[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOGug6HgPUHPL6wmMZwX6fwUPWti_dFgfdOOYklzGN3w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1998,"Siitä nousi hirmuinen prosessi!","Tiitus (oik. Kivinen, Ilmari)",1883,1940,"1998-tiitus-siita-nousi-hiurmuinen-prosessi","1998__Tiitus__Siitä_nousi_hiurmuinen_prosessi!",null,"romaani",[],[],"fi",1916,36771,234302,false,59117,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Siitä nousi hirmuinen prosessi: Kertomus\" by Ilmari Kivinen is a fictional narrative written in the early 20th century. The story is set in a small town that offers a vivid depiction of its residents, their intertwined lives, and the conflicts that arise between neighbors. The plot appears to center around two families, the Menlöses and the Montonens, whose trivial disagreements escalate into a larger conflict that seemingly disrupts the peace of the community.  The opening of the book introduces the town and its essence, illustrating its physical landscape and the daily lives of its inhabitants. Kivinen presents a richly detailed setting, describing the city’s streets, architecture, and the characters such as Johan Alfred Menlös, a retired poorhouse's steward, and his family. The narrative dives into the domestic tranquility of the Menlös household contrasted with the budding tensions with the Montonens, sparked by seemingly harmless incidents like the passing of a filthy sack between neighbors. As both families react to these incidents, their lives intertwine in ever more complicated and absurd ways, previewing the humorous yet serious examination of societal relationships and misunderstandings that is likely to unfold in the story. (This is an automatically generated summary.)",[],200,"Humoristinen kertomus sijoittuu pieneen suomalaiseen kaupunkiin, jonka verkkainen elämänmeno ja omalaatuiset asukkaat joutuvat pyöritykseen erikoisen oikeusjutun myötä. Teos kuvaa pikkukaupungin ilmapiiriä ja arkisia sattumuksia, jotka saavat odottamattomia mittasuhteita.","Tiituksen 'Siitä nousi hirmuinen prosessi!' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1998. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","SIITÄ NOUSI HIRMUINEN PROSESSI!\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nTIITUS [Ilmari Kivinen]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nEi ole kaupunkimme vielä lopen vanha, sillä onpa niitä vanhempiakin,\nmutta eipä se ole enää aivan eilispäiväisiäkään. Monta on rakennettu\nmaahan kaupunkia, kauppaloista puhumattakaan, sen jälkeen kun tämän\nkaupungin asemakaava vahvistettiin.\n\nAluksi kaupunki ikäänkuin arasteli vettä ja asettui mäen taakse, mutta\nvanhemmaksi tultuaan kurkisti se mäen yli ja ajatteli: miltähän tuolla\ntoisella puolen tuntuisi?\n\nJa se tuli uteliaaksi ja kömpi vihdoin varovaisesti mäen yli, kunnes\nlopuksi pääsi rantaan asti, lahden poukamaan. Ja siihen se tietysti\npysähtyi.\n\nMutta kirkko ei tullut perässä. Se jäi rauhallisena paikoilleen mäen\ntaakse, ja siellä se on tänäkin päivänä iäkkäiden matalien talojen\nkeskellä kuin kana poikueineen.\n\nKullakin talolla on oma pihansa, jossa on vesitynnyri rattaineen ja\nkoirankoppi pihan perällä. Kopissa ei tosin ole koiraa eikä tynnyrissä\nvettä, mutta se ei tee mitään, sillä molempia voi hankkia silloin kun\nniitä tarvitaan, ja sitä ennen on niitä turha hankkiakaan.\n\nSitäpaitsi on jokaisella talolla oma puutarhansa, jossa kasvaa useita\npuita, myöskin omenapuita, jotka kuitenkaan eivät koskaan kuki\neivätkä hedelmiä kanna. Mutta vielä useampia ja useammanlaatuisia\npensaita näemme näissä puutarhoissa. On karviaismarjapensaita, on\nviinimarjapensaita, joissa on sekä punaisia että valkoisia, vieläpä\nmustiakin viinimarjoja, ja pensaiden välissä kasvaa pitkää, mehevää\nheinää, jota lehmä kyllä söisi.\n\nPuutarhan perällä on parin suuren koivun tai kuusen välissä humalamaja,\nja sen keskelle on maahan isketty oikein aika pölkynmötkäle. Pölkyn\npäähän on naulattu pöydäksi lyhyt, mutta leveä, sileäksi höylätty ja\nviheriäiseksi maalattu lankun pätkä.\n\nKadut eivät ole kivetyt, ja tarpeetontahan se onkin, kun niissä on hyvä\nhiekkapohja, joka sateen jälkeen kuivaa pian, ja mihinkähän olisi niin\nkiire, ettei joutaisi sen kuivumista odottamaan? Eräs talonomistaja\nyritti komeuden vuoksi kivetä katuosansa, mutta työ jäi puoliväliin,\nkun kivet loppuivat kesken. Pikkupojat kaivoivat sitten lopuksi nekin\nirti ja kuljettivat ne eri pihoihin, käyttääkseen niitä omiin ja\nhyödyllisempiin tarkoituksiinsa. Sekään talonomistaja ei enää uudista\nyritystään, sillä hän on jo kuollut, ja leski on pystyttänyt hänen\nhaudalleen kiven, joka varmaankin painaa yhtä paljon kuin kaikki nuo\nhukkaan menneet katukivet yhteensä.\n\nOnpa kaupungissamme kivitalokin.\n\nSe on torin varrella ja on se kaksikerroksinen. Sitä sanotaan\nraatihuoneeksi, koska sen alakerrassa on raatihuone ja raastuvanoikeus.\n\nSiellä alakerrassa on myöskin poliisikamari. Poliisikamarissa pelaavat\nkonstaapelit suurella kätevyydellä ja jokseenkin risaisilla korteilla\nMustaa Pekkaa, ja talon yläkerrassa on ravintola, josta hyvin tai\nainakin siististi puetut ihmiset saavat sekä miedompia että väkevämpiä\nväkijuomia. Ravintolassa on paljon tupakansavua, joka ei tunnu lähtevän\nsieltä tuulettamallakaan, ja vielä enemmän on sitä poliisikamarissa.\nMutta sitäpä ei koskaan tuuletetakaan.\n\nRaatihuoneenkatu kulkee raatihuoneen ohi ylös mäelle ja sieltä sitten\nvanhempaan kaupunginosaan. Tämä katu on aina talvella jäässä ja siitä\nsyystä kerrassaan erinomainen mäenlaskupaikka. Mäen rinteessä on\nnimittäin kaupungin paras kaivo, jota sanotaan raatihuoneen kaivoksi,\nja sekä vesikorvoista että ämpäreistä loiskuva vesi jäädyttää kadun.\n\nHevosille ei siitä kuitenkaan ole minkäänlaista haittaa, sillä kukaan\nselväpäinen hevosmies ei aja Raatihuoneenkatua uudesta kaupunginosasta\nvanhaan, vaan kiertää mäen ympäri Koulukatua pitkin.\n\nKaivon pumpussa oli ennen oikea letkukin, mutta kun se meni rikki,\nniin ilmestyi siihen kolmen päivän kuluttua vaatteesta tehty\nvedenjohdattaja. Kukaan ei tiedä, kuka sen oli siihen kiinnittänyt,\nmutta kun konstaapeli Kappari pari viikkoa myöhemmin sattui näkemään\nuuden letkun, niin tunsi hän sen heti ja sanoi: \"Sehän on leipuri\nMattilan kalapöksyjen lahje... tunteehan sen tuosta polven kohdalla\nolevasta sinisestä paikasta\".\n\nRaatihuoneenkadun mäen reunassa on patsaan päässä valkeaksi maalatusta\nrautapellistä tehty taulu, jossa on kirjoitus:\n\n\"Tästä mäestä on laskeminen kielletty 20 Mark. sakon uhalla\".\n\nMäkeä laskiessaan osoittavat pojat taitoaan nakkaamalla ohikiitäessään\ntuota taulua jäänpalasilla. Jos heitto osuu, niin rämähtää pelti\npahasti. Poliisit ovat kyllä pojille sanoneet, ettei siihen saa\npaiskella, mutta pojat ovat unohtaneet tämän kiellon.\n\nSakkotaulu on pantu siihen silloin, kun pojat kerran mäkeä laskiessaan\nolivat ajaneet vanhan pormestarin koiran päälle niin että koiralta\nkatkesi jalka. Koira täytyikin tappaa. Mutta vanha pormestari on jo\naikoja sitten kuollut, eikä uusilla pormestareilla ole ollut koiria.\n\nOikeastaan ei kaupungissa ole varsinaista pormestaria nähtykään sitten\nvanhan pormestarin kuoleman, sillä uudet ovat vaihtuneet alinomaa\nja senkin vähän aikaa hoidattaneet virkaansa nuorilla hovioikeuden\nauskultanteilla, joista vanhin lienee ollut seitsemänkolmatta vuoden\nikäinen. Se on kyllä tämän kaupungin suurimpia suruja, mutta mitäpä\ntehdä? Eihän pormestareita voi toki poliisiputkassakaan säilyttää, ja\nirrallaan ollen ne taas kohta häviävät kaupungista. Vanha postimestari\nsanoo, että kaupunkimme yllä lepää taivaan kirous. Pappia ei saada\nmuuttamaan, vaikka tiputettaisiin hänen eteensä tielle kirkkaita\nmarkanrahoja toiseen seurakuntaan asti, kun taas pormestarit livahtavat\nläpi käsien kuin limaiset matikat. Mutta postimestarin mielikarvauden\nymmärtää hyvin, sillä vanha pormestari oli ihanteellinen skruuvitoveri.\n\nMäen korkeimmalla kohdalla, alastomalla kalliolla, on näkötornikin. Se\nkuuluu näkyvän hyvin pitkän matkan päähän, mutta miten pitkän matkan\npäähän siitä näkisi, sitä ei tiedetä, koska ei kukaan ole vielä siellä\nylhäällä ollut. Se mies nimittäin, joka oli ottanut tornin urakalla\nrakentaakseen, poistui paikkakunnalta, ennenkuin torni tuli ihan\nvalmiiksi. Taikka oikeastaan tuli torni kyllä valmiiksi, mutta sen\nsisään jäivät portaat tekemättä, ja tekemättä ne pysyvätkin, koska\nrakennuttaja oli ennen katoamistaan ennättänyt nostaa valtuusmiesten\ntarkoitusta varten myöntämän määrärahan loppueränkin.\n\nKaupunkilaisten pääelinkeinoja ovat kaupankäynti ja karjanhoito.\nMaanviljelystä ja kalastustakin harjoitetaan jossain määrin, ja jos\nkaupungin hotelliin tulee matkustaja, joka kehuu omistavansa liikoja\nrahoja, niin kynitään ne häneltä korttipelissä pianohuoneessa.\n\n\n\n\nII\n\n\nPapinkatu ja Savikuopankatu muodostavat yhtyessään suuren savikuopan\nluona kolmikulman, jota kolmannelta sivulta rajoittaa kauppias\nNiklaksen pitkä makasiinirakennus. Tämä kolmikulma, joka muodoltaan\nmuistuttaa suurta lumiauraa, on eristetty ympäristöstään harmaalla,\npaikka paikoin lahonneella ja maahan vaipuneella rima-aidalla. Tätä\npaikkaa nimitetään Snellmanin puistoksi. Olisi kuitenkin erehdys\nluulla nimen ikuistuttavan _suuren_ Snellmanin muistoa. Päinvastoin\njohtuu puiston nimi pienestä seppä-Snellmanista, jolla ennenvanhaan\noli paja savikuopan lähellä. Minkä tähden tätä aluetta muuten sanotaan\npuistoksi, siitä on hyvin vaikea mennä mitään varmaa lausumaan, sillä\nyhtään puuta ei siinä ole, ei ainoatakaan, eikä ole kai koskaan\nollutkaan. Sitävastoin kasvaa siinä hyvää heinää, jonka niitto-oikeudet\nmyydään joka kevät rahatoimikamarissa julkisella huutokaupalla, samalla\nkun kaupungin muutkin heinämaat.\n\nPapinkadun varrella asuvan taloustirehtööri Johan Alfred Menlösin\ntalosta on näköala viidestä kadunpuoleisesta ikkunasta juuri\nedelläkuvattuun Snellmanin puistoon.\n\nJohan Alfred Menlös oli vaivaistalon taloudenhoitajana jossakin\nsuuremmista kaupungeistamme. Tätä tointaan hoiti hän niin etevästi,\nettä sai taloustirehtöörin arvonimen. Siitä on kuitenkin jo niin monta\nvuotta, että herra Menlös voi nykyisin ajatella arvonimeään tuntematta\nhuimausta, niinkuin alkuaikoina oli asianlaita. Sisarensa kuoltua\nperi hän tämän talon Snellmanin puiston vierestä ja muutti siihen\nsäästöineen, vaimoineen ja tyttärineen nauttimaan vanhuuden lepoa\nkunnialla suoritetun päivätyön jälkeen.\n\nTaloustirehtööri Menlösin pihamaa on samanlainen kuin kaupungin\nmuutkin pihamaat. Siellä on sekä vesitynnyri rattailla että koiraton\nkoirankoppi, ja myöskin hänen puutarhassaan on humalamaja. Päältä\nnähden luulisi siis taloustirehtööri Menlösin taloa samanlaiseksi kuin\nkaikkia muitakin kaupunkimme taloja.\n\nMutta käykääpä sisään!\n\nJo eteinen on erikoinen.\n\nJos outo vieras varsinkin puolihämärissä astuu varomattomasti ulkoa\neteiseen, niin voi hän saada sydämentykytyksen. Mahdollista on, että\nhän säikähtää niinkin kovin, että vatsa tulee kipeäksi. Joka nurkasta\npistää näet esiin uhkaavat, monihaaraiset sarvet. Saattaisipa hän\nluulla joutuneensa vaikka pirujen luolaan, ellei hän muistaisi,\nettä piruilla ja kuppareilla on vain lyhyet, haarattomat sarvet.\nTarkemmin katsottuaan huomaakin hän nuo suuret, monihaaraiset sarvet\nrauhallisiksi ja vaarattomiksi hirvensarviksi, joita herra Menlösin\neteisessä käytetään vaatenaulakkoina.\n\nKäytyämme saliin näemme, että siinä on kolme ikkunaa, joista on näköala\nSnellmanin puistoon ja joiden välissä on suuria palmuja viheriäiseksi\nmaalatuissa saaveissa. Onpa salissa mahtavan suuri, vanha ja ruskeaan\nvivahtava pianokin. Sen päällä on kaunis lintuhäkki, missä hyppelee\nkaksi kanarialintua. On leikkauksilla ja koukeroilla koristeltu matala\nkirjahylly, jossa on valokuva- ja postikorttialbumeja ynnä joukko\nkorukantisia kirjoja.\n\nVielä on salissa mustaksi kiilloitettu sohvapöytä sohvineen ja\npäällystettyine, käsinojalla varustettuine tuoleineen, ja sohvan\nyläpuolella on paksuissa kehyksissä taulu: uljas, kolmimastoinen laiva,\njoka levitetyin purjein ylpeänä halkoo korkeita viheriäisiä aaltoja.\n\nMutta jos salista käymme sen oikealla puolen olevaan kamariin, niin\nmitä näemmekään!\n\nOlemmeko tulleet museoon vai suuren ryöväripäällikön majaan?\n\nTuolla on ristissä seinällä kaksi kaksipiippuista haulikkoa ja\ntuolla taas kaksi yksipiippuista luotipyssyä. Toinen on vanha ja\nsuustaladattava -- ehkäpä herra Menlösin esi-isät olivat sillä\npuolustaneet kotikontuaan verenhimoisia vihollisia ja karvaisia\nmetsänpetoja vastaan -- ja toinen uudenaikuinen, perästäladattava. Oli\nseinällä vielä metsästyslaukku, oli vaskitorvi, sellainen, jollaisella\npostiljoonit vanhoissa kuvissa toitottelevat, oli kaksi miekkaa, leveä\nja kapea, suuri tikari, pieniä ja suuria puukkoja ynnä muita aseita.\nPöydällä on kaksi mustaa, vain vähän ruostunutta kanuunankuulaa.\n\nJa kaikkea tätä sotaista komeutta katselee kuvastaan seinältä\nsuuri sodanpäämies Napoleon Bonaparte kiinteissä housuissaan ja\nkolmikulmaisessa hatussaan, käsi ylpeästi liivin rakoon pistettynä.\n\nTaloustirehtööri Menlös on yhtä sotaisen näköinen kuin hänen\nasekamarinsakin. Hän on pitkä, laihanlainen, suoraselkäinen vanha\nmies, jolla on kirkkaat silmät tuuheiden kulmakarvojen alla ja julmat,\nalaspäin riippuvat viikset. Ja yhtä sotaiset ovat hänen tapansakin.\nMilloin hän ei puhdistele pyssyjään tai hio miekkojaan, lukee hän\nkeinutuolissa Napoleonin elämäkertaa, murahtaen silloin tällöin\nitsekseen.\n\nMutta milloin hän ei käsittele aseitaan eikä lue Napoleonin\nelämäkertaa, kävelee hän edes takaisin huoneissaan piippuaan poltellen\nja kuunnellen paksun, välistä kiivaan rouva Menlösin torumista,\njärkähtämättömänä kuin se Suomen sodan sankari, joka piippuaan\nluotituiskussakin imeskeli.\n\nRouva Maria Menlös on, kuten sanottu, lihava, ja välistä hän kiivastuu.\nVoidaanpa sanoa, että hän kiivastuu varsin useinkin. Riitaa ja epäsopua\nei perheessä silti kuitenkaan synny, sillä sotilaallisesta ulkonäöstään\nja sotaisista tavoistaan huolimatta on herra Menlös rauhan mies, eikä\nole vielä koskaan hänen päähänsä pälkähtänyt ryhtyä vastustamaan\nvaimoaan. Ja kun rouva Menlös väsyy ja lopuksi huudahtaa:\n\n-- Eikö se sitten ole niinkuin minä sanon, Menlös?\n\nNiin herra Menlös imaisee miettiväisenä pari pitkää savua piipustaan ja\nsanoo:\n\n-- Juuri niin, rakas Maria!\n\nMuuten on rouva Menlös toimelias talonemäntä. Hän on ankara\njärjestyksenihminen ja kiinteä, mutta oikeudenmukainen\npalvelijattariaan kohtaan. Lehmät, joita on kolme, ovat aina puhtaat ja\nlihavat, ja navetta pidetään siistinä.\n\nHeidän ainoa lapsensa Kaisu on hiljainen ja tottelevainen,\nparinkymmenen vuoden ikäinen neitonen, ja taitava käsitöissä. Tuolla\nhän nytkin istuu pienessä ruokasalissa, joka samalla on perheen\nyhteisenä seurusteluhuoneena, päärmäten ja merkaten nenäliinoja. Ei ole\nisällä mitään häntä vastaan valittamisen syytä, eipä edes äidilläkään.\n\nNäin viettävät nämä kunnioitettavat ja kelpo ihmiset, taloustirehtööri\nMenlös perheineen, nuhteetonta ja kristillistä elämää, asuen rauhassa\nja sovinnossa keskenään ja koko ympäristönsä kanssa. Vuodet vierivät\nhiljalleen, tuomatta mitään muita muutoksia heidän elämäänsä, kuin että\nherra Menlös tulee joka vuosi yhden vuoden vanhemmaksi, rouva Menlös\nyhden tuuman paksummaksi ja Kaisun hameet kaksi tuumaa pitemmiksi. Hän\nalkaakin olla jo melkein aikaihmisten kirjoissa, jota ei voi sanoa\nkaikista kaksikymmenvuotisista tytöistä.\n\n\n\n\nIII\n\n\nTaloustirehtööri Menlösin lähin naapuri on kauppias Adam Montonen.\n\nEpäilemättä on kauppias Adam Montonen kaupunkimme rikkain mies.\n\nHänellä on suuri talo, suuri kauppa, suuri, pitkä rouva ja suuri perhe.\nHänellä on yksitoista lasta, ja niistä on kahdeksan kotona.\n\nItse hän sitä vastoin on pienehkö mies, jolla on turpeat, partaiset\nposket, ja hänen vatsansa on niin tasaisen pyöreä, kuin olisi\nkansakoulun opettajahuoneen ikkunalta otettu siellä oleva, pienellä\njalustalla seisova maapallo, sahattu se keskeltä kahtia ja pistetty\ntoinen puolikas kauppias Montosen liivien sisäpuolelle, kupera puoli\nulospäin. Hän on ahkera mies ja taitava kauppias, ja monet suuret\nmaakauppiaat ostavat tavaransa häneltä.\n\nHänen talonsa on hyvässä kunnossa ja äskettäin maalattu. Siinä on\nsuuret ikkunat, joissa riippuvat kauniit verhot, ja siinä on monta\nhuonetta, joiden kalustus on arvokas ja varallisuutta todistava.\nJärjestys ei ehkä aina ole yhtä mallikelpoinen kuin taloustirehtööri\nMenlösin asunnossa, mutta, hyvät ihmiset, sellainen lapsilauma!\n\nRouva Montonen on kodissaan yhtä ehdoton valtias kuin rouva Menlös\nomassa kodissaan. Kauppias Montosella ei ole aikaa eikä haluakaan\npuuttua talousasioihin, sillä onpa hänellä yllin kyllin tekemistä\nliikeasioissa. Onhan hänellä kolme kauppapalvelijaakin, joista vanhin,\npisin ja laihin samalla on kirjanpitäjä, ja sitäpaitsi on hänen\nliikkeensä palveluksessa makasiinimies ja renki. Ja kaikkia näiden\ntoimia johtaa, valvoo ja järjestelee kauppias itse, tuntien samalla\nsuuren kauppavarastonsa viimeistä naulaa myöten.\n\nMutta vaikka kauppias Montonen ei puutukaan taloustoimiin ja antaa\npuolisonsa ne kokonaan määrätä, niin älkäämme silti suinkaan luulko,\nettä perhe-elämä tässä talossa olisi isännällekään yksitoikkoista\nja harmaata. Jos sanomme taloustirehtööri Menlösin kotielämää\nihanteelliseksi, niin milläpä sanalla sitten määrittelisimmekään\nkauppias Adam Montosen perhe-elämän laadun?\n\nNiin suuri perhe! Ja kuitenkin: millainen kotihenki, millainen\nvanhempien ja lasten keskinäinen rakkaus! Liikuttavaa, sanalla sanoen.\nJo nimistäkin sen näkee.\n\nIsällä itsellään on vain yksi nimi, vanhanaikuinen Adam. Ja yksi nimi\non rouva Montosellakin, Mathilda.\n\nMutta lapsilla on jokaisella kolme nimeä, vaikka onkin yksitoista\nlasta. Ja miten kauniita ne ovatkaan, ne nimet! Runoutta kerrassaan.\n\nPojilla on nimiä sellaisia kuin Urho Uljas Wäinämöinen, tytöillä taas\nsellaisia kuin Impi Ilme Ilonamme ja Maire Mielikki Minerva. Tylyt\nvanhemmat, joiden mielet käyvät sitä nurjemmiksi, mitä suuremmaksi\nlapsilauma lisääntyy, eivät suinkaan antaisi lapsilleen tällaisia\nnimiä. Kaikki nuo nimet eivät tosin ole almanakassa, mutta rouva\nMontonen on almanakasta poissa oleville nimille määrännyt kullekin\noman nimipäivänsä, joka on merkitty ruokasalin uuninreunalla olevaan\nnimipäiväalmanakkaan.\n\nJoka vuosi vietetään kauppias Montosen perheessä neljäneljättä\nnimipäivää ja kaksitoista syntymäpäivää. Nimipäiviä olisi oikeastaan\noleva kolmekymmentäviisi ja syntymäpäiviä kolmetoista, mutta\njärjestyksessä toinen pojista, Kaarlo Kallis Kalpaveljyt, sattui\nsyntymään isän syntymäpäivänä, tammikuun 28 päivänä, eikä nimeä hänelle\nannettaessa huomattu, että tuo päivä on juuri Kallenpäivä.\n\nTämän valitettavan epähuomion takia joutui Kaarlo Kallis Kalpaveljyt\nsiis kärsimään kaksinkertaisen vahingon, menettäen ei ainoastaan\noman erikoisen syntymäpäivänsä vaan myöskin yhden nimipäivistään.\nPienenä hän siitä usein nurisikin ja juonitteli vanhemmilleen, mutta\naikamieheksi tultuaan on hän miehen voimakkaalla tyyneydellä alistunut\ntähän kohtalon ansaitsemattomaan vääryyteen.\n\nNäiden nimi- ja syntymäpäivien vietossa puhkeaa kauppias Montosen\nperheessä vallitseva kaunis suhde heleimpään, viehättävimpään kukkaansa\nneljäkymmentä kuusi kertaa vuodessa.\n\nAikaisin aamulla keräytyvät vanhemmat lapset pitkissä yöpaidoissaan\nlaulamaan päivän sankarin oven taakse. Lauletaan kaksi, jopa\nkolmiäänisestikin: \"Aamulla varhain\", \"Sua lähde kaunis katselen\"\nja \"Herää, herää, herää! Jo leivo laulelee nyt sinitaivaalla\", ja\njos juhlija on sisko tai veikko, niin syöksähdetään laulun päätyttyä\nsisään, temmataan peite hänen päältään ja huudetaan: \"Onnea, onnea!\"\nniin että korvat menevät lukkoon. Mutta jos päivän sankari on isä tai\näiti, niin juoksevat laulajat suutelemaan äitiä tai taputtelemaan isän\npartaista poskea. Ja aina on kahvipöydässä nimipäivärinkilät ja muut\nhyvyydet. Poissa olevienkin nimipäivät vietetään omantunnontarkasti\nja lähetetään heille joukko onnittelukortteja sekä seuraavana päivänä\nkirje, jossa kerrotaan, millaista oli ja oliko vieraita.\n\nJokapäiväisessä arkielämässäkin ilmenee tämä kaunis suhde tuhansissa\nvaihtelevissa muodoissa. Jos isä aivastaa aamiaispöydässä, niin\nhuutavat kaikki lapset riemuiten: prosit! Ja jos pienin veikko tai\nsisko kompastuu kynnykseen loukaten nenänsä ja alkaa parkua, niin\nhyökkäävät vanhemmat sisarukset heti kynnyksen kimppuun, hakkaavat sitä\nnyrkeillään ja huutavat: \"paha kynnys, paha kynnys!\" kunnes tapaturman\nuhri, tyytyväisenä pahan kynnyksen saamaan kuritukseen, alkaa hymyillä\nkyyneltensä takaa ja itsekin ryhtyy pienellä kädellään piiskaamaan\nkynnystä.\n\nRouva Montonen on käytöksessään hillitty ja arvokas. Hän pitää lapset\nsiististi puettuina eikä koskaan peruudu sanastaan.\n\nNäin kaunista on tämän onnellisen perheen elämä. Ei kukaan syrjäinen\nvoi sanoa muuta, kuin että tyytyväisyys ja hiljainen elämänilo asuvat\ntässä hyvinvoivassa kodissa.\n\nMutta ah! Ei ole täydellistä onnea maan päällä. Tämänkin maallista\nsiunausta niin runsain määrin osakseen saaneen perheen vanhempia\njäseniä painaa salainen suru.\n\nJa se on se, ettei kauppias Montosesta vielä ole tehty kauppaneuvosta.\n\nKoko kaupunki sitä muuten ihmettelee. Kauppaneuvos Lundqvistin\nkuolemasta on jo kolmattakymmentä vuotta, ja koko tämän ajan on\nkaupunki saanut olla ilman kauppaneuvosta. Lepääkö tämän kaupungin\nyllä todellakin taivaan kirous, niinkuin postimestari väittää? Siltä\nse vähän näyttää. Ei saada kauppaneuvosta, eikä saada vakinaista,\narvokasta pormestaria...\n\nKahdesti on jo kauppias Montonen tehnyt lahjoituksia yleishyödyllisiin\ntarkoituksiin, ja molemmilla kerroilla on hänen nimensä ollut\npainettuna maan kaikkiin sanomalehtiin uutisessa, jonka otsikkona\non ollut \"Jalomielinen lahjoitus\". Näitä uutisia on rouva Montonen\nleikannut eri lehdistä talteen ainakin toista kymmentä. Mutta mitään\nmuuta seurausta ei ole kuulunut.\n\nJoka kevät pääsiäisen edellä on muuten aina tyyni ja rauhallinen rouva\nMontonen omituisen levoton. Hän ei oikein tiedä, mitä tehdä päivisin,\nja öisin hän nukkuu huonosti. Herra Montonen taas istuu usein pitkät\nhetket kirjoituspöytänsä ääressä, tuijottaen hajamielisenä eteensä\nja pyörittäen kynää koneellisesti kädessään. Ja kun hän sitten\nsattuu vilkaisemaan edessään olevaan paperiarkkiin, niin huomaa hän\nkirjoittaneensa ajatuksissaan:\n\n\"K. Herra... K. Herra... K. Herra Kauppaneuvos...\"\n\nKauppias Montonen repii paperin pieniksi palasiksi ja pistää palaset\npaperikoriin.\n\nJokaisessa talossa koko kaupungissa sanotaan samoihin aikoihin:\n\n-- Saa nähdä, joko Montosesta nyt tulee kauppaneuvos!\n\nMutta pääsiäinen tulee ja menee ilman että kauppias Adam Montosen nimeä\nnäkyy sanomalehtien julkaisemissa pitkissä luetteloissa.\n\nViikon kuluttua jo Rouva Montonen iloisesti naurahtaen sanoo toisille\nrouville, jotka sukankutimineen ja koruompeluksineen ovat hänen luonaan\niltapäiväkahvilla:\n\n-- Kuinka ihmiset sentään ovat hassuja! Kaikki ihmettelevät, miksi ei\nmuka miehestäni ole tehty kauppaneuvosta! Ikäänkuin ihminen olisi sen\nparempi, vaikka hänellä tuollainen arvonimi olisikin! Mutta meillä\nollaan niin tavattomasti tittelinkipeitä...\n\nSilloin sanovat toiset rouvat:\n\n-- Aivan niin, rakas Mathilda. Mutta kuka olisi paremmin ansainnut\nkauppaneuvoksen arvonimen kuin juuri sinun miehesi!\n\nLukuunottamatta tätä hiljalleen kalvavaa surua, jota ei paljonkaan\nlievennä se seikka, että syy arvonimen viipymiseen tuntuu aivan\nkäsittämättömältä, on kauppias Montosen ja hänen perheensä elämä\nonnellinen ja rauhallinen.\n\n\n\n\nIV\n\n\nEräänä päivänä keskitalvella, juuri ennen päivällisaikaa, seisoi\nrouva Maria Menlös lihavana, päättäväisenä ja tanakkana kuten aina,\nkeittiönsä portailla, kädet puuskassa. Lihapalleroita paistettaessa\noli keittiöön tullut niin paljon käryä, että hänen päätään oli alkanut\nvähän särkeä, ja hän oli silloin jättänyt palleroiden paistamisen\npalvelustytön huostaan, mennen itse portaille hengittämään raitista\nilmaa.\n\nOli niin raikasta ja kuulakkaa. Valkoinen lumi peitti pihan.\nVesirattaiden alemmat puolapuut olivat puoleksi lumen peitossa,\nkoirakopin aukon eteen oli juoksuttanut pienen kinoksen, ja puutarhassa\npainoi lumi puitten oksia ja oli haudannut karviaismarjapensaat\nkokonaan alleen.\n\nMutta äkkiä keksi Maria-rouvan tarkka silmä epäilyttävän näköisen\nmustan läiskän tässä talvisessa valkeudessa ja puhtaudessa.\n\nSe oli aidan vieressä, taloustirehtööri Menlösin ja kauppias Montosen\npihamaiden välisen lankkuaidan luona.\n\nMikähän merkillinen musta rätti se oikein olikaan?\n\nRouva Menlös tuli uteliaaksi. Hän lähti kahlaamaan lumen halki aidan\nluo.\n\nSiinä oli vain nokimusta, risainen säkki. Kaikesta päättäen oli siinä\npidetty hiiliä, ja hiilenpölyä siitä pelmahti, kun rouva Menlös sitä\npotkaisi.\n\n-- Mistähän tuo likainen säkki on tähän tullut? ajatteli rouva Menlös.\n\nKun ei säkin luona lumessa näkynyt mitään jälkiä, niin oli ilmeistä,\nettei säkki ollut voinut tulla siihen mistään muualta kuin aidan\ntoiselta puolen. Varmaankin oli joku heittänyt sen kauppias Montosen\npihasta heidän pihaansa.\n\nRouva Menlös harmistui.\n\n-- Kaikenlaisia ihmisiä! Nakkelevat meidän pihaan likaisia rytkyjään?\nOnko meidän pihamme mikään heidän rikkaläjänsä?\n\nSitten tarttui rouva Menlös mustaan säkkiin, heitti sen aidan yli\ntakaisin kauppias Montosen pihaan, pesi noen käsistään lumella ja\npyyhki kätensä esiliinaan, palaten takaisin keittiöön.\n\nMutta lankkuaidan toisella puolen olevalla kaivolla oli juuri silloin\nkauppias Montosen palvelijatar Anna Riitta vettä nostamassa. Tätä\nkaivoa, joka on pihan peränurkkauksessa, käyttävät Montoset ja Menlösit\nyhdessä, samoinkuin kauempana, Montosen makasiinirakennuksen takana\nolevaa likavesien kaatopaikkaakin. Molempiin paikkoihin pääsee Menlösin\npihasta lankkuaidassa kaivon luona olevasta aukosta.\n\nKun Anna Riitta näki mustan esineen lentävän Menlösin pihasta aidan\nyli heidän pihaansa, meni hän katsomaan mikä se oli, ja kertoi sisään\ntultuaan rouvalleen:\n\n-- Sellaisen likaisen, mustan säkin kun heittivät Menlösin pihasta\nmeidän puolelle!\n\n-- Vai semmoista! sanoi rouva Montonen. -- Anna Riitta käy heti\nheittämässä rääsyn takaisin Menlösin puolelle!\n\nSeuraavana aamuna keksi rouva Menlös ulos tultuaan nokisen säkin\nentiseltä paikaltaan ja juoksi vihoissaan heittämään sen takaisin aidan\nyli. Mutta kaksi tuntia myöhemmin tuli se taas Menlösin puolelle niin\nettä noki pölisi.\n\nNyt alkoi itsepintainen taistelu, joka kuitenkin ajan oloon muodostui\nvähän yksitoikkoiseksi. Koskaan ei tuo musta säkkirähjä saanut levätä\nkokonaista päivää samalla puolen aitaa. Yöllä vain se sai olla\nrauhassa, milloin Menlösin, milloin Montosen puolella.\n\n-- Minä vien sen likakuoppaan, ehdotti lopuksi Anna Riitta, joka alkoi\nväsyä tähän turhanpäiväiseen leikkiin.\n\n-- Ei, sanoi rouva Montonen. -- Menlösin rouvan likaiset rätit eivät\nkuulu meidän korjattaviin. Sellainen hävytön, sivistymätön ihminen!\n\nJa kamppailu jatkui.\n\nRouva Menlös taas sanoi:\n\n-- Vai on rouva Montonen antanut palvelijainsa tehtäväksi syytää\nroskansa meidän pihaan! Mutta saadaanpa nähdä, kuka ensiksi väsyy!\n\n-- Äiti antaisi Miinan viedä sen likakuoppaan, että loppuisi moinen\ntora, esitti kerran Kaisu-neiti äidilleen.\n\n-- Lapsi, mitä sinä puhut! huudahti rouva Menlös. -- Kuka tämän on\naloittanut? Mekö alkaisimme kantaa Montosen roskia likakuoppaan! Se ei\ntule koskaan tapahtumaan.\n\nTaloustirehtööri Menlös tuijotti vaiteliaana eteensä ja pöllytteli\npiipustaan tavallista sakeampia savupilviä.\n\nKauppias Montonen taas tuskin lienee koko asiaa huomannutkaan. Hänellä\noli yllin kyllin tekemistä omissa puuhissaan ja liikehuolissaan.\n\nPuuseppä Markula, tai oikeammin sanoen entinen puuseppä Markula,\njota sanottiin taiteilija Markulaksi, eikä syyttä suotta, sillä hän\noli todellakin taiteilija alallaan, istui Menlösin keittiössä eräänä\npakkaspäivänä, lämmitellen kohmettuneita käsiään hellan edessä.\n\nMarkula oli ollut harvinaisen kätevä puuseppä, mutta hänessä oli\nliian paljon taiteilijaa antautuakseen milloinkaan vakinaiseen,\nyhtämittaiseen ja ankaraan leipätyöhön. Sitäpaitsi joi hän kaikki\nrahansa. Hän valmisti, milloin työtuulella oli, näppärästi\npieniä ompelurasioita, joiden kannet hän kaunisti kaikenlaisilla\nleikkauksilla, ja kävelykeppejä, joiden päät olivat eläinten pään\nmuotoisia ja joiden varsissa oli kuvioita, somasti kaiverrettuja,\ntaikka sananlaskuja, vieläpä runosäkeitäkin, niinkuin: \"Ole sauvan,\nhorjuissan', tue heikkouttan'!\"\n\nSanottiin, jos Markula kertoi jotain:\n\n-- Nyt sinä valehtelet!\n\nSe oli hänen suurimpia surujaan, sillä itse asiassa hän valehteli vain\njoskus, hätätilassa, eikä silloinkaan juuri enempää kuin tarvis vaati.\n\n-- On se nyt tuo Montosen rouva vihainen tämän talon rouvalle, sanoi\nMarkula palvelijattarelle, Miinalle, joka oli kahvinkeittopuuhissa.\n\n-- Olkoon! sanoi Miina, joka uskollisena palvelijana kannatti tässä\nriitakysymyksessä hartaasti ja lämpimästi emäntäänsä.\n\nMutta sitten heräsi hänessä uteliaisuus, ja hän kysyi:\n\n-- Mitä se oikein sanoo?\n\n-- No se sanoo tätä rouva Menlösiä kaupungin sivistymättömimmäksi\nihmiseksi, kertoi Markula.\n\n-- Kuka niin sivistymätön ihminen on? kysyi rouva Menlös, joka samassa\ntuli kamaristaan keittiöön.\n\nMarkula vaikeni, mutta Miina sanoi:\n\n-- Naapurin rouvahan se kuuluu sellaisia kauheita levittelevän ihmisten\nkorviin rouvasta.\n\n-- Minustako? kysyi rouva Menlös, ja hänen kasvonsa jäykistyivät äkkiä.\n\n-- Niin, rouvasta juuri, vakuutti Miina.\n\nMarkulakin nyykäytti päätään vahvistukseksi.\n\n-- Minä olen kanttorin tytär, sanoi rouva Menlös kuohahtaen. -- Mutta\nmikä on rouva Montonen. -- Pahanpäiväinen räätäli hänen isänsä oli!\n\nParin päivän päästä kertoi Markula Montosen keittiössä, että rouva\nMenlös oli sanonut rouva Montosta pahanpäiväisen paikkaräätälin\nsikiöksi. Se tuli rouva Montosen korviin ja hän kiiruhti keittiöön.\n\n-- Mitä se Markula täällä juoruaa?\n\nMarkula ensin vähän väkisteli, mutta uudisti sitten kuitenkin\nkertomuksensa.\n\nRouva Montonen karahti tummanpunaiseksi:\n\n-- Nyt Markula valehtelee! sanoi hän kiivaasti.\n\nMarkulalle, joka oli tapansa mukaan hieman juovuksissa, nousivat\nmelkein vedet silmiin, ja hän vannoi, tehden mustalla peukalollaan\nleikkausmerkin poikki kaulansa:\n\n-- Jollei ole jumalauta joka sana totta, niin tuosta poikki!\n\nÄänettömänä, selkä suorana poistui rouva Montonen keittiöstä.\n\nVarmaankin lentelisivät repaleisen hiilisäkin jäännökset vielä tänäkin\npäivänä naapurusten aidan yli, ellei tuo musta rääsy kerran olisi\nsattunut tarttumaan aidan harjalla törröttävään rautanaulaan ja jäänyt\nsiihen roikkumaan, toinen puoli taloustirehtööri Menlösin ja toinen\npuoli kauppias Montosen puolelle aitaa. Kukaan ei viitsinyt kavuta sitä\nsieltä irroittamaan, ja sinne se sitten jäi.\n\nEhkäpä olisi tämä tapaus vähitellen saanut kiihtyneet mielet\nlauhtumaan, jutun unohtumaan ja hyvän naapurisovun aikojen kuluessa\njälleen palaamaan, ellei tuleen olisi heitetty uusia, ylen suuria ja\nkuivia tervaksia.\n\nRouva Montonen oli niin suuresti suuttunut rouva Menlösiin, että hän\neräänä päivänä sanoi makasiinimiehelle:\n\n-- Jos Antti olisi hyvä ja menisi naulaamaan tuon Menlösin puolella\nolevan lankkuaidan umpeen!\n\nNäin tuli Menlösin palvelijattarelta suljetuksi tie kaivolle ja\nlikakuopalle.\n\nMenlösin talouden likavedet kaadettiin nyt pihan perimmäiseen nurkkaan,\nlankkuaidan viereen, mutta vettä täytyi Miinan kiskoa Perälän kaivolta\nasti.\n\nJos hiilisäkin lennätteleminen olikin ollut vain pitkällistä\netuvartiokahakkaa, niin oli aidan kiinninaulaaminen sitä vastoin\nilmisodan merkki.\n\nRouva Menlös kertoi kaikille tuttavilleen, vieläpä tuntemattomillekin,\nmiten halpamainen ja pikkumainen rouva Montonen oli, ja rouva Montonen\nvalitti haikeasti, miten ilkeä ja riidanhaluinen naapuri rouva Menlös\noli. Sellainen sisukas eukko! Mokomakin \"tirehtöörskä\", ha ha ha!\n\nMaire Mielikki Minerva oli tähän saakka käynyt harva se päivä\ntapaamassa Menlösin Kaisua. Heillä oli kaikenlaisia pikku salaisuuksia\nkeskenään, vaikka Maire olikin useita vuosia Kaisua nuorempi, ja\nsitäpaitsi oli heillä yhteisiä käsityösuunnitelmia vaikka kuinka paljon.\n\nMutta nyt ei Maire Mielikki Minervaa enää koskaan näkynyt Kaisun luona.\nRouva Montonen oli nämä vierailut jyrkästi kieltänyt. Kaisu tunsi\nolonsa yksinäiseksi ja hylätyksi.\n\nMontosten ja Menlösien yhteiset tuttavatkin alkoivat miltei\nhuomaamattaan jakaantua kahteen leiriin.\n\n\n\n\nV\n\n\nTäten oli pahahenki saanut viritetyksi näiden ennen rauhallisten\nnaapurusten välille katkeran vihan ja mielikarvauden.\n\nJa mitä oli tuo pimeyden kavala päämies käyttänyt välikappaleenaan?\n\nVanhaa, risaista säkkiä, muodoltaan yhtä mustaa ja vastenmielistä\nkuin hän itsekin on, pahanpäiväistä rytkyä, jota ei kukaan mielellään\nkäteensäkään ottanut. Tämä kirottu säkki valoi nyt joka päivä myrkkyä\nkahden arvossapidetyn ja nuhteettoman perheen elämään.\n\nKun Menlösin palvelijatar kiskoi raskasta vesikelkkaa Perälän kaivolta\nasti, oli hän aina katkeroitunut koko Montosen joukkoa kohtaan, ja jos\nAnna Riitta silloin sattui kadulla vastaan tulemaan, niin ei Miina\nmalttanut olla sanomatta:\n\n-- Senkin rättineuvoksetar!\n\nJohon Anna Riitta heti vastasi:\n\n-- Mokomakin rytkytirehtöörskä!\n\nKumpikin kertoi sitten rouvalleen, mitä toinen oli sanonut, eivätkä\nnämäkään pienet kohteliaisuudet olleet omiaan välejä parantamaan.\n\nRouvat kulkivat pää pystyssä toistensa ohi luomatta naapuriin\npienintäkään silmäystä, ja kun Montosen Wieno Weikko Kotivalo, joka\nviime kevännä erosi viidenneltä luokalta ja työskenteli nyt isänsä\nkonttorissa, tuli kadulla neiti Kaisu Menlösiä vastaan, niin ei hän\nkohottanut lakkiaan hänelle.\n\nAinoastaan herrat Menlös ja Montonen nyökäyttivät vielä toisilleen\npäätään, mutta he tekivät sen kuin salaa ja vähän häveten.\n\nKotielämäkin tuli ikävämmäksi. Rouva Menlös hermostui paljon vähemmästä\nkuin ennen ja kohdisti usein puhetulvansa taloustirehtööri Johan Alfred\nMenlösiin:\n\n-- Millainen mies sinäkin olet, joka annat itseäsi sillä tavoin\nkohdella! Miksi et mene kerrankin Montosen luo sanomaan suoria sanoja!\nVai eikö heidän menettelynsä ole ollut häpeällistä? Tahdotko väittää,\netteivät he ole meitä loukanneet? Onko meille koskaan ennen tuollaisia\nhävyttömyyksiä osoitettu? Eikö ole niin, Menlös?\n\nSilloin liikutteli taloustirehtööri Menlös suuria, alaspäin riippuvia\nja julmannäköisiä viiksiään sekä tuuheita kulmakarvojaan, pöllähytti\npiipustaan pari kolme ankaraa savupilveä ja vastasi vakavasti:\n\n-- Kyllähän se niin on, rakas Maria.\n\nMutta ennemmin olisi hän mennyt jalopeurain luolaan ja tarttunut\nsuurinta jalopeuraa partaan kuin lähtenyt lukemaan lakia herra taikka\nrouva Montoselle.\n\nSen sijaan nousee hän päättäväisesti ylös ja menee asekamariinsa.\nSiellä ottaa hän seinältä suurimman pyssyn sekä alkaa sitä puhdistaa ja\nöljytä.\n\nLukija olkoon levollinen: me emme aio toimeenpanna mitään verilöylyä,\neikä se ole herra Menlösinkään tarkoitus. Mutta pyssyjen puhdistus\non hänen mielityötään, joka suuresti rauhoittaa ja virkistää häntä,\nmilloin elämä tuntuu ikävältä ja mieli pyrkii masentumaan.\n\nKun hän on irroittanut pyssyn perän eri osiinsa, tarkastanut, onko\nlukko vielä hyvässä voiteessa sekä pannut koneiston jälleen paikoilleen\nja kiinnittänyt ruuvit, on hänen otsansa taas kirkastunut ja mieli\ntuntuu keveältä. Tyytyväisenä hymähdellen kääntelee hän kirkasta,\ntäydessä taistelukunnossa olevaa asetta käsissään, katselee nautinnolla\nsitä joka puolelta, nousee seisomaan, vetää hanan vireeseen, kohottaa\npyssyn perän poskelleen, tähtää ulos Snellmanin puistoon jotakin\nkuviteltua otusta ja painaa liipasinta...\n\n-- Klips! sanoo pyssyn lukko.\n\nTunnustaaksemme totuuden ei taloustirehtööri Menlös ole koskaan ampunut\nyhtään otusta, ei edes varista, eikä pois päiviltä tuomittua vanhaa\nkissaa. Eipä hän ole, suoraan sanoen, ampunut koskaan laukaustakaan.\nPyssyjä hänellä on monta, ja onpa hänellä niihin kovia patruunoitakin,\njotka laukaistaessa antaisivat aika paukun, mutta niin kertaakaan ei\nhän ole paukauttanut. Ja hyvää isä... mitäpä hän ampuisi? Metsästys\nei ole koskaan häntä huvittanut, eikä viitsi mies vanha seiniinkään\nräiskytellä.