[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fg5TamrssKYy3Vqy_VIG6UTr-c8kcFzO7oWm8m_epnZs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},1999,"Jean-Christophe IX: Palava pensas","Rolland, Romain",1866,1944,"1999-rolland-romain-jean-christophe-ix-palava-pensas","1999__Rolland_Romain__Jean-Christophe_IX_Palava_pensas",null,"romaani",[],[15,16],"ranskalainen","nobel","fi",1911,1919,53530,350758,false,59137,[25,26,27,28],"Epic literature","French fiction -- Translations into Finnish","Musicians -- Fiction","Psychological fiction",[30,31,32],"French Literature","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Jean-Christophe IX\" by Romain Rolland is the ninth volume of a novel sequence published between 1904 and 1912. This installment, titled \"Le Buisson ardent\" (\"The Burning Bush\"), continues the epic story of Jean-Christophe Krafft, a German musical genius living in France. Following his spiritual struggles, clashes with authority, and forced exile, the narrative moves toward its resolution as the composer seeks meaning and peace after years of hardship and torment. (This is an automatically generated summary.)",[],184,"Kymmeniosaisen romaanisarjan yhdeksäs osa kuvaa säveltäjä Jean-Christophen elämää ja henkistä kriisiä Pariisissa. Musiikillisen menestyksen keskellä hän kokee sisäistä tyhjyyttä ja etsii uutta suuntaa taiteelleen ja elämälleen.","Romain Rollandin 'Jean-Christophe IX' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1999. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JEAN-CHRISTOPHE IX\n\nPalava pensas\n\n\nKirj.\n\nROMAIN ROLLAND\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1919.\n\n\n\n\n\n\n    Le diamant dur je suis,\n    qui ne se romp du marteau\n    ni du sizeau retanté.\n       Frape, frape, frape moy,\n       pour cela ne mourray.\n\n    Come le Fenix je suis,\n    qui de sa mort reprant vie,\n    qui de sa cendre naistra.\n       Tue, tue, tue moy,\n       pour cela ne mourray\n\n[Kova timantti olen, jota ei vasara murra, eivät hampaiset hohtimet.\nLyö, lyö mua: en siitä kuole.\n\nKuin Fenix olen, joka kuolemastaan elää ja tuhkasta syntyy. Surmaa,\nsurmaa minut: en siitä kuole.]\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA\n\n\n\n\nSydämessä rauha. Tuulet seisoivat. Ilma oli liikkumaton...\n\nChristophe oli tyyni; hän oli täynnä lepoa. Oli jollakin tavoin\nylpeä siitä, että oli sen saavuttanut. Ja pohjaltaan hän oli siitä\nalakuloinenkin. Hän ihmetteli tällaista hiljaisuutta. Intohimot olivat\nuinahtaneet; hän luuli vilpittömästi, etteivät ne enää heräisikään.\n\nChristophen suuri, hieman alkeellinen voima hervahti uneen, kun se oli\njoutilaana ja kun sillä ei ollut mitään esinettä, johon kohdistua.\nPohjalla tuntui salainen tyhjyys. Kätkössä jokin: \"mitä varten\"; ehkäpä\ntuntu onnesta, johon hän ei ollut osannut tarttua kiinni. Hänelle\nei riittänyt enää taistelu itseään eikä toisia vastaan; hänellä ei\nollut enää vaivaa edes omasta työstäänkään. Hän oli joutunut yhden\nmatkataipaleensa päähän; hän eli entisten ponnistustensa tuloksilla;\nhänen oli liian helppo purkaa musikaalista suontaan, jonka hän oli\nsaanut auki; ja sillaikaa kuin yleisö, joka luonnollisesti oli jäänyt\nhänestä jäljelle, ihaili hänen menneitä töitään, alkoi hän itse\nniistä irtautua, tietämättä vielä, pääsisikö hän eteenpäin. Luomistyö\noli hänelle tasaista ja yksisävyistä onnea. Taide ei ollut hänelle\ntänä elämän aikana enää muuta kuin kaunis soitin, jota hän käytteli\nvirtuoosin taidolla. Christophe tunsi häpeäkseen, että hänestä uhkasi\ntulla diletantti.\n\n\"_Päästäkseen eteenpäin taiteessa_, sanoo Ibsen, _tarvitaan muuta ja\nenempää kuin luontaista neroutta: intohimoja, tuskia, jotka antavat\nelämälle sisällön ja tarkoituksen. Ellei niin ole, ei taiteilija luo,\nvaan kirjoittaa pelkästään kirjoja_.\"\n\nChristophe kirjoitti kirjoja. Sellaiseen ei hän ollut tottunut. Nämä\nkirjat olivat kauniita. Hänestä olisi ollut parempi, jos ne eivät\nolisi olleet niin kauniita, vaan sen sijaan elävämpiä. Christophe,\ntuo lepäävä atleetti, joka ei nykyään tiennyt, mitä hän lihaksillaan\nteki, katseli ikävystyneesi odottamiaan tyynen työskentelyn vuosia,\nhaukotellen kuin jalo peto. Ja kun hän germaanina oli vanhastaan\ntaipuisa optimismiin, niin koetti hän vakuuttaa itselleen, että kaikki\noli parhain päin, ja ajatteli, että hän oli nyt varmaankin saapunut\nmatkan lopulliseen määrään; hän oli hyvillään, että oli päässyt\ntuskasta, päässyt oman itsensä valtiaaksi. Se ei merkinnyt paljoa...\nMutta mitäpä sille! Ihminen antaa sen, mitä hänellä on; hän on sitä,\nmitä voi olla... Christophe luuli joutuneensa satamaan.\n\n\n\n\nYstävykset eivät nykyään asuneet yhdessä. Kun Jacqueline karkasi, luuli\nChristophe, että Olivier asettuisi hänen luokseen. Mutta Olivier ei\nvoinut sitä tehdä. Vaikka hän kaipasikin lähestyä Christophea, tunsi\nhän mahdottomaksi ruveta elämään hänen kanssaan entiseen tapaan. Hän\noli viettänyt niin monta vuotta Jacquelinen seurassa, että hänestä\nolisi nyt ollut sietämätöntä, jopa pyhyyden loukkauskin, jos hän\nolisi ottanut enää ketään ihmistä osalliseksi yksityiselämäänsä, --\nvaikkapa tuo toinen olento olisi rakastanut häntä tuhat kertaa enemmän\nkuin Jacqueline, ja vaikka Olivier olisi rakastanut samoin häntä. --\nSellaiselle ei ihminen järjellään mitään voi.\n\nChristophen oli vaikea ensin häntä ymmärtää. Hän yritti uudestaan\nhoukutella Olivier Jeanninia luokseen, hän kummastui, suri, jopa\nsuuttuikin. -- Sitten selitti hänen vaistonsa, joka oli hänessä järkeä\nvarmempi, hänelle koko asian. Ja yhtäkkiä hän herkesi puhumasta siitä,\nja Olivier oli hänen mielestään oikeassa.\n\nMutta he tapasivat toisiaan joka päivä; eivätkä he koskaan saman\nkaton alla asuessaan olleet eläneet toisilleen läheisemmissä väleissä\nkuin nykyään. He eivät kyllä ehkä vaihtaneet keskenään kaikkein\nherkimpiä ajatuksiaan. Mutta heidän ei tarvinnutkaan sitä tehdä. Se\najatustenvaihto tapahtui itsestään, sanattomasti: se tapahtui toisiaan\nrakastavien sydämien ystävyydessä.\n\nKumpikaan heistä ei puhunut paljoa; toinen oli syventynyt taiteeseensa,\ntoinen muistoihinsa. Olivier Jeanninin suru keventyi; mutta hän ei itse\npyrkinyt siihen, se ei ollut hänestä oikeinkaan: se oli ollut liian\nkauan jo hänen elämänsä ainoa tarkoitus. Hän rakasti lastaan; mutta\nhänen lapsensa -- inisevä vauva -- ei voinut täyttää kovin suurta sijaa\nhänen elämästään. On miehiä, jotka ovat enemmän rakastajia kuin isiä.\nSiitä ei kannata loukkautua. Luonto on monimuotoinen; olisi järjetöntä\ntyrkyttää kaikille samoja sydämen lakeja. Kenelläkään ei ole oikeutta\nlaiminlyödä velvollisuuksiaan tunteittensa tähden. Mutta ainakin täytyy\nmyöntää sydämelle oikeus olla olematta onnellinen, jos ihminen täyttää\nmyöskin velvollisuutensa. Enimmin rakasti Olivier lapsessaan ehkä juuri\nsitä olentoa, jonka ruumis tuon lapsen oli luonut.\n\nAina viime aikoihin asti ei Olivier ollut paljoa huomannut muiden\nihmisten kärsimyksiä. Hän oli älyllinen sielu, ja sellaiset elävät\nliiaksi itseensä sulkeutuneina. Se ei johtunut Olivier Jeanninissa\nitsekkyydestä, vaan sairaaloisesta tottumuksesta haaveiluun. Jacqueline\noli heidän avioliittonsa aikoina yhä vain laajentanut tuota tyhjyyttä,\njoka oli jo ennestään hänen miehensä ympärillä; hänen rakkautensa\noli vetänyt Olivier Jeanninin ja toisten ihmisten välille sellaisen\ntaikakehän, että se tuntui yhä sittenkin, kun rakkaus jo oli kadonnut.\nJa sitäpaitsi oli Olivier temperamentiltaan pikku aristokraatti.\nLapsesta asti oli hän pysyttäytynyt loitolla suuresta laumasta, vaikka\nhänen sydämensä olikin varsin hyvä; sitä vaativat sekä hänen ruumiinsa\nettä sielunsa puhtauden vaistot. Noiden ihmisten haju ja ajatukset\nolivat hänelle vastenmielisiä.\n\nMutta nyt muutti eräs sangen tavallinen tapaus, jonka näkijäksi hän\njoutui, koko hänen katsomuksensa tässä suhteessa.\n\n\n\n\nOlivier oli vuokrannut itselleen huoneiston, varsin vaatimattoman,\nMonterouge-kukkulalla, melkoisen lähellä Christophen ja Cécilen\nasuinpaikkaa. Siinä kaupunginkorttelissa asui enimmäkseen rahvasta,\nja talossa pikku koroillaeläjiä, virkailijoita ja muutamia\ntyöläisperheitä. Aina muulloin olisi Olivier kärsinyt tällaisesta\nympäristöstä; hän olisi tuntenut itsensä siellä vieraaksi; mutta\nnykyään oli hänestä samantekevää, missä hän asui: hän tunsi näet\nkaikkialla itsensä vieraaksi. Hän tuskin tiesi, ketä hänen naapurinsa\nolivat, eikä tahtonutkaan sitä tietää. Kun hän tuli kotiin työstä\n-- (hän oli mennyt virkailijaksi erääseen kustannusliikkeeseen)\n-- sulkeutui hän muistoihinsa, eikä käynyt kaupungilla muuta kuin\nkatsomassa lastaan ja Christophea. Hänen asuntonsa ei ollut hänelle\nkoti: se oli _pimeä kammio_, johon hänen menneisyytensä kuvat\nheijastuivat: kuta mustempi ja tyhjempi se laatikko oli, sitä selvemmin\nloistivat sisäiset kuvat. Olivier huomasi vaivoin edes ihmisiä, jotka\ntulivat häntä vastaan portaissa. Vasten hänen tahtoaankin painuivat\nkuitenkin eräät heistä hänen mieleensä. On sieluja, jotka eivät näe\ntarkoin mitään asioita ennenkuin ne ovat menneet ohitse. Mutta silloin\nei heiltä jääkään mitään huomaamatta, pienimmätkin yksityiskohdat\nkaivertuvat heihin ikäänkuin teräspiirtimellä. Olivier oli sellainen:\nhän oli täynnä elävien ihmisten varjoja. Kun sattui jokin mieltä\njärkyttävä tapaus, niin ne ihmisten hahmot ilmestyivät esiin; ja\nOlivier kummastui, että hän tunsi ne, vaikkei ollut niitä ihmisiä\nkoskaan oikein tuntenut. Ja hän ojensi joskus käsiään tavoittaakseen\nniitä... Mutta silloin oli jo liian myöhäistä.\n\nKun hän eräänä päivänä lähti kotoaan, näki hän talon ulko-oven edessä\njoukon väkeä, keskimmäisenä talonmiehen vaimon, joka kertoi touhuissaan\njotakin. Olivier oli niin vähän utelias, että hän olisi jatkanut\nkulkuaan tiedustelematta, mistä oli kysymys; mutta talonmiehen vaimo\nhalusi hankkia vielä uuden kuulijan ja pysäytti Olivier Jeanninin\nja kysyi häneltä, tiesikö hän, miten noille Roussel-raukoille oli\nkäynyt? Olivier ei edes tiennyt, ketä nuo \"Roussel-raukat\" olivat;\nja hän kuunteli nyt kylläkin, mutta välinpitämättömästi, ainoastaan\nkohteliaisuudesta. Kun hän sitten sai kuulla, että muuan talossa\nasuva työläisperhe, mies, vaimo ja viisi lasta, olivat tehneet\nyhteisitsemurhan, köyhyytensä tähden, niin jäi hän siihen kuin\ntoisetkin, seisoskelemaan ja katselemaan rakennuksen seiniin ja\nkuuntelemaan kertojaa, joka ei väsynyt, vaan alkoi kuvauksensa yhä ja\nyhä alusta. Sikäli kuin talonmiehen vaimo kertoi, heräsi Olivierin\nmielessä muistoja, ja hän huomasi, että hän oli nähnytkin nuo\nonnettomat, joista nainen puhui; ja hän kyseli nyt heistä jotakin...\nTosiaankin, hän tunsi heidät: mies -- (Olivier oli aivan kuulevinaan\nhänen pihisevän hengityksensä; hän oli tullut miestä vastaan usein\nportaissa) -- mies oli työläisenä eräässä leipomossa: kelmeäihoinen,\nuunin hehkun näivetyttämä; posket kuopalla, parta karhea; hän oli\nsaanut alkupuolella talvea keuhkokuumeen; hän oli mennyt jälleen\ntyöhön, vaikkei ollut vielä täydellisesti parantunut; tauti oli\nuusiintunut; kolme viikkoa oli hän ollut ilman työtä eikä ollut\njaksanutkaan mitään. Vaimo, joka oli aina raskaana ja oli nääntyä\nsiihen, ja jonka kihti oli sitäpaitsi runnellut niin, että hän\nontui, uursi ja puursi hoitaakseen perhettä, kierteli päivät pitkät\nkoettaakseen saada Vaivaishoitolaitokselta apua, edes sitä vähäistä,\nmitä se antoi, -- antoi sangen vitkastellen. Sillä välin eivät lapset\nsuinkaan lakanneet anelemasta; yksi heistä oli yksitoista-vuotias,\ntoinen seitsen- ja kolmas kolmen, -- kaksi oli sitä paitsi jo kuollut,\n-- ja näiden lisäksi oli parilla vielä kaksoiset, jotka olivat nähneet\nparhaaksi tulla juuri tällaisina aikoina maailmaan: ne olivat syntyneet\nedellisessä kuussa.\n\nEräs naapurineukko kertoi:\n\n-- Sinä päivänä, kun ne syntyivät, alkoi vanhin noista viidestä,\nyhdentoista vuoden ikäinen Justine-raukka, itkeä ja sanoi, miten hän\njaksaisikaan kantaa sylissään näitä kahta pienintä!\n\nOlivier Jeanninin mieleen muistui heti tuon tytön kuva: -- valtavan\niso otsa, pään takaosaan vetäytynyt, väritön tukka, ja samean harmaat\nsilmät, jotka olivat kovin ylhäällä, aivan otsan taitteessa. Hän oli\nnähnyt tyttöä usein, aina kantamassa joko ruokia tai pienintä siskoa;\ntahi talutti hän kädestä seitsen-vuotiasta veljeään, aran ja herkän\nnäköistä poikaa, jonka katse oli sellainen hämmästynyt ja hämärä!\nKun Olivier ja tyttö tulivat portaissa vastatusten, sanoi Olivier,\nhajamielisen kohteliaasti kuin hänen tapansa oli:\n\n-- Anteeksi, pikku neiti.\n\nTyttö ei vastannut mitään; hän meni jäykkänä ohitse, tuskin tohtien\nhipsuttaa; mutta tällainen kohteliaisuus tuntui hänestä pohjaltaan\nhyvältä, sillä hän voi kuvitella sen tosiaan hänelle tarkoitetuksi. --\nEdellisenä iltana kello kuuden aikaan oli Olivier mennyt kaupungille\nja oli kohdannut tytön viimeisen kerran; tyttö oli kantanut silloin\nkotiinsa puuhiili-sankoa. Olivier ei ollut tullut huomanneeksi muuta\nkuin että kannettava näytti hänestä kovin raskaalta. Mutta köyhälistön\nlapsethan ovat sellaiseen tottuneet. Olivier oli tervehtinyt tyttöä\nkuten tavallisesti, katsomatta häneen. Kun hän sitten joku askelma\nalempana oli nostanut ajatuksissaan päätään, oli hän nähnyt tytön\nylempänä porraskäänteessä: lapsi seisoi nojaillen kaidepuuta vasten,\npikku kasvot rypyssä, ja katseli hänen menoaan. Hän kääntyi heti\nOlivier Jeanniniin selin ja lähti nousemaan ylös portaita. Tiesiköhän\ntyttö, mihin se matka häntä vei? -- Olivier oli siitä varma, ja hänen\nsydäntään vaivasi tuska, kun hän ajatteli tuota lapsi-parkaa, joka oli\nkantanut raskaassa sangossaan kuolemaa vapauttajakseen, -- ajatteli\nnoita muitakin pienokaisia, joille elämästä pääseminen merkitsi\nkärsimyksistä pääsemistä!\n\nNyt ei Olivier voinut lähteä kävelylleen. Hän meni takaisin\nhuoneeseensa. Mutta millaista olikaan siellä! Nuo vainajat aivan\nlähellä... Ainoastaan muutama väliseinä eroitti häntä heistä... Että\nhän oli elänyt sellaisten kuolemantuskien naapurina!\n\nSitten meni hän tapaamaan Christophea. Hänen sydäntään ahdisti; hän\nsyytteli itseään, sanoi, että on luonnotonta tukkeutua sillä tavoin\nkuin hän turhien rakkaudensurujen kuoreen, kun monet muut kärsivät\ntuhansin verroin katkerampia kohtaloita. Muut, jotka hänkin olisi\nvoinut pelastaa! Hänen mielenliikutuksensa oli totista ja syvää; hänen\noli helppo sitä ilmaista. Christophe, joka oli altis vaikutuksille,\ntuli hänkin vuorostaan järkytetyksi. Kun hän kuuli Olivier Jeanninin\nkertomuksen, repi hän äsken täyttämänsä nuottilehden rikki ja sanoi\nolevansa egoisti, joka huvittelihe lapsenleikeillä. Mutta sitten hän\nkuitenkin kokosi repimänsä paperipalaset. Hän oli liian vakavasti\nkiintynyt musiikkiinsa; ja selvä vaisto sanoi hänelle, ettei jonkin\ntaideteoksen hävittäminen voi tehdä yhtään ihmistä sen onnellisemmaksi.\nTällainen köyhyyden tragedia ei ollut hänelle mitään uutta; jo pikku\nlapsesta oli hän tottunut kulkemaan sellaisten kuilujen äyräillä\nniihin putoamatta. Sitäpaitsi arvosteli hän itsemurhaa ankarasti,\nsillä hänellä oli nykyään elämänjakso, jolloin hän tunsi olevansa\nniin täysissä voimissa, ettei myöntänyt ihmisellä olevan oikeutta\nlakata taistelemasta, olipa kärsimys miten ankara hyvänsä. Kärsimys ja\ntaistelu: mikä onkaan normaalimpaa? Sehän on koko kaikkeuden juuri!\n\nOlivier oli myöskin kokenut samanlaisia kärsimyksiä; mutta koskaan ei\nhän ollut voinut saavuttaa, mitä häneen itseensä tahi muihin tuli,\nniihin nähden selvää kantaa. Häntä kauhisti köyhyys; sehän oli vienyt\nhänen rakkaalta Antoinetteltaan kaikki elämän voimat. Sitten, kun hän\noli nainut Jacquelinen ja antanut rikkauden ja rakkauden veltostuttaa\nitsensä, oli hän nopeasti koettanut haihduttaa mielestään niiden\nentisten synkkien vuosien muistot, joina hän ja hänen siskonsa olivat\nsaaneet joka päivä puurtaa itsensä uuvuksiin saavuttaakseen oikeuden\nelää vielä seuraavana, tietämättä edes, onnistuisivatko siinäkään. Nämä\nmenneisyyden kuvat tulivat nyt hänen mieleensä, nyt, kun nuorukaisen\nitsekkyys ei ollut häntä enää varjelemassa. Hän ei tällä kertaa\nkarttanut kärsimyksen kasvoja, vaan hän lähti niitä katselemaan. Hänen\nei tarvinnut mennä kauas niitä nähdäkseen. Nykyisessä sieluntilassaan\nhuomasi hän ne heti kaikkialla. -- Maailma oli täynnä kärsimystä.\nMaailma, tämä vaivaistalo... Oi miten paljon ääretöntä tuskaa!\nRunneltujen, huohottavien, elävältä mätänevien ruumiiden kidutusta.\nMurheen murtamien mielien hiljaista rääkkäystä. Lapsia, jotka\neivät saa rakkautta; köyhiä tyttöjä, joilla ei ole mitään toivoa,\nvieteltyjä tai petettyjä naisia; miehiä, jotka pettyvät ystävyydessään,\nrakkaudessaan ja uskossaan; surullinen lauma onnettomia, jotka maailma\nmurjoo ja jotka se unohtaa!... Julminta ei tässä ole kurjuus eikä\nsairaus, vaan ihmisten keskinäinen pahuus toisiaan kohtaan. Tuskin\nOlivier nosti laskuluukkua, joka inhimillisen helvetin oven sulki,\nniin hänen korviinsa nousi yhtenä pauhuna kaikkien sorrettujen\nhuuto, nyljettyjen köyhien, kiusattujen kansakuntain, Armenian\nverilöylyjen, kuristetun Suomen, palasiksi revityn Puolan, suomitun\nVenäjän, europalaisten rosvojen ryöstösaaliiksi annetun Afrikan, koko\nihmiskunnan kaikenlaisten onnettomien. Se huumasi hänen korviaan; hän\nkuuli sen kaikkialla, hän ei voinut siitä enää yksityisääniä eroittaa,\nei jaksanut käsittää, että ihmiset ajattelivat maailmassa vielä jotain\nmuutakin. Hän puhui tästä asiasta alinomaa Christophelle. Se sai\nChristophen sekaannuksiinsa:\n\n-- Ole nyt jo hiljaa! Anna minun tehdä työtäni.\n\nJa kun hänen oli vaikea päästä tasapainoon, niin hän suuttui ja\nsadatteli:\n\n-- Hitto vie! Minun päiväni menee hukkaan! Kylläpäs sinä nyt olet tässä\nsurussa edistynyt.\n\nOlivier koetti puolustella itseään.\n\n-- Poikaseni, virkkoi Christophe, ei saa aina katsella alas kuiluun.\nSilloin ei voi enää elää.\n\n-- Täytyy ojentaa kätensä niille, jotka ovat kuilussa.\n\n-- Tietysti. Mutta millä tavalla? Heittäytyäkö siihen itsekin? Sillä\nsiihenhän sinä pyrit. Sinulla on nykyään taipumus olla näkemättä\nelämässä mitään muuta kuin surullista. Jumala sinua varjelkoon! Tuo\npessimismi on sääliväistä kyllä; mutta se on heikontavaa. Tahdotko\nluoda maailmaan onnea? Ole siis ensinnäkin onnellinen.\n\n-- Onnellinen! Kenellä on sydäntä sitä olla, kun näkee niin paljon\nkärsimyksiä? Ei voi olla muuta onnea kuin koettaa niitä vähentää,\ntaistelemalla pahaa vastaan.\n\n-- Sangen hyvä. Mutta minä en auta onnettomia huitomalla ristiin\nrastiin. Huono sotamies lisää ei auta armeijaa. Mutta minä voin\nlohduttaa ihmisiä taiteellani, levittää heidän keskuuteensa voimaa\nja iloa. Tiedätkö, kuinka monia kärsiviä jokin kaunis ajatus,\njokin lentävä laulu on tukenut heidän vaivoissaan? Kukin pysyköön\nlestissään! Te ranskalaiset, te olette yleensä jaloja tungettelijoita,\naina valmiit ensimäisinä osoittamaan mieltänne kaikkia vääryyksiä\nkohtaan, tapahtuivatpa ne Espanjassa tai Venäjällä, ettekä te käsitä\nkoskaan oikein, mistä milloinkin On kysymys. Minä pidän teistä sen\nvuoksi. Mutta luuletteko, että sillä tavoin yhtään autatte asiaa?\nHeittäydytte kaikkeen umpimähkään, ja tulos on tyhjä, -- ellei se\nsuorastaan pahennakin asiaa... Ja katsopas vielä; teidän taiteenne ei\nole milloinkaan ollut kalpeampi kuin nyt, jolloin taiteilijanne pitävät\nvelvollisuutenaan sekaantua maailman politiikkaan. Omituista on, kuinka\ntuollaiset pienet ja ovelat diletanttimestarit uskaltavat korottaa\nitsensä apostoleiksi! Parempi olisi, jos he ammentaisivat kansalleen\nhiukan puhtaampaa viiniä. -- Minun ensimäinen velvollisuuteni on\ntehdä hyvin sen, mitä teen, ja luoda teille tervettä musiikkia, joka\nvahvistaa vertanne ja antaa olemukseenne aurinkoa!\n\n\n\n\nIhmisessä täytyy olla itsessään aurinkoa, muuten ei hän voi sitä\nlevittää muille. Olivier Jeanninilla ei sitä ollut. Niinkuin nykyajan\nkaikkein parhaat ei hänkään ollut kyllin väkevä voidakseen säteillä\nvoimaa ympärilleen, yksinään nimittäin. Hän olisi pystynyt siihen\nainoastaan yhtymällä toisiin. Mutta keneen hän olisi yhtynyt? Koska hän\noli samalla vapaa-ajattelija ja sydämensä pohjasta uskonnollinen, niin\nhylkäsivät hänet kaikki puolueet, sekä valtiolliset että uskonnolliset.\nNe suorastaan kilpailivat keskenään suvaitsemattomuudessa ja\nahtaudessa. Kun ne saivat käsiinsä vallan, käyttivät ne heti sitä\nväärin. Ainoastaan heikot ja sorretut miellyttivät Olivier Jeanninia.\nAinakin siitä oli hän samaa mieltä Christophen kanssa, ettei ihmisten\npitäisi taistella kaukaisia vääryyksiä vastaan, vaan sen sijaan lähellä\ntapahtuvia vääryyksiä, niitä, jotka meitä aivan ympäröivät ja joista me\nolemme itse vastuunalaisia, kuka enemmän kuka vähemmän. Monet ihmiset\ntyytyvät ilmaisemaan paheksuvansa toisten pahoja tekoja, eivätkä\nmuista, mitä pahaa he itse tekevät.\n\nOlivier ryhtyi nyt avustamaan köyhiä. Hänen ystävättärensä rouva\nArnaud oli erään hyväntekeväisyysseuran jäsen. Olivier hankki\nitselleen pääsyn seuran hommiin. Mutta ensi aikoina koki hän monta\npettymystä: ne köyhät, jotka jäivät hänen vaalittavikseen, eivät kaikki\nansainneet tällaista osanottoa; tahi sitten he palkitsivat huonosti\nhänen lempeytensä, epäilivät häntä, pysyivät hänelle suljettuina.\nSitäpaitsi on älyihmisen vaikea tyytyä pelkästään hyväntekeväisyyteen:\nvirkistäähän hyväntekeväisyys kasteellaan ainoastaan kovin\npienen kaistan kurjuuden maata! Työ on melkein aina paloiteltua,\nkatkelmallista; se tuntuu hapuilevalta, sattumalliselta; se näyttää\nsitovan haavoja ainoastaan sikäli kuin se niitä keksii: se on yleensä\nliian vaatimatonta ja kiireellistä syventyäkseen kaivamaan esille itse\npahan juuria. Ja tällainen etsiminen oli vaatimus, jota ilman Olivierin\nsielu ei voinut tyytyä olemaan.\n\nHän ryhtyi tutkimaan yhteiskunnallisen kurjuuden kysymystä. Sillä\nalalla oli hänellä yllin kyllin oppaita. Niihin aikoihin oli\nyhteiskunnallisesta kysymyksestä tullut hieno seurustelukysymys. Siitä\npuhuttiin salongeissa, teatterien näyttämöillä, romaaneissa. Jokainen\noli muka sen tuntevinaan. Huomattava osa nuorisoa uhrasi sille asialle\nparhaat voimansa.\n\nKukin uusi sukupolvi tarvitsee oman uuden hullutuksensa. Nuorison\nitsekkäimmilläkin on jokin määrä liikaa elämänvoimaa, energian\npääomaa, joka on annettu heille etukäteen ja joka ei halua jäädä\nhedelmättömäksi; he kuluttavat sitä johonkin toimintaan, taikka\n(viisasta kyllä) -- johonkin teoriaan. Olipa homma sitten ilmailua\ntai vallankumousta! Lihasten tahi aatteiden urheilua! Nuorena tahtoo\nehdottomasti uskotella itselleen ottavansa osaa johonkin suureen\nihmiskuntaa koskevaan liikkeeseen, uskotella uudistavansa maailmaa.\nIhanaahan on tuntea aistiensa värähtävän kaikkeuden joka tuulen\nkosketuksesta! Silloin on sielu niin vapaa ja kevyt! Ei ole vielä\ntaakkana perheen painolastia; ei omista mitään, ei siis voi mitään\nkadottaakaan. On ylen antelias, kun voi antaa sellaista, mitä ei vielä\nomista. Ja sitäpaitsi on ihanaa rakastaa ja vihata, uskoa muuttavansa\nmaailman haaveilla ja huudolla! Nuorukaiset ovat kuin metsästyskoiria\nennen ajon alkamista: he vapisevat ja haukkuvat ilmaa. Jokin toisessa\npäässä maailmaa tapahtunut vääryys tekee heidät hulluiksi.\n\nHaukuntaa pimeässä. Talosta toiseen vastasivat äänet suurten metsien\nsydämessä lakkaamatta toisilleen. Yö oli levoton. Ei ollut helppo\nsiihen aikaan nukkua. Tuuli kantoi niin monien vääryyksien kaikuja!...\nVääryyden muodot ovat lukemattomat; parantaakseen yhtä saattaa helposti\ntehdä toisen. Mikä on vääryys? Yksille se on häpeällinen rauha,\npaloiteltu isänmaa. Toisille on se sota. Eräille se on hävitetty\nentisyys, maanpakoon ajettu kuningas; eräille taas rosvottu kirkko;\neräille tukettu tulevaisuus, vapautta uhkaava vaara. Kansoille se on\nsäätyeroitus; valiojoukolle se on yhdenvertaisuus. On niin paljon\nerilaisia vääryyksiä, että jokainen aikakausi valitsee itselleen omat\nvääryytensä, -- yhden, jota vastaan se taistelee, ja toisen, jota se\nkannattaa.\n\nTähän aikaan hyökkäsivät maailman rajuimmat voimat sosiaalisia\nvääryyksiä vastaan, -- ja siinä ne tietämättään hiljaa loivat uusia.\n\nJa olihan todellakin suuria vääryyksiä, ja ne olivat käyneet selviksi\njokaiselle siitä saakka, kun työväen luokka, yhä kasvaen luvultaan\nja voimiltaan, oli tullut yhdeksi valtiokoneiston huomattavista\nrattaista. Mutta vastoin kaikkia työväen tribuunien ja juhlarunoilijain\njulistuksia ei tuon luokan asema nyt ollut huonompi kuin se oli ollut\nennen: se oli päinvastoin parempi kuin se oli ollut milloinkaan.\nYleinen käsitys sen huonoudesta ei siis johtunut siitä, että sen luokan\nkärsimykset olisivat olleet suuremmat kuin ennen, vaan siitä, että\nse luokka oli nykyään voimakkaampi. Voimakkaampi itse sen kapitaalin\navustuksella, jota se vihasi, sen kohtalokkaan taloudellisen ja\nteollisen kehityksen avulla, joka oli koonnut nuo työläiset suuriksi,\ntaisteluun valmiiksi armeijoiksi ja antanut heille keinotekoisesti\naseet käsiin, tehnyt jokaisesta työnjohtajasta herran, joka komensi\nlaumoja valoon, päällikön, joka vei niitä taistelussa rynnäkköön ja\nteki niistä maailman tarmon elävimmän ilmauksen. Tästä valtavasta\nalkeellisten voimien massasta, jota johtajat vasta ryhtyivät\njärjestämään, kävi palavan rovion hehku, väristäviä sähköaaltoja\nyksilöstä toiseen, ja yksilöistä koko ihmisten yhteiskuntaan.\n\nPorvariston älyllistä osaa ei \"kansan asia\" herättänyt suinkaan\noikeutuksensa, uutuutensa tai aatteittensa voimalla, vaikka nuo\nälylliset sitä uskottelivat. Se teki sen elinvireydellään.\n\nOikeutuksensa voimallako se olisi heidät innostanut? Maailmassa oli\nhäväisty paljon muuta oikeaa lukemattomat kerrat, eikä se ollut\nliikuttanut maailmaa. Aatteittensako voimalla? Ne aatteet olivat\ntotuuden repaleita, jota oli ryöstetty sieltä täältä ja sovitettu\nverhoamaan yhden ainoan kansanluokan etuja toisten luokkien\nkustannuksella. Ne aatteet olivat järkeenkäymätöntä uskontunnustusta,\nniinkuin kaikki muutkin uskontunnustukset, -- kuninkuudet Jumalan\narmosta, paavien erehtymättömyys, yleinen äänioikeus, ihmisten\nyhdenvertaisuus, -- ne olivat yhtä mahdottomia kuin muutkin aatteet,\njos arvostelee niitä järjen eikä niitä kannattavan voiman mitalla.\nMitäpä merkitsi, että ne aatteet olivat keskipitoisia? Aatteet eivät\nvalloita maailmaa aatteina, vaan voimina. Ne eivät saa ihmisiä\npuolelleen älyllisellä sisällöllään, vaan sillä elinvoimalla, joka\nsäteilee niistä eräinä historian kausina. Ne ovat kuin tupruavaa\nsavua: tylsimpiinkin hajuhermoihin ne vaikuttavat. Jaloinkin\naate jää hengettömäksi siihen päivään asti, kunnes sille tulee\nsellainen tartunnan voima, mikä ei johdu sen omista ansioista, vaan\nihmislaumoista, joissa se ruumiillistuu ja jotka antavat sen suoniin\nverensä. Silloin tuo kuivunut puu, tuo Jerikon ruusu alkaa yhtäkkiä\nkukoistaa; se kasvaa, täyttää ilman rajulla tuoksullaan. -- Monet\nnäistä aatteista, jotka räikeänä lippuna johtivat työläisluokkia\nhyökkäykseen porvariston linnoja vastaan, olivat syntyisin\nporvarillisten haaveilijain aivoista. Niin kauan kuin ne olivat jääneet\nporvarillisiin kirjoihin, olivat ne olleet aivan kuin kuolleita:\nmuseoesineitä, lasikaappiin pantuja, kapaloituja muumioita, joita\nharva katselee. Mutta heti, kun rahvas oli ottanut ne omikseen, oli se\ntehnyt niistä kansan, antanut niille kiihkeän todellisuuden voiman; se\nvoima uudisti ne muodoltaankin, herätti ne eloon; se puhalsi näihin\nabstraktisiin järkeilyihin omat kuumehoureiset toivonsa, ikäänkuin\nHegiran polttavan tuulen. Ne levisivät nyt ihmisestä toiseen. Ne\nkävivät jokaiseen, kenenkään tietämättä, kuka niitä milloinkin toi\nja miten. Tuojat eivät siinä mitään merkinneet. Sielullinen tartunta\njatkoi työtään;, ja puolikuntoiset olennot saattoivat usein antaa\ntartunnan parhaille: kukin kuljetti sitä tietämättään.\n\nSellaiset älyllisen tartunnan ilmiöt ovat yhteisiä kaikille ajoille\nja kaikille maille; niitä huomataan aristokraatisissakin valtioissa,\njoissa eri kansanluokat koetetaan säilyttää täydellisesti toisistaan\nerillään. Mutta missään ne eivät ole vaikutuksiltaan voimakkaampia kuin\nkansanvaltaisissa maissa, joissa valiojoukon ja suuren lauman välillä\nei ole mitään terveellistä rajaa. Siellä saa valiojoukko, olkoonpa se\nminkälainen tahansa, heti tartunnan. Itsetunnostaan ja älyllisyydestään\nhuolimatta se ei jaksa sitä vastustaa: sillä tuo parhaimmisto on aina\nheikompi kuin luullaankaan. Älyllisyys on saari, jota ihmisyyden\nmainingit kalvavat ja murentavat ja jonka ne usein peittävät. Se\nnousee näkyviin aina vasta silloin kuin luode on laskeutunut. --\nIhaillaan Ranskan etuoikeutettuja luokkia: kuinka uhrautuvasti ne\nluopuivat oikeuksistaan elokuun 4:nnen päivän edellisenä yönä. Mutta\nihmeellisempää on varmaan kuitenkin se, etteivät he _voineet_ menetellä\ntoisin kuin menettelivät. Saatan kuvitella, kuinka monet heistä kotiin\npalattuaan kummastelivat itsekseen: \"Mitä minä teinkään? Olin kuin\njuovuksissa...\" Jaloa juopumusta! Ylistetty olkoon moinen viini ja\nviinamäki, josta se vuotaa! Silloisen Ranskan etuoikeutetut eivät\nolleet istuttaneet tarhaa, jonka rypäleiden mehusta he juopuivat: viini\noli jo valmiina, tarvitsi vain siitä juoda. Ken sitä joi, huumautui.\nNiitäkin, jotka eivät sitä maistaneet, pyörrytti, kun he ohimennessään\nainoastaan tunsivat viinisammioiden hajun. Oi vallankumouksen\nviininkorjuuta!... Vuoden 89:n viinistä ei ole nykyään jäljellä muuta\nkuin joku väljähtynyt pullo perhekellareissa; mutta vielä meidän\nlastemme lapsetkin muistavat, että heidän muinaiset isänsä tulivat\nsiitä humalaan.\n\nYhtä hapan, mutta silti yhtä voimakas viini oli noussut Olivier\nJeanninin sukupolven porvarisnuorukaisten päähän. He antoivat oman\nyhteiskuntaluokkansa uhriksi uudelle Jumalalle, tuntemattomalle: _Deo\nignoto_: -- kansalle.\n\n\n\n\nKaikki eivät varmaankaan olleet tässä asiassa aivan vilpittömiä. Monet\nnäkivät siinä pelkästään tilaisuuden tulla huomatuksi eroittumalla\nluokastaan siten, että muka sitä halveksivat. Enimmille se oli\nälyllistä huvittelua, korusanaisuuden viehätystä, jolla he eivät\ntarkoittaneetkaan täyttä totta. On miellyttävää luulla uskovansa\njohonkin asiaan, taistelevansa sen puolesta, tai kerran ryhtyvänsä\ntaistelemaan, -- tahi ainakin saattavansa tarpeen tullen taistellakin.\nEi ole epämiellyttävää ajatella myöskään, että uskaltaa muka jotain\nvaaraan. Teatteriliikutusta!\n\nTällainen on sangen viatonta, kun siihen heittäytyy naiivisti, ilman\noman edun laskelmia. -- Mutta toiset, ovelammat, näyttelivät tieten\ntaiten tätä osaa; kansanliike oli heille keino päästä kapuamaan\nylöspäin. Niinkuin normannilaiset viikingit käyttivät hyväkseen\nnousuvettä päästäkseen purjehtimaan maan sisäosiin, niin hekin uskoivat\ntällä tavoin voivansa tunkeutua suuriin lahdenpoukamiin ja asettua\nsitten valloitettuihin kaupunkeihin, tuon meren avulla, joka aikanaan\nkyllä vetäytyisi takaisin. Väylä oli ahdas, ja virta oikullinen: täytyi\nolla taitava. Mutta pari kolme demagoogista sukupolvea on luonut oikean\nmerirosvorodun, jolle ei siinä ammatissa ole mitään salaisuuksia. He\ntyöntyivät rohkeasti väylään, eivätkä huolineet vilkaistakaan niihin,\njotka tukkivat tietä. Sellaista roskajoukkoa on kaikissa puolueissa;\neikä mikään puolue ole niistä vastuussa, Jumalan kiitos. Mutta se\ninho, jota nämä keinottelijat herättivät puolueiden vilpittömissä ja\nasiastaan vakuutetuissa jäsenissä, saattoivat eräät heistä epätoivoon\nheidän omasta kansanluokastaan. Olivier näki rikkaita ja oppineita\nporvarillisia, jotka tunsivat porvariston rappeutumisen ja oman\ntarpeettomuutensa. Hän oli luonnostaan liiankin suopea heitä kohtaan.\nEnsin olivat he uskoneet valiojoukon voivan uudistaa kansan; he\nolivat perustaneet työväen opistoja ja uhranneet niihin surkeilematta\naikaansa ja varojaan; mutta sitten he olivat nähneet yritystensä\nmenevän myttyyn; ja kun heidän toivonsa oli ollut liioiteltu, niin oli\nheidän lamaannuksensakin yhtä suuri. Kansa ei ollut kuullut heidän\nkutsuaan, tahi jos se oli kuullut, oli se pian livistänyt tiehensä.\nKun se lähestyi heitä, käsitti se kaikki nurin puolin, se matki\nainoastaan porvarillisen sivistyksen paheita ja naurettavuuksia. Ja\nlopulta oli lauma susia pujahtanut porvarillisten apostolien riveihin\nja oli saattanut heidät huonoon huutoon, keinotellen omaksi hyväkseen\nyhtaikaa sekä kansan että porvariston kustannuksella. Silloin tuntui\nyksinkertaisista ihmisistä, että porvaristo oli kuolemaan tuomittu,\nettä se ainoastaan saastutti kansaa, että kansan täytyi millä hinnalla\ntahansa vapauttaa itse itsensä, avata itse oma kehityksensä. He\neivät siis voineet tehdä mitään muuta kuin ennustaa tai aavistaa\nkansanliikettä, joka syntyisi ilman heitä ja heitä vastaan. Toisille\nheistä tuotti se kieltäymyksen iloa, inhimillistä sympatiaa, syvää ja\nepäitsekästä, joka nauttii pelkästään itsestään ja uhristaan. Rakastaa,\nja antaa kaikkensa! Nuoriso on niin rikas omasta sisällöstään, että\nse saattaa hyvin olla vaatimatta mitään takaisin; se ei pelkää\njäävänsä tyhjille taskuin. Ja se saattaa elää vailla kaikkea, mutta\nei vailla sitä, ettei se saisi rakastaa. -- Toiset tyydyttivät tällä\njärjeniloaan, tinkimätöntä logiikkaansa; he eivät uhrautuneet ihmisten\nhyväksi, vaan aatteiden. He olivat kaikkein pelkäämättömimpiä. He\nnauttivat ja ylpeilivät todistellessaan järjellään, että heidän\nluokkaansa odotti auttamaton loppu. Heistä olisi ollut vaikeampaa\nnähdä ennustuksensa pettävän kuin murskautua uuden ja tulevan alle.\nÄlyllisessä juovustilassaan he huusivat luokkansa ulkopuolella\noleville: \"Lyökää lujemmin! Lujemmin! Älköön meistä jääkö mitään\njäljelle!\" -- Heistä oli kehittynyt väkivallan teoreetikoita.\n\nToisten harjoittaman väkivallan! Sillä, niinkuin tavallista, nämä\nraa'an voiman apostolit olivat melkein aina hienostuneita ja heikkoja\nmiehiä. Useat heistä olivat tuon saman valtion virkamiehiä, jonka\nhävittämisestä he puhuivat, ahkeria, tunnollisia ja nöyriä. Heidän\nteoreettinen kiivautensa oli heissä heikkouden, katkeruuden ja\ntukahdutetun elämän vastapainoa. Mutta ennen kaikkea oli se heidän\nympärillään pauhaavan myrskyn merkki. Teoreetikot ovat omalla alallaan\nmeteoroloogeja: he ilmoittavat tieteellisin sanoin, millainen ilma on,\n-- eivät suinkaan, millainen ilma tulee. He ovat tuuliviirejä, jotka\nnäyttävät, mistä tuuli puhaltaa. Kun he käännähtävät, luulevat he\nhelpostikin, että he sen tuulen käänsivät.\n\nTuuli oli jo kääntynyt.\n\nAatteet kuluvat kansanvaltaisessa yhteiskunnassa nopeasti, sitä\nnopeammin, kuta nopeammin ne leviävät. Kuinka monet Ranskan\ntasavaltalaiset olivat tuskin viidenkymmenen vuoden kuluessa\nkyllästyneet perin pohjin tasavaltaan, yleiseen äänioikeuteen, ja\nmoneen muuhun sellaiseen vapauteen, joka oli valtavalla innolla\nvalloitettu! Fetishistisen laumakultin jälkeen, autuaallisen\noptimismin jälkeen, joka oli uskonut pyhiin majoriteetteihin ja\nodotti niiltä ihmiskunnan edistystä, oli nyt tullut väkivaltaisen\nhengen puuska; enemmistöjen pystymättömyys hallitsemaan itseään,\nniiden taipumus lahjottavuuteen, velttous, alhainen ja arka kammo\nkaikkea ylemmyyttä kohtaan, niiden sorto herättivät kapinallisuutta;\ntarmokkaat vähemmistöt -- kaikenlaiset vähemmistöt -- turvautuivat\nsilloin väkivaltaan. Kummallista ja naurettavaa kyllä, mutta\nsilti kohtalokasta: \"_Action Françaisen_\" rojalistit, Ranskan\nkansalliskiihkoiset, ja syndikalistit lähentyivät toisiaan. Balzac\npuhuu jossakin oman aikakautensa miehistä, \"taipumuksiltaan\naristokraateista, jotka rupeavat tasavaltalaisiksi uhallaan,\nainoastaan nähdäkseen vertaistensa joukossa paljon heitä itseään\nhalvempia ihmisiä.\" Laihaa huvitusta! Hyvän täytyisi pakottaa\nhuonompi ihminen tunnustautumaan huonommiksi; eikä siihen ole muuta\nkeinoa kuin sellainen auktoriteetti, joka osaa taivuttaa parhaiden\nvallan alle noita parhaita sortavan enemmistön, -- joko työläisten\ntai porvarillisten parhaiden alle. Nämä nuoret sivistyneet,\nkunnianhimoiset pikkuporvarit tekeytyivät sen sijaan rojalisteiksi tai\nvallankumouksellisiksi loukatun itserakkautensa tähden tai vihasta\ndemokraattista yhdenvertaisuutta kohtaan. Ja puolueettomat teoreetikot,\nväkivallan filosoofit häilyivät myrskyn merkkilippuina heidän\nyläpuolellaan.\n\nLisäksi oli vielä lauma inspiratsioonia odottavia kirjailijoita,\n-- sellaisia, jotka osaavat kirjoittaa, mutta eivät tiedä oikein,\nmistä kirjoittaa: niinkuin tyynen saartamat kreikkalaiset Auliissa\neivät he voi päästä eteenpäin ja vaaniskelevat kärsimättömästi,\nmilloin nousisi tuuli, joka täyttäisi heidän purjeensa, olipa se\nmikä tahansa. -- Heidän joukossaan nähtiin kuuluisuuksia, jotka\nDreyfus-juttu oli odottamatta temmannut pois heidän tyylityöstään ja\nvienyt yleisiin kokouksiin. Hyvin seurattu, aloittelijoille mieleinen\nesimerkki. Joukko kirjailijoita hääräsi nykyään politiikassa, ja\nluuli johtelevansa valtioasioita. Joka tilassa muodostivat he ryhmiä,\nlevittivät manifesteja, pelastelivat Kapitolioita. Intellektuellien\netujoukkojen perästä marssivat intellektuellien takajoukot: molemmat\nolivat samanarvoisia. Kumpikin näistä puolueista halveksi toista\njärkeilijöinä ja piti itseään älyllisesti korkeana. Ne yksilöt\nheistä, joilla oli se onni, että heidän suonissaan juoksi joku\npisara kansanomaista verta, kerskuivat sillä kansanomaisuudellaan:\nhe kastoivat siihen vereen kynänsä ja kirjoittivat sillä. -- Kaikki\nhe olivat porvarillisia, tyytymättömiä, ja koettivat ottaa haltuunsa\nauktoriteetin, jonka porvaristo oli itsekkyydellään auttamattomasti\nkadottanut. Sangen harvoin säilyi näillä apostoleilla apostolinen into\nkovin kauan. Aluksi tuotti aate heille menestystä, joka ei varmaankaan\njohtunut heidän oratoorisista lahjoistaan. Se menestys mairi\nmakeasti heidän itserakkauttaan. Sitten jatkoivat he jo vähemmällä\nmenestyksellä, jopa salaa peljäten olevansa hieman naurettaviakin.\nAjan pitkään tämä viimemainittu tunne pääsi yhä enemmän voitolle,\nja lisävaikuttimeksi tuli väsymys näytellä vaikeaa osaa, vaikeaa\nheidänlaisilleen ihmisille, joiden maku oli hienostunut ja skeptisismi\nkehittynyt. He odottivat, milloin tuuli sallisi heidän peräytyä,\nja samoin heidän kannattajajoukkonsakin. Sillä nuo molemmat ryhmät\nolivat ikäänkuin saarrettuja. Nämä uuden ajan Voltaire- ja Joseph\nde Maistre-tyypit olivat pohjaltaan aran epävarmoja, vaikka heidän\nsanansa ja kirjoituksensa olivatkin rohkeita; he tunnustelivat maata,\npelkäsivät nolaavansa itsensä nuorten silmissä, koettivat kaikin\nmokomin miellyttää heitä, olla vieläkin nuorempia kuin he. Olivatpa he\nkirjoituksissaan vallankumouksellisia tai vastavallankumouksellisia,\nhe alistuivat yhä vain noudattamaan samaa kirjallista muotia, jota he\nolivat olleet aikoinaan kehittämässä.\n\nOmituisin tyyppi, mihin Olivier tutustui tämän pienen porvarillisen\nvallankumouksellisen etuvartioston parvessa, oli muuan mies, joka oli\nruvennut vallankumoukselliseksi saamattomuudesta.\n\nTuo hänen tarkasteltavakseen joutunut olento oli nimeltään Pierre\nCanet. Hän oli rikasta porvarillista sukua, niin vanhoillista, että\nse oli suorastaan ilmanpitävästi suljettu kaikilta uusilta aatteilta:\nsuku oli hallitusmiehiä ja virkailijoita, jotka olivat tulleet\nkuuluisiksi äkäilystä vapaamielistä hallitusta vastaan ja siitä, että\nvähän väliä hommasivat itsensä viroista eroitetuiksi. Hyvinvoipia\nMarais'n porvareita, jotka liehivät kirkkoa ja ajattelivat vähän,\nmutta järkevästi. Pierre Canet oli velttoudessaan nainut erään\nnaisen, jolla oli aristokraattinen nimi ja jonka ajatukset eivät\nolleet sen parempia eivätkä pahempia kuin edellä mainittujenkaan.\nMoiset sukulaisuussuhteet, nuo jumaliset, ahtaat ja takapajulle\njääneet ihmiset, jotka hautoivat alinomaa ainoastaan sukukopeuttaan\nja katkeruuttaan, olivat kyllästyttäneet hänet lopulta perin pohjin,\n-- sitäkin suuremmalla syyllä, kun hänen vaimonsa oli ruma ja kiusasi\nhäntä suunnattomasti. Hänen älynsä oli keskolainen, järki melkoisen\nselvä; hän oli olevinaan vapaamielinen, tietämättä liioin, mitä tuo\nhänen vapaamielisyytensä oikeastaan oli: hänen piirissään ei ollut\nvarsin suurta tilaisuutta oppia, mitä on vapaus. Sen hän vain tiesi,\nettä _siellä_ ei vapautta ollut; ja hän kuuli, ettei tarvitse muuta\nkuin erota siitä, niin se löytyisi. Hänen oli mahdoton tulla toimeen\nyksinään. Ensi askeleillaan piiristään ulkosalla sai hän onnen\nliittyä eräihin koulutovereihinsa, joista jotkut olivat hurmaantuneet\nsyndikalistisiin aatteihin. Hän oli vielä enemmän ymmällään tässä\nmaailmassa kuin siellä, josta hän oli lähtenyt; mutta sitä hän ei\ntahtonut itselleen myöntää: täytyihän hänen tulla toimeen jossakin; ja\nihmisiä, jotka olisivat vivahtaneet häneen (se merkitsee: ettei heillä\nollut mitään vivahdusta), ei hän voinut sieltä löytää. Kumminkin on\nvarmaa, etteivät sellaiset otukset ole harvinaisia Ranskassa. Mutta he\nhäpeävät itseään: he pysytteleivät piilossa, tai liittyvät johonkin\nvaltiolliseen muotisuuntaan, ehkäpä useampaankin yhtaikaa. Sitäpaitsi\novat he aina ystäviensä vaikutusten alaisia.\n\nKuten tavallisesti käy, kiintyi Pierre Canet varsinkin erääseen, joka\nmuistutti kaikkein vähimmin häntä. Canet, tuo ranskalainen porvari\nja maalaissielu, joutui erään nuoren juutalaisen tohtorin, Manasse\nHeimannin, hännänkantajaksi, venäläisen maanpakolaisen, jolla,\nkuten niin monilla muilla hänen kansalaisistaan, oli erikoisena\navuna paitsi sopeutua helposti vieraisiin oloihin taipumus viihtyä\nkaikenlaisissa vallankumouksissa niin erinomaisesti, ettei syrjäinen\nsaattanut päättää varmaan, mikä niissä kiinnitti hänen mieltään\nenimmän: leikittelykö asialla, vai tosiaan itse asia. Hänen omat\nja muiden koettelemukset olivat hänelle huvitusta. Vaikka hän oli\nvilpittömästi vallankumouksellinen, niin sai hänen tieteellisyyteen\nkallistuva näkemyksensä hänet pitämään vallankumouksellisia ja häntä\nitseään ikäänkuin jonkinlaisina mielenvikaisina. Hän tarkasteli\ntätä hourupäisyyttä toisissa ihmisissä ja itsessään, samalla sitä\nyhä vain viljellen. Hänen innostunut diletanttisminsa ja hänen\näärimmäisen suuri henkinen levottomuutensa johtivat hänet liittymään\nmitä vastakkaisimpiin suuntiin. Hän oli läheisissä suhteissa\nvallassaoleviin henkilöihin, jopa poliisilaitoksen jäseniinkin;\nhän nuuski sairaaloisella ja vaarallisella uteliaisuudella\nkaikkialla; moinen menettely saattaa usein luulemaan venäläisiä\nvallankumouksellisia pettureiksi, ja monesti se luulo ja näennäisyys\nmuuttuukin aiheutetuksi. Mutta yleensä ei se heissä ole petosta, vaan\nhäilyväisyyttä, jopa sangen epäitsekästä. Miten paljon löytyykään\naatteenmiehiä, joille aate on teatteria! Se on näyttelemistä, jossa\nheidän hyvät näyttelijälahjansa saavat esiintyä; he ovat kunniallisia\nnäyttelijöitä, mutta aina valmiita osaansa vaihtamaan! Mitä Manassen\nvallankumoukselliseen osaan tulee, hän oli sitä esittäessään niin\nvilpitön kuin suinkin olla saattoi: se esitettävä tyyppi sopi parhaiten\nhänen luontaiseen anarkismiinsa ja hänen iloonsa hävittää niiden\nmaiden lakeja, joissa hän kulloinkin oleskeli. Mutta kuitenkin se\noli ainoastaan näyteltävä rooli. Outo ei tiennyt, miten paljon hänen\nsanoissaan oli mielikuvitusta, miten paljon vakavaa totta; eikä hän\nitsekään sitä pohjimmaltaan oikein tiennyt.\n\nKun hän oli älykäs ja ilveilevä ja varustettu kaksinaisen\nsukuperänsä hienolla psykoloogisella vaistolla, joten hän huomasi\nerinomaisesti muiden heikkoudet, samoin kuin omansakin, ja koska hän\noli tottunut juoniin, oli hänen helppo hallita Pierre-ystäväänsä.\nHänestä oli hauskaa kuljettaa tätä Sancho Panzaa omituisilla Don\nQuijote-matkoillaan. Hän hallitsi kursailematta häntä tahdollaan,\nkulutti omiin puuhiinsa hänen aikaansa, käytteli hänen rahojaan, ei\nomaksi hyväkseen (Manasse ei rahaa tarvinnut, ei tiedetty, miten\nja millä hän eli), -- vaan itse aatetta mitä suurimmassa määrin\nvahingoittaviin hommiin. Canet antautui hänen valtaansa; hän koetti\nvakuuttaa itselleen olevansa aina samaa mieltä kuin Manasse. Hän\ntiesi kyllä, että asia oli aivan päinvastoin: tuon miehen ajatukset\npelottivat häntä; ne loukkasivat hänen tervettä järkeään. Eikä hän\npitänyt kansastakaan. Sitäpaitsi ei hän ollut suinkaan rohkea.\nTuo pulska poika, kookas, leveä ja lihava, -- (hänen kasvonsa\nolivat nukkemaiset, aivan puhtaat parrasta; hengitys ahdasta, puhe\nhyvänsävyistä, komeilevaa ja lapsellista; hänen rintalihaksensa\nolivat Farnesen Herkuleen, ja nyrkkitaistelussa ja keppiottelussa hän\noli oikea mestari) -- oli ylen arka. Joskin hän ylpeili siitä, että\nhäntä pidettiin hänen omassa suvussaan mullistajana, niin vapisi hän\nuusien seurustelutoveriensa uhkapäisyyttä. Tosin tämä pikku väristys\nei ollut epämiellyttävää niin kauan kuin se oli pelkkää leikkiä.\nMutta leikki kävi pian vaarallisemmaksi. Nuo pedot alkoivat näet\nhyökkäilläkin, heidän vaatimuksensa kasvoivat päivä päivältä; he\ntekivät Canet-paran, joka oli luonteeltaan itsekäs ja jossa piili\nporvarillinen pelokkuus ja syvälle juurtunut käsitys omistusoikeudesta,\nylen levottomaksi. Hän ei tohtinut kysyä: \"Minnekä te minua viette?\"\nMutta mielessään hän sadatteli noita huimapäitä, joista oli hauskinta\nhalkaista kallonsa, välittämättä ajatella, saattaisivatko he siinä\nhalkaista lähimmäistensäkin kallot. Mikä pakotti häntä seuraamaan\nheitä? Eikö hän ollut vapaa mies lähtemään heidän paristaan? Sitä hän\nei tohtinut tehdä. Häntä pelotti olla yksin; hän oli aivan kuin lapsi,\njoka jätetään tielle ja itkee. Hän oli senlainen kuin monet muutkin\nmiehet, joilla ei ole mitään mielipidettä, paitsi ehkä sitä, että he\nmoittivat kaikkia jyrkkiä mielipiteitä. Ansaitakseen riippumattoman\nnimen täytyisi ihmisen olla yksin, ja kuinkahan monet siihen pystyvät!\nKuinka monet edes kaikkein selvänäköisimmistä uskaltavat riuhtaista\nitsensä irti eräiden ennakkoluulojen kahleista, eräistä postulaateista,\njotka painavat kaikkia saman sukupolven ihmisiä? Sellainenhan olisi\nsamaa kuin rakentaa ylitsepääsemätön muuri itsensä ja kaikkien toisten\nihmisten välille. Toisaalla on erakko-elämän vapaus, toisaalla jälleen\nihmiset. Valinnassa ei epäilemistä: ihmiset, lauma, on toki parempi!\nSe haisee pahalta, mutta se antaa lämmintä! Silloin luulevat valinnan\ntehneet tosiaan ajattelevansakin sellaista, mitä he eivät oikeastaan\najattele. Eikä se ole heistä kovin vaikeaakaan: he tietävät huonosti,\nmitä he ajattelevat!... \"_Tunne itsesi!_\"... Kuinka pystyisivät he\nsiihen, kun heillä tuskin on mitään itseä! Kaikissa kollektiivissa\nmielipideryhmissä, niin uskonnollisissa kuin yhteiskunnallisissakin,\novat todella asiaansa uskovat sangen harvinaisia, siitä syystä,\nettä _ihmiset_ yleensä ovat harvinaisia. Usko on sankaruuden\nvoimaa; sen liekki ei ole koskaan tarttunut kuin vähäiseen joukkoon\nihmistulisoihtuja; ja nämäkin ovat usein horjuvaisia. Apostolit,\nprofeetat ja itse Jesuskin ovat epäilleet. Toiset ovat ainoastaan\ntulen heijasteita, paitsi eräillä sangen poutaisilla ajoilla, jolloin\njostakin suuresta soihdusta singonneet säkeneet sytyttävät koko\nvainion; sitten kulo sammuu, eikä jäljelle jää muuta kuin joitakuita\ntuhkassa kuluvia hiiliä. Tuskin muutama sata kristittyä uskoo tosissaan\nKristukseen! Muut luulevat uskovansa tai ehkä tahtovat häneen uskoa.\n\nNiin oli monien näiden vallankumouksellistenkin laita. Siivo Canet\ntahtoi uskoa olevansa vallankumouksellinen: hän siis uskoi. Ja hän\nihmetteli omaa rohkeuttaan.\n\nKaikki nämä porvarit turvautuivat eri syistä toisiinsa: jotkut\nsydämen, jotkut järjen syistä, toiset etujensa tähden; toisilla\nmaailmankatsomus läheni evankeliumia, toisilla jälleen Bergsonin,\nKarl Marxin, Proudhonin, Joseph de Maistren, Nietzschen tai Sorelin\najatuksia. Siellä oli miehiä, jotka olivat vallankumouksellisia\nmuodin ja keikarimaisuuden vuoksi, ja sellaisia, jotka olivat sitä\njörömäisyydestä; toisia oli siihen vienyt viha, toisia rakkaus, eräitä\ntoiminnankaipuu tai sankaruuden ihannointi; ajanut orjamaisuus,\nlammasmaisuus. Mutta kaikkia heitä vei, heidän tietämättään, mukanaan\nyhteinen tuuli. He olivat kuin tomupilviä, joiden nähdään pölyävän\nkaukana valkeilla valtateillä ja jotka osoittavat, että myrskytuuli on\ntulossa.\n\n\n\n\nOlivier ja Christophe näkivät tuulen tulevan. Kummallakin\nheillä oli hyvä silmä. Mutta he eivät nähneet asioita samalla\ntavalla. Olivier Jeanninin selkeä katse tunkeutui aina ihmisten\nsalaisimpiinkin sivuajatuksiin, ja hän oli surullinen, kun tiesi\nheidän alamittaisuutensa; mutta heitä taisteluun nostavan kätketyn\nvoiman suuruuden hän kyllä huomasi; ja ajan käänne traagillisuuteen\npäin hämmästytti häntä vieläkin enemmän. Christophe sen sijaan\noli herkempi huomaamaan tapahtumien koomilliset puolet. Hänestä\nolivat mielenkiintoisia itse ihmiset, eivätkä suinkaan aatteet.\nHän oli olevinaan heitä kohtaan halveksivan välinpitämätön. Hän\npilkkaili yhteiskunnallisia utopioita. Vastaanhangoittelun halusta ja\nvaistomaisesta reaktsioonista sitä sairaaloista humanitarismia vastaan,\njoka oli päiväjärjestyksessä, koetti hän näyttäytyä itsekkäämpänä\nkuin olikaan; hänellä, joka oli itsetekoinen mies, voimakas nousukas,\nylpeä lihaksistaan ja tahdostaan, oli hiukan liiankin suuri taipumus\npitää kaikkia niitä, joilla ei ollut voimaa, tyhjäntoimittajina.\nVaikka hän oli köyhä ja yksinäinen, oli hän kuitenkin pystynyt\nmaailmassa voittamaan: toisten piti hänen mielestään tehdä samoin! Mitä\nloruttiinkaan yhteiskunnallisista kysymyksistä! Mikä kysymys se oli?\nKöyhyyskö?\n\n-- Minä tunnen sen, sanoi hän. Minun isäni ja äitini ja minä olemme sen\nkokeneet. Ei ole muuta keinoa kuin nousta siitä.\n\n-- Kaikki eivät sitä voi tehdä, vastasi Olivier. Sairaat ihmiset, kovan\nonnen kohtaamat.\n\n-- Heitä täytyy auttaa, se on selvä. Mutta ylistellä heitä, niinkuin\nnykyään tehdään, ei käy laatuun. Ennen muinoin väitettiin, että voima\non oikeus. Toden totta, en tiedä, eikö ole vieläkin inhottavampaa\nväittää, että heikolla pitää olla oikeus. Sepä se juuri herpaisee\nnykyajan ajatuksia, se pakottaa väkevät hirmuvallan ikeeseen ja nylkee\nheitä. Tuntuu nykyään kuin olisi mikäkin ansio olla sairaaloinen,\nköyhä, typerä, voitettu, -- ja rikos olla voimakas, hyvinvoipa,\nmenestyä taistelussa, aristokraatti sielultaan ja vereltään.\nJa kaikkein naurettavinta on, että väkevät uskovat ensimäisinä\nsellaista... Erinomainen komedian aihe, ystäväni Olivier!\n\n-- Mieluummin olen itse naurunesineenä kuin saatan muita itkemään.\n\n-- Sinä kunnon mies, virkkoi Christophe. Peijakas vie, kukapa sitä\nvastaan väittäisikään. Kun näen kyssäselkäisen, niin koskee minunkin\nhartioihini... Komediantteja ovat ne, jotka sellaista näyttelevät,\neivätkä ne, jotka sitä ovat.\n\nHän ei antanut nenästää itseään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden\nhaaveilla. Hänen kansanomainen terve järkensä johti hänet uskomaan,\nettä kaikki, mikä oli ollut, pysyisi myöskin edelleen.\n\n-- Jos taiteeseen nähden tehtäisiin sinulle tällainen väite,\nminkälaisenhan vastalauseen panisit! huomautti Olivier.\n\n-- Ehkäpä. Joka tapauksessa minä en olekaan itsestäni selvillä muuta\nkuin taiteen alalla. Etkä sinäkään. Minä en luota ihmisiin, jotka\npuhuvat asioita, joita eivät tunne.\n\nEikä myöskään Olivier heihin luottanut. Ystävysten epäilys meni hiukan\nliiankin pitkälle: he olivat aina pysyneet syrjässä politiikasta.\nOlivier tunnusti, hiukan häpeissään, ettei hän moniin vuosiin ollut\nkäyttänyt edes äänioikeuttaan; kymmeneen vuoteen ei hän ollut\ntiedustanut äänestyspaikkaansakaan raatihuoneella.\n\n-- Minkä tähden yhtyisin ilveeseen, jonka tiedän aivan hyödyttömäksi?\nsanoi hän. On muka äänestettävä? Ketä äänestää? Minusta ovat kaikki\nehdokkaat aivan samanarvoisia, sillä kuinka heitä lähemmin tuntisin; ja\nminulla ovat hyvät syyni olettaa, että he luopuvat vaaleja seuraavana\npäivänä kaikki kilpaa uskontunnustuksestaan. Täytyisikö pitää heitä\nsilmällä? Vaatia heitä täyttämään velvollisuutensa? Sellaiseen menisi\nkoko ikäni, ja aivan turhaan. Minulla ei ole aikaa eikä voimaa,\nei puhujan lahjoja, ei epäilyksistä vapaata mieltä eikä tarpeeksi\nkaraistunutta sydäntä pystyäkseni yhteiskuntaelämän inhottavuuteen.\nParempi on pysyä siitä syrjässä. Suostun kärsimään teostani koituvan\npahan. Siten en ainakaan tarvitse allekirjoituksellani sitä hyväksyä.\n\nMutta ylenpalttisesta selvänäköisyydestään huolimatta oli tässä\nolennossa säilynyt haaveellinen usko vallankumoukseen, hänessä, josta\nsäntillinen yhteiskunnallinen toiminta oli tuiki vastenmielistä. Hän\ntiesi, että se usko oli haavetta; mutta hän ei siitä luopunut. Se oli\njonkinlaista perinnäistä mystisismiä. Turhanpäiten ei ihminen kuulu\nLännen suurimpaan hävittävään ja uutta rakentavaan kansakuntaan, --\nsiihen kansaan, joka repii rakentaakseen ja rakentaa tuhotakseen,\nkansaan, joka leikkii aatteilla ja elämällä ja pyyhkäisee alinomaa\nkaiken puti-puhtaaksi edestään, alkaakseen pelin alusta uudella\nryhdillä, ja panee aina peliin oman henkensä.\n\nChristophen sielussa ei ollut tällaista perinnöllistä messianismia.\nHän oli liian germaanilainen, joten vallankumouksen ajatus ei hänestä\nmaistunut. Hän arveli, ettei maailmaa voida muuttaa. Mikä määrä\nhyödyttömiä teorioita, sanoja, turhaa meteliä!\n\n-- Minun ei tarvitse, väitti hän, tehdä vallankumouksia, -- tai leikkiä\nvallankumousajatuksilla, -- tunteakseni omaa voimaani. Varsinkaan ei\nminun tarvitse, kuten nuo kunnon nuorukaiset tekevät, yhteiskuntaa\nmullistamalla hommata valtaan kuningasta tai yhteishyvän valiokuntaa\nomaksi tuekseni. Kummallinen voiman näyte! Minä osaan muutenkin\npuolustaa itse itseni; minä en ole anarkisti; pidän järjestyksestä,\njoka on välttämätön, ja kunnioitan kaikkia hallitsevia Lakeja.