[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7J5RPkmJSg8X2JkJk9UgWF7EHFNoLWHTgPd6bZmpA6I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1997,"Yleisen kirjallisuuden historia II","Railo, Eino",1884,1948,"1997-railo-eino-yleisen-kirjallisuuden-historia-ii","1997__Railo_Eino__Yleisen_kirjallisuuden_historia_II","Keskiaika -- Varhaisrenessanssi","tietokirja",[],[],"fi",1934,null,125317,917250,true,[],[],[],"Yleisen kirjallisuuden historian toinen osa käsittelee keskiajan ja varhaisrenessanssin kirjallisuutta. Teos tarkastelee muun muassa bysanttilaista ja latinankielistä kirjallisuutta, kirkollista runoutta sekä varhaisia eepoksia ja kronikoita.","Eino Railon 'Yleisen kirjallisuuden historia II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1997. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","YLEISEN KIRJALLISUUDEN HISTORIA II\n\nKeskiaika -- Varhaisrenessanssi\n\n\nKirj.\n\nEINO RAILO\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1934.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJOHDANTO.\n\nEuroopan hengenelämä keskiajalla ja keskiajan-ihmisen synty. Keskiajan\nkirjallisuuden käsittelyjärjestys.\n\nBYSANTTILAINEN KIRJALLISUUS.\n\n1. Bysantti caesariuden perillisenä ja tietoisuus \"roomalaisuudesta\".\nBysantin historia ja kulttuurityö. Sen kirjallisuuden historian\npäävaiheet. -- 2. Kreikka Bysantin kirja- ja kansankielenä. Bysantin\nopinto-olot, kirjastot ym. -- 3. Jumaluusoppi. Johannes Khrysostomos.\nJohannes Damaskolainen: Tiedon lähde, Photios: Myriobiblon. Barlaam ja\nJosaphat. Simeon Metaphrastes. -- 4. Kirkollisen runouden kehittyminen.\nHirmos ja hirmologion. Akrostikhon. Kontakia ja kanones. Romanos ja\nhänen runoutensa. Akathislos. Arkkipiispa Andreas, Johannes\nDamaskolainen ja Kosmas Jerusalemilainen. Bysanttilaista hymniikkaa\nItaliassa. -- S. Draaman alkeita Bysantissa. Methodios: Kymmenen\nneitsyen pidot. Kärsivä Kristus. -- 6. Bysanttilaiset historian\nkirjoittajina. Deksippos, Eunapios, Kritobulos. Prokopios ja hänen\nteoksensa. Pselloksen ja Anna Komnenan teokset. Kronikkain\nkirjoittajia. Johannes Malalas. Pääsiäiskronikka. Theophanes\nTunnustaja. Nestorin kronikka ym. esimerkkejä bysanttilaisen kronikan\nvaikutuksesta. -- 7. Bysanttilainen tiede. Kosmas Indikopleustes ja\nTopographia Christiana. Filosofi Proklos. Philopatris. Suïdaan\nSanakirja. Eustathioksen Homeros-selitykset. Johannes Tzetzes:\nKhiliades. Konstantinos Kephalas: Anthologia Palatina. Maksimos\nPlanudes: Anthologia Planudea. -- 5. Kertova ja muu taiderunous sekä\nsen rakenne. Poliittinen mitta. Epigrammit. Georgios Pisides ja hänen\nrunoelmansa. Blossius Aemilius Dracontius ja Heksaëmeron-runoelmat.\nTheodoros Studita. Runoilijatar Kasia. Munkki Theodosios. Theodor\nProdromos ja hänen runoutensa. Bysanttilainen romaani. Niketas\nEugenianos: Brosillan ja Kharikleen rakkaus. Eustathios Makrembolites:\nHysminen ja Hysminiaan tarina. Eläinsatukirja Stephanites ja\nIkhnelates. Syntipas eli kirja seitsemästä viisaasta. Vertauskuvallinen\neläinkirja Physiologos. Lintujen, Kalojen ja Hedelmäin kirjat.\nKansankielinen kirjallisuus. Rhodolaiset lemmenlaulut. Phlorios ja\nPlatziaphlora -- Flore ja Blanchefleur. Kallimakhos ja Khrysorrhoê.\nPtokholeonin kertomus. Kansankirjallisuuden merkitys epiikan aiheiden\nlähtökohtana. Kansalliseepos Basileos Digenis Akritas. Roland- ja\nCid-runoelmien samanaikaisuus.\n\nKESKIAJAN LATINANKIELINEN KIRJALLISUUS.\n\nI. Murrosaika (400-600).\n\n1. \"Keskiajan yö\". Salvianus: Jumalan ohjauksesta; hänen kuvauksensa\najan sivistysoloista. Augustinuksen Civitas Dei ja kirkon politiikka\nRooman valtiollisen ja kulttuuriperinnön hoitajana. Luostarit\nsivistyksen ahjoina. -- 2. Katsaus luostarilaitoksen historiaan. P.\nAntonius. P. Pakhomios. Benedictus Nursialainen ja hänen järjestönsä.\nTärkeimmät benedictiluostarit. Keskiajan koulun ohjelma ja tärkeimmät\noppikirjat. -- 3. Latinankielen kehitys ja munkkilatinan synty.\nRunouden muotojen eroavaisuus antiikin runoudesta: koron ja tavujen\nlukumäärän tulo ääntymispituuksien sijaan ynnä loppusointu. Liturgian\nkehitys draamallisuuden kaipuun vaikutuksesta. -- 4. Theoderik Suuren\nitalialaiset neuvonantajat. Boëthius. Hänen Aristoteles- ja\nPorphyrios-käännöksensä. Filosofian lohdutuksesta. Cassiodorus ja hänen\nteoksensa. Hänen merkityksensä luostarioppineisuuden herättäjänä.\nJordanes: Romana ja Geetalaisten vaiheista. Isidorus Sevillalainen:\nGoottien, vandaalien ja sveevien kuningasten historia ym. teoksia.\nGregorius Toursilainen: Frankkien historia. -- 5. Coelius Sedulus.\nApollinaris Sidonius.\n\nII. Kulttuurin elpyminen eli karolingilainen renessanssi ynnä\njälkiaika.\n\n1. Irlannin kastaja P. Patricius. Apotti Adamnanus: Pyhän Columban\nelämä ym. Gildas: Britannian tuhosta. Anglosaksilaisten kristillisyyden\nkreikkalainen leima. Aldhelm ja hänen teoksensa. Baeda, hänen\nelämänsä, teoksensa ja merkityksensä. -- 2. Saksalaisten apostoli\nBonifatius. Saksan liittyminen karolingien kulttuuripiiriin. Kaarle\nSuuren kulttuuriharrastuksen alku, hänen hovikoulunsa ja hänen\nkulttuurikerhonsa jäsenet. Karolingilainen renessanssi. Alcuin ja hänen\nteoksensa. Paulus Diaconus, Einhard, Angilbert ja Theodulf. -- 3.\nJohannes Scotus Erigena ja Areiopagita-käännökset. Erigenan filosofia.\nKaarle Suuren kansansivistysharrastus, koulut ja kirjojen\nvalmistaminen. Aleksandrialaisen ajan kirjoitustyylit ja tyylikaudet.\nKursiivi-, kapiteeli- ja unsiaalikirjoitus. Minuskeli- ja\nmajuskelityyli. P. Martinuksen luostari ja uusi kirjataide. Antiikin\naikainen kuvitus. Kehittyminen siitä ja bysanttilainen aste.\nMerovingilainen alkukirjaintyyli. Irlantilainen koristetyyli.\nLindisfarnen evankeliumit. Karolingilaisen tyylin synty. Kaarle Suuren\nEvangeliarium ja kirjuri Godescalc. Karolingilainen rakennustaide ja\nromanisen tyylin synty. -- 4. Karolingilainen renessanssi legendamaisen\nromantiikan aiheuttajana ja kohteena. Monachus Sangallensis: Kaarle\nSuuren sankaritöistä. Abbo: Parisin kaupungin sodista. Ermoldus\nNigellus: Keisari Ludvigin kunniaksi. Haag-katkelma. Kehityksen\nsuuntautuminen sankarilauluihin päin (chanson de geste).\nKarolingilaisen sivistyksen vaiheista Saksassa. Hrabanus Maurus.\nWalafrid Strabo: Kirja Vettinuksen näyistä ym. teokset; Notker Balbulus\nja sekvenssit sekä näiden synty. Esimerkkejä sekvensseistä. Tutilo ja\ntroopit. -- 5. Ekkehard I: Walther väkevä, sisällys ja merkitys. J.V.\nv. Scheffelin Ekkehard-romaani. Kiertävät laulajat. Runomittainen\nromaani Ruodlieb, sisällys ja merkitys. -- 6. Katsaus antiikin ja\nitämaisiin eläinsatukokoelmiin. Niiden aiheiden tulo tunnetuksi\nlänsimailla. Erään vangin pako kuvaannollisesti kerrottuna. Isengrimus.\nNivarduksen Ysengrimus. Eläinsatujen satiirinen luonne. -- 7.\nOtto-keisarien kulttuuri. Hrosvithan draamat, sisällys ja merkitys.\n\nKANSALLISTEN KIRJALLISUUKSIEN HERÄÄMINEN.\n\nI. Kelttien, anglosaksien, manner- ja pohjoisgermaanien kirjallisuus.\n\n1. Käsittelyjärjestys. Uusien kansojen keskuudessa vaikuttavat tekijät.\nIlveilijät ja kiertävät laulajat. Ballaadi. Hengellisen säädyn osuus\nlaulun syntyyn. Pakanallinen runous ja runojat. Saksan Spielmannit ja\npohjoismaiden leikarit. -- 2. _Irlantilaiset_, Ogam-kirjoitus.\nFili-järjestelmä. Bardit. Irlannin epiikan pääryhmät: Ulsterin ja\nLeinster-Munsterin sikermä. Cooleyn karjanryöstö. Ulsterin sikermän\nmuoto. Leinster-Munsterin sikermän sisällys ja muoto. Find Mac Cumaill,\nOssian ja Oscar. Syntyaika. Nimien johto. Dunin lehmän kirja.\nLeinsterin kirja. Skotlannin gaelit. Deerin luostarin kirja. Lismoren\ntuomiorovastin kirja. Ossianin laulut. -- 3. _Walesilaiset_. Bardit.\nSankarirunouden muoto. Muutto Bretagneen. Nennius: Brittien historia.\nOtaksuma Arthur-kuninkaasta. Carmarthenin musta, Aneirin, Taliessinin\nja Hergestin punainen kirja. Gododin. Etelä- ja Pohjois-Wales.\nWalesilaisen runouden metriikka ja soinnutus. -- 4. _Anglosaksit_.\nBeowulf, Widsith, Finnesburh ja Waldere. Brunanburhin ja Maldonin\ntaistelut. Muinaisenglantilainen kristillinen runous. Kaedmon ja\nKynewulf. Vaeltaja. Merenkulkija. Deor. Rauniolinna. Anglosaksilaisen\nrunouden luonnontunne ja sen mahdolliset lähteet. Länsisaksien kuningas\nAlfred ja hänen teoksensa. Aelfric. Ormulum. Maailmanjuoksija.\nErakottarien ohje. Kuningas Knutin ballaadi ja ballaadirunouden synty.\n-- 5. _Manner- ja pohjoisgermaaninen tarinapiiri_. Riimukirjoitus.\nWulfilan Raamatun käännös. Tietoja germaanien sankarirunoudesta.\nGermaanien historiallisia tarinoita. Norjalaisten muutto Islantiin.\nRuno-Edda ja sen sisällys. Skaldirunous, sen erikoisuudet ja eräitä\nsen harjoittajia. Snorre Sturluson ja Snorra-Edda. Sagarunous.\nIslanninkirja, Heimskringla, Fritiofin saga ym. Lyhyt katsaus Norjan,\nTanskan ja Ruotsin kansalliskirjallisuuksien alkuvaiheisiin. -- 6.\nMannergermaanien sankarirunouden alkumuoto. Sen sepittäjät.\nSpielmannien synty. Hildebrandin laulu ja sen aihe. Merseburgin\nloitsut. Wessobrunnin rukous. Muspilli. Heliand. Genesis-epiikka.\nOtfriedin Evankeliumikirja. Ludviginlaulu. Notker Labeon käännöstyö.\nWilliramin Korkea veisu.\n\nII. Ranskalainen, provencelainen, espanjalainen ja italialainen\nkirjallisuus.\n\n1. Ranskankielen synty. Strassburgin vala. P. Eulalian laulu. P.\nAlexiuksen elämä. Benoït'n runoelma Brendanin saaresta. P. Tuomas\nBecketin elämä. Ballaadit. Provencenkieli. Boeci. Provencelaisen\nrunouden varhaiskehitys ja suhde arabialaiseen runouteen. -- 2.\nEspanjankielen kehitys. Vanhin muistomerkki. Cantares. Poema del Cid.\n-- 3. Italian kielen ja kirjallisuuden synty.\n\nKESKIAJAN KUKOISTUSKAUSI.\n\nI. Yleisluonne, ristiretket ja yliopistot. Skolastiikka, mystiikka,\nkokemusperäinen ajattelu, humanismi ja historia.\n\n1. Civitas Dei toteutuneena. Läänityslaitos. Ristiretket hengellisen ja\nmaallisen vallan yhteisponnistuksen tulos. Keskiajan-ihminen. -- 2.\nRistiretkien merkitys. -- 3. Yliopiston alku. Salernon ja Bolognan\ntiede. Italian yliopistojen järjestäytyminen. Parisin yliopistojen\nsynty ja järjestäytyminen. Oxford ja Cambridge. -- 4. Skolastiikan\nsynty. Roscellinus. Nominalismi, realismi ja konseptionalismi. Anselm\nCanterburylainen ja hänen teoksensa. Pietari Abelard, elämä ja teokset.\n-- 5. Aristoteleen teosten uudet käännökset ja juutalaisarabialainen\nfilosofia. Ibn Gabirol: Elämän lähde. Syiden kirja. Maimonides: Opas\nhämmentyneille. Aristoteles skolastiikan pääfilosofiksi. Albigenssit ja\nvaldolaiset. Franciscus Assisilainen ja Dominicus. Alexander\nHaleslainen. Jean Fidanza l. Bonaventura. Albertus Magnus. Tuomas\nAquinolainen: Summa Theologiae. Johannes Duns Scotus. William Occam. --\n5. Mystiikan ilmenemistä varhaisaikoina. Bernard Clairvauxlainen.\nVictorilainen mystiikka. Bonaventura, Pierre d'Ailly, Jean Gerson.\nBeghardit ja beguinit. Joakim Fiorelainen. Mechtild Magdeburgilainen.\nEckhart, Suso, Tauler ja Ruysbroeck. Tuomas Kempiläinen. -- 7. Petrus\nde Dacia. Matthiaan Raamattua koskevat teokset. Birgitta Persson, elämä\nja teokset. Caterina Benincasa da Siena ja teokset. Goottilaisen\nkirkkotyylin vertauskuvallisuus. -- 8. Alexander Neckam. Giraldus\nCambrensis. Vincentius Bellovacensis. Roger Bacon, elämä ja teokset.\n-- 9. Humanismi. Piispa Hildebert. Johannes Salisburylainen. Alanus de\nInsulis ja Anticlaudianus. Loppusointuiset liturgiat. Nigaldus Wiroker:\nBrunellus. Walter Map. Runokertomukset antiikin draamoista. Keskiajan\nkäsitys komediasta ja tragediasta. Galfridus Vino Salvo. Johannes\nAnglicus. -- 10. Orosiuksen historia. Rimbertus. Widukind. Geoffrey\nMonmouthilainen. William Malmesburylainen. Saxo Grammaticus.\n\nII. Kertova runous.\n\n1. Sankarilaulut.\n\n1. Ranskan johtava asema runouden alalla. Legendat ja ballaadit Kaarle\nSuuresta ja hänen taisteluistaan saraseeneja vastaan. Truveerit,\njonglöörit ja menestrelit. Keskiajan-ihmisen kristillinen henki ja\ntaisteluvietti löytää yhteisen alan runoudesta, joka kertoo\ntaisteluista saraseeneja vastaan. Luostarien ja kirkkojen osuus\nsankarilaulujen syntyyn. Itinerariot. Chanson de geste, nimi, laajuus,\nrunomitta, säkeistöt, assonanssi ja esittämistapa. Truveerit jääneet\ntuntemattomiksi. Sankarilaulujen kolme aihepiiriä ja niihin kuuluvien\nrunoelmain lukumäärä. -- 2. Kaarle Suuri sankarilaulujen keskuksena.\nRolandin laulu, sen syntyaika ja aihe. Einhardin kertomus. Rolandin\nlaulun sisällys. Runon kehitysastetta koskevia huomioita. Sen\nrunotyyli ja henkilöt verrattuina Iliaaseen. Lojaliteetti, kunnia,\nisänmaanrakkaus ja kansallistunto. Runoelman esteettinen ja siveellinen\nteho. Sen taisteluhurma verrattuna Iliaaseen ja Mahabharataan. Kaarle\nSuuren toivioretki Jerusalemiin. -- 3. Guillaume d'Orange ja hänen\nhistoriansa. Vivienin lupaus. Alischansin taistelu. Rainouartin olo\nmunkkina. Pulein Morgante. Rabelais'n Gargantua. Guillaumen olo\nmunkkina. Chronicon Novaliacence. -- 4. Isembard ja Gormond.\nSaint-Riquier'n luostari. Doon de Mayence. Chevalerie Ogier. Renaud de\nMontauban. Raoul de Cambrai. Huon de Bordeaux ja sen vaikutus\nmyöhempiin runoteoksiin. Ranskan sankarilaulujen myöhempi kehitys.\nFierabras. Isojalkainen Bertha. Kuvaus jonglööreistä ja sankarilaulujen\nesittämisestä. -- 5. Espanjan kronikoista ilmenevät sankarilaulujen\njäljet. Laulu Cidistäni, syntyaika, laajuus ym. Päähenkilön todellinen\nhistoria. Runoelman sankarin luonnekuva. Runoelman sisällys. Seitsemän\nLaran infanttia. Sancho II:n Kastilialaisen urotyöt. Roncesvalles. --\n6. Ranskalaisten sankarilaulujen tunkeutuminen Italiaan ja niiden\nsankarien kansallistuminen siellä. Tulo Espanjaan. Pampelunen\nvalloitus. Ottava rima. Andrea di Magnabotti: Ranskan kuninkaat. -- 7.\nKonrad: Ruolantes Liet. W. v. Eschenbach: Willehalm. Geoffrey\nMonmouthilainen: Britannian kuningasten historia. Robert Wace:\nBrutuksen romaani. Layamon: Brut. Kuningas Horn. Havelok Tanskalainen.\nGuy of Warwick. John Barbour: The Brus. Sokea Harry. Sankarilaulujen\nvaikutus Islannin kirjallisuuteen. -- 8. Teoria kalevalaisten\nsankarilaulujen synnystä. -- 9. Venäläisten bylinat. Kertomus Igorin\nsotarelkestä.\n\n2. Ritarirunous.\n\n1. Ritarilaitos ja ritarirunous l. hoviepiikka. Sen aihepiirit:\nbysanttilais-itämainen romantiikka, antiikin ja itämaiden romantiikka\nsekä Aleksanterin legendat, ja Arthur-tarinasto. Rakkaus ritarirunouden\nkeskeinen tapahtuma. Ritarirunouden aatteellinen sisällys ja\nritariuden ihanteet. Sen juoni, kuvaukset ja sepittäjät. Nimi ja\nkäsittelyjärjestys. -- 2. Marie de France, hänen tuotantonsa ja\nlai-runoelmiensa aiheet. Lai ja chantejable. Ovidiuksen epyllionien\nmahdollinen vaikutus. -- 3. Flore ja Blanchefleur, alkuperä ja\nsisällys. Aucassin ja Nicolette, alkuperä ja sisällys. Gautier d'Arras.\nAdenet. -- 4. Itämainen Salomo-romantiikka. Salomo ja Marcolphus.\nSpielmann-runoelmia: Kuningas Rother, Herttua Ernst, Salman ja Morolf,\nOswald ja Orendel. -- 5. Alberic de Briangon, Simon ja Lamprecht.\nAleksanterin romaani. Roman de Thèbes. Roman d'Eneas. Benoït de\nSainte-Maure: Roman de Troie. Filostrato. Troilus ja Cressida.\n-- 6. Bretagnelaisten runous. Varhaisimmat tunnetut Tristan ja\nIseut-runoelmat: Eilhart von Obergen käännöksen esikuva, Beroulin,\nThomas de Bretagnen ja Chrestien de Troyes'n toisinnot.\nBreri-Bledhericus. Thomas'n toisinto Gottfried von Strassburgin\nlaitoksen pohja. Chrestien de Troyes'n elämänvaiheet ja Champagnen\nkirjallinen hovi. Tristan Beroulin ja Thomas'n mukaan. Eilhartin\nkäännös ym. Klassillisten ja itämaisten myyttien vaikutus Tristaniin.\nDshurdshanin Wis ja Ramin. Tristan traagillisena lemmenrunoelmana. --\n7. Chrestienin muut runoelmat ja niiden sisällys ja merkitys.\nPercevalin sisällys. Graalin tarinan synty. Muita Graalin sikermän\nrunoilijoita. Chrestien kirjailijana. -- 8. Ritarirunous _Englannissa_:\nHelmi ja Sir Gawain ja vihreä ritari. _Saksassa_: Hohenstaufien,\nThüringenin ja Itävallan hovit. Heinrich von Veldeke. Eilhart. Herbort\nvon Fritzlar. Hartmann von Aue ja teokset. Wolfram von Eschenbach ja\nteokset. Parzivalin runollinen arvo. Gottfried von Strassburg. Ulrich\nvon Türheim. Heinrich von Freiberg. -- 9. Ritarirunous _Alankomaissa,\npohjoismaissa ja Espanjassa_. Mester de clerecia ja mester de juglaria.\nEl Caballero Cifar. Amadis Gallialainen. Joao de Lobeira. Espanjalaiset\nritariromaanit. _Italia_: Tavola rotonda-runous. Verner parka.\n\n3. Saksan kansallisepiikka.\n\n1. Mannergermaanilainen tarinasikermä Eddain mukaan: Sigurdin,\nBrunhildin, Gudrunin tarina, sen historiallinen tausta ja kolme\npääosaa. Nibelungien laulu, sen säeluku, jako ja runomitta ynnä\nhuomautuksia sen johdosta. Sen sisällys. Vertailua Eddain tarinaan.\nBrunhildin, Siegfriedin ym. luonteiden kuvausta. Toisen osan johtoaihe,\nKriemhild ja Hagen. Runoelman arvo. Sen myöhempi historia. -- 2.\nValitus. Gudrun, sisällys ja merkitys. Muita sankarirunoelmia.\n\"Sankarikirjat\".\n\nIII. Lyriikka.\n\n1. Latinankieliset teinilaulut.\n\nLatinankielen kelpoisuus uudenaikaiseen runouteen. Kulkeelle joutuneet\nmunkit (clerici vagantes). Kiertelevät ylioppilaat l. goliardit ja\nteinit sekä heidän vaiheensa. \"Piispa Golias\". Walter Map. Archipoeta.\nGoliardrunous: Walter Mapin nimellä tunnettu kokoelma ja Carmina\nBurana. Goliaan tunnustus. Näytteitä.\n\n2. Provencelainen, ranskalainen, italialainen, espanjalainen ja\nportugalilainen laulurunous.\n\n1. Trubaduurirunouden päätekijät: ritari, joglari, hengellisen säädyn\njäsen ja teini. Sanat, sävel, esittäjät ja kuulijakunta. Ylhäisön\nnaisen asema ja hänen tulonsa palvovan lemmenrunouden kohteeksi.\nRunouden sävy. Provencen kieli ja runous. Kieli- ja runo-oppi.\nLaulukirjat. Trubaduurien elämäkerrasto. Nostradamus. Selonteko\nprovencelaisen lyriikan lajeista. -- 2. Guilhem Poitierslainen.\nAkvitanian Eleanor ja Bordeaux'n ym. runoutta harrastavat hovit.\nMarcabru. Bernart de Ventadorn. Jauffré Rudel. Guiraut de Borneil.\nArnaut Daniel. Bertran de Born. -- 3. \"Toulousen seitsemän trubaduurin\nylen iloinen seura\". \"Kukkakilpailut\". Toulousen akatemia.\nProvencen kirjallisuuden myöhemmät vaiheet. -- 4. Ranskalainen\nlyriikka. Crarofe-laulu ja -tanssi. Varhaisranskalaisen lyriikan\nluonne. Historiallinen l. työlaulu. Paimenlaulu. Muita lajeja.\nTrubaduurirunouden vaikutus ja lyriikan päämuodot. Runojen ja\nrunoilijain lukumäärä. Thibaut IV. Ylimyspiirien \"rakkauden hovit\".\nPorvarien puy-yhdistykset ja -juhlat. Adam de la Hale, elämä ja runous.\nRutebeuf, elämä ja runous. Ranskalaisen kulttuurin rappeutuminen\n1300-luvulla ja Italian tulo runouden johtavaksi maaksi. Guillaume de\nMachaut. Sata ballaadia. Jean Froissart. Eustache Morel l. Deschamps.\nChristine de Pisan ja naisen palvonnan elpyminen. Alain Chartier.\nCharles d'Orléans. Kuningas René. -- 5. _Italian_ lyriikan alku. Giulio\nAlcamo ja Rinaldo di Aquino. Pier delle Vigne ja sonetti. Odo delle\nColonne. Toscanan kansallisen elämän elpyminen. Dante da Majano.\nSonetin lisääntyvä käyttö. Humoristis-satiirinen ja filosofinen linja.\nFolgore da San Geminiano. Rustico di Filippo. Cecco Angiolieri.\nGuittone d'Arezzo. Guido Guinicelli. \"Uusi suloinen tyyli\". Guido\nCavalcanti. Giacopone dei Benedetti (da Todi). -- 6. _Espanjan_\nlyriikka. Rakkauden olemus ym. Alfonso X:n laulukokoelma. Juan Ruiz,\nelämä ja teokset. Romanssit ja cancionerot. Martin Nucion\nRomanssikirja. Silva de Romunces. Yleinen romanssikokoelma. Romanssien\nsynty. Juan II ja trubaduurirunous. Cancionero de Baena. Cancionero de\nStuniga. Markiisi de Santillana. -- 7. _Portugalin_ lyriikka.\nVarhaisimmat runot. Cancioneiro da Ajuda. Cancioneiro da Vaticana.\nCancioneiro Colocci-Brancuti. Pääryhmät, aihepiirit ja lajit.\nCancioneiro Geral.\n\n3. Saksan, Englannin, Alankomaiden, Islannin, Norjan, Tanskan, Ruotsin\nja Suomen lyriikka.\n\n1. Varhaissaksalainen lyriikka. Trubaduurirunous ja minnelaulu.\nViimemainitun eri lajit ja rakenne. Kurenberg. Dietmar von Eist.\nFriedrich von Hausen. Heinrich von Morungen. Reinmar von Hagenau.\nWalther von der Vogelweide, elämäkerta, runous ja merkitys. -- 2.\nNeidhart von Reuental. Ulrich von Lichtenstein. Tannhäuser ja\nWartburgin kilpalaulanta. Johannes Hadlaub. Suuri Heidelbergin\nkäsikirjoitus. Pieni Heidelbergin käsikirjoitus. Weingartnerin\nkäsikirjoitus. -- 3. Porvarisäädyn synty ja laulun porvarillistuminen.\n\"Mestarilaulajien ammattikunta\" ja heidän runoutensa laatu. Hans Sachs,\nelämäkerta ja runous. -- 4. Saksalainen kansanlaulu. Klara Hätzlerin\nlaulukirja. -- 6. _Englantilainen_ taidelyriikka. Runonäyte. -- 6.\n_Alankomaiden_ lyriikka. Liedekens Boeck. _Islannin_ lyyrillinen\ntanssilaulu. Rimur-laulut. Eystein Asgrimsson. Jon Arason. _Norjan_\nstevrunous. Draumkvaede. _Tanskan_ kaempeviser ja niiden rakenne.\nAnders Sörensen Vedelin kokoelma. Peder Syvin kokoelma. Niiden myöhempi\nmerkitys. _Ruotsin_ kansanlaulut. Strängnäsin piispa Tomas ja hänen\nisänmaalliset runonsa. -- 7. _Suomen_ kansanlaulut. Häärunous, sen ikä,\naiheet ja laatu sekä kuvastama kulttuuritaso. Pienoislyriikka ja sen\nvanhimpien muotojen etsiminen. Miesten ja naisten laulut. Suomen\nvarhaislyriikan korkea taso. Kristillisaiheinen runous. Tanssilaulu ja\nballaadi. Itkuvirret. Leikarit.\n\nIV. Vertauksellinen, opettavainen, uskonnollinen ja historiallinen\nkirjallisuus.\n\n1. Vertauskuvallisen lemmenrunouden synty. Guillaume de Lorris. Jean de\nMeung. Ruusun romaani, sen sisällys ja merkitys. Väittely Ruusun\nromaanista. Christine de Pisanin Kirje rakkauden jumalalle ja Sana\nRuususta. Jean Gersonin osuus väittelyyn. -- 2. Brunetto Latini.\nFrancesco da Barberino. Dino Compagni. Juan de Mena. Sebastian Brant:\nNarrien laiva. Melchior Pfintzing: Teuerdank. Kuolemantanssi. Köyhäin\nRaamattu. Spervogel. Winsbecke. Thomasin von Zirclaria. Freidankin\nvaatimattomuus. Saksilaiskuvastin. Schwabilaiskuvastin. Ulrich Bonerin\nJalokivi. Hugo von Trimbergin Juoksija. Jacob van Maerlant. Hein van\nAken. Dirk Potter van der Loo. Alankomaiden proosa. William Langland ja\nPietari Peltomiehen näky. John Gower. -- 3. Christine de Pisan. Alain\nChartier. Gautier de Coincy. Meidän rouvamme voimailija. Opettavainen\nhartauskirjallisuus. Hélinand: Säkeitä kuolemasta. Guillaume de\nDigulleville. Giacomino de Verona. -- 4. Portugalin proosan synty ja\nsen varhaisteokset. Fernao Lopes. Gomes Eannes de Azurara. Tanskan\nRiimikronikka. Ruotsin kronikat. Ericus Olai.\n\nV. Kansanomainen kirjallisuus.\n\n1. Yhteisen kansan kirjallisuus ja sen esittäjät. -- 2. Kansankieliset\neläinsadut. Marie de Francen Ysopet. Euroopan repolaistarinain pohja.\nEläinsatujen synty yleensä, aihe ja muoto. Ranskalaisten eläinsatujen\nrunsaus ilmaus samasta runoiluvoimasta kuin sankarilaulut ja\nritarirunous. Eläinsadut gallialaisen henkevyyden ilmauksena.\nRepolaisromaanin osat: _Vanha_ ja _Uusi Repolainen_ sekä niihin\nkuuluvat runoelmat. Vanhan ja Uuden Repolaisen luonnekuva. Edellisen\nvaiheet Saksassa ja Alankomaissa. Hartmannus Schopperuksen\nHovielämän kuvastin ym. -- 3. Suomen eläinsatujen periytyminen\nlatinalais-ranskalaisista. \"Repolaisen\", \"jalopeuran\" ja \"kuoman\" johto\nym. Latinalais-ranskalaisten lähteiden tulo tunnetuksi Suomessa.\nEläinsatukuvia Suomesta 1400-luvulta. Schopperuksen teos Suomessa. --\n4. Ranskalaiset kaskut (fabliaux), niiden lukumäärä, ikä, alkuperä ja\nlaatu. Esimerkki: Pyhä Pietari ja jonglööri. Kaskut muissa maissa.\nEsimerkki- ja saarnanjuurikirjat. Kansankirjat: Melusine, Till\nEulenspiegel ym.\n\nVI. Näytelmä.\n\n1. Antiikin perintö: jonglöörit. -- 2. Kirkon liturgia draamallisen\npyrkimyksen ilmaisuna. Kirkko ja pakanalliset juhlamenot. Antiikin\ndraama. Liturgian draamalliset apukeinot. Suomessa säilynyt\npääsiäiskulkueen ohje. Liturginen draama ja profeettain kulkue.\nKansankielen lisääntyvä osuus ja siirtyminen kirkon ulkopuolelle.\nRaamatun kertomukset sommitellaan draamoiksi, mysterioiksi. Tämän nimen\njohto ja varhaisin esiintyminen. Esittäjät: confrérie, puy.\nPyhimysnäytelmät l. miraakkelit ja niiden esittäjät: ammattikunnat ja\npuy-yhdistykset. Maallinen draamallinen aines: farssien synty.\nMoraliteetin synty: opettavainen ja vertauskuvallinen elämänkuvaus.\nKomedian kehittyminen farsseista ja bukolisesta paimennäytelmästä.\nEsittämispaikat ja näyttämöt. \"Kolminaisuuden majala\". Valenciennes'in\nkärsimysnäytelmän lavastus v:lta 1547. -- 3. Aadamin näytelmä.\nVapahtajan ylösnousemus. La Passion des Jongleurs. \"Kärsimyksen,\nveljeskunta\" ja Euroopan ensimmäinen teatterilupakirja. Arras'n\nkärsimys ym. Paratiisin käräjät. Kärsimysnäytelmäin loppuvaiheet. -- 4.\nJean Bodel: Pyhän Nikolain näytelmä. Rutebeufin Theophilus. Meidän\nrouvamme ihmeet. Ostes. Miraakkelien loppuvaiheet. -- 5. Courtois\nd'Arras. Poika ja sokea. Adam de la Hale: Lehvänäytelmä, Robin ja\nMarion. Basochen kirjurit. \"Suruttomain seurakunta\". Sottie-farssit ja\nniiden esittäjät. Griseldis'n tarina. Keisari, joka surmasi\nveljenpoikansa. Vertauskuvalliset moraliteetit. Sottie-farssin synty.\nGringoire: Narrien ruhtinas. Farssi: Mestari Pathelin. Bagnolet'n\njousimies. -- _Englanti_. Pyhän Katarinan näytelmä. Esittäminen\nammattikuntien kunniatehtäväksi. Säilyneet miraakkelisarjat. Viimeinen\nmiraakkeliesitys. Moraliteetti: Jokamies. Interludi. -- _Saksa_.\nSäilyneitä käsikirjoituksia. Kristuksen kärsimyksen pääsiäisnäytelmä.\nKymmenen neitsyen näytelmä ym. Rouva Juttenin näytelmä. Ober-Ammergaun\nkärsimysnäytelmät. Laskiaisnäytelmät. Neidhartin näytelmät. Hans Sachs\nja hänen näytelmänsä. -- _Alankomaat_. Elckerlijk. Pyhän Sakramentin\nmysterio. Abelespelen. Sotternieën. Gesellen van den Spele.\nRederijkerskamers. \"Landjuwelen\". -- _Italia_. Latinankielinen\nmysterio. Pääsiäisnäytelmä. Trionfi-kulkueet. Laude-runot ja\nkansankielinen mysterio. Figure, vangeli, divozione l. mistero l.\npassione. Sacre rappresentazioni. Jeesuksen Kristuksen kärsimys.\nMunkki, joka antautui Jumalan palvelukseen. Sielun komedia. Farse\nspirituali. Farsa napolitane. -- _Espanja_. Latinankielinen liturginen\ndraama. Koululaisnäytelmät. Kansankieliset näytelmät (auto). Itämaiden\nviisaiden mysterio. Gomez Manrique: Meidän Herramme syntymän esitys.\nJuan del Encina. Komedia. Näytelmädialogi Celestina, sen sisällys ja\nmerkitys. -- _Portugal_. Gil Vicente.\n\nDANTE.\n\n1. Keskiajan varhaiskirjallisuuden epäpersoonallinen yhteisyys.\nYksilöllisten kirjailijoiden tulo myöhemmin yleisemmäksi. Suuri\nrunoilija aikansa synteesin luojana ja tilinpäätöksen tekijänä. -- 2.\nDante Alighierin synty, suku ja kasvatus. Katsaus Firenzen historiaan.\nBeatrice ja Danten suhde häneen. Danten avioliitto. Jatkoa Firenzen\nhistoriaan. Dante priorina. Hänen maanpakonsa ja tuomionsa. Danten\nvaltiolliset mielipiteet hänen jouduttuaan maanpakoon. Hänen\nvaellusvuotensa ja kuolemansa. -- 3. Danten nuoruudenrunous: Sonetti e\ncanzoni. Vita nuova, sen suorasanainen perusjuoni ja runot, sen\narviointi nykyiseltä kannalta ja historiallinen merkitys. -- 4.\nKansanomaisesta kaunopuheisuudesta, sommittelu ja tarkoitus. Convito,\nsommittelu, sisällys ja Danten filosofian ja maailmankäsityksen esitys.\nYksinvallasta: Danten valtiollisen filosofian esitys. Danten eklogit ja\ntutkielma Vedestä ja maasta. -- 5. Jumalainen komedia. Viittauksia\nvarhaisempaan näkykirjallisuuteen. Danten nerous aikakautensa syvimmän\npyrkimyksen ilmaisijana. Suurrunoelman varhaisin konseptio. Runoelman\nulkonainen maailmankuva ja rakenne. Runoelman näkyluonne ja sen\nilmaisema Danten persoonallisuus ja aatepiiri. 3-lukuun perustuva\nastrologinen rakenne. Runomitta. Rakenteen harkittu järjestelmällisyys.\nKeskushenkilö Dante ja runoelman hänestä antama kuva. Danten käsitys\nrunoilijakutsumuksestaan. Dante tuomarina. Hänen mielikuvituksensa\nvoima ja laatu. Hänen tyylinsä: realisminsa, vertauksensa, lyhyytensä\nja pidättyväisyytensä. Jumalainen komedia oppineena runoelmana. Oliko\nDantella huumoria? Henkilöiden inhimillisyys. -- 6. Divina commedian\nnimi. Ei eepos, vaan poliittis-uskonnollinen näkyrunoelma. Runoelman\nmyöhemmät vaiheet ja tutkimus.\n\nVARHAISRENESSANSSI. PETRARCA JA BOCCACCIO.\n\n1. Kansainvaelluksen barbaarin sivistyminen kirkon koulussa.\nNaivin hurskauden ilmeneminen ristiretkinä ja epäilyksen\nsynty. Askeesin vaihtuminen elämänhaluun ja keskiajan-ihmisen\nvapautuminen. Taloudellisten seikkojen vaikutus tähän muutokseen.\nRenessanssin-ihmisen synty ja hänen psykensä. -- 2. Katseen\nkohdistuminen roomalaiseen menneisyyteen. Uusi syventyminen\nroomalaisten kirjallisuuteen. Renessanssi ja siihen sisältyvä\nhumanismi. Varhaisrenessanssi, valtarenessanssi ja myöhäisrenessanssi.\nCola di Rienzi. -- 3. Albertino Mussato: Eccerinis. Francesco Petrarca,\nelämänvaiheet. -- 4 Petrarcan persoonallisuus ja hänen uudenaikainen\nkäsityksensä isänmaasta. Hänen luonnonromantiikkansa ja luonteensa.\nPerustajan asema humanismin alalla; hänen humanistinen ihanteensa.\nLatinankieliset teokset, niiden sisällys ja merkitys. -- 5. Canzoniere,\nsonetit Lauralle, I Trionfi. Sonettien ulkoasu ja sisällys, Lauran\npalvonta. Huomautus 6 Trionfi-runoista. Petrarcan teosten peruspainos.\n-- 6. Giovanni Boccaccio. Italian proosan alkuvaiheet: Rusticiano\nPisalainen. Marco Polon matkat. Ristoro di Arezzo: Maailman synty. Sata\nvanhaa novellia. Boccaccion elämänvaiheet. Filocolo, lähteet ja laatu.\nFilostrato ja ottava rima; runoelman lähteet ja sisällys. Teseide,\nsisällys, Chaucer ja Shakespeare. Ameton nymfit, sisällys, lähteet ja\nrakenne. Fiesolen nymfit, samoin. Vamorosa Fiammetta, sisällys ja\nmerkitys. Rakastuneen näky, samoin. Rime. Humanistiset opinnot ja\nlatinankieliset teokset. Suhde Petrarcaan. Hautakirjoitus. -- 7.\nDecamerone, sen kehyksen synty. Kuuluu Symposionista alkavalle\nlinjalle, ilmentäen renessanssin-ihmisen uutta aistillista\nelämänkäsitystä. Anteeksiantava suhtautuminen lemmenrikkomuksiin.\nDecamerone, Italian proosan perustava kirja.\n\nVARHAISRENESSANSSIN JATKUMINEN JA KESKIAJAN LOPPU. CHAUCER JA VILLON.\n\n1. Humanismin harrastuksen jatkuminen Italiassa. Latinistit Marsigli ja\nSalutato, kreikkalaiset Khrysoloras, Gaza, Plethon, Apostolios,\nBessarion, Argyropulos, Konstantinos ja Johannes Laskaris, Kallistos,\nMoskhos, Khalkondylas ja Musuros. -- 2. Italialaisia humanisteja:\nAurispa, Guarino, Poggio, Filelfo ja Valla. Italia syrjäytyy, latinaa\nkirjoitetaan, kreikkaa luetaan. Pontanus ja Napolin akatemia. Enea\nSilvio. Loschi, Corraro, Basini, Filelfo ja Landino. Cosimo dei Medici\nja hänen platonilainen akatemiansa. Ficinon filosofia. Leonardo Brunin\nja Poggion Firenzen historia. Biondon Italian historia. -- 3.\nJumalaisen komedian ja Decameronen jäljittelijät. Italialaisia\nnovellisteja. Dino Compagnin ja Giovanni Villanin Firenzen historiaa\nkoskevat teokset. Runoutta. -- 4. Katsaus Englannin historiaan\n1300-luvulla. John Wycliffen toiminta ja teokset sekä taistelu häntä\nvastaan. Geoffrey Chaucer. Yleishuomautus hänen merkityksestään. Hänen\nelämäkertansa, tuotantonsa vaiheet, säkeistönsä ja ranskalaisen ja\nitalialaisen kauden tuotteet. Canterburyn tarinat, ulkorakenne ja sen\nansiot. Prologin sisällys ja runoelman henkilöt. Katsaus sisällykseen.\nHuomautuksia tarinoiden erilaisesta tasosta. Oikea Chaucer\nlöydettävissä Prologista. Chaucerin maailmankatsomus. Hänen\nluonnontunteensa. Chaucer huumorin tuojana Euroopan kirjallisuuteen ja\n1700-luvun humoristien edeltäjänä. Näkemyksessään ja kuvaustavassaan\nrealisti. Hänen lukeneisuutensa ja jälkimaineensa. -- 5. Occleve ja\nLydgate. John Mandevillen kirja. John of Trevisa, Pecock ja Fortescue.\nPaston-kirjeet. Thomas Malory: Arthurin kuolema ja sen merkitys. Jaakko\nI: Kuninkaan kirja. Robert Henryson. William Dunbar. Gavin Douglas. --\n6. Ranskan proosan kehitys. Ranskan suuret kronikat. Villehardouin.\nJoinville. Froissart. de Commines. Chastellain. Raamatun kääntäminen\nranskaksi. Käännöksiä latinankielestä. Italialaisen novellin vaikutus\nRanskassa: Sata uutta kertomusta. Antoine de la Sale, elämäkerta ja\nteokset. Avioliiton viisitoista iloa. Ritari-ihannetta elvyttäviä\nromaaneja. -- 7. François Villon. Yleinen huomautus. Hänen\nelämäkertansa. Pienen Testamentin synty. Ballaadeja. Suuri Testamentti.\nVillonin tuotanto ja varhaispainokset. Hänen ulkonaiset runomuotonsa.\nSisällyksen puolesta Ranskan ensimmäinen uudenaikainen runoilijayksilö.\nViha; menetetty nuoruus; Villon kuoleman varmuuden ja katoavaisuuden\nrunoilijana; hänen hartautensa; Villon rakkauden laulajana; hänen\nHautakirjoituksensa.\n\nKIRJALLISUUDEN ALUE 1400-LUVUN LOPUSSA.\n\n1. Euroopan kirjallisuus vv. 400-1400: aluemenetykset ja valloitukset.\n-- 2. Suomen kirjallinen elämä keskiaikana. Alkeet ja kielen\nnorjistuminen kulttuurin palveluksessa. Mitään suomenkielistä\nkirjallisuudeksi nimitettävää ei ole säilynyt. Suomen keskiaikaisen\nkirjallisuuden pääryhmät. Mistä kirjoja Suomeen tuotiin? Kirjojen\nvalmistus Suomessa. Ensimmäinen Suomea varten painettu kirja:\nMissale Aboense. Manuale Aboense. Tuomas-piispan kirjasto, Henrik\nTempilin kirjat. Piispojen kirjahankinnat ja yleiskatolinen\nkirjallisuus Suomessa. Humanismin harrastusta. Johannes Pauli.\nKansalliskirjallisuutemme vanhin teos: Vita et miracula S.H. episcopi\net martyris. Suomen piispain kronikka. Musta kirja. Piae Cantiones,\nsynty, painokset ja sisällys. Johannes Andreaksenpoika Budde ja hänen\nkäännöstyönsä. Entinen Kalmarin Kodeks, synty ja taiteellinen asu.\nYleishuomautus keskiajan kirjallisesta elämästä Suomessa.\nKeskiaikaisten kirjojemme tuho. Helsingin yliopiston irtolehtikokoelma.\n-- 3. Lyhyt katsaus Venäjän, Puolan, Ukrainan, Bulgarian, Serbian,\nTshekin, Unkarin ja Uus-Kreikan kirjallisuuden syntyyn ja kehitykseen.\n\nKIRJAPAINOTAITO.\n\nKirjojen valmistaminen karolingilaisen renessanssin jälkeen ja eri\nkirjoitustyylien kehittyminen. Valmistuksen ja myynnin keskittyminen\nkulttuuriahjojen ympärille. Dypold Lauber. Laattakirjat ja\npuupiirrokset. Coster ja Gutenberg. Ensimmäiset painetut teokset.\nIncunabula. Kirjapainotaidon leviäminen. Aldus Manutius. William\nCaxton. Henri Estienne. Louis Elzevir.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nAntiikin kirjallisuuden kuvauksen lopetimme viittauksella siihen\nvaikeaan asemaan, johon kreikkalais-roomalainen sivistys joutui\nbarbaarien valloittaessa sen alueet. Asettuessamme nyt n. vuoden 400:n\nvaiheille Kr.j. ja katsoessamme siitä ympärillemme ja tulevaisuuteen\ntoteamme, että seuraavat tekijät ovat vaikuttamassa Euroopan kansojen\nelämään: antiikin kirjallisuus, sekä kreikan- että varsinkin\nlatinankielinen, ja yhä heikentyvä kaupunkisivistys; uusien kansojen\nraaka voima, joka sekä turmeltuu että talttuu sekaantuessaan\nsivistyneempään, veltostuneeseen pohjaväestöön, ja joka vähitellen\nolosuhteiden pakosta luo uuden, läänityslaitoksen nimellä tunnetun\nyhteiskuntajärjestyksen; ja kirkko, joka asettaa tehtäväkseen\nantiikista periytyneen väestön ja uusien pakanallisten kansojen\nkasvattamisen kristillisen siveysopin ja Rooman vanhan imperiumin\nhengessä. Nostaen katseemme kauemmaksi näemme sitten, kuinka Muhammedin\nuskonkiihko vähentää kristillisen sivistyksen aluetta, kuinka Rooman\nkeisariaate saa ilmaisunsa maallisenkin vallan alalla, ja kuinka\nn. puolen vuosituhannen kehityksen ja kristillisen opetuksen\ntuloksena Eurooppaa vallitsee antiikista kokonaan eroava psyke, ns.\n\"keskiajan-ihminen\". Hänen toimintaansa voimme sitten selvästi seurata\nvuosisadan toisensa jälkeen, aina puoli vuosituhatta, kunnes 1400-luvun\nlopussa toteamme uusien voimien ruvenneen vaikuttamaan niin paljon,\nettä keskiajan-ihmisen psyke on muuttumassa renessanssin-ihmisen\nsieluksi. Tätä n. 1000 vuotta kestänyttä ajanjaksoa olemme tottuneet\nsanomaan \"keskiajaksi\", ei siksi, että se olisi alussaan tai lopussaan\nmillään jyrkällä leikkauksella erotettu entisyydestään ja\ntulevaisuudestaan, vaan pedagogisista syistä ja siksi, että se kaukaa\nkatsoen todellakin yksilöllistyy historian virrassa omaväriseksi\nvaiheekseen.\n\nEsitettäväksemme tulee nyt tämän vaiheen kirjallisuus eli siis se,\nmiten keskiajan-ihminen vastaanotti antiikin perinnön ja miten hän\nilmaisi oman sielunelämänsä. Itsestään selvänä tehtävänä on aluksi\nyleiskuvan luominen siitä, miten kreikkalainen ja latinalainen\nkirjallisuus pelastuivat kansainvaelluksen myrskyistä ja mitä niistä\nkeskiajan-ihminen erikoisesti käytti hyväkseen. Edellinen eli\nbysanttilainen kirjallisuus voidaan esittää yhtenäisenä kokonaisuutena\nloppuunsa eli Bysantin kukistumiseen (1453) saakka, koska se Euroopan\ntaustalla eläen todellakin oli sellainen, milloinkaan katkeamatta tai\nliittymättä aikansa kirjallisuuden vaiheisiin siten, että se itse olisi\nmuuttanut luonnettaan. Samoin on keskiajan latinankielinen kirjallisuus\neheä kokonaisuus, joka on sellaisena kuvattava, kuitenkin muistaen,\nettä se toisilta osiltaan liittyy läheisesti eri kansallisiin\nkirjallisuuksiin. Näin saamme historiallisten tosiasiain mukaisesti\nkeskiajan kirjallisuuden historian luontevaan alkuun ja suoritamme sen\nelimellisen yhteyden tunnossa alla olevaan elämään aina ns.\nkarolingilaisen renessanssin loppuun eli 900-luvulle saakka.\n\nTällöin rupeaa yhä selvemmin kuulumaan uusien kansallisten kielten\nääntä ja me oivallamme, ettei tämän ilmaiseman hengenelämän kuvaamista\nvoi enää siirtää tuonnemmaksi. Ennenkuin siihen ryhdymme, on kuitenkin\nratkaistava tärkeä kysymys: käsittelemmekö jokaisen kansan\nkirjallisuuden keskeyttämättä, yhtenäisesti, sen synnystä keskiajan\nloppuun saakka, vai rupeammeko etenemään leveänä lajirintamana? Syistä,\njotka selviävät seuraavasta, valitsemme jälkimmäisen vaihtoehdon.\n\nEnsiksi siis kuvaamme kansallisten kirjallisuuksien heräämisen, luoden\nkatsauksen kelttiläiseen, anglosaksilaiseen, manner- ja\npohjoisgermaaniseen, ranskalaiseen, provencelaiseen, espanjalaiseen ja\nitalialaiseen runouteen, ja vieden kunkin niin pitkälle, että keskiajan\nkukoistuskauden runous voi siihen myöhemmin luontevasti liittyä. Näin\ntulemme viimeksimainitulle aikakaudelle eli 1100-1300-luvuille, jolloin\nkeskiajan-ihminen ilmaisi psykensä omintakeisimmalla, eheimmällä ja\nkauneimmalla tavallaan. Mutta voidaksemme täysin eläytyä näiden\nvuosisatojen kirjallisuuteen meidän täytyy saada käsitys siitä\nkulttuuripohjasta, josta se nousi, ja siksi kuvaamme nyt lyhyesti tämän\nyleisluonteen, ristiretkien syyt ja vaikutukset, yliopistojen synnyn,\nskolastiikan, mystiikan, kokemusperäisen ajattelun alkeet,\nvarhaishumanismin ja historian. Vasta luotuamme tällaisen synteettisen\nyleiskuvan kukoistuskauden kulttuurista voimme lähteä tarkastamaan\nkeskiajan-ihmisen psyken ilmenemistä aikakauden runoudessa. Luontevasti\nantautuu tällöin ensimmäisenä käsiteltäväksi _kertova runous_: (1)\nsankarilaulu, johtavana maana Ranska, ja sen vastaavat ilmiöt muissa\nmaissa, niiden joukossa erikoista huomiota ansaitsevana Suomi, sen\nkalevalainen sankarirunous; (2) ritarirunous pohjoismaihin saakka\nulottuvine ilmiöineen; ja (3) Saksan kansallisepiikka; sitten\n_lyriikka_: (1) latinankieliset teinilaulut; (2) provencelainen,\nranskalainen, italialainen, espanjalainen ja portugalilainen\nlaulurunous; (3) Saksan minnelaulu, Englannin, Alankomaiden, Islannin,\nNorjan, Tanskan, Ruotsin ja Suomen lyriikka; sitten _vertauskuvallinen,\nopettavainen, uskonnollinen ja kansanomainen kirjallisuus_,\nviimemainitun yhteydessä myös Suomen eläinsadut; ja lopuksi _näytelmä_,\nTäytynee myöntää, että tämän käsittelyn kautta vähitellen rakentuu\nkeskiajasta ja sen kirjallisuudesta yhtenäinen ja täydellinen kuva,\nsynteesi, jota olisi vaikea saavuttaa seuraamalla vuoronperään joka\nkansan hengenelämää keskeytymättä alusta loppuun saakka, Tämän\nsynteettisen metodin edut ovat ilmeiset senkin vuoksi, että\nnoudattamalla selkeätä, loogillista järjestelyä eri kansain\nkirjallisuudet saadaan kyllä senkin ohessa esiintymään riittävän\nyksilöllisinä. Rohkenemme olla sitä mieltä, että kun on kysymys yleisen\nkirjallisuuden historiasta, tällainen synteettinen keskiajan esitys on\nainoa, joka voidaan hyväksyä todella tieteellisenä, hengenelämän\npohjavirtauksia seurailevana kuvaustapana.\n\nKehityksen rintaman mukana olemme näin tulleet suunnilleen 1300:n\nvaiheille. Silloin toteamme, että eletty kukoistuskausi itsekin pyrkii\nsaavutustensa kokonaisnäkemykseen: kirjallisuus muuttuu, oltuaan siihen\nsaakka \"joukkojen tuottamaa\", vähitellen kutsumuksestaan tietoisten\nyksilöiden persoonalliseksi tilinteoksi. Näkyviin nousee keskiajan\nrunouden suurin hahmo, Dante, jonka elämäntyö on kaiken sen syvintä\nkäsittämistä ja esittämistä, mitä keskiaika on hengen aloilla luonut.\nKuvauksemme hänestä on siis elimellistä, loogillista jatkoa siihen,\nmitä kukoistuskauden saavutuksista sanoimme, ja vie meidät luontevasti\nuuden heräämisen, varhaisrenessanssin, kynnykselle. Katsahtaen siitä\neteenpäin huomaamme, kuinka keskiaika tosin yleensä jatkuu entiseen\ntapaan, muureissaan kyllä rappeutumisen merkkejä ja katseessaan\ntoisaalta väsynyt, toisaalta epäilevä, kysyvä ilme, mutta kuinka Danten\nkotimaan ilmaan on tuulahtanut elähdyttävää tuoksua antiikin\nkukkaniityiltä. Ymmärtäen kirjallisuuden rintaman jatkavan kulkuaan\nDantesta eteenpäin tämän uuden hengen elähdyttämänä me nyt kuvaamme\nvarhaisrenessanssin olemuksen, Petrarcan ja Boccaccion, sen jatkumisen,\nkuinka kreikkalainen kirjallisuus vähitellen tulee Italiaan ja kuinka\nItalian ulkopuolellakin esiintyy uuden hengen elvyttämiä tai\nuudenaikaisesti yksilöllisiä kirjailijoita, sellaisia kuin Chaucer ja\nVillon. Näin olemme saattaneet kirjallisuuden rintaman 1400-luvun\nloppuun, josta se jatkaa kulkuaan valtarenessanssin hyökyaaltona. Tämän\nseuraaminen jää tuonnemmaksi -- me pysähdymme toistaiseksi tähän ja\ntarkastamme, kuinka laajaksi kirjallisuuden alue oli Euroopassa tullut\nkuluneiden tuhannen vuoden aikana. Kun silloin luomme katsauksen\npohjoismaiden, Suomen ym. reunamaiden kirjallisuuteen, emme suinkaan\npoikkea siitä ohjelmasta, jonka teoksemme ensimmäisen osan johdannossa\nasetimme yleisen kirjallisuuden historialle, vaan päinvastoin\nosoitamme, minkä alueen tämän keskeiset hengenilmiöt olivat itselleen\nvalloittaneet. Tällainen katsaus on tarpeellinen senkin vuoksi, että\ntulevaisina aikoina syrjäiset kansat antavat tärkeitä lisiä Euroopan\nyleiseen hengenelämään: syytä on siis alusta saakka niiden\nkirjallisuuden vaiheita seurata. Lopuksi selostamme lyhyesti\nkirjapainotaidon keksimisen ja leviämisen, koska sillä on\nkirjallisuuden historiassa suorastaan mullistava ulkonainen merkitys:\nkoska valtarenessanssi sai juuri siitä tehokkaan teknillisen välineen,\njonka avulla se verraten lyhyessä ajassa tunkeutui kaukaisimpiinkin\nseutuihin.\n\nKun nyt yllä selostetun ohjelman mukaan lähdemme käsittelemään\nkeskiajan kirjallisuutta, ilmenee pian, pyrittäessä loogilliseen, syitä\nja seurauksia selvittelevään esitystapaan, että täytyy mainita, jopa\nselostaa sellaisiakin teoksia, joilla ei ole kirjallista, vaan\nainoastaan historiallinen merkitys. Kun samalla on vältettävä turhaa\nlaajuutta, muodostuu esitys toisin kohdin luettelevaksi. Tätä ei\nkuitenkaan pidä moittia eikä väärinkäsittää vaan on muistettava, että\nkysymys on historiasta ja että paljas nimi ja vuosiluku voi olla joskus\nsitä hakevalle hyödyllinen tieto.\n\nKun näin kärsivällisesti ja johdonmukaisesti rakennamme kuvaa keskiajan\nhengenelämästä, tunnemme samalla, kuinka sydämessämme kasvaa yhä\nlämpimämpi, kiinnostuvampi tunne sitä kohtaan. Mehän tunnustamme\nantiikin runouden kauneuden, mutta oivallamme silti, ettei se ole\nnoussut siitä hengen maailmasta, joka on meidän olemuksemme perustana,\nvaan että siihen liittyy pieni vieras, outo häivähdys silloinkin, kun\nse elämänymmärrykseltään ja muilta arvoiltaan on meitä lähimpänä. Mutta\nsyventyessämme keskiajan kirjallisuuteen toteamme pian, että sen\nvaatimattominkin tuote on oman henkemme säkene, ilmaus kaukaisen\nlapsuutemme ajoilta, jolloin vielä jokeltaen, mutta kadehdittavan\neheän ja kauniin uskon ja hartauden vallassa, itsetiedottoman\nkauneudenkaipuun ohjaamina, eläydyimme lapsen mielikuvituksen\nsaturomanttiseen maailmaan. Keskiajan kirjallisuus on siis\nnykyiskansain kirjallisuuden ensimmäinen vaihe, naivin kauneudentajumme\naikakausi, josta loistavat vastaamme suuret, ihmettelevät lapsensilmät.\n\n\n\n\n\n\nBYSANTTILAINEN KIRJALLISUUS.\n\n\n1\n\nPuhuessamme roomalaisten kirjallisuudesta huomautimme, kuinka\nkreikankieli rupesi hopeaisena aikana vähitellen peräytymään\nlännessäkin saavuttamastaan tärkeästä asemasta, palaten luonnollisille\nalueilleen, Välimeren itäosan hellenistiseen sivistyspiiriin. Täällä:\nEgyptissä, Palestiinassa ja Syriassa, Vähässä-Aasiassa, Traakiassa ja\nvarsinaisessa Hellaassa, se oli vallitseva sivistyksen kieli ja\nantiikin rintaperillinen. Konstantinopolin perustaminen ikivanhan\nBysantin paikalle ja tulo Rooman valtakunnan pääkaupungiksi (330) oli\nluonnollisesti omiaan yhä enemmän keskittämään kreikkalaisuutta, mihin\nvielä lisäävästi vaikutti valtakunnan jakautuminen 395. Näin syntynyt\nItä-Rooman keisarikunta eli Bysantti oli siis Rooman maailmanvallan ja\ncaesariuden perillinen, mistä se oli tietoinen koko olemassaolonsa\najan, milloinkaan tunnustamatta Kaarle Suuren perustamaa caesariutta ja\naina itsestään selvänä asiana vaatien ensimmäistä sijaa. Merkkinä tästä\ntietoisuudesta oli latinankielen asema sen hallinnossa, josta kreikka\nsyrjäytti sen lopullisesti vasta 7:nnellä vuosisadalla, se sitkeys,\njolla Bysantti koetti ulottaa valtaansa Välimeren kaikkiin maihin, ja\nlopuksi se seikka, etteivät bysanttilaiset tunnustaneet olevansa\n\"helleenejä\", jolla nimellä tarkoitettiin kristittynä aikana pakanoita,\nvaan sanoivat itseänsä \"roomalaisiksi\" (rhomaioi). Rumi oli heidän\nkansallisuutensa nimenä persiankielessä, kuten olemme nähneet, ja sama\nsitkeähenkinen sana on juurena kreikan nykyisen \"romaisen\" kansankielen\nnimessä.\n\nBysantin historia alkoi siis v. 330, jolloin Konstantinopoli suurin\njuhlallisuuksin vihittiin sen pääkaupungiksi; se päättyi 1453, jolloin\nvarjagien ja venäläisten ihannoima Miklagardr -- Tsargrad hukkui vereen\nja tuleen. 1123 vuotta kesti siis Bysantin keisarikunta, ehtien sinä\naikana kokea kaikki valtiollisen suuruuden ja alennustilan eri asteet.\nSe saavutti mahtavuutensa pääkaupunkinsa maantieteellisen aseman\nvuoksi, ojentaen toisen käden idälle, toisen lännelle; keskittämällä\nkuten jo sanoimme kreikkalaisen maailman huomion itseensä,\n\"Sofian kirkkoon, Pyhään palatsiin ja Hippodromiin\"; kestämällä\nkansainvaelluksen hyökkäykset suuremmitta vaurioitta, tarvitsematta\nlohkoa barbaareille maitaan, kuten Länsi-Rooman täytyi tehdä;\nkehittämällä tarkoin järjestetyn itsevaltiuden, jonka rinnalla,\nnäennäisesti alamaisena, oli yhtä mahtava kirkko; ylläpitämällä\nsotakuntoista armeijaa ja laivastoa sekä tehokkaasti valvomalla\nrajojensa puolustusta; luomalla hienon ja joustavan valtiotaidon, jolla\nse hoiti hallintonsa, raha- ja verotuslaitoksensa, suhteensa vieraisiin\nvaltoihin, ja valloitettujen alueiden kansat; ja kasvattamalla\nkansalaisiinsa isänmaanrakkautta, jonka voimasta valtakunta monesti\nnousi ahdingoista ja vaaroista menestyksen kukkuloille. Silloin --\nvanhan kronikoitsijan sanojen mukaan -- \"keisarikunta, tuo vanha\nnainen, oli kuin kullalla ja kalliilla kivillä koristettu nuori neito\".\nJa se menetti suuruutensa puutteellisen vallanperimyksen, armeijan,\nkansan ja kirkon aiheuttamien loppumattomien vallankumouksellisten\nmetelien vuoksi; virkamiehistön ja kansan yhä lisääntyvän rappeutumisen\nja itämaalaistumisen vuoksi; vallalle pääsevän läänityslaitoksen\nvuoksi, joka köyhdytti ja alensi maaorjuuteen talonpojat eli\nvaltakunnan varsinaisen veroamaksavan ja asevelvollisia hankkivan\nkansanluokan; valtioksi valtiossa kehittyneen, veroista vapaan kirkon\nja munkkisäädyn vuoksi, joka yhdisti läänitysjärjestelmän epäkohtiin\nloppumattomat uskonnolliset riidat; oman imperialisminsa vuoksi, se kun\nköyhdytti itsensä ajamalla jakamattoman Rooman valtakunnan aatetta,\nvaikka sillä ei ollut siihen kestäviä aineellisia edellytyksiä;\nkaikesta edellisestä seuraavan taloudellisen ja sotilaallisen\nrappeutumisen, ja lopuksi sen vuoksi, ettei se valtiotaitonsa\nhienoudesta huolimatta osannut kiinnostaa länsimaita kohtaloonsa, vaan\nsai joutua barbaarien saaliiksi kenenkään saapumatta avuksi. Eurooppa\noli tällöin kiittämätön, sillä Bysantti oli tehnyt sille suuria\npalveluksia: se oli lyhyesti sanottuna säilyttänyt antiikin rullakirjat\nkirjastoissaan, ojentaen ne nyt kuollessaan Euroopalle; huokunut\nsivistyksensä ja varsinkin taiteensa henkeä länteenkin päin enemmän\nkuin tavallisesti tiedetään; käännyttänyt idän slaavit kristinuskoon,\nantaen heille oman kirjaimiston ja siten alun omintakeiseen\nkansalliseen kulttuuriin; ja torjunut vuosisatain kuluessa salmensa\nrannalta lukemattomat barbaarilaumat, jotka muuten olisivat paljoa\naikaisemmin ja voimakkaampina saapuneet Eurooppaan.\n\nBysanttilaisen kirjallisuuden historiassa voidaan erottaa seuraavat\npäävaiheet: (1) _myöhäisantiikki_, joka ulottuu n. 650 saakka, loppuen\nEgyptin ja Syrian menetyksen aiheuttamaan, pari sataa vuotta kestävään\npimeään aikaan; (2) _varhaisrenessanssi_ (n. 850-1100), jonka aikana\nkirjallisuus varsinaisesti bysanttilaistuu; (3) _renessanssi_\n(n. 1100-1200), joka vastaa samanaikaista länsimaiden kirjallisuuden\nkukoistuskautta ja jonka lopetti neljännen ristiretken suorittama\nKonstantinopolin valloitus (1204): ja (4) _loppuaika_ (n. 1300:sta\nalkaen), jolloin Palaiologoksien kansallinen keisarius kohotti\nkirjallisuuden sen viimeiseen kukoistukseen. Seuraava lyhyt esityksemme\nei kuitenkaan syvenny näihin aikakausiin, vaan esittää kirjallisuuden\nkokonaiskatsauksina eri aloihin.\n\n\n2\n\nKreikankielen asemassa idän vallitsevana sivistyskielenä tapahtui\nvalitettava taantumus silloin, kun arabialaiset valloittivat Egyptin\n(643): Aleksandria lakkasi olemasta hellenistisen kulttuurin ahjo. Sen\noppineet hajaantuivat, saaden turvapaikan Syriasta ja Vähän-Aasian\nsivistyskeskuksista. Näistäkin kreikankielinen oppineisuus vähitellen\npoistui pohjoiseen, sikäli kuin muhamettilainen valloitusrintama ja\narabiankieli etenivät, kunnes se 1453 menetti viimeisen kotipaikkansa,\ntullen kaikkien kansojen yhteiseksi omaisuudeksi. Tämä näin kyseessä\noleva kreikankieli oli Aleksandrian kirjakieltä (koine), muotoa, joka\noli jo erilaista kuin klassillinen kreikka, samaa, jolla esim.\nSeptuaginta oli kirjoitettu. Jos Egypti ja Etu-Aasia olisivat saaneet\npysyä kristittyinä ja kaupungeissa siis olisi edelleen puhuttu kreikkaa\n(maaseutujen alkuperäiskansallisuudet kuten esim. koptilaiset ja\nsyrialaiset yleensä säilyttivät oman kielensä), olisi täällä\nvuosisatojen kuluessa todennäköisesti tapahtunut samansuuntainen\nkehitys kuin lännessä: latinan tavoin kreikka olisi synnyttänyt eri\nalueilla kauniita tyttäriä, jotka vähitellen olisivat luoneet oman\nkirjallisuutensa, vanhan kreikan ja koineen jäädessä kokonaan\nkuolleeksi kieleksi. Näin ei käynyt siksi, ettei kreikalla\nkansankielenä ollut samanlaista kehityksen rauhaa eikä laajaa\nkansanomaista pohjaa kuin latinalla: kirjallinen kreikka oli valppaiden\ntiede- ja kielimiesten vaalimana saapuvilla ja kuultavilla paljoa\nrunsaammin ja tehokkaammin kuin latina vastaavissa olosuhteissa,\nvieläpä niin hienona ja viljeltynä, ettei kansankieli uskaltanut nousta\nsen rinnalle; vieraat valloittajat tunkivat sen yhä ahtaampaan piiriin,\njossa sen ja kansankielen välinen juopa vain suureni sen kautta, että\nkansankieli elävän organismin tavoin omisti keskuuteensa tunkeutuneita\nvieraita aineksia, kirjakielen päinvastoin pyrkiessä oppineiden\ntoimesta palaamaan alkuperäiseen klassilliseen puhtauteen. Verraten\npian päädyttiin näin siihen, ettei tavallista arkikreikkaa puhuva\nbysanttilainen ymmärtänyt kirjallista kreikkaa, ellei ollut käynyt\nkoulua, ettei kirjallisuudella ollut elävään kieleen ja elämään\nulottuvaa imujuuristoa, jonka kautta se olisi saanut uutta verta.\nBysanttilainen kirjallisuus oli siis vielä paljoa suuremmassa määrässä\nkuin edeltäjänsä aleksandrialainen irrallaan maan yhteydestä, eläen\nomasta verestään, joka kävi yhä voimattomammaksi; ne kansankielen\nilmaukset kirjallisuutena, jotka tulevat mainittaviksi, olivat siksi\nvähäpätöisiä, etteivät ne riittäneet parantamaan tätä kalvetustautia.\n\nKirjallisuuden historiassa on kuitenkin muistettava, että\nbysanttilainen kirjallisuus ja sivistys oli elämästä vierautumisestaan\nhuolimatta korkeinta koko Euroopassa aina 11:nnen vuosisadan\nalkupuolelle saakka. Kun Ateenan akatemia suljettiin (Justinianus I:n\ntoimesta 529), kuuluisat reetorikoulut lakkasivat toimimasta,\nkreikkalaisten alustapitäen hajanainen, yksityisistä opettajista\nriippuvainen pohjaopetus ja sitä seurannut Aleksandriasta periytynyt\ngrammatiikkakoulu aikain myllerryksissä häiriintyivät, Aleksandrian\nMuseion hävitettiin, ja koko hellenistinen sivistys vähitellen islamin\nhyökylaineen edellä keskittyi Bysanttiin, kertyi tänne jo näin\nkulttuuri-aineistoa, joka antoi sille silloisessa maailmassa ylimmän\nsijan. Mutta lisäksi sen hallitsijat oivalsivat kirjallisuuden, tieteen\nja taiteen merkityksen. Theodosius II perusti 5:nnellä vuosisadalla\nBysanttiin yliopiston, jota sitten monet keisarit hoivasivat ja joka\noli huomattava sen ajan korkeimman opin ahjo. Sinne kokoontui oppilaita\nkeisarikunnan kaikista osista, arabialaistenkin keskuudesta ja\nlänsimaista. Opinto-ohjelmana oli grammatiikkakoulujen \"seitsemän\nvapaata taidetta\", jotka jaettiin kahteen ryhmään samoin kuin\nlänsimaissa: triviumiin (grammatiikka, retoriikka ja dialektiikka) ja\nquadriviumiin (musiikki, aritmetiikka, geometria ja astronomia).\nTapaamme täällä reetorit ja filosofit selittämässä Kreikan\nrunoilijoiden, historioitsijoiden ja puhujien teoksia, Platonia ja\nAristotelesta, matemaatikot ja luonnontieteilijät tutkimassa syntyjä\nsyviä vähintään samalla menestyksellä kuin Bacon uuden ajan aamuna\nlänsimaissa. 13:nnelta vuosisadalta säilynyt värikäs kuvaus osoittaa\nBysantin yliopistossa vietetyn samaa vapaata opiskeluelämää kuin\nvieläkin itämaiden vastaavissa opinahjoissa: pylväskäytävissä tungeksi\naamusta iltaan grammaatikkoja ja dialektikkoja pohtien olemuksemme\nsyvimpiä ongelmia, lääkäreitä, jotka väittelivät kiihtyen ja kirkuen,\nmatemaatikkoja ja musiikkimiehiä. Keisarillisella komissaarilla, joka\noli yliopiston sekä suojelija että vartija, oli usein vaikeuksia\nkoettaessaan saada rauhaa palautetuksi. Justinianus I perusti\nBysanttiin lakitieteellisen yliopiston, joka vaikutti monta vuosisataa\nja järjestettiin uudelleen 11:nnellä vuosisadalla. Bysantin muutkin\nkoulut olivat maankuulut ja niillä oli tuntuva vaikutus sekä\narabialaiseen itään että latinalaiseen länteen. Kirjastot olivat\nhuomattavia: keisarillinen Basilikakirjasto sisälsi enemmän kuin 30.000\nteosta, joukossa kaikki tärkeimmät antiikin aarteet; Pyhän palatsin,\npatriarkan ja monet yksityiset kirjastot olivat arvokkaita ja\nmonipuolisia, mikä ilmenee mm. siitä, että ent. Nikaian arkkipiispan,\nsittemmin italialaistuneen kardinaali Bessarionin kirjasto, joka on\nVenetsian San Marcon kirjaston alkupohjana, sisälsi n. 500 teosta,\nniistä yli 300 maallista kirjallisuutta. Hyvin varustettuja olivat myös\nluostarien, varsinkin Studionin ja Athoksen, kirjastot.\n\nMuistettava on lopuksi Bysantin merkitys taidekaupunkina. Se oli täynnä\nloistorakennuksia, veistoksia, mosaiikkeja ja maalauksia, jotka\nmääräsivät slaavilaisen kirkkotaiteen suunnan aina meidän aikoihimme\nsaakka, vaikuttavatpa huomattavasti Italiankin pyhään taiteeseen. Se\noli mestarin ja opettajan asemassa taiteen ja taideteollisuuden alalla\nkautta koko keskiajan, vain goottilaisen taiteen saavuttaessa omalla\nlinjallaan yhtä korkean kehitysasteen. Syytä on siis yleisen\nkirjallisuuden historian luoda katsaus sen saavutuksiin.\n\n\n3\n\nAloittaessamme bysanttilaisen kirjallisuuden esittämisen teologialla\nmenettelemme silloisen ajan suunnan mukaisesti: bysanttilaisessa\nhengenelämässä sille kuuluu ylin sija. Kristinuskon ensimmäisten\nvuosisatojen oppiriidat olivat ilmaus kreikkalaisten sofistisesta\nlogiikasta ja väittelynhalusta; nämä ominaisuudet olivat kuvaavia\nbysanttilaisillekin köyhimmästä Hippodromin ja pylväistöjen\nvetelehtijästä basileokseen saakka, jopa niin suuressa määrässä, että\neräs kirkkoisä kirjoitti siitä kyllästyneesti: \"Jos pyydät jotakuta\nvaihtamaan rahaa, hän tarjoutuu väittelemään kanssasi Isän ja Pojan\neroavaisuudesta; jos tahdot tietää, mitä leipä maksaa, kauppias vastaa,\nettä Isä on suurempi kuin Poika; ja jos tiedustelet, onko kylpy valmis,\nsaat kuulla, että Poika on syntynyt tyhjästä\". Vähintään puolet\nbysanttilaisen kirjallisuuden tuotteista on jumaluusopillista, meille\ntäysin kuollutta kristillisen askeesin ja teologisen kiivauden\nilmausta, jolla on merkitystä vain aikansa sielunelämän ja ajatustavan\nkuvastajana.\n\nEnsimmäinen kuuluisa, vakinaisesti bysanttilainen teologi on\nKonstantinopolin arkkipiispa _Johannes Khrysostomos_ (= kultasuu, n.\n347-407), joka sai liikanimensä voimallisten, tapainturmelusta vastaan\nkohdistamiensa saarnojen vuoksi. Juuri tämän sisällyksensä tähden hänen\nteoksillaan on huomattava kulttuurihistoriallinen merkitys. 5:nnestä ja\n6:nnesta vuosisadasta mainittakoon, että monofysiittien oppi, jonka\nmukaan Kristuksessa oli vain yksi luonto, aiheutti silloin runsaan\nkirjallisuuden, 7:nnestä, että silloin oli teologisten kynäseppojen\nylimpänä aiheena monoteliittien oppi Kristuksen yhdestä tahdosta, ja\n8:nnesta, että silloin kirjoitettiin etupäässä kuvainraastajia ja\nislamia vastaan. Sekä itä- että länsimaisen kirkon pyhimys on _Johannes\nDamaskolainen_ (kuollut ennen v. 754), muhamettilaisesta Damaskuksesta\nkotoisin ollut kuvain puoltaja, jonka systemaattinen teologia nimeltä\nTiedon lähde (Pege gnoseos) on kreikkalaiskatolisen jumaluusopin\nperusteos. Se käännettiin latinaksi 12:nnella vuosisadalla. Pietari\nLombardialainen ja Tuomas Aquinolainen tunsivat sen ja sillä on ollut\ntärkeä osuutensa länsimaiden teologisen skolastiikan syntyyn. 9:nneltä\nvuosisadalta kohoaa näkyviin patriarkka _Photios_ (n. 820-891), alkuaan\nmaallikko-oppinut, sittemmin häikäilemätön vehkeilijä, nousukas ja\nkirkollinen valtiomies, jonka aiheuttama on kirkon jakautuminen. Hänen\nhuomattavin teoksensa Myriobiblon ei ole kauttaaltaan teologinen, vaan\nkokoelma otteita 280 teoksesta, jotka sittemmin ovat hävinneet;\nedustettuna on etupäässä historiallinen ja jumaluusopillinen\nkirjallisuus, runous ja filosofia vähemmän. Photios ilmeisesti ei\npitänyt otteita viimeksimainituista tarpeellisina, koska kaikki\nsivistyneet muutenkin tunsivat ne.\n\nTyytyen näihin nimiin mainitsemme lopuksi kertovan uskonnollisen\nkirjallisuuden ja siitä esimerkkinä keskiajan mielikirjan Barlaam ja\nJosaphat.\n\nTämä legenda esiintyy ensi kerran kreikankielisenä Johannes\nDamaskolaisen kirjoituksissa, mutta ei ole hänen sepittämänsä, vaan\nuudelleen kertomansa vanhemman syrialaisen tarinan pohjalla, joka oli\nlähtöisin Indiasta. Pyhimysten elämäkertojen kirjoittaja ja kokoilija\n_Simeon Metaphrastes_ (n. 950) otti sen teokseensa, josta se sitten\ntuli tunnetuksi länsimaissa. Legendan sisällys on lyhimmittäin\nseuraava:\n\nApostoli Tuomas on käännyttänyt indialaiset kristinuskoon. Kuningas\nAbenner vainoaa kristittyjä. Hän on lapseton, mutta nyt hänelle syntyy\nkauneudeltaan verraton poika, joka saa nimekseen Josaphat. Astrologit\nennustavat pojalle suurta tulevaisuutta, mutta ei isänsä maalla, vaan\njossakin paljoa ylevämmässä valtakunnassa, ja että hän on omistava sen\nuskon, jota hänen isänsä vainoaa. Välttääkseen tätä kuningas kasvattaa\npoikansa kokonaan eristetyssä ihanassa palatsissa, jossa hänet piti\ntarkoin varjeltaman kaikelta, mikä tuottaa elämässä surua ja\nonnettomuutta. Poikansa pyynnöistä kuningas kuitenkin päästää hänet\nkäymään palatsin ulkopuolella, jossa hän kaikista varokeinoista\nhuolimatta joutuu näkemään pitalitautisen, sokean ja vanhuksen, oppien\ntäten tuntemaan ihmisen vaivat ja kohtalon. Jumalan johdatuksesta\nsilloin hurskas erakko Barlaam saapuu hänen luokseen ja opettaa hänelle\nkristinuskon totuudet ja luostarielämän edut. Kuningas koettaa\nhorjuttaa poikansa uutta uskoa, apunaan maagikko Theudas ja naisen\nviehätysvoima, mutta turhaan. Silloin hän ottaa poikansa\nhallitsijatoverikseen, kääntyy itse kristinuskoon, ja kuolee\nhurskaasti. Josaphat luovuttaa valtakuntansa ystävälleen Barakhiaalle,\nlähtee erämaahan etsimään Barlaamia, jonka löytääkin kahden vuoden\nkuluttua, taisteltuaan urheasti päälletunkevia demoneja vastaan.\nBarlaam kuolee ensin. Kuningas Barakhias kuljettaa molempain ruumiit\nIndiaan, jossa ne aiheuttavat paljon ihmetekoja.\n\nVertaamalla legendaa Buddhan elämäkertaan, varsinkin siihen muotoon,\nminkä se on saanut sanskritinkielisessä Lolita Vistara teoksessa\n(I, s. 109), on todettu sen kertovan Buddhasta, ei vain yleispiirtein\nvaan monessa kohdissa samoin lausein kuin mainittu teos. Lisäksi on\nilmeistä, että nimi Josaphat eli Joasaph (arabiaksi Yudasatf) on sama\nsana kuin Buddhan \"arvonimi\" Bodisatva. Josaphatin tarina tuli kuten\nsanottu hyvin suosituksi ja käännettiin monille kaukaisillekin\nkielille, esim. jo varhain 14:nnellä vuosisadalla islanniksi. Sekä\nroomalais- että kreikkalaiskatolinen kirkko teki Barlaamista ja\nJosaphatista pyhimykset, sijoittaen heidät viralliseen\nmartyrologiumiin, ensinmainitun marrask. 27:nnen, viimeksimainitun\nelok. 26:nnen päivän kohdalle. Palermossa on Divo Josaphatille\npyhitetty kirkko. Näin on siis Buddha tullut salakuljetetuksi molempain\nkatolisten kirkkojen pyhimysten joukkoon, minkä arvosijan hän on\nvarmaan ansainnut jokseenkin yhtä hyvin kuin muut tähän korkeaan\nasemaan päässeet. Länsimaiden taidekirjallisuus on hyötynyt Pyhän\nJosaphatin ihmeellisestä elämäkerrasta: mm. miraakkelien sepittäjät,\nBoccaccio, Chaucerin aikalainen ja tuttava John Gower, Shakespeare ja\nsaksalainen keskiajan kirjailija Rudolf von Ems ovat käyttäneet sitä.\n\n\n4\n\nKirkollinen proosa peri antiikilta kielelliset ja lauseopilliset\nmuotonsa sekä retoorisen rakenteensa, ollen sen suoranaista jatkoa.\nKirkollinen runous taas poikkesi tästä, lähtien kulkemaan omaa, uutta,\nmaallisen puhekielen viittaamaa suuntaansa. Klassillinen metriikka\nkuten tiedämme perustui tavujen laajuuteen, ilmentäen varhaisemman\npuhekielen vokaalien ääntymispituuksia. Mutta aikain kuluessa puhekieli\nmuuttui: vokaalit äännettiin yleensä samanpituisiksi ja vain korko\nantoi sanalle sen sävyn. Kun puhekieli tuli tällaiseksi, tuntui\nantiikin mukainen laajuusmetriikka oudolta verrattuna siihen, miten\nelävää kieltä lausuttiin. Tämä kreikankielessä vähitellen tapahtunut\nmuutos: koron tulo laajuuden sijaan, ei kyllä murtanut antiikin proosan\neikä maallisen taiderunouden kahleita, koska se ei ollut välttämätöntä:\nproosalla oli yleensä vapaampi liikkumistila eikä se ollut enempää kuin\nmaallinen taiderunouskaan aiottua rahvaalle, vaan sivistyneille, jotka\nolivat tottuneet siihen koulussa. Mutta sen oli pakko murtaa\nhengellisen runouden metriikka, sillä tämä oli aiottu kaikille eikä\nvoinut menestyä oudossa, tavalliselle kielenkäytölle vieraassa ja\nvaikeatajuiseksi tekevässä muodossa. Lähelle elävää kieltähän se ei\nsittenkään päässyt, se kun ei luopunut klassillisen kreikan\nkieliopista, mutta tuli kuitenkin edes kaiultaan sen mukaiseksi. Näin\ntuli korko ratkaisevaksi hengellisen runosäkeen rakentumisessa;\nkoristeiksi se toi mukanaan sekä retoorisesta proosasta että\nkansankielestä tutun alku- ja pian myös loppusoinnun.\n\nEsimerkkinä ja kehoittajana tähän suuntaan oli ollut Efraim Syrialaisen\nhymnirunous, joka perustui korkoon. Gregorius Nazianzilainen oli\nkäyttänyt joissakin runoissaan korkoon perustuvaa säerakennetta, joka\nsitten 5:nneltä vuosisadalta alkaen tuli liturgiassa vallitsevaksi.\nMutta kun oli vapauduttu metriikan kahleista, horjahdeltiin toiseen\näärimmäisyyteen, so. korkoon perustuvia säkeitä rakennettiin hyvin\nmielivaltaisesti, jokseenkin samoin kuin uusinta vapaamittaista\nrunouttamme, niin että vanhan koulun kriitikot pitivät silloin niinkuin\nnytkin tätä muotoa oikeastaan proosana. Kun uusi säepituus\nja -järjestys kuitenkin vaati aina uuden sävellyksen, minkä hankkiminen\nja harjoittaminen tuotti hankaluuksia, ruvettiin pian eräitä tiettyjä\nmuotoja ja sävellyksiä pitämään perusmalleina (hirmos). Ne koottiin\nerikoiseksi liturgiseksi peruskirjaksi (hirmologion), jonka sisältämien\nhymnien mittoihin sitten enimmäkseen uusia hymnejä sepitettiin;\nmerkitsemällä niiden alkuun, minkä \"hirmoksen\" mukaan mikin oli tehty,\ntuli samalla ilmoitetuksi, millä säveleellä sen voi laulaa. Loppusointu\noli yleinen, mutta ei saavuttanut täyttä tehoa säerakenteen\nepäsäännöllisyyden ja rauhattomuuden vuoksi. Säkeistöjen ja säkeidenkin\nalkukirjaimilla ilmaistiin usein säkeistöjen järjestys ja lukumäärä,\ntekijän nimi, runon laatu ym., mikä (akrostikhon-) menettely on\ntavallinen myöhäisrunollisen taituruuden ja koristeluhalun merkki.\nNäitä liturgisia hymnejä on kahta lajia: kontakia, joiden säkeistöt on\nrakennettu aina kolmestakymmenestä ja useammastakin säkeestä, alussa\njohdantona ja lopussa kertona kaksi tai yksi lyhempi säe; ja kanones,\njotka on rakennettu kahdeksasta tai yhdeksästä eri mittoihin\nsepitetystä runosta. Nämä lajit ovat myös ajassa peräkkäisiä.\n\nKuuluisin bysanttilainen hymnien sepittäjä on _Romanos_, Syriasta\nkotoisin ollut ja keisari Anastasios I:n (491-518) aikana Bysantissa\nkirkon palveluksessa elänyt alempi toimihenkilö. Legendan mukaan\nNeitsyt Maria ilmestyi hänelle unessa jouluyönä ja käski hänen syödä\nkirjakäärön (= kontakion), minkä johdosta Romanos heti joulupäivänä\nsaarnatuolista lausui kuuluisan Jouluhymninsä. Tämä sama Hesekielin ja\nIlmestyskirjasta periytyvä tarina toistuu, kuten tulemme näkemään,\nBaedan kertomuksessa siitä, kuinka paria sataa vuotta myöhemmin elänyt\nEnglannin ensimmäinen nimeltä mainittu runoilija Kaedmon oppi\nsommittelemaan hengellisiä runoja. Mainitaan Romanoksen sepittäneen\nnoin 1000 hymniä; säilynyt niistä on n. 80. Aiheina ovat kirkkovuoden\njuhlat, pyhimysten elämä, munkin kuolema (erittäin vaikuttava),\nviimeinen tuomio, Juudaan petos, Stefanuksen kuolema, Simeon Stylites,\nym. Ne ovat laajoja, draamallisia sepitelmiä, joiden takaa häämöttää\nantiikin kuorolyriikka: esim. Pietarin kieltäminen nimisessä hymnissä\non evankeliumin lyhyt kertomus paisutettu vilkkaaksi keskusteluksi,\ntuomarien esiintyessä tavallaan kuorona; Joosefin historia, jonka\nRomanos kertoo kolmessa laajassa hymnissä, on esitetty varsin\ndraamallisesti. Kuoroineen ja vastakuoroineen tämä hymnologia on ollut\nlähinnä oratorioiden luontoista. Asiantuntijat kiittävät siinä\nilmenevän tunne-elämän aitoa palavuutta ja ajatusten korkeata\nrunollisuutta, pitäen Romanosta Bysantin huomattavimpana runoilijana,\nvieläpä alallaan niin etevänä, ettei hänellä ole muuallakaan\nvertaistaan.\n\nKontakion-hymneistä on erikoisen mainehikas tuntemattomaksi jääneen\ntekijän ns. Akathistos, joka sepitettiin 626 sen johdosta, että\nBysantti oli silloin pelastunut avarien hyökkäykseltä. Se laulettiin\ntämän (ja 677 ja 717 samoin toistuneen) tapahtuman muistoksi\nerikoisesti vietetyssä juhlassa ja kuunneltiin sitä seisoaltaan.\nKaupungin oli pelastanut Pyhä Neitsyt, jonka hurmaantunutta ylistystä\nhymni kauttaaltaan on.\n\nKanones-hymnien keksijänä pidetään Kreetan arkkipiispaa Andreasta (n.\n650-720) ja huomattavimpina sepittäjinä Johannes Damaskolaista ja\nKosmas Jerusalemilaista. Ne palautuvat toisin kohdin antiikin\nmetriikkaan ja ovat kauttaaltaan kirjallisempia ja hiotumpia kuin\nkontakionit, mutta siksi myös runollisesti kuivahtaneempia. Kanonien\nsepittäjiä mainitaan vielä 13:nnelta vuosisadalta. Tätä runoutta\nviljeltiin myös Etelä-Italian ortodoksisen kirkon keskuudessa: Rooman\nlähellä oleva, 1004 perustettu Grotta Ferratan luostari oli tunnettu\nbysanttilaisen hymnirunouden harrastuksesta.\n\n\n5\n\nJumaluusopillisen proosan ja uskonnollisen runouden rinnalla on\nmainittava se, mikä bysanttilaisessa kirjallisuudessa on draaman\nsukuista. Aikaisemmin on kerrottu, miten kirkko asettui teatteriin\nnähden jyrkästi vastustavalle kannalle, kieltäen jäseniltään siihen\nkaiken yhteyden. Tämä kielto oli tehokas ei vain sen vuoksi, että\nkristinuskon siveysoppi teki antiikin draaman turmeltuneet tyttäret:\nmiimin, pantomiimin ja sirkuksen, vastenmielisiksi, vaan myös siksi,\nettä kirkko itse yhä lisääntyvillä liturgisilla menoillaan tyydytti\njäsentensä luonnollista draaman kaipuuta. Liturgian kasvu ja\nmonipuolistuminen soiton ja vuorolaulun, pukujen ja kulkueiden\nvaihteluksi on syvimmältä juureltaan ilmausta siitä samasta\nitsetiedottomasta vaistosta, joka antiikin aikana kehitti\nkuorolyriikasta jumalan kunniaksi esitetyn näytelmän.\n\nDraamallisuuden kaipuu ilmenee kristillisessä kirjallisuudessa hyvin\nvarhain. Esim. eräs Origeneen vastustaja, Lykian Olympoksen piispa\nMethodios, joka kuoli marttyyrina Diocletianuksen vainossa 311,\nkirjoitti Platonin Symposionin malliin runoelman Kymmenen neitsyen\npidot (Symposion e peri agneias), asettaen siinä Eroksen vastapainoksi\nja Jumalan rakkauden ilmaisuksi puhtaan neitseellisyyden. Filosofian\ntyttärellä, Siveydellä (Arete), on kaukana idässä, vaikean matkan\ntakana, kuolemattomuuden puutarha, jonne vastuksia pelkäämättä ovat\nsaapuneet viisaat neitsyet Agatha, Domnina, Gregorion, Markella,\nProkilla, Thalia, Thekla, Theopatra, Theophila ja Tysiana. Areten\nkehoituksesta heistä nyt jokainen pitää vuorotellen puheen\nneitseellisyyden kunniaksi: se on taivaallinen kukka, jonka Kristus on\ntuonut maailmaan; korkeampi aste kuin avioliitto; kuin aurinko kuun\nrinnalla; jaloin ja kaunein lahja, minkä ihminen voi Jumalalle antaa;\njumalallisen puhtauden ja pyhyyden himmenemätön kuva. Taivaallisen\nsulhon morsio Thekla, joka ylistää neitseellisyyden jo ajallisuudessa\ntuottamaa autuutta, saa ensi palkinnon ja virittää taivaalliselle\nsulholle omistetun morsiuslaulun, joka on sepitetty vanhan\nparthenion-laulun mukaan; kolmisäkeiseen johtolauluun vastaavat toiset\nkahdella kertosäkeellä.\n\nKokonaisuus vaikuttaa jonkin verran draamalliselta. Saman pyrkimyksen\nilmausta on kontakionien ja kanonien vuorolaulu, yleensä, kuten\nsanottu, liturgian eri osien vaihtelu. Historioitsija Theophylaktos\nSimokattes, keisari Herakleioksen (610-640) sihteeri, mainitsee\nsepittämässään keisari Maurikioksen (582-602) historiassa esityksistä,\njotka ilmeisesti ovat olleet jonkinlaisia mysterioita. Sellaisiin\nviittaa myös Cremonan piispa Liutprand kertomuksessaan matkastaan\nKonstantinopoliin (968). Tällainen uskonnollinen draama on säilynyt:\ntuntemattoman tekijän Kärsivä Kristus (Khristos paskhon), peräisin ehkä\n11:nneltä vuosisadalta.\n\nSen sisältämästä 2640 säkeestä on n. kolmasosa otettu antiikin,\netupäässä Euripideen draamoista, jotka tekijä prologissa ilmoittaa\nesikuvikseen. Niiden viitteitä hän ei ole kuitenkaan noudattanut, sillä\nalku on yli 700 säkeen pituudelta Neitsyt Marian ja sanansaattajien\nyksinpuheluja, jotka joskus kuoro keskeyttää. Ensimmäinen viestintuoja,\nJeesuksen opetuslapsi, kertoo tapahtumat pääsiäisateriasta Pietarin\nkieltämiseen saakka; toinen, Jeesuksen parantama sokea, oikeudenkäynnin\nja tuomitsemisen; ja kolmas ristiinnaulitsemisen. Tämän lyyrillisten\ntunnekohtien herkistämän epiikan jälkeen seuraa ensimmäinen\ndraamallinen kohtaus: Maria ja Johannes ristin juurella. Jeesuksen ja\nMarian keskustelu, edellisen kuolema ja jälkimmäisen valitushuudot,\nmuodostavat ensi osan huippukohtauksen. Toinen osa kuvaa vilkkain\ndialogein ja kuorolauluin Jeesuksen ottamista ristiltä ja hautaamista;\npohjasävynä on murhe ja vähitellen viriävä ylösnousemuksen toive, ja\nkeskeisenä henkilönä edelleen Maria. Kolmannen osan sisällyksenä ovat\npääsiäisaamun ylösnousemustapahtumat ja riemullinen tunnelma;\nviestintuoja kuvaa humoristisesti ylimmäisen papin ja neuvoston\nhätääntymistä, kun he kuulevat ylösnousemuksesta. Runoilijan\nJeesukselle osoittama rukous ilmaisee, että näytelmä oli aiottu vain\nluettavaksi.\n\n\n6\n\nYhtä innokkaasti kuin mainittuja uskonnollisen proosan ja runouden\naloja, bysanttilaiset harrastivat historiaa, unohtamatta siis tässäkään\nsuhteessa vastaanottamansa kreikkalaisen sivistysperinnön velvoitusta.\nHistorian lanka ei katkea, vaan bysanttilaiset tutkijat tarttuvat\nsiihen aina silloin kun se edeltäjän kädestä kirpoaa, ja kuvaten joko\nvälittömästi edellisen tai oman aikansa saattavat sen seuraajansa\nkäteen. He eivät luo uutta tyyliä, vaan kulkevat Herodatoksen,\nThukydideen, Polybioksen ym. polkemaa tietä, mutta eivät liioin ole\npelkkiä jäljittelijöitä, vaan usein hyvin itsenäisiä tutkijoita, joilla\non oikea käsitys siitä, mitä historiankirjoitus vaatii, ja rehellinen\npyrkimys puolueettomuuteen. Näin on syntynyt antiikin historian\npäättymiskohdasta alkanut yhtäjaksoinen kuvaus, joka loppuu vasta\nsulttaani Muhammed II:n aikaan, vuoteen 1467. Ateenalaisen\nisänmaanystävän Deksippoksen (n. 210-273) Kronikkahistorian (Khronike\nhistoria) jatkoi Sardiista syntyisin ollut pakana Eunapios (synt. 347)\n404:ään saakka; Bysantin kukistumisen ja Muhammed II:n ajat kuvaili\nimbrolainen ylimys Kritobulos. Näiden välissä työskennelleistä\nlukuisista historioitsijoista mainitsemme vain muutamat harvat, joiden\nnimi tuli jo varhain länsimailla tunnetuksi.\n\nJustinianus I:n ja hänen kuuluisan puolisonsa Theodoran rauhattoman,\nmutta loistavan, suurtekoja täynnä olevan hallitusajan on kuvannut\n_Prokopios_. Hän oli syntynyt Caesareassa 5:nnen vuosisadan lopulla,\nsai lakimiehen kasvatuksen todennäköisesti Konstantinopolissa, ja tuli\n527 Bysantin mainehikkaan sotapäällikön Belisarioksen sihteeriksi ja\nlakimieheksi, seuraten häntä samana vuonna Persian, 533 Afrikan ja 535\nItalian sotaan. 540 hän palasi Konstantinopoliin. Hän eli vielä 559,\nmutta muuta ei hänestä tiedetä. Mainitut sodat hän on kuvannut\nKirjoissa sodista (Hoi hyper ton polemon logoi), Justinianuksen\nrakennustoiminnan teoksessa Rakennuksista (tunnettu latinankielisellä\nnimellä De aedificiis), ja hallitsijaparia koskevat yksityiset\nhuomionsa ja kuulemansa vasta hänen kuolemansa jälkeen ilmestyneessä\nteoksessa Anekdootteja (Anekdota, tunnettu myös nimellä Salainen\nhistoria -- Historia arcana). Sotahistoriassaan Prokopios osoittaa\nahkerasti koonneensa tosiasioita ja käyttäneensä niitä kriitillisesti;\nhänen arvostelukykynsä on terävä ja terve, hänen mietteensä järkeviä ja\nosuvia, ja hänen käsityksensä asioiden yleistilasta ja politiikan\nsuunnasta oikea. Hänen esikuvinansa ovat Thukydides, jonka aiheuttamia\novat sepitetyt oratio recta-puheet, ja Herodotos, joka on syypää hänen\ntaipumukseensa viivähtää eriskummallisuuksissa ja ihmeellisyyksissä.\nMyönteisen käsityksen hänen rohkeasta itsenäisyydestään ja\nJustinianuksen suvaitsevaisuudesta saamme siitä, että hän melko\nterävästi arvostelee keisarin sotilashallintoa ja ulkopolitiikkaa.\nRakennuksista-teoksessa hän selostaa Bysantin julkiset rakennustyöt 558\nsaakka, jolloin kirja siis on sepitetty. Se imartelee keisaria ja\n(silloin jo kuollutta) Theodoraa tympäisevän makeasti, mutta on tästä\nhuolimatta asiallisesti arvokas. Salainen historia, joka julkaistiin\nvasta keisarin ja Prokopioksen kuoltua, osoittaa, ettei viimemainittu\nsittenkään ollut rohjennut eläessään sanoa hallitsijaparista kaikkea,\nmitä hänellä oli sydämellään, vaan oli purkanut sisunsa hiljaisuudessa\njälkimaailman luettavaksi: se on täynnä kiukkuisia hyökkäyksiä\nkeisariparia, heidän luonnettansa, yksityiselämäänsä ja hallitustansa,\nBelisariosta ja tämän puolisoa Antoninaa ym. huomattavia henkilöitä\nvastaan. Mallina Prokopioksella on ollut historioitsija Theopompoksen\n(n. 380 e.Kr.) teos Philippika, jossa tämä terävästi arvostelee\nMakedonian Philipposta.\n\n_Mikhael Konstantinos Psellos_ (1018-n. 1080), ylimys, filosofian\nprofessori, joka elvytti Konstantinopolin yliopistossa Platonin\ntutkimuksen, saaden arvonimen \"filosofien ruhtinas\" (Hypatos ton\nphilosophon) ja joutuen antiikin sivistyksen suosijana kirkon epäilevän\nhuomion kohteeksi, mahtava ja häikäilemätön poliitikko, oli\nensiluokkainen tiedemies ja kirjailija. Tietojensa laajuuden,\nhuomiokykynsä terävyyden, älynsä kirkkauden ja tuotantonsa\nmonipuolisuuden vuoksi häntä on verrattu Voltaireen. Hänen teoksistaan,\njoita ei ole kaikkia vieläkään julkaistu, mainittakoon tässä vain\nAjantieto (Khronographia), tarkka, joskaan ei puolueeton esitys vuosien\n976-1077 välisestä aikakaudesta.\n\n_Anna Komnena_ (synt. 1083), keisari Aleksios I:n tytär ja\nruhtinaallisen historioitsijan Nikephoros Bryennioksen puoliso,\nvallanhimoinen, lujatahtoinen ja vehkeilevä henkilö, joka sai viettää\nloppuikänsä luostarissa, on ensimmäinen historian kirjoittamista\nharrastanut nainen: luostarissa ollessaan hän sepitti Aleksiaan, isänsä\nhallituksen (1081-1118) historian. Siitä tosin ilmenee enemmän isän\nylistystä ja vallanhimoisen tyttären turhamaisuutta kuin tapahtumain\npohjalinjojen ymmärtämistä, mutta se esittää silti aikansa elämän\nkirkkaasti ja selvästi, kuten näkyy esim. Walter Scottin romaanista\nRobert Parisin kreivi (Count Robert of Paris), jossa sitä on laajasti\nkäytetty. Anna Komnena piti ristiretkiä vaarallisina Bysantille sekä\nuskonnollisessa että poliittisessa suhteessa.\n\nVarsinaisten historioitsijain rinnalla työskenteli joukko kronikkain\nkirjoittajia, etupäässä munkkeja, jotka sepittelivät suuren yleisön\nhistorianharrastuksen tyydyttämiseksi maailman luomisesta alkavia\nyleishistoriallisia ajantietoja, maustaen niitä kaskuilla, juoruilla ja\nihmekertomuksilla. Huolimatta epätieteellisyydestään ne ovat täyttäneet\nmonta varsinaisen historian häviämisen kautta syntynyttä aukkoa, ja\nniiden kieliasu on ollut kielen historian tutkimiselle hyödyksi. Joskus\nne kuvitettiin: sellaisen papyruksen sirpale, joka kuuluu 5:nnelle\nvuosisadalle, on löydetty Egyptistä. Ensimmäisen kronikan kirjoitti\nCaesarean piispa Eusebios (I, 443) n. 303. Vanhimman bysanttilaisen\nkronikan (Khronographia) on sepittänyt _Johannes Malalas_ (n. 491-578).\nSe alkaa Egyptin myytillisestä muinaisuudesta ja päättyy Justinianuksen\nseuraajaan Markianokseen, ja on viimemainittua aikaa lukuunottamatta\nlähdeteoksena arvoton, mutta kieliasunsa kannalta tärkeä, se kun on\nkirjoitettu kansankielellä. Keisari Herakleioksen ajalta on peräisin\nns. Pääsiäiskronikka, joka alkaa Aadamista ja ulottuu 629:ään saakka;\nluominen on merkitty tapahtuneeksi maalisk. 21 n. 5507. Kuuluisa\npyhimys _Theophanes Tunnustaja_ (n. 758-817) jatkoi ystävänsä Georgios\nSynkelloksen aloittamaa kronikkaa 813 saakka, josta taas toiset\nsaattoivat sen eteenpäin. Viimeinen kronikka kirjoitettiin\n14:nnen vuosisadan alussa. Ne sepitettiin usein runomitalla, ns.\n\"poliittisilla\", so. kansanomaisilla, korkoon ja tavujen lukumäärään\nperustuvilla säkeillä; tavuja oli tavallisimmin 15, tahti oli jambinen,\nkahdeksannen tavun jälkeen kesuura.\n\nVaatimattomuudestaan huolimatta tämä kronikkakirjallisuus tuli\nkeskiajan historiankirjoitukselle tärkeämmäksi kuin varsinainen oppinut\nbysanttilainen historia: siitä sai esimerkkinsä ja alkunsa keskiajan\nsekä itämainen että länsimainen kansallinen kronikka, joka on ollut\ntutkimuksen korvaamaton lähde. Itäisin tämänlaatuinen ilmiö on ns.\nNestorin kronikka, kiovalaisen munkki Silvesterin n. 1116 sommittelema\nvarhaisslaavien historia, läntisin ns. Anglosaksilainen kronikka, joka\nulottuu 892 saakka. Nestorin ja varsinkin liiviläinen Henrik\nLättiläisen kronikka (Chronicon Lyvoniae, 1200-luvulta) sisältävät\nSuomenkin historian kannalta tärkeitä tietoja.\n\n\n7\n\nMuu bysanttilainen tiede ei kohoa historian tasolle, mutta herättää\nkuitenkin kiinnostustamme erikoisuudellaan. _Maantieteen_ alalta on\nmuistettava kauppiaan ja retkeilijän sekä sittemmin munkin _Kosmas\nIndikopleusteen_ (-- Indiankävijä) Sinain luostarissa n. 548\nkirjoittama Topographia Christiana, jonka päätarkoituksena on osoittaa\nväite maan pallonmuotoisuudesta vääräksi ja pakanalliseksi; maa näet\non, selittää Kosmas, suorakulmainen taso, jota \"firmamentti\" kattaa\nkuin kaariholvi; tämän yläpuolella on taivas. Tason keskellä on\nvaltameren ympäröimä asuttu maa; paratiisi on valtameren toisella\npuolella. Pohjoisessa on kartion muotoinen vuori, jonka ympäri aurinko\nkiertää, talvella leveämpää tyveä, jolloin siis päivä on lyhempi,\nkesällä kapeampaa huippua, jolloin siis päivä on pitempi. --\n_Filosofian_ alalta herättää kiinnostustamme uusplatonilaisuuden\nviimeinen huomattava edustaja, Bysantissa syntynyt ja Ateenassa\nvaikuttanut _Proklos_ (410-485), joka omisti ahkeran\nkirjailijatyöskentelynsä etupäässä Platonin selittämiseen. Proklos oli\nnuhteeton, hurskas pakana, joka sai kärsiä kristittyjen vainoa; hänen\npakanallisten jumalain ja runottarien ylistykseksi sepittämistään\nhymneistä on säilynyt seitsemän; säilynyt on myös hänen oma sanelemansa\nhautakirjoitus (Anthologia Palatina, VII, 451). Ateenan akatemian\nlakkauttamisen jälkeen filosofia menetti viimeisenkin elävän itsenäisen\najatusvoimansa, joutuen Aristoteleen oppeina teologisen skolastiikan,\nJohannes Damaskolaisen dogmatiikan palvelukseen, ja tullen toisaalta\nloppumattoman selitystyön kohteeksi. Mainittu Mikhael Psellos vapautti\nPlatonin ja Aristoteleen filosofian näistä niille vieraista\ntarkoitusperistä, kohottaen ne entiseen kunniaansa. -- Retoriikka, joka\nantiikin loppuaikana sisälsi kaiken sen, mitä sivistyneen kansalaisen\ntuli tietää, kukoisti Bysantissa edelleen, yhä pikkumaistuen,\nerikoistuen ja kaavamaistuen vallitsevan yleisen hengen mukaan. Eräät\nsen romaanimaiset ilmaukset ansaitsevat muistamista, mm. keisari\nNikephoros Phokaan (963-969) ajalta periytynyt tuntemattoman\nkirjailijan teos Philopatris, jossa esitetään isänmaallisen puolueen,\nkeisarin, kantaa epäisänmaallisia, munkkeja, vastaan. Suuttuneina\nkeisarin toimeenpanemasta kirkon ja luostarien omaisuuden anastamisesta\nviimemainitut näet toivoivat valtakunnan sotajoukkojen kärsivän\ntappioita. Tästä johtuu, että kristityt -- \"pessimistit\", jotka\nennustavat valtakunnalle kaikenlaisia onnettomuuksia -- esitetään\nepämiellyttävässä valossa.\n\n_Kirjallisuuden tutkimusta_ harjoitettiin Bysantissa monipuolisesti,\ntuloksena kielioppeja, sanakirjoja, antiikin kirjailijain selityksiä,\nrunomittoja ja musiikkia koskevia esityksiä, ja antologioja.\nHuomattavimpia muistomerkkejä tästä työstä ovat jo mainittu patriarkka\n_Photioksen_ Myriobiblon ja _Suïdas_ nimisen kirjailijan Sanakirja\n(Lekseon), joka on aakkosellinen, Aadamista alkava tietosanakirja,\nsepitetty n. 1000. Se sisältää lukuisasti otteita antiikin teoksista ja\nelämäkerrallisia tietoja niiden kirjoittajista, ollen siinä suhteessa\nusein ainoa lähteemme; niinpä sen arvo onkin kritiikittömyydestään\nhuolimatta korvaamaton. Sen painatti ensi kerran Italiassa\nbysanttilainen humanisti Demetrios Khalkondylas 1499, jolloin vasta sen\ntiedot siis avautuivat Länsi-Euroopalle. Thessalonikan arkkipiispa\n_Eustathios_, joka eli 12:nnen vuosisadan jälkipuoliskolla, oli\nliikuttavan innokas kirjallisuuden tutkija, vapaa, suvaitsevainen ja\naikansa edellä oleva miehekäs henki, joka oivalsi uudistusten\ntarpeellisuuden kirkossa ja luostareissa. Hänen pääteoksensa on\nKriitillisiä sommitelmia (Parekbolai), so. sarja Iliaan ja Odysseian\nselityksiä. Sillä on merkitystä siksi, että siihen sisältyy otteita\nmuiden tutkijain nyt jo hävinneistä tulkinnoista. Bysanttilaisen\nmuodollisen oppineisuuden perikuva on myös 1100-luvulla elänyt\n_Johannes Tzetzes_, ahdasmielinen, särmikäs ja naurettavan itserakas,\nepäluuloinen, helposti loukkautuva ja riitakirjoituksissaan raaka\nkirjailija, jonka runsaasta tuotannosta mainittakoon Khiliades\n(= Tuhannet) nimellä tunnettu, 12.674 poliittista säettä sisältävä\nrunomittainen poimintokokoelma eri alojen kirjallisuudesta; silläkin on\narvoa vain muuten hävinneiden tietojen säilyttäjänä. Tässä tulevat\nsitten varsinaisella oikealla paikallaan mainittaviksi ne kreikkalaiset\nantologiat, joiden tärkeydestä jo aikaisemmin on huomautettu (I, 325):\n_Konstantinos Kephalaan_ (n. 900) 1606 löydetty, mutta vasta 1776\npainettu Anthologia Palatina ja Maksimos Planudeen (n. 1260-1330) 1494\npainettu Anthologia Planudea; näistä on Kephalaan parempi ja\ntäydellisempi. Ollen munkki Planudes siisti omaansa\nsiveellisyysnäkökohtia silmälläpitäen.\n\nAnthologia Palatina on epäilemättä tärkeimpiä antiikin kirjallisuuden\nmuistomerkkejä, mitä kirjallisuuden historia tuntee. Jatkuvasti, kuin\nvanhalla asuinpaikalla, siinä kasvaa kulttuurikerros toisensa päälle,\njokainen kuvastaen tärkeätä vaihetta kreikkalaisen kirjallisuuden\nkehityksessä. Neljä kerrosta voidaan muita selvemmin erottaa: (1)\nKlassillis-helleeninen pohja, jonka huomattavin edustaja on Simonides\nKeolainen (I, 249), muistosäkeiden sepittäjä nimeltä mainituille,\npersialaissodassa kaatuneille sankareille. Niiden tunnuksena on\narvokas, koruton, selvä sanonta ja vakava sävy, kuten epigrammin,\nmuistokirjoituksen, puhtaalla alkuasteella onkin luonnollista. (2)\nToiseksi on mainittava aleksandrialainen kerrostuma, jolloin epigrammi\nirtautuu todellisen muistokirjoituksen erikoisasemasta ja muuttuu\neläneelle tai kuvitellulle henkilölle omistetuksi, ylistäväksi,\nsatiiriseksi tai kaipaavaksi. Minkä se tällöin menettää alkuperäisestä\npuhtaasta vakavuudestaan, se korvaa yleiskiinnostusta herättävällä\nsisällyksellään ja kehittyneellä kärjekkyydellään (I, 320). Tämän\nkerroksen voi sanoa ulottuvan n. 140:een e.Kr., jolloin alkaa (3)\naleksandrialaisen suunnan jatkona itämaistuva, värikäs ja aistillinen\ntyyli, huomattavana edustajana Syriasta kotoisin ollut Meleagros\nGadaralainen; epigrammin ajatussisällys irtautuu yksinomaisesta\nkreikkalaisuudesta, kohoten yleisinhimilliseksi. Roomalaisen epigrammin\nvaikutus tuntuu tämän kauden myöhempänä aikana. (4) Viimeinen selvä\nkerros on Justinianuksen aikana alkanut bysanttilainen epigrammi, jonka\ntunnuksena on tarkka koristeellinen ja muodollinen hioutuneisuus. --\nAnakreontican nimellä tunnetut pikku runot. 60 kpl., kuuluvat tähän\nantologiaan (I, 246).\n\nMaksimos Planudes oli tunnettu paitsi antologiastaan myös latinankielen\ntaidostaan ja kreikaksi kääntämistään Ciceron, Caesarin, Ovidiuksen ym.\nteoksista, joita keskiajan harvat kreikan opiskelijat käyttivät\ntekstikirjoinaan.\n\n\n8\n\nHellenistisen ajan kuvauksessa mainitut (I, 323) kertovat runoilijat\n_Nonnos_ (n. 400, Dionysiaka) ja _Musaios Grammatikos_ (n. 500, Hero ja\nLeandros-runoelman sepittäjä) ovat niitä nimiä, jotka toivat antiikin\nrunotaidon bysanttilaiseen aikaan, kuuluen jo itse yhtä paljon\nmolempiin. Kertovaa ja muuta taiderunoutta sepitettiin Bysantissa\nuutterasti, mikä on muistettava sen kulttuurin huomattavana piirteenä,\nvaikkakaan runollisesti arvokkaita tuloksia ei saavutettu. Runorakenne\nperustui yleensä, aikaisemmin kuvattua hymnologiaa lukuunottamatta,\nantiikin laajuusmittoihin, käyttäen eniten jambista kolmimittaa,\nvähemmän kuusimittaa, distikhonia ja anakreonilaista kaksimittaa.\nMilloin oli kysymys kansanomaisista tarkoituksista, käytettiin\naikaisemmin mainittua \"poliittista\" so. \"porvarillista\" mittaa.\nViimemainittu muodostaa hymnirunouden ohella sillan vanhan laajuus- ja\nkeskiaikaisen korko- ja tavumitan välille, se kun alussa noudatti\nlaajuuksia, mutta rupesi lopuksi laskemaan vain tavuja.\nHistoriallisissa kronikoissa käytettiin kuten näimme poliittista\nmittaa, joka yleensä houkutteli muodottomaan laajuuteen; antiikin mitat\ntaas johtivat teennäisen taituruuden ihailuun. Bysanttilaisesta\ntaiderunoudesta ansaitsevat huomiota jo mainitut epigrammit, jotka\nusein laajenivat pitkiksi kuvauksiksi ja olivat joskus aiheiltaan\nkristillisiä, ja kertovat sankarilliset sekä opettavaiset ja\nuskonnolliset runoelmat. Näistä mainittakoon muutama esimerkiksi.\n\nKeisari Herakleioksen uljaana aikana elänyt Sofiankirkon diakoni ja\narkistonhoitaja _Gergios Pisides_ ylisti jambisella kolmimitalla\nsepittämässään runossa (Keisari Herakleioksen sotaretkestä persialaisia\nvastaan, 1093 säettä) keisarinsa persialaisista saamia voittoja; runo\nkuvaa mm. taisteluja komeasti ja lennokkaasti, mutta ei ole eepillinen,\nvaan ylistävä, panegyrinen, keskuksena, sekä sankaritekojen\nsuorittajana että ylistyksen vastaanottajana, aina keisari.\nKonstantinopolin pelastuminen avarien hyökkäykseltä (626) ja\nsassanikuninkaan Khosrau Parvizin kukistuminen (628) olivat hänellä\naiheina parissa muussa samanlaatuisessa runoelmassa. Kaikista kuvastuu\nHerakleioksen aikakauden valtiollisen menestyksen ja nousun synnyttämä\ninnostus. Huomattavan, perustavan merkityksen on saavuttanut runoelma\nHeksaemeron eli luomistyö (-- e kosmurgia, 1894 trimetrisäettä), jossa\nPisides lyyrillisen herkästi, uskonnollis-filosofisesti kuvailee\nluomista. Jumalan majesteettisuus, viisaus ja rakkaus, isällinen hyvyys\nja huolenpito, luonnon ihmeet, täyttävät hurskaan diakonin\nvilpittömällä innostuksella, antaen lentoa hänen säkeilleen. Sirosti\nhän kuvaa mehiläisen, muurahaisen, heinäsirkan ja riikinkukon, ja\nkäyttää silkkimadon muuttumista perhoseksi ylösnousemuksen vertauksena.\nLuomispäivien aihetta oli kuitenkin käyttänyt jo viidennellä\nvuosisadalla elänyt karthagolainen Blossius Aemilius Dracontius (De\nlaudibus Dei). Se tuli suosituksi keski- ja renessanssin aikana, ja\nviljellyksi pohjoismaissakin, Tanskassa, jossa arkkipiispa Absalonin\nseuraaja _Andreas Suneson_ (k. 1228) sepitti latinankielisen\nluomisrunoelman (Hexaemeron) ja Ruotsissa niin myöhään kuin\n1600-luvulla, jolloin piispa Haquin Spegel julkaisi (1685) laajan\nrunoelman Jumalan teot ja lepo (Guds werk och hwila).\n\nKonstantinopolissa olleen Studion-luostarin apotti _Theodoros Studita_\n(756-826) mainitaan Kristukselle ja pyhimyksille osoittamistaan\nsiroista epigrammeista ja luostarinsa eri toimihenkilöille\nsepittämistään ohjerunoista. Runoilijatar _Kasia_ (n. 850), joka olisi\nkauneudellaan ansainnut keisarinnan aseman, ellei olisi terävällä\nkielellään sitä ratkaisevalla valintahetkellä menettänyt, perusti oman\nluostarin ja omistautui runoudelle. Häneltä on säilynyt liturgisia\nsepitelmiä, viisaudensanoja ja epigrammeja, joista henkii hienoa\nhurskautta ja syvää tunteellisuutta, mutta myös rohkeata\nsuorapuheisuutta ja satiiria. Älykkäästi Kasia ilmaisee käsityksensä\nnaisen asemasta, onnesta, sulosta, kauneudesta, maineenhimosta ja\nrikkaudesta, ylistää innostuneesti luostarielämää, pilkkaa tyhmyyttä ja\nmoittii armenialaisten huonoja ominaisuuksia.\n\nSen johdosta, että keisari Nikephoros Phokas onnistui valloittamaan\narabialaisilta Kreetan, sepitti munkki _Theodosios_ keisarin\nylistykseksi runon Kreetan valloitus (Halosis tes Kretes), jossa\njulisti Ilionin piirityksen ja Homeroksen laulamat sankariteot tämän\nhänen mielestään maailmanhistoriallisen tapahtuman rinnalla aivan\nmitättömiksi. Erikoisen onnistuneena ja humoristisena kepposena hän\npitää sitä, että sotakonemestari linkosi eräänä päivänä kreetalaisten\npuolelle -- elävän aasin.\n\nMyöhäisbysanttilaisista runoilijoista oli tuotteliain _Theodor\nProdromos_, \"Kerjäläisprodromos\", joksi hän sanoi itseään köyhyytensä\nvuoksi; hänen elämänsä on sattunut 1100-luvun ensi puoliskolle. Hän\nsepitti mm. Heliodoroksen Aithiopica-romaanista (I, 328) Rodanthe ja\nDosikles nimisen, 4614 jambista trimetrisäettä sisältävän romanttisen,\npitkäveteisen runoelman. Lisäksi hän on tunnettu satiirisista ja\nkoomillisista runoistaan, joissa hän antaa rahvaanomaiselle\nhuumorilleen täyden vallan. Niiden laatu ilmenee jo niiden nimistä:\nSatiiri himokasta vanhusta vastaan. Valitusvirsi järjen häväisemisen\njohdosta, Ystävyys maanpaossa jne. 1100-luvun jälkipuoliskolla\njäljitteli _Niketas Eugenianos_ Prodromoksen runoelman sepittämällä sen\npohjalla oman romanttisen 3641 trimetriä sisältävän säeromaanin nimeltä\nDrosillan ja Kharikleen rakkaus. Samaan aikakauteen ja kirjallisuuden\nlajiin kuuluu kirkollisen arkiston ylihoitajan _Eustathios\nMakremboliteen_ (= \"joka asuu pitkän basaarin lähellä\") suorasanainen\nromaani Hysminen ja Hysminiaan tarina, joka on epäonnistunut mukaelma\nAkhilleus Tatioksen (I, 328) romaanista Leukippoksen ja Kleitophonin\nseikkailut. Se käännettiin 1573 saksaksi ja on sillä voinut olla\nvaikutusta toisen schlesialaisen koulun tyyliin. Tähän romanttisen\nrunoelman kukoistuskauteen on kiinnitettävä erikoista huomiota siksi,\nettä se on samanaikainen kuin Ranskassa rehoittava ritarirunous.\n\n\n9\n\nJohdattaen lukijan mieleen indialaisten eläinsatukirjan Pantshatantran\n(I, 93), sen pehlevin- ja uuspersiankielisen käännöksen Kalilah ja\nDimnah (I, 120-121), ja samannimisen arabiankielisen käännöksen (I,\n165), toteamme nyt, että sen käänsi 1000-luvulla Bysantissa\nkansanomaiselle kreikankielelle eräs Symeon Seth nimellä Stephaniles ja\nIkhnelates. Samanlainen kansankirja kuin tämä eläinsadun kehykseen\npukeutunut kasvatuksellinen \"terveellinen neuvo\" oli myös aikaisemmin\n(I, 141) mainittu Syntipas eli kirja seitsemästä viisaasta, joka\n1000-luvulla käännettiin romaiseksi kreikaksi, ollen tämän kielimuodon\nvarhaisimpia näytteitä. Euroopan satuhistorian kannalta nämä teokset\novat tärkeitä. Jo aleksandrialaisena aikana syntynyt vertauskuvallinen\neläinkirja Physiologos, jossa ilmenivät silloiset eriskummalliset\nkäsitykset eläimistä, ja josta saatiin valaisevia kristillisiä\nopetuksia ja saarnojen kehyksiä, oli Bysantissa suosittu kansankirja.\nSen mukailuina ovat syntyneet sellaiset bysanttilaiset kansankirjat\nkuin Lintujen kirja (Puhlogos), Kalojen kirja (Psaralogos) ja Hedelmäin\nkirja (Porikologos), jotka kuvaavat Bysantin hovia ja hovipiirejä.\nBarlaam ja Josaphat on mainittu uskonnollisen kirjallisuuden\nyhteydessä.\n\nKansankielisessä kirjallisuudessa, joka huomattavammin alkaa vasta\n1100-luvulla, on kuitenkin runous etusijalla, enemmistöltä\npoliittisina, pienemmältä osalta trokeisina kahdeksantavuisina säkeinä.\nLoppusointu tulee käytäntöön vasta 1400-luvulla. Aihepiiri on\nmonipuolinen, käsittäen moitteita, ylistystä, pyyntöjä, rakkautta (ns.\nRhodolaiset lemmenlaulut), sadunomaista romantiikkaa, pyhien elämää ym.\nErikoisryhmän muodostavat Troiaa ja Aleksanteria käsittelevät kertovat\nrunoelmat, samoin kuin ne, jotka latinalaisen valloituksen (1204)\njälkeen, frankkilaisten ruhtinassukujen jäädessä pariksi vuosisadaksi\nvarsinaisen Kreikan valtiaiksi, käännettiin ranskasta kreikaksi:\nsellainen on mm. Phlorios ja Platziaphlora, joka on alkuaan Longoksen\nromaaniin (I, 328) perustuva bysanttilainen tarina, mutta tuli\nristiretkien aikana tunnetuksi Ranskassa, jossa sai runoasun nimellä\nFlore ja Blanchefleur. Sadunomaisista romanttisista runoelmista\nmainittakoon Kallimakhos ja Khrysorrhoë, jonka satuluonne on ilmeinen:\nkuninkaalla on kolme poikaa, joista uljaimmalle hän tahtoo jättää\nvaltakuntansa. Pojat lähtevät etsimään seikkailuja, osoittaakseen\nniissä urhoollisuuttansa. Nuorin, Kallimakhos, tunkeutuu lohikäärmeen\nlinnaan, jossa surmaa tämän ja pelastaa sen uhrin, kauniin\nKhrysorrhoën. Kuten näkyy, on satuluonne itämainen. Vanhempi kuin se on\nns. Ptokholeonin kertomus, joka mm. sisältää erään Hamlet-piirteen,\nsaman, mikä esiintyy Saxo Grammaticuksen kronikassa (Gesta Danorum, n.\n1200). Ilmeistä on, että ikivanha kansanomainen sadunkerronta kukoisti\nBysantissa voimakkaasti, ja että sen aiheita, joihin Ilias ja Odysseia\nkansanomaisina muunnoksina sisältyivät, saattoi varjagien välityksellä\ntulla tunnetuiksi jo varhain pohjoismaissa; asian tarkempaa määrittelyä\nvarten olisi nyt kyseessä oleva bysanttilainen kirjallisuus tältä\nkannalta erikoisesti tutkittava ja sen aiheita verrattava slaavilaiseen\nja suomalaiseen kansanrunouteen.\n\nOsoituksena romaisen runohengen voimasta on lopuksi mainittava runoelma\nBasileos Digenis Akritas, jota täydellä syyllä voidaan pitää\nbysanttilaisten kansalliseepoksena. Akritas merkitsee sotilasta,\npäällikköä, jonka tehtävänä oli suojella rajamaata (akra); Digenis\nmerkitsee \"kahdesta syntynyttä\", so. henkilöä, jonka isä oli\nmuhamettilainen ja äiti kristitty. Tämännimisen kuulun rajasankarin\nuroteoista on jo varhain sepitetty ballaadeja, joiden aiheita elää\nuuskreikkalaisissa ja slaavilaisissa kansanlauluissa; niiden pohjalla\non joku kansanomainen runoilija sepittänyt poliittisin säkein kertovan\nrunoelman, josta on säilynyt neljä laulua, yksi niistä käsittäen 4778\nsäettä. Tapahtumaseutu on Vähässä-Aasiassa ja aiheina ovat Digeniin\ntaistelut arabialaisia vastaan. Tilanteen samanlaisuus sekä idässä että\nlännessä tuotti siis runouden alalla toisiansa vastaavia ilmiöitä:\nbysanttilaisten kansalliseepoksen -- Roland- ja Cid-runoelmat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe käsi, jonka kreikankielinen antiikki ojensi itään Bysanttiin ja sen\nkautta eteenpäin, oli kyllä kuivunut, mutta sillä oli koristeinaan\nsarja antiikin sormuksia ja jalokiviä. Siitä, miten se Bysantin\nkukistumisen aikoina ja ennenkin lahjoitti ne Länsi-Euroopalle,\nkerromme renessanssin synnyn yhteydessä. Sitä ennen on selvitettävä,\nmiten antiikin latinankielinen, läntinen käsi läksi ojentumaan\neteenpäin, minkälaiseksi sen luoma kirjallisuus muodostui, ja miten\nlännen kansalliset kirjallisuudet syntyivät ja lähtivät kehittymään.\n\n\n\n\n\n\nKESKIAJAN LATINANKIELINEN KIRJALLISUUS.\n\n\n\n\nI. MURROSAIKA. (400-600)\n\n\n1\n\nKreikankielen väistyessä pois lännestä latina jäi tämän ainoaksi ja\nvallitsevaksi sivistyskieleksi. Bysantin säilyessä kansainvaelluksen\nvuosisatoina, aina arabialaisten valloituksiin saakka, alueiltaan\neheänä ja poliittiselta merkitykseltään idän oloissa mahtavana, länsi\nja sen vallan ja sivistyksen vanha emämaa, Italia, vaipuivat yhä\nsyvemmälle monenlaiseen heikkouteen ja kurjuuteen. Tämän aiheuttivat:\nyhä jatkuva veltostuminen, syntyväisyyden vähentyminen, vierautuminen\naseiden käytöstä ja puolustustahdon täydellinen herpautuminen;\nedellisen johdosta mahdollisiksi käyneet germaanien ryöstö- ja\nvalloitusretket ja näiden seurauksena Justinianus I:n sota (535-555);\nja viimeisenä kaikista tuhoisimpana iskuna langobardien suorittama\nvalloitus (568-572), joka ratkaisevammin kuin mikään edellisistä\nvitsauksista ikäänkuin miekanterällä iski Italian irti sen entisyydestä\nja siirsi sen siihen historian vaiheeseen, jota sovinnaisesti sanomme\n\"keskiajaksi\". Samanlaatuinen tuho oli kohdannut provinsseja: vandaalit\nolivat valloittaneet Pohjois-Afrikan, joka lopullisesti menehtyi\nJustinianuksen sodassa; länsigootit olivat herroina Espanjassa: frankit\nGalliassa.\n\nKaikkialla barbaarien intohimoisuus ja raakuus ja vanhan asujaimiston\nhienostunut, aistillinen velttous vaikutti mataloittavasti ja\ntukahduttavasti antiikilta perittyyn kulttuuriin. Viidettä ja kuudetta\nvuosisataa, jolloin kaikki nämä lännen mullistukset tapahtuivat,\nvoimme sanoa murrosajaksi; silloin alkoi Euroopan historiassa\n\"keskiajan yö\", ulottuen ensimmäisenä valonpilkahduksena koittavaan ns.\nkarolingilaiseen renessanssiin saakka, ja taas tämän jälkeen viikinkien\nhävitysretkien johdosta pimentyen aina 1000-luvulle, jolloin\nkeskiajan-ihminen oli vihdoin saanut kehitetyksi oman kulttuurinsa ja\nastui uutena itsenäisenä psykenä näkyviin.\n\nTämän pimeän kauden alkaessa pakanuus oli jo kuollut, joskin 5:nnellä\nvuosisadalla elänyt gallialainen kirjailija _Salvianus_ väittää\nankarassa tapainturmelusta ruoskivassa teoksessaan Jumalan ohjauksesta\n(De gubernatione Dei), että \"gymnasiumeissa rukoillaan ja kunnioitetaan\nvielä Minervaa, teattereissa Venusta, sirkuksissa Neptunusta,\nmiekkailusaleissa Marsia ja painipaikoilla Mercuriusta\". Antiikin\nsivistyksen opettajat, sofistit l. reetorit, vähitellen hävisivät,\nsillä ei valtiovalta eivätkä kaupungit enää palkanneet heitä, eikä\nyksityisiä rikkaita tiedonhaluisia ollut niin paljon, että he olisivat\njaksaneet ajanoloon ylläpitää tällaista opettajaluokkaa. Barbaarit\neivät toistaiseksi välittäneet sivistyksestä; muu kansa oli köyhtynyttä\neikä tajunnut sen tarpeellisuutta; ainoa, joka sitä tarvitsi, ollen\nitse sekä hengeltään että rakenteeltaan sivistyksen edustaja, oli\nkirkko.\n\nMurroskauden melskeisinä vuosisatoina, jolloin olot ja lait olivat\nvakaantumattomia ja vanha ja uusi taistelivat löytääkseen\nelinmahdollisuudet siinä pesässä, jossa molempien oli nyt pakko asua,\nkirkko, Augustinuksen Civitas Dei, asettui antiikin perilliseksi,\nruveten sitkeästi edustamaan vallitsevassa kaaoksessa Rooman\nvaltioaatetta. Se käsitti tämän kuitenkin henkisesti, so. kristikunnan\nkeskittymisenä ja järjestäytymisenä Rooman alaisuuteen vain\nuskonnollisessa suhteessa. Tässä työssä, jolle paavi Gregorius Suuri\n(n. 540-604) varsinkin linjoitti tietoiset suuntaviivat, alati\nalleviivaten Rooman apostolisen istuimen jumalallisia, ylimpiä\nvaltiasoikeuksia, se noudatti Rooman perinnöllistä politiikkaa ja\nkäytti aseinaan sen valtakunnallista yleiskieltä, sitä oppia ja\nsivistystä, jota se tarvitsi voidakseen itse lukea ja selittää\nlevittämäänsä sanomaa. Näin se jossakin määrin opiskeli antiikin\nkirjallisuutta, vaikka vieroikin sen pakanallisuutta, ja otti\nhuoltaakseen koulun, jota se tarvitsi uusien voimien kasvattamiseen.\nKun opiskelu ja koulu itsestään etsivät häiriintymätöntä rauhaa,\ntulivat luostarit luonnollisista syistä niiden turvapaikoiksi.\nSivistyksen yleensä painuessa pimeään sen tuli tuikki\nluostarikammioista, jotka kaukaisissa barbaarimaissakin tulivat\ntärkeiksi valopisteiksi, aikanaan aiheuttaen kansankielisen\nkirjallisuuden heräämisen. Pikainenkin katsaus näihin varhaisiin\nvalopisteisiin on siis selventävää lähdettäessä tutustumaan keskiajan\nkirjalliseen kulttuuriin.\n\n\n2\n\nVarhaiskristillisen kirjallisuuden yhteydessä mainitsimme ohimennen\n(I, 437) Pyhän Antoniuksen, ensimmäisen kristityn munkin, ja piispa\nAthanasiuksen hänestä kirjoittaman elämäkerran, josta selviää,\nminkälaatuista Antoniuksen erakkolamunkkilaisuus oli. Tärkeämmän\nmerkityksen kuin se saavutti toisen egyptiläisen, _Pyhän Pakhomioksen_,\nEtelä-Egyptissä aloittama munkkilaisuus, jonka tunnusmerkkinä oli\npienimpiin yksityiskohtiin ulottuva säännönmukaisuus, yhteiselämä ja\nahkera työ sen itsensä vuoksi eikä vain ajanvietteenä. Pakhomioksen\nperustamat luostarit muodostivat pääluostarin alaisen järjestön. Tiedon\nluostarielämästä toi länsimaille 340 piispa Athanasius, joka mainittuna\nvuonna kävi Italiassa; myöhemmin Hieronymus (I, 445) voimakkaasti\nedisti luostarilaitoksen kehittymistä Roomassa. Pyhän Antoniuksen elämä\nkäännettiin latinaksi ja sen mukainen askeettinen erakkolamunkkilaisuus\nlevisi Italiaan, Pohjois-Afrikkaan ja Galliaan. Uuden perustavan\nvaiheen aloitti lännen munkkilaisuudessa _Benedictus Nursialainen_\n(480-544), luoden täsmällisen ohjesäännön, jonka mukaan munkkien oli\nelettävä yhteisön jäseninä ja omistettava aikansa Jumalan \"työlle\", so.\npalvelukselle, lukemiselle ja maalliselle, so. siihen aikaan etupäässä\nruumiilliselle työlle, joka oli Benedictuksella vielä tärkeämmässä\nasemassa kuin Pakhomioksella. Munkit sitoutuivat määrättyyn luostariin\neliniäksi, joten heidän aikaisempi vaeltava elämänsä loppui.\n\nBenedictiläisluostarit tulivat lännessä aluksi vallitseviksi; ainoa\nkilpaileva järjestö oli Irlannin kelttiläisen kirkon helmassa syntynyt\nColumban munkisto, jossa ilmeni Antoniuksen tapaista erakkolarakkautta.\nIrlantilaiset ja benedictiläiset tapasivat toisensa Keski-Euroopassa,\njossa edelliset sulautuivat jälkimmäisiin. Benedictus Nursialainen\nperusti 14 luostaria, joista kuuluisimmaksi tuli Monte Cassino. Tämän\nkuitenkin langobardit hävittivät (n. 580 -- luostari sittemmin kyllä\nrakennettiin uudelleen), jolloin sen munkit muuttivat Roomaan ja\nasettuivat Lateraanibasilikan yhteydessä olevaan luostariin. Täältä,\napostolisen istuimen juurelta, sen aatteiden kannattajina,\nbenedictiläismunkit läksivät työhönsä Länsi-Euroopan eri osiin. Pyhä\nAugustinus toi kristinuskon Englantiin 596, perustaen sinne\nbenedictiläisluostarin; 7:nnellä vuosisadalla benedictiläisyys levisi\nGalliaan, 8:nnella Englannista päin germaanisiin maihin. Kaikissa\nnäissä, Irlannissa säilynyttä Columban munkistoa lukuunottamatta,\nbenedictiläisjärjestö tuli niin vallitsevaksi, että Kaarle Suuri\ntiedusteli, oliko muuta milloinkaan ollutkaan. Vuosisatain kuluessa\nluostarien lukumäärä kasvoi moniksi sadoiksi, munkkien tuhansiksi.\nKuuluisimpia olivat: Italiassa Monte Cassino ja irlantilaisen\nColumbanuksen (543-615) perustama Pavian lähellä oleva Bobbion\nluostari; Galliassa saman Columbanuksen perustamat Lixoviumin\n(Luxeuil) ym. luostarit, ja Pyhän Martinuksen luostari Toursissa, josta\nKaarle Suuren ja Alcuinin toimesta tuli huomattava koulu-,\nkäsikirjoitusten valmistus- ja kulttuurikeskus, ja Clunyn luostari\n(910), jonka ohjesääntö vaikutti uudistavasti kaikkien maiden\nbenedictiläisjärjestöihin; Sveitsissä (irlantilaisen erakon,\nColumbanuksen seuralaisen Pyhän Galluksen 614 perustama) St. Gallenin\nluostari, joka oli 800-luvun puolivälistä alkaen kolmisen sataa vuotta\nEuroopan oppineisuuden tunnetuimpia ja huomattavimpia tyyssijoja ja\njonka kirjasto on vieläkin kuuluisa keskiaikaisista kirja-aarteistaan;\nSaksassa 724 perustettu Reichenaun ja 744 perustettu Fuldan luostari,\nmolemmat laajan lähetystyön ahjoja, oppineisuuden tyyssijoja, ja Ludvig\nHurskaan n. 820 perustama Corveyn luostari, saksilaisten käännytystyön\nja klassillisten opintojen keskus; ja Britanniassa Columban n. 563\nperustama Iona, josta tuli kelttiläisen kristillisyyden, lähetystyön ja\noppineisuuden keskus vuosisadoiksi. Benedictiläisten kulttuurityö\nsisältää siis lyhyesti sanottuna germaanilaisten kansojen\nkäännyttämisen kristinuskoon ja sivistyksen tielle, tieteellisen\ntyöskentelyn ja kouluopetuksen.\n\nKeskiajan koulu periytyi kuten sanottu kirkon suojelemana antiikin\najalta, ohjelmana aikaisemmin mainittu trivium (grammatiikka,\ndialektiikka ja retoriikka) ja quadrivium (geometria, aritmetiikka,\nmusiikki ja tähtitiede). Grammatiikkaan kuului kirjallisuus\nkokonaisuudessaan, sekä kielen, muodon että sisällyksen puolesta, mutta\npääasiaksi jäi kyllä latinan opetus; oppikirjoina olivat Priscianuksen\n(I, 423) Kieliopilliset perusteet, (Institutiones grammaticae) ja Pyhän\nHieronymuksen opettajan (I, 445) Aelius Donatuksen Kieliopin taito (Ars\ngrammaiica). Dialektiikan opetus perustui Aristoteleen Organon-sarjaan,\njonka osia Boëthius (s. 44) oli kääntänyt latinaksi, ja kohdistui siis\nmuodolliseen logiikkaan; kreikkaa ei jonkin ajan kuluttua enää\nymmärretty eikä varsinaisella filosofialla ollut merkitystä ennenkuin\nkeskiajan kulttuurin kukoistusajalla. Retoriikkaan sisältyi lakitiede,\npuhutun ja kirjoitetun sanan sommittelu; sillä ei ollut sanottavaa\nmerkitystä Alppien pohjoispuolella, mutta jonkin verran Italian\nkaupungeissa, joissa latinan vielä kauan ollessa puhekielenä Ciceron ja\nQuintilianuksen taito oli joskus tarpeellinen puhuttaessa neuvostossa\ntai kansalle. Geometrialla ymmärrettiin enemmänkin maan- ja\nluonnontiedettä sekä niiden yhteydessä kasvien lääketieteellisten\nominaisuuksien kuvaamista kuin mittausoppia Euklideen merkityksessä.\nAritmetiikka, joka oli toistaiseksi roomalaisten numeroiden käytön\nvuoksi perin hankalaa, käsitti vain yksinkertaisimmat alkeet, joita\ntarvittiin jokapäiväisessä elämässä. Musiikin opetus oli hymnien ja\nmessujen harjoitusta, astronomia, jota ei voitu pitää erillään\nastrologiasta, taivaankappaleiden ajattelua ja tarkastelua\nptolemaiolaisen maailmankuvan valossa.\n\nEdellämainittujen oppikirjain lisäksi käytettiin vielä n. 400 eläneen\nMartianus Capellan tietoteosta nimeltä Satyricon l. yhdeksän kirjaa\nPhilologian ja Mercuriuksen häistä ja seitsemästä vapaasta taiteesta\n(S., De nuptiis Philologiae et Mercurii et de septem artibus\nliberalibus libri novem), joka nimensä mukaisesti sisältää triviumin ja\nquadriviumin tiedot tiivistetyssä muodossa. Mainittakoon, että sen\nkahdeksannessa kirjassa on selvä esitys aurinkokeskeisestä\nmaailmankäsityksestä, joka siis tämän kautta oli keskiajalla tunnettu.\nTodennäköistä on, että Copernicus, joka siteeraa Capellaa, on saanut\nsiitä herätyksen. Cassiodoruksen Institutionien yhteydessä olevaa\nesitystä Vapaan kirjallisuuden taiteesta ja lajeista (De artibus ac\ndisciplinis liberalium litterarum) ja Isidorus Sevillalaisen teosta 20\nkirjaa alkeita l. johdatusta (Originum sive etymologiarum libri XX)\nkäytettiin myös samaan tarkoitukseen.\n\nTämän opetusohjelman toteuttaminen oli pimeinä alku- ja usein muinakin\naikoina vaillinaista, riippuen yleensä niistä lasku- ja nousukohdista,\njoita keskiajan sivistyselämässä ilmenee. Muistettava on vielä, että\noli paitsi luostarien myös piispain (tuomiokapitulien) ja ruhtinasten\nkouluja.\n\n\n3\n\nLatinan kehityksessä voidaan todeta suunnilleen samat ilmiöt kuin\nkreikan: klassillinen kirjakieli pyrki säilyttämään mahdollisimman\nkauan alkuperäistä puhtauttaan, puhekielen erotessa siitä yhä enemmän.\nTämä hajaantuminen alkoi jo keisariaikana ja jatkui siksi, kunnes\npuhekielet, jotka eri kansojen keskuudessa olivat lähteneet omille\nurilleen, irtautuivat latinan herruudesta ja astuivat täysikäisinä\nkirjallisuuteen. Kirjallinen latina muuttui tämän johdosta yhä enemmän\nkuolleeksi, siitä huolimatta, että se oli aikain varrella alituisesti\nilmenevien uusien asiain pakosta ottanut käytäntöönsä lainasanoja,\nesim. kristinuskon selitystyön vuoksi kreikasta ja hebreasta, jopa\njoutunut tekemään niitä voidakseen ilmaista kaiken uuden, mitä kehitys\ntoi mukanaan. Kun oppimattomuuden lisääntyessä filologinen koulutus\nkävi yhä hatarammaksi, oli tästä klassillisen latinan sovittamisesta\nuuden ajan tarpeisiin lopullisena yleistuloksena sen rahvaanomaistunut\nhuononnus, ns. munkkilatina.\n\nKeskiajan latinankielinen kirjallisuus eroaa eräässä tärkeässä\nmuotokohdassa antiikin kirjallisuudesta: runoudessa. Puhuttaessa\nlänsimaisen hymnirunouden synnystä (I, 439-440) todettiin Milanon\npiispan Ambrosiuksen käyttäneen hymneissään jambista dimetriä ja\nyleensä pysytelleen laajuuden kannalla. Kehitys kävi tämän jälkeen\nlännessä samaan suuntaan kuin Bysantissa: korko, jolla jo varhain, ehkä\naina, oli ollut tärkeä sija kansanrunoudessa (näytteitä Caesarin\nlegionalaisten korkoon perustuvista marssilauluista on säilynyt),\ntuli vähitellen vallitsevaksi säkeitä rakennettaessa; entisen\nlaajuuden -- ääntymispituuden -- sijaan laskettiin tavujen lukumäärä.\nLaajuuden noudattaminen kävi mahdottomaksi senkin vuoksi, ettei\nääntymispituuksista ollut enää oikeata tietoa sen jälkeen, kun latina\noli kuollut puhekielenä. Jambinen, korkoon ja tavulukuun perustuva\ndimetri tuli näin vähitellen suosituksi runomitaksi, ja liittyi siihen\nvielä koristeeksi loppusointu, joka kuten tiedämme oli ensin noussut\nnäkyviin retoriikan mukana ja satunnaisesti runollisissakin tuotteissa,\nkotiutunut syrialaiseen ja bysanttilaiseen hymniikkaan, ja tuli nyt\nsieltä -- mahdollisesti myös tuntemattomaksi jääneestä kansanlaulusta\n-- uuteen latinalaiseen hymnirunouteen. Myöhemmin syntyneestä ns.\nsekvenssirunoudesta puhumme seuraavan osaston yhteydessä.\n\nKeskiajan henkiseen elämään kirkko vaikutti huomattavasti myös\nliturgiallaan, jonka kehitys alkoi näinä murrosvuosisatoina. Sen\nlähtökohtana oli Jeesuksen ylösnousemuksen ja uuden tulemisen\nodotuksesta tavaksi tullut pääsiäisyön vietto (vigilia) ja siinä\nkeskeisenä pyhänä toimituksena oleva ehtoollinen. Alkuaan\nyksinkertainen jumalanpalvelus: rukous, sanan lukeminen ja psalmien\nlaulaminen, laajeni pääsiäisyön valvonta-ohjelman ja juhlallisiin\ntoimituksiin itsestään liittyvän, ihmisluonteeseen kuuluvan\ndraamallisen taipumuksen vaikutuksesta kauniiksi, runolliseksi\nrukouksen, laulun ja sananluvun yhdistelmäksi, joka suoritettiin joka\nsunnuntai ja sitä paitsi tarpeellisesti lyhennettynä joka vuorokauden\nmäärättyinä rukoushetkinä; näitä oli tavallisesti joka neljäs, mutta\njoskus joka kolmas tunti. Sen eri osista kuvastuivat Jumalan ja ihmisen\nsynti- ja armosuhteet, ja sopivin vaihteluin siitä saatiin vuoden\nvarrella heijastumaan kirkkovuoden sisällyksenä oleva Jeesuksen\nkärsimyshistoria. Monien vaiheiden jälkeen, joissa mm. Clunyn\nbenedictiläisillä oli huomattava osuutensa, mutta joihin emme tässä voi\ntarkemmin puuttua, pääsi vallitsevaksi ns. espanjalais-gallialainen\nliturgia, jolla oli omat muunnoksensa eri maissa; se on myöhemmin\nsulautunut ns. roomalaiseen liturgiaan, joka vallitsee pienin\nvaihteluin kaikissa roomalaiskatolisissa maissa. Näin kaukaa\nsiis periytyvät lutherilaistenkin liturgian perusmuodot ja\nkulttuurihistoriasta tutut vuorokauden katoliset hartaushetket: vesper\n(klo 21), hora nocturna (klo 24) ja hora matutina (klo 3, jolloin kukko\nlauloi); hora tertia (klo 9, muistoksi Jeesuksen tuomitsemisesta, joka\ntapahtui juutalaisten laskun mukaan klo 6 alkavan päivän kolmannella\nhetkellä), hora sexta (edellisen mukaan klo 12, jolloin Jeesus\nnaulittiin ristiin), ja hora nona (samoin edellisen mukaan klo 15,\njolloin Jeesus kuoli). Myöhemmin tulivat vielä lisäksi hora prima (klo\n6) ja completorium (klo 18). Lopuksi mainittakoon, että\njumalanpalveluksissa luettavista pyhistä kirjoituksista ja\nelämäkerroista sai alkunsa niiden erikoisnimenä sana legenda\n(= luettavat).\n\nKeskiajan runollis-mystillisen hengen ymmärtämiseksi on välttämätöntä\nmuistaa, mikä haltioittava, lumoava, taikuuteen vivahtava merkitys\nkirkon liturgialla jo vaatimattomasta alustaan saakka, sen alttarilla\nja tämän keskeisimmällä esineillä, pyhällä ehtoolliskalkilla ja sen\nvereksi muuttuvalla viinillä, pyhäinjäännöslippaalla ja siitä\nsäteilevällä ihmeellisellä voimalla, kirkkaalla valaistuksella ja\noudolla kielellä, joka juhlallisesti luettuna vaikutti väkevämmältä\nloitsulta kuin milloinkaan omat pakanalliset, oli alkavan keskiajan\nlapsenomaisiin uusiin kansoihin. Samoin kuin venäläisten lähetit\nhaltioituneina uskoivat nähneensä Sofiankirkon suitsutuspilvissä\nyliluonnollisia olentoja, nämäkin ottivat kaiken todesta aivan toisin\nkuin nykyaikana voimme ymmärtää. Paholaiset olivat silloin\npersoonallisia olentoja, jotka tekivät pahaa niin paljon kuin voivat;\nvain kirkon ja varsinkin sen alttarin aidan sisäpuolella oli täysi\nturva. Tästäkin voimme oivaltaa, kuinka kerrassaan keskeinen asema ja\nvaikutus kirkolla oli keskiajan elämässä.\n\n\n4\n\nItägoottilainen Theoderik Suuri, joka valloitti Italian Bysantin\nluvalla ja hallitsi sitä idän keisarin valtuuttamana, pyrki sulattamaan\nomaa kansaansa -- joka tosin oli lukumäärältään vain miehitysarmeijan\nveroinen -- ja italialaisia yhteen, ja säästi sen vuoksi maata ja sen\nlaitoksia. Neuvonantajinaan hän käytti myös italialaisia. Hänen\nhallituksensa vuosikymmenet (493-526) olivatkin Italialle hengähdyksen\naikaa, jolloin elinkeinot taas rupesivat elpymään. Sivistyksellisesti\nne olivat merkittäviä mm. siksi, että silloin eli antiikin viimeinen\njalo henki Boëthius ja keskiajan ensimmäinen mainehikas kyky\nCassiodorus, molemmat toistensa aikalaisia, mutta edellinen silti\nheijastaen taaksensa painunutta antiikkia, jälkimmäinen edessänsä\nolevaa keskiaikaa.\n\n_Anicius Manlius Severinus Boëthius_ (n. 480-524) oli ylhäinen\nroomalainen, kuuluisan senaattori Symmachuksen holhokki, konsuli 510,\nTheoderikin neuvonantaja ja suosikki, \"viimeinen roomalainen, jonka\nCato ja Cicero olisivat tunnustaneet kansalaisekseen\", kuten Gibbon\nsanoo historiassaan. Lujana, miehekkäänä luonteena hän pelottomasti\nesitti totuuden barbaarihallitsijalle, jonka luonteen pienuus\nnäkyy siitä, että hän vähitellen tuskastui Boëthiuksen suoraan\nitsenäisyyteen, kallisti korvansa panettelijoille ja ilmiantajille,\njotka syyttivät Boëthiusta vehkeilyistä Bysantin kanssa Theoderikia\nvastaan ja kapinapuuhista, vangitsi ja lopuksi surmautti hänet.\nProkopios kertoo tämän rikoksen aiheuttaman katumuksen kiiruhtaneen\nTheoderikin omaa kuolemaa. Pari vuosisataa tämän jälkeen Boëthiusta\nruvettiin pitämään pyhänä marttyyrina, vaikka hän teoksistaan päättäen\noli enemmän antiikin filosofi kuin kristitty; hänen Paviassa oleva\nsäilynyt vankilansa on vieläkin pyhyyden maineessa.\n\nBoëthiusta pidettiin aikanansa syvällisenä oppineena, eivätkä hänen\nteoksensa tätä sädekehää häneltä kielläkään. Jo nuoruudessaan hän\ninnostui Kreikan kirjallisuuteen ja asetti elämänsä päämääräksi\nkansansa hengen uudistamisen kreikkalaisen filosofian viisaudella. Tätä\nvarten hän tahtoi kääntää latinaksi Platonin ja Aristoteleen teokset,\nvieläpä saattaa näiden filosofian sopusointuun, ja ehtikin suorittaa\nhuomattavan osan tästä ohjelmastaan.\n\nHänen osaksi kääntämiään, osaksi selittämiään ovat Organon-ryhmään (I,\n307) kuuluvat loogilliset teokset: 1. Kategoriat (Cathegoriae), 2. Peri\nHermeneias (De interpretatione), 3. Analytika protera (Analytica\npriora), 4. Analytika hystera (Analytica posteriora), 5. (Topika) ja 6.\nSophistikoi elenkhoi (Sophistici elenchi). Täten tuli keskiajan\nsaataville Aristoteleen koko muodollinen logiikka eli siis oppi\nkategorioista eli peruskäsitteistä, arvostelmalauseesta, päätelmästä ja\ntodistelmasta, todennäköisyystodistuksista ja määritelmästä. Lisäksi\nBoëthius selitti Porphyrioksen (I, 442) Johdannon (Isagoge), jossa myös\nkäsitellään Aristoteleen logiikkaa, ja kirjoitti itsenäisesti kuusi\ntutkielmaa logiikan alalta. Mainittu Porphyrioksen--Boëthiuksen teos,\njossa tutkitaan viittä tärkeintä peruskäsitettä: sukua, lajia,\nlajieroa, erikoista tunnusmerkkiä (proprium) ja satunnaista\ntunnusmerkkiä, tunnettiin keskiaikana nimellä Viisi ääntä (Quinque\nvoces), ja oli yleisesti käytetty oppikirja ja skolastiikan lähtökohta\n(s. 140).\n\nBoëthiuksen käytännöllistieteellinen kirjailijatyö ei rajoittunut\ntähän, vaan sisältää vielä esitykset quadriviumin aineista. Näistä on\nmusiikkia käsittelevä (De institutione musica) huomattava siksi, että\nsiinä tarkoin esitetään pythagoralaisen musiikin laatu, minkä vuoksi se\non antiikin musiikin tutkimukselle ensiluokkainen lähdeteos.\n\nKuuluisin ja inhimillisin, kaikkia aikoja varten kirjoitettu, on\nkuitenkin Boëthiuksen teos Filosofian lohdutuksesta (De consolatione\nphilosophiae), jonka hän sepitti vankilassa ollessaan ja joka oli\nkeskiajan filosofisista teoksista käytetyin, tullen jo silloin\nkäännetyksi monille kielille: Alfred Suuri käänsi sen\nanglosaksinkielelle mainitaksemme varhaisimman esimerkin.\n\nFilosofian lohdutuksesta, joka sisältää viisi \"kirjaa\", on sepitetty\naikaisemmin mainitun Capellan teoksen, Satyriconin, mukaan. Siinä\nvaihtelevat suorasanainen ja runo, johon viimemainittuun on saatu\npaljon apua Senecan säkeistä. Surut ovat vanhentaneet kirjailijan\nennenaikojaan. Hänen valittaessaan tätä hänelle ilmestyy ylevä\nlohduttajatar, jonka hän tuntee suojelijattarekseen, Filosofiaksi.\nTahtoen auttaa Filosofia rupeaa tutkimaan häntä ja toteaa hänen\nuskovan, että Jumala hallitsee maailmaa, mutta olevan epäselvillä\nomasta itsestään, mikä aiheuttaa horjuvaisuutta ja heikkoutta. Toisessa\nkirjassa Filosofia esittää kirjailijalle onnen hengettären, Fortunan,\njoka huomauttaa hänelle kaikesta hänen jo nauttimastaan onnesta ja\nosoittaa sen lahjat vaihteleviksi ja epäluotettaviksi. Kolmannessa\nkirjassa Filosofia lupaa johtaa hänet tosi onneen, joka on\nlöydettävissä vain Jumalasta; koska näet Jumala on korkein hyvyys, joka\ntaas on tosi onni, Jumala siis on tämä tosi onni. Todellista pahaa ei\nvoi olla olemassa, sillä koska Jumala on kaikkivoipa eikä tahdo pahaa,\ntätä ei siis voi olla. Neljännessä kirjassa Boëthius uudistaa Jobin\nvanhan kysymyksen: jos kaikkeuden hallitsija on hyvä, niin miksi pahaa\non sittenkin olemassa, miksi hyvä saa usein rangaistuksen ja paha\npalkinnon? Filosofia vastaa osoittamalla, ettei todellisuudessa hyvä\njää milloinkaan palkitsematta eikä paha rankaisematta. Sitten Filosofia\nselvittelee sallimuksen ja kohtalon luonnetta, osoittaen kaiken, mitä\ntapahtuu, olevan hyväksi. Viidennessä kirjassa käsitellään ihmisen\nvapaata tahtoa ja Jumalan ennakkotietoa; selittämällä Jumalan luonnetta\nkoetetaan osoittaa, etteivät nämä ole keskenään ristiriidassa; Jumala\non kaiken tapahtuvan edeltätietävä katselija, jonka iankaikkiseen\nnäkemykseen tahtomme vapaa toiminta, hyvän ja pahan palkka,\nrajoituksitta sisältyy. Kristusta kirjassa ei mainita. Se painettiin\nensi kerran Venetsiassa 1492.\n\n_Flavius Magnus Aurelius Cassiodorus Senator_ (n. 490-585) oli myös\nTheoderikin korkea virkamies, hänen kuollessaan magister officiorum,\nso. siviliministeri, ja hänen seuraajansa aikana pretoriaanien\npäällikkö. Kun Belisarius valloitti Ravennan (540), hän siirtyi\nyksityiselämään ja perusti Vivariumin ja Castellumin luostarit, joiden\nveljien erikoistehtäväksi hän määräsi pyhien ja maallisten tietojen\nhankkimisen ja vanhojen käsikirjoitusten kokoamisen ja jäljentämisen,\nkehoittaen: yhtä monta kirjainta kuin munkki jäljentää, saatana saa\nhaavaa ruumiiseensa. Cassiodoruksen tarkoituksena oli kirjojen\nhäviämisen estäminen, vieläpä niiden lisääminen, ja hän onnistuikin\nsytyttämään alkavassa luostarilaitoksessa innostuksen tähän\ntyöskentelyyn. Itse hän toimi loppuikänsä uutterana kirjailijana,\nvaratakseen kuten Boëthius alkavalle pimeyden ajalle edes muruja siitä\ntiedonaarteesta, jonka antiikki oli luonut ja joka uhkasi tuhoutua\nbarbaarien loppumattomassa miekanmittelyssä. Cassiodoruksen omat\nhuomattavimmat säilyneet teokset ovat: Sekalaisia (Variae, 537), joka\nsisältää Theoderikin ja hänen lähimpäin seuraajainsa asetuksia ja\njulistuksia ja on paras lähteemme tutkittaessa Italian kuningaskunnan\noloja itägoottien aikana; ja Näytteitä uskonnollisista ja maallisista\nkirjoista (Institutiones divinarum et humanarum litterarum),\ntietosanakirjallinen hakemisto munkkeja varten, liitteenä aikaisemmin\nmainittu esitys seitsemästä vapaasta taiteesta. Kadonneista oli tärkein\nerään Ablabiuksen myös kadonneeseen teokseen perustuva Goottien\nhistoria (Historia Gothorum), joka on tunnettu Jordaneen laihasta\nlyhennyksestä. Cassiodoruksen kirjoitukset osoittavat suurta\noppineisuutta, älyä ja ahkeruutta, mutta ovat epätarkkoja, tyyliltä\nteeskenneltyjä ja kieliasulta turmeltuneita.\n\nCassiodoruksen varjossa on sopivasti muistettavissa yllämainittu\ngoottien historioitsija _Jordanes_ (n. 553), germaani, mutta ei\nitägoottilainen, kotoisin nykyisen Bulgarian seuduilta, alkuaan kirjuri\nja sittemmin munkki. Hänen elämänvaiheistaan tiedetään ylen vähän. Hän\non kirjoittanut kaksi teosta: Romana (551), joka on Hieronymuksen ym.\nmukaan sepitetty luomisesta alkava maailmanhistoria, merkitykseltään\nvähäpätöinen, ja Geetalaisten vaiheista (De rebus Geticis), joka kuten\nsanottu perustuu Cassiodoruksen kadonneeseen teokseen. Kuvaten goottien\nvaiheet siitä saakka, kun he lähtivät Skandinaviasta, ja hunnien\nmaahantulon ja tuhon, Jordaneen tyyliltään ja rakenteeltaan vaatimaton\nsepitelmä on kansainvaelluksen historian keskeinen ja korvaamaton\nlähdeteos. Kirjallisuudenkin historian kannalta se on tärkeä, koska se\nsisältää paljon niitä tarinoita ja tarinoiden aiheita, joita sitten\ntapaamme germaanien sankarirunoudessa.\n\nSamanlainen antiikin tiedon kokoilija ja sommittelija uusiksi teoksiksi\nkuin Cassiodorus oli _Isidorus Sevillalainen_ (n. 560-636),\narkkipiispa, joka toiminnallaan ja kirjallisella tuotannollaan\nhuomattavasti vaikutti Espanjan kirkon elämään ja koko keskiajan\nkulttuuriin. Syvästi perehtyneenä sekä antiikin että kristilliseen\nkirjallisuuteen hän tahtoi puolestaan tuoda sen oman aikansa saataville\nja sommitteli mm. ennen mainitun Originum-teoksensa. Sen kolme\nensimmäistä kirjaa sisältää esityksen seitsemästä vapaasta taiteesta,\nminkä vuoksi sitä kuten mainittu käytettiin oppikirjana; muu osa\nkäsittelee lääketiedettä, ajanlaskua, Raamattua ja muita kirjoja,\njumaluusoppia, kirkkoa ja lahkoja, kieliä ja kansoja, sanakirjoja,\nanatomiaa, eläintiedettä, maantiedettä, rakennustaidetta,\nmaanmittausta, mineralogiaa, maanviljelystä, sotia, laivoja ym., mikä\nnäytteeksi piispan tietosanakirjallisesta oppineisuudesta mainittakoon.\nHänen muu tuotantonsa on laaja, sisältäen filosofiaa, jumaluusoppia ja\nhistoriaa. Viimemainitulta alalta on tärkeä Goottien, vandaalien ja\nsveevien kuningasten historia (Historia de regibus Gothorum, Vandalorum\net Suevorum), länsigoottien ajan huomattavin lähdeteos, josta piispan\nisänmaanrakkaus miellyttävästi ilmenee: Espanja on hänestä \"kaunein\nkaikista maista, lännestä Indiaan saakka\".\n\n_Gregorius Toursilainen_ (538-594), Toursin kaupungin jäntevä piispa,\nedustaa Galliassa samaa pyrkimystä kuin äsken mainitut oppineet\nItaliassa ja Espanjassa. Hänen tuotantonsa sisältää kirjoituksia\nmarttyyreistä, gallialaisista papeista, piispoista ja erakoista, mutta\nhuomattavin ja kuuluisin on hänen sepittämänsä Frankkien historia\n(Historia Francorum). Sen alkuosa on sommiteltu suureksi osaksi\nsittemmin hävinneistä lähteistä, toinen kirja mm. frankkien\neepillisestä runoudesta, jota Gregorius ehkä oli itse koonnut, kolmas\nja neljäs vielä elävän vanhemman polven kertomuksista, viides ja kuudes\noman näkemän ja kokeman, ja loput neljä kirjaa muuten hankittujen\ntietojen perusteella. Tours oli hyvä huomiopaikka ollen etelän ja\npohjoisen välisen valtatien keskikohdalla, joten Gregorius helposti\npääsi aikansa tapahtumista selville. Hän oli puolueellinen Austrasian\nhyväksi, mutta ei salannut eikä keksinyt mitään, esitti asiat samalla\nviisaasti ja naivisti, turmeltuneella latinalla, mutta ilmeisellä\nkertojan lahjakkuudella, minkä vuoksi hänen teoksensa on ainutlaatuisen\nlähdearvonsa lisäksi kiintoisaa luettavaa ja on tuottanut tekijälleen\n\"barbaarien Herodotoksen\" nimen.\n\n\n5\n\nAikaisemmin olemme antiikin viimeisinä runoilijoina maininneet\nAusoniuksen (I, 415) ja Claudianuksen (I, 416) sekä alkavan\nhymnirunouden ohessa (I, 440-441) raamatullisen kertovan runouden,\nJuvencuksen ja Prudentiuksen, joiden tuotteilla kristitty henki, kuten\nsanoimme, \"koetti hälventää pakanallisen kirjallisuuden lumoa\".\nSiirtäen hymnirunouden käsittelyn tuonnemmaksi huomautamme tässä\nvain lyhyesti, että runous tuikahtelee nyt kyseessä olevilla\nmurrosvuosisadoillakin. Viidennen vuosisadan alussa eli presbyteri\n_Coelius Sedulus_, aluksi maallinen, mutta sitten hengelliseen säätyyn\nkääntynyt, Bysantissa oleskellut oppinut, joka sepitti Pääsiäislaulun\n(Carmen paschale). Johdannossa hän osoittaa, kuinka paljoa ylevämpiä\nJumalan ihmeet ovat kuin konsanaan pakanain myytit; muun runoelman hän\nomistaa Uuden Testamentin kertomuksille. Sedulus on tunnettu myös\nkatoliseen liturgiaan sisältyvästä jouluhymnistään, jonka säkeistöt\nalkavat aakkosjärjestyksessä. Siitä näkyy, että loppusointu on nyt\nkotiutunut jambiseen dimetriin:\n\n    A solis ortus cardine\n    Adusque terrae limitem\n    Christum canamus principem\n    Natum Maria virgine.\n\n[Auringon nousun kääntökohdasta aina maan rajaan saakka laulakaamme\nKristusta ruhtinasta, syntynyttä neitseestä Mariasta.]\n\nKarthagolainen Dracontius on ohimennen mainittu bysanttilaisen\nkirjallisuuden yhteydessä (s. 31). _Apollinaris Sidonius_ (430-487) on\nkiintoisa ajanmerkki siksi, että hänen ylistysrunoissaan kristillisen\najattelun tulkkina sovinnollisesti esiintyvät myös antiikin myyttien\njumalat. Tuottelias, iloinen, kätevä runoilija oli _Venantius\nFortunatus_, italialainen oppinut, joka joutui ensin merovingien\njulmasta historiasta tunnetun Brunehildan häärunoilijaksi ja\noleskeltuaan sitten eri seuduilla Ranskassa asettui Poitiers'hen, jonka\npiispaksi tuli 599 ja jossa eli kuolemaansa saakka hurskaan, luostariin\nmenneen kuningatar Radegundan ja Gregorius Toursilaisen ystävänä.\nHäneltä on säilynyt n. 250 lyhyempää ja pitempää runoa, joukossa Pyhän\nMartinuksen elämää kuvaava, 2243 kuusimittasäettä sisältävä runoelma ja\ntunnettu hymni:\n\n    Vexilla regis prodeunt,\n    Fulget crucis mysterium,\n    Qua vita mortem pertulit\n    Et morte vitam protulit.\n\n[Kuninkaan liput kulkevat edellä, salamoi ristin salaisuus, jonka\nkautta elämä kärsi kuoleman ja toi kuolemasta elämän.]\n\nFortunatus käyttää loppusointua, kuten ylläolevasta näkyy, mutta vielä\nsatunnaisesti. Toisen tunnetun hymninsä (Pange, lingua, gloriosi\nlauream certaminis -- Nouse mielen', käy nyt kielen', Jeesuksesta\nveisaamaan, U. vk. 57) hän on sepittänyt trokeisella, korkoon\nperustuvalla tetrametrillä, yhdistäen aina kolme säettä säkeistöksi.\nHänen on myös virsi Nyt pääsiäistä pitäkäämm (U. vk. 72). Raa'alta ja\njulmalta aikakaudeltaan Fortunatus siintää jälkimaailmalle\nmiellyttävänä, inhimillisenä runoilijaveikkona, joka hyvin tunsi\nsäeseppyyden salaisuudet ja osasi luoda ympäristönsä elämään edes\nhiukan runouden hohdetta. Hänen malliinsa sepitettiin keskiaikana\npaljon latinankielistä runoutta.\n\n\n\n\nII. KULTTUURIN ELPYMINEN ELI KAROLINGILAINEN RENESSANSSI\nYNNÄ JÄLKIAIKA.\n\n(600-1100)\n\n\n1\n\nHuolimatta niistä valonpilkahduksista, joita edellä mainitut nimet\nmerkitsevät, kirjallinen kulttuuri aleni alenemistaan 5:nnellä ja\n6:nnella vuosisadalla. Se rajoittui Italiaan, Espanjaan, Ranskaan ja\nIrlantiin, eikä sillä ollut voimia tunkeutua Reinin yli kauemmaksi\nitään ja pohjoiseen, jossa germaanit ja länsislaavit toistaiseksi\nelivät villissä, koskemattomassa pakanuudessa. Seuratessamme sen\nleviämistä sinne saamme ensin tehdä omituisen mutkan aina Irlantiin\nsaakka, sillä tuo kaukainen läntisen valtameren partaalla oleva saari\non se etappipaikka, josta pitäen Germanian ja Pohjolan kastaminen sai\nalkunsa.\n\nIrlannin lukuisten pienten kelttiläisvaltioiden asukkaat käänsi\n\"lopullisesti\" kristinuskoon _Pyhä Patricius l. Patrick_ (389-461); jo\ntätä ennen oli siellä näet ollut kristillisiä seurakuntia. Hän järjesti\nkirkon, perusti sen keskukseksi Armaghin piispanistuimen ja luostarin,\nja yhdisti sen Rooman ja Gallian kirkkoon, ottaen tietenkin kieleksi\nlatinan. Olihan hän itse Autessiodurumin (Auxerren) merovingilaisen\nsivistyskeskuksen oppilas. Häneltä on säilynyt 31 kuusimittasäettä\nsisältävä omaelämäkerrallinen Tunnustus (Confessio) ja kirje\npakanalliselle kuningas Caroticukselle (Epistola ad Caroticum), jossa\nhän moittii tätä juuri kasteelle menevien, valkoisiin puettujen\nrippikoululaisten ryöstämisestä. Kuuluisimmaksi Irlannin oppineista\nluostareista tuli Ulsterissa oleva Bangor.\n\nIrlannista alkavan lähetystyön ensimmäinen vaikutusalue oli kuten\ntiedämme Skotlanti, jonne Pyhä Columba perusti Ionan luostarin. Tämän\napotti _Adamnanus_ (625-704) on tunnettu Pyhän Columban elämän (Vita\nSancti Columbae) ja erään Palestiinasta palanneen pyhiinvaeltajan\nkertomusten mukaan sepitetyn Pyhien paikkojen kuvauksen (De locis\nsanctis) kirjoittajana; molemmat ovat tärkeitä lähdeteoksia. Irlannin\nkirkon vaikutus ulottui Walesiin, jonne perustettiin toinen Bangor\nniminen luostari, ja muuallekin brittien keskuuteen. _Gildas_ niminen\nmunkki (n. 516-570) kirjoitti teoksen Britannian tuhosta (De excidio\nBritanniae), joka historiallisen puolen ohessa (roomalaisten\nsaapumisesta tekijän omaan aikaan) on voimakasta, monisanaista saarnaa\ntapainturmelusta vastaan.\n\nTämän jälkeen anglosaksit valloittivat varsinaisen Englannin, joka\nvajosi nyt uudelleen pakanuuteen; valloittajain kääntäminen\nkristinuskoon suoritettiin Roomasta käsin (P. Augustinus 596). Uusi\nkirkollinen kulttuuri oli vivahdukseltaan kreikkalaisempaa kuin\naikaisempi puhtaasti latinalais-kelttiläinen: 7:nnellä vuosisadalla oli\nCanterburyn piispana Paavalin kotikaupungista Tarsoksesta kotoisin\noleva munkki Theodor ja hänen apulaisenansa afrikkalainen Hadrianus,\njotka levittivät kreikankielen taitoa ja innostivat pappeja ja munkkeja\nantiikin kirjallisuuden tutkimiseen. Romanisista maista tuotiin näihin\naikoihin paljon käsikirjoituksia Britanniaan, jonka luostareissa\nniitä ahkerasti luettiin ja monistettiin. Tämän johdosta virisi\nanglosaksilainen henkinen työ innokkaaseen toimintaan, johtavina niminä\nAldhelm ja Baeda Venerabilis.\n\n_Aldhelm_ (n. 640-709) oli apotti Hadrianuksen oppilas, sittemmin\noppineisuuden tyyssijana tunnetun Malmesburyn luostarin perustaja ja\napotti, piispa, latinan ja kreikan taitaja. Hän järjesti luostarin\nbenedictiläisen ohjesäännön mukaan ja edisti kirjallisia harrastuksia,\nollen tiettävästi ensimmäinen anglosaksi, joka on sepittänyt latinaisia\nsäkeitä. Kun hänen täytyi perehtyä latinaan opiskelemalla, koska sitä\nei enää kukaan puhunut, hän tahtoi saattaa kokemuksensa muidenkin\nhyväksi ja kirjoitti tutkielman Seitsenluvusta, runomitoista,\narvoituksista ja runojalkojen säännöistä (De septenario et de metris,\naenigmatibus ac pedum regidis), jonka omisti Northumbrian kuninkaalle.\nSiihen sisältyvät hänen _arvoituksensa_, yhteensä 101, kirjoitetut\nkuusimitalla; eräs niistä on 83 säettä pitkä, jota vastoin hänen\nesikuvanaan olleen, Symphosiuksen nimellä (k. n. 400) tunnetun\nkokoelman arvoitukset ovat vain kolmisäkeisiä. Aldhelmin arvoitukset\novatkin samalla kuvailevia runoja. Hän oli tarkoittanut ne\nlukukirjaksi. Toinen hänen mainittava teoksensa on Neitsyyden ylistys\n(De laudibus virginitatis), 2904 kuusimittasäettä, jossa kiitetään\npidättyväisyyden onnea ja puhtautta kertomalla siinä suhteessa\nkuuluisista sekä miehistä että naisista. Tämän aiheen oli kuten\nmuistamme aloittanut varhaiskristillinen runoilija Methodios (s. 21, I,\n439), esikuvanaan Platonin Pidot. Eräitä runoja Aldhelm sepitti\nrytmillisin, loppusointuisin mitoin. Hänen anglosaksinkieliset runonsa\novat hävinneet.\n\nTunnetumpi kuin Aldhelm on _Bede eli Baeda_, joka jo varhain tuli\nkuuluisaksi oppineisuudestaan koko silloisessa sivistyneessä\nEuroopassa. Hän syntyi vuosien 672-677 välillä Jarrow'ssa, sai\nkasvatuksensa läheisessä Wearmouthin luostarissa, tuli papiksi 703.\nElämänsä hän vietti Jarrow'n luostarissa, ahkerassa kirjallisessa\ntyössä, tullen kuuluisaksi latinan, kreikan ja hebrean taitajana,\naikansa Englannin oppineimpana miehenä. Hänen ilmiömäisen ahkeruutensa\ntuloksena oli noin 40 kirjaa, joista suurin osa on triviumin ja\nquadriviumin sekä Raamatun selityksiä, pyhimysten ja marttyyrien\nelämäkertoja. Hänen pääteoksensa on Brittien kansan kirkkohistoria\n(Historia ecclesiastica gentis Britonum), jonka hän ulotti 731:een\nsaakka, ja jonka aineiston käsittelyssä hän osoitti historioitsijan\nkriitillisyyttä ja pyrkimystä totuuteen. Tämä teos on Englannin\nhistorian tutkimukselle mitä tärkein; sen tyyliä pidetään\n\"miellyttävästi koruttomana\". Loppuun hän liitti lyhyitä\nelämäkerrallisia tietoja itsestään. Muistettava on myös hänen\nRuno-oppinsa (De arte metrica), koska se sisältää huomautuksia uudesta\n\"rytmillisestä\" runoudesta. Baeda kuoli 735. Hänen nimeensä täydellä\nsyyllä liitetty mainesana \"kunnioitettava\" -- \"venerabilis\" esiintyy\nensi kerran 836. Baeda Venerabilis, Englannin Cassiodorus ja Isidorus,\non hyvä esimerkki siitä, mille tasolle muinaisenglantilainen\noppineisuus pääsi keskiajan aamuvarhaisina aikoina.\n\n\n2\n\nHuomautamme nyt siitä aikaisemmin mainitusta vilkkaasta luostarien\nperustamistoiminnasta, jota irlantilaiset munkit, Columbanus ja hänen\nseuralaisensa, harjoittivat, ja jonka kautta he saivat vaikutusvaltaa\nsekä Ranskassa että Saksassa. Kun anglosaksilainen kulttuuri sitten\nkypsyi, sekin ulotti toimintansa ulkomaille: munkki Winifriedistä eli\nBonifatiuksesta (686-755) tuli saksalaisten apostoli, Fuldan ym.\nkulttuurikeskuksien perustaja, jonka mukana saapui lukuisasti munkkeja\nja nunnia työskentelemään uuden uskon juurruttamiseksi. Bonifatius\nkoetti hyödyttää saksalaisia kirjailijanakin: hän sommitteli latinan\nkieli- ja runo-opin, uskonnollisia runoja ja arvoituksia. Kristillisen\nkulttuurin tielle saattamansa Länsi-Saksan hän liitti Karolingien\nvaltakuntaan, jolloin se joutui silläkin taholla anglosaksilaisen\nherätyksen johdosta elpyneen sivistyksen piiriin. Frankkien voimakkaan\nkeskusvallan ja järjestyksen suojissa tämä kulttuuri sitten kypsyi\nsiksi nousuvaiheeksi, joka tunnetaan \"karolingilaisen renessanssin\"\nnimellä.\n\nSotaretkellään Italiaan Kaarle Suuri (768-814) pääsi ymmärtämään, mitä\netuja sivistys ja tieto yksilölle ja kansalle tarjoaa, tapasi 781\nParmassa anglosaksilaisen Alcuinin, ja pyysi häntä ja hänen oppilaitaan\nhoviinsa. Sinne saapuivat myös historioitsija Paulus Diaoonus l.\nWarnefridi ja grammaatikko Petrus Pisalainen. Keisarin hovikouluun\n(Schola palatina) kuuluivat vielä mm. länsigoottilainen Theodulf ja\nnuoret frankkilaiset Angilbert ja Einhard. Kaarlen \"koulun\" historiassa\nvoidaan erottaa kolme henkilöistä riippuvaa vaihetta: ensin olivat\njohtamassa italialaiset, sitten, Alcuinin saavuttua, tämä ja muut\nanglosaksilaiset, ja lopuksi, 804:n jälkeen, Theodulf. \"Koulu\" oli\njonkinmoinen oppineiden miesten toverillinen kerho: oltiin vertaisia ja\nkäytettiin leikkinimiä -- Kaarle itse esim. oli Daavid, Alcuin Flaccus\n(I, 416), Angilbert Homeros, Einhard rakennustaiteellisten\nharrastustensa vuoksi liitonmajan rakentajan mukaan Bezaleel, ja\nTheodulf Pindaros.\n\nRenessanssin nimen tämä Kaarlen hovipiiristä, Aachenista, alkanut\nsivistysliike ansaitsee siksi, että sen aloittajien puhekielenä oli\nlatina, että heidän harrastuksensa kohdistui antiikin kirjailijoihin ja\nettä he runoilivat latinaksi -- että pyrkimyksenä oli välillä\nvallinneiden pimeiden vuosisatojen jälkeen todellakin antiikin\nkulttuurin elvyttäminen ikäänkuin sisällykseksi sille Rooman\nvaltakunta-aatteelle, jonka Kaarle Suuri uskoi toteuttaneensa ja joka\njäikin vaikuttamaan ei elinvoimaisena realiteettina, vaan jonkinlaisena\nsalaperäisenä näkynä, Saksan ja Italian kansallisen, eheän\nvaltakunta-aatteen esteeksi ja vahingoksi. Tämä kulttuuripyrkimys\nilmeni vielä kasvatuksen uudistamisen, rakennustaiteen ja kirjojen\nlisäämisen ja niiden ulkonaisen kauneusasun erikoisena harrastuksena.\n\nKaarlen akatemian johtaja, anglosaksilainen _Alcuin_ (735-804), oli\nyorkilainen munkki, opettaja ja luostarin kirjastonhoitaja. Hallussaan\nolevat todellakin runsaat kirja-aarteet hän on kuvannut innostunein\nkuusimittasäkein, kuinka \"sieltä voit löytää muinaisten isien jälkiä,\nmitä hyvänsä, jota roomalainen tarvitsi Latiumin maassa, mitä kuuluisa\nKreikka jätti perinnöksi latinalaisille, ja mitä hebreankansa on juonut\ntaivaallisesta kasteesta\":\n\n    Illic invenies veterum vestigia patrum,\n    Quidquid habet pro se Latio Romanus in orbe,\n    Graecia vel quidquid transmisit clara Latinis,\n    Hebraicus vel quod populus bibit imbre superno.\n\nEnsi kerralla hän oleskeli Kaarlen hovissa 782-789, jolloin palasi\nEnglantiin; saavuttuaan keisarin pyynnöstä uudelleen 793 hän oleskeli\nsiellä 796:teen saakka, jolloin tuli Toursin Martinus-luostarin\napotiksi. Täällä hänellä oli oppilaana mm. Fuldan luostarin apotti\nHrabanus Maurus, Saksan ensimmäinen opettaja -- primus praeceptor\nGermaniae. Hän kirjoitti alkeisoppikirjoja triviumin aineista,\nsommitellen jotkut niistä dialogin muotoon (retoriikkaa koskevassa\npuhujina Kaarle ja hän itse), jumaluusopillisia selitysteoksia,\nkirjeitä, joita on säilynyt 311 kpl. ja joista on saatu paljon\nkulttuurihistoriallisia tietoja, ja parisataa runoa Fortunatuksen\ntyyliin, joukossa laajan Yorkin kirkon historian (Versus de patribus,\nregibus et sanctis Eboracensis ecclesiae). Kevään ja talven riita\n(Conflictus veris et hiemis) niminen runo, joka sisältyy Alcuinin\nteoksiin, vaikka ei ole varmaa tietoa siitä, onko se hänen, on aitoa\nkevään ja luonnon henkeä uhkuva, runollisesti ilahduttava toivomus käen\nsaapumisesta.