\n\nMutta hän rakastaa pyssyjä ja muita aseita, rakastaa niitä samalla\ntavoin kuin hän rakastaa seikkailuromaaneita ja Napoleonin\nelämäkertoja. Kirjojensa ja aseittensa parissa hän elää\nmieltäkiinnittävää seikkailuelämää, sitäkin sopivampaa hänen iälleen,\nkun se on aivan vaaratonta ja vaivatonta.\n\nMiten ikävä ja harmillinen tuollainen riita naapurien kesken! Eihän\nhän kehtaa enää Montosta silmiin katsoa. Ja niin hyvät ja herttaiset\ntuttavat kuin he tähän saakka ovat olleet!\n\nAsekamarissa nämä huolet toki hänen mielestään hetkeksi haihtuvat,\nmutta päivällispöytään käytyä alkaa kaikki alusta.\n\nRouva Montonen taas sanoo miehelleen päivällispöydässä:\n\n-- Oletko huomannut, että Menlösin joukko tekee nyt kaikki ostoksensa\nLaukkolan puodista?\n\n-- Vai niin, vastaa kauppias Montonen hajamielisesti, kaataen\nkarahvista kaljaa lasiinsa.\n\n-- Miksi et kehoita Menlösiä pitämään eukkoaan vähän aisoissa... niin\nvätys mieheksi kuin hän muuten onkin.\n\n-- Ei minulla ole aikaa sekaantua teidän keskinäisiin riitoihinne...\n\n-- Vai niin, vai ei se sinua ensinkään liikuta, millä tavoin ihmiset\nvaimoasi kohtelevat?\n\n-- No mutta rakas mamma! Nyt sinä hermostut aivan syyttä suotta...\nlasten kuullen.\n\nRouva Montonen vaikenee, mutta hänen mielensä on katkera.\n\nIkävää on...\n\nImpi Ilmeen syntymäpäivillä oli pari tätiä, niistä toinen Impi Ilmeen\nkummi. Hänkös vasta tiesi kertoa, millaisia juoruja rouva Menlös on\nrouva Montosesta kaupungille levitellyt. Kuolleet hevosetkin sellaisia\nkuullessaan seisomaan kavahtavat.\n\nTämä kaikki on sangen harmillista. Mitä pahaa ovat Montoset kenellekään\ntehneet, josta heidän nyt pitää näin kärsiä?\n\nNilkutti vanha neiti Anderson, herännyt ja hyvä ihminen, rouva Montosen\nluo:\n\n-- Sopikaa, Herran nimessä, rakkaat lapset! Sehän on ihan\ntyhjänpäiväinen juttu!\n\n-- Minä en ole rouva Menlösille mitään pahaa tehnyt, sanoi rouva\nMontonen. -- Jos hän tulee pyytämään minulta anteeksi, niin kyllä minä\nannan.\n\nNeiti Anderson kävi rouva Menlösinkin luona.\n\n-- Ettekö toki voisi sopia, rakkaat ystävät? Koko kaupunki alkaa\nihmetellä.\n\n-- Sen minä kyllä uskon, sanoi rouva Menlös. -- Mutta jos rouva\nMontonen antaa avata aidan ja pyytää anteeksi, niin en minä ole se\nihminen, joka antaa auringon laskea vihansa yli. Eikö niin, Menlös?\n\nJa taloustirehtööri katseli ulos ikkunasta kädet selän takana ja sanoi:\n\n-- Aivan niin, rakas Maria.\n\nNeiti Anderson huokasi ja lähti pois. Eikä siitä sen parempaa tullut.\n\nPäinvastoin tuli siitä vielä paljon pahempaa.\n\n\n\n\nVI\n\n\nPaholainen arvasi, ettei tuo säkkijuttu riitä iankaikkiseksi riidan\naiheeksi. Mutta kun se oli näin onnistuneesti aloittanut naapurusten\nvälien turmelemisen, niin ei se halunnut hellittää kesken otettaan.\n\nSiispä se käänsi pukinsorkkansa ristiin alleen, istui ja rakenteli\nuusia juonia, pureskellen miettiväisenä hännänpäätään.\n\nJa keksikin se lopuksi uuden metkun.\n\nKun Menlösin Miina eräänä päivänä kantoi likasankoa aidan vieressä\npihan perällä olevaan likakuoppaan, huomasi hän kuopan reunalla\nkuolleen hiiren, jonka paholainen oli siihen juuri häntä varten\nasettanut.\n\nVaikka Miina ei tiennytkään, mistä kamalasta lähteestä hiiri oli siihen\ntullut, niin huudahti hän kuitenkin:\n\n-- Hyi!\n\nHän ei nimittäin voinut katsoa kuolluttakaan hiirtä tuntematta inhoa.\n\nNyt olisi tietysti ollut yksinkertaisinta, että Miina olisi potkaissut\nhiiren likakuopan pohjalle ja vähän lunta päälle hautaukseksi, mutta\nsitäpä hän ei tehnytkään.\n\nSen sijaan otti hän aidan vierestä pienen laudanpätkän, työnsi sen\nhiiren alle ja heilautti hiiren aidan yli.\n\nSäkkisodassa hänen veriinsä syöpyneet vaistot ne varmaankin saivat\nhänet siten menettelemään.\n\nSamassa tuli ulos keittiöstä Mönkkysen Maijastiina, joka oli ollut\nsiellä kertoilemassa rouva Menlösille kaupungin tuoreimpia juoruja.\n\nNähdessään Miinan heittävän jotain aidan taakse huusi hän:\n\n-- Mikä se oli?\n\n-- Kuollut hiiri vain, vastasi Miina, tarttui likasankoonsa ja lähti\nhelmojaan nostellen palaamaan takaisin pitkin lumista polkua.\n\nMönkkysen Maijastiina taas meni menojaan.\n\nMönkkysen Maijastiina on tämän kaupungin pahin juoruämmä ja\nkielilakkari. Hänellä onkin oikea noita-akan naama: kiero nenä, kierot\nsilmät ja melkein hampaaton suu. Vain pari kolme hammasta heiluu edessä\nkuin mitäkin ruostunutta piikkiä, nekin niin kaukana toisistaan, että\nvaikka sormen rakoon pistäisi, ja niiden piikkien takana on käärmeen\nkieli.\n\nTällä myrkyllisellä kielellään se riivattu akka nyt keitti kokoon\noikein kauniin sopan.\n\nSeuraavana päivänä ilmestyi hän kauppias Montosen keittiöön ja huokaili\nja haikaili kahvin himossa ja kertomisen tuskassa siihen saakka, kunnes\nrouva tuli keittiöön ja kysyi ohimennen, mitä Maijastiinalle kuului.\n\nJa Maijastiina se päivitteli ja kuikerteli muka ihmisten pahuutta ja\nilkeyttä ja kertoi, että ovat ne nuokin Menlösit sitten vasta oikein\nhäpeämättömiä ihmisiä, kun heittelevät kuolleita hiiriään toisten\nihmisten kaivoon.\n\nNiin se sitten Maijastiina kehitteli myrkyllistä juoruaan ja lisäili ja\nkaunisteli, kertoi, miten Menlösit muka ovat uhanneet liata Montosen\nkaivon, etteivät siitä Montosetkaan ilokseen joisi, ja joutuipa lopulta\nniinkin pitkälle, että luuli Menlösien suunnittelevan koko Montosen\nperheen myrkyttämistä kuoliaaksi.\n\nEihän se rouva Montonen nyt sentään aivan kaikkea todesta ottanut, mitä\nMönkkysen Maijastiina hänen korvaansa kuiskutteli, mutta uskoi hän\ntuon hiirijutun kuitenkin. Ja kun sitten mentiin kaivolle katsomaan ja\netsimään, niin ei sieltä mitään hiirtä löytynyt.\n\n-- Siitä sen nyt näette, sanoi Maijastiina, että se hiiri on lentänyt\nsuoraan kaivoon!\n\nSilloin lähti Montosen Anna Riitta kysymään Menlösin Miinalta, onko hän\nheittänyt hiiren heidän puolelleen. Ja Miina myönsikin heittäneensä,\nmutta vakuutti sen tehneensä ilman mitään pahaa tarkoitusta.\n\n-- Pahanhengen pallisko! huusi Anna Riitta. -- Vai heittelet sinä\nhiiriä meidän kaivoon!\n\nMutta silloin Miinakin suuttui ja räsähti takaisin, ja vannoi ja\nvakuutti, ettei hän ollut edes muistanutkaan, että kaivo oli juuri\nheidän liankaatopaikkansa toisella puolen.\n\nKuohuksissaan palasi Anna Riitta takaisin.\n\n-- Sanoo se nakanneensa kuolleen hiiren meidän kaivolle! Ja likavetensä\nkaatavat tuohon aidan nurkkaan ihan tähän kaivon viereen.\n\nSitä elämää, mikä nyt syntyi!\n\nRouva Montonen riensi kiihtyneenä miehensä konttoriin ja huusi, että\nnyt se on loppu.\n\n-- Mikä on loppu? kysyi kauppias Montonen, kohottaen katseensa\npaperista.\n\n-- Minun kärsivällisyyteni! vastasi rouva Montonen ja kertoi, mitä oli\ntapahtunut.\n\n-- Haratkaa kaivosta, jos saisitte sen hiirenraadon nousemaan ylös,\nneuvoi kauppias Montonen.\n\nKaikenlaisilla vehkeillä nyt naarattiin kaivosta, mutta eipä vain\nnoussut hiirenraato ylös.\n\n-- Se on painunut pohjaan ja mätänee siellä, sanoi Mönkkysen\nMaijastiina.\n\nKoetettiin sitten tyhjentää kaivoa, mutta kippo oli liian pieni ja\nkaivo liian suuri, niin että uutta vettä virtasi siihen vesisuonista\nsikäli, mikäli kipolla ennätettiin vettä ulos nostaa.\n\n-- Tuomiopäivään asti saisi tässä junnata eikä kaivo sen tyhjemmäksi\ntulisi, totesi vihdoin makasiinimies Antti Peuranen, pyyhkien hikeä\notsaltaan, ja hänen pikku poikansa Asko, joka siinä vieressä iloitsi\nkaivon tyhjentämisestä, kurkisti kaivon reunalta alas ja ilmoitti:\n\n-- Yhtä paljon siellä vielä on vettä.\n\nSilloin päätti kauppias Montonen antaa pumputa kaivon tyhjäksi suurella\npaloruiskulla, mutta onnettomuudeksi sattui palomestari Sipilä olemaan\npoissa kaupungista, eikä palokalustoa saanut ilman hänen lupaansa\nlainata tällaisiin tarkoituksiin.\n\nAnna Riittakin sai nyt kiskoa vesikelkkaa Perälän kaivolta asti. Sekös\nnyt hänen sydäntään raateli. Ja ensi kerralla kun hän tapasi Miinan\nkaivolla, niin potkaisi hän heti Miinan juuri täyteen pumppuaman\nvesisaavin nurin. Ilveksenä silloin Miina hänen kimppuunsa hyökkäsi,\nhuusi ja raastoi tukasta. Mutta vielä kovemmin huusi Anna Riitta, ja\nsitten tytöt kaatuivat maahan ja vierivät kaivon ympärillä niin että\nlumi tuprusi.\n\nJuoksi jo lähitaloista ihmisiäkin hätään, ja työllä ja tuskalla saivat\nhe irroitetuksi raivostuneet tytöt toisistaan. Mutta olipa Miina\nkuitenkin ennättänyt kynsiä Anna Riitan kasvoihin kolme verinaarmua ja\nAnna Riitta oli purrut Miinaa nenään.\n\nNytpä levisi kaupungilla sanoma toisensa jälkeen paljon nopeammin kuin\nkaniinit juoksevat. Kaniini se loikkii ja loikkii, mutta pysähtyy taas\näkkiä korvat pystyssä kuuntelemaan. Juorut sitävastoin eivät enää\njoutaneet pysähtymään ja höristelemään, vaan tuulen nopeudella ne\nriensivät eteenpäin, kasvaen ja kaunistuen niin, että niitä oli lopuksi\noikein ilo katsella.\n\nKaivoon heitetty otus se ensin kasvoi rotaksi, mutta pian oli siitä\ntullut kissa. Ja kun juoru ehti mäen toiselle puolen, vanhaan\nkaupunginosaan, niin siellä kierteli tuo kissan raato jo myrkytettynä.\nSiihen tuli lisäksi Anna Riitan ja Miinan välinen kahakka, joka\nvähitellen paisui koko Menlösin ja Montosen perheiden väliseksi\nveriseksi tappeluksi. Olipa taloustirehtööri ampunutkin, ja miksi\nei hän olisi voinut ampua? Olihan hänellä monta pyssyä, joilla hän\nalinomaa sihtaili ja tähtäili, kuten ohikulkevat Papinkatua pitkin\nkävellessään niin monta kerta olivat ikkunan läpi nähneet.\n\nLopuksi oli koko kaupunki kuohuksissa.\n\nSellaista elämää, sellaista kauheata ja jumalatonta elämää! Mikähän\nolikaan riivannut kunnioitetut ja rauhalliset ihmiset? Ja mitä tästä\nkaikesta lopuksi tulisi?\n\nAlkoi oikein peloittaa.\n\nEivät enää kauppias Montonen ja taloustirehtööri Menlöskään\ntervehtineet toisiaan. Silloin harvoin kun he toisiaan vastaan\nsattuivat, tuijottivat he jäykästi eteensä. Kuitenkin olivat he\nharmistuneet enemmän itse juttuun kuin toisiinsa.\n\nYhteiskunnallisen järjestyksen, vieläpä esivallan kunnioituksenkin\nsiteet alkoivat löyhtyä, ja torikojujen takana värjöttelevät\njoutomiehet rohkenivat pullikoida ja pilkalla puhua kaupungin\nsivistyneestä säädystä.\n\nEräänä kylmähkönä päivänä kulki viskaali Tujulin, iso ja lihava,\npitkäpartainen herra, keppi selän takana torin poikki niinkuin\nhallitseva kuningas, mikä hän tavallaan olikin, ja sattui huomaamaan\njoutomies ja taiteilija Markulan, juuri kun tämä varovaisesti hiipi\nnäkyviin Junnosen kauppakojun takaa.\n\nMarkulalle, relluttelijalle, oli viskaalilla sana sanottavana, ja hän\nkäyttikin tilaisuutta, huutaen:\n\n-- Hoi, Markula!\n\nMarkulalla ei ollut yhtä suurta halua tavata viskaalia kuin viskaalilla\npuhua hänen kanssaan. Silminnähtävästi aikoi hän pujahtaa torikauppias\nLiskon kojun taakse. Mutta silloin viskaali hönkäsi:\n\n-- Hoi Markula, heti tänne!\n\nJo täytyi Markulan kuulla.\n\nHidastellen hän lähestyi, lyhyen ja kuluneen takin kaulus pystyssä\nja kasvot kylmästä sinisinä, mutta pienoisen, aivan viattoman\naamuhutikkansa oli hän jo ehtinyt hankkia, ties mistä. Hieman\npelonalaisena, mutta samalla viekkaasti hän vilkuili viskaaliin ja\nkiiruhti aloittamaan keskustelun:\n\n-- Hyvää huomenta, herra viskaali! Aina se viskaali vain on yhtä nuoren\nja pulskan näköinen... hyi pakana kun on vilu! Olisipa minulla herra\nviskaalin ihrat...\n\n-- Älä pölise! sanoi viskaali ankarasti. -- Sinä kuulut taas tapelleen.\n\n-- Vai ovat ne sellaista käyneet viskaalille kantelemassa! ihmetteli\nMarkula, puhallellen sinertäviin hyppysiinsä. -- Kukahan on kehdannut\nvalehdella viattoman päähän?\n\n-- Sinä olit eilen tapellut keskellä toria Parkkisen sällin kanssa,\nsanoi viskaali jyrkästi, sillä hän oli tuima mies.\n\n-- Jaa, että Parkkisen sällin kanssa! Jopa muistankin... taisihan siinä\ntulla vähän voimisteltua.\n\n-- Olit lyönyt Parkkisen sälliä niin, että nenästä tuli verta!\n\n-- Jaa, että nenästä? Sillä on niin arka nenä, sillä Parkkisen\nsällillä... eihän semmoisella nenällä pitäisi torille tulla, herra\nviskaali! Sattui vähän siinä lämpimiksemme urheillessa käteni hänen\nnokkaansa käymään, niin kohta veri turahti...\n\n-- Tapella ei saa! sanoi viskaali ankarasti.\n\n-- Onkos se ihme, jos nämä jätkämiehet nahikoivat, kun hienot\nherrasväetkin roikkuvat toistensa tukassa. Vaan saavatpahan ne\nherrasväet tapella, huomautti ripitystä syrjästä kuunnellut\ntorikauppias Lisko, ja kojun takana piileskelevät joutomiehet\nmölähtivät mielenosoituksellisesti:\n\n-- Joo, kyllä kauppiaat ja tirehtöörit saavat tapella!\n\nTämä suututti viskaalia. Hän aikoi vastata kiivaasti Liskolle, mutta\nkääntyikin sitten taas Markulan puoleen:\n\n-- Minä olen sinulle jo ennen sanonut, että ellet sinä paranna\ntapojasi, niin kummat tulee! sanoi viskaali jylhästi. -- Pane sinä,\nMarkula, mieleesi, että minunkin armonaurinkoni saattaa laskeutua.\nSe on jo alenemassa. Antaa olla viimeinen kerta, kun minun korvani\nkuulevat sellaisista epäjärjestyksistä! Saat mennä!\n\n-- Nöyrimmät kiitokset, herra viskaali! sanoo viluisena hytisevä\nMarkula, vapisevalla kädellään lakkia kohottaen. -- Kyllä vasta\nmuistetaan... minä olen tuumannut itsekin hiljaisina hetkinä, että\nsietäisi tehdä elämän parannus...\n\nNöyrä ja tottelevainen on Markula esivaltaa kohtaan. Senpä vuoksi eivät\nviranomaiset koskaan tule häntä kovin tiukalle panneeksi.\n\nMutta kun Markula on päässyt suojelevien kauppakojujen taakse, niin hän\njo naureskelee tyytyväisenä ja toisille joutomiehille kehuskelee:\n\n-- Me sitä kun taas tuon viskaali Tujuliinin kanssa parleerattiin ja\nkonversseerattiin...\n\n\n\n\nVII\n\n\nEikä enää mikään auttanut. Välit olivat menneet lopullisesti rikki.\n\nRouva Montonen on järkähtämätön ihminen, eikä hän hellittänyt\nvaatimuksestaan, ennenkuin kauppias Montonen oli luvannut haastaa\nrouva Menlösin oikeuteen siitä syystä, että tämä oli käskenyt\npalvelustyttönsä heittää kuolleen hiiren kauppias Montosen kaivoon.\n\nKauppias Montosen täytyi tämän tähden lähteä asianajajan\npuheille, ja rouva Montosen käskystä kääntyi hän asianajaja\nNils Pehr Bumsin puoleen, joka on kaupungin ehdottomasti etevin\nasianajaja rikosjutuissa, vaikka hän ei olekaan suorittanut mitään\ntuomarintutkintoa.\n\nTämä herra Nils Pehr Bums on sangen huomattava henkilö. Hän on lyhyt\nja paksu, ja hänellä on punainen nenä sekä hatarat keltaiset hampaat.\nKun hän muljauttaa rasvaisia silmiään niinkuin vanha sonni, niin se jo\npanee heikon sydämen vapisemaan.\n\nAsianajaja Nils Pehr Bums oli ennen aikaan ison pitäjän vallesmanni.\nHän hallitsi haltuunsa uskottua aluetta rautaisella valtikalla, ja\njos joku uskalsi häntä vastaan mutista niin karjaisi hän niin, että\nveri hyytyi kuulijain suonissa puolen virstan päässä. Hän löikin\nnyrkillään, jos tarvis vaati, löi niin että lyödyn ryhä kumahti, ja\njollei yksi lyönti auttanut niin löi hän toisenkin kerran. Hän oli\nerittäin voimallinen järjestyksenvalvoja, eikä olekaan enää sellaisia\nvallesmanneja tässä nykyisessä polvessa.\n\nKuitenkin tapahtui hänelle eräänä päivänä pieni erehdys, ja se erehdys\nsuisti hänet radaltaan.\n\nKerran ajoi hän kovaa vauhtia hyvällä hevosellaan kaupungista kotiin.\nHän oli juonut vahvasti, niinkuin vallesmannit siihen aikaan vielä\njoskus tekivät, ja hänen valtansa, voimansa ja kunniansa tunto paisutti\nhäntä niin, ettei hän lopuksi tahtonut rattaille mahtua.\n\nKun hän oli ehtinyt seitsemän kilometrin päähän kaupungista, niin että\nhevonen jo alkoi vähitellen höyrytä, tuli häntä vastaan matkustavainen,\njolla tosin oli edessään vain yksi hevonen, mutta hevonen veti oikein\nkuomurattaita, niin että matkustaja oli varmasti herrasmies. Tällä\nhetkellä ei vallesmanni Bums kuitenkaan välittänyt herroista eikä\nrouvista, vaan ajoi täyttä vauhtia suoraan kohti.\n\n-- Vallesmanni! Siellä on vastaantulija! huudahti takana istuva pieni\nrenkipoika.\n\n-- Suu kiinni! karjaisi vallesmanni Bums.\n\n-- Puoli tietä! huusi vastaantulevien vaunujen kuski.\n\n-- Koko tie! huusi vallesmanni Bums ilkkuen ja ajoi eteenpäin kädet\nsuorina ohjaksissa ja vormulakki takaraivolla, kääntämättä hevostaan\ntuumankaan vertaa.\n\nViimeisessä silmänräpäyksessä ehti vastaantuleva kuski kääntää\nhevosensa niin paljon tiepuoleen, ettei vallesmanni Bums ajanut hänen\nhevostaan ja ajopelejään ylösalaisin maantien ojaan.\n\n-- Kuka juutas se on, joka sillä tavalla ajaa? huusi kuomusta vihainen\nääni, kun kärryjen rummut vähän yhteen kolahtivat herra Bumsin\nohiajaessa.\n\n-- Se on _Vaskijärven vallesmanni!_ karjaisi nimismies Bums ylpeästi.\n\nHän saapui kotiinsa Vaskijärvelle onnellisesti, vaikkakin hevonen\nvaahdossa, eikä seuraavana päivänä muistanut enää koko tapausta.\n\nMutta viikon kuluttua muisti hän sen sitäkin selvemmin, saadessaan\nkuvernöörinvirastosta virkakirjeen, jossa hänelle annettiin lyhyesti ja\nsuorasukaisesti, ilman minkäänlaisia kohteliaisuuksia ja kaunisteluja,\nvirkaero. Hän ei saanut päivääkään tointumisen aikaa, vaan oli hänen\nheti luovutettava virkansa seuraajalleen, joka saapui Vaskijärvelle\nsamana päivänä kuin vallesmanni Bumsin erokirjakin.\n\nKokeiltuaan yhdellä ja toisella alalla muutti herra Nils Pehr Bums\nlopuksi kaupunkiimme, ryhtyen asioitsijaksi ja asianajajaksi.\nVarsinkin hoitelee hän maalaisten asioita, mutta turvautuvatpa\nhäneen usein kaupunkilaisetkin, eritoten sellaisissa jutuissa, joita\ntutkinnon suorittaneet asianajajat eivät halua ottaa ajettavikseen. Ja\nsellaisiakin juttuja sattuu usein. Hänellä on pieni, laiha vaimo, jolla\non arka käytös ja pelästyneet silmät, mutta niinpä onkin hän lähes\nkolmekymmentä vuotta asunut saman katon alla kuin Nilsperikin, joksi\nherra Nils Pehr Bumsia tavallisesti sanotaan.\n\nKun Nilsperi oli kuullut kauppias Montosen asian, niin raapi hän\nnenäänsä, sytytti paksun, mustan sikarin ja alkoi ankarasti poltellen,\nrykien ja sieramiaan tuon tuostakin siivoten kirjoittaa raastupaan\njätettävän haasteanomuksen konseptia. Ja saatuaan sen valmiiksi luki\nhän sen rämeällä äänellä kauppias Montoselle.\n\nKarsipa kunnon kauppiaan selkäpiitä hänen saadessaan kuulla,\nmistä kaikesta hän tulisi rouva Menlösiä syyttämään: pahennusta\nherättävästä elämästä, herjauksesta ja solvauksesta, kotirauhan\nhäiritsemisestä, perheonnen rikkomisesta, kaivon saastuttamisesta,\npalvelijan yllyttämisestä murhayritykseen kauppias Montosen palvelijaa\nvastaan, myrkyllisten raatojen kätkemisestä juomaveteen ynnä muista\nkauhistuttavista rikoksista.\n\nMutta kun Nilsperi lakia ja asianajoa tuntevana miehenä ilmoitti kaiken\ntuon kuuluvan asiaan, niin tyytyi hän siihen ja poistui Nilsperin\nmajasta, pyyhkien hikeä otsaltaan.\n\nEikä sitten koko kaupungissa muusta puhuttu kuin syntymässä olevasta\noikeudenkäynnistä ja siitä, kuinka monta vuotta kuritushuonetta herra\nja rouva Menlös sekä heidän palvelijattarensa Miina tulisivat saamaan.\n\nSurullisia aikoja elettiin nyt Menlösillä. Tuntui melkein siltä\nkuin olisivat eteisen seinillä ja nurkissa olevat voimalliset ja\nuhkaavat hirvensarvetkin alakuloisina painaneet kärkiään alaspäin.\nTaloustirehtööri Menlös purki asekamarissa kaikki pyssynsä ja\npistoolinsa, mutta eipä tuottanut tämäkään työ lohdutusta hänen\nmieleensä. Rouva Maria Menlösin kasvoilta ei hetkeksikään poistunut\nsynkkä pilvi, ja Kaisu raukka, joka pelkäsi ja häpesi niin, ettei enää\nuskaltanut portista ulos mennä, itki usein hiljaa ompeluksiensa ääressä.\n\nRaskasta oli ja painostavaa...\n\nMutta eivätpä olleet paljon paremmalla kannalla asiat Montosenkaan\ntalossa.\n\nJa vasta parin viikon kuluttua tulisi juttu esille.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nKauppias Paavali Peippola vietti syntymäpäiviään.\n\nKauppias Paavali Peippolan kauppatalo on, niinkuin esimerkiksi\nkauppias Heikki Remeksenkin puoti, torin varrella, vastapäätä juuri\ntuota Remeksen puotia. Mutta mitään likeisiä naapureita eivät nämä\nkauppapuodit silti suinkaan ole. Onpa niiden väliä matkaa koko joukko,\nsillä tämän kaupungin tori on suurimpia koko maassa.\n\nKauppias Paavali Peippola on tietysti sen vanhan Paavali Peippolan\npoika, jolla oli ollut viisitoista vuotta kestänyt riitajuttu\nkaupungin kanssa, ja samassa paikassa on vielä hänen kauppansakin kuin\nisä-Paavalin.\n\nMutta muuten on hän isänsä suuri vastakohta. Isä oli pitkä ja laiha,\ntummaverinen ja parrakas mies, sekä luonteeltaan kiivas.\n\nTämä nykyinen Paavali Peippola taas on lyhyempi, tavallisen miehen\nmittainen, lihavahko ja perin hyväntahtoinen mies. Partaa ei hänellä\nole ensinkään, ellemme ota huomioon eräitä ohuita haituvia ylähuulessa,\nja hänen päälakensa olisi kutakuinkin paljas, ellei hän taitavalla\nkampauksella osaisi sitä vielä peittää vaaleiden, syrjempänä kasvavien\nhiusten alle. Hänen kätensä ovat suuret, valkoiset ja pehmeät, ja hänen\nvatsansa on miellyttävän pyöreä. Ei niin suuri, että se olisi hänelle\nruumiilliseksi haitaksi, mutta kuitenkin sellainen, että se on omiaan\nantamaan kantajalleen kunniallisen ja vakavaraisen henkilön vartalon.\n\nKauppias Paavali Peippolalla ei ole vaimoa, sillä lähes\nviidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta on hän vielä poikamies.\nSiinäkin suhteessa hän on isävainajansa vastakohta, sillä vanhemmalla\nPaavalilla oli ollut kaksikin vaimoa. Ei kuitenkaan yhtä aikaa, Herra\nvarjelkoon, vaan peräkkäin.\n\nEmäntä kuitenkin talossa on, ja toimellinen emäntä onkin. Emännyyttä on\njo pari vuosikymmentä pitänyt isännän sisarpuoli Karoliina, ja hyvä on\nollut kauppias Peippolan elää neiti Karoliina Peippolan huolenpidon ja,\nmyöntäkäämme se, tohvelienkin alaisena.\n\nMutta ellei nuoremmalla Paavalilla olekaan vaimoa, niin onpa\nhänellä sen sijaan kaupungin monipuolisin ja täydellisin valikoima\npitkävartisia piippuja, ja nenällään kultasankaiset silmälasit\nlisäämässä hänen hyväntahtoisten, mutta hieman likinäköisten silmiensä\nnäkövoimaa. Mainitsemme nämä seikat, piiput ja silmälasit, toistensa\nyhteydessä siitä syystä, että juuri ne molemmat, niin pitkävartiset\npiiput kuin kultasankaiset silmälasitkin, yhdessä luisevan,\nsuurikasvuisen Karolina-siskon ankaranlaisen järjestyksenharrastuksen\nkera matkaansaattavat sen, että kauppias Paavali Peippola,\nnaimattomuudestaan huolimatta, tekee rauhallisen, luotettavan ja\nkesytetyn miehen vaikutuksen. Outo, joka ei hänen perhesuhteitaan\ntuntisi, luulisi melkein varmasti, että kauppias Peippola on jo\nkolmattakymmentä vuotta naimisissa.\n\nTalon muut huoneet, eteiset, sali ja kamari ovat samanlaisia kuin\nne yleensä ovat muissakin kunniallisissa ja varakkaissa kodeissa\nkaupungissamme.\n\nMutta piippukamari on erikoinen.\n\nPiippukamariksi sanotaan kauppias Peippolan talossa salin takana\noikealla olevaa kamaria.\n\nSiinä on pitkä, vihreällä veralla päällystetty kirjoituspöytä, jonka\npäällisen lukemattomat mustetäplät ovat tehneet kirjavaksi, vanha\nnahkasohva, joka täyttää kokonaisen seinän, sekä kaksi keinutuolia.\nToinen niistä on ikkunan edessä olevan kirjoituspöydän ääressä ja\ntoinen uunin edessä melkein keskellä permantoa. Onpa huoneessa vielä\nrautainen kassakaappikin ja suuri, tumma piironki, jonka päällä on\nkirjoja, sanomalehtiä ja parranajopeili.\n\nHuomiota vetää puoleensa nurkassa oleva tavattoman jyhkeä piippuhylly,\njosta huone on nimensäkin saanut. Miten paljon pitkävartisia piippuja!\nParikymmentä varmaankin, toisissa varret kuin ongenvavat, toisissa pesä\nkuin mikäkin kurikka.\n\nJa miten monenlaista piipputupakkaa pikkupöydällä piippuhyllyn alla! On\nsiinä monenlaista tupakkaa. Sitä on paperikoteloissa, jotka ovat päästä\navatut, ja sellaisissa koteloissa, jotka saa sivulta auki, sitä on\nsuurissa ja pienissä metallirasioissa, purkeissa ja tölkeissä, ja onpa\nsitä tuossa hauskassa, Markulan koivunvisasta kauniisti veistämässä\narkkusessakin, jonka kannessa on tuohesta punottu siro kädensija.\n\nMutta piippuhyllyn yläpuolella on lasin alla kehyksessä kuva:\nrunoilijakuningas nuorena ylioppilaana tarjoamassa tupakkaa vänrikki\nStoolin piippuun.\n\nTässä kodikkaassa kamarissaan istuu kauppias Paavali Peippola\ntavallisesti joutohetkinään keinutuolissa kirjoituspöydän ääressä\npiippua poltellen ja katsellen ikkunasta, mitä kaupungin torilla\ntapahtuu. Ja siellä on myöskin hänen miesvieraittensa miellyttävä ja\nrauhallinen tyyssija, uunin lietsoessa hyväilevää lämpöä huoneeseen\nja sinisten savukiehkurain hiljalleen kiemurrellessa ylöspäin\npitkävartisten piippujen pesistä.\n\nVanhat velhot, postimestari Blomkvist, kirjakauppias Kriikuna,\nkauppias Heikki Remes ja hänen veljensä Ville, joka toissa vuonna teki\nkonkurssin, menettäen siinä kaiken muun omaisuutensa paitsi hyvää\ntuultaan, olivat melkein ensimmäisiä vieraita, ja yhdessä joukossa\nolivat he saapuneetkin. Tämän arvoisan seurueen jäsenet olivat kaikki\nyhtä vaimottomia kuin Paavali Peippolakin, sillä Blomkvist ja Heikki\nRemes ovat leskiä ja Kriikuna ja Ville Remes poikamiehiä, koko joukon\nyli neljänkymmenen jo hekin molemmat.\n\nHetken kuluttua alkoikin piippukamarista kuulua aika mökä, sillä\npianhan olivat postimestari ja kirjakauppias ankarassa väittelyssä.\n\nKassakaapin edessä seisoi hajasäärin sinertävänenäinen postimestari\nBlomkvist vanhana, kuluneena ja kaljuna, mutta tarmokkaana ja täynnä\nelinvoimaa. Hänen vasemmassa kädessään, joka tällä hetkellä oli selän\ntakana, oli pisin Peippolan piipuista, ja hän kohotti oikeata kättään,\njolla hän huitoi kuin koettaen keskeyttää Kriikunan puhetulvan, vaikka\nhänen olisi pitänyt vanhastaan tietää tuollainen yritys kerrassaan\nepätoivoiseksi. Kahden kyynärän päässä hänestä, keskellä lattiaa,\nseisoi kirjakauppias Kriikuna.\n\nKirjakauppias Kriikunalla on musta tukka ja musta, huolimattomasti\nhoidettu parta, mikä tekee hänet anarkistin näköiseksi. Tätä\nvaikutelmaa ovat omiaan lisäämään hänen pitkät käsivartensa ja\nsäärensä, joille sortuukin hihat ja juovikkaiden housujen lahkeet\novat aivan liian lyhyet ja jotka hänen puhuessaan ovat sellaisessa\nliikkeessä, kuin olisi hänen aikomuksensa tuossa tuokiossa lyödä\nnyrkillään ja potkaista suurella kengällään sitä henkilöä, johon hän\npuheensa kohdistaa.\n\nPitkässä sohvassa istuivat Remeksen veljekset punapartaisina ja\niloisina, huudahtaen hyväksyvästi milloin Kriikunalle, milloin\nBlomkvistille.\n\nPostimestari ja kirjakauppias näyttivät olevan joka hetki\njoutumaisillaan tappeluun, mutta se oli vain heidän tavallista\nkeskustelutyyliään, eikä heidän välillään suinkaan ollut mitään\nvihaa eikä katkeruutta. Menlösin ja Montosten välisestä jutusta he\nriitelivät, sillä kirjakauppias Kriikuna puolusti ankarasti rouva\nMenlösiä, ja postimestari taas lupasi sielunsa autuuden pantiksi\nsiitä, että rouva Montonen voittaa. Se ei kuitenkaan paljoa merkinnyt,\nsillä yleisesti tiedettiin, ettei vanha postimestari välittänyt\nkuolemattomasta sielustaan eikä sen autuudesta enempää kuin leimatusta,\npaperikoriin viskatusta postimerkistä.\n\nPostimestari rakasti riitaa ja rähäkkää riidan itsensä vuoksi, sillä\neipä hän ollut tunnettu miksikään herrasväki Montosenkaan erityiseksi\nystäväksi. Taitavasti yllytti hän kirjakauppiasta kinaamalla\nitsepintaisesti vastaan, niin että hänen lopuksi, suureksi ilokseen,\njota hän ei yrittänytkään peitellä, onnistui saada Kriikuna aivan\nhaltioihinsa. Kriikuna olikin jotain sukua Menlöseille.\n\nSillä välin saapui uusia vieraita, naisia ja miehiä. Naiset pysähtyivät\nsaliin, mutta miehet pyrkivät piippukamariin. Tulipa kauppias\nMontonenkin rouvineen, ja juuri kun ystävällinen isäntä riisui\npäällystakkeja heidän yltään, aukeni eteisen ovi ja sisään astui rouva\nMenlös. Ja hänen perässään tuli herra Menlös.\n\nYstävällisesti, sydämellisesti kiiruhti Paavali Peippola heitä\ntervetulleiksi lausumaan, mutta rouva Menlös ei näyttänyt häntä\nhuomaavankaan. Hän näki vain rouva Montosen, joka arvokkaana seisoi\neteisen peilin edessä tukkaansa järjestelemässä, ja kun hän sen näki,\nniin hänen hahmonsa muuttui.\n\n-- Tule pois, Menlös! sanoi hän miehelleen.\n\nJa koroittaen ääntään hän lisäsi:\n\n-- Täällä näkyy olevan _kaikenlaista_ väkeä!\n\nEikä osannut hämmästynyt isäntä sanaakaan sanoa, kun jo herrasväki\nMenlös oli poistunut, rouva edellä ja herra perässä.\n\nTämä ikävä välikohtaus vaikutti erittäin häiritsevästi mieliin. Isäntä\nnäytti nololta ja onnettomalta.\n\nVähitellen olisi keskustelu kuitenkin ehkä päässyt entiseen vauhtiinsa,\nellei olisi sattunut uusi skandaali.\n\nSaapui vieraisille myöskin herra Nilsperi, asianajaja Nils Pehr Bums.\n\nMitä piippukamarissa sitten tapahtui, siitä ei ole saatu täysin\nyhtäpitäviä tietoja. Hirmuinen riita siellä vain syttyi Nilsperin ja\nKriikunan välillä, riita, jota postimestari kaikin voimin yllytti, ja\nsitten kuului äkkiä romahdus ynnä tavaton kilinä ja kolina. Pyöreä\npöytä, jolla totivehkeet olivat, oli kaatunut, ja lasinpalaset sekä\nherkullinen, tuoksuva neste peittivät lattian. Ja sieltä, kuuman\ntotiveden ja lasinsirpaleiden joukosta nousi kirjakauppias Kriikuna\nmärkänä, höyryävänä ja vihasta kalpeana. Raivoissaan hyökkäsi hän salin\nläpi eteiseen, puki ylleen muutamassa silmänräpäyksessä ja poistui\ntalosta.\n\nToiset väittävät, että Nilsperi oli tuupannut Kriikunan totipöytää\nvasten, kun Kriikuna oli sanonut häntä nurkkasihteeriksi, joka\nottaa ajaakseen epäilyttäviä asioita. Toiset taas kiistivät, ettei\nNilsperi lyönyt, vaan kohotti vain kättään, jolloin Kriikuna peräytyi,\nhuomaamatta tuota täyteen lastattua pöytää.\n\nMutta oli miten oli, vieraat alkoivat lähteä toinen toisensa jälkeen.\nLopuksi oli isäntä yksin.\n\nJa että tämän piti tapahtua juuri Paavali Peippolan syntymäpäivillä,\nPaavali Peippolan, joka on niin kunnon mies, jolla ei ole yhtään\nvihamiestä ja joka pyytää olla rauhassa ja sovinnossa kaikkien ihmisten\nkanssa!\n\nMiten hauska ilta siitä olisi voinut tulla ja olisi varmaan tullutkin,\njollei tuota kirottua hiirtä olisi koskaan syntynyt. Mutta niin se\nnyt vain päättyi, että vieraat luikkivat hämillään pois, luullen\npiippukamarissa tapahtuneen taistelun Montosen rouvan ja Menlösin\nrouvan puolustajien kesken ja peläten ehkä tämän taistelun puhkeavan\nuudelleen ilmiliekkiin ja leviävän silloin saliinkin.\n\nMitä kaupungilla seuraavana päivänä kerrottiin kauppias Paavali\nPeippolan syntymäpäiväkesteistä, sitä on meidän turha selostaa.\n\nAlakuloisena istui herra Paavali Peippola, tuo hyvä ja kunnon mies,\nseuraavana päivänä piippukamarinsa ikkunan ääressä, tuijottaen torille\nja pannen merkille, että aina kun torilla kaksi tai kolme ihmistä\ntoisensa tapasi, he hetken aikaa puheltuaan alkoivat viittailla ja\nkatsella hänen ikkunoihinsa päin.\n\n\n\n\nIX\n\n\nEi ennustanut seuraavana sunnuntaina vielä aamulla mikään, että jotain\nerikoista tulisi tapahtumaan.\n\nHiljainen oli kaupunki valkeassa lumivaipassaan. Tuolla puhdisti joku\nkarvalakkinen mies katuosaansa luudalla, täällä lapioi joku toinen\nkarvalakkinen lunta portiltaan. Vain silloin tällöin näkyi kadulla joku\nkävelijä, milloin mies, milloin nainen.\n\nAinoastaan torin reunassa, raatihuoneen edustalla, oli enemmän\nliikettä. Siellä oli jonossa kymmenkunta ajuria, joita ohikulkijat\npysähtyivät uteliaina tarkastelemaan: mikähän paraati tässä mahtaa olla?\n\nMutta eipä ollut sielläkään tekeillä sen kummempaa, kuin että\nkauppa-apulaisyhdistys oli lähdössä tämän talven ensimmäiselle\nrekiretkelleen. Perillä maalaistalossa koko päivä leikittäisiin ja\ntanssittaisiin, ja neiti Tyyni Sirkka lausuisi vaikuttavasti runon\n\"Vapautettu kuningatar\".\n\nSitten alkoivat kirkonkellot harvakseen kalahdella vanhassa\nkaupunginosassa. Kalahtelivat, kumahtelivat kuin itsekin ihmetellen,\nkuinka moni mahtaisi ottaa niiden kutsun huomioonsa.\n\nJa olihan niitä muutamia kymmeniä, olipa ehkä satakin, jos oikein\nrunsaan ja pyöreän luvun sanomme. Mutta silloin täytyy meidän ottaa\nlaskussa mukaan myöskin vanha lukkari Maunulin, suntio Sarkkinen ja\nitse pastori Teofiilus Kettunenkin.\n\nOlisivatpa tienneet kaupunkilaiset...! Mutta mistäs sen edeltäpäin\ntiesi. Kyllä olisi silloin kirkossa ollut toisenmoinen kansanpaljous.\nTuskin olisivat kaikki sisäänkään mahtuneet.\n\nAluksi meni jumalanpalvelus kuitenkin menoaan vanhaan tapaan. Maunulin\nsoitteli ja nuuskasi, ja opettaja Laaksonen johti veisuuta kovalla\näänellä, sillä eihän ukko Maunulinista ole ollut laulajaksi enää moniin\nvuosiin.\n\nPastori Teofiilus Kettunen nousi saarnatuoliin sekä kumarsi päänsä, ja\nseurakunta valmistautui torkahtamaan.\n\nPastori Kettunen ei ole mikään kaunis mies. Hän on rokonrikkoinen, ja\nhänellä on punertava tukka ja punainen parta. Pikkupojat luulevat, että\nsellainen punapartainen pappi varmasti ei pääse taivaaseen. Mistähän ne\npojat oikein saavatkaan moisia hullutuksia päähänsä?\n\nMutta vaikka pastori Teofiilus Kettusella ei olekaan ulkonaista\nkauneutta, niin on hänellä sensijaan juuri paraslaatuinen nukutusääni.\nEi liian hiljainen, mutta eipä myöskään liian kova. Tasaisesti,\nnousematta laskematta se jonottaa saarnan läpi, ja vasta \"aamen\"!\ntulee kovalla äänellä, miltei huutamalla. Pastori Kettusen kerrotaan\nitsensä sanoneen, lieneekö juttu sitten totta vai ei, että hän pitää\nvelvollisuutenaan herättää seurakuntansa saarnan lopussa, koska hän\non sen saarnallaan nukuttanutkin. Siksi sanoo hän muka aamenensa niin\nkovasti. Ja siihenpä tavallisesti kaikki heräävätkin, mutta jollei\njoku satu heräämään, niin nyhjäsee naapuri häntä kylkeen. Jollei taas\nsatu olemaan naapuriakaan lähellä, niin eipä mitään vaaraa sittenkään\nole, sillä kun Laaksonen nousee urkulehterillä Maunulinin selän\ntakana seisomaan ja alkaa veisata, niin herää siihen, hitto vieköön,\nsikeäunisinkin.\n\nKukaan ei tiedä, mitä asioita pastori Kettunen saarnansa alkuosassa\nkäsitteli. Pastori Kettunen tosin itse tietäisi, mutta kukapa sitä\nkehtaisi mennä häneltä kysymään. Varmaankin oli se vain tavallista\npäivän tekstin selitystä.\n\nMutta kohosipa äkkiä ylös jokaisen pää, kuin olisi pastori Kettunen\nlyönyt siihen nyrkillään.\n\nPastori Kettunen oli vain lyönyt nyrkkinsä saarnatuolin laitaan, mutta\nlyönyt sen lujasti, niin että tomu oli ilmaan pölähtänyt. Ja samalla\noli hän huutanut:\n\n-- Samanlaisia te muuten olette joka sorkka!\n\nKesken uniensa herätetty seurakunta nyt tuijotti ja pöllisteli\nhämmästyneenä sielunpaimeneensa, ajatellen, että mitähän se nyt...?\n\n-- Jaa, jaa! Jokos heräsitte! Hyvää huomenta, hyvää huomenta, rakkaat\nsanankuulijani! sanoi ja toivotti pastori Teofiilus Kettunen hirmuisen\nivallisesti, nauttien suuresti sanankuulijainsa ällistyksestä. --\nSuokaa minulle anteeksi, että herätin teidät, vaikka ei tässä pieni\nnukkumatti tekisi papillekaan vallan pahaa, mutta minulla sattuu\nolemaan teille tällä kertaa pari erikoista sanaa varastossa...\n\nJos pastori Kettunen olisi keikauttanut itsensä käsillään seisomaan\nsaarnastuolin laidalle ja huutanut: \"Näettekös, osaan minä vielä\nvoimistellakin!\" ja jos opettaja Laaksonen olisi silloin noussut\npäälleen seisomaan urkulehterin reunalle ja huutanut: \"Osaanhan sitä\nminäkin!\" niin ei seurakunta olisi voinut enemmän hämmästyä kuin se nyt\nteki.\n\nKaikki heräsivät ja alkoivat tuijottaa saarnatuoliin.\n\nJa pastori Kettunen koroitti äänensä ja saarnasi:\n\n-- Ei ole pahempaa viholaispesää kuin tämä kaupunki, rakkaat veljet ja\nsisaret. Täällä on kuin avojalkainen nokkospensaassa. Kaikki täällä\ntoisiaan syövät ja kalvavat ja purevat, ja kaikki täällä roikkuvat\ntoistensa tukassa. Jollei kenellä ole tukkaa, niin sitä vedetään\nnenästä, parrasta tai korvista. Kristillistä rakkautta ei täällä ole\nenempää kuin nahkuri Tuomaisen suurissa parkkiammeissa, ja elämän\nleivästä ette te välitä enempää kuin kissa kuivasta kaurakakkarasta.\nArvokkaimmatkin perheet elävät keskenään niinkuin kissat ja koirat.\nKärpäsestä tehdään härkänen ja kuolleesta hiirestä tulee elävä\nelehvantti. Sitten kun te olette koko viikon riidelleet ja tapelleet,\njuorunneet ja lörpötelleet, valehdelleet ja sanoneet vääriä todistuksia\nlähimmäisistänne, tulette te tänne Herran temppeliin vähän lepäämään\nja nukkumaan, ja luulette tietysti pois lähtiessänne olevanne oikealla\nautuuden tiellä. Mutta nytpä minä kerrankin pidän peiliä nenänne\nedessä. Älkää kääntäkö päätänne piiloon, rakkaat veljet ja sisaret,\nsillä ei se ole mikään mörkö, jonka te siitä peilistä näette, vaan\nteidän omat kauniit kasvonne ne sieltä kuvastuvat. Jolleivät ne teitä\nmiellytä, niin ei se ainakaan ole minun vikani, eikä peilinkään.\n\nSai nyt seurakunta kerrankin kuulla kunniansa. Pastori Kettunen purki\nsydämensä pohjiaan myöten eikä jättänyt mitään hampaan koloon.\n\nEi ole tullut pienoinen seurakunta maailman luomisesta lähtien\nhaukutuksi niin perin pohjin, niin maan alle kuin tämä tuskin\nsatalukuinen kuulijakunta, joka jumalanpalveluksen päätyttyä poistui\nkirkosta puolipyörryksissä.\n\n\n\n\nX\n\n\nNyt sitten puhuttiin joka talossa siitä pastori Kettusen saarnasta.\n\nOli se ollut aika saarna! Mikähän siihen pastoriin nyt on mennyt? Eihän\nse ole ennen semmoisia saarnoja pitänyt.