[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgHmO7zn_1yzjHU_Kwi9gnGcYSkc4LPEsNi3UnQrUibc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},200,"Tintta Jaakko","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"200-paivarinta-pietari-tintta-jaakko","200__Päivärinta_Pietari__Tintta_Jaakko","Kuvaelma kansan elämästä","romaani",[],[],"fi",1883,null,43997,268671,false,18030,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Tintta Jaakko: Kuvaelma kansan elämästä\" by Pietari Päivärinta is a novel written in the late 19th century. The story revolves around the life of a young boy named Jaakko, who grows up in a broken, impoverished household surrounded by immoral influences and societal neglect. As he matures, he grapples with the painful realities of his upbringing while yearning to define his identity and seek a better life.  The opening of the book introduces us to Tinttala, a dilapidated cottage in a rural village in Pohjanmaa, where Jaakko lives with his parents. The family leads a life steeped in poverty, with Jaakko often left to fend for himself amid troubling adults and negative influences. Despite receiving little parental guidance, he possesses an extraordinary intellect that allows him to learn to read and seek knowledge, setting him apart from the unruly crowd. A pivotal moment occurs when Jaakko meets a kind girl named Mari, who inspires him to change his ways and aspire to be a better person. This encounter ignites a glimmer of hope, prompting Jaakko to dream of becoming a man of dignity, free from the shadows of his childhood. (This is an automatically generated summary.)",[],367,"Pohjanmaalle sijoittuva kansankuvaus seuraa Tintta-Jaakon elämänvaiheita köyhästä lapsuudesta aikuisuuden koettelemuksiin. Teos kuvaa vähävaraisen mökkiläisperheen arkea, työntekoa ja moraalisia valintoja 1800-luvun maaseudulla.","Pietari Päivärinnan 'Tintta Jaakko' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 200. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TINTTA JAAKKO\n\nKuvaelma kansan elämästä\n\n\nKirj.\n\nP. PÄIVÄRINTA\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1895.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Elämän aamu -- kodin kasvatus\n  II. Vieras koti -- sen vaikutus\n III. Nuorukainen -- erilaisien kasvatuksien hedelmät\n  IV. Kipeät ajat\n   V. Kovia, voitollisia aikoja\n  VI. Rohkeita päätöksiä -- pikku tupa\n VII. Uusia ponnistuksia\nVIII. Kovia kokemuksia\n  IX. Kummia, odottamattomia tapauksia\n   X. Kavaloita pauloja -- voitto\n  XI. Palkinto -- kummallinen vieras\n XII. Kasvatuksen arpia -- syvä lankeemus\nXIII. Selkenee -- pehmenee\n XIV. Lopputili\n\n\n\n\nI.\n\nElämän aamu -- kodin kasvatus.\n\n\nErään tiheän kylän laidassa Pohjanmaalla, matalan ja tiheän\nmännikkö-metsän keskellä, kivikankaalla, on pieni ja vanha mökki,\nTinttala on mökin nimi. Mökki on vanha ja riutunut, sillä siinä ei oltu\nmiesmuistiin tehty minkäänlaista uudistusta eikä korjausta. Lahoneet ja\naidastuneet seinät olivat pullistelleet ja lommistelleet sinne ja\ntänne, ja vesikatolle oli pantu pieniä kiviä ja turpeita, pitämään\nkiinni repaleisia tuohi-levyjä. Putoamaan pyrkivää sisäkattoa\nvastusteli useampi lattiasta kattoon ylöttyvä, kuorimaton pönkkä,\nrikkinäisiä akkunalaseja palkitsi parvi päre- ja tuohi-paikkoja. Paras\nja samassa lujin mökin huonekalu oli musta ja onnelle palanut,\novinurkassa seisova, maakivistä tehty takka, kumminkin uloslämpeävä.\nYhdellä mökin seinällä oli pari seinään lyötyjen vaajojen päälle\nrakennettua lavaa, joissa oli pehkuuntuneita olkia ja kuluneita,\nlikaisia vaate-ryysyjä; ne toimittivat vuodetten virkaa. Kun vielä\notamme lukuun pari jakkaraa ja pienen, likaisen pöydän, niin ovat mökin\nmerkillisimmät huonekalut luetellut.\n\nKolmihenkinen perhe asui Tinttalassa, äiti ja heidän poikansa. Heidän\nnimensäkin saamme tietää, kun mainitsemme, että kylä nimitti heitä\nTintta Jaakoiksi ja Tintta Kaijaksi, sillä Jaakko oli niin isän kuin\npojankin nimi.\n\nVaikka mökki oli niin halpa ja viheliäinen, oli siinä kuitenkin\nalituisesti ololta vieraita, sillä töllissä oli jotain vetovoimaa, joka\nheitä sinne viehkeästi veti. Siihen vetovoimaan kuului jo tuo musta\nkahvipannu, joka nokisena sangastansa riippui pitkässä puunaulassa\nseinällä, ihan takan vieressä, läpättömän ja rikkeimeksi palaneen\nliemitorvensa kanssa. Kumminkaan ei tuo paljon palvellut kahvipannu\nliene ollut yksistänsä se, joka niin runsaasti sai vieraita mökkiin,\nmutta kun saamme tietoomme, että mökin perinurkassa oli mahdotoin kasa\nlikaisia ja kaikenkarvaisia ryysyjä, josta talon isäntä tai emäntä\ntarvittaessa yhdellä ainoalla taitavasti tehdyllä, olkapäätä myöten\ntapahtuneella käden pistoksella ryysykasaan, veti esiin pullon, jossa\noli kirkasta nestettä, sekä kannettoman ja paikatun pikarin, jolla\nhätäpikaa lähimpänä seisovalle janoovalle, joutuin jos joutuin,\nannettiin \"tinttoja\", niin ehkä käsitämme minkä vuoksi oli niin kosolta\nvieraita mökissä..\n\nTuo tinttojen antaminen tapahtui aina varovasti isänisälle tahi\nemännälle tehdyn kuiskutuksen jälestä, ja ensimäinen seuraus tuosta\nkuiskutuksesta oli se että kuiskuteltu rupesi varovasti pilkistelemään\nrikkinäisistä akkunain reijistä ja oven raosta ulos, ja kun ei vaan\nmitään epäluulon alaista näkynyt, niin käytiin rivakkaasti tinttojen\nantamiseen. Sen tehtyä katosivat nuot taikakalut taas ryysykasaan,\nyhdellä ainoalla käden pistoksella, niin perinpohjaisesti, että niitä\nolisi ollut mahdotoin sieltä muiden löytää kuin asian omaisien. Sen\nasian todistukseksi mainittakoon sivumennen, että nimismies oli jo pari\nkertaa käynyt epäluulon alaisena tongostelemassa tuota ryysyläjää,\nlöytämättä kuitenkaan mitään semmoista, joka hänelle olisi virkansa\npuolesta ollut kelvollista. Noista nimismiehen onnistumattomista,\nmökissä tapahtuneista poliisi-toimista oli asianomaisien nykyinen\narkuus kumminkin kotoisin. Oli miten oli, mutta, tuskin on mikään\nkaappi maailmassa uskollisemmasti toimittanut tallentajavirkaansa,\nluvallisia tai luvattomia anastamisia vastaan, kuin tuo ryysy-koko\nTinttalan mökin nurkassa; sen vuoksi menestyikin tinttaaminen niin\nkauvan. Vuosikymmenien päästä vasta saatiin tietää, ett'eivät\nvarovaiset tinttalaiset säilyttäneetkään aarteitaan tuossa likaisessa\nryysy-läjässä, vaan että läjä oli vaan lukkona ja ovena heidän\nkeinokkaasti tehtyyn kassakirstuunsa, sillä ryysy-kasan alla oli eräs\nlahoneen lattian lauta irrallaan, jonka alusta oli kaivettu niin\nmonilokeroiseksi ja soppeloiseksi, että sieltäkin olisi äkkinäisen\nollut mahdotoin mitään löytää, jos sinnekin olisi osauttu. Se ei\nkumminkaan koskaan tapahtunut, mutta, isännän tai emännän käsi\navaimena, ottivat ja panivat he sinne yhtä nopeasti ja helposti kuin\njos he olisivat auki olevalla kaapin läpällä ammattiaan harjoittaneet.\n\nSemmoinen oli Tinttalan asukasten elämän laatu ollut jo kauvan aikaa,\nja nuoremmat ihmiset eivät muistaneet toisin olleenkaan.\n\nItsestäänhän on jo arvattava, ett'ei mökin elämä yleensä ollut juuri\nsiveää ja ett'eivät mökin lempivieraatkaan tuota juuri paljon\nedistäneet.\n\nKorttein lyönti oli sekä vierailla että talon vanhemmalla väellä\nuseinkin työnä, ja kun vierasten päästä rupesi juopuneen autuus\nhaihtumaan, otettiin taas uudestansa naukkuja eli tinttoja, niinkuin he\nitse sanoivat. Tuommoisen työn ja tuommoisen ravinnon ollessa tulivat\npuheet ja keskustelut itsensä kaltaisiksi. Kiroukset, riidat, väliin\ntappelut ja kaikkinainen jumalattomuus oli alituisena soitantona ja\nesikuvana mökissä. Kaiken tuon viheliäisyyden ja turmeluksen ohessa\ntäytyy mökin asukkaille antaa se kunnia, ett'ei kukaan heistä voinut\nkoskaan soimata epärehellisiksi eikä varkaiksi, sillä heille ei\nkelvannut koskaan mikään muu karvas-kultansa maksuksi kuin puhdas raha.\nJos joku yritti heille tuomaan viljaa j.m.s. viinan hinnaksi, nuot\ntinttain antajat oikein kauhistuivat muka semmoista jumalattomuutta,\nkun Jumalan viljaa juotaisiin; tulipa vielä päälliseksi heidän\nkauttansa ilmi ja omistajalleen takaisin monta varastettua kalua,\njyvä-pussia j.n.e.\n\nTuommoisessa koulussa ja tuommoisilta vanhemmilta sai Tinttalan pikku\nJaakko kasvatuksensa. Hän oli vanhempiensa ainoa lapsi, ja hän oli\nsyntynyt tähän maailmaan vanhempiensa jo ikäpuolina ollessa. Tuo\nTinttalan pieni Jaakko, joka tulee kertomuksemme päähenkilöksi, oli\nsillä ajalla, jolta kertomuksemme on, kymmenvuotias. Hän oli\nharvapuheinen, eikä näyttänyt ottavan osaa mihinkään mökissä\ntapahtuviin toimiin, istua jörötti vaan päiväkaudet melkein yhdessä\npaikassa liikkumatta. Siitä hän seurasi jokaista puhetta ja\nkeskustelua, suu unohtuneena puoleksi auki, ja katsoa töllöttäen\nmilloin puhujaa, milloin muita; hän ei näyttänyt pitävän kenestäkään\nmitään, muut hänestä sitäkin vähemmän.\n\nVanhempansakaan eivät hänestä suurta lukua laskeneet, kun hän vaan oli\nhengissä ja tiettävissä, muusta ei ollut kysymystäkään. Karun ruokansa\nja kurjat vaateriepunsa sai pikku Jaakko, niinkuin vanhempansakin,\nniistä niukoista voittorahoista, jotka ainoana mökin tulona saatiin\nluvattomalla ja inhottavalla viinankaupalla. Pörröisenä, likaisena ja\nriisumatta pani pikku Jaakko maata pehkulavallensa, kahta vertaa\npörröisempänä nousi hän siitä aamulla, sillä tuuli ja muut pojan\ntukkaan päivän pitkään sattuneet esineet olivat kukin laillaan ja\ntavallaan siljanneet hänen hivuksiaan, sen vuoksi olivat ne illalla\nmilt'ei sileämmät kuin aamulla.\n\nHän ei pukenut koskaan ylösnoustuansa, kun ei hän koskaan riisunut\nmaata pannessansa. Noustuansa söi hän niukan eineensä, ja sitten taas\ntuo yksitoikkoinen päivän työ: muiden suuhun ja toimiin avosuin katsoa\ntöllöttäminen; se oli hänen jokapäiväinen työnsä, semminkin kun vaan\nmökissä oli tinttaajia.\n\nKun mökissä ei sattunut olemaan vieraita, ja semmoisia päiviä toki\njoskus sattui, ei pikku Jaakko silloin joutanut olemaan vaiteliaana,\nsillä hän sai aina ankaran käskyn jommaltakummalta vanhemmalta: \"ota\nkirja käteesi!\" Poika oli niin tuohon heidän harvinaiseen puhutteluunsa\ntutustunut ja tullut sen merkityksen niin perinpohjaisesti tuntemaan,\nett'ei hän yhtään sitä vastustellut, vaan hän meni heti, tuon äänen\nkuultuansa, tomuisen seinälaudan luokse ja sieppasi sieltä\nkatekismus- ja aapis-kulunsa ja rupesi lukea tankuttamaan miten voi,\nsillä hänelle ei oltu opetettu muuta kuin kirjainten vaillinainen\ntunteminen. Kyllä pikku Jaakko koetti alussa panna tuota\ntieteilemiskäskyä vastaan, niin paljon kuin vaan voi, mutta tuo\nalinomaa näkösällä oleva paksu, puinen ja hiiltynyt haara-kohennus,\njoka takan loukossa seisoa törötti, oli heti alkupäässä tehnyt niin\ntuntuvan vaikutuksen poikaan, että hän katsoi parhaaksi olla\nvastustamatta. Ihme, kumma! Vaikka poika oli niin jörömäinen kuin hän\noli ja vaikk'ei hän ollut saanut sen parempia oppia, oppi hän kuitenkin\nvälttäväksi lukijaksi ennen pitkää! Kinkeriluvuillakin kummasteli\npapisto, kun Tinttalan pieni Jaakko osasi niinkin lukea, vaikka hän oli\nsemmoisessa kodissa kasvanut, sillä papisto tunsi tarkkaan\ntinttalaisten sisällisen elämän.\n\nTuo pojan lukutaito antoi Tinttalan vanhuksille paljon rintaa. Jos joku\nkristillismielinen ihminen muistutti heitä, minkälaisessa tilassa\nheidän poikansa kasvaa, sanoivat vanhukset tavallisesti: \"osaapa tuo\nlukea niinkuin muidenkin ihmisien lapset.\"\n\nSiinä he luulivatkin olevan kaikki, mitä he olivat velkapäät lapsensa\nkasvattamisen eduksi tekemään, kun laittoivat hänen päällensä jotain\nvaate-riekaletta, jos kohtakin iho vilkkui sieltä ja täältä, ja kun he\nantoivat pojallensa jokapäiväisen, jos kohtakin niukan ravinnon; kun\npoika oli vielä opetettu lukemaan, niin tuntui vanhemmista, että he\novat tehneet kaikki mitä tehtämän pitää.\n\nVieläpä nuo Tinttalan vanhukset olivat ja elivät mielestänsä\nkristillisellä pohjallakin, ja siitäpä pohjasta pikku Jaakollekin tuli\ntuo kohennus-pakko lukemiseen, sillä \"eivät he tahtoneet pojastansa\npakanan tulevan\", niinkuin he usein sanoivat. Eivät vanhemmat\nopettaneet pojallensa minkäänlaista työn eikä asian tekoa, eivätkä he\nitsekään mitään semmoisia tehneet, sillä, niinkuin olemme jo nähneet,\ntalossa ei mitään semmoista ollut, kun tähän vaativat elämän tarpeet\nsaatiin viinanmyönnin voitoilla. Asiain näin ollen kasvoi poika yhä\nvaan edelleen samanlaisessa olossa ja asemassa.\n\nMökin raa'at ja siveettömät vieraat vaikuttivat myös paljon pikku\nJaakon kasvatukseen. Alituisesti kuullen heidän irstaisia puheitaan,\nimi hän niistä nuoreen sydämeensä pohjakaavan kaikille käsityksilleen,\nja pian oli hänellä semmoinen käsitys ihmisistä yleensä, ettei sen\nparempaa ole muuallakaan kuin heillä, ja että kaikki on niinkuin\nollakin pitää.\n\nJos poika-raiska joskus kävi ulkona kodistansa, muiden ihmisten\nparissa, katsottiin häntä kaikkialla ylen pörrötukkaisuutensa,\nlikaisuutensa ja rikkinäisten vaateryysyinsä vuoksi. Vieläpä katsottiin\npaljon siihenkin, kun hän oli köyhä ja Tinttalasta kotoisiin, sillä\nihmiset yleensä kammoivat Tinttalaa. Eivätpä kylän lapsetkaan\nkohdelleet paremmin Jaakko-raiskaa, sillä kun he tapasivat hänen,\nkerääntyivät he hänen ympärillensä, tekemään ilkeää pilkkaa ja ivaa,\nvaikk'ei hän antanut heille siihen vähääkään aihetta eikä syytä.\n\nYksi nyki yhdestä, toinen toisesta Jaakon rikkeimen ja riepaleisen\nnutun nurkasta, samassa hokien: \"Tintta Jaakko, pikku Tintta,\nTintta-karhu\" ja muuta semmoista.\n\nKauvan kärsi Jaakko tuota pilkkaa ja koki panna: \"noo, noo, kaa, kaa,\nolkaa siivolla!\", mutta kaikesta tuosta ei ollut mitään apua, vaan\njoukko yltyi vaan kiusaamaan. Rynnäkkö kävi viimein niin ankaraksi,\nett'ei Jaakkoparka tiennyt miltä puolelta olisi itseään suojellut.\nTavallisesti kiusasivat poika-viikarit Jaakkoa niin kauvan, että hän\nsuuttui viimein ja haapuili kiinni vainoojiansa, mutta silloinkos\npoika-viikarit nauraa hohottamaan ja pakoon juoksemaan, huutaen:\n\"varokaa itsenne, Tintta-karhu tulee!\" Tuota menoa pitkitettiin\ntavallisesti siksi kuin joko kiusaajat kyllästyivät mieli-työhönsä tahi\nJaakko-raiska pääsi pakoon heidän kynsistänsä.\n\nKun tuolla lailla kiusattu poika sattui joskus pölyyttämään\nkiusaajiansa, siitäkös vanhemmat sekä kiusaajat itse huutamaan ja\nparjaamaan Tintta Jaakkoa, kuinka häjy, kuinka räähkä, ilkeä ja\nhillimätöin hän on; ja niissä tiloissa olivat itse ilkeyden tekijät\nvalmiit tekemään vanhemmillensa kanteita tuosta pahankurisesta\nTintta-Jaakosta. Vanhemmat ottivat tavallisesti noiden pienten,\njäävillisten kantajain todistukset täysinä vastaan ja heidän\nkatsanto-tapansa Jaakkoon ei suinkaan sen kautta käynyt leppeämmäksi.\n\nKaikesta tuosta näkyy, että Jaakko raiskalla oli suo siellä, vetelä\ntäällä. Ulkona kodista kiusattiin, rääkättiin, pilkattiin ja vihattiin\nhäntä ihan syyttömästi ja jos hän tuli kotiansa apealla mielellä, eipä\nsielläkään mitään hyvää näkösällä ollut. Vanhempansa eivät kyllä\nhänestä lukua pitäneet, olipa hän kylässä tahi kotona, mutta heillä ei\nollut yhtään ainoata hyvää ja opettavaista sanaa antaa pojallensa, ei\nyhtään vanhemman rakkaudesta lähtenyttä ohjausta, ei yhtään siveellistä\noman elämänsä esimerkkiä tulevaksi valoksi; eipä tosiaankaan muuta kuin\nkohennus-koulu lukemiseen ja karu illallinen, siinä kaikki. Taikka jos\ntalon vieraat sattuivat olemaan tinttaamassa, niin eipä heistäkään\nollut suurta tukea eikä lohdutusta apealle ja sorretulle poikarievulle.\n\nEräänä kertana kävi niin, kun Jaakko meni kylälle; että hänen vanhat\nvainoojansa ottivat hänen taas käsiinsä. Jaakko tuskaantui nyt jo heti\nensi ottosilla. Hän sai kiusaajistaan yhden ja toisen kiinni, ja pian\noli useampia töppösiä yht'aikaa taivasta kohden, ja toisia hän huimi\nhousuille aikalailla. Siinä nujakassa havaittiin, että Jaakko oli\nhuomattavan väkevä ikäisekseen. Huomattuaan minkälaisia hujauksia he\nnyt Jaakolta saivat, lähtivät hänen kiusaajansa huutaen, parkuen\ntallustelemaan kylään. Tiellä he itkusuussa kertoivat ja voivottelivat,\nkuinka pikku Tintta heitä pieksi ja rusikoitsi. Vanhemmat ihmiset\ntuosta kovin kauhistuivat, kun tuo ryökäle tohtii ja uskaltaa koskea\nheidän lapsiinsa. Tuo kauhu oli sitä helpompi heidän sydämiinsä\nsyttymään, kun heidän mielensä ei ollut ennestäänkään suopea.\nTulissaan, tauloissaan lähtivät he tuolle pahankuriselle poikanulikalle\nkostamaan ja juoksu-jalassa riensivät he äskeistä poikien\ntappelutannerta kohden. Jaakko-raiska ei osannut aavistaakaan, että\nuusi ankarampi rynnäkkö häntä vastaan oli tulossa. Hän oli vaan ypö\nyksin äskeisellä taistelutantereella, ikäänkuin nauttien voittonsa\nhedelmää -- ihmis-arvoa, jota hän oli pakotettu käsivarsillansa\nitsellensä anastamaan. Huutaen, hoilaten juoksi kostaja-joukko sitä\npaikkaa kohden, jossa vainottu seisoi, miettien tilaansa.\n\n\"Tuolla seisoo vielä Tintta-karhu\", huusi joku kostaja innostuksissaan,\nkun näki Jaakon seisovan yksinänsä.\n\nTuo huudahdus ja sortonimensä kuuleminen herätti pojan haaveksivaisesta\ntilastaan. Hän silmäsi hätäisesti ympärillensä ja huomasi häntä\nitseänsä kohden kiitävän joukon, ja heti ymmärsi hän, mitä varten se\noli liikkeellä. Täyttä väkeään lähti Jaakko nyt käpälämäkeen,\nvälttääksensä siten tuon uuden ja voimakkaan vainooja-parven, jonka\nkanssa ei ollut tietysti leikinteko, jos he vaan hänen käsiinsä\nsaisivat. Vainooja-joukko huomasi pojan liikkeen ja sen vuoksi\nlevittivät he sotarintansa ja estivät häneltä paon, ja pian olivat\nvikkelimmät kylän nuoret pojat pakenevan poika-raiskan kimpussa. He\nrupesivat nyt oikeen isällisesti kurittamaan Tintta Jaakkoa, jota\ntehdessään he ehtimiseen muistuttivat, ett'ei hän saa vasta koskea\nheidän lapsiinsa. Ei siinä auttanut Jaakon vastaanväittelemiset, että\nheidän poikansa olivat tehneet hänelle vääryyttä, eikä itkut ja porut,\nvaan he haivalsivat ja löylyttivät pojan pahanpäiväiseksi. Sitten\nlähtivät he tyytyväisinä pois, ikäänkuin olisivat hyvinkin jalon työn\ntehneet.\n\nSiihen jäi poikariepu taas ypö yksin, nyt saaneena, äskön, antaneena,\nsaaneena syyttömästi, pakosta antaneena. Hän istua hytkähti lähellä\nolevan aidan viereen, ja sydämessään tuntui ensikerran eläessään niin\nkummallisia tunteita. Ensikerran tunsi hän että ihmiset eivät ole\nniinkuin olla pitäisi ja että hänkin voisi olla ihminen niinkuin\nmuutkin ihmiset. Hän vertaili omaansa, isänsä, äitinsä ja alinomaisten\nkotivierastensa elämää, asemaa ja arvoa muiden ihmisien elämään ja\narvoon. Silloin havaitsi hän, että suuri väli, suuri juopa oli hänen ja\nmuiden, välillä. Hän kysyi nyt itseltänsä: mikä on tuon välin tehnyt,\nmikä juovan rakentanut, ja mistä se tulee, että toiset ihmiset\nleikkaavat vaan kunniaa koko elämänsä ajan, jota vastaan toiset ihmiset\nsaavat vaan osaksensa sortoa ja pilkkaa ja häpeää?\n\nNoita mietti Tintta Jaakko häväistynä, pilkattuna, ylenkatsottuna ja\nrangaistuna, tuossa aidan vieressä istuessaan. Näitä kysymyksiään\nselvitellessään huomasi hän, että tuota suurta juopaa ei ollut mikään\nmuu rakentanut kuin erilainen kasvatus jo lapsuudesta pitäin. Hän\nhuomasi olevan muitakin poikasia yhtä köyhiä kuin hänkin, joita ei\ntalojen pojat ja tytöt niin pilkanneet ja nykineet nutun liepeistä,\nniinkuin häntä itseänsä, mutta samassa hän huomasi, että heidän päänsä\noli aina sileäksi kammattu ja heidän silmänsä puhtaat, vieläpä heidän\nvaatteensakin olivat ehyet ja puhtaat, vaikka kohtakin paikatut ja\nhalvat. Huomasipa hän senkin, ett'eivät nuo köyhät, jos kohtakin siivot\nja siistit pojat, saaneet sitä arvoa toisien onnellisempien silmissä\nkuin varakasten talollisien lapset, mutta heitä ei kumminkaan nykitty,\npilkattu eikä pieksetty, ja se oli Jaakko raiskan mielestä jo\nmahdottoman ison arvon voitto.\n\nNoita miettiessään tunsi hän katkeruudella minkälainen hänen\nkasvatuksensa on ollut. Juopuneiden alinomaiset irstaiset ja raa'at\npuheet olivat kuuluneet yhtäläistään hänen korviinsa aina siitä asti\nkuin hän puhetta rupesi ymmärtämään. Vanhempansa olivat väärällä,\nlaittomalla ja jumalattomalla tavalla hankkineet hänelle kurjan, mutta\nkumminkin kerjäämättömän ravinnon, ja siinä samassa olivat he kovin\nlaiminlyöneet hänen muun kasvatuksensa. Eipä kummakaan, jos ihmiset\nhäntä pilkkasivat ja katsoivat ylen semmoisena pörrötukkaisena,\nlikasilmäisenä, ryysyisenä ja ihmisyydestä osattomana ja kaikenlaisena\nkurjuuden esikuvana, kuin hän juuri tänäkin hetkenä oli. Huomasipa hän\nnyt olevan ison välin muiden ja itsensä välillä.\n\nNoita kaikkia miettiessään ja tuntiessaan, pillahti poika katkeraan\nitkuun. Se oli ensimäinen itku kehto-itkujen jälkeen, jonka ahdistettu\nsydän pusersi ulos. Siinä hän itki, tiesi herra kuinka kauvan. Hän itki\nmennyttä kovaa ja karua elämänsä aamua, itki ihmisien tylyyttä,\nkovuutta ja tunnottomuutta, -- sitä kaikkea hän itki.\n\nKun Jaakko raiska oli parhaallaan itkemässä, tulla tepsutteli toisella\npuolen aitaa olevan vainion pellon piennarta myöten häntä kohden saman\nikäinen ja kokoinen tyttö-tyllykkä, kuin hän itsekkin oli. Tuo tulija\noli Tinttalan likimäisen naapurin ja samassa kylän varakkaimman talon\nisännän ja emännän ainoa ja viimeinen lapsi, sillä kaikki heidän\nensimäiset lapsensa olivat kuolleet. Kun heidän ensimäiset lapsensa\nolivat joutuneet tuonen uhriksi, hoitivat vanhemmat tuota ainoaa\nlastansa sen suuremmalla huolella. He eivät päästäneet tyttöänsä paljon\nulkonakaan käymään, sitä vähemmin toisien kylän lapsien seuraan,\npeläten hänelle tapahtuvan jotain vaaraa tahi taudin kohtausta.\nSentähden ei tulija tyttö ollut mikään likeinen tuttu itkevälle Jaakko\nrievulle; hän tiesi vaan, että tyttö oli heidän mahtavan naapurinsa\ntyttö.\n\nTyttö oli puettu punarantuiseen hameesen ja puhtaat lyhyenlännät, mutta\nleveät paidan hihat liehuivat hänen kävellessään, tuulen ja hänen\nkäyntinsä voimasta. -- Valkoisen kellertävä, latvoilta tasaiseksi\nleikattu tukka, liehui myös valtoimena hänen kävellä tepsuttaissaan.\n\nSureva, kaikkien hylkäämä poika ei huomannut hänen tuloaan; hän ei\nkatsellut ympärilleen tällä kerralla, sillä hänellä oli työtä työstään.\n\nKun tyttö pääsi aitaa liki, katsoi hän suurilla, sinisillä silmillään\naidan raosta säälivästi ja osanottavasti toisella puolen aitaa surevaa\npoikaa.\n\n\"Älä itke, Jaakko\", sanoi hän hetken päästä, heleällä ja sointuvalla\näänellä.\n\nJaakko säpsähti. Se oli ensimäinen lempeä ääni, ensimäinen lempeä\npuhuttelu, jonka hän koskaan oli elämässään kuullut. Hän käänsi itkevät\nkasvonsa ääntä kohden ja havaitsi aivan selkänsä takana, toisella\npuolen aitaa olevan pulleaposkisen tytön viattomat kasvot. Hän tunsi\nheti puhuttelijassaan mahtavan naapurinsa tyttären. Voi kuinka suuren\nvälin hän tunsi olevan itsensä ja tytön välillä. Silmättyään tytön\nmiellyttävään näköön ja pukuun, häpesi hän omaa kurjuuttansa ja\nlikaisuuttansa. Hän koki pidättää itkuansa ja pyyhkäsi ehdottomasti\npörröistä tukkaansa pois silmiltänsä. Kenties tuo itsensä siivoomisen\nyritys oli Jaakolle ensimäinen, jonka hän eläessään oli tehnyt. Kenties\noli tuo ensimäinen tunto Jaakolla, että hänen pitäisi olla ja elää\nsiistimmästi, ja tuon tunnon, tuon tarpeen lienee vaikuttanut hänen\ntykönänsä oleva puhdas, siisti ja lempeä tyttö.\n\n\"Voi, vieläkö sinäkin, Mari, tulet minua pilkkaamaan\", sanoi Jaakko\nitkunsa seasta, kuin oli toipunut ensi hämmästyksestään.\n\n\"En minä sinua pilkkaa\", sanoi Mari lempeästi.\n\n\"Kaikkihan minua pilkkaavat ja kiusaavat, vieläpä pieksävätkin\", sanoi\nJaakko surumielin.\n\n\"Niin he kyllä tekevät, sen olen nähnyt, mutta enhän minä ole koskaan\nsinua pilkannut, Jaakko.\"\n\n\"Et koskaan, Mari.\"\n\n\"Ethän siis ole minulle vihainen, Jaakko?\"\n\n\"Voi, Mari! Sinulle en ole koskaan vihainen, enkä vastakaan ole; sinä\nolet niin hyvä! Enkä minä ole kenellekään vihainen, mutta ihmiset\nvihaavat minua kurjaa ilman syyttä\", sanoi Jaakko taas, ja alkoi vaipua\nentiseen suru-mielisyyteensä.\n\n\"Ihmiset ovat sinulle pahoja. Tiedän senkin, että he sinua syyttömästi\npieksävät. Tosin sinä löylytit toisia poikia, mutta se oli heidän oma\nsyynsä, sillä he eivät antaneet sinulle rauhaa, ennenkuin saivat sinun\nsuuttumaan\", sanoi Mari.\n\n\"Mistä sinä, Mari, tiedät sen?\"\n\n\"Koko ajan olen katsonut akkunasta ja tulin sinua lohduttamaan.\"\n\n\"Voi minua onnetonta!\" sanoi Jaakko ja pillahti taas itkemään.\n\n\"Älä huoli itkeä, Jaakko, kyllä sinusta vielä mies tulee\", lohdutteli\nhäntä Mari.\n\n\"Voi, Mari! Ei minusta tule miestä, ei koskaan\", sanoi Jaakko ja\nväänteli käsiään tuskassaan.\n\n\"Tulee kun tuleekin sinusta mies, minä tiedän sen\", tokasi Mari\ninnokkaasti.\n\n\"Mitenkä, Mari, sanoppas!\" sanoi Jaakko ja katsoi häneen melkein\nluottavasti.\n\n\"Kun kasvat vähän isommaksi, rupeat sinä työtä tekemään. Silloin saat\nparemmat vaatteet yllesi ja silloin sinä, Jaakko annat leikata tukkasi\nja kampaat pääsi aina sileäksi, peset myös joka aamu silmäsi puhtaiksi.\nKun niin teet, niin ihmiset lakkaavat sinua ylenkatsomasta ja\npilkkaamasta\", ennusteli pikku Mari melkein käskevästi.\n\n\"Voi, voi, Mari! Minä tahdon tehdä työtä yötä päivää, minä laitan\nparemmat vaatteet itselleni, pesen silmäni ja kampaan pääni joka aamu,\nkun vaan eivät ihmiset sitten enää pilkkaa minua, se käypi niin kipeää\nsydämelleni\", sanoi Jaakko innostuneena ja uusi kummallinen, ennen\ntuntematon toivon säde lensi hänen sydämeensä, ja se oli tuo: jos\nminustakin vielä kerran tulisi mies.\n\n\"Tee vaan niinkuin minä olen sanonut ja niinkuin sinä olet luvannut,\nniin saatpahan nähdä mitä siitä vielä tulee; sinulla on voimaa ja\nvartta kyllä. Hyvästi nyt, Jaakko!\" sanoi Mari ja alkoi kävellä\ntepsutella kotiinsa.\n\nSiihen jäi nyt Jaakko taas yksinänsä. Hänestä tuntui siltä kuin tuo\nlempeä olento olisi mennyt liika aikaisin pois hänen käsistänsä. Hän\nkatsoa töllötti tytön jälkeen niin kauvan kuin vaan näki, mutta hän ei\nitkenyt enää. Surut olivat haihtuneet nyt sorretun ja ylenkatsotun\npojan sydämestä ja siellä soi nyt vaan kaksi lausetta: \"älä huoli\nitkeä, Jaakko, kyllä sinusta vielä mies tulee\" ja \"tuleekohan\nminustakin mies vielä kerran?\"\n\nSiitä lähti Jaakko viheliäiseen kotiinsa. Tinttarit olivat siellä\nvarsinaisessa työssään. Esikerran eläessään inhotti Jaakkoa heidän\njumalatoin puheensa ja käytöksensä. Vanhempansa laittoivat hänelle\nniukan aterian, kysymättä vähääkään, missä hän on ollut ja mitä\ntoiminut.\n\nRuoka ei maistunut nyt Jaakolle. Miettivänä ja alakuloisena istui hän\nvaan, mutta hän ei nyt avosuin katsoa töllöttänyt silmiin mökin\nvieraita, heidän raa'asti ja jumalattomasti puhuessaan; pojan sydämessä\nsoi vaan kysymys: tulisikohan minustakin vielä mies, ja se antoi\nhänelle muuta työtä.\n\nNiin kului se päivä. Illalla pani poika levolle pehku-vuoteellensa,\nyhtä pörröisenä nousi hän aamulla. Mutta noustuaan hän käveli äitinsä\ntykö, vanhat keritsimen kulut kädessä ja sanoi: \"keritkää, äiti, minun\ntukkani!\"\n\n\"Kah, saakeli! Poika taitaa ruveta hankkimaan itseänsä maisteriksi,\ntahi on häneen eilisellä kylämatkallaan pistänyt pieni ylpeyden synti\",\nsanoi eräs jo näin aikusin mökkiin ehtinyt tinttaaja, kuullessaan pojan\nvaatimuksen.\n\n\"Tukkani on kovin pitkä\", sanoi vaan poika ja istui jakkaralle\ntarjoten äidilleen keritsimet.\n\nÄiti otti keritsimet pojan kädestä ja alkoi hakuttaa pojan tukkaa.\nTunnustaa täytyy, ett'ei tuo työ ollut suinkaan tottuneen\ntukanleikkarin työtä; kolosta, hammasmaista tuli jälki, mutta kuitenkin\nsaatiin tukasta aina jotain irti; ja ennen pitkää oli lattialla aika\nkasa hasioita ja karrillaan olevia hivuksia.\n\nKun tukka oli saatu kerityksi, nähtiin mökissä kummia: Jaakko nouti\nkiululla vettä ja rupesi pesemään kasvojansa! Sitä ei oltu ennen nähty,\nja sekä pojan vanhemmat että mökin vieraat kummastelivat tuota\näkkinäistä ja ihmeellistä muutosta.\n\nKun kasvot olivat pestyt, tuli pään kampaamisen vuoro. Kampaa ei ollut\nkoko mökissä olemassakaan; vanha, kulunut karstaraasia sai kamman\nvitkaa tehdä. Sillä siljoitti poika päänsä kuin parhain taisi. Sitten\nastui hän, vanhempiensa eteen ja sanoi: \"tarvitsisin saada paremmat\nvaatteet, nämä ovat kovan ritkeimet ja likaiset\".\n\n\"Ole vaiti! Mistä tässä on varoja sinulle uudet vaatteet laittaa, kiitä\nettä päälläsi on mitä on\", tiuskasi äiti.\n\n\"Voisittehan kumminkin näitä pestä ja paikata\", sanoi poika\ntaipumattomasti.\n\n\"No, mutta mitä herran tähden sinä oikeen mietit, kun sinä olet nyt\ntänä päivänä niin vaatelias?\" puuttui nyt isä puheesen.\n\n\"Jos minustakin tulisi vielä mies\", sanoi poika hiljaisesti ja ujosti.\n\n\"Sinusta mies! jotakin sitä kuulee! Ha, ha, ha, haa! sinusta mies --\nmitäs tolvanasta!\" kummaili ja nauroi isä, että oli selälleen kaatua.\n\n\"Pidä, poika, suusi kiinni ja kiitä, että sinulla on niin hyvät\nvanhemmat, jotka sinusta pitävät semmoisen huolen, ett'et tarvitse\nkerjätä. Sinuun on tarttunut ylpeyden synti, Jumala paratkoon, ja jo\nnoin nuorena!\" toruskeli äiti, hänen mielestään liian ylös pyrkivää\npoikaansa. \"Kirja käteesi!\" lisäsi hän sitten ankarasti.\n\nPoika ei vastustanut yhtään vanhempiansa. Hän otti aapiskulunsa\nkäsiinsä ja rupesi lukea tankuttamaan, mutta lukemisesta ei tahtonut\ntulla mitään. Jokainen sana ja lause, jokainen rivi näytti vaan hänen\nsilmissään yhtäläiseltä ja sisältävän lauseen: tulisikohan minustakin\nvielä mies?\n\n\"Tulisikohan minustakin vielä mies!\" pääsi häneltä viimein ääneensä.\nSisällinen tunne oli ääneksi asti voittanut ne ulkonaiset äänien\nmerkit, jotka olivat hänen silmiensä edessä.\n\n\"Jumal'auta! poika on kadottanut järkensä\", sanoi isä, kuultuaan pojan\nviimeisen lauseen.\n\n\"En minä ole järkeäni kadottanut, mutta minä tahdon todellakin tulla\nmieheksi, isä\", sanoi poika.\n\nOli miten oli, mutta Jaakko ei nyt enään koskaan tullut kylään\npörrötukkaisena ja likasilmäisenä. Puhtaat olivat nyt Jaakon kasvot ja\nsileä oli hänen päänsä. Rikkinäiset vaatteensakin alkoivat puhdistua ja\nkäydä ehyemmiksi. Vanhempansa eivät kyllä pitäneet nyt huolta paremmin,\nkuin ennenkään, mutta poika itse koki asiaa auttaa minkä voi. Huonosti\nse kyllä ensimmältä kävi laatuun, mutta kuitenkin tarttui aina jonkun\nrepattavan paikan syrjä kiinni, yksi ja toinen ammottava reikä meni\ntukkoon! Vettä ja aikaa oli hänellä yltäkyllin, joiden avulla hän sai\nlikaa poistetuksi.\n\nTosin pilkkasivat toiset kylän lapset häntä vieläkin, mutta ei hetikään\nniin useasti kuin ennen. Ja kun tuo lempeä ja miellyttävä Mäkelän Mari\nsattui näkemään Jaakon, hymyili hän niin lempeästi ja sanoi: \"kas niin\nJaakko! Sanoinhan minä sen\". --\n\n\n\n\nII.\n\nVieras koti -- sen vaikutus.\n\n\nKoko joukko aikaa on kulunut. Tintta Jaakko ei ole enään Tinttalassa.\nTuo rikkaan Mäkelän Mari heitukka oli hänessä eloon herättänyt ihmisen\n-- sisällisen ihmisen. Tuo sisällinen ihminen Jaakossa pyrki nyt vaan\ntäysin voimin mieheksi, semmoiseksi mieheksi, jota ei enään pilkattaisi\neikä rääkättäisi.\n\nKauan ei Jaakko ollut enään Tinttalassa, sitten kun hän oli huomannut,\nettä ihmiset eivät häntä enään niin kovin paljon pilkkaa. Itse hän kävi\nhakemassa paikkaa, jossa hän saisi työtä, ruokaa ja vaatetta päällensä,\nja semmoisen hän löysikin omassa kylässä. Paljon ei ollut ensinnä\npalkkaa, olihan vaan ruoka ja joku vähänen vaatetta, mutta paljoa ei\nJaakko vaatinutkaan, kun hän vaan pääsi mieheksi, se oli pää-asia se.\n\nKylä nauroi, talo ja vanhemmat nauroivat ja Jaakko itsekin nauroi\ntuolla rengiksi menolla, mutta noilla nauruilla oli vähän erinkaltaiset\nsyyt. Kylä nauroi Tintta Jaakon tyhmän rohkealla uhkayrityksellä, kun\nhänkin muka tapailee rengiksi, joka ei ole muuta oppinut tekemään kuin\npahuutta ja laiskottelemaan; he ennustelivat, ett'ei hän ole viikkoa\nenempää talossa. Talo nauroi häpeästä, kun tuli ottaneeksi tuon epaton\nruokansa ääreen, mutta siinä samassa sanoivat he: \"antaa Tintta Jaakon\nkoettaa; saahan hänen pois, jos ei sovi\". Vanhemmat nauroivat sitä, kun\ntuo heidän poikapökerönsä on semmoisen hullutuksen päähänsä saanut,\nettä uskaltaa lähteä ihmisiin, vaikkei hän ole oppinut mitään tekemään;\ntuntuipa siltä kuin he olisivat pojan taitamattomuuden lukeneet aivan\nhänen viaksensa. Jaakon naurun syy oli aivan erinkaltainen kuin\nedellisten naurajain; hän nauroi sitä kun hänestäkin tulee mies; olipa\ntoinenkin, joka nauroi samansuuntaisesta syystä, ja se oli tuo Mäkelän\npikku Mari heitukka, mutta hän ei naurannut julkisesti, vaan salaa\nsydämessään.\n\nMitäpä siitä, Jaakko tuli palveluspaikkaansa määrätyllä ajalla,\nniinkuin isännän kanssa sovittu oli.\n\nTuskin oli Jaakko huoneesen päässyt ja pussin pois selästään saanut,\nkun hän suurella pontevuudella kysyi: \"onko pärepuita kotona?\"\n\n\"Mitäpä niillä tekisit?\" kysyi isäntä vuoronsa.\n\n\"Lohkoisin ne ja sitten kiskoisin päreitä\", sanoi Jaakko vakavasti.\n\n\"Ohoh, Jaakko! Maltahan nyt ja levähdä tämä ilta; kyllä vielä on aikaa\ntyötä tehdä, ennenkun vuosi on lopussa\", sanoi isäntä puolihymyssä.\n\n\"Mihin työhön minun huomenna pitää mennä?\" kysyi taas Jaakko.\n\n\"Halkojen vetoon\".\n\n\"Ovatkos häkit reilassa?\"\n\n\"Kylläpä ne taitavat olla kesä-reilassa\", vastasi isäntä.\n\nSen enempää ei Jaakko odottanut. Päätäpahkaa meni hän ulos, haki sieltä\nkärryhäkki-resuja ja tuoda nujuutti ne tupaan. Sutii, sitte niitä\nparantamaan. Eihän se tahtonut käydä laatuun, mutta isäntä neuvoi\nhäntä, ett'eivät vitsat saaneet kiertyä kurille ja ett'ei puuvärkki\nsaanut tulla koiran kaulalle j.n.e. Häävejä ei niistä tullut, mutta\nkumminkin tuli kaksi kärryhäkkiä sinä iltana Jaakolta parannetuksi\nsiihen voimaan, että ne hyvästi kelpaisivat huomenaamuna käyttää\nkärryille.\n\nNiin alotti Jaakko palveluksensa. Alusta alkaen oli hän niin uuttera ja\nhuolellinen hänelle uskotuissa asioissa, että hän sillä herätti pian\nhuomion; moniaan päivän perästä sanoi jo isäntä: \"olkaasta vaiti,\nkuinka kauvan tuota kestää\".\n\nTalossa oli työkalut kaikkeen laatuun ja höyläpenkki oli talvikaudet\ntuvassa; kaikenlaisia raaka-aineita oli myös ainaisessa varastossa. Ei\nse ollut kovin mones ilta Jaakon tulon jälkeen, kun hän ujostellen\npyysi isännältä, saisiko koettaa tehdä astiaa; tuo ujosteleminen tuli\nsiitä, kun hän pelkäsi, ett'ei semmoista haaskaajaa, kuin hän on,\npäästettäisi työkalujen ja ainetten ääreen.\n\n\"Tee vaan, opettele vaan! Kyllä minä neuvon ja opetan sinua\", sanoi\nisäntä ystävällisesti. Se oli Jaakolle mielen vertaa.\n\nTuumasta tekoon. Ensi iltapuhteen kantoi hän lautoja tupaan, veisti ja\nhöyläsi niitä, niin että hiki päästä valui. Kaikista esineistä\nhuomattiin, että pojan teoksesta piti tulla kiulu. Kauvan, monena\niltana ja aamuna teki poika kiuluansa, mutta päiviksi kätki hän\nteoksensa niin tarkoin, ett'ei kukaan voinut sitä löytää. Kun kiulu\ntuli valmiiksi, ei kukaan nähnyt mihin se joutui, hukassa vaan se oli.\nKoetettiin kysyä, mihin hän sen pani, mutta vastausta ei saatu enempää\nkuin seinältä. Se vaan havaittiin, että hän aamulla noustuaan oli\njonkun ajan kadoksissa. Talon tytöt ottivat onkeen tuon Jaakon\npoissa-olon ja eräänä aamuna seurasivat he ullankanteella poikaa.\nSilloin näkivät he Jaakon menevän, varovasti ympärilleen katsellen,\nerään, huoneitten takana olevan sillan luokse. Siinäkin katseli hän\nympärillensä, näkisikö häntä kukaan, ja kun ei ketään näkynyt, meni hän\nsillan alle, otti sieltä vedestä kivillä upotetun kiulunsa, nosti sen\nkorkealle ja katsoa tirkisteli sen pohjaa ja uurteita. Oistona\njuostalorotteli vesi kaikista kiulun uurteista ja saumoista, ja kiitti\nJaakko kun sai taas kiulunsa kivillä upotetuksi veteen, jossa hän\ntoivoi sen viimeinkin turpuvan.\n\nKun tytöt näkivät kaikki pojan vehkeet, purskahti heiltä kimakka nauru.