\n\nHuomattavia Kaarlen pöytäseurueen jäseniä olivat _Paulus Diaconus_\n(n. 720-800) ja _Einhard_ (n. 770-840). Edellinen oli ylhäissukuinen\nlangobardi, joka oli saanut hyvän kasvatuksen, osaten mm. jonkin verran\nkreikkaa. Vanhemmalla iällään hän asettui Monte Cassinon luostariin.\nKaarle Suuri tutustui häneen sen johdosta, että Paulus Diaconus\nkirjoitti hänelle 781 veljensä puolesta, joka oli joutunut frankkien\nvangiksi. 787 hän palasi Kaarlen hovista takaisin Monte Cassinoon,\njossa sitten kirjoitti kuuluisan teoksensa Langobardien kansan\nhistorian (Historia gentis Langobardorum). Se on sepitetty\nlangobardilaisen isänmaanystävän näkökannalta ja on tärkeä lähdeteos.\n-- Myös Einhard oli ylimys, kasvatettu Fuldan luostarissa ja toimitettu\nkuninkaan hoviin etevyytensä vuoksi. Hän saavutti Kaarlen luottamuksen\nja oli tärkeissä asemissa vielä tämän seuraajainkin aikana. Romanttinen\nrakkaustarina on sepitetty hänen suhteestaan Emmaan, puolisoonsa, joka\nmuka oli Kaarlen tytär: Einhardin ollessa yöjalassa rakastettunsa luona\nsatoikin lunta, jolloin jäljet olisivat paljastaneet luvattoman\nsuhteen, ellei Emma olisi kantanut rakastajaansa pihan poikki, (mikä\noli helppoa siksi, että Einhard oli pienikokoinen). Kaarle, joka omin\nsilmin näki tämän idyllin, antoi nuorten saada toisensa. Tarina on\nperätön ja kerrotaan toisestakin lempivästä parista, Henrik III:n\ntyttärestä; Emma ei ollut Kaarle Suuren tytär, sillä Einhard itse ei\nmainitse häntä Kaarlen lasten joukossa. Einhardin tärkein teos on\nKaarle Suuren elämä (Vita Caroli Magni), kirjoitettu Suetoniuksen (I,\n422) mukaan. Se osoittaa tekijänsä tunteneen keisarin ja hovin\nläheisesti ja olleen sivistynyt, tyyliltään jonkin verran taiteellinen\nkirjailija. Teos oli suosittu keskiaikana; painettiin ensi kerran\nKölnissä 1521. -- Angilbert (k. 814) oli ylhäistä sukua ja kasvatettu\nAlcuinin koulussa, Kaarlen tyttären Berthan salainen puoliso, v:sta 790\nSt. Riquier'n luostarin apotti, jälkeenpäin kuuluisa pyhyydestään,\nvaikka näyttääkin runoistaan päättäen suuresti rakastaneen elämän\nkauneutta. Homeros-nimi viitannee siihen, että hänestä odotettiin\nkeisarin eepikkoa; tällaisesta runoelmasta onkin säilynyt sirpale\n(Carolus Magnus et Leo III), joka osoittaa runollista lahjakkuutta ja\nkeskiaikaisen romantiikan sävyä. -- Tuotteliain Kaarlen runoilijoista\noli länsigootti _Theodulf_, v:sta 781 Orléansin piispa, Kaarlen\nhallitusperiaatteiden ja opetusta koskevien uudistusten luja\nkannattaja, hänen erikoislähettinsä (missus dominicus), kykenevä\ndiplomaatti, kirkonmies ja oppinut. Kuoli 821 vankilassa, luultavasti\nmyrkytettynä, todennäköisesti aiheetta epäiltynä vehkeilyistä Italian\nhyväksi. Hän rakasti antiikin kirjallisuutta ja oli sujuvampi säeseppo\nkuin itse Alcuin. Vakava varoitusruno Säkeitä tuomareita vastaan\n(Versus contra Iudices) on hänen runoistaan laajin (478 distikhonia);\npalmusunnuntaina kaikuu katolisissa kirkoissa hänen ylistysvirtensä\nKunnia, kiitos ja ylistys olkoon sinulle, kuningas Kristus ja\nvapahtaja:\n\n    Gloria, laus et honor tibi sit, rex Christe redemptor!\n\n\n3\n\nKaarle Suuren hovikoulun yhteydessä on mainittava irlantilainen\n_Johannes Scotus Erigena_ (n. 800-877), joka oli sen johtajana Kaarle\nKaljupään aikana. Hän oli perin oppinut mies, kreikan, arabian ja\nsyrian taitaja, oli kääntänyt latinaksi Ateenan \"ensimmäisen piispan\",\nsadunomaisen Dionysios Areiopagitan nimessä kulkevat Taivaallista ja\nKirkollista hierarkkiaa, ja Jumalallisia nimiä ja Mystillistä\njumaluusoppia käsittelevät kirjoitukset, joilla oli tavaton vaikutus\nkeskiajan mielikuvitukseen. Niissä mm. taivaalliset enkeliolennot,\njotka alkuaan olivat lähtöisin mazdaolaisuudesta (I, 62-63, 118),\njaettiin kolmeen ryhmään (hierarkkiaan), joista kukin käsitti kolme\nalaosastoa (kuoroa): seraafit, keruubit, troonit (valtaistuimet),\nvallat (dominationes), voimat (virtutes), mahtajat (potestates),\nvaltiaat (principatus), arkkienkelit ja enkelit. Tuomas Aquinolainen ja\nDante omaksuivat tämän jaon. Erigena on tutkinut ehtoollista ja\npredestinaatio-oppia ratsionalistiselta, järkeisfilosofiselta kannalta.\nTosi filosofia oli hänestä samaa kuin tosi uskonto ja päinvastoin:\n\"Conficitur inde veram esse philosophiam veram religionem, conversimque\nveram religionem esse veram philosophiam\". Erigena on keskiajan\nkiintoisimpia ilmiöitä: hänen filosofiansa on vapaata, suostumatta\nteologian palvelukseen, ja logiikka rohkeata ja uudenaikaista.\nMaailmankatsomuksensa hän on selittänyt Luonnon jaosta (De divisione\nnaturae) nimisessä teoksessa. Hänestä tosiasiallisesti juontaa alkunsa\nkeskiajan mystiikka.\n\nKaarle Suuren koululaitosta koskevasta toiminnasta mainittakoon tässä\nvain, että hän jo 787 teroitti kirjelmässään piispoille ja luostareille\n\"kirjallisten opintojen\" (Studia litteraria) tarpeellisuutta ja määräsi\npari vuotta myöhemmin, että kaikkiin piispankaupunkeihin ja\nluostareihin oli perustettava kouluja, joissa oli opetettava laulua,\nlaskentoa ja grammatiikkaa, tarkoituksena valmistaa alempaa papistoa.\n802 annetussa kapitulaarissa lausutaan periaate, että kaikki lapset\nolisi lähetettävä kouluun oppiakseen lukemaan ja kirjoittamaan.\nKuuluisimmaksi Kaarlen ajan ylemmistä oppilaitoksista tuli Pyhän\nMartinuksen luostarikoulu Toursissa, jonka johtajana toimi elämänsä\nloppuajat Alcuin. Kun kouluja varten tarvittiin yhä enemmän kirjoja,\ntuli niiden valmistamisesta senkin vuoksi karolingilaisen\nkulttuurielämän huomattava piirre, josta kirjallisuuden historiassa on\nsyytä lähemmin mainita.\n\nPapyruksista on saatu tutkituksi ne kirjoitustyylit, joilla kreikkaa\nkirjoitettiin aleksandrialaisena aikana; vallanpitäjien vaihteluiden\nmukaan erotetaan kolme eri tyylikautta: ptolemaiolainen, roomalainen ja\nbysanttilainen, ja kaksi eri lajia: käytännöllinen, jokapäiväinen\nkursiivi- ja kirjojen kirjoittamisessa käytetty kaunis, säännöllinen\nammattimiesten, jäljentäjien, tyyli. Tyydymme tässä vain mainitsemaan,\nettä kursiivi käytti pieniä kirjaimia ja pyrki yhdistämään sekä niitä\nettä sanoja (I, 319); kirjatyyli taas viljeli pienien joukossa paljon\nisoja kirjaimia (kapiteeleja) kirjoittaen ne niiden luonteen mukaisesti\nerilleen (I, 321). Kauniin, pyöreän asteen tämä tyyli saavutti\nroomalaisena aikana, ajanlaskumme alussa, kehittyen lujan pergamentin\ntultua käytäntöön korkeaksi, vankaksi unsiaalikirjoitukseksi (uncia =\ntuuma, I, 436). Kursiivi ei kuitenkaan hävinnyt, vaan muodostui lopulta\nBysantissa siksi selväksi, siroksi, enimmäkseen pieniä kirjaimia\nkäyttäväksi tyyliksi, jota viimemainitun seikan vuoksi sanotaan\nminuskeli- (= minusculus = pieneksi) kirjoitukseksi. Latinan\nkirjoittamisessa esiintyivät myös käytännöllinen kursiivi arkitarvetta\nja kapiteeli- l. majuskeli- (majusculus = iso) kirjoitus kirjoja varten\n(I, 359). Nelikulmainen majuskeli kehittyi myöhemmin pyöreämmäksi (I,\n383). Merovingien aikana kehitys kulki vanhasta kursiivista\nperiytynyttä minuskelityyliä kohti, mutta oli vielä vakaantumaton. Kun\nKaarle Suuren kapitulaari v:lta 789 määräsi kirkon käsikirjat\ntarkastettaviksi ja korjattaviksi, oli siitä seurauksena myös\nkaunokirjoituspuolen uudistus. Tällöin otettiin käytäntöön\nminuskelityyli. Uuden kirjataiteen pääahjoksi tuli mainittu P.\nMartinuksen luostari. Tämä tärkeä uudistus on todennäköisesti Alcuinin\nansiota, sillä hän oli perehtynyt sekä anglosaksilaiseen että\nitalialaiseen kirjoitukseen, mahdollisesti myös bysanttilaiseen\npienoistyyliin.\n\nTässä kehityksen vaiheessa kirjojen valmistamiseen yhtyi huomattavan\nvoimakkaasti myös niiden taiteellinen koristelu. Antiikin aikana\npapyruksia joskus kuvitettiin (Varron Imagines, I, 368) ja kirjoittaja\nsaattoi piirrellä alkuun tai loppuun jonkin koristeen. Papyrus oli\ntällaiseen kuitenkin sopimatonta, mutta pergamentti suorastaan\nhoukutteli siihen. Vanhasta kuvituksesta ja yksinkertaisesta\nkoristelusta kehittyi sitten keskiajan miniatyyrimaalausten, kirjainten\nja koristeiden yhtynyt tyyli. Esimerkkeinä väliasteesta siirryttäessä\nantiikista eteenpäin voidaan mainita eräät Vergilius-käsikirjoitukset\n(Codex Romanus, Vatikaani), jossa pääasiana on kömpelö kuvitus,\nsivuasiana koristelu. Seuraava vaihe on bysanttilainen, jolloin pinnan\nkultaaminen ja loistavat värit olivat jo käytännössä, ja jolloin\nalkuaan klassilliset koristeet ja ihmiset vähitellen jäykistyivät omaan\nerikoistyyliinsä. Kääntyessämme sitten länteen löydämme ensin\nLombardiasta, Espanjasta ja Merovingiasta taiteen, joka sommitteli\nalkukirjaimet linnuista, kaloista ym. eläimistä, vääntäen ne\ntarvittavaan muotoon. Lukujen alut ja reunat koristeltiin viivoilla ja\nmittausopillisilla kuvioilla, eläinten elämää valaisevilla\npienoismaalauksilla ym. Väreinä käytettiin vihreätä, punaista, oranssia\nja keltaista. Kauimpaa lännestä, Irlannista, löydämme toisen itsenäisen\nkansallisen taiteen, jonka tunnusmerkkinä on mitä mutkallisin viiva- ja\neläinkoristelu, ja jonka mallina ilmeisesti on ollut kansallinen\nkelttiläinen ase- ja tekstiiliornamentiikka. Kultaa ei milloinkaan\nkäytetty, henkilökuvia ei osattu piirtää oikein. Kelttiläinen tyyli\nlevisi munkkien mukana Skotlantiin ja Englantiin, jossa, Northumbriassa\nolevassa Lindisfarnen luostarissa, syntyi joukko mitä hienoimpia\nkelttiläistyylisiä evankeliumikirjoja, tunnetuin Br. Museumissa oleva\nLindisfarnen evankeliumit (n. 700). Vierasta vaikutusta osoittaa kullan\nkäyttö; henkilöt ovat tyyliltään bysanttilaisia, mikä lienee seurausta\npiispa Theodoren ja apotti Hadrianuksen mukanaan tuomista malleista.\nAnglosaksilaisten lähetyssaarnaajien ja oppineiden mukana kelttiläinen\ntyyli tuli sitten tunnetuksi mannermaalla, jossa nyt syntyi sen,\nItalian kautta levinneen bysanttilaisen ja merovingilaisen\nkoristetaiteen yhtymisestä ns. karolingilainen tyyli. Sen tuntomerkit\novat: kultaa runsaasti, koristeet ja kuvat vielä erillään, edelliset\nturmeltunutta klassillista tyyliä ja kauttaaltaan enemmistönä, rinnalla\nkelttiläisiä ja myös merovingilaisia malleja, jälkimmäiset sivuasiana,\nevankelistat bysanttilaisia. Loistavuus oli karolingitaiteilijan\npäämääränä; kuuluisin tämän suunnan tuote on Kaarle Suuren\nEvangeliarium v:lta 787, tehnyt kirjuri Godescalc. Käsikirjoitusten\n\"illumineerauksen\" seuraaminen tästä eteenpäin kuuluu taide- ja\nkulttuurihistorialle.\n\nHuomautamme vielä karolingilaisen renessanssin vaikutuksesta\nrakennustaiteeseen: Einhardin johdolla pääsi vallalle Italian\nbysanttilaisuutta ja basilikoja jäljittelevä tyyli, joka lopuksi johti\nns. romanisen tyylin syntyyn.\n\n\n4\n\nVarsinainen karolingilainen renessanssi oli liian lyhyt voidakseen\nsaavuttaa muuta kuin herättäjän merkityksen. Sen kukoistus kesti n. 80\nvuotta: 8:nnen vuosisadan viimeisistä vuosikymmenistä seuraavan\nvuosisadan kolmannelle neljännekselle. Mutta paitsi sen aikaansaamaa\nkulttuuriherätystä, jolla lyhytaikaisuudestaan huolimatta on tärkeä\nmerkityksensä ensimmäisenä askeleena keskiajan sivistyksen kukoistusta\nkohti, sillä oli vielä Kaarle Suuren ympärille pian muodostuvana\nlegenda-autereena mitä suurin vaikutus seuraavan ajan mielikuvitukseen\nja sen kautta runouteen, kuten tulemme näkemään varsinkin kansallisista\nkirjallisuuksista. Tämän legendapilven muodostumiseen oli monia syitä:\nKaarlen todellinen suuruus ja hänen valtakuntansa mahtavuus, joka\nloisti kultaisena aikakautena hänen jälkeensä seuranneiden sotien ja\nviikinkiryöstöjen takaa, ja jonka mielikuvitus tositietojen puutteessa\nkoristeli sadunomaisesti.\n\nLegendain kasvu ilmenee jo varhain latinankielisestä runoudesta.\nTuntemattomaksi jäänyt St. Gallenin munkki (Monachus Sangallensis)\nsepitti Kaarle Paksun pyynnöstä 884-887 latinaisiksi säkeiksi muka\nKaarlen vanhalta soturilta Adalbertilta kuullut tarinat hänen\nurotöistään. Runoelman nimi on Kaarle Suuren sankaritöistä (De gestis\nCaroli Magni) ja se on käsitettävä tämän legendakasvullisuuden\nensimmäiseksi sadoksi. Siitä ilmenevä urotöiden ja taistelujen ihailu\non kuvaavaa eräille muillekin tämän ajan latinankielisille runoille,\njotka on käsitettävä karolingilaisen legenda-autereen innoittamiksi.\nParisilainen _Abbo_ niminen munkki kirjoitti kertovan runoelman nimeltä\nParisin kaupungin sodista (De bellis Parisiacae urbis), kuvaten siinä\nviikinkien hyökkäyksiä sanottua kaupunkia vastaan 885-887. Se on\nranskalaisen isänmaanrakkauden, myöhemmän Rolandin laulun hengen\ninnoittama. Akvitanialainen munkki _Ermoldus Nigellus_ (= musta), joka\neli 800-luvun alkupuoliskolla ja toimi hovissa korkeissa asemissa,\nkirjoitti epäsuosioon jouduttuaan runoelman Keisari Ludvigin kunniaksi\n(In honorem Hludovici imperatoris), käsitellen siinä keisarin\nelämänvaiheita vv. 781-826, mm. ensi kerran saraseenien ja\nranskalaisten taistelua Provencesta. Päähenkilönä on Guillaume d'Orange\nja vilkkaan, eloisan kuvauksen erikoiskohteena Barcelonan piiritys. N.\n900-luvulta on periytynyt ns. Haag-katkelma, jonka proosamuodon alta --\nse on jonkinlainen kouluharjoitelma -- on löydetty Kaarle Suurta ja\nNarbonnen piiritystä käsittelevä runoelma. Nämä sinänsä vähäpätöiset\ntuotteet ovat muistettavia ilmauksina siitä kehityksestä, joka\nkarolingilaisen romantiikan vaikutuksesta oli alkanut mennä ns.\n\"sankarilauluihin\" (chanson de geste) päin.\n\nKarolingilainen sivistys löysi 800-luvulla turvapaikan Saksan\nluostareista, erittäinkin Fuldasta, Reichenausta ja St. Gallenista.\nEnsinmainitun apotti, sittemmin Mainzin arkkipiispa, Alcuinin oppilas\n_Hrabanus Maurus_ (k. 856) oli innokas koulujen harrastaja,\nFortunatuksen tyylinen tilapäisrunoilija. Kirjailijana häntä\nhuomattavampi on Reichenaun apotti _Walafrid Strabo_ (= kierosilmä),\njonka n. 1000 kuusimittasäettä käsittävä runoelma Kirja Vettinuksen\nnäyistä (Liber de visionibus Vettini) on kiirastulikuvitelma, Danten\nsuurrunoelman esityö. Vergiliuksen tiedämme (I, 385) osuneen tähän\naiheeseen, jota myös eräs Strabon aikalainen apotti Haito oli\nkäsitellyt proosakirjoituksessa; tämä on ollut Strabon lähteenä.\nKuljemme helvetin, kiirastulen ja taivaan läpi erikoisen oppaan\n(ductor) johdolla ja saamme nähdä, miten synnit rangaistaan palavassa\nvirrassa; kiirastulen näyttämönä on vuori, kuten Dantella; paratiisina\non loistava linna; henkilö- ja ajankohtaisia viittauksia käytetään.\nPaheelliset papit ja munkit saavat ansaitun palkkansa; joutuupa\nKaarlekin kiirastuleen, koska ei ollut voinut pidättyä liiasta\naistillisuudesta.\n\nStrabon muusta runoudesta mainittakoon idyllinen, luostarielämän rauhaa\nkuvastava Puutarha (Hortulus), jossa hän kuvaa pientä puutarhaansa ja\nmielikasvejansa, omistaen jokaiselle siron säkeistön. Hienoin on ruusu,\n\"joka kauneudellaan ja tuoksullaan voittaa kaikki kasvit ja\noikeutetusti ansaitsee kukkien kukan nimen\". Strabo oli myös teologinen\nja elämäkerrallinen kirjailija: hänen Raamattua tulkitseva kirjansa\nTärkeimmät selitykset (Glossa ordinaria), jossa oli keskellä Raamatun\nlatinankielinen teksti ja reunoissa molemmin puolin \"isien lausuntoja\"\n(sententiae patrum), oli keskiajan raamattutiedon pääteoksia,\nkäytännössä vielä 1600-luvulla; Pyhän Oalluksen elämä (Vita Sancti\nGalli) on St. Gallenin luostarin perustajan legendamainen elämäkerta.\n\nLukuisista muista 800-luvun runoilijoista on mainittava St. Gallenin\nluostarin munkki _Notker Balbulus_ (= änkyttäjä, 840-912), jolla on\nlänsimaisen sekvenssirunouden perustajan maine. Sequentia l. prosa\nmerkitsi silloisessa liturgiassa halleluja-sanan loppuääntiön pitkää\nkuviollista säveltä, \"sitä mikä seuraa hallelujaa\", jolla ei ollut\nsanoja. [Ei ole sekoitettava tavalliseen \"proosa\"-sanaan, vaan on\nsyntynyt latinankielisestä lyhennyksestä pro sa = pro sequentia.\nSekvenssin säkeet tosin aluksi muistuttivat säännöttömyydellään\n\"proosaa\".] Bysanttilaisessa liturgiassa tämän venytetyn jälkilaulun\nnimi oli akoluthia (= säveljono, lisäke). Kun näitä sanattomia, pitkiä,\nmonilukuisia säveleitä oli vaikea muistaa, ryhtyi Notker sepittämään\nniihin sanoja. Perinne kertoo hänen saaneen tämän ajatuksen siitä, että\njoku kiertävä munkki oli laulanut sekvenssisäveliä omin erikoisin\nsanoin, itsenäisinä virsinä. Notker ryhtyi työhön, mikä onnistui hyvin\nsiksi, että hän sattui olemaan sekä runoilija että sävelniekka; kun\njoka nuotilla oli oleva oma tavunsa tai ääntiönsä, syntyi siitä\nsekvenssien runomitta, määrätty tavuluku, itsestään. Kun sävel vielä\noli tavallisesti sellainen, että sen keskiosat aina toistettiin, johtui\nsiitä, että niihin kohtiin sovitetut sanat tulivat samanmittaisiksi.\nTästä oli myöhemmin seurauksena, kun sepitettiin _ensin_ sanat ja vasta\nniihin sävel, että runomitta kauttaaltaan säännöllistyi, tavallisimmin\njambiseksi tai trokeiseksi dimetriksi, ja sekvenssi tuli muun\nvirsirunouden mukaiseksi.\n\nNotkerin vapaat säkeet tuovat mieleen Romanoksen kontakionit, mutta\nnäistä hän tuskin on voinut saada vaikutelmia, koska ei todennäköisesti\nosannut kreikkaa; yhdennäköisyys syntyi itsestään sen kautta, että\nsanat sovitettiin bysanttilaisesti kulkevaan säveleeseen. Tässä voikin\nesiintyä bysanttilaista perua, sillä lännen hymniikkahan oli saanut\nvarhaisimman alkunsa Bysantista (I, 438-440). Huomattava on kuitenkin,\nettä minnerunouden Leich-tyyppi, jonka nimi merkitsee tanssisäveltä\n(goottil. laikan = juosta, laiks = tanssi), muistuttaa sekvenssistä ja\noli ensin käytännössä kirkkorunouden alalla, ja että siis Notkerin\nsekvenssisävelet voivat pohjautua myös vanhoihin kansansäveliin, joita\nkirkko tanssilauluja vastustaessaan usein otti käytäntöönsä. Mutta\nlännen sekvenssien _sanojen_ varsinainen isä on ilmeisesti lempeä\nmunkki Notker. Hän on sepittänyt niitä 60 ja perustanut St. Gallenin\nlaulukoulun, josta sekvenssit levisivät kaikkiin katolisiin maihin.\nNiistä tuulahtaa runollinen henki ja miellyttävä rakkaus omaa\nschwabilaista kotiseutua kohtaan.\n\nNotkerin sekvenssejä on laulettu Suomessakin. Sellainen on Vöyrin\nantifonariumiin (antifonien l. vuorolaulujen kirjaan) 1400-luvulla\nkirjoitettu Keskellä elämää (Media vita), jonka latinalaiset sanat ja\nVanhan virsikirjan karu, voimakas suomennos tähän näytteeksi\notettakoon:\n\n    Media vita in morte sumus,\n    quem querimus adjutorem,\n    nisi te Domine, qui pro peccatis\n    nostris juste irasceris.\n    Sancte Deus,\n    sancte fortis,\n    sancte et misericors Salvator,\n    amarae morte ne trades nos,\n    ne projicias nos in tempore senectutis,\n    cum defecerit nostra,\n    ne derelinquas nos, Domine sancte!\n\n    Me kuin eläm' maan päällä,\n    olemma kuoleman salvos',\n    keltä mualt' apuu saam' meille\n    täsä surkias alhos';\n    mut' sinult' Herra yksinäs'!\n    Me mahdam' itkee nyt hartaast',\n    ett' me sinun vihoitim' karvaast'.\n    Pyhä Herra Jumal'!\n    Pyhä väkevä Jumal'!\n    Pyhä laupias vapahtaja!\n    ja vahva auttaja:\n    älä ann' meit' kaatuu koskaan\n    kuoleman katkeran tuskaan:\n    armahda meidän päällem'!\n\nUuden virsikirjan n:o 515 on saman sekvenssin mukaelma; Notkerin on\nmyös hautausvirsi Koko maailma valittaa (V. vk. 205). Näytteeksi\nmyöhemmästä säännölliseksi muuttuneesta asteesta otettakoon ensimmäinen\nsäkeistö _Giacopone da Todin_ (k. 1316, katso s. 296) kuuluisasta\nsekvenssistä Stabat mater ja A. Oksasen sujuva, vapaa suomennos:\n\n    Stabat mater dolorosa\n    Juxta crucem lachrymosa,\n    Dum pendebat filius,\n    Cujus animam gementem\n    Contristatam ac dolentem\n    Pertransivit gladius.\n\n    Murenella haikealla\n    seisoi äiti ristin alla,\n    johon poika naulitaan.\n    Sydän sykki surkeasti,\n    kyyneleitä katkerasti\n    silmä vuoti tulvanaan.\n\nMuista tunnetuista sekvensseistä on mainittava Ranskan kuninkaan Robert\nII:n (k. 1031) sepittämä helluntaisekvenssi Tule pyhä henki (Veni\nSancte Spiritus, V. vk. 88?) ja keisari Konrad II:n hovikappalaisen\nWipon (k. 1050) tekemä Pääsiäisuhrin ylistys (Victimae paschali\nlaudes), jolla on ollut osuutensa pääsiäisviikon draamallisessa\njuhlakulkueessa ja joka on varhain suomennettu (1546):\n\n    Päsiäisen kijtos uffria\n    uffrapi Christikunda jne.\n\nKuuluisa on mustan surman kauhujen johdosta syntynyt Tuomas\nCelanolaisen (k. 1249) sekvenssi Tuomion päiv' on kauhistava\n(Dies irae, dies illa, U. vk. 520, suomentanut Maskun Hemminki).\nPiispa Henrikin palvonnan yhteydessä kehittyi Suomessa omaakin\nsekvenssirunoutta: sellainen on koululaulu Oliivin viheriöitsevä oksa\n(Ramus virens olivarum, julkaistu Piae Cantiones teoksessa 1582), jossa\nkerrotaan piispan tulosta Suomeen, ja hänen ylistyssekvenssinsä\nSeurakunta iloitse (Cetus noster letus esto).\n\nNotkerin munkkitoveri _Tutilo_, joka oli monipuolinen taiteilija,\nkuuluisa ruumiillisesta kauneudestaan, sepitti sanat ns. trooppeihin\neli introitus (papin sisääntulo-) virren siihen saakka sanoitta\nlaulettuihin jatkoihin. Täten syntyi ns. trooppirunous, josta Vanhassa\nvirsikirjassamme oli näytteenä mm. Lutherin sepittämä:\n\n    Jeesus Christus sielun turva,\n    kuoleman myös surma,\n    hän ylös nousi,\n    synnin niin alas sorsi,\n    Kyrie eleison.\n\n[Media vita-näytteestä saakka olen rohjennut käyttää lähteenäni\nprofessori Heikki Klemetin Musiikin historiaa (WSOY). Kiitän häntä myös\nsuullisista selityksistä.]\n\nSekvenssit tulivat niin suosituiksi, että ne pyrkivät syrjäyttämään\nvarsinaisen messun. Tämän vuoksi Trenton kirkolliskokous (1545-1563)\nkielsi kaikki muut paitsi viittä: Victimae paschali laudes, Lauda Sion\nSalvatorem, Veni Sancte Spiritus, Dies irae ja Stabat mater. Niillä\non ollut huomattava vaikutus paitsi kansansävelmistöön myös\nkansankieliseen runouteen.\n\n\n5\n\nÄsken mainitsimme karolingilaisen romantiikan kuvastuvan muutamista\nlatinankielisistä runoelmista. 900-luvun alussa (n. 930) tapaamme St.\nGallenissa syntyneen latinankielisen, 1456 kuusimittasäettä käsittävän\nrunoelman nimeltä Walther väkevä (Waltharius manufortis), josta\nkuvastuu germaanien sankaritarusto. Sen on sepittänyt munkki _Ekkehard\nI_ (k. 973) ja saattanut kieliasua korjaamalla nykyiselleen toinen\nsamanniminen munkki (Ekkehard IV, k. 1060). Se on siis ensimmäinen\nnäyte germaanien vanhasta kansanrunoudesta.\n\nWalther oli Akvitanian kuninkaan poika, joka joutui hunnien\npanttivangiksi samoin kuin Hagen frankkien ja kuninkaantytär Hildegund\nburgundien puolesta; viimemainittu oli jo lapsena kihlattu hänen\nmorsiamekseen. Kun frankkien uusi kuningas Gunther kieltäytyi\nmaksamasta veroa hunneille, joutui Hagen vaaraan ja pakeni. Pian\npakenivat myös Walther ja Hildegund, joka kuningattaren aarteiden\nvartijana otti niistä mukaansa kallisarvoisimman osan. Pakomatka on\nkuvattu sekä jännittävästi että maalauksellisesti. Heidät tunnettiin\nWormsissa, jossa heidän aarteensa herätti Guntherin ahneutta. Tämä otti\nmukaansa kaksitoista ritaria, joukossa vastahakoisen Hagenin, joka ei\nhalunnut taistella ystäväänsä Waltheria vastaan, ja saavutti\nviimemainitun Wasgensteinin luona Vogeseilla. Seuranneissa\nkaksintaisteluissa Walther voitti lähes kaikki, niin että jäljellä\nolivat vain Gunther ja Hagen. Nämä saivat houkutelluksi Waltherin pois\nhänen hyvästä asemastaan ja syttyneessä taistelussa kaikki kolme\nhaavoittuivat pahasti. Hildegund kuitenkin sitoi haavat ja he erosivat\nystävinä. Runoelma loppuu: \"Kuka hyvänsä näitä luet, suo anteeksi\nsirkan siritys, äläkä arvostele ääntäni, joka on vielä karhea, vaan ota\nhuomioon ikäni, kun näet minun vaikka pesästä lentämättömänä jo\npyrkivän korkealle. Tämä on runoelma Waltherista; pelastakoon meidät\nJeesus\":\n\n    Haec quicunque legis stridenti ignosce cicadae,\n    Raucellam nec adhuc vocem perpende, sed aevum,\n    Utpote quae nidis nondum petit alta relictis.\n    Haec est Waltherii poesis; nos salvet Iesus.\n\nKysymyksessä on Vergiliuksen tyylinen oppilaan runoharjoitelma, tehty\ntarinasta, mutta ei käännetty valmiista runosta. Todeta voidaan, että\nGunther ja Hagen ovat burgundilaisia Nibelungien laulun sankareita ja\nettä Hildegund on burgundilainen prinsessa. Tarinan vanhuus ja aitous\nilmenee siitäkin, että tapaamme sen muinaisenglantilaisesta,\npohjoismaalaisesta ja slaavilaisesta kansanrunoudesta.\n\nSaksalainen kirjailija Joseph Viktor von _Scheffel_ (1826-1886) on\ntunnetussa Ekkehard-romaanissaan (1857, suomennettu) yhdistänyt\nrunoelman kirjoittajan ja miespolvea myöhemmin eläneen Ekkehard II:n\nsamaksi henkilöksi; niille, jotka lähemmin tahtovat perehtyä Reichenaun\nja St. Gallenin luostarin virkeään kulttuurielämään, voidaan tätä\nteosta tietokirjanakin suositella.\n\nKansanrunouden sankaritarinoita ilmeisesti sekä pitivät hengissä että\nkehittivät ja levittivät linnasta ja luostarista toiseen kiertelevät\nlaulajat ja tarinainkertojat, ja joskus tästä kansanrunoudesta siis jäi\nkiteytymä ajan latinankielisiin sakeisiin. Nibelungien laulun liitteenä\nolevasta Valituksesta (Klage) tiedämme sen oman ilmoituksen mukaan,\nettä sen oli Passaun piispan, Pilgrimin, määräyksestä latinaksi\nkirjoittanut 980-luvulla joku Konrad (Kuonrat), tietenkin olemassa\nolevan tarinaston pohjalla.\n\nLatinankielinen runous otti lisäksi aiheita elämästä ympäriltään. N.\n1030 sepitti joku baijerilaisen Tegernseen luostarin tuntemattomaksi\njäänyt, mutta kertomistaan asioista ja ihmiskuvauksistaan päättäen\nylhäisten seurassa ollut munkki kuusimittaromaanin nimeltä Ruodlieb,\njosta on säilynyt niin laajoja katkelmia, että sen sisällyksestä on\nvoitu päästä selville.\n\nSeikkailemaan lähtenyt urhoollinen ritari Ruodlieb tekee eräälle\nkuninkaalle suuria palveluksia, joista saa palkakseen 12 hyvää neuvoa\nsekä kaksi leipää; viimemainituista on toinen leikattava auki äidin,\ntoinen morsiamen läsnä ollessa. Neuvot ovat kotoisin tämänlaatuisista\nkansansaduista ja sisältävät elämänviisautta: älä mene yöksi taloon,\njossa on vanha isäntä ja nuori emäntä; älä käy liian usein ystäväsi\nluona, sillä muuten käyntisi menettää arvonsa; älä kiistele isäntäsi\nkanssa, ja jos hän pyytää sinulta lainaksi jotakin, lahjoita se\nhänelle; jne. Kotimatkallaan ja kotonaan Ruodlieb tulee kokeneeksi\nnäiden neuvojen osuvaisuuden, joista jokainen on oman episoodinsa\naiheena; tutustumme aatelisten ajanvietteisiin, taisteluihin,\nmetsästykseen, kalastukseen, kyläelämään, oikeudenistuntoon,\nmarkkinoihin, rakkauteen, häihin, avio-onneen ja -onnettomuuteen.\nRuodlieb sisältää paljon kulkevien laulajien tarinoita, joiden aiheet\novat vanhaa perua.\n\nRuodlieb on keskiajan ensimmäinen romaani ja samalla askel\nritarirunoutta kohti. Voimme siis latinankielisen runouden kautta\ntodeta seuraavien kansalliskirjallisten virtausten olemassaolon\nkarolingilaisen renessanssin jälkikautena: sankarilaulun (chanson de\ngeste), eepillisen kansanrunouden (Nibelungen), ja ritarirunouden.\nLisäksi tulee ilmaus satiirisesta eläinkertomuksesta.\n\n\n6\n\nJohdattaen mieleen sen, mitä aikaisemmin on sanottu eläinsaduista\n[I, 29, 93, 108, 120, 141, 164, 232, 240, 408, ja II, 32], toteamme,\nettä sen saduston lisäksi, joka on ollut kaikkien kansain keskuudessa\nsynnynnäistä ja ihmisten samanlaisuuden vuoksi myös suuressa määrin\nsamansisältöistä, on jo aikaisin idästä päin ruvennut sekä suullisten\nettä kirjallisten kosketusten kautta leviämään kahdenkinlaista\naiheistoa. Toinen on kreikkalaisten piiristä lähtöisin ollut ikivanha\n\"sammakkojen ja hiirien\", Aisopoksen, Babrioksen, Phaedruksen ja\nAvianuksen moralisoiva fabula, joka oli keskiaikana yleinen\nluostarikoulujen lukemisto, sama, josta oli olemassa kaksi eri\nlaitosta: toinen nimeltä Romulus (83 satua), toinen ns. Anonymus\nNilanti (67 satua), ja jonka rinnalle liittyi Bysantista periytyvä\neriskummallinen Physiologus-tarinasto (s. 33), pyhä eläintiede, joka\nhoukutteli luomaan yhä uusia fabuloita. Toinen taas on indialaisen\nPantshatantran molemmille suuressa määrässä yhteinen aiheisto.\n900-luvulla ei tätä kirjaa vielä ollut käännetty kreikaksi (Symeon\nSethin Stephanites ja Ikhnelates kuuluu 1000-luvulle), mutta se oli jo\nsilloin olemassa vanhalla syrian- (570) ja arabiankielellä (760), joten\nsen aiheet varmaan olivat jo aikaisin tulleet tunnetuiksi itämaiden\nkanssa kosketuksissa olevissa Etelä-Euroopan maissa ja sikäli pian\nKeski-Euroopassa. Sekä Aisopoksessa että Pantshatantrassa kerrottu\nleijonan sairausjuttu (viimemainitussa kettuna shakaali, sutena\nkameeli, joka ketun houkutuksista itse tarjoutuu leijonan syötäväksi)\non mainittu jo burgundilaisen Scholasticus Fredegarin kronikassa\nnimeltä Frankkien historia (Historia Francorum, 660), eräässä Paulus\nDiaconuksen juuri tätä aihetta käsittelevässä distikhon-runoelmassa ja\n900-luvulla eläneen munkki Froumundin kirjoittamassa Tegernseen\nluostarin historiassa. Epäilemättä nämä kirjalliset ilmaukset\nmerkitsevät myös sitä, että kiertävät laulajat tarinoivat näitä\naiheita, levittäen niitä kansan sekaan, jossa ne taas yhtyivät jo\ntutkimattomasta varhaisuudesta saakka itsenäisesti rehoittaneisiin\nvastaavanlaatuisiin satuihin. Tulemme siis perustellusti siihen, että\nkun eräs Toulin läheisyydessä olevan Pyhän Evren luostarin nuori ja\nhuikentelevainen, karkuretkeltä karsseriin saatettu, mutta nimeltään\ntuntemattomaksi jäänyt munkki 930-luvulla tahtoi osoittaa kaikesta\nhuolimatta osaavansa latinaa ja valitsi runoelmansa aiheeksi\neläinsadun, ketun ja suden seikat, hän silloin kajosi alaan, joka\noli varsin hyvin tunnettu ja yhtä luonteva latinankielisen\nharjoitusrunoelman pohjaksi kuin esim. Walther-tarina. Näin syntyi\nErään vangin pako kuvaannollisesti kerrottuna (Ecbasis cuiusdam captivi\nper tropologiam), aloittaen suositun ja kauan kukoistaneen\neläineepoksen. Se sisältää 1175 loppusoinnutettua kuusimittasäettä.\n\nItseään tarkoittaen runoilija kertoo, kuinka navettaan suljettu vasikka\nkarkaa ja laukkaa iloisesti laitumelle. Metsänvartija -- susi -- vie\nsen luolaansa ja osoittaa sille vieraanvaraisuutta, mutta ilmoittaa\nsyövänsä sen aamulla. Vasikan karkaaminen on tällä välin huomattu ja\nkoira johtaa muun karjan luolan ulkopuolelle. Susi vaatii\npalvelijoitaan saukkoa ja siiliä taistelemaan hänen puolestaan,\nilmoittaen, ettei hän pelkää muita kuin kettua. Saukko ja siili\npyytävät nyt häntä kertomaan, mistä ketun ja hänen välisensä viha oli\naiheutunut, jolloin susi juttelee tarinan sairaasta leijonasta, kuinka\ntämä muka parani, kun hänet kavalan ketun neuvosta peitettiin suden\ntaljalla, ja kuinka kettu vielä sai palkinnokseen suden linnan. Nyt\nkarja valmistautuu hyökkäämään ketun johdolla, joka on saapunut\nottamaan suden linnaa haltuunsa, valloittaa sen, surmaa suden ja\nvapauttaa vasikan, joka kotimatkalla muistelee äidilleen\nseikkailujansa. Välisadun itämainen leima on ilmeinen: leijona on sekä\nitämainen eläin että hirmuvaltias; pantteri, leopardi, kameeli,\ntiikeri, elefantti, marakatti ja papukaija ovat myös itämaisia; kettu\non tehnyt pyhiinvaellusretken Gennesaretin rannalle saakka; leijonaa\nvoidellaan indialaisen kalan aivoilla. Siinä tavassa, jolla kettu\nkaiken suorittaa ja miten sitten hovin virat jaetaan juonessa mukana\nolleiden eläinten kesken, voimme todeta sekä imartelevaa hovielämään\nkohdistuvaa satiiria että moraalista opetusta.\n\nMonet piirteet ovat kotoisin Aisopoksesta, jotkut Physiologuksesta. N.\nviides osa säkeistä on lainattu Horatiuksen Kirjeistä ja Satiireista,\npaljon myös Prudentiuksen Synnin synnystä (Hamartigenia, dogmaattinen\nrunoelma) ja muista kristillisistä sepitelmistä. Eläimillä ei ole vielä\nerikoisnimiä, mutta nämä ilmestyvät näkyviin jo seuraavassa\nlatinankielisessä ketturunossa nimeltä Isengrimus (susi), joka on\nsyntynyt Alankomaissa 1100-luvun alussa. Se käsittää 344 distikonia ja\nsisältää kaksi episoodia: Ecbasiin kaltaisen leijonan sairausjutun ja\nBertiliana nimisen vuorikauriin pyhiinvaelluksen, jonka Renardus\n(kettu) kertoo huvittaakseen sairasta kuningasta. Isengrimus vainoaa\npyhiinvaeltajia, mutta karkkoutuu pois, kun hänelle näytetään (aina\nuudelleen samaa) sudenpäätä, muka jäännöstä monista syödyistä susista.\nSadun tämä sisällys: eläimet pelottavat suden pois näyttämällä suden\npäätä, periytyy jo Pantshatantra-aiheesta; myöhemmin tästä kehittyi\ntunnettu satu eläimistä vaelluksella. Kolmannen, 6596 distikhonsäettä\nkäsittävän eläineepoksen nimeltä Ysengrimus tai myös Reinhardus Vulpes\nsepitti 1146-1148 Gentissä \"maisteri\" _Nivardus_, liittäen runoelmaan\nkymmenen uutta episoodia. Tällöin runoelma tuli lyhimmittäin kerrottuna\nseuraavansisältöiseksi:\n\n1. Ysengrimus tapaa Reinharduksen ja aikoo surmata hänet, mutta R.\npelastuu anastamalla ohi kulkevalta talonpojalta vasta teurastetun sian\nja luovuttamalla sen Y:lle. -- 2. Kostaakseen R. houkuttelee Y:n\ntunnettuun hännälläkalastamisseikkailuun. -- 3. Lohduttaakseen häntä\nhännän menettämisen johdosta R. viekoittelee hänet rupeamaan muka\nmaanmittarina ratkaisemaan neljän pässin maariitaa, jolloin hän tulee\npusketuksi puolikuoliaaksi. -- 4 ja 5. Leijonan sairaus ja Bertilianan\npyhiinvaellus. Toinnuttuaan säikähdyksestään, kun oli nähnyt niin monta\nsudenpäätä, Y. kokosi heimonsa ja rupesi piirittämään eläinten asuntoa,\nmutta R:n neuvosta nämä kiipesivät katolle ja pitivät niin pahaa melua,\nettä sudet taas säikähtyneinä pakenivat. -- 6. Hanhi ja kukko eivät\nluota kettuun, vaan keskeyttävät toivioretkensä. R. silloin onnistuu\nhurmaamaan kukon kiittämällä tämän laulua, minkä johdosta kukko joutuu\nhengenvaaraan, josta metsästäjä hänet pelastaa. -- 7. Luostarin kokilta\nsaamillaan leivoksilla R. saa Y:n houkutelluksi menemään hengelliseen\nsäätyyn, ajelee hänen päänsä ja vie hänet Blandiniumin luostariin.\nJätettyään hänet sinne hän menee Y:n kotiin ja raiskaa siellä hänen\nvaimonsa ja lapsensa. Y. tekee luostarissa vain tyhmyyksiä, saa\nselkäänsä, rientää kotiinsa, kuulee R:n konnanteoista ja vannoo ikuista\nkostoa. -- 8. Runoelma palaa nyt siihen vaiheeseen, jolloin Y. pakenee\nnyljettynä leijonan hovista. Kohdattuaan hevosen hän vaatii tämän\ntaljaa, jolloin hevonen, Corvigarius, antaa hänelle hyvät potkut. -- 9.\nKuultuaan Y:n valituksen R. saapuu lohduttamaan ja selittää koko\nnylkemisjutun Jooseppi-pässin syyksi ja kehoittaa vaatimaan\nmaanmittauksesta palkan; pässi lupaa silloin juosta hänen kitaansa ja\npuskee hänet pökerryksiin. -- 10. R. vie leijonan Y:n luo vieraisille;\nyhdessä metsästetään vasikka. Y. tahtoo jakaa tämän tasan kaikille\nkolmelle, jolloin leijona suuttuu, mutta R. ehdottaa sellaista jakoa,\nettä leijona saisi yhden, hänen puolisonsa toisen, ja lapsensa jäljellä\nolevan kolmanneksen; riittäisikö hänelle mitään, sen hän jättäisi\nleijonan jalomielisyyden varaan. \"Eno\" oli opettanut häntä näin\njakamaan. -- 11. R. neuvoo Y:ta vaatimaan aasilta, Carcophaalta,\nnahkaa, jonka tämän isä oli muka velkaa hänen isälleen. Aasi puolestaan\nvaatii Y:ta vannomaan saatavan oikeaksi ja vie hänet muka pyhäkköön,\nso. sudenrautojen luo, jossa vala piti tehtämän; Y:n täytyy purra\nkäpälänsä poikki päästäkseen raudoista irti. -- 12. Y. tapaa metsässä\nvanhan sian, Salauran, joka rupeaa laulamaan ja kutsuu siten muun\nlauman saapuville. Y. revitään kuoliaaksi, saapuville tulleen R:n\ntekopyhästi puhuessa maailman menosta. Salaura herjaa paavia, jolloin\nR. lausuu: \"Eläisipä enoni vielä, niin eipä hän kärsisi noin julkeata\npuhetta, vaan kostaisi viattoman paavin puolesta\".\n\nAikaisemmin (I, 412) olemme maininneet antiikin aikana niin suositun ja\npaljon viljellyn satiirin painuneen lopuksi näkymättömiin ja nousseen\nunhostaan keskiajalla eläintarinoina. Siihen kohtaan olemme nyt\nsaapuneet. Reinhardus Vulpes on terävää satiiria: (1) vallanpitäjiä\nkohtaan, jotka noudattavat kavalain hovilaistensa imartelevia neuvoja\nomaksi ja näiden itsekkääksi eduksi, rehellisten ja suorapuheisten\nvahingoksi; (2) tyhmyyttä, Ysengrimusta, kohtaan, joka luullen\nitsestään liikoja herkkäuskoisesti ottaa kaikki todesta ja saa maksaa\npyyteensä ja toisten huvin omalla selkänahallaan; (3) hengellistä\nsäätyä kohtaan, jonka asuun ja hurskaisiin sanoihin kettu,\nkaiken viekkauden perikuva, mielellään pukeutuu; ja (4) koko\nmaailmanjärjestystä kohtaan, joka usein sallii kavaluuden, vääryyden ja\nrikoksien menestyä, viattoman joutuessa kärsimään. Syvimmältä\naatepohjaltaan Reinhardus Vulpes on siis uusi rengas siinä\nmietelmärunojen ja satiirien sarjassa, joka alkaen kirjallisuuden\naamuhämystä yhä uudelleen pysähtyy miettimään ikuista, tyytymätöntä\nkysymystä, miksi vääryys menestyy ja viattoman täytyy kärsiä. Ketun\nkyynillisyyden, pohjattoman petollisuuden ja irstaan rikollisuuden\nvuoksi runoelma tekee satiirinsa ohella jonkin verran ristiriitaisen,\nräikeän vaikutuksen.\n\nViittaamme sivulle 350, jossa tämän alan käsittely jatkuu.\n\n\n7\n\n900-luvulla, Otto-keisarien levottomana mutta samalla suurisuuntaisena\naikana, latinankielinen kulttuuri elpyi uuteen nousuun, ikäänkuin\nkilpaillakseen Kaarle Suuren renessanssin kanssa. Keskuksena oli\nOttojen hovi. Tämän ryhmän kirjallisten harrastusten edustajana on\ntullut erikoisesti tunnetuksi Gandersheimin luostarin nunna _Hrosvitha_\n(oikeimmin Hrotsuit, n. 935-1000), aikaansa verraten erittäin oppinut,\nrunolahjainen nainen.\n\nAluksi hän sepitti loppusointuisin kuusimittasäkein pari\nraamatullisaiheista ja kuusi pyhimysten elämää kuvaavaa runoelmaa,\njoista historialliselta kannalta on huomattavin Theophiluksen lankeemus\nja kääntyminen. Theophilus eli 6:nnella vuosisadalla Kilikiassa ja oli\nAdanan kirkon varainhoitaja, kuulu hurskaudestaan, minkä vuoksi\nvalittiin piispaksi. Hän ei kuitenkaan suostunut rupeamaan tähän\ntoimeen. Uuden piispan aikana hän sitten joutui syytteeseen ja eroamaan\nvirastaan. Kostonhaluisena hän nyt tarttui juutalaisen velhon\nverkkoihin, luopui kristinuskosta, kielsi Kristuksen ja Pyhän Neitsyen,\nja möi sielunsa paholaiselle allekirjoittaen sopimuksen verellään.\nMuistaen egyptiläistä Satnia (I, 25), joka luvattoman tiedon etsinnällä\naloitti Faust-aiheen kirjallisuudessa, toteamme nyt Hrosvithan\nkohottaneen tämän aiheen näkyviin sen kristillissiveelliseltä puolelta,\nmukana myös persoonallinen paholainen, joka kauppakirjoineen oli omiaan\nvoimakkaasti vaikuttamaan keskiajan hirmuja pelkäävään, lapselliseen\nmielikuvitukseen. Sielunkauppa paholaisen kanssa on erikoisesti\naskarruttanut hurskaan nunnan ajatuksia, sillä hän käsittelee samaa\nasiaa toisessakin legendarunossaan (Pyhä Basilius kääntää epätoivoisen\nnuorukaisen).\n\nHrosvithan kirjailijamaine perustuu kuitenkin niihin kuuteen\nlukudraamasepitelmään, jotka hän kirjoitti, kuten itse on kertonut,\ntunkeakseen syrjään Terentiuksen, jota hänen mielestään liiaksi\nluostareissa luettiin, vahingoksi lukijain hurskaudelle. \"Siksi olen\nminä Gandersheimin voimakas ääni -- clamor validus Gandersheimensis --\npitänyt tarpeellisena jäljitellä säkein häntä, jota toiset\nkunnioittavat lukemalla, jotta voisin samalla esityslajilla, joka\nylistää irstaiden naisten häpeällisiä tekoja, vähäisten lahjojeni\nmukaan kiittää pyhien neitsyiden jaloa siveellisyyttä\". Häntä kyllä\n\"hävettää usein ja punastuttaa\", kun hänen täytyy tätä tarkoitusta\nvarten käsitellä \"luvattoman rakkauden halveksittavaa hulluutta\", mutta\nmuuhan ei auta, jos mieli saavuttaa päämääränsä! Toivoen, että\nTerentiuksen lukeminen ja lemmenkohtausten moittiva mietiskely tuotti\nsiveälle nunnalle myös jonkin verran hauskuutta rupeamme tämän naivin\ntunnustuksen jälkeen lehteilemään hänen draamojaan, joita kuten sanottu\non kuusi samoin kuin Terentiuksenkin. Viidessä on juonena lemmentarina,\neikä arveluttaviakaan kohtauksia puutu: Gallicanus kertoo keisari\nGallicanuksen kihlauksen päättymisestä ainaiseen impeyteen ja\nmarttyyriuteen; Dulcitius kertoo, kuinka samanniminen prefekti menee\npahoissa aikeissa ahdistelemaan haltuunsa annettuja jaloja neitoja,\nAgapea, Ghioniaa ja Ireneä, ja kuinka neidot pelastuvat siten, että\nJumala lyö Dulcitiuksen hulluudella, niin että hän syleilee patoja ja\nkattiloita, joutuen naurunalaiseksi; Callimachuksen nimihenkilö surmaa\nitsensä Drusianan haudalla kuin Romeo, mutta Pyhä Johannes herättää\nhänet uuteen kristilliseen elämään; Abrahamin kasvatti Maria joutuu\nharhateille, mutta Abraham pelastaa hänet rukouksillaan;\nPaphnutiuksessa nimihenkilö pelastaa hetaira Thaisin; kuudes näytelmä\nkäsittelee Viisauden (Sapientia) tyttärien Uskon, Toivon ja Rakkauden\n(Fides, Spes, Charitas) marttyyrikuolemaa. Draamallista jännitystä on,\nonpa huumoriakin, mutta näyttämölle ei kirjailijatar ole sepitelmiään\najatellut -- hänen käsityksensä sellaisesta olivat varmaan hyvin\nhämärät. Ne on kirjoitettu rytmillisellä proosalla ei runomitalla, ja\nmonet kohtaukset ovat jääneet laajemmin käsittelemättä. Kirjailijatar\nilmaisee lahjakkuutta siinä, että hän on oivaltanut sielullisten\ntaistelujen draamallisen merkityksen.\n\nKolmannen ryhmän ahkeran nunnan kirjoituksista muodostavat hänen\nhistorialliset runoelmansa: Laulu Ottojen sankaritöistä (Carmen de\ngestis Oddonis) ja Gandersheimin luostarin perustamisesta ja\nperustajista (De primordiis et fundatoribus coenobii Gandersheimensis).\nHrosvithan draamat ovat yksinäinen, erikoisharrastuksesta syntynyt\nilmiö, jolla ei ole osuutta keskiajan näytelmän syntyyn. Ne joutuivat\ntodennäköisesti pian unohduksiin, kunnes humanisti Conrad Celtes löysi\nne Regensburgissa olevasta St. Emmeramin benedictiläisluostarista 1492;\nne painettiin 1501 Albrecht Dürerin kuvittamina.\n\nKeskiajan latinankielisen runouden elävimmät, hauskimmat ilmiöt, ns.\nteinilaulut, käsittelemme tuonnempana, kukoistuskauden yhteydessä,\njohon ne luonnollisimmin kuuluvat. Samassa yhteydessä tulee lisäksi\nmainittavaksi paljon keskiajan tieteeseen kuuluvaa latinankielistä\nkirjallisuutta. Viittaamme sivuille 129 ja 268.\n\n\n\n\n\n\nKANSALLISTEN KIRJALLISUUKSIEN HERÄÄMINEN..\n\n\n\n\nI. KELTTILÄINEN, ANGLOSAKSILAINEN, MANNER- JA\nPOHJOISGERMAANINEN KIRJALLISUUS.\n\n\n1\n\nKoko äsken kuvattuna aikakautena olemme sekä aavistaneet että myös\nlatinankielisen kirjallisuuden kautta todenneet kansain keskuudessa\neläneen ja kehittyneen niiden omakielistä runoutta. Lähestyessämme nyt\nniitä vuosisatoja, 1100-1300-lukuja, joina keskiajan omalaatuinen\nkulttuuri nousi korkeimpaan kukoistukseensa, meidän on pysähdyttävä\nkuuntelemaan tätä luostarikammioiden ulkopuolelta kaikuvaa puhetta ja\nlaulua, voidaksemme luoda tuon aikakauden hengenelämästä kokonaiskuvan.\nKatsoessamme siis Euroopan kansojen joukkoon ja kysyessämme, mikä\nniistä on ensiksi kirjallisessa mielessä omalla kielellään ilmaissut\nhengenelämäänsä, toteamme Keski- ja Pohjois-Euroopan kristillisen\nkulttuurin kylväjän, Irlannin, olevan tässäkin suhteessa aloittajana.\nSen jälkeen seuraavat walesilainen, anglosaksilainen, manner- ja\npohjoisgermaaninen, ranskalainen ja provencelainen runous; myöhäisempiä\novat Espanjan ja Italian kansalliskirjallisuudet. Noudatamme\nkäsittelyssämme tätä järjestystä, jakaen esityksen kahteen lukuun ja\nvieden eri kirjallisuudet niin pitkälle kuin kulloinkin aikakausien\nja niiden jatkuvan vastaisen esittelyn kannalta näyttää\ntarkoituksenmukaiselta.\n\nNyt kuvattavaksi tuleva kehitysvaihe on kirjallisuuden historian\nvaikeimpia ja sekavimpia niiden monien eri tekijöiden vuoksi, jotka\nyhtaikaa vaikuttavat näyttämölle astuneiden uusien kansojen\nkeskuudessa. Kristinusko ja latinankieli tekevät yhteisen rynnäkön\nkaikkea pakanallisuutta, sekä uskontoa että runoutta vastaan, muuttavat\nhengen ja ajattelutavan ainakin ulkonäöltä kristilliseksi, ja\nvaikuttavat runouden muotoon, antaen sille kirjallista, opittua sävyä.\nAntiikin perintöä ajatellen on vielä muistettava, että sen taiteen\nvaatimattomimmat edustajat, ilveilijät (mimi, thymelici), jotka kuten\ntiedämme (I, 406 ja 408) toivat keskiajalle antiikin turmeltuneen\nnäytelmän viimeiset terveiset, olivat mitä tärkeimpiä tekijöitä\naikakauden muidenkin sivistysilmiöiden kannalta. Milloinkaan\nhäviämättä, tuskin pitkiksi ajoiksi katkeamattakaan, tämä\ntaiteilijaluokka, joka tunnettiin Italiassa nimellä giullare,\nProvencessa joglar, Ranskassa ja Englannissa jougleor ja jongleur,\nEspanjassa juglare, ja latinankielisissä kronikoissa jocularis tai\njoculator, vaelsi myrskyjen väliajoilla kaupungista ja linnasta\ntoiseen, esittäen ohjelmistoaan ja laulaen laulujaan, joiden aiheina\nolivat etupäässä ajan huomattavat tapahtumat ja henkilöt, ja joilla oli\nusein suoranainen uutismerkitys, mitään tiedoitusta kun ei ollut. Näin\nsyntyi se runouden laji, jonka tunnemme nimellä ballaadi. Nämä\nantiikista periytyneet ilveilijät näyttävät rajoittuneen etupäässä\nromaanisten kielten alueille, joissa siis on kaksi runoutta\nharjoittavaa varhaisluokkaa: sivistyneistö, so. hengellisen säädyn\njäsenet, ja kiertävät laulajat.\n\nSiirtyessämme antiikin ja romaanisten alueiden piiristä kelttien ja\ngermaanien keskuuteen tapaamme siellä juhlallisen pakanallisen\nrunouden, jolla on pyhän perinnetiedon leima ja arvo. Sen ylläpitäjät\neivät olleet mitään \"ilveilijöitä\", vaan profeetallisia tai\nsankarillisia, ruhtinaiden suosimia suurlaulajia, kuten tarkemmin\ntulemme näkemään. Kun sitten kristinusko, Irlantia koskevaa poikkeusta\nlukuunottamatta, mursi tämän runouden voiman, se muuttui vähitellen\nsiksi vanhaksi tiedoksi, jolla yhteinen kansa ravitsi mielikuvitustaan.\nNuo juhlalliset vanhat runojat säilyivät kauemmin vain kaukaisissa\nmaissa, Irlannissa, Skotlannissa, Walesissa, Islannissa, Skandinaviassa\nja Suomessa, mutta muuttuivat Saksassa pian jonglöörien kaltaisiksi\nvaatimattomiksi kiertäviksi laulajiksi, jotka huvittivat kansaa sekä\nvanhoilla runoillaan että uusilla sepitelmillään, ballaadeillaan ja\ntarinoillaan. Heidät tunnettiin Saksassa Spielmann- ja Skandinaviassa\nlekare-nimellä, josta on saatu meidän kieleemme sana \"leikari\".\nKeski- ja Pohjois-Euroopassakin tapaamme siis varhaiskeskiaikana kaksi\nrunouteen kykenevää luokkaa: sivistyneet eli hengellisen säädyn\njäsenet, ja kansanrunouden taitajat eli runojat, jotka Saksassa\nvähitellen muuttuivat Spielmanneiksi l. \"leikareiksi\". Näihin\ntekijöihin: sekä maalliseen että varsinkin uskonnolliseen\nlatinankieliseen, ja vanhaan kansan- ja uudempaan leikarirunouteen\njohtavat kansallisten kirjallisuuksien juuret, mikä on syytä pitää\nmielessä edeltäpäin tehtynä yleishuomautuksena.\n\n\n2\n\nMainitessamme Irlannin tarkoitimme _kelttiläisten_ kirjallisuutta,\njolla on kotipaikkaoikeus Irlannissa, Skotlannissa, Walesissa ja\nBretagnessa. Irlannin kelttiläisten muinainen ogam-kirjaimisto perustui\nkreikkalais-latinalaisiin aakkosiin, jotka olivat tulleet tunnetuiksi\nsotien, orjien ja kauppa-suhteiden kautta. Sitä ei kuitenkaan varhemmin\nkäytetty muuhun kuin muistokirjoituksiin ym. lyhyihin merkintöihin,\nsillä druidit tahtoivat säilyttää tietonsa valittujen salaisuutena ja\noli se opeteltava heidän suullisesta esityksestään ulkoa. Jo\n600-luvulla on kuitenkin kelttiläisten epiikkaa kirjoitettu muistiin.\nSivistyksen ja kirjoitustaidon omistajia olivat tietomiehet nimeltä\nfili, jolla tarkoitettiin samaa kuin latinan sanalla vates (= kr.\novateis = ennustaja). Filit eivät olleet druideja, sillä kun\nkristinuskon valtaan päästyä nämä vähitellen katosivat, filit nousivat,\nollen kristinuskoon nähden sovinnollisella kannalla, entistä suurempaan\nmahtiin, toimien tarinain kertojina ja ammattirunoilijoina, tuomareina\nja lainsäätäjinä. Ensinmainitulla alalla oli olemassa tarkat taidon ja\narvon asteet, yhteensä kymmenen; korkeimman luokan filin, ottamin, piti\nosata ulkoa 350, alimman 10 tarinaa. Eri luokat sepittivät myös\nerityylistä runoutta. Oppiaika oli 12 vuotta, joiden kuluttua filin\nkatsottiin tarkoin perehtyneen kansansa legenda-, laki-, historia- ja\nkotiseututietoon, mutkallisiin runomittoihin, ogamkirjoitukseen ja\nirlannin kielioppiin. Fililuokan asema oli siis mahtava, sillä kun oli\nhallussaan sekä runous että laki; kuninkaiden velvollisuus oli\nylläpitää sitä. Filien ohessa irlantilaisilla oli toinen, alempi\nlaulajaluokkansa, bardit, jotka jakautuivat kahteen pääryhmään:\nylimysten ja rahvaan bardeihin; nämä taas jakautuivat taidon mukaan\nkahdeksaan asteeseen, kukin viljellen omaa erikoista mittaansa.\nBardinkin oppiaika oli pitkä; hän kuului tavallisesti jonkun ylimyksen\nperheeseen, kronikoiden ja ylistäen tämän sankaritöitä.\n\nIrlantilaisten muinaisesta kirjallisuudesta mainitsemme tässä vain\nepiikan, koska se on sen tärkein ja juuri se osa, joka myöhemmin\nvaikuttaa Euroopan kirjallisuuteen. Siinä voidaan erottaa kaksi\npääryhmää: pohjoinen Ulsterin sikermä, keskushenkilöinä Conchobar ja\nCuchulinn, ja eteläinen Leinster-Munsterin sikermä, keskushenkilöinä\nEinn ja Ossian.\n\nEnsinmainitun huomattavin runoelma on Cooleyn karjanryöstö (Táin Bó\nCualnge), jonka päähenkilöitä ovat Ulsterin kuningas Conchobar,\nsadunomainen nuori urho Cuchulinn, Connaughtin kuningas Ailill ja\nkuningatar Medb, ja Ulsterin vallasta syösty ja Connaughtissa\noleskeleva kuningas Fergus. Juonena on karjanryöstö. Tähän aikaan oli\nmuka Irlannissa kaksi kuulua härkää, Cualngen eli Cooleyn ruskea ja\nMedb-kuningattarelle kuuluva valkosarvinen, molemmat satumaisia,\nfantastisia eläimiä. Medb-kuningatar tahtoo päästä ruskeankin härän\nomistajaksi ja kokoaa Irlannin sotavoimat ryöstääkseen sen; hyökkäystä\nvarten hän valitsee ajankohdan, jolloin kaikki Ulsterin miehet paitsi\nCuchulinn ovat lumouksen voimasta taisteluun kykenemättömiä. Runoelma\nsisältää sitten kuvauksen viimemainitun jo suorittamista sankaritöistä\n-- hän on nyt vain 17-vuotias; lukuisista kaksintaisteluista, joista\nhuomattavin on Cuchulinnin ja Fer Diadin ottelu; sankarin\n\"sisuuntumisesta\" (berserkkiraivosta), joka tapaa hänet aina ennen\ntaistelua; ja Ulsterin miesten heräämisestä, kokoontumisesta\nklanijärjestyksessä taisteluun, lopullisesta ottelusta, ja Medbin\narmeijan ja härkien tuhosta. Sankarien varukset ja taistelutavat ovat\nsamanlaisia kuin kreikkalaisen matkailijan, oppineen Posidonioksen\n(n. 130-50 e.Kr.) mukaan gallialaisilla: he taistelevat vaunuissa,\nkäyttävät sotakoiria ja sitovat vihollisten päät riippumaan hevosen\nkaulalle voitonmerkiksi. Druidien asema on korkea, mikä viittaa\nesikristilliseen aikaan. Kun kovan rahan käyttöä ei tunnettu, vaan\nkarja -- irlantilaiset olivat karjanhoitajia -- oli omaisuuden arvon\nmittana, olivat klanien väliset karjanryöstöt jokapäiväisiä ilmiöitä;\nnehän olivat kelttiläisten helmasyntinä vielä 1700-luvulla, kuten\ntiedämme esim. Walter Scottin Waverley-romaanista. Tämä selittää\nrunoelman keskittymisen näin erikoiseen aiheeseen, mikä muuten johtaa\nmieleen ikivanhan indoeurooppalaisen elinkeinon ja Iliaan karjanhoidon\nja rasvauhrit. Runoelma lienee saanut ensimmäisen kirjoitetun muotonsa\n600-luvulla ja periytyy ajanlaskumme alusta. Ulsterin sikermä sisältää\npaljon muita runoelmia, joista useat liittyvät yllämainittuihin\nhenkilöihin, ja fantastisia, yliluonnollisia tarinoita, mutta niihin\nemme voi tässä syventyä.\n\nUlsterin sikermän epiikka on muodoltaan erikoista: suorasanaista,\nvälillä vaihtelevan pituisia loppusointuisia runoja, jotka tavallisesti\nmuodostavat kertomuksen lopputuloksen. Keskustelut, ylistykset ja\nvalitukset ovat myös runomuotoisia. Vanhin proosa on samaan tapaan\nrunollista ja rytmillistä kuin Vanhan Testamentin profeettain runous.\n\nLeinster-Munsterin sikermä on yleisen kirjallisuuden kannalta tärkeämpi\nkuin Ulsterin sikermä, siihen kun sisältyvät Ossianrunouden\nvarhaisimmat ainekset. Sen keskeinen sankari on Find (Finn) Mac\nCumaill, Irlannin kansallisen armeijan fiannin tai feinnen johtaja,\njoka vaarojen aikoina kokoaa miehensä ja lyö viholliset, ajaen heitä\ntakaa milloin Skotlantiin, milloin Lochlanniin (Skandinaviaan). Rauhan\najat kulutettiin metsästyksellä ja lemmenleikillä. Pääsy tähän\netuoikeutettuun joukkoon oli mutkallinen ja vaikea. Findin lähimpiä\nmiehiä olivat hänen poikansa Ossian ja pojanpoikansa Oskar. Fiann tuli\nlopulta niin mahtavaksi, että kuningas nousi sitä vastaan ja tuhosi sen\nsuuressa taistelussa. Find-tarinat ja yleensä Leinster-Munsterin\nsikermä ovat säilyneet erillisinä (loppusoinnullisina) ballaadeina,\njotka kertovat mikä minkin piirteen ja vaiheen. Näin on varsinainen\nyhtenäinen suuri eepos jäänyt syntymättä, kehityksen pysähtyessä tälle\nvalmistavalle asteelle. Vaikka irlantilaiset annalistit ilmoittavat\nyllämainitun taistelun ja Findin kuoleman tapahtuneen 283 Kr.j., on\ntutkimus kuitenkin pyrkinyt siirtämään koko tämän runouden varsinaisen\nkehityksen viikinkien eli n. 800:n jälkeiseen aikaan. Voidaan kyllä\nosoittaa, että ennen sitä on Leinsterissä ollut Find Mac Cumaill\nniminen klanipäällikkö, mutta ei, että hänen nimeensä olisi jo tällöin\nliittynyt ihannoivaa ballaadirunoutta. Tämä rupeaa rehoittamaan\nmyöhemmin, monessa suhteessa mukaillen Ulsterin sikermän tapahtumia ja\nsaaden aiheita viikinkien ryöstöretkistä. Onpa pyritty osoittamaan,\nettä nimi Finn Mac Cumaill olisi sama kuin skandinavialainen Ketill\nvite, Ossian sama kuin Asvin, ja Oskar = Asgeir = Ansgar, ja että siis\nolisi ainakin joltakin osalta kysymys kansallisiksi omaksutuista\nviikinkisankareista. Näistä varhaisossianilaisista ballaadeista\nhengähtää joskus sitä kunniakkaan menneisyyden herättämää murhetta,\njoka on Ossianin runoille kuvaavaa.\n\nNämä sikermät ja irlantilaisten muukin vanha kansallinen kirjallisuus\novat säilyneet munkkien tekemissä käsikirjoituksissa, joista tärkeimmät\novat Dunin lehmän kirja (Lebor na huidre) ja Leinsterin kirja.\nEdellisen kirjoittaja kuoli 1106, jälkimmäisen 1160. Kun nämä\ntodennäköisesti käyttivät jo olemassaolevia kirjallisia lähteitä, voi\ntästä saada käsityksen irlantilaisten runouden vanhuudesta. Huomautamme\ntämän muistiinkirjoituksen tapahtuneen samoihin aikoihin, jolloin\nRanskassa sankarilaulut olivat nousemassa muotirunoudeksi, eli siis\ntässä tuntuvan yleiseurooppalaisen, Bysantissa saakka ilmenneen\nrunouden maininkia.\n\nVarhaisen kehityksensä ja kristillisen lähetystyönsä vuoksi Irlannin\nkelttien kirjakieli tuli vallitsevaksi Skotlannin _gaelien_\nkeskuudessa, säilyttäen tämän aseman 1700-luvulle saakka. Näytteitä on\nperiytynyt niin varhaiselta aikakaudelta kuin 1000-1150 ns. Deerin\nluostarin kirjassa (Book of Deer), joka mm. sisältää kertomuksen siitä,\nkuinka Pyhä Columba perusti sanotun luostarin, ja Lismoren\ntuomiorovastin kirjassa (Book of the Dean of Lismore), jonka kokosivat\nja kirjoittivat vv. 1512-1526 veljekset James ja Duncan Macgregor; se\nsisältää, paitsi tunnettujen irlantilaisten bardien sepitelmiä aina\n1200-luvulta saakka, 28 ossianilaista ballaadia, yhteensä 2500 säettä.\nTodeten lisäksi, että Skotlannin klanipäälliköillä oli heidän\nperhebardinsa ja sukukronikkansa, jotka todistettavasti myös ovat\nsisältäneet ossianilaista runoutta, huomautamme selvittäneemme sen\nyleisen kansanrunousperustan, jolta Macphersonin kuuluisa Ossianin\nlaulut kohosi 1700-luvulla Euroopan näkyviin, vaikuttaen syvästi sen\nrunouteen, kuten aikanansa saamme nähdä.\n\n\n3\n\nSiirtyen kolmannelle suurelle kelttiläisalueelle, _Walesiin_,\njoudumme toisen, Euroopan runouden kannalta kiintoisan aihepiirin,\nArthur-tarinaston, kotimaahan. Walesilaisilla eli \"kimriläisillä\" oli\nvarhaisista ajoista saakka bardien (fili-laitosta heillä ei ollut)\nviljelemää ja ylläpitämää lyyrillisluontoista, loppusoinnullista\nsankarirunoutta, jonka keskeisiksi aiheiksi tulivat varsinkin heidän\ntaistelunsa uutta valloittajakansaa, anglosakseja, vastaan. Kun osa\nheistä siirtyi valloittajien tieltä meren yli Bretagneen, he veivät\nmukanansa tämän runouden ja tarinaston, joka rupesi siellä kehittymään\nomaan erikoissuuntaansa. Tämä on tapahtunut 600-luvulla eli sen\njälkeen, jolloin anglosaksit saivat kimriläisistä ratkaisevan voiton\n(613). Siitä alkaen on walesilainen ja bretagnelainen kansanrunous\nkehittynyt toisistaan riippumatta, kumpikin omaan suuntaansa; kun\netsitään Arthur-tarinaston aiheiden lähteitä, on tämä muistettava.\n\nArthur-kuningas oli Nenniuksen mukaan walesilaisten johtaja (Dux\nBritanniarum) näiden taistellessa anglosaksilaisia vastaan, millä\nnimellä tarkoitettaneen samaa asemaa kuin missä Rooman aikainen\nylipäällikkö Comes Britanniae oli. Hän on alkuaan voinut olla\ntodellinen henkilö, jonka ympärille jostakin syystä, luultavasti\nsankaruuden vuoksi, rupesi kutoutumaan romanttista legenda-aineistoa,\nniin että hänestä lopuksi tuli romanttinen satuvaltakunnan kuningas.\n\nTietoja walesilaisten varhaishistoriasta sisältyy ennen mainittuun (s.\n54) Gildasin teokseen. Paria sataa vuotta myöhemmin elänyt _Nennius_\n(n. 796) mainitsee Brittien historiassa (Historia Britonum) kuten äsken\nhuomautimme ensi kerran Arthur-tarinat. Varhaista walesilaista runoutta\non säilynyt neljässä vanhassa munkkien tekemässä käsikirjoituksessa:\nCarmarthenin mustassa (n. 1150), Aneirin (n. 1250), Taliessinin (n.\n1350) ja Hergestin punaisessa kirjassa (n. 1400), joiden runoista\nilmoitetaan suurin osa neljän nimeltä mainitun runoilijan: Aneirinin,\nLlywarch Henin, Taliessinin ja Myrddinin, sepittämiksi. Nämä\nrunoilijat, joiden vaiheista ei tiedetä muuta kuin että sanotaan heidän\neläneen Cumbriassa, Pohjois-Walesissa, joka edelleen säilytti\nitsenäisyytensä ja jatkoi taistelua anglosakseja vastaan, kuuluvat\nwalesilaisen kirjallisuuden eepilliseen aikakauteen, jonka lasketaan\nulottuvan n. 700-950. Hergestin kirjaan sisältyvät ne 11 proosasatua,\njotka tunnetaan nimellä mabinogion (\u003C mabinog = bardin oppilas)\nja jotka ovat kaikua ranskalaisesta ritarirunoudesta, kertoen\nArthur-sikermän sankareista. Huomattavin runoelma on _Aneirinin_\nGododin, hämärä, traagillinen taistelukuvaus, joka myöhäisiin aikoihin\nsaakka oli walesilaisten bardien pää-aiheistona. Siitä kuvastuu aito\nkelttiläiseen tapaan taistelun riemu ja tappion murhe.\n\nAikakausi 950-1100 näyttää olleen runollisesti köyhä; silloin\nviljeltiin vain Gododin-aiheita. Mutta aikakautta 1100-1290 pidetään\nwalesilaisten proosatarinoiden kukoistuskautena, mikä oli seuraus\nvielä kerran koittaneesta itsenäisyydestä ja vapaudesta. 1073 nousi\nEtelä-Walesin hallitsijaksi Rhys ab Tewdwr, joka pakolaisena oli\noleskellut Bretagnen kimriläisten luona ja innostunut siellä vanhoihin\nkelttiläislegendoihin; mahdollista on että hänen toimestaan vanhat\nArthur-tarinat uudelleen elpyivät ja että hän toi niihin Bretagnessa\nkehittyneitä lisiä, mm. kertomuksen pyöreästä pöydästä. Pohjois-Walesin\nkuninkaaksi tuli 1081 Gruffyd ab Cynan, joka pakolaisena oli oleskellut\nIrlannissa, perehtynyt sikäläiseen runouteen ja innostunut sen korkeaan\ntasoon. Hän järjesti nyt bardien aseman ja hyödytti monella tavalla\nsekä runoutta että soitantoa. Luultavaa on, että hänen aikanaan\nwalesilaiset rupesivat viljelemään myös irlantilaisia aiheita.\nViittaamme sivulle 202.\n\nKuten ylläsanotusta lienee selvinnyt, eivät walesilaisetkaan saaneet\nsepitetyksi yhtenäistä suurempaa kansalliseeposta, vaan jäivät kuten\nirlantilaiset lyyrillisluontoisen ballaadin ja proosamuotoisen\nsankaritarinan asteelle. Mahdollista on, että se mutkallinen metriikka\nja loppusoinnutus, joka on heidän runoudelleen ominaista, koitui tässä\nsuhteessa esteeksi, sillä laajojen loppusoinnullisten ja mitoiltaan\nvaikeiden runoelmien sepittäminen on tietenkin armoitetuimmallekin\nlaulajalle hankalaa. Walesilaisten runous onkin tärkeätä myös metriikan\nja soinnutuksen historian kannalta.\n\n\n4\n\nWalesilaisten voitollisiin vastustajiin, _anglosakseihin_, sekautui\naikain kuluessa paljon kelttiläistä verta, antaen täten syntyvälle\nuudelle sekakansalle erikoisominaisuuksiaan. Se mielikuvituksen hersyvä\nrikkaus, jonka saattaa Englannin runoudessa huomata, on joskus tahdottu\njuontaa muinaisten kimriläisten kumminlahjaksi. Anglosakseilla ei ole\nollut kirjoitettua kirjallisuutta ennen kristittyä aikaa, mutta kyllä\npaljon muistista lausuttua runoutta, sankaritekojen ylistystä ja\nkansanviisautta, jonka aiheet kuuluivat yhteisgermaanilaiseen aikaan.\nTätä ovat viljelleet ja esittäneet erikoiset päälliköiden ja\nkuninkaiden seurueisiin kuuluneet ammattirunojat, \"runolaulajat\" (scop,\ngleeman), muinaisen riimukirjoituksen taitajat. Tämän epäilemättä\naikoinaan hyvin laajan pakanallisen runouden ainoat näytteet ovat\nsäilyneet munkkien ja lähetyssaarnaajien käsikirjoituksina. Niitä on\nkaikkiaan neljä: Beowulf, Widsith, Finnesburh ja Waldere, ja lisäksi\nviittauksia ihmeseppä Volundiin sekä sirpale tämän isää Wadea\nkoskevasta runosta.\n\nHuomattavin on Beowulf, joka sisältää 3.183 säettä. Sen pohjana on\nkaksi skandinavialaista sankaritarua, toinen goottilaisesta sankarista\nja kuninkaasta Beowulfista, toinen tanskalaisen kuninkaan Hrothgarin\nhovista ja siellä raivonneesta Grendel-hirviöstä. Tanskassa nämä\ntarinat ovat yhtyneet siten, että Beowulfista on tullut Grendel-hirviön\nsurmaaja. Sieltä on runoelma -- sellainen se lienee ollut --\nkulkeutunut tanskalaisten kauppiaiden mukana Friisein-saarille,\njossa joku anglosaksilainen munkki, lähetyssaarnaaja, on kuullut sen\nja vapaasti mukaillen ja kääntäen sommitellut siitä nykyisen\nBeowulf-runoelman, kutoen lomaan kristillisiä mietelmiä ja katkelmia\nmuistakin sankaritarinoista. Tämän on päätelty tapahtuneen n. 700.\nBeowulf ei siis ole sisällykseltään anglosaksilainen, vaan\nskandinavialainen. Kun sen _kirjoitti_ munkki, joka vielä piti\nVergiliusta esikuvanaan, on sillä ollut erikoiset säilymisen\nedellytykset. British Museumissa oleva käsikirjoitus, ainoa, mikä on\nolemassa, on peräisin noin v:lta 1000; se on hiukan tulen\nvahingoittama. Sen julkaisi ensi kerran islantilainen Thorkeline v.\n1815.\n\nGoottilainen sankari Beowulf saa kuulla, että hirviö Grendel on jo\nkauan vainonnut Hrothgarin valtakuntaa, käyden ryöstämässä kansan\nsuuresta valtasalista hänen sotureitansa syödäkseen heidät. Beowulf\nlähtee apuun ja voittaa yöllisessä taistelussa Grendelin, joka pakenee\näitinsä luo läheisen kammottavan järven (suon) pohjassa olevaan\nluolaan.\n\n    -- -- --\n    Pianpa huomasi viekas hirviö,\n    ettei hän milloinkaan maailman piirissä\n    tavannut ollut toisella miehellä\n    kovempaa kouraa: hän kauhistui mielessään,\n    sai sydämeensä pelon, mutta irti ei päässyt,\n    vaikka pois hän halusi piiloonsa paeta,\n    perkeleitten teille: ei hänen taitonsa\n    enää auttanut kuin muinaisaikoina.\n\n    Nyt hän sen huomasi, murhaaja hurja,\n    ilkeästi ennen ihmiskuntaa vaivannut\n    juonittelija julma, Jumalan vastustaja,\n    ettei hänen ruumiinsa kestänyt rasitusta,\n    kun urhea sankari, Hugleikin sukulainen,\n    piti häntä kädestä: kuolemanviha\n    oli molempien sydämessä. Surmanhaavan sai nyt\n    inhottava hirviö, olkapäähän ilmaantui\n    kauhea aukko, jänteet katkesivat,\n    nivelet murskaantuivat. Beowulf sai maineen\n    taistosta tuimasta: Grendelin täytyi\n    surmansairaana suohonsa paeta,\n    ilottomaan pesäänsä; ilkimys tiesi\n    elämänsä kurjan loppuun kuluttaneensa,\n    päiviensä määrän.\n\n                  [Suomentanut R. Dillström.]\n\nSeuraavana yönä äiti saapuu kostamaan ja vie yhden Beowulfin miehistä.\nBeowulf ajaa häntä takaa luolaan saakka, jossa syntyneessä taistelussa\nhän surmaa sekä haavoittuneen Grendelin että hänen äitinsä.\nTämä on runoelman ensi osan sisällys. Sen aihepiirit ja\nyhtymäkohdat muinaisskandinavialaiseen runouteen osoittavat sen\ntanskalaisperäiseksi. Jälkimmäisen osan sisällyksenä on kuvaus nyt\ngoottilaisten kuninkaana olevan Beowulfin taistelusta hänen\nvaltakuntaansa hävittävää lohikäärmettä vastaan. Beowulf -- nyt jo\nvanhus -- surmaa hirviön, mutta haavoittuu itsekin pahoin ja kuolee.\nRunoelma päättyy Beowulfin komeaan polttohautaukseen. Jälkimmäisen\nosan goottilaisisänmaallinen henki ja kuvaukset osoittavat sen\ngoottilaisperäiseksi. Beowulfin taistelu hirviöitä vastaan on tahdottu\nselittää Beowan, so. auringon, kevään, kesän ja syksyn kamppailuksi\ntalven jättiläistä vastaan. Joka tapauksessa runoelmassa on\nhistoriallista pohjaa, valaisevaa muinaisskandinaavien tapojen kuvausta\nja kaikua esihistoriallisista suurhenkilöistä.\n\nEsteettisesti on Beoioulfissa huomattavinta sen meren henki, meren\nvaltavan voiman ja hurjuuden kuvaus. Sen puolen saattavat\nenglantilaisetkin omaksua, sillä se oli yhteistä sekä anglosakseille\nettä muinaisskandinaaveille, ja on alusta alkaen ollut englantilaisen\nrunouden tunnusmerkillisiä piirteitä.\n\nWidsith (\"kaukokulkija\", runojan nimi) on eräänlainen muinaisgermaanien\nkuningasten luettelo, joka ilmaisee, mitä yhteisgermaanisia\nsankaritarinoita oli säilynyt anglosaksien keskuudessa; siitä päättäen\ntämä runous on ollut tavattoman runsasta; Finnesburh on Beowulfin\naineiston yhteyteen kuuluva kuvaus (vain 48 säettä) friisiläisten ja\ntanskalaisten taistelusta, jossa viimemainittujen kuningas Hnaef\nkaatuu; Waldere (68 säettä) on Ekkehartin Walthariuksen toisinto,\ntodistus siinä kuvatun sankaritarupiirin vanhuudesta.\n\nMuinaisenglantilaisessa runoudessa ei säkeiden tavulukua rajoitettu\neikä käytetty loppusointua. Säe jakautui kahteen puolisäkeeseen, joissa\nmolemmissa piti olla 4 korollista tavua; korottomia sai olla enemmän.\nSäepuoliskot nidottiin yhteen alkusoinnuilla siten, että edellisen 2 ja\njälkimmäisen 1 korollinen tavu alkoivat samalla konsonantilla tai\nvokaalilla. Otaksuttavasti runolaulaja esitti näitä runoja\njuhlallisesti lausumalla, antaen harppunsa helähdyksellä pontta\nkorollisille ja alkusoinnullisille kohdille.\n\nKirjoittaessaan muistiin yllämainitut runoelmat munkit tulivat\nlieventäneeksi ja poistaneeksi niistä paljon niiden pakanallista\nleimaa. Nimeämällä vielä pari runoa: Brunanburhin ja Maldonin\ntaistelun, jotka kuuluvat 900-luvun loppuun ja ovat jo kristillisiä,\nolemme maininneet tärkeimmän, mitä on säilynyt muinaisenglantilaisesta\nrunoudesta. Se muuttui nopeasti kristilliseksi, minkä voimme\nymmärtää muistaessamme Aldhelmin ja Baedan voimakkaan työn\nlatinalais-kristillisen kirjallisuuden edistäjinä, sai tyyssijansa\nluostareista ja otti aiheensa kristillisyyden ja latinan piiristä,\nsäilyttäen vain ilmaisumuotonsa ja osin mielikuvansa pakanallisen\nrunouden kaltaisina. Latinankielisen runouden uusi keksintö,\nloppusointu, esiintyy siinä vain harvoin. Muinaisenglantilaisen\nkristillisen runouden sepittäjistä ovat jääneet muistoon Kaedmon ja\nKynewulf.\n\n_Kaedmon_, ensimmäinen nimeltä tunnettu muinaisenglantilainen\nrunoilija, häämöttää meille legendamaisena olentona Baedan\nKirkkohistoriassaan kertoman tarinan takaa. Sen mukaan hän oli\nkarjanpaimenena Whitbyn luostarissa seitsemännen vuosisadan\nkeskivaiheilla (k. 680). Runoja, hymnejä, hän alkoi sepittää vasta\nmyöhemmällä iällä, saatuaan siihen samoin kuin bysanttilainen\nRomanos unessa herätyksen, kuten Baeda kertoo. Baeda esittää\nkertomuksessaan latinankielisen käännöksen eräästä Kaedmonin\n9-säkeisestä pienestä Luojan ylistyshymnistä. Kun sama hymni on\nlöydetty muinaisenglanninkielisestä käsikirjoituksesta, on syytä uskoa,\nettä se todellakin on Kaedmonin. Aikaisemmin hänen nimessään kulkeneet,\nOxfordin Bodley-kirjaston käsikirjoitukseen (Junius XI) sisältyvät\nraamatunaiheiset runoelmien katkelmat eivät ole hänen, vaan ovat\nperäisin eri ajoilta ja eri runoilijoilta (s. 119). Niihin sisältyy mm.\nse traagillinen langenneen pääenkelin kuva, jonka Milton sitten\nomaksui. Kaedmon, niinkuin seitsemännen vuosisadan muutkin\npuolikristilliset runoilijat, ilmeisesti sommitteli vain lyhyitä\nhymnejä.\n\nKaedmonin edustaman kristillisen hymnirunouden, lyriikan, syrjäytti\nkahdeksannella vuosisadalla kristillinen kertomarunous, jonka avulla\ntahdottiin tukahduttaa vielä elinvoimaisena kukoistava pakanallinen\nepiikka, se, johon mm. Beowulf kuuluu. Tällaisia kristillisiä runoelmia\non sepittänyt mm. eräs _Kynewulf_, jonka nimen riimukirjaimet on\ntavattu neljän eri runoelman loppusäkeistä, punottuina niihin kuin\ntekijän ilmoittamiseksi. Täten on hänen nimellään merkitty seuraavat\nExeter- ja Vercelli-kirjoissa (käsikirjoituskokoelmissa) olevat\nrunoelmat: marttyyritarina Juliana, Kristuksen taivaaseen astumista\nkuvaava runoelma Christ, Apostolien kohtalot ja Helena (Mene).\nJulianassa runoilijan mieliala on raskas ja murheellinen, mutta\ntaivaaseenastumisrunossa hän on jo luottava ja rauhallinen. Helenan\nlopussa on loppusoinnullinen säejakso, jossa runoilija viittaa entiseen\nelämäänsä pimeyden palvelijana ja myöhempään, heräämisen jälkeiseen\nonneensa. Kynewulfin elämänvaiheista ei tiedetä muuta; otaksutaan hänen\nolleen pakanarunoilija, joka tultuaan kääntymykseen omisti\nrunoilijalahjansa kristinuskon edistämiseksi. Hän on kansanomainen,\nkiinni pakanarunouden mielikuvissa ja taidekeinoissa. Apostolit\npyrkivät olemaan seikkailevia anglosakseja, joiden vaiheiden\nkuvauksessa runoilija joskus eksyy Beowulfin tyyliin.\n\nAldhelmin latinankielisillä arvoituksilla on ollut\nmuinaisenglantilaiset vastineensa, joiden mukaan hän on omansa\ntiettävästi tehnytkin. Tätä vanhaa kansanviisautta on säilynyt.\nErikoista huomiota ansaitsevat sitten eräät yksinpuhelun muotoiset\nrunoelmat, niistä kun hengähtää samaa eleegistä tunnelmaa, jonka\ntapaamme 1700-luvun runoudesta, romanttisen virtauksen puhjetessa\nnäkyviin. Vaeltajassa (The Wanderer) soturi valittaa päällikkönsä\nkuolemaa, jonka muistaa yksinäisyydessä kaukana vieraalla maalla,\nkaivatessaan menneiden päivien iloisia juhlia; Merenkulkijassa (The\nSeafarer) vanha merimies kuvailee talvipurjehduksen vaivoja ja vaaroja,\nja nuori merimies sen vastapainoksi kesää ja sen iloja; Deor (laulajan\nnimi) valittaa sitä, että ammattiveli on sysännyt hänet päällikön\nsuosiosta; Rauniolinnassa (The Ruined Burg) vallitsee voimakas,\nromanttinen autiustunnelma: vierassali on autio, siellä asuu tuuli ja\nilo on sieltä paennut; ratsastajat uinuvat, samoin sankarit\nhaudoissaan, harpun ääni on vaiennut, sammunut on riemu, joka ennen\nvallitsi linnassa. Beowulfissa tapasimme mahtavan meritunnelman; siihen\ntulee siis nyt lisäksi herkkä luonnontunnelma yleensä, eläytyminen\nluonnon mielialaan kuin Miltonin Allegrossa ja Penserosossa, ja\neleeginen autiusromantiikka, mikä kaikki on englantilaiselle runoudelle\nkuvaavaa. Tämä ei kyllä ole kirjallisuudessa kokonaisuuteen katsoen\nuutta, sillä voimakkaan luonnon läheisyyden tapaamme jo esim.\nKorkeassa veisussa, Iliaassa ja Odysseiassa, Sophokleen Oidipus\nKolonoksessa-näytelmässä, Euripideen Bakkhattarissa, Vergiliuksen\nAeneiissä, Georgicassa ym., ja murhe- ja autiustunnelman Raamatussa ja\niriläisten ja walesilaisten runoudessa, mutta se on kuitenkin uutta\ntässä vaiheessa, pitkien vuosisatojen kuluttua, ja osoittaa\nanglosaksien runollista herkkyyttä. Kun nämä runot epäilemättä ovat\nkirjallisia sepitelmiä, tekijöinään laulajat tai munkit, jotka varmaan\ntunsivat Raamatun, walesilaiset aiheet, ehkä Vergiliuksen ja muutakin\nantiikin kirjallisuutta, on olemassa se mahdollisuus, että autiuden ja\ntappion murhe oli opittua tällaisista lähteistä.\n\nKaedmon ja Kynewulf olivat northumbrialaisia, pohjoisenglantilaisia\nrunoilijoita. Tämän kirjallisuuden kehittymisen ehkäisivät\ntanskalaisten hyökkäykset. Kun Englanti sitten vapautui tanskalaisten\nvallasta ja kirjallisuus rupesi uudelleen orastamaan, se nousi\nlänsisaksilaisen kielimuodon piiristä, eikä aluksi enää runoutena, vaan\nsuorasanaisina, opetustarkoituksia varten sommiteltuina teoksina. Tämän\nkulttuurikäänteen aikaansaaja ja muinaisenglantilaisen proosan luoja\noli länsisaksien kuningas _Alfred_ (849-901). Tultuaan Wessexin\nkuninkaaksi 871 hän näin ryhtyi Kaarle Suuren esimerkin mukaan\nuudelleen rakentamaan kirjallisen sivistyksen edellytyksiä, kutsuen\nhoviinsa ne harvat oppineet, jotka vielä olivat jäljellä, ja tuottaen\nulkomailta lisävoimia. Hänen paras auttajansa tässä yrityksessä oli\n_Asser_ niminen munkki, joka opetti hänelle latinaa ja kirjoitti\nmyöhemmin hänen elämäkertansa. Tiedonjanoisena ja innokkaana tietojen\nlevittäjänä Alfred ryhtyi itse valmistamaan alamaisilleen kirjoja,\nkääntäen ja mukaillen useita silloisen maailman parhaista teoksista.\nNäistä mainittakoon: Gregorius Suuren Kaksinpuhelut (Dialogorum libri\nIV) ja Paimenen ohje (Regulae pastoralis liber), jonka esipuhe on\nensimmäinen alkuperäinen englanninkielinen proosasepitelmä; Baedan\nEnglannin kirkon historia; Englannin kronikka, jonka munkit olivat\nsaattaneet vuoteen 855 saakka ja jonka Alfred nyt täydensi oman aikansa\ntiedoilla; Orosiuksen Maailmanhistoria, jonka hän sovitti\nenglantilaisille, lisäten siihen pohjoismaita koskevia tietoja;\nBoëthiuksen Filosofian lohdutuksesta; Augustinuksen Yksinpuhelut\n(Soliloquia); ja psalmikäännökset. Hän kokosi myös valtakuntansa vanhat\nlait. Alfredin kuoltua proosan kehittyminen seisahtui lähes sadaksi\nvuodeksi. Sitä rupesi jatkamaan oman aikansa Baeda, munkki _Aelfric_\n(955-1022), jonka toimesta mm. käännettiin Raamattua. Anglosaksilaisen\neli muinaisenglantilaisen kirjallisuuden aika loppui normannien\ntullessa maahan 1066.\n\nNormannien valloitus aiheutti suuria muutoksia Englannin valtiollisessa\nja sivistyksellisessä elämässä. Syntyi yhden kuninkaan hallitsema\nyhtenäinen valtakunta, yhteiskunnan lopullisesti perustautuessa\nläänitysjärjestelmän pohjalle. Voitettujen sivistysmuoto,\nmuinaisenglantilainen kirjallisuus, runous ja kieli rupesivat\nunohtumaan; voittajien sivistysmuoto, ranskan kirjallisuus ja kieli\nrupesivat valtaamaan alaa. Alkoi molempien kielien hidas ja vähitellen\ntapahtuva yhteensulautuminen, jota kesti kolmisen vuosisataa. Vasta\n14:nnellä vuosisadalla voidaan todeta uuden yleiskielen, keskiajan\nenglanninkielen, saavuttaneen valta-aseman kaikkien säätyjen\npääkielenä.\n\nEnglannin keskiaikaisen (englanninkielisen) kirjallisuuden\nvarhaisimpia ilmiöitä on munkki Layamonin Arthur-runoelma\nBrutus, (Brut), jonka käsittelemme sankarilaulujen yhteydessä.\nMuinaisenglantilaista kristillistä runoutta vastaava kirjallisuus elpyi\nuudelleen: Ormulum, jonka on n. 1200 sepittänyt Orm-niminen runoilija,\nsisältää evankeliumien aiheita, sommiteltuina 8- ja 7-tavuisiksi\nsäkeiksi. 1300-luvulle kuuluu myös Maailmanjuoksija (Cursor mundi),\n24.000 parittain loppusoinnullista dimetrisäettä sisältävä, luomisesta\nviimeiseen tuomioon ulottuva pyhä historia, kirjoitettu vapaasti ja\nhumoristisesti ja tarkoitettu syrjäyttämään maalliset runoelmat. Siinä\nesiintyy mm. ahnas juutalainen, Shylockin ilmeinen alkutyyppi. Proosan\nnäytteenä mainitaan Erakottarien ohje (Ancren Riwle, n. 1200), koruton\nja hurskas hartaus- ja ohjekirja nunnia ja muitakin elämän pyhyyteen\npyrkiviä naisia varten.\n\nMuinaisenglantilaisesta runoudesta katsovat meihin vakavat, miehekkäät,\ntunteelliset kasvot. Se on ollut juhlallista, lausuttavaksi aiottua,\nmittansa vuoksi laulettavaksi sopimatonta. Minkälaista on ollut se\nrunous, jota on laulettu, siitä ei ole tietoa, koska sitä yhteisen\nkansan iloitteluun kuuluvana ei ole pidetty muistiin merkitsemisen\narvoisena. Se on kuitenkin varmaan elänyt vuosisadasta toiseen,\nammattiviljelijöinään kansanomaiset kulkurilaulajat ja ilveilijät, ja\nrupeaa nyt ranskalaisten esimerkin rohkaisemana pyrkimään kuuluville.\nNuo vapaat, vanhoista perinteistä riippumattomat kuljeksivat\nlauluniekat, jotka otaksuttavasti osasivat sekä anglosaksia että\nranskaa, olivat tehokkaita uuden runouden kehittäjiä sekä sisällykseen\nettä muotoon nähden. He kotiuttivat Englantiin ranskalaisperäisiä\nrunomittoja, chanson de geste- ym. ranskalaisten runoelmien ja runojen\naineksia, satiirisia sepitelmiä jne., ja viljelivät englantilaisia\naiheita näiden mallien mukaisesti. 1100-luvun lopulta säilyneessä Elyn\nluostarin kronikassa kerrotaan kuningas Knutin (1017-1035) soutaessaan\nluostarin ohi laulaneen erään kansanomaisen cantilenan, jota kansa\nesitti in choris, so. varmaankin tanssileikeissään, ja jonka\nensimmäinen säkeistö kuului:\n\n    Merie sungen de muneches binnen Ely,\n    da Cnut ching reu der by.\n    Rowed, cnites, noer the land\n    and here we des muneches saeng.\n\n    Iloisesti lauloivat munkit Elyssä,\n    kun Knut-kuningas souti sivu.\n    \"Soutakaa, sotilaat, lähemmäksi maata\n    ja kuulkaamme munkkien laulua\".\n\nSiitä helähtää siis tuttu ballaadin sävy. 1100-luvun kronikoissa\nkerrotaan Hereward-nimisestä ballaadisankarista ja hänen uroteoistaan,\njoista, ilmoittaa kronikka, \"vielä lauletaan kaduilla\"; sanotaanpa,\nettä \"vaimot ja lapset lauloivat hänestä piirileikeissään\". Tästä\nvoimme päätellä ballaadin esiintyneen Englannissa jo 1100-luvulla.\nNiitä merkittiin muistiin vasta 1400-luvun keskipalkoilla, ja muutamia\nRobin Hoodia koskevia painettiin jo saman sataluvun lopussa.\n1500-luvulla niitä levitettiin paljon arkkiveisuina, mutta sitten ne\nunohtuivat, noustakseen näkyviin vasta 1700-luvulla, jolloin niillä oli\ntärkeä vaikutus romantiikan heräämiseen.\n\nTähän keskeytämme Englannin kirjallisuuden selostamisen tällä kertaa.\nKosketamme siihen myöhemmin chanson de geste- ja ritarirunouden,\nlyriikan ja keskiajan tieteen yhteydessä, ja jatkamme sen esittelyä\nsitten, kun renessanssi rupeaa heittämään siihen uuden päivän\nrusotusta.\n\n\n5\n\nSiirryttäessä _manner- ja pohjoisgermaaniseen_ tarinapiiriin, johon\nolemme jo anglosaksien yhteydessä koskettaneet, on aluksi\nhuomautettava, että _riimukirjoitus_ ja sillä sepitetyt lyhyet\nmuistolauseet, joita on löydetty varsinkin Skandinaviasta, mutta myös\nTanskasta, Saksasta ja Englannista, ovat selvä merkki niiden edustamana\nvarhaiskautena (n. 200-650) viljellystä eepillisluontoisesta\nsankarirunoudesta. Sitä ei ole vain säilynyt siksi, että kirjoitustaito\noli tähän aikaan näiden kansain keskuudessa harvinainen ja että\nkirjoitusvälineet olivat perin vaivalloisia (kiven, metallin ja puun\npinta), asettaen laajemmille sepitelmille luonnolliset esteet; puun\nyleisestä käytöstä lyhyihin kirjallisiin tiedonantoihin ovat ns.\nriimusauvat (kefli) myöhäisiä, kauan säilyneitä esimerkkejä.\nRiimukirjaimien (runa) alkuperä on johdettava kreikkalaisten aakkosten\nvarhaisasteesta ja niiden muotoon on voinut vaikuttaa se, että niitä\noli helpompi leikellä puun pintaan syiden poikki kuin näitä pitkin.\nSaksassa ja Englannissa ei riimukirjoitusta liene enää tunnettu\n700-luvun jälkeen, mutta Skandinaviassa se oli käytännössä vielä\nkeskiajalla, Gotlannissa 1500-luvulle saakka.\n\nToinen vielä varhaisempi kirjallinen muistomerkki germaaneista\non tietenkin Tacituksen Germania (I, 421), jolla kuten\nriimukirjoituksellakin on kuitenkin päämerkityksensä historiallisena\ntodistuskappaleena. Germaanien omalla varhaiskielellä, joskaan ei\nheidän asioistaan, puhuu sen sijaan _Wulfilan_ 4:nnelle vuosisadalle\neli siis riimukirjoituksen varhaisaikaan kuuluva Raamatun käännös.\nWulfilan (= pieni susi, n. 311-383) isovanhemmat olivat länsigoottien\nsotavangeiksi ottamia Kappadokian kreikkalaisia, mutta itse hän oli jo\ntäysin goottilaistunut. Nuorena hänet lähetettiin panttivangiksi\nBysanttiin, jossa hän tutustui areiolaisuuteen, oppi kreikkaa ja\nlatinaa, ja toimi maanmiestensä opettajana. 341 hänet lähetettiin\nkotiseudulleen työskentelemään lähetyspiispana. Goottien piispana hän\nnyt olikin loppuikänsä eli yli neljäkymmentä vuotta, asuen suurimman\nosan tästä ajasta nykyisen Tirnovon seuduilla (Pohjois-Bulgariassa).\nHän kuoli Bysantissa, jonne keisari oli kutsunut hänet sovittamaan\nerästä sen ajan loppumattomista areiolaisriidoista. Historiasta\nmuistamme, että juuri Wulfilan aikana länsigootit ryntäsivät Tonavan\nyli ja voittivat Bysantin joukot Adrianopolin luona (378), jolloin\nkeisari Valens surmasi itsensä; epäselväksi on jäänyt, mikä osuus\npiispa Wulfilalla on ollut näihin suuriin tapahtumiin.\n\nWulfila harjoitti laajaa areiolaista lähetystoimintaa länsigoottien\nkeskuudessa, kilpaillen katolisten kanssa ja kärsien hallitsija\nAthanarikin vainoa. Kun areiolaiset käyttivät jumalanpalveluksessa\nkansankieltä, täytyi Wulfilan ottaa kirkkonsa kieleksi gootti,\nja niin tuli Raamatun kääntäminen välttämättömäksi. Hän muodosti\nkreikkalaisista, latinalaisista ja riimukirjaimista omat aakkosensa ja\nkäänsi gootiksi evankeliumit, apostolien kirjeitä ja ehkä osia Vanhasta\nTestamentista. Käännös on tarkkaa ja osoittaa tekijänsä älykkääksi,\ntietorikkaaksi mieheksi. -- Meille se on säilynyt Italiassa\nitägoottilaisena aikana tehtynä käsikirjoituksena, joka oli jolloinkin\njoutunut Prahaan ja päätyi sieltä ruotsalaisten sotasaaliina 1648\nUpsalan kirjastoon. Se on kirjoitettu hopeaisilla kirjaimilla\npurppuraiselle pergamentille, sidottu hopeaisiin kansiin, mistä sen\nnimi Hopeainen kirja (Codex Argenteus), ja ilmeisesti aiottu\nkuningasperhettä varten. Nykyisessä asussaan se on epätäydellinen,\nsisältäen vain huomattavia osia evankeliumeista. Muitakin\nmuinaisgoottilaisia kirjoituksia on säilynyt, periytyen Italiasta\n400-luvulta.\n\nWulfilan Raamattu ilmoittaa, minkälaista oli goottien kieli, antaen\ntälle täydellisen kirjallisen asun; häntä voi siis pitää germaanien\nkirjallisuuden perustajana. Lähestyäksemme edelleen germaanien maailmaa\nulkoapäin toteamme, että heidän vanhoja historiallisia tarinoitaan\nsisältyy aikaisemmin mainittuihin Jordaneen, Paulus Diaconuksen,\nGregorius Toursilaisen, Rimbertuksen, Widukindin ja Saxo Grammaticuksen\nkronikoihin. Todistuksena heidän sankarirunoutensa olemassaolosta\nvoidaan vielä mainita Einhardin kertomus, kuinka Kaarle Suuri käski\nkirjoittaa muistiin \"ne ikivanhat barbaariset laulut, joissa muinaisten\nkuningasten urotöitä ja sotia ylistettiin\". Että näin tehtiin,\ntiedämme siitä, että Ludvig Hurskas antoi hävittää siten kertyneet\nainekset pakanallisina ja tarpeettomina. Tietomme manner- ja\npohjoisgermaanisesta tarinapiiristä perustuvat lopuksi ymmärrettävästi\nitse säilyneisiin runoihin. Anglosaksilaiset muinaisrunot, joista tämä\ntarinasto myös heijastuu, olemme jo käsitelleet; saksalaisista olemme\nsamoin jo maininneet Waltharius-runoelman; 800-luvulle kuuluu sitten\nseuraava saksalainen sankariruno Hildebrandin laulu, minkä jälkeen\ntulee 1100-luvun lopulle ulottuva aukko, kunnes 1200-luvulla näkyviimme\nnousevat Nibelungien laulu ja Gudrun. Huomattava on 1200-luvun lopulta\nperiytyvä Didrik Berniläisen (Theoderik Veronalaisen eli Suuren)\ntarina, joka on kirjoitettu Norjassa, Bergenissä, hansakauppiaiden\nkertomusten perusteella, ja johon sisältyy aiheita kaikkien hansateiden\nvarsilta, jopa Novgorodista saakka. Täten tietoomme tulleista\nmannergermaanisista sankaritaruista kuvastuu seuraavia historiallisia\npiirteitä:\n\nJordanes kertoo itägoottien kuninkaasta Hermanarikista (Ermanerich),\nettä hän surmasi puolisonsa Sunildan ja että tämän veljet Sarus ja\nAmmius verikostoksi haavoittivat häntä niin pahasti, että hän kuoli;\nmuista lähteistä on periytynyt tieto, että hän surmasi itsensä hunnien\nvoitettua hänen joukkonsa. Tarinan Hermanarik on tyranni, joka ilkeän\nSibikin valheiden johdosta heittää puolisonsa Svanhiltin hevosten\npoljettavaksi ja surmaa veljenpoikansa. Didrik-tarina kertoo Hamdir ja\nSörli veljeksistä, jotka kostaakseen sisarpuolensa Svanhiltin kuoleman\nlähtivät sotaan tämän puolisoa Jörmunrekiä vastaan, silpoivat häneltä\nkäden ja jalan, ja saivat itse surmansa. Sama tarina on kerrottuna myös\nruno-Eddassa.\n\nDidrikistä tarina teki Hermanarikin veljenpojan ja käänsi historian\nylösalaisin kuvittelemalla, että Didrik valloitti Italian tältä pahalta\nsedältänsä, tuli karkoitetuksi ja suoritti sen jälkeen valloituksen\nlopullisesti uudelleen. Historiasta tunnettu Theoderik Suuren oleskelu\nBysantissa panttivankina on tarinassa kuviteltu siten, että kun\nHermanarik karkoitti Didrikin, tämä silloin poistui Attilan hoviin.\nNäin liittyivät Attila ja hunnit germaanien tarinapiiriin.\n\nHildebrand, samannimisen katkelman päähenkilö, kuuluu Didrikin\nseurueeseen ja pakenee hänen mukanaan Attilan hoviin, josta palatessaan\nkuten tulemme näkemään tapaa kohtalonsa. Didrikin sankareihin kuuluvat\nvielä Wolfhart, Wittich (historiallinen Vidigoia) ja Attilan pojat.\n\nTähän Hermanarikia, Didrikiä ja Attilaa koskevaan sanokaamme\nitägoottilaiseen tarinapiiriin liittyy sitten ns. burgundilainen\nsikermä. Kun Attila näet 437 kukisti Burgundin valtakunnan, rupesi\ntarina käsittelemään tätä vaihetta ja etsimään Attilalle kostoa. Tämä\nlöytyi luontevasti vanhalta verikoston tieltä: Attilalle annettiin\npuolisoksi Burgundin kuninkaiden Gundaharin, Godomarin ja Gislaharin\nsisar Hildiko, joka hääyönä surmasi puolisonsa. Muistamme tavanneemme\nWaltharius-tarinassa Hildegunden, Wormsin kuninkaan Guntherin ja tämän\nuljaan seuralaisen ritari Hagenin, ja ymmärrämme nyt mainitun runoelman\nolevan jokin episoodi burgundilaisesta sikermästä. Burgundin kuninkaan\nseuralaisia sanotaan viimemainitussa runoelmassa \"nebuloneiksi\" (franci\nnebulones = petollisiksi frankeiksi).\n\nSitten mainitsemme eräitä historiallisia henkilöitä ja tapahtumia,\njoiden jälkimaine muuttui eteläfrankkien sankaritarustoksi. Attilan\nsuorittama Burgundin valtakunnan hävitys on siinä suhteessa tärkeä\ntapahtuma, 538 antoi burgundilainen kuninkaantytär Chrodihildis, joka\noli naimisissa erään frankkilaiskuninkaan kanssa, kostoksi surmata\nsukulaisensa; 560 taisteli frankkilainen Sigibert saksilaisia ja\ntanskalaisia vastaan; Austrian Brunhilde ja Neustrian Fredegunde olivat\npitkällisessä taistelussa toisiaan vastaan ja 575 surmasivat\nFredegunden salamurhaajat Brunhilden puolison Sigibertin; 956\nperustettiin avarien rajalle maakreivikunta. Nämä ja monet muut\ntapahtumat menettivät kansan mielikuvituksessa pian todellisuuspohjansa\nja rupesivat yhdistymään sen mukaan, miten taiteellinen vaisto vaati.\nNäin syntynyt kansanrunous levisi pohjoiseen ja päätyi lopuksi sekä\nNorjan että mahdollisesti myös Englannin kautta Islantiin, josta,\nruno- ja proosa-Eddasta sekä Volsungasagasta löydämme sen\nvarhaismuodossaan (s. 253).\n\nSyventymättä tällä erää enempää näihin mannergermaanisiin tarinoihin\nsiirrymme pohjoisiin sikermiin. Ne ovat säilyneet Islannissa, jonne\nNorjan monet Harald Kaunotukan (Hårfagre) 872 voittamat ja hänen\nitsevaltiuteensa alistumattomat ylpeät suurtalonpojat, päälliköt ja\njaarlit muuttivat perheineen, sukuineen ja omaisuuksineen, lauluineen\nja perinnetietoineen. Täällä, pitkien talvien pimeydessä, sekä\nperittyjen että uusien vaikutelmien alaisina, he kehittivät\nkirjallisuuden, joka laajuudessaan ja runollisessa jylhyydessään hakee\nvertojansa.\n\nVanhempi eli runo-Edda löydettiin Islannista 1643 ja tunnetaan nimillä\nSaemundin Edda (erään Saemund nimisen, 1133 kuolleen papin mukaan,\njolla ei kuitenkaan ole osuutta tähän teokseen) ja Kuninkaallinen kirja\n(Codex regius). Sitä säilytetään nykyisin Kööpenhaminassa. Se on\neräänlainen \"laulukirja\", luultavasti yksi monista samanlaatuisista,\nkirjoitettu nykyiseen muotoonsa n. 1270. Useimmat sen runoista ovat\nkuitenkin paljoa vanhempia, periytyen jo norjalaiskaudelta, 800-luvun\nlopusta ja 900-luvulta, ja varhaisislantilaiselta kaudelta,\n1100-luvulta. Ne voidaan aiheidensa puolesta ryhmittää (1)\n_myytillisiin_, (2) _opettaviin_ ja (3) _sankarirunoihin_.\n_Ensimmäisestä_ mainittakoon Valan ennustus (Völuspá), jossa\nennustajatar (vala) ylevin ja hämärin sanoin kertoo maailman\nluomisesta, tuhosta ja uudistumisesta, luoden katsauksen jumalien ja\nihmisten historiaan. Thrymskvaedi kertoo, kuinka ukkosenjumala Tor saa\nLokin viekkauden avulla jättiläisiltä pois vasaransa, jonka nämä\nolivat varastaneet. Skirnesmál kertoo Frejn rakastumisesta\njättiläisen tyttäreen Gärdiin ja siitä, kuinka hän saa tämän omakseen\nSkirner-palvelijansa avulla. _Toisesta_ ryhmästä mainittakoon Korkea\nlaulu (Hávamál), sikermä erilaatuisia runoja, mutta pääosaltaan sarja\nlyhyitä, sattuvia elämänohjeita ja ajatelmia, joista pohjolan asukkaan\nsiveelliset käsitykset ilmenevät. _Kolmannesta_ ryhmästä on\ntunnetuimpia Völundarkvaedi, jossa kerrotaan, kuinka ahne kuningas\nNidud vangitsee mestariseppä Völundin ja pahoinpitelee häntä, ja kuinka\ntämä lopuksi kostaa; tämä tarina on enemmän myytillinen kuin\nsankarillinen. Varsinaisia sankarilauluja on kaksi eri sikermää:\npienempi Helgilaulut, jotka kertovat Helgi Hjorvardssonista ja\nHelgi Hundingsbanesta, ja laajempi Volsungin- eli Sigurdinlaulut,\njotka kertovat kaikille germaaneille yhteisistä Volsung- ja\nNiflung-sankareista. Pääurho on volsungi Sigurd Fafnisbane (Siegfried\nLohikäärmeentappaja), jonka sankarityöt ja tuho ovat sikermän\npääsisällyksenä, ja johon palaamme Nibelungien laulun yhteydessä. Eddan\nrunot on sepitetty fornyrdislag-muotoon (forn = vanha, ord = säe) so.\nsommiteltu nelitavuisista, tavallisesti kaksittain allitteraatiolla tai\nassonanssilla tai molemmilla toisiinsa yhdistetyistä säkeistä, joista\nneljä paria muodostaa säkeistön. Lukemalla tällaisen parin peräkkäin\nyhdeksi saamme säkeen, joka on suunnilleen sama kuin anglosaksilainen\nja palautuu muinaisgermaanilaiseen muotoon. Eddarunojen sepittäjät ja\nesittäjät tunnettiin nimellä thulir (= puhuja, laulaja); heistä ei ole\nsäilynyt henkilötietoja.\n\nToinen huomattava islantilaisen runouden laji on ns. _skaldirunous_,\njolla tarkoitetaan nimeltä mainittujen norjalaisten ja islantilaisten\nrunoilijain historiallis- ja henkilöaiheisia sepitelmiä. Vanhimpia ovat\nns. _kilpilaulut_, jotka runoilija (= skald) sepitti päällikön\nkunniaksi saatuaan tältä lahjaksi kilven; aiheena olivat kilpeen\nkaiverretut, jumalia ja sankareita esittävät piirrokset, ja päällikön\npolviluku, joka tietenkin alkoi Odinista. Muodoltaankin skaldirunous\nerosi eddarunoudesta: sen arvokkain laji oli laaja drapa, jonka\nosastoja erotti toisistaan aina palautuva kertosäkeistö. Allitteraatio\noli tarkoin määrätty ja sen rinnalla esiintyi laajennettu assonanssi\neli sisäsointu. Erikoisesti tunnusmerkillinen oli sille ns. kenninkien\n(kenningar) käyttö, so. asiain esittäminen runollisilla kuvilla,\nsanomatta suoraan nimeä. Esimerkiksi _taistelu_ oli \"meren kuningasten\nmyrsky\", _silmä_ \"otsan kuu\", _kulta_ \"kanervakalan (so. käärmeen)\nvuode\". Tämä on merkki pitkälle kehittyneestä taituruudesta, jopa\nrunouden rappeutumisesta, ja tuo mieleen 1600-luvun presiöösien ja\nklassillisen runouden tavan puhua asioista, henkilöistä ja esineistä\nkiertelevin ja kuvaavin sanoin, välttämällä suoraa nimeä, jota\npidettiin epärunollisena. Skaldirunous vetää taiturimaisuudessa ja\nvarsinkin konstikkaiden kenninkien keksimisessä vertoja etelän\nmutkallisimmalle ja teeskennellyimmälle runoudelle. Sen sepittäjät\nolivat arvossapidettyjä kaikkialla pohjolassa, jossa näinä varhaisina\nviikinkivuosisatoina yleisesti ja hartaasti sekä sommiteltiin että\npalvottiin runoutta. Meidän, jotka pidämme samanaikaisen etelän\nrunouden tuntemista tärkeänä, on syytä muistaa näitä pohjolan\nrunoilijoita, joiden säkeitä on varmaan lausuiltu myös Suomen\nmantereella: _Brage Vanhaa_, joka eli noin 800, _Harald Kaunotukkaa_,\njoka piti loistavaa hovia ja suosi runoilijoita, ja _Tjodolf\nHviniläistä_, joka sepitti norjalaisen pikkukuninkaan kunniaksi\nhallitsijakronikan, ns. Ynglingatarinan, aloittaen sillä mm. Ruotsin\nkuninkaiden sadunomaisen historian.\n\nNorjassa skaldirunous tyrehtyi 900-luvulla, mutta levisi sieltä\nIslantiin ja kukoisti täällä niin, että islantilaisia kiertäviä\nskaldeja oli kaikkialla pohjolan päälliköiden ja kuninkaiden hoveissa\nkunnioitettuina runotaidon ja tiedon miehinä. 900-luvulta mainitaan\n_Egil Skallagrimsson_, joka osti viholliseltaan, kuningas Erik\nBlodyxiltä (= verikirves) henkensä sepittämällä Päänlunastus\n(Huvudlösen) nimisen runon. Olavi Verokuninkaan (Skottkonung) hovissa\noleskelivat _Hallfred Vandraedaskald_ (= vaeltava runoilija) ja\n_Gunnlaug Ormstunga_ (= käärmeenkieli). Vielä 1200-luvun puolivälissä\noleskeli Ruotsissa islantilaisia skaldeja, mm. Birger jaarlin hovissa\nrunoja ja historioitsija _Sturla Thordarson_.\n\nPerehtyminen skaldirunouden taitoon vaati erikoista koulutusta. Sitä\nvarten kirjoitti runoilija ja historioitsija _Snorre Sturluson_\n(murhattu 1241) teoksen, jonka tarkoituksena oli olla tällainen\nruno-oppi. Se on ns. suorasanainen eli Snorra-Edda, jolle tämä nimi\n(odr \u003C edda = runo-oppi) siis varsinaisesti kuuluu. Siinä on useita\nosastoja, mm. esitys pohjoismaalaisten jumaluustarustosta nimeltä\nGylfaginning (= Gylfen harhanäky), runollisista sanoista ja\nkenningeistä, runomitoista ym.\n\nKolmas huomattava islantilaisen kirjallisuuden laji oli suorasanainen\nns. _sagarunous_, joka varhaisista ajoista saakka kukoisti kertojain\nja skaldien viljelemänä muun kirjallisuuden rinnalla, mutta jota\nruvettiin kirjoittamaan muistiin vasta latinalaisten kirjaimien tultua\ntunnetuksi 1100-luvulla. Siinä voidaan erottaa kaksi pääryhmää:\n_historialliset_ eli henkilöitä, sukuja ja kuninkaita koskevat, ja\n_myytillis-romanttiset_ sagat eli \"tarinat\". Ensimmäinen historiallisia\nperinnetietoja sisältävä sagateos on pappi _Are Frodin_ (k. 1148)\nIslanninkirja (Islendingabok), joka sisältää islantilaisten\nhistorian vuoteen 1120 saakka; se on islantilaisen historiallisen\nsagakirjallisuuden peruskirja. Useimmat sagat merkittiin muistiin\n1200-luvulla, jolloin (1220-1270) oli tämän kirjallisuuden\nkukoistuskausi. Huomattavimmat historiallisista sagoista ovat Egilin,\nNjalin ja Gunlaug Käärmeenkielen tarina. Vaikka sagojen henkilöt ja\ntapahtumat ovatkin todellisia, on ne usein käsitelty huomattavalla\nrunollisella voimalla, joten tulos on joskus taiteellisesti arvokas.\nTältä sagapohjalta syntyi myös varsinainen historiankirjoitus, jonka\ntunnetuin edustaja on mainittu _Snorre Sturluson_. Hänen teoksensa\nHeimskringla (= maanpiiri, jolla sanalla se alkaa) luettelee Norjan\nkuninkaat 1177 saakka ja sisältää mm. tunnetut kuvaukset Svolderin\ntaistelusta ja Torgny-laamannin esiintymisestä Upsalan kansankäräjillä.\nHenkilöiden kuvaukseen on pantu erikoista painoa, kohtaukset on usein\ndraamallisesti huipistettu, tyyli on selkeätä, sujuvaa ja sivistynyttä.\n\n_Myytillis-romanttisista_ sagoista, joista edelliset ovat\njumaluustarullisia, jälkimmäiset Euroopan kirjallisuuden vaikutuksen\nalaisina syntyneitä uusia sepitelmiä, mainittakoon Sigurd-laulujen\nmukaelma Volsungatarina ja Hervarartarina, joka on yhdistetty monista\nsagoista ja kertoo kilpi-impi Hervorista ja Tirfing-miekasta. Siihen\nsisältyvät tunnetut tarinat Angantyristä, Orvar Oddista, taistelusta\nSamson saarella, Hjalmarista ja Ingeborgista. Se loppuu kuvauksella\nhunnien ja goottien valtavasta kamppailusta, jolla arvellaan\ntarkoitettavan Katalaunisten taistelua (451). Lopuksi mainittakoon\nFritiofin saga, Tegnérin runoelman pohjatarina, joka on verraten nuori,\nmonista aineksista yhdistetty, mahdollisesti Norjassa kirjoitettu.\n\nKuten tästä selostuksesta ilmenee, on islantilaisilla ollut varhaiselta\nkeskiajalta saakka huomattava kirjallisuus, jolle on löydettävissä\nvertauskohta vain Irlannista. Se on säilyttänyt pohjoismaalaisten\nmytologian ja sankarihistorian ja sillä tuli olemaan ossianilaisen ja\nwalesilaisen runouden rinnalla herättävä ja perustava merkitys\nromantiikan historiassa. Lyhyesti mainitsemme tässä yhteydessä vielä,\nmiten tästä yhteisperinnöstä haarautuivat pohjoismaiden kansalliset\nkirjallisuudet.\n\nSeuratessamme Islannin kirjallisuuden vaiheita olemme samalla\nselostaneet kaiken, mikä on tärkeintä Norjan kirjallisuuden (norrone\nlitteratur) alkuhistoriassa. Lisäksi mainittakoon vain _maakuntalait_,\njoita on neljä: Gulatings-, Frostatings-, Eidsivatings- ja\nBorgartings-laki, ja jotka on merkitty muistiin varhaisintaan\n1100-luvulla. Ne olivat voimassa vuoteen 1274, jolloin Magnus Lagabøter\n(\"lainparantaja\") saattoi voimaan uuden _maanlain_ (landslov). Norjan\n_varhaishistoria_ on islantilaisten kirjoittama; siitä mainittakoon\nislantilaisen apotin Karl Jonssonin sepittämä Sverren saga,\njoka kertoo samannimisen kuninkaan (1184-1202) valtaan pääsystä ja\nvaiheista ja antaa elävän kuvan hänen ajastaan ja voimakkaasta\npersoonallisuudestaan. Se on jatkoa Sturlusonin Heimskringlaan, joka\nkuten mainittu luettelee Norjan kuninkaat vuoteen 1177 eli Sverren\nesiintymiseen saakka. Sverren aikaansaamaa kuninkaan vallan\nvahvistumista kuvaa Kuninkaan kuvastin (Kongespeilet). Kalmarin unionin\nalkaessa 1397 Norja rupesi nopeasti menettämään valtiollista ja\nvarsinkin sivistyksellistä yksilöllisyyttään. Tämä aleneva suunta\njatkui yhä nopeammin sen jälkeen, kun unionin purkautuessa 1450 Norja\nkytkeytyi entistä lähemmin Tanskaan. 1500-luvulla, uskonpuhdistuksen\njälkeen, Norja oli vaipunut Tanskan maakunnan asemaan. Seurauksena\ntästä oli sivistyksen ja kirjakielen tanskalaistuminen, joka kehittyi\nsangen pitkälle jo 1400-luvun lopulla ja jonka tanskankielellä\ntoimitettu uskonpuhdistus saattoi päätökseen. Siitä asti aina\nnykyaikaan saakka on Norjalla ja Tanskalla ollut yhteinen kirjallisuus.\n\n_Tanskalla_ on muinaisskandinavialaiseen kirjallisuuteen sama\nperintöosuus kuin muilla pohjoismailla. Ennen sanotun lisäksi\nhuomautamme, että skandinavialaisperäiseksi osoitettu Beowulf todistaa\nrunsaan sankarirunouden olemassaolosta viikinkiaikana, johon myös\nkuuluvat monet Saxo Grammaticuksen kertomat tarinat. Tämä vanha\nkulttuuri painui vähitellen näkymättömiin kristinuskon tieltä, joka\nsaapui Tanskaan 900-luvulla ja ennenpitkää antoi sen hengenelämälle\nkatolisen leiman. Tanskan vanhat maakuntalait (Skånen, Själlannin ja\nJuutin laki) kuvastavat sen muinaista yhteiskuntaelämää ja\najatustapoja.\n\n_Ruotsin_ osuus muinaisskandinavialaiseen runouteen on sama kuin sen\nsisarkansojen. Aikain kuluessa sen jumaluustarullinen ja sankarirunous,\njosta Beowulf ja Ynglingatarina sekä riimukirjoitukset todistavat,\nerikoistui omalle kansalliselle suunnalleen. Ainoa säilynyt näyte\npuhtaasti muinaisruotsalaisesta sankarirunoudesta on Itä-Götanmaalta,\nRokin kirkon seinästä, löydetyssä riimukivessä (Rökstenen, 1862, s.\n105) oleva laaja riimukirjoitus, jossa on vuoroin suorasanaista,\nvuoroin fornyrdislagrunoa, ja jossa kerrotaan mm. Didrik Berniläisestä.\nRiimukiviä, jotka vastaavat meidän aikamme hautapatsaita ja joissa on\nlyhyitä merkintöjä vainajista, on Ruotsista löydetty enemmän kuin\nmistään muualta: lähes 2000 kpl. Mitään tietoa siitä, harjoittivatko\nruotsalaiset enemmälti islantilaistyylistä runouden ja historian\nkirjoittamista, ei kuitenkaan ole säilynyt. Kulttuurihistorian kannalta\nkiintoisia muinaisia muistomerkkejä ovat _maakuntalait_ (Vanhempi\nLänsi-Götan-, Upplannin- ym. lait), jotka kirjoitettiin muistiin\n1200- ja 1300-luvuilla. Pysyäkseen paremmin mielessä lainkohdat\nsepitettiin vanhoina aikoina runomuotoon, usein taiteellisella\nvaistolla ja käyttämällä allitteraatiota; tällaisia rytmillisiä\nlauseita sisältyy maakuntalakeihin. Nämä jaettiin eri oikeuspiirejä\nkoskeviin kaariin (balkar). Länsi-Götanmaanlain käsikirjoitus, joka on\ntehty n. 1281, on vanhin ruotsalainen kirja.\n\n\n6\n\nYlläsanotusta on jo käynyt selville, että mannergermaanien\nsankarirunouden aiheet ovat ratkaisevilta osiltaan historiallisia\neivätkä myytillisiä, kuten aikaisemmin otaksuttiin. Kuningasten ja\npäälliköiden seurueeseen kuului ammattilaulaja, jonka velvollisuutena\noli huvittaa kuulijoitaan kertomuksilla ja lauluilla joko heidän ja\nheidän sukunsa tai muiden heimojen, kansojen ja kuninkaiden\nmainehikkaista teoista. Kun tätä harjoitettiin hämärästä muinaisuudesta\nalkaen, vuosisatoja, vaihtaen asuinpaikkoja maasta toiseen, milloinkaan\nkirjoittamatta muistiin, mitä todella oli tapahtunut, oli siitä\nseurauksena, että historia, myytti, kansantavat, satu ja taikuus\nlyhyesti sanottuna sekoittuivat omituiseksi, ensi näkemältä\nselvittämättömän sekavaksi vyyhdeksi. Mitä tämän runouden muotoon\ntulee, on syytä muistaa, että tällaiset historialliset tapahtumat eivät\nole niin helposti laulahdettavissa runoksi kuin esim. alkeelliset\nlemmentunteet, vaan mutkallisen asiasisällyksensä vuoksi aluksi\npysyttelevät laajojen suorasanaisten kertomussikermien asteella. Mutta\nvähitellen on muistamisen tarve, runoilemisen halu ja ehkä jo\nolemassaolevan muun runouden esimerkki aiheuttanut sen, että toisia\nvaikuttavampia kohtia sepitettiin säkeiksi ja että sikermiä esitettiin\nkertomalla toiset, juhlallisesti lausumalla -- tuskin laulamalla --\ntoiset. Tällainen esihomerolainen astehan kuultaa näkyviin esim.\nirlantilaisten vanhasta, vieläpä islantilaistenkin runoudesta, jossa\nproosaesitystä usein säkeet keskeyttävät. Tällä asteella oltaessa siis\njotkut draamalliset episoodit saattoivat saada säemuodon, varsinkin ne,\njoissa esitettiin keskustelua, koska tämä itsestään pyrki jakautumaan\nlyhyiksi, iskeviksi lauseiksi. Muinaisgermaanien säkeen rakenteen\nolemme pääpiirteiltään selittäneet anglosaksilaisen runouden\nyhteydessä. Se järjestyi näissä vanhimmissa runoissa asian kertovan\nluonteen mukaisesti rapsodisesti jatkuvaksi, ilman säkeistöjakoa, joka\non myöhempi, kehittyneempi aste.\n\nTämä arvossapidettyjen ammattilaulajien viljelemä episoodiepiikka oli\nsiis kunniassa kansainvaelluksen pakanallisten germaanien \"hoveissa\",\njoiden hallitsijat, esim. vandaalikuningas Gelimer, sitä itsekin\nharjoittivat. Kun sitten barbaarit kastettiin ja kristinusko aloitti\nhitaan sivistystyönsä, se käsitti nämä laulajat pakanallisen runouden\nedustajina vastustajikseen ja aloitti taistelun heitä vastaan;\nIrlannin fililaulajiston esimerkki osoittaa, ettei tämä olisi ollut\ntarpeellista. Kun germaanien sankarirunoutta ei ollut tähän saakka\nollenkaan kirjoitettu eivätkä kristinuskon edustajat sitä tahtoneet\neivätkä sallineetkaan kirjoittaa, se joutui kokonaan häviämisen\nvaaraan. Se karkoitettiin hoveista ja vietti kituvaa elämää yhteisen\nkansan keskuudessa, joka ei vielä raatsinut unohtaa rakasta Didrik\nBerniläistään ja muita sankareitaan. Ennen niin ylhäisissä asemissa\nolleet laulajat katosivat niiden mukana kansan keskuuteen, muuttuen\nkuten on mainittu sen huvittajiksi, \"spielmanneiksi\", mutta harjoittaen\nedelleen runouden sepittämistä, kuten myöhemmin tulemme näkemään.\nHeidän ohjelmistonsa laajeni käsittämään myös kaikenlaista keveämpää,\nlatinankielistä vaganttirunoutta, sopimattomia juttuja ym., joissa on\nvanhaa kirjallista ym. perintöä, ja joka nousee pian näkyviin mm.\nfabliau-kaskuina, jolloin siihen palaamme.\n\nKun sitten karolingilaisen renessanssin johdosta Saksan luostareissa\nkulttuuriharrastus elpyi ja latinaa ruvettiin kirjoittamaan\nklassillisen kirjallisuuden, etupäässä Vergiliuksen mukaan, kiintyi\nhuomio -- ehkä juuri tämän runoilijan aiheuttamasta herätyksestä --\nmainittuihin vanhoihin pakanallisiin runotarinoihin, joita leikarit\njoskus kertoilivat rahvaalle. Niin syntyi nuoren Ekkehartin Waltharius\nja niin on selitettävä se, että jo n. 800 kaksi Fuldan luostarin\nmunkkia merkitsi kansankielellä muistiin, ikäänkuin aiheeksi ehkä\najattelemaansa latinankielistä harjoitusrunoelmaa varten, katkelman\nHildebrandin laulusta. Sattumalta siis, pergamenttikirjan kansien\nsisäpuolen peitesivuihin kirjoitettuna sirpaleena, josta loppu jäi\npois, kun ei tilaa riittänyt, täten säilyi näyte vanhemmasta\nepisocdiepiikasta, vieläpä rapsodimainen, säkeiksi sepitetty kohtaus,\njonka runoasu varmaan oli juuri herättänyt ajatuksen, että \"tuo olisi\nmerkittävä muistiin\".\n\nHildebrand oli kuten muistamme Didrikin sankareita ja oli hänen\nkanssaan paennut Odovakeria (jonka tilalle siis Hermanarik ei ole\ntarinan tällä asteella tullut) Attilan hoviin. Rynnätessään nyt sieltä\nOdovakeria vastaan vanha Hildebrand joutuu tapaamaan Odovakerin\npuolella kasvaneen poikansa Hadubrandin, jolta kysyy, kuka hänen isänsä\non. Saatuaan vastauksen hän vakuuttaa olevansa juuri sama Hildebrand.\nKun Hadubrand ei usko tätä:\n\n    \"Sanoilla hurmaat ja keihäällä surmaat:\n    olet yhtä vanha kuin mieleltäs viekas\" --\n\nvaan syyttää häntä pelkuriksi, käy taistelu välttämättömäksi. Runo\nkatkeaa tähän:\n\n    Ratsunsa kumpikin kannustaa\n    kiihkossa kiistan, välkkyvin peitsin.\n    Yhteen syöksyvät sankarit vahvat\n    iskien peitsensä lehmuskilpiin,\n    kilvet murtuvat, siruset sinkoo\n    alta peitsien ryskyväin...,\n\n                  [Suomentanut Yrjö Jylhä.]\n\nkertomatta, miten taistelu päättyi, mutta arvatenkin Hadubrandin\nkuolemalla. Emme voi olla huomauttamatta myöhemmin syntyneen\npersialaisten kansalliseepoksen, Shahnaman, keskussankarin Rustemin ja\nhänen poikansa Sohrabin samanlaisesta kaksintaistelusta (I, 125), jonka\ntragiikka vielä uudistuu Rustemin ja nuoren Istendiarin ottelussa,\nvaikka onkin arveluttavaa olettaa, että näillä aiheilla olisi mitään\nyhteyttä. Sama traagillinen aihe esiintyy venäläisessä Ilja\nMuromilaisen sankaritarustossa. Joka tapauksessa tämä isän ja pojan\ntraagillisen kohtauksen yleisyys on omiaan herättämään huomiota.\n\nGermaanien pakanallisessa runoudessa olivat huomattavalla sijalla\nloitsut; näitä on eräässä 900-luvulta periytyneessä hengellisessä\nkäsikirjoituksessa säilynyt kaksi, jotka löytöpaikkansa mukaan\ntunnetaan nimellä Merseburgin loitsut (Die Merseburger Zaubersprüche);\ntoisella on tarkoitus saada aikaan sotavangiksi joutuneen vapautuminen,\ntoisella lamautuneen ratsun parantuminen.\n\nNäitä kahta poikkeusta lukuunottamatta varhaissaksalainen kirjallisuus\non kristillisten kirjailijain luomaa, latinankielisen kirjallisuuden\nrinnalla harvalukuista ja vaatimatonta. Se on hengellisen säädyn\njäsenten sepittämää, ainoiden, jotka tänä aikana omistivat siihen\ntarpeellisen sivistyksen, kuvastaa heidän harrastustaan ja on syntynyt\nkansan opetus- ja uskonnollisia tarpeita varten, pakanallisen runouden\ntukahduttamiseksi niinkuin Englannissakin. Tästä Saksan\nvarhaiskristillisestä kirjallisuudesta ovat säilyneet mm. ns.\nWessobrunnin rukous (Wessobrunner Gebet, peräisin n. v:lta 800\ntämännimisestä luostarista, Baijerista, Münchenin eteläpuolelta) ja\nMuspilli (n. v:lta 830-836). Edelliseen, joka on proosarukous vahvan\nuskon saamiseksi, on liitetty yhdeksän säettä maailmanluomisesta, jotka\nmuistuttavat Völuspan kuvausta maailman syntymisestä kaaoksesta ja\nvoivat olla kotoisin pakanallisesta runoudesta; jälkimmäisessä kuvataan\nalkusointuisin säkein sielun kohtaloita kuoleman jälkeen ja viimeistä\ntuomiota, erittäinkin Antikristuksen ja Eliaan taistelua, mikä johtaa\nmieleen islantilaisen \"jumalien hämärän\", Odinin taistelun Fenrissuden\nkanssa ja kaiken tuhoutumisen tuleen, josta nousee uusi kauniimpi\nmaailma. Nimen Muspilli on arveltu merkitsevän \"maailman häviötä\",\nmutta johtaa se myös mieleen pohjolan mytologian sanan Muspelhem, joka\noli kaaoksesta ensin muodostuneen valon ja lämmön valtakunnan nimi,\npimeyden valtakunnan, Nifelhemin, vastakohta, ja jonne siis sielu\nsaattoi kuoleman jälkeen parhaassa tapauksessa joutua, niinkuin\nMuspillissä kuvataan.\n\nYllämainituilla sepitelmillä on tuskin ollut sanottavampaa merkitystä.\nHuomattavampi kuin ne on 800-luvulta periytyvä kertova runoelma\nVapahtaja (Heliand > Heiland), jonka on sepittänyt joku latinaan ja\nsaksilaisten kansalliseen laulutaitoon perehtynyt säeseppä.\n\nTiedot runoelman synnystä on saatu vanhasta latinankielisestä\nkäsikirjoituksesta, jonka 1562 painatti humanisti Flacius Illyricus, ja\njossa kerrotaan keisari Ludvig Hurskaan antaneen eräälle maanmiestensä\nkesken taitavana runoilijana pidetylle saksilaiselle tehtäväksi Vanhan\nja Uuden Testamentin sepittämisen runoelmaksi. Kaedmon-legendan tapaan\nkerrotaan vielä ilmeisesti myöhemmin tehdyssä lisäyksessä, että\nrunoilija, joka ei ollut muka siihen saakka osannut ollenkaan runoilla,\noli saanut unessa määräyksen tehtäväänsä, jonka nyt suoritti niin\nhyvin, että tulos oli saksalaisten kaikkea muuta runoutta parempi. Nämä\ntiedot ovat sikäli tosia, että Ludvig Hurskas on todellakin voinut\nkristillisessä innossaan ajatella pakanallisen runouden syrjäyttämistä\nraamatullisella ja kääntynyt tässä tarkoituksessa jonkun saksilaisen\nrunoilijan puoleen. Tämä ei kuitenkaan ole ollut oppimaton, sillä\nRaamatun ohella hänen lähteinänsä ovat selvästi olleet syrialaisen\nTatianoksen (2:sella v:sadalla) sepittämä Evankeliumiharmonia\n(Diatessaron), joka oli käännetty latinaksi n. 830 ja sisältää\nJeesuksen elämän, ja Baedan, Alcuinin ja Hrabanus Mauruksen selitykset.\nToiselta puolen hän on joko ollut piintyneesti saksilainen tai\ntarkoituksellisesti, tehdäkseen runoelmansa mieluiseksi vielä hurjille\nja sotaisille kuulijoilleen, antanut sepitelmälleen tällaista sävyä.\nHeliand näet on aito saksilainen runoelma: Jeesus on kansan kuningas,\nopetuslapset hänen vapaasyntyisiä, uskollisia, sotilaallisesti\najattelevia seuralaisiaan, Gennesaretin järvi myrskyisä meri,\nVuorisaarna kuninkaan puhe kansalleen. Sen, mikä Jeesuksen elämässä oli\nsaksilaisilta näkökannoilta vierasta, hän esittää heikosti,\npäinvastaisen aineksen alleviivaten. Työnsä hän on suorittanut etevän\nrunoilijan kyvyllä. Heliand on sisältänyt n. 6000 säettä ja on säilynyt\nneljässä käsikirjoituksessa, joista Lontoossa oleva on melkein\ntäydellinen, peräisin 900-luvun lopulta.\n\nHeliand siis nimensä mukaisesti kertoo Vapahtajasta.\nVatikaanissa oleva Heliand-käsikirjoitus sisältää kuitenkin osia\nGenesis-runoelmasta, jota lisäksi on säilynyt Kaedmon-runojen yhteydessä\nmuinaisenglanninkielisenä käännöksenä. Tällainen Vanhasta Testamentista\ntehty saksinkielinen runoelma on siis ollut olemassa; onpa säilyneistä\nnäytteistä voitu todeta sen sepittäjän käyttäneen lähteinään n. 500\neläneen Wienin piispan Alcimus Avituksen vanhatestamentillisia\nrunoelmia Maailman luomisesta (De initio mundi) ja Ensimmäisestä\nsynnistä (De peccato originali). Tyylin ja sanaston samanlaisuus\nosoittaa todennäköiseksi, että se on Heliandin runoilijan sepittämä,\nsyntynyt viimemainitun jälkeen. Siitä ei kuvastu, Saatanan\nkapinaa lukuunottamatta, juuri niin jyrkkää saksilaisuutta kuin\nJeesuksen elämäkerrasta. Huomattava on, että Saatana käsitetään\narkkienkeliksi, josta hänen lankeemuksensa ei ole hävittänyt\nkaikkea majesteettisuutta. Tämä runollinen näkemys oli siis\nyhteinen Heliand- ja Kaedmon-runoudelle (s. 97). Se on periytynyt\nlatinalaiskristillisestä Genesis-epiikasta, ja siitä kuvastuu alkuaan\nmazdaolainen dualismi, joka juutalaisuuden ja gnostilaisuuden kautta\noli syöpynyt kristilliseen käsityspiiriin.\n\nHeliand on kirjoitettu muinaisgermaanisella, alkusointuisella\nrunomitalla. Hrabanus Mauruksen oppilas, Weissenburgin luostarin munkki\n_Otfried_ sepitti (865-870) Evankeliumikirjansa, Jeesuksen elämästä ja\nkärsimyksistä kertovan, jumaluusoppineen, mutta runottoman eepoksensa\nloppusointuisilla säkeillä siten, että hän yhdisti kaksi nelinousuista\nloppusoinnullista säettä yhdeksi pitkäksi, joista kaksi aina muodosti\nsäkeistön. Loppusoinnullinen on myös Ludvigin-laulu (Ludvigslied), joka\non sepitetty Ludvig III:n kunniaksi hänen normanneista 881 Saucourtin\nluona saamansa voiton johdosta. Loppusoinnun käyttö on tietenkin\nlatinankielisen runouden vaikutusta.\n\nTämän alkuperäisen kirjallisuuden rinnalla kukoisti runsaampana ja\nlaajempana kuin se kansan uskonnollisia ja sivistystarpeita varten\ntehty käännöskirjallisuus. Sen ahjoja olivat luostarit. St. Gallenissa\ntyöskenteli _Notker Labeo_, (= paksuhuuli, k. 1022, Notkereista, joita\nluostarissa oli kaikkiaan neljä, kolmas), joka käänsi johtamaansa\nluostarikoulua varten mm. Boëthiuksen Filosofian lohdutuksesta,\nAristoteleen Kategorit, ja Psalmit. Niissä on välillä selittäviä\nlatinankielisiä lauseita, minkä tavan tunnemme omasta Vanhasta\nvirsikirjastamme, jossa eräät virret olivat latinankielisin välisäkein\n\"selvennettyjä\"; työ oli huolellista. Baijerilaisen Ebersbergin\nluostarin apotti _Williram_ käänsi (1060-1065) Korkean veisun samaan\nväliselitystapaan.\n\nTätä näin kuvattua aikakautta, joka siis alkaa n. 750:stä ja ulottuu n.\n1050:een, sanotaan tavallisesti _vanhan yläsaksan ajaksi_.\n\n\n\n\nII. RANSKALAINEN, PROVENCELALNEN, ESPANJALAINEN\nJA ITALIALAINEN KIRJALLISUUS.\n\n\n1\n\nGalliassa puhuttu kansanomainen latina, lingua rustica, oli alkanut\nerilaistua Italian latinasta jo ennen germaanien tuloa Reinin yli, mikä\ntapahtui lopullisesti 400-luvun lopulla. Sivistymättömät tulijat, jotka\nolivat harvalukuisempia kuin valloittamansa maan asukkaat, omistivat\npian näiden kehittyneemmän kielen, joka uuden kulttuurin oloissa\npalveli heitä paremmin kuin heidän omansa. Ero kirjallisen latinan ja\npuhekielen välillä suureni sitten vähitellen niin, että ruvettiin\npuhumaan kahdesta kielestä: latinasta ja romanasta. Luovuttuaan omasta\nkielestään, franciscasta, frankit alkoivat tarkoittaa tällä nimellä\nromanaa, joka ottikin sen omakseen ja on sen jälkeen tunnettu\nranskankielenä. Se perustuu siis pohja-ainekseltaan latinaan, mutta on\nottanut joukon sanoja allensa tukahtuneesta keltin-, voittajastaan\nfrankin-, viikinkien Normandiaan tuomasta Skandinavian- ja Pohjanmeren\nrannalla asuvien alasaksalaisten kielestä. Sen kirjalliseksi\nkeskusmuodoksi, nykyisranskan perustaksi, tuli Ile de Francen eli\nParisin murre. Dante sanoi sitä sen myöntämissanan mukaan oui-kieleksi.\nEtelässä, Limousinissa ja Auvergnessa, Garonnen ja Rhônen laaksossa\nLyonista alaspäin, puhuttiin sitä Rooman aikaisesta lingua rusticasta\nkehittynyttä murretta, jota Dante sanoi oc-kieleksi ja jonka\ntunnemme maakuntansa mukaan provencen nimellä. Sekin kehitti oman\nkirjallisuutensa.\n\nRanskankielen vanhin tunnettu muistomerkki on Kaarle Kaljupään ja\nLudvig Saksalaisen helmik. 14 p. 842 Strassburgissa vannoma vala,\njonka saksalainen ja ranskalainen sanamuoto on säilynyt. Vanhin\nkirjallisuuden ilmaus on 14 säettä sisältävä sekvenssi Pyhän Eulalian\nlaulu (Cantilène de S. Eulalie) v:lta 881. Lukuunottamatta muuatta\nhartauskirjoitusta, kärsimysrunoa ja pyhimyksen elämäkertaa ei vuoteen\n1050 mennessä ilmesty näkyviin ainoaakaan huomattavampaa kirjallista\ntuotetta. Vuodelta 1040 periytyvä Pyhän Alexiuksen elämä (Vie de\nsaint Alexis, 125 säkeistöä, jokaisessa viisi kymmentavuista,\nviimeiseltä vokaaliltaan soinnullista säettä) on tälle varhaiselle\nlegendakirjallisuudelle kuvaava. Se on itämaisperäinen kertomus\nylhäisestä roomalaisesta nuorukaisesta, joka hääyönä jättää puolisonsa\nja antautuu viettämään köyhän kieltäytyjän hurskasta elämää, kunnes\npääsee taivaan autuuteen. Sen ihanteena on siis varhaiskristillinen\naskeesi ja siitä ilmenee sepittäjänsä sekä teknillinen runotaito että\nkyky kuvata yksinkertaisesti ja selvästi hurskasta sielunelämää.\n\nTälläkin alalla joskus miellytti se, mikä oli kaukaista ja\nseikkailunomaista: munkki _Benoît_ omisti 1121 Englannin\nkuningattarelle runoelman irlantilaisesta apotti Brendanista\n(n. 484-578) ja hänen legendamaisesta purjehdusmatkastaan Atlantin yli\n\"pyhimysten luvattuun maahan\", josta kuvastuvat ikivanhat meritarinat\nihmeellisistä saarista ja meripedoista ja ilmenee ensi kerran\nkeskiajalla milloinkaan haihtumaton \"valtameren saaren romantiikka\".\nBrendanin legenda oli yleisesti tunnettu ja käännettiin useille\nkielille; siinä kuvattua \"Brendanin saarta\" pidettiin todellisena, se\nmerkittiin kartoille, useat retkikunnat hakivat sitä, ja se\njulistettiin olemattomaksi vasta 1759.\n\nLatinankieliset pyhimysten elämäkerrat ja kaikkialla läsnä olevat\npyhimysten kuvat sekä niiden harras palvonta rikastuttivat kansan\nsielunelämää ei vain uskonnollisilla tunteilla vaan myös romanttisilla\nmielikuvilla, jotka puhkesivat näkyviin tällaisissa varhaisrunoelmissa.\nNiitä sepitettiin päivän tuoreistakin tapahtumista: Englannin kuningas\nHenrik II surmautti Canterburyn arkkipiispan Tuomas Becketin 1170; jo\nneljän vuoden kuluttua julkaisi hänen ranskalainen ihailijansa _Guernes\nde Pont Sainte-Maxence_ runoelman Pyhän Tuomas Becketin elämä (Vie de\nsaint Thomas Becket, 1174), ilmaisten siinä palavaa runoilijahenkeä ja\ntietoisuutta ranskalaisuudestaan. Sitä luettiin Becketin haudalla\npyhiinvaeltajajoukoille. Tämä kaikki on tavallaan kirjallista,\noppinutta runoutta. Mutta tekisi mieli otaksua itsestään selvänä,\nluonnollisena tosiasiana, että varhaisranskankielellä oli lisäksi\nolemassa vapaata, tällaisen vieraan, latinankielen ja kirkon\nkautta tunnetuksi tulleen aihepiirin ulkopuolella kukoistanutta\nkansanrunoutta, lyriikkaa ja ballaadeja; tästä onkin säilynyt jonkin\nverran todisteita. Jo 500-luvulta on olemassa kirkolliskokouksien\npäätöksiä, joissa kiellettiin esittämästä piiritansseja kirkkojen\nlähistössä; niitä karkeloivat naiset, laulaen tahdin. Kuuluisan\nchansonsankarin Guillaume d'Orangen latinankielisessä elämäkerrassa\nkerrotaan nuorison \"kuorojen\" (chori juvenum) juhlineen häntä, millä\ntuskin voidaan tarkoittaa muuta kuin laulua ja karkeloa. Erään\nHildegariuksen (k. 875) kirjoittamassa Pyhän Pharonin elämäkerrassa on\ntällaisen tanssilaulun katkelma säilynyt. Hildegarius kertoo, että kun\nKlotar II 620-luvulla voitti saksilaiset, siitä syntyi \"kansan\nkeskuudessa\" (juxta rusticitatem) kansanlaulu (carmen publicum), jonka\ntahtiin naiset käsiään taputtaen tanssivat. Hildegarius siteeraa siitä\nlatinaksi, jolle sen aikainen romana vielä on ollut sangen läheistä,\nkaksi säkeistöä. 1000-luvun keskipalkoilta on myös säilynyt selvän\nballaadimaisen tanssilaulun alkusäkeistö (latinaksi). Kun olemme\ntavanneet tämän saman ballaadirunouden Englannista 1100-luvulta, emme\nvoi olla uskomatta sen kukoistaneen jo varhemmin Ranskassa,\ntaiturimaisemman ja vierasaiheisemman pyhimysrunouden rinnalla. Ja sen\nsepittäjiä ovat tuskin voineet olla muut kuin nuo vaatimattomat,\nkiertävät leikarit, \"kansanlaulajat\" (jongleurs), joiden suku ei ollut\nmilloinkaan loppunut, vaan oli katkeamatta jatkunut antiikin ajoista\nasti.\n\nKun keskiajan kukoistuskauden yhteydessä teemme selkoa chanson de\ngesten eli \"sankarilaulun\" synnystä, on syytä muistaa ei vain\npyhimysrunoelmaa vaan myös leikarien sujuvaa tanssiballaadia. (S. 175).\n\nMennessämme sitten Etelä-Ranskaan, oc- eli _provencenkielen_ alueelle,\nGallian kukoistavimpaan maakuntaan, joka oli päässyt kansainvaelluksen\nmyrskyistä verraten vähällä ja jossa siis vanha kulttuuri sekä säilyi\nkauan että sai rauhassa ja häiriöittä muuttua uudeksi, löydämme täältä\nsen oman kirjallisuuden. Tämän vanhin muistomerkki on 1000-luvun\nalkupuoliskolle kuuluva 258 kymmentavuista säettä sisältävä,\nBoëthiuksen Filosofian lohdutuksesta sommiteltu opettavainen runo\nBoeci, jonka tietenkin on tehnyt joku latinantaitoinen, so. hengellisen\nsäädyn jäsen. Kun hän tuskin itse keksi kansankielistä runomittaa, vaan\nkäytti sellaista, joka jo ennestään oli olemassa, saattaa hänen\nrunoelmaansa täten pitää silloisen provencelaisen runotaidon näytteenä.\nKun puolta vuosisataa myöhemmin esiintyvä ensimmäinen trubaduuri\nGuilhem IX Poitierslainen (1071-1127) osoittautui kokeneeksi,\nmoniaiheiseksi laulajaksi, ei tunnu uskottavalta, että hän olisi alan\nkeksijä. Näin herää kysymys, miten oli Provencen runous saavuttanut\ntämän asteen? Pohjimmaisena on vanha, latinalaiselta ajalta säilynyt\nkansanlaulu, jota ystävämme joglarit ja muut luonnollisesti\nlaulutaitoiset henkilöt keskeytymättä viljelivät, ja jossa sävel on\noikeastaan vanhempi kuin sanat; omaehtoisen runon syntyessähän sävel\nsoi ensin, hakien sitten itselleen sanallisen ilmaisun. Tämän\nkansanlaulun kuuluvilla oli latinankielistä runoutta: kirkon hymnejä ja\nteinien lauluja, joiden tahti ja loppusointu, dimetrinen jambimitta,\nsujuvasti mukautui säveliin; niistä kansanlaulajilla oli paljon\noppimista sekä aiheisiin että asuun nähden. Ja etelästä, Espanjan\nalueilta, Kataloniasta, Kastiliasta ja arabialaisten keskuudessa\nasuvien kristittyjen taholta, erittäinkin Andalusiasta, jonne Provencen\nkasvot olivat kääntyneet enemmän kuin pohjoiseen päin, kuului\ncantares-ballaadien ohella viehättävää moaxaha- ja zéjel-lyriikkaa,\njota arabialaiset viljelivät ja jonka oli keksinyt sokea runoilija\nMuqaddam. [Lausun kiitokseni professori O.J. Tuuliolle, joka on antanut\nkäytettäväkseni orientalisti A.R. Nyklin käännöksen arabialaisesta\nrunoelmasta Kyyhkysen kaularengas ja siihen liittyvän valaisevan\njohdannon. (Librairie orientaliste. Paul Geuthner, Parisi, 1931).\nKiitän häntä myös suullisista tiedonannoista.] Tämä oli\njohdantosäkeillä varustettua, stroofijakoista, läpisoinnutettua (esim.\naa, bbba, ccca) kansanomaista laulua, jonka säkeisiin yleisökin voi\nyhtyä. Sitä on säilynyt erään Ibn Quzmanin Laulukirjassa (Cancionero).\nOn osoitettu tämän lyriikan vaikuttaneen mainittuun ensimmäiseen\ntrubaduuriin, ja niin on provencelaisen lyriikan kosketukset\narabialaisiin päin saatu asiallisesti selvitetyiksi, yleisiä\nkulttuuriyhteyksiä silmälläpitäen. (S. 274).\n\n\n2\n\nAikaisemmin esitetystä tiedämme, että roomalainen, latinankielinen\nsivistys kukoisti _Espanjassa_ elinvoimaisena vielä senkin jälkeen, kun\nsveevit ja länsigootit olivat valloittaneet maan ja vandaalien\nryöstävät laumat samonneet sen läpi. Nimenomaan gootit omistivat\nhelposti vanhan sivistyksen ja sulautuivat pohjaväestöön.\nRoomalais-espanjalais-goottilaisen aikakauden kirjailijoista olemme\nmaininneet Isidorus Sevillalaisen. Arabialaisten valloitus ei\nhävittänyt tätä kulttuuria alueeltaan, joskin se teki sen elinehdot\nvaikeiksi: kahdeksannelta ja yhdeksänneltä vuosisadalta on säilynyt\nsikäläisten kirjailijain nimiä ja heidän latinan- ja arabiankielisiä\ntuotteitaan; onpa syytä otaksua, että siinä arabialaisten runollisen ja\nvarsinkin filosofisen kulttuurin kukoistuksessa, josta aikaisemmin\nolemme tehneet selkoa (I, 163, 171-172), ja joka huomattavasti vaikutti\nkeskiajan ajatteluun, oli osuutensa islamiin kääntyneillä\nespanjalaisilla. Paitsi arabiankielistä kukoisti Espanjassa\n900-luvulta alkaen aina 1200-luvulle saakka myös uushebrealainen runous\nja filosofia (s. 146).\n\nVarhaisista ajoista saakka oli Espanjassakin virallisen, kirjallisen,\nsivistyneen latinan rinnalla elänyt ja kehittynyt siitä eroava\nkansankieli, lingua romana rustica, sermo plebeius vulgaris, jota\ntavallisessa elämässä puhuttiin ja jota oli monta murretta ja\nsivistysastetta, heijastaen eri seutuja ja säätyjä. Jo tällöin siihen\noli juurtunut iberialaisesta alkuasukkaiden kielestä joukko sanoja,\njoiden tunnusmerkkinä on pidettävä nykyisespanjan rro-päätettä. Tästä\nkansanmurteesta kehittyi Pyreneitten niemimaalla lyhyesti sanottuna\nkolme pääkieltä: portugalin-, katalanin- ja kastiliankieli.\nViimemainittu tuli Espanjan laajimman alueen kieleksi sen kautta, että\nkastilialaiset etupäässä suorittivat arabialaisalueen takaisin\nvalloituksen, vieden murteensa määrääväksi sinne ja koko näin\nsyntyneeseen yhdistettyyn Espanjaan. Kun se ollen kauimpana\npohjoisessa oli ollut eniten erillään arabialaisista ja niihin\naina vihollissuhteessa, se oli säilynyt puhtaimmin latinalaisena,\njonka pohjan se sittemmin myös suurin piirtein piti. Mutta\nkahdeksan vuosisadan naapuruus, väkisinkin syntyneet kauppa- ym.\nkulttuurisuhteet, ja etelän kansanmurteisiin juurtuneet vieraat sanat\novat tuoneet kastiliaankin jonkin verran arabialaisperäistä ainesta;\ntämän tunnusmerkkinä on usein artikkeli al. Myös kreikan- ja\ngootinkielen vaikutusta on espanjassa havaittavissa.\n\nEspanjan kansalliskirjallisuus on luotu tällä kastiliankielellä, joka\non maapallon levinneimpiä sen jälkeen, kun siitä tuli Keski- ja\nEtelä-Amerikan valtakieli. Sen vanhin tähän saakka tavattu kirjallinen\nmerkintä periytyy 900-luvulta, mutta sen ensimmäinen tunnettu\nkaunokirjallinen ilmaus on Itämaiden viisaiden mysterio (Auto de los\nReyes Magos), joka periytyy n. v:lta 1200. Sehän on oppineisuuden\ntuote, joka ei voi asettua todella kansallisen kirjallisuuden\nalkupäähän. Varmoja voimme ollakin, että kastilialaisen\npohjakirjallisuuden luojia ovat olleet nuo samat antiikista periytyneet\nammattilaulajat ja -huvittajat, jotka tapasimme Provencessa, ja jotka\nEspanjassa tunnettiin nimellä juglares. Vaeltaen linnasta ja\nkaupungista toiseen nämä kuin arkkiveisujen myöhemmät sepittäjät\nsommittelivat lauluja, ballaadeja (cantares) aikansa kuuluisista\ntapahtumista, ja henkilöistä. Tällainen henkilö oli mm. v. 1099 kuollut\nritari Rodrigo Diaz de Bivar, arabialaiselta nimeltä Cid, mainehikas\ntaisteluistaan muhamettilaisia vastaan. Siitä, kuinka nyt Cidin\nrunoelma (Poema del Cid), joka tuli tunnetuksi 1100-luvun puolivälissä\nja jolla Espanja tosiasiallisesti aloitti sekä oman kirjallisuutensa\nettä osuutensa yleiseen kirjallisuuteen, kehittyi mainitun\nleikarirunouden (poesia juglaresca) pohjalta, puhumme lähemmin\nkeskiajan kukoistuskauden yhteydessä. (S. 195).\n\nCantares-ballaadien rinnalla kukoistaneesta laululyriikasta mainitsimme\nprovencelaisen runouden ohessa.\n\n\n3\n\n_Italian_ kansalliskirjallisuuden synty on edellämainittuihin maihin\nverrattuna kaikista myöhäisin. Tämä johtuu latinan sitkeästä, kauan\nkestäneestä ylivallasta, jota eivät barbaarienkaan valloitukset voineet\nkukistaa. Tiedämme päinvastoin latinankielisen kulttuurin erikoisesti\nkukoistaneen Theoderik Suuren, itägoottien kuninkaan aikana, ja\nraakojen langobardien alistuneen siihen niin, että unohtivat\nkansallisen tarinastonsa, jollainen heillä varmaan on ollut.\nLatinankielisen kirjallisuuden ja karolingilaisen renessanssin\nyhteydessä olemme tutustuneet nimiin, jotka osoittavat Italian olleen\nmyöhäisiin vuosisatoihin saakka latinan johtava maa. Paitsi latinan\nomaa voimaa, tähän vaikutti myös poliittinen hajanaisuus. Rooman\nkeisarikunta oli käytännössä vain nimi, ja Hohenstaufien tehokkaampi\nvallanhalu herätti tulisen vastarinnan: alla oli koko ajan joukko\nitsenäisiä kaupunkivaltioita, jotka olivat toisiinsa vihamielisissä\nsuhteissa. Toinen niistä ei olisi mielellään tunnustanut toisensa\nmurretta uuden kirjakielen sopivaksi ja päteväksi pohjaksi.\n\nBarbaarien maahan tuomat väestön lisäykset olivat niin pieniä --\ntavallisesti kuvittelemme siinä suhteessa liikoja -- etteivät ne, uudet\nainekset kun nopeasti omistivat vanhan kulttuurin, vaikuttaneet\nmuuttavasti italialaisten kansallisluonteeseen. Se pysyi\njohdonmukaisesti roomalaisena, vanhoillaan, so. se jäi vaille sitä\nveren nuorentumista, joka sai muut nyt kyseessä olevat kansat\nihastuneina harrastamaan mielikuvituksen ja tunteen runoutta. Se pysyi\ntodellisuuden pohjalla, jatkaen sitä harrastusta, lainopin tutkimista,\njoka oli roomalaisten etevin itsenäinen saavutus loogillisen ja\nyhteiskunnallisen ajattelun alalla, ja joka antoi, kuten tulemme\nnäkemään, Italian yliopistoille niiden pääleiman. Italialaisten\nmielikuvituksettomuus ja asiallisuus osoittautuu siinäkin, etteivät he\nole kyenneet omintakeisesti käsittelemään saati rikastuttamaan niitä\nvarhaisia tarinapiirejä, joita muualta Euroopasta saapui heidän\nkuuluvilleen tai jotka olivat kirkollislatinalaisen maailman yhteistä\nomaisuutta. Arthur-tarinoista he esim. saivat tarpeekseen kääntämällä\nja lyhentelemällä ranskalaisia teoksia, lisäämättä niihin mitään\nomintakeista.\n\nLatinankieli piti niitä Italian kansanlatinan murteita, jotka tunnetaan\nyleisnimellä lingua romana rustica, niin kauan halvassa asemassa, että\nRanskasta, jossa tällä välin oli ehtinyt syntyä kaksi kirjakieltä,\nranska ja provence, nämä molemmat rupesivat tunkemaan Italiaan ja\nanastamaan kirjakielen asemaa ennen Italian omaa kansankieltä.\n1100-luvulta tunnetaan useita italialaisia, joista toiset sepittivät\nlyriikkaa provenceksi, toiset chanson de geste-epiikkaa ranskaksi.\nMolempiin kielimuotoihin, niiden sanoihin ja päätteisiin, voidaan\ntodeta italian murteiden ruvenneen vaikuttamaan; tämä vaikutus\nlisääntyi vähitellen niin, että oma kansallinen kieli tuli lopulta\nvallitsevaksi. (S. 200).\n\n\n\n\n\n\nKESKIAJAN KUKOISTUSKAUSI.\n\n\n\n\nI. YLEISLUONNE, RISTIRETKET JA YLIOPISTOT. SKOLASTIIKKA, MYSTIIKKA,\nKOKEMUSPERÄINEN AJATTELU, HUMANISMI JA HISTORIA.\n\n\n1\n\nPalatkaamme nyt uudelleen n. v:n 1100:n paikkeille ja katsokaamme\ntaaksemme niihin kansoihin, joiden ensimmäisiä askeleita kirjallisuuden\nalalla juuri selostimme. Yleisvaikutelmaksi toteamme silloin, että\ntähän saakka etelän kansat ovat suurinpiirtein eläneet sillä, mitä\nantiikki oli jättänyt niille perinnöksi, ja pohjoisen kansat lisäksi\nsillä, mitä ne olivat muistaneet germaanien kansanrunoudesta. Tämän\nohella huomaamme niiden kehittäneen ei vain omaa kieltänsä, vaan myös\nerikoista kulttuuria, vieläpä niin monipuolisesti, että se päästyään\nkypsyyden asteelle oli esittävä antiikista kokonaan eroavan, uuden ja\nitsenäisen valtiollisen, yhteiskunnallisen ja henkisen elämän kuvan.\nTässä kuvassa, joka kehkeytyy täydellisyyteensä nyt edessämme olevina\nvuosisatoina ja joka siis on keskiajan oma erikoissaavutus, voimme\ntodeta muutamia peruspiirteitä, joiden tunteminen on välttämätöntä\nymmärtääksemme, minkälainen oli se rakennus, jonka koristeena ja\nhengenelämän ilmauksena kirjallisuus oli.\n\nToteamme ensinnäkin suuren kokonaispiirteen: paavinvallan. Rooman\ntodellisena perillisenä tämä oli sitkeästi ja määrätietoisesti jatkanut\nsitä taistelua, jonka apostolinen istuin oli jo varhain ja erikoisesti\nGregorius I:n johdolla aloittanut luodakseen maan päälle Augustinuksen\nunelmoiman \"Jumalan valtakunnan\". Ulkonaisesti tämän taistelun saattaa\nsanoa päättyneen voitolla: civitas Dei oli nyt olemassa. Sen ylimpänä\nhuippuna oli paavi, siihen kuuluivat lännen kaikki maat, sillä oli oma\nyhteinen kielensä, latina, ja kaikkialla yhtenäistä keskusjohtoa\ntotteleva, sivistynyt ja kuuliainen virkamiehistönsä: papisto ja\nmunkit. Kun tieteellinen kirjallisuus oli latinankielistä ja oppineet\npuhuivat latinaa, voimme ymmärtää keskiajan kulttuurin olleen tältä\npuolelta niin yhtenäistä ja \"kansainvälistä\", ettemme nykyisessä\nkielten pirstomassa Euroopassa voi sitä täysin oivaltaa. Selvää on,\nettä tällaisena kokonaisuutena, samojen periaatteiden mukaan kaikkialla\ntoimivana, kirkko herätti ja kasvatti eri maiden ihmisissä samoja\nmielikuvia, tunnelmia ja ajatustapoja, vieläpä paljoa suuremmassa\nmäärässä kuin nykyaikana huomaamme ajatellakaan, vastavaikutukset kun\nsilloin olivat sekä harvinaisia että vaarallisia. Civitas Dei ei siis\nollut vain ulkonainen rakenne, vaan se hallitsi myös ihmisten\nmielikuvitusta täyttäen sen opillaan ja uskomuksillaan. Kun ihmisten\nsielu oli toisaalta vielä lapsentilassa, johon se oli palannut\ngermaanien toimittaman nuorennuksen kautta, ja vailla kypsyyden\nkasvattamaa epäilystä valmis antautumaan mielikuvituksen johdettavaksi,\neivät nämä uskomukset, joilla oli vielä tukenansa se, mitä veressä oli\nyhä pakanallisuuden perintöä, suinkaan olleet, kuten esim.\nmyöhäisantiikin aikana, tapoihin kuuluvaa sisällyksetöntä\nkaavamaisuutta, vaan syvää totta, naivia hengenelämää, joka saattoi\npuhjeta voimakkaan innostuksen kannattamiksi teoiksi.\n\nTämän hengellisen ja henkisen kokonaispiirteen rinnalla toteamme sitten\ntoisen, maallisen, poliittis-yhteiskunnallisen: läänityslaitoksen. Koko\nEurooppa oli järjestynyt pyramidimaiseksi rakennelmaksi, jonka pohjan\nmuodosti yhteinen, maahan sidottu kansa, harteillansa joukko\nläänitysherroja. Mentäessä tästä ylöspäin todetaan alimman\nläänitysherran vuorostaan vaihtuvan vasalliksi jne., heidän\nlukumääränsä samalla pienentyessä, kunnes lopuksi tullaan näin syntyvän\npyramidin huippuun, ylimpään läänitysherraan, hallitsijaan.\nMuurilaastina oli yhteinen pakko suojella itseään ja etujaan väkivaltaa\nvastaan, mikä parhaiten tapahtui yhteenliittymisen kautta, ja\ngermaaniselta kaudelta periytyvä uskollisuudentunne päällikköä kohtaan.\nTämä järjestelmä oli alkanut kehittyä -- yhä lisääntyvän turvattomuuden\nvuoksi -- jo antiikin loppuaikoina ja saavutti lopullisen asunsa\nkeskiajan kukoistuskauden alkaessa. Siihen sisältyvä suojelemisen ja\nuskollisuuden velvollisuus ja toisaalta luottavaisen turvanhaun tunne\nkasvoi, yhtyneenä kristillisiin rakkaudenkäsityksiin ja itämailta\nkirkon sitä huomaamatta periytyneeseen Marian-palvontaan, runolliseksi\nmielikuvaksi ritarillisuuden tehtävistä. Sekä yhteisellä\njärjestysmuodollaan että varsinkin siihen liittyvillä katsomuksillaan,\ntavoillaan ja runollisilla käsityksillään ritarillisuudesta\nläänityslaitos vaikutti eri kansoihin yhdenmukaistavasti, herättäen ja\nkasvattaen niissä kuten kirkkokin omia uskomuksiaan ja mielikuviaan, ja\nvaikuttaen sikäli tärkeästi myös aikansa hengenelämään.\n\nVoimme nyt käsittää, että jos nämä kaksi keskiajan perusvoimaa: kirkko\nja läänityslaitos, yhtyivät yhteiseen ponnistukseen, tästä täytyi\nsyntyä jotakin huomattavaa. Historiasta tiedämme tällaisen\nyhteisponnistuksen, ristiretkien, todella syntyneen ja niiden\nseurausten olleen merkittäviä ja syvällisiä. Eivätkä ristiretket olleet\nvain kirkon ja läänityslaitoksen yhteistoiminnan ilmaus, vaan niissä\nnousi näkyviin keskiajan huippukauden ihminen, kokonaan uusi tyyppi,\njonka sielussa pitivät valtaa mainitut uskonnolliset ja ritarilliset\nkäsitykset sekä niiden alla vielä kesyttymätön, pakanallinen\nvoimantunto ja väkivaltaisuuden halu. Naivi, lapsellinen hurskaus\nsaattoi yhtyä mitä alkeellisimpaan taikauskoon, kristillinen, herkkä\nlempeys barbaarin julmuuteen, todellisuus vaihtua ilman rajaa uskoksi\nyliluonnolliseen. Jumala, Jeesus, Neitsyt Maria ja pyhimykset, samoin\nkuin kaikki pakanalliset ja kristilliset pahat henget olivat\ntodellisuutta toisella tavalla, persoonallisemmin ja aineellisemmin,\nkuin nykyaikana osaamme ajatella. Sen holvikatoksen alla, jonka kirkko\nja läänityslaitos muodostivat, asui siis erikoinen keskiajan-ihminen,\nvuosisatojen kuluessa omalaatuisekseen kehittynyt psyke.\n\n\n2\n\nRistiretkissä yhdistyivät erikoisella tavalla vanha germaanien\ntaisteluinto, katolinen mystiikka ja paavien sekä Italian kaupunkien\nulko- ja kauppapolitiikka: soturien mielityöllä, taistelemisella,\nryöstämisellä, surmaamisella ja valloittamisella, ansaittiin yksin tein\nautuus ja ajettiin paavin ja kauppaporvarien politiikkaa. Tähän\nmestariyhdistelmään saattoivat siis kaikki puolet olla tyytyväisiä.\nRistiretket alkoivat 1096 ja päättyivät, sanokaamme, Acren menetyksellä\n1291. Parin sadan vuoden aikana Länsi-Eurooppa siis oli läheisissä\nsotaisissa, naapuruus-, diplomaattisissa ja kauppasuhteissa Bysanttiin,\nVähän-Aasian, Syrian ja Egyptin muhamettilaisiin, kehittäen laajemmaksi\nja syvemmäksi sen kulttuuripiirin tuntemusta, johon oli ollut jo\naikaisemmin kosketuksissa lukuisten pyhiinvaeltajain ja Espanjan ja\nSisilian arabialaisten kautta. Seuraukset olivat niin monipuoliset ja\nperinpohjaiset, että keskiajan-ihminen palasi näiltä retkiltä\nmuuttuneena, uuden maailmankatsomuksen omistajana.\n\nHistorian mietiskelevä henki näkee ristiretkissä lisäksi\nlääninherrojen yrityksen hankkia itselleen ja maattomiksi jääville\nnuoremmille pojilleen uusia alueita; sikäli ne siis ovat Euroopan\nsiirtomaapolitiikan ensimmäinen ilmaus. Tuloksena oli joukko\nfrankkilaisia ruhtinaskuntia ja kolme ritarikuntaa, jotka toimivat\ntaloudellisella alalla suuressa määrin kuin etuoikeutetut\nkauppakomppaniat, sekä lopuksi koko läänityslaitoksen hajaantumisen\nalku siten, että sukuja rappeutui, omaisuuksia joutui liikkeelle ja\nuusi elinvoimainen porvaristo ja pääoma rupesi osoittamaan\nmerkitystään. Kauppapoliittisesti ristiretket merkitsivät Italian\nkaupunkien pyrkimystä päästä entistä paremmin käsiksi idän tavaroihin,\nhyötyäkseen näiden välittämisestä länteen. Seurauksena olivat\nlaajentuneet kauppasuhteet itään ja tärkeän liiketien avautuminen\nVenetsiasta Brennersolan kautta Reinin laaksoon ja Alankomaihin, jonka\nvarrelle kasvoivat keskiajan suuret kaupungit. Ja näiden laajentuneiden\nja syvälle Aasiaan tunkeutuvien kauppasuhteiden tuloksena taas oli se,\nettä uudelleen ikäänkuin \"löydettiin\" Aasia, joka nyt esiintyi sekä\nmaantieteellisesti että kulttuurinsa puolesta aivan toisena maana kuin\nennen ristiretkiä. Marco Polon kuvauksista esim. näemme, että Aasia\nvaltasi tällöin Euroopan mielikuvituksen suunnilleen samaan tapaan kuin\nAmerikka 1500-luvulla. Yleensä sitten ristiretkillä jouduttiin näkemään\nja kokemaan sellaista, mikä vaikutti herättävästi ja kehittävästi.\nAineellisen elämän alalta mainittakoon, että sota- ja linnojen\nrakennustaidossa ja uusien hävitys- ja puolustuskeinojen käytössä\nopittiin paljon uutta; verotusjärjestelmät kehittyivät, kun oli pakko\nhankkia varoja näiden kalliiden retkien kustantamiseksi; uudet kasvit,\nhedelmät, käsityötuotteet, värit ja pukumuodit, kuvastimet ja\nrukousnauhat, uudet nautinnot, tulivat tunnetuiksi ja muuttivat\nihmisten elämäntapoja ja katsomuksia; ritarilaitos kehittyi\nerikoisesti, varsinkin uskonnollisten ritarikuntien ihanteiden ja\ntoiminnan kautta; turnajaiset periytyivät arabialaisten\naseleikeistä. Henkisen elämän kannalta merkitsi suurta muutosta ja\nkehitysmahdollisuutta jo se, että niin suunnaton ihmismäärä, mikä oli\nnäinä parina vuosisatana liikkeellä lännen ja idän välillä, tuli\ntemmatuksi irti kotiolojen ahtaista tottumuksista ja sai silmänsä auki.\nSiten se mm. vapautui uskonnollisesta ahdasmielisyydestä ja rupesi\njonkin verran ymmärtämään suvaitsevaisia näkökantoja. Tiedonhaluiset\nhenkilöt tutustuivat bysanttilaisiin, arabialaisiin ja persialaisiin\nsivistyneisiin, päästen tavalla tai toisella, kirjallisuudesta\nja persoonallisten keskustelujen kautta (Saadi oli kerran\nristiretkeläisten vankina, I, 135) saamaan tietoja itämaiden runoudesta\nja filosofiasta, joilla on ollut tätäkin eikä vain Espanjan ja Sisilian\ntietä vaikutuksensa Euroopan hengenelämään. Jos kerran itämaiden\nmanikealaisuus kykeni tunkeutumaan Etelä-Ranskaan saakka ja\naikaansaamaan siellä albigenssiherätyksen, niin kuinka voidaan kieltää\nmuun paljoa tärkeämmän itämaiden kulttuuri-ilmiön, filosofian ja\nrunouden, läsnäolon mahdollisuus skolastiikan ja mystiikan kehdon\nääressä? Usein lausuttu käsitys, että lännen kirjallisuuden ja\najattelun velka itämaille perustuisi vain Raamattuun, on varmaan\npintapuolinen ja väärä: myös nuorempi, muhamettilainen itä on monia eri\nteitä lahjoittanut lännelle henkensä saavutuksia. Tästä itämaiden\nkanssa syntyneen henkisen yhteyden elvyttävästä vaikutuksesta on\nristiretkien ajalta paljon näytteitä: maantieteellisen käsityspiirin\nlaajeneminen jo mainittiin; historiankirjoitus pääsi huomattavaan\nkukoistukseen; matematiikka kehittyi mm. siten, että Syriassa\nmatkustellut ensimmäinen kristitty algebran tutkija Leonardo Pibonacci\ntoi sanotun tieteen länsimaille; uupumaton idän lähetyssaarnaaja ja\nmystikko Raimon Lull (1235-1315) omistautui erikoisesti arabiankielen\ntutkimiseen ja koetti edistää itämaisten kielien opiskelua. Itämaiden\nrunoudella on ollut vaikutuksia länteen: tiedämme arabialaisen\nmuototaiteen olleen tuttua Provencen runottarelle ja aavistamme\nsufilaisuuden hengähtävän mystiikan opeista. Mutta ristiretket sinänsä\ntulivat lännen runoudelle niin hedelmällisiksi, ettei niiden\nromantiikka ole vieläkään menettänyt tenhoaan. Syntyi paljon\nristiretkiaiheisia runoelmia ja luotiin uudelleen vanhoja antamalla\nniille tämän uuden aihepiirin sävyä. Runouskin täten heijasti koko\nelämään koskenutta itämaiden romantiikkaa, joka siis oli valloittanut\nmyös lännen mielikuvituksen.