\n\nMutta olipas se haukkunut Menlösit ja Montoset! Sen ne muuten kyllä\nsietivätkin, arveli yleinen mielipide.\n\nJa jos pastori Kettunen oli mielessään kuvitellut, että hänen rakkaat\nsanankuulijansa olisivat ottaneet itseensä hänen saarnastaan, niin\nkyllä hän silloin erehtyi perin pohjin. Siinä suhteessa lankesivat\nhänen kylvämänsä totuuden siemenet ohdakkeihin ja orjantappuroihin,\njotka nousivat ja tukahduttivat ne, taikka kivistöihin ja tien oheen,\nmistä taivaan linnut noukkivat ne suuhunsa.\n\nKirkossa olleetkin, jotka aluksi olivat tunteneet itsensä kamalasti\nhöyhennetyiksi, tulivat pian siihen lohdulliseen johtopäätökseen, ettei\npastori suinkaan ollut tarkoittanut heitä, vaan Menlösin ja Montosen\nrouvia. Eiväthän he, kirkossa olleet, milloinkaan olleet kantaneet\nhiiriä, rottia ja kissoja toistensa kaivoihin, eivätkä _heidän_\npalvelustyttönsä olleet koskaan kynsineet toisiaan verille eivätkä\npurreet toisiaan nenään. Näin ollen ei myöskään pastori Kettunen\nvoinut heitä soimata, mutta tietysti oli hänen täytynyt puhua yleensä\nkaikille, sillä eihän pappi saa saarnatuolissa ketään nimeltään haukkua.\n\nOli, oli antanut Kettunen kerrankin Menlösin ja Montosen rouville aika\nliehkan.\n\nSanoma viimesunnuntaisesta saarnasta saapui siis myöskin Menlösin ja\nMontosen perheisiin siinä muodossa, että pastori Kettunen oli puolen\ntuntia ripittänyt, miltei nimet mainiten, rouva Maria Menlösiä ja rouva\nMathilda Montosta.\n\nRouva Menlös tuli heti kipeäksi. Säikähtynyt Kaisu nouti lääkärin, joka\nmääräsi rauhoittavia lääkkeitä. Varmaankin nämä lääkkeet auttoivat,\nsillä jo seuraavana aamuna oli rouva Menlös taas jaloillaan ja sanoi\nmiehelleen:\n\n-- Menlös, tänään täytyy sinun mennä pastori Kettusen puheille ja\nselittää hänelle, miten asia on. Jos hän on todellakin saarnassaan\nminua soimannut, niin täytyy hänen peruuttaa se ensi sunnuntaina.\nTämähän on kerrassaan kauheata!\n\nYritti nyt kerrankin taloustirehtööri Menlös vastustaa vaimoaan. Mutta\ntähän vaikutti hänen kieltäytymisensä niin voimakkaasti, että hän oli\ntulemaisillaan uudelleen sairaaksi, ja herra Menlös suostui kiireesti,\nvaikka raskain sydämin. Hirveästi hermostuneena käveli hän sitten\npuolen päivää edestakaisin huoneesta huoneeseen, unohtaen piippunsa ja\nkirjansa, vieläpä asekokoelmankin.\n\nRouva Montonen tuli kalman kalpeaksi, kun tädit hänelle kertoivat, mitä\nkirkossa oli tapahtunut. Hän tointui kuitenkin pian ja sanoi, ääni\nsuuttumuksesta vapisten:\n\n-- Halpamaista! Vai olen _minäkin_ siis syyllinen!\n\nMiehelleen hän sanoi:\n\n-- Sinun on käytävä selittämässä, miten asia oikein on. Älä unhota\nmitään. Onko se minun vikani, että Menlösin rouva antaa palvelijansa\nkantaa likavedet ja rotat meidän kaivoomme?\n\nVaikealta ja vastenmieliseltä tuntui asia kauppias Montosestakin. Mutta\neihän hän voinut muuta kuin suostua.\n\nIltahämärissä lähti taloustirehtööri Menlös murheellisin mielin\npappilaan, ajatellen vain yhtä asiaa: mitä oli hän syntiä tehnyt, koska\nhäntä näin kovin rangaistaan? Miksi täytyi _hänen_ olla sekaantuneena\ntähän asiaan? Eihän _hän_ ollut heitellyt sitä mustaa säkkiä aidan\nyli, eikä hän ollut käskenyt Miinan kantaa likavettä aidan nurkkaan.\nJa tuota kirottua hiirtä ei hän ollut nähnytkään. Hän ei pyytänyt\nmitään muuta kuin saada viettää elämänsä ehtoohetken hiljaisuudessa\nja rauhassa, kotonaan, vaimonsa ja tyttärensä, asekokoelmansa ja\nNapoleonin elämäkertojensa parissa, sovinnossa kaikkien ihmisten kanssa.\n\nYlös Raatihuoneen katua käveli taloustirehtööri Menlös leuka\nmurheellisena rintaa vasten leväten. Monta kertaa olivat mäenlaskijat\nkaataa hänet, mutta hän ei ensinkään kuullut poikien kiukkuisia\nhuutoja: \"Hei, hei! Pois alta!\" Jalka tahtoi livettää, mutta hänellä\noli teräväpäinen keppi, joka on suureksi hyödyksi kaduillamme talviseen\naikaan. Raatimies Waarasen kepin alapäästä oli kerran pudonnut siihen\nisketty hevosenkenkänaula, ja kolme tuntia myöhemmin oli raatimies\nliukastunut ja katkaissut jalkansa.\n\nVihdoin pääsi taloustirehtööri mäen päälle ja tuli täten vanhempaan\nkaupunginosaan. Jospa pastori olisi poissa kotoa! Mutta missäpähän\nse olisi. Tietysti se on kotona. Ja tuossahan on jo pappila... niin,\nvirkahuoneessa on valoa. Arvasinhan sen.\n\nTaloustirehtööri Menlös tunsi suuttumuksen tapaista pastori Kettusta\nkohtaan. Miksikähän sekin johottaa aina kotonaan? Istuu siellä kuin\nhäntä odottaen.\n\nPappila, matala, keltaiseksi maalattu rakennus, on siinä kohden, missä\nsuoraan mäen yli menevä Raatihuoneenkatu yhtyy mäen ympäri kiertävään\nKoulukatuun.\n\nYhä alemmaksi painui herra Menlösin vanha pää. Raskailta tuntuivat\njalat. Mitäpä hän oikein sanoisikaan pastori Kettuselle, ja mitähän\nmahtanee pastori puolestaan hänelle sanoa?\n\nSamaan aikaan ja jokseenkin samanlaisessa mielentilassa oli kauppias\nMontonen, tuo hiljainen ja vähäpuheinen mies, kävellyt Koulukatua\npappilaan päin. Hän ei kulkenut koskaan talvella ylös Raatihuoneenkadun\nmäkeä, mikä hänelle, lyhytsääriselle henkilölle, olisi ollut hankala,\nvieläpä vaarallinenkin yritys.\n\nJa juuri pappilan portilla he toisensa kohtasivat.\n\n-- Hm, yhym..., yskäsi taloustirehtööri Menlös, hypistellen hämillään\nvasemmanpuolisen viiksensä kärkeä ja tietämättä oikein, pitikö hänen,\nnaapuristaan välittämättä, astua sisään portista vai kävelläkö sen ohi.\n\n-- Iltaa! sanoi kauppias Montonen vähän epävarmalla äänellä.\n\n-- Ahaa, iltaa, iltaa! kiiruhti taloustirehtööri vastaamaan.\n\nVallitsi kolmen, neljän sekunnin kiusallinen äänettömyys. Sitten sanoi\nherra Menlös:\n\n-- Tänään on taas aika liukasta.\n\n-- Niin, onpa tosiaankin! huudahti herra Montonen. -- Minä tulin tuota\nKoulukatua pitkin, niin siellä ei toki niin livettänyt.\n\n-- Minä taas tulin tuosta mäestä ylös, mutta se on hyvin liukas, kertoi\nherra Menlös. -- Läksin vähän jaloittelemaan, kun tulee niin paljon\nsisällä istuttua...\n\n-- Niinpä niin, myönsi kauppias. -- Minulle sattui asiaa monttööri\nLiukolle. No hyvästi vaan!\n\nMonttööri Liukko asui Raatihuoneenkadun varrella, pappilan\ntakana, joten kauppias Montonen kääntyi Raatihuoneenkadulle päin,\ntaloustirehtöörin taas lähtiessä kävelemään pitkin Koulukatua.\n\nKauppiaan kadottua näkyvistä kääntyi herra Menlös takaisin pappilaan\nsillä seurauksella, että hän minuutin kuluttua seisoi taas pappilan\nportilla, katsellen melkoisen tyhmän näköisenä kauppias Montosta\nsilmiin.\n\n-- Hm, tässähän sitä taas ollaan..., jupisi Montonen.\n\n-- Niin, tässähän sitä..., mutisi Menlös. -- Muistui mieleeni, että\nminulla on pappilaan vähän asiaa...\n\n-- Sama se muistui minunkin mieleeni, sanoi kauppias. Ja kynsäistyään\nkorvallistaan jatkoi hän:\n\n-- Taitaa olla vähän samanlainen asiakin?\n\n-- Niin, myönsi herra Menlös. -- Taitaapa kylläkin olla...\n\n-- Mitähän, jos menisimme tuonne kirkon portaille istumaan ja\njuttelemaan? ehdotti kauppias äkkiä.\n\nHerra Menlös tunsi heti mielensä vähän kevenevän.\n\n-- Mennään vain, suostui hän.\n\nÄänettöminä kävelivät pitkä taloustirehtööri ja lyhyt kauppias kirkkoa\nkohti, töksäyttäen silloin tällöin miettiväisenä keppinsä kovaksi\ntallattuun tiehen.\n\nPortaille päästyään istuivat he hetkisen vaiti. Sitten sanoi kauppias\nMontonen:\n\n-- Kirottu juttu!\n\n-- Niin, sanokaas muuta, huudahti herra Menlös.\n\n-- Minua se on harmittanut alusta alkaen, jatkoi kauppias, raaputtaen\nkepillään jäätikköä pois kirkon portaista.\n\n-- Niin minuakin! sanoi taloustirehtööri painokkaasti, kierrellen\nviiksiensä päitä.\n\n-- Minä en ole koko aikana puuttunut siihen asiaan, ilmoitti herra\nMontonen.\n\n-- Ja minä olen pysytellyt siitä visusti erilläni, kertoi herra Menlös.\n\nÄänettömyyttä.\n\n-- Jonninjoutava juttu, vahvisti toinen.\n\n-- Jos tämä olisi miesten välinen asia, niin sovittaisiin heti, sanoi\nkauppias.\n\n-- Niin, eikähän miesten välillä tällaisia juttuja syntyisikään,\nhuomautti herra Menlös. -- Mutta minun vaimoni on välistä vähän sairas\nja hermostunut...\n\n-- Niin minunkin vaimoni, sanoi kauppias. -- Kun on niin suuri\nlapsilauma ja iso talous hoidettavana...\n\n-- Jos eukot sopisivat asian..., aloitti herra Montonen hetken\nkuluttua, pyöritellen miettiväisenä keppiään.\n\n-- Niin, jos tosiaankin sopisivat! innostui herra Menlös.\n\nUmmistaen toisen silmänsä ja tähystellen toisella nenänsä päätä lisäsi\nhän kuitenkin alakuloisesti:\n\n-- Mutta siitä ei taida olla paljonkaan toiveita...\n\n-- Niin, eihän siitä kai enää ole, myönsi kauppias surumielisesti. --\nSe juttukin tulee jo viikon päästä esille.\n\nKauppias ja taloustirehtööri vaikenivat raskain sydämin.\n\nAivan yhtäkkiä kysyi herra Menlös epäröiden, ja vilkaisten salaa\nvierustoveriinsa:\n\n-- Mitähän, jos jättäisimme käymättä pappilassa...?\n\n-- No juuri sitähän tässä minäkin ajattelin esittää, huudahti toinen\nriemastuneena.\n\nSitten hän kuitenkin muisti jotain ja kysyi hiljaa:\n\n-- Mutta mitäs eukoille sanotaan?\n\nSovittiin siitäkin asiasta, ja yhdessä palasivat nämä kavalat luopiot\nja petturit takaisin.\n\nKun rouva Menlös sitten kuulusteli mieheltään hänen matkansa tuloksia,\noli tämä merkillisen vähäpuheinen ja vaitelias.\n\nJa kun rouva Menlös lakkaamatta ahdisteli häntä kysymyksillään, iski\nhän vain merkitsevästi silmää ja sanoi:\n\n-- Odotahan, odotahan, rakas Maria!\n\nMutta kauppias Montonen vastasi rouva Montosen tiedusteluihin\nsalaperäisesti:\n\n-- Perästä kuuluu, sanoi torventekijä!\n\n-- Kerroitko asian ihan kokonaan?\n\n-- Perästä kuuluu, perästä kuuluu. Torventekijäkin sanoi perästä\nkuuluvan!\n\nTämän johdosta kuiskasi rouva Montonen tätien korviin, että ensi\nsunnuntaina saataisiin kirkossa kuulla kummia.\n\nRouva Menlös taas kertoi joka paikassa, että ensi sunnuntaina tulisi\nvihdoinkin totuus ilmi.\n\nMolemmat tiedot kiersivät tahoillaan kaupunkia, laajeten ja taajeten\nsekä yhtyen ja sekoittuen lopuksi toisiinsa kuin kahden veteen heitetyn\nkiven synnyttämät pyörylät.\n\nSiksi sikisi erittäin merkillisiä huhuja, toinen toistaan\njännittävämpiä.\n\n\n\n\nXI\n\n\nLopuksi saivat huhut kerrassaan kammottavan muodon. Pastori Teofiilus\nKettunen aikoo ensi saarnassaan tehdä ennenkuulumattomia paljastuksia\nja syytöksiä kaupungin korkeimpia viranomaisia vastaan petoksista,\nkavalluksista ja viattomien ihmisten tuomitsemisesta kuritushuoneeseen,\nvieläpä sitäkin raskaammista rikoksista. Hän aikoo... niin, mitäpä\nkaikkea aikoneekaan tuo omituinen pappi! Kukapa voisi tietää, mitä\nhänellä oikein on mielessään?\n\nTähän asti ei oltu muistettu edes pastori Kettusen olemassaoloa. Mutta\nnyt kun hän kulki pitkin katua, niin heti lapset huusivat ikkunan\näärestä:\n\n-- Äiti, äiti! Tuolla se pappi menee!\n\nJa silloin kaikki juoksivat ikkunaan katsomaan. Pappi näytti nyt\nkaikista merkillisen omituiselta ja salaperäiseltä. Sellainen hurjan\nnäköinen, rokonrikkoinen ja punapartainen mies? Kuinka ei ole tullut\ntuotakaan ennen huomanneeksi?\n\nAinoa koko kaupungissa, joka ei näistä huhuista mitään tiennyt, oli\nluultavasti pastori Kettunen itse. Paimenella oli ollut vähän vanhaa\nkaunaa lampaitaan vastaan, ja saatuaan sen kerrankin puretuksi oli hän\nrauhoittunut eikä enää ajatellut asiaa sen enempää.\n\nMutta seurakuntalaiset, jotka nyt olivat nähneet ja kuulleet, mitä\nhänestä saattoi lähteä, olivat tulleet epäluuloisiksi. Aivan varmaan\nhautoi pappi päässään joitakin hämmästyttäviä suunnitelmia, kun se\nkävelikin tuolla tavoin maahan katsoen, ja jokainen koetti arvailla,\nminkälaatuisia ne suunnitelmat mahtoivat olla.\n\nSeuraavana sunnuntaina olikin vanha kirkko ääriään myöten täynnä väkeä.\nEi milloinkaan, ei edes adventtisunnuntaina oltu nähty kirkossa moista\ntungosta. Kirkon porstuassakin oli sellainen ahdinko, että Nikkisen\nSerahviinalta repesi hame.\n\nKun pastori Kettunen sakastin ovelta huomasi tuon kansanpaljouden,\nniin vetäytyi hänen suunsa pieneen hymyyn. Se ei jäänyt huomaamatta\netupenkeissä olevilta akoilta.\n\n-- Näittekö, miten se salaa nauroi!\n\n-- Juu, juu! Se oli ihan hirveätä nähdä! Se oli ihan kuin pirun nauru.\n\nJa kuiskina levisi kulovalkeana yli kirkon: pappi oli nauranut sakastin\novelta ja ollut ihan pirun näköinen!\n\nHerkkähermoisempia alkoi peloittaa. Kahta vanhaa rouvaa koetettiin\ntaluttaa pois kirkosta, mutta se oli mahdotonta. Tungos oli niin\nääretön. Mutta tuo yritys oli vain omiaan lisäämään levottomuutta.\n\n-- Ovatkohan rouvat Montonen ja Menlös kirkossa?\n\n-- Ei ole nähty, ei ole nähty!\n\nEikä ollutkaan rouvilla, ei toisella enempää kuin toisellakaan, ollut\nmitään halua lähteä kirkkoon satojen silmäparien maalitauluksi.\nSaisihan sen kuulla muiltakin, mitä kirkossa tapahtuisi.\n\nJännitys kasvoi. Se kävi suorastaan tuskalliseksi.\n\n-- Älkää pakatko päälle! Ihanhan tässä litistyy kuoliaaksi!\n\n-- Niin, kun tuolta ovensuusta tunkevat!\n\nMutta oven luona olevat riitelivät porstuaan jääneiden kanssa, jotka\nvimmatusti, vaikkakin turhaan koettivat päästä sisään kirkkoon.\n\nKun pappi astui alttarille, niin kävi kirkossa raskas kohaus.\n\nOdotettiin jo jotain ihmeellistä. Mutta mitään ei tapahtunut. Kaikki\nmeni vanhaa menoaan.\n\nMutta eikö totta! Eikö papin ääni ole paljon kovempi ja kylmempi\nkuin ennen, uhkaava ja peloittava? Aivan varmasti! Hyvä isä, mitähän\ntapahtuu...?\n\nRohkeimmatkin alkoivat vähitellen vapista. Sanaton kauhu valtasi\ntartunnan tavoin kaikkien mielet.\n\nJa kun pappi hitain, kolkoin askelin oli noussut saarnatuoliin, oli\njännitys huipussaan. Tätä ei voisi enää kestää. Sen täytyi laueta.\n\nNyt kohotti pappi päänsä rukouksesta, kohotti sen hitaasti... ja loi\nkatseen, pitkän, läpitunkevan katseen seurakuntaansa...\n\nSilloin pyörtyi ompelijatar Maria Helve.\n\nHänhän oli muutenkin heikkohermoinen. Ja nyt oli pappi sattunut\nkatsomaan suoraan häneen...\n\nAinoastaan lähinnä olevat olivat nähneet tapauksen.\n\n-- Viekää hänet pois kirkosta! sanoi pappi.\n\nVäkijoukko alkoi liikahdella. Sadat kaulat jännittyivät ja sadat\nsilmäparit olivat revetä. Kenen ajaa pappi ulos kirkosta?\n\nOmpelijatarta oli mahdotonta viedä ulos tavallista tietä. Puserrus\nkäytävillä oli muutenkin ihan sietämätön.\n\n-- Viekää hänet sakastiin, sanoi pappi.\n\nKolme miestä kantoi pyörtynyttä sakastiin. Tukka oli hajonnut ja\nriippui alhaalla.\n\nUusi kohaus kuului kirkossa. Levisi hirveä viesti: ihminen on kuollut\nsaarnatuolin juurelle.\n\nNaiset alkoivat hiljaa itkeä ja väännellä käsiänsä. Tätä kauheata,\nkauheata hetkeä...\n\n    \"Rakkaat veljet ja sisaret...\"\n\nKaikki vavahtivat. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä vallitsi\nkirkossa kuolon hiljaisuus. Olisi voinut kuulla nuppineulan putoamisen.\n-- -- --\n\nPastori Teofiilus Kettunen piti aivan tavallisen saarnan. Ei yhtään\nkummemman kuin ennenkään. Se kesti neljäkymmentä minuuttia, mikä oli\nhänen vakinainen taksansa. Hän pysyi ankarasti kiinni päivän tekstissä,\npoikkeamatta siitä hiuskarvankaan vertaa.\n\nSeurakunta alkoi rauhoittua, mitä pitemmälle saarna ehti. Jopa alettiin\ntuntea pettymystäkin. Tuntui melkein siltä kuin olisi pastori vetänyt\nlaumaansa tahallaan ja aika lailla nenästä. Ja jo toisen kerran!\nEnsiksi viime sunnuntaina, jolloin hän valmisti sellaisen yllätyksen,\nvaikka kirkossa ei ollut kuin kourallinen väkeä, ja toisen kerran nyt,\njolloin hän ei suostunut puhumaan mitään erinomaisia, vaikka kaikki\nolivat juuri siltä varalta kirkkoon saapuneet.\n\nMutta melkoinen osa seurakuntalaisista oli sittenkin huomaavinaan\nsaarnassa jotain salaperäistä, jotain peitettyä. Mitähän se oikein\ntarkoitti tuollakin lauseellaan? Ja tuolla? Varmaankin piili tässä\njotain. Ja miksi katsoa mulautti hän niin omituisesti, lausuessaan\nkerran \"rakkaat veljet ja sisaret\"? Jotain piili. Mutta pappi oli niin\nkavala, ettei voitu mitenkään päästä perille siitä, mitä se mahtoi\nolla. Niin hyvin osasi hän peittää salaiset aikomuksensa. Tämähän\ntaitaakin olla vielä pahempaa kuin julkinen hyökkäys...\n\nSekavin tuntein alkoi väkijoukko jumalanpalveluksen päätyttyä purkautua\nulos kirkosta.\n\nMutta maaseurakunnan kaukaisimmissa syrjäkylissä tiedettiin jo\nseuraavana tiistaina kertoa:\n\n-- Se kaupungin pappi se oli viime sunnuntaina pitänyt semmoisen\nsaarnan, että akkoja oli kuollut kirkossa kuin torakoita... paljaan\nsanan voimasta!\n\n\n\n\nXII\n\n\nOli pakkaspäivä se suuri päivä, jolloin rouva Maria Menlösin ja\nMathilda Montosen välinen ankara ja huomiota herättänyt oikeudenkäynti\nhiiren kaivoon heittämisestä raastuvanoikeudessa alkoi.\n\nPuut olivat huurteessa ja huurteessa olivat torikauppiasten parratkin\ntorilla. Taiteilija Markula oli paleltua kuoliaaksi, mutta eipä hän\nsittenkään torilta lähtenyt. Torikauppiaat hyppivät huopatallukoissa ja\npaukuttivat käsivarsiaan, ja ajurinrengit painiskelivat lämpimikseen\nlumihangessa.\n\nSinertävänä, suorana patsaana kohosi savu uuninpiipuista hiljalleen\nkiiluvan kylmään, kilahtelevaan pakkasilmaan, ja taivaan rannalla\nnäyttäytyvä aurinko oli kalpean punainen. Lumi narisi jaloissa ja\nkaikilla kadulla kulkijoilla oli kiire.\n\nKipenöitsevän kylmä sää... mutta niin puhdas ja kirkas, että kattoja\npeittävä lumi silmiä huikaisi.\n\nOlikin sydäntalvi.\n\nMutta raastuvanoikeuden hämärissä, tupakansavuisissa suojissa oli\nlämmintä, sillä lämmintä vaati raatimies Waaranen, eikähän lämmin\nmuillekaan pahaa tehnyt. Ikävää on istua oikeutta jakamassa kädet\nkohmeissa ja jalat palellen.\n\nJutun käsittely oli jo alkanut, valmistavat toimitukset toimitettu ja\ntodistajat vannotettu, minkä jälkeen oikeuden puheenjohtaja oli kuin\nitsekseen murahtanut:\n\n-- Muistakaa valanne!\n\nMuut todistajat saivat astua odotushuoneeseen, mutta Maijastiina\nMönkkysen käskettiin jäädä sisään.\n\n-- No mitä tietää todistaja Maijastiina Mönkkynen kertoa asiasta?\n\nRaastuvanoikeuden v.t. puheenjohtaja, hovioikeuden auskultantti\nKivilouhos nojautui taaksepäin mukavaan kuunteluasentoon, alkaen\ntarkkaavasti ja huolellisesti puhdistaa kynsiensä aluksia pienellä\nkynäveitsellä.\n\nSilloin Maijastiina Mönkkynen vilkaisi ympärilleen, astui askeleen\neteenpäin, veti henkeä sisäänsä, niiata nöksäytti ja päästi yhdessä\npuhalluksessa seuraavan todistuksen:\n\n-- No näin minä ainakin sen kun häntä huiskahti, herra tuomari ja\npormestari!\n\n-- Mikä häntä? kysyi vanha raatimies Waaranen, pyöritellen kädessään\nlyijykynää, millä oli tekevinään muistiinpanoja. -- Kissan häntäkö?\n\nRaatimies Waaranen on niin perin leikillinen mies. Oikea koiranleuka\nkoko ukko.\n\nMutta Maijastiinaa se hänen kysymyksensä ei naurattanut. Eihän nyt oltu\nnaurun paikassa. Ihmeissään ihan se Maijastiina räsähti:\n\n-- Ka, ka, mikä kissanhäntä? Eihän siinä ollut kissaa mailla eikä\nhalmeilla, herra raatimies ja herra tuomari ja pormestari! Mistäs\nsiihen olisi kissat tulleet?\n\nVahtimestari Kompero, joka istui vanhalla, rikkinäisellä tuolilla oven\npielessä, yski ja niisti nenäänsä.\n\n-- Mikäs häntä se sitten heilahti? kysyi raatimies, potkien samalla\npöydän alla auskultantti Kivilouhosta jalkaan ja siristäen hänelle\nmerkitsevästi vasenta silmäänsä.\n\nMaijastiina se taas niiata nöksäytti ja katsoi rohkeasti oikeutta\nsilmiin niinkuin ainakin todistaja, joka tietää pysyvänsä totuudessa.\nLiukkaasti hän vastasi:\n\n-- No justiinsa sen hiiren häntä!\n\n-- Mistäs te sen tiesitte hiiren hännäksi? kysyi raatimies.\n\n-- Kertokaa alusta alkaen, sanoi oikeuden puheenjohtaja. -- Mutta älkää\nkertoko pitkästi!\n\nJyrkästi torjui Maijastiina päältään epäluulon monisanaisuudesta:\n\n-- Ehei, enhän minä pitkästi, herra tuomari ja pormestari... eikähän\nsiinä ole pitkältä kertomistakaan. Se oli näinikään: kun minä tulin\nsinne näiden altavastaajien kyökkiin...\n\n-- Ei teidän tarvitse siitä asti kertoa, keskeytti puheenjohtaja, joka\nsamoin kuin koko kaupunkikin hyvin kyllä tiesi jo etukäteen Maijastiina\nMönkkysen tulevan todistuksen sisällön. -- Kertokaa siitä asti kun te\ntulitte ulos herrasväki Menlösin keittiöstä.\n\nSuutaan pyyhkäisten Maijastiina kumarsi, niiasi ja sanoi:\n\n-- Jassoo siitä? Kiitos, herra tuomari ja pormestari! No se\nulostuleminen taas oli näinikään: jos tämä pöytä tässä -- minä puhun\nnyt vain havainnollisesti, herra tuomari ja pormestari -- jos tämä\npöytä tässä olisi ikäänkuin se kyökin porstua, ja minä seisoisin\nsitten niillä kyökin portailla -- niinkuin nyt tässä -- niin silloin\ntulisi se Miina olemaan niinkuin tuolla nurkassa, missä on tuo pyöreä\npöytä ja vesikarahvi, vaikka tietysti etempänä. No minä tulin tästä\nporstuasta... näinikään... ja silloin juuri minä äkkäsin, että se Miina\noli siellä aidan nurkassa kumarruksissa, niin että selkäpuoli oli\nminuun päin... näinikään... mutta justiinsa kun minä pääsin portaille,\nniin silloin se oikasi selkänsä, niin että se nousi pystyyn, se Miina,\nja heilautti jotain lautaa kädessään, ja silloin se meni semmoinen\npikkuinen musta yli lankun sinne Montosen puolelle, niin että häntä\nhuiskahti. Silloin minä heti huusin sille Miinalle, että mikä se oli,\nja siihen se Miina huilautti vastaan, että \"kuollut hiiri vain\", ja\ntarttui likasankoonsa ja kohotti hameet polviin asti... näinikään...\n\n-- No ei teidän nyt sitä tarvitse näyttää... ei tämä ole mikään\nteatteri! ärjäisi auskultantti Kivilouhos, vilkaisten salaa rouviin\nMontoseen ja Menlösiin.\n\n-- Antakaa anteeksi, herra tuomari ja pormestari! vaikeroi säikähtynyt\ntodistaja Maijastiina Mönkkynen. -- Enhän minä arvannut... kun puhuu\nvalansa päältä...\n\n-- Jaa, jaa, ei tässä tarvitse valankaan päältä näytellä ja\npyllistellä... jatkakaa siitä mihin jäitte ja kertokaa lyhyesti! sanoi\nauskultantti Kivilouhos.\n\nNiin syvään niiasi Maijastiina, että polvet melkein permantoon ottivat:\n\n-- Kiitos, herra tuomari ja pormestari! Hyvä isä sentään, mihinkäs\nminä jäinkään? Juu, justiinsa siihen... niin, se läksi sitten tulemaan\nsieltä helmat koholla... antakaa anteeksi, herra tuomari ja pormestari,\nkun siinä oli niin paljon lunta siinä polulla... ja minä läksin sitten\npois.\n\n-- Ettekö te muuta tiedä?\n\n-- Tiedänhän minä paljonkin, herra tuomari ja pormestari...\n\n-- Sen minä kyllä uskon, myönsi herra tuomari ja pormestari Maijastiina\nMönkkysen silminnähtäväksi mielihyväksi. -- Mutta näittekö te tai\nkuulitteko te mitään muuta siellä herrasväki Menlösin pihassa sillä\nkertaa?\n\n-- Enhän minä, herra tuo...\n\n-- No saatte sitten astua ulos.\n\n-- Kiitos, herra tuomari ja pormestari! Maijastiina niiasi. -- Kiitos,\nherra raatimies! Maijastiina niiasi toisen kerran. -- Pyytäisin\nkulujani, korkea oikeus...\n\nMaijastiina Mönkkynen niiasi näin sanottuaan kolmannen kerran ja\npoistui käppelästi.\n\n-- Käskekää sisään palvelijatar Miina Laaninen!\n\nOvella kääntyi todistaja Mönkkynen kuitenkin vielä kysymään:\n\n-- Saanko minä sitten jo lähteä ihan pois?\n\n-- Saatte... jaa, no jos kumminkin odotatte vielä, jos teitä\nsatuttaisiin tarvitsemaan.\n\nHillitty ilo ja tyytyväisyys loisti todistaja Maijastiina Mönkkysen\nkasvoilta, hänen kuullessaan tämän mahdollisuuden.\n\nNäin oli siis oikeudenkäynti hiiren kaivoon heittämisestä täydessä\nvauhdissa.\n\nKeskellä permantoa seisoivat himmeiden, tomuisten ikkunain puolella\nherra ja rouva Menlös, taloustirehtööri itse tällä kertaa sangen\nvähän sotaisen näköisenä, mutta paksu rouva ankarana, valppaana ja\nvaruillaan. Eikä ollut hän huolinut mitään asianajajaa hankkia, sillä\nhän luotti asiansa oikeuteen ja selviin tosiasioihin. Hän ei muuten\nollut tällä kertaa ainoastaan vastaajana vaan myöskin kantajana,\nsillä hän puolestaan vaati rouva Montoselle rangaistusta ikivanhaan\nsopimukseen ja käytäntöön perustuvan kaivotien sulkemisesta, väärien\nhuhujen levittämisestä ja kunnianloukkauksesta. Samoin kuin rouva\nMontosen asianajaja Nils Pehr Bums oli hänkin tuonut oikeuteen koko\njoukon todistajia.\n\nParin kyynärän hänestä seisoi rouva Montonen, sisällisesti\nhermostuneena, mutta ulkonaisesti kylmänä ja jäykkänä. Hänen miehensä\nei ollut suostunut millään ehdolla tulemaan oikeuteen, sillä hänelle\noli sattunut niin tärkeitä liikeasioita, että hän oli sanonut itselleen\ntulevan tuhansien markkojen vahingon, jos hän ne laiminlyö. Mutta\nolihan rouva Montosen turvana ja voimallisena puolustajana itse\nasianajaja Nils Pehr Bums eli herra Nilsperi.\n\nHerra Nilsperi seisoi lähinnä tuomarien pöytää, kädessään paksu pinkka\npapereita. Mitä papereita ne oikein olivat, sitä eivät syrjäiset voi\ntietää, mutta tuskinpa ne vain ainakaan kaikki tähän juttuun kuuluivat,\nsillä juttuhan oli vasta alussaan. Sellainen suuri asiapaperipinkka\nherra Nilsperillä muuten aina oli kädessään, kun hän missä jutussa\ntahansa oikeuden eteen astui.\n\nHerra Nilsperi oli ollut vaiti koko edellisen todistajan kuulustelujen\najan. Hän tiesi oikean hetkensä, ja hänen hetkensä ei ollut\nvielä silloin tullut. Mutta kun palvelijatar Miina Laanisen nimi\nhuudettiin, niin tuhautti herra Nilsperi punaiseen nenäänsä ja väänsi\nmulkosilmiään. Niinköhän mahtanee tehdä jalopeurakin, eläinten\nkuningas, kun se valmistautuu lyömään saaliikseen merkitsemänsä mullin\nvoimakkaan käpälänsä iskulla maahan?\n\nAstui siis sisään herrasväki Menlösin palvelijatar Miina Laaninen ja\nniiasi ovenpielessä.\n\nEipähän näkynyt voivan olla hymyilemättä korkea oikeus, ja tämä\nvirallinen hymy se hieman lievensi hetken vakavaa, pingoitettua\njuhlallisuutta.\n\nSillä Miina, joka oli pukeutunut parhaaseen pukuunsa, mikä sopikin\nhänelle hyvin, koska se oli tehty Kaisu-neidin muotilehden mukaan, oli\nkääntänyt oikeuden huomion ensimmäiseksi nenänykeröönsä, jonka päähän\nhän oli sitonut valkoisen tukon osoitukseksi siitä, että siihen se Anna\nRiitta häntä silloin kaivolla puraisi. Tätä ennen ei hän tosin ollut\npitänyt siinä mitään sidettä, ja vielä vähemmän tarvittiin sitä siinä\nnyt, kun puremasta tuskin näkyi jälkeäkään enää, mutta Miina arveli\ntällaisen siteen painavan oikeuden vaakakuppia heidän puolelleen.\nNenätkin ovat koettaneet Montoset noilta syödä, ajattelevat oikeuden\nherrat heti, kun näkevät siteen Miinan nenässä.\n\nOikeuden puheenjohtajan kehoituksesta kertoi Miina hiirtä ja sen\nnakkaamista koskevat seikat samaan tapaan, mutta lyhyemmin ja\nasiallisemmin kuin Mönkkysen Maijastiina.\n\n-- Krohom! Herra Nilsperi se vain rykäisi.\n\n-- Herra puheenjohtaja! sanoi hän sitten rämeällä viinabassollaan,\nmullistaen hirmuisesti silmiään Miinalle, joka varovaisuuden vuoksi\nperäytyi heti askeleen taaksepäin. -- Saanko tehdä hänelle muutamia\nkysymyksiä?\n\n-- Kyllä, lupasi auskultantti Kivilouhos.\n\n-- Miten te siihen hiireen tartuitte? kysyi herra Bums\n\n-- En mitenkään, sanoi Miina. -- Minä pistin laudanpätkän sen alle ja\nheilautin sen sillä aidan toiselle puolen.\n\n-- Mistä syystä te sen sille puolen heititte? Miksi ette työntänyt sitä\nlikakuoppaan?\n\n-- Niin, sanokaapas se, herra Nilsperi! huudahti Miina, lyöden kätensä\nyhteen niin että läiskähti.\n\n-- Minun nimeni on _Bums_! karjaisi kiukkuisesti asianajaja, joka aivan\nväärin piti Nilsperiä haukkumanimenä.\n\nEihän se ollut mikään haukkumanimi. Kaikki sanoivat häntä Nilsperiksi,\neivätkä monet edes tienneetkään, ettei se ollut hänen oikea nimensä.\nMutta Nilsperi itse suuttui aina kuin tupakka, kun hän sen nimen kuuli.\n\n-- Jassoo, no sanokaapas se sitten, herra Pumps! huudahti Miina\nuudelleen, sillä hän hoksasi todellakin vasta nyt ensi kerran, että hän\nolisi voinut sitenkin menetellä hiirenraadon suhteen.\n\nJa hän päivitteli:\n\n-- No vasta nyt minäkin huomaan, että miksi minä en tosiaankaan\npumpsauttanut sitä sinne likakuoppaan?\n\nOikeuden herra puheenjohtaja oli nostanut kätensä suulleen ikäänkuin\npeittääkseen haukotuksen, mutta onnistui vain epätäydellisesti\nsalaamaan tällä tempulla naurunsa; raatimies Waaranen nosti kirjavan,\nsuuren nenäliinan kasvoilleen ja pärskytteli nenäänsä, mutta hänen\nhartiansa nytkivät epäilyttävästi, ja vahtimestari Kompero oven\npielessä hihitti hiljaa, mutta sydämellisesti.\n\nRouvat vain eivät mitään huomanneet. Jäykkinä ja jännittyneinä he\nseisoivat kuin kaksi ukkospilveä.\n\n-- Kyllä minä sanon, miksi Miina Laaninen heitti hiiren sinne aidan\ntaakse! huusi herra Nils Pehr Bums punoittaen vihasta niskaan asti.\n\nJa vedettyään syvään henkeä karjahti hän:\n\n-- Te halusitte turmella minun päämieheni kaivoni\n\n-- Teidän päämie... no se nyt on niin punainen vale kuin herra Pumpsin\nnenä! huusi Miina, joka myöskin alkoi kiihtyä. -- En minä edes...\n\n-- Herra puheenjohtaja! sanoi Nilsperi, tutisten raivosta. -- Suvaitkaa\nhuomata, millä tavoin tämä ihminen minua puhuttelee!\n\n-- Ei saa mennä persoonallisuuksiin, sanoi kynsiään yhä vieläkin\nkaiveleva raastuvanoikeuden puheenjohtaja virallisella äänellä Miinalle.\n\n-- Menipäs se tämä herra Pumpsikin! huomautti Miina. -- Mutta sen minä\nvain sanon, että en minä sillä hetkellä edes muistanutkaan, että se\nkaivo oli siellä toisella puolen...\n\nPuolitoista tuntia kesti todistajien kuulustelua. Mutta koska siinä ei\ntullut esille mitään asiaan vaikuttavaa sen lisäksi, mitä lukija jo\nennestään tuntee, niin emme halua vaivata ketään tekemällä tarkempaa\nselvää itse kuulustelusta enempää kuin herra Nilsperin sen aikana\nesittämistä milloin terävistä, milloin musertavista syrjähuomautuksista\nja välikysymyksistä.\n\nKun raastuvanoikeus oli viisitoista minuuttia harkinnut asiaa, mikä\ntapahtui siten, että oikeuden jäsenet polttivat kahdet savukkeet pitkän\npaastonsa jälkeen ja kertoivat toistensa huviksi hauskoja kaskuja\nkaikenlaisista mieltäkiinnittävistä tapauksista korkean oikeuden\nedessä, käskettiin asianosaiset sisään kuulemaan välipäätöstä.\n\nVaaleina, huulet vapisten jännityksestä, astuivat päähenkilöt sisään,\nedellä rouva Montonen ja hänen jäljessään rouva Menlös. Rouva Menlösin\nkintereillä seurasi taloustirehtööri Menlös, pää alakuloisena\npainuksissa ja katse lattiaan luotuna. Sitten tuli, pontevasti\nastellen, asianajaja Nils Pehr Bums asiakirjoineen, silmäkulmat rypyssä\nja kurkkuaan karautellen.\n\n-- Krohom!\n\nTodistajat pakkautuivat heidän taakseen ovensuuhun ja kurottivat\nkaulojaan, nousivat varpailleen ja kuuntelivat hengitystään pidättäen.\n\nJuttu lykättiin sen ja sen kuun siihen ja siihen päivään, jolloin\nmolempien riitapuolten on esitettävä kaikki se, mitä he ehkä vielä\nhaluavat asiassa esille tuoda. Sitä ennen on myöskin Montosen kaivo\ntyhjennettävä, että saataisiin nähdä, oliko hiiri sen pohjassa.\n\nHerra Nilsperi kaivoi tärkeän näköisenä muistikirjan taskustaan,\nlainasi oikeuden pöydältä kynän vain näyttääkseen tyhmälle\ntodistajalaumalle, että hän todellakin saattoi lainata kynän\nraastuvanoikeuden pöydältä, tuomarien nenän edestä, rykäisi ja kysyi,\nmihin päivään se juttu lykättiinkään.\n\nAuskultantti Kivilouhos uudisti tiedonantonsa, herra Nilsperi kirjoitti\npäivämäärän muistikirjaansa ja todistajat, huomattuaan jutun tällä\nkertaa olevan lopussa, alkoivat purkautua ulos ovesta.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nYlen vaikea oli mielten päästä tasapainoon kaupungissa, niin kauan\nkuin tämä hiirijuttu oli ratkaisematta oikeudessa. Ja koska se oli\nvihamiehen kylvöä, niin tunki se yhä uusia vesoja ympärilleen, leviten\naina laajemmille alueille. Se aiheutti jos jonkinlaista väittelyä,\njosta monesti syntyi tora, ja torasta nousi joskus tappelukin. Eräänä\npäivänä syttyi sellaisesta syystä sota keskellä toria. Häkkisen\nakka ja Sipon akka olivat riidelleet puolen tuntia siitä hiirestä.\nHäkkisen akka oli Montosten puolella ja Sipon akka puolusti kiivaasti\nrouva Menlösiä. Lopuksi vihastui Häkkisen akka ja heitti Sipon akkaa\nmaasta ottamallaan jäisellä kokkareella, ja Sipon akka tempaisi saman\nkokkareen ja heitti sen takaisin, niin että se kopsahti Häkkisen akan\npääkuoreen. Tappelu kehittyi, ja itse Häkkinen ja itse Sippo juoksivat\nkumpikin myymäläpöytiensä äärestä puolustamaan vaimojaan, joutuen täten\nhekin keskenään taisteluun. Silloin alkoivat torilla olevat toiset akat\nhuutaa poliisia.\n\nPoliisikamarissa pelasivat konstaapelit Kappari, Räikkö ja Miettinen\ntavanmukaista Mustaa Pekkaa. Miettisen asema alkoi juuri ruveta\nnäyttämään epätietoiselta, kun torilta ikkunan läpi kuului huutoa ja\nmelua. Silloin heitti Miettinen kortit kädestään ja sekoitti ne niin,\nettei niistä voinut enää mitään selvää saada, ja juoksi ikkunan ääreen.\n\n-- Mitä siellä on? kysyi konstaapeli Räikkö.\n\nMiettinen katseli jonkin aikaa ja arveli sitten:\n\n-- Taitavat vähän tapella.\n\n-- Kutka! kysyi Kappari, joka paraillaan koetti saada selkoa siitä,\nmillaiset kortit Miettisellä oli ollut.\n\n-- Sippo ja Häkkinenhän ne näyttävät harrastavan sitä asiaa, teki\nMiettinen huomioitaan. -- Ja taitaa niillä olla akatkin varaväkenä.\n\n-- No mene sinä Miettinen sitten asettelemaan niitä, kehoitti Kappari.\n-- Sinulle se Musta Pekka olisi kuitenkin jäänyt.\n\nMiettinen lähtikin rakentamaan rauhaa. Hänen perille päästessään löi\nSippo juuri Häkkistä niin että läiskähti.\n\n-- Mitä te tässä? tiedusteli poliisi Miettinen. -- Ei ole lupa tapella\ntorilla.\n\n-- Me vain tässä... ähkyi Häkkinen, koettaen kiristää Sippoa kurkusta\nvasemmalla kädellään ja sivaltaa häntä oikealla päin naamaa... me vain\ntässä sen viisaan Salamoonin käskyn jälkeen...\n\n-- Minkä käskyn? kysyi Miettinen, joka ei ollut perehtynyt Vanhaan\ntestamenttiin.\n\nSamassa sai Sippo taas lyödyksi Häkkistä niin, että Häkkisen lakki\nlensi torille. Poliisi nosti sen maasta, löi sitä polveaan vasten,\nkaristellakseen siitä lumen pois, ja painoi sen sitten takaisin\nHäkkisen päähän.\n\n-- No senpä sen... kun se Salamooni sanoo..., ähisi Häkkinen, saaden\nreväistyksi Sipon paidankauluksen auki,... sanoo että \"rauta raudalla\nhivottakoon\"... ähäh!... \"ja mies hivokoon lähimmäisensä muotoa\"... äh!\n\nAkat ympärillä huusivat, siunasivat ja päivittelivät.\n\nPoliisi, joka ei ollut varma siitä, oliko viisas Salomo antanut\nmitään sellaista käskyä, mikä joka tapauksessa oli ristiriidassa\nkaupungin poliisijärjestyksen kanssa, jota Miettisen oli noudatettava\ntoimintaohjeenaan, erotti tappelijat ja nuhteli heitä sitten vähän\nviran puolesta, lausuen lopuksi ympärille keräytyneille akoille ja\nuteliaille maalaisille kursailemattoman toivomuksen, että he mitä\npikimmin korjaisivat luunsa takaisin pöytäinsä ja kuormiensa ääreen.\n\nKyseltyään saapuvilla olleilta tappelun syytä palasi Miettinen takaisin\npoliisikamariin ja sanoi virkaveljilleen:\n\n-- Jolleivät ne saa sitä paholaisen hiirtä pois sieltä Montosen\nkaivosta, niin minä menen itse ja sukellan sen sieltä... kun on kohta\nkoko kaupungissa kapina ja vallankumous mokoman otuksen takia!\n\nMuuallakin syntyi pahennusta ja ikävyyksiä Menlösin rouvan ja Montosen\nrouvan riitajutun takia. Kauppiaat Lax ja Piilonen, joista Lax oli\nsukua taloustirehtööri Menlösille ja Piilonen kauppias Montosen\nrouvalle, sanoivat tämän jutun aiheuttamassa sanaharkassa irti\ntuttavuutensa eivätkä tervehtineet toisiaan ennenkuin vasta seuraavana\njuhannuksena, jolloin he sattumalta joutuivat samaan seuraan, missä\nheidät seuraelämän tapojen ja vaatimusten mukaisesti uudelleen\nesitettiin toisilleen. Myöhemmin samana iltana joivat he sitten kyllä\nveljenmaljatkin, ettei tarvitsisi kadulla vastaan tultaessa vaivautua\nnostamaan lakkia, joten heidän tuttavuutensa nykyisin on jälleen\nsamalla asteella, jolla se oli ennen riitaa.\n\nLapsimaailmaankin levitti tämä juttu turmelustaan. Lapset leikkivät\nMenlösin joukkoa ja Montosen joukkoa. Purasen pihassa leikittiin tätä\nleikkiä niin perusteellisesti, että Purasen Väinö heitti kaivoon oikean\nhiiren, joka oli tarkoitusta varten hankittu. Hiiri saatiin tosin kohta\nylös, mutta Väinö sai siitä huolimatta selkäänsä.\n\nOlihan kaupungissa sentään vielä jokunen sellainenkin ihminen, joka\nvieläkin piti sovintoa mahdollisena, niin pimeältä kuin asia oikeastaan\nnäyttikin.\n\nSellainen henkilö oli ainakin setä Salmela.\n\nSetä Salmelalla on arvokas, hillitty käytös, valkoinen, huolellisesti\nkammattu tukka, aina sileäksi ajeltu leuka, siniset silmät ja\nraikkaan punaiset posket. Ettepä suinkaan uskoisi häntä jo yli\nkuusikymmenvuotiaaksi. Nuorekkaampaa miestä ette löytäisi koko\nkaupungista. Katselkaapa esimerkiksi hänen eheitä, valkoisia\nhampaitaan! Puolta nuoremmatkin saisivat niitä kadehtia. Mutta mitäpä\ntämän nykyisen polven hampaista... Keveä ja joustava on hänen käyntinsä\nja suora hänen vartalonsa. Hänen takkinsa on huolellisesti harjattu,\ntomuhiukkaa ei niin missään. Ja sellainen lempeä, sointuva ääni!\n\nNuori on hän vielä mieleltään ja nuorten seurassa viihtyykin\nhän erinomaisesti. Puolen tunnin kuluttua jo esittelee lähempää\ntuttavuutta, antaen nuorille miehille ja nuorille neitosille, joiden\nviimemainittujen läheisyys ei myöskään ole hänelle vastenmielinen,\noikeuden sanoa häntä sedäksi. Ja sitten taputtelee hän nuorta miestä\nolalle, mutta nuorta neitosta poskelle, jolloin neitonen vähän punastuu\nja naurahtaa.