\nEi koskaan ennen ollut Jaakko niin säikähtynyt, kun hän nyt säikähti,\ntuon naurun kuultuansa. Hänellä oli jo nyt jotain kunniaa\nsäilytettävää, ja jos ei juuri entistä kunniaa, niin sitä enemmän\ntulevaista, sillä hän aikoi mieheksi ja noin nolostiko tuon nyt kävi!\n\nAlakuloisena tuli hän nyt tupaan, söi eineen ja meni niin sanaa\npuhumatta metsään. Sill'aikaa kun Jaakko oli metsässä, nostivat tytöt\nkiulun sillan alta ja toivat tupaan. Kun Jaakko tuli metsästä, oli tuo\nonnetoin kiulu odottamassa häntä ruhmon nenässä. Heti huomasi poika,\nmitä varten se siinä oli. Hän älysi, että kiulu oli häntä pilkkaamassa\nja se kuohautti hänen tuittupäisyytensä korkeimmalleen. Hän sivalsi\nkirveen ja lyödä rämäytti yhdellä iskulla kiulunsa palaisiksi ja\nviskasi palaset parhaaltaan palavaan uuniin.\n\n\"No, no, Jaakko! Ei niin tuittupäisesti. Tytöt tekivät kyllä pahasti,\nkun sinun kätkösi toivat tupaan, mutta ei sinun sentähden olisi\ntarvinnut kiuluasi särkeä. -- Sinä luotit liian paljon itseesi ja et\nkysynyt minulta neuvoa, sentähden se menestyi niin huonosti. Ala vaan\nuudestaan, kyllä minä ohjaan sinua, sinun kysyessäsi, ja kyllä se\nviimein menestyy\", puheli isäntä.\n\nSinä iltana ei Jaakko puhunut mitään, sillä hän häpesi, häpesi huonoa\nkiuluaan ja tuittupäisyyttänsä. Seuraavana iltana aloitettiin\nuudestaan. Hiljaisuudessa kantoi Jaakko aineita tupaan, eikä hän\nhävennyt enään yhtään, vaikkapa tytöt olivat niin tuntuvalla tavalla\nantaneet hänen tietää, minkälainen hänen ensimäinen kiulunsa oli; häntä\nelähdytti lause: \"kyllä sinusta vielä mies tulee\", ja siltä lauseelta\nrohkaistuna aikoi hän mieheksi ja aina vaan mieheksi.\n\nKun Jaakko oli saanut aineita tupaan, meni hän nöyrästi isännän tykö ja\nsanoi: \"neuvokaa ja opettakaa minua, hyvä isäntä, minä olen niin\noppimatoin\", ja tuo ääni, tuo tunnustus tuli siitä tunnosta, ett'ei hän\nvielä ole mies, mutta myös siitä vahvasta ja vakaasta päätöksestä, että\nhänestä pitää tulla mies.\n\n\"Mielelläni sen teen, mutta sinun pitää itsesi kaikki työ tehdä,\nmuutoin et sinä opi. Sen olen havainnut, että sinä olet uuttera,\nvaikk'ei aika ole tämän pitempi, ja ahkeruus kovan onnen voittaa;\nsinusta tulee vielä kelpo mies\", sanoi isäntä pojalle.\n\nYksissä neuvoin ryhdyttiin työhön, isäntä neuvojana ja Jaakko työn\ntekijänä. Sillä lailla syntyi taas kiulu, mutta nyt pitikin se kaikki\nmärjät aineet sisällänsä; eipä tullut siitä enään karkulainen, eikä\nsitä tarvinnut enään kivillä upottaa piilossa olevan sillan alle\nturpumista varten; se kestikin nyt julkisen ja ankaran tarkastelun,\nsillä tytöt sieppasivat sen käsiinsä, heti kun se tuli valmiiksi,\nkaasivat kiulun vettä täyteen, nostivat sen korkealle ja tähystelivät\nkaikkia sen saumoja ja uurteita, mutta ensimäisen onnettomuuden uhalla\nei kiulu vuotanut ainoatakaan noppaa.\n\n\"Voi kuinka pian tuo Jaakko oppii!\" huudahtivat tytöt ja heittivät\nkiulun siihen, ikäänkuin siten tunnustaaksensa, että he ovat peräti\nhävinneet luuloissaan.\n\nTuo tyttöjen arvostelu hänen työstään ei sointunut pahalta Jaakon\nkorvissa. Uusia perusajatuksia kertyi kertymistään hänen mieleensä,\nsemmoisia kuin: \"kyllä sinusta vielä mies tulee, ahkeruus kovan onnen\nvoittaa; sinusta tulee vielä kelpo mies\" ja \"voi kuinka pian tuo Jaakko\noppii!\" Noiden lauseitten turvissa koetti hän unhottaa, niin paljon\nkuin voi, entistä pikku Tinttaansa ja Tintta-karhuansa ja katsella vaan\nvasta eloon herätettyä pikkusta sisällistä miestänsä.\n\nEihän se kiulu tullut vielä nytkään mitään hienoa ja somaa tekoa,\nmutta kumminkin oli se pitävä, ja sen ansion nojalla tai se sian\ntaloudellisissa askareissa, ja siinä oli Jaakolle kylläksi.\n\nVaikka Jaakko oli niin huonosti ja työttömänä kasvanut, oli hänellä\nkuitenkin hyvä taipumus kaikenlaisen työn oppimiseen; kun hänellä oli\nvielä tuon mieheksi aikomisen halun pakottama ahkeruus, niin ennenkuin\ntalvi oli lopussa, olivat hänen tekemänsä astiat tiviit, sievät ja\npitävät kuin pullot, ja niin keveästi olivat ne syntyneet kuin kerran\npyyhkäistyt. Itsestänsä siitä seurasi se, että ennen vuoden loputtua\noli hänen kätevyytensä yleiseen tunnettu.\n\nPuhtaudestaan piti Jaakko tarkkaa huolta. Joka ikinen aamu pesi hän\nsilmänsä ja kampasi päänsä, ja olipa tuo tukkakin jo tasaisemmasti\nkeritty. Talon väki piti huolta hänen vaatettensa puhtaudesta ja\neheydestä. Heti taloon tultua annettiin hänen yllensä vanhoja, mutta\neheitä vaatteita. Tosin olivat housun lahkeet ja takin hihat liian\npitkät, että niitä piti kääriä kaksinkerroin, mutta kumminkin ne olivat\npuhtaat ja paikatut; vanhat paikatut kengät sai hän myös jalkoihinsa.\nRuoka oli hyvä ja säännölleen oli se aina pöydällä. Mukava, puhtailla\nvaatteilla alustettu ja peitetty vuode oli aina yön tultua valmis häntä\nvastaanottamaan ja vaivuttamaan unen virkistävään helmaan. Tuo kaikki\nteki Jaakon elämään niin suuren muutoksen, että hän nyt jo mielestään\noli puoli miestä.\n\nKaikki talon väki kohteli häntä verrallisesti, hellyydellä ja\nrakkaudella, eikä kukaan heistä sanonut häntä pikku Tintaksi, eikä\nTintta-karhuksi. Juoppoja ei hän nyt nähnyt ollenkaan, eikä heidän\nsiveettömiä ja jumalattomia puheitaan kuulunut hänen korviinsa. Hän\nkuuli nyt vaan lempeitä ja siveitä puheita koko talon väen keskuudessa,\nja kun työt, käytökset ja kohtelemiset tulivat puhetten kaltaisiksi,\nniin ei Jaakko sitä mielessään ihmettelemästä laannut. Kovassa,\ntylyssä, jumalattomassa ja kaikilta ylenkatsotussa elämänsä aamussa oli\npoikariepu melkeen jähmettynyt elävältä kuolleeksi kappaleeksi, jolta\nkaikki paremmat tunteet ja ihmisen jalo eteenpäin pyrkiminen ja\nihmisarvon tunto oli jo noin nuorena melkein kaikki sammunut, ja sen\nvuoksi näytti hän silloin kylmällä yhtäkaikkisuudella heittävän\nkohtalonsa sattumuksen haltuun. Jumala sen yksin tietää, mitä miehiään\nhänestä olisi tullut, jos ei tuo Mäkelän pikku Mari-tyllykkä olisi\neloon herättänyt hänessä niitä kalliita oman arvonsa tuntemisen\nsiemeniä, joita Luoja on jokaisen ihmisen sieluun kylvänyt.\n\nSuuri oli se elämän koulu oppilaaseen nähden, johon Jaakko oli nyt\njoutunut. Siveellisen perhe-elämän jokapäiväiset, puhtaat tavat olivat\nhänen silmiensä edessä jokapäiväisenä kirkkaana peilinä. Syvä\nkristillinen hurskaus perheessä kaunisti ja kirkasti vielä tuon\nkoti-elämän jaloksi ja moittimattomaksi. Olipa hyvä kun Jaakkomme\njoutui semmoiseen taloon.\n\nPyhinä ja vähin arkenakin harjoitti Jaakko ahkerasi lukuansa paremmaksi\nja häntä ohjasi aina joku talon väestä. Outoa oli Jaakosta ensimmältä,\nkun hän näki talossa niin paljon kirjoja, hänen kodissaan kun ei ollut\nmuuta kuin hänen aapis- ja katekismus-resunsa. Talossa oli tosiaankin\npaljon sekä hengellisiä että maallisia kirjoja ja vielä pari\nsanomalehteäkin. Nuot kirjat ja sanomalehdetpä kiihoittivat poikaa\nlukuansa parantamaan, sillä vaillinaisella lukutaidolla oli hän jo sen\nverran saanut käsitystä, että kirjat sisältävät kummia asioita. Kun\npoika oppi selvästi lukemaan, ei hän ollut joutoaikoina muualla kuin\nkirjojen tahi sanomalehtien ääressä.\n\nKylän poikasien ja tyttösien pyhä-illoin leikkiessä, kävi Jaakkokin\njoskus siellä, mutta ei alkuvuodesta ollenkaan. Ujona ja hiljaisena\nseisoi hän ullankanteella toisien leikkiessä ja väliin meni hänen\nsuunsa hieman hymyyn, kun hän näki jotain lystiä. Vaikka hänen housunsa\nlahkeet ja takkinsa hihat olivatkin kaksinkerroin käärityt, ei\nkuitenkaan häntä nyt pilkattu eikä nykitty, eikä kukaan sanonut häntä\nTintta-karhuksi; näyttipä siltä kuin toiset eivät olisi häntä\nhuomanneetkaan, ja se oli Jaakon mielestä jo hirmuisen iso ylennys. Jos\njoku ylimielinen poika-viikari joskus teki poikkeuksen ja sanoi häntä\nikäänkuin pilan vuoksi Tintta-karhuksi, synkistyivät Jaakon kasvot heti\nja iloinen hymy katosi kohta hänen huuliltansa; hän nyt luuli olevansa\noikeutettu kantamaan oikeaa nimeänsä niinkuin muutkin ihmislapset.\nTavallisesti vetäysi Jaakko silloin pois toisien parista ja meni\nkotiansa, jonkalaisien tapauksien jälkeen hän oli kotonaankin aina\njonkun ajan synkkämielisempi.\n\nNiin kului se vuosi. Ja kun syksy tuli, sai Jaakko uutteruutensa ja\nansionsa palkinnoksi isäntäväeltään uuden uutukaiset vaatteet, vaikk'ei\nmistään semmoisista ollut puhetta ollut. Se oli Jaakon mielestä\nsemmoinen saalis, että hän oli itkeä ilosta. Nyt ei ollut enään\nrikkeimet, riekalaiset ja likaiset ryysyt hänen päällään, eipä edes\nsemmoisetkaan, joiden lahkeita ja hihoja piti kääriä, eipä tosiaan,\nvaan ihka uudet ja mallikkaat vaatteet, jotka sopivat päälle juuri kuin\nvaletut. -- Eikö ollut Jaakolla syytä iloon?\n\nJa tosiaankin, kun tuo poika seisoi tuossa, soreat vaatteet yllänsä,\npää sileäksi kammattuna ja silmät puhtaana, ja kun nuoruuden ja\nterveyden ruso vielä punotti hänen kasvoillansa, jota etenkin viime\nvuosi oli siihen kasvattanut, osaksi alinomaisen puhtauden kautta\nkuluttamalla Tinttalassa piintynyttä siisteyttä, osaksi kasvattaen\nuutta ja nuorempaa verta, järjestetyn elämän ja hyvän ravinnon kautta,\n-- niin ei silloin liikoja arveltu, jos Jaakossa sanottiin olevan\nuljaan ja reippaan nuorukaisen alun.\n\nSamana aikana jo kylässä oli puheena, että Tintta Jaakko on uuttera\npoika ja hyvä tekemään käsistään.\n\nKun Jaakko ensikerran meni uusien vaatteidensa kanssa kylän poikasien\nja tyttösien leikkeihin, ei hän luullut kenelläkään enään olevan syytä\nsanoa häntä Tintta-karhuksi. Hän toivoi sydämestään, että Mäkelän.\nMarikin olisi toisien leikki-paikassa, että hän saisi itseänsä hänelle\nnäyttää, mikä mokoma mies hänestä nyt jo on tullut. Noissa mietteissä\nsaapui Jaakko toisien kilpa-paikalle ja katso! Olihan kun olikin\nMarikin siellä. Kumpikin heistä oli paljon muodostunut, kasonnut ja\nihmistynyt sitten viime näkemän, varsinkin Jaakko hänelle entistä\nedullisemman aseman vuoksi. Kun Jaakko havaitsi Marin, punastui hän ja\njäi ujostellen seisomaan taaemmaksi, muiden poikien taa. Mutta kun Mari\nhavaitsi Jaakon, juosta tepsutti hän heti hänen eteensä ja sanoi: \"voi\nkun sinä, Jaakko, olet sievä, sanoinhan minä sen\". Jaakko punastui ja\nujostui aina enemmän eikä vastannut mitään.\n\nKaikki rupesivat nyt leikkimään ja pian oli koko seurue iloisessa\nmelussa ja hyörinässä. Jaakko vaan ei ottanut osaa toisien iloon;\nlieneekö hän katsonut vielä itsensä liian halvaksi siihen.\n\nSiinä seisoi hän ihan yksin toisien leikkiessä ja katsoa tirkisteli yhä\nja alati yhtä ja samaa esinettä vaan -- Mäkelän Maria. Jos Mari vielä\nmissä liikkuikin, oli Jaakon silmät sinne päin käännetyt; näyttipä\nsiltä kuin hänen olisi taas tavannut entinen töllöttämis-tautinsa, joka\nhänellä Tinttalassa ollessaan oli alituisena työnä.\n\nOlipa leikkivien poikasien joukossa tuo Marttalan mahtava Matti poika,\njonka äiti kysyttäessä voi sanoa, että heillä on viisikymmentä maidon\nantajaa ja sata turkin kantajaa ja jonka isä kuntakokouksissa ja\nkaikissa vaaleissa äänesti ummelleen koko veron edestä. Tuon\nvanhempiensa numero-määrän tiesi Matti poikakin aivan hyvin, vaikk'ei\nhän ollut sen vanhempi. Tiesipä hän paljon muutakin, tiesi senkin, että\nhänen isällään on paljon kylässä sanomista, erittäinkin niillä, jotka\nolivat ennen tarvinneet ja vasta tarvitsevat rahalainoja saada. Noiden\ntietojensa nojalla tiesi hän päälliseksi, että hän oli kylän rikkain ja\nparas poika, vaikka kohtakin häntä väliin sanottiin karsas-silmäiseksi.\n\nMarttalan Mattikin katsoi niin miellyttävän Mäkelän Marin liikkeitä ja\nhyörinää, ja näiden edellämainittujen perittyjen oikeuksien vuoksi ei\nhän luullut kenelläkään muilla olevan oikeutta katsella tuota ketterää\nMaria. Mutta niinkuin tiedämme, teki kuitenkin Jaakkokin aivan samaa\nkatsomistyötä, kuin Mattikin, ja vieläpä niin haaveksivaisessa ja\ntöllöttäväisessä asemassa. Muut eivät huomanneet kummankaan katsomista,\niloisen hyörinänsä vuoksi, mutta Matti heti huomasi, että Jaakko\nkatselee samaa esinettä kuin hän itsekin. Tuo pisti Matille kovin\nvihaksi ja hän aikoi heti Jaakon pelastaa tuosta töllöttämisestä.\n\n\"Katsokaapa Tintta-karhua, kuinka hän taas töllöttää!\" huudahti\nMarttalan Matti poika.\n\nJaakko havahtui haaveksivaisesta tilastaan. Hänen kasvonsa synkistyivät\nja hän sanoi:\n\n\"Mitä sanoit? Olenhan ihminen niinkuin muutkin\"\n\n\"Olethan vaan Tintta-karhu\", sanoi sortajansa.\n\n\"Sanotko niin, sinä mokoma karso Matti?\" sanoi Jaakko ja hänen silmänsä\nsäihkyivät.\n\n\"Minä saan puhua Tintta-karhulle mitä tahdon\", sanoi sortajansa ja\ntöytäsi Jaakon eteen, pudistellen nyrkkejänsä.\n\nSilloin tarttui Jaakko Matin rinnuksiin kiinni, sieppasi kohoksi ja\nrupesi huimasti pyörittämään häntä ympäri. Viimein heitti hän Matin\nirti, mutta hämmästyksen ja tuon huiman pyörimisen tähden kadotti Matti\nkeskipisteensä ja keikahti seljälleen.\n\nYleinen nauru räjähti toisien poikasien joukosta.\n\nKaikki tuo oli tapahtunut niin äkkiä, ett'ei kukaan ollut ennättänyt\ntehdä eikä toimia mitään.\n\nHarmistuneena toisien naurusta ja huonosta onnestaan, kompuroitsi Matti\nylös, ja kauheasti haukkuen hankki hän uutta rynnäkköä paikoillaan\nlevollisena seisovaa Jaakkoa vastaan. Jaakko kyykistyi ja kouristi\nlähellä olevan puun palasen kouraansa.\n\n\"Jaakko, Jaakko! Malta mielesi!\" kuului silloin lempeä ja sointuva ääni\ntoisien joukosta; se oli Mäkelän Marin ääni.\n\nJaakon käsi vaipui heti alas tuon äänen kuultuansa, puun palanen putosi\nmaahan ja niinkuin viaton uhrilammas seisoi hän nöyränä ja hiljaisena\nyhä vielä haukkuvan ja räyhyävän vihollisensa edessä, ja kärsipä hän\nnärkästymättä Matin pieniä nyljäyksiä ja survouksia. Ei Mattikaan\nuskaltanut ryhtyä sen ankarampaan rynnäkköön, sillä hän kenties pelkäsi\nuutta ja kukatiesi ankarampaa ryöppyä.\n\n\"Anna Jaakon olla rauhassa, kosk'ei hän tee kenellekään pahaa\", sanoi\njoku joukosta, ja sitä Matti tottelikin, ikäänkuin hän tuosta olisi\nsaanut otolliset ehdot vetäytyäksensä pois niin epäonnistuneesta\nriidasta.\n\nHeidän leikkinsä loppui siihen, sillä siihen oli sekaunut jotain\nsemmoista, joka teki heidän mielensä apeaksi, ja niin meni itse kukin\nkotiansa.\n\nApeana oli Jaakonkin mieli kotia mennessään. Hän tunsi, että häntä oli\nilman syyttä solvaistu, ja se tuntui hänen mielestänsä ainoalta\noikealta, että hän omalla kädellänsä kosti solvaajalle.\n\nNoin miettien tuli Jaakko kotiansa. Mutta ennenkuin Jaakko sinne\nehtikään, oli isännällä jo tarkka tieto, mitä poikien kesken oli\ntapahtunut.\n\nKun Jaakko tuli kotia, tuli isäntä häntä vastaan ja kysyi\nystävällisesti: \"missä sinä, poikaseni, nyt olet ollut?\"\n\n\"Kävin kylässä.\"\n\n\"Sen kyllä tiedänkin, mutta mitä sinä siellä olet toiminut?\"\n\nJaakko vaikeni.\n\n\"Minä olen kuullut, että sinulla on ollut riitaa Marttalan Matin\nkanssa\", aloitti taas isäntä ja katsoi Jaakkoa tarkasti silmiin.\n\n\"Matti solvasi minua aivan syyttömästi\", sanoi Jaakko alakuloisesti.\n\n\"Ja sinä nujuutit Mattia ja kukatiesi mitä olisit tehnyt, jos ei muut\nolisi pääsneet hätään.\"\n\n\"Minä tahdoin vaan kostaa vääryyden\", sanoi Jaakko, puolustellen\nitseänsä.\n\n\"Mutta sitäpä ei juuri saa tehdäkään. Jumala sanoo: 'Älkäät pahaa\npahalla kostako, vaan voita sinä paha hyvällä, niin sinä kokoot tuliset\nhiilet hänen päänsä päälle', ja 'siunatkaat niitä, jotka teitä\nkiroovat, ja tehkäät niille hyvää, jotka teitä vastaan rikkovat', sekä\n'jos joku lyö sinua poskelle, niin käännä hänelle toinen', ja monta\nmuuta semmoista paikkaa voisin minä esiin vetää\", puheli isäntä.\n\n\"Voi, voi! kyllä sitä olisi vaikea tehdä\", sanoi Jaakko ja rupesi itkeä\nnyhkimään.\n\n\"Kyllä se on meidän vanhalle ihmiselle vaikea tehtävä, se on tosi,\nmutta jos me tahdomme Jumalan tahdolle kuuliaiset olla ja viimein onnen\nperiä, niin meidän pitää niin tehdä. Matti kyllä teki pahasti, kun hän\nsolvasi sinua, mutta meidän pitää kärsiä vääryyttä, ja heittää kosto\nHerralle, sillä hän sanoo: 'minun on kosto, minä tahdon kostaa, sanoo\nHerra'. Eikö se ole mies, joka voi itsensä hillitä ja kärsiä\", neuvoi\nja puheli isäntä renki-poikaansa.\n\nPoika ei vastannut tuota hyvää isäntäänsä, vaan kuunteli nöyrällä\nkuuliaisuudella noita mieleen pantavia ja painavia elämän opetuksia,\nhiljakseen itsekseen nyhkien.\n\nSilloin kun nuot tapahtuivat, oli Jaakko kohta rippikoulun ijässä.\n\n\n\n\nIII.\n\nNuorukainen -- erilaisien kasvatuksien hedelmät.\n\n\nKauan palveli Jaakko tuossa hyvässä ja kristillismielisessä Korpelan\ntalossa. Siitä kävi hän rippikoulun, siinä kasvoi hän täydeksi\nmieheksi. Paljon tuli hänestä siinä poiskarsituksi niitä nurjia elämän\nkäsitteitä, joita hän elämänsä aamuna oli kurjassa kodissaan itselleen\nkerinyt, mutta paljon jäi niitä karsimattakin.\n\nEnsi aikoina kun Jaakko jo jostain tiesi, vanhempiensa luona\nollessansa, eivät mökin vieraat pitäneet mitään lukua, ei hyvää eikä\npahaa, tuosta likaisesta, ryysyisestä, likasilmäisestä,\npörrötukkaisesta ja töllöttävästä poikasesta, ei enempää kuin\nvanhempansakaan. Mutta kun poika kasosi isommaksi ja kun hän rupesi\nmökin vierasten asioilla juoksemaan ja jotakin puhumaankin, niin\nhavaitsivat vieraat tuossa kuvapatsaan kaltaisessa pojassa jotain elon\nmerkkiä. Saattaisipa kenties hänestä tulla yhtä hyvä ihminen, kuin\nhe itsekin ovat, kun vaan häntä hyvyydellä kohdeltaisiin. Tuota\nhyvyyttänsä rupesivat vieraat siten pojalle osoittamaan, että he\ntarjoilivat hänelle -- ryyppyjä! Tuo oli sortoa ja ylenkatsetta\ntuntevan pojan mielestä iso korotus ihmisarvoon, kenties aivan\nvierasten vertaiseksi, sillä eipä hän paremmasta ihmisyydestä silloin\nvielä mitään tietänyt.\n\nPoika ei tahtonut ensimmältä maistella tarjotuista ryypyistä, mutta\nhänen vanhempansa pitivät nuo estelemiset kauheana ylönkatseena heidän\nhyviä ja kohteliaita vieraitansa kohtaan, ja he kehoittivat poikaa\nhyväksensä käyttämään niin ylevät tarjoukset! Poika totteli. Vähän\nkerrallaan maisti hän, ilman aikojaan noin pikkuisen vaan, suosion\nosoitteeksi. Mutta ajan pitkään tuntuivat nuot pikku naukut tekevän\nhyvää; tuntuipa siltä kun ne olisivat palkinneet hänen rikkinäisien\nvaate-ryysyjensä suojaamattomuuden ja lämmittäneet ruumista ja\nkorvanneet oikeen tuntuvasti hänen karuja ja niukkoja aterioitansa.\nTapahtuipa joskus niinkin, että poika tuli juovuksiin! Silloin tuli hän\npuheliaaksi, iloiseksi ja niin vilkkaaksi, ett'ei häntä oltu koskaan\nennen semmoisena nähty.\n\n\"Kas tuota poika-kakaraa! Ehkä hänestä tulee vielä mies\", sanoivat\nsilloin vieraat ja vanhemmat yhdestä suusta.\n\nMonenlaiset ovat nuot mieheksi toivomiset tässä maailmassa.\n\nSillä tavalla poika oppi vähitellen ryyppimään viinaa, vaikk'ei siitä\nkylässä mitään tietty, sillä kylässä käydessään ei poika ollut koskaan\njuovuksissa. Tuommoiset kohtelut vierasten puolelta vaikuttivat sen,\nettä poika rupesi oikein ikävöimään heitä ja luuli heitä parhaiksi\nihmisiksi maan päällä. Mäkelän Marin, tuon melkein vielä lapsen lempeä\nja viatoin kohtelu vasta avasi Jaakon silmät, ja siitä pitäen rupesi\nhän inhoamaan kodin elämää ja vieraita, mutta -- siemen oli kylvetty.\n\nKaukaan aikaan ei Korpelassa ollessaan Jaakossa havaittu pienintäkään\ntaipumusta väkeviin juomiin. Mainetta, kunniaa leikkasi hän nyt\nmieheksi tultuaan isossa määrässä kaikilta ihmisiltä, hiljaisen\nluontonsa vuoksi ja kelpo työntekonsa tähden. Häntä ei nyt enään\nnykitty kertaakaan resuisien vaatetten liepeistä, sillä eipä olleet\nvaatteet nyt enään likaiset eikä resuiset; eheät, puhtaat ja\nmukavat olivat ne nyt. Ei kukaan tohtinut häntä enään sanoa\nTintta-karhuksikaan, vaikkapa olisi tahtonutkin, sillä selvään oli\nhuomattu, ett'ei Jaakko sitä hyväksynyt ja että hän, nykyään kylän\nuljaimpana poikana, oli aina tuon nimen kuultuansa antanut solvaajansa\ntuntea isoja voimavarojansa, ja saivatpa silloin solvaisijat tuta,\nmissä määrässä Jaakon voimavarat olivat lisääntyneet.\n\nVapaasti ja kenenkään pilkkaamatta sai hän nyt olla toisien\nnuorukaisien ja neitien parissa, ja melkein kaikki kunnioittivat häntä\nja hakivat hänen suosiotansa. Niin sai Jaakko yhä vaan uutta kunniaa,\nuusia ystäviä ja uutta -- vaaraa. Pitihän joskus noiden uusien ystävien\nkanssa ottaa virvoituksia, ystävyyden osoituksiksi, ja väliin menivät\nnuot otokset niin pitkälle, että tultiin juovuksiin. -- Siemen oli\nitänyt.\n\nSemmoisissa tilaisuuksissa ollessaan, osoitti hän hirmuista röyhkeyttä\nja ylpeyttä. Pois tieltä piti jokaisen, ken ei vaan tunnustanut hänen\netevyyttään ja ylivaltaansa, ja syrjään sai poistua hän, joka vaan\nuskalsi jotenkin häntä loukata.\n\nElämänsä ensi koulussa, kaikilta ylenkatsottuna ja hyljättynä, ei hän\nnähnyt ihmisissä muita kuin pilkkaajia ja köyhien sortajia; sen vuoksi\njuurtui hänen sydämeensä jo nuorena yksipuoliset ja nurjat käsitteet\nihmisistä yleensä. Nuo käsitteet tosin paljon muodostuivat toiseen\nsuuntaan, hänen Korpelassa palvellessaan, mutta lapsuudessa saatu\nkäsitys ei voinut kumminkaan kokonaan pois haihtua. Vaikka hän olikin\nhiljainen, siivo ja vähäpuheinen jokapäiväisessä elämässään, harkitsi\nja havaitsi hän kuitenkin usein itseänsä vastaan tehtävän loukkauksia\nja solvaisemisia, jotka hän enimmiten nieli synkällä vaiti-olemisellaan\nja puhumattomuudellaan, mutta usein hän myös ilmoitti noita nokalleen\nottamisiaan harvoilla, mutta nyreöillä ja pistävillä lauseilla.\n\nJaakko oli nyt taistellut itsensä mieheksi, niinkuin hän oli\naikonutkin. Hän oli rikki repinyt sortonsa kahleet ja pilkan tallannut\njalkainsa alle, ja hän itse oli nyt melkeen pilkkaajana ja sortajana.\nHän tunsi saavuttaneensa mainetta ja kunniaan joutuminen synnytti\nhänessä vaarallisimman vihollisensa -- ylpeyden.\n\nSemmoisissa tilaisuuksissa, jolloin Jaakko oli hujakassa, oli hän niin\nkärkäs ja korskea, ett'ei häntä ollut kukaan voida mielillään pitää,\nsillä kaikkialla oli hän havaitsevanaan jotain itseänsä alentavaa.\nSaaneena mainetta ja kunniaa, tunsi hän itsensä kaiken puolesta\nolevansa sillä puolella, että hän voi kostaa entiset ja nykyiset\nkärsimisensä. Sentähden, oli hän kaikissa toisien nuorien käskijänä, ja\nhäntä suuresti miellytti se ylivalta, jonka hän havaitsi kaikkien\ntoisien nuorien yli saaneensa. Tuntien tuon ylivaltansa, hypähti Jaakko\njoskus lattialle kohoksi ja sanoi suurella äänen painolla: \"tässä\npoika on\". Viina ja ylpeys olivat tuon korskeuden aikaansaaneet. --\nRikka-ruoho oli tukauttanut Korpelan isän kylvämän hyvän siemenen oraan\nkasvun.\n\nTiheään ei Jaakko kumminkaan ollut juovuksissa, sillä hän kammoi\nitsekin juoppoutta ja tenäsi aina selvillään ollessansa, ett'ei hän juo\nkoskaan itseänsä juovuksiin, mutta nuot hänen lupauksensa olivat yhtä\nlöyhät kuin hartaatkin.\n\nTällä aikakaudella ei Jaakko enään ollut Korpelassa, sillä hän oli\nmuualla palveluksessa. Ne hyvät neuvot ja opetukset, joita hän\nKorpelassa ollessaan joka päivä sai, olivat nyt lakanneet kuulumasta\nja, ilman ohjaajatta ja varaajatta, seisoi Jaakko omin nokkineen\nmaailman hyörivässä ja pauhaavassa hyrskyssä.\n\nEräänä kertana oli kylän nuorisolla tanssit; Jaakko ja Marttalan\nMattikin oli siellä, tiettypä se. Sinä iltana oli Jaakko usein\nkeskustellut ja tanssinut Mäkelän Marin kanssa. Heti alusta alkaen\nnähtiin Marttalan Matilla olevan jotakin salaisia toimia, ja kun hän\nhavaitsi Jaakon ja Marin ystävälliset seurustelemiset, tuli Matti yhä\nsalavehkeisemmäksi, ja selvästi huomattiin hänellä olevan jotain\ntekeillä; Jaakkokin huomasi sen.\n\nIllemmällä tuli Jaakko vähän hujakkaan.\n\n\"Pois tieltä! Ei minua tarvitse noin katsella ja viittoa, silla en minä\nole mikään metsän peto\", äyhkäsi Jaakko Matille, kun hän taas tuli\nMäkelän Marin kanssa tanssimaan.\n\n\"Vai et, olethan...\"\n\n\"Mikä olen, sanoppas?\" sanoi Jaakko ja hänen katsantonsa synkistyi.\n\n\"Olethan -- karhu, vaikk'ei karvasi ole niin takkuinen kuin ennen\".\n\n\"No sallimus sinun varjelkoon karhun kynsistä\", sanoi Jaakko ja töytäsi\ntoisella kädellään tuota vanhaa vihollistansa, ja seurauksena tuosta\ntöytäyksestä oli se, että Matti mennä rymähti kumoon.\n\nSillä välin oli koko tanssin homma jäänyt siihen ja Mari oli\nvetääntynyt muiden taa.\n\nEnnenkun Matti oli ehtinyt kömpimään lattialta ylös, töytäsi kaksi\nmiestä, hammasta purren, Jaakon rinnuksiin kiinni; ne olivat Matin\npuollustajia. Tuolla heidän yhdistetyllä rynnäköllään ei kuitenkaan\nollut sen parempia seurauksia, kuin että he yhdellä ainoalla heitolla\nmolemmin lensivät tuotakin tuokemmaksi seljälleen, tallukset taivasta\nkohden, eikä Jaakko näyttänyt paikalta liikahtavan tuota heittoa\ntehdessään.\n\n\"Jaakko, Jaakko! huusivat toiset nuoret, kun näkivät hänen sivaltavan\ntuolin käteensä, joka nähtävästi oli aiottu parhaaltaan ylös kömpivälle\nMatille, pystöönpääsy-tervehdykseksi.\n\n\"Minä en tottele ketään, minä tahdon kostaa noille roistoille\", huusi\nJaakko raivostuksissaan.\n\nKauhu ja hämmästys oli yleinen.\n\n\"Malta mielesi Jaakko!\" kuului nyt hätäinen ja heleä naisen ääni, ja\nMäkelän Mari syöksähti hänen eteensä. Mari tarttui hienoilla, pienillä,\nnaisellisilla kätösillänsä tuon loukatun, raivostuneen ja väkevän\nmiehen heiluttamaan tuoliin, ikäänkuin hän olisi tahtonut kilpailla\nJaakon kanssa voimista. Siihenpä se tuoli jäikin -- Marin käteen; hän\noli voittanut ja Jaakko seisoi siinä niin hiljaisena, tyynenä ja\nhäveliäänä kuin hävinnyt herrasmies. Matti pääsi nyt kömpimään rauhassa\nylös lattialta ja toisille ryntääjille ei myös tullut sen enempää;\nMatti ja hänen puollustajansa olivat viisastuneet sen verran, ett'eivät\nhalunneet enään uudistaa rynnäkköänsä.\n\n\"Voi, voi sinua Jaakko!\" sanoi Mari ja katsoi puolisurullisesti ja\nnuhtelevaisesti häntä silmiin.\n\nJaakko ei vastannut mitään, katsoa tuijotti vaan yhteen paikkaan. Hän\nhäpesi ja tunsi tunnossaan, että hän oli väärin tehnyt kahdellakin\nlailla; häpesi Mäkelän Maria, tuota hentoa ja lempeää olentoa, joka\nseisoi hänen edessään nuhtelevaisena ja vienosti surullisena, ja joka\noli niin hartaasti hänestä miestä toivonut ja ennustanut hänestä\nsemmoisen tulevan; tuntuipa siltä kuin Mari olisi sanonut: \"eipä\nsinusta, Jaakko, miestä tullutkaan\"; hän häpesi myös päihtymistään.\n\nSiihen loppuivat nuorison kemut ja itsekukin meni kotiansa. Kotiansa\nmeni Jaakkokin, ja siellä hän katkerasti katuen surulla huomasi, kuinka\nhuonot, heikot ja löyhät hänen hyvät aikomisensa ja lupauksensa\ntaasenkin ovat olleet.\n\nNoin taisteli Jaakko hyvän ja pahan, häpeän ja kunnian välillä, mutta\nmillä voimalla? Kodissaan ollessaan, ei hän lapsuudessaan suinkaan\nollut saanut niitä voimia, niinkuin jo edellisestä tiedämme. Korpelassa\nollessaan oli hän vasta oppinut tietämään, mitä velvollisuuksia\nihmisellä on Jumalaa, lähimäistään ja itseänsä kohtaan -- siemen oli\nsielläkin kylvetty.\n\nJa jos ei sitä siementä olisi niin ahkerasti ja kaikella hellyydellä ja\nrakkaudella kylvetty Jaakon viljelemättömään, ruokkaamattomaan ja\nkurjaan sydämeen, niin mikäpä hänestä olisikaan voinut tulla? Millä\nolisi hän voinut vähänkään taistella jo nuorena juurtuneita ja nyt\nmieheksi tultuansa elpyneitä paheitansa vastaan? Kahdenkaltaista\nsiementä oli lapsuudessa kylvetty hänen sydämeensä, kodissa pahaa,\nKorpelassa hyvää, ja noiden kylvöjen orahat olivat melkein\ntasapainollaan, sillä väliin voitti hyvä, väliin taas paha, ja tuolla\nKorpelassa saadulla hyvällä voi Jaakko senkin verran taistella\nitsessään kasvamaan pyrkiviä paheita vastaan.\n\nLankeamisiensa jälkeen kartti Jaakko kohdata Korpelan isäntää, sillä\nhän häpesi häntä nähdä. Mutta tuo hyvä isäntä ei heittänyt kadonnutta\nlammastaan eksyksiin, vaan haki ja etsi häntä niin kauvan, että hän sen\nlöysi. Senlaisissa tiloissa nuhteli hän Jaakkoa ja hellyydellä ohjasi\nhäntä oikealle tielle. Hän veti esiin sen kauhean vaaran, johon Jaakko\noli itsensä syöksemäisillään, ja varoitti häntä tarkoin miettimään\ntilaansa ja katsomaan eteensä, ennenkuin se tulisi liian myöhäiseksi.\nKyynel silmissä ja nöyränä kuunteli Jaakko noita isällisen\nkasvattajansa oikeutettuja nuhteita ja neuvoja, ja lupasi tehdä\nparannusta. Jaakko ei ollut vielä paatunut ja Korpelan isäntä\nkostutteli nyt parhaaltaan kylvämäänsä siementä.\n\nKauvan oli Mäkelän Mari Jaakolle ollut enempi kuin se, joka toivoi\nhänestä vielä kerran tulevan miehen, enempi kuin hänen rajun luontonsa\nvillitsiä. Kauvan oli Mari Jaakon sydämellä asunut rakkaana, salaisena\nrakkaana, vaikka toivotoinna kaukaisena toivona. Samoinpa lienee ollut\nMarinkin laita, varsinkin viimeiseltä, jolloin Jaakko oli niin äkkiä\nkohonnut muiden poikien edelle maineessa ja uljuudessa. Kaukaan aikaan\nei heistä kumpikaan uskaltanut toisilleen virkata sydämensä tunteita,\nmutta kauvan kumminkin olivat he jo ymmärtäneet toisiansa, sillä tuo\nsydämen kieli on satakielistä, sillä on monta ulospääsy-paikkaa ja sen\nilmaukset ovat niin pehmeät ja lämpymät, että niitä täytyy mykkänäkin\nymmärtää.\n\nTuona iltana, jolloin tuo viimeksi kerrottu rymäkkä tapahtui, ilmoitti\nJaakko Marille kauvan sydämessään painaneena, salaisen toivonsa.\nNiinkuin tiedämme, oli Jaakko silloin hujakassa ja rohkeana, jonka\navulla hän luuli voivansa sydämensä avata.\n\n\"Jumala sen tietää, että sinä, Jaakko, olet ollut kauvan minun\nsydämelleni kallis ja minä olen kauvan toivonut toivoni toteuvan\nkerran. Mutta synkkiä, mustia pilviä alkaa kokoontua toivoni taivaalle,\nsillä sinä, Jaakko, olet ruvennut ryyppimään, ja tuo ryyppiminen näkyy\nrupeavan tihenemään, siihen siaan kuin olen toivonut sen harvenevan.\nSenlaisissa tiloissa olet sinä aina niin rajupäinen, että viime aikoina\nolen kauhistellut sitä, niinkuin kaikki muutkin ihmiset. Voi, voi\nJaakko, minua ajatuttaa, kun pitäisi elämämme kohtalot yhdistää\", sanoi\nMari sydämen tuskalla, kun kuuli Jaakon tunnustuksen.\n\n\"Pahasti olen elänyt ja tehnyt, sinä olet oikeassa, rakas Mari, mutta\nminä koen parantaa itseäni, parantaa sinun tähtesi, Mari, sillä minä\ntunnen selvästi, että ilman sinutta maailma on minulle autio ja kolkko\nja elämäni turha. Sinä olet alkuun minussa herättänyt ihmisyyden\ntunteet ja sittemmin sinä olet povessani sytyttänyt tulen, jota en voi\nsammuttaa, niin halpa ja huono kuin vielä olenkin sinun rinnallasi.\nOlisipa viimeinen elämäni taitanut olla toki joihinkin määriin siveämpi\nkuin se on ollut, mutta tuo Marttalan Matti, joka minua joka\ntilaisuudessa solvaisee, saa minun tavasta raivostumaan, ja hänen\nvuoksensa minä väliin ryypinkin\", puhkesi tuo nöyryytetty kosija\npuhumaan.\n\n\"Marttalan Matin voit kyllä antaa olla. Hän ei ole senmääräinen mies,\nettä sinun kannattaisi kunniasi ja maineesi uhrata hänen\ntyperyydellensä ja mitättömyydellensä, puhuipa ja tekipä hän mitä\ntahansa\", sanoi Mari.\n\n\"Voi Mari kulta, sanotko niin? Minä olen luullut hänen olevan sinun\nlemmittysi ja sen vuoksi minä olen ollut Mattia kohtaan mustasukkainen.\nKiitoksia, Mari siitä sanastasi\", sanoi Jaakko ja hengitti helpommasti.\n\n\"Siinä olet isosti erehtynyt\", sanoi Mari.\n\n\"Kyllä senkin tunnen, ett'en ole mikään Matin rinnalla. Hän on rikas ja\nmahtava mies, kylän rikkaimman talon ainoa perillinen, joka ehkä voisi\nsinun tehdä onnelliseksi, mutta yhtäkaikki minä kadehtin häntä. Mitä\nolisi, Mari, minulla tarjota sinulle hänen rinnallansa? Eipä muuta kuin\nkuollut lapsuus, ja liiaksikin elävä, rikoksellinen miehuus, kaikkien\nylönkatsoma Tintta Jaakko, Tintta-karhu; semmoinen lahja minulla olisi\nsinulle antaa, ja sitä lahjaa seuraisi köyhyyttä, kurjuutta ja\nkärsimisiä\", sanoi Jaakko.\n\n\"Älä nimittele itseäsi tarpeetta, koska et kärsi sitä muidenkaan\ntekevän. Ne nimitykset eivät yhtään alenna sinun arvoasi minun\nsilmissäni, sillä: konna nimen panee, mies sen kantaa. Köyhyyttä en\nmyös pelkää, sillä kyllä Jumalalla on rikkautta. Suoraan sanoen: Matti\nei ole rikkauksineen minkään veroinen sinun rinnallasi\", sanoi Mari\ntotuudessa.\n\n\"Voi, voi kuin sinä olet hyvä, Mari. Kyllä tiedän, että saamme kovaa\nkokea jo heti alussa, vanhempiesi puolelta, mutta emmekö ala jo heti,\nMari?\" esitteli Jaakko.\n\n\"Ei vielä.\"\n\n\"Milloinkas sitten?\" kysyi Jaakko säikähdyksestä punastuen.\n\n\"Kaksi vuotta olkoon vielä koetuksen aikaa. Jos sen ajan pysyt miehenä,\nniin uskon minä, että sinulla on voimaa hillitä himojasi, ja silloin\nolen sinun, sanokootpa vanhempani ja ihmiset mitä tahansa\", sanoi Mari\nlujasti ja päättävästi.\n\n\"Voi, Mari kulta, kuinka mielelläni minä suostun ehdotukseesi. Minä\ntahdon näyttää sinulle ja muille, että voin hillitä pahoja\ntaipumuksiani. Hyvästi nyt, Mari, minä lähden seisomaan koetusvuosiani\nja sinä olet ainakin näkevä minun miehenä\", sanoi Jaakko ja puristi\nhellästi Marin kättä; kirkkaat kyyneleet kimmelsivät Jaakon silmissä.\n\n\"Hyvästi, hyvästi Jaakko! Jos mielesi on voittaa, muista mitä luvannut\nolet!\" sanoi Mari, ja niin he erosivat.\n\n\n\n\nIV.\n\nKipeät ajat.\n\n\nJoku osa kolmatta vuotta on kulunut edellisestä tapauksesta. Jaakko on\nuskollisesti pitänyt mitä hän Marille on luvannut, on ollut mies. Hän\nei ole kertaakaan ollut juovuksissa näinä koetusvuosina; eipä hän ole\nsuuttunutkaan kertaakaan. Marttalan Mattikin on saanut mielin määrin\nhaukkua ja nimitellä Jaakkoa, eikä hän ole suuttunutkaan, sitä\nvähemmin kostanut. Naurusuin on Jaakko vaan sanonut Matille\nsemmoisissa tapauksissa: \"itsekin sinä sen tiedät, ett'en ole mikään\nkarhu, ja sen vuoksi sinä juuri tahtoisit uskotella minua karhuksi;\nTintta Jaakko kyllä olen, sillä se on minun nimeni, ja vaivainen se\nihminen, joka nimeänsä halveksuu, ja tahdonpa näyttää elämälläni\nsinulle ja muille, että nimeni on yhtä kunniallinen kuin sinunkin\nnimesi, sillä ei nimi miestä pilaa, kun ei vaan mies nimeä\".\n\nNiin, Jaakko oli taistellut niinkuin mies, taistellut voiton taistelon.\nHänelle oli luvassa kallis-arvoisin palkinto, mitä maailmassa on, jos\nhän voittaisi, ja tuo antoi hänelle voimaa. Hän tiesi nyt olevansa,\nMarin mielestä, parempi mies kuin Marttalan Matti, ja hän uskoi sen,\nsillä Mari oli sen sanonut.\n\nJaakko oli saanut palkinnon. Palkinto itse oli antanut hänelle kätensä,\nei, enemmän hän oli antanut, hän oli antanut -- sydämensä, ja sen\njalompaa, sen suurempaa lahjaa tai palkintoa ei hänellä ollut antaa.\nNähtyään, että Jaakko kesti koetuksen, huomasi Mari, että Jaakossa on\nmiestä hillitsemään itseänsä, ja sentähden yhdisti Mari kohtalonsa\nhänen kohtaloonsa kuolemaansa saakka, tarjotkoonpa tuleva elämä mitä\nvielä tarjonneekin. Hän ei nähnyt Jaakossa nyt muuta kuin nerokkaan,\ntunnollisen, pahennuksien ja intohimojen läpi taistelevan ja\nkunniakkaasti voittavan, uljaan nuorukaisen, ja nuot kaikki yhteensä\nolivat Marin mielestä enemmän kuin perityn rikkauden ja kunnian\nomistajat, jotka kuitenkin päivä päivältä vajosivat syvemmälle ja\nsyvemmälle himojensa orjaksi.\n\nHarvoin pysyvät rakkaus-asiat kauvan salassa, mutta Jaakko ja Mari\nolivat niin hyvin osanneet liittonsa salata, ett'ei täteilläkään ollut\nminkäänlaista tietoa siitä. Rakastuneet liittoontuneet olivat jo jonkun\naikaa miettineet, millä tavalla he saisivat sydäntensä asian\nkunnialliseen loppuun, mutta sopivaa keinoa eivät he olleet vielä\nkeksineet, asian alkuun panemiseksikaan, ja sentähden oli heidän\nasiansa noinkin viipynyt. Tuo asian alkuun paneminenpa se olikin\nrakastuneille kovin solmu, sillä he hyvin kyllä tiesivät, ett'ei\nMäkelän Mauno, Marin isä, koskaan tulisi suostumaan heidän keskinäiseen\nkauppaansa; mutta tuon solmun aukaiseminen tuli esiin itsestänsä.\n\nOli eräs lokakuun kauniimpia päiviä. Mäkelässä oli iso touhu, sillä\nsiellä oli vieraita, oli isoja vieraita. Marttalan mahtava, rikas ja\nylpeä isäntä, poikansa Matin ja vieraan miehen kanssa, oli talossa; tuo\nouto mies oli puhemies, sillä nyt piti tapahtua Marin ja Matin\nkihlajaiset.\n\nMäkelän Mauno ja Marttalan Erkki -- Matin isä -- olivat kauvan olleet\nhyviä ystäviä. He olivatkin kylän varakkaampia miehiä, sopihan heidän\nolla ystävykset ja kestailla. Mäkelän Mauno oli vakava, hiljaisen\nluontoinen mies ja tuiki vähäpuheinen; pari sanaa erältänsä lausui hän,\nmutta ne täsmällensä. Marttalan Erkki oli taas semmoinen liehakko ja\nlorakka, ett'ei hänen laistaan monta ollut.