\n\nLänsi muuttui poliittisestikin. Ranska oli ristiretkien johtava maa ja\nkohosi 1200-luvun lopulla Euroopan ensimmäiseksi vallaksi sekä\nsivistyksellisessä että poliittisessa suhteessa. Se oli uuden idän\nvaltias, laskien jo silloin sen perustuksen, mikä ranskalaisella\nkulttuurilla ja kielellä vielä nykyisin Levantissa on. Bysantti menetti\nlatinalaisten valloituksen johdosta (1204) voimansa eikä milloinkaan\nnoussut entiselleen. Paavin valta oli ristiretkien alussa\nkorkeimmillaan, sillä olihan se silloin koko kristikunnan käskijänä,\nmutta niistä muodostui vähitellen sen turmio: saarnaamalla niitä\nliiaksi ja osoittamalla niiden kautta hallitsijoille valtaansa se\nkäänsi nämä itseään vastaan ja joutui pitkällisiin taisteluihin, joissa\nsen mahti auttamattomasti heikentyi. Tällainen on lyhyesti hahmoteltuna\nkeskiajan kukoistuskauden historiallinen tausta.\n\n\n3\n\nJos kirkko olisi kyennyt ulottamaan tahtonsa ja oppinsa niin pitkälle,\nettä jokainen sielu olisi niihin epäilyksittä alistunut, olisi\nhengenelämä näivettynyt ja kuollut hedelmättömään samakaavaisuuteen.\nNiin ei onneksi käynyt, vaan ihmisen sielussa asuva vapaan ja\nitsenäisen tiedon halu ja tämän uupumaton ase, auktoriteettiuskoa\nvastaan nouseva kapinallinen epäilys, etsivät herkeämättä omaa\ntietänsä. Tämä etsiminen ilmeni monessa muodossa, joista tärkeimmät on\nkirjallisuudenkin historiassa muistettava, koska ilman siten syntyvää\nkokonaisnäkemystä emme voi käsittää keskiajan psyken olemusta.\n\nKuten tiedämme, oli varhaiskeskiajan koululaitos ratkaisevassa määrässä\nbenedictiläisluostarien hallussa; olemme myös maininneet, että näiden\nrinnalla työskenteli tuomiokapitulien yhteydessä katedraali- eli\npiispankouluja. Ensinmainituissa annettiin opetusta munkeiksi aikoville\nnoviiseille, jälkimmäisissä tuleville papeille. Opinto-ohjelmasta ja\noppikirjoista olemme aikaisemmin tehneet selkoa. Maininneet olemme\nmyös, että Italiassa, jossa antiikin sivistys kauimmin säilyi, oli\nverraten myöhään joitakin vapaita kouluja, joita voinee pitää antiikin\nsofistikoulujen jälkeläisinä. (Ss. 40-42.)\n\nTämä näin toimiva koululaitos sai kuten tiedämme karolingilaisen\nrenessanssin aikana rohkaisua ja tukea valtiovallan taholta, mutta\njoutui pian sen jälkeen normannivitsauksen johdosta muun sivistyselämän\nohella kärsimään, jopa häviten niistä seuduista, joihin raakalaisten\naikaansaama tuho perinpohjaisemmin ulottui. Tarkkaa tietoa siitä, miten\nesim. Ranskassa oppineisuus pääsi 900-luvun yli siihen saakka, jolloin\nviikinkiretket lakkasivat, ei ole, mutta edellyttää täytyy, että\nAlcuinin johtaman Toursin koulun perinteet ja työ muodossa tai toisessa\njatkuivat, elpyäkseen uuteen kukoistukseen Parisin yliopistossa. Samoin\non pakko edellyttää, että Italiassa, Salernossa, oli vanhoilta, ehkä\nantiikin ajoilta toiminut jonkinmoinen vapaa koulu, jossa mm. oli\nannettu opetusta lääketieteessä.\n\nPuhuaksemme ensin Salernon koulusta, josta kehittyi Euroopan\nensimmäinen yliopisto, huomautamme, että sen opetuksessa on täytynyt\nilmetä 1000-luvulla erikoista nousua, joka on levittänyt sen mainetta,\nsillä muutenhan ei sen kuuluisuutta voi selittää. Tämä nousu on\nepäilemättä asetettava sen yhteyteen, että helleenien lääketiede,\n_Galenus_ (I, 336), tuli täällä näihin aikoihin tunnetuksi joko\nsuoraan kreikankielestä Etelä-Italian bysanttilaisen kulttuurin tai\narabiankielestä (I, 169) latinalaisten käännöksien välityksellä.\nTällaisia ei tosin ole näin varhaiselta ajalta säilynyt, mutta niiden\nolemassaolosta jopa vielä aikaisemmin on todistuksia. 1000-luvulla\nluennoitsi Salernossa oppinut _Constantinus Afrikalainen_ (k. 1087),\ntodennäköisesti Canon Medicinaen perusteella, ja teki koulunsa\nkuuluisaksi koko Euroopassa. Englantilais-ranskalainen munkki\n_Ordericus Vitalis_ (1075-1142) puhuu Kirkkohistoriassaan (Historia\necclesiastica) Salernon lääketieteellisestä koulusta kuin jo ammoin\ntunnetusta laitoksesta.\n\nSamoin kuin lääketiede oli lakitiedekin ala, joka ei kuulunut\nluostari- eikä piispankoulujen ohjelmiin ja joutui siis vapaan\nopetuksen huollettavaksi. Tällaisia vapaita lakikouluja oli Italiassa\njoko ollut vanhastaan olemassa tai niitä syntyi jo varhain todellisen\ntarpeen vaatimuksesta: Paviassa opetettiin Lombardian ja Ravennassa\nRooman lakia. Justinianuksen Digesta (I, 424) oli todistettavasti jo\n1000-luvulla tunnettu Bolognassa, jossa eräs Pepo niminen oppinut\nluennoitsi siitä n. 1076. Lombardian kaupunkien kasvava kauppa ja\nvarallisuus, elämän vilkastuessa yhä monipuolisemmiksi käyvät\noikeussuhteet, ja kirkon yhteydessä vähitellen syntyvä kirkollinen\noikeus vaativat Justinianuksen Sivilioikeuden periaatteiden ja\nkanoonisten määräysten tarkkaa tutkimista, ja tämä tuli nyt Bolognan\nlakikoulun erikoisalaksi. Tämän kaupungin oma kansalainen, \"lain\nkynttiläksi\" (lucerna juris) sanottu _Irnerius_ (k. n. 1140) omisti\nelämänsä Sivilioikeuden, erikoisesti Digestan tutkimiseen, ja julkaisi\nsiihen selitysteoksen nimeltä Lain summa (Summa codicis), jolla tuli\nns. glossaristien (kr. glossa = kieli > murre > outo sana >\nvälihuomautus, selitys) koulun ja keskiajan lakitieteen perustajaksi.\nGlossaristien työ jatkui puolitoista vuosisataa, kohdistuen yksinomaan\nSivilioikeuteen ja päätyen _Franciscus Accursiuksen_ (k. 1260)\ntoimittamaan Glossa ordinaria-teokseen. Kanoonisen lain alalla teki\n1100-luvulla huomattavan työn munkki _Franciscus Gratianus_\nsommittelemalla jo silloin olemassaolevista kirkollista oikeutta\nkäsittelevistä ja sisältävistä kokoelmista yhtenäisen ja loogillisen\nteoksen nimeltä Eriävien kirkkolakien sovinto (Concordia discordantium\ncanonum, n. 1148), tavallisimmin tunnettu nimellä Decretum Gratiani,\njosta pian tuli kanoonisen oikeuden perusteos ja Sivilioikeuden\nrinnalla Bolognan luennoitsijoiden pääkohde. Gratianuksen täsmällisiä\nelinvuosia ei tunneta.\n\nTällaisina sekä Salernon että Bolognan oppilaitokset olivat kuitenkin\nvielä kouluja eivätkä \"yliopistoja\", universitates. Viimemainitun nimen\nne saivat seuraavalla tavalla. Kun varsinkin Bolognaan, jota\nselityksemme nyt etupäässä koskee, saapui kaikista Euroopan maista\nopiskelijoita yhä runsaammin (n. 1200 siellä oli niitä n. 10.000),\nsaivat erittäinkin ulkomaalaiset pian kokea joutuneensa kaupunkilaisten\nja luennoitsijoiden ansaitsemishalun kohteiksi ja muutenkin\nturvattomaan asemaan. Kun nyt juuri 1100-luvulla käsityöläiset\nmuodostivat ammatti- ja vieraissa maissa oleskelevat kauppiaat\nkansallisuuskiltojansa, molemmilla tarkoituksena etujensa valvominen\nyhteisvoimin, ottivat ylioppilaat, jotka olivat kypsyneitä miehiä, nämä\nja varsinkin saksalaisten hansakillat mallikseen ja perustivat aluksi\nkaksi kiltaa, antaen niille nimen universitas magistrorum et scholarium\n(\"maisterien ja ylioppilaiden yhteisö\").\n\nToiseen kuuluivat \"vuorten tältä\" ja toiseen \"vuorten tuolta puolen\"\nkotoisin olevat so. italialaiset ja ulkomaalaiset (citra- ja\nultramontani), Nämä universitas-yhteisöt lisääntyivät ajan varrella ja\nmuodostivat niitä lopuksi eri kansakunnat. Ne valitsivat yhteisen\njohtajan, jota sanottiin rehtoriksi (rector), ja jolla kiltojen\nesimerkin mukaan oli apunaan valittu neuvosto (concilium). Tämä elin\nvalvoi tehokkaasti ylioppilaiden etuja, saaden esim. jo Fredrik\nBarbarossan 1158 myöntämään heille tärkeitä oikeuksia. Universitas oli\nsiis kokonaan erillään varsinaisesta opinto-ohjelmasta, joka kehittyi\nomia teitänsä. Lakitiede sai Bolognassa vierelleen ensin lääketieteen\nja sitten filosofian; jumaluusoppia opettivat dominikaanit. 1371 oli\nBolognan yliopistossa 12 sivili- ja 6 kirkollisen oikeuden, 3\nlääketieteen, 3 käytännöllisen lääketieteen, 1 kirurgian ja 2 logiikan\nprofessoria, ja lisäksi 1 astrologian sekä samoin 1 retoriikan ja 1\nkäytännöllisen lakimiestoiminnan professori ynnä jumaluusopin\nopettajia, joita munkkikunnilta palkkansa saavina ei silloisessa\nvirallisessa luettelossa mainita. Ylimpänä hallintoviranomaisena,\nkanslerina, toimi Bolognan arkkidiakoni (piispan lähin mies, jolle\nkuuluivat hiippakunnan lainopilliset asiat); hänen alaisensa oli rector\nscholarum, so. opintojen ylin johtaja ja tiedekuntain yhteinen esimies.\nTiedekuntain opettajain muodostamia collegiumeja, joissa he valvoivat\nopetuksen hoitoa ja tutkintojen suorittamista, ei ole sekoitettava\nniihin collegiumeihin, asuntoloihin, joita vähitellen lahjoitusvaroilla\nperustettiin eri yliopistoihin köyhiä ylioppilaita varten, ja jotka\nesim. Englannissa, sitten kun niissä ruvettiin antamaan opetusta,\nmuodostuivat koko yliopistojärjestelmän peruspiirteeksi. Bolognaan 1364\nperustettu espanjalainen collegium on Euroopan vanhin keskeytymättä\njatkunut yliopisto-asuntola.\n\nItaliassa syntyi jo 1100-luvun lopulla ja 1200-luvulla muitakin\nyliopistoja, joskus jakautumalla Bolognasta, kuten esim. Paduan 1222.\nNiiden pääaineina olivat laki, lääketiede ja artes. Paduan yliopistosta\ntuli myöhemmin, kuten muistamme (I, 172) arabiankielen kautta Averroeen\nvälityksellä periytyneen aristotelelaisuuden pääpaikka, jossa Averroeen\nteokset käännettiin latinaksi ja lopuksi painettiin (1472-1580).\n\nTällainen oli Euroopan vanhimpain yliopistojen synty. Niiden\nopetusohjelmasta kuvastuu italialaisten todellisuustaju, roomalaisilta\nperitty taipumus realiteettien ymmärtämiseen ja arvostamiseen. Jotta\nemme viehättyisi kuvaamaan niitä laajemmin, siirrymme Parisiin, jonka\nkuuluisan yliopiston alku on jonkin verran erilainen. Sen sisin siemen\noli Notre Damen tuomiokirkon yhteydessä toimiva piispankoulu, jossa\nvalmistettiin pappeja ja annettiin siis opetusta teologiassa ja\ntriviumin ja quadriviumin aineissa. Sen johtajana toimi tuomiokapitulin\nnotaari (scholasticus, kansleri), joka valitsi apulaisensa ja antoi\nheille opetusluvan (venia docendi). Piispan piirissä ei yleensäkään\nsallittu harjoittaa opetustointa ilman tällaista kanslerin lupaa, minkä\nkautta opetuksen valvonta jäi tuomiokapitulille, joka saattoi peruuttaa\nantamansa luvan. Kun oppilasmäärä kasvoi niin suureksi, ettei se enää\nmahtunut Notre Damen huoneistoon, siirtyi joukko opettajia ja oppilaita\nläheisyydessä olevalle Citén saarelle, ruveten opiskelemaan siellä.\nIrtautuneina näin tuomiokapitulin välittömästä läheisyydestä opettajat\nheittivät teologian vanhalle koululle ja omistautuivat enemmän\ntriviumin ja quadriviumin, so. pääasiassa logiikan opiskeluun, joutuen\nmuutenkin kansleriin nähden vastustavalle kannalle. Kun sitten kansleri\nrupesi myymään opetuslupia pätemättömille henkilöille, mikä vaikutti\nvähentävästi Citén maisterien arvoon ja tuloihin, nämä muodostivat\nuniversitas-yhteisön valvoakseen etujansa. Lopettaakseen kanslerin\nväärinkäytökset universitas magistrorum nyt vaati, että venia docendi\noli annettava vain niille, jotka se ilmoitti tällaisen saamiseen\npäteviksi -- toisin sanoen, että kisällikirja oli annettava vain\nmestarien muodostaman ammattiliiton hyväksymille oppilaille. Kanslerin\nkieltäytyessä alistumasta tähän maisterit muuttivat pois saareltaan\nSeinen vasemmalle rannalle, siihen paikkaan, joka tunnetaan Quartier\nlatinin (\"latinalaiskorttelin\") nimellä, ja kuului Pyhän Genovevan\nluostarin apotin valtapiiriin. Tämä nyt nimitti kanslerin, jolla oli\noikeus antaa opetuslupa ja joka siis oli yliopiston korkein\nhallintomies eli \"kansleri\" sanan myöhemmässä merkityksessä. Aikansa\nopiskeltuaan ylioppilas todettiin kypsyneeksi saamaan \"kisällinkirja\"\nja pääsemään \"mestarin\" so. maisterin arvoon; tämä tapahtui siten, että\nhänen päähänsä painettiin maisterin hattu (biretta) ja hänelle\nannettiin todistus, joka oli samalla venia docendi.\n\nTämä lyhyesti kuvattu kehitys tapahtui pitkän ajan kuluessa: Citén\nsaaren koulu oli olemassa jo n. 1150-1170, jolloin Pietari\nLombardialaisen Ajatelmia (Sententiae) ilmestyi; sen ensimmäiset\nsäännöt ovat vuodelta 1208 ja se muutti latinalaiskortteliin n. 1210;\nrehtorin toimi perustettiin paljoa myöhemmin; kanslerin nimitys\ntunnetaan v:lta 1255; paavin hoviin se sai valita edustajansa jo 1211,\nmikä merkitsee paavin hyväksymistä, mutta Parisin tuomiokapitulin\nkanssa se oli jatkuvasti riidassa. Paavit suosivat sitä: jo 1231\nGregorius IX antoi sille täyden oikeuden vapaasti kehittää olojansa.\nSiihen muodostui lopuksi kaksi pääosastoa: ylempi; jumaluusoppi,\nkirkkolaki ja lääketiede; ja alempi: trivium ja quadrivium. Eri\ntieteenhaarat muodostivat oman tiedekuntansa. Ylioppilaat jakautuivat\n\"kansakuntiin\", joita oli neljä: (1) _ranskalainen_, johon kuuluivat\nmyös espanjalaiset, italialaiset ja kreikkalaiset; (2) _picardilainen_\n(Koillis-Ranskasta ja Alankomaista kotoisin olevat); (3)\n_normannilainen_; ja (4) _englantilainen_, johon kuuluivat myös\nIrlannista, Skotlannista, Saksasta ja pohjoismaista kotoisin olevat.\nTiedekunnan esimiehenä oli decanus, kansakunnan procurator, koko\nyliopiston rector. Yliopiston yhteyteen muodostui jo varhain sellaisia\ncollegiumeja, asuntoloita, joissa myös annettiin opetusta; kuuluisin\nniistä oli 1257 perustettu Sorbonnen jumaluusopillinen collegiumi,\njonka vastuulla Parisin yliopiston maine Euroopan teologian pää-ahjona\netupäässä tuli olemaan. Lopuksi niitä oli 40, edustaen Euroopan kaikkia\nmaita ja kaikkea keskiaikaista oppineisuutta. Tunnettua on, että\nsuomalaisetkin opiskelivat Parisin yliopistossa -- kaikkiaan 41 on\nsiellä suorittanut tutkinnon -- ja että Olavi Maununpoika oli sen\nrehtorina 1432 ja 1435 sekä useissa muissa luottamustoimissa.\n\nMuista kuuluisista yliopistoista mainitsemme vain Oxfordin ja\nCambridgen. Edellisen ensimmäisenä alkuna ovat olleet St. Frideswyden\nja Oseneyn luostarien yhteydessä toimineet koulut, joihin saapui jo\nvarhain (ensimmäinen 1133) ulkomaalaisia luennoitsijoita ja heidän\nmukanaan ylioppilaita, 1168 karkoitettuina Parisista erikoisen paljon,\nminkä jälkeen Oxford rupesi saamaan täydellisen yliopiston (studium\ngenerale) mainetta. Cambridgen yliopisto on syntynyt vähitellen St.\nGilesin kirkon yhteyteen järjestyneestä koulusta; 1112 opettajat\nmuuttivat Cam-joen toiselle puolen Barnwellin luostariin, 1209 saapui\nylioppilaita Oxfordista; 1231 ja 1233 annetuista kuninkaan ja paavin\nkirjeistä näkyy, että Cambridge oli jo tällöin järjestynyt yliopisto.\nEnglannin yliopistoille tyypillinen collegium-järjestelmä alkoi jo\nvarhain: Oxfordin \"Yliopistocollegium\" (University College)\nperustettiin 1249. Mallina on yleensä ollut Parisin yliopisto.\n\n\n4\n\nYliopistot syntyivät keskiajan-ihmisen tiedonhalusta ja ovat hänen\nhengenelämänsä keskeisin ja tärkein ilmaisumuoto ja kehittäjä.\nVarsinkin Parisin yliopisto omisti päätehtäväkseen teologian ja\nlogiikan tutkimisen eli siis ajatuksen syventämisen, ja on täten\nkeskiajan aatteellinen polttopiste; Italian yliopistothan sen sijaan\nolivat enemmän käytännöllisiä tarpeita silmälläpitäviä \"realikouluja\".\nSe keskiajan hengenelämän ilmaus, jonka etupäässä Parisin oppineisto ja\nmyöhemmin yliopisto kehitti, tunnetaan historiassa \"skolastiikan\"\nnimellä.\n\nTämä nimi vie meidät karolingilaiseen renessanssiin ja\nbenedictiläisluostarien kouluihin, joiden opettajista (doctor\nscholasticus) se on periytynyt. Siitä mitä olemme sanoneet Johannes\nScotus Erigenasta ja kertoneet eräiden Aristoteleen teosten\nkääntämisestä latinaksi (s:t 61 ja 45) selviää, että keskiajan\nfilosofia alkoi jo karolingilaisen renessanssin loppuaikana. Se\ntukahtui normannien ajan hävityksiin, mutta virkosi 1000-luvulla,\njolloin Compiègnen tuomiorovasti _Roscellinus_ (n. 1050-1122) kiinnitti\nhuomiota Boëthiuksen Porphyrios-käännöksessä (Johdanto -- Isagoge,\nkatso s. 45) olevaan kohtaan suvun (genus) ja lajin (species)\naiheuttamista loogillisista kysymyksistä. Porphyrios ei syvenny niihin\nsen enempää, vaan mainitsee ainoastaan niitä ajatellessa harkittavaksi\ntulevan: (1) ovatko suku ja laji olemassa itsestään, vai ainoastaan\nmielikuvinamme; (2) jos edellinen myönnetään, niin minkälaista on\nniiden olemassaolo silloin: ovatko ne esineellisyydestä erillään olevia\nkuvia, vai voidaanko ne tajuta vain silloin, kun ne ovat pukeutuneet\naistimin todettaviin esineihin. Tämä on sama kohta, josta Avicennan (I,\n169-170) vähää ennen julkaisema logiikka lähtee ja johon nähden\npersialais-arabialainen filosofi oli kuten muistamme asettunut sille\nkannalle, että \"äly etsii muodoista yleispätevyyden\" -- intellectus in\nformis agit universalitatem. Roscellinus todennäköisesti tunsi\narabialais-aristotelelaista Avicennan logiikkaa, sillä hän väitti, että\ngenus on olemassa vain mielessämme, ollen lajien yhteisten\nominaisuuksien yleisnimi, syntynyt kokemuksemme perusteella (post res).\nTätä ajatustapaa ruvettiin sanomaan nominalismiksi (nomen = nimi) ja\nsitä voi pitää johdannaisena Aristoteleen opista, että todellisuutta on\nkaikki yksilöllisesti olevainen, olipa se luonnollista tai\nyliluonnollista (I, 308). Johdonmukaisesti Roscellinus sovitti\nkäsityksensä myös teologiaan: Jumala on yleisnimi, jonka olemme\nantaneet kolmen jumaluuden, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, yhteisille\nominaisuuksille; ellei niin olisi, vaan nämä kolme jumaluutta olisivat\nyksi ja sama (una res), täytyisi myöntää Isän ja Pyhän Hengen tulleen\nlihaksi yhdessä Pojan kanssa.\n\nNäemme Roscellinuksen saattaneen skolastiikan hyvään alkuun kietomalla\nAristoteleen logiikan ja teologian erottamattomasti yhteen. Samalla\nhänen ajatustapansa, joka siis piti sukua vain mielikuvanamme,\n\"nimenä\", tuli edustamaan itsenäisesti ajattelevaa, epäilevää suuntaa,\nratsionalismia, ollen nykyaikaisen materialismin ensimmäinen ilmiö.\nSitä vastaan nousi voimakas vastustus, joka väitti Platonin mukaan,\nettä vain tuo \"yleisnimi\", idea, edustaa todella olevaista, realista,\njoka on ollut olemassa sekä ennen lajeja että niissä ja niiden jälkeen\n(ante res, in rebus, post res): esim. kaikkien lukemattomien\ntuolilajien takana on tuolin ihannemielikuva, jonka enemmän tai\nvähemmän onnistuneita jäljennöksiä esineelliset tuolit ovat. Tätä\najatustapaa sanottiin realismiksi, ja voidaan sitä pitää Spinozan\nfilosofian vielä kehittymättömänä alkupohjana. Välittävällä kannalla\noli ns. konseptionalismi, jonka mukaan genus, yleisnimi, oli todella\nolemassa, mutta vain mielessämme, jossa se konseptiona auttaa meitä\ntajuamaan lajit: meillä on esim. yleismielikuva, konseptio, veneestä;\nnähdessämme tällaisen me sen avulla tunnemme tuon esineen.\n\nNäin alkaneen skolastisen filosofian ensimmäinen kausi kesti\n1150-luvulle; sen huomattavimmat nimet ovat Canterburyn arkkipiispa\n_Anselm_, Notre Damen tuomiorovasti _Guillaume de Champeaux_ ja\ntraagillisista elämänvaiheistaan kuuluisa _Pietari Abelard_.\n\n_Anselm_ (1033-1109) oli syntyään italialainen, joka vaiherikkaan\nnuoruuden jälkeen poistui kotoaan isänsä kovuuden vuoksi, meni\nRanskaan, tuli kuuluisan Normandiassa olevan Becin luostarin munkiksi\nja apotiksi, ja 1093 Canterburyn arkkipiispaksi. Hän otti keskeisenä\nhenkilönä osaa Englannin investituurariitaan ja harjoitti ahkeraa\nteologisfilosofista kirjailijatoimintaa, joka vakavasti yritti sovittaa\njärkeä ja jumaluusoppia. Hänen huomattavin teoksensa on: Miksi Jumala\ntuli ihmiseksi (Cur Deus homo). Koettaessaan saattaa kristillisen\ntietoisuuden so. tunnon siitä, että voimme vilpittömällä uskolla\nomistaa kristinuskon opinkappaleet, sopusointuun järjen kanssa, hän\nosoittaa, että ensimmäinen edellytys tähän on tuon kristillisen\ntietoisuuden omistaminen. \"Joka ei usko, ei saavuta kokemuksia, ja\njolla ei ole kokemuksia, hän ei ymmärrä\". Hän teroittaa yhä uudelleen,\nettä uskon täytyy käydä tiedon edellä: \"En koeta ymmärtää uskoakseni,\nvaan uskon ymmärtääkseni. Sillä myös tämän uskon: ellen usko, en\nymmärrä\". (Neque enim quaero intelligere ut credam, sed credo ut\nintelligam. Nam et hoc credo, quia, nisi credidero, non intelligam.)\nKoska siis uskosta ei luovuta, on se, johon uskotaan, koetettava myös\nymmärtää; ellei näin tehdä, tapahtuu laiminlyönti: \"Minusta näyttää\nlaiminlyönniltä, ellemme sitten, kun olemme vakuuttuneet uskossamme,\nkoeta ymmärtää sitä, mitä uskomme\". (Negligentiae mihi esse videtur,\nsi, postquam confirmati sumus in fide, non studemus quod credimus,\nintelligere.) Erikoisesti Anselm syventyi selittämään sijaiskärsimyksen\ntarpeellisuutta ja järjellisyyttä, tahtoen saada uskottomatkin siitä\nvakuutetuiksi: Jumalan hyvitys oli välttämätön hänen kunniansa ja\nvanhurskautensa vuoksi; sen voi suorittaa vain erikoisesti sitä varten\nsyntynyt jumalihminen; ja sen on todella suorittanut, tämä rajattomasti\narvokas henkilö vapaaehtoisella kuolemallaan.\n\nAnselm oli tietenkin realisti; tieto-opissaan nimeltä Totuudesta (De\nveritate) hän käsittää tämän yhden ainoan absoluuttisen totuuden,\nJumalan, ilmenemiseksi, ja on Jumala siis kaiken olevaisen\nperusprinsiippi, joka ennen kaikkea muuta on koetettava omistaa\nymmärryksellä. Tätä varten on Jumalan todellinen olemassaolo\ntodistettava. Sen Anselm suoritti Yksinpuhelu (Monologion) ja\nLisäsana (Proslogion) nimisissä kirjoituksissaan. Edellinen on\nkonseptionalistisen ajattelun tulos: tiedämme hyvää olevan monta eri\nastetta; tätä tietoa ei voisi olla, ellei olisi jotakin ehdotonta\nhyvää, johon vertaamalla määrittelemme hyvyyden asteet; tämä ehdoton\nhyvä on Jumala. Jälkimmäinen sisältää hänen kuuluisan ontologisen\n(\"olemista koskevan\") todistuksensa; se on realistisen ajattelun tulos.\nJumala on olento, jota suurempaa emme voi ajatella. Jos tällainen\nolento olisi olemassa vain mielessämme, mihin käsitykseen nominalismi\nsaattoi johtaa, se ei olisikaan ehdottomasti suurin, sillä silloinhan\nvoisimme ajatella sen olevan olemassa myös todellisuudessa ja siten\nlisätä siihen jotakin. Mutta tämän täytyy olla mahdotonta, sillä\nJumalaan ei voi lisätä mitään.\n\nAnselm pyrki selityksillään samaan, minkä Erigena oli ilmaissut\nlauseellaan \"tosi uskonnosta, joka on tosi filosofiaa ja päinvastoin\"\n(s. 63). Hänen vaatimuksensa, että usko ensin ja ymmärrys sitten, on\nvastakkainen ihmisen vapaan ajattelun oikeudelle. Mutta saattaisi sanoa\nsen kuvastavan uskonnollisen hengenelämän kulkua: usko alkaa vasta\nsitten, kun järki on jo saavuttanut rajansa, mutta mitä palavasti\nuskomme, sen myös katsomme ymmärtävämme. Tätä uskonnollisen\nsielunelämän ilmiötä, joka varmaan on kuulunut lempeän ja hurskaan\nAnselmin omaan kokemuspiiriin, hän oikeastaan pyrki selittämään, vaikka\nasia sai skolastisen logiikan muka tieteellisessä asussa niin oudon\nsävyn, että sitä on ensi silmäyksellä vaikea tuntea. Näin käsitettyinä\nAnselmin kirjoitukset ovat palavan, uskonnollista sielunelämää\nsyvällisesti tuntevan hengen ilmauksia, joilla on ollut tärkeä\nosuutensa kristillisen dogmatiikan, nimenomaan sijaiskärsimysopin\nrakentumiseen.\n\n_Guillaume de Champeaux_ (1070-1121) oli Roscellinuksen oppilas, mutta\ntuli siitä huolimatta nominalismin vastaisen suunnan, realismin,\nvarsinaiseksi perustajaksi. Hänen oppilaansa taas oli _Pietari Abelard_\n(1079-1142), sekä älyltään että muilta inhimillisiltä ominaisuuksiltaan\nja kohtaloiltaan mieleenpainuva henkilö, järjen ja uskon välillä\nhorjahtelevan keskiajan-ihmisen pateettinen edustaja, jonka meidän\naikaamme saakka säilynyt Père-la-Chaisen kalmistossa Parisissa oleva\nhauta on yhä rakkauden toivioretkeläisten päämaalina.\n\nAbelard oli bretagnelaisen aatelisperheen vanhin poika, joka varhain\nosoitti terävää älyä ja taitoa tällöin jo muotiin tulleessa\ndialektisessa väittelyssä, valitsi jumaluusoppineen uran, läksi\nvaellukselle kuin teini ainakin, oli Roscellinuksen oppilaana, ja\npäätyi Parisiin, Notre Damen kouluun, Guillaume de Champeaux'n\nkuulijaksi. Pian hän dialektisellä taidollaan, jossa edusti\nkonseptionalistista käsitystä, löi opettajansa ja kohotti\nnominalistisen suunnan erikoisesti ylioppilaiden suosioon. Vaikka vasta\n22-vuotias hän rupesi (1101) luennoimaan itsenäisesti (Parisin lähellä,\nMelunissa ja Corbeilissa), palasi Parisiin 1108, voitti Williamin\nuudelleen, ja ryhtyi opettamaan P. Genovevan kukkulalla, vastapäätä\nNotre Damea. Nyt hän alkoi käsitellä myös jumaluusoppia, tunnustettiin\nsiinäkin voittamattomaksi, siirtyi esitelmöimään Notre Dameen ja\nnimitettiin sen tuomiorovastiksi. Hän oli tällöin uransa huipulla:\nkaikista maista kertyi tuhansittain oppilaita kuulemaan tämän kauniin,\nhienosti sivistyneen ja älykkään miehen teräviä, ihmisjärjen kannalta\nja ulkonaisestikin houkuttelevia puheita. Tältä huipulta hän kukistui\nrakastuttuaan oppilaaseensa, virkatoverinsa, tuomiorovasti Fulbertin\nsisarentyttäreen Heloiseen, jossa olivat yhtyneet sielun jalous, äly,\nkauneus ja oppineisuus: mainitaan hänen taitaneen latinaa, kreikkaa ja\nhebreaa. Lopuksi Abelard vei rakastettunsa Bretagneen, jossa tämä\nsynnytti pojan, ja jossa Abelard meni hänen kanssaan salaiseen\navioliittoon; julkinen olisi estänyt hänen ylenemisensä kirkollisella\nuralla. Uhrautuvainen, jalo Heloise oli Abelardin menestystä ajatellen\nja peläten onnettomuutta vastustanut tällaistakin liittoa. Fulbert ei\npitänyt avioliittoa salassa ja kohteli huonosti Heloisea, joka lopuksi\nAbelardin avulla pakeni turvaan Argenteuilin luostariin. Luullen\nAbelardin nyt aikovan hylätä Heloisen Fulbert kosti julmasti\nkuohitsemalla hänet ja siten tekemällä kanoonisen lain mukaan lopun\nhänen papinurastaan; hän kelpasi nyt vain munkiksi. Oltuaan tämän\nonnettomuuden jälkeen vuoden päivät hiljaisuudessa Abelard alkoi (1120)\nluennoida jumaluusoppia Maisoncellen luostarissa, jonne taas kertyi\ntuhansittain kuulijoita, ja julkaisi luentonsa (Johdatus jumaluusoppiin\n-- Introductio ad theologiam, 1121). Hänen onnettomuudestaan\nrohkaistuneet vastustajat syyttivät häntä nyt sabellilaisesta\nkerettiläisyydestä (so. että hänen opetuksensa mukaan siis Isä, Poika\nja Pyhä Henki olivat yksi ja sama persoona, jolla oli vain nämä kolme\neri nimeä, mikä olisi ollut päinvastaista nominalismia kuin\nRoscellinuksen ja tosiasiallisesti oli kolminaisuusopin järjellistä\nselittämistä) ja saivat tuomituksi hänet Soissonsin maakuntasynodissa\n1121, jolloin hänet pakotettiin heittämään kirjansa tuleen ja\nperuuttamaan oppinsa. Oltuaan jonkin aikaa luostarivankina hän\npäästyään vapaaksi meni erämaahan Nogent-sur-Seinen läheisyyteen ja\nrupesi erakoksi. Mutta Parisin ylioppilaat saapuivat sinne ja hän\nryhtyi jälleen luennoimaan. Vainoa peläten hän sitten muutti\nBretagneen, ollen siellä kymmenen vuotta St. Gildas-de-Rhuysin\nluostarin apottina. Tänä aikana, Argenteuilin luostarin hajotessa,\nHeloise pääsi Abelardin toimesta hänen erakkolaansa perustetun\nnunnaluostarin priorittareksi. Tältä ajalta ovat peräisin Abelardin\nluostarihymnit (Hymnarius paraclitensis). Kun Abelard nyt julkaisi\nkuuluisan Onnettomuuksiensa historian (Historia calamitatum), sai\nHeloise siitä aiheen kirjoittaa kolme Kirjettänsä, joista välittömästi\nja hienosti kuvastuu puhtaan, jalon ja hurskaan naisen uhrautuva,\nsammumaton rakkaus, ja joilla on ollut huomattava vaikutus 1700-luvun\nvastaavaan tunnekirjallisuuteen. Tämän jälkeen (1136) Abelard lyhyen\najan luennoitsi P. Genovevan vuorella ja haastettiin 1141 jälleen\nharhaopista syytettynä Gensin synodin eteen, vastustajana itse Bernard\nClairvauxlainen. Abelard ei kuitenkaan tullut saapuville, vaan vetosi\nRoomaan, jonne tahtoi lähteä henkilökohtaisesti hoitamaan asiaansa,\nmutta kuoli murtuneena miehenä matkalla. Ystävät toimittivat hänen\ntomunsa Heloisen hoivaan, joka 1164 vaipui lepoon kovaosaisen\npuolisonsa rinnalle. Heidän luunsa säilyivät ihmeellisten vaiheiden\nläpi, kunnes ne vallankumouksen jälkeen saivat lopullisen leposijan\nPère-la-Chaisen hautausmaalta.\n\nAbelard oli ilmeisesti 1100-luvun huomattavin hengenvapauden edustaja,\njoka oli kohonnut korkean uskontokäsityksen asteelle, ohi aikansa\ndogmien. Hänen teoksensa, joista eivät kaikki ole säilyneet, tulivat\ntunnetuiksi vasta uusimmalla ajalla: filosofinen Tunne itsesi (Scito te\nipsum) painettiin 1721 ja muut vasta 1836. Niiden joukossa on\njumaluusopillinen teos Näin ja ei (Sic et non), joka on siitä\nhuomattava, että se samoin kuin Baylen kuuluisa Sanakirja asettaa\nrinnakkain kirkkoisien kaikki vastakkaiset oppilauselmat, tarjoten ne\ntäten keskustelun lähtökohdiksi, mutta lausumatta omaa mielipidettään,\nmikä oli epäilyksen hengen merkki. Dialectica on Aristoteleen,\nBoëthiuksen ja Porphyrioksen logiikan selityksiä. Abelard oli kuten\nsanottu välittävän, konseptionalistisen kannan edustaja, so. hän piti\nyksilöä (species) ainoana todellisesti olevaisena, mutta sukua (genus)\nsinä yleisenä mielessämme olevana käsityksenä, joka on rakentunut\nenemmistön yhteisistä ominaisuuksista (quod praedicatur de pluribus) ja\njohon vertaamalla me tunnemme yksilöt. Teologian alalle vietynä\ntämä johti kolminaisuusopin hylkäämiseen ja yleensä Raamatun\njärkeisselitykseen. Käsityksensä uskonnosta Abelard on ilmaissut\neräässä dialogin katkelmassa, jossa kristitty, filosofi ja juutalainen\nkeskustelevat. Sen pohjana on Erigenan ajatus, että oikea filosofia ja\ntosi uskonto ovat samaa, ja että eri uskonnot ovat vain saman asian\nerilaisia heijastumia. Hänen ratsionalistinen ajattelutapansa ilmenee\nhyvin sellaisista lauseista kuin esim.: \"Oppiin uskotaan ei siksi, että\nJumala on niin sanonut, vaan siksi, että ymmärryksemme vakuuttaa niin\nolevan\", ja: \"Epäilys on tie tutkimiseen ja tutkiminen vie totuuden\nperille\".\n\n\n5\n\nSkolastiikan historiassa alkoi uusi vaihe sen jälkeen, kun 1100-luvun\nloppupuolella Aristoteleen koko Organon ja joukko hänen fyysillisiä,\nmetafyysillisiä ja eetillisiä tutkielmiaan sekä paljon muita\naristotelelaisia ja uusplatonilaisia kirjoituksia tuli Ranskassa\ntunnetuiksi. Välittäjinä tässä toimivat Espanjan arabialaiset filosofit\n(I, 169-172), joihin jo Roscellinuksen kohdalla viittasimme, ja\nAndalusian, Marseillen ja Montpellier'n juutalaiset oppineet. Toledon\narkkipiispan Raimundin toimesta näitä teoksia käänsi latinaksi\narkkidiakoni Dominicus Gonzalvi, apunansa juutalainen Johannes\nAvendeath (= ben David), joka tulkitsi ne ensin arabiasta kastiliaksi.\nNiistä saavuttivat erikoisen merkityksen mm. juutalaisen\nrunoilijafilosofin _Ibn Gabirolin_ (Avicebron) uusplatonilainen Elämän\nlähde (Fons vitae) ja samoin uusplatonilainen tuntemattoman tekijän\nsommittelema, mutta Aristoteleen nimessä kulkenut Syiden kirja (Liber\nde causis). Mainittu Gabirol (n. 1021-1058) oli etevä runoilija,\nEspanjan uushebrealaisen kulttuurin kaunein nimi, joka ensi kerran\nsovitti hebreankielen arabialaisiin mittoihin ja jonka runojen\nromanttista, nuorekasta tuoreutta ja kauneutta juutalaiset vieläkin\nihailevat. Elämän lähde opettaa, että kaikki olevainen rakentuu\naineesta, joka on yleisaineen toisinto, ja muodosta, joka on\nyleismuodon toisinto, ja että perusolevaisen ja älyn (Plotinoksen nous,\nI, 334) välittäjänä toimii jumalallinen tahto, joka on aineen ja muodon\nyläpuolella, mutta aikaansaa näiden yhtymisen lähinnä itseään olevassa\nolevaisessa, älyssä. Huomattava myöhempi juutalais-aristotelelaisen\nfilosofian edustaja oli _Maimonides_ (rabbi Moses ben Maimon,\n1135-1204), Cordovassa, Pezissä ja viimeksi Kairossa Saladinin\nhenkilääkärinä asunut ajattelija, jonka teos: Opas hämmentyneille\n(Moreh nebuhim, 1190) edustaa ratsionalismia uskonnollisessa\najattelussa, suvaitsevaisuutta ja itsenäistä suhtautumista\nAristoteleeseen. Tuomas Aquinolainen on tuntenut sen. Aristotelelainen\nfilosofia ei tietenkään ollut oikeauskoiselle ulemalle eikä\nlakijuutalaisuudelle mieluista, ja arabialaisten historiasta\ntiedämmekin sen joutuneen 1100-luvulla Espanjassa vainon alaiseksi,\nmistä sen ilmestyminen Provencen kaupunkeihin juutalaisten mukana\njohtunee; näiden keskuudessa sen sitten tukahduttivat rabbiinit,\npainaen jälleen rotunsa ajattelun vuosisadoiksi ahtaan\nlakijuutalaisuuden kahleisiin. Tällainen oli muhamettilaisuuden ja\njuutalaisuuden henkinen lahja Euroopalle ristiretkien alkuvuosisatana.\n\nEnsimmäinen seuraus siitä oli Aristoteleen ja uusplatonilaisten ideain\nsekaantuminen, mikä aiheutti omituisten mystillisten suuntain\nilmenemisen ja Aristoteleen teosten kiellon. Mutta pian äsken mainitut\nuudet Aristoteles-käännökset selvittivät, mikä oli todella hänen\nfilosofiaansa, ja hänestä tuli kirkon nimenomaan ennen kaikkia muita\nhyväksymä filosofi, jota pidettiin Kristuksen edelläkävijänä\nmaallisissa (praecursor Christi in naturalibus) ja verrattiin Johannes\nKastajaan, joka oli Kristuksen edelläkävijä hengellisissä (praecursor\nChristi in gratuitis). Tapahtui että Aristoteles, johon nominalismin\nvoi sanoa perustuvan, tuli logiikkansa kautta realismin pääfilosofiksi,\nsamalla kuin tätä lähempänä oleva filosofia, platonismi, painui\nsyrjemmälle, vaikuttaakseen sieltä mystilliseen suuntaan. Kirkko siis\nvaltasi Aristoteleen omia tarkoituksiaan varten ja uskoi hänen\nkäyttönsä etupäässä uusien kerjäläismunkistojen, fransiskaanien ja\ndominikaanien, haltuun. Tämän ymmärtämiseksi on muistettava, että\n1100-luvun henkinen herääminen oli, kuten sanottu, ilmennyt myös\nmystiikkana ja laajoina, historiasta tunnettuina uskonnollisina\nkansanliikkeinä: Toulousen seuduilla n. vv. 1012-1229 vaikuttaneina\n_albigensseina_, joiden oppi oli saanut alkunsa idästä jo ennen\nristiretkiä ja oli manikealaisuutta (lähemmin jäljempänä Dominicuksen\nyhteydessä), ja joihin kohdistunut hävityssota nosti Pohjois-Ranskan\nEtelä-Ranskaa vastaan ja tuhosi Provencen kulttuurin; ja Turinin\nseuduilla n. 1170 esiintyneinä _valdolaisina_, heidän lahkoveljinään,\njoiden jälkeläisiä inkvisition julmuuksista huolimatta vieläkin elää\nPiemontissa. Kirkko ei ymmärtänyt käyttää näiden uskonintoa hyväkseen,\nmutta oli viisaampi silloin, kun _Franciscus Assisilainen ja Dominicus_\nperustivat kerjäläismunkistonsa.\n\n_Franciscus Assisilainen_ (1182-1226) edustaa keskiajan-ihmisen\nlapsellista hurskautta, naivia, alkukantaista antautumista noudattamaan\nkristillisen rakkauden ja uhraavaisuuden käskyä. Tämä varakkaissa\noloissa kasvanut umbrialainen nuori mies, ikäistensä huvien kuningas,\njoutui sairauden aikana sielulliseen murrostilaan, joka lopuksi päättyi\ntäydelliseen elämänmuutokseen, laskeutumiseen kaikista halvimpien ja\nkurjimpien veljeksi, ja poistumiseen kotoa erakoksi. Muutaman vuoden\nkuluttua hän Jeesuksen käskyn mukaan (Matt., 10, 7-10) rupesi\nsaarnaamaan, sai paljon seuralaisia, paavin hyväksymisen, ja aiheutti\nkoko Umbriassa uskonnollisen heräämisen. Hänen perustamansa\nmunkkikunta, sen naisjärjestö (Claran nunnat) ja maallikkoveljet,\nharjoittivat sisälähetystyötä yhä laajemmin ja hän itse kävi\nPalestiinassa asti (1219-1220). 1224 hän meni erakoksi Alvernon\nvuorelle Apennineille, jossa kuvaamataiteestakin tunnetun legendan\nmukaan sai stigman, Jeesuksen haavojen merkit. Hän kuoli Assisissa.\nFranciscuksen luonteessa ilmeni heräämisen jälkeen piirteitä, jotka\novat tehneet hänestä legendain keskushenkilön: hellyyttä,\nrunollisuutta, lujuutta, joka ylläpiti häntä, kun hän rupesi\njäljittelemään Kristuksen elämää; välitöntä tunteellisuutta ja\nluonnonrakkautta, joka ilmenee hänen rukouksistaan ja veljeydestään\nelollisen ja elottoman luonnon kanssa ja hänen tunnetusta Laulustaan\nauringolle (Cantico del sole, assonoivaa proosaa); henkevää ja puhdasta\niloisuutta, jonka hän sisällytti munkkikuntansa ohjesääntöön ja joka\noli oleva alituista riemua Herrassa; ja vilpitöntä asettumista\nehdottoman köyhyyden kannalle. Hänen kirjallinen tuotantonsa\nkäsittää munkkikunnan ohjesäännön, testamentin, hengellisiä\nkehoitussanoja, yllämainitun laatuisia \"lauluja\" ja muutamia kirjeitä.\nFranciscus-legendat sisältyvät hänen elämäkertoihinsa ja Kukkasia\n(Fioretti) nimiseen anekdoottikokoelmaan. Franciscuksen kuoltua hänen\nmunkkikuntansa kehittyi väkisinkin köyhyyden periaatteen vastaisesti\nmyrskyisten vaiheiden jälkeen suuria omaisuuksia hallitsevaksi ja\nyliopistollisia tieteitä viljeleväksi laitokseksi, silti unohtamatta\nsaarnaamista köyhille ja heidän tarpeidensa huoltamista.\n\n_Dominicus_ (1170-1221), Kastiliassa olevan Osman tuomiorovasti ja\naugustinolainen munkki, tulee näkyviin albigenssisodissa paavin\nlähettämänä saarnaajaveljenä, viettäen Provencessa kymmenen vuotta\n(1205-1215). Hän ei näytä ottaneen osaa inkvisition julmuuksiin, vaan\non elänyt äärimmäisessä köyhyydessä, saarnaten ulkosalla ja koettaen\npalauttaa kerettiläisiä kirkon helmaan. Albigensseja on pidetty\nprotestanttisen liikkeen edelläkävijöinä, mutta heidän henkisestä\nterveydestään voi olla eri mieltä. Selville on näet käynyt, että heidän\nmanikealainen oppinsa saattoi todellakin syystä näyttää silloin,\nniinkuin tekisi vielä nyt, arveluttavalta sekä henkisessä että\nyhteiskunnallisessa suhteessa: jumalia oli kaksi, hyvä ja paha;\nedellisen poika oli Jeesus, jälkimmäisen Saatana; aineen oli luonut\npaha ja se oli siis olemukseltaan pahaa, ja suurin synti oli\nsukupuolinen, avioliitossakin tapahtunut yhtymys; syntiä oli myös\naineellisen omaisuuden omistaminen, lihan syöminen jne. Aineellisuuden\npelko oli niin suuri, että monet pitivät vapaaehtoista nälkäkuolemaa\nuskonnollisena tekona. Saarnaintoinen itämaisslaavilainen bogomilien\nlahko oli levittänyt tällaisia oppeja länteen. Dominicus itse tunnusti\nlähetystyönsä tuloksettomuuden, ja omistautui 1215:n jälkeen kokonaan\nmunkistonsa perustamiseen, kehittäen sen ennen kuolemaansa laajaksi ja\nvaikutusvaltaiseksi järjestöksi. Hän kuoli Bolognassa, munkistonsa\npäämajassa. Dominikaanit eli mustat veljet omistivat augustinolaisten\nohjesäännön (1216), tarjoutuivat heti paavin käytettäviksi ja\ntunkeutuivat lähetyssaarnaajina pian kaikkiin maihin, eräs puolalainen,\nDominicuksen oma aikalainen Pyhä Hyacinthus, aina Kiinaan saakka.\nAlusta alkaen dominikaanit pyrkivät määrätietoisesti valtaamaan\nfilosofian ja teologian opetuksen yliopistoissa, mikä heille suuressa\nmäärin onnistuikin. Täten paavi pääsi lopullisesti kerettiläisyyden\nalkulähteen vartijaksi ja saattoi kastella sen vedellä kirkon\npuutarhaa. Synkkää varjoa munkiston historiaan heittää sen johtava\nasema inkvisition toiminnassa.\n\nFransiskaanit ja dominikaanit siis valtasivat filosofian ja teologian\nopetuksen mm. Parisin yliopistossa. Näin alkaneen skolastiikan toisen\nkauden kuuluisimpia nimiä ovat fransiskaanit _Alexander Haleslainen_\n(k. 1245) ja hänen oppilaansa _Jean Fidanza_, paremmin tunnettu nimellä\n_Bonaventura_ (1221-1274), sekä dominikaanit _Albertus Magnus_\n(1193-1280) ja _Tuomas Aquinolainen_ (1227-1274). Edelliset eivät\nhyväksyneet Aristotelesta, vaan kallistuivat platonilaisuuteen\nsellaisena kuin se ilmeni ennen mainituista Dionysios Areiopagitan\nkirjoituksista, ja puolustivat siis realistista kantaa: universalia\nante rem, so. että genus, idea, on varsinaista todellisuutta, species,\nlaji, vain sen satunnaista heijastumista. Tästä johtuu, että\ntapaamme Bonaventuran tärkeänä tekijänä myös mystikkojen joukosta.\nYlhäissukuinen saksalainen Albertus Magnus, joka oli perehtynyt\nAristoteleen filosofiaan Paduassa ja oli aikansa lukenein ja oppinein\nmies, tuottelias kirjailija (21 foliosidettä, julkaistut 1651,\npääteokset Aristoteleen ja Pietari Lombardialaisen selityksiä --\nMagister sententiarum -- ja systemaattinen jumaluusopin esitys Summa\ntheologiae), vieläpä fysiikan tutkija, oli sen sijaan ensimmäinen\nskolastikko, joka valmisti Aristoteleen filosofiasta täysin\njärjestelmällisen esityksen, varustaen sen viittauksilla arabialaisiin\nselittäjiin ja osoittaen, miten se voi palvella kirkon dogmaa. Hänen\noppilaansa, ylhäissukuinen italialainen Thomas ab Aquino, joka myös oli\naikansa lahjakkaimpia henkilöitä, vaikutusvaltainen kirkkopoliitikko,\nuupumattoman ahkera tutkija, kirjailija ja huomattava hymnirunoilija\n(esim. U. vk. n:o 188), saattoi tämän filosofis-teologisen ajattelutyön\nlopulliseen päätökseen suurteoksessaan Summa theologiae, joka siis on\nkeskiajan katolisen hengenelämän ja skolastiikan huippu.\n\n_Summa theologiae_ sisältää lyhyesti sanottuna katoliset dogmat,\nselitettyinä ja \"oikeiksi todistettuina\" Aristoteleen filosofian ja\nhänen arabialaisten selittäjiensä avulla. Se jakautuu kolmeen osaan,\njoista ensimmäinen käsittelee Jumalaa, toinen ihmistä, ja kolmas\njumal-ihmistä. Viimeistä osaa ei Tuomas ehtinyt kirjoittaa loppuun.\nHänen ajattelunsa kulku on lyhimmittäin hahmoteltuna seuraava: Tiedon\nlähteitä on kaksi: kristinuskon mysteriot ja järki. Ne on pidettävä\ntarkoin erillään toisistaan, ja niistä on tärkeämpi edellinen, joka\navautuu ihmiselle jumalallisen ilmoituksen kautta; tämän ilmoituksen\nkanavia ovat Raamattu ja kirkon perinteet. \"Järjellä\" Tuomas ei\ntarkoita yksilön järkeä, vaan luonnollisen totuuden lähdettä, jonka\nveden johtavat saatavillemme pakanain filosofiset järjestelmät,\netupäässä Aristoteles ja Platon. Mutta vaikka tiedon lähteitä onkin\nnäin selvästi kaksi, ne eivät silti ole toisillensa vastakkaisia, vaan\nilmauksia vielä niiden takana olevasta yhdestä ainoasta ja ehdottomasta\ntotuudenlähteestä, Jumalasta, jossa ne siis yhtyvät. Näin filosofia ja\nteologia asettuvat rinnakkain ja Summa theologiae on samalla Summa\nphilosophiae. Teoksensa ensi osassa Tuomas lyhyesti määrittelee, mitä\nteologia on, ja käsittelee 119 kohdassa Jumalan olemusta, asettaen\nrinnakkain Raamatun ja Aristoteleen lauselmat; toisessa osassa hän\nkäsittelee etupäässä eetillisiä kysymyksiä, osoittaen ihmisessä olevan\nkahdenlaisia hyveitä, uskosta syntyviä teologisia ja järjestä johtuvia\nluonnollisia; edellisiä ovat esim. usko, toivo ja rakkaus, jälkimmäisiä\noikeamielisyys ja ymmärrys; kolmannessa osassa hän käsittelee Kristusta\nja pääsee sakramentteihin saakka. Kuten tästä käy selville, Tuomas oli\nrealisti eli siis yleisideain totuudellisuuden ja olemassaolon ante\nrem, in re ja post rem kannattaja.\n\nAugustinusta lukuunottamatta ei ainoallakaan jumaluusoppineella ole\nollut Tuomas Aquinolaisen vertaista vaikutusta keskiajan hengenelämään\nja roomalaiskatolisuuteen; osoituksena siitä on se, että Jumalaisen\nkomedian filosofia ja teologia on kotoisin Tuomas Aquinolaiselta, jonka\nopille Dante siis antoi runon ikuisuuden, ja se, että paavi Leo XIII\nmääräsi 1879 hänen teoksensa papiston opinohjeeksi, tehden hänet siis\nvaikuttavaksi voimaksi vielä meidän päivinämme.\n\nSkolastiikan historia tämän jälkeen on väittelyä \"tomistien\" ja\n\"skotistien\", Tuomas Aquinolaista ankarasti kritikoineen _Johannes Duns\nScotuksen_ (1265-1308) puoluelaisten, so. dominikaanien ja\nfransiskaanien välillä. Mainittavimpia nimiä on englantilainen _William\nOccam_ (k. n. 1349), Duns Scotuksen oppilas ja kilpailija, joka elvytti\nAbelardin aikaisen nominalismin, väittäen, että yksilö on ainoa todella\nolevainen, oli sitten kysymys esineellisestä tai mielikuvien\nmaailmasta. Se ei siis tarvitse selitystä, kuten sen sijaan kyllä\n\"yleinen\". Hän osoitti realistien anastaneen Aristoteleen ja käyttävän\nhäntä väärin oppinsa tueksi, vaikka hän tosiasiallisesti kuului\nnominalisteille. Näin uudistettu nominalismi saavuttikin skolastiikan\nloppuaikana, huolimatta kirkon kovisteluista, filosofien enemmistön\nkannatuksen. Usko ja järki kieltäytyivät lopultakin alistumasta\nvetämään sovinnossa elämän vaunuja ja erosivat: filosofia jatkoi omaa\ntietänsä, usko syventyi mystiikaksi. Occamin filosofiaa edusti\nseuraavan sukupolven aikana Wycliffe (s. 487).\n\n\"Skolastiikka\" on saanut vähäksytyn maineen dialektisistä\nhiuksenhalkomisistaan, mutta tämähän oli kuitenkin siinä vain\nulkonainen, älyn ja logiikan uudelleen löydetyn käytön iloa osoittava\npiirre. Syvemmälle katsoen se on keskiajan-ihmisen ponnistelua eheän\nelämänymmärryksen saavuttamiseksi, kahden voiman: vapaan hengen ja\npelkäävien uskomusten suurta, jännittävää kamppailua, jolla on tärkeä\nosuutensa hengenelämän kehityksessä.\n\n\n6\n\nEdellisessä on realismin \"sivutuotteena\" mainittu sana \"mystiikka\".\nTällä kreikankielisellä sanalla (mystes = salaisiin perehtynyt)\ntarkoitetaan henkemme pyrkimystä päästä käsittämään jumalallisuus eli\nolevaisen perustotuus ja kohota sen yhteyteen sekä ajatuksen että\ntunteen kautta. Lähtiessämme antamaan siitä lyhyttä lähempää selvitystä\npyydämme aluksi viitata siihen, mitä siitä on sanottu tämän teoksen\nensi osassa. Muistamme, että brahmalaisuus ja buddhalaisuus olivat\nmystillisiä oppeja saarnatessaan lihan kuolettamisen ja alkuolevaiseen\ntai olemattomuuteen vaipumisen välttämättömyyttä. Persialaisten\nsufilaisuus, joka oli keskiajan aikainen ilmiö, oli myös panteismissään\nmystiikkaa, jopa niin pitkälle, että intohimoisimmassa viinin ja lemmen\nrunoudessakin nähtiin jumalallisen voiman ilmenemistä. Antiikin kansat\neivät olleet niin taipuvaisia mystiikkaan kuin itämaiset, vaan oli\nselkeä, kirkas, esineellinen ajattelu niille luonteenomaista. Kuitenkin\non muistettava, että mystiikkaan kuuluvia filosofis-uskonnollisia\najatussuuntia ja menoja jo varhain esiintyi helleenien keskuudessa,\nesim. orphilainen veljeskunta ja Eleusiin mysteriot, joiden yhteydessä\nilmeni myös Dionysos-palvonnan mystillinen perusaine, ja että antiikin\najattelu kääntyi hellenistisenä aikana itämaisuuden vaikutuksesta\nvähitellen kokonaisuudessaan mystilliseen suuntaan. Tässä suhteessa\nviittaamme varsinkin uusplatonilaisuuteen, Philon Juutalaiseen ja\nPlotinokseen (I, 333-334), jotka kehittivät hellenistisen mystiikan\nsille asteelle, jollaisena se sitten periytyi keskiaikaan. Tämä\ntapahtui etupäässä mainitun Dionysios Areiopagitan kirjoitusten kautta,\njoissa kristinusko ja uusplatonilaisuus oli sulatettu yhteen ja joiden\nsisällyksen niiden latinaksi kääntäjä ja selittäjä Erigena tiivisti\nlauselmaksi tosi filosofian ja uskonnon samaisuudesta. Olemme jo\nnähneet, kuinka skolastiikka käsitti tämän siten, että antiikin\ndialektiikalla oli osoitettava kirkon annettu ja kiistämätön dogma\noikeaksi, ja kuinka se tietenkin epäonnistui tässä yrityksessään. Se\nkohdisti tällöin päähuomionsa filosofiaan, jättäen dogman sisällyksen,\nuskonnon ja uskonnollisen sielunelämän, tutkimatta; tähän puoleen\neläytyi nyt mystiikka.\n\nKeskiajan ensimmäinen mystikko oli _Bernard Clairvauxlainen_\n(1091-1153), joka kuten tiedämme oli Abelardin päävastustaja, Hän aivan\noikein päätteli, että viimemainitun edustama nominalistinen\ndialektiikka oli vahingollista hartaalle, naivisti antautuvalle\nuskonelämälle, joka oli hänelle ihmisen kallein asia ja jota hän koetti\ntoiminnallaan herättää.\n\nHänen mystiikkansa oli käytännöllistä laatua, unohtamatta ajan\nskolastista naamiota: Järjen käytössä on kolme astetta, joista korkein\nauttaa henkeämme irtautumaan aineellisuudesta ja kohoamaan Jumalan\nnäkemiseen. Vielä korkeampi kuin tämä mietiskelyn (contemplatio) tila\non sellainen äkillinen näkemyksen tila (ekstasis), josta Paavali\nkertoo. Sellainen suodaan lihansa kuolettajille. On siis sekä lihan\nkuolettamisella, askeesilla, että vaipumisella Jumalan ajatteluun\npyrittävä irtautumaan aineellisuudesta ja yhtymään Häneen: \"Kuten pieni\nvesipisara, joka tipahdutetaan suureen viiniastiaan, näyttää kokonaan\nmenettävän oman luonteensa ja omistavan viinin sekä maun että värin;\ntai kuten punaiseksi kuumennettu rauta menettää oman asunsa ja hehkuu\nkuin tuli; tai kuten auringonvalon täyttämä ilma muuttuu samanlaiseksi\nkirkkaudeksi, niin että se näyttää yhtä paljon valolta kuin\nvalaistulta, samoin täytyy kaiken Pyhään Ainoaan kohdistuvan\nihmistunteen selittämättömällä tavalla hajaantua ja kokonaan yhtyä\nJumalan tahtoon\". (Jumalan rakastamisesta -- De diligendo Dei, X.)\nTällaiset lauseet ovat mystikkojen kirjoituksissa yleisiä; ne\njohdattavat mm. mieleen samanaikaisen sufilaisen panteismin, jolla on\nvoinut olla ristiretkien avaaman yhteyden ja Espanjan arabialaisten ja\njuutalaisten kautta aristotelelaisen filosofian rinnalla salainen\nvaikutuksensa Euroopan kristilliseen tunne-elämään.\n\nHän valoi uuden hengen silloin aivan verettömäksi käyneeseen\nbenedictiläisjärjestöön oksastamalla siihen perustamansa\nsaarnavoimaisen, mystillisesti innoittuneen cistercimunkiston. Bernard\noli älynsä ulottuvaisuudelta aikansa lapsi, jäljessä Abelardista,\nkeskiajan psyken puhdas edustaja, myös runollinen henki, kuten hänen\nvirtensä osoittavat, esim.:\n\n    Iesu dulcis memoria,\n    Dans vera cordis gaudia,\n    Sed super mel et omnia\n    Eius dulcis praesentia.\n\n    Jeesuksen muisto ihana\n    Ain' mielt' on ilahuttava;\n    Jeesus sydänten lohdutus,\n    Elämän alku, valkeus,\n    YI' ilon kaiken iloisuus.\n\n               U. vk. 244.\n\nVaikutusvaltaisena kirkkopoliitikkona, ristiretkien saarnaajana,\nuskonnollisena kirjailijana, vieläpä kerettiläisten kurittajana hän\nosoitti nuhteetonta puhtautta, puhuen Jumalan armosta ja Kristuksen\nsiveellisestä ylevyydestä niin, että se vaikuttaa tuoreelta vielä\nnykyaikana hänen yhä uudelleen ilmestyvien kirjojensa kautta. Häneen\nyhtyi Abelardinkin oppilaana ollut _Pietari Lombardialainen_\n(n. 1100-1160), Parisin piispa, jonka kuuluisa teos: Lauselmia neljä\nkirjaa (Sententiarum libri quattuor, n. 1145) on ilmeisesti syntynyt\nSic et non-kirjan esimerkin mukaan, mutta on kokonaan vailla tämän\nrohkeata vihjailevaisuutta; siinä kehitettiin erikoisesti oppia\nsakramenteista ja siitä tuli keskiajan jumaluusoppineiden mieliteos,\njohon kirjoitettiin loppumattomasti selityksiä. Vaikuttava oli myös\nparisilaisen St. Victor-luostarin apotin _Hugon_ (1078-1141) aloittama\nns. victorialainen mystiikka, joka liittyen Anselmiin opetti, että\njärki oli apukeino koettaessamme ymmärtää uskon paljastamia totuuksia.\nHugon pääteos oli Lauselmien summa (Summa sententiarum) ja hän tuli\nsillä ns. \"summistien\", so. sen suunnan perustajaksi, joka koetti saada\nrakennetuksi jumaluusopista joka suhteessa lopullisen järjestelmän, ja\njohon myös Pietari Lombardialainen kuului.\n\n_Adam Victorilainen_ oli muistettava mystillinen hymnirunoilija. Apotit\n_Rikhard ja Walter_ taistelivat dialektiikkaa vastaan selittämällä,\nettä mystiikan kohteet ovat osaksi järjen yläpuolella, osaksi, kuten\nesim. kolminaisuusoppi, sille vastakkaisia, ja loivat mystiikalle oman\nskolastisen järjestelmänsä. Heidän suuntansa kannattaja oli mainittu\n_Bonaventura_, joka erikoisesti tutki \"sielun tietä Jumalan yhteyteen\"\n(teos: Itinerarium mentis ad Deum) ja vaipui kaunopuheisesti\ntulkitsemaan Jumalaan saavutettua mystillistä yhteyttä. Ilmaistakseen\ntäsmällisesti tarkoituksensa hän otti käytäntöön sellaiset myöhemmästä\nmystiikasta tunnetut sanat kuin apex mentis (= mielen huippu, kruunu,\nkaunistus), scintilla ( = kipinä) ja synteresis (= side, joka yhdistää\nsielun ruumiiseen). \"Tieteellisen\" mystiikan viimeisiä edustajia olivat\nParisin yliopiston professorit _Pierre d'Ailly_ (1350-1425) ja _Jean\nGerson_ (1363-1429), jotka koettivat sovittaa siihen Occamin\nnominalismia.\n\nMystiikka ilmeni myös, kuten jo tiedämme, uskonnollisina\nkansanliikkeinä, jotka aiheutuivat syvemmän sielunteologian kaipuusta\nkuin kirkko voi tarjota, ja olivat samalla viimeksimainitun loukkaavan\nmaallisuuden aiheuttamia vastalauseita. Albigenssien ja valdolaisten\nlisäksi mainittakoon 1100-luvun lopulla syntyneet alankomaalaiset\nbeghardien (miesten) ja beguinien (naisten) maallikkojärjestöt, jotka\nolivat mystillisen suunnan välineitä hiukan samalla tavalla kuin\nkerjäläismunkistot oikeauskoisen skolastiikan. Ne saavuttivat suuren\nvaikutusvallan Reinin laaksossa ja niiden kautta pääasiallisesti\nmystiikka levisi Saksaan. Fransiskaaneissa ja dominikaaneissa oli\nmystiikan kannattajia; tämän suunnan edustajaksi on luettava\nitalialainen apotti _Joakim Fiorelainen_ (1145-1202), profeettain ja\nmaailmankausien innoittunut selittäjä, nimeänsä kantavan munkkikunnan\nperustaja. Hän jakaa historian menneisyyteen, nykyisyyteen ja\ntulevaisuuteen, eli Isän, so. lain, Pojan, so. evankeliumin, ja Pyhän\nHengen, so. kaiken loppuun saattajan aikakauteen. Viimeksimainittu oli\nalkava 1260, jolloin yleisesti omaksuttaisiin mietiskeleväinen\nluostarielämä ja kirkon ja maailman epäkohdat poistettaisiin.\nJoakimlaisten eriskummalliset ajatukset levisivät pian Italiaan,\nRanskaan ja Saksaan.\n\nViimeksimainitussa maassa tulivat etupäässä beguinien herätystyön\njohdosta monet naiset kuuluisiksi mystillisestä uskonnollisuudestaan ja\nsuuresta hurskaudestaan. Heistä mainittakoon beguininunna _Mechtild\nMagdeburgilainen_ (n. 1212-1280), joka kirjoitti uskonnollisen elämänsä\nkokemuksista laajan, alansa ensimmäisen saksankielisen teoksen nimeltä\nJumaluuden valon vuotaminen rehellisiin sydämiin (Das fliessende Licht\nder Gottheit in treue Herzen); hänen rippi-isänsä käänsi teoksen\nlatinaksi (Lux divinitatis fluens in corda veritatis). Siitä näkyy,\nettä saksankielen mystillinen sanasto oli syntynyt jo ennen Eckhartia\nja että sen kirjoittajatar tunsi Joakimin maailmankaudet.\n\nHuomiota ansaitsee hänen kuvauksensa helvetistä, kiirastulesta ja\ntaivaasta, sillä todennäköisesti se on vaikuttanut Danteen;\nmahdollisesti tämän Matelda (Kiirastuli XXX) tarkoittaa Mechtildiä.\nHelvetin ylimmässä osassa on tuska pienin ja sinne on sijoitettu\npakanat, jotka eivät paremmasta tienneet. Keskimmäisessä osassa ovat\njuutalaiset ja alinna väärät kristityt. Pohjimmaisena on Lucifer. Vielä\non mainittava, että Mechtild oli hurmioitunut ja hehkuvasanainen\nmorsiusmystiikan runoilija, joka kaipasi \"yljän\" luo kaikella sillä\nkiihkolla, miksi luonnollista, tervettä tyydytystä vaille jäänyt luonto\nvoi salaisia sielullisia, itsetiedottomia teitä muuntua, yhtyen\nraamatullisiin mielikuviin; Korkea veisu oli jo tähän aikaan tulkittu\nvertauskuvaksi yljästä ja morsiamesta, Kristuksesta ja seurakunnasta.\n\nSaksalaisen mystiikan kuuluisin edustaja on _Johannes Eckhart_\n(n. 1260-1327), \"mestari\" Eckhart, dominikaani, jonkin aikaa Parisin\nyliopiston professori ja voimakas kölniläinen herätyssaarnaaja, joka\nelämänsä viimeisenä vuotena joutui inkvisition tutkittavaksi, mutta\nkuoli ennen kuin viimeksimainitun toimesta eräät hänen oppinsa kohdat\njulistettiin kerettiläisiksi. Hän oli perehtynyt beghardien, beguinien\nja joakimlaisten Vapaan Hengen Veljien uskonnollisuuteen ja lähestyi\nkristinuskon opinkappaleita sisästä päin, rajoittamatta ajattelunsa\nlähtö- tai loppukohtaa. Johdonmukaisesti pysyen sielun ja Jumalan\nyhteydessä (unio mystica), jota pitää aina vallitsevana suhteena, hän\nvalaisee uskonnollisen sielunelämän eri puolia, osoittaen opinkappaleet\nja varsinkin historialliset tapahtumat sisäisten totuuksien\nilmaisuiksi. \"Mestari\" Eckhartin teoksista ovat säilyneet\nsaarnat ja muutamat \"traktaatit\", joiksi sanottiin pitempiä\nfilosofis-uskonnollisia kirjoitelmia.\n\n1300-luvulla Saksassa vallinneet levottomat olot ja mustan surman tuhot\nherättivät ihmisissä suurta turvattomuudentunnetta ja syvää\nuskonnollisen elämän ja samanmielisten tuen ja myötämielen kaipuuta.\nNäin syntyi \"Jumalan ystävien liitto\" (Gottesfreunde), jonka johtavina\nvoimina toimivat Eckhartin hengenheimolaiset, mystillisinä\nkirjailijoina tunnetut _Heinrich Suso_ (1295-1366) ja _Johann Tauler_\n(1300-1361), ja jonka vaikutus ulottui laajalle sekä kesti myöhäisiin\naikoihin saakka. Sen keskuudessa on syntynyt kuuluisa mystillinen teos:\nSaksalainen jumaluusoppi (Eine deutsche Theologie), jonka Luther\npainatti 1516. Alankomaiden mystiikan isä _Jan van Ruysbroeck_\n(1294-1381) oli Eckhartin seuraajia ja suhteissa \"Jumalan ystäviin\";\ntäällä syntyi alkukristillisyyden mukainen \"Yhteiselämän veljeskunta\",\njonka Deventerissä olevassa koulussa _Tuomas Kempiläinen_ sai\nkasvatuksensa. Näin olemme saapuneet siihen vaatimattomaan\nkirjailijaan, jonka nimeen liittyvä teos Kristuksen seuraamisesta (De\nimitatione Christi) on vielä tänään koko kristikunnan, sekä\nuskonnollisten että välinpitämättömien, katolisten ja protestanttien,\nyksimielisesti ihailema ja yleisesti lukema, ja joka yllättävällä\ntavalla osoittaa, kuinka hämmästyttävän korkean, hienon, nykyajalle\nesimerkiksi ja varoitukseksi kelpaavan sielunsivistyksen mystillinen\nkristillisyys oli tänä varhaisena aikana saavuttanut. Se osoittaa\nkeskiajan-ihmisen psyken päässeen toisin ajoin ja kohdin niin korkealle\ntasolle, ettei sen humaanisempaa ja sivistyneempää, suuremman\nrakkauden, suvaitsevaisuuden ja nöyryyden täyttämää elämänkuvaa voi\nenää ajatella.\n\n_Tuomas Kempiläinen_ (n. 1380-1471) eli _Hämmerchen_ (Malleolus = pieni\nvasara) oli syntyisin Kempenin kylästä, Düsseldorfin läheisyydestä. Isä\noli maanviljelijä, äiti piti lastenkoulua. Kahdentoista vanhana hänet\nlähetettiin Deventerin kouluun, jossa sai mystillis-uskonnollisen\nkasvatuksen; hiljaisena luonteena hän omistautui luostarielämälle\nruveten 1399 augustinolaismunkiksi Hollannissa, Zwollen läheisyydessä\nolevaan veljensä Johanneksen johtamaan Pyhän Agnetan luostariin. Veljet\nvalitsivat hänet kerran taloudenhoitajaksi, mutta hän oli liian\nhajamielinen sellaiseen toimeen, minkä vuoksi he osoittivat hänelle\nluottamustaan valitsemalla hänet varaprioriksi. Luostari oli köyhä ja\nkoetti ansaita tuloja munkkien vanhalla ammatilla, käsikirjoitusten\njäljentämisellä. Tässä Tuomas oli erikoisen taitava, kirjoittaen\nkauniilla käsialalla, minuskeleillä, mm. neljä kertaa koko Raamatun.\nHänen tavatonta ahkeruuttaan osoittaa se, että hän tämän ohessa ehti\nsepittää kolmen huomattavan mystikon elämäkerrat, luostarinsa\nhistorian, luostarielämää koskevia ohje- ja mietekirjoja, nuorison\nopetus- ja muita kasvatuksellisia kirjasia, saarnoja, kirjeitä ja\nvirsiä sekä mainitun kuuluisimman teoksensa -- yhteensä lähes\nkolmekymmentä kirjaa. Näistä sekä säilyneistä aikalaisten kuvauksista\nvoi päätellä Tuomaan olleen pieni, kirkasverinen, ruskeasilmäinen,\nhiljainen mies, joka tunsi olonsa oudoksi kaikkialla muualla paitsi\nkammiossansa, kynä kädessä. Tavallisesti hän oli kumarassa, mutta\nsuoristautui virsiä laulettaessa, jopa nousi innostuneena varpailleen.\nVäliin hän tekaisi sanaleikkejä, sanoen esim. pitävänsä psalmeja\n(psalmi) parempina kuin salmones (= lohia). Jo 1600-luvulla syntyi\nväittelyä siitä, oliko tämä pieni, vaatimaton mies todella voinut\nkirjoittaa sellaista teosta kuin Kristuksen seuraamisesta; arveltiin\nhänen vain jäljentäneen sen ja tekijän olleen parisilainen mystikko\nJean Gerson. Lopullista selvyyttä ei asiasta ole saatu.\n\nKristuksen seuraamisesta jakautuu neljään kirjaan, joista ensimmäinen\nsisältää 25 kehoitusta Kristuksen seuraamiseen ja itsensä\nkasvattamiseen sitä varten; niistä ilmenee syvällistä sielunelämän ja\ninhimillisten heikkouksien tuntemusta ja humaanista suhtautumista\nniihin; toinen kirja sisältää 12 tutkielmaa uskonnollisesta elämästä;\nlaajin on kolmas kirja, 59 kehoitusta, jotka on omistettu lohdutukselle\nja ovat runollisen hartaita, yleviä ja selkeitä viisauden ja nöyryyden\nopetuksia; neljäs kirja, 18 tutkielmaa, käsittelee alttarin\nsakramenttia. Kirjoittajan mielessä ovat lähinnä psalmit, joita hän\nsiteeraa, ja Saarnaaja, jonka pääaihe: kaikki on turhuutta (vanitas\nvanitatum), on hänelle mieluinen; Sananlaskut ovat olleet hänen\nlähteenään, josta puhuttelutapa \"poikani\" ja taipumus hebrealaisen\nrunouden parallelismiin periytynee; Korkeasta veisusta on kotoisin\nhänen yljän ja sielun rakkaussuhdetta koskeva mystiikkansa. [Katso\npiispa Erkki Kailan johdantoa hänen tekemäänsä Kempiläiskäännökseen\n(Neljä kirjaa Kristuksen seuraamisesta, Otava, 1927).] Varhaisemmista\nsuomenkielisistä käännöksistä on huomattavin nuorena kuolleen\npohjalaisen papin C.J. Kemellin (1805-1832) tekemä (ilmestyi 1836), sen\nkieliasu kun oli harvinaisen hyvä.\n\nTällainen rauhan ja viisauden henki eli siis aikana, joka oli\nmahdollisimman myrskyinen: Böhmissä raivosivat hussilaissodat,\nRanskassa satavuotinen sota; toinen paavi singahdutti pannajulistuksen\nRoomasta, toinen Avignonista; viisaat kirkkopoliitikot pitivät pitkiä\nkokouksia Konstanzissa ja Baselissa keksiäkseen keinoja ajan sairauden\nja papiston turmeluksen parantamiseksi. Pieni augustinolaismunkki\nThomas a Kempis ei tiennyt tästä mitään, sillä hänen henkensä oli\njännittynyt tutkimaan sitä, mikä on syvimmän inhimillisyyden kannalta\noleellisinta, ja pukemaan hengellisiä kokemuksiaan koruttoman tosiksi\nja helliksi sanoiksi kaikkia aikoja varten.\n\n\n7\n\nKristinusko pääsi _Ruotsissa_ lopullisesti voitolle vasta 1100-luvulla,\nminkä jälkeen henkinen elämä katolilaistui, liittyen Euroopan yleisiin\nsivistysvirtauksiin. Ruotsin ensimmäinen nimeltä tunnettu kirjailija on\nVisbyn dominikaaniluostarin priori _Petrus de Dacia_ (k. 1289),\nGotlannista syntyisin oleva mies, joka opintoaikanaan Kölnissä tutustui\npyhimyksenä pidettyyn, näyistään ja ihmeteoistaan kuuluisaan\nKristina-nimiseen nuoreen naiseen, joutuen häneen Dantesta ja\nBeatricesta muistuttavaan ihanteelliseen palvontasuhteeseen. Tämän\nelämäkerran hän kirjoitti latinaksi, tuottaen siten ruotsalaisen lisän\nmystiikkaan ja keskiaikaisiin sielunhistorioihin. Skolastiikan\nvaikutusta ilmaisevat Linköpingin kaniikin _Matthiaan_ (k. n. 1350)\nlatinankieliset Raamattua koskevat hakemisto (Concordans) ja\nselitysteos (Paraphrasis). Niihin perustunee ruotsalaisten ns. vanhin\nraamatunkäännös, joka sisältää Genesiin. Matthiaan uutteruudesta\ntodistaa vielä hänen sommittelemansa latinankielinen, saarnanjuuria\nsisältävä Esimerkkikirja (Copia exemplorum).\n\nMatthiaan rippilapsi oli _Birgitta_ (1302-1373), Upplannin laamannin\ntytär, v:sta 1315 Ulv Gudmarssonin, myöhemmän Närken laamannin puoliso,\nhurskaudestaan ja hyväntekeväisyydestään tunnettu nainen, huomattavin\nRuotsin keskiajan uskonnollisista henkilöistä, vieläpä uskonnollisista\nkirjailijoista.\n\nOltuaan jonkin aikaa sukulaisensa Maunu Eerikinpojan hovissa\nhovimestarittaren toimessa, jolloin ohjasi sen elämää ankaralla\nkädellä, hän matkusti miehensä kanssa toivioretkelle Compostellaan.\nKun Ulv sairastui paluumatkalla, puolisot lupasivat mennä luostariin,\njos hän parantuisi. Niin kävikin, ja Ulv luopui virastaan ja meni\nAlvastran luostariin, jossa kuoli 1344. Nyt Birgitta oli vapaa\nnoudattamaan sitä kutsumusta, joka oli houkutellut häntä nuoresta\npitäen. Hän eli Alvastran luostarissa useita vuosia, suoritti ankaria\nkatumusharjoituksia ja seurusteli munkkien kanssa, rupesi näkemään\nnäkyjä ja uskoi tulleensa valituksi Kristuksen morsiameksi ja olevansa\n\"Jumalan puhetorvi\". Hänen toimestaan oli muka Kristuksen kirkon määrä\nnousta siitä syvästä alennustilasta, johon se oli joutunut. Hurskas\nkaniikki Matthias, joka ensimmäisenä uskoi Birgittan jumalalliseen\nkutsumukseen, rohkaisi näitä hänen haaveitaan. Näkynsä hän näki\nlovetilassa, josta herättyään kertoi tai kuvasi ne kirjallisesti. Tässä\nhäntä auttoi Alvastran alipriori Petrus Olovsson, joka käänsi näin\nsyntyneet näkykuvaukset latinaksi. Erään näyn johdosta Birgitta päätti\nperustaa oman munkki- ja nunnakunnan, pääpaikkana Vadstena, ja\nmatkusti, saadakseen puuhalleen pyhän isän luvan ja siunauksen,\ntyttärensä Katarinan ja useiden muiden ruotsittarien kanssa 1349\nRoomaan, jonne toivoi paavin saapuvan Avignonista seuraavaksi vuodeksi\nsattuvan \"riemuvuoden\" johdosta. Paavi ei tosin palannut vielä Roomaan,\nmutta Birgitta jäi siitä huolimatta sinne ja valmisteli suunnitelmaansa\ninnokkaasti. Paavi Urbanus V, joka saapui Roomaan joksikin ajaksi,\nvahvisti hänen munkki- ja nunnakuntansa ohjesäännön 1370. Tehtyään\ntoivioretken Jerusalemiin Birgitta kuoli Roomassa 1373. Hänen ruumiinsa\nvietiin kotimaahan ja haudattiin Vadstenan luostariin, jonka\nensimmäinen prioritar oli hänen tyttärensä Katarina. Birgittalaisen\njärjestön vaikutus ulottui Suomeen sen kautta, että Maskun Karinkylän\ntalon maalle perustettiin (1438-1440) Vadstenan alaisuuteen kuuluva\nkaksoisluostari nimeltä Vallis gratiae (= Armon laakso, ruots.\nNådendal, josta Naantali); 1443 luostari päätettiin siirtää Raisioon\nAiloksen tilalle.\n\nBirgittan kirjoitukset on julkaistu yhteisnimellä Ilmestyksiä\n(Uppenbarelser, lat. Revelationes); ne on kirjoitettu osaksi vanhalla\nruotsilla, osaksi latinaksi, jolla viimeksimainitulla kielellä ne ensi\nkerran painettiin Lyypekissä 1492. Ne sisältävät uskonnollisia\nmietelmiä, mystillisiä vuodatuksia, neuvoja, kehoituksia ja\nrangaistussaarnoja alhaisille ja ylhäisille, kansoille, ruhtinaille ja\npaaveille, joskus mitä voimakkaimmassa muodossa. Usein niissä on\nkuvitelmia vainajien tuonpuoleisesta olotilasta, helvetistä,\nkiirastulesta ja taivaasta, keskiajan tunnettuun tyyliin.\n\nBirgitta oli uskonnollisen hurmahenkisyytensä ohessa myös huomattava\nrunollinen, vieläpä toimitarmoinen käytännöllinenkin kyky. Hänen\nkuvitelmansa liittyvät aina todellisiin henkilöihin, hänen\nluonnontunteensa on tuoretta ja runollista, ja hänen kuvauskykynsä\nvärikästä, maalauksellista.\n\nBirgittan yhteydessä on sopivinta muistaa hänen aikalaisensa\n_Caterina Benincasa da Siena_ (1347-1380), joka jo 7-vuotiaana\njuhlallisesti omistautui taivaalliselle yljälle. Hän tuli kuuluisaksi\nhyväntekeväisyydestään ja uskonnollisesta innostaan, oli vakuutettu\nsiitä, että oli saanut ristiinnaulitsemisen merkit käsiinsä ja\njalkoihinsa, mikä taivaallinen huomionosoitus oli siihen mennessä suotu\nvain Pyhälle Franciscukselle, rupesi toimitarmoisena luonteena ottamaan\nosaa paavilliseen politiikkaan ja sai aikaan sen suurtapahtuman, että\npaavi palasi Italiaan 1376 ja Avignonin vankeus loppui. Caterinan\nkirjallinen tuotanto käsittää Jumalallisen sallimuksen ja sielun\nvälisen keskustelun (Il dialogo della Divina Providenza e Anima, 1378),\nkirjeitä ja rukouksia. Ensinmainittu on tärkeä aloittelevan\nitalialaisen proosan koe pyrkiessään ilmaisemaan hienoja uskonnollisia\nja sielullisia asioita. Kirjeet ovat huomattavia historiallisina\nasiakirjoina.\n\nVoisi sanoa keskiajan hengen, sekä skolastiikan että\nmystiikan, etsineen itselleen ilmaisun myös goottilaisessa\nkirkonrakennustaiteessa. Johdonmukaisena, todella skolastisena\njärjestelmänä siinä pyritään aina vain ylöspäin, yhtä lopullista\npäämäärää, perusolevaista kohti, ja kun järjen ja logiikan voima\nviimein loppuu päättyen taivaalle kurottuvaan huippuun, avautuu tämän\nhuipun kärjestä mystiikan kukka välittämään sielumme Jumalan yhteyteen.\nNoustessaan näin ylöspäin sielu taistelee pahoja henkiä vastaan, joiden\nirvistäviä hahmoja on kivettynyt Notre Damen kirkon kaameiksi\nkoristuksiksi.\n\n\n8\n\nKeskiajan kukoistuskauden psyke osoitti älyllistä ja aatteellista\nvirkeyttä vielä sen kautta, ettei se tyytynyt taistelemaan skolastiikan\nja mystiikan annettujen rajojen sisässä, vaan yritti astua niiden\nulkopuolelle raivatakseen ennakkoluulottoman, vapaan hengen aseilla\ntietä objektiiviseen totuuteen.\n\nMainittava kokemusperäisen ajattelun mies oli _Alexander Neckam_\n(1157-1217), Richard Leijonamielen kasvattitoveri, hovimies, oppinut\nluennoitsija, augustinolaismunkki ja lopuksi apotti. Hän oli\nkiinnostunut kieliin ja luonnontieteisiin. Tärkeimmät hänen teoksistaan\novat Ilmiöiden luonteista (Da naturis rerum) ja Hyödykkeistä (De\nutensilibus), joissa käsitellään mm. merenkulkutiedettä ja kuvataan\nensi kertaa Euroopassa magneettineulan käyttö kompassina. Neckam\nkirjoitti myös runollisia teoksia, esim. eläinsatukirjan Uusi Avianus\n(Novus Avianus), osoittaen niissä runollista lahjakkuutta ja\nhumanististen opintojen kehittämää latinan taitoa.\n\nTodellisuuteen kiinnitti huomionsa aivan uudenaikaisella tavalla toinen\nenglantilainen, walesilaisten tuntija ja puoltaja _Giraldus Cambrensis_\n(n. 1146-1220), jonka teos Walesin opas (Itinerarium Gambrense)\nosoittaa hänen olleen herkästi havaitseva, pittoreskia kauneutta\noivaltava luonnonkuvaaja.\n\nDominikaanimunkki _Vincentius Bellovacensis_ (n. 1190-1264), joka eli\nBeauvais'n ja Parisin luostareissa, sommitteli rautaisella ahkeruudella\ntietohakemistollisen yleiskatsauksen koko keskiajan tieteeseen nimeltä\nSpeculum maius.\n\nSe jakautuu kolmeen osaan: (1) Speculum naturale (painettuna 848\ntiheätä kaksipalstaista foliosivua, 3.718 asiaotsaketta) sisältää\nsilloisen luonnontieteen esitettynä lukemattomin lainauksin nimeltä\nmainituista latinalaisista, kreikkalaisista, arahialaisista ja\nhebrealaisista kirjailijoista; asiat käsitellään siinä järjestyksessä\nkuin ne esiintyvät Genesiissä, so. aloitetaan Jumalasta ja Luciferista,\nkäydään läpi luomisen työt, ja lopetetaan ihmisellä ja historialla; (2)\nSpeculum doctrinale (2.374 otsaketta) sisältää yleiskatsauksen\nskolastiseen filosofiaan, mutta on samalla laaja triviumin ja\nquadriviumin piiriin kuuluvien tieteiden käsikirja; (3) Speculum\nhistoriale (3.793 otsaketta) alkaa Jumalasta ja luomisen töistä, ja\nesittää historian kulun Ludvig Pyhän ristiretkeen saakka (1250); se\nkertoo mm. Barlaamin ja Josaphatin tarinan, Aleksanteri Suuren\nseikkailut (s. 218) ja luo Kaarle Suuresta fantastisen, tarinaa ja\ntotta täynnä olevan kuvan. Siteerattujen kirjailijain lukumäärä on n.\n450, kirjojen n. 2000. Kreikkaa, hebreaa ja arabiaa Vincentius ei ole\nosannut, vaan on lainaukset otettu latinalaisista käännöksistä. Koko\ntyömäärä on yhden miehen tekemäksi uskomaton, ja itse ajatus: suuren\ntietohakemiston luominen silloisissa oloissa valtava ja rohkea,\nepätavallisen ja voimakkaan hengen ilmaus. Enemmän kuin 600 vuotta sai\nkulua ennenkuin joukko ranskalaisia oppineita rohkeni ruveta\nyhteisvoimin toteuttamaan samanlaista yritystä.\n\nItsenäinen tutkija ja ajattelija oli englantilainen fransiskaanimunkki\n_Roger Bacon_ (n. 1214-1294), aikansa nerokkaimpia henkilöitä, joka\nansaitsee vähintään yhtä suuren huomion kuin Albertus Magnus tai Tuomas\nAquinolainen, jopa suuremman sikäli, että häntä täytyy pitää uuden ajan\nkokeellisen tieteen ensimmäisenä harjoittajana keskiajalla.\n\nRoger Bacon oli syntyisin hyvässä asemassa olevasta perheestä, opiskeli\nOxfordissa, jossa saavutti mainetta lahjakkuudellaan, ja siirtyi n.\n1234 jatkamaan opintojaan Parisiin. Todeten skolastisen oppineisuuden\nperusheikkouden, sen deduktiivisen eli annetuista ja kritiikittömästi\nhyväksytyistä perusteista lähtevän todistelumetodin, hän hylkäsi\ntavallisen opinto-ohjelman ja ryhtyi erään kiittämänsä mutta\ntuntemattomaksi jääneen opettajan johdolla tutkimaan kieliä ja etsimään\nluonnonlakeja kokeellista tietä. Saavutettuaan jumaluusopin tohtorin\narvon hän palasi (n. 1250) Oxfordiin ja liittyi fransiskaaneihin.\nOxfordissa hänen luentonsa aiheuttivat epäilyksiä hänen\noikeaoppisuuttaan kohtaan. Kun hänen kokeensa antoivat lisäksi aihetta\nsellaiseen vihjailuun, että hän muka harjoitti taikuutta, kutsui\nfransiskaanien kenraali Bonaventura n. 1257 hänet valvontansa alaiseksi\nParisiin, kieltäen häntä kirjoittamasta mitään julkisuutta varten. Näin\nBacon sai viettää pakollisessa hiljaisuudessa useita vuosia, kunnes\npaavi Clemens IV 1266 määräsi hänet, huolimatta hänen esimiestensä\nkielloista, kirjoittamaan selonteon tieteen eri aloista. Ollessaan\npaavin lähettiläänä Englannissa Clemens IV -- silloin nimeltään\nGuy de Foulques -- oli näet kiinnostunut Baconin tutkimuksiin.\nKahdeksassatoista kuukaudessa tämä nyt kirjoitti kolme laajaa esitystä:\nOpus maius, Opus minus ja Opus tertium, jotka lähetettiin paaville.\n1268 Bacon sai palata Oxfordiin, jossa jatkoi tieteellistä\ntyöskentelyään ja suunnitteli suurta tieteiden kokonaisesitystä. 1278\nhänen kirjansa tuomittiin harhaoppisiksi ja hänet vangittiin;\nvankeudessa hän sai olla neljätoista vuotta, päästen vapaaksi vasta\nparia vuotta ennen kuolemaansa. Roger Bacon oli siis vapaan ajattelun\nmarttyyri samoin kuin Abelard.\n\nBaconin nimeen liittyy paljon erilaisia kirjoituksia, joista ei ole\nkaikista varmaa tietoa, ovatko ne edes hänen; parhaan kuvan hänen\najattelustaan antavat yllämainitut kolme teosta. Opus maius jakautuu\nseitsemään osaan, joista ensimmäinen kiintoisasti käsittelee\nerehdyksien syitä, offendicula. Terävästi ja ennakkoluulottomasti Bacon\ntoteaa tällaisiksi auktoriteettiuskon, tottumukset, tietämättömien\nenemmistömielipiteen, ja todellisen tietämättömyyden salaamisen sillä,\nettä ollaan muka tietävinään jotakin, eli siis samat hankaluudet, jotka\novat vielä tänään tieteellisen pyrkimyksen vastuksina, kun sen\nsaavutukset joutuvat \"arvostelijain\" käsiin. Toisessa osassa hän\ntarkastelee teologiaa ja filosofiaa ilmaisten aikansa käsityksen\nsanomalla, että kaikki viisaus sisältyy Raamattuun; filosofian\ntehtävänä on tutkimalla luotuja nousta Luojan tuntemiseen. Antiikin\nfilosofit, joilla ei ollut Raamattua, saivat ilmoituksen suoraan\nJumalalta, mikä ainoastaan voi selittää heidän saavutustensa\nsuurenmoisuuden. Näissä mietteissään Bacon siis -- varovaisuussyistäkin\n-- oli skolastiikan kannalla. Kolmannessa osassa hän puhuu kielten\noppimisen tarpeellisuudesta, jotta voitaisiin ymmärtää oikein sekä\nRaamattua että Aristotelesta ja valmistaa niistä kunnollisia\nkäännöksiä; esim. Aristoteles-tulkinnat olivat alkuaikoina suorastaan\nviheliäisiä, antaen aihetta loppumattomiin väärinkäsityksiin. Yhä\nuudelleen Bacon epäkohteliaasti teroittaa, kuin olisi tarkoittanut\ntulevienkin vuosisatojen kääntäjiä, että näiden pitää perinpohjin\ntuntea ei vain kielet, josta ja johon he kääntävät, vaan vieläpä\nkulloinkin kyseessä olevan teoksen ala. Neljännessä osassa hän\nselittää, astuen kokonaan aikansa edelle, että kaikkien tieteiden\nperustana on matematiikka ja että niiden kehitys on oikeaa vain\nsilloin, kun saavutetut tulokset voidaan ilmaista matemaattisesti.\nTodistukseksi hän esittää esimerkkejä fysiikan alalta. Väitteensä Bacon\nulottaa koskemaan -- jumaluusoppiakin. Osaston lopussa on yleiskatsaus\nmaantieteen ja tähtitieteen tehtäviin, edellinen kiintoisa varsinkin\nsen vuoksi, että tiedetään Columbuksen lukeneen sen ja saaneen siitä\nherätteitä. Viidennessä osassa Bacon käsittelee perspektiivioppia,\netupäässä arabialaisten kirjailijain Kindin ja Alhazenin mukaan;\nhahmoteltuaan sielutieteen alan (Aristoteleen mukaan) hän selittää\nsilmän anatomian (erehtyen kuvatessaan joidenkin elinten toimintoja),\nnäkemisen, heijastumisen ja taittumisen, kuvastimet ja linssit. Voima\nja aine ovat hänen fysiikkansa perusteet; ilmiöt ovat seurauksia\nedellisen vaikutuksesta jälkimmäiseen. Kuudennessa osassa hän\nkäsittelee tiedon hankkimisen keinoja, joita on kaksi: ajattelu ja\nkokemus. Ajattelu ei riitä, sillä vaikka se voi löytää oikean\nratkaisun, se ei silti saa meitä vakuutetuiksi ilman välittömästi\nseuraavaa tarkastusta tai näkemystä. Kokemus sen sijaan tuottaa\nvakuutuksen, vähemmän varmasti ulkonaisen kokeen tuloksena\nkuin jumalallisen valon sytyttämänä sielullisena totuutena.\nKokemusperäisellä tieteellä on ajattelutieteiden rinnalla seuraavat\nedut: (1) se osoittaa suoranaisilla kokeilla johtopäätökset oikeiksi;\n(2) löytää tosiasioita, joita ajattelemalla on mahdoton havaita; (3)\ntutkii luonnon salaisuudet ja avaa näköalan menneisyyteen ja\ntulevaisuuteen. Todistukseksi metodistaan Bacon esittää tutkimuksen\nsateenkaaren synnystä, mikä on hieno näyte induktiivisesta tieteestä.\nSeitsemännessä osassa hän käsittelee siveysoppia.\n\nOpus minus, josta vain osa on säilynyt, on yleiskatsaus Opus maiuksen\nsisällykseen, Opus tertium johdatus molempiin. Roger Bacon on, kuten\ntunnettua, saanut mm. ruudin, kaukoputken ja silmälasien keksijän\nmaineen, vaikka hänen oikeuttaan siihen ei olekaan voitu riittävästi\nperustella. Hän oli tiedemiehenä tärkeissä, ratkaisevissa kohdissa\najastansa niin paljon edellä, että samat kokemusperäisyyden vaatimukset\ntapaamme seuraavan kerran vasta 1600-luvun alussa, jolloin ne esittää\nuuden ajan tieteen perustaja Francis Bacon.\n\n\n9\n\nEdellä sanotusta käynee nyt ilmeiseksi, etteivät keskiajan\nkukoistuskauden eräät ilmiöt olleet muuta kuin \"renessanssia\",\ninnostusta ihmishengen harjoituksiin, keskiajan yön raakuuteen\ntukahtuneen tieteen ja taiteen elpymistä. Karolingilainen renessanssi\noli ollut ensimmäinen, verraten ahtaalle alueelle jäänyt\npäivänpilkahdus, joka peittyi uusiin raakuudenpuuskiin; keskiajan\nkukoistuskausi oli toinen, voimakkaampi päivännousu, joka ei enää\nsammunut, vaan jatkui eri aloilla ja muodoissa siksi, kunnes koitti\nkolmannen nousun, varsinaisen renessanssin aika. Ensin- ja\nviimeksimainitun erikoispiirre: antiikin kirjallisuuden tutkiminen, ns.\n_humanismi_, ei ollut tuntematon keskimmäisellekään, vaan harrastettiin\nroomalaista kirjallisuutta uutterasti varsinkin Ranskassa, jossa\nOrléans oli tämän tutkimuksen keskus samalla tavalla kuin Parisi\nfilosofian. Luodessamme seuraavassa siihen lyhyen katsauksen jatkamme\nsen latinalaisuuden kuvaamista, jonka viimeksi keskeytimme puhuttuamme\nHrosvithan draamoista.\n\nInnokas Vergiliuksen ja Horatiuksen tutkija oli Toursin arkkipiispa\n_Hildebert_ (n. 1055-1133), \"oivallinen säeseppo\" (egregius\nversificator), kuten oma aika häntä arvosteli. Hänen nimessään\nkulkevista kirjoituksista mainittakoon suuressa arvossa pidetyt\n_hymnit_, Kirjeet, (Epistolae), joita käytettiin 1100- ja 1200-luvuilla\nRanskassa ja Italiassa kouluteksteinä, kaksi Roomalaista elegiaa,\njoissa hän kaipaa ikuisen kaupungin mennyttä suuruutta, ja kertovan\nrunoelman katkelma Matemaattinen kirja (Liber mathematicus), jonka\naiheena on Oidipus-tarinasta muistuttava kohtalokas ennustus\nisänmurhasta.\n\nOppinut englantilainen _Johannes Salisburylainen_ (Ioannes\nSarisberiensis, n. 1115-1180), Abelardin ym. skolastikkojen oppilas, n.\nv:sta 1150 Canterburyn arkkipiispojen Theobalduksen ja Tuomas Becketin\nsihteeri, ja v:sta 1176 kuolemaansa saakka Chartres'in piispa, oli\nBaconin tapaan kriitillinen luonne, joka ymmärsi skolastisen\ndialektiikan merkityksettömyyden. Tämä ja hänen perehtyneisyytensä\naikansa tieteeseen sekä antiikin kirjailijoihin ilmenee hänen\nteoksistaan, joita on kaksi: Polycraticus eli kahdeksan kirjaa\nhovilaisten hullutuksista ja filosofien jäljistä (--, sive de nugis\ncurialium et vestigiis philosophorum libri octo, 1159) ja Metalogicus.\nEdellinen on kokoelma eriaiheisia kirjoituksia, joissa ciceromaisen\npuhtaalla latinalla käsitellään milloin vakavasti, milloin satiirisesti\nylhäisen hovielämän ajanvietteitä, imartelua ja vehkeilyä, kuninkaan ja\naatelin velvollisuuksia, ja skolastisen dialektiikan hulluuksia. Tämän\nyhteydessä hän siteeraa Aristotelesta, jonka Organon hänellä oli\nlatinaksi, Platonia, jonka Timaioksen, Phaidonin ja Menon hän on\nlatinankielisestä käännöksestä tuntenut -- kreikkaa hän ei osannut --,\nja sellaisiakin roomalaisia kirjailijoita, joiden teokset ovat\nsittemmin hävinneet. Mainittakoon hänen tunteneen mm. Petroniuksen\nTrimalchion pidot (I, 412), jonka ainoa täydellinen nykyisin olemassa\noleva käsikirjoitus löydettiin vasta 1662 Trausta, Dalmatiasta. [Ei\n1650, niinkuin I osassa sanotaan, mikä täten oikaistakoon.]\nMetalogicus-teoksessaan hän vastasi dialektikoille, jotka olivat\nloukkautuneet hänen arvosteluistaan, määritellen yhä terävämmin, mikä\non todellista tiedettä, mikä ei. Humbugitieteen hän henkilöllisti\nCornificius nimiseksi \"oppineeksi\", joka halveksii puhdasta latinaa ja\nväittelee tärkeästi joutavista kysymyksistä, esim. siitä, kuka\noikeastaan vie sian torille, jos sitä talutetaan nuorasta, mieskö vai\nnuora.\n\n_Alanus de Insulis_ (n. 1114-1202) oli oppinut filosofi ja humanisti,\njonka nimeen on liitetty Anticlaudianus, Martianus Capellan ja\nBoëthiuksen mukaan sepitetty vertauskuvallinen runoelma siitä, kuinka\nLuonto kutsui ihmepalatsiinsa koolle kaikki hyvät hengettärensä\nneuvotellakseen heidän kanssaan, miten saataisiin luoduksi täydellinen\nihminen.\n\nTodettiin tarvittavan Jumalan apua ja lähetettiin hänen luokseen\nPrudentia (Ymmärrys), vaunuina trivium ja quadrivium ja hevosina viisi\naistinta (katso Phaidros, I, 303). Kuvaus alkavasta ilmamatkasta,\njolloin mm. tavataan rangaistustaan kärsiviä sieluja, on askel Danten\nnäkyjä kohti. Kun on menty kristallikehään eli Primum mobileen saakka,\novat kaikki muut vetäjät paitsi kuulo kykenemättömiä etenemään. Silloin\nilmestyy Teologia vieden vaunut kristallikehän läpi Coelum empyreumiin,\njonka ihanuus kuvataan katolisen mystiikan hurmiolla. Prudentia\njäykistyy ekstaasiin, koska tämä kaikki käy yli \"ymmärryksen\", mutta\nTeologia ja Fides (Usko) vahvistavat häntä ja saattavat hänet Jumalan\neteen, joka antaa hänelle puhtaan ihmissielun. Hän vie tämän Luonnolle,\njoka valmistaa sille alkuaineista sen arvoisen ruumiin. Concordia sitoo\nnyt sielun ja ruumiin yhteen, ja Taide ja Hyveet koristavat sen mitä\nparhaiten. Paheiden noustua taisteluun se voittaa ne kaikki ja\nsaavuttaa lopuksi paratiisin onnen. Tämä keskiajan maailmankäsitystä\nkuvaava, skolastisen johdonmukaisesti rakennettu runoelma lienee saanut\nnimensä siitä, että se tahtoi olla viimeisen pakanallisen runoilijan\nClaudianuksen (I, 416) vastakohta. Mainittakoon, että Chaucer tunsi\nsen.\n\nSkolastikkojen ja mystikkojen ollessa puheena olemme sivumennen\nmaininneet heidän ansioistaan virsirunoilijoina. Viitaten aikaisemmin\nsanottuun huomautamme nyt, että St. Gallenista alkaneen sekvenssi- ja\ntrooppirunouden rinnalle ja sitä tärkeämmäksi tuli juuri tämä\nskolastis-mystillinen virsirunous, jonka keskus oli mainittu Pyhän\nVictorin luostari Parisissa. Lisäksi on syytä muistaa latinalaisen\nrunouden erikoisesti kehittyneen keskiajan kukoistuskaudella sen\nkautta, että ruvettiin sepittämään loppusointuisia liturgioita,\n\"rytmillisiä historioita\" (Historia rhytmata) eri pyhimysten elämästä,\nesitettäviksi heidän kunniakseen vietetyissä kirkonmenoissa. Näitä\nsyntyi lukuisasti: tiedetään yli viidensadan pyhimyksen saaneen\nrunopukuisen historiansa, toisten, varsinkin suosittujen\nnaispyhimysten, parikymmentäkin. Niissä ilmenee paljon runollista,\nmystillistä, naivia hartautta; niihin kuului oma musiikkinsa.\n\nLatinankielisen runouden harrastus ilmeni vielä mm. Vergiliuksen ja\nLucanuksen mallisina eepoksina, joihin valittiin aihe joko\nviimeksimainitun tavoin (I, 415) omalta ajalta: Philippe Augusten\nkunniaksi sepitettiin Philippidos, Kaarle Suuren Carolinus, Fredrik\nBarbarossan Ligurinus, tai antiikista: Aleksandreis (Curtius Rufuksen)\nja Bellum trojanum (Dares Phrygiuksen, I, 329, 414) mukaan.\nYsengrimuksesta tunnettu satiiri sai ilmauksensa erikoisesti\nEnglannissa, kuvastuen jo oppineesta Cornificiuksesta. _Nigaldus\nWiroker_ (n. 1190), canterburylainen benedictimunkki, kirjoitti 3.800\ndistikhonia laajan satiirisen runoelman nimeltä Brunellus eli\ntyhmien kuvastin (--, sive speculum stultorum), kohdistaen sen\nkiipeämishaluisia hengellisiä vastaan.\n\nBrunellus oli cremonalainen aasi, jolla oli mielestään liian lyhyt\nhäntä; saadakseen tämän kasvamaan se lähti lääkärin neuvosta Salernoon\nostamaan ihmelääkettä, joutui pitkälle seikkailumatkalle, josta saattaa\ntuntea kepposromaanin aineksia, ja päätyi lopuksi Parisiin\nopiskelemaan, liittyen englantilaisiin, joiden ylhäistä käytöstä,\ntuhlaavaisuutta ja määrätöntä juopottelua ihaili. Seitsemässä vuodessa\nse ei kuitenkaan oppinut muistamaan mitään, ei edes Parisin nimeä,\njonka vasta lähtiessään sieltä kuuli kuin uutuuden ja koetti hokemalla\npysyttää muistissaan. Lohduttautuen sillä, että tämäkin riittää, koska\nretoriikan mukaan joskus osa edustaa hyvin kokonaisuutta (pars pro\ntoto), että liian suuri viisaus on tunnetusti pahasta ja ettei tieto\nkuitenkaan pelasta kuolemasta, se nyt päätti ruveta munkiksi ja\nperustaa oman munkkikunnan: temppeliherroilta se saisi kauniit hevoset,\njohannesritareilta valehteluluvan, clunylaisilta oikeuden syödä\nperjantaina rasvaa (se oli kielletty niiden ohjesäännössä),\ncisterciläisiltä luvan nukkua ilman housuja, grammontilaisilta\nsuulauden, praemonstratilaisilta pehmeän paidan, kartusiaaneilta\noikeuden rajoittaa messun pidon vain kerraksi kuukaudessa jne. Mutta\nkoirat purevat sen hännän poikki ja sen vanha isäntä saa sen kiinni,\nleikkaa siltä korvat ja ajaa sen entiseen työhönsä. Kaikesta huolimatta\nse edelleen uskoo kerran vielä pääsevänsä korkeille arvopaikoille.\nAasin seikkailut olivat mieluinen naurun ja satiirin aihe jo antiikin\nkirjallisuudessa (I, 413), josta Brunellus todennäköisesti on kotoisin.\n\nToinen englantilainen satiirikko oli _Walter Map_ (n. 1143-1210),\nylhäinen hengellinen, joka sepitti Johannes Salisburyläisen malliin\npakinakokoelman Hovilaisten hullutuksista (De nugis curialium).\nHänen nimeensä on liitetty osa myöhemmin mainittavaksi tulevaa\ngoliard-runoutta, vaikka ilman päteviä todistuksia.\n\nMuusta latinankielisestä runoudesta mainittakoon distikhoneilla\nsepitetyt runokertomukset antiikin draama- ja runoaiheista. Vaikka\nnäytelmän muotoa ei säilytettykään, vaan luotiin yhtenäinen\nrunokertomus, sai tämä silti pitää \"komedian\" nimen, jos päättyi\nonnellisesti, ja \"tragedian\" nimen, jos päättyi onnettomasti. Näin\nsyntyivät Plautus-mukaelmat Geta ja Comoedia de glorioso milite,\nSyntipas-mukaelma Comoedia Milonis, Boccaccion käyttämä Comoedia\nLydiae, ja Menandroksen sittemmin kadonneen näytelmän mukaelma Aida.\nNiiden sisällys on yleensä eroottista. Tämän \"comoedia\"-nimen sai\nDantenkin runoelma siksi, että se oli \"onnettomuudesta\", infernosta,\nalkava ja \"onnellisesti\" päättyvä runokertomus.\n\nKeskiajalla oli oma latinankielinen runo-oppinsa: englantilainen\n_Galfridus de Vino Salvo_ sepitti Roomassa ollessaan (1195)\nkuusimitalla Viidestä runoudesta (De Nova Poetria) nimisen esityksen,\njossa hän vaati uuden muotiin tulleen loppusoinnullisen muodon\nhylkäämistä ja antiikin mittojen ottamista käytäntöön; hänen\najatuksensa aidon runouden laeista ja merkeistä ovat ylipäätänsä\nsattuvia. _Johannes Anglicus_ niminen oppinut kirjoitti\nProosataiteesta, metrillisestä ja rytmillisestä (De Arte Prosayca,\nmetrica et rithmica), jossa hän mm. selittää äsken mainitulla tavalla\nkomedian ja tragedian eron; edellisen tyyli on oleva arkista ja\nhenkilöinä ovat aviomies, vaimo, rakastaja, tämän apulainen, ja\nimettäjä tai orja. Uusattikalaisen komedian perintö on siis ilmeinen.\nTragedian tyyli taas on \"ylevää, se kuvaa pöyristyttäviä tapahtumia,\nalkaa ilolla ja päättyy kyyneliin\", mistä lähinnä aavistamme Senecan\nvaikutusta. Hänen esittämänsä näytteet osoittavat hänen tarkoittavan\näsken mainittujen laatuisia eleegisellä mitalla sepitettyjä\nkertomuksia.\n\n\n10\n\nOlemme usein viitanneet siihen, että Rooman kirkko käsitti olevansa se\n\"Jumalan valtakunta\", jonka tuloa Augustinus oli samannimisessä\nteoksessaan ennustanut. Hänen oppilaansa ja kannattajansa,\nespanjalainen Paulus Orosius (n. 415) oli ensimmäinen, joka on\nkirjoittanut kristillisen näkemyksen läpitunkeman maailmanhistorian:\nSeitsemän historiakirjaa pakanoita vastaan (Historiae adversum paganos\nlibri septem). Siinä Orosius vaihe vaiheelta osoittaa, kuinka Jumala\noli johtanut ihmiskuntaa sen silloista nykyisyyttä kohti, ja sisältää\nteos siis suurin piirtein saman historianfilosofian, mikä eri\nvivahduksin on yhäkin kristillisen historiankirjoituksen pohjana.\nOrosiuksen teos oli keskiajan ainoa yleishistoria ja saavutti laajan\nkäytännön; muistamme esim. Alfred Suuren kääntäneen sen englanniksi; se\ntunnettiin nimellä Hormesta.\n\nKeskiaika ei siis jaksanut kohota yleishistorialliseen\nkokonaisnäkemykseen. Historiallista vaistoa ja harrastusta siltä ei\nkuitenkaan puuttunut, kuten olemme nähneet useista jo mainituista\nkronikoista, joiden kirjoittamisella uudempien kansain alkuvaiheet\nsäilytettiin tutkimuksen tietoon. Näistä historian lapsuudenajan\nkirjailijoista mainittakoon vielä Bremenin arkkipiispa _Rimbertus_,\njonka sepittämä Ansgariuksen elämä (Vita Anscharii, n. 880) on tärkeä\npohjoismaiden historian lähdeteos; Corveyn munkki _Widukind_, joka\nkirjoitti muistiin Saksilaisten sankarityöt (Res gestae Saxonicae,\n967); benedictiläismunkki ja piispa, Henrik II:n hovissa oleskellut\n_Geoffrey Monmouthilainen_ (n. 1100-1154) ja hänen Arthur-tarinoiden\nyhteydessä näkyviin tuleva teoksensa Brittien kuningasten historia\n(Historia Regum Britanniae); ja _William Malmesburylainen_ (k. 1142),\nEnglannin kuninkaiden historian (Historia Regum Anglorum) ja Uuden\nhistorian (Historia novella) edellistä paljon luotettavampi ja\nkriitillisempi sepittäjä. Keskiajan latinankielisistä historioista\nansaitsee vielä erikoista mainitsemista _Saxo Grammaticuksen_ kuuluisa\nteos Tanskalaisten tekoja (Gesta Danorum, n. 1200). _Sakse_ oli Lundin\ntarmokkaan arkkipiispan, Tanskan kulttuurielämän aloittajan ja etevän\nvaltiomiehen _Absalonin_ (1128-1201) sihteeri, joka ryhtyi työhönsä\ntodennäköisesti isäntänsä käskystä. Teos sisältää 16 \"kirjaa\", joista 9\nkäsittelee muinaishistoriaa, lähteinä sagat. Vanhat runot tekijä on\nkääntänyt runomuotoon, siten antaen niistä asiallisen käsityksen.\nLoppuosa on tärkeä historiallinen lähde, selitellen mm. laajasti\nAbsalonin aikaa ja hänen toimintaansa. Sen painatti ensi kerran\nChristiern Pedersen Parisissa (1514) ja käänsi tanskaksi Anders\nSörensen Vedel 1575.\n\nKansankieliset kronikat ja historiat tulevat mainittaviksi myöhemmin.\n\n\n\n\nII. KERTOVA RUNOUS.\n\n\n\nI. Sankarilaulut.\n\n\n1\n\nPuhuessamme ristiretkistä huomautimme niiden johtavassa määrässä olleen\nranskalaisen hengen ilmaus ja Ranskan niiden aikana nousseen Euroopan\nensimmäiseksi vallaksi. Luodessamme nyt n. 1100:n paikkeilla silmäyksen\nympärillämme ja edessämme olevaan hengenelämään, huomaamme Ranskan\nkohonneen silläkin alalla valtiaaksi: skolastiikka ja \"tieteellinen\"\nmystiikka olivat Parisin yliopiston erikoisaloja ja Parisiin olivat\nkoko oppineen maailman katseet kohdistuneet; samoin toteamme, kuten\npian tulemme näkemään, Ranskan runottaren asettuneen sisarkuoronsa\njohtajattareksi, antaakseen tahtipuikollaan oman rytminsä koko\naikakauden runoudelle. Kun nyt siis taas ryhdymme esittämään\nkansallisten kirjallisuuksien historiaa siitä alkukehityksen\nkynnyksestä edelleen, johon sen viimeksi saattelimme, toteamme\nasiallisimmaksi aloittaa Ranskasta.\n\nKarolingilaisen renessanssin yhteydessä (s. 68) huomautimme Kaarle\nSuuren aikaan liittyvästä legendaromantiikasta, joka ilmeni eräissä\nlatinankielisissä runoelmissa. Viikinkien hävitysretkien nöyryyttävä\ntuhoaika oli omiaan yhä enemmän värittämään tämän kaukaisen valtakauden\nkunniaa ja loistoa, niin että Kaarle Suuresta ja hänen sankareistaan\nkertovat tarinat tulivat yhä suositummiksi ja lukuisammiksi. Toinen\nrunsaasti rehoittava tarinapiiri oli sitten se, joka kertoi\nmuhamettilaisten hyökkäyksistä ja taisteluista heitä vastaan\nEtelä-Ranskassa ja Espanjassa, ja joka sai erikoista vauhtia\nristiretkien innostuksesta. Kun Kaarle Suuri oli sotinut heitäkin\nvastaan, eikä historiallisten tietojen tarkkuus ollut mielikuvituksen\nesteenä, hänet saatettiin asettaa tämänkin tarinapiirin yhdeksi\npääsankariksi Johdattaen sitten mieleen, mitä olemme sanoneet keskiajan\nvaatimattomista kansanlaulajista (s. 87), emme voi muuta kuin otaksua,\nettä tämä tarinasto oli jo varhain ilmennyt suorasanaisen asun ohella\nballaadeina, joita nämä laulajat esittivät linnoissa ja markkinoilla.\nSe on etupäässä ollut pohjoisranskalainen tuote, etelän runouden\nomistautuessa pääasiassa lemmenlyriikalle.\n\nSikäli kuin tämän runouden asettamat opilliset vaatimukset kasvoivat,\ntarvittiin sepittäjiksi sivistyneempiä voimia kuin tavalliset\nkansanlaulajat; näitä hienompia runoilijoita, sankarilaulujen luojia,\nsanottiin \"truveereiksi\" (trouvère), so. \"löytäjiksi\", \"sepittäjiksi\".\nKun he, kuten tulemme näkemään, usein saattoivat olla hengellisen\nsäädyn jäseniä, ei voi pitää todennäköisenä, että he itse olisivat\nrunoelmiaan esittäneet, vaan jäi asian tämä puoli edelleen\nkansanlaulajien haltuun. Joskus on tietenkin viimeksimainittujen\njoukossa voinut olla truveerinkin kykyinen henkilö, jolloin sepittäjä\nitse oli myös esittäjä. Seuraavassa tulemme käyttämään truveerin nimeä\nsilloin, kun on kysymys runoelman kirjoittajasta, ja jonglöörin\nsilloin, kun on kysymys esittäjästä, mikäli nämä vain ovat\nerotettavissa. Nimitys ménestrel (ministerialis) tarkoittaa jonglööriä\nmusiikkimiehenä.\n\nTämä ballaadiaste on epäilemättä vanha, so. kansanomaisten veisujen\nsepittämistaito oli aina ollut jossakin muodossa olemassa -- vain\naiheet vaihtelivat. Kirkko ei suosinut niitä sillä niiden sisällys oli\nusein epäsiveellistä, ja koetti vastustaa niitä sepittämällä\nomahenkisiänsä \"ballaadeja\", so. Pyhän Alexiuksen elämän kaltaisia\naskeettisia runoja. Ne tuskin saavuttivat yleisempää suosiota,\nmutta ovat historiallisia merkkejä oppineesti runotaitoisten\npiirien ja kansanlaulajien lähentymisestä. Tarvittiin vain aihealue,\njossa kristillinen henki ja kirkon tarkoitusperät yhtyisivät\nkeskiajan-ihmisen taisteluviettiin, niinkuin ristiretkissä, niin\nmolempia puolia ja ennen kaikkea suurta yleisöä tyydyttävä runous oli\nsyntyvä. Tällaiseksi aihepiiriksi tuli nyt vähitellen Kaarle Suurta ja\nsaraseeneja koskeva tarinasto: siinä yhtyivät mainitut tarkoitusperät\nja ainekset.\n\nTämän runoalan kehitykseen vaikutti lopuksi ratkaisevasti eräs\nkäytännöllinen seikka. Luostareilla ja kirkoilla, jotka ansaitsivat\nmessuilla ja toivioretkeläisillä, oli täysi syy omistautua eri\npyhimysten palvontaan ja koettaa lyödä rahaa heidän vanhasta\nmaineestaan ja ihmeitä tekevästä voimastaan. Monet nyt kyseessä olevien\ntarinapiirien sankareista, jotka ovat yleensä olleet todellisia\nhenkilöitä, ja jotka olivat haudattuina kuka mihinkin luostarikirkkoon\ntai muuhun pyhäkköön, olivat päässeet pyhimysten arvoon. Kun\ntoivioretkeläisten uteliaisuus näytti erikoisesti kiinnostuvan heihin\njuuri siksi, että heidän omat legendansa ja ballaadinsa kertoivat\nheidän sankariteoistaan, oli aivan luonnollista, että pyhäkköjen\nomistajat kohdistivat tähän puoleen huomiotansa ja rupesivat joko omien\nrunoilijakykyjensä, truveerien, tai kehittyneempien jonglöörien avulla\nsepittämään tästä aineksesta erikoisia sankaripyhimystänsä ylistäviä\nrunoelmia, aluksi kai mallina se latinankielinen kertova runous, jota\nolemme nähneet luostareissa harrastettavan. Tunnetaan yli viisikymmentä\nkirkkoa, joiden varsinainen keskushenki, genius loci, oli tällainen\nsankari, ja joissa siis tavallaan mainostarkoituksessa syntyi häntä\nkoskevaa kertovaa runoutta. Ne ovat kaikki yleisimmin käytettyjen\nsilloisten pyhiinvaellusteiden varrella, jotka tunnetaan hyvin mm.\ntoivioretkeläisiä varten valmistetuista opaskartoista, itinerarioista.\nNäissä paikkakunnat osoitettiin erilaisin kirkon- ja linnankuvin,\noheisena nimi, ja tie väliin vedetyllä kaksoisviivalla; varsinkin\nristiretkien aikana ne olivat sekä yleisiä että tarpeellisia, kuvaten\neri reitit Jerusalemiin saakka.\n\nNäin ovat lyhyesti sanottuna syntyneet ranskalaisten _sankarilaulut_\n(chanson de geste): runotaitoisten sivistyneiden truveerien tai\nkehittyneiden jonglöörien toimesta ballaaditarinaston pohjalla. Niiden\nlopullisena sepittäjänä on siis ollut joku runotaitoinen yksilö, jonka\nennenkin olemme \"kansanrunouden\" synnystä puheen ollen edellyttäneet,\nja joka on jatkanut häntä aikaisemmin työskennelleiden useampien\n\"ballaadiyksilöiden\", kiertelevien laulajien, työtä. Nimi johtuu\nlatinan sanasta gesta = urotyöt. Niitä on säilynyt, sirpaleita ja\ntoisintoja lukuunottamatta, n. 80, lyhyimmät sisältäen tuhat, pari,\npitemmät keskimäärin 8.000-10.000, eräs pisimmistä 18.488 säettä,\nyhteensä noin 800.000 säettä. Tämä suunnaton määrä osoittaa, että\nkysymys on pitkän aikakauden kuluessa ahkerasti ja laajasti viljellystä\nmuotirunoudesta. Useimmissa on käytetty kymmentavuista säettä, kesuura\ntoisissa neljän, toisissa kuuden tavun jäljestä; kahdeksan- ja\nnuoremmissa kaksitoistatavuisia säkeitä, aleksandriineja, käytettiin\nmyös. Latinankielisten runoelmain mukaan ne jaettiin eri pitkiin\nsäkeistöihin (laisse), joiden säkeitä sitoi toisiinsa viimeisen sanan\nsama loppuvokaali (assonanssi) tai suorastaan loppusointu; todeta voi\nsepittäjien myöhemmin erikoisesti näyttävän kykyään tällaisella\nsointuleikittelyllä, keksien soinnut pitkiin säkeistöihin. Niitä\nesitettiin laulun ja lausumisen välille kuuluvalla nuotilla, josta\nAucassinin ja Nicoletten runomittaisten osien säilynyt sävel\nmahdollisesti antaa aavistuksen, ja myötäiltiin vielle-nimisellä\nviuluntapaisella jousisoittimella, joka täytti taidepaussit ja soi\nesittäjälle aikaa, jos tarvittiin, muistella unohtamiaan säkeitä.\nEsitys oli siis jonkinlaista \"meloepiikkaa\".\n\nKun sankarilaulut etupäässä syntyivät pyhiinvaelluspaikkojen yhteydessä\nja hengellisten yhteisöjen toimestakin, ei truveeri saavuttanut niin\nsuurta yksilöllisyyttä, että hänen nimensä ja elämäkertansa olisi\nsäilynyt. Käsikirjoitusten lopussa olevat nimet ovat jäljentäjiä.\n1100-luvulta ja myöhemmältä ajalta tunnetaan kyllä eräitä truveereja,\nmutta tiedot heistä ovat kuitenkin vähäisiä. Päinvastoin kuin Provencen\nlyyrikot, sankarilaulujen sepittäjät siis ovat vaatimattomasti jääneet\ntuntemattomiksi, mikä on vahinko, sillä mielellämme tahtoisimme\ntutustua esim. Rolandin laulun runovoimaiseen luojaan.\n\nSäilyneet sankarilaulut jakautuvat kolmeen suureen aihepiiriin:\n_kuninkaan, Garin de Monglanen ja Doon de Mayencen urotekoihin_.\nEnsinmainittuun kuuluvat ne 14 laulua, jotka kertovat Kaarle Suuren\nsodista Espanjassa, Saksassa, Italiassa, Bretagnessa ja Palestiinassa;\ntunnetuin ja arvokkain niistä on Rolandin laidu (Chanson de Roland);\ntoiseen ryhmään kuuluvat Garin de Monglanen ja hänen jälkeläistensä\nurotekoja kuvaavat 23 laulua, keskushenkilönä Guillaume d'Orange, ja\nkolmanteen ne 19 sankarilaulua, jotka kertovat Kaarle Suurta vastaan\nkapinoitsevista ritareista. Loput ovat aiheiltaan hajanaisempia,\nkäsitellen paikallisia tapahtumia (14) ja ristiretkiä (10).\n\n\n2\n\nEnsimmäisen ryhmän sankarilaulut kuvaavat ja ihannoivat Kaarle Suurta\nsellaisena, joksi mielikuvitus oli hänet kahden vuosisadan kuluessa\nmuodostanut. Hän on Jumalan valtuuttama kristinuskon puolustaja, jonka\notsalla aina on suuren kutsumuksen aiheuttama huolen varjo; sadasta\nikävuodestansa ja lumivalkeasta parrastansa ja hapsistansa huolimatta\nuljas soturi, jonka armeija on aina voitokas; mainehikas hallitsija,\njonka hovin loisto hakee turhaan vertojansa. Hänen sankarejansa\nelähdyttää jalon uskollisuuden ja urhouden henki; he rakastavat kunniaa\nja aseiden kalsketta ja käsittävät urotyönsä Jumalalle mieluisiksi.\nEnnen kaikkea he tuntevat olevansa ranskalaisia, voitokkaan,\nkunniakkaan kansakunnan edustajia. Näin tämän sikermän runoista\nkuvastuu korkeita siveellisiä, uskonnollisia ja kansallisia ihanteita,\njotka antavat niille oman harvinaisen erikoissävynsä.\n\nHuomattavimmin tämä kaikki ilmenee _Rolandin laulusta_, jonka\n(Oxfordissa säilytetty ja 1837 julkaistu) vanhin ja kaunein, n. v:lta\n1170 periytyvä ja 4.002 säettä sisältävä toisinto on erään\nTuroldus-nimisen anglonormannilaisen kirjurin jäljentämä. Sen\ntodellisen iän määrittely on tuottanut vaikeuksia. William\nMalmesburylainen kertoo sitä (tai Roland-runoja) lausutun Normandian\nherttualle, kun tämä Hastingsin taistelupäivän aamuna (1066) pukeutui\nvaruksiinsa, ja Wace mainitsee Taillefer-nimisen truveerin miekkaansa\nheitellen laulaneen Rolandista samassa taistelussa joukkojen etupäässä\nnäiden käydessä hyökkäykseen. Lisäksi on huomattava, ettei runoelmassa\nsanallakaan viitata ristiretkiin; luulisi kuitenkin, että jos se olisi\nsepitetty ensimmäisen ristiretken jälkeen, tämän suurtapahtuman maine\njollakin tavalla kajahtaisi sen säkeistä. Nämä seikat veisivät siis\nrunoelman synnyn 1000-luvulle, sanokaamme n. vuoteen 1060. Varhaisempaa\najankohtaa ei voi minkään tosiasian perusteella edellyttää. Myöhäisin\nrajakohta on johdettavissa siitä tiedosta, että schwabilainen pappi\nKonrad käänsi runoelman saksaksi 1131:n jälkivuosina Regensburgissa\n(Ruolantes Liet); Baijerin ruhtinas Henrik Ylpeä toi sen sanottuna\nvuonna Parisista, jossa oli ollut käymässä, seurueessaan mainittu\npappi. Kun silloisissa oloissa todennäköisesti kului pitkä aika\nennenkuin ranskankielinen runoelma tuli Saksassa niin tunnetuksi, että\nse tahdottiin kääntää, voitaneen Rolandin laulun myöhäisimmäksi\nsyntymävuodeksi asettaa n. 1100. Jolloinkin vuosina 1060-1100 olisi\nsiis tämän mukaan Rolandin laulu sepitetty; mieluiten näkisimme sen\ntapahtuneen ensinmainitun vuosiluvun vaiheilla, koska silloin ei\ntarvitsisi selittää sen mainitsemista Hastingsin taistelun yhteydessä\nlegendaksi eikä ihmetellä sitä, miksi se vaikenee ristiretkistä; jos\ntaas hyväksytään viimeksimainittu vuosiluku tai uusimman ranskalaisen\ntutkimuksen ehdottama 1120, täytyy jäädä pohtimaan näitä molempia\nhankalia kysymyksiä. Tämä otaksuma ei ole ristiriidassa alussa mainitun\ntoivioretkipaikkoja koskevan teorian kanssa: Rolandin legendat\nkuuluivat sen vanhan Espanjaan johtavan sotatien varrelle, jota Kaarle\nSuuri oli kulkenut, ja josta n. 1050:n jälkeen tuli uutterasti käytetty\ntoivioreitti Compostellaan, apostoli Jaakobin haudalle. Ei ole mitään\nmahdotonta siinä ajatuksessa, että joku runointoinen truveeri sepitti\njo niin varhain kuin 1060 tämän reitin tarinoista ja ballaadeista ehyen\nrunoelman. Asiahan ei muuten ole kovin tärkeä, ja on varsin\ntyydyttävästi ratkaistu, jollei erehdys ole puolta vuosisataa suurempi.\nKiintoisampi ja tällaisen epiikan synnylle valaiseva on sen sijaan\nrunoelman aihehistoria, siitä kun näet käy selville, miten paljon\nrunollinen mielikuvitus voi rakentaa sinänsä vähäisen tositapahtuman\nympärille.\n\nRolandin laulun historiallinen ydin on kerrottuna Einhardin Kaarle\nSuuren elämäkerrassa (Vita Caroli Magni), yhdeksännessä luvussa:\nPalatessaan 778 Espanjasta sotajoukko joutui elok. 15 p:nä Pyreneillä\nbaskilaisten väijytykseen, jolloin viimeinen osasto tuhoutui ja\nmenetettiin kuormastoa. Ennenkuin apua ehti saapua, vihollinen oli\nkadonnut vuorilleen, eikä sitä voitu ajaa takaa. Kaatuneiden joukossa,\noli mm. Bretagnen rajakreivi Hruodland. Tämä Einhardin lyhyesti\nmainitsema sivutapahtuma, jonka päivänmäärä on saatu tietää erään\nkahakassa kaatuneen Eggihardin hautakirjoituksesta, ja jolla ei ole\nollut minkäänlaista, ei sotilaallista eikä historiallista merkitystä,\non laajentunut ja muuttunut Rolandin laulussa seuraavaksi:\n\nTaisteltuaan seitsemän vuotta Espanjassa Kaarle Suuri oli valloittanut\nkoko maan, paitsi saraseenien kuninkaan Marsilen pääkaupunkia,\nSaragossaa. Hänen ollessaan leiriytyneenä Cordovan edustalla sinne\nsaapuivat Marsilen lähettiläät, tarkoituksena saada hänet\nvalheellisilla alistumisen lupauksilla lähtemään maasta. Kaarle piti\nsotaneuvottelun, jossa olivat läsnä hänen mainehikkaat sankarinsa\nRoland, Olivier, Turpin, Ogier, Ganelon ym. Aina taistelunhaluinen\nRoland, joka oli kuninkaan sisarenpoika, vaati jatkettavaksi sotaa,\nmutta Ganelon, hänen isäpuolensa, tahtoi rauhaa. Viimeksimainitun\nmielipide pääsi voitolle ja Marsilen luo päätettiin lähettää lähetystö\nilmoittamaan kuninkaan tahtoa. Tähän vaaralliseen tehtävään --\nsaraseenit olivat mestanneet kaksi edellistä lähettilästä -- valittiin\nRolandin ehdotuksesta Ganelon. Tämä päätti kostaa, möi itsensä\nMarsilelle kymmenestä muulin kultakuormasta, teki hänen kanssaan\nsalaliiton, ja palasi ilmoittamaan Kaarlelle Marsilen muka alistuneen.\nPaluu kotiin alkoi. Ganelonin ehdotuksesta määrättiin jälkijoukon\njohtajaksi Roland, jota seurasivat muut sankarit, Ranskan kuuluisat\nkaksitoista pääriä ja kaksikymmentätuhatta uljainta frankkia. Oli jo\nmelkein päästy Roncevaux'n solan läpi, kun vuoren huipulla vartioiva\nOlivier näki saraseenien armeijan saapuvan 400.000 miehen vahvuisena.\nHän pyysi silloin Rolandia puhaltamaan torvellaan hätämerkin,\njotta pääarmeija palaisi avuksi, mutta ylpeästi tämä kieltäytyi\ntekemästä sitä. Syntyi suuri taistelu, jonka runo kuvaa etupäässä\nkaksinkamppailuina; Olivier suorittaa sadunomaisia urotöitä\nHauteclère- ja samoin Roland Durendal-miekallaan. Kun uskottomain\narmeijan ensimmäinen osasto oli voitettu, ilmestyi tappotantereelle\ntoinen, ja viimeksi kolmas. Rolandin joukko sai supistua\nkuuteenkymmeneen, ennenkuin hän suostui puhaltamaan Olifant-torveaan.\nNäin runo kuvaa taistelun temmellystä:\n\n    Nyt kreivi Roland huutaa: \"Olivier!\n    mun aseveikkoni, kai tunnustat,\n    ett' aimo ritari on arkkipiispa:\n    ei uljaampaa lie taivaan kannen alla.\n    Hän taitaa peistä käytellä ja kalpaa\".\n    Ja kreivi vastaa: \"Apuun rientäkäämme!\"\n    Taas alkaa Ranskan joukko taistelun.\n    On iskut tylyt, temmellys käy tuima;\n    mut kristittyjen ahdinko on suuri.\n    Näyn uljaan tarjoo Olivier ja Roland,\n    kun miekallaan he huitovat ja lyövät!\n    Myös arkkipiispan peitsi murtaa tietä.\n    On helppo arvioida kaatuneet;\n    näät aikakirjoihin on muistiin pantu,\n    ett' yli neljätuhatta he löivät.\n    Käy hyvin heiltä neljä hyökkäystä,\n    mut viides tuottaa raskaat tappiot.\n    Pian surmattu on Ranskan ritarit:\n    kuuskymmentä vain Herra säästää vielä.\n    Ja kalliisti myös henkensä he myyvät.\n\n            (CXXII. Suomentanut Yrjö Jylhä.)\n\nPeläten Kaarlen saapumista saraseenit pakenivat, mutta silloin oli vain\nRoland enää elossa; viimeisillä voimillaan hän puhalsi kerran vielä,\nehti kuulla Kaarlen sotahuudon \"montjoie\", ja kuoli. Kaarle ajoi\nvihollista takaa ja hävitti sen armeijan. Myöhemmin runoon liitetyssä\nsivuepisoodissa kerrotaan, kuinka Babylonin emiiri Baligant kokosi\nuuden sotajoukon, ja kuinka Kaarle löi hänet kaksintaistelussa. Sitten\nRoncevaux'n sankarit haudattiin ja palattiin Aixiin, jossa Rolandin\npuoliso Alde kuoli surusta ja Ganelon tuomittiin.\n\nIlmeistä on, että tuntemattomalla runoilijalla on ollut käytettävänään\nrunsas, vanha, parin sadan vuoden aikana syntynyt ballaaditarinasto,\njossa alkuperäinen keränpohja on hävinnyt melkein näkymättömiin. Kaarle\nSuuri ja Ranskan päärit, heidän ranskalainen isänmaallisuutensa,\nurhoutensa ja hurskautensa, ja saraseenien kavaluus ja voima sekä\ntaistelut heitä vastaan ovat olleet tuon tarinaston sisällyksenä, jonka\nrunoilija monessa kohdin edellyttää kuulijoilleen tutuksi, lähemmin\nkehitellessään ja sepitellessään siihen kuuluvaa Roland-episoodia.\nKuvatessaan vihollisen kaatumista aina jokseenkin samalla tavalla,\nsiten, että peitsi tunkeutuu kilven ja ruumiin jonkin osan läpi\nheittäen uhrinsa ratsun selästä peitsen pituuden päähän, hän edustaa\nmelkein maneeriksi tullutta runoilemisen astetta, jolloin tietyt\ntilanteet ja tapahtumat ovat jo saaneet perinteeksi muuttuneen\nsanallisen ilmaisun; siitähän ovat Iliaassa alituisesti \"soivat\nsopavasket\" ja \"pölykössä pyörivät päät\" esimerkkeinä. Samoin on\ntaistelun kuvaaminen etupäässä kaksinkamppailuina osoitus siitä, että\noli olemassa sarja ihailtuja ballaadisankareita ja heidän\ntaistelukohtauksiaan, joiden sijoittaminen tähän laajempaan runoelmaan\nteki sen kuulijoille vanhastaan tutuksi ja miellyttäväksi. Edellisessä\nsäkeistössä esiintyvän asian toistuminen seuraavassa, niin että syntyy\nerikoinen, laaja parallelismi, on omintakeinen piirre, ymmärrettävä\njoko taidekeinoksi, jolla tahdottiin painaa mieleen aiheena oleva\npääasia, tai mieluummin perussikermissä olleiden taukojen merkeiksi,\njoiden aikana esittäjä levähti, jutellen jotakin muuta, kunnes\npalatessaan asiaan muutamin säkein johdatti kuulijain mieleen, mistä\nviimeksi oli ollut puhe. Lisäksi se on voinut aiheutua siitäkin, että\nrunoilija selvästi pyrkii sepittämään joka säkeistön erikoiseksi omaksi\nkokonaisuudekseen ei vain saman loppuääntiön vaan myös ajatuksen\neheyden puolesta.\n\nRolandin laulua lukiessa herättää huomiota sen säkeiden koruton,\nsievistelemätön, alkeellinen asiallisuus ja suorasukaisuus, kuin ne\nolisivat sotilaan raskaan ja karhean käden piirtämiä. Niissä ei esim.\npyritä antamaan runollisilla vertauksilla tai sattuvilla mainesanoilla\nasioille laajaa taustaa, jonka kauneus lukijaa viehättäisi, eikä\nhenkilöille mieleenpainuvaa yksilöllisyyttä, vaan ne putoilevat\nmiekaniskuina, asettuen lukijan eteen eräänlaiseksi järeäksi\nriimurivistöksi, jonka takaa kuuluu barbaarisen taistelun pauhu. Iliaan\nsäkeiden soljuvaa hioutuneisuutta, vertausten tutkittua kauneutta ja\nmainesanojen sattuvaisuutta ei niissä siis ole. Rolandin laulun ihmiset\novat voimakkaiden tunteiden hallitsemia: viha, ystävyys, taisteluvimma,\nkunnianhimo jne. ohjaavat heitä hillittöminä kuin Akhilleusta, jota he\nsuuresti muistuttavat; ovatpa he vielä lapsellisempia kuin Iliaan\nsankarit sikäli, että he paljoa avoimemmin ja ujostelemattomammin kuin\nnämä \"haukkuvat\" vihollisiansa, sanoen heitä rehellisesti \"roistoiksi\".\nMutta eroavaisuudet ovat silti suuremmat. Ensinnäkin uskonnollisen\ntunne-elämän alalla. Akhilleus ei rakasta jumaliansa, vaan pelkää heitä\nja heidän takanaan hallitsevaa tutkimatonta sallimusta, eikä hänellä\nsiis ole jumaluuteen yksilöllisesti läheistä sielullista suhdetta;\nRoland ja hänen sankaritoverinsa rakastavat Jeesusta lapsen naivilla,\nluottavaisella hurskaudella, nauttien Turpinin jakaman ehtoollisen\nmystillisellä antaumuksella. Heillä on siis omanaan laaja\nuskonnollisten tunteiden lämmittämä ja kirkastama sielullinen alue,\njota emme voi huomata Iliaan sankareissa, heidän rasvauhreistaan\nhuolimatta. Toiseksi toteamme, että Rolandia ja hänen sankareitaan\ninnostavat eräät tunteet, joita sanoisimme suuressa määrässä uusiksi:\nvasallin ja asetoverin järkkymätön uskollisuus, _lojaliteetti_,\nhallitsijaa kohtaan, urhoollisuus _kunnian_ vuoksi, ja _isänmaanrakkaus\nja kansallistunto_. Iliaan sankarit olivat liiaksi yksilöllisiä,\nluopuen kuten Akhilleus persoonallisen loukkautumisen vuoksi koko\nyhteisestä puuhasta ja voimatta siis alistua kaikissa vaiheissa\nyhteisedun vaatimuksiin. Unohtamatta Ganelonin menettelevän samoin\nrohkenemme kuitenkin olla sitä mieltä, että uskollisuus ja\n_lojaliteetti_ Kaarlea kohtaan on Rolandin laulun sankareilla uskonnon\nja valan pyhyyteen verrattava katsomustapa, jollaista ei ole Iliaassa,\nmutta jolle Daavidin ja hänen sankariensa suhde (I, 55, Sam. 2: 23) on\nläheinen. Se oli germaanista perintöä, kehittynyttä kansainvaelluksen\nja läänityslaitoksen muodostumisen melskeisinä vuosisatoina\nkristinuskon varjossa, ja oli tuleva Euroopan valtioelämän uudeksi\nkoossapitäväksi voimaksi. Iliaan sankareiden emme juuri rohkenisi\nväittää taistelleen kunnian, mikä käsite oli heille vielä hämärä, vaan\npikemminkin saaliin vuoksi, mikä hyvin sopi rannikkoja ryösteleville\nmerirosvoille: Aias menetti järkensä, kun ei saanutkaan osuudekseen\nAkhilleuksen asepukua. Tällöin emme unohda sitä, että he luonnollisista\nvieteistä tahtoivat olla etevämpiä kuin vastustajansa ja että heidän\narvokkuudentunteensa kielsi heitä taistelemasta ketä vastaan hyvänsä:\nAias surmasi itsensä todettuaan mielisairaana ollessaan tappaneensa\nlampaita. Mutta Roland tovereineen ei taistele saaliin, vaan nimenomaan\nsen aatteellisen seppeleen vuoksi, jonka nimi on _kunnia_, gloire, ja\njoka oli kasvanut ritarillisuuden kristillisten ihanteiden mukana\nniistä korkeimmaksi, kaikkien hyveiden yhteissummaksi, ollen uuden\naltruistisen elämänkäsityksen runollinen ilmaus. Ja lopuksi: Hellas ei\nollut Iliaan sankareiden isänmaa, vaan pikemminkin laatumerkki, joka\nbarbaareihin verrattuna takasi veren aitouden; heidän isänmaansa oli\ntuo pieni, riitojen raastama kaupunkivaltio, joka ahtautensa vuoksi\ntuskin herätti sitä avartunutta näköalaa, mikä liittyy meidän\n\"isänmaahamme\"; heidän \"kansallistuntonsa\" oli samoin enemmän\ntietoisuutta tuon kaupunkivaltion suomista oikeuksista ja helleenien ja\nbarbaarien laatuerosta kuin \"kansallisuudesta\" myöhemmässä\nmerkityksessä. Samoin tulkitsi roomalaisten ylpeä romanus sum enemmän\nkäytännöllisiä etuja ja aateluusasemaa barbaareihin verraten kuin\nkäsitystä varsinaisesta kansallisuudesta. Paljon kauempana tässä\nsuhteessa ovat Roland ja hänen toverinsa: Ranska ja ranskalaiset eivät\nole heille vain maa-alue ja joukko ihmisiä ja oikeuksia, vaan korkea\nsekä siveellinen että runollinen mielikuva, la dulce France, ylimmän\nsulouden ja onnen jumalatar, jonka edestä kuoleminen oli ritarin suurin\nautuus, ja jota he rakastivat yksilöllisesti kiihkein tuntein kuin\nelävää olentoa.\n\nRolandin laulu ilmentää siis keskiajan-ihmisen sielun rakennetta\nerittäin tärkeästi, osoittaen siinä olevan uusia, antiikille ainakin\nnäin selvinä ja erikoisina tuntemattomia ominaisuuksia. Niiden joukosta\npuuttuu vain rakkaus, johon tulemme tutustumaan muun runouden\nyhteydessä. Epäilemättä ne ovat antaneet ja antavat vieläkin\nrunoelmalle tärkeän osan sen siveellisestä vaikuttavaisuudesta. Tätä\nkohottaa sitten suuresti sankareita kohtaan muutenkin vähitellen yhä\nlämpimämmäksi kasvava ihailumme, joka saavuttaa korkeimman asteensa ja\nrauhoittuu tyyneksi seesteisyydeksi lyyrillisen tunteellisesti\nkuvatussa lopussa. Olemme mukana suuressa kamppailussa, jossa joukko\nuljaita, kaikin miehisin ja ylevin hyvein koristettuja sankareita ja\nystävyksiä taistelee ihanteidensa puolesta ylivoimaisissa olosuhteissa.\nHe tuntevat asemansa epätoivoisuuden, mutta tämä ei vähimmälläkään\ntavalla horjuta heidän sielullista rakennettaan, johon ei sisälly\ntinkimisen mahdollisuutta. Katse kohdistettuna ihanteisiinsa, joiden\nkäskyä he näin tahtovat noudattaa kuolemaan saakka, he vähitellen\nkaikki kaatuvat, mutta mieleemme jää se ylevä, rauhoittuva vakaumus,\nettä he juuri tämän aatteellisen ja siveellisen järkkymättömyytensä\nvuoksi sittenkin voittivat. Tällaista on Rolandin laulun tragiikka.\n\nLopuksi tahtoisimme huomauttaa siitä lapsellisesta, naivista taistelun\nhurmasta, joka täyttää runoelman ja joka varmaan on herättänyt\ntorikuuntelijain erikoista ihastusta. Kuten Iliaan on tämänkin\nrunoelman tunnusmerkkinä keskeytymätön taistelun jyminä, erona vain se,\nettei tässä kuten helleenien kansallisrunoelmassa noudateta\njärjellisyyden ja mahdollisuuden mittoja. Uroteot ovat pikemminkin kuin\nMahabharatassa aivan suhdattomia ja Roland tovereineen yliluonnollisen\nväkeviä kuin Pandavasankarit. Keskiajan-ihmisen taisteluvietti ei ollut\ntyydytettävissä Hektorin ja Akhilleuksen harkitussa järjestyksessä\nvaihtamilla keihäänheitoilla, vaan vaati iskuja, jotka halkaisivat\nmiehen satulaan saakka. Runoilijan puolueettomuutta tässä suhteessa\nosoittaa se, että myös uskottomien vastustajain riveissä esiintyy\nsamanlaista taistelu-uljuutta.\n\nRolandin laulun sävy on siis vakava ja juhlallinen. \"Kuninkaan\nsankarilaulut\" eivät kuitenkaan kaikki ole tällaisia, vaan tulee\ntoisissa näkyviin truveerin halu laskea leikkiä, vieläpä itse Kaarle\nSuuren kustannuksella, mikä on inhimillistä, tämän vakava ilme kun\najanpitkään kävi yksitoikkoiseksi. Esimerkkinä mainittakoon Kaarle\nSuuren toivioretki Jerusalemiin (Le Pèlerinage de Charlemagne a\nJerusalem), joka kuuluu St. Denis'n luostarin perinteihin.\n\nKaarle kerskaa tullessaan St. Denis'n kirkosta ainutlaatuisella\nkoollaan ja majesteettisuudellaan, jolloin kuningatar nyrpistää\nnenäänsä ja arvelee, että Konstantinopolin keisari on vielä ehompi.\nSuuttuneena Kaarle lähtee pääreineen toivioretkelle Jerusalemiin, josta\nhankkii Ranskaa varten tärkeitä pyhäinjäännöksiä: P. Simeonin\nkäsivarren, P. Lazaruksen pään, Neitsyt Marian maitoa ja P. Stefanuksen\nverta, ristiinnaulitsemisessa käytetyn naulan, ehtoollisen\nasettamisessa tarvitun kalkin ja veitsen, ym. Sitten hän lähtee\nKonstantinopoliin, jossa kerran unta odotellessaan rupeaa pääriensä\nkanssa kerskailemaan voimistaan ja urotöistään; näistä ovat toiset\nsiveellisessä suhteessa sangen epäilyttävää laatua. Konstantinopolin\nkeisarin salakuuntelijat kertovat kerskailut hallitsijalleen, joka\nsuuttuneena vaatii Kaarlea ja päärejä osoittamaan teoilla sanansa\ntosiksi, minkä nämä tuomiinsa pyhäinjäännöksiin ja Jeesukseen turvaten\nsekä saatuaan tämän lähettämältä enkeliltä tiukat nuhteet\najattelemattomista puheistaan lopuksi tekevätkin. Konstantinopolin\nkeisari tunnustautuu Kaarlen vasalliksi, todetaan häntä lyhemmäksi, ja\nniin on osoitettu kuningattaren olleen väärässä.\n\nYllämainitut pyhäinjäännökset ovat samoja, joita säilytettiin St.\nDenis'ssä. Legenda kertoi Kaarle Suuren tuoneen ne Konstantinopolista\nAacheniin ja Kaarle Kaljupään vieneen ne sieltä St. Denis'hin.\nTehdäkseen ne tunnetuiksi ja houkutellakseen kansaa kesäkuun alussa\npitämilleen messumarkkinoille munkit julkaisivat niiden historiasta\nkirjallisen kuvauksen. Joko heidän toimestaan tai omasta aloitteestaan\njoku truveeri sepitti 1100-luvun jälkipuoliskolla sen pohjalla yllä\nselostetun sankarirunoelman, pysytellen vakavana niin kauan kuin kuvaus\nkoski pyhäinjäännöksiä, mutta ruveten messuyleisön riemuksi\n\"juttelemaan mukavia\" niin pian kuin aiheen vakavuus vähän hellitti.\nKaarlen ja päärien vaikeiden urotöiden suorituksessa hän joutui\nkansansaduista tunnettujen lunastustöiden alalle.\n\n\n3\n\nToisen ryhmän keskushenkilö Guillaume d'Orange (\"kotkanenä\", au courb\nnez, erään legendan mukaan sanottu myös \"lyhytnenäksi\", au court nez)\non sama mies, josta Ermoldus Nigellus kertoo runoelmassaan (s. 69),\njonka Kaarle Suuri nimitti 790 Toulousen kreiviksi, joka voitti\nsaraseenit Narbonnen läheisyydessä 793 ja Catalognen luona 803, ja joka\nmeni 804 Anianen luostariin. Muistettuaan lahjoituksillaan myös\nläheistä Gellonen (nykyistä Saint-Guilhem-le-Désert-) luostaria hän\nkuoli muutamia vuosia myöhemmin pyhimyksen maineessa ja haudattiin\nviimeksimainittuun paikkaan. Siellä säilyneessä testamentissaan hän\nmuisti myös vaimoaan nimeltä Witburgis, joka ilmeisesti on sama henkilö\nkuin sankarilaulujen mainitsema Guibour. Munkit rupesivat hoitamaan\ntämän hurskaan miehen muistoa, omistaen luostarilleen hänen nimensä ja\nsommitellen hallussaan olevien asiakirjojen, saraseenisotia koskevien\nkronikkojen ja sankarilaulujen perusteella hänen elämäkertansa: Pyhän\nGuillaumen elämän (Vita sancti Wilhelmi). Tällöin hän oli jo muuttunut\nlukuisten sankarilaulujen päähenkilöksi, jota käsiteltiin monelta eri\nkannalta, johon yhdistettiin muita sankareita, ja jonka sukupuu\nrakennettiin tekemällä hänet saraseenien toisen kuuluisan vihollisen\nGarin de Monglanen pojanpojaksi, minkä kautta hänestä tuli erikoisen,\nyhden suvun urotöistä kertovan sikermän keskus. Kaikki tärkeimmät\nnimet, jotka siinä mainitaan sankarien kotipaikkoina, kuuluvat\nToulousen kautta Compostellaan vievän tien, Via Tolosanan, varteen,\nmikä osoittaa toivioretkien keskuksien osuutta tämänkin sikermän\nsyntyyn.\n\nSen vanhin runo on ns. Vivienin lupaus (Covenant Vivien),\ntodennäköisesti yhtä vanha, ellei vanhempi kuin Rolandin laulu,\nkoruton, jylhä, 1.918 säettä sisältävä sepitelmä, jossa Guillaume on\nasetettu Kaarle Suuren ja hänen sisaren- ja ottopoikansa Vivien\nRolandin asemaan. Se otaksuma, että tässä olisi kysymys Rolandin laulun\nalkumuodosta, on houkutteleva ja voidaan lausua perustellusti runon\nkarun alkeellisuuden ja sisällyksen samanlaisuuden vuoksi. Vivienin\njohtama pieni joukko on näet joutunut epätoivoiseen taisteluun\nsaraseeneja vastaan Aliscampsin kentällä. Huolimatta antamastaan\nlupauksesta Vivien kieltäytyy kutsumasta enoaan apuun, lähettäen sanan\nvasta sitten, kun taistelun tulos on selvä. Kuten Kaarle Suuri\nRolandin, kuulee Guillaume Vivienin merkkipuhalluksen, ja tulee samoin\nkuin tämä liian myöhään.\n\nTässäkin sikermässä truveerit osoittivat humoristisia taipumuksiaan:\nAlischansin taistelu (Bataille d'Alischans, 8.435 säettä) nimisessä\nrunoelmassa, joka on Vivienin episoodin nuorennus ja laajennus,\nesiintyy Guillaumen aseenkantajana kastettu saraseeni Rainouart,\nsuunnattoman väkevä, humoristisesti nähty irvokas jättiläinen, joka\nkulkee taistelussa isäntänsä edellä ja surmaa viholliset isolla\nnuijallaan. Tässä mielikuvassa näyttäisi ilmenevän jättiläissatujen\nvaikutusta. Rainouart on ollut yleisöstä hyvin kiintoisa, koskapa\nhänelle on omistettu erikoinen runoelmansa: Rainouartin olo munkkina\n(Moniage Rainouart, 7.600 säettä). Vanhoilla päivillään jättiläinen\nnäet on ruvennut munkiksi, vaikka hänen onkin vaikea alistua\nluostarisääntöihin, koska hän esim. haluaa syödä lihaa ja laulaa\nmilloin tahtoo. Hän tekeekin olonsa luostarissa mahdottomaksi ja\najetaan pois, mutta saa palata käytyään iskemässä hengiltä muutamia\nsaraseeneja. Tämän rehevän olion tapaamme Italian sankarilauluista,\nkuten tulemme näkemään, niiden keskushenkilönä, Morgante nimisenä\njättiläisenä, joka nousee Pulein runoelmassa renessanssin hienoston\nhuvittajaksi. Selväähän on myös, että Rainouartin kaltainen\nkansanhuumorin ilmaus on Rabelais'n Gargantuan esi-isä.\n\nTruveerien huumori käsitteli itse Guillaumea tässä samassa\nvalaistuksessa, omistaen hänellekin erikoisrunoelman nimeltä Guillaumen\nolo munkkina (Moniage Guillaume, 6.000 säettä). Siinä kerrotaan, kuinka\nGuillaumen vanha soturiluonne teki hänen olonsa luostarissa vaikeaksi,\nkuinka hänen vielä kerran täytyi saada tapella ryöväreitä, jättiläisiä\nja piruja vastaan, ja kuinka hän lopuksi kuoli rauhanerakkona\nluostarissaan. Tapahtumat ovat sellaisia, ettemme juuri voi uskoa\nGellonen munkkien mielellään kertoilleen niitä pyhimyksestään. Aihe\nmunkista, jossa vanha sisu riehahtaa valloilleen, on inhimillinen,\nluonnollinen ja yleinen. Eräässä 1000-luvulla ilmestyneessä kronikassa\n(Chronicon Novaliacence) se kerrotaan Ekkehartin Waltharius-urhosta.\n\n\n4\n\nKolmannen ryhmän syntymäseutu on Itä-Ranska ja sen perustyyppi katkelma\nIsembardista ja Gormondista. Viimeksimainittu oli viikinkipäällikkö,\njoka 881 hävitti Ponthieun (Sommen) seutuja ja Saint-Riquier'n\nluostarin, ja jonka Ludvig III voitti Saucourtin luona. Nämä\nhistorialliset tapahtumat muuttuivat romanttisiksi legendoiksi, joita\nSaint-Riquier'n luostari käytti houkutellakseen yleisöä lokakuun 9 p:nä\npitämilleen messuille. Kuten tavallista, tämä kaikki johti siihen, että\njoku runokykyinen munkki tai jonglööri sommitteli niiden perusteella\nsankarilaulun. Kuningas Ludvig oli kohdellut väärin nuorta ranskalaista\nritaria, Isembardia, joka loukkautuneena on mennyt pakanain maahan,\nliittoutunut heidän kuninkaansa Gormondin kanssa, seurannut tätä\nEnglantiin, luopunut kristinuskosta, ja on nyt sotaretkeltä\nisänmaassansa, hävittäen Ponthieun ja Saint-Riquier'n. Kuningas Ludvig\njohtaa joukkonsa barbaareja vastaan ja voittaa kaksintaistelussa\nGormondin. Isembard järjestää pakanain joukot uudelleen ja joutuu\ntaisteluun oman isänsä Bernardin kanssa, jonka syöksee satulasta.\nLopuksi hänet kuitenkin lyödään, hän haavoittuu pahasti, palaa\nisänsä uskoon ja kuolee tappotantereella. Isembardin psykologian\nkuvauksessa on intohimojen voiman tuntemusta ja jylhän näkemyksen\njohdonmukaisuutta, jonka vaikutusta ei sovinnainen luostarin\nerikoistarkoituksista johtuva loppukääntymys kykene heikontamaan.\n(Pojan taistelu isäänsä vastaan johtaa mieleen Sohrabin ja Rustemin\n[I, 124], Hildebrandin laulun ja Ilja Muromilaisen.)\n\nSikermän useimmissa muissa runoelmissa on samantapainen juoni:\nloukkautuneen vasallin nousu kapinaan herraansa vastaan ja lopullinen\nkatumus. Keskushenkilönä on itsenäinen, ylpeä, kapinoiva ritari,\nMainzin tyranni Doon, josta on sepitetty oma sankarilaulunsa Doon de\nMayence (11.505 aleksandriinisäettä). Hänelle ovat kaikki päähenkilöt\nsukua, joten runoelmat kytkeytyvät tämänkin kautta toisiinsa. Kaarle\nSuuri on surmannut Ogier (= Holger) Tanskalaisen pojan, minkä johdosta\nviimeksimainittu nousee vimmattuun kostosotaan, päätyäkseen lopuksi\nbenedictimunkiksi (Chevalerie Ogier, 13.058 säettä). Renaud de\nMontauban surmaa Kaarle Suuren sisarenpojan Bertolain, joka on tehnyt\nhänelle vääryyttä, kapinoitsee kauan sisukkaasti, päätyy katumukseen ja\nherätykseen, toimii Kölnin tuomiokirkon muurarien apulaisena ja kuolee\npyhimyksenä (Renaud de Montauban, 17.278 aleksandriinisäettä).\nPerinnöttömäksi joutunut Raoul de Cambrai taistelee sisukkaasti\nkuolemaansa saakka, mutta hänen vihollisensa Ybert de Ribemont koettaa\nhyvittää vääryyksiänsä perustamalla nöyryytensä osoitukseksi seitsemän\nluostaria eli yhtä monta kuin hänellä oli linnoja, jotka hän oli\nrakentanut ylpeytensä merkiksi (Raoul de Cambrai, 8.726 säettä).\n\nErikoisen suosittu oli sikermän ulkoreunoille kuuluva Huon de Bordeaux\n(10.495 säettä), joka alkaa Kaarle Suuren herrainpäivistä ja kertoo\nBordeaux'n herttuan pojasta Huonista. Kavalan Ganelon-tyypin, Amaurin,\ntoimesta tämä joutuu surmaamaan Kaarlen pojan Charlot'n, ja saa sen\njohdosta Kaarlelta sovitustyöksi käskyn lähteä Babylonin kuninkaan\nGaudisen luo. Siellä hänen on heti lyötävä ensimmäiseltä tapaamaltaan\nparoonilta pää poikki, suudeltava prinsessa Esclaramondea kolme kertaa\nja ilmoitettava kuninkaalle, että tämän on lähetettävä Kaarlelle\nalamaisuuden merkiksi tuhat höyhennettyä varpusta, tuhat karhua, tuhat\njänistä, tuhat nuorukaista ja neitoa, valkoinen partansa ja neljä\nisointa hammastaan. Tämän tehtävän suorittaminen vie Huonin ensin\nRoomaan ja sitten Syriaan ja pyhälle haudalle, Punaiselle merelle ja\neriskummallisiin ihmemaihin, lumometsän kuninkaan Auberonin luo, joka\nrupeaa hänen auttajaksensa. Saavuttuaan Babyloniin hän saa suoritetuksi\ntehtävänsä ja lähtee paluumatkalle, joutuen taas monenlaisiin\nsadunomaisiin seikkailuihin ja kotimaahan päästyään suuriin vaaroihin,\njoista Auberon hänet pelastaa. Spenserin Keijukaiskuningatar ja\nShakespearen Kesäyön unelma ovat saaneet tästä saturunoelmasta\nvaikutelmia, Wielandin Oberon perustuu siihen kokonaan, ja v. Weberin\noopperan sävelet tulkitsevat sen keijukaishenkeä.\n\nSaattaisi luulla tämän kapinasikermän kuvastavan aivan päinvastaista\ntunnetta läänitysherraa kohtaan kuin oli se lojaliteetti, jonka\nRolandista puheen ollen sanoimme olevan tunnusmerkillistä\nkeskiajan-ihmiselle. Lähemmin katsoen toteamme kuitenkin kapinallisten\nlopuksi alistuvan ja sikäli tunnustavan taistelleensa lakia vastaan,\njoka on korkeampi kuin heidän yksilölliset pyyteensä; heidän\nkapinallisuutensa on siis poikkeus, joka asettaa varsinaisen säännön\nkirkkaampaan valoon.\n\nTämän laajemmalta emme voi ranskalaisten sankarilauluihin syventyä.\nHuomautamme vielä niiden siis perustuvan historiallisten tapahtumain\njohdosta syntyneisiin legendoihin, joilla on ollut jo varhain sekä\nballaadin että myös suorasanaisen tarinan muoto, joita toivioreittien\nvarrella olevat pyhäköt ovat viljelleet ja kehitelleet houkutellakseen\nväkeä messuilleen, ja joille joku runokykyinen munkki tai truveeri tai\njonglööri lopuksi antoi eepoksen asun. Aluksi tämä on karu ja\nyksinkertainen, laisset soinnutettu vain samalla lopputavun\nääntiösävelellä, mutta vähitellen tulee täysin loppusoinnutettu\naleksandriini yleiseksi, mallinaan varmaankin latinan loppusoinnullinen\ndistikhoni, ns. leoninen mitta. Ajanoloon rupeaa, yleisesti sanoen,\nnäkymään turmeltumisen merkkejä: tavanomaisuutta eri kohtauksien\nkerronnassa, teeskenneltyä sirostelua soinnutuksessa, runollisen\ninnoituksen väsähtämistä, sävyn latteutumista, varsinaisen\nhistoriallisen pohjan unohtumista ja eksymistä sadunomaisiin\nkeksittyihin seikkailuihin. Kuten sanottu, voimme edellyttää\nvarhaisimman sankarilaulun syntyneen aikaisintaan n. 1060. 1100-luvun\nrunoilijat vielä yleensä pysyttelivät vanhoissa eepillisissä aiheissa,\njoskin irtautumisen ja vapaan kekseliäisyyden halua on jo\nhuomattavissa. 1200-luvulla, joka on sankarilaulujen kukoistusaikaa, ja\naina 1300-luvun puoliväliin saakka sepitetään vanhoja runoelmia uuteen\nasuun ja muodostetaan niistä lopullisesti mainitut kolme suurta\npääsikermää, sekä sommitellaan uusia, sadunomaisia seikkailuja. 1350:n\njälkeen ei uusia sankarilauluja enää synny, vaan tyydytään vanhoihin,\njoista nyt ruvetaan sommittelemaan laajoja suorasanaisia romaaneja.\nNäistä tuli suosittua kansanlukemista, jonka tunnemme \"ritariromaanien\"\nnimellä. Vanhimpia niistä on Kaarlen sikermään kuulunut Fierabrá, jonka\ntapahtumat on sijoitettu Italiaan ja jonka pääsankari on Olivier; se on\nensimmäiseksi painettu (1478) ritariromaani. Sen jälkeen niitä\njulkaistiin runsaasti, kuten tiedämme Don Quixotesta, aina 1700-luvun\nlopulle saakka, jolloin romanttinen kauhuromaani anasti niiden aseman\nkaupustelukirjallisuuden päälajina. Varsinaiset sankarilaulut sen\nsijaan unohtuivat arkistojen ja kirjastojen kätköihin, kunnes Ranskan\nromantiikka kaivoi ne esiin. Ensimmäiseksi painettiin (1832) Kaarle\nSuuren äidistä kertova Isojalkainen Bertha (Berte aux grands pieds).\n\nEi voi olla ihmettelemättä eikä ihailematta sitä runouden harrastusta,\njota sankarilaulut ilmaisevat. Nouseehan säilyneidenkin runoelmain\nsäeluku yhteensä koko Mahabharatan määrään, jota voi pitää eepillisen\nrunouden suursaavutuksena; silloin, kun niitä ei vielä ollut hävinnyt,\nniitä siis ymmärrettävästi oli enemmän. Kuulijoiden vastaanottokyky on\nollut melkein rajaton: 2.000-3.000 säkeen annokset kerralla monen\npäivän kuluessa. Eräässä runoelmassa on kerrottuna, miten jonglööri\nkeskeyttää esityksensä: \"Hyvät kuulijani, näette, että tulee pimeä ja\nettä olen väsynyt. Pyydän teitä siksi tulemaan uudelleen huomenna\niltapäivällä. Ja nyt täytyy saada jotakin juotavaa, sillä minua on jo\nkauan janottanut. Tulkaa huomenna iltapäivällä ja tuokoon jokainen\nminulle kunnollisen rahan (maille), sillä nuo pienet penninlantit\n(pointevin) eivät kelpaa. Niiden lyöjä on mahtanut olla saita\nkoira, varsinkin jos hän on ajatellut niitä annettavaksi kunnon\nmenestrelille\". 1200-luvulla oli Parisissa niin paljon jonglöörejä,\nettä eräs katu, jonka varrella he enimmäkseen asuivat, sai nimen Rue\naux Jugléeurs. 1321 he muodostivat siellä oman ammattikuntansa,\nkiltansa, jonka säännöt ovat säilyneet. Muissakin kaupungeissa oli\ntällaisia kiltoja, joiden toimintaa koskevia säännöksiä on säilynyt\nesim. Beauvais'sta. Jos vieras jonglööri halusi esittää siellä\nlaulujaan, hänen täytyi maksaa ammattikunnalle 12 deniersiä; jos hän\nkieltäytyi, voitiin häneltä laillisesti riistää \"kirja ja vielle\".\nJuhlapyhinä piti sankarilauluja esittää kirkon luona messun alkamiseen\nsaakka, arvattavasti siinä toivossa, että niitä kuulemaan kokoontunut\nkansanjoukko ostelisi pyhiä esineitä ja esityksen loputtua täyttäisi\nkirkon. Mielikuva kirkon muurin viereen tai torille tai kapakan\nedustalle kokoontuneesta kansanjoukosta tai hienommasta linnan väestä,\njolle kuljeksiva laulaja omituisen jonottavalla, yksitoikkoisella,\nviellen hiljaa myötäilemällä laulun ja lausumisen välisellä nuotilla,\ntarkoin ottaen huomioon taidetauot ja muut keinot, joilla kuulijain\nkiinnostuksen voisi herättää, esittää sankarilauluja, on näin kaukaa\najatellen romanttisesti tenhoisa ja antaa edullisen käsityksen\nkeskiajan-ihmisen runollisesta sielunelämästä.\n\n\n5\n\nLuodessamme nyt silmäyksen Ranskan ulkopuolelle ja hakiessamme sieltä\nsankarilaulun ilmauksia toteamme _Espanjan_ olevan tässä suhteessa\nRanskan jälkeen ensimmäisellä sijalla. Viitaten siihen, mitä\naikaisemmin (s. 125) sanoimme sen kansalliskirjallisuuden synnystä,\npyydämme jatkaa silloista esitystämme lyhyellä kuvauksella sen\nsankarilauluista.\n\nMainitsemiamme juglarien sepittämiä cantares-ballaadeja ei ole\nsäilynyt, mutta vanhoissa latinankielisissä kronikoissa -- Chronica\ngothorum (1000-luvulta), Crónica Silense (n. 1115) ja Crónica Najerense\n(n. 1160) -- on niiden olemassaolosta ja aihepiireistä selviä jälkiä.\nNe ovat ilmeisesti olleet samaa tyyppiä kuin Ranskassa, jonka kanssa\nsuhteet olivat 1000-luvun lopulta alkaen vilkkaat, erittäinkin\nCompostellan tultua kuuluisaksi toivioretkipaikaksi, ja josta saapuvat\njonglöörit levittivät ranskalaisia ballaadeja. Espanjalaiset juglarit\nkäyttivät heidänkin aiheitaan, mutta muunsivat ne kansallisiksi, kuten\nnäkyy 1200-luvulta säilyneestä Roncesvalles nimisestä sankarilaulun\nkatkelmasta, jossa espanjalainen Bernardo del Carpio voittaa Kaarle\nSuuren. Omintakeisesta kehityksestä todistaa myös espanjalaisten\nsankarilaulujen runomitta, joka ranskalaisiin verraten on alkeellinen:\nsäkeissä on yleensä neljätoista tai kuusitoista tavua, mutta tämä ei\nole sääntönä, sillä toisissa voi tavuja olla enemmän, toisissa\nvähemmän; sointu on yhden ääntiön assonanssia, jatkuen koko\nsäkeistön läpi, jollaisiin espanjalaisetkin runoelmansa jakoivat.\nCantores-ballaadien pohjalla sepitetyistä pitemmistä sankarirunoelmista\non tietoja myöhemmissä kronikoissa, joista tärkein on Alfonso X:n\n(1252-1284) johdolla sommiteltu Crónica general. Se sisältää\narvostelevassa ja hylkäävässä tarkoituksessa useita proosamuunnoksia\neri sankarilauluista, sellaisistakin, jotka ovat sittemmin hävinneet.\n1344 valmistuneesta uudesta \"Yleisestä kronikasta\" voi päätellä, että\nsiihen aikaan oli jo ruvettu sepittämään vanhoja sankarilauluja uuteen\nasuun, ja että varsinaisesti uudet olivat käyneet harvalukuisemmiksi.\n1300-luvun jälkipuoliskolla ei uusia enää runoilla. \"Sankarilauluja\"\n(las gestas) eli \"suuria runoelmia\" (las grandes poemas) ei sepitetä\neikä \"lauleta\" enää 1400-luvun toisella puoliskolla, vaan ne ovat jo\nmuuttuneet niiksi proosaromaaneiksi, jotka sittemmin täyttivät Don\nQuixoten mielikuvituksen.\n\nKoska taiteellisemman ja laajemman runoelman luominen edellytti\nkirjoitustaitoa ja muutakin oppineisuutta, jota näinä\nvarhaisvuosisatoina oli vain hengellisen säädyn jäsenillä, on pakko\notaksua, että viimeksimainituilla on ollut Espanjassakin tärkeä\nosuutensa sankarilaulujen syötyyn. Ja kehoittajana tähän on\ntodennäköisesti ollut sama syy kuin Ranskassa: halu sommitella\nlegendoista ja ballaadeista vetonumero omaa paikallista pyhäkköä\nvarten, toivioretkeläisten kiinnostuksen herättämiseksi.\n\nEspanjalaisen sankarirunouden vanhin säilynyt näyte on Laulu Cidistäni\n(Cantar de mio Cid), joka on syntynyt n. 1140 ja periytynyt yhtenä\nainoana, erään Pero Abadin 1307 tekemänä käsikirjoituksena. Se sisältää\n3.744 säettä, on hiukan vaillinainen, ja julkaistiin jo 1779 eli\nhuomattavasti aikaisemmin kuin ensimmäinen sankarilaulu Ranskassa.\nSamoin kuin Rolandin laulun senkin keskushenkilön todellinen historia\nosoittaa, kuinka vähän kansan mielikuvitus välitti tosiasioista\nruvetessaan runoilemaan jostakin mielihenkilöstään.\n\nMio Cidin päähenkilö _Rodrigo Diaz de Bivar_ (1026 tai 1040-1099) oli\nkastilialainen soturi, jonka vaiheet tunnetaan San Isidoron luostarista\nlöydetystä, ennen vuotta 1258 kirjoitetusta kronikasta, mainitusta\nAlfonso X:n ja 1512 julkaistusta Cidin kronikasta (Crónica del Cid).\nHän oli Kastilian kuninkaan Sancho II:n palveluksessa ja kunnostautui\nerikoisesti tämän sodassa Navarraa vastaan, saaden nimen El Campeador,\n\"sankari\". Hänen avullaan Sancho II valloitti myös Leonin. Sanchon\nkuoltua Rodrigo Diaz joutui uuden hallitsijan, hänen veljensä Alfonson,\nepäsuosioon, huolimatta taistelussa uskottomia vastaan suorittamistaan\nurotöistä. Tämän jälkeen hän aloitti sen vaiheen elämässään, joka\nerikoisesti on askarruttanut kansan mielikuvitusta, so. seikkailunsa\nvapaana sissi-, ettemme sanoisi rosvopäällikkönä, joka möi itsensä\nparhaalle maksajalle kysymättä, tunnustiko tämä ristiä vai puolikuuta.\nNäin hän palveli mm. Saragossan muhamettilaista hallitsijaa lähes\nkahdeksan vuotta. Hänen viimeinen urotekonsa oli Valencian valloitus\n(1094) muhamettilaisilta ja sen ja Murcian muodostaminen omaksi\nvaltakunnakseen; kun uskottomat sitten vuorostaan perinpohjin voittivat\nhänen armeijansa, hän kuoli suuttumuksesta. Hänet haudattiin San Pedron\nluostariin Burgosin lähelle, huomattavimpien soturiensa keskelle, mutta\nsiirrettiin myöhemmin Burgosiin, kaupungintaloon. Filip II koetti saada\nhäntä julistetuksi pyhimykseksi, mutta paavi kieltäytyi: soturista,\njoka oli taistellut yhtä urhoollisesti sekä kristittyjä että\nmuhamettilaisia vastaan, joka oli polttanut saaliin toivossa yhtä\nennakkoluulottomasti kirkkoja kuin moskeoita, joka hävitti, ryösti ja\nmurhasi ammatikseen, ollen tavoiltaan yhtä paljon muhamettilainen kuin\nkristitty, olisi tullut arveluttavan puutteellinen pyhimys.\nArabialaiset antoivat hänelle nimen El Seid (= herra), josta muoto Cid.\n\nTästä ei varsin miellyttävästä henkilöstä runotar loi Espanjan\nkansallissankarin, tuhansien taistelujen, legendain ja näytelmäin\nurhon, jonka nimeen isänmaallinen espanjalainen vieläkin vannoo. Hän on\ntäydellinen mies, syntynyt onnellisella hetkellä, voittamaton ja\nylevämielinen, kaikkien ritarillisten ja isänmaallisten hyveiden\nkuvastin, joka on pysynyt laulujen aiheena ja kansan hengen innostajana\nuusimman ajan vallankumouksiin saakka. Rolandin laulun ilmentämät\nkeskiajan-ihmisen ihanteet voi tyhjentävästi luetella eri otsakkeiden\nalla; Mio Cidin kuvastama sankari on täydellisempi: kaikkien\najateltavissa olevien ihanteiden puhtaaksi viljelty tuote.\n\n_Cantar de mio Cid_ jakautuu kolmeen lauluun, joista ensimmäinen kertoo\nCidin joutumisesta epäsuosioon, hänen karkoittamisestaan hovista,\nasetovereistaan ja valloituksistaan, toinen hänen tyttäriensä häistä,\nja kolmas heitä kohdanneesta loukkauksesta ja hyvityksen hankkimisesta.\n\nI. Alfonso VI lähettää Cidin kokoamaan veroja Andalusian\nmaurilaiskuninkailta. Kun hän palaa, hänen kadehtijansa syyttävät häntä\nsiitä, että hän on muka anastanut osan veroista itselleen. Kuningas\nkarkoittaa hänet ja hän lähtee Burgosiin. Täällä ei kuitenkaan kukaan\nuskalla antaa hänelle suojaa, peläten kuninkaan suuttumusta, vaan hänen\ntäytyy leiriytyä kaupungin ulkopuolelle. Vain kunnon porvari Martin\nAntolinez auttaa häntä. Luvattuaan tuhat messua pyhälle neitsyelle Cid\nlähtee Cardeñan luostariin sanomaan jäähyväisiä puolisollensa\nJimenalle ja tyttärillensä Elviralle ja Solelle, ja aloittaa sitten\nsotatoveriensa kanssa, jotka esitellään ja joiden joukossa on kunnon\nporvari Martin Antolinez, voittoisat taistelunsa maurilaisia vastaan.\nSeuraava vaatimaton käännös antanee aavistuksen runoelman lakoonisesta\ntahdista ja taisteluinnosta:\n\n        Jo ryntää maurilaisten rivistöt,\n    ne kera Cidin kamppailuun nyt käyvät.\n        \"Te kaikki tässä tyynnä seisokaa,\n    ei käskyttäni kukaan taistoon syöskö!\"\n        Ei sietää tätä voinut Bermuez,\n    vaan lipun tempasi ja esiin kiisi:\n        \"Sua, Campeador, Luoja varjelkoon!\n    Mä lippusi vien maurein sankkaan parveen.\n    Sen suojelijat tehtävänsä tehkööt!\"\n        \"Ei!\" vastas Campeador, \"kautta Luojan!\"\n    Mut siihen Bermuez: \"Niin teen kuin sanoin!\"\n        Hän orhiansa kannusti ja ryntäs\n    ja taisto tuima lipusta nyt syttyi,\n    kun iskee mauri, mut ei horju urho.\n        Jo Campeador karjahti: \"Nyt apuun!\"\n        He teräskilvin peittää rautarinnat\n    ja peitsen viiriniekan syöksyyn laskee\n    ja kyyristyen säihkysilmin katsoo\n    ja sankareina viholliseen iskee.\n        Heit' onnen poika huudoin innostaa:\n    \"Nyt, kautta Luojan, mauri maahan lyökää,\n    oon Ruy Diaz, el Cid, Campeador!\"\n        Niin apuun Bermuezin siinä syöksyy\n    nyt viiriniekkaa peistä kolmesataa.\n    Jokainen iskullansa maurin surmaa\n    ja samoin konsa hyökkäys uudistuu:\n    on ryntäys ritarien näky oiva!\n    Niin moni kilpi puhkesi tai murtui!\n    Niin moni särkyi teräspanssari!\n    Niin moni viiri hurmehessa kastui!\n    Niin moni hepo laukkas herratonna!\n    \"Muhammed!\", \"Pyhä Jaakko!\" huudettiin.