\n\nKolme konkurssia on hän aikojen kuluessa tehnyt, ensimmäisen omissa\nnimissään, toisen veljensä nimessä ja kolmannen sisarensa nimissä.\nJos hän olisi naimisissa, niin olisi hän luultavasti tehnyt neljännen\nvararikon vaimonsa nimissä, mutta hän ei ole mennyt naimisiin. Mistä\nse johtuu, sitä ei taida kenkään sanoa, sillä eipä olisi luullut hänen\nolleen vaikeata itselleen vaimoa saada. Paljon turhanpäiväisemmätkin\nmiehet sellaiseen pystyvät. Nyt ei ole enää ketään, jonka nimissä\nhän voisi maatilan ostaa tai kaupan perustaa, ja siitä syystä onkin\nhänellä hyvää aikaa kyliä käydä ja puhella ihmisten kanssa sivistävistä\nasioista. Sillä sivistys ja ihmisyys ovat hänen mielestään ihmisen\nkalleimmat ominaisuudet, ja niistä osaa hän puhua niin kauniisti,\nettä vanhemmat naiset laskevat kädet ristiin syliinsä ja kuuntelevat\nhartaasti, päätään nyökäytellen ja vartaloaan hiljaa keinutellen,\nmutta nuoret miehet siirtyvät melkein huomaamattaan toiseen huoneeseen\ntupakoimaan ja keskustelemaan tilanomistaja Rahkon Villistä, joka viime\nkilpa-ajoissa sai ensi palkinnon.\n\nKaikki sanovat häntä setä Salmelaksi, ja kaikkialla on hän kuin\nkotonaan. Vanha postimestari vain ei voi häntä sietää. Postimestari\nsanoo, että setä Salmela puhuu niinkuin kirjanoppineet ja\nfilistealaiset, ja että hän istuisi mieluummin, oman nimenomaisen\nvakuutuksensa mukaan, koko jumalanpalveluksen ajan jalkapuussa kirkon\nporstuassa, kuin kuuntelemassa setä Salmelan puheita ihmisyyden ja\nsivistyksen merkityksestä. Mutta eihän meidän tarvitse välittää siitä,\nmitä postimestari sanoo. Postimestari onkin muuten sellainen mies,\nettemme voi häntä kauankaan kuunnella saamatta sielullemme vahinkoa.\n\nTämä miellyttävä ja kunnioitettava henkilö, tarkoitamme luonnollisesti\nsetä Salmelaa, saapui vieraisille kauppias Montosen perheeseen\njuuri vähää ennen päivällisaikaa ja otti rakastettavasti, mutta ei\nsilti liian hanakasti vastaan isäntäväen ystävällisen pyynnön käydä\npäivällispöytään. Vasta pöydässä ehti hän kysyä ensin rouva Montosen\nvointia ja sitten herra Montosen vointia. Saatuaan kuulla, että sekä\nrouvan että kauppiaan terveydentila oli tyydyttävä, kysyi hän myöskin\nlasten vointia, taputtaen samalla vieressään istuvaa Maire Mielikki\nMinervaa poskelle. Lastenkaan vointi ei antanut minkään näköistä\naihetta huolestumiseen, niin että setä Salmela saattoi levollisin\nmielin ryhtyä nauttimaan pöydän antimista.\n\nYhdestä jos toisestakin asiasta siinä puhuttiin, sillä setä Salmela\non ylen virkeä ja taitava mies keskustelua ylläpitämään. Ihan häntä\nilokseen kuuntelee.\n\nMutta sattui sitten setä Salmela koskettelemaan sitä hiiriasiaa, ja\nsilloin muuttuivat rouva Montosen kasvot heti jäykiksi ja synkiksi\nja kauppias Montonen hotkasi suupalan mainiota vasikanpaistia niin\nhätäisesti, että oli läkähtyä, ja Maire Mielikki Minervan täytyi ryhtyä\ntakomaan isäänsä selkään. Pienemmätkin lapset katsoivat ihmeissään setä\nSalmelaa, joka sillä tavoin loukkasi sitä perheessä voimassa olevaa\nrautaista lakia, ettei hiirestä saanut mitään puhua. Pienempiin lapsiin\nnähden ulottui tämä sääntö niin pitkälle, etteivät he, kiusausten\nvälttämiseksi, saaneet puhua kissoistakaan.\n\nSetä Salmela ei kuitenkaan näyttänyt tietävän tästä perhelaista\nmitään. Mahdollisesti hän tiesikin, mutta ei ollut tietävinään. Joka\ntapauksessa alkoi hän puhella tästä kiusallisesta aineesta, käsitteli\nsitä puolelta jos toiseltakin, ja lausui:\n\n-- Sivistys ja ihmisyys, kun niitä noudatetaan, auttavat kyllä tässäkin\nasiassa onnelliseen lopputulokseen ja sovintoon. Täytyy ottaa huomioon\nsekä sivistyksen että ihmisyyden vaatimukset. Sivistyksen vaatimukset\novat suuret ja ihmisyyden vaatimukset vielä suuremmat...\n\nNäin puheli setä Salmela kauniisti ja taitavasti, mutta kukaan ei\nvastannut sanaakaan. Jokainen söi vain ja tuijotti lautaseensa.\n\nSetä Salmela jatkoi. Hän pohti yksityiskohtaisesti sekä sivistyksen\nettä ihmisyyden velvoituksia hiirijuttuun nähden, ja ilmeisesti saattoi\nhuomata, ettei hänellä olisi mitään vastaan esiintyä rauhanvälittäjänä.\nMutta kukaan ei puhunut niin halaistua sanaa. Oudolta tuntui setä\nSalmelasta jatkaa pitemmälle tästä aineesta. Siispä hän vähitellen\nliukui toisille laduille, ja kauppias Montosen perhekin alkoi silloin\ntointua horroksista.\n\nKun päivällinen oli päättynyt, vei rouva Montonen setä Salmelan saliin\nja sanoi hänelle siellä kahden kesken, katseensa leimahtaessa kuin\nsalama:\n\n-- Minä en koskaan tee sovintoa rouva Menlösin kanssa... en sivistyksen\nenkä ihmisyyden nimessä!\n\nAlas painui setä Salmelan valkotukkainen, kunnioitettava pää. Mihin voi\nenää vedota tässä maailmassa, jollei edes sivistykselle ja ihmisyydelle\narvoa anneta?\n\nPaljon paremmin ei setä Salmela onnistunut yrityksessään\ntaloustirehtööri Menlösinkään perheessä. Päivällispöydässä hän\nsielläkin asian puheeksi otti, mutta naapuritalossa saamansa ikävä\nkokemus oli tehnyt hänet niin varovaiseksi, että hän lähestyi\nhiirijuttua kaukaa luovien. Taitavasti hän siinä menetteli mielestään,\nmutta jo pitkältä matkalta haistoi rouva Maria Menlös hänen\naivoituksensa ja huudahti:\n\n-- Jos sitä juttua tarkoitatte, niin siitä ei puhuta tässä talossa!\nMinäkö sopimaan! Minä?\n\nSetä Salmela alkoi puhua kukkakaalin viljelemisestä.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nHiljainen talvinen iltapäivä.\n\nSellainen iltapäivä, jolloin koko kaupunki, eikä ainoastaan koko\nkaupunki vaan vieläpä koko maailmankaikkeuskin tuntuu kuin hieman\ntorkahtaneen.\n\nJoitakuita lumihiutaleita leijailee alas taivaalta, mutta niitäkin\ntulee niin harvakseen, että melkeinpä ne lukea ehtisi.\n\nLiike kaduilla on koko päivänkin ollut merkillisen hiljaista. Ikäänkuin\nei olisikaan arkipäivä, vaan tuollainen hämärähkö, leudonlainen\nhelmikuun sunnuntai, jolloin on niin autuaallista ottaa pieni, aivan\npieni unonen sohvan kulmassa lämpöisessä kamarissaan... tietäen\nvarmasti saavansa olla häiriytymättä tunnin, kaksikin.\n\nEi näy kaduilla jauhokuormia, eikä näy heinähäkkejäkään. Kaikkiko nyt\nlepäilevät?\n\nVihdoin ajaa könöttelee tuolla varakas talollinen kirkkorekensä perässä\nistuen ja edessään valkoinen vehnäjauhosäkki ynnä muita asianomaisia\nkaupunkiostoksia. Eihän nyt tunnu olevan kylmäkään, mutta pystyssä\nseisoo paksun turkin kaulus kuin suojamuurina, ja miltei loppumattoman\npitkä punainen vyö on lujasti kiedottu kaulan ja vyötäisten ympäri,\nsillä onhan edessä parituntinen jäämatka yli aukean Apajalahden, ja\njäällä tuulee aina. Hiljalleen hölkyttelee hevonen ja ajaja häipyy\nvähitellen näkymättömiin.\n\nTaas on kadulla tyhjää. Lumihiutaleita vain hiljalleen, verkalleen\nleijailee alas.\n\nMenlösin Kaisu istuu ikkunansa ääressä ommellen, ja huoneessa on syvä\nrauha.\n\nÄiti on lähtenyt pienelle vierailulle täti Silanderin luo ja isä kai\nistuu keinutuolissa omassa asekamarissaan, lukien uutta, laajaa ja\nlukuisilla kuvilla kaunistettua Napoleonin elämäkertaa, jonka hän eilen\noli kirjakaupan pölyttyneimmältä hyllyltä löytänyt.\n\nKäkikello se vain seinällä harvakseltaan raksuttelee, mutta muutapa\nääntä ei huoneessa kuulukaan.\n\nKunnes kellotaulun yläosassa oleva ovi rasahtaen aukenee, käki ilmestyy\nnäkyviin, kumartaa kohteliaasti neiti Kaisu Menlösille ja huutaa\nsointuvalla äänellään:\n\n-- Kukkuu!\n\nJa täten ilmoitettuaan, että kello on jo puoli viisi, peräytyy se\ntakaisin hiljaiseen vanhanpojan asuntoonsa ja ovi lupsahtaa kiinni.\n\nOletteko koskaan huomanneet, että vanhat perhekellot osaavat puhua?\n\nSe on niiden keskuudessa hyvin tavallinen taito, mutta ne eivät puhu\naina eivätkä kaikille. Ne alkavat puhua vain silloin, kun huoneessa\non hiljaista ja kun siellä istuu niiden erityisessä suosiossa\noleva perheenjäsen. Kun Kaisu istuu yksin ruokasalin arvonimellä\nkunnioitetussa kamarissa työnsä yli kumartuneena ja hiuskiehkura\notsalta valahtaneena, ja kun talossa on niin hiljaista, ettei kuulu\nedes isän keinutuolin ratinaa asekamarista, niin silloin alkaa vanha\nkäkikello hänelle puhella niinkuin vanhoinakin aikoina, jolloin hän\npienenä lapsena hukkui tämän vakavan perheenjäsenen yksitotista,\npunnittua puhelua kuunnellessaan, kun ikkunasta tuikkivat tähdet taikka\nsisään paistoi hieman yksinkertaisen ja lystillisen näköinen kuu.\n\nSillä aikaa kun käkikello raksuttelee tytölle omia tarinoitaan,\ntehkäämme seuraava paljastus:\n\nMenlösin Kaisu ja Montosen Maire Mielikki Minerva olivat pitkästä\naikaa tavanneet toisensa viime sunnuntaina köyhien kansakoululasten\nhyväksi toimeenpannuissa iltamissa. Kaisu kuului iltaman emäntiin --\nväkisin olivat vieneet, vaikka hän ei viime aikoina ollut tahtonut edes\nportista ulos astua -- ja emäntien joukossa oli myöskin Maire Mielikki\nMinerva. Siellä he, näytelmälavan takana, olivat toisensa tavanneet...\nja repineet silmät toistensa päästä.\n\nEi vainenkaan, eivät repineet. Me vain suvaitsimme hieman leikkiä\nlaskea. Toistensa kaulaan he kapsahtivat ja taisivatpa hiukan itkeä\ntihauttaakin kaikessa kiireessä. Nämä kevytmieliset ihmiset olivat siis\nyhä edelleenkin ystävyydenliitossa keskenänsä, vaikka heidän välillään\nolisi tullut ylipääsemättömänä muurina olla perheiden välinen taistelu,\näitien tyttärilleen antamat jyrkät määräykset ja ennen kaikkea kuollut,\nsyvän kaivon pohjassa uinuva hiiri.\n\nSiellä iltaman hälinässä eivät he olleet ehtineet sydämiään oikein\nperin pohjin purkaa, mutta iltaman päätyttyä tulivat he yhdessä kotiin.\nRikos numero kaksi. Ja seuraavana päivänä tapasivat he uudelleen\ntoisensa iltamahuoneistossa, jossa iltaman puuhaajat ja toimihenkilöt\nnyt siivosivat edellisen illan jälkiä. Sitten he kävelivät vanhan ja\nuuden kaupunginosan välisellä mäellä, nousten aina sen korkeimmalle\nkohdalle. Varmaankin olisivat he, itsekään sitä huomaamatta, kavunneet\nnäkötorniinkin, ylimpään kerrokseen asti, jos sinne olisi ollut\nportaat. Mutta sinnehän ei ollutkaan portaita.\n\nTämä rikoksellinen kävelyretki kesti kolme tuntia. Ne tunnitkin kun\nnykyään ovat niin lyhyet. Kuusikymmentä minuuttia vain, ja silloin on\ntaas tunti mennä livahtanut... ja tytöillä on tavallisissakin oloissa\nniin paljon puhumista.\n\n-- Missä Herran nimessä sinä olet niin kauan viipynyt? ihmetteli rouva\nMenlös, kun tytär vihdoinkin palasi kotiin. Ja vilpillinen tytär vaipui\nyhä syvemmälle valheellisuuden suohon ja selitti, miten paljon siellä\noli ollut järjestämistä. Täytyihän sitäpaitsi käydä sitten muka vähän\nraitista ilmaakin hengittämässä...\n\nSellaistahan se on se maailman meno. Nuorisossa ei ole vakavuutta eikä\nsyvällisempää asioiden ja kunnian vaatimusten ymmärtämystä.\n\nKaisu kohotti päätään työstään. Siellä oli ikkunan alla kadulla yksi\nperheen virallisista vihollisista, juuri se Maire Mielikki Minerva,\nhiihtopuvussa ja suksensauvoihinsa nojaten. Teki kysyvän merkin\nkädellään ja toinen hyväkäs teki vastausmerkin. Niillä tytöillä ne on\naina ne omat merkkikielensä.\n\nSilloin käänsi Montosen tytär suksensa sisään Menlösin portista. Kun on\nkerran antanut pahalle sormen niin tiettyhän se.\n\nHeikkoja ovat naiset -- nimittäin nuoret naiset. Vanhemmat kyllä\nosaavat puolensa pitää, kun kerran sota on julistettu.\n\nMerkitsemme siis Maire Mielikki Minervan kirjavaan ansioluetteloon\ntämänkin ennenkuulumattoman rikoksen Montosen perheessä nykyään\nvallitsevia rautaisia sääntöjä ja asetuksia vastaan. Sitä tosin ei\nolisi tapahtunut, jos rouva Maria Menlös olisi ollut kotosalla, mutta\nKaisuhan oli juuri äsken viittauksella ilmoittanut, että tie oli auki.\n\nOli sitä taas puhumista, oli näyttämistä ja oli katsomista. Mutta\nvarsinkin puhumista. Mistä kaikesta lienevät puhelleetkaan? Ehkä\npuvuista -- ja tietenkin puvuista -- ehkä äskeisistä iltamista, ehkä\nmyöskin eräistä pitkäkaulaisista ja vielä pitempisäärisistä lyseon\nylä: luokkalais- y.m. loikareista, jotka niin ahkerasti olivat heitä\ntanssittaneet.\n\nMahdollisesti heistäkin. Me emme voi sitä tietää. Sillä eipä ole\nkuulunut tapoihimme kuunnella nuorten tyttöjen kahdenkeskisiä\nkeskusteluita oven takaa, vuoroin silmä, vuoroin korva avaimenreikää\nvasten painettuna. Päinvastoin siirrymme hienotunteisesti pois koko\nviereisestä huoneesta, tai jollemme nyt aivan sitäkään tee, niin\nainakin kävelemme yskähdellen edes takaisin huoneessa, nurkasta\nnurkkaan -- yskähdellen ja hyräillen tuota vanhaa, kaunista:\n\n    \"Yksi nuori mies meni metsään,\n    Yksi nuori mies meni metsään.\n    Yksi nuori mies meni metsään,\n    Meni metsään viheriään.\n    Sumfarei...\"\n\nKäkikello tietenkin kuuli kaiken, ja mahdollisesti kuuli käkikin ovensa\ntaakse. Mutta kumpikaan ei ilmoittele kuulemiaan... ja totta puhuen\neivät ne taida juuri tärkeitä ollakaan.\n\nHerra taloustirehtööri Menlös oli nukahtanut Napoleonin elämäkerta\npolvilleen keinutuoliin. Napoleonin elämäkerta sankareineen solui\nvähitellen polvelta alas ja putosi lattialle. Siihen kopsahdukseen\nheräsi taloustirehtööri, nosti kirjan permannolta ja kuuli samassa\nruokasalista sellaista puheensorinaa, että eipä paremmasta apua. Ei\noltu moista tässä talossa viikkokausiin kuultu.\n\nAivan täytyi lähteä katsomaan. Olihan se kuin Maire Mielikki Minervan\nääni.\n\nJa kun rouva Maria Menlös puoli tuntia myöhemmin palasi kotiin, niin\nnäki hän sanomattomaksi ihmeekseen, hämmästyksekseen ja mielipahakseen,\nettä eräs Montosen suvun jäsenistä istui hänen kodissaan kuin ei mitään\nolisi tapahtunut.\n\nKuin ei mitään olisi tapahtunut! Aivan kuin ei olisi tapahtunut yhtään\nmitään erinomaista, ei mitään sellaista, jota viime aikoina kuitenkin\noli tapahtunut. Aivan kuin ei musta hiilisäkki koskaan olisi lentänyt\nMontosen pihasta aidan yli Menlösin pihaan, aivan kuin olisi tie\nkaivolle auki entiseen tapaan ja aivan kuin ei rouva Montonen koskaan\nolisi sanonut rouva Menlösiä _sivistymättömäksi ihmiseksi_!\n\nJa ikäänkuin ei rouva Montonen olisikaan haastattanut rouva Menlösiä\noikeuteen hiiren kaivoon heitättämisestä!\n\nRouva Menlös kulki huoneen läpi keittiöön, mutta rouva Montosen\ntyttärelle ei hän suonut silmäystäkään, ja samassa nousikin Maire\nMielikki Minerva ylös sekä sanoi hämillään ja nolona jäähyväiset\nKaisulle ja taloustirehtöörille, poistuen kiireesti.\n\nKun vieras oli lähtenyt ja rouva Menlös hänen mentyään oli sanonut sekä\nKaisulle että herra Menlösille mielipiteensä tällaisista vierailuista,\notti herra Menlös piipun suustaan, katseli ikkunasta ulos kadulle,\njossa jo oli pimeä, ja sanoi nöyrästi: --\n\n-- Aivan niin, rakas Maria, mutta...\n\n-- Mutta mitä? kysyi rouva Menlös.\n\n-- Ei mitään, rakas Maria, kiiruhti herra Menlös vakuuttamaan.\n\n\n\n\nXV\n\n\nTapahtuipa sitten kaupungissamme ennenkuulumaton häväistysjuttu.\n\nTapahtui tapaus sellainen, ettei mokomia tapahdu muuta kuin kerran\nvuosisadassa, eikä muutamina vuosisatoina kertaakaan.\n\nMonta vuotta on jo kulunut siitä, kun tämä kuuluisa hiirijuttu järkytti\nkaupunkimme perustuksia. Useat tässä kertomuksessa esitetyt henkilöt\nnukkuvat jo viimeistä untaan, eikä tämä nykyinen polvi muista edes koko\njuttua. Jos tiedustelet: millainen olikaan se Menlösin ja Montosen\nrouvan välinen hiirijuttu, niin yhdeksän kaupunkilaista kymmenestä\nkatsoo miettiväisenä taivaalle, raapii sitten korvallistaan ja kysyy:\n\n-- Mikä hiirijuttu?\n\nNiin häipyvät tässä maailmassa huomattavimmatkin tapaukset nopeasti\nunhotuksen hämärään.\n\nMutta kysykääpä keneltä keski-ikäiseltä kaupunkilaiselta tahansa,\nmuistaako hän vielä sen aamun, jolloin piru oli kansakoulussa, niin\nheti alkavat kaupunkilaisen silmät loistaa, hän lyö voimakkaasti\nreiteensä ja huudahtaa:\n\n-- Muistanko? Minäkö! Minähän olin silloin kansakoulun kolmannella\nluokalla, ha ha ha!\n\nJa naurettuaan tarpeekseen tarttuu hän kiireesti takinnappiinne eikä\nsuinkaan päästä teitä lähtemään, ennenkuin hän on kertonut teille\nkoko jutun, alusta loppuun asti. Eikä teitä silloin pelasta edes\nvakuutuksenne, että olette kuullut tuon jutun kahdeksankymmentä kertaa,\naina vähän eri muodossa. Sillä silloinhan on kertojalla sitä suurempi\nsyy esittää tapaus juuri niinkuin se oikein oli tapahtunut.\n\nItse asiassa oli koko juttu hyvin yksinkertainen ja mitätön. Ei siitä\nolisi kannattanut sellaista melua nostaa. Mutta koululapset kertoivat\nsen kotonaan mitä eriskummallisimmissa ja vaihtelevimmissa muodoissa,\nja siitähän se oikeastaan nousi koko höly. Ja vielä kymmenen vuoden\nkuluttuakin oli kaupungissa muutamia vakavia, iäkkäitä mies- ja\nnaishenkilöltä, jotka järkähtämättömästi uskoivat, että koululla oli\nnähty piru itse, vaikka opettajat oppilastensa rauhoittamiseksi ja\nkoulunsa maineen pelastamiseksi levittivätkin sellaisen tiedon, että\ntuo kristikunnan vanha, kavala vihamies olikin muka ollut vain herra\nNilsperi.\n\nKoska meidän vastuunalainen tehtävämme on antaa ensimmäinen\nyhtenäinen, täydellinen ja puolueeton kertomus hiiren heittämisestä\nkauppias Montosen kaivoon ja kaikista siihen liittyvistä seikoista,\nniin tahdomme myöskin paljastaa koko tämän aikanaan suurta\nhuomiota herättäneen kummitus- ja paholaisjutun, jota on niin\nmonella tavalla koetettu selittää ja jolle ei oikeata selitystä\nole tähän saakka keksitty, tahdomme paljastaa sen kaikessa\nnaurettavassa mitättömyydessään, yksinkertaisuudessaan ja törkeässä\nilkivaltaisuudessaan kunniallista kansalaista asianajaja Nils Pehr\nBumsia kohtaan. Tahdomme kerta kaikkiaan pestä puhtaaksi viattomien\nmuiston, tahdomme vierittää syyn oikeiden syyllisten niskoille, ja\ntahdomme jyrisevällä äänellä huutaa: oikeat syylliset -- ne ovat\nkirjakauppias Kriikuna ja punapartainen Wille Remes!\n\nNäinhän se tapahtui:\n\nKauppias Paavali Peippolan kesteissä sattunut häiriö oli niin\nkuohuttanut kirjakauppias Kriikunan mieltä, ettei hän pitkään aikaan\ntahtonut mahtua nahkoihinsa. Jos olisi eletty villien maassa, niin\nolisi kirjakauppias Kriikuna tarttunut suureen nuijaan ja halkaissut\nsillä Nilsperin kallon. Aivan varmaan olisi hän sen tehnyt, sillä niin\nvakuutti hän joka päivä.\n\nMutta kun hän ei ollut villi-ihmisten maassa eikä hänellä ollut suurta\nnuijaa, niin hautoi hän sydämessään toisenlaisia kostosuunnitelmia,\nhautoi niitä yötä ja päivää, ja lopuksi sattuikin hänelle sellainen\ntilaisuus, että hän saattoi tehdä Nilsperille häpeällisen, ruman tempun.\n\nEräänä iltana oli herra Nils Pehr Bums tavannut ravintolassa muutamia\nWaskijärven herroja, ja siinä nousi oikea rymyjuominki, jossa herra\nNilsperi lopuksi tuli niin päihinsä, ettei tiennyt erottaa oikeata\nkättä vasemmasta. Puoleksi tajuttomassa tilassa hän vihdoin aamuyöstä\nlähti kompuroimaan kotiaan kohti.\n\nÄänetön, ammottava tyhjyys on nyt hänen edessään.\n\nSe on tori.\n\nKello yhden aikaan yöllä on ukko Rihkola virkansa mukaisesti käynyt\nsammuttamassa suurimman osan katuvalaistuksesta. Vain sinne tänne\njättää hän lyhdyn palamaan aamuun asti. Myöskin toria varten on hän\njättänyt sammuttamatta raatihuoneen kulmassa olevan lyhdyn, mutta\nankara tuulenpuuska on vähän myöhemmin rikkonut siitä lasin ja\npuhaltanut tämänkin valon sammuksiin.\n\nNiin, pimeä ja hiljainen on vielä tori, pimeä, hiljainen ja tyhjä.\nRaatihuoneen kohdalla vain, tuulen sammuttaman lyhdyn luona, seisoo\npää riipuksissa ajurin hevonen, unissaan ja torroksissaan. Alas on\nvalahtanut vanha loimi ja jäänyt roikkumaan toisen aisan varaan,\npuoleksi maahan pudonneena. Ei näy edes ajurinrenkiä, sillä hän nukkuu\nkäppyrässä reen pohjalla, jalkapeitteen alla.\n\nNukkuu ajurin renki ja nukkuu koko kaupunki raskasta aamu-untaan. Ei\nkuulu niin ääntäkään...\n\nTässä pimeydessä, tässä syvässä äänettömyydessä kaakerteli herra\nNils Pehr Bums horjuvin askelin torin halki kotiaan kohti sen saman\nvaiston vetämänä, joka kevään tullen ohjaa muuttolinnut kaukaisista\netelän maista valoisaan Pohjolaan, ilman karttoja ja kompasseita.\nHerra Nilsperi jo miltei nukkui, kävellessään. Keskellä toria hän vain\naukaisi äkkiä suunsa ja laulahti:\n\n-- Hoi laari laari laa...!\n\nAjurin hevonen vähän päätään kohotti, mutta kukaan muu ei kuullut tätä\nsäveltä, joka kaameana rämähti yön pimeydessä.\n\nKirjakauppias Kriikuna ja Wille Remes olivat olleet kortinpeluussa\npostimestari Blomkvistin luona. Palailivat nyt sieltä aamuvarhaisella.\nKansakoulun kohdalla kompastui Wille Remes johonkin, joka makasi\nportinpielessä.\n\nTulitikun valossa tunnettiin se asianajaja Nils Pehr Bumsiksi.\n\nSilloin kirosi kirjakauppias Kriikuna.\n\n-- Nilsperihän se on! sanoi Remeskin.\n\nJa tutkittuaan tarkemmin hänen tilaansa lisäsi hän:\n\n-- Se onkin saanut oikein tarpeekseen tänä yönä.\n\nNyt oli tullut Kriikunalle se hetki, jota hän niin kauan oli toivonut,\nja yhdessä tuumivat ystävykset, miten, tämän odottamattoman löydön\nkanssa olisi meneteltävä.\n\n-- Viedään Nilsperi kouluun, esitti Wille Remes.\n\nJa kun hän oli tarkemmin selostanut suunnitelmaansa, hyväksyi Kriikuna\nsen ilkeällä, pahantahtoisella riemulla.\n\nWille Remeksen oli helppo päästä sisälle kansakoulurakennukseen, sillä\nhän hoiti nyt kevätlukukaudella väliaikaisesti kansakoulun käsitöiden\nopettajan virkaa ja tiesi, ettei eteisen ovi tavallisesti ollut\nlukossa. Käsityöhuoneesta pääsi kyllä muihin kouluhuoneisiin.\n\n-- Herra advokaatti on niin painava, huokasi Wille Remes, koetettuaan\nnostaa Nilsperiä. -- Minä käyn noutamassa vahtimestarin puukelkan.\n\nWille Remes nouti pihasta puukelkan, johon he sitten vierittivät\nNilsperin paksuine turkkeineen. Ei olisi herännyt Nilsperi, vaikka\nhänet olisi kuljetettu kirkontorniin. Raskaasti vain kuorsasi, ja oli\nkokonaan sydämettömien vihollistensa vallassa.\n\nVetivät he siitä Nilsperin pihaan kelkalla, eikä ainoastaan pihaan,\nvaan kiskoivatpa vielä ylös koulun portaita eteiseen asti ja sieltä\nkäsityöhuoneen kautta juhlasaliin.\n\n-- Nyt on Nilsperi juhlasalissa, sanoi Wille Remes, sytyttäen\nkynttilän, jonka hän oli ottanut mukaansa käsityöhuoneesta.\n\nOlisi ollut kammottava tämä näky, jos olisi ollut joku syrjäinen sitä\nkatsomassa.\n\nKeskellä lattiaa makasi lyhyt, paksu ukko suuressa puukelkassa.\nKarvaisen turkinkauluksen keskeltä näkyi tulehtunut naama ja siinä\npunainen nenä sekä puoleksi aukioleva suu hatarine hampaineen. Kelkan\nvieressä seisoi julman anarkistin näköinen Kriikuna, tuijottaen tuohon\nnaamaan ankarasti ja ilkeästi, ja hänen vieressään seisoi punapartainen\nWille Remes, kädessään kynttilä, joka haaveellisesti valaisi lähintä\nympäristöä, jättäen kuitenkin juhlasalin nurkat pimeiksi. Suurenmoinen,\nmutta kaamea näky...\n\n-- Sikeästi se nukkuukin, sanoi Wille Remes.\n\n-- Niin nukkuu, lurjus! murahti Kriikuna.\n\n-- Nyt siitä saisi tehdä vaikka minkä näköisen, sanoi Remes.\n\n-- Vaikka pirun! sanoi Kriikuna.\n\n-- Oikein, veli! huudahti Remes. -- Oikean sanan sanoit, veli hopea!\nPirunhan me Nilsperistä teemmekin. Mitähän koulupojat aamulla sanovat?\nHa ha!\n\nJa nämä heittiöt toivat käsityöhuoneesta kittiä, liimaa ja mustaa\nmaalia, maalasivat Nilsperin kasvot mustiksi, aivan mustiksi, tekivät\nkitistä kaksi pirunsarvea ja liimasivat ne hänen tukkaansa, piirsivät\nsitten tuohon pikimustaan naamaan liidulla kaksi pyöreätä, valkoista\nrengasta silmien ympärille... ja tuloksena oli kauhistuttavimman\nnäköinen ilmiö, mikä koskaan on minkään kansakoulun seinien sisällä\nnähty.\n\nPäätettyään työnsä katselivat ilkiöt uhriansa syvän tyytyväisyyden\nvaltaamina.\n\n-- No niin, sanoi Wille Remes.\n\n-- Nyt on naama samanlainen kuin sielukin! sanoi Kriikuna.\n\n-- Osapuilleen, myönsi naamioimistyön suorittanut Wille Remes etevän\ntaiteilijan kainolla vaatimattomuudella.\n\nMutta asianajaja Nils Pehr Bums kuorsasi raskaasti, tietämättä mistään.\n\n-- Oikein sievähän se nyt onkin! kehui Kriikuna.\n\n-- Niinkuin herran enkeli, ylisti Wille Remes.\n\n-- Nukkuu niin makeasti, armas! sanoi Kriikuna hellästi.\n\n-- Uinuu höyhensaarilla, herttainen! lisäsi toinen pehmeästi.\n\nSitten katsahti Wille Remes ympärilleen ja sanoi miettiväisenä:\n\n-- Tämä sietäisi saada arvokkaampaan asentoon, tämä herra...\n\nLöysivät he suuren ja korkean, selkänojalla ja kädensijoilla varustetun\ntuolin, ja sille nostivat he mustan, sarvipäisen ja rengassilmäisen\nNilsperin, joka jyristen kuorsasi.\n\nJotain örisi nukkuva epäselvästi, kun hänen vihollisensa nostivat hänet\nistumaan tuolille, mutta ei edes raottanutkaan silmiään, vaan vaipui\nsamassa yhä sikeämpään uneen.\n\nLujalla nuoralla sidottiin hänet tuoliin kiinni.\n\nSalin peräseinällä olivat Suomen kansan suurmiesten kipsiset rintakuvat.\n\nNäiden alle, Kalevalan isän ja Suomen kansakoulun isän rintakuvien\nalle, he siirsivät pöydän, nostivat, kaikki voimansa ponnistaen,\nNilsperin korkeine tuoleineen pöydälle... ja katso: Nilsperin pää oli\naivan kipsipäiden tasalla, niiden keskellä.\n\nMutta yhtä valkoiset ja jalot kuin olivat nämä kipsiset suurmiesten\nkasvot, yhtä musta ja kauhistuttava oli nukkuvan Nilsperin naama.\n\n-- Nyt vielä pieni koristus kaulaan! sanoi toimelias Wille Remes ja\nkävi opettajahuoneen eläintieteellisestä kaapista noutamassa täytetyn\nhiiren, jonka hän langalla sitoi Nilsperin kaulaan.\n\n-- Että ymmärtäisi herättyään, minkä vuoksi hän on tämän kunnian ja\nkoroitetun aseman ansainnut, selitti Remes.\n\nKun nämä ilkipintaiset juoniniekat katselivat sitä näkyä, minkä he\npuolen tunnin uutteralla työllä olivat aikaansaaneet, niin alkoi heitä\nitseäänkin peloittaa. Suuri, hiljainen sali oli puolipimeä, ja sen\ntaustalla istui itse pimeyden ruhtinas valtaistuimellaan...\n\nKiiruusti poistuivat Kriikuna ja Wille Remes, lukiten käsityöhuoneen\noven sekä vieden kelkan takaisin paikoilleen, halkopinojen viereen.\n\nJa he kiiruhtivat kotiinsa iloisina ja tyytyväisinä, nukahtaakseen\nhetken kuluttua hyvällä omallatunnolla, ikäänkuin olisivat kauniinkin\npäivätyön suorittaneet.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nAamuhämärissä nousi pihan perällä olevassa pienessä rakennuksessa\nasuva vahtimestari Heikonen vaimoineen lämmittämään ja siivoamaan\nkouluhuoneita.\n\nJuhlasalissakin tekivät he tulen oven vieressä olevaan suureen uuniin,\nmutta peräseinällä nukkuvaa Nilsperiä eivät he pimeässä huomanneet.\n\nAamu valkeni valkenemistaan hitaasti. Vähän vain enää hämärti.\n\nKaduilla vallitsi jo vilkas liike. Aikoja sitten oli ukko Rihkola\nkäynyt sammuttamassa viimeisetkin katulyhdyt, ne, joita ei tuuli ollut\nsammuttanut. Aikoja sitten oli ajurinrenki raatihuoneen luona herännyt\nrekensä pohjalta, ojennellut puutuneita jäseniään, nostanut ylös loimen\nkadulta, noussut kuskipukille ja ajanut tiehensä. Maalaisia oli jo\nalkanut saapua torille, torikauppiaat availivat kojujaan ja Markulakin\njo siellä kahvikojun äärellä värjötteli, lasketellen hämäränlaisia\nsukkeluuksiaan tanakoille maalaisemännille tai totisille, epäilevinä\nkuunteleville isännille.\n\nKoulun pihalle kertyi jo koulupoikia, jopa tyttöjäkin, odottelemaan\nsisäänpääsyä. Pojat ne nahikoivat kuin tappelua hieroen ja tytöt\npajattivat keskenään asioitaan.\n\nVahtimestari Heikosen vaimo kulki sulkemassa kouluhuoneiden uuninpellit\nja toi raikkaalla vedellä täytetyt vesikarahvit opettajien pöydille.\n\nMutta astuttuaan juhlasaliin sytyttämään lamput aamurukousta varten,\nsytytettyään jo yhden lampun ja siirtäessään toisen lampun alle\ntuolia, jolle hän lamppuja sytyttäessään nousi, päästi hän äkkiä\nkauhunkiljahduksen ja syöksyi huutaen ulos ovesta aina pihalle saakka.\n\nKoululaiset juoksivat hänen luokseen, juoksipa itse Heikonenkin\nkysymään, mikä hätänä.\n\nJa suuresti kaikki sekä hämmästyivät että säikähtivät, kun vaimo\nvihdoin kalman kalpeana änkytti:\n\n-- Siellä on piru... siellä juhlasalissa...\n\nKaamea uutinen.\n\nOlisi ollut edes kummitus, haamu, mörkö tai männinkäinen, mutta -- se\nitse!\n\nEivätkä opettajatkaan olleet vielä tulleet.\n\nVahtimestari Heikonen ei ollut mikään erikoisen pelkuri mies. Hän otti\nsiis halon käteensä, ottikin oikein suuren halon, ja lähti sisään,\nvaikka vaimonsa hätäpäissään rukoili ja vannotti häntä luopumaan\nuhkarohkeasta yrityksestään.\n\nMutta äkkiäpä sieltä tuli itse Heikonenkin takaisin, tuli kelmeänä\nkasvoiltaan ja huusi juostessaan käheällä äänellä:\n\n-- Poliisia hakemaan, pojat! Siellä on piru!\n\nSilloin katosivat kaikki tytöt pihasta kadulle kuin tuulenpuuskan\nlennättämät akanat, eivätkä pysähtyneet ennenkuin seuraavaan\nkadunkulmaan, juoksi kadulle Heikosen vaimo ja juoksi myöskin Heikonen\nitse, perässään kaikki koulupojat, jotka kuorossa huusivat poliisia.\n\nTorille juoksi tämä huutava joukko.\n\nTorilla seisoivat poliisit Kappari ja Räikkö heinäkuorman ääressä, ja\nkuorman omistaja selitteli juuri:\n\n-- Kyllä nämä ovat hyviä heiniä, semmoisia apilansekaisia ja\nmehukkaita, niin että kyllä nämä kaupungin porvarienkin lehmiä\nlypsättävät...\n\nSilloin ehti torille tuo poliisia huutava lauma, ja Heikonen kiljaisi:\n\n-- Tulkaa poliisit koululle, siellä on piru!\n\n-- Jaa että mikä? kysyi poliisi Kappari, jolloin koulupojat kuin\nyhdestä suusta vahvistivat Heikosen ilmoituksen.\n\nPoliisi Räikkö tiedusteli yksikantaan:\n\n-- Tarkastamaankohan tuo tuli koulua, vai...?\n\nMutta Heikonen huusi, että leikki pois! Tulkaa itse tarkastamaan koulua\nniin näette.\n\nPoliisit tunsivat Heikosen yleensä vakavaksi ja tottapuhuvaksi\nmieheksi, eikähän nyt ollut mikään aprillipäiväkään.\n\n-- Pitänee sitä sitten lähteä katsomaan, sanoi poliisi Kappari, ja\npoliisi Räikkö myönsi:\n\n-- Niin, harvoinhan sitä näkee, sitä itseään ukkoa... näin aamupäivällä.\n\nLähdettiin siitä pirua katsomaan oikein miesjoukolla. Poliisit,\ntorikauppiaat, vieläpä maalaisetkin lähtivät. Juostiin ja huudettiin.\nMiehet nauroivat ja kiroilivat, sillä näin päivännäöllä eivät\nhe osanneet ottaa asiaa oikein vakavalta kannalta. Mutta naiset\npäivittelivät ja siunailivat.\n\nKoko tori tyhjeni.\n\nOpettajat olivat juuri saapuneet koulun portille ja kuulleet tytöiltä\nja Heikosen vaimolta, mikä hirmu koulusalissa oli. Mutta samassapa\nsaapui myöskin juoksujalkaa suuri, rähisevä joukko, poliisit edellä,\nja koulupojat, jotka olivat tointuneet ensimmäisestä pelästyksestään,\nhihkuivat riemuissaan, sillä tämmöisessä väkijoukossa olisivat he\nuskaltaneet tunkeutua vaikka pahan omaan pääpesään. Koulun piha täyttyi.\n\n-- Siellä se istuu salin peräseinällä, sarvet päässä! huusi Heikonen.\n\nOpettajat ja poliisit menivät edellä. Poliisit paljastivat sapelinsa,\nja muutamat torikauppiaat tempaisivat halkoja käteensä pinosta, uhaten:\n\n-- Nyt tulkoon vaikka itse sarvipää, niin kyllä sarvet kolisevat!\n\nSe oli rohkeata väkeä, mutta hieman arastellen ja kuin pahanhengen\nsalakavalaa päällehyökkäystä odottaen se työntyi juhlasalin ovelle.\n\nVäkijoukko pysähtyi. Pysähtyivät opettajat ja pysähtyivät poliisit\nKappari ja Räikkö, käsissään välkkyvät sapelit.\n\nTotta oli!\n\nSiellä salin peräseinällä istui Suomen kansan suurmiesten keskellä itse\nse kuusituhatta vuotta vanha, leuka rintaa vasten painuneena... kuin\npuskemaan valmistuneena. Hirveänä ja mustana se siellä istui sarvet\ntanassa, ja kaameasti kiiluivat sen valkeat silmät puolihämärästä.\n\nVallitsi kauan kestävä äänettömyys, vallitsi kuolon hiljaisuus.\nSanomattoman tunteen valtaamina tuijottivat kaikki tuota hirmuista\nilmiötä, joka järkähtämättömänä, liikkumattomana tuijotti vastaan.\n\n-- Niinpähän näkyy olevan, sanoi poliisi Räikkö vihdoin matalalla\näänellä.\n\n-- Mitäs nyt tehdään? kysyi poliisi Kappari koulun johtajalta, opettaja\nLaaksoselta.\n\nEnnenkuin opettaja Laaksonen ehti vastata, tunkeutui väkijoukon läpi\ntaiteilija Markula, pienessä hutikassa kuten ainakin. Hänkin tahtoi\nnähdä pirun, ja hän astui suoraan keskelle salin lattiaa, tirkisteli\nsiitä kummitusta pari silmänräpäystä ja ilmoitti vakavasti:\n\n-- Olkaa hiljaa, piru nukkuu!\n\nIkäänkuin ei olisi oltu hiljaa!\n\nJa sitten hän käänsi päätään ja kysyi:\n\n-- Ettekö kuule, että se kuorsaa?\n\nTotisesti! Kuorsaus kuului ihan selvästi.\n\nNyt astui Markula aivan kummituksen luo, koroitti äänensä ja laulaa\nhonotti:\n\n\"Nouse jo pois, janopeura...!\"\n\nSiihen se heräsikin Nilsperi, joka oli nukkunut pahimman humalansa.\n\nOven suussa seisova joukkokin oli nyt tullut rohkeammaksi ja lähestyi\nilmiötä lähempää tarkastelemaan. Mutta Nilsperi katsoa killisteli\nympärilleen, käsittämättä ollenkaan, mitä oli tapahtunut ja missä\nhän oli, eikä meidän sovikaan sitä suuresti ihmetellä. Mitähän itse\najattelisimme, jos sellaisessa asemassa heräisimme?\n\n-- Kyllä se on Nilsperi! huusivat jo monet, jotka tunsivat Nilsperin\netupäässä hänen turkistaan. -- Mutta mitä tämä oikein meinaa?\n\n-- Häh! kysyi Nilsperi aivan pökerönä.\n\n-- Se sanoi \"häh!\" totesi Markula.\n\nSilloin kirosi herra Nilsperi kauheasti ja huusi:\n\n-- Päästäkää minut irti!\n\nSaatiin siitä Nilsperi nostetuksi alas pöydältä ja irroitetuksi\ntuolista. Sitä hälinää, mikä oli syntynyt! Kaikki huusivat ja\nkyselivät, mutta mitäpä voi Nilsperi vastata? Eihän ollut hänellä\naavistustakaan siitä, miten hän oli tänne joutunut. Huomattiin hiiri\nhänen kaulassaan ja otettiin se pois, mutta sarvia irroitettaessa lähti\nhiuksia päästä.\n\nSellaisessa mielentilassa oli Nilsperi, ettei hän sanonut sanaakaan,\nei päästänyt ainoatakaan sadatusta tämän toimituksen kestäessä. Sitten\npainoi hän lakin päähänsä ja hyökkäsi ulos, hälisevä väkijoukko\nkintereillään.\n\nOlipa hänen mustassa, rengassilmäisessä muodossaan ja vihaisessa,\npuhisevassa juoksussaan asiasta tietämättömille vastaantulijoille\nihmettä kerrakseen.\n\nTämän odottamattoman tapauksen johdosta menetti koulu yhden kokonaisen\ntyötunnin.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nTörkeästi häväisty asianajaja Nils Pehr Bums vaati viskaali Tujulinia\ntoimeenpanemaan ankaran tutkimuksen.\n\nSellainen pantiinkin toimeen.\n\nKaksi päivää sitä toimitettiin poliisikamarissa, niin ettei poliiseilla\nollut ensinkään tilaisuutta pelata Mustaa Pekkaa.\n\nKuulusteltiin koulun vahtimestaria vaimoineen, kuulusteltiin kaikkia\nsuuressa loppunäytöksessä läsnäolleita, kuulusteltiin koulun oppilaita,\nja erittäin ankarasti kuulusteltiin Markulaa. Saipa Markula epäluulon\nalaisena olla yhden yön putkassakin.\n\nMutta kun Markulan oli onnistunut todistaa viattomuutensa näyttämällä\ntodistajain avulla toteen, että hän oli nukkunut koko rikosyön\nkauppias Heikki Remeksen väentuvassa nurkassa, niin päästettiin hänet\nvapaaksi, sitten kun viskaali Tujulin oli antanut hänelle ankaran\nvaroituksen epäsäännöllisistä elämäntavoista. Kaikkia kuulusteltiin\nja kuulustelusta laadittiin pitkä pöytäkirja, mutta mitään ei saatu\nselville.\n\nKirjakauppias Kriikuna ja Wille Remes eivät lausuneet mitään\notaksumisia salaperäisen tapahtuman johdosta. Mutta tavatessaan\ntoisensa loivat nämä vintiöt toisiinsa merkillisen silmäyksen.\n\nVihdoin julistettiin tutkinto päättyneeksi, ja poliisikamarissa\npääsivät konstaapelit taas rauhassa pelaamaan Mustaa Pekkaa. He\npelasivatkin sitä sitten kolme päivää yhteen kyytiin niin uutterasti,\nettä tuskin välillä syömään ehtivät.\n\nHerra Nilsperi ei näyttäytynyt kadulla viikkokausiin. Hän murjotti\nkotonaan syvän suuttumuksen vallassa, pesten kasvonsa viidesti päivässä\nsuovalla ja saippualla, ja vähitellen alkoivatkin ne jälleen saada\ntakaisin luonnollisen punasinertävän värinsä.\n\nMutta vaikka poliisitutkinto ei ollutkaan luonut asiaan toivottua\nvalaistusta, niin alkoi kaupungilla kuitenkin pian liikkua huhuja\nsiitä, että rouva Menlösin sormien oli täytynyt olla jollain tavoin\nmukana tässä rumassa pelissä.\n\nKenenkäpä muun olisi ollut syytä tehdä niin suurta ilkeyttä herra\nNilsperille, ellei juuri rouva Menlösin? Olihan se huomattu\nraastuvassakin, millä tavoin rouva Menlös joskus oli Nilsperiin\nkatsahtanut... varsinkin silloin, kun Nilsperi väitti rouva Menlösin\nkäskeneen Miinan heittämään hiiren kaivoon.\n\nEntäs se hiiri, joka oli ollut sidottuna herra Nilsperin kaulaan!\n\nSe oli kyllä tunnettu koulun kokoelmien hiireksi, mutta sen merkityshän\noli selvä.\n\nRouva Menlösin kätyrit olivat sitoneet hiiren herra Nilsperin kaulaan\nkuin sanoakseen:\n\n-- Siinä on sinulle sitten se hiiri, jota sinä sieltä Montosen kaivosta\nharot!\n\nNiin kaupungilla huhuiltiin, ja huhut levisivät talosta taloon ja\npukeutuivat päivä päivältä yhä täsmällisempään muotoon. Jopa alettiin\npäästä perille rouva Menlösin kätyreistäkin, ja Markula-paran suureksi\nsuruksi ja syväksi suuttumukseksi kysyi yksi ja toinen häneltä aivan\nsuoraan:\n\n-- Paljonkos sinä oikein sait rouva Menlösiltä?\n\nRouva Menlös nauroi sydämellisesti, kuultuaan asianajaja Nils Pehr\nBumsille tehdystä koirankujeesta. Hän nauroi niin, että vedet silmistä\ntippuivat, ja huudahti tuon tuostakin:\n\n-- Se oli sille oikein! Se oli sille oikein! Vai mitäs sanot, Menlös?\n\nJa taloustirehtööri Menlös imeskeli piippuaan hyvillä mielin muhoillen\nja myönsi:\n\n-- Aivan niin, rakas Maria!