\n\nHän puhui ja lorisi sitä ja tätä, yhtenä hyrinänä, jonkatähden hänen\npuheensa eivät olleet juuri minkään arvoisia; mutta sen hän hyvin\nkumminkin edusti noissa tusinapuheissaan, että hänen rikkautensa ja\ntavaran-himonsa tulivat ylimmäksi.\n\nHän oli monta vuotta jo katsellut ahnaasti Mäkelän uhkeita, laajoja ja\nhyvin viljellyitä viljavainioita ja lukuista ja muhkeaa karjaa, joka\nkesäisenä aikana joka aamu ja ilta mylvien kulki Marttalan kautta\nkesälaitumilla. Eipä Marttalan Erkki ollut vielä kovin kauvan tehnyt\nnoita huomioitaan, ennenkun hänen päähänsä oli pällähtänyt semmoinen\najatus, ett'ei se olisi ollenkaan haitaksi, vaikka hän, tai ainakin\nhänen sukunsa, saisi Mäkelänkin omaisuudet haltuunsa. Itsestään\nnäyttikin tilaisuus siihen tarjoontuvan, kun sallimus oli antanut\nMäkelään vaan yhden noin kauniin tytön ja hänelle yhden pojan. Kun\nMarttalan Erkki oli noin hauska, ja tavaransa lisääntymistä tarkoittava\npuhuja, puhua lorotteli hän jo pienestä poikasesta pitäen pojallensa\nMatille tuosta Mäkelän tyttöheitukasta, tai oikeammin hänen myötänsä\nseuraavista suurista perinnöistä. Samassa antoi myös isä pojallensa\ntietää, kuinka suuri ja mahtava sia hänellä on nyt jo toisien poikasien\nsuhteen tässä maailmassa. Noista kaikista seurasi se, että Matti rupesi\nkatsomaan kaikkia saman-ikäisiään ylen ja viimein tuli hänestä\nitserakas narri. Tuon isänsä puheen hedelmä sekin oli, että hän piti\nMäkelän Maria yksinäisenä omaisuutenaan, jo lapsuudesta pitäen, eikä\nsallinut kenenkään seurustella hänen kanssaan, ilmoittamatta tyhmällä\ntavalla suomattomuuttansa, ja siitä selvinnee minkä vuoksi hän yksin\noli hävytön Jaakollekin, sittenkin vielä, kun tämä oli jo taistellut\nitsellensä miehen kunnian ja arvon.\n\nMäkelässä käydessään puhua huijotti Marttalan Erkki myös ehtimiseen\nsuurista rikkauksistansa, oivallisesta ainoasta poikansa alusta,\nsuuresta karjastaan y.m., ja samassa hän imarteli ja liehakoitsi;\nkuinka sen somempaa paria ei koskaan voisi ajatella, kuin heidän\nMatista ja tämän talon Marista tulisi, sekä näön että tavaran ja\nmaineen puolesta.\n\nMäkelän Mauno oli hiljainen, harvapuheinen, juro mies, niinkuin jo\nosaksi tiedämme. Hänen sanansa olivat aina niinkuin seinään lyöty\nkirves; ne eivät vyöryneet eivätkä murenneet, eikä koskaan oltu kuultu\nhänen sanojansa peruuttaneen; hän oli oikea suomalainen, sanan täydessä\nmerkityksessä.\n\nYleiseen kummastelivat ihmiset sitä seikkaa, kun nuot niin\nerikaltaisilla luonnoilla varustetut ihmiset sopivat olemaan\nylimmäisinä ystävyksinä, mutta se ei ollutkaan heidän luontonsa\nyhdenkaltaisuus, joka heidät ystävyksiksi teki, siinä oli joku muu\nyhdenkaltaisuus, joka sen teki mahdolliseksi, sillä jotain semmoista\ntäytyy olla, ennenkuin ystävyys on mahdollinen, sillä vanha sananlasku\nsanoo: \"mukaistaanhan mullikin puskee\". -- Niin se heidän\nyhdenkaltaisuutensa oli heidän -- tavaransa yhdenkaltaisuus ja heidän\nlapsi-lukunsa yhdenkaltaisuus; siinä yhdenkaltaisuuksia, jotka saivat\nerilaisetkin luonnot yhteen sopimaan.\n\nEnsimältä kun Marttalan Erkki alkoi esitellä noita naimatuumia, ei\nMäkelän Mauno sanonut juuri paljo mitään, tuhauttihan vaan nokkaansa,\nlähti kävelemään ja sanoi \"mitä noita joutavia puhuu\". Hän ei siis\nollut myötä eikä vastaan, mutta tuommoiset puheet miellyttivät häntä\nhieman kumminkin, ja ajan pitkään kuunteli hän Marttalan Erkin puheita\nja esityksiä aivan mielellään.\n\nMari sitten? Niin, niin, Mari. Hän oli lapsena kuunnellut noita Erkin\nlorinoita ja imartelemisia semmoisina lorinoina, joita ajattelemattomat\nihmiset lapsille niin runsaasti jakelevat. Aikaisempana ja\najattelevaisemmaksi tultuansa ei Mari pitänyt koko Erkin höyhöttämisiä\nmuuna kuin tuulen tuomina, veden ajamina, turhina ja mitättömin\nhassuina, joita hän sydämestään inhosi; Matin omat vanhemmat eivät\npuhuneet koko asiasta Marille niin mitään.\n\nMari kyllä huomasi, aikaiseksi tultuansa, mitä Marttalan Erkki ja hänen\noma isänsä puuhaavat, mutta Marilla oli omat ajatuksensa asiasta.\nVaikka hän oli niin lempeä ja herttainen luonnoltansa kuin olikin, oli\nhän kumminkin isänsä tyttö; isältänsä oli Mari perinyt vakavan\nmielen-maltin ja lujan tahdon salaamaan sydämeensä kaiken sen, joka ei\nollut tarpeellinen julki tulemaan, ja tuon mielen-maltin voimasta\nsaattoi hän pitää salassa mitä hän oikeastaan asiasta ajatteli. Muutoin\nhän elämällänsä ja puheillansa osoitti, ettei hän muka ymmärrä eikä\ntiedä koko asiasta mitään. Hän katsoi sydämestään ylen tuon\nturhamielisen, tavaroihinsa luottavan, itserakkaan ja pöyhkeilevän\nMarttalan Matin, sillä hänen terävä ja lukemisen kautta kehittynyt\nälynsä oivalsi jo, ett'ei kulta ole muuta kuin multaa. Mari oli perinyt\näidiltään hänen erinomaisen ja tunnetun lempensä ja isältään hänen\nlujan mielenlaatunsa ja vahvan tahdonvoimansa, ja nuot juonteet\nikäänkuin täydentivät toisiensa vajanaisuudet ja niin tulivat yhdeksi\nainoaksi, melkein täydelliseksi ihmisluonteen kuvaksi.\n\nSemmoinen oli Marin luonne, vaan kyliäpä hän semmoisen tarvitsikin.\n\nNiin. Vieraitahan oli nyt Mäkelässä ja kihlajaisia varten Marttalan\nErkin alituiset naima-puheet olivat nyt päätöstänsä lähellä, sillä ne\nolivat viimeaikoina kypsyneet siihen määrään asti, että Mäkelän Mauno\nja Marttalan Erkki solmisivat lastensa naimaliiton.\n\nMarille ei ollut kukaan puhunut asiasta mitään; sulhasen kokelas ei\nuskaltanut koskaan sitä tehdä, äiti ei saattanut ja isä ei katsonut\nsitä tarpeelliseksi. Sulhasen isä oli kyllä tuota puhua lorottanut\nennen paljonkin, mutta nyt ei hänkään katsonut tarpeelliseksi kovin\nhätäillä siinä asiassa, sillä hänellä oli paljon tekemistä morsiamen\nisän kanssa, naima-ehdoista, heti annettavista myötäjäisistä ja muista\nsemmoisista.\n\nTavallisesti ovat semmoiset onnettomat morsiamen kokelaat, kuin Marikin\nnyt oli, alla päin, pahoilla mielin ja heidän työnsä ei muu kuin salaa\nitkeminen ja kyynelten puristaminen, mutta niin ei Mari. Hän oli yhtä\niloinen, yhtä leikkinen, yhtä naurunen ja lempeä kuin ennenkin. Hän\nhääläsi ja teki rotevasti talouden askareita ja soi jonkun leikkisanan\nkullekin, niin vieraille kuin muillekin, juuri niin kuin ei olisi\nmitään tapahtunut, eikä olisi mitään tapahtumaisillaankaan.\n\nJaakko oli saanut tiedon mitä Mäkelässä oli tekeillä. Tuo uutinen antoi\nhänen sydämellensä semmoisen jysäyksen, että tuntui siltä kuin puoli\nsydäntä olisi lyöty häneltä irti yhdellä iskulla. Hän vaaleni, hän\nhorjui ja olisi kaatunut, mutta hän sai jostain esineestä kiinni.\n\nHänellä oli kyllä rakastettunsa luja sana panttina, mutta oliko se niin\nluja, ettei sitä voisi mikään maailmassa peruuttaa? Voisiko suurin\nrikkaus ja suurin köyhyys taistella keskenänsä semmoisen taistelun,\nettä köyhyys pääsisi voitolle? olivat kysymyksiä, jotka ristiriitaisina\npauhasivat Jaakon sydämessä. Oliko kumma jos vankka mies vapisi\nniinkuin haavan lehti ja oli valju kuin myrskyn seasta haamoittava kuu?\nEipä ollutkaan se kumma, sillä sydämen taistelu on ihmiselle vaikein\ntaistelu.\n\nJaakko ei tullut aikaan tuossa tuskassaan, vaan hänen täytyi sydämensä\npakoittamana lähteä Mäkelään, Marin omasta suusta kuulemaan vastauksia\näkkiarvaamatta sydämeensä nousneille kysymyksille. Hän pääsi kenenkään\nhuomaamatta, huoneitten takapuolitse, kotaan, jossa tiesi Marin\nasiainsa vuoksi usein käyvän. Kauvan ei hänen tarvinnutkaan varttoa,\nennenkuin Mari tuli sinne, iloisesti laulaa hyräellen erästä\nmielilauluaan. Kun Mari huomasi Jaakon olevan siellä, hämmästyi hän\nensin ja sanoi: \"no miten sinä, Jumalan tähden, olet täällä?\"\n\n\"Varmaan sinä, Mari, olet nyt hyvin onnellinen\", sanoi Jaakko\nvapisevana ja valjuna.\n\n\"Niin onnellinen kuin joku minun tilassani voipi olla\", sanoi Mari ja\nsilmäili terävästi Jaakkoa.\n\n\"Minä uskon sen ja minäkin toivotan sinulle onnea, mutta minä tunnen\nsydämessäni sulaa onnettomuutta\", sanoi Jaakko, alasluoduilla silmillä.\n\n\"Miksikä semmoisia puhut, Jaakko?\"\n\n\"Teillähän on tänään kihlajaiset.\"\n\n\"Niin minäkin aavistan, että jotain semmoista on hankkeissa, mutta\nsiitä ei tule mitään tällä kerralla.\"\n\n\"Ehkä toisella?\"\n\n\"Ehkä toisella.\"\n\n\"No hyvästi sitten, Mari, hyvästi ijäksi. Elä onnellisena rikkauksien\nkeskellä, Mattisi kanssa! Mutta minun sydämmeni on särkynyt kuolemaani\nasti ja minä menen itkemään pettynyttä toivoani elämäni ajaksi\", sanoi\nJaakko, tarttuen Marin käteen, ja Jaakko vapisi niin, ett'ei ollut\npystyssä pysyä.\n\n\"No mutta Herran tähden, Jaakko! Tahdotko sinäkin, että menisin tuolle\nitserakkaalle pöyhisteliälle vaimoksi?\" sano! Mari hämmästyksissään.\n\n\"Sitä en tahtoisi, mutta kun sinä olet niin iloinen, Mari\", sanoi\nJaakko ja hengitti helpommasti.\n\n\"No herranen aika! Enkö minä sitten saisi olla iloinen? Minä olen ollut\nsen vuoksi iloinen, kun olen luullut löytäneeni sydämen, johon olen\naina luottanut ja johon olen luullut voivani eteenkinpäin luottaa\",\nsanoi Mari kummastellen.\n\n\"Ja tuo sydänkö, johon olet niin ehdottomasti luottanut, on sinun\npettänyt?\" kysyi Jaakko.\n\n\"Siltä se nyt sinun puheistasi kuuluu, koska niin innokkaasti eroa\nhankit ja toimitat minua tuolle tyhmälle keikarille\", sanoi Mari.\n\n\"Jos se on minun sydämeni, johon olet luottanut, niin se ei petä\nkoskaan, ei koskaan\", sanoi Jaakko ja painoi Marin käden hellästi\nsydämellensä.\n\nMari ei vetänyt kättään pois. \"Sinuun on se luottanut ja sinuun se\naikoo luottaa. Sinä olet taistellut monta voitollista taisteloa,\nsinulle olen luvannut palkinnoksi käteni ja sydämeni, ja kukaan ei voi\nniitä sinulta ryöstää; kuinka toisin saattaisi ollakaan, rakas Jaakko,\nmeillähän on ollut jo aikaa liitto siinä asiassa\", sanoi Mari\nliikutettuna ja tuo äsköinen veitikkamaisuus oli häneltä tykkänään\nkadonnut.\n\n\"Minä olen väärin sinua ymmärtänyt tällä hetkellä, rakas Mari. Minä en\nole sinua vielä tuntenut, anna se anteeksi! Kun sinun saan varmaan\nomakseni, silloin en pelkää minkäänlaisia vaivoja tähtesi, mutta voi\nkuinka minua peloittaa kuitenkin eräs asia: miten voimme vaikean\ntehtävämme suorittaa isäsi kanssa?\" puheli Jaakko innostuksissaan, ja\nliikutuksen kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään.\n\n\"Heitä se asia minun haltuuni, minä kyllä voin sen tehdä\", sanoi Mari\nlujasti.\n\n\"Mutta jos isäsi ajaa sinun pois kodistasi.\"\n\n\"Entä sitte? Sen avarampi maailmahan vaan aukeaa eteeni.\"\n\n\"Mutta emmekö, Mari, anna asiamme vielä olla päättämättä vuoden ajan?\"\n\n\"Ei päivääkään etemmäksi, nyt on otollinen aika eikä asia vitkuttamalla\nparane. Meidän pitää kiiruusti erota, sillä minä luulen minua kohta\nkaivattavan. Ole nyt vaan mies, kyllä kaikki vielä hyvin käypi\", sanoi\nMari toivovan lujasti, ja niin he erkanivat.\n\nTällä ajalla kun kodassa tuommoisia keskusteltiin, olivat Mauno, Erkki\nja puhemies katselemassa talon varoja, niinkuin karjaa, viljavaroja, ja\njopa katseltiin talon raha-varatkin. Puhemies ei voinut kyllin\nkiitellä, ylistellä ja ihmetellä Mäkelän varallisuutta ja kunnollista\ntalouden hoitoa. Sulhasen isä, Marttalan Erkki, se puhui yhtenä\nhyrinänä siitä mahtavasta ja loistavasta tulevaisuudesta, joka vielä\nkylässä nähtäisiin, kun nämät molemmat talot ja talon rikkaudet yhteen\npantaisiin. Hän ahdisti ehtimiseen Maunoa kysymyksillään, kuinka monta\nlehmää ja kuinka paljon rahoja hän antaisi nyt heti Marille\nmyötäjäisiksi.\n\nMauno näytti melkein närkästyvän tuosta alinomaisesta tinkimisestä ja\nsanoi jäykästi ja lyhyesti: \"en anna mitään ennen kuolemaani\".\n\n\"No, no, naapuri! Eihän se ole somaakaan, että tyttö lähtee talosta\naivan verihampaana\", koki Erkki muistuttaa.\n\n\"Jos ei tyttö kelpaa kotoansa lähtemään ilman myötäjäisittä, niin\nolkoon kelpaamatta\", sanoi Mauno jäykästi.\n\n\"Mo, no, Mauno! Emme me saa asiaa kesken heittää tuon pienen\nsopimattomuuden vuoksi. Onhan tuota nyt meilläkin siksi varoja, että\nvoimme yhden hengen lisempää elättää. Ehkä se onkin viisainta ja\nparasta, että me vanhat pidämme ohjat käsissämme niin kauvan kuin\nelämme, perikööt sitten mitä meiltä jääpi\", liehakoitsi Erkki, sillä\nhän pelkäsi asian kääntyvän pahalle kannalle.\n\n\"Niinpä minäkin sen luulen\", sanoi Mauno mielihyvillään, kun näki Erkin\nmyöntyvän.\n\nSulhanen oli vaan omia aikojaan olla källistellyt talossa, milloin\nmissäkin paikassa. Hän ei ottanut osaa vanhusten kanssa tavaroiden\nkatselemisessa; ainoastaan navetassa oli hän karjan katselemisessa\ntoisien mukana. Kädet ristissä seljän takana, kuljeskeli hän huoneesta\nhuoneesen ja töllisteli ja tarkasteli jokaista esinettä erikseen. Hän\nei ollut vielä nytkään lausunut Marille sanaakaan koko asiasta, mutta\nsittenkin luotti hän vanhempien hyvään tahtoon asiansa eduksi ja heidän\npäätäntö-valtaansa, ja niiden turvissa piti hän Marin ja tavarat\nehdottomasti ominaan.\n\nMari tuli juuri nyt kodasta tupaan ja hyräili iloisesti taas\nmieli-lauluaan, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut. Kun hän oli\nmenemäisillään sulhasen kokelaan sivutse, tarttui tämä häntä keskiä\nkiinni ja sanoi: \"mihinkäs on niin kiire, kaunis Mariseni?\"\n\n\"Mene tuosta tiehesi!\" sanoi Mari ja riuhtasi itsensä irti.\n\n\"Oh-hoh! katsopas tätä! Saatpa luvan tästäpuoleen ruveta minua\nparemmasti kohtelemaan\", sanoi sulhasen kokelas, Marin poistuttua.\n\n\"Minkätähden tästäpuoleen paremmasti kuin tähänkään asti?\" kysyi Mari\nja ilvehymy pyöri hänen hymykuopissaan.\n\n\"Sen vuoksi, kun mies on vaimon pää\", sanoi Matti ja asetti itsensä\nhyvin juhlalliseen asemaan.\n\n\"No mutta, kun sinä et ole mies, enkä minä vaimo, sillä olemmehan vielä\nvaan poika ja tyttö\", sanoi Mari tuskin nauruansa hilliten.\n\n\"Mutta me voimme pian tulla mieheksi ja vaimoksi\" vakuutti Matti\nsuurella varmuudella.\n\n\"Se saattaa kyllä olla mahdollista\", sanoi Mari isosti ja nauroi että\noikeen ajeli; \"mutta\", lisäsi hän hiljempää, \"ei koskaan sinun\nkanssasi\"\n\nSillä aikaa kun nuot kaikki tapahtuivat, olivat Mäkelän Mauno ja\nMarttalan Erkki tehneet kaupat aivan valmiiksi. Erkin oli ehdottomasti\nsuostuminen, ett'ei hän tahdo miniättensä myötäjäisiä ennen Mäkelän\nvanhusten kuolemaa, sillä hän tunsi Maunon luonnon, ettei hän peruuta\nsanojaan, ja niin oli kaupat lopullisesti sujuneet hyvin.\n\n\"Kylläpä nuo kaupat ovat muutoin valmiit, mutta mitä siitä morsian\nsanoo?\" liehtasi Erkki hyvillään, vaikka hän samassa oli ikäänkuin\nvähän peloissaan.\n\n\"Morsiamesta ei ole puhettakaan; hän on hyvä tyttö eikä ole koskaan\nvielä minulle vastusta tehnyt; hänen mieltään ei tarvitse kysyä\", sanoi\nMauno jyrkästi.\n\n\"Eikö helkkarissa, kuule Mauno! ei se sovi ett'ei morsiamen\nmieli-alaakin kuunnella, sillä onhan hänelläkin osa asiassa. Minä olen\nkysynyt pojaltani ja tiedän hänen ilolla ottavan tarjouksen vastaan.\nEihän meidän vanhain ilokaan ole muutoin täydellinen, ellemme näe\nlastemme onnellisina syöksähtävän toisiensa syliin. Käsketään heidät\nmolemmat tänne ja ilmoitetaan heille heidän onnensa ja annetaan\nmorsiamelle kihlat, jotka eivät suinkaan ole vähäiset\", esitellä\nlorotteli Erkki.\n\n\"Saapa heidät käskeä tänne, asian ilmoittamista, vaan ei suostumusta\nvarten\", sanoi Mauno jyrkästi.\n\nKamarin ovi oli lukittu, jossa nuot tähdelliset keskustelut olivat\npidetyt. Erkki avasi lukitun oven ja astui tupaan, jossa nuoret olivat.\n\n\"He, he hee! Täälläpä nuoret istuvat ja miettivät niin ujon näköisinä.\nNo, no, se asia sietääkin hieman miettimistä, sillä luulenpa teidän\nkohtapuolisesti tietävän, mistä kysymys on. Tulkaapas, Matti ja Mari\ntänne kamariin, niin siellä saatte vielä lisää kuulla, he, he hee!\"\nhövelsi ja hekotti Erkki.\n\nVaikka Mari oli niin lujamielinen, rupesi kuitenkin hänen sydämensä\nvapisemaan tuon käskyn kuultuaan. Hän tiesi, että se oli isän käsky,\njota oli totteleminen. Ensikerran eläessään oli hänen asettautuminen\njyrkkänä isänsä käskeviä mielipiteitä vastaan. Hänen oli tunnustaminen\njulkisesti oman sydämensä päätökset ja semmoiset päätökset, joista ei\nollut kellään aavistustakaan ja joita aivan varmaan kohtaa ankara\nvastarinta. -- Lapsen velvollisuus vanhempaansa kohtaan ja oman sydämen\nvaatimus ja vakuutus taisteli nyt alkutaisteloaan Marin sydämessä --\nhetki oli lähellä, joka myrskyn tavalla oli ratkaiseva hänen edessä\nolevan elämänsä kohtalon -- oliko ihme jos Mari hieman vapisi ja\npunasteli?\n\nMolemmat kutsutut menivät kutsujan kanssa lukittuun kamariin; neljä\nhenkilöä oli nyt siellä: Mauno, Erkki ja sulhasen ja morsiamen\nkokelaat.\n\nMari seisahtui ujona ja punastuneena ovipieleen, mutta Matti mennä\nhyömelsi ja istui saman pöydän päässä olevalle tuolille, jonka toisessa\npäässä Mauno istui; siinä alkoi hän kaivaa esille hopeaheloitettua\nmerenvaha-piippuansa ja tupakka-kukkaroansa, ja alkoi täyttää\npiippuansa. Mauno istui äänettömänä, synkän ja päättäväisen näköisenä,\notsa vähän rypyssä. Erkki käveli edestakaisin lattialla ja näytti vähän\nlevottomalta, mutta ei hänkään puhunut ensi tuokiossa mitään.\n\n\"He, he, he hee! Tuon kauniimpaa paria ei voi koskaan löytyä. Saakeli\nsoikoon, Mari on kaunis morsian, sanon minä, eikä Mattikaan ole\nkauneutta ja uljuutta vailla\", rupesi Erkki hälisemään lyhyen\nvaitiolemisen perästä.\n\n\"Niin, tässä tapahtuu kihlaus, sinun ja Marttalan Matin välillä, joka\non sinulle ilmoitettava\", sanoi Mauno Marille, oikasten itsensä\nsuorempaan asemaan ja kohottaen kaarevat, mustat ja tuuheat\nkulmakarvansa.\n\n\"Minkäänlaista kihlausta ei tässä voi tulla kysymykseen\", sanoi Mari\nujosti, ja hänen äänensä värähti.\n\n\"Ja minkä vuoksi ei? jos saan luvan kysyä\", sanoi Mauno ja oikasi taas\nitseään vähän suoremmaksi, mutta samassa hän rypisti noita mahtavia\nkulmakarvojansa.\n\n\"Minä olen sydämeni antanut toiselle\", sanoi Mari, ja hän alkoi saada\ntakaisin rohkeutensa ja mielenmalttinsa.\n\n\"Olet sydämesi antanut toiselle ja kenenkä luvalla?\" sanoi Mauno ja\nkavahti pystöön.\n\n\"Älkää vihastuko isä! Minä en voinut toisin tehdä\", sanoi Mari.\n\n\"Joutavia loruja, mutta kuka on hän, josta niin kuvauksellisesti\npuhut?\" kysyi Mauno tuimasti.\n\n\"Minä en ole aikonut koskaan hävetä sydämeni voittaneen nimeä; hän on\n-- Tintta Jaakko\", sanoi Mari ja hän seisoi siinä niin uljaan ja\nviattoman näköisenä, tyyneenä ja malttavana!\n\nSyvä ja pitkällinen äänettömyys seurasi Marin lausetta. Erkki lakkasi\nkävelemästä ja Matti unhotti vetää savuja piipustansa; se sammui.\n\n\"Sinä olet ajattelematon tyttö. -- Tintta Jaakolle! -- kerjäläiselle,\nviiripää juopolle, roistolle minä antaisin tyttäreni -- ajattele!\"\npuhkesi Mauno viimein sanomaan.\n\n\"Minä olen, isä kulta, ajatellut sitä asiaa kenties liiaksikin\", sanoi\nMari.\n\n\"Et saa vastustaa ainoatakaan sanaa. Sinun on paikalla peräyttäminen\nsanasi ja yhdistyminen Marttalan Matin, tämän kelpo pojan kanssa\",\nsanoi Mauno ja hänen äänensä oikein kähisi harmista ja vihasta.\n\n\"Ihmisen kelvollisuutta ei voi, isä kulta, todistaa ennenkuin kunkin\nkuoleman jälkeen. Kumpaankaan ehdotukseenne, isä, en voi suostua, en\ntoisen hylkäämiseen, enkä toisen kansa yhtymiseen, niin mielelläni kuin\nsen teidän tähtenne vielä tekisinkin, sillä se olisi tuntoani vastaan.\n-- Tässä minä isä olen, tehkää minun kanssani mitä tahdotte\", sanoi\nMari lujasti.\n\nMauno hypähti seisomaan ja meni Erkin eteen ja sanoi: \"Teidän täytyy\ntällä kerralla lähteä, sen vissempää saamatta. Te kuulette, että asiat\novat vähän kallellaan; tahdon ne tytön kanssa kahdenkesken oikaista.\nHeittäkää kihlanne tänne, minä vastaan niistä. Hakekaa puhemiehenne ja\nmenkää; saammehan vasta liiemmin asiasta puhua\".\n\nErkki ja Matti lähtivät. Erkki oli kadottanut puhelahjastaan ainakin\npuolen ja Matti katsoi toisen verran karsaampaan, katsellessaan\nalinomaa alaspäin. He lähtivät.\n\n\"No miten se asia nyt päättyi?\" kysyi puhemies heidän tiellä mennessään\n\n\"Kyllä se hyvin päättyi, kyllä se päättyi hyvin\", sopersi Erkki\nhajamielisenä.\n\n\"Tottelematoin! Kehtasit häväistä minun ja itsesi\", sanoi Mauno\ntyttärelleen, toisien mentyä.\n\nMari ei vastannut mitään.\n\n\"Sinun on totteleminen tahtoani ja Matti ottaminen, ja varo ett'et\nvirkkaa kenellekään koko roistosta mitään, niin asia raukee siihen.\"\n\n\"Rakas isä, minä rukoilen teitä. Kaikissa muissa asioissa tottelen\nteitä lapsellisella alttiudella, mutta tässä en voi. Minä olen tarkoin\nharkinnut tätä asiaa, ja kaikkine virheineenkin olen Jaakon huomannut\nMattia paremmaksi; Jaakossa on etenevä, parantuva mies, Matissa\ntakeneva, huononeva\", sanoi Mari ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.\n\n\"Sen enempää en sinulle puhu. Sinulla ei ole enään isää, eikä minulla\nlasta tämän hetken perästä. Lähde pois paikalla silmieni edestä, mutta\nlähde tyhjänä, isältäsi hyljättynä, tottelemattomana heittiönä, ja\nmene, kunnes tahdot. Mutta älä koskaan sano omalta lapseltaan särjettyä\nMäkelän Maunoa isäksesi, kelvotoin\", sanoi Mauno värisevin äänin ja\nlähti pois.\n\n\n\n\nV.\n\nKovia, voitollisia aikoja.\n\n\nEräänä päivänä nähtiin erään nuoren tytön kävelevän kylän läpi;\nMäkelästä tuli hän ja samosi Korpelaa kohden, vähäinen vaatemytty\nkainalossa. Se päivä, jona tuo matkustaja nähtiin, oli toinen päivä\nsiitä, kun Marttalan Erkki oli poikineen Mäkelässä kihlajaisten\nhommassa. Mäkelän Marihan se oli, tuo matkustaja. Hän riensi nyt pois\nkodistansa eli oikeammin sanoen, entisestä kodistansa, sillä semmoista\nei hänellä ollut nyt olemassakaan. Pois, pois riensi hän nyt lapsuuden\nkodista, isän rikkaasta kodista, köyhänä, perinnöttömänä, isältä\nhyljättynä. Hänellä ei ollut nyt mitään muuta turvaa maailmassa, kuin\ntuo sydän, joka oli hänelle luvannut alttiiksi antavaista uskollisuutta\nja uhraavaisuutta, kuolemaansa asti. Mari oli kerran ennustanut\nJaakolle, että kyllä hänestä vielä mies tulee, nyt meni Mari\nkoettelemaan, onko hänestä tullut mies. Voi voi Mari! Paljon sinä\nuhrasit, paljon sinä uskalsit.\n\nMe jätimme Marin kotiinsa ja tiedämme, mitä hänen isänsä hänelle\nviimeksi sanoi. Sen koommin ei Mari nähnyt isäänsä. Kamariinsa, lukon\ntaa sulkeutui hän. Mari oli oppinut tuntemaan isänsä, oli oppinut\ntietämään mitä hänen sanansa, päätöksensä ja käskynsä merkitsivät. Hän\nei etsinyt isältänsä armoa, sillä hän tiesi, ett'ei sitä tule.\n\nTuon ankaran poislähtö-käskyn isältään saatuansa meni Mari äitinsä\ntykö. Kosiomiesten niin äkkinäisestä ja nolosta poislähtemisestä oli\nemäntä jo aavistanut, ett'eivät asiat taida aivan hyvästi olla. Hän oli\nlevottoman ja kalpean näköinen ja oli jo kauvan koettanut saada selkoa\nasiain menosta, mutta turhaan, sillä emäntä oli ainoa koko talossa,\njolle isäntä kaikkein vähimmin selitti asioitaan.\n\n\"Mitenkä nyt on, Mari, asiat?\" kysyi äiti alakuloisesti, kun Mari tuli\nhuoneesen.\n\n\"Huonosti äiti-kulta\", sanoi Mari nolosti.\n\n\"Sinä et siis suostunut heidän tarjoukseensa?\" kysyi äiti.\n\n\"En minä sitä voinut tehdä, äiti-kulta\", sanoi Mari.\n\n\"Kiitos Jumalan! Minä pelkäsin sinun suostuvan; en luullut sinulla\nolevan sitä rohkeutta, että olisit vastaan pannut, jos ei asia olisi\nmieluisesi ollut. Kauvan on minun mielessäni ollut salainen aavistus,\nettei Marttalan Matin elämän kumppani tule onnelliseksi\", sanoi äiti.\n\nMari avasi äidilleen sydämensä. Hän kertoi kenelle hän on sydämensä\nantanut, kuinka hän sen julkisesti ilmoitti kosioille ja isälleen,\nkuinka hän seisoi lujan isänsä kanssa kahdenkesken ollessaan, ja kuinka\nisä oli hänet ajanut pois kotoaan tyhjin käsin.\n\n\"Tunnustaa täytyy, ett'et sinä ole toimella valinnut, rakas lapseni.\nRivo, viinaan menevä nuorukainen on Jaakko ja päälliseksi köyhä, ja\nköyhyys ei ole mikään hauska kumppani ihmiselle tässä maailmassa. En\ntällä tahdo sanoa että ihmisen tulee välttämättömästi olla rikkaan,\nenkä sitä, että rikkaus on ihmisen suurin onni, mutta jos ihmisellä on\njokapäiväisen elämän tarpeet, hyvän kumppanin ohessa, niin se ei\nsuinkaan pilaisi asiaa\", puheli äiti surumielin.\n\n\"Rakas äiti! Te ette tunne Jaakkoa; te tuomitsette väärin häntä.\nJaakolla on sekä tahtoa että voimaa parantaa itseänsä ja kukistaa niitä\nintohimoja, jotka häneen ovat päässeet vähissä määrin juurtumaan. Sitä\nvastaan näen minä enimmän osan nuoria miehiä vaipuvan yhä syvemmälle,\nalituisesti käsillä-olevaan turmelukseen; he vajoavat, mutta Jaakko\nnousee. Hänellä on hellä ja tunnollinen sydän; Jaakko on hyvä mies,\näiti-kulta\", puheli Mari innokkaasti.\n\n\"Saattaa niin olla, lapsi kultani, saattaa niin olla. Miksi minä\npakkaisin sekaantumaan kenenkään sydänten asioihin. Oli minullakin\nkerran sydän, joka osasi rakastaa, mutta minä pakoitettiin vast... En\nminä tahdo pakoittaa sinua -- paras on tehdä mitä sydän sanoo, sillä ei\nihminen ole aina onnellinen rikkauksienkaan keskellä. Minä heitän\nasiasi Jumalan haltuun; Hän kyllä voipi vähäiseenkin leipäpalaan\nsekoittaa tyytyväisyyden, ja se on enempi kylmää rikkautta. Mutta\nköyhyyttä ja puutetta tulet sinä, Mari, paljon kärsimään, sillä tiedä\nse, että isäsi pitää sanansa, hän ei anna sinulle tinasta neulaa,\nvaikka paikalla kuolisit, ja minä olen niin voimatoin\", puheli äiti.\n\n\"Sen minä kyllä uskon, että isässä on miestä pitämään sanansa. Tiedän\nsenkin, että saamme monta kovaa kokea, mutta toivon Jumalan meitä\nauttavan, vaikka isä on minun hyljännyt. Minä en sure yhtään, paremmin\nolen iloissani, sillä minä olen voittanut tarkoitukseni, joka kauvan on\nollut mielessäni. Hyvästi rakas äiti!\" sanoi Mari ja tarttui äitinsä\nkäteen kiinni.\n\n\"Älä vielä lähde, rakas lapseni, älä vielä lähde! Ole vielä toki\nyötäkään kotona! Minä koetan lepyttää isääsi ja pyytää, ett'ei hän\najaisi sinua pois kotoa, minun on niin paha -- älä lähde vielä, Mari!\"\npuheli ja hätäili lyöty äiti.\n\n\"Rakas äiti! Älkää vaivatko itseänne, älkää rakentako turhia toivoja\nitsellenne, sillä isä ei peruuta kerran tehtyä päätöstänsä\", pyyteli\nMari.\n\n\"Kuinkas muutoin, eipähän ilman, mitenkäs minä saisin omantuntoni\nvaikenemaan, jos en mitään koettaisi tehdä eduksesi\", sanoi äiti.\n\nHän lähti paikalla pyrkimään miehensä puheille. Hän meni lukitun oven\ntaa ja rupesi sitä hiljaa kolkuttamaan, väliin tarkasti kuunnellen. Kun\nei tuosta ollut apua, rupesi hän pyytelemään. \"Mauno, Mauno, avaa ovi!\nKuulitko Mauno? Avaa nyt, en minä kauvan sinua vaivaa\", rukoili hän\nehtimiseen.\n\nVihdoinkin aukesi ovi ja emäntä astui kamariin.\n\n\"Vieläkö hän on täällä, tuo minun ja itsensä häväisijä?\" kysyi Mauno\nkolkosti.\n\n\"Vielä hän on kotona, ei hän ole vielä mennyt, se raukka. Hän on kyllä,\nkuulen ma, paneunut tahtoasi vastaan, mutta älä häntä kuitenkaan aja\npois kotoa. Hän on ainoa lapsemme, ja kuka meitä lohduttelisi vanhoilla\npäivillämme, kun tuon noin lempeän, ainoan lapsemme ajaisit pois. Eihän\nhän ole koskaan ennen pahoittanut mieltäsi. Anna nyt vihasi lauhtua ja\nanna Marin olla kotona. Voi kuule Mauno! Onhan hän oma lapsesi!\"\nrukoili lapsensa etua valvova äiti.\n\nMaunon otsa rypistyi. \"Minulla ei ole lasta. -- Laita niin, ett'ei\nminun tarvitse häntä enään koskaan nähdä\", sanoi hän sitten kolkosti.\n\nMurrettu, puoleton äiti lähti sen käskyn kanssa pois.\n\nKun hän tuli Marin tykö, purskahti hän katkeraan itkuun.\n\n\"Kova on isäsi, voimatoin on äitisi\", sanoi hän itkunsa seasta.\n\n\"Tiesinhän minä sen\", sanoi Mari ja koki lohdutella murheellista\näitiänsä.\n\nÄiti rukoili kovin tytärtänsä, että hän olisi vielä yötä kotona ja\nvasta huomenna lähtisi. Siihen suostui Marikin ja ylis-kamari sovittiin\nyön ajaksi hänen turvapaikaksensa isän vihaa vastaan.\n\n\"Joko hän on mennyt?\" kysyi Mauno, kun emäntä tuli hiljan illalla\nillallistansa syömään.\n\n\"Jo, jo hän on mennyt. Voi, voi sinua Mauno! Sinä ryöstit minulta\nainoan lapsen\", sanoi emäntä, vapisevalla äänellä.\n\nMauno ei sanonut mitään, sillä hänen tapansa ei ollut semmoisiin mitään\nvastata.\n\nSeuraavana päivänä kun väki meni työhön, lähti Mari. Sitä ennen oli\nmurheellinen ja hellä äitinsä halaillut ja syleillyt häntä ja kastellut\nkuumilla kyyneleillä ainoata ja tuolla lailla kotoansa pois lähtevää\nlastansa. \"Jumala sinua siunatkoon!\" sanoi hän viimeiseksi\njäähyväiseksi.\n\nMe olemme nähneet Marin jo kulkemassa, nyytti kainalossa, pitkin kylää.\nHän meni nyt Korpelaan. Viime iltana oli Jaakko, emännän välityksellä,\nsaanut tavata Marin. Siellä hän kuuli miten asiat olivat kulkeneet.\nJaakko ei suinkaan ollut suruissaan noista tapahtumista, sillä niiden\nkautta hän oli juuri saanut mitä oli toivonut. Iloisella mielellä lähti\nhän heti Korpelaan. Siellä hän avasi sydämensä isännälle ja kertoi\nhänelle koko asian. Sitten pyysi hän, että isäntä ottaisi Marin\ntaloonsa, niinkuin palveluspiian. -- Jaakko oli nyt ensikerran\nelämässään pitämässä huolta yhteisestä elämästä.\n\nKorpelan isäntä kummastui suuresti, kuullessaan, kuinka suuret tuumat\nJaakolla oli, mutta lupasi ottaa Marin vastaan, niinkuin oman lapsensa.\nKumminkaan ei Korpelan isäntä uskonut Mäkelän Maunon kovin kauvan\npysyvän päätöksessään, ja hän lupasi ruveta välittäjäksi; Korpelan\nisäntä ei tuntenut Maunoa, ei ainakaan tarkkaan. Korpelan isäntä piti\npaljon Jaakosta, ja sentähden ei hän pitänyt lopen sitä minään\nerinomaisena kummana, jos Jaakko naisikin Marin ja jos Mäkelän Maunokin\nvihdoin myöntyisi.\n\nKun Jaakko sai Marille sijapaikan tietoonsa, juoksi hän kohta Mäkelään\nMarille ilmoittamaan, ja siten tiesi hän samota Korpelaan.\n\nSamana päivänä kun Mari lähti kotoaan, tuli Marttalan Erkki Mäkelään,\ntietämään miten asiat isän ja tytön välillä päättyivät. Erkki ei ollut\nnyt liiaksi puhelias, eikä ollenkaan hekotuksen tuulella. Heti kun hän\ntuli Maunon kamariin, otti Mauno kaapistaan arvokkaan näköisen\ntavaramytyn, ojensi sen Erkille ja sanoi: \"tässä on kihlanne, pankaa ne\nmihin tahdotte\".\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi Erkki ällistyen.\n\n\"Merkitys on aivan asian mukainen: te saatte kihlanne takaisin\", sanoi\nMauno.\n\n\"Eikö naimisesta sitten tulekaan mitään?\"\n\n\"Te saatte naida tahi olla naimatta, aivan mielenne mukaan, minun ei\ntule koko asiaan mitään.\"\n\n\"Mitenkä? Isän ei tule lapsensa naimiseen mitään!\"\n\n\"Minulla ei ole enään lasta\", sanoi Mauno synkästi.\n\n\"Mitä tämä nyt on, onko Mari kuollut?\"\n\n\"Luultavasti hän vielä elää, mutta hänellä ei ole enää isää, enemmän\nkuin minullakaan lasta, ei hänellä ole kotoa, ei perintöä; minä olen\nhänen ajanut pois kotoa, ymmärrätkö\" sanoi Mauno jäykästi.\n\n\"No saakeli! Mihinkäs sinun talosi ja tavarasi joutuvat kuolemasi\njälkeen?\" kysyi Erkki ällistyen.\n\n\"Luultavasti ne eivät tule sinulle, eikä sinun pojallesi\", sanoi Mauno\njyrkästi, sillä hän rupesi huomaamaan, millä perustuksella nuo Erkin\nnaima-tuumat olivat.\n\nErkki tuli nyt niinkuin puusta pudonneeksi. Vaikka hän oli niin\npuheliasta laatua, ei hänellä ollut sanaa suuhun tulevaa; mykkänä\nsieppasi hän Maunon tarjoamat poikansa kihlat ja lähti pois.\n\nKun Erkki pääsi kotiaan, oli Matti häntä heti vastassa, kyselemässä ja\ntietoja ottamassa Mäkelän nykyisistä kuulumisista.\n\n\"No, millä tuulella nyt Mäkelän Mari oli?\" kysyi hän heti isältään.\n\n\"Mäkelässä ei ole enään Maria.\"\n\n\"No, hitto vieköön! Missäs hän on?\"\n\n\"Isänsä on hänet ajanut perinnöttä pois kotoaan.\"\n\n\"Pois kotoaan? Ja minkä vuoksi?\"\n\n\"Sentähden kun ei hän luopunut Tintta-Jaakosta ja ottanut sinua.\"\n\n\"Missä Mari sitten nyt on?\"\n\n\"Olen kuullut hänen ruvenneen Korpelaan palvelukseen.\"\n\n\"Hah, hah, haa! Mukava muutos kauniille ja rikkaalle itsepintaiselle!\nMutta jumaliste, tuo muutos on minulle eduksi\", sanoi sitte Matti,\nhiukan mietittyään.\n\n\"Mitä mietit?\"\n\n\"Mietinpä lähteä Maria köyhänä kosimaan, nyt hän varmaan ottaa minut.\"\n\n\"Riivattu, mitä puhut? Mitä tuolla köyhällä rotalla tekisit?\" sanoi isä\nsäikähtäen ja kauhistuksissaan.\n\n\"Mari on kaunis tyttö, hän miellyttää minua; minulla on kyllä\nrikkautta; jos Mari onkin köyhä. Minä lähden paikalla häntä kosimaan\",\nintteli Matti.\n\n\"Koetasta, riivattu. Nälkää ja köyhyyttä ei saa tuoda minkään kautta\nmeidän taloon. Vai tahdotko, että minäkin ajan sinun pois talostani,\nyhtä köyhänä kuin Marikin on? Naipas sitten tuo köyhä Mari, jos\ntahdot\", hätäili isä kirvelevällä sydämellä.\n\n\"Menen kun menenkin; kukapa muu teidät perii kuolemanne jälkeen kuin\nminä\", sanoi Matti, eikä ollenkaan totellut isänsä kieltoa; hän ei\ntotellut sitä paljon koskaan, sillä hän oli lellittelemällä kasvatettu.\n\nErilaiset tunteet olivat nyt isällä ja pojalla. Isä pelkäsi ja hätäili,\nettä tuo tottelematoin poika ainakin tuopi tuon köyhäksi tehdyn Marin\nheidän taloonsa ja köyhyys, puutokset ja viheliäisyys tulee vissimmästi\nhänen kanssaan. Poika taas oli iloinen, että oikein käsiään hykerteli,\nsillä hän nyt luuli varmaksi, että Mari hylkää Jaakon ja iloiten ottaa\nhänet; he eivät tunteneet kumpikaan Maria.\n\nMatti alkoi panna parasta päälleen, valkeinta varrelleen, lähteäkseen\nKorpelaan, Maria kosimaan; hän otti mukaansa taskukellonsa ja hopealla\nheloitettua piippua, siihen kuuluvaa tupakkakukkaroa ei myöskään\nunhoitettu. Nuot olivat Matin mielestä erinomaisen mahtipontiset arvon\nja rikkauksien merkit. Kaikki reilaan saatuansa, lähti hän.\n\nOli pimeä syys-ilta ja kirkas takkavalkea palaa lekotteli iloisesti\nKorpelan takassa; sen valolla ja ääressä teki talon akkaväki\nkäsitöitään; heidän joukossaan oli Marikin ja kehräsi valkeita,\nhienoja villoja. Vähän taaempana veistelivät miehet vuoden ajalla\ntarvittavien tarviskalujen raaka-aineita kuivaamaan. Puhe-vaihtelo oli\niloisessa ja vilkkaassa käynnissä väen kesken, sillä he olivat kaikin\niloisia ja toisiaan rakastavaisia ihmisiä.\n\nSemmoinen oli Korpelan sisällinen asu ja tila silloin, kun ovi aukeni\nja Marttalan Matti astui tupaan. Hän oli kaikessa loistossaan: musta,\ntehtaan verasta tehty liivi oli leveästi auki, melkein lievettään\nmyöten, jonka aukon täytti hyvin röyhelletty, valkoinen, tärkätty ja\nsilitetty kauluri. Liivin päällä riippui paksu ja nähtävästi tätä\ntilaisuutta varten puhdistettu ja kiiltäväksi hivutettu pronssinen\ntaskukellon kaularihma, joka johtui vasemman-puoliseen liivin\nlakkariin. Lakkarista taas riippui pari vankkaa, kiilloitettua\nmessinki-eräsintä, joiden alapäissä heilui senkin seitsemän avainta ja\nmuuta koristetta, joiden seassa pari oikein aika hopeaista levyä. Tuo\nhopeahelainen piippu oli hänellä oikeassa kädessä. Kun vielä mainitsen,\nettä hänellä oli musta, tehtaan verasta tehty takki ja pitkävartiset,\npunaisella nahalla suullistetut, rasvanahkaiset anturasaappaat\njaloissa, niin on tuon toista kertaa yrittävän kosian asu melkein\ntarkkaan kerrottu.\n\nKun hän tuli huoneesen, käveli hän juhlallisesti keskelle lattiaa ja\nkatseli arvokkaasti ympärillensä, luultavasti tiedustellaksensa, josko\nhäntä huomataan. Sitte otti hän juhlallisesti piippunsa ja\ntupakkakukkaronsa esille ja alkoi täyttää piippuaan. Hänellä kyllä oli\ntulitikkuja, mutta hän katsoi edullisemmaksi tällä kerralla sytyttää\npiippunsa takkavalkeasta. Hän käveli takan tykö, otti pitkän päreen ja\nkuurotti sillä hyvin kaukaa valkeaa. Seuraus tuosta kuurottamisesta oli\nse, että hän joutui itse hyvin kumarruksiin. Tarkoitus oli voitettu,\nsillä nuot moni-avaimiset kellon peräsimet irtautuivat rinnasta ja\nheiluivat ja kalisivat toisiansa vastaan; naiset, ja Mari erittäinkin,\nolivat nähneet tuon heiluvan, kahisevan ja valkean näöllä kimaltelevan\navainkimpun, niinkuin Matti oli tarkoittanutkin. Mutta lieneekö hän\ntuolla arvonsa merkkien näyttelemisellä voittanut päätarkoitustansa,\nkoska naiset katsoa vilauttivat toisiansa silmiin ja koska heidän\nsuunsa vetäysi vienoon ilve-hymyyn?