\n    Tuhannenkolmesataa maureist' tuoni\n    pois niitti, mutta satulass' on Cid,\n    Ruy Diaz, Campeador, sankari!\n\n            (Ensimmäinen laulu, s. 708-743.)\n\nII. Valloitettuaan Valencian Cid lähettää sotatoverinsa Alvar Fánezin\nja sata ritaria pyytämään kuningas Alfonsolta lupaa hänen vaimolleen ja\ntyttärilleen tulla asumaan Valenciaan. Kuningas suostuu tähän ja suo\nCidille jälleen suosionsa. Yusef de Marruecos koettaa valloittaa\nValenciaa takaisin, mutta Cid voittaa hänet ja lähettää sotasaaliista\nrunsaat lahjat kuninkaalle. Tämä herättää kreivi Garcia Ordóñezin\nkateutta ja Carriónin infanttien (prinssien) ahneutta. Viimeksimainitut\nilmoittautuvat tästä syystä Cidin tyttärien kosijoiksi, kuningas rupeaa\nheidän puhemiehekseen, ja hänen pyynnöstään Cid antaa suostumuksensa.\nHäät vietetään Valenciassa suurin juhlallisuuksin.\n\nIII. Carriónin infantit osoittautuvat pelkureiksi (säikähtäen irti\npäässyttä leijonaa) ja saavat kärsiä sen johdosta paljon pilkkaa Cidin\nhovissa. He päättävät kostaa ja pyytävät sitä varten lupaa saada viedä\nvaimonsa Carrióniin, mihin Cid suostuu, mutta saavuttuaan Kastiliaan he\nhylkäävät puolisonsa, pahoinpideltyään heitä ensin julmasti. Cid\npelastaa tyttärensä ja vaatii kuninkaalta hyvitystä. Tämä kutsuu\naateliston Toledoon. Carriónit saapuvat haluttomasti, mutta luottavat\npuolueeseensa, jota johtaa kreivi Garcia Ordóñez. Cid vaatii Carriónin\ninfanteilta kuuluisat miekkansa Coladan ja Tizónin, ja tyttäriensä\nmyötäjäiset, mihin nämä suostuvat. Sitten hän haastaa heidät antamaan\nhyvitystä myös kunnianloukkauksesta, minkä johdosta syntyy\nkaksintaistelu, toisella puolella Cidin miehet Pero Bermuez ja Martin\nAntolinez, ja toisella petolliset vävypojat. Nämä voitetaan. Cidin\nhyvityksen huippuna on lopuksi se, että Navarran ja Aragonian infantit\npyytävät hänen tyttäriensä kättä. Vietetään uudet häät ja Cidistä tulee\nEspanjan kuninkaiden sukulainen.\n\nKuten sanottu, on vanhojen kronikkain kuvauksista voitu päätellä\nespanjalaisilla olleen muitakin huomattavia sankarilauluja, esim.\nSeitsemän Laran infanttia (Los Siete Infantes de Lara), hurja kertomus\naateliston keskeisistä kostotaisteluista, jonka juoni on voitu\nuudelleen sommitella, Sancho II:n Kastilialaisen sankarityöt (Gesta de\nSancho II de Castilia), ja jo mainittu Roncesvalles. Onpa lausuttu se\nmielipide, että Espanjan sankarilaulu on ollut esteettisesti alansa\nhuomattavin saavutus.\n\n\n6\n\nPuhuessamme _Italian_ kansalliskirjallisuuden synnystä olemme lyhyesti\nviitanneet siihen huomattavaan asemaan, mikä ranskankielellä siellä oli\nennen varsinaisen italialaisen kirjakielen kehittymistä. Tästä johtui,\nettä ranskalaiset jonglöörit ulottivat esityksensä Italian\nkaupunkeihin, joiden porvarit ihmeissään kuuntelivat heidän\nkertomuksiaan ritarien uskomattomista urotöistä. Heitä saapui Italiaan\nliiankin runsaasti päättäen siitä, että esim. Bolognassa täytyi 1288\nerityisillä määräyksillä kieltää \"ranskalaisia laulajia\" (cantatores\nfrancigenarum) esittämästä runojaan toreilla ja kadunkulmissa, koska he\nsiten aiheuttivat väen kokoontumista ja tuottivat häiriötä. Toisaalta\ntiedetään viranomaisten palkanneen kaupunkien varoilla kansalaisten ja\nneuvoston kokousten huvittajiksi tällaisia canterini eli cantastorie.\nErikoisen suosituksi tuli Rolandin laulu, ehkä sen vuoksi, että\ntaistelu saraseeneja vastaan oli italialaisille tuoreempi päivänkysymys\nkuin pohjoisranskalaisille. Samoin kuin espanjalaiset, hekin\nkansallistuttivat ranskalaisten sankarit omikseen: Orlando, Rinaldo ja\nmuut edustavat italialaisten omaa mielikuvaa uskottomia vastaan\nottelevasta urhosta.\n\nNäitä ranskalais-italialaisia sankarilauluja on säilynyt alkuperäisessä\nsekakielisessä asussaan, so. ne ovat olevinaan ranskaa, mutta\njäljentäjän äidinkieli, italia, on antanut niille väkisin omaa\nleimaansa; eräs S. Marcon kirjastossa Venetsiassa oleva käsikirjoitus\nsisältää niitä useita. Kiintoisampia kuin ne on pari muuta,\ntodennäköisesti 1300-luvun alulta periytyvää runoelmaa: Tulo Espanjaan\n(Entrée en Espagne), kirjoittanut Niccola Padualainen, ja Pampelunen\nvalloitus (Prise de Pampelune), sillä ne ovat italialaisten omia\nsekakielisiä sepitelmiä ranskalaisten aiheiden pohjalla. Niistä ilmenee\nmyöhemmissä ranskalaisissakin sankarilauluissa tavattava taipumus\nsadunomaisten seikkailujen kuvailemiseen ja mieltymys irvokkaisiin,\nkansanomaisen meheviin henkilöihin, mistä olemme jo aikaisemmin\nhuomauttaneet. Epäilemättä tämä johtuu siitä, että Italian vapaiden\nkaupunkien porvarit, jotka omassakin keskuudessaan jo varhain\nosoittivat satiirista taipumusta, joutuivat ivalliselle tuulelle\nkuunnellessaan sankarillisten, totisten ritarien hämmästyttävistä\nmiekaniskuista; onhan Rolandin laulu niin juhlallinen ja sen loppu niin\nylevä, että vain pieni askel siitä eteenpäin vie sen naurettavuuteen:\ntällaisen askeleen ottaa helposti vapaa porvari liiaksi pinnistetyn\nritarin nähdessään. Lopullisesti sankarilaulut kansallistuivat\nToscanassa, jossa niitä 1300-luvulla ruvettiin sepittämään puhtaalla\nitaliankielellä ottava rima nimiseen uuteen mittaan (säkeistössä\nkahdeksan säettä, kussakin viisi jambia, sointukaava abababcc).\nTällaisia runoelmia on säilynyt; niistä on muodostunut ranskalaisten\nesikuvien mukaan erikoinen sikermä, jossa kaikki \"kavaltajat\" kuuluvat\nMaganzan ja jalot ritarit Chiaramonten sukuun. Kuten muualla oli\nItaliassakin seuraava aste se, että sankarilauluista ruvettiin\nkirjoittamaan proosaromaaneja. Kuuluisin sellainen on _Andrea di\nMagnabottin_ n. 1400 sepittämä Ranskan kuninkaat (I Reali di Francia),\njoka on sankarilaulujen pohjalla sommiteltu satuhistoria.\n\nKoko tämä ala oli rahvaan runoutta, esitettyä ja sepitettyä vain sitä\nvarten, sillä sivistyneistö ei siitä välittänyt. Vasta 1400-luvulla\nrenessanssin runoilijain huomio kiintyi siihen, ottaen siitä aiheet ja\nmallin omiin eepoksiinsa. Tulemme näkemään, kuinka sankarilaulu\nvalloitti itselleen tätä tietä uudelleen sijan koko Euroopan\nrunoudessa.\n\n\n7\n\nRolandin laulun käänsi, kuten sanottu, saksaksi pappi Konrad\nRegensburgilainen 1131:n jälkeen, joko jonkin nyt kadonneen, mutta\nOxford-käsikirjoitusta lähellä olleen toisinnon mukaan tai sitten\nvapaasti muunnellen. Ranskalainen kansallistunne jäi pois ja sijaan\ntuli yleiskristillinen taisteluinto saraseeneja vastaan. Ranskalaiset\nsankarilaulut tulivat tämän jälkeen Saksassa niin tunnetuiksi, että\nmuitakin mukailevia käännöksiä valmistettiin: _Wolfram von Eschenbach_\nmukaili (n. 1210) Garin de Monglanen sikermään kuuluvan, Guillaume\nKotkanenästä ja hänen puolisostaan Guibourista kertovan Alischansin\ntaistelun (s. 190) nimellä Willehalm, asettaen Gyburgin naisellisen\nuskollisuuden ja henkilöiden yleisinhimilliset ominaisuudet etualalle\nja antaen saraseeneista suvaitsevamman kuvan kuin alkuperäisessä.\nRunoelma jäi vaillinaiseksi. Saksan varsinaisen kansallisepiikan\nkäsittelemme tuonnempana (s. 252).\n\nSankarilauluja sepitettiin myös _Englannissa_, joka oli 1100-luvulla\nsivistyksellisesti ja poliittisesti Ranskan alusmaa, ja jonne\nranskalaiset kirjalliset muodit kuljeksivien truveerien ja jonglöörien\nkautta jo näin varhain tunkeutuivat.\n\nWalesissa ilmenevä sankaritarinain viljely (s. 91) johti siihen, että\nHenrik II:n runoutta harrastavan hovin huomio kiintyi niihin ja siellä\noleskeleva munkki _Geoffrey Monmouthilainen_ (n. 1100-1154) sommitteli\nniistä sadunomaisen Britannian kuningasten historian (Historia Regum\nBritanniae), jossa hän mainitsee myös Arthur-tarinat, ilmoittaen niitä\n\"kerrotun yleisesti miellyttävällä tavalla\".\n\nGeoffrey Monmouthilaisen aikalainen, Jerseyn saarelta kotoisin oleva\nmunkki _Robert Wace_ (1100-1175), joka myös oleskeli Henrik II:n\nhovissa, sepitti Geoffreyn teoksen pohjalla runomittaisen\nranskankielisen kronikan Brittien urotekoja (Geste des Bretons, 1155),\nehkä yleisemmin tunnettu nimellä Brutuksen romaani (Roman de Brut). Hän\nkäsitteli aiheensa sekä selväpiirteisesti että runollisesti, antaen\nsille ranskalaisen sankarilaulun sävyä. Tärkeänä lisänä olivat\nlemmentarinat sekä kertomus Arthur-kuninkaan pyöreästä pöydästä ja\n\"Britannian toivosta\", jotka kokonaan puuttuivat Geoffreyn Historiasta.\nHänen kertomatapansa on naivin korutonta, mutta samalla siroa, mikä\nantaa hänen sepitelmälleen runollista arvoa.\n\nBrutuksen romaani oli munkki _Layamonin_ lähteenä, kun hän v:n 1204:n\njälkeen kirjoitti vastaavan englanninkielisen runokronikan. Layamon oli\npappina Ernleyssä (Arley Regis), Worcestershiressä, Walesin rajalla,\njossa ehkä oli jonkin verran tutustunut Arthur-tarinoihin.\nRunoteoksensa johdannossa hän kertoo, kuinka \"tuli hänen mieleensä ja\nhänen pääajatukseensa kertoa englantilaisten jaloista teoista\". Hän\nrupeaa työhön, asettaa eteensä kolme kirjaa, niistä keskimmäiseksi\nWacen runoelman, ja \"silmäilee niitä ihastuneena\". Niin hän \"todet\nsanat sommitteli yhteen\". Uutteran Layamonin käsittelemänä, runollisen\ninnostuksen tarttuessa ohjiin, Wacen teos, jossa on 15.300 säettä,\nlaajeni enemmän kuin toisen verran: Layamonin runoelma Brut sisältää\n32.241 säettä. Layamon kirjoittaa muinaissaksilaisessa sotahengessä\nkuin olisi Beowulf ollut häntä innoittamassa, mallina ilmeisesti\nranskalaisten sankarilaulut. Arthur on nyt ankara saksilainen\nsoturikuningas. Uutta ovat hänen historiassaan hengettärien\nkumminlahjat hänen syntyessään ja uudella tavalla värikkäitä\nkuvaukset pyöreästä pöydästä ja haavoitetun Arthurin pelastumisesta\nArgante-kuningattaren luo. Layamon lopettaa runoelmansa kohottamalla\nArthur-kuninkaan Englannin ylimmäksi sankariksi, \"joka vielä kerran on\ntuleva auttamaan englantilaisia\".\n\nKuningas Horn (King Horn, 1.546 säettä) on peräisin 1200-luvulta ja\nkertoo, kuinka saraseenien surmaaman Sudennen kuninkaan poika Horn\njoutuu ajelehtimaan merelle ja päätyy kuningas Aylmerin hoviin, josta\nkarkoitetaan, koska rakastui kuninkaan tyttäreen Rymenhildiin. Tämä\nantaa hänelle sormuksen tuntomerkiksi ja talismaniksi vaaroja vastaan.\nOltuaan Irlannissa seitsemän vuotta ja voitettuaan saraseenit, jotka\nolivat surmanneet hänen isänsä, hän palaa Aylmerin hoviin pelastaakseen\nmorsiamensa aiotulta pakkoavioliitolta ja ilmaisee itsensä pudottamalla\nsormuksen morsiamensa tarjoamaan juomamaljaan. Valloittaa takaisin\nisänsä valtakunnan ja nai Rymenhildin. Tuntemattomana palveleva\nkarkoitettu kuninkaanpoika, häntä uskollisesti odottava prinsessa,\ntuntomerkki ja pelastuminen pakkoavioliitolta on yleinen\nkuningassatujen juonisommitelma.\n\nHavelok Tanskalainen (-- the Dane) muistuttaa jonkin verran edellistä.\nNöyryyttääkseen kasvatikseen joutunutta orpoa Argentilleä, joka on\ntanskalaiskuninkaan Adelbrichtin tytär, kuningas Edelsi naittaa hänet\nCuaran-nimiselle keittiöapulaiselle. Mutta selville käykin, että tämä\non Tanskan kuninkaan Gunterin Havelok niminen poika, joka oli joutunut\nkulkeelle isänsä kukistuessa salaliiton uhrina. Havelok valloittaa sekä\noman että puolisonsa valtakunnan. Havelokin ja Saxo Grammaticuksen\nkertoman Hamlet- (Amlethus-) tarinan yhtäläisyydet on todettu.\n\nGuy of Warwick on Englannin sankarilaulun suosituimpia henkilöitä.\nUrhoudellaan hankkimansa maineen vuoksi Siwardin poika Guy saa\npuolisokseen Warwickin jaarlin tyttären Félicen. Ruvettuaan sitten\nkatumaan sodissa tekemiään julmuuksia Guy jättää puolisonsa ja lähtee\ntoivioretkelle pyhään maahan. Oltuaan vuosia poissa hän palaa juuri\nparhaaksi pelastaakseen Winchesterin pohjoisesta tulleilta\nvihollisilta, joiden uljaimman soturin, Golbrand nimisen jättiläisen,\nvoittaa kaksintaistelussa. Warwickissa hän sitten elää tuntemattomana\npuolisonsa almuista ja kuolee erakkona Ardenissa, jolloin vasta\nilmaisee itsensä. Tarinassa ei voi olla toteamatta hengelliseen säätyyn\nkuuluvan kirjailijan käsialaa.\n\nSankarilaulun muoti tunkeutui myös _Skotlantiin_, josta saadaan selvä\ntodistus hengellisen säädyn osuudesta tähän alaan. Aberdeenin\narkkidiakoni, tuottelias kirjailija _John Barbour_ (n. 1316-1395),\nSkotlannin taiderunouden isä, sepitti kansallissankarista Robert\nBrucesta 13.500 säettä (kussakin neljä jambia) sisältävän,\nkahteenkymmeneen kirjaan jaetun isänmaallisen runoelman nimeltä The\nBrus, keskeisenä tapahtumana Bannockburnin taistelu. Se ei ole vailla\nrunollisia ansioita, jotka päinvastoin ovat huomattavia mm. säkeellä\n\"On vapaus jalo asia\" alkavassa osastossa. _Sokea Harry_ (Harry the\nMinstrel, 1470-1492) sepitti viisijambisilla parisäkeillä laajan\neepoksen William Wallacesta. Lopuksi mainittakoon, että sankarilaulun\nvaikutus on ulottunut kaukaiseen Islantiin, sen sagakirjallisuuteen\nsaakka, jonka henkilöistä esim. Fritiof on yhtä paljon näiden\nrunoelmien tyylinen urho kuin viikinki (s. 112).\n\nKun Suomen kalevalainen sankarirunous on ilmeisesti samanaikainen\nkuin muu edellä selvitetty tämän alan hengenelämä, ja kun se,\njoskin vuosisatoja myöhemmin, kohoaa Euroopan kansallisepiikan\nmerkki-ilmiöksi, on syytä selittää sen synty tässä yhteydessä.\nHuomautamme etukäteen, että tällöin on kysymys enemmän otaksumista ja\ntodennäköisyyksistä kuin selvien todistusten tukemasta tieteestä.\n\n\n8\n\n_Suomen_ kivikautisesta kulttuurista, joka on ollut maassamme vallalla\nn. 4000 vuotta sitten, on muinaistutkimuksemme voinut kertoa\nsellaistakin, joka viittaa uskomuksiin ja palvontaan. Kampakoristeinen\nruukku tai osuvasti kivestä hiottu eläimen pää todistavat\nepäämättömästi taiteeseen pyrkivästä hengen aavistelusta. Tietymätöntä\non, miten tuon kaukaisen ajan ihminen ilmaisi äänellisesti\ntunneliikahduksensa: joikunako, yksinkertaisena asian toteamuksena\nkuten lappalainen, vai vieläkö alkeellisempana ulvahduksena?\nKivikautisen ihmisen elämä on ollut suurin piirtein samanlaista kuin\nlappalaisten: ottakaamme viimeksimainituilta pois teräaseet ja kaikki\nkangas, vähentäkäämme poronhoitoa ja tehkäämme heidät enemmän\nriippuvaisiksi metsän ja veden viljasta, niin kivikautinen elämänkuva\non valmis. Jo tuona kaukaisena aikana maahamme ulottui vaikutuksia sekä\nidästä että lännestä, minkä mukaan se silloin jakautui itäiseen ja\nläntiseen kulttuuripiiriin. Nämä voivat edustaa kahta eri\nkansallisuutta -- ihmislajia -- ja elintasoakin: idässä ehkä oltiin\nkeveästi siirtyileviä saalistavia kalastajakiertolaisia, lännessä\npysyvämmin paikoilleen pureutuneita talonpoikaisviljelyksen aloittajia,\njoiden elämisen ehtona oli oma työ.\n\nItäinen piiri jatkoi elämäänsä suuritta muutoksitta, ottaen vähitellen\nkiviaseiden rinnalle käytäntöön idästä, Volgan-Kaman keskuksesta,\nsaapuvaa pronssia; läntinen piiri kuihtuu ja katoaa, ja sen sijaan\nsaapuu meren takaa uusia tulokkaita, jotka tuovat mukanaan oman\npronssikulttuurinsa. Esineiden koristelu ja vainajain hautavarusteet\nosoittavat lännessä pitkälle kehittynyttä taiteellisuutta ja\nmielikuvitusta, joka ulottuu jo tuonpuoleisen elämän aavisteluun.\nVoimme kuvitella, että tullessamme n. vuoteen 500 e.Kr., jolloin siis\nHellaassa vallitsi elegian, jambin, meloksen ja kuorolyriikan korkea\nkulttuuri, Suomen itäisessä kulttuuripiirissä ehkä oli kohottu joiun\ntasolta laajempaan kertovaan runoon, loitsuun, sananlaskuun ja\ntarinointiin, joilla koetettiin antaa ilmaisua elämän nousukohdille:\nkarhunkaadolle, naisenryöstölle, sotaretkelle jne., tai kaukaa\nsaapuneen kulkijan kertomille ihmeellisille asioille. Läntisessä\nkulttuuripiirissä, joka edustaa korkeampaa, paikallaan pysyvää\nviljelyksen astetta, voimme kuvitella eepillisen ja uskonnollisen\npuolen kehittyneen pitemmälle. Olivathan sen luojat merentakalaisia,\ntodennäköisesti Ruotsin gootteja, jotka olivat kokeneet maasta muuton\nja uuteen saapumisen jännittävät seikkailut, ja jotka tietenkin toivat\nmukanaan skandinavialaista laulutaitoa. Itäinen ja läntinen laulu\nolivat siis edelleen erikielisiä.\n\nN. v:sta 500 e.Kr. vähitellen alkanut esiroomalainen rautakausi tuskin\ntoi sanottavia muutoksia itäisen piirin kulttuurielämään, joka jatkui\nmetsästäjä- ja kalastajakansan ikivanhojen tottumusten mukaan\nentisellään. Lännen piirin kulttuuri heikontuu tänä aikakautena\n(500-1 e.Kr.) suuresti, kuten kaikkialla Itämeren maissa näinä\nvuosisatoina, todennäköisesti pitkien, luonnonolojen puolesta\nepäsuotuisten vaiheiden johdosta. Sen sijaan että asutus olisi\nlisääntynyt, maamme autioitui; kulttuurilöytöjä on näiltä vuosisadoilta\nperäti vähän. Läntinen kulttuuripiiri uudistui sitten ajanlaskumme\nkolmena ensimmäisenä vuosisatana siten, että ns. itäbalttilaiseen\nryhmään kuuluvat _suomalaiset_ saapuivat laivoillaan Suomenlahden\neteläpuolelta ja asettuivat Lounais-Suomeen ja Kokemäenjoen suuhun,\njosta asutus vähitellen laajeni itään päin. He ovat olleet varsinaisen\nrautakauden asteelle kohonnutta vaurasta talonpoikaiskansaa, joka\nuudisasukkaina otti taistelutta joko kokonaan aution tai perin harvaan\nasutun maan haltuunsa. Heidän edustamansa kulttuuri rupesi kehittymään\noman jatkuvan viljelyksen, mahdollisen vanhemman pohja-asutuksen ja\nRuotsista päin tulevien kauppakosketusten ja siirtolaisten kautta;\nviimeksimainittuja saapui Suomeen varsinkin kansainvaelluksen\nvuosisatoina (n. 400-800 Kr.j.), asettuen saarekkeiksi suomalaisten\nkeskuuteen, jokien suille ja muille kauppapaikoille. He toivat\nmukanaan skandinaavisen kulttuurinsa, koristetaiteensa, laulunsa,\nriimukirjoituksensa, soturiluonteensa ja merenkyntäjävarmuutensa.\nNykyinen rannikkoruotsalainen asutuksemme ei -- Ahvenanmaata\nlukuunottamatta -- polveudu heistä, vaan on saapunut tänne\nkristillisenä aikana, n. 1000-1300. Laatokan alue sai myös vähitellen\nsuomalaisen asutuksen, joka vuosisatain kuluessa kansoitti sen,\nSuomenlahden perukan ja Äänisen seudut. Tänne on myös voinut saapua\nsiirtolaisia Länsi-Suomesta. Kun siis ajattelemme ajanlaskumme\nensimmäistä vuosituhatta, voimme todeta sinä aikana olevan kehittymässä\nkolme eri suomalaista kulttuuripiiriä: Lounais- eli Vakka-Suomen,\nKokemäenjoen ja Laatokan. Molemmat ensimmäiset ovat tänä pitkänä\naikakautena läheisissä suhteissa -- milloin vihamielisissä, milloin\nrauhallisissa -- länteen, viikinkikulttuuriin, viimeksimainittu\netelään, slaavilais-bysanttilaiseen kulttuuriin päin, ja kaikki\nkolme hallitsevat laajoja alueita, retkeillen ryöstö- ja\nverotustarkoituksessa kauas sekä meritse että maitse. Ruvetessamme nyt\najattelemaan näiden ryhmien kulttuuria laulun kannalta nousee\nvastattavaksi kysymys, mitkä olivat niissä oloissa luonnollisia,\nitsestään laulettaviksi tarjoutuvia aiheita?\n\nSuomalaisten tulokkaiden maanviljelijäluonne oikeuttaa otaksumaan, että\npaikoillaan pysyvän, rauhallisen elämän tärkeimmät ilmiöt, elinkeinot\nja niihin liittyvät pelot ja toiveet, uskonnolliset pitämykset ja\nniiden vaatimat menot, käsittämättömät ja tyrmistyttävät asiat, kuten\nkuolema, ilon aiheet kuten rakkaus, häät ja syntymä, ovat varhaisimmin\nja milloinkaan lakkaamatta puhjenneet äänellisiksi, luonnollista,\nitsetiedotonta runoiloa osoittaviksi lauselmiksi, loitsuiksi,\nsananlaskuiksi, pieniksi lyyrillisiksi onnen laulahduksiksi,\nhäärunoiksi jne. Kun on todettu, että virolaisten vanhat runot on\nsepitetty samalla kalevalaisella runomitalla kuin meidänkin, ovat\nsuomalaiset siis tuoneet sen mukanaan -- varmaa se ei ole -- ja\narvattavasti pukeneet uudessa isänmaassaan harjoittamansa vaatimattoman\narkisen runouden näiksi nelinousuisiksi trokeesäkeiksi. Sen veivät\nyhteissuomalaisuuden perintönä mukanaan myös ne suomalaiset, jotka\nsaapuivat etelästä Laatokan kulttuuripiirin alueille. Tähän arkisen\nelämänrunouden esikoisuuteen ja vanhuuteen viittaa sekin, että Viron\nsäilyneen kansanrunouden luonne on arkista ja lyyrillistä, ja että\ngermaanien vanhin runous on todennäköisesti myös ollut tällaista.\n\nToinen näinä varhaisina vuosisatoina itsestään eteen tuleva laulunaihe\noli sota ja \"sotahan kuolo\", henkilökohtainen uljuus, joka merkitsi\nniin paljon heimon menestykselle. Olemme taipuvaiset uskomaan, että\nsuomalaisten perusluonne on ollut yleensä rauhallinen ja sotaa välttävä\n-- eihän ole säilynyt tietoja siitä, että he olisivat tehneet ainakaan\nvoimakkaampaa vastarintaa esim. heitä edellään tunkevia slaaveja\nvastaan. Mutta kertomukset Suomeen ja Viroon tehdyistä risti- sekä\nhämäläisten ja virolaisten viikinkiretkistä ja pitkällisestä\nvapaustaistelusta osoittavat suomalaisten sisuuntuneen ja muuttuneen\nsotaisiksi tultuaan lännen meren rannalle, josta ei enää päässyt\nväistymään kauemmaksi. Asian luonnosta johtuu, että heillä oli\njohtajia, heimon suursotureita, jotka toivat suomalaisia meren yli;\nsellaisiin tekoihin ei kykene tasapäinen, järjestymätön lauma.\nJohtajasuvut olivat tarpeellisia uusissakin oloissa, joissa ennenpitkää\njouduttiin kamppailemaan lännen sotaisen ja ylpeän kansan kanssa. Nämä\ntaistelut herättivät eloon urhojen uljuutta kuvailevan sankarilaulun,\nkuten aina on tapahtunut voimatekoja suorittaneiden kansojen\nkeskuudessa. Siinä on suomalaisilla lisäksi ollut esimerkkinä ja\nopettajana viikinkien sankarilaulu, jota he varmaan oppivat tuntemaan\nläheisen naapuruuden ja todennäköisesti pian ilmestyvien kaksikielisten\nlaulajain kautta. Tulemme näin luonnollista tietä sen tosiasian ääreen,\nettä lännen suomalaiset joutuivat viikinkivuosisatoina kosketuksiin\npohjoisgermaanisen runoaiheiston kanssa, tutustuen siihen ja yhdistäen\nsen aineksia, sankareita ja tekoja omiin lauluihinsa ja omien urhojensa\nnimiin. Tästä seuraa se välttämätön johtopäätös, ettei suomalaisten\nläntisen sankarirunouden aihepiiri ole yleensä tutkittavissa erillään\npohjoisgermaanisesta muinaisrunoudesta, vaan että se päinvastoin on\ntärkeiltä osilta samanaikaisen eurooppalaisen mielikuvituksen ja\ntunne-elämän ilmausta.\n\nNäin laulu kehittyi lännessä, saaden vähitellen taustakseen\nkalevalaisen meren ja henkilöikseen sarjan tunnettuja kalevalaisia\nhahmoja, jotka sattuvasti edustavat pohjoismaisia päällikkö-, meriurho-\nja valtijatarmielikuvia. Mutta myös Laatokan kulttuuripiirillä on\ntodennäköisesti ollut samaan aikaan sankarilaulunsa, vaikka emme\nvoikaan muodostaa niiden aiheistosta niin selvää mielikuvaa kuin länttä\nkoskevasta. Ajatellessamme nyt, että Laatokan kulttuuripiiri\noli jo kivikauden aikana idän vaikutuksen alaisena, ja että\nviikinkivuosisatoina sen editse kulki katkeamaton varjagijono kaakkoa\nja etelää, sadunomaista Miklagardria kohti, sinne ja joskus myös\ntakaisin, joukossa varmaan suomalaisiakin sotureita, tulee\nsivuuttamattomien mahdollisuuksien piiriin se otaksuma, johon\nbysanttilaisen kirjallisuuden yhteydessä jo viittasimme (s. 34), että\nnäet Laatokan ja jossakin määrin lännenkin kulttuuripiiri on idän\nkautta ollut kosketuksissa sellaisen bysanttilaisen aineiston kanssa,\njonka varjagit ovat voineet omistaa ja tarinoimalla levittää. Ennenkuin\nsiis bysanttilaisten satujen ja kansanomaisten, mm. Iliasta ja\nOdysseiaa kertoilevien romaanien aiheet sekä näiden esiintyminen\nslaavilaisen kansan mielikuvamaailmassa on selvitetty, ei ole lupa\ntehdä lopullisia johtopäätöksiä sankarirunoutemme aiheiden alkuperästä.\nJa nojaten historian yleisiin todistuksiin tiheistä kosketuksistamme ja\nyhteyksistämme itään päin, jonne Bysantti etelästä puolestaan jo\nvarhain kurotti kättään, ja vielä siitä, että bysanttilainen\nhengenelämä on ilmeisesti vaikuttanut kauemmas joka haaralle kuin\naikaisemmin on rohjettu uskoa, on turvallisinta, niin kauan kuin nämä\nasiat ovat tieteellisesti selvittämättä, asettua idän vaikutuksiin\nnähden enemmän myönteiselle kuin kielteiselle kannalle.\n\nSuomalaisten kalevalainen sankarirunous on siis käsitettävä\n_historialliseksi_, syntyneeksi sekä omien kokemusten että\nlännestä ja idästä saatujen aiheiden perusteella, ilmaukseksi\nyleiseurooppalaisesta, jo varhain alkaneesta, harvinaisen voimakkaasta\nja kauas syrjäisiinkin maihin tunkeutuneesta laulunhalusta. Sitä on\njossakin muodossa sepitetty jo hyvin varhain -- vaikea olisi uskoa,\nettei tulo meren yli esim. olisi herättänyt uljaan kerskauksen halua --\nja se on lisääntynyt ja tullut yleisemmäksi sikäli kuin mahtavat\npäälliköt ovat saavuttaneet voittoja ja rikastuneet. Sepittäjinä ovat\ntietenkin olleet yksilöt, sillä kansa ei laula, vaan laululla on aina\ntekijänsä. Ei ole säilynyt mitään tietoja siitä, minkälaisia arvoltaan\nja asemaltaan ovat olleet nämä Länsi-Suomen muinaiset laulajat,\nmutta erehtymisen vaara on kai pienin, jos vertaamme heitä\ngermaanien vastaavan runouden luojiin ja esittäjiin. Kysymyshän on\nhistoriallisesta mainelaulusta, jossa välillä ylevin sanoin käännyttiin\njumaluuksien puoleen, pyhästä runoudesta, jonka sepittäjä ei mielellään\nvoi olla muu kuin pappi -- tietäjä -- tai päällikkö tai hänen\nvertaisensa arvossapidetty henkilö. Tuntuu vaikealta ajatella, että\nmyöhemmän keskiajan vaeltavat laulajat, leikarit, olisivat ollenkaan\nviljelleet tätä puhdasta, korutonta, monessa suhteessa uskonnollista\nrunoutta, joka tuskin enää tyydytti heidän mielikuvamaailmaansa.\nAsiahan on ilmeisesti niin, että kristinusko piti Suomessa niinkuin\nSaksassakin tätä vanhaa pyhää pakanallista laulua sitkeimpänä,\njäykimpänä vastustajanaan, niinkuin se olikin, ja ahdisti sitä kaikin\nkeinoin, onnistuen hävittämään sen. On hyvin todennäköistä, että vanha\narvokas laulajasääty painui sen tieltä yhä syvemmälle itäisiin korpiin,\nvieden laulunsa mukanaan, talletettaviksi siellä tulevaisten aikojen\nvaralle. Kun se silloin sieltä löydettiin, se oli yhä heimon parhaiden\nmiesten viljelemää.\n\nVarhaiskalevalaisen sankarilaulun muoto on todennäköisesti ollut\nlyhyehkö, ballaadimainen eli samanlainen kuin muidenkin kansojen\nepiikka tällä kirjoittamattomalla alkuasteella. Mikäli laulajan muisti\nriitti ja runoilijakyky salli, ne voivat yhdistyä ja siten laajentua\npitemmiksi sikermiksi. Kun säkeistöjakoa ei ollut, oli muistin tukena\nvain -- tapahtumajuonta lukuunottamatta -- alkusointu ja kertosäe. Näin\nne periytyivät laulajapolvelta toiselle, muuttuen alituisesti sikäli\nkuin vanhat säkeet ja asiat sattuivat unohtumaan ja myös sen kautta,\nettä liukaskieliselle suomalaiselle on perin helppo vaihtaa\nkalevalainen säe uuteen: runouden laatu jo houkuttelee siihen.\nVaelluksen suunta on selvä: lännessä oli meri ja vieras kieli, joten\nsinne ei ollut vetoa eikä pääsymahdollisuuksia; idässä oli oma kieli ja\nomat verotusalueet, joilla kuljettaessa runot itsestään kylväytyivät\notolliseen maaperään. Kun kaukaisissa, eristetyissä oloissa joskus\nsaattoi syntyä suoranainen laulamisen muotiharrastus, voivat vanhat\nrunot toisina aikoina ikäänkuin leimahtaa ilmiliekkiin. Sellainen\ntuhasta ilmituleen riehahtanut uusi palo luultavasti vallitsi Vienan\nKarjalan parhailla runoseuduilla 1800-luvun alkupuolella.\n\nKun kalevalainen sankarirunous todennäköisesti oli Länsi-Suomessa,\nsynnyinsijoillaan, kehittyneimmillään n. 1000-1200, eli samoihin\naikoihin, jolloin Ranskassa truveerit ja jonglöörit toreilla, kaduilla\nja kirkonpihoilla huvittivat kansaa vastaavilla lauluillaan, ja kun\nkristinusko Suomeen saavuttuaan asettui siihen nähden vihamieliselle\nkannalle, ei ole luultavaa, että se enää tämän jälkeen omisti itselleen\nkristillisiä aineksia ja katsomuskantoja. Mikäli siinä on sellaista\nhavaittavissa, se on tullut suomalaisten laulajien kuuluville aikain\nkuluessa jo ennen kuin ruotsalaisten ristiretkeilijäin purjeet\nilmestyivät Airiston selälle. Tarinat Kiesuksen ihmetöistä, kuolemasta,\nkäynnistä tuonelassa ja ylösnousemuksesta saapuivat suomalaisten\ntietoon jo pakanuuden aikana idästä ja lännestä, ja sulautuivat heidän\nmielikuvitukseensa helposti, kuin uusina muunnoksina siitä paljosta\nsamanlaatuisesta, jota he tiesivät kerrotun muista jumaluuksista.\nSamalla tavalla he vastaanottivat muunkin mystillisen, mitä ajan\nrunoudessa saattoi löytyä ja Suomen rannoille ajautua. Niinpä tekisi\nmieli otaksua, ettei Graalin tarina ole voinut pysähtyä vain\nnorjalaisten piiriin, vaan on jossakin muodossa tullut suomalaisillekin\ntunnetuksi. Jos myös voitaisiin todeta, että jotkut kalevalaisen\nsankarirunouden aiheet ja henkilöhahmot olisivat syntyneet Nibelungien\nvanhain pohjatarinain hedelmöittävästä vaikutuksesta suomalaisten\nsäeseppojen mielikuvitukseen, niin näkisimme tässä jotakin, joka\ntuntuisi Euroopan yleisten eepillisten aiheiden valossa varsin\nluonnolliselta.\n\nKalevalainen sankarirunous eli siis piilopirtissä n. 700 vuotta. Kun\nkirjoitus ei ollut milloinkaan sen muotoa vakiinnuttanut, ja kun siinä\nitsessään -- eräitä sananlaskumaisesti lukkoon visautuneita säepareja\nja lyhempiä jaksoja lukuunottamatta, jotka ehkä kuin oksanmukura\nsitkeästi kieltäytyivät palamasta ajan tulessa -- on helppo ja liukas\nmuuttuvaisuuden taipumus, tuntuu järjenvastaiselta se otaksuma, että\nniitä olisi voinut paljaan muistitiedon kautta periytyä meidän\naikoihimme saakka alkuperäisessä asussaan. Tämän vuoksi ei myöskään\ntunnu mahdolliselta päästä varhaisimman, ensimmäisen alkumuodon perille\nlähtemällä nykyisestä, säilyyn saadusta asusta taaksepäin vertaamalla\neri toisintoja, toteamalla, mitkä niissä ovat samat eli siis vanhimmat\nsäkeet, ja millä paikkakunnalla nämä esiintyvät. Siten saatu tulos\nkyllä todennäköisesti -- ei tieteellisen varmasti -- edustaa käsillä\nolevan toisinnon vanhempaa alkumuotoa, mutta minkäänlaista\ntäsmällisempää tietoa siitä, kuinka vanha tämä on, ei siten voi saada,\nvaan lisäksi tarvitaan muita keinoja. Tuo vanhimmaksi paljastunut\nsäkeistö voi esim. sisältää kielellisiä seikkoja: sanoja, niiden\nmuotoja ja merkityksiä, jotka kielen historian avulla voidaan\nmääritellä kuuluviksi tiettyyn seutuun ja aikaan. Itse asia, aihe, voi\nsitten olla sellainen, ettei sitä voida selittää muuten kuin\nvertaamalla eurooppalaisiin aiheisiin, jolloin sen ikä voi sieltä\nsaatujen tietojen perusteella selviytyä. Kansanrunouden tutkimuksessa\nkäytetyn maantieteellisen menettelytavan tieteellinen merkitys on siis\nse, että sen avulla voidaan runotoisinnosta kuoria pois siihen ajan ja\nmatkan varrella kertynyt kuona, liiat säkeet, ja siten päästä perille,\nmikä -- todennäköisesti, sillä täyttä varmuutta ei tällä alalla voi\nsaada -- on sen alkuperäinen aihesisällys. Nyt vasta saattaa alkaa se\ntutkimus, mikä on tärkeämpi kuin säehistoria: mistä on aihe saatu, onko\nse omintakeinen vai liittyykö se eurooppalaisiin aineryhmiin ja mihin\nniistä? Sitten kun kansanrunoutemme aiheisto on täten maantieteellisen\nkuorimismenetelmän mukaan määritelty ja sijoitettu, mikäli mahdollista,\nalkuperäisille synnyinseuduilleen, ja kun sen omintakeisuus tai suhde\neurooppalaiseen aiheistoon on selvitetty, on sankarirunojemme synty\nvalaistu niin pitkälle kuin se on mahdollista. Tärkeintä on siis tämä\nperusaineiden tutkiminen, käsitettynä siinä laajuudessa, mihin alussa\nviittasimme, sillä se valaisee suomalaisten yhteyksiä tai omaa\nrunokykyä ja hengenelämää historiantakaisina aikoina. Vanhimman\npohjamuodon etsiminen on vain tie tähän päämäärään ja aiheiden\nvaelluksen ja säkeiden kasautumisen historia vain tämän hakemisen\nsivutuote, sinänsä kiintoisa, mutta tieteellisesti vain sikäli\nkiintoisa ilmiö, mikäli kerän sisästä on saatu paljastetuksi ydinaihe,\nmuinaissuomalaisen hengen ilmaus tai käden ojennus eurooppalaisen\nlaulun maailmalle. Esteettinen tutkimus taas käsittelee kirjaanpantuja\ntoisintoja ja niiden perusteella sepitettyjä lönnrotilaisen asteen\ntuotteita, Kalevalaa, ja voi tulla kysymykseen vasta sitten, kun tämä\non liitetty yleiseen kirjallisuuteen.\n\n\n9\n\n_Venäjän_ kansanrunouden historia on ulkonaisesti samanlainen\nkuin Suomen: se elää kansansuussa ja pysyy huomaamattomana,\nmuistiin kirjoittamattomana, myöhäisiin aikoihin saakka.\nEnsimmäinen kirjaanmerkintä periytyy v:lta 1619, jolloin Englannin\nMoskovan-lähetystön pappi Richard James kirjoitti muistiin muutamia\nnäytteitä venäläisten eepillisestä kansanrunoudesta. 1700-luvun alussa\nsitä kokosi kasakka Kirsha Danilov, jonka valikoima julkaistiin 1804,\nkun romantiikka oli opettanut ymmärtämään kansanrunouden merkityksen.\nSen jälkeen sitä on ahkerasti sekä koottu että tutkittu. Suomalaisten\nkannalta on kiintoisaa todeta, että kun etenkin Venäjän kirkko vainosi\nkansanrunoutta ja sen laulajia, nämä löysivät lopulta turvapaikan\nkaukaa pohjoisesta, Arkangelin ja Äänisen seuduilta, samasta\nsyrjäisestä maakunnasta, jonka vielä pohjoisemmissa osissa säilyi\nlännestä ehkä vastaavanlaista vainoa paennut kalevalainen\nsankarirunous. Sieltä vastasi sekä suomalainen että slaavilainen\nrunotar 1800-luvun kerääjien innostuneeseen tiedusteluhuutoon.\n\nVenäläisten eepillinen kansanrunous tunnetaan nimellä bylinat (byilinyi\n\u003C byilo = ollut) ja myöhemmin pohjoisessa nimellä starinat\n(\u003C starina = muinaisaika). Se on syntynyt vuosisatain kuluessa,\nkerros toisensa päälle, itsenäisinä ballaadeina. Muoto on vapaa:\nseitsemän-yhdeksäntrokeiset ja kolmi-kuusitrokeiset, loppusoinnuttomat\nsäkeet vaihtelevat; viimeksimainittu säe voi päättyä daktyliin.\nVakiintuneet käänteet ja sanamuodot toistuvat kuten epiikassa ainakin.\nSitä esitettiin samoin kuin muinaisten germaanien runoutta: lausumalla\nja harpun säestyksellä. Mahdollista on, että skandinavialaisten\nvarjagien mukanaan tuoma urotöiden ylistystapa on antanut alun bylinain\nsyntyyn ja että nämä täten ovat aluksi olleet päällikön ja hänen\nseurueensa, druzhinansa, ylimyksellistä runoutta. Jo varhain on\nkuitenkin Venäjälle saapunut bysanttilaisia ja balkanilaisia\nilveilijöitä, vanhoja tuttuja antiikin perillisiä, jotka vähitellen\novat ottaneet bylinatkin erikoisalakseen, sepitellen niitä sikäli kuin\naiheita ilmestyi ja eläen silloisissa pikku hoveissa ja pajarien\nkartanoissa. Mutta kun Moskovan vallan kohotessa ortodoksinen kirkko\ntuli yhä mahtavammaksi eikä ollenkaan ottanut suvaitakseen kiertävien\nlaulajien taidetta, nämä joutuivat ahtaalle ja pakenivat lopuksi, kuten\nsanoimme, pohjoiseen ja myös Siperiaan. Ilmeistä on, kuten näkyy esim.\nIlja Muromilaisen ja Rustemin yhtäläisyydestä, että Venäjän\nkansanrunous on ollut läheisessä aihekosketuksessa etelän ja Bysantin\nkanssa. Aiheiden mukaan tutkijat ovat jakaneet bylinat (1) muinaisia\nsankareita, (2) Kiovan ruhtinasta Vladimiria, (3) Novgorodia, (4)\nMoskovaa, (5) kasakoita, (6) Pietari Suurta ja (7) nykyaikaa koskeviin\nsikermiin. Ensimmäisen sikermän sankarit ovat suunnattomia\nsatuolentoja: Sviatogor on vuorien jättiläinen, jota maa tuskin jaksaa\nkannattaa; Gorinitsh aarteita vartioiva käärme; Satakieli Ryöväri\n(Solovei Razboinik) peloittava olento, joka asuu kuudesta tammesta\nrakennetussa pesässä jne. Niissä ei kuitenkaan ole muinaisgermaanien\nmyyttien täyteläisyyttä eikä jylhää kauneutta. Toisen sikermän\nnimihenkilönä on Kiovan ruhtinas Vladimir, eräänlainen Arthur-kuningas\nja Kaarle Suuri, jonka urhojen suurteoista nämä bylinat kertovat. Itse\nhän ei ole sankariluonne, vaan rajoittuu hänen toimintansa uusien\ntehtävien antamiseen urhoilleen ja näiden naittamiseen. Varsinainen\nkeskussankari on Ilja Muromilainen, maanviljelyksen voiman edustaja,\njonka tarinassa yhtyvät monet Aasian ja Euroopan, Rustemin,\nAkhilleuksen, Sigurdin, Arthurin ym. urotyöt. Mm. hän joutuu\ntietämättään taisteluun poikansa kanssa ja surmaa hänet. Hänen johtava\naatteensa on, että heikkojen suojeleminen on paras voiman käyttötapa,\nmutta muuten hän ei ole erikoisemman ritarillinen: päinvastoin hän on\nraaka ja arkipäiväinen, liian rauhallinen, taistellen ainoastaan\nsilloin, kun siihen on välttämätön pakko; sitä paitsi hän on suuri\njuoppo. Tällaisena hän edustaa koko hyvin Venäjän kansaa.\nVarhaislaulujen naiset ovat myös raa'an voiman edustajia: ihanteellista\nrakkaudentunnetta, joka usein kaunistaa muiden kansojen epiikkaa, ei\nheissä ole.\n\nKiovan sikermä tukahtui kasvussaan, kun mongolit 1240 hävittivät Kiovan\nja valloittivat suurimman osan Venäjää. Kansanrunotar käsittelee sen\njälkeen vapaaksi jääneen Novgorodin aiheita, keskushenkilöinään uudet\ntyypit: kauppiaat, toivioretkeläiset, merenkulkijat ja kaupunkien\nrakentajat. Pääsankareina ovat hurskas kauppias Sadko ja riitainen,\nverenhimoinen porvari Vasili Buslajevitsh. Neljäs sikermä siirtyy\nkertomaan Moskovan tsaarivallan noususta, Kasanin valloituksesta,\nJennakin urotöistä, Iivana Julmasta, jota kansa on pitänyt\nsuojelijanansa pajarien sortoa vastaan, ja hänen kätyristään Maljuta\nSkurlatovitshista, Boris Godunovista ja hänen tyttärestään Kseniasta,\nja Volgan rohkeasta ryöväristä Stenka Rasininista. Ukrainalaiset\nbylinat kertovat Dnjeprin saarilla olleesta kasakkain tasavallasta,\nSetshistä, ja sen kukistumisesta, tataarien ja turkkilaisten\nhyökkäyksistä. Uudemmat bylinat taas kertovat Pietari Suuren urotöistä:\nAsovan valloituksesta ja streltsien kukistamisesta, Napoleonin-sodasta,\nhetmanni Platovista ja hänen kasakoistaan. Ne ovat kuitenkin\nrunollisesti arvottomia. Bylinat olivat, kuten sanottu, alkuperäistä\nballaadikasvullisuutta, jota ei, mikäli tiedetään, milloinkaan\nsommiteltu laajemmaksi runomuotoiseksi eepokseksi. Proosamuotoon\nsellainen on sepitetty: Kertomus Igorin sotaretkestä (Slovo o polku\nIgorevje) on suorasanainen eepos, jonka pohjana saattaa olla\nbylinarunoutta. Sen käsikirjoitus, joka periytyi 1300-luvulta, hävisi\nMoskovan palossa 1812, mutta oli jo silloin julkaistu (1800) ja\njäljennös siitä löydettiin Katarina II:n kirjastosta. Siinä kuvataan\nmainitun novgorodilaisen ruhtinaan sotaretkeä etelän arojen polovtseja\nvastaan: kuinka alussa suopea sotaonni kääntyi ja Igor joutui vangiksi,\nlopuksi kuitenkin pelastuen. Se on oppineen runoilijan työtä.\n\n\n\n\nII. KERTOVA RUNOUS.\n\n\n\n2. Ritarirunous.\n\n\n1\n\nSankarilaulut olivat siis historiallisesta legendapiiristä noussutta\nepiikkaa, josta ilmeni keskiajan-ihmisen isänmaanrakkaus ja\nkansallistunto, lojaliteetti hallitsijaa kohtaan ja käsitys urhouden ja\nkunnian merkityksestä. Ne kuvastavat, voi sanoa, läänityslaitosta, sen\nsiveellisiä, koossapitäviä voimia, ja sen kauneimpia ihanteita. Ne\nolivat myös suuren yleisön runoutta, sepitettyjä etupäässä sitä varten,\nsen huvittamiseksi ja houkuttelemiseksi tiettyjen toivioreittien\nvarsille. Se pääsi kyllä jonglöörien ja truveerien mukana myös\nlinnoihin ja palatseihin, ollen sielläkin tervetullut, mutta oli\nenemmän kotonaan messuilla, toreilla, kadunkulmissa ja viinituvissa.\n\nHistoriasta tiedämme, että keskiajan erikoisilmiö, ritarilaitos,\nkehittyi lopulliseen täydellisyyteensä ristiretkien avaamien uusien\nvaikutteiden johdosta. Keskiajalle ominaisella tavalla se järjestyi\ntarkkojen urhous-, kunnia- ja velvollisuuskäsitteiden ohjaamaksi\nylimysluokaksi, joka asetti nämä ritari-ihanteensa jopa korkeammalle\nkuin oman kansallisuutensa. Kehittyen aikaisimmin ja täydellisimmin\nRanskassa, ristiretkien johtavassa valtiossa, se levisi ylimystön\nmuotina muihinkin maihin, tuoden kaikkialle samat ihanteet ja\nelämäntavat. Nämä rupesivat pian kuvastumaan runoudesta.\n\nNiin pian kuin näet ritariluokka oli selvittänyt itselleen\nelämänkäsityksensä ja tunsi olevansa oma erikoissäätynsä, joka\nasemansa, kokemustensa, tietojensa ja hienostuneiden tapojensa puolesta\noli porvaristoa ja rahvasta korkeammalla, sankarilaulut alkoivat tuntua\nsen korvissa epäsointuisilta ja niiden aiheet, käsiteltiin niitä millä\ntavalla tahansa, vanhoilta ja kuluneilta. Luonnollisista syistä se ajan\nuutena ilmiönä kaipasi runoutta, josta kuvastuisi sen uusi mielikuva-\nja ihannemaailma, ennen kaikkea ritarillisuus ja tämän aatteellinen\nohjelma: sorrettujen puolustaminen. Tuloksena oli ns. ritarirunous l.\nhoviepiikka, joka siis on hiukan nuorempi kuin sankarilaulu ja\nkukoistaa tämän yläpuolella omana hienostuneena kulttuurikerroksenaan.\nSe, mistä tämä pyrkimys haki aihepiirin, jonka kautta se saattoi\nilmaista tarkoitusperänsä, on kansojen runollisen hengenelämän\nkiintoisimpia ilmiöitä.\n\nOlemme todenneet sankarilaulujen yleensä käyttäneen aiheikseen\nhistoriallisia tosiasioita ja niistä kasvaneita legendoja;\nyllä olemme huomauttaneet tämän alan jo ruvenneen kulumaan ja\nritarisivistyneisyyden kyllästyneen siihen. Uuden runouden kaipuu ei\nsiis voinut hakea ilmaisuaineistoa sankarilaulujen aihepiiristä, vaan\nsen oli pakko kääntää katseensa muualle. Tarjona oli tällöin:\n\n(1). _Bysanttilais-itämainen romantiikka_. Ristiretkien kautta\nlänsimaiden truveerit, trubaduurit ja hengelliset joutuivat\ntutustumaan sekä kreikkalaiseen että tämän välityksellä itämaiseen\nromantiikkaan, joka sitä paitsi oli ehkä jossakin määrin, filosofian\nviehättävänä seuralaisena, päässyt heidän kuuluvilleen Espanjan\narabialaisten kautta. Välittäjinä toimivat bysanttilaiset, heidän\nkreikkalais-italialaiset tulkkinsa, kunnes frankit itse oppivat\nymmärtämään Levantin silloista pääkieltä, kreikkaa. Vähemmän he\nlienevät oppineet arabiaa, sillä tämähän oli heidän vihollistensa\nkieli, ja saaneet siis myös vähemmän vaikutuksia näiden kulttuurista\nsuoraan. Huomautamme nyt, mitä olemme kertoneet bysanttilaisesta\nkirjallisuudesta (s. 32): että siellä vallitsi 1100-luvulla\nrenessanssi, että runoilijat sepittelivät laajoja runoelmia antiikin\nkreikkalaisista lemmenromaaneista, ja että bysanttilaisella\nkansankielellä lisäksi kerrottiin ja runoiltiin itämaisista\nsatuaiheista.\n\n(2). _Antiikin ja itämaiden romantiikka_. 1100-luku oli kuten olemme\nkertoneet (s. 168) Ranskassa klassillisuuden kukoistusaikaa, jolloin\nantiikin latinankielistä kirjallisuutta huomattavassa määrässä\nharrastettiin, keskuspaikkana Orléans, ja jolloin sen tärkeimmät\nkirjailijat tulivat laajoissa piireissä tutuiksi. Homerosta ei\ntunnettu, mutta Troian satuhistoriaan perehdyttiin Dares Phrygiuksen ja\nDictys Cretensiin usein mainituista teoksista (Historia de excidio\nTrojae ja Ephemerides belli Trojani), joista avautui Odysseian ja\nmuinaisen sankarisodan seikkailuromantiikka. Homerus latinus (I, 416),\njoka sisältää vain 1070 säettä, tuli yleisemmin tunnetuksi\n1000-luvulla.\n\nAntiikin ja itämaiden romantiikka yhtyi _Aleksanterin legendoissa_.\nKuten olemme kertoneet (I, 327), ilmestyi viimeisellä vuosisadalla\ne.Kr. ns. Pseudokallistheneen kuvaus Aleksanteri Suuren seikkailuista,\njonka neljännen vuosisadan alussa Kr.j. käänsi latinaksi Julius\nValerius Alexander Polemius, ja joka tunnettiin jo varhaiskeskiajalla.\n800-luvulla siitä tehtiin lyhennys (Epitome), jonka Vincentius\nBellovacensis sijoitti tietohakemistoonsa. Myöhemmin siitä sepitettiin\nlaajennuksia ja muunnoksia, niin että latinankielinen Aleksanteri\nSuurta koskeva kirjallisuus, sekä fantastinen että Curtius Rufuksen\nmukaan sepitetty asiallisempi (runoelma Alexandreis), oli jo\n1100-luvulla runsas. Näin avautui länsimaille Aleksanterin romantiikka,\njohon sisältyi paljon samanlaista kuvittelua, mihin jo tutustuimme Huon\nde Bordeaux-runoelmasta (s. 192).\n\n(3). _Arthur-tarinasto_. Tässä kohden huomautamme siitä,\nmitä olemme aikaisemmin kertoneet Arthur-aiheisesta runoudesta (s. 92\nja 202). Toteamme siis, että 1100-luvulla, jolloin normannit\nvallitsivat Englannin sivistyselämää ja jolloin eteläranskalainen\nEleanor-kuningatar, trubaduuri Bernart de Ventadorn ja Marie de France\nantoivat Henrik II:n hoville runokulttuurin hohtoa, oli walesilaisten\nproosatarinoiden ja bardien kukoistuskausi, että Geoffrey\nMonmouthilainen silloin sommitteli historiansa, Wace ja Layamon\nsankarilaulunsa, ja että Normandiassa, jossa oli kaksikielistä väestöä,\nvarmaan on tällä vuosisadalla kerrottu, runoiltu ja laulettu\nArthur-tarinastoa sekä kymriksi että ranskaksi. Selvää on näin ollen,\nettä normandialainen ritaristo, joka ilmeisesti on edustanut sekä\nranskalaista älyä että viikinkien ja kelttien mielikuvitusta, on voi\nsanoa \"syntymästään saakka\" perehtynyt Arthur-tarinoihin, joita sille\nbretagnelaiset eukot ehkä kertoivat satuina ja hyräilivät\nkehtolauluina. Hastingsin taistelussa Taillefer kyllä lausuili\nRoland-säkeitä, mutta hänen jäljessään olevassa soturirivistössä oli\nlukuisasti bretagnelaisia ritareita, jotka mahdollisesti muistelivat\nomia \"pyöreän pöydän\" sankareitaan. Tällä emme tahdo puuttua siihen\ntutkimuksen riitakysymykseen, (1) ovatko Arthur-legendat kuihtuneet ja\nsammuneet alkuperäisessä synnyinpaikassaan Englannissa sen jälkeen, kun\nosa kymreistä muutti n. 600 anglosaksien tieltä Bretagneen, ja\nkasvaneet myöhempään täydellisyyteensä vain täällä, jossa\nArthur-kuninkaasta todellakin saattoi tulla kansallisuudesta irti oleva\nsatukuningas ja jossa Kaarle Suuren legendat, hänen valioritarinsa,\nsaattoivat niitä hedelmöittää, vai (2) ovatko ne, niinkuin mielellään\nuskoisi, rehoittaneet edelleen myös Walesissa ja rikastuttaneet\ntoisiaan bardien välityksellä Kanaalin yli. Meille riittää vain se,\nettä normandialainen ritaristo ja heidän truveerinsa perehtyivät tähän\nromanttiseen tarinapiiriin sekä kotonaan Ranskassa että myös\nEnglannissa, sekä kirjallisista lähteistä että suullisesti elävän\nlaulun kautta.\n\nEdellämainitut aihepiirit siis tarjoutuivat ritarirunouden\npalvelukseen. Se, että tämä omaksui ne ja ilmaisi itsensä niiden\nkautta, on selitettävissä osaksi siten, että muita näin tuoreita\naihealoja ei 1100-luvulla ollut näkyvissä ja että niistä huokui sama\nkaukaisuuden ja sadunomaisuuden romantiikka, jonka tenho oli\nristiretkihurmion päätekijä; lopusta runotar kieltäytyy antamasta\nselitystä, pitäen rakastumisensa syyn näihin sadunomaisiin mielikuviin\nsalaisuutenaan. Siihenhän kirjallisuuden historia usein saa tyytyä\nrunouden syntyä tutkiessaan. Ritarirunoutta ei myöhemmin enää\n\"laulettu\" viellen säestyksellä, vaan luettiin. Se luopui aluksi\nsankarilaulujen pitkistä säkeistä ja säkeistöjaosta, ja omaksui\nkahdeksantavuisen, parittain soinnutetun, keskeytymättömänä jatkuvan\nsäkeen ja kertomatavan. Sen yleisluonteesta voidaan sanoa seuraavaa:\n\nPääsisällyksenä on seikkailu, so. ritari lähtee retkeilemään,\nseuralaisena vain aseenkantaja ja joskus oppaana neito, ja\ntarkoituksena yleensä heikkojen ja sorrettujen auttaminen.\nViimemainittuja symbolisoi nuori kaunis nainen, jonka ritari pelastaa\nja josta lopuksi tulee hänen puolisonsa. Ritarirunoelman keskeisin\ntapahtuma on siis _rakkaus_, -- ei taistelu, niinkuin sankarilaulussa,\nja se lisää näin viimemainittuun sen, mikä siinä ilmenneestä\nkeskiajan-ihmisen elämänkäsityksestä puuttui. Ritarirunouden rakkaus ei\nole provencelaisen lyriikan ohjelmallista, ulkoista palvontaa, vaan\nluonnollista, aistillista intohimoa, keskittyen ns. bretagnelaisissa\nrunoelmissa voittamattoman lemmenpalon aiheuttamaan aviorikokseen ja\nsiitä johtuvaan syvään tragiikkaan. Sankarilaulun isänmaanrakkaus ja\nkansallistunto, lojaliteetti hallitsijaa kohtaan, urhoollisuus kunnian\nvuoksi ja kunniakäsite irtautuvat ritarirunoudessa todellisuudesta,\nkohoavat satumaailmaan ja sulautuvat yhdeksi ainoaksi altruistiseksi\ntunteeksi, hurmautuneeksi, uskonnollisesti väritetyksi antautumiseksi\nritarin jaloon kutsumukseen. Tämän hyväksi ritarin oli uhrattava\nkaikki, ei vain henkeänsä vaan myös aineelliset mahdollisuutensa, ja\nniinpä on anteliaisuus (largesse) -- ja välinpitämättömyys maallisista\npalkinnoista truveerien erikoisesti ylistämä hyve. Ritarin (chevalier)\ntulee vielä olla uljas (preux), jalo (généreux), uskollinen (loyal) ja\nennen kaikkea courtois, kohtelias vertaisiansa ja etenkin naisia\nkohtaan. Viimemainittuun ominaisuuteen sisältyi oikeastaan ritarin koko\nelämäntaito: kohteliaisuus muita kohtaan merkitsi samalla korkeata\nomanarvontuntoa, joka taas oli perin kärkäs pitämään loukkauksena\npienimpääkin, mikä vain vivahti siihen päin. Ei ole tarvis huomauttaa,\nettä länsimaiden gentlemannin kunnianarkuus, joka kyllä on joskus\nmennyt naurettaviin liioitteluihin, mutta on silti sivistyksemme\nydinpuolia, on lähtöisin näin varhaisilta ajoilta.\n\nRitarin vastustajana oli ensinnäkin raaka, sivistymätön, epäkohtelias\nparooni, sankarilauluista tunnettu väkivaltainen voimahenkilö. Onpa\nmelkein kuin ritarit olisi lähetetty tuhoamaan juuri heitä. Sitten\nritarit taistelivat jättiläisiä, hirviöitä, petoja, ilkeitä noitia ja\nsyöjättäriä vastaan, joita aikaisemmin mainituissa lähteissä kyllä\nriitti. Tästä huolimatta seikkailut ovat jokseenkin samanlaisia ja\nsikäli yksitoikkoisia. Ritarit itsekin muodostuvat samannäköisiksi,\nminkä täytyy olla tuloksena silloin, kun todellisuudella ei ole\nkuvauksessa osuutta, ja kun vaikuttimet, päämäärät, näyttämö ja\nkulissit ovat yleensä samat. Sankarilaulun taisteleva parooni on\nritareihin verrattuna todellinen ja yksilöllinen. Toisaalta kuitenkin\nritarirunouden huoleton, värikäs sadunomaisuus, hieno aatteellisuus ja\nsyvä tragiikka antavat sille taiteen leimaa.\n\nRitarirunouden vahva puoli on kuvaus: linnat, aatelisten asunnot,\njuhlat, turnajaiset, kaksintaistelut, metsästysretket, puvut\nja aseet liukuvat ohitsemme kaunisvärisenä kulkueena; samoin\nporvarillinen maailma: viinitupa, neidon kammio, pitalisten hoitola,\nmaantiekohtaukset. Kuvaus ulottuu sielullisiinkin ilmiöihin: tunteiden\nluonnetta tutkitaan, sieluntiloja eritellään, jopa joskus väsyttävän\nlaajasti. Varsinainen kertova puoli kärsii tästä, koska se tällaisissa\nkohdissa keskeytyy, joten ritarirunoissa ei ole sankarilaulun\neepillistä vauhtia. Mietiskelyn ja kuvailun kautta ne voivat paisua\nsangen laajoiksi.\n\nSankarilaulujen sepittäjät ovat yleensä jääneet runoelmainsa\nvarjoon, astumatta sieltä esille. Ritarirunoelmien sepittäjät ovat\ntietoisempia runoilijatehtävästään ja nousevat näkyviin yksilöllisinä\npersoonallisuuksina, joita emme voi enää sivuuttaa. Tämä johtuu siitä\nkorkeammasta sivistyksen asteesta, jolla koko runous liikkuu ja jossa\nsellaisen teon kuin runon sepittämisen merkitys ja tuottama kunnia jo\nymmärrettiin.\n\nRitarirunoudelle annettiin nimi romance, jolla eräässä vaiheessa\ntarkoitettiin kansankielistä sepitelmää, erotukseksi latinankielisestä,\nja jonka mukaan näitä runoelmia sanottiin \"romaaneiksi\" (esim. les\nromans bretons). Väärinkäsityksen välttämiseksi käytämme kuitenkin\nnimeä \"ritarirunous\".\n\nKäsittelemme ritarirunouden seuraavassa järjestyksessä: (1) kertovat\npienoisrunot (lais) ja bysanttilaiset aiheet; (2) antiikin aiheet; (3)\nArthur-tarinasto eli bretagnelaiset aiheet.\n\n\n2\n\nRanskan ensimmäinen kirjailijatar _Marie de France_ vaikutti\nHenrik II:n hovissa Englannissa n. 1175-1190. Hän oli kotoisin\nRanskasta, Normandiasta, eli suurimman osan ikäänsä Englannissa\nanglonormannilaisissa piireissä, ymmärsi latinaa ja englantia, omisti\nkirjallisia tuotteitaan ylhäisille henkilöille, ja oli siis aikansa\nsivistyneimpiä naisia. Eräissä varhaisintaan 1200-luvun lopulta\nperiytyvissä käsikirjoituksissa ilmoitetaan hänen sepittämikseen:\nkaksitoista kertovaa pienoisrunoelmaa, joista käytettiin lajinimeä lai;\nenglanninkielisestä, Phaedruksen ym. satuja sisältävästä kokoelmasta\ntehty mukaelma nimeltä Ysopet; ja erään latinankielisen\nkiirastulirunoelman käännös.\n\nMarien runoelmat on sepitetty kahdeksantavuisilla, parittaan\nsoinnutetuilla säkeillä, jakamatta niitä säkeistöihin. Katsaus hänen\naiheisiinsa on valaiseva:\n\n(1) Kaprifolio (Le Chevrefeuille) kertoo, kuinka Marke-kuninkaan\nkarkoittama Tristan kaivertaa nimensä pähkinäpuukeppiin ja heittää sen\ntielle, ja kuinka Iseut löytää kepin, ymmärtää Tristanin tarkoituksen\nja tulee tapaamaan häntä. (2) Satakieli (l'Eustie) kertoo, kuinka\nrakastajallensa ikkunasta kiemaileva vaimo rauhoittaa mustasukkaista\nmiestään sanoen kuuntelevansa satakieltä, jonka laululta ei saa unta;\nmies surmaa satakielen, jonka vaimo lähettää rakastajalleen. (3) Kaksi\nrakastavaista (Les deux amants): kuningas antaa tyttärensä vain sille,\njoka jaksaa kantaa hänet levähtämättä vuoren huipulle; rakastaja\nhankkii ihmejuoman vahvistuakseen ratkaisevalla hetkellä, mutta ei\nkäytäkään sitä, vaan vie taakkansa lemmen innoittamana perille muuten,\nja kuolee. (4) Guigemar rakastuu vanhan miehen nuoreen vaimoon, joka\nhoitaa häntä, kun hän on haavoittunut; saa hänet lopulta omakseen. (5)\nSaarni (Le Frésne) kertoo, kuinka äiti kätkee toisen kaksoistyttärensä\nonttoon saarniin, koska kaksoisia luultiin aviorikoksen merkiksi; tytär\nlöydetään, kasvaa kauniiksi neidoksi, tulee kuninkaan lemmityksi ja\nlopuksi, tunnettuna peitteestä, johon äiti oli hänet käärinyt\nviedessään hänet heitteelle, kuningattareksi. (6) Le Bisclaveret on\nkertomus ihmissudesta. (7) Ritari Lanval on päässyt haltijattaren\nrakastajaksi ehdolla, ettei ilmaise sitä kellekään, kerskaa kuitenkin\nkuningas Arthurin puolisolle, joutuu vaikeuksiin, mutta pelastuu\nhaltijattarensa viemänä Avalonin saarelle. (8) Onneton (Chaitivel)\nkertoo neljästä samaan naiseen rakastuneesta ritarista, jotka\nratkaisevat turnajaisilla, kuka hänet saa: kolme kuolee ja neljäs jää\neloon niin vaivaisena, ettei voi mennä avioliittoon. (9) Milon kertoo\nsalassa syntyneestä pojasta, jonka äiti on myöhemmin joutsenen\nvälityksellä suhteissa pojan isän kanssa, tullen vihdoin hänen\npuolisokseen; isä ja poika kohtaavat toisensa kaksintaistelussa, mutta\nisä tuntee pojan ajoissa tämän sormuksesta. (10) Yonec kertoo\nsalaperäisestä linnusta, joka käy linnan vanhan herran nuoren vaimon\nluona, ja jonka vanha ritari onnistuu surmaamaan; nuori puoliso\nsynnyttää pojan, joka kostaa isänsä -- salaperäisen, linnun hahmoon\npukeutuneen ritarin -- kuoleman. (11) Kuitit (Equitan) kertoo\nkevytmielisestä puolisosta, joka tahtoo surmata miehensä kuumalla\nkylvyllä, ja kuinka surmansa saakin nuori kuningas, hänen rakastajansa.\n(12) Eliduc on bretagnelainen ritari, joka jouduttuaan kuninkaansa\nepäsuosioon menee Englantiin, suorittaa siellä suuria urotöitä,\nsaavuttaa kuninkaantyttären, Guilliadonin, rakkauden, ja joutuu\nristiriitaan kotiin jääneelle puolisolleen lupaamansa ja häneltä\nvaatimansa uskollisuuden sekä tämän uuden lemmen välillä. Hänen entinen\nkuninkaansa kutsuu hänet takaisin, mutta hän ei voi unohtaa\nGuilliadonia, vaan palaa takaisin, ryöstää hänet laivalleen ja vie\nhänet, kun hän menee tainnoksiin kuultuaan nyt vasta Eliducin olevan\nnaimisissa, kotilinnansa lähellä olevaan erakkolaan. Siellä uskollinen\npuoliso, joka on saanut tietää Eliducin salaisuuden, herättää hänet\neloon ihmekukan avulla. Lopuksi kaikki kolme alistuvat kohtaloonsa ja\nmenevät luostariin.\n\nYlläolevien aiheiden tarkastelu osoittaa, että n:t 1, 7 ja 9 ovat\nArthur-tarinastoon kuuluvia, n:o 2 kansanomainen lemmenkasku, jolle\nsittemmin Boccaccio antoi oman sisällyksensä, n:t 3 ja 8\nlunastustyösatuja, n:t 4 ja 10 itämaisia satuja, n:o 6\nkansanuskomustarina, n:o 11 satu julmasta naisesta, joka lankee\ntoiselle kaivamaansa kuoppaan, ja n:t 5 ja 12 Lumikki-satuja.\nSamanlaatuisia ovat muidenkin säilyneiden lai-runoelmien (yhteensä\nnelisenkymmentä) aiheet. Kysymyksessä on siis yleiseurooppalainen\nkansansadusto, johon on, arvattavasti kuljeksivien kertojain ja\nristiretkien avaaman yhteyden tuomina, sekaantunut itämaisia aineksia.\nMarie ja muut anglonormannilaiset lai-runoilijat -- alaa näytään\nharrastetun pääasiassa Englannissa -- ilmoittavatkin useissa kohdissa,\nettä heidän tarinansa lähteenä on satu, conte, josta bretagnelaiset --\nli bretun -- \"ovat tehneet lain\".\n\nTästä selviää siis, että bretagnelaisilla on ollut oma runolajinsa,\njoka on tunnettu nimellä lai ja jonka aiheina ovat olleet muutkin kuin\nArthur-tarinat. Lai onkin kelttiläinen lainasana (\u003C loid l. laid =\nlaulu). Muistuttaen mieleemme kelttiläisen epiikan yleisen muodon:\nsehän oli esim. irlantilaisilla lyyrillisten palojen keskeyttämää\nproosaa, tulemme siihen käsitykseen, että bretagnelaisten lai oli\nproosakertomukseen, satuun, sijoitettu lyyrillinen runo, jonka bardi\nesitti laulamalla, ja että ranskalaiset sanoivat koko tällaista bardin\nesitystä, jossa kertomus ja laulu vuorottelivat, laiksi eli -- kuten\nniiden malliin sepitettyä Aucassinia ja Nicolettea, josta pian enemmän\n-- \"laulusaduksi\", chante-fableksi. Kun ranskalaiset rupesivat\nkertomaan laita omalla kielellään, he muuttivat koko tarinan hienoston\nnäinä aikoina suosimaan mittaan, ja niin syntyivät esim. Marien lait.\nOnko tällaisen muodon, yhtenäisen pienoiseepoksen, syntyyn vaikuttanut\nmyös klassillisen kirjallisuuden epyllion, jollaisia Marie kyllä tunsi\nesim. Ovidiuksesta, jota hän oli lukenut, se jääköön vain arveluksi.\n\nMarien pienoiseepokset olivat laajuudeltaan erilaisia: pisin (Eliduc)\n1.184, lyhyin 118 säettä. Niitä pidetään siroina, huomattavina\nvarhaisranskalaisen runouden näytteinä.\n\n\n3\n\nVanhat kreikkalaiset romaanit, sellaiset kuin Longoksen Daphnis ja\nKhloë ja Heliodoroksen Aithiopika (I, s. 328, II, s. 32) muuttuivat\nkuten tiedämme Bysantissa uusiksi lemmentarinoiksi, jotka satujen\ntutkimattomia teitä levisivät kauas maailmalle, Länsi-Eurooppaan\nsaakka. Tällainen on Flore ja Blanchefleur, joka tunnetaan kaikista\nEuroopan maista, jopa Norjasta, Ruotsista ja Islannista saakka, ja\njohon Boccaccion romaani Filocolo (s. 460) perustuu. Ranskassa se\ntunnetaan kahdesta 1100-luvulta säilyneestä käsikirjoituksesta, joista\ntoinen esittää sen koruttomana lemmentarinana, toinen ritarirunoelmana.\n\nEspanjalaisen saraseenikuninkaan poika Flore ja jalosyntyisen kristityn\norjan tytär Blanchefleur kasvavat yhdessä, kunnes heidän kiintymyksensä\nmuuttuu rakkaudeksi. Floren vanhemmat lähettävät pojan pois ja myyvät\ntytön orjakauppiaille, jotka vuorostaan myyvät hänet Babylonin\nmahtavalle emirille. Floren palattua kotiin hänelle kerrotaan\nBlanchefleurin kuolleen ja näytetään tämän hautaa, mutta Flore kiristää\nilmi totuuden, lähtee etsimään lemmittyään ja salakuljettaa itsensä\nkukkakorissa emirin haaremiin, jossa nautittua lemmenonnea kuvataan\nnaivilla tunteellisuudella ja aistillisuudella. He tulevat ilmi ja\nkoettavat pelastaa toisiaan Floren omistaman taikasormuksen avulla.\nTästä jaloudesta liikutettuna emiri vapauttaa heidät ja he saavat\ntoisensa.\n\nDaphnis ja Khloë on tämän viehättävän tarinan ilmeinen alkujuuri,\njosta se on bysanttilaisten kertojien kautta nykyiselleen kehittynyt.\nSiihen ja Heliodoroksen monivaiheisiin rakastajiin, Theageneseen ja\nKharikleiaan, on juonnettava jo mainitun Aucassin ja Nicolette\n[suomentanut Eino Palola] nimisen \"laulusadun\" synty. Tämän ulkomuoto,\njossa luulemme jäljitellyn bretagnelaista lai-sepitelmää, on sekaisin\nrunoa ja proosaa: ensin lauletaan alkajaisesittely, joka loppuu\nseuraavin säkein:\n\n    Niin ei ole murheen omaa,\n    vaivoiltansa vailla lomaa,\n    solvaistua, sorron alla,\n    ken ei tällä laulannalla\n    elpyis, terveheksi tointuis,\n    sydän selkeäksi sointuis,\n    niin se on sievä --\n\nja sitten \"kerrotaan, tarinoidaan ja jutellaan\". Yksitoikkoinen\nsävelmäkin on säilynyt; se saattaa olla, kuten olemme maininneet (s.\n178) lähellä sitä nuottia, jolla sankarilaulut \"laulettiin\". Runoelma\non säilynyt vain yhtenä käsikirjoituksena.\n\nAucassin (ehkä itämaista perua: Al Casim) on provencelaisen kreivi\nBeaucairen poika, rakastunut Nicolette nimiseen, saraseeneilta\nostettuun ja kastettuun neitoon, minkä vuoksi laiminlyö isänsä\nauttamisen sodassa. Lopettaakseen nuorten suhteen isä vangitsee\nNicoletten, mutta sallii hänen yhden ainoan kerran suudella Aucassinia,\nkun tämä sillä ehdolla lupaa mennä sotaan. Sieltä hän palaa\nvoitokkaana, mutta ei saa sittenkään lemmittyään omakseen ja lähtee\netsimään Nicolettea, joka on päässyt vankilasta pakoon. Löydettyään\nhänet metsästä he pakenevat yhdessä, joutuvat merimatkalla\nTorelore-nimiseen Hölmölään ja erilleen toisistaan, kun saraseenit\ntekevät sinne ryöstöretken. Aucassin ajautuu kotiin, jossa hänen isänsä\non kuollut, ja Nicolette Karthagoon, jonka kuninkaan tyttäreksi hänet\ntodetaan. Näin ovat säätyesteet poistuneet ja rakastavaiset saavat\ntoisensa.\n\nBysanttilaista vaikutusta ilmaisevia runoelmia, romans d'aventure,\nsyntyi Ranskassa lukuisasti, mutta niiden luettelemiseen emme voi tässä\nsyventyä. Niiden ohessa nousee näkyviin kirjailijoitakin, kuten esim.\n_Gautier d'Arras_, 1100-luvun jälkipuoliskolla vaikuttanut truveeri,\njonka sepittämiä ovat Heraclius-keisarista kertova Eracle ja\nEliduc-laista mukailtu Ille ja Galeron, ja hänen aikalaisensa ja\nammattiveljensä _Adenet_, liikanimeltä \"truveerien kuningas\", joka on\nsepittänyt kolme sankarilaulua ja yhden \"seikkailuromaanin\" nimeltä\nCléomadés -- saman, jota Froissartin lemmitty luki, kun hän kohtasi\ntämän ensimmäisen kerran. Kaikissa niissä on keskeisenä tapahtumana\ntodellinen, inhimillinen rakkaus.\n\n\n4\n\nBysanttilaisilla aiheilla on ollut suosijoita Saksassakin, jossa vanhat\ntuttavamme spielmannit, ranskalaisten jonglöörien ammattiveljet, ovat\n1100-luvulla ristiretkien ja ranskalaisten esimerkin johdosta, jonkin\nverran myöhemmin kuin viimemainitut, niihin kiinnostuneet. Täten\nsyntyneillä runoelmilla ei ole vielä sitä hienoa leimaa, joka on\nominaista myöhemmälle varsinaiselle ritariepiikalle, vaan se on\nkansanomaisempaa.\n\nKuten tunnettua kasvoi itämailla juutalaisten keskuudessa Salomon\nympärille rehevä tarinasto, jonka mukaan hän oli kaikkien henkien herra\nja saattoi sinettisormuksellaan sitoa tai päästää kenen tahtoi -- sama\nromantiikka, jonka tunnemme Tuhannen ja yhden yön sadusta nimeltä\nKalastaja ja henki. Sen vanhin lähde on Talmud, jossa on mm. seuraava\nepisoodi: Salomon vastustajan, demonien ruhtinaan, onnistui kerran\nanastaa tuo kaikkivoipa sinettisormus. Sen avulla hän nyt muutaltihe\nitse Salomoksi, vallaten hänen asemansa ja haareminsa ja pakottaen\noikean Salomon tarttumaan kerjäläissauvaan siksi, kunnes saisi\nsormuksensa takaisin. Bysantissa tämä toisinto laajeni vielä\nromanttisemmaksi: Salomon veli Morolf, joka on omituinen demoninen\nolento, venäläisten toisintojen mukaan puoleksi ihminen, puoleksi\nhevonen, rakastuu Salomon puolisoon, jonka vastarakkauden saavuttaa\ntaikasormuksella ja vaivuttaa hänet taikajuomalla valekuolleen uneen.\nSalomo hautaa hänet, minkä jälkeen Morolf tunkeutuu hautaholviin,\nherättää hänet tainnoksista ja pakenee hänen kanssaan. Saatuaan\nselville hänen olinpaikkansa Salomo lähtee sinne toivioretkeläisenä,\ntunnetaan, vangitaan, viedään mestauspaikalle, mutta puhaltaa siellä\ntorveaan, jolloin hänen miehensä ryntäävät saapuville ja pelastavat\nhänet, minkä jälkeen hän ottaa takaisin puolisonsa ja surmaa petollisen\nveljensä. Toisinnossa olemme huomaavinamme Nessoksen ja Deianeiran\ntarinan vaikutusta.\n\nSalomoromantiikkaa esiintyi kuitenkin lännessä jo paljoa aikaisemmin\nkuin selostettu bysanttilainen toisinto ehti sinne saapua: levinneenä\narvattavasti suoraan Talmudista juutalaisten kautta. Länsimaalainen\nmielikuvitus oli Vanhan Testamentin kuvauksen johdosta huvitettu\nSalomon viisaudesta, asettaen hänet kilpailemaan demonien pääruhtinaan\nMarkolin eli Marcolphuksen kanssa. Tämä \"kilpalaulanta\" menetti pian --\nSalomo samoin kuin pimeyden pääruhtinas ovat aina olleet kansanomaisen\nleikinlaskun mieluisia kohteita -- vakavan sävynsä ja Marcolphus\nmuuttui demonipelleksi, kansanhuumorista tartuntaa saaneeksi\n\"uuspeiliksi\", jonka suuhun sijoitettiin Salomon nolaamiseksi kaikista\nmehevimmät sutkaukset. Tässä muodossa Salomon ja Morolf olivat Saksassa\nn. 1100-luvun alkaessa tärkeitä kansan huvittajia, leikarien\nmessuohjelmien päänumeroita. Kun siis tarinan bysanttilainen, värikäs\nmuoto tuli ristiretkien aikana tunnetuksi, saattoi odottaa heidän\nsaavan ajan runoudessa huomattavammankin sijan.\n\nVanhin spielmannrunoelma on jonkun baijerilaisen papin n. 1160\nsepittämä Kuningas Rother, jossa bysanttilainen romaaniaines,\nnimenomaan Morolfista muistuttava kaksi kertaa tapahtuva puolison\nryöstö, on yhtynyt hämäriin Didrikin tarinasta ja ristiretkistä\nperiytyviin kuvitelmiin: Italialainen kuningas Rother kosii\nKonstantinopolin kuninkaan tytärtä, mutta hänen lähettinsä vangitaan;\nlähtee sotaretkelle ja saa monien seikkailujen jälkeen ryöstetyksi\nmorsiamensa; myöhemmin tämä taas ryöstetään häneltä. Langobardeilla oli\nRothari niminen kuningas (636-650); Italian kuninkaiden tarunomaiset\nsuhteet Bysanttiin juontavat yleensä juurensa Didrikin tarinasta,\nTheoderikin saduksi muuttuneesta vankina olosta siellä.\n\nToinen spielmannrunoelma: Herttua Ernst, on syntynyt n. 1175, mutta on\nsitä ennen ollut kauan spielmannien käsissä: herttua Ernstiä on\npaneteltu Otto-keisarille; hän surmaa panettelijan ja lähtee keisarin\nvihaa pakoon itämaille, jossa joutuu suoranaisiin Sindbadin\nseikkailuihin, kunnes palaa kotimaahan. Viimemainittu aihepiiri on\nepäilemättä saatu Bysantista.\n\nSalman ja Morolf on sepitetty n. 1190. Salomo on Jerusalemin kristitty\nkuningas ja hänen vihollisensa on saraseeni Fore. Morolfista, joka on\nSalomon veli, on tehty neuvokas spielmann, joka hankkii takaisin kaksi\nkertaa ryöstetyn puolison. Runoelma on siis sepitetty bysanttilaisen\ntoisinnon mukaan.\n\nSamalta ajalta periytyvän Oswald-runoelman päähenkilö on\nanglosaksilainen kuningas, joka eli 600-luvulla; sen juoneen on\nvaikuttanut Apollonios Tyrolaisen tarina (I, 328). Lähettinään\nmorsiamelleen Oswald käyttää puhuvaa korppia; kun samanlainen lintu\nesiintyy eräässä Eddan runossa, täytynee otaksua senkin olevan\nbysanttilaista perua ja lentäneen pohjoiseen itäistä tietä varjagien\nmukana. Viimeiseksi mainittakoon Orendel, joka on syntynyt 1100-luvun\nlopussa Trierissä ja selittää (toivioretkeläisten ylösrakennukseksi),\nmiten Kristuksen pyhä viitta oli saatu mainitun kaupungin pyhäkköön,\njossa sitä muuten vielä nykyäänkin pyhiinvaeltajille näytetään.\n\nMonien vaiheiden jälkeen viitan nielee valas, mutta tämän vangitsee\nTrierin kuninkaan Eigelin poika Orendel, joka on lähtenyt kosimaan\nPyhän Haudan hallitsijatarta Bridaa. Haaksirikkoutuneena hän näet\njoutuu kalastaja Eisenin palvelukseen ja saa silloin tuon valaan\nsaaliikseen. Viitta tekee kantajansa haavoittumattomaksi, minkä\njohdosta Orendel voittaa lukemattomia vaaroja ja saa Bridan omakseen.\nEnkeli kutsuu heidät takaisin Trieriin, jossa viitta talletetaan\nkiviarkkuun. Toinen enkeli ilmoittaa heille kuoleman lähestymisestä,\njolloin he valmistautuvat hurskaasti sitä varten.\n\n\n5\n\nKuten mainitsimme oli tällainen sadunomainen romantiikka nautittavissa\nsuoraankin antiikista, sen kirjallisuudesta, ilman Bysantin välitystä,\nkun vain osasi latinaa. Tästä heräsi ajatus kertoa noista asioista\näidinkielellä, että latinaa osaamattomatkin pääsisivät mukaan yhteiseen\niloon. Näin syntyi n. 1100 _Alberic de Briançonin_ Aleksanteria kuvaava\nrunoelma, josta on säilynyt vain satakunta säettä, mutta joka tunnetaan\nhänen maanmiehensä _Simonin_ ja saksalaisen minnelaulajan _Lamprechtin_\nmukaelmista (n. 1138). Alberic noudatti Epitomen sisällystä ja vältti\nilmeisiä, liian fantastisia kuvitelmia.\n\n1100-luvun lopulla useat ranskalaiset truveerit runoilivat yhteistyönä\nAlbericin laitoksen uudelleen, laajentaen sen käsittämään 20.000\nsäettä. Näin syntyi Aleksanterin romaani (Le Roman d'Alexandre). Sen\n12-tavuisia säkeitä ruvettiin sittemmin sanomaan \"aleksandriineiksi\",\nja tuli niistä ranskalaisen runouden valtamitta. Albericin assonanssi\nmuutettiin loppusoinnuksi. Sen pääleimana on nyt ihmeellinen, välkkyvä\nitämaiden satumaisuus, ja sen juoni mutkittelee yhtä oikullisesti ja\nfantastisesti kuin Firdusin Kuningasten kirjassa, jonka se joskus tuo\nmieleen. Ala tuli suosituksi: useita tähän keskusrunoelmaan liittyviä\nlisiä sepitettiin vielä 1300-luvulla ja Aleksanterin seikkailuista\nrunoiltiin Englannissa ja Skotlannissa saakka.\n\nAlbericin runoelman jälkeen vanhin antiikinaiheinen sepitelmä on\ntuntemattoman tekijän Roman de Thèbes (n. 1150), jonka pohjana on\nStatiuksen (I, 411, 416) Thebais-niminen veljesvihaa käsittelevä eepos.\nRunoilija on lisännyt kohtauksia, taisteluja, ruhtinaiden neuvotteluja,\nhautauspuheita, sotajuonia ym. niinkuin ajan muoti vaati, kuvailee\nhenkilöt tarkoin, aina saman kaavan mukaan, ja viipyy tunteellisissa\nkohtauksissa, Ismenen ja Antigonen keskusteluissa. Kymmenisen vuotta\nmyöhemmin (n. 1160) julkaisi myös tuntemattomaksi jäänyt runoilija\nAeneiihin perustuvan sepitelmän nimeltä Roman d'Eneas, joka\npääjuoneltaan noudattaa esikuvaansa, mutta käsittelee kaikki oman\naikansa mielikuvien mukaisesti, lisää paljon fantastisia aineksia ja\nviipyy mielellään lemmenkohtauksissa, joissa käyttää hyväkseen\nOvidiuksen opetuksia. Hänen teoksensa tuli tämän jälkeen\nlemmentunteiden esittämisen malliksi. Nämä molemmat runoelmat olivat\nlaajoja, yli 10.000 säettä. Troian tarinapiirin kertoi n. 1165 Henrik\nII:n hovissa oleskellut oppinut truveeri _Benoït de Sainte-Maure_\n30.000 (8-tavuista) säettä laajassa runoelmassaan nimeltä Roman de\nTroie, joka kauttaaltaan perustuu usein mainittuihin keskiajan\nfantastisiin Troia- ja Homeros-lähteisiin.\n\nSe alkaa kultaisen taljan ryöstöllä ja loppuu Kreikan ruhtinaiden\npaluuseen sodasta. Kirjailijan mielisankari on Hektor ja hänen\nkaaduttuaan hänen nuori veljensä Troilus, joka tosin mainitaan vain\nkerran Odysseiassa (IX, 16), mutta on saanut huomattavan sijan\nDares Phrygiuksen romaanissa. Hänen lemmitykseen Benoït runoili\nBriseida nimisen neidon, jonka nimi on johdettavissa Akhilleuksen\nBriseis-orjattaresta. Jouduttuaan kreikkalaisten leiriin Briseida\nunohtaa Troiluksen, vaikka oli vannonut tälle ikuista uskollisuutta, ja\nantautuu Diomedeen rakastetuksi. Tämä episoodi tuli kuuluisaksi: siihen\nperustuvat Boccaccion Filostrato ja Chaucerin sekä Shakespearen Troilus\nja Cressida. Viimemainittu ei ole siis Homeroksen ivamukailua, kuten\nennen luultiin, vaan nuoren, lemmenleikkiin taipuvaisen kaunottaren\nvanhastaan tunnetun tarinan ja sielunelämän esittämistä. Benoït\ntietenkin muutti antiikin olot ja henkilöt omien mielikuviensa\nmukaisiksi, kertoen linnoista ja luostareista ja sommitellen puheet ja\ntoiminnan oman aikansa tyyliin. Hänen tiedonhalunsa ilmenee niistä\nmaantieteellisistä ja luonnontieteellisistä selityksistä, joita hän on\nrunoelmaansa liittänyt.\n\nOn lausuttu sellainen mielipide, että tutustuminen antiikin sankareihin\non osaltaan antanut ritarirunoudelle sitä humaanista sävyä, jonka\nkautta se niin edukseen eroaa yksipuolisen jyrkästä ja fanaattisesta\nsankarilaulusta. Kieltämättä tätä voidaan huomauttaa, että innostuminen\nantiikin aiheisiin oli päinvastoin sen humaanisuuden asteen ilmaus,\njolle keskiajan-ihminen oli monia vuosisatoja kestäneiden vaivalloisten\nponnistelujen jälkeen päässyt.\n\nLai-runoelmat, Geoffrey Monmouthilaisen historia, Wacen Brut ja Walesin\nja Irlannin kelttien runous ovat siis, kuten olemme nähneet, ainoat\noppaat pyrkiessämme muodostamaan mielikuvaa siitä, minkälaista oli\nbretagnelaisten runous. Olemme jo ensinmainittuja käsitellessämme\ntulleet siihen johtopäätökseen, että se on ollut kelttien epiikan\ntapaan lyriikan keskeyttämää suorasanaista, viimemainittu laajana\npääosana. Tämä merkitsee, ettei proosaosilla ole ollut vakiintunutta\nsanamuotoa, vaan ovat bardit kertoneet ne kukin oman tyylinsä\nmukaisesti, laajentaen niitä uusilla aiheilla tai lyhentäen, miten\ntilaisuus vaati. Aihepiirinä on ollut -- sen tiedämme Brutista --\nensinnäkin Arthur-tarinasto, johon Kaarle Suuren legendat ovat\nvaikuttaneet tuoden niihin pyöreän pöydän ritareineen, ja sitten, kuten\nolemme nähneet lai-runoelmista, sarja yleisesti kerrottuja satuja ja\nromanttisia tarinoita, joista useat olivat itämaisperäisiä, levinneitä\nlänsimaihin ristiretkien aikana Bysantin kautta. Kelttiläisten palava\nmielikuvitus, joka rakasti samalla alakuloisia, traagillisia tunnelmia,\nja väkevää, luonnollista aistillisuutta, kutoi näistä aineksista\nfantastisen taruverkoston, joka oli kokonaan irti todellisuudesta,\nmutta silti tunne-elämältään syvästi inhimillinen ja täynnä\nsuuria taiteellisia mahdollisuuksia. Ranskantaitoiset bardit ja\nbretagnentaitoiset truveerit tekivät sen aiheet tunnetuiksi\nranskalaisten ja anglonormannien keskuudessa. Todennäköisesti\nbretagnelaisten runoutta on ollut kirjoitettunakin, vaikka todistuksia\nsiitä ei ole säilynyt.\n\nEnsimmäinen bretagnelainen aihe, joka on houkutellut truveereja\nlaajempiin runoelmayrityksiin, näyttää olleen Tristanin ja Iseutin\ntarina. Varhaisimmat tunnetut -- niitäkin aikaisempia on voinut olla --\novat: se laitos, joka on ollut saksalaisen Eilhart von Öbergen\nkäännöksen (1175) pohjana; anglonormannien _Beroulin ja Thomas de\nBretagnen_ sepitelmät, joista molemmista on säilynyt laajoja katkelmia\n(edellisestä 4.444, jälkimmäisestä 4.063 säettä); ja Chrestien de\nTroyes'n Tristan, joka on sepitetty n. 1165, mutta on kadonnut. Thomas\nilmoittaa innoittajakseen Breri-nimisen tarinoitsijan, joka ilmeisesti\non ollut sama kuin Giraldus Cambrensiin mainitsema walesilainen\nBledhericus, \"tuo kuuluisa sadunkertoja\" -- famosus ille fabulator.\nThomas'n runoelma -- lajinsa parhaita -- on ollut norjankielisen\nproosa-, englanninkielisen ja Gottfried von Strassburgin saksankielisen\nkäännöksen pohjana.\n\nMainittu _Chrestien de Troyes_ (eli 1100-luvun jälkipuoliskolla) on\nensimmäinen truveeri, joka saattaa bretagnelaisen aihepiirin muotiin.\nHänestä tiedetään vain se, minkä hän itse on teoksiensa yhteydessä\nilmoittanut: että hän oli syntyisin, kuten nimi sanoo, Troyes'sta,\nChampagnen kreivien pääkaupungista, jossa nämä viettivät hienostunutta\nhovielämää, ja jonne provencelainen lyriikka ja lemmenmuoti oli\nulottanut vaikutuksensa usein mainitun Eleanorin (joka oli ensimmäisen\ntrubaduurin Guilhem Poitierslaisen tytär, Akvitanian perillinen, ensin\nRanskan Ludvig VII:n ja sitten Englannin Henrik II:n puoliso) tyttärien\nMarien ja Aelis'n kautta, nämä kun joutuivat naimisiin Champagnen\nkreivien kanssa; että hän on opiskellut latinaa ja kääntänyt Ovidiuksen\nteoksia; ja että hän myöhemmin tuntemattomasta syystä siirtyi Flanderin\nherttuan Filipin hoviin. Hän on siis kaikesta -- teoksistaankin --\npäättäen ollut tietopuolisesti sivistynyt mies ja kasvanut runoutta\nharrastavien piirien kuuluvilla.\n\nTroyes on Parisista kaakkoon ja siis kaukana Bretagnesta ja\nNormandiasta, jossa bretagnelaisen runouden voi edellyttää olleen\nranskalaisille piireille läheisen naapuruuden vuoksi tuttua. Mutta\nChampagnen hovi oli yhteydessä Englannin hovin kanssa, josta se sai\nsekä runoilijoita että runollisia vaikutelmia. Todistuksena tästä on\nse, että Troian romaanin sepittäjä Benoït, joka oleskeli Englannin\nhovissa ja piti itseään anglonormannina, omisti runoelmansa Champagnen\nkreivin Henrikin sisarelle Aëlis'ille, josta sittemmin tuli Ludvig\nVII:n kolmas puoliso. Tätä tietä ja arvattavasti muutenkin kiertävien\ntruveerien, ehkä sittemmin kadonneiden käsikirjoitusten ja mainittujen\nTristan-runoelmien kautta bretagnelainen aihepiiri tuli tunnetuksi\nTroyes'ssa saakka ja herätti Chrestienin uteliaisuutta.\n\nHänen ensimmäinen itsenäinen runoelmansa oli kuten sanottu Tristan.\nSeuraavassa esittelemme lyhyesti tämän kuuluisan lemmentarinan ja sen\naihehistorian.\n\n_Beroulin_ katkelman mukaan Tristan on Cornwallin kuninkaan Marken\nsisarenpoika, tunnettu ritarihyveistään. Taistellessaan Irlannin\nkuningattaren veljeä, verenhimoista Morhautia (Morholtia) vastaan, joka\nkuin helleenien tarinan Minotaurus vaatii Markelta vuotuiseksi veroksi\n300 tyttöä ja yhtä monta poikaa, ja jonka hän kaksinkamppailussa\nvoittaa, Tristan haavoittuu pahasti hirviön myrkytetystä miekasta. Vain\nMorhautin sisaren Irlannin kuningattaren vaalea tytär Iseut voi hänet\nparantaa, mikä tapahtuukin, ja hän palaa terveenä Marken hoviin. Pian\nhän sitten lähtee kosimaan Iseutia vanhalle Markelle, saa myöntävän\nvastauksen ja lähtee laivallaan tuomaan enonsa uutta puolisoa kotiin.\nMutta matkalla he erehdyksestä nauttivat lemmenjuoman, jonka Iseutin\näiti oli antanut tyttärelleen hääpäivää varten, ja lankeavat sen\nhurmaamina heti toistensa syliin. Hääyöksi salakuljetetaan kuninkaan\nluo kamarineito. Heidän intohimoinen suhteensa jatkuu, lempivät\ntapaavat toisensa linnan puistossa, eivätkä he kavahda julmuuttakaan,\njos vain siten voisivat pitää rakkautensa salassa vanhalta kuninkaalta.\nKääpiö Frocin varoittaa tätä ja hän vakoilee rakastavaisia nousten\npuuhun, mutta Iseut näkee hänen kuvansa lähteestä ja osaa asettaa\npuheensa niin, että kuningas tulee vakuutetuksi hänen viattomuudestaan.\nLopuksi suhde kuitenkin tulee ilmi, Iseutin pitää osoittaa Jumalan\ntuomiolla viattomuutensa, ja kuningas tuomitsee heidät poltettaviksi\nroviolla. Mutta molemmat pelastuvat ja viettävät sen jälkeen metsässä\nidyllistä lemmenelämää. Kääpiö Frocin menettää henkensä, kun on\nilmaissut kuninkaan Midas-salaisuuden: että hänellä näet on hevosen\nkorvat. Kuningas löytää rakastavaiset heidän nukkuessaan, rupeaa\nuudelleen kuvittelemaan heitä viattomiksi, ja jättää heille vain\nmiekkansa ja sormuksensa merkiksi käynnistään. Huomattuaan ne\nrakastavaiset pakenevat Walesiin. Nyt on kulunut kolme vuotta, minkä\najan lemmenjuoman oli määrä vaikuttaa, heidän intohimonsa lauhtuu, ja\nMarke suostuu ottamaan Iseutin takaisin, ehdolla, että Tristan poistuu.\nHeidän lempensä herää kuitenkin uudelleen ja he tapaavat salassa. Tähän\nloppuu Beroulin katkelma.\n\n_Thomas'n_ katkelma selostaa tarinan loppuosan. Iseut on päässyt\ntakaisin kuninkaan luo, Tristan on maanpaossa Bretagnessa ja alkaa\nyksinäisyydessään epäillä Iseutin uskollisuutta. Silloin hän tutustuu\nBretagnen kuninkaan tyttäreen Iseut Valkokäteen (Iseut aux Blanches\nMains) ja menee hänen kanssaan avioliittoon. Voimatta kuitenkaan\nrakastaa häntä hän lähtee valepuvussa tapaamaan Iseut Vaaleatukkaa\n(Iseut la Blonde), jolle yksin hänen sydämensä kuuluu ja jonka kuvaa\nhän vuoroin palvoo, vuoroin mustasukkaisena kiroaa. Puolustaessaan\nsitten ahdistettua neitoa Tristan haavoittuu niin pahoin että jälleen\nvain Iseut Vaaleatukka voi hänet parantaa. Häntä lähetetään hakemaan ja\ntultaessa Bretagnen rannikolle vedetään mastoon valkea purje, joka oli\nsovittu merkki siitä, että rakastettu pelastaja oli tulossa. Mutta\nIseut Valkokäsi, joka oli saanut tietää tuon sovitun merkin, valehtelee\nmustasukkaisena Tristanille, että näkyvissä onkin musta purje. Luullen\nIseut Vaaleatukan nyt hylänneen hänet, mutta silti yhä vain häntä\nkaivaten Tristan kuolee, ja liian myöhään saapuva Iseut samoin.\n\n_Eilhartin_ käännöksessä kuningas Marke valittaa, ettei hän ajoissa\nsaanut tietää lemmenjuomasta, jotta olisi voinut luovuttaa puolisonsa\nja valtakuntansa Tristanille. Hän istuttaa Iseutin haudalle ruusun ja\nTristanin haudalle viiniköynnöksen, jotka kietoutuvat erottamattomasti\ntoisiinsa, symbolisoiden haudan takanakin jatkuvaa rakkautta,\nviattomuutta ja sovitusta. Tästä pensaasta on selvästi kotoisin se\nruusu, jonka Byron istutti Abydoksen morsion haudalle.\n\nGottfried von Strassburgin mukaileva ja laajenteleva käännös, joka\nperustuu Thomas'n runoelmaan ja on jäänyt kesken, päättyy Tristanin ja\nIseut Valkokäden avioliittoon.\n\nArthurin tarinapiiriin Tristan liittyy vain siten, että hänen mainitaan\nsilloin tällöin käyneen Arthurin hovissa.\n\nKuten selostuksen alussa vihjasimme, ilmenee Tristanin tarinassa\nklassillisista lähteistä periytynyttä Theseus-myytin vaikutusta, jonka\nmerkkinä on myös lopussa oleva purje-episoodi. Eräät muutkin merkit\nviittaavat antiikin tarinoihin: pääskynen, joka jättää kuningas Marken\nsyliin kultaisen hiuksen, tavataan kreikkalaisen kirjailijan\nAilianoksen kertomuksessa faaraosta, jonka syliin lintu pudottaa\nkengän; hiuksesta, joka täyttää koko Niilin tuoksullaan, kertoo eräs\negyptiläinen papyrus. Tristan surmaa lohikäärmeen ja näyttää sen\nkielen, kun muut tahtovat omistaa teon itselleen; samanlaisen\ntapahtuman kertoo Pausanias; se on myös Tyolet-nimisen lain aiheena ja\nesiintyy Lancelot-runoelmassa. Midas-korvista jo mainittiin -- hänen\ntarinansa oli tullut tunnetuksi Ovidiuksen Metamorphoseista. Mutta\ntärkeämpi kuin nämä yksityiskohdat on koko tarinan peruspohjan\nhistoria. \"Morhaut\" eli \"Morholt\" voinee tuskin olla muu kuin Salomon\nvastustaja Morolf, ja tarkemmin katsoen tarinan pohjalla onkin juuri\ntämä itämainen kertomus, jossa kuten tiedämme juonen keskeisenä solmuna\non puolison ryöstö, ja jossa lemmenjuoma esiintyy valekuolleeksi\ntekevänä taikajuomana. Sen bysanttilainen toisinto (s. 226) on ollut n.\n1000:n paikkeilla kreikkalaisessa maailmassa tunnettu ja suosittu,\nkoskapa arabialaisten ja persialaisten huomio on siihen kiintynyt:\nonhan näet persialaisen Fakreddin Dshurdshanin (I, 130) Wis ja Ramin\n(1048) ilmeisesti sepitetty sen vaikutuksen alaisena. Kaunotar Wis\ntulee vanhan shahi Mobadin puolisoksi, vaikka rakastaa tämän veljeä\nRaminia; hääyönä on toinen nainen hänen etulaisenaan; lempivät tapaavat\ntoisensa linnan puistossa; Wisin täytyy osoittaa viattomuutensa Jumalan\ntuomiolla; hän pakenee; Ramin oleskelee tällä välin toisessa maassa ja\nmenee siellä avioliittoon; vanha shahi etsii turhaan Wisiä ja kuolee\nsurusta; itämaiseen tapaan rakastavaiset saavat toisensa. Yhtäläisyydet\nTristanin tarinan kanssa ovat niin suuret, ettei voi muuta kuin uskoa\nDshurdshanin runoelman juonen tulleen ristiretkien aikana truveereille\ntunnetuksi, joutuneen Bretagneen ja jalostuneen siellä Tristanin\nunohtumattomaksi tragediaksi. Siellä on nimistö muuttunut\nkelttiläiseksi, viikinki-aiheita, kuten esim. Tristanin ja Morhautin\nsaarella tapahtuva kaksintaistelu ja vaaleat kaunottaret, on tullut\nmukaan, näyttämöiksi on otettu kelttien maat ja hovit: on syntynyt uusi\noma tarina.\n\nPuhe \"jalostumisesta\" on tässä erikoisesti paikallaan. Itämaisessa\nrunoelmassa lemmentunne on puhdasta erotiikkaa, ruumiillista\nviettielämää, ja vanhan shahin pettäminen jännittävää leikkiä; Wis ja\nRamin ovat niinkuin sanotaan \"kevytmielisiä\" ihmisiä, vailla kaikkea\nsyvempää sielullisuutta; runoelman \"onnellinen\" loppu vielä lisää sen\npintapuolista leimaa. Tristanin tarinassa tapaamme ensi kerran\nCatulluksen jälkeen (I, 372) sellaisen lemmenintohimon, joka on samalla\nvaltavaa sielunelämää lopullisen kohtalon jylhää, aavistettua näkemystä\nja palavaa, sammumatonta aistihurmaa. Se on alusta alkaen niin vakavaa\nja kohtalontäyteistä, että Tristan tuntee Iseutin olevan hänen elämänsä\nja kuolemansa, että moite aviorikoksesta vaikenee sen ääressä; se on\nniin valtavaa, että se palaa omalla oikeudellaan, aateloiden itsensä\nihanteellisuuden hohteella. Ei ole ihmettelemistä, että se täytti koko\nkeskiajan surullisella kauneudellaan, mikä ilmenee lukuisista\nviittauksista kirjallisuudessa, veistoksista ja maalauksista, ja että\nse on tuore ja inhimillinen vielä tänään.\n\nChrestienin seuraavat runoelmat olivat Erec ja Enide, Cligés, Lancelot\neli kärryritari (-- ou le Chevalier à la Charrette), Yvain eli\nleijonaritari (-- ou le Chevalier au Lion) ja Perceval Gallialainen\n(-- le Gaulois). Kun hän kertoo saaneensa viimemainittuun aiheen\nsuosijaltaan Flanderin kreiviltä ja tämä lähti ristiretkelle 1190,\nolisi mainittu vuosi lähellä Chrestienin tuotannon loppua; hän olisi\nsiis ollut parhaissa luomisvoimissaan vv. 1165-1190. Runoelmaa\nEnglannin Wilhelm (Roman du Roi Guillaume d'Angleterre) ei varmasti\nvoida osoittaa hänen sepittämäkseen. Ensinmainitut ovat nyt varsinaisia\nArthur-runoelmia, joilla hänen hovinsa ja ritarinsa tehtiin\nkuuluisiksi.\n\nErecin perustapahtuma on rakkaus: mentyään naimisiin Erec-urho vaipuu\naivan toimettomana lempensä valtaan; kun hänen puolisonsa Enide,\nerehtyen rikkomaan rakkauden pyhää lakia vastaan, suree sitä, hän\nsuuttuu ja tulee mustasukkaiseksi, lähtee seikkailulle ja käskee\nvaimonsa ratsastaa edellä, kieltäen häntä puhumasta mitään. Vuosien ja\nmitä ihmeellisinten tapahtumien jälkeen, joissa Enide osoittaa\nuskollisuutensa, Erec leppyy ja heidän onnensa alkaa uudelleen. Häntä\non sanottu \"mustasukkaisuuden ritariksi\".\n\nCligés perustuu Salomon ja Morolfin bysanttilaiseen toisintoon ja on\nsikäli myös sukua Tristanin tarinalle. Konstantinopolin keisarin\npoika Cligés ja Saksan keisarin tytär Fénice rakastavat toisiaan,\nmutta Fénicen täytyy mennä ihailijansa iäkkään enon puolisoksi.\nThessala-imettäjä toimittaa lumojuoman avulla niin, että Fénice säilyy\nkoskemattomana. Sillä välin kun hän matkustaa puolisonsa kanssa\nKonstantinopoliin, Cligés hankkii mainetta kuningas Arthurin hovissa,\nmutta saapuu pian lemmittynsä jäljessä. Fénice tainnutetaan\nlumojuomalla ja herää lempijänsä sylissä. Fénicen puoliso kuolee ja\nnuoret saavat toisensa. Chrestien itse ilmoittaa lähteekseen Beauvais'n\ntuomiokirkon kirjastosta löytämänsä kirjan, joka varmasti on sisältänyt\nSalomon ja Morolfin jonkin toisinnon.\n\nLancelot on runoelma tuntemattoman ritarin ja kuningatar Gueniévren\nrakkaudesta, jossa ei sen aviorikollisesta luonteesta huolimatta nähdä\nmitään moitittavaa. Lancelot on komea, uljas, nautinnonhalujen ritari,\nkuningatar hyvin taipuisa lemmenleikkiin. Kuvaillaan Arthurin juhlia ja\naseleikkejä sellaisina kuin niistä todennäköisesti Champagnen hovin\nhienostuneet naiset haaveilivat, rakkaus courtoisien huippukukkana.\nSelvää, johdonmukaista juonta ei ole lukuunottamatta kuningattaren ja\nLancelot'n aistillista, kevytmielistä, kaikista siveellisistä\nepäröimisistä vapaata lemmenleikkiä, josta kerrotaan mm. herkin,\nlyyrillisin yksin- ja vuoropuheluin. Juonen muut langat katkeilevat\nusein episoodeiksi, ja tosiranskalaisella kertomataidolla ylläpidetään\nlukijan jännitystä viimeiseen saakka mm. salaamalla, kuka kärryjen\nhäpeälliseen käyttämiseen alentunut urho on. Lancelot'a on sanottu\n\"lemmen ritariksi\".\n\nYvain saapuu lähteelle, jota ritari vartioi, voittaa tämän ja ajaa\nhäntä takaa linnaan, jossa olisi menettänyt henkensä, ellei jo\nTristanin tarinasta tunnettu kamarineito olisi pelastanut häntä\nnäkymättömäksi tekevällä sormuksella. Kolmen päivän kuluttua Yvain on\njo päässyt linnan leskeksi jääneen rouvan suosioon ja hänen lähteensä\npuolustajaksi. Arthur-kuningas vierailee linnassa 14 päivää, minkä\njälkeen Yvain lähtee puolisonsa luvalla vuodeksi ritariseikkailuille.\nHän unohtaa kuitenkin lupauksensa, rikkoen siten rakkauden lakia\nvastaan, ja viipyy pyöreän pöydän urhojen joukossa kolme vuotta.\nTultuaan huomaamaan rikkomuksensa hän joutuu koviin tunnontuskiin ja\nviettää sen jälkeen henkisesti sairaan katumuksentekijän elämää,\nkokien ihmeellisiä seikkailuja. Mm. hän pelastaa leijonan,\njota jättiläiskäärme juuri oli nielemässä. (Leijona istahtaa\ntakatassuilleen, ojentaa Yvainille molemmat etukäpälänsä ja kumartaa,\nsamalla kuin kirkkaat kiitollisuuden kyyneleet valuvat sen \"poskille\".\nSe seuraa Yvainia tämän jälkeen kuin uskollinen koira. Kun Yvain kerran\nkatumuksen tuskassa pyörtyy miekan kärki kääntyneenä rintaansa vastaan,\nniin että leijona luulee hänen kuolleen, tuo uskollinen elukka tarttuu\nhampain miekkaan, soluttelee sen kärjen omaa rintaansa kohti ja on\njuuri heittäytymässä siihen, kun ritari onneksi ajoissa herää.\nKysymys on tietysti Androkleen leijonasta, jonka runoilija tuli\nottaneeksi mukaan siksi, että Yvain oli \"chevalier de Liun\", vaikka\nviimeksimainitulla sanalla tarkoitettiinkin erästä Bretagnen aluetta).\nLopuksi linnanrouva ottaa Yvainin uudelleen suosioonsa. Se helppous,\njolla hän unohtaa edellisen puolisonsa, muistuttaa kieltämättä\nPetroniuksen tarinaa nopeasti lohdutetusta leskestä (I, 412), mutta\npohjajuonena lienee kuitenkin satu lähteen hengettärestä, myytti\nTauriassa ja Ariciassa olevasta Dianan lehdosta, jonne tulija menetti\nhenkensä, paitsi siinä tapauksessa, että sai surmatuksi lehdon vartijan\nja taitetuksi oksan hänen puustansa: silloin hänestä vuorostaan tuli\nlehdon vartija ja jumalattaren pappi. Runoilijan tarkoitus on\ncourtoisie-mielikuvien mukaisesti kuvata niitä seurauksia, jotka voivat\nritarille koitua rikkomuksesta rakkauden lakia vastaan. Yvain, jota on\nsanottu \"katuvaksi\" tai \"surullisen hahmon ritariksi\", on ensimmäinen\nsiinä runouden henkilöiden sarjassa, jotka tulevat lemmen vuoksi\nmielisairaiksi, ja joista kuuluisin on Arioston Raivoava Roland\n(Orlando furioso).\n\nPerceval on Chrestienin kuuluisin ja taiteellisesti arvokkain runoelma,\njoka on syvästi vaikuttanut sekä oman että myöhemmän ajan\nmielikuvitukseen mystillisellä Graal-tarinallaan. Hän sai valmiiksi\n10.600 säettä, jolloin kuolema keskeytti työn. Neljä runoilijaa on\nsepittänyt siihen kukin oman jatkonsa ja loppunsa, ja mystillisestä\nGraal-mielikuvasta on sitä paitsi aiheutunut laaja kirjallisuus, mikä\nkaikki muodostaa eriskummallisen Graal-sikermän (Conte du Gral).\nEnsimmäiseksi käsitteli Graalin sadunomaista historiaa _Robert de\nBoron_ (n. 1200), joka sepitti siitä kolmiosaisen runoelman. Tämän\nensimmäinen osa: Pyhän Oraalin historia (Estoire de Saint Gral), ja\ntoisen osan (Merlin) alku ovat säilyneet runomuotoisina, mutta\nviimeksimainitun loppu ja jäljellä oleva osa (Perceval) vain\nproosamukaelmina. Laajat proosaromaanit ovat aiheen myöhemmälle\nkäsittelylle kuvaavia. Suurin osa koko tästä kirjallisuudesta kuuluu\n1200-luvun alkupuoliskolle. Epäilemättä ne ilmaisevat mystiikan\nvaikutusta ritarirunouteen, joka siis sitenkin pyrki kuvastamaan\nsivistyneen keskiajan-ihmisen mielikuvia.\n\nChrestienin Perceval on nuorukainen, jonka sekä isä että veljet ovat\nkaatuneet ritariseikkailuissa, ja jonka äiti sen vuoksi kasvattaa\nkokonaan tietämättömänä kaikesta tällaisesta. Mutta nuorukaisen\nsynnynnäinen ritarihenki herää hänen nähdessään muutamia pyöreän pöydän\nritareita ja äidin täytyy päästää hänet maailmalle. Hän antaa pojalleen\nevääksi seuraavat neuvot: kunnioita aina naisia ja suutele heitä, jos\nhe sallivat, sekä koeta ansaita heidän sormuksensa ja vyönsä, mutta älä\ntee muuta; ota sieltä, missä on, ja anna sinne, missä tarvitaan; etsi\nuljaiden miesten seuraa ja kuuntele heidän neuvojansa; ja kunnioita\nluostareita ja kirkkoja. Sen jälkeen hän kuolee surusta. Tultuaan\nArthur-kuninkaan kuuluksi ritariksi Perceval kerran saapuu suuren\njärven rannalle ja siitä vanhan onkimiehen opastamana nostosiltaa\nmyöten salaperäiseen linnaan, jossa vuoteella oleva vanhus ottaa hänet\nhyvin vastaan ja lahjoittaa hänelle miekan. Heidän ohitsensa menee outo\nkulkue: ensimmäisenä knaappi kantaen keihästä, jonka kärjestä tippuu\nveri; sitten pari knaappia kantaen kumpikin kymmenhaaraista\nkynttiläjalkaa; heidän perässään neito kantaen molemmin käsin\n\"Graalia\", ja lopuksi vielä neito, kädessä hopeainen lautanen.\nSyötäessä tuodaan Graal joka kerta saapuville, kun ruvetaan\ntarjoilemaan uutta ruokalajia. Perceval ei uskalla kysyä, mitä tuo\nkaikki merkitsee ettei näyttäisi sivistymättömältä. Aamulla hänen\nherätessään on linna asukkaineen kadonnut ja hän saa tietää, että\nonkijamies ja vanha kuningas olivat sama henkilö, \"kalastajakuningas\",\nli Roy pescheour, ja että jos hän olisi tiedustellut Graalin selitystä,\nhän olisi juuri siten vapahtanut kuninkaan raskaasta surusta.\nJättämällä tekemättä sen ja lähtemällä vastoin äitinsä tahtoa\nmaailmalle hän oli rikkonut vaikeasti. Viisi seikkailurikasta vuotta\nkuitenkin kuluu, ennenkuin nämä asiat rupeavat painamaan hänen\ntuntoansa; miten runoilija oli suunnitellut hänen sovituksensa, sitä\nemme saa tietää, runoelma kun loppuu tähän, keskelle lausetta. Sen\nyhteydessä on laajoja episoodeja Gavain-ritarin seikkailuista, joiden\niloinen, aurinkoinen sävy on virkistävänä vastakohtana Percevalia\nkoskevien osien alakuloiselle salaperäisyydelle. Oraalista saamme\ntietää vain sen, että se on tehty kullasta ja koristettu kalliilla\nkivillä, ja että se on jonkinlainen astia, jossa säilytettiin mm.\nehtoollisleipää, koskapa yksi siitä otettu hostia riitti pitämään\nkalastajakuninkaan hengissä.\n\n_Graalin tarinan_ synty näyttäisi olevan selitettävissä seuraavasti.\nEhtoollisen asettaminen ja Jeesuksen sanat, joiden mukaan\nkirjaimellisesti käsitettynä leipä ja viini muuttui hänen ruumiikseen\nja verekseen, oli se kristinuskon mysterio, joka vaikutti kaikista\nsyvimmin sekä antiikin että keskiajan mielikuvitukseen. Antiikki tunsi\nsiinä omat ajatuksensa uhriveren puhdistavasta voimasta, ja keskiaika,\njoka oli uskomuksissaan antiikin perillinen, yhdistäen niihin omia\nkuvittelujansa, ympäröi sen vielä syvemmällä ja salaperäisemmällä\nihmepilvellä. Oli siis luonnollista, että niin pian kuin kristillinen\nlegenda rupesi kehittymään ja marttyyrien ja hurskaiden henkilöiden\nelämä säteilemään viehättävässä, pyhästi romanttisessa valaistuksessa,\nhuomio kiintyi myös niihin esineisiin, joita Vapahtaja oli käyttänyt\ntai jotka muuten mainittiin hänen elämäkerrassaan, ja erittäinkin\nniihin, jotka olivat yhteydessä hänen verikuolemansa kanssa. Sellaisia\nolivat hänen vaatteensa, jotka sotamiehet jakoivat, orjantappurakruunu,\nristi ja naulat, keihäs, jolla hänen kylkensä avattiin, ehtoollisen\nasettamisessa käytetty kalkki (calix = pikari) jne. Tämän legendapiirin\ntapaamme jo kolmannella sataluvulla eräästä kreikankielisestä\napokryfisestä kirjoituksesta, joka sittemmin käännettiin latinaksi ja\ntunnetaan nimellä Evangelium Nicodemi. Kun ehtoolliskalkki mainitaan\nensi kerran vasta St. Denis'n reliikkien joukossa, sankarilaulussa\nKaarle Suuren toivioretkestä, mutta tulee 1100-luvun lopulla\nGraal-runouden keskukseksi, täytyy edellyttää jonkin erikoisen\ntapahtuman herättäneen uteliaisuutta tällaisia asioita kohtaan.\nRistiretket kokonaisuudessaan ja niiden yhteydessä sattuneet monet\nihmeet, erittäinkin Antiokiassa taitavasti suoritettu pyhän keihään\nlöytö (1098), olivat tällainen tapahtuma. Näin syntynyttä kiinnostusta\nlienee kiitettävä siitä, että Nikodemuksen evankeliumi joko nyt\nkäännettiin latinaksi tai sitä ruvettiin lukemaan, ja että siitä\nsepitettiin 1200-luvun alussa kaksi ranskankielistä runoelmaa. Tätä\ntietä, lopuksi munkkien saarnojen ja jonglöörien tarinain levittämänä,\npyhän kalkin romantiikka tuli tutuksi mm. bretagnelaisille, joiden\nmielikuvitus näyttää siihen erikoisesti viehättyneen. Onko tähän\nvaikuttanut jokin ikivanha myytti, kelteillekin jossakin muodossa\ntunnettu Osiris-, Tammus-, Dionysos- ja Adonis-tarina, jonka keskeinen,\ntalven ja kevään vaihtelua esittävä tapahtuma kuvattiin kuolemalla ja\nylösnousemisella, ja jossa vaikuttavaa salaperäistä, elähdyttävää\nvoimaa tällaisen ihmeellisen, verta sisältävän astian helposti saattoi\nkuvitella symbolisoivan, ei ole varmasti todettavissa. Näin oli joka\ntapauksessa syntynyt se pyhää kalkkia koskeva legenda, jota Chrestien\nkäytti runoelmassaan. Sana graal näyttäisi olevan samaa juurta kuin\nkeltin garalis, kreikan krater ja latinan gradalis tai cratella,\njotka merkitsevät maljaa. Chrestien sanoo vielä \"eräs graal\", joka\ntulee erikoisnimeksi vasta hänen seuraajillaan. Käsitämme siis\nGraal-mystiikan jatkoksi ja seuraukseksi kristillisestä\nsymposionideasta, joka alkaa jo Vanhasta Testamentista ja perustautuu\nerikoisesti ehtoollisen asettamisessa.\n\nSeuratessamme nyt Graalin kuvan kehitystä toteamme, että järjestyksessä\ntoinen Chrestienin runoelman jatkaja _Gaucher de Denain_ on käyttänyt\nlähteenään mainittua Bleheris-nimistä walesilaista bardia, joka on\naikaisempi kuin Chrestien. Graalia ei siinä täsmällisesti kuvata mutta\nse on ravintoa tuottava talismani, \"rikas\" Graal, joka palvelee\nkuningasta ja hovia \"ilman palvelijaa ja hovimestaria\" (sans serjant et\nsans seneschal) ja johon liittyy pyhä salaisuus. Tätä ei kuitenkaan\nehditä selittää, sillä tämäkin runoelma katkeaa kesken. Tällainen oli\nsiis varhaisin mielikuva, josta Chrestien loi oman toisintonsa.\nKolmannen jatkajan _Manessier'n_ runoelmassa Perceval vihdoin saa\ntietää, että keihäs on sama, jolla Longinus avasi Jeesuksen kyljen, ja\nGraal se astia, johon Joosef Arimatialainen kokosi Jeesuksen veren\nviimeiset pisarat. Ehtoolliskalkki on siis muuttunut todellista verta\nsisältäväksi astiaksi. Percevalista tulee kalastajakuninkaan kuoltua\nGraalin linnan haltija; seitsemän vuoden kuluttua hän menee erään\nerakon luo papiksi, vieden mukanansa Graalin, lautasen ja keihään, ja\nkuolee palveltuansa siellä kymmenen vuotta. Sen jälkeen ei kukaan ole\nnäitä pyhiä esineitä nähnyt. Neljännen jatkajan _Gerbert de Montreulin_\nrunoelmassa kerrotaan laajasti, kuinka Joosef Arimatialainen toi ne\nitämailta Britanniaan. Graalin ympärille kasvaneet myöhemmät romaanit\nkäsittelevät etupäässä kadonneen Graalin etsimistä; Lancelot'n poika\nnuori Galahad on se hurskas ja siveä ritari, jonka on suotu lopuksi\nvalloittaa Graalin linna. Arthurin pyöreän pöydän ritareista tulee\nGraalin ritareita, so. syntyy mielikuva elämän puhtautta harrastavista,\nJumalan mystillistä yhteyttä etsivistä sankareista, kuin vastapainoksi\naistilliselle Arthurin tarinastolle. Asian hämärästä luonteesta johtuu,\nettei sikermässä ole täysin selvää peruskuvaa, josta kaikki episoodit\nloogillisesti ja johdonmukaisesti juontuisivat.\n\nChrestienin ja hänen neljän täydentäjänsä runoelmat käsittävät yhteensä\nn. 60.000 säettä; sikermän muut osat ovat myös laajoja. Tälläkin alalla\nkeskiajan-ihminen siis osoitti harvinaista runollista harrastusta ja\ntuotteliaisuutta. Chrestien oli aikansa loistavimpia kirjailijoita:\nkieli on hyvää; tyyli, jota alan retoorinen monisanaisuus joskus\nhäiritsee, siroa ja hienostunutta; juoni herättää jännitystä ja pitää\nsitä yllä loppuun saakka; hän on kekseliäs sommittelija ja taitava\nkuvaaja, ei syvä, mutta silti omintakeinen.\n\nBretagnelaisen epiikan mukaan proosamuoto oli ritarirunoudelle\nalkuaankin läheinen, joten sen muuttuminen proosaksi verraten pian on\nsiltäkin kannalta ymmärrettävää. Siitä sepitettiin myöhemmin kuten\nsankarilauluista suorasanaisia kansanomaisia ritariromaaneja.\n\n\n8\n\nRitarirunous tuli suosituksi koko Euroopassa siksi, että kaikkien\nmaiden ritarisääty totesi ihanteidensa heijastuvan siitä, ja myös\nsiksi, ettei se, kieltä lukuunottamatta, ollut omistautunut minkään\nerikoisen kansallisuuden palvelukseen.\n\n_Englannin_ ranskaa puhuva ylimystö piti sitä itselleen kuuluvana,\ntutustuen siihen truveerien kautta; kansankielelle sitä käännettiin ja\nmukailtiin. Layamonin Brutin olemme sijoittaneet sen sotaisen hengen\nvuoksi sankarilauluihin, vaikka sen päähenkilönä onkin bretagnelaisen\nsatuvaltakunnan kuningas. 1300-luvulta on säilynyt pieni runoelma:\nHelmi (The Pearl), joka kertoo pienen tyttärensä haudalle nukahtaneen\nisän kauniin ja surullisen unen tästä lapsestaan; sitä voisi nimittää\nenglantilaiseksi lai-sepitelmäksi. Samassa käsikirjoituksessa kuin se\non runoelma Sir Gawain ja Vihreä ritari (Sir Gawain and the Green\nKnight), jota pidetään englanninkielisistä ritarieepoksista\narvokkaimpana; se voi olla Helmen runoilijan tekemä.\n\n_Saksassa_ ritarirunous sai suuren joukon sepittäjiä; sielläkin sen\nkeskuksina olivat ruhtinaiden hovit, varsinkin Hohenstaufien,\nThüringenin maakreivien (Wartburg) ja Babenbergin kreivien (Wien). Sen\nvaikutus saksankieleen oli kehittävä ja edullinen, se kun opetti\npanemaan huomiota kieliasuun, runomittaan ja loppusointuihin. Vaikka\naihepiirit ja runokeinot sekä mallit lainattiin ranskalaisilta, ilmenee\nsaksalaisten ritarirunoudessa silti omintakeista runoilijalahjakkuutta.\n\nAlan aloitti Thüringenin hoviin kuulunut alankomaalainen _Heinrich von\nVeldeke_ ranskalaisperäisellä Eneide-runoelmalla (n. 1190). Eilhartin\nTristanin olemme jo maininneet. _Herbort von Fritzlar_ saksansi\nBenoïtin Troian sodan (n. 1200) lyhentäen sitä. Schwabilainen _Hartmann\nvon Aue_ (n. 1170-1210) mukaili Chrestienin Erecin ja Yvainin ja\nsepitti samoin ranskalaisen esikuvan mukaan (Paavi Gregoriuksen elämä\n-- La Vie du Pape Gregoire) Gregorius-nimisen runoelman. Sen päähenkilö\non syntynyt veljen ja sisaren rikollisesta suhteesta; kasvaa luostarin\nlöytölapsena; joutuu jatkamaan tietämättään sukurutsaa äitinsä kanssa;\nsaatuaan tietää sen poistuu erämaahan, jossa elää erakkona siihen\nsaakka, kunnes tuntee saaneensa syntinsä anteeksi; tulee lopulta\npaaviksi. Runoelmassa siis uudistuu Oidipus-aihe. Hänen omintakeisin ja\nhuomattavin sepitelmänsä on Henrik parka (Der arme Heinrich), jossa\nkerrotaan, miten ritari Henrik sairastuu pitaliin; saa tietää\nparanevansa, jos puhdas neito antaisi hänelle voiteeksi sydänverensä;\ntapaa hoitajattaressaan tällaisen neidon, joka rakkaudesta häneen on\nvalmis uhrautumaan; voittaa itsekkään elämänhalunsa eikä ota neidon\nuhria vastaan; paranee ihmeen kautta ja saa neidon puolisokseen. Henrik\nparka olisi määriteltävä laadultaan lähinnä lai-runoelmaksi. Gerhart\nHauptmann on dramatisoinut sen samannimiseksi näytelmäksi (1902).\nHartmann von Aue, jolta on säilynyt myös lyyrillinen kokoelma (Kirjanen\n-- Das Büchlein), oli lahjakas runoilija, sujuva muototaituri ja hieno\nsielullisten vivahdusten kuvaaja.\n\nWartburgin linnan, kreivi Hermannin hoviin kuului ritari _Wolfram von\nEschenbach_ (n. 1200), Saksan hoviepiikan huomattavin nimi. Hänen\nelämänvaiheensa ovat jääneet melkein tuntemattomiksi: hän oli\nbaijerilainen ritari, alempaa luokkaa, palvellen kreivien hoveissa;\nköyhä, laskien siitä leikkiä, ja oman väitteensä mukaan oppimaton,\nmikä ei sovi yhteen hänen runoelmiensa tekemän vaikutuksen\nkanssa; luultavasti osattomaksi joutunut nuorin poika; haudattu\nOber-Eschenbachiin, Hänen tuotantonsa käsittää Graal-runoelman nimeltä\nParzival, jonka hän on itsenäisesti mukaillut Chrestienin Percevalista\nja jostakin sen sittemmin kadonneesta jatkosepitelmästä; ennen mainitun\n(s. 201) Willehalm-nimisen ranskalaisen sankarilaulun mukaelman;\nTiturel, nimisen lemmenrunoelman, josta on säilynyt vain pari\nkatkelmaa; ja joukon lyyrillisiä Vartijanlauluja (Wächter-Lieder),\njotka ovat saaneet nimensä siitä, että ne kuvaavat yönsä yhdessä\nviettäneiden lempiväisten tunnelmia, kun vartijan aamuhuuto pakottaa\nheidät eroamaan.\n\nWolframin Parzivalin -- yli 24.000 säettä -- ensimmäisellä ja toisella\nrunolla, joissa hän kertoo sankarinsa suvun kohtaloista, ei ole\nvastinetta Chrestienin runoelmassa, jota se taas seuraa tarkoin alkaen\nkolmannesta runosta aina kahdennentoista loppuun; neljä viimeistä runoa\npalaa Parzivalin suvun ja Graalin historiaan; hänestä tulee Graalin\nlinnan kuningas ja hänen poikansa on Lohengrin. Graal on hänellä ensin\nsädehtivä jalokivi, mutta vähän myöhemmin hän puhuu siitä kuin\nastiasta, josta otetaan leipää, kuin taikaesineestä, joka antoi kaiken,\nmitä vain pyysi. Wolfram ilmoittaa lähteekseen jonkun provencelaisen\n(tuntemattoman) runoilijan nimeltä Kiot, ja väittää Chrestienin\nkertoneen Graalin tarinan väärin. Hänen runoelmansa on tämän aihepiirin\nkorkein saavutus: syvämietteisesti ja johdonmukaisesti hän on tehnyt\nsiitä sielun draaman, kuvaten kuinka ihmisen tulee uupumattomasti,\nvaikka välillä joutuukin ponnistelemaan epäilyksien ja syntien\ntiheiköissä ja seikkailuissa, siveellisen ja terveen rakkauden\ntukemana, kunnioittaen naisia, avioliiton siteitä ja hyveitä, täyttäen\nvelvollisuutensa sillä paikalla, johon on elämässä joutunut, pyrkiä\nomistamaan Graal, so. elämän arvoituksen ratkaisu ja kaipuumme\nlopullinen tyydytys. Graal-tarina muodostuu täten Faust-aatteen\ntoisinnoksi Se on epäilemättä syvällisen runoilijahengen saavutus,\nkuuluipa sitten Wolframille tai mainitulle tuntemattomalle Kioflle.\n\nKolmas kuuluisa saksalainen ritarieepikko oli _Gottfried von\nStrassburg_, josta tiedämme vain, ettei hän ollut ritari, koska hänet\naina mainitaan Meister- eikä milloinkaan Herr-nimellä. Hän on elänyt n.\n1200, sepittänyt runoelmansa n. 1210, ja kuollut ennen kuin sai sen\nvalmiiksi. Hänen Tristan ja Isolde-runoelmansa (n. 20.000 säettä)\nesikuvana on ollut Thomas'n eepos, jota se, mikäli viimemainitun\nkatkelmista voi päättää, on uskollisesti noudattanut. Se katkeaa siihen\nkohtaan, jolloin Tristan menee naimisiin Isolde Valkokäden kanssa,\nvoimatta unohtaa Isolde Vaaleatukkaa. _Ulrich von Türheim_ sepitti\n(n. 1230) siihen lopun, käyttäen Eilhartin toisintoa, ja koko\nTristan-aiheen runoili uudelleen samaan aikaan ansiokkaasti _Heinrich\nvon Freiberg_. Gottfriedin Tristan on hieno psykologinen tutkielma,\njossa sielulliset vaikutelmat eritellään huolellisemmin kuin\nranskalaisissa toisinnoissa; sen käsitys intohimon voimasta ihmistä\nkokonaan hallitsevana kohtalona, kaikkien moraalisten lakien\nyläpuolella, on myös syvempi kuin niissä; runoelman sävy on vaikuttavan\nvakava, milloinkaan erehtymättä esittämään lemmenkohtauksia niin, että\nne vivahtaisivat kevytmielisyydeltä. Säeseppänä Gottfried on Hartmannin\noppilas, mutta vielä etevämpi sointujen keksijä ja runokeinojen\nkäyttäjä.\n\nNäiden kolmen huomattavan runoilijan työ saattoi hoviepiikan Saksassa\nvallitsevaan asemaan noin sadaksi vuodeksi ja antoi herätteen sille\ntuntemattomalle runoilijalle, joka saksalaisten omien sankaritarinoiden\naineksista sepitti heidän kansallisrunoelmansa, Nibelungien laulun.\nRanskalaisia runoelmia käännettiin ja omintakeisia sepitettiin\nrunsaasti; viimemainitut ilmoitettiin joskus saaduiksi Ranskasta, koska\narveltiin niiden siten tuntuvan kiintoisemmilta. Niissä oli\nvallitsevana schwabilaiseen murteeseen perustuva, suunnilleen\nyhdenmukainen _keskiyläsaksan_ runokieli. Viittaamme sivulle 267.\n\n\n9\n\n_Alankomaalainen_ kirjallisuus syntyi vasta 1200-luvulla, jolloin\njonglöörit saapuivat huvittamaan linnojen rouvia Kaarle Suuresta,\nArthur-kuninkaasta, Guilhem d'Orangesta, Rolandista, Floresta ja\nBlanchefleuresta, Lancelot'sta ym. kertovilla, alankomaidenkielelle\n(Dietsch, Deutsch, Dutch) kääntämillään tai mukailemillaan runoelmilla.\nJonkun tällaisen jonglöörin tai truveerin nimi on säilynyt: sellainen\noli Kettu Repolaisen (Rainaert de Vos) alankomaidenkielelle runoilija\n_Willem van Waesland_, joka osoitti tällä teoksellaan olevansa etevä\nsäeseppo. Alankomaiden ensimmäinen porvarillishenkinen kirjailija Jacob\nvan Maerlant harjoitti myös aluksi tällaista työtä. Alankomaillakin\nsaivat lopuksi ritariromaanit tärkeän sijan alkavassa\nproosakirjallisuudessa.\n\nPuhuessamme varhaisesta pohjoisgermaanisesta kirjallisuudesta\n(s. 109) seurasimme mahdollisimman lyhyesti _Islannin_ runouden ja\nhistoriakirjoituksen vaiheita aina Snorre Sturlusonin kuolemaan ja\nsagakirjallisuuteen saakka. Viimemainittu rehoitti runsaana 1300-luvun\nalkupuolelle asti, jolloin alkuperäisten sagojen sepittäminen tyrehtyi\nja ruvettiin jäljentämään ja mukailemaan entisiä. Tämä johtui siitä,\nettä Islanti joutui 1262-1264 Norjan yhteyteen, jonka kautta\nranskalainen sankari- ja ritarirunous rupesi vaikuttamaan\nislantilaisten mielikuvitukseen. _Norjan_ kuninkaat Haakon Haakonson\n(n. 1225) ja Haakon V (n. 1305) antoivat islantilaisten runoniekkain\nkääntää Kaarle Suuren, Arturin ja Aleksanterin sikermiä, Marie de\nFrancen lai-runoja ym.; nelisenkymmentä tällaista \"ritarisagaa\"\n(Riddara-Sögur) on säilynyt. Ritarirunouden aiheet levisivät\n_Tanskaankin_, jossa Flore ja Blanchefleure käännettiin. _Ruotsin_\nkirjallisuudessa niitä edustavat ns. Eufemialaulut. Kun Norjan\nkuninkaan Haakon Maununpojan tytär Ingeborg meni 1302 kihloihin\nruotsalaisen herttuan Eerik Maununpojan kanssa, antoi hänen\nEufemia-niminen saksalaissyntyinen äitinsä kääntää ruotsiksi ensin\nChrestien de Troyes'n runoelman Yvain eli leijonaritari, jonka\nruotsinkieliseksi nimeksi tuli Ivan Lejonriddaren, muutamia vuosia\nmyöhemmin toisen, joka sai nimekseen Hertig Fredrik av Normandie ja\njoka on säilynyt vain tässä ruotsinkielisessä muodossa, ja nuoren parin\nhäiksi (1312) Floren ja Blanchefleuren. Bo Jonsson Grip käännätti\n(n. 1380) Aleksanterin romaanin. Näissä runoelmissa tuli ensi kerran\nkäytäntöön neljä nousua sisältävä, parittain loppusoinnutettu säe\n(knittelvers).\n\n_Espanjassa_ ritarirunouden alkukautta edustavat 1200-luvulla sepitetyt\nApollonion kirja (Libro de Apollonio), joka perustuu Gesta Romanorumin\nkautta tunnetuksi tulleeseen Apollonius Tyrolaisen tarinaan (I, 328),\nja Aleksanterin kirja (Libro de Alexandre), joka on mukaelma\nranskalaisesta Aleksanterin romaanista. Niissä käytettiin uskonnollisen\nrunoilijan Gonzalo de Berceon runomittaa: 12--14-tavuista säettä,\njoista aina neljä soinnutettiin samalla loppusoinnulla ja yhdistettiin\nsäkeistöksi; sitä sanottiin \"pappien mitaksi\" (mester de clerecia),\nerotukseksi sankarilaulun mitasta (mester de juglaria), ja se oli\naiottu luettavaksi eikä \"laulettavaksi\" kuten viimemainittu. Se tuli\nkertovan ja opettavan runouden valtamitaksi 1300-luvun loppuun saakka.\nRitarirunouden kehityksestä edelleen mainitsemme, että kaikki\nhuomattavimmat ranskalaiset ritarirunoelmat ilmeisesti mukailtiin\nespanjaksi viimeistään 1300-luvulla, vaikka niitä ei ole säilynyt;\nmuuten ei niiden esiintyminen 1400- ja 1500-luvun laajoina\nritariromaaneina olisi selitettävissä. Varhaisin tunnettu tällainen on\nEl Caballero Cifar, joka on sommiteltu jo 1300-luvun alussa, ja\nkaikista kuuluisin Amadis Gallialainen (Amadis de Gaula). Sen synty on\nhämärä, mutta yleisimmän käsityksen mukaan sen on alkuaan kirjoittanut\nportugaliksi galicialainen ritari _Joao de Lobeira_, joka oleskeli\nPortugalin hovissa 1258-1285, ja jonka muutamien lyyrillisten runojen\ntoisinnot esiintyvät Amadiissa. Ensimmäisen tunnetun painoksen julkaisi\nSaragossassa 1508 Garci Rodriguez de Montalvo, mutta varhaisempi on\nvoinut olla olemassa. Sen ympärille ryhmittyi laaja romaanisarja, jota\nCervantes sanoi \"Amadiin lahkoksi\", ja rinnalle yhtä laaja \"Palmerinin\nlahko\". Muistaessamme myös sankarilaulun muuttuneen ritariromaaneiksi\nymmärrämme Espanjassa todellakin viljellyn tällaista aihepiiriä\nriittävästi panemaan pyörälle useammankin kuin yhden Don Quixoten pään.\nAmadis käännettiin monille kielille ja on se lähde, josta 1600-luvun\nhoviromaani otti bretagnelaiset naamionsa.\n\n_Italian_ kirjallisuudesta puhuessamme olemme kuvanneet (s. 200)\nsankarilaulujen kehityksen siellä, kuinka se päätyi romaaniin Ranskan\nkuninkaat, aiheistoon ja tyyppeihin, jotka renessanssin runous nosti\ntaidekirjallisuuteen. Kansanomaisen sankarilaulun rinnalla, sivistyneen\nsäädyn lukemisena, täälläkin kukoisti ranskasta käännetty tavola\nrotonda-runous, kuten näkyy Dantesta, Paolo Malatestan ja Francesca da\nRiminin episoodista (Helvetti, V laulu):\n\n    Luimme kerran huviksemme kirjaa,\n    mi kertoi Lancelotin lemmentarun.\n\nVerner parka (Guerino il Meschino) on omintakeisesti sepitetty\nproosaromaani, sommiteltu sekä Aleksanterin romaanin että\nbretagnelaisista aineksista. Renessanssin eepos otti aiheita myös\nritarirunoudesta, yhdistäen sen ja sankarilaulut.\n\n\n\n\nII. KERTOVA RUNOUS.\n\n\n\n3. Saksan kansallisepiikka.\n\n\n1\n\nPyydämme nyt lukijaa johdattamaan mieleensä aikaisemmin (s. 107)\nlyhyesti mainitsemamme saksalaisten vanhat historialliset tarinapiirit:\nDidrikiä, Attilaa ja Siegfriediä koskevan itägoottilaisen,\nburgundilaisen ja frankkilaisen sikermän. Ainoa runonäyte, joka on\nsäilynyt tästä vanhasta, laajoilta osilta kai proosa- ja vain\nepisoodittain runomuotoisesta kansanrunoudesta, oli Hildebrandin laulu.\nSittemmin kirkon vaikutuksesta nämä aiheet pakanallisina syrjäytyivät,\nniin että vain vaatimattomat spielmannit lauloivat niitä yhteiselle\nkansalle, joka ei unohtanut Seyfritiään, Walthariustaan ja Didrikiään.\nSiitä, minkälaisen kehitysasteen ja yhteyden toisiinsa ne saavuttivat,\nei ole Saksasta säilynyt tietoja, mutta kuten mainitsimme ne kuvastuvat\nIslannin Eddoista (s. 109). Näiden mukaan oli olemassa seuraava\nyhtenäisen juonen ympärille ryhmittynyt tarinasikermä:\n\nOdin, Loki ja Hörnir tappavat saukon, joka olikin Rodmar-jättiläisen\npoika. Tämä vaatii heiltä korvaukseksi, tapporahaksi (weregild), kultaa\nniin paljon, että se peittäisi kokonaan saukon nahan. Loki vangitsee\nverkolla kääpiö Andvarin, joka hauen muodossa vartioi suurta aarretta,\nja anastaa tämän; kun yksi karva jää vielä peittämättä, hän kiristää\nAndvarilta taikasormuksen, jolla on kultaa tekevä voima. Suuttunut\nAndvari kiroaa silloin aarteensa ja kaikki, jotka joutuvat sen kanssa\ntekemisiin. Tämä koko tarinan johtoaihe rupeaa vaikuttamaan heti:\nRodmarin pojat Fafnir ja Regin surmaavat isänsä aarteen vuoksi, jonka\nsitten Fafnir anastaa, vartioiden sitä lohikäärmeen muotoisena autiolla\nnummella, Reginin jäädessä miettimään kostoa. Hänen luokseen -- hän oli\nkuuluisa seppä -- saapui silloin sankarivainaja Sigmundr Volsungin ja\nhänen puolisonsa Hiortiin -- nyttemmin Tanskan kuninkaan Alfin puolison\n-- poika Sigurd sepänoppiin, ja kuultuaan asian lupasi tappaa Fafnirin,\njos vain Regin takoisi hänelle miekan. Kun tämä ei kyennyt tekemään\nsellaista, joka olisi kestänyt, Sigurd sepitsi sen itse Odinin hänen\nisällensä lahjoittaman miekan, Granin, sirpaleista. Siitä tuli niin\nterävä, että se halkaisi alasimen ja leikkasi halki virrassa sitä\nvastaan uivan villatukon, ja sillä Sigurd surmasi Fafnirin.\nPaistaessaan Fafnirin sydäntä Sigurd sattui saamaan sen rasvaa\nsuuhunsa, totesi ymmärtävänsä lintujen kielen ja pääsi näiden\nviserryksestä tietämään Reginin hautovan petosta. Silloin hän surmasi\nReginin, kuormasi aarteen Odinilta saamansa orhin, Granin, selkään, ja\nlähti seikkailuille.\n\nTulireunaisen kukkulan huipulta Sigurd tapasi lumounessa nukkuvan\nBrunhild-valkyrian, jonka kanssa solmi lemmenliiton. Tultuaan Reinin\nseudun kuninkaan Giukin hoviin hän teki ystävyysliiton tämän poikien\nGunnarin, Hognin ja Guthormin kanssa. Jotta näin mahtava sankari olisi\nsaatu pysyvästi sidotuksi hoviin, hänelle vielä päätettiin toimittaa\npuolisoksi näiden sisar Gudrun. Taikakeinoihin perehtynyt kuningatar\nGrimhild antoi hänelle lemmenjuoman, joka sai hänet unohtamaan\nBrunhildin ja rakastumaan Gudruniin. Kun Gunnar halusi saada Brunhildin\nomakseen ja pyysi Sigurdia mukaan kosioretkelleen, tämä suostui\nehdolla, että sai Gudrunin puolisokseen. Kun Gunnar ei kyennyt\nläpäisemään Brunhildin kukkulan tulivyötä, mikä oli kosinnan\nonnistumisen ehto, suoritti Sigurd hänen hahmossaan tuon teon orhillaan\nja vaihtoi valkyrian kanssa sormuksia antaen hänelle Andvarin\ntaikasormuksen. Giukin hovissa sitten vietettiin sekä Sigurdin että\nGunnarin häät. Brunhild kuitenkin epäilee Sigurdin olleen osallisena\nhänen kosinnassaan. Kylpiessään eräänä päivänä virrassa Brunhild tahtoo\nuida Gudrunin yläpuolella, koska hänen puolisonsa on Gudrunin puolison\nherra; suuttunut Gudrun silloin kertoo Sigurdin eikä Gunnarin\nratsastaneenkin liekkivyön läpi, ja näyttää todistukseksi Brunhildin\nsormuksen, jonka Sigurd oli antanut hänelle. Brunhild silloin \"meni\nkalpeaksi kuin kuollut nainen eikä koko päivänä puhunut sanaakaan\". Hän\nsai houkutelluksi miehensä veljen Guthormin kostajakseen: kaksi kertaa\ntämä hiipi Sigurdin huoneeseen, mutta pakeni tavatessaan hänet\nvalveilta, ja suoritti murhatyönsä vasta kolmannella kerralla, sankarin\nnukkuessa; kuollessaan Sigurd kuitenkin ehti surmata murhaajansa.\nKuullessaan Gudrunin valituksen Brunhild nauroi. Voimatta unohtaa\nrakkauttaan Sigurdiin Brunhild sitten surmasi itsensä hänen miekallaan\nja poltettiin samalla roviolla kuin hän. Gudrunin veljet anastivat\nAndvarin aarteen.\n\nGudrun meni naimisiin Brunhildin veljen, hunnien kuninkaan Atlin\nkanssa, joka himoiten Andvarin aarretta kutsui vaimonsa veljet\nhoviinsa. Välittämättä sisarensa varoituksista nämä saapuivatkin, mutta\nupottivat ennen lähtöään aarteen Reiniin. Kun he kieltäytyivät\nluovuttamasta sitä Atlille, syntyi taistelu, jossa kaikki Gunnarin ja\nHognin seuralaiset kaatuivat. Atli vielä kerran tarjoutui säästämään\nheidän henkensä, jos he ilmaisisivat aarteen kätköpaikan, mutta Gunnar\nlupasi tehdä sen vasta sitten, kun näkisi Hognin sydämen. Hänen eteensä\ntuotiin orjan sydän, mutta hän huomautti, ettei se voinut olla Hognin,\nkoska se vapisi. Silloin Hognin sydän leikattiin irti, uhrin vain\nnauraessa, ja sen nähdessään Gunnar sanoi nyt olevansa ainoa, joka\ntiesi aarteen salaisuuden, eikä ilmaisevansa sitä milloinkaan. Hänen\nkätensä sidottiin ja hänet heitettiin käärmeiden kuiluun, mutta hän\nsoitti varpaillaan harppua niin suloisesti, että käärmeet lumoutuivat,\nyhtä kyytä lukuunottamatta, joka pisti hänet kuoliaaksi. Gudrun kosti\nveljiensä surman tappamalla Atlille synnyttämänsä lapset ja juottamalla\nsekä syöttämällä hänelle heidän verensä ja lihansa. Lopuksi hän surmasi\nAtlin itsensä, poltti hänen asuntonsa ja hypäten mereen joutui uusiin\nseikkailuihin, jotka eivät enää ole nyt kerrottujen tapahtumain ja\nhenkilöiden yhteydessä.\n\nTästä jylhästä tarinasta kuvastuu mm. seuraavia germaanien vanhan\nepisoodiepiikan nimiä: Sigurd on sama kuin Burgundin kuningas Sigibert\ntai saman valtakunnan kuninkaan Sigismundin poika Segerik tai Austrian\nBrunhildin puoliso Sigibert, jonka Fredegundin kätyrit surmasivat.\nHänet on yhdistetty kansansatuun lohikäärmeentappajasta ja uljaasta\nnuorukaisesta, joka herättää taikauneen vaipuneen prinsessan. Giuki on\nhistoriallinen Burgundin kuninkaan nimi, Gunnar on Gundahar l. Gunther,\nGuthorm Godomar; Hogni voisi olla Waltharius-runoelman Hagen, Guntherin\nasetoveri, runollinen muunnos ritari Hagnericuksesta, joka Pyhän\nColumban elämän mukaan saatteli Nibelungien pappina olleen ja\nBrunhildin vihoihin joutuneen pyhimyksen turvaan länsifrankkien\nkuninkaan Theoderikin hoviin. Grimhild on Chrodihildis, Atli Attila.\nLisäksi voi toisinnossa tuntea pohjoismaiden mytologisia, seppä\nVolundia tarkoittavia, ja yleisiä satu- ja keskiajan novelli-, jopa\nantiikista periytyneitä (Thyestes, I, 407) aiheita. Se rakentuu aarteen\nkirousta koskevan perusmotiivin varaan ja jakautuu henkilöiden,\ntapahtumien ja näyttämöiden mukaan kolmeen pääosaan: (1) Sigurd anastaa\naarteen ja kihlaa Brunhildin; (2) Sigurd nai Gudrunin ja auttaa\nGunnaria saamaan Brunhildin, joka kostoksi murhauttaa hänet ja kuolee;\n(3) Gudrun kostaa Attilalle sukunsa häviön. Voimme todeta, että\nepisoodiepiikassa on käsitelty voimakkaita intohimoja: ahneutta,\nrakkautta ja kostoa.\n\nPalauttaen nyt mieleen, mitä olemme kertoneet ritarirunoudesta, kuinka\nsen harrastus levisi Saksaan ja kuinka siellä ranskalaisten mukaelmien\nohella huomio kiintyi omiinkin aiheisiin, toteamme, että Babenbergien\nWienissä olevan kulttuurihovin piirissä toiminut, tuntemattomaksi\njäänyt runoilija kohdisti huomionsa yllä selostettuun Siegfriedin,\nBrunhildin, Guntherin ja Gudrunin tarinapiiriin, jota spielmannit\nolivat siihen mennessä paljon käsitelleet, ja sepitti siitä oman\ntaiteellisen näkemyksensä mukaisen runoelman nimeltä Nibelungien hätä\n(Das Nibelunge Not) tai Nibelungien laulu (Das Nibelungenliet), joksi\nsitä yleisimmin sanotaan. Runoelma sisältää 9.776 säettä, jotka\njakautuvat 38:aan aventiureen l. \"seikkailuun\", so. lauluun, ja\nneljärivisiin säkeistöihin. Runomitta on kehitetty Otfriedin säkeestä:\n\n    Uns ist in alten maeren wundersviel geseit\n    von hel(e) den lobebaeren von grozer arebeit:\n    von freud(e) unt hoch geziten von weinen unde klagen\n    von küener recken striten mugetir nu wunder hoeren sagen\n\n    Mont' ihmeseikkaa julki tuo vanhat tarinat,\n    kuink' urhot kuulut kulki elon vaiheet vaihtuvat:\n    ilon, juhlain tuokioista ja vaivain, tuskan, parun\n    ja kalpain karkeloista nyt saatte kumman kuulla tarun.\n\n[Suomentanut Toivo Lyy. Lausuttaessa on huomattava, että sanat elon ja\nilon on saatettava vastaamaan yhden laskun kestoa.]\n\nTästä voidaan todeta, että kahdessa ensimmäisessä säkeessä on sekä\nalku- että loppupuoliskot allekkain soinnutettu, edelliset nais-,\njälkimmäiset miespuolisesti; molemmissa on kolme nousua, mutta\nalkupuoliskossa naispuolisen soinnun vuoksi seitsemän tavua. Kolmas säe\neroaa edellisistä sikäli, että myös sen jälkiosa on soinnutettu\nnaispuolisesti, joten siinä on yhteensä neljätoista tavua; täten sen\ntahti muuttuu kantavammaksi, ikäänkuin sillaksi seuraavaan, neljänteen\nsäkeeseen, joka on soinnutettu sen kanssa ja myös naispuolisesti.\nKerronnan tahti hidastuu neljännen säkeen loppupuoliskossa erikoisesti\nsen kautta, että runoilija on lisännyt siihen yhden runojalan, joten\nsiinä on kaikkiaan seitsemän nousua ja kuusitoista tavua. Tämä lopettaa\nsäkeistön ehdottomaan taukoon, mistä voi huomata runoilijan todella\ntarkoittaneen tällaista nelirivistä ryhmää. Runoelman ulkomuodosta siis\nilmenee ritarirunouden kouluutunutta säeseppyyttä. Saadaksemme nyt\nselvän käsityksen siitä, mitä varhaisempia aineksia runoilija käytti,\nmitä jätti, ja mikä oli hänen taiteellinen juonensa verrattuna Eddain\ntarinaan, selostamme seuraavassa Nibelungien laulun, mahdollisimman\nlyhyesti ja asetamme sen siten vanhemman sikermän rinnalle.\n\nBurgundissa, Wormsissa, kasvaa kaunis ruhtinatar Kriemhild, Guntherin,\nGernotin ja Gieselherin sisar. Heidän mahtavin ritarinsa on Hagen.\nAla-Reiniltä saapuu Kriemhildiä kosimaan nuori sankari Siegfried, joka\non surmannut lohikäärmeen ja kylpenyt tämän veressä, tullen\nhaavoittumattomaksi kaikista muista kohdista paitsi hartioista, joihin\ntarttunut lehmuksenlehti oli jättänyt alansa verran kastumatonta\npaikkaa. Hän on myös vallannut ruhtinaiden Schilbungin ja Nibelungin\naarteen, jota nämä olivat pyytäneet jakamaan, Balmungmiekan ja\nnäkymättömäksi tekevän viitan (tarnkappe), ja alistanut aarteen\nvartijan, väkevän Alberic-kääpiön, kamaripalvelijakseen. Wormsissa hän\nvaatii Gunther-kuningasta kaksinkamppailuun, josta ei kuitenkaan tule\nmitään. Siegfried liittyy Guntherin ritareihin eikä yhteen vuoteen näe\nKriemhildiä, joka salaa ihailee häntä. Vasta palattuaan saksilaisia ja\ntanskalaisia vastaan tehdyltä sotaretkeltä, johon hän oli Hagenin\nepäilyksistä huolimatta saanut liittolaisena ottaa osaa, Siegfried\nnäkee Kriemhildin voittojuhlassa. Kun nyt Gunther tahtoo kosia Islannin\nväkevää kuningatarta Brunhildiä ja pyytää avukseen Siegfriediä, jonka\nyksin tietää kykeneväksi suorittamaan kosinnan onnistumisen ehtona\nolevat voimannäytteet, tämä suostuu ehdolla, että Gunther puolestaan\nlupaa hänelle Kriemhildin puolisoksi. Islannissa, Isensteinissä,\nSiegfried näkymättömäksi tekevän taikaviittansa avulla auttaa\nGuntherin voittamaan Brunhildin (keihäänheitossa, kuulantyönnissä ja\npituushypyssä). Tämä tunnustaa tulleensa voitetuksi ja lähtee Wormsiin,\njossa nyt vietetään komeat kaksoishäät. Brunhild on kuitenkin\nrakastunut Siegfriediin eikä hääyönä antaudu Guntherille, vaan sitoo\ntämän kädet ja jalat yhteen ja ripustaa hänet seinälle naulaan.\nGuntherin pyynnöstä Siegfried seuraavana yönä hänen hahmossaan ankaran\ntaistelun jälkeen voittaa Brunhildin, luovuttaen hänet sitten\nGuntherille. Brunhildin vyön ja sormuksen hän antaa puolisolleen\nKriemhildille, jonka nyt vie kotiinsa, eläen siellä onnellisena\nkymmenen vuotta.\n\nKun Siegfried ja hänen puolisonsa kerran ovat vierailulla Burgundin\nhovissa, syntyy Brunhildin ja Kriemhildin välillä kirkon portailla\nriita arvosijasta. Kun edellinen vaatii etusijaa siksi, että Siegfried\noli hänen puolisonsa vasalli, pilkkaa Kriemhild häntä siitä, että hän\noli antautunut tuolle vasallille, ja näyttää hänelle sormuksen ja vyön.\nBrunhild pyytää Hagenia, joka vihasi Siegfriediä siksi, että tämä oli\nliian mahtava vasalli ja sankari, kostamaan hänen puolestaan ja tämä\nsuostuu, saa asiaan Guntherin myöntymyksen ja järjestää niin, että\nilmoitettiin taas syttyneen sodan saksilaisia ja tanskalaisia vastaan,\njolloin Siegfriedin oli tultava avuksi. Aavistamatta Hagenin\ntarkoituksia Kriemhild pyytää häntä suojelemaan Siegfriediä ja tulee\nluottavaisuudessaan ilmaisseeksi, mihin paikkaan häntä voi haavoittaa,\nluvaten merkitä sen paikan hänen pukuunsa. Sotaretki muutetaan nyt\nmetsästysretkeksi, jonka kuluessa, Siegfriedin juodessa lähteestä,\nHagen surmaa hänet. Kun hautajaisissa haava rupeaa Hagenin lähestyessä\nvuotamaan, tietää Kriemhild siitä, kuka oli murhaaja, ja vannoo kostoa.\nHän alkaa hankkia itselleen puoluelaisia käyttämällä anteliaasti\nhallussaan olevaa Nibelungien aarretta, mutta kuninkaan suostumuksella\nHagen anastaa tämän ja upottaa Reiniin. Kolmentoista vuoden kuluttua\nsaapuu maakreivi Rüdiger von Bechelaren pyytämään häntä hunnien\nkuninkaan Etzelin puolisoksi, ja Kriemhild suostuu ehdolla, että Etzel\nkostaisi hänen puolestaan. Kuluu seitsemän vuotta ja kaikki entiset\nvääryydet näyttävät unohtuneen; Kriemhild pyytää veljiänsä vierailulle\nEtzelin hoviin ja nämä saapuvat, huolimatta Hagenin varoituksista.\nKriemhild ei tervehdi Hagenia, vaan kysyy tältä, toiko hän mukanaan\nNibelungien aarteen, mihin Hagen vastaa uhkamielisesti ja pilkallisesti\nsuoraan tunnustaen murhanneensa Siegfriedin. Kun burgundilaiset\nseuraavana päivänä istuvat kuninkaan pöydässä ja saava tietää, että\nkoko heidän seurueensa oli surmattu, Hagen lyö Etzelin ja Kriemhildin\npieneltä pojalta pään poikki. Näin alkanut juhlasalin suuri ja\npitkällinen taistelu päättyy siihen, että burgundilaisista lopuksi ovat\njäljellä vain Gunther ja Hagen. Didrik Berniläinen voittaa heidät ja\nluovuttaa Kriemhildille, joka vaatii Hagenilta Nibelungien aarretta.\nTämä kieltäytyy luovuttamasta sitä niin kauan kuin hänen herransa on\nelossa. Kriemhild silloin lyöttää veljeltänsä pään ja näyttää tätä\nHagenille, joka nyt yksin tietää aarteen kätköpaikan eikä ilmaise sitä.\nSiegfiedin miekalla Kriemhild silloin lyö hänen päänsä poikki. Vanha\nHildebrand lopuksi kostaa Hagenin surmaamalla Kriemhildin.\n\nBurgundilaisia sanotaan runossa myös \"nibelungeiksi\", he kun omistavat\nNibelung-jättiläisen aarteen. Waltharius-runoelmassa heitä sanottiin\n\"petollisiksi frankeiksi\" (franci nebulones). \"Nibelung\"-sana johtaa\nmieleen sekä nimityksen nebulones että pohjoismaiden jumaluustarustosta\ntunnetun yön valtakunnan nimen Nifelhem, jonka asukkaita, aarteiden\nvartijoita, \"nibelungit\" tai \"niflungit\" siis olisivat.\n\nNibelungien laulun vertaaminen Eddain tarinaan on antoisaa. Näemme\nensinnäkin aarteen kirouksen väistyneen taustalle ja menettäneen\nkeskeisen asemansa johtoaiheena sen kautta, että runoilija on antanut\nratkaisevan osuuden ihmisen muille intohimoille: rakkaudelle,\nmustasukkaisuudelle, vasalliuskollisuudelle, ritariurhoudelle ja\nkostonhimolle, jotka ovat \"ylevämpiä\" kuin aarteeseen liittyvä ahneus.\nTässä inhimillisten vaikutinten valinnassa runoilija osoittaa\ntaiteellista vaistoa, joka pettää vain Brunhildin kohtalon luomisessa.\nTämä on islantilaisessa tarinassa hyvin rakennettu, vaiheiltaan ja\nlopultaan jylhä; saksalainen runoilija perustelee Brunhildinsä\nrakastumisen Siegfriediin samoin kuin hänen vihansa tätä kohtaan\nheikosti ja antaa hänen kostonsa jälkeen häipyä pois, syventämättä\nhänen intohimoaan siksi elämän ja kuoleman kohtaloksi, jollainen se on\nislantilaisessa tarinassa. Vain Siegfriedin surman kuvauksessa, jossa\nilmenee Yvainin vaikutusta, hän voittaa Eddan, jonka yöllä vuoteessa\nsuoritettu murha on \"arkisempi\". Tästä Brunhildin luonnekuvan\nlaiminlyönnistä on ollut seurauksena, ettei runoelman ensimmäisessä,\nSiegfriediä käsittelevässä osassa ole ketään todella valtavaa\nhenkilöhahmoa, sellaista kuin islantilaisten tarinain rakastunut\nvalkyria. Siegfried itse jää valoisana sadun sankarina meille jonkin\nverran vieraaksi, Ihan ylhäällä olevaksi puolijumalaksi, ja Gunther ym.\ngiukungit ovat vehkeileviä hovilaisia; vain synkkä, melkein\nluonnottoman vasallilojaliteetin läpitunkema Tronjen Hagen ja vaalea\nKriemhild, jotka ensimmäisen osan lopussa järjestyvät toistensa\nverivihollisiksi, kohoavat Brunhildin ohella vaikuttavammin näkyviin.\n\nToisessa osassa runoilija osoittaa hienoa taiteellista vaistoa sikäli,\nettä hän ottaa johtoaiheeksi Kriemhildin koston ja asettaa hänen\npäävastustajakseen Hagenin, saaden näistä ne kaksi valtavaa pilaria,\njoiden varaan hän nyt rakentaa runoelmansa. Näkemykselleen hän\nvalitettavasti on uskoton kerran, lopussa, jossa aarre pääsee yhtäkkiä\nsamentamaan Kriemhildin puhtaat kostovaikuttimet. Hän siis kokonaan\npoikkeaa islantilaisesta tarinasta, jonka loppuosaa hallitsee Atlin\nahneus ja Gudrunin kosto hänelle veljiensä eikä miehensä puolesta, ja\ntekee sen ratkaisevasti edukseen.\n\nNäyte Nibelungien laulusta, Münchenissä olevasta D-käsikirjoituksesta.\nXX:n laulun alku:\n\n    Daz was in einen ziten, do vrouwe helche starp,\n    und daz der chunich etzel um ein ander vrouwen warp,\n    do rieten im sine vreunde in der purgunden lant\n    tzu einer stoltzen witwen die was vrou chrimhilt genant.\n\nNykyissaksaksi:\n\n    Es war in diesen Zeiten, dass Helche, die Königin, starb\n    und dass der König Etzel um andre Fraue warb.\n    Zu einer stolzen Witwe in der Burgunden Land\n    rieten ihm seine Freunde. Frau Krimhild war sie genannt.\n\nSuomeksi:\n\n    Näinä aikoina kuoli kuningatar Helche\n    ja kuningas Etzel rupesi etsimään toista puolisoa.\n    Hänen ystävänsä neuvoivat häntä kääntymään Burgundinmaassa asuvan\n    ylpeän lesken puoleen, jonka nimi oli rouva Krimhild.\n\nKriemhild ja Hagen ovat runoilijan korkein saavutus. Alkuosan ujosta ja\nlempeästä neidosta tulee ensin, Siegfriedin puolisona, ylpeä\nkuningatar, ja sitten vähitellen itseensä sulkeutunut yksinäinen,\nsynkkä hahmo, joka taitavasti salaa syvimmät ajatuksensa, mutta jonka\nsilti aavistamme sitkeästi hautovan jotakin kammottavaa tekoa. Hän ei\npeitä vihaansa Hagenia kohtaan, jonka sanoista ja käytöksestä\nvähitellen syntyy runoelman synkkä odotuksen pilvi. Eläen ja kuollen\nkostolleen, leppymättömänä vihassaan ja hetkeksikään hellittämättä\npäämäärästään, Kriemhild asettuu samaan jylhien, traagillisten\nnaishahmojen rivistöön, josta aikaisemmin olemme tavanneet Deboran,\nJuditin, Atossan, Klytaimnestran, Deianeiran, Medeian, Phaidran ja\nHekuban. Hän on mitoiltaan ja tunne-elämältään jylhä, jopa\nepäinhimillinen, kokonaan toinen kuin Tristanin Isolde, joka on\nhukkunut rakkauteensa siksi, ettei muuta voi, ja on sydämellemme\ninhimillisesti läheinen. Ja vielä vähemmän häntä voi verrata\nranskalaisen sankari- ja ritarirunouden muihin naisiin, jotka kaikki on\nluotu ajan turvattomana värisevää ja nöyrästi antautuvaa, suojelusta\nkaipaavaa madonnatyyppiä ajatellen. Hakemalla siis aiheensa\nmerovingilaisen taruhistorian alkeisgermaanisesta jylhyydestä\nsaksalainen ritarirunoilija onnistui luomaan maailmankirjallisuuden\nmittoja täyttävän henkilöhahmon, Saksan runouden naarassuden.\n\nKriemhildin vertainen luonne ja henkilöhahmo on Hagen. Aluksi hän on\nWaltharius-runoelman neuvokas ja harkitseva asetoveri, mutta sitten hän\nmuuttuu jylhäksi, melkein epäinhimilliseksi, tummaksi jättiläiseksi,\njonka ainoa hallitseva intohimo on kohtaloksi tullut uskollisuus\nkuningastaan kohtaan, ja jonka muodossa ja tragiikassa tekisi mieli\ntodeta Luciferin vaikutusta. Hän on hallitsijansa vuoksi valmis mihin\ntahansa, mustimpiin rikoksiinkin, ja osoittaa kaikessa peloittavaa\nviekkautta, häikäilemättömyyttä, julmuutta, urhoollisuutta ja\nlannistumatonta sisua. Näin hän asettuu Rolandin ja Cidin rinnalle\nfeodaaliajan kuvaavimpana soturityyppinä, mutta on sielullisesti monin\nverroin kehittyneempi ja syvempi kuin nämä: hänen sisimmässään\naavistamme olevan peloittavia inhimillisiä kuiluja, täynnä väkeviä\nkiusauksia ja mahtavia kykyjä sekä hyvään että pahaan, ja hänen\näänessään ja sanoissaan on kyynillinen, kylmä sävy. Tällaista ei voi\ntodeta Rolandissa eikä Cidissä, jotka ovat naiveja, hurskaita sieluja.\nHagen on ilmeisesti runoilijan mielihenkilö, jonka ulkoasunkin\nhän lyhyeen voimakkaaseen tapaansa kuvaa: solakkakasvuinen,\nleveähartiainen, pitkäsäärinen; harmahtava, kasvot synkät, käynti\nuljas.\n\nRunoilija osoittaa muidenkin henkilöiden ja luonteiden hahmottelussa\nytimekästä kykyä, niin että sen voi sanoa olevan hänen erikoisalaansa;\nlisäksi hän pystyy asettamaan heidät draamallisiin tilanteisiin, joissa\nheidän yksilöllisyytensä terävästi ilmenee. Tässä suhteessa Nibelungien\nlaulu voittaa muut eepokset, lukuunottamatta persialaisten Kuningasten\nkirjaa, jonka Rustem on voittamaton. Hän osoittautuu eteväksi\ntaiteilijaksi myös karussa pidättyväisyydessään, mikä juuri tekee hänen\nkuvauksensa mieleenpainuviksi; hänen parhaat saavutuksensa tässä\nsuhteessa ovat metsästyskuvaus (XVI aventiure) ja valtavan\nlopputaistelun maalaus, jossa germaanien vimma ja lannistumaton\nsisukkuus ilmenevät korkeimmassa asteessaan. Taiteilijan harkintaa\nosoittaa sekin, että hän menee suoraan asiaan ja kertoo Siegfriedin\nNibelung- ja lohikäärmeseikkailun hänen nuoruudenaikaansa kuuluvana\ntarinana. Hänen taiteellinen vaistonsa pettää paitsi Brunhildin\nhahmottelussa ja ahneusmotiivin päästämisessä näkyviin väärällä\nhetkellä myös siinä, että hän turvautuu aikansa runoudesta saatuun\ntaikaviittaan ja -sormukseen, joiden avulla luodut tilanteet eivät\ntunnu vakuuttavilta.\n\nNäin sai germaanien vanha, jylhä tarusto ritarirunouden puvun. Tämän\nmukana siihen tunkeutui paljon sen luonteeseen kuulumatonta ritariajan\nleimaa, mikä tuntuu kauttaaltaan omituisena epäsointuna. Mutta siitä\nhuolimatta oli syntynyt suuri runoelma, jota täydellä syyllä voimme\nsanoa saksalaisten kansalliseepokseksi. Omana aikanaan se oli tunnettu\nja arvossapidetty, saaden lukuisasti jäljittelijöitä, mutta joutui\njo 1600-luvulla unohduksiin. Ansio sen \"löytämisestä\" tulee\nsveitsiläiselle romantiikan tienraivaajalle Johann Jakob Bodmerille\n(1698-1783), joka huomautti sen olemassaolosta ja julkaisi siitä osan,\nKriemhildin koston, 1757. Se painettiin ensi kerran vasta 1782\nja omistettiin Fredrik Suurelle. Tutustuttuaan siihen tämä\nranskalaisklassillisen sivistyksen lumoissa oleva kuuluisa hallitsija\nkirjoitti sen julkaisijalle mm.: \"Teillä on liian edullinen käsitys\nniistä 12:nnen, 13:nnen ja 14:nnen vuosisadan runoista, jotka olette\ntoimittanut painosta ja joita pidätte niin käyttökelpoisina\nsaksankielen rikastuttamiseksi. Minun käsitykseni mukaan eivät\nsellaiset ole yhden ruutiammuksen arvoisia, eivätkä ansaitsisi päästä\npois unohduksen tomusta. Omassa kirjastossani en ainakaan sietäisi\nmokomaa kurjaa roskaa, vaan paiskaisin sen ulos\". Nibelungien laulu on\nsäilynyt n. 30 käsikirjoituksena, niistä n. puolet vain katkelmia.\nTärkeimmät ovat Hohenems-Münchener- (A), St. Gallenin (B) ja\nHohenems-Donaueschinger- (C) käsikirjoitukset. Romanttinen liike ja sen\nvarjossa syntynyt kansallinen tiede ovat pelastaneet sen ja nostaneet\nsen sille kuuluvaan arvoasemaan.\n\n\n2\n\nNibelungen-käsikirjoituksiin liittyy yli 2.000 parisointuista säettä\nkäsittävä runoelma nimeltä Valitus (Die Klage), jonka on sepittänyt\nsamanaikainen runoilija ja jossa eloonjääneet sankarit itkevät\nvainajia. Huomattavampi kuin se on n. 1230 myös Itävallassa syntynyt\nGudrun niminen runoelma, jonka tekijä on tuntenut Nibelungien laulun.\nSe on säilynyt yhtenä ainoana käsikirjoituksena, joka sisältyy keisari\nMaximilian I:n (1459-1519) toimesta valmistettuun, vasta 1820 Ambrasin\nlinnasta löydettyyn \"sankarikirjaan\".\n\nRunoelma jakautuu kolmeen osaan: _Ensimmäinen_ kertoo irlantilaisesta\nkuninkaanpojasta Hagenista, jonka vaakalintu vei autiolle saarelle\nja joka yleni siellä kolmen samoin ryöstetyn kuninkaantyttären\nkasvattina, sekä kuinka hän palasi kotivaltakuntaansa ja otti yhden\nkasvattajistaan, kauniin Hilden, puolisokseen. _Toinen_ kuvaa, kuinka\nHegelingenin kuningas Hettel lähettää viisi valiosankariaan kosimaan\nHagenin tytärtä, Hildeä: tämä ryöstetään kuin Helena, ja Hagenin ja\nHettelin välillä syntyy taistelu, jonka Hilde kuitenkin sovittaa;\nlopuksi vietetään kihlajaiset. _Kolmas_ osa kuvaa kolmannen sukupolven\nvaiheita: Hettelillä ja Hildellä on kaksi lasta: poika Ortwin ja tytär\nGudrun. Tällä on kolme kosijaa: Morlantin Siegfried, Seelandin Herwig\nja Normandian Hartmut. Hettel on luvannut tyttärensä Herwigille, mutta\nHartmut ryöstää hänet. Syntyy suuri taistelu Wulpensandin saarella,\nFrisien rannikolla, jolloin Hettel kaatuu. Hartmut vie Gudrunin\nNormandiaan, tarjoten hänelle kuningattaren kruunua, mutta hän\nkieltäytyy, tahtoen pysyä uskollisena Herwigille. Hartmutin äiti\nkoettaa masentaa häntä teettämällä hänellä karkeimpia palvelijattaren\ntöitä, mutta turhaan. Kolmentoista vuoden kuluttua Ortwin ja Herwig\nsaapuvat, tuhoavat suuressa taistelussa Hartmutin linnan ja väen, ja\npelastavat Gudrunin.\n\nRunoelman aiheet kuuluvat Pohjanmeren rannikolle; niitä esiintyy\nislantilaisten tarinoissa. Meren henki on niille kuvaava, ja\nsaksalaiset pitävätkin Gudrunia Odysseianaan, Nibelungien laulun\nvastatessa taistelumelskeistä Iliasta. Siinä on keskushenkilönä nainen,\nmutta ei kuten Kriemhild koston, vaan alistuvan kärsivällisyyden,\nuskollisuuden ja sovinnollisuuden edustajana. Viimeisessä kohtauksessa\non Kriemhildin tarina ollut saapuvilla, minkä huomaamattomuutensa\nrunoilija kuitenkin enemmän kuin korjaa rakentamalla lopuksi äskeisten\nvihollisten välille neljä naimiskauppaa. Gudrunilta ei puutu runollista\narvoa, mutta sitä ei voi asettaa Nibelungien laulun rinnalle: tämän\nluonteiden muinainen, karu jylhyys on väistynyt ritariajan pehmeyden\ntieltä.\n\nKansallisaiheinen sankarirunous versoi tämän jälkeen Saksassa\nrunsaasti, saavuttamatta kuitenkaan taiteellisesti huomattavia\ntuloksia. Mainittakoon laaja Didrik Berniläisen ryhmä, joka kuvaa hänen\nsadunomaisia seikkailujaan:\n\nAlphartin kuolema (Alpharts Tod) kertoo nuoren Alphartin urheasta\nyksinäisestä vakoiluretkestä, kuolemasta ja Didrikin kostosta; Didrikin\npako (Diedrichs Flucht) ja Ravennan taistelu (Rabenschlacht) kuvaavat\nDidrikin pakoa Hermanarikin luota Etzelin hoviin ja hänen taisteluaan\nmaansa valloittamiseksi; Ecken laulu (Eckenlied), Laurin, Virginal ja\nSigenot ovat saturunoja, joissa kerrotaan Didrikin taisteluista Ecke\nnimistä mies- ja Virginal ja Sigenot nimisiä naisjättiläisiä sekä\nkääpiöiden kuningasta Laurinia vastaan; Biterolf ja Dietleib kertovat\nWormsissa pidetyistä suurista turnajaisista, joihin kaikki\nkansanrunouden sankarit ottivat osaa; Suuri Ruusutarha (Der Grosse\nRosengarten) on samanlainen turnajaisrunoelma: kaksitoista\ngoottilais-hunnilaista ja yhtä monta burgundilais-frankkilaista\nsankaria, Siegfried ja Didrik huomattavimpina, pitää turnajaiset\nWormsissa, Kriemhildin ruusutarhassa; Didrikin seurueessa herättää\nhuomiota lystillinen munkki Iisan; Wolfdietrich kuuluu pääosalta\nfrankkilaiseen tarinapiiriin, mutta on saanut vaikutuksia\nDidrik-tarinoista; se kertoo nuoren Wolfdietrichin taistelusta\nHugdietrichiä vastaan maansa valloittamiseksi takaisin. Sen\nyhteyteen kuuluu naisen ryöstöä ja lohikäärmeen tappoa käsittelevä\nOrtnit-runoelma. Laulu karaistusta Seifriedistä (Das Lied vom hürnen\nSeifried) kertoo Siegfriedin nuoruudesta ja seikkailuista ja ilmaisee\nNibelungien laulusta riippumatonta, tämän aihealueen vanhempaa astetta.\nNuorempi Hildebrandin laulu kertoo episoodiepiikasta tunnetun tarinan,\nmutta antaa sen ajan hengen mukaisesti päättyä hyvin.\n\nSelville käy, että laajemman viljelyksen varrella ritarirunouden\nhienostunut käsitystapa ja mieltymys sadunomaisiin seikkailuihin yhä\nenemmän syrjäytti alkugermaanisen aiheiston jylhää runollisuutta,\nalentaen kansallisen epiikan taiteellista tasoa. Mutta sen ollessa\nkorkeimmillaan saksalaiset runoilijat osoittautuivat luonteiden\nhahmottelun ja draamallisten tilanteiden mestareiksi.\n\n1400-luvun lopulla heräsi vanhoja sankarirunoelmia kohtaan Saksassa\nromanttista harrastusta. Baijerilainen ritari Jakob von Reichertshausen\n(1400-1469) keräsi epiikkaa ja lyriikkaa ja muodosti niistä\ntaiturimaisen Kunniakirjan (Ehrenbrief, 1462). Kaspar von der Roen\nkokosi 11 eeposta Sankarikirja (Heldenbuch) nimiseksi teokseksi.