\nMutta suhteissani niihin kuljen keskitietä. Tahtoni osaa käskeä\nmuita, ja osaa myöskin alistua. Muistakaa te, joilla on suu täynnä\nklassikoltanne, Corneillenne sanat: \"_Minä yksin, ja se riittää_.\"\nTeidän halunne saada itsellenne isäntiä peittää teidän heikkouttanne.\nVoimaan nähden soveltuu sama kuin valoonkin: sokea sen kieltää. Olkaa\nväkeviä tyynesti, ilman teorioita, ilman väkivaltaa, niin kaikkien\nheikkojen sielut kääntyvät teidän puoleenne kuten kasvit aurinkoa kohti.\n\nMutta vaikka Christophe väittikin, ettei hänellä ollut aikaa hukata\npoliittisiin aprikoimisiin, ei hän ollut niistä niinkään vapaa kuin\noli olevinaan. Taiteilijana hän kärsi yhteiskunnallisista epäkohdista.\nHänelle tuli silloin tällöin kiihkeä halu tuntea sydämessään rajuja\nintohimoja, ja se sai hänet katselemaan ympärilleen ja ajattelemaan,\nkenelle hän oikeastaan kirjoitti. Ja kun hän silloin näki, miten surkea\noli taiteen harrastajajoukko, miten väsähtäneitä maan parhaat, miten\nkurjaa tuo diletanttinen porvaristo, niin hän ajatteli:\n\n-- Mitä toimittaa tehdä työtä mokomia varten?\n\nTosin oli heissäkin hienostuneita, oppineita ja herkkävaistoisesti\ntuntevia henkiä, jotka pystyivät nauttimaan hienostuneiden tunteiden\nuutuudesta tai (se on sama asia) -- arkaismista. Mutta he olivat liian\nherpoutuneita, liian älyllisiä, liian vähän eläviä uskoakseen taiteen\ntodellisuusluonteeseen; heidän mieltään kiinnitti ainoastaan leikki, --\nleikki helähtävillä soinnuilla tai aatteilla; enimpien heidän aikaansa\nveivät vielä muutkin, yhteiskunnalliset mieltäkiinnittävyydet; he\nolivat tottuneet sirpomaan itseään monenmoisiin hommiin, joista mikään\nei ollut todella \"välttämätöntä\". Heidän oli melkeinpä mahdotonta\ntunkeutua taiteen kuorta syvemmälle, päästä sen kätkettyyn sydämeen;\ntaide ei ollut heille lihaa eikä verta: se oli pelkkää kirjallisuutta;\nHeidän kriitikkonsa todistivat teorioissaan, jotka muuten olivat ylen\nsuvaitsemattomia, täydellisen voimattomuutensa päästä diletantismista.\nJos jotkut heistä sattumalta olivat kyllin herkkiä kaikuakseen taiteen\ntodellista ääntä, ei heillä ollut voimaa kestää sitä taidetta, se\nsaattoi heidät epäkuntoon ja hermoheikoksi koko iäkseen. Joko sairaita\ntai kuolleita. Mitä oli taiteella tekemistä tässä lasaretissa? -- Ja\nkuitenkaan ei se voinut tulla ilman noita rujoja toimeen nykyisessä\nyhteiskunnassa: sillä heiliä olivat rahat ja sanomalehdistö; ainoastaan\nhe saattoivat hankkia taiteilijalle elämänmahdollisuudet. Täytyi\nsiis alistua tähän nöyryytykseen: tarjota omakohtaisinta ja tuskan\nsynnyttämää taidetta, musiikkia, johon taiteilija on kätkenyt koko\nsisäisen elämänsä salaisuuden, heille huvituksena -- tahi paremminkin\najanrattona tai uuden ikävystymisen aiheena, -- tarjota näyttämöllä\ntai hienoston illatsuissa keikailijain ja väsyneen sivistyneistön\nmuodostamalle yleisölle.\n\nChristophe etsi todellista yleisöä, sellaista, joka uskoi taiteen\nvaikutuksiin aivan yhtä syvästi kuin elämänkin ja joka tunsi sen\npuhtaalla sydämellä. Ja epämääräisesti veti häntä nyt puoleensa tuo\nluvattu uusi maailma: kansa. Lapsuuden muistot, Gottfried-eno ja ne\nvaatimattomat ihmiset, jotka olivat näyttäneet hänelle taiteen syvän\nelämän itse opetuksestaan mitään tietämättä, tai jotka olivat jakaneet\nhänen kanssaan musiikin pyhää leipää, tekivät hänet taipuvaiseksi\nuskomaan, että hänen oikeat ystävänsä olivat sillä taholla. Kuten\nmonet muut jalot ja naiivit nuoret miehet haaveksi hänkin suuria\nkansantaiteen unelmia: kuvitteli mielessään kansankonsertteja ja\nteattereita, kuitenkin sillä tavoin, että hänen olisi ollut kysymyksen\ntullen vaikea niitä tarkemmin määritellä. Hän ajatteli, että ehkäpä\nvallankumous toisi myötänsä taiteellisenkin uudistuksen, ja uskotteli\nitselleen, että koko sosiaalisessa liikkeessä se seikka oli hänelle\nainoa mielenkiintoinen. Mutta hän veti itseään nenästä: hän oli\nniin elinvoimainen, että sen ajan muutkin voimakkaat aatevirtaukset\ntempasivat hänet ehdottomasti mukaansa.\n\nKaikkein vähimmin koko liikkeessä kiinnittivät hänen mieltään nuo\nporvarilliset teoreetikot. Sellaiset puut kantavat enimmäkseen kuivia\nhedelmiä; koko elämän mehu on heissä hyytynyt ajatukseksi. Niitä\najatuksiakaan ei Christophe täysin ymmärtänyt. Hän ei pitänyt enää\nomistaankaan, kun hän tapasi ne jossakin systeemeiksi jähmettyneinä.\nSuopean halveksivasti jättäytyi hän sivulle voiman samoin kuin\nheikkoudenkin teoreetikoista. Kaikissa komedioissa on järkeilijän osa\nepäkiitollisin. Yleisö pitää vastenmielisimpiäkin tyyppejä hauskempina\nkuin heitä, puhumattakaan sitten yleisön suosimista hyvistä tyypeistä.\nChristophe oli tässä asiassa yleisön kannalla. Yhteiskunnallisten\nkysymysten aprikoitsijat olivat hänestä kiusallisia. Mutta häntä\nhuvitti nähdä muita, naiiveja, asiasta vakuutettuja, niitä, jotka\nuskoivat, ja niitä, jotka tahtoivat uskoa, petettyjä ja petetyiksi\npyrkiviä, vieläpä kelpo lurjuksiakin, jotka tekevät aatteesta itselleen\nrosvoamiskeinon, ja lampaita, jotka ovat syntyneet kerittäviksi. Hän\noli anteeksiantavan suopea sellaisia hieman naurettavia ja hyviä miehiä\nkohtaan kuin esimerkiksi Canet. Heidän mitättömyytensä ei loukannut\nhäntä niin suuresti kuin Olivier Jeanninia. Hän katseli heitä kaikkia\nherttaisella ja ilveilevällä mielenkiinnolla. Hän luuli olevansa\nerillään näytelmästä, jota he esittivät, eikä huomannut, että hän\nvähitellen antoi itsensä joutua muiden virtaan. Hän arveli olevansa\nainoastaan katselija, joka näkee tuulen menevän ohitse. Mutta tuuli oli\njo käynyt häneen kiinni ja kiidätti häntä mukanaan pölypilvessään.\n\n\n\n\nYhteiskuntakysymys oli kaksoisnäytelmä. Se, jota sivistyneet\nnäyttelivät, oli komediaa komediassa: kansa ei sitä laisinkaan\nseurannut. Oikea näytelmä oli sen oma. Sen juonta ei ollut helppo\nymmärtää; kansa itsekään ei tuntenut siinä oikein itseään. Siksi sen\nkäänteet olivat sitäkin arvaamattomampia.\n\nEi silti, ettei sitä selitelty paljoa enemmän kuin jotain tehty.\nRanskalainen, olipa hän porvari tai rahvaan mies, tarvitsee aina\nvähintään yhtä paljon sanoja kuin leipää. Mutta kaikki eivät pidä\nsamanlaisesta leivästä. On juhlasanoja hienoja palatseja varten, ja\nravitsevampia nälkäsuille. Jos sanat ovatkin samoja, eivät ne ole\nmuodostuneet samalla tavalla; maku ja haju, sisältö ovat erilaisia.\n\nKun Olivier ensi kertaa eräässä kansankokouksessa sai maistaa tuota\nleipää, ei se suinkaan yllyttänyt hänen ruokahaluaan; palat jäivät\nhänen kurkkuunsa. Häntä tympäisi lausuttujen ajatusten matala nolous,\nilmaisutavan väritön ja muokkaamaton raskaus, väitteiden epämääräinen\nylimalkaisuus, lapsellinen logiikka, koko tuo abstraktsiconeista\nja toisiinsa liittymättömistä asioista sotkettu kokkareinen\nkeitto. Kielen epäpuhtautta ja virheellisyyttä eivät kansanomaisen\npuhetavan into ja rehevyys jaksaneet korvata. Kaikki oli pelkkää\nsanomalehtisanastoa, haalistuneita tyylikukkia, jotka oli kaapattu\nporvarillisesta retoriikasta ja pistetty minne milloinkin sattui. Hän\nihmetteli varsinkin tavatonta koruttomuuden puutetta. Hän unohti sen\nseikan, ettei kirjallinen koruttomuus ole mikään synnynnäinen lahja,\nvaan työllä saavutettu: se on valiojoukon luomus. Kaupunkilainen\ntyöväestö ei voi olla yksinkertainen; se haeskelee aina mielellään\nrikkiviisaita ilmaisumuotoja. Olivier ei ymmärtänyt, miten tuollaisilla\nmahtipontisilla korulauseilla saattoi olla kuulijoihin vaikutusta.\nHänellä ei ollut niiden avainta. Vieraiksi kieliksi sanotaan toisten\nkansakuntien kieliä, eikä tulla ajatelleeksi, että saman kansan\nkeskuudessa on melkeinpä yhtä paljon eri kieliä kuin yhteiskunnallisia\nryhmiäkin. Ainoastaan pienelle valiojoukolle on sanoilla perinnäinen ja\nammoinen merkityksensä; muille ne eivät edusta mitään muuta kuin heidän\nomia ja heidän ryhmänsä kokemuksia. Monet valiojoukon mielestä kuluneet\nja sen halveksimat sanat ovat kuin autio talo, josta valiojoukko on\nlähtenyt pois ja johon sitten asettuu uusia elämää väriseviä voimia ja\nintohimoja. Jos tahdotte asukkaaseen tutustua, käykää sisään.\n\nSen teki Christophe.\n\n\n\n\nMuuan naapuri, valtionrautateiden virkailija, saattoi hänet\ntuntemainsa työläisten yhteyteen. Tuo mies oli viidenviidettä\nvuoden ikäinen, pieni, ennen aikaansa vanhettunut; hänen päänsä\noli surullisen kalju, silmät painuneet syvälle koloihinsa, posket\nkuopalla; nenä oli ulospistävä, iso ja käyrä; suu älykäs; korvat\nmuodottomat, rypistyneine korvanlehtineen: rappeutumuksen merkkejä.\nHänen nimensä oli Alcide Gautier. Hän ei ollut syntyisin kansaa,\nvaan keskiluokan porvaristoa, kunniallisten vanhempien lapsi,\nvanhempien, jotka olivat uhranneet ainoan poikansa kasvatukseen\nkoko vähäisen omaisuutensa, mutta eivät olleet varojen puutteessa\nkuitenkaan voineet kouluttaa häntä loppuun asti. Hän oli saanut sangen\nnuorena eräässä hallintovirastossa paikan, tuollaisen, joita köyhä\nporvaristo pitää pelastuksen satamina, vaan jotka ovatkin kuolemaa\nja elävältä hautautumista. Kun hän sitten oli kerran sinne joutunut,\nei hänellä ollut mitään mahdollisuutta enää päästä sieltä. Hän oli\ntehnyt sen virheen -- (sellainen on nykyisessä yhteiskunnassa sangen\ntavallista), -- että oli nainut rakkaudesta, -- kauniin työläistytön,\njonka synnynnäinen epähienous tuli piankin näkyville. Vaimo oli\nsynnyttänyt hänelle kolme lasta. Tällaisessa seurassa täytyi miehen\nelää. Hän, joka oli älykäs ja olisi tahtonut kaikin voimin täydentää\ntietojaan, tunsi olevansa köyhyyden kahleissa; tunsi, että hänessä oli\nsalaisia luonteenominaisuuksia, joita elämän vaikeudet tukehduttivat;\neikä hän voinut niistä vaikeuksista riuhtautua erilleen. Hän ei\nsaanut olla koskaan yksin. Kamarikonttorin virkailijana menivät\nhäneltä päivät mekaanisessa urakassa, yhteisessä huoneessa toisten,\nmoukkamaisten ja lörpöttelevien virkatoverien kanssa; he juttelivat\nkeskenään jos jotakin vähäpätöistä roskaa, purkivat mahdottoman\nelämänsä tyytymättömyyttä ilmi panettelemalla päälliköltään, ja\npilkkasivat häntä hänen henkisten pyrkimystensä tähden, sillä hän\noli ollut niin epäviisas, ettei ollut heiltä niitä salannut. Kun\nhän meni kotiinsa, joutui hän mauttomasti järjestettyyn ja pahalta\nlöyhkäävään asuntoon, säkättävän ja jokapäiväisen vaimon pariin, joka\nei ymmärtänyt häntä, vaan piti häntä tyhjäntoimittajana tai hassuna.\nLapset eivät muistuttaneet laisinkaan isäänsä, ne tulivat äitiinsä.\nOliko tämä kohtalo oikeuttaa Oliko tosiaan? Niin paljon pettymyksiä,\nkärsimyksiä, ainaista ahdistusta; ammatti, joka vei häneltä ajan\naamusta iltaan; mahdotonta saada milloinkaan hetkeäkään keskittää\najatuksiaan, hetkeäkään hiljaisuutta, -- kaikki nämä seikat olivat\nlopulta uuvuttaneet hänet perinpohjin ja tehneet hänet neurasteenisen\närtyiseksi. Unohtaakseen ikävän elämänsä oli hän turvautunut, niinkuin\nmonet muutkin, joku aika sitten, väkijuomiin, ja ne turmelivat hänet\nlopullisesti. -- Christophe tutustui lähemmin häneen, ja ajatteli\njärkytettynä tätä traagillista elämää: keskeneräinen luonne, jolla ei\nollut tarpeeksi sivistystä eikä taiteellista makua, mutta joka oli\nkuitenkin syntynyt suuriin tekoihin; kovan onnen murjoma mies. Gautier\noli heti takertunut Christopheen, aivan kuin heikot ihmiset, jotka\novat hukkumaisillaan, tarttuvat hyvän uimarin käteen, jos sattuvat sen\ntapaamaan. Christophea kohtaan tunsi hän samalla sekä suopeutta että\nkateutta. Hän vei Christophen kansankokoukseen ja näytti hänelle siellä\neräitä syndikalistien johtajia, puolueen, johon Gautier oli liittynyt\nainoastaan katkeruudesta yhteiskuntaa kohtaan. Sillä luonteeltaan hän\noli aristokraatti, vaikka elämässä epäonnistunut. Hän kärsi katkerasti\nsiitä, että hänen täytyi sekautua kansaan.\n\nChristophe tunsi kuuluvansa paljon enemmän kansaan kuin hän -- mikä\noli sitäkin ihmeellisempää, kun hänen ei ollut pakko olla sellainen,\n-- ja mieltyi käymään näissä kokouksissa. Puheet huvittivat häntä. Hän\nei tuntenut niitä kohtaan sellaista vastenmielisyyttä kuin Olivier;\nhän ei ollut kovinkaan herkkä huomaamaan kielenkäytön naurettavuuksia.\nHänelle olivat kaikki suupaltit samaa maata. Hän oli yleensä muka\nhalveksivinaan kaunosanaisuutta. Mutta jos hän ei välittänytkään\nymmärtää retoriikkaa, tunsi hän puhujien ja kuuntelijain välityksellä\njotain muuta: musiikin. Puhujien sanain voimaa lisäsi yleisö\nsatakertaisena kaikuna. Alussa huomasi Christophe ainoastaan tuon\nvoiman; ja hän tuli uteliaaksi ja tahtoi tutustua eräihin puhujiin.\n\nSuurin vaikutus kansan joukkoihin oli eräällä miehellä nimeltä\nCasimir Joussier, -- pieni ja kelmeä mies, noin kolmenkymmenen,\nviidenneljättä ikäinen; hänen kasvonpiirteensä olivat mongoolimaiset,\nlaihat, kivuloiset, silmät palavat ja kylmät, tukka harva, leuassa\npujoparta. Hänen puheensa voima ei perustunut niin paljon hänen\nmimiikkansa, sillä se oli niukkaa ja tempoilevaa ja harvoin sanojen\nkanssa sointuvaa, -- eikä lausuntaankaan, joka oli käheää ja\nviheltävää, mahtipontisine puuskahduksineen, -- kuin nimenomaan häneen\nitseensä, siihen väkivaltaiseen varmuuteen ja tahdon rajuuteen, joka\nhänestä tuntui. Hän ei näyttänyt sallivan edes oletettavan, että\najateltaisiin toisin kuin hän; ja kun hänen ajatuksensa olivat juuri\nniitä, joita hänen yleisönsä halusi kuulla, ei hänen ja yleisön\nollut vaikea ymmärtää toisiaan. Hän hakkasi työläisten mieleen kolme\nkertaa, neljä, kymmenen kertaa perätysten juuri niitä asioita, joita\nhe odottivat; hän ei väsynyt lyömästä yhä ja raivoisalla sitkeydellä\nsaman naulan päähän; ja koko yleisö löi silloin mukana, löi esimerkkiä\nnoudattaen, löi kunnes naula painui vereen ja lihaan. -- Tätä hänen\npersoonallisen vaikutuksensa voimaa lisäsi vielä yleinen luottamus\nhänen menneisyyteensä, kunnioitus, jonka hän oli saavuttanut monilla\nlain hänelle tuomitsemilla rangaistuksilla, hänen ansaittuaan ne\noivallisesti rajuilla sanomalehtikirjoituksillaan. Hän näytti olevan\npelkkää voittamatonta tarmoa; mutta jos kuka osasi nähdä syvemmälle,\nhuomasi hän miehen pohjalla suuren ja jo pitkinä aikoina kerääntyneen\nväsymyksen, liioista ponnistuksista syntyneen kyllästymisen ja kohtalon\nherättämän kovan vihan. Hän oli niitä miehiä, jotka kuluttavat\njok'ainoa päivä enemmän kuin koko elämänsä tulokset. Lapsesta saakka\noli hän hankautunut työssä ja köyhyydessä. Hän oli ollut vaikka\nmissä ammatissa: lasinpuhaltajana, levyseppänä, typograafina; hänen\nterveytensä oli mennyt pilalle; keuhkotauti runteli häntä; se vaivutti\nhänet joskus äkilliseen ja katkeraan mielenmasennukseen, sanattomaan\nepätoivoon, jolloin hän ei uskonut ei asiaansa eikä itseensä; ja joskus\nyllytti sama tauti häntä jälleen yliluonnolliseen intoon. Hän oli\nsekoitus laskelmallista rajuutta ja sairaaloista raivoa, politiikkaa\nja synnynnäistä haltioitumiskykyä. Hän oli hankkinut oppia niin\npaljon kuin oli voinut; hän tunsi sangen hyvin eräitä tieteellisiä,\nsosioloogisia ja omia eri ammattejaan koskevia asioita; toisia jälleen\nhän tunsi varsin huonosti; mutta hän oli itsestään yhtä varma näillä\nkaikilla aloilla; hänen päässään oli sekaisin tulevaisuuden tuulentupia\nja oikeita käsityksiä, tietämättömyyttä ja käytännöllistä järkeä,\nennakkoluuloja, elettyä kokemusta ja epäluuloista vihaa porvarillista\nyhteiskuntaa kohtaan. Viimemainittu ei suinkaan estänyt häntä ottamasta\nChristophea suopeasti vastaan. Hän oli ylpeä, joten hänestä tuntui\nhyvältä, kun kuuluisa taiteilija pyrki hänen seuraansa. Hän oli\nsynnynnäinen päällikkö, ja töykeä tavallisia työläisiä kohtaan, vaikka\nhän ajoikin heidän aatettaan. Kuinka vilpittömästi hän tahtoikin\ntäydellistä yhdenvertaisuutta, toteutti hän sen ajatuksen helpommin\nniiden parissa ollessaan, jotka olivat häntä ylempiä, kuin niiden,\njotka olivat alempia kuin hän.\n\nChristophe tutustui muihinkin työväenliikkeen johtomiehiin. Noiden\nvälillä ei ollut minkäänlaista keskinäistä suopeutta. Joskin yhteinen\ntaistelu sai heidät -- vaikkakin vaikeasti -- toimimaan yhdessä, ei\nse silti luonut sisällistä ymmärtämystä. Näki, miten suuressa määrin\nkaikenlaiset ulkonaiset ja hetkelliset seikat vaikuttivat ryhmien\nvälisiin eroituksiin. Vanhat vihollisuudet oli ainoastaan naamioitu ja\nlykätty tuonnemmaksi, mutta ne piilivät kuitenkin alla. Siellä näki\npohjoisen ja eteläisen Ranskan miehiä, joissa, kytee synnynnäinen\nhalveksiminen toisiaan kohtaan. Ammattikunnat olivat toisilleen\nkateellisia palkkaeduista, ja pitivät kukin itseään toisia parempana,\neivätkä salailleetkaan sitä tunnettaan. Mutta suurin eroavaisuus johtui\n-- tulee johtumaan aina -- kunkin yksilön luonteensävystä. Ketut, sudet\nja sarvikarja, raateluhampaiset pedot ja nelivatsaiset raavaat, ne,\njotka on luotu syömään, ja toiset, jotka on luotu syötäviksi, kaikki\nne kulkivat yhdessä laumassa ruokaansa kärkkyen, -- laumassa, jonka\nluokkasattuma ja yhteinen etu olivat kulloinkin muodostaneet; kukin\nniistä tunsi toisensa, ja nosti vihaisesti harjaansa toisille.\n\nChristophe kävi joskus aterialla eräässä pienessä kahvilaravintolassa,\njota piti muuan Gautier'n entinen virkatoveri, Simon, rautatieläinen,\njoka oli eroitettu virasta erään lakkoselkkauksen tähden. Samassa\nravintolassa kävi myöskin syndikalisteja. Heitä oli siellä takasalissa,\njoskus viisi, kuusi miestä; salin ikkunat olivat ahtaalle ja\nhämärälle pihalle päin, josta kuului alinomaa kahden häkkiin suljetun\nkanarinlinnun vimmattu virsi kohti taivaan valoa. Joussier toi sinne\naina mukaansa rakastajattarensa, kauniin Berthan: hän oli vankka\nja koketti tyttö; hipiältään kalpeahko, tukka hohtavan punainen,\nsilmien katse harhaileva ja kujeileva. Tyttöä hännysteli myöskin muuan\npulska poika, korean kaunis, älykäs ja keikaileva Leopold Graillot,\nmekaanikko: hän oli seuran kaunosielu. Vaikka hän väittikin olevansa\nanarkisti ja mieleltään kaikkein kiivaimpia porvariston vihaajia, oli\nhänen sielunsa mitä piintyneimmän porvarin. Vuosikausia oli hän joka\naamu ahminut viisi centimea maksavien kirjallisten lehtien eroottisia\nja dekadenttisia novelleja. Sellainen lukeminen oli vääntänyt hänen\npäänsä sekaisin. Mielikuvituksessa saatujen hienojen nautintojen\naivohekkumaan yhtyi hänessä täydellinen ruumiillisen siisteyden\npuute, välinpitämättömyys puhtautta ja hänen melkoisen arkipäiväistä\nomaa elämäänsä kohtaan. Hän oli ihastunut tuohon väljähtyneeseen\nalkohoolinpisaraan, jota älyllinen ylellisyys on, -- ihastunut\nsairaaloisesti kehittyneiden rikkaiden epäterveihin kiihoituskeinoihin.\nJa kun hän ei saanut tuntea omassa nahkassaan heidän nautintojaan,\nimi hän sitä aivoihinsa. Moinen ei maistu suusta miltään, ja se\ntekee heikkojalkaiseksi. Mutta onpahan kuitenkin olevinaan rikkaiden\nvertainen. Ja vihaa heitä.\n\nChristophe ei voinut häntä sietää. Paljon enemmän miellytti häntä\nSebastien Coquard, sähkötyöläinen, joka oli Joussier'n rinnalla\npidetyin puhuja. Häntä eivät teoriat vaivanneet. Hän ei useinkaan\ntiennyt, mihin hän pyrki, mutta hän puski aina suoraan. Hän oli\ntyypillinen ranskalainen. Vankka vintiö, noin neljäkymmen-vuotias;\nkasvot suuret ja verevät, pää pyöreä, tukka punainen, parta pitkä,\nniska ja ääni kuin sonnilla. Erinomainen työmies, samoin kuin Joussier,\nmutta iloinen ja ryyppyjä rakastava. Raihnas Joussier katsoi moista\nkursailematonta terveyttä kateellisin silmin, ja vaikka he olivatkin\nystäviä, piili heissä kuitenkin toisiaan kohtaan vihamielisyys.\n\nRavintolan isäntä, Aurélie, viidenviidettä ikäinen, siivo nainen,\njoka oli varmaankin aikoinaan ollut kaunis, ja oli hiukan vieläkin,\nkuluneisuudestaan huolimatta, istui miesten joukossa käsitöineen,\nkuunteli heidän juttujaan sydämellisesti hymyillen ja liikutellen\nheidän puhuessaan itsekseen huuliaan; silloin tällöin pisti hän\nkeskusteluun jonkin omankin sanansa, ja nyökytti sanoihinsa tahtia\npäällään, yhä vain työskennellen. Hänellä oli naitu tytär ja sitäpaitsi\nvielä kaksi muuta lasta, toinen noin seitsemän-, toinen kymmenvuotias\n-- tyttö ja poika -- jotka tekivät koulutöitään tahmaisen pöydän\nkulmalla, irvistellen ja teristäen silloin tällöin korviaan kuullakseen\njotain, joka ei ollut heille varsin sopivaa.\n\nOlivier koetti pari kertaa lähteä sinne Christophen kanssa. Mutta hän\nei tuntenut viihtyvänsä noiden ihmisten seurassa. Milloin säännöllinen\npakollinen työ ja tehtaanpillin hellittämätön vihellys ei vartioinut\nnäitä työläisiä, saattoi outo tuskin kuvitellakaan, kuinka paljon he\ntuhlasivat aikaansa hukkaan; työstä päästyään he vetelehtivät kaiket\nillat joutilaina, ja samoin lomatuntinsa; tai he rupesivat usein syyttä\nlakkoon. Christophella oli nykyään tavallinen joutilaisuuskautensa,\nsellainen aika, jolloin hän oli päässyt yhdestä työstä ja jolloin hän\nodotti, että hänen sielussaan alkaisi kehittyä uusi; sen tähden ei\nhänellä tällä kertaa ollut sen kiireempää kuin noilla miehilläkään;\nhän oleksi siis mielellään heidän kanssaan, kyynärpäät pöydän nojassa,\ntupakoiden ja ryypiskellen. Mutta moinen vetelehtiminen loukkasi\nOlivier Jeanninin porvarillisia vaistoja, loukkasi hänen perinnäistä\ntottumustaan itsekuriin, järjestettyyn työhön, hänen tottumustaan\nkäyttämään tarkoin kaikki aikansa; hän ei pitänyt sellaisesta monien\ntuntien hukkaamisesta. Sitäpaitsi ei hän osannut yleensä pakinoida\neikä kallistaa lasiakaan. Ja lopuksi esti häntä seuraan liittymästä\neri luokkiin kuuluvien ihmisten välillä aina vallitseva suorastaan\nfyysillinen, salainen vastenmielisyys, heidän aistiensa keskinäinen\nvihollisuus: se ei salli heidän sekaantua sielultaan toisenlaisten\nolentojen joukkoon; siitä estää itse ruumiin kapinoiminen, vaikka sydän\nja halu olisi kuinka hyvä. Ollessaan Christophen kanssa kahden puhui\nOlivier hänelle liikutettuna että velvollisuus vaatisi sivistyneitä\nlähentymään kansaa, lähentymään kuin veljiä; mutta kun hän sitten\ntosiaan joutui kansan läheisyyteen, oli hänen mahdoton tehdä siellä\nmitään, niin syvästi kuin hän tahtoikin. Sen sijaan pääsi Christophe,\nvaikka hän pilkkaili ystävänsä jaloja periaatteita, aivan helposti\ntuttavallisiin väleihin minkä työmiehen kanssa tahansa, jonka hän\nvain kadulla kohtasi. Olivier suri vilpittömästi sitä, että hän tunsi\nolevansa niin erillään noista ihmisistä. Hän koetteli olla sellainen\nkuin hekin, ajatella siihen tapaan kuin he, puhua kuin he. Hän ei\nosannut. Hänen äänensä oli hämärä, tukittu, ei soinut sillä tavoin\nkuin heidän. Kun hän koetti käyttää eräitä heidän ilmaisumuotojaan,\nsalpautuivat sanat hänen kurkkuunsa tai ne kaikuivat vierailta.\nHän huomasi sen, oli nolo; ja hän häiritsi heidän seurusteluaan.\nHän tiesi sen hyvin. Tiesi olevansa heille vieras, tiesi, että he\nepäilivät häntä, etteivät he tunteneet mieltymystä häntä kohtaan ja\nettä kaikilta noilta miehiltä pääsi hänen poistuessaan helpoituksen\npuuskaus: \"Oh hoh!\" Vilahdukselta huomasi hän silloin tällöin tylyjä\nja kylmiä silmäyksiä, sellaisia vihamielisiä katseita, joita köyhyyden\nkatkeroittamat työläiset luovat porvaristoon. Christophe sai myöskin\nkyllä osansa niistä; mutta hän ei niitä huomannut. Koko seurueesta\nolivat ainoastaan Aurélien lapset taipuvaisia lähenemään Olivier\nJeanninia. Näitä porvaristo viehätti enemmänkin kuin herätti heissä\nvihaa. Nuorta poikaa kaikki porvarillinen lumosi; hän oli tarpeeksi\nälykäs osatakseen sitä rakastaa, mutta ei niin älykäs, että olisi sitä\nymmärtänyt; pikku tyttöä, joka oli sangen sievä ja jonka Olivier oli\nkerran vienyt rouva Arnaud'n luo, suorastaan hypnotisoi porvarillinen\nylellisyys; hän tuli aivan sanattomaksi hurmauksesta, kun sai istahtaa\nkauniiseen nojatuoliin, koskettaa hienoja vaatteita, olla kauniiden\nvallasnaisten seurassa; tuota pikku hupeloa vaati vaisto pyrkimään pois\nkansan parista, porvarillisen rikkauden ja mukavuuden paradiisiin.\nOlivier Jeanninilla ei suinkaan ollut halua yllyttää lapsessa sellaisia\ntaipumuksia; eikä se naiivi ihailu, jota tyttö suitsutti hänen\nyhteiskuntaluokalleen, korvannut suinkaan häneen nähden sitä, että muu\nseura tunsi häntä kohtaan jäykkää vihamielisyyttä. Olivier kärsi heidän\npahansuopaisuutensa tähden. Hän halusi niin palavasti ymmärtää heitä.\nTodellisuudessa ymmärsikin hän heitä, ehkäpä liiankin hyvin, tarkasteli\nheitä liiankin selvin silmin; ja se ärsytti heitä. Siihen ei häntä\nsaanut minkäänmoinen tungetteleva uteliaisuus, vaan tottumus analyysiin\nja halu rakastaa heitä.\n\nOlivier näki piankin Joussier'n elämän sisällisen traagillisuuden: sen,\nettä tauti kalvoi häntä ja että hänen rakastajattarensa kohteli häntä\npahoin, Bertha rakasti häntä, oli hänestä ylpeä; mutta hän oli liian\nelämänhaluinen; Joussier tiesi, että Bertha luisuisi hänestä irti,\nluisuisi auttamatta; ja mustasukkaisuus raateli häntä. Se oli Berthalle\nhuvitusta; hän kiihoitti miehiä, loi heihin silmäyksiä, ympäröi heidät\nhekkumallisuudellaan: hän oli suorastaan vimmatun kiemaileva. Ehkäpä\nhän petti Graillot'n kanssa oikeaa rakastajaansa, ehkäpä tyytyi hän\nainoastaan uskottelemaan rakastajalleen sitä. Joka tapauksessa oli\nasia niin, että jollei hän vielä pettänytkään, niin oli hän piankin\npettävä. Joussier ei uskaltanut kieltää Berthaa rakastamasta ketä hän\ntahtoi: sillä hänhän saarnasi vapauden oikeutta sekä naiseen että\nmieheen nähden. Bertha huomautti hänelle siitä seikasta, pisteliään\nhävyttömästi, eräänä päivänä, kun Joussier haukkui häntä. Syntyi\nkiduttava taistelu Joussier'n vapaiden teoriain ja hänen hillittömien\nvaistojensa välillä. Sydämensä puolesta oli hän vielä entisaikainen\nmies, despoottinen ja mustasukkainen; järkensä puolesta tulevaisuuden,\nutopioiden olento. Mutta Bertha, hän taasen oli sekä menneen ja tulevan\najan nainen: kaikkien aikain nainen. -- Olivier, joka näki tämän\nsalatun kaksintaistelun ja tunsi omasta kokemuksestaan, miten julmaa\nse saattoi olla, sääli kidutettua täydestä sydämestään, huomaten hyvin\nhänen heikkoutensa. Mutta kun Joussier aavisti, että Olivier hänen\nsalaisuutensa tunsi, ei hän siitä suinkaan ollut kiitollinen.\n\nMuuan toinenkin henkilö seurasi tätä rakkauden ja vihan leikkiä,\nseurasi lauhkein ja ymmärtävin silmin, nimittäin ravintolan emäntä,\nAurélie. Hän näki kaikki, vaikkei ollut muka näkevinään. Hän tunsi\nelämän. Tuo terve, tyyni ja järjestystä rakastava kunnon nainen\noli viettänyt nuoruudessaan sangen vapaita päiviä. Hän oli ollut\nkukkien myyjättärenä; hänellä oli ollut porvarillinen rakastaja; ja\nsitten toisiakin. Viimein oli hän mennyt naimisiin erään työmiehen\nkanssa. Hänestä oli tullut moitteeton perheenäiti. Mutta hän ymmärsi\nnyt koko elämän, kaikki sydämen hullutukset, yhtä hyvin Joussier'n\nmustasukkaisuuden kuin tuon toisenkin, \"nuoren hepsakan\", joka tahtoi\nhuvitella. Jollakin suopealla sanalla koetti hän sovittaa heitä\nkeskenään:\n\n-- \"Pitäisi olla sopuisampia; ei maksanut vaivaa panna pahakseen niin\nvähästä...\"\n\nHän ei kummastellut, ettei mikään, mitä hän sanoi, auttanut...\n\n-- \"Niinhän se on. Aina me ihmiset kiusaamme toisiamme...\"\n\nHänen luonteensa pääpiirre oli kansanomainen huolettomuus, johon\nonnettomuudet eivät tunnu pystyvän. Hän oli kyllä saanut osansa niistä.\nKolme kuukautta sitten oli häneltä kuollut viisitoista-vuotias poika,\njota hän oli rakastanut kovasti; se tapaus oli tuonut hänelle syvän\nsurun; mutta nykyään oli hän jälleen toimelias ja hilpeä. Hän virkkoi:\n\n-- \"Jos sitä rupeaisi ajattelemaan, niin ei enää voisi elää.\"\n\nEikä hän sitä enää ajatellutkaan. Tähän ei ollut syynä itsekkyys.\nHän ei voinut olla muunlainen. Hänellä oli näet ylen voimakas\nelämäninto; nykyhetki vei kaiken hänen huomionsa: oli mahdotonta\npysähtyä menneisiin. Hän mukautui kaikkeen, miten asiat olivatkin; ja\nhän oli luotu mukautumaan samoin kaikkeen tulevaankin. Jos syntyisi\nvallankumous ja kääntäisi oikein päin kaiken, mikä oli nurinkurista,\nja nurin kaiken, mikä oli paikallaan, niin pysyisi hän varmasti yhä\njaloillaan ja tekisi mitä hyvänsä hänen oli silloin tehtävä, ja\nviihtyisi kaikkialla, mihin hänet asetettaisiin. Pohjaltaan ei hän\nkovinkaan paljoa uskonut vallankumoukseen. Uskoa ei hänellä yleensä\nollut mitään. On turhaa mainita, että hän povuutti itselleen korteista\naina pahaan kiipeliin joutuessaan ja ettei hän koskaan, kun kuollutta\nsaatettiin ohitse, ollut tekemättä ristinmerkkiä. Hän oli sangen vapaa\nja suvaitsevainen; hänellä oli tuo Parisin rahvaalle ominainen terveen\nskeptillisyyden lahja: sellainen iloinen epäilys, joka on luonnollista\nkuin hengitys. Vaikka hän olikin vallankumouksellisen miehen puoliso,\nkohteli hän miehensä ja miehen puolueen, -- ja kaikkien puolueiden, --\naatteita äidillisen iroonisesti, -- aivan kuin nuoruuden hullutuksia\ntai vanhuuden höperyyksiä. Hän ei tullut liikutetuksi paljon mistään.\nMutta hän seurasi mielenkiinnolla kaikkea. Hän oli valmis alistumaan\nsekä hyviin että huonoihin kohtaloihin. Kaiken kaikkiaan: hän oli\noptimisti.\n\n-- \"Ei pidä olla pahalla tuulella... Kaikki kyllä menee, kunhan ihminen\non kunnossa...\"\n\nTällainen olento oli suorastaan luotu viihtymään Christophen seurassa.\nHeidän ei tarvinnut puhua montakaan sanaa nähdäkseen, että he olivat\nsamaa maata. Silloin tällöin vilkaisivat he hupaisesti hymyillen\ntoisiinsa, kun muut seurassa väittelivät ja kirkuivat. Mutta\ntavallisemmin sai Aurélie nauraa aivan yksinään: silloin hän katseli\nChristophea, joka antoi temmata itsensä väittelyn kiihkoon ja tulistui\nsilloin heti vielä enemmän kuin kaikki muut yhteensä.\n\n\n\n\nChristophe ei huomannut Olivier-ystävänsä yksinäisyyttä ja avuttomuutta\ntuossa seurassa. Christophe ei koettanutkaan nähdä ihmisten sisäistä\nelämää. Mutta hän söi ja joi heidän kanssaan, hän vuoroin nauroi ja\nvuoroin suuttui. He eivät epäilleet häntä, vaikka he väittelevätkin\nhänen kanssaan kiivaasti. Hän ei heitä kursaillut. Pohjaltaan hänen\nolisi ollut vaikea sanoa, oliko hän heidän puolellaan vai heitä\nvastaan. Hän ei kysynytkään sitä itseltään. Jos hänen olisi ollut\npakko valita, olisi hän varmastikin ollut syndikalisti sosialismia ja\nkaikkia valtioperiaatteita vastaan, -- valtiota vastaan, tuota kauheaa\nlaitosta, joka luo virkamiehiä, koneenosia. Hänen päänsä hyväksyi\ntyöväen mahtavan ammatillisen yhtymisen, tuon kaksiteräisen miekan,\njoka iskee samalla kertaa sekä sosialistisen valtion kuolleeseen\nteoriaan että hedelmättömään individualismiin: viimemainittu on voimien\ntuhlaamista, yhteisen tarmon pirstomista yksilöheikkouksiksi, --\nnykyajan surullinen epäkohta, mihin Ranskan vallankumous on osaltaan\nsyypää.\n\nMutta luonto on järkeilyä voimakkaampi. Kun Christophe joutui\ntekemisiin syndikaattien kanssa, -- noiden monien heikkojen luomain\npeloittavain kokoomusten, -- niin hänen voimakas individualisminsa\nnousi vastarintaan. Hän ei voinut olla halveksimatta tuollaisia\nihmisiä, joiden täytyi sitoa itsensä kahleilla toisiinsa pystyäkseen\ntaisteluun; ja jos hän ehkä hyväksyikin, että he, nuo heikot,\nalistuivat sellaisen yhteislain ikeeseen, niin oli hän sitä mieltä,\nettei se laki ollut luotu häntä varten. Ja hänen vastenmielisyyttään\nlisäsi vielä se seikka, että vaikka heikot ovat sorrettuina\nsympaattisia, niin eivät he ole sitä enää silloin, kun heistä tulee\nsortajia. Christophe oli äskettäin huutanut yksinäisille kunnon\nihmisille: \"Yhtykää!\" Nyt, kun hän joutui ensi kertaa keskelle\nnoita yhtyneitä kunnon ihmisiä, oli hänen saamansa vaikutelma\nilkeä, sillä kunnon ihmisten sekaan oli työntäytynyt toisia, jotka\neivät olleet niin kunnollisia kuin he, vaan vaativat persoonallisia\noikeuksiaan ainoastaan käyttääkseen voimaansa heti ensi tilaisuudessa\nväärin. Parhaat, ne, joita Christophe rakasti, nuo ystävät, joihin\nhän oli tutustunut _Saman katon alla_, eivät välittäneet näistä\ntaisteluliitoista, olivatpa he mitä kansanluokkaa tahansa. He olivat\nliian helläsydämisiä ja liian ujoja, joten tällainen peljästytti heitä;\nhe olivat kuin luodut näiden liittojen ensimäisinä murskattaviksi.\nHe olivat työväen liikkeeseen nähden samanlaisella kannalla kuin\nOlivier ja muutkin kaikkein jaloimmat nuoret porvarit. Heidän\nmielialansa oli suopea järjestyneitä työläisiä kohtaan. Mutta he\nolivat saaneet vereensä vapauden jumaloimisen: ja siitä tunteestahan\nvallankumoukselliset välittivät kaikkein vähimmin. Kuka nykyaikaan\nmuuten piittaakaan vapaudesta? Pieni valiojoukko, jolla ei ole mitään\nvaikutusta maailmanmenoon. Vapauden kohtalo on nykyään synkkä. Rooman\npaavit julistivat järjen valon pannaan. Parisin paavit sammuttavat\ntaivaallisen valkeuden. Ja ryysyköyhälistön kuninkaat valon kaduilta.\nKaikkialla juhlii imperialismi voitonriemuaan: roomalaisen kirkon\ntheokraattinen imperialismi; merkantiilisten ja Jumalan armosta\nelävien mcnarkiain imperialismi; tasavaltain byrokraattinen\nimperialismi; vallankumouskomiteain diktatoriaalinen imperialismi.\nVapaus-parka, sinulla ei ole sijaa tässä maailmassa!... Sellainen\nvallan väärinkäyttö, jota vallankumoukselliset saarnasivat oikeutetuksi\nja jota he sovelluttivat käytäntöön, töykäisi Christophea ja Olivier\nJeanninia. Eivätkä he liioin kunnioittaneet myöskään \"keltaisia\"\ntyömiehiä, jotka eivät tahtoneet kärsiä yhteisen asian puolesta. Mutta\nheistä oli kauheaa, että näitä eristyneitä pakotettiin väkivallalla\nyhtymään toisiin ja luultiin oltavan oikeutettuja heitä pakottamaan.\nJa kuitenkin: onhan kansalaisen ratkaistava kantansa. Todellisuudessa\nei nykyään ole valittavanamme imperialismi tai vapaus, vaan joko\nimperialismi tai toinen imperialismi. Olivier sanoi:\n\n-- En valitse kumpaakaan. Minä kannatan sorrettuja.\n\nChristophe vihasi yhtä paljon kuin hänkin väkivallan kannattajien\ntyranniaa. Mutta laumavoima veti häntä vanavedessään, veti häntä\nkapinaan pyrkivän työläisarmeijan perästä.\n\nHän ei itsestään tätä aavistanutkaan. Hän julisti pöytätovereilleen,\nettei hän ollut heidän joukkoaan.\n\n-- Niin kauan kuin te ette välitä muusta kuin aineellisista eduistanne,\nolette minusta maailman joutavinta joukkoa, sanoi hän heille. Sinä\npäivänä, jolloin nousette otteluun puhtaasti jonkin aatteen puolesta,\nolen teidän miehiänne. Mutta sitä ennen: mitä minulla on tekemistä\nkahden vatsan välissä? Minä olen taiteilija, minun velvollisuuteni on\npuolustaa taidetta, eikä pestata sitä minkään puolueen rekryytiksi.\nTiedän kyllä, että eräät kunniaa kärkkyvät kirjailijat ovat viime\naikoina antaneet tässä suhteessa huonon esimerkin, niin epäterveesti he\nhimoitsevat mielistellä yleisöä. Minun käsitykseni on, etteivät he ole\ntällä tavoin auttaneet suinkaan sitä aatetta, jota ovat kannattavinaan;\nmutta sen sijaan he ovat pettäneet taiteensa. Säilyttää järkemme valo\nselkeänä: se on meidän, taiteilijain, tehtävä. Me emme saa sekoittaa\nsitä yhtymällä teidän kiihkosta sokeihin taisteluihinne. Kuka pitää\nkoholla valon soihtua, jos me sen pudotamme kädestämme? Te tarvitsette\nsitä kyllä taistelun jälkeen. Täytyy aina olla myöskin työmiehiä, jotka\npitävät yllä tulta konehuoneessa, sillaikaa kuin muut taistelevat\nlaivan kannella. Meidän on ymmärrettävä kaikkea, ei vihattava mitään.\nTaiteilija on kompassi, joka myrskyn aikana osoittaa aina pohjoista\nkohti.\n\nHe pitivät Christophen puhetta joutavina verukkeina, väittivät, että\njuuri hän oli menettänyt oikean kompassinsa; ja he suvaitsivat kaikessa\nystävyydessä halveksiakin häntä. Heidän mielestään oli taiteilija\nainoastaan veijari, joka koetti elää kaikkein vähimmällä työllä ja niin\nmukavasti kuin suinkin.\n\nChristophe vastasi, että hän teki yhtä paljon työtä kuin hekin,\njopa teki sitä enemmänkin, eikä peljännyt työtä niinkuin he. Mikään\nei inhoittanut häntä niinkuin _sabotaashi_, työn tärveleminen,\nperiaatteeksi otettu laiskottelu.\n\n-- Voi kuinka nuo köyhät raukat pelkäävät kiusata kallista ruumistaan,\nsanoi hän... Hyvä Jumala! Minä olen kymmen-vuotiaasta tehnyt\nlakkaamatta työtä. Mutta te ette rakasta työtä, te olette pohjaltanne\nporvareita!... Jospa te jaksaisitte edes hävittää entisen maailman!\nMutta siihen te ette pysty. Sitä te ette tahdokaan. Ettehän toki! Te\nvain kiljutte, uhkaatte, väitätte muka tekevänne puhdasta kaikesta.\nMutta teillä onkin haaveena ryöstää, heittäytyä loikomaan porvariston\nvielä lämpöiseen sänkyyn. Lukuunottamatta muutamia karkeimman työn\ntekijöitä, riiviöitä, jotka ovat valmiit halkaisemaan päänsä tai\nhalkaisemaan toisten päät, tietämättä oikein, mistä syystä, --\nhuvikseen ehkä, -- tuskasta, satojen vuosien vanhasta tuskasta, joka\nheissä kuohuu, -- lukuunottamatta heitä ajattelevat kaikki muut\nainoastaan, miten he livahtaisivat tarpeen tullen riveistä tiehensä,\nporvariston joukkoon. He rupeavat sosialisteiksi, sanomalehtimiehiksi,\nagitaattoreiksi, kirjailijoiksi, edustajiksi, ministereiksi... Seis,\nälkää haukkukokaan heitä! Te ette ole heitä parempia. Sellaiset ovat\npettureita, sanotteko?... Hyvä. Kenen vuoro nyt tulee pettää? Se työ\nkelpaa teille kaikille. Teissä ei ole yhtään, joka jaksaisi vastustaa\nsyöttiä. Kuinkapa teissä olisikaan? Teissä ei ole ainoaakaan, joka\nuskoisi ihmisellä olevan kuolemattoman sielunkin. Te olette pelkkiä\nvatsoja, sen teille sanon. Tyhjiä vatsoja, jotka eivät tahdo muuta kuin\nitsensä täyteen.\n\nSilloin seura suuttui, ja kaikki alkoivat puhua yhtaikaa. Ja siinä\nväitellessä saattoi tapahtua, että Christophe joutui niin innostuksensa\nvaltaan, että osoittautui paljoa vallankumouksellisemmaksi kuin\nmuut. Hänen oli turha kaunistella asiaa: hänen älyllisyytensä, josta\nhän ylpeili, hänen suloinen kuvittelunsa maailman esteettisyydestä,\nsellaisesta, että siitä saattaisi puhtaasti henkisesti iloita, haipui\nhänen mielestään, kun hän näki jonkin vääryyden. Olisiko maailma,\njossa kahdeksan ihmistä kymmenestä elää puutteessa tai täydellisessä\nköyhyydessä ja fyysillisessä ja moraalisessa kurjuudessa, esteettinen?\nJoutavaa puhetta. Se ihminen, joka uskaltaa sitä väittää, on julkea\netuoikeutetun asemassa istuja. Sellainen taiteilija kuin Christophe\nei pohjimmaltaan voinut olla olematta työväen puolella. Kuka saa\nenemmän kuin henkisen työn tekijä kärsiä yhteiskunnan olosuhteiden\nepämoraalista, siitä, että omaisuus on jakautunut ihmisten kesken\nhäikäilemättömän epäsuhteellisesti? Taiteilija kuolee nälkään, tai\nhänestä tulee miljonääri pelkästään sen nojalla, miten muoti tahi\ntaiteella keinottelevien afäärimiesten oikku milloinkin määrää.\nYhteiskunta, joka antaa parhaittensa joutua tuhoon, tai palkitsee\nheidän vaivansa tolkuttoman liioitetulla tavalla, on hirvittävän\nväärä; sitä ansaitsee hiukan pölyyttää! Jokaisella ihmisellä, tekipä\nhän työtä tai ei, on oikeus elämisen minimiin. Kutakin työtä, olkoon\nse hyvä tai huonompi, on arvioitava ei sen todellisen arvon mukaan\n-- (kukapa olisi kyllin pystyvä tuomari sitä arvoa määräämään?)\n-- vaan työntekijän oikeutettujen ja normaalien tarpeiden mukaan.\nTaiteilijalle, tiedemiehelle, keksijälle, joka tuottaa yhteiskunnalle\nkunniaa, täytyy yhteiskunnan voida, ja se voi, taata tarpeellisen\neläkkeen, jonka avulla mies saa aikaa ja keinoja tuottaa yhteiskunnalle\nyhä lisää kunniaa. Mitään muuta ei yhteiskunnan ole tehtävä. Vinzin\n_Gioconda_ ei ole miljoonan arvoinen. Ei ole mitään arvosuhdetta\njonkin rahamäärän ja taideteoksen välillä; taidetyö ei ole halvempi\neikä kalliimpi tuota summaa: se on sen ulkopuolella. Kysymys ei ole\nsiitä, että taideteoksesta pitäisi maksaa; vaan siitä, että taiteilijan\non saatava elää. Antakaa hänelle varoja syödä ja tehdä rauhassa\ntyötään! On järjetöntä ja inhottavaa tehdä hänestä toisen omaisuuden\nvaras! Sillä täytyy suoraan tunnustaa: jokainen ihminen, jolla on\nenemmän varoja kuin hän elääkseen, perhettään elättääkseen ja älyään\nnormaaliksi kehittääkseen tarvitsee, on varas. Sen verran, mikä hänellä\non liikaa, on muilla ihmisillä vähemmän. Kuinka monta kertaa olemmekaan\nsaaneet surullisesti hymyillä kuullessamme puhuttavan Ranskan\nloputtomista rikkauksista ja kansallisomaisuuden runsaudesta, me,\ntyöntekijät, joko ruumiillisen tai henkisen työn, miehet ja naiset, me,\njotka olemme syntymästämme asti saaneet uurtaa ja puurtaa jaksaaksemme\npysyä hengissä, emmekä ole siinä edes aina onnistuneetkaan, vaan ovat\nparhaat meistä usein nääntyneet taakkansa alle, -- me, jotka kuitenkin\nolemme kansamme moraalinen ja älyllinen valiojoukko! Sen sijaan\nolette te, joilla on enemmän maallista rikkautta kuin oma osuutenne,\nrikastuneet meidän kärsimyksistämme ja meidän köyhtymisestämme! Mutta\nse ei häiritse teidän tuntoanne: teillä ovat sofistiset saivarruksenne,\njoilla sitä rauhoitatte: omistusoikeuden pyhyys, vapaa elämänkilpailu,\nvaltio-Molokin ja Edistyksen, tuon satuhirviön, korkea pakko, jokin\nmaailmanjärjestyksen arvoituksellinen järkkymättömyys, hyvä, jolle\nuhrataan kaikki muu hyvä, -- nimittäin lähimmäisten hyvä. -- Siitä\nhuolimatta teidän sofistinne eivät voi koskaan kieltää tätä väitettä:\n\"Teillä on varoja paljon yli omien tarpeittenne. Meillä ei ole niitä\nelääksemmekään. Ja me olemme yhteiskunnalle yhtä arvokkaita kuin te. Ja\njotkut meistä ovat sille arvokkaampia kuin te kaikki yhteensä.\"\n\n\n\n\nNiin tarttui se intohimojen humala, joka ympäröi Christophea,\nhäneenkin. Perästäpäin hän aina kyllä kummasteli näitä\nkaunopuheisuutensa puuskia. Mutta hän ei pitänyt niitä merkitykseltään\nkovinkaan tärkeinä. Häntä viehätti tuo kevyt kiihtymys, sillä hän luuli\netupäässä pulloa sen aiheuttajaksi. Hän pahoitteli ainoastaan, ettei\npullon sisältö ollut parempaa, ja kehuskeli oman maansa viinejä. Hän\nluuli olevansa erillään vallankumouksellisista aatteista. Mutta silloin\nnäyttäytyi se omituinen ilmiö, että Christophen intohimo kasvoi sikäli\nkuin hän niitä aatteita pohti, joskaan ei liioin kannattanut, kun taas\nhänen toveriensa kiihko näytti sitä mukaa vähenevän.\n\nPohjaltaan oli noilla miehillä vähemmän harhakuvitelmia kuin\nChristophella. Rajuimmatkin heistä, ne, joita porvaristo enimmän\npelkäsi, olivat sielustaan epävarmoja ja peijakkaan porvarillisia.\nCoquard, jonka nauru oli kuin oriin hirnuntaa, piti suurta meteliä\nja teki hirveitä liikkeitä; mutta hän ei uskonut kuin puolittain\nsanoihinsa: häntä huvitti pelkästään puhuminen, käskeminen,\ntoiminta; hän oli väkivallan kerskuja. Hän paljasteli porvarillista\nraukkamaisuutta, ja nautti siitä, että sai pitää porvareita hirmun\nvallassa, näytellen voimakkaampaa kuin olikaan; ja nauraen myönsikin\nhän tämän heikkoutensa Christophelle. Graillot mittaili kaikkea, aivan\nkaikkea, mitä yritettiinkin: ja kaiken hän teki tyhjäksi. Joussier\npysyi aina jyrkästi mielipiteissään, hän ei tahtonut koskaan olla\nväärässä. Hän näki kyllä sangen hyvin perusteluidensa heikkouden, mutta\nsiitä huolimatta pysyi hän niissä itsepintaisesti kiinni; hän olisi\nantanut vaikka suuren yhteisen asian joutua tappiolle, kunhan vain\nhänen omat periaatteensa olisivat saaneet pöyhkeillä voitosta. Mutta\nitsepäisiä uskonpuuskia seurasivat hänessä aina iroonisen pessimismin\npuuskat, ja silloin arvosteli hän katkerasti ideoloogien valheita ja\ntuomitsi kaikki ponnistelut hyödyttömiksi.\n\nEnin osa työläisistä oli samanlaisia. He häilyivät sanajuopumuksen\nja toivottomuuden välillä. Heillä oli määrättömiä kuvitelmia; mutta\nniillä ei ollut minkäänlaista todellisuuden pohjaa; he eivät olleet\nhankkineet niitä itselleen vaivaloisesti, eivät olleet niitä itse\nluoneet; he olivat saaneet ne valmiina, pysyen itse yhtä passiivisina\nkuin silloinkin, kun pieneen ja vähäpätöiseen tyytymisen taipumus\nvei heitä kapakkaan tai huonoihin varietee-paikkoihin, milloin he\nkaipasivat huvitusta. Auttamatonta ajatuksen laiskuutta, jolle oli\nkyllä puolustava selityksensä: rasitetun elukan elämä, juhdan, joka\npäivätyönsä jälkeen tahtoo ainoastaan maata, märehtiä rauhassa\nruokaansa ja unelmiaan. Mutta noista salaisista unelmista ei\njäänyt jäljelle mitään muuta kuin yhä suurempi väsymys ja jäykkyys\nleukapieliin. Alinomaa he innostuivat kannattamaan jotakin johtajaa;\nja vähän aikaa sen jälkeen he alkoivat epäillä häntä ja hylkäsivät\nhänet. Surullisinta tässä oli se, etteivät he olleetkaan väärässä:\nrikkauden, menestyksen, turhamaisuuden houkutukset viettelivät heiltä\npois johtajan toisensa jälkeen. Kuinka monet olivatkaan pettäneet\nheidät tai väsähtäneet taistelussaan, lukuunottamatta jotakuta\nsellaista kuin Joussier, jota salaa kalvava keuhkotauti ja kuoleman\nvarma läheisyys suojeli kiusaukselta! Nuo johtajat olivat saman pahan\nuhreja, joka kalvoi siihen aikaan kaikkia valtiollisia miehiä, ja\nkaikkiin puolueisiin kuuluvia: heitä turmeli nainen tai raha, tahi\nnainen ja raha -- (nuo kaksi vitsaustahan kuuluvat yhteen). -- Niin\nhyvin hallituksessa kuin oppositsioonipuolueissakin nähtiin ensiluokan\nkykyjä, miehiä, joissa olisi ollut ainesta suuriksi valtiomiehiksi --\n(Richelieun aikoina olisi heistä ehkä sellaisia tullutkin); -- mutta\nheillä ei ollut uskoa, ei moraalista ryhtiä; nautinnon halu ja tottumus\nja väsyminen nautintoon olivat herpaisseet heidät; siitä johtui, että\nhe tekivät keskellä suuria suunnitelmiaan katkonaisia tekoja, tai\njättivät kaikki kesken, kiireelliset asiat, isänmaansa ja aatteensa,\nlevätäkseen tai nauttiakseen. Heillä oli kyllä rohkeutta antaa pistää\nitsensä hengiltä taistelussa; mutta ainoastaan harvat päälliköistä\nolisivat pystyneet kuolemaan elämäntehtäväänsä, paikoilleen,\nliikkumatta, käsi peräsimessä ja silmät horjumattomasti suunnattuina\nnäkymättömään päämaaliin.\n\nTieto tästä perusheikkoudesta riisti vallankumoukselta sen\ntoimintatarmon. Työläisiltä kului hyvä osa aikaa syytellessä toisiaan.\nHeidän lakkonsa menivät aina myttyyn, niin riitaisia olivat alinomaa\njohtajat ja ammattikunnat, reformistit ja vallankumoukselliset\nkeskenään, -- sellainen syvä arkuus piili uhkaavan kerskailun alla,\n-- sellainen perinnäinen laumamaisuus, että lain ensimäinen komennus\nsai nämä kapinalliset heti palaamaan takaisin ikeensä alle, -- niin\nraukkamaisen itsekkäät ja halpamaiset olivat monet heistä, että he\nkäyttivät toisten kapinaa ainoastaan omaksi hyväkseen, päästäkseen\nparemmin herrainsa suosioon, maksattaakseen heillä kalliisti etuja\nkärkkyvän uskollisuutensa. Puhumattakaan nyt laumojen synnynnäisestä\nhuonosta järjestyksestä, rahvaan ainaisesta anarkiasta. Nuo työläiset\ntahtoivat kyllä tehdä luonteeltaan täydellisesti vallankumouksellisia\nammattilakkoja; mutta he eivät tahtoneet, että heitä kohdeltaisiin\nniinkuin ainakin vallankumouksellisia. Painetit eivät viehättäneet\nheitä ollenkaan. He kuvittelivat, että munakokkeli syntyy särkemättä\nmunia. Joka tapauksessa heistä olisi ollut hauskempaa, jos toiset\nolisivat särkeneet munat, eivätkä he itse.\n\nOlivier katseli, teki huomioita, eikä ollut laisinkaan kummastunut.\nHeti kohta hän oli huomannut, kuinka paljon ala-arvoisempia nuo miehet\nolivat kuin se tehtävä, jota he muka pyrkivät toteuttamaan; mutta\nsamalla hän myöskin ymmärsi, miten mahtava se voima oli, joka kuljetti\nheitä mukanaan; ja hän näki hyvin, että Christophe kulki tietämättään\ntahtomattaan virran myötä. Häntä itseään, joka olisi sydämensä halusta\ntahtonut antaa viedä itsensä, häntä ei virta huolinut. Hän jäi rannalle\nja katseli veden vyörynää.\n\nSe oli voimakas virta: se vieritteli aalloissaan suunnattoman joukon\nintohimoja, pyyteitä ja erilaisia uskomuksia, jotka sysäsivät\ntoisiaan, törmäsivät vastatusten, sulautuivat yhteen, kuohuttivat\nvaahtoa ja nostivat vastakkaisiin suuntiin kieppuvia pyörteitä.\nPäälliköt kulkivat etunenässä, vähemmän vapaina kuin muut, sillä heitä\nsysäsi joukko, ja ehkäpä vähäuskoisempina kuin muut: he olivat ennen\nmuinoin uskoneet, he olivat nyt samanlaisia kuin nuo heidän paljon\npilkkaamansa papit: sidottuja vanhoihin valoihinsa, uskoihinsa, jotka\nolivat heillä aikoinaan olleet ja joita heidän nyt täytyi julistaa\nloppuun asti. Heidän perästään kulkeva suuri lauma oli karkeaa,\nepävarmaa ja lyhytnäköistä. Suurin osa uskoi sattumalta, kun kerran\nvirta tällä hetkellä kulki sen utopiain suuntaan; toisella hetkellä\nse ei enää uskonut, silloin, kun virran suunta oli muuttunut. Monet\nuskoivat toiminnan halusta, seikkailujen kaipuusta, romanttisesta\npölkkypäisyydestä. Toiset jälleen loogillisen järkeilyn nojalla,\njärkeilyn, jossa ei ollut selvää elämänjärkeä. Jotkut jälleen\nhyvyydestä. Ovelat taasen käyttivät aatteita pelkkinä taisteluasema;\nheidän silmämääränsä olivat sangen läheisiä: he taistelivat\nsaavuttaakseen parempaa palkkaa, varmaa työtuntimäärää. Pahimmilla oli\nsalaisena haluna saada karkeasti kostaa surkean elämänsä kurjuuksia.\n\nMutta virta, joka heitä kuljetti, oli heitä viisaampi ja tiesi, minne\nsillä oli matka. Mitä haittasi, vaikka sen hetkeksi täytyikin murtua\nvanhan maailman patoa vastaan? Olivier aavisti, että sosiaalinen\nvallankumous kukistettaisiin kyllä vielä tänään. Mutta hän tiesi\nmyöskin, että se siitä huolimatta saavuttaisi päämääränsä, kärsipä\nse nyt tappioita tai voitti: sillä sortajat eivät anna oikeutta\nsorretuille muulloin kuin silloin, kun he sortamiaan pelkäävät. Niinpä\npalveli yhtä hyvin vallankumouksellisten väkivaltaisuus kuin itse asian\noikeuskin aatetta. Kumpikin niistä kuului sen sokean ja varman voiman\nsuunnitelmiin, joka johti ihmisten laumaa...\n\n\"_Te näette, rakkaat veljet, teidän kutsumisenne. Ettei monta\nlihallista viisasta ole, ei monta voimallista, ei myös monta suuresta\nsuvusta. Vaan ne kuin maailman edessä hullut ovat, on Jumala valinnut,\nettä hän viisaat häpiään saattais. Ja ne kuin heikot ovat maailman\nedessä, ja ne alimmasta suvusta ja ylenkatsotut on Jumala valinnut,\nettä hän ne, jotka kaikkea ovat, turhaksi tekisi..._\"\n\nOlivier Jeanninin mielestä ei kuitenkaan maksanut vaivaa -- (olipa\nse Jumala, joka tapahtumia ohjasi, mikä tahansa, -- Järki tai\nJärjettömyys, -- ja vaikkapa syndikalismin uneksima yhteiskuntamuoto\ntakaisikin ehkä tulevaisina aikoina rahdun edistymistä) -- hänen\nmielestään ei hänen ja Christophen maksanut vaivaa uhrata kaikkia\naatteellisuutensa ja sydämensä voimia tähän taisteluun, sillä se\nei kuitenkaan koskaan loisi mitään kokonaisia uusia maailmoita.\nHänen mystillinen vallankumoustoiveensa sai pahan kolauksen näissä\nseurustelupiireissä. Kansa ei näyttänyt hänestä enää paremmalta kuin\nmuutkaan luokat, eikä edes rehellisemmältä; ennenkaikkea: se ei ollut\nliioin erilaisempi muita. Keskellä pyyteiden ja intohimojen mutaista\nkuohua miellyttivät Olivier Jeanninin katsetta ja sydäntä enimmän\nlaumasta riippumattomat, pikku ryhmät todellisia uskovaisia, joita\nnousi esiin sieltä täältä aivan kuin pieniä saaria. Parhaat saattavat\nkyllä haluta sulautua joukkoon: he pyrkivät kuitenkin aina toisten\nparhaiden luokse, -- olivatpa ne parhaat mitä kansanluokkaa tai\npuoluetta tahansa, -- niiden luokse, jotka todella vartioivat pyhää\ntulta. Ja pyhin velvollisuuksista on pitää huolta, ettei tuli heidän\nkäsissään sammu.\n\nOlivier oli jo omat ystävänsä valinnut.\n\n\n\n\nMuutaman talon päässä hänen asunnostaan oli erään rajasuutarin koju,\n-- laudoista hatarasti yhteen kyhätty. Sen ikkunaruudut olivat\nlikaiset ja paperilla paikatut. Siihen vei pari kolme porrasta,\nsillä se oli matalammalla katua, ja mahtuakseen sinne täytyi siellä\nseisoa pää kumarassa. Parhaiksi oli siinä tilaa kenkähyllylle ja\nparille jakkaralle. Joka päivä kuului kojusta sen isännän laulua,\nsuutarien klassilliseen tapaan. Se mies vihelteli, polki jalkaansa,\nmääkyi käheällä äänellä viisuja ja vallankumouslauluja, tahi viskasi\nsanan ohikulkeville naapureille ikkunanreiästä. Harakka, jolta oli\ntoinen siipi typistetty, käveli ja hyppeli katukäytävällä; se tuli\nerään toisen talon ovenvartian asumuksesta suutarin vieraaksi.\nLintu asettui kojun ylimmälle portaalle ja katseli alas suutariin.\nSuutari keskeytti hetkeksi työnsä ja sutkautti harakalle veikeällä\näänellä hävyttömyyksiä, tahi alkoi innokkaasti viheltää sille\n_Internatsionaalea_. Harakka kohotti nokkaansa ja kuunteli vakavasti;\nsilloin tällöin se nyökkäsi päätänsä ja alensi nokkaansa aivan\nkuin kumarrukseen, ja sitten se räpytti tasapainoaan tavoitellen\nkömpelösti siipiään; ja lopuksi se vilisti yhtäkkiä matkaansa, jättäen\npakinatoverinsa keskelle lausetta, ja lensi siiventyngällään ja\ntoisella ehyellä siivellään kadulle jonkin penkin selkänojalle, josta\nse nyt säkätteli korttelin koirille. Silloin alkoi suutari jälleen\nnakuttaa tilkkejä kengänanturoihin; mutta kuuntelijan lähtö ei estänyt\nhäntä jatkamasta keskeytynyttä puhettaan loppuun.\n\nHän oli kuudenkuudetta-vuotias, iloisen näköinen, pörröpäinen,\n-- pienet silmät tavattoman tuuheain kulmakarvain alla; kalju\nkallo, joka nousi keskeltä hiusten piiriä kuin muna linnunpesästä;\nhaiveniset korvat; musta ja harvahampainen kita aukeni hänen\nnauraessaan kuin mikäkin kaivo; parta tappurainen ja epäsiisti, ja\naina hän haroi sitä täysin kourin, valtavilla ja lakasta mustilla\nkynsillään. Hänet tunnettiin korttelissa nimeltä ukko Feuillet,\ntai Feuillette, tahi pappa La Feuillette -- taikka sanottiin häntä\nLa Fayetteksi, jos tahdottiin raivostuttaa häntä: sillä vanhus oli\npoliittisilta mielipiteiltään tulipunainen. Nuorena oli hän sekautunut\nKommuuniin, hänet oli tuomittu kuolemaan, mutta tuomio oli muutettu\nkuritushuonerangaistukseksi; hän oli ylpeä näistä muistoistaan, ja\nBadinguet, Galliffet ja Foutriquet olivat hänen katkeruutensa esineitä\nyhtä suuressa määrin kukin. Hän oli aina läsnä vallankumouksellisissa\nkokouksissa, ja jumaloitsi Coquardia, joka julisti ja ennusti\nkostoa ukkosen äänellä kauniista parrastaan. Hän ei ollut menemättä\nkuuntelemaan ainoatakaan hänen puhettaan. Hän ahmi hänen sanojaan,\nnauroi hänen sukkeluuksilleen niin, että leuat olivat sijoiltaan\nvääntyä, noppi muistiinsa kaikki hänen haukkumasanansa, riemuitsi\ntaisteluista ja luvatusta paratiisista. Kokouksen jälkeisenä aamuna\nluki hän kojussaan sanomalehdistä edellisenä iltana pidettyjen puheiden\nselostukset; luki ääneen, itselleen ja oppipojalleen; ja nauttiakseen\nvielä enemmän luetti hän niitä itselleen pojallakin, ja pieksi poikaa,\njos poika hyppäsi yhden ainoankin rivin ylitse. Muuten, hän ei tuonut\nkorjattavia kenkiä takaisin aina suinkaan lupaamanaan aikana; mutta\nsen sijaan oli työ lujaa: hänen paikkaamansa rajat kuluttivat jalkoja,\nmutta eivät kuluneet itse koskaan.