\n\nKun Matti oli saanut piippuunsa valkean, istui hän likelle Maria ja\nveteli savuja.\n\nKukaan ei puhunut mitään.\n\n\"Miten sinä, Mari, olet tänne tullut?\" kysyi vihdoin Matti puheen\naluksi.\n\n\"Jaloillani, tietysti, niinkuin sinäkin.\"\n\n\"Minulla olisi sinulle kahdenkeskistä asiaa, Mari!\"\n\n\"Mutta minulla ei ole sinulle.\"\n\n\"Saanko sitten luvan puhua kaikkien kuullen?\"\n\n\"Miks'et\"\n\n\"Sinä olet ajettu pois kotoasi?\"\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Olet siis köyhä?\"\n\n\"Niin köyhä kuin vaan joku saattaa olla.\"\n\n\"Mutta minä olen rikas.\"\n\n\"Mitä se tähän kuuluu?\"\n\n\"Kuuluupa niinkin se asiaan, kuulehan vaan, sinä pikku juonikko! Sinä\nolet köyhä, minä rikas, tule meille leipää syömään, meilläpä tuota\nnäyttää olevan\", esitteli Matti.\n\n\"Kylläpä minulle on leipää tässäkin talossa\", sanoi Mari vähän\nsuutuksissaan.\n\n\"Ei, mutta sinä et ymmärrä. Suoraan sanoen: minä olen tullut tänne sitä\nvarten, että naisin sinut; luulisin sinulle sen nyt hyvin sopivan, kun\nolet köyhä\", selitti Matti.\n\n\"Siitä ei tule mitään, ei koskaan. Oletko niin typerä, että luulet\nrikkautesi olevan minulle mistään arvosta? Mene, hävytöin, tiehesi ja\nanna minun olla rauhassa!\" sanoi Mari puoli-suuttuneena tuosta\nhävyttömästä ja tyhmästä puheesta.\n\n\"Mutta minä pidän sinusta\", sanoi Matti, yhä pitkittäen asiaansa.\n\n\"Mutta minä en pidä sinusta\", sanoi Mari.\n\n\"Mitä? Etkö nytkään vielä pidä minua tuon köyhän rotan,\nTintta-karhunkaan veroisena?\" sanoi Matti hävyttömästi.\n\n\"Hävytöin tomppeli! Sinä et ole missään suhteessa Jaakon veroinen;\nvaikka sinulla olisi vuori kultaa vieressäsi, en sittenkään vaihettaisi\nJaakkoa sinuun. Mene hävytöin!\" sanoi Mari kauhistuen.\n\n\"Jassoo! Sinä pidät minua pilkkanasi, kerjäläinen, mutta sen minä\nsanon, ett'et minua intiksesi pilkkaa\", rupesi Matti uhottelemaan.\n\n\"Jo nyt menee liika kauvas! Ole, Matti, ihmisittäin ja mene kauniisti\nkotiasi!\" puhkesi Korpelan isäntä sanomaan.\n\n\"Teidän ei tule kenenkään minuun mitään, minä saan olla ja mennä kuinka\nitse tahdon; te olette kaikki kerjäläisiä\", huusi Matti ja potkasi\nsamassa lavitsan kumoon!\n\n\"Sinä käytät itsesi, Matti, nyt hyvin sopimattomasti! Olisit oikeastaan\nulospantava mies, mutten minä viitsi ruveta sinun kanssasi ottelemaan\",\nsanoi isäntä.\n\n\"Minä ulos! Sitä miestä ei tule, joka minun ulos voipi panna\", uhotteli\nMatti ja rupesi hyppelemään lattialla.\n\nSamassa astui Jaakko tupaan. Hän oli päivätyön päätettyä lähtenyt\niltamalla katsomaan, kuinka Mari voipi ensimmäisinä päivinä vieraissa,\nja muita asioitansa toimimaan.\n\nKun Matti huomasi Jaakon, raivostui hän vielä hullummin.\n\n\"Luuletko että minä sinua pelkään, Tintta-karhu\", huusi hän Jaakolle.\n\n\"No miksi sinun minua pitäisi peljätä?\" sanoi Jaakko levollisena ja\nkatsoi tuvassa olijain silmiin, tutaksensa, miten asiat oikeastaan\novat.\n\n\"Sitä te kyllä, kerjäläiset, odottaisitte, että pelkäisin, mutta minä\nen pelkää, vaikka tulisi koko lauma karhuja vastaan\", terjui Matti.\n\n\"Vie, Jaakko, tuo heittiö kauniisti ulos!\" sanoi isäntä.\n\nKahdesti ei tarvinnut Jaakkoa käskeä. Hän meni oitis tuon raivostuneen\nja terjuvan kosijan tykö, otti häneen syliksi kiinni, nosti kohoksi ja\nkantoi hänen sätkivänä ja kiemuroivana ovesta ulos; sen tehtyään palasi\nhän levollisena tupaan. Matti koetti pauhata vielä tovin ulkopuolella,\nvaan sisään ei hän uskaltanut pyrkiä, kun tuo vankka Tintta-karhu oli\nsiellä, joka hänelle oli niin monta tappoa antanut hänen yrityksissään;\naikansa möykättyään, meni hän pois.\n\nJaakko nyhjäsi isäntää sivu kulkiessaan ja käveli isännän kamaria\nkohden; isäntä arvasi Jaakolla olevan itsellensä asiaa ja seurasi\nperässä. Siellä kun oltiin kahden kesken, pyysi Jaakko isäntää\npuhemieheksi. Isäntä suostui pyyntöön ilolla ja lupasi laittaa heidät\nensi pyhänä kuulutuksille.\n\nVaikka Korpelan isäntä hyvin kyllä tiesi, minkälaisen vastuun hän saa\nMäkelän isännältä, katsoi hän kuitenkin kohtuulliseksi, sekä omasta\nettä Jaakon ja Marin puolesta, käydä Mäkelänkin vanhemmilta kysymässä,\nmitä he asiasta ajattelivat, ja samassa toivoi hän saavansa ehkä\ntaivutetuksi Mäkelän jäykän isännän leppymään ja ottamaan tyttärensä ja\ntulevan vävynsä kotiansa. Seuraavana iltana lähti hän noiden raskasten\nasiainsa kanssa Mäkelään.\n\nSinne tultuaan istui hän, hyvän päivän sanottuaan, penkille. Mauno tuli\nhäntä tervehtimään.\n\n\"Mikäs kumma teidät on tänne tuonut?\" sanoi Mauno vähän\nällistyksissään, sillä nuo miehet eivät olleet juuri usein yksissä\nolleet, erilaiset luonteet kun heillä oli.\n\n\"On minulla erityistä asiaa teille ja emännälle, jonka tähden pyytäisin\nsaada teitä kolmenkesken puhutella!\" sanoi Korpelan isäntä.\n\n\"Tulkaa tänne kamariin!\" sanoi Mauno ja alkoi kävellä kamariansa\nkohden; Korpelan isäntä ja talon emäntä seurasivat jäljessä.\n\n\"Ja asianne sitten?\" sanoi Mauno kamariin tultuansa, samassa kääntyen\nvieraasensa päin.\n\n\"Onhan minulla asiaa, olen -- minä olen puhemiehenä. Ainoa tyttärenne,\nMari, ja Jaakko Tinttala aikovat mennä keskenänsä naimisiin, jonka\ntähden tulin teidän mieltänne asiassa tietelemään\", sanoi Korpelan\nisäntä.\n\n\"Minulla ei ole enään tytärtä, minulta ei tarvitse mitään semmoista\nkysyä, itsekukin tehköön niinkuin parhaaksi näkyy\", sanoi Mauno,\nkulmiaan rypistäen.\n\n\"Teillä on kuitenkin lapsi, tuo herttainen Mari, vaikka kohta olette\nhänen pois tyköänne ajaneet. Eikö kävisi taas laatuun, että\nperuuttaisitte käskynne ja ottaisitte tyttärenne ja tulevan vävynne\nkotiinne takaisin?\" esitteli Korpelan isäntä.\n\n\"Tyttö on ollut tottelematoin minua kohtaan\", sanoi Mauno.\n\n\"Kenties yhden ainoan kerran eläessään, mutta hän ei voinut toisin\ntehdä, ei voinut toisin tehdä sydämensä vaatimuksien ja omantuntonsa\ntähden, sillä tunnon ja sydämen vakuutukset ovat ihmiselle sekä\nlujimmat että pyhimmät. Tuon vakuutuksensa voimasta pani Marikin\nelämänsä alttiiksi, sen voimasta rohkeni hän paneutua teidän lujaa\ntahtoanne vastaan; hänellä on luja asioiden tutkimus- ja päättämiskyky;\nhänen omituiset asiansa eivät ole muiden päätäntö-vallassa, siis: hänen\nsuonissaan juoksee isänsä verta. Jos hän Jaakon valitsi elämänsä\nkumppaniksi, ei ole mielestäni ollenkaan kumma, sillä hänessä on\nenemmän miestä kuin luullaankaan\", puheli puhemies.\n\n\"Teidän ei ole tarvis häntä minulle ylistää; onneksi tunnen hänen\nliiaksikin hyvin: juoppo, riitaisa roisto\", sanoi Mauno.\n\n\"On kyllä tosi, että nuoruudessa saadun huonon kasvatuksen jäljet\npistävät hänestä esiin useammasti kuin suotava olisi, mutta nuot\npuuskat ovat harvenemassa, eivätkä suinkaan enenemässä, ja se on\nihmiselle hyvä merkki. Hänellä on hyvät luonnonlahjat ja tunnollinen\nsydän ja hän taistelee parast'aikaa, niinkuin minä luulen, voitollista\ntaisteloa paheitansa vastaan; hänestä tulee, luulen ma, kerran vielä\nhyvä ja kunnioitettava mies. Minun luullakseni olisi teille\nitsellennekin eduksi, kun ottaisitte heidät yhtenä kotiinne\", puheli\nKorpelan isäntä edelleen.\n\nPitkään aikaan ei Mauno vastannut mitään.\n\n\"Kuulitko, Mauno, mitä Korpelan isäntä puhui? Eikö asia ole niinkuin\nhän sanoi? Ota, hyvä Mauno, heidät kotiin, minunkin olisi sitten niin\nhyvä olla; tee nyt niin Mauno! -- Jaakko on kelpo mies\", ehätti emäntä\nrukoilemaan.\n\nMauno ei vastannut nytkään mitään. Hän katsoi alasluoduilla silmillä\nyhteen ja samaan paikkaan: hänenkin rintansa aaltoili ja hän hengitti\nraskaammin kuin tavallisesti.\n\n\"Miehen tulee pitää sanansa; joka on tehty, se on tehty ja tehty\nseisoo. Ei siitä asiasta enään sanaakaan; onko teillä vielä jotain\nmuuta sanottavaa?\" sanoi Mauno vihdoin jäykästi, samassa nousten ylös,\noikaisten itsensä hyvin ryhdikkääksi ja katsoen kiinteästi Korpelan\nisäntää silmiin.\n\nLuultavasti taisteli Mauno kovaa sisällistä taistelua tuona äänettömänä\nhetkenään. Korpelan isännän järkevä ja totuuteen perustettu puhe lienee\neloon herättänyt hänessä luonnollisen vanhemman rakkauden lastansa\nkohtaan, joka rakkaus tuossa miehekkäässä povessa taisteli hänen\njäykkää ja lujaa luonnettansa vastaan. Kaksi kovaa asiaa oli nyt\nvastakkain Maunon sydämessä, nimittäin: vanhimman rakkaus ja\nkunniasana, vaikk'ei kunniateko, joka tuon sanan voimasta oli tehty.\nHän antoi jälkimmäisen voittaa, antoi totuuden ja oikeuden sortua\nväärän teon ja mielipiteen alle, piti väärin sanotun sanansa, väärin\ntehdyn tekonsa oikeampana, piti pyhempänä omantunnon ääntä ja vanhimman\nrakkautta ja velvollisuutta -- niin, antoi pahan voittaa hyvän.\n\nKun Korpelan isäntä oli ilmoittanut, ett'ei hänellä ole muuta\nsanottavaa, lähti Mauno paikalla pois huoneesta. Emäntä ja tuo\nonnistumaton puhemies ymmärsivät aivan hyvin, mitä nuot Maunon sanat\nsisälsivät. Heti Maunon mentyä, pillahti emäntä katkeraan itkuun ja\nKorpelan isäntä lähti jotenkin raskaalla mielellä pois.\n\nKun hän tuli kotiaan, vei hän heti Jaakon ja Marin kahdenkesken. Siellä\nilmoitti hän surumielin heille, kuinka huonosti tuo hänen puhemies- ja\nsovitusyrityksensä oli käynyt. Jaakossa synnytti tuo tieto ankaran\nsurumielisyyden, sillä hän toivoi asiat kääntyvän hyvälle kannalle\nKorpelan isännän välityksen kautta. Marissa ei tuo uutinen vaikuttanut\nkovin suurta mielipahaa, sillä hän tunsi isänsä luonteen, mutta\nkappaletta alakuloisemmaksi tuli hänkin kappaleeksi aikaa.\n\n\"Tiesinhän minä sen: isä ei peruuta sanojaan\", sanoi vaan Mari.\n\nSeuraavana pyhänä kuultiin pitäjään kirkossa kummia: Jaakko Jaakonpoika\nTinttala ja Maaria Maunontytär Mäkelä kuulutettiin ensi kerran\navioliittoon! Eivätpä tahtoneet ihmiset korviaan uskoa tuon uutisen\nkuultuaan, ja osa kuulijoista väitti kivenkovaan, että se oli vaan\nharmillinen erehdys kirkkoherralta, eivätkä he tulleet isoon aikaan\nselville, miten tuon asian laita oikeastaan olisi. -- Sala-kapakan\npoika ja kylän uhkeimman talon ainoa tytär -- olisiko se mahdollista?\n\nKoko kylässä ei ennakolta tiedetty koko Jaakon ja Marin naimisesta\nmitään. Mäkelässä, Marttalassa ja Korpelassa se kyllä tiettiin, mutta\nMäkelässä ei siitä mahduttu, Marttalassa ei siitä kehdattu ja\nKorpelassa ei siitä haluttu puhua ja tietoja levitellä; tuon\nkuulumattomuuden vuoksikin oli se ihmisistä outoa. Siihen tuli vielä\nlisäksi se seikka, että vuosikausia oli jo yleisenä tietona ja puheena\nollut, että Marttalan rikkaan miehen ainoa poika naipi Mäkelän rikkaan\nisännän ainoan tyttären. Kummako se oli jos he vähän ällistyivätkin.\n\nPaljon ja kauvaksi aikaa sai tuo tapaus ihmisille puheen-ainetta.\nYmmärtäväisemmät sanoivat: \"se ei ole mikään ihme, eikä kumma asia,\nJaakko on kunnon mies, siis se ei ole mikään virhi, jos hän saa kelpo\nvaimon; hullummasti olisi Marin käynyt Marttalan pojan kanssa\". Mutta\ntoiset pudistelivat päätään ja arvelivat Marin polttaneen riihensä\nnurkan, kun ei hän ottanut rikasta miestä, vaikka semmoinen oli\ntarjolla ja vieläpä siinä samassa kadotti omatkin isot perintönsä.\n\nNyt oli Marttalan Matin ympärillä uteliaita ja kyselijöitä: kuinka\ntuon asian noin kävi? Senlaisille utelijoille selitti Matti hyvin\njuhlallisesti, ettei hän huolinut koko Mari-rentusta, vaikka sitä niin\nankarasti hänelle kaupiteltiin, mutta jos nuo utelemiset sattuivat\ntapahtumaan Korpelan nuoren väen saapuvilla ollessa, ei Matti vastannut\nmitään, myrähtelihän vaan. Jos tuota asiaa kyseltiin Marttalan\nisännältä, Matin isältä, katosi häneltä tuo helkevä puheenlahja\nkokonaan. Jos joku sattui Mäkelän Maunolle ilmoittamaan kummastustansa\nasiasta, vastasi hän vaan lyhyesti ja jyrkästi: \"siitä asiasta ei\nsanaakaan\", ja pian loppuivat tietohaluiset hänen ympäriltänsä.\n\nMitäpä siitä. Jaakon ja Marin avioliiton kuulutukset menivät\ntavallista, kirkollista rataansa ja, ensimäisestä kuulutuksesta, neljän\nviikon kuluttua pidettiin häät, ja niin olivat he nyt aviopari, siinä\nei auttanut mikään, ei kylän eikä asianomaisten estelemiset -- kuka\nvoipi kaksi yksineuvoista eroittaa?\n\n\n\n\nVI.\n\nRohkeita päätöksiä -- pikku tupa.\n\n\nPaljon oli Mari uhrannut. Hän oli uhrannut rikkautensa, maineensa,\nkotinsa -- isänsä ja itsensä, ainoastaan sen vuoksi, että hän saisi\nsen, johon hänen sydämensä on mieltynyt, ja jota se rakastaa, ja\ntuota voittaaksensa on hän kaikki muut etunsa menettänyt. Hän oli\nlapsena saattanut tuon pahamaineisessa ja turmelusta tuottavassa\nkapakka-elämässä kasvaneen ja turmeltuneen poikasen ensimäiseen\nitse-arvonsa tuntoon. Hän oli kylvänyt siemenen rikkaruohoiseen\npeltoon, ja tuo siemen iti ja sen omana oli, että poika tuli vedetyksi\nihmisyyteen, tuli temmatuksi velttouden ja raakuuden kuilusta ja\nistutetuksi kristillismieliseen ja siveään perhe-elämälliseen kouluun,\nja tuo koulu koki kaikin voimin täydentää, mitä Mari oli\nviattomuudessaan ja tietämättään kylvänyt. Hän ei silloin tietänyt,\nettä tuota kylvöä kylvi itseänsä varten, että se vielä kerran tulee\nhänelle itselleen kalleimmaksi ja rakkaimmaksi mitä maailmassa on, että\nhän vielä kerran tulee koettelemaan, minkälaisia hedelmiä tuo kylvös\ntulee kantamaan; pimeä, aavistamatoin oli kylvön hedelmä Marille.\n\nMari oli saanut, oli voittanut hänen, jota niin verrattomasti rakasti,\njonkatähden hän oli saanut niin paljon jo kärsiä ja johon hän niin\nsuurella luottamuksella pani kaiken elämänsä toivon.\n\nUusia ajatuksia, uusia huolia alkoi nyt väkisinkin tunkeutua nuoren\nparikunnan mieleen, vaikka he olivatkin niin iloisia ja nauttivat\nsisällistä rauhaa ja tyytyväisyyttä. He tunsivat nyt olevansa tosi\nkutsumisessaan, ja tuo kutsumuksen tunne ajoi heidän ajatuksensa kauvas\ntulevaisuuteen. Miten sitä eteenpäin eletään ja ollaan? olivat\nkysymyksiä, jotka ehtimiseen risteilivät ja kiertelivät alituisesti\nheidän sielussaan ja jotka tulivat heidän joka-aikaisiksi\nkeskusteluikseen. He tunsivat olevansa velvolliset johonkin, ja tuo\njohonkin oli elämän velvollisuus; tuo velvollisuuden tunto se oli,\njoka saatti heidät miettimään. He eivät katsoneet pelokkaasti\ntulevaisuuteen, sillä heissä oli erinomainen yhdistetty elinvoima ja\nluottamus itseensä, ja nuot ne olivat, jotka heidät tekivät\npelottomiksi ja joiden avulla he voivat katsoa rohkeasti tulevaisuutta\nsilmiin.\n\nEnsi-aluksi rupesivat molemmat, sekä Jaakko että Mari, Korpelaan\npalvelukseen, sillä mitenkäpä he muutoin olisivat voineet alkaakaan\nelämäänsä. Koko tuon vuoden pyöri heidän mielessänsä oma tupa, oma\npesä, vaikka halpa ja pienikin. Niin, niin, oma pesä on taivaan\nlinnuillakin; ja he ovat niin iloisia ja ahkeroita. Iloisia olivat\nJaakko ja Marikin ajatellessaan ja tuumaellessaan omasta pikkusesta\ntuvasta ja siellä olevista vähäisistä talouden kaluista ja vähistä\nelämän tarpeista. Tuo paljas ajatuskin ja keskustelu loi heidän\nsieluunsa sanomattoman ilon ja rauhan; sillä tuntuipa siltä kuin he\nolisivat jo asumassa tuossa pikku tuvassa, keskellä metsää, jonka\nlatvoissa tuuli niin ystävällisesti ja pehmeästi humiseisi ja jotka\nniin ystävällisesti noikkaisivat heille päätänsä. Tuntuipa siltä kuin\nnyt juuri linnut laulelisivat puiden latvoissa ja tekisivät niihin\npesiänsä. Olipa kuuluvinaan lehmän mylviminen ja lampaan määkiminen,\nison kuusen juurella olevasta pienestä navetasta, ja pieni kehto oli\nolevinaan tuvassa, josta pieni, terve ja kaunis lapsi oikoi pieniä\nkäsiänsä isälle ja äidille, samassa hymyillen. Olipa tuommoiset\nmielikuvituksen ajat heille semmoiset, jolloin maailma näytti niin\nonnelliselta ja tulevaisuus niin lupaavalta; ne olivat onnellisia\naikoja ne.\n\nKunpa se nyt vaan olisi käynyt tuumista tekoon, mutta sepä se on. Pian\non asia ajateltu ja aprikoitu, mutta niin pian ei ole se tehty.\nVuosikaudet tuota mietittiin ja tuumittiin, mutta selville ei tullut\nedes tuon onnellisen pikku tuvan paikkakaan.\n\nNiin kului se vuosi syyskuun alkuun. Jaakko oli viime päivinä hyvin\nharvapuheinen ja miettivän näköinen. Kukaan ei ymmärtänyt syytä tuohon,\neikä Jaakkokaan ottanut sitä selittääksensä, vaikka jo utastiinkin.\nElon leikkuu oli juuri loppunut ja maamies oli saanut korjata runsaan\nsadon. Iloinen, roima ja rivakka työväki palasi päivän työn päätyttyä\niloisena kotiinsa, ja iloiset laulut kajahtelivat halki ilmain\nkauniina, tyyneenä ja lämpymänä syyskuun hämäränä iltana. Tuon\niloisuuden ihmisiin oli varmaan synnyttänyt se runsas sato, jonka he\nnyt juuri olivat saaneet kauneilla ilmoilla leikatuksi ja pystytetyksi\ntasapäisiin, vankkoihin ja raskaisin kuhilaisin ja tuppuihin. Nuot\nlaulut tulivat heidän sydämistään vaatimattomina ja heidän\ntietämättään, ikäänkuin kiitokseksi Luojalle siitä hyvästä, kun Hän\nniin runsaasti oli palkinnut heidän vaivojensa hien. Nuot vankat ja\ntiheät kuhilais- ja tuppuparvet näyttivät hämärässä ikäänkuin ne\nolisivat yhtyneet laajaan ja vienoon piirihyppyyn heidän laulaessaan ja\nkotiinsa kävellessään. Iloinen oli ihmismieli, suloinen oli luonto.\n\nVaikka koko kylän väki oli noin iloinen, oli Jaakko kuitenkin yhä vaan\nvähäpuheinen ja ajatuksiinsa vaipunut; mitä lieneekään ollut\nmielessään? Yöseutunakaan ei hän puhunut mitään, vaikka muilla\nihmisillä oli paljonkin puhetta.\n\nKun seuraava aamu tuli, astui Jaakko isännän luo ja pyysi, että hän\nsaisi tänä päivänä olla työstä poissa, jonka päivän hän korvaisi joko\nmaksulla tai toisella päivätyöllä.\n\n\"Kelpolailla, maksutta ja sijaisettakin\", sanoi isäntä.\n\nJaakko lähti; kukaan ei tietänyt mihin, ei Marikaan. Mari oli koettanut\nkysyäkin, mihin hän menee, mutta Jaakko oli vastannut vaan: \"Käymähän\".\n\n\"Mikähän Jaakolla nyt on mielessä?\" arveli Korpelan isäntä.\n\nKylän viimeisissä taloissa nähtiin Jaakon kävelevän metsään päin --\nlapio olalla.\n\nPäivä kului, mutta Jaakkoa ei näkynyt, tuli ilta, ei sittenkään; hiljan\nillalla tuli hän.\n\nJaakko oli nyt niin iloinen, puhelias ja leikkisä, että oikein\nnauroikin, jota ei oltu kaukaan aikaan nähty hänen tekevän;\nnäyttipä siltä kuin hän olisi käynyt metsään pudistamassa tuon\nsynkkämielisyyden, joka häntä oli viime aikoina vaivannut.\n\nIllalla kun maata pantiin, oli Jaakolla Marille ilmoitettavana iloisia\nuutisia. Tuon pienen tuvan paikka oli nyt Jaakolla tiedossa, josta he\nniin paljon olivat uneksineet. Hyvä vuoden tulo kaikkialla ja huoli\nperheellisen elämän tulevaisesta toimeentulosta oli pakoittanut hänen\netsimään mökin paikkaa. Tuota hän mietti ja ajatteli kauvan aikaa, ja\nsiinä oli syy hänen viimeaikaiseen umpimielisyyteensä.\n\nKun Mari kuuli tuon uutisen, ilostui hän niin, että hän halaeli ja\nsuuteli Jaakkoansa niin innokkaasti, ett'ei tahtonut loppuakaan tulla;\ntuntuipa siltä Marin mielestä kuin hän olisi ollut jo emännöitsemässä\ntuossa pikku tuvassa.\n\n\"Voi, voi, Jaakko, kuinka hyvä sinä olet! Vai olet sinä ollut mökin\npaikkaa hakemassa, ja olet löytänyt sen, mokoma, jo. Saammeko sen aivan\nomaksemme ja saako siihen peltoa, että mekin saisimme kerran vankkaa ja\nkaunista viljaa leikata omasta peltotilkustamme? Voi, voi, sano heti,\nselitä heti, minä en tule aikaan -- minun on nyt niin hyvä olla\",\nhätäili ja puheli Mari innossaan.\n\n\"Minä toivon saavamme paikan aivan omaksemme ja peltoa siihen saapi\nkyllä\", sanoi Jaakko.\n\n\"Voi, kuinka hyvä! Kyllä me saamme oman pienen tuvan ja oman\npeltotilkun, kun kerran paikka on tiedossa, sillä olemmehan molemmat\nterveitä ja työ kyllä sujuu, kun yksissä neuvoin ryhdymme siihen\nkäsiksi. Mutta missä on tuo löytämäsi mökin paikka? Voi, sano pian,\nJaakko!\" puhui Mari ilon innossaan.\n\n\"Vuorenmaan takana\", sanoi Jaakko.\n\n\"Onko se likellä Metsälampia?\" utasi Mari, sillä hänkin tunsi hyvin ne\nseudut.\n\n\"Aivan liki Metsälampia, lammin pohjapuolella\", sanoi Jaakko.\n\n\"Siis aivan lähellä sitä rumaa ja vetelää hillarämettä, jossa niin\nmonasti olen hillassa käynyt; onpa se ruma paikka lähellä pikku\ntupaamme\", sanoi Mari vähän huolissaan.\n\n\"Se räme, lammin ympärillä, on juuri se, joka parhaiten miellytti\nminua. Vaikka se onkin niin ruma ja vetelä nykyään, on siinä kuitenkin\nsievä savi-pohja läpeensä, eikä ole nykyäänkään kuin parin kyynärän\npäässä maan pinnasta; minä olen tänä päivänä lapiolla koetellut ja\ntutkinut joka paikasta rämeen pohjan. Veden saa rämeestä ja järvestä\nputoamaan Kurnuvan ojaan, johon ei ole lammesta kuin noin kuusisataa\nsyltä. Rämeestä tulee vielä kerran lihava viljamaa, kun vaan siinä\ntyötä tekee\", selitteli Jaakko.\n\n\"Vai niin! vai tulee niinkin rumasta maasta viljamaa, kuin Metsälammen\nräme on! Minä en semmoisia ymmärrä, mutta yhtä minä ymmärrän tehdä, kun\nkerran sinne tullaan, sen saat nähdä, Jaakko. Mutta enpä soisi\nMetsälammen tulevan kuivaksi, sillä silloin siitä kuolisi kalat, joita\nniin usein olen sieltä onkinut; minä kävisin pikku tuvastamme usein\nniin mielelläni onkimassa niitä mustia ja iloisesti hyppiviä ahvenia,\njoita järvessä on\", liverteli Mari.\n\n\"Metsälampi on syvä, sitä ei tarvitse kuivaksi laskea viljelysten\ntähden, ja silloin siitä tulisi vaan entistä parempi onkivesi\", selitti\nJaakko.\n\n\"Voi kuin hyvä, voi kuin hauska\", sanoi Mari, ja uni rupesi häntä\nvaivuttamaan virvoittavaan helmaansa, sillä päivän ponnistukset ja\nvaivat velkoivat kiivaasti mitä heille oli tulevaa. Ei Mari huomannut\nkysellä sitäkään, miten tuo Metsälammen seutu omaksi saataisiin, eikä\nhän tuntenut sen tiedon tarvettakaan, sillä Jaakko oli sanonut saatavan\nne aivan omaksi ja siinä oli Marille kylläksi tietoa ja vakuutusta,\nsillä olihan Jaakko hänelle kaikki kaikessa.\n\nPian nukkui Jaakkokin, sillä elämän huolet tuntuivat olevan puoleksi\npoistetut.\n\nTuo Vuoren tausta, Metsälammen tienoo, oli kruunun liikamaata, sen oli\nJaakko poikasesta pitäin tiennyt. Juuri viimeisinä aikoina oli hän\nruvennut miettimään, eikö sinne saisi mökin paikkaa ja olisiko siellä\nviljelykseen kelpaavaa maata. Hän oli nyt tarkastelun tehnyt ja\nsemmoista oli hän löytänyt, jota halusi, ja nyt hän aikoi ryhtyä\ntuumasta toimeen.\n\nAamulla ilmoitti Jaakko Marille, eitä, jos asiat käypi laatuun, hänen\ntäytyy heti lähteä läänin pääkaupunkiin, jos mieli oli saada\nMetsälammen tienotta omakseen. Mari ällistyi hyväsestään, kun kuuli,\nettä Metsälammen omistusoikeuden saamisesta oli niin paljon vaivaa,\nettä täytyi matkustaa aina läänin pääkaupunkiin asti. Mutta kun Jaakko\nselitti, että niin oli tehtävä, suostui Mari mielellään.\n\nSitte meni Jaakko isännän luokse, selitti hänelle asiansa ja aikeensa,\nja pyysi eroa palveluksestaan. Isäntä suostui ilolla kaikkiin Jaakon\nesityksiin, maksoi hänelle koko vuoden palkan ja kehoitti vaan Jaakkoa\njatkamaan yritystänsä.\n\nJaakko sivalsi eväslaukun selkäänsä ja lähti vielä samana päivänä\njalkasin tallustelemaan läänin pääkaupunkia kohden.\n\nNiin hyvästi toimitti Jaakko siellä asiansa, että vielä samana syksynä\noli Vuorenmaan takana olevat Metsälammen tienoot maanmittarein\nkiertämät ja paaluttamat kahdeksasosa-veroisena kruununmaana Jaakolle.\n\n\"Mikä tälle talolle nimeksi pannaan\", oli maanmittari kysynyt Jaakolta,\nkartanon maan paikalla.\n\n\"Tinttala on minun sukunimeni nykyään, sillä semmoiseksi on se\nkirjoissakin jo muuttunut, vaikk'ei se alkujaan semmoinen ollut.\nTinttala tulkoon tästä talostakin, sillä minä en aio nimeäni hävetä,\nmutta talosta ei saa tulla semmoinen Tinttala, jossa viinaa\ntintattaisiin\", sanoi Jaakko, ja Tinttalaksi kirjoitettiin uudistalo.\n\nJaakko ja Mari eivät ruvenneet enään palvelukseen seuraavana vuotena,\nmutta yhtäkaikki tekivät he työtä niin paljon kuin voivat ja panivat\nsäästöön saaliinsa, alkavan taloutensa varaksi. Korpelassa olivat he\nhuonetmiehinä.\n\nKevät-talvella alkoi Jaakko jo kulkea uudessa Tinttalassa työssä.\nEnsimäisenä työnä oli hänellä hirsien hakkaaminen ja veistäminen,\nsitten kartanon paikan perkkaaminen. Hän pyysi ja sai Korpelan\nisännältä hevosen päiväpalkalla, jolla hän vedätti hirret paikalle. Kun\noli saatu raaka-aineita kartanoksi aiotulle paikalle, tuli salvaminen\ntyöksi ja nyt oli pikku tuvan tekeminen todellisuudessa, eikä vaan\npaljaissa uneksimisissa ja tuumissa.\n\nKun kevät tuli ja lumi suli, ja kun se juoksi vetenä puroihin ja\nvirtoihin, oli Jaakon pikku tupa jo harjapäällä ja vesikatossa. Silloin\noli vielä maa kolkkona, talven tappamana, mustana kulona, eikä mitään\nelon merkkiä vielä näkynyt, ainoastaan linnut visertelivät iloisesti\npuissa.\n\n\"Niin, niin! Olkaa vaan iloiset ja rakentakaat pesänne, pesääni minäkin\nrakennan ja onpa se jo hyvällä alulla; tehdäänpäs vaan pesää yksissä\nneuvoin\", puheli Jaakko lintusille, noille ainoille kumppaneilleen,\njotka hänellä tuolla metsän korvessa päivät ja viikot olivat\nkumppaneina.\n\nKun maa oli sulanut talven vahvasta roudasta, jolloin aurinko paistoi\nlämpimästi ja herätti uuteen eloon torkkuvan luonnon, ja kun maanmies\noli toivoin heittänyt siemenensä pehmitettyyn peltoonsa, oli Jaakon\npikku tupa jo katoissa ja lattioissa, ja oikein lasi-akkunoissa, jos\nkohtakin pienissä, ja uloslämpeävä takka seisoa törötti nurkassa,\nkalkilla valkeaksi siveltynä.\n\nMari oli useat kerrat käynyt katsomassa tuota pikku tuvan teosta, mutta\nviimeisen valmistuksen ajalla ei hän ollenkaan käynyt siellä.\n\nNyt olisi Jaakon ollut alottaminen navetan salvaminen, mutta Mari ei\nantanut siihen ryhtyä, hän, näette, tahtoi muuttaa sinne jo asumaan,\nkun tiesi että pikku tupa oli jo valmis; ruvettiin siis puuhaamaan\nmuuttoa. Jaakko kantoi jo edeltäpäin sinne ne vähäiset talouden\nkapineet, mitä heillä oli, ja laittoi ne järjestykseen. Hän oli\nvälitöillään tehnyt pienen, sievän hyllyn ja asettanut sen\ntakka-seinälle. Siihen asetti Jaakko kupit järjestykseen ja pienen,\nsievän kauhan, jonka hän myös oli tehnyt. -- Muutoin oli hän pesnyt ja\nsiistinyt huoneet. Korpelasta sai Jaakko taas hevosen, jolla hän vei\nuuteen taloonsa isompia kapineita, niinkuin sänkyä, pöytää, pataa\nj.n.e. He olivat Korpelasta työpalkoistaan ottaneet lehmän ja pari\nlammasta, jotka heillä olivat nyt koti-eläinten alkuina; ruokatarpeita\noli heillä myös säästössä niin paljon, että tulivat kesän hyvästi\ntoimeen.\n\nKesäkuun alku-päiväin eräänä iltana lähtivät he Korpelasta, kummallakin\nsuuri tuohikontti selässä. Mari taluttaen lehmää edellä ja Jaakko ajaen\njäljessä, samassa nuorasta taluttaen eli oikeammin puoleksi kantaen\nmolempia lampaita; niin tultiin pikku tuvalle. Jaakko oli ison kuusen\njuurille rakentanut kuusen haoista tilavan suojan lehmää varten, ja\nsiihen kytkettiin Muutikki kiinni. Lampaat pääsivät heitä varten\ntehtyyn, pieneen, korkeaan ja haoilla katettuun aituukseen, ja niin oli\nelikot sioitettu.\n\nJaakko oli koko välin ja noita eläimiä sioitellessakin ollut\nalakuloinen ja vähäpuheinen. Nyt astuivat he tupaan, Jaakko mykkänä\nedellä. Oli jo niin hämärä, ett'ei tuvassa nähnyt paljon mitään. Jaakko\notti valkean ja pisti sen takassa valmiina oleviin puihin. Kuivat puut\nriemahtivat heti ilmituleen ja rupesivat iloisesti palaa rätisemään.\nHulmuava ja lieputtava valkea loi varjonsekaisen, miellyttävän valon\nhuoneesen. Silloin tulivat järjestetyt kapineet pilkistellen esiin ja\nvalkoisten seinien liitteet näyttivät ikäänkuin vilkuillen hymyilevän\nheille.\n\nTuo näky teki Mariin lumoavan vaikutuksen.\n\n\"Voi kuin täällä on kaikki niin valoisaa ja kaunista! Ja sinä olet\nlaittanut kaikki niin siistiin ja hyvään järjestykseen. Miksi sinä olet\nnoin nolo näin suuren onnen aikana, Jaakko?\" puhkesi Mari puhumaan.\n\n\"Minua niin hävettää ja murhe pakkaa mieltäni rasittamaan, kun minulla\nei ole tämän parempaa tarjota sinulle, rakas Mari\", sanoi Jaakko\nalakuloisesti.\n\n\"Voi, voi, mitä puhut, rakas Jaakko. Rikas on Marin Jaakko, ei maailman\ntavaroista, mutta rikas, jalo on hänellä sielu. Ja tuo se juuri tekee\nsen, ett'en maailmassa tiedä tämän onneni vertaa, enkä tätä onneani\nvaihtaisi koko maailman rikkauksiin ja tavaroihin. Tämä tupakin on niin\nkaunis ja lumoava, ett'en tätä vaihtaisi minkäänlaiseen hoviin\", puheli\nMari ja tarttui innossaan Jaakkoa syliksi.\n\nSiinä täytyi Jaakon surun haihtua ja hän sai taas uutta rohkeutta,\nuutta voimaa ja halua ponnistamaan eteenpäin, ja he rupesivat\nkontistansa syömään illallistaan, loimoavan takkavalkean ääressä.\n\nSittenkun he olivat valkean sammuttaneet, panivat he maata, ja pian\nnukkuivat he levolliseen uneen, oman kattonsa alla; olipa niinkuin oman\nkodin hyvä suojelushenki olisi siivillään lyyhytellyt heidät suloiseen\nja murheettomaan uneen. Aamulla kun heräsivät, paistoi aurinko niin\nihanasti ja linnut visertelivät aivan tuvan vieressä olevissa puissa\nniin suloisesti aamulaulujaan; olipa juuri niinkuin olivat mielessään\nkuvitelleetkin. Kaikkea tuota kuullessaan ja tuntiessaan, puhkesi\nnoiden omassa kodissaan ensimäisen yön nukkuneiden uudis-asukasten\nrinnoistakin harras kiitosrukous Luojallensa, kaiken hyvän antajalle.\n\nEnsimäinen tehtävä oli heillä nyt navetan teko. Innokkaasti ryhtyi\nJaakko työhön ja kerta kerran päälle, salvo salvon päälle kohosi\nnavetta. Mari paimensi ensi päivinä Muutikkiaan ja lampaitaan, mutta\npian oppivat ne tulemaan hakokotuksiinsa yöksi ja pitämään niitä\nkotonansa.\n\nMari rupesi nyt auttamaan Jaakkoa navetan teossa minkä voi, hän kuori\nhirsiä ja auttoi niitä apuna päälle ja teki minkä mitäkin. Kun he noin\nyksissä neuvoin työskentelivät, tuli navetta ennen pitkää valmiiksi ja\nelikot pääsivät varsinaiseen suojaansa.\n\nNavetta tuli isompi kuin tuo heidän pikku tupansa, joka heidän\nyhteisestä neuvostansa oli tehty vaan noin kolmisyliseksi,\nneliseinäiseksi, porstuattomaksi ja kamarittomaksi huoneeksi. Mari oli\ntahtonut navetankin pikkuseksi, mutta Jaakko sanoi: \"mikä sen tietää,\njos meillä olisi vielä enemmänkin eläimiä.\" Tuo Jaakon lause tuntui\nMarista niin toden mukaiselta, ett'ei hän enään yhtään kieltänyt\ntekemästä isoa navettaa.\n\nPieni oli heidän pikku tupansa, mutta sangen mieluinen ja rakas se oli\nheille. Sinne he aina menivät päivätyön päätyttyä, levähtämään päivän\nvaivoista ja ponnistuksista, ja silloin he aina tunsivat sanomatointa\nlepoa ja rauhaa omissatunnoissaan. Pikkunen pata rippua killui\nkoukussa, jolla Mari aina keitti pienelle perheellensä aterian ja\nJaakko teki sill'aikaa jotain talouden kapinetta. Rakas oli heille tuo\noma koti ja Marista ei tuntunut tuo Metsälammen rämekään hetikään niin\nrumalta kuin ennen. Mieluiset olivat heille nuot työt ja askareet, ja\nelämän surut ja vaivat eivät heitä joutuneet painamaan. Lepohetkinään\nkävivät he onkimassa Metsälammesta, johon Jaakko oli laittanut\nporrastetun tien ja laiturin, rantojen vetelyyden vuoksi. Ja ainapa\nsieltä joskus takertui joku ahven heidän onkeensa; varsinkin Marin ilo\noli suuri, kun joku kyrmyniska vonui hänen onkeensa ja alkoi jurmuilla;\naina enemmän iloitti häntä, kun hän sai sen maalle vedetyksi\npäristelemään.\n\nSitten kun he olivat rakentaneet vielä pienen aittasen, vähiä elämän\ntarpeitansa varten, rupesivat he kasken kaatamiseen, lampiin päin\nolevalla mäkivierulla, sillä nyt oli jo täysi lehti puussa. Sitten kun\nsitä oli mielestään kylläksi saatu kaadetuksi, ryhdyttiin Kurnuvan\nojasta alkaen vesiviemärin kaivamiseen. Niin uskomattomalta kuin se\nkuuluukin, oli vesi Metsälammesta ennen syksyä pudonnut runsaasti pari\nkyynärää, vaikka tekivät heinänkin vähille elukoilleen sillä välin.\nKaskensa he polttivat ja viertivät myös syyspuoleen, ja Jaakko kylvi\nsiihen kymmenen kappaa rukiita. Useasta kohden nousi jo valkoinen\nkaunis savi suon vankan, ko'okkaan ja syvän viemärin pohjasta, ja\nhauskimpia heidän elämänsä hetkiä oli se, kun he saivat puhkasta ojansa\npään tuohon puolta virstaa pitkään ja syvään Metsälampeen. Eipä ole\nenään kuin joku syli, joku kyynärä, niin vesi pääsee tulemaan -- nyt,\nnyt Jaakko pistää jo ensimäistä turvetta pois ojan ja lammin väliltä --\nhei! nyt nielasi vesi jo kohta irti olleen turpeen ja syöksähti\nsuurella pauhulla ojaan -- voi, voi! Nyt se särki koko kannaksen ja vei\nmennessään, ja kiittivät kaivajat ja iloitsiat onneaan, kun pääsivät\npakoon. He olivat voittaneet monen väsyn perästä: vesi syöksyi suurella\nvoimalla ja pauhinalla Metsälammesta heidän ojaansa myöten Kurnuvan\nojaan, repien ja muassaan vieden kaikki mitä irti sai. -- Jaakko ja\nMari olivat voittaneet.\n\nSyksy läheni nyt ja tuo suomalaiselle niin välttämätöin sauna puuttui\nheiltä. Nyt ryhdyttiin sen tekemiseen. Varalta nostettiin sammalet\nensin, jos niin kävisi, että talvi tulisi ennenkuin sauna tulisi\nvalmiiksi. Isoksi ei tuota saunaa aiottu, sillä eipä ollut iso\nperhekään. Kaskea kaataessaan oli Jaakko jo varannut parhaat puut\nsaunan hirsiksi ja ne olivat siis valmiit. Jonkun ajan kuluttua oli\nsaunakin valmis, sillä eipä mikään näyttänyt voivan vastustaa heidän\nyhdistettyjä voimiaan ja tahtoaan. Suloinen ja ihana oli tuo ensimäinen\nlöyly, jolla he nyt ensikerran kylvettivät ja hautelivat kesän\nvaivoista uupuneita ruumiitansa, ja tuntuipa siltä kuin tuo löyly olisi\nkaikki ne pois pyyhkäisnyt.\n\nSyksy tuli, talvi läheni. Linnut lakkasivat laulamasta ja lensivät\nkauvas pois. Puiden lehdet kellastuivat ja alkoivat putoilla maahan. Ja\nJaakko latoi pikku-tuvan eteen aidaksia pystöön ja peitti ne havuilla;\nsiitä tuli porstut. Samanlaisen teki hän navetan päähän; siitä tuli\nheinälato.\n\nSyksy tuli, talvi läheni. Maa alkoi routia, Metsälampi vetäysi jäähän\nja lumihiutaleita alkoi tippua taivaalta maahan. Pilven jönkäleet\ntaivaalla olivat niin kolkon näköisiä ja koko luonto näytti pukeutuvan\nkolkkoon asuun.\n\nKolkko oli Jaakonkin mieli, synkät hänen ajatuksensa ja mielialansa.\nTalvi tuli; kesä oli heiltä vienyt kaikki ruokavarat, mutta ei ollut\nmitään antanut, millä nyt eletään eteenpäin, miten päästään tuon\nkolkon, pitkän ja paljon vaativan talven yli? Nepä olivat kysymyksiä,\njotka saivat Jaakon mielen kolkoksi ja apeaksi.\n\nMari huomasi tuon Jaakon synkkämielisyyden.\n\n\"Mikä sinua, Jaakko, vaivaa, miksi olet noin nolo?\" kysyi Mari eräänä\nkertana Jaakon työstä tultua ja äänettömänä istuen jakkaralla.\n\n\"Mitenkä saattaisin olla iloinen? Kesä on kuluttanut kaikki\nruokavaramme, millä tulemme toimeen, millä elämme vuoden ja ensinnäkin\ntalven yli\", sanoi Jaakko nolosti.\n\n\"Eikö sen pahempaa? Sinä ansaitset ruokaa ja minä ruokin eläimiä täällä\nkotona, ja teen käsitöitä minkä ennätän, ehkä minäkin sillä lailla saan\njotain ansaituksi; molemmin ei meidän kumminkaan käy enään tästä\nlähteminen\", sanoi Mari hilpeästi.\n\n\"Mitenkä se kävisi laatuun? Kuinka sinä täällä, sydänmaalla, tulisit\npitkät ajat aikaan?\" sanoi Jaakko.\n\n\"Miksi en minä aikaan tulisi? Tiedänhän minä, että usein muistat minua\nja että käyt katselemassakin minua niin usein kuin vaan aikasi myöten\nantaa\", intteli Mari.\n\nJaakko taas elähtyi tuosta Marin rohkeasta puheesta ja hänen surunsa\nhaihtui siihen paikkaan.\n\nHeti seuraavana aamuna lähti Jaakko työn hakuun kylästä. Hän tapasi\nsiellä isonlaisen salvutyön ja hän otti urakalla sen tehdäkseen.\nEtukäteen sai hän puolitoista tynnyriä rukiita, ne käytti hän jauhoiksi\nja vei hevosella kotiinsa. Olipa Marilla nyt syömistä, ensi aluksi\nainakin, ja kyllähän neuvo toista keksii. Jaakko toi tullessaan kylästä\nerään köyhän ja näppärän tyttösen; hän oli aiottu Marille kumppaniksi\nja huviksi, ett'ei hänen tarvinnut yksin olla, kun Jaakko oli kylän\ntöissä.\n\nMari ihastui niin noista Jaakon tuomisista, ett'ei ollut tietää mitä\nteki.\n\n\"Sanoinhan minä sen. Tyhjää sinä hätäilet ja murehdit. Voi, moi, liika\nhyvä sinä olet Jaakko, millä minä voin sinun hyvyytesi palkita. Aivan\nminun tähteni otit tuon tytönkin vielä elättääksesi\", puheli Mari\ninnoissaan ja iloissaan, kun tuommoiset mahdottomat ruokavarat oli\ntiedossa.