\nHuomattavin \"sankarikirja\" on jo mainittu keisari Maximilian I:n\ntoimesta koottu ja valmistettu, Ambrasin linnassa Tyrolissa säilytetty\nAmbraser Heldenbuch, jossa mm. Gudrun periytyi jälkimaailmalle.\nTällainen \"Sankarikirja\" painettiin ensi kerran 1490.\n\nPäätämme esityksemme huomauttamalla, kuinka _Richard Wagner_\n(1813-1883) kohotti musiikkidraamoissaan koko sivistyneen maailman\nomaisuudeksi Saksan sekä ritarirunouden (Tannhäuser, Lohengrin, Tristan\nja Isolde, Parsifal) että kansallisepiikan (Nibelungien piiri: Das\nRheingold, Die Walküre, Siegfried, Götterdämmerung), kehittäen loppuun\nne suuren taiteen viitteet, joita tämä runous oli varhaisesta alustaan\nsaakka sisältänyt.\n\n\n\n\nIII. LYRIIKKA.\n\n\n1. Latinankieliset teinilaulut.\n\nJuomalaulu Carmina Buranasta:\n\n    Potatores, exquisiti\n    licet sitis sine siti\n    et bibatis expediti\n    et scyphorum inobliti\n    scyphi crebro repetiti\n    non dormiant\n    et sermones inauditi\n    prosiliant.\n\n        Juomaveikot verrattomat,\n        lupa juoda, vaikkei jano!\n        Pohjaan siis nyt maljat omat,\n        ettei kita turhaan ano!\n        Sarkkasi siis täyteen kaada,\n        ettet nuku,\n        täyteen myöskin tulee saada\n        juttuin luku!\n\n    Qui potare non potestis\n    ite procul ab his festis,\n    non est locus hic modestis,\n    inter letos mos agrestis\n    modestie\n    et est sue certus testis\n    [ignavie].\n\n        Ellet juoda enää jaksa,\n        painu kauas juhlastamme!\n        Siinä mammanpoikain taksa,\n        sijaa heill' ei joukossamme.\n        Ämmien\n        vakuuttava näyte on hän\n        pehmeiden.\n\nRyhtyessämme käsittelemään keskiajan lyriikkaa on hetkeksi palattava\ntakaisin latinankieleen, koska se tämän runouden alalla näyttää vielä\nkerran raikasta elinvoimaa ja saavuttaa tuloksia, joissa on\nnykyhetkelläkin viehättävää tuoreutta. Sen verranhan olemme keskiajan\nlatinalaiseen kirjallisuuteen tutustuneet, että tiedämme sen\nosoittaneen tämän kielen joustavuuden ja kykeneväisyyden ilmaisemaan\nkeskiajan-ihmisen uusia käsityksiä; nyt kyseeseen tulevassa\nteinilyriikassa sen runokelpoisuus on hämmästyttävä.\n\nMuistellen repolaisrunoelman Ecbasis cuiusdam captivi (s. 79) syntyä\nmeidän ei ole vaikea kuvitella nuorta munkkia, joka ei viihdy\nkammiossaan, vaan karkaa ulkona houkuttelevaan vapauteen. Kun normannit\nhävittivät 800-luvun lopulla ja 900-luvulla rannikkojen luostarit,\njoutui suuri määrä munkkeja kulkeelle, anelemaan ylläpitoaan ja\nansaitsemaan sitä sekä Paternostereilla että maallisemmallakin\nlatinalla. Nämä kuljeksivat munkit (clerici vagantes) tulivat\njonglöörien ja spielmannien rinnalla messujen vakinaiseksi ilmiöksi,\npysyen omana erikoisluokkanaan siksi, että he osasivat kansankielisten\nsaarnojen, satujen ja laulujen lisäksi myös latinaista runoutta, jolla\nsaattoivat huvittaa sivistyneempää kuulijakuntaa, jos niin tarvittiin.\n\nKun sitten yliopistot vähitellen perustautuivat, tiedonjano ja uuden\nfilosofian viehätys valtasi ihmiset ja he kokoontuivat tuhatlukuisina\nkuuntelemaan kuuluisia opettajia, siirtyen heidän kuten esim. Abelardin\nmukana paikkakunnalta ja yliopistosta toiseen, syntyi uusi, maasta ja\nkansallisuudesta irrallaan oleva, köyhä, vapaita aatteita harrastava,\nsivistyskielenään latinaa käyttävä \"ylioppilasjoukko\", johon entiset\nvagantit sulautuivat ja joka oli mestari keveässä elämäntaidossa,\njonglöörien tarinoissa, spielmannien kepposissa, juomisessa ja\nrakastelemisessa. Parisin yliopiston tunnolle etupäässä lankeaa tämän\nuuden säädyn syntyminen; sieltä se levisi muualle Ranskaan, Saksaan\nja Englantiin sekä lopuksi pohjoismaihin; Italiassa se jäi\nhuomaamattomammaksi. Ranskassa sen huolettomia jäseniä sanottiin\n\"goliardeiksi\", joka nimi varmaan on johdettavissa sanasta gailliard =\niloinen veikko. Ruotsissa heidät tunnettiin nimellä \"driftedjäknar\",\nSuomessa myöhemmin nimellä \"kuljeksivat teinit\" (diaconus > djäkn >\nteini). Kun tämän joukkueen iva kohdistui etupäässä erehtyväisiin\nkirkon palvelijoihin, ja kun sen meno oli kaikkea muuta kuin\nylösrakentavaista, kirkko riisti goliardeilta heillä aluksi olleet\npapilliset oikeudet ja rupesi muutenkin ahdistamaan heitä, julkaisten\nuseissa kirkolliskokouksissa päätöksiä heitä vastaan. Ranskasta he\nhävisivätkin jo 1200-luvun loppuun mentäessä, mutta Saksassa heitä\ntavataan 1400-luvulla; köyhyyden vuoksi teinit kiertelivät\npohjoismaissa vielä myöhäisinä vuosisatoina, hankkiakseen itselleen\nylläpidon opiskelua varten yliopistoissa.\n\nGoliardit selittivät kuuluvansa veljeskuntaan, jonka oli muka\nperustanut joku \"piispa Golias\". Tämän myytillisen henkilön mainitsee\nGiraldus Cambrensis Kirkon kuvastin (Speculum Ecclesiae) nimisessä\nteoksessaan, tunnustaen hänet kirjallisesti sivistyneeksi, mutta\nankarasti moittien häntä huonosta elämästä. Hän muka ansaitsee nimensä\nhyvin, koska ei tee muuta kuin juo ja mässää, mistä näkyy, että\nGiraldus johtaa Goliaan latinan sanasta gula = ahmattius. Mutta\nGiraldus voi puhua ylioppilaiden keksimästä kuvitellusta henkilöstä.\nSitten on huomattava, että Bernard Clairvauxlainen käytti kirjeessään\npaavi Innocentius II:lle Abelardista nimeä \"Golias\", että Heloise\nkertoo tämän ylioppilaiden erikoisesti ihaileman oppineen saavuttaneen\nnaisten suosion lemmenlauluillaan, ja että eräs goliardruno: Piispa\nGoliaan muutos (Metamorphosis Goliae Episcopi), on varmasti Abelardin\njonkun oppilaan sepittämä kostoksi hänen tuomitsemisestaan 1141.\nTodennäköisesti Abelardilla on tärkeä osuus teinilaulujen syntyyn,\nvaikka emme voikaan varmasti sanoa, oliko juuri hän \"piispa Golias\".\nEnglannissa teinilaulut otaksuttiin Walter Mapin tekemiksi, vaikka\nsiitä ei ole todistuksia. Saksassa niiden sepittäjän arveltiin olevan\njoku \"Archipoeta\" tai \"Primas\", joka olisi kuulunut Kölnin piispan\nRainald von Dasselin seurueeseen ja mennyt hänen kanssaan Italiaan,\nylistämään Fredrik Barbarossan paavinvastaista politiikkaa.\nMahdollisesti \"piispa Golias\" ja hänen veljeskuntansa on goliardien\nleikinlaskua, johtunut juuri tästä nimestä ja juolahtanut helposti\nmieleen aikana, joka näki kerjäläismunkistojen synnyn; varmasti sen\nsijaan on ollut useampia runoilijoita, jotka ovat teinilauluja\nsepittäneet ja saattaneet ne muotiin; huomattavin ja varhaisin heistä\non voinut olla Abelard.\n\nGoliard-runous on säilynyt kahtena 1200-luvulla syntyneenä kokoelmana:\ntoinen Englannissa, Oxfordissa, julkaistu 1839-1844, tunnettu Walter\nMapin nimellä ja sisältäen vakavampia runoja, toinen Baijerissa\nolevassa Benedictbeurenin luostarissa (nykyisin Münchenissä), josta\nnimi _Carmina Burana_ (\"Beurenin laulut\"), julkaistu 1847 ja sisältäen\nhilpeämpiä säkeitä. Sen voidaan ajatella syntyneen siten, että\nlatinantaitoiset ylioppilaat, jotka varmaan osasivat rahvaan\nkeskuudessa aina versonutta luonnonlyriikkaa ja ballaadeja, rupesivat\ntyydyttämään lauluhaluaan sepittämällä niiden aiheista myös\nlatinankielisiä säkeitä. Mallina oli latinankielinen sekä maallinen\nettä virsirunous, sujuva dimetri, joka oli jo siirtynyt korkoon ja\nloppusointuun, ja luisti miellyttävästi ja sirosti. Nämä\nlatinankieliset sepitelmät tulivat ylioppilaiden yleisomaisuudeksi,\nkoska kansallisuudesta huolimatta kaikki niitä ymmärsivät, ja\nerikoisesti suosimiksi, koska niillä oli \"sivistyksen\" leima. Kun\nylioppilaiden joukossa varmaan oli ajan sukkelimmat ja vapaahenkisimmät\nälyt ja heidän elämänkäsityksensä oli kaikkea muuta kuin askeettinen,\noli luonnollista, että antiikin ja kirkon jalo kieli pian joutui\ntulkitsemaan sekä terävää pilkkaa että naturalistisia nautintoja,\nVenuksen ja Bacchuksen palvontaa, ja että se usein sopeutui säkeiksi,\njoilla yhä on viehättävä leima. Niinpä esim. teinien juomalauluista\nmonet (Gaudeamus igitur ym.) ovat vieläkin ylioppilaiden laulukirjoissa\nkunniasijalla.\n\nKuuluisin goliardruno lienee Goliaan tunnustus (Confessio Goliae),\njossa tämä mystillinen henkilö, apotti Coignardin varhainen esikuva,\nkerskaillen kertoo nautinnoistaan, pitäen kuin Hafiz viiniä runouden\npäätekijänä. Seitsemän säkeistöä siitä muodostaa oman ehyen\nkokonaisuuden ja on tunnettu juomalauluna: Meum est propositum jne.\nMuut Goliaan nimeen liitetyt laulut ovat mitä terävintä paavien,\nkardinaalien, prelaattien ja munkkien ruoskimista, saavatpa toisetkin\nsäädyt, porvarit, talonpojat ja kerjäläiset, tarpeellisen osuutensa.\nMutta sitten helähtää hienompia säveleitä. Kevään ja luonnon ylistys on\nvakinaisena aiheena:\n\n    Fronde nemus induitur, jam canit philomena,\n    cum variis coloribus jam prata sunt amoena;\n    spatiare dulce est per loca nemorosa,\n    dulcius est carpere jam lilium cum rosa;\n    dulcissimum est ludere cum virgine formosa.\n\n    Lehviin lehto pukeutuu, jo laulaa satakieli,\n    kukkaniityn kulkijan niin iloinen on mieli;\n    suloista on käyskennellä metsän varjostoissa,\n    suloisempaa poimia viel' lilja, ruusu noissa,\n    suloisinta kisa kera immen lehtoloissa.\n\nSamoin on yleistä nuorten neitojen ylistys ja avomielinen erotiikka,\njolloin säkeet joskus muistuttavat suorasukaisessa vaativaisuudessa\nitalialaista contrastoa. Pyhän Neitsyen kehtolaulun pojalleen goliardi\nsen sijaan sepittää puhtaasti, sirosti ja hartaasti:\n\n    Dormi, fili, dormi! mater\n      cantat unigenito;\n    Dormi, puer, dormi! pater\n      nato clamat parvulo.\n\n    Lectum stravi tibi soli,\n      dormi, nate bellule!\n    Stravi lectum foeno molli,\n      dormi, mi aimule.\n\n    Ne quid desit, sternam rosis,\n      sternam foenum violis,\n    pavimentum hyacinthis\n      et praecepe liliis.\n\n    Si vis musicam, pastores\n      convocabo protinus;\n    illis nulli sunt priores,\n      nemo canit castius.\n\n        Uinu, lapsi, uinu! laulaa\n          äiti ainosynnylle;\n        Uinu, lapsi, uinu! laulaa\n          isä ihmepojalle.\n\n        Maahan vuoteen laitin sulle,\n          nuku, kaunokaiseni!\n        oljin pehmein ootetulle,\n          nuku, armahaiseni!\n\n        Tuudin sinut ruusuvuotein,\n          oljet kylvän orvokein,\n        permannonkin hyasintein,\n          seimen liljaseppelein.\n\n        Laulua jos tahdot kuulla,\n          oitis pyydän paimenet;\n        puhtahammalla ei suulla\n          soineet ole sävelet.\n\nJa omaa kiertolaiselämäänsä vagantti ylistää seuraavin säkein:\n\n    Feror ego veluti sine nauta navis,\n    Ut per vias aeris vaga fertur avis.\n    Non me tenet vincula, non me tenet clavis.\n    Quero mihi similes et adjungor pravis.\n\n    Kuljen kuten merellä laiva ilman miestä,\n    Lintu läpi ilmojen tietämättä tiestä;\n    Pidätä ei kahlehet, siedä en mä iestä,\n    Sovin omaan joukkoon vain -- paremmat saa piestä.\n\n\n\n\nIII. LYRIIKKA.\n\n\n\n2. Provencelainen, ranskalainen, italialainen, espanjalainen ja\nportugalilainen laulurunous.\n\n\n1\n\nKoskettaessamme aikaisemmin (s. 124) muutamin sanoin provencelaisen\nrunouden syntyyn viittasimme siihen, että Andalusian arabialaisten\nviljelemä zéjel- (zagal-) laulanto on ollut tunnettua Provencessa\nsaakka ja houkutellut sikäläisiä lauluseppoja sovittamaan omakielisiä\nsanoja sen mittoihin ja säveliin. Tämä Guilhem IX:n runojen ja mainitun\narabialaisen runouden vertailusta ilmennyt tosiasia on tärkeä\nkulttuurihistoriallinen näyte idän ja lännen suhteista: arabialaisten\nvälittävä toiminta ei rajoittunut vain kreikkalaisen filosofian\nsaattamiseen Euroopan kuuluville, vaan ulottui myös runouden alalle.\nTrubaduurirunous, joka on tuntunut jonkin verran vieraalta. Euroopan\nmaaperään kuulumattomalta kukalta, valkenee arabialaisen runouden\ntaustaa vastaan synnyltään ja ulkoasultaan selväksi ja ymmärrettäväksi.\nKun tiedämme, kuinka laajalle ulottuvan laulun muodin provencelainen\nrunous vuorostaan aiheutti muussa Euroopassa, emme voi muuta kuin\nihmetellä sen vaikutuksen syvyyttä, mikä itämaiden kirjallisuudella on\ntällaisia salaisiakin teitä myöten ollut länsimaiden kulttuuriin. Kuten\nolemme sanoneet: laulu kaikui Provencessa vanhastaan, sen tarvitsematta\nsiinä suhteessa herätystä. Mutta sen lähtöön trubaduurirunouden tielle\non vaikuttanut arabialaisten runous ja tämän ensimmäinen tunnettu\nmukailija provencenkielellä, mainittu Guilhem IX Poitierslainen.\nJostakin syystä, ehkä etelästä tulevien sävelien kauneuden vuoksi, tämä\nuusi laulanto tuli pian muotiin ja alkoi versoa itsenäisesti, kehittäen\nomia muotojaan. Tässä kehityksessä on ollut kolme päätekijää:\nvarakkaissa, rauhallisissa oloissa kasvanut _ritari_, joka oli\nsivistyneempi kuin esim. pohjoisemmat naapurinsa ja joka oli perehtynyt\nkuljeksivien laulajien säveliin ja säkeisiin; tuo kuljeksiva laulaja,\nvanha ystävämme _joglari_ (sanan provencelainen muoto), joka saattoi\nretkeillä kaukana etelässä, jopa arabialaisten alueella, oppien siellä\nuusia säveleitä ja sepittäen niihin omia sanojaan, joilla sitten\nhuvitti kotiseutunsa linnanväkeä; ja latinantaitoinen _hengellisen\nsäädyn jäsen_ tai kuljeksiva _teini_, jotka saattoivat kertoa, miten\nroomalainen kirjailija Ovidius oli kehittänyt näiden laulujen keskeisen\nasian, lemmen, suoranaiseksi taiteeksi. Se näistä, joka oli etevin\nrunoilija tai säveltäjä tai molempia, sepitti sanat (mot) ja sävelen\n(so); jos hän oli ritari, hän antoi joglarin esittää sen, mutta jos\nhän oli itse joglari, hän ei tätä apua tarvinnut. Trubaduurit\n(provencelainen sana trobaire l. trovador johtunee teonsanasta trobar =\nlöytää, keksiä; arab. sana tariba merkitsee \"ilon tunteen\nherättämistä\") olivat usein ritareita, mutta myös alempisäätyisiä, ja\nkääntyivät taiteellaan linnojen sivistyneiden piirien puoleen. Näin\ntrubaduurirunous omistautui heijastamaan ja palvelemaan ritarisäätyä,\nsen oloja ja mielihaluja, jotka muuttuivat ja monipuolistuivat\nerikoisesti ristiretkien johdosta. Mutta jo ilman näitäkin oli täällä\nylhäisön naisen asema sellainen, että se oli omiaan kehittämään häntä\npalvovaa lemmenrunoutta. Rikkaat perijättäret joutuivat naimisiin\nmelkein lapsina, heidän omien tunteidensa tulematta kysymykseen, mutta\nnäyttävät saaneen nauttia avioliitossaan, ainakin linnan herran ollessa\nsota- tai ristiretkillä, suurta vapautta. Ollen huvin- ja\nelämänhaluisia näistä kauneista linnanrouvista tuli luonnonlain\nvälttämättömyydellä herransa seurueeseen kuuluvien soturien ja\njoglarien kohteliaisuuden, kunnioituksen, salaisen palvonnan ja lemmen\nkohteita. Niin pian kuin kirjallinen harrastus ja säkeiden näpertely\njostakin syystä, joka ei ole aina helposti selvitettävissä, tuli\nmuotiin, oli asiaan kuuluvaa, että huokailevat ritarit ja knaapit\nrupesivat niiden avulla kolkuttamaan lemmenlinnan porttia. Jo se, että\nne osoitettiin linnan herrattarelle, jolle keksittiin mitä kauneimpia\nsalanimiä, oikean nimen käyttö kun olisi ollut sopimatonta ja vienyt\nleikiltä salaperäisyyden sille antaman viehätyksen, oli omiaan\nsäätämään ritarin sanat mitä säädyllisimmiksi ja kunnioittavimmiksi,\npuhumattakaan knaapista tai joglarista, joiden tietenkin tuli\nilmaisukeinojensa erikoisella hienoudella pyytää anteeksi, että olivat\nrohjenneet kohottaa katseensa niin korkealle. Tällaiset kunnioittavan\npalvonnan osoitukset saattoi siveinkin herratar ottaa vastaan, ja näin\nsyntyi provencelainen lemmenrunous. Sen säädyllinen sävy on antanut\naihetta siihen luuloon, että provencelaiset herrattaret todella olivat\nnaisellisen puhtauden esikuvia; tutustuminen etelän tuliseen\ntemperamenttiin ja keskiajan elämään yleensä kuitenkin osoittaa, että\nheille tehdään tällöin vääryyttä liioittelemalla heidän siveyttään.\n\nProvencelainen kieli ja runous kehittyivät varhain. Sen kielioppi,\njonka latinan, Donatuksen, mukaan (Donatz proensals) sepitti n. 1250\ntrubaduuri Uc Faidit, on Euroopan uusista kielistä ensimmäinen. Raymon\nVidal sepitti myöhemmin sekä kieli- että runo-opin (Rasos de trobar),\nselittäen etelän kielen, lengua limosinan, ja pohjoisen, la parladura\nfrancescan, leviämistä ja laatua, ja pitäen edellistä sopivampana\nrunouteen. Runot ja sävelet kirjoitettiin talteen laulukirjoihin, joita\non eri maissa säilynyt n. 25, ja joista niitä, niiden säveliä ja\nsepittäjiä koskevat tiedot on enimmäkseen saatu. Vanhimmat niistä\nperiytyvät 1200-luvun keskipalkoilta. Sisällys on toisissa järjestetty\nlaulujen kolmen päälajin: sirventesien, cansojen ja tensonien, ja\nnäissä taas tekijäin mukaan. Tekijäin yhteyteen on usein liitetty\nelämäkerrallisia tietoja. Trubaduurien varsinaisen elämäkerraston\njulkaisi 1575 eräs Jehan de Notredame eli _Nostradamus_, sepitettyään\nsen tietenkin silloin vielä olemassaolevan runsaan aineiston\nperusteella, mutta kuitenkin niin kritiikittömästi, että toden ja\ntarinan rajaa on usein vaikea erottaa. Laulukirjoista tunnetaan 111\ntrubaduuria, mutta Nostradamuksen ja muista maininnoista heitä\ntiedetään olleen n. 360, niistä 14 naista, mikä osoittaa tämän Euroopan\nvarhaisimman taidelyriikan uskomatonta runsautta.\n\nProvencelaisen lyriikan lajeista mainittakoon, että vanhin nimi\nnäyttää olleen vain vers (= säe), jolla tarkoitettiin mitä hyvänsä\nlaulettavaksi aiottua runoa, riippumatta aiheesta tai muodosta. Tällöin\nse on vielä versonut verraten vapaasti kansanomaisesta pohjastaan.\n1100-luvun lopulla ruvettiin lemmenlauluja sanomaan cansoiksi (canso)\nja poliittisaiheisia runoja sirventeseiksi (sirventesc > sirvent =\npalvelija). Viimemainittu nimi johtui siitä, että sepittäjänä oli\ntavallisesti joku lääninherran alainen, joka halusi innostaa isäntäänsä\nja pilkata tämän vihollisia. Ulkoasultaan sirventesi tehtiin usein\nsamanlaiseksi kuin jokin tunnettu ja suosittu canso, jotta se näet\nvoitaisiin laulaa \"tutulla nuotilla\" ja sen kautta leviäisi laajalle.\nTenson oli kahden hengen väittelylaulu, molemmilla yhden säkeistön\nsananvuoro, aiheen ollessa tarkemmin rajoittamatta; sen alaosasto oli\npartimen (ransk. jeu parti = leikkiottelu): ensimmäisessä säkeistössä\nesitettiin kaksi vaihtoehtoa, joista väittelijät valitsivat kumpikin\nomansa, puolustaen kantaansa vuorosäkeistöin. Usein lopuksi puolueeton\ntuomari ratkaisi riidan. Pastoreta (myöhemmin pastorela) tarkoittaa\nrunoa, jossa kuvattiin ritarin lemmenleikkiä paimenettaren kanssa ja\njoka tietenkin on kaikua Vergiliuksen Bucolicasta. Kaikki nämä ovat\nasultaan samaa perustyyppiä; säkeistöjä (cobla) on viisi tai enemmän\nynnä lisäksi yksi tai kaksi kuulijan tai joglarin puoleen kääntyvää\nesittely- tai puhuttelurivistöä (tornada), vaihdellen kuitenkin\nyksityiskohdissa. Loppusoinnutus (= rim, provencelainen sana) on\ntaiturimaista, sirosti ja mutkallisesti palmikoitua kuin käärmeen\nselkä, nykyisen käsityksen mukaan liian runsasta. Dansa ja balada\nolivat tahdikkaita tanssilauluja, joissa oli kertosäkeistö. Alba\n(= aamu) oli aamulaulu, jolla yövartija pakotti rakastavaiset eroamaan\ntai jossa nämä itse keskustelivat yhdessäolon keskeyttämisestä, koska\naamu valkeni; siinä oli kertosäkeistö ja se voi olla Ambrosiuksen\n\"kukonlaulun\" (I, 440) kaukaista, maalliseksi muuttunutta kaikua.\nTunnemme sen hyvin Romeon ja Julian keskustelusta, kun leivo keskeyttää\nheidän lemmenyönsä. Serena ilmaisi yön ja lemmenkohtauksen kaipuuta ja\nodotusta; breus eli letra oli lemmenkirje; sestinassa oli kuusi\nsäkeistöä, mutta jokaisessa sama läpikulkeva loppusointu; planh (lat.\nplangor = valitus) oli valitusruno; romance oli ristiretki- tai\nalbigenssiaiheinen keskusteluruno. Kaksi eri tyyliä kehittyi: estilh\nclus l. hämärä, ja estilh clar l. selvä. Edellinen oli tunnettu\nmutkallisesta soinnutuksestaan, haetuista vertauksistaan ja ajatuksensa\nhämäryydestä, jälkimmäinen -- senkin ulkoasun kyllä ollessa moitteeton\n-- selvyydestään. Sattuvasti huomautti trubaduuri Guiraut de Borneil,\nettä ajatukseltaan selvä runo sisältää taidetta (ja taituruutta)\nenemmän kuin se ilmaisee.\n\n\n2\n\n_Guilhem Poitierslainen_ on hyvä esimerkki siitä, minkälainen etelän\nelämänhaluinen ritari saattoi olla. Hänen elämäkerrassaan sanotaan\nnimenomaan: Poitiers'n kreivi oli maailman kohteliaimpia miehiä ja\nsuurimpia naisten viettelijöitä, mitä on löytynyt, urhoollinen ritari\nja kokenut lemmenseikkailija. Hän taisi hyvin runoilla ja laulaa, ja\nharhaili pitkän aikaa maailmalla tarkoituksena naisten vietteleminen.\nV. 1101 hän meni ristiretkelle mukanaan 30.000 soturia ja yhtä monta\nnaista, kärsi perinpohjaisen tappion, kävi pyhällä haudalla ja palasi\nkotiin yksin, sallimatta näinkään suurien onnettomuuksien hilpeätä\nlaulunhenkeänsä lannistaa. Hänen säilyneistä runoistaan kuvastuu tämä\nhänen kevytmielisyytensä: ne ovat meidän käsityksemme mukaan\nkarkeahkoja ja epäsiveellisiä; eräs kertoo kansanomaisen kaskun\nmiehestä, jota naiset luulivat kuuromykäksi; viimeisessä katuvassa\nrunossaan hän lausuu: \"Paljon olen rakastanut iloa ja pilaa,\nlähellä ja kaukana, kotona ja kylässä. Nyt luovun ilosta ja pilasta\nja turkisreunaisesta kirjopuvusta\". Hänen runonsa ovat vielä\nvers-muotoisia: mainittu katumusruno esim. on sommiteltu nelirivisistä\nsäkeistöistä, joiden sointukaava: aaab, cccb, dddb jne., on melkein\nsama kuin arabialaisessa zéjelissä (s. 125).\n\nGuilhemin pojan tytär oli ennen mainittu Akvitanian Eleanor, joka antoi\nkätensä ja rikkaat maakuntansa ensin Ranskan kuninkaalle Ludvig VII:lle\nja sitten, kun tämä oli hylännyt hänet hänen siveettömyytensä vuoksi,\nEnglannin kuninkaalle Henrik II:lle. Hänen Bordeaux'ssa ollutta hoviaan\nvoi sanoa ensimmäiseksi \"rakkauden hoviksi\" (cour d'amour) tai Euroopan\nensimmäiseksi \"salongiksi\", koska hän suosi trubaduureja ja koska\nsiellä lempi muuttui siroksi seuraleikiksi, jonka olemusta tutkittiin\nkaikilta eri puolilta. Tässä lemmen käsittelyn teennäisessä,\nepäluonnollisessa, kirjallisessa tyylissä, jonka syntymistä keskiajan\nomista edellytyksistä on vaikea käsittää, näemme Ovidiuksen Ars amandin\nvaikutusta ja siitä alkunsa saaneita, ehkä toisaalta madonnan\npalveluksesta periytyneitä ajattelutapoja. Seurauksena tästä lemmen\n\"kirjallistumisesta\" oli sen ilmaisukeinojen sivistyminen, mutta\nsamalla sen itsensä epärunollistuminen. Runouden harrastuksen Eleanor\nkuten muistamme vei Englannin hoviin, ja sen perivät hänen tyttärensä,\nviljellen sitä Troyes'ssa, Chrestienin kotikaupungissa, Champagnen\nkreivien hovissa. Eleanor on siis vaikuttanut erikoisen tärkeästi\ntrubaduurirunouden sekä kehittymiseen että leviämiseen ja siten koko\nritarirunouden syntyyn.\n\nEleanorin alueella eli omituinen, alhaissäätyinen, karhea runoilija\nnimeltä _Marcabru_, jolta on säilynyt 43 runoa. Hän oli kuuluisa\nsyövyttävän häikäilemättömistä sirventeseistään, ollen -- lausuu hänen\nelämäkertansa -- \"niin paha suustaan, että Guianan linnanherrat lopulta\nsurmauttivat hänet, koska hän oli puhunut heistä hyvin pahoja\".\n[Tyyni Haapanen-Tallgren: Trubaduureja. WSOY. Kaikki muut käännökset\npaitsi Bertrand de Bornia olen rohjennut ottaa tästä teoksesta.] Hänen\nnämä sirventesinsä ovat siis olleet yhtä tehokkaita kuin eräiden\narabialaisten runoilijoiden kvasidat, joiden häväistysvoima oli kuten\nmuistamme niin suuri, että se saattoi koitua tekijänsä oman pään\nmenoksi (I, 161). Marcabru on myös saanut vaikutuksia arabialaisesta\nrunoudesta, jossa tavallista lyhyttä huudahtavaa kertosäettä hän\nensimmäiseksi käyttää. Hän itse ilmoittaa olleensa \"ruskean naisen\",\nehkä siis arabialaisen vaimon poika, sillä muita hän tuskin olisi\nerikoisesti sanonut \"ruskeiksi\", ja saattoi tämä hänen ehkä halveksittu\nsekarotuisuutensa olla hänen katkeruutensa syvin lähtökohta. Hänen\nrunoissaan on näytteitä sopusointuisestakin tunne-elämästä.\n\nGuilhemillä oli vasallina Eble II, Ventadornin varakreivi, myös\ntrubaduuri. Hänen hovissaan kasvoi alhaissäätyinen poika nimeltä\nBernart, joka älykkyydellään ja kauneudellaan herätti kreivin huomiota\nja sai tämän johdosta jonkin verran kasvatusta. Isäntänsä esimerkin\nmukaan -- ehkä suoranaisen opetuksen johdosta -- hän ryhtyi sepittämään\nrunoja, valiten huokailunsa kohteeksi linnan herrattaren, mutta kenen\nheistä, sillä heitä ehti olla tässä asemassa kolme, on tuntematonta.\nOliko nuori runoilija liian kaunis ja linnanrouva sen johdosta\nmyöntyväisempi kuin hän aluksi oli luullut, vai eikö linnanherra\nymmärtänyt leikkiä? -- sitä ei voi tietää: lopputuloksena oli, että\nrouva katkaisi suhteen ja _Bernart de Ventadorn_ sai lähteä etsimään\ntrubaduurien kuninkaan kruunua muualta. Hän turvautui Eleanoriin, joka\nsilloin oli Normandian ruhtinattarena, ja meni hänen mukanaan\nLontooseen. Oltuaan Englannin runollisen hovin kaunistuksena hän\nmyöhemmin palasi Etelä-Ranskaan, herkisti laulullaan Toulousen\nRaimon-kreivin ja Narbonnen ruhtinattaren Ermengarden hovia, ja kuoli\ntrubaduurien tunnustettuna kuninkaana jolloinkin 1100-luvun\nloppuvuosina, erään tiedon mukaan Dalonin luostarissa, josta oli saanut\nlopullisen satamansa. Hänen runonsa, joita on säilynyt 45, ovat\ncansoja, lemmenrunoja, joissa säkeistöjen rakenne ja soinnutus on jo\nsangen kehittynyt. Niistä ilmenee, että hän on tuntenut latinankielistä\nrunoutta, josta kotoisin olevia vertauksia joskus käyttää. Parhaimmat\nhän on osoittanut salanimelle Bel Vezer (= kaunis nähdä), joka on joku\nVentadornin linnanrouva. Hänen runoutensa keskuksena on yleensäkin\n\"donna\", tuo keskiajan-ihmisen valkea, suojelusta kaipaava, suloista\nlempeä lahjoittava naisihanne, johon olemme jo tutustuneet\nritarirunoudessa, mutta aina ilmeisesti edustaen jotakin todellista,\nelävää ihmistä: muuten ei voisi ymmärtää, mistä Bernart olisi saanut\nsäkeisiinsä niiden ilmaiseman luonnollisen ja aidon intohimon,\nsydämellisen, hellän, melkein lapsellisen tunteen:\n\n\"Yöllä kun nukuin, herätti minut satakielen suloinen laulu ilon\nhurmioon ja aloin ajatella ja miettiä rakkautta, sillä se on runoni\nparas alku. Ilolle antaudun aina, ja ilosta lähtee lauluni.\n\n\"Minun iloni rinnalla on kaikki muu ilo vähäistä... Kun muistelen hänen\niloista ruumistaan, kuinka se on hyvin muovailtu, hänen kohteliasta\nolemustaan ja kauniita puheitaan, ei kiitokseni ikinä riitä. Saisin\nylistää häntä kokonaisen vuoden ennenkuin ehtisin sanoa totuuden\".\n\nTodellisen ja vaikuttavan lemmen lisäksi Bernartin runoja elävöittää\nraikas ja aito luonnontunne, ei vain sovinnainen kevät, jolla oli tämä\ntehtävä jo antiikin runoudessa, eikä satakieli, jonka laulu oli\ntrubaduureilla liian yleistä, tuoden mieleen kuluneen levyn. \"Kun kukka\nilmaantuu vihreän lehden viereen\", hän runoilee, \"ja näen ilman\nselkeänä ja kirkkaana, kun lintujen armas laulu lehviköissä virvoittaa\nsydäntäni ja täyttää sen suloisuudella, täytyy laulaa minunkin, jonka\nsydämessä on niin paljon iloa\".\n\n    Kuin aikaan armaan toukokuun\n    mun silmissäni kukkii maa.\n    Niin Amor mielen kirkastaa.\n    Se lumeen kukkasia tuhlaa\n    ja talvi on kuin kevään juhlaa,\n    kun armahin ja riemukkain\n    soi sydämensä mulle vain.\n\nGironden pohjoisrannalla, Limousinissa, oli pieni läänitysalue nimeltä\nBlaya, jonka herrana oli 1100-luvulla eräs _Jaufré Rudel_, tunnettu\nvain siitä, että hänestä kerrotaan trubaduuriromantiikalle kuvaava\nlegenda, ja että hänen nimellään kulkee seitsemän runoa. Tarinan mukaan\nhän alkoi haaveilla palestiinalaisen Tripoliin ruhtinattaren kehutusta\nhyvyydestä ja lempeydestä niin, että sepitti hänelle runoja ja ruveten\nristiritariksi lähti katsomaan häntä. Sairastuttuaan merellä hän\neli vain niin kauan, että sai kuolla unelmoimansa ruhtinattaren\nsylissä. Olipa legendan totuuspohja mikä hyvänsä, siitä on tullut\nkauneusarvonsa, \"kaukaisen rakkauden\" vuoksi romanttinen aihe, jota\nmonet runoilijat (mm. Uhland, Heine, Carducci ja Rostand) ovat\nkäyttäneet. Kolme Rudelin runoa haaveilee \"kaukaisesta rakkaudesta\":\n\n    Niin toukokuussa viehättää\n    mua laulu linnan kaukaisen.\n    Kun loittonen ja laulu jää,\n    ma muistan lemmen kaukaisen.\n    Pää painuu, mieli murhettuu,\n    ja lauluntäysi kukkain kuu\n    on mulle talvi jäinen vain.\n\nSivuutamme lyhyesti mainiten selvän tyylin ansiokkaan edustajan\n_Guiraut de Borneilin_ (n. 1170-1220), jolta on säilynyt 81 runoa, mm.\nhieno, melkein uskonnollinen alba. \"Hän oli kaikista ennen ja jälkeen\neläneistä trubaduureista etevin\", lausutaan hänen elämäkerrassaan:\n\"Siksi häntä sanottiin trubaduurien mestariksi, joksi häntä kutsuvat\nvieläkin kaikki ne, jotka ymmärtävät nerokasta, rakkauden ja viisauden\nsirostamaa ilmaisutapaa. Hän vietti talvet koulussa oppiakseen, mutta\nkierteli kesät hoveissa, mukanansa kaksi laulajaa, jotka esittivät\nhänen runojaan\". Hänen aikalaisensa _Arnaut Daniel_ (18 laulua) oli\ntaas hämärän tyylin pääedustajia, tunnettu oppineisuudestaan ja\nmutkallisesta taiturimaisuudestaan, kätkien ajatuksensa, mikäli oli ne\nperille saakka vienytkään, siroihin sointukuvioihin, ja johtaen\ntrubaduurirunouden liiaksi \"oppineisuuden\" piiriin. Dante ilmoittautui\nteoksessaan Kansanomaisesta kaunopuheisuudesta (De vulgari eloquentia)\nArnaut'n oppilaaksi ja asetti hänet kiirastulessa filosofisen\nrunoilijan Guido Guinicellin seuraan, joka sanoi hänestä (Kiirastuli,\nXXVI, 115-119):\n\n    \"Ah veikko\", virkkoi hän, \"tuo, jonka sulle\n    osoitan sormellain\" -- hän näytti yhtä --\n    \"parempi seppä oli äidinkielen.\n\n    Säkehet lemmen, tarun suorat sanat\n    hän kaikki voitti...\"\n\nDanten kysymykseen Arnaut vastaa provenceksi yhdeksän säkeen\npituudelta, mikä osoittaa, kuinka perehtynyt italialainen mestari oli\ntähän kieleen.\n\nMainitussa kirjassaan Dante ylistää Guirauta oikeamielisyyden, Arnauta\nrakkauden ja Bertran de Bornia aseiden laulajana. Viimemainitun hän\nsijoitti eripuraisuuden aikaansaajana Englannin kuninkaan Henrik II:n\nja hänen poikiensa Henrik Nuoren, Rikhard Leijonamielen ja Geoffrey\nBretagnelaisen välillä syvälle helvettiin (Helvetti, XXVIII), antaen\nhänelle lyhdyksi käteen hänen oman päänsä. _Bertran de Born_\n(n. 1140-1215), Périgordissa olevan vähäpätöisen Hautefortin linnan\nköyhä parooni, tekikin sirventeseistään päättäen tässä suhteessa kaiken\nvoitavansa, kiihoittaen mainittuja prinssejä heidän isäänsä ja\ntoisiaan, ja erikoisesti heidän vasallejaan heitä kaikkia vastaan, ja\nviihtyen yleensä tässä alituisessa sodan melskeessä kuin kala vedessä.\nHäntä on sanottu \"keskiajan Tyrtaiokseksi\", mutta väärin, sillä hänen\nrunottarensa ei juuri innoitu ylevistä ajatuksista eikä urhouden\nkauneudesta, vaan suoranaisesta taistelun melskeestä. Hänen elämästään\ntiedetään sen verran, että on hyvällä syyllä päätelty hänen joskus\nsotineen urheammin suulla kuin aseilla. Bellonan ohella hänkin palvoi\nVenusta. Yleisvaikutelmana hänen runoistaan (43) on hurjapäinen,\niloinen, liukaskielinen ja vehkeilevä soturi, jonka runohepo hirnui\ninnosta kuullessaan taistelun lähestyvän. Näytteeksi kielestä ja\nsoinnutuksesta otettakoon tähän pari säkeistöä:\n\n    Bem plai lo gais temps de pascor,\n    que fai fuolhas e flors venir,\n    plai me, quand auch la baudor\n    dels auzels, que fant retentir\n    lor chant per lo boscatge,\n    e platze me, quand vei per los pratz\n    tendas e pavalhons fermatz,\n    e ai grand alegratge,\n    quan vei per campanhas rengatz\n    cavalliers e cavals armatz.\n\n    E platz mi, quan li corredor\n    fant las gens e l'aver fugir,\n    e platz me, quan vei apres lor\n    gran ren d'armatz ensems venir,\n    e platz me en mon coratge\n    quan vei fortz chastels assetgatz\n    els barris rotz et esfondratz\n    e vei l'ost el ribatge,\n    qu'es tot entorn claus de fossatz\n    ab lissas de fortz pals serratz.\n\n        Mä iloitsen, kun kevätsää\n        taas saapuu, kukat puhkeaa,\n        mä iloitsen, kun heläjää\n        nyt riemuin ilma, metsä, maa,\n        jo lintuin laulelosta.\n        Ja iloni, kun kedolla\n        on telttarivi valkea,\n        mun loistaa katsannosta,\n        kun ritarit jo ratsunsa\n        suo rintamassa riehua.\n\n        Ja vasta mua miellyttää,\n        kun airut kansan karkoittaa,\n        kun yhteen ryntää urhot nää\n        ja iskun antaa sekä saa.\n        Ja sehän jymy, josta\n        ma nautin vaaran hurmassa,\n        kun muurilla saan sotia,\n        ja juovun taistelosta,\n        kun eess' on jylhä rintama\n        ja vallihauta valtava.\n\n                  [Käännös kirjoittajan.]\n\n\n3\n\nEi ole syytä laajentaa esitystämme luonnehtimalla useampia\nrunoilijoita. Trubaduurien laulu tuhoutui albigenssisodissa\n(1211-1229), jolloin sen tyyssijat, iloisten ritarien linnat, julmasti\nhävitettiin. Monet trubaduurit pakenivat Espanjaan ja Italiaan,\nhankkien siellä taiteelleen kunnioitetun aseman. Provencen kielen\nkäyttö ei kuitenkaan unohtunut, vaan jatkui runoudessakin. Sen\nkeskukseksi tuli nyt Toulouse, trubaduurien vanhan ystävän Raymond V:n\nhovikaupunki, joka oli sankarillisesti puolustautunut kaksikymmentä\nvuotta ja jäänyt lopuksi valloittamatta. Seitsemän porvaria perusti\nsiellä 1323 erikoisen seuran (\"Toulousen seitsemän trubaduurin ylen\niloinen seura\" -- La sobregaya companhia dels set trobadors de Tolosa),\njoka pyysi \"kunnioitettavia herroja, ystäviä ja tovereita, sen tieteen\ntaitajia, josta saavutamme iloa, nautintoa, hyvää aistia, arvonantoa ja\nkohteliaisuutta\", ottamaan osaa toukok. 1 p. 1324 pidettäviin\n\"kukkakilpailuihin\" (Jeux Floraux). Palkinnoiksi parhaista runoista\nannettiin kultaisia tai hopeisia orvokkeja tai muita kukkia. Näin\nsyntyi Toulousen Akatemia (Académie des Jeux Floraux), joka kestettyään\nmonet vaiheet on olemassa vielä tänään ja jakaa kukkapalkintojaan.\nRunoilijat, jotka se kruunasi 1400-luvun loppuun mentäessä, olivat\nsamanlaisia, porvarillisia, vaatimattomia säeseppoja kuin Saksan\nminne-runoilijain jälkeläiset, \"mestarilaulajat\". Tällaiseksi muuttui\nsiis lopulta trubaduurien lyriikka.\n\nProvencenkieli eli kirjallisuudessa seuraavinakin vuosisatoina, tosin\nhajoten trubaduurien yhteisestä muodosta eri murteiksi. Huomattavia\nsaavutuksia mainitaan sekä lyriikan että draaman alalta, ensinmainitun\nyleisenä, suosittuna muotona kansanomainen joululaulu (noel), ja joukko\nrunoilijoita pitää vuosisadasta toiseen yllä vanhoja keskiaikaisia\nperinteitä. Toivokaamme, että meidän suodaan uuden ajan kirjallisuuden\nyhteydessä aikanaan tehdä selkoa Provencen kirjallisuuden elpymisestä.\n\n\n4\n\nPohjois-Ranskan eli varsinaisen _ranskalaisen_ lyriikan pohjana on\nollut kansan luontainen lauluhalu, joka on ilmennyt mm. ennen\nmainitsemissamme (s. 123) tanssilauluissa. Nämä ovat tietenkin olleet\ntunnettuja ja käytännössä vanhalla latinalaisellakin pohjalla, mutta\nnäyttävät kuitenkin keltit erikoisesti niitä harrastaneen. Vanha\nranskalainen sana carole, englannin carol, joka voi olla\nkelttiläisperäinen (bret. koroll = tanssi, wal. carol = laulu) tai\njohtunut latinan sanasta corolla (= seppele, ympyrä), tarkoittaa\ntällaista piirilaulua ja tanssia, ollen ilmeisesti sen vanhin\ntunnettu varsinainen nimi. Carole-tansseja esitettiin kaikissa\njuhlatilaisuuksissa, mutta varsinkin valon synnyn ja kevään juhlissa,\njouluna ja toukokuussa. Kristinusko ei saanut näitä menoja lopetetuksi,\nvaan tyytyi muuttamaan niiden luonnetta: joulutanssi esim. suoritettiin\nnyt seimen ympärillä, joskus kirkossakin, ja sanat muuttuivat joulu- ja\nkehtolauluiksi. Siinä tarkoituksessa on sepitetty esim. mainittu\nteinilaulu Dormi fili... Näin tuli vanhalla carole-esityksellä olemaan\ntärkeä osuutensa keskiajan näytelmän syntyyn.\n\nKirkon ulkopuolella carole kukoisti vapaasti, joutuen siveettömien\nsanojensa vuoksi, jotka edustivat luonnollista, naivia kantaa, usein\nkirkon moitteiden ja kieltojen esineeksi. Siellä se otti aiheekseen\netupäässä lemmen, mutta myös jonkin päivän suurtapahtuman, kertoen\nmolemmista ballaadimaisesti. Kun sankarilaulut pian käyttivät\naiheikseen ballaadit, jäi vallitsevaksi lempi. Ulkomuoto oli\nyksinkertainen: vain muutamia säkeistöjä, joissa oli 4-8 yksitavuisesti\nassonoivaa säettä, ja sama kerto. Säkeistön on voinut esittää joku\nesilaulaja yksin, mutta kertoon ovat yhtyneet kaikki. Voi sanoa, että\nyksityiskohtien eroavaisuudet huomioon ottaen vanha carole elää yhä\nnuorison piirilauluina.\n\nProvencelaisessa lemmenlyriikassa oli pyytäjän, kärsijän tai Ovidiusta\najatellen viettelijän asemassa mies, naisen ollessa ihailun kohteena,\nvaltijattarena, joka antautui, jos tahtoi. Samoin ritarirunoudessa\nnainen oli lemmentoiminnan kohde, miehen etupäässä kärsiessä rakkauden\ntuskia. Sankarilauluissa taas voimakas, vallanhimoinen soturi otti\nvastaan naisen lemmen itsestään selvänä arvonannon osoituksena,\nlemmentuskien kuuluessa nimenomaan naisen kärsimyksiin. Näin on laita\nmyös varhaisranskalaisessa lyriikassa: on kuin ne olisivat naisten\nsepittämiä, sillä niin liikuttavasti niissä kuvataan naisen sydämen\nkärsimyksiä. Hän ei ole aviopuoliso, kuten trubaduurin kohde, vaan\nnuori tyttö, joka naivin avomielisesti kertoo lemmestään. Toisin kuin\ntrubaduuri, joka itse on koko ajan puhumassa, ranskalaisen\nvarhaislyriikan sepittäjä piiloutuu kokonaan runonsa taakse.\nEpäilemättä lemmenkärsimyksen kuvaaminen naisen erikoiskohtalona\nedustaa alkuperäisempää kantaa.\n\nCarole ja siitä alkunsa saanut lyriikka omaksui kehityksensä varrella\nuseita eri muotoja. Vanhin on todennäköisesti ns. _historiallinen l.\ntyölaulu_ (chanson d'histoire, chanson de toile), jonka ulkoasu on\njuuri se, mikä äsken mainittiin. Ne ovat olleet aikanaan yleisiä, mutta\nsäilynyt on vain viisi. Kaikki ne kertovat ballaadimaisesti keisarin\ntyttärestä, joka katsoo torninsa ikkunasta tai ompelee tai lukee\nkammiossansa ja suree kauas sotimaan lähtenyttä sulhoansa. Silloin\nsaapuu linnan saliin asemies, joka ilmoittaa sulhon kaatuneen\ntaistelussa, minkä johdosta neito menee luostariin (Kaunis Doette -- La\nbele Doette). Tai sulho, joka on jostakin syystä ruvennut epäilemään\nhänen rakkauttaan, lähestyy eräänä päivänä hänen kammiotaan, kuulee\nhänen valituksensa, muuttaa mielensä ja ottaa hänet syliinsä (La bele\nYolanz). Kaunis Erembors (La bele Erembors) näkee torninsa ikkunasta\nRanskan soturien palaavan kuninkaan hovista, ensimmäisenä ritari\nReynaus, joka ei kuitenkaan katso häneen, vaikka hän huudahtaa: E\nReynaus, amis! mikä on runon kertosäe. Hän syyttää Eremborsia\nuskottomuudesta, jolloin tämä vannoo viattomuuttaan. Kreivi Reynaus on\nleveäharteinen, solakka, vaaleatukkainen, niin kaunis, että Erembors\nrupeaa itkemään nähdessään hänet; hän istuutuu Eremborsin kukin\nkoristetulle vuoteelle ja niin alkaa heidän rakkautensa. Kertovasta\nsisällyksestään nämä laulut saivat \"historiallisen\" ja siitä, että\nnaiset säestivät niillä askareitansa, \"työlaulujen\" nimen.\n\nKertovaa laatua on myös _paimenlaulu_ (pastourelle). Nuori ritari\nlähtee käyskelemään kevään kukoistuksen aikana, jolloin luonto\nkehoittaa lempimään, ja tapaa lehdossa paimenettaren, nuoren\ntalonpoikaistytön, jonka suosiota hän nyt koettaa saavuttaa\nimartelulla, lahjoilla ja petollisilla lupauksilla. Usein hän onnistuu,\nmutta joskus Marion on luja, huutaen avukseen läheisellä pellolla\ntyöskentelevän Robin-ystävänsä. Kertojana on usein ritari. Paimenlaulun\ntapasimme myös provencelaisesta runoudesta. Todennäköistä on, että se\non syntynyt kirjallisista herätteistä, Vergiliuksen Bucolica-runojen\nvaikutuksesta, ja että ritarin ja tytön väittelyn takana on vanha\nmielikuva \"kevään ja talven taistelusta\" (Conflictus veris et hiemis),\nminkä aiheisen runon olemme maininneet 700-luvulta, Alcuinin kohdalla\n(s. 59). Sen siro runous jatkuu paimennäytelmässä.\n\nPuhtaasti lyyrillisiä ovat aamulaulu (aube), joka on sama kuin\nprovencelainen alba, ja muut eri nimillä (motet, lai, virelai, rondel,\nballette, estampe) tunnetut muodot; \"motetit\" oli sävelletty kolmelle\ntai neljälle äänelle ja periytyivät latinankielisestä kirkkolaulusta;\nlai oli johdannainen bretagnelaisten runoista; virelai ja rondel olivat\npieniä kertosäkeellä alkavia kolmisäkeistöisiä runoja: edellisessä\nkertosäe päätti joka säkeistön, jälkimmäisessä se toistui myös\nsäkeistön keskellä; kolme viimemainittua nimeä ilmaisee nimenomaan\ntanssilaulun luonnetta. Näiden muotojen aiheena oli aamulaulun lisäksi\nusein onnettoman puolison valitus miehensä uskottomuudesta, joka oli\nvienyt hänetkin rakastajan syliin, ja nuoren tytön ilo \"oman kullan\"\nomistamisesta sekä pelko hänen kadottamisestaan.\n\nTähän saakka oli ranskalainen lyriikka säilyttänyt kansanomaisen\npohjalaulunsa raikasta tuoreutta. Mutta nyt alkoi provencelainen runous\nvaikuttaa sen luonteeseen: usein mainitut Akvitanian Eleanorin\ntyttäret, Champagnen ja Blois'n kreivittäret, Chrestien de Troyes'n\npiiri, viljelivät hienostunutta trubaduurirunoutta, minkä johdosta\ntruveerit rupesivat muuttamaan ranskalaisia laulujaan sen tyylisiksi.\nKansanomainen lyriikka muuttui näin hovirunoudeksi, samoin kuin\nsankarilaulu ritariepiikaksi. Päämuodoiksi tulivat provencelaisen\ncanson mukainen chanson ja sen toisinnot retrguenge (sanan merkitystä\nei tiedetä) ja salut d'amour (\"rakkauden tervehdys\"), joiden aiheena\noli rakkaus; lisäksi tensonin ja jeu partin kaltainen väittelylaulu\n(débat) ja jonkin verran myös sirventesi (serventois), jonka\nristiretket saivat syntymään. Varsinkin lemmenlyriikka versoi\nrunsaasti, alkaen n. 1100-luvun puolivälistä aina 1200-luvun loppuun\nsaakka; n. 2100 runoa ja 230 runoilijan nimeä on säilynyt.\nRunoilijoista mainittakoon Champagnen kreivi _Thibualt IV_ (1201-1253),\njonka saavutukset (säilynyt 39 chansonia, 12 jeu partita, 2 paimenrunoa\nja 13 sirventesiä) ovat alan parhaita. Ne on osoitettu Ludvig VIII:n\npuolisolle, Blanca Kastilialaiselle, joka oli 15 vuotta häntä vanhempi\nja 12 lapsen äiti; todellisesta häneen kohdistuneesta lemmentunteesta\nei näin ollen voine olla puhetta. Kuitenkin hänen runonsa ilmaisevat\nvaikuttavaa, hienoa tunnetta, vastauksetta jääneen rakkauden tuskia.\n\nAatelisten runoilijain rinnalle ilmestyi myöhemmin myös porvarillisia,\nso. piirejä, joissa alkuperäinen kansanomaisempi runotaito oli säilynyt\ntuoreempana. Ylimysrunoilijain luonnollinen keskus oli hovi, ja niinpä\nhe usein leikkivät eräänlaista \"rakkauden hovia\" (cour d'amour),\nkäsitellen monipuolisesti lemmen olemusta. Kaupunkien porvarit taas\nolivat yhtä luonnollisesti tottuneet toimimaan ammattikuntina, ja\nniinpä heidän runoniekkansa muodostivat sellaisia. Näitä syntyi useissa\nkaupungeissa ja ne olivat pitkäikäisiä: Valenciennes'in runoilijain\nammattikunta oli olemassa vielä Voltairen aikana. Niiden nimen (puy =\npodium = palkintolava) mukaan sanottiin niiden toimeenpanemia\nrunoilijain kilpailuja puy-juhliksi; näissä esitettiin sekä maallisia\nettä Pyhän Neitsyen kunniaksi sepitettyjä runoja, joista parhaat\npalkittiin; Toulousen akatemia sai tietysti alkunsa tästä tavasta.\nNiissä oli myös kansanomaisilla runoilijoilla, vanhoilla tuttavillamme\njonglööreillä, vapaampi puheenvuoro kuin aatelisten hoveissa.\nMainitsemme pari tällaista porvarillista runoilijaa.\n\n_Adam de la Hale_ (k. 1288) oli syntyisin Arras'sta, varakkaasta\nporvarisuvusta, ja opiskeli latinaa, jumaluusoppia ja musiikkia, aikoen\nkirkon palvelukseen. Tämä ura keskeytyi kuitenkin sen johdosta, että\nhän meni naimisiin erään Marian kanssa, joka on hänen palvontansa\nkohteena useissa hänen rondeleissaan, moteteissaan ja jeu\nparti-sepitelmissään. Kaarlo Anjoulaisen, sittemmin Napolin kuninkaan,\nseuralaisena hän matkusteli Egyptissä ja Palestiinassa saakka, ja kuoli\nNapolissa. Hänen tärkein tuotantonsa käsittää kaksi näytelmää, joihin\nemme tällä kerralla puutu, mainitsemme vain, että ne samoin kuin hänen\nrunonsa sisältävät avomielistä, aitoa tunnetta ja raikasta\nluonnollisuutta; hän oli yhtä paljon säveltäjä kuin runoilija. Hänen\ntunteissaan ja ajatuksissaan on jotakin puhdasta ja ankaraa:\nJäähyväiset (Congé) nimisessä runossaan hän moittii kotikaupunkiaan\nmonista paheista, sanoen lähtevänsä Parisiin; siellä hän uskoo\nperehtyvänsä evankeliumiin paremmin kuin Arras'ssa, jossa vain\npeitellään totuutta ja pidetään rahan ansaitsemista parempana kuin\njaloja opintoja.\n\nAdam de la Hale oli siis suotuisissa oloissa elävä, ilmeisesti\narvossapidetty runoilija ja säveltäjä; hänen aikalaisensa parisilainen\n_Rutebeuf_ (n. 1245-1285) oli sen sijaan tavallinen jonglööri,\nensimmäinen niistä monista, jotka ovat etsineet runoutta Parisin\nkaduilta, ei säveltäjä eikä laulaja, vaan ammattirunoilija ja\npoleemikko nykyaikaisessa merkityksessä. Nuorempana hän oli iloinen\nveikko, joka sepitti kuulijainsa huviksi mehukkaita fabliau-juttuja, ja\nrivoja lauluja (sottes chansons), hullunkurisia väittelyrunoja (débats,\nbataitte), antaen esim. veden ja viinin, parin jonglöörin, Parisin\nyliopiston professorin ja kerjäläismunkin riidellä keskenään, ja\nhumoristisia kaskuja (dits). Hän ahdisteli erikoisesti pappeja,\njuutalaisia, talonpoikia, munkkeja ja nunnia, jopa kirkkoa ja itse\npaaviakin, joiden kaikkien heikkouksista oli hyvin selvillä, ja otti\ntehokkaasti osaa Parisin yliopiston riitoihin. Vastaukseksi paavi\npoltatti julkisesti hänen tuotteensa. Noppapeli oli hänen suurin\nheikkoutensa ja köyhyytensä syy. Myöhemmin hänen tuotteisiinsa ilmestyy\nruikuttava sävy. Lopettaen jonglöörin huvittaja-ammatin hän toimi\nloppuikänsä vaateliaampana truveerina, sepittäen pari pyhimysrunoelmaa\nja yhden miraakkelin, (johon palaamme draaman yhteydessä, s. 384),\nmutta kirjallisesti arvokkaimpia ovat hänen jonglöörikautensa keveät,\niloiset, satiiriset runot ja tarinat.\n\nRutebeuf vie meidät jo 1300-luvun alkuun, so. keskiajan kukoistuskauden\nloppuun. Kaikki, mikä on todella huomattavaa Ranskan keskiajan\nkirjallisuudessa -- Froissartia lukuunottamatta -- ja mikä oli antanut\nsille johtavan aseman Euroopan hengenelämässä, oli jo kirjoitettu,\nkukoistanut ja varistanut lehtensä. Sankarilaulut, ritarirunous,\nprovencelainen runous olivat jo menettäneet mehunsa ja olivat\nmuuttumassa proosaksi, lempi oli saanut synteesinsä Ruusun romaanissa,\njoka veti sen hienon romantiikan autereesta karkean, todellisen\nviettielämän piiriin. Ritarilaitos oli rappeutunut ja samoin kirkko,\njonka ylin päämies vietti suuremman osan 1300-lukua (1309-1376)\nmaanpaossa Avignonissa. Kun tämän lisäksi otetaan huomioon se\nsivistystyötä estävä ja entisiä saavutuksia tuhoava vaikutus, minkä\ntäytyy olla sellaisen kansallisonnettomuuden kuin satavuotisen sodan\n(1337-1453) seurauksena, ei ole ihmettelemistä, että Ranskan runous\ntaantui 1300-luvulla, luovuttaen marsalkansauvansa Italialle, jonka\nsuuret kirjailijat Dante, Petrarca ja Boccaccio kävivät vuoronperään\nopiskelemassa Ranskan maaperällä kuin sitä hakemassa. Ne muutamat\nrunoilijanimet, jotka lopuksi mainitsemme, eivät siis kykene\nkilpailemaan mainittujen Italian tähtien, eivätpä Englannin\nChaucerinkaan kanssa, vaan puolustavat paikkaansa vain jatkuvaisuuden\nlain ilmaisijoina. Villon käsitellään varhaisrenessansin yhteydessä (s.\n514).\n\n_Guillaume de Machaut_ (1300-1377) oli kirjallisiin askarteluihin\nmieltynyt rauhan mies, mutta joutui silti palvelemaan sihteerinä\naikansa levottominta seikkailijaruhtinasta Johannes Luxemburgilaista,\nBöhmin kuningasta, ja tuli siten näkemään eri maita, \"kaksikymmentä\ntaistelua ja sadat turnajaiset\". Kun hänen sokeaksi tullut isäntänsä\noli hakenut ja löytänyt sankarikuoleman Crecyn taistelusta (1346),\nGuillaume etsi toiset suojelijat ja eli lopun elämäänsä hengellisen\nsäädyn jäsenenä, huolettomissa oloissa, harrastaen runoutta, jonka hän\njälleen kohotti ylimystön ajanvietteeksi. Hän viljeli erikoisesti\nballaadimuotoa (kolme säkeistöä ja lisäksi osoitesäkeistö, envoi,\njoiden läpi kulkevat samat loppusoinnut ja joissa kaikissa on viimeinen\nsäe sama); ollen musiikkimies hän vanhaan provencelaiseen tapaan myös\nsävelsi runonsa. Tunnetuin hänen teoksistaan on runomuotoinen\nlemmenromaani Tositarina (Voir dit, 1363), välilauluineen ja\nballaadeineen yli 9.000 säettä sisältävä sepitelmä, jossa hän kuvaa\n18-vuotiaaseen neitoon kohdistuneita indiaanikesän tunteitaan.\nAikaisemmasta lyriikasta Machaut'n runous eroaa sikäli, ettei hän\nkätkeydy sanojensa taa, vaan astuu näkyviin niiden yksilöllisenä\nlausujana.\n\nRanskan runouden miellyttävimpiä ja kuvaavimpia näytteitä 1300-luvun\nlopulta on kokoelma Sata ballaadia (Cent ballades), jonka aikansa\nkuluksi sepitti Kairossa 1388-1389 neljä muhamettilaisten vangiksi\njoutunutta ranskalaista ritaria. Sen keskeisenä aiheena on rakkaus:\ntuleeko rakastaa ainoastaan yksi kerta vai useampia, olla uskollinen\nvai huikentelevainen? Vanha ritari Hutin, joka muistaa entiset\ntruveerit, vastaa myöntävästi kysymyksen edelliseen osaan, alleviivaten\nuskollisen rakkauden jalostavaa vaikutusta, mutta nuori Guignarde- (=\nkiemailija) neito puolustaa jälkimmäistä mahdollisuutta. Ritarit\npäättelevät vanhan Hutinin olevan oikeassa, mutta alistavat palattuaan\nRanskaan kysymyksen Avignonissa järjestämänsä runokilpailun aiheeksi ja\nvastattavaksi. Neljätoista ballaadia sepitetään vastaukseksi ja\nenemmistö niistä asettuu ritari Hutinin kannalle.\n\nHistorioitsijana huomattava _Jean Froissart_ (s. 506) on esiintynyt\nmyös myöhästyneenä ritarirunoelmien ja niihin sisältyvien ballaadien\nsepittäjänä, ollen ensinmainitussa ominaisuudessaan kuitenkin suurempi\ntaiteilija. _Eustache Morel l. Deschamps_ (1346-1407) oli\nmonivaiheinen, uuttera virkamies, Machaut'n sukulainen, joka ehti\ntyöteliään elämänsä varrella sommitella enemmän kuin 82.000 säettä,\nniistä n. 1200 ballaadia. Useimmat ovat tilannekuvia ja tunnelmia,\njoissa tämä vakava, ilmeisesti paljon kärsinyt mies ilmaisee syvimmät\najatuksensa. Hänen runoutensa noudatti siis vain ulkonaisesti ajan\nmuotia, ollen sisällykseltään todellisuuden heijastusta.\n\nMiellyttävän muiston on aikakirjoihin jättänyt italialaisen\nlääkärin ja astrologin Thomas de Pezanon tytär _Christine de Pisan_\n(1363-n. 1429), joka oli isänsä tultua Kaarle V:n palvelukseen saanut\nParisissa hienon kasvatuksen ja joutunut avioliittoon kuninkaan\nsihteerin Etienne Castelin kanssa. Kun tämä kuoli (1389), Christine jäi\naivan turvattomaksi ja päätti silloin ruveta hankkimaan toimeentuloaan\nkirjailijana. Näin hänestä tuli Ranskan toinen naiskirjailija ja\nensimmäinen naisasianainen. Voimatta unohtaa miestänsä hän sepitti\ntämän muistolle kauniita, ajan muodin mukaisia lemmenballaadeja, jotka\npian herättivät huomiota ja hankkivat hänelle ylhäisiä suosijoita.\nHänen laajoista opettavaisista runoelmistaan ja taistelustaan Ruusun\nromaania vastaan mainitaan toisessa paikassa (s. 333 ja 342). Näiden\nkautta Christine osoittautui hienosti sivistyneeksi, siveelliseksi ja\njaloksi naiseksi, jonka ponnistelujen tuloksena olikin naisen\nkunnioituksen uusi herääminen. Bouciquaut'n marsalkka perusti 1399\n\"valkoisen naisen ja vihreän kilven\" ritarikunnan, jonka 13 jäsentä\nvannoutui puolustamaan naisen kunniaa, ja Kaarle VI avasi 1400\n\"Lemmenhovin\" (Court amoureuse), jonka tuli uudistaa ritarillinen\nlemmen ja naisen palvonta. Orléansin hovissa perustettiin samaa\ntarkoitusta varten \"Ruusun ritarikunta\".\n\n1400-luvun kuuluisimpia ranskalaisia nimiä oli _Alain Chartier_\n(1385-n. 1435), kuninkaan notaari ja sihteeri sekä luotettu\nlähettiläs. Hänen puhtaasti runollinenkin tuotantonsa mainitaan\nhyväksyen, mutta hän saavutti päämerkityksensä isänmaallisena,\nyhteiskunnallis-poliittisena kirjailijana (s. 342). Siirtäen hänen\ntuotantonsa selostamisen tällaisen kirjallisuuden yhteyteen\nhahmottelemme muutamin sanoin toisen 1400-luvun runoilijaa, _Charles\nd'Orléansin_ (1394-1465), Kaarle VI:n veljenpojan, joka joutui\nAzincourtin taistelussa (1415) englantilaisten vangiksi ja sai viettää\nEnglannin eri linnoissa 25 vuotta. Päästyään vihdoinkin vapaaksi hän\nasettui Blois'han, jonne muodosti iloisen runoilijahovin. Vankeudessa\nhän ryhtyi aikansa kuluksi sepittämään runoja, valiten mallikseen\nMachaut'n ballaadityylin. Tuloksena oli Vankilan kirja (Livre de la\nPrison), päivä päivältä syntynyt teos, jossa hän ylistää ajatustensa\nkuningatarta, todennäköisesti vaimoansa. Huolimatta sovinnaisesta\nmuodostaan runoista hengähtää aitoa hellyyttä ja myös luonnontunnetta.\nBlois'ssa tämä ballaadien ja rondelien sepittäminen jatkui, säkeiden\nsyntyessä yhtä siroina ja tuoreina. Sinne oli tervetullut jokainen,\njoka vain osasi sepittää vanhanaikaisen lemmenrunon; kaikki nämä\nkoottiin erikoiseen albumiin. Siellä oleskeli jonkin aikaa myös\nFrançois Villon, jonka Ballade Villon sisältyy tuohon albumiin (s.\n517). Orléansin Charles'in runoissa esiintyvät Ruusun romaanin monet\nvertauskuvalliset henkilöt.\n\nCharles d'Orléans vaihtoi joskus runoja kuningas _Renén_ (1409-1480),\nAnjoun, Provencen ym. kreivin kanssa, joka oli taiteen suosija ja\nrunoilija. Voi sanoa, että tämä kahden ruhtinaan leikittely menneen\najan sievistelevällä runoudella, heidän kykenemättä huomaamaan\nvuosisatansa taistelevien pohja-aatteiden pyrkimyksiä, on merkki\nkeskiajan auringon laskusta, ihanteiden sekä vanhentumisesta että\npuuttumisesta.\n\n\n5\n\n_Italian_ lyriikasta puheen tullen on sanottava, ettei varsinaista\nitaliankielistä kirjallisuutta ole olemassa ennen 1200-luvun alkua,\nvaan se rupeaa kehittymään vasta silloin, suunnilleen samanaikaisesti\nkoko niemimaalla. Sisiliasta on säilynyt varhainen näyte\nlemmenrunoudesta, joka todennäköisesti oli siellä yleisimmin viljelty\nala: _Ciullo d'Alcamon_ kaksinpuhelun muotoinen Väitlelylaulu\n(Contrasto), joka periytyy n. v:lta 1200; rakastaja vaatii ja vaatii,\nmadonna (ei suinkaan Pyhä Neitsyt) kieltää ja kieltää, kunnes suostuu.\nSe on luonnollisuudessaan ja avoimessa intohimoisuudessaan merkki\nkansanomaisen, raikkaan lemmenrunouden olemassaolosta. Sama välitön\ntunne helkähtää myös _Rinaldo di Aquinon_ Ristiretkeläisrakastajan\nvalituksesta (Lamento dell'amante del crociato):\n\n    Giammai non mi conforto\n    Né mi voglio allegrare.\n    Le navi sono al porto\n    E vogliono collare.\n    Vassene la piu gente\n    In terra d'oltremare.\n    Ed io, oimé lassa dolente!\n    Come degg'io fare?\n\n    Ei vaivu rintani vaiva,\n    Ei tuskani milloinkaan.\n    Jo satamassa on laiva\n    Ja nostavi purjeitaan.\n    Se meren toiselle puolen\n    Vie kansoa kannellaan,\n    Mä poloinen poika huolen\n    Voi, lähdenkö matkassaan?\n\nFredrik II:n Hohenstaufin (1194-1250) hovi Palermossa tuli uuden\nsisilialais-provencelaisen runouden keskukseksi, jonne saapuivat sen\najan huomattavimmat italialaiset sointusepot. Siellä Fredrikin\npääministeri _Pier delle Vigne_ kirjoitti maailmankirjallisuuden\nensimmäisen tunnetun sonetin ja _Odo delle Colonne_ rakastuneen tuskaa\nja mustasukkaisuutta: uhkuvan runonsa:\n\n    Oi lassa 'nnamorata,\n    Contar v'la mia vita,\n    E dire ogne flata\n    Come l'amor m'invita...\n\n    Oi armahani, sulle\n    Mä haastan harhailuni,\n    Kuin kaikki kävi mulle,\n    Ja hurmas lemmen uni...\n\nNäiden nimien luettelemiseen ei meillä kuitenkaan ole aihetta --\nkauneimpina kaikuvat tuolta varhaisajalta mainitut kolme runoa --, vaan\ntyydymme vain huomauttamaan, että Fredrik II:n hovikulttuurilta, johon\nyhtyi paitsi sisilialaisia myös normannilaisia, saraseenilaisia ja\nprovencelaisia vaikutteita, ja sikäli myös sen runoudelta puuttui\nkansallisitalialainen pohja. Se oli kokonaan provencelaisen\ntrubaduurirunouden jäljittelyä, käyttäen sen malleja; luomatta uutta se\npäinvastoin vaikutti tukahduttavasti niihin raikkaisiin säveliin, joita\nSisilian kansan oma runous näyttää kaiuttaneen.\n\nFredrik II:n kuoleman ja varsinkin Hohenstaufien lopullisen häviön\njälkeen Beneventon luona 1266 Italian kansallinen elämä keskittyi\nToscanaan, jonka itsenäiset ja vapauttansa rakastavat kaupungit:\nFirenze, Bologna, Lucca, Pistoia, Pisa, Arezzo, Siena, Faenza, Ravenna,\nTodi, Sarzana, Pavia ja Reggio, olivat tämän tuhon aiheuttaneet ja siis\nsenkin vuoksi täydellä oikeudella nousivat johtavaan asemaan. Siihen\nvaikutti vielä se, että Toscanan murre oli, kuten sanoi 1200-luvun\nlopulla elänyt padualainen Antonio da Tempo: \"Kaikista sopivin\nkirjallisuuteen\" -- Lingua Tusca magis apta est ad literam sive\nliteraturam, ja että näiden kaupunkien kansanvaltainen, vilkas, kaupan\nja ammattien rikastuttama elämä suosi runouden ja taiteen viljelyä kuin\nmuinoin vastaavan nousun ja itsetunnon henki Hellaassa. Täällä nyt\nsyntyi Italian kansallinen kirjallisuus.\n\nSisilialaisen lemmenrunouden jäljittelyä harrastettiin kyllä,\nhuomattavimpana edustajana firenzeläinen _Dante da Majano_ (1200-luvun\nlopussa), mutta tällä suunnalla ei ollut tulevaisuutta. Sen epäilyttävä\n\"ansio\" oli sonetin erikoinen viljely, niin että tämä kahlehtiva\nrunokaava tuli siitä alkaen melkein vallitsevaksi italialaisessa\nlyriikassa. Se sisältää kuten tunnettua 14 säettä, jokaisessa 5 jambia,\nsointukaavana (Pier delle Vignen mukaan) abab, abab, cde, cde, ja sen\ntarkoituksena on miellyttää sekä runomusikaalista korvaa että\nsielullista puolta, edellistä täsmälliseksi järjestetyllä\nkokonaissoinnullaan, jälkimmäistä tähän keskittyneellä, eheällä ja\nvaikuttavalla tunteen ja ajatuksen yhteisaallolla. Se tarjoaa siis\nrunotaitureille kiitollisen tilaisuuden, mutta alistaa muodon,\ntunteet ja ajatukset kahlehtivaan pakkopaitaan, muuttaen lyriikan\nmieterunoudeksi. Toscanan uusi runous ei kuten sanottu voinut kukoistaa\nprovencelaisuuden vieraalla, kansallista pohjaa vailla olevalla alalla,\nvaan hakeutui kahdelle omintakeiselle linjalle: humoristis-satiiriselle\nja filosofiselle. Edellisen luonnollinen lähtökohta oli Toscanan\nkansanvaltaisten, porvarillisten kaupunkien vilkas elämä, joka\nitsestään kuten aikoinaan Ateenassa kehitti kansalaisten silmän ja\nkielen ympäristöään kohtaan tarkaksi ja teräväksi, jälkimmäisen\nherännyt tieteellinen harrastus, Bolognan yliopiston mystillinen\nfilosofia. Sienalainen _Folgore da San Geminiano_ esim. sepitti 12\nsonettia sisältävän kuukausiseppeleen, jonka omisti Sienan\naatelisnuorukaisille, neuvoen sirosti ja leikillisesti, miten mikin\nkuukausi oli hauskimmin vietettävä; huhtikuussa esim. huvitellaan\nkevätluonnon helmassa, naisten seurassa, Espanjan orheilla ja hyvillä\nratsuilla, provencelaisilla lauluilla ja karkeloilla, ranskalaisilla\nnaamiaisilla ja saksalaisella torvimusiikilla. _Rustico di Filippo_\nsepitti purevia sonetteja, mm. yhden siitä, kuinka Jumala muun työn\npuutteessa loi mestari Messerinin, tehden hänestä samalla kertaa\nlinnun, ihmisen ja nelijalkaisen, ja itsekin todeten saavuttaneensa\njotakin erikoista. Sienalainen _Cecco Angiolieri_ oli etevä\nsonettiseppo, joka yhä uudelleen muisti siroissa, humoristisissa,\nväliin luonnollisen suorasukaisissa säkeissään rakastajatartansa,\nsuutarintytärtä Becchinaa; tälle omistamansa lemmensonetin Cecco käskee\nmennä kaikkien rakastajien ja heidän lemmittyjensä luo sanomaan, että\nhän oli tehnyt runon Becchinan vuoksi. _Guittone d'Arezzo_ muutti\nyleiset provencelaiset ritarillisuusihanteet kansallisiksi ja yritti\nviljellä poliittista runoutta; filosofisuutensa vuoksi hänestä tuli\nbolognalaisen runokoulun, _Guido Guinicellin_ (k. 1276) edeltäjä. Tämän\nsoneteissa ja canzoneissa toteamme kyllä ulkonaisin muodoin laulettavan\nrakkaudesta, mutta tämä on toista kuin provencelaisen runouden\nsovinnainen tai toscanalaisen terveesti realistinen: se on ihailua\nrakkauden mystillistä aatetta, sen puhdasta ideaa kohtaan. Kuuluisassa\ncanzonessaan Jalolle sydämelle (Al cor gentil...) Guinicelli esittää\ntämän hämärän filosofisen käsityksensä:\n\n    Al cor gentil ripara sempre Amore\n    Siccome augello in selva alla verdura;\n    Né fe' amore anti che gentil core,\n    Né gentil core anti che amor, Natura...\n\n    Rakkaus pakenee aina jaloon sydämeen\n    Kuin lintu metsän vihreyteen;\n    Ei luonto ole tehnyt rakkautta ennen kuin jaloa sydäntä,\n    Eikä jaloa sydäntä ennen kuin rakkautta...\n\nmikä johtaa mieleen stoalaisuuden käsityksen ennen aikojen alkua\nolemassa olleesta hengestä. Guinicellin filosofia perustuikin\nplatonilaiseen mystiikkaan. Tämä lyriikka sai \"uuden suloisen tyylin\"\n(il dolce stil' nuovo) nimen (Kiirastuli, XXIV, 57).\n\nToscanalainen lyriikka saavutti täyden kypsyytensä Firenzessä,\nhuomattavimpana edustajanaan ennen Dantea _Guido Cavalcanti_\n(n. 1250-1300), sen samannimisen filosofin poika, jonka Dante tuomitsi\nHelvetissä epikurealaisten ja jumalankieltäjien joukkoon, hänen hyvä\nystävänsä, jonka hän itse ajoi maanpakoon ja joka kuoli sieltä\nsaamaansa kuumetautiin. Hänen runoutensa on kahta päälaatua:\nfilosofista (\"il sottilissimo dialettico\", kuten Lorenzo il Magnifico\nsanoi) ja selkeämpää lemmenrunoutta. Edellisestä mainittakoon kuuluisa\ncanzone Rakkauden luonteesta (Sulla natura d'amore), jossa Cavalcanti\nskolastisen filosofian kaikilla keinoilla selittää rakkauden olemusta.\nSiinä se jää hänelle ja lukijoille hämäräksi, mutta on erittäin\nluonnollinen ja selvä niissä ihastuttavissa soneteissa ja ballatoissa,\njoissa hän tulkitsee sitä kevään, nuoruuden ja elämänhalun kannalta.\nNykyhetken tuoreeseen runouteen kuuluu esim. se ballata, jonka hän\nkirjoitti lemmitylleen ollessaan maanpaossa Sarzanassa, ja johon hän\nsisällytti kuten sanoi koko olemuksensa, että se aina elävänä, sitten\nkun hän jo on kuollut, tervehtisi ja palvoisi hänen rakastettuaan.\n\nUskonnollisilla herätysliikkeillä oli kuten olemme nähneet Italian\nhengenelämässä 1200-luvulla suuri osuus. Niiden yhteydessä on\nmainittava _Giacopone dei Benedetti_ (1230-1306), Todista kotoisin\nollut hurmioitunut, mystillinen runoilija, joka oli välittömässä\ntunteellisuudessaan, mielikuviensa kirkkaudessa ja vapaissa,\nviehättävissä ilmaisukeinoissaan etevä kyky. Hänen latinankielisen\nsekvenssinsä Stabat mater... olemme jo maininneet (s. 72). Samoin kuin\nsiinä Jacopone näkee kaikissa runoissaan pyhän historian henkilöt,\nennen muita Marian ja Jeesuslapsen, elävinä, omaan kokemuspiiriinsä\nkuuluvina ihmisinä, kaiken kylmän ja aatteellisen jumaluusopin\nulkopuolella, tehden siten runoutensa luonnontuoreeksi ja\nkuihtumattomaksi, pulpunneeksi suoraan sydämestä. Se on aivan\nvastakkaista ajan opitulle kaavarunoudelle: kansan välittömän lauluilon\nherkentymistä uskonnolliseksi. Hänen sananlaskurunonsa, jotka\nsisältävät nasevaan muotoon puettua kansanviisautta, osoittavat myös\nhänen läheistä suhdettaan syviin kerroksiin.\n\n    Andiam tutti a vedere\n    Jesù quando dormia.\n    La terra, Paria, il cielo\n    Fiorir, rider facia:\n    Tanta dolcezza e grazia\n    Dalla sua faccia uscia.\n\n    Nyt tulkaa kaikki, katsokaa\n    Uinuvaa Jeesuslasta,\n    Kun kukkii, hymyy taivas, maa\n    Palvoen kultahasta:\n    Niin henkii suloa armiasta\n    Muodosta ihanasta.\n\n\n6\n\n_Espanjan_ lyriikasta mainittakoon sen (Kastilian) vanhin runo:\nRakkauden olemus (La razón de amor), jossa kaksi rakastunutta kohtaa\ntoisensa, ilmaisee tunteitaan ja eroaa. Rutebeufin tuotteista\nmuistuttavat Veden ja viinin väittely (Los denuestos del agua y el\nvino), joka oli keskiajalla yleinen kiistarunon aihe, ja Helenan ja\nMarian väittely rakastajiensa, apotin ja ritarin, säädyn etuisuuksista.\nTärkeämpi näyte 1200-luvun runotaidosta kuin nämä on _Alfonso X:n_\n(kuninkaana 1252-1284), liikanimeltä \"oppineen\" (el Sabio),\n_laulukokoelma_ (Las Cantigas), joka sisältää 420 galicianmurteella\nsepitettyä runoa, niistä 40 puhtaasti uskonnollislyyrillistä, loput\nenemmän tai vähemmän kertovia. Kuninkaallisen runoilijan aiheet ovat\nkotoisin mm. Vincentius Bellovacensiin Speculum historialesta. Niiden\nitsenäistä espanjalaista alkuperää todistaa se, että suurin osa niistä\non sepitetty zéjel-runomittaan. Galiciankieli (portugali) on ollut\n1200-luvulla yleinen runouden kieli, ja useita, cancioneroja, jotka\nsisältävät tällaisia sepitelmiä, on säilynyt. Provencelaisen runouden\nvaikutusta ilmenee sekä sisällyksestä että ulkomuodosta: tapaamme\nniistä rakastajan valitukset dansan, baladan ja sirventesin.\n\nEspanjassakin esiintyy runoilija, jossa on annos sekä goliardia että\nRutebeufia: Hitan pääpappi (arcipreste) _Juan Ruiz_ (n. 1283-1350). Hän\nei ole ollut uskollinen papinvirassaan, koska on ollut Toledon\narkkipiispan määräyksestä kolme vuotta vankilassa. Hänen ainoa säilynyt\nteoksensa on Hyvän rakkauden kirja (Libro de buen amor), 1728 säettä\nsisältävä runoelma, josta ilmenee hänen osanneen arabiaa, tunteneen\nOvidiuksen Ars amandin, Blanchefleurin ja Tristanin tarinan, käyttäneen\nfabliau-juttuja, Aisopoksen satuja ja keskiajan eläinkirjoja\n(bestiarioita). Tämän sekalaisen aineiston, joka todistaa melkoisesta\nlukeneisuudesta, hän käsitteli nerokkaasti ja vapaasti, asettaen\nitsensä päähenkilöksi ja siroittaen joukkoon omaelämäkerrallisia\npiirteitä, lyriikkaa monilta elämän aloilta, pilkallisia mukaelmia\nlainopillisesta asiakirjatyylistä jne. Tuloksena oli eloisa kuva\nkulkurielämästä Espanjassa 1300-luvun alkupuolella, täynnä satiiria\nsekä pappeja että maallikkoja, lemmensairaita vallasnaisia ja\nnunnia kohtaan. Tarkalla silmällä Ruiz kuvaa maalaistyttöjä,\nmaurilaistanssijattaria, yleensä eri tyyppejä, lisäksi terävästi\nhahmotellen luonteet, joista useat tulivat pysyväisiksi: Don Furónin\ntapaamme ensimmäisessä pikareskiromaanissa, Lazarillo de Tormesissa,\n\"nälkäisenä herrasmiehenä\", ja Don Melon ja Donna Endrina esiintyvät\nCalistona ja Melibeana Espanjan keskiajan kuuluisimmassa\ndialoginovellissa, Celestinassa, jonka nimihenkilö on jäljennetty\nRuizin Trotaconventoksesta. Hänen äänilajinsa voi olla erittäin veikeä,\nesim. kun hän sepittää runon pienen naisen ylistykseksi ja keksien\nhänessä jos mitä etuja lopuksi vetoaa vanhaan neuvoon, että jos kerran\non valittava kahdesta pahasta toinen, on paras valita -- pienempi.\nRunomitan käytössä hän osoitti itsenäisyyttä, muunnellen onnistuneesti\nmester de clereciaa ja vaihdellen sekä sekoittaen sitä vapaasti\nzéjel-mittaan. Näin Ruiz on saavuttanut Espanjan keskiajan\nhuomattavimman runoilijan maineen ja kuuluu yleisenkin kirjallisuuden\nhistoriaan perustavan asemansa vuoksi pikareskiromaanin alkupäässä.\nOltuaan vuosisatoja unohduksissa hänen teoksensa löydettiin ja\njulkaistiin vasta 1790.\n\nMio Cidin yhteydessä mainitut cantares-ballaadit jatkoivat ilmeisesti\nolemassaoloaan kansanomaisten laulajain ohjelmistossa, muuttuen,\nunohtuen ja jälleen heräten eloon, niinkuin sellaisten laulujen elämään\nkuuluu. Niiden pohjalla sepitetyt runoelmat ja kronikat tulivat niiden\nuusiksi lähtökohdiksi, antaen aiheita ja pitäen yllä vanhantyylistä\nkansan ballaadimuotoa. Niitä on ruvettu kirjoittamaan muistiin,\nlauluvihkoihin, vasta 1400-luvulla, jolloin ne tulivat näkyviin\n_romanssien_ (romances) nimellä, ja jolloin niitä levitettiin\narkkiveisuina (pliegos sueltos). Näistä taas muodostettiin laajempia\nlaulukirjoja, cancioneroja, jollaisia on säilynyt pari 1500-luvun\nalkuvuosilta. Eräs Martin Nucio painatti sitten Antwerpenissä\nRomanssikirjan (Cancionero de Romances, ensimmäinen painos ilman\nvuosilukua, toinen 1550). Viimemainittuna vuonna ilmestyi Saragossassa\ntoinen romanssikokoelma: Silva de Romances (silva = säännöttömin mitoin\nsommiteltu runo), ja Sevillassa kolmas. Näin romanssit tulivat muotiin\nja niitä koottiin, sepitettiin ja julkaistiin yhä laajempina\nkokoelmina, alkuperäisen kansanomaisen sävyn häipyessä ja laadun\nhuonontuessa sikäli kuin \"taiteellisuus\" pääsi niihin vaikuttamaan.\nLaajin on 1600-1614 painettu Yleinen romanssikokoelma (Romancero\ngeneral). Romantiikan aikana espanjalaiset romanssit \"löydettiin\"\nuudelleen ja oli niillä suuri vaikutus runollisten mielikuvien\nherättäjinä. Niitä pidettiin sinä pohja-aineksena, josta Espanjan\nkansalliset runoelmat oli sepitetty. Nykyaikainen tutkimus on kuitenkin\nkääntänyt tämän käsityksen aivan päinvastaiseksi: ainoakaan niistä ei\nole 1400-lukua vanhempi ja ovat ne yleensä heijastumia ja johtumia\nCid- ym. runoelmien ja kronikkain tarinoista. Vain laulun lajina ne\nedustavat ikivanhoja cantares-ballaadeja, joita ei romanssikokoelmiin\nsisälly ainoatakaan.\n\nRomanssien aihepiiri on laaja: ne käsittelevät länsigoottien viimeistä\nkuningasta don Rodrigoa ja Espanjan häviötä ym. historiallisia\nhenkilöitä ja tapahtumia, karolingilaisia ja bretagnelaisia,\nnovelli- ja lyyrillisiä aiheita.\n\nProvencelaisen ja italialaisen runouden vaikutus tuli huomattavaksi\nKastilian kuninkaan Juan II:n (1407-1454) aikana: taiderunous muuttui\nteennäiseksi trubaduurirunoudeksi (arte de trobar), Boccaccio ja\nerittäinkin Dante tulivat esikuvien asemaan, ja antiikin aiheita\nruvettiin käyttämään. Espanjalaisen trubaduurirunouden kuuluisin\nmuistomerkki on _Juan Alfonso de Baenan_ 1445 kuningasta varten\nsommittelema laulukirja Cancionero de Baena, joka sisältää 54:n nimeltä\nmainitun tekijän 576 ja tuntemattomien tekijäin 35 runoa. Siinä kulkee\nohitsemme rautapukuisia ritareita, villaviittaisia munkkeja,\nkoruompelein somistetuissa hartialiinoissa komeilevia aatelisnaisia,\nenemmän tai vähemmän kääntyneitä juutalaisia, arabialaisia lääkäreitä,\njumaluusopin tohtoreita, Sevillan nunnia, jotka kilpailevat kauneudessa\nToledon nunnien kanssa, koko silloinen hienostunut sääty, joka nautti\nsiroasuisesta, kevytmielisestä runoudesta. Aragonian kuningas Alfonso V\ntuli 1443 Napolin kuninkaaksi ja joutui siellä seurueineen runouden\nsuosijana renessanssin vaikutuksen alaiseksi. Näin syntyneen\nespanjankielisen runouden muistomerkki on Cancionero de Stúñiga,\nrunoilija _Lope de Stúñigan_ sommittelema laulukirja.\n\nHuomattava kirjailija ja kulttuurihenkilö oli _López de Mendoza_,\nmarkiisi _de Santillana_ (1398-1458), jonka tuotanto käsitti\nproosateoksia, trubaduuri-, Dante- ja Petrarca- sekä opetusrunoutta.\nHänen ansiotansa on sonetin kotiutuminen Espanjaan, mutta\nonnistuneempia kuin ne ovat hänen paimenrunonsa: serranillansa ja\nvaqueiransa, jotka ovat muuttuneet kansanlauluiksi.\n\n\n7\n\n_Portugalin_ taidekirjallisuuden ensimmäinen ilmaus on provencelaisen\nvaikutuksen alaisena muotonsa saanut lyriikka. Tämä vaikutus saapui\nPortugaliin monia teitä: hovin kautta, joka oli sukulaisuussuhteissa\nAragonian ja Provencen hoveihin, ristiretkeläisten kautta, jotka\ntulivat auttamaan portugalilaisia näiden taistellessa maureja vastaan,\nja Compostellaan retkeilevien pyhiinvaeltajien kautta. Ensimmäiset\nportugalilais-provencelaiset runot periytyvät n. v:lta 1200. Ranskassa\nkolmetoista vuotta oleskelleen Alfonso III:n noustessa valtaistuimelle\n1248 alkoi vilkas runouden kausi, jonka tuotteita on säilynyt\nPyreneiden niemimaan vanhimmassa laulukokoelmassa nimeltä Cancioneiro\nda Ajuda. Sitä jatkui hänen seuraajansa Dinizin (1279-1325) aikana,\njonka runoudesta antaa käsityksen toinen laulukirja: Cancioneiro da\nVaticana. Kolmas vanhaa portugalilaista runoutta sisältävä laulukirja\non Cancioneiro Colocci-Brancuti. Näiden sisällys voidaan jakaa\nkahteen pääryhmään: sivistyneitä varten sepitettyyn sovinnaiseen\nprovencelaiseen ja kansan luontaisen lyriikan pohjalla syntyneeseen\nrunouteen. Ensimmäinen laulukirja kuuluu kokonaan ensinmainittuun\ntyyliin, mutta molemmat jälkimmäiset kuvastavat myös Portugalin kansan\nomaa lyriikkaa. Aihepiireiltään laulukirjain sisällys jakautuu:\nlemmenlauluihin (cantigas de amor), joissa rakastajat valittavat\nlemmittynsä julmuutta tai nuoret neidot sitä, etteivät äidit salli\nheidän lähteä toivioretkelle; ystävänlauluihin (cantigas de amigo),\njoissa sana amigo (merkitsee samaa kuin rakastaja, amante) usein\nkertautuu, ja joilla on rondan tai danzan (samanaikaisen provencelaisen\nbaladan) muoto; ja pila- eli solvauslauluihin (cantigas de escarnio y\nde maldecir), jotka ovat samanlaatuisia kuin provencelaiset\nsirventesit. Cancioneiro Colocci-Brancuti sisältää myös bretagnelaisia\nlai-runoja. Portugalin trubaduurit ja \"leikarit\" (jograes) olivat\nlähtöisin eri yhteiskuntaluokista; heidän joukossaan oli pappejakin.\n\nDinizin kuoltua trubaduurirunous kuihtui. 1300-luku on\nrunouden kannalta hedelmätöntä, lukuunottamatta kansan omaa\nromcmciero-lyriikkaa, jonka voi arvata jatkuneen ja kukoistaneen, mutta\njosta on säilynyt näytteitä vasta 1400-luvulta. Aikakausi 1415-1499 on\nPortugalin historiassa suurten, kansallisesti innostavien\nmaantieteellisten löytöretkien aikaa, jolloin sen kaikki ruhtinaat\nedelleenkin suosivat runoutta. Tästä on säilynyt runsaasti näytteitä\nCancioneiro Geral nimisessä laulukirjassa, jossa on edustettuina lähes\nkolmesataa kirjailijaa ja joka painettiin 1515. Kastiliankielen käyttö\ntuli tänä aikana Portugalin sivistyneiden kesken niin yleiseksi, että\nsuuri osa tämän laulukirjan runoista on sepitetty sillä. Eepillinen\nrunous ei ole ollut alunperin portugalilaisten luonteen mukaista.\nSaladon taistelussa 1340 maurilaisista saatu voitto aiheutti kyllä\neepillisen runoelman, josta osia on säilynyt, mutta 1400-luvun\nlöytöretket eivät heijastuneet oman aikansa runoudesta.\n\n\n\n\nIII. LYRIIKKA.\n\n\n\n3. Saksan minnelaulu. Englannin, Alankomaiden, Islannin, Norjan,\nTanskan, Ruotsin ja Suomen lyriikka.\n\n\n1\n\nSamoin kuin muualla on Saksassakin varhaisimmista ajoista saakka\nkukoistanut elämän tavalliseen menoon, etupäässä rakkauteen ja\nkevääseen, liittyvä luonnollinen kansanlaulu. Sellainen on pienimmässä,\nvälittömimmässä muodossaan säilynyt Tegernseen luostarissa, erään\nmuuten tuntemattoman Werinherin latinankielisessä kirjeessä, ja kuuluu\nnykyissaksaksi:\n\n    Du bist mein, ich bin dein,\n    Des sollst du gewiss sein.\n    Du bist verschlossen in meinem Herzen,\n    Verloren ist das Schlüsselein;\n    Du musst immer drinnen sein.\n\n    Sä olet mun, mä olen sun,\n    saat siitä olla varma,\n    kun oot vankina sä sydämeni\n    ja hukkasin mä avaimeni;\n    siell' aina täytyy olla sun.\n\nCarmina Burana-käsikirjoituksessa on myös saksankielisiä kansanlauluja,\njotka elävät kansansuussa vieläkin. Jo 800-luvulta tunnetaan kirkon\nkielto naisten tanssia ja laulua vastaan. Tämä tietenkin säilyi siitä\nhuolimatta, vain sivistyen sisällykseltään ja saaden katolisuuden\nsävyä, eikä ilmeisesti lakannut kaikumasta varsinaisen kansan\nkeskuudessa ritarilyriikan, minnelaulunkaan, aikana, vaan puhkesi\nuudelleen kuuluville heti, kun tämä oli muuttunut hengettömäksi\nammattikuntien säetaituruudeksi.\n\nVarsinaisen kansallisen lyriikan ohjasi parin vuosisadan ajaksi sen\nluonnolliselta uralta omaan teennäiseen uomaansa trubaduurirunous, joka\ntuli tunnetuksi ensin Reinin laaksossa ja Fredrik Barbarossan\nristiretken (1190) jälkeen koko silloisessa sivistyneessä Saksassa;\nmainitulla retkellä näet Saksan ritaristo joutui provencelaisten ja\nranskalaisten laulajaritarien ja heidän juglariensa seuraan, tutustuen\nheidän hienoon lyriikkaansa.\n\nTätä uutta lyriikanlajia sanottiin _minnelauluksi_ (minne = rakkaus),\nja se vakiintui Saksassa seuraaviin muotoihin: _lauluihin_ (Lieder),\n_ajatelmiin_ (Sprüche) ja _kuorolauluihin_ (Leiche). Ensinmainituissa\noli aluksi vain yksi kolmeen osaan jaettu säkeistö: kahdessa\n\"ovenpielessä\" (Stollen), joiden tuli olla tarkoin samanrakenteisia,\nesitettiin ensin runon sisällys; loppusäkeistö (Abgesang), joka sai\nolla rakenteeltaan erilainen kuin \"ovenpielet\", pyöristi sopivasti\nesitetyn ajatuksen. Tätä sääntöä yleensä noudatettiin silloinkin, kun\nmyöhemmin sepitettiin useampisäkeistöisiä lauluja. Esimerkiksi\nmainittakoon seuraava Walther von der Vogelweiden pieni runo:\n\n          Gewalt der Minne.\n\n      Wer gab dir, Minne, die Gewalt,\n    Dass du so allgewaltig bist?\n      Du zwingest beide, jung und alt,\n    Dagegen gibt es keine List?\n      Den Herrgott preis' ich, das dein Band\n    Mich fesseln soll, seit ich in Wahrheit hab' erkannt,\n    Wo treuer Dienst sei an der Zeit.\n    Da bleib' ich fest und treu: o Königin, sei gnädig,\n      lass dir mein Leben sein geweiht!\n\n            Lemmen valta.\n\n    Ken sulle, lempi, vallan soi,\n    niin ett' oot kaikkivaltias?\n    Ei mitään vanha, nuori voi,\n    ei kenkään oo sun voittajas.\n      Ma kahlehistas kiitoksen\n    nyt lausun, koska tunnen niiden autuuden\n    ja palvontasi hurmaavan.\n    Oon siinä uskollinen: kuningatar, salli, sulle,\n      ett' elämäni omistan!\n\nTätä muotoa noudattivat myös päivälaulut (Tagelieder), jotka vastaavat\nprovencelaista albaa, ja ristiretkeläisten laulut. Loppusoinnutus oli\nkuten provencelaisissakin runsasta. Lieder-runot esitettiin laulaen\nsävelen (Weise) ollessa tärkeä puoli; laulua vielä säestettiin viululla\ntai harpulla. Usein oli runoilijalla apunansa varsinainen laulaja\n(Singer), joka sävelsi ja esitti hänen tuotteensa. _Ajatelmissa_ oli\nmelkein säännöllisesti vain yksi äsken mainitulla tavalla jaettu ja\nkäsitelty säkeistö; ne luettiin, ja niissä ilmaistiin mietteitä\nyleisistä asioista, myös politiikasta, ja lausuttiin kiitoksia ja\nmoitteita. _Kuorolauluissa_ (Leiche \u003C goottil. laikan = juosta, laiks =\ntanssi) käytettiin mitä moninaisimmin sointuyhdistyksin sommiteltuja,\npitkistä ja lyhyistä riveistä rakennettuja säkeistöjä. Ne kuuluivat\nensin hengellisen laulun alalle, ollen läpisävellettyjä kuin\nsekvenssit, joiden vaikutuksesta syntyneiksi ne on käsitettäväkin.\nVanha goottilainen nimi voisi olla viittauksena siihen, että on kysymys\nvielä vanhemmista kansansävelmistä, jotka sekvensseissä säilyneinä nyt\nnousivat minnelauluun (s. 71).\n\nEnsimmäinen ilmiö siitä, että ritarirunouden taituruus oli tunkeutunut\nkansallisen lyriikan alalle, oli itävaltalaisen ritari _Kürenbergin_\nNibelungien laulun mitalla (n. 1160) sepittämä lemmenrunous, joka\nkuitenkin on vapaa provencelaisesta vaikutuksesta, siinä kun nainen\navomielisesti huokailee rakkaudestaan. Mutta hiukan nuorempi\nitävaltalainen _Dietmar von Eist_ muodosti jo laulunsa ranskalaisen\nlemmenpalvonnan mukaiseksi, sepittäen mm. viehättävän yksisäkeistöisen\npäivälaulun. Ennen mainitut ritarieepikot runoilivat myös minnelauluja,\nollen osallisina tämän muodin leviämiseen. Fredrik Barbarossan ritari,\nristiretkellä 1190 kaatunut _Friedrich von Hausen_, on pelastunut\nunhosta mm. komean ristiretkilaulunsa ansiosta. Huomattava runoilija\noli 1200-luvun alkukymmeninä elänyt _Heinrich von Morungen_,\nsynnynnäinen, intohimoinen runoilijakyky, jonka säkeistä hehkuu\ntodellinen, eletty tunne. _Reinmar von Hagenau_ (n. 1180-1210) oli\nuuden laulutaidon etevä muotomestari, \"onnettoman rakkauden skolastinen\nfilosofi\". Hän oleskeli Wienissä 1180-1195 ja joutui siellä Walther von\nder Vogelweiden, saksan keskiajan suurimman lyyrikon, opettajaksi\nrunoilemisen taidossa, saaden tältä kuoltuaan kauniit muistosanat.\n\n_Walther von der Vogelweide_ (n. 1168-1230) oli syntyisin Tyrolista,\nBozenin läheisyydestä, (jonne 1877 pystytettiin muistopatsas), alempaan\naatelistoon kuuluvasta suvusta, ja oleskeli nuorena Wienissä,\nrunoilijoita suosivan herttua Fredrik I:n hovissa, Reinmarin\ninnostavassa ja kilpailevassa seurassa, luoden tällöin onnistuneimmat,\nvälittömimmät lemmenrunonsa. Tämä onnellinen aika loppui 1198, jolloin\nFredrik I kuoli Palestiinassa. Kun uusi herttua Leopold VI ei ollut\nWaltherille suopea, tämän täytyi lähteä, ja niin hänestä tuli\nkuljeksiva ritari, joka koko elämänsä ajan vaelsi hovista toiseen,\nansaiten laulullaan leipänsä ja suolansa ja alati toivoen, että joku\nantelias ruhtinas pelastaisi hänet tällaisesta \"juglarin elämästä\"\n(gougelfuore). Hän osoittautui olevansa voimakkaan kansallistunnon\nelähdyttämä saksalainen isänmaanystävä, joka johdonmukaisesti kannatti\nSaksan keisareita paavin vallanhimoisia pyrkimyksiä vastaan: ensin\nFilip Schwabilaista ja tämän tultua murhatuksi (1208) Otto\nBrunswickilaista, koska ei voinut odottaa Saksalle mitään hyvää paavin\nholhokkina Italiassa kasvavan Fredrik II:n Hohenstaufin tulevasta\nhallituksesta. Mutta kun Otto voitettiin (Bouvinesin luona 1214) ja\nmenetti arvovaltansa, kykenemättä enää ylläpitämään lujaa\nkeskushallitusta, Walther hylkäsi hänet ja liittyi kannattamaan Fredrik\nII:sta, joka oli nyt Saksan kansallisen keisariuden ja eheyden ainoa\nvoimakas puolustaja paavia ja vallanhimoisia ruhtinaita vastaan. Hänen\nrunojensa sisällys osoittaa, että hänellä todellakin oli tässä\nsilmämääränä isänmaan eikä oma etu. Fredrik II osoitti ymmärtävänsä --\nrenessanssihallitsija kun oli -- Waltherin ansiot sekä runoilijana että\npoliitikkona ja lahjoitti hänelle Würzhurgin läheisyydestä pienen\nläänitystilan (1215); mainitaanpa hänen uskoneen hänelle poikansa\nkasvatuksen, mistä ei kuitenkaan ole riittäviä todistuksia.\nKiitollisena Walther palveli keisarillista herraansa uskollisesti,\nkohdistaen hänen vastustajiinsa syövyttäviä ajatelmiaan. Hän innosti\nmaanmiehiään keisarin suunnittelemalle ristiretkelle (1228) ja lienee\nLuvatussa maassa (Im. gelobten Lande) nimisestä runosta päättäen:\n\n    Riemuitsemast' en voi laata,\n    koska silmin syntisin\n    ympärillään pyhää maata\n    silmätä saan vihdoinkin.\n    Mitä pyysin, nähdä saan:\n    tääll' on Herra aikoinaan\n    vaeltanut päällä maan --\n\n         [Suomentanut Yrjö Jylhä.]\n\ntodella seurannut häntä Palestiinaan. Pian sieltä palattuaan hän kuoli\nja haudattiin Würzburgiin, jossa hänen alkuperäinen hautakivensä oli\nnähtävissä vielä 1700-luvulla; sen sittemmin hävittyä se korvattiin\nuudella 1843. Tarinan mukaan hän määräsi testamentissaan, että lintuja\noli ruokittava hänen haudallaan vehnänjyvillä ja vedellä.\n\nWaltherin runoista, jotka ovat hänen elämänvaiheidensa ainoa lähde,\nselviää vielä, että hän oli vaeltanut Reiniltä Elbelle ja Unkariin,\nSeineltä Steiermarkiin, Mur-laaksoon, ja Polta Travelle saakka, tuntien\nsiis Keski-Euroopan läpikotaisin. Lähdettyään Wienistä hän oleskeli\netupäässä Filip Schwabilaisen ja Thüringenin maakreivi Hermannin\nhoveissa, viimemainitussa 1207:ään saakka. 1202 hän on ollut saapuvilla\nsadunomaiseksi muuttuneessa Wartburgin kilpalaulannassa. Sen jälkeen\ntapaamme hänet Kärntenin kreivi Bernhardin, Meissenin maakreivi\nDietrichin, herttua Heinrich von Medlickin ym. hoveista. Ainoa\nsamanaikaisten asiakirjojen maininta hänestä sisältyy Passaun piispan\nWolfgerin matkatileihin: \"Laulajalle Walther Vogelweidelle turkkia\nvarten viisi kultarahaa\" -- Walthero cantori de Vogeliveide pro\npellicio V solidos longos. Gottfried von Strassburg antoi hänelle\nTristanissa Saksan johtavan runoilijan aseman (säkeet 4794-4804):\n\n    Wer leitet nun die liebe Schar\n    (Der deutschen Nachtigallen)?\n    Wer weiset dies Gesinde?\n    Ich hoff dass ich sie finde,\n    Die nun das Banner führen soll:\n    Ihre Meisterin, die kann es wohl,\n    Die von der Vogelweide.\n    Hei, wie die über Heide\n    Mit hoher Stimme klinget,\n    Wie wunderbar sie singet!\n    Wie fein sie organieret,\n    Ihr Singen wandelieret!\n\n    Ken johtoon astuu joukkojen\n    nyt Saksan satakielten?\n    Ken parven tämän opettaa?\n    Mä toivon, että tänne saa\n    tän lipun uljaan nostamaan\n    ken mestariksi mainitaan:\n    tuo leivo Vogelweiden.\n    Hei, kuinka yli maiden\n    sen laulu kirkas kaikuu\n    ja ihanasti raikuu!\n    Kuin uruilla se hienosti\n    niin lurittelee vienosti!\n\nLieder-runoja on Waltherilta säilynyt 79. Aiheinaan rakkaus -- ei vain\nritarirunouden epätodelliselle naisihanteelle osoittama, miehen\nmuodinmukaisesti esittämä palvonta, vaan etupäässä luonnollinen,\nraikas, naivin ja avomielisen tyttölapsenkin ilmaisema kuuma lempi, sen\neri vivahdukset ja onnen asteet --, naisen kauneuden ylistys, kevät ja\ntalvi, isänmaa ja maailmanmeno, runoilija koskettaa ja tulkitsee elämää\nniin läheisesti, todesti ja tuoreesti, että hän irtautuu minnelaulun\nmuodin piiristä ja tulee kaikille ajoille inhimillisesti tutuksi ja\nrakkaaksi. Hänen siveellinen vakavuutensa, herkkä luonnontajunsa,\nveikeä huumorinsa ja hieno laulullisuutensa ovat lahjakkaan yksilön\ntodellisia ominaisuuksia, eivätkä opitun minnetyylin hengettömiä,\nteoreettisia ilmaisuja. Sitä ujoilevaa, punehtuvaa, eletyn onnen\njälkinautintoa ilmaisevaa veikeää sävyä, jolla nuori tyttö kertoo\nlehmuksen alla, kukkien keskellä, vietetystä lemmenkohtauksesta, voisi\nrunotar itse kadehtia:\n\n    \"Jos tiettäis maanneen\n    siellä mun -- sietää\n    ken vois, hyvä luoja, sen häpeän!\n      ja lempeä saaneen --\n    kuunaan tietää sit' ei saa muut kuin minä ja hän --\n      ynnä pikkuinen lintu vain:\n    rallalalei!\n      ei sitä kulje kuuluttain\".\n\n                     [Suomentanut Otto Manninen.]\n\n_Ajatelmista_ kuvastuvat Waltherin poliittiset mielipiteet, hänen\nsuhteensa eri hallitsijoihin, siveelliset katsomuksensa ja ulkonaiset\nvaiheensa. Stollen- ja Abgesang-rakenne ja vain yksi säkeistö on niille\nluonteenomainen: ne ovat kuin sonetti- tai epigrammisarja, kajoten\nsievästi ja terävästi kärjistetyssä muodossa eri kysymyksiin. Toisissa\nilmenevä valittava sävy ei vaikuta miellyttävästi, johdattaen mieleen\nsen alentavan, rikkaista suojelijoista riippuvaisen suhteen, jossa\ntällaisen laulajan täytyi elää; muistettava kuitenkin on, että\nWaltherin oman ajan mielestä tällainen riippuvaisuus oli runoilijain\nluonnollinen elämänmuoto, jonka särkymistä heillä oli täysi syy\nvalittaa. Ajatelmat on käsitettävä sirventesien omintakeisesti\nmuodostuneeksi saksalaiseksi vastineeksi.\n\nWaltherilta on säilynyt vain yksi Leich-runo, uskonnollinen sepitelmä\nJumalan, Kolminaisuuden ja Pyhän Neitsyen kunniaksi, täynnä harrasta,\nkatuvaa ja anteeksi anovaa tunnetta.\n\nWalther von der Vogelweide on epäilemättä Saksan keskiajan ja yleensä\nsaksalaisen hengenelämän huomattavimpia edustajia, kohoten aikansa\ntaustasta selvästi näkyviin rikaslahjaisena laulajana ja\nkansallistunteisena, selvänäköisenä isänmaanystävänä. Hänen säkeensä\nSaksan naisille ja Saksanmaalle (Sanokaa minut tervetulleeksi -- Ir\nsult sprechen willekomen) sisältää kansallislaulun henkeä loppuessaan\nkehoitukseen: \"Ken haluaa etsiä kuntoa ja harrasta pyrkimystä, tulkoon\nmeidän maahamme; siellä vallitsee riemu -- iäti tahtoisin elää siellä!\"\n\n    Tugend, minnig Streben,\n    Wer _die_ suchen will,\n    Komm' in unser Land, da waltet Wonne viel.\n    Ewig möcht' ich darin leben!\n\nMinnelaulun vanhennuttua Walther von der Vogelweide unohdettiin\nvuosisadoiksi. Luther ei häntä tuntenut, eivät liioin Schiller ja\nGoethe. Mutta sitten Saksan kansalliskirjallisuuden tutkimus löysi\nhänet ja nyt hän on rakastettu runoilija ei vain kotimaassaan vaan\npohjoismaissakin, joissa hänen välitön luonnon- ja lemmentunteensa sekä\nkansallinen vapaudenrakkautensa herättävät vastakaikua.\n\n\n2\n\nBaijerilainen, alempaan aatelistoon kuulunut, 1200-luvun alkukymmeninä\nelänyt, kauan Wienin hovissa oleskellut minneritari _Neidhart von\nReuental_ tuli kuuluisaksi elämänhaluisesta \"kylähovirunoudestaan\",\njossa ylisti maakylien kaunottaria, kuvaili naturalistisesti heidän\nlemmenelämäänsä ja esitti terävin silmin nähtyjä talonpoikaistyyppejä.\nHänen runoutensa jakautuu kesä- ja talvilauluihin. Edellisissä kuvataan\nkevään elvyttävää voimaa, joka tekee talonpojan sairaasta vaimostakin\nniin terveen, että hän kuin hurjistunut pässi pokkaa kaikki nuoremmat\npöheikköön; talvilauluissa taas kuvataan talonpoikain tuvissa\nvietettyjä leikkihetkiä ja esitetään maalaistyyppejä. Neidhart on\nsepittänyt runonsa hovipiirien huvitukseksi ja osoittaa niissä\nhuomattavaa lahjakkuutta. Niitä on pidettävä paimenrunoja vastaavina\nsaksalaiskansallisina muunnoksina. Omituinen Don Quixote oli _Ulrich\nvon Lichtenstein_ (n. 1200-1276), joka ulotti runoudessaan ja\nmielikuvituksessaan naisenpalvonnan naurettavuuksiin, itse aavistamatta\ntekevänsä koomillisen vaikutuksen. Miellyttääkseen Dulcineaansa hänen\nsankarinsa antoi leikkaamalla parantaa ristihuulivikansa ja katkaista\nsuoraksi jäykistyneen sormensa, ratsasti \"Rouva Venuksen\" puvussa 1227\nVenetsiasta Böhmin rajalle saakka, taittaen mielitiettynsä kunniaksi\n307 peistä ja jakaen vastustajilleen 271 sormusta, ja valvoi hänen\ntorninsa ulkopuolella pitalisten ja kerjäläisten seurassa kaksi päivää\nja yötä, joutuakseen, kun vihdoinkin pääsi kultansa luo, häpeällisesti\nulos ajetuksi, sopimattomana siistiin seuraan, koska oli muurin\nulkopuolella ollessaan pahasti tahrautunut. Kun Dulcinea ei lopultakaan\nvälittänyt halkihuulisesta palvojastaan, tämä jätti hänet ja omisti\nhuomionsa toisaalle, tehden \"Arthur-kuninkaana\" tämän kunniaksi uuden\nlaajan turnajaismatkan. Molemmille hän uupumattomasti sepitteli\nminnelyriikkaa. 1255 Ulrich von Lichtenstein. Heidelbergin Ulrich\njulkaisi Naisenpalvelu (Frauendienst) nimisen runoteoksen, kertoen\nsiinä tällaisia seikkailuja ja sovittaen säkeistöjen väliin\nminnelauluja. Itsetiedoton komiikka ja runojen taiturimainen asu ovat\nantaneet kirjalle pysyvän arvon. 1257 hän julkaisi Naisten kirja\n(Frauenbuch) nimisen ritarin ja naisen keskustelun, jonka aiheena on\nvalitus hienostuneiden ritaritapojen ja -ihanteiden raaistumisesta. Kun\nUlrich von Lichtenstein on todellisuudessa ollut huomattu, tarmokas ja\ntoimelias mies, puoliso ja isä, lienee hänen kirjoissaan enimmäkseen\nkysymys kuvitelluista asioista. Seikkailusisällykseltään Naisenpalvelu\non lähellä pikareskiromaaneja.\n\nRichard Wagnerin kuuluisa ooppera Tannhäuser on tehnyt sivistyneelle\nmaailmalle tunnetuksi samannimisen minnelaulajan ja Warthurgin\nkilpalaulannan (Der Sängerkrieg auf der Wartburg). Mainittu ritari on\nollut todellinen henkilö, Ulrich von Lichtensteinin aikalainen, joka on\nsepittänyt Neidhartin tapaisia tanssilauluja, ajatelmia ym. Hän on\nkuulunut alempaan aatelistoon, ollut mukana ristiretkellä ja sepittänyt\nerään katumuslaulun, jonka johdosta ehkä sekautui 1400-luvulla\nVenusvuoren, Holde-rouvan, tarinoihin. Mainittu kilpalaulantarunoelma\nsepitettiin n. 1270; runoutta rakastavan maakreivi Hermannin hovissa,\njossa laulajia oli Walther von der Vogelweiden mielestä liiaksi, on\nvoinut jotakin sellaista tapahtua.\n\nMinnelyriikan sepittäjiä on ollut satoja, alkaen vaatimattomasta\nleikarista keisarillisiin henkilöihin saakka. 1200-luvun lopussa kokosi\nzürichiläinen maalari ja runoilija _Johannes Hadlaub_ niitä suuren\njoukon, kirjoittaen ne muistiin. Näin syntyneistä minnekokoelmista on\nlaajin ja huomattavin \"Suuri Heidelbergin käsikirjoitus\" (Grosse\nHeidelberger), joka sisältää 140:n minnelaulajan tuotteita, yhteensä\nnoin 7.000 säkeistöä. Toinen pienempi kokoelma (Kleine Heidelberger)\nsisältää 34:n, kolmas, Stuttgartissa oleva Weingartnerin käsikirjoitus\n33:n runoilijan laulut. Suurin osa niistä on tyhjää sanahelinää, vain\nvähemmistön tulkitessa tosia ajatuksia ja elettyjä tunteita.\n\n\n3\n\nMinnelyriikan rappeutuminen oli seuraus sen omasta luonnollisesta\nkulumisesta ja vanhentumisesta sekä siitä, että koko ritarilaitos\nmenetti vähitellen 1300-luvulta alkaen mahtinsa ja merkityksensä.\nYhteiskuntaan oli lisääntyneen väestön ja kasvavien elämänvaatimusten\njohdosta ilmestynyt läänitysherran ja hänestä riippuvan alustalaisen\nrinnalle vapaa kaupunkiporvari, jonka liittoa hallitsija haki\ntaistellessaan läänitysherrojen vallanhimoa vastaan, ja joka vähitellen\nkokosi haltuunsa liikkuvan pääoman. Elämän painopiste siirtyi linnoista\nja niiden alueilta suuriin kaupunkeihin ja kauppateiden varsille sekä\nhallitsijain hoveihin, ja maaseudun ritari köyhtyi, menetti\nsivistyksensä ja ihanteensa, ja muuttui nyrkkioikeuden varassa eläväksi\nrosvoparooniksi. Seurauksena oli, että ritarien runous kuoli,\nkansanlaulu sai uudelleen säveleensä kuuluville, ja kaupunkien\nlatinankouluja käyneet sivistyshaluiset porvarit rupesivat viljelemään\nomien ihanteidensa mukaista laulutaitoa. Kun he olivat tottuneet\nsuorittamaan työnsä ammattikunnittain, yhtyivät runosepotkin\nsellaisiksi, ja niin syntyi \"mestarilaulajien\" (Meistersinger) nimellä\ntunnettu saksalainen porvarillisten runoilijain ammattikunta. Kehitys\noli siis sama kuin Ranskassa, jossa myös näimme lyriikan vähitellen\nmuuttuvan \"porvarilliseksi ammatiksi\". Se menetti tällöin taiteellisen\nluonteensa, ollen huomattavalta osalta pikkujärkevää, opettavaista\nnuuskaviisautta.\n\nRitarirunouden porvarillistuminen tapahtui Saksassa hitaasti, niin\npitkän ajan kuluessa, että vasta n. 1450 tapaamme Mainzista ja\nAugsburgista runoutta harjoittavien käsityöläisten muodostaman\nammattikunnan. Näitä syntyi sen jälkeen useissa Etelä-Saksan ja Reinin\nkaupungeissa, 1400-luvun lopussa myös Nürnbergissä, jonne sellaisen\nperusti Wormsista tullut \"mestarilaulaja\" Hans Folz. Rakenteen pohjana\noli minnelaulun kolmijakoinen säkeistö, joita oli tavallisesti yhdessä\nrunossa kolme; tällaisen runon nimi ilman säveltä oli Bar tai Gesetz\n(= \"paljas\" tai \"laki\"). Riippuen siitä, kuinka monta säettä runot\nsisälsivät ja liittyikö niihin sävel, ne tunnettiin erikoisilla\nnimillä, joista monet olivat hyvin kummallisia. Jos runoon liittyi\nsävel, oli sen nimi tällaisena kokonaisuutena \"ääni\" (Ton); sävelen\nnimi oli Weise. Näin käytettiin esim. seuraavia nimiä: \"kultainen\",\n\"lyhyt\", \"vahvistettu\" ja \"ylen pitkä ääni\" (güldene, kurze, bewährte,\nüberlange Ton), tai \"hopea- ja ylen korkea vuorisävel\" (Silberweise,\nüberhohe Bergweise), \"keltainen leijonannahkasävel\" (Gelb\nLöwenhautweis), \"surullinen sämpyläsävel\" (traurige Semmelweis) ym. Kun\nperustana oli oleva kolme säkeistöä, voitiin vaihtelua saada aikaan\nvain pidentämällä tai lyhentämällä säkeitä, lisäämällä niiden\nlukumäärää ja kutomalla loppusoinnut aina uusiksi kuvioiksi. Tästä oli\nseurauksena, että mestarilaulajain runoseppyys muuttui hengettömäksi\nulkonaiseksi säetaituruudeksi, välittämättä ajatuksista ja todellisesta\nrunollisuudesta. Monimutkaiset säe- ja sointusäännöt koottiin\njohdonmukaiseksi \"lakikirjaksi\" (Tabulatur), jollainen tunnetaan jo\nv:lta 1493 Strassburgista. Ken tahtoi päästä mestarilaulajain\nammattikunnan jäseneksi, hänen tuli ensin tietenkin käsityöläisten\ntapaan ruveta oppipojaksi (Schiller) ja opetella tarkoin tabulatuuri;\nsuoritettuaan opinnäytteen sen taidossa hänestä tuli kisälli (Geselle,\nSchulfreund) ja hän sai nyt \"laulajana\" (Singer) esittää muiden\ntuotteita. Jos hän kykeni itsenäisesti sepittämään sanat johonkin\ntunnettuun säveleeseen, hän sai \"runoilijan\" (Dichter) nimen, ja vasta\nkokonaan uuden runon ja sävelen luominen oikeutti \"mestarilaulajan\"\narvoon. Julkisia laulajaisia pidettiin joko raatihuoneessa tai\nkirkossa, jolloin jokaisella mestarilaulajalla oli oikeus esittää\ntuotteitaan erikoiselta korotetulta paikalta, kuten ranskalaisten\nporvarien puy-juhlissa. _Kilpalaulantaa_ pidettäessä verhon takana\nkuunteleva 4-jäseninen palkintolautakunta (Gemerke) kirjoitti muistiin,\nmitä virheitä tehtiin tabulatuuria vastaan. Lopuksi jaettiin mestarin\npalkinto, juhlakoru (Kleinod) so. kaulanauha, jossa oli muistoraha, tai\nvaatimattomampana tunnustuksena seppele. Jo kilpailupaikka edellytti,\nettei laulujen sanoissa saanut olla mitään sopivaisuutta loukkaavaa.\n_Juomalaulajaiset_ taas pidettiin ravintolassa, jolloin esitettiin\nsisällykseltään vallattomiakin lauluja, ajatelmia, arvoituksia ja\nkaskuja, kilpaillen sukkeluudessa ja älykkyydessä, kuten ikivanhoista\najoista oli germaanien tapa ollut heidän viettäessään iltaa maljojen\nääressä. Vaikka mestarilaulun runollisista arvoista ja saavutuksista ei\nolekaan paljoa sanomista, se on kuitenkin huomattava ja arvokas\nkulttuurihistoriallisena ilmiönä. Kohottihan se käsityöläiset\ntavallisesta arkisesta tasosta jalostavan henkisen askartelun asteelle,\nilmeisesti tyydyttäen heidän aatteellista ja taiteellista kaipuutaan ja\nsiten sivistäen heitä. Sen merkityksen voimme ymmärtää ajatellessamme,\nkuinka tärkeitä ovat nykyajan kaupunkien työväen sivistysriennot.\n\nMestarilaulajista, joita on Saksassa ollut satoja, mainitsemme vain\nnürnbergiläisen suutarin _Hans Sachsin_ (1494-1576), koska hän on alan\npääedustaja ja sivistyneiden yleiseen tietopiiriin kuuluva nimi. Hän\noli räätälin poika, sai käydä latinankoulua, meni suutarinoppiin ja\nläksi 17-vuotiaana kisällinä vaellukselle, perehtyen laajalta\nkotimaahansa. Palattuaan kotiin hän meni varakkaisiin naimisiin ja\npääsi mestariksi. Hänen avioliittoaan kesti 41 vuotta; siitä syntyneet\nseitsemän lasta kuolivat ennen häntä. 1561 hän meni uudelleen\navioliittoon 17-vuotiaan Barbara Harscherin kanssa, eli hänen\nrinnallaan onnellisena 15 vuotta ja kuoli 82 ikäisenä. Kaikki\njoutohetkensä hän omisti runoudelle, sepittäen yli 6000 runoa, joista\n4275 on mestarilauluja, 73 maallista ja hengellistä laulua, ja n. 1700\nparisäkein soinnutettua runoa, joihin sisältyvät hänen näytelmänsä,\nkaskunsa ja satunsa. Tuotantonsa hän itse kirjoitti erikoisiin\nkirjoihin, joita kertyi 34. Mestarilaulut, jotka on rakennettu mainitun\nkaavan ja tabulatuurin mukaan, käsittelevät kuivasti ja hengettömästi\netupäässä raamatullisia ja jumaluusopillisia, vähemmän maailmallisia\naiheita. Eräässä parisointuisessa, 700 säettä pitkässä runossaan hän\ntervehtii riemuiten Wittenbergin satakieltä (Die Wittenbergische\nNachtigall, 1523), Lutheria, jonka innokas kannattaja oli.\nSamanlaatuisissa muissa runoissaan hän käsitteli lukemattoman joukon\nsekä jo antiikista periytyneitä ja nyt humanismin kautta tunnetuksi\ntulleita että keskiaikaisiakin tarinoita, käyttäen niitä moralisoiviin\ntarkoituksiin ja usein osuen onnistuneesti humoristiseen sävyyn.\nKeskiajan aihevalinnalle kuvaavia ovat väittelyrunot, joissa vanhuus ja\nnuoruus, terveys ja sairaus, kesä ja talvi, vesi ja viini ym.\nkiistelevät eduistaan. Aidoimpana hänen huumorinsa esiintyy kaskuissa,\njoissa hän mukavasti kertoilee jos minkälaisia juttuja. Hänen\nnäytelmistään tulee puhe draaman yhteydessä (s. 396).\n\n\n4\n\nEsityksemme ohessa usein puheeksi tullut _kansanlaulu_, jonka sävel on\nhelissyt minnelyriikan vapaimpien ja luontevimpien säkeiden takana,\nansaitsee lopuksi erikoisen maininnan. Se on samaa laulutaitoa kuin\nkansan tanssilaulu, ranskalainen työlaulu tai ballaadi, joka tuli esim.\nEnglannissa niin varhain suosituksi, samaa ilon ja itkun sointua, joka\nkaikuu trubaduurilyriikan, jopa teinilaulujen takaa. Sillä on kyllä\naina ollut tekijänsä, mutta hän on kadonnut näkyvistä kuin veteen\npudotettu kivi: vain laulun renkaat ovat lähteneet etenemään sekautuen\ntoisaalta tuleviin samanlaisiin ja muuttuen yhä uusiksi vivahduksiksi.\nNiinkuin sanotaan tunnetussa surullisessa ballaadissa On Itävallassa\nlinna (Es liegt ein Schloss in Österreich), jossa kerrotaan viattoman\nnuorukaisen kuolemasta, kuinka hän viimeisellä hetkellään muistaa\näitiään:\n\n    Wer ist's, der uns das Liedlein sang,\n    So frei ist es gesungen?\n    Das haben gethan drei Jungfräulein\n    Zu Wien im Österreiche.\n\n    Kukahan lauloi laulun tään,\n    kun juoksi se vapahasti?\n    Kolme neitoa teki sen itkeissään\n    Itävallan Wienistä asti.\n\nEmme voi olla mainitsematta Goethen Elsassista muistiin merkitsemää\nlaulua nimeltä Nunna (Die Nonne), jota tiedetään lauletun jo\n1400-luvulla ja josta on olemassa kolmekymmentä toisintoa. Sen\nensimmäinen säkeistö kuuluu [Des Knaben Wunderhorn-kokoelmassa olevan\ntoisinnon mukaan]:\n\n    Stund ich auf hohen Bergen\n    Und sah wohl über den Rhein,\n    Ein Schifflein sah ich fahren,\n    Der Ritter waren drei.\n\n    Minä seisoin korkealla vuorella,\n    viheriäisessä laaksossa;\n    näin minä laivan seilaavan,\n    kolme kreiviä laivassa.\n\nSuvi on jo saapunut... Englantilainen laulu v:ta 1245. Br. Mus. Sanat\nkuuluvat:\n\n    Sumer is i-cumen in,\n      Lhude sing cuccu;\n    Groweth sede and bloweth mede\n      And springeth the wde nu.\n      Sing cuccu, cuccu.\n    Awe bleteth after lomb,\n      Lhouth after calve cu;\n    Bulluc sterteth, bucke verteth;\n      Murie sing, cuccu.\n      Cuccu, cuccu!\n    Wel singes thu, cuccu,\n    Ne swik thu naver nu;\n      Sing cuccu nu.\n      Sing cuccu, cuccu.\n      Sing cuccu nu.\n\nSuomennos on jäljempänä kohdassa 5. Käsikirjoituksessa nuottien alla\noleva toinen tekstirivi on latinaa:\n\n    Perspice, christicola,\n    que dignacio!\n    celitus agricola\n    pro uitis uicio,\n\n    filio\n    non parcens, exposuit\n    mortis exicio;\n    Qui captivos semivivos\n    a supplicio\n    vite donat,\n    et secum coronat\n    in celi solio.\n\nSuomeksi: \"Huomaa, kristitty, mikä kunnia! Viinin vian (= veren synnin)\nvuoksi taivaallinen viljelijä alisti poikansa, säästämättä häntä,\nkuoleman tuhoon, ja Hän lahjoittaa puolikuolleet vangit rangaistuksesta\nelävälle ja kruunaa heidät kanssansa taivaan valtaistuimella\".\n\n1400-luvulta on periytynyt useita kansanlaulukokoelmia, sellaisiakin,\njoissa on sävel merkittynä. Tunnetuin on augsburgilaisen nunnan Klara\nHätzlerin laulukirja v:lta 1471, jossa on myös kansanlauluja. Niitä\npainettiin ja myytiin 1500-luvulta alkaen arkkiveisuina, joista\nmyöhemmin jälleen muodostettiin kokoelmia.\n\n\n5\n\nViittaamme siihen, mitä sanoimme _englantilaisesta_ ballaadista\n(s. 103), joka on ollut siellä kansanrunottaren mielimuoto.\nProvencelaisella taidelyriikalla on ollut heijastusilmiönsä\nEnglannissakin, kuten muutamat 1200-luvulta periytyneet runot ja\nraikkaat laulut osoittavat. Pöllön ja satakielen (The Owl and the\nNightingale) keskustelussa edellinen edustaa elämän pilvi-,\njälkimmäinen sen päiväpuolta, ja runo on siis yleistä väittelytyyppiä;\nYlellisyyden maa (The Land of Cockaygne) on terävää satiiria\nmunkkilaisuutta vastaan. Suvi on saapunut (Sumer is i-cumen in)\nperiytyy (nuotteineen) 13:nnen vuosisadan keskivaiheilta; Kevät on\n(Lenten ys come) ja Tuule, pohjoinen (Blou, northerne wynd) ovat\nEdward I:n ajalta (1272-1307); samoihin aikoihin kuuluu viehättävä\nlemmenlaulu Alisonille (To Alison).\n\n    Suvi on jo saapunut,\n    käen laulu soi.\n    Vilja kasvaa, kukkii maa,\n    metsä vihannoi.\n    Kukkuu, kukkuu, soi!\n    Lammas määkyy karitsaa,\n    lehmä lastaan vartioi,\n    härkä kaihtaa, paikkaa vaihtaa,\n    rastaan laulu soi.\n    Kukkuu, kukkuu!\n    Niin laula käki vain\n    äläkä lakkaa lain,\n    yhä laula vain:\n    kukkuu, kukkuu.\n    Niin laula vain!\n\n      [Suomentanut Jaakko Tuomikoski.]\n\n\n6\n\n_Alankomaiden_ ensimmäinen tunnettu lyyrikko on Brabantin herttua Johan\nI, joka sepitti minnelauluja; niitä ei ole kuitenkaan alkuperäisinä\nsäilynyt. 1544 julkaistiin varhaisin tunnettu kokoelma kansanlauluja\n(Laulujen kirja -- Liedekens Boeck), jossa on pari 1300-luvulta\nperiytyvää.\n\n_Islannin_ lyriikasta on mainittava, että varsinainen alkuperäinen,\nSturlusonin Eddan runotaito rupesi jo varhain rajoittumaan vakavien\naiheiden palvelukseen, kansan ottaessa käytäntöön lemmenseikkoihin\nviittaavalla kertosäkeistöllä varustetut lyyrilliset tanssilaulut,\njoita se lauloi ja leikki joulu- ym. juhlissaan. Niissä oli loppu-,\nmutta ei alkusointua. Keskieurooppalaisen lyriikan vaikutuksesta nämä\nnyt syrjäytyivät ja niiden aseman anastivat ns. rimur-laulut, alku- ja\nloppusointuiset, laulettavat, sisällykseltään eepilliset runot, jotka\novat Islannin lyriikan päämuoto 1400-luvulla. Niissä on johdantolaulu\n(mansong), itse asiaa kertova keskiosa, aiheena usein jokin\nritarirunouden seikka, ja epilogi; rakenne vastaa minnelaulun\nkolmijakoisuutta. Rimur-runous, jota laulettiin tanssin säestykseksi\ntai lausuttiin askarten ratoksi, on rehoittanut tavattoman runsaasti.\n\nUskonnollisesta aiheesta sepitettyä rimaa sanottiin dikturrunoksi.\nKuuluisa sellainen on munkki _Eystein Asgrimssonin_ (n. 1350) Lilja,\njoka kuvaa maailman ja ihmisen luomista, syntiinlankeemusta, Jeesuksen\nelämää ja lunastuskuolemaa. Viimeinen katolinen piispa, uskonsa\nmarttyyri _Jon Arason_ (1484-1550), sepitti arvokkaita hengellisiä\nrunoja, joista erikoisesti mainitaan Leimaus (Liomr) ja Piinaitku\n(Pislargratr). Arason toi Islantiin kirjapainotaidon.\n\n_Norjassa_ on lyyrillinen tanssilaulu, stev, säilynyt vuosisatojen\nhalki meidän aikoihimme saakka. Ja samoin kuin Islannissa sen rinnalle\nsyntyi täällä eepillinen tanssilaulu, joka alkoi esilaulajan\njohdannolla (stevstamm) ja jatkui varsinaisella eepillisellä osalla,\njohon liittyi kertosäkeistö (omkvede). Kerron tahdissa suoritettiin\ntanssiliikkeet. Stevrunouden aiheet ovat lähtöisin eddarunoudesta,\nhaltijasaduista, tosielämästä, historiasta, katolisesta\nmielikuvapiiristä (esim. Uniruno--Draumkvede, joka on tuonpuoleisesta\nelämästä kertova näky) ja ritarirunoudesta. Usein nämä kansanlaulut\novat Norjassa runsaana rehoittaneen kansansaduston runomuotoisia\ntoisintoja.\n\n_Tanskan_ kansanlaulut, joista aikaisemmin käytettiin nimeä kaempeviser\n(\"urholaulut\"), ansaitsevat erikoista huomiota.\n\nVanhimmat niistä periytyvät 1200-, myöhäisimmät 1500-luvulta. Ne ovat\nsamanlaisia tanssilauluja kuin mainitsemamme islantilaiset ja\nnorjalaiset, ja jakautuvat sankari-, haltija-, historiallisiin, ritari-\nja pilaileviin aiheisiin. Alkuaan niissä on ollut esilaulajan\njohdantoruno, joka kuitenkin on hävinnyt, mutta esiintyy varsinaisen\nkertovan osan kertosäkeistönä, jonka kohdalla tanssipyörähdykset\nsuoritettiin. Säkeistössä on kaksi tai neljä säettä; edellisessä\ntapauksessa sointuvat -- enemmän tai vähemmän täydellisesti --\nmolemmat, jälkimmäisessä toinen ja neljäs -- ei milloinkaan ensimmäinen\nja kolmas. Nykyisessä asussaan, johdantolaulun puuttuessa, ne vievät\nkuulijan heti tapahtumien keskelle, jotka kuvataan lyhyesti ja\ndramaattisesti, vuorosanat tärkeinä tekijöinä. Kertosäkeistö on\nluonteeltaan lyyrillinen. Luonnekuvaus on niin sattuvaa, että mieleen\nnousee sarja monenlaisia yksilöitä, erittäinkin nuoria neitoja. Tässä\nsuhteessa tämä uusi runous on rikkaampaa kuin vanha. Siitä ilmenee\nviimemainittuun verrattuna uusi kauneuden, sulon, ritarillisen\nkäytöksen ja elämän arvon taju; niinpä siinä oivalletaan, mitä taistelu\nmerkitsee ihmisen onnelle -- seikka, jota vanhassa runoudessa ei\najatella. 1500-luvulla ruvettiin ymmärtämään kansanlaulujen runollista\narvoa: aatelisnaiset kirjoittivat niitä runokirjoihinsa ja Fredrik II:n\npuolison Sofian toimesta Anders Sörensen Vedel painatti niistä 100 kpl.\nsisältävän kokoelman (1591); se on maailman ensimmäinen tämänlaatuinen\npainosta julkaistu teos. 1695 Peder Syv lisäsi siihen toiset 100\nlaulua. Romantiikan historiassa niillä tuli olemaan huomattava\nmerkityksensä. Färsaarilla ne ovat käytännössä elävinä tanssilauluina\nvielä tänään.\n\nSe mitä olemme sanoneet Tanskan kansanlauluista, pitää paikkansa myös\n_Ruotsiin_ nähden, jonne tämä keskiajan kansan luonnollisesta\nlauluilosta todistava runolaji saapui jo 1100-luvulla. Kansanlaulut\nkukoistivat sitten aina 1400-luvulle saakka, jolloin ne vähitellen\nmuuttuivat laajemmin kertoviksi, todennäköisesti siksi, ettei niiden\nmukaan enää karkeloitu. 1500-luvulla niitä ruvettiin, kuten\nmainitsimme, viljelemään \"kirjallisuutena\" ja kirjoittamaan muistiin\naatelisnaisten runokirjoihin. Näissä ja kansansuussa ne ovat\nRuotsissakin säilyneet viime vuosisadalle saakka, jolloin romantiikan\nharrastus saattoi ne julkisuuteen. Muu alkuperäinen ruotsinkielinen\nrunous oli keskiajalla vähäpätöistä; ensimmäinen nimeltä mainittu\nmaallisten, vieläpä isänmaallisten runojen sepittäjä oli Strängnäsin\npiispa _Tomas_ (k. 1443), jonka Engelbrekt, Vapaus (Friheten) ja\nUskollisuus (Troheten) kertovat unionin aikaisen vapaustaistelun\ninnostuksesta.\n\n\n7\n\n_Suomen_ kansanrunoudessa ovat omassa erikoisasemassaan rituaaliset\nhäärunot. Juuri siksi, että ne liittyvät tiettyihin, aina samanlaisina\nuudistuviin menoihin, ne ovat todennäköisesti kauan säilyneet\nsellaisinaan, ehkäpä periytyneet yhteissuomalaiselta tai ainakin\nmaahantuloa lähinnä seuraavalta ajalta. Länsi-Suomessa ne näyttävät\neräistä esimerkeistä päättäen säilyneen verraten myöhäiseen, ja\nKarjalassa ja Inkerissä aina meidän aikaamme saakka. Niiden laulajina\novat olleet naiset ja niistä kuvastuvat varhaissuomalaisten\nrauhantoimet, yhteiskunnalliset ja kotiolot. Tunnepuoleltaan ne ovat\nherkkiä ja lyyrillisiä, esitystavaltaan jonkin verran draamallisia. Ne\nedustavat verraten korkeata kulttuuria, jonka omistajat täysin\nymmärtävät miehelään menon sekä onnen että tragiikan.\n\nHäärunot osoittavat, että perhesiteistä ja lemmestä riippuva\ntunne-elämä on ollut varhaissuomalaisilla herkkää ja viljeltyä, ja\noikeuttavat otaksumaan sen, mikä muutenkin kuuluu elämän luonnolliseen\nkulkuun, että näet pieni _lyyrillinen laulahdus_, joiun ensimmäinen\nkehittymä, yhden ainoan ajatuksen sanoiltaan ja soinnuiltaan helposti\nmuistiin painuva ilmaus, on ollut heillä yleinen. Vaikka ei olekaan\nmahdollista tieteellisen varmasti osoittaa, kuinka vanhaan aikaan\nkuuluvat ne lyyrilliset säekimput, jotka maantieteellisen\nmenettelytavan avulla voidaan laajemmista rykelmistä paljastaa ja\njossakin määrin todennäköisesti synnyinseuduilleen sijoittaa, voi\ntoisaalta huomauttaa, että juuri niillä on ollut lyhyytensä, vain\nyhteen asiaan kajoavan sisällyksensä ja sananlaskumaisen sievästi ja\nsointuvasti lukkoon menevän ulkoasunsa vuoksi aivan erikoiset\nsäilymismahdollisuudet silloin, kun ne on ollut kuljetettava muistin\nvarassa vuosisadasta toiseen. Vaikka siis maantieteellinen säekritiikki\nnäyttäisi sijoittavan pohjakerän alimmilleen katoliseen aikaan, olisi\nsiitä huolimatta se johtopäätös, ettei niitä olisi aikaisemmin ollut,\nvaan että ne olisivat ruvenneet syntymään vasta silloin, aivan\nperustelematon, niin sanoaksemme luonnon ja ihmismielen vastainen.\nTällaisessa tapauksessa ei tuo kritiikki sano muuta kuin sen, mikä\nkyseessä olevan laulun vanhin säesikermä näyttäisi olevan -- todella\ntieteellistä varmuutta ei ole mahdollista saada. Samanlaatuinen on\ntulos loitsututkimuksen alalla: säekritiikki osoittaa säilyneet\ntoisinnot hämäläisten ja pohjoiskarjalaisten yksityisomaisuudeksi,\njonka aiheet ovat kulkeutuneet lännestä, todennäköisesti vasta\nkatolisella ajalla. Niin on varmaan tapahtunutkin, mikäli tutkitut\ntoisinnot ovat kyseessä, mutta tästä ei ole oikeutta tehdä sitä\njohtopäätöstä, ettei suomalaisilla olisi ollut loitsuja ennen tätä,\narvattavasti jo yhteissuomalaisina aikoina. Siihen viittaavat\nPohjois-Pohjanmaan haltija- ja Raja-Karjalan metsämiehen loitsut.\n\nVarhaissuomalaisten tunnelmallisen pienoislyriikan luojia ovat olleet\nsekä miehet että naiset, etupäässä kuitenkin viimemainitut. Samoin kuin\nnykyisissä \"rekilauluissa\" tapaa poikain ja tyttöjen lauluja, joissa\nmolemmat tekevät parhaansa osoittaakseen, etteivät he välitä\ntoisistaan, varhaissuomalaisetkin jakautuivat kahteen puolueeseen.\nNaisiin kohdistuvan, pettyneen kosijan suusta lähteneen moitteen\nlisäksi miesten lauluissa on ehkä ollut humalan tuottamien kokemusten\ntoteamista ja miehuuden ylistystä. Naisten laulut ovat olleet\nlukuisampia ja runolliselta arvoltaan huomattavampia, aiheinaan mm.\nlaulu, suru ja lempi. Siinä tavassa, jolla laulua itseään, sen laatua\nja tehtävää käsitellään, ilmenee ajatuksen, tunteen ja elämänkäsityksen\nsyvyyttä, joka ilmaisee puhdasta, korkeaa hengenastetta. Samoin ovat\ntoiset mainitut alat syvällisen, kauniisti inhimillisen ajatus- ja\ntunnemaailman kohteina. Suomalaisessa varhaislyriikassa on yleensä\nharvinaisen hienon sielunelämän leima, joka ilmaistaan sitä\nvastaavalla, koruttomalla, usein ihmeteltävän herkällä luontaisella\nsäe-, sana-, kuva- ja sointutaidolla. Sen varhaislyriikan joukossa,\njota on ollut kaikilla kansoilla, on Suomen ujo laulu varmaan ollut\nviehättävimpiä. Kun voimme hyvällä syyllä otaksua, että se asu, jossa\nse on meille periytynyt, ainakin suunnilleen edustaa sekä muodolta että\nsisällykseltä tuota varhaista aikaa, saatamme todeta omistavamme\naarteen, jonka muut ovat kadottaneet ja joka siis on iältään ja\ntasoltaan ainutlaatuinen. Jos se olisi maailman johtajakansojen\nomaisuutta, se olisi -- rohkenemme sanoa -- kohotettu kunniapaikalle\nEuroopan varhaislyriikan harvinaisena, säilyneenä edustajana, mutta kun\nse on ujo metsätähti, se on toistaiseksi jäänyt suuren maailman\nhuomiota vaille. Teemme sille tässä sen kunnian, että tietoisesti\nnostamme sen Euroopan varhaisen luontaislyriikan kuningattareksi.\n\nTätä runoutta ei kristinusko hävittänyt, vaan päinvastoin lisäsi sen\nmielikuvien piiriä. Mahdotonta ei ole, että kirkko Suomessakin käytti\njonkin verran kansan hengenelämän muotoja omien tarkoitustensa\nedistämiseksi, luoden siis kristillistä runoa ja tehden sitä tietä\ntunnetuksi Neitsyt Mariaa, Jeesusta, Ruotusta, Tapania ja Mataleenaa.\nHeitä koskevien runojen sepittäjät, jotka mahdollisesti ovat\nmuistelleet ja mukailleet kirkossa näkemiänsä joulumysterioita, loivat\nhurskaan henkensä opastamana jotakin, jolle yksinkertaisessa, naivissa,\nkoruttomassa kauneudessa lienee vaikea löytää ajan vastaavasta\nkirjallisuudesta voittajaa. Katsoen niiden perin suomalaiseen,\nulkonaisista vaikutuksista riippumattomaan, itsenäiseen käsitystapaan\non pakko otaksua, että niiden sepittäjänä -- tai sepittäjinä -- on\nollut kristillisyyden lempeään henkeen eläytyneitä ja mieltyneitä\nhenkilöitä, hurskaita suomalaisia, jotka kuin Kaedmon kykenivät\nvälittömästi pukemaan uskonnolliset elämyksensä ja mielikuvansa\nrunoksi. Esim. runo Neitsyt Mariasta etsimässä poikaansa on osoituksena\nsiitä, että varhaissuomalainen kristillinen runotar pääsi\npyrkimyksissään korkean kauneuden tasolle.\n\nNämä runot ovat siis meidän mysteriomme ja Marian-laulumme. Kun sitten\nkeskiaikainen kulttuuri pääsi Suomessa niin pitkälle, että täälläkin\nsyntyi muun Euroopan mukaista linna- ja suurkartano- sekä ritarielämää,\noli luonnollista, että siihen kuuluva eurooppalainen laulumuoti saapui\ntänne. Näin tuli Suomeen edellä usein puheena ollut tanssi- eli\nkansanlaulu, todennäköisesti Ruotsista, jonne suhteemme olivat\nläheisimmät, mutta myös Tanskasta ja hansakauppiaiden välityksellä\nSaksasta. Sellainen on esim. Ritvalan helkavirsiin kuuluva Inkerin\nvirsi, jonka alkumalli periytynee Tanskan kautta englantilaisesta\nballaadista saakka, Sisaren turmelus, Morsiamen kuolo, Marketan ja\nHannuksen, Kestin ja Annikaisen ym. runot. Erikoislajinsa muodostavat\nhistorialliset runot, joista draamallisin ja huomattavin on Elinan\nsurma.\n\nKautta koko keskiajan tämä samoin kuin suomalainen runous yleensä\nsepitettiin kotoisella, kalevalaisella runomitalla. Sellaiset\n\"kansanlaulut\" kuin Kreivin sylissä istunut, jotka on sepitetty\nuudenaikaisilla runomitoilla, kuuluvat myöhempään aikaan ja ovat\nkäännöksiä (s. 318). Kääntäjät tai mukailijat osoittavat niissä joskus\nsuurta runollista herkkyyttä ja huomattavaa taituruutta ulkoasun\nsepitsemisessä.\n\nItkuvirsissä, Laatokan runopiirin erikoislaatuisessa valituslyriikassa,\non todettu venäläistä vaikutusta; ratkaisematta on, ovatko ne\nalkuperältään muinaissuomalaisia vai slaavilaisia.\n\nKalevalaisten sankarirunojen yhteydessä mainitsimme, että niiden\nluojat ja esittäjät ovat todennäköisesti olleet arvohenkilöitä;\ntunnettu on niiden erikoinen esittämistapa: kahden henkilön laulu.\nTunnelmalyriikkaa esitti kuka tahansa, jolla laulu kumpusi helposti\nilmoille; tanssilauluja esittivät Suomessakin vanhat tuttavamme\nkiertävät laulajat, leikarit, joilla oli täällä samat tehtävät kuin\nmuualla. Skandinaviassa heidät tunnettiin paitsi \"leikarin\", myös\n\"piiparin\" (pipare), gigare (= keikari, viulunsoittaja), pukare\n(= pukari, esim. tappelupukari) ja sångare (\"sangari\" = sankari)\nnimillä. Kun nämä ovat jääneet suomenkieleen, osoittaa se, että niiden\nalkuperäiset kantajat ovat olleet täällä tuttuja. Soittajat ja\nilveilijät ovat todennäköisesti olleet muukalaisia, mutta\nsuomenkielisten runojen esittäjien on täytynyt olla suomalaisia, koska\nmuut eivät ole siihen kyenneet silloin enempää kuin nytkään. Teinit ja\nsuomenkieliset kulkurit ovat siinä suhteessa antaneet apuaan.\nLaulamisen halu ja taito näyttää muuten olleen 1500-luvulta säilyneen\ntodistuksen mukaan yleistä; Jaakko Suomalainen näet sanoo 1580, että\nitse piru oli herättänyt runojat ja laulajat, \"joidhen mielen hän\nlyckäis, ja suusa tacoi iuri soueliaita sanoja, nijn että he kyllä\näkist ja selpäst wirsiä oocon saith ja teidh, iotca sittä muilda\nnopiammin mös opettin ja muiston pantin\". [Martti Haavio: Leikarit.\n1932. Sama: Suomalainen muinaisrunous. (Suomen kulttuurihistoria I,\n1933.) Kiitän tri Haaviota myös hänen kansanrunouttamme koskevista\nesitykseni kohdista antamastaan arvokkaasta suullisesta kritiikistä.]\n\n\n\n\nIV. VERTAUSKUVALLINEN, OPETTAVAINEN, USKONNOLLINEN JA HISTORIALLINEN\nKIRJALLISUUS.\n\n\n1\n\nProvencelaisen runouden kasvattina rakkaus muuttui ansarikukaksi, jonka\nvärejä, tuoksua ja kauneuden eri puolia pian ruvettiin tutkimaan\nmelkeinpä tieteellisen, skolastisen järjestelmällisesti. Ohjaajana\nsiihen oli kuten olemme huomauttaneet Ovidiuksen Ars amandi, jolla on\ntärkeä osuus trubaduurirunouden lemmenkäsityksen muodostumiseen. Oli\nhyvin ymmärrettävää, että viimemainitun ilmapiirissä näin ollen\nhelposti saattoi syntyä halu tulkita trubaduurien rakkausnäkyjä\nvastaavanlaatuisessa runoelmassa. Kun häveliäisyys, joka oli\nkristinuskon vaikutuksesta antiikin oloihin verraten sentään\nlisääntynyt, esti sommittelemasta suoraan asiaan käypää opasta,\ntarjoutui verhoksi vertauskuvallisuus, allegorinen esitys, joka oli\ntunnettu ei vain latinan-, vaan omakielisestäkin kirjallisuudesta.\nLähinnä se oli juuri trubaduurilyriikassa, jossa tunteen kohde kuten on\nmainittu ilmaistiin hienoilla, runollisilla salanimillä.\n\nTällaiselta pohjalta on lähtöisin nuoren _Guillaume de Lorris_ (n.\n1230) nimisen, Orléansin seuduilta kotoisin olleen runoilijan ajatus\nsepittää rakkaudesta vertauskuvallinen runoelma. Hän osoitti runoilijan\nnäkemysvoimaa ei vain siinä, että kykeni keskittämään yhteen ainoaan\nkuvaan kaiken sen, mikä lemmenperhosina leikitteli hänen aikansa\nmielikuvituksessa, vaan vielä enemmän siinä, että hän esitti kaiken\nunena, luoden siten näkyjensä ympärille hienoa, terhenistä herkkyyttä.\nHänen näin syntynyt 8-tavuisilla parisointuisilla säkeillä sepitetty\nrunoelmansa: Ruusun romaani:\n\n              Roman de la Rose,\n    Ou l'art d'Amours est toute enclose --\n\n\"joka sisältää rakkauden koko taiteen\", käsittää yli 4.000 säettä ja\nkatkeaa kesken, todennäköisesti runoilijan kuoleman vuoksi. Se\nosoittaa, että Guillaume de Lorris oli sivistynyt, tietorikas mies,\njoka käytti kouluuntunutta, huolellista tyyliä ja oli perehtynyt\nantiikin kirjallisuuteen, ennen muita Ovidiuksen Lempimisen taitoon ja\nMuutoksien kirjoihin, todennäköisesti alkukielellä, vaikka molemmat oli\nkyllä jo ranskannettu, hakien sieltä vertauksensa. Hänen runoelmansa\njatkoi loppuun n. 1280 eräs Jean Clopinel, kotipaikkansa mukaan\nyleisimmin tunnettu nimellä _Jean de Meung_ (k. 1305), sepittäen siihen\nyli 18.000 säettä ja osoittaen myös olevansa oppinut mies, mutta\ntaiteelliseen edeltäjäänsä verrattuna enemmänkin filosofi. Guillaume\noli kirjoittanut hienolle, trubaduurikauneutta harrastavalle\nylimystölle -- Jean de Meung oli oppinut porvari, jolla oli terävä\nsilmä huomaamaan aikansa heikkoudet.\n\nUnen kuvaus alkaa lemmenriemuisena aamuna, jolloin kertoja, 20-vuotias\nnuorukainen, lähtee kävelemään maaseudulle, luonnonhelmaan. Seuraten\nkirkkaan joen rantaa hän tulee suurta puutarhaa ympäröivälle korkealle\nmuurille, jota useat vertauskuvalliset veistokset koristavat. Siinä\novat Viha (Haine), Petos (Félonie), Kataluus (Vilenie), Ahneus\n(Convoitise), Saituus (Avarice), Kateus (Envie), Suru (Tristesse),\nVanhuus (Vieillesse), Ulkokultaisuus (Papelardie) ja Köyhyys\n(Pauvreté). Hän kolkuttaa pienelle portille, jonka silloin avaa kaunis,\nhienosti puettu nuori nainen Joutilaisuus (Oiseuse). Tämä ilmoittaa,\nettä puiston omistaa Huvi (le Plaisir), ja vie hänet aukeamalle, jossa\nHuvi, Ilo, Rakkaus, Kauneus, Rikkaus, Anteliaisuus, Avomielisyys,\nNuoruus ym. karkeloivat kauniiden, ylellisesti puettujen nuorten\nihmisten hahmossa, lintujen laulaessa, kaiken mahdollisen\nluonnonihanuuden ympäröiminä. Kertoja näkee siellä tuhansia ruusuja,\nsekä umpuja että puhjenneita, ja aikoo poimia yhden valitsemansa nupun,\nkun orjantappurain piikit estävätkin sen ja Amor ampuu häneen samalla\nkuusi nuolta: kauneuden, yksinkertaisuuden, kohteliaisuuden,\nrehellisyyden, luottamuksen ja mieltymyksen sydämeen tunkeutuvat\nvasamat, jotka tekevät hänestä Amorin vasallin. Tämä nyt opettaa\nhänelle lakinsa: tulee välttää kataluutta; osata olla vaiti, mallina ei\nArthurin petollinen Keu, vaan kohtelias Gavain; tervehtiä ihmisiä\nkaduilla huomaavaisesti; olla käyttämättä rumia sanoja; kunnioittaa\nnaisia; olla esiintymättä ylimielisesti; pukeutua hienosti hyvin\ntehtyihin vaatteisiin ja jalkineisiin, joista sivistymätön ei tiedä,\nmiten ne saadaan ylle ja riisutaan, sekä ruusuilla koristettuun\nhattuun; hoitaa kyntensä ja hampaansa, pitää hihansa ehyinä; hoitaa\nhiuksiansa; välttää maalaamasta itseään hempukkain tavoin; osata\nratsastaa, käyttää aseita, laulaa, soittaa viulua ja huilua, ja\ntanssia; olla antelias; aina miettiä rakkautta sekä antautua sille koko\nsydämestään. Ja vaikka rakastavainen noudattaisikin näitä ohjeita,\nhäntä silti odottavat monet kärsimykset: mietiskely; tuska rakastetun\npoissa ollessa; huokaukset; kärsimättömyys; sydämentykytys; arkuus,\njoka pysähdyttää lemmentunnustuksen huulille; pitkät seisoskelut\nrakastetun asunnon ulkopuolella; säikähdys tavatessaan hänet, harmi\nsiitä, ettei saanut sanotuksi ajatuksiaan; unettomuus; unien tuottamat\njulmat pettymykset; sielulliset ristiriidat; varhainen nousu;\nlaihtuminen ja väsymys. Mutta virkistäviäkin hetkiä on: häntä auttavat\nToivo (Espérance), Suloinen ajatus (Doux Penser), joka tuo lemmityn\nkuvan hänen sielunsa silmäin eteen, Suloinen puhe (Doux Parler), joka\nsallii hänen tunnustaa tuskansa toiselle samassa kadotuksessa olevalle,\nja Suloinen katse (Doux Regard). Kohteliaisuuden (Courtoisie) poika\nKaunis vastaanotto (Bel Accueil) johdattaa kertojan hänen\nikävöitsemänsä Ruusun luo, joka on nyt puoleksi auennut ja vielä\nhoukuttelevampi kuin aikaisemmin, mutta sitä vartioivat ankarasti\nVaara, Häijy suu, Järjen ja Ilkityön tytär Häpeä, ja Pelko. Kun hän ei\ntyydy Ruusun vierestä poimittuun vihreään lehteen, vaan ilmoittaa\nhaluavansa itse Ruusun, Kaunis vastaanotto huudahtaa kovasti, jolloin\npeloittavan hirviön näköinen Vaara juoksee saapuville ja pakottaa\nrakastajan perääntymään. Paikalle ilmestyy Järki, joka moittii häntä\nsiitä, että hän on seurannut Joutilaisuutta, ilmoittaa, että Ruusua\nvartioidaan mustasukkaisesti, ja väittää, että Rakkauden palvelus on\nihmiselle vahingollista. Kertoja ei kuitenkaan välitä Järjen äänestä,\nvaan hakee lohdutusta Ystävältä, joka neuvoo häntä lepyttelemään\nVaaraa. Tämä onnistuukin, hän tapaa uudelleen oppaansa Kauniin\nvastaanoton ja itsensä Venuksen myötävaikutuksella saa luvan kerran\nsuudella Ruusua. Tämän näkee Häijy suu ja levittää siitä tiedon\nkaikkialle. Mustasukkaisuus raivostuu, moittii ankarasti huolimattomia\nvartijoita ja sulkee Ruusun peloittavaan linnaan, jonka yhdessä\ntornissa Kaunis vastaanotto on vangittuna. Rakastaja joutuu näin\nkokonaan eroon Ruusustaan ja ilmaisee tuskansa haikein valitushuudoin.\nTähän loppuu Guillaumen runoelma.\n\nGuillaumen tarkoituksena oli _huvittaa_, Jean de Meungin _opettaa_;\nedellinen oli siro aatelinen runoilija, jälkimmäinen oppinut\nmonisanainen porvari. Vaikka Guillaume oli jo päässyt niin pitkälle,\nettei voinut olla kysymyksessä muu kuin linnan lopullinen\nvalloittaminen ja Ruusun poimiminen, Jean kuitenkin saa käytetyksi\nkymmenisentuhatta säettä ennenkuin siitä päästään eteenpäin. Järki\nneuvoo rakastajaa kolmentuhannen säkeen pituudelta, mutta kyllästyneenä\nhänen kuivaan oppineisuuteensa tämä kääntyy Ystävän puoleen pyytäen\nhäneltä käytännöllisiä neuvoja. Seuraa luento Lempimisen taidosta ym.\nklassillisista teoksista. Vasta näiden pitkien opettavaisten jaksojen\njälkeen ilmestyy saapuville Amor ja päättää ryhtyä hyökkäykseen sitä\ntornia vastaan, jossa Kaunis vastaanotto on vangittuna. Lopuksi\nVenuksen avustuksella rynnäkkö onnistuu ja rakastaja saa poimia\nRuusunsa. Runoelmassaan kirjailija siis ehtii poiketa monille\nsyrjäteille, lausumaan mietteitä rakkaudesta, vanhuudesta,\nystävyydestä, onnesta, hyväntekeväisyydestä, ihmiskunnan kultaisesta\najasta, omaisuuden ja hallituksien synnystä, avioliitoissa ilmenevistä\nristiriitaisuuksista, kerjäläismunkeista, luonnosta, taiteesta,\nalkemiasta, astronomiasta ym. tieteistä, parittelusta jne., kaihtamatta\nsäädytöntäkään, pornografista sävyä. Tämä asioiden esittely onkin\ntekijän varsinaisena tarkoituksena, jonka vuoksi hän oli työhönsä\nryhtynyt, ja hänen oppinsa ytimenä on alastoman viettielämän oikeutus,\nkoska se on luonnon käsky.\n\nTällainen on kuuluisa Ruusun romaani, parin seuraavan vuosisadan aikana\nRanskan kirjallisuuden suosituin runoelma. Siinä yhtyivät trubaduuri-\nja ritarirunouden siro lemmenleikki, kansanomaisten kaskujen\nnaturalistinen viettielämä, laaja sarja tietoja ja kapinallisia\nmielipiteitä eri aloilta ja asioista, ja erinäisiin oloihin kohdistuva\nkritiikki. Se on saavuttanut kuuluisuutensa alkuosan eroottisen\nvertauskuvallisuuden sirolla, yksityiskohtaisesti perille ajatellulla\nsattuvaisuudella, ja loppuosan terävällä kritiikillä ja räikeydellä,\njopa siveettömyydellä -- ei siis sisällyksen eikä muodon\ntaiteellisuudella eikä puhtaasti runollisilla arvoillaan. Se repi pois\nkeskiajan naisihanteen kasvoilta sen hunnun, jota ritarirunous vain\nvarovaisesti raotti. Sen kuuluisuudesta todistaa se, että 1300-luvulla\nsen kohtaukset olivat loistoverhojen kutojain mieliaiheita, että siitä\non säilynyt pari sataa käsikirjoitusta, ja että se on varhaisimpia\nranskalaisia painettuja teoksia (kolme painosta Lyonissa 1473-1490).\n1300-luvun lopussa se aiheutti kiivaan polemiikin naisen puolesta ja\nvastaan: 1399 näet runoilijatar Christine de Pisan (s. 291) sepitti\nKirjeen rakkauden jumalalle (Épltre au dieu d'amour) ja 1400 Sanan\nRuususta (Dit de la Rose), joissa hän rohkeasti puolusti naisen\nkunniaa, siveyttä ja arvoa Jean de Meungin ja tämän aseenkantajaksi\nnousseen Lillen rovastin Jean de Montreulin kritiikkiä vastaan. Ruusun\nromaania puolusti Kaarle VI:n perustaman \"lemmenhovin\" sihteeri Gautier\nde Col, mutta sen vahingollisuuden osoitti voimakkaasti Parisin\nyliopiston kansleri Jean Gerson vertauskuvallisessa sepitelmässään\n\"Jumaluusopillisen kaunopuheisuuden\" (Eloquentia theologica) valituksen\njohdosta. Oikeus ryhtyy tutkimaan tätä kuuluisaa teosta ja kahdeksassa\nperinpohjaisessa luvussa tuomitsee sen uskonnonvastaisen ja\nepäsiveellisen sisällyksen.\n\n\n2\n\nVertauskuvallisella runoudella oli _Italiassa_ 1200-luvulla useita\nedustajia, huomattavimpana Danten opettaja _Brunetto Latini_\n(1230-1294), jonka lyhyt runoelma Pieni aarre (Tesoretto) on Danten\nsuurtyön enteitä. Siinä näet kirjailija kuvittelee eksyneensä erämaahan\nja tapaavansa naisen, Luonnon, jolta hän saa paljon opetusta; täten\nyhtyvät näky, vertauskuva ja siveellinen, opettava tarkoitus. Oppinut\nlakimies _Francesco da Barberino_ (1264-1348) kirjoitti pari pientä\nvertauskuvallista runoelmaa nimeltä Rakkauden asiakirjoja (Documenti\nd'amore) ja Naisen hallituksesta ja puvuista (Del reggimento e dei\ncostumi delle donne). Nämä ovat syntyneet Ruusun romaanin vaikutuksen\nalaisina. Niiden keskuksena on mielikuva ihanasta, ylimaallisesta\nnaisesta, joka on käsitetty Averroeen tapaan (I, 171-172) ikuisen älyn\nvertauskuvaksi. Äly (La Intelligenza) oli nimenä neljännellä\nvertauskuvallisella runoelmalla, jossa tekijä (mahdollisesti _Dino\nCompagni_, 1260-1324, Firenzen voimakkaasti persoonallinen,\nvilkastyylinen kronikoitsija) kuvaa rakastamaansa naista ja tämän\nasuntoa: nainen on La Intelligenza ja hänen asuntonsa ihmisen ruumis:\nsydän on juhlasali, vatsa keittiö jne. Ruusun romaanin sepitti\nsoneteiksi, Kukkakokoelmaksi (Il Fiore), joksi eri aloilta koottuja\nflorilegiumeja yleensä Italiassa sanottiin, runoilija Durante.\nVertauskuvallinen runous saavuttaa korkeimman ilmaisunsa Danten\nJumalaisessa komediassa.\n\n_Espanjassa_ vertauskuvallinen runous tuli muotiin vasta Danten\nrunoelman johdosta, jonka aiheuttama on _Juan de Menan_ (1411-1456)\nOnnen labyrintti (Laberinto de Fortuna).\n\nLohikäärmeiden vetämissä vaunuissa runoilija saapuu Fortunan palatsiin.\nSallimuksen (Providencia) opastamana hän siellä joutuu \"suureen\nsaliin\", jossa on \"maailmankone\". Siinä on kolme kehää, joista kaksi on\nliikkumatonta, kolmannen pyöriessä lakkaamatta. Edelliset kuvaavat\nmenneisyyttä ja tulevaisuutta, viimeksimainittu nykyisyyttä.\nJokaisessa kehässä on seitsemän piiriä: Dianalle pyhitetty siveiden,\nMercuriukselle pahantekijöiden, Venukselle aistillisuudesta\nrangaistujen, Apollolle filosofien, puhujien, historioitsijoiden ja\nrunoilijain, Marsille isänmaan puolesta kaatuneiden sankarien,\nJupiterille kuninkaiden ja ruhtinaiden, ja Saturnukselle pyhitetty\nvaltion oikeamielisten virkamiesten piiri. Lähimpänä esikuvana on ollut\nParatiisi.\n\nVertauskuvallinen runous tuli sekä hengellisellä että maallisella\nalalla yleiseksi ja suosituksi. Kuuluisa _saksankielinen_\nvertauskuvallinen runoelma on strassburgilaisen _Sebastian Brantin_\n(1458-1521) Narrien laiva (Narrenschiff), joka painettiin Baselissa\n1494. Brant oli oppinut mies, baccalaureus ja kanoonisen sekä\nsivilioikeuden tohtori, uuttera lainopillinen, saksan- ja\nlatinankielinen kirjailija. Häneltä puuttui runoilijan lahjoja, joten\nhänen runoelmansa on vain oppineen ja opettavaisen pyrkimyksen tulos.\nNarri-aihe oli keskiajalla suosittu: muistutamme mieleen Nigaldus\nWirokerin (s. 171) satiirisen teoksen Speculum stultorum ja hänen\nBrunellus-aasinsa; Narrien laiva on ilmaus samasta hengestä.\n\nJohdannossa kirjailija kertoo tarvitsevansa useita ja monenlaisia\naluksia, jopa kärryjä ja rekiäkin, koska yksi laiva ei voi kantaa\nkaikkia niitä, jotka on nykyaikana luettava narrien joukkoon. Matka\npitää Narragoniaan. Sitten hän pakinoi hyödyttömien kirjojen\nlukemisesta, hyvistä neuvoista, ahneudesta, uusista muodeista, niistä,\njotka ovat narreja vielä vanhoillaankin, lasten oikeasta kasvatuksesta,\neripuraisuuden lietsojista jne., yhteensä 114:stä aiheesta, muutamia\nkymmeniä säkeitä jokaisesta, osoittaen, miten tulee menetellä, ellei\ntahdo olla narri. Joka pakinan otsakkeena on sattuva kolmisäkeinen\nsananlasku ja ohje, joka ilmaisee runoilijan ajatelleen sepitelmiänsä\nikäänkuin mykkien kuvaelmien selityksiksi. Vertauskuvallinen puoli\nrajoittuu oikeastaan kirjan pohja-ajatukseen ja alkuperäiseen\nkansikuvaan, joka esitti mainittuja narrien kulkuneuvoja, ja\nvallitsevana on usein terävä satiiri ja vakava moralisointi\nprotestanttisessa, kirkon väärinkäytöksiä ruoskivassa ja\nuskonpuhdistusta valmistavassa hengessä. Brantin teos tuli tämän vuoksi\nkuuluisaksi: se käännettiin latinaksi (Jacobus Locher 1497) ja oli\nsellaisena yhtä luettu kuin alkuperäisenäkin, ja englanniksi (Alexander\nBarclay: Ship of Fools, 1509; Cock Lovell's Bote, n. 1510).\n\nVertauskuvallisten teosten joukossa sopii mainittavaksi Teuerdank,\nkeisari Maximilian I:n nuoruudenkuvaus, jonka hänen määräyksestään\nkirjoitti hänen sihteerinsä _Melchior Pfintzing_. Siinä kerrotaan\nturnajaisista ja seikkailurikkaista metsästysretkistä, käsitteet\nhenkilöllistetään ja todelliset henkilöt piilotetaan niin hämärien\nvertauskuvallisten nimien alle, ettei heitä voisi tuntea ilman loppuun\nliitettyä selitystä. Kertomus ulottuu siihen saakka, jolloin hän menee\nnaimisiin Burgundin prinsessan Marian kanssa. Tämän nimenä on\nEhrenreich (\"Kunniakas\") ja tämän isän nimenä Ruhmreich (\"Mainehikas\");\nhän itse on Teuerdank, koska hän mielellään ajattelee kallisarvoisia\nasioita; hänen oppaanansa on Ehrenhold (\"Uskollinen\"). Hänellä on\nvaarallisia vihollisia kuten Fürwittig (nuoruus), Unfallo (onnettomuus)\nja Neidelhart (poliittinen vastustaja), mutta hän voittaa heidät\nkaikki, saa morsiamensa omakseen ja lupaa lähteä ristiretkelle\nuskottomia vastaan. Teoksen kirjoittamiseen on Maximilian itse ottanut\ntärkeällä tavalla osaa. Se julkaistiin Nürnbergissä 1517 loistavasti\nkuvitettuna.\n\nSaksan uskonnollinen kirjallisuus, joka kuten mystiikan yhteydessä\nmainitusta Mechtild Magdeburgilaisesta (s. 158) tiedämme, usein oli\nsamalla näky- ja vertauskuvallista, ilmeni varhaisilta ajoilta elämän\nlyhyyden, kuoleman varmuuden ja iankaikkisuuden pituuden askeettisena\nteroittajana, raamatullisina, Marian ja pyhimysten ylistysrunoina.\nErikoisesti mainittakoon yhteiselle kasalle tarkoitetut Kuolemantanssi\n(Totentanz) nimiset kuvitetut runot, joissa Kuolema ja ihmiset, kaikki\nsäädyt ja ikäkaudet, keskustelevat nelisäkeisin säkeistöin\nkatoavaisuudesta. 1300-luvulla nämä tulivat erikoisen yleisiksi sen\nkautta, että niitä ruvettiin levittämään ns. \"laattakirjoina\", so\npuupiirroksina, joiden oheen oli joko leikattu tai kirjoitettu teksti.\nHuomattava tällainen laattakirja oli ns. Köyhän Raamattu (Biblia\npauperum) -- sarja tekstein varustettuja puupiirroksia, jotka yhteensä\nmuodostivat lyhyen selostuksen Raamatusta. Saksalaisen mystiikan\nyhteydessä on mainittu mystikkojen voimakkaasta saarnaajatoiminnasta,\njolla on ollut huomattava merkityksensä saksalaisen proosan\nkehityksessä. Maallinen opettavainen ja moralisoiva runous hakeutui\nSaksassa jo varhain ytimekkäisiin, sananlaskuista muistuttaviin\nmuotoihin ja tuli siksi tunnetuksi Spruch-runouden nimellä. Sellaisia\novat n. 1200:n vaiheilta periytyvät Spervogel- ja Winsbecke-kokoelmat,\njoista viimemainitussa baijerilainen Windsbachin sukuun kuuluva ritari\nselittää pojallensa kansanomaisesti ja käyttäen sananlaskuja Jumalaa,\nkirkkoa ja ritarien velvollisuuksia koskevia asioita. Tällaiset\nopettavaiset runoelmat paisuivat laajoiksi: italialaissyntyisen\n_Thomasin von Zirclarian_ (n. 1216) sepittämä Italialaisvieras\n(Welsher Gast), jossa teroitetaan vakavuutta ja kohtuullisuutta,\noikeamielisyyttä ja lempeyttä kaikkien hyveiden perustana, sisältää\nviisitoistatuhatta säettä. Minnelaulu sai luovuttaa asunsa\nopettavaiselle sisällykselle, kykenemättä kuitenkaan kohentamaan tätä\nrunouden arvoon. Huomattavimpia Spruch-runouden tuotteita on\n1200-luvulta periytyvä Freidankin vaatimattomuus (Freidanks\nBescheidenheit), jossa hurskas ja maailmaa tunteva mies lausuu syviä\najatuksia mieleenpainuvalla tavalla. Hän on esim. paavinvaltaan\nnähden samalla kannalla kuin _Eike von Repgowen_ tärkeä kansan\noikeuskäsityksiä kuvaava Saksilaiskuvastin (Sachsenspiegel, n. 1226),\njossa sanotaan: \"Kaksi miekkaa antoi Jumala maanpiirille kristikunnan\nsuojaksi, paaville hengellisen, keisarille maallisen\". Nuorempi\npaavilaismielinen Schwabilaiskuvastin (Schwabenspiegel, n. 1260) on\ntaas sitä mieltä, että hengellistä miekkaa käyttää paavi itse,\nmaallisen hän lainaa keisarille. Yhteinen kansa suosi erikoisesti\nmoralisoivia kertomuksia, joista mainittakoon berniläisen\ndominikaaniveljen _Ulrich Bonerin_ (n. 1349) sommittelema kokoelma\nJalokivi (Edeistein); sen merkityksestä laajalti levinneenä\nkansankirjana todistaa se, että se on ensimmäisiä saksankielisiä\nkirjoja, joka painettiin (1460). _Hugo von Trimbergin_ (n. 1300)\nrunoelma Juoksija (Renner) on seitsemän pääsynnin esittämisestä alkava\nja maailmankuvaksi laajeneva, dantemainen, mutta runoton, opettavainen\nsepitelmä.\n\n1200-luvun lopussa _Alankomaiden_ runouden siihen saakka aatelinen,\nritarirunoutta jäljittelevä luonne muuttui sen taloudellisen nousun ja\nkukoistuksen johdosta, jonka Alankomaiden kaupungit silloin\nsaavuttivat: niiden rikkaat ja vapaudestaan arat porvarit ilmaisivat\nhenkisen tasonsa myös kirjallisuudessa. Tämän varsinaisen kansallisesti\nalankomaalaisen kirjallisuuden perustaja on mainittu _Jacob van\nMaerlant_ (n. 1235-1300), Dammen kaupungin virkamies. Hän aloitti\ntyönsä ranskalaisten ritarirunoelmien (Benoït de Sainte-Mauren Troian\nromaanin) kääntäjänä, mutta ymmärtäen niiden turhanpäiväisyyden ryhtyi\nporvarillisen järkevästi suunnittelemaan runomittaisia tietokirjoja\nkansalaistensa sivistämiseksi. Näin syntyi sarja latinankielisistä\nalkuteoksista tehtyjä mukaelmia, joista kuuluisimpana mainittakoon\nVincentius Bellovacensiin Speculum maiuksesta käännetty Historian\nkuvastin (Spiegel historiael, 1284). Teoksissansa Maeriant esiintyy\nusein terävänä satiirikkona. Hänen muutamat runonsa osoittavat hänellä\nolleen myös itsenäistä runoilijakykyä. Tätä näin alkanutta opettavaista\nsuuntaa jatkoivat useat kirjailijat, tuottaen historiallisia ja\nmoralisoivia teoksia. 1300-luvun puolivälissä ilmenee jälleen\nritarirunouden ihailua, sen kuitenkaan kykenemättä voittamaan\nalankomaalaisille luonteenomaista porvarillista, opettavaista henkeä.\nSepitettiin eepillisiä sankari- ja lemmenrunoelmia, käännettiin Ruusun\nromaani (Hein van Aken, pappi, 1280) ja sepitettiin vertauskuvallisia\nja moraalisia tuotteita. Roomassa oleskellut diplomaatti _Dieter van\nder Loo_ (n. 1365-1428), joka oli tutustunut Boccaccion teoksiin,\nkirjoitti laajan Lemmenjuoksu (Der Minnen Loep) nimisen runoelman. Se\noli viimeinen tämäntyylinen yritys Alankomailla, jossa Maerlantin\nporvarillinen, moralisoiva suunta tuli nyt yksinomaan vallitsevaksi.\n\nAlankomaalaisen proosan vanhimmat muistomerkit ovat eräiden kaupunkien\netuoikeuskirjat v:lta 1249, 1251 ja 1254. Vanha Testamentti käännettiin\nn. 1300. Alankomaissa laajalti levinnyt mystiikka ja sen saarnaajat\nvaikuttivat huomattavasti proosan kehitykseen.\n\nKuuluisa _englantilainen_ vertauskuvallinen runoelma on ns. Pietari\nPeltomiehen näky (The Vision of Piers Plowman), joka tunnetaan vuodesta\n1362 alkaen.\n\nSen kirjoittajana on pidetty William Langlandia, jonka elämä lienee\nsattunut suunnilleen vuosiin 1330-1400, mutta josta todellisuudessa\ntiedetään hyvin vähän. Eri käsikirjoituksiin liitettyjen tietojen\nmukaan hänet oli aiottu kirkon palvelukseen, mikä kuitenkin raukesi\nhänen mentyään naimisiin. Hän asettui Lontooseen ja elätti itseään\nlaulamalla virsiä vainajien sielun puolesta ja toimimalla lakimiesten\nkirjurina. Myöhemmin hän näyttää oleskelleen vaimonsa ja tyttärensä\nkanssa Cornwallissa. Itse runoelma, josta on säilynyt kolme toisintoa\nja joka painettiin ensi kerran 1550, antaa sepittäjästään -- tai\nsepittäjistään, sillä heitä on voinut olla useampia -- sen käsityksen,\nettä hän on rakastanut maaseutua sen lintujen ja kukkien, mutta\nLontoota sen ihmisten vuoksi; käynyt koulua ja oppinut lukemaan ja\nrakastamaan latinankielistä Raamattua ja kirkkoisiä; elänyt kuljeksivan\nmessunlukijan köyhää elämää ansaiten vähän ja joutuen mitä\nerilaisimpien ihmisten, munkkien ja pappien, kauppiaiden,\npyhiinvaeltajien, juopottelijoiden, porttojen ja rehellisten, ahkerain\nköyhäin pariin. Hän on tuntenut kulkurien ja kerjäläisten\nveijaritemput, laiskoitellut mielellään, kiivastunut hengessään kaiken\nsen johdosta, mitä näki, vihannut ylimystöä ja lakimiesten\nkonnankoukkuja, pitänyt iloisesta elämästä rikkaan pöydän ääressä ja\nkapakoissa, joissa hän on ollut kuin kotonaan, ja kuvitellut, että\nyhteiskunnan pelastaja oli nouseva hänen oman köyhän säätynsä\nkeskuudesta. Huolimatta kömpelyydestään hän innoituksensa avulla väliin\nkohoaa Bunyanin vertaiseksi. Näin hän tulee luoneeksi eloisan kuvan\nChaucerin vuosisadan syvien rivien elämästä ja toivomuksista. Runoelma,\njoka on kirjoitettu alkusointuisilla muinaisenglantilaisilla säkeillä,\njakautuu kahteentoista näkyyn, joissa käsitellään mm. seitsemää syntiä,\ntotuuden etsimistä ja Pietari Peltomiehen tuloa, hänen neuvoaan\ntotuuden etsijöille, armonkirjaa, vertauskuvallisia henkilöitä\nTee-hyvin, Tee-paremmin, Tee-parhaiten, Pietari Peltomiehen\nriemuvoittoa ja helvetin tuhoa, Tee-parhaiten nimisen henkilön ja\nAntikristuksen näkyä.