\n\nUkolla oli luonaan kolmetoista-vuotias pojanpoika, hänen juoksu-\nja oppipoikansa, kyssäselkäinen, raihnas ja riisinsyömä. Äiti oli\nkarannut seitsemäntoista vuoden ikäisenä kotoaan kelvottoman työläisen\nkanssa, joka oli ruvennut _apachiksi_, sakilaiseksi, ja joka oli\npiankin joutunut kiinni, saanut tuomionsa ja kadonnut jäljettömiin.\nÄiti jäi yksinään lapsen kanssa: hänen omaisensa hylkäsivät hänet;\nhän sai elättää yksinään pikku Emmanuelia. Hän kohdisti nyt poikaan\nkaiken rakastajaansa kohtaan tuntemansa rakkauden ja vihan. Hän oli\nsairaaloisuuteen saakka raju ja mustasukkainen nainen. Hän rakasti\npoikaansa kiihkeästi, pahoinpiteli häntä julmasti, ja kun poika milloin\noli kipeä, niin oli äiti aivan kuin hullu epätoivosta. Pahalla tuulella\nollessaan pakotti hän Emmanuelin menemään illalla nukkumaan antamatta\nhänelle ruokaa, ei edes pientä leivän palasta. Kun hän laahasi lasta\nmukanaan pitkin katuja, ja poika väsyi eikä tahtonut enää kävellä,\nvaan heittäytyi maahan, niin ajoi äiti hänet potkimalla pystyyn.\nTuon naisen puhetapa oli sekavaa, ja hänen mielialansa vaihtelivat\nrajusti kyynelistä hysteerisiin ilonpurkauksiin. Jonkun ajan kuluttua\nhän kuoli. Isoisä otti silloin hoitoonsa lapsen, Emmanuelin, joka\noli kuusi-vuotias. Hän piti pojasta paljon; mutta hänellä oli varsin\nomituinen tapa osoittaa hänelle hellyyttään: se ilmeni siten, että\nhän ärhenteli hänelle, haukkui häntä jos jonkinlaisilla nimityksillä,\nrepi häntä korvista, lätkäytteli poskille aamusta iltaan: siten opetti\nhän Emmanuelille muka ammattiaan; ja samalla hakkasi hän pojan päähän\nyhteiskunnallista ja antiklerikaalista katkismustaan.\n\nEmmanuel tiesi, ettei isoisä ollut paha; mutta hän sai olla aina\nvalmis kohottamaan kyynärpäänsä suojakseen ja pelkäsi ukkoa. Varsinkin\njuopotteluiltoina. Sillä ukko Feuillette joi itsensä pöhnään pari kolme\nkertaa kuussa; silloin hän puhui puuta ja heinää; hän nauroi, hän\noli olevinaan herra, ja lopuksi hän aina antoi pari hyvää läiskäystä\npojalle. Se oli paremminkin pelkkää melua kuin pahuutta. Mutta lapsi\noli luonnostaan arka; hänen kivuloisuutensa teki hänet muita lapsia\nherkkähermoisemmaksi; hänen älynsä oli aikaiskypsynyt, ja äidiltään\nhän oli perinyt kesyttömän ja epäsäännöllisen luonteen. Isoisän töykeä\nkäytös ja hänen vallankumoukselliset julistuksensa, -- (ne olivat\noikeastaan yhtä ja samaa, sillä vanhus saarnasi aatteitaan etenkin\nhumalassa ollessaan), -- saivat pojan pään sekaisin. -- Hänen sisäinen\nolemuksensa kaikui kaikkia ulkonaisia vaikutteita, aivan kuin tuo\nsuutarinkojukin vapisi raskaiden omnibusvaunujen kulkiessa kadulla\nohitse. Hänen hurjistuneessa mielikuvituksessaan, joka värisi kuin\ntapuli kellojen soidessa, kuohuivat sekaisin arkiset hetken tapahtumat,\nlapsuuden suuret tuskat, liian varhaisen kokemuksen surulliset\nmuistot, kertomukset Kommuunista, iltakurssien luennot, sanomalehtien\nnurkkanovellit, kokouksissa pidetyt puheet ja sameat ja vuolaat,\nperityt sukupuolivaistot. Kaikki ne muodostivat yhdessä omituisen\nvärisevän unten maailman, jonka läpikuultamattomasta pimeydestä ja\nmutaisesta kaaoksesta välkähteli häikäiseviä toivon säteitä.\n\nRajasuutari vei joskus oppipoikansa kapakkaan, Aurélien luokse.\nSiellä Olivier huomasi tuon pienen kyttyräseljän ja kuuli hänen\npääskysenäänensä. Muiden työläisten joukossa, joiden kanssa hän\nei koskaan puhellut, oli hänellä hyvää aikaa katsella poikasen\nsairaaloisia kasvoja, ajatella hänen ulkonevaa otsaansa, ihmetellä,\nkuinka aran ja nöyryytetyn näköinen hän oli. Olivier sai kuulla\npojalle ladeltavan kovin tuttavallisia töykeyksiä, ja silloin hän\nnäki vaikenevan Emmanuelin kasvojen suorastaan vääntyvän tuskasta.\nJa kun Emmanuel kuuli joitakin vallankumouksellisia voimalauseita,\nhuomasi Olivier hänen kastanjanruskeaa silmiensä syttyvän säteilemään\nhaaveellista ja kiihkeää onnen loistetta, tuon tulevaisuuden onnen,\njoka ei paljon muuttaisi hänen vähäpätöistä kohtaloaan, vaikka se\njoskus toteutuisikin. Niillä tuokioilla sytytti onnen haave pojan\nsulottomille kasvoille sellaisen hohteen, että saattoi unohtaa hänen\nrumuutensakin. Itse kaunis Berthakin hämmästyi sitä kerran; eräänä\npäivänä sanoi hän sen pojalle, ja suuteli yhtäkkiä häntä, kerrankin\naivan torumatta. Lapsi hätkähti; hän kalpeni mielenjärkytyksestä, ja\nponnahti inhoksuen takaisin. Tytöllä ei ollut aikaa enää sitä huomata:\nhän oli jo alkanut taas riidellä rakastajansa kanssa. Ainoastaan\nOlivier huomasi Emmanuelin sekaannuksen; hän piti varovasti silmällä\npoikaa: Emmanuel oli pujahtanut hämärään nurkkaan ja seisoi siellä\nnyt otsa kumarassa; hänen kätensä vapisivat, ja hän vilkui kulmainsa\nalta palavin ja ärsyttynein silmin tyttöön. Olivier meni Emmanuelin\nluokse ja puhui hänelle lempeästi, kohteliaasti ja suostuttelevasi...\nKuinka hyvää saattaakaan hellä käytös tehdä sydämelle, josta ei\nkukaan ole mitään välittänyt? Se on toki pisara virkistävää sadetta\nkuivaan maahan! Ei tarvittu muuta kuin joku sana, hetkellinen hymy,\nniin pikku Emmanuel antautui koko sydämestään Olivier Jeanninille ja\ntunsi, että Olivier oli hänen ystävänsä. Kun hän sitten tapasi Olivier\nJeanninin kadulla ja sai kuulla, että he olivat naapureita, oli uutinen\nhänelle kuin mikäkin kohtalon mystillinen viittaus, josta ei voinut\nerehtyä. Hän vaaniskeli nyt suutarinkojun ovella, milloin Olivier\nkulki ohitse, saadakseen sanoa hänelle hyvää päivää; ja jos Olivier\nhajamielisyydessään ei muistanut katsoa häneen, niin oli Emmanuel\nloukkautunut.\n\nPoika tuli ylen onnelliseksi, kun Olivier eräänä päivänä pujahti ukko\nFeuilletten luokse tuomaan korjattavia kenkiään. Kun tilattu työ oli\nvalmis, meni Emmanuel viemään sitä Olivier Jeanninille; hän oli pitänyt\ntarkoin silmällä, milloin Olivier palasi kotiin, niin että hän varmasti\nsaisi hänet tavata. Olivier oli niinkuin yleensäkin hajamielinen\neikä ensin juuri huomannut poikaa, vaan maksoi ainoastaan hänelle\neikä puhunut mitään. Mutta poika näytti odottavan yhä: hän katseli\noikealle ja vasemmalle. Ja sitten hän aikoi jo lähteä pahoillaan pois.\nHyväsydäminen Olivier aavisti silloin yhtäkkiä, mitä hänen mielessään\nliikkui; hän hymyili ja koetti saada käyntiin pakinaa, vaikka hänestä\nolikin ylimalkaan vaikeaa puhella rahvaan kanssa. Mutta tällä kertaa\nhän löysi kuitenkin yksinkertaiset ja välittömät sanat. Kärsimyksen\nvaisto auttoi hänet näkemään -- (joskin vielä liian yksipuolisesti)\n-- lapsessa pienen, elämän haavoittaman linnun, samanlaisen kuin\nhän itsekin oli, poloisen, joka istui suruissaan pää siiven alla ja\npalloksi oksalleen pyöristyneenä ja etsi lohdutustaan unelmistaan:\nhaaveili huimaa lentoa läpi säteilevien ilmojen. Samantapainen\nvaistomaisen luottamuksen tunne sai lapsenkin lähestymään häntä;\nEmmanuel tunsi suurta vetovoimaa tuon hiljaisen sielun puoleen,\nihmisen, joka ei koskaan huutanut, ei puhunut raakoja sanoja ja\njonka parissa hän tiesi olevansa turvassa katujen töykeyksiltä.\nYksinpä Olivier Jeanninin huonekin, joka oli kirjoja täynnä, nuo\nseiniä peittävät kirjakaapit, joissa vuosisatojen haaveet uinuivat,\nherättivät hänessä melkeinpä uskonnollista kunnioitusta. Kun Olivier\nalkoi häneltä kysellä hänen asioitaan, ei hän koettanut niitä salata;\nhän vastasi mielellään, hypäten tuon tuostakin asiasta syrjään ylpein\nja kesyttömin huudahduksin; hänellä ei ollut ilmaisukeinoja. Olivier\navaili nyt kärsivällisesti ja varovasti tuota epäselvää ja avuttomasti\nsopertelevaa sielua; hänen onnistui vähitellen oppia näkemään sen\ntoiveet ja sen lapsellinen, liikuttava usko maailman uudistumiseen.\nHän ei suinkaan halunnut sille uskolle nauraa, vaikka hän tiesikin,\nettä se tavoitteli mahdottomia ja että se ei lopultakaan ihmisiä\nmuuttaisi toisenlaisiksi. Kristitytkin ovat uneksineet mahdottomia;\neivätkä he ole muuttaneet ihmisiä. Missä määrin on moraali lisääntynyt\nPerikleen ajoista Fallieres'in päiviin saakka?... Mutta usko on aina\nkaunista; ja kun toiset uskot kalpenevat, niin täytyy lausua ne, jotka\nsyttyvät palamaan, tervetulleiksi; uskoja ei ole koskaan, liikaa.\nOlivier katseli heltyneen uteliaana epävarmaa hohdetta, joka paloi\npoikasen sielussa. Miten omituinen aivojärjestelmä!... Olivierin ei\nonnistunut seurata niiden aivojen ajatusten käänteitä, ajatusten,\njotka eivät pystyneet jatkuvaan ja järkiperäiseen toimintaan, vaan\nkulkivat hyppäyksillä ja jotka puheltaessa jäivät usein kauas jäljelle,\neivät jaksaneet toista seurata, vaan takertuivat johonkin kuvaan,\njoka oli niissä herännyt se tiesi millä tavoin: jokin äsken lausuttu\nsana oli siihen syynä; sitten ne ajatukset riensivät yhtäkkiä perästä\nja sivuuttivat puhetoverin yhdellä loikkauksella, loihtien jostakin\njokapäiväisestä ajatelmasta, tavallisesta järkevästä ja porvarillisesta\nfraasista kokonaisen uuden maailman, oikean sankarillisen ja\nmielenvikaisen _credon_, uskontunnustuksen. Tuossa sielussa, joka\ntorkkui unessa, heräten siitä tuon tuostakin vavahtaen valveille, asui\nainainen lapsellinen ja mahtava optimismin kaipuu; kaikkeen, mitä\npojalle puhuikin taiteesta tai tieteestä, lisäsi hän miellyttävän\nmelodraamalopun, joka perustui hänen haaveisiinsa ja tyydytti ne.\n\nOlivier luki sunnuntaipäivinä Emmanuelille, haluten tutkia hänen\nsielunelämäänsä, vähän minkä mitäkin. Hän luuli herättävänsä hänen\nmielenkiintoaan realistisilla ja tuttuaiheisilla kertomuksilla; hän\nluki hänelle Tolstoin _Lapsuuden muistoja_. Hän ei näyttänyt niistä\nvälittävän; hän sanoi:\n\n-- Kyllä, niin se on, se on selvä.\n\nEikä hän ymmärtänyt, minkä tähden nähtiin sellaista vaivaa, että\nkirjoitettiin moisista tavallisista asioista...\n\n-- Pikku poika nyt on vain poika, sanoi hän halveksivasti.\n\nSen herkempi ei hän ollut historian mielenkiintoisille asioille;\ntiede ikävystytti häntä; se oli hänelle ikäänkuin kauniin sadun\nkuivaa alkulausetta, sadun, jossa näkymättömät voimat palvelivat\nihmistä aivan kuin hirvittävät ja kukistetut haltiat. Minkätähden\ntarjottiin niin paljon selvityksiä? Kun on löytynyt jotain, eihän\nole tarpeen sanoa, miten se on löytynyt, vaan ainoastaan, että se on\nlöytynyt. Ajatusten analyysi on porvarillista ylellisyyttä. Rahvaan\nhenki jälleen vaatii synteesiä, valmiita ajatuksia, hyviä tai pahoja,\nmieluummin pahoja kuin hyviä, aina kuitenkin toimintaan, elämän\nkarkeihin realiteetteihin ja sähkönpurkautumiin suuntautuvia. Kaikesta\nsiitä vähästä kirjallisuudesta, mitä Emmanuel tunsi, liikuttivat\nhäntä syvimmin joidenkuiden Hugon tapaisten kirjailijain eepillinen\npaatos tai vallankumouspuhujain nokinen retoriikka, jota hän ei tosin\nhyvin ymmärtänyt ja joka ei muuten aina itsekään ymmärtänyt itseään,\nsamoin kuin eivät nuo runoilijatkaan. Maailma ei ollut Emmanuelille\neikä heille järkisyiden ja tekojen eheä kokonaisuus, vaan ääretöntä\navaruutta, jossa oli syviä varjoja ja värisevää valoa ja jonka\npimeydessä välkähteli säteileviä siipiä. Olivier yritti turhaan saada\npoikaa tajuamaan hänen porvarillista logiikkaansa. Vastaanhangoitteleva\nja ikävystynyt sielu luiskahti silloin aina hänen käsistään; ja se\nviihtyi harha-aistimuksellisten tunnelmiensa laineiden tuuditeltavana\naivan kuin rakastunut nainen, joka antautuu silmät ummessa.\n\nOlivier Jeanninia sekä veti puoleensa että saattoi ymmälle kaikki\ntuo, mitä hän pojassa täten tunsi läheiseksi omalle olemukselleen: --\nhänen yksinäisyytensä, ylpeä heikkoutensa, ihanteellinen intonsa. Ja\nkaikki se, mikä siinä oli hänestä eroavaa: hänen tasapainoa löytämätön\njärkensä, hänen sokeat ja hillittömät kaipuunsa, hänen aistillinen\nhurjuutensa, jolla ei ollut käsitystä hyvästä eikä pahasta sellaisina\nkuin porvarillinen moraali ne määrittelee. Hän näki ainoastaan osan\ntuota hurjuutta; se olisi saanut hänet kauhun valtaan, jos hän olisi\ntuntenut sen kokonaisuudessaan. Mutta hän ei voinut arvata, minkälainen\npyörre sekavia intohimoja kuohui hänen pikku ystävänsä sydämessä\nja aivoissa. Meidän porvarillinen atavismimme on taltuttanut meitä\nliiaksi. Me emme uskalla edes katsella itseemme. Jos kertoisimme\nsadannenkaan osan tavallisen kunnon miehen unista, tai niistä himoista,\njoita piilee puhtaan naisen pinnan alla, niin huudettaisiin sitä\nskandaaliksi. Saakoot hirvitykset olla rauhassa! Sulkekaamme portti.\nMutta tietäkäämme kuitenkin, että ne ovat olemassa ja että ne ovat\nnuorissa sieluissa huonoissa kahleissa. -- Pikku Emmanuelilla olivat\nkaikki eroottiset himot ja unelmat, jotka yleisesti myönnetään\nperverseiksi; ne saivat hänet valtaansa yhtäkkiä, puuskittain, aivan\nkuin vihurituuli; ja ne olivat sitäkin polttavampia, kun hänen\nrumuutensa, joka eristi hänet muista ihmisistä, kiihoitti niitä.\nOlivier ei tästä tiennyt mitään. Hänen edessään Emmanuel häpesi. Häneen\nikäänkuin tarttui vanhemman ystävän rauha ja puhtaus. Olivier Jeanninin\nelintapa oli hänelle hillitsevä esimerkki. Emmanuel rakasti kiihkeästi\nhäntä. Ja nyt ryntäsivät Emmanuelin intohimot, kun niitä hillittiin,\nkuohuvien unelmien piiriin: niiden päämaaliksi tulivat ihmiskunnan\nonni, sosiaalinen veljeys, tieteen ihmeet, haaveelliset ilmamatkat,\nvillit ja barbaariset runot, -- kokonainen maailma sankaruutta ja\nerotiikkaa, lapsellista, häikäisevää ja kansanomaista; siinä häilyivät\nhänen älynsä ja halunsa sinne tänne, laiskehtien ja samalla kuumeisessa\nkiihkossa.\n\nHänellä ei ollut paljon aikaa antautua näihin mielialoihinsa,\nvarsinkaan isoisän kojussa, tuon ukon, joka ei ollut koskaan hiljaa,\nvaan vihelteli, mäiski ja puhui aamusta iltaan. Mutta unelmoimiseen\nsaa jonkin verran tilaisuutta missä tahansa. Ihminen voi nähdä\nkokonaisien aikakausien unet seisoallaan, silmät auki, yhtenä\nainoana elämänsä sekuntina! -- Ruumiillisen työntekijän askare\nsoveltuu sangen hyvin epätasaiseen ja ajoittaiseen ajatustoimintaan.\nSellaisen ihmisen on vaikea ilman kovaa tahdonponnistusta seurata\njotakin pitkää järjellisten johtopäätösten ketjua; jos se hänelle\nmilloin onnistuukin, niin sieltä täältä puuttuu kuitenkin muutamia\nketjun renkaita; mutta rytmillisten liikkeiden väliaikoina tulee\nhänen päähänsä noista aukoista puuttuvia ajatuksia ja mielikuvia;\nsäännölliset ruumiinliikkeet lietsovat ne esille aivan kuin palkeet\nliekkejä hiilistä. Rahvaan ajatusta. Tupru savua ja tulta. Säkeneiden\nparvi, joka sammuu, syttyy ja sammuu jälleen! Mutta joskus pistää jokin\nniistä, kun hyvä tuuli sattuu avuksi, tulen kuivuneisiin metsiin ja\nporvarien muhkeihin aumoihin...\n\nOlivier sai hommatuksi Emmanuelin erääseen kirjapainoon. Poika\nitse halusi sitä; eikä isoisäkään asettunut vastaan: hän tahtoi\nmielellään tyttärenpojasta oppineempaa kuin hän itse oli; ja hän tunsi\nkunnioitusta painomustetta kohtaan. Uudella alalla oli Emmanuelin työ\nrasittavampaa kuin entisellä; mutta työläisten suuressa laumassa tunsi\npoika voivansa ajatella vapaammin kuin suutarinkojussa, missä hän oli\naivan yksinään, vaikkakin kahden kesken isoisän kanssa.\n\nPäivän paras hetki oli päivällisloma. Emmanuel livisti silloin pois\nmuiden työläisten joukosta, jotka valtasivat korttelin ruokapaikkain\nja viinikauppain edustalle katukäytäville katetut pienet pöydät, ja\nkapsutteli läheiseen puistikkoon. Siellä istuutui hän kahtareisin\njollekin penkkilaudalle, tuuhean kastanjapuun alle, lähelle tanssivaa\npronssifaunia, jolla oli viinirypäle kädessä; ja sitten hän otti\nrasvaisesta paperikääreestä eväänsä, leivänkannikan ja palan makkaraa,\nja söi sitä hiljalleen, keskellä varpusten tirskuvaa parvea. Vihreälle\nnurmikentälle nakkeli suihkulähde vettään hienona, rapisevana sateena.\nJossakin puussa auringonpaisteessa kuhertelivat harmaansinertävät\nja pyöreäsilmäiset kyyhkyset. Ja pitkin aikaa kuului ympäriltä\nParisin ainainen humina, ajoneuvojen pauhaava jyry, askelten kolina,\nkadun tuttuja huutoja; etäältä jonkun porsliinin paikkaajan iloinen\nvihellyspilli, kadunlaskijain kaputus kivitykseen, jonkin suihkulähteen\nylhäinen musiikki, -- koko parisilaisen unelman kuumeinen ja kullattu\nulkokuori. -- Ja tuo pikku kyttyräselkä istui siinä kahtareisin\npenkillä, suu täynnä leipää, jota hän nieleksi sangen hitaasti; ja hän\nvaipui suloisen raukeuden valtaan eikä muistanut enää kipeää selkäänsä\neikä ihmisarkaa sieluaan; häntä ympäröi epämääräinen ja juovuttava onni.\n\n-- \"... Lämpöinen valo, oikeuden aurinko, joka huomispäivänä meille\nloistaa, etkö loista nyt jo? Kaikki on niin hyvää, niin kaunista! On\nrikas, on väkevä, voi hyvin, rakastaa... Minä rakastan kaikkia, kaikki\nrakastavat minua... Ah, kuinka hyvä on olla! Kuinka hyvä on elää\nhuomispäivänä!...\"\n\nTehtaiden pillit vihelsivät; lapsi heräsi, nielaisi ruuan suustaan, joi\nhyvän siemauksen läheisen suihkulähteen altaasta, ja lähti takaisin\npaikalleen kirjapainoon, kulki sinne keikkuvin ja onnahtelevin askelin,\njälleen kuoreensa sulkeutuneena kuin kilpikonna, -- noiden maagillisten\nkirjakelaatikoitten ääreen, joiden kirjakkeiden määränä oli kerran\npiirtää uuden Vallankumouksen _Mene Thekel_.\n\n\n\n\nEmmanuelin isoisällä oli vanha ystävä, Trouillot, paperikauppias,\njonka kauppa oli toisella puolella katua. Paperi- ja sekatavarakauppa;\nnäyteikkunassa punaisia ja vihreitä namuja lasimaljakoissa ja\nkädettömiä ja jalattomia paperinukkia. Vanhukset iskivät toisilleen\nkadun ylitse silmää, nyökkäsivät päätä ja tekivät kaikenlaisia muita\nmerkkejä, toinen ovensa kynnykseltä, toinen kojustaan. Joskus, kun\nsuutari kyllästyi nakuttelemaan ja kun hänelle tuli, kuten hän\nsanoi, kramppi peräpakaraan, huusivat he toisilleen, La Feuillette\nikäänkuin haukahtaen, Trouillot epäselvästi ynisten, niinkuin\nkäheä-ääninen vasikka; ja sitten he menivät yhdessä lähimpään\nravintolaan kallistamaan ryypyn. He eivät hätäilleet kotiintulolla.\nHe olivat tavattomia turisijoita. Olivat tunteneet toisensa jo lähes\nviisikymmentä vuotta. Paperikauppiaalla oli hänelläkin ollut pikku\nosansa vuoden 1871 melodraamassa. Sitä ei olisi tuosta leppoisasta\nmiehestä uskonut. Hänellä oli musta myssy päässä, yllä valkea\npusero; hänen harmaat viiksensä olivat vanhan sotakarhun; vaalean\nsinisissä silmissä, joiden valkuaisissa oli punertavia viiruja, oli\nepämääräinen ilme; silmien alla riippuivat luomet pussilla; posket\nriippuivat ja kiiltävinä; aina hän puuskutti hiessään ja kulkea\nkahnusti vaivaloisesta sillä häntä vaivasi leini ja hengenahdistus;\nja hänen kielensäkin oli melkoisen kankea. Mutta muinaisia haaveitaan\nei hän ollut suinkaan kadottanut. Hän oli Kommuunin loppuessa\npaennut Sveitsiin muutamaksi vuodeksi, ja oli siellä tavannut eri\nkansallisuuksiin kuuluvia aatetovereita, ja varsinkin venäläisiä,\njotka olivat näyttäneet hänelle koko veljellisen anarkian kauneuden.\nHän ei muuten ollut aivan samaa mieltä kuin Feuillette, joka kannatti\ntäydellistä absolutismia vapaudessa. Siitä huolimatta uskoivat he\nkumpikin yhtä lujasti sosiaaliseen vallankumoukseen. Kumpikin heistä\noli ihastunut johonkin puoluejohtajaan; moinen päällikkö oli hänelle\nkaiken sellaisen ruumiillistuma, mitä hän itse olisi tahtonut olla.\nPaperikauppiaan ihailtu oli Joussier, ja suutarilla oli Coquard.\nYstävykset väittelivät alinomaa, missä suhteessa nuo miehet erosivat\ntoisistaan, vakuutellen kuitenkin, että he ajattelivat pääasioissa\nsamoin; -- (kunnon humalassa ollessaan he melkeinpä uskoivat, että ne\npääasiat olivat maailmassa jo toteutetutkin). Järkiperäisempi sielu\nheistä oli suutarilla. Hän uskoi järjellään; ainakin hän luulotteli\nsillä tavoin uskovansa: sillä, Jumala paratkoon, hänen järkensä oli\nmerkillistä laatua, sellaista, niin sanoaksemme, ettei se sopinut\nkenenkään muun jalkaan kuin hänen itsensä. Kuitenkin vaati tuo mies,\njonka järki oli hänen kengänpaikkaustaan paljon heikompi, muita ihmisiä\ntyytymään hänen mitoillaan tehtyihin kenkiin. Paperikauppias oli\nvähemmän taistelunhaluinen ja laiskempi, eikä hänestä ihmisen maksanut\nvaivaa näytellä uskoaan. Ihminenhän näyttelee ainoastaan sitä, mitä\nepäilee. Eikä hän suinkaan epäillyt. Hänen ainainen optimisminsa sai\nhänet näkemään asiat sellaisina kuin hän niiden toivoi olevan; hän\nei nähnyt niitä silloin, kun ne olivat toisin, tahi hän unohti kohta\nnäkemänsä. Oliko sitten syynä tahdonvoima tai apatia, helposti se vain\nhäneltä kävi: vastenmieliset kokemukset luiskahtivat hänen nahkastaan\njälkeäkään jättämättä. -- Molemmat olivat he vanhoja romanttisia\nlapsia, joilla ei ollut todellisuuden vaistoa ja jotka vallankumouksen\nnimikin jo sai onnesta juopumaan; vallankumous oli heille ikäänkuin\nkaunista satua, sellaista, ettei siitä oikein tiedä, onko sitä\nkoskaan tapahtunut vai tapahtuuko vasta. Ja kumpikin heistä uskoi\nIhmisyys-Jumalaan: se vastasi heidän perinnäisiä tapojaan, sillä heidän\nveressäänhän piili vuosisatojen pakon luoma tottumus Ihmisen poikaan.\n-- On itsestään selvää, että he molemmat olivat kirkonvastustajia.\n\nHuvittavinta oli, että paperikauppias-parka asui yhdessä\nsisarentyttärensä kanssa, joka oli sangen jumalinen ja teki hänelle,\nmitä ikinä tahtoi. Tuo nainen oli pienikokoinen, hyvin tummaverinen\nja lihavahko; hänen silmänsä olivat vilkkaat, ja kielenkäyttö, jossa\nhuomasi vielä selvän Marseillen murteen, ylen vuolas; hän oli erään\nkauppaministeriössä palvelleen pöytäkirjurin leski. Kun hän jäi\nköyhyyteen tyttärensä kanssa ja eno otti hänet hoitoonsa, luuli hän\ntekevänsä melkeinpä hyvän työn sukulaiselleen tyytyessään olemaan\nmyyjättärenä hänen vaatimattomassa kaupassaan, -- hyvän työn, sillä\nhänen omat elämänvaatimuksensa olivat oikean porvarisrouvan. Hän\nmahtaili paperikauppiaan kotona kuin mikä valtaistuimeltaan kukistettu\nkuningatar; onneksi sekä enon afääreille että ostajille hillitsi\njuuri moinen itsetietoisuus kuitenkin jossain määrin hänen luontaista\npuhumis- ja liioitteluhaluaan. M:me Alexandrine oli kuningasmielinen ja\nklerikaali, kuten arvohenkilön ainakin sopii, ja hän julisteli näitä\nmielipiteitään sitäkin kursailemattomammalla kiihkolla, kun hänen\nsalainen halunsa oli sillä kiusata enoaan, tuota vanhaa uskotonta,\njonka luokse hän oli asettunut asumaan. Hän oli tehnyt itsestään talon\nvaltiattaren ja ottanut omalletunnolleen edesvastuun koko ympäristönsä\nkäytöksestä; joskaan hänen ei onnistunut vielä käännyttää enoaan --\n(hän oli varma, että se vielä kerran onnistuisikin, ellei muulloin,\nniin \"viimeisellä hetkellä\"), -- niin koetti hän kuitenkin kaikin\nmokomin upotella paholaista pyhään veteen. Hän kiinnitteli enonsa\nseiniin neuloilla Lourdes'in pyhän Neitsyen ja Paduan pyhän Antoniuksen\nkuvia; hän varusti uuninreunuksen pienillä koreiksi maalatuilla\nfetisheillä, jotka oli sovitettu lasikupujen alle; ja kevätpuolella\nasetti hän tyttärensä alkooviin \"Neitsyt Maarian kuukauden (maaliskuun)\nseppeleen\" ja pieniä, sinisiä kynttilöitä. Ei saattanut aavistaa, mikä\nhänellä oli tähän kaikkeen parhaana kannustimena, todellinen hellyyskö\nenoa kohtaan, jonka hän tahtoi käännyttää, vai iloko saada tehdä\nhänelle kiusaa.\n\nUkko-rukka oli yleensä apaatinen ja unelias ja antoi sisarentyttärensä\ntouhuta; hän ei suinkaan ryhtynyt torjumaan hänen ärsyttäviä\nhyökkäyksiään: niin sukkelaa kieltä vastaan olisi ollut vaikeaa\ntaistella; ja ennen kaikkea hän tahtoi olla rauhassa. Yhden ainoan\nkerran hän suuttui, kun muuan pieni pyhä Jooseppi koetti petollisesti\npujahtaa hänen omaan huoneeseensa, vuoteen päähän seinälle; tällä\nkertaa hän voitti asian: sillä hän oli saada halvauksen, ja silloin\nkauhea sisarentyttö peljästyi; sitä kokeilua ei hän enää uudistanut.\nMuuten antoi ukko hänelle aina myötä, ei ollut muka huomaavinaan\nmitään; tämä Jumalan haju tuotti hänelle tosin pahoinvointia, mutta hän\nei tahtonut sitä ajatella. Ja pohjaltaan hän sisarentytärtään ihailikin\nja nautti siitä, että tuo nainen kohteli häntä pahoin. Ja sitäpaitsi\nolivat he yhtä mieltä yhdessä asiassa: hemmotellessaan pikku tyttöä,\nnimeltään Reine, jota sanottiin myöskin Rainetteksi.\n\nTyttö oli noin kahden-, kolmentoista vuoden ikäinen, ja oli aina\nsairas. Kuukausimäärin piti lonkkatauti häntä vuoteessa: toinen puoli\nruumista oli valettuna kipsikääreeseen, joten hän oli ikäänkuin pikku\nDaphne puunkuoressaan. Hänen silmänsä olivat kuin haavoittuneen\nvillakoiran, ja kasvot kelmeät kuin kasvit, jotka eivät ole saaneet\nauringonpaistetta; hänen päänsä oli hyvin iso, ja vaaleankeltainen,\nhieno ja kireälle kammattu tukka teki sen vieläkin suuremman\nnäköiseksi; mutta kasvojen ilme oli eloisa ja aran herkkä; nenä pieni\nja ilmeikäs; huulilla kuulsi kiltti lapsenhymy. Äidin jumalisuus oli\nsaanut haltioituneen ja kiihkomielisen luonteen tuossa kärsivässä\nja joutilaassa lapsessa. Tuntikausia vietti hän lukien rukouksia,\nsolutellen rukousnauhansa helmiä, pienen korallisen rukousnauhan,\njonka itse paavi oli siunannut; ja kun hän keskeytti, teki hän sen\nainoastaan suudellakseen kiihkeästi tuota nauhaansa. Hän ei päivän\npitkään tehnytkään juuri mitään muuta; ompelutyöt väsyttivät häntä;\nrouva Alexandrine ei ollut herättänyt hänessä halua sellaisiin.\nHän ei lukenut kuin joitakuita järjettömiä hartauslehtisiä, joiden\nummehtuneet ihmekertomukset ja nolon rehentelevä tyyli tuntui hänestä\nkorkeimmalta runoudelta, -- tai sunnuntailehdistä rikosjuttuja\nvälillisine kuvineen: noita lehtiä äiti-typerys hommasi hänen\nkäsiinsä. Silloin tällöin hän virkkasi muutaman silmukan, liikutellen\nhuuliaan, välittäen vähemmän itse työstään kuin vuoropuhelusta jonkin\npyhimys-ystävänsä tai jopa itsensä Jumalan kanssa. Sillä ei tarvitse\nluulla, että ihmisen täytyisi olla mikään Jeanne d'Arc saadakseen\nmoisia vieraita; jokaisella meistä on niitä ollut. Siinä vain ero,\nettä taivaalliset vieraat antavat meidän tavallisesti puhua yksinämme,\nkun ne tulevat istumaan lietemme ääreen; he itse eivät virka mitään.\nRainette ei suinkaan siitä loukkaantunut: se, joka on vaiti, myöntää.\nSitäpaitsi oli hänellä puolestaan heille niin paljon puhumista, että\nhe tuskin saivat aikaa vastata: hän vastasi itse heidän puolestaan.\nHän oli mykkä sanatuhlari: hän oli perinyt äidiltään puhelunhalun;\nmutta hänessä se sanojen virta kaivautui sisäänpäin, ikäänkuin joki\njoskus katoaa maan alle. -- Tietysti hänkin oli osallinen salaliitossa\nkäännytettävää enoa vastaan; hän riemuitsi joka tuumasta voittomaata,\nminkä valonenkelit valtasivat talossa pimeyden hengeltä; ja monta\nkertaa sai hän ommella pyhän mitalin enon vaatteiden vuorin väliin, tai\npisti hän hänen taskuunsa helmen rukousnauhastaan; sitä ei ukko ollut\nhuomaavinaan, sen ilon salli hän pikku sukulaiselleen. -- Suutarille\noli hänen pappissyöjä-ystävänsä joutuminen noiden jumalisten naisten\nkynsiin sekä ilon että kiukun aihe; hän ei lakannut laskemasta karkeaa\nleikkiä housuihin pukeutuneista naisista, ja hän pilkkasi ystäväänsä,\njoka tyytyi olemaan tohvelin alla. Totta puhuen ei hänellä ollut\noikeutusta liioin kerskua: sillä häntä itseäänkin oli parikymmentä\nvuotta kiusannut toraisa ja umpimielinen vaimo, joka kohteli häntä\nkuin mitäkin pahinta äkäpussia ja jonka ikeen alle hän oli kallistanut\nniskansa. Mutta niistä ajoista hän varoi hiiskumasta. Paperikauppias\noli hiukan häpeissään ja puolusteli heikosti itseään, julistellen\nmaireasti Krapotkinin saarnaamaa suvaitsevaisuuden oppia.\n\nRainette ja Emmanuel olivat ystäviä. Pikku lapsista olivat he nähneet\ntoisensa joka päivä. Tosin uskalsi Emmanuel ainoastaan harvoin pujahtaa\nnaapurin luokse. M:me Alexandrine katsoi häntä epäsuopein silmin, hän\nkun oli suruttoman ihmisen tyttärenpoika ja ainoastaan pieni, likainen\nsuutarinalku. Mutta Rainette vietti päivänsä sohvalla ikkunan ääressä,\nja huoneisto oli pohjakerroksessa; Emmanuel naputti ohitse mennessään\nikkunanruutuun, ja painaen nenänsä litiskaksi ikkunaan hän irvisti\ntytölle ystävällisesti hyvääpäivää. Kesällä, jolloin ikkunat pidettiin\nauki, pysähtyi poika siihen ja nojautui kyynäröisilleen ikkunanlautaan;\n-- (hän luuli, että se tuttavallinen asento puki häntä, ettei silloin\nnäkyisi niin huomattavasti hänen myhkyisten hartiainsa todellista\nrumanmuotoisuutta); -- ja he juttelivat keskenään. Rainettea ei oltu\nvieraiden runsaudella hemmoteltu, joten hän nyt vieraan saatuaan ei\najatellutkaan, että Emmanuel oli kyttyräselkäinen. Emmanuelille, joka\npelkäsi tyttöjä, sekä pelkäsi että inhosi, oli Rainette poikkeus.\nSillä tämä ikäänkuin puolittain kivettynyt pikku sairas oli hänelle\njotakin käsinkoskematonta ja kaukaista, kuten hieman jotain olematonta.\nAinoastaan sinä iltana, jolloin kaunis Bertha oli suudellut häntä,\nja vielä seuraavanakin päivänä, karttoi Emmanuel naapurin tyttöä,\ntuntien vaistomaista vastenmielisyyttä häntä kohtaan; hän hiipi seinää\npitkin ohi talon, pysähtymättä ja painaen päätänsä alas; hän kierteli\nsen sivuitse kauempaa, pelokkaasti ja epäluuloisesti, aivan kuin\nvilliintynyt koira. Sitten hän tuli kuitenkin takaisin. Rainette oli\nniin vähän nainen. Miten Emmanuel työpaikastaan päästessään riensikään\ntytön ikkunaa kohti! Niin pieneksi kuin mahdollista tekeytyen oli hän\npuikkinut latomosta ulos kirjansitojanaisten välitse; niiden tyttöjen\ntyömekot olivat ikäänkuin yöpaitoja, ja he olivat kookkaita, häliseviä\nja nauravia, ja heidän ahmivat silmänsä ikäänkuin riisuivat alasti\nohitse kulkevia miehiä. Emmanuel oli kiitollinen pikku ystävälleen,\nettä tämä oli sairas: hän saattoi tuntea tytön lähistöllä jonkinlaista\nylemmyyttä, jopa olevansa aivan kuin suojelijakin. Hän käytti omaksi\nhyväkseen sitä, että hän oli tytölle tervetullut vieras; hän kertoi\nhänelle kadun tapauksia ja sijoitti itsensä niissä huomattavalle\npaikalle. Joskus oikein kohteliaalla tuulella ollessaan toi hän\ntytölle paahdettuja kastanjoita, jos oli talvi, ja kesällä kimppusen\nkirsikoita. Rainette puolestaan antoi hänelle kirjavia namuja noista\nkahdesta näyteikkunan lasimaljakosta; ja he katselivat yhdessä\nkuva-postikortteja. Ne olivat onnellisia hetkiä; he unohtivat kumpikin\nsurulliset ruumiinsa, joissa heidän lapsensielunsa olivat vangittuina.\n\nMutta sattuipa joskus, että he ryhtyivät keskustelemaan politiikasta\nja uskonnollisista asioista niinkuin aikuiset. Silloin heistä tuli\nyhtä älyttömiä kuin suuristakin. Hyvä yhteisymmärrys loppui. Rainette\npuhui pyhimysten ihmetöistä, pitkästä paastosta, tai paperipitseillä\nkoristetuista pyhistä kuvistaan, taikka synninpäästö-päivistä. Emmanuel\nsanoi, että se oli naurettavaa ulkokullaisuutta, niinkuin hän oli\nkuullut isoisänsä väittävän. Mutta kun hän sitten vuorostaan aikoi\nkertoa työväen kokouksista, joihin ukko oli vienyt hänetkin mukaansa,\nja puheista, joita hän oli siellä kuullut, niin keskeytti Rainette\nhänet halveksivasti ja sanoi, että kaikki sellaiset ihmiset ovat\njuopporatteja. Väittely sai tuiman luonteen. He johtuivat puhumaan\ntoistensa omaisista; ja heistä he latelivat nyt samoja hävyttömiä\nsanoja, mitä Rainetten äiti ja Emmanuelin isoisä olivat toisistaan\npäästäneet selän takana. Ja sitten he alkoivat puhua toisistaankin. He\nkoettivat keksiä kaikenlaista epämieluista sanottavaa. Se ei ollutkaan\nvaikeaa. Emmanuelin huomautukset olivat karkeammat. Mutta Rainette\nosasi löytää häijymmät. Silloin meni Emmanuel matkaansa; ja kun hän\nsitten tuli takaisin, kehui hän olleensa toisten tyttöjen kanssa, ja\nettä ne tytöt olivat kauniita, ja että he olivat pitäneet yhdessä\nhauskaa, ja että he olivat päättäneet tavata toisiaan seuraavana\npyhänä. Rainette ei virkkanut mitään; hän oli halveksivinaan kaikkea,\nmitä Emmanuel sanoikin; ja yhtäkkiä hän joutui raivon valtaan, nakkasi\nhänelle virkkuuneulansa päin kasvoja, ja käski häntä menemään pois, ja\nsanoi, että hän on inhottava; ja sitten hän painoi kasvonsa käsiinsä.\nEmmanuel lähti, mutta ei ollut voitostaan suinkaan ylpeä. Hänen olisi\ntehnyt mieli vetää nuo laihat pikku kädet tytön kasvojen edestä pois\nja sanoa, ettei hän ollutkaan puhunut totta. Mutta ylpeys esti hänet\npalaamasta.\n\nEräänä päivänä kosti kohtalo Rainetten puolesta. -- Emmanuel oli ollut\ntyötoveriensa joukossa. He eivät yleensä pitäneet hänestä, sillä hän\npysyttelihe mahdollisimman paljon syrjässä heistä eikä puhunut heille,\ntai jos puhui, puhui liian hyvästi: naiivin arvokkaasti, aivan kuin\nkirja, tai paremminkin sanomalehti -- (sanomalehtien kirjoituksia\nhänen päänsä olikin täynnä). -- Sinä päivänä he keskustelivat\nvallankumouksesta ja tulevista ajoista. Emmanuel haltioitui, aivan\nnaurettavasti. Muuan tovereista huudahti hänelle töykeästi:\n\n-- Sinua silloin ei tarvitakaan, sinä olet liian ruma. Tulevaisuuden\nyhteiskunnassa ei ole enää kyssiä. Ne paiskataan jo syntyessään virtaan.\n\nEmmanuel kuukahti yhtäkkiä alas kaunopuheisuutensa korkeudesta. Hän\noli tyrmistynyt ja vaiti. Toiset nauroivat katketakseen. Koko sinä\niltapäivänä ei hän avannut enää suutaan. Illalla hän meni kiireesti\nkotiin; hän tahtoi piiloutua sinne nurkkaan, saada kärsiä yksinään.\nOlivier tapasi hänet sitten kadulla; hän huomasi pojan tuskasta\njäykistyneet kasvot ja hän aavisti hänen kärsivän.\n\n-- Onko sinulla paha olla? Minkä tähden?\n\nEmmanuel ei tahtonut vastata. Olivier urkki häneltä hellästi asiaa.\nPoika pysyi itsepintaisesti vaiti; mutta hänen leukansa alkoi vavista\naivan kuin hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. Olivier otti\nhäntä käsipuolesta ja vei hänet kotiinsa. Vaikka hän tunsikin rumuutta\nja tautia kohtaan samaa vaistomaista vastenmielisyyttä, mikä on\nominainen kaikille ihmisille, paitsi ehkä ei laupeudensisarille, ei hän\ntoki koskaan ilmaissut sitä.\n\n-- Sinulle on tehty pahaa?\n\n-- Niin...\n\n-- Kuka se teki?\n\nPoika avasi sydämensä. Hän sanoi olevansa ruma. Sanoi työtoverien\nväittäneen, ettei vallankumous ollut häntä varten.\n\n-- Ei se ole sen enempää heitäkään varten, poika-parka. Eikä\nmeitäkään. Se ei ole yhden päivän leikki. Sitä työtä tehdään meidän\njälkeentulevaistemme puolesta.\n\nEmmanuel tunsi pettymystä; joutuisiko vallankumous vasta niin myöhään?\n\n-- Eikö sinusta ole hauskaa ajatella, että teet työtä antaaksesi onnea\ntuhansille sellaisille pikku pojille kuin sinä, miljoonille muille\nihmisille?\n\nEmmanuel huokasi, ja sanoi:\n\n-- Tuntuisi kuitenkin niin hyvältä, jos saisi onnea itsekin.\n\n-- Poikaseni, ei saa olla kiittämätön. Sinä elät maailman kauneimmassa\nkaupungissa, aikakautena, joka on ihmeistä rikkain; sinä et ole typerä,\nja sinulla on terveet silmät. Muistapa, miten paljon ympärilläsi on\nnäkemisen ja rakkauden arvoista.\n\nJa Olivier näytti hänelle, mitä kaikkia hänen sopi rakastaa.\n\nLapsi kuunteli häntä, pudisti päätänsä, ja vastasi:\n\n-- Kyllä, mutta kun täytyy ajatella, että on pantu iäksi tällaiseen\nnahkaan.\n\n-- Eipäs ole, sinähän pääset siitä.\n\n-- Niin, mutta silloin on kaikki lopussa.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\nPoika ällistyi. Materialismi oli huomattavana osana isoisän\nuskontunnustuksessa; Emmanuel ajatteli, että ainoastaan mustatakit\nuskoivat ikuiseen elämään. Hän tiesi, ettei hänen ystävänsä Olivier\nJeannin ollut mikään pappi; ja nyt hän kysyi, tarkoittiko Olivier tätä\ntosiaan vakavasti. Olivier otti häntä kädestä ja puhui hänelle kauan\nuskostaan ihanteeseen, kaikkeuden yhteyteen ja elämän rajattomuuteen,\njolla ei ole alkua eikä loppua ja jonka miljaardit oliot ja\nmiljaardit hetket ovat ainoastaan säteilyä yhdestä auringosta. Mutta\nhän ei puhunut pojalle sitä tällaisessa abstraktisessa muodossa.\nVaistomaisesti osasi hän asettua lapsen ajatuskannalle; hänen mieleensä\ntulivat itsestään ammoiset legendat, muinaisten maailmansynty-oppien\naineelliset ja syvät mielikuvitelmat; puolittain leikillä, puolittain\nvakavasti puhui Olivier hänelle sielunvaelluksesta ja noista\nlukemattomista muotojen sarjoista, joiden kautta sielu kulkee ja\npuhdistautuu, aivan kuin puro juosten lammikosta lammikkoon. Hän\nsekoitti juttuunsa kristillisiä tunnelmia ja kesäisen illan kuvia,\nillan, joka heitä paraikaa ympäröi. Olivier istui avonaisen ikkunan\nääressä; poika seisoi hänen vieressään, pitäen kättään ystävänsä\nkädessä. Se oli lauantai-ilta. Kirkkojen kellot soittivat. Ensimäiset\npääskyset, äskettäin kaupunkiin palanneet, lentelivät pitkin talojen\nseiniä. Korkea taivas hohti hämärään vaipuvan kaupungin yllä.\nLapsi kuunteli hengitystään pidättäen kaunista satua, jota hänen\niso ystävänsä hänelle kertoi. Ja Olivier jälleen innostui omista\nsanoistaan, niin lämmitti häntä tuon pikku kuuntelijan tarkkaavaisuus.\n\nOn sellaisia ratkaisevia elämän tuokioita, jotka sytyttävät pimeässä\nihmissielussa ikuisen ja koskaan sammumattoman valkeuden, aivan kuin\nsuuressa kaupungissa illan hämärässä yhtäkkiä sähkövalot syttyvät.\nTarvitaan ainoastaan kipinää, joka tuikahtaa toisesta sielusta\ntoiseen odottavaan ja iskee siihen tuollaisen Prometheuksen tulen.\nSinä kevätkesän iltana sytytti Olivier rauhallisilla sanoillaan\nsammumattoman valon Emmanuelin sieluun, joka oli hänen pienessä,\nmuodottomassa ruumiissaan aivan kuin liekitön lamppu umpilyhdyn\nsisässä. Olivier Jeanninin perusteluita ei poika ymmärtänyt; tuskinpa\nhän niitä kuuntelikaan. Mutta nuo legendat, nuo mielikuvat, jotka\nolivat kertojalle kauniita satuja, jonkinlaisia vertauskuvia, ne\nmuuttuivat pojassa eläviksi olennoiksi, muuttuivat todellisuudeksi.\nSatu eli ja sykki nyt hänen ympärillään. Ja maisema, jota huoneen\nikkuna kehysti, kadulla ohitse kulkevat ihmiset, niin rikkaat kuin\nköyhät, seiniä pitkin liitelevät pääskyset, ja uupuneet, kuormiaan\nkiskovat hevoset, ja seinien kivet, jotka imivät itseensä iltahämärän\nvarjoja, ynnä kalpeneva taivas ja riutuva valo, -- koko ulkonainen\nmaailma pusertui häntä lähelle aivan kuin kiihkeästi suudellen.\nSitä kesti ainoastaan tuokion. Sitten se sammui. Emmanuel ajatteli\nRainettea, ja sanoi:\n\n-- Mutta ne, jotka käyvät kirkossa ja uskovat Jumalaan, ovathan he\nhupsuja?\n\nOlivier hymyili:\n\n-- Ne uskovat, niinkuin mekin, sanoi hän. Me uskomme kaikki lopultakin\nsamaa. He uskovat ainoastaan vähemmän kuin me. He ovat sellaisia\nihmisiä, joiden täytyy valoa nähdäkseen sulkea ikkunaluukkunsa ja\nsytyttää lamppu. He sijoittavat Jumalan ihmiseen. Meidän silmämme\nnäkevät kauemmaksi. Mutta silti me kaikki rakastamme samaa valoa.\n\nPoikanen palasi kotiinsa pimeitä kujia pitkin, joilla kaasuvalot\neivät vielä olleet sytytetyt. Olivier Jeanninin sanat humisivat hänen\nkorvissaan. Hän ajatteli nyt itsekseen, että on yhtä paha pilkata\nihmisiä sen vuoksi, että heillä on huonot silmät, kuin senkin, että he\novat syntyneet kyttyräseljiksi. Ja hän ajatteli, että Rainetten silmät\nolivat niin kauniit; ja että ne itkivät hänen tähtensä. Sitä ajatusta\nei hän jaksanut sietää. Hän kääntyi takaisin ja meni paperikauppiaan\ntalon luokse. Ikkuna oli vielä raollaan; Emmanuel pisti päänsä hiljaa\nraosta sisään ja huudahti matalalla äänellä:\n\n-- Rainette.\n\nTyttö ei vastannut.\n\n-- Rainette. Anna minulle anteeksi. Rainetten ääni kuului pimeästä:\n\n-- Ilkiö! Minä vihaan sinua.\n\n-- Anteeksi, toisti Emmanuel.\n\nHän vaikeni. Sitten sanoi hän yhtäkkiä, vielä hiljaisemmalla äänellä,\nlevottomana, hiukan häpeissään:\n\n-- Rainette, tiedätkö, minäkin uskon Jumaloihin niinkuin sinäkin.\n\n-- Onko se totta?\n\n-- Se on ihan totta.\n\nHän sanoi näin melkeinpä ainoastaan jalomielisyydestä. Mutta kun hän\noli sen sanonut, niin uskoikin hän hiukkasen.\n\nHe olivat nyt hetkisen vaiti. Eivät nähneet toisiaan. Ulkosalla oli\nkaunis yö... Kivuloinen poika mutisi:\n\n-- Kuinka hyvä on sitten, kun on kuollut.\n\nKuului Rainetten keveä hengitys.\n\nEmmanuel virkkoi:\n\n-- Hyvää yötä, pikku sammakko.\n\nRainetten heltynyt ääni vastasi:\n\n-- Hyvää yötä.\n\nEmmanuel lähti kotiin keventynein mielin. Hän oli tyytyväinen, että\nRainette oli antanut hänelle anteeksi. Ja pohjaltaan ei hänestä,\npienestä pilkatusta, tuntunut pahalta, että toinenkin oli saanut kärsiä\nhänen tähtensä.\n\n\n\n\nOlivier oli vetäytynyt takaisin yksinäisyyteensä. Christophe seurasi\npiankin hänen esimerkkiään. Toden totta: heidän paikkansa ei ollut\nsyndikalistisessa liikkeessä. Olivier ei voinut pestautua ihmisten\nasioita ajamaan. Ja Christophe puolestaan ei sitä tahtonut. Olivier\nkarttoi sitä heikkojen, sorrettujen nimessä; Christophe jälleen\nväkevien, riippumattomien vuoksi. Mutta vaikka he olivatkin vetäytyneet\ntoinen laivan keulaan, toinen perään, niin siitä huolimatta he olivat\ntuossa laivassa, joka kuljetti eteenpäin työläisten armeijaa ja koko\nyhteiskuntaa. Vapaana ja varmana itsestään seurasi Christophe syvällä\nharrastuksella proletariaatin liiton kehitystä; hän kaipasi joskus\nupottautua rahvaanhengen kylpysammioon: sellainen virkisti häntä; ja\nhän nousi siitä entistä virkeämpänä ja nuorekkaampana. Hän oli yhä\nedelleen seurustelusuhteissa Coquardin kanssa ja söi silloin tällöin\naterioitaan Aurélien luona. Ja kun hän kerran sinne joutui, ei hän\nyhtään hillinnyt itseään; hän heittäytyi täydellisesti päähänpistojensa\nvaltaan; hän ei peljännyt paradokseja; ja häntä huvitti erikoisesti\nsaada seurustelutoverinsa menemään mielettömissä ja hurjissa\nperiaatteissaan niiden äärimmäisiin loppupäätelmiin. Outo ei voinut\noikein arvata, puhuiko hän tosissaan vai ei: sillä puhuessaan hän\ninnostui ja unohti lopulta paradoksaalisen aikeensa, jolla oli alkanut.\nTaiteilija hänessä antoi toisten ihmisten kiihkon juovuttaa itsensä.\n\nEräällä tällaisen esteettisen liikutuksen hetkellä sepitti hän kerran\nAurélien puotikamarissa vallankumouslaulun, jota koeteltiin heti; se\nopittiin pian ulkoa, se levisi jo seuraavana päivänä työläislaumojen\nkeskuuteen. Se oli skandaali. Poliisi alkoi pitää häntä silmällä.\nManasse, jolla oli tuttavia järjestyksenvalvojain piireissä, sai\nasiasta tiedon eräältä nuorelta ystävältään nimeltä Xavier Bernard,\njoka palveli poliisiprefektuurissa ja harrasti kirjallisuutta ja sanoi\njumaloivansa Christophen musiikkia: -- (sillä diletantismi ja anarkian\nhenki oli tunkeutunut yksinpä kolmannen Tasavallan talonkoirienkin\njoukkoon).\n\n-- Teidän Krafftinne on joutumassa hullulle tolalle, sanoi hänelle\nBernard. Hän pieksää liiaksi suutaan. Meillä ymmärretään kyllä,\nmitä asiasta kannattaa ajatella; mutta korkeammassa paikassa ei\noltaisi pahoillaan, jos saataisi joku ulkomaalainen, -- ja lisäksi\nsaksalainen, -- kiinni keskeltä vallankumouksellistemme touhua: sehän\non klassillisen tehokas keino riistää heidän puolueeltaan sen tosiarvo\nja tehdä se epäilyttäväksi. Jos tuo tyhmeliini ei nyt pidä varaansa,\nniin meidän täytyy hänet vangita. Se on kiusallinen asia. Varoittakaa\nhäntä.\n\nManasse varoitti Christophea; Olivier pyysi häntä olemaan järkevä.\nChristophe ei käsittänyt vakavasti heidän varoituksiaan.\n\n-- Pyh! vastasi hän. Sehän nyt tiedetään, etten minä ole vaarallinen.\nTottakai minulla on oikeus hiukan hauskutellakin. Minä pidän noista\nihmisistä, he tekevät työtä niinkuin minäkin, uskovat samaan tapaan\nkuin minä. Ei, oikeastaan eivät he usko samoin, emme ole samaa maata...\nNo, yhdentekevää! Me tappelemme siis keskenämme. Sekin minua huvittaa.\nMinkäpä minä sille mahdan? En voi käpertyä omaan kuoreeni niinkuin\nsinä. Minun täytyy saada hengittää raitista ilmaa. Minä läkähdyn\nporvariston parissa.\n\nOlivier, jonka keuhkot eivät olleet niin vaativaiset, viihtyi hyvin\nomassa asunnossaan ja kahden hiljaisen ystävättärensä ahtaassa\nseurassa, vaikkakin toinen heistä, rouva Arnaud, oli sitäpaitsi\nheittäytynyt täydellä sielullaan hyväntekeväisyystoimintaan, ja toinen\nCécile, kiintynyt lapsenvaalimiseen siinä määrin, ettei hän enää\npuhunut muuta kuin tuosta lapsesta ja sen kanssa, jokeltelevalla ja\nhellällä äänellä niinkuin ainakin äiti, -- linnunpojan viserrystä\nmatkivalla äänellä, muuttaen sanattoman laulun ihmispuheeksi.\n\nSiltä ajalta, jolloin Olivier oli seurustellut työläisten kanssa, oli\nhänelle jäänyt kaksi tuttavaa. Riippumattomia molemmat kuten hänkin.\nToinen, Guerin, oli verhoilija; hän työskenteli milloin mieli sattui\ntekemään, oikullisella tavalla; mutta oli hyvin taitava ammatissaan.\nHän rakasti ammattiaan. Hänellä oli taideasioissa luontainen hyvä\nvaisto, jota hän oli kehittänyt tekemällä huomioita, työskentelyllä\nja museoissa käynneillä. Olivier korjautti hänellä kerran erään\nantiikkiseen huonekalustoon kuuluvan esineen: työ oli vaikea, ja mies\nsuoriutui siitä taitavasti: hän oli kuluttanut siihen paljon vaivaa\nja aikaa: eikä hän vaatinut siitä muuta kuin sangen kohtuullisen\npalkkion, niin tyytyväinen hän oli onnistumisestaan. Olivier Jeanninin\nmielenkiinto häntä kohtaan heräsi, hän kyseli miehen elämänvaiheita,\nkoetti saada selville, mitä hän ajatteli työväen liikkeestä. Guerin\nei ajatellut siitä mitään; hän ei välittänyt laisinkaan siitä. Kaiken\nkaikkiaan, hän ei kuulunut siihen kansanluokkaan, eikä muihinkaan.\nHän lueskeli sangen vähän. Koko hänen henkinen kasvatuksensa oli\npelkästään aistien, silmän, käden, Parisin rahvaan synnynnäisen maun\ntuotetta. Hän oli onnellinen ihminen. Se tyyppi ei ole harvinainen\npienten porvarillisten käsityöläisten keskuudessa, jotka ovat koko\nRanskan kansakunnan älykkäintä joukkoa: sillä siinä toteutuu kauniisti\ntasapaino ruumiillisen työn ja terveen henkisen toiminnan välillä.\n\nToinen näistä Jeanninin tuttavista oli erikoisempaa lajia. Hän oli\npostimies, nimeltään Hurteloup. Kaunis, kookas; kirkkaat silmät; pieni\nleukaparta, vaaleat viikset; kasvojen ilme avonainen ja iloinen.\nEräänä päivänä kirjettä tuodessaan tuli hän sisälle Olivier Jeanninin\nhuoneeseen. Sillaikaa kuin Olivier kuittasi postilähetystä, kierteli\nmies kirjakaappien edessä tirkistellen kirjojen selkään painettuja\nnimiä:\n\n-- Haha! huudahti hän. Teillä on klassikkoja...\n\nJa hän lisäsi:\n\n-- Minä kerään vanhoja historiallisia teoksia. Kaikkia, mitkä koskevat\nBurgundia.\n\n-- Oletteko te burgundilainen? kysyi Olivier.\n\n    -- \"Burgundilainen huima,\n    vyöllä miekka tuima,\n    partaleuoin tuo\n    burgundilaista juo\",\n\nvastasi postimies nauraen. Minä olen Avallonin puolelta. Minulla on\nsukupapereita 1200-luvulta ja... Olivier tuli uteliaaksi ja tahtoi\nkuulla lisää. Hurteloup oli ylen valmis puhumaan. Hän oli tosiaan\nerästä Burgundin vanhimpia sukuja. Muuan hänen kantaisiään oli ollut\nmukana Filip-Augustin ristiretkellä; toinen oli ollut valtiosihteerinä\nHenrik II:n aikana. Suku oli alkanut rappeutua 1600-luvulla.\nVallankumousajalla oli se vararikkoon ja vähäpätöisyyteen joutuneena\nkadonnut rahvaan mereen. Nyt se nousi jälleen pinnalle, postimies\nHurteloup'n nuhteettomalla työllä, ruumiillisella ja moraalisella\nvoimalla, sekä myöskin sen uskollisuuden voimalla, jota hän säilytti\nsydämessään sukuaan kohtaan. Hänen rakkainta ajanrattoaan oli koota\nsellaisia historiallisia tietoja, jotka koskivat hänen sukuaan tai sen\nsuvun kotipaikkoja. Loma-aikoinaan kävi hän arkistoissa kopioimassa\nvanhoja papereita. Milloin hän ei niitä ymmärtänyt, pyysi hän selitystä\njoltakin niistä yliopistomiehistä, joille hän kantoi kirjeitä. Hänen\nkuuluisa polveutumisensa ei tehnyt häntä suuruudenhulluksi; hän\npuheli siitä naureskellen, laisinkaan häpeämättä tai kovaa kohtaloaan\nsyyttelemättä. Hänessä asui sellainen huoleton ja terve iloisuus, että\noli oikein hauskaa häntä nähdä. Ja tuota miestä katsellessaan ajatteli\nOlivier rotujen kummallista edestakaisin kiertelemistä, rotujen elämää,\njoka virtaa vuolaana vuosisatoja, katoaa sitten sadoiksi vuosiksi maan\nalle, ja ilmestyy jälleen esille koottuaan maan uumenista uutta voimaa.\nJa kansa oli hänestä ikäänkuin suunnattoman suuri vesisäiliö, johon\nmenneisyyden joet katoavat ja josta tulevaisuuden vedet pursuavat,\njoskus aivan samoina kuin entiset, mutta kulkien toisella nimellä.\n\nGuerin ja Hurteloup olivat hänestä sangen miellyttäviä miehiä; mutta\noli ymmärrettävää, ettei heistä ollut hänelle täyttä seuraa; hänen\nja heidän välillään ei saattanut syntyä kovinkaan syvälle meneviä\nkeskusteluja. Enemmän kiinnitti hänen harrastustaan pikku Emmanuel;\npoika kävi nykyään hänen luonaan melkein joka ilta. Äsken kerrotun ja\ntaikavoimalla vaikuttavan puhelun jälkeen oli pojassa tapahtunut oikea\nvallankumous. Hän oli heittäytynyt suorastaan raivoisalla tiedonhalulla\nlukemaan. Aina, kun hän erosi kirjoistaan, oli hän ymmällään ja\ntyhmistynyt. Hän näytti silloin typerämmältä kuin ennen; hän tuskin\nosasi avata suutaan; Olivier sai vaivoin hänestä lähtemään jonkin\nlyhyen sanan; ja hänen kysymyksiinsä vastasi lapsi päin seiniä. Olivier\nJeanninin mieli masentui; hän koetti olla sitä ilmaisematta; mutta\ntoden totta hän luuli erehtyneensä: luuli, että poika oli täydellinen\npölkkypää. Hän ei nähnyt sitä ääretöntä hedelmöittymiskehitystä,\njoka tuossa nuoressa sielussa kävi. Olivier oli sitäpaitsi huono\npedagoogi; melkeinpä sattumoisin kykeni hän tosin kylvämään peltoon\nhyvää siementä, mutta maan möyhentäminen ja vakojen kyntäminen ei\nhäneltä juuri onnistunut. Christophen läsnäolo lisäsi vielä hänen\navuttomuuttaan. Olivier Jeanninista oli noloa näyttää ystävälleen\ntuota pikku suojattiaan; hän häpesi Emmanuelin tyhmyyttä, joka ilmeni\nmuuten aivan erikoisesti Jean-Christophen läsnäollessa. Lapsi muuttui\nsilloin jöröksi, suorastaan tuppisuuksi. Hän vihasi Christophea, koska\nOlivier häntä rakasti; hän ei tahtonut antaa kenellekään muulle paikkaa\nopettajansa sydämessä. Ei Christophe eikä Olivier Jeannin aavistaneet,\nmikä raivoisa rakkaus ja mustasukkaisuus kalvoi lapsukaisen sydäntä.\nJa kuitenkin oli Christophe itsekin sen tunteen aikoinaan kokenut.\nMutta hän ei enää nähnyt itseään tuossa olennossa, sillä se oli\nvalettu toisenlaisesta metallista kuin hän itse. Tästä sairaaloisten\nperinnöllisten ominaisuuksien sameasta sekoituksesta löi rakkaus, viha\nja silloin tällöin esille tuikahtava nerous kuuluville aivan erikoisia\nääniä.\n\n\n\n\nToukokuun ensimäinen päivä lähestyi. Levottomuutta herättäviä\nhuhuja liikkui Parisissa, C.G.T:n [C.G.T. -- Confédération Générale\ndu Travaille: ranskalainen \"Työn yleinen liitto\". Suom. huom.]\nlavertelevat jäsenet levittivät niitä. Heidän sanomalehtensä\njulistivat, että suuri päivä oli tullut: ne kutsuivat kokoon työväen\narmeijaa, ja sinkauttivat sanan, joka iski porvaristoa arimpaan\npaikkaan: vatsaan... _Feri ventrem..._ Ne nimittäin uhkasivat\nsuurlakolla. Peljästyneet parisilaiset lähtivät maaseudulle,\ntai varustautuivat muonalla ikäänkuin piiritystä kestämään.\nChristophe tapasi Canet'n automobiilissaan kuljettamassa kahta\nliikkiötä ja perunasäkkiä; hän oli suunniltaan, hän ei enää\noikein tiennyt, mitä puoluetta kannatti; hän keikahti vuorotellen\nvanhatasavaltalaiseksi, kuningasmieliseksi ja vallankumoukselliseksi.\nHänen väkivallan-ihailunsa oli kuin sekaantunut kompassi, jonka neula\nhyppeli pohjoisen ja etelän, etelän ja pohjoisen väliä. Julkisuudessa\nyhtyi hän kyllä ystäviensä tulevilla mullistuksilla kerskuvaan\nkuoroon; mutta pohjaltaan hän olisi mielellään langennut ensimäisen\nvanhoillisdiktaattorin jalkoihin pelastuakseen punaiselta kummitukselta.\n\nChristophe nauroi tälle yleiselle pelolle. Hän oli varma, ettei\ntapahtuisi mitään. Olivier ei ollut siitä niinkään vakuutettu. Hänen\nporvarillisesta syntyperästään johtui, että hänessä säilyi alati tuo\npieni vavistus, jota porvaristo tuntee muistellessaan tai odottaessaan\nvallankumousta.\n\n-- Mitä joutavia! sanoi Christophe. Ole rauhassa. Ei se niin pian\ntapahdu, tuo sinun Vallankumouksesi. Tehän pelkäätte kaikki sitä.\nArastelette iskuja. Pelko asuu kaikkialla. Porvaristossa, rahvaassa,\nkoko kansakunnassanne, kaikissa Lännen kansoissa. Niissä ei ole enää\nverta, siksi pelottaa niitä suonenisku. Neljäkymmentä vuotta on täällä\nkaikki ollut pelkkää puhetta ja sanomalehtiartikkeleita. Muistelepas\nvain tuota kuuluisaa Juttuanne. Kyllä silloin huusitte: \"Kuolema!\nVerta! Surmaa!\"... Voi teitä, kerskureita! Miten paljon sanakuohaa ja\nmustetta! Mutta montako pisaraa verta?\n\n-- Älähän ole kovin luottavainen, vastasi Olivier. Tämä verenpelko\njohtuu siitä, että salainen vaisto sanoo pedon saattavan vimmastua,\nkun se pääsee veren makuun, raakalaisuuden voivan nousta näkyville\nsivistyneiden hahmossa; ja Jumala tietää, kuka sille enää silloin\npystyy panemaan kuonokopan! Jokainen kammoo sotaa; mutta kun sota\nviimein puhkeaa, onkin se sitä julmempi.\n\nChristophe kohautti hartioitaan ja virkahti, ettei aikakausi syyttä\nsuotta ollut kerskuri Cyrano de Bergeracin ja rehentelevän kukon,\nChanteclerin, valhettelevien sankarien, aikaa!\n\nOlivier pudisti päätänsä. Hän tiesi, että Ranskassa on kerskunta teon\nalkua. Kuitenkaan ei hän uskonut enempää kuin Christophe liikkeen\naivan heti alkavan: sitä oli liiaksi etukäteen toitotettu, ja hallitus\npiti varansa. Oli syytä olettaa, että syndikalistien strateegikot\nlykkäisivät taistelun sopivampaan tuokioon.\n\nHuhtikuun loppupuolella sairastui Olivier influenssaan; se tuli hänelle\njoka talvi melkein samoina aikoina, ja sai vanhan keuhkokatarrin\nheräämään. Christophe siirtyi pariksi kolmeksi päivää ystävänsä luokse.