\n\nJaakko lähti heti urakkatyöhönsä. Mari ja tyttönen jäivät kahden pikku\ntuvan asukkaiksi. Mari kehräsi ja tyttö karttasi talvikaudet, eikä\nheille tullut ikävä. Jaakko kävi heille väliin tarpeita laittamassa ja\npyhänaikoina muutenkin vieraana, ja silloin oli täydellinen ilo pikku\ntuvassa. Kevätpuoleen poiki lehmä ja lampaat karitsoivat; vasikka\njuotettiin karjan lisäksi, ja nyt oli heillä toinen verta elukoita, jos\nkohtakin toinen puoli karjasta olivat pieniä.\n\nRotevasti, kaksinkertaisella innolla, kaksinkertaisilla voimilla,\nkaksinkertaisella ahkeruudella teki Jaakko työtä, sillä hän tiesi sitä\ntekevänsä Marinsa eduksi, joka oli hänelle maailmassa rakkain. Ja kun\nkevät tuli, oli Jaakolla koossa niin paljon, että he taasen tulivat\nruoasta aikaan. --\n\nNiin oli ensimäinen vuosi kulunut uudistalossa.\n\n\n\n\nVII.\n\nUusia ponnistuksia.\n\n\nKun kevät tuli ja lumi suli, tuli Jaakko kotiin, tekemään työtä omalla\nturpeella. Ensimäinen tehtävä oli nyt pellon teko pikku tuvan akkunan\nalle. Paljon oli siitä työtä, paljon vaivaa, sillä korven kannot ja\nkankaan kivet tekivät kovaa vastarintaa. Mari ja tyttönen olivat myös\nJaakolla apuna, ja tuo oli heistä oikeen mieluista, kun saivat kieppua\npuoman nokassa. Paljon oli työtä, paljon vaivaa pellon tekemisessä,\nmutta yhden ja toisen kannon ja kiven täytyi kumminkin siirtyä pois,\nkun yhdistetyillä voimilla ponnistettiin, ja ennen pitkää oli pelto\nvalmis. Se oli pottumaa, joka noin syntyi. Jaakko oli kylästä tuonut\nsiemeniä, ja olihan heillä lantaakin, miks'ei se käynyt laatuun.\nIloiten toivat he penkkejä uuteen peltoonsa, joihin sitten istuttivat\npottuja, levittivät lantaa niiden päälle ja multasivat sitten\nviimeiseksi.\n\nKesä tuli aina ihanammaksi; aurinko paistoi niin lämpymästi, ja silloin\ntällöin satoi runsaan kasteen; tuntuipa siltä kuin Luoja olisi oikeen\nhautomalla herättänyt kuollutta luontoa uuteen eloon. Ja uuteen\neloon heräsikin luonto: maa rupesi viheriöitsemään, puut aukasivat\nlehti-urpunsa ja ne kasvoivat pian täysiksi lehdiksi, jotka tekivät\nmetsän niin viheriäksi ja ihanaksi. Pienet perunan taimet pistivät\nnokkaansa maasta esiin, ensin mustan viheriäisinä, paksuina tönttöinä,\nmutta pian olivat ne leveöinä ja elävän näköisinä lehtinä. Halme tuolla\nMetsälammen puolella rehoitti niin mustanpuuheana ja lupaavan\nnäköisenä, ja se lainehti tuulen hiljaisesti humistessa puiden\nlatvoissa; näyttipä siltä kuin tuo laiho olisi ymmärtänyt tuota\ntuulosen ystävällistä hyminää ja kumarrellut sille. Vasikka mylvähteli\nja juoksi illoin, iloisesti hännällänsä huiskien, Marin luokse, anomaan\niltajuomaansa, ja lampaan karitsat kiipesivät navetan luona olevan ison\nkiven päälle ja leikkivät ja hyppelivät siinä. -- Tuo oli kevät, kesän\nelämän aamu, ja Jaakolla ja Marilla oli myös perheellisen elämän\nkevät-aamu; olisipa luullut, ett'ei kummankaan aamun selkeälle\ntaivaalle voi koskaan kokoontua himmentäviä hattaroita, ei murheen\nmustia pilviä, ei kiusausten ja koetusten kovia myrskyjä, niin valoisa\nja lupaava oli sekä kesän että perhe-elämän aamu.\n\nNyt ryhtyi Jaakko taas käsiksi Metsälammen rämeesen. Ensin loi hän\nkomean ja leveän tien pikku tuvalta lammelle. Sitten rupesi hän\npalstomaan ojittamalla rämettä, kahtapuolta tuota uutta tietänsä. Kun\nhän oli ojilla saanut kierretyksi useampia palstoja, rupesi hän\nkuokkimaan tuota ankaran näköistä rämettä. Kovaa vastarintaa tekivät\nnuot pystyssä olevat puut ja vankat juurikat sielläkin. Aamusta\nvarhain, illasta hiljan välkkyi nyt Metsälammen rämeellä Jaakon\njuurikirves ja mahtava kuokka, ja pehmeäperäinen maa lekahteli tuon\nvoimakkaan miehen iskuista. Mustana oli Jaakon hartiat päiväkaudet,\nvaivoista ja ponnistuksista valuvasta hiestä. Vankkoja rytöjä, suuria,\ntuoreita, mutta kaadetuita puita ja tervasjuurikoita jätti voimakas\nmies jälkeensä pitkin rämeistä pelto-sarkaa. Kyllä aurinko paistoi\nhelteisesti ja kyllä työ lisäsi hellettä ja hikeä, mutta Jaakko ei\nhelpoittanut, sillä hän tunsi sydämessään, että hän tekee työtä kodin\nja Marin eduksi. Vaivojen valuttamaan hikeen oli hyvä tarttumaan suon\nroska, pöly ja mura, ja yhä mustemmaksi kävi Jaakko tuosta uudesta\nlisäväristä. Häntä oli sanottu karhuksi ja tosiaankin näytti hän nyt\nkarhulta, kun hän karhun voimilla, avopäin, märkänä ja mustana jyski\nMetsälammen rämeellä, isojen murtoliutojen takana, jotta puut huiski,\nkannot lenti, turpeet tuiskuna pölisi.\n\nVaikka Jaakolla oli niin viljavat voimat, uupuivat ne kuitenkin jo\nillaksi, ja silloin istui hän jonkun lie'on päälle, ja syvä huokaus\nnousi hänen rinnastansa. Kun hän siinä vähän levähti, lähti hän\nkävelemään kotiaan kohden. Mutta kun hän rämeeltä nousi kankaalle,\njossa ruishalme niin uljaana, puhtaana ja lupaavana seisoi, niin hänen\nväsynsä alkoi haihtua. Ja kun hän käveli lähemmäksi pikku tupaa,\nrehotti siellä perunamaa niin rotevana ja uljasvartisena, kohotellen\nuljaita varsiansa taivasta kohden illan kalpeassa, niin tuntuipa\nJaakosta silloin ikäänkuin ruis halmeella ja perunamaa olisivat\nyhtyneet yhteen tuumaan ja illan siimeksen kannattamana kuiskanneet\nhänelle: elä epäile Jaakko! Silloin haihtui hänen väsynsä kokonaan ja\niloisena ja reippaana astui hän pikku tupaan. Tiellä oli Mari naurusuin\nhäntä vastaanottamassa, ja useinpa oli hän varustanut kylvyn tuohon\npieneen pirttoseen, jossa Jaakko sai pestä pois kaiken lian ja hien, ja\nhaudella rasittunutta ruumistansa. Siellä tuvassa söi hän oman\nMarisensa laittaman illallisen ja pani maata, ja silloin tuntui\nJaakosta kuin ei hän olisi vaivaa nähnyt vielä koskaan eläessään.\n\nKun Jaakko oli saanut raadetuksi parin tynnyrin alan, rupesi hän\npolttamaan niitä isoja murtoläjiä, jotka olivat kuokoksella. Hän\npoltteli sateen aikana laitapuolet, että tohti paremmin sitten polttaa\nmuut paikat, sillä hän kovin pelkäsi valkean irti pääsemistä. Kun\nsitten tuli sopiva aika, pani Jaakko koko kuokoksensa valkeaan, ja\nsilloin pöläkkä nousi! Ryskyen ja rätisten riutuivat isot murtoläjät\ntulen kaikki nielevän voiman alla, ja musta, synkkä savu kohosi\nkorkealle yläilmoihin, ja pian olivat puurydöt kuokokselta puti\npuhtaana ja muu tarpeetoin törky palaneena.\n\nMarista ei ollut tällä kerralla noin kovaan työhön, jonka syytä nyt\nemme huoli mainita.\n\nNyt tuli ojittaminen Jaakolle työksi ja Mari ei enään pysynyt alallaan,\nvaan hän tuli tytön kanssa ojamultia hajottamaan. He hajottelivatkin\nojamullat järkiään, mitä Jaakko ennätti luoda, ja se oli hänelle iso\napu. Noin ponnisteltua tuli maa valmiiksi siementä vastaan ottamaan\nennen niityn aikaa.\n\nNyt tehtiin kaksinkerroin heinä, kaksinkerroin lisääntyneelle karjalle,\nja Mari ja tyttö auttoivat Jaakkoa siinäkin minkä voivat.\n\nKun heinä oli tehty, tuli toiset tuumat. Ruis halmeella oli lyykistynyt\nmelkein maata myöten kumollensa, sillä se ei voinut suorana seisoa sen\nraskaan taakkansa kanssa, jonka se oli viime aikoina saanut tähkiinsä.\nKeltaset, pitkät ja täysinäiset tähkäpäät pilkistelivät aidan raoista\npikku tupaan päin, ja näyttipä siltä kuin he olisivat olleet piilosilla\nja kuiskineet: ettepä näe, Jaakko ja Mari.\n\nSilloin sieppasivat Jaakko ja Mari sirpit käsiinsä ja menivät vankan\nrukiinsa kimppuun ja alkoivat leikata; tyttönen tuli ja sitoi\nvankkoihin, raskaisin lyhteisin, mitä he saivat leikatuksi, ja pian oli\nhalmeella pystyssä vankkoja kuhilaisia. Mari lähti illalla kappaletta\nennen kuin toiset, ja kun hekin menivät kotiin, valaisi kirkas\ntakkavalkea niin iloisesti puhtaita huoneen seiniä ja potatit kiehua\npolisivat niin ystävällisesti padassa; tuntuipa siltä kuin ne olisivat\nkilvan toisiltansa kokeneet oikein huutamalla sanoa: rop, rop, rop,\nrop! Katsokaasta nyt, Jaakko ja Mari! Olemmehan kasvaneet omassa\npellossa. Silloin taasenkin tuntui pikku tupa heistä semmoiselta\nonnelalta, jonka vertaista ei muualla maailmassa löytyisi.\n\nRukiit puitiin tuossa pienessä, maalattiaisessa saunassa, joka sitä\nvarten oli alusta alkaen semmoiseksi varustettu, sillä isompaa riihtä\nei heillä ollut. Ahtaasti kävi työ tuossa pienessä huoneessa, mutta\naikaa voittain tulivat kumminkin rukiit puiduiksi, ja he saivat suuria\nrukiita kuin herneitä kolme tynnöriä kymmenen kappaa, ja vieläpä hyvän\njoukon olkia ja ruumenia karjan rehun avuksi. Potut otettiin maasta\nylös ja sijoitettiin talven varaksi pikku tuvan alle kellariin. Voi\nkuinka hyvältä heistä nyt tuntui, kun heillä oli oman työn, oman vaivan\nhedelmänä jotain koossa vastaisen varaksi; tuntuivatpa he mielestänsä\noikein rikkailta.\n\nKun oli saatu rukiita irti, kylvi Jaakko omilla uutisillaan tekemänsä\nsuopellon, johon meni siementä kaksikymmentä kappaa. Sitten rakensi hän\naidan uuden kylvönsä ympärille, ja se ei tarvinnut olla korkeaa, kun\nvankat ojat olivat apuna.\n\nKun kaikki oli koossa, kääntyi Mari vuoteelle, ei kuollakseen, mutta --\nparatakseen. Heille, näetten, syntyi esikoinen, tuommoinen terve,\nkaunis poika, ja näyttipä siltä kuin tuo poika olisi arvannut odottaa\nsitä aikaa, jolloin isä ja äiti olisivat jo jotain voineet kokoon\nsaada. Suuri oli isän ilo, iso äidin riemu, kun poika syntyi terveenä\nja onnellisesti maailmaan. Ja he tunsivat uusia elämän velvollisuuksia,\nuusia vaikutusaloja auenneen heidän eteensä.\n\nHe rupesivat poikaansa heti nimittämään Maunoksi, ja Maunon sai poika\nnimekseen kasteessakin, sillä he tahtoivat rakentaa pysyväisen muiston\nMarin isälle, jota rakastivat kaikesta sydämestään, vaikka tuo kova isä\noli niin armottomasti heitä kohdellut. Tuota rakkauttaan eivät he\nkäytännöllisesti ja julkisesti voineet osoittaa, sillä eivät he\nkumpikaan uskaltaneet hänen näköönsä mennä, eikä Jaakko ollut häntä\nnähnyt sittemmin kun hän oli mennyt naimisiin Marin kanssa. Mutta\nusein, hyvin usein muistivat he ikävällä häntä ja tahtoipa väliin\nheidän mielensä murtua, muistellessaan tuota jäykkää ukkoa.\n\nSyksy tuli, talvi läheni nytkin, mutta Jaakon mieli ei nyt synkistynyt.\nHänellä oli kaksin kerroin syytä iloita, sillä kaksin kerroin oli\nhänellä nyt rakkaita omaisia, joiden eduksi hän tunsi olevansa\nkaksinkerroin velvollinen uhraamaan neronsa ja voimansa, kaksin kerroin\noli myös Jumala siunannut hänen työnsä ja antanut runsaan hedelmän.\nIlolla ryhtyi hän syyskorvaksi lisäämään entistä perunamaataan. Ja kun\nhän väsyi raskaassa työssään, pistäysi hän silloin pikku tupaan, ja\nsiellä Mari ja pikku Mauno hänelle hymyilivät niin lempeästi ja\nviehättävästi, ja Jaakko tunsi itsensä niin onnelliseksi kuin kukaan\ntässä maailmassa suinkin saattaa olla.\n\nNuo uudisasukkaat eivät juuri usein käyneet kylässä, paitsi silloin kun\nheillä oli jotakin tärkeää asiaa, ja joskus kirkossa. He eivät saaneet\nhupiaan juuri kenestäkään, sillä he tiesivät, että enimmät ihmiset\npitivät heitä kylän heittiöinä ja ylenkatsoivat heitä kaiken kurjuuden\nja viheliäisyyden esikuvina. Tuo pieni koti oli heille rakas ja kallis,\njossa he saivat elää, olla ja tehdä aivan niinkuin itse tahtoivat. Ei\ntuossa uudessa Tinttalassa käynyt usein vieraita, sillä kenenkään kulku\nei ollut sen kautta ja nuot ylenkatsojat eivät suinkaan halunneet\nasian-alkain tulla sinne. Korpelan isäntä ja useita muitakin\nsamanmielisiä, kävi usein Jaakon ja Marin talon alkua katsomassa, ja he\neivät voineet kyllin ihmetellä, kuinka paljon he niin vähässä ajassa\nolivat aikaan saaneet.\n\n\"Eipä tiedä, vaikka Jaakko vielä tekisi talon Metsälammen korpeen\",\nsanoi eräänä kertana Korpelan isäntä Mäkelän Maunolle.\n\n\"Mitä joutavia pitää puhua\", sanoi Mauno, eikä kääntänyt päätäänkään ja\nväänsi puheen toiselle suunnalle.\n\nPaljon oli Jaakolla työtä, mutta paljon hän sitä tekikin. Talvella\nperkkasi hän niittyä, hakkasi aidaksia ja halkoja, laittoi puita,\nheiniä kotiin, ja täytyipä hänen käydä kylän työssäkin, sillä omat\nvuodentulot eivät vielä riittäneet koko vuodeksi.\n\nNoissa puuhissa kului talvi ja kesä tuli. Kun perunat oli saatu\nkylvetyksi, rupesi Jaakko taasen jyskimään Metsälammen rämeellä. Ei hän\nmuualle lyönyt, ei laskenut, sillä se oli hänen mielityötään. Mari oli\nhänellä nyt suurena apuna joka aika, uutta suopeltoa vuovattaissa,\nsillä tyttönen kotona hoiti pikku Maunoa. Väliin tuli tyttö pikku tuvan\nportaille, huutamaan äitiä, ja se tapahtui silloin kun hän oli pahassa\nsovussa Maunon kanssa; eihän muuta, äidin täytyi nakata työ aseensa ja\npienet, näppärät kintaansa pois, jotka Jaakko oli hänelle tehnyt, ja\nrientää pahalla päällä olevaa pientä ja rakasta poikaansa hyvittämään.\nPoika asettuikin heti äidin tultua, sillä onhan äidillä niin paljon\nlempeä, hyvyyttä, rakkautta ja lahjoja antaa pienoisillensa, ett'ei\nmaailmassa kenelläkään ole niin paljoa hyvää.\n\nMärkä räme oli paljon laskenut Jaakon ojittamisen kautta. Metsälammen\näyräät eivät olleet enään vetelät ja kalat hyppiä loiskahtelivat\niloisesti kesän tyyneinä ja kauneina iltoina peilikirkkaan Metsälammen\npinnalla, sillä vesi ei ollut kuivanut siihen määrään asti, että kalat\nolisivat kuolleet.\n\nPaljon saivat he yhdistetyillä voimilla aikaan Metsälammen rämeellä.\nSarka saran perästä ilmestyi rämeelle, jotka pitkinä ja solevina\njuoksivat päin lampeen. Suorat, pitkät ojat sarkojen sivuilla\nosoittivat paikkaa, mitä nuo työteliäät ja yksineuvoiset ihmiset olivat\nkulkeneet. Ruis menneen kesän kuokoksella kasvoi tuossa rinnalla\ntuuheana ja vankkana, ja se rohkaisi heidän mieltään ja kehoitti heitä\nehtimiseen uusiin ponnistuksiin. Tuo tiekin, jonka Jaakko oli\nensimäisiksi töikseen lammelle tehnyt, kasvoi jo viheriää ruohoa, ja\nsitä myöten oli niin hyvä ja ihana mennä, vaikka väsyneenäkin, pikku\ntuvalle. Siellä oli heille vastassa pikku Mauno, ja hän hymyili ja\nmuhaili isälle ja äidille viattomalla ilolla ja oikoi pieniä käsiänsä\nheitä kohden; tuntuipa silloin olevan heidän vaivansa palkittuna.\n\nKun he noin yhteisillä voimilla, yhteisellä tahdolla ja lujuudella taas\nsen kesän ponnistelivat, käyttäen joka hetken, mikä heille liiaksi jäi\ntalouden toimista, Metsälammen rämeen viljelemiseen, niin oli heillä\nrukiin kylvön aikana paljon isompi palsta siementä odottamassa kuin\nkoskaan ennen.\n\nKesä oli silloin erinomaisen helteinen ja lämmin. Maa kasvoi kaikkialla\ntäydeltä terää ja maanmies sai kaikkialla korjata runsaan sadon. Ruis\nMetsälammen rämeelläkin kasvoi vankasti ja notkuen kantoi se kullan\nkeltaisia raskaita ja täysinäisiä tähkäpäitään. Iloisella mielellä\nryhtyivät taas uudistalon asukkaat leikkaamaan runsasta työnsä\nhedelmää, ja kun ne olivat puidut tuossa pienessä saunassa ja viedyt\ntallelle heidän pienen aittansa salvoihin, oli heillä tallella\nneljätoista tynnöriä oivallisia rukiita tulevaksi varaksi.\n\n\"Enkö minä, Mari, sanonut, että tuosta rumasta Metsälammen rämeestä\ntulee vielä kerran lihava viljamaa? Vieläkö nyt kammoksut tuota rumaa\nrämettä?\" sanoi Jaakko eräänä iltana mielihyvillään, vedellen savuja\npiipustaan; he olivat sinä päivänä puineet viimeisen riihensä ja\ntulleet juuri kylpemästä.\n\n\"Sanoithan sinä niin. Minä en ymmärtänyt silloin semmoisia asioita,\nsinä ymmärsit ja ymmärrät. Mutta sanoinhan minäkin kerran sinulle:\nkyllä sinusta vielä mies tulee. Nythän sinusta on jo moninkertaisesti\nmies tullut, mies töissäsi, toimissasi ja tavoissasi; sinusta on tullut\nenempi kuin silloin osasin aavistaakaan, sinusta on tullut minun oma\nmieheni, minun oma Jaakkoni\", sanoi Mari ja tarttui syliksi Jaakkoon.\n\n\"Mikä olisi minusta ilman sinutta tullut\", sanoi Jaakko värähtelevällä\näänellä ja kyyneleet nousivat hänen miehekkäisiin silmiinsä. Mari\nhavaitsi ne; hän tiesi ja tunsi mistä pohjasta ne tulivat ja hän pyhki\npienellä, pehmosella kätösellänsä ne pois.\n\nJaakon mieleen oli muistunut entinen kurjuutensa ja viheliäisyytensä,\nentinen kurja kasvatuksensa, entinen hylkynä ja ylenkatseena\nolemisensa, entiset väärällä jäljellä olemisensa, entiset taistelonsa,\nnousemisensa ja lankeamisensa ja sitten nykyinen onnensa. Oliko kumma\njos hänen tunnokas sydämensä murtui kyyneleihin asti, noita kaikkea\nmuistellessa?\n\nUusi pelto laitettiin nytkin kylvöön, niinkuin luonnollistakin oli, ja\nkoko syksyn olivat he uutta tekemässä.\n\nEräänä iltana, syyskuun lopulla, istuivat he väsyneinä kuokoksellaan;\nhe aikoivat vähän levähtää. Ilma oli tyyni ja kaunis. Kun he tuossa\nistuivat, kuulivat he rämeen ympäristöllä outoja ropinoita.\n\n\"Mikä se on?\" kysyi Mari.\n\n\"Ne ovat varmaankin metsälintuja, jotka noilla rämeen ympärillä\nolevilla kankailla nousevat maasta yöpuulle\", sanoi Jaakko.\n\n\"Voi miten me niitä sieltä saisimme, Jaakko?\" sanoi Mari.\n\n\"Kun olisi ansoja ja aikaa\", sanoi Jaakko vähän huolettomasti.\n\n\"Voi tehdään ansoja ja pannaan ne tuonne rämeen ympärille, kangasten\nlaidoille; onhan tuota omaa aikaamme toki sen verran. Minun olisi niin\nlysti, kun saisimme yhdenkään linnun\", pyyteli Mari.\n\nHeti lähdettiin kotiin ja ruvettiin ansojen punontaan, ja viisikymmentä\nansaa valmistui sinä iltana.\n\nAamulla otettiin kirveet käsiin ja lähdettiin ansojen panentaan,\nMetsälammen rämeen ympäristölle. He näkivät siellä useita parvia\nmetsälintuja, metsoja, teeriä ja metsäkanoja, jotka tömisten nousivat\nmaasta ja lensivät pakoon. Mari ihastui tuosta paljaasta lintujen\nnäöstäkin niin, että hän oikein käsiänsä hieroi ilosta. Puolille päivin\nolivat nuot viisikymmentä surmarihmaa viritetyt.\n\nKun he olivat syöneet ja vähän levähtäneet, menivät he jälleen\nkuokokselleen työhön. Joka seisahduksen aikana kuunteli Mari,\nkuuluisiko nyt ropinoita heidän ansojensa tienoilta, ja kun ei\nsenlaisia kuulunut, luuli hän koko heidän linnunpyynti-puuhansa menneen\nhukkaan, kun linnut muka lensivät pelästyksissään pois koko mailtakin;\nennen olisi muka pitänyt ansat panna. Jaakko naurahti vähän ja selitti,\nkuinka hän ei oivaltanut nyt oikein asiaa, sillä saattoivathan linnut\ntulla ja mennä mihin sattuvat, ja tuon selityksen perästä rupesi Mari\ntaas toivomaan. Kun ilta tuli, ei hän ollut malttaa nukkua, niin\nkiihkeästi hän ajatteli tuota linnun saamista. Heti kun aamu tuli,\ntahtoi Mari kiihkeästi, että lähdettäisiin ansoja kokemaan, vaikka\nJaakko koki selittää, ett'ei niitä tarvitse joka aamu kokea, eikä\nsaakaan, että linnut ennättävät maille tulla.\n\nTulihan se kumminkin huomen-aamukin ja nyt lähdettiin ansoille. Mentiin\nensimäiselle ansalle, siinä ei ollut mitään, toiselle, ei siinäkään,\nkolmannelle, tyhjä sekin. Mari rupesi taaskin pelkäämään, etteivät he\nsaisi yhtään lintua.\n\n\"Emmehän vielä ole kokeneet kaikkia ansojamme, me saattaisimme vielä\nsaadakin jonkun linnun ja olla saamattakin\", koki Jaakko selittää.\n\nTultiin neljännelle ansalle, siitä oli ansa ja selkäpuu poissa. Mari,\njoka ensiksi ehti paikalle, huusi jo Jaakolle: \"Voi hyvänen aika!\nTäällä ei ole edes ansaakaan ja täällä on kaikki paikat rikki\". Kun\nJaakko joutui paikalle havaitsi hän että siihen oli käynyt metso, sillä\npaikalla oli muutamia metson höyheniä. Hän silmäsi ympärilleen ja\nhavaitsi kappaleen matkan päässä, mättään kolossa metson seljällään,\nselkäpuun kanssa.\n\n\"Katsopas tuonne mikä siellä on\", sanoi Jaakko, ottaen Marin\nkäsivarresta kiinni ja näyttäen metsoa kohden.\n\nRyöppynä ryöpsähti Mari sinne ja vanui metsoon kiinni; hän ei ollut\nmuka jaksaa sitä maasta nostaa ylös, niin iso ja raskas oli se hänen\nmielestänsä. Hän tulla nujuutti metson kanssa Jaakon tykö, töytti\nkäsin, töytti metsolla Jaakkoa, näpiskeli ja nykki häntä -- siinä nyt\nJaakko pöläkässä oli -- ja hoki: \"Voi, voi Jaakko! Saatiinpa lintu ja\nnoin kaunis lintu; voi, voi kuinka minun on hyvä olla\". Jaakko hymyili\nja nauroi, sillä hänenkin oli hyvä olla, sillä mikään ei ollut hänelle\nmieluisempaa kuin se, että hän näki rakkaan vaimonsa iloisena ja\nhyvillä mielin. Kun he saivat kaikki ansansa kokeneeksi, saivat he\nvielä lisäksi koppelon, pari teertä ja muutamia metsäkanoja ja pyitä.\nSe oli Marin mielestä kelpo saalis, eikä se ollut vähä Jaakostakaan.\nMari opetteli nyt ansoja virittämään, että hän yksin voisi käydä\nkokemassa, että Jaakko saisi olla työssä. Tästä puoleen kokikin Mari\naina yksin ansat. Eräänä kertana oli Jaakko ennättänyt mennä\npuoliselle, ennenkuin Mari tuli ansoilta. Hänellä oli tänään ollut\nerinomainen onni: kolme metsoa, pari koppeloa ja useampia teeriä ja\nmuita pienempiä lintuja oli hänellä saaliina; iso viikkokontti oli\nniistä saanut täytensä. Kun Mari tuli tupaan, kukisti hän konttinsa\nJaakon eteen lattialle ja sanoi: \"siinä on, mitäs nyt sanot, Jaakko?\"\n\"Onkos hullumpaa\", sanoi Jaakko ja nauroi että hartiat jytisi.\n\nSen erän perästä eivät he heittäneet linnun pyyntiä, sillä he\nhuomasivat pyynnin tulevan tehdyksi hupi- ja välitöinä ja olevan heille\nisona ruoan apuna, kun heillä ei ollut vielä varaa mitään tappo-eläintä\nhankkia.\n\nNiin laajeni heillä maanviljelys ja talouden hoito, mutta heillä ei\nollut vielä omituista hevosta. Se tuntui heistä hankalalta ja miettivät\nsentähden kuinka tuo saataisiin. Hyvä tilaisuus tarjoontuikin hevosen\nsaantiin, sillä eräs kylän isäntä tarjosi heille hevosen velaksi, kun\nhänellä oli niitä liiaksi. Kauppa tehtiin ja Jaakko antoi velkakirjan\nhevosen hinnasta. Nyt oli heillä oma hevonen, ja kun talvi tuli,\najoivat he oikein hevosella kirkkoon, vaikka kohta liistereellä, ja\ntuntuipa silloin heidän mielestänsä että he ovat oikein yhteiskunnan\njäseniä.\n\nNoin pyörivät ja hyörivät he yksistä neuvoin uuden talon teossa. Kaikki\nnäytti menevän hyvästi, eikä hätä päivä vielä ollut päälle pääsnyt.\nRukiita oli laarissa ja muuta talven varaa koossa ja Jaakon ei\ntarvinnut mennä enään kylän työhön; näyttipä siltä kuin ei tässä olisi\nmuuta kuin mennään vaan eteenpäin.\n\n\n\n\nVIII.\n\nKovia kokemuksia.\n\n\nNiin hyvästi oli heille kaikki menestynyt tähän asti, että Jaakko aikoi\nruveta hankkimaan isompaa asuin-huonetta. Hän hakkasi syksytalvella\nhirret, veisti ne ja veti hevosella kotiin. Kevätpuoleen rupesi hän\nsalvamaan ja sulan tullessa oli hänellä kookas tupa, kolmen kamarin ja\nporstuan kanssa, harjapäällä. Kun tuohi rupesi lähtemään koivuista,\nkiskoi hän niitä katto-aineiksi ja puovasi rakennuksensa vesikattoon.\nAikomus oli tuo kehä syksyllä valmistaa asuttavaksi. Riihi olisi ollut\nmyös tehtävä, mutta sen tekoon ei riittänyt tällä kertaa aika eikä\nvarat.\n\nHeti kun kirsi sen verran suli, kynti Jaakko menneen-kesäiset rukiin\nsänget suolla. Kun ilma lämpeni ja kuivui, karhittiin ne ja poltettiin;\nne kylvettiin ohraksi. Nyt oli heillä niin paljon kylvöä, ett'ei\nkoskaan ennen.\n\nNoista toimista ja puuhista jäänyt aika käytettiin tarkoin taas\nMetsälammen rämeen viljelemiseen. Ruis ja ohra kasvoi taasenkin\nuljaasti: näyttipä siltä kuin he olisivat kasvamisessa kokeneet\nkilpailla, kumpi heistä etevämmäksi pääsisi. Tuo uusi huoneen kehä\nnäytti tuonne rämeelle niin komealta ja uhkealta; oikein talolta näytti\nnyt jo heidän kotinsa. Noita vaivojensa ja työnsä hedelmiä katsoivat he\nsuurella mielihyvällä, ja silloin he tunsivat suuren luottamuksen\nitseensä.\n\nNiin tuli syksy. Ansat olivat jo pantuina ja Mari oli jo joitakuita\nlintukontteja tuonut kotiin, suureksi yhteiseksi iloksi. Vankka ruis\nja ohra notkui jo raskaan painonsa alla ja odotteli viimeistä\nvalmistustansa. Iloisesti lainehtivat vankat kasvit tuulen hiljaisesti\nhumistessa. Lainehtivatpa Jaakko ja Marikin tuolla rämeellä, kun he\nkuokkaa ja lapiota heiluttaen raivasivat uutta alaa viljelyksille, ja\nheidänkin sydämensä olivat niin iloiset ja tyytyväiset.\n\nTuuli kääntyi pohjoiseen ja synkeöitä hajapilven jönkäleitä alkoi\nkiitää taivaalla etelää kohden. Ilma kylmeni kylmenemistään ja olipa\ntyö, tuska, jos Jaakko ja Mari tarkenivat kovassa työssään\nkesävaatteillaan.\n\nMuuta ei pistänyt noiden ahkerain työntekijäin mieleen, kuin että nyt\non hirmuisen kylmä. Heillä oli lyhyt elämän kokemus. Tuolla lyhyellä\nkokemuksensa ajalla olivat he tulleet tuntemaan, että hyvin tehty ja\nahkera työ kantaa hyvät ja runsaat hedelmät, mutta -- halla, sitä he\neivät olleet oppineet tuntemaan, täysine seurauksineen, sillä se ei\nvielä ollut koskaan ollut heillä itsellään vieraana.\n\nKylmä oli nyt ja tuuli lakkasi puhaltamasta. Pohjoinen taivaanranta\nalkoi käydä sekeesen illempana ja haavan lehtikään ei liikahtanut, niin\ntyyni oli nyt.\n\n\"Lähdetään jo kotiin, nyt on niin kylmä\", sanoi Mari.\n\nKotiin he lähtivätkin ja sinne tultuansa virittivät he valkean takkaan\nja lämmittivät kohmettuneita käsiänsä. Illallisen syötyänsä panivat he\nhuolettomina maata ja pian nukkuivat he levolliseen uneen.\n\nKun aamu tuli, oli maa vahvassa kuurassa ja potun varret olivat\nmustana, jotka illalla olivat niin viheriäisinä ja uljaan näköisinä.\nSuuri ja komea tupakkimaa, ihan pikku tuvan akkunan alla, oli mustana\nja lopallaan; vankat varsien rungot olivat tosin pystyssä, mutta heidän\nleveät lehtensä olivat kaikki mustina ja alaspäin riippuvina; näyttipä\nsiltä kuin parvi mustalaisia kaapuineen olisi tullut seisoa töröttämään\nheidän akkunansa alle.\n\n\"Voi hyvä Jumala! nyt on kaikki meiltä mennyt\", huudahti Mari\nhuolissaan.\n\n\"Eihän toki niin liene!\" sanoi Jaakko, katsoen ulos akkunasta, mutta\nhänen selkäytimensä läpitse kävi kylmä viima. Hän oli tosin elämässään\njotain tuommoista nähnyt, mutta ei se ollut ennen häneen niin kipeästi\nkoskenut, kuin se nyt koski. Toisen pöydän alle hän oli silloin\njalkansa pannut, toisen pöydältä ruokansa saanut, silti eivät ne olleet\nhäneen niin koskeneet. Nyt oli oma nokka edessä, oma oli hänellä myös\nperhe ja hän tunsi olevansa edesvastauksessa sen toimeentulosta, ja\nniin tunsi Jaakko ensimmäiset hallan-vaikutukset tykönään.\n\nHän puki kiireesti vaatteet yllensä ja meni katsomaan ruista ja ohraa,\nMetsälammen rämeelle. Suorana ja pystyssä tojottivat nyt illalla vielä\nnotkuvat korret. Näyttipä siltä kuin he olisivat itkeneet ja sanoneet:\n\"voi, voi, Jaakko, mitenkä nyt kävi\". Tuntuipa Jaakonkin sydän itkevän,\nsillä huoli hänen perheensä toimeentulosta astui nyt hänen eteensä\ntäydessä haamussaan. Mitä nyt syödään, millä eletään, mitä voin asettaa\nMarini ja lapseni eteen? olivat kysymyksiä, jotka aloittelevan, mutta\nhuolellisen perheen-isän sielussa hätäisesti risteilivät. Vastausta\nhakivat ne, tyydyttävää, keventävää vastausta, mutta semmoista eivät\nlöytäneet ne, vaan yhtä tyhjinä, yhtä hätäisinä palasivat ne kuin\nlähtivätkin, ja Jaakon henkeä oikein ahdisti.\n\nSynkkänä, alakuloisena palasi hän kotiinsa tuolta tarkastusretkeltänsä.\nHän istui jakkaralle, eikä jaksanut puhua mitään; ei Marikaan ollut nyt\nmikään puhelias, sillä yhteinen huoli rasitti häntäkin.\n\n\"Millä nyt eletään?\" virkahti Jaakko viimein.\n\n\"Jumala tiesi.\"\n\n\"Täytyy tyttökin panna pois\", sanoi Jaakko synkeästi.\n\n\"Jumalani, mitä puhut, Jaakko! Hän, joka on turvatoin, isätöin ja\näiditöin, joutuisi pois meiltä, nyt kun hätä uhkaa kaikkia. Mihinkä hän\njoutuisi, jos me hänen hylkäisimme? Hän on ollut suurena apuna ja\nhupina meillä, ja nytkö ensimäisen onnettomuutemme aikona hylkäisimme\nhänen? Ei, sinäkään et tahdo Jaakko, sitä. Annetaan tytön olla vielä\nmeillä, kyllä hänenkin kupposeensa on aina jotain panemista, samalla\nkuin omaammekin\", puheli Mari tytön puolesta.\n\n\"Puhuit oikein, olet oikeassa, Mari, annetaan tytön olla\", sanoi Jaakko\nja nousi.\n\n\"Tiesinhän minä sen, Jaakko. Sinä olet hyvä ja jalomielinen; tiesinhän\nminä sen\", hopitti Mari iloissaan.\n\nKiitollisuuden kyyneleet nousivat tuon turvattoman tyttöraukan silmiin,\nkun hän kuuli, ett'ei hänen tarvitse pois lähteä, sillä pikku tupa ja\nsen asukkaat, erittäinkin pikku Mauno, olivat tulleet hänelle\nrakkaiksi, sillä tyttö oli saanut aina Jaakolta ja Marilta ihmisellisen\nkohtelun, jonkatähden hän oli tullut kuin perheen jäseneksi.\n\nHeidän täytyi nyt ruveta leikkaamaan hallan panemaa viljaansa. Olki\nvahva, terä huono oli nyt heidän rukiissaan ja ohrassaan. Keveänä\nnousta suhahtelivat nyt kaurat leikatessa, siihen sijaan kuin ne ennen\nolivat olleet raskaat, jotta oikein jymähtivät maahan laskiessa. Paljon\ntuli vankkoja kuhilaita ja tuppuja, mutta paljon ei niistä ollut apua,\nmuuna kuin eläinten rehuna. Paljon tuli heille riihellisiä, mutta\npaljon ei nyt riiheltä lähtenyt, muutama kappa vaan ohran suoria,\nkeveitä kuin ruumenia ja sama määrä rukiita, pieniä kuin oravan kynsiä;\n-- niillä ei pitkälle menty, ei paksun ponnisteltu.\n\nHalla ei käynyt ainoastaan Tinttalassa, sen tuhotyöt olivat yleiset\nkoko maakunnassa ja siitä seurasi kallis, kova aika.\n\nSiitä oli kuitenkin hyvä, että Jaakolla ja Marilla oli säästössä\nmenneen vuotisia rukiita niin paljon, että saivat siemenen taas uuteen\npeltoonsa ja vieläpä heille jäikin puoli tynnyriä.\n\nEi ollut nyt muuta neuvoa, täytyi ruveta syömään pettua ja olkia.\nOudolta ja pahalta tuntui muutos, mutta muuta neuvoa ei ollut. Valjuksi\nveti mehuton olki, kehnoksi teki petäjäinen ruoka, mutta muu ei\nauttanut. Kuitenkin oli siitä hyvä, kun heille tuli jo kaksi lehmää\nlypsämään ja että oli teurastaa jo pari lammasta.\n\nKoko kylässä ei ollut vanhaa viljaa säästössä katovuotten varalle,\nmuilla kuin Mäkelässä ja Marttalassa. Mutta vaikka enimmällä osalla\nasukkaista ei ollut vanhoja viljavaroja, hankkivat he kuitenkin viljaa,\njoko ostamalla tai velaksi, ja niin saivat hekin selvän leivän\npöydällensä. Mutta uudistalolaisien ei käynyt niin tekeminen, sillä\nkukapa heille olisi velkaa uskonut, eikä heillä ollut millä olisivat\nostaneet. Pettua ja survoa täytyi heidän syödä.\n\nSelvää leipää syötiin Mäkelässä, Marin entisessä kotitalossa; vanhasta,\nmonivuotisesta varasta syötiin sitä, mutta kova ja leppymätöin isä ei\nkatsonut hyväksi lähettää muruakaan, jos ei nälkää, niin kumminkin\npuutosta kärsivälle tyttärelleen!\n\nKorpelan isäntä oli kerran kehoittanutkin Mäkelän Maunoa antamaan\njotain apua Jaakolle ja Marille, \"sillä\", sanoi hän, \"nyt nuot uutterat\nihmiset sitä juuri parhaiten tarvitseisivat.\"\n\n\"Joutavia! tiedäthän, ett'ei minulla ole enää lasta\", oli Mauno vaan\nlyhyesti ja jyrkästi sanonut.\n\nKovalta tuntui nyt elämä Tinttalassa.\n\nPetäjä- ja survoleipä makasi myötäänsä pöydällä, sillä työn-ansiotkin\nolivat loppuneet samassa kuin katovuosi tuli, ett'ei ollut mahdollinen\nsilläkään lailla saada leivän lisiä. Valju, mehutoin oli ravinto, mutta\nei kukaan heistä valittanut eikä nurkunut elämän kovuutta, ei kukaan\nheistä syyttänyt toistaan, sillä he tiesivät, että onni ja onnettomuus\ntulevat Jumalalta ja tuon tunnon ja tiedon voimasta kantoivat he\nkärsivällisesti ja nurkumatta yhteistä raskasta kuormaansa.\n\nJos Jaakko tulikin usein synkkä- ja raskasmieliseksi elämän surun\ntähden, oli siinä Mari aina lepertelemässä ja iloittamassa häntä, sillä\nhän tiesi että Jaakko kävi huolelliseksi juuri hänen ja lapsensa\ntähden, kun ei hän voinut pitää selvää leipää pöydällä heidän\nvarallansa. Kauvan ei Jaakko voinut erällänsä olla raskasmielisenä,\nsillä seisoihan hänen vieressänsä olento, joka työllä ja totuudella\nnäytti, että hän rakastaa Jaakkoansa sydämestään, myötä- ja\nvastoinkäymisessä, niinkuin hän vihittäessä oli luvannut, ja niin\nseisoi Mari vankkana elämän pylväänä, silloinkin kun Jaakko horjui ja\noli sortua elämän surun raskaan painon alle.\n\nNiin. Monta surua, monta huolta, monta edeltäpäin arvaamatointa\nahdistusta ja murhetta tuopi halla ja sitä seuraavat puutokset\nihmisille. Niin kävi Jaakolle ja Marillekin, niinkuin kohta saamme\nnähdä.\n\nOlemme maininneet, ettei tuossa uudessa talossa juuri monesti käynyt\nvieraita, ja niin oli nytkin vielä. Mutta eräänä kevät-talven iltana\nnähtiin se kumma, että kartanolle ajaa tomautti hevosella eräs mies.\nHevonen oli varustettu senkin seitsemänlaisilla heluilla ja kulkusilla;\nkomea oli rekikin, jossa uljaasti puettu mies istui. Kartanolle ei\nvoitu tuntea, kuka tulija oli.\n\nKun pikku tuvan ovi aukeni ja vieras astui sisään, havaittiin hänen\nolevan -- Marttalan Matin. Hän ei sanonut hyvää päivää eikä muuta,\nastua harppasi vaan muutamalla pitkällä askeleella perässä olevan\npöydän päähän ja räsähti siihen istumaan.\n\nMitäpä varten tulikaan Marttalan Matti uuteen Tinttalaan? Tuliko hän\nelämän suruista ja huolista raskautetuita, entisiä tuttujansa\nlohduttamaan ja auttamaan, nykyään runsaasti käsillä olevilla\naineellisilla varoillansa? Ei, niitä varten ei hän tullut, muuta asiaa\noli hänellä.\n\nTuo odottamatoin Marttalan Matin tulo teki pikku tuvan asukkaille pahan\nvaikutuksen. Pahana enteenä oli Matin ilmestyminen likitienoille ollut\nheille pitkin elämänsä aikaa, ja pahimmat elämän haaksirikot oli tuo\nilmestyminen aina heille tuonut. Monenlaiset muistot, tunteet ja\najatukset kaikista entisistä tapauksista ja elämän seikkailuista\nlensivät salaman nopeudella Jaakon ja Marin sielun lävitse ja nuot\nmuistot repäsivät heidän entisen elämänsä kirkkaana tauluna\nunhotuksesta heidän silmiensä eteen. He tunsivat sen suuren välin, joka\nvarallisuuden kannalta katsoen oli nykyään heidän ja Matin välillä,\ntiesivät myös senkin, mitä Matti itse tuosta heidän välistänsä pitää.\n-- Noita kaikkia tuntiessaan kuohui häpeän viha Jaakon sydämessä. Hän\noli Matin tullessa ollut takkavalkean ääressä vuoleskelemassa erästä\nkauhapuuta, mutta tuon vieraan tultua rupesi hänen kätensä niin\nvapisemaan, että hän katsoi sopivaksi pistää puukon tuppeensa ja lakata\nvuolemasta.\n\nKaukaan aikaan ei puhunut kukaan mitään.\n\nPöydällä oli useampia puolistoita pettuleipää. Rikas, selvää leipää\nsyövä, ylpeä vieras, otti vihdoin pöydältä pettuleivän puoliskon\nkäteensä, jota hän sitten käänteli ja silmäili. Sitten paiskasi hän sen\nkädenkannattamaa pöytää kohden, mutta pettuleivän puolisko sai\nsemmoisen kyydin, jotta se meni kolin kolia lattialle.\n\n\"Tuommoinen leipäkö se onkin näillä maan mahtavilla ja ylpeöillä\nsyötävänä?\" sanoi Matti samassa, kun hän leivän puoliskon nakkasi.\n\nTuo temppu ja nuot sanat kävivät Jaakon sydämeen kipeästi kuin puukon\npistokset. Hänen otsansa synkistyi ja huulensa vavahtelivat, ja melkein\nehdottomasti vetäysi hänen kätensä nyrkkiin. Hän sattui katsomaan Maria\nsilmiin ja Mari katsoi Jaakkoa niin surullisesti ja rukoilevasti;\nJaakko loi silmänsä alas eikä hiiskunut mitään.\n\n\"Semmoista on meidän leipämme tällä kerralla, mutta ehkäpä se kerran\nvielä tulee paremmaksikin\", sanoi Mari tyyneesti.\n\n\"Ei tässä maailmassa\", sanoi Matti kopeasti.\n\n\"Ei sitä tiedä, sillä ihmisen onnea ja onnettomuutta ei voi varmaan\nsanoa ennenkuin hän on päivänsä päättänyt. Tosi on, että leipämme on\nhuono, mutta sen huonouden palkitsee moninkertaisesti tyytyväisyytemme\nja keskinäinen rakkautemme. Sinä, Matti, olet tehnyt kovin\nhävyttömästi, kun olet tullut meidän rauhaamme häiritsemään, ja minä\npyydän, että menisit pois ja jättäisit meidät rauhaan!\" sanoi Mari.\n\n\"Ei vielä\", sanoi Matti pöyhistelevästi. \"Minä tulin muistuttamaan\nteitä teidän onnettomuudestanne ja kuinka vähän on syytä teidän olla\nniin saakelin ylpeät. Olisipa, Mari, sinulla ollut tarjolla paremmatkin\npäivät, kauniimpi leipä ja mukavampi asunto, kuin tää karhun pesä,\nmutta sinä olit itsepintainen ja ylpeä, mutta nyt, luulen ma, on sinun\nylpeytesi kukistettu\", sanoi Matti ja suunsa oli pirullisessa\nilvehymyssä.\n\nJaakko rupesi nousemaan ylös, mutta Mari viittasi hänelle kädellänsä ja\nJaakko pysyi alallansa. Sen sijaan nousi Mari äkkiä ylös ja astui Matin\neteen. Hän oli harmista ja tuon vieraan hävyttömästä puheesta\npunastunut; punastunut oli hän, vaan ei kukistunut ja siinä seisoi hän\nitsenäisenä ja miellyttävän uljaana.\n\n\"Hävytöin!\" sanoi Mari. \"Sinä olet loistavalla tavalla taasenkin\ntyhmyytesi paljastanut tuolla puheellasi. Luuletko sinä minun koskaan\nantavan mitään arvoa tuommoisen miehen rikkaudelle? Keskellä\nköyhyyttäni ja puutoksiani kiitän tuhat kertaa Jumalaa ja itseäni,\nett'en ole tuommoisen typerän miehen kanssa joutunut elämäni hetkiä\nviettämään. Jos sinulla on pikkuisenkaan häpyä jälellä, niin mene!