinin Raamattu, joka on valmistunut ennen elok. 15 p:ää 1456. Näissä käytäntöön tulleet irtokirjakkeet oli hahmoteltu kirkkotyylin mukaan ja saivat siis koristeellisen goottilaisen eli fraktuuramuodon. Ns. antikvakirjake rupesi pian kehittymään sen rinnalla, alkaen karolingilaisen minuskelin selvimmistä muodoista; se tuli ennenpitkää italialaisten kirjanpainajien vaikutuksesta yksinomaan käytäntöön latinankielisissä teoksissa. Kaikkia 1400-luvulla painettuja kirjoja sanotaan yhteisnimellä incunabuleiksi (johtuu latinan sanasta incunabula = kapalovyö, kehto), jota amsterdamilainen kirjakauppias Cornelius a Beughem käytti 1688 1400-luvun painotuotteita sisältävän luettelon nimenä: Incunabula typographiae.

Syventymättä keksinnön teknilliseen puoleen ja siihen riitakysymykseen, kuuluuko kunnia siitä Haarlemille vai Mainzille, selostamme seuraavassa lyhyesti kirjallisuuden vaiheiden kannalta tärkeämmän seikan, uuden taidon leviämisen. 1460 perustettiin kirjapaino Strassburgiin (mm. latinankielinen Raamattu) ja ennen vuosisadan loppua useimpiin suurempiin Saksan kaupunkeihin. 1465 perustivat saksalaiset kirjaltajat painon Italiaan, Subiacoon, siirtyen sieltä Roomaan 1467. Venetsiaan kirjapaino perustettiin 1469, Bolognaan, Ferraraan, Firenzeen, Milanoon. Napoliin, Paviaan ym. 1471, Cremonaan, Mantuaan, Paduaan, Veronaan ym. 1472. Parisiin kirjapaino perustettiin 1470, Utrechtiin 1473, samana vuonna Buda-Pestiin, 1476 Westminsteriin, 1478 Prahaan, 1480 Salamancaan, 1482 Wieniin, 1483 Tukholmaan, 1488 Konstantinopoliin, 1489 Lissaboniin, 1493 Köpenhaminaan, ja 1642 Turkuun. Sanomattakin on selvää, mikä merkitys oli sivistyksen leviämiselle sillä, että kirjat, jotka vielä äsken olivat olleet harvinaisia ja maksaneet kokonaisia omaisuuksia, nyt yht'äkkiä tulivat verraten yleisiksi ja halvoiksi. Kun taito vielä keksittiin aivan kuin tilauksesta melkein täsmälleen samana vuonna, jolloin Konstantinopoli menetettiin ja antiikki rupesi nousemaan haudastaan, voimme ymmärtää, miten tehokkaaksi "uuden tiedon" levittämisaseeksi se muodostui ja mikä merkitys sillä tuli olemaan renessanssin käytännöllisenä edistäjänä ja sanansaattajana. Tältä kannalta ovat erittäinkin Italian kirjapainot tärkeitä, jopa niin, että muutamat niistä ovat antiikin kirjallisuuden julkaisijoina ja alan taiteellisina kehittäjinä suorittaneet sivistyshistoriallisen suurtyön. Varsinkin on venetsialaisen kirjanpainajan Aldus Manutiuksen (1450-1515) toiminta muistettava: ollen samalla kertaa oppinut, innostunut aatteen ja uhrautuvainen, omaa etuaan katsomaton käytännön, mies hän kokosi ympärilleen kymmenittäin kreikkalaisia oppineita, hankki heidän avullaan kreikankielen kirjakkeet ja julkaisi vv. 1495-1514 kriitillisinä painoksina kaikki tärkeimmät kreikkalaiset klassikot, mm. Platonin ja Aristoteleen teokset. Hän oli niin innostunut kreikkaan ja tähän julkaisutyöhönsä, että hänen kotikielenänsä oli kreikka ja että hänen talouteensa kuului kymmenittäin kreikkalaisia, jotka työskentelivät tekstien tarkastajina, latojina ja korjauslukijoina. Ohjeet heille annettiin kreikaksi. 1500 hän perusti erikoisen "hellenistien akatemian", antaen sille nimeksi "Uusi akatemia". Sen jäsenten piti puhua kreikkaa ja heidän nimensä ja arvonimensä kreikkalaistutettiin. Erasmus ja Linacre kuuluivat siihen. Voi sanoa Alduksen täten lahjoittaneen länsimaille kreikankielisen kirjallisuuden. Mutta hänen harrastuksensa ulottui vielä latinan- ja italiankieliseen kirjallisuuteen. Luoden niitä varten kauniin kirjakelajin, ns. Aldo-antikvan, jonka mallina sanotaan olleen Petrarcan käsialan, hän julkaisi roomalaisten ja italialaisten kirjailijain, mm. Plinius nuoremman, Danten, Petrarcan ym. teoksia. Kun hän oli kaikessa työssään omaa etuaan katsomaton, pyrkien myymään tuotteensa niin halpaan hintaan kuin mahdollista, oli seurauksena, että hän kuoli rutiköyhänä. Hänen kirjapainonsa pysyi maineessa koko 1500-luvun; sen merkki: delfini, ankkuri ja alla kirjoitus Festina lente ("kiiruhda hätäilemättä"), on aina ilmoittanut kirjojen kokoilijalle harvinaisen, asultansa korkeatasoisen painotuotteen löytymisestä.