\nTaudinkohtaus oli jotakuinkin lievä ja katosi nopeasti. Mutta sitä\nseurasi, kuten Olivier Jeanninissa aina, henkinen ja ruumiillinen\nväsymys, jota kesti joku aika kuumeen lakkaamisen jälkeen. Olivier\nloikoi vuoteessa nousematta siitä tuntikausiin, eikä hänellä ollut edes\nhalua nousta, ei halua hievahtaakaan; siinä hän katseli Christophea,\njoka istui häneen selin, pöydän ääressä työnsä kimpussa, sillä hän\noli painunut kiivaaseen työhön. Joskus, kun kirjoittaminen väsytti,\nnousi hän yhtäkkiä paikaltaan ja meni pianon ääreen; hän soitti, -- ei\nsitä, mitä hän oli kirjoittanut, vaan mitä hyvänsä hänen sormistansa\nlähti. Silloin huomasi Olivier kummallisen ilmiön. Kun kirjoitettu oli\nsepitetty tyyliin, joka vivahteli Christophen entiseen, oli soitettu\nsen sijaan aivan kuin toisen miehen luomaa. Se oli täydellisesti eri\nmaailmaa, hengitykseltään käheää ja epätasaista. Siinä oli ikäänkuin\njonnekin eksyvää: sellaista rajua ja murtunutta kiivautta, joka ei\nmissään suhteessa muistuttanut hänen musiikkinsa mahtavaa logiikkaa\nja järjestystä. Tuntui kuin nämä välittömät improvisatsioonit, jotka\npääsivät livahtamaan esille tietoisuuden silmien ohitse ja jotka\npuhkesivat ilmi paremminkin ruumiista kuin ajattelevista aivoista,\npuhkesivat kuten jonkin eläimen huutona, tuntui kuin ne olisivat\ntulkinneet jonkinlaista häiriytynyttä sieluntasapainoa, myrskyä, joka\nvalmistautui kerran raivoamaan. Christophe itse ei sitä huomannut;\nmutta Olivier kuunteli, ja oli siitä levoton, epämääräisellä\ntavalla. Heikkoudentilassaan oli hän omituisen tarkkavaistoinen ja\nkaukonäköinen: hän huomasi seikkoja, joita kukaan muu ei olisi voinut\neroittaa.\n\nChristophe löi viimeisen akordin ja keskeytti hiki otsalla, hiukan\nkuin päästä pyörällä; hän katsahti ystäväänsä silmin, jotka olivat yhä\nvieläkin sameat, naurahti sitten ja meni takaisin pöytänsä ääreen.\nOlivier kysyi häneltä:\n\n-- Mitä tuo oli, Christophe?\n\n-- Ei kerrassaan mitään, vastasi Christophe. Porskutan vain vettä\nhoukutellakseni kaloja luokse.\n\n-- Aiotko kirjoittaa tuon?\n\n-- Tuon? Minkä tuon?\n\n-- Tuon, mitä soitit.\n\n-- Ja mitä minä soitin? En muista sitä enää.\n\n-- Mutta mitä sinä silloin ajattelit?\n\n-- En tiedä, virkkoi Christophe painaen kädellään otsaansa.\n\nHän alkoi jälleen kirjoittaa. Hiljaisuus palasi ystävysten huoneeseen,\nOlivier katseli taas Christophea. Christophe tunsi pinnassaan sen\nkatseen; ja hän kääntyi ystävänsä puoleen. Ystävän silmissä oli niin\nhellä ilme!\n\n-- Laiskuri! sanoi Christophe iloisesti. Olivier huokasi.\n\n-- Mikä sinulla on? kysyi Christophe.\n\n-- Oi, Christophe! Kun tietää, että sinussa, tuossa aivan lähellä\nminua, on niin paljon rikkauksia, joita annat muille ja joista minä en\nsaa osaani!...\n\n-- Oletko hullu? Mikä sinun päähäsi nyt iski?\n\n-- Minkälainen on elämäsi oleva? Mitä vaaroja, mitä suruja saat vielä\nkestää?... Minä tahtoisin seurata sinua, tahtoisin olla kanssasi...\nMinä en saa nähdä mitään siitä. Jään tolkuttomana puolitiehen.\n\n-- Tolkuttomana? Sitäpä oletkin. Luuletko sinä, että minä jättäisin\nsinut puolitiehen, vaikka itse tahtoisitkin?\n\n-- Sinä unohdat minut, vastasi Olivier. Christophe nousi paikaltaan\nja meni istumaan sängyn reunalle, ystävänsä viereen; hän otti veikkoa\nkäsistä: ne olivat kosteat sairautta seuranneen heikkouden hiestä.\nOlivier Jeannin paidankaulus oli auki; näkyi laiha rinta, liiallisen\nläpikuultava iho, hauras ja pingoitettu kuin purje, jota tuuli\npullistaa ja joka uhkaa revetä. Christophen vankat sormet sovittivat\nnyt kömpelösti napit kiinni. Olivier antoi hänen itseään auttaa.\n\n-- Rakas Christophe! sanoi hän hellästi. Minä olen elämässäni kuitenkin\nsaanut suuren onnen.\n\n-- Ah, mitä nyt? vastasi Christophe; voithan sinä yhtä hyvin kuin\nminäkin.\n\n-- Kyllä, sanoi Olivier.\n\n-- No, miksi sinä sitten puhut tyhmyyksiä?\n\n-- Se on totta, sanoi Olivier häpeissään ja hymyillen. Tuo katarri se\ntekee sitä.\n\n-- Täytyy ravistaa se kimpustaan. Hei, nouse pois!\n\n-- Ei vielä. Sittemmin.\n\nOlivier jäi siihen uneksimaan. Seuraavana päivänä hän nousi vuoteesta.\nMutta ainoastaan jatkaakseen haaveitaan lieden ääressä. Huhtikuu oli\nsuloinen ja utuinen. Lämpöisten usvain hopeaharsojen lävitse kuulsivat\nnuoret, aukeavat lehtisilmut, linnut lauloivat näkymättömissä,\nlauloivat uduissa piilevälle auringolle. Olivier selvitteli mielessään\nmuinaisia muistojaan. Hän näki itsensä lapsena, junassa, joka vei\nhäntä pois synnyinkaupungista, keskellä sankkaa sumua, itkevän\näidin kanssa. Antoinette istui yksin, erillään vaunun toisessa\nnurkassa... Hienopiirteisiä kasvoja, herkkiä maisemia liikkui Olivier\nJeanninin silmien editse. Kauniit runot syntyivät hänen sielussaan\nitsestään, ryhmittäen tavuja ja liikkuen laulavina rytmeinä. Hän\nistui lähellä pöytää; hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin nostaa\nkätensä saadakseen siihen kynän, jolla olisi piirtänyt muistiin nuo\nrunolliset näkemyksensä. Mutta hänellä ei ollut siihen tahtoa; hän\noli väsynyt; hän tiesi, että unelmien suloinen tuoksu haihtuisi heti,\nkun hän koettaisi niitä ottaa säilöön. Niin kävi hänelle aina: hänen\nparhaimpansa ei osannut tulkita itseään; hänen sielunsa oli kuin\nkauniisti kukkiva laakso; mutta melkein kukaan ei sinne päässyt; ja jos\nkukkiin koskettiin, surkastuivat ne kohta. Ainoastaan jotkut harvat\nolivat saattaneet elää, riutuvaa elämää: jotkin hauraat novellit,\nlyhyet runoelmat, joista henki lempeä ja raukea tuoksu. Se taiteellinen\nvoimattomuus oli ollut kauan Olivier Jeanninin suurimpia suruja. Se,\nettä hän tunsi itsessään niin paljon elämää, eikä voinut pelastaa\nsitä unohdukselta!... -- Nyt oli hän siihen täydellisesti alistunut.\nKukat eivät tarvitse kukkiakseen katselijoita. Ne ovat vain sitä\nkauniimmat, kedoilla, mistä yksikään käsi ei niitä poimi. Onnelliset\nnuo auringonpaisteessa uneksivat kukkanurmet! -- Aurinkoa siellä ei\nollut paljoa; mutta sitä paremmin Olivier Jeanninin unelmat siellä\nkukkivat. Kuinka monet surulliset, hellät, fantastiset sadut hän kertoi\nitselleen niinä päivinä! Ei tiennyt, mistä ne tulivat; ne väikkyivät\nkuin valkeat pilvet kesätaivaalla, ne sulautuivat ilmoihin, toisia\nleijui näkyviin. Taivas oli niitä täynnä. Joskus se selkeni kerrassaan;\nja Olivier vaipui sen valossa aivan kuin horteeseen, kunnes jälleen\nunelmien purret liukuivat esille suurin, levitetyin purjein.\n\nIllalla tuli pieni kyttyräselkä hänen luokseen. Olivier Jeanninin\nmieli oli niin täynnä tarinoita, että hän kertoi yhden niistä pojalle,\nhymyillen ja hajamielisesti. Kuinka monta kertaa olikaan hän puhunut\nsillä tavoin Emmanuelin kanssa, pojan hiiskumatta sanaakaan, unohtanut\naivan hänen läsnäolonsa... Christophe astui huoneeseen keskellä\nkertomusta, kummastui, miten kaunis se oli, ja pyysi ystäväänsä\nalkamaan alusta. Olivier ei siihen suostunut:\n\n-- Minä olen samanlainen kuin sinäkin, vastasi hän; minä en sitä enää\nmuista.\n\n-- Se ei ole totta, sanoi Christophe; sinä, sinä olet sellainen\npeijakkaan ranskalainen: tiedät aina kaikki, mitä sanot ja teet, et\nunohda koskaan mitään.\n\n-- Vai niin muka! virkahti Olivier.\n\n-- Alota siis alusta vaan.\n\n-- Se väsyttää minua. Mitä se toimittaa? Christophe oli pahoillaan.\n\n-- Se ei ole hyvä, sanoi hän. Mitä hyötyä on ajatuksistasi näin?\nKaikki, mitä sinulla on, heität pois. Kaikki katoaa iäksi.\n\n-- Mikään ei katoa, vastasi Olivier.\n\nPikku kyttyräselkä, joka oli koko Olivier Jeanninin kertomuksen ajan\npysynyt liikkumatta, -- kasvot ikkunaa kohti, silmissä epämääräinen\nilme, naama nyrpyssä, jörön näköisenä, sellaisena, ettei voinut\naavistaa, mitä hän ajatteli, -- liikahti nyt. Hän nousi paikaltaan ja\nsanoi:\n\n-- Huomenna tulee kaunis päivä.\n\n-- Lyönpä vetoa, sutkautti Christophe ystävälleen, ettei hän ole edes\nkuunnellutkaan.\n\n-- Huomenna: toukokuun ensimäinen päivä, jatkoi Emmanuel ja hänen jöröt\nkasvonsa kirkastuivat.\n\n-- Se on hänen satunsa, virkkoi Olivier. Kerrothan sen sitten minulle\nhuomenna, Emmanuel?\n\n-- Mitä joutavia! sanoi Christophe.\n\n\n\n\nSeuraavana päivänä Christophe tuli noutamaan Olivier Jeanninia\nkanssaan kaupungille. Olivier oli nyt parantunut; mutta hän tunsi\nolemuksessaan yhä tuota omituista väsymystä; hän ei olisi mielellään\nlähtenyt ulos, hänellä oli epämääräinen pelontunne, hän ei halunnut\njoutua ihmisten joukkoon. Hänen sydämensä ja henkensä olivat vahvat;\nmutta liha oli heikko. Hän arasteli yleensä hälisevää väentungosta,\nkaikkea, mikä oli töykeää ja raakaa; hän tiesi hyvin, että hän oli\nluotu avuttomaksi elämässä, kykenemättömäksi puolustamaan itseään,\nedes tahtomaankaan itseään puolustaa: sillä aivan yhtä paljon kuin oma\nkärsimys kauhistutti häntä kärsimysten tuottaminen muille. Ruumiiltaan\nsairaaloiset ihmiset kammovat enemmän kuin toiset ruumiillista tuskaa,\nsiksi, että he tuntevat sen paremmin ja pystyvät huonommin sitä\nvastustamaan, siksi, että heidän ärtynyt mielikuvituksensa näyttää\nsen aina heille läheisempänä ja verisempänä kuin muille. Olivier\nhäpesi ruumiinsa raukkamaisuutta, joka oli niin vastakkaista hänen\nstoialaiselle tahdolleen, ja koetti saada sitä itsestään häviämään.\nMutta varsinkin tänä aamuna oli hänestä kaikki kosketus toisiin\nihmisiin kiusallista; hän olisi tahtonut jäädä kotiin, sulkeutua\nkamariinsa koko päiväksi. Christophe haukuskeli häntä, piti pilkkanaan,\ntahtoi kaikin mokomin lähtemään hänet ulos, ravistaa hänet hereille\ntuosta untelosta tilasta: Olivier ei ollut kymmeneen päivään käynyt\nulkosalla hengittämässä raitista ilmaa. Ystävä ei ollut nyt Christophea\nkuulevinaan. Christophe sanoi:\n\n-- No hyvä, minä lähden ilman sinua. Menen katsomaan toukokuun\nensimäistä päivää. Jos ei minua kuulu takaisin tänä iltana, niin voit\narvata, että olen putkassa.\n\nChristophe lähti. Portaissa tuli Olivier hänen perästään. Hän ei\ntahtonut antaa Christophen mennä yksin.\n\nKaduilla vähän väkeä. Ainoastaan joitakuita työläisnaikkosia,\nkielokimppunen rinnassa. Työmiehiä pyhätamineissaan kävelemässä\nsiellä täällä joutilaan näköisinä. Katujen kulmissa, _Metro_aseman,\nmaanalaisen rautatien aukon, lähistöllä poliiseja ryhmissä,\npysyttäytyen piilosalla. Luxembourgin rautasäleiset portit olivat\nsuljetut. Ilma oli yhä edelleen utuinen ja lämmin. Niin pitkään aikaan\nei oltu nähty aurinkoa!... Ystävykset kulkivat käsikoukkua. He eivät\npuhuneet paljoa, mutta tunsivat pitävänsä syvästi toisistaan. Joku sana\nvain viittasi menneihin, helliin muistoihin. Erään määrinviraston luona\nhe pysähtyivät katsomaan ilmapuntaria; se näytti nousevan.\n\n-- Huomenna saan aurinkoa, sanoi Olivier.\n\nHe olivat tulleet lähelle Cécilen asuntoa. He aikoivat mennä sisään\nkatsomaan lasta.\n\n-- No jääköön, mennään sinne tulomatkalla.\n\nJoen toisella puolella näkivät he enemmän väkeä. Rauhallisia\nkävelijöitä, pyhäpukuja ja sunnuntaisen levollisia kasvoja;\ntöllistelijöitä lapsineen; joutilaina kuljeskelevia työmiehiä. Parilla\nkolmella oli rintapielessä punainen metsäruusu; he näyttivät sangen\nsävyisiltä: vallankumouksellisia, jotka pakottivat itsensä pysymään\nrauhallisina; heitä nähdessään tunsi, että he olivat kovin lauhkeita\nja optimistisia ja tyytyivät yleensä onnen pienimpiinkin antimiin: kun\nvain tänä lomapäivänä oli kaunista, tai ainoastaan kohtalaista, niin\nhe olivat kiitollisia... eivät tienneet, kenelle... kaikelle, mitä oli\nympärillä. He kävelivät kiirehtimättä, iloissaan, ihailivat puiden\nsilmuja, ohikulkevien pikku tyttöjen kauniita mekkoja; he sanoivat\ntoisilleen ylpeinä:\n\n-- Ei näe missään muualla kuin Parisissa noin sievästi puettuja lapsia.\n\nChristophe pilkkaili tuota ennustettua kansanmellakkaa... Nuoko kiltit\nihmiset!... Hän piti heistä, samalla kuin heitä hiukkasen halveksi.\n\nMikäli he kulkivat kauemmaksi, sakeni joukko. Ihmisvirtaan sukeltausi\nepäilyttävän näköisiä, kelmeitä olentoja, naamoiltaan renttumaisia,\nväijyviä, hyökkäyksen hetkiä odottavia. Pohjasakka oli liikkeellä. Joka\naskelella tuli virta paksummaksi. Nyt se jo vieri sekavana ja raskaana.\nNiinkuin joen pohjasta nousee sen rasvaiselle pinnalle ilmakuplia,\nniin kuului tuosta yleisestä kansan huminasta jo toisiaan kutsuvia\nääniä, vihellyksiä, katujätkäin huutoja, ja niiden lisääntymisestä\nsaattoi arvata, missä määrin pohjamuran kohoaminen yltyi. Kadun päässä,\nAurélien ravintolan luona pauhasi kuin myllynsulku. Kansantulva murtui\npoliisien ja sotaväen patoa vastaan. Tuon esteen edessä muuttui se\nliikehtiväksi massaksi, joka huusi, vihelteli, lauloi, nauroi, ja vieri\nmilloin minnekin päin... Rahvaan naurua, sen ainoa keino ilmaista\ntuhansia epäselviä ja syviä tunteita, jotka eivät keksi sanoja itseään\ntulkitakseen!...\n\nSe lauma ei ollut vihamielistä. Se ei tiennyt, mitä se tahtoi. Ja\nodottaessaan itselleen selvyyttä siitä asiasta se huvittelihe,\n-- omalla tavallaan, hermostuneella, rajulla, mitään pahaa vielä\naikomatta, -- huvittelihe sysäämällä muita ja nauttien siitä, että\nsitä itseään sysättiin, haukkumalla järjestyksenvalvojia ja toisiaan.\nMutta vähitellen se kiihtyi. Takaa tulevat olivat harmissaan,\netteivät nähneet mitään, ja sitä vaarallisempia, kun heillä itsellään\nei ollut ihmiskilven suojassa mitään vaaraa. Etujoukossa seisovat\ntuskastuivat yhä enemmän sikäli mikäli heidän olonsa takaa tunkevien\nja edestä väistymättömien välissä muuttui sietämättömämmäksi; ja\nvirran painava voima kasvatti heidän voimansa satakertaiseksi. Ja\nkaikki, kuta tiukemmin heitä puristettiin toisiaan vastaan, sullottiin\naivan kuin raavaslaumaa, tunsivat itsessään tuon lauman rintaa ja\nkupeita rusentavan hehkun; heistä oli kuin he kaikki olisivat olleet\nyhtä möhkälettä; ja jokainen oli kuitenkin kaikki, ja jokainen\nkuin monikätinen jättiläinen. Veri syöksähti silloin tällöin tuon\ntuhatpäisen pedon sydämeen; katseet muuttuivat vihaisiksi, ja huudot\nennustivat murhaa. Muutamat, jotka pysyivät sievästi piilossa,\nkolmannessa tai neljännessä rivissä, alkoivat jo nakella kiviä. Ihmiset\nkatselivat talojen ikkunoista: he olivat aivan sellaisia kuin olisivat\nolleet melskeessä mukana; he kiihoittivat joukkoa, ja odottivat\nkärsimättömästi ja hätääntyneesti vavahdellen, että sotaväki ampuisi.\n\nKeskelle tuota sakeaa joukkoa avasi Christophe kyynärpäillään ja\npotkuilla tietä kuin kiila. Olivier seurasi hänen perästään. Elävä\nväenmöhkäle aukesi tuokioksi, päästi heidät sisäänsä, ja sulkeutui\nheti heidän jälkeensä. Christophe riemuitsi. Hän oli unohtanut\ntäydellisesti, että hän vielä viisi minuuttia sitten oli pitänyt moista\nkansankuohua mahdottomana. Tuskin oli hän saanut jalkansa virtaan, niin\nse sieppasi hänet mukaansa; hän, joka oli outo tälle ranskalaiselle\nrahvaalle ja sen vaatimuksille, joutui heti sen valtaan; yhdentekevää,\nmitä se joukko tahtoi: se tahtoi; yhdentekevää, minne hän meni: hän\nmeni, ja veti sisäänsä mielettömyyden ilmaa.\n\nOlivier kulki hänen perästään virran työntämänä, mutta ilottomasti,\nselvin päin, kadottamatta tietoisuuttaan, tuhat kertaa vieraampana\nkuin Christophe tämän hänen oman kansansa mielialoille, tälle\nintohimoisuudelle, joka kuitenkin vei häntä mukanaan ikäänkuin haaksi\nhylkyä. Tauti oli paitsi heikontanut hänet löysentänyt myöskin hänen\nyhdyssiteitään elämään. Miten kaukana hän tunsikaan olevansa moisista\nihmisistä!... Hän ei voinut humaltua, hänen järkensä oli täysin vapaa;\npienimmätkin yksityiskohdat painuivat terävästi hänen mieleensä. Hän\nkatseli ilokseen erään edessä kulkevan tytön kullanhohtavaa niskaa,\nhänen kalpeanväristä ja hienoa kaulaansa. Ja samalla inhotti häntä\nhaju, joka tuosta kasaantuneiden ihmisruumiiden tungoksesta nousi.\n\n-- Christophe, pyysi hän.\n\nChristophe ei kuunnellut.\n\n-- Christophe!\n\n-- No mitä?\n\n-- Mennään pois.\n\n-- Pelkäätkö? sanoi Christophe.\n\nJa hän jatkoi matkaansa. Olivier seurasi häntä surumielinen hymy\nhuulillaan.\n\nMuutaman askelen päässä, vaarallisimmalla paikalla, missä patoutunut\nkansanjoukko oli tiukka kuin muuri, huomasi Olivier erään\nsanomalehtikioskin katolla kyttyräselkäisen pikku ystävänsä. Emmanuel\npiti kaksin kourin kiinni huipusta ja kökötti epämukavassa asennossa,\nkatsellen nauru suulla yli sotaväen muurin; ja sitten hän kääntyi\njälleen kansan laumaan päin, voitonriemuisen näköisenä. Hän keksi\nOlivier Jeanninin, ja loi häneen ilosta säteilevän katseen; sitten\nhän alkoi jälleen tähystellä kadun alapäähän, torille, ja hänen\nsilmänsä laajenivat toivosta, odotuksesta... Ihmekö se! -- Nythän se\noli tuleva... Hän ei ollut siellä yksin. Monet muut odottivat ihmettä\nsamoin kuin hän. Ja kun Olivier katsoi Christopheen, näki hän, että\nmyöskin Christophe odotti.\n\nOlivier huusi Emmanuelia nimeltä ja käski häntä tulemaan alas.\nEmmanuel ei ollut kuulevinaan, eikä häneen enää katsonut. Hän oli\nhuomannut Christophen ystävänsä Jeanninin seurassa. Hänestä tuntui\nhyvältä asettua mellakassa vaaraan; osaksi näyttääkseen Jeanninille\nrohkeuttaan, osaksi kostaakseen hänelle siitä, että hän oli tuon\nChristophen parissa.\n\nSillä välin näkivät ystävykset tungoksessa eräitä tuttaviaan, -- siellä\noli kultapartainen Coquard, -- hän odotti varmasti yhteentörmäyksiä,\nja tarkasteli tottunein silmin, milloin malja olisi kukkuroillaan, --\nvähän tuonnempana kaunis Bertha, vaihdellen karkeita haukkumasanoja\nvierustoveriensa kanssa ja saaden palkakseen töytäyksiä. Hänen oli\nonnistunut tunkeutua aivan eturintaan, ja siellä hän nyt sätti\npoliiseja kurkku käheänä. Coquard tuli Christophea lähemmäksi.\nHänet nähdessään Christophe selvisi jälleen ja alkoi ilveillä kuin\ntavallisesti:\n\n-- Mitäpäs sanoin? Ei tänään tule kerrassaan mitään.\n\n-- Ei tiedä! vastasi Coquard. Älkäähän menkö liian lähelle. Siitä\npaisuu pian pahempaa.\n\n-- Mitä lorua! huudahti Christophe.\n\nJuuri silloin lähtivät kyrassierit, jotka olivat kyllästyneet kiviä\nsaamaan, puhdistamaan torin suuta; keskimäiset ratsuväen osastot\nlaskettivat eteenpäin juoksujalkaa. Heti alkoi sekasorto. Raamatun\nsanan mukaisesti ensimäiset tulivat viimeisiksi. Mutta he eivät\ntyytyneet jäämään pitkäksi aikaa siihen asemaan. Peräytymisensä\nkorvaukseksi alkoivat raivoisat pakenijat huutaa takaa-ajajilleen:\n\"Murhaajat!\" ennenkuin yksikään isku oli vielä heihin sattunut. Bertha\ntunkeusi läpi rivien kuin neula ja päästeli kimeitä kirkaisuja. Hän\ntuli toveriensa luokse; Coquardin leveän seljän suojassa hän vetäisi\nhenkeään, painausi Christophen puoleen, puristi häntä käsivarresta,\njoko pelosta tai jostain muusta syystä, vilkaisi Olivier Jeanniniin,\nja huitoi haukkuen nyrkkiään viholliselle. Coquard otti Christophea\nkäsipuolesta ja sanoi hänelle:\n\n-- Mennään Aurélien luokse.\n\nSinne ei ollut muuta kuin joku askel. Bertha oli jo mennyt sinne\nGraillot'n ja eräiden muiden työmiesten kanssa. Christophe joutui\nmyöskin ovelle, Olivierin seuraamana. Katu oli kupera. Ravintolan\nedustalta näki yli koko temmellyspaikan, portailta, joissa oli viisi\nkuusi askelmaa. Olivier hengitti helpoituksesta, kun pääsi pois\ntungoksesta. Mutta hänestä oli vastenmielistä joutua ravintolan\nummehtuneeseen ja paksuun ilmaan ja kuulla tuon riivatun lauman\nrääkymistä. Hän sanoi Christophelle:\n\n-- Minä menen kotiin.\n\n-- Mene vaan, veli hyvä, vastasi Christophe; minä tulen pian perästä.\n\n-- Älä mene takaisin joukkoon, se on vaarallista, Christophe.\n\n-- Mitä arkailua! huudahti Christophe nauraen.\n\nJa hän astui sisälle ravintolaan.\n\nOlivier ennätti jo kadunkulmaan. Vielä joku askel, ja hän pääsi\npoikkikadulle, joka olisi vienyt pois tungoksesta. Pikku suojatti\npälkähti silloin hänen mieleensä. Hän kääntyi ja katseli, missä\nEmmanuel oli. Samassa huomasikin hän pojan putoavan tähystyspaikaltaan\nja jäävän maahan, ihmisten jalkoihin; sotaväkeä pakenevat ryntäsivät\nhänen ylitseen; rakuunat hyökkäsivät paikalle. Olivier ei hidastellut:\nhän juoksi alas katukäytävältä ja riensi Emmanuelin avuksi. Muuan\ntyöläinen näki, mihin vaaraan hän meni, näki paljaat sapelit, Olivier\nJeanninin, joka kurotti kättään nostaakseen lasta maasta, näki\njärjestyksenpalauttajain kaatavan rajusti heidät molemmat alleen. Hän\nhuudahti, ja syöksyi vuorostaan hätään. Toiset toverit seurasivat\nhäntä juoksujalkaa. Toisia tuli jälleen ravintolan ovelta. Ja heidän\nhuutaessaan väkeä yhä lisää, jo ravintolaan menneitä. Vastapuolueet\nhyökkäsivät kuin koirat toistensa kimppuun. Ja portailla seisovat\nnaiset ulvoivat. Tällä tavoin alkoi Olivier, tuo aristokraattinen\npikkuporvari, taistelun, jota kukaan ei olisi halunnut vähemmän kuin\nhän.\n\nChristophe syöksyi työläisten virrassa keskelle sekamelskaa ja\nheittäytyi siihen, tietämättä, mikä ja kuka siihen oli syynä. Hänellä\nei ollut aavistusta, että Olivier olisi siihen sotkeutunut. Hän\nluuli ystävänsä olevan jo kaukana, täydessä turvassa. Mahdotonta\nnähdä, mitä mellakassa tapahtui. Kullakin oli täysi työ katsella\nvastustajaansa. Olivier oli kadonnut pyörteeseen kuin myrskyyn uppoava\nvenhe. Miekanpisto, vaikkei hänelle tarkoitettu, oli sattunut häneen\nvasemmalle puolelle rintaa; hän suistui maahan; lauma tallasi hänet\njalkoihinsa. Väenpyörre oli temmaissut Christophen aivan taistelukentän\ntoiseen päähän. Hän ei ollut laisinkaan vihainen; hän antoi itseään\nsysätä ja sysi sydämensä ilosta, aivan kuin maalaismarkkinain\ntungoksessa.\n\nHän ei ajatellut asian vakavuutta sen enempää kuin että hän sanoi\nhartevalle poliisille, joka oli tarttunut häneen kiinni, ja käyden\npuolestaan hänen kanssaan käsirysyyn:\n\n-- Saanko pyytää neitiä valssiin?\n\nMutta kun toinen poliisi hyppäsi Christophen niskaan, silloin ravisteli\nhän itseään kuin metsäsika, ja kestitsi nyrkiniskuilla heitä molempia:\nhän ei aikonut antaa ottaa kiinni itseään. Toinen vastustajista, se,\njoka oli karannut hänen kimppuunsa takaa, suistui nenälleen kadulle.\nToinen paljasti raivoissaan miekkansa. Christophe näki miekankärjen\nparin tuuman päässä rinnastaan; hän vältti nopeasti sysäyksen, tarttui\nmiehen ranteeseen ja koetti kiskaista aseen hänen kädestään pois. Hän\nei ymmärtänyt enää mitään; tähän saakka oli kaikki ollut hänestä kuin\nleikkiä. He taistelivat nyt hartiavoimin, vastatusten puuskuttaen.\nChristophella ei ollut aikaa aprikoida. Hän näki toisen silmissä\nmurhanaikeen; ja murhan vimma heräsi hänessäkin. Hän näki, että hänet\ntapettaisiin kuin lammas. Rajulla tempauksella hän käänsi miekan toisin\npäin, poliisin rintaa vasten; hän työnsi sitä, tunsi, että hän tappoi;\nja hän tappoi tosiaan. Ja yhtäkkiä muuttui kaikki hänen silmissään: hän\noli kuin juovuksissa, hän ärjyi.\n\nSen äänen vaikutus oli kuvaamaton. Kansanjoukko oli päässyt\nverenhajuun. Yhtäkkiä siitä tuli hirvittävä peto. Kaikkialta ammuttiin.\nTalojen ikkunoihin ilmestyi punaisia lippuja. Ja parisilaisten vanha\nvallankumous-tottumus rakensi heti paikalle barrigaadin. Katukivet\nrevittiin irti, kaasulyhtyjen patsaat väännettiin nurin, puut\nkatkottiin, raitiovaunut kaadettiin kadulle. Sijoituttiin hautaan,\njota oli kuukausia rakennettu _Metro_-radan tarpeeksi. Valurautaiset\nhäkit puiden juurelta murrettiin kappaleiksi ja niitä käytettiin\nheittoaseina. Muut aseet ilmestyivät taskuista ja taloista. Tuntia ei\nmennyt, niin koko korttelissa pauhasi täysi kapina. Ja Christophe, jota\nei olisi entisekseen tuntenut, heilui barrigaadilla ja lauloi kohti\nsuuta vallankumouslauluaan, kymmenien äänien säestämänä.\n\nOlivier oli kannettu Aurélien luokse. Hän oli tajuttomassa tilassa.\nHänet oli asetettu takakamariin vuoteelle. Sängyn jalkopäässä seisoi\npikku kyttyräselkä tyrmistyneenä. Bertha oli ensin joutunut suureen\ntuskaan: hän oli jotenkin luullut, että haavoittunut oli Graillot, ja\nhänen ensimäinen huudahduksensa oli, kun hän näki Olivier Jeanninin:\n\n-- Miten hyvä! Minä luulin häntä Leopoldiksi.\n\nNyt heräsi hänessä sääli, ja hän syleili haavoittunutta ja tuki hänen\npäätänsä pitäen sitä pieluksella. Levollisena kuin tavallisesti oli\nAurélie avannut haavoittuneen vaatteet ja sitoi ensimäisen kääreen.\nManasse Heimann sattui parhaiksi tulemaan siihen; hänen mukanaan oli\nhänen eriämätön ystävänsä Canet. He olivat lähteneet uteliaisuudesta\nmielenosoitusta katsomaan, niinkuin Christophe; olivat olleet\nmellakassa ja nähneet Olivier Jeanninin kaatuvan. Canet itki kuin\nlapsi; ja samalla hän ajatteli:\n\n-- Mitä hittoa minä tässä galeijassa hain?\n\nManasse tutki haavoittunutta; kohta näki hän, että Olivier oli\ntuhon oma. Hän piti Jeanninista; mutta hän oli mies, joka ei jäänyt\nvaikeroimaan sitä, mitä ei auttaa voinut; eikä hän enää sitten\najatellutkaan haavoittunutta, vaan sensijaan Christophea. Hän ihaili\nChristophea, vaikka pitikin samalla häntä omituisena patoloogisena\nilmiönä. Hän tunsi Christophen oikeat mielipiteet vallankumouksesta; ja\nhän tahtoi pelastaa hänet vaarasta, johon hän tolkuttomasti antautui\nkannattamatta pohjaltaan koko asiaa. Eikä Christophea nyt uhannut\npelkästään se vaara, että hän voi saada päänsä halkaistuksi: jos hänet\nvangittaisiin, niin kovin rangaistus kohtaisi varmasti juuri häntä.\nHäntä oli varoitettu pitkät ajat, poliisi piti häntä silmällä; hänen\nviakseen luettaisiin paitsi hänen omat myöskin toisten hulluttelut.\nXavier Bernard, jonka Manasse kohtasi sattumalta kiertelemässä\ntungoksen ympärillä, sekä huvikseen että virkansa vaatimuksesta, oli\nviitannut ohimennen hänet luokseen ja sanonut hänelle:\n\n-- Ystävänne Krafft on hupsu. Uskotteko, että hän heiluu paraikaa\nbarrikaadilla! Tällä kertaa ei häntä käsitellä pehmein kintain. Jumalan\nnimessä, toimittakaa hänet pakoon.\n\nHelpompi sanoa kuin tehdä. Jos Christophe saisi tietää, että Olivier\noli kuolemaisillaan, tulisi hän hulluksi vihasta, hän tappaisi muita ja\nantaisi itsensä tappaa! Manasse sanoi Bernardille:\n\n-- Jos hän ei lähde heti paikalla, on hän tuhon oma. Minä vien hänet\nväkisin.\n\n-- Millä tavoin?\n\n-- Canet on tuossa, hänen autonsa on tuolla kadun kulmassa.\n\n-- Mutta... anteeksi, tuota noin... sanoi Canet ymmällään.\n\n-- Sinä saatat hänet Larochen asemalle, jatkoi Manasse. Te joudutte\nparhaiksi Pontarlier'hen lähtevälle pikajunalle. Sinä työnnät hänet\nmenemään Sveitsiin.\n\n-- Siihen hän ei suostu.\n\n-- Suostuu. Minä sanon hänelle, että Jeannin tulee hänen perästään,\nettä hän on jo lähtenyt.\n\nVälittämättä Canet'n huomautuksista meni Manasse hakemaan Christophea\nbarrikaadilta. Hän ei ollut liioin urhoollinen: hän veti päänsä\nhartiain väliin joka kerta, kun laukaus kajahti. Ja hän luki\nkatukiviä, joita myöten hän hiipi, -- ennustellen kuolisiko hän vai\nei -- (sattuisiko parillinen vai pariton numero). Kuitenkaan hän\nei hellittänyt, vaan meni perille. Kun hän sinne joutui, näki hän\nChristophen kaadetun raitiovaunun päällä: Christophe huvittelihe\nlaukomalla ilmaan revolveria. Barrikaadin ympärille oli kerääntynyt\nParisin roskaväki, katujen pahin kuona, niinkuin likaviemärin vesi\npaisuu ankaralla sateella. Se oli haudannut tulvaansa äskeisten,\nensimäisten taistelijain joukon. Manasse huusi Christophelle, joka oli\nhäneen selin. Christophe ei kuullut. Manasse kiipesi hänen luokseen,\nvetäisi häntä käsipuolesta. Christophe töytäsi hänet takaisin, oli\npudottaa hänet maahan. Manasse ei hellittänyt, hän kömpi uudestaan\nChristophen luo ja huusi:\n\n-- Jeannin...\n\nMetelissä ei loppusanoja kuulunut. Christophe vaikeni yhtäkkiä,\nrevolveri putosi hänen kädestään, hän pyöriskeli alas telineiltään ja\ntuli Manassen luokse, joka alkoi viedä häntä pois.\n\n-- Nyt täytyy paeta, sanoi Manasse.\n\n-- Missä Olivier on?\n\n-- Täytyy paeta.\n\n-- Miksi, helvetissä? kysyi Christophe.\n\n-- Tuokion päästä barrikaadi vallataan. Tänä iltana teidät vangitaan.\n\n-- Mitä minä sitten olen tehnyt?\n\n-- Katsokaa käsiänne? Kas se!... Teidän asianne on selvä, teitä ei\nsäästetä. Kaikki ovat teidät tunteneet. Ei ole hetkeäkään aikaa hukata.\n\n-- Missä Olivier?\n\n-- Kotona.\n\n-- Minä menen häntä tapaamaan.\n\n-- Mahdotonta. Poliisi odottaa teitä portilla. Se lähetti minut\nvaroittamaan teitä. Paetkaa.\n\n-- Minne minun pitäisi sitten mennä?\n\n-- Sveitsiin. Canet saattaa teitä autollaan.\n\n-- Entä Olivier?\n\n-- Ei ole aikaa lörpötellä...\n\n-- Minä en lähde näkemättä häntä.\n\n-- Te näette hänet siellä, perillä. Hän tapaa teidät huomenna. Lähtee\nensimäisellä junalla. Nopeasti. Minä selitän teille sitten.\n\nHän veti Chrisiophea mukanaan. Christophe oli päästä pyörällä metelistä\nja hulluuden myrskystä, jonka valtaan hän oli joutunut; hän ei kyennyt\nymmärtämään, mitä hän oli tehnyt ja mitä häneltä vaadittiin. Ja hän\nantoi viedä itseään. Manasse tarttui häneen toisella kädellään. Ja\ntoisella tarttui hän Canet-ystäväänsä, joka ei tosiaan ollut ihastunut\ntähän osaan, mitä hän oli joutunut näyttelemään; sitten hän kuitenkin\nsijoitti Christophen automobiiliinsa. Kiltti Canet olisi ollut ylen\npahoillaan, jos Christophe olisi vangittu; mutta hänestä olisi ollut\nhauskempaa, jos joku muu kuin hän olisi pelastanut Christophen. Manasse\ntunsi hänet hyvin, ja kun Canet'n pelkuruus antoi aihetta epäilyksiin,\nniin nousi hän yhtäkkiä, juuri kun automobiili oli lähtemässä ja hänen\nolisi ollut erottava lähtijöistä, myöskin autoon.\n\n\n\n\nOlivier ei tullut tajuihinsa. Huoneessa ei ollut enää muita kuin\nAurélie ja pikku kyttyräselkä. Surullinen kamari, ummehtunut ja\nvaloton. Oli melkein pimeä... Olivier nousi hetkeksi tiedottomuutensa\nvirrasta. Hän tunsi kädessään Emmanuelin suutelevat huulet ja hänen\nkyyneleensä. Hän hymyili heikosti, ja sai vaivoin nostetuksi kätensä\npoikasen päälaelle. Kuinka raskas hänen kätensä oli!... Sitten hän\nvaipui horroksen aaltoihin uudelleen...\n\nKuolevan pään viereen pielukselle oli Aurélie asettanut pienen kimpun\nkevätkukkia, muutamia kieloja. Pihalla tiputteli hatarasti suljettu\nvesihana pisaroita korvoon. Kuvia vapisi lyhyen tuokion ajatuksen\nsyvyydessä, niinkuin sammuva valo... Talo maaseutukaupungissa,\nglysiiniköynnöksiä pitkin seiniä; puutarha, jossa pikku poikanen\nleikki: loikoi ruohikossa; suihkulähteen vesi putosi rapisten kiviseen\naltaaseensa. Pikku tyttönen nauroi...\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\nHe lähtivät Parisista. Kiitivät yli suuren tasangon, jota sumu verhosi.\nIlta oli samanlainen kuin se, jona Christophe kymmenen vuotta sitten\noli saapunut Parisiin. Hän oli silloin pakolainen niinkuin nytkin,\nmutta siihen aikaan eli ihminen, joka häntä rakasti; ja Christophe\nriensi häntä kohti...\n\nEnsin oli Christophe pitkät ajat äskeisestä taistelusta kiihtynyt; hän\npuhui paljon ja kovaäänisesti; hän kertoi tempovasti ja hyppäyksittäin,\nmitä oli nähnyt ja tehnyt; hän oli ylpeä urotöistään, tunnontuska\nei häntä vaivannut, Manasse ja Canet puhelivat myöskin, estääkseen\nChristophea noita asioita tarkemmin ajattelemasta. Vähitellen hänen\nkuumeinen kiihkonsa raukesi, ja hän vaikeni; ainoastaan hänen toverinsa\npuhuivat. Christophe oli tämän iltapäivän seikkailuista hieman päästään\npyörällä, mutta ei suinkaan mieleltään masentunut. Hän muisti ajan,\njolloin hän oli tullut Ranskaan: pakolaisena jo silloin, pakolaisena\naina. Se nauratti häntä. Selvästikin se oli hänen kohtalonsa. Parisista\npois joutuminen ei häntä surettanut: maailma oli avara, ihmiset\nsamanlaisia kaikkialla. Olipa hän missä tahansa, yhdentekevää, kun hän\nainoastaan sai elää ystävänsä seurassa. Hän luuli tapaavansa Olivier\nJeanninin seuraavana aamuna. Niin oli hänelle luvattu.\n\nJa sitten tuli Laroche. Manasse ja Canet eivät jättäneet häntä ennen\nkuin saivat hänet lähtevään junaan. Christophe hakkautti heillä\npäähänsä sen aseman nimen, jossa hänen oli lähdettävä junasta, ja\nsamoin hotellin, ja postikonttorin, josta hänen oli noudettava uutisia.\nVäkisinkin olivat heidän kasvonsa synkät, kun he hänestä erosivat.\nChristophe puristi heitä iloisesti kädestä.\n\n-- No, huusi hän, pois tämä hautajaistunnelma. Näemmehän toisemme\nvielä, hitto soi! Tätä ei kannata surra. Me kirjoitamme teille huomenna.\n\nJuna lähti. Ystävät katselivat sen loittonemista.\n\n-- Hupsu-raukka! huudahti Manasse.\n\nHe nousivat takaisin autoonsa. Olivat vaiti. Hetken päästä virkkoi\nCanet Manasselle:\n\n-- Taidettiin tässä tehdä rikos.\n\nManasse ei vastannut ensin mitään, sitten hän sanoi:\n\n-- Pyh, kuolleet kuolleita haudatkoot. Täytyy pelastaa elävät.\n\nYöllä, joka oli siinä vähitellen tullut, hälveni Christophen kiihtymys\ntäydellisesti. Erilleen vaunuosastonsa nurkkaan vetäytyneenä hän\nmietiskeli, selvennein päin; ja hän tyrmistyi. Käsiään katsellessaan\nnäki hän niissä verta, joka ei ollut hänen omaansa. Hän vavahti\ninhosta. Murhakohtaus ilmestyi elävänä hänen eteensä. Hän muisti, että\nhän oli tappanut toisen ihmisen; eikä hän tiennyt syytä, miksi hän\nsen oli tehnyt. Hän alkoi muistutella mieleensä taistelukohtausta;\nmutta nyt näki hän sen aivan toisinlaisin silmin kuin äsken. Hän ei\nymmärtänyt, miten hän oli siihen sekaantunut. Hän alkoi palautella\nmuistiinsa koko sen päivän tapahtumia, siitä saakka kuin hän oli\nlähtenyt kotoa Olivier Jeanninin kanssa; hän kulki ystävänsä vieressä\nhalki Parisin, ja näki, kuinka joukonpyörre oli tempaissut hänet\nmukaansa. Siitä hetkestä hän lakkasi käsittämästä itseään; hänen\najatustensa nauha katkesi: miten hän oli voinut kirkua, huitoa,\nolla yksissä tuumin noiden ihmisten kanssa, joiden ihanteihin hän\nei yhtynyt? Se ei voinut olla hän, ei voinut olla!... Hänessä oli\ntapahtunut täydellinen järjenpimennys!... Hän kummasteli ja häpesi sitä\nnyt. Eikö hän ollut oman tahtonsa herra? Mikä oli hänen herransa?...\nPikajuna kiidätti häntä yön pimeyteen; ja se sisäinen yö, johon häntä\nnyt vietiin, oli yhtä synkkä, ja se tuntematon voima, joka häntä vei,\nyhtä hirvittävä... Hän koetti karkoittaa sekaannusta mielestään;\nmutta silloin johtui hän ajattelemaan yhä huolettavampia asioita.\nKuta lähemmäksi matkansa määrää hän tuli, sitä enemmän hän ajatteli\nOlivier-ystäväänsä; ja hän alkoi olla levoton, tietämättä siihen syytä.\n\nPerille saapuessaan katseli Christophe vaunun ikkunasta, näkyisikö\nasemalla tuota hänelle rakasta, tuttua olentoa... Ei ollut ketään. Hän\nmeni alas vaunusta, ja katseli yhä ympärilleen. Parikin kertaa hän oli\njo näkevinään... Ei, se ei ollutkaan \"hän\". Christophe meni siihen\nhotelliin, joka oli hänelle neuvottu. Olivier Jeanninia ei siellä\nollut. Christophesta ei ollut syytä levottomuuteen: kuinka olisikaan\nOlivier ehtinyt ennen häntä sinne?... Mutta siitä alkaen rupesi\nodotuksen tuska ahdistamaan häntä.\n\nOli jo aamu. Christophe meni huoneeseensa, yläkertaan. Hän tuli sieltä\nalas takaisin. Söi aamiaista. Kuljeskeli kaduilla. Hän oli olevinaan\naivan tyyni; katseli järveä, kauppojen näyteikkunoita; laski leikkiä\nravintolan tytölle, selaili kuvalehtiä... Mikään ei ilahduttanut\nhäntä. Päivä meni verkalleen, ikävänä ja raskaasti. Kello seitsemän\naikaan illalla Christophe, joka ei tiennyt, mitä tehdä, ja oli sen\nvuoksi syönyt illallisensa tavallista aikaisemmin, ja huonolla\nruokahalulla, nousi takaisin kamariinsa, pyytäen, että heti, kun eräs\nhänen odottamansa ystävä tulisi tänne, hänet neuvottaisiin hänen\nhuoneeseensa. Christophe istahti pöydän ääreen, selin oveen. Hänellä ei\nollut mitään, millä aikaansa kuluttaa, ei matkatavaroita, ei ainoaakaan\nkirjaa; ainoastaan sanomalehti, sen oli hän kaupungilla ostanut; hän\nkoetti sitä lukea; hänen ajatuksensa kulkivat muualla: hän kuunteli,\nkuuluisiko askeleita hotellin käytävästä. Hänen aistinsa olivat ylen\nkiihdyksissä, sekä tämän jännittävän odotus-päivän että edellisen yön\njälkeen, jona hän ei ollut nukkunut laisinkaan.\n\nYhtäkkiä luuli hän ovea avattavan. Omituinen, määrittelemätön tunne\nesti häntä heti kääntymästä. Hän tunsi käden laskeutuvan olkapäälleen.\nSilloin hän käännähti ja näki, että hänen vieressään seisoi Olivier,\nhymy huulilla. Christophe ei sitä kummastunut, hän sanoi:\n\n-- Ah, viimeinkin tulit!\n\nHarhanäky haihtui.\n\nChristophe nousi paikaltaan rajusti, sysäten pöytää ja kaataen\ntuolinsa. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn. Hän seisoi siinä hetken\nkalmankalpeana, hänen hampaansa kalisivat.\n\nSiitä asti, -- (vaikka hän kuinka hoki itselleen: \"Enhän siitä tiedä\nvielä mitään\") -- tiesi hän kaikki; hän oli varma siitä, mitä oli\ntapahtunut.\n\nHän ei voinut olla huoneessaan. Hän meni kadulle, hän käveli toista\ntuntia. Kun hän tuli takaisin hotelliin, toi portieri hänelle kirjeen.\nSe oli _se_ kirje. Christophe oli varma, että se oli _se_. Hänen\nkätensä vapisi, kun hän sen otti. Hän meni kamariinsa sitä lukemaan.\nHän avasi kirjeen ja näki, että Olivier oli kuollut. Ja hän pyörtyi.\n\nKirje oli Manasselta. Siinä sanottiin, että salatessaan Christophelta\neilen tämän onnettomuuden ja saadakseen hänet nopeasti matkaan,\noli Manasse ainoastaan noudattanut Olivier Jeanninin nimenomaista\ntoivomusta, sillä Olivier tahtoi, että hänen ystävänsä oli\npelastettava, -- ja ettei Christophen olisi hyödyttänyt mitään jäädä,\nhän olisi syössyt itsensäkin tuhoon; -- nyt hänen täytyi pelastaa\nitsensä ystävänsä muiston nimessä, toistenkin ystävien ja oman\nmaineensa tähden... j.n.e.... Aurélie oli lisännyt kirjeeseen pari\nkolme riviä omalla suurella ja horjuvalla käsialallaan; hän ilmoitti\npitävänsä hyvää huolta pikku herra-raukasta...\n\nKun Christophe tuli tajuihinsa, valtasi hänet hirveä raivo. Hän tahtoi\ntappaa Manassen. Hän juoksi asemalle. Hotellin eteinen oli tyhjä, kadut\nautiot; harvat, myöhäiset kulkijat eivät pimeässä tulleet huomanneeksi\ntuota juoksijaa, joka läähätti ja jonka silmät olivat kuin hullun.\nHän oli takertunut yhteen ainoaan ajatukseen, niinkuin dogikoira\ntorahampaillaan: \"Tappaa Manasse! Tappaa!...\" Hän tahtoi matkustaa\ntakaisin Parisiin. Yön pikajuna oli lähtenyt tunti sitten. Olisi\ntäytynyt odottaa seuraavaan aamuun. Mahdotonta. Hän nousi ensimaiseen\nParisiin päin lähtevään junaan. Se pysähtyi joka asemalla. Christophe\noli yksinään vaunussa ja huudahteli:\n\n-- Se ei ole totta!... Se ei ole totta!\n\nToisella asemalla Ranskan puolella seisattui juna tykkänään; se ei\nkulkenut pitemmälle. Christophe vapisi vimmasta, meni ulos, kysyi\ntoista junaa, kiihtyi, ja kaikkialla sai hän osakseen yöunisten\nvirkailijain välinpitämättömyyden. Mitä hän tekisikin, hän joutuisi\nliian myöhään. Liian myöhään hänen ystävälleen! Hän ei saisi tavata\nedes Manassea. Hänet vangittaisiin sitä ennen. Mitä nyt tehdä? Mitä\nyrittää? Jatkaako matkaa näin? Vai palata takaisin? Mitä se toimitti?\nMitä toimitti mikään?... Hän aikoi ilmiantaa itsensä santarmille, joka\nkulki hänen ohitseen. Mutta hämärä elämänvietti pidätti häntä siitä,\nneuvoi häntä palaamaan takaisin Sveitsiin. Junia ei lähtenyt enää\nmillekään suunnalle ennenkuin parin kolmen tunnin päästä. Christophe\nistahti odotussaliin, ei jaksanut pysyä siellä, lähti asemalta, alkoi\nkulkea pimeyteen, sitä tietä, mikä ensinnä eteen sattui. Hän oli\nkeskellä autiota maaseutua, -- vainioita, joiden reunamilla näkyi\nsiellä täällä pieniä kuusikoita, suuren metsän etuvartioita. Christophe\nsamosi metsää. Muutaman askeleen päästyään hän heittäysi maahan ja\nhuusi:\n\n-- Olivier!\n\nMakasi poikki tien ja nyyhkytti.\n\nMeni pitkän aikaa, kuului kaukaa junan vihellys, joka nosti hänet\njalkeille. Hän aikoi mennä takaisin asemalle. Hän ei löytänyt tietä\nsinne. Hän käveli kaiken yötä. Samantekevää, olipa missä tahansa!\nKävellä vain, ettei tarvitsisi ajatella; kävellä, kunnes ajatus\nraukeaisi; kunnes hän kaatuisi kuoliaana maahan. Ah, jos saisi olla\nkuollut!...\n\nAamun sarastaessa tuli hän ranskalaiseen kylään, hyvin kauas Sveitsin\nrajalta. Koko yön hän oli kulkenut sieltäpäin pois. Hän meni\nmajataloon, söi ahnaasti muutaman palan, ja lähti jälleen kululle.\nPäivemmällä hän heittäysi keskelle niittyä, nukahti ja makasi siinä\niltaan saakka. Kun hän heräsi, alkoi jo uusi yö. Hänen raivoisa\nkiihkonsa oli rauennut. Hän tunsi vain kipeää, ääretöntä tuskaa.\nHän kulki vaivaloisesti erääseen maalaistaloon, pyysi palan leipää\nja olkikuvon, jolla nukahtaisi. Isäntä tarkasteli häntä, leikkasi\nhänelle kannikan, vei hänet navetan kyljessä olevaan vajaan ja sulki\nhänet sinne. Christophe loikoi pahnoilla, lähellä lehmiä ja niiden\nummehtuneessa hajussa, nieleskellen leipäänsä. Hänen kasvojaan pitkin\nvirtasivat kyyneleet. Hänen nälkänsä ja tuskansa ei rauhoittunut.\nSinä yönä vapautti uni hänet pariksi tunniksi vaivoista. Hän heräsi\nseuraavana aamuna kuullessaan avattavan ovea. Hän ei liikahtanutkaan\npaikaltaan. Hän ei tahtonut enää elää. Isäntä pysähtyi hänen eteensä\nja katseli häntä pitkään, kädessä paperi, johon hän tuon tuostakin\nvilkaisi. Viimein hän tuli lähemmäksi ja työnsi Christophen nenän eteen\nsanomalehden. Christophen kuva ensimäisellä sivulla.\n\n-- Minä se olen, sanoi Christophe. Antakaa minut ilmi.\n\n-- Nouskaahan, sanoi isäntä.\n\nChristophe nousi. Mies viittasi häntä seuraamaan itseään. He menivät\nriihen taitse, ja polkua pitkin, joka vei hedelmätarhan halki. Kun he\ntulivat tien risteykseen, osoitti isäntä Christophelle erästä tietä, ja\nsanoi hänelle:\n\n-- Raja on tuolla.\n\nChristophe alkoi jälleen kävellä, liikkua kuin kone. Hän ei tiennyt,\nminkä tähden hän kulki. Hän oli niin väsynyt, niin runneltu ruumiiltaan\nja sielultaan, että hänen teki mieli pysähtyä joka askelella. Mutta\nhän tunsi, että jos hän pysähtyisi, ei hän voisi enää jatkaa matkaa,\nei liikahtaa paikalta, vaan vaipuisi maahan. Hän käveli vielä koko sen\npäivän. Hänellä ei ollut kolikkoa edes leipää ostaakseen. Sitäpaitsi\nhän vältti kyliä. Omituisen tunteen vaikutuksesta, jota hänen järkensä\nei voinut käsittää, pelkäsi hän, vaikka hän tahtoi kuolla, että\nhänet vangittaisiin; hänen ruumiinsa oli kuin ahdistettu ja pakeneva\nmetsänotus. Ruumiillinen tuska, uupumus, nälkä, kauhu, joka nousi hänen\nnääntyneen olemuksensa syvyyksistä, tukehduttivat hetkeksi sielullisen\nhädän. Hän halusi ainoastaan jotakin turvapaikkaa, mihin saisi\ntuskineen painautua miettimään tuskaansa.\n\nHän pääsi yli rajan. Kaukana näki hän kaupungin: ensimäiseksi\nhoikkia kirkontorneja ja tehtaiden savutorvia, joista kohoili ja\nvieri yksitoikkoisesti pitkiä, mustia savupilviä, kaikki samaan\nilmansuuntaan, sateessa ja harmaan taivaan alla. Hän oli suistua\ntielle nääntymyksestä. Silloin hän muisti, että hänellä oli siinä\nkaupungissa eräs tuttava, omaa kansaa, muuan saksalainen tohtori Erich\nBraun, joka oli kerran viime vuonna, kun Christophe oli konserteillaan\nsaavuttanut suurta mainetta, kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä\nkäymään Sveitsissä luonaan. Niin keskolainen henki kuin Braun olikin,\nja niin vähän kuin hänellä oli ollutkin tekemistä Christophen elämässä,\nkäski ikäänkuin haavoitetun eläimen vaisto Christophea ponnistamaan nyt\nviimeisetkin voimansa ja menemään tuon tuttavan turviin; sillä olihan\nBraun edes joku, joka ei ollut aivan vieras hänelle.\n\n\n\n\nKeskellä kierteleviä katuja ja sadetta tuli hän harmaan ja punaisen\nkirjavaan kaupunkiin. Hän käveli siellä sinne tänne, näkemättä mitään,\netsiskellen tietään, erehtyen, joutuen aina entiselle paikalle,\nharhaillen miten sattui. Hänen voimansa olivat loppumaisillaan.\nPonnistaen viimeisenkin tahtonsa kiipesi hän vielä monia katumäkiä,\njoihin tehdyt portaat veivät lopulta pienelle kukkulalle, synkän\nkirkon ympärille ryhmittyneiden talojen väliin. Kuusikymmentä askelmaa\npunaista kiveä, aina viisi, kuusi jaksossaan. Jaksojen lomissa pieniä,\ntasaisia pengermiä, joille talojen ovet toivat. Jokaisella pengermällä\nChristophe hengähti, kaatumaisillaan väsymyksestä. Ylhäällä tornin\nympärillä kiertelivät naakat.\n\nViimein näki hän eräässä ovessa etsimänsä nimen. Hän kolkutti. --\nPikku kuja oli jo pimeä. Hän sulki silmänsä väsymyksestä. Yö oli hänen\nsielussaan... Aika pitkä kuin iankaikkisuus...\n\nAhdas ovi aukesi raolleen. Kynnykselle ilmestyi nainen. Hänen kasvonsa\nolivat varjossa; mutta hänen hahmonsa kuvastui tummana valoisaa taustaa\nvastaan, pientä puutarhaa, joka näkyi pitkän eteiskäytävän päässä,\nauringon laskussa. Hän oli kookas, ja seisoi nyt suorana, puhumatta,\nodottaen, että hänelle puhuttaisiin. Christophe ei nähnyt hänen\nsilmiään; hän tunsi niiden katseen. Hän kysyi tohtori Erich Braunia ja\nmainitsi oman nimensä. Sanat tulivat vaivoin hänen kurkustaan. Hän oli\nnääntyä väsymykseen, janoon ja nälkään. Sanaakaan virkkamatta nainen\nmeni sisään; ja Christophe seurasi häntä huoneeseen, jonka ikkunaluukut\noli suljettu. Pimeässä hän töytäsi naiseen; hänen polvensa ja vatsansa\nhipaisivat naisen hiljaista ruumista. Nainen meni ulos, sulki oven ja\njätti Christophen itsekseen, tuomatta huoneeseen valoa. Christophe\nseisoi hievahtamatta paikallaan, peljäten rikkovansa pimeässä jotain;\nseisoi seinää vasten, nojaten otsaansa sen sileään pintaan; hänen\nkorvissaan humisi; maailma pyöri mustana hänen silmissään.\n\nYläkerrassa kolahti tuoli, sieltä kuului hämmästyneitä huudahduksia,\novi lyötiin siellä kiireesti kiinni. Raskaat askeleet kaikuivat\nportaista.\n\n-- Missä hän on? kysyi tuttu ääni.\n\nAlahuoneen ovi aukesi.\n\n-- Kuinka hänet on jätetty tänne pimeään! Anna! Peijakas vie! Valoa!\n\nChristophe oli niin heikko, hän tunsi itsensä niin onnettomaksi,\nettä moinen meluava, mutta sydämellinen ääni tuntui hänestä tässä\nkurjuudessa hyvältä. Hän tarttui hänelle ojennettuihin käsiin. Valoa\noli tuotu. Tuttavukset katselivat toisiaan. Braun oli pienikokoinen;\nhänen kasvonsa olivat punertavat, partansa musta, karkea ja rumasti\nlevinnyt; lempeät silmät nauroivat silmälasien takaa; otsa oli leveä,\nmuhkurainen, ryppyinen, rasittunut, sävyltään epämääräinen; tukka\npainettu huolellisesti pitkin päätä, ja keskellä juoksi siinä jakaus\nniskaan asti. Hän oli sangen ruma; mutta Christophesta tuntui nyt kovin\nhyvältä katsella häntä ja puristaa hänen käsiään. Braun ei salannut\nhämmästystään.\n\n-- Hyvä Jumala, miten mies on muuttunut! Minkälaisessa tilassa.\n\n-- Minä tulen Parisista, sanoi Christophe. Minä pakenin sieltä.\n\n-- Tiedän sen, tiedän, luimme sanomalehdistä, siinä väitettiin, että\nteidät olisi vangittu. Jumalan kiitos! Me ajattelimme paljon teitä,\nAnna ja minä.\n\nHän keskeytti ja osoitti Christophelle sitä hiljaista naista, joka\nhänet oli ottanut taloon vastaan:\n\n-- Vaimoni.\n\nAnna oli jäänyt lamppu kädessä huoneen ovelle. Vaiteliaat,\nvankkaleukaiset kasvot. Valo osui hänen ruskeaan, punavivahteiseen\ntukkaansa ja himmeäihoisiin poskiinsa. Hän ojensi kätensä\nChristophelle, jäykällä liikkeellä, kyynärpää ruumiissa kiinni;\nChristophe kätteli Annaa katsomatta häneen. Christophea pyörrytti.\n\n-- Minä tulin... koetti hän selittää. Ajattelin, että ehkäpä te... jos\nen häiritsisi teitä liikaa... ottaisitte vastaan, päiväksi...\n\nBraun ei antanut hänen puhua loppuun:\n\n-- Päiväksi!... Kymmeneksi, viideksikymmeneksi päiväksi, niin pitkäksi\naikaa kuin tahdotte. Niin kauan kuin tällä seudulla olette, asutte\nmeidän talossamme; ja toivon, että olette täällä kauan. Se on meille\nsuuri kunnia ja onni.\n\nNämä hellät sanat järkyttivät Christophea. Hän heittäysi Braunin\navattuun syliin.\n\n-- Hyvä Christophe, rakas Christophe, sanoi Braun... Te itkette... No,\nno, mikä nyt niin on?... Anna! Anna!... Joutuin, hän pyörtyy...\n\nChristophe oli hervonnut tuttavansa syliin. Pyörtymys, jota hän oli\ntuntenut jo pitkän aikaa, oli tullut.\n\nKun hän avasi silmänsä, oli hän leveässä vuoteessa. Avonaisesta\nikkunasta tuntui tuoreen mullan haju. Braun seisoi kumarassa, häneen\nkatsellen.\n\n-- Anteeksi, sammalteli Christophe, koettaen nousta pystyyn.\n\n-- Mutta hänellä mahtaa olla julma nälkä, huudahti Braun.\n\nNainen meni ulos ja palasi kuppi kädessä ja antoi Christophelle juoda.\nBraun tuki vieraansa päätä. Christophe virkistyi vähän; mutta väsymys\noli ankarampi kuin nälkä; tuskin hän oli laskenut päänsä jälleen\npielukselle, niin hän nukkui. Braun vaimoineen valvoi pitkän aikaa\nhoidellen häntä; kun he sitten näkivät, ettei hän kaivannut muuta kuin\nlepoa, jättivät he hänet yksinään.\n\n\n\n\nSe oli tuollaista unta, joka tuntuu kestävän iankaikkisesti,\nmusertavaa, painostavaa unta. Unta, johon uppoaa ikäänkuin lyijy veden\nsyvyyteen. Ihminen on avuttomana kauan kasvaneen väsymyksensä ja\nhirvittävien harhanäkyjen vallassa; väistymättä ne näyt vaanivat hänen\ntietoisuutensa ovella. Hän tahtoi herätä. Hänen koko olemuksensa oli\nkuin runneltu, kuin tulessa. Hän tunsi ikäänkuin eksyneensä sielunsa\ntuntemattoman yön pimeyteen; hän kuuli kellojen soittavan puolitunteja\ntoisensa jälkeen; hän ei voinut hengittää, ei ajatella, ei liikahtaa;\nhän oli kuin köysiin kiedottu, suu tukittu. Niinkuin ihminen, jota\ntahdotaan hukuttaa: hän koetti taistella vastaan, ja upposi jälleen\nsyvyyteen. -- Aamu sarasti viimein, sateisen päivän myöhäinen ja harmaa\naamu. Sietämätön hehku, joka oli häntä polttanut, sammui; mutta yhä\nrusensi hänen ruumistaan ikäänkuin vuori olisi hänet haudannut alleen.\nHän heräsi. Julmaa heräämistä.\n\n-- Miksi enää avata silmiään? Miksi herätät? Jäädä tähän, niinkuin\nystävä-raukkani, joka mullassa lepää...\n\nChristophe makasi seljällään, ei liikahtanut, vaikka asento vuoteessa\noli tukala; hänen kätensä ja jalkansa olivat raskaat kuin kivi. Hän oli\nkuin haudassa. Valo kelmeää. Sadepisaroita rapsahteli ikkunaruutuihin.\nLintu visersi puutarhassa silloin tällöin vaikeroivalla äänellä. Oi\nelämän surkeutta! Tuskallista kaiken hyödyttömyyttä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika vieri. Braun tuli sisään, Christophe ei kääntänyt päätänsä. Kun\nBraun näki hänen silmiensä olevan auki, puhutteli hän häntä iloisesti;\nja kun Christophe yhä tuijotti synkein silmin kattoon, koetti Braun\nkarkoittaa hänestä synkkämielisyyttä; hän istahti vuoteen reunalle ja\njutteli kaikenlaista. Sellainen hälinä oli Christophelle sietämätöntä.\nHän pakotti itsensä melkein yli-inhimilliseen voimanponnistukseen ja\nsanoi:\n\n-- Pyytäisin... antakaa minun olla.\n\nKunnon mies muutti kohta puhetapaa.\n\n-- Te tahdotte olla yksin? Vai mitä? Varmaankin. Koettakaa olla\nrauhallinen. Levätkää, älkää puhuko, teille tuodaan ruokaa tänne,\nkukaan ei saa puhua teille mitään.\n\nMutta hänen itsensä oli mahdoton olla lyhytsanainen. Loppumattomia\nselityksiä ladeltuaan hän lähti huoneesta, suurten kenkiensä kärjillä\nhipsutellen, permannonlautoja ratisuttaen. Christophe jäi jälleen\nyksin, kuolon-raskaaseen kärsimykseen. Hänen ajatuksensa liukenivat\ntuskien usvaan. Hän väsyi miettiessään ja koettaessaan ymmärtää...\nMiksi hän oli hänet tuntenut? Miksi häntä rakastanut? Mitä hyötyä\nsiitä, että Antoinette oli uhrannut itsensä? Mitä järkeä oli ihmisten\nelämässä, monien, monien sukupolvien, -- sellaisissa kärsimyksissä ja\ntoiveissa, -- joiden määränä oli tämä? Elämä, joka niiden kärsimysten\nkeralla vaipui tyhjyyteen?... Elämä järjettömyyttä! Järjettömyyttä\nkuolema! Ihminen pyyhitään pois, petkutettuna; sukupolvet katoavat\njättämättä mitään jälkeä. Eikä tiedetä, mikä ne vie, mikä vihattava ja\neriskummainen voima. Christophe nauroi pahaa naurua: vihan ja epätoivon\nnaurua. Hän oli kuolla, kun tunsi voimattomuutensa sellaista tuskaa\nvastaan... ja tuntiessaan sen voimattomuuden ruhjovaa tuskaa. Hänen\nsydämensä oli kuin pieninä muruina...\n\nEi ääntä talossa; ainoastaan tohtorin askelet hänen lähtiessään\nsairaskäynneilleen. Christophella ei ollut vähintäkään tietoa, mikä\nhetki oli, kun Anna ilmestyi huoneeseen. Hän toi tarjottimella\npäivällistä. Christophe katsoi häneen liikahtamatta, avaamatta edes\nhuuliaan kiittääkseen; mutta hänen kalseihin silmiinsä, jotka eivät\nnäyttäneet näkevän mitään, piirtyivät kuitenkin nuoren naisen muodot\nvalokuvan tarkkuudella. Kauan sen jälkeen, sitten, kun Christophe\ntunsi hänet jo paremmin, näki hän Annan sellaisena; uudemmat kuvat\nhänestä eivät haihduttaneet tätä ensimäistä muistoa. Annalla oli\npaksu tukka pantu raskaalle nyttyrälle; otsa ulkoneva, posket leveät,\nnenä lyhyt ja suora; silmät itsepäisesti alas luodut: niissä oli,\nkun ne kohtasivat toisen katseen, ilme, joka ei ollut aivan vilpitön\neikä lainkaan hellä; huulet olivat paksunlaiset, puristetut toisiaan\nvasten; kasvojen ilme jäykkä, melkein kova. Hän oli kookas, ja näytti\nlujatekoiselta ja kaunismuotoiselta, mutta puku oli sopimattoman ahdas\nja liikkeet kankeat. Hän tuli hiljaa ja sanaakaan virkkamatta, asetti\ntarjottimen pöydälle sängyn viereen, ja poistui käsivarret vartalossa\nkiinni, kumartunein otsin. Christophe ei tällä hetkellä ajatellutkaan\nkummastella moista omituista ja hiukan naurettavaa ilmestystä; hän ei\nkoskenut ruokaan, vaan jatkoi äänetöntä kärsimistään.\n\nPäivä meni. Ilta tuli jälleen, ja Anna toi taas ruokia. Hän näki, ettei\naamupuolella tuotuihin oltu koskettu; hän vei ne pois huomauttamatta\nmitään. Hänellä ei ollut antaa yhtään ainoaa hellää sanaa, jollaisia\nkaikki naiset vaistomaisesti keksivät sairaille. Näytti siltä kuin\nChristophea tai hän itsekään ei hänelle olisi ollut olemassakaan.\nChristophe tunsi häntä kohtaan jonkinlaista sanatonta vihamielisyyttä,\nseuratessaan kärsimättömästi hänen kömpelöitä ja jäykän juhlallisia\nliikkeitään. Kuitenkin oli Christophe hänelle kiitollinen siitä, ettei\nhän koettanutkaan, puhua. -- Sitä kiitollisempi, kun hän kohta Annan\nlähdettyä sai sietää tohtorin hyökkäyksen: tohtori oli huomannut,\nettei Christophe ollut maistanut edellistä ateriaansa, ja nyt hän oli\nsuutuksissaan vaimolleen, ettei Anna ollut pakottanut Christophea\nsyömään; ja sitten tahtoi hän itse pakottaa Christophea siihen.\nSaadakseen rauhaa täytyi Christophen juoda pari suullista maitoa. Sen\njälkeen hän käänsi Braunille selkänsä.\n\nSeuraava yö oli rauhallisempi. Raskas uni kietoi Christophen\ntyhjyyteensä. Vihattu elämä haihtui jäljettömiin. -- Mutta herääminen\noli entistä myrkyllisempää. Hän muisti nyt tarkoin kaikki tuon\nonnettoman päivän yksityiskohdat, Olivier Jeanninin haluttomuuden\nlähteä silloin kotoaan, hänen yrityksensä mennä taistelupaikalta pois;\nja Christophe hoki epätoivoissaan itsekseen:\n\n\"Minä hänet tapoin\"...\n\nMahdotonta olla yksin, sisään sulkeutuneena, tuon julmasilmäisen\nsfinksin kynsien alla, arvoituksen, joka puuskutti hänelle vasten\nkasvoja kalmanhenkeään, pyörryttäviä kysymyksiään. Christophe nousi\nkuumevuoteesta. Hän laahautui ulos kamarista, laskeusi alas portaita;\nhänellä oli vaistomainen ja pelokas halu painautua toisiin ihmisiin\nkiinni. Mutta heti, kun hän kuuli toisten äänen, hän sitä pakeni.