\"\n\n\"En vielä. Olkoon niin! Olette minun kutsuneet tyhmäksi, olkoon niin,\nmutta saattepa nähdä, etten ole niinkään tyhmä kuin luulette\", sanoi\nMatti.\n\nSamassa alkoi hän pitkäveteisesti kaivella lakkareitaan, voitokkaan\nnäköisesti. Vihdoin hän veti sieltä esille jonkun paperin.\n\n\"Tässä on teidän velkakirjanne, ja jos ette sitä maksa paikalla,\npuhtaalla rahalla, niin ennen pitkää näette muitakin vieraita tässä\nkarhun pesässä\", sanoi Matti voittoriemulla ja katsoi tarkasti Jaakkoa\nja Maria silmiin, nähdäksensä minkä vaikutuksen hänen viimeinen\nvalttinsa heihin teki.\n\n\"Milläpä sen nyt paikalla maksaisimme\", sanoi Mari, puoleksi\nmurtuneena.\n\n\"Niinpä minäkin sen luulen. Saatte olla varmat, että kohti-aikoihin\ntulee teille minua viisaampia miehiä, jotka kyllä tietävät millä voitte\nvelkanne maksaa, ja luulenpa teidän nyt jo vähin käsittävän, mistä\narvosta rikkaus on\", sanoi Matti ja lähti velkakirjoineen pois,\nkavalasti silmäillen mennessään hätään joutuneita lähimäisiään.\n\nJaakko-parka tuli nyt kovin murretuksi. Päivän selkeästi käsitti hän\nasian oikean laidan. Hänellä ei ollut muuta velkaa kuin tuo hevosen\nhinta. Tuon oli saanut tietää hänen suurin vainoojansa, tuo Marttalan\nMatti. Hän oli lunastanut tuon velkakirjan, saadakseen sen avulla\nvainottavansa hätään ja häviölle. Tuo entinen velkakirjan omistaja oli\nkernas ollut luopumaan siitä puhdasta rahaa vastaan niin ahtaana\naikana, jolloin pelkokin lienee häntä siihen kehoittanut, että muka\nhänen saamisensa jää saamatta näin kovana aikana, jolloin kaikki\nköyhtyivät, mitä sitten nuot vasta-alkavat uudistalon asukkaat. Ilman\nnoita edellisiä syitä sai hän lisäksi muka kantaa siivomiehen nimeä,\nkun hän ei itse tahtonut velkaansa pois. Ja tosiaankin tuommoisia\nsiivomiehiä on maailma täynnä, jotka ovat kernaat velkaa antamaan,\nmutta toisen hätään jouduttua ovat valmiit siirtämään saamisensa\ntoiselle, uskottaaksensa siten ihmisiä, ett'ei hän muka hätyytä koskaan\nvelkamiehiään.\n\nNuot kaikki käsitti Jaakko täydessä valossa ja vielä päälliseksi sen,\nettä nyt oli kova ja köyhä aika, jolloin ei mikään maksa paljon mitään.\nLiikeneviä varoja ei tuntunut olevan missään paikassa velan maksuksi,\nsillä hengen elättämisestä yksistään oli nukkaan asti työtä. Jos nuo\nainoat eläimet, jotka heillä olivat ja jotka johonkin kelpaisivat, nyt\nheiltä riistettäisiin pois, niin ei olisi muuta kuin kuolema edessä,\nsillä nykyisen elämisen ehto oli niissä. Tuolta kovalta, ennestäänkin\njo vihamieliseltä, kostoa pyytävältä velkojalta ei ollut armoa\nodottaminenkaan, ja uutta lainaa ei ollut toivominenkaan. Jos mihin\npäin katsoi, jos mitä mietti, ei hän nähnyt muuta edessään kuin\nperikatoa ja epätoivoa.\n\nNoita kaikkia nähdessään ja tuntiessaan, kukistui Jaakko kokonaan. Hän\nei jaksanut puhua mitään, mutta suuret kyynelkarpaleet valahtelivat\nhänen silmistään ja hänen miehekkäät hartiansa hytisivät elämän raskaan\nkuorman alla. Hän näki rakkaan vaimonsa ja lapsensa joko nälkään ja\npuutoksiin nääntyvinä tahi kerjuulla pitkin tietä, ja tuo teki kovin\nkipeää hänen sydämellensä. Siinäpä sitä oli surun syytä.\n\nMarikin oli, Matin pois mentyä, vähän hämillään. Mutta kun hän näki\nJaakon surun ja epätoivon tilan, tointui hän pian. Hän koki lohduttaa\nmurheen runtelemaa miestään minkä voi ja mikä semmoisessa tilassa oli\nmahdollista, mutta mikään ei voinut auttaa.\n\n\"Voi, voi, rakas Mari! Hukassa olemme nyt\", sanoi vaan Jaakko sydäntä\nsärkevällä, värisevällä äänellä.\n\nTuo tuskasta värisevä hätähuudahdus herätti Marin uudestaan eloon.\nHänen kasvonsa kirkastuivat ja tulivat milt'ei iloisen näköisiksi;\nolipa niinkuin hänellä olisi ollut jo raha lakkarissaan valmiina,\nviskattavaksi tuon kovan ja tunnottoman velkojan kouraan.\n\n\"Elä sure noin kovan, rakas Jaakko, minä laitan tuon asian hyväksi\nvielä huomispäivänä\", sanoi Mari, kiertäen samassa kätensä Jaakon\nkaulaan.\n\n\"Voi, voi, sitä keinoa ei tule\", huokasi Jaakko.\n\n\"Nähdäänpä. Ennenkun huominen päivä on loppuun kulunut, ei Marttalan\nMatilla ole meidän kanssamme mitään tekemistä. Heitä vaan se asia minun\nhaltuuni!\" sanoi Mari luottavasti.\n\n\"Aiotko mennä isäsi luokse?\"\n\n\"En; eikä se meitä mitään hyödyttäisi.\"\n\n\"Sitähän minäkin\", sanoi Jaakko ja hengitti vähän helpommin.\n\nAamulla pantiin hevonen aisoihin ja Mari lähti ajamaan kylään. Koko\najan kun Mari oli kylässä, oli Jaakolla tuskan, pelvon ja odotuksen\naika; pitkät, tukalat olivat hetket. Hänessä ei ollut miestä tekemään\ntyötä sillä ajalla, kun Mari oli kylässä. Akkunasta akkunaan, kujasta\nkujaan kulki hän, vahdaten ja katsoen milloinka Mari tulisi. Pitkä on\naika odottavalla, suuret silmät katsovalla, sanoo sananlasku, ja niin\noli Jaakollakin. Kun ilta alkoi jo hämärtää, tuli Mari. Hän oli niin\niloisen näköinen jo tullessaan ja sanoi: \"terveisiä kylästä!\" Jaakon\nhenkeä oikein ahdisti, eikä hän tohtinut kysyä kuinka siellä kävi. Kun\nMari sai vaatteita päältään vähemmäksi, alkoi hän kaivaa poveaan, tuota\nvaimojen niin pyhää ja turvattua kätkyä, ja hänkin veti sieltä esille\npaperin, mutta ei niin pitkäveteisesti kuin Matti.\n\n\"Tuossa on!\" sanoi Mari, ojentaen paperin Jaakolle.\n\nJaakko otti sen vavisten käteensä, Hän avasi sen ja silmäsi siihen. Se\noli sama velkakirja, jonka hän oli antanut hevosen hinnasta ja jolla\ntuo röyhkeä Marttalan Matti oli niin kovasti hätyyttänyt ja ahdistanut\nheitä, ja Jaakon tekemä puumerkki seisoi siinä niin vankasti.\n\nJaakko ilostui nyt niin, että hänen kätensä vapisivat ilosta. Hänen\nrintansa lainehti harvaan ja korkeasti, ja syviä huokauksia puhkesi\nsieltä tavan takaa. Se oli sydämen tuskan ja hädän pakotus, joka sieltä\ntuolla tavalla ulos puhkuili, antaaksensa sijaa sydämen rauhalle.\n\nHätäisesti kyseli Jaakko Marilta, kuinka ja mitenkä hän sai tuon\nvaarallisen velkakirjan haltuunsa.\n\n\"Minä menin suorastaan Korpelan isännän tykö\", alkoi Mari selittää.\n\"Hänelle selitin juurtenjaksain koko asiain menon ja nykyisen hätämme.\nKorpelan isäntä kuunteli kauhistuksella Marttalan Matin raakaa ja\njumalatointa käytöstä kohtaamme. Kun minä olin kertomukseni lopettanut,\nsanoi hän: 'voi kuinka mielelläni auttaisin teitä, mutta siihen olen\nomilla varoillani voimatoin, sillä tänä kovana aikana on työtä kylläksi\noman perheen toimeen-tulosta.' Rupesin pelkäämään, etten saisi apua\nKorpelan isännältäkään, mutta tuo hänen lauseensa: 'omilla varoillani',\nsoi niin lohdulliselta ja lupaavalta korvissani. Kun hän oli puheensa\npuhunut, vaikeni hän ja näytti jotain miettivän.\"\n\n\"Jos ei se keino auta, niin sitten en voi asiaanne auttaa\", sanoi hän\nja oikasi itsensä suoraksi.\n\n\"Mikä keino?\", kysyin minä hätäisesti.\n\n\"Koetan saada omiin nimiini lainaa teitä varten\", sanoi hän lyhyesti.\n\n\"Keneltä?\"\n\n\"Isältäsi.\"\n\n\"Jumalan tähden! sinne ette saa mennä.\"\n\n\"Ja miksikä ei?\"\n\n\"Jos hän saa vihjaakaan siitä, että laina tulee meitä varten, niin ei\nhän anna; elkää menkö sinne, siitä tulee uutta murhetta ja harmia\",\nrukoilin minä.\n\n\"Sen minä kyllä tiedän; ei sanaakaan siitä, että rahat tulisivat teidän\ntarpeisinne. Isäsi tykö minun täytyy, jos mieli rahoja saada, sillä\nmuilla niitä ei ole, paitsi Marttalassa, ja sieltä ei lainata\", sanoi\nisäntä, ja niin lähti hän.\n\nPitkät olivat ne tunnit, jotka hän viipyi isäni luona, sillä pelko ja\ntoivo taisteli sydämessäni.\n\nVihdoin tuli isäntä ja heti hänen ulkomuodostaan aavistin hyvästi\nkäyneen, sillä hänen katsantonsa oli niin iloinen ja tyyni -- oikein\narvattu, hän oli isältäni saanut rahoja lainaksi, niin paljon kuin\ntarvitsimme, jotka hän pisti minun kouraani ja sanoi: \"nyt olette\npelastetut\". Minä en tietänyt miten olisin hänelle kiitollisuuttani\nosoittanut: minä puristin ja pudistin häntä kädestä, taputtelin hänen\nolkapäälleen ja kiittelin ja kostelin niinkuin parhain taisin. Hän\nsa...\n\n\"Mitä? Kuinka Korpelan isäntä antoi sinulle rahat, vaikk'ei hän saanut\nvelkakirjaakaan rahoista?\" keskeytti Jaakko Marin.\n\n\"Hän sanoi: omatuntonne olkoon velkakirjananne. Hän kehoitti minun heti\nmenemään Marttalaan ja maksamaan velan, mutta hän muistutti minua, että\nkaikessa tapauksessa vaatisin velkakirjan pois\", sanoi Mari.\n\n\"Ja sinä menit Marttalaan?!\" kysyi Jaakko säikähtäen.\n\n\"Niin, minunhan täytyi jos mieli oli saada velkakirja pois. Ja etpä\nusko, Jaakko, minä olin oikein ylpeä ja sanoin Marttalan Matille, että\nse oli viimeinen kerta, kun hän on pääsnyt meitä hätyyttämään. Hän oli\nvelkakirjan jo vienyt susivoudille, hakemukseen pantavaksi, mutta minä\nvaadin Matin oikein vierasmiesten kanssa tilin-tekoon, ja niin on\nvelkakirja tässä, vaikka kyllä Matti ähkyi ja mullisteli\", puheli Mari.\n\n\"Jumala siunatkoon hyvää Korpelan isäntää. Hän siunatkoon isääsikin,\nsillä ilman hänettä emme olisi saaneet rahaa kauheaan hätäämme\", sanoi\nJaakko.\n\nNoin he pääsivät tuosta kauheasta hädästä, joka heidät oli kokonaan\nepätoivoon langettaa. He tunsivat nyt itsensä niin vapaiksi ja\nitsenäisiksi, eikä katovuoden tuottamat puutokset ja köyhyys tuntunut\nheitä yhtään peljättävän. Keveillä sydämillä rupesivat he karulle\nillalliselleen, ja tuo Marttalan Matin nakkelema ja häväisemä\npettu-leipä tuntui heistä niin makealta, kuin se olisi ollut suurinta\nherkkua.\n\n\n\n\nIX.\n\nKummia, odottamattomia tapauksia.\n\n\nNiinhän se on. Usein joutuu ihminen hätään ja ahdistukseen tämän elämän\nkovassa koulussa. Usein toivoo ihminen paljon, mutta vähän saa. Usein\nantaa Jumala kovia koetuksen aikoja päälle tulla, mutta joka turvaa\nHäneen ja itseensä, hän ei tule koskaan häpeään. Hän taistelee silloin\nvoiton ja toivon taisteloa, eikä epätoivon hurjaa ja vimmattua\nrynnäkköä. Silloin ei tunnu elämä raskaalta eikä katkeralta, puutoksien\nja vastoinkäymisien ajalla, sillä heidän ainainen ohjelmansa on: \"Viel'\nuusi päivä kaikki muuttaa voi.\"\n\nLuottaen ja toivoen tekivät Jaakko ja Marikin työtä. Kevät tuli ja lumi\nsuli nytkin. Viljellyt maat saatiin suurilla ponnistuksilla kylvöön.\nUusia viljelyksiä raivattiin minkä voitiin. Vaikka musta, karvas ja\nmehutoin pettuleipä ei voinut palkita niitä voimia, jotka kova työ imi\njäsenistä, ponnisteltiin paremman ajan toivossa. Maa kasvoi nytkin\nrehevästi ja sydän oli niin iloinen, eikä pettuleipä tuntunut\nkarvaalta, ei voimat vähiltä. Tämä tuntui heistä niin iloiselta ja\nkeveältä, kun ei ollut pelkoa että Marttalan Matti pääsisi heitä\nhätyyttämään. Mäkelän Maunoa, Marin isää, kunnioittivat he\nkaksinkertaisella kunnioituksella, sillä, vaikka ei hän itse sitä\ntiennyt, oli hän ollut heidän pelastajanaan Marttalan Matin kynsistä;\ntuntuipa heistä siltä kuin Marin isä olisi suorastaan maksanut heidän\nvelkansa.\n\nNiin. Syksy tuli, mutta syksyn kanssa tuli nytkin halla. Se korjasi\nyhdellä iskulla kaikki pois, hien, väen, kaikki, kaikki vei se. Paljon\nolivat he ponnistelleet, paljon kärsineet, paljon toivoneet, mutta\nvähän antoi niukka luonto.\n\nHalla-yön jälkeisenä aamuna istuivat Mari ja Jaakko murheellisina pikku\ntuvassaan. Paljon ei puhuttu, sillä sydän oli täynnä uutta surua, uutta\ntuskaa ja ahdistusta. Olisi ollut surua itkuunkin asti, mutta sitä ei\ntullut, sillä murheen pätsi oli niin ankara, että se kuivi kyyneleet.\n\n\"Jumala on meidät hyljännyt\", virkahti Mari viimein.\n\n\"Niin, Jumala on meidät ja muut hyljännyt\", toisti Jaakko.\n\n\"Kuolema tulee tahi kerjääminen\", jatkoi Mari. Hän oli langennut\nepätoivoon.\n\nJaakko ei vastannut mitään; hän säpsähti ja nousi ja alkoi kävellä\nlattialla edestakaisin. Mari, joka hädän ja tuskan hetkinä oli niin\nvankkana seisonut horjumatta, joka niin monta kertaa oli lohduttanut\nJaakkoa ja keventänyt neuvokkaisuudellansa ja lujuudellansa yhteistä\nraskasta taakkaa -- hän istui tuossa nyt elämän kovuuden murtamana,\nkukistettuna, ja päästi hädässään tuon epätoivon särkemän äänen. Tuo\nääni koski kipeästi Jaakon sydämeen ja hän tunsi olevansa hirveässä\nedesvastauksessa rakkaan vaimonsa ja lapsensa elämisestä ja\ntoimeentulosta. Epätoivon särkemä vaimonsa ääni herätti Jaakon uuteen\neloon, ja kaksinkertaiset voimat tunsi hän jäsenissään, kaksinkertaisen\nrohkeuden rinnassaan. Tuossa kävellessään näytti Jaakko miettivän\njotain, ja yht'äkkiä hänen otsansa kirkastui.\n\n\"Ei, rakas Marini, ei kuolemasta eikä kerjäämisestä puhettakaan. Minä\ntahdon tehdä työtä, tehdä kaksinkertaisesti sinun ja lapsemme tähden.\nSinä olet varakkaan ja loistavan elämäsi uhrannut ja yhdistänyt minun\nkurjaan kohtalooni, ja sentähden olen minä velkapää uhraamaan vaikka\nhenkeni sinun ja lapsemme eduksi. Mieleeni on juohtunut uusi keino,\njota en ennen ole tullut ajatelleeksi, ja saatpa nähdä, Mari, että\nelämme paremmasta tulevan kuin tämän vuoden\", puhkesi Jaakko puhumaan,\nkävellen ensin Marin tykö ja ottaen häntä kädestä kiinni.\n\n\"Mitä sitten aiot tehdä toimeentuloksemme, Jaakko\", sanoi Mari ja\nkatsoi jo luottavasti miestään silmiin.\n\n\"Aion rakentaa terva-uunin ja polttaa talvikauden tervaa. Kankaamme\novat rikkaat tervasjuurikoista. Sulan aikana nostan niitä niin paljon\nkuin kerkiän, talven aikana särjen ja poltan ne tervaksi. Sitten\nvedätän ne hevosella kaupunkiin; siellä saa tervoilla rahaa ja rahalla\nsaa viljaa. Onpa hyvä, kun saimme hevosemme pitää\", puheli Jaakko.\n\n\"Mikä on hädänkin aikana eläissä tuommoisen miehen kanssa; nyt en\npelkää enään yhtään, käyköön miten hyvänsä\", sanoi Mari täysin\nlohdutettuna, ja tuntuipa hänen mielestänsä siltä kuin tuo tervauuni\nolisi ollut jo valmis ja tusina täysinäisiä tervatynnyreitä sen\nvieressä.\n\nNoin he kantoivat toinen toisensa kuormaa. Jos toinen sortui\nkoettelemisien alla, oli toinen pystyssä, tukemassa ja vahvistamassa\nuupunutta, virvottamassa väsynyttä. Vuorottain kävi sortuminen,\nvuorottain virvottaminen, ja jossa väkevin vaipui, vahvin sortui, siinä\noli heikoin jälleen seisomassa lujana kuin muuri ja vahvasti torjumassa\nyhteistä ja siis hirveintä kukistumista.\n\nEihän muuta. Yksissä neuvoin ruvettiin tervauunia rakentamaan. Jaakko\noli jossain semmoisen kulkiessaan nähnyt, ja hän oli sen niin tarkoin\nkatsellut, että osasi sen hyvin tehdä. Siinäkös puuhattiin illasta\nhiljan ja aamusta varhain. Joka hetki oli Marikin työssä, ja kun pikku\nMauno nukkui, oli tyttönenkin apuna, ja semmoisella uutteruudella\ntehtiin tervauunia, että se oli kolmen viikon kuluttua valmis.\n\nJaakko rupesi nyt juurikkaan nostoon, ja niitä nosti hän niin kauvan\nkuin sulaa piisasi. Sitten vedätti hän niitä uuninsa tykö, niin pian\nkuin maa routi.\n\nSitten tuli juurikkain särkeminen työksi ja niin uuniin pano, ja\nennenkuin oli oikein varma rekikelikään, oli Jaakon tervauunin tykönä\nuseampia täysinäisiä tervatynnyreitä; tynnyreitä valmisteli hän yön\nseutuina.\n\nKun täydellinen rekikeli tuli, väänsi Jaakko kolme tervatynnöriä\nrekeensä ja lähti viemään niitä kaupunkiin. Kun hän sieltä palasi,\nmaata pallotti hänen reessään pullea ja raskas jauhokuli. Voi, voi\nkuinka rikkaiksi tunsivat he nyt itsensä, kun niin paljon valkosia\njauhoja oli heillä yhdellä kertaa. Pettuleipä poistui pöydältä ja leipä\ntuli niin valkoiseksi ja makosaksi; olisipa se nyt kestänyt vaikka\nMarttalan Matin tarkastuksen.\n\nNiinhän on: ahkeruus kovan onnen voittaa. Omalla ahkeruudellaan, omalla\nneuvokkaisuudellaan olivat he hankkineet itsellensä terveellisen ja\nvoimakkaan ravinnon, silloinkin kun yleinen hätä ja puutos vallitsi\nmaassa. Eipä monen vanhankaan talon pöydällä ollut selvää leipää, mutta\nTinttalan pöydällä oli vaan.\n\nTuota tekoa pitkitti Jaakko talvikaudet, ja elämän surut olivat\npoistetut. He katsoivat taas rohkeasti tulevaisuutta silmiin ja tekivät\ntyötä ilolla. Eipä Jaakolle ja Marille käynyt yhtään huoleksi, vaikka\nheille kevättalvella syntyi taas lapsi, tuommoinen pieni, kaunis tyttö,\nei käynyt huoleksi, mutta suureksi iloksi tuo uusi väen lisäys, sillä\nheidän elämänsä ja toimeentulonsa oli turvattu. Karkea, nokinen oli\nisä useinkin työnsä tähden, mutta tuon nokisen nutun alla oli lämmin\nja tunteikas sydän, joka voi niin verrattomasti rakastaa ja\nalttiiksi antavaisella itsensä uhraamisella astua elämän kovalle\ntaistelutantereelle, taistelemaan niiden eduksi, jotka hänelle\nmaailmassa olivat rakkaampia.\n\nLakkaamatta työskenteli Jaakko koko talven terva-uunillansa.\nTyytyväisenä työskenteli hän, sillä hän tunsi että siinä oli hänen\nomansa ja perheensä elon lähde. Eipä tuo työskenteleminen hukkaan\nmennytkään, sillä komea ja valkoinen leipä oli myötäänsä pöydällä, ja\nkeväimen tultua oli siemen peltoon varustettuna, kesän leipä pienessä\naitassa tallella ja puoli hevosen hintaa maksettuna. Niin paljon voi\nluja tahto ja ankara uutteruus aikaansaada.\n\nKesän tultua laittoi Jaakko taasenkin peltonsa kylvöön ja liian ajan\nmyllehti hän taas Metsälammen rämeellä, raivaten yhä vaan uutta\nviljelystä.\n\nSyksy tuli ja yöt ja illat pimenivät. Eräänä iltana lähti Jaakko kylään\ntärkeän asiansa vuoksi. Hän oli kovasti tehnyt työtä koko päivän, jonka\ntähden hän oli kovasti väsyksissä. Hän ei raskinut tuota kylämatkaansa\ntehdä päivällä, sen vuoksi lähti hän illalla. Ennenkuin hän ehti\nkylään, tuli jo pilkkosen pimeä. Hän tunsi vastustamattoman halun\nistahtaa tien viereen ja panna piippuunsa. Tuskin oli hän saanut\npiippuunsa pannuksi, kun hän kuuli askelia, jotka lähenivät häntä ja\nhiljaista puhetta. Jaakko ei tiennyt miksi se niin oli, mutta\ntietämättään vetäysi hän tiepuoleen.\n\n\"Eikö istuta vähän!\" kuuli Jaakko melkein kuiskaamalla sanottavan.\n\n\"Istutaan vaan ja levähdetään vähän, eihän meidän aikamme ole vielä\ntäpärällä\", huokasi toinen ääni.\n\nSen keskustelun perästä tulivat kuiskaajat aivan lähelle Jaakkoa ja\nistuivat mättäälle. Jaakko oli kallistunut pitkäkseen maahan,\nälytessään heidän lähenevän.\n\n\"Mitä vainen nuot oikeastaan ovat?\" ajatteli Jaakko.\n\n\"Meillä on runsas saalis tiedossa\", kuiskasi ääni.\n\n\"Nätti summa, neljätuhatta markkaa.\"\n\n\"Se on kyllä nätti summa, mutta se ei ole vielä meidän.\"\n\n\"Kello yhdentoista ja kahdentoista tienoilla vasta, ja nyt lienee kello\nvasta puoli kymmenen.\"\n\n\"Katsopas kelloasi! Kaikki pitää harkita tarkoin.\"\n\nJaakko pelkäsi tulevansa keksityksi, jos he vaan ottaisivat valkean,\nsentähden vetäysi hän niin liki maata kuin vaan taisi. Samassa sivalsi\ntoinen heistä tulitikulla valkean ja katsoi kelloansa. Kolkosti valaisi\nvalkean leimaus pimeää metsäistä seutua. Sen valossa havaitsi Jaakko\nnuot puhujat olevan kaksi outoa miestä.\n\n\"Kello on neljänneksen yli yhdeksän, meillä on hyvästi aikaa vähän\ntuumitella: sinä tunnet hyvästi tienoot?\" sanoi kelloon katsoja.\n\n\"Tunnen.\"\n\n\"Missä teemme hyökkäyksemme?\"\n\n\"Kolmiristin teitten haaroissa, sen sopivampaa paikkaa ei ole. Mutta\nonko se varma, että hän juuri silloin tulee?\"\n\n\"Niin varma kuin me tässä.\"\n\n\"Mistä olet niin tarkat tiedot saanut?\"\n\n\"Marttalan Matti on kaikki asiat tarkkaan harkinnut, ja hän kyllä\ntuntee ne; hän on kelpo mies.\"\n\n\"Oletko kauvankin ollut Marttalan Matin tuttu?\"\n\n\"Kuulolta kauvankin, mutta tarkemmin en enempää kuin viikon päivät,\njonka ajan olen majaillut Marttalassa.\"\n\n\"Viikon päivät olet majaillut Marttalassa, ja sinua on palkinnon\nluvalla perään kuulutettu! Mikä rohkeus!\"\n\nJaakko säpsähti. Hän oli kyllä heidän puheistaan ymmärtänyt, että he\nolivat pahantekijöitä ja että heillä oli joku hirveä rikos tekeillä,\nmutta sitä ei hän osannut aavistaakaan, että toinen noista ilkiöistä\noli se kuuluisa pahantekijä ja ryöväri, jonka kanssa koko maakunta oli\nhädässä ja josta oli luvattu useamman sadan markan palkinto sille, joka\nhänen kiinni saisi. Jaakon nyrkit vetäysivät kokoon ja hän oli hyökätä\nheidän kimppuunsa, mutta muisti kumminkin, että heitä oli kaksi ja\nkenties aseilla varustettuina, jonkatähden ei hän ainakaan heitä kiinni\nsaisi; senvuoksi pysyi hän alallansa.\n\n\"Kyllä minua saavat kiinni vuovata. Poika on väliin siellä, väliin\ntäällä, ja jos joku rohkea työ kuuluu, saat kohta arvata, että siellä\npoika taasenkin menee\", sanoi toinen heistä.\n\n\"Aiotko kauvankin majailla Marttalassa?\"\n\n\"Tähän nykyyn en muuta kuin käydä vielä, sillä tämän yöllisen tepposen\nperästä ruvetaan taas tarkasti nuuskimaan jälkiäni; sen jälkeen minä\ntaasen huilaan, jotta on kaiketi vellivesi välillämme.\"\n\n\"Tahtookos Marttalan Matti mitään vaivoistansa, kun tämän saaliin\nilmoitti?\"\n\n\"Hyvä toki, kuinkas muutoin. Väärinhän olisi jos ei hän saisi osaansa,\nkun on neuvonut niin tarkkaan kaikki ja viikon minua ruokkinut ja\nsuojellut.\"\n\n\"Paljonko hän tahtoo?\"\n\n\"Neljännen osan.\"\n\n\"Mitenkäs loput ja'amme?\"\n\n\"Sinä saat myös neljännen osan.\"\n\n\"Enkö puolia jäännöksestä?\"\n\n\"Sinä olet hävytöin! Sinulla ei ole koskaan ennen ollut tuhattakaan\nmarkkaa yhdessä pensaassa. Kiitä minua niidenkin edestä, kun kutsuin\nsinua osalliseksi saaliisen, ja itseäsi vaan siitä, että tottelit\nkutsua. Siinä on sinulle hyvinkin, joka saat asua kotonasi, vaimosi ja\nlastesi tykönä, kunniallisena ja parantuneena ihmisenä, jos kohtakin\nolet kerran selkääsi saanut. -- Minulla ei ole kotoa, ei vaimoa, eikä\nlapsia. Minua vainotaan ja ajetaan takaa kuin metsän petoa ja luvataan\nsuuria palkinnoita kiinni-saajalleni. Ei ole hauskaa tämmöinenkään\nelämä. Jos minä sillä saisin semmoisen elämän, kuin sinulla on, niin\nantaisin itseni kiinni ja kärsisin rangaistukseni. Mutta ikuinen\nvankeus odottaa minua niin pian kuin kiinni joudun. Tuntuuko paljolta\nelämämme päällisiltä, jos minä saan tuhannen markkaa enemmän? Jos minä\nolisin sinun sijassasi, tyytyisin viiteen sataan. Tingitkö vielä\nosastasi, niin et saa penniäkään\", puhui toinen heistä ja hänen äänensä\nkiihtyi isommaksi.\n\n\"Älä puhu niin isosti, sillä metsälläkin saattaa olla korvat. Minä\ntyydyn tuhanteen\", kuiski toinen ikäänkuin peläten, että tuo tuhat\nmarkkaa luiskahtaisi pois hänen kourastansa.\n\n\"Laita vaan nyt niin, että kaikki käypi hyvin\", sanoi edellinen.\n\n\"Kyllä, mutta mitä perhanaa sinä vielä Marttalaan menet?\"\n\n\"No, viemään Matille osansa. Etkö sinä sitä tiedä, että ihmisen tulee\nolla rehellisen.\"\n\n\"Milloin sitten aiot muulloin Marttalassa käydä?\"\n\n\"En tiedä tänäkö voi tulevana vuotena, mutta jos elän ja vapaana pysyn,\nniin käyn minä siinä, se on hyvä talo. Kun kuulet jonakuna syksyisenä,\npimeänä yönä näkyvän valkean Marttalan kellari-kamarissa, niin saat\ntulla minua tervehtimään.\"\n\n\"Heittäkäämme jo nämät, aika kiirehtii. Miten järjestämme\nhyökkäyksemme?\"\n\n\"Mitenkäs muutoin kuin niin, että kun äijän kulu tulee rahojensa kanssa\nhevosella hiljaksensa ajaen tietä myöten, aavistamatta mitään pahaa,\ntormaat sinä hevosen päähän kiinni ja minä paiskaan tukon äijän suuhun,\nsivallan hänen kärrystä maahan, annan hänelle muutaman täräyksen ja\nkiskon häneltä rahat pois. Sillä se on teko tehty, ja mihin muuhun\ntoimeen sinusta pelkurista olisi? Mitä muuhun asian loppusointuun\ntulee, kyllä sen kylä tekee, sillä kyllä se pian tiedoksi tulee. --\nNeljätuhatta markkaa ei ole aina tarjolla.\"\n\n\"Mutta jos sattuisit antamaan niin kovan täräyksen, että ukolta menisi\nhenki.\"\n\n\"Entä etten? Se ei suuresti lisäisi minun rikosteni sarjaa. Hän, mokoma\nsaita, on jo elänytkin kylläkseen, kiskoakseen muilta ihmisiltä nuot\nrahat ja antaakseen ne meille.\"\n\n\"Mutta jos emme onnistui?\"\n\n\"Ei se tee mitään. Jos emme nyt onnistuisi, onnistummehan vasta; meidän\nhänen rahansa ovat, jos ei hiljan niin hitain; me otamme ne hänen\nkotoaan jolloinkin, jos emme nyt saa. Nyt ei saa omantunnon koiraa\npäästää irti.\"\n\n\"Katso kelloas, aika kuluu, minä pelkään että hiljastumme.\"\n\n\"Kohta kymmenen\", sanoi käsketty, katsoen kelloansa tulitikku-valkean\nvalossa.\n\n\"Lähdetään nyt, parempi odottaa kuin hiljastua\", sanoi toinen, ja niin\nhe lähtivät.\n\nJaakko ei tiennyt mitä ajatella. Rikos oli tulossa ja hirveä rikos,\nkenties murhakin. Miten estää se? Kerätäkö väkeä ja kaapata\npahantekijät kiinni? Ei, siihen ei ole aikaa. -- Marttalan Matti --\nrosvoin pesä! -- Neljätuhatta markkaa? Kuka on tuo tarkoitettu uhri, ja\nmistä kulkee hän? Mistä on Marttalan Matilla niin tarkat tiedot\nhänestä? -- Kellari-kamari -- kuka oli tuon kuuluisan pahantekijän\nkumppani? Siinä kysymyksiä, jotka tuiskuna lensivät sikin sokin Jaakon\nsielussa. Häntä kauhistutti pudistutukseen asti ja veri virtaili\nraivoisasti hänen suonissaan, muistellessaan mitä hän oli nähnyt ja\nkuullut.\n\nKun hän toipui tuosta ajatusten ja kysymysten ristiriidasta, päätti\nhänkin kiirehtiä tuonne kolmiristin tienhaaraan, johon nuot roistotkin\naikoivat, täyttämään kauheaa rikostansa, koettamaan voisiko hän jollain\ntavalla estää sen.\n\nNiissä mietteissä lähti Jaakko astelemaan kolmiristille päin, jonka hän\nhyvin kyllä tunsi.\n\nTuo kolmiristi oli nimensä saanut siitä, kun siinä yhdistyi kolme\ntienhaaraa yhteen. Se oli puolen neljänneksen päässä likimäisestä\ntalosta, ja vahva metsä kasvoi niillä paikoilla. Yhdessä tienhaaraan\npistävässä mutkassa eli niemekkeessä oli kauhean iso kivi, jota\nsanottiin ukon kiveksi. Semmoinen oli se paikka, jota kohden nuot kolme\nmiestä astuskelivat vapaasta aikomisesta ja jota kohden neljäskin mies\ntuli, tietämättä kumminkin että häntä ollaan siinä odottamassa.\n\nKun Jaakko pääsi kolmiristille, kuuli hän kohta hevosen riehumista,\njota koetettiin hillitä. Hän kuunteli tarkemmin ja kuuli jonkinlaista\nähkimistä ja temmellystä. Hän arvasi heti, että nuo roistot olivat jo\nuhrinsa kimpussa. Hän riensi paikalle ja hevosen riehumisen ja miesten\nrehkimisen kautta tulleen kolinan vuoksi pääsi hän heidän huomaamattaan\naivan heidän sekaansa.\n\n\"Roistot, varkaat, ryövärit!\" karjasi Jaakko ja antoi samassa kumossa\nolevan miehen päällä riehuvalle miehelle semmoisen läimäyksen, että hän\nlensi tollonkoppina toiselle puolen maantien ojaa. Samassa hän koetti\nkumossa olevaa miestä ja tunsi että hänen suunsa oli sidottu huivilla.\nJaakko repäsi heti huivin pois suun edestä ja auttoi häntä pystyyn.\nSamassa toipui ryöväritkin ja yhdistetyillä voimilla ryntäsivät he nyt\npäälle. Jaakko sai toisen rinnuksista kiinni ja kauheoilla\nkäsivoimillaan antoi hän sille semmoisen hujauksen, että hän\nlensi rytisten metsään, mutta samassa hän tunsi karvastelevan\nkäsi-rannettansa. Toiselle antoi hän terveestä kämmenestään semmoisen\npoukauksen, että hän lensi kauvas tielle seljällensä, eikä näyttänyt\ntoipuvan ylös ollenkaan. Sillä välin oli tuo rosvoin käsissä ollut mies\ntoipunut hevosta pitämään.\n\n\"Rahanne, ovatko rahanne tallella?\" kysyi Jaakko hätäisesti.\n\n\"O-vat, ra-rahat o-ovat ta-tallella\", änkytti mies.\n\nJaakko sanoi nyt lujasti, että jos he vielä kerran yrittävät, niin hän\non pakotettu ottamaan aseen, ja silloin ei ole takaamista josko he\nhengissä pääsevät paikalta.\n\nRoistoja ei enään näkynyt, ei kuulunut. Tuo toinen rynnäkkö lienee\nheillä ollutkin jo epätoivon rynnäkkö, sillä nuo neljätuhatta markkaa\npoltti tietysti heitä, jotka he pitivät jo ominaan.\n\nJaakko rupesi puuhaamaan pelastettua miestä kärryihin. Rosvot olivat\nlyöneet häntä pahoin päähän ja sentähden ei hän kyennet toimimaan juuri\npaljon mitään.\n\n\"Ken te olette ja mistä te kuljette?\" kysyi Jaakko, kun he olivat\npääsneet ajamaan.\n\n\"Minä olen -- Mäkelän Mauno ja tulen perimästä isoa saamistani\", sanoi\nkysytty.\n\nJaakko säpsähti.\n\nKumpikin heistä oli niin vähän kuullut toistensa puhuvan, ett'eivät he\ntunteneet toisiansa äänestä, ja nähdä ei voinut, sillä oli niin pimeä,\nettei voinut nähdä vaikka olisi tikulla silmään pistänyt.\n\n\"Kukas te olette, joka pelastitte minun kauheasta vaarasta?\" kysyi\nMauno vuorostaan.\n\n\"Minä olen se mies, jolta vähimmän olisitte apua odottaneet\", sanoi\nJaakko ja hänen äänensä värähteli niin kummallisesti.\n\n\"Nimenne?\"\n\n\"Sitä ette tarvitse tietää.\"\n\n\"Tulettehan kanssani kotia?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Kuinka sitten voin palkita teille hyvyytenne?\"\n\n\"Sitä ette tarvitse tehdä; se on jo palkittu\", sanoi Jaakko, mutta jos\nMauno olisi voinut nähdä, olisi hän huomannut Jaakon silmissä kiiltävän\nkyyneleitä.\n\n\"Kummallinen mies te olette, mutta miksi teidän kätenne on noin märkä?\"\nsanoi Mauno, kun Jaakko tuki kädellänsä tuota pahoin rusikoitua\nappeansa.\n\n\"Se on, luulen ma, vähän haavoitettu\", sanoi Jaakko, joka itsekin tunsi\nnyt kätensä vuotavan verta. Hän otti huivin kaulastansa ja sitoi sen.\n\nNoin keskustellessaan olivat he tulleet Mäkelän tien haaraan.\n\n\"Tässä kääntyy meidän tien haara, olkaa hyvä ja kääntäkää sinne\", sanoi\nMauno.\n\nJaakko käänsi.\n\nKun he tulivat kartanolle, koperoitsi Jaakko jotain kärryn lavalta.\n\n\"Mitä haette?\" kysyi Mauno.\n\n\"Piippuni on joutunut hukkaan\".\n\n\"Löysittekö piippunne?\"\n\n\"En. Luultavasti on se pudonnut tielle. Pääsette jo kai tästä\nhuoneesen, hyvästi!\"\n\n\"Pääsen, mutta ettekö te tule kanssani?\"\n\n\"En. Hyvästi!\"\n\n\"En ymmärrä teitä. Jumala palkitkoon teidän jalon työnne minua kohtaan,\nkoska ette suoneet minun sitä palkita\", sanoi Mauno ja koperoitsi\nJaakon käden omaansa ja puristi sitä, mutta Jaakon käsi vapisi.\n\nNiin erkanivat he.\n\nKun Jaakko sai appivaarinsa turvaan, valtasi hänen kummalliset tunteet.\nHän oli tylyn, kovan appensa pelastanut kauheasta vaarasta, melkein\ntietämättään. Hän oli saanut tehdä palveluksen kovalle apelleen, ja nyt\noli hänellä ollut voimaa ja rohkeutta puhutella häntä suusta suuhun,\nvaikkei hänellä sitä silloin ollut, kun hänen olisi pitänyt ilmetä\nappensa eteen pyytämään häneltä elämänsä kumppania. Ylen oli\nappi silloin katsonut hänen, nyt kutsui hän häntä teiksi ja\nhyväntekijäkseen, tietämättä kumminkaan, ketä hän niin ja niillä\nnimillä kunnioitti.\n\nSalaa oli hän apellensa saanut tehdä tuon mieluisen palveluksensa ja\nsalata tahtoi hän koko tapauksen, niin tarkkaan kuin suinkin\nmahdollista oli, ja Jaakko iloitsi sydämestään, että asia oli kaikin\npuolin niin hyvästi onnistunut.\n\nNiissä mietteissään lähti hän kävelemään. Hän käsitti aivan hyvin,\netteivät veivarit enään tulisi Marttalaan, kun ei heidän asiansa\nonnistunut, sillä eipä heillä ollut nyt Matille tuodakaan tuota\nluvattua tuhatta markkaa, ja noiden asianhaarain vuoksi ei noita\nroistoja ollut ajattelemistakaan Marttalasta kiinni saada. Jaakko\nheitti varsinaisen asiansakin ajamatta ja lähti tallustelemaan\nkotiinsa.\n\nKummalliset mietteet olivat Maunollakin. Mistä tiesivät nuo roistot,\nettä hän juuri nyt oli käynyt perimässä isoimman saatavansa? Hän ei\nollut ikänä ennen nähnyt eikä tuntenut rosvoja, eikä hänen ollut\nkoskaan tarvinnut peljätä niitä, ja nyt arvasivat ryhtyä häneen\nkäsiksi, kun hän suurinta rahasummaa eläissään kuljetti.\n\nKuka oli tuo hänen kummallinen pelastajansa, joka ei vastaan ottanut\nmitään palkintoa, ei edes ilmoittanut nimeäänkään, sanoihan vaan: \"minä\nolen se mies, jolta vähimmän olisitte apua odottaneet\", \"hm! kukahan\nhän sitten on, jolta vähimmän apua odotan?\" -- \"Se on jo maksettu\",\nsanoi hän, \"millähän olisin sen maksanut? Kummallista ja selittämätöntä\n-- arvoitus, joka käypi yli ymmärryksen. Lienee hän kuka vielä\nlieneekin, mutta sangen vankka ja hyvä mies hän on\", mietiskeli Mauno\nkamarissaan, haudoskellen ajettunutta päätään ja silmiänsä kylmillä\nkääreillä, sillä roistot olivat hänen kolhineet haavoihin ja kuhmuihin.\n\nJaakon kylässä käyntiä ei ollut nähnyt kukaan. Kun hän tuli kotia, oli\nvielä yö. Mari hyppäsi heti ottamaan valkean. Mari säikähti ja vaaleni\n-- Jaakko oli valju kuin kuolema ja ylt'yleensä verissä.\n\n\"Mitä Jumalan tähden nyt on tapahtunut?\" kysyi Mari vavisten.\n\n\"Ei mitään vaarallista\", sanoi Jaakko ja kertoi asian loppuun asti.\n\nOi kuinka iloiseksi Mari tuli! Kuultuansa asian oikean laidan hän nouti\nvettä ja pesi Jaakon kädessä olevan haavan, ja sitten sitoi hän sen\nparemmasti. Sitten laittoi hän ruokaa, ja kun Jaakko oli syönyt,\nlaittoi Mari vuoteen ja toimitti hänen maata.\n\n\"Nukusta _nyt_, Jaakko! Sinä olet saanut tehdä Marisi isälle hyvää\",\nsanoi Mari ja pani erinomaisen ison koron tuon \"nyt\" sanan päälle.\nJaakko nukkuikin pian, sillä hän oli kovin uuvuksissa ja väsyksissä, ja\ntuo haava kädessä, ehk'ei kovin vaarallinen, oli vuotanut liiemmäksi ja\nsiten lisännyt hänen uupumistaan.\n\nTyttö ei tiennyt Jaakon kotiin tulosta mitään, sillä hän nukkui.\n\nAamulla kun Mäkelässä korjattiin noita onnettomia matka-kärryjä, löytyi\nniiden lavalta niverä-piippu, lyhyellä luuvarrella. Renki-poika toi sen\nheti Maunolle ja sanoi: \"onko tämä teidän piippunne?\"\n\n\"Mistä olet tämän löytänyt?\" sanoi Mauno ottaen piipun käteensä.\n\n\"Kärryn lavalta.\"\n\n\"Tämä on sen miehen piippu, joka minun pelasti viime yönä rosvojen\nkynsistä; hän haki tätä, mutta ei löytänyt. Tämä pitää tarkoin\ntallettaa; ehkä tämän kautta saan tietooni pelastajani\", sanoi Mauno.\n\nKauvan sairasti Jaakko haavaansa, mutta hyvällä hoidolla parani se\nkuitenkin. Hän iloitsi sydämessään, sillä hän tiesi kenen eduksi, kenen\ntähden tuo haava oli tullut. Tuntuipa Jaakon mielestä siltä kuin hän\nolisi apelleen jo maksanut sen vääryyden, kun hän häneltä oli tyttären\nryöstänyt vasten hänen tahtoansa. Suuri oli Jaakon ja Marin ilo.\n\nKauvan sairasti Maunokin pahoin ruhjottua päätään, mutta vihdoin parani\nsekin. Mutta hänellä ei ollut iloa, sillä hän ei voinut palkita\nhyväntekijäänsä, kun hän ei tiennyt sitä. Kuka vaan talossa kävi,\nnäytteli Mauno hänelle tuota merkki-piippua ja kyseli, josko kukaan\nsitä tietäisi kenen se on, mutta kukaan ei tiennyt, ei tuntenut\npiippua, ei oivaltanut sen omistajaa; salaisuudeksi jäi se. Jokainen\nsen kyllä oivalsi, ett'ei piipun omistaja liene mikään loistava mies,\nkoska piippukaan ei ollut loistava; mustunut, nokinen, visasta tehty\nniverä-piippu oli se, mutta se olisi tietänyt niin paljon asioita, jos\nse olisi osannut puhua -- olisi tietänyt senkin, jota nyt juuri olisi\ntahdottu tietää.\n\nUsein muistui Maunolle Mari ja Jaakko mieleen. Ei se ollut sekään\ntuottanut yhtään iloa hänelle, kun hän ajoi lapsensa pois kotoaan;\nsurua ja tuskaa tunsi hän vaan sydämessään, mutta mitä hän kerran oli\ntehnyt, se täytyi pysyä, sillä hänen itsekäs ja jäykkä luontonsa piti\nhäpeänä sanojensa ja tekojensa peruuttamisen.\n\n\n\n\nX.\n\nKavaloita pauloja -- voitto.\n\n\nJumala oli siunannut maakunnan taas hyvällä vuodentulolla. Keveällä\nsydämellä kokosi maamies kaikkialla salvoonsa työnsä hedelmän ja hänen\nosaltaan olivat poistuneet ne synkät vaot, jotka kaksi kovaa katovuotta\nolivat siihen painaneet.\n\nSuuri, moninkertainen ilo ja tyytyväisyys oli Tinttalassakin. Väki\nkaikki oli terveenä ja pikku Leena (mummon kaima) kasosi ja vahvistui\npäivä päivältä. Appivaarille oli saatu tehdä hyvää hänen tietämättään.\nVuodentulo oli ollut niin runsas, ett'ei koskaan ennen semmoista; nyt\nei tarvinnut mitata vuoden tuloksia kapottain ja tynnyreittäin, niitä\noli nyt kymmeniä. Velkauttu ei oltu ollenkaan noina katovuosina,\npäinvastoin oli maksettu puoli hevosen hinnasta ja tuo kaikki oli oman\ntyön, oman toimen ansio; eikö ollut syytä olla tyytyväinen?\n\nTyötä tehtiin nytkin Tinttalassa ja Jaakko uskalsi ottaa nyt jo vähin\nvierasta väkeäkin työhön, runsaan vuodentulon nojalla. Viemäriä nyt\nsyvennettiin, että voisi ruveta savea nostamaan Metsälammen rämeellä.\n\nEräs asia oli Jaakon mielessä yötä päivää. Jos vaikka hän olisi ollut\nvielä missä työssä ja toimessa hyvänsä, ei se vaan mennyt hänen\nmielestään. -- Marttalan Matti, hänen epärehellinen käytöksensä --\nrosvojen pesä -- kellari-kamari -- jospa olisi vieraita miehiä -- miten\nsaada nuo vaaralliset pahantekijät kiinni? Ehkä ne vielä murhaavat\nhänen appensa -- olivathan he jotain semmoista puhuneet tuolla metsässä\n-- Nepä ne olivat semmoisia asioita, jotka eivät menneet pois Jaakon\nmielestä, mutta ei hän niistä kenellekään muille puhunut kuin Marille.