\n\nKuten tästä huomaamme, on siinä tyytymätön, moittiva sävy, joka\nilmaisee Englannin yhteiskunnassa 1300-luvulla alemman kansan\nkeskuudessa vallinnutta kapinallista mielialaa. Tältä puoleltaan se jo\non renessanssin edelläkävijä. Vertauskuvallisia ovat englantilaisen\n_John Gowerin_ (n. 1330-1408) runoelmat Miettijän kuvastin (Speculum\nmeditantis), sepitetty ranskankielellä ja käsittelevä seitsemän\nkuolemansynnin voittamista ja autuaaksi tuloa, latinankielinen Huutavan\nääni (Vox clamantis), jossa kuvataan 1381:n talonpoikaiskapinaa, ja\nenglanninkielinen Rakastajan tunnustus (Confessio amantis), joka tutkii\nvanhenevan miehen rakkauselämää.\n\n\n3\n\nOpettavaisista kirjailijoista ansaitsee huomiota jo parissakin eri\nyhteydessä (s. 291 ja 333) mainittu _Christine de Pisan_, joka ei\ntyytynyt vain puolustamaan naisia, vaan tahtoi myös kasvattaa heitä,\nsepittäen siinä tarkoituksessa useita kirjoitelmia, mm. Naisten\nkaupungin (Cité des Dames, 1405). Lukiessamme niitä pääsemme\nmiellyttävästi tutustumaan silloisen Ranskan eri säätyihin ja oloihin.\nMainittu _Alain Chartier_ (s. 291) sepitti 1416 runoelman Neljän naisen\nkirja (Livre des quatre Dames), jossa neljä naista suree sitä kohtaloa,\nmikä oli tullut kunkin puolison osaksi Azincourtin taistelussa: yksi\noli kaatunut, toinen joutunut vangiksi ilmoittamatta itsestään mitään,\nkolmas kadonnut ja neljäs paennut. Jokainen väittää omaa kohtaloaan\nraskaimmaksi, eikä kirjailija uskalla ratkaista, kuka heistä on\noikeassa. Runoelmasta hengähtää syvä katkeruus Ranskan rappeutunutta\nritaristoa kohtaan, jonka riitaisuuden ja velttouden vuoksi tällainen\nkansallinen onnettomuus oli tapahtunut. Aateliston puutteet Chartier\nluetteli Aatelisten kirja (Breviaire des Nobles) nimisessä\nballaadikokoelmassa ja vielä enemmän Moittivassa neljän keskustelussa\n(Quadrilogue invectif, 1422), proosateoksessa, jossa äiti Ranska tutkii\nkolmea poikaansa, ritaria, talonpoikaa ja pappia, saadakseen selville,\nmikä oli tuhon aiheuttanut. Ritari syyttää tavallista kansaa\n(talonpoikia ja porvareita) ja nämä häntä, mutta pappi rupeaa\ntuomariksi. Siitä kaikuu voimakkaasti kansan syyttävä ääni, sama, jonka\nkuulimme puhuvan Pietari Peltomiehen näyssä: kuinka talonpoika\nylläpitää ylimystön elämää ruumiinsa hiellä ja työllä, ja kuinka tämä\nsodillaan ja väkivaltaisuuksillaan saattaa hänet mierolle -- kuinka\nylimystö elää hänestä, mutta hän menettää henkensä ylimystön vuoksi.\nMutta Chartier ei ole pessimisti, vaan ilmaisee uskonsa kansaan ja\nkuninkuuteen, joiden yhteistyöstä on koituva Ranskalle pelastus.\n\nRanskan kansalliskirjallisuuden heräämisen aikana (s. 121) oli kuten\nmuistamme pyhimystarinoilla tärkeä sijansa ihmisten mielikuvituksessa.\nKirkon palvelijoiden kansankielinen uskonnollinen runous jatkui sen\njälkeen keskeytymättä, vaikka se ei enää päässytkään erikoisemmin\nkuuluville, truveerien ja jonglöörien viulunsoitto kun vaimensi sen.\nEntisten lisäksi mainitsemme suuresta joukosta priori _Gautier de\nCoinoyn_ (1177-1236), jonka kirjoittama teos: Meidän rouvamme ihmeet\n(Miracles de Notre Dame), on Marian palvonnan pääilmauksia. Se sisältää\n79 runomuotoista legendaa, yhteensä n. 30.000 parisointuista,\n8-tavuista säettä. Itse tarinat on saatu latinankielisistä lähteistä,\nmutta niihin on tekijä liittänyt erillisiä \"häntiä\" (queues), joissa\nhän lausuu omia mielipiteitään, arvostellen ankarasti hengellisen\nsäädyn ja muidenkin turmeltuneita tapoja, ja hyökkäillen erikoisen\nkiihkeästi juutalaisia vastaan. Legendain sisällyksenä on yleensä\nkuvaus siitä, kuinka Pyhä Neitsyt kuulee kurjimmankin syntisen ja\nyksinkertaisimmankin ihmisen rukouksen, kun se vain huoataan hartain,\nvilpittömin mielin. Tunnettu on kertomus nunnasta, joka karkaa\nluostaristaan, viettää huonoa elämää ja palaa murtuneena ja katuvana\ntakaisin: kukaan ei ole huomannut hänen poissaoloaan, sillä Pyhä\nNeitsyt on ollut koko ajan hänen sijaisenaan.\n\nMarialegendoja sepitettiin yksittäinkin, niiden sisältymättä mihinkään\nkokoelmiin. Kuuluisa sellainen on Meidän rouvamme voimailija (Le\nTombeur de Notre Dame): yksinkertaisella, oppimattomalla, munkiksi\nruvenneella voimailijalla ei ole tarjottavana Pyhälle Neitsyelle muuta\nhartaan palvontansa todistusta kuin temppunsa, joita hän tässä\ntarkoituksessa ahkerasti suorittaa ja jotka taivaan kuningatar ottaa\nsuopeasti huomioonsa. Muutkin legendarunoelmat olivat yleisiä: niistä\nmainittakoon 1250 syntynyt laaja ja suosittu Vanhojen isien elämä (La\nVie des ariciens pères), joka perustuu Rufinus Tyranniuksen Historia\neremitican (I, 437) pohjalle rakentuneeseen latinankieliseen Isien\nelämäkerrat (Vitae patrum) nimiseen teokseen. Aikaisemmin mainittu (s.\n15) Barlaam ja Josaphat tulee 1200-luvulla kolmen laajan runoelman\naiheeksi. Koko tämä kirjallisuus oli keskiajan-ihmisen tärkeää\nlukemista, tyhjentymätön opettavaisten ja hartaiden kertomusten (les\ncontes pieux) aarnio, josta saarnaajat ammensivat ylösrakentavaisia\nesimerkkejä. Niistä heijastuu kauniilla tavalla, usein runollisesti,\nhienoa hurskautta ja jaloa tuottamusta ihmisen hyvyyteen ja\nmahdollisuuteen päästä Jumalan avulla nousemaan syvimmästäkin\nsiveellisestä alennustilasta. Useat niistä ovat tulleet kuuluisien\nrunoteosten aiheiksi, kuten esim. jo Danielin kirjassa (I, 72)\nesiintyvä taru ylimielisestä hallitsijasta (L'empereur orgueilleux),\njoka rangaistukseksi muutetaan joksikin ajaksi kerjäläiseksi: se oli\nmonessa muodossa tunnettu keskiajalla ja on Calderonin Elämä ja unelma\nnimisen draaman perustana. Tunnettu on myös tarina kolmesta\nsormuksesta, joka ilmaisee keskiajan-ihmisen, jonkun Maimonidestyypin\nuskonnollista suvaitsevaisuutta; sitä käytti Boccaccio eräässä\nkertomuksessaan ja Lessing Nathan viisas nimisessä draamassaan.\nVaroittavat esimerkit siitä, kuinka lujinkin voi langeta ja kuinka\nvähän ihmisellä on syytä kerskailla tiedoistaan, olivat tavallisia.\n\nUskonnollisen runouden alalta ansaitsee vielä mainitsemista _Hélinand_\nnimisen runoilijan Säkeitä kuolemasta (Vers de la Mort, n. 1197), jossa\nvoimakkaasti, ylevällä tunteella, teroitetaan kuoleman kaikkivaltaa, ja\njoka runollisesti ilmaisee keskiajan-ihmisen sielussa asuvaa,\nelämänhalun rinnalle usein astuvaa askeettista katoavaisuuden tunnetta.\nUskonnolliset runoelmat saavuttivat joskus huomattavia mittoja, kuten\nesim. _Guillaume de Digullevillen_ (n. 1330) Ihmiselämän toivioretki\n(Pélerinage de la vie humaine), yli 36.000 säettä laaja trilogia jossa\nilmenee sekä Ruusun romaanin että Danten vaikutusta.\n\n_Italiassa_ esiintyi uskonnollista näkyrunoutta 1200-luvulla:\nfransiskaanimunkki _Giacomino da Verona_ sepitti Helvetin Babylonian\n(Babilonia infernale) ja Taivaallisen Jerusalemin (Gerusalemme\nceleste), jotka viittaavat Danten suurrunoelmaan.\n\nLänsi-Euroopan uskonnollinen kirjallisuus tuli tunnetuksi _Islannissa_\nsaakka; n. 1240 esim. käännettiin Norjan prinssi Haakonia varten\nBarlaam ja Josaphat.\n\nUskonnolliseen kirjallisuuteen nähden viittaamme vielä skolastiikkaa ja\nmystiikkaa koskevaan esitykseemme.\n\n\n4\n\nLopuksi mainitsemme lyhyesti eräät kronikat ym. teokset, joilla on\njonkin verran merkitystä kansalliskirjallisuuksien alkuvaiheiden ja\nproosan synnyn välittäjinä, mutta jotka ovat tähän saakka jääneet\nmuista yhteyksistä syrjään.\n\n_Portugalin_ proosa syntyi 1300-luvulla, esiintyen silloin kronikkoina,\njoista on tärkein Lyhyt kronikka (Chronica breve do archivo nacional),\npyhimysten elämäkertoina (mm. Barlaam ja Josaphat) ja ylimysten\nsukuluetteloina. Ritarirunoelmain aiheet, Arthur-tarinat, Pyhän Graalin\nhistoria jne., tunkeutuivat varhain Portugaliin, jossa on syntynyt,\nkuten aikaisemmin olemme maininneet (s. 251), ritariromaanien\nperuskirja Amadis de Gaula. 1400-luvulla viljeltiin hovissa proosaa\nrunsaasti ja monipuolisesti kääntämällä klassikkoja ja sepittämällä\nalkuperäisiä. Kuningas Duarte (Edward, 1433-1438) kokosi kallisarvoisen\nkirjaston ja hänen veljensä Pedro sepitti matkoistaan kertomuksen\n(Livro das viagens do Infante D. Pedro), joka on ollut Portugalin\nsuosituimpia kansankirjoja kautta aikojen. Samoin on ollut suosittu\nlapsellisen kirkkaalla ja selvällä proosalla kerrottu Portugalin Cidin,\npyhän konnetabelin Nuno Alvares Pereiran elämäkerta. Kuninkaallinen\narkistonhoitaja _Fernao Lopes_ (n. 1380-1459) sepitti hallitsijansa\nkäskystä kolmen kuninkaan, Joao I:n, Pedro I:n ja Fernandon historian,\nperustaen siten Portugalin historiankirjoituksen ja osoittautuen\nkriitilliseksi tutkijaksi ja draamalliseksi, eloisaksi esittäjäksi.\nHänen työtänsä jatkoi hänen oppilaansa ja seuraajansa arkistonhoitajana\n_Gomes Eannes de Azurara_ (k. 1474), sepittäen mm. Guinean löydön ja\nvalloituksen kronikan, joka on portugalilaisten ja varsinkin Henrik\nPurjehtijan suorittamien löytöretkien päälähde.\n\n_Tanskan_ historiallisesta kirjallisuudesta mainittakoon Sorön munkin\nMelsin loppuunsaattama (Kristian I:n aikana, 1448-1481) Riimikronikka,\njoka on ensimmäinen tanskalainen painettu kirja (1495).\n\n_Ruotsin_ historiankirjoitus alkoi Vanhalla eli Eerikin kronikalla,\njoka kirjoitettiin 1320-1321 ja käsittelee Folkungien historiaa vuoteen\n1319 saakka. Myöhemmistä mainittakoon Uusi eli Kaarlen kronikka ja\nSturein kronikat; koko aikakausi 1229-1496 on käsitelty katkeamattomana\nloppusointuisena kronikkarunona. 1450:n jälkeen sepitti joku harmaaveli\nKaarle Knuutinpojan toimesta Ruotsin ensimmäisen suorasanaisen\nhistorian, ns. Proosakronikan, joka alkaa muinaisuudesta ja käyttää\nlähteenä mm. Jordaneen ja Saxon teoksia (s. 48 ja 173). Ruotsin\nensimmäinen varsinainen historioitsija on Upsalan professori,\nensimmäinen ruotsinkielisten virsien tunnettu sepittäjä _Ericus Olai_\n(k. 1486), jonka kirjoittama Goottien kronikka (Chronica Gothorum)\nosoittaa pyrkimystä syiden ja seurausten yhteyden selvittelyyn.\nKuninkaanhallituksesta (Um styrilsi kununga) on kuninkaiden ohjekirja,\nsepitetty latinankielisten lähteiden mukaan ja sikäli heijastus kaukaa\nja vanhoilta ajoilta.\n\n\n\n\nV. KANSANOMAINEN KIRJALLISUUS.\n\n\n1\n\nAjatellen tähän mennessä kuvaamiamme kirjallisuuden lajeja voimme\ntodeta, että niistä tuli varsinaisen suuren yleisön, \"yhteisen kansan\",\nkuuluville oikeastaan sangen vähän. Latinankielinen osa oli tälle\nkuulijakunnalle aivan kuollut, koska se ei ymmärtänyt latinaa; vain\nteinien lauluja se saattoi joskus kuunnella mielihyvällä niiden iloisen\nsävyn, luistavan sävelen ja tahdin vuoksi. Sankarilaulut olivat sille\nmieluisia, koska ne olivat tavallaan jatkoa sen omiin ballaadeihin ja\nvetosivat sen alkuperäisiin, voimakkaisiin urhouden ja hurskauden\ntunteisiin, mutta ritarirunous helisi enimmäkseen sen pään yläpuolella,\nlinnojen saleissa, jonne kansanmies ei voinut päästä. Tämän johdosta\nherää kysymys, oliko keskiajan suuri yleisö siis ilman laajempaa\nkirjallista, runollista huvitusta, vai oliko sillä ehkä oma runoutensa,\njoka kenties tuotti sille vähintään yhtä suurta nautintoa kuin esim.\nsirosteleva ballaadi linnanrouvalle?\n\nLähtiessämme vastaamaan tähän kysymykseen pyydämme ensiksi saada\nviitata siihen, mikä ennen sanotun yhteydessä on ollut omiaan asiaa\nvalaisemaan: oli ollut muinaista sankarirunoutta, joka oli kauan\npysynyt kansalle rakkaana, kuten spielmannien esityksistä tiedämme;\nharrastettiin tanssi- ja muuta ballaadirunoutta, joissa ilmaistiin\nnaivi ihmettely ja suru huomattavien tapausten johdosta; tarinoitiin\neläinsatuja, kaskuja ja legendoja. Jonglöörit ja spielmannit, jotka\nesittivät linnoissa sankarilauluja, ritarirunoja ja siroja\nprovencelaismallisia minnesepitelmiä, muuttivat ohjelmistonsa\npoikettuaan kylän ravintolaan tai tehdessään temppujaan pihoilla,\ntoreilla tai lehmuksen alla, laulellen nyt \"arkkiveisuja\" tai kertoen\nsatuja ja piloja, jotka huvittivat kuulijoita sekä sukkelilla\nkepposillaan että naturalistisella sisällyksellään. Tämä jonglöörin\nohjelma oli laaja, sisältäen kaikua vanhasta ja tuoreinta uutta,\nsuorasanaista ja runomuotoista kerrontaa, paloja ja piloja, niinkuin\nhyvin voimme ymmärtää kuvitellessamme tällaisen kiertelevän vekkulin\npanemassa parastansa töllistelevän rahvaan edessä. Hänen ollessaan\nhilpeimmillään saattoi paikalle ilmestyä pari kulkevaa teiniä tai\nrappiolle joutunutta munkkia, jotka todellisina maailmanmatteina ja\ntoivoen ehkä hyötyvänsä jotakin pian olivat leikissä mukana jutellen\nällistyttäviä asioita. Huolimatta näennäisestä oppineisuudestaan ja\nsäätynsä merkkinä olevasta barettilakista tai huupasta ja tonsuurista\nheillä oli näet melkoinen taipumus muuttua ammattispielmanneiksi ja\nelättää itseään sillä tavoin. Näiden molempain yhteisesitys saattoi\nsitten ikävästi häiriytyä: läheisyydessä rupesi kuulumaan\nkerjäläismunkin, fransiskaani- tai dominikaaniveljen, saarnaava ääni.\nKertoen eriskummallisia asioita oudoista eläimistä, pyhimysten\nelämäkerroista jne., jotka salaperäisesti ja peloittavasti\nsävähdyttivät sielua, saarnaajaveli osasi lopuksi kiepsauttaa kaikki\nniin päin, että koko jutusta muodostui opettava tarina, joka teki\nväkisinkin vakavaksi. Nämä kulkuriainekset: spielmannit, teinit,\nkiertelevät munkit ja saarnaajaveljet, pitivät kyllä huolen siitä,\nettei rahvaalta puuttunut huvituksia, ja heidän edustamansa\n\"juttelukulttuuri\" on nyt sitä, jota tahtoisimme etupäässä sanoa\nkeskiajan \"kansanomaiseksi kirjallisuudeksi\".\n\n\n2\n\nPyydämme lukijaa johdattamaan mieleensä sen, mitä aikaisemmin (s. 78)\nolemme kertoneet latinankielisen Repolaiseepoksen synnystä. Toteamme\nsiis, että 1100-luvulla olivat olemassa latinankieliset Ecbasis,\nlyhempi ja pitempi Isengrimus, aesopilaiset kokoelmat Romulus ja\nAnonymus Nilanti, ja kreikankielinen Stephanites ja Ikhnelates.\nLatinankielinen linja oli jo saavuttanut lopputuloksensa, joten\nvarsinaisesti uutta ei enää sillä kielellä eläineepoksen ja -sadun\nalalla luotu. Kehitys kääntyi nyt kansankielen puolelle, jossa olivat\nodottamassa, kuten olemme aikaisemmin edellyttäneet, vapaasti versoneet\neläinsatuainekset. Anglosaksinkielinen aesopilainen sikermä on\nvarhaisimpia; sen käänsi ranskaksi _Marie de France_ 1100-luvun\nlopulla. Tämä Ysopet (johdannainen Aisopos-nimestä) sisältää n. 4.000\nsäettä, yhteensä 103 satua, joista 43 periytyy Romuluksesta; muutamat\novat ilmeisesti peräisin kansanomaisista repolaislähteistä, joita Maria\nnähtävästi tunsi. Niillä on enemmän huvittava kuin opettava tarkoitus.\nHymyilemättä emme voi lukea esim. kissasta, joka päästäkseen rotan\nniskaan hurskaasti pukeutuu papiksi ja tahtoo kastaa hänet: huomattuaan\nkissan aikeet rotta ilmoittaakin mieluummin pysyvänsä pakanana.\nMaria kuitenkin huomauttelee yhteisen kansan kasvavasta hädästä\nfeodaalilaitoksen aiheuttamien epäkohtien yhä lisääntyessä.\nYsopet-kokoelmia, jotka yleensä perustuvat Romulukseen, kirjoitettiin\ntämän jälkeen useita; jotkut niistä kuvitettiin. Kansankielisen\nrepolaisromaanin otaksumme siis ilmaukseksi sekä latinankielisestä että\nvanhoista vapaasti versoneista eläinsatuaiheista, joita jonglöörit\nkehittelivät ja muodostelivat. Viimemainituista ei kyllä ole säilynyt\nnäytteitä, ellemme tahdo uskoa Ecbasis-runoelman sepittäjän käyttäneen\nmyös kansan suusta saamiaan kettu- ja susisatuja, ja siksi onkin\nlausuttu sellainen täsmällinen mielipide, että ensin olivat olemassa\nvain kirjallista tietä tunnetuiksi tulleet indialaisperäiset\naesopilaiset tarinat ja niiden pohjalla syntyneet latinankieliset\nrepolaiseepokset, että näistä sitten ranskalaiset jonglöörit sepittivät\nlaajoja, monihaaraisia runoelmia, ja että muun Euroopan repolaistarinat\novat vain kaikua sekä latinan- että ranskankielisistä runoelmista.\nVaikka tähän voidaankin huomauttaa, että eläinsatujen olemassaolo on\ntodettu muinaisessa Egyptissä ja Mesopotamiassa, ja että niitä tavataan\nkaukaisimmillakin, mitä alkuperäisimmillä asteilla olevilla kansoilla,\njotka tuskin ovat voineet saada niitä mainituista lähteistä, niin\ntäytyy myöntää, että tällä väitteellä on sangen painavat perusteet,\nainakin kun on kysymys nykyisin tunnetuista repolais-aiheista. Palaamme\nasiaan Suomen eläinsatujen yhteydessä. Mitä eläinsatuihin yleensä\ntulee, niin kysymys on ilmiöstä, joka salaperäisellä tavalla kuuluu\nkaikkien kansojen lapsuuteen. Ihminen hakee puolueetonta aluetta, jossa\nhän kenenkään intohimoja herättämättä voisi tiivistettyinä, puhtaiksi\nviljeltyinä, ilmentää tietyt ihmisluonteen pääominaisuudet. Jos niiden\nedustajiksi otetaan ihmisiä, tulee samalla heitetyksi karttu, joka aina\nsaa jonkun koiran älähtämään, mutta jos ne puetaan eläimiksi, ne\nsiirtyvät ihmisen ulkopuolelle, jossa voimme tarkastella niitä kylmän\npuolueettomasti, ei yksilöinä, vaan aina erehtymättömästi itselleen\nuskollisina luonnetyyppeinä. Eläinten valitseminen tällaisten osien\nesittäjiksi on ollut alkukantaisina aikoina senkin vuoksi itsestään\nselvää, että eläimet joko olivat suorastaan jumalia ja sellaisina siis\npuhuivat ja toimivat kuin ihmiset, tai ainakin tärkein ihmisen\nulkopuolella oleva, häntä lähinnä muistuttava ja hänelle välttämätön\nelollisuuden ilmaus. Ihmisten yleisestä samanlaisuudesta sitten johtuu,\nettä eläimet joutuivat luonnetyyppeinä esiintymään suunnilleen samalla\ntavalla kaikkien kansain keskuudessa, so. että sadun peruskivenä on\nsama luonteiden ristiriita. Miten itse satu on rakennettu tästä\n\"ylöspäin\", on riippunut paljon siitä, missä oloissa, ilmanalassa,\neläimistön piirissä jne. se on syntynyt. Tämä rakenne on voinut olla\nniin onnistunut, että se on erikoisesti painunut mieleen, joutunut\nkierteleväin sadunkertojain ohjelmistoon, tullut kirjoitetuksi --\nlyhyesti sanottuna lähtenyt vaeltamaan. Itse _aihe_ ei siis vaella,\nmutta kyllä _muoto_, jos niin sattuu.\n\nNäin voimme koettaa selittää eläinsatujen syntyä. Myönnettävä kuitenkin\non, ettei asia tule tällä täysin selväksi, että kysymyksessä on\nmysterio, jonka aavistamme olevan jossakin yhteydessä ihmisen\nsalaperäisten, alkeellisten uskomusten kanssa, voimatta enää\nmielikuvituksenkaan avulla siihen eläytyä.\n\nErikoisesti on eläinsatua viljelty ja suosittu Koillis-Ranskassa ja\nAlankomaissa, jossa jonglöörit ja truveerit ovat kehitelleet ja\nkasvattaneet Kettu Repolaista koskevat \"seikat\" tavattoman laajoiksi ja\nmonipuolisiksi. Tätä ei ole ymmärrettävä niin, että repolaistarinat\nolisivat versoneet täällä kuin synnyinseudullaan saavuttaen kotoisen\nmaaperän suosimina muualla tuntemattoman rehevyyden, vaan kysymys on\nsamasta ilmiöstä kuin sankarilaulun ja ritarirunouden alalla. Samoin\nkuin älykäs ja sivistynyt, aikansa kirjallisuuden kärkimiehenä kulkeva\nranskalainen truveeri, trubaduuri ja jonglööri kehitti nämä runouden\nalat ja lisäksi lyriikan vertaansa vailla olevaan kukoistukseen, hän\nehti niiden rinnalla vielä hoitamaan repolaistarinatkin, jotka\nmuodostivat oman, erikoisen, satiirisen ja varsinkin yhteisen kansan\nsuosiman aihepiirinsä. Ja samoin kuin sankarilaulu, ritarirunous ja\ntrubaduurilyriikka sisälsivät hengessään, sävyssään ja asussaan\njotakin, joka erikoisesti miellytti ranskalaista ritarillista psykeä,\nhoukutellen tätä mainittujen alojen yhä laajempaan viljelyyn,\ntarjosivat repolaistarinatkin sille oivallisen, puolueettoman näyttämön\nja tilaisuuden päästä leikkimään eräällä ominaisuudella, jota siitä\nalkaen on pidetty ranskalaisen psyken erikoisena tunnusmerkkinä: ns.\ngallialaisella henkevyydellä. Sankarilaulu ja ritarirunous ovat naiveja\ntuotteita, joissa korkeat hyveet ja suuret intohimot vallitsevat,\nepäilyksen millään tavalla häiritsemättä niitä ja turmelematta niiden\nseesteisyyttä, mutta repolaistarinat ja niiden sukulaisjutut ovat\ntietoisen, häikäilemättömän, vapautuneen älyn miekkailua. Kuuluisan\nesprit gaulois'n lähtöpohjana on kaikkeen kohdistuva epäilys, tunne\nsiitä, ettei maailmassa mikään ole niinkuin olla pitäisi; tämä on\nsaanut sen vapautumaan sovinnaisuuden pidäkkeistä, tunteellisuudesta,\nmoraalista jne., ollakseen vain kirkas, loogillinen äly ja voidakseen\nhyökätä rohkeasti, mistään välittämättä. Tästä se joskus saa\npikkuilkeän sävyn, jota kuitenkin toisaalta lieventää alla piilevä\nsiveellisen lähtökohdan antama oikeutus ja tunne siitä, että ollaan\njoka tapauksessa pyrkimässä totuutta kohti. Sen kannustimena on\npidäkkeistä vapautunut elämänhalu, joka antaa sille iloisen, joskus\nhyväntahtoisen, humoristisen sävyn. Kaikessa on ikäänkuin lopullisena\nehtona, että älyn täytyy välähtää, so. itse ainekset ja aiheet ovat\ntoisarvoisessa sijassa, palvellen tätä päätarkoitusta. Näin varhain\nesiintyi siis se ranskalaisen psyken puoli, joka räsähdellen kuin\nsähköpurkaus kulkee yhä vahvistuen kirjallisuuden mukana viitisen\nvuosisataa, kunnes näyttää suurimman voimansa vallankumouksen\nhautumisvuosina.\n\nTutkijat ovat lajitelleet Repolaisromaanin (Le Roman de Renard) aiheet\ntai episoodit eri \"oksiin\" (branches). Nämä taas on ryhmitelty sen\nmukaan, miten varhain mikin niistä on käsitelty. Näin on aineisto,\nyhteensä n. 100.000 säettä, jakautunut kahteen pääkerrokseen: _Vanhaan\nRepolaiseen_ (L'ancien Renard), joka käsittää n. 30.000 säettä sekä\nulottuu ajassa n. 1174-1205, ja _Uuteen Repolaiseen_, johon kuuluvat n.\n1205-1250 sepitetyt oksat ja runoelmat Repolaisen kruunajaiset (Le\nCouronnement de Renard, n. 1275), Uusi Repolainen (Renard le Nouvel, n.\n1290), Petollinen Repolainen (Renard le Contrefait, 1319-1340) ja\nRutebeufin Jälleen elävä Repolainen (Renard le Restourné). Muutamia\nsekä aikaisempia että myöhempiä tekijöitä mainitaan nimeltä.\n\nVanha Repolainen ei ole korkea herra, vaan köyhä pikkuaatelinen, jonka\ntaistelu olemassaolosta on niin tiukkaa, että hän tarvitsee siihen\nenemmän älyä kuin kuningas Jalo (Noble) koko valtakuntansa\nhallitsemiseen. Hän ottaa maailman sellaisenaan ja käyttää sitä\nhyväkseen, ripittäytyy, pitää jouhipaitaa, tekee toivioretken, mutta\nvälittää sangen vähän kadotuksesta tai autuudesta, ja on aina iloinen,\nkekseliäs ja ilkeä, Pathelin, Panurge, Tartuffe ja Figaro samalla\nkertaa. Terävää inhimillisten luonteenominaisuuksien tuntemista\nosoittavat hänen ympäriltään näkyvät muut \"henkilöt\": kuningas Jalo,\njoka on hiukan yksinkertainen, naivin itsekäs, hillitön\ntunteenpurkauksissaan, hovilaistensa ja Repolaisen alituisesti\nhuiputtama; ahnas, raaka ja typerä Susi (Ysengrim), mahdoton sekä hovi-\nettä aviomieheksi; Leopardi (Firapel), jolle kuningas osoittaa\nsuosiotansa siksi, että on iskenyt silmänsä hänen puolisoonsa; Kukko\n(Chanteclaire) joka hoitaa hovikuuluttajan virkaa; Aasi (Bernard),\nhovisaarnaaja, joka on koko sikermän huvittavimpia hahmoja; Tiainen\n(Mésange); Kissa (Tibert); Korppi (Tiercelin); ja paavin lähettiläs\nKameeli (Musard). Repolainen esim. heittäytyy kuolleeksi ja Aasi pitää\nhänelle hautajaispuheen ylistäen hänen hurskauttaan ja sanoen muitakin\ntyperyyksiä -- niin kauniita, että kaikki itkevät, kunnes vainaja\nkeskeyttää menot nousemalla kuolleista elävänä ja terveenä. Tai\nRepolainen on ollut matkoilla, minä aikana hänen puolisonsa Hermeline\non hakenut lohdutusta Mäyrän (Poincet) seurasta. Juuri kun heidän pitää\nviettää häitä, saapuu kuolleeksi luultu Repolainen valepuvussa kotiin,\nmutta ei ilmaise itseään, vaan esiintyen jonglöörinä huvittaa\nlauluillaan koko hääväkeä. Sivumennen hän kuitenkin ehtii neuvoa Mäyrää\nkäymään ennen hääyötä toivioretkellä kanan haudalla, mikä on pettämätön\nkeino, jos tahtoo tulla isäksi. Mäyrä noudattaa neuvoa ja tarttuu\nloukkuun, ja Repolainen antaa uskottomalle vaimolleen selkäsaunan,\nmutta sopii hänen kanssaan sitten.\n\nHuomattava on, että Vanhassa Repolaisessa Kettu useimmiten tulee\nnolatuksi; se että hän siitä huolimatta säilyttää hilpeän iloisuutensa\nja neuvokkuutensa, tekee hänet ylipäätään miellyttäväksi. Uudessa\nRepolaisessa hän vähitellen muuttuu kunnianhimoiseksi ja kavalaksi, niin\nilkeäksi ja häikäilemättömäksi, itsekkääksi ja julmaksi, että hän\nmenettää myötämielemme. Repolaisen kruunajaisissa kerrotaan, kuinka\nhänestä tulee molempien kerjäläismunkistojen jäsen ja kuinka hän\nopettaa näille kaiken kettumaisuutensa sekä lopuksi pääsee\nkavaluudellaan kuningas Jalon seuraajaksi, sortaen sitten hillittömästi\nkaikkia, varsinkin entisiä uskollisimpia apulaisiaan. Uusi Repolainen\non jo niin pitkälle vertauskuvallinen, että eläinten rinnalla esiintyy\nsellaisia henkilöitä kuin kuningas Jalon poika Ylimielisyys (Orgueil),\nViha, Kateus jne. Satiiri tulee näin räikeäksi ja katkeraksi, johtaen\nmieleen sen, mitä sanoimme Nivarduksen Ysengrimuksesta (s. 81). Kehitys\non sama kuin sankarilaulun ja ritarirunouden alalla: alkuaan tuore,\nrunollinen maaperä kuivaa ahkerasta viljelemisestä, muuttuen\nepärunolliseksi, pikkuporvarillisen opettavaiseksi.\n\nRanskalaisten Vanha Repolainen tuli tunnetuksi _Saksassa_ elsassilaisen\nHeinrich der Glichesaren käännöksestä (Isengrines Not, n. 1180).\nAlankomaalaisen kirjallisuuden ensimmäisiä huomattavia näytteitä on\nmainittu Willem truveerin käännös Reinaert de Vos (n. 1250), johon 1375\nliitettiin huonommin onnistunut lisäsepitelmä. Tämä on ensimmäinen\nrepolaisrunoelma, joka painettiin, sen julkaisi 1487 Amsterdamissa\nHeindrik von Alkmaer. Se käännettiin nyt alasaksaksi ja painettiin\nLyypekissä, ja siitä tuli uskonpuhdistuksen ajan suosituimpia kirjoja,\njosta oli muka saatavissa jos mitä viisautta. 1595 ilmestyi Frankfurt\nam Mainissa latinankielinen, Hartmannus Schopperuksen tekemä kuvitettu\nkäännös: Hovielämän kuvastin (Speculum vitae aulicae), joka pian\nlöysi tiensä Suomeenkin. Uskonpuhdistuksen jälkeen repolaiskirja\npainui jälleen kansanlukemiseksi, kunnes Goethe kohotti sen\ntaidekirjallisuuteen, kertomalla sen uudelleen kuusimittasäkein.\n\n\n3\n\nKatsoen nyt siihen, että eläinsadut, keskeisenä henkilönä Kettu\nRepolainen ja päätapahtumina hänen kepposensa, olivat keskiajan\nkukoistuskaudella Ranskassa ja Alankomaissa niin suosittuja ja yleisiä\nkuin olemme nähneet, luettavissa ja kuultavissa sekä latinan- että\nkansankielellä, ei ole mahdollista erottaa _Suomen_ eläinsatujen syntyä\nniiden vaikutuksen yhteydestä. Vaikka olemmekin sitä mieltä, että\nsuomalaisilla on kyllä ollut suuressa määrässä luonnonvaraisena kansana\nomia riippumattomia eläinsatujaan ja -uskomuksiaan -- eihän\nsaloseutujen kansa vielä nykyisinkään mielellään puhuttele karhua sen\noikealla nimellä --, ne ovat kadonneet sen veikeän Repolais-sikermän\ntieltä, joka keskiaikana saapui tänne Ranskasta. Kansamme on kyllä\nyhdistänyt siihen omia kokemuksiaan niistä eläimistä, joiden kanssa se\njoutui luonnossa tekemisiin, ja luonut siten piirteitä, joita ei\nesiinny ulkomaalaisessa kettusikermässä, mutta niiden 87:n\neläinsatutyypin keskeinen kettujuoni, joihin säilyneet toisintomme\nvoidaan kansainvälisiä vastaavaisuuksia silmälläpitäen ryhmittää, on\nniin ilmeisesti sama kuin latinalais-ranskalaisessa sadustossa, ettei\nkansallisesta omintakeisuudesta itse pääasioihin nähden voi olla\npuhettakaan. Tähän alkuperään viittaavat vielä eräät eläinsadustomme\nnimet, joita on muuten vaikea selittää. Ensinnäkin \"Repolainen\" on\nliian samanlainen kuin \"Reinardus\", \"Renard\", \"Reinecke\", ollakseen\nmuuta kuin kansanomainen johdannainen viimemainituista; tämä on\nilmeistä senkin vuoksi, että molemmat ovat tämännimisinä samoilla\nasioilla, saman tapahtumasikermän päähenkilöinä. Ellei niin olisi, vaan\nSuomen Repolaisella olisi aivan toinen tehtävä, ei hänen nimensä\nkäsittäminen ranskalaisen mallin kansanomaiseksi muodostelmaksi olisi\noikeutettua. Toinen nimi on \"jalopeura\", jonka synnyn selittäminen on\ntuottanut vaikeuksia ja jonka luonnontieteilijät tahtovat kokonaan\nkarkoittaa kielestämme, koska leijona ei muka ole \"jalo\" eikä \"peura\".\nSe on kuitenkin yhtä vanha sana kuin kirjakielemme, sillä Agricola\nkäyttää sitä. Hän oli siis joko saanut sen kansankielestä tai tehnyt\nsen itse. Asettuessamme Agricolan asemaan silloin, kun hänen oli\nkeksittävä suomenkielinen vastine Vulgatan sanalle \"leo\", ymmärrämme,\nettä ellei tarkoitetulla eläimellä jo olisi ollut suomessa omaa nimeä,\nhän olisi ruotsin esimerkin mukaan käyttänyt latinalaista joko sinänsä\ntai kansanomaisesti muodosteltuna. Mutta kun sellainen nimi,\n\"jalopeura\", jo oli kielessämme, hän otti sen käännöksessään käytäntöön\nyhtä luontevasti kuin muutkin silloiset kielivaramme. Täten ajatellen\non pakko otaksua \"jalopeura\" Agricolaa vanhemmaksi, kansankieleen\nkuuluvaksi sanaksi. Tarkastellessa sitten tuota sanaa täytyy tehdä se\njohtopäätös, että se on ilmeinen käännös tai kaikumukaelma jostakin\nvieraskielisestä nimestä; alkuperäinen se ei voi olla, sillä leijona ei\nole kuulunut siihen eläimistöön, jolle kansamme on joutunut antamaan\nnimeä oman kokemuksensa perusteella. Herää siis loogillinen kysymys:\nmillä alalla tuli keskiaikana leijona enimmän mainituksi? Tähän voidaan\nvastata, että leijonasta todennäköisesti puhuivat usein munkit\nsaarnoissaan, joko Physiologuksen tai Raamatun perusteella, sen silti\nolematta heidän esityksissään alituisesti keskeisenä oliona. Mutta oli\ntoinen, kulkevien leikarien uutterasti viljelemä ja tavallisen kansan\nerikoisesti suosima ala: ranskalaisperäiset eläineepokset, joissa\nleijona on keskeinen, aina puheena oleva kuninkaallinen henkilö.\nAsettukaamme nyt sen leikarin tai oppineen miehen asemaan, joka\nmaailmaa kierrellessään tai ollessaan Parisin yliopistossa oli kuullut\nnäitä ranskalaisia eläinrunoja ja tahtoi kertoa niistä suomalaisille.\nSilloin hänen eteensä tuli leijonan ranskankielinen kuninkaallinen\nnimi: Le Noble Père. Mikä olisi sen sopivin suomenkielinen vastine?\n\"Noble\" oli selvä -- sen voi suomentaa sanalla \"jalo\", mutta \"Père\"\ntuntui vaikeammalta, sillä \"isä\" oli tässä yhteydessä jollakin tavalla\nheikko. Äänellisen yhtäläisyyden vuoksi saattoi tällöin leikillisessä\ntarkoituksessa vilahtaa mieleen sana \"peura\", tuttu eläin kyllä täällä\npohjolassa, mutta samalla sellainen, johon aina on liittynyt jotakin\nfantastista, vieläpä erikoisesti keskiajalla, jolloin munkkien\nkertomusten johdosta mielikuvitus usein askarteli sadunomaisessa,\neräänlaisessa peuran tai hevosen kaltaiseksi ajatellussa,\n\"yksisarviseksi\" sanotussa satueläimessä. Sattumalta tai leikillä\nsyntyneenä \"jalopeura\" on siis käsitettävä ranskankielisen nimityksen\nLe Noble Père kansanomaiseksi suomennokseksi ja mukailuksi, joka\njuurtui kieleen nopeasti sen vuoksi, että se ilmeisesti hyvin tulkitsi\nkansa keskiajalla vielä sangen hämärää mielikuvaa leijonasta.\n\nRanskalaisissa eläineepoksissa kettu käyttää usein puhuttelussaan\nsanoja commère ja compère, \"äitikummi\" ja \"isäkummi\" Kun suomalaisissa\ntoisinnoissa näitä sanoja vastaa \"kuoma\" ja venäjänkielisissä kumá,\nkumanjek (= kummi, ystävä), ei voi välttää sitä ajatusta, että sekä\nsuomen että venäjän muoto on lähtöisin mainituista ranskalaisista\nsanoista, ja että \"kuoma\" on kielessämme yhtä vanha kuin \"jalopeura\",\ntullut suoraan ranskasta eikä suinkaan venäjästä, kuten voisi luulla.\n\nYsengrimuksessa kettu toimitti kuten muistamme vasikan jaon jalopeuran\nmieliksi ja ilmoitti tämän kysymykseen, kuka on häntä neuvonut, \"enon\"\nniin tehneen; sama \"eno\" esiintyy suomalaisissakin toisinnoissa.\n\nVarsinaisen sisällyksen lisäksi siis nämä yllämainitut nimelliset\nyhtäläisyydet viittaavat eläinsatujemme ranskalaisperäisyyteen.\nAjatellessamme, minkä yhteyksien kautta olemme sitten voineet tutustua\nyleismaailmallisiin ja ranskalaisiin eläinsatuihin, johtuvat mieleen\nseuraavat historialliset tosiasiat: Varmana voimme pitää, että Suomessa\non keskiaikana tunnettu tärkeimmät eläinsatujen latinankieliset,\nkirjalliset lähteet, sekä antiikista periytyneet että myös Ysengrimus,\nsillä olihan latinankielinen kirjallisuus Turun tuomiokirkon ja\nluostarien kirjastoissa huomattavan runsaasti edustettuna (s. 525). Ja\nvaikka niitä ei olisi ollut täällä, olisi vaikea uskoa, etteivät ne\nuseat kymmenet suomalaiset, jotka opiskelivat Parisin ja muissa\nEuroopan yliopistoissa, olisi tutustuneet niihin siellä, ja pian myös\nniiden ranskan- ja alankomaankielisiin käännöksiin ja yhä laajeneviin\nlisäsepitelmiin. Asiain luonnolliseen järjestykseen kuuluu, että niiden\ntärkeimmät kohtaukset tulivat tätä kirjallista ja oppinutta tietä\nSuomessa tunnetuiksi, leviten kansan keskuuteen Turun koulun teinien\ntarinoina ja munkkien saarnoina. Tämän kirjallisen kosketuksen ohessa\non sitten pidettävä tärkeänä, nimenomaan juuri satujen ollessa puheena,\nsitä varhain alkanutta ja katkeamatonta, toisin ajoin vilkasta\nyhteyttä, jota leikarit, hansakauppiaat, munkit ja sotilaat ylläpitivät\nSaksaan ja Ruotsiin. On selvää, että samoin kuin leikarit toivat tänne\ntanssiballaadin, joka oli mannermaalla muodissa, he sopivassa\ntilaisuudessa tarinoivat kettujuttuja, varsinkin sitten, kun huomasivat\nniiden oloissamme, joissa elimme karhun, suden ja ketun jokapäiväisinä\nnaapureina, löytävän erikoisen hedelmällisen maaperän ja riemastuttavan\nkuulijoita. Eivätkä nämä tarinat tarvinneet levittäjäkseen kerronnan\ntaitoon perehtynyttä leikaria: hansakauppias tai suomalainen merimies\noli saattanut kuulla niitä jossakin mannermaan kapakassa tai\nmarkkinatorilla, oli naurahtanut niille, painanut ne mieleensä, ja\nkertoili niitä palattuaan Turkuun tai Viipuriin omille lapsilleen.\nLuonnollinen seuraus oli, että niitä saivat pian kuulla naapurienkin\nlapset, että ne \"pääsivät karkuun\" ja painuivat korpeen, pukeutuakseen\nsiellä vuosisatain kuluessa suomalaiseen, kotoiseen asuun.\n\nVaikka Suomen keskiaikainen kirjallisuus onkin suurimmaksi osaksi\nhävitetty, rippeitä ja irtolehtiä lukuunottamatta, emme kuitenkaan ole\njääneet aivan vaille todistuksia siitä, että eläinsatuja on täällä\nkeskiaikana tunnettu. Eräässä pohjoismaiden kirjataiteen kauneimmassa\nmuistomerkissä, jota säilytetään Ruotsissa ja joka, kuten Suomen\nkirjallisuuden yhteydessä tarkemmin tulemme näkemään (s. 532),\ntodennäköisesti on valmistettu Suomessa, ehkä Naantalissa: Entisen\nKalmarin kodeksin nimellä tunnetussa teoksessa on alkukirjainkuvia,\njoissa on aiheina kurki ketun ja kettu kurjen vieraana, kettu hanhille\nsaarnaajana ja lintu ketun suussa. Kun teoksen on määritelty syntyneen\n1400-luvulla, ovat nuo eläinsadut siis silloin olleet täällä\ntunnettuja. Se, että taiteilija käytti niitä aiheinaan, osoittaa hänen\nolleen niihin kiinnostunut. Toinen todistus on kyllä myöhemmältä\najalta, mutta ei aivan arvoton kysymyksen ollessa eläinsatujemme\nkirjallisista lähteistä: mainittu Schopperuksen tekemä ja 1595\nFrankfurt am Mainissa painettu Speculum vitae aulicae on tuotu pian\nilmestymisensä jälkeen Suomeen, Turkuun, kuten näkyy erääseen tämän\nkirjoittajan hallussa olevaan kappaleeseen tehdyistä merkinnöistä:\nvuosiluvusta 1643 ja samalla käsialalla kirjoitetusta \"Petrus\nSvenonius\" ym. nimistä, jotka ovat Turun yliopiston matrikkelissa.\nTurun ylioppilaat siis ilmeisesti tunsivat kettujuttuja jos eivät\nmuualta niin ainakin tästä lähteestä ja luultavasti kertoilivat\nniitäkin leivänkeruumatkoillaan.\n\nNäiden yleisten -- rohkenemme sanoa -- tosiasiain valossa näyttää\nsiltä, kuin olisivat nykyiset eläinsatumme tulleet meren yli\nKeski-Euroopasta sekä kirjallisuuden että kulkijain mukana, nousseet\nmaihin Varsinais-Suomessa ja lähteneet sieltä kulkemaan sisämaahan\npäin. Itä-Suomessa on niitä vastaan tullut Suomenlahden eteläpuolitse,\nvirolaisten, inkeriläisten ja mahdollisesti venäläistenkin kautta\nvaeltanut saman alkutarinaston haara, joka on yhtynyt siihen ja\nkuvastuu säilyneistä toisinnoistamme. Omintakeista on niissä tietenkin\nse, mikä on erilaista kuin keski-eurooppalainen aines; tutkimuksen\nasiana on selvittää, onko se periytynyt vanhemmalta, esikirjalliselta\nkaudelta, jolloin eläinsatuaiheita on voinut tulla pohjolaan varjagien\nvälityksellä suoraan itämailta, Bysantista, vai onko se myöhemmin\nrunoiltua. [Asianharrastaja voi mukavasti tutustua eläinsatuihimme\nteoksestani Suomen kansan eläinkirja (WSOY, 1934), joka, vaikka ei\nolekaan tieteellinen, kertoo ne tyhjentävästi yhtenäisen \"romaanin\"\nkehyksissä.]\n\n\n4\n\nMutta saattoihan olla, että kuulijakunta oli kyllästynyt\nrepolaistarinoihin ja vaati toisenlaista ohjelmaa. Sellaista oli\njonglöörillä tai renttumunkilla tai teinillä kyllä tarjottavana, ja\nniin saatiin kuulla valittu sarja _kaskuja_ (fabliaux). Näillä\ntarkoitettiin lyhyitä, n. 400 kahdeksantavuista parittain soinnutettua\nsäettä sisältäviä, iloisia, vallattomia, nauruun houkuttelevia\nrunokertomuksia. Samoin kuin repolaiseepos ne olivat sovinnaisten\npidäkkeiden ulkopuolella ja ilmenikin niissä ehkä vielä enemmän\nranskalaista henkevyyttä, kirkkaan älyn häikäilemätöntä,\nujostelematonta leikkiä. Niitä on säilynyt 148. Tiedetään, että vanhin\non Richeut, sepitetty 1159, että enemmistö periytyy 1200-luvulta, ja\nettä nuorimmat on kirjoittanut 1340 kuollut truveeri Jean de Condé.\nHuomattavammatkin runoilijat joskus sepittivät kaskuja, mm. ennen\nmainittu Rutebeuf.\n\nFabliaux-kaskujen alkuperästä on oltu eri mieltä. Yhteen aikaan oltiin\ntaipuvaisia uskomaan, että niiden aiheet olivat peräisin kirjallisista\nlähteistä, niistä alkuaan itämaisista tarinakokoelmista, jotka pian\nmainitsemme saarnaajaveljen esiintymisen yhteydessä. Mutta kun\nosoitettiin, että vain kymmenkunnan aiheen saattoi otaksua lähteneen\nliikkeelle niistä ja että nekin olivat voineet syntyä muuten, täytyi\ntästä uskosta luopua. Kysymyksessä on ilmeisesti kansanomainen\nkaskuilu, \"mukavien juttelu\", joka on kukoistanut kaikkina aikoina ja\nottanut aiheensa sekä kirjallisuudesta että elämästä, etupäässä\nviimemainitusta -- samanlainen tarinointi kuin esim. suomalaisten\nsiveettömät jutut papista ja lukkarista jne. Maininta sellaisista\nesiintyy jo 700-luvulta, jolloin englantilainen pappi Egbert nimenomaan\nvaroitti uskoviaan kuuntelemasta \"turhia juttuja\" (fabulas inanes).\nJonglöörit ovat kertoneet näitä aina, aluksi ehkä suorasanaisina\nsatuina ja sitten runoina, jollaisen asun aiheet keskiajan\nkukoistuskautena tavallisesti saivat. Tällainen kaskurunoilu on ollut\nyleistä Euroopan muidenkin kansain keskuudessa eikä ole siis\nranskalaisten erikoisuus; viimemainittujen johtavasta asemasta\nkeskiajan kirjallisessa elämässä vain johtui, että heidän jonglöörinsä\nharrastivat tätäkin alaa erikoisen laajasti ja etevästi. Kaskuja on\nilmeisesti ollut suunnattoman paljon ja vain murto-osa niistä on\nsäilynyt; alan laadun ja arvon määrittelemiseksi sekin riittää. Sitä\npaitsi tapaamme niitä Boccaccion ja Chaucerin tarinoissa, joiden\npohja-aineksia ne ovat.\n\nHuomattava osa niistä iloittelee kirkon, pappien ja munkkien\nkustannuksella, toiset viattomammin, toiset karkean siveettömästi sekä\njuonelta että sanoilta. Toisten kärki on suunnattu ammattilaisia,\nerittäinkin puoskarilääkäreitä vastaan: eräs niistä (Lurjuslääkäri --\nLe Vilain Mire) on samansisältöinen kuin Molièren Lääkäri vastoin\ntahtoansa. Kolmannet ovat enemmän siveettömiä kuin sukkelia, esittäen\nirstailua lieventävässä valossa ja pilkaten avioliittoa. Neljännet taas\nsaattoivat kertoa Ovidiuksen tarinoita Narcissuksesta tai Pyramuksesta\nja Thisbestä; vain jotkut harvat olivat puhtaita ja ihanteellisia.\nYhteistä niille kaikille on oudostuttavan voimakas ja kyynillinen\nnaisviha. Sama arvostelun henki, jonka vallassa rahvas katseli kirkkoa\nja pappeja, pannen terävästi merkille sen suunnattoman kuilun, mikä\nammotti opetuksen ja elämän välillä, totesi näet myös, kuinka kaukana\nkeskiajan-nainen oli ritarirunouden ihannekuvasta, ja repi kuin\nporvarillinen Jean de Meung pois valheellisen hunnun, mennen toiseen\näärimmäisyyteen. Kaskut ovat, voi sanoa, realistinen, kyynillinen kuva\nkeskiajan tavallisesta elämästä, tehokkaamman vaikutuksen\naikaansaamiseksi todennäköisesti liioiteltu. Seuraavassa näytteeksi\nlyhyt selostus eräästä, joka kertoo Pyhästä Pietarista ja jonglööristä\n(Saint Pierre et le Jongleur):\n\nSensin kaupungissa eli jonglööri, niin köyhä, että nuttu oli aina\nriekaleina, paita parasta vaatetta eikä housuja ollenkaan. Joka penni,\nminkä hän ansaitsi, meni näet viiniin, naisiin ja peliin. Kun hän\nsitten kuoli, hänet nouti helvettiin kokematon nuori paholainen, joka\noli turhaan harhaillut kuukauden päivät sieluja etsimässä ja sai nyt\narvokkaamman saaliin puuttuessa tyytyä tähän köyhään syntiseen.\nHelvetissä, jonne kokeneemmat paholaiset toivat niputtain lihavia\npappeja, koronkiskureita ja ritareita, köyhä laulaja otettiin vastaan\nsäälivästi hymyillen ja määrättiin lämmittäjäksi. Kun sitten Lucifer\neräänä päivänä lähti kaikkine apulaisinensa sielujen kalastukseen,\nlaulaja jäi yksin helvetin vartijaksi, luvaten isännälleen pitää huolta\nsekä sieluista että lämmityksestä. Tätä käytti Pyhä Pietari hyväkseen,\nlaskeutui helvettiin ja houkutteli laulajan noppapeliin, neuvoen häntä\nasettamaan panoksiksi vartioimiansa sieluja, kun hänellä ei ollut\nmuuta. Laulaja lankesi vanhaan helmasyntiinsä, peli alkoi ja jatkui\ninnostuksen ja panosten yhä kasvaessa, kunnes laulaja oli menettänyt\nPietarille joka ainoan sielun. Luciferin tullessa kotiin oli jäljellä\nvain hän itse, ja rehellisesti hän tunnusti, miten oli käynyt näin\nhullusti. Suuttunut Lucifer pieksätti ensin tuon pienen paholaisen,\njonka täytyi luvata, ettei toisi enää laulajia helvettiin, ja ajoi\nsitten jonglöörin ulos:\n\n    Niin Piru ajoi kiukuissansa\n    pois lauluniekan suojistansa:\n    \"Sun konnankoukkus katalat\n    jo talon tyhjäks saattoivat!\n    pois heti, kuule käsky tämä,\n    ei miellytä mua konstit nämä!\n    Ja laulaja jos konsa kuoli,\n    en mokomata tänne huoli!\n    Hän menköön taivaasehen loittoon,\n    ikuiseen iloon, peliin, soittoon!\"\n    Ja hypyin pitkin laulaja\n    sai helvetistä loikkia,\n    ja suoraa tietä sillä viisiin\n    hän pian päätyi paratiisiin,\n    Kun Santtepekki unest' havaa,\n    hän heti taivaan portit avaa,\n    ja tulijan kun tutuks' huomaa,\n    het' tuopi hälle ruokaa, juomaa,\n    Vain taivahalle, niin on laki,\n    nyt kuuluu laulumiesten saki:\n    näät yksi heistä kuutioilla\n    kun pelas sielut nappuloilla.\n\nKaskurunoilua harjoitettiin muissakin Euroopan maissa, vaikka ei\nehkä niin suosittuna muotina kuin Ranskassa; jonglöörit olivat\nkansainvälisiä, oppien helposti toistensa taidot. _Englanninkielinen_\nkasku: Sirith rouva (Dame Sirith) on säilynyt; alan aiheet tulevat\nlisäksi puheeksi myöhemmin, Chaucerin yhteydessä. _Italian_ kaskuun\nsaamme tutustua renessanssin proosanovellissa, joka on sen perillinen.\n_Espanjassa_ se ilmestyy näkyviin Juan Ruizin tuotteiden takaa ja on\njuuri sitä aineistoa, jonka kokonaistuloksena voidaan pitää ns.\npikareskiromaania. Tässä kohdassa sopinee mainita _Alfonso Martinezin_\n(1398-1470) satiirinen teos Corbacho (1438), joka on kohdistettu\nnaissukupuolen heikkouksia vastaan. Ensimmäisessä osassa ruoskitaan\nGersonin mukaan naisten siveettömyyttä, toisessa heidän muita\npaheitaan, kolmannessa ja neljännessä miehiä ja heidän vikojaan.\nTyyliltään teos on rehevästi kansanomainen, täynnä vuolaita\nyksinpuheluja ja keskusteluja. Sen tekijää on pidettävä harvinaisen\netevänä satiirisena moralistina, joka on osannut tehdä kirjastaan\naikansa tapojen ja kielen sisällysrikkaan ja pätevän muistomerkin.\n_Saksassa_ kaskut (Schwänke) olivat suosittuja; mainittakoon\n_Stricker_-nimisen runoilijan 12 kaskua sisältävä Amis-pappi (Der\nPfaffe Amis) niminen kokoelma; niissä kaikissa on nimihenkilö\npäätekijänä.\n\nMutta saarnaajaveli torin toisessa päässä on voimakas puhuja, joka\nhöystää esityksensä mitä eriskummallisimmilla jutuilla. Hänen vanhimmat\nlähteensä ovat Romulus ja Anonymus Nilanti; sitten hän on ilmeisesti\noppinut jostakin tuntemaan Pantshatantra-käännöksiä, joita oli eri\nkielillä varhaisilta ajoilta: _pehleviksi_ (n. 550); _vanhaksi\nsyriaksi_ (n,. 570 nimellä Kalilagh va Damnagh); _arabiaksi_ (n. 760\nnimellä Pilpain tarinat); _kreikaksi_ (1080 nimellä Stephanites ja\nIkhnelates); _uussyriaksi_ (1000-luvulla); _persiaksi_ (1100-luvulla);\n_hebreaksi_ (n. 1200); _espanjaksi_ (1251); ja _latinaksi_ (kolme eri\nkäännöstä, nim. Baldon, Alter Aesopus 1200-luvulta, Raimond de\nBeziers'n 1300-luvulta ja Johan v. Capuan 1200-luvulta nimellä\nIhmiselämän ohje -- Directorium vitae humanae). Ehkä hän on ollut\nristiretkellä ja tutustunut bysanttilaiseen kulttuuriin, jolloin hän ei\nole voinut päästä kuulemasta näitä tarinoita. Siihen viittaa se, että\nhän nyt ottaa esimerkkejä 1000-luvulla Bysantissa kreikaksi\nkäännetystä, indialaisperäisestä Syntipas- eli seitsemän viisaan\nkirjasta (I, 141), joka oli käännetty hebreaksi (Sandabar), persiaksi,\narabiaksi, syriaksi, latinaksi (Seitsemän viisaan historia -- Historia\nseptem sapientum), ranskaksi (Johannes de Alta Silvan Dolopathos),\nespanjaksi (Petturien kirja -- Libro de los engannos, n. 1253),\nruotsiksi (Sju vise mästare) jne. Nyt kuulemme hänen kertovan\njalopeurasta, joka piirtää hännällään maahan ympyrän: siihen tuleva\neläin ei voi päästä enää pois, vaan joutuu jalopeuran saaliiksi; tämä\non, munkki selittää, vertauskuva Jumalan armon piiristä, joka siihen\njoutuu, ei voi enää paeta, vaan jää Jumalan omaksi. Nämä tällaiset\neriskummalliset eläinesimerkit ovat kotoisin bysanttilaisen\nkirjallisuuden yhteydessä mainitusta Physiologus-kirjasta, joka\nkäännettiin varhain syriaksi, armeniaksi ja aithiopiaksi, latinaksi jo\nHieronymuksen aikana ja uudelleen 1000-luvulla, anglosaksiksi,\nprovenceksi, ranskaksi, saksaksi, jopa islanniksi. Sen ranskankielinen\nkäännös nimeltä Eläinkirja (Bestiaire) samoin kuin samanlaatuinen\nKivikirja (Lapidaire), jotka periytyvät n. 1100-luvulta, ovat Ranskan\nkirjallisuuden vanhimpia muistomerkkejä. Mutta nyt munkki ottaa\nvertauskuvansa tähtitieteen alalta: hän todennäköisesti tuntee v:lta\n1119 periytyvän ranskalaisen kirkollisen kalenterin nimeltä Comput\n(= laskelma > lat. computo = tehdä laskelma), joka sisälsi ajanlaskun,\nauringon ja kuun pimennykset, kirkkovuoden liikkuvat juhlat ja muut\nhuomattavat tapahtumat, eläinradan merkit ym. tähtitieteellisiä\nasioita, joilla kaikilla oli vertauskuvallinen merkityksensä.\nOsoittaakseen suurta lukeneisuuttansa munkki sitten siirtyy käyttämään\ntaas uutta kirjaa: kastetun espanjanjuutalaisen _Pedro Alfonson_ 1110\nsommittelemaa teosta nimeltä Pappien ohje (Disciplina clericalis), joka\nsisältää 33 itämaisaiheista, osaksi arabialaisista lähteistä, osaksi\nSyntipaasta ja Talmudista saatua opettavaista kertomusta. 1200-luvulla\ntästä sommiteltiin laajahko ranskankielinen runoelma nimeltä Isän\nopetus pojalleen (Chastoiement d'un père à son fils). Siirryttyään\npyhimysten elämäkertain alalle munkki on kuin kotonaan: päälähteenä\nhänellä on italialaisen dominikaanin, Genuan arkkipiispan _Jacobus de\nVoraginen_ (n. 1230-1298) Kultaiset legendat (Leqenda aurea), joka oli\nkeskiajan suosituimpia kirjoja, käsitellen 182:ssa luvussa kaikki\nhuomattavimmat pyhimykset ja kertoen heidän elämänsä yhteydessä mitä\nnaivimpia ja ihmeellisimpiä tarinoita. Teoksen nauttimaa suosiota\nosoittaa se, että se painettiin jo 1469. Barlaam ja Josaphat tuntui\nmiellyttävän yleisöä suuresti, sitä enemmän, kuta runsaampaa ravintoa\nse ja muu kirjallisuus tarjosi keskiajan-ihmisen tuoreelle,\nlapselliselle mielikuvitukselle. Ja ellei toinen tarina näyttänyt\nherättävän mielenkiintoa, voi koettaa toisella, joka saattoi sisältyä\nesim. Roomalaisten teot (Gesta Romanorum, I, 417) nimiseen, n. 1300\nsommiteltuun teokseen. Se oli myös aikansa suosituimpia ja tärkeä\nmyöhempien kirjailijoiden, Chaucerin, Gowerin, Shakespearen ym. lähde.\nNimi on oikeastaan soveltumaton, sillä kirja sisältää nykyisessä\nasussaan paitsi Kreikan ja Rooman historiaan kuuluvia myös itämaisia ja\nmyöhempiä eurooppalaisia aineksia. Yhdistävänä siteenä on siveellinen\ntarkoitus.\n\nPuheliaalla, nokkelalla munkilla, joka houkutteli yleisöä kuulijakseen\nja ostajakseen hiukan samalla tavalla kuin ilveilijä sirkusteltan\nedustalla, ei ollut puutetta saarnanjuurista eikä puheenaiheista. Jos\nhän oli kotoisin Espanjasta, hän saattoi ryhtyä kertoilemaan satuja,\njotka ehkä olivat lähtöisin Euroopan ensimmäisestä varsinaisesta\nsatukokoelmasta: _Juan Manuelin_ 1335 julkaisemasta teoksesta nimeltä\nKreivi Lucanor eli Patronion kirja (El Conde Lucanor o Libro de\nPatronio). Jokainen satu syntyy siten, että kreivi Lucanor asettaa\nneuvonantajansa Patronion ratkaistavaksi jonkin ihmisten keskinäisiä\nsuhteita koskevan siveellisen kysymyksen, jonka tämä sitten selvittää\njuttelemalla vertauskuvallisen ja opettavaisen tarinan. Näitä on\nteoksessa 50. Aiheiltaan ne ovat yleiseen eläinsadustoon kuuluvia\n(kettu ja korppi, kettu ja lypsäjävaimo), vertauksia (ahneen kauppiaan\nsydämestä, joka joutui hänen kuoltuaan hänen rahakirstuunsa),\nvertauskuvallisia (Valheesta ja Totuudesta), yliluonnollisia (miehestä,\njoka möi itsensä paholaiselle) ja satiirisia (lurjuksista, jotka\ntekivät taikamaton). Ilmeistä on, että tässä pilkistää näkyviin\nEuroopan yleinen sadusto, tuo kansanomainen runouden haara, johon\nmeidän toivottavasti sallitaan palata silloin, kun se tulee muun\nkansanrunouden ohessa tieteen kohteeksi.\n\nTällaisesta kirjallisuudesta, jonka tärkeimmät pääteokset on\nyllä mainittu, keskiajan yhteinen kansa siis sai ravintoa\nmielikuvituksellensa. Katolinen kirkonmeno ei pidä saarnaa tärkeänä,\npuhuen vain silmän ja laulun kautta tunteelle; tämän puutteen poistivat\nsaarnaajaveljet tuoden evankeliumin kaikkialle, missä ihmisiä oli\nkoolla, selittäen sitä kykynsä ja tietojensa mukaan ja hypnotisoiden\nkuulijansa eläytymään perin harvinaisiin ja outoihin mielikuviin. Sekä\nsaarnaajat että kuulijat elivät silloin omituisessa runouden\nmaailmassa, jota nyt ihmetellen katselemme, kun se osuu eteemme sen\najan kirjoista, kuvista, maalaus-, kuvanveisto- ja rakennustaiteesta.\n\nEdellä esitetyt kansanomaiset kirjallisuuden lajit, repolaistarinat,\nkaskut ja monenlaatuiset opettavaiset esimerkkisarjat, johtavat suoraan\nkirjallisuuteen, joka välittömästi siihen liittyen tunnetaan\n\"kansankirjasten\" nimellä, ja joka kirjapainotaidon keksimisen jälkeen\ntuli varsinkin Saksassa erittäin suosituksi. Huomattava osa niistä on\nmukaelmia ja käännöksiä ranskalaisista ritariromaaneista, jotka kuten\nmuistamme olivat sankarilaulujen ja ritarirunoelmien perillisiä.\n1400-luvun lopulta alkaen myöhäisiin aikoihin saakka Saksan kansa näin\nluki mieltymyksellä kauniin haltijattaren Melusinen, Hug Schaplerin\n(Hugo Capet), Fierabras-jättiläisen, Haimonin lasten, Kauniin\nMagelonen ym. tarinoita, pian sepitellen samanlaatuisia omista\nritarirunoelmistaan tai kansainvälisistä aiheista (Salomo ja Markolf,\ns. 227, valtameren saaren romantiikkaa kuvastava Brandan, s. 122), tai\nkansanomaisista keppossankareistaan. Viimemainituista on tullut\nkuuluisaksi ja aina suosituksi Till Eulenspiegel, jonka lähin esi-isä\non aikaisemmin mainittu Amis-pappi. Keskushenkilön pitäisi olleen\ntodellinen: eräs Till-niminen, Möllnissä, Lyypekin lähellä 1300-luvulla\nasunut käsityöläissälli ja maankulkija, suuri veitikka ja huiputtaja.\nHänen nimeensä yhdistettiin vähitellen kaikki tunnetuimmat kepposet,\nniin että hänestä tuli lopuksi saksalaisen kepposromantiikan\nkeskushenkilö. Kirja, joka painettiin 1519, sisältää 101 juttua siitä,\nkuinka sukkela ja taitava talonpoika Till Eulenspiegel vetää nenästä\nkaikkia, mutta erittäinkin kaupunkien käsityöläisiä, ja on näin ollen\nSaksan talonpoikaisen kansan mielipiteiden ilmaus. Tähän samaan\nkirjallisuuden lajiin kuuluvat vielä pitkällisen kehityksen tuloksina\nHölmöläisten ihmeelliset temput (Die wundersamen Streiche der\nSchildbürger, 1597) ym., joiden selostaminen tässä veisi meidät liian\nkauas seuraavaan aikakauteen.\n\n\n\n\nVI. NÄYTELMÄ.\n\n\n1\n\nTeoksemme ensimmäisessä osassa (s. 406 ja 408) olemme lyhyesti\nmaininneet ne muodot, jollaisina antiikin draama eli viimeiset\nvuosisatansa: murhenäytelmästä periytyneenä mykkänä tanssiesityksenä,\npantomiimina, ja komediasta johtuneena aviorikosta käsittelevänä\nmiiminä. Huolimatta kirkon ankarasta sodasta näitä näytelmäesityksiä\nvastaan ne pysyivät hengissä sitkeästi, muodossa tai toisessa:\nItä-Roomassa oli näyttelijöistä puhetta vielä 692, kirkollista\nkurinpitoa koskevissa säännöksissä; Länsi-Roomassa heitä kosketteli\nviimeisen kerran 500-luvun alkupuolella Cassiodorus teoksessaan Variae.\nNäinä viimeisinä vuosisatoinaan näytelmätaide oli enemmän sirkusta ja\npilaa kuin draamaa todellisessa merkityksessä. Mimi oli oikeastaan\nvanhan etelä-italialaisen kansanpilan ja roomalaisten atellanin\nuudistuma, kansallinen näyttelemishalun ilmaus, joka oli välillä\nväistynyt syrjään uusattikalaisen komedian, fabula palliatan, tieltä,\nja oli sittemmin vallannut vanhan paikkansa takaisin. Kirkko ei ottanut\nnäyttelijöitä yhteyteensä, joten näistä muodostui oma halveksittu\nkastinsa.\n\nKun teatterit ja amfiteatterit lopultakin lakkasivat toimimasta joko\nsuoranaisen kiellon vuoksi tai siksi, että ne ajan myrskyissä\nhävitettiin tai ettei ollut enää varoja, millä ylläpitää niitä ja\nkustantaa huvinhaluiselle rahvaalle \"leipää ja sirkushuveja\", joutui\nnäin suuri joukko ammattinäyttelijöitä kulkeelle, hankkimaan\nelatustaan omin neuvoin. Täten he yhtyivät siihen vaatimattomaan\nilveilijäin luokkaan, joka oli ollut olemassa aina, niin kauan kuin\nkulttuuriyhteiskunta ja huvinhaluisia ihmisiäkin, -- tanssinut nuoralla\nja maassa, tehnyt temppuja, soittanut ja laulanut teiden risteyksissä,\nkadunkulmissa, toreilla ja ravintoloissa. Tämä nyt uudella arvokkaalla\nlisällä vahvistunut \"vapaiden taiteilijain ammattiluokka\" säilytti\nsitkeästi vuosisadasta toiseen eräitä ohjelmistonsa perinteellisiä\nnumeroita, joista kulttuurihistoriallisesti tärkein oli juuri muisto\nvanhasta atellanista ja miimistä ja niiden kansanomaisista henkilöistä:\npappuksesta ja maccuksesta, buccosta ja dossenuksesta (I, 341),\nmimuksesta, sanniosta ja stupiduksesta (I, 406), niistä samoista, jotka\nmyötäsyntyisen näyttelijäilon edustajina astuivat myöhemmin näkyviin\nItalian commedia dell'arte nimisessä vapaan älyn näytelmäleikittelyssä.\nTällainen miimin perinne oli usein vain vilkas kaksinpuhelu,\nsamanlaatuinen kohtaus kuin nykyaikaisen sirkuksen hovimestarin ja\nilveilijän välinen keskustelu, aina luonnollinen ja itsestään syntyvä\npila, jolla on huvittava arvonsa.\n\nItaliasta, Galliasta ja Espanjasta nämä vapaat taiteilijat siis\nläksivät liikkeelle, kuljettaen mukanaan suuren perinnön muistoja.\nKirkko oli edelleen heidän vastustajansa ja heissä oli yhä jo\nroomalaisena aikana lyöty leima, infamia, mutta siitä huolimatta\ntapaamme heitä joskus kirkon ylimystenkin palvelijakunnasta suosittuina\nsoittoniekkoina. Tunnemme heidät jo aikaisemmasta esityksestämme: nämä\nvaatimattomat, linnasta linnaan vaeltavat ilveilijät, temppuilijat,\nlaulajat ja tanssijat, juuri nuo usein kuvaamamme \"kansantaiteilijat\",\njoiden piirissä on viljelty ballaadi-, lemmen-, sankari- ja\nritarirunouden, kettujuttujen ja kaskujen ensimmäiset alkeet, jotka\ntaisivat paljon tanssileikkien sanoja, säveleitä ja kuvioita, ja joiden\nharteilla sivistyneemmät trubaduurit ja truveerit seisoivat. Tullessaan\npohjoisemmaksi, sekaantumattomien germaanien joukkoon, he tapasivat\nsiellä ammattiveljiään, skóp-laulajia ym., saivat huomata, miten\nkunnioitettuja nämä olivat, ja sulivat vähitellen heidän kanssaan\nlaajaksi kansainväliseksi taiteilijasäädyksi, jossa oli monta kerrosta,\nvaatimattomasta Neitsyt Marian temppuilijasta Chrestien de Troyes'n\nkaltaiseen hienosti sivistyneeseen ja oppineeseen truveeriin saakka.\nYleisenä valtakielenään ranska he omistivat taiteellisia herätteitä\naina bysanttilaisesta ja arabialaisesta kulttuuripiiristä saakka,\nkehittelivät niitä, valoivat niihin oman henkensä leiman, ja\nantoivat ne muille kansoille, jotka olivat keskiaikana Ranskan\nkulttuurihegemonian alaisia. Johdatamme nämä seikat uudelleen mieleen\nsiksi, että kun seuraavassa käsittelemme keskiajan komedian syntyä,\nmeidän on eräässä kohdassa tartuttava sen langan päähän, jonka olivat\nkeskiajalle kuljettaneet kaukaa antiikista alkaen juuri nämä\nvaatimattomat \"vapaat taiteilijat\".\n\n\n2\n\nKaikkien niiden vuosisatojen aikana, jolloin kirkko vainosi\nnäyttelijöitä, se toisaalta itse totteli sitä inhimillistä vaistoa,\njohon näytelmätaide perustuu. Jo ankara Tertullianus sanoi kirjassaan\nNäytelmistä (De Spectaculis, n. 200), että kirkolla oli tarjottavana\njalompaa runoutta, kauniimpaa laulua, sointuvampia säveleitä ja\nviisaampia elämänohjeita kuin ainoallakaan komedialla, joita siis oli\naivan tarpeetonta mennä katsomaan. Tässä hän epäilemättä oli oikeassa:\nkehittäessään liturgiaansa yhä arvokkaammaksi kirkko oli tavallaan\njoutunut kilpailemaan maallisen teatterin kanssa. Se tahtoi\nvakuuttavasti näyttää kuulijoille ja katsojille, että sen sanoma oli\naatteelliselta sisällykseltä syvintä, mihin mielikuvituksemme voi\nulottua, sen henkilöt sekä jumalina että ihmisinä kiintoisimpia mitä\najatella saattaa, ja sen tapahtumat ainutlaatuisia. Mikään huvinäytelmä\ntai muu senaikainen maallinen esitys ei todellakaan voinut kilpailla\nkirkon liturgian kanssa ylevässä taiteellisuudessa. Vieroittaakseen\nseurakunnan maallisista kirkko lisäksi taitavasti yhdisti omien\nmenojensa ja juhliensa piiriin sellaistakin, mikä periytyi suoraan\npakanuudesta: se salli alkuaikoina kuorissa esitettävän juhlallista\ntanssia ja omisti mm. jouluk. 25 p. vietetyn Mithras-jumalan eli päivän\npaluun juhlan Vapahtajan syntymäjuhlaksi. Tämä tapahtui siksi, että\nkirkko pääsi tulemalla itse mukaan antamaan vanhoille pakanallisille\nmenoille uuden sisällyksen ja siten hillitsemään ja puhdistamaan\nniitä. Mutta kun näihin sisältyi paljon draamallista ainesta,\nvertauskuvallisia ja elemenoja, nämäkin jossakin muodossa siirtyivät\nkirkon juhlien ohjelmaan. Draamallisia herätteitä oli siis keskiajan\nalkupuolella runsaasti olemassa sekä maallikkojen että kirkon piirissä.\n\nAikaisemmasta esityksestä muistamme, että Bysantissa kehittyi liturgian\nyhteydessä (s. 20) jotakin, jolla oli draamallisen esityksen luonne;\nsamoin muistanemme Gandersheimin Hrosvithan Terentius-mukaelmat (s. 83)\nja varhaishumanistien (s. 172) antiikin huvinäytelmistä sepittämät\nrunomuotoiset \"komediat\". Mitään näytettä siitä, että antiikin draama\nolisi tällaisia kirjallisia teitä myöten aiheuttanut keskiajan\nnäytelmän synnyn tai edes siihen vaikuttanut, ei kuitenkaan ole.\nKeskiajan draama on varhaisimmasta alustaan alkaen lähtöisin kirkon\npiiristä, sen liturgiasta.\n\nKehittäessään latinankielisen liturgian (s. 43) jumalanpalveluksen\npääasiaksi, jonka tieltä saarna yhä enemmän syrjäytyi, kirkko näet\nhuomasi välttämättömäksi koettaa sen yhteydessä selittää ja ilmentää\nkansalle myös evankeliumin sisällystä. Sehän olisi ollut saarnan\ntehtävä, mutta tämä oli kuten sanottu syrjäisessä asemassa, eikä kansa\nymmärtänyt sitä sen vaikean sisällyksen vuoksi niin sanoaksemme \"ilman\nkuvia\". Tulemme siis johdonmukaisesti siihen, että kirkonmenojen\nlatinankielisyys suorastaan pakotti miettimään keinoja, miten liturgia\nsaataisiin syvemmältä sisällykseltään ja tapahtumiltaan ilmennetyksi\nyksinkertaiselle rahvaalle. Tähän pyrittiin ensinnäkin laajentamalla\nitse liturgiaa kertovaksi ja vuorolauluiseksi, jolloin ennen\nkuvaamillamme sekvensseillä ja troopeilla (s. 70) oli tältäkin kannalta\ntärkeä tehtävä, ja sitten erinäisten evankeliumin paikkojen, kuten\nseimen ja haudan ym. suoranaisella sijoittamisella kuoriin ja liturgian\nkertovan ja kuvaavan vuorolaulun keskittämisellä niiden ympärille,\nselittämään niiden merkitystä. Kulkue, joka esim. saatteli pyhiä\nehtoollisesineitä tai jotakin pyhäinjäännöstä, sisältyi jo\nkirkonmenoihin, papit ja kuoripojat sekä kuoro olivat itsestään\ntarjolla olevia \"näyttelijöitä\" ja niin olivat uskonnollisen\nmysterionäytelmän ainekset: raamatullinen teksti ja sen esittäjät,\nvalmiina käytettäviksi. Esimerkkinä tällöin saavutetusta asteesta\nmainittakoon seuraava pääsiäiskulkueen ohje, joka sävelmineen on\nsäilynyt Helsingin yliopiston kirjastossa, ja joka vaikka periytyneekin\naikaisintaan 1300-luvun lopulta, kuitenkin kuvannee jo 1000-luvulla eli\nsiihen liittyvän sekvenssin (Pääsiäisuhrin kiitos -- Victimae paschali\nlaudes) sepittäjän, Wipon, aikana yleisesti käytettyä tapaa: [Heikki\nKlemetti: Musiikin historia I, s. 91. Otteen sanamuoto on professori\nKlemetin.]\n\nPapit tulevat kulkueessa Kristuksen hautaa esittävälle laitteelle ja\nlaulavat siinä: \"Quis revolvet nobis lapidem ab hostio monumenti\nalleluia?\" (Kuka vierittää kiven pois haudan suun edestä?). Nuorukaiset\n(enkeleinä esiintyvät kuoripojat) vastaavat silloin istualtaan: \"Ketä\netsitte haudasta, Kristuksen palvelijat?\" Papit laulavat seisten:\n\"Jeesusta ristiinnaulittua, taivaan palvelijat\". Nuorukaiset vastaavat:\n\"Hän ei ole täällä, hän nousi ylös, kuten ennusti; menkää ilmoittamaan,\nettä hän on noussut kuolleista; tulkaa katsomaan paikkaa, jossa Herra\noli!\" jne. Papit, jotka tässä edustavat Mariaa ja Magdalenaa, menevät\nvihdoin, kantaen arvatenkin Kristuksen käärinliinoja esittävää\nliinavaatetta alttarin luo, sekä laulavat mennessään: \"On ylösnoussut\nHerra, joka puolestamme ristin päällä riippui, halleluja\". Sitten alkaa\nalttarilla kuoripoikien ja pappien välisenä vuorolauluna varsinainen\nsekvenssin esitys, jolloin yksi pappi ja häntä vastaten yksi kuoripoika\nlaulavat vuorolauluna yhden osan sitä, toinen pari toisen ja kolmas\nkolmannen, kunnes vihdoin loppuun päästyä koko kuoro yhtyy\nvakuuttamaan: \"Uskokaamm' enämmin vahvoi Marian tosii sanoi, kuin Judan\nkansan valhei ja valoi\", kuten suomalainen käännös Vanhassa\nvirsikirjassa kuuluu.\n\nTämä oopperamainen esitys edustaa ilmeisesti jo myöhempää kehittynyttä\nastetta; liturgian laajentamista selittävillä, väliin sovitetuilla\nvuorolauluilla harjoitettiin tosiasiassa jo 800-luvulla. Näin syntyi\nvähitellen kristillisen draaman vanhin muoto, ns. _liturginen draama_,\ntodennäköisesti samanaikaisesti kaikkialla, missä kirkko oli niin\nvoimakas, että se kykeni aikaansaamaan tällaista ohjelmaa. Sen aiheet\nolivat yksinomaan raamatullisia, niitä, jotka kuuluivat suuriin\nkirkollisiin juhliin, pääsiäinen ristiinnaulitsemisesta ja\nhautaamisesta Emmaukseen saakka, ja joulu, so. syntyminen, paimenet,\nitämaiden viisaat ja viattomat lapset, jotka yhdisti toisiinsa Vanhan\nTestamentin ennustuksia kertova ns. profeettain kulkue. Tämä\nmaalauksellinen ryhmä, jonka arvellaan saaneen alkunsa eräästä\nAugustinuksen pitämäksi luullusta joulusaarnasta, oli sommiteltu sangen\nvapaamielisesti, sillä siihen kuuluivat mm. Sibylla ja Vergilius,\narvattavasti neljännen eklogin (I, 380) muka sisältämän ennustuksen\nlausujina. Seuraava kehitysaste oli se, että latinankielen rinnalle ja\nsijaan, käännökseksi samaan tapaan kuin tiedämme joistakin Vanhan\nvirsikirjan virsistä, ruvettiin yhä paremman ymmärtämisen\nsaavuttamiseksi sijoittamaan kansankieltä, mikä oli suorastaan\npakollista silloin, kun henkilöiden monilukuisuuden vuoksi\nlatinantaitoiset esittäjät eivät riittäneet, vaan täytyi turvautua\nmaallikkojen apuun. Esiintyjien kasvava lukumäärä saattoi sitten joskus\naiheuttaa sen, ettei kuorissa ollut enää riittävästi tilaa: tällöin\nsiirryttiin kirkon ulkopuolelle, jolloin näytelmä itsestään irtautui\nliturgiasta, laulusta ja latinankielestä, muuttuen puhutuksi\nkansankieliseksi esitykseksi Raamatun tapahtumista; silloin ei ollut\nenää välttämätöntä pysyä kirkkojuhlien aiheissa, vaan saatettiin\nesittää muitakin Raamatun kertomuksia. Kun maallikkoavustajat kerran\nolivat päässeet esiintymisen makuun ja tunteneet näyttelemisen\nviehätyksen, tulivat tällaiset esitykset yhä suositummiksi, kunnes\nlopuksi kaikki tärkeimmät Raamatun kertomukset oli sommiteltu\ndraamoiksi, mysterioiksi, ja näiden esittäminen jakaantunut eri\nharrastuspiirien (confrérie, puy) kesken, jotka suorittivat sen kirkon\nsiunaamana ansio- ja samalla huvitusta ja taidenautintoa tuottavana\ntehtävänä. Mysterio-sanaa ei ole käsitettävä samaksi kuin kreikankielen\nmysterion (= ihmettelyä herättävä salaisuus), vaan se on turmeltunut\njohdannainen latinan sanasta ministerium, joka merkitsee \"virkaa\",\n\"ammattia\" (ranskan métier) ja tarkoittaa juuri confrérie-seurojen ja\nammattikuntien esittämiä raamatullisia näytelmiä; sitä ruvettiin\nkäyttämään vasta 1300-luvulla.\n\nMutta kirkonmenojen yhteydessä saattoi esiintyä aineksia, jotka eivät\nolleet kotoisin Raamatusta, vaan pyhimysten elämäkerroista. Nämähän\nolivat kuten jo tiedämme (s. 123) keskiajan uskonnollisessa elämässä\nmitä tärkeimmällä sijalla, sekä latinankielisinä, suorasanaisina ja\nrunomuotoisina (Historia rhytmata, s. 170) että kansankielisinä\n(Marialegendat ym., s. 344), ja niiden tapahtumat ja ihmeet kehoittivat\npyhimysten erikoispäivinä itsestään draamalliseen esittämiseen.\nKehittyen samoin kuin mysteriot näistä tulikin pyhimysten elämää\nkäsittelevä erikoislaji, ns. ihmenäytelmä eli miraakkeli (lat.\nmiraculum = ihme), joita puy-seurat ja ammattikunnat esittivät\npyhimysten nimipäivinä. Kun miraakkelit siis olivat aivan irrallaan\nRaamatun henkilöistä ja tapahtumista, ja yleensä kuvasivat ihmisten\nelämää, jonka solmut ja pulmat asianomainen pyhimys ratkaisevalla\nhetkellä aukoi ja selvitti, voimme ymmärtää, että niistä helposti\nmuodostui silta yksinomaan maahiseen näytelmään: juoni saattoi rakentua\nniin, ettei pyhimyksen osuus oikeastaan ollutkaan tarpeellinen, vaan\nvoi yhtä hyvin jäädä pois. Silloin oli kertova, kuvaileva maallinen\nnäytelmä varhaisimmassa muodossaan valmis, so. vielä ilman yksilöllistä\nsielunelämää ja draamallista rakennetta, vain tapahtumiensa varassa.\nEsimerkin tästä mainitsemme tuonnempana.\n\nMaallinen draamallinen aines oli edellä kuvattuna pitkänä\nkehityskautena kärsivällisesti odottanut kirkkojen ovella, sillä\njonglöörien edustamana sillä ei ollut asiaa sisään. Mutta kun\nmysterioita ja miraakkeleja ruvettiin esittämään kirkon ulkopuolella,\nse ei enää malttanut olla hiljaa, vaan rupesi höystämään esityksiä\nmehevin välihuomautuksin, niinkuin kansankokouksissa on tapana.\nMysteriot ja miraakkelit kutkuttelivat usein jo omalla sisällyksellään\nkatsojain humoristisia vaistoja: Herodes ja ylimmäinen pappi joutuivat\nhelposti vaihtamaan korvapuusteja, Saatana ja varsinkin pikkupaholaiset\nhääräsivät lystikkäästi, naisten keskustelu muuttui huomaamatta\njuorusiskojen jutteluksi jne. Jos miraakkelissa oli kuvattava veijarien\nkepposia ja riitoja, olivat sellaiset pilakohdat valmiina saatavissa\nilveilijäin ikivanhasta ohjelmistosta, joka näissä kohdissa vaikutti\nmysterioiden ja miraakkelien sommitteluun. Tällainen pila saattoi\npaisua niin laajaksi, että se esitettiin erikoisena välikohtauksena,\nkeveämpänä ruokana vahvempien annosten välissä. Kun liturgian\nlaajentamista, esim. sanojen Kyrie ja eleison väliin sovitettuja\nlauseita ym., sanottiin \"farsaamiseksi\" (lat. farcire -- täyttää),\nruvettiin tällaisia välikohtauksia nimittämään \"farsseiksi\" (keskiajan\nlat. farsa tai farsia, ransk. ja engl. farce), ja tarkoitettiin\nfarssilla siis näyttelijäin vapaasti sommittelemia pilailuja, joita hän\nlausui varsinaisten vuorosanojen lisäksi ja välillä. Farssi lopuksi\nirtautui omaksi keveäksi huvinäytelmäkseen.\n\nMysterio ja miraakkeli saivat myöhemmin rinnalleen suoranaisesti\nopettavan näytelmälajin: _moraliteetin_. Raamatullisten tapahtumain ja\npyhimysten elämäkertain sisällyshän tiettävästi oli opettavaista,\nmoralisoivaa laatua, vaikka tämä oli omistettava niistä omana\njohtopäätöksenä. Mutta sellaistakin kirjallisuutta oli, kuten tiedämme,\njossa opetus annettiin suoraan, peittelemättä, ja tämähän oli mm.\nsaarnan sisällyksenä. Sommittelemalla tällainen opettavainen kertomus\ntai saarna näytelmän muotoon ja varsinkin keskiajalle mieluiseen tapaan\nhenkilöllistämällä kysymykseen tulevat hyveet ja paheet vertauskuviksi\nsaatiin luoduksi moraliteetti, jota siis oli kahta lajia: opettavaisen\nelämänkuvauksen (les histoires) ja allegorian asuista.\n\nKomedian kehitystä voidaan siis jonkin verran seurata tarkkaamalla\nmainittujen vakavien näytelmälajien \"farsseja\" eli välikohtauksia,\njoissa epäilemättä ilmenee ikivanhaa perinteellistä pilailukulttuuria.\nNäyttää kuitenkin siltä kuin tämä ei olisi ainoa komedian kehityksen\ntie: tulemme tutustumaan idylliseen paimennäytelmään, joka tuskin\nvoinee olla muuta kuin kansanleikkien järjestäytymistä antiikista\nsaatuihin bukolisiin kehyksiin, tulosta sekä jonglöörien edustamista\nperinteistä että kirjallisista vaikutuksista.\n\nVakinaisia teatterirakennuksia ei ollut. Kuitenkin on itsestään selvää,\nettä sellaisissa suuremmissa kaupungeissa kuten esim. Parisissa, jossa\nnäytelmiä esitettiin alituiseen, jokin johtava seura hankki itselleen\npysyväisen näyttämön; tällainen on ollut L'Hôpital de la Trinité,\n\"Kolminaisuuden majala\", josta ei kuitenkaan ole säilynyt kuvausta.\nSuuremmatta erehtymisen vaaratta voinee otaksua kysymyksessä olleen\njotakin samanlaatuista kuin 1500-luvulla Englannissa, so. että näyttämö\noli ulkona, talon pihalla, ja että katsojat olivat sen ympärillä:\nmaassa, talon eri kerroksissa, ehkä näiden kohdilla olevilla\nparvekkeilla. Tästä pihanäyttämöstä ja sitä ympäröivistä\nparvekkeistahan syntyi sitten Lontoon ensimmäinen varsinainen teatteri,\nkuten myöhemmin saamme nähdä. Varmaa on, ettei keskiajan näyttämö ollut\nkolmikerroksinen, kuten ennen väärin otaksuttiin (ylinnä taivas,\nkeskellä maa, alinna helvetti) todennäköisesti sen johdosta, että\nkatsojat monesti olivat useissa kerroksissa, näytelmiä kun paljon\nesitettiin pihoilla, vaan lava, johon erilaisilla kulissirakenteilla\nmerkittiin tarpeelliset paikat.\n\nTällaisesta lavastuksesta: 1547 Valenciennes'issa esitetystä\nkärsimysnäytelmästä, on säilynyt kuva, joka ilmeisesti esittää asiat\nniinkuin ne olivat vanhastaan olleet. Vasemmalla on jonkinmoinen\npaviljonki, joka merkitsee tietä paratiisiin; tämän asema ilmoitettiin\nmahdollisesti -- varmasti sitä ei voi sanoa -- todellisuudessakin eikä\nvain joko varsinaisella rakennuksella tai maalauksella, jossa olivat\nJumala ja päähyveet tai joka esitti näitä. Ensimmäinen rakennus\nparatiisista oikealle on Jerusalemin temppeli; sen huipussa oleva\npuolikuu näyttäisi osoittavan ohjaajan olleen hiukan epäselvillä, mitkä\nolivat juutalaisten ja mitkä muhamettilaisten vertauskuvia. Paratiisin\nja temppelin välissä on veräjällä varustettu aita, jonka tarkoituksena\nehkä oli merkitä temppelin esikartanon raja. Keskellä oleva rakennus on\nHerodeen tai Pilatuksen palatsi, jonka alakerrassa on pari vankikoppia.\nSen vieressä oleva syvennys, jossa on laiva, esittää Gennesaretin\njärveä. Oikealla, taustalla, oleva rakennus on kiirastuli, koskapa\nsieltä nousee tulta ja savua; äärimmäisenä oikealla oleva tornimainen\nparvekerakennus on varsinainen helvetti. Taiteilijan kuvaamaa\njättiläispaholaista, joka portilta juuri oksentaa maan päälle pari\nkammottavaa pirua ja jonka kielellä näyttäisi olevan kolme kadotettua,\nniistä keskimmäinen hätääntyneesti viittova nainen, ei ehkä ole\ntodellisella näyttämöllä ollut; silloinen kulissitekniikka kykeni\ntoisaalta kyllä aikaansaamaan sellaisenkin ihmeen. Rakennusten takana\non muuri, jossa on neljä porttia: ensin Nasaretin ja Jerusalemin,\nsitten pieni \"piispain eli ylimmäisten pappien talon\", ja viimeiseksi\niso \"kultainen portti\". Näyttelijät olivat kaikki saapuvilla, istuen\nkullekin kuuluvan rakennuksen vaiheilla; sikäli kuin vuoro tuli, he\nastuivat etualalle ja lausuivat siinä osansa. Tällaisena näyttämö pysyi\nkoko ajan; jos tapahtumapaikka muuttui, suoritettiin näytteleminen aina\ntoisen rakennuksen, \"mansionin\", edustalla. Mahdollista on, että\nnäyttelijät vapain välihuomautuksin kuin indialaisessa ja kiinalaisessa\nnäytelmässä (I, 98, 99, 191) ilmaisivat, missä oltiin ja mikä ajankohta\noli kysymyksessä, mikäli tämä ei selvinnyt kulissirakennuksista ja\nvarsinaisesta tekstistä.\n\n\n3\n\nNäytelmätaiteenkin johtavana maana oli Ranska. Seurataksemme nyt\nlyhyesti mainittujen eri näytelmälajien vaiheita siellä ja eri maissa\ntoteamme aluksi, että vanhin säilynyt mysterio on anglonormandian\nkielellä 1100-luvun jälkipuoliskolla sepitetty Aadamin näytelmä (Le Jeu\nAdam), jossa esitetään syntiinlankeemus, Abelin kuolema ja profeettain\nkulkue, ja jossa vielä kuoro laulaa latinaksi. Se on ajateltu\nesitettäväksi kirkon luona, koskapa Jumala poistuu kirkkoon,\nsuoritettuaan osansa näyttämöllä. Pääsiäisnäytelmästä Vapahtajan\nylösnousemus (Résurrection du Sauveur), joka on samanaikainen kuin\nensinmainittu, on säilynyt 1200-luvun alkuvuosina anglonormandiaksi\nkirjoitettu alkuosa. 1200-luvulla mysterio näyttää pysyneen tässä\nalkeellisessa, yksinkertaisessa muodossaan, sillä kehittyneemmästä\nasteesta ei ole säilynyt tietoja. Etupäässä kai näiden kansankielisten\nnäytelmien kautta kiinnostus pyhää kärsimyshistoriaa kohtaan kuitenkin\nkasvoi, tullen erikoisesti ajan hengen mukaiseksi silloin, kun\nruvettiin ymmärtämään, että toisaalla, ritarirunoudessa, niin keskeisen\nsijan saanut mystillinen Graal-romantiikka tavallaan yhdisti sen päivän\nmuotirunouteen. Tänä aikana tehtiin kaikesta, mikä tuntui kiintoisalta,\nruno: 1300-luvun alkupuolelle saavuttaessa on valmiina laaja sekä\noikeisiin että Nikodemuksen evankeliumiin (s. 242) ja legendoihin\nperustuva kärsimysrunoelma La Passion des Jongleurs. Papit, joilla oli\nollut tärkeä osuutensa sankarilaulujen syntyyn, olivat varmaan vielä\nkernaammin muuttaneet säkeiksi pyhää historiaa, toivoen sen ehkä\npelastavan yleisöä siitä lumouksesta, johon maallinen runous oli sen\nkietonut perinpohjaisemmin kuin oli voitu otaksua ja oli terveellistä.\nKirkollisten voimien aloitteesta lienevät syntyneet myös ne pyhää\nhistoriaa esittävät kuvaelmakulkueet, joista mainitaan 1300-luvun\nalussa, samoin kuin ne _veljeskunnat_ (confrérie), jotka ilmestyvät\nnäkyviin sanotun sataluvun jälkipuoliskolla useissa Ranskan\nkaupungeissa. Samoin kuin maallisen runouden harrastajat järjestyivät\npuy-yhdistyksiksi, perustivat uskonnollismieliset henkilöt mainitun\nnimisiä veljeskuntia, ryhtyen erikoisalanaan esittämään Kristuksen\nkärsimysnäytelmää. Mahdollista on, että tätä toimintaa on pidettävä\nsatavuotisen sodan aiheuttaman uskonnollisen harrastuksen ilmauksena.\nEnsimmäinen tunnettu \"kärsimyksen veljeskunta\" (confrérie de la\nPassion) ilmestyy näkyviin Nantes'issa 1371; jouluk. 4 p. 1402 antoi\nKaarle VI \"Kolminaisuudenkirkossa, Parisissa, perustetun Meidän\nHerramme kärsimyksen ja ylösnousemuksen veljeskunnan isännille ja\njohtajille valtuutuksen, myönnytyksen ja luvan tehdä ja esittää mitä\nhyvänsä mysterioita (Misterre), joko kärsimyshistoriaa, ylösnousemusta\ntai muuta, mies- ja naispyhimyksiä koskevia\". Tämän Euroopan\nensimmäisen teatterilupakirjan kautta sanottu veljeskunta sai\nmainitunsisältöisiin näytäntöihin Parisissa yksinoikeuden ja perusti\nRanskan ensimmäisen vakinaisen teatterin.\n\nKärsimysmysterioita sepitettiin tämän jälkeen useita; kuuluisimpia\nniistä ovat: se Jeesuksen syntymää, kolmea kuningasta ja ylösnousemusta\nkäsittelevä sarja, joka sisältyy Sainte-Genevièven kirjastossa\nsäilytettyyn käsikirjoitukseen ja tunnetaan mainitulla nimellä; Arras'n\nkärsimys (Passion d'Arras), jonka parisilainen oppinut Eustache Marcadé\nsepitti 1400-luvun alkupuolella; Notre-Damen urkurin Arnoul Grebanin n.\n1450 ja lääkäri Jehan Michelin n. 1485 (Angersissa) sommittelema\nkärsimysnäytelmä. Kaksi pääpiirrettä tulee vähitellen muita\ntärkeämmiksi ja keskeisemmiksi: Neitsyt Marian osuus, joka on\nheijastusta 1200- ja 1300-luvun kiihkeästä Marian palvonnasta, ja\nristiinnaulitsemiskohtaus. Marcadén näytelmässä on ensi kertaa\nsittemmin tavalliseksi tullut johdanto (Paratiisin käräjät -- Le Procés\nde Paradis): Oikeuden ja Armon, Rauhan ja Totuuden taistelu ihmisen\nkohtalosta, joka saa lopullisen ratkaisunsa vasta Jeesuksen\nsovintokuoleman kautta. Tämä oli ilmaus oppineen teologian\nvaikutuksesta, joka sittemmin sai yhä suuremman sijan.\nKokonaisuudessaan mysterio-innostus oli uskonnollis-kansallinen liike\nja heijasti sitä samaa Ranskan keskiajan-ihmisen naivia, ehyttä ja\nharrasta sieluntilaa, joka loi samanaikaisen muunkin runouden. Kun tämä\neheys särkyi renessanssin herättämän epäilyksen hengen kalvamana, oli\nmysterioiden aika myös lopussa: se mikä ennen oli otettu vastaan\nnaivilla hartaudella, saattoi nyt joutua pilkan kohteeksi ja\npahennuksen aiheuttajaksi. Uskonriidoissa särkyneiden ja herkistyneiden\nkatolilaisten ja protestanttien omatunto ei sietänyt näin\nalkeellista uskonnon tulkintaa; antiikin taiteen lumoihin joutuneet\nrenessanssi-ihmiset eivät voineet enää pitää niitä taiteena; ja niin\nParisin parlamentti kielsi marrask. 17 p. 1548 \"Meidän Vapahtajamme\nkärsimys- tai muiden pyhien mysterioiden\" esittämisen.\n\nNykyaikainen ihminen, jonka sielu on avartunut ymmärtämään\nhistoriallisia ja siis myös menneiden aikojen taide-arvoja, tajuaa\nkyllä, mihin keskiajan-ihmisen mysterio-innostus perustui ja mitä hän\nniistä sai, mutta silti nämä näytelmät ovat hänelle kuolleita: niistä\npuuttuu elävä ihminen, toiminta, draamallisuus, elämän sykintä, joka\ntekisi ne tosiksi kaikkina aikoina; ne olivat vain sadunomaisia\nkuvaelmia lapsille.\n\n\n4\n\nMysterioiden rinnalla kukoisti miraakkeli. Vanhin tunnettu sellainen on\nArras'sta syntyisin olleen lyyrikko _Jean Bodelin_ ennen vuotta 1205\nsepittämä Pyhän Nikolain näytelmä (Le Jeu de Saint Nicolas). Vangiksi\njoutunut kristitty ylistää saraseeneille suojeluspyhimyksensä Nikolain\nmahtavuutta; koetellakseen tätä pakanakuningas jättää aarrekammionsa\nvain pyhimyksen kuvan vartioitavaksi, ilmoittaen siitä julkisesti ja\nmääräten, että jos aarteet ryöstetään, pyhimystä kehunut kristitty on\nmestattava. Rosvot vievätkin aarteen, mutta tuovat sen Pyhän Nikolain\nkehoituksesta takaisin, minkä ihmeen nähtyään pakanakuningas\nvasalleineen kääntyy kristinuskoon. Hän on kotoisin sankarilauluista,\njoissa ylpeät ja uhmailevat saraseeniruhtinaat olivat yleisiä. Toisilta\nosiltaan tämä miraakkeli on kansanomainen pila, farssi, jossa tunnemme\nvanhojen ilveilijäin ja kaskujen kertojain läsnäolon: tällaisia ovat ne\nkohtaukset, joissa kuvataan mm. kuninkaan kuuluttajan joutumista\nkapakkaan ja riitautumista siellä isännän palveluksessa olevan viinin\nmainostajan kanssa, viinin sukkelaa kehumista, ja rosvojen neuvottelua,\nriitaa, juomista ja noppapeliä, minkä kaiken he suorittavat puhuen\nvarkaiden kieltä. Seuraava tunnettu miraakkeli on _Rutebeufin_\nsepittämä Theophilus; päähenkilö on sama Adanan varainhoitaja, josta\nHrosvitha sommitteli hurskaan runoelman (s. 83). Tällöin siis\nFaust-aihe joutui ensi kerran näyttämölle: voimme ymmärtää, että\ntaivaan ja helvetin taistelu Theophilus-raukasta täytti katsojat\naidolla kauhulla. Meidän rouvamme ihmeet (Miracles de Notre Dame)\nniminen Parisin Kansalliskirjastossa säilytetty käsikirjoitus, joka\nsisältää 40 miraakkelia, periytyy 1300-luvun puolivälistä ja on\ntodennäköisesti valmistettu jotakin Parisissa toimivaa, Pyhän Neitsyen\nihannoimiseen omistautunutta puy-seuraa varten. Aiheet on otettu\nGautier de Coincyn (s. 344) ja muista legendoista, sankarilauluista,\nritarirunoudesta, kronikkahistorioista ym. Pyhä Neitsyt esiintyy\nkaikissa -- ei niin paljon viattomien eikä hurskaiden suojelijana,\nsillä heidän asiansahan ovat joka tapauksessa hyvin, kuin katuvien ja\nhäneen luottavien syntisten pelastajana. Useimmat alkavat pienellä\nsaarnalla, jonka viimeisiin sanoihin alkusäkeet loppusoinnuin\nliittyvät. Monet päättyvät Marialle omistettuun kiitoslauluun\n(serventoy). Marian ilmestyessä laulavat häntä saattelevat enkelit\nrondeaun. Miraakkelit eivät ole pitkiä: lyhin 761, pisin 3324 säettä;\nhenkilöitä on vähintään 9, enintään 47. Maalliset puolet ovat usein\nniin etusijalla, että pyhän neitsyen vähäinen osuus voisi jäädä pois,\nnäytelmän juonen siitä kärsimättä. Koska tällainen miraakkeli muodostaa\nylimenopaikan renessanssin näytelmään, mainittakoon tässä lähemmin\nmuuan sellainen nimeltä Ostes.\n\nRooman keisari sotii Espanjan kuningasta vastaan, valloittaa Burgosin\nkaupungin ja ottaa vangikseen kuninkaan tyttären, josta nyt tulee hänen\nveljenpoikansa Ostes'in puoliso. Hovimies Bérengier kerskaa, ettei\nkukaan nainen voi vastustaa häntä, jolloin Ostes lyö hänen kanssaan\nvetoa siitä, että hänen puolisonsa ainakin jaksaa säilyttää siveytensä.\nBérengier koettaa ensin panetella kuningattarelle Ostes'ia, mutta\nepäonnistuu viettely-yrityksissään perinpohjin. Silloin hän lahjoo\nkamarineitsyen, hiipii tämän avulla kuningattaren huoneeseen, huomaa\nsyntymämerkin hänen ruumiissaan ja anastaa Ostes'in antaman lahjan.\nNäiden todistusten perusteella hänen katsotaan voittaneen vedon ja\nOstes aikoo surmata uskottoman puolisonsa. Mutta tätä varoitetaan ja\nhän rukoilee avukseen pyhää neitsyttä, jolloin tämä saapuu ja vain\nneuvoo häntä pakenemaan setänsä hoviin. Hovimiehen petos selviää\nlopuksi ja puolisot sopivat.\n\nKuten näkyy, Ostes'in puoliso voisi paeta setänsä luo ilman pyhän\nneitsyen neuvoakin. Tällainen renessanssin draama on olemassa:\nShakespearen Cymbeline. Tarina, jota myös Boccaccio käsitteli, periytyy\nLa Violette-nimisestä runo- tai Kuningas More ja kaunis Jeanne (Le roi\nFlore et la belle Jehanne) nimisestä proosaromaanista.\n\nPyhimysmiraakkelit olivat yleisiä ja monet niistä laajoja: esim. Pyhän\nLudvigin näytelmä käsitti 20.000 säettä ja 280 henkilöä. Niitä\nesitettiin kaikissa huomattavammissa kaupungeissa näiden\nsuojeluspyhimyksille omistetuissa juhlissa.\n\nLopuksi mainittakoon, että monet miraakkelit muodostuivat 1400-luvun\nlopulla laajoiksi historiallissävyisiksi kuvaelmaesityksiksi, jotka\novat jo lähellä renessanssin kronikkanäytelmiä. Huomattavimmat ovat\nOrléansin neitsyttä ihannoiva, yli 20.000 säettä sisältävä Orléansin\npiirityksen mysterio (Mystère du siège d'Orléans) ja nuoren\noikeusoppineen Jacques Milet'n Suuren Troian hävitys (Destruction de\nTroy la grant, 28.000 säettä, 1452).\n\n\n5\n\nOlemme otaksuneet vanhan pilanäytelmän olleen jossakin muodossa aina\nolemassa, tärkeänä numerona ilveilijäin ohjelmistossa, ja nähneet sen\npilkistävän sekä mysteriosta että varsinkin miraakkelista. Huomautamme\nmyös sen ilmeisesti olleen läsnä silloin, kun sepitettiin hauskoja dits\nja débats tai sellaisia jo näytelmäntapaisia sommitelmia kuin\nCourtois d'Arras (tuhlaajapoikaruno Arras'sta kotoisin olevasta\nCourtois-nuorukaisesta, n. 1200) ja Poika ja sokea (Garçon et\nl'Aveugle, n. 1270). Mahdollisesti nämä ovat vain sirpaleita\ntällaisesta ehkä 1200-luvulla runsaasta huviohjelmistosta, joka oli\nniin vaatimatonta, että sitä kirjoitettiin muistiin vielä vähemmän kuin\nsen sisarkirjallisuutta: kaskuja. Lukijaa kuitenkin pyydämme painamaan\nne mieleensä siksi aikaa, kun käsittelemme paria niiden rinnalle\nilmestynyttä luonteeltaan toisenlaista komediaa: _Adam de la Halen_ (s.\n287) nimessä kulkevaa Lehvänäytelmää (Jeu de la Feuillée) ja hänen\nvarmasti sepittämäänsä ja säveltämäänsä Robinin ja Marionin näytelmää\n(Jeu de Robin et de Marion).\n\nEdellinen, jonka Arras'n puy esitti 1262, ivaa runoilijaa itseään, puyn\njohtajia ja Arras'n muita kansalaisia: Aadam Kyttyräselkä (= le Bossu =\nitse runoilija) on lähdössä Parisiin, sen parempiin kouluihin; kuulemme\nhänen letkauttelevan itseään ja elähtänyttä vaimoaan; hänen isässään on\nhuomattu Arras'ssa hyvin yleinen tauti: ahneus; neiti Suihku (dame\nDouche) on täysin selvillä siitä, miksi hänen vyötärönsä laajenee;\nmunkki myy pyhäinjäännöksiä, jotka erikoisesti varjelevat hulluudelta,\nja näkee kukkaronsa täyttyvän uskomattoman nopeasti; hengettäret\nsaapuvat jakamaan Fortunan pyörän antimia, ylentäen ja alentaen ihmisiä\nsen mukaan; munkki joutuu kapakassa pelaajien kynsiin, jotka vievät\nhänen rahansa; jne. Satiiri on niin huvittavaa ja silloisia oloja\nvalaisevaa, ettei se ole vieläkään menettänyt tuoreuttaan.\n\nVielä miellyttävämpi, sirompi ja runollisempi on Robin ja Marion. Robin\non nuori paimen, Marion hänen lemmittynsä, jota ohi kulkeva ritari\nkoettaa mielistellä. Saavuttuaan paikalle ja kuultuaan, mistä oli ollut\nkysymys, Robin lausuu uhkauksia ritaria kohtaan ja lähtee hakemaan\navuksi toisia paimenia ja paimenettaria. Tällä välin ritari palaa ja\nuudistaa viettely-yrityksensä. Kun Robin samassa palaa, syntyy riita,\njossa Robin perii lyhyemmän korren. Ritari ryöstää Marionin mukaansa,\nmutta tämä puolustautuu urheasti, palaa takaisin ja nuhtelee Robinia,\njoka ei ollutkaan niin urhea kuin oli kerskaillut. Seuraa laulua,\nleikkiä ja tanssia, sekä tieto tulossa olevista häistä. Robin ja Marion\non viehättävä paimenidylli, Ranskan ensimmäinen \"koomillinen ooppera\",\nyksilöllinen poikkeus muusta komediasta.\n\nAdam de la Halen edustamalla huvinäytelmällä ei ollut seuraajia, vaan\nse jäi 1200-luvun yksinäiseksi ilmiöksi. Muunkaanlaatuisia komedioja ei\nole säilynyt koko 1300-luvulta eikä 1400-luvun alkupuolelta,\narvattavasti siksi, ettei silloin esitettyjä piloja pidetty muistiin\nmerkitsemisen arvoisina. 1400-luvulla tapaamme sitten _moraliteetin_,\njota ranskalaiset pitävät satiirisiin komedioihin kuuluvana, ja\nvarsinaisen täysin kehittyneen _farssin_, joka oli siis nyt kohonnut\nnäkyviin vaatimattomasta olotilastansa. Samoin kuin mysterioita ja\nmiraakkeleja esittivät moraliteetteja ja farsseja erikoiset\nnäytelmäseurat: molempia ns. _Basochenkirjurit_ (Clercs de la Basoche),\njoka perustautui jo 1300-luvulla, ja sottie-nimisiä farsseja ns.\n_Suruttomain seurakunta_ (Enfants sans souci). Basoche merkitsee samaa\nkuin basilica, so. tämän yhdistyksen jäseninä olivat Parisin\noikeuslaitoksen palvelijat ja nuoret lakimiehet, jotka saivat\nammatissaan nähdä paljon satiirista halua herättävää ja naurettavaa.\n\"Suruttomain seurakuntaan\" taas kuului nimen mukaisesti nuorta\njoutilasta väkeä, joka halusi huvitella tällä tavalla; todennäköistä\non, että mm. ylioppilaat mielellään esittivät vallattomia\nsottie-farsseja. Muitakin \"iloisia seuroja\" (sociétés joyeuses) oli,\nmm. Humalaiset (Fumeux), Hyvät lapset (Bons enfants) ja Aasinkorvat\n(Connards), joiden harrastusten laadun jo nimet ilmaisevat.\n\nMoraliteetti on kuten sanottu mieluiten vertauskuvalliseksi näytelmäksi\nsommiteltu opettavainen kertomus tai saarna; tällaisena se on vaatinut\nsivistyneen, lukeneen sepittäjän ja onkin syntynyt koulun piirissä.\nEnsimmäinen tunnettu \"moraliteetiksi\" sanottu näytelmä on v:lta 1393\nperiytyvä Griseldis'n tarina (L'histoire de Griseldis), sopiva\nesimerkki siitä, kuinka moraliteetti saattoi muodostaa sillan uuden\najan maalliseen näytelmään.\n\nKöyhä Griseldis joutuu markiisi Saluces'n puolisoksi; markiisi vaatii\nsokeata tottelevaisuutta ja panee hänet koville koetuksille. Kun hän\nsynnyttää tyttären, vie markiisi tämän pois, äidin luulon mukaan\nsurmattavaksi; hän ei kuitenkaan valita, ei sittenkään, vaikka häneltä\nnäin riistetään hänen poikansakin. Lopuksi markiisi hylkää hänet ja hän\npalaa melkein alastomana isänsä luo. Vielä on jäljellä viimeinen\nkoettelemus: markiisi ilmoittaa menevänsä uusiin naimisiin, vaatii\nentistä vaimoansa järjestämään uuden puolison vastaanottojuhlan, ja\nkysyy lopuksi, mitä hän pitää hänen uudesta puolisostaan. Griseldis\nkiittää tätä kauniiksi, mutta pyytää nöyrästi, ettei markiisi panisi\nhäntä niin koville koetuksille kuin ne, jotka Griseldis itse oli saanut\nkestää, sillä nuorena ja heikkona uusi puoliso voisi sortua niihin. Nyt\noli Griseldis'n koettelemusten mitta täysi: hän oli kestänyt ne kaikki,\npääsi jälleen entiseen asemaansa ja sai takaisin tyttärensä, joka oli\njuuri tuo markiisin aiottu uusi puoliso.\n\nNäytelmässä ei siis ole mitään yliluonnollista eikä uskonnollistakaan,\nvaan se on todellakin tavallinen maallinen kertomus, peräisin\njuutalaisten selityskirjallisuudesta ja aiottu valaisemaan Raamatun\nkäskyä, että vaimon pitää olla miehellensä alamainen. Kertomuksen\nmuodossa sen käsitteli ensin Boccaccio (kymmenes päivä, kymmenes\nkertomus) ja tämän perusteella taas latinaksi Petrarca, jonka toisinto\non todennäköisesti ollut äsken selostetun moraliteetin pohjana.\nShakespeare käsitteli samaa aihetta näytelmässään Loppu hyvä, kaikki\nhyvä (All's well that ends well).\n\nRenessanssin näytelmään viittaa eräs toinenkin moraliteetti,\n1400-luvulta periytynyt Keisari, joka surmasi veljenpoikansa\n(L'empereur qui tua son neveu).\n\nVanha keisari luovuttaa kruunun veljenpojalleen kehoittaen tätä tarkoin\nnoudattamaan oikeutta. Veljenpoika kuitenkin raiskaa köyhän tytön, joka\nvalittaa asiasta vanhalle keisarille. Tämä tuomitsee rikollisen\nkuolemaan ja kun kukaan ei tahdo toimeenpanna tuomiota surmaa hänet\nitse. Tapahtuma järkyttää häntä kuitenkin niin, että hän tuntee itsekin\nkuolevansa. Kun hän ei tahdo tunnustaa tekoansa synniksi, kieltäytyy\npappi antamasta hänelle ehtoollista; silloin tapahtuu ihme:\nnäkymättömät kädet laskevat hostian taivaasta ja niin tämä oikeuden\njärkkymätön puolustaja saa kuolla hyvällä omallatunnolla, sillä onhan\nJumala hyväksynyt hänen tekonsa.\n\nTällainen aihe johti Shakespearen näytelmään Verta verrasta (A Measure\nfor Measure).\n\nPyhän Antoniuksen päivänä, tammik. 17. 1426, esittivät\nylioppilaat Parisissa, Navarran kollegiumissa, moraliteetin, jonka\nhenkilöinä olivat Jumala, Lääkäri, Paholainen, Synti ja Ihminen.\nVertauskuvallisten moraliteettien laatu ilmenee niiden nimistä: Hyvin\nneuvottu ja Pahoin neuvottu (Bien avisé et Mal avisé); Oikeamielinen\nja Maailmallinen (Homme juste et homme mondain); ja niiden\nvertauskuvallisista henkilöistä: Tahto, Järki, Viisaus, Hulluus,\nImartelu, Kunnia, Kirkko, Ranska jne., mitä suinkin voi ajatella, jopa\nHalvaus ja Kaatuvatauti. Kaikkiaan on säilynyt n. 65 moraliteettia ja\nkuuluvat ne enimmäkseen vuosiin 1450-1550.\n\nErikoisen suosittu näyttää olleen sottie (> sot, -te = tyhmyri, narri),\njoka on periytynyt todennäköisesti jo pakanalliseen valon juhlaan\nkuuluneista joululeikeistä. Kirkko näet omaksui joulun mukana nekin:\nniiden muistoa oli ilmeisesti neljäntenä joulupäivänä vietetty \"narrien\njuhla\" (ludus stultorum), jolloin papin sanoessa: Deposuit potentes de\nsede et exaltavit humiles (\"Hän on alentanut mahtavat heidän\nistuimeltaan ja ylentänyt nöyrät\"), nuoret teologit ryntäsivät kuoriin,\nistuivat piispan tuolille ja toimeenpanivat jos mitä vallattomuuksia.\nNäissä oli päämiehenä narri, joka sittemmin pujahti niistä\nmysterioihin, tavaten näiden pikkupiruissa samanmielistä seuraa, ja\nmoraliteetteihin, joissa sillä usein oli seuralaisena Pahe. Vihdoin\nnarrin ympärille syntyi erikoinen moraliteetin kaltainen\nvertauskuvallinen näytelmä, jonka henkilöt pukeutuivat puoleksi\nvihreisiin ja keltaisiin pukuihin ja aasinkorvalakkiin. Tällaisen puvun\nsuojassa oli lupa sanoa asiat suoraan ja niinpä sottie onkin satiirin\nluontoinen. Kuuluisaksi tuli runoilija Gringoiren 1512 sepittämä\nNarrien ruhtinas (Prince des sots), jossa Ranskan kuninkaan puolesta\npilkattiin paavi Julius II:sta. Lopuksi sottie meni satiirissaan\nhallitusvallan mielestä liian pitkälle, minkä vuoksi Frans I kielsi\nniiden esittämisen.\n\nLopuksi on mainittava moraliteetin ja sottien ohella muotiin tullut\n_farssi_, 100-300 säettä käsittävä pila, jossa l'esprit gaulois saattoi\nilakoida samalla tavalla kuin kaskussa. Niitä on säilynyt n. 150.\nFarssi sanoi asiat niiden oikealla nimellä, hyväksymättä vertauskuvia.\nSe käsitteli mieluiten tavallisia ihmisiä, köyhiäkin, mutta vain\niloitellakseen, pyrkimättä herättämään sääliämme heitä kohtaan. Se\nnauttii kepposista ja älykkäiden veijarien petoksista, pilkkaa pappia\nja mylläriä, ja nauraa yhä uudelleen aviomiehen, uskottoman puolison ja\nrakastajan keskeisille kommelluksille. Keppi on tärkeä ratkaisuväline.\nTällaisina ne todellakin sopivat hyvin \"suruttomain seurakunnan\"\nohjelmistoon.\n\nAlan kuuluisin näyte on Mestari Pathelin (Maître Pathelin),\ntuntemattoman tekijän sepitelmä v:lta 1464, rakenteeltaan aikansa\nedellä oleva huvinäytelmä, joka puolustaa paikkaansa nykyaikaisellakin\nnäyttämöllä.\n\nMestari Pathelin on köyhä nurkka-asianajaja, joka \"ostaa\" verkakauppias\nGuillaume Joceaumelta pukukankaan imartelemalla häntä ja pyytämällä\nhäntä luokseen vieraisille, jolloin hän samalla saisi kankaan hinnan.\nMutta kun Joceaume sitten saapuu, väittää Pathelinin vaimo Guillemette,\nettei hänen miehensä ole ollut ulkona kahteentoista viikkoon, koska on\nollut kauan vuoteessa sairaana. Kun Pathelin itse lisäksi hourailee\nkovasta vatsastaan ja puhuu käsittämättömiä päättömyyksiä kaikilla\nranskan ja flaamin murteilla, rupeaa Joceaume epäilemään muistiaan ja\nuskoo lopuksi paholaisen vieneen hänen kankaansa. Hänen paimenensa\nThibault Aignelet on myös pettänyt häntä, minkä johdosta Joceaume on\nhaastattanut hänet oikeuteen. Thibault ottaa asianajajakseen\nPathelinin, joka neuvoo häntä vastaamaan kaikkiin kysymyksiin kuin\nlammas: \"pää!\" Nähtyään Pathelinin oikeudessa Joceaume unohtaa\nvarsinaisen asiansa ja rupeaa vihastuneena uudelleen syyttämään häntä\nkankaan varkaudesta. Tuomari, joka ei voi ymmärtää, mistä on kysymys,\nvaatii, että on \"palattava lampaisiin\" [siitä sananparsi: Revenons à\nnos moutons = palatkaamme asiaan], uskoo Pathelinin vakuutusta, että\nJoceaume on hullu, ja käskee hänen olla vaiti. Kun tuomari sitten\nrupeaa kuulustelemaan Thibaultia ja saa aina vastaukseksi vain \"pää\",\nhän tulee siihen käsitykseen että tämäkin on hullu. Näin on Pathelin\nselvinnyt hyvin tähän asti ja rupeaa nyt perimään palkkiotansa\nThibaultilta. Tämä kuitenkin noudattaa edelleen tarkoin hänen neuvoaan,\nvastaten kaikkiin kysymyksiin vain \"pää\", niin että Pathelin lopuksi\nraivostuneena sanoo:\n\n    Hän kautta Pyhän Paavalin\n    mua nenästä jo vetikin!\n    En luullut ketään keljummaksi,\n    vaan itseni mä parahaksi\n    ja kuninkaaksi todellakin\n    tuon uskoin koko lurjussakin,\n    mi puhuu, milloin maksaa hullut --\n    näin nolatuks' en konsa tullut!\n    Mun paimen näin on pettänyt,\n    mut pian näytän että nyt\n    sun sieppaa kiinni santarmi --\n\nPaimen.\n\n    Pää!\n\nPathelin.\n\n         Pää! Jo tuki turpasi!\n    Nyt poliisihin viivana,\n    saat kohta putkass' istua!\n    Ei auta juones konstikkaat --\n\nPaimen.\n\n    Siis ota kiinni, jos vain saat!\n\nFarssi saattoi olla myös yksinpuhelu, jossa eleillä, kuvauksilla ja\noratio rectalla ilmaistiin draamallinen tilanne. Huvittava on\nBagnolet'n jousimies (Franc-Archer de Bagnolet, 1468), joka liittyen\nvanhaan kerskailevan soturin sarjaan ilmaisi kansa vastenmielisyyden\nkuninkaiden palkkaamaa, etupäässä skottilaista jousimieskaartia\nvastaan, samaa, jota Walter Scott kuvasi Quentin Durward nimisessä\nromaanissaan.\n\n\n6\n\nNäytelmätaide alkoi _Englannissakin_ kirkon piiristä. Kirkon toimesta\nnäet esitettiin suurina juhlapäivinä raamatullisia kuvaelmia, joissa jo\nvarhain ruvettiin käyttämään kansan omaa kieltä. Varhaisin tunnettu\nsellainen on Dunstablessa n. 1110 esitetty Pyhän Katarinan näytelmä\n(Ludus de Sancta Catharina), joka on ollut joko latinan- tai\nranskankielinen. Kun maallikot jo alusta alkaen olivat auttaneet\nkirkollisia henkilöitä näiden kuvaelmien järjestämisessä, rupesi\nkehitys johtamaan siihen, että niiden toimeenpano jäi yhä enemmän\nmaallikkojen haltuun. Näin voidaan 14:nnellä vuosisadalla todeta\nraamatullisten näytelmien esittämisen vakiintuneen jokaisessa\nhuomattavammassa kaupungissa käsityöammattikuntien kunniatehtäväksi.\nTällöin saamassaan muodossa ovat nämä näytelmät eli miraakkelit, joiksi\nniitä Englannissa sanottiin erottamatta mysterioita eri lajikseen, myös\nkuvia silloisesta kaupunkielämästä, iloisista markkinapäivistä\nensimmäisen pääsiäisen jälkeisen sunnuntain ja helluntain jälkeisen\ntorstain (Kristuksen ruumiin juhlan) aikoina, jolloin luonto oli\nsuloisimmillaan ja päivä pisin, ja jolloin niitä enimmäkseen\nesitettiin. Silloin ammattikunnat näyttelivät niitä aamusta iltaan\nkaupunkien toreilla ja kaduilla, jokainen sille erikoisesti sopivaa\nkohtausta, esim. veneenrakentajat Nooan ja kultasepät itämaiden\nviisaiden tarinaa, näyttämönä vankkureille rakennetun näyttelijäin\nsuojan avoin katto. Kun esitys oli loppunut, siirryttiin heti uuden\nkatselijajoukon eteen, jatkomiraakkelin tullessa sijaan. Miraakkeleja\non säilynyt neljä sarjaa: Yorkin (48 näytelmää, luomisesta viimeiseen\ntuomioon), Towneleyn (tunnetut myös nimellä Wakefield Mysteries, 32),\nChester- (25, useat ranskalaisperäisiä) ja Coventryn näytelmät (42).\nLiikaa vakavuutta lievennettiin välillä kansanomaisesti humoristisilla\nkohtauksilla, esim. sillä, että Nooan vaimo yhtäkkiä kieltäytyikin\nmenemästä arkkiin, koska ei saanut kaupungin juorusiskoja mukaansa, tai\nsillä, että Herodes ja Pilatus joutuivat tukkanuottasille. Miraakkelien\nkehittymiseen tällaisiksi raamatullisiksi sikermiksi vaikutti myös\nmainittu 1300-luvulla syntynyt tuntemattoman runosepon lähes 30.000\nsäettä sisältävä runoelma Maailman juoksija (Cursor Mundi), joka kertoo\nRaamatun tapahtumat luomisesta viimeiseen tuomioon, sisältää paljon\nkeskiaikaista legendatietoa, ja on ollut miraakkelien sepittäjille\ntärkeänä lähteenä. Miraakkelit olivat mitä huomattavin ja keskeisin\nilmiö Englannin kaupunkien kulttuurielämässä keskiajalla. Varhaisimmat\nniistä kuuluvat 14:nnelle vuosisadalle, Edvard III:n aikaan, viimeinen\nesitys, Kristuksen kärsimisen historia, toimeenpantiin Lontoossa Jaakko\nI:n aikana 1600-luvun alussa.\n\nMiraakkelien rinnalla viljeltiin Englannissakin _moraliteettia_, joka\ntäällä näyttää olleen yksinomaan vertauskuvallinen. Erikoisosuuden\nsiinä sai Pahe, joka käsitettiin ihmisiä ja itseään pimeyden ruhtinasta\nalituisesti kiusaavaksi ilveilijäksi. Englantilaisia moraliteetteja on\nsäilynyt; kuuluisimmaksi niistä on tullut Jokamies (Everyman, n. 1529),\njoka perustuu hollantilaisen Peter Dorlanduksen sepittämään ja 1495\npainettuun samannimiseen (Elckerlijk) näytelmään. Siinä on 26 henkilöä,\nJumalasta, Pirusta, Mikaelista ja Kuolemasta alkaen aina Jokamiehen\nVoutiin, Kokkiin ja Köyhään naapuriin saakka. Myös Prologi on\nhenkilöllistetty, julistaen näytöksen alkaneeksi.\n\nJumala lähettää sanansaattajansa Kuoleman ilmoittamaan Jokamiehelle,\nettä hänen on viipymättä saavuttava tilikirjoineen kuulemaan\ntuomiotansa. Lähtiessään maksamaan ostamansa huvipuiston hintaa rikas\nJokamies antaa pyytelevälle Köyhälle naapurille kukkarostaan vain yhden\nrahan ja kieltäytyy armahtamasta velallista, joka on hänen saatavastaan\nmenossa velkavankilaan, ylistäen samalla rahan voimaa:\n\n    Rahalla saa siis kaikkea,\n    saa kunniaa ja autuutta.\n\nItsekkäästä syystä, päästäkseen rauhaan ruikutuksilta, hän kuitenkin\nkäskee imarteliaan Ystävän pitää huolta velallisen vaimosta ja\nlapsista. Huvipuiston hän aikoo lahjoittaa Mielitietylleen.\nVälittämättä äitinsä varoituksista hän ryhtyy viettämään Mielitietyn\nkera juhlaa, mutta joutuukin aavistelemaan kuolemaansa, mikä turmelee\nhänen mielialansa. Virkistäydyttyään viinillä hän pyytää vieraitaan\nlaulamaan, mutta kuulee pian -- vain hän, eivät vieraat -- kellojen\nsoittoa ja huutoja \"Jokamies\", kunnes valot sinistyvät ja Kuolema\nilmestyy hänen taaksensa. Saaden tältä vielä hetkeksi elonaikaa\nJokamies pyytelee Ystävää, Paksua ja Laihaa serkkua, Voutia ja\nrenkejään seurakseen kalman tielle, mutta kaikki pakenevat. Hän tahtoo\nviedä mukanaan ainakin rahakirstunsa, mutta siitä nouseva Mammona\npilkkaa häntä ja kieltäytyy lähtemästä. Vain Hyvät työt -- Jokamiehen\ntylyyden vuoksi kurja, heikko nainen -- ilmoittaa lähtevänsä hänen\nmukaansa ja suosittaa hänen auttajakseen tilinteon hetkellä Luojan\nedessä sisartaan Uskoa, jota Jokamies on aina pilkannut. Usko saa hänet\nluottamaan Jeesuksen lunastukseen, ohikulkeva äiti ymmärtää, että hänen\nrukouksensa on kuultu, ja Jokamies lähtee Hyvien töiden ja Uskon\nrohkaisemana seuraamaan munkkia (kirkkoa). Myöhästyneelle Pirulle, joka\ntodistaa Jokamiehen kaiken järjen nimessä kuuluvan hänelle, selitetään\nHerran heittäneen Jokamiehen vaakaan uhrikuolemansa ja siten\npelastaneen hänet. Jokamies palaa valkoisiin puettuna ja Hyvät työt ja\nUsko auttavat hänet hautaan, viimemainitun lausuessa:\n\n    Nyt päivätyönsä päättäen\n    luo Tuomarin käy syntinen,\n    ja hänen Työnsä vain\n    ne seuraa häntä puolustain.\n    Hän onnen sai, hän pääsi pois,\n    ja on kuin enkelilaulut sois,\n    kun piirihinsä taivaaseen\n    he sulkee sielun saapuneen.\n\n           [Suomentanut Huugo Jalkanen.]\n\nEnglantilaiset moraliteetit kuvastavat 1500-luvulla jumaluusopillisia\nerimielisyyksiä, politiikkaa, renessanssin vaikutusta jne.,\nvertauskuvallisen asun käydessä yhä ohuemmaksi. Uuden ajan näytelmää\nkohti ne kehittyivät siten, että niihin liitettiin joko historiallisia\nhenkilöitä, jolloin niistä tuli jonkinlaisia kronikkanäytelmiä, tai\ntodellisia ihmisiä. Englannissakin on farssilla, jota siellä sanottiin\ninterludiksi, tärkeä osuutensa näytelmän kehitykseen; siitä puhumme\nkuitenkin lähemmin renessanssin draaman yhteydessä.\n\nNäytelmän kehitys _Saksassa_ oli aikaisemmin esitetyn mukainen;\nkirkollisen latinankielisen pääsiäisohjelman kasvamista ja muuttumista\nvarsinaiseksi kansankieliseksi kärsimysnäytelmäksi voidaan seurata yli\nsadasta säilyneestä käsikirjoituksesta 1200-luvulle saakka; samoin\nvoidaan käsikirjoituksista todeta, miten kirkon latinankielinen\njouluohjelma vähitellen kehittyi 1200-luvun kuluessa, kunnes syntyi\nkansankielinen joulumysterio. Benediktbeurenin luostarissa on\nKristuksen kärsimyksen pääsiäisnäytelmä (Osterspiel von dem Leiden\nChristi), joka periytyy 1200-luvulta ja sisältää latinan ohella myös\nsaksaa; St. Gallenin luostarissa on 1300-luvulta periytynyt\nsaksankielinen joulumysterio. Tuloksena oli 1400- ja 1500-luvun\nraamatullinen näytelmä, jonka keskeinen sikermä oli Jeesuksen elämä,\nerittäinkin hänen syntymänsä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa.\nErikoisesti mainitaan Kymmenen neitsyen näytelmä (Spiel von den zehn\nJungfrauen, 1322), joka perustuu latinankieliseen Ylkä (Sponsus)\nnimiseen, ranskankielisenäkin tunnettuun liturgiseen draamaan, ja jonka\nväite, että Marian ja pyhimysten rukoukset syntisen puolesta ovat\ntehottomia ilman tämän todellista katumusta ja parannusta, viittaa\naikakauden uskonnollisiin erimielisyyksiin. Myös Antikristus oli\nsuosittu: 1469 esitettiin Frankfurt am Mainissa sen niminen mysterio,\nkestäen neljä päivää. Miraakkeleja vastaava pyhimysnäytelmä oli\nSaksassakin suosittu edistäen varsinaisen näytelmän kehittymistä\nkäyttämällä runsaasti maallisia aineksia. Tältä kannalta on huomattava\nRouva Juttenin näytelmä (Spiel von Frau Jutten, 1480), joka käsittelee\nnaispaavi Johannesta. Mysterionäytelmä eli katolisessa Saksassa\n1700-luvulle saakka; tunnetut Ober-Ammergaun kärsimysnäytelmät eivät\nkuitenkaan periydy keskiajalta, vaan v:lta 1633, jolloin tämän\nBaijerissa olevan kylän asukkaat silloin raivonneen ruton vuoksi\nlupasivat toimeenpanna tällaisia esityksiä; niiden teksti on myös\nomintakeinen.\n\nVarsinaisia moraliteetteja ei saksalaisilla ollut, mutta farsseja\nvastaavat _laskiaisnäytelmät_ (Fastnachtspiele) ovat joskus olleet\nniitä lähellä, kuten näkyy lyypekkiläisestä laskiaisnäytelmästä nimeltä\nViisi hyvettä. Aiheet olivat samoja kuin ne, joita kaskuissa (Schwänke)\nkäsiteltiin. Ne olivat erikoisen suosittuja 1400-luvulla ja johtavat\nsuoraan mestarilaulajiin ja Hans Sachsin näytelmiin. Etelä-Saksassa\nviljeltiin ns. Neidhartin näytelmiä (Neidhartspiele), joiden\nkeskushenkilönä oli sadunomaiseksi tullut minneritari Neidhart von\nReuental (s. 311).\n\n_Hans Sachs_ (s. 317) sepitti parisensataa näytelmää, enimmäkseen\nlyhyitä, opettavaisia, runottomia tuotteita, aiotut luettaviksi eikä\nesitettäviksi. Kiertävien näyttelijäin (fahrende Leute) piloissa\nilmenevä vallattomuus oli niistä tyystin hävinnyt ja sijaan oli tullut\nporvarillinen, kuiva järkevyys ja nuhteettomuus. Aiheensa Sachs otti\nelämästä, kaskuista ja kirjallisuudesta, mm. Lukianokselta (Kharon, I,\n330), Boccacciolta (Griselda, Lisabetha ja Francisca), kaskuista\n(Eulenspiegel ja sokeat tunnettu myös ranskaksi) jne. Jos ne olivat\npitempiä ja päättyivät surullisesti, Sachs ilmoitti ne tragedioiksi;\npäättyessään iloisesti ne olivat komedioja; lyhyet olivat\n\"laskiaisnäytelmiä\". Henkilöt olivat aiheiden mukaan mytologisia,\nklassillisia ja raamatullisia, porvareita ja heidän naisiaan,\npaholaisia, noita-akkoja, talonpoikia jne. Huumoria saattaisi sanoa\njoskus välähtävän näkyviin, esim. silloin, kun vanha noita-akka\nkuvataan niin rumaksi, että paholainenkin häntä pelkää.\n\n_Alankomaissakin_ draaman kehitys alkoi raamatullisista näytelmistä.\nVanhin säilynyt näyte on sirpale eräästä pääsiäismysteriosta n. v:lta\n1360. Elckerlijk-moraliteetin olemme maininneet. Myöhäisin on\njuhannuksena 1500 esitetty Pyhän Sakramentin mysterio. Uskonnollisen\nnäytelmän rinnalle ilmestyi sen ilakoivien ainesten itsenäistymänä\nmaallinen farssi (Abelespelen = \"helposti esitetyt\", Sotternieën,\nvertaa ransk. sottie).\n\nNäytelmäin esitys tuli vähitellen erikoisten harrastajien, Gesellen van\nden Spele, tehtäväksi, ilmeisesti Parisin esimerkin mukaan (s. 382),\nja näistä taas kehittyivät Ranskan puy-yhdistyksiä ja Saksan\n\"mestarilaulajia\" vastaavat \"reetorien kamarit\" (Rederijkerskamers),\njoiden hallussa Alankomaiden runous suurin piirtein oli 1400-luvulla.\nNämä olivat keskiluokkaan, porvaristoon, kuuluvien kirjallisuuden ja\nrunouden harrastajien muodostamia kiltoja, jotka aluksi toimivat\nnäytelmien esittäjinä samaan tapaan kuin ammattiyhdistykset\nEnglannissa, mutta omistautuivat sitten kirjallisuuden viljelyyn\nyleensä ja runouden sepittämiseen. Niitä syntyi jokaiseen kaupunkiin ja\nkaikilla oli erikoinen heraldisesti fantastinen nimensä. Diestissä\ntoimi v:sta 1302 \"Kristuksen silmät\", Ypernissä v:sta 1398 \"Alfa ja\nOmega\"; Antwerpenin \"Orvokki\" seurasi 1400, Brysselin \"Kirja\" 1401,\nKortrijkin \"Barbara\" 1427 jne. Kuuluisa oli Amsterdamin \"Villiruusu\"\n(Eglantine), joka perustettiin 1496 ja jonka tunnuslauseena oli\n\"Kukkien rakkaudessa\" (In Liefde Bloeyende). Ne hankkivat vähitellen\nvaroja, ottivat haltuunsa kaupunkinsa koko kirjallisen ja taiteellisen\nelämän, ja toimeenpanivat vuosittain loistavia yhteisiä \"retoriikan\nturnajaisia\" (landjuweelen). Kuuluisat tällaiset pidettiin 1496\nAntwerpenissä, osanottajina 28 \"kamaria\"; loistavimmat olivat ne, jotka\ntoimeenpantiin samassa paikassa 1561. Brysselin \"Kirja\" lähetti niihin\n340 osanottajaa, kaikki ratsain ja pukeutuneina upeisiin viittoihin.\nKaupunki antoi palkinnoiksi tynnyrillisen kultaa, joka jaettiin\n1893:lle reetorille. Tämän jälkeen \"Kamers van Rhetorica\" rupesivat\nrappeutumaan. Niiden kirjalliset saavutukset olivat vähäpätöisiä.\n\n_Italiassa_ oli draaman lähtökohtana liturgia, ja sen kielenä latina ja\nviljelijänä kirkko kauemmin kuin muissa maissa. Tuloksena oli\nlatinankielinen mysterio, joka alkoi luomisesta ja päättyi\nAntikristukseen, Jeesuksen toiseen tulemiseen ja viimeiseen tuomioon.\nHuippukohtana siinä oli _pääsiäisnäytelmä_ (Ludus Paschalis) ja sen\nesityksen tärkeänä puolena kehityksen sekä ilmaisijana että edistäjänä,\nkirkolliset, myöhemmin saavuttamansa upeuden vuoksi trionfi-nimellä,\ntunnetut kulkueet. Tällaisia esityksiä tunnetaan 1200-luvulta: v:lta\n1243 Padovasta, 1264 Roomasta ja 1298 Cividalesta. Kansankieli alkoi\nsaada niissä sijaa vasta sen jälkeen, kun umbrialaiset laude-runot\ntulivat liturgian yhteydessä käytäntöön. Nämä olivat erään umbrialaisen\nuskonnollisen herätysliikkeen keskuudessa 1200-luvun jälkipuoliskolla\nsyntyneitä keskustelun muotoisia ylistyksiä, jotka olivat alkuaan\naiheutuneet liturgiasta. Ne esitettiin monissa miehin ja pyrkivät\nnyt, liittyen jumalanpalvelukseen, vaikuttamaan liturgiaan\nkansanomaistavasti. Tämä on tapahtunut ensin Umbriassa ja tästä\nvaatimattomasta alusta on kehittynyt kansankielinen mysterio. Vanhaa\nTestamenttia koskevat näytökset tunnettiin nimellä figure (= kuva,\nesitys), Uutta nimellä vangeli (evankeliumi); kokonaisuudessaan\ntällainen näytelmä oli divozione (= palvonta) tai mistero tai\nkärsimysnäytelmä (passione); näytöksiä sanottiin yleisimmin \"pyhiksi\nesityksiksi\" (sacre rappresentazioni). Kirkon kauan kestäneestä\nvaikutusvallasta lienee johtunut, ettei kansanomainen huumori ja\nkomiikka saanut Italian mysterioissa samaa sijaa kuin ranskalaisissa.\nVain yksi kansankielinen mysterionäytelmä: Jeesuksen Kristuksen\nkärsimys (Passione di Gesu Cristo), on säilynyt, periytyen\n1400-luvulta, jolloin \"pyhät esitykset\" olivat erikoisesti suosittuja\nFirenzessä, varsinkin kaupungin suojeluspyhimyksen, Johannes Kastajan\npäivänä.\n\nSe uskonnollisen draaman laji, jota olemme sanoneet _miraakkeliksi_,\nalkoi Italiassa myös 1200-luvulla; varhaisimpia on näytelmä Munkista,\njoka antautui Jumalan palvelukseen (Monaco che ando al servizio di\nDio). Sen kehitys on sama kuin mysterion. Vertauskuvallista\n_moraliteettia_ edustaa Sielun komedia (Commedia dell'anima), jossa\nMuisto, Äly, Tahto, Usko, Kerettiläisyys, Epätoivo, Aistillisuus,\nToivo, Hakkaus jne. taistelevat ihmisen sielusta. Lopuksi\nhuomautamme, ettei antiikin vanha kansanpila, atellani ja miimi, ole\ntodennäköisesti, kuten olemme jo sanoneet, milloinkaan sammunut Italian\nmantereelta, vaan on päinvastoin kukoistanut siellä, varsinaisilla\nsyntymäsijoillaan, rehevämmin kuin muualla. Lukuisissa hoveissa\nesitettiin pilanäytelmiä, kirkonmenoihin sisältyi joinakin juhlina\n\"hengellisiä piloja\" (farse spirituali), Roomalla oli vaunuissa\nesitetyt laskiaispilansa, \"Napolin pila\" (farse napolitane) oli\ntunnettu: tämä ala kohoaa 1500-luvulla näkyviin commedia\ndell'arte-taiteena.\n\n_Espanjan_ draaman historia on edellisten kaltainen: ensin kehittyi\nlatinankielinen liturginen draama, alkaen jo 800-luvulla ja jatkuen\naina 1200-luvun lopulle saakka. Se kuului erikoisesti jouluun, jolloin\nesitettiin Paimenten palvonta, Viattomat lapset ja Itämaiden viisaat,\nja pääsiäiseen: Ylösnousemus ja Matkalaiset (Emmauksen kohtaus). Mutta\njo 1000-luvun lopulla ja erittäinkin 1100-luvulla saavuttivat\nhuomattavan merkityksen ns. _koululaisnäytelmät_ (juegos escolares),\njotka olivat latinankielisiä, liturgiasta irtautuneita, kirkon\nulkopuolelle joutuneita kouluoppineisuuden ilmaisuja. Ne käsittelivät\nraamatullisia ja pyhimysaiheita, ja olivat 1100-luvulla huomattavin\njulkisen näytelmätaiteen ilmaus, mutta syrjäytyivät 1200-luvulla\nkansankielisten näytelmien tieltä, joita silloin rupesivat esittämään\nammattikunnat ja harrastuspiirit; sen jälkeen niitä esitettiin vain\nkouluissa latinan harjoituksina. Kansankieliset näytelmät kehittyivät\nvähitellen 1400-luvulta tunnetuiksi laajoiksi mysterioiksi,\nmiraakkeleiksi ja moraliteeteiksi, jotka kaikki tunnettiin Espanjassa\nyhteisnimellä auto (= toiminta, näytös). Ne keskittyivät jouluun ja\npääsiäiseen ja ovat olleet laajoja ja monipuolisia, kuten perinteet\nkertovat, vaikka itse varsinaisia tekstejä on säilynyt tai ainakin\ntähän saakka löydetty vain yksi ja siitäkin ainoastaan 147 säettä:\nennen mainittu n. v:lta 1200 periytyvä Itämaiden viisaiden mysterio\n(Auto de los Reyes Magos). Aikaisemmin otaksuttiin sen olevan käännös\nranskalaisesta (latinankielisestä) liturgisesta draamasta, mutta tätä\notaksumaa ei ole riittävästi perusteltu; yhtä hyvin se voi olla\nomintakeinen kastilialainen tuote. Auto-tyyli säilyi myöhäiseen:\nEspanjan draaman historiassa on viittamerkin arvo 1400-luvulla eläneen\nrunoilijan _Gomez Manriquen_ mysteriolla Meidän Herramme syntymän\nesitys (Representación del Nacimiento de Nuestro Señor), ja vielä\n\"Espanjan teatterin patriarkka\" _Juan del Encina_ (1468-1529) sepitti\neräänlaisia mysterion ja antiikin paimenidyllin sekaluomuksia,\neklogeja, joilla hän lopullisesti maallisti Espanjan draaman ja saattoi\nsen renessanssin vaikutuksen alaiseksi. Niihin yhtyy myös espanjalainen\nkansanomainen komedia.\n\nKomedian (juego de escarnio) olemassaolo tiedetään siitä, että Alfonso\nX Viisas kielsi lakikirjassaan (Siete partidas -- Seitsemän osaa)\npappeja ottamasta osaa sellaisten esittämiseen. Ainoaakaan tällaista\nvarhaiskomediaa ei ole säilynyt, mutta perustellusti niiden voidaan\notaksua olevan kaikua vanhoista juglarien ilveilyistä. Tämä on samaa\nainesta, josta nousivat näkyviin Juan Ruizin Hyvän rakkauden kirja (s.\n298), näytelmädialogi Celestina, ja pikareskiromaanit. Koska Celestina\non Espanjan keskiajan kuuluisimpia tuotteita ja rakenteeltaan näytelmän\nkaltainen, hahmottelemme sen tässä muutamin sanoin.\n\nNäytelmän varsinainen nimi on Calixton ja Melibean komedia. Sen vanhin\ntunnettu painos periytyy Burgosista v:lta 1499; siinä samoin kuin\nSevillan painoksessa v:lta 1502 on 16 näytöstä; myöhemmissä painoksissa\non näytösten luku 21. Alussa olevassa akrostikonrunossa ilmoitetaan,\nettä Salamancan ylioppilaiden keskuudessa kierteli sen ensimmäinen\nnäytös, jota arveltiin joko Juan de Menan (s. 334) tai Toledon\njuutalaisen Rodrigo de Cotan (1400-luvun lopulla) sepittämäksi, ja että\n(juutalainen) baccalaureatus _Fernando de Rojas_ kirjoitti siihen\njatkon, 20 näytöstä, viidessätoista päivässä. Kun ymmärrettävästi ei\nole mahdollista suorittaa tällaista työtä näin lyhyessä ajassa muuten\nkuin että käytettävänä on valmiit luonnokset, täytyy runon ilmoitukseen\nsuhtautua varovaisesti; muuta syytä ei kuitenkaan ole voitu esittää sen\ntodenperäisyyttä vastaan. Alussa näyttämölle, puutarhaan, saapuu\njalosyntyinen, älykäs Calixto tapaamaan Melibeaa, nuorta, kaunista\nneitoa, isänsä Pleberion ainoata perillistä, johon on rakastunut. Kun\nMelibea ujosti torjuu hänen kosintansa, hän poistuu surullisena\nkotiinsa, jossa ryhtyy neuvottelemaan palvelijansa Sempronion kanssa.\nTämä kehoittaa häntä turvautumaan Celestina nimisen vanhan parittelijan\napuun. Kaupustelijattareksi pukeutuneena Celestina onnistuu pääsemään\nMelibean luo ja lieventämään hänen ujouttaan ja arkuuttaan, niin että\nhän lopuksi suostuu Calixtoon. Keskiyöllä Calixto saapuu Melibean\ntalolle, jonka portilla Melibea ja hänen kamarineitonsa Lucrecia\nodottavat. Lucrecia poistuu ja Melibea keskustelee Calixton kanssa.\nTähän saakka tapahtumat kehittyvät saavuttaessa XII:n näytöksen\nloppuun. Seuraavat seitsemän näytöstä kertovat, kuinka Calixto tulee\nMelibean luo puutarhaan ja kuinka hän kuullessaan melua lähtee pakoon,\nputoaa tikapuilta, joita oli tarvinnut kiivetessään muurin yli, ja\nkuolee. Kahdessa loppunäytöksessä kuvataan sitten, kuinka Lucrecia\nmenee kolkuttamaan Pleberion ovelle, pyytäen häntä tulemaan tyttärensä\nluo, ja kuinka Melibea valittaa isällensä sydämensä tuskaa.\nIlahduttaakseen häntä isä lähettää hakemaan soittajia, mutta Melibea\nsulkeutuu torniin, kertoo kohtalonsa sen juurelle saapuneelle isälleen\nja heittäytyy maahan.\n\nTämä proosanäytelmä on Espanjan draamakirjallisuuden perusteos. Sen\njuoni on yksinkertainen ja selvä, käyttämättä niitä mutkallisia\nselkkauksia, jotka olivat sittemmin niin välttämättömiä \"viitan ja\nmiekan komedioissa\", ja sen henki on vakava, traagillinen, Romeon ja\nJulian edeltäjänä ilmaisten syvää käsitystä rakkauden kaikkea\nvallitsevasta voimasta. Toiselta puoleltaan se on pistävästi,\npessimistisesti, jopa kyynillisesti satiirinen, ilmaisten tämän hengen\nsivuhenkilöiden käsittelyssä. Näistä on vaikuttavin Celestina, vanha\nmustasieluinen ja liukaskielinen parittelija, joka paljaana kaikesta\nhyvästä, periytyneenä Ovidiuksesta ja Propertiuksesta saakka, tuntuu\nmuuttuneen pahan inhottavaksi ruumistumaksi. Teoksen lähteinä ovat\nolleet aikakauden yleisimmät teokset alkaen Raamatusta ja antiikin\nkirjailijoista aina Boccaccion Fiammettaan, Petrarcan latinankielisiin\nteoksiin, Tristanin tarinaan, Ruizin runoelmaan ja kansanomaisiin\nkaskuihin saakka. Se on vaikuttanut Juan del Encinan eklogeihin,\nPortugalin draaman luojaan Gil Vicenteen ja muihin myöhempiin\ndraamakirjailijoihin, ja pikareskiromaaniin. Kun se käännettiin jo 1506\nitaliaksi, 1520 saksaksi, 1527 ranskaksi, 1574 hollanniksi, 1624\nlatinaksi ja 1631 englanniksi, tuli siitä eurooppalainen yleisteos,\njonka vaikutus on todettavissa tyyppeinä ja tilanteina monien maiden\nkirjallisuudessa.\n\n_Portugalin_ kirjallisuuden kohotti 1500-luvun alussa korkealle\nasteelle draamakirjailija _Gil Vicente_ (1470-1540), \"Portugalin\nPlautus\". Hänen elämästään ei tiedetä paljoa: Lissabon ja pari muuta\npaikkakuntaa vaativat itselleen kunniaa saada olla hänen\nsyntymäseutunsa; hän oli musiikinharjoittaja ja runoilija,\nnäytelmäkirjailija ja näyttelijä, ehkä lainoppinut ja puhetaidon\nopettaja, jolla oli suoritettavana tehtäviä hovissa. Hänen tuotantonsa\nalkoi 1502 ja käsittää (1) uskonnollisluontoisia, so. raamatullisia,\npyhäin elämää valaisevia ja vertauskuvallisia näytelmiä; (2) komedioja;\n(3) ylimyksellisiä eli tragikomedioja, jotka aiheutuivat hänen\nhovikokemuksistansa; (4) kansanomaisia huvinäytelmiä ja piloja; ja (5)\nsekalaisia tuotteita. Yhteensä hän sepitti 43 näytelmää: 14\nportugaliksi, 11 kastiliaksi ja 18 osin molemmilla kielillä. Kun\njokaisen näytelmän otsakkeessa ilmoitetaan, milloin, missä ja keiden\nläsnäollessa se esitettiin, ilmenee niistä samalla Portugalin draaman\nalkuhistoria. Monet sisältävät lauluja, jotka tekijä itse on säveltänyt\nja jotka ovat viehättäviä kansanlaulun helähdyksiä. Niistäkin, jotka\nhän kirjoitti kastiliaksi, hengähtää lämmin kansallishenki ja\nkansallinen käsittelytapa, josta hänen aikansa heijastuu selvästi ja\nvärikkäästi. Hänen huumorinsa on aitoa, satiirinsa osuvaa, aihepiirinsä\nlaaja ja kielensä ytimekästä ja maalauksellista. Herätyksensä hän sai\nJuan de Encinalta, mutta maksoi velkansa osoittamalla Espanjan\ndraamakirjailijoille oikean tien ja tulemalla siten Lope de Vegan ja\nCalderonin edeltäjäksi. Hänen tuotantonsa on 1500-luvun alussa Euroopan\ndraamakirjallisuuden korkein saavutus ja ansaitsee siksi yleisen\nkirjallisuuden historiassa erikoista muistamista.\n\nHuomattavin ensimmäisen ryhmän näytelmistä on trilogia Venheet\n(Barcas): Infierno, Purgatorio ja Gloria. Paholainen ottaa purteensa\neri tyyppejä: aatelismiehen, suutarin, munkin, parittelijan, tuomarin,\npapin, herttuan, arkkipiispan ja kuninkaan, viedäkseen heidät haudan\ntoiselle puolelle; saamme tällöin tutustua kaikkien luokkien vikoihin\neli Lukianoksen tyyliseen satiiriin. Toisesta ryhmästä mainittakoon\nRubenan komedia (Comedia de Rubena), ensimmäinen, jossa esiintyy noitia\nja noituutta. Rubenalla on luvattoman rakkauden hedelmänä tytär, joka\nkasvatetaan salassa Cismenan nimellä ja joutuu kretalaisen\naatelisnaisen kasvatiksi, perien hänet viisitoista vuotta myöhemmin.\nNäytelmään sisältyy kansanuskomuksia, taikuutta ym., muutamia kauniita\nkehtolauluja ja lauluja maalaistytöistä. Siinä esiintyy ensi kerran\nbobo (portugaliksi parvo) niminen tyhmän narrin tyyppi, joka tuli\nsittemmin espanjalaisessa draamassa hyvin suosituksi. Kolmanteen\nryhmään kuuluvat esim. Amadis de Gaula, joka perustuu samannimiseen\nkuuluun romaaniin, Don Duardos, joka perustuu sen jatkoon, Palmeriniin,\nja vertauskuvallinen satunäytelmä Jupiterin hovi (Cortes de Jupiter).\nNeljäs ryhmä, farssit, edustaa Vicenten tuoreinta saavutusta,\nkansanomaisen perustansa vuoksi vanhenematonta. Niissä kuvataan\nrakastunutta narria, joka lukee ahkerasti cancioneroja ja soittaa\nviulua lemmittynsä oven ulkopuolella, korttelin kissojen ja koirien\nsäestäessä; vanhaa naurettavaa talonpoikaa, joka ahdistelee tyttöjä\npuutarhassaan; juutalaista naimiskauppojen välittäjää; neekereitä ja\nmustalaisia; Juez de Beiraa, Sancho Panzan tapaista tuomaria; pöyhkeää\nmutta köyhää aatelismiestä, joka tappaa palvelijansa nälkään, vaikka on\nolevinaan rikas (Farca dos Almocreves -- Muulinajajat); ja mestari\nEnriqueä, muka lääkäriä (Farca dos Fisicos), jonka tapaamme uudelleen\nMolièren näytelmästä, ja josta suunnilleen voimme ymmärtää, minkälaisia\nolivat juegos de escarnio. Viidennestä ryhmästä mainittakoon Villonin\nTestamentista muistuttava Testamento de Maria Parda, vanhan juopon\nlissabonilaisen eukon rippi, joka on ollut yhtä suosittu kuin hänen\nfarssinsa.\n\n\n\n\n\n\nDANTE.\n\n\n1\n\nKuvatessamme keskiajan hengenelämää ja sen erilaisia ilmenemismuotoja\nolemme nähneet, kuinka kansalliskielisten kirjallisuuksien aloilla\naluksi vallitsee jonkinlainen epäpersoonallinen yhteisyys, jonka taakse\nyksilöt katoavat, mutta kuinka vähitellen, viljelyksen lisääntyessä,\ntämä yhteisyys häipyy ja yksilöt astuvat yhä selväpiirteisempinä\nnäkyviin. Ensin on olemassa uusien kansojen muodostumassa oleva massa,\njoka satojen vuosien aikana ottaa vastaan vanhan tiedon rippeitä ja\nkristinuskon opetuksia, vaivalloisesti muovaillen omaa pakanallista\nsieluaan näiden uusien vaatimusten mukaiseksi. Näin syntyy lopuksi se\npsyke, jota olemme sanoneet kesiajan-ihmiseksi ja jota innostavat\nritarillisuuden ja naivisti antautuvan uskonnon korkeat ihanteet -- se\nkokonansa uusi maailmankäsitys, jonka perustuksena ja runkona on\nskolastiikan rakennus. Ajatellessa sen heikkoa yhteyttä antiikin\nkorkeimpaan tietoon täytyy ihmetellä sitä hengen voimaa, jota\nkeskiajan-ihminen osoitti luodessaan tätä maailmankäsitystään: ellei\nkirkon ja maallisen vallan, civitas Dein ja civitas terrenan, välinen\nristiriita olisi kaikista ponnistuksista huolimatta jäänyt\nsovittamatta, se olisi ollut kaikilta puolilta eheä.\n\nTätä maailmankäsitystä siis esittivät keskiajan kirjailijat, kuka\nmiltäkin puolelta, latinaksi ja kansalliskielillä, kuten olemme\nnähneet. Lähestyessämme 1200-luvun loppua ja 1300-lukua toteamme, että\nyksilölliset kirjailijat tulevat yhä lukuisammiksi, osaksi siksi, että\nheistä on myöhäisemmän, sivistyneemmän aikakauden jäseninä säilynyt\nenemmän tietoja, mutta enemmän toki siksi, että ajan henki ei voinut\nenää saada ilmaisuansa muuten kuin yksilöllisen, tehtäväänsä\nerikoislahjoiltaan sopivan, kehittyneen psyken kautta. Tällainen psyke\nsaattoi heijastaa jotakin aikansa hengenelämän osaa, kuten olemme\nmonista mainitsemistamme kirjailijoista nähneet, mutta joskus\nenemmänkin, jopa koko keskiaikaista maailmankäsitystä ja -kuvaa,\nriippuen hänen henkensä ulottuvaisuuden mitoista. Silloin kun suuri\nrunoilija ottaa vastaan ja kokoaa sieluunsa edeltävien ja oman\nsukupolvensa pyrkimykset, antaen niille eheän ja sopusuhtaisen\ntulkinnan, joka viehättää kauneuden lakeihin nerokkaasti alistettujen\nelämänkuvien rikkaudella, syntyvät esim. Ilias ja Odysseia,\nMahabharata, Kuningasten kirja -- synteettiset suurrunoelmat, joiden\nkeskeisimpänä tekijänä on sekä menneen että elettävänä olevan\naikakauden syvin olemus. Tällaisen keskiajan elämänkäsitystä esittävän\nsynteettisen suurrunoelman ja tilinpäätöksen loi Dante Alighieri.\n\n\n2\n\nItalian kansallisrunoilija _Dante_ (eli Durante) _Alighieri_ syntyi\nFirenzessä toukokuun keskivaiheilla 1265 arvossapidetyn porvarisuvun\njäsenenä, kaksoisten \"kunniakkaiden tähtien alla, jotka ovat täynnä\nhyveitä ja joilta hän on saanut neroutensa\". Hänen isänsä Aldighiero\noli lakimies, jonka toinen puoliso, Donna Bella, oli Danten ja tämän\nsisaren äiti. Hänen suvustaan tiedetään oikeastaan vain se vähä, mitä\nhän itse mainitsee: esi-isä oli Marsin kehässä (Paratiisi, XV, 87)\nDantelle ilmestynyt Cacciaguida, joka oli syntynyt 1106, jolla oli\nMoronto ja Eliseo nimiset veljet ja Pon laaksosta kotoisin ollut\nAldighieri niminen ja siis germaanilaista syntyperää oleva puoliso,\njoka sai surmansa Konrad III:n ristiretkellä (1147). Cacciaguidalla oli\npoika nimeltä Aldighiero; tämän poika Bellincione oli Danten isoisä.\nJos suku ja perhe olisi ollut kaupungin ensimmäisiä tai aatelisia, se\nei olisi voinut jäädä Firenzeen Montapertin taistelun jälkeen (1260),\njossa suvun puolue, guelfit, perinpohjin voitettiin; Danten\nsyntymävuodesta kuitenkin tiedämme niin tapahtuneen. Danten oma käsitys\nsuvun ja aateluuden merkityksestä oli nykyaikainen: henkilökohtainen\nkelvollisuus oli tärkeintä; aateluutta oli olemassa vain siellä missä\noli hyveitä.\n\nHuolimatta siitä, ettei Danten koti liene ollut varakas -- hän sanoi\nmyöhemmin, ettei rikkaus voi jalostuttaa sielua, että kulta on alhaista\nkykenemättä tuottamaan mielenrauhaa tai tyydyttämään sielun kaipuuta --\nhän sai hyvän kasvatuksen, perehtyen ruumiinharjoituksiin ja hengen\ntaitoihin. Opettajana hänellä oli Brunetto Latini (s. 334).\nKirjoittamassaan Danten elämäkerrassa Boccaccio kertoo hänen tutkineen\nVergiliusta, jota Dante (Helvetti, s. 82-87, I, 387) itsekin sanoo\nmestarikseen ja kauniin tyylinsä opettajaksi, Horatiusta, Ovidiusta,\nStatiusta ym. kuuluisia runoilijoita. Kahdeksantoista vanhana hän tunsi\nrunosuonensa heräävän ja alkoi sepitellä säkeitä Guido Guinicellin\n\"suloiseen uuteen tyyliin\", samaan, jonka käyttämisessä hänen vanhempi\nystävänsä Guido Cavalcanti oli mestari. Firenzen historioitsija\nLeonardo Bruni (1369-1444) sanoo \"hänen saavuttaneen ne tiedot, joilla\nhän sittemmin oli kaunistava runoutensa ja joita hän selitti siinä,\ntutkimalla filosofiaa, teologiaa, astrologiaa, aritmetiikkaa,\ngeometriaa ja historiaa, selailemalla monia eriskummallisia kirjoja,\nvalvomalla ja hikoilemalla opinnoissaan\". Näin Dante vähitellen pääsi\naikansa tiedon omistajaksi. Hänellä oli kuvaamataiteellisia\ntaipumuksia, koska kertoo piirtäneensä Beatricen kuolinpäivänä enkelin\nkuvan; siihen viittaa myös se, että hän oli Giotton läheinen ystävä.\nKuten tunnettua Giotto ikuisti hänen piirteensä Bargello-palatsissa\nolevan Magdalenan kappelin freskoon, paratiisia esittävään osaan;\nDanten runoudesta Giotto sai innoituksen Paduassa olevan\nScrovegni-kappelin Hyvettä ja Pahetta kuvaavaan freskoon. Dantella on\nollut huomattavat soitannolliset lahjat, sillä ilman sellaisia hän\ntuskin olisi voinut kuvata niin herkästi kuin teki taivaallista laulua;\nsäveltäjä Casella, joka Kiirastulen saaren rannalla laulaa hänen\ncanzonensa Rakkaus, mi säteilet sielussani (Amor, che nella mente\nragiona...), oli hänen läheinen ystävänsä, samoin kuin runoilija Cino\nda Pistoia ym. Hän kasvoi siis runoudesta ja taiteesta innoittuneessa\nystäväpiirissä, ahkerasti opiskellen ja samalla nauttien elämän\nlahjoista. Tämän rinnalla hän on harjoittanut jotakin ammattia tai\nainakin muodollisesti kirjoittautunut johonkin ammattikuntaan, koska\nhäntä ei muuten olisi voitu valita kaupungin hallitukseen, mutta mikä\ntämä ammatti on ollut, on jäänyt tuntemattomaksi; on arvailtu ns.\nerikoisammatteja (speziali), joihin kuuluivat mm. lääkärit ja\nrohdoksien, itämaisten tavarain ja kirjojen kauppiaat.\n\nVoidaksemme ymmärtää Danten toimintaa hänen miehuutensa aikana täytyy\ntutustua hänen kotikaupunkinsa historiaan. Satakunnan vuotta, aina\n1215:een saakka, Firenze oli saanut nauttia melkein keskeytymätöntä\nrauhaa, pysyen yksimielisenä guelfien eli paavin ystävien puolueessa.\nMutta mainittuna vuonna Buondelmonten ja Ubertin perheiden välinen\nyksityinen riita laajeni kansalaisten väliseksi puoluetaisteluksi:\nFirenzen 72:sta valtasuvusta 39 silloin liittyi Buondelmonten johtamaan\nguelfien ja loput Ubertin johtamaan ghibellinien puolueeseen. 1248\nviimemainitut pääsivät Fredrik II:n avulla voitolle, ajoivat guelfit\npois kaupungista ja hävittivät heidän linnoituksiksi varustetut\ntalonsa. Porvarit ja muu yhteinen kansa kuitenkin pian kyllästyivät\nheidän hallitukseensa, nousivat kapinaan, rajoittivat podestan eli\nylimmän vallanpitäjän oikeuksia ja valitsivat \"kansan päällikön\"\n(capitano del popolo) hänen vastapainokseen, hallitsemaan kaupunkia\nuuden kahdentoista neuvoston avulla, kansanvaltaistuttivat muutenkin\nhallitusmuotoa ja kutsuivat Fredrik II:n kuoltua 1250 maanpakolaiset\nguelfit takaisin. Kun ghibellinit Manfredin yllyttäminä kapinoivat tätä\nuutta järjestystä vastaan, heidät karkoitettiin 1258 ja nyt vuorostaan\nheidän linnoitetut asumuksensa, torninsa, revittiin. Mutta Manfredin\nlähettämien saksalaisten ritarien ja erään guelfiläisen kavaltajan\navulla (Helvetti, XXXII, 81) ghibellinit voittivat guelfien armeijan\nperinpohjin Montapertin luona 1260, vallaten Firenzen kuuluisat,\nvertauskuvalliset sotavaunut (carroccio). Voitossa osallisina olleet\nkateelliset naapurikaupungit tahtoivat hävittää Firenzen olemattomaksi,\nmutta silloin ghibellinien johtaja Farinata degli Uberti (Helvetti, X,\n90-93) nousi pontevasti puolustamaan isänmaatansa, sanoen, ettei sitä\nhävitettäisi niin kauan kuin hän kykenisi miekkaa heiluttamaan, ja että\njos olisi välttämätöntä kuolla tuhat kertaa sen edestä, hän olisi\nvalmis. Guelfien johtajasuvut ja muut vaikutusvaltaiset perheet\nkarkoitettiin. He saivat kuitenkin pian apua. Paavin toimesta oli\nApulian ja Sisilian kuninkaaksi valittu ranskalainen Kaarle\nAnjoulainen, joka kruunattiin Roomassa 1266 ja voitti samana vuonna\nManfredin Beneventon luona. Tämän suurtapahtuman jyminä kaikui siis\nDanten kehdon ympärillä. Guelfien näin vahvistuneen aseman johdosta\nheidät kutsuttiin takaisin 1267 ja Kaarle Anjoulaisen avulla he nyt\nkarkoittivat ghibellinit. Kiihkeä puoluetaistelu jatkui sitten Danten\nkoko lapsuuden ajan, huolimatta paavien sovitusyrityksistä ja kerran\njulistetusta kirkonkirouksestakaan. 1278 tehtiin neljän vuoden aselepo,\njonka aikana kaupunkia hallitsi neljäntoista buonominin komitea,\nguelfit pienenä enemmistönä. Sen loputtua 1282 hallitusmuoto\nuudistettiin: kolmesta tärkeimmästä ammattikunnasta (arti maggiori)\nvalittiin kuusi prioria, joiden haltuun hallitus uskottiin. Ennen\nvuosisadan loppua tämä etuoikeus annettiin vielä seitsemälle\nammattikunnalle, niiden joukossa mainitulle speziali-ryhmälle, johon\nmyös Dante kuului. Priorien virka-aika kesti kerrallaan vain kaksi\nkuukautta, jolloin he asuivat hallituspalatsissa. Tulemme näkemään,\nettä tällä toimella oli tärkeä merkitys Danten elämässä. \"Sisilian\niltamessu\" (maaliskuussa 1282) ja Kaarle Anjoulaisen ja paavin kuolema\n(1285) kohottivat jälleen ghibellinien rohkeutta; vehkeilyt, riidat ja\nkahakat huipentuivat 1289 Campaldinon taisteluun, jossa ghibellinit\nperinpohjin voitettiin. Leonardo Brunin maininnan mukaan on Dante\nkertonut ottaneensa osaa tähän otteluun, jota hän tarkoittaa (Helvetti,\nXXII, 1-12) säkeillään:\n\n    Oon nähnyt ratsumiesten lähtömarssit\n    ja rynnäköt ja aseharjoitukset\n    ja joskus myöskin pakomatkat nopsat...\n\nHän otti osaa myös pian jälkeenpäin tapahtuneeseen Capronan taisteluun\n(Helvetti XXI, 95-97) ja palasi syyskuussa 1289 Firenzeen. Ghibellinit\noli lopullisesti voitettu ja tuhottu, mutta näin vastaansanomattomasti\nguelfien valtaan jääneessä kaupungissa jatkuivat silti kiihkeät\npuoluetaistelut, joskin uusilla nimillä. Nyt palaamme Danten\nhistoriaan.\n\nDantea kohtasi hänen palattuaan sodasta pian suuri suru: hänen\nunelmainsa rakastettu Beatrice, joka oli ollut hänen tähtenänsä hänen\nyhdeksännestä ikävuodestaan saakka ja jonka kuolematon henki puhdisti\nhänen elämänsä, kuoli kesäk. 9 p. 1290. Hän oli tavannut Beatrice\nPortinarin ensi kerran tämän isän, Folcon, kotona toukokuussa 1274 eli\nlähes 9-vuotiaana, Beatricen ollessa alun yhdeksännellä; kuten hän itse\nkertoo Vita nuovassa: \"Siinä hetkessä, sen totisesti sanon, Elämän\nhenki, joka asuu sydämen salaisimmassa kammiossa, alkoi vapista niin\nvoimallisesti, että se hirmuisella tavalla tuntui vähäisimmissäkin\nvaltimoissani, ja vapisten se lausui nämä sanat: Ecce Deus fortior me,\nqui veniens dominabitur mihi\". [\"Katso Jumalaa, minua väkevämpää, joka\nkerran hallitsee minua\". Kaikki Vita nuovasta otetut kohdat on lainattu\nTyyni Haapasen-Tallgrenin suomennoksesta (WSOY, 1920).] Mainitussa\nteoksessaan hän kertoo tämän rakkautensa tarinan sen alusta Beatricen\nkuoleman jälkeiseen vuoteen saakka. Selville käy, että hän oli nähnyt\nBeatricea harvoin, vain muutamia kertoja, ja että tämä tuskin tunsi\nhäntä ja meni naimisiin Simone de' Bardin kanssa. Vaikka siis Beatrice\nepäilemättä on ollut todellinen henkilö -- häntä on joskus pidetty vain\nrunoilijan mielikuvana --, on Danten häneen kohdistama unelmoiva\nsiveellisesti korkea ihailu kuitenkin käsitettävä ilmaisuksi keskiajan\npuhtaimmasta, runollisimmasta naisen palvonnasta, opituksi etupäässä\nprovencelaisen runouden ja \"uuden suloisen tyylin\" koulussa. Se oli\nriippumaton palvojan tavallisesta rakkauselämästä, myös avioliitosta,\nja usein, niinkuin Dantellakin, sitä kiihkeämpi ja \"romanttisempi\" kuta\nkauempana sen kohde oli. Vita nuovan viimeisessä kappaleessa hän\nkertoo, kuinka hänelle näyttäytyi \"ihmeellinen ilmestys, jossa näin\nasioita, jotka saivat minut päättämään, etten enää sepitä runoja tuosta\nsiunatusta hamaan siihen asti, kunnes voin hänestä arvokkaammalla\ntavalla runoilla. Ja siihen päästäkseni pyrin minkä voin, niinkuin hän\ntotisesti tietää. Niin että jos Hän, jota varten kaikki luodut elävät,\nnäkee hyväksi, että elämäni saa jatkua vielä muutamia vuosia, toivon\nrunoilevani hänen kunniakseen sellaista, mitä ei koskaan ole\nkenestäkään runoiltu. Ja suokoon sitten hän, joka on kaiken Laupeuden\nHerra, että sieluni pääsee näkemään donnansa kunniaa, nimittäin tuon\nsiunatun Beatricen, joka kirkastettuna katselee kasvoista kasvoihin\nhäntä, qui est per omnia saecula benedictus\". [\"Joka on kaikkina\nvuosisatoina siunattu\".] Tämä ilmaisee suuren runoteoksen välähtäneen\nhänen sielussaan ylevänä näkynä. Miehuutensa ajan teoksessa Convito\n(Pidot) hän myös kirjoitti surustaan, kuinka hän rauhoittuakseen luki\nBoëthiuksen (s. 46) ja Ciceron (I, 365) filosofian ja ystävyyden suomaa\nlohdutusta käsittelevät kirjat. Hän saavuttikin mielenrauhan ja meni\n1292 naimisiin Manetto Donatin tyttären, myöhemmän katkeran\nvihamiehensä Corso Donatin sukulaisen Gemman kanssa, joka mahdollisesti\non Vita nuovan loppukappaleissa mainittu häntä säälivä, hyvin kaunis\nnuori donna gentile, ja jolle hän kirjoitti sonetin (XIX): \"Niin paljon\nlempeyttä säälivää...\" Gemma lahjoitti hänelle kaksi poikaa ja kaksi\ntytärtä, ja vaikka hän ei seurannutkaan miestään maanpakoon eikä tämä\nmainitse häntä kertaakaan Jumalaisessa komediassa, ei ole syytä otaksua\nmuuta kuin että hän on ollut kunnollinen ja uskollinen puoliso, ja että\navioliitto on ollut onnellinen. Corso Donatin muistoa Dante säästää\nsuuressa runoelmassaan ja puhuu ystävällisesti sukulaisistaan\nPiccardasta ja Foresesta. Nyt siirrymme jälleen Firenzen historiaan.\n\n1293 sai vanhaan aatelisperheeseen kuuluva Giano della Bella, joka oli\nliittynyt guelfeihin eli kansanpuolueeseen, kaupungin hyväksymään ns.\n\"oikeuden määräykset\" (ordinamenti della giustizia), joiden mukaan\nhallitukseen, prioreihin, sai kuulua vain ammattikuntain jäsen. Näihin\naikoihin Dante rupesi harrastamaan politiikkaa: asiakirjat kertovat\nhänen ottaneen w. 1295-1301 osaa sadan neuvoston istuntoihin ja\nviimemainittuna vuonna vastustaneen 100 ritarin lähettämistä avuksi\npaavi Bonifaciukselle, joka oli pyytänyt niitä voidakseen tehokkaammin\ntaistella Colonna-sukua vastaan. Kesäk. 15 p:stä elok. 15 p:ään 1300\nDante oli priorina, joutuen silloin elämänsä käännekohtaan.\n\nJonkin verran vaimennuksissa olleet puoluetaistelut, jotka ghibellinien\nlopullisen kukistumisen jälkeen olivat enimmäkseen olleet vallastaan\nmustasukkaisen keskisäädyn, ammattikuntien, epäluulonilmauksia\nsuurperheitä, grandeja, vastaan ja näiden vehkeilyjä alimpien kerrosten\navulla heitä vastaan, puhkesivat silloin raivoamaan uudelleen. Läheisen\nvanhan vihollisen Pistoian puoluetaistelut, Cancellieri-suvun molempien\nhaarojen, valkoisten (bianchi) ja mustien (neri), katkerat ottelut\nsiirtyivät Firenzeen sen kautta, että tämän vallanpitäjät koettivat\nlopettaa niitä vangitsemalla molempien johtajat. Firenzekin silloin\njakautui kahteen puolueeseen: Cerchien rikas nousukassuku rupesi\nkannattamaan valkoisia, Donatin köyhä mutta vanha ylimyssuku mustia.\nSovinnon rakentajaksi pyydettiin paavia, jonka lähetti ei kuitenkaan\nsaanut aikaan mitään, ja silloin Dante, joka sattui olemaan priorina\njuuri tällöin, ja hänen virkaveljensä päättivät surmata riidan\nlohikäärmeen hakkaamalla siltä pois päät: ajamalla molempien puolueiden\njohtajat maanpakoon. Tämä teko ei ollut Dantelle helppo, sillä\nkarkoitettujen joukossa oli hänen ylin ystävänsä, hänen omaa\npuoluettansa, valkoisia kannattanut Guido Cavalcanti, joka sairastui\nepäterveellisessä maanpakopaikassaan, Maremma-seudulla olevassa\nSerrezanossa, kuumeesen, kuollen pian päästyään takaisin Firenzeen.\nKarkoitetut palasivat Danten virka-ajan loputtua ja taistelu vain\nyltyi; valkoiset julistettiin paavin toimesta muka ghibellineiksi,\nvaikka he olivat enemmän vanhojen guelfisukujen edustajia, jotka paavin\nvallanpyyteiden johdosta olivat joutuneet hänen vastustajikseen.\nMustain kostonhaluinen johtaja Corso Donati, joka karkoitettiin\nuudelleen kesäkuussa 1301 ilmitulleen vallankaappaussuunnitelman\njohdosta, sai yllytetyksi paavin pyytämään Ranskan kuninkaan Filip\nKauniin veljeä Valois'n Kaarlea rauhantekijäksi (paciaro) ja lupaamaan\nhänelle keisarikruunun. Vastustaakseen hänen vehkeilyjään priorit\nlähettivät syyskuun lopussa samana vuonna (1301) paavin luo lähetystön,\njonka jäsenenä toisten tietojen mukaan oli Dante, mutta turhaan:\nKaarle Valoislainen saapui Firenzeen marrask. 1 p., mukanansa Corso\nDonati. Mustat tarttuivat aseisiin, vankilat avattiin, valkoiset\nlinnoittautuivat taloihinsa, kolmas osa kaupungista hävitettiin.\nEpävarmaa on, oliko Dante tällöin Firenzessä: Leonardo Bruni uskoo\nhänen olleen mainitun lähetystön jäsenenä ja poistuneen siis jo\nsilloin, syyskuussa 1301, ainaiseksi syntymäkaupungistaan; hänen pian\nsaamiensa tuomioiden sanamuoto taas edellyttää, että hän olisi ollut\nFirenzessä marraskuun mellakkain aikana. Tammik. 27 p. 1302 Dante (ja\nneljä muuta valkoisen puolueen miestä, joukossa Petrarcan isä Ser\nPetracco) haastettiin mustain asettaman podestan eteen vastaamaan\nbaratteriasta eli epärehellisyydestä ja keinottelusta virassa\nollessaan, ja tuomittiin, koska ei tullut saapuville, 5000 pikku\nflorinin (fiorini piccioli) sakkoon, joka oli maksettava kolmen päivän\nkuluessa; jos näin tapahtui, heidän oli poistuttava Toscanasta kahdeksi\nvuodeksi; ellei, heidän omaisuutensa oli takavarikoitava; missään\ntapauksessa he eivät milloinkaan saisi pitää Firenzessä virkaa. Kun ei\nsakkoja suoritettu eikä syytetyistä mitään kuulunut, Dante ja\nneljätoista muuta tuomittiin elävinä poltettaviksi, jos joutuisivat\ntasavallan vangeiksi. Tämä tuomio uudistettiin syyskuussa 1311 ja\nlokakuussa 1315, se peruutettiin vasta 1494, Medicien aikana. Yli 600\nvalkoista karkoitettiin Firenzestä 1302 keppikerjäläisinä mierolle.\n\nMaanpaossa ollessaan valkoiset liittyivät vanhoihin ghibellineihin ja\nheikkoja yrityksiä tehtiin Firenzen valtaamiseksi, mutta heidän\nkanssaan aluksi toiminut Dante erosi heistä pian, ollakseen, voi sanoa,\n\"oma puolueensa\". On muistettava Danten kasvaneen guelfinä, so.