\n\nBraun oli ruokasalissa. Hän otti Christophen vastaan tavallisin\nystävyydenosoituksin. Hän alkoi kohta kysellä kuulumia Parisista.\nChristophe tarttui hänen käsivarteensa:\n\n-- Ei ei, sanoi hän; älkää kysykö minulta mitään. Myöhemmin sitten...\nEi saa olla minulle tästä vihainen. Minä en voi. Olen kuolemanväsynyt,\nniin väsynyt...\n\n-- Tiedän, tiedän, vastasi Braun ystävällisesti. Hermot ovat saaneet\ntärähdyksen. Se johtuu edellisten päivien mielenliikutuksesta. Älkää\npuhuko, älkää pakottako itseänne mihinkään. Te olette täällä täysin\nvapaa, olette kotonanne. Teidän annetaan olla rauhassa.\n\nHän piti sanansa. Ja halutessaan olla vaivaamatta vierastaan meni\nhän toiseen kohtuuttomuuteen: hän ei Christophen läsnäollessa enää\nuskaltanut puhua vaimolleen mitään; talossa kuiskittiin, käveltiin\nvarpaisillaan; kaikki siellä mykistyi hiirenhiljaiseksi. Christophea\nhermostutti moinen supatteleva kohteliaisuus niin, että hänen täytyi\npyytää Braunia olemaan ja elämään kotonaan entiseen tapaansa.\n\nSeuraavina päivinä ei siis Christophesta huolehdittu. Hän istui\ntuntikausia jossakin nurkassa, tai kierteli talossa kuin unissakulkija.\nMitä hän ajatteli? Sitä ei hän olisi voinut sanoa. Tuskinpa hänellä oli\nvielä voimia tuntea tuskiakaan. Hän oli aivan lamautunut. Hänen oman\nsydämensä kuivuus kauhisti häntä. Hänellä oli yksi ainoa kaipuu: että\nhän olisi ollut \"hänen\" kanssaan haudassa, ja kaikki olisi loppunut. --\nKerran näki hän puutarhaoven auki ja meni ulos. Mutta valoon joutuminen\noli hänelle niin tuskallista, että hän tuli kiireesti takaisin sisään\nja painautui huoneeseensa, suljettujen ikkunaluukkujen taakse. Kauniit\nilmat olivat hänelle kidutusta. Hän vihasi aurinkoa. Luonnon raaka\nkirkkaus yhä vain lamasi hänen mieltään. Ruokapöydässä hän söi, mitä\nBraun hänelle antoi eteen; ja tuijotti eteensä pöytään, ei puhunut\nsanaakaan. Braun osoitti hänelle eräänä päivänä salissa pianoa;\nChristophe kääntyi siitä pois kauhun vallassa. Kaikki äänet olivat\nhänelle inhottavia. Hiljaisuutta vain, hiljaisuutta ja pimeyttä!...\nHänessä ei ollut enää muuta kuin ääretön tyhjä kuilu ja tyhjyyden\nkaipuu. Kuollut oli hänen elämänhalunsa, tuo mahtava ilon lintu, joka\nmuinoin lennähti hänen sielustaan laulaen ilmoja kohti. Hän istui\nsisällä huoneessaan; päivien kulusta ei hänellä ollut muuta tietoa kuin\nseinäkellon onnahteleva naputus, joka kuului viereisestä kamarista: se\ntuntui siltä kuin se olisi hakannut hänen aivoissaan. Ja kuitenkin oli\nilon villi lintu vielä hänessä, se töytäili silloin tällöin häkkinsä\nrautaisia säleitä vasten; sielun pohjassa raivosi hirveä tuskien\nmyrsky, -- sieltä kaikui \"autioon erämaahan yksinään jääneen olennon\nlohduton huuto...\"\n\nElämän suurin kurjuus on se, ettei meillä ole täällä melkein koskaan\ntoveria. Toverinnimisiä saattaa olla, ja sattumalta tavattuja ystäviä.\nOllaan kovin auliita antamaan nimeä \"ystävä\". Todellisuudessa meillä ei\nole elämässä muuta kuin yksi ystävä. Ja harvoja ovat nekin, joilla on\nedes sitäkään. Mutta kenellä se on, hänen onnensa on niin suuri, ettei\nhän voi elää enää sitten, kun ystävä on kadonnut. Ystävä täytti hänen\nelämänsä, hänen sitä huomaamattaan. Ystävä poistuu: elämä on tyhjä.\nSilloin ei ole kadottanut ainoastaan rakasta ihmistä, vaan kaiken syyn\nrakastaa, kaiken syyn, miksi ennen on rakastanut. Miksi onkaan ennen\nelänyt? Minkä vuoksi nyt elää?\n\nTämän kuolemantapauksen isku oli Christophelle sitäkin kauheampi,\nkun se sattui häneen hetkellä, jolloin hänen olemuksensa oli jo\nsalaisesti perin pohjin järkyttynyt. Elämässä on kausia, joina ihmisen\norganismissa tapahtuu näkymätön ja hiljainen muutos; silloin ovat\nruumis ja sielu alttiimpia kuin ennen ulkonaisille tapaturmille; tuntee\nsielussaan heikkouden; epämääräinen alakuloisuus kaivaa olemuksemme\nperustuksia; se on kyllästynyt entisiin, irtautunut kaikesta, mitä\nihminen vielä tekee, jaksamatta kuitenkaan nähdä, mitä muuta hän\nvoisi tehdä. Sillä iällä, jolloin näitä kriisejä sattuu, sitovat\nenimpiä miehiä kotivelvollisuudet; ne ovat heidän turvansa, vaikka ne\nriistävätkin heiltä tarpeellisen sielullisen vapauden arvostellakseen\nitseään, löytääkseen uuden olemuksensa, luodakseen itselleen uuden\nelämän. Kuinka he silloin saavatkaan kärsiä salaista surua, katkeraa\nkyllästymistä!... Käy! Käy vain! Täytyy ponnistaa eteenpäin.\nVelvollisuus, huolenpito perheestä, jonka kohtalosta on vastuunalainen,\npitää silloin miestä pystyssä kuin hevosta, joka torkkuu seisoallaan\nja vetää kuormaansa, uuvuksiin ajettuna, ahtaissa valjaissaan. --\nMutta täydellisesti vapaalla miehellä ei ole mitään tukea näillä\ntyhjyydenhetkillä, ei mitään, mikä pakottaisi häntä käymään. Hän käy\nainoastaan entisestä tottumuksesta; hän ei tiedä, minne menee. Hänen\nvoimansa ovat häiriytyneet, hänen tietoisuutensa samentunut. Voi\nonnetonta, jos tällaisella unentuokiolla ukkosenjyrähdys keskeyttää\nunissakulkijan käynnin! Hän voi silloin syöksyä alas syvyyteen.\n\n\n\n\nViimein löysivät Parisista lähetetyt kirjeet hänen olinpaikkansa; ne\ntempasivat hänet hetkeksi epätoivoisesta apatiasta hereille. Cécile\nja m:me Arnaud kirjoittivat hänelle. Koettivat häntä lohduttaa.\nHeikkoa lohdutusta. Ihmiset, jotka puhuvat tuskasta, eivät ole tuskaa\nkärsiviä. Ennen kaikkea ne kirjeet toivat hänelle kaikuna erään\nvaienneen äänen... Christophella ei ollut rohkeutta vastata; ja\nsilloin kirjeetkin vaikenivat. Nykyisessä masennustilassaan hän koetti\nhävittää kaikki muistonsa. Kadota... Omassa tuskassaan tekee ihminen\nmuille väärin. Niitä, joita hän oli ennen rakastanut, ei hänelle ollut\nenää olemassa. Hänellä oli vain yksi ihminen: se, jota ei enää ollut\nolemassa. Viikkokausia Christophe koetti virvoitella häntä jälleen\neloon; hän puheli hänen kanssaan; hän kirjoitti hänelle:\n\n-- \"Rakas ystävä, en saanut sinulta tänään kirjettä. Missä sinä olet?\"\nTule, tule luokseni. Puhu minulle, kirjoita minulle!...\n\nMutta hän ei saanut nähdä häntä edes öisin unessa, vaikka miten tahtoi.\nIhminen näkee vähän unta niistä, jotka on kadottanut, niin katkerasti\nkuin heidän kadottamisensa runteleekin sydäntämme. He ilmestyvät uniin\nvasta myöhemmin, silloin, kun unohdus on jo saapunut.\n\nUlkonainen elämä tunkeutui kuitenkin vähitellen hienoina säteinä\ntuohon sielulliseen hautaan. Christophe alkoi eroittaa erilaisia\nääniä talossa, ja ne herättivät, hänen sitä huomaamatta, hänessä\nmielenkiintoaan. Hän tiesi, millä tunnilla ulko-ovi aukesi ja\nsulkeutui, montako kertaa päivässä ja miten erilaisilla äänillä,\naina kunkin kulkijan mukaan. Hän tunsi jo Braunin askeleet; hän\nkuvitteli näkevänsä tohtorin sairaskäynneiltä tultuaan pysähtyvän\neteisessä ja pistävän hattunsa ja päällysviittansa naulaan, aina\nsamanlaisella, tapoihinsa piintyneellä tarkkuudella. Ja jos milloin\nei kuulunut totuttuja ääniä, niin Christophe mietti vaistomaisesti\nsyytä tähän muutokseen. Pöydässä alkoi hän itsetiedottomasti kuunnella\nkeskusteluja. Hän huomasi, että Braun puhui melkein aina yksinään.\nVaimo vastaili silloin tällöin, mutta hyvin lyhyesti. Braunia ei\nlaisinkaan häirinnyt kuuntelijain puute. Hän kertoi lörpöttelevän\nhupaisesti, missä hän milloinkin oli käynyt, ja kaupungilla kuulemiaan\njuoruja. Joskus sattui Christophe vilkaisemaan Brauniin hänen\npuhellessaan; Braun oli siitä kovin hyvillään, ja koetti tarinoillaan\nyhä enemmän huvittaa Christophea.\n\nChristophe yritti jälleen tarttua elämään... Kuinka vaikeaa! Hän\ntunsi itsensä niin vanhaksi: vanhaksi kuin tämä maailma!... Kun hän\naamuisin nousi vuoteesta, kun hän katsoi itseään kuvastimesta, näki\nhän itsensä väsyneeksi liikkeiltään, älyttömäksi kasvoiltaan. Minkä\ntähden nousta sängystä, pukeutua?... Hän ponnisti äärimmäisiin asti\nryhtyäkseen työhön: työ oli kuvottavaa. Miksi koettaa luoda, kun kaikki\non katoamaan luotua Musiikki oli käynyt hänelle mahdottomaksi. Taidetta\npystyy arvostelemaan hyvin ainoastaan onnettomuuden mittapuulla.\nOnnettomuus on paras vaaka. Ainoastaan sen kokenut huomaa sellaisen,\nmikä kestää vuosisatoja ja on voimakkaampi kuolemaakin. Harva laji\nkestää sitä koetusta. Ihminen saattaa hämmästyä, miten keskinkertaisia\nmonet niistä ovat, joista hän ennen piti -- (niin hyvin taiteilijat\nkuin muutkin ystävät). -- Kuka pelastuu vedenpaisumuksesta? Miten\nontolta kaikuu maailman kauneus tuskan sormien kosketuksesta!\n\nMutta tuska väsyy, ja sen käsi herpautuu. Christophen hermot laukesivat\npingoituksesta. Hän nukkui, nukkui yhtä mittaa. Näytti kuin hän ei\nolisi millään saanut unennälkäänsä tyydytetyksi.\n\nJa eräänä yönä hän viimein pääsi niin syvään uneen, ettei herännyt\nennenkuin iltapuolella seuraavana päivänä. Talossa ei ollut silloin\nketään. Braun rouvineen oli lähtenyt kaupungille. Ikkuna oli auki,\nsäteilevä taivas loisti nauraen. Christophe tunsi päässeensä musertavan\ntaakan alta.\n\nHän pukeutui ja meni puutarhaan. Se oli pieni suorakulmio korkeiden\nmuurien keskellä, niinkuin mikä luostarinpiha. Ruohokenttien ja\nporvarillisten kukkalavain välissä pari hiekkakäytävää; lehtimaja\nviiniköynnöksistä ja ruusuista. Tekoluolassa juoksi ohut vesipuronen;\naitamuurin vieressä kasvava akaasia ojenteli tuoksuvia oksiaan\nnaapuripuutarhaan. Sen takana kohosi vanha kirkontorni, punaisista\ntiilistä rakennettu. Kello oli neljä iltapuolta. Puutarha oli jäänyt\njo varjoon. Aurinko ruskotti vielä puunlatvassa ja punaisessa\nkirkontornissa. Christophe istahti lehtimajaan, nojaten selkäänsä\nmuuriin, kallistaen päätänsä taaksepäin ja katsellen taivasta, joka\nloisti kuulaana viininlehtien ja ruusujen välitse. Tuntui kuin hän\nolisi painajaisunesta herännyt. Kaikkialla hiiskumaton hiljaisuus.\nHänen päänsä kohdalla riippui suloinen ruusuköynnös. Yhtäkkiä kaunein\nruusuista hajosi, kuoli: sen terälehtien lumi liiteli ilmassa. Aivan\nkuin kaunis, viaton elämä olisi kuollut. Niin yksinkertaista!...\nChristophen sielussa sai tämä viiltävän tuskallisen ja armaan\nmerkityksen. Hänen rintaansa pakahdutti ja kätkien kasvonsa käsiinsä\nhän itki...\n\nKirkkojen kellot soittivat. Tornista torniin niiden äänet toisilleen\nvastasivat... Christophella ei ollut tietoa ajan kulusta. Kun hän\nviimein nosti päänsä, olivat kellot vaienneet, aurinko kadonnut.\nKyyneleet toivat helpoituksen hänelle; hänen sielunsa oli kuin kylvystä\nastunut. Hän tunsi itsestään pulppuavan sävelten puron, katsellessaan\nhienon kuunsirpin liukunaa illan taivaalla. Jonkun kotiintulevan talon\nasukkaan askeleet herättivät hänet. Hän meni takaisin huoneeseensa,\nväänsi ovensa kahdenkertaiseen lukkoon, ja antoi musiikin virran\njuosta. Braun huusi häntä päivälliselle, naputti hänen oveensa,\nkoetti sitä avata: Christophe ei vastannut. Braun tuli levottomaksi,\ntirkisteli avaimenreiästä, ja rauhoittui, kun näki Christophen\nkyynäräisillään pöydän ääressä, keskellä papereita, joita hän mustasi\ntäydellä voimalla.\n\nMuutaman tunnin päästä tuli Christophe alakertaan, työstä väsyneenä,\nja tapasi salissa tohtorin, joka odotteli häntä kärsivällisesti,\njotakin lueskellen. Christophe syleili häntä, pyysi häneltä anteeksi\nkäytöstään, joka oli ollut omituinen hänen koko täällä olonsa ajan, ja\nalkoi Braunin pyytämättä kertoa hänelle viime viikkojensa draamallisia\ntapahtumia. Ainoastaan sen kerran hän niistä puhui; eikä hän ollut\nvarma, ymmärsikö Braun häntä: sillä hän puhui sekavasti, yö oli jo\nmyöhä, ja Braunia nukutti, vaikka hän olikin utelias häntä kuulemaan.\nViimein, -- (kello oli kaksi) -- Christophe huomasi hänen väsymyksensä.\nJa he erosivat, toivottaen toisilleen hyvää yötä.\n\nTästä päivästä Christophen elämä alkoi palautua järjestykseen. Hän ei\ntosin pysynyt kauankaan tällaisessa haltioitumisen tilassa; hänelle\ntuli taas suru, mutta se suru oli normaalia eikä estänyt häntä\nelämästä. Täytyihän jälleen toki elää. Tuolla miehellä, joka oli\nkadottanut kaiken, mitä hän rakasti enimmän, miehellä, jonka olemuksen\nperustuksia tuska kalvoi, joka kantoi kuolemaa povessaan, hänellä oli\nsellainen kuohuva, tyrannillinen elämänvoima, että se purkautui surun\nvalituksistakin ilmi, säteili hänen silmistään, huuliltaan, hänen\nliikkeistään. Mutta sen elämänvoiman ytimeen oli kuitenkin kalvava mato\npureutunut. Christophelle tuli epätoivon puuskia. Äkillisiä vihlovan\ntuskan tuokioita. Hän saattoi olla tyyni, hän koetteli lukea, tai\noli kävelemässä: yhtäkkiä ilmestyi hänen eteensä Olivier Jeanninin\nhymy, hänen väsyneet ja lempeät kasvonsa... Se oli kuin puukonpisto\nsydämeen... Christophe hoippui, hän painoi kätensä vaikerrellen\nrintaansa vasten. Kerran istui hän pianon ääressä ja soitti jotakin\nBeethovenin kappaletta entisellä innollaan... Yhtäkkiä hän keskeytti,\nheittäytyi maahan ja painaen kasvonsa nojatuolin pieluksiin hän huusi:\n\n-- Oi ystävä...\n\nPahinta oli se, että hän tunsi \"kaiken eletyksi\". Sellainen tunne tuli\nhänelle joka askelella. Kaikkialla hän näki samoja tuttuja liikkeitä,\nkuuli entisiä sanoja, kaikkialla kohtasivat häntä entiset kokemukset.\nKaikki hänelle oli tuttua, ennen nähtyä. Joku ihminen, joka hänestä\nmuistutti jotakuta ennen tunnettua, saattoi sanoa, -- (Christophe oli\nsiitä varma jo etukäteen) -- aivan samaa, mitä hän oli kuullut tuon\nentisen puhuvan; samantapaiset olennot esiintyivät samoissa tilanteissa\nkuin muinoin, törmäsivät tuttuja kohtalonesteitä vastaan, ja murtuivat\nsamalla tapaa kuin entisetkin. Jos on totta, ettei \"_mikään saa elämään\nkyllästymään niin kuin se, että täytyy alkaa rakkautensa alusta_\",\nniin kuinka paljon enemmän saakaan siihen kyllästymään kaiken muunkin\nalkaminen alusta. Se oli niin tuskallista, että se läheni hulluutta.\n-- Christophe koetti olla sitä ajattelematta, koska kerran täytyi\nolla sitä ajattelematta, jos aikoi elää, ja koska hän tahtoi elää.\nKiduttavaa ulkokullaisuutta tuo halu olla tuntematta itseään, halu,\njoka johtuu häpeästä, säälistäkin, salaisesta ja voittamattomasta\nelämäninnosta. Kun ei ihminen tiedä itselleen mitään lohdutusta, niin\nhän sen itselleen tekaisee. Vakuutettuna siitä, ettei hänellä ole\nmitään elämänsyitä, sepittää hän itselleen syyn elää. Hän uskottelee\nitselleen, että hänen täytyy elää, vaikkei kukaan muu kuin hän itse\npidä sitä välttämättömänä. Tarpeen tullen panee hän itse kuolemankin\nvaatimaan häntä elämään. Ja hän tietää pistävänsä kuoleman suuhun\nsanat, jotka hän toivoisi kuoleman sanovan. Oi ihmistä!...\n\nChristophe jatkoi vaellustaan; hänen askeleensa näyttivät saavuttavan\njälleen entisen varmuutensa; sydämen ovi sulkeusi ja jätti ulos entiset\ntuskat; hän ei niistä koskaan puhunut muille; hän itsekin karttoi\nseurustella yksinään niiden kanssa: hän näytti aivan tyyneltä.\n\n\"_Todellinen tuska_, sanoo Balzac, _on näöltään tyyni ja ikäänkuin\nnukkuu vuoteessa, jonka se on itselleen tehnyt; mutta kuitenkin se\nvalvoo ja kalvaa sielua._\"\n\nKen olisi tuntenut Christophea paremmin ja pitänyt silmällä hänen\nhommiaan, pakinoitaan, soittoaan, nauruaan, -- (sillä nykyään hän jo\nnauroikin!) -- hän olisi huomannut, että tuossa miehessä, jonka silmät\nhehkuivat elämää, oli jotakin tuhottua, mikä kätkeysi syvimmälle hänen\nolemukseensa.\n\n\n\n\nPäästyään jälleen elämään oli Christophen keksittävä keino, millä elää.\nEi saattanut tulla kysymykseenkään lähteä pois tästä kaupungista.\nSveitsi oli hänelle varmin turvapaikka; ja mistäpä hän olisi\nlöytänyt tätä herttaisempaa isäntäväkeä? -- Mutta ylpeys ei sallinut\nhänen olla ystävän taakkana. Braunin vastalauseista huolimatta ei\nChristophe saanut rauhaa ennenkuin oli hankkinut itselleen jonkin\nverran musiikinopettajan tunteja, joten hän voi maksaa isäntäväelleen\nelatuksestaan. Tuntien hankkiminen ei ollut helppoa. Kaikkialle\noli levinnyt huhu hänen vallankumoushulluttelustaan; eivätkä\nporvarilliset perheet ottaneet mielellään keskuuteensa ihmistä,\njota pidettiin vaarallisena, tai lievimmässä tapauksessa ainakin\nomituisena ja siis sangen vähän \"sopivana\". Kuitenkin avasivat hänen\nsäveltäjämaineensa ja Braunin toimenpiteet hänelle viimein pääsyn\nkolmeen, neljään perheeseen, jotka eivät olleet kaikkein arimpia, tai\nolivat uteliaimpia, ehkäpä taipuvaisimpia näyttämään eroavansa muista,\ntaipuvaisia keikaroimishalusta. Siitä huolimatta pitivät he häntä\ntarkoin silmällä ja säilyttivät sopivan välimatkan opettajan ja hänen\noppilaittensa välillä.\n\nElämä Braunin kodissa järjestyi säntillisen kaavamaiseksi. Aamuisin\nlähti kukin toimeensa: lääkäri sairaskäynneilleen, Christophe antamaan\ntuntejaan, rouva Braun torille tai hyväntekeväisyyshommiinsa.\nChristophe tuli kotiin kello yhden tienoissa, tavallisesti ennen\nBraunia, joka oli kieltänyt odottamasta itseään, ja hän asettui pöytään\nnuoren rouvan kanssa. Se ei ollut Christophesta miellyttävää: sillä\nnainen ei ollut hänestä sympaattinen, eikä hänellä ollut hänelle mitään\npuhumista. Rouva ei suinkaan koettanut hävittää vaikutelmaa, minkä hän\nChristopheen teki ja minkä hän varmaan huomasikin; hän ei huolehtinut\nei puvuistaan eikä puheistaan; koskaan ei hän alkanut jutella\nChristophelle ensin. Annan liikkeissä, vaatetuksessa, kömpelyydessä ja\nkylmyydessä aivan erikoisesti ilmenevä epäsulous olisi karkoittanut\nhänen luotaan minkä miehen tahansa, jos mies olisi ollut vähänkin niin\nherkkä naiselliselle viehätykselle kuin Christophe. Kun Christophe\nsattui muistamaan parisilaisten naisten spirituellin eleganssin, niin\nei hän voinut Annaa katsellessaan tukahduttaa ajatusta:\n\n-- Kuinka hän on ruma!\n\nSiinä hän ei kuitenkaan ollut oikeassa; ja pian hän huomasikin,\nmiten Annan tukka, hänen kätensä, suunsa, silmänsä olivat kauniit,\n-- silmät, jos hän milloin niiden katseen kohtasi, sillä aina se\nväisti häntä. Mutta tämä huomio ei muuttanut hänen arvosteluaan.\nKohteliaisuudesta pakotti hän kyllä itsensä puhumaan Annalle;\nväkinäisesti haeskeli hän jutunaiheita; rouva ei siinä häntä auttanut.\nPari kertaa koetti Christophe kysellä häneltä kaikenlaista tuota\nkaupunkia, hänen miestään, häntä itseään koskevia asioita: hän ei\nsaanut naisesta mitään lähtemään. Annan vastaukset olivat tyhjiä ja\narkipäiväisiä; hän koetti hymyillä; mutta sen yrityksen tulos oli\nvastenmielinen: hymy oli pakotettua, ääni kaiuton, sanat tulivat\nvelttoina; joka lausetta seurasi kiusallinen hiljaisuus. Lopulta\nChristophe puheli hänelle niin vähän kuin mahdollista; ja Anna oli\nsiitä hänelle kiitollinen. Heistä molemmista tuntui helpoitukselta,\nkun tohtori palasi kotiin. Itse Braun oli aina hyvällä tuulella, hän\nhälisi, hommaili, oli jokapäiväinen, mutta erinomaisen hyvä ihminen.\nHän söi, joi, puheli nauroi paljon. Hänen kanssaan Anna hiukan\njuttelikin; mutta ne jutut eivät koskeneet muuta kuin ruokalajeja ja\nmuiden elämäntarvikkeiden hintoja. Joskus Braun huvikseen pisteli\nvaimoaan hänen hyväntekeväisyyshommiensa ja hänen suosimansa papin\nsaarnojen tähden. Anna tekeytyi silloin jäykäksi, loukkautui, ja\noli vaiti aterian loppuun saakka. Tavallisimmin tohtori kertoi\nsairaistaan; erikoisen hartaasti kuvaili hän eräitä taudintapauksia,\nniin nautiskelevan tarkasti, että Christophe joutui suunniltaan. Hän\nheitti usein salvettinsa pöytään ja nousi inhosta irvistäen paikaltaan,\nkertojan iloksi. Braun keskeytti silloin heti juttunsa, ja rauhoitti\nnaureskellen ystäväänsä. Seuraavalla kerralla alkoi hän pöydässä taas\nsaman leikin. Nämä sairaalan piiriin kuuluvat kompailut tuntuivat\nilahduttavan järkkymätöntä Annaakin. Hän heräsi yhtäkkiä mykkyydestään\nhermostuneeseen nauruun, jossa oli jotain eläimellistä. Siitä\nhuolimatta saattoi hän tuntea samanlaista inhoa kuin Christophe tuota\nnauramaansa ilonsyytä kohtaan.\n\nIltapuolella ei Christophella ollut paljon opetustunteja. Hän oli\ntavallisesti kotona, Annan kanssa, kun taas tohtori oli mennyt jälleen\nkaupungille. Christophe ja Anna eivät nähneet toisiaan. Kumpikin\ntyöskenteli omalla tahollaan. Alussa oli Braun pyytänyt Christophea\nantamaan muutamia pianotunteja hänen vaimolleenkin: Anna oli hänen\nsanojensa mukaan melkoisen musikaalinen Christophe pyysi Annaa\nsoittamaan hänelle jotakin. Annaa ei tarvinnut kovin pyydellä, vaikkei\npyynti häntä ilahduttanutkaan. Soitossa ilmeni hänen tavallinen\nsulonpuutteensa: hän soitti mekaanisesti, aivan kuvaamattoman\ntunteettomasti; kaikki äänet olivat hänelle yhdenarvoisia; eri\nkorostusta ei missään; kun hänen piti kääntää sivua, pysähtyi hän\nkylmästi keskelle lauselmaa, ei koettanut joutua, ja jatkoi entiseen\ntapaan seuraavasta nuotista. Christophe ärtyi siitä niin, että sai\nvaivoin estetyksi itsensä sanomasta Annalle jonkin törkeyden; hän ei\nvoinut hillitä itseään muuten kuin lähtemällä huoneesta ennen kappaleen\nloppua. Anna ei joutunut siitä laisinkaan ymmälleen. Hän jatkoi\njärkkymättä viimeiseen nuottiin asti, eikä Christophen epäkohteliaisuus\nnäyttänyt häntä loukanneen eikä masentaneenkaan; tuskinpa hän lienee\nsitä edes huomannut. Mutta siitä alkaen eivät he enää puhuneet siitä,\nettä heidän olisi ollut soitettava yhdessä. -- Milloin Christophe\nmeni iltapuolella päivää kaupungille ja tuli odottamatta takaisin\nkotiin, tapasi hän Annan harjoittelemassa pianonsoittoa, kylmästi ja\njärjettömän itsepintaisesti, toistaen kymmenet kerrat lakkaamatta samaa\ntahtia ja innostumatta koskaan. Mutta milloinkaan ei hän soittanut, kun\ntiesi Christophen olevan kotona. Kaiken aikansa, mikä häneltä ei mennyt\nuskonnollisiin hartaudenharjoituksiin, kulutti hän taloushommiin. Hän\nompeli, ratkoi, parsi, piti silmällä piikaa; hänellä oli hupsumainen\njärjestyksen ja siistimisen kiihko. Mies arvosteli häntä kunnon\nnaiseksi, hiukan eriskummaiseksi, -- \"kuten kaikki naiset ovat\", sanoi\nhän, -- mutta uskonnolliseksi, \"kuten kaikki naiset\". Tähän viimeiseen\nväitteeseen nähden asettui Christophe mielessään arvostelevalle\nkannalle: moinen psygologia tuntui hänestä liian pintapuoliselta; mutta\nsehän oli lopultakin Braunin yksityisasia; eikä Christophe sitä enempää\najatellut.\n\nIltaisin, aterian jälkeen istuivat he kaikki kolme yhdessä. Braun\nja Christophe juttelivat. Anna teki käsitöitä. Braun oli pyydellyt\nniin hartaasti, että Christophe oli viimein suostunut istahtamaan\npianonkin ääreen; ja hän soitti nykyään välistä sangen myöhään,\nsuuressa, huonosti valaistussa salissa, jonka ikkunat olivat puutarhaan\npäin. Braun oli haltioissaan... Kukapa ei tuntisi tuollaisia\ninnostuneita ihmisiä, jotka ihailevat taidetta ymmärtämättä sitä\nlaisinkaan tai ymmärtäen sen nurinkurisesti! -- (he rakastavatkin\ntaidetta juuri siksi, että he ymmärtävät sen sillä tavoin!). --\nChristophe ei enää sellaisesta suuttunut; hän oli nähnyt elämässään\njo niin paljon typeryyksiä! Mutta kun joskus tuli oikein tolkuttomia\nihastuksenhuudahduksia, niin hän herkesi soittamasta ja meni mitään\nvirkkamatta omaan kamariinsa. Viimein Braun alkoi ymmärtää yskän\nja hillitsi tunteensa ilmauksia. Muuten oli hänen musikaalinen\nitserakkautensa nopeasti tyydytetty; hän jaksoi kuunnella tarkkaavasti\nenintään neljännestunnin kerrallaan; sitten hän otti lehden, tai\ntorkkui joutilaana, antaen Christophen olla rauhassa. Anna istui salin\nnurkassa eikä puhunut mitään; hänellä oli käsityö sylissä, ja hän oli\ntyöskentelevinään; mutta hänen silmänsä katsoivat yhteen paikkaan,\neivätkä hänen kätensä liikkuneet. Joskus lähti hän huoneesta hiljaa\nkeskellä kappaletta eikä häntä sitten enää näkynyt.\n\n\n\n\nNiin meni aikoja. Christophe sai takaisin voimansa. Braunin\nraskastekoinen, mutta sydämellinen hyvyys, talon rauhallisuus, kotoisen\nelämän lepoa antava säännöllisyys, hyvä ruokajärjestys, ravinto,\njoka oli germaaniseen tapaan erikoisen runsas, paransivat hänen\nsynnynnäisesti lujan ruumiinsa pian entiselleen. Ruumiillinen terveys\npalasi; mutta sielun koneisto oli yhä sairas. Uudistuva voima yhä vain\nlisäsi sekasortoa sielussa, joka oli häiriytynyt tasapainostaan aivan\nkuin huonosti kuormattu alus keikahtelee pienimmästäkin törmäyksestä.\n\nHän oli täydellisesti eristettynä. Braunista ei hän voinut saada\nminkäänlaista läheistä henkistä seuraa. Hänen suhteensa Annaan supistui\nmelkeinpä pelkästään aamu- ja iltatervehdyksiin. Hänen ja oppilaiden\nvälit olivat paremminkin vihamieliset kuin ystävälliset: sillä hän\nei osannut salata heiltä, että heidän olisi ollut parempi tehdä mitä\nmuuta hyvänsä kuin harjoittaa musiikkia. Hän ei tuntenut ketään. Eikä\nsiihen ollut syynä yksinomaan hän, vaikkapa hän suruissaan sulkeutuikin\nyksinäisyyteensä. Häntä pidettiin tahallaan erillään.\n\nKaupunki oli vanha; sen asukkaissa oli paljon älyä ja voimaa, mutta\nmyöskin itseensä painautunutta ja itsekylläistä patriisiylpeyttä.\nSivistyneet piirit olivat aristokraattista porvaristoa, jota miellytti\ntyö ja korkea kulttuuri, mutta joka oli samalla ahdassieluista,\npietististä, tyynesti vakuutettua itsensä ja kaupunkinsa paremmuudesta\nmuiden rinnalla, täysin tyytyväistä sukueristyneisyyteensä. Suuria,\nmonihaaraisia sukuja. Jokaisella suvulla oli oma sukukokous-päivänsä.\nMuulle maailmalle ne suvut avautuivat sangen vaikeasti. Nuo mahtavat\nperheet, joista kullakin oli vuosisatoja kokoontunut omaisuutensa,\neivät tunteneet pienintäkään halua näyttää rikkauksiaan. Samaan sukuun\nkuuluvat perheet tunsivat toisensa: se riitti; muiden mielipiteillä ei\nheille ollut mitään merkitystä. Saattoi nähdä miljoonamiehiä kulkevan\npikkuporvarien asussa, puhellen karkeaa ja reheväkuvaista murrettaan,\nja menevän täsmällisesti määräaikoina virastoihinsa elämänsä\njok'ainoa päivä, jopa niinkin vanhalla iällä, että ahkerimmatkin\nmuualla myöntävät silloin itsellään olevan oikeuden lepoon. Heidän\nvaimonsa olivat ylpeitä taloudellisista kyvyistään. Tyttärille ei\nannettu myötäjäisiä. Rikkaat tahtoivat, että heidän lastensa oli\nkestettävä vuorostaan sama oppiaika kuin he itsekin olivat kestäneet.\nAnkaraa säästäväisyyttä jokapäiväisessä elämässä. Mutta suuria\nomaisuuksia annettiin auliisti taidekokoelmille, taulu gallerioille,\nyhteiskunnallisiin hommiin; valtavia ja yhtämittaisia lahjoituksia,\nmelkein aina nimettömästi tehtyjä, hyväntekeväisyydelle, museoiden\nrikastuttamiseksi. Suuruuden ja naurettavuuden sekoitusta; säntillistä\ntasailua perinnönjaossa. Tuo porvaristo, jolle muuta maailmaa ei\nnäyttänyt olevan olemassakaan, -- (vaikka se tunsikin sen hyvin,\nsillä se oli sen kanssa laajoissa liikesuhteissa ja teetti pojillaan\nopintomatkoja hyvinkin kauas), -- tuo porvaristo, jonka mielestä\nmaineekkaalla miehellä, ulkomaalaisella kuuluisuudella ei ollut arvoa\nennenkuin hän oli tullut sen vieraaksi, ja hyvin vastaanotetuksi\nvieraaksi, -- se porvaristo piti itseään mitä ankarimmassa kurissa.\nKaikki sen jäsenet toisiaan ja kukin itseään. Siitä oli seurauksena\nyhteisyyden tunne, joka peitti yksilöiden eroavaisuudet (ne olivat\nnäiden kalseiden persoonallisuuksien keskuudessa suuremmat kuin\nmuualla) uskonnollisen ja moraalisen yhdenvärisyyden vaippaan.\nKaikki siellä olivat jumalisia, kaikki uskovaisia. Kukaan ei ollut\nepäilijä, tai ei tahtonut myöntää sitä olevansa. Oli mahdotonta saada\nselvää, mitä noiden sielujen pohjalla oikeastaan piili, sielujen,\njotka sulkeutuivat katselijan silmiltä sitäkin tiiviimmästi, kun ne\ntiesivät olevansa ahtaan silmälläpidon ympäröimiä ja kun jokainen piti\noikeutenaan tarkastella toisten omiatuntoja. Sanottiin, että nekin\nheistä, jotka olivat lähteneet joksikin aikaa seudulta ja luulivat\nsen hengestä vapautuneensa, -- että hekin takertuivat jälleen kiinni\nkaupungin traditsiooneihin, sen tapoihin, ilmapiiriin, heti, kun\nmuuttivat sinne takaisin. Kaikkein epäuskoisimpainkin oli silloin taas\npakko uskoa ja olla jumalisia. Uskottomuus olisi tästä porvaristosta\nollut luonnonvastaista. Uskottomuus oli halvemman kansanluokan\nominaisuus, se oli huonotapaista. Ei ollut sallittu heidän piiriinsä\nkuuluvan kunnon miehen irtautua uskonnollisista velvollisuuksistaan.\nKuka ei käynyt kirkossa, hän tahtoi vetäytyä irti omasta kunniallisesta\nluokastaan, eikä häntä enää sinne otettu vastaan.\n\nEikä tämäkään yhteiskunnallinen kuri ollut noista ihmisistä vielä\ntuntunut riittävältä. He eivät olleet mielestään vielä tarpeeksi\nkahleissa näinkään suuren luokkatunteensa sitomina. Ei, suuren\n_Vereinin_ sisässä oli heillä määrätön joukko pieniä _Vereinejä_,\njoilla he kytkivät lopullisesti itsensä. Viimemainittuja oli\nkaupungissa useita satoja; ja niiden luku lisääntyi vuosi vuodelta.\nNiitä _Vereinejä_, yhdistyksiä, seuroja, liittoja, kerhoja,\nperustettiin kaikkea varten: filantropiaa, hyväntekeväisyyttä,\nliikeyrityksiä, armeliaisuudentöitä ja kauppahommia varten, afäärejä\nja hyväntekeväisyyttä varten yhtaikaa, taiteita, tieteitä varten,\nlaulua, soittoa varten, ruumiillista ja sielullista voimistelua\nvarten; perustettiin pelkästään siksi, että tahdottiin tulla yhteen,\ntai pelkästään muka huvitteleida. Siellä oli kaupunginkorttelien\nja korporatsioonien _Vereinejä_; siellä oli niiden kansalaisten\nyhdistyksiä, joilla oli joko sama ammatti tai sama määrä rahaa\npankissa, niiden, jotka painoivat samanverran tai joilla oli sama\nristimänimi. Kerrottiin, että oli aiottu perustaa myöskin _Verein des\nVereinlosen_ (Yhdistyksiin kuulumattomien yhdistys): mutta sellaisia\nporvareita ei ollut löytynyt kymmentäkään.\n\nMoisiin kolmikertaisiin kureliiveihin, kaupungin, kastin ja\nyhdistysten, olivat ihmisten sielut siellä kiristetyt. Salassa\nvaaniva pakko esti luonteita kasvamasta. Enimmät olivat tottuneet\nsiihen lapsuudesta asti, -- jopa saaneet sen vereensä jo vuosisatojen\nperintönä; he pitivät sellaista terveenä olotilana; olisi ollut\nsäädytöntä ja epäterveellistä riisua rautaliivejään. Kun näki heidän\ntyytyväisen hymynsä, ei saattanut olettaakaan heidän kärsivän\ntuollaisesta pinnistyksestä. Mutta luonto piti sittenkin puolensa.\nSilloin tällöin nousi laumasta jokin kapinallinen yksilö, voimakas\ntaiteilija tai hillitön ajattelija, joka mursi häikäilemättä kahleensa\nja antoi pitkän nenän paikkakunnan vartioille. Ne vartiat olivat niin\nälykkäitä, että jos eivät saaneet tapetuksi kapinapoikasta jo munaan,\nvaan se oli heitä voimakkaampi, niin eivät he ryhtyneet turhaan\ntaisteluun sitä vastaan -- (taisteluhan olisi saattanut herättää ilkeää\nmelua); ei, he anastivat poikasen niin sanoaksemme itselleen. Jos hän\noli maalari, sulkivat he hänet museoon; jos ajattelija, pistivät hänet\nkirjastoon. Jos hän huusi kurkkunsa käheäksi heille kauhistuksia, eivät\nhe olleet häntä kuulevinaan. Turhaan väitti hän olevansa riippumaton\nsielu: he liittivät hänet itseensä. Sillä tavoin neutralisoitiin\nmyrkynvaikutus: homeopaattista parannusta. -- Mutta sellaiset\ntapaukset olivat harvinaisia; enimmät kapinalliset eivät päivänvaloon\npäässeetkään. Noissa rauhallisissa taloissa tapahtui salattuja ja\ntuntemattomia tragedioita. Joku niiden asukkaista saattoi lähteä\nrauhallisin askelin kotoaan ja heittäytyä sanaakaan selvittelemättä\nvirtaan. Tai hänet suljettiin kotiin puoleksi vuodeksi, tai vietiin\nvaimo hermosairaalaan, tulemaan järkiinsä. Sellaisesta puhuttiin\nkursailematta, aivankuin kaikkein luonnollisimmasta asiasta, sillä\nsävyisyydellä, joka oli kaupungin kauheimpia piirteitä ja joka säilyi\nsamanlaisena sekä kärsimyksen että kuoleman kasvojen edessä.\n\nTämä vankka porvaristo, joka oli niin ankara itseään kohtaan, koska\nse tiesi oman arvonsa, ei ollut sellainen muukalaisille, sillä se\npiti heitä itseään halvempina. Ulkomaalaisiin kaupungissa oleviin\nnähden, niinkuin esimerkiksi Christopheen, saksalaisiin professoreihin,\nvaltiollisiin pakolaisiin, osoittautui se oikeinpa vapaamieliseksikin:\nheidän asiansa eivät pohjaltaan sitä liikuttaneet. Ja sitäpaitsi\nse rakasti intelligenssiä. Pitkälle ajetut aatteet eivät sitä\npeloittaneet: se tiesi, etteivät ne tarttuisi sen omiin poikiin. Se\nkohteli vieraitaan kylmän lauhkeasti, pitäen heitä sopivan välimatkan\npäässä itsestään.\n\nChristophelle ei tätä mielenlaatua tarvinnut vartavasten ilmaista. Hän\neli nykyään kovin arkatuntoisessa sieluntilassa; hänen sydämensä oli\nvereslihalla: hän oli liiankin taipuvainen näkemään kaikkialla pelkkää\nitsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä ja sulkeutumaan omaan kuoreensa.\n\nKaiken edellämainitun lisäksi olivat Braunin tuttavat, se sangen ahdas\npiiri, johon hänen vaimonsa kuului, osa muuatta pientä erikoisen\nkiivailevaa protestanttista ryhmäkuntaa. Christophe oli siellä\nnähty hyvin epäsuopein silmin, koska hän oli paitsi syntyperältään\npaavilainen ajatuksiltaan vielä jumalatonkin. Hän puolestaan\nhuomasi siinä piirissä kaikenlaista loukkaavaa. Vaikka hän ei enää\nmuka uskonutkaan, olivat hänessä kuitenkin vuosisatoja vanhan\nkatolilaisuuden jäljet, katolilaisuuden, mikä on enemmän runollisuutta\nkuin järkeilyä, anteeksiantavampi luonnolle kuin protestanttisuus, eikä\npidä tärkeimpänä asiana sitä, voidaanko selittää tai ymmärtää, vaan\nrakastaako ihminen vai ei. Ja sitäpaitsi oli Christopheen jo piintynyt\nse tottumus täydelliseen älylliseen ja moraaliseen vapauteen, jonka\nhän oli tietämättään saavuttanut Parisissa. Hänen katsomuksensa nousi\npakostakin tuon pietistisen pikkupiirin ihmisiä vastaan, jossa kaikki\nkalvinismin viat näkyivät päivänselvästi: uskonnollinen ratsionalismi\nleikkasi uskonnolta siivet ja jätti sen häilymään ammottavan kuilun\nsuulle, sillä sen lähtökohta oli yhtä arveluttava _a priori_ kuin\nkaikkien muidenkin mystisismien: se ei ollut enää runoutta, eikä se\nollut proosaa; se oli proosaksi käännettyä runoutta. Järjen ylpeyttä,\nsokeaa, vaarallista uskoa järkeen, -- _heidän_ järkeensä. He eivät\nvoineet uskoa Jumalaan eivätkä kuolemattomuuteen; mutta he uskoivat\njärkeen, sillä tavoin kuin katolilainen uskoo paaviin tai fetishisti\nluonnonesineihin. Heidän ei pälkähtänyt päähänsäkään väitellä tästä\nasiasta. Elämä voi monesti kumota heidän käsityksensä, mutta silloin\nhe pystyivät vaikka kieltämään itse elämän. Kummallista psykologian\npuutetta, luonnon ja sen salaisten voimien, olemassaolon juurien,\n\"Maan Hengen\" ymmärtämättömyyttä. He kyhäsivät itselleen lapsellisen,\nhelponnetun, kaavamaisen elämän ja ihmiset. Jotkut heistä olivat\noppineita ja käytännöllisiä; he olivat lukeneet paljon, nähneet paljon.\nMutta he eivät nähneet eivätkä lukeneet mitään sellaisena kuin se\ntodellisuudessa oli; he tekivät kaikesta itseään varten abstraktisia\nsovitelmia. He sairastivat vähäverisyyttä; heillä olivat suuret\nmoraaliset avunsa; mutta he eivät olleet kyllin inhimillisiä: ja sepä\njuuri onkin rikos pyhintä vastaan. Heidän puhdassydämisyytensä, joka\noli usein sangen todellista, ylevää ja naiivia, joskus koomillista,\nvei silloin tällöin onnettomiin ja traagillisiin seurauksiin; se teki\nheidät koviksi toisia ihmisiä kohtaan, epäinhimillisiksi tyynellä\ntavalla, vihattomalla, kauhistuttavassa määrin itsestään varmalla.\nHekö olisivat epäröineet? Eivätkö he muka tienneet, mikä oli totuus ja\noikeus, mikä oli hyve? Eikö heidän pyhä järkensä ilmoittanut sitä aina\nheille? Järki on paha aurinko: se valaisee, mutta sokaisee. Tällaisessa\nkuivassa valossa, jossa ei ole utua eikä varjoa, kelmentyvät sielut ja\nsydämien veri kuivuu.\n\nMutta siihen aikaan oli Christophelle järki, jos mikään, järjetön ja\ntarkoitukseton. Sen aurinko näytti hänelle ainoastaan ihmissielun\nkuilun jyrkät seinät, antamatta hänelle neuvoa, miten päästä siitä pois\nja sallimatta hänen edes tietää, kuinka syvä se kuilu oli.\n\nMitä jälleen paikkakunnan taiteelliseen maailmaan tulee, ei\nChristophella ollut paljon tilaisuutta seurustella sen kanssa, ja\nvielä vähemmän hänellä oli siihen halua. Musiikkimiehet olivat\nyleensä siivoja neo-schumannilaisen ja \"brahminilaisen\" kauden\nmatkijoita, suunnan, jota vastaan Christophe oli aikoinaan ankarasti\nhyökkäillyt. Heissä oli ainoastaan kaksi poikkeusta: urkuri Krebs,\njolla oli kiitetty sokerileivoskauppa, kelpo mies, hyvä muusikko;\nhän olisi voinut olla enempääkin, jos ei hän, käyttääksemme erään\nhänen kansalaisensa vertausta, \"olisi istunut Pegasoksen seljässä,\njolle hän antoi liiaksi kauroja\". Toinen poikkeus oli muuan nuori\njuutalaissyntyinen säveltäjä, omintakeinen kyky, mies, jolla\noli runsaasti voimaa ja sielullista liikuntaa, leipäammatiltaan\nsveitsiläisten muistoesineiden kauppias: puuveistosten, paimenmajain\nja Bernin karhujen. Nämä kaksi olivat riippumattomampia kuin muut,\nepäilemättäkin siitä syystä, etteivät he harjoittaneet taidettaan\nminään ammattina. Heidän olisi ollut hyvin helppoa lähestyä\nChristophea. Jonakin toisena kehityskautenaan olisi Christophe\nkai ollutkin utelias tutustumaan heihin; mutta nykyään oli kaikki\ntaiteellinen ja inhimillinen uteliaisuus hänessä tylsynyt; hän oli\nalttiimpi niille seikoille, jotka hänet eroittivat ihmisistä, kuin\nsellaisille, jotka olisivat voineet häntä toisiin yhdistää.\n\nHänen ainoa ystävänsä, ainoa ajatustensa uskottu oli kaupungin läpi\njuokseva virta, -- sama mahtava ja isällinen virta, joka siellä\nylhäällä pohjoisessa huuhteli hänen synnyinkaupunkinsa rantoja.\nChristophe löysi sen äyräillä lapsuutensa unelmat... Mutta nyt häntä\nympäröi synkkä suru, ja sen varjossa saivat nuo unelmat, niinkuin\nitse Rein-virtakin, murheellisen muodon. Päivänlaskussa seisoi hän\njoen rannalla nojaten kaiteeseen ja katseli kuumeisesti kieppuvaa\naallokkoa, tuota kiehuvaa, raskasta, läpikuultamatonta, kiirehtivää\nmassaa, joka vilisi alinomaa uutena ohitse ja josta ei eroittanut\nmuuta kuin häilähteleviä vaahtohuntuja, tuhansia pikku puroja,\npyöriviä virtoja, kohoavia ja jälleen haihtuvia häränsilmiä; aivan\nkuin hourailevan ihmisen kaaosmaisia mielikuvia: alinomaa niitä syntyy\nja yhtä mittaa katoaa. Yli tuon hämäräisen unen liukui aavemaisia\npursia, niinkuin ruumisarkkuja, joissa ei ihmiseloa eroittanut. Ilta\npimeni yöksi. Joki sai pronssin värin. Rantojen valot kiilsivät\nsen musteenmustassa haarniskassa, joka heijasteli synkkiä säteitä:\nkaasujen punertavanruskeita valoja, sähkölamppujen kuutamomaista\nvälkettä, talojen ikkunoissa lekuttavain kynttilöiden verenkarvaista\nhohdetta. Virran kohina täytti synkän yön. Iänikuista kohinaa,\nyksitoikkoisuudessaan surullisempaa kuin meren...\n\nChristophe kuunteli tuntikausia tuota kuoleman ja ikävän laulua. Hänen\noli vaikea siitä erota; hän nousi viimein asuntoonsa, jyrkkiä kujia\npitkin, joissa oli punertavaan kiveen hakattuja portaita, keskeltä\nkuluneita; hänen ruumiinsa ja sielunsa olivat murtuneet, hän takertui\nkiinni rautaisiin kädennojiin, joita oli kiinnitetty seiniin ja jotka\nkiilsivät hämärästi ylhäältä tulevassa valon heijastuksessa: valo lähti\ntyhjältä torilta, öiseen synkeyteen puetun kirkon edustalta...\n\nHän ei ymmärtänyt, miksi ihmiset elivät. Kun hän johtui muistelemaan\nkaikkia taisteluja, joita hän oli nähnyt, ihaili hän katkerin mielin\nihmiskuntaa: sen piintyneen lujaa uskoa. Aatteet ja vasta-aatteet\nseurasivat toisiaan, reaktsioonit aktsiooneja: -- demokratia ja\naristokratia; sosialismi ja individualismi; romantismi ja klassisismi;\nedistys ja traditsioonit; -- niin iankaikkisiin asti. Jokainen uusi\nsukupolvi, joka paloi loppuun vähemmässä kuin kymmenessä vuodessa,\nluuli samalla hartaudella kuin entinenkin olevansa ainoa huippuun\npäässyt, ja syöksi kivittäen sieltä alas edeltäjiään, touhusi, huusi,\nanasti niiltä vallan ja kunnian, ja suistui vuorostaan uusien tulijain\nkivittämänä, ja katosi. Kenen vuoro nyt?...\n\nTaiteellinen luominen ei suonut enää Christophelle turvapaikkaa;\nse oli nykyään ajoittaista, epäsäännöllistä, tarkoitusperätöntä.\nKirjoittaako? Ketä varten kirjoittaa? Ihmisiäkö? Hänellä oli\nkatkera misantropiankautensa. Itseäänkö varten? Hän tunsi jo liian\nhyvin taiteen turhuuden, sillä se ei riittänyt kuoleman autiutta\ntäyttämään. Ainoastaan sokea voima nosti eräillä tuokioilla kiivaille\nsiivilleen hänen sielunsa, ja pudotti sitten sen jälleen ruhjottuna\nalas. Hän oli kuin ukkospilvi, joka jyrisee pimeydessä. Olivier oli\nkadonnut, ei ollut jäänyt mitään jäljelle. Christophe oli vimmoissaan\nkaikelle, mikä oli ennen täyttänyt hänen elämänsä, tunteille, joita\nhän oli luullut itselleen ja muille yhteisiksi, ajatuksille, joita\nhän oli kuvitellut samoiksi hänelle ja koko ihmiskunnalle. Hänestä\nnäytti nyt siltä kuin hän olisi ollut suuren illusionin lelu: koko\nyhteiskuntaelämän perustana oli ääretön väärinkäsitys, johon oli\nsyynä puhekyky. Uskotaan, että ajatuksemme saattavat yhtyä toisten\nihmisten ajatuksiin. Todellisuudessa yhtyvät toisiinsa ainoastaan\nsanat. Ihmiset puhuvat ja kuuntelevat sanoja; ainoallakaan sanalla ei\nole samaa merkitystä kahdessa eri suussa. Vieläpä lisäksi: yhdelläkään\nsanalla ei ole elämässä täyttä merkitystään. Sanat paisuvat yli elämän\ntodellisuuden. Haastetaan rakkaudesta ja vihasta. Ei ole rakkautta,\nei vihaa, ei ystäviä, ei vihamiehiä, ei uskoa, intohimoa, ei hyvää\neikä pahaa. On ainoastaan kylmää säteilyä valoista, jotka singahtavat\nsammuneista auringoista, vuosisatoja sitten kuolleista tähdistä...\nYstäviäkö? Ei ole puutetta ihmisistä, jotka vaativat itselleen sitä\nnimeä. Mutta mikä arkinen todellisuus piileekään heidän ystävyytensä\nalla? Mitä on ystävyys maailman merkityksessä? Kuinka monta minuuttia\nuhraa se, joka uskoo olevansa ystävä, kadonneen ystävänsä kalpealle\nmuistolle? Minkä verran on hän valmis antamaan ystävälle liiastaan,\njoutilaista ajoistaan, ikävystymisen hetkistään, edes puhumattakaan\nmuusta, joka on hänelle itselleen tarpeellisempaa? Mitä oli Christophe\nuhrannut Olivier Jeanninin hyväksi? -- (Sillä Christophe ei lukenut\nitseään poikkeukseksi; ainoastaan Olivier Jeanninin varjeli hän siltä\ntyhjyydeltä, johon hän hukutti kaikki toiset ihmiset). -- Taide ei ole\ntodempaa kuin rakkauskaan. Minkälainen paikka sillä on elämässä? Miten\npaljon ne, jotka väittävät siihen ihastuneensa, rakastavat sitä?...\nIhmistunteiden köyhyys on sanoilla kuvaamaton. Paitsi sukuvaistoa,\ntuota kosmillista voimaa, joka on maailman elämänvipusin, ei ole muita\ntunteita kuin hajanaisina muruina. Enimmillä ihmisistä ei ole tarpeeksi\nelämää antautuakseen kokonaan mihinkään intohimoon. He säästävät\nitseään, säästelevät tunteitaan järkevän varasmaisesti. He ovat hiukan\nkaikkea, eivätkä mitään kokonaan. Sellainen, joka antaa itsensä\ntinkimättä jokaisena elämänsä hetkenä, kaikessa, mitä tekee, kaikessa,\nmitä kärsii ja rakastaa, kaikessa, mitä vihaa, hän on suuri tuhlari:\nsuurin maan päällä nähty. Intohimo on samanluontoista kuin nerous: se\non ihme. Siis sellainen, jota ei ole alemassa.\n\nNäin ajatteli Christophe; mutta elämä varustautui hirveällä tavalla\nkumoamaan hänen käsitystään. Ihmeitä on kaikkialla, aivan kuin tuli\npiilee kivessä: kun isku sattuu, sinkoaa se ilmi. Emme aavista,\nminkälaiset demoonit sielussamme nukkuvat...\n\n... _Pero non mi destar, deh! paria basso!_...\n\n\n\n\nEräänä iltana, kun Christophe haaveksi pianoa soitellen, nousi Anna\npaikaltaan ja poistui huoneesta, niinkuin hänen usein Christophen\nsoittaessa oli tapana. Näytti siltä kuin musiikki olisi ollut hänestä\nikävää. Christophe ei tästä enää välittänyt: hänestä oli yhdentekevää,\nmitä Anna ajatteli. Hän soitti edelleen; sitten tuli hänelle aatteita,\njotka hän tahtoi merkitä paperille; hän keskeytti ja juoksi noutamaan\ntarvittavia papereita kamaristaan. Kun hän avasi viereisen huoneen oven\nja syöksyi suin päin sinne pimeyteen, töytäsi hän yhtäkkiä jotakuta\novella seisovaa vastaan. Se oli Anna... Töytäys ja yllätys sai nuoren\nrouvan huudahtamaan. Christophe peljästyi luullen Annaa loukanneensa,\nja tarttui sydämellisesti hänen molempiin käsiinsä. Ne kädet olivat\naivan kylmät. Anna tuntui vapisevan, -- varmaan säikähdyksestä? Hän\nmutisi jotain, miksi hän oli siinä ovenpielessä:\n\n-- Minä läksin ottamaan ruokasalista...\n\nChristophe ei kuullut, mitä hän läksi ottamaan; ja ehkäpä ei Anna\nsitä sanonutkaan. Hänestä tuntui kummalliselta, että Anna kuljeksi\npilkkopimeässä mennäkseen muka ottamaan jotain. Mutta hän oli jo niin\ntottunut Annan omituisuuksiin, ettei hän tätäkään kummastellut.\n\nTunti sen jälkeen istui Christophe jälleen pikku salissa, viettäen\niltaa Annan ja Braunin kanssa. Hän istui pöydän ääressä lampun luona\nja kirjoitti. Anna oli pöydän toisessa päässä, hänestä oikealla;\nhän ompeli kumartuneena työnsä puoleen. Heidän takanaan istui Braun\nmatalassa nojatuolissa, lämpiävän takan hohteessa. He olivat kaikki\nkolme vaiti. Silloin tällöin kuului sateen ropinaa puutarhasta\nhiekkakäytäviltä. Saadakseen olla aivan erillään muista, oli Christophe\nasettunut kylki pöytää vasten, selin Annaan. Hänen edessään seinällä\noli kuvastin, josta näkyi pöytä, lamppu ja he kaksi, Christophe ja\nAnna, molemmat kumarassa, työssä. Yhtäkkiä tuntui Christophesta siltä\nkuin Anna olisi häneen katsonut. Hän ei siitä ensin välittänyt; mutta\nsitten alkoi se ajatus vaivata häntä niin, että hän nosti silmänsä,\nja silloin hän näki kuvastimesta... Anna katsoi häntä tosiaankin. Ja\nminkälainen se katse oli! Christophe aivan jähmettyi, hän pidätti\nhengitystään, tarkasti kuvastinta. Anna ei tiennyt, että häntä\npidettiin silmällä. Lampun valo lankesi hänen kalpeille kasvoilleen,\njoiden vakavuudessa ja vaiteliaisuudessa oli nyt keskittynyt ja\nkiihkeän raju sävy. Hänen silmänsä -- nuo tuntemattomat silmät, joiden\nkatsetta Christophe ei koskaan ennen ollut saavuttanut, -- olivat\nsuunnatut häneen: synkän-siniset silmät, suuret silmäterät, ja niissä\nkova ja palava ilme; ne olivat takertuneet häneen, ne aivan kuin\nkaivelivat hänen olemustaan, sanattomasti ja itsepintaisen hehkuvasti.\nHänen silmänsä? Hänenkö silmänsä tuollaiset? Christophe näki ne, eikä\nhän sitä uskonut. Tosiaanko hän ne näki? Hän käännähti yhtäkkiä... Ne\nsilmät oli luodut alas. Christophe koetti puhella Annalle, pakottaa\nhänet katsomaan itseään silmiin. Järkkymätön Anna vastasi katsettaan\ntyöstään nostamatta; sinertävät silmäluomet peittivät hänen katseensa\nlyhyine ja tiheine silmäripsineen, läpitunkemattomalla varjollaan.\nEllei Christophe olisi ollut niin varma itsestään, olisi hän luullut,\nettä hänen oma mielikuvituksensa oli hänet pettänyt. Mutta hän tiesi\nvarmasti nähneensä, eikä hän voinut ilmiötä selittää.\n\nHänen huomionsa anasti nyt kuitenkin työ, ja kun Anna oli lopultakin\nhänelle yhdentekevä, ei hän muistanut kauan koko tapausta.\n\nViikko myöhemmin koetti Christophe pianolla erästä _Liediä_,\njonka hän äsken oli säveltänyt. Braunilla oli tapana sekä\npuolisonitserakkaudesta että Annaa ärsyttääkseen vaatia vaimoaan\nalinomaa laulamaan ja soittamaan; ja sinä iltana kiusasi hän Annaa\ntavallista itsepintaisemmin. Yleensä tyytyi Anna vastaamaan hänelle\nlyhyellä ja kuivalla kiellolla, jonka jälkeen hän ei enää välittänyt\nei pyynnöistä, aneluista eikä leikinlaskuista; hän puristi huulensa\nyhteen eikä ollut kuulevinaankaan. Tällä kertaa käänsi hän Braunin\nja Christophen suureksi ihmeeksi käsityönsä kokoon, nousi paikaltaan\nja tuli pianon viereen. Hän lauloi tuon _Liedin_, jota hän ei\nollut koskaan nähnyt. Tapahtui ihme: -- se ihme, jonka elämä oli\nvarustautunut Christophelle näyttämään. Annan äänessä oli syvä väri;\nse ei missään suhteessa muistuttanut hänen hieman käheää ja sameaa\npuheääntänsä. Tarttuen jo ensimäisestä nuotista säveleeseen varmasti,\nrahtuakaan haparoimatta, ponnistelematta, nosti hän laulun musikaalisen\nlauselman suorastaan liikuttavaan ja puhtaaseen suuruuteen; ja sitten\nhän kohosi sellaiseen intohimon kiihkoon, että se vavisti Christophea:\nsillä se oli aivan kuin hänen oman sydämensä ääntä. Christophe katsoi\nAnnaan syvästi hämmästyneenä, kun hän lauloi; ja näki hänet viimein,\nensimäisen kerran. Hän näki hänen tummat silmänsä, joihin syttyi hurja\nleimu, hänen intohimoisen, isohkon suunsa, sen kauniisti kaartuvat\nhuulet, joilla oli hekumallinen hymy, hieman raskas ja julma, terveet\nja valkeat hampaat, kauniit, voimakkaat kädet, joista hän toisella\nnojautui pianon kanteen, ja lujan ruumiin, joka oli tiukattu ahtaaseen\npukuun ja liian pakonalaisen ja köyhän elämän laihduttama, mutta jonka\nsaattoi aavistaa tuon ruman vaatetuksen kätkössä nuoreksi, voimakkaaksi\nja harmooniseksi.\n\nAnna lopetti laulun ja meni istumaan, asettaen kädet polvilleen. Braun\nonnitteli häntä; mutta hänen mielestään hän oli laulanut ytimekkyyttä\npuuttuvalla tavalla. Christophe ei sanonut Annalle mitään. Hän katseli\nhäntä. Anna hymyili epämääräisesti, tietäen, että Christophe katseli\nhäneen. Suuri hiljaisuus tuli sinä iltana heidän kahden välille. Anna\nhuomasi, että hän oli noussut yläpuolelle itseään, tai ehkäpä oli\n\"itseään\" ensi kertaa elämässään. Eikä hän tiennyt, mistä syystä hän\nsitä oli.\n\n\n\n\nSiitä päivästä alkaen Christophe rupesi tarkastamaan Annaa. Anna oli\nvajonnut jälleen entiseen mykkyyteen, välinpitämättömään kylmyyteen ja\ntyövimmaan, joka hermostutti yksinpä hänen miestäänkin ja jolla hän\nhuumasi epäselvän ja levottoman luonteensa ajatuksia. Kuinka Christophe\nhäntä tarkastelikin, näki hän hänessä ainoastaan saman teennäisen\nporvarisnaisen kuin täällä oleskelunsa ensimäisinä aikoina. Joskus\ntuli Anna hajamieliseksi, istui paikallaan mitään tekemättä, eteensä\nkatsellen. Jos lähdettiin hänen luotaan, nähtiin hänet neljännestunnin\npäästä hievahtamatta samassa asennossa. Kun hänen miehensä kysyi, mitä\nhän ajatteli, niin hän ikäänkuin heräsi, hymyili, ja sanoi, ettei hän\nollut ajatellut mitään. Ja hän puhuikin totta.\n\nMikään ei jaksanut järkyttää hänen rauhaansa. Eräänä päivänä räjähti\nhänen pukeutuessaan spriilamppu. Tuossa tuokiossa leimahtivat liekit\nAnnan ympärillä. Palvelijatar juoksi pakoon, toiset tulivat huutaen\nhätään. Braun joutui suunniltaan, hän hoppusi, älähteli ja voihki\nja oli tulla kipeäksi. Anna avasi kampausvaippansa hakaset, päästi\nuumiltaan hameen, joka alkoi palaa, ja polki sen jalkoihinsa. Kun\nChristophe juoksi päästään pyörällä paikalle, kädessä vesikarahvi,\njonka hän oli hätäpäissään jostakin temmaissut, näki hän Annan\nseisomassa alushameisillaan ja paljain käsivarsin tuolilla,\nsammuttamassa tyynesti käsillään tulta ikkunaverhoista. Hän poltti\nkätensä, ei puhunut siitä mitään, ja näytti ainoastaan olevan\nharmissaan, että hänet oli nähty tässä asussa. Hän punastui, peitti\navuttomasti olkapäitään käsillään ja pakeni viereiseen huoneeseen,\nsellaisin ilmein kuin olisi hänen arvokkuuttaan loukattu. Christophe\nihaili hänen tyyneyttään; mutta sitä hän ei ymmärtänyt, todistiko se\nrauhallisuus enemmän Annan rohkeutta kuin tunteettomuutta. Hän oli\ntaipuvainen hyväksymään selitykseksi viimemainitun syyn. Toden totta,\ntuo nainen ei tuntunut välittävän mistään, ei muista ihmisistä eikä\nitsestään. Christophe ajatteli, ettei hänellä mahtanut olla laisinkaan\nsydäntä.\n\nErään näkemänsä tapauksen jälkeen ei hän tätä luuloaan enää epäillyt.\nAnnalla oli pieni narttukoira, älykäs ja lempeäsilmäinen, koko talon\nhemmottelema. Braun piti siitä rajattomasti. Christophe otti sen\nluokseen sulkeutuessaan huoneeseensa tekemään työtä; ja lukitun ovensa\ntakana hän useinkin leikki koiran kanssa, välittämättä työstään.\nKun hän lähti kaupungille, oli koira ulko-ovella odottamassa häntä\nja yhtyi kohta hänen seuraansa: sillä se kaipasi kävelytoveria. Se\njuoksi Christophen edeltä, ripsutteli neljällä pikkukäpälällään\nniin nopein liikkein, että se pyöri kuin mikäkin väkkärä. Silloin\ntällöin se pysähtyi ja katsoi taakseen, ylpeänä, kun se kulki\nseuraajaansa nopeammin, ja seisoi siinä selkäkenossa, rinta koholla.\nSe oli mielestään hyvinkin mahtava; se haukkui vimmatusti vaikkapa\npuunkappaletta; mutta jos se näki kaukaakin toisen koiran, juoksi se\npakoon minkä käpälistä pääsi, ja pujahti vavisten Christophen jalkojen\nväliin. Christophe nauroi sille ja piti siitä. Mikäli hän oli eronnut\nihmisistä, tunsi hän tulleensa lähemmäksi eläimiä; hänestä ne olivat\nsäälittäviä ja liikuttavia. Eläin-raukat heittäytyvät niin luottavasti\nihmisen huomaan, kun on niille hyvä. Ihminen on siinä määrin heidän\nelämänsä herra, että se, joka tekee pahaa noille hänen haltuunsa\njätetyille heikoille, käyttää mahtiaan hirvittävällä tavalla väärin.\n\nNiin kiltti kuin pikku koira kaikillekin oli, piti se erikoisesti\nAnnasta. Anna ei tehnyt mitään sitä miellyttääkseen; mutta hän\nsilitteli sitä usein, ja antoi sen käpertyä syliinsä nukkumaan, ja\npiti huolta, että se sai ruokaa, ja näytti rakastavan sitä niin\npaljon kuin hän yleensä rakastamaan pystyi. Eräänä päivänä ei narttu\nosannut varoa kiitävän automobiilin pyöriä. Se murskautui, melkeinpä\nomistajiensa silmien edessä. Se eli hetken vielä ja uikutti surkeasti.\nBraun juoksi ulos kadulle paljain päin; hän nosti tuon verisen ja\nraadellun lihakasan maasta ja koetti edes helpoittaa sen kärsimyksiä.\nAnna tuli paikalle, katseli koiraa, kumartumatta edes sen puoleen,\nnyrpisti inhoksuvasti suutaan, ja meni pois. Braun jäi kyyneleet\nsilmissä kuolevan pikku olennon luokse. Christophe kulki pitkin askelin\nedestakaisin puutarhassa ja puristeli nyrkkejään. Hän kuuli Annan\njakelevan tyynesti määräyksiään piialle, eikä hän voinut olla Annalle\nsanomatta:\n\n-- Eikö tämä teihin vaikuta mitään?\n\nAnna vastasi:\n\n-- Sillehän ei mitään voi, eikö niin? On parempi olla sitä\najattelematta.\n\nChristophe tunsi vihaavansa häntä; sitten huomasi hän vastauksen\nhassunkurisen puolen, ja hän nauroi. Hän ajatteli, että kunpa Anna\nvoisi antaa hänellekin tuon erinomaisen taitonsa olla surullisia\nasioita ajattelematta; ja että onpa niiden elämä mukava, jotka saavat\nolla vailla sydäntä! Edelleen ajatteli hän, että jos Braun kuolisi,\nAnnaa se ei liikuttaisi ollenkaan; ja Christophe oli tyytyväinen,\nettei itse ollut naimisissa. Yksinäisyys tuntui nyt hänestä paljon\niloisemmalta kuin tällainen yhdyselämä, joka kahlitsi tottumuksillaan\nihmisen koko iäkseen toiseen olentoon, niin, olentoon, joka saattoi\nhäntä vihata, tai mikä vielä pahempaa, jolle hän ei ollut kerrassaan\nmitään. Toden totta, tuo nainen ei rakastanut ketään. Hän tuskin\nelikään. Pietismi oli hänet kokonaan kuivettanut.