\n\nKeittiöönkin kiiruhti rouva Menlös hauskaa uutista Miinalle kertomaan.\nJa Miina hihitti ja ilkkui:\n\n-- No sai se rietas viimeinkin sen pumpsin minkä tarvitsikin!\n\nMutta eipä tullut tämä ilo pitkäaikaiseksi.\n\nNe juorut, ne häpeälliset juorut rouva Menlösin osallisuudesta herra\nNils Pehr Bumsin tapaukseen, ne kiersivät kiertämistään ja ehtivät pian\nrouva Menlösinkin korviin.\n\nJa kun rouva Menlös ne kuuli...\n\nEmme voi jatkaa. Se on liian ikävä kohtaus. Taloustirehtööri pakeni\nheti ensimmäistä puuskausta asekamariinsa.\n\nSanomme vain, että rouva Menlös menetti kokonaan henkisen tasapainonsa.\nHänkö tekemässä yön pimeydessä ilkivaltaa juopuneille miehille!\n\nAlkoivat talossa ikävät päivät, ikävämmät kuin ennen.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nPakkanen se taas välillä helpotti oikein aika lailla.\n\nVaikka eihän noita ollut tosin niin järin kovia pakkasia ollutkaan,\ntoistakymmentä pykälää vain ja sillä tavoin, mutta nyt löi niin\nleudoksi, että Silasenkin lapset pääsivät lumiukon tekoon keskelle\nSaunakatua. Aika paksun ukon ne tekivätkin, ja yli metrin korkuisen.\nNokimustine silmineen oli se melkein peloittavan näköinen. Hiilet näet\npistivät silmiksi.\n\nLukija ehkä arvelee, että olivatpas ne Silasen lapset tuhmia, kun\nkeskelle katua sen tekivät. Ensimmäinen hevosmieshän muka tölmäsee\nukkoa reensä laidalla, niin että äijältä pää tipahtaa ja mustat silmät\njäävät avuttomina tuijottamaan ylös taivaan korkeuteen. Mutta lukija\nei tunnekaan Saunakadun oloja niin hyvin kuin me ja niin hyvin kuin\nSilasen lapset, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet ja ehkäpä puolen\nvuosisadan kuluttua kuolevatkin Saunakadun varrella. Saunakatu on\nvanhan kaupunginosan laitimmaisia katuja, siellä melkein metsänlaidassa\nasti, eikä siellä kukaan hevosella aja kesälläkään, sen vähemmin\ntalvella. Lumiukko on keskellä katua paljon paremmassa turvassa kuin\npihamaalla, jossa suutari Kankkunen sen kaupungilta päissään kotiin\ntullessaan heti potkisi nurin. Onhan se ennenkin sellaista tehnyt, niin\nettä kyllä ne hänen tapansa tunnetaan.\n\nRaatihuoneenkadulla ovat mäenlaskijat ruvenneet lumisotasille, eikä\nsitä sen vuoksi uskalla kukaan vanhempi, puolueeton ihminen kulkea.\nSemmoinen rähinä siellä on. Vettä noutavat palvelustytöt vain hinaavat\ntässä taistelun tuoksinassa vesikelkkaansa raatihuoneen kaivolle, mutta\nhepä ovatkin rauhoitettuja. Heidän vesiliikenteensähän se koko mäen\nliukkaana pitää.\n\nMutta jättäkäämme lumiukot ja Raatihuoneenkadun taistelut ynnä muut\nsellaiset vähäpätöisyydet ja kiiruhtakaamme kauppias Montosen pihan\nperälle, sillä siellä on tekeillä erittäin tärkeä toimitus, ja siellä\non siitä syystä väkeä kuin kärpäsiä ruokalan keittiössä. Kaupungin\nsuuri paloruisku on siellä täydessä toiminnassa ja vesisuihku kohoaa\npaljon korkeammalle suuren makasiinirakennuksen katonharjaa.\n\nTulipaloko?\n\nEikö mitä! Kesällä voi syttyä tulipalo keskellä päivää, mutta\ntalvella ei koskaan. Ei ainakaan meidän kaupungissamme ole sellaista\nmiesmuistiin tapahtunut.\n\nEi, vaan siellä tyhjennetään, raastuvanoikeuden määräyksen mukaan,\nkauppias Montosen kaivoa, että saataisiin pois se kuollut hiiri kaivon\npohjalta.\n\nMönkkysen Maijastiina oli tästä ratkaisevasta tapauksesta lennättänyt\nsanan niin moneen taloon kuin ehti. Olipa hän sitten kerrankin kahvilla\ntäytetty, vaikka ei, kiireellisten asiainsa tähden, ennättänytkään\njuoda kaikissa keittiöissä kahta kuppia. Hotkaisi muutamissa yhden, ja\nparissa paikassa ei sattunut ensinkään olemaan kahvia keitettynä. Mutta\nehtihän Maijastiina saatavansa myöhemminkin periä.\n\nPalomestari Sipilä oli sanonut, että ruiskun saa lainata sitten kun\ntulee leuto sää. Tietäähän sen jokainen, joka on vähänkin perehtynyt\npalotoimintaan, että pakkasella letkut jäätyvät, ja jäätyneet letkut\novat hyvin pahoja katkeamaan, varsinkin tällaiset vanhemmat letkut.\n\nOli sitä ihmettä, sitä kauppias Montosen kaivon tyhjentämistä,\nkeräytynyt katsomaan ukkoa jos akkaakin. Mieliala oli korkealla.\n\n-- Nyt se nähdään!\n\n-- Nyt se nähdään se totuus!\n\n-- Niin, nyt se nähdään, kenessä se on totuus.\n\n-- Niin, totuus! Totuus ei pala tulessakaan.\n\n-- Eihän se kuulu palavan, eikä se huku kaivoonkaan.\n\n-- Eihän se kai huku sinnekään.\n\n-- Sieltäkin se pumputaan ylös!\n\n-- Pumputaan se. Ei sitä enää nykymaailmassa valheella ja vääryydellä\npitkälle potkita.\n\n-- Ei potkita. Kyllä laki ja oikeus asiasta selvän ottaa.\n\n-- Ottaa se!\n\n-- On se sentään hyvä, että on vielä maassa laki ja oikeus! huokasi\nmuuan eukko, silmiään pyyhkäisten, mutta torikauppias Sippo, joka\nseisoi hänen vieressään kädet housuntaskuissa ja lakki takaraivolla,\nepäili:\n\n-- Mikähän siunaus siitä sitten heruu?\n\nMutta silloinkos eukko räsähti. Vai ei saisi enää olla lakia ja\noikeuttakaan! Missähän sinunkin kojusi olisi, jollei olisi kaupungissa\npoliisijärjestystä.\n\nSippo raapi harmistuneena päätään, mutta sopivaa vastausta ei hän\nsittenkään keksinyt.\n\nVaikuttava ja muistiinpainuva oli näky. Pumppuna toimiva paloruisku\nkävi niin että ryskyi. Kymmenkunta vapaaehtoista palokuntalaista oli\ntyössä.\n\nKoska he olivat tavallaan virkatoimessa, niin olivat he kiinnittäneet\npalokuntalaisnauhat lakkeihinsa, joten kuka tahansa saattoi nähdä,\nettä vain heillä oli laillinen oikeus käsitellä paloruiskua. Mutta\nhyväntahtoisesti luovuttivat he tämän etuoikeutensa viransijaisillekin,\nalettuaan vähän väsyä, eikä työnhaluisista tarjokkaista suinkaan ollut\npuutetta.\n\nToisen letkun pää oli kaivossa ja toisen letkun päässä oli itse\nsuihkumestari Lampeeni, ohjaten räiskähtelevän ja paukahtelevan\nvesisateen ylös ilmaan, josta vesipisarat sitten sateena ropisivat\ntaajan katselijajoukon niskaan. Mutta jokainenpa olikin varoiksi\nkääntänyt kauluksensa pystyyn.\n\nVälistä taas ohjattiin suihku makasiinin seinään tai katolle ja\nkatonharjan yli. Hyvinhän se yli lensikin, vaikka makasiinirakennus on\naika korkea.\n\nMutta kun suihku räiskyi ja paukkui makasiinin ovenpieleen, niin pisti\nmakasiinimies Antti Peuranen päänsä makasiinin ovesta ja huusi:\n\n-- Juutastako te tätä makasiinia holvaatte? Ei tämä ole pesun tarpeessa!\n\nMutta siihen huomauttivat palokuntalaiset aivan oikein:\n\n-- Vähemmänhän palaa!\n\nJa katselijakunta huusi Antti Peuraselle:\n\n-- Vie pois nokkasi sieltä ovelta! Saat vielä päin naamaasi!\n\n-- Niin, ja kyllä silloin jauhonpöly karisee! riemuitsivat toiset.\n\nAntti Peurasen jauhoiset kasvot katosivatkin ovelta.\n\nEräs akoista nuuhki ilmaa ja sanoi toisille:\n\n-- Ihan on kuin mädänneen hajua. Kaivokohan se sillä tavalla haisee?\n\n-- No mikäs sitten, vastasivat toiset eukot. -- Aivanpahan näet tuntuu\nhaju tänne asti!\n\n-- Taitaa olla haju omassa nokassanne! sanoi viimeiselle puhujalle\nMenlösin Miina, joka eukkojen takana hänkin katseli puuhaa.\n\nSiitä eukot suuresti kiivastuivat:\n\n-- Vai sinä tänne tulet pullikoimaan ja irvistelemäänl\n\n-- Eivät osaa enää ihmiset hävetä! päivitteli toinen eukko.\n\n-- Kun olisivat tuominneet raastuvassa sinut tuon kaivon tyhjentämään,\nniin vieläköhän ilkkuisit! huomautti kolmas, mutta neljäs huusi:\n\n-- Antakaa, Lampeeni, tuolle Miinallekin osansa... sehän se on koko\ntämän asian syy.\n\nSilloin Miina pakeni.\n\nMutta Mönkkysen Maijastiina sanoi eukoille:\n\n-- Niin haisee koko kaivo että yököttää! Minä menen katsomaan, joko se\nraato alkaa nousta.\n\nMönkkysen Maijastiina lähestyi kaivoa, mutta ruiskun käyttäjät huusivat\nankarasti!\n\n-- Syrjäiset eivät saa tulla lähelle!\n\nTästä suuttui Maijastiina.\n\n-- Minäkö syrjäinen! Syrjäisempiä te itse tässä asiassa olette! Jos\nen minä olisi nähnyt sen hiiren heittämistä, niin ette tekään tässä\nheiluisi ja mahtailisi!\n\n-- Älä pärpätä! huusivat palokuntalaiset.\n\nMutta Mönkkysen Maijastiina lähestyi itsepintaisesti kaivoa.\n\nSilloin käänsi Lampeeni suihkun häntä vastaan, ja silloin nosti\nkastunut Maijastiina sellaisen huudon ja rähäkän, että se oli kauheata\nkuulla. Mutta tunteeton katsojajoukko päästi mahtavan naurun:\n\n-- Ha ha ha! Niin on kuin kuikka!\n\nPuikkelehti siellä poikiakin väkijoukossa kymmenittäin, töytäillen\nmilloin minnekin kuin paarmat ja sysien ja tuuppien aikaihmisiä. Mutta\nmakasiinimies Peurasen kuusivuotias Asko se enimmän nautti tästä\nnäytelmästä. Ihan oli märkänä koko poika, kun aina juoksi sinne, minne\nvesi lensi.\n\nJa kun Lampeeni ohjasi suihkun suoraan ylöspäin, niin että vesi\noikein korkealle suhahti, niin silloin Asko hyppi tasakäpälässä,\nrapisteli käsivarsiaan niinkuin kukko siipiään ja hihkui ylenpalttisen\nriemastuksen vallassa:\n\n-- Hii!\n\nAkatkin sen huomasivat ja todistivat:\n\n-- Onpas tuolla pojalla lysti!\n\n-- Niin, ikäänkuin tämä olisi mikään lystin paikka! huomauttivat toiset\nvakavasti.\n\nMutta Asko-poika hihkasi:\n\n-- Noin korkealle lensi... taivaaseen asti!\n\nJa toisille pojille hän riemuitsi:\n\n-- Ne tyhjentävät koko kaivon! Sitten näkee ihan kaivon pohjaan asti!\n\nAnkarasti kävi ruiskun pumppu. Joku katsojista pyysi suihkumestaria:\n\n-- Anna mennä, Lampeeni, yli aidan Menlösin pihaan! Nehän ne upottivat\nsen hiiren tähän kaivoon!\n\nLampeeni ei ollut kuulevinaankaan. Kaikki tässä komentamaan! Kyllähän\ntässä sitten komentajia olisi. Tietysti oli hänellä yksin valta\nmäärätä, minne hän suihkunsa käänsi, varsinkin kun ei palomestarikaan\nollut paikalla käskyjä antamassa.\n\nMutta kun oli kulunut kohtuullisen pitkä aika äskeisestä pyynnöstä,\nkäänsi hän kumminkin kuin sattumalta suihkun Menlösin pihaan päin.\n\n-- No sinne! huusivat katsojat.\n\n-- Saavat nyt pakanat hiirivettä!\n\n-- Sen ne sietävätkin.\n\nTorikauppias Sippo on semmoinen arvostelija. On kai hyvin viisas mies\nomasta mielestään, viisaampi kuin kaikki muut yhteensä.\n\nNytkin se sanoi, katseltuaan aikansa suihkuttamista:\n\n-- Oikeastaan tämä suihkuttaminen on ihan tarpeetonta.\n\nLampeeni laski taas vettä makasiinin katon yli ja kysyi sitten\narvokkaasti:\n\n-- Missä suhteessa?\n\nSippo sylkäisi, otti tulitikkulaatikon taskustaan ja alkoi sytytellä\ntupakkaansa.\n\n-- No siinäkin suhteessa, sanoi hän sitten, että mitäs suihkuttamista\ntässä tarvitaan?\n\nJa perustellen lähemmin kantaansa jatkoi hän:\n\n-- Tuleehan se vesi sieltä kaivosta suihkuttamattakin.\n\n-- Vai tulee se! matki vain Lampeeni ylenkatseellisesti.\n\nMutta Sippo intti yksipäisesti:\n\n-- Ka tuleehan se... juutaskos siinä olisi ettei tulisi, kun tuommoinen\nmiesjoukko pumppuaa! Ei suinkaan se tuo sinun suihkuttamisesi sitä\nkaivosta nosta!\n\n-- Älä turise! sanoi Lampeeni vihaisesti.\n\n-- Minkäs teet jos turisenkin! uhitteli Sippo. -- Jos antaisi veden\nlorista tuohon ruiskun viereen, niin kyllä se tulisi sieltä kaivosta\naivan yhtä nöyrästi.\n\nLampeenia harmitti.\n\n-- Vai ruiskun viereen lorista! sanoivat palokuntalaiset. -- Luuletko\nsinä meidän rupeavan vesilätäkössä pumppuamaan?\n\n-- Niin, ja kun suihkuttaa, niin näkee samalla yksin tein, onko ruisku\nja letkut kunnossa, jos sattuisi niinkuin tulipalo tulemaan.\n\nLampeeni katsoa muljautti Sippoon ja sanoi:\n\n-- Niin, älä sinä, Sippo, tule viisaampiasi neuvomaan... kun ei sinulla\nkuitenkaan ole mitään tietoa eikä ymmärrystä näissä paloasioissa.\n\nSiinä oli Sipolla taas suu poikki. Lampeeni sanoi palokuntalaisille,\nmutta kuitenkin niin, että Sippokin sen kuuli:\n\n-- Sillä kun on kenellä lihakauppa torilla, niin se jo luulee olevansa\nhyväkin insinööri!\n\n-- Paljonhan sieltä kaivosta vettä riittääkin! ihmetteli joku\nkatsojista, ja muuan toinen katsoja selitti:\n\n-- Nämä ovatkin niitä oikeita vesikaivoja nämä tämän kaupungin kaivot.\n\nKahdesti oli jo vaihdettu ruiskun käyttäjiä, ja muutamat katselijat\nalkoivat epäillä:\n\n-- Ei sitä taida saadakaan yhdellä ruiskulla tyhjäksi. Mutta juuri\nsilloin alkoi suihku tulla heikommaksi, ja katsojat huusivat:\n\n-- Jo painuu rooli matalammaksi!\n\nToiset, jotka harrastivat esikuvia ja vertauksia, esittivät saman asian\nsanoilla:\n\n-- Jopahan alkaa lehmä ehtyä.\n\nJa joku kolmas, joka tavoitteli tunnustusta sukkeluuksilla, joita hän\noli kilpaa Markulan kanssa viljellyt lähinnä seisovien virkistykseksi\nkoko toimituksen ajan huusi:\n\n-- Niin ehtyy... kohta se poikii!\n\n-- Hiiren, täydensi Markula.\n\n-- Onkos täällä poliisia? kysyi eräs palokuntalaisista.\n\n-- Mitäs tässä poliisilla? tiedusteli Lampeeni.\n\n-- No jotta on viran puolesta todistamassa, kun kaivoa tarkastetaan,\nselitti palokuntalainen.\n\n-- Niin, kun tämä on virallinen asia... raastuvan käskystä, myönsi\ntoinen palokuntalainen.\n\n-- Onhan tässä vieraitamiehiä, sanoi torikauppias Sippo, mutta siihen\nhuomautti Lampeeni:\n\n-- Et sinä ymmärrä laillisia asioita!\n\n-- Poliisi pitää olla! huusivat akatkin. -- Ei suinkaan sitä ilman\npoliisia... lakiasiassa!\n\n-- Niin, kyllä pitää hakea poliisi! huusivat kaikki katsojat.\n\n-- Juokse sinä märkä poika hakemaan torilta poliisi, sanoi Lampeeni\nPeurasen Askolle, mutta Asko väitti:\n\n-- En minä jouda!\n\nToiset pojat juoksivat torille poliisia hakemaan, ja eräs\npalokuntalaisista, kauppias Heikki Remeksen renki, kurkisti alas kaivon\nreunalta ja ilmoitti:\n\n-- Nyt se on muuten tyhjä, mutta siellä keskellä on syvempi kohta ja\nsiellä on vielä vähän vettä.\n\nSitten hän kohotti letkua ja siirsi sen pään tuohon syvennykseen,\nsanoen pumppuajille:\n\n-- No pumpatkaa nyt vielä vähän, ja antakaa sitten masinan käydä\nhiljalleen koko ajan. Muuten se on taas pian täynnä tämä kaivo.\n\nJa nousten kaivon reunalta hän sanoi:\n\n-- Siinä näkyy olevankin hyvät vesisuonet, tuossa kaivossa.\n\n-- Jo tulee poliisi! huusivat akat.\n\nAkat olivat oikeassa. Poliisi Miettinen tuli sieltä noutajineen ja\nkysyi väkijoukkoon päästyään:\n\n-- Mitäs täällä on asiaa?\n\n-- On siinä poliisi, kun ei tiedä koko asiasta! ihmettelivät akat.\n\n-- Todista nyt virkasi puolesta, onko Montosen kaivossa hiirtä vai ei!\nsanoivat palokuntalaiset. -- Tämä on virallinen asia.\n\n-- Se on raastuvan päätös, selittivät akat.\n\n-- Olkoon, sanoi poliisi Miettinen. -- Mutta minä vain en lähde kaivoon\nruunun univormua ryvettämään!\n\nSiitä syntyi kiivas keskustelu, mutta poliisi Miettinen ei suostunut\nlähtemään kaivoon.\n\n-- En lähde muuta kuin viskaalin määräyksestä!\n\nJa sitten suuttui hän ja huusi:\n\n-- Mitä te olette minun käskijöitäni! Pitäkää suunne kiinni!\n\nSilloin sanoi Lampeeni:\n\n-- No samahan se on, kuka sinne menee, kunhan poliisi seisoo tässä\nkaivon reunalla ja todistaa.\n\n-- Sen minä kyllä voin tehdä, lupasi poliisi Miettinen leppyen.\n\n-- Tuo muurari Jänkkä on hyvin tarkkasilmäinen ja luotettava mies,\nesitti kauppias Remeksen renki.\n\n-- Lasketaan se kaivoon.\n\n-- Eikös täällä olisi sopivampiakin? kainosteli muurari Jänkkä\nluottamustoimen vastaanottamista, mutta katsojat huusivat:\n\n-- Mene vain Jänkkä kaivoon!\n\n-- Onkos se nyt aivan tyhjä? kysyi muurari.\n\n-- On se! takasivat palokuntalaiset.\n\nJa niinpä sitten laskettiinkin muurari Jänkkä nuorasta kaivoon,\nväkijoukon piirittäessä kaivonympärystän.\n\nJänkkä hamuili kaivon pohjalla, raapaisi pari kolme kertaa valkeaa ja\ntutki ympäristöään oikein tulitikun valossa.\n\n-- Ei täällä ole kissoja eikä hiiriä! huusi hän sitten.\n\n-- Ei siellä kissoja tarvitse ollakaan! vastasivat akat.\n\n-- Eipä täällä ole hiiriäkään, huusi muurari.\n\n-- Älä valehtele! huusi joku katsojista.\n\n-- No tulkaa sitten itse katsomaan, pahuukset, vastasi Jänkkä\nnärkästyneenä. -- Vaan jos te sen sieltä näette, niin neuvokaa vain,\nmissä kohden se on! Kyllä minä sen sitten ylös nostan.\n\n-- No älähän suutu, muurari, lepytteli Lampeeni. -- Eiväthän ne nämä\ntosissaan...\n\n-- On tämä kumma paikka! ihmettelivät eukot.\n\n-- Katsohan vielä tarkemmin! kehoitti Lampeeni.\n\nJänkkä tutki kaivon pohjan varmuuden vuoksi toiseen kertaan mitä\nhuolellisimmin. Sitten hän huusi:\n\n-- Alkakaa hissata ylös... mutta älkää hellittäkö, pakanat!\n\n-- Kyllä sinä nouset! rauhoittivat palokuntalaiset. -- Katso, onko\nnuora paikoillaan.\n\n-- Kyllä se on, sanoi muurari.\n\n-- Mitä se tuo poika tähän tellääntyy! ärjäisi muuan mies vihaisesti\nPeurasen Askolle, joka koetti tunkeutua miesten kainaloiden alitse\nkaivon luo.\n\n-- Joka paikassa se tiellä härkentää! toruivat akat.\n\nKiskottiin sitten Jänkkä miehissä ylös kaivon pohjalta. Tuskin oli\nhänen päänsä kohonnut kaivonkannen yläpuolelle, kun jo huudettiin:\n\n-- No eikö siellä sitten näkynyt mitään?\n\nJänkkä vastasi vain:\n\n-- Ei muuta kuin märkiä kiviä.\n\nJokupa hoksasi siihen huomauttaa:\n\n-- Mutta jospa se vesi onkin imenyt sen mukaansa?\n\n-- Niin, huusivat akat. -- Se on lentänyt veden mukana!\n\nLampeeni siihen halveksivasti vastasi:\n\n-- Hornaanko se sieltä on lentänyt... kun on semmoinen sihti letkun\npäässä, ettei laske pienempiäkään roskia lävitseen!\n\nLetkua nostettiin pois kaivosta.\n\nSippo sanoi:\n\n-- Turhaan siinä miehet vahtasivat.\n\nPalokuntalaistenkin täytyi myöntää:\n\n-- Taisi olla turhaa touhua.\n\nMutta Lampeeni lohdutteli heitä:\n\n-- No saihan tuota koettaa, oliko ruisku kunnossa, kun kerran sattui\nnäin leuto sää.\n\nKaivo oli nyt siis kuivana, mutta kylläpä olivat sen sijaan paikat\nkaivon ympärillä märkinä. Joka paikassa oli vettä ja lätäköitä, ja kun\nkatselijat tarkastelivat makasiinin kattoa ja seinää ja Menlösin pihan\npuolella olevaa lankkuaitaa, niin tuumivat he:\n\n-- Olisi siinä sammunut liekit, jos olisi sattunut tulipalo olemaan!\n\n-- Teettävät ne nuo virkakunnatkin ihmisillä tyhjää työtä, minkä tuo\nraastupakin, napisi joku palokuntalaisista. -- Kengät ovat aivan märät.\n\n-- Kun ei vain Menlösin joukko olisi yöllä onkinut sitä hiirtä pois\nkaivosta, keksi eräs akoista uuden otaksuman.\n\nMiehet kiroilivat kaivoa, hiirtä ja Menlösin joukkoa. Odotuksessaan\npettynyt väkijoukko alkoi valmistautua hajaantumaan, ja Anna Riitta,\njoka oli talon puolesta valvonut toimitusta, oli jo palannut keittiöön\ntekemään emännälleen selkoa tutkimuksen odottamattomasta ja laihasta\ntuloksesta.\n\n-- Ei sieltä sitten mitään hiirtä löytynytkään! huokasi eräs akoista.\n-- Tyhjän tautta on saanut Anna Riitta raahata vettä Perälän kaivolta\nasti...\n\n-- Niin, eihän siellä ole mitään hiirtä ollutkaan, ilmoitti märkä,\nvilusta hytisevä Peurasen Asko.\n\n-- Kenenkä poika se on tuo? kysyi muuan eukko. -- On niin märkäkin,\nturjake, eikä vain lähde kotiinsa.\n\n-- Se on tämän Montosen makasiinimiehen poika, kertoivat toiset pojat.\n-- Sen nimi on Asko.\n\n-- Mitä sinä sanoit, ettei olisi hiirtä ollutkaan kaivossa? kysyi eukko.\n\n-- Niin, eihän se hiiri sinne pudonnut, selitti Asko.\n\n-- Mistähän sinä sen tiedät! murahti muuan palokuntalaisista\nylenkatseellisesti.\n\n-- Näinhän minä kun meidän kissa otti heti sen hiiren, kun se oli tälle\npuolen lentänyt, kertoi Asko, puhallellen kohmettuneisiin, sinertäviin\nhyppysiinsä. -- Minä olin tässä silloin.\n\nKaikki tuijottivat Askoon. Joku sanoi:\n\n-- Taidat valehdella?\n\n-- Niin, tulet tänne valehtelemaan ja sotkemaan! huusivat akat.\n\n-- Enkä valehtele! kiisti Asko. -- Tuohon putosi se hiiri, tuohon kohti\nihan, ja siitä sen kissa otti ja juoksi se suussa tuonne makasiinin\ntaakse...\n\nTämä yksityiskohtainen esitys ja Askon rehelliset silmät tekivät\nvakuuttavan vaikutuksen. Poika puhui silminnähtävästi totta.\n\n-- No miksi sinä et sitä heti sanonut! kiljuivat suuttuneet\npalokuntalaiset.\n\nSuuresti vihastuivat nyt kaikki läsnäolevat Askoon, mutta varsinkin\nolivat palokuntalaiset kiukuissaan.\n\n-- Siinä on sitten hölmö poika! Seistä toljottaa vieressä eikä puhu\nmitään!\n\n-- Semmoisen työn teetätti ihan turhaan, riettaan elävä!\n\n-- Selkäänsä se sietää!\n\nEikä tiedä, miten Askolle olisi käynyt, jos hän olisi jäänyt jatkoa\nodottamaan. Mutta säikähtynyt Asko Peuranen oli jo juossut tiehensä ja\nkätkeytynyt näkymättömiin.\n\n\n\n\nXIX\n\n\nOn se sentään karskinnäköinen mies, tuo taloustirehtööri Menlös.\n\nOikein niinkuin sotaherra.\n\nPää on pystyssä ja käynti joustava, ja kun hän kävelee huoneissaan,\nluoden kotkankatseensa ulos milloin mistäkin ikkunasta, milloin\nkolmikulmaiseen Snellmanin puistoon, milloin Papinkadulle, milloin taas\npihaansa, missä vesirattaat kohottavat tynnyriään lumikinoksesta, mutta\nmissä koirankoppi on kokonaan lumeen hautautunut, niin on hän kuin\nlinnoituksen päällikkö, joka tähystelee, onko kaikki järjestyksessä\nhänen alueellaan.\n\nOivallisen vertauksenhan me keksimmekin! Niinkuin linnoituksen\npäällikkö...\n\nSillä voidaanpa sanoa, että herra taloustirehtööri Menlös on kuin onkin\nnyt linnoituksen päällikkö.\n\nRouva Menlöskö?\n\nNiin, unohdimme heti aluksi mainita, että rouva Menlös on tällä kertaa\npoissa kaupungista.\n\nHäntä, rouva Maria Menlösiä, alkoi vaivata unettomuus, yhä lisääntyvä\nhermostuminen ja päänsärky. Lääkäri sanoi, että hän ajattelee liian\npaljon oikeusjuttuaan. Ja lääkäri sanoi senkin suoraan, että jollei\nhän tahdo, että tuo hiiri vie hänet lopuksi hautaan, niin on hänen\nmatkustettava pois kotoaan, jossa hänen ajatuksensa aina pyörivät yhden\nja saman asian ympärillä.\n\nRouva Menlös ei aluksi tahtonut suostua matkustamaan. Hän pani\nvastalauseen. Miten luuli tohtori herra Menlösin ja Kaisun tulevan\ntoimeen, ellei rouva Menlös ollut heitä hoitamassa?\n\nMutta silloin sanoi vanha lääkäri, ukko Hillman, että siispä hän kuolee.\n\nKuolla täytyy jokaisen, vastasi rouva Menlös. Kuolla täytyy, ei auta.\n\nJos hän kuolee ennenkuin oikeusjuttu on päättynyt, niin menettää hän\nsen varmasti, sanoi tohtori. Eihän vainaja voi hoitaa oikeusjuttukaan.\n\nSilloin alkoi rouva Menlös harkita asiaa. Sitten hän sanoi, että hän\nei tahdo vielä kuolla, sillä hän tahtoo voittaa juttunsa. Ja sitten\nlähti hän virkistysmatkalle sukulaistensa luo siihen kaupunkiin, josta\nMenlösin perhe on tänne muuttanut.\n\nViikon päästä tuli kirje. Hän voi jo paljon paremmin ja saapuu kotiin\nhyvissä ajoin valvomaan oikeuksiaan, jutun tullessa toisen kerran\nesille.\n\nKotona tuntui oudon hiljaiselta. Ihmeellistä, miten yhden ainoan\nhenkilön lähtö voi tyhjentää talon! Ensimmäisinä päivinä eivät herra\nMenlös ja hänen tyttärensä tienneet, miten olla, kuin eleä.\n\nMutta epäilemättä oli hyvä, että rouva Menlös suostui matkustamaan.\nHän oli viime aikoina ollut niin läpi hermostunut, että koko talosta\noli rauha poissa. Ei niin, että hän olisi alituiseen torunut miestään\ntai tytärtään. Päinvastoin oli hän siinä suhteessa suuresti muuttunut.\nHänen entinen äkkipikaisuutensa oli vähitellen tämän hiirijutun aikana\nsulanut huomaamattomiin kuin lumi auringonpaisteessa. Mutta sitä\nikävämpää oli nähdä, miten hän lakkaamatta ajatteli yhtä ja samaa, yhtä\nja samaa, niin että hän lopuksi tuskin huomasi, mitä talossa tapahtui.\nTaloustirehtööri Menlös kuiskasi huolestuneena tyttärelleen, ettei äiti\nnuku juuri ollenkaan. Hän laihtui huomattavasti, ja melkein näki, miten\nhänen tukkansa harmaantui. Asia alkoi käydä huolestuttavaksi.\n\nJa silloin tapahtui sellainen suunnaton tapaus, että taloustirehtööri\nMenlös, ensi kerran elämässään, teki julkisen kapinan vaimoaan vastaan.\nHän nimittäin, vastoin vaimonsa nimenomaista ja mitä jyrkintä kieltoa,\nlähti hakemaan lääkäriä.\n\nEi uskonut rouva Menlös silmiään, kun hän näki miehensä eteisessä\npukevan turkkia ylleen. Hämmästyneenä ja suuttuneena hän huusi:\n\n-- Menlös!\n\nHerra Menlös pisti lakin päähänsä, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut.\nRouva Menlös oikein kauhistui, luullen miehensä menettäneen järkensä\nvalon, pani kädet lanteilleen ja huudahti silmät pyöreinä ruokasalin\novelta:\n\n-- No mutta _Menlös_!\n\nHerra Menlös livahti ulos ovesta ja meni menojaan.\n\nTämä ennenkuulumaton vastarinta ja tottelemattomuus vaikutti rouva\nMenlösiin niin mieltäjärkyttävästi, että hän vaipui istumaan leveään\nkeinutuoliin ja hoki:\n\n-- On aikoihin eletty... onpa totisesti aikoihin eletty!\n\nSilloin kohotti Kaisu silmänsä työstään ja sanoi:\n\n-- Jollei isä olisi mennyt, niin olisin minä mennyt.\n\nTähän ei rouva Menlös voinut enää mitään vastata. Tämä kävi jo yli\nhänen ymmärryksensä. Hän päätti antaa kaiken mennä menoaan ja istui\nsanaakaan puhumatta siihen saakka, kunnes herra Menlös palasi takaisin,\nvanha tohtori Hillman mukanaan.\n\nEnsimmäisen päivän rouva Menlösin poissaolon aikana käveli herra\nMenlös huoneesta huoneeseen kuin rauhaton sielu. Ja alinomaa unohti\nhän piippunsa mitä merkillisimpiin paikkoihin. Monesti täytyi Kaisun\nnousta sitä etsimään, ja pitipä kerran pyytää Miinakin avuksi. Miina\nse vihdoin löysikin sen piipun, ruokasalin astiakaapin laatikosta,\npitkävartisten liemikauhojen ja hopealusikoiden joukosta.\n\nSilloin huudahti Kaisu huolestuneena:\n\n-- No nyt tulee taas isä vuorostaan höperöksi!\n\nHerra Menlös naurahti hajamielisenä ja lähti kamariinsa lataamaan\npiippuaan. Mutta tunnin kuluttua oli se taas kateissa. Sillä kertaa ei\nse sentään ollut sen kummemmassa paikassa kuin vaatekomeron naulassa.\nHerra Menlös ei voinut ollenkaan käsittää, miten hän oli sen juuri\nsinne pistänyt, sillä vaatekomeroon oli hänellä ollut viimeksi asiaa\ntoissapäivänä.\n\nVähitellen alettiin tottua uusiin oloihin. Isä istui nyt enimmäkseen\nruokasalissa, katsellen tyttärensä työskentelyä ja kertoen vaikka\nminkälaisia juttuja.\n\nIsässäkin oli tämän hiirijutun aikana alkanut tapahtua muutos,\nvaikkakin aivan päinvastainen kuin äidissä. Taloustirehtööri alkoi\nmiehistyä päivä päivältä. Mitä enemmän rouva Menlös sulkeutui\nkuoreensa, sitä enemmän pöyhistyi herra Menlös.\n\nJopa hän lopulta, vielä äidin kotona ollessakin, alkoi määräillä kuin\nmikäkin kenraali. Käski Miinan siirtää salissa erään kukkapöydän\ntoiseen paikkaan ja niin poispäin. Herra Menlösistä oli kehittymässä\nvaarallinen kotityranni. Varmaankin olisi tällainen ilmiö suuresti\nkummastuttanut rouva Menlösiä, jollei hän olisi ollut niin omissa\najatuksissaan, ettei huomannut juuri mitään.\n\nSilloin tällöin otti herra Menlös käteensä Napoleonin elämäkerran ja\nluki sitä ääneen tyttärelleen. Mutta koska tytär ei ollut varustettu\nniin uljaalla ja sotaisella luonnonlaadulla kuin isä, niin ei hän\nkauankaan voinut haukottelematta kuunnella ranskalaisten kenraalien\nja sotamarsalkkojen nimiä ja perinpohjaisia taistelukuvauksia. Ja\nhuomatessaan tyttärensä haukottelevan sulki taloustirehtööri vähän\nhämillään kirjansa ja alkoi kertoa muistelmiaan siltä ajalta, jolloin\nhän oli ollut suuren vaivaistalon isännöitsijänä.\n\nMutta hiirijuttuun, siihen ei sanallakaan kajottu.\n\nUseinpa vietti herra Menlös sentään pitkät hetket kamarissaankin,\ntarkastellen asekokoelmaansa. Hänen päässään alkoi syntyä uusi tuuma,\njollaista ei ollut ennen hänen mieleensä juolahtanut. Hänpä alkaakin\nharjoitella ampumista! Noin monta pyssyä, eikä hän niitä koskaan käytä\nluonnolliseen tarkoitukseensa! Jos antaisikin niiden ruveta paukkumaan!\nSitä vartenhan ne ovat luodutkin.\n\nJa niin tapahtuikin, että herra Menlös täydensi seuraavana päivänä\nasekokoelmaansa ostamalla salonkikiväärin ja parisataa patruunaa.\n\nSamana päivänä hän jo kahlasi syvässä lumessa puutarhaansa, kädessään\nladattu salonki kivääri, kohotti pyssyn poskelleen, ummisti silmänsä ja\nampui ensimmäisen laukauksen humalamajaan päin.\n\nVarpusparvi sieltä lentoon pelmahti majan vaiheilta. Varpuset olivat\nihmeissään. Jopa nyt jotakin, kun taloustirehtöörikin moisissa hommissa\nliikkuu!\n\nMinne lieneekään luoti lentänyt, mutta herra Menlös oli joka\ntapauksessa ampunut ensimmäisen laukauksensa.\n\nSemmoinen mies on hänestä tullut. Lopuksi saattaa häneltä, jos tätä\nmenoa jatkuu, odottaa mitä tahansa.\n\nSuottako, suottako olikaan huudahtanut hänen aviopuolisonsa, rouva\nMaria Menlös:\n\n-- On aikoihin eletty!\n\nOn totisesti eletty.\n\nMitähän tästä kaikesta vihoviimeksi tuleekaan?\n\n\n\n\nXX\n\n\nMihin tapaan puheltiin torikojujen tienoilla sinä päivänä, jolloin\nrouvien Menlösin ja Montosen juttu toisen kerran tuli esille\nraastuvanoikeudessa?\n\nTähän suuntaanhan ne jutut siellä silloin juoksivat:\n\n-- No, nythän sitä taas tänään istutaan sitä kaivoasiaa!\n\n-- Niin, tänään istutaan, istutaan niin että kyllä raastuvassa tuolit\nlämpenevät!\n\n-- Ja eikö tuo nyt viimeinkin ratkenne koko juttu?\n\n-- Kuka sen tietää...\n\n-- Niin, kuka sen tietää, ratkeaako se enää milloinkaan, kun ei sitä\nvainajaa, sitä hiirtä, löytynytkään.\n\n-- Juu, se oli kumma paikka!\n\n-- Oli se! Mihinkähän se oikein hävisi?\n\n-- Eivätköhän liene vain siinä taas olleet ne samat näpit sorkkimassa,\njotka sille Nilsperille semmoisen jumalattoman jutkun tekivät.\n\n-- Kyllä se nyt ratkeaa, se juttu.\n\n-- Ratkeaahan se pakana, jos ratketakseen! Se asia on nyt niin selvä ja\nkirkas kuin viinapullo: kun ei kerran hiirtä kaivossa ollut, niin ei\nsitä siis siellä ollut.\n\n-- Niin, eihän sitä siinä tapauksessa siellä ollut.\n\n-- Eikä ole koskaan ollutkaan. Selvä juttu!\n\n-- Liekö tuo vielä niinkään selvä? Kun on kerran kenellä missä asiassa,\nniinkuin nyt esimerkiksi Montosen rouvalla, lailliset näytökset ja\nvannotetut todistajat, niin ei siinä silloin yksi hiirenraato paljon\npaina, olipa se missä tahansa. Vieraatmiehet ne ovat, jotka asiassa\npainavat, kun ne valansa päältä puhuvat ja todistavat.\n\nNäin pohtivat eukot lakiasioita. Mutta muuan rokonrikkoinen\nlihakauppias soimasi heitä:\n\n-- Mitä te akat tyhjää tolkutatte? Kyllä se korkea oikeus tämän asian\ntutkii joltakin muulta syrjältä kuin miltä te ymmärrätte!\n\n-- Mitäs sinä lihakauppias puutut ihmisten puheisiin? Ei tässä sinulle\npuhuta!\n\n-- Tuollahan tuo menee raatimieskin. Sehän se taitaisi jo tietää\ntuomionkin. Ja niin on sillä naamakin kuin Mooseksen laintaulut.\n\n-- Ihan ovat kipeinä koko kaupungin akat paljaasta tietämisen halusta,\nsanoi Sippo lihakauppiaalle.\n\nMutta raatimies Waaranen käveli torin poikki aivan kuin ei mitään\nerinomaista olisikaan tapahtumassa.\n\nJa niin läpitunkemattomat olivat hänen kasvonsa, ettei niistä voinut\nmitään lukea.\n\nMuijat huokasivat:\n\n-- Voi, kun olisi jo ilta!\n\nNiin, kunpa olisi jo ilta... Kuinka omituista! Nyt emme vielä kukaan\ntiedä mitään, mutta illalla tietää päätöksen koko kaupunki.\n\nSitten haaveilivat torimatamit:\n\n-- Voi voi sentään, kun pääsisi kuuntelemaan!\n\nSiihen torikauppias Sippo, aina muita viisaampi, selitti tätäkin asiaa:\n\n-- Mikäs sinne on kuuntelemaan mennessä? Pääsee sinne kuka hyvänsä.\nVaikka kaikki läksisitte?\n\n-- Menepäs sitten sinäkin, Sippo, jos luulet pääseväsi! ilkkuivat\nhänelle matamit.\n\nMutta Sippo sanoi varmasti:\n\n-- Minä Sippo sinne menenkin... panen tämän makasiinin lukkoon ja\nlähden raastupaan kuuntelemaan, kun siellä tuomion torvella soitetaan\nja sakkoja sataa... sakkoja ja linnaa niin että roikaa!\n\nMatamit silloin huusivat, kädet vatsalla:\n\n-- Hohoo! Kylläpä ne siellä sinunlaisesi pian ulos kuskaisivat!\n\nSippoko ulos!\n\nSippo aivan julmistui:\n\n-- Eivätkä kuskaa! Se onkin semmoinen laki, että ei ole lupa ulos\nkuskata!\n\nJa viisaana, lakia tuntevana miehenä Sippo asioita ymmärtämättömille\nmatameille selitti:\n\n-- Saapi niitä olla syrjäisiäkin oikeussalissa tämän Suomen lain\nmukaan. Sitä on kansankerroksilla tämän nykyisen Suomen lain mukaan\nsama valta ja vapaus mennä käräjätupaan kuin kirkkoonkin.\n\n-- Niin, mutta sepä onkin erikseen tavallinen käräjätupa ja oikein\nraastuvanoikeus, sanoi Häkkisen matami.\n\nSippo se vain leveällä kädellään huitasi:\n\n-- Mikä ero siinä on! Käräjätupa se on raastuvanoikeuskin.\n\nEivätpä uskoneet vieläkään torimatamit. Mutta koska sattui läsnäolemaan\nmyöskin poliisi Miettinen, joka oli ostanut kymmenellä pennillä suuren\nomenan ja söi sitä, niin kääntyivät nyt hänen puoleensa:\n\n-- Sano sinä, poliisi Miettinen, kun olet ruunun miehiä, tuolle Sipolle\ntotuus!\n\nMutta matamien hämmästykseksi Miettinen vastasi:\n\n-- Miksikäs sinne ei saisi mennä kuuntelemaan? Julkinen paikkahan se on\nlain mukaan.\n\nNo nyt oli Sipon vuoro ilkkua:\n\n-- Ähäh, akat! Vieläkös nyt vänkytätte?\n\nJa antaakseen Miettisen lausunnolle suurempaa painoa ja pontta\nhuomautti hän:\n\n-- Kyllä tämä Miettinen lakiasiat tietää, kun on jo neljättä vuotta\npoliisina... ja nyt vielä tässä hiirijutussa on viran puolesta\ntodistamassa.\n\nLautamies Rahkonenkin, joka oli tuonut torille kalakuorman, puuttui\nkeskusteluun.\n\nIlmeisellä ylenkatseella hän murahti:\n\n-- No vähänpä ne näkyvät tietävän tämän kaupungin akat! Pääseehän sinne\nkuuntelemaan vaikka mustalainen, kun vain siivolla on.\n\n-- Tai vaikka nyt eivät sentään ihan mustalaiset, lievensi poliisi\nMiettinen, niin ainakin nämä tavalliset valkolaiset.\n\nJa sylkien omenansiemenet suustaan selitti hän lautamiehelle kuin\nanteeksi pyydellen:\n\n-- Nämä meidän kaupungin akat ovat vähän tuhmansekaisia...\n\nJopa alkoivat torimuijatkin tulla vakuutetuiksi asiasta. Ja kun se oli\ntapahtunut, niin kyllä väheni naisväki torilta.\n\nSippokin lukitsi koppinsa ja lähti raatihuoneelle.\n\nRaatihuoneen eteisen toisella puolen olevassa poliisikamarissa sanoi\npoliisi Kappari:\n\n-- Ota pois, Räikkö, kortit pöydältä ja pane laatikkoon, etteivät nuo\nakat näe. Mitähän ne nyt kaikki tänne tulla viilettävät?\n\nJa kun Häkkisen eukko pisti päänsä poliisikamarin ovesta sisään, niin\nhonkasi Kappari:\n\n-- Mitä te akat...! Mitä teillä on asiaa?\n\nPelästyneenä veti silloin Häkkisen eukko nopeasti päänsä takaisin ja\nsanoi toisille matameille:\n\n-- Herra isä kun terjuu ja säikyttelee! Vaikka minä en kun vähän ovea\nraotin...\n\n-- Kysy sinä vain niiltä, saako tuonne raastuvan puolelle mennä,\nyllyttivät toiset matamit.\n\nJa muuan heistä huomautti:\n\n-- Saa sitä nyt toki poliisiltakin ihmiset kysyä, kun kerran oikea asia\non!\n\nSamaa mieltä oli Häkkisen eukkokin ja alkoi taas varovaisesti raottaa\novea.\n\n-- Hornako siellä kurkistelee ja päästää kylmää sisään poliisikamariin!\nkiljaisi poliisi Kappari. -- Tule kokonaan tälle puolen tai pysy oven\ntakana!\n\n-- Mitä kylmää siitä nyt tulee! supisivat eukot eteisessä. -- Eihän\nnyt ole kylmä ulkonakaan. Mene sinä Häkkisen akka vain sisään ja kysy!\nEivät ne sinua ainakaan syö.\n\nNyt rohkaisi Häkkisen vaimo lopullisesti luontonsa, puikahti sisään ja\nsanoi nopeasti huohottaen:\n\n-- Nuo akat vain käskivät kysyä, saako tuonne raastuvan puolelle mennä?\n\n-- Olettekos te todistajia? kysyi poliisi Räikkö.\n\n-- Eiväthän ne oikeastaan todistajiakaan ole, myönsi Häkkisen vaimo.\n\nKappari siihen ärähti:\n\n-- No senkös tekemistä teillä sitten siellä on? Pysykää torilla\ntyössänne!\n\nMutta nöyränä selitti Häkkisen eukko:\n\n-- Eihän nyt ole sielläkään mitään työtä... niin ilman aikojaan\nolisivat alammaisesti pyrkineet kuuntelemaan sitä hiirijuttua, jos\nesivalta luvan antaa...\n\n-- Kysykää sitä sitten raastuvan puolelta, neuvoi poliisi Kappari,\nälkääkä telläytykö tänne virkakuntaa häiritsemään!\n\n-- Siitä on iso edesvastuu! huomautti Räikkö.\n\n-- Taikka pannaan suoraan putkaan, uhkasi Kappari.\n\nKyllä osasi silloin lähteä Häkkisen vaimo. Ja ulkona hän sanoi toisille\nakoille:\n\n-- On niillä siellä kova järjestys!\n\nMutta juuri silloin tuli eräästä ovesta ulos raatimies Waaranen, ollen\nmenossa pikipäätä yläkertaan nauttimaan voileivän ja ryypyn ennen\nistunnon alkua. Ja koska Waaranen on tunnettu hyvälaitaiseksi mieheksi,\nniin eukot piirittivät hänet heti ja huusivat:\n\n-- Voi hyvä herra raatimies! Saammeko me tulla sinne raastupaan\nkuuntelemaan?\n\nPitkään, mutta armollisesti katsahti raatimies torimuijiin ja sanoi:\n\n-- No tulkaahan nyt sitten. Mutta muistakaa olla ääneti, sillä...\n\nJa raatimies Waaranen kohotti kulmakarvojaan, loi anojiin merkitsevän\nsilmäyksen ja lisäsi:\n\n-- Sillä nainen vaietkoon seurakunnassa.\n\nMatamit panivat kätensä ristiin, kuullessaan tämän vakavan sanan,\nniiasivat ja kiittivät. Mutta heidän kasvoillaan loisti riemu.\n\nRaatimies oli jo mennyt.\n\nMutta joutomies Markula, joka oli siihen ilmestynyt ties mistä, katseli\nmatameja pää väärässä ja sanoi sitten pilkaten:\n\n-- No se oli akoille oikein hoi-hoi henkeen...\n\n-- Suusi kiinni, Markula! sanoivat matamit vihaisesti. -- Mitä sinä\ntäällä teet?\n\n-- Älkää te ylpeilkö, akat! varoitti Markula.\n\nJa sitten hän lisäsi profeetallisesti:\n\n-- Sillä monta viimeistä tulee tässä talossa ensimmäiseksi.\n\nYlen onnellisina jo torimatamit odotushuoneeseen tunkeutuivat, ovelle\nseisahtuivat ja ympärilleen katselivat.\n\nIstui siellä, puolihämärässä huoneessa, jo väkeä koko joukko.\nTodistajia ne olivat. Oli siellä Miinat ja Anna Riitat, oli siellä\nMönkkysen Maijastiinat ja monet muut. Oli suihkumestari Lampeeni ja\npoliisi Miettinen, joka juuri oli tullut sisään torilta, ja nähtiinpä\nsiellä myöskin kuusivuotias nuori mies Asko Peuranen, makasiinimiehen\npoika, joka seisoi uunin nurkassa, muihin todistajiin alta kulmin\nvilkuillen, ja nenäänsä tuon tuostakin hämillään takin hihaan pyyhkien.