\n\nMarttalan kellari-kamarista kappaleen matkan päässä oli eräs vanha ja\nriutunut mökki. Joutunut oli sen asukaskin, sillä hän oli vanha ja\nkivuloinen. Hän oli usein sairaana tuo vanha vaimo. Kivuloinen oli hän\nollut pitkin ikäänsä, jo pienestä tyttösestä pitäen oli Mari usein\nkäynyt eukon tykönä mökissä, viemässä hänelle minkä mitäkin elämän\ntarpeita, ruokaa tai vaatetta, joita hänen köyhäin ystävä äitinsä oli\nhänen laittanut eukolle viemään. Niillä retkillään rakastui tuo\nlempeämielinen tyttö tuohon sävyisään ja kristillismieliseen, köyhään\neukkoon, ja asiattakin kävi hän usein istumassa eukon luona,\nlohduttelemassa häntä ja hoitelemassa murheelta ja köyhyydeltä\nalinomaisesti rasitettua eukkoa. Eukko niin mielellään kertoi Marille,\nhänen siellä ollessaan, elämän suruista ja taisteluista, sen iloista ja\nriennoista, totuuden sorroista ja voitoista, sanalla sanoen: ihmisien\nlankeamisista, nousemisista, kohoamisista ja sortumisista. Niistä puhui\nhän, sillä hän oli itsekin monta kovaa kokenut, monta iloa ja surua\nmaistanut, ja viimein oli hän sortunut elämän kovan kuorman alle.\nHäneltä oli kuollut mies, oli kuollut lapset, ja yksinään oli hän\njäänyt mökkiin, armoleipää nauttimaan. Mutta hänellä oli vahva turva\ntuskissaan ja hädissään, sillä hän toivoi kerran pääsevänsä siihen\nvapaasen asuntoon, jossa ei ole eroitusta köyhän ja rikkaan välillä,\njossa ei ylönkatsota ketään ja jossa ei tauti, kivuloisuus, eikä\nköyhyys ja murhe vaivaa. Siitäkin toivostansa puhui eukko usein\nMarille. Mari kuunteli niitä hartaalla halulla ja ne painuivat syvälle\nnuoren tytön sydämeen; ne vetivät usein hänen mökkiin, eukkoa\nkuuntelemaan ja häneltä oppimaan. Hän silitteli eukon ryppyisiä kasvoja\nja hänen hopeanharmaita hiuksiaan, eukon kertoellessa. Ja väliin kun\neukko tuli elämänsä kovimpiin kohtihin, vuotivat hänen silmistään\nviljavat veet; ne pyhki ja kuivasi Mari pienillä kätösillänsä.\n\"Millähän minä kerrankaan voisin sinun hyvyytesi palkita, rakas Mari!\"\nsanoi useinkin semmoisissa tapauksissa eukko.\n\nKaukaan aikaan ei ollut Mari käynyt eukkoa tervehtimässä. Hänelle\nitselleenkin oli tullut elämän suruja ja taisteluita, ja nuo eukon\nkertomukset olivat hänelle usein suurena lohdutuksena ahtaina aikoina.\nNyt nähtiin Marin menevän taas eukon mökkiä kohden, sillä kahdenlainen\nsyy pakoitti häntä siihen, nimittäin entinen ystävyys ja joku erityinen\nasia.\n\nKylässä oli kummallisia huhuja liikkeellä. Siellä näette, kuiskaeltiin\nensin salaisesti, mutta pian oli se yleisenä ja julkisena puheen\naineena, että Tintta Jaakko on yrittänyt appivaariaan -- ryöstämään. --\nMarttalan Matti oli tuota tietoa niin mielellään ja naurussa suin\nlevitellyt.\n\nJaakko ja Mari eivät kaukaan aikaan tietäneet mitään tuosta hirveästä\nsyytöksestä; kukapa tuonne heidän syrjäiseen ja unhotettuun kotiinsa\ntiedon tuosta toi. Muutoin oli syytös niin hirveä, ett'ei kenenkään\nhaluttanut sitä heille sanoa; semmoisen asian sanojan täytyi olla joko\ntosi ystävän tai ankaran vihamiehen ja semmoisia ei Jaakolla ja\nMarilla tiheässä ollut. Mutta Jaakko oudoksui, miksi ihmiset niin\numpikuljuisesti ja salakähmäisesti häntä katselivat kylässä käydessään.\nJaakko parka! Häneen oli ammuttu nuolia, myrkytettyjä nuolia; ilkeä\nvihollinen oli niitä ampunut. Jaakko ei tuntenut niiden kirvelevän,\nsillä hänen sydämensä oli puhdas, oli terve, mutta outoa painoa tunsi\nhän nytkin jo, vaikka nuolet olivat vielä salattuna.\n\nVuosi oli kohta kulunut tuosta Mäkelän Maunon ryöväysyrityksestä.\nPaljon oli Tinttalassa taas tehty työtä, paljon ponnisteltu.\nMetsälammen rämeellä oli savea useassa paikassa näkösällä, pitkin\nsyvien ojien reunoja. Siellä oli Jaakko kesänsä viettänyt, erään\ntoisen, palkkamiehen kanssa. Syksy tuli ja yöt ja illat pimenivät. Yhä\nraskaana oli Jaakon mielessä appivaarinsa kohtalo, sillä olivathan nuot\nvaaralliset rosvot uhanneet vasta ryövätä hänen, jos eivät silloin\nonnistuisi. He eivät silloin onnistuneet, ja kuka tiesi milloin he\ntekevät toisen ja kenties hirveämmän yrityksen. Hän ei voinut mennä\nappensa tykö, varoittamaan häntä, sillä hän tunsi hänen jäykän\nluontonsa ja pelkäsi tylyä kohtelua. Jos mitä tietä hän olisi ajatellut\nappensa pelastusta, ei hän mitään varmaa keinoa löytänyt.\n\nEräänä päivänä tuli Korpelan isäntä Tinttalaan. Hänellä ei ollut\nentistä iloisuutta eikä hilpeyttä, kalpea, valju oli hän nyt.\n\nMari ja Jaakko ihastuivat ensin vieraan tulosta, vaan pian hämmästyivät\nhe isännän surullisesta näöstä. He kehoittivat häntä istumaan ja\nkyselivät mikä häntä vaivaa.\n\n\"Voi, hyvät ystävät, mitä minulla on nyt teille sanottavaa! Koko kylä\nnyt huutaa, että sinä, Jaakko, olet viime syksynä ollut appivaariasi\nryöstämässä. Minä en sitä jumalatointa juorua usko ensinkään, eikä\nmeidän väkikään, mutta ei niitäkään puutu, jotka asian pitävät täytenä\ntotena\", sanoi isäntä surumielin.\n\nOlipa ystävä, joka tunsi kipua sydämessään, kanssaihmistensä kovasta,\nsyyttömästä sorrosta ja tuli sitä heille ilmoittamaan.\n\nJaakko ja Mari vaalenivat. Oliko kumma, jos heidän niin kävi? He\ntiesivät miten asia oikeastaan oli ja olivat iloinneet sydämessään,\nettä olivat hänen tietämättään saaneet tehdä hyvää jäykälle apelle. Tuo\nhyvä työ oli käännetty hirveimmäksi rikokseksi, jota ikänä voidaan\najatella; se paha, josta Jaakko oli juuri appensa pelastanut, oli\nkäännetty hänen itsensä päähän! Se oli hirveätä ajatella, ja tuo hyvän\ntyön ilo ja rauha poistettiin, eli oikeammin ryöstettiin, pois heidän\nsydämistään. Nyt tunsi Jaakko, niinkuin Marikin, noiden myrkytettyjen\nnuolien purevaa ja kirventelevää voimaa.\n\nJaakko tointui ensin enimmästä hämmästyksestään. \"Mistä olette nuot\npirulliset tiedot saaneet?\" kysyi hän katkonaisesti vieraalta.\n\n\"Niitä tietoja saapi nyt jo jos keneltä, mutta minä en ole niitä\ntiennyt ennenkuin juuri nyt; he eivät ole uskaltaneet sitä minulle\nilmoittaa, sillä valhe kulkee hiipien. Kyselemällä vasta sain varmat\ntiedot asiasta, ja Marttalan Matti on se, joka tuota uutista on\nlevittänyt\", selitti vieras.\n\nPaikalla katosi Jaakolta surumielisyys. Hän hypähti ylös ja hänen\nsilmänsä säkenöitsivät. Suru oli paennut ja viha ja kauhu oli\nvalloittanut hänen sydämensä. Hän ei ollut luullut pahuuden ja\nkavaluuden voivan niin pitkälle menevän, kuin se nyt oli mennyt.\nRikoksen, johon Matti itse oli suurin syypää, oli hän kavalasti\nkääntänyt hänen päähänsä, ja tuolla tavalla oli rikoksen estäjästä,\nuhrin pelastajasta tehty rikoksen tekiä, oli suurimmasta ja jaloimmasta\nihmistyöstä tehty hirvein rikos; tuo oli kauheata ajatella, ja nyt\nvasta huomasi Jaakko, kuinka kauvas paatunut ihmissydän saattaa mennä\npahuudessa.\n\n\"Sen roisto, rosvojen pesä! Vai puhuu ja levittelee hän semmoisia!\nJospa minulla olisi todistajia, niin...\", sanoi Jaakko ja hänen\nlauseensa katkesi, sillä Mari katsoi niin rukoilevasti häntä silmiin.\n\n\"Jumala suojelee viattomuuden: Meillä on puhdas omatunto. Heittäkäämme\nasia Herran haltuun, Hän ei anna viattomuuden sortua ja Hän on\nvalkeuteen saattava asian oikean laidan\", sanoi Mari.\n\n\"Minä tiedän että olette viattomat, minä tunnen teidät\", sanoi Korpelan\nisäntä liikutettuna.\n\nKorpelan isäntä lähti nyt pois ja Jaakko lähti hänen kanssaan kylään.\nHän tahtoi ikäänkuin mennä itse iholle, koetteeksi, uskaltaisiko kukaan\nhäntä julkisesti soimata tuosta hirmuisesta rikoksesta. Kylään tultua\nerkanivat Jaakko ja Korpelan isäntä, jokseenkin raskailla mielin.\n\nIlta oli. Jaakko astui erään talon huoneesen sisälle. Sinne oli\nkokoontunut useampia kylän ihmisiä, ja kaikeksi onnettomuudeksi oli\nMarttalan Mattikin siellä. Heti Jaakon tultua heittivät tuvassa olijat\ntoisilleen umpikuljuisia silmäyksiä, ja ilvehymyssä katseli Matti\njokaista silmiin. Kukaan ei puhunut mitään. Jaakko ymmärsi nyt hyvin,\nmitä nuot silmäykset merkitsevät ja hänen sydämensä kuohahti.\n\n\"Sinäkö sen valheen olet levittänyt, että minä olen ollut ryöstämässä\nappivaariani viime syksynä?\" sanoi Jaakko Matille, astuen aivan hänen\nnokkansa alle.\n\n\"Minäkö olen sanonut, että sinä olet ollut appivaariasi ryöstämässä\nviime syksynä\", sanoi Matti, ivallisesti nauraa virnistellen.\n\n\"Sinä mokoma rosvojen pesä ja suojelija, olet minun päähäni laittanut\ntuon pirullisen ja ilkeän valheen, vaikka itse hyvin kyllä tiedät,\nkutka tuon ryöstöyrityksen ovat tehneet\", sanoi Jaakko tulisesti.\n\n\"Mitä, sanotko minua rosvojen pesäksi?\" sanoi Matti vaaleten.\n\n\"Minä sanon sen suoraan ja kiertelemättä\", sanoi Jaakko ja nosti\nnyrkkinsä uhkaavaan asemaan.\n\nYleinen nurina kuului. Jaakko silmäsi huoneessa olijoita. Hän havaitsi\nettä yleinen mielipide oli häntä vastaan ja selvästi Matin puolella.\nTuo Matin nostama valhe oli saanut tosiasian muodon melkein kaikkien\nihmisien sydämissä, ja appivaarinsa ryöstäjänä, siis hirmuisen\npahantekijänä seisoi hän nyt heidän edessänsä. Jaakon uhkaava nyrkki\nvaipui hitaasti alas ja murrettuna, masentuneena seisoi hän nyt siinä,\nei masentuneena totuuden kirkkaan ja häikäisevän valon, vaan salaa\nhiipivän ja kähmivän, myrkyllisen pimeydestä lähteneen valheen edessä.\n\n\"Sinä Tintta-karhu! Sinä sanot minua rosvojen pesäksi. Sinä saat\nvastata suurista sanoistasi lain edessä\", sanoi Matti vihasta\nkähisevällä äänellä.\n\nNyt hän tohti ja uskalsi Jaakkoa nimitellä ja soimata, sillä hän näki,\nettä hänen virittämänsä paulat ovat hyvin kuristaneet ja masentaneet\ntuon ylenkatsotun, mutta voimakkaan ainaisen vastustajansa, jota ei hän\nvielä kertaakaan ollut saanut lankeamaan eikä nöyrtymään.\n\nAlakuloisena, masentuneena lähti Jaakko kotiinsa. Hänen sydäntänsä\nkovin pakotti, kun hän mietti nykyistä tilaansa, johon hän oli ilkeän\nkostonpyytäjän kautta aivan viattomasti joutunut. Murhetta ja tuskaa\ntuli nyt Tinttalan pikku tupaan, sillä Jaakon kylässä käynti ei\nollenkaan poistanut, vaan lisäsi sitä; tuntuipa Jaakon ja Marin\nmielestä ikäänkuin he olisivat todellakin syypäät appensa\nryöstöyritykseen, vaikka omatunto todisti toisin.\n\nSeuraavana päivänä saatiin Tinttalan pikkutuvassa vastaan ottaa\nvieraita. Lautamies, erään toisen miehen kanssa, tuli ja haastoi Jaakon\noikeuteen kunnian loukkauksesta.\n\nTuo haasto ei suinkaan keventänyt Jaakon ja Marin nykyistä tukalaa\ntilaa. He eivät tosin ymmärtäneet, kuinka suuri rikos tuo kunnian\nloukkaus oli, sillä he eivät olleet mitään laki- eikä käräjämiehiä,\nmutta että se oli jotain pahaa, sen he kyllä tiesivät. He tiesivät ja\ntunsivat, että heidän kunniansa oli loukattu ja juuri itse oli vikapää\nsiihen hirveään rikokseen, jonka hän niin sukkelasti oli heidän\npäähänsä kääntänyt. Sentähden tuntui heidän mielestänsä paljon\noikeammalta, jos he olisivat Matin haastaneet oikeuteen kunnian\nloukkauksesta. Sentähden kyseli Jaakko, olisiko kukaan kuullut Matin\njulkisesti sanovan hänen olleen appivaariansa ryöstämässä. Mutta kukaan\nei ollut mitään kuullut, ja ne henkilöt, joiden luokse Jaakkoa asiassa\nohjattiin, tiesivät siitä kaikkein vähimmän; appensa ryöstäjää,\nhirmuista rikoksellista ei tahtonut kukaan puollustaa, sen kannatuksen\ntarvitsi nyt tuo kelvollinen, rehellinen ja kaikin puolin kunniallinen\nMarttalan Matti.\n\nSyksy tuli, käräjät lähenivät ja yhä huolellisemmaksi kävivät Jaakko ja\nMari. Lähtipä Jaakko kaupunkiin, oikein lakimiehiltä kyselemään, kuinka\nsuuri rikos tuo kunnian loukkaus oikeastaan oli. Lakimies selitti niin\ntörkeän syytöksen olevan raskaan rikoksen, jos ei vaan Jaakko voinut\ntoteen näyttää syytöstänsä.\n\nRaskaalla ja nurpealla mielellä lähti Jaakko kaupungista, ja nyt hän\nvasta oikein täydelleen käsitti, mihin kiusaukseen ja vaaraan hän oli\nsyyttömästi joutunut. Hevonen käydä jurpotteli omia aikojaan ja Jaakko\nistui surullisiin mietteisin vaipuneena, eikä näkynyt huomaavan mitään\nulkomaailmasta.\n\nKun hän oli noin kulkenut useampia virstoja kaupungista, tapasi hän\ntiellä erään herrasmiehen jalkasin kävelemässä; tuliko hän edestä vai\ntakaa, tieltä tai tien vierestä, sitä ei Jaakko huomannut. Tuolla\nherralla oli hienosta tehtaan verasta tehty siisti puku, anturasaappaat\njaloissa ja kalossit niiden päällä. Hänellä oli sangalliset silmälasit\nnokalla ja sangen loistavat lakkari-kellon vitjat riippuivat hänen\nrinnallansa. Oikeassa kädessään piti hän kokoon käärittyä sateenvarjoa,\njota hän hyvin keikarimaisesti käytti sauvan asemasta. Kun vielä\nlisäämme, että hän oli muhkea, hyvän kokoinen ja näköinen mies,\nvankalla leukaparralla ja että hän kantoi vasemmassa kainalossaan,\nolkapään yli menevän nahkahihnan avulla, suurehkoa nahkaista\nmatkalaukkua, niin ovat tuon jalkasin matkustavan herran ulkonaiset\nsuhteet kerrotut.\n\n\"Hyvää päivää, isäntä! Mistä isäntä on kotoisin?\" sanoi herra\nkohteliaasti, kun Jaakko tuli kohdalle.\n\nJaakko vastasi hyvän päivän ja selitti kysymyksen.\n\n\"Saisinko rahan ja hyvän sanan edestä kyytiä kotikyläänne asti, koska\nminunkin matkani on sinne päin?\" sanoi herra.\n\n\"Miks'ei, kyllä tässä menee\", sanoi Jaakko, pysäyttäen hevosensa ja\ntehden siaa, ja herra nousi kärryihin.\n\n\"Mihin te matkustatte ja miksi te jalkasin kuljette?\" kysyi Jaakko\nherralta, kun hän oli kärryihin noussut.\n\n\"Oletteko kuulleet puhuttavan nyt juuri kaupungissa tapahtuneesta\nisosta varkaudesta?\" kysyi vieras.\n\n\"Kuulin siitä puhuttavan kaupungissa käydessäni\", sanoi Jaakko\nhuolettomasti.\n\n\"Sitten ei ole minun vaikea selittää, mihin ja miksi minä jalkasin\nmatkustan, kun kerran sen tiedätte. Minä olen kaupungin polisimies ja\nolen iskemässä varasten jälkiä, saadakseni heidät kiinni, ja heidät\ntiedetään tänne päin menneen. Jalkasin kuljen sen vuoksi, että paremmin\nsaan olla tuntemattomana ja että paremmin pääsen salavehkeitten\nperille\", selitti herra.\n\n\"Vai niin!\" sanoi Jaakko huomaavasti ja silmäili tarkemmin tuota\narvokasta polisia. \"Keitähän luullaan noiden varasten olleen?\"\n\n\"Luullaan paraana miehenä olleen sen kuuluisan rosvon, Pirulan, jonka\nkiinnisaamisesta on palkintokin luvattu\", selitti tuo hyvä polisi.\n\n\"Sepä olisi hyvä, kun saisitte kiinni tuon kuuluisan pahantekijän; hän\non koko maan kauhuna\", sanoi Jaakko luottavasti.\n\n\"Paljon on tuo mokoma roisto tehnyt pahaa, mutta niin minä luulen ja\ntoivon, että tämä oli hänen viimeisensä\", sanoi polisi.\n\n\"Onko vississä tiedossa, minkälainen ja -näköinen mies hän on?\" kysyi\nJaakko.\n\n\"Sehän se on paha, kun nuo rosvot ovat päivällä aivan muiden näköisiä\nja tapaisia ja yölläkään ei heitä muusta tunne kuin toimistaan, mutta\nkumminkin luulen hänestä itselläni olevan niin tarkat tiedot, että voin\nhänen tavatessani kytkeä\", sanoi polisimies.\n\n\"Aiotteko käydä meidän kylässä?\" kysyi Jaakko.\n\n\"En, kyllä täytyy matkustaa etemmäksi, semminkin kuin minulla ei ole\nmitään siellä saatavissa\", sanoi polisi.\n\nSitten ei puhuttu kaukaan aikaan mitään.\n\n\"Tunnetteko tarkkaan kylänne ihmiset?\" kysyi polisimies äkkiä.\n\n\"Ulkonaisesti järkiään ja osaksi sisällisestikin.\"\n\n\"Tunnetteko Mäkelän Maunoa?\"\n\n\"Kovinkin hyvin.\"\n\n\"Hän on rikas mies?\"\n\n\"No, onhan se, mutta mistä te hänen tunnette?\"\n\n\"Niin kunniakkaan miehen tuntee kaikki näin läheisessä piirissä asuvat,\nrehelliset ihmiset. Mutta tunnettekos Marttalan Matin?\"\n\n\"Hänenkin tunnen vallan hyvin.\"\n\n\"No, minkälainen mies hän on mielestänne?\"\n\n\"Kaikki muut ihmiset pitävät häntä kunniallisena ja rehellisenä\nihmisenä, mutta minä en hänestä hyvää ajattele\", sanoi Jaakko\nviattomasti.\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi vieras säpsähtäen.\n\n\"Hän on sortanut minua pienuudesta pitäin ja nytkin on hän haastattanut\nminua oikeuteen kunnian loukkauksesta, ja minä en ole ikään ennen ollut\nkäräjissä. Minä tulen nyt juuri kaupungista kyselemästä neuvoa,\nvaan huonot lohdutukset minä sieltä sain\", sanoi Jaakko avo- ja\nsurumielisesti.\n\n\"No, mitenkä te sitten hänen kunniansa loukkasitte?\"\n\n\"Sanoin vaan muutaman sanan, jotka eivät olleet hänelle mieluisia\nkuulla, ja niistä hän haastatti minun oikeuteen. Minä pyydän teidän\nsäästämään minua, eikä pyytämään lisempää selityksiä\", sanoi Jaakko.\n\n\"No, no, en minä sentään niin utelias ole, että pakkautuisin ihmisien\nyksityisiin salaisuuksiin, jos kohtakin olen polisimies. Minusta on\nhyvin väärin kun Marttalan Matti kiusaa teitä ja pyytää teille\nvahinkoa, sillä minä olen teidät huomannut rehelliseksi, kelpo\nmieheksi. Mutta muutamasta ajattelemattomasta sanasta ei laki määrää\nminkäänlaista rangaistusta. Ja ilman sitä, minä voin vaikuttaa paljon\neduksenne, sillä minä tulen, asiaini tähden, teidän kylään, heti kun\nkäräjät ovat alkaneet. Minusta on aivan tarpeetonta murehtia sen asian\nvuoksi; kyllä minäkin ymmärrän lakiasioita sen verran kuin joku\nmuukin\", sanoi tuo hyvä ja totuutta harrastava polisimies.\n\nJaakko tuli niin hyvilleen tuon puheen kuultuansa, ett'ei ollut tietää\nmillä tavoin olisi voinut hyvyyttänsä osoittaa tuolle hyvälle\nkyydittävällensä.\n\nNoin keskustellen kulkivat he matkaansa eteenpäin. Jaakko palveli\nluottamusmiestään koiran uskollisuudella joka syöttö- ja yöpaikassa, ja\nmelkeinpä oli hän ylpeä siitä, kun hänellä oli niin arvokasta seuraa.\n\nNiintavoin tultiin eräänä iltana siihen paikkaan, josta tie kääntyi\nJaakon koti-kylään; se oli kolmi-ristin teitten haara.\n\n\"Minun täytyy tästä erota, sillä luultavasti käännytte tästä kotiinne\",\nsanoi kyydittävä ja Jaakko seisautti hevosen.\n\n\"Mitä te tahdotte nyt kyytipalkkaa?\" kysyi polisi.\n\n\"Ei mitään, Jumalan tähden, en mitään. Se on hyvin sillä maksettu, kun\nolen saanut hyviä neuvoja teiltä\", sanoi Jaakko liikutettuna.\n\n\"Niin se ei saa olla. Minä tiedän ett'ette te ota vastaan rahamaksua,\ntiedän myös, että noin kelpo miehellä on hyvä vaimo, ottakaa siis tästä\npieni lahja hänelle kaupunkituliaisiksi. Elkää katsoko sen sisään,\nlahja ei ole niin suuri kuin ansainneet olisitte, mutta luulen sen toki\nmoninkertaisesti palkitsevan kyyti-rahan\", sanoi vieras, samassa ottaen\nmatkarepustaan erään kääröksen, joka nähtävästi oli ennen jo jonkun\nhalvemman vaatteen sisälle kääritty.\n\nKyynel silmissä otti Jaakko vastaan tarjotun kääryn ja kiitteli ja\nkosteli moneen kertaan.\n\n\"Minulla on tämmöisiä tavaroita aina varalla, että mä paremmin pääsen\nkesuttumaan ihmisten kanssa, kun ma niitä heille jakelen. Tulen ehkä\njoskus tarvitsemaan teidän apuanne toimissani ja luultavasti ette\nminulta sitä kiellä -- tavatkaa minua käräjäpaikassa, hyvästi!\" puheli\nvieras, ja niin he erkanivat kättä puristain.\n\nJaakko lähti nyt ajamaan kotiinsa ja niin keveällä mielellä,\njonkalaista ei hän moneen aikaan ollut saanut nauttia. Kun ei ollut\nluotua tietä hänen kotiinsa, täytyi hänen heittää kärryt kylään ja ajaa\nratsain kotiinsa, ja pian oli hän siellä.\n\nKotiin tultuansa kertoi Jaakko ilomielellä Marille, kuinka hyvän ja\njalomielisen herran hän oli tiellä tavannut, jota hän oli kyydinnyt ja\njoka sitten oli lahjan antanut, ja nyt ruvettiin lahjaa tarkastamaan.\nKääröksen sisällä oli ensin kaunista ja kallista vaatetta, parikymmentä\nkyynärää, ja sen sisällä oli kauhean suuri piltti-shaali!\n\nMari hämmästyi nuot nähtyään. \"Hyi! liian hyvät ja kalliit nuot ovat\nuudistalon emännälle\", sanoi Mari, ja hän näytti oikein pelkäävän\nniitä.\n\nToisin nyt kävikin kuin Jaakko oli luullut. Hän oli odottanut, että\nMari oikein ilosta hyppeleisi, kun hän saisi noin kallisarvoisen\nlahjan, mutta tuo järkevä ja asemansa tunteva vaimo ei niin tehnytkään;\nhän päinvastoin kammoksui ja halveksui niitä juuri sen vuoksi, kun ne\nolivat kalliit, ja Jaakko melkein katui nyt, kun hän niitä oli\nvastaanottanut ollenkaan.\n\nNoiden lahjojen halvetessa, halveni hänen luottamuksensa käräjä-asiansa\nmenestymiseen aivan samassa suhteessa kuin lahjatkin. Olipa syytäkin,\nsillä jos tuo hyväntahtoinen kyydittävä polisimies oli asian asettanut\nniin hyvälle kannalle, niin olihan oikea lakimies selittänyt asian\naivan päinvastoin. Kauvan ei viipynyt, ennenkun sama alakuloisuus ja\nsama murheellinen elämä palasi taloon takasin ja raskaampana,\nsynkempänä kuin koskaan ennen, ja nuot kalliit lahjat oikein\npolttelivat heitä. Noin kului joku vuorokausi.\n\nNyt tuli se aika, jona käräjät alkoivat. Huomenna alkoi jo asiain jako.\nKarvaat, katkerat olivat nyt Tinttalassa hetket. Pitikö heidän\nkunniansa ja vielä vähät varansakin, jotka he niin kovalla työllä\nolivat ansainneet, mennä ja sortua aivan viattomasti, ilkeän\nkostonpyytäjän uhriksi?\n\nNiissä mietteissä istuivat Jaakko ja Mari puhumattomina ja apeina, kun\novi aukesi ja Marttalan kellarikamarin kohdalla olevan vanhan mökin\nasukas, vanha ja vaivanen Saara muori astui lääpästyksissä sisään.\n\n\"Jumalan rauhaa! ja onnea uuteen taloon, hyvä huomen vierahiksi!\" koki\nmummo lääpästyksissään sanoa.\n\n\"Voi, voi! Miten te olette tänne asti jaksaneet kävellä? Riisukaa\nvaatetta päältänne vähemmäksi ja käykää istumaan!\" hätäilivät molemmat\nja kiirehtivät molemmin ottamaan vaatteita hänen päältään ja\ntoimittamaan häntä istumaan. Tuossa touhussa ja ilossa unouttivat he\nsurunsa siihen patuseen paikkaan.\n\n\"No, mitä sitä nyt mummolle kuuluu?\" kysyivät he yksin äänin, kun\nolivat saaneet hänen istumaan.\n\n\"Kuuluuhan tuota. Marttalan kellarikamarista näkyi menneenä yönä,\nyösydännä -- valkea\", sanoi mummo hiljaa, ikäänkuin ei olisi itsekään\nsuonut sitä kuulevansa.\n\nJaakko säpsähti, hän vaaleni -- ei punastui, ja taas vaaleni hän. Hän\noli kuullut jotain, joka vastasi lujasti hänen sydämeensä. Siellä\nmellasti nyt toivon säde. Mistä? Pelastuksesta, ilkeän koston-pyytäjän\njumalattomista pauloista. Niistä toivoi nyt tuo säde pelastusta, ja tuo\nse sai Jaakon veret niin muuttelemaan. Vääryys, petos, kavaluus, valhe,\njumalattomuus olivat -- kavalasti kyllä -- kokeneet virittää\npaulojansa, mutta olipa totuuskin kerran heittänyt heittonuoransa, ja\ntuo vanha Saara muori oli sen silmukka, jonka näimme Marin kerran\nkäyneen virittämässä.\n\nKiireesti rupesi Jaakko pukemaan pyhävaatteita ylleen, sillä hän lähti\nnyt kylään, vahvassa toivossa, että hän tulee pelastetuksi käsittäjän\npahasta paulasta. Hän meni suorastaan nimismiehen tykö ja kertoi\nhänelle mitä hän vuosi takaperin oli appensa ryöstö-yrityksen edellä\nmetsässä kuullut, ja mitä merkkejä hänellä nyt oli siihen luuloon, että\ntuo kuuluisa Pirula taas oli maissa.\n\n\"Sinä siis pidät varmana asiana, että Marttala on rosvojen pesä, josta\nheitä olet kerran julkisesti soimannut ja josta tulet näissä käräjissä\nvastaamaan?\" sanoi nimimies miettivästi.\n\n\"Minä pidän sen niin varmana asiana, kuin me tässä. Sen ymmärrän aivan\nhyvin siitä puheesta, jonka metsässä kuulin\", sanoi Jaakko.\n\n\"Niin, niin! -- Tuo metsäpuhe! Sinä oletkin siis se mies, joka Mäkelän\nMaunon pelastit rosvojen kynsistä?\" sanoi nimismies, kooten\najatuksiansa.\n\n\"En minä ole se, vaikka ma tuon puheen kuulin. Minä tahtoisin vaan\nsaada toteen näytetyksi, että Marttala on rosvojen pesä, niinkuin se\nonkin, sillä minun oma kunniani riippuu siitä, ja minä pyydän herra\nvallesmannin apua siihen\", puheli Jaakko ujosti, melkein kurkkuun\ntukehtuneella äänellä.\n\nNyt kertoi Jaakko nimismiehelle, kuinka hän oli kaupungista palatessaan\nkyydinnyt erästä polisimiestä, joka sanoi tietävänsä rosvojen tänne\ntulleen ja olevansa heidän kiinni tavoittajansa, tuon kaupungissa\ntapahtuneen ison varkauden jälkeen. Vielä kertoi hän, kuinka tuo siivo\nja hyvä herra lahjoitti heidän säädylleen ja arvolleen sopimattomia ja\nliian kalliita vaateaineita, ja samassa veti Jaakko ne povestansa ja\ntarjosi ne nimismiehelle palkkioksi avustansa.\n\nNimismies otti käteensä tuon vaatetukun ja rupesi niitä tarkastelemaan.\n\"Kummallista tämä on. Polisi -- tuommoisia lahjoja! Minä en ole\nkuullut koko polisista mitään, vaikka minulle on kyllä annettu tieto\ntapahtuneesta varkaudesta. Kummallista tosiaan\", puhui nimismies,\nikäänkuin itseksensä. Sitten nakkasi hän vaatetukun kaapin päälle,\nkääntyi Jaakkoon päin ja sanoi: \"Minä annan apua toimillesi. Minä\nrupean ymmärtämään, että puheessasi on jotain perää. Olkoon vaatetukku\ntäällä toistaiseksi, ehkä nekin ovat vielä joksikin selvitykseksi\nasialle. Jos vaan tuo menestyy, sinulle antaa onni aika potkauksen.\"\n\nKun ilta tuli myöhäiseksi, lähtivät nimismies ja Jaakko liikkeelle, ja\nhe ottivat kolme muuta miestä kanssaan. He menivät Marttalan talon\nympäristölle ja vartoivat siellä, mutta mitään ei näkynyt ei kuulunut,\neikä valkea ilmestynyt kellarikamariin. Syksyn kolkko tuuli vaan\npuhaltaa huuhotti rajusti ja kylmästi, ja silloin tällöin ropsahti joku\nsadekuuro raskaasti alas. Ikäväksi alkoi jo käydä noille ulkona\nvilullaan kärpisteleville vakoojille, ja nimismies esitteli jo\npoislähtöä. Silloin, juuri silloin rupesi kuulumaan kartanosta\nhiljaista liikettä ja varovaisia ovien käyntiä, ja eipä aikaakaan,\nkellarikamariin ilmestyi valkea. Vakoojat hiipivät hiljaa oven ja\nkellarikamarin ainoan akkunan taa. Katkonaisia ja syviä miehen ääniä ja\nsanoja kuultiin, mutta mitään kokonaista lausetta ja asiaa ei niistä\nkokoon saatu.\n\n\"Minä kävin juuri nyt -- ilma on sopiva ja auttaa meidän asiaamme --\nhänellä on jo silkkinauha kaulassa -- nyt he vähimmän meitä odottavat\n-- lysti on tehdä asiaa käräjäin alkajaisiksi -- sanoinhan minä, että\nhiljan tai hitain ne ovat meidän -- kaikki otettu lukuun ja tarkat\ntiedot on kaikista -- takaan, ett'ei tuolla vanhalla mäyrällä ole\nsemmoista onnea kuin viimein\", ja muita semmoisia kuulivat vakoojat\nkellari-kamarista. Ja vaikk'eivät ne olleet sen selvempiä, ymmärsivät\nkuuliat kumminkin, että ainakin joku rosvo oli tuolla kellari-kamarissa\nja että heillä oli aikomus juuri tänä yönä tehdä joka ryöväys.\n\nNimismies hiipi antamaan käskyjänsä. Kolme miestä määräsi hän akkunaa\nvartioimaan ja Jaakon niiden joukkoon; itse aikoi hän, erään toisen\nmiehen kanssa, pyrkiä ovesta sisälle; heillä oli myös nuoria muassaan\ntarpeen varalta.\n\nIlosta tykyttävin sydämin vartioitsi Jaakko akkunaa toisien miesten\nkanssa ja odotti mitä tuosta tulisi.\n\n\"Ovi auki!\" kuului samassa nimismiehen kova ja käskevä ääni, samassa\nkuin hän kovasti lyödä paukautti ovelle.\n\nSeuraukset tulivat heti näköisälle. Valkea sammui paikalla huoneesta ja\nsaranoillaan oleva akkuna aukeni hiljaa. Suuri miehen rötkö ilmestyi\nakkunan reiälle, ja rötkis oli hän kumollansa akkunan alla maassa,\nsillä akkuna oli siksi korkealla, ett'ei hän voinut pystössä pysyä\npudotessaan. Ennenkuin tuo akkunasta itsensä pudottanut mies kerkesi\nylöskään nousta, oli Jaakko jo hänen kimpussaan. Rautakourillaan\ntarttui hän heti miehen molempiin käsiin kiinni, joita mies koetti\nkaikin tavoin saada vapaaksi, mutta se oli yhtä turha, kuin jos hän\nolisi vuoren raosta koettanut niitä irti saada. Jaakko tunsi miehen\npitävän jotain kovaa esinettä kädessään. Jaakko kierasi sen irti\nmieheltä ja nakkasi kauvas pois tyköään; se oli revolveri-pistuoli.\nHeti sen jälkeen kiskasi Jaakko miehen kädet seljän taa, ja toiset\ntulivat ja sitoivat ne nuorilla kovasti kiinni, samoin jalat. Tuo\nkaikki oli pikemmin tehty kuin sanottu.\n\n\"Jos sinä hiiskut yhden ainoan sanan, niin minä keihästän sinun\npaikalla läpitse\", kutisi Jaakko miehen korvaan, heti kuin hän oli\nkäynyt häneen käsiksi. Nyt heillä oli jo yksi saalis, mikä hän sitte\nlieneekin?\n\n\"Ovi auki! taikka minä lyön sen pirstaleiksi\", ärjäsi nimismies toisen\nkerran, ja eipä aikaakaan, niin toinen mies pudottaa rötkäytti itsensä\nakkunasta. Hänelle tuli sama kohtalo kuin ensimmäisellekin, mutta\npaljon vähemmällä vaivalla; kaikki tuo kävi niin hiljaisesti, ett'eivät\nkamarissa ja porstuassa oliat tietäneet niistä toimista mitään.\n\n\"Ovi auki!\" kuului taas nimismiehen ääni ja samassa hän löi oveen niin\nettä akkuna särisi.\n\n\"No, no, mikä siellä nyt on\", kuului äreä ääni sisältä ja samassa\nhitaita askelia oven tykö. Sitä ennen oli joku käynyt akkunan luona,\nkurkistamassa yön pimeyteen; sitten veti hän akkunan varovasti kiinni.\n\nNyt aukesi ovi ja nimismies kumppaninsa kanssa astui sisään.\n\n\"Miksi niin sitkeässä oltiin ovea avaamaan?\" sanoi nimismies tuimasti.\n\n\"Mikä oikeus teillä on yöllä rynnätä tuolla lailla ihmisien\nhuoneeseen?\" kysyi Matti pöyhkeästi.\n\n\"Teillä luullaan olevan liikoja vieraita, ja tulimme niitä\ntervehtimään.\"\n\n\"Mitä liikoja vieraita! Mitä hittoa tämä on?\"\n\n\"Sepähän nähdään; ottakaa valkea!\"\n\n\"Ei täällä saa valkeaa.\"\n\n\"Joutavia! Olihan täällä valkea, vaan sen sammutitte\", sanoi nimismies\nja otti samassa valkean, jonka hän pani pöydällä olevaan kynttilään.\n\nMatti oli avojaloin ja alushousuissa. Matin isä nukkui niin sikeästi,\nettä hän oikein kuorsasi, eikä näyttänyt tietävän mistään.\n\n\"Tässä tulee tiukka tarkastus\", sanoi nimismies.\n\n\"Kenenkä luvalla ja minkä vuoksi, jos saan luvan kysyä?\" sanoi Matti,\nmutta selvästi näki, että hänen housun-lahkeensa läpättivät\nvapisemisesta.\n\n\"Minulla on lupaa kylläksi virassani tämmöisiin toimiin. Teillä on\nliikoja vieraita täällä, sano sukkelaan missä ne ovat.\"\n\n\"Kun vallesmanni on niin varma asiassaan, niin ottakaa täältä mitä\nhaluatte, eihän huoneet ole isot\", sanoi Matti voitollisesti.\n\n\"Täältä kuului äsken puhetta\", sanoi nimismies.\n\n\"Minä ja isä-vaari lienemme puhelleet\", sanoi Matti.\n\n\"Kylläpä sinun isäsi on uneliasta laatua, kun hän nyt jo noin siki\nnukkuu, vasta puhumasta päästyänsä ja näin suuressa jyräkässä!\" sanoi\nnimismies polisimiehen tarkkuudella.\n\nSamassa alkoi porstuasta kuulua epätasaisia askeleita ja muuta kopinaa;\nsitten ruvettiin ovea jyryyttämään. ja nimismies meni avaamaan. Sieltä\ntuli Jaakko ja eräs toinen mies, jotka kantoivat jaloista ja käsistä\nsidottua, kovasti riekistelevää miestä. \"Älä kiemuroitse, kyllä sinä\nnyt jo pysyt\", sanoi Jaakko ja rysäytti tuonnoksensa tuolille istumaan.\n\n\"No Jumaliste! Onhan. teillä käsissä kokonainen elävä otus\", sanoi\nnimismies, joka ei tietänyt vielä koko asiasta mitään.\n\n\"Entä toinen vielä, käydäänpäs hänkin noutamassa tänne valkean näölle\",\nja niin he menivät ja toivat toisen sidotun miehen samaa kyytiä.\n\n\"Olipa se sukkela keino! Me koppasimme kiinni nuot talon hyvät vieraat,\njotka akkunasta pyrkivät pakoon\", sanoi Jaakko hyvillään, ja samassa\nsieppasi hän kynttilän ja meni katsomaan ensin tuotua miestä. Heti kun\nhän häntä oli silmännyt, astui hän moniaita askeleita takaperin ja\nvaaleni vaaleaksi kuin palttina. Kynttilä putosi hänen kädestänsä ja\nsammui.\n\n\"No mikä tuolle miehelle nyt tuli?\" sanoi nimismies ja otti valkean.\n\"Mikä sinulle tuli?\" utasi hän Jaakolta, joka vielä kalpeana seisoi\nentisessä paikassaan.\n\n\"Polisimies -- herra\", änkytti Jaakko.\n\n\"Sinun kyydittäväsi?\"\n\n\"Niin. Voi kummaa!\"\n\n\"Minunkin mieleeni muistuu jotain\", sanoi nimismies ja rupesi kaivamaan\nlakkareitaan; sieltä hän veti esiin erään valokuvan ja silmäili vuoroon\nsitä, vuoroon tuota noin kummasti vaihettelevaa Jaakon polisia.\n\n\"Totta jumal'avita onkin nyt käsissämme kuuluisa Pirula, yhtä varmaan\nkuin me olemme tässä, sillä tuo herra polisi on aivan samannäköinen,\nkuin hänestä minulle lähetetty valokuva. Me emme lähdekään arvokasta\nsaalistamme kuljettamaan noin vähillä vaatteilla, vaan me puetamme\nhänen kiireestä kantapäähän asti sitä ennen\", sanoi nimismies ja\nlähetti yhden miehen noutamaan rautoja.\n\n\"Aivan sama polisihan te olette, jota minä joku päivä takaperin niin\nkunnioittaen kyyditsin, mutta mihin teidän kaunis partanne on joutunut?\nTodellakin olette te oivallinen polisimies, sillä nyt on saatu kiinni\npahin rosvo kenties koko maailmassa, vaikka hän onkin päivällä muiden\nihmisten näköinen; paha vaan että itse olette kiinni tuon kuuluisan\nrosvon sijalla\", sanoi Jaakko tutulle polisilleen pilkallisesti, kun\noli tointunut ensi hämmästyksestään.\n\n\"Mikä p----le teidät tänne osoitti?\" sanoi tuo entinen hyvä polisi\näreästi noille suomattomille vieraillensa.\n\n\"Niin, onpa metsällä ollut korvat, niinkuin vuosi takaperin\npelkäsittekin\", sanoi Jaakko.\n\nNimismies rupesi nyt tarkastamaan huonetta muiden kanssa. Sieltä löytyi\npaljon epäluulon alaista kalua, kalliita vaatteita, silkki-huiveja,\nkulta-sormuksia ja paljon hopea-astioita ja lusikoita.\n\n\"Hm!\" sanoi nimismies, tarkastellessaan kulta- ja hopea-kaluissa\nnimikirjaimia, \"aivan samoja kaluja, joita viimein kaupungista\nvarastettiin, sillä minulle on lähetetty tieto niiden merkeistä.\nVarmaan tulee kunnioitettava herra polisi, Pirula, näistä ja kaikista\nmuistakin sieltä kadonneista kaluista ja tavaroista vastaamaan\".\n\n\"Käykääpä, hyvä herra, syynäämässä tämänkin miehen kotona; hän oli\nosallisena kanssani varkaudessa ja on jaossa saanut osansa tavaroista,\nvaikka hän nyt niin isosti hurskastelee\", sanoi Pirula, osoittaen\nJaakkoa.\n\nJaakko tyhmistyi tuota kuullessansa, niin ett'ei hänellä ollut sanaa\nsuuhun tulevaa. Hän ei ollut vielä ihmisiä tuntenut tähän asti noin\npetollisina ja tunnottomina, mutta vähän kerrallansa rupesi hän\noivaltamaan kaikin puolin, kuinka kauvas paatunut ihminen saattaa\npahuudessa mennä. Hän oli nähtävästi esitelty noille roistoille koston\nuhrina ja siinä tarkoituksessa oli hänelle annettu nuot kallis-arvoiset\nlahjat, että hän varomattomuudessaan joutuisi niiden kautta vielä\nvarkaaksikin.\n\n\"Ei se mies tarvitse syynäämistä. Hän on tuonut herra polisin\nlahjoittamat tavarat jo minulle, epäluulon alaisina, ja antanevat nekin\njotain selitystä asiaan. Ei se silkkinauha kuristanutkaan, niinkuin\ntarkoititte, se taisi takertua nyt omaan kaulaanne\", sanoi nimismies,\npäästäen Jaakon siten pälkähästä.\n\nSamassa tuotiin rautoja ja molemmat kiinni saadut miehet pantiin\nrautoihin, mutta tuo vaarallinen \"polisi\" erittäinkin kytkettiin sillä\nvaralla, ett'ei hän suinkaan pääsisi karkuun.\n\n\"Olenhan nyt näyttänyt toteen, että sinä olet rosvojen pesä, ei\nsuinkaan minun enää tarvinne sitä oikeudessa toteen näyttää?\" sanoi\nJaakko Matille, kävellen hänen tykönsä, sillä Jaakko oli taasen\ntointunut äsköisestä nimismiehen puollustuspuheesta.\n\n\"Ei sinun tarvitse tulla käräjiin sen asian vuoksi\", sanoi Matti\nnolosti, joka ei ollut kaukaan aikaan puhunut yhtäkään sanaa.\n\n\"Jaakko ei saa sopia sitä asiaa\", sanoi nimismies.\n\n\"Jos hän tahtoo peruuttaa sen syytöksensä, että minä olen ollut\nappivaariani ryöstämässä, niin en minä tahdo tulla käräjiin kantamaan\nhänen päällensä, sillä minä en tahdo käräjistä kunniaa hakea\", sanoi\nJaakko ylevästi.\n\n\"Minä olen kostonpyynnössäni syyttänyt sinua siitä, mutta sinä et ole\nsitä tehnyt\", sanoi Matti katuvaisesti, sillä hänellä alkoi kapista\nhätä.\n\n\"Minä puolestani unhotan kaikki\", sanoi Jaakko tukahtuneella äänellä ja\nkyynel silmissä; niin hyvää teki hänelle kostoa pyytävän, kavalan\nvihollisensa ensimäinen nöyrtymys langetessaan.\n\n\"Sinä olet, Jaakko, jaloluontoinen mies, mutta minun ei käy, virkani\nvuoksi, niin tekeminen. Oikeuden nimessä haastan minä teidät nyt\nalkaviin käräjiin, vastaamaan näiden herrojenne yökortteerista\", sanoi\nnimismies Matille ja hänen isällensä Erkille, joka oli jo herännyt\ntuosta tekounestansa, eikä ollut tietävinään koko kahakasta mitään.\n\nNimismiehen vaatimat hevoset joutuivat nyt kartanolle ja vangit\nväntättiin kärryille, ja kaikki ne kalut, jotka kellarikamarista\nlöyttiin; rahaakin oli tuon Pirulan matkalaukussa melkoinen summa;\nkaikki nuot otti nimismies takavarikkoon. Niin lähdettiin Marttalasta\npois. Vangit vietiin vankein-kuljettajalle vartioitavaksi ja niin\nhajosi itsekukin kotiinsa.\n\nEi tarvinne kertoakaan, mikä ilo Tinttalassa repesi, kun Jaakko tuli\nkotia ja kertoi kaikki.