\nFirenzen sisäpolitiikkaan nähden kansan- ja ulkopolitiikkaan nähden\npaavinvallan ystävänä. Mutta kun keisariutta kannattavat ylimysmieliset\nghibellinit lopullisesti karkoitettiin ja paavin politiikka rupesikin\npyrkimään heidän jälkiään Firenzen herraksi, Dante muuttui\nkotikaupunkinsa itsenäisyyden ja kansanvaltaisen vapauden puoltajana\njohdonmukaisesti paavin vastustajaksi. Kun hän sitten puoluetaistelun\nuhrina päätyi maanpakoon ja saattoi sieltä, pitemmän perspektiivin\npäästä, nähdä koko Italian ja verrata sen valtiollista asemaa yhden\nlujan keskusvallan ja kuninkaan alaisuuteen järjestyvään Ranskaan ja\nvaltioittensa liiton vuoksi voimakkaaseen Saksaan, hänelle selvisi,\nettä Italian hajaantuminen lukuisiin toisillensa kateellisiin\nkaupunkivaltioihin ja tehokkaan keskusvallan puute esti sitä kohoamasta\nedellytystensä mukaiseen asemaan. Tästä syntyi Danten ghibellinismi,\nhänen isänmaallinen unelmansa: Italiaan oli saatava voimakas maallinen\nkeskushallitus, joka yhteisymmärryksessä paavin hengellisen hallituksen\nkanssa, civitas terrenan ja civitas Dein yhteistyöllä, rauhoittais maan\nja liittäisi sen suureksi kokonaisuudeksi, mutta sallisi sen\nkaupunkivaltioiden elää suojissaan niiden omien lakien ja yksilöllisten\nedellytysten mukaan. Dante ei siis suinkaan liittynyt entisiin\nvihollisiinsa, ghibellineihin, vanhassa merkityksessä, vaan nousten\nmenneisyyden ja nykyisyyden yläpuolelle löysi ja lausui Italian\nkansallisen tulevaisuusaatteen, joka toteutui vasta 500 vuotta\nmyöhemmin. Tämä näkemys on hänen johtotähtenään maanpakolaisuuden\npitkinä vaellusvuosina; se on myös hänen suurrunoelmansa yhtenä loimena\nalusta loppuun saakka.\n\nDanten vaellusvuosien historia on hämärä: lukuisat Italian kaupungit ja\nlinnat ylpeilevät siitä, että ovat antaneet runoilijalle suojaa ja\nvieraanvaraa. Mainitsemme tässä vain, että hän opiskeli 1309 Parisin\nyliopistossa ja kävi Alankomaissa, ja että hän pitkien vaellusten\njälkeen asettui Ravennaan, jossa eli kolme viimeistä vuottansa. Vuodet\n1308-1313 olivat Dantelle elähdyttäviä, sillä silloin hän toivoi, että\nRooman valtakunnan nimellinen keisari Henrik VII toteuttaisi hänen\nItalian yhdistämistä koskevan ihanteensa; keisarin kuollessa\nviimemainittuna vuonna Dante ymmärsi haaveensa lopullisesti rauenneen.\n1316 firenzeläiset olisivat sallineet hänen palata kotiin, jos hän\nolisi alistunut eräisiin nöyryyttäviin katumusmenoihin. Tähän Dante ei\nsuostunut: hän ei voinut palata Firenzeen muuten kuin kunniallisesti;\nhän oli varma, ettei häneltä tulisi puuttumaan elantoa ja että hän\nsaattaisi tutkia missä maailmankolkassa hyvänsä aurinkoa ja tähtiä ja\nmiettiä filosofian suloisimpia totuuksia. Dante kuoli syysk. 14 p. 1321\nRavennassa, jossa on haudattuna. Hänen kaksi lastansa oli siellä hänen\nluonaan: pojasta, Pietrosta, tuli lakimies; hän asettui Veronaan,\nkirjoitti siellä selitykset isänsä runoelmaan ja kuoli 1364; tytär\nBeatrice eli nunnana Ravennassa ja kuoli ennen vuotta 1370. Danten\nviimeinen jälkeläinen kuoli 1509. Boccaccion kuvauksen mukaan Dante oli\nkeskikokoinen ja kumara; hänen kasvonsa olivat kapeat, hänellä oli\nkotkannenä suuret silmät, leveät leukapielet, alahuuli ulkoneva, iho\ntumma, ilme miettivä, alakuloinen, kuin hän olisi aina muistanut\nkodittomuutensa. Paratiisissa (XVII, 58-69) hän sanoo:\n\n    Sun kaikk' on jätettävä kalleimpasi,\n    syvimmin lempimäs; ja tää on nuoli\n    maanpaon jousen sulle ensimmäinen.\n\n    Kokea saat sa, kuinka syödä karvas\n    on leipä muiden sekä kuinka raskaat\n    on nousta, laskeutua mieron portaat.\n\n    Mut enin painava sun hartioitas\n    on seura huono, tuhma, jonka kanssa\n    kurjuuden alhoa tuot astuskelet.\n\n[Jumalaisen komedian otteet on lainattu Eino Leinon suomennoksesta.\n(WSOY).]\n\n\n3\n\nKasvaessaan ja kehittyessään runoilijain seurassa, \"uuden suloisen\ntyylin\" ilmakehässä, Dante jo varhain ystäväinsä esimerkin innostamana\nrupesi sepittämään sonetteja, canzoneja ja ballatoja, niinkuin muoti\nvaati. Sarjan näitä runojaan hän yhdisti Vita nuova ja Convito\nteoksiinsa, mutta suurin osa jäi irrallisiksi, keräytyen lopuksi 1527\npainettuun Sonetti e canzoni nimiseen laulukirjaan. Kaikkiaan on näitä\nirrallisia runoja -- eräitä uskonnollisia psalmien ym. mukaelmia\nlukuunottamatta -- säilynyt 78, ja asiantuntijat antavat niille\nkunniapaikan Petrarcan sonettien rinnalla. Neljä Pietra degli Scrovigni\nnimiselle naiselle osoitettua canzonea ilmaisee Danten nuoruudessaan\nolleen intohimoisesti rakastunut tähän donnaan, jota Beatrice ehkä\ntarkoittaa (Kiirastuli, XXX, 124) nuhdellessaan Dantea:\n\n    Kun nuoruuteni kynnyksellä olin\n    ja muutin elämäni, otti multa\n    hän itsensä ja muille pois sen antoi.\n\n    Hän käänsi käyntinsä päin tietä väärää,\n    ajaen takaa hyvän kangastusta,\n    mi pettää eikä lupaustaan pidä.\n\nNäiden nuoruudenrunojen joukossa soivat omalla, yksilöllisesti\nvärikkäällä säveleellään Beatricen kuvaan kohdistuvat herkät\npalvontarunot. Kun tämän ihannoidun naisen kuoltua hänen kuvansa yhä\nylimaallistui Danten mielessä, enkelimäisesti yhtyen ritariajan ja\nkatolisuuden kauneimpaan madonnamystiikkaan, mutta samalla\ninnoittaen Danten hartaanhellällä, maallisista pyyteistä puhtaalla\nlemmenkaipuulla, Dante ryhtyi 1290-luvun loppuvuosina antamaan\nkirjallista muotoa tälle nuoruutensa tunne-elämälle, käyttäen siihen\n\"muistinsa kirjan\" merkintöjä, Beatrice-runojansa, lempensä historiaa\nja runotaidollista, Guinicelliltä, Cavalcantilta ym. perimäänsä,\nsamalla haaveellisiin ja siroihin päämääriin pyrkivää oppineisuutta.\nNäin syntyi Nuori tai Uusi elämä, joita molempia merkityksiä Dante\nlienee Vita nuova-nimellä tarkoittanut, Euroopan uuden kirjallisuuden\nensimmäinen sydänten runoelma, yhäkin tuore ja tuoksuva, hienosti\nsommiteltu ja silkkinauhalla sidottu esteettinen kielokimppu.\n\nRunoilija oli kuten tiedämme lapsena tavannut \"sielunsa kirkastetun\ndonnan, jota monet nimittivät Beatriceksi, koska eivät tietäneet mitä\nnimeä käyttää\", mikä näyttäisi viittaavan siihen, ettei tämä ollut\nDanten donnan oikea nimi. Kohtauksen voimakas vaikutus on ennen\nkuvattu. Siitä alkaen rakkaus sai \"sen voiman kautta, jonka\nmielikuvitukseni sille antoi\", niin suuren vallan hänen ylitsensä, että\nhänen täytyi kaikessa noudattaa sen mieltä. Hän halasi hartaasti nähdä\nrakastettuaan, jonka kuva vaikutti häneen niin ylentävästi, että\nrakkaus pysyi sovinnossa järjen kanssa. Yhdeksän vuoden kuluttua näistä\nlapsuuden ajan kohtaamisista -- tästä pitkästä väliajasta runoilija ei\nkerro mitään -- donna tekee tervehdyksellään hänet ylen onnelliseksi;\nhän näkee hurmioituneen unen, jossa rakkauden jumalan käsivarsilla\nuinuva donna syö hänen palavan sydämensä, minkä jälkeen rakkauden\njumala tullen murheelliseksi kohoaa hänen kanssaan taivasta kohti.\nSalatakseen palvontansa todellisen kohteen hän rupesi käyttämään erästä\n\"armasta donnaa\" totuuden verhona, piileksien hänen turvissaan vuoden\nja kuukauden ajan, ja hänen matkustettuaan pois vielä toista, jonka\nseura antoi aihetta niin liioitteleviin puheisiin, että varsinainen\n\"kaiken huonouden hävittäjä ja hyveiden kuningatar\" niiden johdosta\nepäsi runoilijalta tervehdyksensä. Kun siinä asui runoilijan autuus,\njoka näin nyt häneltä kiellettiin, hänet valtaa suuri tuska; näyssä\nAmor, joka on Dantella ankara, vakava, miettiväinen jumala, neuvoo\nhäntä sepittämään runomuotoisen anteeksipyynnön. Kun hän sitten\nodottamattansa tapaa donnan eräissä häissä, tämä vaikutti häneen niin\njärkyttävästi, että toimimaan jäivät vain \"näkemisen henget\". Hänen\nautuutensa tämän jälkeen on runojen sepittäminen donnan kunniaksi,\nsillä niitä ei voida häneltä riistää. Beatricen isä kuolee, runoilija\nitse sairastuu, kuoleman ajatukset täyttävät hänen mielensä ja hän on\nnäkevinään donnansa vainajana. Kun hän sitten eräänä päivänä oli\nsepittämässä canzonea siitä vaikutuksesta, joka donnalla oli häneen,\n\"Herra kutsui tuon armaimman nauttimaan kunniata siunatun kuningattaren\nneitsyt Marian lipun alla\", jättäen runoilijan lohduttomaan suruun:\n\n    Ei silmät huojenna mun itkuani,\n    on kyynelvelka suorittamaton.\n    Niin useasti, kuin mun mieli on,\n    ei itkeä ne jaksa armastani.\n\nEnemmän kuin vuoden kuluttua donnan kuolemasta, jonka vuosipäivää\nrunoilija oli viettänyt piirtämällä enkelinkuvia pienelle taululle,\neräs \"nuori ja hyvin kaunis donna\" rupesi osanotollaan lieventämään\nhänen suruaan, mikä johti siihen, \"että silmäni alkoivat liiaksi iloita\nhänen katselemisestaan\". Tästä syntyneen sydämen taistelun hän\ntulkitsee runoilla, kunnes lopuksi alkaa tuskaisesti katua \"tätä\nmielihalua, jonka valtaan oli niin raukkamaisesti antautunut\", ja palaa\ntakaisin \"armaimman Beatricensa puoleen\". Kirjanen loppuu ennen\nmainittuun \"ihmeelliseen ilmestykseen\", joka näkynä välähdyttää\nrunoilijalle hänen tulevaisen runoteoksensa.\n\nTämä suorasanaisesti kerrottu perusjuoni on kuitenkin vain kehys\nrunoille, jotka tietenkin ovat pääasiana (25 sonettia, 5 canzonea ja\n1 bailata) ja joiden joko alkuun tai enimmäkseen loppuun on liitetty\nsuorasanainen aihetta, sisällystä ja rakennetta selittävä esitys.\nLisäksi juoneen liittyy astrologista 9-lukua käsittelevää mystiikkaa,\nmikä perustuu ptolemaiolaisen maailmankuvan sisäkehien lukumäärään ja\npyhään kolminaisuuteen -- kaikki Beatricen ja runoilijan elämän tärkeät\nvaiheet soveltuivat näet 9-lukuun --, vertauskuvallista puhetta ja\nmietiskelyjä rakkauden olemuksesta ja vaikutuksista, tunne-elämän\nerittelyjä, kauniita vilahduksia suloisista, nauravista nuorista\nnaisista, huomautus oc- ja si-kielisestä runoudesta ja kuinka se voi\njos tahtoo käyttää samoja keinoja kuin antiikin runous, koristeellisia\nlatinankielisiä lauseita, ym. Kun runoilija 9-luvusta puhuessaan (XXIX)\nsanoo, että \"tämä luku oli hän itse\", ymmärrämme hänen tahallaan\nsiirtävän Beatricen yhä syvemmän mystiikan piiriin ja antaneen tällä ja\nennen mainitulla nimeä koskevalla huomautuksellaan aihetta siihen\nhoukuttelevaan käsitykseen, että Beatrice sittenkin on ollut enemmän\najan runouden edellyttämä mielikuva kuin todellinen ihminen. Kaikkiaan\nkirjanen sisältää 42 runoa ja proosakappaletta. Se valmistui\ntodennäköisesti n. 1300; sen painatti ensimmäisen kerran Ser Martelli\nFirenzessä 1576.\n\nKysymyksessä on siis sangen erikoinen, ankaran yksilöllisesti\nrakennettu runoteos, jonka monivuosisatainen maine tekee sen itsenäisen\narvostelun vaikeaksi, aiheuttaen helposti liiallista ylistelyä.\nTäytynee myöntää, että sen runo-opilliset selittelyt vaikuttavat\nenemmän oppineelta estetisoivalta sirostelulta kuin todella\ntarpeelliselta opastukselta runojen ymmärtämiseen, että\nlatinankielisillä lauselmilla ja astrologisilla mietiskelyillä on\nsamoin tarkoituksellinen oppineisuuden sävy, ja että runoilijan\nistahtaminen sepittämään sonettia aina kun lemmen jokin vaihe näyttää\nsitä vaativan, tuntuu haetulta -- että kirjanen siis on suuressa\nmäärässä teennäinen oppineen taituruuden ja harkinnan tulos. Mutta tämä\nheikko puoli häipyy pois, muuttuupa ajan perspektiivissä hienoksi\nvanhaksi patinaksi, kun heräämme kuulemaan ja ymmärtämään sitä vakavaa,\ntummaa, hiljaista, herkästi, mutta miehekkäästi sydämensä syvimmästä ja\nkeskeisimmästä asiasta haastelevaa ääntä, jonka sointi alkaa jo ensi\nriviltä. On kuin kuulisimme paljon kärsineen ja pyhiä elämyksiä\nkokeneen sielun harrasta lemmenrippiä, joka hypnotisoi ja liikuttaa\neletyn onnentuskan pidätetyllä nyyhkyllä, joka ylentää sielumme\nnäkemään Beatricen, kauneuden ja rakkauden kirkastuneen ihannekuvan.\nEnnenpitkää on edessämme syvä ilme ja hurmioitunut katse, joka täynnä\nautuuden aavistusta on kohotettu kirkastetun kauneusnäyn puoleen.\nHeltyen ymmärrämme, että Uuden elämän alttarilta nousee palavan sydämen\ntaivaallista suitsutusta, että se on kaikkine osineen ja piirteineen\nsekä taiteilijan että taiturin takoma lipas, joka kätkee pyhän\nBeatricen ihmeitä tekevän kuvan; keskiaikaiseen kehykseen siselöity\ngemma, jonka uskollista, harrasta loistoa hiljentyen katselemme;\nEuroopan uudemman kirjallisuuden ensimmäinen lemmentarina, jossa\nyksilöllisen tunne-elämän voima ylittää aikakauden sovinnaiset muodot.\n\n\n4\n\nSeuraten aikajärjestystä on nyt mainittava Danten latinankielinen,\nkaksi kirjaa sisältävä, kesken jäänyt teos Kansanomaisesta\nkaunopuheisuudesta (De vulgari eloquentia). Sen tarkoituksena oli\nosoittaa, että Italialle oli saatava yhteinen, yleinen \"jalo\" eli\n\"hovikieli\", joka yhdistäisi sen sivistyselämän ja samalla vapauttaisi\ntämän paikallisten murteiden ja ranskankielen vaikutuksesta; lisäksi\nsen tarkoituksena oli selvittää tämänkielisen runouden lait.\nEnsimmäisessä kirjassa käsitellään kieltä, toisessa tyyliä ja canzonen\nlakeja; kolmannessa oli aikomus jatkaa canzonen käsittelyä, neljännessä\npiti tutkittaman sonetti ja ballata. Teos sisältää teräviä huomioita\nkielen ja runo-opin alalta; sen julkaisi italiankielisenä käännöksenä\nTrissino 1529; alkuperäisenä se painettiin vasta 1577 Parisissa. Dante\nkirjoitteli sitä hitaasti ja se keskeytyi hänen kuolemansa johdosta.\n\nConvito l. Convivio (Pidot) on kirjoitettu italiaksi v:n 1295-1308:n\nvälillä, äskenmainitun teoksen aloittamisen jälkeen ja rinnalla,\nkoskapa De vulgari eloquentia siinä mainitaan. Nykyisessä asussaan se\nsisältää suorasanaisen johdannon ja kolme tutkielmaa, joista jokainen\non kuhunkin sisältyvän pitkän canzonen oppinut selitys. Canzoneja ja\nselityksiä oli määrä olla kaikkiaan neljätoista, jolloin kirjasta olisi\nsyntynyt keskiajan yleistiedon käsikirja, oppineisuuden näyte Brunetto\nLatinin Tesoron tyyliin. Se on Danten italiankielisistä teoksista\nvähimmin tunnettu, täynnä keskiaikaista tietoa ja vertauskuvallisia\nselityksiä, tarkoituksena osoittaa, että tuo donna gentile, joka\nBeatricen poismenon jälkeen oli liiaksi kiehtonut runoilijan\nkatsetta, olikin filosofia, että hänen lemmenrunojensa lähde\nei ollut intohimo vaan hyve, ja että harha-askeleet voidaan parhaiten\nestää syventymällä opintoihin ja hillitsemällä tunteita. Hän\nesittää siinä filosofiansa, jonka on omaksunut Tuomas Aquinolaiselta\n(s. 150), maailmankäsityksensä, joka samoin on skolastinen, ja\nelämänkatsomuksensa, johon sisältyy tarkkaa sielunelämän tuntemusta,\noikea, selvä tieto siveellisten käsitteiden arvosta ja vaatimuksista,\nja paljon kokemusta ja viisautta. Kaikki tämä oli ilmeistä\nvalmistumista suurrunoelman sepittämiseen.\n\nSe on myös niiden aatteiden alustusta, jotka Dante esitti seuraavassa,\nlatinankielisessä, keisariunelmansa innoittamassa, v. 1310-1313\nsyntyneessä teoksessaan Yksinvallasta (De monarchia). Siinä hän\nselittää yksinvallan tarpeellisuutta lopullisen rauhan tuojana\nihmiskunnalle, keskuksena, jonka alaisia eri kansain hallitsijat ovat.\nTämän yhteisen yleisvaltion keskuksena ja johtajana oli oleva niinkuin\nennenkin oli ollut Rooman kansa ja keisari, jotka olivat saaneet tähän\nvaltuutuksen Jumalalta. Keisarin valta oli oleva riippumaton paavin\nvallasta: näiden oli hallittava rinnakkain, edellinen johtaen\nihmiskuntaa maalliseen onneen, jälkimmäinen ikuiseen pelastukseen.\nPaavin taholla teos käsitettiin ghibelliniseksi ja julistettiin\nkielletyksi. Se johtopäätös, että Rooman muinainen ylivalta antoi\nkeskiajan \"Rooman keisarikunnalle\" ikäänkuin siveellisen oikeuden\nylimpään, kaikkia vallitsevaan asemaan, on ilmaus siitä arvonannosta,\njota Italiassa oli ruvettu tuntemaan vanhan Rooman suuruutta kohtaan.\nLuonnollinen seuraus oli, että myös Rooman kirjallisuus astui uudella\ntavalla huomion piiriin ja vaati itselleen ajan kulttuurielämässä\nvaltiaan asemaa. Tätä on pidettävä tärkeänä renessanssin oireena. De\nmonarchia painettiin 1559 Baselissa.\n\nHumanisti Johannes de Virgilio kutsui Dantea Bolognaan, sepittämään\nlatinankielistä runoelmaa, jollainen vain kuvasteli vielä silloin\nsuuren miehen arvoisena tehtävänä. Dante kirjoitti vastaukseksi kaksi\neklogia, joista ilmenee hänen toivomuksensa saada kerran, kun hänen\nsuurrunoelmansa on valmistunut, Arnon rannoilla (Firenzessä) runoilijan\nlaakeri, ja hänen teoksissaan ylen harvinaisia huumorin pilkahduksia.\nTammikuussa 1320 hän luennoitsi Mantuassa Vedestä ja maasta (De aqua et\nterra), so. keskiajan oppineita paljon askarruttaneesta kysymyksestä,\noliko missään vesi korkeammalla kuin maa. Danten kirjeitä on säilynyt\nja monet niistä valaisevat tärkeällä tavalla hänen elämänvaiheitaan,\nmielipiteitään ja suurrunoelmaansa.\n\n\n5\n\nKun on suppean kirjallisuudenhistorian muutamilla sivuilla koetettava\nantaa edes jossakin määrin tyydyttävä kokonaiskuva sellaisesta\nteoksesta kuin Jumalainen komedia (Divina commedia), muistuvat mieleen\nDanten säkeet (Helvetti, XXXII, 6-9):\n\n    Vavisten nyt mä lähden laulun työlle.\n    Näät ei oo lastenleikki laulaa pohjaa\n    maailman kaikkeuden; kieli siihen,\n    mi \"mammaa, pappaa\" sopertaa, ei sovi --\n\ntai (Paratiisi, XXIII, 67-68):\n\n    Ei pikku pursille se väylä luotu,\n    tää haaksi jota halkoella tohtii...\n\nAluksi pyydämme saada johdattaa mieleen sen, mitä teoksessamme on\naikaisemmin sanottu Danteen kuuluvaa ja häntä koskevaa. Meno tuonelan\nmaille on yhtä vanha mielikuva kuin kirjallisuuskin: egyptiläinen\nvainaja sai kulkea sen kautta ennenkuin voi toivoa pääsevänsä autuaiden\nkentille; Ishtar, Gilgamesh ja Odysseus kävivät tuonelassa; Aeneas kävi\nsiellä tapaamassa isäänsä, kädessänsä taikavirpi ja oppaanansa Sibylla.\nVergilius on ensimmäinen, joka käsittelee tuonelaa rangaistuksen ja\nsovituksen paikkana: hänen kohdallaan (I, 386-387) olemme jo\nhuomauttaneet Danten kiitollisuudenvelasta hänelle sekä aiheen\nläheisenä antajana että opettajana. Ptolemaiolainen maailmankuva (I,\n309), johon oli liittynyt Homeroksen ja Hesiodoksen käsitys taivaasta\nja Tartaroksesta (I, 229, 234), jota vahvistivat Ciceron runollinen\nkuvaus Scipion uni (I, 365), Paavalin kuvaus (II Korintt. 12, 1-4)\nkäynnistään \"kolmannessa taivaassa\" ja \"paratiisissa\" ja Ilmestyskirjan\nkuvaus Taivaan sodasta, ja johon liittyi vähitellen kehittyvä\nmazdaolaisraamatullinen (I Korintt. 3, 12-15) mielikuva kiirastulesta,\ntuli keskiaikana tunnetuksi mm. Wienin piispan Alcimus Avituksen\nrunoelmista (s. 119) ja Erigenan latinaksi kääntämistä Dionysios\nAreiopagitan kirjoituksista (s. 61). Apotti Haito ja Walafrid Strabo\n(s. 70) kuvittelivat Vergiliuksen ja Raamatun mukaisesti tuonelan\nhelvetiksi, so. pahojen rangaistuspaikaksi. Esimerkkeinä siitä, kuinka\nkeskiajan-ihmisen paholaispelko maalaili näitä olotiloja hyvin\nelävästi, olemme vielä maininneet Mechtild Magdeburgilaisen (s. 158) ja\nGiacomino da Veronan teokset (s. 346). Viimemainitulle läheisinä\nilmiöinä on muistettava moraliteetti Sielun komedia (s. 398) ja munkki\nAlbericon näky Pyhän Patriciuksen kiirastuli (Purgatorio di San\nPatrizio). Paratiisinäyistä on muistettava Alanus de Insulis-runoilijan\nsuuri sepitelmä Anticlaudianus (s. 170). Selville käy, että kuoleman\ntakaisen olotilan, helvetin, kiirastulen ja taivaan näky oli\nkuvastellut keskiajan-ihmisen sielussa jo varhaisilta ajoilta saakka,\nsaaden aikaisin kirjallisia, runollisia ilmaisuja. Sehän olikin\nkeskiajan-ihmisen uskonnollisesti eheän hurmakauden sisin sielunhaave,\njonka edessä hän oli polvillaan häiriintymättömän hartauden ja\nantaumuksen vallassa -- silloisen ajattelun ja tunnelmoimisen,\nskolastiikan ja mystiikan lähtö- ja loppukohta, draaman ja runoudenkin\ntaustalla aina näkyvä ylimaallinen maisema, jota kohti ihminen kurotti\nkäsiänsä. Jos siis jolloinkin syntyi runoelma tai muu teos, jossa oli\nonnistuttu luomaan synteesi, so. eheä ja syvä yleisnäkemys kaikesta\nsiitä, mikä oli keskiajan kukoistuskaudessa oleellisinta ja sen\nsielunelämälle ja pyrkimyksille kuvaavinta, niin voidaan sanoa, että\nkauan jatkunut kehitys oli silloin saavuttanut korkeimman\ntäyttymyksensä, ajan henki syvimmän, eheimmän, sopusointuisimman\nilmauksensa. Epäilemättä tällaisen tuhat vuotta kehittyneen\nhengenelämän itseensä kokooja ja valtavaksi taideluomaksi valaja on\nluettava nerojen joukkoon, tunnustettava ylilahjakkaaksi sieluksi, joka\ntietoisena älynsä ja mielikuvituksensa terävyydestä ja voimasta,\ntuntien omistavansa aikansa hengenaarteet, rohkenee astua joukon eteen\nja ilmoittaa yksin vastaavansa kaikesta, ja jonka olemuksen\nitsetiedottomissa syvyyksissä samalla tapahtuu suuren taiteen\nsalaperäinen, selittämätön synty.\n\nTiedämme Danten jo kirjoittaessaan Vita nuovan loppua hautoneen suurta\nrunoelmaa, joka vasta häntä tyydyttävällä tavalla ilmaisisi hänen\npalvontansa Beatricea, hänen henkensä päämäärän korkeinta vertauskuvaa\nkohtaan. Vähitellen tällainen runoelma hahmottui hänelle sekä\nulkonaiselta rakenteeltaan että sisällykseltään. Koska ensinmainitun\ntunteminen on välttämätön viimemainitun ymmärtämiseksi, selitämme sen\ntässä. Runoelmansa eri kohdissa Dante itse lyhyin viittauksin valaisee\nsitä ja täydennys on saatavissa ylempänä mainituista keskiaikaisista\nteoksista.\n\nKun Taivaan sota oli päättynyt Luciferin tappioon ja hänet oli syösty\n\"alas\" Empyreumista, hän putosi Maan päälle, sen keskikohdalle, siihen\npaikkaan, johon myöhemmin rakennettiin Jerusalem. Hän oli niin iso ja\nputouksen vauhti ja voima oli niin suuri, että hän löi Maahan\nsuunnattoman laajan aukon, niin avaran, että Firenzen kohta jäi sen\nreunalle. Danten Kosmos käsitti siis vain ptolemaiolaisen\nmaailmankuvan: Primum mobilen ulkopuolella oli kaikkialla ääretön\nEmpyreum, \"tulitaivas\". -- Kuten aikanaan tulemme näkemään, Milton oli\najatellut tämän asian jonkin verran toisin, vielä raamatullisemmin kuin\nDante: oli Empyreum ja sen alapuolella ptolemaiolainen kosmos, jonka\nympärillä vallitsi \"hiomaton kaaos\"; kaukana \"alhaalla\", tämän\nkeskellä, oli pallomainen Helvetti. -- Saatana putosi jalat edellä ja\ntunkeutui niin syvään, että ruumiin keskikohta jäi suunnilleen Maan\nkeskipisteeseen. Hänen tekemänsä aukko oli näin jonkinmoinen Maan\npinnasta keskipisteeseen saakka ulottuva suunnattoman laaja suppilo,\njoka sai myöhemmin kannekseen Maan kuoren. Se ainejoukko, jonka Saatana\nnäin sysäsi tieltään, purskahti ulos Maan toiselta puolelta, jossa\nkeskiaikaisen käsityksen mukaan oli vain vettä: sinne, täsmälleen\nJerusalemin antipodiksi, syntyi nyt saari ja tälle korkea vuori.\nSuppilo on Danten Helvetti, vuori Kiirastuli, ptolemaiolaiset kehät ja\nEmpyreum ovat hänen Paratiisinsa eli Taivaansa.\n\nHelvetin Dante jakaa taivaan kehien mukaan (ottamatta huomioon\nulkokuorta, Primum mobilea) yhdeksään piiriin, jotka täytyy kuvitella\nlaajoiksi, porrasmaisiksi, suppilon sisäseinään uurtuneiksi\ntasanteiksi. Maan päältä sinne johtaa portti, jonka takaa aukeaa ensin\nsuppilon reunojen ulkopuolella oleva alue: tänne Dante sijoitti ne,\njotka eivät olleet eläessään ansainneet moitetta eivätkä kiitosta,\nTaivaan sodassa puolueettomina pysyneet enkelit ja pelkurit, \"joit'\ninhoo Luoja ynnä yönkin vallat\". Kun on menty Kharonin purressa\nAkheronin yli, tullaan ensimmäiseen varsinaiseen piiriin eli\nLimbukseen, jossa ovat ennen Ristin aikaa eläneet hurskaat. Toisessa\npiirissä Minos tutkii vainajat ja osoittaa heille kullekin kuuluvan\nrangaistuspaikan; sinne jäävät ne, jotka ovat \"eläneet lihan hekumassa\nja järjen alistaneet alle himon\". Kolmanteen piiriin joutuvat ahmatit;\nneljänteen, jota hallitsee tuima Pluto, ahneet; viidenteen vihan,\nhitauden, ylpeyden ja kateuden syntiin vikapäät. Soudettua Styks-virran\nyli tullaan kuudenteen piiriin, Disin kaupunkiin, jossa on\nharhaoppisten ja lahkolaisten sija. Seitsemäs piiri on jaettu kolmeen\nosastoon: niitä varten, jotka ovat tehneet väkivaltaa (1)\nlähimmäistään, (2) itseään ja (3) Jumalaa vastaan. Kahdeksas piiri,\nMalebolge, jakautuu kymmeneen samankeskeiseen syvennykseen eli\nuurteeseen, joissa rangaistaan (1) viettelijät ja parittajat, (2)\nliehakoitsijat, (3) simonian harjoittajat, (4) velhot ja tietäjät, (5)\nlahjusten ottajat, (6) teeskentelijät, (7) varkaat, (8) huonojen\nneuvojen antajat, (9) valtiollisten ja uskonnollisten eripuraisuuksien\nalkuunpanijat, ja (10) rahan väärentäjät ja alkemistit. Yhdeksäntenä\npiirinä on Helvetin jokien, Akheronin, Phlegetonin ja Styksin,\nmuodostama jäätynyt Kokytos-järvi. Se on jaettu neljään samankeskeiseen\npiiriin, joista ensimmäisessä, Kainassa, ovat sukumurhaajat, toisessa\nisänmaanpetturit ja kolmannessa kostomurhaajat. Pinta viettää\nsuppilomaisesti reunoilta keskustaa kohti, jossa viimeisessä osastossa\non Saatana. Helvetti jakautuu vielä kahteen suureen pääosastoon,\nylä- ja ala-Helvettiin; edellisessä, joka käsittää 6 ensimmäistä\npiiriä, rangaistaan ne, jotka yleensä ovat tehneet syntiä\nhillittömyydestä, jälkimmäisessä ne, jotka ovat tehneet sitä\nhäijyydestä ja eläimellisestä himosta.\n\nKiirastulen vuori on täsmällisesti helvettisuppilon vastine, kartio,\njossa on se pinnalla, mikä oli suppilossa sisäseinillä. Alhaalta\njyrkempi, ylhäältä yhä loivempi vuori on jaettu seitsemään vyönä\nkiertävään penkereeseen eli piiriin, jotka vastaavat katolisen opin\nseitsemää kuolemansyntiä: ylpeyttä, kateutta, vihaa, henkistä hitautta,\nahneutta, mässäystä ja lihanhimoa. Huipulla on maallinen Paratiisi.\nSiellä olevat Lethe- ja Eunoe-virrat, joissa pestään pois synnit,\nvievät nämä maan halkeamaa myöten Kokytos-järveen.\n\nTaivaan muodostavat ptolemaiolaisen järjestelmän Maa-keskeiset Kuun,\nMerkuriuksen, Venuksen, Auringon, Marsin, Jupiterin, Saturnuksen\nkiintotähtien ja kristallitaivaan (Primum mobile) kehät. Näiden\nulkopuolella on Empyreum, josta kehät saavat liikevoimansa. Kehät\nmerkitsevät eri autuusasteita. Ensimmäisen (Kuun) taivaan vainajat\nesiintyvät kirkastetussa ihmishahmossa, mutta muiden jo erilaisissa\nolomuodoissa: tulenliekkeinä, jalokivinä ym., sitä kauniimpina ja\nhäikäisevämpinä kuta korkeammalla autuusasteella ovat.\n\nTähän oppineen skolastikon johdonmukaiseen kehykseen Dante nyt sijoitti\nsen, mikä oli hänen varsinainen näkynsä: itsensä kulkemassa taivasta\nkohti siitä hetkestä alkaen, jolloin hän \"elonsa vaelluksen\nkeskitiessä\" kuin uskonnollisen herätyksen saaneena toteaa \"polulta\noikealta poikenneena harhailevansa synkkää metsämaata\". On tärkeätä\nmuistaa, että kysymyksessä on visioni, kirkas ja selvä unikuvasarja,\njossa runoilija näkee itsensä lopuksi jopa kuolevan, ja joka tekee\nhänelle mahdolliseksi toimia samalla puolueettomana ulkokohtaisena\nkuvaajana ja syvästi tuntevana myötäeläjänä, niin että tosi sisältyy\nuneen harvinaisella, vaikuttavalla tavalla. Sijoittamalla itsensä\nnäkynsä keskushenkilöksi Dante toi siihen kaiken sen, mikä oli hänelle\nkeskeisintä, kalleinta ja kipeintä: ihmisen iäisyystarkoituksen;\ntaivaallisen ihannekuvan, Beatricen puoleen kääntyneen mystillisen\nrukous- ja palvontahenkensä; Italian yhtenäisyydestä haaveilevan\nghibelliniläisen poliittisen unelmansa; siveellisen suuttumuksensa\nkaiken sen häpeällisen johdosta, jonka oli nähnyt kotimaassaan\nrehoittavan; voimakkaan tunne elämänsä; isänmaanrakkautensa, ylpeän\nkansallistuntonsa, ja maanpakolaisuutensa raskaan taakan; selvän\ntietoisuuden suuresta runoilijakutsumuksestaan; syvällisen skolastisen\noppineisuutensa; sädehtivän mielikuvituksensa; taiteellisen\nsäeseppyytensä ja tuoreen, kansanomaisen kieli- ja kuvaustaitonsa;\nrikkaan sielunsa, joka mikrokosmoksena, pienoismaailmana, käsitti\nihmishengen koko silloisen valtapiirin sen sekä laajuudelta että\nsyvyydeltä; nerokkaan taiteellisuutensa, jolla hän jalosti, tehosti ja\nsiivitti sanansa. Mikäli siis ihmisen syvä ja ylevä sielunelämä,\ntulkittuna armoitetun taiteilijan voimalla harvinaisissa, koko\najateltavissa olevaa kaikkeutta käsittävissä kehyksissä, riittää\nluomaan suuren runoteoksen, niin ne edellytykset olivat nyt olemassa\nkorkeassa määrässä.\n\nVita nuovan tarkastelussa huomautimme Danten astrologisesti\nmystillisellä tavalla leikkivän 9-luvulla. Tämä sama salamyhkäinen\npiirre ilmenee hänen suurrunoelmansa sommittelusta: se on kolmiosainen\n(9:n perusluku on 3); joka osassa on (Helvetin alkulaulua\nlukuunottamatta) 33 laulua; sen säkeistöt ovat, paitsi viimeistä,\nkolmisäkeisiä; se alkaa 1300 ja päättyy Pyhän Kolminaisuuden\nhäikäisevään loisteeseen. Suppilon pohjaan hautautuneella Saatanalla on\nkolmet kasvot. Oliko Dante mystillisessä kolminaisuusjanossaan\nsuorastaan keksinyt terza riman, tämän 5 jambia käsittävän,\nkolmikimppuisen, nerokkaasti jatkuvaa sointupalmikkoa kutovan (aba,\nbcb, cde jne.) kertovan mitan, joka katkeamattomana, notkeana,\nsilkkikuvioisena kuin hienosti kirjailtu nauha luikertelee edessämme,\nlienee epävarmaa -- kolmisäkeistöjähän esiintyi sonetissa, vaikka\nsointukuvio olikin toinen (cde, cde), ja latinankielisessä\nhymnirunoudessa, esim. Fortunatuksen virressä Pange, lingua... (s. 52),\nmutta varmaa on, että hän ainakin käytti sitä ensimmäiseksi tässä\nmuodossa. Se on tyynempi ja harkitsevampi kuin tapauksia rientäen ja\nseisahtumatta kertova kuusimitta, kuten tuleekin syvän aaterunouden\nollessa kysymyksessä, ytimekkyyteen ja lyhyyteen kehoittava.\nMestarillinen, mitä suurimmassa määrässä runokorvaa miellyttävä,\nsanotun asiallisuutta alleviivaava ja loppua taiteellisesti, rytmin ja\nsävelen puolesta, pyöristävä on Danten tapa päättää joka laulu yhdellä\nerillisellä säkeellä -- merkki ylivoimaisesta runouden\nkaunistuskeinojen hallinnasta.\n\nRunoelman rakenteessa esiintyy muutenkin harkittu järjestelmällisyys.\nHelvetti on syvän tuonenhämärän maa, pimeä ja kammottava; Kiirastulen\nvuori tuntuu kuvastelevan kuulaassa aamuruskossa, maallisen päivän\nvalkeudessa ja tyynessä tähtiyössä; Paratiisissa vallitsee\nyliluonnollinen, sitä häikäisevämpi kirkkaus, kuta lähemmäksi\nEmpyreumia saavumme. Tämähän kuvastaa sielun nousua maan alhosta\nJumalan puoleen. Kaikki kolme osaa, joiden askelmien luvussa kuvastuvat\nsilloiset tähtitieteelliset ja skolastiset käsitykset, on rakennettu\nsamalla tavalla: porras portaalta oppaan johdolla suoritetuksi\nmatkakuvaukseksi, jonka varrella tavatut sielut antavat aiheen\nhistoriallis-poliittisiin, siveellisiin, skolastisiin ja teologisiin\ntutkisteluihin; joka osa päättyy sanaan \"tähti\". Asiain luonnosta\njohtuu, että ensinmainitut suoritetaan etupäässä Helvetissä,\nsiveelliset Kiirastulessa, ja viimemainitut Paratiisissa. Runoelmassa\nei yleensä ole ainoatakaan kohtaa, jota ei olisi liitetty paikalleen\ntarkoin harkiten ja joka puolelta perustellen kuin olisi ollut kyseessä\nmosaiikkimuru.\n\nKeskushenkilönä on siis \"minä\": Dante itse, kuten useista kohdista\nselvästi käy ilmi. Runon kuvauksen mukaan hän on elämänsä harhasta\ntietoisuuteen päässyt henkilö, joka nostaa kasvonsa totuuden vuorta\nkohti ja joutuu Jumalan armon erikoisen huolenpidon esineeksi. Kautta\nkoko runoelman näemme hänen syvän, tumman, hartaan katseensa\nsuuntautuvan autuudessa asuvaa kauneuden ja puhtauden ihannetta,\nBeatricea, kohti, ja tunnemme, kuinka hänen sielunsa alati hautoo\nelämän, kuoleman ja ikuisuuden salaisuuksia, pyrkien pääsemään niistä\nselville. Hänen tunne-elämänsä ottaa vastaan vaikutteet äärimmäisen\nrajusti: kuultuaan, kuinka Helvetin portin sisäpuolella \"soi huokaus ja\nhuuto, parku yön halki tähdettömän\", kuinka:\n\n    Sekoitus kielten, kirot kauhistavat,\n    sävelet vaivan, äänenpainot vihan,\n    käheät, kirkuvat, ja kättenvääntö\n\n    sai aikaan pauhun, joka aina kiertää\n    tään ilman ajattoman kautta, niinkuin\n    käsissä rajumyrskyn hiekkapyörre --\n\nhän puhkeaa itkuun ja päähän nousee \"kauhun side\". Nähdessään Akheronin\nrantojen synkkyyden, kuinka:\n\n    maa kyyneleinen myrskynpuuskan purki\n    ja povestansa punaliekin lietsoi --\n\nhän kaatui \"niinkuin nukkuvainen kaatuu\". Samoin vaikuttavat häneen\npuhtaasti inhimillisetkin kohtalot: Paolon ja Francescan murheellisen\ntarinan (Helvetti, V, 87-) synnyttämä sääli valtaa hänet niin, että hän\nmenettää tajuntansa ja \"kaatuu niinkuin kuollut ruumis kaatuu\". Hänen\nsiveellisen tuntonsa kuohahdus kreivi Ugolinon ja tämän poikien kamalan\nnälkäkuoleman johdosta (Helvetti, XXXIII) on vaikuttava. Tunne-elämän\nkiihkeyttä kuvaa sekin, että hänet kerran, mentäessä Styks-virran yli\n(VIII), valtaa kostonhalu erästä vanhaa vihamiestä kohtaan. Sitten voi\nsanoa runoelman ilmaisevan Dantella olleen itsetietoisen, oman arvonsa\ntuntevan käsityksen runoilijakutsumuksestaan. Homeros, Horatius,\nOvidius ja Lucanus, jotka Limbuksessa kunnioittavasti tervehtivät\nVergiliusta, ottavat Dantenkin joukkoonsa, \"niin että kuudes olin\nkuulun seuran\" (IV, 102); Brunetto Latini, joka kärsii seitsemännessä\npiirissä rangaistusta sodomiasta, ennustaa hänen saavuttavan sataman\nkunniakkaan, jos hän vain seuraa tähteänsä (Helvetti, XV, 55-56); hän\nvannoo kirjansa säkeiden kautta, jotka eivät ehkä \"vaille kestävää jää\nsuosiota\" (Helvetti, XVI, 87); \"vähäinen vielä nimelläin on kaiku\", hän\nsanoo Kiirastulessa (XIV, 21); Paratiisin ensimmäisessä runossa,\nanoessaan Apollolta voimaa kyetäkseen kuvaamaan kaiken sen, mitä nyt on\ntulossa, hän sanoo ihmisten häpeäksi ja rikokseksi sitä, että Apollon\nlaakeripuusta niin harvoin korjataan lehtiä caesarin tai lauluniekan\nvoitonseppeleeksi; itsetietoisesti hän lausuu (Paratiisi, X 43-48):\n\n    Neroni, taiteen, taituruuden käytän\n    kuvaamatonta kuvaellakseni;\n    sit' uskoa ja halata vain voidaan.\n\n    Ja ellei moiseen ylevyyteen riitä\n    kuvitusvoimamme, ei ihme, koska\n    ei silmä siedä kirkkaampaa kuin Päivä.\n\nVielä viimeisellä hetkellä, jolloin hän osoittaa sanansa Neitsytäidille\nja on sulautumaisillaan ikikirkkauteen, hän muistaa runoelmaansa\n(Paratiisi, XXX, 40-45):\n\n    Ja tee mun kieleni niin valtavaksi,\n    kipinän että kunniastas antaa\n    se voisi vastaisuuden ihmisille!\n\n    Näät jotakin jos muistuu mieleheni,\n    jos soi se hiukan säkehissä näissä,\n    paremmin ymmärretään voittos suuruus.\n\nHän on kuitenkin selvillä runoilijamaineen katoavaisuudesta\n(Kiirastuli, XI, 100-102):\n\n    On maine maailman vain tuulenhumu,\n    mi milloin sieltä, milloin täältä tulee,\n    ja muuttaa nimeä, kun muuttaa suuntaa --\n\nja varsinkin on ihmistaidon maine turha silloin, kun sitä ei seuraa\nhuonon taiteen kausi (Kiirastuli, XI 91-93). Toisen kerran Dante\nkuitenkin sanoo (Kiirastuli, XXI, 85-87), että runoilijan maine suo\nmaailmassa eniten kunniaa ja kestää eniten. Tämä ilmaisee yhtä ylevää\nkäsitystä runoilijan tehtävästä kuin oli helleeneillä, ja kohottaa\nkeskiajan silmissämme tässä suhteessa korkeaan asemaan.\n\nSe epäröivä kysymys, jonka Dante lausuu Paratiisin XVII:ssä laulussa\nkeskustellessaan kantaisänsä Cacciaguidan kanssa, nimittäin, tuliko\nhänen antautua alttiiksi aikalaistensa vihalle kirjoittamalla suoraan\nkaikki mitä tiesi, oli varmaan herännyt hänen mielessään jo silloin,\nkun hän ryhtyi työhönsä ja monta kertaa pysähdyttänyt matkan varrella\nhänen kynänsä. Cacciaguidan vastaus ilmaisee hänen päätöksensä:\n\n          \"Varmaan omatunto, oman\n    häpeän taikka muiden hämmentämä,\n    sanasi arvaava on ankariksi.\n\n    Mut silti jätä kaikki sievistely,\n    tuo julki kaikki, mitä nähnyt olet,\n    ja kynnet tuntekoon se, joss' on syyhy.\n\n    Näät laulus vaikka karkealta soiskin\n    ens kuulemalla, jättää terveellisen\n    ravinnon voi se vatsaan sulattajan.\n\n    Siks olkoon huutos niinkuin myrskytuuli,\n    mi enin puskee puita korkeimpia;\n    tää koituva on sulle kunniaksi.\n\n    Siks sulle näytetty on taivahissa\n    ja vuorella ja syvyyksissä vaivan\n    vain olentoja, jotka tuntee maine.\n\n    Näät kuulijan ei mieli tyydy eikä\n    hän usko esimerkkiin, jonka juuret\n    on tuntemattomat ja piiloitetut,\n\n    ei epäselviin todistuksiin myöskään\".\n\nTietoisesti Dante siis nousee korkeimmalle tuomarinistuimelle, mitä\nihminen voi ajatella: päättämään menneisyyden ja oman aikansa\nhuomattavien henkilöiden iankaikkisesta kadotuksesta tai autuudesta.\nTämä on ulkonaisesti häviölle joutuneen ja näennäisesti voimattoman\ntilinteonhalua ja kostonjanoa, tunnettua jo vanhoilta ajoilta, esim.\nhistorioitsija Prokopioksen Anekdoteista. Vääryyttä kärsinyt ja\neläessänsä hyvitystä vaille jäänyt nauttii ja riemuitsee siitä, että on\nonnistunut valmistamaan helvetinkoneen, joka hänen kuoltuaan on silpova\nriekaleiksi nyt pöyhkeilevät viholliset. Danten menettelyhän ei ollut\nsalaista, sillä hänen miinansa räjähti jo hänen eläessään, joten hän\nsiis oli valmis vastaamaan sanoistaan, mutta siinä oli silti tämän\nsanallisen tilinteon voimaa, vastustamatonta jo korkean runollisen\nasunsa vuoksi, puhumattakaan siitä syövyttäväisyydestä, jonka sille\nantoi ilmeinen lahjomaton totuus. Nousi näkyviin korkea, synkkä\ntuomarinhahmo, joka kuin alppivuori katsoi allansa olevalle historian\ntasangolle ja eroitti sieltä yhdet helvettiin, toiset kiirastuleen,\nkolmannet paratiisiin, suomatta ainoallekaan valitusoikeutta. Tämä ilme\nkuvastaa Helvetin portin päällä olevista kuuluisista säkeistä\n(III, 1-9):\n\n    Ma johdan kaupunkihin kärsimyksen,\n    ma johdan tuskaan iankaikkisehen,\n    ma johdan kadotetun kansan joukkoon.\n\n    Oikeutta tahtoi ylväs Tekijäni:\n    loi minut jumalainen Kaikkivalta\n    ja suurin Viisaus ja ensi Rakkaus.\n\n    Mua ennen luotua ei ollut mitään,\n    iästä vain, myös itse kestän iki:\n    ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.\n\nTässä tuomarintyössään Dante on uskollinen periaatteilleen ja\nuskonnollis-siveellisille käsityksilleen, sallimatta rakkauden, vihan,\nsäälin tai muiden yksilöllisten tunteiden vaikuttaa ratkaisuihinsa.\nEnnen mainittujen lisäksi Limbuksessa ovat mm. Aristoteles, Caesar,\nCicero ja Saladin; siellä olleen Aadamin oli Kristus Helvetistä\npalatessaan vienyt mukanaan Paratiisiin. Lihan hekuma oli keskiajan\naskeesin mukaan suuri synti, ja siksi Dante säälistään huolimatta\nsijoittaa Semiramiin, Helenan, Didon, Pariin, Kleopatran, Tristanin,\nPaolon ja Francescan toiseen piiriin, jossa tyydyttämättömän intohimon\nkuvana raivoo milloinkaan laantumaton hirmumyrsky. Ahneuden, vihan ja\nkateuden piireihin (4:nteen ja 5:nteen) hän sijoittaa paaveja ja\nkardinaaleja. Kuudennesta tapaamme mm. Epikuroksen, Farinata degli\nUbertin ja Fredrik II:n. Malebolgen rikollisten joukossa Dante\nvähitellen unohtaa sen tyynen ja säälivän humaniteetin, jolla oli\nsiihen saakka rangaistuihin suhtautunut, ja tuntee inhoa ja vihaa.\nSiellä päälleen haudattu paavi Nikolai II odotti seuraajansa, Danten\nvihollisen Bonifacius VIII:n kuolemaa, sillä tämän oli määrä astua\nhänen sijaansa; siellä oli keskellä tietä käsistä ja jaloista maahan\nnaulattuna Kaifas. Liekin muotoinen Odysseus kertoo elämänsä\nloppuharhailut, kuinka hän ei voinut hillitä tiedonhaluansa, vaan lähti\npurjehtimaan Herakleen patsaiden ulkopuolelle, hukkuakseen tiedon\nmarttyyrina lännen tuntemattomaan mereen. Tapaamme Muhammedin ja Alin,\ntrubaduuri Bertrand de Bornin, kuulemme jääjärvessä olevan Ugolinon\nkertomuksen kohtalostaan, samalla kuin hän syö vihamiehensä Ruggieron\npäätä, ja näemme lopuksi kolmikasvoisen Saatanan louskuttavan joka\nsuussaan yhtä Danten mielestä maailman suurinta petturia: Judas\nIskariotia, Brutusta ja Cassiusta.\n\nKiirastulesta alkaen on kysymys enemmän palkinnoista kuin\nrangaistuksista. Jatkamatta henkilöiden luetteloa mainitsemme vain,\nettä Dante lopuksi lahjoittaa ylimmän autuuden sijat pyhille ihmisille,\nmm. useille skolastiikan ja mystiikan kuuluisimmille edustajille, ja\nvaltiollisen aatteensa kannattajalle Henrik VII:lle. Koko valtavan\ntilinteon pohjana onkin tuo unohtumaton suurajatus, jonka marttyyri\nhänestä oli tullut, ja syvällä hehkuu maanpakolaisen isänmaanrakkaus ja\nkatkeruus, puhjeten vähänväliä Firenzeen kohdistuviksi ankariksi\nsanoiksi tai kodittoman kaihoksi. Ajatellessaan oman aikansa tunnettuja\ntapauksia ja ihmisiä Dante muuten usein kajoaa henkilöihin ja asioihin\nniin lyhyesti, ettemme voi ymmärtää hänen tarkoituksiaan ilman\nselityksiä.\n\nMuistaessamme nyt niitä rangaistuksia ja olotiloja, joissa Dante tapasi\nhenkilönsä, saamme aiheen koskettaa hänen mielikuvitustaan. Jo\nrunoelman yleisrakenne osoittaa sen pyrkineen korkeimpiin mahdollisiin\nmittoihin; sen työskentelyn lähempi tarkkaaminen itse sisällyksestä\nilmaisee sillä lisäksi olleen läpitunkevasti näkevän ja elävöittävän\nvoiman, joka salli käyttäjänsä kulkea oudon matkansa niin realisessa\nvalossa, että olemme näkevinämme hänen askeltensa jäljet. Akheronin\nrantojen jylhä synkkyys; lakkaamaton hirmumyrsky; kylmä, ikirankka\nsade; Styks-rimpi; palavat haudat; hiekkameri ja hitaasti satavat\ntulihiutaleet; Malebolgen pikijärvi ja sen murhanhimoiset paholaiset;\ninhottava käärmeiden alue; eripuraisuuden kylväjäin raadellut ruumiit;\nKokytos-järven ikipakkanen ja jäätyneet kyyneleet -- koko pimeä,\nkammottava Helvetti on nähty elävästi ja tarkasti pienintä\nyksityissejkkaa myöten ja kuvattu niin pöyristyttävän realistisesti,\nettä kaikki painuu mieleen todellisena, jossakin olemassa olevana\nkauhumaailmana. Aivan eriskummallista pyrkimystä todellisuuskäsityksen\nluomiseen osoittaa kertomus \"laskeutumisesta\" Saatanan sääriä ja\nihokarvoja myöten \"alas\", mikä samalla taitavasti muutetaan\n\"kiipeämiseksi ylös\", kun ollaan näet Maan keskipisteessä. Ihmettelyä\nherättävät myös Danten oudostuttavat manalanpedot: Minos, Kerberos ja\nGeryon, jotka yli-irvokkaina, kiduttavan realistisina kuvina jättävät\nhermoihin kauan viipyvän vastenmielisen muiston. Danten silmän\nterävyyttä ja asiallisuutta osoittanee mm. kuvaus Geryonin \"uinnista\"\nilmassa. Kantaessaan Vergiliusta ja Dantea selässään ilman läpi Geryon\nnäet (XVII, 100-105):\n\n    Kuin pursi, joka taapäin tyrkätähän\n    rannasta ensin, niin hän lähti; sitten\n    kun tunsi vapaa olevansa, käänsi\n\n    hän hännän sinne, miss' ol' ennen rinta,\n    ja käytti sitä lailla ankeriaan\n    käpälin kaksin ilman halki soutain.\n\nHelvettiä koskevassa osassa on kuitenkin kysymys inhimilliseen\nkokemuspiiriin kuuluvista aineellisista asioista, joiden kuvitteleminen\nvaikka miten irvokkaaseen suuntaan ei yleensä ole varsin vaikeata.\nVaikeudet alkavat silloin, kun on eläydyttävä aineellisuuden\nulkopuolella olevaan näkemyksien maailmaan, jollainen jo on Kiirastulen\nvuori ja varsinkin autuaiden olinpaikka. Mestarillisesti Dante\nkuitenkin vaihtaa uudet värit paletilleen. Kuin hirmumyrskystä\npelastuneina toteamme Kiirastulivuoren rauhan, sen kuulaan taivashämyn,\nsen ikuiset tähdet, ja joudumme vähitellen sen hienosti, valoisasti\nheläjävän lyriikan tunnelmiin, josta esimerkiksi voidaan mainita VIII:n\nlaulun alku:\n\n    Jo oli hetki, jolloin kaiho herää\n    ja sydän heltyy merimiehen, koska\n    on ollut päivä armaan hyvästelyn,\n\n    ja jolloin uuden pyhiinvaeltajan\n    sulavi mieli kaukokellon soiden,\n    mi murehtivi päivää kuolevata.\n\nVarmasti ja herkästi, mutta milloinkaan näyttämättä keinojaan ja\ntarkoituksiaan, Dante yhä tiivistää ja kohottaa tätä tunnelmaa, kunnes\nsaavuttuamme vuoren laella olevaan maalliseen Paratiisiin olemme\ntulleet keskelle ylimaallista rauhan ja sulouden idylliä. Dante on\neläytynyt siihen niin, että se on täysin hänen omaansa, ja hän välittää\nsen meille niin herkästi, että siitä jää sieluun puhdas, tuoksuva, pyhä\ntuntu, jolla on vertaisensa vain Deuterojesajan kuvien kauneudessa:\n\n    Suloinen ilma, jok' ei muutu koskaan,\n    otsaani onnellista leyhytteli\n    hyväillen, hiljaa, niinkuin tuuli lempee...\n\nVaikeudet yhä kasvavat, kun kohotaan kehien taivaisiin, jossa ennen\nDantea oli käynyt vain Cicero, mutta emme ottaisi väittääksemme, ettei\nhän olisi niistäkin suoriutunut. Kiirastulivuoren rauhoittavasta,\ntyynestä rusotuksesta astumme nyt häikäisevän kirkkauden, taivaallisen\nlaulun ja soiton avaruuksiin, jotka taiteilija on sielussansa nähnyt ja\njotka herättävät omituisen aavistuksen, sulouden ja autuuden tunteen.\nKuten hän itse sanoo (XXXIII, 58-66):\n\n    Kuin unessa jos jotain nähdään, siitä\n    jää vaikutus viel' ollen valvehilla,\n    mut vaikutuksen syy ei muistu mieleen,\n\n    näin minun käy, näät haihtunut on melkein\n    näkyni aivan, mutta sulous, siitä\n    mi syntyi, vieläi sydämeeni tippuu.\n\nTämän kirkkauden runoilija osaa lisätä yhä häikäisevämmäksi, täyttäen\nsielumme hartailla, oudoilla, ylevillä mielteillä, ja luoden näkyviin\nvaltavia sielujen muodostamia mystillisiä kuvioita, kunnes hän lopuksi\nnäkee lähestyvänsä kaiken alkulähdettä ja päämäärää:\n\n    Syvässä, kirkkahassa substansissa\n    tuon Valon korkean näin kolme kehää,\n    väriltä eroovaa, mut yhtä suurta.\n\nSen tutkimiseen eivät runoilijan voimat riitä, mutta se itse valaisee\nhänelle itsensä, kuten runoelman ylevät loppusäkeet kertovat:\n\n    Salama äkkiä mun halki sielun\n    löi häikäisten ja täytti toiveheni.\n\n    Jo vaipui korkea nyt kuvausvoima;\n    mut kaihoain ja tahtoain nyt johti\n    kuin pyörää tasan pyörivää, se Rakkaus,\n\n    mi ohjaa Auringon ja kaikki tähdet.\n\nValtavalla mielikuvituksen voimalla runoilija täten oli kuvannut sielun\nmatkan elon alhosta taivaan kirkkauteen ja sen yhtymisen Jumalaan.\n\nYlläsanottu on toisilta osiltaan kuvausta myös Danten tyylistä. Hänen\nrealisminsa ilmenee lisäksi monissa pienoispiirteissä, jotka todistavat\nhämmästyttävää näkemyksen tarkkuutta. Kheiron-kentauri kääntää,\nvoidakseen puhua, vasaman kärjellä \"taapäin parrankarvat suultaan\"\n(Helvetti, XII, 78); vainajat katsovat Dantea niin tiukkaan \"kuin\nsihtaa räätäl'ukko neulansilmään\" (Helvetti, XV, 21); torjuessaan\nsatavaa tulta vainajat menettelevät kuin koirat, kun heitä \"purevat\nkirput, kärpäset ja paarmat\" (Helvetti, XVII, 51); pikijärven sielut\nuskaltavat näyttää vain päätänsä, ollen kuin ojan sammakot, jotka eivät\nliioin näytä muuta ruumistansa eivätkä jalkojansa (XXII, 25-27); jne.\nTämä tosioloisuus on Danten kirjailijaluonteen peruspiirteitä, mikä\nnäkyy siitä, että hän lankeaa siltä alalta haetun vertauksen käyttöön\nsilloinkin, kun hän mielestämme siten rikkoo hetken juhlallisen\ntunnelman; esimerkkinä mainittakoon Paratiisin XXXII laulu, jossa\nBernard Clairvauxlainen, kuvattuaan taivaan ruusun, Marian, pyhät\nnaiset ym. pyhimykset, äkkiä keskeyttää ylevän esityksensä sanoen\nDantelle (139-141):\n\n    Mut koska unes hetket haihtuu, päätän\n    puheeni, niinkuin hyvä räätälikin\n    myös puvun leikkaa kankaan määrän mukaan.\n\nSamoin tuntuvat Paratiisin IV:n laulun alussa olevat vertaukset liian\narkipäiväisiltä eteeriseen ympäristöönsä.\n\nVertauksia Dante käyttää kohtuullisesti, mieluummin vähemmän kuin\npaljon, ja vain poikkeustapauksissa antautuen homerolaiseen laajuuteen;\nne ovat useimmiten kotoisin realisen, jopa realistisen elämän alalta.\nNähdessään kiirastulivuoren juurella vastaansa tulevan \"lauman autuaan\nja hurskaan\", runoilija kuvaa sitä seuraavalla homerolaisella,\nmielestämme sangen vähän mairittelevalla vertauksella (Kiirastuli, III,\n79-84):\n\n    Kuin lampaat lähtee läävästänsä, ensin\n    yks, sitten toinen, kolmas, mutta maahan\n    muut painaa aran silmän ynnä kuonon,\n\n    ja tekee niinkuin ensimmäinen: tuo jos\n    pysähtyy, taa sen yksinkertaisina,\n    pyhinä tunkee muut, ei syytä kysy.\n\nYleensä Danten runotyylin tunnuksena on ytimekäs, melkein karu lyhyys,\njoka tekee hallitun, harkitun, miehekkään vaikutuksen. Joskus se tuntuu\nliian lyhyeltä, jopa saidalta: toivoisimme hänen viivähtävän hiukan\nkauemmin esim. Paolon ja Francescan tarinassa, joka tässä lyhyydessään\niskee lujemmin kuin oikeastaan jaksamme kestää, mutta jättää meidät\nhaavoitettuina ja haparoiden yksin etsimään lohdutusta. Siinä syy,\nmiksi myöhemmän ajan runous on yhä uudelleen palannut tuohon tarinaan.\nUsein tunnemme pettymystä myös sen johdosta, että runoilija on niin\nsaita lyyrilliselle helkkeelle: kun ihastuen löydämme sellaisen lähteen\nja raskaan ajatusvoimistelun väsyttäminä pysähdymme virkistäytymään sen\nkirkkaalla vedellä, se mielipahaksemme siinä samassa kuivaakin.\n\nMutta Dante pitää lujasti kiinni ohjelmastaan, jona on oppineen\nrunoelman luominen. Helvetissä ei ympäristökuvauksen täyteläisyys jätä\npaljon tilaa aatteellisille keskusteluille, mutta nämä laajenevat\nsuuresti Kiirastulessa ja ovat pääasiana Paratiisissa. Niiden\ntarkoituksena on Tuomas Aquinolaisen kristillis-skolastisen filosofian\nperinpohjainen selittäminen ja kaikkien sitä koskevien epäilysten\ntorjuminen. Dante varmaan uskoi saavuttaneensa tämän päämäärän ja oli\nsitä mieltä, että juuri tämä puoli takasi hänen runoelmansa\nkuolemattomuuden; jälkimaailmakin myöntää Jumalaisen komedian mitä\nparhaimmaksi skolastisten katsomusten selityskirjaksi, mutta kieltäytyy\nymmärtämästä tällaisten kohtien runollista arvoa: päinvastoin ne ovat\ntaivaan kirkkaudessa kuin sulamattomat tummat aineet valkohehkuisessa\nahjossa. Mutta ilman niitähän keskiajan kuva olisi ollut vaillinainen.\n\nKirkastaako huumori milloinkaan vakavan runoilijan ilmettä? Hän vastaa\nitse tähän kysymykseen kertoessaan (Kiirastuli, IV, 121-122) laiskasta\nBelacquasta:\n\n    Sanansa lyhvet, asenteensa laiskat\n    hymyhyn kiersi hiukan huuliani.\n\nHumoristinen on tilanne, kun Statius puhuu Vergiliuksesta hänelle\nitselleen, tuntematta häntä (Kiirastuli, XXI), ja humoristinen\nmielikuva lienee saanut runoilijan niin laajalti viipymään Malebolgen\npaholaisten kuvauksessa ja mainitsemaan (Helvetti, XXI, viimeinen säe),\nkuinka heidän johtajansa \"soitti lähtöön perätorvellansa\". Mutta nämä\novat vain harvinaisia pilkahduksia, jotka perin vähän valaisevat\nrunoilijan tuonpuoleisia asioita alati hautovaa vakavuutta.\n\nLopuksi huomautamme siitä inhimillisyydestä, joka on runoelman\nvarjohenkilöillekin ominaista. Vergiliuksen tyyni ja ylevä arvokkuus on\nhahmottelutaiteen korkeimpia saavutuksia; hänen inhimillisyytensä tulee\nalleviivatuksi sen kautta, että hän joskus osoittaa hienonhienoja\nkärsimättömyyden merkkejä. Paolo ja Francesca ovat yhä ihmisiä, vaikka\nliitävätkin varjoina ohitsemme. Kiirastulen vainajien uteliaisuus on\nsilmiinpistävä. Maallisessa paratiisissa tavattu Matelda, joka voisi\nolla muisto Mechtild Magdeburgilaisesta, on ihana inhimillisen\nnaisellisuuden kuva. Tullessaan sinne vastaanottamaan Dantea Beatrice\non aluksi ankaran teologian vertauskuva, mutta herkistyy, hengistyy,\nsulostuu ja inhimillistyy sitä enemmän kuta ylemmäksi kiidämme kehien\ntaivaissa. Lopuksi hän on se ylimaallinen naisellisen puhtauden ja\nkauneuden ihanne, jonka luominen ja omistaminen on niin korkea todistus\nkeskiajan-ihmisen runollisesta kyvystä.\n\n\n6\n\nDante sanoi runoelmaansa vain commediaksi, koska se päättyi\nhyvin; kuten aikaisemmin olemme osoittaneet (s. 172), keskiajan\nvarhaishumanismi erotti komediat ja tragediat vain sillä perusteella,\npäättyivätkö ne hyvin vai murheellisesti. \"Jumalaiseksi\" hän ei\nsuinkaan itse teostansa määritellyt, vaan käytti tätä nimeä ensimmäisen\nkerran Boccaccio.\n\nDivina commedia ei ole eepos, vaikka se arvonsa puolesta sopivimmin\nliittyykin alussa mainittujen tämän alan suurrunoelmien rinnalle, vaan\nomalajisensa poliittis-uskonnollinen näkyrunoelma, syvästi siveellisen,\nsammumattomasti tiedonjanoisen, raskaasti kohtaloansa surevan ja\nkorkeimmassa määrässä runolahjaisen psyken henkilökohtainen tilinteko\nkaikesta, mikä oli hänelle tärkeätä tässä ja tuonpuoleisessa elämässä.\nSe on kaikkien aikojen runoelmista persoonallisin, tekijästänsä\nerottamaton, ja kohoaa hänen kanssaan jylhän korkealle, valaisten\nkeskiaikaa kuin majakka myrskyistä merta. Hänen oma aikansa, joka\niloitsi kansallisen italiankielen ja runouden syntymisestä, ymmärsi sen\narvon, ihaili ja tutki sitä, aloittaen jo silloin sittemmin niin\nlaajaksi paisuneen kommentaarityön, mutta jo renessanssi pyrki\nunohtamaan Danten ja vähäksymään hänen suurrunoelmaansa, omistautuen\nvain antiikin ihailuun. Divina commedia kuitenkin painettiin varhain:\njo 1472. 1500-luvulla Dantea ei pidetty Petrarcan veroisena,\n1600-luvulla ja 1700-luvun alkupuoliskolla hän oli melkein\nunohduksissa. Mutta sen jälkeen hän on saanut riittävän hyvityksen:\nDante on kirjallisuustieteessä oma erikoinen alansa, jonka tuotanto\nkäsittää suunnattoman määrän mitä monipuolisimpia tutkimuksia. Sen\njohdossa on kulkenut hänen isänmaansa, joka toteutettuaan hänen\npoliittisen unelmansa ymmärsi siltäkin kannalta hänen suuruutensa ja\nkruunasi hänen teoksensa kansallisrunoelman kunnianimellä. Firenze vain\non turhaan pyydellyt takaisin poikansa tomua: Ravenna, joka soi\nmaanpakolaiselle viimeisen turvapaikan, ei ole suostunut luovuttamaan\nhäntä hänen katuvalle synnyinkaupungilleen.\n\n\n\n\n\n\nVARHAISRENESSANSSI.\n\n\n\n\nPETRARCA JA BOCCACCIO.\n\n\n1\n\nKäsitellessämme keskiajan kukoistusaikaa olemme usein lausuneet sen\najatuksen, että se oli uuden, antiikista kokonaan eroavan, oman,\nitsenäisen ja eheän psyken, keskiajan-ihmisen, olemuksen ja\nhengenelämän ilmaus. Hän oli alistanut sielunsa kirkon, Civitas Dein,\nja maallisen itsensä Civilas terrenan hoitoon, ja ottanut ihanteekseen\ntuonpuoleisen olotilan, johon täällä oli valmistauduttuva lihan\nkuoletuksella ja yleensä hurskaalla elämällä. Danten suurrunoelmasta\nolemme viimeksi nähneet, kuinka eheä, pienintä yksityiskohtaa myöten\nläpiharkittu keskiajan-ihmisen maailmankatsomus oli; niin kauan\nkuin epäilys jätti sen rauhaan, hän saattoi elää sielultansa\nsopusointuisesti ja kuolla kirkon helmassa varmana autuudestaan. Näin\npitkälle oli siis kansainvaelluksen barbaari kirkon koulussa\nlannistunut ja sivistynyt.\n\nSitten olemme tehneet selkoa siitä, kuinka tämä keskiajan-ihmisen\npuhdas, naivi hurskaus ilmeni ristiretkinä, jotka samalla tyydyttivät\nhänen yhä hehkuvaa taisteluhaluansa, ja kuinka hän suoritettuaan nämä\ntunsi uusien kokemusten johdosta vähitellen tulevansa toiseksi. Pari\nvuosisataa kestänyt aaltoilu idän ja lännen välillä ja sen aikana\ntapahtunut kulttuurimuodon luonnollinen vanhentuminen muutti\nkeskiajan-ihmisen psyken: naivi, innoittunut hurskaus rupesi\nväljähtymään, epäilys syntyi, katse alkoi laskeutua tuonpuoleisesta\nihanteesta maan päälle, omaan ympäristöön, askeesin sijaan tuli\nväkisinkin elämänhalu. Eheä sielullinen olotila alkoi särkyä siitä\nluonnollisesta syystä, ettei sen vaatimaa jännitystä voinut kukaan\nkovin pitkää aikaa kestää, ja että kehitys vaati muutosta päästäkseen\nvanhasta, sopimattomaksi käyneestä asusta uuteen. Näin särkyi maallikon\npsyke, näin myös itse kirkko, jonka historia muuttuu tultaessa\n1300-luvulle kertomukseksi sen alennustilasta. Näin putosi\nkeskiajan-ihmisen yltä se hurskaiden uskomuksien ja siveellisten\npidäkkeiden pakkopaita, joka oli hillinnyt hänen sisässään olevaa\nbarbaaria ja opettanut häntä kirjalle ja hyville tavoille.\nKuvaannollisesti sanoen hän nyt hengitti syvään, koetteli lihaksiansa,\ntunsi päässeensä kuin painajaisesta ja rupesi katselemaan uteliaasti\nympärilleen, kauniisti hymyilevään luontoon ja elämään.\n\nTähän muutokseen vaikuttivat suuresti myös taloudelliset seikat. Olemme\nhuomauttaneet, kuinka ristiretkien aikana Venetsia ja muut Italian\nkaupungit joutuivat idän ja lännen välittäjän asemaan, saaden haltuunsa\nEtelä-Euroopan kaupan ja rikastuen, ja kuinka pohjoiseen suuntautuvien\nkauppateiden varsille syntyi uusia välittäjäasemia, kaupunkeja. Näiden\nvaurastumiseen vaikutti lisäksi se, että niiden käsityöläiset\njärjestyivät lujiksi, oikeuksistaan tarkoin huoltapitäviksi\nammattikunniksi, joiden tuotanto oli välttämätön maaseudun\nyksinäiselle, köyhtyvälle ritarille, ja jotka osasivat ottaa siitä\nhyvän hinnan. Varakkaat, yhä lujempien muurien taa linnoittuvat\nkaupungit tulivat myös vähitellen, sitä mukaa kuin ritarit rappeutuivat\nja rupesivat ryöstelemään alaisiaan -- sen sijaan että olisivat\nsuojelleet heitä, kuten lääninherran vanhoihin velvollisuuksiin ja\nihanteisiin kuului -- paremmiksi turvapaikoiksi kuin linnat. Mutta\nelämän keskittyminen kaupunkeihin merkitsi sen vilkastumista myös\nhenkisessä suhteessa: kuta läheisempää ihmisten keskeinen seurustelu ja\nvuorovaikutus oli, sitä kiihkeämpää oli tiedonjano, sitä\nmonipuolisempaa kehittyminen kulttuuri-ihmiseksi. Tuloksena oli varakas\nporvari, jolla rikkautensa ansiosta oli herännyt elämän kauneuden ja\nnautintojen kaipuu: uusi, keskiajan askeettisena kautena tuntematon\npsyke.\n\n1300-luvulla voidaan todeta, että tällainen irtautuminen vanhasta ja\nlähteminen kohti uutta oli yleiseurooppalainen ilmiö. Mutta tällöin\nvapautui myös jotakin, jonka alistuminen kirkon siveellisiin\npidäkkeisiin oli ollut keskiajan-ihmiselle terveellistä, nimittäin tuo\nvanha, sittenkin yhä kesyttömänä ja intohimoisena pysynyt barbaari.\nToteamme pian tarkastelevamme ihmistä, jossa ristiriitaisella tavalla\nyhtyvät monenlaiset ominaisuudet: vuosisatojen kuluessa kirkon ja\nrunouden koulussa jonkin verran harjautunut ja hioutunut kirjallinen ja\ntaiteellinen maku sekä mieltymys niille aloille kuuluviin hengenelämän\nilmiöihin; heränneen elämänhalun suoma yksilön rajaton itsetunto ja\nhäikäilemätön käsitys voiman oikeudesta; tästä seurannut vallan,\nrikkauden ja nautintojen jano; siveellisten pidäkkeiden laukeamisen\njohdosta hallitsemaan päässyt moraalittomuus, joka oli usein niin\ntäydellinen, että omatunto näyttää vaienneen. Milanon tyrannien,\nVisoontien, vaiheet ovat kautta koko 1300-luvun loppumatonta taistelua\nja rikollista vehkeilyä, väkivaltaa, vääryyttä ja rikoksia, mutta ne\nkertovat samalla kirjallisuuden ja taiteen harrastuksesta, runouden ja\ntieteen suojelemisesta. Talonpoikaissukuinen condottieri Francesco\nSforza (1401-1466), Viscontien vävy ja seuraaja Milanon herttuana,\nhäikäilemätön onnensoturi, suosi hovissaan italialaisia ja\nkreikkalaisia oppineita. Hänen sukunsa tuli kuuluisaksi etevyydestään,\ntaiteenrakkaudestaan ja rikollisuudestaan. Samanlaisista\nominaisuuksista ja pyrkimyksistä kertoo melkein poikkeuksetta kaikkien\nItalian kaupunkivaltioiden tyrannien historia: voimakkaat yksilöt\ntaistelevat vallasta, rikkaudesta ja kunniasta, välillä nauttien\nhienostuneesta hengen ja elämän taiteesta, joka ikäänkuin\npuolueettomana ja kylmänä kultaa heidän tekonsa. Jumalainen komedia\nsisältää runsaasti esimerkkejä siitä, minkälaisena tämä uusi psyke\nilmeni Firenzen tasavaltaisissa, porvarillisissa oloissa: sielläkin\nolivat taistelemassa samat hyveet, paheet ja kunnianhimoiset\npyrkimykset. Boccaccion Decamerone antaa laajan kuvan eri\nyhteiskuntakerroksista, jotka kaikki olivat vapautuneet siveellisistä\npidäkkeistä. Italian kaupunkivaltioiden historia muistuttaa monessa\nkohdassa Kreikan vastaavista vaiheista: molemmissa nousee näkyviin\ntyrannin voimakas hahmo, jolle annetaan paljon anteeksi sekä pakosta\nettä hänen neroutensa ja taiteenrakkautensa vuoksi. Valtarenessanssin\nyhteydessä kuvaamme tarkemmin joitakin tällaisia tyrannien\nkulttuurihoveja.\n\nTämä uuden psyken syntyminen oli kuten sanottu yleiseurooppalainen,\nmutta täsmällisissä, tietoisissa pyrkimyksissään silti kuitenkin\nharvoihin, aikansa edelle rientäneisiin yksilöihin rajoittuva ilmiö.\nSuuret joukot jatkoivat elämäänsä keskiajan hengessä, tärähtäen\nliikkeelle korkeintaan heihin suoranaisesti koskevien seikkojen,\nsotien, nälänhädän ja ruton, johdosta. Niin korkealla tasolla oleva\npsyke kuin Dante eli vielä keskiajan lumouksen vallassa. Niinpä tämä\nherääminen uuden ajan tuntoon tapahtui vähitellen ja hitaasti, kuin\nolisi keskiajan puusta pudonnut silloin tällöin kypsä, kannastaan\nirtautunut hedelmä, niin itsetiedottomasti ja eri maissa eri tavalla,\nettä oma aika tuskin huomasi mitään muutosta tapahtuvan. Ei ole\nihmettelemistä, vaikka se ei ymmärtänytkään, että aatelistoa vastaan\ntaisteleva, porvaristoon liittynyt hallitsija, rikkaan kaupungin\ntaitava, häikäilemätön, runoutta harrastava, maalareita suosiva\ntyranni, ja hänen hovissaan oleskeleva oppinut latinan taitaja ja\nhallitsijaan kohdistuvien ylistysrunojen sepittäjä olivat kukin omalla\ntavallaan niiden pohjavirtausten edustajia, jotka aikanaan tulivat\naikaansaamaan keskiajan muuttumisen uudeksi ajaksi. Historian valossa\nvasta olemme oppineet ymmärtämään heidän merkityksensä näin suureksi.\n\n\n2\n\nAjatellessaan menneisyyttä keskiajan-ihminen muisti askeettisten\nihanteidensa johtamana etupäässä kristinuskon alkuaikoja, pyhimyksiä ja\nmarttyyreja. Herättyään yksilölliseen voiman- ja elämännautintojen\ntuntoon hän rupesi, kuten olemme Dantesta puhuessamme huomauttaneet,\nkatsomaan kauemmaksi: roomalaiseen menneisyyteen. Historiallisista\nsyistä tämä oli aluksi italialainen ilmiö. Roomalaisen keisarikunnan\naate, jonka pääsisällyksenä Danten mielikuvituksessa oli yhtynyt\nItalia, alkoi kuvastella romanttisena sekä tyrannin että\noppineen, vieläpä porvarin mielessä, johtaen heidät ajattelemaan\nantiikkia. Jokainen heistä sai täten ravintoa mielihaluilleen:\ntyranni mahtavuudenkaipuulleen, oppinut latinalleen, porvari\nkansalaisarvolleen. Ja kun oppinut, herättyään keskiajan näkyjen\nlumoista, alkoi avoimin silmin lukea latinalaisia kirjailijoita, niistä\nkirkastui hänelle uusi maailma, täynnä askeesin vastakohtaa,\nelämänkauneuden ylistystä. Vapautuneena hän nyt rupesi innokkaasti\nkaivautumaan tuohon menneeseen aikakauteen, saattaakseen sieltä\nilmoille mahdollisesti uusia yhä kauniimpia aarteita.\n\nTiedämme, että latina oli kautta koko keskiajan kirkon, tieteen ja\ndiplomatian, huomattavassa määrässä myös runouden kieli. Varsinkin\nItaliassa se kauan puolusti asemaansa, sitkeästi pysytellen mm.\nkaupunkien hallinnon kielenä. Epäilemättä on sanottava, että se oli\nkaikkine lisineen, uusine sanoineen ja muotoineen kehittymässä oleva\nelävä kieli, josta suotuisissa olosuhteissa olisi voinut tulla Euroopan\nsivistyksen yhteinen yleisväline. Samoin tiedämme, etteivät roomalaiset\nkirjailijat suinkaan olleet tuntemattomia keskiaikana, vaan päinvastoin\nmelkoisessa määrässä tunnettuja. Ne löydöt, joita alkaneen innostuksen\njohdosta pian tehtiin, eivät sanottavasti lisänneet niitä nimiä,\njotka tapaamme Beda Venerabiliin tai Vincentius Bellovacensiin\ntietoteoksista. Puutteellisuus ilmeni enemmänkin siinä tavassa, millä\nniihin suhtauduttiin: niiden henkeä ei ymmärretty, niiden siveelliset\nja kauneusarvot pysyivät suljettuina, koko niiden takana olevan\nmaailman peitti kirkon tuomitseva, pakanallisuutta pelkäävä ja\nsiitä varoittava ilme. Nyt tämä suhde muuttui välittömäksi,\nennakkoluulottomaksi syventymiseksi, jonka seurauksena oli, että\nantiikin vanhat jumalat rupesivat nousemaan ylös niistä haudoista,\njoihin kristillinen fanatismi ja barbaarien tylsä raakuus olivat tuhat\nvuotta aikaisemmin ne syösseet.\n\nKaikki tämä tapahtui pitkän aikakauden kuluessa, jota on totuttu\nsanomaan _renessanssiksi_. Nimitys johtuu ranskankielen sanasta\nrenaissance, joka merkitsee \"uudestisyntymistä\", \"elpymistä\";\nitalialainen muoto on rinascimento. Sitä käytetään suppeammassa\ntarkoituksessa sen antiikin elpymisen nimenä, joka alkoi Italiassa\nDanten jälkeen etupäässä Petrarcan toiminnan seurauksena, ja\nlaajemmassa ilmaisemaan sitä yleistä vapautumista keskiajan\nkäsityksistä ja siirtymistä uuteen aikaan, jonka saattaa todeta\nlänsimaissa tapahtuvan n. 1300-luvulta alkaen. Tässä teoksessa sitä\nkäytetään viimemainitussa merkityksessä; siihen sisältyvää antiikin\nkirjallisuuden harrastusta sanomme humanismiksi, jolla tarkoitetaan\nihmisen ja elämän tutkimista sellaisina kuin ne ilmenevät antiikin\nkirjallisuudesta (litterae humaniores); tämä näet käsitettiin etupäässä\nihmistä ja tämänpuoleista elämää esittäväksi, keskiajan vastakohdaksi,\njonka huomio päinvastoin oli kohdistunut tuonpuoleisiin asioihin.\nAikaan nähden Italian renessanssi jakautuu seuraavasti: alkukauteen eli\n_varhaisrenessanssiin_, joka alkaa n. 1300-luvun ensi puoliskolta ja\nulottuu n. 1470 saakka; sen jälkeen koittavaan _valtarenessanssiin_\njoka kestää suunnilleen \"Rooman hävitykseen\" (il Sacco di Roma) eli\n1527:ään saakka; ja _myöhäisrenessanssiin_, joka ulottuu 1500-luvun\nloppuun. Nämä kaudet heijastuvat, kuten tulemme näkemään, eri tavalla\nja aikoina eri kansojen kulttuurista. Kun varhaisrenessanssi\nkokonaisuudessaan sisältyy keskiaikaan, ollen kuin elinvoimainen vesa\nvanhenevassa puussa, on asiallista käsitellä se sen yhteydessä,\nikäänkuin entisyyden tuloksena ja samalla siltana uuteen aikaan.\n\nEsimerkkinä siitä, kuinka Italiassa 1300-luvun alussa unelmoiva\nmieli oli kohdistanut ihailunsa muinaiseen Roomaan, jonka mukaan\noman ajan Italia piti uudistettaman, mainittakoon _Cola di Rienzi_\n(n. 1313-1354), \"tekojen runoilija\", fantastinen \"kansantribuuni\". Tämä\nroomalaisen ravintoloitsijan poika oli syventynyt kotikaupunkinsa\nmuinaiseen mahtavuuteen, historioitsijoihin, puhujiin ja runoilijoihin,\nja alkoi haaveilla Rooman tasavallan aikaisen kansanvaltaisen mahdin ja\nloiston palauttamisesta. Tunnettua on, kuinka hänen intomielinen\nihanteellisuutensa hurmasi rahvaan ja yllätti ylimykset, ja kuinka hän\nlopuksi sortui aatteensa mahdottomuuteen, omiin vikoihinsa ja\nvastustajainsa valtaan ja viekkauteen. Hän kuten sanottu runoili vain\nteoin, mutta hänestä itsestä tuli sanallisten runojen, draamojen ja\nromaanien sankari, jolle jo Petrarca omisti kauniin oodin nimeltä Jalo\nhenki (Spirito gentil).\n\n\n3\n\nOlemme nähneet, että Dante oli eräissä suhteissa myös uuden ajan mies:\nhän haaveili ehyestä, voimakkaasta Italiasta ja loi kirjakielen\nyleisessä, pysyvässä merkityksessä. Hän oli humanisti sikäli, että hän\nkirjoitti pari teostansa ja ekloginsa latinaksi, olematta kuitenkaan\ntäysin perillä hyvästä kielestä, aiheutti valtakunnallisilla\ncaesarunelmillaan antiikin Roomaan ja sen kirjallisuuteen kohdistuvan\nihailun laajenemista ja syventymistä. Useita humanisteja, sekä vanhan\nlatinan harrastajia että keskiajan elävän latinan runoseppoja, eli\nItaliassa hänen aikanaan, huomattavimpana _Albertino Mussato_\n(1261-1330), Paduan neuvosherra, joka sepitti kuulun ja pelätyn\ntyrannin, Ezzelino da Romanon, vaiheista murhenäytelmän nimeltä\nEccerinis. Siinä ei ole draamallisuutta, mutta sen voimakas paatos ja\nkiihkeä isänmaanrakkaus tekivät vaikutuksen, niin että padualaiset\ninnostuneina seppelöivät 1314 tekijän runoilijaksi, siten uudistaen\njuhlamenon, joka oli ollut unohduksissa Rooman keisariajalta alkaen.\nHistorialliselta kannalta on huomattava, että Eccerinis on sepitetty\nSenecan tyyliin: kysymys on pöyristyttävistä julmuuksista, joista\nsanansaattaja kertoo, ja liioitellusta paatoksesta. Näytelmässä on myös\nkuoro.\n\nMussato ansaitsee maininnan vain erikoisitalialaisena ajanmerkkinä,\njohon kehityksen kulkua tutkivien historioitsijain huomio on kiintynyt.\nKirjallishistoriallisten yleisnimien sarjaan sen sijaan kuuluu\n_Francesco Petrarca_ (1304-1374), omintakeinen persoonallisuus,\nsuuressa määrässä keskiajasta irtautunut tunteellinen yksilö,\nhumanisti, \"Italian suurin lyyrikko\", jonka äänen sointu on kaikunut\nvielä myöhäisinä vuosisatoina kaukaisissa maissa saakka.\n\n_Francesco Petrarca_ oli sen notaari Ser Petraccon poika, joka\ntuomittiin poissaolevana samalla kertaa kuin Dante (tammik. 27 p. 1302),\nsyntynyt maanpakolaisena. Arezzon kaupungissa heinäk. 20 p.\n1304. Seuraavana vuonna äiti muutti Firenzen lähellä olevaan Incisan\nkylään, jossa Petrarca kasvoi 8-vuotiaaksi saakka, oppien siellä\npuhtaan toscanalaisen kansankielen. 1313 tapaamme Ser Petraccon\nperheineen Avignonista, josta oli tullut paavin muutettua sinne 1303\nvilkas kulttuurikeskus, ja jossa herkimpiä kehitysvuosiaan elävä\nnuorukainen oli saava pysyviä, voi sanoa kosmopoliittisia vaikutelmia.\nLäheisyydessä olevassa Carpentras'n kaupungissa piti eräs vanha\nConvennole niminen oppinut, Rooman muinaisuuden ihailija, koulua, jota\nPetrarca kävi vv. 1315-1319. Tämän jälkeen hän opiskeli Montpellier'n\nja Bolognan yliopistoissa lakimieheksi, kunnes nämä haluttomasti\nharjoitetut opinnot keskeytyivät isän kuoleman johdosta 1326, jolloin\nPetrarca -- hän oli sointuvaisuussyistä ruvennut kirjoittamaan nimensä\nnäin -- palasi Avignoniin. Täällä hän nyt toimeentulosyistä meni\nhengelliseen säätyyn ja antautui mieliharrastuksiinsa, latinan\nlukemiseen ja runoilemiseen. Hänen tärkein isänperintönsä oli\nVergiliuksen ja Ciceron käsikirjoitus, ehkä sama, jonka isä oli\npoikansa pyynnöistä heltyneenä siepannut pois tulesta, yritettyään\npolttaa sen ja muita runouden oppikirjoja, koska ne houkuttelivat hänen\npoikaansa harhaan lakimiehen varmalta uralta. Huhtik. 6 p. 1327\n(\"pitkänäperjantaina\", kuten hän itse ilmoittaa, mikä on saattanut\ntutkijat ymmälle, sillä pitkäperjantai oli tuona vuonna huhtik. 10 p.\n-- juutalaisten ajanlaskun mukaan tosin 6. päivä --) hän näki St.\nClaran kirkossa ensi kerran Lauran, sonettiensa ihannoidun kohteen,\nmutta kuka tämä henkilö todellisuudessa oli, siitä ei ole saatu täyttä\nvarmuutta. Todennäköistä on, että Laura oli tietty, luultavasti\navioliitossa oleva nainen, jonka ystävä- ja ihailijapiiriin Petrarca\nkuului, ajan tavan mukaan tehden hänet runoutensa kuningattareksi, jota\najatellen sai sopivan tilaisuuden eritellä sekä todellisia että\nteoreettisia lemmentunteitaan. Petrarca oleskeli Avignonissa 1333:een\nsaakka, vakaannuttaen taloudellisen asemansa erinäisillä nimellisillä\ntoimilla, opiskellen, aloittaen laajan kirjeenvaihdon ystäviensä kanssa\nja sepittäen Lauran kunniaksi runoja. Viimemainittuna vuonna hän teki\nmatkan Parisiin, Gentiin, Lüttichiin ja Kölniin, tutustuen oppineisiin\nmiehiin ja hankkien tai jäljentäen klassillisia käsikirjoituksia.\nAvignoniin palattuaan hän joutui jonkin verran ottamaan osaa\npoliittisiin asioihin, teki matkan Roomaan, jonka raunioitunut\nmahtavuus vaikutti häneen syvästi, ja asettui 1337 Avignonin lähellä\nolevaan jylhänkauniiseen Vauclusen vuorilaaksoon. Täällä hän aidon\nromantikon tapaan virkistäytyi luonnon yksinäisellä, villillä\nkauneudella, kiipeillen vuorilla ja seuraillen Sorgue-joen\nlähteitä, sepitti sonetteja Lauralle ja aloitteli laajaa eepillistä\nAfrica-nimistä runoelmaa. Täällä hän suunnitteli myös useita tärkeitä\nproosatutkielmiansa ja ylläpiti kirjeenvaihtoansa. Kun African\nensimmäiset jäljennökset tulivat n. 1339 tunnetuksi, totesivat\naikalaiset ihastuneina, että hän ansaitsi runoilijan laakeriseppeleen.\nSellainen annettiinkin hänelle juhlallisesti 1341 Roomassa,\nCapitoliumilla, kun hän ensin oli suorittanut Napolissa, runoutta\nrakastavan kuningas Robert Anjoulaisen kuulustelemana, \"runoilijan\ntutkinnon\". Voisi sanoa, että renessanssi silloin julistettiin\nvirallisesti alkaneeksi.\n\nPetrarcan laaja kirjeenvaihto, runous ja nyt tapahtunut seppelöinti\ntekivät hänet kuuluisaksi kaikissa kulttuurin keskuspaikoissa. Hänestä\ntuli ruhtinaiden hieno tuttava ja diplomaatti. Vuodesta 1341 hänen\ntoiseksi päämajakseen tuli Parma, jonka uusi tyranni Azzo di Correggio\noli hänen ystävänsä. Vuosista 1341-1347 mainittakoon vain, että hän oli\n1343 paavin lähettiläänä Napolissa, jossa luultavasti ensi kerran\ntutustui Boccaccioon, ja että hän 1345 löysi Veronasta Ciceron\nPerhekirjeet (Epistulae ad familiares). Innostuneena hän kannatti Cola\ndi Rienzin 1347 toimeenpanemaa vallankumousta. Kun Laura kuoli huhtik.\n6 p. 1348 ruttoon (kuten Petrarca itse merkitsi Vergiliukseensa) ja kun\nhäntä seurasivat pian monet ystävät ja kirjeenvaihtotoverit, aiheutti\ntästä koitunut murhe ja yksinäisyyden tunne runoilijan sielunelämässä\nkäänteen: hän alkoi miettiä luopumista maailmasta; hänen Lauran\nkuoleman johdosta sepittämänsä sonetit ovat vakavahenkisiä ja hänen\ntämänjälkeiset proosakirjoituksensa syvämietteisiä. Samalla kuitenkin\nmaailma houkutteli häntä vahvasti: Mantuan Gonzagat, Paduan Carrarat,\nFerraran Estet, Riminin Malatestat ja Milanon Viscontit pyytelivät\nkilvan häntä saapumaan heidän hovinsa kaunistukseksi, olematta\nollenkaan muistavinaan, että tämä kuuluisa mies oikeastaan oli, mikäli\nhänen puheistaan ja runoistaan voi päättää, kansanvallan ystävä ja\ntyrannien vannoutunut vihollinen. Mutta he olivat ehkä huomanneet,\nettei Petrarcan tätä aatteellispoliittista puolta tarvinnut ottaa sen\nvakavammalta kannalta kuin hän itsekään: sehän ei näet ollenkaan\nestänyt häntä käyttämästä hyväkseen heidän, tyrannien, pöytää, ei\nsittenkään, vaikka kirjeenvaihtotoverit hienosti huomauttivat tästä\nhänen elämänsä ja aatteidensa ristiriidasta.\n\nMennessään Roomaan riemujuhlaan 1350 ja palatessaan sieltä Petrarca\nmatkusti Firenzen kautta, jossa nyt ystävystyi Boccaccion kanssa.\nKaikki muut Petrarcan ystävät, sekä ne, joiden kanssa hän seurusteli,\nettä ne, joille hän kirjoitti, ovat jääneet hänen oman olemuksensa\nvarjoon, taustaksi, josta hän itse heijastuu, -- vain Boccaccio,\nhänen ihailijansa ja palvojansa tosin, mutta silti itsenäinen\npersoonallisuus, astuu selväpiirteisenä hänen rinnalleen ajan toiseksi\nmerkkihenkilöksi. Firenze tarjosi Boccaccion kautta 1351 maanpakolaisen\npojalle yliopistonsa rehtorin virkaa, palauttaen hänen isänsä\nomaisuuden ja hänen kansalaisoikeutensa, mutta Petrarca kieltäytyi\nkohteliaasti, pitäen vapauttansa ja riippumattomuuttansa suuremmassa\narvossa. 1353 hän muutti Vauclusesta lopullisesti Italiaan, oleskeli\nViscontien hovissa Milanossa ja suoritti heille diplomaattisia\ntehtäviä, mm. keisari Kaarlo IV:n luona Prahassa 1356, jossa\nsai palatsikreivin arvon. Paria vuotta aikaisemmin hän oli\nghibelliniläisten unelmien vallassa kohdistanut Kaarle IV:een suuria\ntoiveita, kun tämä kruunattiin Rooman keisariksi, mutta oli tavattuaan\nhänet huomannut pettyneensä. Näitä haaveita Viscontit antoivat hänen\nrauhassa hautoa. 1360 hän suoritti diplomaattisia tehtäviä Parisissa.\n1362 Petrarca muutti takaisin Paduaan, josta ei enää lähtenyt muuten\nkuin pienemmille matkoille. Käydessään samana vuonna Venetsiassa, jolle\nlahjoitti kirjastonsa, hän sai sinne seurakseen häntä tervehtimään\ntulleen Boccaccion. Tämän mukana oli Kalabrian kreikkalainen Leonzio\nPilato, joka oli ollut kolmisen vuotta kreikan opettajana Firenzen\nyliopistossa, Studiossa, ja johon Petrarca oli tutustunut jo\naikaisemmin Paduassa. Hänet Petrarca nyt toimitti -- päästäkseen\nhänestä -- Konstantinopoliin ostamaan klassillisia käsikirjoituksia.\nMies kuitenkin kyllästyi puuhaan ja lähti takaisin Venetsiaan,\nvälittämättä siitä, että Petrarca kieltäytyi ottamasta häntä enää\npuheilleen. Mutta kohtalo vapautti ystävykset tästä miehestä, joka\nnäyttää olleen kiusallinen huolimatta siitä erikoisuudesta, että oli\nlänsimaiden ensimmäinen kreikankielen professori: salama iski hänet\nkuoliaaksi laivassa, Adrianmeren suussa (1366). Boccaccion toimesta\nPilato oli kääntänyt huonoksi latinan proosaksi Iliaan ja Odysseian ja\ntämä oli ainoa lähde, josta Petrarca tunsi mainittuja runoelmia.\nPetrarcan haaveena oli nuoruudesta saakka ollut kreikan oppiminen ja\nhän oli saanut tätä varten hankituksi Iliaan ja Odysseian\nkäsikirjoituksen, jota oli ruvennut lukemaan erään Avignonissa asuneen\nBarlaamo nimisen kalabrialaisen munkin avulla (kreikan taito eli\nsitkeänä Etelä-Italiassa), ja Platonin kirjoituksia, mutta nämä opinnot\nkeskeytyivät munkin matkustaessa pois, niin että Petrarcan taito\nrajoittui vain alkeisiin. 1369 hän muutti pieneen Arquan kylään, jossa\nkuoli kirjojensa ääreen heinäk. 18 p. 1374. Hänellä oli vaimo ja kaksi\nlasta, jotka paavi myöhemmin julisti laillisiksi perillisiksi.\n\n\n4\n\nPetrarcan persoonallisuus oli kehittynyt irrallaan isänmaasta,\nFirenzestä, ja siis samalla niiden puoluerajoitusten ulkopuolella,\njotka löivät luonteisiin väkisinkin yksipuolisen leiman. Lisäksi tämä\nkoditon maanpakolainen oli kasvanut irrallaan vielä suuremmasta ja\nmahtavammasta tekijästä, keskiajasta, sen kautta että oli Avignonissa\nkuin polttopisteessä nähnyt sen koko turmeltuneisuuden ja mataluuden,\nja oppinut katsomaan siihen ulkopuolelta, puolueettomasta pisteestä.\nTämä puolueeton piste, josta hänen olemuksensa oli löytänyt lujan\njalansijan, oli roomalainen kirjallisuus ja antiikin ihanteet. Niiden\navulla hän kykeni enemmän kuin muut nousemaan aikansa yläpuolelle ja\nkohauttamaan olkapäitään sen ahtaalle tietämättömyydelle ja\nvalistumattomuudelle. Lisäksi hänen levoton ja vaihteleva\nmaanpakolaiselämänsä opetti hänet ajattelemaan suurempaa, laajempaa\nisänmaata kuin vain sen yhtä kaupunkia, ja niin kuvastui hänen\nsieluunsa Italia, kokonainen maa ja kansa, jonka loistavaa historiaa\nhän ihaili. Mutta kun ihminen pääsee tällaisen sekä nykyisyyteen että\nmenneisyyteen ulottuvan näkemyksen kannalle, hänessä syntyy tunne, jota\nsanomme isänmaanrakkaudeksi. Dante edusti sitä myös, mutta hänen\nsydämessään oli ehkä sittenkin Firenze liiaksi etualalla, melkein\nsamastettuna Italian kanssa; Petrarcalla ei ollut mitään Firenzeä, vaan\nennen kaikkea Italia, jota hän palavasti tervehti katsoessaan sitä 1353\nMont Genèvren solasta:\n\n    Terve, oi Luojani lemmitty maa, kotiseutuni kallis!\n    Suojassa sun minä nyt elonpäiväni loppuhun vietän.\n    Mantua rahtunen suo, koti antaos kulkijan kuolla,\n    konsa jo vaipuva on unen viimeisen valtahan koito.\n    Riemuiten rinteeltä vuoren mä nään sinut, armahin maani,\n    pilvien tienoilta tullen jo lempeän tuulesi tunnen,\n    lauhana otsallain käden ystävän lailla mi leikkii.\n    Maani ma nään, isänmaalleni uljaalle lausun mä: terve!\n    Terve, oi armahin maa, sinä äideistä kaikista kaunein!\n\nRanskan sankarilauluista olemme aikaisemmin tavanneet gloire-välkettä,\nritarillista, uhrautuvaa tunnelmaa \"suloista Ranskaa\" kohtaan. Se on\nkuitenkin enemmän ritarin yleistä aatteellisuutta saraseenien\nahdistaman naisihanteen puolesta kuin yksilöllistä isänmaanrakkautta\nPetrarcan sanojen merkityksessä. Farinata degli Uberti rakasti Firenzeä\nyli kaiken, osoittaen kiihkeätä kotiseututunnetta. Walther von der\nVogelweide edustaa kieltämättä tietoisesti ja voimakkaasti\nsaksalaista isänmaanrakkautta. Ottaen nyt huomioon sen lämpimän,\njalon patrioottisen tunteen, joka hengähtää mm. Petrarcan\n16:nnesta canzonista (Italia mia), voidaan todeta, että hän oli\nisänmaanrakkaudessaan aikansa edellä oleva, uudenaikaisesti tunteva,\nharvinaisen korkealle aatteelliselle tasolle kohonnut yksilö.\n\nPetrarcan muukin tunne-elämä oli yksilöllistä ja erikoista.\nKuten Lucretius tai 1700-luvun heräävät romantikot hän nautti\nyksinäisyydestä, maisemien sekä jylhästä, romanttisesta, että\nidyllisestä kauneudesta, luonnosta, josta hän kernaasti otti\nvertauksia, tehden sen tuoreesti ja vaikuttavasti. Hänen itsetuntonsa\noli voimakas, kunnianhimonsa kiihkeä, omakeskeisyytensä kaikkialla\nnäkyvä. Vertaamalla häntä Danteen toteamme hänen luonteensa heikkoudet:\nsiinä ei ollut syvyyttä, ja yleinen maailmanviisaus sai sen mukautumaan\nsiihen, jota se ei pohjaltaan hyväksynyt. Voimme sanoa, että Petrarca\nviljeli ja hoiti omaa persoonallisuuttaan huolella ja tavalla, jota voi\npitää taiteena ja joka erottaa hänet aikansa taustasta ja ympäristöstä\nsiinäkin suhteessa uudenaikaiseksi yksilöksi.\n\nPaitsi elämäntavoissaan, suhteissaan ihmisiin ja valtiollisissa\ntoimissaan Petrarca ilmaisi tämän persoonallisuutensa humanistisissa\nharrastuksissaan ja kirjallisessa tuotannossaan. Ensinmainitulla alalla\nhänellä on perustajan asema: uupumattoman ahkerasti hän kokoili kirjoja\nja muinaisesineitä, valaisten niiden merkitystä ja koettaen herättää\nantiikin ihailua. Roomalaiset kirjailijat olivat hänelle eläviä\nihmisiä, joille hän sepitti oppineita kirjeitä. Hänen mielestään\nrunoilija oli opettaja, jonka tuli herkeämättä kasvattaa itseään\nvapaaksi, intohimottomaksi, valistuneeksi yksilöksi, ja uskollisesti\ntoteuttaa tätä persoonallisuuttansa. Tämän päämäärän saavuttamiseksi\noli tutkittava antiikin kirjailijoita, Raamattua ja kirkkoisien\nkirjoituksia, joiss Petrarca ei huomannut mitään ristiriitaista. Hänen\nmaailmakäsityksensä oli kristillinen -- olihan Augustinus hänen\nmielikirjailijansa -- ja kirkko hänen mielestään piti parhaiten huolta\ntuonpuoleisesta elämästä; mutta tämänpuoleista olotilaa, älyn ja\ntapojen sivistämistä varten tarvittiin antiikin koulua. Kirkon\nkuuliaisena lapsena Petrarca ei voinut hyväksyä padualaisten\naverroelaisuutta (I, 171), joka oli hänen mielestään epähurskaasti\naineellista, ja joutui täten vastustamaan Aristotelesta. Ciceron ja\nAugustinuksen kirjoituksista hän oli saanut hämärän käsityksen Platonin\nideaopista, joka muutenkin, kuten tiedämme, oli Italian runoilijoille\njonkin verran tuttu, ja hänet hän nyt asetti Aristotelesta vastaan.\nKäytännössä kävi niin, että humanistien pääfilosofiksi tuli Cicero.\nSkolastiikkaa Petrarca ei liioin hyväksynyt, oivaltaen, ettei se ollut\ntodellista tiedettä. Yliopistojen oppiarvoja hän vähäksyi, samoin kuin\nlääketiedettä, joka oli vain tylsää Hippokrateen jäljittelyä;\nlakitieteen sanasto oli Ciceron puheisiin verrattuna hänen mielestään\nbarbaarista. Kaiken tämän vastapainoksi hän asetti yleisoppineen,\ntotuutta etsivän viisaan, joka ei kuuluisi mihinkään ryhmään eikä\nlahkoon, vaan olisi samalla kertaa historioitsija, filosofi, teologi ja\nrunoilija, joka noudattaisi tervettä, luonnonmukaista elämäntapaa\nluottaen Jumalaan eikä Hippokrateen taitamattomiin seuraajiin, joka\nolisi vapaa, mahdollisuuksistaan ja päämääristään tietoinen ihminen,\nlyhyesti sanottuna: juuri sellainen kuin hän itse. Tällainen oli\nPetrarcan humanistinen ihanne.\n\nNäitä humanistisia ja filosofisia ajatuksiaan, historiallisia\nmielikuviaan ja käsityksiään Petrarca selvitteli seuraavissa\nlatinankielisissä teoksissa: 1342 valmistunut Africa niminen\nkuusimitta-eepos kertoo Scipio Africanus Maiorista ja sisältää\nasiantuntijain lausuntojen mukaan toisin paikoin (IV:ssä kirjassa)\nrunollisia kauneuksia. Carmen Bucolicum (12 eklogia) on Vergiliuksen\njäljittelyä, vertauskuvallista runoutta, nykyaikana suureksi osaksi\nkäsittämätöntä, huolimatta Petrarcan omista selityksistä.\nRunomitalliset kirjeet (Epistolae metricae), yhteensä 77, ovat\nHoratiuksen jäljittelyä ja sisältävät kuvauksia kirjoittajan elämästä,\nviehkeitä luonnonkuvia ja siveydenopetuksia. Keskiaikaisia ovat\nsävyltään tutkielmat Maailman halveksimisesta (De contemptu mundi,\n1342), Yksinäisestä elämästä (De vita solitaria, 1346-1356),\nUskovaisten levosta (De otio religiosorum) ja Kummankin onnen\nparannuskeinoista (De remediis utriusque fortunae, 1358-1366).\nEnsinmainittu kuuluu Augustinuksen Tunnustuksien sarjaan, olematta\nkuitenkaan yhtä vilpitön kuin se. Totuuden edessä siinä Petrarca\nkeskustelee Augustinuksen kanssa kolme päivää: Augustinus edustaa\nkristillistä maailmankatsomusta, syyttäen Petrarcaa kunnianhimosta ja\nmaallisesta rakkaudesta, ja osoittaen hänen pyrkimystensä turhuuden, ja\nPetrarca vääntelehtii hänen iskuistansa, mutta puolustautuu, voimatta\nluopua yksilöllisyydestään. Toiseksi ja kolmanneksi mainitut sisältävät\ninnostuneita, runollisia kuvauksia maaseudun ihanuudesta, asetettuna\ntunkkaisen kaupunkielämän vastakohdaksi; niistä tuli tässä\nsuhteessa renessanssin paljon viljelemän luonnonidyllin aloittajia.\nViimeksimainittu on Boëthiuksen kirjan mukainen mietelmä onnen ja\nonnettomuuden vaihteluista. Historiallisista tutkielmista mainittakoon\nNeljä kirjaa muistettavista asioista (Rerum memorandarum libri IV),\njoka sisältää siveellisiä ja filosofisia mietteitä ja esittää niiden\nvalaisemiseksi historiallisia tapahtumia, kaskuja ja legendamaisia\nkertomuksia, ja Kuuluisista miehistä (De viris illustribus), joka\nsisältää 31 elämäkertaa Romuluksesta Caesariin saakka. Välejänsä Paduan\naverroelaisten filosofien ja Avignonin typerien lääkärien kanssa\nPetrarca selvitteli lentokirjoissaan: Puolustus erään nimettömän\ngallialaisen parjausta vastaan (Contra cuiusdam anonymi Galli calumnias\napologia); Moitekirjat erästä lääkäriä vastaan (Contra medicum quendam\ninvectivarum libri); ja Omasta ja muiden tietämättömyydestä (De sui\nipsius et multorum ignorantia). Lopuksi on mainittava Petrarcan\n_kirjeet_, hänen koko elämänsä kestänyt suurtyö: (1) _tutuista\nasioista_ (Epistolae rerum familiarium), (2) _vanhuutta koskevista_\n(Rerum senilium), (3) _sekalaisista_ (Rerum variarum), ja (4) _ilman\naihetta_ (Sine titulo). Kirje jälkeentulevaisille (Epistola ad\nposteros), joka jäi katkelmaksi, on kuvaus omasta elämästä. Kysymys on\nCiceron mallin mukaisesta kirjallisuuden lajista, josta kuvastuu\nPetrarcan oma persoonallisuus paljoa enemmän kuin huolenpito\nvastaanottajista; ne ovat keskiajalla ensimmäiset laatuaan ja\nalunpitäen sepitetyt julkisuutta varten. Sine titulo-kirjeet sisältävät\nterävää satiiria paavin hovia vastaan. Asiantuntijat ovat sitä mieltä,\nettei Petrarcan latina ollut vapautunut keskiaikaisuuksista, että hän\noli muodostanut sitä liiaksi Senecan ja Augustinuksen tyyliin,\njaksamatta omistaa Ciceron sanonnan puhtautta, niin paljon kuin tätä\nihailikin.\n\n\n5\n\nPetrarca itse arvosteli korkeimmalle työnsä latinankielisenä\nkirjailijana, mutta jälkimaailma on toista mieltä: hänen maineensa ja\nelämänsä kuolemattomana runoilijana perustuu yksinomaan hänen\nitaliankielisiin runoihinsa, Canzoniere-kokoelmaan, joka sisältää\nsonetit Lauralle (Rime in Vita e Morte di Madonna Laura), yhteensä 316,\nja joukon canzoneja, ballatoja ja sestinejä, ja I Trionfi-runoihin.\nSoneteista on sanottava, että niissä mitä hiotuin ja puhtain kieli --\nniin täydellinen ja uudenaikainen, että nykyajan italialainen voi sitä\nesteettömästi lukea -- pakotta mukautuu sonetin kaavaan (s. 295) ja\ntämän kanssa yhdessä sirona, hienosti sointuvana mietelmähelähdyksenä\nilmaisee runoilijan tunneaallon. Näin Petrarca esittelee lempeänsä,\nesim. ylistäen itseään onnelliseksi, kun rakkaus Lauraan ylentää hänen\nsielunsa korkeimman hyvän puoleen; kuvaten järkyttäviä tunteitansa, kun\non kerran päättänyt erota ihanteestaan; hakien kaikkialta henkilöä,\njonka piirteet muistuttaisivat Laurasta; tunnustaen erehdyksensä ja\nkehoittaen itseään kuuntelemaan Jumalan ääntä; riemuiten sen johdosta,\nettä Laura on suonut hänelle ystävällisen ja hellän tervehdyksen;\nhuokaillen aina Lauralle, oli hän missä hyvänsä; ja toivoen sen hetken\nlähestyvän, jolloin autuas Laura kutsuisi hänet luoksensa (n:o 304):\n\n    Mun on kuin kuulisin mä kellon soiton,\n    kuin kutsuis Hän mun taivaan autuuteen;\n    jo tunnenkin mä ruumiin rauenneen,\n    siit' tuska kaihon katkeran vei voiton.\n\n    Jo tumman tuonen näen, hetken koiton,\n    mi painaa elon murheen unheeseen.\n    Oi, tietäisinpä tunnin tarkalleen,\n    mi vihdoin lopettavi matkan loiton.\n\n    Oi onnen hetki, mullasta kun maan\n    saan vapahana nousta, ylös kiitää,\n    kun kahlehensa heittää Luojan laina,\n\n    kun kuolon varjon laaksosta ma saan\n    jo korkeuden kirkkaan auvoon liitää\n    ja nähdä Herrani ja Hänet aina.\n\nKysymys on maallisesta lemmestä, Lauran eläessä tunteellisesti,\ninhimillisesti kaihoavasta, hänen kuoltuaan syvemmästä, vakavammasta,\nmutta ei juuri Danten tapaan vertauskuvallisen olennon filosofisesta\npalvonnasta. Petrarca ei ole kokonaan vapaa aikansa runouden\nprovencelaisista sovinnaisuuksista Amoreineen ja muine kuvineen --\nsellainen on jo koko perusasetelma, Laura ja hänen jumalointinsa, jota\npaitsi sonetin muoto hillitsee tunteiden tuoretta ja välitöntä\nilmituloa, mutta siitä huolimatta hän on uudenaikainen runoilija, jolla\non oma erikoinen, hieno ja siro sonettilinjansa useimpien kansain\nkirjallisuudessa ja joka vieläkin sointuu harvinaiselta ja\nmiellyttävältä kuin kuulisimme vanhan laulajan nappailevan muistoja ja\ntunteita vienoäänisellä kitarallaan.\n\nHänen canzoneistaan olemme sanoneet tärkeimmän mikä niitä\nkoskee puhuessamme hänen isänmaallisuudestaan. I Trionfi ovat\nvertauskuvallisia runoja: Lemmen, Siveyden, Kuoleman, Maineen, Ajan ja\nJumaluuden riemuvoittoja, sepitettyjä Danten terza rimalla. Vaikka\nnäistä yleensä puuttuukin hehkuvampaa runollista innoitusta, myönnetään\nkuitenkin, että Kuoleman riemuvoiton (Il Trionfo della morte) toinen\nlaulu, runoilijan Laura-näky, on syystä kuuluisa sopusointuisuudestaan\njonka alta tuntuu hillittyjen tunteiden vaisu nyyhkytys.\n\nPetrarcan teosten peruspainos on Baselin folio vuodelta 1581.\n\n\n6\n\nPetrarca oli Italian (Euroopan) ensimmäinen humanisti; tästä johtuu,\nettä hänen runoutensa leimana on oppineisuus, antiikin koulussa\nhioutunut tyyli, kieli ja tunne-elämän sivistynyt, arvokas hillintä.\nItalialaiset ovat sanoneet häntä \"suurimmaksi lyyrikokseen\", mikä on\nheidän varhaisempia ja myöhäisempiä runoilijoitaan ajatellen todella\nkorkea arvosana. Hänen ystävänsä ja oppilaansa _Giovanni Boccaccio_\n(1313-1375) on myös \"ensimmäinen\", ei humanistina eikä runoilijana,\nvaan proosakirjailijana: hänelle voidaan täydellä syyllä antaa\nkunnianimi \"italialaisen proosan isä\".\n\nItalian proosa oli vielä myöhäsyntyisempää kuin sen runous. Sen\nensimmäinen näyte, lyhyt luettelo tuloista ja menoista, periytyy\nvuodelta 1231, ja ennenkuin varsinainen kirjallinen proosa pääsi\nalkuunkaan, sen sijan anasti samoin kuin runoudessa ranska.\nTämänkielisistä tuotteista mainittakoon Edward I:n hovissa Englannissa\noleskelleen _Rusticiano Pisalaisen_ Arthurin tarinapiiriä ja muita\nritariaiheita käsittelevät romaanit ja ennen muita Marco Polon matkat,\njotka Rusticiano kirjoitti ollessaan Polon vankeustoverina Genuassa\n1298 tämän suullisen kertomuksen mukaan. _Brunetto Latini_ kirjoitti\nAarteensa alkuaan ranskaksi (Le Trésor). Varhaisimpana alkuperäisenä\nitalialaisen proosakirjallisuuden tuotteena pidetään _Ristoro di\nArezzon_ (n. 1250) tähtitieteellis-maantieteellistä Maailman synty\n(Composizione del mondo) nimistä teosta. Sen oppinut kieli ei\nkuitenkaan ole sitä sujuvaa kansanitaliaa, jota giullaret varmaan\nkäyttivät ranskalaisvoittoisten sankarirunoelmiensa välillä tai\nsadunkertojat, favoleggiatorit, jutellessaan tarinoitansa. Tätä\nlähempänä on niiden kertomusten kieli, jotka sisältyvät kokoelmaan Sata\nvanhaa novellia (Cento novelle antiche), ja joiden aiheet periytyvät\nitämaisista, kreikkalaisista ja roomalaisista lähteistä, keskiajan\nhistoriasta, bretagnelaisista, provencelaisista ja italialaisista\nlegendoista, Raamatusta ja Physiologuksesta. Kertomukset ovat kuitenkin\nlyhyitä, melkein kuin sisällysluetteloita, joita esittäjän odotettiin\ntäydentävän. Ensimmäinen kaunokirjallinen teos, jossa tapaamme\nvarsinaista täyteläistä taideproosaa, on Danten Vita nuova, mutta sen\nlauseet on rakennettu latinan mukaan ja kulkevat ohitsemme pitkänä,\nhitaana, raskaana jonona, vieraina aidolle italialaiselle sanonnalle.\nNäin saavumme Boccaccioon, jonka elämäntyön tuloksena on raikas,\nvilkas, luonteva proosa. Tutustumme seuraavassa hänen elämäänsä ja sen\nyhteydessä hänen italian- ja latinankielisiin teoksiinsa, säästäen\nDecameronen viimeiseksi.\n\nEräässä kirjeessään Boccacciolle Petrarca sanoo olevansa tätä yhdeksää\nvuotta vanhempi. _Giovanni Bocnaccio_ oli siis syntynyt 1313. Hänen\nisänsä oli rikas firenzeläinen kauppias Boccaccio di Ghellino ja\näitinsä ylhäissukuinen parisilainen leski nimeltä Jeanne (Gianna).\nMissä tämän vapaan suhteen lahja näki päivänvalon, on jäänyt\nepävarmaksi: Parisissako, josta äiti oli kotoisin, Firenzessäkö, joka\noli Boccaccion isän toimipaikka, vai sen lähellä olevassa Certaldossa,\njossa hänen isällään oli maaomaisuutta ja josta hänen sukunsa oli\nkotoisin? Boccaccio piti itseään firenzeläisenä, mutta sanoi olevansa\nkotoisin Certaldosta, kirjoittaen nimensä usein \"Boccaccio da Certaldo\"\nja ilmoittaen itse sepittämässään hautakirjoituksessa: Patria\nCertaldum. Petrarca sanoi häntä \"certaldolaiseksi\" ja aikalainen\nFilippo Villani, Firenzen kuuluisa historioitsija, mainitsee nimenomaan\nhänen syntyneen Certaldossa. Isä otti hänet omakseen ja kasvatti hänet\nhuolenpidolla ja rakkaudella. Saatuaan alkuopetuksen Boccaccio joutui\n(1326) kuudeksi vuodeksi kauppiaan oppiin, matkustellen isäntänsä\nmukana Italiassa ja Ranskassa, Napolissa ja Parisissa saakka. Vaikka\ntämä ammatti ei häntä ollenkaan miellyttänyt -- jo lapsesta\nsaakka \"suloinen runous\" (alma poesis), jotka sanat ovat hänen\nhautakirjoituksessaan, oli vastustamattomasti kiehtonut häntä puoleensa\n--, on kuitenkin selvää, että näin saadut monipuoliset vaikutelmat\nrikastuttivat hänen elämänkuvaansa; avasihan sitä paitsi ranskankielen\ntaito hänelle oven aikakauden johtavaan runouteen. Oppiajan loputtua\n1332 isä pojan pyynnöistä salli hänen muuttaa alaa, mutta siinä hän\njoutui ojasta allikkoon: hän sai nyt tutkia kanoonista oikeutta, joka\nravitsi hänen runoudenkaipuutaan vielä vähemmän kuin liike-elämä.\nOppiaikanaan Boccaccio oleskeli paljon Napolissa, ja siellä hän nyt\njatkoi kanoonisia lukujaan, ilmeisesti ohella suorittaen isänsä\nliikeasioita ja virkistäytyen runoudella. Kuningas Robert Anjoulainen\noli tunnettu runouden suosija, jonka hovissa vierailivat monet\nkuuluisat ranskalaiset ja italialaiset runoilijat, mm. Petrarca.\nFirenzeläisen ystävänsä Niccolo Acciajuolin suosituksesta Boccaccio\npääsi näihin hovipiireihin, joiden runoudella ja taiteella kullattu\naistillinen elämänilo, alituinen huvittelu ja nuoret kaunottaret olivat\nomiaan tekemään kanoonisen lain yhä katkeramman makuiseksi ja\nrunoilijahaaveet yhä houkuttelevammiksi. Jouduttuaan kerran Napolin\nlähellä olevalle otaksutulle Vergiliuksen haudalle hän vannoi siitä\nalkaen omistautuvansa vain runoudelle. Tätä päätöstä oli omiaan\nvahvistamaan se tuttavuus, jonka hän teki San Lorenzon kirkossa\npääsiäisen aattona, maalisk. 27 p. 1334: silloin hän tapasi\nFiammettansa, Robert-kuninkaan luonnollisen tyttären Maria d'Aquinon,\njosta lopuksi tuli hänen rakastajattarensa huolimatta siitä, että oli\nnaimisissa, ja jota luultavasti kiinnosti enemmän lemmenrunous kuin\nkanooninen oikeus. Viimemainitun syrjäytyessä -- Boccaccio sanoo\nmenettäneensä siihen lähes kuusi vuotta -- hänen runosuonensa rupesi\nFiammettan sitä lämmittäessä pulppuamaan yhä hersyvämmin ja hän alkoi\nvakavasti opiskella latinalaisia kirjailijoita valmistautuakseen kaikin\npuolin, niinkuin hänen aikansa käsitti, poetan kutsumukseen. Marian\ninnostamana hän sepitti (n. 1338-1340) laajan italiankielisen\nproosaromaanin nimeltä (Filocolo = \"vaivan rakastaja\", philos =\nrakastaja, cholos = sappi, tuska, vaiva), jonka aiheena on Flore ja\nBlanchefleur (s. 224), ei kuitenkaan tarinan ranskalaisessa muodossa,\nvaan ilmeisesti mukailtuna jostakin sittemmin kadonneesta\nitaliankielisestä Florio ja Biancofiore-toisinnosta. Se on täynnä\nklassillisia syrjähyppäyksiä ja toisin kohdin vertauskuvallinen; tyyli\non raskasta ja kehittymätöntä, ilmaisematta tulevaa mestaria. Toinen,\ntodennäköisesti n. vuoteen 1338 kuuluva teos on runomittainen\nFilostrato, kirjallisuuden historiassa moneltakin kannalta huomiota\nansaitseva teos. Ensi kerran Italian taidekirjallisuudessa Boccaccio\nsiinä käytti ottava rimaa, runomittaa, joka näihin aikoihin oli\nesiintynyt kansanomaisissa sankarirunoissa ja joka kauniin\nsointurakenteensa vuoksi erikoisesti miellytti italialaista runokorvaa,\ntullen huippurenessanssin valtamitaksi. Sen sointukaava on abababcc ja\nsäkeissä viisi jambia:\n\n    Giovine donna è mobile, vogliosa rinta,\n    è degli amanti moiti, e sua bellezza\n    estima piu che allo specchio, e pomposa\n    ha vanagloria di sua giovinezza;\n    la qual quanto piacevole e vezzosa\n    é più, cotanto più seco l'apprezza:\n    virtù non sente nè conoscimento,\n    volubil sempre come foglia al vento.\n\n    On neito nuori herkkä, hehkurinta,\n    on sadoin sulhojansa; sulojansa\n    hän palvoo, vaikka peilin kieltäis pinta,\n    ja pöyhistelee nuoruushurmallansa.\n    Niin suur' on hempeytensä, että hinta\n    sen kons' ei sivuuttanut kohtuuttansa.\n    Hän hyveen nimen tuskin kuulla ehti,\n    kun lensi aina kuten tuuless' lehti.\n\n                (Filostrato, VIII. 30.)\n\nRunomitan vaikutus perustuu sekä sujuvaan sointupalmikkoon että vielä\nenemmän kahden viimeisen säkeen muodostamaan epigrammaattiseen\nkärkeen, joka kokoaa säkeistön ajatuksen teräväksi, ytimekkääksi\nlopputulokseksi. Juoneltaan ja sisällykseltään Filostrato on laajennus\nBenoït de Sainte-Mauren Troian romaanissa (s. 230) olevasta Troiluksen\nja Briseidan episoodista; tämän teoksen Boccaccio luultavasti oli\nlukenut ranskaksi, mutta se oli kyllä jo näihin aikoihin käännetty\nitaliaksi: sisilialainen Guido delle Colonne oli tehnyt siitä\nproosakertomuksen. Boccaccion Troilo on jalo, ritarillinen,\nihanteellinen ja uskollinen, mutta Griseida on lemmen asioihin hyvin\nperehtynyt leski -- kevytmielinen ja huikentelevainen, todennäköisesti\nNapolin hovin päiväperhosten kuva. Uusi henkilö on Griseidan orpana,\nnuori elostelija Pandaro, joka houkuttelee Griseidan taipumaan Troilon\nehdotuksiin: salaisuudessa rupeamaan hänen rakastajattarekseen,\nperusteina nautinto, nuoruus, kauneus ja kiitävä aika. Yllä oleva\nsäkeistö kuvaa kirjailijan loppumietteitä, kun hän oli suorittanut\ntämän naissydämen tutkimuksen. Hänen suhteensa Fiammettaan, jolle\nrunoelma oli omistettu, oli vielä kuumimmillaan, mutta hän ilmeisesti\naavisti sen pian loppuvan.\n\nSeuraava runoelma: Teseide, joka kuuluu n. vuoteen 1341, on myös\nsepitetty ottava rimalla. Silloin oli, kuten alussa olevasta Boccaccion\nkirjeestä näkyy, Fiammetta jo hylännyt hänet: runoilija toivoo\nvoittavansa hänet takaisin ja on sepittänyt runoelmansa miellyttääkseen\nhäntä, koska tietää hänen pitävän lemmenrunoudesta. Aiheena on kahden\nnuoren ritarin ja ystävän, Palemonen ja Arciton, rakkaus samaan\nnaiseen, Emeliaan; kilpakosijat taistelevat rakastetustaan, mutta\npysyvät silti ystävinä: kaatuessaan Arcito luovuttaa hänet Palemonelle.\nTarinan alkulähde on tuntematon, mutta sisällys viittaa bysanttilaisiin\nromaaneihin. Boccaccio koettaa tässä ylistää uskollista rakkautta,\nmihin tehtävään, voinee sanoa, häneltä puuttui luonnollisia\nedellytyksiä; muistuttaminen siitä kai sitä paitsi miellytti Fiammettaa\nsangen vähän. Tausta: Ateena ja Theseuksen taistelu amatsoonien\nkuningatarta Hippolitaa vastaan, jonka hän voittaa ja ottaa\npuolisokseen, samoin kuin näytteet tekijän klassillisesta\noppineisuudesta osoittavat ajankohdan antiikkiin suuntautunutta\nkiinnostusta; turnajaiset, provencelainen lemmenmeno ja muu\nkeskiaikainen sävy ilmaisevat toiselta puolen, että ollaan vielä\nvarhaisrenessanssin ja selventymättömien käsitysten asteella. Chaucer\nsai runoelmasta Ritarin tarinan, Shakespeare Kesäyön unelman Ateenan ja\nherttuan.\n\nIsä oli antanut pojalleen näihin saakka niin riittävän apurahan, että\nhän oli voinut pitää puolensa tuhlaavaisten hovilaisten seurassa.\nVuoden 1340:n vaiheilla isän taloudellisessa asemassa kuitenkin\ntapahtui huononnus, minkä johdosta Boccaccio ensin joutui ahdinkoon,\nasuen Napolin köyhäinkorttelissa, ja häätyi sitten palaamaan Firenzeen,\njossa tapaamme hänet tammikuussa 1341 ja jonne hän jäi useaksi vuodeksi\nauttamaan vanhentuvaa, leskeksi ja lapsettomaksi jäänyttä isäänsä.\nHänen läsnäolonsa Petrarcan tutkinnossa ja seppelejuhlassa myöhemmin\nsamana vuonna merkitsee vain arvattavasti tämän juhlan aiheuttamaa\nsatunnaista käyntiä. Kauas jäi siis iloinen Napoli, jonka ilmapiiri\ntuntui erikoisesti houkuttelevalta juuri Firenzessä, korkeiden muurien\nympäröimässä synkässä kaupungissa, jonka kaikki huomattavammat talot\nolivat samalla jykeviä linnoituksia. Näihin valoisiin muistoihinsa\nBoccaccio täällä turvautuikin: hän viimeisteli Filocolon ja sepitti\nensimmäisen paimenromaaninsa, Ameton nymfit (Ninfale Ameto,\nn. 1341-1342). Näyttämönä on Fiesole ja ajankohtana se, jolloin siellä\nvielä asuivat nymfit. Ollessaan metsästämässä paimen Ameto kuulee\nkauniin Lia-nymfin laulavan Narkissoksesta, rakastuu häneen ja löytää\nhänet seuraavana keväänä paimenten, faunien, satyyrien ja nymfien\njoukosta. Lauletaan Venuksen ja Amorin ylistykseksi ja kuvataan tarkoin\nsekä nymfien että luonnon kauneutta. Sitten nymfit Acrimonia, Adiona,\nAgape, Emilia, Fiammetta, Lia ja Mopsa istuutuvat piiriin Ameton\nympärille ja laulavat kukin suojelusjumalattarensa so. sivistyksen\nkunniaksi. Ameto kastetaan Lian lähteessä ja pestään puhtaaksi,\njolloin hän vapautuu eläimellisyydestään ja kykenee ymmärtämään\njumalallisuutta. Lopuksi nymfit, jotka ovat tieteen ja taiteen tai\nseitsemän päähyveen vertauskuvia, kohoavat alkukotiinsa taivaaseen,\nAmeton jäädessä laulamaan kiitoslaulua vapahduksensa johdosta. Tapaamme\ntässä paljon tuttua: Vergiliuksen eklogien idyllisävyä -- eklogithan\nolivat tulleet muotiin: Dante ja Petrarca olivat kirjoittaneet niitä\n--, mutta myös kaikua Methodioksen Kymmenen neitsyen pidoista (s. 21)\nja sikäli Platonin Symposionista ja ideamaailmasta, joka usein oli\nkeskiajan latinankielisessä kirjallisuudessa ottanut tällaisten\nvertauskuvallisten neitojen hahmon. Fiammettan mukana olo merkitsee\nsitä, että runoilija kuvatessaan nymfejä käytti hyväkseen Napolin\nhovissa saavuttamiaan kokemuksia, että hän muutamissa suhteissa liikkui\ntodellisuuden pohjalla. Renessanssin paimenromaani alkaa siis lähinnä\nVergiliuksesta -- ei Longoksen Daphniista ja Khloësta (I, 328), joka\noli tähän aikaan vielä tuntematon. Ulkorakenteeltaan Ameto on terzinien\nkeskeyttämää proosaa, minkä muodon renessanssin paimenromaani kauan\nsäilytti; todennäköistä on, että Boccaccio oli omaksunut sen Aucassin\nja Nicolette-runoelman mukaan (s. 225).\n\nSeuraava teos, lähiaikoina syntynyt ottava rimalla sepitetty Fiesolen\nnymfit (Ninfale fiesolano) on paimenidylli kuten edellinenkin. Paimen\nAfrico ja nymfi Mensola lankeavat lemmenhairahdukseen, jolloin Diana\nmuuttaa Mensolan joeksi; Africon veri virtaa toiseen jokeen, joka saa\nnimensä hänestä. Heidän poikansa hävittää Dianan pyhäköt, rakentaa\nFiesolen ja tuo sinne sivistyksen. Luonnon ja nuoren rakkauden kuvaus\nantaa tuoreutta tälle vertauskuvalliselle idyllille (Africo ja Mensola\novat Fiesolen läheisiä jokia), jonka ottavat luistavat sujuvina ja\ntäyteläisinä. Takaa tuntuu Ovidiuksen Muutoksien vaikutus.\n\nNoin vuoteen 1342 kuuluu Boccaccion seuraava teos, huomattava\nproosaromaani L'amorosa Fiammetta, jossa hän läheisesti kuvaa omia\nkokemuksiaan. Sankaritar on ylhäinen avioliitossa oleva napolitar, joka\nrakastaa hienosti sivistynyttä puolisoansa. Nuori toscanalainen Panfilo\nnäkee hänet kirkossa ja he ihastuvat toisiinsa. Fiammetta koettaa\ntukahduttaa intohimoansa, mutta nuori firenzeläinen tunkeutuu hänen\nmakuuhuoneeseensa ja voittaa hänen vastustuksensa. Muutaman kuukauden\nkuluttua Panfilon täytyy matkustaa Firenzeen, josta hän lupaa pian\npalata. Niin hän ei kuitenkaan tee, vaan sen sijaan Fiammetta saa\nkuulla huhun, että hän olisi siellä mennyt naimisiin. Huhu osoittautuu\nperättömäksi, mutta varmaksi käy se tieto, että Panfilo on rakastunut\ntoiseen naiseen. Fiammetta kärsii hylätyn rakkauden kaikkia tuskia ja\npäättää surmata itsensä, mutta kirjoittaa sitä ennen muille naisille\nvaroitukseksi kokemuksensa muistiin. Näin on muka romaani syntynyt.\nVerratessa tätä juonta Boccaccion omaan elämäkertaan voi huomata sen\nmuuten olevan todellisuuden mukainen, paitsi että hylkääjänä olikin\nFiammetta ja hylättynä Boccaccio itse, jolle siis lemmentuskat\noikeastaan kuuluivat. Miksi hän siis kuvitteli Fiammettan kärsijäksi?\nSiksi, että hän oli näihin aikoihin rakastunut uudelleen, päässyt\nvanhasta tuskastaan, tahtoi antaa entisille vaiheilleen itserakkauttaan\nmiellyttävämmän sävyn, ja kuvitteli ehkä vielä täten rankaisevansa\ntodellista Fiammettaa. Tämä on kuitenkin sivuasia -- pääasia on, että\nBoccaccion Fiammetta on uudenaikainen sielullinen romaani, kokonaan\nirrallaan keskiajan mystillis-skolastisesta ja sankarillis-sadullisesta\nmaailmasta. Sankari- ja ritarirunoelmissa sekä niistä sommitelluissa\nromaaneissa oli bysanttilaisten kertoelmien tapaan tärkeimpänä\npiirteenä loppumaton tapahtumien ja sanojen sarja, sielullisen puolen\njäädessä esittämättä; Danten Vita nuova on oman sielun tutkielma, mutta\non vielä melkoisesti kietoutunut keskiaikaisiin käsityksiin;\nluontaisena realistina Boccaccio tuli ottaneeksi lopullisen askeleen ja\nasetti vieraan naissydämen kärsimykset ajasta riippumattoman\ntarkastelun alaisiksi. Hylätyn lemmen valitus oli roomalaisten\nkirjallisuudessa tunnettu ala, jonka aloitti Vergilius (Dido) ja jota\nerikoisesti viljeli Ovidius Lemmenkirjeissään (I, 397). Boccaccio piti\nhäntä mallinaan, käyttäen myös Lempimisen taitoa ja Senecan Phaedraa\n(I, 406), ja huolellisesti skolastiseen tapaan eritellen ilon, toivon,\npelon, tuskan, vihan ja mustasukkaisuuden. Näin Fiammetta on\nloppumaton, väsyttävä lemmentuskan yksinpuhelu. Olemme aikaisemmin\nviitanneet siihen vaikutukseen, mikä sillä on saattanut olla\nCelestinan, Melibean osan, syntymiseen (s. 401).\n\nFiammetta oli tehnyt Boccaccioon niin syvän vaikutuksen, että hän\nkäsitteli hänen kuvaansa vielä kerran: 50 laulua sisältävässä\nterzinirunoelmassa nimeltä Rakastuneen näky (L'amorosa visione), joka\nkuuluu n. 1342:n vaiheille. Se on Danten tyylinen näky. Meren rannalle\nuinahtaneelle runoilijalle ilmestyi kuin Petrarcan VIII:ssa ballatassa\nnainen, joka johti hänet kauniin linnan luo. Päästäkseen sinne täytyi\nmennä ahtaan portin ja tiheän viidakon läpi vievää iankaikkisen elämän\ntietä. Vieressä oli toinen, leveä portti, jonka takaa kuului iloista\nsorinaa, ja huolimatta oppaansa varoituksesta, ettei se johtanut\nkorkeimpaan hyvään, vaan maailmallisuuteen, runoilija menikin siitä.\nNyt hän kuvailee ajallista iloa ja kauneutta, tapaa kuin Dante\nLimbuksessa muinaisajan kuuluisia oppineita ja runoilijoita, vieläpä\nDanten itsensä ja Vergiliuksen, joille koko viides laulu on omistettu,\nja näkee lopuksi muutamia kuuluisia rikollisia, joiden kohtalo opettaa\nhänet ymmärtämään elämän turhuuden. Siitä huolimatta hän vielä poikkeaa\nsisään kolmannesta portista, jonka takaa aukeaa jonkinmoinen Ruusun\nromaanin lemmenpuutarha. Siellä hän tapaa Fiammettan, uudistaa\nlemmenliittonsa hänen kanssaan, ja totellen hänen neuvoaan lopuksi\naloittaa kulkunsa ahtaan portin kautta. Runoelma on aineellinen ja\naistillinen, tarkoittamatta syntynyt pilkallinen mukaelma Danten\nsuurteoksesta. Mainittakoon, että säkeiden alkukirjaimet muodostavat\nkolme pitkää runoa, joista ensimmäisessä koko runoelma omistetaan\nMarialle (Fiammettalle); tämän ensimmäisen runon ensimmäisen,\nkolmannen, viidennen, seitsemännen ja yhdeksännen säkeen alkukirjaimet\nsitä paitsi muodostavat nimen \"Maria\".\n\nKaikesta yllä sanotusta näkyy, että Boccaccio oli harvinaisen\ntuottelias kirjailija, joka uupumatta etsi omaa persoonallista\nilmaisuansa, taistellen keskiaikaisia mielikuvia ja muotoja vastaan,\nhaaveillen antiikin runoudesta, ja joskus unohdettuaan nämä molemmat\nkirjalliset ohjelmat tavoittaen oman luontaisen realistisen ja\nelämäniloisen sävynsä. Kertaakaan hän ei ollut vielä tähän saakka\ntäysin onnistunut. Kun hän mainittujen teosten lisäksi sepitti näinä\nvuosina myös lyriikkaa (Rime), on selvää, ettei hänelle jäänyt\nsanottavasti aikaa isän auttamiseen tai muihin töihin. N. 1344 hän\nnäyttää poistuneen Firenzestä: tapaamme hänet seuraavina vuosina\nRavennasta, Forlista ja Napolista -- hän toimi edelleen kirjailijana ja\nmahdollisesti elätti itseään jonkun sihteerinä --, mutta palasi sinne\nn. 1349, jolloin isä oli kuollut ruttoon, jättäen hänelle pienen\nperinnön. Vuosien kuluessa hän oli sepitellyt niitä kertomuksia, joista\nnyt, n. 1348-1353, sommitteli kuuluisan Decamerone-kokoelmansa. Hän jäi\nasumaan Firenzeen, joka mielellään otti vastaan kuuluisan runoilijan,\nmutta josta tämä ei milloinkaan erikoisemmin pitänyt, moittien\nkansalaisiaan \"lörpötteleviksi sammakoiksi\". Hän toimitti tasavallan\nhallitukselle useita diplomaattisia tehtäviä sekä Italiassa että\nulkomailla, tutustui kuten mainittiin 1350 Petrarcaan ja tuli pian\ntämän sekä ystäväksi että oppilaaksi. Se oli Boccaccion elämässä\nkäänteentekevä tapaus: hän innostui nyt todenteolla humanistisiin\nopintoihin, ruveten kirjoittamaan etupäässä latinaksi. Tämän kielen\ntaidossa hän ei kyllä päässyt Petrarca asteelle, mutta voitti vanhemman\nystävänsä kreikan osaajana. Ennen on mainittu hänen tuttavastaan\nLeonzio Pilatosta ja tämän työstä kreikan kielen opettajana. Boccaccio\npääsi niin pitkälle, että hän todellakin näyttää lukeneen Homeroksen\nrunot alkukielellä. Latinankielen taitoansa ja oppineisuuttansa hän\nosoitti julkaisemalla useita senkielisiä teoksia: Pakanain\njumalien sukuluettelon (Genealogia deorum gentilium); eräänlaisen\naakkosellisesti järjestetyn maantieteen nimeltä Vuorista, metsistä,\nlähteistä, järvistä, virroista, lammikoista jne. (De montibus, sylvis,\nfontibus, lacubus, fluminibus, stagnis etc.); mm. Englannin\nrenessanssiin vaikuttaneet Kuuluisien miesten kohtaloista (De casibus\nvirorum illustrium) ja Kuuluisista naisista (De claris mulieribus),\njoka viimemainittu alkaa Evasta ja päättyy Boccaccion nuoremman\naikalaisen, Napolin kuningattaren Giovannan elämäkertaan, samaan\ntraagilliseen tarinaan, joka oli Walter Savage Landorin jylhän\nFra Rupert-trilogian aiheena; ja eklogeja, kirjeitä ym. Tästä\ninnostuksestaan ja uurastuksestaan huolimatta hän edelleenkin harrasti\nkansankielistä kirjallisuutta, sepittäen n. 1355 karkean satiirin\nnimeltä Corbacchio eli lemmen labyrintti (C. ossia Il Laberinto\nd'Amore); se oli kohdistettu erästä firenzeläistä naista kohtaan, jolta\nhän oli saanut rukkaset. Hän ei väsynyt ylistämästä Jumalaista\nkomediaa, jonka samoin kuin Danten muut teokset hän jäljensi omin\nkäsin, ja kehoitti Petrarcaa tutustumaan suuren firenzeläisen\nelämäntyöhön. Kun firenzeläiset perustivat 1373 yliopistoonsa\nopettajanviran Jumalaisen komedian selittämistä varten, Boccaccio oli\nitseoikeutettu sen ensimmäiseksi hoitajaksi. Hänen työnsä tuloksena oli\nDanten elämäkerta ja selitykset Helvetin 16 lauluun; ne osoittavat\nsuurta oppineisuutta, mutta vähemmässä määrässä runoelman kauneuden\ntajua. Mutta tämähän oli aikakauden runouskäsityksen mukaista.\n\nBoccaccio asui Firenzessä n. kymmenen vuotta, muuttaen 1360 Certaldoon.\nSeuraavana vuonna hänen tunne-elämässään tapahtui uskonnollinen\nherääminen erään munkin varoittavan ennustuksen johdosta: ellei hän\nlopettaisi jumalatonta kirjoitteluansa ja elämäänsä, hän kuolisi pian.\nBoccaccio otti varoituksen vakavalta kannalta senkin johdosta,\nettä munkki, joka oli lähettänyt hänelle nämä kolkot terveiset\nkuolinvuoteeltaan, oli niiden vakuudeksi ilmaissut jonkin salaisuuden,\njoka vain Boccaccion itsensä piti tuntea. Hän päätti myydä kirjastonsa,\nparantaa elämänsä ja omistautua vain uskonnolle, ja kirjoitti tästä\nPetrarcalle. Tämän neuvova vastaus on säilynyt ja antaa edullisen\nkäsityksen sepittäjänsä humaanisesta viisaudesta. \"Ketään munkkia ei\ntarvita\", hän arvelee, \"kertomaan sinulle, että elämä on lyhyt ja\nvaaranalainen. Omista saamastasi neuvosta, mikä on hyvää; heitä\nmaailmalliset huolet, lannista intohimosi ja uudista sielusi ja elämäsi\nluopumalla alhaisista tavoista. Mutta älä jätä opintojasi, jotka ovat\nterveen sielun todellista ravintoa\". Boccaccio noudatti elämässään\ntämän jälkeen kirjeen neuvomaa viisasta kohtuutta.\n\n1363 tapaamme Boccaccion Napolista, jossa hän oli vanhan ystävänsä\nAcciajuolin vieraana; vastaanotto ja kohtelu eivät kuitenkaan\ntyydyttäneet häntä eikä hän suostunut sepittämään runoelmaa ystävänsä\nsankariteoista, niinkuin tarkoitus oli ollut, sanoen, ettei voinut\nrunoilla niistä, kun ei niitä ollut. Seuraavien kymmenen vuoden aikana\nhänen elämänsä oli vaihtelevaista, kuluen Certaldossa, Firenzessä,\ndiplomaattisilla matkoilla ja käynneillä ystävien luona. Hän köyhdytti\nitsensä uhraamalla kaikki varansa kirjojen ostoon, mutta ei siitä\nhuolimatta taipunut nauttimaan suosijoiden vieraanvaraa enempää kuin\nitsenäisen miehen ylpeys kohtuullisesti salli. 1373 hän asettui\nvakinaisesti Certaldoon, jossa kuoli jouluk. 21 p. 1375. Siellä, Pyhän\nJaakobin ja Filippuksen kirkossa, on hänen hautansa, jonka kiveen on\nhakattu seuraavat hänen itsensä sepittämät säkeet:\n\n    Hac sub mole jacent cineres ac ossa Joannis;\n    Mens sedet ante Deum, meritis ornata laborum\n    Mortalis vitae. Genitor Boccaccius illi;\n    Patria Certaldum; studium fuit alma poesis.\n\n    Alla tän paaden on Giovannin luut sekä tuhka,\n    sielunsa luo Jumalan noussut on ansiokas,\n    työnsä ken loppuhun saattoi; Boccaccio taattona hällä;\n    Certaldum isänmaa; runotar sulo lempensä kohde.\n\n\n7\n\nBoccaccio olisi hämmästynyt, jos hänelle olisi ilmoitettu, että hänen\nkirjailijamaineensa tulisi pysyväiseksi Decameronen johdosta, sillä\nhänellä ei ollut itsellään käsitystä sen merkityksestä. Neljännen\npäivän sirossa ja älykkäässä alkupuheessa hän kyllä ilmoittaa siihen\nasti julkaistujen kertomusten aiheuttaneen \"kateuden tuiman ja\npolttavan tuulen\", mutta on ainakin olevinaan kummastunut tämän\njohdosta, sillä olihan hän sepittänyt nämä \"pienet kertomukset ei vain\nFirenzen kansankielellä, suorasanaisesti ja nimeään ilmaisematta, vaan\nvieläpä mitä vaatimattomammalla ja koruttomimmalla tyylillä\", minkä\nkaiken olisi pitänyt varjella niitä joutumasta kateuden kohteiksi.\nTietämättänsä Boccaccio tässä ilmaisee niiden pääansion puhuttaessa\nkielestä ja tyylistä: muistamatta enempää antiikkia kuin omaa aikaansa,\najattelematta opittuja tyylilajeja ja kirjoissa siihen saakka käytettyä\njäykkää ja vieraalta tuntuvaa kieltä Boccaccio ikäänkuin tärkeämmän\ntyön lomassa, levähtääkseen ja nauttiakseen yksinkertaisin ja\nluonnollisin keinoin, unohtui katselemaan Firenzen, Napolin ym.\nkaupunkien värikästä kansanelämää, pappeja, munkkeja, kauppiaita,\nsignoreja ja donnia, ajattelemaan, mitä kaikkea piili heidän viattomain\nilmeidensä takana, kuuntelemaan heidän sujuvaa, laulavaa puhettansa, ja\nhymyilemään niille lukemattomille kaskuille ja kepposille, joita kuuli\nja näki heidän lasten huolettomuudella juttelevan ja tekevän, ja joita\ntaisi itse enemmän kuin ainoakaan heistä. Olihan hän laajalti\nmatkustellut mies, majapaikkojen tuttu, iltatarinoiden kuulija ja\ntaitaja nuoruudesta saakka: verrattomalla pätevyydellä ja\nluontevuudellahan saattoi, jos tahtoi, heittäytyä kaskujen kertojaksi,\nfavoleggiatoriksi, muistissa aina loppumaton, vaihteleva varasto,\nsuussa kansankielen kompastumaton sujuvaisuus, silmänurkassa veitikka,\nmutta muodolla silti oivan tarinoijan muhoileva, asiallinen ilme.\n\nHakiessaan kehystä, johon voisi luontevasti sisällyttää sielussaan\neloon pyrkivät ja muotoa etsivät kertomuksien aiheet, Boccaccio muisti\nsellaiset tunnetut teokset kuin esim. Syntipaskirjan, johon oli saatu\nsisällytetyksi seitsemän viisaan tarinat. Seitsemän oli pyhä luku:\nplaneettoja oli seitsemän, samoin kuin viikossa päiviä, Herra lepäsi\nseitsemäntenä päivänä kaikista teoistansa, Otavassa oli seitsemän\ntähteä, perusääniä oli seitsemän, ihmisellä oli seitsemän päähyvettä,\njotka Boccaccio oli Ameto-runoelmassa jo pukenut nuorten naisten\nhahmoon. Mutta kun hänellä Danten mukaan pyöri mielessä 100 kertomusta,\nhän tarvitsi kymmenen kertojaa päästäkseen mukavasti tuohon\nlukumäärään. Hän lisäsi siis nuorten naisten seuraan kolme nuorta\nmiestä, mikä oli varsin luonnollinen asia jo sinänsä ja hyvin\nperusteltu senkin kautta, että taivaan kehiä oli kaikkiaan kymmenen. Ja\nsamoin kuin hän Ametossa antoi neitojen puhua ja esittää asioita\nvuorotellen, hän nytkin jakoi nuorille naisilleen ja miehilleen\npuheenvuorot, kullekin kymmenen, ja niin oli 100-luku luontevasti\nsaavutettu. Kehyksen aate oli siis selvä, mutta Boccaccio oli liian\nsuuri realisti voidakseen tyytyä siihen sellaisenaan. Mielessään kuvia\nkauniista nuorista naisista, Napolin hovin lemmenlautakunnista ja\nRuusun romaanin idyllisestä puutarhasta, ja kokemuksia Italian\nvarakkaiden porvarien ja aatelisten jo silloin tavoilta, puvuilta ja\nkäytökseltä hienostuneesta elämästä hän veisteli kehyksestä\ntaideteoksen, täyttäen sen näiden nuorten ihmisten sivistyneellä,\nhienolla sulolla, luonnon idyllisellä kauneudella, keskipäivän\nraukealla helteellä, tuulen leyhkällä, varjon viileydellä, lähteen\nlirinällä, kukkien tuoksulla, kitaran soitolla, ballatan laululla ja\npiirileikeillä, hedelmillä ja jaloilla viineillä. Ei voi olla\nmyöntämättä, että elämä tuossa Firenzen ulkopuolella olevassa\nhuvilassa, jossa nämä nuoret naiset ja miehet juttelevat tarinansa,\non viehättävää, kauneudelle ja hienoille tavoille, älylle ja\nsielunviljelykselle omistettua idylliä, jonka toiset kohdat ovat\nteoksen huippusaavutuksia ja painuvat mieleen puhtaampana, kuulaampana\ntaiteena kuin parhaatkin varsinaisista kertomuksista. Lopuksi Boccaccio\ntarvitsi vakuuttavan syyn, miksi nämä nuoret ihmiset olivat\nkokoontuneet tuonne huvilaan, ja sen hän sai Firenzessä 1348\nraivonneesta rutosta: sitä pakoon he olivat lähteneet. Ja antaakseen\naikomalleen elämänilon kuvaukselle taustan, johon verrattuina sen värit\nvasta oikein loistaisivat, Boccaccio kirjoitti alkuun pöyristyttävän\nkuvauksen ruton tuhotöistä, ilmeisesti ollenkaan ajattelematta, kuinka\nitsekkääseen valoon hänen henkilönsä silloin joutuivat. Mutta\nvihollinen oli toisaalta sellainen, että kysymyksessä oli: pelastakoon\nitsensä ken voi. Thukydideen historiassa olevaa Ateenan ruton kuvausta\n(I, 315) hän ei tuntenut ja tuskinpa on siitä saatu Lucretiuksenkaan\nvastaava kohta (I, 371) antanut hänelle aihetta tähän piirteeseen; hän\noli johtunut kuvaukseensa todellisuuden ja sen keskiaikaisen käsityksen\npohjalla, että kuolema on aina varoittajana saapuvilla elämän pidoissa.\n\nTässä nuorten naisten ja miesten kerhossa emme voi olla, kuten jo\nAmeton yhteydessä viittasimme, näkemättä pitkän linjan loppupistettä.\nLinja alkaa Symposionista (I, 303), joka tulkitsee helleenien syvintä\nkäsitystä Eroksen olemuksesta, ihanteellisuutta, joka myöntää\nlemmen oikeutuksen, kauneuden ja jumalallisuuden. Puhdistuneena\naistillisuudesta sen keskeinen ajatus, kysymys kaikkensa uhraavasta,\nsamalla tajuttavasti inhimillisestä ja myös mystillisesti\ntaivaallisesta rakkaudesta, tulee näkyviin Jeesuksen ja opetuslasten\npyhässä symposionissa, ehtoollisen asettamisessa. Kuin vastalauseena\nPlatonin Eroksen aistillisia, maalliselle lemmelle myönteisiä puolia\nvastaan se jatkuu Methodioksen Kymmenen neitsyen pidoissa,\njossa Eroksen sijaan tarkoituksellisesti asetetaan kieltäymys,\nneitseellisyys, keskiajan askeettinen ihanne. Tätä ihannetta palvelee\nkeskiajan-ihmisen koko maailmankäsitys, saaden usein ilmaisunsa\nsymposion-mielikuvissa, esim. Pyhän Graalin ympärille kokoontuneiden\nritarien salaperäisessä mystiikassa, jopa äärimmäisissä (myönteisissä)\nmuodoissaan niissä lemmenlautakunnissa, jotka trubaduurihoveissa ja\nvielä Boccaccion aikana Napolissa käsittelivät rakkauden olemusta.\nSikäli kuin tämä askeettinen ihanne tiedon lisäytyessä ja muuten\nluonnonlain kautta vanhenee, kasvaa epäilys, kunnes saavumme sille\nasteelle, jolloin kieltäymyksen ihanne hylätään ja sijaan asetetaan\nmyönteinen, salliva, arvostava suhtautuminen elämään tämänpuolisena\nilmiönä, jolla on myös oma tarkoituksensa. Tätä ilmiötä sanomme\nrenessanssiksi, joka siis on keskiajan-ihmisen heräämistä elämänilon\ntietoisuuteen. Petrarca oli edistänyt sitä humanismillaan, tuoden\nantiikin, Platonin, Eroksen ja muun elämänmyönteisyyden nähtäväksi\nkirkkaampana ja selvempänä kuin aikaisemmin, mutta itse hän oli vielä\nsuuressa määrässä keskiaikaisen askeesin kannalla. Boccacciossa tästä\non sen verran jälkeä, että hän esim. Ametossa asettaa seitsemän\nneitsyttänsä hyveiden vertauskuviksi ja pesee Ametosta pois hänen\nraakuutensa, tehdäkseen hänestä sivistyneen. Mutta tämä kaikki on\nopittua, vastoin hänen varsinaista luonnettaan. Kun hän nyt muodosti\nuuden neitojen kerhon, noudattaen siinä kaukaa perittyjä mielikuvia\nseurueesta, joka pohtii kaikenlaisia, mutta etupäässä lemmenkysymyksiä,\nhän teki siitä ajan uuden hengen ja oman elämänkäsityksensä mukaisesti\nMethodioksen impeyttä ja sen säilyttämistä palvovan neitosarjan\nvastakohdan, nuorten naisten piirin, jossa neuvotellaan ei suinkaan\nneitsyyden säilyttämisestä vaan siitä, miten se sievimmällä,\nnautintorikkaimmalla tavalla menetettäisiin. Keskiajan-ihmisen\nihanteesta ei ole jälkeäkään, vaan luonnolliselle viettielämälle on\nannettu vapaus, hillitsijänä vain se, mitä sivistyneet tavat, \"hyvä\nmaine\" ym. sellaiset ulkonaiset seikat vaativat. On palattu takaisin\npakanalliseen antiikkiin, Alkibiadeen ja hetairojen elämänkäsitykseen,\nohi Platonin, jonka katse oli aina kohdistunut Eroksen aatteelliseen,\ntaivaalliseen merkitykseen, langettu aistillisuuteen, jossa\nhenkisyydellä, rakkauden korkeammalla, sielullisella puolella, on hyvin\nmitätön osuus, horjahdettu askeesin vastakohtana olevaan toiseen\näärimmäisyyteen. Sen ihailun johdosta, jota etupäässä maalaustaiteen\nvuoksi yleensäkin renessanssia kohtaan osoitetaan, on jäänyt ja jää\nuseimmiten sanomatta se kylmä tosiasia, että tämä kesyttömän\nviettielämän irtipääsy, \"luonnollisten syntien\" anteeksiantava\nhemmottelu, merkitsi luopumista siveellisen itsekasvatuksen\nja -hillinnän ihanteista, siitä henkisestä päämäärästä, joka antoi\nkeskiajan-ihmiselle niin kauniin ja hartaan leiman, ja sikäli siis sen\npyrkimyksen keskeytymistä, jonka kuitenkin tulisi olla ihmisen ja\nihmiskunnan elämässä tärkeimpänä, jos tahdomme pitää päämääränämme\nviettielämän hallintaa ja yleensä jalostuneen, siveellisen hengen\nvaltaa aineellisuuden yli. Kaiken sen positiivisen rinnalla, jota\nrenessanssi toi mukanaan, kulki tämä viettielämän Caliban, tuottaen\nihmiskunnalle vahinkoa ja hidastaen sen parhaita pyrkimyksiä.\n\nTämä on Decameronen merkitys historiallisena ilmiönä: se on\nrenessanssin elämänmyönteisyyden, aisti-ilon, ensimmäinen laatupuhdas\nnäyte. Sen kauniit kertojattaret: Pampinea, Fiammetta, Filomena,\nEmilia, Lauretta, Neifile ja Elisa, ovat ilmeisesti järkeviä,\nsivistyneitä, pidättyväisiä neitoja, mutta siitä huolimatta he aikansa\nuusien vapaiden käsitysten luvalla kuuntelevat kaskuja, joiden sisällys\nloukkaa häveliäisyyttä; sen kertojat: Panfilo, Filostrato ja Dioneo,\novat myös hienosti käyttäytyviä nuoria miehiä, mutta eivät katso\nmenettelevänsä sopimattomasti jutellessaan naisten kuullen juttuja,\njoiden tiedämme kuuluvan aistillisimpiin kansantarinoihin. Kysymyksessä\non uusi tyyppi, renessanssin-ihminen, jonka elämän suunnan ja\nsisällyksen määräsivät aisti-ilot kaikissa sekä hienoimmissa että\nkarkeimmissa muodoissaan. Ei siis pidä luulla, että Boccaccio tahtoi\nyllättää kuulijansa jollakin erikoisuudella sepittäessään sukkelia\nrivouksiaan: hän tuskin huomasi niiden olevan sellaisia, vaan antoi\nhauskan ja sujuvan asun sille \"pikantille\" sanalle, joka naivina ja\nluonnollisena lipsahti etelän välittömien lasten huulilta. Hän ei siis\nollut tietoinen pornografi, vaan aikansa ajattelu- ja elämäntavan\nuskollinen, tarkka kuvaaja.\n\nMitä hän sitten kertoi? Koettaessamme muodostaa siitä käsitystä\nkuvastuu mieleen 1300-luvun Italia, ei sellaisena taistelujen ja\nrikosten näyttämönä, jollaisena sen näki Dante, vaan iloisena\nporvarillisena piazzana, jossa kuhisee etelän kirjava, maalauksellinen,\npittoreski elämä. Nuo ihmiset ovat yhteiskunnan keskiluokkaa, sen\ntyömuurahaisia, joiden rauhallisia kauppa- ym. toimia aateliston\nlevottomuudet vain häiritsevät, jotka tietämättäänkin nauttivat elämän\nkauneudesta kaikilla aistimillaan, joilla on heidän puolisonsa,\nrakastajansa, sielunhoitajansa, rikoksensa, rangaistuksensa niinkuin\nkohtalon lapsilla ainakin, heidän itsensä oikeastaan voimatta tehdä\nmuuta kuin mennä virran mukana. Se on sama maailma, jonka kokemuksista\nja kommelluksista jo olivat kertoneet lukemattomat tarinat antiikin\najoilta alkaen: hellenistinen Bysantin kautta kulkenut romaani, Erotika\npathemata, Milesiaka (I, 326), Trimalchion pidot (I, 412), Gesta\nromanorum ja muut munkkien saarnajuurikirjat (s. 367), ja ennen kaikkea\nranskalaisten fabliaut, eläen kansansuussa milloinkaan häviämättä,\nmuuttuen ja rikastuen, kadoten ja nousten uudelleen näkyviin. Lukeneena\nmiehenä Boccaccio tunsi ne kirjallisuudesta, mutta paljon matkustaneena\nja mukana olleena myös suullisista kertomuksista; näin niissä ei liene\nainoatakaan, joka ei olisi jossakin muodossa olemassa jo vanhemmissa\nlähteissä, mutta jokainen on silti Boccaccion oma tuote, sillä hän on\nvalinnut aiheensa neron oikeudella ja kertonut kaikki omalla uudella,\nperustavaa laatua olevalla kielellä, tyylillä ja taiteellisuuden\nvaistolla.\n\nTämän piazzan saamme nähdä hyvin läheltä, sillä Boccaccio on\nrealistinen kuvaaja, säikähtämättä naturalistisimpiakaan piirteitä.\nNäemme nuo ihmiset, kunnon porvarit, heidän kauniit donnansa, jotka\novat valmiit pitkälle menevään lemmenleikkiin, heidän kotinsa,\nkeittiönsä ja makuuhuoneensa; tyhmät pässinpäät ja sukkelat\nnuoret miehet, jotka tekevät heille kepposia ja nauravat heidän\nkustannuksellaan; farssien ja fablioiden konnat, viekkaat munkit ja\nirstaat papit; kaupungin ulkopuolella olevan huvilan ja lihavan\napotin kammion, joissa molemmissa voi tapahtua uskomattomia asioita;\nNapolin likaisuuden; hellenistisestä romaanista muistuttavan\nmeriseikkailusarjan ym. Huomiota herättää se, että melkein kaikissa on\nkeskeisenä aiheena Eros, milloin kauniimmassa, milloin vain\nfysiologisen puolen vaatimassa muodossa, ja että henkilöt ovat yleensä\ntaipuvaisia painamaan villaisella niitä rikkomuksia, joita tehdään\ntämän mahtavan luonnonjumalan vaikutuksesta. Vielä toteamme, että\nsamalla kuin korvissamme alati kaikuu kertojan hillitty sanonnan ilo ja\nääni -- ilmeisesti hän itse tavattomasti nauttii tarinoistaan --, yhä\nuseammasta jutusta muodostuu kirpeä, pistävä satiiri kaikkea\nalhaisuutta ja turmelusta, etupäässä hengellistä säätyä ja sen\nmonilukuisia syntejä vastaan, alkaen surkeasta tietämättömyydestä ja\ntahallisesta huijauksesta aina luonnottomaan irstailuun saakka.\nYmmärrämme, että vaikka Boccaccion kertomukset monesti loukkaavat\nhäveliäisyyttämme, hän ei olisi ilman niiden tällaistakin sisällystä\nvoinut antaa ajastansa tarkkaa kuvaa: saada esitetyksi sitä ehkä vielä\nhämärää ja muotoja löytämätöntä pyrkimystä, jonka päämaalina oli\nterveesti luonnollinen, rehellinen ja ennakkoluuloista vapautunut\nuudenaikainen ihminen.\n\nDecamerone on Italian proosan perustava kirja, renessanssin hengen\nensimmäinen kahleeton ilmaisija, aihe-aitta, johon on koottu suuri\njoukko vanhoja aarteita ja josta jälkeentulevaiset ovat vuorostaan\ntäyttäneet varastojansa. Se on Euroopan kirjallisuuden yleisteos, jonka\nkehitysiässä olevat nuoret tavallisesti lukevat salaa, kun vanhemmat\nsen heiltä täydellä syyllä kieltävät. Se painettiin ensi kerran\nFirenzessä 1469. Pyhän isän toimesta julkaistiin 1573 puhdistettu\nlaitos: siinä ovat kuitenkin kaikki kertomukset, rivoimmatkin,\npaikoillaan; \"puhdistus\" on suoritettu siten, että niihin kohtiin,\njoissa hengellisen säädyn jäsenet ovat hiukan sopimattomissa hommissa,\non vaihdettu -- maallikot.\n\n\n\n\n\n\nVARHAISRENESSANSSIN JATKUMINEN JA KESKIAJAN LOPPU.\n\nCHAUCER JA VILLON.\n\n\n1\n\nPetrarcan ja Boccaccion aloittama humanismin harrastus jatkui Italiassa\nkasvavalla innostuksella. Vanhoja käsikirjoituksia ruvettiin uutterasti\netsimään oman maan, jopa ulkomaidenkin luostarien kirjastoista. Se\ntapahtui viimeisellä hetkellä, sillä munkkilaitoksen rappeutuessa nämä\nolivat vähitellen jääneet hoitamattomiksi ja tuuliajolle. Boccaccio\nkertoo, että Monte Cassinon kirjasto sijaitsi ovettomassa huoneessa ja\nettä käsikirjoituksia oli turmeltu repimällä niistä muutaman soldin\nhinnasta lehtiä amuleteiksi lapsille ja naisille. Tällaista\nbarbaarisuutta vastaan Boccaccio taisteli sanoin ja teoin. Innostus\nkasvoi ja levisi despoottien, ylimysten ja rikkaiden hengellisten ja\nporvarillisten piireihin, jotka vähitellen ryhtyivät kokoilemaan\nkaikenlaisia vanhoja aarteita, käsikirjoituksia, taide-esineitä, rahoja\njne., ja kustantamaan niiden etsimistä. Kertomus tästä, kuinka\nantiikki, Helena, ilmestyi Faustille ja täytti hänet hurmautuneella\nihastuksella, on Euroopan sivistyshistorian kiintoisimpia lukuja.\n\nHumanismin keskukseksi tuli Firenze, jossa aluksi tähän suuntaan\nvaikutti Petrarcan nuorempi ystävä, augustinolaismunkki _Luigi\nMarsigli_ (1342-1394) ja tasavallan kansleri, taitava latinisti\n_Colluccio Salutato_ (kanslerina 1375-1406). Uutena huomattavana\nvaiheena humanismin historiassa on sitten mainittava kreikankielen\nsaapuminen Bysantista Italiaan. _Manuel Khrysoloras_ (n. 1355-1415),\njonka keisari Manuel Palaiologos lähetti 1393 Venetsiaan pyytämään apua\nturkkilaisia vastaan, tuli helleenisen sivistyksen elvyttäjäksi\nlänsimailla. Hän palasi kyllä Konstantinopoliin, mutta Salutaton\ntoimesta firenzeläiset pyysivät häntä tulemaan takaisin, opettamaan\nkreikankieltä. Khrysoloras toimi kreikankielen professorina Firenzen\nyliopistossa kolme vuotta (1395-1398), käänsi Homerosta ja Platonia,\nvieraili Milanossa ja Paduassa, oleskeli ussita vuosia Venetsiassa,\nmuutti oppilaansa Leonardo Brunin pyynnöstä Roomaan, jossa toimi\nGregorius XII:n sihteerinä, suoritti 1408 keisarinsa lähettinä\ndiplomaattisia tehtäviä Parisissa, matkusti 1413 Saksaan neuvottelemaan\nkeisari Sigismundin kanssa yleisen kirkolliskokouksen paikasta, joksi\npäätettiin valita Konstanz, ja kuoli äkkiä ollessaan matkalla sinne\nedustamaan kreikkalaiskatolista kirkkoa. Hänen kirjoittamansa kreikan\nkielioppi (Erotemata) oli ensimmäinen tämän kielen opas länsimailla, ja\nhänen toiminnastaan sai yleensä kreikkalainen humanismi varsinaisen\nalkunsa. Häntä seurasi pian muita kreikkalaisia oppineita. _Theodoros\nGaza_ (n. 1400-1475) pakeni 1430 Italiaan, kun turkkilaiset\nvalloittivat hänen kotikaupunkinsa Thessalonikan (Salonikin), tuli 1447\nkreikan professoriksi Ferraran vastaperustettuun yliopistoon, ja\nherätti tavatonta huomiota Aristotelesta selittävillä luennoillaan,\njoita kuulemaan saapui ylioppilaita Italian kaikista osista. 1450 hän\nmuutti humanistipaavin Nikolai V:n pyynnöstä Roomaan ryhtyen siellä\nkääntämään Aristotelesta ja muita Kreikan kirjailijoita latinaksi,\nmutta sai liian niukan apurahan ja siirtyi 1455 Napoliin, jossa vietti\npari vuotta. Kardinaali Bessarion hankki hänelle vaatimattoman\ntoimeentulon Kalabriassa, jossa hän eli loppuikänsä. Hänen kreikan\nkielioppinsa, joka painettiin 1495, on laajempi ja täydellisempi kuin\nKhrysoloraan, ja oli humanistien peruskirjoja. _Georgias Gemistos\nPlethon_ (n. 1355-1450), Bysantista kotoisin oleva, mutta Spartassa\n(Mistrassa) asuva uusplatonilainen filosofi, saapui Firenzeen 1439,\nedustajaksi siellä pidettävään kirkolliskokoukseen, ja vaikutti syvästi\nCosimo dei Mediciin. Vaikka hän ei ole Platonin tutkijana tuottanut\nerikoista, hän kuitenkin perusteellisesti järkytti Aristoteleen\nylivaltaa ja sai Euroopan filosofisen ajattelun kääntymään Platonin\npuoleen, siten siis jatkaen sitä vallankumousta, jonka Petrarca oli\naloittanut riidellessään Paduan averroelaisten kanssa. Hänen\ntuotantonsa ja tietopiirinsä oli laaja: mm. hän kirjoitti\ntutkimuksen Platonin ja Aristoteleen filosofian eroavaisuuksista ja\nZoroasterin uskonnosta. _Mikhael Apostolios_ (k. n. 1480) pakeni\nKonstantinopolista, kun turkkilaiset valloittivat sen, Italiaan, jossa\nkardinaali Bessarion otti hänet turviinsa. Hänkin oli kiivas\nplatonisti. Mainittu _Johannes Bessarion_ (n. 1395-1472) oli syntyisin\nTrapezuntista, oli käynyt koulun Bysantissa ja ollut Spartassa\nPlethonin oppilaana. 1437 hänet nimitettiin Nikaian arkkipiispaksi,\nminkä jälkeen hän matkusti keisarinsa Johannes VII:n Palaiologoksen\nkanssa Italiaan, vaikuttamaan molempien kirkkojen yhtymisen hyväksi,\njota itse lämpimästi kannatti, huomaamatta siihen olevan voittamattomia\nesteitä; seurauksena tästä olisi ollut se, että paavi ja länsimaat\nolisi saatu tehokkaammin taistelemaan turkkilaisia vastaan. Ferraran ja\nFirenzen kirkolliskokouksissa hän puolusti rohkeasti Rooman kirkkoa,\nsaavuttaen siten paavi Eugenius IV:n suosion ja kardinaalin arvon. Hän\njäi Italiaan ainaiseksi ja vaikutti kirjastonsa ja kirjailijatyönsä\nkautta ja suosimalla oppineita miehiä uuden sivistyksen ja tiedon\nleviämiseksi. 1463 hänet nimitettiin Konstantinopolin latinalaiseksi\npatriarkaksi; ellei hän olisi ollut kreikkalainen, hänestä olisi tullut\npaavi. Hän suoritti paaville diplomaattisia tehtäviä monissa\nulkomaiden, mm. Ranskan hovissa 1471. Ludvig XI kohteli häntä\nloukkaavasti, minkä sanotaan kiiruhtaneen hänen kuolemaansa, joka\ntapahtui Ravennassa seuraavana vuonna. Hän oli aikansa oppineimpia\nmiehiä, käänsi latinaksi Aristoteleen Metafysiikan ja Ksenophonin\nMuistelmat Sokrateesta, ja sepitti erästä maanmiestänsä, Georgios\nTrapezuntilaista vastaan, joka oli kiivas aristotelelainen, Platonia\npuolustavan tutkielman nimeltä Platonin solvaajaa vastaan (In\ncalumniatorem Platonis), jossa pyrki sovittamaan molempien filosofien\noppeja. Hän ymmärsi Platonin merkityksen uskonnolliselle ajattelulle,\njonka aluetta hän täten laajensi oman aikansa asteelta. Hänen\nkirjastossaan oli suuri kokoelma kreikankielisiä käsikirjoituksia;\nestääkseen sen hajoamasta hän lahjoitti sen Venetsian senaatille; se\nynnä Petrarcan kirjasto ovat Pyhän Markuksen kirjaston perustana.\n_Johannes Argyropulos_ (n. 1416-1486) oli bysanttilainen oppinut, jonka\ntapaamme jo 1434 Paduan yliopiston kreikankielen professorina ja pian\nrehtorina. 1441 hän palasi Bysanttiin, mutta pakeni sieltä 1453\nturkkilaisten tieltä. 1456 Cosimo dei Medici teki hänestä kreikankielen\nprofessorin Firenzen yliopistoon, jossa hän työskenteli vuoteen 1471\nsaakka. Silloin hän muutti paeten ruttoa Roomaan, jossa opetti kreikkaa\nkuolemaansa asti. Angelo Poliziano ja Johann Reuchlin olivat hänen\noppilaitaan. Kuunnellessaan kerran, kuinka viimemainittu oppineesti\nselitti Thukydidestä, hän ihastuneena huudahti: \"Kreikka on lentänyt\nItaliaan!\" (Graecia transvolavit in Italiam). Aristoteles-käännökset\novat hänen päätyönsä. Argyropuloksen oppilas oli _Konstantinos\nLaskaris_ (k. n. 1500), kreikan kieliopin tekijä ja Bessarionin\nsuojatti, joka asui loppuikänsä Messinassa. Hän lahjoitti kirjastonsa\nMessinan senaatille; hänen kielioppinsa on ensimmäinen kreikankielinen\nteos, joka on painettu, mikä tapahtui 1476 Milanossa. Hänen nuorempi\nveljensä _Johannes Laskaris_ (n. 1445-1535) oli myös oppinut humanisti,\nulottaen opetuksensa ulkomaille, Ranskaan saakka, jossa oli Ludvig\nXII:n ja Frans I:n palveluksessa, mm. perustamassa Fontainebleaun\nkuninkaallista kirjastoa. _Andronikos Kallistos_ (k. n. 1476) oli\nBessarionin suojatteja, opetti eri yliopistoissa ja kuljetti tietonsa\naina Lontooseen saakka, jossa näyttää kuolleen. _Demetrios Moskhos_\nsaapui Italiaan 1470, opetti Venetsiassa ja Ferrarassa ja sepitti\nkreikaksi elegioja, epigrammeja, epyllionin Helenan ryöstö, joka\npainettiin 1499, ja huvinäytelmän Neaira (painettiin Ateenassa 1845).\nToinen ryhmä oppineita kreikkalaisia omistautui näinä aikoina\nperustettujen kirjapainojen palvelukseen, toimittamaan painosta\nkreikkalaisia klassikoita, joiden kysyntä lisääntyi sikäli kuin\nkielitaitokin. Humanismille tekivät tällä alalla tärkeitä palveluksia\nmm. ateenalainen _Demetrios Khalkondylas_, Homeroksen, Isokrateen ja\nSuidaan, _Markos Musuros_, Aristophaneen, Platonin ym., ja _Johannes\nLaskaris_, Kreikkalaisen antologian (s. 29) ym. julkaisija, kaikki\noppineita ja kreikkalaisen humanismin levittäjinä suuresti\nansioituneita miehiä. Teoksemme ensimmäisessä osassa mainitut\nkreikkalaisten klassikkojen painokset saatiin aikaan enimmäkseen juuri\nheidän toimestaan. Kun Konstantinopolin valloituksen jälkeen vanhan\nkreikan taito uhkasi turkkilaisten alueella kokonaan sammua, oppineet\nkun lähtivät pois maasta ja koulut rappeutuivat, päätti paavi\nLeo X pitää sitä erikoisesti yllä perustamalla 1514 Roomaan,\nQuirinalipalatsiin, erikoisen kreikanopiston kreikkalaisia oppilaita\nvarten. Sen johtajana toimi Johannes Laskaris ja opettajana Musuros; se\noli toimimassa 1521 saakka, jolloin Laskaris muutti Milanoon, jatkaen\nsiellä opetustyötään kuolemaansa asti (1535).\n\n\n2\n\nSiitä, miten Italia otti vastaan tämän muinaisen Hellaan lahjan, saamme\nelävän käsityksen mainitsemalla muutamia kreikkalaisten oppilaina\nolleita italialaisia humanisteja. Sisilialainen _Giovanni Aurispa_\n(n. 1370-1459) matkusti 1418 Konstantinopoliin, jossa oleskeli joitakin\nvuosia opiskellen kreikkaa ja kooten vanhoja käsikirjoituksia. Näitä\nhän sai hankituksi 238 ja toi ne Venetsiaan, josta ne joutuivat Cosimo\ndei Medicin toimesta Firenzeen. Aurispa oli myöhemmin paavien\nsihteerinä ja harrasti ja edisti innokkaasti antiikin kirjallisuuden\ntutkimista. _Guarino da Verona_ (1374-1460) opiskeli Konstantinopolissa\nviisi vuotta Manuel Khrysoloraan oppilaana ja kokosi kaksi arkullista\nvanhoja käsikirjoituksia; kun toinen niistä hänen palatessaan tuhoutui\nhaaksirikossa, hänen tukkansa muuttui yhdessä yössä valkoiseksi. Hän\nelätti itseään kreikan opettajana, viimeiseksi Ferraran yliopiston\nprofessorina. Paitsi käännöksiä kreikasta hänen tuotantonsa käsittää\nmyös latinalaisten kirjailijain selityksiä. Todella henkevä\nrenessanssin-ihminen oli _Gian Francesco Poggio Bracciolini_\n(1380-1459), etevä latinisti, Manuel Khrysoloraan oppilas, paavin\nviraston (curian) sihteeri viidenkymmenen vuoden aikana. Paavien ja\nhallitsijoiden riidellessä ja pitäessä suuria kirkolliskokouksia,\njoihin Poggio otti virkansa puolesta osaa, hän omisti kaiken intonsa ja\nharrastuksensa antiikin kirjallisuuden ja taiteen elvyttämiseen. Niinpä\nhän ollessaan läsnä Konstanzin kirkolliskokouksessa 1414 käytti\njoutoaikojaan tutkiakseen Etelä-Saksan ja Sveitsin luostarikirjastoja,\nkaivaen Reichenausta, Weingartenista ja St. Gallenista päivänvaloon\nmonta silloin kadonneeksi luultua antiikin teosta. Näin löytyivät\nQuintilianus (I, 417), Valerius Flaccus (I, 416), Lucretius (I, 370),\nColumella (I, 419), Silius Italicus (I, 416), Manilius (I, 415), ja\nroomalaisen arkkitehdin _Vitruviuksen_ Kymmenen kirjaa arkkitehtuurista\n(De architectura libri decem). Langres'ista hän löysi Ciceron puheen\nCaecinan puolesta (Pro Caecina), Monte Cassinosta Fronton (I, 417);\nhänen löytämiään ovat lisäksi Marcellinus Ammianus (I, 422) ym. Ellei\nhän saanut käsikirjoituksia omikseen tai jäljennettäväkseen hyvällä,\nhän käytti viekkautta, lahjoen munkkeja. Matkustellessaan Poggio piti\nterävän huomioitsijan tavoin silmänsä auki, kirjoittaen muistiin\ntärkeimmät näkemänsä. Niin syntyivät hänen kuvauksensa englantilaisten\nja sveitsiläisten erikoisista tavoista ja kertomus oikeudenkäynnistä\nHieronymus Pragilaista vastaan, josta ilmenee Poggion vapaamielinen,\nhumaaninen ajattelutapa. Kirjailijana hän on mainittava Petrarcan\ntyylisten mietelmien, Firenzen historian ja fabliaumaisten satiirien,\nPilailujen (Facetiae), sepittäjänä, joiden kärki kohdistui terävästi\nhengellistä säätyä vastaan. Kirjoituksessaan Onnen vaihtelevaisuudesta\n(De varietate fortunae) Poggio kuvaili Rooman muinaista suuruutta ja\nsen nykyisiä raunioita, antautuen alakuloisen katoavaisuustunnelman\nvaltaan. Poggion satiirinen sisu oli voimakas ja kyltymätön: lukuisissa\nkirjoituksissa hän uupumattomasti pommitti rappeutuneita hengellisiä,\nvastapaavi Felixiä ja ennen muita humanistitovereitaan Filelfoa ja\nVallaa, joita vastaan sinkosi kaikki törkeimmätkin latinankieliset\nherjaussanat. Poggio kuoli Firenzen kanslerina ja historioitsijana.