\n\n-- Etkös sinä ole se sama poika, joka siellä kaivoa tyhjennettäessä\nmärkänä härkensit? kysyi eräs torimatami, mutta Asko ei vastannut.\nKovin oudoksi tunsi hän olonsa tässä paikassa ja olisi mielellään\njuossut tiehensä, mutta ei uskaltanut.\n\nJa odotushuoneen takana olevassa pienessä, asianajajia ynnä muita\nherroja varten varatussa kamarissa, joka oli vielä pimeämpi ja\nsavuisempi kuin odotushuone, olivat kirjakauppias Kriikuna, Wille Remes\nja setä Salmela.\n\n-- Sivistys ja ihmisyys, niin siellä kuului setä Salmela toisille\nselittävän, sivistys ja ihmisyys ne tällaisista riidoista enimmän\nkärsivät. Tällainen oikeusjuttu on vastoin sivistyksen vaatimuksia\nja ihmisyyden aatteelle on naapurusten välinen riita korvapuusti.\nSivistystä olisi aina kannatettava ja ihmisyyden pitäisi olla aina\nojennusnuorana...\n\nVakavina kuuntelivat Kriikuna ja Remes. Vakavina kuuntelivat ja päätään\nmyöntävästi nyökyttelivät... hyvätkin sivistyksen ja ihmisyyden\netuvartijat.\n\nMutta mistäpä tiesi setä Salmela, mikä musta rikos sivistystä ja\nihmisyyttä vastaan noiden miesten tunnolla lepäsi!\n\nKesken kaiken Kriikuna huudahti:\n\n-- No jo on nyt koko kaupungin akkaväki liikkeessä!\n\nJa Wille Remes meni kamarin ovelle katsomaan, silitteli punaista\npartaansa ja sanoi:\n\n-- Tulipahan viimeinkin todistajia niin paljon, että kyllä nyt taitaa\nasia selvitä.\n\n-- Ei me mitään todistajia olla, selitti yksi eukoista. -- Me vain\ntulimme muuten kuuntelemaan.\n\n-- Juu, ilmoitti Häkkisen vaimo. -- Me ollaan vain muuta yleisöä.\n\nJa sitten hän kysyi Remekseltä.\n\n-- Saako sinne raastupaan jo mennä? Raatimies lupasi!\n\n-- Raatimies lupasi! todistivat toisetkin matamit.\n\nSiihen vastasi Remes:\n\n-- Kun kerran lie raatimies luvannut, niin menkää sitten sisään, että\nennätätte saada istumapaikat.\n\nPoliisi Miettinen yritti siihen jotain huomauttaa, mutta silloin iski\nRemes hänelle silmää ja Miettinen vaikeni. Vaikeni ja hymyili itsekseen.\n\nTorimatamit kysyivät:\n\n-- Tuosta ovestako sinne mennään?\n\n-- Siitä juuri, neuvoi Remes.\n\nJa eukot alkoivat tuuppia toisiaan, supisten:\n\n-- Mennään vain sisään, kun on kerran lupa...\n\nHäkkisen matami meni etunenässä, raotti varovaisesti ovea ja kuiskasi:\n\n-- Ei siellä ole vielä ketään!\n\nSe rohkaisi.\n\nNiitä oli kymmenkunta matamia, joita ei ketään liika laihuus vaivannut,\nja Markula huomautti Miettiselle, eukkojen tunkeutuessa sakeana ryhmänä\nraastuvanoikeuden istuntosaliin:\n\n-- On siinä lihaa liikkeessä!\n\nMutta salissa matamit katselivat syvällä kunnioituksella ympärilleen ja\nasettuivat sitten istumaan seinävierillä oleville tuoleille.\n\nTuokion olivat he hiljaa kuin kirkossa, mutta sittenpä alkoi jo\nkeskustelukin matalalla äänellä viritä:\n\n-- Tuossa se on sitten se oikeuden pöytä!\n\n-- Niin, niin, siinä sitä asiat tutkitaan ja tuomiot luetaan!\n\n-- Oikein on verkapäällyspöytä.\n\n-- Kyllä tämä on mukavaa, hi hi!\n\nJa silloin kaikki matamit hyvillä mielin hihittivät:\n\n-- On tämä... hi hi hi!\n\n-- Onkohan nuo kaikki lakikirjoja?\n\n-- No mitäs ne muita!\n\n-- Ja tuo iso kirja on varmasti se raamattu, jonka päällä vieraatmiehet\nvannotetaan...\n\n-- Niin... voi voi sentään, kun tämä on outoa...!\n\nMutta kun tuli sisään vahtimestari Kompero tuomaan kyniä ja puhtaita\npaperiarkkeja oikeuden pöydälle, niin heti hän suuresti kummastuneena\nsanoi:\n\n-- Senkö täytistä te täällä teette?\n\nAlkoivat siinä matamit toisiinsa katsella, ja Kompero huusi:\n\n-- Alkakaa lappautua torille! Vai tänne te olette tulleet kököttämään\nkuin uskovaisten seuraan!\n\nSilloin suuttuivat matamit -- suuttuuhan sitä ihminen jo vähemmästäkin\n-- ja Häkkisen vaimo huusi:\n\n-- Älä sinä isottele, Kompero! Meillä on raatimiehen lupa!\n\nMutta tiesipä se Komperokin valtansa:\n\n-- No vaikka kuvernöörin lupa, niin ulos nyt on lähdettävä! Vai te\ntässä...\n\n-- Ajappas ulos! uhitteli Häkkisen matami.\n\n-- Onkos tämä nyt juutas? ihmetteli Kompero, joka ei voinut uskoa\nmoista uppiniskaisuutta mahdolliseksi.\n\nJa sitten hän huusi uhkaavasti:\n\n-- Vai ei sana kuulu!\n\n-- Älä ärjy! sanoivat matamit. -- Kuullaan tässä vähemmälläkin!\n\nSilloin tarttui Kompero Häkkisen matamin käsipuoleen ja vannoi:\n\n-- Kyllä tässä sentään aina yksi torillinen akkoja raivataan... vaikka\nolisi vielä suurempikin tori!\n\nNousi siitä mökä! Hirveätä oli sitä kuulla. Kaikki eukot huusivat,\nmutta kaikkein kovimmin huusi Häkkisen matami:\n\n-- Älä revi, Kompero! Älä revi, ruoja, minun röijyäni rikki!\n\n-- Vaikka koko akka rikki! ähkyi Kompero.\n\nMutta eipä hän saanut painavaa Häkkisen matamia edes tuolilta nousemaan.\n\nJa toiset akat huusivat ja haukkuivat Komperoa, mutta ovelta katsoivat\nKriikuna ja Remes iloiten tätä meteliä, ja heidän takanaan sanoi\nhutikkainen Markula:\n\n-- Ei jaksa nostaa Kompero Häkkisen akkaa!\n\n-- Poliisi! huusivat matamit, ja Kompero huusi myös:\n\n-- Poliisi! Miettinen hoi!\n\nMiettinen tulikin ovelle, katseli Komperon yrityksiä ja sanoi sitten:\n\n-- Se on painava akka, se Häkkisen akka.\n\nMutta Häkkisen matami huusi:\n\n-- Etkö tule avuksi, poliisi, kun raastaa röijystä hihat poikki!\n\nKompero taas sanoi Miettiselle:\n\n-- Aja pois nuo akat! Ei tänne saa tulla ennen istunnon alkua.\n\n-- Niin, sanoi Miettinen matameille. -- Ei ole lupa tulla sisään,\nennenkuin ovet avataan ja oikeus luvan antaa.\n\n-- Ovi oli auki! todistivat matamit.\n\n-- Ja raatimies antoi luvan! huusivat toiset.\n\nMutta niin siinä sitten lopuksi kävi, että Miettinen sai eukot hyvällä\nja vakuuttavalla puheella siirtymään takaisin odotushuoneeseen, ja\nKompero karjaisi heille oikeussalin ovelta:\n\n-- Häh, akat!\n\nTorimatamit katselivat tuohtuneina ympärilleen ja sitten sanoi Häkkisen\nvaimo toisille:\n\n-- Tuohan se Remes neuvoi!\n\nMutta Remes oli jo poistunut takaisin pieneen kamariin keskustelemaan\nKriikunan ja setä Salmelan kanssa.\n\nJo tuli rouva Montonen.\n\nJopa tuli herrasväki Menlöskin.\n\nSilloin kaikki vaikenivat ja alkoivat uteliaina katsella heitä.\n\n\n\n\nXXI\n\n\nOikeus istuu.\n\nEikä ole koskaan ennen tämän kaupungin raastuvanoikeudessa sellaista\nväenpaljoutta nähty.\n\nAivan on tungokseen asti täynnä koko ovenpuoli salia, ja vaikea on\ntietää, mitkä niistä ovat todistajia, mitkä muita asianharrastajia.\n\nOn siinä torimatameilla silmät pyöreinä!\n\nSillä suurenmoinen on oikeuden majesteetti.\n\nVoisiko kenellekään johtua mieleenkään, että oikeuden puheenjohtaja on\nsama auskultantti Kivilouhos, joka viime syksynä kiipesi eräänä yönä\nlyhtypylvääseen ja pisti lakkinsa lyhdyn päälle, mutta luisui sitten\nalas eikä jaksanutkaan kiivetä sitä noutamaan, niin että lakki jäi\nsinne seuraavaan päivään?\n\nEi, se ei johtuisi kenenkään mieleen.\n\nJa voisiko kukaan kuvitella mielessään, että raatimies Waaranen nautti\nneljännestunti sitten aamiaisekseen kaksi voileipää ja kolme ryyppyä?\n\nEi, sitä ei voisi kuvitella mielessään.\n\nAuskultantti Kivilouhos ja raatimies Waaranen eivät tuon viheriäisen\npöydän takana istuessaan ole mitään tavallisia ihmisiä, vaan korkeampia\nolentoja, lain ja oikeuden ruumiillistuneita edustajia, ja tuntuu\noikein omituiselta ajatella, että hekin ovat osan päivästä samanlaisia\nihmisiä kuin muutkin.\n\nIstunnon alussa otti auskultantti Kivilouhos käteensä pitkän lyijykynän\nja toiseen käteensä kynäveitsen, jolla hän alkoi hiljakseen vuoleskella\nkynästä pieniä lastuja eteensä pöydälle.\n\nKun lastuja oli karttunut parikymmentä, niin alkoi hän näpsäytellä\nniitä sormillaan raatimies Waarasen puolelle pöytää, ja raatimies\nWaaranen näpsäytteli ne sitten syvämietteisen näköisenä pöydältä\nlattialle.\n\nOmituista: lähes neljäkymmentä henkilöä oli saapuvilla oikeuden edessä,\nmutta tätä korkean oikeuden lastupuuhaa ei kukaan huomannut!\n\nEi ollut herra asianajaja Nils Pehr Bums vielä koskaan pitänyt\nvastapuoltaan missään jutussa niin tiukalla kuin nyt tässä. Hänen\nkasvonsa olivat tummat, ei enää Wille Remeksen mustasta maalista,\nmutta vihasta ja kiukusta. Maalin oli hän lopuksi saanut kasvoistaan\nlähtemään, mutta se kiukku, jonka kärsimänsä julkinen häväistys oli\nhänen sydämeensä sytyttänyt, se ei sieltä ollut lähtenyt, ja nyt sai\nrouva Menlösin puolue tuta, mikä mies herra Bums oli, jos hän oikein\nturkkinsa nurin käänsi.\n\nEnsimmäiseksi kohdisti hän purkauksensa Menlösin palvelijattareen\nMiinaan. Hän ei pitänyt asianmukaisena, että Miinaa kuulusteltiin\ntodistajana, vaan katsoi, että hänen tuli olla syytettyjen penkillä\nyhdessä emäntänsä kanssa.\n\nAuskultantti Kivilouhos ei ottanut tätä vaatimusta huomioonsa, vaan\nsanoi, että Miina saa olla todistajana kuten ennenkin.\n\nHerra Nilsperi murahti vähän, mutta tyytyi kuitenkin tähän päätökseen.\n\nMutta suuri hämmästys valtasi melkoisen osan kuulijakunnasta, kun\noikeus ilmoitti Miinan ja Anna Riitan välisen yksityisen kahakan jäävän\nkokonaan tämän jutun ulkopuolelle.\n\nSilloin eräs niistä todistajista, jotka olivat olleet tämän kohtauksen\nsilminnäkijöinä, kokosi kaiken rohkeutensa ja sanoi arasti:\n\n-- Korkea oikeus, saanko minä kysyä...?\n\n-- Mitä? kysyi auskultantti Kivilouhos, keskeyttäen vuoleskelemisen.\n\n-- Niin sitähän minä vain, että meitä olisi täällä monta todistajaa\nsiinä nenän puremisessa... eikös meitä kuulustellakaan?\n\n-- Ei, sanoi oikeuden puheenjohtaja, ja sillä oli se kysymys ratkaistu.\n\n-- No voi hyvä ihme! päivittelivät eukot kuiskaillen.\n\nJa torikauppias Sippo supisi heille ilkkuen:\n\n-- Tyhjäänpäs te sitten valjastittekin suunne!\n\n-- Niin, tyhjään meni! huokasi eräs eukko.\n\nMutta hänen naapurinsa kuiskasi hänelle:\n\n-- Oma vahinkonsa korkealle oikeudelle... olisi se saanut kuulla sen\nasian oikein lautakantasiaan myöten!\n\nRyhdyttiin kuulustelemaan Miinaa.\n\n-- Herra tuomari ja pormestari! kuului kimeä ääni todistajajoukosta ja\nMönkkysen Maijastiina tunkeutui esiin.\n\n-- Kuka se on? kysyi oikeuden puheenjohtaja otsaansa rypistäen, mutta\ntunnettuaan Maijastiina Mönkkysen hän hymyili mitä ystävällisimmin ja\nkysyi:\n\n-- No, mitäs tällä meidän Maijastiinalla on asiaa?\n\n-- Enkös minä saakaan enää todistaa? kysyi Maijastiina hätäisesti.\n\nAuskultantti Kivilouhos katseli häntä tuokion ja sanoi sitten:\n\n-- Maijastiina antoi viime kerralla niin hyvän ja selvän todistuksen,\nettei siinä enää ole parsimista, niinkuin näiden muiden todistuksissa.\n\nOi voi! Ilon kyyneleet kohosivat Maijastiinan silmiin. Hän niiasi ja\nkumarsi:\n\n-- Kiitos, rakas herra tuomari ja pormestari!\n\nJa peräydyttyään takaisin väkijoukkoon kuului hän siellä ylpeästi\nsanovan:\n\n-- Siinä sen nyt kuulitte, akat!\n\nTaas näpsäyttelivät auskultantti Kivilouhos ja raatimies Waaranen\nkynän lastuja, mutta asianajaja Bums ahdisteli juuri paraikaa Menlösin\npalvelijatarta niinkuin itse pahahenki.\n\n-- Mutta kyllä se tuo Miina vain osaa puolensa pitää! totesivat\ntorimatamit hiljaa toisilleen.\n\nÄkkinäisillä huomautuksillaan ja yhtä äkkinäisillä kysymyksillään\nkoetti hän saada Miinan pussiin, mutta Miina oli aina varuillaan, eikä\nherra Nilsperi saanut pussin suuta kiinni.\n\nItsekin Miina kesken kaiken huomautti hätyyttäjälleen:\n\n-- Ei herra Nilsperi saa...\n\n-- _Bums!_ huusi herra Nils Pehr Bums, mullistaen peloittavasti\nsilmiään.\n\n-- Anteeksi herra Pumps, oikaisi Miina. -- Ei herra Pumps saa minua\nsanoissa solmituksi!\n\n-- Ei saakaan! sanoi Häkkisen matami.\n\nHerra Nilsperikin huomasi kai yrityksen toivottomaksi, sillä hän\nmuutti puheenaihetta ja ryhtyi pitämään oikeudelle suurta esitystä\nsiitä tiestä, jonka rouva Menlös oli väittänyt rouva Montosen vastoin\noikeutta sulkeneen.\n\nSe oli suuri puhe.\n\nRämeällä äänellä, kurkkuaan tuon tuostakin mahtavasti karauttaen,\nesitti herra Nils Pehr Bums aivan kumoamattomasti, ettei ollut\nolemassa mitään sellaista sopimusta, ei edes suullista, vielä vähemmän\nkirjallista, joka velvoittaisi kauppias Montosen pitämään tien vapaana\nlankkuaidan lävitse kaivolleen ja liankaatopaikalleen. Eikä siinä ole\nmitään _tietä_ koskaan ollutkaan.\n\n-- Onhan siinä ollut ihan selvä tie! huomautti Miina.\n\n-- Älkää keskeyttäkö! ärjäisi herra Nilsperi.\n\n-- Siinä on ollut tie ja on nytkin! sanoi äkkiä rouva Menlös\njärkähtämättömästi, ja hermostuneesti viiksiään kierrellen mutisi\ntaloustirehtööri Menlös:\n\n-- Juuri niin, rakas Ma... juuri niin, korkea oikeus...\n\n-- _Tie!_ huusi herra Nils Pehr Bums. -- _Tie!_ Minä olen laittanut\nkuntoon kaikki Waskijärven maantiet! Kyllä minä tiedän, mikä on _tie_!\n\nSilloin avasi palvelijatar Miina suunsa ja sanoa pöläytti aivan\nodottamattoman huomautuksen -- yhtä odottamattoman kuin sopimattomankin:\n\n-- Eipäs herra Pumps ollut mahtunut niillä Waskijärven maanteillä edes\nkuvernöörille tietä antamaan!\n\nTämä uskomaton, tämä ennenkuulumaton letkaus itse oikeuden edessä\ntyrmistytti ensi silmänräpäyksessä koko salin, lukuunottamatta Miinaa\nitseään, joka rohkeasti katsoi herra Nilsperiä suoraan silmiin.\nAuskultantti Kivilouhoskin keskeytti pienen käsityönsä ja vilkaisi\nensin salaa Nilsperiin ja sitten raatimies Waaraseen.\n\nMutta sitten alkoi kuulua hiljainen hihitys kuulijain joukosta, ja\ntorimatamit kuiskasivat toisilleen:\n\n-- Jopa antoi...!\n\nVarmaankin aikoi herra Nils Pehr Bums vastata jotain Miinalle, ja\nhenkeään pidättäen kaikki odottivat, mitä se olisi. Kaksi kertaa hän,\ntuhkan harmaana kasvoiltaan, avasi suunsa, mutta molemmilla kerroilla\nsulki hän sen jälleen, saamatta esiin äännähdystäkään kurkustaan.\n\nKiusallinen hiljaisuus...\n\nNilsperi nieleskeli tyhjää hetkisen, karautti sitten kurkkuaan, kääntyi\nselin Miinaan ja jatkoi puhettaan siitä, mihin se äsken oli keskeytynyt.\n\nTämä kulkureitti, jota vastapuoli ilman mitään laillista perustetta\nväittää tieksi, on syntynyt aikoinaan luultavasti siten, että herra\nMenlösin sisarvainaja, joka piti taloa ennen taloustirehtööri Menlösiä,\noli antanut irroittaa muutamia lautoja aidan syrjästä, jossa liian\nlyhyiksi jääneet lankut on korvattu pienillä laudanpäillä, ja siitä he\nsitten kävivät sekä kaivolla että likakuopalla.\n\n-- Siihen katsoen ja mitä muuta tässä jutussa on esille käynyt, ja\nhuomioon ottaen, ettei vastapuoli ole voinut esittää minkäänlaisia\ntodistuksia väitteensä tueksi, on siis ilmeistä, ettei herrasväki\nMenlösillä ole mitään oikeutta vaatia päämiestäni pitämään tuota heidän\nomavaltaisesti ja laittomasti käytäntöön ottamaansa reittiä lankkuaidan\nläpi auki.\n\n-- Kyllä minulla on oikeus! sanoi rouva Maria Menlös harmista\npunoittaen.\n\nRouva Montonen loi häneen ivallisen silmäyksen, ensimmäisen silmäyksen\ntänä päivänä... ja moneen viikkoon.\n\nRouva Maria Menlös parka! Miksi ei hän ollut ottanut itselleen\nasianajajaa?\n\nKatkerasti katui hän tällä hetkellä ajattelemattomuuttaan.\n\nSillä mitäpä hän voi kokeneen Nilsperin musertavaa puhetaitoa vastaan?\n\nMutta olisipa ollut hänelläkin asianajaja, niin kyllä se olisi pitänyt\nNilsperinkin korvat kuumina!\n\nNyt ei rouva Menlös voinut vastata paljon muuta kuin:\n\n-- Tuo kaikki on tahallista koukkuilemista! Minun puolellani on oikeus.\n\n-- Sen asian harkitsee korkea oikeus! huomautti Nilsperi painokkaasti.\n\nMutta järkähtämättömästi, puolueettomasti kulki kulkuansa oikeuden\npainava käynti.\n\nTuli se rouva Menlösinkin vuoro, sillä nyt ruvettiin kuulustelemaan\nniitä todistajia, joiden tuli antaa lausuntonsa Montosen kaivon\ntyhjentämisessä ilmi tulleista asianhaaroista.\n\nTodisti suihkumestari Lampeeni:\n\n-- Kyllä me se kaivo tyhjäksi pumputtiin, ja kovasti siinä olikin\ntyötä. Siinä olisi pitänyt oikeutta myöten olla kaksikin ruiskua\npumppuamassa, mutta kun miehet oikein punnasivat, niin tyhjenihän se\nkuitenkin se kaivo lopuksi. Sitten me laskettiin tuo muurari Jänkkä\nkaivoon, eikä se löytänyt sieltä mitään hiirtä.\n\nNyt oli muurari Jänkän vuoro todistaa:\n\n-- Ei siellä ollut sitä hiirtä.\n\n-- Herra puheenjohtaja! sanoi asianajaja Nilsperi. -- Saanko tehdä\nmuutamia kysymyksiä todistaja Jänkälle?\n\n-- Olkaa hyvä! sanoi auskultantti Kivilouhos, jonka samassa onnistui\nnäpsäyttää suuri lastu niin taitavasti, että se lensi raatimies\nWaarasen kaulalle ja putosi kauluksen väliin, missä se kutitti kaulaa\nniin kovasti, että raatimiehen täytyi avata sekä kaulaliinansa että\nkauluksensa saadakseen lastun pois. Siinä ei hän kuitenkaan onnistunut,\nsillä lastu valahti nyt alemmaksi, eikä käynyt raatimies Waarasen\npäinsä alkaa tässä sen enempää riisuutua.\n\nMutta herra Nilsperi kysyi Jänkältä:\n\n-- Todistaja oli siis kaivossa?\n\n-- Joo, sanoi muurari. -- Kyllä se on varma asia. Siinä oli poliisikin\nnäkemässä, tuo Miettinen, ja mitä lie ollut puolensataa akkaa.\n\n-- Eikä todistaja nähnyt hiirtä? jatkoi Nilsperi kuulusteluaan.\n\n-- En nähnyt! sanoi muurari Jänkkä varmasti.\n\nNilsperi muljautti silmiään merkitsevästi ja sanoi:\n\n-- Onko todistaja siis varma siitä, ettei kaivon pohjalla ollutkaan\nhiirtä?\n\n-- Joo! sanoi Jänkkä. -- Ei ollut.\n\nNyt alkoi herra Nilsperi iskeä valtteja pöytään:\n\n-- Kuinka voi todistaja sen niin varmasti sanoa? Hiiri on voinut olla\nsiellä jossakin kivien välissä, eikä todistaja ole voinut sitä pimeässä\nkaivossa huomata!\n\nVaarallinen vastustaja on herra Nils Pehr Bums. Mutta Jänkkä sanoi:\n\n-- Olisi se näkynyt... minä katsoin tulitikkujen valossa.\n\n-- Tulitikkujen! huudahti herra Nilsperi halveksivasti. -- Ei niillä\npitkälle näe!\n\n-- No ei siellä ollut pitkälle näkemistäkään... kaivon pohjalla!\nhuomautti Jänkkä. -- Pian ne on nähty, mitä siellä on näkemistä.\n\n-- Miksi ei todistaja ottanut lyhtyä mukaansa? kysyi herra Nilsperi.\n\n-- Siksi, ettei minun tapani ole kuljeskella kaupungilla lyhty kädessä\nkeskellä päivää, vastasi muurari Jänkkä levollisesti.\n\n-- Hi hi hi! kuului hiljainen hykerrys katsojien joukosta, eikä herra\nNilsperi halunnut kuulustella muurari Jänkkää sen enempää.\n\nPoliisi Miettinen todisti:\n\n-- Kyllä ne tutkivat sen kaivon hyvin tarkkaan, eikä sieltä hiirtä\nlöytynyt.\n\n-- Niin, sanoi rouva Menlös. -- Mitäs rouva Montonen siihen sanoo?\n\nRouva Montonen kohautti vain olkapäitään, ja silloin rouva Maria Menlös\nhuudahti:\n\n-- Niin, kohautelkaa nyt vain olkapäitänne! Tämä on kaunista! Sillä\ntavalla levitetään perättömiä tietoja kunniallisista ihmisistä! Mutta\nnyt kuulevat kaikki, ettei rouva Montosen puheissa ole ollut alkua\neikä loppua! Minä olen niin hirveästi saanut kärsiä tämän asian\ntähden, korkea oikeus, minulla ei ole ollut lepoa päivällä eikä yöllä,\nminut on laahattu oikeuden eteen, minua ja palvelijatartani on herra\nBums lakkaamatta solvannut, minulle vaaditaan vankeutta, minusta\nlaulavat juorut ympäri kaupunkia, minua ovat lakanneet vanhat tuttavat\ntervehtimästä... tämä on kaunista! Rouva Montonen: tämä on kaunista!\nHerra asianajaja Bums: tämä on kaunista! Herrat tuomarit: tämä on\nkaunista! Hyvät ihmiset! Eikö tämä ole kaunista? Missä on hiiri? Tuokaa\nse tänne! Näyttäkää se minulle! Kukaan teistä ei ole sitä nähnytkään!\nRouva Montonen: tämä on kaunista! Eikö ole niin, Menlös?\n\nKuului hiljainen kuiskaus... kuin kuolevan viime huokaus:\n\n-- Juuri niin, rakas Maria...\n\n-- Herrat tuomarit! Minä vaadin rouva Mathilda Montoselle mitä\nankarinta edesvastausta kunnian loukkauksesta! Onpa tämä kaunista!\n\nHiljaisuus vallitsi salissa. Vallitsi suuri, juhlallinen hiljaisuus.\nHiljaa istuivat auskultantti Kivilouhos ja raatimies Waaranen, hiljaa\nseisoivat todistajat ja torimatamit...\n\nSilloin avasi suunsa herra Nilsperi ja rämähti:\n\n-- Mutta hiiri _on ollut siellä!_ On näytetty toteen, että se on sinne\nkaivoon heitetty teidän puoleltanne!\n\n-- Jassoo! huusi rouva Menlös. -- Jassoo! Vai on näytetty toteen!\nJassoo! Vai ei minua vieläkään uskota! Jassoo!\n\nJa kääntyen ovensuussa seisovaan väkijoukkoon huudahti hän:\n\n-- Asko! Tule heti tänne!\n\n-- Se huutaa sitä Peurasen Askoa, sanoi eräs torimatameista.\n\n-- Asko! Missä on Asko! huusi rouva Menlös.\n\n-- Mihinkähän se poika hävisi? ihmettelivät todistajat ja torimatamit.\n\n-- Juuri ikään se oli täällä! ilmoitti Häkkisen matami.\n\nKaikki alkoivat etsiä Askoa. Koko oikeudenistunto hetkiseksi keskeytyi.\n\nMutta pianpa se löytyikin Asko-poika. Se oli vain pujahtanut\nasianajajain tupakkahuoneeseen ja nukkunut sinne tuolille.\n\n-- Nyt Asko oikeuden eteen! sanoi hänen löytäjänsä ja herättäjänsä,\ntorikauppias Sippo. -- Ja näytä että -- olet mies!\n\nUnentohjakassa oli Asko niin ettei ymmärtänyt, mistä oli kysymys, kun\nhäntä sisään talutettiin.\n\n-- Jo löytyi Asko! huusivat torimatamit.\n\nSaatettiin Asko aivan tuomarien pöydän eteen, eikä ollut hänen nenänsä\npaljonkaan pöydänreunan yläpuolella.\n\n-- Nyt se Asko vannotetaan! kuiskailivat torimuijat.\n\nMutta Askoa ei päästetty valalle nuoruutensa takia.\nHovioikeudenauskultantti Kivilouhos kysyi häneltä:\n\n-- Sinäkö se olet Asko?\n\nAsko tuijotti eteensä vastaamatta mitään, ja eräs matameista huudahti:\n\n-- No mihinkä sinä poika kielesi pudotit!\n\n-- Hiljaa siellä ovensuussa! sanoi auskultantti Kivilouhos. Ja Askolle\nhän sanoi ystävällisesti:\n\n-- Kenenkäs poika sinä olet? Et taidakaan olla kenenkään poika?\n\n-- Olenpas! väitti Asko, joka vihdoinkin sai puhekykynsä. -- Minä olen\nmeidän makasiinimiehen poika.\n\n-- Vai olet sinä teidän makasiinimiehen poika! sanoi oikeuden\npuheenjohtaja hyväntahtoisesti. -- Mikäs sinun isäsi nimi on?\n\n-- Antti Peuranen, vastasi poika, katsoen tuomaria suoraan silmiin. --\nIsä on aina päivät makasiinissa.\n\n-- Jahah! sanoi tuomari. -- Missäs sinä sitten olet?\n\n-- Minä olen milloin missäkin, ilmoitti Asko.\n\n-- Vai niin. No näitkös sinä sen hiiren?\n\n-- Näin, sanoi Asko ylpeästi. -- Ei sitä muut nähneetkään kuin minä ja\nkissa!\n\n-- Missäs sinä silloin olit?\n\n-- Minä olin sen kaivon luona, vastasi Asko.\n\n-- No putosiko se hiiri kaivoon?\n\n-- Ei, se putosi kaivon luo, ja silloin sen kissa vei.\n\n-- Ha ha ha! kuului ovensuusta.\n\n-- Kuka siellä hahattaa? kysyi auskultantti Kivilouhos tuimasti.\n\n-- Se on vain tuo Markula! ilmiantoivat torimatamit syyllisen.\n\n-- Olkaa siivolla siellä! huusi oikeuden puheenjohtaja. -- Taikka minä\najan teidät kaikki pellolle!\n\nSitten hän sanoi Askolle:\n\n-- Vai kissa sen vei.\n\n-- Niin, vakuutti Asko. -- Kissa vei sen makasiinin taakse.\n\n-- No mitäs sinä muuta tiedät?\n\n-- Sitten ne tulivat ja pumppusivat kaivon tyhjäksi ja laskivat miehen\nsinne kaivoon.\n\nKun Askon kuulustelu oli päättynyt, sanoi oikeuden puheenjohtaja\nhänelle ystävällisesti:\n\n-- No nyt sinä saat mennä!\n\nMutta Asko katsoi häneen vakavasti ja sanoi:\n\n-- Pyytäisin kulujani, korkea oikeus!\n\n-- Tosiaankin! huudahti auskultantti Kivilouhos.\n\n-- Olin ihan unohtaa. Tulehan tänne!\n\nAsko kiersi pöydän ympäri tuomarin luo, ja tuomari kaivoi hänelle\nliivinsä taskusta viisikymmenpennisen.\n\nSemmoista summaa ei Askolla ollut ikinä ollut. Hyvin kasvatettuna\nmakasiinimiehen poikana ojensi hän kätensä, kiitti tuomaria kädestä\npitäen, löi kantapäänsä yhteen ja kumarsi niin syvään, että pitkätukka\nsilmille löyhähti.\n\nSitten hän poistui säteilevin kasvoin, tunkeutuen tiheän väkijoukon\nsäärien välitse.\n\nJos siis näytti rouva Menlös menettäneen osan jutusta, kun ei ollut\nvoinut näyttää toteen oikeuttaan kulkea lankkuaidan lävitse Montosen\nkaivolle ja likakuopalle, niin olipa menettänyt rouva Montonenkin\nja hänen asianajajansa Nils Pehr Bums hyvän valtin, kun ei hiirtä\nollutkaan kaivosta löydetty eikä se, Askon todistuksen mukaan, joka\nnäytti tehneen oikeuteen vakuuttavan vaikutuksen, kaikesta päättäen\nollut siellä edes käynytkään.\n\nSe oli hyvin ikävä tappio, ja torimatamitkin alkoivat epäillä rouva\nMontosen voittoa.\n\n-- Kyllä se oli raskas todistus Montosen rouvaa vastaan! Saa vain\nnähdä, miten käy.\n\n-- Niin, saa nähdä! Kunhan ei vain itse joutuisi linnaan viattoman\nihmisen kunnian loukkaamisesta!\n\nMutta kokeneena juristina alkoi herra Nils Pehr Bums sitä lujemmin\nvetää toisesta nuorasta.\n\nSiitä likaveden kaivon luo kaatamista koskevasta rikoksesta hän, herra\nNilsperi, sitä kiivaammin kävi rouva Menlösin ja Miinan kimppuun. Siitä\nhän ei päästä irti, ei vaikka hampaat heltiäisivät.\n\n-- Minä kysyn Miina Laaniselta vielä kerran, miksi hän tyhjensi\nlikasangot sinne kaivon viereen?\n\nJa herra Bums muljautti silmiään niin että pahaa teki.\n\nMutta Miina sipaisi taistelun kiihkeydessä irtautuneen hiuskimpun\nkorvansa taakse ja vastasi:\n\n-- Mutta sanokaapas, herra Nilsperi...\n\n-- _Bums!_\n\n-- Anteeksi... sanokaapas herra Nilsperi Pumps, mihin minun sitten\nolisi pitänyt kaataa ne likavedet?\n\n-- Se ei ole mikään vastaus kysymykseen, sanoi herra Bums ankarasti. --\nMihin hyvänsä muuanne, mutt'ei toisten ihmisten kaivolle.\n\n-- Siitä aidan nurkasta, missä meidän nykyinen likakuoppamme on, menee,\npieni oja meidän puutarhan puolelle, huomautti Miina.\n\n-- Sitä ei ole todistettu, sanoi siihen herra Nilsperi.\n\n-- Mutta se on helppo todistaa, sanoi Miina. -- Vaikka paikalla\nlähdetään katsomaan.\n\n-- Ja vaikka se olisikin todistettu, lisäsi herra Nilsperi, niin ei se\nvaikuta mitään asiaan, sillä...\n\nTaloustirehtööri Menlös oli lukemattomia kertoja vaihtanut jalkaa\nja hypistellyt koko ajan viiksensä päitä. Hän olisi jo kypsynyt\nlahjoittamaan pois parhaan pyssynsä, jos vain saisi sillä asian\nkäsittelyn päättymään. Mutta lihava rouva Maria Menlös on seisonut\njärkähtämättömänä, samoilla jalkainsa sijoilla koko ajan. Ja, yhtä\njärkähtämättömänä, selkä suorana, on seisonut myöskin rouva Mathilda\nMontonen.\n\nJa äkkiä, kenenkään aavistamatta, valmisti taloustirehtööri Menlös\nkorkealle oikeudelle ja kaikelle yleisölle suuren yllätyksen.\n\n-- Vaikka olisikin todistettu, sanoi siis herra Nilsperi Miinan\nväittämästä ojasta, niin ei se vaikuta mitään asiaan, sillä se on joka\ntapauksessa talvella tukossa.\n\n-- Mutta se aukenee keväällä, sanoi Miina.\n\nSilloin aukaisi suunsa herra taloustirehtööri Menlös, sanoen yleiseksi\nhämmästykseksi:\n\n-- _Talvella likavesi jäätyy!_\n\nKaikki katsoivat suu auki. Taloustirehtöörikin oli alkanut ottaa\nväittelyyn osaa! Jopa jotakin...\n\nVarmaankin oli taloustirehtööri Menlös väsymyksen aiheuttamassa\ntilapäisessä ja silmänräpäyksessä ohimenevässä mielenhäiriössä tehnyt\nkummallisen tekonsa, sillä itsekin säikähti hän sitä niin, että karahti\npunaiseksi.\n\nEikä rouva Menlös osannut muuta kuin katsoa ällistyneenä mieheensä ja\nmutista:\n\n-- No mutta Menlös...!\n\nKuuntelijat taas supattivat toistensa korvaan ovensuussa:\n\n-- Osasipas letkauttaa itse Menlöskin!\n\n-- Ei se olekaan mikään tuhma mies.\n\n-- Juu, menipäs Nilsperiltäkin suu tukkoon!\n\nOikeus keskeytti äkkiä istunnon ja kaikki saivat käskyn poistua\nodotushuoneeseen.\n\nMutta tuskin olivat viimeiset päässeet oven taakse, kun ovi taas\navattiin, ja sekä kuulijat että asianosaiset kiiruhtivat kuulemaan,\nmitä nyt seuraisi.\n\nAuskultantti Kivilouhos sanoi:\n\n-- Jutun käsittely keskeytetään puoleksi tunniksi, jolla aikaa oikeuden\njäsenet käyvät tutustumassa tapahtumapaikkaan.\n\n\n\n\nXXII\n\n\nJa sitten lähti korkea oikeus niiden rikosten tapahtumapaikalle, joista\ntämä suuri juttu oli nostettu.\n\nJuhlallinen näky: edellä auskultantti Kivilouhos ja raatimies Waaranen,\nsitten poliisi Miettinen, sitten Nilsperi ja rouva Montonen, sitten\nherrasväki Menlös, rouva pää pystyssä ja herra viiksiään kierrellen,\nja sitten kaikki muu väki, torimatamit, Sippo, Markula, Maijastiina\nMönkkynen, Remes, Kriikuna, setä Salmela ja muut. Sillä kaikki\ntahtoivat olla läsnä. Mutta kaikkein ensimmäisenä juosta viiletti\nPeurasen Asko viisikymmenpenninen kädessään, ja hänen poskensa\nhehkuivat, hänen silmänsä loistivat.\n\nHalki torin eteni kulkue arvokkaasti Papinkadulle päin. Pysähtyivät\nmaalaiset kuormiensa ääressä mittaamasta voita, kaloja ja muita\ntavaroita, keskeytyi kaupan hieronta, vasujen yli kumartuneet selät\noikenivat, ja jokaisessa talossa matkan varrella huudettiin:\n\n-- Tulkaa sukkelaan katsomaan!\n\nJa silloin kaikki ikkunaan juoksivat, ja katsottuaan kiiruhtivat\nulos tiedustelemaan, mistä oli kysymys. Ja sen kuultuaan liittyivät\nkyselijätkin kulkueeseen. Auki jäivät ovet, pikku lapsi jäi\nkeinuttajatta kehtoonsa ja alkoi parkua, mutta eipä ollut kuulijaa eikä\nviihdyttäjää, jäi kahvipannu kiehumaan hellalle, kiehuen ylitse, niin\nettä poro liedessä tuprusi, mutta eipä tullut ketään, joka olisi sen\nnostanut hellan reunalle rauhoittumaan. Lattialle putosi sukankudin\nkutojan sylistä ja sohvan alle kieri kerä, jossa sen kissanpoika otti\nhuostaansa, sotkien lopuksi kaiken langan.\n\nMutta kulkue saapui Menlösin pihaan, ja poliisi Miettinen sanoi:\n\n-- Pysykää te ihmiset loitompana, että korkea oikeus saa tarkastaa.\n\nJa korkea oikeus tarkasti. Tarkasti lankkuaidan, jolla musta\nsäkinriekale yhä roikkui, kunnioitti sitäkin rähjää ohimennen\nsilmäyksellään, tarkasti likakuopan ja kysyi Miinalta:\n\n-- No missä kohden se hiiri oli?\n\n-- Tässä näin, selitti Miina. -- Tässä näin se lepäsi, se vainaja,\nhäntä tuonne portaille päin... muistan vielä senkin. Ja sitten on\ntuossa vielä tuo laudanpätkä, jolla minä sen yli aidan heitin... Näin!\nNäin tartuin ja näin heilautin! Enkä, kehno vieköön, yhtään muistanut\nkoko kaivoa.\n\nMutta Mönkkysen Maijastiina oli noussut Menlösin keittiön portaille ja\nseisoi siellä kädet puuskassa, aivan samassa paikassa ja aivan samassa\nasennossa kuin rouva Maria Menlös sinä kohtalokkaana aamuna, jolloin\nhän ensi kerran huomasi tuon kirotun säkin siistin pihansa valkoisella\nhangella, ja Mönkkysen Maijastiina huusi:\n\n-- Tässä seisoin minä, herra tuomari ja pormestari! Tässä justiinsa\nseisoin ja näin, kun häntä huiskahti!\n\n-- Ole vaiti! sanoi poliisi Miettinen, mutta Maijastiina huusi:\n\n-- Valani päältä minä puhun!\n\nTarkoin tutki oikeus likakuopan, ja Nilsperi sanoi:\n\n-- Niinkuin nyt korkea oikeus havaitsee, niin ei tässä ole mitään ojaa\ntuonne puutarhan puolelle.\n\n-- Tulkaapas keväällä katsomaan! vastasi Miina kiivaasti.\n\n-- Ei saa riidellä niin kovalla äänellä, nuhteli poliisi Miettinen.\n\nMutta raastuvanoikeuden jäsenet keskustelivat matalalla äänellä\nkeskenään, ja lähtivät sitten Montosen pihaan, jonne myöskin saapuvilla\noleva suuri kansanpaljous heidän perässään kiiruhti.\n\n-- Tässä on se kaivo, ilmoitti poliisi Miettinen.\n\n-- Ja tähän se hiiri putosi! huusi Peurasen Asko, tökäten sormellaan\nmaahan. Ja sitten sen kissa otti ja vei tuonne!\n\nJa Peurasen Asko viittasi sinne päin, jonne kissa oli juossut hiiri\nsuussa, mutta hänen isänsä, makasiinimies Antti Peuranen, joka seisoi\nmakasiinin portailla kädet housuntaskuissa, huusi pojalleen:\n\n-- Pääsetkö pois sieltä riehkumasta!\n\nAsko jo muuten juoksikin pois.\n\n-- Näin lähellä sitä toisella puolen olevaa likakuoppaa on tämä kaivo,\nsanoi rouva Montonen.\n\n-- Ja maa viettää tänne päin! lisäsi herra Nilsperi.\n\n-- Eikä vietä! sanoi Miina.\n\n-- Kyllä se viettää! huusivat eräät torimatamit, mutta toiset eukot\nkiistivät:\n\n-- Tasaista maatahan tämä on... ei tämä vietä sinne eikä tänne!\n\n-- Maa viettää tännepäin! karjaisi herra Nilsperi silmiään akoille\nmuljauttaen. -- Maa viettää tänne päin, kun minä kerran niin sanon, ja\nlikavesi juoksee lumen alla tuon aidan alitse suoraan tähän kaivoon!\nEihän tässä ole väliä kuin joku metri.\n\n-- Pitäisi olla vatupassi tai joku muu kone, millä mitata, minne\npäin tässä maa on kallellaan, arveli torikauppias Sippo, mutta eukot\nsanoivat hänelle:\n\n-- Älä sinä, Sippo, aina niitä viisauksiasi laula! Kyllä herrat\ntietävät ilman sinuakin!\n\n-- No niin, sanoi herra Kivilouhos raatimies Waaraselle, kaivaen\nsavukkeen taskustaan ja kääntäen päällystakkinsa kauluksen pystyyn.\n\n-- Niin, sanoi Waaranen. -- Nythän tämä on nähty.\n\n-- Onko veljellä tulitikkuja? kysyi oikeuden puheenjohtaja Waaraselta.\n\nEi sattunut olemaan raatimiehellä, mutta ainakin viisi muuta miestä\nkiirehti tarjoamaan tulta herra Kivilouhokselle, ja Sipon tikusta hän\nsavukkeensa sytytti.\n\n-- Olisi nyt ottanut tulta paremmalta mieheltä kuin Sipolta,\nkuiskuttelivat matamit. -- Sippo siitä vain nyt koko viikon röyhistelee.\n\nMutta Asko tulla touhusi kaivolle takaisin, ja sylissään hän riepotti\nsuurta, ruskeata kissaa.\n\n-- Tässä on se kissa! huohotti Asko. -- Tämä sen hiiren vei!\n\n-- Vai se sen vei, sanoi tuomari.\n\n-- Tämä vei! vakuutti Asko.\n\nNyt ei ollut asiassa enää mitään epäilemistä, kun oli kerran\nkissakin nähty. Katseltiin kissaa ja lähdettiin takaisin jatkamaan\nraastuvanoikeuden istuntoa.\n\nMutta kun Asko kysyi, pitääkö kissakin tuoda sinne, niin sanoi\nraatimies Waaranen, että ei tarvitse.\n\nSiihen Sippo arveli:\n\n-- No olisihan se voinut kissakin siellä olla... varmuuden vuoksi ja\nasian valaisemiseksi.\n\n\n\n\nXXIII\n\n\nTaas istui korkea oikeus, taas vuoleskeli puheenjohtaja lastuja\nkynästään ja näpsäytteli ne sitten raatimiehen puolelle, ja taas\nnäpsäytteli raatimies Waaranen samat lastut edestään permannolle.\n\nJa oikeuden puheenjohtaja kysyi... noin vain ylimalkaan, kohdistamatta\nkysymystään kenellekään erityisesti:\n\n-- Siitä mustasta säkistäkö se sitten koko tämä riita alkoi... siitä,\njonka me näimme siellä aidalla?\n\nKatselivat toisiaan asianosaiset.\n\nSitten sanoi rouva Montonen:\n\n-- Siitä.\n\nJa rouva Menlöskin myönsi:\n\n-- Siitä. Sen heittivät ensin kauppias Montosen pihasta meidän\npuolellemme.\n\n-- Se on valhe! sanoi rouva Montonen.\n\nSiitä sukeutui laaja väittely. Oikeus siihen lopuksi tuskastui ja sanoi:\n\n-- Olkoon miten tahansa... ei siitä kuitenkaan näy selvää saavan.\n\nOli vielä tutkimatta kunnianloukkauksia koskeva puoli jutussa, ja rouva\nMontonen oli haastattanut Markulan todistajaksi.\n\nMutta nyt huomasivat kaikki, että Markulan tila oli kovin heikko. Hän\ntuskin pysyi jaloillaan ja hymyili ilmeettömästi.\n\n-- Mikä sinulla on? kysyi auskultantti Kivilouhos. -- Oletko\njuovuksissa?\n\n-- Ju-juovuksissa? änkytti Markula -- Mi-minäkö? Kuinka minä\njuovuksissa... oikeuden edessä! On vain vähän he-heikko oltava...\n\n-- No mitäs sinä tiedät tähän asiaan kertoa?\n\n-- Mihin asiaan? tiedusteli Markula raukeasti, pidellen kiinni pöydän\nkulmasta.\n\n-- Onko rouva Menlös sanonut rouva Montosta pahanpäiväisen\npaikkaräätälin tyttäreksi?\n\nMarkulaa nikotti. Sitten hän mongersi:\n\n-- No jos on sa-sanonutkin, niin mitäs siitä... tosiasiahan se on.\n\nVihan puna leimahti nyt rouva Montosen poskille, mutta herra Nilsperi\nhuusi:\n\n-- Herra puheenjohtaja! Tämä mies on juovuksissa kuin sika.\n\n-- Sikako? kysyi Markula, huiskauttaen veltosti kämmentään. Sitten hän\nvakuutti:\n\n-- Selvä mies... en ole maistanut tippaakaan... mutta päätä huimasee...\nkun on heikko terveys...\n\nMutta Häkkisen eukko sanoi ovenpielestä kovalla äänellä:\n\n-- Sillä on pullo tuolla porstuassa halkolaatikon takana, ja sieltä se\non pistäytynyt vähä väliä maistamassa!\n\n-- Yleisö on hyvä ja pitää suunsa kiinni! huomautti puheenjohtaja.\n\nJa katsoen ankarasti Markulaan hän kysyi:\n\n-- Oletteko te tuonut väkijuomia oikeuspaikkaan?\n\n-- Jaa minäkö? kysyi Markula, joka koetti selvitä, kun asia alkoi käydä\nhänelle vaaralliseksi.\n\nSitten laski hän kaksi mustaa, vapisevaa sormea pöydän reunalle ja\nvannoi:\n\n-- Jos löytyy mitä pulloja halkolaatikon takaa, niin heti saatte\ntuomita hirteen, herra lakineuvos!\n\n-- Konstaapeli Miettinen on hyvä ja käy noutamassa pullon tänne, sanoi\nauskultantti Kivilouhos poliisille.\n\nPoliisi lähti. Jännityksellä odotettiin hänen tuloaan, Markulan\npidellessä kiinni pöydän reunasta.\n\n-- Ei siellä mitään pulloa ollut, ilmoitti kaikkein pettymykseksi\nMiettinen, palattuaan sisään.\n\n-- Johan minä sanoin! huudahti Markula, joka oli heittänyt tyhjän\npullon torille, lähtiessään kulkueen perässä Menlösin likakuopalle.\n\n-- Mutta näkeehän sen jokainen, että se on päissään, huomautti rouva\nMontonen.\n\n-- Niin, kyllä se on tallukassa, kuului mutinaa yleisön joukosta.\n\n-- Selvin mies tässä huoneessa! vakuutti Markula ylimielisesti.\n\n-- Pitäisi haistaa sen henkeä, onko se ryypännyt, kuului ovensuusta.\n\nSippo se sieltä niin sanoi.\n\n-- Ei teidän tarvitse sieltä ovensuusta neuvoa, sanoi herra Kivilouhos.\n-- Jos konstaapeli Miettinen tulisi haistamaan tämän todistajan henkeä.\n\nKonstaapeli Miettinen astui Markulan eteen ja nuuhki. Sitten hän\nilmoitti.\n\n-- Tämän Markulan ympärillä tuntuu aina sen verran pulituurin tuoksua,\nettei saa oikein selvää, onko se enemmän ryypännyt.\n\nJa Markulalle hän sanoi:\n\n-- Puhalla henkeäsi!\n\nMutta Markula ei puhaltanut. Päinvastoin veti hän henkeä sisäänpäin.\n\n-- Se pidättää hengitystään, selitti Miettinen.\n\n-- Mutta ei se pitkään pidätä.\n\nOdotettiin.\n\nMarkulan kasvot alkoivat muuttua sinertäviksi.