\n\nEräänä päivänä lokakuun lopulla näyttäysi Anna Christophelle uutena\nihmisenä. -- He istuivat kaikki kolme ruokasalin pöydässä. Christophe\njutteli Braunin kanssa eräästä rakkausrikoksesta, joka nykyään oli\nkoko kaupungin puheenaiheena. Siellä lähistöllä maalla oli kaksi\nitalialaista tyttöä, sisarukset, rakastuneet samaan mieheen. Kun he\nkumpikaan eivät voineet luovuttaa paikkaansa toiselle, heittivät he\narpaa, kuka heistä uhrautuisi. Voitetun piti sitten kursailematta\npaiskautua Reinvirtaan. Mutta kun arpa ratkaisi asian, ei se heistä,\njolle onni oli epäsuopea, näyttänytkään olevan halukas toteuttamaan\nyhteistä päätöstä. Toista sisarta vihastutti sellainen petturuus.\nSisarusten välillä syntyi sanasota, ja sitten jouduttiin käsikähmään,\njopa iskettiin veitsilläkin. Mutta yhtäkkiä tuuli kääntyi; he\nsyleilivät itkien toisiaan, ja vannoivat, etteivät he voisi elää ilman\ntoisiaan; ja koska he eivät saattaneet tyytyä jakamaan rakastettuaan\nkeskenään, päättivät he hänet tappaa. Niin tehtiinkin. Eräänä yönä\nhommasivat rakastuneet tytöt miehen huoneeseensa; tuo onnellinen\noli sangen ylpeä tällaisesta kaksinkertaisesta menestyksestä. Ja\nsillaikaa kun toinen sisar kietoi hänet kiihkeästi syliinsä, löi\ntoinen yhtä intohimoisesti tikarin hänelle selkään. Onneksi kuultiin\nmiehen hätähuudot, juostiin avuksi, saatiin hänet pelastetuksi varsin\nsurkeassa tilassa ystävättäriensä sylistä; ja sisarukset vangittiin.\nHe väittivät, ettei tämä asia kuulunut keneenkään muihin kuin heihin\nja ettei kenelläkään ollut siihen sekautumista, koska he kerran olivat\nyksimielisesti päättäneet pelastautua yhteisestä omastaan. Heidän\nuhrinsa oli melkeinpä samaa mielipidettä kuin hekin; mutta laki ei\nsellaista ymmärtänyt. Eikä myöskään Braun sitä ymmärtänyt.\n\n-- He ovat hulluja, sanoi hän. Heidät täytyy pistää hourujen\nhuoneeseen. Ah, mokomat heittiöt!... Minä ymmärrän, jos ihminen tappaa\nitsensä rakkaudesta. Ymmärrän myöskin, jos hän tappaa olennon, jota hän\nrakastaa ja joka häntä pettää... Silti en häntä puolusta: mutta siedän\nsellaista, niinkuin jotain kauhean atavismin jäännöstä; on barbaarista,\nmutta loogillista tappaa toinen, joka tuottaa ihmiselle tuskaa. Mutta\ntappaa sellainen, jota rakastaa, ilman vihan syytä, ainoastaan sen\ntähden, että toiset sitä rakastavat, on mielipuolisuutta... Ymmärrätkö\nsinä sellaista, Christophe?\n\n-- Oh, äännähti Christophe, minä olen tottunut olemaan paljon\nymmärtämättä. Se, joka puhuu rakkaudesta, puhukoon järjettömyydestä.\n\nAnna oli ollut vaiti eikä ollut näyttänyt kuuntelevan; nyt kohotti hän\npäätänsä ja sanoi tyynellä äänellä:\n\n-- Siinä ei ole mitään järjetöntä. Se on aivan luonnollista. Kun\nrakastaa, tahtoo hävittää sen, jota rakastaa, niin ettei kukaan muu\nhäntä saisi.\n\nBraun katsoi vaimoonsa ällistyneenä; hän löi kämmenellään pöytään, pani\nkäsivartensa ristiin ja vastasi:\n\n-- Mistä tuo on tuollaista päähänsä saanut?... Kuinka, onko sinullakin\ntällaisesta mielipiteesi? Mitä hemmettiä sinä näistä tiedät?\n\nAnna punastui hiukan, ja vaikeni. Braun jatkoi:\n\n-- Kun rakastaa, tahtoo hävittää?... Sepä hirvittävä tyhmyys!\nHävittää olento, jota rakastaa, on sama kuin hävittää itsensä. --\nEi, päinvastoin: kun rakastaa, vaatii luonnollisin tunne tekemään\nhyvää sille, joka ihmiselle itselleen tekee hyvää, hellimään häntä,\npuolustamaan häntä, olemaan hänelle hyvä, olemaan kaikille hyvä.\nRakkaus on elämän paradiisi.\n\nAnna katsoi varjoon, antoi miehensä puhua, lausui kylmästi, päätään\npudistaen:\n\n-- Ei ole ihminen hyvä, kun rakastaa.\n\n\n\n\nChristophe ei uudestaan halunnut kuulla Annan laulua. Hän pelkäsi...\npettymystäkö, vai jotain muuta? Hän ei olisi voinut siihen vastata.\nAnna tunsi samaa pelkoa. Hän ei mennyt saliin silloin kuin Christophe\nalkoi soittaa.\n\nMutta eräänä marraskuun iltana, kun Christophe lueskeli uunin ääressä,\nnäki hän Annan istuvan käsityö sylissä ja ainaisiin unelmiinsa\nvaipuneena. Anna tuijotti eteensä, ja Christophe oli huomaavinaan\nhänen silmissään samanlaisia hehkuvia loimahduksia kuin sinä äskeisenä\niltana. Christophe sulki kirjansa. Anna tunsi hänen katsovan itseensä\nja alkoi jälleen ommella. Maahan luotujen luomiensa raosta näki hän\nkuitenkin kaikki. Christophe nousi paikaltaan ja sanoi:\n\n-- Tulkaa.\n\nAnna katsoi nyt Christopheen silmin, joissa häilyi vielä hiukan\nepämääräinen ilme, ymmärsi ja lähti Christophen perästä.\n\n-- Minnekä te menette? kysyi Braun.\n\n-- Pianon luo, vastasi Christophe.\n\nChristophe soitti. Anna lauloi. Kohta löysi Christophe hänet samana\nkuin hän oli ilmestynyt hänelle silloin ensi kerralla. Anna astui\nvarmoin jaloin Christophen sävelten sankarimaailmaan, aivan kuin se\nolisi ollut hänen ominta ilmapiiriään. Christophe kokeili edelleen,\nvaliten toisen kappaleen, ja sitten kolmannen yhä tulisemman, päästäen\nhänessä irti intohimojensa myrskyt, kiihtyen itse, kiihdyttäen\nlaulajaa; sitten, korkeimmassa tunnekohdassa, keskeytti hän yhtäkkiä,\nja kysyi Annalta katsoen häntä suoraan silmiin:\n\n-- Mutta kuulkaas, mikä te oikeastaan olette? Anna vastasi:\n\n-- En tiedä.\n\nChristophe sanoi tuimasti:\n\n-- Mikä voima teillä on sisässänne, kun osaatte laulaa noin?\n\nAnna vastasi:\n\n-- Se johtuu siitä, että te saatte minut laulamaan.\n\n-- Niinkö? Tottako? Minä ihmettelen, johtuuko se minusta vai teistä.\nAjatteletteko te tosiaan tällaisia asioita?\n\n-- En tiedä. Luulen, ettei ihminen ole laulaessaan itseään.\n\n-- Ja minä luulen, että te olette ainoastaan silloin itseänne.\n\nHe vaikenivat. Annan poskia kostutti hieno hiki. Hänen rintansa\nkohoili hiljaa. Hän tuijotti kynttiläin liekkeihin, ja raaputteli\najatuksissaan steariinia, jota oli valunut kynttilänjalan reunukselle.\nChristophe näppäili pianon koskettimia sieltä täältä, katsellen Annaa.\nHe puhelivat toisilleen hämillään vielä jonkin sanan, töykeällä ja\nkylmällä äänellä, etsiskelivät sitten jokapäiväisiä puheenaiheita, ja\nvaikenivat tyyten, peljäten syventyä...\n\nSeuraavana päivänä he vaihtoivat tuskin sanaa; he katselivat toisiaan\nsalaa, ikäänkuin peljäten. Mutta heille tuli tavaksi soittaa ja\nlaulaa yhdessä illoin. Ja pian harrastivat he yhdessä iltapuolella\npäivääkin musiikkia; ja joka päivä, yhä enemmän. Aina valtasi Annan\nsama käsittämätön intohimo: heti, kun ensimäiset soinnut helähtivät,\npoltti se hänen olemustaan päästä jalkoihin ja teki tuosta pikku\nporvarittaresta majesteettisen Venus-jumalattaren siksi aikaa kuin\nmusiikkia kesti: kaikkien sydämenkiihkojen lihaksitulleen vertauskuvan.\n\nBraun hämmästyi Annan äkillistä mielistymistä lauluun, mutta ei\nviitsinyt vaivautua mietiskelemään tämän naisellisen oikun syitä; hän\noli kuuntelijana näissä pikku konserteissa, nyökkäsi tahtia päällään,\nlausui arvosteluja, ja oli yleensä hyvin tyytyväinen, vaikka hän\nolisikin pitänyt hieman lauhkeammasta musiikista: moinen voimienpurkaus\ntuntui hänestä liikanaiselta. Christophe vainusi ilmassa lähestyvää\nvaaraa; mutta hänen päänsä meni sekaisin: hän oli vielä äskeisestä\nsielullisesta tuskankaudesta heikko, eikä jaksanut vastustaa;\nhäneltä katosi tietoisuus, mitä hänessä itsessään tapahtui, eikä hän\nsen enempää päässyt perille, miten Annan laita oli. Erään kerran\niltapuolella lakkasi Anna yhtäkkiä laulamasta, keskellä raivoisaa\nkiihkoa pauhaavaa kappaletta, ja meni sanaakaan selittämättä pois\nsalista. Christophe odotti häntä: Annaa ei tullut. Puolituntia sen\njälkeen näki Christophe, kulkiessaan käytävää pitkin Annan huoneen\nohitse, hänet ovenraosta, kamarin perukassa, kelmein kasvoin,\nvaipuneena synkkään rukoukseen.\n\nKuitenkin, mutta hyvin vähitellen, tulivat heidän välinsä\nhiukan luottavammiksi. Christophe koetti saada häntä puhelemaan\nmenneisyydestään; Anna vastasi aivan ylimalkaisesti ja kuivasti;\ntuskinpa sai Christophe häneltä udelluksi edes mitään selviä\nyksityiskohtaisia tapauksia, ja nekin vasta pala palalta. Braunin usein\nlöyhäsuiseksi paisuva hyväntahtoisuus opasti hänet kuitenkin Annan\nelämänsalaisuuksiin.\n\nAnna oli syntyisin tästä samasta kaupungista Hänen oma nimensä oli\nAnna-Maria Senfl. Hänen isänsä oli Martin Senfl, vanhaa, jo vuosisatoja\nsitten ylen rikkaaksi tunnettua kauppiassukua, jossa luokkaylpeys ja\nuskonnollinen ankaruus olivat kehittyneet huippuunsa. Martin Senfl\noli seikkailunhaluinen, niinkuin monet muut hänen kansalaisensa,\nja hän oli oleskellut vuosikausia kaukaisissa maissa, Itämailla ja\nEtelä-Amerikassa; olipa hän tehnyt uhkarohkeita tutkimusmatkoja\nAasian sydämeenkin; siihen veivät häntä samalla kertaa sekä suvun\nkauppaharrastukset että tieteen rakkaus ja huvitteluhalu. Kiertelemällä\ntällä tavoin maailmassa oli hän menettänyt paitsi varansa myöskin\nkaikki vanhat ennakkoluulonsa. Ja niinpä hän, joka oli luonteeltaan\nkuumaverinen ja itsepäinen, nai kotimaahan palattuaan omaistensa\nvihastuneista vastalauseista välittämättä erään lähellä kaupunkia\nasuvan tilallisen tyttären, naisen, jonka maine oli epäilyttävä ja joka\nennen oli ollut hänen rakastajattarensa. Avioliitto oli hänelle ainoa\nkeino säilyttää omanaan tuo kaunis tyttö, sillä ilman häntä ei hän\nvoinut elää. Suku ilmaisi turhaan kieltonsa: se ei auttanut; silloin\nsulki se ovensa ikipäiviksi tuolta jäseneltään, joka ei suvainnut\ntotella sen kaikkein pyhintä tahtoa. Koko kaupunki, -- kaikki \"oikeat\"\nihmiset, ollen nyt niinkuin tavallisesti tällaisesta yhteiskunnan arvoa\nkoskevasta asiasta täysin yhtä mieltä, -- nousi laumalla varomatonta\nnuorta paria vastaan. Tutkimusmatkailija sai tuta katkerasti,\nettä Kristuksen uskolaisten maissa on yhtä vaarallista ruveta\nhangoittelemaan ihmisten ennakkoluuloja vastaan kuin Suuren Laaman\nvaltakunnassakin. Hän ei ollut tarpeeksi vahva välittääkseen viis\nmuiden mielipiteistä. Hän oli kuluttanut perintöosansa tarkoin loppuun;\nhän ei saanut tointa mistään: kaikki paikat suljettiin häneltä. Turhaan\npurki hän kiukkuaan järkkymättömän kaupungin häväistyksiä vastaan.\nHänen terveytensä, jota vaivaloiset retket ja kuumeet oli horjuttaneet,\nei tällaista kestänyt. Hän kuoli halvaukseen viisi kuukautta naimisissa\noltuaan. Neljä kuukautta sen jälkeen kuoli hänen vaimonsa, jolla ei\nollut häistä saakka ollut yhtään itkemätöntä päivää, hyväsydäminen,\nmutta heikkotahtoinen ja yksinkertainen ihminen, lapsivuoteeseen,\njättäen sille rannalle, jolta hän lähti, pikku Annan.\n\nMartin Senflin äiti oli vielä elossa. Hän ei ollut antanut anteeksi\nedes kuolinvuoteellakaan pojalleen eikä tuolle naiselle, jota hän ei\nsuostunut miniäkseen tunnustamaan. Mutta nyt, kun vihattua naista\nei enää ollut olemassa ja kun jumalallinen kosto oli tyydytetty, --\notti hän lapsen kasvattaakseen. Hän oli jumalinen, ahdasmielinen\nrouva; rikas ja saita; hänellä oli erään kolkon kadun varrella tuossa\nvanhassa kaupungissa silkkikauppa. Hän ei kohdellut lasta poikansa\ntyttärenä, vaan paremminkin orpona, joka on otettu armosta ihmisten\npariin ja jonka täytyy siitä vastineeksi alistua melkeinpä palkollisen\nasemaan. Kuitenkin hankki hän Annalle huolellisen kasvatuksen; mutta\nkoskaan hän ei päässyt epäluuloisesta ankaruudestaan tyttöä kohtaan;\ntuntui siitä kuin hän olisi pitänyt lasta syyllisenä vanhempiensa\nsyntiin ja koettanut kukistaa hänen olemuksessaan sitä syntiä. Hän ei\nantanut tytön vähääkään huvitella; hän sorti luontoa hänen eleissään,\nsanoissaan, jopa hänen ajatuksissaankin kuin mitäkin rikosta. Hän\ntappoi Annan nuoressa sielussa elämän. Anna tottui varhain istumaan\nikävissään kirkossa ja olemaan näyttämättä sitä ikävystymistään.\nHänet ympäröitiin helvetin kauhuilla; hänen lapsensilmänsä, joita\nsalakavalat luomet kätkivät, näkivät joka sunnuntai vanhan _Münsterin_\novella noita kauhuja: kainostelemattomien ja kieroon vääntyneiden\nkiviveistosten hahmossa, ikuiseen kadotukseen tuomittujen sielujen,\njoiden jalkojen välissä liekit leiskuivat ja kupeita pitkin sammakot\nja käärmeet kiipeilivät. Anna tottui tukehduttamaan vaistojaan,\nvalehtelemaan itselleen. Heti, kun hän tuli siihen ikään, että voi\nauttaa isoäitiään, sai hän olla aamusta iltaan apulaisena surullisessa\nja pimeässä kauppapuodissa. Hänelle tulivat tottumukseksi ympäristön\ntavat: järjestys kaikessa, nyrpeä säästäväisyys, tarpeeton puutteessa\neläminen, tuon kaupungin ikävystynyt välinpitämättömyys muita\nihmisiä kohtaan, sen halveksiva ja ikävä elämänkäsitys, sellaisen\njumalisuuden luonnollinen seuraus, mikä ei johdu synnynnäisestä\nhurskaudesta. Anna kiihtyi hurskauden harjoituksissaan sellaiseksi,\nettä isoäitikin piti niitä liiallisina; hän meni mahdottomiin\npaastoissa ja lihankidutuksessa; kerran keksi hän käyttää kureliivejä,\njoihin hän oli sovitellut nuppineuloja sillä tavoin, että ne joka\naskelella tunkeusivat hänen ihoonsa. Nähtiin hänen silloin tällöin\nkalpenevan; mutta ei tiedetty, mikä hänellä oli. Viimein, kun hän\npyörtyi, lähetettiin noutamaan lääkäriä. Anna ei tahtonut mitenkään\nantaa itseään tutkia (hän olisi ennen kuollut kuin riisuutunut miehen\nsilmien edessä); -- mutta sen sijaan hän tunnusti salaisuutensa; ja\nlääkäri läksytti hänet niin ankarasti että hän lupasi olla vasta\nryhtymättä tällaiseen urheiluun. Sitäpaitsi tarkasti isoäiti varmuuden\nvuoksi silloin tällöin perin pohjin hänen vaatteensa. Annalle ei\nnäistä kidutuksista ollut mystillistä nautintoa, niinkuin olisi\nsaattanut luulla hänen mielikuvituksensa oli heikko, hän ei olisi\nymmärtänyt jonkun Assisin Fransiskuksen tai Pyhän Teresian elämän\nrunollisuutta. Hän hurskautensa oli surullista ja aineellista. Kun hän\nkiusasi itseään, ei se johtunut siitä, että hän olisi sen palkkioksi\ntoivonut itselleen hyvyyksiä tulevassa elämässä, vaan siihen oli\nsyynä pelkästään kauhea ikävystyminen: joka käänsi kärkensä häntä\nitseään kohti; Anna löysi melkeinpä ilkeää huvia pahasta, jota hän\nteki itselleen. Omituisena poikkeuksena tässä kovassa, ja kylmässä\nsielussa, joka oli samantapainen kuin hänen isoäitinsäkin, oli se\nseikka, että se oli avoin musiikille, vaikkei Anna vielä tiennytkään,\nmiten pohjattomassa määrin. Muille taiteille hän oli suljettu; hän\noli tuskin katsellut yhtään ainoaa taulua tarkemmin; hänellä ei\nnäyttänyt olevan pienintäkään plastillisen kauneuden tajuntaa, niin\nmakua vailla hän oli kaikessa, ja oli sitä ylpeästi ja itsetietoisen\nvälinpitämättömästi. Kauniin ihmisruumiin näkeminen ei herättänyt\nhänessä muita tunteita kuin alastomuuden vaikutuksen, samanlaisen kuin\neräässä Tolstoin kuvaamassa talonpojassa, nimittäin jonkinlaisen ilkeän\nja vastenmielisen tunteen. Se tunne oli Annassa sitäkin voimakkaampi,\nkun hän oli aavistellut useimpien alastomuutta ihastelevien ihmisten\nihailevan sitä paljon suuremmassa määrässä pelkästään himonsa kuin\nesteettisen ilon tähden. Hän ei tiennyt omaa kauneuttaan enemmän kuin\ntiesi omista tukahdutetuista vaistoistansakaan; tai paremminkin: hän\nei tahtonut niistä mitään tietää; ja kun hän oli tottunut itselleen\nvalehtelemaan, onnistuikin hänen tässä suhteessa pettää itseään.\n\nBraun oli nähnyt hänet ensi kertaa eräissä häissä, joihin Anna oli\njoutunut sattumalta: sillä häntä ei sellaisiin tilaisuuksiin kutsuttu,\nkoska hän häpeällisen sukuperänsä vuoksi kaupunkilaisten mielestä oli\nhuonossa maineessa. Anna oli silloin kahdenkolmatta-vuotias. Braun\nhuomasi hänet kohta. Ei suinkaan niin, että Anna olisi tahtonut tehdä\nitsensä huomatuksi. Istuessaan Braunin vieressä päivällispöydässä,\njäykkänä ja oudosti ja mauttomasti puettuna, hän tuskin avasi\nsuutaan virkkaakseen jotain. Mutta Braun ei lakannut koko aterian\najalla puhelemasta hänen kanssaan, siis itsekseen. Ja hän palasi\nkotiinsa haltioissaan. Tavallisella nopsanäköisyydellään oli hän\nhuomannut, miten neitseellisen puhtailta hänen vierustoverinsa kasvot\nnäyttivät; ja hän oli ihastunut Annan terveeseen järkeen ja hänen\ntyyneyteensä; suuressa arvossa piti hän myöskin Annan vankkaa terveyttä\nja niitä hyviä perheenemännän avuja, joita hän oli ollut hänessä\nkeksivinään. Hän lähti vieraisille Annan isoäidin luokse, kävi siellä\nmuutaman kerran uudestaan, kosi ja hyväksyttiin. Myötäjäisistä, ei\npuhettakaan. Rouva Senfl testamenttasi koko omaisuutensa kaupungille,\nliikeharrastuksiin.\n\nKoskaan ei nuori vaimo ollut rakastanut miestään: rakkaushan oli\ntunne, jota ei kai saanut ottaa lukuun kunniallisessa elämässä, vaan\njota täytyi paremmin karttaa jonkinlaisena pahana. Mutta hän tiesi\nantaa arvon Braunin hyvälle sydämelle; hän oli miehelleen kiitollinen,\nettä hän oli hänet nainut, hänen epäilyttävästä syntyperästään\nhuolimatta; syvästi kiitollinen, joskaan ei sitä tunnettaan näyttänyt.\nAnnalla oli muuten selvä käsitys avioliittokunniasta. Mikään ei ollut\nhäirinnyt heidän välejään niinä seitsemänä vuotena, jotka he olivat\nolleet naimisissa. He elivät toistensa rinnalla, eivät ymmärtäneet\ntoisiaan, eivätkä välittäneetkään ymmärtää: maailman mielestä olivat\nhe ihanteellinen aviopari. He eivät käyneet paljoa missään. Braunilla\noli melkoisen suuri tuttavapiiri; mutta hän ei ollut saanut sitä\nhyväksymään seuraansa hänen vaimoaan. Anna ei ollut miellyttävä; eikä\nhänen syntyperänsä tahraa oltu täysin unohdettu. Anna puolestaan\nei koettanut millään tavoin tehdä itseään suosituksi. Hän oli\nkatkeroitunut, sillä hän oli saanut jo lapsena kärsiä halveksumista.\nSitäpaitsi hän oli tottumaton parempaan seuraan, ja oli hyvillään,\nettä hänet unohdettiin. Hän kävi joskus itse vieraissa ja sai\nvastavieraitakin, milloin hänen miehensä etu välttämättä sitä vaati.\nNe vieraat olivat uteliaita ja panettelevia poroporvarittaria. Heidän\njuorujuttunsa eivät herättäneet Annan mielenkiintoa; hän ei viitsinyt\nvälinpitämättömyyttään edes salata. Sellaista ei toki anneta anteeksi.\nJa sittemmin ne vierailut loppuivatkin ja Anna jäi yksin. Sitä hän\njuuri tahtoikin: mikään ei enää häirinnyt unelmia, joita hän hautoi\nsydämessään, eikä hänen ruumiissaan piileviä arvoituksellisia voimia.\n\n\n\n\nAnna oli näyttänyt jo muutamia viikkoja sairaalta. Hänen kasvonsa\nolivat kelmentyneet ja niihin oli ilmestynyt syviä uurteita. Hän\nkarttoi Christophen ja Braunin seuraa. Hän vietti päivänsä omassa\nkamarissaan; hän painui ajatuksiinsa; hän ei vastannut, kun hänelle\njotain puhuttiin. Braun ei nyt enempää kuin muulloinkaan välittänyt\ntällaisista naisen oikuista. Hän selitteli niitä Christophelle.\nNiinkuin melkein kaikki ne miehet, jotka joutuvat helposti naisten\npetettäviksi, luuli hän tuntevansa kovinkin hyvästi naisia. Ja hän\ntunsikin tosiaan heidät hyvästi: avu, josta ei ole mitään hyötyä.\nHän tiesi, että naisilla on usein itsepintaisia uneksimisen puuskia,\nettä heille tulee halu jäykästi ja vihamielisesti olla vaiti; ja hän\najatteli, että silloin täytyy heidän antaa olla rauhassa, ei koettaa\nselvittää asiaa, ei varsinkaan näyttää heille sitä tiedotonta maailmaa,\njoka heidän sielunsa yhtä puolta ympäröi. Viimein hän kuitenkin alkoi\ntulla Annan terveydestä levottomaksi. Hän päätteli moisen riutumisen\njohtuvan hänen elämäntavoistaan, siitä, että hän oli aina sisällä, ei\nkäynyt koskaan ulkopuolella kaupunkia, tuskinpa poissa kotoaankaan.\nHän tahtoi nyt, että Annan oli käveltävä. Hän itse ei voinut lähteä\nhänen mukaansa: sunnuntaisin oli Annalla jumalanpalveluksensa, ja\narkipäivinä Braunilla sairaiden vastaanotto. Mitä jälleen Christopheen\ntulee, hän vältti lähteä Annan kanssa kävelylle. Pari kertaa olivat he\ntehneet lyhyen kävelymatkan kaupungin tulliin: he olivat olleet kuolla\nikävästä. Juttelemisesta ei tullut mitään. Tuntui kuin ei Annalle olisi\nollut olemassakaan luonnon kauneutta; hän ei nähnyt mitään; kaikki\nmaisemat olivat hänelle pelkkiä kiviä ja ruohoa; hänen kalseutensa\nsiinä suhteessa oli aivan tyrmistyttävä. Christophe oli koettanut saada\nhäntä huomaamaan jotakin kaunista näköalaa. Anna katseli sitä, hymyili\nkylmästi, ja sanoi, Christophen mieliksi:\n\n-- Niin, se on omituinen...\n\nAivan samaan tapaan kuin hän oli sanonut:\n\n-- Nyt paistaa aurinko.\n\nChristophe tunki kyntensä kämmeniinsä kiukusta. Sitten ei hän Annalta\nkysynyt enää mitään; ja kun Anna lähti ulos, keksi hän aina jonkin\ntekosyyn saadakseen olla kotona.\n\nOikeastaan ei Anna ollut luonnolle tunteeton; hän ei tosin pitänyt\nsellaisesta, mitä on totuttu sanomaan kauniiksi maisemiksi: hän ei\neroittanut niitä toisista; mutta hän rakasti maaseudun luontoa, kaikkea\nsiinä, -- maata ja ilmaa. Mutta sitäkään tunnettaan hän ei itse\naavistanut enempää kuin muitakaan voimakkaimpia vaistojaan; ja hänen\nlähellään elävät ihmiset aavistivat niitä vieläkin vähemmän kuin hän.\n\nItsepintaisesti vaatien sai Braun vaimonsa päättämään lähteä\npäivän kestävälle huviretkelle kaupungin ympäristöön. Anna myöntyi\nviimein, päästäkseen rauhaan. Kävelyretki suunniteltiin seuraavaksi\nsunnuntaiksi. Viimeisellä hetkellä täytyikin tohtorin jäädä kotiin,\nerään vaarallisen sairaustapauksen vuoksi, vaikka hän oli jo niin\nlapsellisesti tästä matkasta iloinnut. Christophe lähti nyt Annan\nkanssa kahden.\n\nKaunis, lumeton talvipäivä: ilma puhdas ja kylmä, taivas selvä,\naurinko säteili täydeltä terältä, kylmä pohjatuuli puhalsi. He\nmatkustivat paikallisjunalla kauas sinertäville vuorenrinteille: ne\nkaartuivat kaupungin ympärillä kuin pyhimyssäteikkö. Vaunuosasto\noli täynnä väkeä; he joutuivat eri paikkoihin istumaan. He eivät\npuhelleet keskenään. Anna oli synkän näköinen; edellisenä iltana oli\nhän Braunin hämmästykseksi julistanut, ettei hän seuraavana päivänä\nmenisi kirkkoon. Ensi kerran elämässään löi hän laimin sellaisen\nvelvollisuuden. Oliko se sielun kapinaa?... Kuka arvasi hänen\nsisälliset taistelunsa? Hän tuijotteli nyt edessään olevaan seinään;\nhän oli kalpea; hänen sydäntään kalvoi julma ikävä.\n\nHe laskeutuivat junasta. Heidän keskinäinen vihamielinen kylmyytensä ei\nkadonnut kävelyretken alussa; he kulkivat rinnatusten; Anna varmoin ja\nsäntillisin askelin, katselematta mitään; hänen kätensä olivat vapaina,\nkäsivarret heiluivat; hänen kenkiensä kannat kalskahtelivat routaiseen\nmaahan. -- Vähitellen hänen kasvonsa saivat elävämmän ilmeen. Nopea\nkävely nosti punan hänen kelmeille poskilleen. Hänen huulensa\naukesivat ja nauttivat raitista ilmaa. Sitten, eräässä polvittelevan\ntien käänteessä, alkoi hän nousta suoraan ylös rinnettä, niinkuin\nvuohi; tuolla jyrkällä somerorinteellä hän oli pudota ja tarrautui\nkiinni puihin ja pensaihin. Christophe meni hänen perästään. Anna\nkiipesi ripeämmin, luiskahteli alas, takertui sormillaan taas kiinni\nruohikkoon. Christophe pyysi häntä pysähtymään. Anna ei vastannut, vaan\nnousi yhä, kumarissaan, melkein nelinkontin. He menivät usvakerroksen\nläpi, joka verhosi laaksoa kuin hopeinen harso, josta metsiköt tummasti\nhäämöttivät; he olivat nyt yläilmojen kuumassa auringonpaisteessa.\nVuorenhuipulla Anna pysähtyi, kääntyi; hänen kasvonsa olivat\nkirkastuneet; hänen suunsa oli auki ja hengitti ihanaa ilmaa. Hän\nkatsoi iroonisin silmin Christopheen, joka kiipesi ylös vuorenkuvetta;\nAnna otti hartioiltaan manttelinsa, heitti sen hänelle vasten kasvoja,\nja lähti kiipeämään vielä ylemmille huipuille, odottamatta edes, että\nChristophe saisi levähtää. Christophe riensi hänen perästään. Se alkoi\nolla heistä hauskaa; voimakas ilma huumasi heitä. Anna ryntäsi jyrkälle\nrinteelle; kivet vierivät hänen jaloissaan; hän ei kompastellut; hän\nluisui alas, hyppeli, lensi kuin nuoli. Silloin tällöin hän vilkaisi\ntaakseen nähdäkseen, kuinka paljon edellä hän oli Christophea.\nChristophe pääsi yhä lähemmäksi. Anna syöksyi metsikköön. Lakastuneet\nlehdet rapisivat heidän juostessaan; oksat, joita Anna viskoi syrjään,\niskivät Christophea vasten kasvoja. Anna kompastui puun juuriin.\nChristophe sai hänet kiinni. Anna otteli vastaan käsin ja jaloin,\ntöytäsi häntä rajusti, koettaen hänet kaataa; hän huusi ja nauroi.\nHänen rintansa läähätti Christophen ruumista vasten; heidän poskensa\nsipaisivat toisiaan; Christophe tunsi hien hajun Annan ohimoilta; hän\nhengitti hänen kosteain hiuksiensa tuoksua. Voimakkaalla sysäyksellä\nAnna pääsi irti, ja katsoi Christopheen hämmentymättä, uhittelevin\nsilmin. Christophea ällistytti, mikä voima tuossa naisessa piili,\nvoima, joka ei ilmennyt tavallisessa elämässä koskaan.\n\nHe menivät läheisimpään kylään, pitkin jaloissa ponnahtelevaa,\nkahisevaa peltojen sänkeä. Heidän edestään pakeni nokkivia\nvarislaumoja. Aurinko paahtoi, ja pohjatuuli puri poskiin. Christophe\noli tarjonnut Annalle käsivartensa. Annalla oli ohuenlainen puku;\nChristophe tunsi vaatteen läpi hänen kostean ja hiestä kuuman\nruumiinsa kosketuksen. Hän tahtoi Annaa ottamaan manttelinsa\nhartioilleen; Anna ei huolinut, ja näyttääkseen reippauttaan hän\navasi vielä kauluksensakin. He menivät maalaisravintolaan, jonka\nkilpeen oli maalattu \"metsäläisen\" kuva (_Zum wilden Mann_). Ulko-oven\npielessä kasvoi näre. Ravintolasalin seinillä oli saksalaisia\nkaksiväripainoksia: toinen niistä sentimentaali, \"Keväällä\" (_Im\nFrühling_), toinen isänmaallinen, \"_Jean-Jacques'in taistelu_\"; ja\nkolmantena oli ristiinnaulitun kuva, ristin juuressa pääkallo. Annalla\noli niin ahnas ruokahalu, ettei Christophe olisi hänestä moista\nuskonut. He maistoivat ilokseen neljänneksen valkoviiniä. Syötyään\nlähtivät he jälleen poikki maiden ja metsien, niinkuin kaksi hyvää\ntoveria. Ei pienintäkään sivuajatusta. He nauttivat vain kävelyn\nriemusta, suontensa onnekkaasta sykinnästä, ilmasta, joka hiveli\nkylmästi poskia. Annan kielenkanta oli lauennut. Hän ei ollut enää\nepäluuloinen; hän puhui vilpittömästi kaikki, mitä hänen mieleensä\nsattui.\n\nHän kertoi lapsuudestaan: isoäiti oli vienyt hänet kerran erään\nystävättärensä luokse, joka asui lähellä tuomiokirkkoa; sillaikaa\nkuin vanhat naiset juttelivat keskenään, lähetettiin hänet suureen\npuutarhaan, tuon samaisen Münsterin tummaan varjoon. Siellä istahti\nAnna erääseen nurkkamaan eikä hievahtanut siitä; hän kuunteli lehtien\nsuhinaa, hän katseli tarkoin hyönteisten vilinää; se oli huvittavaa\nja peloittavaa. -- (Anna jätti sanomatta, että häntä pelottivat\npaholaiset: ne olivat aina hänen mielikuvituksessaan; hänelle oli\nkerrottu niiden kiertelevän kirkkojen ympärillä, uskaltamatta mennä\nniihin sisälle; ja nyt hän oli niitä näkevinään noiden elukoiden\nhahmossa: hämähäkkien, sisiliskojen, muurahaisten, koko tuon omituisen\npikku maailman, jota kuhisi hänen ympärillään, lehtien alla, mullassa\ntai muurien raoissa.) -- Sitten puhui Anna talosta, jossa hän oli\nsilloin asunut, auringottomasta huoneestaan; hän muisteli sitä\nkuitenkin mielihyvällä, hän oli viettänyt siellä monet yöt nukkumatta,\nhaaveillen kaikenlaista...\n\n-- Mitä?\n\n-- Kaikenlaista hullua.\n\n-- Kertokaa.\n\nAnna pudisti kieltävästi päätänsä.\n\n-- Miksi ette kerro?\n\nAnna punastui, nauroi sitten ja jatkoi:\n\n-- Ja päivälläkin, keskellä työtä.\n\nHän muisteli sitä tarkemmin, nauroi taas, ja lopetti:\n\n-- Aivan hullua, sellaista, pahaa.\n\nChristophe sutkautti leikillisesti:\n\n-- Teitä ei siis pelottanut?\n\n-- Mikä?\n\n-- Että joutuisitte kadotukseen?\n\nAnnan kasvot jäykistyivät.\n\n-- Ei saa puhua sellaista, sanoi hän.\n\nChristophe käänsi pakinan toisaalle. Hän ihaili Annan ruumiillista\nvoimaa, sillä sen hän oli nähnyt äsken painiskeltaessa. Annan ilme\nmuuttui jälleen luottavaksi ja hän kertoi entisiä poikamaisuuksiaan\n-- (hän sanoi tahallaan: \"poikamaisuuksia\"; pikkutyttönä oli hän näet\naina tahtonut päästä mukaan poikien leikkeihin ja tappeluihin). --\nKerran, kun hän oli ollut erään pienen pojan kanssa yhdessä, pojan,\njoka kuitenkin oli häntä päätä pitempi, oli hän lyönyt yhtäkkiä poikaa\nnyrkillään, toivossa saada iskun takaisin. Mutta poika oli juossut\nkarkuun ja rääkynyt, että Anna lyö häntä. Toisen kerran oli hän\nmaalla nähnyt tien vieressä mustan lehmän ja kiivennyt sen selkään;\nlehmä peljästyi ja paiskasi hänet puun kupeeseen: Anna oli siinä\nleikissä menettää henkensä. Olipa hänen päähänsä kerran pistänyt\nhypätä alas kadulle toisen kerroksen ikkunasta, siksi, että hän oli\nepäillyt, uskaltaisiko hän sen tehdä; onneksi hän siinä ainoastaan\nnyrjäytti jalkansa. Hän keksi kaikenlaisia kummallisia ja vaarallisia\nurheilutapoja, milloin hänet jätettiin yksin kotiin; hän kiusasi\nruumistaan milloin milläkin merkillisellä.\n\n-- Kuka uskoisi sitä, näytätte niin vakavalta!...\n\n-- Oh! huudahti Anna; jospa minut nähtäisiin eräinä päivinä, kun olen\nhuoneessani yksin.\n\n-- Kuinka? Vieläkö nytkin siis?\n\nAnna nauroi. Hän hypähti asiasta toiseen, ja kysyi, oliko Christophe\ninnokas metsästäjä. Christophe vastasi kieltävästi. Anna sanoi kerran\nampuneensa pyssyllä kottaraista ja vikuuttaneensa linnun. Christophe\nsuuttui.\n\n-- No, mitä siinä sitten nyt on? kysyi Anna.\n\n-- Eikö teillä ole sydäntä?\n\n-- En tiedä siitä mitään.\n\n-- Ettekö ajattele, että eläimet ovat eläviä olentoja niinkuin mekin?\n\n-- Kyllä, vastasi Anna. Juuri siksi; ja minä aioinkin teiltä kysyä:\nuskotteko te, että eläimilläkin on sielu?\n\n-- Kyllä, sen minä uskon.\n\n-- Pastori sanoo, että ei ole. Ja minä, että niillä on, jonkinlainen...\nSitäpaitsi minä luulen, että minä olen ollut jokin eläin entisessä\nelämässä, lisäsi hän hyvin vakavasti.\n\nChristophe purskahti nauruun.\n\n-- Siinä ei ole mitään naurettavaa, sanoi Anna. (Hän itsekin nauroi.)\nSellaistakin minä haaveilin silloin lapsena. Minä kuvittelin\nesimerkiksi olevani kissa, koira, lintu, varsa, hieho. Minä tunsin\nniiden pyyteitä. Olisin tahtonut vähäksi aikaa päästä niiden nahkaan\ntai saada niiden höyhenet ympärilleni; ja sitten olin olevinani eläin.\nEttekö ymmärrä sellaista?\n\n-- Te olette omituinen otus. Mutta jos kerran tunnette tällä tavoin\nolevanne sukua eläimille, niin kuinka voitte tehdä niille pahaa?\n\n-- Ainahan tekee jollekulle pahaa. Muut tekevät minulle pahaa, minä\nmuille. Sellaista on aina. Minä en valita. Ei pidä olla elämässä niin\nlellitelty! Minä teen itsellenikin pahaa, ilokseni!\n\n-- Itsellenne?\n\n-- Niin. Katsokaapas tätä. Eräänä päivänä iskin vasaralla naulan tuohon\nkämmeneen.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- En minkään.\n\n(Anna ei tahtonut tunnustaa, että hän oli halunnut ristiinnaulita\nitsensä.)\n\n-- Antakaahan kätenne tänne, sanoi Anna.\n\n-- Mitä te sillä?\n\n-- Antakaa nyt.\n\nChristophe antoi. Anna puristi sitä niin, että Christophen täytyi\nhuutaa. Sitten he leikittelivät kuin talonpoikaislapset tekemällä\ntoisilleen niin paljon kuin suinkin pahaa. He olivat onnellisia, ilman\nmitään sala-ajatuksia. Koko muu maailma, heidän entisen elämänsä\nvaiheet, menneisyyden suru, tulevaisuuden kammo, myrsky, joka heissä\nkokoutui, kaikki oli kadonnut.\n\nHe olivat kulkeneet monet kilometrit; he eivät tunteneet olevansa\nyhtään väsyneitä. Yhtäkkiä Anna pysähtyi, heittäytyi maahan,\nsänkipellolle loikomaan, eikä puhunut mitään. Hän makasi seljällään,\nkädet pään alla, katseli taivaaseen. Miten rauhallista! Miten\nsuloista!... Tuossa parin askeleen päässä solisi puro maan alla, sen\npulppuava ääni hiljeni tuon tuostakin, aivan kuin suoni sykyttää\nmilloin heikosti, milloin kovasti. Ilmanranta hohti helmiäisenä.\nMaanpinnalla väikkyi vesihuurua, josta alastomat ja mustat puut\nhäämöttivät. Lopputalven päiväpaistetta; nuori, kalpea aurinko\nuinahtaa illan helmaan. Linnut halkoivat ilmaa kuin kiiltävät nuolet.\nYstävälliset kirkonkellot helähtelivät maalaiskylissä, vastasivat\ntoisilleen tornista torniin... Christophe istui melkoisen lähellä Annaa\nja katseli häntä. Anna ei ajatellut laisinkaan Christophea. Syvä riemu\noli hänet täyttänyt. Hänen kaunis suunsa nauroi vaiti. Christophe\najatteli:\n\n-- \"Sinäkö se olet? En sinua tunne enää entiseksi.\"\n\n-- \"En ole enää itseäni. Luulen, että olen jotain toista. En enää\npelkää; en pelkää Häntä... Ah, kuinka Hän minua tukehdutti, kuinka Hän\nminua kiusasi! Tuntui kuin olisin ollut ruumisarkussa!... Nyt saan\nhengittää; tämä ruumis, tämä sydän, ne ovat minun. Minun ruumiini.\nRakas, oma ruumiini. Vapaa ja rakkaudelle altis sydämeni. Miten paljon\nonnea minussa on! Enkä sitä tuntenut, en tuntenut itseäni! Mitä sinä\nolet minusta tehnyt?...\"\n\nNäin oli Christophe kuulevinaan Annan suloisesti huokaavan. Mutta Anna\nei ajatellut mitään muuta kuin ehkä, että hän oli onnellinen, että\nkaikki oli hyvin.\n\nIlta oli jo tullut. Aurinko, elämään väsynyt, katosi kello neljän\naikaan harmaan ja punasinertävän usvaverhon kätköön. Christophe\nnousi maasta ja meni Annaa lähemmäksi. Hän kumartui hänen puoleensa.\nAnna käänsi häneen katseensa, joka oli vielä täynnä avaran taivaan\nhuumausta. Meni muutama hetki ennenkuin hän näytti vielä muistavan\nChristophea. Silloin kohdistivat hänen silmänsä Christopheen\narvoituksellisen hymyn, hänen omasta hämmentyneestä mielialastaan\njohtuvan. Väistääkseen tuota hymyä ummisti Christophe hetkeksi\nluomensa. Kun hän ne jälleen avasi, katsoi Anna häneen yhä; ja\nChristophesta tuntui kuin ne olisivat pitkät ajat katselleet toisiaan\nniin. Oli kuin olisivat he lukeneet toistensa sielua. Mutta he eivät\ntahtoneet itsekään tietää, mitä he olivat lukeneet.\n\nChristophe ojensi Annalle kätensä. Anna tarttui siihen, virkkamatta\nsanaakaan. He palasivat äskeiseen kylään, jonka pataässän-muotoiset\ntorninhuiput he näkivät pistävän esiin alhaalta laakson pohjasta;\nyhdessä tornissa, sammaltuneen tiilikaton harjalla oli tyhjä\nhaikaranpesä, ikäänkuin mikäkin lakki. Lähellä kylää, kahden tien\nristeyksessä, kulkivat he kaivon ohitse, jonka patsaan päässä seisoi\npieni katolilainen pyhimyksenkuva: puusta tehty Magdalena, siro,\nhiukan imelä, kädet ojennettuina. Vaistomaisesti teki Anna saman\nliikkeen kuin kuvakin, ojentaen sille kätensä; sitten hän nousi kaivon\nkehälle ja täytti kauniin jumalattaren kädet rautatammen lehvillä,\nja pihlajantertuilla, joiden punaiset marjat olivat vielä säilyneet\nlintujen nokilta ja pakkaselta.\n\nHeitä vastaan tuli ryhmissä pyhäasuihinsa pukeutuneita maalaispoikia\nja -tyttöjä. Naisten iho oli hyvin ruskea, posket hohtavan punaiset,\npaksu tukka kääritty pässinsarven muotoisesti korvallisille; vaatteet\nkirjavat, hatuissa kukkia. Heillä oli valkeat hansikkaat ja punaiset\nranteet. He lauloivat varsin siistejä lauluja, kimein, lauhkein,\nhiukan väärin äänin. Jossakin läävässä ammui lehmä. Hinkutautinen\nlapsi yski tuolla talossa. Vähän kauempaa kuului honottavan klarinetin\nja läppäkornetin soittoa. Kylän torilla, kapakan ja hautausmaan\nvälissä, tanssittiin. Neljä musikanttia soitti, pöydällä istuen.\nAnna ja Christophe asettuivat penkille kapakan edustalle katselemaan\ntanssia. Parit töytäsivät toisiinsa ja haukkuivat makeasti toisiaan.\nTytöt kirkaisivat silloin tällöin, pelkästä huutamisen ilosta.\nRyyppymiehet löivät nyrkeillään tahtia pöytiin. Jolloinkin ennen\nolisi tällainen karkea ilo Annaa inhottanut; tänä iltana hän siitä\nnautti; hän oli ottanut hatun pois päästänsä, ja katseli tanssijoita\nvilkastunein kasvoin. Christophe purskahti silloin tällöin nauruun\ntuota juhlallisen hassunkurista soittoa kuullessaan ja soittajia\nkatsellessaan. Hän kaiveli taskujaan, ja löysi lyijykynän, ja alkoi\nvedellä ravintolalaskun nurealle puolelle nuottiviivoja ja merkitä\nnuotteja: hän kirjoitti nyt tansseja. Yksi lehti tuli pian täyteen;\nhän pyysi paperia lisää, ja täytti senkin suurella, kärsimättömällä\nja kömpelöllä käsialallaan. Anna luki kirjoitusta Christophen olan\ntakaa, poski lähellä hänen poskeaan, hyräillen merkittyjä nuotteja;\nhän koetti arvailla, mitä milloinkin tulisi, ja taputti käsiään,\nkun arvasi oikein, tai kun jokin odottamaton päähänpisto saikin\nhänet hämmästymään. Lopetettuaan sävellyksensä Christophe vei sen\nsoittajille. Ne olivat oikeita saksalaisia soittajia, ammatissaan\nperinpohjin käteviä: he soittivat lehdestä ensinäkemältä, erehtymättä\nyhdessäkään kohtaa. Kappale oli sentimentaalin ja hassunkurisen\nhuumorin sekoitusta, rytmi töytäilevää, aivan kuin keskeltä soittoa\nolisi kuulunut naurunpurskahduksia. Oli mahdotonta vastustaa sen\nvaltavaa hulluttelua: jalat pyrkivät itsestään tanssimaan. Anna juoksi\njoukkoon, tempaisi parikseen, kuka ensinnä eteen sattui, ja hyppäsi\nkuin hullu; kilpikonnanluinen neula putosi hänen tukastaan; kiharat\nirtautuivat ja heilahtelivat hänen poskillaan. Christophe ei voinut\nkääntää hänestä silmiään; hän ihaili tuota vankkaa ja voimakasta\neläintä, jota armoton kuri oli tähän saakka kahlinnut hiljaisuuteen ja\nliikkumattomuuteen; hän näki Annan sellaisena, jona kukaan ei ollut\nhäntä nähnyt, sellaisena kuin hän todellisuudessa, valhenaamionsa\nalla oli: voimastaan humaltunut Bacchanti. Anna huusi Christophea.\nChristophe ryntäsi hänen luokseen ja kävi käsiksi. He tanssivat,\ntanssivat kunnes olivat pyörtyä ja paiskautuivat seinää vasten. He\nseisattuivat huumautuneina. Ilta oli jo pilkkoisen pimeä, he levähtivät\nhetken, ja erosivat sitten tanssiseurasta. Anna, joka oli tavallisesti\nniin jäykkä kansaa kohtaan, joko avuttomuudesta tai halveksumisesta,\nojensi nyt somasti kätensä soittajille, kapakan isännälle ja niille\nkylänpojille, jotka olivat hänen puolellaan tanssijain piirissä.\n\nHe palasivat asemalle päin tähtiä säkenöivän ja kylmän taivaan alla,\nhalki maiden ja metsien, samaa tietä kuin olivat tulleet aamulla.\nAnna oli vielä varsin eloisa. Sitten hän alkoi puhua vähemmän, ja\nvaikeni viimein kokonaan, aivan kuin uupuneena ponnistuksesta ja\nyön mystillisestä liikutuksesta. Hän nojautui kauniisti Christophen\nkäsipuoleen. Kun mentiin alas sitä rinnettä, josta hän muutama tunti\nennen oli kiivennyt iloisesti ylös, hän huokasi. He tulivat asemalle.\nLähellä ensimäistä taloa Christophe pysähtyi ja katseli Annaa.\nAnnakin katseli häneen ja hymyili synkkämielisesti. Junassa oli sama\ntungos kuin tullessakin. He eivät voineet puhella keskenään. Istuen\nAnnaa vastapäätä Christophe katseli koko ajan hellästi häneen. Annan\nsilmät olivat luodut maahan; nyt tunsi hän Christophen katseen, ja\navasi silmänsä ja katsoi Christopheen: sitten hän käänsi päänsä pois,\neikä Christophe enää saanut hänen katsettaan nähdä. Anna tuijotteli\nulos yöhön. Epämääräinen hymy väikkyi hänen huulillaan, suupielissä\nhiukan väsynyt sävy. Sitten hymykin katosi. Ilme muuttui jäykäksi ja\nkuolleeksi. Christophe luuli, että junan tahdikas kolina väsytti Annaa,\nja koetti puhua hänelle. Anna vastasi hänelle kylmästi, hyvin lyhyesti,\npäätänsä kääntämättä. Christophe koetteli uskotella itselleen yhä vain,\nettä väsymys oli tähän muutokseen syynä; mutta hän tiesi hyvin, ettei\nsyynä ollut se. Sikäli kuin lähestyttiin kaupunkia, huomasi hän Annan\nkasvojen hyytyvän, elämän niistä sammuvan, koko hänen kauniin ja villiä\nsuloa uhkuvan ruumiinsa painautuvan entiseen kuoreensa. Kun he lähtivät\njunasta, ei Anna nojautunut Christophen käsivarteen. He menivät vaiti\nkotiin.\n\n\n\n\nJoku päivä tämän jälkeen, kello neljän tienoissa iltapuolella olivat\nChristophe ja Anna kotona kahden. Braun oli lähtenyt kaupungille.\nJo eilen oli kaupunki ollut kelmeän vihreän usvan peitossa. Kuului\nnäkymättömän virran kohina. Raitiovaunujen sähkö sähähteli sumussa.\nPäivänkuulto sammui, ikäänkuin tukehtui; tuntui kuin ei olisi ollut\nmikään hetki päivästä: oli sellainen tuokio, jolloin tietoisuus\ntodellisuudesta katoaa, jolloin ihminen joutuu aikojen ulkopuolelle.\nEdellisinä päivinä oli alkanut puhaltaa viiltävä pohjoistuuli, ja ilma\noli ollut kostea; nyt oli se tullut yhtäkkiä liian lämpöiseksi ja\nmäräksi. Ilma kuohui lunta, taivas taipui hiutaleiden painosta.\n\nHe olivat kahden kesken salissa, jonka kylmä ja ahdashenkinen sisustus\nkuvasi hyvin emäntänsä sielua. He eivät puhuneet mitään. Christophe\nluki. Anna ompeli. Christophe nousi ja meni ikkunan ääreen; hän\nnojasi järeät kasvonsa ikkunanristikkoon, ja seisoi ja uneksi siinä;\nlyijynharmaaseen maailmaan taivaasta heijastuva kalpea valaistus aivan\nkuin pyörrytti hänen päätänsä; hänen ajatuksensa olivat rauhattomat;\nturhaan koetti hän kiinnittää niitä johonkin määrättyyn asiaan: aina\nne häneltä karkasivat. Hänet valtasi ahdistus: hän tunsi vaipuvansa\njonnekin; ja hänen sielunsa tyhjyydestä, sen suuren särkymyksen\nraunioista, kohosi hitaina pyörteinä polttava tuuli. Christophe seisoi\nAnnaan selin; Anna ei häntä nähnyt, hän teki työtään; mutta hieno\nväristys kulki hänen pintaansa pitkin; hän pisti neulalla sormiinsa\nmonta kertaa, eikä sitä tuntenut. Heitä kahlitsi ja jäykisti molempia\nlähestyvä vaara.\n\nChristophe tempautui irti tylsyydestään ja kulki muutaman askelen\nedestakaisin huoneessa. Piano veti puoleensa ja pelotti häntä. Hän\nkoetti olla siihen katsomatta. Hänen kulkiessaan sen ohitse eivät\nhänen kätensä voineet vastustaa kiusausta; sormi painoi kosketinta.\nMetallikieli värähti kuin ihmisääni. Anna vavahti, ja työ vaipui hänen\nhelmaansa. Christophe oli jo istunut pianon ääreen ja soitti. Hän\nhuomasi, ympärilleen katselematta, että Anna oli noussut paikaltaan,\nettä hän tuli, seisoi siinä ääressä. Miettimättä mitään soitti\nChristophe sen uskonnollis-hartaan ja intohimoisen laulun, jonka\nAnna oli laulanut silloin, kun hän ilmaisi ensi kertaa olemuksensa\nChristophelle; Christophe improvisoi nyt siihen aiheeseen kiihkeitä\nvariatsiooneja. Sanaakaan virkkamatta alkoi Anna laulaa. Heiltä meni\ntietoisuus kaikesta heitä ympäröivästä. Musiikin pyhä vimma kiidätti\nheitä kotkan kynsissään korkeuksiin...\n\nOi musiikki, sinä sielun syvyyksien avaaja! Sinä särjet hengen\njokapäiväisen tasapainon. Tavallisessa elämässä ovat tavalliset\nsielut kuin suljettuja huoneita; sisällä lakastuvat käyttämättömät\nvoimat, hyveet ja paheet, joita häpeilemme; viisas, käytännöllinen\njärki, pelkuri, terve tajunta pitävät hallussaan sen huoneen avaimia.\nNe antavat näkyä ainoastaan muutamia porvarillisesti järjestettyjä\nkaappeja. Mutta sävelillä on taikasauva, joka murtaa lukot. Ukset\naukeavat. Sydämen demoonit käyvät esille. Ja sielu näkee ensi kertaa\nolevansa alaston. -- Niin kauan kuin sireeni laulaa, niin kauan\nkuin sen taikova ääni kaikuu, niin kauan pitää kesyttäjä jaloja\npetoja katseensa lumoissa. Suuren musiikkineron mahtava järki kahlii\nintohimot, jotka hän on päästänyt irti. Mutta kun musiikki vaikenee,\nkun kesyttäjä lähtee pois, murisevat herätetyt intohimot, ja raivoavat\nrikotussa häkissään, ja ne etsivät saalistansa...\n\nSävel vaikeni. Oli aivan hiljaista... Anna oli laulaessaan\nnojannut kättänsä Christophen olkapäähän. He eivät uskaltaneet\nenää liikahtaakaan; ja he huomasivat vapisevansa. Yhtäkkiä -- vain\nsilmänräpäys -- Anna kumartui Christophen puoleen, Christophe käänsi\nkasvonsa häntä kohti; heidän huulensa yhtyivät; Christophe tunsi hänen\nsuussaan hänen hengityksensä...\n\nAnna sysäsi hänet luotaan ja pakeni huoneesta. Christophe jäi\nliikahtamatta istumaan hämärään. Braun tuli kotiin. He asettuivat\nkaikki kolme pöytään. Christophe ei jaksanut ajatella mitään. Anna oli\nkuin \"poissa koko niiltä mailta\"; hänen katseensa oli hajamielinen;\nmelkein kohta illallisen jälkeen hän meni huoneeseensa. Christophe,\njoka olisi saattanut tapansa mukaan jäädä Braunin seuraan, vetäytyi\nmyöskin omaan kamariinsa.\n\nKeskiyön tienoissa tultiin tohtoria, vaikka hän oli jo levolla,\nhakemaan sairaan luo. Christophe kuuli hänen laskeutuvan alakertaan\nja menevän ulos. Oli satanut lunta puolen päivää. Talot ja kadut\nolivat lumen vallassa: ilma kuin vanua täynnä. Ei kuulunut askelta, ei\nrattaiden kolahdusta ulkoa. Koko kaupunki ikäänkuin kuollut. Christophe\nei nukkunut. Hänen sielussaan kasvoi kauhu hetki hetkeltä. Hän ei\nvoinut käännähtääkään. Hän loikoi vuoteessa seljällään, silmät auki.\nMetallinen valo, joka lähti valkeasta maasta ja katoista, sai kamarin\nseinät heikosti häämöttämään... Kuului tuskin huomattava askelten\nrasahdus. Christophe vavahti. Sitä ei olisi eroittanut muu kuin hänen\nkuumeisen herkkä korvansa. Hiljaista, kahisevaa käyntiä eteisen\npermannolla. Christophe nousi vuoteessaan istualleen. Kevyt kahina\nläheni, pysähtyi; lattialauta narahti. Oltiin oven takana, siellä\nodotettiin... Muutamaan sekuntiin, minuttiin ei liikahdustakaan...\nChristophe ei voinut vetää henkeään, hän oli hien vallassa.\nLumihiutaleet sipsahtelivat ikkunaan kuin siivellä pyyhkäisten.\nOvea hapuili käsi, se aukeni. Kynnykselle ilmestyi valkea hahmo, se\nläheni hiljaa; seisattui parin askeleen päässä vuoteesta, hetkeksi.\nChristophe ei eroittanut mitään; mutta hän kuuli hänen hengityksensä;\nja kuuli oman sydämensä jyskytyksen. Anna tuli lähelle sänkyä. Hän\nseisattui vielä. Heidän kasvonsa olivat niin lähellä toisiaan, että\nheidän hengityksensä yhtyivät. Heidän katseensa etsivät toisiaan, eivät\nlöytäneet pimeässä... Anna hervahti hänen puoleensa. He puristivat\ntoisensa syleilyynsä, vaiti, sanaakaan virkkamatta, raivokkaasti...\n\nTunti, kaksi tuntia siitä, kokonainen iankaikkisuus. Talon ulko-ovi\nkävi. Anna irtaantui puristavasta syleilystä, pujahti pois vuoteesta,\nja jätti Christophen sanaakaan sanomatta niinkuin oli tullutkin.\nChristophe kuuli hänen paljaiden jalkojensa loittonevan, sipuen nopein\nkosketuksin permantoa. Anna pääsi huoneeseensa, jossa Braun sitten\ntapasi hänet levolla; Anna oli nukkuvinaan. Niin loikoi hän paikallaan\nkoko yön, silmät auki, luiskahtamatta, liikkumatta, ahtaassa vuoteessa,\nuneen vaipuneen Braunin vieressä. Kuinka monta yötä hän oli jo sillä\ntavoin viettänyt!\n\nChristophe ei myöskään nukkunut. Hän oli epätoivoissaan. Hän käsitti\nsuorastaan traagillisen vakavasti rakkaudenasiat ja varsinkin\navioliiton. Hän vihasi niiden kirjailijain keveyttä, jotka alentavat\ntaiteensa aviorikoksella herkutteluksi. Aviorikos kuohutti hänen\nmieltänsä; siinä tunteessa yhtyivät hänen rahvasmainen raaka\njäykkyytensä ja suuri siveellinen voimansa. Hän tunsi yhtaikaa sekä\nuskonnollista kunnioitusta että fyysillistä inhoa toisen omistamaa\nnaista kohtaan. Häntä kuvotti se sekainen sukupuolten yhdyselämä, jossa\neräät europalaiset parhaat piirit rypevät kuin koirat. Aviorikos miehen\nsuostumuksella on saastaa; miehen tietämättä se on kehnoa valhetta,\nikäänkuin irstaan rengin, joka salaa pettää ja tahraa omaa isäntäänsä.\nKuinka monta kertaa hän oli halveksien ja armotta tuominnut tällaiseen\nraukkamaisuuteen antautuneet! Hän oli katkaissut ystävyyssuhteensa\ntuttuihin, jotka sillä tavoin olivat häväisseet kunniansa hänen\nsilmissään... Ja nyt hän oli puolestaan itse saastuttanut itsensä\nsamalla kauhistuksella! -- Elämänolot, joissa rikos tapahtui, teki\nsen vieläkin kauheammaksi. Hän oli tullut tähän taloon sairaana\nja surkeana. Ystävällinen mies oli hänet ottanut sinne vastaan,\nauttanut, lohduttanut häntä. Kertaakaan hänen hyvyytensä ei ollut\nloppunut, väsynyt. Christophen tuli olla hänelle kiitollinen, että\nhän tässä vielä eli. Ja palkaksi miehelle oli hän rosvonnut häneltä\nhänen kunniansa ja onnensa, hänen vaatimattoman kotoisen ilonsa!\nHän oli hänet katalasti pettänyt, ja kenen kanssa? Naisen, jota hän\nei tuntenut, jota hän ei ymmärtänyt, jota hän ei rakastanut... Ei\nrakastanut? Hänen jokainen veripisaransa nousi tätä vastaan. Sana\n\"rakkaus\" oli liian heikko ilmaisemaan sitä myrskyistä tulta, joka\nhäntä poltti, kun hän ajatteli tuota naista. Se ei ollut rakkautta,\nse oli tuhat kertaa enempi kuin rakkaus... Hänen yönsä meni siinä\nsielullisessa myrskyssä. Hän nousi, painoi kasvonsa kylmään veteen, hän\noli kuin tukehtua, ja vilu karmi häntä. Tuskanpuuska päättyi kuumeeseen.\n\nNoustessaan vuoteesta muisti Christophe, kuinka paljon enemmän häpeä\nmahtoi kalvaa Annan sydäntä kuin hänen itsensä. Hän meni ikkunan\nluokse. Aurinko paistoi, ja lumi häikäisi. Puutarhassa Anna levitteli\nliinavaatteita nuoralle kuivamaan. Hän puuhaili toimeliaasti, eikä\nmikään näyttänyt häntä häiritsevän. Hänen askeleissaan ja liikkeissään\noli nyt aivan merkillinen arvokkuus: se muistutti Christophea mieleen\nhämärästi ikäänkuin jonkin kuvapatsaan juhlallisuutta, vaikkei hän\ntällaista vertailua syventynyt ajattelemaankaan.\n\nPäivällispöydässä he näkivät jälleen toisensa. Braun oli silloin koko\npäivän kaupungilla. Christophe ei olisi mitenkään sietänyt nähdä\nAnnaa Braunin seurassa. Hän tahtoi puhua Annan kanssa. Mutta he eivät\nsaaneetkaan olla kahden; piika kulki edestakaisin: heidän täytyi olla\nvaruillaan. Christophe koetti tavoittaa Annan katsetta, mutta turhaan.\nAnna ei katsonut enempää häneen kuin palvelijattareenkaan. Hänessä\nei huomannut pienintäkään sekaannuksen merkkiä; ja yhä oli hänen\nliikkeissään äskeinen epätavallinen varmuus ja ylevyys. Christophe\ntoivoi saavansa viimeinkin päivällisen jälkeen puhella Annan kanssa;\nmutta piika viivytteli pöydän riisumista; ja kun he menivät viereiseen\nhuoneeseen, keksi piika jotain syytä tulla sinnekin heidän perästään;\nhänellä oli aina jotain sieltä ottamista tai sinne tuomista; hän\nkuljeskeli eteisessä, puoleksi avoimen oven takana, eikä Anna suinkaan\nhätäillyt ovea sulkemaan. Tuntui siltä kuin palvelijatar olisi halunnut\nheitä vakoilla. Anna istahti ikkunan viereen, ainainen ompelutyö\nkäsissään. Christophe oli heittäytynyt nojatuoliin, selkä ikkunaan\npäin, ja käsissään hänellä oli kirja, jota hän ei lukenut. Anna saattoi\nkatsella häntä sivusta päin, ja näki häneen vilkaistessaan hänen\ntuskalliset kasvonsa, hänen seinään tuijottavat silmänsä; ja Annan\nhuulille tuli julma hymy. Talon räystäistä, puutarhan puista tipahteli\nvesi sulavasta lumesta iloisesti helähdellen hiekkaan. Kauempaa kuului\nlasten naurua: ne juoksivat kadulla lumisotaisilla. Anna aivan kuin\ntorkkui. Tämä hiljaisuus kidutti Christophea; hän olisi tahtonut\ntuskasta huutaa.\n\nViimein laskeutui palvelijatar alakertaan ja lähti kaupungille.\nChristophe nousi paikaltaan, kääntyi Annan puoleen, hän aikoi sanoa:\n\n-- Anna! Anna! Mitä me olemme tehneet?\n\nAnna katsahti häneen; hänen silmänsä, jotka olivat siihen saakka olleet\nitsepintaisesti maahan luodut, aukesivat; niistä loimusi Christophea\nvastaan ahmiva tuli. Niiden katse sattui Christopheen kuin isku, ja hän\nhorjui; kaikki, mitä hän aikoi sanoa, tuli pyyhkäistyksi yhtäkkiä pois.\nHe menivät toistensa luokse, ja ottivat uudestaan toisensa...\n\nIllan varjot laskeutuivat maailmaan. Heidän verensä pauhasi vielä.\nAnna loikoi vuoteessa, puku epäjärjestyksessä, käsivarret levällään,\nyrittämättä rahtuakaan peitellä ruumistaan. Christophe oli painanut\nkasvonsa pielukseen ja hän voihki. Anna nousi ja kumartui hänen\npuoleensa, kohotti hänen päätänsä, hyväili hänen silmiään, hänen\nsuutaan sormillaan; hän painoi kasvonsa lähemmäksi Christophea, katsoi\nhäntä syvälle silmiin. Annan silmät olivat kuin pohjaton järvi: ne\nhymyilivät, olivat kaikille tuskille välinpitämättömät. Ajatukset\nhaihtuivat. Christophe oli vaiti. Väristys kulki kuin suuret aallot\npitkin heidän ruumistaan...\n\nSinä yönä, yksinään huoneessaan, aikoi Christophe tappaa itsensä.\n\nSeuraavana aamuna etsi Christophe, tuskin ennätti nousta levolta, Annan\nkäsiinsä. Nyt karttoivat Christophen silmät vuorostaan Annan katsetta.\nHeti, kun ne sen kohtasivat, haihtui hänen ajatuksistaan kaikki, mitä\nhänellä oli puhumista. Hän ponnisti kuitenkin tahtonsa, ja alkoi puhua\nAnnalle heidän tekonsa kurjuudesta. Kohta, kun Anna ymmärsi, tukki hän\nkädellään rajusti Christophen suun. Hän väistyi hänen luotaan pois,\nkulmakarvat rypyssä, huulensa yhteen pusertaen, tuittuisen näköisenä.\nChristophe jatkoi. Anna heitti ompeluksen käsistään maahan, aukaisi\noven ja aikoi mennä ulos. Christophe tarttui häntä ranteeseen, sulki\noven, ja sanoi, että Anna oli tosiaan onnellinen, kun voi sillä tavoin\nhävittää sielustaan kaiken käsityksen pahasta. Anna ponnisteli vastaan,\nikäänkuin ansaan joutunut metsäneläin, ja huusi vihasta:\n\n-- Ole vaiti!... Raukka, etkö näe, että minä kärsin!... Minä en tahdo,\nettä puhut. Jätä minut rauhaan!\n\nAnnan kasvoilla olivat syvät vaot, hänen katseessaan vihan ja pelon\nilme, aivan kuin eläimen, jolle tehdään pahaa; hänen silmänsä sellaiset\nkuin olisi hän tahtonut Christophen tappaa. Christophe päästi hänet\nirti. Anna juoksi toiseen päähän huonetta, ollakseen häneltä turvassa.\nChristophen ei tehnyt mieli mennä hänen perästään. Hänen sydäntään\nrunteli katkeruus ja kauhu. Braun tuli kotiin. Hän katseli heitä,\nhe seisoivat tolkuttomina. He eivät muistaneet muuta kuin oman\nkärsimyksensä.\n\nChristophe lähti kaupungille. Braun ja Anna asettuivat ruualle.\nKeskellä ateriaa nousi Braun yhtäkkiä paikaltaan avatakseen ikkunan:\nAnna oli pyörtynyt.\n\nChristophe katosi pariksi viikoksi kaupungista; hän oli sanonut\nmatkustavansa sieltä joillekin välttämättömille asioille. Anna\npysyttelihe kokonaisen viikon huoneessaan, tuli sieltä ainoastaan\nruualle. Hänen selvä tietoisuutensa oli palannut, ja sen mukana\nhänen entiset tottumuksensa, koko se entinen elämä, josta hän luuli\nirtautuneensa, mutta josta ei yleensä koskaan päästä irti. Hän koetti\nolla sitä ajattelematta. Joka päivä syöpyi tuska ja pelko hänessä\nyhä ja yhä syvemmälle hänen sydämeensä; lopulta kalvoi se sitä\njoka hetki. Seuraavana sunnuntaina hän vielä kieltäytyi menemästä\nkirkkoon. Mutta jo toisena hän meni sinne, eikä sitten jättänyt siellä\nkäymättä. Hän oli voitettu, mutta ei nöyrtynyt. Jumala oli hänen\nvihollisensa, -- vihollinen, jonka kahleista hän ei pelastunut. Anna\nlähti Hänen luokseen salaisesti vihoissaan, niinkuin orja, jonka on\npakko totella. Hänen kasvoissaan ei näkynyt jumalanpalveluksen aikana\nmuuta kuin vihamielinen kylmyys; mutta hänen sielunsa, koko hänen\nolemuksensa uskonnollisen puolen syvyyksissä kävi raivoisa taistelu,\nkatkera, sanaton taistelu tuota Mestaria vastaan, joka kidutti häntä\nmoitteillaan. Anna ei ollut häntä kuuntelevinaan. Hänen _täytyi_\nkuunnella; ja hän kiisteli tuimasti Jumalan kanssa, hammasta purren,\notsassa itsepäinen uurre, katse tylynä. Hän ajatteli Christophea\nvihalla. Hän ei antanut Christophelle anteeksi, että Christophe oli\nhetkiseksi vapauttanut hänen sielunsa vankilasta ja sitten antanut\nsen joutua sinne takaisin, pyövelien kouriin. Anna ei nukkunut öisin\nenää; hän hautoi yötä ja päivää samoja kiduttavia ajatuksia; hän ei\nvalitellut; hän toimi ja askaroi yhä edelleen talossa, ja täytti\nkaikki velvollisuutensa, säilytti arkisessa elämässä loppuun saakka\ntaipumattoman ja itsepäisen luonteensa, suorittaen työt säntillisesti\nkuin mikä kone. Hän laihtui; olisi luullut, että häntä kalvoi jokin\nsisällinen tauti. Braun kyseli häneltä kaikkeen tähän syytä, levottoman\nhellästi; hän tahtoi tutkia vaimonsa. Anna torjui ne pyynnöt raivokkaan\närtyisesti. Kuta enemmän omatunto häntä vaivasi, sitä tylymmin\npuhutteli hän miestään.