Muista erikoisen kuuluisista kirjanpainajista mainittakoon englantilainen William Caxton (1422-1491). Oltuaan ensin Lontoossa kauppa-apulaisena hän matkusti isäntänsä kuoltua 1441 Bryggeen, asuen siellä ja muualla Alankomaissa yli 30 vuotta ja toimien kauppa-alalla. Kirjallisen uransa hän aloitti kääntämällä englanniksi ranskalaisen Troia-romaanin (Katsaus Troian tarinoihin – The Recuyell of the Historyes of Troye, 1471). Näihin aikoihin hän rupesi opettelemaan kirjapainotaitoa ja perusti palattuaan kotimaahan 1476 Westminsteriin Englannin ensimmäisen kirjapainon. Mainitun Recuyell- ja toiseksi sommittelemansa Shakkipeli (The Game and Playe of Chesse) -teoksen hän oli painanut Alankomaissa – ne ovat ensimmäiset englanninkieliset painetut teokset. Westminsterissä hän painoi ensimmäiseksi oman sommitelmansa: Filosofien sanoja ja lauselmia (The Dictes and Sayengis of the Philosophers, 1477), joka siis on ensimmäinen Englannissa painettu kirja. Caxton julkaisi noin 100 teosta, useat niistä hänen omia käännöksiänsä. Tästä lukumäärästä jo näkyy, minkälaista käännettä kirjallisuuden ulkonaisessa historiassa uusi keksintö merkitsi.

Provencelainen Henri Estienne (k. 1520) perusti Parisiin 1502 kirjapainon, jonka tuotteet ovat 1500-luvun arvokkaimpia ja kuuluisimpia. Tämä on hänen kahden poikansa Robertin (1503-1559) ja Charlesin (1505-1564) sekä Robertin pojan Henrin (1531-1598) ansiota, he kun olivat Alduksen tavoin samalla eteviä oppineita, taiteilijoita ja ammattimiehiä. Estiennen merkki: öljypuu ja sen alla raamatunlause: Noli altum sapere, sed time ("Älä ole ylpeämielinen, vaan pelkää", Paav. kirje roomal. XI, 20), on kirjojen kokoilijain ihastus. Hänen erikoisalansa oli klassillinen ja uskonnollinen kirjallisuus.

1600-luvulle kuuluvat ns. Elzevir-kirjat: Louis Elzevir-niminen ammattilainen perusti 1580 Leydeniin kirjapainon, kirjansitomon ja kirjakaupan, ja ehti julkaista ennen kuolemaansa (1617) n. 150 teosta. Hänellä oli viisi poikaa, jotka kaikki rupesivat harjoittamaan isänsä ammattia. Kuuluisimmaksi tuli nuorin, Bonaventure, jonka liikkeelle tulee suurin ansio Elzevir-kirjojen maineesta. Onnistuneimpia ovat pienoiskokoiset klassillisten kirjojen painokset. Elzevirit käyttivät useanlaatuisia liikemerkkejä, varhaisimpana kirjaa ja sirppiä kantavaa enkeliä.