\n\n-- Pitääkö sinulle antaa keinotekoista hengitystä! sanoi Miettinen\näkkiä, tarttui Markulan käsivarsiin, nosti ne ylös ja painoi sitten,\nalas, rintaa vasten.\n\nSilloin ei Markula voinut enää pidättää hengitystään. Hän puhalsi\nvoimakkaasti, ja salin täytti väkijuomain tuoksu.\n\n-- Tänne asti tuntuu! todistivat torimatamit.\n\n-- Viekää se putkaan! sanoi auskultantti Kivilouhos poliisi Miettiselle.\n\nJa putkaan vietiin Markula.\n\nSilloin aukeni oikeussalin sivuovi, se, joka vei tuomarin huoneeseen,\nja sisään köpitti raastuvanoikeuden toinen raatimies, ukko Tujulin,\nviskaali Tujulinin isä, asettuen vaivalloisesti istumaan tuolilleen\ntuomarinpöydän ääreen, vastapäätä raatimies Waarasta.\n\n-- Päätös tulee, päätös tulee! kuului suhina ja sihinä yleisön joukossa.\n\nSillä raatimies Tujulin, joka oli jo kahdeksankymmenen vuoden vanha ja\numpikuuro, saapui paikalleen silloin, kun oikeus alkoi valmistautua\npäätöstään tekemään. Siinä hän sitten istui jotain kynää hypistellen,\nitsekseen mutisten tai huuliaan napsutellen siihen saakka, kunnes\npäätös oli julistettu.\n\nJa totta olikin, että oikeus oli päättänyt antaa päätöksensä ja tehnyt\nsitä varten vahtimestari Komperolle salaisen merkin, josta tämä\ntiesi lähteä noutamaan ukko Tujulinia, että raastuvanoikeus olisi\ntäysilukuinen.\n\n\n\n\nXXIV\n\n\nSuljettujen ovien takana harkitsee päätöstään raastuvanoikeus, mutta\nodotushuoneessa on kova jupina. Milloin se puhkeaa äänekkääksi\nväittelyksi, silloin hillitsee sen vahtimestari Kompero, sanoen:\n\n-- Olkaa hiljaa, akat! Raastuvanoikeus tekee päätöstä!\n\nJännittävää on odotus oven takana, kun oven toisella puolen ihmisten\nkohtalot ratkaistaan...\n\nKuluu viisi minuuttia, kuluu kymmenen minuuttia, kuluupa viisitoistakin\nminuuttia.\n\n-- Kyllä kai se Markula jo nukkuu putkassa, arvelee Häkkisen vaimo.\n\n-- Niin, eipäs päässyt päätöstä kuulemaan! ilkkuivat toiset torimatamit.\n\n-- Voi voi, nyt se tuomio tulee!\n\n-- Niin, ihan tuntuu sydänalassa niin kummalta! Tätä kiusallista\nodotusta! Mitähän ne nyt niin kauan...?\n\nHerra Menlös seisoo odotushuoneen uunin edessä viiksiään hermostuneena\nnyppien, kohottamatta katsettaan permannosta. Lähellä häntä seisoo\nrouva Menlös, puhellen matalalla äänellä Miinan kanssa. Rouva Montonen\nseisoo selin heihin ikkunan ääressä ja rummuttaa ruutuun sormillaan.\nTodistajat kuiskuttelevat hiljaa keskenään.\n\nMutta asianajaja Bums on mennyt viereiseen pieneen tupakkahuoneeseen\nja vetelee siellä ankaria haikuja. Eikä hän tiedä, että nuo samassa\nhuoneessa tupakoivat Remes ja Kriikuna ovat juuri ne...\n\n-- Antakoon korkeampi voima raastuvanoikeudelle viisautta ja ymmärrystä\ntekemään päätöksensä sivistyksen ja ihmisyyden vaatimusten mukaan!\nhuokaa setä Salmela.\n\n-- Häh! sanoo Nilsperi, kääntyen äkkiä setä Salmelaan päin. -- Oikeuden\non tehtävä päätöksensä lakipykäläin mukaan, eikä sivistyksen ja\nihmisyyden.\n\n-- Niin, niin! myöntää setä Salmela. -- Mutta huomioon ottaen myöskin\nsivistyksen ja ihmisyyden vaatimukset...\n\n-- Oikeus ei saa ottaa huomioonsa mitään muuta kuin mitä laki säätää!\njyrähtää herra Nilsperi, suuri lakimies.\n\n-- Jos minä olisin tuomari..., aloittaa setä Salmela.\n\n-- Mutta hulluille ei anneta miekkaa! keskeyttää herra Nilsperi\ntöykeästi.\n\n-- Puoli tuntia on jo kulunut! sanoi torikauppias Sippo odotushuoneessa.\n\n-- Hyvä isä, eikö tästä koko päivänä pääse kahville! päivittelivät\ntorimatamit.\n\nMutta juuri samassa silmänräpäyksessä kilahti istuntosalin oven\nvieressä oleva tiuku, ja sen ääni tuntui äkillisenä hermovärähdyksenä\njokaisen odotushuoneessa olijan ruumiissa, niskasta kantapäihin asti.\n\nSisään kiirehti Kompero, mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä avasi\nhän oven selkosen selälleen ja huusi: -- Sisään!\n\nHerra Bums nakkasi palavan sikarin pöydälle, tempaisi asiapaperikäärön\nkainaloonsa ja kiiruhti joukon etunenään, tunkien torimatamit syrjään,\nja tiheänä joukkona pakkautuivat kaikki muut hänen perässään,\nsanomattoman jännityksen vallassa, kaulojaan kurottaen ja katkonaisesti\nhengittäen.\n\nKaksi sekuntia kesti se hiljaisuus, joka seurasi väkijoukon sisään\ntörmäämistä. Raatimies Waaranen oli oikaissut selkänsä ja katsoi\njuhlallisesti ukko Tujuliniin, joka omissa ajatuksissaan hiljaa höpisi\nja huuliaan maiskutteli.\n\nMutta eipä nyt kukaan katsonut raatimiehiin, vaan\nhovioikeudenauskultantti Kivilouhokseen kaikki katsoivat...\n\nKaksi sekuntia vain... mutta sekin tuntui pieneltä iäisyydeltä.\n\nNyt kohotti oikeuden puheenjohtaja kädessään olevaa paperia... nyt hän\nkatsahtaa asiallisiin ja yleisöön... ja nyt hän avaa suunsa...\n\n-- Herra Jumala! huoahti Häkkisen matami, tarttuen kouristuksen\ntapaisesti sydänalaansa.\n\n\"_Raastuvanoikeus on ottanut tämän asian lopullisesti harkittavakseen\nja_...\"\n\nSamalla tavoin jylähtää varmaankin korvissamme viimeisenä päivänä\ntuomiopasuunan ääni. Silloin kaikki muu olevaisuus häipyy näkyvistämme\nja kuuluvistamme, ja me kuulemme ainoastaan tuon äänen, joka tempaa\nmeidät valtaansa kuin valtameren suurin hyökylaine pienen palkoveneen,\näänen, joka upottaa meidät, ympäröi meidät joka puolelta ja täyttää\nmeidät viimeistä solua myöten ihmeellisellä, läpitunkevalla voimallaan.\n\nRaastuvanoikeuden päätös:\n\nKoska rouva Maria Menlös, niinkuin todistuksista ja hänen omasta\ntunnustuksestaan on selville käynyt, on antanut palvelijattarensa\nkaataa likavedet niin lähelle kauppias Montosen kaivoa, että kaivoveden\npuhtaus saattaa siitä joutua vaaran alaiseksi, niin langetetaan rouva\nMaria Menlös Rikoslain sen ja sen luvun ja sen ja sen pykälän nojalla\n5. markan sakkoon. Ja koska rouva Mathilda Montonen on levittänyt\nvastaajasta huhua, että tämä olisi käskenyt heittää kuolleen hiiren\nkantajan kaivoon, eikä ole voinut tätä väitettään toteennäyttää, niin\ntuomitaan hänet Rikoslain sen ja sen luvun ja sen ja sen pykälän\nnojalla vetämään sakkoa 5 markkaa. Kaikki muut edesvastuuvaatimukset\nraukeavat joko aiheettomina taikka toteennäyttämättöminä, ja\nvelvoitetaan kumpikin riitapuoli korvaamaan todistajainsa palkkiot.\n\nHerra Nilsperi niisti äänekkäästi nenäänsä, kuiskasi jotain rouva\nMontoselle, joka vastasi siihen pienellä pään nyökkäyksellä, astui\nkaksi askelta eteenpäin, karautti kurkkuaan, muljautti silmiään ja\nilmoitti tyytymättömyyttä päätökseen.\n\nRouva Menlös rykäisi, astui yhden askeleen eteenpäin ja rykäisi\nuudestaan.\n\nVihdoin pääsi hän ääneen:\n\n-- Onko -- onko minua sakotettu, herra pormestari? kysyi hän\nvärähtelevällä äänellä.\n\n-- On, myönsi auskultantti Kivilouhos ystävällisesti.\n\nRaatimies Waaranen nyökäytti päätään, nipsautti viimeisen lastun\npöydältä ja sanoi:\n\n-- Viisi markkaa.\n\nTähän asti oli rouva Menlös ollut kalpea, mutta nyt karahti hän\ntulipunaiseksi ja huudahti:\n\n-- Sehän on... sehän on...\n\n-- Rouva, rouva! huusi Miina hätäytyneenä.\n\n-- Mitä se on? kysyi Nilsperi uteliaasti.\n\n-- Rakas Maria, hillitse itsesi! kuiskasi taloustirehtööri Menlös.\n\n-- Ole vaiti! sanoi rouva Menlös.\n\n-- Mitä se oli? uteli Nilsperi.\n\nRouva Menlös astui vielä askeleen eteenpäin, kohotti -- sitten\nuhmaavasti päätään ja sanoi lujalla äänellä:\n\n-- Minä valitan!\n\n\n\n\nXXV\n\n\nSekavin tuntein poistuivat kaikki oikeussalista.\n\n-- Näinkö se päättyikin?\n\n-- Niinhän se taisi päättyä.\n\n-- Ei ole tässä kaupungissa ennen moista päätöstä kuultu, sanoi\nHäkkisen matami.\n\n-- No se olikin nyt kerran oikea Salamoonin tuomio, akat! sanoi\ntorikauppias Sippo eukoille. -- Semmoisia tuomioita kun tuomarit vähän\nuseammin mätkisivät, niin lähtisi se akoilta riitelemisen halu. Vähän\nsuuremmat sakot olisi vain saanut olla.\n\n-- Niin, mitäs ne nyt tuonvertaiset sakot semmoisille rikkaille!\n\n-- Ihan se on kuin pilkan tekoa.\n\n-- Mutta kun köyhää sakotetaan, niin kyllä silloin rojautetaan niin,\nettä menee rahat ja kukkarot.\n\n-- Se onkin oikein, että köyhiä enemmän sakotetaan, sanoi Sippo. --\nKöyhien pitääkin elää äyrinsä mukaan ja siivosti... antaa rikkaiden\ntapella ja käräjöidä.\n\n-- Mutta näittekö, akat, miten se Nilsperi silmänsä mullisti? Minä\nluulin, että se siihen paikkaan pakahtuu.\n\n-- Johan se nyt pakahtuisi! Isommat rahathan se asianajaja aina saa,\nkun ei tule päätös mieleinen, vaan saa vielä valittaa ja juttua jatkaa.\n\n-- Taitaahan se niinkin olla...\n\n-- Niin se justiinsa onkin... on ne herrat osanneet asiat niin\njärjestää, että ne aina hyötyvät, kävipä puolin tai toisin.\n\n-- No turhaankos heiltä sitten olisi pitänyt mennä isot opit ja korkeat\nkouluutukset! sanoi Sippo, joka oli ehtinyt kojulleen ja avasi sen\nlukkoa.\n\nMieltäkiinnittävä virkistyshetki oli päättynyt. Torilla alkoi taas työn\nja toimen aika.\n\nSetä Salmela sanoi Kriikunalle:\n\n-- Mielestäni oli tämä päätös sopusoinnussa sekä sivistyksen että\nihmisyyden kanssa. Ehkä olisi se ollut sitä vielä suuremmassa määrässä,\njos ei olisi tuomittu minkäänlaisia sakkoja, vaan olisi vain kanteet\nkumottu molemmin puolin ja kuitattu kulut asiallisten kesken.\n\nMutta Remes sanoi siihen:\n\n-- No täytyihän sitä nyt antaa vähän sakkoa edes toriämmien mieliksi.\n\nAsianajaja Nils Pehr Bums sanoi rouva Montoselle:\n\n-- Olisi hulluutta jättää juttua tähän. Moinen päätös on suorastaan\nkäsittämätön. Minä panen pääni pantiksi, ettei se pidä hovioikeudessa.\nPaljon olen minä asioita ajanut, mutta enpä ole vielä näin typerää\npäätöstä nähnyt.\n\n-- Niin, tietysti me valitamme, sanoi rouva Montonen. -- Tämähän on\nskandaali!\n\n-- Hävytöntä! sanoi rouva Menlös miehelleen. -- Hävytöntä! Minun teki\nmieleni sanoa se heille päin naamaa.\n\n-- Ja minä jo pelkäsin, että rouva sanookin sen, kertoi Miina. --\nSilloin me olisimme joutuneet jokainen linnaan.\n\n-- Vaikka linnaankin! sanoi rouva Menlös. -- Tämä on sittenkin\nhävytöntä. Tämä on väärä tuomio!\n\nJa kääntyen herra Menlösin puoleen hän sanoi:\n\n-- Eikös ole niin, Menlös?\n\nJohon herra Menlös vastasi:\n\n-- Kyllä se niin on, rakas Maria.\n\n-- Minä valitan vaikka senaattiin asti, sanoi rouva Menlös. -- Minun\ntäytyy saada oikeutta!\n\nHerra Menlös huokasi. Eikö tämä kirottu juttu koskaan lopu? Ikävältä\nnäyttää yhä edelleen tulevaisuus. Ikävältä ja pimeältä.\n\nKun kaupungilla levisi sanoma tästä tuomiosta, niin synnytti se\näärettömän hämmästyksen ja hälinän. Jos raastuvanoikeus olisi antanut\npäätöksen, että rouvien Menlösin ja Montosen on tarjottava toisilleen\nvehnäskahvit sekä limonaadia tuoreiden leivosten ja hedelmäin kera,\nniin ei se olisi voinut herättää suurempaa ihmettelyä kuin tämän\noikeusjutun tällainen päättyminen. Kuuluihan puheenjohtaja tosin\nesittäneen päätöksensä tärkeän näköisenä ja lakikielellä, ja lieneehän\nse silloin maininnut joitakin Rikoslain pykälöitä, joita ei tietysti\nkukaan muista -- lieneekö sellaisia pykälöitä koko laissa? -- mutta\nsiitä huolimatta oli moni sitä mieltä, että oikeus oli nähtävästi\ntehnyt pilaa koko asiasta.\n\nSaa vain nähdä, eivätkö tuomarit nyt itsekin joudu sakkoihin\nymmärtämättömyydestä virantoimituksessa, lukuunottamatta\nTujulin-vanhusta, sillä hänhän on tietysti viaton, kun ei ole mitään\nkuullut.\n\nOlipa kaupungissa tietenkin joitakuita kevytmielisiä irvihampaita,\njotka samoin kuin torikauppias Sippokin pitivät päätöstä oikein\nSalomonin tuomiona, mutta vakavammat ja ajattelevammat ihmiset -- ja\nnehän ne sentään ovat kaupungissamme enemmistönä, Luojan kiitos! --\npudistelivat päätään ja sanoivat:\n\n-- Semmoista se on, kun ei tänne koskaan saada vakinaista pormestaria!\nKoko oikeudenkäyttö joutuu rappiolle.\n\n\n\n\nXXVI\n\n\nTalvi on vielä ja paksulti lunta maassa, mutta jopa sentään vanhat,\nrakkaat merkit ennustavat, että talven valta lähenee murtumistaan ja\nkevät on ovella.\n\nAlenneet ovat hanget katujen varsilla, alenneet ja mustuneet. Päivisin\nmonesti räystäät vettä tippuvat, kun aurinko lämpimästi paistaa ja\nlieto länsituuli hiljalleen löyhähtelee pitkin Papinkatua.\n\nTorilla sanovat heinäkuormia kaupunkiin tuoneet maalaiset, että ostakaa\nnyt niin pitkään kuin aikaa vielä on. Viimeiset heinät näissä alkavat\nolla ladon pohjalta, ja kuka tietää, uskaltaako enää viikon parin\npäästä ensinkään jäälle lähteä. Nytkin siellä on paikka paikoin vettä\nniin, että hevoselta polvet kastuvat.\n\nOli varhainen aamu.\n\nKauppias Adam Montonen oli noussut tavalliseen aikaan, käynyt\npuodissa sanomassa hyvää huomenta kauppa-apulaisilleen ja pistäytynyt\nmakasiinissakin antamassa ohjeita Antti Peuraselle, jolla näinä\naikoina oli paljon työtä, kun maakauppiaat kiiruhtivat ostamaan suuria\njauhomääriä ennen kelirikon alkua.\n\nSitten oli hän taivastellut hetkisen tallin edessä, jossa renki suki\nhevosia, taputellut hevosia lautasille ja kysynyt, joko ruunan jalka\npian paranee.\n\nAamuhämärä hälveni hälvenemistään ja kaikki näytti lupaavan kirkasta\nsäätä.\n\n-- Alkaa tästä kai näistäpuolin kevätkin tulla, sanoi kauppias Montonen.\n\nJa renki vastasi:\n\n-- Taitaapa tulla. Siitähän tuo jo vähän ilmassa hajahtaa.\n\nSanomalehden kantajapoika, lakkireuhkana korville asti painettuna ja\nisän suuret saappaat jaloissaan, tuli portista, sillä tänään oli taas\nkaupunkimme pienen sanomalehden ilmestymispäivä.\n\nPoika aikoi viedä lehden tavalliselle paikalleen herrasväki Montosen\nlasikuistin penkille, ulko-oven viereen, mutta kauppias Montonen huusi\npojalle:\n\n-- Tuohan se tänne!\n\nPoika toi.\n\nKauppias Montonen otti tuoreen, vielä painomusteelta tuoksuvan lehden\npojalta ja lähti sisään työhuoneeseensa silmäilemään lehteään.\n\nHän istuutui nojatuoliinsa kirjoituspöydän ääreen, kohotettuaan\nikkunaverhoa korkeammalle, mutta kun päivänvaloa ei vielä sittenkään\nollut oikein riittämään asti, sytytti hän kynttilän ja alkoi tutkia\nlehden sisällystä.\n\nKuinka välinpitämättömästi hän sen tekikään.\n\nNiin, kuinka välinpitämättömästi me tavallisesti otammekaan tuollaisen\npienen sanomalehden käteemme!\n\nTartumme siihen paljon välinpitämättömämmin kuin veitseen ja haarukkaan\naamiaispöydässä.\n\nMehän tiedämme, että se maksaa vain puolen neljättä markkaa vuosikerta,\nja että sen ilmoitushinnat ovat 8 penniä millimetriltä etusivulla\nja 6 penniä takasivulla. Tiedämme ehkä senkin, että sen toimittaja\non velkainen mies, jolla on viisi lasta, ja lehden konttorissa\nkäydessämme olemme kurkistaneet avonaisesta ovesta toimitushuoneeseen\nja nähneet, että sen tärkein huonekalu on suuri pöytä, jolla ajelehtii\nsanomalehtiä, mustepulloja, liimapulloja, vanhat sakset ja kynänvarsia\nynnä muuta sekalaista tavaraa toivottomassa epäjärjestyksessä.\n\nMitäpä erinomaista voisikaan siis sellainen lehti meille kertoa?\nAvaamme sen kuin avaisimme nenäliinamme, mutta nenäliinaamme pidämme\nkuitenkin paljon tärkeämpänä ja avaamme sen joutuisammin, varsinkin jos\nmeillä on nuha.\n\nJa silmäiltyämme viisi minuuttia lehden vähäpätöisiä uutisia\nompeluseurain iltamista ja laihoja sähkösanomia, jotka kertovat aseman\nMeksikossa olevan edelleenkin uhkaavan ja kuuluisan napamatkailija\nPolariuksen saapuneen kotiin kaksi vuotta kestäneeltä retkeltään,\nheitämme lehden pois, viitsimättä enää vaivautua lukemaan sen\nalakertaa, jossa lehden \"Mulipää\" varmaankin taas juttelee siitä\nkauppatorin kiveämiskysymyksestä.\n\nMutta sattuupa kuitenkin joskus, että jollakin palstalla huomaamme\npienen ristin, ja koska meidänkin on vaikea jättää lukematta\nkuolinuutisia, päätämme vilkaista, kuka on kuolleeksi mainittu. Ehkäpä\njoku herrastuomari, joku noita kerran kuussa kuolevia herrastuomareja,\njoka on tehokkaasti ottanut osaa paikkakuntansa kunnallisiin ja\nvalistusrientoihin.\n\nJa niinpä me vilkaisemmekin nimeä, joka on sitä helpompi löytää, kun se\non harvennettu.\n\nSilloin me äkkiä vavahdamme, ja tuo puolen neliömetrin laajuinen\npaperipala, jonka kuka tahansa voi ostaa viidellä pennillä lehden\nkonttorista ja konttorille sittenkin jää vielä kaksi penniä puhtaaksi\nvoitoksi, alkaa vapista kädessämme.\n\nSillä tuo harvennettu nimi onkin parhaan ystävämme, ehkäpä läheisen\nsukulaisemmekin nimi.\n\nHyvä isä! Vastahan me viikko sitten vietimme iltaa saman miehen kanssa,\nja silloin oli hän vielä mitä parhaissa voimissa. Mutta nyt on hän\nvainaja!\n\nNäin voi tuo pieni lehti kostaa meille sen välinpitämättömyyden, jolla\naina olemme sitä kohdelleet.\n\nMutta voi se kostaa sen toisellakin tavalla.\n\nJa kauppias Adam Montoselle kosti lehti toisella tavalla.\n\nKauppias Montonen vilkaisi haukotellen etusivun ilmoituksia, joista\nlehden oman kirjapainon olivat useimmat ja silmäänpistävimmät, käänsi\nsitten lehteä ja joutui täten tekstiosastoon.\n\nJohtavan kirjoituksen otsikkona näkyi olevan \"Pääelinkeinoamme\nkohottamaan!\"\n\n-- Niin, kohota sinä vain! ajatteli herra Montonen ja siirtyi eteenpäin.\n\nMutta äkkiä pysähtyi keinutuoli ja vapisevin käsin laski herra Montonen\nlehden eteensä pöydälle, pyyhki otsaansa ja silmiänsä ja kumartui\nsitten varovaisesti uudestaan lehden yli, kuin olisi hän pelännyt sen\npalstoilta myrkyllisen höyryn tuoksahtavan häntä vastaan.\n\nUudelleen, yhä uudelleen luki herra Montonen tuon kohdan. Ja\nsitten alkoi hänen sisässään kuin tulivuoren purkaus: jymähtelee\nja vavahtelee, tärisee maa-emo, sitten jysähdys kuin tuhat suurta\ntuliputkea ulvahtaisi, ja tulta ja savua ja kuumia kiviä syöksähtää\nkohti korkeutta.\n\nSellaiseltapa nyt tuntui kauppias Adam Montosen sielussa, ja\nulkonaisesti purkautui tämä mahtava sielullinen liike hänen lyhyehkön,\npaksuhkon ruumiinsa eleissä ja otteissa siten, että hän työnsi\nnojatuolinsa rajulla liikkeellä kauaksi pöydästä ja hypähti ylös,\nalkaen kiivaasti kävellä edes takaisin huoneessa.\n\nEi hän nyt näe mitään ja tuskinpa kuulisikaan mitään. Kahdesti sysää\nhän kassakaapin vieressä olevan tuolin nurin ja molemmilla kerroilla\nnostaa hän sen vaistomaisesti taas pystyyn.\n\nIlmaa! Hänen täytyy saada ilmaa!\n\nTäällähän on tukahduttavan kuuma!\n\nJa kauppias Montonen kiiruhti avaamaan ikkunan, joka rysähtäen lensi\nauki.\n\nHelisevät ruudut sysäyksen voimasta ja hevosia sukiva renki kääntää\npäätään ja kysyy:\n\n-- Huusiko kauppias jotain?\n\n-- Ei... en..., vastaa kauppias käheällä äänellä, ottaa lunta\nikkunalaudalta ja hieroo sillä otsaansa.\n\nJa kuin unissa liikkuja sulkee kauppias Montonen jälleen ikkunan,\npainaa hakaset huolellisesti kiinni, pyyhkii lumen kostuttamaa otsaansa\nnenäliinalla ja alkaa taas kävellä edes takaisin, edes takaisin,\nnäkemättä mitään ja kuulematta mitään.\n\nMutta äkkiä välähtää jotain hänen mielessään ja kuin käärmeen pistämänä\nkääntyy hän katsomaan taakseen, sydämen jyskyttäessä ja korviensa\nhumistessa. Puoleksi tajuttomana tuijottaa hän seinäalmanakkaan.\n\nNiin, mitä hulluja hän tuumii! Päivätkin menevät sekaisin.\n\nEihän nyt ole huhtikuun ensimmäinen päivä. Olisihan hänen pitänyt se\nmuutenkin muistaa! Mutta jos olisi ollut aprillipäivä... silloin se\nkirottu lehti tavallisesti syöttää jonkin oikein aika valheen.\n\nAikaapa toki vähitellen rauhoittua kauppias Adam Montonen, ja uudestaan\ntarttuu hän lehteen.\n\nMutta vielä nytkin tahtovat nuo pienet mustat rivit hyppiä ja keinua\nhänen silmissään.\n\nEi ole koskaan ennen tehnyt kahden rivin uutinen häneen sellaista\nvaikutusta.\n\nEikä ihme.\n\nSillä ensimmäisenä paikkakunnan uutisena on seuraava lyhyt, mutta selvä\ntiedonanto:\n\n    \"Arvonomi.\n\n    Kauppaneuvoksen arvonimen on saanut kauppias Adam Montonen\".\n\nVielä pari kertaa vetää kauppaneuvos Montonen syvään henkeä. Sitten\nottaa hän sikarin ja jää se sormien välissä tuijottamaan ulos\npihamaalle, jossa renki yhä hevosia sukii ja puhdistaa.\n\n-- Sukii hevosia... ajattelee kauppaneuvos Montonen kuin unissaan. --\nMatti sukii hevosia... kauppaneuvos Montosen hevosia...\n\nKauppaneuvos Montonen ravistelee itsensä hereille, sipaisee kädellä\nkasvojaan ja kävelee eteiseen puhelimen luo. Omituista, kuinka osasikin\nlyödä polvet heikoiksi!\n\nEi, ei toimittaja ole enää täällä, vastaa neiti lehden konttorista.\n-- Jaa, se uutinen? Se saatiin puhelimitse Helsingistä... olisi\nsieltä tullut joukko muitakin samanlaisia uutisia, mutta täytyi ottaa\nvain tärkein, kun lehti olisi muuten myöhästynyt painosta... niin,\nniin, kyllä se on varmasti oikea uutinen... se on uutistoimiston\nvirallisia uutisia... onnea vain, herra kauppaneuvos! Ei kestä, herra\nkauppaneuvos!... sti!\n\nEdes takaisin, edes takaisin kävelee taas kauppaneuvos Montonen\nhuoneessaan.\n\nKuinka kohtelias tuo neiti Wenho sentään on! Hyvin miellyttävä tyttö!\nMitähän sillä onkaan palkkaa, tyttöparalla? Täytyy ensi johtokunnan\nkokouksessa ottaa siitä selvä. Täytyy merkitä muistikirjaan, ettei\nunohdu. Ja toimittaja on ahkera mies... vielä lehden painoon\nmennessäkin soittelee uutisia Helsingistä asti... Ei ole miestä\nnähtykään moniin aikoihin tässä talossa. Mutta ensi sunnuntaina täytyy\nhänen tulla perheineen meille päivällisille.\n\n-- Olipas se, olipas se...! Ei olisi uskonut...\n\nJa kauppaneuvos kävelee kädet selän takana huoneessaan.\n\nAamu valkenee.\n\n-- Olipas se... olipas se... eihän sitä muistanut enää odottaakaan...\nkun se viipyi niin kauan... ja tuo riivattu hiirijuttu on sotkenut\nkaikki asiat...\n\nTuntikauden on jo rouva Montonenkin ollut ylhäällä. Keittiössä on hän\nantanut kaikki määräykset päivän ohjelmasta päivälliseen asti. Sitten\ntulee hän keittiöstä ruokasaliin ja istuutuu pöydän ääreen juodakseen\nkupin kahvia ja syödäkseen ranskanleivän viipaleen. Siinä on päivän\nsanomalehti monin kerroin taivutettuna hänen kuppinsa alle. Mitäs se\nukko on sitä tuohon pistänyt?\n\nRouva Montonen avasi lehden ja alkoi, käännettyään sen luonnolliseen\nasentoonsa, katsella ilmoituksia.\n\nEi ollut ketään kihloihin mennyt eikä edes kuollutkaan. Harvoinhan\nmeillä kuollaan ja vielä harvemmin kihloihin mennään.\n\nLähetysyhdistyksen ompeluseuralla on perheiltama... niin, niin, niinhän\npiti ollakin.\n\nJa Heikki Remes ilmoittelee joka numerossa \"hyviä vehnäjauhojaan\".\nUskoisihan tuon jo vähemmälläkin. Ei meidän pappa paljon ilmoittele,\nmutta kylläpä kauppa silti käy.\n\nRouva Montonen käänsi lehteä.\n\nPoikain kamarissa vaati Maire Mielikki Minerva Mattia pukeutumaan.\n\n-- Nouse heti ja pue yllesi!\n\nMutta Matti Mainio Mikael huusi:\n\n-- Kuule, älä kisko peitettä!\n\n-- Kiskon kunnes nouset. Ei nyt ole enää mikään nukkumisen aika!\n\nMatti Mainio vain vastaan hangoitteli.\n\n-- Mene matkaasi! Osaan minä nousta sinuttakin!\n\n-- En mene ennenkuin nouset! Vai pitääkö minun mennä sanomaan äidille?\n\n-- Vai kantelemaan taas, kielilakkari!\n\nJa suuttunut Matti alkoi haukkua:\n\n-- Mairikki kairikki kappurajalka!\n\nSilloin kuului ruokasalista äidin kimeä kiljahdus. Lapset oikein\nsäikähtivät.\n\nMitä se oli? Tyyni, arvokas rouva Montonen ei koskaan huutanut eikä\nkirkunut.\n\nMaire juoksi heti ruokasaliin.\n\nMutta äiti ei ollut enää siellä. Siellä oli vain nurin kaatunut\nkahvikuppi, jonka musta sisällys kiireesti käytti tilaisuutta\nvalloittaakseen mahdollisimman suuren alan lumivalkoisesta\npöytäliinasta.\n\nEi, rouva Montonen on isän huoneessa, jossa hän seisoo miehensä\nnojatuolin ääressä vedet silmissä, kykenemättä puhumaan mitään. Vaiti\non hän ja taputtelee vapisevalla kädellään hiljaa Aataminsa turpeata,\npartaista poskea...\n\nJa kauppaneuvos Montonen, joka on nojautunut taaksepäin, hymyilee\nhillitysti, katsellen ulos ikkunasta ja naputellen sormillaan\nkeinutuolin käsinojiin.\n\nHymyilee, hymyilee hillitysti kauppaneuvos Montonen ja naputtelee\nlyhyillä, paksuilla sormillaan keinutuolin käsinojiin.\n\nHänessä alkaa jo olla jotain ylimysmäistä...\n\nNiin alkoi tämä päivä, suurin päivä herra Adam Montosen ja koko perheen\nelämässä.\n\nNopeasti levisi tieto kaupungillekin. Tulihan sanomalehti melkein joka\ntaloon.\n\n-- No nyt! Nyt tuli Montosesta kauppaneuvos!\n\n-- Älä valehtele! Aina sinä...\n\n-- Katso itse, peijakas!\n\n-- No niinpähän on! No voi sun juutas!\n\n-- Nyt se on taas meidänkin kaupungilla kauppaneuvos!\n\n-- No niin on, niin on! No voi sun...! Vai nyt se tuli!\n\nJa vaimoväki juoksee kertomaan uutista pihan peräläisille, joille ei\ntule lehteä.\n\n-- Älkää ihmeessä! Vai jo tuli!\n\n-- Jo tuli, jo tuli!\n\n-- Kyllähän sitä on odotettukin... jo monta vuotta.\n\n-- Niin, niin! On odotettu! Mutta tulipas viimein! Ei koko kaupungissa\nmuusta puhuttu. Jokaiselle maalaisellekin se torilla ensimmäiseksi\nkerrottiin.\n\nMutta maalaiset, nuo omituiset ihmiset, eivät osaa siitä niin innostua\nkuin kaupunkilaiset... innostunevatko mistään?\n\nToiset kohteliaisuuden vuoksi myönnyttelivät:\n\n-- Vai niin, vai niin...\n\nMutta muuan lammasnahkaturkkinen ukko murahti:\n\n-- Ka tulipa tuosta nyt vaikka mikä!\n\nEiväthän ne lammasnahkaturkkiset paljon ymmärrä arvonimistä. Taikka\nvaikkapa ymmärtäisivätkin, niin eivät ole ymmärtävinään. Ne ovat niin\npahanpänttäisiä.\n\nUkko Blomkvist, postimestari, sanoi:\n\n-- Taitaa sitten olla tänä päivänä Montosenkin leuka vähän kekallaan...\nmutta olihan tuo joka tapauksessa hauska, että muistettiin viimein\ntätäkin maailmanlopun nurkkaa. Kun nyt vielä saataisiin oikea\npormestari -- ja pappi Kettunen hiiteen!\n\nPiririm... piririm...\n\nKauppaneuvos Montosen puhelin se niin soi.\n\nSe soi lakkaamatta koko aamupäivän.\n\nPiririm... piririm...\n\nMutta ei vain mene kauppaneuvos Montonen itse koskaan ensimmäisenä\npuhelimeen, vaan Matti Mainio Mikael on saanut puhelimeen vastaamisen\nurakalla suorittaakseen.\n\nPiririm... piririm...\n\n-- Halloo! Matti kimeällä äänellään huutaa. -- Isäkö? On isä kotona,\nkyllä minä kutsun.\n\nJa sitten juoksee hän huutamaan isälleen:\n\n-- Taas isä kiittämään, sukkelaan!\n\nTulee kauppaneuvos Montonen puhelimeen.\n\n-- Halloo! Ahaa, velikö se on! Jahaa... heh heh hee... kiitos, kiitos!\nNiin, niin... he he he...! Veli käy nyt meillä! Terveisiä rouvallesi!\nKiitos, kiitos, he he he...\n\nSitä loppumatonta onnentoivotusten sarjaa, sitä loppumatonta\nkiittelemistä, sitä taukoamatonta, sydämellistä hehetystä!\n\nKun ne kaikki onnittelijat ovat niin leikillistä väkeä! Sydämestään\nne onnittelevat ja niin lämpimästi, mutta osaavatpa, vietävät, siinä\nsivussa pieniä sukkeluuksiakin lasketella: no eikös tunnu moiselta...\nno nyt veli vissiin pistää klubilla pieneksi trimtamtilkutiksi\nparhaille ystävilleen... älä, hyvä veli, suutu, jos en aina muistaisi\naluksi sinua arvonimelläsi tituleerata...\n\nLeikillistä ja hauskaa väkeähän ne ovat, nämä meidän kaupunkilaiset, he\nhe he...\n\nPiririm... piririm...\n\n-- Isä, kiittämään!\n\n-- Halloo! Kiitos, kiitos! He he he... aivan niin... veli pistäytyy nyt\nhuomenna meillä, mamma taitaa oikein kahviksi pistää, he he he...\n\nOltiin aamiaisella.\n\n-- Tämä on ensimmäinen aamiainen _kauppaneuvos_ Montosen perheessä!\nhoksaa Maire Mielikki Minerva, ja isä hyvillään hekottelee:\n\n-- Niin on, he he he...\n\nSilloin avautui eteisen ovi ja kaikki kauppaneuvos Montosen kolme\nkauppa-apulaista sieltä hämillään tulivat, seisoen toinen toisensa\nselän takana, vanhin, pisin ja laihin etunenässä.\n\n-- Isä, mene eteiseen, siellä ovat meidän puotilaiset, kuiskasi rouva\nMontonen ja nyhjäisi miestään kylkeen.\n\nKauppaneuvos Montonen rykäisi, lykkäsi tuoliaan taaksepäin ja lähti\neteiseen.\n\n-- Anteeksi, että me ruoka-aikana... me vain... toivottaa onnea herra\nkauppaneuvokselle... toivottaa, onnea... ja... ja...\n\n-- Kiitos, kiitos!\n\nJa kauppaneuvos Montonen puristi jokaisen apulaisensa kättä.\n\nEi ollut kauppaneuvos Montonen mikään puheiden pitäjä, mutta tällä\nkertaa hän aivan odottamatta piti pienen puheen:\n\n-- Te olette... hm... aina olleet uskollisia palvelijoita... hm... minä\nolen teihin hyvin tyytyväinen ja... hm... olen päättänyt antaa teille\nviidenkolmatta markan palkankoroituksen kuussa... olen sitä jo kyllä\nennemmin ajatellut... hm... kiitos nyt vain...\n\nPuolen tunnin kuluttua kävivät myöskin makasiinimies Antti Peuranen ja\nrenki onnittelemassa. Kymmenellä markalla kuussa kohosivat heidänkin\npalkkansa.\n\n\n\n\nXXVII\n\n\nSeuraavan päivän aamu.\n\nOn vielä sakea aamuhämärä.\n\nPoikien kamarin ovi narahtaa ja sisään livahtaa valkopukuinen olento.\n\nKummitusko? Enkelikö?\n\nEi kumpikaan. Kummituksethan ilmestyvät, niinkuin yleiseen tiedetään,\nvain puolen yön aikaan tai viimeistään kello yhden aikaan yöllä,\neivätkä puoli seitsemän aikaan aamulla, ja enkelit taas liidellevät\nmieluimmin ikkunasta sisään. Ei missään luotettavissa kirjoissa kerrota\nheidän kulkevan ovia narisutellen huoneesta toiseen.\n\nEi, se on vain yöpukuinen tyttö, tukka auki ja tohvelit jaloissa. Se on\nviisitoistavuotias Maire, tarkemmin sanoen Maire Mielikki Minerva, joka\nnykii poikia olkapäistä ja sanoo:\n\n-- Vetäkää housut jalkoihinne ja tulkaa laulamaan... heti!\n\nMutta pojat ne vain unentohjakassa koettavat nykiä peittoa korviinsa.\n\n-- Ylös, heti! Taikka minä kiskaisen teidät koivista lattialle!\n\nSe on hyvin reilu tyttö, se Maire Mielikki Minerva. Ei se turhia\nkursaile.\n\nMutta uniset pojat, päätään peitteen alle tunkien, mutisevat:\n\n-- Mitä laulamaan... ei nyt ole mikään nimipäivä... eikä\nsyntymäpäiväkään...\n\n-- Olkoon tai ei, mutta nyt isälle laulamaan! Tai tuonko minä vesilasin?\n\nSe on kamala uhkaus. Maire Mielikki Minerva on ennenkin tällaisissa\ntapauksissa noutanut vesilasin ja tiputellut siitä kylmää vettä poikien\nniskaan.\n\nEihän siinä mikään auta. Poikien on noustava. Mutta kyllä he samalla\nsisartaan haukuskelevat.\n\nJa parin minuutin kuluttua kajahtaa vanhempien makuuhuoneen oven takaa\nheleä-ääninen:\n\n\"Herää! Herää! _Herää!_ Herää, jo leivo laulelee nyt sinitaivaalla...\"\n\nSiihenpä herääkin kauppaneuvos Montonen. Ja juuri samassa kuuluu\nikkunan alta voimakas kuoro bassojen mahtavasti jyristessä:\n\n\"Sua tervehdin! Mä sua tervehdin! Kun tyyni on yö ja tähtitaivas\nhohtaa...\".\n\nOn nyt laulua! Lauletaan oven takana ja lauletaan ikkunan alla.\n\nKauppa-apulaisyhdistyksen kuoro siellä ikkunan alla on\nkunniatervehdyksellään.\n\nKiireesti alkaa pukeutua kauppaneuvos Montonen. Olipa tämä odottamaton\nja hauska yllätys... turhaahan se nyt tosin oli, mutta täytyyhän\nkumminkin nousta kiittämään... kyllä ihmiset sentään ovat kovin\nystävällisiä.\n\nMutta eivät olleet vielä lopussa yllätykset.\n\nKajahtaa samassa ikkunan alla, kajahtaa niin että lasit helisevät:\n\n\"Taa raa, tara rara raa...\"\n\nTorvisoittoa se on.\n\nPorilaisten marssin uljaat säveleet siellä raikuvat.\n\nSinne on kahlannut lumihankeen ikkunan alle vapaaehtoisen palokunnan\ntorviseitsikko, ja siellä se nyt tärisyttelee mahtavalla voimalla,\npolviaan myöten lumessa.\n\nMutta syrjempänä seisoo laulukuoro, valmiina aloittamaan toisen laulun.\n\nKosteiksi käyvät kauppaneuvos Montosen silmät. Tämä on aivan liiallista\nkunnioittamista. Enhän minä olisi tätä ansainnut. Aivan liiallista,\naivan liiallista...\n\nJa koko päivä!\n\nLoppumatonta juhlaa, loppumatonta juhlaa! Aamusta iltaan!\n\nMeni siinä aamiaiset ja päivälliset ohi, ilman että niitä\nyritettiinkään laittamaan. Mutta kukapa niitä nyt muisti\najattelemaankaan!\n\nVieraita, kukkia, puheita... leikillisiä puheita ja vakavia\npuheita. Oli siinä keittiön puolella tulinen kiire kahvin keitossa,\nkuppien pesussa, leivosten järjestelyssä, lasien kuivaamisessa,\npullojen avaamisessa. Ei ehtinyt kunnolla hengittämäänkään. Yksi\npalvelijattarista ei ehtinyt paljon muuta tekemään kuin kahvia\nkeittämään. Kun yhden pannun nostit tulelta niin ala heti toista laatia\nhellalle.\n\nMutta eihän ihminen tule kauppaneuvokseksi kuin kerran eläissään. Ja\nsuurin osa ihmisistä ei tule kertaakaan!\n\nPuolen päivän aikaan olivat juhlallisuudet ylimmillään.\n\nNiin paljon vieraita! Lauluseuralaisiakin oli kahdeksantoista henkeä.\nKovasti se semmoinen joukko kukilla koristettua kahvipöytää rasitti ja\nverotti, mutta sepä joukko se antoikin juhlalle oikean leiman. Vähä\nväliä se keskellä salia uuden laulun kajahdutti, ja kun kauppaneuvos\nMontonen pyysi saada tarjota laulukunnan rahastolle pienen,\nvaatimattoman avustuksen, sata markkaa, niin kuiskasi johtaja jotain\nlaulajien korvaan, koputti tahtipuikollaan tuolin selkään, kohotti\nmolemmat kätensä ylös ilmaan kuin uimataituri, joka korkealta lavalta\nvalmistautuu hyppäämään mereen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä\nkajahti repäisevä, mahtava:\n\n\"Tuhat kertaa eläköön...!\"\n\nSuurenmoinen oli varsinkin setä Salmelan puhe.\n\nSointuvalla, värähtelevällä äänellä tämä kunnioitettava, nuorekas\nvanhus puhui siitä suuresta merkityksestä, joka kauppias Montosen --\n_kauppaneuvos_ Montosen, korjasi puhuja, -- elämäntyöllä on ollut\npaikkakunnallemme, puhui hänen hyvästä, jalosta sydämestään, joka ei\nkoskaan unhota köyhiä ja sorrettuja, puhui hänen jalosta, ylevästä\npuolisostaan, joka on kaikkien kunnon perheenemäntien esikuva, puhui\nhänen kauniista kodistaan ja yhtä kauniista perhe-elämästään, ja puhui\nniistä suurenmoisista lahjoituksista, joita kauppaneuvos Montonen on\ntehnyt sivistyksen ja ihmisyyden aatteiden edistämiseksi, ja joitten\njohdosta hän on ansainnut tulevienkin sukupolvien kiitollisuuden ja\nkunnioituksen...\n\nKaikki olivat hyvin liikutettuja tämän puheen aikana, ja kaikkein\nenimmän liikutettu oli setä Salmela itse.\n\nPuheensa loppupuolella hän melkein itki.\n\n\n\n\nXXVIII\n\n\nNiin hauskaa ja juhlallista oli siis kauppaneuvos Montosen perheessä.\n\nMutta millaista oli elämä samaan aikaan aidan toisella puolen,\ntaloustirehtööri Menlösin perheessä?\n\nIkävää se siellä oli, ikävää ja alakuloista.\n\nRouva Maria Menlös ei paljon puhunut, ei pukahtanut. Synkän näköisenä\nhän vain liikkui omissa hommissaan, jääden tuon tuostakin tuijottamaan\nraskaissa ajatuksissaan eteensä.\n\nKaisu itkeskeli hiljaa ompeluksiensa ääressä. Eikö tämä surkeus koskaan\nlopu?\n\nJa taloustirehtööri Menlös istui allapäin asekamarissaan. Ei maistunut\nlukeminen, ei huvittanut aseiden käsitteleminen. Piippukin unohtui.\n\nHänkin ajatteli: milloinkahan tämä loppuu?\n\nMiinakin oli huonolla tuulella. Hänen täytyi nyt kantaa likasangot\nnavetan taakse, ja siellä oli paljon lunta, eikä polkua sinne\nminkäännäköistä.\n\nKantautuivat ne viestit kauppaneuvoksen talossa vallitsevista\njuhlallisuuksista Menlösinkin perheen korviin, mutta niistä ei puhuttu\nsanaakaan, ei hyvää eikä pahaa.\n\nSen oli rouva Maria Menlös kuitenkin mielessään vannonut: juttua\njatketaan viimeiseen oikeusasteeseen asti! Nyt ei hän enää ainakaan\nperuudu. Kävi sitten miten kävi.\n\nSurumielin siirrymme pois Menlösin talosta ja ohjaamme kulkumme torille.\n\n-- Markula kuuluu taas viime yönä olleen putkassa, kertoi Häkkisen\nmatami.\n\n-- Niin, nyt se on viskaalin armon aurinko laskenut, niinkuin se\nviskaali sille kerran ennusti. Mutta kukas käskee juovuksissa oikeuden\neteen astumaan!\n\n-- Sanokaas muuta! Jos olisi meillä ankarampi pormestari, niin linnassa\nistuisi nyt Markula semmoisesta rikoksesta.\n\n-- Niin istuisi.\n\n-- Mutta olisi se ollut soma kuulla sitä Markulan todistusta, jos se\nolisi ollut niin paljon tolkussaan, että olisi osannut todistaa.\n\n-- Liekö tuolla ollut mitään oikeata todistamistakaan...\n\n-- Markulallako? Hyvänen aika! Markulahan se juuri ne pahimmat\nloukkaukset kuljetti Menlösin kyökistä Montosen kyökkiin ja Montosen\nkyökistä Menlösin kyökkiin. Ja niissä olikin semmoisia sanoja, että\njos vain ne olisivat oikeuden korviin tulleet, niin kyllä, olisivat\nsakot olleet vähän erikokoiset! Jos siitä olisi paljailla sakoilla\nselvittykään.\n\n-- Niin, mutta mitäs se nyt enää välittää koko asiasta rouva Montonen,\nkun semmoinen ilo tapahtui! Kemuja siellä kuulutaan pidettävän yötä ja\npäivää, ja niin sanoi Maijastiina Mönkkynen, joka siellä on kyökissä\nastioita pesemässä ollut, kuluvan kahvia ja vehnäsiä ja kaakkuja,\nettei sillä ole mitään määrää. Samppanjaakin kun ovat juoneet kymmeniä\npulloja... joka kuuluu olevan niin hirveän kallista...\n\n-- Vai oikein samppanjan kanssa!\n\n-- No oikein!\n\n-- Niin, niin, kyllähän rikkaiden kelpaa!\n\n-- Niin, niin, kyllähän niiden kelpaa.\n\n-- Mutta oikein sääliksi käy sentään tuo Menlösin rouva, kun se on niin\nmasentuneen ja vanhentuneen näköinen. Näittekö sitä tänä aamuna, kun se\ntäällä torilla kävi?\n\n-- Näinhän minä. Ja neitiä tulee ihan surku!\n\n-- Niin, niin, viatonhan se on, lapsiraukka, olipa äiti millainen\ntahansa.\n\n-- Viatonhan se on. Mutta minä etsiskelen isäin pahat teot lasten\npäälle, kolmanteen ja neljänteen polveen... juu, juu...\n\nJa silmiänsä pyyhkäisi kunnon matami.\n\nJatkamme matkaa.\n\nJos menisimme esimerkiksi Raatihuoneenkadun mäelle? Siellähän emme\nolekaan pitkään aikaan käyneet.\n\nPikkupojat ne siellä mäkeä laskea viilettelevät niinkuin ennenkin. Ja\nniinkuin ennenkin paiskelevat he jääpalasilla ja kokkareilla sitä tien\nvieressä olevaa, valkeaksi maalatusta rautapellistä tehtyä taulua,\njossa on kirjoitus:\n\n\"Tästä mäestä on laskeminen kielletty 20 Mark. sakon uhalla\".