\n\nChristophe oli päättänyt, ettei hän enää tulisi takaisin. Hän kiusasi\nitseään uuvuksiin: hän teki pitkiä kävelyretkiä, ponnisti ruumistaan,\nsouti, kiipeili vuorille. Mikään ei jaksanut sammuttaa hänessä tulta.\n\nHän oli alttiimpi intohimoille kuin muut ihmiset. Sellainen johtuu\nvälttämättä nerojen luonteesta. Puhtaimpienkin heistä, Beethovenin,\nBrucknerin, täytyy lakkaamatta rakastaa; kaikki inhimilliset\nvoimat ovat heissä kiihkoisaa laatua; ja kun ne heissä ovat herkän\nmielikuvituksen hallittavina, niin joutuu heidän järkensä ainaisten\nintohimojen saaliiksi. Ne puuskat ovat enimmäkseen haihtuvia; yksi\nliekki hävittää toisen tieltään; ja luomistyön valtava tulipalo nielee\nkaikki nuo pienet liekit. Mutta jos sen suuren ahjon tuli lakkaa\ntäyttämästä heidän sieluaan, niin jäävät he suojattomiksi eivätkä\nvoi elää ilman pienempiä intohimoja; heidän sielunsa vaativat niitä,\nse luo ne; niiden täytyy saada sitä kuluttaa... -- Ja sitäpaitsi on\nruumiissa raivoavan vimmatun himon ohella heissä myöskin hellyyden\nkaipuu, joka ajaa elämässä väsynyttä ja pettynyttä miestä äidilliseen\nja lohduttavaan syliin. Suuri mies on enemmän kuin muut lapsi; hän\nkaipaa enemmän kuin muut saada uskoa itsensä naisen haltuun, saada\npainaa väsyneen otsansa jonkin ystävättären suloisiin käsiin, naisen\nhelmaan. Mutta Christophe ei ymmärtänyt itseään... Hän ei uskonut, että\nintohimot ovat voittamaton kohtalo, -- ei uskonut tuohon romantikkojen\ntolkuttomuuteen. Hän uskoi velvollisuuteen ja taistelunhaluun,\ntahtonsa voimaan... Mutta missä oli hänen tahtonsa? Siitä ei ollut\nenää jälkeäkään. Hän oli kuin pahojenhenkien vallassa. Muiston tutkain\nkiusasi häntä yötä ja päivää. Annan ruumiin tuoksu leijui hänen\nympärillään. Hän oli kuin puolittain rikottu pursi, ilman peräsintä,\ntuuliajolla. Turhaan hän koetti paeta, ponnisti kaikki voimansa\npäästäkseen turvaan: hänet vietiin aina takaisin samaan paikkaan; ja\nhän huusi tuulelle:\n\n-- Hukuta minut! Mitä sinä minulle aiot?\n\nHän tutki itseään kiihkeästi. Miksi, miksi juuri tuo nainen?... Miksi\nrakasti hän Annaa? Ei suinkaan hänen sydämensä ja hengenlahjainsa\nvuoksi. Oli yllin kyllin paljon älykkäämpiä ja parempia naisia. Ei\nhänen ruumiinsakaan vuoksi. Christophella oli ollut siinä suhteessa\npaljon mieluisempia rakastajattaria. Mikä tähän sitten oli syynä?\n--\"Ihminen rakastaa siksi, että hän rakastaa.\" -- Niin, niin, mutta\ntäytyyhän olla jokin syy, vaikka sitä ei tavallisella järjellä näekään.\nHulluusko? Se ei ole mikään vastaus. Miksi tämä hulluus?\n\nSiksi, että meissä jokaisessa piilee salainen sielu, sokeita voimia,\ndemooneja. Meidän ponnistuksenamme on ihmiskunnan alkuajoista saakka\nollut rakentaa järjen ja uskontojen valleja tuota sisäistä merta\nvastaan. Muita jos tulee myrsky (ja rikkaimmat sielut ovat juuri\nkaikkein alttiimpia myrskyille), jos ne vallit antavat myötä, niin\npääsevät demoonit vapauteen; ne karkaavat kiinni toisiinsa joutuessaan\nyhteyteen toisten samanlaisten sielujen kanssa, sielujen, joita myöskin\ndemoonit johtavat. Onko se vihaa vai rakkautta? Molemminpuolista\nhävityksen vimmaa? -- Intohimo on peto.\n\nMeri on päässyt valloilleen. Kuka saa sen takaisin patojensa sisään?\n-- Ei auta muu kuin turvautua ihmistä itseään väkevämpään: rukoilla\nNeptunusta, aaltojen jumalaa.\n\n\n\n\nKaksiviikkoisen turhan taistelun jälkeen tuli Christophe takaisin Annan\nkotiin. Hän ei voinut elää kaukana hänestä. Hän oli kuolla tuskaan.\n\nKuitenkin hän taisteli yhä. Sinä iltana, jona Christophe palasi\nmatkaltaan, keksivät he tekosyitä, ettei heidän olisi tarvinnut nähdä\ntoisiaan eikä aterioida yhdessä; yöllä he väänsivät pelon vallassa\nkumpikin huoneensa oven lukkoon. -- Mutta se oli kuitenkin heitä\nvoimakkaampi. Keskellä yötä Anna pakeni huoneestaan; paljain jaloin hän\ntuli ja naputti Christophen oveen; Christophe avasi; Anna ojentausi\nhänen viereensä, kylmänä kuin jää. Hän itki hiljaa. Christophe tunsi\nposkissaan hänen kyyneleensä. Anna koetti rauhoittua; mutta tuska\nvoitti hänet; ja hän nyyhkytti, pusertaen huuliaan Christophen kaulaa\nvasten. Toisen tuskasta heltyen Christophe unhotti omansa; hän koetti\ntyynnyttää Annaa, puhui hänelle hellästi, lohdutti häntä. Anna vaikeroi:\n\n-- Minä olen onneton; tahtoisin kuolla...\n\nSe valitus kouristi Christophen sydäntä. Hän olisi suudellut Annaa:\nAnna sysäsi hänet luotaan:\n\n-- Minä vihaan teitä!... Miksi te tulitte?\n\nHän tempausi Christophen sylistä, ja heittäysi sängyn toiselle\nreunalle. Vuode oli ahdas. Vaikka he koettivat toisiaan karttaa, täytyi\nheidän koskettaa toisiinsa. Anna makasi Christopheen selin ja vapisi\nraivosta ja tuskasta. Hän vihasi Christophea, vihasi kuolemaan saakka.\nChristophe oli vaiti, tyrmistynyt. Yön hiljaisuudessa kuuli Anna hänen\nhengityksensä, jota ahdisti tuska; hän käännähti yhtäkkiä, kietoi\nkätensä hänen kaulaansa:\n\n-- Christophe-raukka! sanoi hän. Kuinka kärsit tähteni...\n\nEnsi kertaa kuuli Christophe säälin hänestä puhuvan.\n\n-- Anna minulle anteeksi, sanoi Anna. Christophe sanoi:\n\n-- Antakaamme anteeksi itsellemme.\n\nAnna kohottausi, aivan kuin hänen hengityksensä olisi pyrkinyt\ntukkeutumaan. Istuen sängyssä selkä kumarassa, aivan kuin murtuneena,\nhän virkkoi:\n\n-- Minä olen mennyttä... Jumala tahtoi niin. Hän hylkäsi minut... Mitä\nminä voin Häntä vastaan?\n\nKauan istui hän sillä tavoin, sitten hän heittäytyi nukkumaan, eikä\nenää liikahtanut. Heikko valonkuulto ennusti aamua. Hämärässä näki\nChristophe Annan tuskanmurtamat kasvot, jotka koskivat hänen omiinsa.\nChristophe supisi:\n\n-- Tulee päivä.\n\nAnna ei liikahtanutkaan.\n\nChristophe jatkoi:\n\n-- Tulkoon. Mitäpä siitä?\n\nAnna avasi silmänsä, lähti vuoteesta, kasvoillaan kuoleman-väsynyt\nilme. Istahtaen vielä sängyn reunalle hän katseli permantoon.\nVärittömällä äänellä hän sanoi:\n\n-- Ajattelin tänä yönä, että tapan hänet. Christophe hätkähti kauhusta.\n\n-- Anna! huudahti hän.\n\nAnna katsahti synkännäköisenä ikkunaan.\n\n-- Anna! toisti Christophe. Jumalan nimessä!... Ei häntä!... Hän on\nparhain meistä...\n\nAnna myönsi:\n\n-- Ei häntä. Niin kyllä.\n\nHe katsoivat toisiinsa.\n\nKauan he olivat jo ajatelleet tätä. He tiesivät, että se oli ainoa\npelastuskeino. He eivät jaksaneet sietää valheessa elämistä. Eivätkä he\nkoskaan olleet edes kuvitelleet saattavansa paeta yhdessä: he tiesivät,\nettei se hyödyttäisi mitään: sillä ne ulkonaiset esteet, jotka heitä\neroittivat, eivät olleet suurin kärsimys, vaan sisälliset, heidän omat\nerilaiset sielunsa. Heidän olisi ollut yhtä mahdotonta elää yhdessä\nkuin elää ilman toisiaan. He olivat joutuneet umpisokkeloon.\n\nTästä alkaen he eivät enää koskeneet toisiinsa: kuoleman varjo ympäröi\nheitä; he olivat toisilleen pyhiä.\n\nMutta he eivät päättäneet vielä lopullista aikaa. He sanoivat\nitselleen: \"Huomenna, huomenna...\" Ja siitä huomisesta käänsivät he\naina kasvonsa pois. Christophen väkevä sielu kimposi joskus kapinaan;\nhän ei tyytynyt tällaiseen tappioon; hän halveksi itsemurhaa, eikä\nhän voinut alistua hyväksymään moista suuren elämän surkeaa ja\ntypistettyä lopputulosta. Mitä jälleen Annaan tulee: kuinka olisi hän\nilman ulkonaista, toisen tekemää väkivaltaa suostunut kuolemaan, jota\nseurasi iankaikkinen kuolemaa? Mutta kuoleman välttämättömyys saartoi\nkuitenkin heitä, ja kehä supistui yhä pienemmäksi ja pienemmäksi heidän\nympärillään.\n\nTänä aamuna joutui Christophe ensi kertaa petoksensa jälkeen kahden\nkesken Braunin kanssa. Siihen asti oli hänen onnistunut välttää\nsellaiset kohtaukset. Tapaaminen oli hänestä sietämätöntä. Hänen täytyi\nkeksiä jokin veruke, ettei hänen olisi tarvinnut istua ruokapöydässä\nBraunin vieressä; palat takertuivat hänen kurkkuunsa. Puristaa tuon\nmiehen kättä, syödä hänen leipäänsä: Juudaan suudelma!... Inhottavinta\nei ollut se, että hän halveksi itseään, vaan tuska, joka häntä alkoi\nahdistaa, kun hän ajatteli, miten Braun kärsisi, jos hän sattuisi\nsaamaan tietää... Se kidutti Christophea kauheasti. Hän tiesi kyllä\nhyvin, ettei Braun-parka osaisi kostaa, ettei hänellä olisi voimaa\nedes heitä vihata; mutta kuinka hän murtuisi!... Millaisin silmin hän\nkatselisi Christophea! Christophe tunsi, ettei hänellä olisi voimaa\nkestää hänen syyttävää katsettaan. -- Ja olihan selvää, että Braun\nsaisikin ennemmin tai myöhemmin kaikki tietää. Eikö hän epäillyt jo\nnyt? Christophe hämmästyi, kuinka Braun oli muuttunut niiden parin\nviikon ajalla, jotka Christophe oli ollut poissa kaupungista. Braunia\ntuskin enää tunsi entiseksi. Hänen ilonsa oli kadonnut, tai siinä oli\njotakin pakotettua. -- Pöydässä vilkaisi hän nyt usein salaa Annaan;\nAnna ei puhunut, ei syönyt: hän sammui yhä vain kuin lamppu, kun öljy\nsiitä loppuu. Arasti ja liikuttavan hellästi koetti hän tiedustella\nvaimonsa vointia; Anna torjui hänen kohteliaisuutensa ärtyneesti ja\ntylysti; silloin Braunin pää painui surullisesti alas ja hän katseli\nvaieten lautaseensa. Keskellä ruokailua Anna heitti salvettinsa\npöydälle ja meni ulos, niin tuskallista hänen oli. Miehet söivät\nsitten kahden kesken, tai olivat syövinään; he eivät tohtineet nostaa\nkatsettaan. Kun oli lopetettu, ja Christophe aikoi lähteä, tarttui\nBraun yhtäkkiä kaksin käsin hänen käsivarteensa:\n\n-- Christophe!... sanoi hän.\n\nChristophe katsahti järkkyneenä häneen.\n\n-- Christophe, toisti Braun: (hänen äänensä vapisi), -- tiedätkö, mikä\nhänellä on?\n\nChristophe tunsi sydämessään vihlaisun; vähään aikaan ei hän vastannut.\nBraun katseli häneen arasti; hyvin nopeasti hän selitteli:\n\n-- Sinä näet hänet usein. Hän luottaa sinuun... Christophe oli\nsuutelemaisillaan Braunin käsiä, pyytämäisillään häneltä anteeksi.\nBraun näki Christophen tyrmistyneet kasvot; ja kohta hän kauhistui\nitse, ei tahtonut nähdä enempää. Hänen silmänsä rukoilivat Christophea,\nhän soperteli, sanoi puuskaisemalla:\n\n-- Ei, sinä et siis tiedä mitään? Christophe vastasi murtuneena:\n\n-- En tiedä.\n\nOi, miten on tuskallista, kun ei saa tuomita itseään, nöyrtyä\ntomuun, koska raatelisi siten loukkaamansa ihmisen sydäntä! Miten on\ntuskallista, ettei voi puhua totuutta, koska näkee toisen ihmisen\nsilmissä, joka sitä totuutta pyytää, ettei hän tahdo sitä kuulla, ei\njaksa kuulla totuutta!...\n\n-- Hyvä, hyvä, kiitoksia vain... sanoi Braun.\n\nHän piti yhä kiinni Christophen ranteesta, aivan kuin haluten kysyä\nhäneltä vielä jotakin, mutta ei uskaltanut; ja hän väitteli katsoa\nChristophea silmiin. Sitten hän hellitti kätensä, huokasi, ja meni pois.\n\nChristophe tunsi sortuvansa tämän uuden valheensa taakan alle. Hän\njuoksi Annan luokse. Kertoi hänelle, sekaannuksissaan änkytellen, mitä\noli tapahtunut. Anna kuunteli synkännäköisenä ja vastasi:\n\n-- No, tietäköön sitten! Mitä siitä?\n\n-- Kuinka saatatte puhua noin? huudahti Christophe. Sehän on hirveää.\nMillään ehdolla, en millään, tahdo tuottaa hänelle kärsimyksiä.\n\nAnna vihastui:\n\n-- Hänelle kärsimyksiä? Ja enkö minä sitten kärsi, minä? Kärsiköön\nhänkin.\n\nHe puhuivat toisilleen katkeria sanoja. Christophe sanoi, ettei Anna\nrakastanut muita kuin itseään. Anna syytti häntä, että hän ajatteli\nenemmän hänen miestään kuin häntä.\n\nMutta kun Christophe hetkisen päästä huudahti, ettei hän enää jaksa\nelää tällä tavoin, vaan että hän menee tunnustamaan kaiken Braunille,\nniin syytti Anna vuorostaan häntä itsekkääksi; ja hän huusi, että hän\nvälittää vähät Christophen tunnontuskista, mutta ettei Braunin ollut\nsaatava mitään tietää.\n\nVaikka Anna puhuikin tylysti, ajatteli hän kuitenkin melkein yhtä\npaljon Braunia kuin Christophe. Joskaan hän ei tuntenut miestään\nkohtaan mitään todellista rakkautta, piti hän miehestään. Anna\nkunnioitti uskontoa ja yhteiskunnallisia siteitä ja velvollisuuksia,\njoiden täyttämistä ne siteet vaativat. Hän ei ehkä ajatellut, että\naviovaimon velvollisuus oli olla hyvä ja rakastaa miestänsä; mutta\nhän ajatteli, että hänen velvollisuutensa oli täyttää tunnontarkasti\ntaloustehtävänsä ja olla miehelleen uskollinen. Hänestä oli halpamaista\nlyödä laimin niitä velvollisuuksia, niinkuin hän itse oli tehnyt.\n\nJa hän tiesi vieläkin paremmin kuin Christophe, että Braun saisi\npiankin kaikesta selvän. Annalla oli kuitenkin se hyvä puoli, että hän\nsalasi tämän tietonsa Christophelta, joko hän ei sitten tahtonut lisätä\nhänen tuskaansa tai hänen ylpeytensä esti häntä siitä.\n\n\n\n\nNiin suljettu kuin Braunin koti olikin ja niin salattuna kuin siellä\nnäytelty porvarillisen perheen tragedia pysyikin, jotain siitä pääsi\nkumminkin kaupunkilaisten kuuluville.\n\nSiinä kaupungissa ei kukaan voi kehua osaavansa salata omaa\nelämäänsä. Sellainen olisi siellä ilmeinen ihme. Kaduilla ei kukaan\nkulkijaa katsele; talojen ovet ja ikkunaluukut ovat kiinni. Mutta\nikkunanpieliin on kiinnitetty niin kutsuttuja \"juorupeilejä\",\nja kun kävelee niiden ohitse, kuulee takanaan sälekaihtimien\nkahisten aukeavan ja sulkeutuvan. Kukaan ei muka teistä välitä;\nteistä ei olla tietävinäänkään; mutta piankin huomaatte, ettei\nainoakaan sananne, tekonne ole jäänyt muistiin panematta: siellä\ntiedetään kaikki, mitä olette hommannut, mitä puhunut, mitä nähnyt,\nmitä syönyt; tiedetäänpä myöskin, tahi ollaan tietävinään, mitä\nmilloinkin olette ajatellut. Ihminen on siellä salaisen ja yleisen\nsilmälläpidon esineenä. Palvelijat, kaupustelijat, sukulaiset, ystävät,\nvento-vieraat, tuntemattomat ohikulkijat, kaikki he ovat sanattoman\nsopimuksen mukaan yhteistyössä vakoillakseen lähimmäisiään, joskin on\nmahdotonta arvata, kuinka nuo hajanaiset voimat oikein keskittyvät.\nEikä seurata ainoastaan tekojanne, vaan nuuskitaan sydäntännekin.\nSiinä kaupungissa ei kenelläkään ole oikeutta pitää omantuntonsa\nasioita ominaan; jokaisella on oikeus tunkeutua luoksenne, kaivella\nyksityis-ajatuksianne, ja jos ne loukkaavat yleistä mielipidettä,\nvaatia teitä tilille. Yksilöä rasittaa siellä kollektiivisen hengen\nnäkymätön despotismi; hän on koko ikänsä aivan kuin lapsi holhouksen\nalla; mikään hänessä ei ole hänen omaansa: hän on yhteiskunnan.\n\nAnnan tarvitsi vain parina pyhänä perätysten jäädä pois kirkosta, niin\nepäluulot heräsivät. Tavallisesti ei kukaan näyttänyt huomaavan hänen\nläsnäoloaan jumalanpalveluksissa; hän eli syrjässä, ja kaupunki unohti,\nettä hän oli olemassakaan, siltä tuntui. -- Mutta sen ensimäisen\nsunnuntain iltana, jolloin häntä ei oltu nähty kirkossa, merkittiin\ntuo hänen poissaolonsa kaikkialla muistiin. Seuraavana pyhänä ei\nainoakaan hurskas silmä, joka seuraili Kirjan pyhiä sanoja tahi papin\nsuun liikkeitä, näyttänyt hajamieliseltä, mutta siitä huolimatta oli\njokainen kirkon kynnyksen yli astuessaan ja kirkosta lähtiessään\ntodennut, että Annan paikka oli tyhjä. Ja sitten maanantaina alkoi\nAnna saada vieraikseen ihmisiä, joita hän ei ollut nähnyt moneen\nkuukauteen; heillä oli tähän käyntiinsä jos jonkinlaisia tekosyitä:\ntoiset pelkäsivät hänen ehkä sairastuneen, toiset olivat omituisen\ninnostuneita hänen asioistansa, kaikesta, mikä koski hänen miestään,\nhänen kotiaan; jotkut näyttivät olevan erikoisen hyvin selvillä, mitä\nhänen sisäisessä elämässään tapahtui; kukaan ei vihjaillut -- (niin\nkömpelön sukkelia he olivat) -- siihen, että hän oli ollut kahtena\npyhänä perätysten poissa kirkosta. Anna sanoi hiukan sairastelleensa,\npuhui kotihommistaan. Ystävättäret kuuntelivat tarkkaavasti ja\nmyönsivät hänen olevan oikeassa: Anna tiesi kuitenkin, etteivät\nhe uskoneet hänen ainoaakaan sanaansa. Heidän katseensa kierteli\npitkin huoneen seiniä, nuuski, pani muistiin kaikki seikat. Heidän\nkylmä leppoisuutensa säilyi yhä ennallaan eivätkä he antautuneet\nteeskenneltyihin suopeudenpurkauksiin; mutta heidän silmistään näki,\nmiten uteliaisuus heitä kalvoi ja kalusi. Pari kolme kysäsi, tekeytyen\nliiankin välinpitämättömiksi, miten nyt herra Krafft voi.\n\nJoku päivä sen jälkeen, -- (silloin oli Christophe tuolla matkallaan),\n-- tuli Annan luokse itse pastori. Kaunis mies, ja hyvä mies:\nkukoistavin poskipäin, ylen ystävällinen, ja niin järkähtämättömän\nrauhallinen kuin ainakin ihminen, joka tietää, että hänessä on koko\ntotuus. Hän tiedusteli huolekkaasti, miten Annan terveyden laita oli,\nkuunteli kohteliaasti ja hajamielisenä Annan selittelyitä, joita\nhän ei ollut pyytänytkään, myöntyi nauttimaan lasin teetä, laski\nhupaisesti leikkiä; ilmaisi juoma-aineista sen mielipiteensä, ettei se\nviini, josta raamatussa puhutaan ollut alkohoolipitoista; siteerasi\ntunnettuja lauselmia, kertoi jonkin anekdootin, ja viittasi, kun\naikoi lähteä talosta, hämärällä tavalla jonkinlaiseen vaaraan, mitä\nhuonosta seurasta saattaa koitua, joihinkin retkeilyihin, yleiseen\nuskottomuuden henkeen, tanssin siveettömyyteen, sydämessä piileviin\npahoihin haluihin. Sitten hän oli hetken vaiti, yskiskeli, nousi\npaikaltaan, lähetti herra Braunille Annalla juhlalliset tervehdyksensä,\nsutkautti latinankielisen sukkeluuden, kätteli Annaa ja lähti. -- Nuo\nvihjaukset saivat Annan aivan tyrmistymään. Olivatko ne tosiaankin\nvihjauksia? Kuinka olisi pastori saanut tietää Christophen ja hänen\nkävelyretkestä? He eivät olleet siellä maalla nähneet ketään,\njoka olisi heidät tuntenut. Mutta eikö tässä kaupungissa tiedetä\nsuorastaan kaikkea? Erikoisen näköinen musiikkimies ja nuori, mustiin\npuettu nainen olivat varmaankin herättäneet huomiota siellä, heidän\ntanssiessaan ravintolassa; heidän tunnusmerkkejään oli mainittu suusta\nsuuhun, ja tieto tapahtumasta oli tullut kaupunkiin, jossa ihmisten\nilkeys oli heti tuntenut tuon oudon naisen Annaksi. Tosin tällaista\nmahdollisuutta ensin epäiltiin, mutta hyvin uteliaaksi se asia vain\nteki; ja vahvistivathan sitä vielä Annan oman palvelijan antamat\nlisävalaistukset. Yleisön uteliaisuus oli nyt ylen varuillaan ja\nodotti, että he kaksi paljastaisivat itsensä; heitä vartioitiin sadoin\nnäkymättömin silmin. Mykkä ja salakavala kaupunki väijyi heitä kuin\nkissa hiiriä.\n\nTätä vaaraa ei Anna ehkä olisi hätkähtänyt, -- ehkäpä olisi tuollainen\nraukkamainen vihamielisyys saanut hänet raivostumaankin ja uhittelemaan\nvaaraa, -- ellei hänellä itselläänkin olisi ollut vihollistensa\nfarisealainen yhteiskuntaluonne. Kasvatus oli sen orjuuttanut. Hän\nsaattoi kylläkin tuomita ankarasti ja hyljeksiä yleisön mielipiteen\npikkumaisuutta: siitä huolimatta hän piti sitä hyvässäkin arvossa; hän\nhyväksyi sen tuomiot silloinkin, kun ne sattuivat häneen itseensä;\njos ne olisivat olleet ristiriidassa hänen omantuntonsa kanssa, olisi\nhän arvostellut omantuntonsa olevan väärässä. Hän halveksi kyllä\nkotikaupunkiaan; mutta kaupungin halveksimista oli hänen mahdotonta\nkestää.\n\nSitten lähestyi tilaisuus, jolloin kaupungin panetteluhalu sai\npurkautua mielinmäärin. Oli tulossa karnevaalit.\n\nKarnevaali oli säilyttänyt siinä kaupungissa niihin aikoihin asti,\njoissa kertomuksemme liikkuu, arkaaisen ja karkean vallattomuuden\nluonteen (sen jälkeen se on paljon muuttunut); siihen aikaan matki\nse uskollisesti karnevaalin ammoisinta perikuvaa, minkä sisältönä\noli järjen ikeeseen joko vapaaehtoisesti tai väkisin alistuneen\nihmishengen laukeamista silloin tällöin häpeämättömään hurjisteluun;\nmissään ja milloinkaan ei tuollainen hetkellinen laukeaminen ole ollut\nhäikäilemättömämpää kuin sellaisissa maissa, joissa yleisten tapojen ja\nlakien painostus on ollut raskain, ja aikoina, jolloin järki on ollut\nkorkein valtias. Annan kotikaupunki oli luonnollisesti loistopaikka\nmoiselle riihautumiselle. Kuta enemmän siveellinen rigorismi lamasi\nsiellä sieluja, kuta lujemmin se tukki vapauden suun, sitä julkeampia\nolivat noina muutamina vapauden päivinä orjuutettujen eleet ja sanat.\nKaikki, mikä oli vähitellen keräytynyt sielun pohjiin: kateus,\nsalainen viha, hävytön uteliaisuus, yhteiskuntaeläimessä luonnostaan\nasuvat pahansuovat vaistot, -- kaikki ne purkausivat yhtäkkiä esille\noikealla kostonriemulla. Jokaisella oli silloin oikeus lähteä\njuoksemaan kaduille ja häväistä viisaasti naamioituna, suuren yleisön\nsilmien edessä, vihaamaansa lähimmäistä, oikeus levittää ohikulkijain\nkatseltavaksi kaiken, mitä hän oli kokonaisen vuoden kärsivällisillä\ntutkimuksilla saanut ilmi, kaikki skandaalit, muru murulta kerätyt\njalot salaisuuksien aarteet. Kuka näytteli niitä saaliitaan\nrattailla hyppien, kuka kantoi läpikuultavaa lyhtyä, jonka kylkiin\noli kirjoitettu tai kuvilla tulkittu kaupunginelämän salaisuuksia.\nUskalsipa joku naamioida itsensä vihollisekseenkin, niin helposti\ntunnettavaksi, että katupojat mainitsivat häntä hänen vainoamansa\nnimellä. Näinä parina päivänä ilmestyi oikeita panettelulehtiä.\nHienosto alentui salakavalasti sekautumaan leikkivän pääsiäisrahvaan\njoukkoon. Minkäänlaisia rajoituksia ilolle ei ollut, paitsi mitä\nvaltiollisia asioita koskeviin piloihin tuli, -- tällainen raisu vapaus\noli muutaman kerran saanut aikaan selkkauksia kaupungin hallituksen\nja ulkovaltojen edustajien kesken. Mutta kaupungin omia asukkaita ei\nmikään suojannut toisia kaupunkilaisia vastaan; ja moinen aina uhkaava\nyleisen häväistyksen pelko vaikuttikin osaltaan suuresti siihen, että\nse näennäinen elämän moitteettomuus, josta kaupunki ylpeili, yhä\njärkkymättä säilyi.\n\nAnna eli sen pelon vallassa, -- muuten melkoisen aiheettomasti.\nHänellä ei juuri ollut syytä peljätä. Hänen asemansa oli liian\nvähäpätöinen kaupungin yleisen mielipiteen silmissä, niin ettei hänen\nkimppuunsa ajateltukaan karata. Mutta hän oli sulkeutunut aivan\nyksikseen, ja monien viikkojen unettomuus ja sielulliset kärsimykset\nolivat saattaneet hänet sellaisen väsymyksen ja kiihtymyksen tilaan,\nettä hänen mielikuvituksensa oli valmis odottamaan minkälaisia\njärjettömiä kauhuja tahansa. Hän piti niiden kiukkua, jotka eivät häntä\nrakastaneet, liiankin suurena. Hän arveli, että nyt olivat epäilykset\nlöytäneet jäljille, luuli, että mikä tyhjänpäiväinen seikka tahansa\nvoisi koitua nyt hänen tuhokseen, ja kukapa tiesi, eikö juuri se seikka\nollutkin jo löytynyt? Silloin seuraisi armoton häväistys, alasti\nriisuminen; hänen sydämensä paljastettaisiin ohikulkijoille: sellainen\nhäpeä, että Anna oli kuolla sitä kuvitellessaankin. Kerrottiin, että\nerään nuoren tytön oli ollut muutama vuosi sitten pakko paeta koko\nseudulta, sukulaisineen päivineen, samantapaisen vainon tähden...\nEikä tässä voinut itseään puolustaakseen tai sitä vaaraa estääkseen\ntehdä mitään, ei kerrassaan mitään; ei ollut neuvoa edes koettaa saada\nselville, mitä oli tulossa. Epätietoisuus oli vieläkin tuskallisempi\nkuin itse varmuus. Anna vilkui ympärilleen kauhuissaan kuin\nmetsänriista koirien keskellä. Omassa kodissaankin hän tiesi olevansa\nsaarrettuna.\n\nAnnan palvelijatar oli yli neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänen nimensä\noli Bäbi. Kookas ja vahva nainen; naama laiha ja ohimoilta ja otsalta\nylöspäin suippeneva, alhaalta leveä ja pitkä; leukapielet pullistuneet:\nnaama kuin mikä päärynä. Hänellä oli lakkaamaton hymy huulilla,\nsilmät, syvällä, pienet ja pyöreät, ikäänkuin pään sisään imeytyneet;\nsilmäluomet punaiset ja melkeinpä ripsettömät. Hänen sanankäyttönsä\noli ylen mairittelevaa: hän oli aina isäntiinsä ihastunut, aina heidän\nmielipidettään, hellästi huolissaan heidän terveydestään; kun hän\nsai käskyn, niin hän hymyili; kun häntä toruttiin, niin hän hymyili.\nBraun luotti järkkymättä hänen uskollisuuteensa. Hänen autuaallisen\nkirkas muotonsa oli Annan kylmyyden täydellinen vastakohta. Mutta\nkuitenkin oli hän monessa suhteessa samanlainen kuin Anna: puhui\nvähän niinkuin hänkin; vaatetus huolehdittu ja ankaran yksinkertainen\nniinkuin rouvankin; hän oli jumalinen samoin kuin Anna, kulki aina\nhänen perästään kirkkoon, täytti tarkoin armeliaisuusvelvollisuutensa\nlähimmäisiään kohtaan, suoritti tunnollisesti kotitehtävänsä:\noli siisti, täsmällinen, piti käytöksensä yhtä moitteettomana\nkuin keittiönsä hyvässä järjestyksessä. Sanalla sanoen, hän oli\nmallikelpoinen palvelijatar: kotivihollisen oivallinen tyyppi. Annan\nnaisellinen vaisto ei pettynyt naisten salaisista ajatuksista, eikä hän\nsiis kuvitellut liikoja hyviä Bäbistä. He kaksi vihasivat toisiaan, ja\ntiesivät sen, mutta eivät mitenkään tunteitaan ilmaisseet.\n\nSinä yönä, jonka edellisenä päivänä Christophe tuli matkaltaan takaisin\nja jona Anna tuskissaan meni hänen luokseen, vaikka olikin päättänyt,\nettei hän koskaan tahtoisi häntä enää nähdä, ja hiipi hiljaa pitkin\nseinää pimeässä käytävässä, tunsi hän yhtäkkiä, juuri kun hän oli\npujahtamassa Christophen kamariin, paljaiden jalkojensa alla jotain\nhienoa ja pehmeästi pusertuvaa tomua, eikä niinkuin tavallisesti\npelkästään lattian sileää ja kylmää pintaa. Anna kumartui ja koetti\npermantoa sormellaan, ja hänelle selvisi koko asia: siihen oli koko\nkäytävän leveydeltä ja parin kolmen metrin pituudelta riputettu hienoa\ntuhkaa. Bäbi oli keksinyt samanlaisen kavalan tempun kuin aikoinaan\nFrocin-kääpiö paljastaakseen Tristanin käynnit Isolden vuoteessa,\nkeksinyt omasta päästään ja tätä tarua tuntematta: tosiaankin ovat\neräät tyypit kautta vuosisatojen samoja niin hyvässä kuin pahassakin.\nMikä todistaa kaikkeuden viisasta säästäväisyyttä! -- Anna oli juonesta\naivan varma; mutta kuitenkin hän meni, minne aikoi, jonkinlaisen\nhalveksivan uhkamielen ärsyttämänä; hän pujahti Christophen luo, ei\npuhunut hänelle äskeisestä huomiostaan mitään, vaikka olikin levoton;\nmutta lähtiessään takaisin otti hän Christophen uunin vierestä luudan,\nja silitteli huolellisesti jälkensä tuhkasta pois sikäli kuin käveli\nsen ylitse. -- Kun Anna ja Bäbi näkivät toisensa seuraavana aamuna,\noli ensinmainittu kylmä niinkuin tavallisesti, ja toinen hymyilevä,\nniinkuin aina.\n\nBäbin vieraana kävi joskus muuan hänen sukulaismiehensä; sunnuntaisin\nteki tuo häntä vanhempi mies kirkon ovivartian virkaa; hänen nähtiin\nseisovan _Gottesdienstin_ (jumalanpalveluksen) aikana kirkon ovella,\nyllään valkea, mustajuovainen ja hopeisilla tupsuilla koristettu\njakku ja kädessä pitkä, koukkukahvainen sauva. Ammatiltaan hän oli\nruumisarkuntekijä. Hänen nimensä oli Sami Witschi. Hän oli hyvin\nkookas, laiha, pää hiukan kumara, naama vanhan maalaisukon: sileä ja\nvakava. Hän oli jumalinen, ja tunsi paremmin kuin kukaan muu kaikki\njuorut seurakunnan jäsenistä. Bäbi ja Sami aikoivat mennä naimisiin;\nhe pitivät suuressa arvossa toistensa vakavia ominaisuuksia, toistensa\nlujaa uskoa ja ilkeyttä. Mutta heillä ei ollut kiirettä naimisiin.\nHe tahtoivat ensin viisaasti arvioida toisiaan. -- Viime aikoina oli\nSami alkanut käydä Bäbin vieraana entistä useammin. Hän tuli taloon\nkenenkään tietämättä. Joka kerta, kun Anna meni keittiön ohitse,\nnäki hän lasioven läpi Samin istumassa hellan vieressä, ja Bäbin\nompeluksineen muutama askel hänestä. He puhuivat koko ajan, mutta\nääntä ei kuulunut. Bäbin kasvot paistoivat ilosta ja hänen huulensa\nliikkuivat; Samin leveä, ankara suu vääntyi avautumatta irvistävään\nnauruun, kurkusta ei lähtenyt luiskahdusta; kaikki talossa oli aivan\nhiljaista. Kun Anna meni keittiöön, nousi Sami kunnioittavasti\nseisoalleen ja seisoi sitten mitään puhumatta, kunnes Anna poistui.\nKuullessaan oven aukeavan Bäbi keskeytti jonkin puheenaiheen, muka\nsangen tavallisia asioita koskevan, ja katsoi Annaan liehakoivasti\nhymyillen, odotellen hänen käskyjään. Anna ajatteli, että he kuitenkin\npuhuivat hänestä; mutta hän halveksi heitä liiaksi viitsiäkseen\nkuunnella salaa heitä.\n\nPäivällä tuon yön jälkeen, jolloin Anna oli tehnyt Bäbin tuhka-ansan\ntehottomaksi, näki hän keittiössä kaikkein ensimäiseksi Samin kädessä\nsen pienen luudan, jolla hän oli yöllä sipunut näkymättömiin paljaiden\njalkojensa jäljet. Annahan oli ottanut luudan Christophen kamarista;\nja nyt hän yhtäkkiä muisti unohtaneensa viedä sen sinne takaisin; hän\noli kuljettanut sen omaan huoneeseensa, ja siellä olivat Bäbin terävät\nsilmät sen heti huomanneet. Bäbi ja hänen hyvä sukulaisensa olivat\ntästä tietysti tehneet selvät johtopäätöksensä. Anna ei erehtynytkään.\nBäbi tarkkasi nyt emäntänsä katsetta, hymyili ylen ystävällisesti ja\nselitti:\n\n-- Harja on mennyt rikki; minä annoin sen Samille korjattavaksi.\n\nAnna ei viitsinyt turvautua tökeröihin valheisiin; hän ei ollut\nkuulevinaankaan; hän katsasteli Bäbin työt, teki huomautuksensa,\nja lähti pois välinpitämättömän näköisenä. Mutta oven takana hänen\nylpeytensä luhistui; hän ei voinutkaan olla kuuntelematta heitä\npiilosta, käytävän kulmasta -- (häntä nöyryytti katkerasti, että hänen\ntäytyi turvautua sellaisiin keinoihin; mutta pelko ahdisti häntä).\n-- Keittiöstä kuului hyvin lyhyt naurunkurahdus. Sitten hiljaista\nkuiskutusta, josta ei voinut eroittaa mitään. Mutta Anna oli niin\nsuunniltaan, että hän oli kuulevinaan joitakin sanoja; kauhu toi hänen\nkorviinsa juuri sellaista, mitä hän pelkäsi: hän kuvitteli noiden\nkahden puhuvan tulevista maskeraadeista ja kissannaukujaisista. Aivan\nvarmaan he aikoivat silloin esittää tuon tuhkajutun. Uskottavasti hän\nerehtyi; mutta sellaisessa sairaaloisessa kiihtymyksentilassa, missä\nhän nyt oli pari viikkoa ollut, -- ajatellen yhtä mittaa vain julkista\nhäväistystä, -- piti hän kaikkein epävarmintakin mahdollisena, niin,\nhän piti sitä aivan varmana.\n\nSilloin hän teki lopullisen päätöksensä.\n\n\n\n\nSaman päivän iltana -- (oli piinaviikon keskiviikko), -- tultiin\nBraunia noutamaan sairaan luokse, noin kahdenkymmenen kilometrin\npäähän kaupungista: hän tulisi kotiin vasta seuraavana aamuna. Anna ei\nmennyt päivälliselle, vaan pysyi huoneessaan. Hän oli valinnut tämän\nyön toteuttaakseen tuon sanattomasti sovitun päätöksen. Mutta hän oli\npäättänyt toteuttaa sen yksinään, sanomatta siitä mitään Christophelle.\nHän halveksi Christophea. Hän ajatteli:\n\n-- Hän lupasi kyllä. Mutta hän on mies, itsekäs ja petollinen, hänellä\non taiteensa, hän unohtaa pian koko asian.\n\nJa sitäpaitsi saattoi hänen rajussa sydämessään, joka näytti niin\nhyvyydelle taipumattomalta, ehkä kumminkin piillä jonkinlainen\nsäälintunne onnettomuustoveria kohtaan. Mutta hän oli liian tuima ja\nliiaksi intohimojensa vallassa sitä itselleen tunnustaakseen.\n\nBäbi vei Christophelle emännältään terveiset, että Anna oli sanonut\nolevansa hiukan huonovointinen ja haluavansa levätä. Christophe söi\nsiis illallista yksinään, Bäbin silmälläpitämättä; piika väsytti häntä\nloruillaan, ja koetti houkutella häntä puhumaan, ja puolusteli Annaa\nsellaisella innolla, että Christophe alkoi häntä epäillä, vaikka hän\nolikin ylen herkkä uskomaan ihmisistä hyvää. Christophe oli päättänyt\nkäyttää juuri tätä iltaa saadakseen Annan kanssa asiansa lopullisesti\nselville. Hänkään ei enää jaksanut lykätä sitä tuonnemmaksi. Hän\nei ollut unohtanut sopimusta, jonka he olivat tehneet äskeisenä\nsurullisena aamuna. Hän oli valmis pitämään sanansa, jos Anna sitä\nvaati. Mutta hän näki, miten järjetön tuollainen kaksoiskuolema oli; se\nei muuttaisi asiaa laisinkaan; Braun saisi vain yksinään kärsiä kaiken\nsurun ja skandaalin. Christophe ajatteli, että heidän olisi ollut\nparhainta riistäytyä irti toisistaan, ja että hän itse koettaisi vielä\nkerran lähteä kaupungista pois, -- nähdäkseen, oliko hänellä voimaa\nelää erossa Annasta: hän epäili sitä, muistaen turhan kokeilunsa,\njonka hän tuonnottain oli tehnyt; mutta hän ajatteli, että jos hän ei\njaksaisi sitä kestää, olisi hänellä vielä sittenkin aikaa turvautua\ntuohon viimeiseen keinoon, ja yksinään, kenenkään siitä mitään\ntietämättä.\n\nHän toivoi illallisen jälkeen pääsevänsä pujahtamaan hetkiseksi Annan\nhuoneeseen. Mutta Bäbi ei eronnut hänen kintereiltään. Tavallisesti hän\nlopetti askareensa varsin hyvään aikaan; sinä iltana riitti keittiön\npesemistä iankaikkisesti; ja kun Christophe luuli jo siitä pääsevänsä,\nkeksi Bäbi ruveta järjestämään kaappia, joka oli Annan huoneeseen\nvievässä käytävässä. Christophe näki piian seisovan käytävässä\njakkaralla vankkana kuin pylväs; hän aavisti, ettei Bäbi lähtisi kaapin\nedestä koko iltana. Christophelle tuli vimmattu halu paiskata hänet\nsiitä lautaspinoineen alas; mutta hän hillitsi itsensä ja pyysi Bäbiä\nmenemään katsomaan, miten rouva voi, ja kysymään häneltä, eikö hän\nsaisi tulla toivottamaan hänelle hyvää yötä. Bäbi meni, tuli takaisin\nja sanoi Christophelle, katsoen häneen vahingoniloisesi, että rouva\nvoi paremmin: että rouvaa nukutti ja ettei hän tahtonut kenenkään enää\ntulevan luokseen. Christophe oli ärtynyt ja hermostunut. Koetti lukea\nsalissa, ei voinut. Ja meni kamariinsa. Bäbi piti silmällä sieltä\nnäkyvää tulta, kunnes se sammui, ja meni sitten hänkin huoneeseensa,\npäättäen valvoa tarvittavan ajan. Varmuuden vuoksi jätti hän ovensa\nraolleen, kuullakseen pienimmänkin hiiskahduksen. Onnettomuudeksi\nei Bäbi kuitenkaan voinut heittäytyä sänkyynsä heti nukkumatta,\nja niin mahtavaan uneen, ettei ukkonenkaan, eikä edes hänen oma\nuteliaisuutensa, olisi pystynyt häntä herättämään ennen seuraavaa\naamua. Se erinomainen unenlahja ei ollut kenellekään koko talossa\nsalaisuus, sillä sen kaiku kuului alakerrokseen asti.\n\nKun Christophe kuuli tuon tuttavan jyrinän, lähti hän Annan luo. Hänen\ntäytyi saada Annalle puhua. Häntä kiusasi jokin rauhattomuus. Hän tuli\nAnnan ovelle, käänsi ovenripaa: ovi oli lukossa. Hän naputti hiljaa; ei\nkuulunut vastausta. Hän painoi suunsa avaimenreiän kohdalle, hän pyysi\nhiljaisella äänellä, sitten vaativammin: ei liikettä, ei ääntä. Hän\nkoetti itselleen vakuuttaa, että Anna nukkui, mutta yhä suurempi tuska\nvaltasi hänet. Ja kun hän koetti kuunnella ja painoi poskensa ovea\nvasten, kummastutti häntä jokin outo haju, joka tuntui tulevan oven\nraosta; hän kumartui ja tunnusteli tarkemmin sitä: se oli kaasun hajua.\nHänen sydämensä aivan hyytyi. Hän ravisteli ovea, ajattelemattakaan,\nettä hän saattoi siten herättää Bäbin: ovi ei antanut myötä...\nChristophe ymmärsi asian: Annalla oli pukuhuoneessaan kamarinsa\nvieressä pieni kaasukeittiö; hän oli avannut kaasujohdon. Ovi täytyi\nvälttämättä murtaa; mutta sekaannuksissaanko oli Christophella sen\nverran järkeä, että hän muisti, ettei Bäbin pitänyt saada sitä millään\nehdolla kuulla. Hän työnsi vaiti, väkeväin hartiainsa koko voimalla,\ntoista ovenpuoliskoa. Vankka ja lujatekoinen ovi rutisi, mutta ei\nauennut. Annan huoneeseen vei toinen ovi Braunin työhuoneen puolelta.\nChristophe riensi sinne. Sekin ovi oli lukittu; mutta siellä oli lukko\nulkopuolella. Hän rupesi repimään lukkoa irti. Se ei ollut helppo\ntyö. Hänen täytyi ruuvata pois neljä isoa, puuhun syvälle tiukattua\nruuvia. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin veitsensä; eikä hän nähnyt\npimeässä yhtään: sillä hän ei uskaltanut sytyttää kynttilää, hän olisi\nsaattanut räjähdyttää koko talon. Käsillään haparoiden onnistui hänen\nsaada veitsensä yhden ruuvin uurteeseen, ja sitten toisen; siinä hän\nkatkoi veitsestä terät ja leikkeli sormiinsa; hänestä olivat ruuvit\nsaatanallisen pitkiä, tuntui kuin hän ei ilmoisna ikinä saisi niitä\npaikaltaan; ja samassa johtui hänen mieleensä, tässä kuumeisessa\nkiireessäkin, joka peitti hänen pintansa kylmällä hiellä, muuan\nlapsuudenmuisto: hän näki itsensä kymmenvuotiaana, hänet oli pistetty\nrangaistukseksi jostakin kepposesta pimeään konttoriin; silloin hän\nkaivoi irti lukon ja karkasi kotoaan... Viimeinen ruuvi lähti pois.\nLukko irtausi, ja sahajauhoja sirisi lattialle. Christophe ryntäsi\nAnnan huoneeseen, suoraa päätä ikkunan luo, ja avasi sen. Kylmä ilma\nläikähti sisään. Christophe töytäili huonekaluihin, löysi pimeässä\nsängyn, hapuili sitä, hänen kätensä sattui Annan ruumiiseen, vavisten\nne tapasivat vuodevaatteen läpi Annan liikkumattomat jalat, kulkivat\nniitä pitkin vyötärölle: Anna istui sängyssä ja vapisi. Myrkytys ei\nollut häneen vielä ennättänyt vaikuttaa: kamari oli korkea; ilmaa\npääsi sisään ikkunan raoista ja ovenpielistä. Christophe kietoi hänet\nsyliinsä. Anna tempausi irti, huutaen raivoissaan:\n\n-- Menkää pois!... Oih, mitä te teitte.\n\nHän kohotti kätensä lyödäkseen Christophea: mutta mielenliikutus oli\nvienyt häneltä voimat: hänen päänsä vaipui takaisin pieluksille; hän\nnyyhkytteli:\n\n-- Oi, oi, oi, kaikki saa taas alkaa alusta. Christophe otti käsiinsä\nhänen kätensä, syleili häntä, torui, puhutteli häntä samalla hellin ja\ntuimin sanoin:\n\n-- Kuolla! Ja kuolla yksinään, ilman minua!\n\n-- Sinua! matki Anna katkerasti.\n\nHänen äänessään oli sellainen sävy kuin:\n\n-- Sinä tahdot elää!\n\nChristophe nuhteli häntä, tahtoi saada hänen järkensä heräämään.\n\n-- Hullu! sanoi hän; etkö ymmärrä, että olisit voinut räjähdyttää talon.\n\n-- Sitä minä tahdoinkin, vastasi Anna raivoissaan.\n\nChristophe koetti saada hänen uskonnollisen pelkonsa valveille:\nsilloin hän koskikin oikeaan kohtaan. Tuskin hän oli sen tehnyt, niin\nalkoi Anna voihkia, rukoilla häntä olemaan hiljaa. Christophe jatkoi\narmotta, ajatellen, että se oli ainoa keino, millä oli mahdollista\nsaada palaamaan hänen elämänhalunsa. Anna ei vastannut enää mitään;\nhän nyyhkytteli suonenvetoisesti. Kun Christophe lopetti, sanoi Anna\nhänelle itsepintaisen vihaisesti:\n\n-- Oletko nyt tyytyväinen? Oliko tämä hyvä, työ? Sait minut kauheaan\nepätoivoon. Ja nyt, mitä minä teen?\n\n-- Elät, vastasi Christophe.\n\n-- Elän! huudahti Anna. Sinä et siis ymmärrä, että se on mahdotonta!\nSinä et ymmärrä mitään! Et kerrassaan mitään!\n\nChristophe kysyi:\n\n-- Onko vielä jotain uutta?\n\nAnna kohautti olkapäitään:\n\n-- Kuulehan.\n\nHän kertoi Christophelle lyhyin, katkonaisin lausein kaiken, mitä hän\noli tähän saakka salannut häneltä: Bäbin nuuskimiset, tuhkajutun,\näskeisen kohtauksen Samin kanssa, häväistyksen, joka tulisi varmasti\nkarnevaaleissa. Hän ei kertoessaan eroittanut enää, mikä tässä kaikessa\noli pelon luomaa mielikuvituksen tuotetta, mikä oikeaa aihetta pelkoon.\nChristophe kuunteli tyrmistyksissään, eikä eroittanut senkään vertaa\nkuin Anna, mikä oli todellista vaaraa, mikä kuviteltua. Hän ei ollut\naavistanutkaan, kuinka heitä vainottiin. Hän koetti sitä ymmärtää; hän\nei jaksanut: sellaisia vihollisia vastaan hän oli aseeton. Hän tunsi\nainoastaan silmitöntä raivoa, hänen teki mielensä lyödä, lyödä; hän\nsanoi:\n\n-- Miksi et ole ajanut Bäbiä talosta?\n\nAnna ei viitsinyt edes vastata. Paikastaan karkoitettu Bäbi olisi ollut\nvieläkin myrkyllisempi kuin siinä siedetty; ja Christophe ymmärsikin\nkysymyksensä typeräksi. Hänen ajatuksensa kuohuivat ristiriitaisina:\nhän mietti jotain keinoa, joka tepsisi heti. Hän sanoi nyrkkejään\npuristellen:\n\n-- Minä ne tapan.\n\n-- Ketkä? virkkoi Anna tuollaisille jutuille ivallisena.\n\nChristophe lamautui. Hän tunsi olevansa aivan neuvoton moisessa\nsalaisen petollisuuden verkossa: kaikki sitä heidän ympärilleen\npunoivat, eikä voinut saada ketään kiinni. Hänen sydämensä kuohui\nristiriitaisuutta.\n\n-- Raukat! huudahti hän masentuneena.\n\nHän lyyhähti polvilleen sängyn viereen, painaen kasvonsa Annan\nruumista vastaan. -- He olivat vaiti. Anna samalla sekä halveksi että\nsääli tuota miestä, joka ei osannut häntä puolustaa, eikä puolustaa\nedes itseään. Christophe tunsi poskissaan vavistuksen Annan kylmistä\njaloista. Ikkuna oli jäänyt auki, ja ulkona oli pakkanen: taivaalla,\njoka oli selvä kuin kuvastin, värisivät jäiset tähdet.\n\nKun Anna oli maistanut sitä katkeraa nautintoa, että näki Christophen\nyhtä murtuneeksi kuin hän itsekin oli, sanoi hän tylyllä ja väsyneellä\näänellä:\n\n-- Sytyttäkää kynttilä.\n\nChristophe sytytti. Annan hampaat kalisivat, hän istui kumarassaan,\nkäsivarret puserrettuina rinnoille, polvet leuassa kiinni. Christophe\nsulki ikkunan. Hän istuutui vuoteen reunalle. Otti käsiinsä Annan\njääkylmät jalat ja lämmitti niitä suullaan ja käsillään. Anna heltyi.\n\n-- Christophe! sanoi hän.\n\nAnnan silmissä oli surkea ja liikuttava ilme.\n\n-- Anna! vastasi Christophe.\n\n-- Mitä nyt teemme?\n\nChristophe katsoi häneen ja vastasi:\n\n-- Kuolemme.\n\nAnnalta pääsi ilonhuuto:\n\n-- Oi, tahdotko sinä sitä? Tahdotko tosiaan?... Minun ei tarvitse mennä\nyksin!\n\nAnna sulki Christophen syliinsä.\n\n-- Luulitko sinä sitten, että minä jättäisin sinut?\n\nAnna vastasi matalalla äänellä:\n\n-- Luulin.\n\nChristophe aavisti, mitä Anna oli mahtanut kärsiä.\n\nJonkun hetken päästä katsoi hän Annaan kysyvästi. Anna ymmärsikin:\n\n-- Kirjoituspöydän laatikossa, vastasi hän. Oikealla. Alimmainen\nlaatikko.\n\nChristophe meni noutamaan. Aivan laatikon perältä löysi hän revolverin.\nBraun oli sen hankkinut ennen ylioppilaana. Hän ei ollut sitä tarvinnut\nkoskaan. Rikkonaisessa kotelossa oli muutamia panoksia. Christophe toi\nlöytämänsä Annan vuoteen ääreen. Anna katsahti niihin, ja käänsi kohta\nkasvonsa seinään päin, Christophe odotti, sitten hän kysyi:\n\n-- Etkö tahdo enää?\n\nAnna käännähti vilkkaasti:\n\n-- Tahdon minä... Nopeasti!\n\nHän ajatteli:\n\n-- Mikään ei voi minua enää pelastaa iankaikkisuudesta. Hiukan ennemmin\ntai myöhemmin, se on sama asia.\n\nChristophe latasi kömpelösti revolverin.\n\n-- Anna, sanoi hän vapisevalla äänellä, toinen meistä näkee toisen\nkuolevan.\n\nAnna kiskaisi aseen hänen käsistään, ja sanoi itsekkäästi:\n\n-- Minä ensin.\n\nHe katsoivat toisiinsa vielä kerran... Oi, tuolla hetkellä, jolloin\nheidän oli kuoltava toinen toisensa tähden, tunsivat he olevansa niin\nloitolla toisistaan!... Kumpikin heistä ajatteli kauhuissaan:\n\n-- Mitä minä teen? Mitä minä teen?\n\nJa molemmat näkivät he toistensa ajatuksen. Aiotun teon mielettömyys\ntyrmisti varsinkin Christophea. Koko hänen elämänsä: hyödytöntä;\nhyödyttömiä hänen entiset taistelunsa; hyödyttömiä hänen kärsimyksensä,\nhyödyttömiä kaikki toiveensa; kaiken piti tulla haaskatuksi, heitetyksi\nkuin tuhka tuuleen; mitätön sormenliike pyyhkäiseisi kaiken pois...\n\nTavallisessa sieluntilassaan olisi hän temmannut revolverin Annan\nkäsistä, heittänyt sen ulos ikkunasta, huudahtanut:\n\n-- Ei! Ei! Minä en tahdo.\n\nMutta kahdeksan kuukauden kärsimykset, epäilykset ja kiduttava suru, ja\nniiden lisäksi tämä houru intohimo olivat herpaisseet hänen voimansa,\nhävittäneet hänen tahtonsa; hän tunsi, ettei hän voisi enää mitään,\nettei hän jaksaisi mitään... Ah, yhdentekevää, kun kerran niin...\n\nAnnan ikuisesta kuolemasta varma olemus ponnisti kaikki vaistonsa\nomistaakseen edes nämä viimeiset elämän sekunnit: hän näki tarkoin\nChristophen tuskalliset kasvot, joita kynttilän häilyvä liekki valaisi,\nvarjot seinällä, kuuli askeleet kadulta, tunsi viileän teräksen\nkosketuksen kädessään... Ja hän takertui näihin aistimuksiinsa aivan\nkuin haaksirikkoutunut alukseen, joka uppoaa hänen kanssaan. Kauheaa\noli tämäkin. Miksi ei sitten vielä odottaa? Mutta kuitenkin hän hoki\nmielessään:\n\n-- Täytyy...\n\nHän sanoi Christophelle hyvästi, ilman hellyyttä, hätäisesti kuin\nkiirehtivä matkustaja, joka pelkää myöhästyvänsä junasta; hän avasi\npaitansa, hapuili sydäntään ja painoi sen kohdalle revolverin piipun.\nChristophe peitti vuodevaatteihin kasvonsa, polvillaan sängyn vieressä.\nAikoessaan vetää liipaisinta asetti Anna vasemman kätensä Christophen\nkädelle. Aivan kuin lapsi, joka pelkää yksinään pimeässä...\n\nKauheita sekunteja... Anna ei laukaissut. Christophe tahtoi nostaa\npäänsä, tahtoi tarttua Annan käteen; ja samalla hän pelkäsi, että jos\nhän liikahtaisi, se juuri saisi Annan vetämään liipaisinta. Christophe\nei enää mitään kuullut, hänen tajuntansa sekaantui... Sitten kuuli\nhän Annan vaikerruksen, se viilsi hänen sydäntään. Hän kavahti ylös.\nHän näki Annan edessään kauhusta vääristynein kasvoin. Revolveri oli\npudonnut hänen eteensä sänkyyn. Hän hoki valittavasti:\n\n-- Christophe!... Se ei lauennut...\n\nChristophe otti revolverin; se oli ollut niin kauan käyttämättä, että\noli ruostunut; mutta lukossa ei ollut vikaa. Ehkäpä oli patruuna\npilaantunut ilmasta. -- Anna ojensi kätensä tahtoen revolveria.\n\n-- Ei enää! rukoili Christophe. Anna käski:\n\n-- Patruunat!\n\nChristophe antoi. Anna tarkasteli niitä, otti yhden, työnsi sen\nrevolveriin, yhä vavisten, painoi uudestaan aseen rintaansa kohti ja\nvetäisi.\n\n-- Revolveri petti jälleen.\n\nAnna heitti sen käsistään lattialle.\n\n-- Oh, tämä on, tämä on liikaa! huudahti hän. _Hän_ ei tahdo antaa\nminun kuolla.\n\nHän vääntelehti vuoteessaan; hän oli kuin hullu. Christophe tahtoi\nlähestyä häntä, Anna työnsi hänet luotaan, huutaen vimmasta. Viimein\nhänelle tuli hermokohtaus. Christophe jäi hänen luokseen aamunhämärään\nasti. Lopulta Anna rauhoittui; mutta hän tuskin hengitti: makasi silmät\nummessa, otsa ja poskien pingoittunut hipiä sinertävän kalpeana: hän\noli kuin kuollut.\n\nChristophe korjaili vuodetta, etsi maasta revolverin, pani revityn\nlukon paikoilleen, järjesteli koko huonetta ja lähti sieltä pois: sillä\nkello oli jo seitsemän, ja Bäbi saattoi tulla.\n\n\n\n\nKun Braun aamulla tuli kotiin, tapasi hän Annan kovin menehtyneenä.\nHän näki kyllä, että oli tapahtunut jotain aivan erikoista; mutta hän\nei saanut mitään tietää ei Bäbiltä eikä Christophelta. Koko päivänä ei\nAnna hievahtanutkaan. Hän ei edes avannut silmiään; hänen valtimonsa\noli niin heikko, että sen tykytys tuskin tuntui; joskus se pysähtyi\nkokonaan, ja kerran Braun jo tuskakseen luuli, että sydän oli lakannut\ntoimimasta. Rakkaus sai hänet epäilemään taitoaan; hän juoksi noutamaan\nhätään erään ammattiveljensä. Kahden he sitten tutkivat Annaa,\neivätkä voineet ratkaista, oliko hänellä alkava kuume vai hysteerinen\nhermotaudin kohtaus: täytyi tarkoin seurata taudin kehittymistä. Braun\nei lähtenyt Annan sängyn vierestä eikä huolinut ruokaa. Iltapuolella ei\nAnnan valtimo enää osoittanut kuumetta, vaan suurta väsymystä. Braun\nkoetti saada vaimonsa suuhun muutaman lusikallisen maitoa; se syöksyi\nkohta takaisin. Annan ruumis oli hänen puolisonsa sylissä kuin mikä\nhervoton nukke. Braun vietti koko yön hänen vuoteensa vieressä, nousten\nvähän väliä kuuntelemaan hänen hengitystään. Bäbi kieltäytyi menemästä\nlevolle; vaikkei hän välittänytkään Annan sairaudesta mitään, oli hän\nvelvollisuutensa tunteva ihminen; hän tahtoi valvoa Braunin kanssa.\n\nPerjantaina avasi Anna silmänsä. Braun puheli hänelle; hän ei huomannut\nmiehensä läsnäoloa. Hän makasi liikkumatta, tuijottaen yhteen paikkaan\nseinään. Puolipäivän tienoissa näki Braun suurten kyyneleiden alkavan\njuosta pitkin hänen laihoja poskiaan; hän pyyhki ne hellästi, ne\ntipahtelivat yhä yksitellen. Braun koetti nyt uudestaan saada häntä\nottamaan jotain ravintoa. Anna suostui passiivisesti. Iltapuolella hän\nrupesi juttelemaan: ne olivat epäselviä sanoja. Hän puhui Reinistä, hän\ntahtoi hukuttaa itsensä siihen, mutta siinä ei ollut tarpeeksi vettä.\nHoureissa kiusasivat häntä itsemurha-aikeet; hän puhui omituisista\nkuolemantavoista; ja aina kuolema petti. Joskus oli hän väittelevittään\njonkun kanssa, ja silloin hänen kasvoilleen tuli vihan ja kammon\nilme; hän puheli Jumalalle, ja tahtoi hänelle todistaa, että vika oli\nHänen. Tai välkähti hänen silmissään himon tuli; ja hän lateli niin\nriettaita sanoja, ettei olisi uskonut hänen niitä mitenkään tuntevan.\nKerran hän huomasi Bäbin, ja antoi hänelle tarkkoja määräyksiä, miten\nseuraavana päivänä pyykinpesu oli järjestettävä. Sitten yöllä hän\nrauhoittui. Yhtäkkiä hän kumminkin kavahti ylös; Braun kiiruhti luokse.\nAnna katseli häneen, omituisella tavalla, sammaltaen kärsimättömiä ja\nepäselviä sanoja. Braun kysyi häneltä:\n\n-- Rakas Anna, mitä sinä tahdot?\n\nAnna vastasi tuimalla äänellä:\n\n-- Mene noutamaan hänet.\n\n-- Kenet! kysyi Braun,\n\nAnna katsoi häneen vielä, silmissään sama ilme, ja purskahti yhtäkkiä\nnauramaan; sitten hän painoi molemmin käsin otsaansa ja vaikeroi:\n\n-- Oi hyvä Jumala! Unohtaa!...\n\nHän nukkui jälleen. Oli rauhallinen päivän tuloon asti. Aamun\nvaljetessa hän liikahteli vuoteessa; Braun kohotti hänen päätänsä\nantaakseen hänelle juoda; hän nieli kiltisti muutaman kulauksen,\nkumartui ja suuteli Braunin käsiä. Sitten hän hervahti jälleen uneen.\n\nLauantaiaamuna heräsi hän noin kello yhdeksän. Sanaakaan virkkamatta\npisti hän jalkansa sängystä maahan ja aikoi nousta. Braun syöksähti\nhänen luokseen ja koetti saada hänet nukkumaan. Anna ei tahtonut. Braun\nkysyi, mitä hän halusi, Anna vastasi:\n\n-- Menen kirkkoon.\n\nBraun koetti saada häntä järkiinsä, sanoi hänelle, ettei nyt ollut\nsunnuntai, ja että kirkko oli kiinni. Anna ei puhunut mitään; mutta\nistuen tuolilla sängyn vieressä hän veti vapisevin sormin ylleen\nvaatteita. Toinen lääkäri, Braunin ystävä, tuli sisään. Hänkin ryhtyi\nselittelemään Annalle, miten asia oli; mutta kun hän näki, ettei Anna\nhellittänyt, tutki hän häntä, ja suostui viimein hänen pyyntöönsä. Hän\nveti Braunin syrjään ja sanoi hänelle, että hänen vaimonsa sairaus\nnäytti olevan puhtaasti henkistä, ja että nyt toistaiseksi täytyisi\nkoettaa olla häntä vastustelematta: hänestä ei ollut vaarallista,\nvaikkapa Anna lähtisikin ulos, jos itse Braun menisi hänen kanssaan.\nBraun sanoi siis Annalle, että hän tulee hänen seurakseen. Anna ei\ntahtonut Braunia huolia, sanoi menevänsä yksin. Mutta tuskin hän otti\nmuutaman askeleen, niin hän horjui ja oli kaatua. Silloin turvautui hän\nsanaakaan virkkamatta Braunin käsivarteen, ja he menivät ulos. Anna oli\nkovin heikko ja pysähtyi tuon tuostakin matkalla. Braun kysyi häneltä\nmonta kertaa, eikö hän halunnut takaisin kotiin. Silloin alkoi Anna\njälleen kulkea. Kun he tulivat kirkon ovelle, oli se kiinni, niinkuin\nBraun oli sanonutkin. Anna istahti penkille oven viereen, ja värisi\nsiinä, kunnes kello löi kaksitoista. Sitten hän turvautui jälleen\nBraunin käsivarteen, ja he menivät hiljalleen kotiin. Mutta illalla\ntahtoi Anna taas kirkkoon. Braun pyyteli pyytämällä vaimoaan olemaan\nlähtemättä, mutta turhaan. Lähdettävä oli.\n\nChristophe vietti nämä kaksi päivää aivan yksinään. Braun oli liian\nrauhaton muistaakseen häntä. Yhden ainoan kerran, lauantaiaamuna, kysyi\nBraun Annalta, koettaessaan saada hänen päästään itsepintaista halua\nlähteä ulos, tahtoiko hän ehkä nähdä Christophea. Annan silmiin tuli\nsilloin sellainen kauhun ja vastenmielisyyden ilme, että Braun aivan\nhämmästyi; eikä Christophen nimeä sitten enää lausuttu.\n\nChristophe oli sulkeutunut kamariinsa. Hänen sielussaan raivosi\nlevottomuus, rakkaus, tunnonvaivat, kaikki tuskat yhtenä kaaoksena.\nHän syytti itseään kaikesta tapahtuneesta. Hän inhosi itseään\nkoko sielustaan. Monta kertaa hän jo nousi paikaltaan mennäkseen\ntunnustamaan kaiken Braunille. -- Mutta sitten hän ajatteli tekevänsä\ntäten vielä kolmannenkin ihmisen onnettomaksi, ja soimasi itseään\nsellaisesta aikeestakin. Rakkauden intohimokaan ei jättänyt rauhaan\nhäntä. Hän hiiviskeli käytävässä Annan huoneen oven takana; ja kun hän\nkuuli sisältä lähestyviä askeleita, pakeni hän omaan kamariinsa.\n\nBraunin ja Annan lähtiessä kaupungille iltapuolella piti Christophe\nheitä silmällä ikkunastaan, uutimien kätköstä. Hän näki Annan. Anna,\njoka oli ollut ennen niin pysty ja ylpeä, oli nyt kumaraselkäinen,\nhänen päänsä oli painunut alas, ihonsa keltainen; hän oli ikäänkuin\nvanhentunut; viitta ja saali, jotka Braun oli pukenut hänen\nhartioilleen, näyttivät aivan kuin painavan häntä; hän oli ruma. Mutta\nChristophe ei huomannut hänen rumuuttansa, hän näki ainoastaan hänen\nkurjuutensa; ja hänen sydämensä oli pakahtua säälistä ja rakkaudesta.\nHän olisi tahtonut juosta Annan luokse, heittäytyä hänen eteensä maan\ntomuun, suudella noita jalkoja, tuota intohimon runtelemaa ruumista,\nrukoilla häneltä anteeksi. Ja hän ajatteli Annaa katsellessaan:\n\n-- Tuo on työtäni...\n\nMutta ikkunaruudussa kuulsi hänen oma kuvansa; hän näki omissa\nsilmissään, omissa kasvoissaan saman hävityksen; näki kuoleman\npainaneen leimansa häneen niinkuin Annaankin, ja ajatteli:\n\n-- Minunko työtäni? Ei. Sen Mahtavan julmaa työtä, joka lumoaa hulluksi\nja hurmaa.\n\nTalossa ei ollut ketään. Bäbi oli mennyt kaupungille kertomaan\nnaapureille päivän tapahtumia. Aika kului. Kello löi viisi. Christophen\nvaltasi kauhu, kun hänen mieleensä johtui, että Anna tulisi takaisin,\nja tulisi jälleen yö. Hän tunsi, ettei hänellä enää olisi voimaa jäädä\nAnnan kanssa täksi yöksi saman katon alle. Hän tunsi järkensä ratisevan\nliitoksissaan intohimon raivoisasta paineesta. Hän ei tiennyt, mitä hän\ntekisi; ei tiennyt, mitä tahtoi, paitsi että hän tahtoi Annaa, tahtoi,\n-- maksoi mitä maksoi. Hän muisti sitten tuon surkean olennon, jonka\nhän taannoin oli nähnyt ikkunansa ohitse kulkevan, ja sanoi itsekseen:\n\n-- Hänet on pelastettava minulta!...\n\nTahdonvoima ponnistihe hetkeksi voitolle. Hän kaapaisi kokoon\npapereitaan, joita oli pitkin pöytää, sitoi ne nauhalla kääröön,\notti hattunsa ja viittansa ja lähti talosta. Käytävässä, tullessaan\nlähelle Annan huonetta, hän riensi nopeammin, niin pelkäsi hän itseään.