\nMainittu _Francesco Filelfo_ (1398-1481) opiskeli Paduassa, antoi\nopetusta Venetsiassa ja matkusti konsulin sihteeriksi Konstantinopoliin\n(1419), jossa opiskeli Johannes Khrysoloraan johdolla. Tultuaan tämän\nvävyksi hän pääsi appensa suosituksesta keisarin palvelukseen, suoritti\nhänelle diplomaattisia tehtäviä ja kokosi suuren joukon vanhoja\nkäsikirjoituksia. 1427 hän palasi Italiaan, asettuen ensin\nvakinaisemmin Firenzeen, jossa arkipäivin luennoitsi suurelle\nkuulijakunnalle kreikkalaisista ja roomalaisista kirjailijoista ja\nsunnuntaisin tuomiokirkossa Dantesta; illoin hän käänsi kreikkalaisia\nkirjailijoita latinaksi tai otti osaa seuraelämään. Voimakkaana,\ntulisena, riitaisena luonteena hän joutui erimielisyyteen Cosimo dei\nMedicin kanssa, muutti 1436 Sienaan ja 1440 Viscontien kutsusta\nMilanoon. Täällä hänen piti ylistää isäntiään heidän merkkipäiviensä,\nsankaritekojensa ja hovijuhliensa johdosta ja parjata heidän\nvihollisiaan. Hän jatkoi opetus- ja kääntämistyötään, taisteli\nlentokirjasilla firenzeläisiä vihamiehiään vastaan, hankki anopilleen\nvapauden kirjoittamalla suoraan sulttaanille, ja tuhlasi välillä kaikki\nansionsa komeaan, ylelliseen elämään. 1475 hän oleskeli Roomassa paavin\nkutsumana, mutta päätyi siellä vimmattuihin riitoihin; hän kuoli\nFirenzessä, jonka valtiaiden kanssa oli tehnyt sovinnon. Hänen\nmerkityksensä on suuri \"humanismin agitaattorina\", mutta kirjailijana\nvähäinen. Roomalainen _Lorenzo Valla_ (1406-1457), toinen niistä\nhumanisteista, joita kohti Poggio suuntasi myrkytetyt nuolensa, Alfonso\nV:n Aragonialaisen sihteeri, herätti tavatonta huomiota teoksellansa\nIntohimoista (De voluptate), jossa hän vertaili stoalaisia ja\nepikurolaisia toisiinsa ja harkitusti ilmaisi renessanssin-ihmisen\npakanallisuuteen palaavan mielipiteen, että ihmisellä on oikeus\ntyydyttää kaikkia luonnollisia intohimojansa. Tutkimuksessaan\nLatinankielen hienouksista (De elegantiis latinae linguae) Valla\nosoitti, mikä kielenkäyttö oli oikeata klassillisten kirjailijain\nvalossa, ja vaikutti täten suuresti latinan sekä puhdistumiseen että\nmyös alistumiseen antiikin kaavoihin ja siten sen todellisen elinvoiman\ntukahtumiseen. Muissakin teoksissaan Valla osoittautui mitä\nterävimmäksi kriitikoksi, suunnaten totuuteen pyrkivän arvostelunsa mm.\nkirkon maallisen vallan perus- eli Konstantinuksen lahjakirjaa (Donatio\nConstantini) vastaan, jonka osoitti väärennykseksi, Vulgata-käännöksen\noikeellisuutta ja luostarilaitosta vastaan, minkä johdosta hän jonkin\naikaa oli kirkon vainon alaisena, kunnes paavi Nikolai V antoi\n\"humanismin\" voittaa ja teki hänet sihteerikseen. Hän on ollut oppinut\nmies, jonka kritiikki oli uudenaikaista, itsenäisen älyn, logiikan ja\nrohkeuden ilmausta. Seurauksena tästä kreikan ja latinan taidosta,\nantiikin ylösnousemuksesta, oli se, että Danten, Petrarcan ja\nBoccaccion luoma Italian oma kirjakieli sai toistaiseksi jäädä\nsyrjemmäksi, koska oppineet nyt tahtoivat ilmaista runollisetkin\najatuksensa latinaksi. Tämä oli tullut pääkieleksi: kreikkaa luettiin,\nlatinaa kirjoitettiin. Vergilius pysyi edelleen pääkirjailijana,\nHomeroksen merkitystä ei vielä tajuttu. Käsitys kreikkalaisesta\nkirjallisuudesta jäi yleensä jonkin verran roomalaisen varjoon, joka\noli tietenkin läheisempää ja jonka valossa kreikkalaisuutta ajateltiin,\nhuomaamatta niiden välillä eroa. Todellinen helleeninen henki jäi siis\nvielä löytämättä, pysyen salassa aina 1700-luvun loppupuolelle saakka,\njolloin se vasta rupesi hedelmöittämään Euroopan sielua varsinaisella\nolemuksellaan. Nyt oli siis kysymyksessä, huolimatta siitä, että\n\"kreikankieli oli lentänyt Italiaan\", latinalainen renessanssi,\nroomalaisen kirjallisuuden elpyminen ja ylösnousemus uutena,\ninnostuneena, jäljittelevänä latinankielisenä kirjallisuutena.\nKatsoessamme ympärillemme Italiassa 1400-luvun puolimaissa meille\navautuu lyhyesti kuvattuna suunnilleen seuraava runouden ja\ntieteellisen ajattelun näköala:\n\nNapolissa, Alfonso Jalomielisen hovissa, eli _Jovianus Pontanus_\n(1426-1503), joka oli saapunut sinne pennitönnä oppineena, mutta\npäässyt pian uutta tietoa harrastavan ruhtinaan suosioon ja sitä tietä\nrikkauteen ja korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan. Hän perusti runouden\nja tieteen edistämistä varten akatemian, jonka kokouksissa oppineet\nmiehet vaihtoivat ajatuksia; se oli olemassa kauan perustajansa\nkuoltuakin. Pontanus oli ahkera kirjailija, sepittäen virheettömällä\nlatinalla sekä suorasanaisia mietelmäkirjoituksia että varsinkin\nrunoutta: kuusimittaisen laajan Uranian, johon sisällytti sekä antiikin\nmytologian että aikansa astronomisen tiedon, runoelman Hesperian\npuutarhoista (De Hortis Hesperidum), ja paljon eleegistä ym. runoutta\nkotoisista aiheista. Vaikuttavasti hän usein ilmaisi niissä tulisen,\nintohimoisen tunteellisuutensa, pysyen kuitenkin hienommissa rajoissa\nkuin hänen ystävänsä _Antonio Beccadelli_ (1394-1471), jonka\nHermaphroditus on tunnettu aistillisuudestaan. Oppinut _Pomponius\nLaetus_ piti ystävineen samanlaista akatemiaa Roomassa, jossa\nrunoilijapaavi _Pius II_ (Aeneas Sylvius Piccolomini, paavina\n1458-1464) sen muinaisen suuruuden elähdyttämänä haaveili puolikuun\nvallan musertamisesta ja paavin johtoon uudelleen antautuneesta,\ninnostuneesta kristikunnasta. Hän oli hienosti sivistynyt mies, joka\nsepitti elegioja ja epigrammeja, Terentiuksen mallin mukaisen näytelmän\nChrisis ja naidun naisen ja nuoren miehen lemmenhistorian, romaanin\nEuryalus ja Lucretia. Vaikka se onkin retoorinen ja täynnä klassillista\noppineisuutta, sitä kuitenkin pidetään renessanssin ensimmäisenä\nsuuren, valtavan intohimon kuvausyrityksenä, aistillisuudessaan ja\nvärikkyydessään voimakkaampana kuin Boccaccion kokeita tällä alalla.\nEnnen 1500-luvun alkua siitä julkaistiin 27 latinan-, kolme italian-,\nkolme ranskan- ja kaksi saksankielistä painosta. \"Enea Silvion\"\ntuotannosta ansaitsevat erikoista mainitsemista hänen kirjeensä ja\nmatkakuvauksensa, joissa hän ilmaisee hienoa idyllisen maisemaluonnon\nja raunioiden katoavaisuustunnelman tajua. _Antonio Loschi_ (1370-1450)\nsepitti Achilles, _Gregorio Corraro_ Progne ja Leonardo Bruni Polyxena\nnimisen näytelmän, jotka olivat Senecan ja Terentiuksen mukaelmia.\n_Basinio Basini_ kirjoitti Argonautica ja Meleagris nimiset eepokset,\n_Filelfo_ aloitti laajan Sforziad-runoelman. Danten selittäjä\n_Christoforo Landino_ (1434-1504) julkaisi Firenzen platonilaista\nakatemiaa varten sepittämissään Camaldolilaisissa keskusteluissa\n(Disputationes Camaldunenses, Ciceron Tusculum-keskustelujen mukaan,\nCamaldoli Toscanassa, Arezzon lähellä) eepoksen teorian, jota monet\nrenessanssin eepilliset runoilijat, mm. Tasso ja Spenser, noudattivat.\nSiinä ilmenee jo aleksandrialaisena aikana viljelty vertauskuvallinen\nselitystapa, joka kuten tiedämme oli saavuttanut kannatusta keskiajan\nrunoudessa, Ruusun romaanissa ja Italian platonilaisessa mystillisessä\nvarhaislyriikassa. Sen mukaan Aeneis oli filosofisen elämän ihannetta\nesittävä vertauskuvallinen runoelma. Aeneas on ihminen, joka\ntaivaallisen rakkauden johtamana pelastuu häviävästä nuoruudestaan,\nTroiasta, ja suuntaa kulkunsa tosiviisautta, Italiaa, kohti. Paris,\njoka on antautunut maallisen rakkauden, Helenan, johdettavaksi,\ntuhoutuu Troian mukana.\n\nSiirtyäksemme runoudesta filosofiaan muistutamme mieleen, että Italian\nvarhaislyriikassa ilmeni eräänlaista uusplatonilaista mystiikkaa, että\nPetrarca joutui erimielisyyteen averroelaisen aristotelelaisuuden\nkanssa kääntyen Platonin puoleen ja että kreikkalaiset oppineet olivat\njoko aristotelelaisia tai platonilaisia, hyökkäillen toisiaan vastaan.\nYlipäätänsä voidaan sanoa, että oli herännyt kiihkeä tiedonjano, joka\netsi tyydytystä sekä kokeellisen tieteen että teoreettisen ajattelun\nkautta, ja joka tuli vähitellen löytämään oikean ja asiallisen,\nuskomuksista ja ennakkoluuloista riippumattoman elämänilmiöiden\ntutkimistavan. Kun Gemistos Plethon, jonka unelmana oli molempien\nkirkkojen syrjäyttäminen uusplatonilaisen filosofian avulla, huomasi\nFirenzessä ollessaan (1439-1442), miten syvällä harrastuksella Cosimo\ndei Medici ja muut kuuntelivat hänen esityksiään Platonista, hän\nehdotti, että Ateenan kuuluisa akatemia herätettäisiin uudelleen eloon\nFirenzessä, joka oli nyt Euroopan kulttuurin pääkaupunki. Tämän\njohdosta eli siis suoranaisesti Symposion-mielikuvan mukaisesti Cosimo\nperusti platonilaisen akatemiansa, asettaen sen johtajaksi nuoren\noppineen _Marsilio Ficinon_ (1433-1499) ja antaen sille tehtäväksi\nPlatonin kaikkien teosten kääntämisen latinaksi, minkä akatemia myös\nkunnollisesti suoritti; käännös ilmestyi painosta 1482. Ficino on\nvarhaisrenessanssin platonilaisuuden pääedustaja; hän käänsi latinaksi\nvielä Plotinoksen ja Dionysios Areiopagitan teokset, kirjoitti niihin\nlaajat selitykset, ja loi oman filosofisen järjestelmänsä, jonka\njulkaisi teoksessa Platonin jumaluusoppi sielun kuolemattomuudesta\n(Theologia Platonica de immortalitale animae). Hänen käsityksensä on\nsama kuin Erigenan (s. 61), so. uskonto ja filosofia ovat yhtä.\nFilosofian tehtävänä on tutkia totuutta ja viisautta. Kun Jumala on\ntotuus ja viisaus, on filosofia siis uskontoa. Tämän puhtaan muodon on\nKristus ilmoittanut; kun ei voida pyytää kaikkien sitä selittämättä\nymmärtävän, tarvitaan järkeä. Tällöin tulee kysymykseen Platonin\nopetus, joka on olemassa sitä varten, että sen kautta järjen avulla\npäästäisiin omaksumaan kristinuskon totuudet. Tällöin Platon kohoaa\njumalallisen ilmoituksen välittäjäksi, jollaisena Cosimon akatemia\nkunnioittikin häntä hymnein ja juhlamenoin hänen syntymä- ja\nkuolinpäivänään. Kirjallisuuden historian kannalta on vielä mainittava\nFicinon selitykset Symposioniin: kauneus on yliaistillista ja korkein\nkauneus asuu Jumalan luona. Rakkaus on sielun pyrkimystä takaisin\nalkulähteeseensä. Ihminen etsii kauneutta maallisistakin ilmiöistä ja\nnauttii siitä aistimillaan. Kauneus on kuitenkin ruumiitonta ja\nesiintyessään aistimin tajuttavana vain heijastusta jumalallisesta\nalkulähteestään sekä tämän vuoksi vaillinaista silloinkin, kun olemme\ntajuavinamme sitä korkeimmassa määrässään. Tällä rakkauden\nfilosofialla oli merkitystä renessanssin lemmenrunoudelle. Vaikka\nvarhaisrenessanssin filosofia oli näin hämärää, se kuitenkin riisti\najattelun irti skolastiikan näennäisestä logiikasta ja ohjasi sen\ntodellisen tiedon hankkimiseen, kuten tulemme valtarenessanssin\nyhteydessä näkemään. Silloin se toi mukanaan myös sen\nkristinuskonvastaisen kritiikin, jota antiikin ihailu oli heti alusta\nsaakka ollut omiaan herättämään ja jota vastaan varhaisrenessanssin\npaavit olivat tietoisesti taistelleet.\n\nLopuksi muuan sana historiasta. On selvää, että antiikin\nhistoriateosten lukeminen oli omiaan herättämään mielikuvia vastaavista\noman ajan saavutuksista, että keskiajan kronikkahistoria rupesi\ntuntumaan mitättömältä verrattuna Thukydideen tai Liviuksen esityksiin.\nKäänteen teki arezzolainen _Leonardo Bruni_ (1369-1444), kahden paavin\nsihteeri, vuodesta 1427 kuolemaansa saakka Firenzen kansleri,\nkirjoittamalla Firenzen historian (Historiarum Florentinarum libri\nXII). Siinä hän erottaa tosiasiat taruista ja koettaa järjellisesti\ntutkia ja esittää tapahtumien syitä ja seurauksia, mutta sijoittaa\nantiikin malliin henkilöidensä suuhun kuviteltuja oratio recta-puheita.\nPoggion sepittämä Firenzen historia on tehty Liviuksen malliin. Etevä\ntutkija oli _Flavio Biondo_ (1388-1463), joka sommitteli terävää\nkritiikkiä osoittavan, Rooman kukistumisesta alkavan ja hänen omaan\naikaansa ulottuvan Italian historian sekä useita antikvaarisia\ntutkimuksia.\n\n\n3\n\nHumanismi kuten sanottu sysäsi syrjään italiankielisen kirjallisuuden.\nTämän tuotteista mainittakoon lyhyesti Jumalaisen komedian jäljittelyt:\n_Fazio degli Ubertin_ Dittamondo (> dicta mundi = maailman opetukset),\nlaaja runoelma, jossa maantieteilijä Solinus kuljettaa runoilijaa\nmaailman eri osiin kertoen hänelle niiden kohtaloista, ja _Federigo\nFrezzin_ (1340-1416) runoelma Neljä valtakuntaa (Quadriregio), jossa\nPallas saattelee tekijää Rakkauden, Saatanan, Paheiden ja Hyveiden\nvaltakunnissa.\n\nDecamerone aiheutti runsaan vastaavanlaatuisen novellituotannon, jolla\non ollut merkitystä Euroopan kirjallisuuden myöhemmissä vaiheissa.\n_Giovanni Fiorentino_ sepitti Pässinpää (Il Pecorone) nimisen\njuttukokoelman, jonka muka olivat kertoneet Forlin erään luostarin\nmunkki ja nunna; niiden joukossa on kertomus ahneesta juutalaisesta,\njonka sittemmin tapaamme Marlowen Maltan juutalaisessa ja Shakespearen\nVenetsian kauppiaassa. Historialliset tietonsa hän otti Villanin\nkronikasta. Huomattavampi novellisti kuin hän oli _Franco Sacchetti_\n(1335-1400), ylhäissukuinen firenzeläinen, joka toimi tasavallan\npalveluksessa priorina, lähettiläänä, siihen kuuluvien kaupunkien\npodestana ja maakuntien päällikkönä. Häneltä on säilynyt 258\nkertomusta, jotka perustuvat firenzeläisten julkisen ja yksityisen\nelämän tositapahtumiin ja antavat siis niistä mitä eloisimman kuvan.\nUseimmat ovat siveettömiä, mutta siitä huolimatta Sacchetti huipentaa\nne moraalisiksi opetuksiksi keskiajan tapaan. _Massuccio Salernitanon_\n(1420-1500) Novellino sisältää 50 kertomusta, joissa voimakkaasti ja\ntietoisesti ruoskitaan ajan taikauskoa, kirkollista tekopyhyyttä ja\nmunkkien irstaisuutta. Tunnetuin hänen tarinoistaan on se, jossa ensi\nkerran kerrotaan Romeon ja Julian kohtalo; näyttämönä on Siena ja\nhenkilöillä on toiset nimet. Suosittu oli _Antonio Cornazzanon_\nSananlaskuja (Proverbii). Huomattakoon, että yllä olevat nimet ovat\nvain muutama näyte suuresta joukosta, että novellikirjallisuus tuli\nBoccaccion esimerkin johdosta 1400-luvulla Italiassa tavattomasti\nmuotiin.\n\nHistoriankirjoituksen alalta on _Dino Compagnin_ (1260-1324) varhaisen,\nasiallisesti ja tyylillisesti arvokkaan Firenzen kronikan (vuodet\n1280-1312) lisäksi mainittava hänen työnsä jatkajan _Giovanni Villanin_\n(n. 1275-1348) Firenzen historia (Historie Fiorentine, Cronica\nuniversale), joka ulottuu vuoteen 1347. Villani oli liikemies, joka\nmatkusteli laajalti ulkomaillakin, Alankomaissa saakka, ja joka\ntasavallan luottamusmiehenä tunsi tapahtumien syvimmät syyt. Hänen\nhistoriansa sisältää Firenzen vaiheiden ohella myös selvästi ja oikein\nsuoritettuja kuvauksia Euroopan yleishistoriallisista tapahtumista,\njoihin Villani oli laajoilla matkoillaan perehtynyt. Niinpä hänen\nkirjansa on keskiajan kronikkahistorioiden arvoteoksia.\n\nLyriikan ja epiikan alalta on mainittava, että lukuisat nimetyt ja\nnimeämättömät säesepot tuottivat 1300--1400-luvuilla runsaasti\nhumoristista ja satiirista runoutta aikaisemmin mainittuun tyyliin,\nettä historiallisista tapahtumista, esim. Villanin kronikan\nkuvauksista, sepitettiin serventese-nimisiä kertovia ja poliittisia\nrunoja ja runoelmia. Petrarcan isänmaallinen runous ei lakannut\nkaikumasta, vaan jatkoi sitä erikoinen \"petrarcistien\" koulukunta.\nRunoilemisen halu oli yleinen ja voimakas mutta runollisuus silti\nharvinaista. Taiturimaisesti runoja sepitettiin kaikenlaisista,\nopettavaisessa tarkoituksessa maanviljelysalueistakin. Siitä, kuinka\nranskalaisperäinen sankari- ja ritanrunous kotiutui Italiaan ja lopuksi\njohti valtarenessanssin runoelmiin, olemme asianomaisessa yhteydessä (s\n201, 251) jo maininneet; draamaan nähden viittaamme samoin näytelmän\nhistoriaan (s. 398).\n\nNäin olemme saattaneet varhaisrenessanssin suunnilleen vuoteen 1470,\njolloin Lorenzo dei Medici oli jo noussut valtaan. Olemme todenneet,\nettä Petrarcan ja Boccaccion aloittama humanismi oli tullut\naikakauden päävirtaukseksi, joka kasvoi kuin lumivyöry ja jatkui\nheikentymättömänä, mutta että Danten ja heidän aikaansaamansa\nitaliankielisen kirjallisuuden suurenmoinen aallonharja pian painui\nalas, tuottamatta suunnilleen sataan vuoteen mainittavampaa yleisen\nkirjallisuuden arvoteosta. Vasta Lorenzo dei Medicin aikana se oli\nnouseva uudelleen, kuten valtarenessanssin historian yhteydessä saamme\nnähdä.\n\n\n4\n\nVarhaisrenessanssi oli melkein yksinomaan italialainen ilmiö. Vain\nkaukaisessa Englannissa tapaamme kirjailijan, jolla on ehdottomasti\nrenessanssihengen leima. Hän on Geoffrey Chaucer.\n\nChaucerin vuosisata oli levoton. Aikaisemmin olemme puhuneet (s. 341)\nPietari Peltomiehen näystä, joka vertauskuvallisuuden varjossa esittää\nalempien säätyjen yhteiskunnallista tyytymättömyyttä. Saadaksemme\nChaucerin toiminnalle oikean valtiollisen, yhteiskunnallisen ja\nuskonnollisen taustan koetamme lyhyesti valaista hänen aikansa\npolitiikkaa ja hengenvirtauksia.\n\n1300-luvun alkukolmannes oli Englannissa täynnä Edward II:n hallituksen\ntappioita ja häpeää, jolloin tarmokkaan Edward I:n politiikan\nsaavutukset vähitellen menetettiin. 1337 Englanti joutui Ranskaa\nvastaan sotaan, jota tuli kestämään sata vuotta ja joka asetti\nvaltakunnan varallisuuden ja kansan mitä lujimmalle koetukselle, mutta\nloi samalla sen englantilaisen kansallistunnon ja vapautti sen\nranskalaisuudesta. 1348-1349 musta surma tuhosi noin kolmannen osan\nväestöstä, minkä seurauksena oli suursodan alkupuolella ilmenneen\ntaloudellisen elpymisen ja varsinkin maanviljelyksen taantuminen. Rutto\nnäet tuhosi etupäässä rahvasta, niin ettei työvoimaa riittänyt kaikkien\nmaiden pitämiseen sulina; se, mikä sitä riitti, vaati korkeampaa\npalkkaa kuin ennen. Tähän eivät taas työnantajat, maanomistajat,\ntahtoneet suostua, koska sodan johdosta lisääntynyt verotus tuntuvasti\nkavensi heidän muutenkin vähentyneitä tulojansa. Lopuksi maatyöväen\npalkat määrättiin 1351 lailla ylipäätänsä samansuuruisiksi kuin ennen\nsotaa. Tästä säännöstelytoimenpiteestä ei kuitenkaan ollut apua:\ntyöväki ei tahtonut luopua palkkavaatimuksistaan, joten laillisilla\npalkoilla oli vaikea saada töitä tehdyksi; seurauksena oli yhteinen\nlain kiertäminen. Tämä johti lopuksi siihen, että suuret tilat\npalstoitettiin pienemmiksi vuokraviljelmiksi, mikä oli onnistunut\ntoimenpide, koska sen kautta kasvoi itsenäishenkinen, voimakas\ntalonpoikaissääty. Nyt kyseessä olevana aikana nämä ristiriidat\nkuitenkin olivat kipeimmillään. Taisteluun Ranskaa vastaan yhtyi\nvastustus viimemainitun vallassa olevaa Avignonin paaviutta ja kirkkoa\nkohtaan. Historiasta tiedämme Juhana Maattoman tehneen pelastaakseen\nkruununsa valtakunnastaan paavin läänityksen, josta maksettiin\nvuotuinen vero. Tämä pyrki jäämään 1300-luvulla rästiksi ja tultuaan\nkuninkaaksi 1333 Edward III rupesi irroittamaan valtakuntaansa kokonaan\ntästä alentavasta suhteesta. Pitkälliset riidat johtivatkin siihen,\nettä kuningas ja parlamentti kielsivät 1350 paavilta oikeuden täyttää\nenglantilaisia papinvirkoja, mistä pyhällä isällä oli ollut hyvät\ntulot, ja 1353 omaisuuden menettämisen uhalla vetoamisen paavin\nkuuriaan; 1366 julistettiin, ettei Juhana Maattomalla ollut ollut\noikeutta läänittää Englantia paaville kansaa kuulematta ja\nkieltäydyttiin maksamasta veroa. Yhä voimistuvan kansallisen ja\nantiklerikaalisen suunnan aatteelliseksi johtajaksi tuli Oxfordin\nteologi _John Wycliffe_ (n. 1324-1384), oppinut lakimies, Raamatun\nensimmäinen varsinainen kääntäjä englanninkielelle, William Occamin\n(s. 153) edustaman uusnominalistisen suunnan kannattaja. Tämän oppien\nmukaisesti Wycliffe osoitti teoksessaan Yksityisomaisuudesta (De civili\ndominio), että kun kirkko ei täyttänyt ylimmän hengellisen\nlääninherran, Jumalan, sille asettamaa Kristuksen seuraamisen eli siis\nrakkauden, nöyryyden ja köyhyyden lakia, Jumalan asettamalla\nmaallisella kuninkaalla oli oikeus ottaa siltä pois kaikki sen omaisuus\n(dominium). Kun kuningas oli kuten paavikin Jumalan asettama, ei hän\nollut maallisissa asioissa paavin alainen. Tämä uusnominalistinen\nkanta, jonka Wycliffe näin sovitti valtion käytännölliseen\nkirkkopolitiikkaan, johti uskonpuhdistuksen aikana paavista vapautuneen\nkansallisen valtion ja kirkon syntyyn; hänet itsensä se johti\nkriitilliselle kannalle kirkkoa vastaan sen sekä järjestysmuotoon että\noppiin nähden. Lähtien uusnominalismista, että yksilö vain on\ntodellisesti oleva, ja Augustinuksen opista, että Jumalan armo\nvaikuttaa ihmisen ulkopuolella ikäänkuin luonnonlaki, valiten toiset ja\nhyläten toiset, hän opetti teoksessaan Tutkimus kirkosta (Tractatus\nde ecclesia), että kirkko on kaikkien niiden summa, jotka\niankaikkisuudessa on valittu autuuteen. Näin hän joutui hylkäämään\nkirkkojärjestelmän ja paaviuden, ja asettamaan ylimmäksi ohjeeksi\nRaamatun, valmistellen täten ehkä lähinnä kalvinilaista kirkon muotoa.\nToteuttaakseen näitä ajatuksiaan hän käänsi Vulgatasta koko Raamatun\nenglanniksi, Vanhassa Testamentissa auttajana Nicholas of Hereford, ja\ntoimitti köyhiä pappeja (pore preesters) julistamaan oppiansa. Syntyi\nlaaja uskonnollinen herätysliike, jonka kannattajia sanottiin\n\"lollardeiksi\" sen johdosta, että he hiljaa itsekseen hyräilivät\nvirsiänsä. Kirkko vastusti Wycliffeä kaikin voimin, lähettäen\npuolestaan kerjäläismunkkeja saarnaamaan häntä vastaan ja haastaen\nhänet 1377 ja 1378 Lontooseen oikeuteen. Molemmilla kerroilla rahvas\nkuitenkin väkivaltaisesti keskeytti oikeuden istunnon ja Wycliffe sai\npalata vapaana miehenä Oxfordiin. Kun sitten 1380 säädetyn henkiveron\n(1 sh. jokaiselta täysi-ikäiseltä varallisuuteen ja säätyyn katsomatta)\njohdosta seuraavana vuonna syntyi suuri rahvaan kapina, jossa\nvuosisadan monet levottomuuden aiheet ilmenivät yhteisenä, osin\nkommunistisena purkauksena, johtajina Wat Tyler ja John Ball, yleinen\nporvarillinen mielipide aristui ja rupesi kääntymään Wycliffeä ja hänen\nkannattajiaan vastaan. Tähän suuntaan vaikutti vielä se, että Wycliffe\noli johdonmukaisesti kehittänyt oppinsa yhä radikaalimmaksi, kieltäen\nleivän ja viinin muuttumisen ehtoollisessa lihaksi ja vereksi,\npalvelemasta pyhimyksiä ja tekemästä toivioretkiä, ja julistaen\nRaamatun kaikessa riittäväksi elämänohjeeksi ja paavin\nAntikristukseksi. Lancasterin herttua John of Gaunt, Chaucerin\nsuojelija, lakkasi kannattamasta Wycliffen liikettä, joka nyt ankaralla\nvainolla tukahdutettiin. Wycliffe sai kuitenkin olla rauhassa\nseurakunnassaan Lutterworthissa, jossa kuoli 1383. Hän oli ensimmäinen\ntodellinen uskonpuhdistuksen edeltäjä, uuden ajan henki, joka oli\ntajunnut irtautumisen keskiajan skolastisesta aaterakennelmasta\nvälttämättömäksi. Vaikka hänen Raamattunsa kieli olikin latinan\nlauserakenteen mukaista, vaivalloista ja kömpelöä, hän kuitenkin suurin\npiirtein loi sen \"raamatullisen kielen\", joka on lopullisen 1611\nvalmistuneen käännöksen pohjana. Nyt siirrymme käsittelemään tämän\nlevottoman, kuohuvan vuosisadan suurinta englantilaista kirjailijaa,\njohon paljon päättyy ja josta paljon alkaa.\n\n_Geoffrey Chaucer_ (1340-1400), \"Englannin uudenaikaisen runouden isä\",\nirtautui keskiajan kirjallisista traditioista, työskennellen kokonaan\nsen tarinamaailman, kronikkain ja uskonnollisen näytelmän ulkopuolella,\nja aloitti sekä aihepiirillään että runoilijakyvyllään uuden\naikakauden. Kuilu muinaisenglantilaisen runouden ja Layamonin Brutin\nvälillä ei ole syvempi kuin keskiajan runouden ja Chaucerin välillä.\nHän oli ensimmäinen huomattava maallikkorunoilija, vieläpä\nensimmäinen Lontoossa syntynyt ja hoviin kuuluva, uudenaikainen,\nrunoilijakutsumuksestaan tietoinen yksilö, joka painoi tuotantoonsa\npersoonallisuutensa leiman. Runoilemalla Lontoon murteella hän puhui\nkaikille hoviin ja sen ympärille kokoontuneille sivistyneille,\nkohottaen tämän kielimuodon pääkaupungin aseman mukaisesti\nmaaseudun murteiden yläpuolelle. Maallikkona hän oli vapaampi ja\nennakkoluulottomampi kuin kirkon ja tradition kahlehtimat hengellisen\nsäädyn runoilijat. Sen lisäksi hän oli Englannin silloisen valtiollisen\nja yhteiskunnallisen elämän keskuksessa toimiva huomattava kansalainen,\njoka oli lukuisilla ulkomaanmatkoilla saavuttanut laajan kokemuksen ja\nperehtyneisyyden mm. kirjallisuuteen. Tämänkin vuoksi hänen\nympäristönsä varmaan kuunteli häntä mielellään, tajuten kuten\njälkimaailma, että Chaucer oli tietoisesti taiteellisiin tuloksiin\npyrkivä runoilija, jonka uuraassa työssä ilmenee jatkuvaa kehitystä,\nkypsymistä ja nousua.\n\nChaucerin isä oli lontoolainen viinikauppias, jolla oli liikesuhteita\nmyös hoviin, minkä kautta hänen pojalleen avautui mahdollisuuksia\npäästä hovin palvelukseen. Geoffrey oli ilmeisesti hyvässä asemassa\nolevan porvarin lapsi ja sai sen mukaisen tietopuolisenkin kasvatuksen,\nmikä näkyy hänen elämänurastaan ja teoksistaan. Yliopistoissa\nsuoritetuista opinnoista ei kuitenkaan ole säilynyt tietoja. V. 1357\nhän oli Clarencen herttuattaren hovipoikana, meni 1359 Ranskan sotaan,\njoutui vangiksi, ja lunastettiin vapaaksi 1360, kuninkaan ottaessa osaa\nlunastussummaan. Hän tulikin nyt kuninkaan palvelukseen, sillä 1367\nkuningas myönsi hänelle, \"rakkaalle kamaripalvelijalleen\" (dilectus\nvalettus), palkinnoksi menneistä ja tulevista ansioista 20 (silloisen\nEnglannin) mkn vuotuisen elinkautisen apurahan. Näinä vuosina Chaucer\nmeni naimisiin, sillä 1366 mainitaan kuningattaren kamarirouvan\nPhilippa Chaucerin saaneen 10 mkn apurahan. Hänen rouvansa sisar joutui\nsittemmin naimisiin herttua John of Gauntin kanssa, joten Chaucerista\ntuli tämän ylhäisen herran lanko. 1367 Chaucer yleni kuninkaan seurueen\njäseneksi (esquire), otti taas osaa Ranskan sotaan, ja matkusti vv.\n1370-79 seitsemän kertaa ulkomaille kuninkaan asioissa. Vv. 1372 ja\n1378 matka suuntautui Italiaan, jossa Chaucer tutustui Danten,\nPetrarcan ja Boccaccion runouteen, viipyen siellä jälkimmäisellä\nkerralla noin 8 kk. V. 1374 hän sai kuninkaalta uuden elinkautisen\napurahan ja nimitettiin tullivirkamieheksi Lontoon satamaan,\nmääräyksellä hoitaa tulliluettelot omin käsin. Diplomaattisista\ntehtävistään, tulli- ja muistakin toimistaan Chaucer ilmeisesti\nansaitsi hyvin. V. 1385 hän sai oikeuden käyttää tullinhoidossa\nsijaista, voiden siten omistaa enemmän aikaa kirjallisiin töihinsä.\nSeuraavana vuonna, hänen ollessaan uransa huipulla, parlamentin\njäsenenä, onni kääntyi. Hänen lankonsa, herttua John of Gaunt, oli\nulkomailla ja hallitusta johti (Richard II:n alaikäisyyden aikana)\ntämän veli ja vihamies Gloucesterin herttua, minkä John of Gauntin\npuoluelaiset kyllä tulivat huomaamaan. Joulukuussa 1386 Chaucer menetti\nkaikki virkansa ja häätyi panttaamaan muut apurahansa paitsi John of\nGauntin myöntämää 10 puntaa. Jobin kohtalon täydennyksenä oli vielä\nhänen vaimonsa näihin aikoihin tapahtunut kuolema. Parin vuoden\nperästä, Rikhard II:n itsensä ryhtyessä johtamaan hallitusta (1389),\nChaucerin ystävät jälleen pääsivät päivänpuolelle, ja hän itsekin sai\ntaas toimen. Onni ei kuitenkaan ollut hänelle enää uskollinen: hän\nmenetti tuon toimensa kahden vuoden kuluttua ja joutui taloudellisesti\nvaikeaan asemaan, jota kuningas kuitenkin lievitti suomalla hänelle\n1394 20 punnan eläkkeen. Henrik IV korotti sitä 1399 40 markalla.\nParantuneista oloistaan ei Chaucer saanut kauan nauttia: hän kuoli\nlokak. 25 p. 1400. Hänet haudattiin Westminster Abbeyhin, ensimmäisenä\nsiihen kolkkaan, jossa niin moni Englannin suuri runoilija on hänen\njälkeensä saanut viimeisen leposijansa. Runoilija Nicholas Brigham\npystytti hänelle sinne myöhemmin, Shakespearen aikana, muistomerkin.\nNäin Chaucer kuollessaankin säilytti esikoisoikeutensa Englannin\nensimmäisenä uudenaikaisena kirjailijana. Ulkoasultaan hän on ollut\nmyöhemmällä iällään lihavahko, vaaleaverinen, parta \"tuleentuneen\nvehnän värinen\", katse miettiväinen, maahan luotu.\n\nChaucerin tuotannossa voidaan erottaa kolme eri vaihetta: ranskalaisen\nvaikutuksen aika noin vuoteen 1380; italialainen kausi noin vuoteen\n1385, ja englantilainen, itsenäinen kypsyyskausi viimemainitusta\nvuodesta alkaen. Ranskalaisena kautena hän yleensä käytti parittain\nsoinnutettua, 4 jambia sisältävää Ruusun romaanin säettä; italialaisena\nns. Chaucerin stanzaa, johon kuuluu seitsemän kymmentavuista (= 5\njambia) säettä, soinnutetut ababbcc, ja joka oli saatu jättämällä pois\nottava riman viides säe; ja viimeisenä kautena 5:stä jambista\nrakennettua säettä, joka soinnutettiin parittain (\"sankarikuplettia\").\n-- Varhaiskauden tuotteista eivät kaikki ole säilyneet; toisiin hänen\nomistusoikeutensa ei ole varma. Niinpä esim. Ruusun romaani (The\nRomaunt of the Rose) voi olla vain pieneltä osalta hänen kääntämänsä.\nJohn of Gauntin ensimmäisen puolison kuoltua hän kirjoitti vv. 1369-70\nrunoelman Blanche herttuattaren kuolema (Dethe of Blaunche the\nDuchesse), jossa sureva ritari muistelee puolisovainajansa hyveitä ja\nkauneutta. Samoihin aikoihin syntyi runoelma A.B.C, jossa säejaksot\nalkavat järjestyksessä kukin omalla aakkosellaan; se on sepitetty\nMarian ylistykseksi ja jäljitelty ranskalaisen Deguillevillen runosta.\nRunoelmaa Säälin kuolemanhuudahdus (Exclamacion of the Dethe of Pite)\non tahdottu selittää runoilijan toivottoman ensi lemmen valitukseksi,\nmutta sen kehittynyt muoto viittaisi myöhäisempään aikaan.\nVarhaiskauden runoelmista kuvastuu yleensä alakuloinen, herkkä, usein\nuskonnollinen mieliala. -- Italialainen kausi alkaa parilla pienemmällä\nkokeella, kunnes Chaucer vv. 1380-83 valmisti loistavan käännöksen\nBoccaccion Filostratosta nimellä Troilus ja Creseyde, suorittaen\ntehtävän kieliniekan taituruudella ja luovan runoilijan mestaruudella,\nmutta ollenkaan ilmaisematta alkulähdettään. Näihin samoihin vuosiin\nkuuluu myös osaksi runomittainen käännös Boëthiuksen Filosofian\nlohdutuksesta (De Consolatione Philosophiae) ja hoviallegoria Lintujen\nparlamentti (Parlement of Foules), jonka hän kirjoitti vv. 1381-82\nkuningas Rikhard II:n kihlajaisiin. Danten vaikutus tuntuu runoelmasta\nMaineen talo (The House of Fame, 1384?), joka jäi heikoksi, samoin kuin\nseuraavakin, Tarinoita hyvistä puolisoista (Legende of Goode Women,\n1385), jonka hän aloitti Boccaccion mukaan, mutta keskeytti, ruvettuaan\nmiettimään pääteoksensa suunnitelmaa.\n\nChaucer kirjoitti _Canterburyn tarinat_ (The Canterbury Tales)\nsuurimmaksi osaksi taloudellisesti vaikeina vuosinaan 1386-91, käyttäen\nhyväkseen eräitä jo aikaisemmin sommittelemiaan kertomuksia.\nAlkuperäisen suunnitelman mukaan siitä olisi tullut jättiläisrunoelma,\nsillä kun pyhiinvaeltajia on 30 (oikeammin 32, nimittäin lisänä hän\nitse ja kaniikin asemies, vaikka hän ei näy sitä muistaneen), ja\njokaisen piti jutella 4 tarinaa, olisi koko sarjaan kuulunut kaikkiaan\n120 kertomusta. Chaucer tyytyi 24:ään, mikä hyvin riittää hänen\nrunoilija-asemansa lopulliseksi perustaksi. Kun Decamerone oli\nkirjoitettu jo ennen v. 1350 ja oli varmaan laajalle levinnyt Italiassa\nChaucerin käydessä siellä, ja kun kehyskertomus muutenkin oli\nkeskiaikana tunnettu, ei Chaucerin voi myöntää osoittaneen alkuperäistä\nkeksijäkykyä käyttäessään sitä muotoa. Hänen kehyksensä laatu vain on\nsikäli onnistuneempi kuin esim. Decameronen, että se soi luontevan,\ntaiteellisesti antoisan esiintymistilaisuuden silloiselle todella\nelävälle ja olemassaolevalle Englannin tavalliselle kansalle. Siihen\nkuuluvana runoilija antaa siitä sekä omin että sen itsensä sanoin mitä\nkirkkaimman ja monipuolisimman kuvan, lämmittäen kaiken inhimillisen\nmyötätunnon syventämällä huumorilla ja elvyttäen taustan ihanalla\nEnglannin kevään kuvauksella. Tähän perustuu Chaucerin maine ja ansio\nensimmäisenä itsenäisenä, uudenaikaisena englantilaisena runoilijana --\nei siis siihen asiasisällykseen, mitä pyhiinvaeltajat kertovat, sillä\nse on silloisten latinalaisten, italialaisten ja ranskalaisten\njuttulähteiden yhteistä aineistoa.\n\nTutustuaksemme lähemmin näihin kuuluisiin kertomuksiin mainitsemme\nensin, että ne alkavat Prologilla, jossa teoksen suunnitelma ja\nkertojat esitetään. Sykähdyttävän kauniisti, luonnollisesti ja\nkoruttomasti Chaucer kuuluisissa alkusäkeissään kuvaa kevättä:\n\n    Kun leudot sadekuurot huhtikuun\n    on kevään tuoneet luontoon kahlittuun,\n    kun kuivaa maata huuhtoo raikkaat veet,\n    ja nurmikot on kukkiin puhjenneet;\n    kun länsituuli lempeästi soiden\n    puut, korret metsäin, vainioiden\n    taas herättää, kun kehrä auringon\n    jo jyrkänteensä puoliväliss' on,\n    kun pikkulinnut laulelevat myötään\n    ja ehtimättä nukahtaa ees yötään:\n    niin kiihtää niitä luonto keväimen; --\n    pois kauas silloin halaa ihminen --\n\nja kertoo sitten, kuinka silloin kokoontui Lontoossa, Southwarkissa,\nolevaan Tabard-ravintolaan joukko erisäätyisiä kansalaisia: ritari,\nknaappi, asemies, prioritar, benedictiläis- ja kerjäläismunkki,\nkauppamies, pappi, lakimies, rälssimies, kutoja ym. käsityöläisiä,\nmerimies, lääkäri, rouva Bathista, mylläri, vouti ym., lähteäkseen\ntoivioretkelle Canterburyin, Tuomas Becketin haudalle. Lukiessamme\nrunoilijan kuvausta [suomentanut Yrjö Jylhä, Englannin kirjallisuuden\nkultainen kirja, WSOY. 1933] näistä henkilöistä emme voi olla\nhuomaamatta sitä tyyntä, elämää kokenutta, vapaamielistä viisautta ja\ninhimillistä, säästeliään pidättyväistä mutta juuri siksi niin\nvaikuttavaa huumoria, joilla runoilija heidät luonnehtii. Hänen\nmyötätuntonsa on kokonaan urhean, ihanteellisen, paljon matkustelleen\nja taistelleen ritarin puolella, joka on juuri tämän uhrautuvaisuutensa\nvuoksi köyhä; ritarin poika, knaappi, joka on nuori, kaunis, iloinen ja\nurhoollinen, mutta kaikista näistä eduista huolimatta nöyrä, saa samoin\nhänen hyväksymisensä; prioritar, rouva Eglantine, on maalattu\nherkullisin, yksilöllisin värein, joiden takaa kuultaa runoilijan hieno\nhymy; munkki on sen lihavan ja maailmallisen prelaatin alkutyyppi,\njonka Scott esitti Aymer-priorina, ja kerjäläismunkki Hubert suorastaan\nklassillinen kuva kevytmielisestä hengellisestä, joka \"omalla\nvastuullaan monta kertaa häät vietti kera immen, nuoren lesken\". Voi\nsanoa, että Chaucer on koonnut edustavimmat tyypit sekä aikansa\nsatiirisesta kirjallisuudesta että todellisesta elämästä ja\nyksilöllistänyt heidät verrattomalla luonnehtimistaidolla. He ovat\neläviä ihmisiä, jotka näemme edessämme selvinä ja kirkkaina pienintä\nulkoasun ja luonteen piirrettä myöten -- eivät sellaisia taustaan\nhäipyviä ja varsinaista yksilöllistä, elävää todellisuutta vailla\nolevia kuvia kuin Boccaccion nuoret naiset, joiden miellyttävän äänen\nja naurun kuulemme, mutta joista emme näe juuri muuta kuin heidän\npunastumisensa tietyissä kohdissa. Tähän maalaukselliseen joukkoon\nliittyi matkalla itse runoilija. Iloinen ravintolanisäntä Harry Bailey,\njoka aikoi lähteä mukaan, ehdotti, että matkalla kerrottaisiin\ntarinoita, ja niin muka syntyi tämä kuuluisa kokoelma.\n\nTarkastellessa itse kertomuksia, joiden aiheet lukijan hyödyksi\nlyhyesti mainitsemme, huomaa runoilijan harkinneen, minkälaatuinen\nparhaiten sopi kullekin esittäjälle. Niinpä toteamme olevan varsin\nluontevaa, että uljas ja hurskas ritari kertoo (Boccaccion Teseidistä\nmuodostetun) Arciten ja Palamonin tarinan, koska se sisältää juuri\nniitä jaloja luonteenominaisuuksia ja yleviä käsityksiä, jotka\nilmeisesti ovat hänelle itselle kuvaavia. Kun juopunut mylläri kertoo\narveluttavan, mutta kieltämättä huvittavan historian tyhmästä\npuusepästä, tämän nuoresta ja kauniista Alisoun-vaimosta, heidän\nvuokralaisestaan Nikolaista ja rakastuneesta Absalonista, joiden\nkeskinäiset suhteet voi jo tästä jokseenkin arvata, ja kun puusepän\npettämisestä pahastunut vouti, joka on itse aikoinaan harjoittanut\nnikkarin ammattia, kuittaa jutun kertomalla vielä mehevämmän\nmylläristä, hänen vaimostaan ja tyttärestään sekä kahdesta\njauhatusretkelle saapuneesta nuoresta miehestä -- saman \"pimeässä\nerehtyy\"-historian, jonka tunnemme Decameronesta --, myönnämme heidän\npuhuvan säätynsä ja sivistysasteensa mukaan. Ja kun runoilijasta ehkä\ntämä laji sai toistaiseksi riittää, hän antoi puheenvuoron\nmaltilliselle, hienolle lakimiehelle, joka kertoi tarinan hurskaan ja\npuhtaan Constancen seikkailuista, käyttäen 7-säkeistä stanzaa. Mutta\nkun tällaista ei jaksa kuunnella kerralla enempää kuin yhden annoksen,\nsaa puheenvuoron merimies, joka tarinoi veikeästi Don Johanista,\nkauniista munkista, rikkaan kauppiaan ystävästä -- kuinka tämä lainasi\nkauppiaalta rahaa ja maksoi sillä hänen rouvansa suosionosoitukset,\nmikä aihe myös on tunnettu Decameronesta. Kertomus on oikeastaan\nsirokäänteisempi kuin voisimme odottaa prologin hahmottelemalta\nmaailmanrannan kulkurilta. Vastapainoksi taas rouva Eglantine,\nprioritar, kertoo liikuttavan historian kristitystä pojasta, jonka\njuutalaiset surmasivat ja heittivät kuoppaan, koska eivät voineet\nsietää hänen alituista lauluaan Neitsyt Mariasta, mutta joka sieltäkin\nantoi kirkkaan äänensä kaikua. Viimeinen säkeistö ilmoittaa erään Hugh\nof Lyncolnin kärsineen marttyyrikuoleman samalla tavalla; aihe esiintyy\nsittemmin ballaadina Percyn kokoelmassa. Nyt Chaucer keksii sen\nvaihtelun, että hän itse omassa persoonassaan liittyy seurueeseen,\njolloin Harry Bailey tervehtii ja kuvaa häntä seuraavasti:\n\n    \"Mies, ken sä lienetkin, käy tänne vain!\n    Oot allapäin kuin metsästäjä haassa,\n    kuin oisi edessäsi jänö maassa!\n\n    Käy lähemmäs ja astu eteheni --\n    te, hyvät herrat, hälle sijaa suokaa!\n    Hän vartalolta mun on vertaiseni,\n    on niinkuin nukke -- nuori nainen tuokaa,\n    mi häntä hellii, syleilee ja huokaa!\n    Niin arka, vaalea on tämä mies,\n    ett' toisten seuraan harvoin tiensä ties\".\n\nHarryn kehoituksesta hän nyt rupeaa lausumaan ballaadia jalosta ritari\nThopasista, joka varustautuu taisteluun Olifant-jättiläisen kanssa,\nmutta Harry ei malta kuulla mokomaa turhanpäiväistä satua, joka on\nhänestä vain ajan tuhlausta, vaan vaatii parempaa. Chaucer silloin\nkertoo proosaksi tarinan Melibeuksesta, hänen vaimostaan Prudensista ja\ntyttärestään Sophiesta. On jonkin verran epäjohdonmukaista, että Harry\nja muu seurue jaksavat nyt häntä kuulla, sillä Melibeuksen ja Prudensin\npitkä keskustelu liian surun synnillisyydestä ei ole muuta kuin Jobin\ntyylinen mahdollisimman kuiva saarna. Sitten saa puheenvuoron munkki,\njoka aluksi selittää, mitä tragedia on, koska aikoo kertoa sellaisia:\n\"Tragedia on niin sanoakseni eräänlainen tarina, kuten vanhat kirjat\nopettavat meitä muistamaan, niistä, jotka olivat menestyksen\nkukkuloilla ja ovat korkeasta asemasta pudonneet kurjuuteen ja\nloppuneet surkeasti\". Tällaisia traagillisia kohtaloita munkki kuvaa\nuseita: Luciferin, Adamin, Simsonin, Herakleen, Nebukadnesarin,\nBelsazarin, Zenobian, Espanjan kuningas Pedron, Kypron kuningas Pedron,\nMilanon kreivi Barnabon, Pisan kreivi Ugolinon, Neron, Holoferneen,\nAntiokhus Epiphaneen, Aleksanteri Suuren, Julius Caesarin ja\nKroisoksen. Ei voi sanoa, että seurustelun huvittava puoli olisi\nnäistäkään traagillisuuden esimerkeistä juuri kohentunut. Täydellä\nsyyllä siis nunnien hurskas ja miellyttävä pappi sir John koettaa\nelvyttää tunnelmaa aiheella, joka sopii erinomaisesti juuri hänelle,\nnunnien sielunpaimenelle: mestarillisella kuvauksella köyhän lesken\nkomeasta kukosta, Chaunteclerestä, joka näkee pahaa unta ketusta, Dan\nRusselista, ja jonka mielikkivaimo Pertilote suulaasti ja taitavasti\nkoettaa haihduttaa hänen pelkoansa. Kukko on viisas ja esitelmöi\nlaajasti unien uskottavuudesta, mutta turhamainen, ja joutuu tämän\nheikkoutensa vuoksi ketun saaliiksi, pelastuen kuitenkin lopuksi.\nKirjailijan terävälle huomiokyvylle ja sattuvalle kuvaustaidolle,\nviisaudelle ja viehättävästi näkyviin vilahtelevalle, taustalla\nasuvalle nauramattomalle huumorille annamme ihastuen ylimmän\narvolauseen. Lääkäri kertoo roomalaisen tarinan Virginiasta ja Appius\nClaudiuksesta, ja anekauppias tyrmistyttää kuulijansa valitsemalla\nsaarnansa aiheeksi lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka ahneus on kaiken\npahan alku -- radix malorum est cupiditas. Runoilijan huumori, jossa\ntällä kuten edelliselläkin kerralla on hyvä annos satiiria ja\nkyynillisyyttä, kohoaa tehoisimmilleen Bathin rouvan historiassa.\nMelkeinpä oudostuen seurailemme tämän arvon eukon lemmen- ja avioliiton\nfilosofiaa ja hänen kuvaustaan viidestä puolisovainajastaan: ilmeisesti\nhän olisi halukas kestämään vielä kuudennen leikin. Sitä vain emme\noikein voi ymmärtää, miten rouva kykenee siteeraamaan klassillisia\nkirjailijoita, joiden viisaus sopii huonosti hänen suuhunsa,\nasemaansa ja tyyliinsä. Kerjäläismunkki juttelee fabliaun ahnaasta\nhaastemiehestä, jonka vei paholainen, minkä johdosta seurueeseen\nkuuluva haastemies suuttuu ja kertoo, kuinka helvetissä ei näy\nainoatakaan kerjäläismunkkia siksi, että heidän rangaistuspaikkansa on\nsaatanan leveän hännän alla. Sitten hän kuvaa kerjäläismunkkien\ntekopyhän, ahnaan, petollisen ja irstaan menon purevalla, ytimekkäällä\nrealismilla, päättäen esityksensä kohtauksella, joka ei ole\nselostettavissa. Seuraava eli papin tarina on sama kuin ennen mainittu\nBoccaccion Griseldiin historia. Tämän vastapainoksi kauppias kertoo\nvaroittavan esimerkin vanhasta ritari Januarysta ja tämän nuoresta\nMay-vaimosta sekä rakastuneesta Damyanista. Knaapin satu kuningas\nGambynskanista, ihmehevosesta, miekasta, joka parantaa iskemänsä\nhaavan, ja sormuksesta, jonka avulla voi ymmärtää lintujen kielen, jää\nkesken, mutta rälssimies kertoo ylösrakentavaisen historian\nbretagnelaisesta Arviraguksesta, hänen puolisostaan Dorigenista ja\ntähän rakastuneesta Auriliuksesta, jotka välttävät lankeemuksen\nmielensä jalouden ja Dorigenin viattomuuden vuoksi. Toinen nunna kertoo\npyhän Cecilian marttyyritarinan. Nyt seurueeseen liittyy uusi jäsen,\nkaniikki, joka kuitenkin eroaa siitä pian suuttuneena sen johdosta,\nettä hänen asemiehensä näyttää rupeavan Harry Baileyn kehoituksesta\nkertomaan jotakin, joka kuuluu kaniikin yksityiselämään:\nsaammekin kuulla laajan ja perinpohjaisen kuvauksen alkemistien\nkullantekohumbugista. Hankkija kertoo Phebuksesta, hänen uskottomasta\nvaimostaan ja heidän onnensa lopusta. Sikermä loppuu köyhän pastorin\nsuorasanaiseen saarnaan.\n\nOn myönnettävä, että kokoelma on jonkin verran epätasainen, että sen\nfarssimaisista aineksista on liian pitkä matka saarnoihin, jotka eivät\nkuulu taidekirjallisuuteen. Ritarin kaunista tarinaa on vaikea\nrinnastaa Bathin rouvan jaaritteluun, ja samoin sen Emelyetä ja\nsikermän muita keskiaikaisen naisen madonnankuvia Alisouniin,\nfablioiden ja Boccaccion kevytmielisiin puolisoihin. Tämä johtuu siitä,\nettä Chaucer sisällytti kokoelmaansa aikaisemmin muita tarkoituksia\nvarten sepittämiään kertomuksia: hurskaat, ihanat naiset ovat kotoisin\nkesken jääneestä hyvien puolisoiden tarinakirjasta, uljaat, jalot\nmiehet myös (Boccaccion mukaan) teloilla olleesta kuuluisien miesten\nelämäkerrastosta. Kun nämä oli sepitetty aikana, jolloin Chaucer vielä\noli ranskalaisten ja italialaisten esikuvien lumoissa, on niitä\npidettävä hänen varsinaiselle kirjailijaluonteelleen vieraina; niistä\nei esim. tule tehdä sitä johtopäätöstä, että Chaucer olisi tahtonut\nniiden kautta erikoisesti tunnustautua keskiaikaisen naisihanteen\nylevämieliseksi palvojaksi. Varsinainen oikea Chaucer on epäilemättä\nlöydettävissä niistä tarinoista, jotka hän nyt kirjoitti tätä uutta\nsikermää varten, eli siis Prologista ja kaikista sen tyylisistä\nkertomuksista. Niiden takaa näkyy suunnilleen seuraava kirjailijapsyke:\n\nSe tapa, jolla kirjailija suhtautuu varsinkin hengellisen säädyn\nturmeltuneisiin edustajiin, ja se ihanteellinen kuva, jonka hän asettaa\nnäiden vastakohdaksi puhuessaan köyhästä pastorista, osoittaa, että hän\noli Wycliffen herätystyön läpitunkema, puhdasta, vilpitöntä\nkristillisyyttä harrastava mies. Kun hän lisäksi oli moittivalla\nkannalla muitakin epäkohtia vastaan ja yleensä näyttää irroittaneen\nitsensä entisyyden ja ympäristönsä ennakkoluuloista, pyrkien\nsuhtautumaan elämään viisaan tyynellä ylemmyydellä ja hakien\nusein valistusta antiikin kirjailijoista, saatamme sanoa häntä\nrenessanssin-ihmiseksi. Sekä ajatuselämänsä että kirjallisen työnsä\npuolesta hän siis on oikeutetusti sen runouden \"isä\", joka syntyi hänen\njälkeensä.\n\nChaucerin luonnontunteesta olemme jo huomauttaneet. Se on tullut\nhänestä puhuttaessa uskonkappaleeksi, joka on paljosta käytöstä jo\njonkin verran kulunut. Nythän on niin, että jo anglosaksien sekä\npakanallisesta että kristillisestä runoudesta hengähtää herkkää\nluonnontunnetta, joka sittemmin ilmenee tuoreena ja välittömänä myös\n1200-luvun muutamista lyyrillisistä tuotteista (s. 320), ja että\nChaucer koskettaa luontoa ja kuvaa sitä tarinoidensa laajuuteen nähden\nylen harvoin, vain muutaman kerran. Mutta täytyy myöntää, että kun hän\nsen joskus tekee, se tapahtuu sydämen pakosta, siksi, että kevät,\nruohon vihreys, kukat, huhtikuun sade, herättävät hänessä onnen ja\nriemun tunteen, joka itsestään puhkeaa sanoiksi. Siitä johtuu, että nuo\nmuutamat kohdat kimaltelevat todellisen kastehelmen kauneudella,\nhurmaavat oikean kukan tuoksulla -- ovat luontoa ja runoutta samalla\nkertaa. Tässä ilmenee niin suurta yksilöllistä kauneusiloa, että puhe\nChaucerin perustavasta merkityksestä englantilaiseen psykeen\nerikoisesti kuuluvan luonnontunteen taiteellisena ilmaisijana ja\ntuojana runouteen on oikeutettua.\n\nToinen Chaucerin ominaisuus, josta olemme huomauttaneet ja joka usein\nlausuttuna määritelmänä on myös jonkin verran kulunut, on huumori.\nRanskan kirjallisuuden yhteydessä olemme koettaneet selittää, kuinka\nfabliau, farssi ja repolaisrunot ilmaisevat erikoista ranskalaisen\npsyken tunnusmerkkiä, gallialaista henkevyyttä. Eräät espanjalaiset ja\nsaksalaiset tuotteet ovat antaneet aihetta huomautuksiin antiikin\nnaurua aiheuttavan kepposromantiikan periytymisestä uutta aikaa kohti.\nBoccaccio ja italialainen novellikirjallisuus odotti itselleen aina\nnauravia kättentaputuksia. Kaikesta tästä on sanottava, että siinä\nkyllä ilmenee jotakin, jonka määrittelisimme satiiriksi ja komiikaksi,\nja joka saa meidät nauramaan, mutta ei sellaista, joka saisi sydämemme\nlämpenemään ja tuntemaan myötätuntoa kuvauksen esineitä kohtaan, jopa\nsamastamaan itseämme heidän kanssaan: siinä ei ole huumoria. Mutta\nChauceria lukiessamme tunnemme tekijän suhtautuvan toisiin\nkuvattaviinsa lämpimällä myötätunnolla tai ainakin kiinnostuksella; hän\ntutkii heidät ulkoa ja sisältä eikä salaa johtopäätöksiään, ja hänen\nluomansa kuva on sellainen, että se samalla sekä huvittaa että\nlämmittää. Mutta on huomattava, ettei Chaucer suo tätä rakkauttaan\nkaikille, vaan on pidättyväinen: Prologin ulkopuolella sitä ilmenee\nharvoin, huomattavammin vain Chaunteclereä kohtaan. Useimmat\nfarssihenkilönsä, varsinkin naiset, hän näet kuvaa sävyllä, jonka\nleimana on monta kertaa hieno kyynillisyys, ja jonka hän on perinyt\nkäyttämiensä ranskalaisten fabliauaiheiden mukana. Mutta vaikka\ntodellinen, inhimillinen huumori esiintyykin näin säästeliäästi, se\nriittää kuitenkin osoittamaan, että kysymyksessä on Chaucerin\nkirjailijapsyken perusominaisuus. Tässäkin hänellä on historiallinen\nmerkitys: hän tuo huumorin Euroopan kirjallisuuteen, asettuen sen\nlinjan alkupäähän, josta sitten tapaamme mm. Englannin 1700-luvun\nsuuret humoristit.\n\nChaucer on näkemyksessään ja kuvaustavassaan realisti, huomaten ja\nilmaisten luonteenomaiset piirteet mestarillisella osumatarkkuudella;\nsellaisetkin ritaritarina-aiheet kuin Arciten ja Palamonin\nrakkaushistoria tuntuvat hänen kertominaan jollakin tavalla tuoreilta\nja läheisiltä. Mutta tämä ei aseta esteitä hänen mielikuvitukselleen,\njoka herkästi lehahtaa lentoon kosketellessaan esim. sadunomaisia\naiheita.\n\nLopuksi todettakoon, että Chaucer on ollut lukenut mies: hän puhuu\nasiantuntijan tavoin paitsi Raamatusta, vielä Physiologuksesta,\nDantesta, roomalaisista kirjailijoista, Almagestista (I, 335),\nastrologiasta, alkemiasta ym. Hänen teoksistaan on alusta alkaen ollut\nmelkein ainoa mainittu ja suosittu juuri Canterburyn tarinoita, josta\non säilynyt 1400-luvulta lähes 60 käsikirjoitusta. Englannin\nensimmäinen kirjanpainaja William Caxton kirjoitti hänestä:\n\"Käsittääkseni hän voittaa kaikki muut englantilaiset kirjailijat,\nsillä hänen sanansa eivät ole tyhjiä, vaan täynnä selvää ja kirkasta\nälyä\", ja julkaisi \"tarinat\" painosta 1478. Dryden lausui: \"Ensinnäkin,\nkoska hän on englantilaisen runouden isä, kunnioitan häntä samalla\ntavalla kuin kreikkalaiset Homerosta ja roomalaiset Vergiliusta\".\nDrydenin osoittama kunnioitus oli kuitenkin poikkeuksellista, sillä jo\n1500-luvun lopulla Chaucer joutui unohduksiin ja muistettiin sen\njälkeen, aina 1700-luvun lopulle saakka, yleensä vain antikvaarisena\nilmiönä. Romantiikan yhteydessä heränneen kirjallisuuden historian\ntutkimuksen ansiota on, että hänet 1800-luvun alussa asetettiin\nShakespearen ja Miltonin rinnalle.\n\n\n5\n\nChaucerin rakkain vuodenaika oli kevät ja hän itse on runouden\nkevätleivonen. Mutta hän oli lähtenyt lentoon liian aikaisin, sillä\nhänen jälkeensä ei tullutkaan vielä kesä, vaan päinvastoin takatalvi.\nTähän voi luetella useita syitä: Wycliffen aloittama hengen\nvapautuminen tukahtui uudelleen kovenevaan keskiajan pakkaseen;\nruusujen sotien levottomuudet estivät mieliä seestymästä runoutta\ntuottaviksi ja vastaanottaviksi; ja ennen kaikkea ketään\nrunoilijaneroa, joka olisi laulanut tällaiset esteet tieltään, ei\n1400-luvulla syntynyt. Ne nimet, jotka Englannista voidaan mainita --\nesim. _Thomas Occleve_ (n. 1370-1454) ja _John Lydgate_ (n. 1373-1450)\n-- ovat Chaucerin, Langlandin ja ranskalaisen runouden jäljittelijöitä.\nBallaadi-, sankari-, ritari- ja näytelmärunouden tärkeimmät vaiheet ja\ntuotteet olemme jo aikaisemmin selostaneet.\n\nEnglannin _proosa_ on verraten myöhäissyntyinen, riippuen siitä, että\nranskankielellä oli 1300-luvulle saakka kouluissa ylivalta ja että\nmurteet olivat kovin erilaisia: pohjoisen ja etelän englantilaiset\ntuskin ymmärsivät toisiaan. 1377 ilmestyi John Mandevillen kirja (The\nBuke of J. M.), jonka yksinkertainen ja selvä kieli ja tyyli\nvaikuttivat edullisesti proosan kehitykseen. Teosta luultiin viime\naikoihin saakka alkuperäiseksi, kunnes todettiin, että se onkin käännös\nranskalaisen lääkärin Jean de Bourgognen kirjasta, jossa vakavalla\nilmeellä kerrotaan englantilaisen ritarin John Mandevillen vv.\n1322-1356 muka itämaille tekemistä matkoista; palattuaan kotiin\nvanhana, alakuloisena, kolotuksen runtelemana miehenä hän sitten oli\nkertonut kokemuksistaan ja seikkailuistaan. Ne olivat muistiin\nkirjoittamisen arvoisia: hän oli nähnyt ihmisiä, jotka söivät vain\nkäärmeitä ja sihisivät kuin ne, ja toisia, joilla oli koiran pää tai\nniin isot jalat, että niillä voi suojata itseään auringolta. Vaikka\nleikillinen lääkäri itse sanoo, ettei hän uskoisi moisia juttuja, jos\njoku hänelle niitä kertoisi -- hän oli saanut kuvitelmansa Plinius\nvanhemman kertomuksista, Physiologuksesta, Brandanuksen legendasta,\ntodellisista matkakuvauksista jne. --, luotettiin kirjan kuvauksiin\nehkä enemmän kuin Marco Poloon. Näin sai alkunsa tyyli, jota sittemmin\nSwift ja Defoe niin suurella menestyksellä käyttivät. Kääntäjän proosa\noli parempaa kuin munkki _John of Trevisan_, joka 1387 julkaisi\nenglanniksi oppineen aikalaisensa _Ranulf Higdenin_ historiallisen\nPolychronicon-teoksen: hänen latinaa mukailevat lauseensa ovat\nkömpelöitä ja raskaita. Chaucerin proosan olemme sivumennen maininneet:\nhän ei ole sen käyttäjänä muuta kuin kääntäjä. Huomattavasti vaikutti\nkuten jo tiedämme proosan kehitykseen Wycliffe ei vain Raamatullaan\nvaan myös muilla kansalle tarkoitetuilla kirjoituksillaan. Lollardeja\nvastaan taisteli oppinut _Reginald Pecock_ (n. 1395-1460) ja\nenglantilaisen kansallistunnon ilmaisi _John Fortescue_ (n. 1394-1476)\nkirjasessaan Englannin hallitsemisesta (Governance of England).\nNorfolkilaisen Paston-perheen kirjeenvaihto, joka käsittää vuodet\n1422-1509, on kiintoisampi historiallisesti kuin kielellisesti ja\ntyylillisesti. Caxtonin julkaisemien suorasanaisten sankari- ja\nritariromaanien joukossa oli eräs, joka kertoo vanhasta tuttavastamme\nArthur-kuninkaasta: Arthurin kuolema (Morte d'Arthur). Sen oli\nranskalaisista lähteistä sommitellut ritari _Thomas Malory_,\nparlamentin jäsen ja Lancasterin puoluelainen, joka joutui osalliseksi\npuolueensa onnettomuuksiin ja kuoli 1471. Käännöksensä hän oli\nvalmistanut 1469 ja se julkaistiin 1485. Teos on merkkitapaus Englannin\nproosan ja romanttisen runouden historiassa, sillä siitä tuli suosittu,\ntaiteilijain ja runoilijain käyttämä, koko sivistyneen maailman\nomistama Arthurin tarinapiirin peruskirja. Arthur-kuningas ja\nGuenever-kuningatar, mahtava noita Meriin, pyöreän pöydän ritarit\nLancelot, Tristram, Gawain, Galahad ym., jotka harhailevat lumotussa\nmetsässä pelastaen ahdistetun neidon ja etsien ihmeitä tekevää, pyhää\nSangrealin (Graalin) maljaa, ehtoolliskalkkia, turnajaiset ja\nkaksintaistelut, sadunomaiset hirviöt, kuumat lemmentarinat ovat kuin\nlaaja korukudos, jossa loistavat värit, eriskummalliset kukkaset,\nlumometsän salaperäiset köynnökset, urhoolliset ritarit, lemmestä\nriutuvat ihanat naiset sulavat omituiseksi, omalla salaperäisellä\nvalollaan loistavaksi, romanttista satukauneutta uhkuvaksi\nkokonaisuudeksi. Siitä sai Edmund Spenser hehkun\nKeijukaiskuningattareensa, siitä Tennyson Kuninkaiden idyllit,\nSwinburne Tristram of Lyonessen, Matthew Arnold Tristramin ja Iseultin.\nMaloryn tyyli on naivia, harrasta, pyörein, ihmettelevin silmin katsovaa\nkuin lapsella mielisatua tarinoitaessa, kokonaisvaikutukseltaan\nherkästi, värikkäästi runollista. On kuin olisi runotar uuden ajan\nlähestyessä koonnut jo kadonneesta maailmasta kauneimpansa ja\nkoristautuen sillä kuin kukkakimpulla astunut renessanssin pitosaliin.\n\nVirkeämpi, runolliselta arvolta korkeampi kuin Englannin on\n1400-luvulla _Skotlannin_ runous. Sen vanhemmasta kirjallisuudesta\nolemme aikaisemmin maininneet (s. 203) kansallistietoisen\nsankariepiikan. Nyt vaatii muistamista kuningas _Jaakko I_ (1394-1436),\njoka oli yhdeksäntoista vuotta, kolmenkymmenen vanhaksi,\nenglantilaisten vankina, saaden kuitenkin hyvän kasvatuksen ja lukien\nranskalaista ja Chaucerin runoutta. Ritarin tarinan kohtaus, jossa\nPalamon ja Arcite näkevät linnan ikkunasta puistossa käyskentelevän\nkauniin Emelyen, kasvoi hänen mielikuvituksessaan muiden muistikuvien\navustuksella vertauskuvalliseksi, Chaucerin stanzalla sepitetyksi\nrunoelmaksi nimeltä Kuninkaan kirja (Kingis Quair). Seuraamme\nmielellämme kuninkaallisen runoilijan uninäkyä, kun hän kulkee Venuksen\npalatsista Minervan ja Fortunan asuntoihin, sillä vaikka hän\nnoudattaakin tuttuja esikuvia, hänen säkeissään on silti omintakeista\ntuoreutta. Itsenäisempi runoilija kuin hän on hänen vaatimaton\nalamaisensa, Dumferlinen koulumestari _Robert Henryson_ (1425-1500),\njoka antoi Cresseidin testamentissa (Testament of Cresseid) tämän\nkevytmielisen troialaisneidon tarinalle skotlantilaisesti moralisoivan\nja ankaran loppukäänteen. Häntä kiitetään myös siitä maalauksellisesta,\ntäyteläisestä värikkyydestä, jolla hän osasi kertoa Aisopoksen eräät\ntarinat uudelleen. Boëthiukseen perustuva Orpheus ja Eurydice ilmaisee\ntunteellista, lyyrillistä kykyä, paimenrunoelma Robene ja Makyne\nmaalaiselämän raikkautta ja tuoreutta. Huomattavin tämän ryhmän\nrunoilijoista on kuitenkin skotlantilaisten erikoisesti kunnioittama\n_William Dunbar_ (n. 1460-1520), entinen fransiskaanimunkki, kuninkaan\nlähettiläs Lontoossa ja Parisissa, poeta laureatus, jolta on säilynyt\nsatakunta runoa. Hänen aiheensa ovat monenlaisia, mutta eivät uusia, ja\nhän pysyy yleensä keskiajan runouden kaavoissa, käyttäen mm. usein\nvertauskuvallista asua; hänellä ei myöskään ole Chaucerin terävää\nhuomiokykyä. Mutta hän oli muodon ja värien mestari, ensimmäinen\nlaatuaan siihen saakka ja harvoin voitettu sen jälkeen, silmäin\nhäikäisijä ja sävelkorvan lumooja, itämaisen vuolas ja häikäilemätön\nsatiirikko, arastelematon realisti, Rutebeufin, Ruizin ja Villonin\nlinjan koristus, Robert Burnsin elämänhalun ja säeseppyyden kantaisä.\nViimeiseksi mainittakoon tästä boheemityypistä suuresti eroava\nylhäissukuinen _Gavin Douglas_ (1475-1522), Chaucerin jäljittelijä\nhänkin, Kuningas Sydän (King Hart) nimisen vertauskuvallisen runoelman\nsepittäjä ja Vergiliuksen kääntäjä sankarillisiksi parisäkeiksi.\nLaulujen esipuheissa pääsee hänen oma varsinainen runoilijaolemuksensa\nnäkyviin: seitsemännen laulun alussa hän runoilee luonnosta tavalla,\njoka tekee hänestä Chaucerin luonnontunnun jatkajan ja Shakespeareen ja\nThomsonin Vuodenaikoihin ulottuvan sillan.\n\n\n6\n\n_Ranskan_ runouden olemme jo aikaisemmin vieneet 1400-luvun\nloppupuolelle. Selostamalla nyt lyhyesti proosan historian ja\nmainitsemalla Villonin, Ranskan keskiajan kuuluisimman\npersoonallisimman lyyrikon, täydennämme 1400-luvun kirjallisuuden\nesityksen ja saatamme keskiajan loppuun.\n\nKirjallisuuden alkuasteella kaikki mieluiten sepitettiin runoksi.\nPoikkeuksena olivat vain suoranaiset lailliset asiakirjat, joissa\nrunomuoto ei ollut paikallaan. Sellainen ranskan proosan ensimmäinen\nnäyte on mainittu Strassburgin sopimus v:lta 842, josta Ranskan\nkirjallisuuden historia alkaa. Sellaisia on säilynyt seuraaviltakin\nvuosisadoilta; niistä ovat mm. 1000-luvulta periytyneet Wilhelm\nValloittajan lait tärkeimpiä. Kulttuurin levitessä ja elämän\nmonipuolistuessa proosan käyttö tietenkin lisääntyi, ja varsinkin\nuskonnonharjoitus vaikutti huomattavasti sen kehitykseen, mikä\ntapahtui, usealla eri linjalla: kertovan runouden, historian, uskonnon,\nkäännöskirjallisuuden ja fabliaun sukuisen kertomuksen alalla.\n\nAsianomaisissa yhteyksissä olemme maininneet, miten sankarilaulut ja\nritarirunous muuttuivat 1300-luvulla laajoiksi proosaromaaneiksi.\nSamanlaatuinen kehitys on huomattavissa historiallisen\nkronikkakirjallisuuden alalla. Aluksi kronikat kirjoitettiin latinaksi,\njosta ne käännettiin ranskalaisiksi säkeiksi, ollen viimemainitussa\ntapauksessa, sadunomaisuutensa vuoksi, hyvin samanlaisia kuin esim.\nWacen (s. 202) ja Benoït de Sainte-Mauren (s. 230) runoelmat. Vuosina\n1213-1216 eräs Béthunen kreivin Robert VII:n seurueeseen kuulunut\nhenkilö, joka on jäänyt tuntemattomaksi (L'Anonyme de Béthune), sepitti\nkaksi proosakronikkaa herransa sotaretkistä, liittäen niihin Normandian\nherttuoiden ja Ranskan kuninkaiden historian. 1260 eräs menestreli\nkirjoitti Ludvig Pyhän elämäkerran. Saint-Denis'n luostarissa,\njonne Ranskan kuninkaat haudattiin ja jossa säilytettiin pyhää\nkansallislippua, oriflammea, ja historiallisia asiakirjoja, sepitettiin\n1274 proosaksi Ranskan suuret kronikat (Les Grandes Chroniques de\nFrance). Kirjoittaja oli munkki _Primat_, joka ilmoittaa esipuheessaan\nsuorittaneensa työn Ludvig Pyhän käskystä. Toiset tutkijat jatkoivat\nhänen työtänsä. Tämä suuri teos on ensimmäinen ranskankielinen kirja,\njoka painettiin (1477).\n\nKeskiajan kuuluisimmat kronikoitsijat, joilla on yleishistoriallinen\nmerkitys siksi, että he ovat kirjoittaneet muistiin tuon ajan\nkeskeisimmät valtavirtaukset, ovat kuitenkin Villehardouin, Joinville\nja Froissart.\n\n_Geoffrey de Villehardouin_ (n. 1160-1213) otti johtavana, varsinkin\ndiplomaattisissa neuvotteluissa paljon käytettynä luottamushenkilönä\nosaa neljänteen ristiretkeen (1204), jonka saavutuksena oli kuten\ntunnettua kahden kristityn kaupungin, Zaran ja Bysantin, sekä\nerinäisten manner-Kreikan alueiden valloittaminen ja frankkilaisten\nruhtinaskuntien perustaminen sinne. Tästä retkestä hän kirjoitti\näidinkielellään, tullen siten Ranskan ensimmäiseksi historioitsijaksi,\nselostuksen nimeltä Konstantinopolin valloitus (Conquête de\nConstantinople). Tämä teos on saavuttanut pysyvän arvosijan sen\nasiallisuuden vuoksi, jolla se pyrkii esittämään retken tapahtumat ja\nvarsinkin silloista ritarilaitosta ja ristiretkiä elähdyttäneen nuoren\nja nousevan hengen. Keskiajan-ihmisen tutkimiselle 1100-luvulla,\njolloin ritarilaitos eli voimakasta nuoruuden aikaa, teos on\nensiluokkainen lähde, sitä arvokkaampi, kun se tyylinsä ytimekkyyden ja\nsepittäjänsä miehekkään vaatimattomuuden vuoksi muutenkin miellyttää.\n\nKeskiajan-ihmisen miehuuden kuvaaja oli taas _Jean de Joinville_\n(1224-1319), Ludvig Pyhän historian (Histoire de Saint Louis)\nkirjoittaja. Hän oli sanotun kuninkaan harras ihailija ja mukana tämän\nensimmäisellä ristiretkellä, jonka kuvaus on hänen vanhalla iällä\nkirjoitetun teoksensa laajin osa. Joinville on itse paljon näkyvissä,\nmutta ei omien urotöiden kehumisen halusta, vaan naivista,\npeittelemättömästä inhimillisyydestä, joka asettaa hänet usein hiukan\nnaurettavaan, mutta juuri siksi läheiseen valaistukseen. Hänellä ei ole\nVillehardouinin kriitillisyyttä, mutta siitä huolimatta ja osin myös\nsen tähden hänen teoksensa on tärkeä inhimillinen todistuskappale.\n\n1300-luvun, jo vaipuvan keskiajan, kuvasi Kronikassaan (Chronicle)\n_Jean Froissart_ (1338-1410), synnyltään porvarillinen, laajasti\nRanskassa, Englannissa, Skotlannissa ja Italiassa matkustellut,\nuupumattomasti tiedonhaluinen runoilija ja historioitsija. Eloisampaa\nkuvaajaa ei ole kuin hän; hänen teoksensa, jossa koko aikakausi vaeltaa\nohitsemme värikkäänä panoraamana, vaikutti juuri maalauksellisuudellaan\nherättävästi romantiikan ja historiallisen romaanin syntyyn.\n\n_Jean Froissart_ on keskiajan tunnetuimpia kulttuurinimiä, jonka tapaa\nalituiseen varsinkin historiatieteen yhteydessä. Omana aikanaan hän ei\nollut kuuluisa, joten hänestä on säilynyt tietoja vain hänen omien\nteostensa yhteydessä. Hän oli kotoisin Valenciennesin kukoistavasta\nkaupungista, jossa oli nähtävänä keskiajan ritarielämän ja kulttuurin\nkoko komeus kaikkine menoineen, turnajaisineen, näytäntöineen ja\npuy-tilaisuuksineen. Harjoiteltuaan ensin kauppiaan alalla, jonka pian\nvaihtoi yleisiin opintoihin ja perehtymiseen säeseppyyteen hän läksi\n18-vanhana Englantiin, jossa oli kuningattarena Valenciennesista\nkotoisin oleva Hainaultin kreivitär Philippa, ja oleskeli siellä\nvuoden. Palattuaan takaisin hän sai rukkaset palvomaltaan ylhäiseltä\nnaiselta, joka kaiken päälliseksi tukisti häntä, ja aloitti\nmatkustelunsa, käyden Avignonissa ja Parisissa ja mennen Englantiin\n1361, jossa pääsi kuningatar Philippan sihteeriksi. Tulijaisiksi tälle\nhän toi ensimmäisen riimikronikkansa, jonka oli tähän mennessä\nsepittänyt oman aikansa tapahtumista. Jatkaen tutkimustyötään\nhän tämän jälkeen oleskeli kuusi kuukautta Skotlannissa, haastatteli\nLontoossa uupumattomasti kaikkia tielleen sattuvia arvohenkilöitä --\nei-aatelisilta hän ei tiedustellut mitään --, meni 1366 Brysseliin,\njohon silloin olivat kaikki truveerit kokoontuneet, matkusteli laajalti\nRanskassa ja joutui Milanoon Clarencen herttuan Lionelin mukana, joka\nmeni naimisiin Galeazzo Viscontin tyttären kanssa; hääpöydässä istui\nmm. Petrarca. Matkusteltuaan Italiassa ja käytyään mm. Roomassa\nFroissart asettui kotiseudulleen Lestines nimiseen kylään, jonka\nkirkkoherraksi oli päässyt Brabantin herttuan toimesta, ja ryhtyi\ntäällä viidenneljättä vanhana sommittelemaan historiaa kaikista siihen\nsaakka hankkimistaan ja hyvässä muistissaan tarkasti säilyttämistään\ntiedoista. Ohella hän sepitti myös runoteoksia, joissa mm. kertoi\nnuoruudenrakkaudestaan. 1386 hän läksi taas matkoille, ensin Kanaalin\nrannoille ja Alankomaihin ja sitten Etelä-Ranskaan ym., kaikkialla\ntarkoituksena varmojen tietojen hankkiminen. Hänen Kronikkansa ulottuu\nvuoteen 1400, Rikhard II:n murhaan. Froissartin kohtaloista tämän\njälkeen ei tiedetä mitään. Guillaume de Machaut ja Eustache Deschamps\nolivat hänen ystäviään ja todennäköisesti hän tunsi Chaucerin. Hän oli\nitse ylpeä runoudestaan, mutta jälkimaailma pitää täydellä syyllä\nhuomattavampana hänen Kronikkaansa, jolla hän on ansainnut keskiajan\netevimmän kronikkahistorioitsijan maineen.\n\nTämän huomattavan historiakirjallisuuden päättää sen arvon mukaisesti\n_Philippe de Commines_ (1443-1511) Muistelmia (Mémoires) nimisellä\nteoksellaan. Toimittuaan Kaarle Rohkean luotettuna neuvonantajana\nja vaikutettuaan siinä asemassa siihen, että Ludvig XI pääsi\nselviytymään kunnialla Peronnen linnasta ja Kaarlen vallasta, johon\najattelemattomasti oli antautunut 1468, hän meni 1472 Ludvig XI:n\npalvelukseen, koska oli huomannut tämän etevämmäksi valtiomieheksi kuin\nhänen entinen isäntänsä oli. Ludvig XI:ä hän sitten palveli\nuskollisesti tämän kuolemaan saakka, nauttien hänen täyttä\nluottamustaan ja aineellista kannatustaan, mutta joutui Kaarle VIII:n\nhallituksen alkuvuosina epäsuosioon, saaden viettää jonkin ajan entisen\nisäntänsä keksimissä kuuluisissa rautahäkeissä. 1491 hänet armahdettiin\nja hän ryhtyi jälleen hoitamaan diplomaattisia tehtäviä, saavuttamatta\nkuitenkaan vanhaa vaikutusvaltaansa. 1506 hän asettui maatilalleen,\nkirjoittaen loppuun vankilassa aloittamansa muistelmateoksen. Commines\nei ole enää keskiajan-ihminen, joka ilmaisee tietämättään itsensä ja\nnaivin hurskautensa kuten Joinville, tai joka iloitsee ritarimaailman\nmaalauksellisuudesta kuten Froissart, vaan tietoiseen älyn ja kritiikin\nkäyttöön herännyt renessanssin-ihminen. Keskiajan skolastinen\nvaltioaate, hengellisen ja maallisen vallan yhteistyö koko ihmiskunnan\nhyväksi, on häneltä kokonaan särkynyt ja sijaan on tullut selvä ja\nkylmä tietoisuus eri valtioista ja kansoista sekä niiden\nhallitsijoista, jotka taistelevat toisiaan vastaan niinkuin ihmiset\nyleensä, keinoja valitsematta ja koettaen hyötyä niin paljon kuin\nmahdollista. Commines sen vuoksi kohdistaa katseensa hallitsijoihin ja\nheidän pyrkimyksiinsä, tutkii Ludvig XI:n ja antaa hänestä ja hänen\npyrkimyksistään oivallisen, terävän kuvan sekä joutuu näin\nkirjoittamaan aikakautensa poliittisen historian. Ennakkoluulottomana,\nperinpohjaisena asiallisten vaikutinten ja luonteiden kuvaajana\nCommines on saanutkin uudenaikaisen historiantutkimuksen \"isän\" nimen.\nHänen teoksensa on Ranskan kirjallisuuden huomattavimpia saavutuksia\n1400-luvulla. Siitä on Walter Scott saanut Quentin Durward-romaaniinsa,\njoka on suomalaisillekin lukijoille tuttu, onnistuneen ja oikean\nkäsityksensä Ludvig XI:stä ja hänen politiikastaan.\n\nCommines varoi kirjoittamasta muistelmiaan kuninkaallisen herransa\neläessä, tietäen, että silloin olisi helposti avautunut tie\nrautahäkkiin. Ludvig XI:n aikana sattunut kirjallinen elpyminen ei ole\nmitenkään tämän kuninkaan ansiota, sillä hänhän suosi enemmän\nporvarillisia elinkeinoja kuin runoutta ja seurusteli mieluummin\nparturinsa Olivier le Daimin (= paholainen) kuin runoilijain\nkanssa. Hänen vihollistensa Burgundin herttuain hovi oli paljoa\nkirjallisempi: siellä vaikuttivat 1400-luvulla ns. \"suuret reetorit\",\nhistorioitsijat ja runoilijat, joista tunnetuin on _Georges\nChastellain_ (n. 1404-1475), Näiden aikojen asiain kronikan (Chronique\ndes choses de ce temps) etevä sepittäjä.\n\nUskonnollinen proosa kehittyi kirkon toimesta ja hoivissa, alkaen\nRaamatun kääntämisellä ja sillä osuudella, mikä kansankielellä oli\njumalanpalveluksessa. Anglonormanni _Eadwin_ käänsi Psalttarin\nranskaksi n. 1120; muitakin pyhän kirjan osia vähitellen käännettiin,\nniin että n. 1235 koko Raamattu oli jo olemassa ranskankielellä.\n1100--1200-luvuilta on säilynyt kansankielisiä saarnoja, joille\n1300-luvulla sellaiset jumaluusoppineet kuin Jean Gerson antoivat\nkielellisesti ja tyylillisesti kehittyneen muodon.\n\nProosan kehitykseen vaikuttivat edistävästi ne käännökset, joita\ntehtiin latinankielestä n. vv. 1350-1422. Silloin julkaistiin ranskaksi\nmm. Augustinuksen Jumalan valtakunta, Aristoteleen ja ciceron,\nPetrarcan, Boccaccion ym. teoksia. Tätä Juhana Hyvän ym. kuninkaiden\nalullepanemaa ja suosimaa latinalaisen kirjallisuuden harrastusta ei\nkuitenkaan ole pidettävä humanismina, koska se ei johtunut hengen\nvapautumisen aiheuttamasta ennakkoluulottomasta tiedonhalusta, vaan\nkeskiaikaisesta oppimisen tarkoituksesta.\n\n1400-luvulla rupesi Italiaan muuttanut ja sikäläisten novellistien\nkäsissä jalostunut fabliau-aines palaamaan Ranskaan takaisin. Joku\nmainitussa Burgundin hovissa Filip-herttuan aikana elänyt,\ntuntemattomaksi jäänyt kirjailija kirjoitti Sata uutta kertomusta (Cent\nnouvelles nouvelles), tarjoten hänelle teoksensa Dijonissa 1462. Kehys\non lainattu Boccacciolta: joukko aatelismiehiä, mm. Kaarle Rohkea,\nLudvig XI ja Antoine de la Sale, huvittelee juttelemalla tarinoita.\nDecameronen sävyä ei tekijä ole kyennyt omaksumaan: hänen tarinansa\novat siistittyjä fabliaujuttuja, kerrottuja taiteellisemmin ja paremmin\njäsenneltyinä kuin ne, mutta vailla italialaisten esikuvain (mm.\nPoggion ja Sacchettin) älyllistä kärkevyyttä ja satiirista silmää.\nTämän kokoelman kautta kotiutui proosakertomus, novelli, Ranskan\nkirjallisuuteen.\n\nHuomattava proosakirjailija oli _Antoine de la Sale_ (1388-n. 1469),\nAnjoun suvun palveluksessa ollut hovimies, oppinut ja soturi, joka oli\noleskellut Italiassa, Sisiliassa, Alankomailla ja Portugalissa.\nEnsinmainitussa maassa hän oli tutustunut Poggioon ja muihin\nhumanisteihin. Sisiliassa hän toimi kuningas Renén vanhemman pojan Jean\nde Calabren opettajana. V. 1448 hän luopui Anjou-suvun palveluksesta,\nryhtyen erään burgundilaisen suurherran kotiopettajaksi, ja siirtyi\n1458 Burgundin hoviin. Hänen teoksistaan mainittakoon seuraavat:\nOppilastansa Jean de Calabrea varten hän sepitti 1434 La Salade nimisen\nhallitsemisen opastuskirjan, jonka nimestä kuvastuu sekä tekijä että\nteoksen kirjava sisällys; viimemainittu oli näet sommiteltu Cicerosta,\nSibyllan kirjoista, aseiden käyttöä opettavista ohjeista, heraldiikasta\nja Sisilian historiasta. Vuodelta 1456 periytyy toinen, romaanin\nmuotoinen, samalle henkilölle omistettu opetuskirja nimeltä Pienen\nJehan de Saintrén ja kauniisiin serkkuihin kuuluvan nuoren naisen\nhistoria ja miellyttävä kronikka (Hystoire et plaisante chronique du\npetit Jehan de Saintré et de la jeune dame des belles cousines).\nMainittu \"kauniisiin serkkuihin\", joiksi Napolin kuningas sanoi\nhovinaisiaan, kuuluva nuori leski rupeaa kasvattamaan Jehanista\ntäydellistä ritaria. Se onnistuukin, sillä leski on oppinut kuin kirja,\ntäynnä Aristoteleen, Caton, Sallustiuksen, Liviuksen, Suetoniuksen,\nOrosiuksen, Flavius Josephuksen ym. viisautta ja sankariromaanien\nromantiikkaa, ja Jehan hyväpäinen ja ahkera. Opettajattaren ja oppilaan\nvälille syntyy lemmensuhde ja oppilas palkitsee kasvattajansa vaivat\nkaikilla ritarillisilla hyveillä ja uljailla sankariteoilla. Heidän\nsuhteensa muistuttaa aluksi Figaron häiden kreivitärtä ja Chérubinia.\nRomaanin toisessa osassa tapahtuu ällistyttävä käänne: kaunis serkku\nantautuu lihavan ja sivistymättömän apotin rakastajattareksi. Hieno ja\nuljas Jehan kuului menneisyyteen, edustaen sitä ihanteellista\nritarisäätyä, jonka kirjailija surukseen toteaa tuhoutuneen\nsatavuotisessa sodassa. Jehan ei voi tyydyttää turmeltunutta ja\naistillista nykyaikaa, joka kyllä omistaa menneisyyden tiedot, mutta\nnauraa sen ihanteille, ja jonka nautinnot ovat lihallisia ja raakoja.\nTällainen voisi olla yksi selitys -- mitä kirjailija oikein on\ntarkoittanut, jää hämäräksi.\n\nAntoine de la Salen nimeen on vielä yhdistetty huomattava satiirinen\nkertomuskokoelma Avioliiton viisitoista iloa (Quinze joyes de mariage),\nvaikka mitään varmuutta siitä, että hän olisi sen kirjoittaja, ei ole.\nMieluumminkin se voi olla Christine de Pisanin naisen arvoa koskevaan\nriitaan (s. 333) kuuluva vuorosana. Se on sarja läheltä ja terävästi\nhuomioituja, värikkäitä elämänkuvia siitä, kuinka vaimo, anoppi,\nkamarineiti ja äitikummi liittoutuvat kuin varkaat markkinoilla\nryöstämään aviomiesparalta kaikki mitä hän omistaa. Tämä tunteellinen\nnarri pitää puolestaan avioliiton ikävyyksiäkin \"iloina\". Milloinkaan\ntätä ennen -- ehkä Miletolaisia tarinoita lukuunottamatta (I, 326) --\nei naisten ilkeyksistä, teeskentelystä ja valheista ollut laskettu niin\npurevaa leikkiä kuin tässä teoksessa. Sen kirjoittaja on ollut Ruusun\nromaanin, Jean de Meungin koulussa, mutta hänen tyylinsä on\nvoimakkaampaa ja osuvampaa. Lopussa hän pyytelee anteeksi sitä, että on\nkohdellut naisia näin huonosti, ja ilmoittaa olevansa valmis\nsepittämään vastaavan kirjan miehistä. Kirjoittaja on eräistä\nviittauksista päättäen voinut olla maaseutupappi, joka korvaripin\nkautta on tutustunut avioelämän \"hienouksiin\".\n\nLopuksi mainitsemme lyhyesti muutamia romaaneja, joissa Pienen Jehanin\ntavoin koetetaan elvyttää entistä ritari-ihannetta. Jacquez de\nLalaingin urotöiden kirja (Le livre des faits de J. de L.) kertoo\nJehanin tapaisesta sankarista, joka edustaa vanhaa ritarikuntoa. Kirja\non kiintoisa erikoisesti siksi, että sen päähenkilö on todella elänyt,\nvaeltaen ympäri Eurooppaa turnajaisista toisiin, antaen ja ottaen\nvastaan haasteita. Hän edustaa samoja vanhentuneita mielikuvia kuin\nKaarle Rohkea sekä todellisuudessa että Olivier de la Marchen\nvertauskuvallisessa Päättäväinen ritari (Chevalier délibéré) nimisessä\nromaanissa. _Jean de Bueilin_ romaani Nuorukainen (Le Jouvencel) kertoo\nsatavuotisen sodan loppuajoista, todellisista taisteluista ja\nuudenaikaisesta sodankäynnistä, joka on kokonaan toista kuin ritarien\nturnajaiset. Hänkin kyllä puhuu ritariuden ihanteista, mutta elää silti\noman aikansa todellisuudessa, jossa ei ollut enää ritareille tilaa.\nTuntemattoman tekijän Jean de Paris, joka kuuluu vuosisadan lopulle,\nkertoo miellyttävästi, jopa leikillisesti, kuinka Ranskan\nkultakiharainen, nuori ja kunnioitettu kuningas ottaa puolisokseen\nEspanjan kuninkaan tyttären siitä huolimatta, että tämä on kihloissa\nEnglannin kuninkaan kanssa. Sen englantilaisista käyttämä äänilaji\nosoittaa, että satavuotisen sodan synkkä katkeruus rupeaa haihtumaan ja\nettä uuden ajan koitto on lähestymässä.\n\n\n7\n\nRanskan keskiajan kirjallisuuden viimeisiä nimiä on _François Villon_,\njota toiset pitävät varhaisrenessanssin riehakkaana ja vapaana\npersoonallisuutena, uuden ajan airutlintuna, mutta joka\ntosiasiallisesti oli vain rappiolle ja rikoksien tielle joutunut\nParisin ylioppilas, sikäli lahjakas ja harvinainen yksilö, että hän\nkykeni ilmaisemaan pohjakokemuksensa runouden mieleenpainuvana ja\nsydäntä koskettavana totuutena. Runojensa ulkoasua lukuunottamatta hän\nei kuulunut mihinkään perinteelliseen koulukuntaan, vaan oli hedelmä\nsiitä samasta yksilöllisten runoilijain sukupuusta, jonka oksiin on\nkirjoitettu \"Goliardin\", Abelardin, Rutebeufin, Ruizin, Dunbarin ym.\nnimi. Yhteiskunta ja moraali väistyvät tämän puun juurelta ikäänkuin\nsiinä riippuisi hirtettyjä, mutta runotar rakastaa sitä ja tuo\nrinnalleen inhimillisyyden, joka tuntien oman raadollisuutensa kieltää\ntuomitsemasta.\n\n_François Villon_ syntyi Parisissa 1431 köyhien ihmisten lapsena, isä\nkuoli aikaisin, mutta äiti oli elossa vielä 1461, jolloin poika sepitti\nhänelle ballaadin. Hänet kasvatti Saint-Benoit-le-Bétournén kirkon\nkappalainen, kanoonisen lain professori Guillaume de Villon, kustantaen\nhänet opintielle. François näyttää nuoruudessaan käyttäneen sukunimeä\ndes Loges (asiain niin vaatiessa vielä muitakin), mutta otti myöhemmin\nhyväntekijänsä nimen, todennäköisesti ylpeilläkseen kasvatusisänsä\nmaineella. Hän on ilmeisesti aluksi palkinnut kasvattajansa toiveet:\n1449 hän suoritti baccalaureuksen ja 1452 maisterin tutkinnon (itse hän\nkuitenkin käytti arvonimenänsä vain écolier -- opiskelija, ylioppilas,\njoten tiedot hänen tutkinnoistaan ovat epävarmoja), mutta pian tämän\njälkeen ajankohdalle kuvaava ylioppilaiden, elostelijain ja\nkaikenlaisten rikollisten hurja mustalaiselämä näyttää saaneen hänet\nkokonaan valtoihinsa. Neljänkolmatta vuotiaana (1455) hän joutui\ntappeluun erään todennäköisesti mustasukkaisen papin kanssa ja surmasi\nhänet; vaikka kysymys oli itsepuolustuksesta ja pappi näyttää olleen\nväkivaltainen henkilö, François kuitenkin tunsi maan polttavan ja\nhävisi pois Parisista joksikin aikaa, saaden paluuluvan tammikuussa\n1456. Seuraavan kerran tapaamme hänet jouluaattona samana vuonna\nkirjoittamassa Säkeitä (Les lais) nimistä runoansa, paremmin tunnettu\nPienen Testamentin nimellä [Certains laiz, l'an cinquante six,\nQu'aucuns, sans mon consentement, voulurent nommer Testament...\n\"Muutamat säkeet vuodelta viisikymmentäkuusi, joita jotkut ilman\nsuostumustani tahtovat sanoa Testamentiksi...\" (Suuri Testamentti,\n65)], jossa hän ilmoittaa olevansa \"Françoys Villon, escollier\",\nrukoilee kaikkien rakkauden jumalien kostoa petolliselle lemmitylleen,\njoka on hurmannut hänet suloisin katsein ja viehkein elein, mutta\nkuitenkin hylännyt hänet, ja kertoo lähtevänsä lempeänsä pakoon\nAngersiin. Jäähyväisiksi hän nyt anteliaasti jakaa lahjoja ystävilleen\nja vihollisilleen, jotka eivät niistä kuitenkaan rikastu: yhdelle\nkapakkaan pantiksi jääneet housunsa, toiselle kaksi oikeusjuttua, ettei\nhän lihoisi liiaksi, lemmitylleen riutuneen, kurjan sydämensä, jne. Klo\n21 soi Sorbonnesta vesper, angélus, jolloin Villon keskeyttää\nrunoilunsa rukoillakseen hartaasti, minkä jälkeen hän nukahtaa,\ntodetakseen herätessään kynttilänsä sammuneen ja musteensa jäätyneen.\nKukapa välittäisi runoilla tällaisessa tilanteessa ja niin Villon\nnukkuu uudelleen. Tämä on tuon 320 säettä pitkän runon sisällys.\nSehän luo melkein liikuttavan kuvan lemmentuskan murtamasta,\nkatkeroituneesta, maanpakoon hankkiutuvasta runoilijasta, joka\nvärjöttelee jouluyönä kylmässä huoneessa ja purkaa sydäntänsä\nlemmittyänsä ja koko maailmaa vastaan. Sitä ällistyttävämpää on todeta,\nettä tekijän varsinaisena tarkoituksena näyttää olleenkin tehdä tästä\nrunosta todistuskappale, joka ilmoittaisi hänen viettäneen jouluyön\nkotona. Tällainen todistus oli näet tarpeellinen siksi, että Villon\nmurtautui, kuten oikeuden pöytäkirjoista selviää, tänä samana yönä,\nsyötyään Muulin ravintolassa hyvän illallisen, muutamien samanlaisten\nhirtehisten kanssa Navarran collegiumiin, josta sai saaliikseen 500\nkultarahaa. Tämä oli se oikea tosiasia, joka pakotti hänet näinä\npäivinä haihtumaan Parisista, mutta ettei hänen lähtönsä antaisi\naihetta tunkeileviin epäilyksiin, hän runoilijan naivilla nerokkuudella\nyritti hankkia itselleen perustellun poissaolotodistuksen.\nRyöstöosuutensa, 100 kultarahaa, hän liotti menemään Parisin\nesikaupungissa, Bourg-la-Reinessä, seuranaan juoppo parturi ja\nlangennut abbedissa. Juhlaa kesti kahdeksan päivää. Sen jälkeen hänen\npiti mennä rosvousretkelle Angersiin, jossa hänen enonsa oli munkkina,\nmutta tiedossa ei ole, pääsikö hän keventämään sikäläisten hengellisten\nkukkaroa. Näin alkanutta harhailua kesti kuusi vuotta; ainoa tältä\najalta tunnettu tosiasia on, että hän oleskeli jonkin aikaa, yhden tai\nuseamman kerran, Blois'ssa, Charles d'Orléansin runoilijahovissa (s.\n292). Tulorunoksi hän sepitti (n. 1457) Ballaadin ystävättärelleen\n(Ballade a s'amye), jossa ilmoittaa harhailusurujensa syyksi \"petollisen\nkaunottaren\" ja suree, ettei ollut ymmärtänyt valita arvokkaampaa\ntunteidensa kohdetta. Runossa ei ole jälkeäkään ihanteellisesta naisen\npalvonnasta, vaan ivallisesti siinä huomautetaan, että kerran aika\nkuivaisi ja kellastuttaisi neidon nuoruuden, jolloin hän, runoilija,\nnauraisi hänelle, vaikka hänellä itsellään ei tosin olisi silloin enää\nhampaita. Ballaadia ei jäljennetty ruhtinaan runoalbumiin, sillä se\npoikkesi liian räikeästi hänen hovissaan vallitsevasta hienosta\ntrubaduurihengestä. Villon otti vielä osaa Charles d'Orléansin\ntoimeenpanemaan runoilijakilpailuun aiheesta \"Kuolen janoon lähteen\nreunalla\" (Ballade Villon) ja sai tämän tuotteensa mainittuun\nrunokirjaan. Tuntemattomasta syystä hän sitten oli jonkin aikaa\nruhtinaan vankilan vieraana. Lopulla vuotta 1460 hän läksi taas\nharhailuilleen. Tapaamme hänet seuraavan kerran kesäkuun vaiheilla 1461\nMeung-sur-Loiren vankilasta, jonne hänet oli jonkin kolttosen vuoksi\ntuominnut Orléansin piispa -- ylioppilaana Villon oli hengellisen\ntuomiovallan alainen -- ja josta hän pääsi vapaaksi lokakuussa Ludvig\nXI:n käynnin johdosta. Oleskeltuaan jonkin aikaa Moulinsissa, Bourbonin\nnuoren herttuan turvissa, hän lähti jälleen vaeltamaan, pyrkien Parisia\nkohti ja sepittäen matkalla, todennäköisesti vesileipävankeuden jälkeen\nsairaana, rahatonna ja ystävittä, varsinaisen kuuluisan Suuren\nTestamenttinsa. Tämä tapahtui kevättalvella 1462. Marraskuun 2 p.\nsamana vuonna tapaamme hänet Parisista, vankilasta, syytettynä\nvarkaudesta ja kuusi vuotta aikaisemmin tapahtuneesta Navarran\ncollegiumin murrosta; edellinen asia ei näytä olleen vakavampaa laatua\nja jälkimmäisen hän sai kasvatusisänsä avulla sovituksi hyvällä,\nsitoutuen hänen takuullaan suorittamaan anastamansa summan takaisin;\nniin hänet päästettiin vapaaksi jo 6:s päivä. Mutta joulukuussa\nsamana vuonna hänen osanottonsa erääseen tappeluun havaittiin\nniin raskauttavaksi, että hänet tuomittiin \"kuristettavaksi ja\nripustettavaksi Parisin hirsipuuhun\". Villon vetosi parlamenttiin, joka\narmahtikin hänet -- silloinen oikeus näyttää heilahdelleen nopeasti\näärimmäisyydestä toiseen -- mutta karkoitti hänet (tammik. 5 p. 1463)\nhuonon elämän vuoksi kymmeneksi vuodeksi Parisista. Tämän jälkeen\nVillon katoaa ainaiseksi.\n\nVillonin tuotanto käsittää molemmat mainitut Testamentit, joista\njälkimmäinen sisältää 173 säkeistöä, jokaisessa 8 säettä, sekä\nvälirunoina 16 ballaadia ja neljä muuta runoa. Siihen hän liitti\nollessaan vankilassa odottamassa joko hirttokuolemaa tai armahdusta\nlisäyksen (codicille), joka sisältää 7 runoa. Villon on sitäpaitsi\nsepittänyt 10 sekalaista runoa ja (todennäköisesti) eriskummallisen\nkokoelman kulkurien lauluja, joka tunnetaan nimellä Le jargon ou\njobelin (\"Mongerrusta eli hölmölän murretta\") ja on kirjoitettu\nsuureksi osaksi käsittämättömällä varkaiden kielellä (argot). Hänen\nteoksiensa yhteydessä on lisäksi 1500-luvulta alkaen usein julkaistu\neräitä runoja ja runoelmia, jotka eivät ole hänen, vaikka laadultaan ja\nsävyltään edustavatkin hänen tyyliänsä. Tärkeimmät niistä ovat\nRavittuja ranskalaisia (Les Repues Franches), jossa kerrotaan\npetollisista kapakoitsijoista, näytelmien yhteydessä (s. 392) mainittu\nBagnolet'n jousimies (Franc Archier de Bagnolet), ja Tyhjätaskun ja\nReikäkukkaron keskustelu (Dialogue de Mallepaye et de Baillevent).\nVillonin teosten ensimmäinen painos on v:lta 1489. Niitä julkaistiin\nsen jälkeen uutterasti; erittäinkin on tunnettu runoilija Clement\nMarot'n toimittama painos v:lta 1533. Klassillisen suunnan päästessä\nvaltaan Villon unohtui, kohoten näkyviin vasta 1700-luvulla, vanhan\nranskan tutkimuksen yhteydessä. Ensimmäinen kriitillinen,\nkäsikirjoituksiin perustuva painos hänen teoksistaan julkaistiin\nkuitenkin vasta 1832.\n\nTällainen on lyhyesti kuvattuna François Villonin, maisterin,\nmiestappajan, murtovarkaan, maantierosvon, juopon, pelurin,\nirstailijan ja kaikesta tästä huolimatta muistettavan runoilijan\nmurheellinen elämäkerta. Runotar ei suosi rikollisuutta eikä muuta\nepänormaalisuutta, koska sen olemus on kaunis ja puhdas, mutta antaa\npaljon anteeksi niille, joiden harha-askeleet herkistyvät heidän\nsydämessään yleisinhimilliseksi, yhteiseksi synnintunnoksi ja\naiheuttavat runoutta, jonka totuus yllättää lahjomattomuudellaan.\n\nUlkonaisilta runomuodoiltaan Villon kuuluu oman aikansa koulukuntaan,\nviljellen taiturimaisesti soinnutettua kertovaa 8-säkeistöä, ballaadia,\nrondeauta ja laytä, ja omistaen silloin suositun \"testamentin\"\nkehyksen. Siinä suhteessa hän siis ei ole uutuus eikä erikoisuus. Mutta\nrunoutensa varsinaisen sisällyksen puolesta hän eroaa ajastansa niin\npaljon, että häntä voidaan täydellä syyllä sanoa Ranskan kirjallisuuden\nensimmäiseksi uudenaikaiseksi runoilijayksilöksi. Seuratessa Suuren\nTestamentin sisällystä huomaa ensinnäkin, kuinka sen kertojaa\ntulistuttaa raivoisa viha Meungin piispaa ja hänen vankilansa julmia\nvartijoita vastaan, jotka ovat murtaneet hänen voimansa ja tehneet\nhänestä vanhuksen kolmenkymmenen ikäisenä, ja kuinka tuo leppymätön\nviha puhkeaa näkyviin silloin tällöin kautta koko runoelman. Villon on\ntäten voimakkaan persoonallisen vihan runoilija samalla tavalla kuin\nArkhilokhos, joku arabialainen, Marcabru jne. Eipä sillä, huomaamme\nhänen ajattelevan, etteikö hän olisi myös itse tähän kohtaloon syypää:\n\n    Hé! Dieu, se j'eusse estudié\n    Ou temps de ma jeunesse folle,\n    Et a bonnes meurs dedié,\n    J'eusse maison et couche molle.\n    Mais quoy! je fuyoie l'escolle,\n    Comme fait le mauvais enfant.\n    En escripvant ceste parolle,\n    A peu que le cuer ne me fent.\n\n    Jos sielun nuorra somistin\n    mä tiedoin, taidoin, mulla,\n    ja tavat hyvät omistin,\n    ois vuode vainotulla.\n    Mut lailla lapsen mulla\n    ei ollut mieltä työhön,\n    kun sitä muistan, mulla\n    jo sydän särkyy yöhön.\n\nNuoruuden hulluudessa hän oli laiminlyönyt elämän tarjoamat hyvät\nmahdollisuudet, lähtenyt iloisten veikkojen seurassa maailmalle, ehkä\nlahjakkaampana kuin heistä ainoakaan, kokenut kaikki ja tullut siitä\nkokemuksesta vaivaiseksi. Alennustilansa syvyydestä hän nyt kysyy,\nmuistellen tuota ajassa vielä niin läheistä, mutta silti niin loitos\nhäipynyttä elämänsä kevättä:\n\n    Ou sont les gracieux gallans\n    Que je suivoye ou temps jadis,\n    Si bien chantans, si bien parlans,\n    Si plaisans en faiz et en dis?\n    Les aucuns sont mors et roidis,\n    D'eulx n'est il plus riens maintenant:\n    Repos aient en paradis,\n    Et Dieu saulve le demourant!\n\n    Et les autres sont devenus,\n    Dieu mercy! grans seigneurs maistres;\n    Les autres mendient tous nus\n    Et pain ne voient qu'aux fenestres...\n\n        Miss' ovat viljon veljyet,\n        nuo veikot menneen ajan,\n        ja laulut, kaskut iloiset\n        ja temput vaeltajan?\n        Löi kuolo leikin rajan:\n        he jätit elon turun;\n        vei aatos autuus-ajan\n        pois surevien surun.\n\n        Ja ylimmillä väylillä\n        jo seilaa toisten laivat,\n        kun ikkunoista silmätä\n        vain leipää köyhät saivat.\n\nMutta Villon on kokenut elämää liian paljon ollakseen rikkaita ja\nparempiosaisia kohtaan yhteiskunnallisessa mielessä katkera ja\nkateellinen: hän tietää, että kuolema kerran korjaa heidät kaikki\npoikkeuksetta. Eikä kuolema ole Villonille vain teoreettinen elämän\nloppukohtaus, jonka torjumme mielestä siihen syventymättä, vaan\nfyysillinen todellisuus, jonka hän on nähnyt aivan läheltä, melkeinpä\nitse kokenut -- kamala tuskallinen asia, joka saa meidät kalpenemaan ja\nvapisemaan. Missä ovat viime vuoden lumet, missä ylpeä Kaarle Suuri,\nmissä ne, jotka puhuivat vanhaa ranskankieltä? hän kysyy ballaadeissaan\nmenneen ajan naisista ja miehistä sekä vanhasta ranskasta (B. des dames\ndu temps jadis, des seigneurs du t. j., en vieil langaige françois) ja\nvastaa, että kuolema on vienyt heidät niinkuin se tulee viemään hänet\nja kerran koko maailman. Villon on näin vihansa rinnalla vaikuttava\nkatoavaisuuden ja kuoleman runoilija, joka voimakkaan yksilöllisesti\nilmaisee keskiajan askeettisen mielikuvan viikatemiehen alituisesta\nläsnäolosta kukkeimmankin elämän vierellä. Edelleen varmuus kuoleman\nläheisyydestä herkistää hänen tunne-elämänsä alistuneeksi ja\nhurskaaksi. Aikansa vilpittömänä lapsena hän rikoksistaan huolimatta\navomielisesti ja hartaasti turvautuu Jumalaan, Jeesukseen ja Neitsyt\nMariaan, testamentaten heille sieluparkansa. Ruumiinsa hän jättää\n\"maalle, suurelle emollemme\", sillä \"mikä maasta tulee, se maahan\npalaa\", sepittäen nämä säkeistönsä Saarnaajan mukaan (12, 7): \"Ja tomu\npalajaa maahan, niinkuin on ollutkin, ja henki palajaa Jumalan tykö,\njoka sen on antanutkin\". Nämä hartaat tunnelmat johtavat hänen\najatuksensa hänen omaan vanhaan äitiinsä, \"jolla on ollut vuokseni\nkatkeraa surua\", ja hän sepittää Ballaadin Meidän Rouvallemme (B. a\nNostre Dame), antaen sille köyhän, oppimattoman, vanhan äidin rukouksen\nmuodon ja saavuttaen hartaan, liikuttavan tunnelman.\n\nViha, menetetty nuoruus, kaiken katoavaisuus, kuoleman varmuus ja\nlapsen luottamus Jumalaan: nämä kielet jo riittävät antamaan runoilijan\nsoittimelle täyden sävelmahdollisuuden. Villonin soittimessa oli vielä\nyksi: rakkaus. Villon ei ole pelännyt kuolemaa silloinkaan, kun on\ntodennut sen olevaisuuden varmimmaksi tekijäksi, vaan on päinvastoin\njuuri sitä ajatellessaan tuntenut kipeimmin elämänilon hurman. Kauniin\nkypäränmyyjättären valitusrunossa (Les regrets de la belle Heaulmière)\nja ballaadissa (Ballade de la belle Heaulmière) sekä Kaksinkertaisessa\nballaadissa hän vaipuu ajattelemaan ja kuvaamaan lemmen iloja, onnea ja\nkärsimyksiä, ja palaa samaan asiaan heti kun on saanut sepitetyksi\näitinsä rukouksen. Hänen kokemuksensa rakkauden alalla ovat\nmonenlaisia, enimmäkseen kuumasti aistillisia, mutta pohjalla on\nkuitenkin kipeä, unohtumaton pääasia: \"rakas Ruusuni\" (\"ma chère\nRose\"), jota hän on rakastanut syvästi, joka on hylännyt hänet, ehkä\ntoimittanut hänet pieksetyksi, ja jota hän nyt samalla sekä vihaa että\nrakastaa, voimatta milloinkaan unohtaa häntä. Hänestä Villon sepittää\nmainitun tulorunonsa saapuessaan Orléansin herttuan hoviin. Kuuman\naistillisuuden hehku on aina läsnä Villonin runoelmassa, milloin\nhienommin, milloin törkeämmin, kuten esim. kuuluisassa Paksun Margot'n\nballaadissa, mutta aina omakohtaisesti, intohimoisesti, todesti\nelettynä.\n\nVälillä Villon herkeämättä jakaa testamenttilahjoituksiansa. Ja koko\nnäin syntyvän runoelman, jonka välirunoista osa periytyy aikaisemmalta\najalta, kuvastaen iloisempia, huolettomampia mielialoja, hän osaa\nmuovata oman elämänsä ja runoilijaolemuksensa kuvaksi, antaen sille\nsoittimensa viimeisellä, vielä mainitsemattomalla kielellä,\nhirtehishuumorilla, harvinaisen irvokkaan, samalla itkevän ja\nirvistävän yleissävyn. Odottaessaan sitten vankilassa hirttokuolemaa\nhänellä oli aikaa miettiä elämäänsä ja sen mahdollista loppua, ja\nsilloin hän ikäänkuin kaiken päätökseksi sepitti liikuttavan ja julman,\nhartaan ja irvokkaan, ballaadin muotoisen Hautakirjoituksensa\n(L'Épitaphe), jossa hirtettyjen ja elävien inhimillinen veljeys saa\njärkyttävän ilmaisun. Runo on kirjallisuuden korkeimpia saavutuksia.\n\nOlemme toisessa yhteydessä maininneet, kuinka keskiajalla alkukausina\npersoonallisuudet häipyvät näkymättömiin runoutensa taakse ja kuinka\ntämä on enemmän joukon, kansan, kuin yksilön sielunelämän ilmausta --\nyleistä, objektiivista. Olemme vielä huomauttaneet, että viljelyksen\nvanhentuessa yksilöt rupeavat yhä enemmän astumaan näkyviin, eläen\nsielussaan aikakautensa tunteet ja kokemukset, puhdistaen ne omilla\nkärsimyksillään ja ilmaisten ne omana tunnustuksenaan, rippinään.\nSilloin kun tämä tapahtui ensi kerran, syntyi nykyaikainen runous.\nItaliassa oli Petrarca tällainen runoilijayksilö -- Ranskassa on siinä\nasemassa, uudenaikaisen, subjektiivisen tunnustus- ja elämysrunouden\naloittajana, huikentelevainen, rikollinen François Villon, onneton\nihminen ja herkkä runoilija.\n\n\n\n\n\n\nKIRJALLISUUDEN ALUE 1400-LUVUN LOPUSSA.\n\n\n1\n\nOlemme näin ohjelmamme mukaan seuranneet Euroopan kirjallisuuden\nkehitystä n. v:sta 400 Kr.j. 1400-luvun loppuun eli siis tuhannen\nvuoden aikana. Olemme nähneet, kuinka kreikankielinen kirjallisuus eli\nrajoitetulla alueellaan, yhdessä ainoassa polttopisteessä, itsekseen,\nmelkein unohdettuna, kunnes se tuhannen vuoden kuluttua historian oudon\nkäänteen johdosta, barbaarien liikkeelle ahdistamana, nousi länsimaiden\nnäkyviin ja tarjoutui sille lahjaksi, sen hengenelämän uudeksi\nhedelmöittäjäksi. Olemme seuranneet latinankielisen kirjallisuuden\nleviämistä Italiasta, Espanjasta ja Galliasta kauas Euroopan\nsyrjäisimpiin seutuihin saakka, todenneet sen kasvattavan vaikutuksen,\noman kehityksen ja 1400-luvulla tapahtuvan nuorentumisen. Näiden kahden\nkäsivarren välissä on sitten suoritettu suurien ja tärkeiden\nkulttuurivoimien taistelu ja sulatustyö: pakanuuden ja kristinuskon,\nantiikin ihmisen ja germaanisen barbaarin, ja luotu uusi maailmankuva\nja -katsomus: keskiajan-ihminen ja hänen runoutensa. Mutta kun se\neheytensä innossa ja kukoistuksensa huipulla ollen tahtoi ottaa\nhaltuunsa koko tuntemansa maailman, kehityksen tuoma epäilys rupesikin\nsärkemään sitä ja uuden elämänkäsityksen aavistukset alkoivat\nkimallella sen silmissä. Seisomme nyt 1400-luvun lopussa, kädessämme\nuudet aseet, edessämme uudet kirjat ja uusi tieto, sielussa epävarmuus,\nmutta samalla renessanssin odotuksen ja uuden ajan aavistuksen riemu.\n\nKatsoessamme kuljettuun taipaleeseen huomaamme ensinnäkin, että\nlänsimaisen kirjallisuuden aluemenetykset olivat aluksi huomattavat:\nSyria, Vähä-Aasia, Pohjois-Afrikka ja suuri osa Pyreneitten niemimaata,\njotka olivat kuuluneet antiikin ja kristillisen kirjallisuuden ja\nkulttuurin piiriin, joutuivat jo varhain siitä erilleen, arvaamattoman\nsuureksi vahingoksi ihmiskunnan edistykselle. Sitä ei paljoa kyennyt\nkorvaamaan se, että Espanja valloitettiin vähitellen takaisin, koska\ntämän vastapainoksi menetettiin koko Balkanin niemimaa, Euroopan\nhenkisen kulttuurin varhaiskehto. Silti aluevalloitukset --\nmaantieteellisessä mielessä -- olivat suuret: olemme nähneet, kuinka\nkirjallisuus ryntäsi eteenpäin hitaana mutta vastustamattomana virtana,\nlaski allensa Brittein saaret, Keski-Euroopan, Islannin ja pohjoismaat,\nja kääntyi itää kohti, liittääkseen piiriinsä aina uusia kansoja. Ja\nteoksemme itämaita koskevasta osasta olemme jo aikaisemmin todenneet,\nettei tämä keskiaikana syntyneen Euroopan uudemman kirjallisuuden\naloittama aluevaltaus ole vieläkään päättynyt, vaan että se päinvastoin\njatkuu entistä voimakkaampana uusimman tekniikan asein, liittäen\nitämaita vaikutuspiiriinsä.\n\nEnnenkuin sanomme keskiajalle lopulliset hyvästit, täydennämme muutamin\ntiedoin sitä kirjallisuuden leviimisalueen kuvaa, joka on rakentunut\nkaikesta tähän saakka sanotusta.\n\n\n2\n\n_Suomen_ varhaisesta hengenelämästä, sen korkeasta runoudesta, on ollut\npuhe useassa yhteydessä. Se on keskiaikana vielä vapaasti lainehtivaa,\nkirjoittamatonta kirjallisuutta, jonka muistaminen johtaa mieleen\nkysymyksen, mitä ja minkälaisia ovat olleet ensimmäiset Suomen rajojen\nsisäpuolelle kulkeutuneet tai täällä valmistetut todelliset,\nvarsinaiset kirjat?\n\nSuomeenkin ne on tuonut tai täällä teettänyt kirkko. Niin pian kuin se\noli tänne perustautunut ja suomalaissyntyisiä miehiä oli liittynyt\nhengelliseen säätyyn tahi sen edustajat olivat oppineet kieltämme,\nsyntyi suomenkielistä kirjoitusta: pergamentille tahi tuohenpalalle\nehkä aluksi töherrettiin Isä meidän, Herran rukous ja Ave Maria, jotta\nolisi voitu opettaa ne kansalle ja lukea samanlaisina kaikkialla. Se\nmies, joka käänsi ne ensimmäisen kerran, oli kirjakielemme perustaja.\nSuomen kielen viljelys jatkui kirkon piirissä sikäli, että papit\nja munkit tietenkin käyttivät sitä saarnoissaan ja yleensä\nhenkilökohtaisessa sielunhoidossaan. Samoin on tuomarien ja lautamiesten\nollut pakko osata kansan kieltä. Mutta vaikka kaikki tämä on ollut\nasiain luonnolliseen järjestykseen kuuluvaa ja lisäksi voimme\nedellyttää monen papin tai munkin kirjoittaneen jonkin legendan tai\nsaarnan kansankielellä, voidakseen sen siitä joko itse lausua tai antaa\nsen jonkun virkaveljen kopioitavaksi, ei kuitenkaan ole koko\nkeskiajalta säilynyt mitään pergamentille tai paperille kirjoitettua\nsuomenkielistä esitystä, jota voisi sanoa kirjallisuudeksi.\nYllämainitulla vaatimattomallakin käytöllä oli kuitenkin tärkeä\nmerkityksensä: kun uskonpuhdistuksen tullen ryhdyttiin julkaisemaan\nsuomenkielisiä kirjoja ja mm. kääntämään Raamattua, tämä luonnisti\nyleensä hyvin siksi, että kieltämme oli jo siihen mennessä norjistettu\nilmaisemaan uskonnollisen alan syviä ja hienovivahteisia asioita.\nUskonpuhdistus näin ollen vasta kohotti suomenkielen kirjakieleksi.\n\nSuomen varsinaisessa keskiaikaisessa kirjallisuudessa voimme erottaa\nkolme pääryhmää: (1) jumalanpalveluksessa käytetyt ja (2) muut\nyleiskatoliseen sivistykseen kuuluvat kirjat, jotka olivat yksinomaan\nlatinankielisiä ja joko tuodut muualta tai täällä jäljentämällä\nvalmistetut, sekä (3) Suomessa kirjoitetut alkuperäiset teokset tahi\ntäällä suoritetut käännökset, jotka olivat joko latinaa tai ruotsia.\nEnsinmainittu ryhmä käsittää tunnetut missalet (messukirjat),\nbreviariumit (pappien rukouskirjat) ja manualet (kirkkokäsikirjat) ynnä\nniihin liittyvät nuottikirjat: gradualet, antiphonariumit, hymnariumit\nym. Niitä tuotiin Suomeen heti, kun lähetystoiminta täällä alkoi:\neräistä vanhimmista sirpaleista päättäen [Aarno Maliniemi: Opillinen ja\nkirjallinen kulttuuri keskiaikana. (Suomen kulttuurihistoria I, K.J.\nGummerus O.Y. 1933). Toivo Haapanen: Die Neumenfragmente der\nUniversitätsbibliothek Helsingfors. Helsinki 1924] ne ovat alunperin\nlähtöisin Reinin alajuoksun varrelta, ehkä siellä olevista\nluostareista, joissa kuten tiedämme esim. Tuomas Kempiläisen elämästä\nuutterasti valmistettiin kirjoja myytäväksi. Sikäli kuin kulttuuri\npääsi syventymään ja vakiintumaan, ruvettiin tällaisia kirkonmenoissa\ntarvittavia teoksia valmistamaan Suomessa. Mielikuva munkista, joka\njäljentää kirjoja Turun tuomiokirkon juurella tai jossakin\nluostarikammiossa, on myös Suomeen nähden todellisuuteen perustuva.\n1400-luvulta alkaen voidaan tällaisten kirjoittajain nimiäkin mainita.\nTutkimus on osoittanut, että Suomen olot, esim. erikoisesti meille\nkuuluvat pyhimykset, varsinkin P. Henrik, otettiin huomioon kirkon\nhartauskirjoja täten meitä varten valmistettaessa ja jäljennettäessä.\nKirjapainotaito pääsi palvelemaan Suomea ensi kerran juuri\nkirkkokäsikirjojen alalla: 1488 painettiin Lyypekissä, Bartholomeus\nGhotanin kirjapainossa, Turun hiippakuntaa varten toimitettu\ndominikaanien messukirja: Missale Aboense. Painettujen kirjojemme\nhistoria alkoi loistavasti: teos on suurikokoinen, yli 500 sivua\nsisältävä, tyyli koristeellista goottilaista kirkkotyyliä,\nalkukirjaimet punaisia tai sinisiä. Osa painettiin pergamentille, osa\npaperille; ensinmainittuja on täydellisenä säilynyt vain yksi kappale\n(Köpenhaminan kuninkaallisessa kirjastossa), viimemainittuja\ntoistakymmentä. Painatus suoritettiin piispa Konrad Bitzin ja hänen\ntuomiorovastinsa Maunu Särkilahden toimesta. Toinen Suomea varten\npainettu teos oli Turun kirkkokäsikirja (Manuale Aboense, 1522\nSaksassa), jonka antoi julkaista Suomen viimeinen katolinen piispa\nArvid Kurki.\n\nSamoin kuin ensimmäiseen kuuluu toiseenkin ryhmään yleiskatolisia\nteoksia, joiden olemassaolo täällä tunnetaan historian maininnoista.\nPoistuttuaan Suomesta ja maailmasta Visbyn luostariin piispa Tuomas\nlahjoitti 1248 Sigtunan dominikaaniluostarille joukon kirjojansa, jotka\nhänellä arvattavasti oli ollut mukanansa Suomessa. Ne lienevät olleet\njumaluusopillisia: yksi niistä (sisältäen mm. Petrus Comestorin\nHistoria scholastica-teoksen selityksiä) on säilynyt Upsalan yliopiston\nkirjastossa. 1350-luvulla testamenttasi Turun tuomiokapitulin entinen\nkoulumestari (scholasticus) Henrik Tempil eri tahoille seitsemän\nteosta, joiden joukossa on ollut viisikirjainen kirkko-oikeudellinen\nlakiteos, ilmeisesti paavi Gregorius IX:n Decretales-kokoelma.\nSamaan aikaan piispa Hemming lahjoitti tuomiokirkolle yli 30 arvokasta\nteosta jumaluusopin, skolastiikan, kirkollisen oikeuden ja\nsaarnakirjallisuuden alalta. Myös Maunu Tavast hankki tuomiokirkolle\nkirjoja, joista jotkut ovat olleet hyvin upea-asuisia. Tuomiokirkon\nkirjasto on todennäköisesti ollut runsas ja arvokas; ainoa varmasti\ntodettava jäännös siitä on piispa Maunu Särkilahden 1494 Kaikkien\npyhien alttarille lahjoittama messukirja (Missale), jonka osia on\nHelsingin yliopiston kirjastossa. Suomen kuudessa luostarissa on\ntietenkin ollut kirjastot. Siitä keskiaikaisen kirjallisuuden katkelma-\nja sirpalekokoelmasta, joka on Helsingin yliopiston kirjastossa ja\njosta pian tarkemmin, käy sitten selville, että yleiskatolinen\nkirjallisuus on ollut Suomessa yllättävän runsaasti edustettuna:\nRaamattua, skolastiikkaa, pyhien isien elämää, historiaa, luonnon- ja\nlääketiedettä ym. keskiajan tieteen eri aloja koskevia, vieläpä\nklassillisiakin: Senecan, Statiuksen ja Maximianuksen teoksia, on\ntodettu täällä olleen. Samoin käy irtolehdistä selville, että\nkanooninen oikeus on ollut täällä peruskirjojensa kautta edustettuna,\nkuten jo mainittiin. Tässä yhteydessä on vielä muistettava\nhumanismillakin olleen katolisen ajan lopulla harrastajansa Suomessa:\nViipurin koulun viimeinen katolilainen rehtori, tanskalainen Clemens,\nselitti oppilailleen Vergiliusta ja Terentiusta, jotka tosin tunnettiin\nkautta keskiajan; Sääksmäen kirkkoherra Eerik, joka myös oli ollut\nViipurin koulun rehtorina, siteeraa klassillisia kirjailijoita.\n1550-luvulla Hämeenlinnassa vankina ollut kiihkokatolinen ruotsalainen\npappi Johannes Pauli sepitti siellä, lyhentääkseen \"kesäisten päivien\nja talvisten öiden pituutta\", laajan kaksiosaisen latinankielisen\npostillan, joka käsikirjoituksena on säilynyt Upsalan yliopiston\nkirjastossa; lähdeteoksensa hän hankki lainaamalla, todennäköisesti\nHämeenlinnan lähiseuduilta täi ainakin Suomesta. Kun niitä on vähintään\n18, osoittaa sekin jumaluusopillisten teosten melkoista runsautta\nSuomessa keskiaikamme viimeisessä vaiheessa.\n\nKolmannen ryhmän eli siis kansalliskirjallisuutemme vanhin teos on\nlatinankielinen Pyhän Henrik-piispan legenda (Vita et miracula S. H.\nepiscopi et martyris) ja sen runo-osat, jotka yhdessä muodostivat\npyhimyksen kunniaksi tammik. 20 ja kesäk. 18 p. vietetyn\nmuistojumalanpalveluksen kuoripalveluksen l. officiumin. Siihen liittyi\nvielä erikoinen messu. Tämä suomalaisen pyhimyspalvonnan pääilmaus on\nsyntynyt 1200-luvun lopulla, jolloin P. Henrik korotettiin Turun\ntuomiokirkon suojeluspyhimykseksi; vanhimmat säilyneet käsikirjoitukset\novat 1300-luvun alkupuolelta. Ainoastaan muutaman sivun laajuinen\nlegendaosa kertoo ensin ylimalkaisesti ja hurskaasti piispan\nelämäkerran ja sitten opettavaisesti ja pyhyyttä todistelevasti hänen\nmarttyyrikuolemansa jälkeen tapahtuneet ihmeet. Laulut säestävät\nproosaesitystä. Legendan sepittäjä on jäänyt tuntemattomaksi.\nSuomenkielinen, kansan historiallisaiheiseen runouteen kuuluva Piispa\nHenrikin surmavirsi toisintoineen osoittaa tämän legendan vaikutusta\nsuomalaisten mielikuvitukseen. 1400-luvulla sepitti joku oppinut pappi\nlegendasta laajan saarnan, josta jonkin verran kuvastuu ajan taipumus\nvertauskuvalliseen esitystapaan. Varmana voidaan pitää, että piispa\nHenrik ja hänen ihmetekonsa ovat olleet suosittu kansankielisen saarnan\naihe.\n\nKansalliskirjallisuutemme toinen teos on Suomen piispain kronikka\n(Chronicon Episcoporum Finlandensium), viitisenkolmatta sivua käsittävä\n26 piispan elämäkerrasto (Henrikistä Agricolan seuraajaan, Pietari\nFollingiukseen saakka). Kronikan muodosteli nykyiseen asuunsa piispa\nPaavali Juusten (k. 1576), kirjoittaen siihen neljä viimeistä\nelämäkertaa. Tunnettu on Porthanin 1784-1800 julkaisema kriitillinen,\nselityksillä varustettu painos, jolla hän sai \"Suomen historian isän\"\nnimen. Tämän kronikan rinnalla oli olemassa toinen, suppeampi laitos,\njoka päättyy Konrad Bitziin. Tärkeä historiallinen lähdeteos on ns.\nMusta kirja, johon keskiajan lopulla koottiin Turun tuomiokapitulin\nasiakirjat, niin paljon kuin niitä oli hävityksiltä säilynyt.\n\nKansalliskirjallisuuteemme kuuluvana teoksena mainitsemme\nHartauslauluja (Piae Cantiones), joka painettiin 1582 Greifswaldissa ja\nsisälsi 74 laulua nuotteineen. Sen toimittajaksi mainitaan nimilehdellä\nTheodoricus Petri Nylandensis. Maskun Hemminki painatti suomennokset,\nilmoittaen muutamien laulujen \"oikojaksi\" (\"ojetud\") Jaakko\nSuomalaisen; tämä laitos ilmestyi 1616. Jaakko Suomalaisen korjaustyö\non rajoittunut siihen, että hän protestanttisen hengen vaatimuksesta\npyrki poistamaan runoista katolisuutta sijoittamalla koneellisesti,\nsointuja tai aina asiaakaan ajattelematta, esim. Marian ja\nvirgo-sanojen sijaan Christus- ja puer-sanat. Kolmannen lisätyn\npainoksen toimittivat Viipurin koulun rehtori Henrik Fattbuur ja\nkirkkoherra Mattias Tolia; se ilmestyi Rostockissa 1625. Teoksesta\njulkaistiin osia Turussa vielä 1700-luvun lopussa. Yhteensä on näissä\npainoksissa 91 laulua, joista 24 periytyy uskonpuhdistuksen ja 67\nkeskiajalta. Kymmenkunta viimemainituista on alkuperältään saksalaista\nja viisi ranskalaista; n. 50:lle ei ole löydetty eurooppalaisia\nvastineita, joten ne siis lienevät todennäköisesti etupäässä Suomessa\nsyntyneitä. Alkukirjaimet muodostavat joskus keskiaikaiseen tapaan\nakrostikonin, joista voi lukea useita Suomessa keskiajalla yleisiä\nnimiä. Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että Piae Cantiones on ollut\nerikoisesti Suomen keskiajan ja parin myöhemmänkin vuosisadan oma\nlaulukirja. Sisällyksestä mainittakoon Marianlaulut, valitusrunot\nelämän katoavaisuudesta, maailman turhuudesta ja turmeluksesta, teinien\nelämän kovuudesta sekä heidän vallattomuudestaan, historialliset\nlaulut, mm. P. Henrikin vaiheista kertova Ramus virens olivarum, ja\nkolme kevätlaulua. Kuten tunnettua ovat Piae Cantiones-laulujen\nsävelmät herättäneet meidän aikanamme suurta huomiota, nousten\narvoasemaan hengellisessä laulumusiikissamme.\n\nSuomen ensimmäinen nimeltä tunnettu kirjailija on naantalilainen\nbirgittalaisveli _Johannes Andreaksenpoika Budde eli Räk_\n(n. 1437-1491), ei tosin alkuperäisten tuotteiden sepittäjä, vaan\nkääntäjä, mutta silti harrastuksiltaan ja työnsä laadulta kirjailijaksi\nkatsottava. Ollessansa käymässä Vadstenassa 1469 hän käänsi ruotsiksi\nMechtild Magdeburgilaisen Jumaluuden valon (s. 158); kotiluostarissaan\nhän n. 1480 ruotsinsi Jaenin piispan Alfonson toimittaman P. Birgitan\nIlmestysten lyhennetyn laitoksen ja Sielun luostari (Claustrum animae)\nnimisen vertauskuvallisen teoksen. Raamatun sananmukaisen\nruotsintamisen (sellainen ei ollut aikaisemmin, s. 161, mainittu\nMatthiaan mukaelman käännös, joka käsitti Mooseksen kirjat) Budde\naloitti kääntämällä Vulgatasta Juditin, Esterin, Ruutin ja\nMakkabealaiskirjat. Vv. 1487-1491 Budde ruotsinsi ne tuotteet, jotka\nsisältyvät hänen omalla kädellään kirjoittamaansa ja sellaisena\nsäilyneeseen niteeseen nimeltä Jöns Buddes bok (Jöns Budden kirja).\nSiinä on 1100-luvulla eläneen Honorius Autunilaisen skolastinen\nyleiskäsikirja nimeltä Lucidarius, legendoja, mystillisiä, mm. Bernard\nClairvauxlaisen kirjoituksia romaanimaisia, luostariväen huvitukseksi\naiottuja kertomuksia, mm. Tundalus nimisestä irlantilaisesta, joka\nvalekuolleena käy taivaassa ja helvetissä ja palattuaan sieltä ja\nherättyään eloon kuvaa näkemiänsä, ja Udo-nimisestä siveettömästä\nmagdeburgilaisesta piispasta, ja viimeisenä P. Birgitan tyttären\nKatarinan elämäkerta. Budden persoonallisuudesta tämä tuotanto ja\nvalikoima antaa sen käsityksen, että hän on ollut ahkera, nykyajan\nsilmillä katsottuna ehkä jonkin verran humoristinen mies. Työhönsä hän\nkai ryhtyi etupäässä hankkiakseen äidinkielistä lukemista Naantalin\nnunnille, jotka eivät osanneet latinaa.\n\nKuvaamataiteilijan oikeudella astuu Suomen varhaiskirjailijoiden tahi\noikeammin sanoen jäljentäjien joukkoon se tuntematon henkilö,\njoka on koristanut alkukirjaimet ns. Entisessä Kalmarin kodeksissa\n(Codex f.d. Kalmar, n. 1450, Tukholman kunink. kirjastossa)\noleviin 123 pergamenttilehteen. Kirja sisältää Turun hiippakunnan\npyhimyskalenterin, Upplanninlain kirkkokaaren, Maunu Eerikinpojan\nMaanlain ja muita pienempiä jäljennöksiä. Suomalaiset tutkijat [Aarno\nMalin: Der Heiligenkalender Finnlands, s. 107-110. Kustaa Vilkuna: Var\nhar Codex f.d. Kalman utarbetats? Kulturhistorisk årsbok 1933] ovat\nomistaneet teokselle erikoista huomiota, määritellen sen iän ja\nsynnyinmaan. Kun se on kuvituksensa (alkukirjaintensa) puolesta\nupeimpia ja kauneimpia taidemuistoja, mitä pohjoismaissa on tältä\nalalta säilynyt, on kysymys sen alkuperästä jo sen vuoksi kiintoisa ja\nkirjataiteen kannalta kulttuurihistoriallisesti valaiseva. Suomalaisen\nsynnyn puolesta puhuu ensinnäkin se historiallinen tosiseikka, että\nkirja on ollut Suomessa vielä 1500-luvun puolivälissä, jolloin se\njoutui Bielke-suvun kirjastoon ja vasta sitä tietä Ruotsiin. Kun se\nalkaa viimeistään 1400-luvun puolivälissä kirjoitetulla Turun\nhiippakunnan pyhimyskalenterilla, on tietenkin kyseessä teos, joka on\ntarkoitettu tätä hiippakuntaa varten, ja sellainen kai lähinnä\nvalmistettiin Suomessa, jossa kirjoja osattiin tehdä suunnilleen\nsamalla taidolla kuin Ruotsissakin. Näiden jo sinänsä luontevien\ntodistusten lisäksi ilmaisee kirjan kuvitus niiden tekijän mielikuvien\npiirin suomalaiseksi, kuten Vilkuna huomauttaa. Parissa kuvassa\nesiintyvä seiväsaita osoittaa, että taiteilija on ollut kotoisin\njoko Norjasta, Keski- tai Pohjois-Ruotsista, Suomesta tai\nPohjois-Baltikumista, joissa vain tällaista aitaa on käytetty. Parissa\nmuussa kuvassa esiintyvä hevosen luokki taas osoittaa, että hän on\nollut kotoisin joko Pohjois-Ruotsin tai Suomen suomalaisten tai\nvirolaisten piiristä, sillä muualla ei luokkia ole milloinkaan\nkäytetty. Kun Pohjois-Ruotsin suomalaiset ja virolaiset eivät voi tulla\nkysymykseen, jää jäljelle vain Suomi. Lopuksi eräässä kuvassa esiintyvä\nkoukkuaura sijoittaa kirjan tekijän Varsinais-Suomeen, Naantalin ja\nUudenkaupungin seuduille, jossa sellaista vieläkin käytetään; muualla\nkäytetyt aurat ovat olleet erityyppisiä. Kirjan on todennäköisesti\ntilannut joltakin Turun tai Naantalin munkkitaiteilijalta joku kirkon\njohtomies tahi ehkä laamanni, sillä muut eivät sellaista tarvinneet\neivätkä kyenneet kustantamaan; tällaisia johtomiehiä olivat\n1400-luvulla Maunu Tavast (piispana 1412-1450) ja hänen poikansa ja\nseuraajansa Olaus Magni (1450-1460).\n\nSen puolesta, että käsikirjoitus olisi valmistettu Ruotsissa, on\nesitettävänä vain se, että sanojen rodzens ivtskyldr, jotka ovat kirjan\nlopussa, on selitetty tarkoittavan Upplantia, Roslagenia, josta\njäljentäjä muka olisi ollut kotoisin.\n\nKuvituksen aiheet ovat historiallisesti kiintoisia. Eräänlaiseen\nuudistettuun merovingityyliin (s. 65) alkukirjaimia on muodostettu\neläimistä, ei väkivaltaisesti vääntämällä näitä fantastisiin\nasentoihin, vaan muuten yhdistelemällä niitä itse kirjaimen seuraan.\nLähemmin, vieläpä joskus väkivaltaisesti, on tähän liitetty ihmisen\npää, joka on piirretty elävästi ja ilmeikkäästi, yksilöllisesti,\nkuvaten tekstin sisällystä. Tällaisen tyylin olemme tavanneet\n1400-luvulta Saksasta ja Ranskasta, kuten sivulla 305 oleva minnelaulun\nkäsikirjoituksen alkukirjain ja sivulla 523 oleva Villonin teosten\nkansi osoittavat. Voisi huvikseen kuvitella, että nuo erinäköiset\nnaamat esittävät taiteilijan tuttavapiiriä, ehkäpä luostarin\ntalouspuolen palveluksessa olevia maallikkoja, koska heillä näyttää\nolevan täysi tukka ja kyntäjä- ja aidanpanokuvassa samat kasvot, mutta\nlehmäkuvassa jo toiset. Ilme on usein humoristinen. Paitsi aikaisemmin\nmainittuja aesopilaisia satuja ovat kyntäminen, lehmä tarhassa ja muu\nkotoinen elämä olleet tämän etevän taiteilijan aiheina. Itse\nkoristellut alkukirjaimet ovat gotiikkaa, mutta taiteilija on\nkoristellut niiden selkiä ja ulkoreunoja jonkinmoisella\nkävynsuomuaiheella.\n\nTähän lopetamme Suomen keskiaikaisen kirjallisuuden selostuksen. Olemme\nnähneet, että se oli huomattavan runsasta ja monipuolista, liittäen\nmeidät Euroopan yleiseen kulttuuriin samalla tavalla kuin muutkin\nkansat, ja että sen takana, varsinaisen kansan keskuudessa, kukoisti\nkauneus- ja aatteellisilta arvoiltaan korkeatasoinen kansanrunous.\nVaikka kristinuskon ja kristillisen kulttuurin tuojat eivät oivaltaneet\ntäällä enempää kuin muuallakaan kansanhengen aitojen ilmausten arvoa,\nolisi niistä samoin kuin muustakin keskiaikaisesta kirjallisuudestamme\nsilti -- sitä kun varmaan eri yhteyksissä tuli huomaamattakin, jos ei\nmuuten niin todistukseksi pakanallisuuden sitkeydestä, muistiin\nmerkityksi -- säilynyt paljoa enemmän kuin nyt tiedämme, ellei armoton\nhävitys olisi tuhonnut tätä kulttuuriamme melkein kokonaisuudessaan.\nToimeliaina tekijöinä olivat tässä venäläiset: arvokkaita kirjoja\nmenetettiin \"tulipalojen ja vääräuskoisten venäläisten hyökkäyksien\nvuoksi\" (\"propter incendia et incursus infidelium ruthenorum\"). Toinen\ntehokas hävittäjä oli oma tietämättömyytemme: Kustaa Vaasan aikana ja\naina 1600-luvun alkupuolelle saakka pergamenttikirjojen lehtiä\nleikeltiin veronkantovihkojen kansiksi. Mitäpä arvoa noilla\npaavillisilla kirjoilla oli enää uskonpuhdistuksen \"valistuneena\"\naikana! Noin sadassa vuodessa silputtiin näin Ruotsi-Suomen\narvokkaimmat, suurikokoisimmat kirjat olemattomiin. Kun Haminan\nrauhansopimuksessa 1809 määrättiin, että Suomea koskevat tärkeimmät\nasiakirjat oli palautettava Suomeen, toimitettiin tänne myös nuo vanhat\npergamenttikantiset verotuskirjat. Sittemmin on kannet niistä\nirroitettu ja sijoitettu Helsingin yliopiston kirjastoon. Niitä on n.\n10.000 kpl. ja ne edustavat ainakin tuhatta eri kirjaa (ei nimeä). Tämä\nkokoelma on keskiaikaisen kirjallisuutemme tutkijan arvokkain ja\nantoisin lähde; siitä ovat peräisin useat tässäkin esityksessä olevat\ntiedot. Paperikirjat taas hävisivät mm. kiväärien ruutiannosten\nkoteloina, kauppiaiden tötteröinä ja 1700-luvulla yleiseksi\ntulevan kasvitieteen harrastuksen uhreina, kasvien puristimien\nkuivauspapereina. Kirjansitojat ostivat mielellään pergamenttia\nkansiksi ja paperikirjoja näiden vahvikkeiksi. Porthanin aikana ei\nTurun yliopiston kirjastossa näytä olleen paljoakaan keskiaikaista\nkirjallisuutta. [Tämä esitys perustuu suurimmaksi osaksi mainittuun\nSuomen kulttuurihistoriassa I julkaistuun dosentti Aarno Maliniemen\nkirjoitukseen sekä sen lähdeluettelossa mainittuihin saman kirjoittajan\nmuihin tutkielmiin. Johtopäätökset Kalmarin kirjan taitelijasta jäävät\ntekijän vastuulle. Kiitän tohtori Maliniemeä myös arvokkaasta\nsuullisesta kritiikistä.]\n\n\n3\n\nKristinuskon saapuessa _Venäjälle_ Bysantista sen mukana tuli\nmuinaisslaavilaista kirjallisuutta, jota Balkanilla oli jo tähän\nmennessä paljon sepitetty käyttämällä slaavilaisten apostolien\nKyrilloksen ja Methodioksen keksimää, kreikasta mukailtua kirjaimistoa\n(kirillitsa); venäläiset saattoivat ymmärtää sitä, vaikka se olikin jo\nhuomattavasti erilaista. Kirkon kielenä tämä \"kirkkoslavonia\" tuli\npysyväiseksi, aiheuttaen sitä suurempaa hankaluutta, kuta enemmän\naikain kuluessa varsinainen elävä venäjänkieli (isovenäjä, ukraina ja\nvalkovenäjä) siitä erosivat. Ensimmäinen venäjänkielinen\n(isovenäläinen, jota vain seuraavassa käsittelemme), mutta\nkirillitsalla kirjoitettu teos on Novgorodin kaupunginpäällikköä varten\nkirkkoslavoniasta käännetty Ostromirin evankeliumi (1056-1057). Munkit\nvalmistivat tämän jälkeen ahkerasti monenlaisia raamatullisia ja\nuskonnollisia teoksia, niin että Venäjän kirjallisuuden alkukausi on\nsillä alalla tuottelias. Siinä on kauttaaltaan bysanttilaisen\nkristillisyyden ja uskonnollisen tyylin leima. Rinnalla munkit\nsepittivät Bysantista saadun mallin mukaan (s. 26) laajoja kronikkoja,\njotka jatkuvat Nestorin kronikasta alkaen, katketen vain parissa\nkohdassa, Pietari Suuren isään saakka. Kertomukset käynneistä Pyhällä\nHaudalla ja muuallakin, Indiassa saakka, kuuluvat myös varhaisajan\nkirjallisuuteen. Ruhtinas Vladimir Monomahin pojillensa kirjoittama\nKehoitus sisältää sattuvan kuvauksen ruhtinaiden silloisesta elämästä.\nKansanomaistakin kirjallisuutta oli, mm. Salomo-tarinoita ja muita\nBalkanin maista saapuneita kertomuksia. Vanhoja lakeja on säilynyt\nuseita, mm. Jaroslavin Venäjän oikeus (Russkaja Pravda, n. 1018-1054),\njoka ilmaisee venäläisten oikeuskäsitysten silloin olleen suunnilleen\nsamoja kuin muualla Euroopassa. Mongolien valtakausi vaikutti tässä\nsuhteessa turmelevasti: esim. tsaari Aleksiin laki (Ulozhenije) käyttää\nkidutusta ja mitä hirveimpiä ruumiinrangaistuksia. Bysantin\nkukistuminen vaikutti Venäjänkin elämään: Moskova rupesi pitämään\nitseään sen perillisenä omistaen kaksipäisen kotkan ja tsaarin (caesar)\nnimen; kreikkalaisia oppineita saapui ensin Kiovaan, josta tuli\n\"latinalaisen\" oppineisuuden keskus, ja sieltä Moskovaan. Kirkon\nuskonnollisia peruskirjoja ruvettiin tarkastamaan ja oikomaan. Tätä\nryhtyi mm. suorittamaan Italiassa oleskellut humanisti Maximus\nKreikkalainen (1480-1556), joka oli tullut Moskovaan luetteloimaan\ntsaarin kirjastoa ja jota ei päästetty enää kotimaahansa, koska olisi\nulkomailla muka voinut kertoa, mitä oli nähnyt. Hän kuoli vankeudessa,\nkuten moni muukin Venäjälle joutunut \"asiantuntija\". Kirkollisten\nkirjain tarkastus johti 1600-luvulla kuuluisaan hajaantumiseen (raskol)\nja vanhojen tekstien käyttäjien, raskolnikien, hirveään vainoon.\nVenäjän ensimmäinen kirjapaino perustettiin Moskovaan 1553; musikat\nhävittivät sen pian paholaisen keksintönä, mutta tsaarin ukaasi määräsi\nsen perustettavaksi uudelleen. 1564 ilmestyi Venäjän ensimmäinen\npainettu kirja, Apostolien teot. Venäjänkielen kirjaimisto\nmuodostettiin Vilnassa 1596. Noin 1600 mennessä Moskovassa painettiin\n16 kirjaa.\n\nKuten ylläolevasta näkyy, ei Venäjän keskiajan painetussa\nkirjallisuudessa ole mitään taiteellisesti tai aatteellisesti huomion\narvoista. Se joutui jo kapalossaan hysanttilais-kirkollisen\nahdasmielisyyden valvontaan, joka tukahdutti sen kansallisen\nerikoisuuden ja vapaan hengen, ja torjui siitä humanismin ja\nrenessanssin herättävän ja kasvattavan vaikutuksen.\n\n_Puolan_ kansankielinen kirjallisuus ei päässyt syntymään keskiaikana,\nvaan on uskonpuhdistuksen ja protestanttisen herätysliikkeen tulos.\nKansanrunoutta, jota varhaisina aikoina on epäilemättä ollut, ei ole --\nmuutamia vähäpätöisiä näytteitä lukuunottamatta -- periytynyt.\nPuolankielen vanhimmat näytteet ovat ns. Kuningatar Margaretan\nPsalttari, 15:s psalmi ja hymni Jumalan äiti (Bogurodzica), jotka\nperiytyvät aikaisintaan 1200-luvulta. Viimemainittua puolalaiset\nsoturit lauloivat taisteluun mennessään vielä 1700-luvulla.\nLatinankielinen kirjallisuus alkoi jo 1100-luvulla ja versoi vilkkaasti\nmm. kronikkahistorioina. Krakovan yliopisto perustettiin 1364, ja\nkirjapaino samaan paikkaan 1478. Ensimmäinen täydellinen puolankielinen\nteos: Viisaan kuningas Salomonin puheet, painettiin siellä 1521.\n\n_Vähävenäläisillä eli ukrainalaisilla_, joiden kieli on varhaisista\najoista alkaen huomattavasti eronnut isovenäjästä, on ollut meidän\npäiviimme saakka säilynyttä sankarirunoutta, duma-nimisiä, bylinoita\nvastaavia ballaadeja. Ne käsittelevät (1) ruhtinaan seurueen,\ndruzhinan, sankaritekoja, (2) kasakoita, jotka alituiseen taistelevat\nPuolan paaneja ja roomalaiskatolisuutta vastaan, ja (3) ns.\nhaidamakeja, jotka johtivat Ukrainan kansallista puoluetta. Ukrainan\nhenkisenä keskuksena oli Kiova, jonka metropoliitta Peter Mohyla\n(1597-1644) oli innokas kansallisen kulttuurin harrastaja. Kirjoitettu\nvähävenäläinen kirjallisuus syntyi vasta uudella ajalla.\n\n_Bulgarian_ kirjallisuuden perustivat 800-luvulla Kyrillos ja\nMethodios. Siitä alkaen aina turkkilaisten tuloon saakka (1340) se oli\nenimmäkseen uskonnollista, vain käännöksiä bysanttilaisista teoksista.\nVanha tuttavamme, luomiskertomus Kuusi päivää (Heksaëmeron) runoiltiin\nsilloin bulgariaksi (Shestodnev). Samoin käännettiin Troiaa ja\nAleksanteri Suurta kuvailevia kertomuksia, Barlaam ja Josaphat,\nStephanites ja Ikhnelates ym. Kronikkakirjallisuutta (letopisi)\nsepitettiin ahkerasti. Tämän lupaavan alun turkkilaiset tukahduttivat\nkokonaan: bulgarialainen kirjallisuus hävisi olemattomiin 1700-luvun\nlopulle saakka, jolloin alkava kansallinen liike rupesi elvyttämään\nsitä.\n\n_Serbian_ kirjallisuus laskee myös alkunsa Kyrilloksen ja Methodioksen\ntyöstä: sen varhaiskirjallisuus on kirkkoslavoniaa, jota jäljentäjät\nvähitellen muuttivat puhutun kielen mukaiseksi. Bysanttilaiseen tyyliin\nsepitettiin tai käännettiin uskonnollisia teoksia, elämäkertoja\nja kronikoita (letopisi), viimemainittuja kolmisenkymmentä,\näskenmainittuja bysanttilaisia kertovia ja satuteoksia ym. Tähän\nvarhaisaikaan, 1200-luvulle, kuuluu alkuperäisen romaanin yritys,\nkuvaus 1000-luvulla eläneen ruhtinas Vladimirin lemmentarinasta, joka\non ollut suosittu kansankirja. Ensimmäinen serbialainen kirja\npainettiin Venetsiassa 1483. Serbian ensimmäinen kirjapaino\nperustettiin muutamia vuosia myöhemmin Montenegroon, Obodiin, jossa\nilmestyi 1493 ensimmäinen Serbian alueella painettu teos. 1500-luvun\nlopulla turkkilaiset tukahduttivat Serbian kirjallisen elämän kokonaan,\nniin että se rupesi elpymään vasta 1700-luvulla.\n\nTänä kuolleena aikana kohosi vapaana säilyneen, roomalaiskatolisen\nDalmatian henkinen elämä huomattavaan kukoistukseen, keskuksena\nriippumaton Ragusa (Dubrovnik), jonne Konstantinopolin kukistumisen\njälkeen asettui useita kreikkalaisia humanisteja. Dalmatian\nserbialaiset saivat lisäksi kulttuurivaikutuksia Italiasta. Syntyi\nkansankielinen runoilijakoulu, jonka saavutukset ovat arvokasta,\ntoisilta osilta vieläkin elävää runoutta. Lukuisista nimistä\nmainittakoon huomattavimpana _Ivan Gundulitsh_ (1588-1638) ja hänen\nkertova runoelmansa Osman.\n\nSerbialaisten kansanlauluilla tuli olemaan merkitystä romantiikan\nhistoriassa. Kertomus siitä, kuinka oppinut dalmatialainen munkki\n_Andrija Katshitsh-Mioshitsh_ (1690-1760) julkaisi kansan\nsankariballaadien tyylisen teoksensa Slaavilaisen kansan\nmielikeskustelu (Razgovor ugodni naroda slovinskoga, 1756) ja kuinka\n_Vuk Stefanovits Karadzitsh_ (1787-1864) siitä herätyksen saaneena\nrupesi kokoamaan kansanrunoutta ja julkaisemaan sitä, kuuluu 1800-luvun\nkirjallisuuden historiaan.\n\n_Tshekkiläinen_ kirjallisuus alkaa lännestä tulleen kristinuskon\nvaikutuksesta. Sen vanhimmat muistomerkit -- muutamia hymnejä ja\nlegendoja -- periytyvät 1200-luvulta. Kuningas Juhanan aikana\n(1310-1346) syntyi loppusointuinen Dalimilin kronikka, jossa kerrotaan\nBöömin varhaishistoria 1310 saakka kansallisessa, saksalaisille\nvihamielisessä hengessä. Keskiajan ritarirunouden aiheista, Didrikistä,\nArthurista, Aleksanterista, Floresta ja Blanchefleurestä ym.,\nrunoiltiin myös tshekinkielellä. 1300-luvulla esiintyi huomattavia\nuskonnollisia kirjailijoita, mm. _Tomas Shtitneho_ (n. 1331-1401),\njonka teoksissa ilmenee samoja ajatuksia paavista ja kirkosta kuin ne,\njotka jo tunnemme Wycliffen historiasta. Hänen ajatuksensa kehitti\nkuten tunnettua huippuunsa Prahan yliopiston (perustettu 1348)\nprofessori ja rehtori _Jan Hus_ (1369-1415) kansankielisissä\nuskonnollisissa teoksissaan (Postilla, Uskon, Kymmenien käskyjen ja\nHerran rukouksen selitys, Tosi tie pelastukseen ym.), joutuen\nvakaumuksensa vuoksi kärsimään roviokuoleman. 1400-luvulla esiintyi\nhuomattava uskonnollinen kirjailija _Peter Heltshitski_ (Chelcicky,\nn. 1390-1460), jota on sanottu aikansa Tolstoiksi. Liittymättä\nhussilaisiin hän vastusti jäykästi kirkkoa, selittäen kantaansa\nkansankielisissä teoksissa (Postilla, Uskon verkko ym.). Hänen\nopetuksistaan sai alkunsa ns. Böömiläinen veljeskunta, jolla tuli\nolemaan huomattava vaikutus 1700-luvun uskonnolliseen elämään.\n\nHussilaisten kirjallisuudesta on suurin osa tuhoutunut. 1500-luvulla\njulkaistiin kansankielisiä, mm. historiallisia teoksia uutterasti,\nmutta Valkeavuoren taistelun jälkeen (1620), jolloin tshekkiläiset\nmenettivät itsenäisyytensä ja jolloin maa joutui 30-vuotisen sodan ja\nkiihkokatolisuuden jalkoihin, heidän kirjallisuutensa heikkeni. Vain\nyksi suurnimi on mainittavissa: kuuluisa kasvatusopillinen kirjailija\n_J.A. Comenius_ (Komensky, 1592-1670), Böömiläisen veljeskunnan\npiispa, jonka latinankielisiin teoksiin uudenaikainen pedagogiikka\nperustuu. Hänen kansankielisistä teoksistaan ansaitsee muistamista\nvertauskuvallinen runoelma Maailman labyrintti ja sydämen paratiisi\n(1631). Comeniukseen päättyy tshekkiläisen kirjallisuuden vanha\naikakausi.\n\n_Unkarin_ kansankielinen kirjallisuus alkoi myöhään, sillä 1000-luvulla\nmaahan saapunut katolilainen kirkko toi mukanaan ja vakiinnutti\n(virallisesti 1114) ainoaksi sivistyskieleksi latinan, joka pysyi\nvirallisena kielenä aina 1800-luvulle saakka. Latinankielinen\nkirjallisuus versoi Unkarissa vilkkaasti, sisältäen etenkin\nkronikkahistorioita ja kohoten kuningas Matthias Corvinuksen aikana\n(1440-1490) korkeaksi renessanssinousuksi. Hänen Budapestiin\nperustamansa kirjapaino (1473) on Euroopan varhaisimpia. Magyarin\nvanhimmat muistomerkit periytyvät 1100-luvulta; niistä mainittakoon\nHautauspuhe (Halotti Beszéd), joka on syntynyt aikaisintaan 1171, ja\nPyhän Margaretan legenda, joka periytyy 1300-luvun alkupuolelta. Nämä\nosoittavat, mikä on muutenkin luonnollista, että magyaria käytettiin\nkansan uskonnollisena opetuskielenä. Anjoun suvun tullessa valtaan\n(1310) magyari tuli hovin kieleksi, pysyen siinä asemassa aina\nSigismundin kuolemaan saakka (1437). Mitään kirjallisuuden nimen\narvoista sillä ei kuitenkaan luotu, ennenkuin kaksi hussilaismunkkia\nTamás ja Bálint (Tuomas ja Valentin) n. 1437 käänsivät magyariksi osan\nRaamattua. Tästä sai alkunsa kansankielinen raamatullinen ja muu\nuskonnollinen sekä sen rinnalle vähitellen ilmestyvä maallinen\nkirjallisuus, jonka kehittyminen ja monipuolistuminen jatkui senkin\njälkeen, kun turkkilaiset olivat Mohácsin taistelun (1526) kautta\nalistaneet koko Unkarin valtaansa.\n\n_Kreikkalainen_ kirjallisuus ei suinkaan kuollut, vaikka se tukahtuikin\nvuosisataisesta kodistaan Bysantista. Sen oppineiden edustajain\nkohtaloita olemme kosketelleet eri paikoissa. Sen muinainen\nsankarillinen henki tavallaan uudistui niissä ballaadeissa, joita\nsyntyi aikain kuluessa Balkanilla kleftien ja haidukien taistellessa\nluoksepääsemättömissä vuoristoissaan turkkilaisia vastaan. Kreikan\nvapauden koitossa 1800-luvun alussa nämä hämmästyttivät maailmaa\nvapaudenrakkaudellaan ja kauneudellaan. Kreetassa, joka oli Venetsian\nalaisena 1600-luvun puoliväliin saakka, kehittyi varsinainen\nuuskreikkalainen runoilijakoulu, joka käytti klassillisia aiheita.\nTällainen vanhan kuolleen hengen mukainen kirjallisuus versoi runsaasti\nmuuallakin, myös turkkilaisten alueella, kunnes 1700-luvulla tapahtunut\nkansallinen herääminen aikaansai kirjallisuuden taiteellisen elpymisen.\nSilloin on taas aika palata Kreikan runouteen, jolla siis olemme sekä\naloittaneet että lopettaneet katsauksemme Euroopan keskiajan\nkirjallisuuteen.\n\n\n\n\n\n\nKIRJAPAINOTAITO.\n\n\n\n\nEsityksemme yhteydessä on silloin tällöin vilahtanut näkyviin tieto,\nmilloin jokin teos ensi kerran painettiin. Sellainen tieto on\nilmoittanut, että Euroopan kirjallisuuteen oli ruvennut vaikuttamaan\nuusi ulkoinen, teknillinen, tärkeä tekijä. Sitä ei voi kirjallisuuden\nhistoriassa sivuuttaa, sillä kirjallisuuden ulkoiset syntymis- ja\nleviämismahdollisuudet ovat sen kuuluville tulon ja tehon\nvälttämättömiä edellytyksiä. Kuvaamme sen mullistavan merkityksen\nlyhyesti tässä, koska sen keksiminen kuuluu 1400-luvulle ja koska sekin\non yksi niitä ovia, joiden takaa aukeaa uusi aika.\n\nKarolingilaisen kulttuurin yhteydessä (s. 57) kuvasimme lyhyesti\nsilloin kirjojen valmistamisessa tapahtunutta ammatillista ja varsinkin\ntaiteellista nousua ja mainitsimme kirjoittamisen yleensä vakiintuneen\nminuskelityylin kannalle. Pyytäen saada jatkaa siitä toteamme, että\nseuraavina vuosisatoina kuitenkin tuli käytäntöön useita erilaisia\ntyylejä, kehittyen minuskelista ja riippuen kulloinkin kysymyksessä\nolevista tarkoituksista. Yliopistojen ja kirkkojen viralliset,\njossakin määrin sivistyneet jäljentäjät, jotka ymmärsivät teosten\nkieltä ja sisällystä, suorittivat työnsä ns. _kirjatyylillä_, joko\nminuskelikursiivilla tai -pystysuoralla, riippuen siitä, keitä ja mitä\ntarkoituksia, oppineidenko vai yleisempää käyttöä varten teos oli\naiottu. _Kirkkotyylillä_ jäljennettiin Raamattu, messu- ja muut\njumalanpalveluksessa käytetyt teokset; se oli pystysuoraa, joko hyvin\nkoristeellista ja kaunokirjoituksen kannalta huoliteltua, mikä tuli\nkysymykseen valmistettaessa teoksia rikkaita yksityisiä tai kirkkoja\nvarten, tai vaatimattomampaa, nopeammin suoritettavaa ja sikäli\nhalvempaa. Kirkkotyyli oli lähinnä sitä, jota sanomme goottilaiseksi\neli fraktuuraksi. _Kirjetyyli_, jota käytettiin jokapäiväisiin\ntarpeisiin, oli jokseenkin samaa kuin pystysuora kirja- ja\nvaatimattomampi kirkkotyyli, joita molempia se muistuttaa. Erikoisen\nkaunista ja huoliteltua _hovityyliä_ käytettiin kirjoitettaessa\ntärkeitä asiakirjoja. Huomattava on lisäksi, että näillä tyyleillä on\neri maissa omat vivahduksensa.\n\n1300-luvun jälkipuoliskolle saakka Euroopassa kirjoitettiin jokainen\nkirjallinen tuote käsin. Samoin piirrettiin käsin pieninkin koriste,\nvarsinaisista kuvista tai maalauksista puhumattakaan. 1200-luvulla\nkirjojen valmistustaito jo astui ulos luostareiden kammioista, joissa\nuutterat isät olivat pitäneet siitä huolta, joutui vähitellen\nkehittyneiden varsinaisten ammattimiesten haltuun ja keskittyi uusien\nkulttuuriahjojen, yliopistojen, ympärille, joissa kirjojen kysyntä oli\nsuuri. Tapaamme sieltä jäljentäjiä eli kirjureita (scriptores),\nkuvittajia, lainaajia ja myyjiä (stationarii librorum, librarii) ja\npergamentin valmistajia (pergamenarii). Varhain alkanut kirjain\ntaiteellinen huolittelu ei suinkaan vähentynyt, vaan pysyi korkealla\ntasolla. Todistuksena siitä on etenkin Burgundin kirjatuotanto\n1400-luvulta: sen hovissa ja rikkaissa kaupungeissa valmistetut\ntuhannet teokset ovat kuvituksen ja muun huolittelun puolesta\nkirjataiteen huomattavimpia, korkeimpia saavutuksia.\n\nKirjallisuuden historiassa on syytä muistaa Euroopan ensimmäistä\ntunnettua kustantajaa ja kirjakauppiasta, Hagenaussa, Saksassa,\n1400-luvun keskivaiheilla elänyttä _Dypold Lauberia_, jonka säilyneet\nkäsinkirjoitetut luettelot, \"prospektit\", ilmoittavat hänellä olleen\ntarjona mitä kirjoja yleisö vain halusi, \"hengellisiä tai maallisia,\nkauniisti maalattuja\" (\"geistlich oder weltlich, hübsch gemalt\").\nTapaamme niissä monta tuttua nimeä: Gesta Romanorum (\"mit den Viguren\ngemalt\"), Parzivalin, Tristanin, Freidankin, kansanomaisia\nritariromaaneja, uskonnollisia ja aapiskirjoja ym. Kaikesta päättäen\nhänen kirjakauppansa on toiminut vilkkaasti ja tyydyttänyt huomattavaa\nkysyntää.\n\nSeuraava askel kirjallisuuden teknillisessä valmistamisessa oli se,\nettä kuvia ja myöhemmin myös niihin kuuluvia selityksiä tai muita\nkirjoituksia ruvettiin leikkaamaan puuhun (ksylographia) siten, että\nkun täten leikatulla levyllä painettiin vaatteelle tai paperipinnalle,\nsyntyi kuva. Yksinkertaisimmassa muodossaan, leimojen ym. painamisena\npergamentille tai vaatteelle, tätä harjoitettiin jo 1100-luvulla;\npaperille painettuja yksinkertaisia kuvia on periytynyt 1300-luvun\njälkipuoliskolta. 1400-luvulla tällaisten \"laattakirjojen\" (s. 337)\npainaminen tuli, kuten olemme jo maininneet, yleiseksi Saksassa ja\nAlankomaissa, käsittäen yksityisiä lehtiä (brief > breve = lyhyt\n[kirjoitus -- scriptum]), jotka sisälsivät joko vain kuvan (print >\nransk. emprint) tai sen ohessa myös lyhyen tekstin, ja kokonaisia\narkkeja (kaksi lehteä), jotka voitiin yhdistää kirjaseksi. Varhaisin\ntunnettu vuosiluvulla varustettu puupiirros on v:lta 1418 (Neitsyt\nMarian kuva, Brysselin kunink. kirjastossa). Saksalaisia laattakirjoja\ntunnetaan 23, alankomaalaisia 14. Puupiirroksien leikkaaminen ja\npainaminen kehitti vähitellen erikoisen ammattikuntansa, jonka jäsenien\nnimiä on säilynyt Saksassa 1300-luvulta alkaen ja josta kirjanpainajain\nluokan voidaan sanoa saaneen alkunsa. Paperin teon ja käytön toivat\nEurooppaan Espanjan ja Italian arabialaiset 1100-luvulla.\nLaattakirjoilla oli saavuttu käsikirjoituksen asteelta puoliväliin\nvarsinaista kirjapainotaitoa, irtokirjakkeilla painamista kohti. Tämän\nmullistavan keksinnön on hollantilaisten väitteen mukaan tehnyt\nhaarlemilainen _Lourens Janszoon Coster_ vv. 1440-1446, mutta muun\nEuroopan yleisen ja todistettuna pidetyn käsityksen mukaan mainzilainen\n_Johannes Gutenberg_. Costerin ensimmäiset kirjat olivat Ihmisen\npelastuksen kuvastin (Speculum humanae salvationis) ja Donatus, joiden\nhänen puolustajansa väittävät valmistuneen yllämainittuina vuosina.\nGutenberg muka kehitti ja paransi -- niin selittävät hänen\nvastustajansa -- Costerin irtokirjakekeksintöä vasta n. v:sta 1450\nalkaen. Varhaisin Mainzissa painetuksi otaksuttu tuote, jossa on\nvuosiluku (1454), on Nikolai V:n anekirja v:lta 1451; sen jälkeen\nseurasi mm. useita Donate-painoksia ja kuuluisa Mazarinin Raamattu,\njoka on valmistunut ennen elok. 15 p:ää 1456. Näissä käytäntöön tulleet\nirtokirjakkeet oli hahmoteltu kirkkotyylin mukaan ja saivat siis\nkoristeellisen goottilaisen eli fraktuuramuodon. Ns. antikvakirjake\nrupesi pian kehittymään sen rinnalla, alkaen karolingilaisen\nminuskelin selvimmistä muodoista; se tuli ennenpitkää italialaisten\nkirjanpainajien vaikutuksesta yksinomaan käytäntöön latinankielisissä\nteoksissa. Kaikkia 1400-luvulla painettuja kirjoja sanotaan\nyhteisnimellä incunabuleiksi (johtuu latinan sanasta incunabula =\nkapalovyö, kehto), jota amsterdamilainen kirjakauppias Cornelius a\nBeughem käytti 1688 1400-luvun painotuotteita sisältävän luettelon\nnimenä: Incunabula typographiae.\n\nSyventymättä keksinnön teknilliseen puoleen ja siihen riitakysymykseen,\nkuuluuko kunnia siitä Haarlemille vai Mainzille, selostamme seuraavassa\nlyhyesti kirjallisuuden vaiheiden kannalta tärkeämmän seikan, uuden\ntaidon leviämisen. 1460 perustettiin kirjapaino Strassburgiin (mm.\nlatinankielinen Raamattu) ja ennen vuosisadan loppua useimpiin\nsuurempiin Saksan kaupunkeihin. 1465 perustivat saksalaiset kirjaltajat\npainon Italiaan, Subiacoon, siirtyen sieltä Roomaan 1467. Venetsiaan\nkirjapaino perustettiin 1469, Bolognaan, Ferraraan, Firenzeen,\nMilanoon. Napoliin, Paviaan ym. 1471, Cremonaan, Mantuaan, Paduaan,\nVeronaan ym. 1472. Parisiin kirjapaino perustettiin 1470, Utrechtiin\n1473, samana vuonna Buda-Pestiin, 1476 Westminsteriin, 1478\nPrahaan, 1480 Salamancaan, 1482 Wieniin, 1483 Tukholmaan, 1488\nKonstantinopoliin, 1489 Lissaboniin, 1493 Köpenhaminaan, ja 1642\nTurkuun. Sanomattakin on selvää, mikä merkitys oli sivistyksen\nleviämiselle sillä, että kirjat, jotka vielä äsken olivat olleet\nharvinaisia ja maksaneet kokonaisia omaisuuksia, nyt yht'äkkiä tulivat\nverraten yleisiksi ja halvoiksi. Kun taito vielä keksittiin aivan kuin\ntilauksesta melkein täsmälleen samana vuonna, jolloin Konstantinopoli\nmenetettiin ja antiikki rupesi nousemaan haudastaan, voimme ymmärtää,\nmiten tehokkaaksi \"uuden tiedon\" levittämisaseeksi se muodostui ja mikä\nmerkitys sillä tuli olemaan renessanssin käytännöllisenä edistäjänä ja\nsanansaattajana. Tältä kannalta ovat erittäinkin Italian kirjapainot\ntärkeitä, jopa niin, että muutamat niistä ovat antiikin kirjallisuuden\njulkaisijoina ja alan taiteellisina kehittäjinä suorittaneet\nsivistyshistoriallisen suurtyön. Varsinkin on venetsialaisen\nkirjanpainajan _Aldus Manutiuksen_ (1450-1515) toiminta muistettava:\nollen samalla kertaa oppinut, innostunut aatteen ja uhrautuvainen, omaa\netuaan katsomaton käytännön, mies hän kokosi ympärilleen kymmenittäin\nkreikkalaisia oppineita, hankki heidän avullaan kreikankielen\nkirjakkeet ja julkaisi vv. 1495-1514 kriitillisinä painoksina kaikki\ntärkeimmät kreikkalaiset klassikot, mm. Platonin ja Aristoteleen\nteokset. Hän oli niin innostunut kreikkaan ja tähän julkaisutyöhönsä,\nettä hänen kotikielenänsä oli kreikka ja että hänen talouteensa kuului\nkymmenittäin kreikkalaisia, jotka työskentelivät tekstien tarkastajina,\nlatojina ja korjauslukijoina. Ohjeet heille annettiin kreikaksi. 1500\nhän perusti erikoisen \"hellenistien akatemian\", antaen sille nimeksi\n\"Uusi akatemia\". Sen jäsenten piti puhua kreikkaa ja heidän nimensä ja\narvonimensä kreikkalaistutettiin. Erasmus ja Linacre kuuluivat siihen.\nVoi sanoa Alduksen täten lahjoittaneen länsimaille kreikankielisen\nkirjallisuuden. Mutta hänen harrastuksensa ulottui vielä latinan- ja\nitaliankieliseen kirjallisuuteen. Luoden niitä varten kauniin\nkirjakelajin, ns. Aldo-antikvan, jonka mallina sanotaan olleen\nPetrarcan käsialan, hän julkaisi roomalaisten ja italialaisten\nkirjailijain, mm. Plinius nuoremman, Danten, Petrarcan ym. teoksia. Kun\nhän oli kaikessa työssään omaa etuaan katsomaton, pyrkien myymään\ntuotteensa niin halpaan hintaan kuin mahdollista, oli seurauksena, että\nhän kuoli rutiköyhänä. Hänen kirjapainonsa pysyi maineessa koko\n1500-luvun; sen merkki: delfini, ankkuri ja alla kirjoitus Festina\nlente (\"kiiruhda hätäilemättä\"), on aina ilmoittanut kirjojen\nkokoilijalle harvinaisen, asultansa korkeatasoisen painotuotteen\nlöytymisestä.\n\nMuista erikoisen kuuluisista kirjanpainajista mainittakoon\nenglantilainen _William Caxton_ (1422-1491). Oltuaan ensin Lontoossa\nkauppa-apulaisena hän matkusti isäntänsä kuoltua 1441 Bryggeen, asuen\nsiellä ja muualla Alankomaissa yli 30 vuotta ja toimien kauppa-alalla.\nKirjallisen uransa hän aloitti kääntämällä englanniksi ranskalaisen\nTroia-romaanin (Katsaus Troian tarinoihin -- The Recuyell of the\nHistoryes of Troye, 1471). Näihin aikoihin hän rupesi opettelemaan\nkirjapainotaitoa ja perusti palattuaan kotimaahan 1476 Westminsteriin\nEnglannin ensimmäisen kirjapainon. Mainitun Recuyell- ja toiseksi\nsommittelemansa Shakkipeli (The Game and Playe of Chesse) -teoksen hän\noli painanut Alankomaissa -- ne ovat ensimmäiset englanninkieliset\npainetut teokset. Westminsterissä hän painoi ensimmäiseksi oman\nsommitelmansa: Filosofien sanoja ja lauselmia (The Dictes and Sayengis\nof the Philosophers, 1477), joka siis on ensimmäinen Englannissa\npainettu kirja. Caxton julkaisi noin 100 teosta, useat niistä hänen\nomia käännöksiänsä. Tästä lukumäärästä jo näkyy, minkälaista käännettä\nkirjallisuuden ulkonaisessa historiassa uusi keksintö merkitsi.\n\nProvencelainen _Henri Estienne_ (k. 1520) perusti Parisiin 1502\nkirjapainon, jonka tuotteet ovat 1500-luvun arvokkaimpia ja\nkuuluisimpia. Tämä on hänen kahden poikansa Robertin (1503-1559) ja\nCharlesin (1505-1564) sekä Robertin pojan Henrin (1531-1598) ansiota,\nhe kun olivat Alduksen tavoin samalla eteviä oppineita, taiteilijoita\nja ammattimiehiä. Estiennen merkki: öljypuu ja sen alla raamatunlause:\nNoli altum sapere, sed time (\"Älä ole ylpeämielinen, vaan pelkää\",\nPaav. kirje roomal. XI, 20), on kirjojen kokoilijain ihastus. Hänen\nerikoisalansa oli klassillinen ja uskonnollinen kirjallisuus.\n\n1600-luvulle kuuluvat ns. Elzevir-kirjat: Louis Elzevir-niminen\nammattilainen perusti 1580 Leydeniin kirjapainon, kirjansitomon ja\nkirjakaupan, ja ehti julkaista ennen kuolemaansa (1617) n. 150 teosta.\nHänellä oli viisi poikaa, jotka kaikki rupesivat harjoittamaan isänsä\nammattia. Kuuluisimmaksi tuli nuorin, Bonaventure, jonka liikkeelle\ntulee suurin ansio Elzevir-kirjojen maineesta. Onnistuneimpia ovat\npienoiskokoiset klassillisten kirjojen painokset. Elzevirit käyttivät\nuseanlaatuisia liikemerkkejä, varhaisimpana kirjaa ja sirppiä kantavaa\nenkeliä.\n\n\n\n"]