\n\nAsko Peuranen se siellä häärää muiden mukana.\n\nAskolla ei muuten, ohimennen sanoen, ole enää todistajapalkkiotaan,\nsitä pormestarilta saamaansa viisikymmenpennistä.\n\nJonkun päivän hän sitä visusti säilytti ja talletti. Mutta kun\nkauppiaasta tuli kauppaneuvos ja isä sai palkankoroitusta, niin päätti\nAskokin jollain tuntuvalla tavalla viettää tätä merkkipäivää. Käytyään\ntorikojuilla ja useissa kauppapuodeissa kirkas hopearaha kourassaan\nhintoja kysymässä tuli hän lopuksi siihen päätökseen, että piparikakut\novat edullisimpia ostaa, ja niitä hän ostikin, saaden aimo pussillisen,\nkaksikymmentä kappaletta. Ja kun hän sitten söi ne kaikki yhdellä\nkertaa, niin on hänellä täysi syy hihkaista toisille pojille, kelkan\nhuiminta vauhtia kiitäessä:\n\n-- Minäpä söin eilen piparikakkuja mahani täyteen!\n\n-- Vai söit sinä! huutavat toiset pojat kateellisina. -- Oletkos\nsinäkin kauppaneuvos!\n\n-- En ole minä, sanoo Asko. -- Mutta meidän kauppias on. Ja isälle\nlisättiin palkkaa niin paljon, ettei mihin panna. Äiti keittääkin ensi\npyhänä riisiryynipuuroa!\n\nNiin kaikkialla siis iloitaan, ja kaikkialla on ilon syytä.\n\nMutta taloustirehtööri Johan Alfred Menlösin majassa asuu painostava\nikävyys ja alakuloisuus.\n\nSanomme vielä kerran:\n\nKirottu olkoon se musta hiilisäkki!\n\nJa se pahanhengen hiiri!\n\n\n\n\nXXIX\n\n\nNyt alkaa lukijan kärsivällisyys vihdoinkin olla lopussa.\n\nLukija koroittaa katseensa meihin ja pyytää lyhyttä ja selvää vastausta\nkysymykseensä:\n\nKuinka päättyi rouvien Maria Menlösin ja Mathilda Montosen välinen\nsuuri hiirijuttu? Vai eikö se ole vieläkään lopussa?\n\nMe kiiruhdamme vastaamaan:\n\nKyllä se on päättynyt. Kyllä se on lopussa, eikä se enää ikinä, siitä\nolemme varmasti vakuutetut ja siitä ovat myöskin taloustirehtöörin\nrouva Maria Menlös ja kauppaneuvoksetar Mathilda Montonen varmasti\nvakuutetut, nouse uudestaan kummittelemaan, kunnioitettujen ja\nsäädyllisten perheiden välistä sopua rikkomaan ja kunnon kaupunkimme\njärjestystä ja rauhaa häiritsemään.\n\nSe juttu on kuin onkin saatettu loppuun asti, se on haudattu, se on\npyyhitty pois sekä rouva Menlösin että rouva Montosen muistista, ja\nyhtä turhaa on sinun lähteä sitä sieltä etsimään kuin kuollutta hiirtä\nkauppaneuvos Montosen kaivosta.\n\nMutta me pyydämme kuitenkin saada kertoa tämän jutun päätöksenkin\nsamalla uskollisella perinpohjaisuudella, jolla me olemme sen\nedellisetkin vaiheet esittäneet.\n\nNiin, päättynyt on nyt hiirijuttu.\n\nJa se päättyi tavalla, jota ei kukaan olisi osannut odottaa. Kaikkein\nvähimmin rouva Menlös.\n\nTorstaina sai kauppaneuvos Montonen lukea uutisen arvonimestään,\nja perjantai oli hänen perheessään varsinainen pääjuhlan päivä,\nsoittoineen, lauluineen, kukkasineen ja puheineen.\n\nLauantaita vasten yöllä näki rouva Maria Menlös omituisen unen.\n\nHän oli seisovinaan Montosen kaivolla ongenvapa kädessä ja onkivinaan.\n\nIhmisiä tuli ja meni, ja moni kysyi häneltä:\n\n-- Mitä sinä ongit?\n\nSiihen vastasi rouva Menlös:\n\n-- Minä ongin hiirtä.\n\nMutta sitten tuli paikalle rouva Montonen ja kysyi:\n\n-- Mitä te minun kaivostani ongitte?\n\nSiihen ei rouva Menlös tahtonut mitään vastata, sillä häntä hävetti\ntunnustaa, että hän onki hiirtä.\n\nMutta Peurasen Asko sanoi makasiinin portailta:\n\n-- Se onkii hiirtä meidän kaivosta.\n\nSilloin tahtoi rouva Menlös juosta pois, mutta hän ei päässyt\nminnekään, ja rouva Montonen lähti taluttamaan häntä sisään\ntaloonsa, joka oli kuin suuri linna, täynnä toinen toistaan\nkomeampia juhlasaleja, ja jostain kaukaa kaikuivat vapaapalokunnan\ntorvisoittokunnan sävelet, ja kaikkialla oli runsaasti koristeltuja\npöytiä, jotka notkuivat herkkujen paljoudesta.\n\nMutta kaikkein viimeiseksi tulivat he pienen huoneen ovelle, ja sen\nhuoneen nurkassa oli pieni pöytä.\n\n-- Mitä tuolla pöydällä on? kysyi rouva Menlös.\n\n-- Sitä minä en uskalla sanoa, vastasi rouva Montonen hiljaa.\n\nMutta rouva Menlös tahtoi välttämättä nähdä mitä sillä pöydällä oli, ja\nriistäytyen irti rouva Montosen käsipuolesta astui hän pöydän luo.\n\nPöydällä oli suuri nimipäivärinkilä, sellainen, jollaisen hän niin\nusein entisinä aikoina oli nähnyt herrasväki Montosen kahvipöydällä, ja\nrinkilän keskellä oli pieni, kuollut hiiri, kukkien ympäröimänä.\n\n-- Tuossahan se on juuri se hiiri, jota minä olen onkinut! huudahti\nrouva Menlös.\n\nMutta kun hän kääntyi katsomaan rouva Montosta, niin olikin tämä\nkadonnut, ja rouva Menlös huomasi seisovansa Montosen ruokasalissa,\nja pöytien ympärillä istui torvisoittokunta soittaen valssia, ja\nsoittaessaan pistelivät soittajat pöydältä leivoksia ja karamelleja\ntorviensa suista sisään, ja ruokasalin astiakaapin päällä seisoi\nsetä Salmela pikkupojan puvussa, lyhyissä polvihousuissa ja\nmerimiespuserossa, ryhtyen pitämään puhetta ja huutaen:\n\n-- Tämä on sivistystä ja ihmisyyttä!\n\nSilloin alkoivat musikantit soittaa kaikin voimin, ja rouva Menlösistä\ntuntui, että hän oli nuori tyttö ja halusi päästä tanssimaan. Mutta kun\nhäntä tuli tanssiin pyytämään Markula, joka oli pukeutunut Mönkkysen\nMaijastiinan hameisiin, niin huudahti rouva Menlös \"hyi!\" ja heräsi\nsamassa.\n\n-- Sanoitko jotain, rakas Maria? kysyi taloustirehtööri Menlös, avaten\nsilmänsä.\n\n-- En, vastasi rouva Menlös. -- Taisin nähdä unta.\n\nMutta koko aamupäivän se uni hänen ajatuksiaan askaroitti. Mitähän se\nmahtoi merkitä? Varmaankin merkitsi se jotain pahaa. Pahaahan sellaiset\nunet tavallisesti merkitsevät.\n\nMiina oli huonolla tuulella. Aamulla oli häntä vastaan, kun hän oli\nPerälän kaivolta vesikeikkaansa tuomassa, tullut Mönkkysen Maijastiina,\nja se oli haukkunut häntä minkä oli jaksanut. Miina oli antanut aluksi\nsanan sanasta, mutta kukapa voi Mönkkysen Maijastiinalle sellaisessa\nkilpailussa puoliaan pitää!\n\nNyt oli Miina navetassa lehmiä ruokkimassa. Herra Menlös oli lähtenyt\nkävelemään, aikoen samalla pistäytyä kirjakaupassa, ja Kaisu istui\nkamarissa ommellen.\n\nRouva Menlös seisoi keittiössä yksinään, nostaen juuri kahvikupilla\nmannaryynejä harmaasta paperipussista kivivatiin.\n\nSilloin aukeni ovi ja sisään astui kauppaneuvos Montosen palvelijatar\nAnna Riitta, pysähtyen oven pieleen.\n\nJopa jotakin!\n\nRouva Maria Menlös kääntyi heti häneen päin, pannen kahvikupin\npöydälle ja kädet lanteilleen sekä kohottaen päänsä pystyyn kuin vanha\nsotaratsu, joka kuulee hyökkäysmerkin.\n\nMutta Anna Riitta katseli hänen ohitseen seinällä riippuvaan\nkalalautaan ja sanoi kiireesti, ikäänkuin olisi lukenut ulkoa vaikeasti\nopitun läksyn:\n\n-- Kauppaneuvoksetar käski sanomaan terveisiä ja pyytämään anteeksi,\nettä teidän kaivotienne on ollut sulettuna... kauppaneuvoksetar\nkäski sanomaan, että hän on hyvin pahoillaan, että on tämmöistä\nsattunut... kauppaneuvoksetar käski sanomaan, että jos herrasväki\ntahtoisi vasta käyttää yhteistä kaivoa, niin olisivat kauppaneuvos\nja kauppaneuvoksetar siitä hyvin iloiset... kauppaneuvoksetar käski\nsanomaan, että syy on kokonaan hänen... ja pyytämään anteeksi...\nhyvästi!\n\nAnna Riitta meni, mutta kun Kaisu hetken kuluttua tuli keittiöön, niin\nistui hänen äitinsä vielä suu auki ja tuijotti oveen, josta Anna Riitta\noli kadonnut...\n\n-- Mitä nyt, äiti? kysyi Kaisu.\n\nMutta rouva Menlös ei huomannut hänen kysymystään, ei sittenkään, kun\nKaisu oli sen toistanut.\n\nMitä tämä on? Mitä tämä on?\n\nVihdoin tointui rouva Maria Menlös sen verran, että jaksoi nousta ylös.\n\nEnsin ryyppäsi hän kahvikupillisen vettä vesisaavista.\n\nSitten loi hän tyttäreensä, ainoaan lapseensa Kaisuun, sanomattoman\navuttoman katseen.\n\nJa sitten hän, ikäänkuin jyrkän ja ratkaisevan päätöksen tehden, lähti\nkeittiön portaille.\n\nTotta...!\n\nTotta oli.\n\n_Tie kaivolle oli taas auki!_\n\n\n\n\nXXX\n\n\nRouva Maria Menlös kulki edes takaisin, huoneesta huoneeseen.\n\nMutta välillä pysähtyi hän aina miehensä, taloustirehtööri Johan Alfred\nMenlösin eteen ja sanoi:\n\n-- Mitä se merkitsee? Ymmärrätkö sinä sitä, Menlös?\n\nSilloin imaisi herra Menlös piipustaan oikein pitkän savun, katsahti\nmiettiväisenä vaimoonsa ja sanoi:\n\n-- Ei, en minä ymmärrä, rakas Maria!\n\nJa rouva Menlös käveli kävelemistään, pysähtyen vihdoin tyttärensä\neteen.\n\n-- Kaisu, ymmärrätkö sinä?\n\nKaisu veti langan piukempaan, puraisi sen poikki ja sanoi:\n\n-- En, äiti.\n\nRouva Menlös meni keittiöön, siirteli astioita paikasta toiseen, pisti\npesään halon, pysähtyi sitten kädet puuskassa Miinan eteen ja sanoi:\n\n-- Ymmärtääkö Miina, mitä tämä oikein merkitsee?\n\nMiina pyyhki kädet esiliinaansa, nosti kastrullin tulelta, pudisti\npäätään ja sanoi:\n\n-- En, hyvä rouva! Minä en sitä ensinkään ymmärrä!\n\n-- En minäkään! sanoi rouva Menlös.\n\n-- Se käy yli ymmärryksen, selitti Miina.\n\n-- Niin todellakin, Miina! huudahti rouva Menlös. -- Oikean sanan\nsanoit, Miina! Se käy yli ymmärryksen, se käy yli ymmärryksen!\n\nJa sitten astui rouva Menlös jälleen miehensä eteen, katsoi häneen\npitkään ja sanoi:\n\n-- Se käy yli ymmärryksen! Eikö ole niin, Menlös?\n\nSilloin vetäisi herra Menlös taas pitkän savun piipustaan ja myönsi:\n\n-- Juuri niin, rakas Maria!\n\nIhmehän se olikin, ja siksipä ei rouva Menlös voinutkaan sitä käsittää.\n\nMutta koska varsinaisia ihmeitä ei kuulu enää nykyaikoina tapahtuvan,\nniin on meidän löydettävä joku luonnollinen selitys rouva Montosessa\ntapahtuneelle suurelle ja odottamattomalle mielenmuutokselle.\n\nTarkkanäköinen lukija on sen jo varmaan osittain aavistanutkin.\n\nMitäpä välitti enää rouva Montonen, _kauppaneuvoksetar_ Montonen\nnaurettavasta, turhanpäiväisestä riitajutusta, jonka hän oli nostanut\nollessaan vielä tavallisen, vaikkapa varakkaankin kauppiaan rouva!\n\nAnteeksipyyntöön alentuminen oli sentään aivan toinen juttu.\n\nHänkö pyytämään anteeksi rouva Menlösiltä? Hänkö, kauppaneuvoksetar\nMathilda Montonen!\n\nEi koita koskaan sellainen päivä!\n\nEi koita se päivä, ei valkene se aamu...\n\nMutta se päivä koitti, se aamu valkeni piankin, niinkuin jo olemme\nnähneet.\n\nAvattiin kiinninaulattu lankkuaita, ja hallitsijattarensa valtuutettuna\nlähettiläänä esitti Anna Riitta sitäpaitsi täydellisen anteeksipyynnön,\nniin täydellisen, ettei se jättänyt enää pienintäkään toivomisen varaa\nja ettei sellaista koskaan olisi saatu rouva Menlösistä puserretuksi,\nei edes hydraulisella puristimella.\n\nJa tämä ihme oli suureksi osaksi setä Salmelan ansiota, setä Salmelan,\njoka onnentoivotusjuhlassa kauppaneuvos Montosen luona oli pitänyt niin\nkauniin ja niin liikuttavan puheen.\n\nKun setä Salmela vedet silmissä oli lopettanut suurenmoisen\npuheensa ja hänen sen lopussa kauppaneuvos Montoselle esittämänsä,\nmielenliikutuksesta värähtelevin äänin kohotetut eläköönhuudot olivat\nvaienneet, huomasi setä Salmela kaksi kaunista, kirkasta kyyneltä rouva\nMontosenkin silmissä. Ja silloin johtui setä Salmela ajattelemaan,\nkuinka kaunista ja sopusointuista olisi nyt tämän jalon, ylevän naisen,\näitien esikuvan elämä, jollei sitä sumentamassa olisi mustana pilkkuna\ntuo inhottava hiirijuttu.\n\nSetä Salmela tiesi, ettei maksanut vaivaakaan koettaa tällä hetkellä\npyytää rouva Menlösiä ojentamaan sovinnon kättä. Mutta varmaankin oli\ntämä hänen miehelleen ja perheelleen sattunut suuri tapaus ja onni\nkypsyttänyt rouva Montosen rauhaan ja sovintoon.\n\nJa tuskin oli rouva Montonen ehtinyt pyyhkiä silmistään ne kyyneleet,\njotka setä Salmelan kaunopuheisuus oli niihin nostanut, kun jo setä\nSalmela pyysi hänet sivuhuoneeseen ja siellä sellaisin sanoin,\njollaiset voivat vain hänen huuliltaan vuotaa, vannotti häntä Jumalan\nsekä sivistyksen ja ihmisyyden nimessä pyrkimään sovintoon rouva\nMenlösin kanssa.\n\nRouva Montonen katsoi vakavasti setä Salmelaan ja sanoi:\n\n-- Tahdon ajatella asiaa.\n\n-- Kiitos! sanoi setä Salmela hyvillä mielin.\n\nMutta rouva Montonen tarttui hänen käteensä, puristi sitä lämpimästi ja\nsanoi:\n\n-- Kiitos itsellenne, setä Salmela, kauniista sanoistanne!\n\nSeuraavana päivänä ajatteli kauppaneuvoksetar Montonen vakavasti tätä\nasiaa.\n\nHän sulkeutui huoneeseensa eikä sallinut kenenkään häiritä itseään\nkokonaiseen tuntiin.\n\nJa tämän tunnin kuluessa taisteltiin hänen sydämessään suuri ja\nratkaiseva taistelu.\n\nMusta enkeli ja valkoinen enkeli siellä taistelivat, mutta valkoinen\nenkeli oli jo alunpitäen voitonpuolella. Se oli saanut hyvän otteen\nmustan enkelin kauluksesta, ja vaikka musta enkeli hirmuisesti\nponnistelikin vastaan, koettaen kaikin voimin kuohuttaa kavioillaan\nylpeyden ja turhamaisuuden sameita pohjamutia rouva Montosen sielusta\nrumaksi lätäköksi, johon musta enkeli sitten voisi piiloutua ja\npelastua, niin ei valkoinen enkeli kuitenkaan hellittänyt, vaan piti\njalosti puolensa ja livautti lopuksi kirkkaalla, välkkyvällä miekallaan\nmustan enkelin pään poikki.\n\nSitten kohotti rouva Montonen kasvonsa, ja niitä kaunisti nyt\nrauhallinen lempeys ja hyvyys.\n\nJa hän astui Aataminsa huoneeseen, taputti tämän poskea ja sanoi:\n\n-- En tahdo enää ikinä ajatella sitä hiirijuttua. Maksa Nilsperille,\nmitä olen hänelle velkaa, ja sano, ettei juttua jatketa. Minä en tahdo\nolla pikkumainen.\n\nSilloin kauppaneuvos Montonen kohotti päätään, nojautui taaksepäin,\nnosti vasemman jalkansa ristiin oikealle polvelleen, naputti\nsalaperäisesti hymyillen sormillaan tuolinsa kädensijoja ja sanoi\nsitten:\n\n-- Niin, sinun asemassasi olevan henkilön ei oikein sovikaan jatkaa\nmoista juttua...\n\nMutta rouva Montonen näki ruokasaliin palattuaan Peurasen Askon\ntelkkuvan pihamaalla, avasi ikkunan ja huusi:\n\n-- Asko! Tulehan tänne!\n\nAsko lähestyi hieman hidastellen. Varmaankin on paha merrassa, kun itse\nkauppaneuvoksetar...\n\n-- No tule nyt nopeammin! En minä sinua syö!\n\nTämä lupaus rauhoitti Askoa jonkin verran, ja hän lähestyi vähän\nkiiruummin.\n\n-- Menepäs pyytämään isääsi, että hän olisi hyvä ja avaisi lankkuaidan\nMenlösin puolelle.\n\nAsko juoksi viemään tätä sanomaa makasiiniin niin että tukka leuhkui.\nMutta Antti Peuranen huudahti suuttuneena:\n\n-- Kuka sinut on opettanut valehtelemaan, poika!\n\n-- Enkä valehtele! kimitti Asko. -- Niin rouva sanoi!\n\nKoska asia oli aivan liian mahdoton ainakaan Askon puheiden\nperustuksella uskottavaksi, lähti Antti Peuranen itse ottamaan selkoa\nsiitä, mitä kauppaneuvoksetar oli oikein tarkoittanut. Mutta rouva\nMontonen sanoi:\n\n-- Niin, jos Antti olisi hyvä ja kävisi ottamassa pois laudat, jotka\nAntti silloin naulasi tuonne aitaan kaivon luo.\n\nAntti kynsi korvallistaan, mutta käsky oli selvä.\n\nHän siis lähti noutamaan kirvestä ja sorkkarautaa, ja viiden minuutin\nkuluttua väänsi ja paukutteli hän jo sulkua auki.\n\nMutta kun työ oli tehty ja reitti Menlösin puolelle taas oli auki,\nkatseli hän aukkoa pitkän aikaa syvissä mietteissään ja mutisi sitten:\n\n-- No tätä minä en ainakaan omalla järjelläni käsitä...!\n\nEihän se ihme ollutkaan.\n\nEivät sitä käsittäneet muutkaan.\n\nMutta koska rouva Montonen ei ole sellainen ihminen, joka jättäisi\nalkamansa tehtävän keskeneräiseksi, niin kutsui hän luokseen Anna\nRiitan ja selitti hänelle, että hänen olisi nyt käytävä, pyytämässä\nrouva Montosen puolesta anteeksi rouva Menlösiltä.\n\nKun Anna Riitta tämän kuuli, niin ei hän voinut muuta kuin katsoa\nemäntäänsä silmät ympyräisinä ja sanoa:\n\n-- Häh?\n\nSiinä olikin rouva Montosella aika työ, ennenkuin hän sai Anna Riitan\nkäsittämään ja uskomaan, mistä oli kysymys. Ja silloin Anna Riitta\nsuoraan ja peittelemättä ilmaisi pahimmat aavistuksensa kysymyksessä ja\nhuudahduksessa:\n\n-- Onko kauppaneuvoksetar... onko kauppaneuvoksetar tullut höpelöksi?!\n\nMutta kauppaneuvoksetar opetti Anna Riitalle tarkoin, mitä hänen oli\nsanottava, ja kun Anna Riitta osasi sen aivan sujuvasti, sai hän lähteä\ntälle perin omituiselle asialle.\n\nNäin siis kaikki tapahtui.\n\n\n\n\nXXXI\n\n\nOli jouduttu niin pitkälle, että kaupunkilaiset melkein joka päivä\nodottivat jotain uutta ja erikoista tapahtuvaksi, ikäänkuin olisimme\nolleet jossain maailman suurkeskuksista, ja toivorikkaina lausuivat\ntoisilleen, herättyään aamulla sikeästä ja virkistävästä unestaan:\n\n-- Saa nähdä, mitä tänään tapahtuu!\n\nTästä aivan liiallisesta ahneudesta suuttumatta valmistikin Kaitselmus\nkaupunkilaisille vielä yhden yllätyksen, sen, jonka me jo tiedämme ja\njoka aiheutti niin suuren hälinän ja hämmästyksen, että Häkkisen matami\nsai huimaus- ja pyörrytyskohtauksen, josta hän kuitenkin tointui, kun\nSipon emäntä hieroi hänen niskaansa ja päätään lumella.\n\nNiin, kaupungille levisi tieto, että itse kauppaneuvoksetar Montonen\noli pyytänyt anteeksi rouva Menlösiltä, ja ensimmäiset tämän uutisen\ntuojat ajettiin ivalla ja pilkalla häpeällisesti ulos ovesta. Mutta\nkun saapui viides ja kuudes samanlainen sanoma, niin alettiin niitä jo\nvähän kuunnella.\n\n-- No mitäs nyt sanotaan?\n\n-- Niin, sanokaapas, mitä nyt sanotaan!\n\n-- Onko semmoista ennen kuultu?\n\n-- Ei ole kuultu, eikä sano kuulleensa meidän vanha muorikaan, vaikka\non jo yhdeksännellä kymmenellä.\n\n-- Sitähän minäkin. Semmoista ei ole kuultu milloinkaan koko maailmassa!\n\nPaljon nähneet matkailijat kertovat eräillä koko- tai puolivilleillä\nkansoilla olevan salaperäisen taidon, jolla he äärettömissä erämaissa\nsaavat tiedon tärkeistä tapauksista levenemään miltei sähkölennättimen\nnopeudella. Varmaankin omaavat kaupunkilaisemme saman yliluonnollisen\ntaidon, sillä puolen tunnin kuluttua siitä, kun makasiinimies Antti\nPeurasen kirveenhamaran iskut olivat avanneet lankkuaidassa olevan,\nsuljetun aukon, oli kauppaneuvos Montosen takapihalla, kaivon\nluona, jo yli viisikymmentä sielua katsomassa tätä käsittämätöntä\nnäkyä, joukossa kolme vanhaa mummoa hamasta vanhan kaupunginosan\näärimmäisestä laidasta saakka, josta mummoilla on mennyt puoli\ntuntia jo paikalle saapuessakin. Millä ajalla he siinä tapauksessa\novat ennättäneet asiasta ensin tiedon saada, se on arvoitus, jota ei\nmeidän ymmärryksemme eikä kynämme pysty selittämään, sillä yhtään\npuhelinta ei niillä tienoin vielä siihen aikaan ollut, eikä Mönkkysen\nMaijastiinallakaan sentään siipiä ollut, vaikka hän olikin tunnetusti\nnopea sanansaattaja.\n\nHiljaisen hartauden vallassa katsoivat läsnäolijat tätä ihmeellistä\nnäkyä, Menlösin ja Montosen raja-aidassa olevaa aukkoa.\n\nVihdoin sanoi eräs vanha ukko, jolla oli päässään silmälasit ja leuassa\nharmaa pukinparta:\n\n-- Niin, niin näkyy, hyvät ihmiset, mutta...\n\nJa hän alensi ääntään, vilkaisi ympärilleen ja jatkoi:\n\n-- Mutta se voi olla vaarallinen reikä...\n\nKaikki katsoivat häneen tuijottaen, lievän väristyksen vallassa.\n\nSilloin alensi ukko ääntään vielä enemmän ja kertoi salaperäisen\nnäköisenä:\n\n-- Tällä vanhalla raatimies Tujulinillakin oli kerran reikä puutarhansa\naidassa, ja ei ollut sillä lysti, joka siitä reiästä yritti sisälle\nmennä.\n\nUkko vaikeni ja alkoi kopeloida piippua housuntaskustaan, ja tämä\nvitkasteleva esitystapa harmitti mummoja, joista pienin sanoi ohuella\näänellä:\n\n-- No kerro nyt loppuun asti!\n\nMutta ukko murensi rauhallisesti toisesta taskustaan ottamansa,\nlyhyeksi poltetun sikarinpätkän piippunsa pesään, sytytti piippunsa ja\njatkoi vasta sitten:\n\n-- Niin, siltä Tujulinilta oli varastettu puutarhasta marjoja...\nja mitä lie varastettu semmoista, mitä näissä meidän kaupungin\npuutarhoissa siihen aikaan oli. Tähän aikaanhan niissä ei ole enää\nmitään, mutta siitä taitaa tulla jo yli neljäkymmentä talvea. Niin se\nraatimies antoi naulata aidan harjalle teräviä nauloja pystyyn, mutta\njätti aivan kuin epähuomiossa yhteen nurkkaan semmoisen reiän, että\nsiitä mahtui mies sisään, jos hyvin paljon kyykistäytyi. Ja seuraavana\nyönä siihen reikään tarttui Holperin poika. Se raatimies oli näet\npiilottanut sen reiän eteen semmoiset sakset, että ne heti räpsähtivät\nkiinni, kun vain oli ruohoon polkaissut, eikä niitä saanut ennen\nauki eikä irti, ennenkuin raatimies oli itse tullut avaimen kanssa\naukaisemaan.\n\nUkko vaikeni ja kaiveli tulitikun päällä piippunsa pesää. Sitten hän\nlisäsi:\n\n-- Se Holperin poika meni merille ja on nyt ollut jo kuolleena vuosia\nparikymmentä, niin että kyllä asia on tosi.\n\nMummot huokasivat:\n\n-- Siunatkoon!\n\n-- Niin, on tässä maailmassa vaaroja ja väijytyksiä.\n\n-- Juu, juu... kun vain osaisi aina sitä oikeata tietä vaeltaa... ettei\njoutuisi ketunrautoihin.\n\n-- Ja tuommoisia väijytyksiä naapurit toisilleen rakentavat!\n\n-- Niin, eikö se ole kauheata?\n\n-- Mitäs se sitten olisi! Kauheatahan se on.\n\nEräs eukko uskalsi kuitenkin vielä epäillä:\n\n-- Mutta jospa ei siinä olekaan mitään väijytystä?\n\nMutta toiset eukot sanoivat hänelle:\n\n-- No mitäs varten tuohon muuten olisi tuommoinen reikä tehty?\n\nNiin, mitä varten?\n\nEi siihen osannut enää se eukkokaan mitään sanoa. Olihan aidassa\njuuri semmoinen aukko kuin raatimies Tujulininkin aidassa, ehkä vähän\nsuurempi vain, joten oli luonnollista, että aukon luona myös oli\nketunsakset. Ne oli vain upotettu lumeen, niin ettei niitä näkynyt.\n\nMutta sillä äskeisellä eukolla, joka oli silmänräpäyksen epäillyt rouva\nMontosen kavalia juonia, oli poika, semmoinen kymmenvuotias vesa,\njollaiset eivät osaa henkeänsäkään pelätä, ja tämä poika sanoa pöläytti\näkkiä:\n\n-- Minä menen koettamaan, onko siellä mitä.\n\nSilloinkos äiti huusi! Vai sinne sinun nyt pitäisi telläytyä!\n\nJa äiti tarttui toisella kädellä poikansa niskaan, otti toisella\nkädellä lakin hänen päästään, pisti sen tilapäisesti kainaloonsa ja\ntukisti sitten poikaa niin, että kyllä lankkuaita aukkoineen silmissä\nvilisi.\n\nSamassa saapui paikalle muutamia torilaisia ihmettä katsomaan, ja\nnähdessään poikaa tukistettavan kysyivät he:\n\n-- Mitäs tuo poika on tehnyt?\n\n-- No kun olisi taimo tahallaan telläytynyt ketunsaksiin... siinä on\nketunsakset aivan tuon reiän edessä lumessa.\n\nJuuri silloin tuli Menlösin Miina vesikelkkaa vetäen siitä aukosta,\nja eukot katsoivat häneen ihmeissään. Eihän siinä ollutkaan mitään\nketunrautoja!\n\n\n\n\nXXXII\n\n\nNiin on mennyt lauantai, suurien, mutta herrasväki Menlösille suloisten\nmielenliikutusten päivä.\n\nJa nyt on sunnuntai, sunnuntai-aamu.\n\nAntakaa käteemme kynä, jolla voisimme kuvata tämän kauniin kevättalven\nsunnuntai-aamun!\n\nAntakaa meille sellainen kynä, kaatakaa mustetolppoomme sellaista\nmustetta, että voisimme, nyt eron hetkellä, maalata eteenne kauniin\ntaulun, yhtä kauniin kuin on itse aihekin!\n\nMutta ah... kankea on kynämme, hidas ja raskas on kätemme, ja\nmuste pullossamme on kuin mitäkin tököttiä! Mitenpä siis loisimme\ntuon kauniin taideteoksen, maalaisimme tuon taulun, jossa yhdellä\nsilmäyksellä näkisimme, kuinka vesi alkaa tipahdella Montosen suuren ja\nylpeän kauppakartanon katonräystäältä, ja miten kaksi vanhaa varista\nkaikessa rauhassa noukkii runsasta ravintoa suuhunsa juuri keskellä\nkauppatoria! Taulun, jossa näkisi, miten konstaapeli Miettinen kävelee\nKoulukatua pitkin kirkkoon, rinnallaan mustiin puettu vaimonsa ja\nkantaen sylissään kolmivuotiasta tytärtään, joka muuten juoksisi\nkeskelle katua ja sotkisi siellä kurassa uudet, sievät pyhäkenkänsä,\nroiskuttaisipa vielä puhtaalle, punaraitaiselle mekolleenkin. Taulun,\njossa kuulisi, kuinka vanhat, tutut äänet kirkontornista harvakseltaan\nkalahtelevat ja kumahtelevat, ja näkisi pastori Teofiilus Kettusen\npaitahihasillaan lopettelevan parran ajoa ikkunansa edessä.\n\nYlivoimainen on meille sellainen tehtävä. Siispä lakkaammekin\nhaaveilemasta mahdottomia ja tyydymme mieluummin siihen pieneen pyyhyn,\njoka on kädessämme, kuin lähdemme leuhkan tavoin juoksentelemaan\nmetsässä olevien kymmenien perässä, tyydymme pysymään varmalla\nmaaperällä ja jupisemaan kertomustamme vanhaan, totuttuun tapaamme.\n\nPistäytyisimmekö kirkkoon?\n\nEhkäpä jätämme sen kumminkin.\n\nMaunulin siellä vain soittelee ja nuuskaa vanhaan tapaansa, ja\nLaaksonen laulaa kovalla äänellä, mutta siinä ei ole mitään\nmerkillistä. Mekin osaamme laulaa yhtä kovalla äänellä kuin Laaksonen,\nosaammepa soitella urkuharmoniakin. Mutta nuuskaa ei meidän nenämme\nsiedä, sillä nuuskasta se rupeaa kovasti kutisemaan, ja sitten ei ole\naivastelemisella loppua.\n\nJa pastori Kettunen saarnaa kuten ennenkin, mutta eihän meitä nyt\nnukuta. Olemme aivan varmat siitä, ettei pastori Kettusella ole tällä\nkertaa mitään yllätyksiä mielessään, mutta voimmehan kuitenkin kaiken\nvaralta pitää pastori Kettusen vastaisuudessakin muistissamme, koska\nolemme nähneet ja kuulleet, mitä hänkin voi saada itsestään irti, kun\nsellainen sattuu hänen mieleensä juolahtamaan.\n\nNiin, suoraan sanoen tekisi meidän mielemme pistäytyä meille rakkaaseen\nMenlösin perheeseen, saadaksemme nähdä, miten siellä nyt viime päivien\nmerkillisten mullerrusten jälkeen jaksetaan.\n\nNäettekö, miten lumi on sulanut! Koirankoppikin on miltei kokonaan\nnäkyvissä. Kyllä tästä pian kevät tulee.\n\nMutta minne on musta säkinriekale aidalta joutunut? Sitähän ei näy\nmissään. Kuka hyvä ihminen lieneekään korjannut koko pahennuksen pois?\n\nNo joutikinhan se, riivatun ketale! Vielä tänäkin rauhan päivänä syttyy\nviha sydämessämme, kun satumme sen muistamaan.\n\nOlisittepa nähnyt taloustirehtööri Menlösin tänä aamuna, niin jo teitä\nolisi naurattanut.\n\nPahoin pelkäämme, että jos hän edelleen kehittyy tähän suuntaan,\nniin täytyy hänen rakkaan aviopuolisonsa Maria Menlösin sitoa hänet\nruokasalin suuren pöydän jalkaan kiinni. Että saisi talossa rauhan.\n\nKoko aamun on ukko näet ollut pelkässä pahanteossa.\n\nEnsin söi aamulla kahvipöydässä sokeria kuin hevonen. Neljä palasta\notti kummankin kupin kanssa, mankui sitten vielä ylimääräisenkin\nkupin ja otti senkin kanssa neljä palasta. Ikäänkuin sokeria sataisi\ntalvella taivaasta niinkuin lunta! Mutta kun hän sitten lopuksi\npisti sokerirasiasta kaksi palasta suoraan ja paljaaltaan suuhunsa,\nniin silloin otti rouva Menlös sokerin pois pöydältä, ja ukko alkoi\nhiljaisen tyttärensä Kaisun ihmeeksi ja puolisonsa Marian kauhuksi ja\nsiveelliseksi suuttumukseksi puhella kevytmielisiä, kehui olevansa\nrakastunut ja sanoi, että rakastuneet syövät aina sokeria. Mutta kun\nhän sitten yritti ruveta taputtelemaan rouva Menlösiä, niin tarttui\nrouva tomutuslätkään ja ajoi hänet sillä omaan kamariinsa.\n\nSiellä hän sitten pysyi jonkin aikaa alallaan, taikka oikeammin sanoen\nalkoi reistailla pyssyjensä kanssa, purki ne kaikki alkuaineisiinsa\nja jätti palaset huiskin haiskin, minkä minnekin, ja vihelteli ja\nhypähteli ja alkoi lopuksi lauleskellakin.\n\nHyvä isä taivaallinen! Tirehtööri Menlös lauleskelemassa!\n\nJos sitä konserttia saisitte kuunnella, niin maksaisittepa aivan\nvarmaan viisikymmentä penniä, saadaksenne kuulla oikein mölyapinan\näännähdyksiä. Sillä eihän ole, paratkoon, taloustirehtööri Menlösillä\nääntä eikä korvaa hiuskarvan vertaa!\n\nMutta nyt hän kumminkin hyräili ja hoilotteli kerrassaan kammottavia\nsäveliä, ja koroitti lopuksi äänensä sen päiväiseksi kiekaukseksi, että\nse kuului ruokasaliin asti, ja Kaisu huudahti äidilleen:\n\n-- No äiti! Nyt isä jo laulaa!\n\nJa sitä historiallista tapausta kuunteli rouva Menlös tuokion korvat\nhörössä, mutta sitten hän kesken aamupäiväkiireittensä vaipui istumaan\nkeinutuoliin ja alkoi nauraa, nauraa niin, ettei hän ole sillä tavoin\nnauranut viiteen vuoteen. Hän oikein huusi ja potki, ja suuret\nnaurukyyneleet vierivät hänen poskilleen. Lopuksi oli hän läkähtymisen\nvaarassa, ja pelastuttuaan siitä vaarasta piteli hän kylkiään ja\nänkytti, tulipunaisena kasvoiltaan:\n\n-- Isä laulamassa! _Isä!_\n\nEi, totisesti ei taloustirehtööri Menlösistä ole laulajaksi! Hänen\nlaulunsa on vaarallista, sillä jos kuulijat kuolevat nauruunsa, niin on\nse hyvin surullinen loppu niin hauskalle tilaisuudelle.\n\nTaloustirehtööri Menlösiä ei tänä aamuna olisi pitänyt ollenkaan\njättää ilman tehokasta ja valpasta silmälläpitoa. Sillä lakattuaan\nlauleskelemasta alkoi hän muuta puuhailla, ja äkkiä kuului hänen\nkamaristaan pyssyn paukaus.\n\nSäikähtynyt rouva Menlös kiiruhti tapahtumapaikalle, ja näki miehensä\ntarkastelevan pyssy kädessä pilkkaa, jonka hän oli kiinnittänyt seinään\nja johon hän sitten oli salonkikiväärillään täräyttänyt huoneen\ntoisesta päästä.\n\nSellainen villitty oli herra Johan Alfred Menlös tänä aamuna!\n\nTaloustirehtööri Menlös nauroi pöhkömäistä naurua nähdessään\npuolisonsa kauhistuneen katseen, mutta rouva Menlös otti häneltä heti\ntakavarikkoon sekä kiväärin että patruunat. Se olikin varovaisinta,\nsillä nykyisessä yltiöpäisessä mielentilassaan olisi hänen mieleensä\nehkä saattanut juolahtaa alkaa huvitella silläkin tavoin, että olisi\nasettunut ikkunan pieleen vaaniskelemaan pyssy kädessä rauhallisia\nsunnuntaikävelijöitä, joita silloin tällöin joku näkyi Papinkadulla, ja\nalkanut niitä ammuskella, kuvitellen niitä muka hirviksi tai jäniksiksi.\n\nNeljännestunnin kuluttua tapasi Miina hänet mylläämässä vaatekomerossa,\nja nähdessään sen hävityksen kauhistuksen, jonka herra Menlös oli\nehtinyt aikaansaada, huusi Miina:\n\n-- Herra jee!\n\nArvaten pahan olevan taas merrassa kiiruhti rouva Menlös paikalle.\n\nKaikki vaatteet olivat pudonneet naulakoistaan, ja komeron permannolla\ntäten syntyneessä kasassa mylläsi hänen miehensä polviaan myöten.\n\nRouva Menlös vaati hänet silmänräpäyksessä tilille tästä törkeästä\nja ennenkuulumattomasta ilkivaltaisuudesta, ja herra Menlös vastasi\nkutakuinkin röyhkeästi ja vaateliaasta, että hän tahtookin tänä päivänä\nylleen \"raidalliset housunsa ja pitkän juhlatakkinsa\".\n\nEikähän siinä mikä auttanut. Hänen täytyi ne saada.\n\nSellainen peto on meidän rakkaasta taloustirehtööri Menlösistä tullut.\nKohta ei rouva Menlösillä ole talossa mitään sanomista, mistä seikasta\nkaikki huolelliset perheenemännät voivat selkeästi havaita, kuinka\nvaarallista on hetkeksikään hellittää ohjaksia, kun on ne kerran\ntiukalle saanut. Sinä lyhyenä aikana, jolloin suru ja murhe olivat\npainaneet rouva Menlösin mieltä, oli hän antanut herra Menlösin olla\nja liikkua omin päinsä, ja nyt, kun päivä jälleen paistoi ja rouva\nMenlös taas olisi ollut kykenevä pitämään yllä järjestystä talossaan,\noli herra Menlösistä tullut sellainen vintiö, että häntä on miltei\nmahdotonta kurissa pitää.\n\nPuolipäiväkahville saapui se vanha neiti Anderson, hyvä ja hurskas\nihminen, joka hiirijutun alussa oli koettanut sopua ja rauhaa rakentaa.\n\n-- Nyt, rakkaat lapset, nythän tulee sovinto?\n\n-- Niin, kerskasi herra Menlös. -- Se on tullut jo!\n\n-- No mutta _Menlös!_ huudahti rouva Maria Menlös. -- Vietkö sinä jo\nsanatkin suustani? Etkö anna minun edes puhua?\n\nSen verran oli toki herra Menlösissä vielä ihmistapoja ja hyvää\nkasvatusta jäljellä, että ymmärsi vähän hävetä ja mutista:\n\n-- No niin... suo anteeksi, rakas Maria!\n\nRouva Menlös oli kiitollinen siitäkin vähästä. Niin huimaavasti oli\nhänen auktoriteettinsa ollut alenemassa viime aikoina.\n\nJa sitten sanoi rouva Menlös neiti Andersonille:\n\n-- Rouva Montonen on pyytänyt minulta anteeksi, enkä minä ole se\nihminen, joka antaa auringon laskea vihansa ylitse, kun lähimmäiseni\ntarjoaa minulle sovinnon kättä. Eikö ole niin, Menlös?\n\nJa herra Menlös vastasi:\n\n-- Aivan niin, rakas Maria.\n\nRouva Menlös jatkoi:\n\n-- Tänä iltana menemme vierailulle Montoselle.\n\nVaiettuaan hetkisen lisäsi hän:\n\n-- Onhan minullakin puolestani anteeksi pyytämistä...\n\nJa hän keinutteli hiljaa ruumistaan ja huokasi:\n\n-- Sillä minäkin olen, Jumala paratkoon, vain syntinen ihminen.\n\nSydän keveänä poistui vanha neiti Anderson sinä päivänä Menlösin\ntalosta.\n\nMutta samaan aikaan poistui kauppaneuvos Montosen talosta eräs\ntoinen henkilö, jonka sydän ei suinkaan ollut täynnä kiitollisuutta\ntapahtuneen sovinnon johdosta, vaan joka sangen suuttuneen näköisenä\ntuhahteli sieraimiinsa ja muljautti pahasti silmiään Menlösin Miinalle,\njoka samassa sattui kulkemaan portin ohi.\n\nHerra Nilsperi se oli.\n\nHänkin oli kuullut outoja huhuja tapahtuneesta sovinnosta ja\nkiiruhtanut kauppaneuvos Montosen luo ottamaan selkoa siitä, mitä\noikeastaan oli tapahtunut, ja vannottamaan rouva Montosta luopumaan\nhullusta päähänpistostaan. Juttuhan voitettaisiin hovioikeudessa aivan\nvarmasti!\n\nMutta rouva Montonen ei ollut edes tullut hänen puheilleenkaan, ja\nkauppaneuvos Montonen oli hänelle sanonut, ettei juttua missään\ntapauksessa tulla jatkamaan. Kauppaneuvos Montonen sanoi, että hän oli\npähkähullu, kun antoi sen alkaakaan.\n\nSitten oli kauppaneuvos Montonen maksanut Nilsperille hänen\ntähänastiset vaivansa ja tehnyt sennäköisen ilmeen, että Nilsperi\nhuomasi keskustelun päättyneen tähän.\n\nSiitä syystä poistui herra asianajaja Nils Pehr Bums kauppaneuvos\nMontosen talosta sieraimiinsa tuhahdellen ja silmiään muljautellen.\n\n\n\n\nXXXIII\n\n\nIltapäivä.\n\nHämärtää jo.\n\nKauppaneuvos Montosen ovikello soi.\n\nJa katso: siellä seisoi sellaisia vieraita, siellä kauppaneuvos\nMontosen tilavassa, lämpimässä, kodikkaassa eteisessä...\n\nSellaisia vieraita, joita ei oltu talossa pitkään aikaan nähty,\nnimittäin rouva Maria Menlös, taloustirehtööri Johan Alfred Menlös ja\nheidän tyttärensä, neiti Kaisu Menlös.\n\n-- Hyvää iltaa, kauppaneuvoksetar! sanoi rouva Menlös.\n\nÄäni tuntui vielä vähän jäykältä.\n\n-- Hyvää iltaa, tervetuloa! Olkaa hyvät ja riisukaa yltä!\n\nKuinka luonnollisesti rouva Montonen sen lausuikaan!\n\n-- Tulimme kiittämään kauppaneuvoksetarta..., sanoi rouva Menlös.\n\n-- Ja onnittelemaan kauppaneuvosta, jatkoi taloustirehtööri Menlös\nkiireesti, sillä nyt oli jo kauppias Montonenkin saapunut eteiseen.\n\nVieraat kävivät sisään saliin.\n\nMutta rouva Menlös tahtoi heti puhua pari sanaa kahden kesken rouva\nMontosen kanssa.\n\n-- Minun täytyy pyytää anteeksi kauppaneuvoksettarelta! Syy oli\nkokonaan minun...\n\n-- Ei, tirehtöörskä, syy oli todellakin minun...\n\n-- Mutta eipäs! Olen niin pahoillani! Syy oli minun, kauppaneuvoksetar!\n\n-- Ei, tirehtöörskä...\n\n-- Kun minä näin sen säkin...\n\n-- Ei, tirehtöörskä! Minähän käskin naulata...\n\n-- Mutta, kauppaneuvoksetar! Minä en...\n\nEi, me emme voi jatkaa! Vaikeaksi käy kirjoittaminen silmien\nsumentuessa. Sellaista jaloa kilpailua!\n\nJa kuinka ylevältä kuuluukaan sivistyneiden ja arvokasten henkilöiden\nkeskustelu!\n\n-- Tirehtöörskä... kauppaneuvoksetar! Kauppaneuvoksetar... tirehtöörskä!\n\nSellainen keskustelu ei hivele ainoastaan korvaa, vaan se hivelee myös\nsydäntäkin. Kuuntelisit sitä vaikka koko päivän.\n\nKuinka paljon hyvää sentään arvonimet saavatkaan aikaan! Varmaankin\npuhdistavat ja jalostuttavat ne ihmisten sydämiä enemmän kuin pastori\nTeofiilus Kettusen saarnat ja enemmän kuin Laaksosen johtaman\nHoosianna-kuoron laulu adventtisunnuntaina.\n\nNiin, me koroitamme äänemme ja sanomme rohkeasti:\n\nMissä laki ja evankeliumi uupuneina, voimattomina laskevat aseensa,\nturhaan koetettuaan murtaa sydämen panssariportteja auki, siellä\ntuollainen pieni sana -- ikäänkuin henkäys -- arvonimi, joka on niin\nhelppo sanoa, koputtaa hiljaa ovelle, ja katso: selki selälleen\nlentävät rautaiset portit, ihana valo silmiä huikaisee ja sisältä\ntervehtii vierasta näkymättömän orkesterin helisevä soitto...\n\nKauppaneuvoksetar Montonen ja taloustirehtöörskä Menlös ovat, niinkuin\nkoko kaupunki tietää, myöhemmin olleet eri mieltä ainoastaan yhdestä\nasiasta. Kumpikaan ei nimittäin ole voinut suostua siihen, että toinen\nottaisi syyn jutun alkamisesta omille niskoilleen.\n\nTätä hauskaa iltaa! Suuri ilo on meille siitä kirjoittaa.\n\nKatsokaapa, kuinka rouvien sydämet ovat sulaneet!\n\nMutta hepä jo vähän vetistelivätkin kahden kesken. Eikä mikään,\nlukuunottamatta arvonimeä, tee niin hyvää kauan kärsineelle sydämelle\nkuin kyyneleet. Viimeisenkin jäykkyyden ne huuhtovat pois.\n\nMaire Mielikki Minerva ja Kaisu tuolla sohvalla supattelevat toistensa\nkorvaan, kädet toistensa vyötäisillä. Niin hauskannäköisiä tyttöjä.\n\nJa herrat puhuvat oikein politiikkaa ja ovat niin vietävän tohkeissaan!\n\nTeekeittiö porisee pöydällä ja rouva Maria Menlös keinahtelee pyylevänä\nleveässä keinutuolissa, suu hymyssä. Oikein herttainen vanha rouva!\n\nSellaisia hyviä, kunnioitettavia ihmisiä kaikki tyyni! Herrapa heitä\nheilautelkoon!\n\nNyt tuli sisään kauppaneuvoksetar, taluttaen käsipuolesta makasiinimies\nAntti Peurasen Askoa, jonka hän juuri parhaaseen aikaan oli käsittänyt\nkeittiöstä, ja sanoi:\n\n-- Tässäkin on yksi syntipukki! Tämä näki kissan ottavan hiiren eikä\npuhunut mitään silloinkaan, kun kaivoa pumputtiin tyhjäksi, vaikka koko\najan vieressä seisoi. Mutta selitäkin nyt näille sedille ja tädeille,\nmiksi sinä et siitä mitään puhunut!\n\nJa syntipukki vilkuili ympärilleen komeassa, kirkkaasti valaistussa\nhuoneessa, ja pyyhki nenänsä alustaa takkinsa hihaan.\n\nVihdoin hän hämillään mutisi:\n\n-- Ka, ne eivät olisi silloin... tyhjentäneet sitä kaivoa...\n\n\n\n"]