\nAlakerrassa vilkaisi hän vielä viimeisen kerran tyhjään puutarhaan. Hän\npuikahti ulos ovesta kuin varas. Hyytävä sumu tunkeusi ihoon terävänä\nkuin neulat. Christophe hiipi pitkin talojen seiniä, peljäten, että\njoku tuttu tulisi vastaan. Hän meni asemalle. Nousi junaan, joka lähti\nLuzerniin. Ensimäiseltä väliasemalta kirjoitti hän Braunille. Sanoi,\nettä eräs kiireellinen ja tärkeä asia oli vaatinut häntä lähtemään\nkaupungista muutamaksi päivää, ja valitteli syvästi, että hänen täytyi\njättää Braun tällaisella hetkellä; hän pyysi Braunia kirjoittamaan\nhänelle uutisia, antaen hänelle varman osoitteensa. Luzernissa hän\nmuutti Gotthardin junaan. Yöllä hän sitten jäi eräälle pikku asemalle\nAltdorffin ja Göschenin välille. Hän ei tiennyt sen aseman nimeä, eikä\najatellut sittemminkään enää sitä. Hän meni ensimaiseen hotelliin,\nmikä eteen sattui, lähellä asemaa. Lainehtivia vesilätäköitä kaduilla.\nSatoi kaatamalla, satoi koko yön, vielä koko seuraavan päivänkin.\nRikkonaisesta kattokourusta romisi vesi kuin koski. Taivas ja maa\nolivat sateesta harmaat, näyttivät siihen hajoavan, aivan kuin hänen\najatuksensakin olivat hajoamaisillaan. Christophe heittäytyi sänkyyn,\nkosteissa vaatteissaan, jotka haiskahtivat junan savulle. Mutta hän\nei voinut levätä. Annaa uhkaava vaara kidutti häntä niin, ettei hän\npystynyt vielä tuntemaan omaa tuskaansa. Hänen täytyi pettää yleisön\npahanilkisyyttä, johdattaa se väärille jäljille. Kuumeisen kiihkonsa\ntilassa tuli hänelle omituinen päähänpisto: hän keksi kirjoittaa\nkirjeen eräälle niistä vähistä musiikkimiehistä, joiden tuttavaksi\nhän maassa oli joutunut, tuolle leipuri-urkuri Krebsille. Christophe\nvihjaili hänelle kautta rantain, että jotkin rakkausseikat vetivät\nhäntä nyt Italiaan, että hän oli ollut sen intohimon vallassa jo\nsilloin, kun oli tullut Braunin luokse, että hän oli koettanut siitä\npäästä, mutta ei ollut jaksanut. Kaiken kaikkiaan oli kirje niin selvä,\nettä Krebs saattoi asian muka ymmärtää, mutta samalla niin hämärä,\nettä hänellä oli tilaisuus helposti lisätä siihen omiaan. Christophe\npyysi Krebsiä pitämään tätä omana salaisuutenaan. Hän tunsi miesraukan\naivan sairaloisuuteen asti kieleväksi, ja laski nyt, että Krebs\nheti hänen kirjeensä saatuaan juoksisi levittämään näitä uutisiaan\npitkin kaupunkia, -- eikä Christophe siinä erehtynytkään. Lisätäkseen\nkirjeensä vaikutusta yleisön mielipiteeseen lopetti Christophe sen\nparilla melkoisen kylmällä Braunia ja hänen vaimoaan koskevalla sanalla.\n\nLopun yötä ja koko seuraavan päivän tuijotteli hän tylsästi yhä vain\ntuohon piintyneeseen ajatukseensa: Anna... Anna... Hän muisteli\nalusta alkaen Annan kanssa eletyt viimeiset kuukaudet, jokaisen\npäivän; hän ei nähnyt enää Annaa sellaisena kuin hän oli, hän ympäröi\nhänet rakkautensa loisteella. Aina oli hän pukenut häntä kaipuunsa\nmukaiseksi, antanut hänelle sitä moraalista suuruutta ja traagillista\nsyvyyttä, jota hän tarvitsi voidakseen häntä rakastaa. Tällaiset\nrakkauden valheet saivat nyt entistäkin suuremman varmuuden, nyt, kun\nAnnan läheisyys ei ollut niitä kumoamassa. Christophe näki terveen\nja vapaan sielun, joka taisteli kahleista päästäkseen, joka janosi\nraikasta, laajaa, henkevää elämää, ja pelkäsi samalla sitä, kukisti\nunelmansa, kamppaili itsepintaisesti niitä vastaan, koska ne eivät\nvoineet soveltua hänen kohtaloonsa, vaan tekivät sen hänelle vieläkin\ntuskallisemmaksi. Anna huusi Christophelle: \"Auta!\" Christophe\nnäki hänen kauniin ruumiinsa, hän sulki sen syliinsä. Nämä muistot\nkiduttivat häntä; ja hänestä oli suloista lisätä tuskaansa aukomalla\nmuistojensa haavoja. Kuta pitemmälle päivä kului, sitä kauheammaksi\ntuli hänessä tunto, mitä hän oli kadottanut; se kasvoi niin julmaksi,\nettei hän jaksanut sitä sietää.\n\nTietämättä, mitä teki, nousi hän yhtäkkiä, meni ja maksoi\nhotellilaskunsa, ja lähti ensimäisellä junalla takaisin Annan\nkaupunkiin. Hän tuli sinne keskellä yötä; kiiruhti suoraan Braunin\ntalolle. Korkea kiviaita eroitti kapeasta kadusta puutarhan, joka oli\nBraunin puutarhan vieressä. Christophe kiipesi tuon muurin ylitse,\nhyppäsi vieraaseen puutarhaan, ja meni sieltä Braunin puolelle. Hän\noli nyt pihalla. Koko talo oli pimeä, paitsi yhtä ikkunaa, josta\nkuulsi yölampun himmeä valo, -- Annan ikkunasta. Anna siellä oli. Hän\nkärsi siellä. Ainoastaan askel, ja Christophe olisi ollut sisällä. Hän\nnosti jo kätensä tarttuakseen oven ripaan. Sitten hän katseli kättään,\nkatseli ovea, puutarhaa; hänelle selvisi yhtäkkiä, mitä hän aikoi\ntehdä; ja heräten houreestaan, joka oli kiusannut häntä seitsemän,\nkahdeksan tuntia, hän vapisi, repäisi itsensä turrasta tilastaan,\npakotti väkisin jalkansa liikkumaan; hän riensi aidan luokse, kiipesi\nsen ylitse, ja pakeni.\n\nSamana yönä hän lähti sitten kaupungista, toisen kerran; ja seuraavana\npäivänä hautautui hän erääseen vuoristokylään, korkealle lumipyryjen\npiiriin. -- Tahtoi haudata sydämensä, vaivuttaa ajatuksensa nukkumaan,\nunohtaa, unohtaa!...\n\n\n\n\n    -- \"E però leva su, vinci l'ambascia\n    con l'animo che vince ogni battaglia,\n    se col suo grave corpo non s'accascia.\"\n\n    Leva'mi allor, mostrandomi fornito\n    meglio di lena ch'io non mi sentia;\n    e dissi: \"Va, ch'io son forte ed ardito.\"\n\n                     _Dante_: Helvetti, XXIV.\n\n\nJumalani, mitä olen sinua vastaan rikkonut? Miksi kidutat sinä minua?\nLapsuudestani asti annoit sinä minulle osaksi vaivan ja kamppailun.\nMinä olen nurkumatta taistellut. Olen rakastanut tuskiani, olen\nkoettanut säilyttää puhtaana sen sielun, jonka minulle annoit,\ntallettaa tulen, jonka minuun sytytit... Herra, Herra, sinä tahdot\nhävittää sen, minkä loit, sinä olet sammuttanut tulen, tahrannut\nsieluni, riistänyt minulta kaiken, minkä vuoksi elin. Ainoastaan kaksi\nkauneutta minulla maailmassa oli: ystävä ja oma arvoni. Nyt ei minulla\nole mitään, sinä otit minulta pois kaikki. Yksi ainoa oli minulla\nelämän erämaassa, sinä veit hänet minulta. Meidän sydämemme olivat\nyksi sydän, sinä ne revit irti toisistaan; sinä sallit meidän maistaa\nyhdessäolon suloa pelkästään antaaksesi meidän paremmin tuta toistemme\nkadottamisen kauhun. Sinä avasit tyhjyyden ympärilleni, tyhjyyden\nolentooni. Minä murruin, olin sairas, ilman tahtoa, aseita, olin kuin\nlapsi, joka itkee pimeässä. Sillä hetkellä juuri sinä minuun iskit.\nTulit äänettömin askelin, takaa kuin petturi, ja löit tikarin selkääni;\nsinä päästit kimppuuni julman koirasi, intohimon vimman; minulla ei\nollut voimaa, sinä tiesit sen, enkä jaksanut taistella; intohimo\nsuisti minut maahan, se hävitti, tahrasi, tuhosi minussa kaiken...\nInhoan itseäni. Jospa saattaisin edes tuskaani, häpeääni huutaa!\nTahi ne unohtaa, luovan voiman hyrskyssä! Mutta voimani on murtunut,\nluomisintoni kuihtunut. Olen kuollut puu... Oi, jos olisin kuollut!\nJumala, vapauta minut, ruhjo tämä ruumis ja sielu, kiskaise minut\nmaasta, älä anna minun kamppailla kuilussa, kitua iankaikkisesti! Minä\nrukoilen armoa... Lopeta minut!\n\n\n\n\nNiin huusi Christophen tuska Jumalaa, johon hänen järkensä ei uskonut.\n\nHän oli paennut yksinäiseen maataloon, sveitsiläiseen Jura-vuoristoon.\nTalo oli metsän reunassa, korkean, metsäisen ylätasangon syvänteessä.\nRinteet suojelivat sitä pohjatuulilta. Etupuolella aukesi niittyjä,\nlaaksoon viettäviä maita, joilla näkyi siellä täällä metsiköitä;\nkallioreuna suistui yhtäkkiä pystysuorasti syvyyteen; vääristyneitä\nkuusia kasvoi siinä, sen seinämiin kiinni takertuneina; laajaoksaiset\npyökit pysyttäysivät kauempana. Taivas valoton. Elämä kadonnut.\nEpämääräinen kaukaisuus tyhjiin haipuvine viivoineen. Maa nukkui lumen\nalla. Öisin vain metsässä ketut haukkuivat. Oli loppupuoli talvea.\nTalvi myöhäinen. Iankaikkisesti kestävä. Kun sen jo luuli päättyvän,\nalkoi se taas.\n\nViikon ajan oli kuitenkin vanha horroksissa makaava luonto tuntenut\nsykähtelyitä sydämessään. Kevään ensimäiset petolliset oireet\nhenkivät ilmasta ja iljangon alta. Pyökkien oksista, jotka levisivät\nkuin liihoittelevat siivet, tipahteli lumi vetenä. Niittyjen\nvalkeasta vaipasta pilkisti jo sieltä täältä arasti esiin vihertäviä\nruohonkorsia: niiden neulamaisten terien ympäriltä, lumen päivistä,\nhengitti kostea ja musta multa kuin pikku huulien raosta. Muutamana\ntuntina päivästä sorisi jäävaippoihin kiedottu puro jälleen. Metsissä,\nkeskellä puiden luurankoja visersi lintu kirkkain, mutta vielä tuikein\näänin.\n\nChristophe ei tästä mitään huomannut. Kaikki oli hänestä samaa ja\nsamaa. Hän kulki alinomaa huoneessaan edestakaisin. Tai käveli\nulkosalla. Mahdotonta pysyä rauhassa. Sisäiset demoonit olivat repineet\nhänen sielunsa palasiksi. Ne raatelivat toisiaan. Tukehdutettu\nintohimo telmi vankilansa seiniä vastaan. Inho sitä kohtaan oli yhtä\nraivokas; ja karaten toistensa kurkkuun ja keskenään taistellen repivät\nintohimot ihmisen sydämenkin. Ja samallaikaa tulivat myöskin muistot\nOlivier Jeanninista, näännytti kuoleman epätoivo, paloi tyydytystä\nsaamaton halu tehdä luomistyötä, kimposi ylpeys vastarintaan tyhjyyden\nkuilun partaalla. Kaikki pahathenget valloillaan, ei hetkenkään\nhengähdysaikaa. Tai jos sattui petollinen tyyni hetki, jos pauhaavat\naallot tuokioksi laskeutuivat, niin näki Christophe olevansa yksin,\neikä hän löytänyt sielustaan enää mitään: ajatus, rakkaus, tahto,\nkaikki oli tapettu.\n\nLuoda! se olisi ollut ainoa apu. Jättää elämänsä haaksihylky aaltojen\nvaltaan. Pelastautua uimalla taiteensa saareen!... Luoda! Hän tahtoi...\nHän ei sitä voinut enää.\n\nChristophella ei ollut eläessään ollut työmetoodia. Kun hän\noli voimakas ja terve, niin häntä kiusasi paremminkin voimien\nyltäkylläisyys kuin pelko, että hän köyhtyisi; hän noudatti aina\noikkujaan; hän teki työtä, milloin halu käski, sattuman mukaan,\nseuraamatta mitään varmaa järjestystä. Oikeastaan hän teki siten työtä\naina ja kaikkialla; hänen aivonsa toimivat yhtä mittaa. Monta kertaa\nneuvoi Olivier, joka ei ollut niin rikas kuin Christophe ja oli siitä\nsyystä harkitsevampi, ystäväänsä:\n\n-- Pidähän varasi. Sinä luotat liiaksi voimaasi. Se on vuori stokoski.\nTäynnä tänään, huomenna ehkä tyhjä. Taiteilijan täytyy sitoa kykynsä;\nhän ei saa antaa sen ripotella itseään sinne tänne, kuinka sattuu.\nKanavoi voimasi. Taivuta itsesi varmoihin tottumuksiin, jokapäiväisen\ntyön hygieniaan, määrätunteihin. Ne ovat yhtä välttämättömät\ntaiteilijalle kuin liikkeet ja askeleet sotamiehelle, jonka tehtävä on\ntapella. Jos tulee vaarallisia murroskausia -- (ja niitähän tulee aina)\n-- estää tällainen rautainen asu taiteilijaa kaatumasta maahan. Minä\ntiedän sen hyvin kokemuksesta. Etten ole kuollut, johtuu siitä, että se\njuuri on minut pelastanut.\n\nMutta Christophe nauroi ja vastasi:\n\n-- Sopii sinulle, pikku ystäväni! Siitä ei pelkoa, että minulta\nelämäninto menee. Minulla on vankka ruokahalu.\n\nOlivier kohautti olkapäitään:\n\n-- Liiasta liika vähään. Vaarallisimpia sairauksista on, että ihmiset\nvoivat liian hyvin.\n\nNyt kävi niinkuin Olivier oli sanonut. Ystävän kuoleman jälkeen ei\nChristophen sisäinen elämänvirta ollut heti kuivunut; mutta se oli\nmuuttunut kummallisen epätasaiseksi; se ilmeni äkillisinä purkauksina,\nsitten vaikeni, katosi maan alle. Christophe ei sitä sen enempää\najatellut; mitä hän siitä? Hänen surunsa ja uusi intohimonsa veivät\nhänen kaikki ajatuksensa. -- Mutta kun hirmumyrsky oli mennyt ohitse,\nkun hän jälleen etsi lähdettään juodakseen siitä, ei hän löytänyt\nsiitä mitään. Pelkkää hiekkaa. Ei veden tilkkaa, sielu oli kuivunut.\nHän yritti kaivaa syvemmälle, puhkaista veden ilmi maanalaisista\nkerrostumista, luoda väkisin: turhaa, hengen koneisto kieltäytyi\ntottelemasta. Eikä hän saanut avukseen tottumusta, uskollista\nliittolaista, joka jää kupeellemme, kun kaikki elämän järjelliset\nsyyt luotamme karkkoavat, jää yksinään, vakavana ja itsepintaisena,\nei virka sanaakaan, ei käske minnekään, vaan taluttaa meitä varmalla\nkädellään, koskaan vapisematta, eteenpäin luoduin silmin ja huulet\nmykkinä vaarallisen paikan ohitse, kunnes näemme jälleen päivänvalon\nja tunnemme halun elää. Christophella ei ollut sitä apua, eikä hänen\nkätensä pimeässä tavannut toista kättä. Hän ei löytänyt takaisin päivän\nkirkkauteen.\n\nSe oli kärsimyksistä suurin. Hän tunsi häilyvänsä hulluuden rajalla.\nMilloin oli hänen päivänsä mieletöntä ja toivotonta taistelua ajatuksia\nvastaan, hourupäisen raivoa, taikauskoista ennustusta numeroilla: hän\nluki permannon palkit, luki puut metsässä; määrättömät numerot ja\nsoinnut, joista hän ei ymmärtänyt, mikä niistä oli mitäkin, riehuivat\nhänen päässään ainaisessa sekamelskassa. Milloin vaipui hän taas\ntylsyyteen ja oli melkein kuin kuollut.\n\nKukaan ei hänestä pitänyt huolta. Hän asui erillään talon\nsiipirakennuksessa. Hän siisti itse kamarinsa, -- -- eikä joka päivä\nsitä siistinytkään. Hänelle tuotiin ruoka sinne; hän ei nähnyt\nainoaakaan inhimillistä ihmistä. Hänen kortteeri-isäntänsä, iäkäs,\njuro ja itsekäs talonpoika, ei välittänyt hänestä. Söikö Christophe\nvai ei, se oli hänen oma asiansa. Tuskinpa tiedettiin, tuliko hän\niltaisin kotiin. Kerran hän eksyi metsään, näki seisovansa siellä\nlumessa vyötäisiä myöten; niin ja näin löysi hän takaisin kartanolle.\nHän koetti näännyttää itseään ponnistuksilla, että olisi päässyt\najatuksistaan. Siinä ei hän onnistunut. Ainoastaan silloin tällöin sai\nhän pari tuntia huonoa unta.\n\nYksi ainoa elävä olento tuntui hänestä välittävän: se oli vanha\nbernhardilaiskoira, joka tuli usein ja painoi ison päänsä Christophen\npolvien väliin ja katseli häneen verestävillä silmillään, Christophen\nistuessa penkillä talon pihalla. He katselivat toisiaan pitkään.\nChristophe ei sitä karkoittanut pois. Nuo silmät eivät tehneet häntä\nlevottomaksi, niinkuin ne tekivät Goethen sairauden aikana. Christophen\nei tehnyt mieli huutaa koiralle kuin hän:\n\n-- Mene pois!... Yritä, mitä yrität, aave, et minua niele!\n\nChristophe päinvastoin tahtoi antaa noiden rukoilevain ja unisten\nsilmien ottaa hänet, tahtoi auttaa niitä; hän oli näkevinään niissä\nvangitun sielun, joka rukoili hänen apuaan.\n\nNäinä aikoina, kun kärsimys oli masentanut hänen voimansa, riistänyt\nhänet irti kaikesta elämästä, kun inhimillinen itsekkyys oli silponut\nhänet palasiksi, huomasi hän ihmisen uhreiksi joutuneetkin, sen\ntaistelukentän, jolla ihminen saavuttaa voittonsa muita olentoja\ntappamalla; ja se näky täytti hänen sydämensä säälillä ja kauhulla. Jo\nsiihenkin aikaan kuin hän vielä oli onnellinen, oli hän aina rakastanut\neläimiä; hän ei ollut voinut sietää, että niille tehtiin pahaa; hän\ninhosi metsästystä, vaikkei uskaltanut mieltään ilmaista, koska pelkäsi\nolevansa naurettava; eikä hän ehkä ollut siitä tunteesta itsekään aivan\nselvillä; mutta se tunne oli salaisena ja näennäisesti selittämättömänä\nsyynä siihen, ettei hän tahtonut eräänlaisten miesten läheisyyteen:\nhän ei suvainnut ystäväkseen miestä, joka tappoi huvikseen eläimiä.\nSe ei ollut suinkaan mitään hempeilemistä: hän tiesi paremmin kuin\nkukaan muu, että elämän perustana on sarja kärsimyksiä ja rajatonta\njulmuutta; ei voi elää tuottamatta toisille kärsimyksiä. Ei ole tarpeen\nsulkea silmiään ja laverrella kauniita sanoja. Eikä myöskään tehdä\nsellaista johtopäätöstä, että täytyy kieltäytyä elämästä, ja vetistellä\nkuin lapsi. Ei, on tapettava elääkseen, jos ei voi muuten elää,\ntapettava hetken pakosta. Mutta konna se, joka tappaa tappaakseen!\nKonna tietämättään, sen myönnän hyvin; mutta kuitenkin konna. Ihmisen\nainaisena pyrkimyksenä olkoon koettaa vähentää kärsimyksen ja julmuuden\nmäärää: se on hänen ensimäinen velvollisuutensa.\n\nNämä ajatukset pysyivät tavallisissa olosuhteissa Christophen\nsydämen pohjalle kätkettyinä. Hän ei tahtonut niitä ajatella. Mitä\nvarten? Minkä hän sille voi? Hänen täytyi olla Christophe, täytyi\nsuorittaa elämäntyönsä, maksoi mitä maksoi, elää kaikkein heikompain\nkustannuksella... Hän ei maailmaa ollut luonut... Ei pidä sellaista\najatella...\n\nMutta kun onnettomuus nyt oli syössyt hänetkin voitettujen joukkoon,\ntäytyi hänen sitä ajatella. Ennen oli hän moitiskellut Olivier\nJeanninia, kun hän antautui turhiin tunnontuskiin ja sääli, ilman\ntulosta, onnettomia, joiden kohtaloon toiset kärsivät olivat syypäät.\nNyt johtui hän vielä pitemmälle kuin Olivier; väkevän luonteensa\nvoimalla tunkeusi hän aina kaikkeuden tragedian juureen; hän tunsi\nkoko luomakunnan kärsimykset, ne koskivat häneen niin kipeästi kuin\nhän olisi ollut verille nyljetty. Hän ei voinut enää ajatella eläimiä\nahdistuksesta vapisematta. Hän näki eläinten sielun niiden katseesta,\nsielun, joka oli samantapainen kuin hänenkin, mutta ei osannut puhua;\nja eläinten silmät huusivat niiden sielujen puolesta:\n\n-- Mitä minä olen teille tehnyt? Minkä tähden te olette minulle niin\npahoja?\n\nHän ei sietänyt enää katsella edes sellaisia aivan jokapäiväisiäkään\nnäkyjä, joita hän oli nähnyt sadatkin kerrat, -- ahtaaseen,\nlautaristikoista kyhättyyn laatikkoon työnnettyä pientä, ynisevää\nvasikkaa, sen suuria, tummia ja ulkonevia silmiä, niiden sinertävää\nvalkuaista ja punertavia luomia, tuota poloista lenkosäärtä valkeine\nsilmäripsineen, kiharaisine otsatukkineen ja sinertävine turpineen;\n-- ei sietänyt nähdä karitsaa, jota talonpoika kantoi yhteen\nsidotuista jaloista, pää alhaalla riiputtaen: kuinka se koetti nousta,\nja valitteli kuin lapsi, määkyi ja kurotteli harmaata kieltään;\n-- ei kanoja, jotka oli sullottu päälletysten koriin; -- sian\nhätäinen, kaukaa kuuluva vinkuna viilsi hänen sydäntään; -- ja vielä\nkauheampi oli nähdä keittiön pöydällä lintua, josta kaiveltiin pois\nsisälmyksiä... Hänen tunteitaan raateli ajatella, miten monenmoisia\nkidutustapoja ihminen viattomille heikommilleen keksii. Kuvitelkaa,\nettä eläimellä on järjenkipinä, ajatelkaa, miten kauheaa unta maailma\nmahtaa sille olla: nuo tylyt, silmittömät ja kuurot ihmiset, jotka\nteurastavat sen, repivät auki sen vatsan, raastavat suolet siltä,\npaloittelevat, kärventävät sen elävältä, joskus nauttivat sen tuskan\nväänteistä! Ovatko Afrikan kannibaalit sen julmempia? Eläinten\nkärsimys on ajattelevalle sielulle vieläkin sietämättömämpää kuin\nihmisten. Sillä ihmisille myönnetään edes, että kärsimys on pahaa\nja että kiduttaja on rikollinen. Mutta miljoonat eläimet surmataan\nhyödyttömästi, joka päivä, ilman pienintäkään omantunnontuskaa. Ken\nsellaisesta puhuisi, olisi naurettava. -- Ja se on anteeksiantamaton\nrikos. Se yksinään tekee kaiken, mitä ihminen saa kärsiä, ansaituksi.\nSe huutaa ihmiskunnalle kostoa. Jos Jumala on olemassa ja sallii\nsellaista, huutaa se kostoa itselleen Jumalalle. Jos on olemassa hyvä\nJumala, niin hänen täytyy auttaa pienimpiäkin luomiaan. Ellei Jumala\nole hyvä muuta kuin väkeville, ellei löydy oikeutta kurjille, niille\nalemmille olennoille, jotka on uhrattu ihmiskunnan hyväksi, ei olekaan\nhyvyyttä, ei ole oikeutta...\n\nOi, ihmisen verilöylyt ovat tyhjää sen rinnalla, miten kaikkeus\nsurmaa! Eläimet syövät toinen toisiaan. Rauhalliset kasvit, mykät\npuut ovat julmia petoja keskuudessaan. Metsien rauha: mainio paikka\nkaunopuheisille kirjailijoille, jotka tuntevat luontoa ainostaan\nkirjanoppineesta... Läheisessä metsässä, muutaman sylen päässä talosta,\nkäytiin hirvittävää taistelua. Murhanhimoiset pyökit heittäytyivät\nkauniiden, rusorunkoisten kuusien kimppuun, takertuivat notkeilla\nvartaloillaan noihin ikivanhoihin metsänpylväisiin, tukehduttivat ne.\nNe vaaniskelivat tammia, murskasivat ne, tekivät niistä itselleen\ntukia. Pyökkijättiläiset satoine käsineen hyökkäsivät yhtä vastaan,\nkymmenen puuta yhteen puuhun. Niiden ympäristö oli täynnä ruumiita.\nJa kun ei ollut vihollisia, ryntäsivät ne toisiaan vastaan, ottelivat\nraivoisasti, tunkien toisiaan tieltä, vääntelehtien kamppailussa\nkuin antediluviaaniset hirviöt. Alempana olivat akaasiat lähteneet\nmetsänreunasta liikkeelle ja työntyivät sen sisälle, hyökkäsivät\npäin kuusia, takertuivat kynsillään kiinni vihollistensa juuriin,\nmyrkyttivät heidät omilla mahlanesteillään. Taistelua elämästä ja\nkuolemasta. Voittaja anasti samalla kertaa sekä voitetun paikan että\nsen asustuksen. Sitten viimeistelivät pikku hirviöt suurten työn.\nSieniä kasvoi juurten välissä, ne imivät vähitellen tyhjäksi sairaan\npuun. Mustat muurahaiset jauhoivat muruiksi sen lahon ruumiin.\nMiljoonat näkymättömät hyönteiset kalvoivat, kaivoivat, muuttivat\ntomuksi äskeisen elämän... Ja kaikki tämä taistelu kävi aivan\näänettömästi!... Oi sinua, luonnon rauha, traagillinen naamio, joka\nkätket Elämän tuskallisia ja julmia kasvoja!\n\n\n\n\nChristophe oli hukkumaisillaan. Mutta hän ei ollut mies, joka\nuppoaa ponnistelematta ja kätensä tyynesti ristiin pannen. Vaikka\nhän tahtoikin kuolla, teki hän kaikkensa saadakseen elää. Hän oli\nniitä, joista Mozart sanoo, että \"_he tahtovat toimia niin kauan\nkunnes viimein ei ole enää mitään mahdollisuutta mihinkään_\". Hän\ntunsi katoavansa, ja vaipuessaan hapuili hän käsillään oikealle ja\nvasemmalle, etsien jotain tukea. Kerran luuli hän jo sen löytäneensä.\nHänen mieleensä johtui Olivier Jeanninin pikku poika. Heti kohta\notti Christophe hänet elämänvoimansa virittäjäksi, turvautui tuohon\nlapseen. Niin, hänen oli saatava tietää pojan olinpaikka, vaadittava\nhänet itselleen, kasvatettava, rakastettava sitä, asetuttava isän\npaikalle, hankittava Olivier jälleen pojassaan elämään. Kuinka hän\nei ollutkaan ajatellut jo ennen sitä? Niin itsekäs oli hän surussaan\nollut. Christophe kirjoitti nyt Cécilelle, jonka hoitoon lapsi oli\njäänyt. Hän odotti kärsimättömästi vastausta, se oli hänen ainoana\najatuksenansa. Hän koetti olla tyyni; hänellä oli aihetta toivoa. Hän\nluotti onnistuvansa, hän tiesi, miten hyvä Cécile oli.\n\nVastaus tuli. Cécile kertoi, että kolme kuukautta Olivier Jeanninin\nkuoleman jälkeen oli eräs surupukuinen nainen tullut hänen luokseen ja\nsanonut hänelle:\n\n-- Antakaa minulle minun lapseni takaisin! Hän oli se sama, joka oli\nvähän sitä ennen jättänyt lapsensa ja Olivier Jeanninin, -- Jacqueline,\nmutta niin muuttuneena, että häntä tuskin enää tunsi. Hänen mieletön\nrakkaudenpuuskansa ei ollut kestänyt pitkän aikaa. Hän oli kyllästynyt\nrakastajaansa vielä pikemmin kuin rakastaja häneen. Hän oli tullut\ntakaisin Parisiin murtuneena, elämää inhoten, vanhentuneena. Paljon\nhälinää herättäneen skandaalin vuoksi sulkeutuivat häneltä useimmat\novet. Vapaamielisimmät olivat ainakin yhtä ankaria kuin muut. Yksinpä\nhänen äitinsäkin oli kohdellut häntä niin solvaavan halveksivasti,\nettei Jacqueline voinut jäädä hänen luokseen. Hän sai nähdä pohjiin\nasti maailman ulkokultaisuuden. Olivier Jeanninin kuolema murskasi\nhänen sielunsa lopullisesti. Jacqueline oli näyttänyt niin kärsivältä,\nettei Cécile tuntenut itsellään olevan oikeutta vastata kieltävästi\nhänen pyyntöönsä. Katkeraahan oli luovuttaa tuo pikku olento, jota\nCécile oli jo tottunut pitämään aivan omanaan. Mutta vieläkin\nkatkerampaa olisi ollut olla kova ihmiselle, jolla oli suurempi oikeus\nlapseen kuin hänellä ja joka oli vieläkin onnettomampi kuin hän. Cécile\nolisi tahtonut silloin kirjoittaa Christophelle, kysyä häneltä neuvoa.\nMutta Christophe ei ollut kertaakaan vastannut Cécilen kirjeisiin.\nCécile ei tiennyt hänen osoitettaan, eikä edes, elikö Christophe vai\noliko kuollut... Ilo tässä maailmassa tulee ja menee. Mitäpä voikaan?\nAlistua. Tärkeintä oli kuitenkin, että lapsi oli onnellinen ja että\nsitä rakastettiin...\n\nSe kirje tuli illalla. Oli takatalvi, satoi lunta. Kaiken seuraavan\nyötä. Metsässä, jossa oli jo näkynyt tuoreita lehtisilmuja, ratisivat\nja katkesivat puut lumen painon alla. Siellä paukkui kuin olisi\ntykeillä ammutta. Christophe oli yksin huoneessaan, puolipimeässä,\nfosforinhohtavassa hämärässä; hän kuunteli synkän metsän ääniä, ja\nhätkähti joka paukahduksella; hän oli kuin puu, joka taipuu taakkansa\nalla ja rasahtaa poikki. Hän sanoi itsekseen:\n\n-- Nyt on kaikki mennyttä.\n\nYö kului, päivä tuli; puu ei ollut taittunut. Pitkin uutta päivää ja\nseuraavan yön, ja monetkin seuraavat päivät ja yöt puu yhä taipui ja\nratisi; mutta se ei taittunut. Christophella ei ollut mitään aihetta\nenää elää; ja hän eli kuitenkin. Hänellä ei ollut syytä taistella;\nja hän taisteli yhä näkymätöntä vihollista vastaan, joka tahtoi\nväkivallalla ruhjoa hänen selkärankansa, taisteli ruumis ruumista\nvastaan, kaikin voimin. Aivan kuin Jakob enkelin kanssa. Hän ei\nodottanut taistelusta mitään, hän ei odottanut muuta kuin loppua,\nrauhaa; ja hän taisteli vain. Ja hän huusi:\n\n-- Murskaa minut. Miksi sinä et minua murskaa?\n\n\n\n\nMeni päiviä. Christophe lähti huoneestaan. Tyhjänä elämästä. Hän\nkoetti itsepintaisesti kuitenkin pysyä pystyssä. Hän käveli edelleen.\nOnnelliset ne, joita voimakas rotu elämän samenevina hetkinä pitää\nyllä! Isän ja isoisän jalat kantoivat nyt pojan ruumista, joka oli\nkaatumaisillaan; vankkojen kanta-isien voima kohotti murtunutta sielua\naivan kuin ratsu kantaa kuollutta ritaria.\n\nChristophe kulki pengermää pitkin rotkossa; hän laskeusi kapeaa\npolkua, terävien kivien välitse, joiden raoissa kiemurteli pienien\nvaivaistammien suonikkaita juuria; hän ei tiennyt, minne meni, mutta\nhänen askeleensa olivat varmemmat kuin jos selvä tahto olisi niitä\nohjannut. Christophe ei ollut nukkunut, tuskin syönytkään moneen\npäivään. Hänen silmissään oli kaikki sumua. Hän kulki alas laaksoihin\npäin. -- Oli pääsiäisviikko, pilvinen päivä. Talven viimeinen hyökkäys\nvoitettu. Lämmin kevät hautoi maan pintaa. Kylistä alhaalta kuului\nkirkonkellojen soittoa. Ensin yhdestä, joka oli tuolla vuoren juuressa,\naivan kuin mikä linnunpesä siellä painanteessa, -- kirjavine, mustine\nja vaaleine olkikattoineen; katoissa oli sakeaa sammalta, ikäänkuin\nsamettia. Sitten toisista kylistä, joita ei näkynyt, vuoren toiselta\npuolelta. Sitten jälleen tasangolta, joen tuonpuoleiselta rannalta.\nJa hyvin kaukaa kuului usvissa lepäävän kaupungin huminaa. Christophe\npysähtyi. Hänen sydämensä tunsi itsensä lopen väsyneeksi. Nuo äänet\nhänelle ikäänkuin sanoivat: -- Lähde kanssamme. Täällä on rauha. Täällä\non tuska kuollut, ja ajatus kuollut sen keralla. Me tuudimme sielua\nniin hellästi, että se nukahtaa syliimme. Tule ja lepää, et enää herää.\n\nKuinka väsynyt hän tunsikaan olevansa! Kuinka mielellään hän olisi\ntahtonut nukkua. Mutta hän pudisti päätänsä ja vastasi:\n\n-- Minä en etsi rauhaa, minä etsin elämää.\n\nHän alkoi jälleen vaeltaa. Hän kulki monet kilometrit, aivan\nhuomaamattaan. Hänen hourailevassa heikkoudessaan sattuivat\nyksinkertaisimmatkin aistimukset häneen odottamia kaikuja herättävällä\nvoimalla. Hänen ajatuksensa heijasteli kaiken, mitä oli ympärillä,\nmaassa ja ilmassa, fantastisina hohteina. Hän vavahti varjoa, joka\njuoksi hänen edeltään auringonpaisteessa valkealla ja tyhjällä tiellä,\nkun hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui.\n\nEräästä metsiköstä aukealle tullessaan näki hän joutuneensa lähelle\nkylää. Hän kääntyi heti samaa tietä takaisin: ihmisten näkeminen\ntuskastutti häntä. Hänen täytyi kuitenkin kulkea erään yksinäisen\ntalon ohitse, talon, joka oli hiukan erillään toisista; se oli\nrakennettu jyrkänlaisen vuoren kupeeseen; se näytti sanatoriolta;\nsuuri, auringonpaahtama puutarha ympäröi sitä; joitakin ihmisolentoja\nkuljeskeli epävarmoin askelin sen hiekkakäytäviä pitkin. Christophe\nei taloa juuri huomannutkaan; mutta sitten joutui hän polun mutkassa\nvastatusten miehen kanssa, jolla oli himmeät silmät, lihava ja\nkeltainen naama ja joka istui penkillä kahden poppelin juurella\ntuijottaen eteensä. Toinen mies istui hänen vieressään; he olivat\nmolemmat vaiti. Christophe meni jo heidän ohitseen, mutta parin\naskeleen päässä hän pysähtyi: hän oli muistavinaan nuo äskeiset silmät.\nHän kääntyi ja tuli takaisin penkin luokse. Mies ei ollut liikahtanut\npaikaltaan. Ja tuijotti niinkuin äskenkin johonkin eteensä. Mutta hänen\ntoverinsa katseli Christopheen. Christophe viittasi hänelle, ja hän\ntuli Christophen luokse.\n\n-- Kuka hän on? kysyi Christophe.\n\n-- Muuan tuon yksityisen hermosairaalan hoidokkaita, vastasi mies\nosoittaen rakennusta.\n\n-- Minä taidan hänet tuntea, virkkoi Christophe.\n\n-- Mahdollista, hän oli varsin tunnettu saksalainen kirjailija, vastasi\nmies.\n\nChristophe mainitsi nimen. -- Juuri niin, hän se oli. -- Christophe\noli nähnyt hänet ennen muinoin, siihen aikaan, kun hän kirjoitti\nMannheimin aikakauslehteen. Silloin olivat he olleet vihollisia:\nChristophe yritteli silloin vasta päästä julkisuuteen, ja toinen oli\njo kuuluisa. Hän oli voimakas mies, verrattoman varma itsestään; hän\nhalveksi kaikkea, mikä ei ollut häntä omaa itseään; romaanikirjailija,\njonka realistinen ja sensualistinen taide nousi paljon tavallisten\nkirjallisten tuotteiden keskitasoa korkeammalle. Vaikka Christophe\nolikin vihannut häntä, ei hän voinut olla ihailematta hänen\naineellisen, rehellisen ja ahdaslaatuisen työnsä mallikelpoisuutta.\n\n-- Hän tuli tällaiseksi vuosi sitten, kertoi vartia. Häntä hoidettiin\ntäällä, hänen luultiin jo tulleen terveeksi, hän lähti kotiinsa. Ja\nsitten se kohtasi häntä uudestaan. Eräänä iltana heittäysi hän alas\nikkunastaan. Ensi aikoina touhusi hän täällä ja huusi. Nyt hän on aivan\ntyyni. Hänen päivänsä menevät istuskellen, niinkuin nyt näette.\n\n-- Mitä hän katselee? kysyi Christophe.\n\nChristophe meni lähemmäksi penkkiä. Hän katseli voitetun kelmeitä\nkasvoja, hänen paksuja luomiaan, jotka riippuivat silmien päällä:\ntoinen luomi oli melkein ummessa. Hullu ei näyttänyt tietävän mitään\nChristophen läsnäolosta. Christophe mainitsi häntä nimeltä, otti\nhänen kätensä, -- pehmeän ja kostean, joka riippui hervottomana kuin\nkuolleen, käteensä; Christophe ei voinut pitää kauan sitä. Mies loi\nhetkeksi Christopheen hamuilevan katseensa, tuijotti sitten taas\neteensä tylsästi hymyillen. Christophe kysyi:\n\n-- Mitä te katselette?\n\nLiikkumaton mies vastasi matalalla äänellä:\n\n-- Minä odotan.\n\n-- Mitä?\n\n-- Ylösnousemusta.\n\nChristophe hätkähti. Hän lähti nopeasti sieltä. Vastaus lävisti hänet\nkuin tulinen miekka.\n\nHän meni metsään, kapusi vuoriston rinteitä, pyrki kotiin päin.\nSekaannuksissaan eksyi hän tieltä; hän huomasi olevansa valtavassa\nkuusikossa. Varjoa ja äänettömyyttä. Muutamia ruskeanpunaisia\nauringonpaisteen läikkiä, joista ei tiennyt, mistä ne tulivat, hohti\nhämärässä. Christophen hypnotisoivat ne valoläikät. Kaikki muu oli\nympärillä kuin yötä. Hän käveli terävien havunneulojen peittämää\npolkua, kompastellen puiden juuriin, jotka olivat paisuneet kuin mitkä\njättiläissuonet. Kuusien tyven ympärillä ei ollut yhtään ainoata\nkasvia, ei sammalta. Niiden oksissa ei ainoakaan lintu liikahtanut.\nAlimmaiset oksat olivat kuivuneet. Koko elämä oli kiitänyt pakoon\nylös, sillä siellä oli auringonpaistetta. Pian sekin elämä sammui.\nChristophe joutui sellaiseen metsänosaan, jota tuntematon tauti\nvaivasi. Pitkä ja ohut naava kietoi hiushienoihin säikeihinsä kuusien\npunertavia oksia, aivan kuin hämähäkin verkkoon, köytti ne latvasta\ntyveen, siirtyi puusta toiseen, kuristi metsää. Se loiskasvi oli kuin\nmerenalaista levää tai lonkeroeläimiä ilkeine tuntosarvineen. Ja\nhiljaistakin oli kuin valtameren pohjalla. Ylhäällä auringonpaiste\njo kalpeni. Usva hiipi viekkaasti läpi kuolleen metsän ja eksytti\nkulkijaa. Kaikki katosi; ei ollut enää mitään. Puolen tuntia harhaili\nChristophe umpimähkään valkean usvaharson keskellä, joka vähitellen\nyhä tiivistyi, musteni; se tunkeusi hänen kurkkuunsa; hän luuli\nmenevänsä suoraan eteenpäin, ja kiersikin piiriä jättiläiskokoisten\nlukinverkkojen alla! jotka riippuivat kuoliaiksi kuristetuista\nkuusista; noiden verkkojen läpi tunkeutuessaan usva jätti niihin kylmiä\nja väriseviä vesipisaroita. Viimein silmukat hajosivat, näkyi suuri\naukko, ja Christophe pääsi merenalaisesta metsästä. Hän oli jälleen\nelävässä metsässä, jossa kuusi ja pyökki kamppailivat vaiti keskenään.\nMutta kaikki oli yhä yhtä liikkumatonta kuin ennenkin. Se tuntikausia\nkestänyt äänettömyys ahdisti hänen sieluaan. Christophe pysähtyi sitä\nkuuntelemaan...\n\nYhtäkkiä eroitti hän kaukaista kohinaa. Enteellinen tuulenpuuska nousi\nmetsän takaa. Aivan kuin laukkaava hevonen tuli se puiden huippujen\nkohdalle, ja huiput lainehtivat. Ikäänkuin Michel-Angelon Jumala, joka\nkulkee pilvenpatsaassa. Se joutui Christophen yläpuolelle! Metsä ja\nChristophen sydän värähtivät. Se oli airut...\n\nHiljaisuus vallitsi jälleen. Christophe tunsi pyhää kauhua. Ja meni\nvapisevin jaloin kiireesti kotiin. Talon kynnyksellä vilkaisi hän\nrauhattomana taakseen, aivan kuin ihminen, jota ajetaan takaa. Luonto\noli kuin kuollut. Vuoren rinteitä peittävät metsät nukkuivat raskaan\nsurun herpaisemina. Liikkumaton ilma oli taikamaisen kuulakasta. Ei\nainoaa ääntä. Ainoastaan joen kolkko soitto kumisutti jäistä maata, --\nvirtaavan veden, joka kalliota kalvaa. Christophe meni levolle, hänellä\noli kuumetta. Läheisessä navetassa liikahtelivat eläimet levottomina\nniinkuin hänkin...\n\nYö. Hän oli vaipunut unenhorroksiin. Äänettömyydestä alkoi kuulua\njälleen sama kaukainen kohina. Tuuli tuli takaisin, tällä kertaa\nhirmumyrskynä, -- se oli _Föhn_, kevätmyrsky, joka lämmittää hehkuvalla\nhenkäyksellään hyisen ja kylmänä nukkuvan maan, _Föhn_, joka sulattaa\njään ja ravistaa alas hedelmöittävät sateet. Se pauhasi kuin ukkonen\nlaakson toisella puolella metsissä. Se läheni, se paisui, nousi vuoren\njyrkännettä rientoaskelin; koko vuori vongahteli. Tallissa hevonen\nhirnui, navetassa lehmät ammuivat. Christophe istui vuoteessa ja\nkuunteli hiukset pystyssä. Myrsky tuli, se ulvoi, pani ikkunaluukut\npaukkumaan, viirit vinkumaan, lennätti tiilet katoilta, vapisutti\nkoko tuloa, kukkaruukku putosi ikkunalta ja särkyi. Christophen\nhuonosti suljettu ikkuna rämähti auki. Ja lämmin tuuli töytäsi sisään.\nChristophe sai sen vasten kasvojaan ja alastonta rintaansa. Hän hypähti\nvuoteesta, suu auki, ikäänkuin tukehtumaisillaan. Tuntui kuin hänen\nsielunsa tyhjyyteen olisi hyökännyt elävä Jumala. Ylösnousemus!...\nIlma tunkeusi hänen kurkkuunsa, uuden elämän tulva valtasi pohjiin\nasti hänen olemuksensa. Hän tunsi läkähtyvänsä, hän tahtoi huutaa,\nhuutaa tuskasta ja ilosta; mutta hänen suustaan ei lähtenyt muuta kuin\nepäselviä ääniä. Hän hamuili huoneessa, iski käsillään seiniin, hapuili\nkeskellä papereitaan, joita myrsky lennätteli. Hän kaatui kamarinsa\nlattialle:\n\n-- Oi sinäkö, sinä! Sinä tulit viimeinkin!\n\n\n\n\n-- Sinä tulit, sinä tulit takaisin! Oi, sinä, jonka kadotin!... Miksi\nsinä minut hylkäsit?\n\n-- Täyttääkseni työni, jonka sinä heitit.\n\n-- Minkä työsi?\n\n-- Taistelun.\n\n-- Mitä sinä tarvitset taistella? Etkö sinä ole kaiken herra?\n\n-- En ole herra.\n\n-- Etkö sinä ole Kaikki, mikä On?\n\n-- Minä en ole kaikki, mikä on. Minä olen Elämä, joka sotii Tyhjyyttä\nvastaan. Minä en ole Tyhjyys. Minä olen Tuli, joka palaa Yössä En ole\nYö. Olen ikuinen Taistelu; eikä taistelun yläpuolella ole ikuisempaa\nsallimusta. Minä olen vapaa Tahto, joka taistelee iankaikkisesti.\nTaistelee ja palaa kanssani.\n\n-- Minä olen voitettu, minusta ei enää ole mihinkään.\n\n-- Oletko voitettu? Tunnet kadottaneesi kaiken? Toiset voittavat\npuolestasi. Älä ajattele itseäsi, ajattele armeijaasi.\n\n-- Minä olen yksin, minulla ei ole muuta kuin minä, eikä minulla ole\narmeijaa.\n\n-- Sinä et ole yksin, etkä ole omasi. Sinä olet yksi ääniäni, olet\nyksi käsiäni. Puhu ja iske puolestani. Mutta jos kätesi on murtunut,\njos äänesi sortunut, minä en sorru; minä taistelen toisilla äänillä,\ntoisilla käsillä kuin sinun. Jos oletkin voitettu, olet sellaisen\narmeijan jäsen, jota ei koskaan voiteta. Muista se, ja vielä\nkuolemassakin voitat.\n\n-- Herra, minä kärsin kovin!\n\n-- Luuletko, etten minäkin kärsi? Vuosituhansia on kuolema minua\nahdistanut ja tyhjyys väijynyt. Minun tieni ei ole pelkkiä\nvoitoniskuja. Elämänvirta on punainen verestäni.\n\n-- Taistella? Ainako taistella?\n\n-- Aina täytyy taistella. Jumala itsekin taistelee. Jumala on sankari,\njoka valloittaa. Hän on leijona, joka syö. Tyhjyys häntä pyydystää, ja\nJumala murskaa sen. Ja taistelun tahti on kaikkeuden korkein harmonia.\nSe harmonia ei ole tehty kuolevaisia korviasi varten. Tyydy siihen,\nettä vain tiedät sen olevan olemassa. Täytä tyynesti tehtäväsi, ja jätä\nmuu Jumalan huomaan.\n\n-- Minulla ei ole enää voimaa.\n\n-- Laula niille, jotka ovat väkeviä.\n\n-- Ääneni on sortunut.\n\n-- Rukoile.\n\n-- Sydämeni on tahrattu.\n\n-- Tempaa se pois. Ota minun sydämeni.\n\n-- Herra, helppoa olisi unohtaa itsensä, heittää pois kuollut sielunsa.\nMutta voiko hyljätä ystävä-vainajat, unohtaa heidät, minulle rakkaat?\n\n-- Jätä kuolleet kuolleen sielusi mukana. Sinä löydät ne uudestaan\nminun elävän sieluni keralla.\n\n-- Oi sinä, joka minut hylkäsit, jätätkö minut vielä?\n\n-- Minä jätän sinut vielä. Se on varma. Sinun tehtäväsi on olla\njättämättä enää minua.\n\n-- Mutta jos elämäni sammuu?\n\n-- Sytytä se toisissa.\n\n-- Jos kuolema on minussa?\n\n-- Elämä on muualla. Mene, avaa sille ovesi. Mieletön, miksi sulkeudut\ntalosi raunioihin! Astu ulos itsestäsi. On muita paikkoja asuaksesi.\n\n-- Oi, elämä, elämä! Näen sinut... Minä etsin sinua itsestäni, tyhjästä\nja suljetusta sielustani. Sieluni murtuu; haavojeni ikkunoista virtaa\nsisälle ilma; minä hengitän, minä saan sinut jälleen, oi elämä...\n\n-- Minä löysin taas sinut... Vaikene, ja kuuntele.\n\n\n\n\nJa Christophe kuuli palaavan elämän laulun kuin puron kohinan. Nojaten\nikkunanlautaansa katseli hän ulos. Ja näki, että metsä, joka vielä\neilen oli ollut kuollut, hohti auringonpaisteessa ja häilyi tuulessa,\nlainehtien kuin valtameri. Puiden selkäpiitä iloisesti värisyttäen\nkulkivat tuulen aallot; ja notkuvat oksat kohottivat haltioissaan\nkäsiään säteilevää taivasta kohti. Ja vuorikoski soitti niinkuin kellon\nnaurava ääni. Eilinen, haudansynkkä maisema oli ylösnoussut; elämä\noli tunkeutunut samalla hetkellä kuin rakkaus Christophen sydämeen.\nIhme: sielu, jota armo koskettaa, herää elämään. Kaikki alkaa elää sen\nympärillä! Sydän lyö jälleen. Sielun silmä on auennut. Ehtyneet lähteet\npääsevät taas vuotamaan.\n\nJa Christophe lähti uudestaan jumalaiseen taisteluun... Kuinka pieneltä\nnäyttivät hänen omat taistelunsa, koko ihmiskunnankin taistelut tämän\njättiläiskamppailun rinnalla, joka karistaa taivaasta auringoita aivan\nkuin myrsky lumihiutaleita!... Hän oli riisunut sielunsa alasti.\nNiinkuin usein unessa on häilyvinään tyhjässä, tunsi hän leijuvansa\nitsensä yläpuolella; hän näki itsensä ylhäältä, keskellä kaiken muun\nyhteyttä; ja hänen ponnistustensa tarkoitus, hänen kärsimyksensä\nmerkitys selvisi hänelle yhtäkkiä. Hänen taistelunsa olivat kokonaisten\nmaailmoiden sotain pikkuosa. Hänen tappionsa oli hetkellinen tapaus,\njoka korjautui kohta. Niinkuin hän taisteli kaikkien puolesta,\ntaistelivat kaikki hänenkin. Ne tunsivat hänen koettelemuksensa;\nhänenkin ansiotaan oli niiden kunnia.\n\n-- \"Toverit, vihamiehet, marssikaa ylitseni, murskatkaa minut, niin\nettä tunnen voittajien kanuunain vierivän ruumiini ylitse. En ajattele\nrautaa, joka tunkeutuu sydämeeni, en ajattele jalkaa, joka tallaa\npäätäni, ajattelen Kostajaani, Mestaria, luvuttoman armeijan Päämiestä.\nVereni on tulevan voiton lunnas...\"\n\nJumala ei ollut hänelle tunteeton Luoja, keisari Nero, joka katselee\nvaskisen torninsa huipulta itse sytyttämänsä Kaupungin paloa. Jumala\ntaisteli. Jumala kärsi. Kaikkien niiden kanssa, jotka kärsivät ja\ntaistelevat. Sillä hän oli Elämä, valonpisara, joka pirahtaa pimeyteen,\nleviää, laajenee ja imee itseensä yön. Mutta yö on ääretön, eikä\njumalainen taistelu lakkaa koskaan; eikä kukaan tiedä, mikä on sen\nloppu. Sankarisinfoniaa, jossa toisiinsa törmäävät ja sekautuvat\nepäsoinnutkin muodostavat kirkasta yhteissointua. Ikäänkuin pyökkimetsä\nkäy vaieten hurjaa taisteluaan, niin sotii Elämä ikuisessa rauhassa.\n\nTämä taistelu, tämä rauha herätti nyt kaikujaan Christophessa: hän oli\nkuin raakku, jossa valtameren laineet humisevat. Kajahti eepillisiä\nhuudahduksia, pasuunain toitotuksia, äänien myrskyjä mahtavien rytmien\nkannattamina. Sillä kaikki muuttui hänen kirkkaassa sielussaan\nsäveliksi. Se lauloi valosta. Se lauloi yöstä. Ja elämästä. Ja\nkuolemasta. Se lauloi niille, jotka olivat taistelussa voittaneet. Se\nlauloi hänelle itselleen, voitetulle ja murskatulle. Se lauloi. Kaikki\noli laulua. Se oli nykyään aina ja ainoastaan laulua.\n\nHän oli niin haltioissaan, ettei se muistanut laulamistakaan. Ikäänkuin\nkeväinen sade talven halkaiseman maanrakoihin katosi sävelien virta.\nHäpeä, suru, katkeruus näyttivät nyt mystillisen tarkoituksensa: ne\nolivat muokanneet maaperän ja höystäneet sen hedelmälliseksi: tuskan\naura oli sydäntä raadellessaan avannut uusia elämänlähteitä. Kesanto\nalkoi kukkia jälleen. Mutta ne kukkaset eivät olleet entisten keväiden.\nOli syntynyt uusi sielu.\n\nSe syntyi hetki hetkeltä. Sillä se ei ollut vielä täysin luutunut\nja muodostunut niinkuin sellaiset sielut, jotka ovat saavuttaneet\nkorkeimman kasvunsa, ja jotka kulkevat kuolemaan. Se ei ollut mikään\nvalmiiksi valettu patsas. Se oli vielä sulaa metallia. Jokainen sekunti\nloi siitä uuden kaikkeuden kuvan. Christophe ei välittänyt ajatella,\nmikä se oikeastaan oli. Hän heittäytyi valtoinaan iloitsemaan,\nikäänkuin ihminen, joka unhottaa menneisyytensä vaivat ja lähtee\npitkälle matkalle, tuntien suoniinsa syöksyvän uuden veren, tuntien\nsydämensä vapaaksi ja hengittäen meren raikasta ilmaa ja ajatellen,\nettä matkaa kestää kauan, kauan. Nyt, kun kaikkeudessa virtaava\nluomisvoima oli tarttunut häneen, häikäisi häntä elämän rikkaus suurena\nriemunhuumauksena. Hän rakasti, ja kaikki oli hänelle \"lähimmäistä\",\nyhtä hyvin ruohonkorsi, jota hän tallasi, kuin toisen ihmisen\nkäsikin, jota hän puristi. Kaunis puu, pilven varjo vuorenrinteellä,\ntuulenkantamat tasangon tuoksut, öisen avaruuden vakava mehiläispesä,\njossa auringot mehiläisinä hyrräävät... kaikki sai hänen verensä\nkiihkeään kiertoon... hänen ei tehnyt mielensä puhua, ei ajatella;\nhän halusi ainoastaan nauraa ja itkeä, ja sulautua tuohon elävään\nihmeeseen. Kirjoittaa: minkätähden pitäisi kirjoittaa? Voiko sanoin\nkertomatonta kuvailla?... Mutta vaikkei hän sitä olisi voinutkaan,\nhänen täytyi kirjoittaa. Niin vaati jokin laki. Aatteet yllättivät\nhänet välkähtäen kuin salama, milloin ja missä tahansa, tavallisimmin\nkävelyretkillä. Silloin oli mahdotonta odottaa. Hän kirjoitti mihin\nvain sattui; ja useinkaan hän ei olisi pystynyt sanomaan, mitä nuo\nlauselmat, jotka purkausivat hänestä vastustamattomalla voimalla,\nmerkitsivät; ja juuri kun hän kirjoitti, tuli hänelle uusia aatteita,\nja taas uusia; ja hän kirjoitti, kirjoitti kalvostimiinsa, kirjoitti\nhattunsa pohjavuoriin; ja kirjoittipa hän miten nopeasti tahansa, vielä\nnopeammin kulki hänen ajatuksensa; hänen täytyi turvautua eräänlaiseen\nomatekoiseen pikakirjoitukseen.\n\nKaikki tämä oli vain muodottomia nuotteja. Vaikeus alkoi vasta silloin,\nkun hänen piti valaa aatteensa tavanomaisiin sävellysmuotoihin; silloin\nhän huomasi, ettei ainoakaan entisistä kaavoista sopinut niille; jos\nhän tahtoi tarkoin merkitä visiooninsa, täytyi hänen aluksi unohtaa\nkaikki ennen kuulemansa musiikki, kaikki, mitä hän itse oli ennen\nkirjoittanut; hänen täytyi pyyhkiä pois koko ennen opittu formalismi,\ntavaksi tullut tekniikka: hänen täytyi hyljätä nuo heikkojen henkien\nkainalosauvat, tuo vuode, joka oli tehty niitä varten, jotka ovat\nniin laiskoja, etteivät jaksa ajatella itse, vaan kellahtavat\nlepäilemään toisten ajatuksiin. Sitä ennen, silloin, kun hän luuli\nsaavuttaneensa elämänsä ja taiteensa kypsyyden, -- (tosiasiassa oli\nhän päässyt ainoastaan yhden elämänjaksonsa päähän ja lopettanut\nyhden taidekautensa inkarnatsioonin), -- oli hän ilmaissut itseään\nsellaisella kielellä, mikä oli ollut olemassa jo ennen hänen omaa\najatustaan. Hänen tunteensa oli kapinoimatta alistunut ennen säädettyyn\nkehittelylogiikkaan; se oli jo etukäteen määrännyt hänelle osan hänen\nlauseistaan ja johtanut häntä lauhkeasti ennen avattua tietä pitkin\nsitä sovittua päämaalia kohti, jossa yleisö häntä odotti. Nyt, kun hän\noli päässyt pitemmälle, täytyi hänen tunteittensa avata itse tiensä;\njärjen oli sitten ainoastaan sitä seurattava. Eikä hänen tehtävänsä\nollut enää kuvata intohimoa tahi eritellä sitä; hänen oli nyt yhdyttävä\nsiihen, hän koetti omaksua sen sisäisen lain.\n\nSamalla katosivat ristiriidat, joista Christophe oli kauan kärsinyt,\nvaikkei ollut tahtonut sitä itselleen tunnustaa. Sillä joskin hän oli\naitotaiteilija, oli hän usein sotkenut taiteelle vieraita tarkoituksia\ntaiteeseensa; hän oli vaatinut siltä yhteiskunnallista tehtävää. Hän\nei huomannut, että hänessä oli yhtyneenä kaksi sielua: taiteilija,\njoka loi moraalisista tarkoitusperistä välittämättä, ja toimiva ja\njärkeilevä ihminen, joka tahtoi, että hänen taiteensa tuli olla\nmoraalista ja yhteiskunnallista. Ne kaksi sielua joutuivat keskenään\njoskus omituiseen käsikähmään. Nyt selvisi hänelle kaikkein orgaanisin\nluova ajatus, muuta realiteettia korkeampi realiteetti, ja hän pääsi\nkäytännöllisen järjen orjuudesta. Silti hän ei suinkaan lakannut\nhalveksimasta ajan vetelää ja turmeltunutta epämoraalia; yhä edelleen\nhän ajatteli, että epäpuhtaus ja epäterveys on ainoastaan taiteen\nalimmainen porras, koska se on sairasta, ikäänkuin sieni, joka kasvaa\nlahonneen kannon päässä; mutta joskin taide huvin vuoksi on taiteen\nprostitutsioonia, ei Christophe asettanut sen vastapainoksi suinkaan\nlikinäköistä moraalitaidetta, tuota siivetöntä ja auraa vetävää\nPegasosta. Ylhäisin taide, ainoa sen nimen arvoinen, on päivän lakien\nyläpuolella. Se on rajattomaan avaruuteen sinkautettu pyrstötähti. Se\non voima, joka voi käytännön kannalta katsottuna olla hyödyllistä tahi\nnäyttää hyödyttömältä, jopa vaaralliseltakin. Mutta ennen kaikkea on\nse voima; se on liikettä ja tulta; se on taivaasta syöksynyt salama;\nja siksi se on pyhä, siksi se on aina hyväksi. Sen hyvyys saattaa olla\nkäytännöllistäkin laatua; mutta sen totuudet, sen jumalaiset hyvät\nlyöt noudattavat yliluonnollista järjestelmää niinkuin uskonto. Se on\nkuin aurinko, josta se on kotoisinkin. Aurinko ei ole siveellinen eikä\nepäsiveellinen. Se on Se, mikä On. Se valaisee kaikkeuksien yötä. Niin\ntaidekin.\n\nSilloin näki tuolle voimalle antaunut Christophe hämmästyksekseen\npurkautuvan itsestään outoja mahteja, joita hän ei ollut vielä\naavistanutkaan: ne olivat aivan toista kuin hänen muinaiset intohimonsa\nja surunsa, hänen entinen itsetietoinen olemuksensa; ne olivat uusi,\nomituinen sielu, aivan välinpitämätön kaikelle, mitä hän oli ennen\nrakastanut tai mitä hän oli kärsinyt, hänen koko menneelle elämälleen;\nriemuitseva, fantastinen, villi, käsittämätön sielu. Se lennätti häntä,\nse kannusti ja kiidätti häntä iloisin piiskaniskuin. Ja milloin hän sai\nvähän hengähtää, ihmetteli hän mielessään, kun luki sävellyksiään:\n\n-- Kuinka tällainen on voinut lähteä minusta? Hän oli joutunut\ntuon sielullisen hourailevan kiihkon valtaan, jonka kaikki nerot\ntuntevat, tuon ihmisen tahdosta riippumattoman tahdon, \"_maailman ja\nelämän kuvaamattoman arvoituksen_\", kuten Goethe sellaista kutsui,\n\"_demoonisten voimien_\" valtaan, joihin nähden hän oli varuillaan,\nmutta jotka hänet kukistivat.\n\nJa Christophe kirjoitti, kirjoitti. Päivät päästään, viikkokausia.\nTulee aikoja, jolloin hedelmöittynyt sielu löytää ravintonsa pelkästään\nitsestään, ja luo yhäti, melkein ehtymättä. Tarvitaan ainoastaan pieni\nulkomaailman kosketus, jokin tuulen tuoma siitepölyn hiukkanen, niin\nsisäiset siemenet, myriaadit idut lehtivät ja kukkivat. Christophella\nei ollut aikaa nyt ajatella, hänellä ei ollut aikaa elää. Elämän\nraunioilla valtikoi uusi luova henki.\n\nJa sitten tuli yhtäkkiä seisahdus. Christophe oli uupunut, palanut,\nsielullisesti kymmenen vuotta vanhentunut, -- mutta pelastunut.\nChristophe oli jättänyt Christophen, hän oli muuttanut Jumalaan.\n\nValkeita hiusläikkiä oli tullut hänen tummaan tukkaansa, ikäänkuin\nsyksyn kukat ilmestyvät yhtenä ainoana syyskuun yönä niitylle.\nUusia ryppyjä näkyi hänen poskissaan. Mutta silmät olivat jälleen\nrauhalliset, ja suun ilme alistunut. Christophe oli tyyni. Hän\nymmärsi nyt kaikki. Hän ymmärsi ylpeytensä turhuuden, turhaksi kaiken\ninhimillisen sen hirvittävän Voiman käsissä, joka maailmoita liikuttaa.\nKukaan ei ole varmasti itsensä herra. Täytyy valvoa. Sillä jos\nnukahtaa, niin Voima, joka meissä vaanii, ryöstää meidät mukaansa...\nja syöksee kuiluihin. Tahi vetäytyy virta, joka meitä kuljettaa,\ntakaisin ja jättää meidät kuivaan uomaansa. Eikä riitä sekään, että\ntahtoo ja taistelee. Täytyy nöyrtyä tuntemattoman Jumalan edessä, joka\n\"_flat ubi vult_\", puhaltaa kusta hän tahtoo, puhaltaa rakkautta,\nkuolemaa tai elämää. Ihmisen tahto ei voi mitään ilman hänen tahtoaan.\nYhdessä sekunnissa hän saattaa tuhota vuosikausien vaivojen ja työn\nhedelmät. Ja jos hän haluaa, saattaa hän luoda iankaikkisen tomusta ja\ntuhkasta. Kukaan ei tunne olevansa niin sen Voiman armosta riippuvainen\nkuin luova taiteilija: sillä jos hän on todella suuri, ei hän puhu\nkoskaan muuta kuin mitä Henki hänelle sanoo. Ja Christophe ymmärsi\nHaydnin viisauden, tuon säveltäjän, joka vanhana laskeusi joka aamu\npolvilleen ennenkuin tarttui kynäänsä... _Vigila et ora_. Valvokaat ja\nrukoilkaat. Rukoilkaa Jumalaa, että hän olisi teidän kanssanne. Pysykää\nrakastavassa ja hurskaassa yhteydessä Elämän hengen kanssa.\n\n\n\n\nKesän lopulla sai eräs Christophen parisilainen ystävä, joka matkusti\nSveitsissä, tietää hänen olinpaikkansa. Hän tuli Christophea katsomaan.\nHän oli musiikkiarvostelija, ja oli ennen aina osoittanut kaikkein\nparhaimmin ymmärtävänsä hänen sävellyksiään. Hänen mukanaan tuli\nmuuan tunnettu maalarikin, joka sanoi jumaloivansa musiikkia ja\nhänkin ihailevansa Christophea. Nuo kaksi ystävää kertoivat hänelle,\nettä hänen teoksillaan oli ollut Europassa erikoinen menestys: niitä\nsoitettiin kaikkialla. Christophe ei tuntunut olevan millänsäkään tästä\nuutisesta: menneisyys oli hänelle kuollutta, hänen omat teoksensa eivät\nliikuttaneet häntä enää. Arvostelijan pyynnöstä näytti Christophe\nhänelle, mitä hän oli äskettäin kirjoittanut. Mies ei ymmärtänyt\nnäitä hänen töitään laisinkaan. Hän luuli, että Christophe oli tullut\nhulluksi.\n\n-- Ei melodiaa, ei tahtia, ei teemakehittelyä; ydin jollakin tavoin\nhöllää, sulaa ainesta, joka ei ole jähmettynyt, vaan liikehtii kaikkiin\nmuotoihin eikä asetu mihinkään; tämä ei muistuta mitään entistä: kaikki\non kuin valon välkähdyksiä kaaoksen keskeltä.\n\nChristophe hymyili:\n\n-- Sitä se suunnilleen onkin, sanoi hän. \"_Kaaoksen silmät, jotka\nkiiltävät järjestyksen harson läpi..._\"\n\nMutta arvostelija ei ymmärtänyt tätä Novaliksan lauselmaa.\n\n(-- Hän on tullut tyhjäksi, ajatteli hän.)\n\nChristophe ei koettanutkaan tehdä itseään ymmärretyksi.\n\nKun vieraat lähtivät, saattoi hän heitä vähän matkaa talosta,\nnäyttääkseen heille vuoristonsa kauneuksia. Mutta hän ei kulkenut kovin\nkauas. Jonkin niityn reunassa musiikkiarvostelija rupesi puhumaan\nparisilaisten teatterien dekoratsiooneista; ja maalari huomautteli\nseudun värivivahteista, arvostellen niiden muka jäykkiä yhdistelmiä,\ntietäen niiden olevan sveitsiläisiä: rabarberitorttuja, karvaita ja\nmehuttomia, à la Hodler; hän oli olevinaan varsin välinpitämätön\nluontoon nähden, eikä hän siinä aivan teeskennellytkään. Hän ei ollut\nluonnosta muka mitään tietävinään.\n\n-- Luonto! Mikä se on? Minä en tunne sitä. Valoa, värejä, -- _à la\nbonne heure_, -- siinä kaikki! Minä viis luonnosta.\n\nChristophe puristi heidän käsiään ja erosi heistä. Hän ei heidän\nsanoistaan välittänyt. He olivat jääneet toiselle puolelle rotkoa. Hyvä\nniin. Hän ei aikonut kehoittaa ketään:\n\n-- Päästäkseni minun luokseni tulkaa samaa tietä kuin minäkin.\n\nSe luova tuli, joka oli palanut hänessä kuukausia, oli nyt sammunut.\nMutta Christophen sydämeen oli siitä jäänyt suloinen lämmin. Hän tiesi,\nettä tuli syttyisi uudestaan: ellei se enää olisi hänessä, olisi se\nhänen ympärillään. Olipa se missä tahansa, hän rakastaisi kuitenkin\nsitä yhtä suuresti: se oli aina samaa tulta. Tänä syyskuisen päivän\niltana tunsi hän itsensä ikäänkuin koko luontoon levinneeksi.\n\nHän nousi jälleen vuoren rinteelle asuntoonsa. Oli ollut myrsky. Nyt\npaistoi aurinko. Niittymaat höyrysivät. Kypsät hedelmät tipahtelivat\nomenapuista kosteaan nurmikkoon. Kuusten oksiin viritetyt hämähäkin\nverkot, joissa vielä sadepisarat kiiluivat, olivat kuin arkaaisten\nMykenaian vankkureiden pyöriä. Märän metsän rinnassa räkätteli\nvihreätikka iloisesti. Ja myriaadit pikku kimalaiset, jotka tanssivat\nauringonpaisteessa, täyttivät metsien holvin lakkaamattomalla ja\nsyvällä urkujenhuminallaan.\n\nChristophe seisoi aukeamalla vuorijonon murtaumassa, umpinaisen laakson\nsuulla, säännöllisen ja soikean laakson, jossa tulvehti laskevan päivän\nvalo. Maa oli punertava; keskellä näkyi pieni, kullanhohtava pelto:\nvaskenruosteen värisiä ruokoja ja myöhäisviljaa. Ympärillä kaartuivat\nmetsät, jotka pukeutuivat syksyyn: kuparinpunaisia pyökkejä, vaaleita\nkastanjapuita, pihlajia oranssinpunaisine terttuineen, kirsikkapuita,\njotka hohtivat kuin liekit, niiden lehdet kuin pienet tulenkielet;\nmustikkamättäitä, oranssin ja sitruunan värisine, ruskeine ja poltettua\ntaulaa muistuttavine lehtineen. Aivan kuin jokin palava pensas. Ja tuon\nliekitsevän metsikön keskeltä nousi leivonen taivasta kohti, juopuneena\nauringonpaisteesta ja raikkaasta tuulesta.\n\nJa Christophen sielu oli kuin tuo leivonen. Se tiesi, että se putoaisi\nkohta korkeudestaan, ja vielä montakin kertaa. Mutta se tiesi myöskin,\nettä yhtä väsymättömästi se nousisi jälleen tuleen, virittäen\nviserryksensä, joka puhuu kaukana ja alhaalla asuville taivaan valosta.\n\n\n\n"]