\n\n\"Sanoinhan minä sinulle, että Jumala suojelee viattomuuden\", hoki Mari\nehtimiseen ja halaili Jaakkoa, ja vanha Saara muori itki ilosta, että\nryppyinen koukkuleuka oikeen väkätti.\n\nAamulla levisi kylässä huhu, että Marttalasta oli viime yönä saatu\nkiinni kaksi rosvoa, joista toinen kuuluisa Pirula; että Matin oli\ntäytynyt pyytää Jaakkoa sopimaan käräjä-asiansa, ja että Matin oli\ntäytynyt tunnustaa, ett'ei Jaakko ole ollut ryöstämässä appivaariansa.\nNiinhän on. Vääryys oli sortunut, totuus voittanut. Matin onnen aurinko\noli laskenut, oli ijäksi laskenut, sillä sen rata ei ollut perustettu\ntotuuteen ja oikeuteen; hän oli toiselle kuoppaa kaivanut ja itse\nsiiten langennut; totena pysyvät sananlaskut.\n\n\n\n\nXI.\n\nPalkinto -- kummallinen vieras.\n\n\nOli kulunut taas joku vuosi. Tinttala ei ollutkaan enää tuommoinen\nkurja uudistalo, sillä siinä elettiin jo vankkaa talonpojan elämää.\nPikku tuvassa ei ollutkaan enään ketään asumassa, sillä valmiina seisoi\nnyt jo kehä, joka katovuotten tähden oli siinä valmistumattomana\nseisonut useampia vuosia; olipa se oikein punaseksi päältä maalattu.\nSiinä valoisassa, puhtaassa ja välkeässä huoneessa asuivat nyt pikku\ntuvan asukkaat. Voi kuinka hyvältä heistä nyt tuntui tuo avara asunto\nja murheetoin toimeentulo; tuntuipa heistä siltä kuin he olisivat\nomalla ohvakkuudellansa väkisin anastaneet itsellensä itsenäisen\ntoimeentulon ja siinä samassa yhteiskunnallisen aseman.\n\nOlipa heidän asukaslukunsakin lisääntynyt monella lailla. Heille oli,\nnäetten, syntynyt kolmas lapsi, ja he elivät kaikin terveinä ja\nhyötyisinä. Myös olivat vanhan Tinttalan asukkaat, Jaakon isä ja äiti,\nlisänneet perheen lukua kahdella hengellä. He olivat jo vanhat eivätkä\nenää voineet itseänsä elättää tinttaamalla, tuolla heidän mielestänsä\nluvallisella lainrikoksella. He olivat nyt tulleet vaivashoidon\nelätettäviksi, mutta Jaakko ja Mari ottivat heidät tykönsä, sillä he\neivät saattaneet sitä nähdä, että he olisivat armoleipää syöneet. Mari\noli jo ennen tahtonut heidät tykönsä otettaviksi, mutta Jaakko oli\nsitä vastaan, niin kauvan kuin hän saisi tuvan kehän valmiiksi, ja\nparaiksi, kun tosi tarve tuli, saikin hän sen. Saara muori oli myöskin\nollut Tinttalassa siitä asti, kun hän toi sanaa, että Marttalan\nkellari-kamarissa on asukkaita. Jaakko ja Mari eivät hennoneet häntä\nlaittaa mökkiinsä takaisin, puutoksia kärsimään, tuota suurinta\nystäväänsä ja hyväntekijäänsä, joka heidät oli suuresta vaarasta\npelastanut. Mummo suostuikin ilolla asumaan noiden ystäviensä\nluona, sillä hän pelkäsi ylpeäin Marttalaisten kostoa huonojen\nkortteeri-miestensä ilmitulemisesta. -- Noin tavoin oli Tinttalaan\nkarttunut yhdeksänhenkinen perhe, sillä yhä oli tyttökin siinä.\n\nKäräjät olivat olleet ja menneet, joissa Marttalan silloisten\nyövierasten maja-asia tutkittiin. Oikeus ei voinut Marttalaisia tuomita\nitse rosvojen rangaistukseen, sillä he osasivat hyvin puolestansa\npuhua. Eivät he sanoneet muka tietäneensä minkälaisia miehiä nuo oudot\nolivat, vaan kun he tulivat ja pyysivät yösijaa, niin ei heidän muka\nsopinut kieltää. Kun ei heillä muka ollut muualla sijaa vieraillensa,\nveivät he heidät kellari-kamariin ja puhelivat siellä vierastensa\nkanssa. Kun sitten vallesmanni ilmestyi oven taa ja pyysi ovea auki,\nsammuttivat nuot vieraat valkean ja hyppäsivät akkunasta ulos, jättäen\ntuomansa kalut kamariin. Tuosta he muka arvasivat vierastensa olevan\nepärehellisiä ihmisiä, jonka tähden pelkäsivät pahinta ja tyhmistyivät\nniin, että sitten kielsivät heillä ketään olleen ja muutenkin sekanivat\npuheessaan, siinä hädässä tulleessa turhassa toivossa, ett'ei kukaan\nnoita heidän arkoja vieraitansa nähnyt. Nuot perustukset ne olivat,\njoihin Marttalaiset kovasti nojasivat oikeudessa, ja ne olivat\nvierasten-miesten todistusten kanssa niin yhtä pitävät, ett'ei oikeus\nvoinut tuomita heille varkaan rangaistusta, mutta asiassa oli kuitenkin\nsiksi sitovia asianhaaroja, että oikeus tuomitsi heidät isoihin\nraha-sakkoihin.\n\nVaikka Marttalaiset pääsivät niin vähällä rypemisellä rumasta\nasiastaan, oli heidän arvonsa ja kunniansa mennyt ihmisien silmissä --\npalaamattomiin, sillä jokainen rehellinen ja kunniallinen ihminen tunsi\ntunnossaan asian todellisen laidan. Olla puheen alaisenakaan rosvojen\nsuojelemisesta, saatikka sitte joutua syytöksen alaiseksi ja osaksi\ntulla rangaistuksi noin rumasta asiasta, sitä kansa ei voinut koskaan\nunhottaa, semminkin kun tuo syytös oli aivan heidän luonnettensa\nmukainen.\n\nTuo kaupungissa tapahtunut iso varkaus oli myös tutkittu ja nuot\nmolemmat Marttalassa kiinni saadut veijarit tulivat siihen syypäiksi,\nsillä Marttalassa takavarikkoon otetut kalut ja rahat olivat juuri\nniitä tavaroita, joita sieltä oli varastettu. Jaakonkin täytyi\nolla todistajana asiassa, jossa hän sai tarkoin selittää tuon\npolisihistoriansa ja Marttalassa tapahtuneet seikkailut. Siellä olivat\nnuot lahjatkin tutkittavina, jotka Jaakko polisilta sai, ja ne olivat\nmyös kaupungista varastettua kalua, arvaapa sen.\n\nOn jäänyt mainitsematta, että toinen Marttalassa kiinni saatu mies oli\neräs naapuripitäjässä asuva talonisäntä. Hän oli jo kerran varkaudesta\nrangaistu, ja tuota mennyttä kunniaansa oli hän jonkun aikaa kokenut\ntakaisin saada leventelevällä kerskaamisella rehellisyydestänsä ja\nulkokullatulla katumuksellaan, ja nuo olivat hänellä alinomaa suussa.\n\nEräänä päivänä oli nimismies lähettänyt sanan Jaakolle tulla hetimiten\nkäymään hänen luonaan. Jaakko oikein säikähti tuota kutsua, semminkin\nkun se oli nimismieheltä, mutta meni hän kuitenkin. Sinne tultuansa\nkummastui Jaakko oikein aikalailla, kun nimismies vaati häneltä\nviidensadan markan kuittia; hän maksaisi Jaakolle mainitun summan.\n\n\"No mutta mitä herran tähden tämä nyt on, ja mistä se tulee? En\nymmärrä\", sanoi Jaakko hämmästyksissään.\n\n\"Rosvojen kiinni panemisesta, erittäinkin Pirulan\", selitti nimismies.\n\n\"No mutta taivaan nimessä! Tehän rosvot kiinni otitte, siis, jos siitä\njotain palkintoa tulee, on se annettava teille, eikä minulle\", sanoi\nJaakko.\n\n\"Ilman sinutta ei olisi Pirula vielä tänäkään päivänä kiinni. Sinä se\nolit, joka tiesit hänen pesänsä ja semmoisessa paikassa, ett'ei kukaan\nmuu olisi sitä osannut aavistaakaan. Sinä se olit, joka tuon\nvaarallisen pahantekijän otit kiinni itse teossakin, sillä sitä ei\nolisi kukaan meistä voinut tehdä. Pirula on tunnettu vahvaksi mieheksi\nja hänellä oli ladattu revolveri kädessä. Jos hän olisi saanut\nsilmänräpäyksen enemmän aikaa, jonka hän olisi saanutkin, jos häntä\nolisi kiinni pitämässä ollut heikommat voimat, niin olisi hän saanut\ntilaa ampumaan, ja silloin olisi hän mennyt, niinkuin monasti ennenkin.\nHän on jo tehnyt murhiakin ja monta muuta isoa vahinkoa, kun häntä on\nyritetty kiinni panemaan. Pirula on vaarallinen mies, eikä kukaan ole\nvielä rehellisemmästi palkintoa ansainnut kuin te\", sanoi nimismies.\n(Hän sanoi nyt Jaakkoa kunnioituksesta teiksi).\n\nVaikka kuinkakin Jaakko olisi estellyt, ei ollut hänellä muuta neuvoa,\nhänen täytyi antaa kuitti ja nimismies maksoi rahat.\n\nJaakko otti kiitellen ja kunnioituksella rahat vastaan. Hän ei ollut\nvielä koskaan ennen ollut niin rikas. Viisisataa markkaa, se oli iso\nrahasto Jaakon mielestä. Iloisella mielellä riensi hän nyt rahojensa\nkanssa kotiinsa, jossa hän heti kotiväellensä ilmoitti, mikä onni häntä\nnyt oli kohdannut. Ei tarvinne mainitakaan, että tuo perheenisäänsä\nrakastava kotiväki riemastui kovin, kuullessaan tuon uuden onnen ja\nvoiton, sillä olivathan ilot ja surut heille kaikille yhteiset. Olipa\nJaakon isästä ja äidistä oikein kumma, kun heidän pojastaan oli tullut\nsemmoinen mies, että hän voi tuommoisia palkinnoita ansaita. Naurussa\nsuin kuunteli Jaakon isä kauvan aikaa Jaakon kertomusta, ja katsoi\nsamassa häntä luottavasti silmiin ja viimein virkahti hän: \"Onkos\nhullumpata\". Saara-muori halaili vuoroon Jaakkoa, vuoroon Maria ja\nhoki: \"voi kuin minun on hyvä olla, kun teidän hyvin käypi\".\n\nKauvan ei Jaakko rahojaan piiloitellut eikä ihastellut.\n\nHän rupesi niitä oikein aika kyytiä syytämään Metsälammen rämeesen, ja\nsinne rupesi oikein kosolta nousemaan savea. Jaakko teki itsekin työtä\nentisellä uutteruudella ja virkeydellä. Monet hyvät vuodet tulivat\nsiihen avuksi ja palkitsivat moninkertaisesti tuon uutteran työmiehen\nhien ja väen, sillä hallakin oli paennut nyt jo etemmäksi, ankaran työn\nja maan kuivumisen pakosta.\n\nKaikkien noiden ponnistuksien seurauksena oli se, että heidän\nvarallisuutensa alkoi karttua siihen määrään asti, että kyläläisilläkin\noli siitä puheen-ainetta. Ei heillä ollut enään ruoan eikä juoman\npuutetta. Aitassa oli heillä viljaa tallella katovuodenkin varalla ja\nnavetta oli täynnä mylviviä eläimiä. Ei heillä ollut velkaa penniäkään\nyhdellekään ihmiselle, sillä he olivat hevosenkin hinnan jo kaikki\nmaksaneet, joka hinta heille oli niin paljon aikoinaan murhetta\ntuottanut; vieläpä olivat he hankkineet toisenkin hevosen.\n\nEräänä kertana istuivat Jaakko ja Mari kahden, uuden tupansa kamarissa.\nKaunis ilma oli ulkona ja vieno tuuli huhautteli pehmeästi huonetten\nseiniin. Kesäisen syyspuolen päivän iltapuoli oli. Mari, ahkerana\nemäntänä ja perheen äitinä, kutoi sukkaa. Tarkan tallentajan merkkinä\noli Marin vyöllä pieni avainkimppu. Jaakko istui mykkänä, poski käteen\nnojattuna. Kumpikaan ei puhunut mitään, sillä edelliset keskustelut\nolivat saattaneet heidän sydämiinsä sanomattoman tyytyväisyyden ja\nrauhan; he näyttivät elävän tunteittensa vallassa.\n\nSilloin aukeni kamarin ovi äkkiä ja tyttö astui sisään.\n\n\"Mies näkyy kiertävän Metsälammen vainion ympärillä\", sanoi hän.\n\nMari ja Jaakko menivät katsomaan.\n\n\"Voi isä! Isä, isä! tulkaa tänne! tulkaa taloon -- tulkaa! tulkaa\nhuoneesen -- elkää sinne menkö -- kuulitteko, isä? -- voi, voi!\" huusi\nmelkein yhdellä hengähdyksellä Mari, heti kun hän oli tuon vainion\nympäristöllä kulkevan miehen huomannut, vaikka kaukaa.\n\nMutta ullankanteella kuleksiva mies ei ollut kuulevinaankaan Marin\nvärähtelevällä äänellä huudetuita rukouksia ja toivotuksia, vaan hän\nvetäysi puiden suojaan ja katosi metsään.\n\nMari tyrskähti katkeraan itkuun. Hän oli pitkän ajan päästä nähnyt\nisänsä, kaukaa oli hän nähnyt hänen, mutta yhtäkaikki oli Mari hänen\ntuntenut. Marin sydän ilostui nähdessään isänsä, katselemassa niitä\nviljelyksiä, joita he, vuosien kuluessa, olivat ponnistellen ja\ntaistellen valmistaneet. Toivon säde lensi silloin hänen sydämeensä,\nettä hänen isänsä on leppynyt, on anteeksi antanut, ja tuo toivon säde\noli hänen huulillensa nuot hätähuudot ajanut. Mutta toivo petti; isä ei\nollut vielä leppynyt, ei anteeksi antanut, sillä hän ei ollut\nkuulevinaankaan lapsensa hätäistä ja lapsellista huutoa ja kutsumusta,\nvaan hän vetäysi metsän kolkkoon suojaan, pois hätäilevän ja rukoilevan\nlapsensa näöstäkin; näyttipä siltä, kuin ei hän olisi tahtonut itseänsä\nollenkaan nähtävän eikä tunnettavan. Oliko kumma jos Mari heltyi\nitkemään, kaikki nuo harkittuaan?\n\nKauvan suri Mari mennyttä tilaisuutta tavata rakasta isäänsä, kauvan\nJaakon mieli oli apea, ajatellessaan appensa anteeksiantamattomuutta ja\nleppymättömyyttä.\n\nHuhut Jaakon ja Marin aineellisesta vaurastumisesta olivat tunkeuneet\nMäkelän Maunonkin korviin. Tuon ryöstö-yrityksen jälkeen ei Mauno\nluullut ketään ryöstäjäkseen muita kuin Jaakkoa ja kylässä kulkevan\nhuhun mukaan piti hän sitä niin varmana, kuin viisi sormea kädessään.\nMutta kun rosvot saatiin Marttalasta kiinni, joutui hän aivan pyörälle\nsen asian kanssa: tuo kiinnipano oli tapahtunut Jaakon toimesta ja\nkautta ja se oli aivan ristiriidassa hänen ryöväyksensä kanssa, ja hän\nkoetti saada selville sitä asiaa minkä voi, mutta turhaan. Olisiko\nJaakko ollut niin halukas noita pahantekijöitä kiinni vuovaamaan, jos\nhän olisi ollut osallinen tuohon ryöstöyritykseen? Mistä ja kuka oli se\nmies, joka hänen noiden hirviöin käsistä pelasti? Mistä oli Jaakolla\ntieto, että roistot saivat suojaa Marttalassa? Kas nepä kysymyksiä,\njoissa oli Maunolle seulomista ja ajattelemista.\n\nMauno oli monta kovaa sotaa sotinut sydämessään. Luonnollinen vanhemman\nrakkaus kyti alinomaisena, kalvaavana tuntona hänen sydämessään, mutta\nsitä ankarasti vastusti tuo itsepintainen jäykkyys, tekonsa ja sanansa\npitävyys, josta hän oli yleiseen paikkakunnassa tunnettu. Juuri kun\nhän oli valloittamaisillansa sydämensä ja ottamaisillansa tyttönsä ja\nvävynsä kotiinsa, johon suuntaan Maunon vaimokin alituisesti vaikutti,\ntuli tuo ryöväysjuttu taas mieleen ja viritti Maunon vihan ja\nennakkoluulot Jaakkoa kohtaan kaksinkertaisiksi. \"Semmoinen hän on!\nEnkö minä sitä sanonut? Salakapakasta ei voi parempaa toivoakaan\", oli\nMauno silloin sanonut. -- Kaksin kerroin sai Jaakko syyttömästi\napeltansa vihaa ja ylenkatsetta, kaksin kerroin sai Marttalan Matti\nhäneltä ylistystä ja kunniaa -- syyttömästi hänkin; Matti oli arvannut\nniin laittaa; hän oli aikanansa taitava pelaaja.\n\nOlipa Mauno jo kerran jälkisäädöksellä määräämäisillään omaisuutensa\nMatille, ja täydessä loistossaan näkyi nyt hänen vaalinsa oikeus\ntyttärensä naima-asiassa.\n\nKun tuo rosvojen kiinnipano Marttalassa tapahtui, aleni Matin ja hänen\nisänsä arvo niin Maunon silmissä, ett'ei hän pitänyt heitä enään\nihmisinäkään, ja julkisesti oli hän heille eräänä kertana sanonut,\nettei hän tahdo olla rosvojen suojelijain seurassa, ja siitä herran\nhetkestä ei nähty Maunon ja marttalaisten seurustelevan. \"No kaikkia\nsitä näkee ja kuulee! Kuka tuota olisi uskonut? Huono olisi hänkin\nollut lapseni elämän kumppaniksi, kenties huonompi kuin tuo toinen,\nvaikk'ei hänkään häävi ole\", oli Mauno silloin sanonut. Ensikerran\neläessään oli hän siten tunnustanut erehtyneensä, ensikerran vaalinsa\nväärin toimittaneensa, mutta sillä ei hän vielä tunnustanut sitä vaalia\noikeaksi, jonka hänen lapsensa itse oli oman sydämensä vaatimuksesta,\noman mielensä mukaan tehnyt.\n\nNiin oli Matin arvo Maunon silmissä alennut, mutta Jaakon arvo ei ollut\nsamassa vertaisuudessa ylennyt. Vaikka hän harkitsikin Jaakkoa vapaaksi\ntuosta ryöväyksestä, ei kuitenkaan voinut Maunon silmissä se pirullinen\nja saastainen tahra poistua pois. Jaakosta, jolla ilkeä koston-pyytäjä\noli kokenut so'aista häntä, vaan Jaakko pyöri kuin pyörikin hänen\nryövääjänään.\n\nUsein oli Mauno syviin ajatuksiin vaipuneena pitkät ajat. Siitä heräsi\nhän tavallisesti niinkuin unesta. Silloin nähtiin hänen aina\npujauttavan päätään ja kuultiin sanovan: \"jos, jos\", mutta kukaan ei\ntietänyt mitä tuo \"jos\" merkitsi.\n\nNiinkuin jo mainittiin, oli huhut Jaakon ja Marin hyvästä\ntoimeentulosta tunkeunut Maunonkin tietoon. Hän tahtoi omin silmin\nnähdä, kuinka paljon perää tuossa huhussa oli. Siinä tarkoituksessa\nlähti hän ypöyksin metsiä myöten kiertelemään Tinttalan tiluksille,\nsillä ei hän olisi yhdenkään ihmisen suonut näkevän, että hän meni\nhyljätyn tyttärensä ja vävynsä kotia katsomaan. Niinkuin jo tiedämme,\nnähtiin hän siellä kumminkin. Sieltä palatessaan oli Mauno tavallista\ntiheämmin ja tavallista pitempään ajatuksiinsa vaipuneena ja tavallista\nuseammin kuultiin tuo \"jos, jos\"; erään kerran kuultiin hänen lisäävän:\n\"jos ei hän olisi ollut minua rosvoamassa.\"\n\n\"Kuka?\" kysyi hänen vaimonsa äkkiä.\n\n\"Ei kukaan\", sanoi Mauno havahtuen, nousi ylös ja pisti piippuunsa.\n\nNiin Mauno, mutta eipä muustakaan kansasta ollut peräti haihtunut pois\ntuo luulo, että Jaakko olisi ollut tuolla tavalla anastamassa vaimonsa\nperintöä tylyltä ja kovalta apeltansa, vaikka Jaakko olikin niin\ntuntuvalla tavalla puhdistanut itsensä tuosta rumasta syytöksestä\nnoiden rosvojen kiinnipanemisella.\n\nEi kukaan kärsinyt enempää tuosta ikävästä naima-rettelöstä ja Jaakon\nja Marin kunnian alennuksista, kuin Marin äiti. Jo alusta alkain oli\nhän katkeruudella huomannut mihin vaaraan hänen lapsensa joutuisi, jos\nhän tulisi Marttalan Matin kanssa elämäänsä viettämään. Hän oli kyllä\nJaakossakin havainnut inhimillisiä heikkouksia kenties enemmän kuin hän\nolisi suonut, mutta hänen tarkka silmänsä huomasi hänen avunsa niin\nsuuriksi, ett'ei hän ollut ollenkaan vastaan tyttärensä yhdistymistä\nhänen kanssaan, semminkin kun se oli Marin sydämellinen tahto. Tuon\nhellän perheen-äidin sydämessä oli arka, avonainen ja puhdas paikka,\njota ei ollut tämän maailman rikkaus ja hekuma saaneet so'aista, ja\ntuon puhtaan paikan avulla voi hän nähdä mammonan monivärisen ja\nloistavan lipun lävitsekin hieman tulevaisuuteen.\n\nMarin naimisesta asti oli hän monta itkua itkenyt. Vaikka hän oli\nkokonansa melkein niinkuin vankina, pääsi hän sentään väliin salaa\npujahtamaan pois kotoaan, että hän sai tavata Marin. Silloin he aina\nyhdessä vuodattivat raskaan sydämensä, toinen kovan miehen ja toinen\nkovan isän ylitse. Oliko Mauno sitte paha tuolle siveälle ja hellälle\nvaimolleen? Ei, sitä ei hän ensinkään ollut. Hän ei ollut koskaan\nlyönyt vaimoansa, eipä vielä pahoilla ja törkeillä sanoillakaan\nsättinyt häntä, eikä Mauno ollut vielä koskaan ollut juovuksissa. Hän\noli hyvä mies, ainakin mitä ulkonaisiin aviollisiin oloihin tulee,\nmutta sisällisen ihmisen ja siis elämänkin laita on aivan toisin. Että\nMauno oli jo heti naimisensa alusta anastanut ankaran miesvallan\navioliiton velvollisuuksien ja oikeuksien ylitse, oli jo aivan hänen\nluonteensa mukaista, mutta siihen vielä lisäksi tuli, ett'ei Mauno\npitänyt vaimoaan -- vertanaan. Tuota ei Mauno tosin antanut vaimollensa\ntiedoksi törkeillä ja raa'oilla sanoilla, vieläpä koetti hän olla\nvaimollensa kokonaan sitä ilmoittamattakin, mutta se ei onnistunut,\nsillä sydämen silmillä on tarkka näkö ja sen hermoilla on tarkka tunto.\nSuru-mielellä antautui vaimo heti miehensä tahdon alle kaikissa, ja\nmykkänä kantoi hän sydämessään tuota outoa ja arkaa paikkaa, eikä Mauno\nkoskaan koettanutkaan täyttää tuota outoa, ei terveeksi tehdä tuota\narkaa paikkaa -- ei.\n\nSilloin kun vaimon mielestä tuntuivat yhteiset asiat menevän vastoin\nhänen ymmärrystään, koki hän aina hiljaisesti ja nöyrästi muistuttaa ja\nvaikuttaa miehensä mieli-piteisiin, mutta hän ei ollut vielä kertaakaan\nonnistunut. Semmoisissa tapauksissa sanoi Mauno tavallisesti: \"mitä\ntuota joutavia puhuu\", ja lähti pois. -- Minkäpä hänelle sitten teki.\n\nMarin ja Jaakon naimisen aikanakin koetti Marin äiti vaikuttaa Maunoon\nniin paljon kuin voi heidän eduksensa, mutta siitä ei Mauno kärsinyt\nhänen puhuvankaan. Mutta ei hän sentään heittänyt toivoansa, eikä\nlakannut puhumasta ja kyhertelemästä tyttärensä eduksi, ja tuota hän\nteki vuodet läpitsensä, kun vaan tilaa oli, mutta kaikella\nahkeruudellaan ei hän voittanut muuta, kuin että Mauno rupesi tyytymään\ntuohon \"mitä tuota joutavia puhuu\" sanaansa.\n\nNiin, tyhjiin raukesivat Marin äidin hankkeet ja ponnistukset jäykän\nmiehensä kääntämisessä ottamaan sanansa takaisin ja edesauttamaankaan\nomaa lastansa ja vävyään heidän uuden talonsa perustamisessa.\n\nVaikka Marin äiti oli niin kovan isäntävallan alla, sai hän kumminkin\nusein tilaisuuden auttaa Jaakkoa ja Maria sillä ja tällä pienemmällä\navulla, ja semminkin noina kovina katovuotten aikoina auttoi hän usein\nheitä ruoka-avuilla. Oi kuinka usein olisi tuo hellä perheen-äiti\nkäynyt katsomassa lastaan ja vävyään ja heidän pientä uutta taloaan,\nniin, senpä hän olisi tehnyt niin usein ja mielellään, mutta se oli\nmahdotoin -- Mauno ei sitä sallinut.\n\nKun sitten nuo huhut tulivat, että Jaakko muka olisi ollut Maunoa\nryöstämässä ja että Marttalan Matti on Jaakon haastanut oikeuteen\nkunnian loukkauksesta, niin ei ollut enään Marin äidin surulla rajoja.\nHän tunsi selvästi tunnossaan, että Jaakko oli viatoin tuosta hirveästä\nsyytöksestä. Yhtäläistään koki hän Maunolle tehdä perättömäksi tuota\nsyytöstä ja toteen näyttää kuinka viatoin Jaakko oli tuosta rikoksesta,\nmutta nuot hänen puuhansa ja puhdistustoimensa eivät onnistuneet\nparemmin kuin ennenkään. Tavallisesti sanoi Mauno vaan: \"ole tuossa\nvaiti!\" ja sitten jälkemmin: \"mitä tuota joutavia puhuu.\" Ei Mauno\nkoskaan julkisesti ilmoittanut sitäkään, että hän Jaakkoa epäili\ntuossa ryöväysjutussa, ei jopa kaiketi, paljonpa hän silloin olisikin\nvaimonsa kanssa keskustellut yhteisistä, sisällisistä asioista.\n\nEi ole vielä mainittu, että Jaakko oli parina vuotena jo hankkinut\nitsellensä huvittavaa ja hyödyttävää kirjallisuutta. Korpelassa\nkylvetty siemen oli kyllä heti itänyt, mutta nyt vasta se orasti.\nJaakon oli aina mieli halannut kirjallista tietoa, mutta jokapäiväisen\nelämän surut ja huolet olivat hänellä näihin aikoihin saakka olleet\nniin ankarat, ett'eivät hänen aineelliset varansa sitä sallineet. Mutta\nkun hänen ajallinen elämänsä oli nyt vaurastunut, rupesi hän\ntyydyttämään henkistä tarvettansa, ja hänellä oli nyt oikein kahdet\nsanomalehdet, jotka riippuivat kahtapuolta kamarinsa akkunaa,\npisteltynä järjestyksessä pitkiin nauloihin.\n\nNäinä aikoina Jaakko sai ensimäisen verokirjansa, sillä uudistalon\nvapaa-vuodet olivat jo loppuun kuluneet. Olipa Jaakko milt'ei\nmielissään, saatuansa kirjallisen osoituksen yhteiskunnallisista\nvelvollisuuksistaan. \"Jopahan rupeavat meitäkin ihmisinä pitämään,\nkoska verokirjan lähettivät\", oli Jaakko sanonut, verokirjan saatuansa,\nvaikka tuo käskevä seteli on monelle vastenmielinen.\n\nJaakko rupesi nyt ottamaan osaa kunnallisiin keskusteluihin, sillä hän\ntunsi olevan itsellänsä oikeuksia, koska oli saanut velvollisuuksiakin.\nUseinkin hän antoi niissä valaisevaisia ohjeita, sillä hänellä oli\nnytkin jo avarammat ja vapaammat käsitteet yhteiskunnallisista\nasioista, kuin monella muulla. Mutta tavallisesti katsottiin\nhänen ohjeensa ja neuvonsa ylen. Kun Jaakko ensikerran puhui\nkunnalliskokouksessa, katsoivat muut kokouksessa olijat pilkallisesti\nja kysyvästi toisiaan silmiin, suu ilvehymyssä, ja melkeinpä he olivat\nnauruun purskahtamaisillansa. Minkätähden! Sen vuoksi kun hän oli --.\nköyhä uudistalolainen, Tintta Jaakko vaan, ja hän tulee puhumaan\nmielipiteitänsä kuntakokouksessa.\n\nSemmoinen oli Jaakon ja Marin arvo ja asema appelassa ja kylässä,\nsemmoinen oli myös heidän aineellinen toimeentulonsa sillä\naikakaudella.\n\n\n\n\nXII.\n\nKasvatuksen arpia -- syvä lankeemus.\n\n\nEdelleen teki Jaakko työtä uudessa talossaan, ja työ vaikutti\nterveellisesti hänen ulkonaiseen ja sisälliseen elämäänsä. Hän tuli\ntyönsä kautta ja voimasta hyödylliseksi jäseneksi perheelleen ja siinä\nsamassa yhteiskunnalle. Heidän aineelliset varansa olivat työn ja\ntoimen kautta karttuneet siihen määrään, että he voivat murheettomina\nsyödä omaa leipäänsä. Monta intohimoa, monta kasvatukselta perittyä\nhelmasyntiä tuli tuon työn kautta kuoletetuksi, ja yhä enemmän sielu\npuhdistui ja varttui varsinaiselle elämälle, täyttämään niitä pyhiä\nvelvollisuuksia, joita perhe-elämällinen kutsumus myötänsä tuo. He\nolivat taistelleet monta taistelua, taistelleet jokapäiväisen elämän\ntoimeentulon eduksi, raakaa maata ja kovaa luontoa vastaan, mutta tuo\njäykkä ja kova korpi ei antanut aihetta mihinkään katkeraan taisteloon.\nSillä vaikka hän tekikin kovaa vastarintaa valloittajilleen, teki hän\nsen vaan ikäänkuin pilan vuoksi, ja sittenkun hän oli voitettu, hymyili\nhän vaan niin mieluisesti ja antautui ainaiseksi palvelijaksi\nvalloittajalleen. Pakotusta ja hikeä tuotti tosin tuokin taistelu,\nmutta ei tuo pakotus ollut sydämen pakotusta, vaan se oli ruumiin\nväsymystä ja uupumista, jonka kova työ lahjoittaa kullenkin ahkeralle\ntekijällensä, ainakin kerran päivässä, mutta joka illalla työstä\npäästyä heitti niin mieluisan muiston ja tunnon spdämeen, että tänäkin\npäivänä on taasen elämän velvollisuudet täytetty.\n\nVettä, karpaleita puristi tuokin taistelu, mutta ne eivät olleet niitä\nkarpaleita, joita sydämen murhe ja tuska puristaa ulos ihmisen\nsydämestä silmien kautta ja joita sanotaan kyyneleiksi, ei, ne olivat\nvaan vaivoista valuvaa hikeä, jotka jättivät sydämen rauhaan ja\nkuivuivat itsestänsä yön levähdyksellä, huomenna taas uudestaan\nvuotaaksensa.\n\nPaljon, paljon olivat uudistalon asukkaat taistelleet toisenlaistakin\ntaisteloa, joka ei tyytynytkään tuohon ulkonaiseen, elämän surun\nahdistukseen ja ruumiin voimien uuvutukseen, vaan uuvutti ja murti\nsisällisiä sielun voimia. Se taistelu oli ihmisellisen kunnian, arvon\nja oikeuden taitelua. He olivat joutuneet ilkeän kostonpyytäjän\nuhriksi, ja tuo kostonpyytäjä koetti kostonpyyntöään ajaa perille\nkavaluudella ja viekkaudella. Nuo hänen vehkeensä olivat siihen määrään\nonnistuneet, että heidän kunniansa oli vaarassa, ja se puristi monta\nkyyneltä heidän silmistänsä ja tuotti monta murhetta heidän sydämiinsä.\nKummankin taistelun olivat he taistelleet lähes voitollisesti, vaikka\nkyllä usein näytti siltä, että totuus sortuisi ja vääryys ja kavaluus\nvaan rehoittaisi täällä maan päällä.\n\nNoita kaikkia muistelivat he usein, varsinkin kauniina, tyyneinä ja\nhämärinä syysiltoina työstä päästyään, jolloin laskevan auringon säteet\nlaativat taivaan reunat purppuran-punaisiin verhoihin, punaten yön\nverhoksi vetäyneen pilven härmän, ja jolloin ihmishenki niin mielellään\nmuistelee menneitä aikoja, samassa kuin se pyrkii saamaan vastausta\nsuurelle hengelliselle kysymykselleen -- tulevaiselle elämälle.\n\nTuommoisia kauniita iltoja oli sekin aika, jona Jaakko näytti\nerinomaisemmasti ajatuksiinsa vaipuneelta; luultavasti hän ajatteli\nnytkin menneitä ja kenties tuleviakin aikoja. Mari oli myös siinä ja\näänettöminä istuivat he kamarissaan pitkän ajan.\n\n\"Minä olen tässä miettinyt jotain\", sanoi Jaakko vihdoin, katkasten\nsiten äänettömyyden.\n\n\"No mitä vainen?\" kysyi Mari.\n\n\"Että lähdemme kaupunkiin\".\n\n\"Yhdessäkö?\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Ja mitä varten?\"\n\n\"Minulla ei ollut sinulle antaa minkäänlaisia morsiuslahjoja,\nnaimisemme aikana, ei muuta kuin turmeltunut oma itseni. Me olemme\npaljon tehneet työtä, paljon nähneet vaivaa ja Jumala on työmme\npalkinnut. Nyt lähdemme yhdessä kaupunkiin, 'morsian-markkinoille'.\nMyöhäistä on se tosin, mutta parempi myöhäänkin kuin ei koskaan\",\nesitteli Jaakko.\n\n\"Sinulta en odottanutkaan mitään maallisia rikkauksia, tiesinhän sen,\nett'ei niitä sinulla ole. En sinulta vaatinutkaan muuta kuin oman\nitsesi, ja siinä oli minulle kylläksi. Minä näin sinun läpitsesi, näin\nsinussa piilevän miehen, toivoin sinusta tulevan miehen ja sentähden\nuskalsin minä yhdistää kohtaloni sinun kohtaloosi. Sinusta on tullut\nmies, kuten ennustin, ja työllä ja totuudella olet sinä sen toteen\nnäyttänyt koko maailmalle. Se on tosi, että kävisin mielelläni\nkaupungissa, jossa olen käynyt kerran vaan ennen. Tosin ei minun\nmieleni tee mitään kalliita morsiuslahjoja, mutta olisihan yhtä ja\ntoista, joka olisi paremmin tarpeen. Sentähden suostun ilolla\nesitykseesi ja lähden kanssasi kaupunkiin, semminkin kun lapsiltakin on\nhyvä pääsy. -- Sinä olet hyvä ja oivallinen aviokumppani\", sanoi Mari\nja syleili innokkaasti miestään.\n\nEihän muuta. Huomenna ruvettiin puuhaamaan kaupunkikuormaa ja Jaakko\nvei reellä kaksi kuormaa maatavaroita kylään, jotka kylässä sitten\nsälytettiin kärryille, vietäväksi kaupunkiin, joilla myötyinä\nsaataisiin rahoja tarpeellisiin ostoksiin.\n\nKun kuorma oli saatu noin valmiiksi, lähtivät Jaakko ja Mari matkalle.\nIlma oli kaunis, ja ilman mitään erinomaisitta tapauksitta pääsivät he\nkaupunkiin. Siellä ottivat he majapaikan laitakaupungissa olevassa\npikku talossa.\n\nYksissä neuvoin möivät he tuomansa tavarat hyviin hintoihin ja saivat\nniillä kauniit rahat ja Mari joutui niiden vartijaksi. Tavarain\nmyönnissä oli tullut ilta ja huomenna aiottiin ruveta ostoksia ostamaan\nja sitten pois.\n\nOli jo vähän iltahämärä, kun Jaakko lähti majatalosta vielä\nkaupungille, jotain asiaa ajamaan. Erään kadun kulmassa oli seisomassa\nkaksi miestä, joiden sivutse Jaakon piti mennä.\n\n\"Mitä minä näen? Tinttalan Jaakko!\" kuuli Jaakko toisen heistä sanovan.\n\nJaakko katsahti heihin ja havaitsi heti, että siinä seisoi Marttalan\nMatti, erään hänen parhaan ystävänsä kanssa.\n\n\"Niin on\", sanoi Jaakko ja käveli eteenpäin.\n\n\"Elä mene, Jaakko, minulla olisi sinulle vähän asiaa!\" sanoi Matti.\n\nJaakko seisahtui ja molemmat miehet kävelivät hänen tykönsä.\n\n\"Minä olen aikaa ajatellut sinun kanssasi käydä tosi sovintoon, vaan\nsiitä ei ole tullut koskaan valmista. Nyt on hyvä tilaisuus siihen.\nEmmekö lähde kapakkaan, että saisimme sovinnon päälle siellä jotain\nsuuhumme!\" esitteli Matti.\n\n\"Minulla ei ole mukanani rahaa yhtään penniä\", sanoi Jaakko.\n\n\"En minä sinulta mitään vaadikaan, minä maksan kaikki kulutukset;\nolisinpa kehno mies, kun kutsuisin toisen kapakkaan ja vaatisin hänen\nmaksamaan\", puheli Matti.\n\nJaakko ei vastannut mitään, hän mietti. Sovinto verivihollisen kanssa\ntuntui hänestä niin miellyttävältä, mutta onko tuo sovinnon tarjous\nvilpitöin ja rehellinen? se oli kysymys, joka pani Jaakon siksi\najattelemaan, ett'ei hänellä ollut suoranaista vastausta antaa.\n\n\"Tule pois, Jaakko! Minä tiedän rauhaisan paikan, jossa saamme vapaasti\nhaastella\", kehoitti Matti ja lähti kumppaninsa kanssa kävelemään.\n\nJaakko lähti hitaasti ja verkalleen heitä seuraamaan; tuntuipa siltä\nkuin hänen olisi tarvinnut useampi askel ottaa taa- kuin eteenpäin.\nOlipa niinkuin olisi ollut liian vähän aikaa Jaakolla, tehdäksensä\noikein lujaa päätöstä, mitä olisi tuon asian kanssa oikeastaan\ntekemistä, ja kesken tuntui tuo päätös olevan vieläkin, mutta hän\nseurasi kuitenkin Mattia.\n\nNiin tavoin tulivat he erääsen kapakkaan. Eipä tuo Matin kehuttu paikka\nnäyttänyt kovin rauhaiselta. Rumanaamaisia miehiä istui parvittain\npöytien ympärillä, kilistellen lasejaan ja polttaen tupakkaa. Toinen\nlaji noita kapakkanaamoja oli tuhkaharmaita ja heidän silmiensä\nympärillä oli mustan tumma, kuolleen veren näköinen juormu, joka\npiiritti koko silmän ja oli ikäänkuin pilvenä tuon Luojan luoman ja\nennen niin kirkkaan tähtösen ympärillä, niinkuin vankkana ja ainaisena\ntodistajana, että tuo Luojan lahjoittama valon lähde ei ollut enään\nalkuperäisessä kirkkaudessaan ja puhtaudessaan, vaan että se oli\nnykyään verestyneen, himmentyneen ja pullistuneen näköinen, jolta\nnäytti jo tahto ja voima peräti puuttuvan. Yksi osa noista\nkapakka-asujista löivät kortteja parvittain ja yksi osa kävellä huojui\nja toikkeroitsi sinne tänne. Vaikka olivatkin noin erinkaltaisissa\ntoimissa, oli heille kaikille kuitenkin yhteistä kiroilemiset ja\njumalattomat ja rivot puheet. Tupakan savua oli huone täynnä ja\nlattialla oli paksusti piipun poroa ja muuta likaa, joka siihen\njuopuneilta läikkyvän märkyyden kanssa oli sekaantunut yhdeksi\ntahraksi.\n\nEi näyttänyt seura eikä huone hauskalta, ja tuo kaikki muistutti\nJaakolle niin elävästi lapsuuden kotia, vanhaa Tinttalaa.\n\nMatti näytti olevan hyvä tuttu sekä talon väelle että vieraille. Häntä\nkehoitettiin istumaan ja tulemaan joukkoon; kyseltiin tarkoin hänen\nkumppaniaan, ja Matti selitti Jaakon olevan hänen tuttujaan\nkotikylästä. Tuostakos tuli Jaakolle ystäviä: kättä puristettiin, onnea\ntoivotettiin ja ryyppyjä tarjottiin.\n\nEri pöydän ääreen tahtoi Matti juomisia ja sen ääreen istuivat nuo\nsovinnon tekiät. Jaakko ei tiennyt nytkään, miten hänen kanssaan\noikeastaan oli, mutta hän istui vaan kun käskettiin. Sitten rupesi\nMatti ryyppyjä tarjoilemaan.\n\n\"Minä en juo itseäni juovuksiin\", sanoi Jaakko.\n\n\"Mitä joutavia! Kuka tuon vertaisesta juovuksiin tulee? Otetaan vaan\nsen verran, että tullaan puheen lystiin! Ota vaan ryyppysi pohjaan!\"\nesitteli Matti.\n\nNiin istuttiin, haasteltiin ja väliin maisteltiin, mutta sovinnon\ntekemisestä ei puhuttu mitään.\n\nJaakko ei ollut kylläksi tarkka valvomaan kiusauksen hetkellä omaa\nsydäntänsä. Hän oli lujasti päättänyt, kauvan päättänyt, ettei hän\nenään koskaan joisi itseänsä juovuksiin; oman rakkaan vaimonsa tähden\noli hän tuon päätöksensä tehnyt, ja hän oli kauvan päätöksensä pitänyt,\nmutta hän ei ollut joutunut koskaan lupauksensa jälkeen oikein tosi\nkiusaukseen; nyt oli hänellä kiusaus käsissä ja hän ei voinut sitä\nkestää, vaikka luuli selviävänsä, sillä hän tuli sitä enemmän\njuovuksiin, jota enemmän hän tenäsi, ett'ei hän juo päihinsä asti,\nsillä hän maisteli kumminkin ehtimiseen ja oli silloin jo juovuksissa,\nkun hän luuli olevansa tuossa luvallisessa puheen lystissä. --\nHelmasynti oli virvonnut, oli voittanut.\n\nVoittanut oli Mattikin tarkoituksensa. Vaikka hän olikin niin nöyrtynyt\ntuona rosvojen kiinnipano-hetkenä kotonaan, oli hänen kostonpyyntönsä\nelpynyt jälleen täyteen voimaan, nähdessään, ett'ei laki voinut häntä\ntuomita niin raskaaseen rangaistukseen kuin hän pelkäsi. Entinen\nnöyryys oli muuttunut entiseksi vihaksi ja vainoksi, ja hän etsi vaan\ntilaisuutta, saadakseen langettaa Jaakon. Nyt luuli hän tilaisuuden\ntulleen ja hän oli asian harkinnut niin, että hän viettelee Jaakon\nensin juomaan itsensä juovuksiin ja sitten härsyttää hän hänen vihaan\nja niin tekemään lopen jonkun hirveän rikoksen. Onnistuiko hän siinä\ntäydelleen? Senpähän saamme nähdä.\n\nJaakko rupesi jo puhelemaan isolla äänellä, niinkuin hänen tapansa oli\nviina päässä tehdä, mutta Matin silmät loistivat pirullisesti.\n\n\"Sano, sano Tintta-karhuksi!\" kuultiin Matin kuiskivan kumppanilleen!\n\n\"No milloin siitä sovinnosta puhutaan?\" sanoi Jaakko suurella äänen\npainolla.\n\n\"Kuka tuommoisen Tintta-karhun kanssa sopii?\" sanoi Matin kumppani.\n\nJaakko kavahti tuolilta ylös.\n\n\"Tintta-karhu! Tuoko se nyt on se mainio Tintta-karhu?\" sanoi eräs\njuomajoukosta.\n\n\"Hän on se, katsokaa nyt karhua oikein karvan juureen asti\", sanoi\nMatin kumppani. Se oli hänen viimeinen lauseensa, sillä Jaakon nyrkki\nputosi samassa hänen kasvoillensa ja hengettömänä kaatui solvaisija\nlattialle.\n\n\"Murha, murha!\" rupesivat kaikki yhteen ääneen huutamaan. He rupesivat\ntapailemaan Jaakkoa kiinni, mutta hän löi ja hutki ympärilleen kuin\nriivattu, ja vetääntyi samassa ovea kohden. Ei heissä ollut\njoukollakaan sitä miehuutta, että olisivat ottaneet Jaakon kiinni,\nsillä kenenkään kynnet eivät pysyneet hänessä, vaan ne sinkosivat\nkynsien omistajan kanssa joka yrityksessä tuotakin tuokemmaksi.\n\nSillä tavalla taistellen pääsi Jaakko kartanolle ja niin kadulle. Tuota\npuolihämäräistä katua juosta roikasi hän niin paljon kuin eteensä\npääsi, ja tuo hurja joukko jäljessä, huutaen: \"Murha, murha! Ottakaa\nkiinni\". Tuohon takaa-ajajajoukkoon yhdistyi muitakin kadulla olijoita\nja kulkijoita, ja viimein tuli heitä mahdotoin parttio. Tuolla tavalla\nmennä rajusivat he Jaakon ja Marin majatalon ohitse, Jaakko, paljon\nedellä tuota meluavaa ja kirkuvaa joukkoa, juosta sukien avopäin, sillä\nhänen lakkinsa oli jäänyt kapakkaan, ja joukko jälessä huutaen,\nhoilaten. Jaakko juoksi ulos kaupungista ja poikkesi lähimpään\nviidakkoon; mahdotoin oli heidän häntä sieltä löytää.\n\nTuo näky ja kuulo kävi kipeästi Marin sydämelle kuin puukon pistos,\nmutta ei hän kuitenkaan kadottanut hetkeksikään järkeään ja\nneuvokkaisuuttansa. Hän puki kiireesti vaatteet yllensä ja lähti\nkuulustelemaan asian oikeaa laitaa. Melkein suorastaan älysi tuo\nteräväpäinen vaimo, mitenkä tuo riesa oli tullut, semminkin kun hän\nnäki Marttalan Matin takaa-ajajien etupäässä.\n\nMeluava ihmisjoukko kadulla ohjasi tuon huolehtivan ja lujan\nperheen-äidin askeleita, ja siltä ja tältä ihmiseltä kysäsi hän tuota\npaikkaa tarkemmin, jossa tuo harmittava turma oli tapahtunut. Ei olisi\nluullut heikolla vaimolla olevan sitä rohkeutta, että olisi voinut\nastua sisään siihen huoneesen, jossa kaikki yhdestä suusta sanoivat\nmurhan tapahtuneen juuri nyt, ja vieläpä hänen miehensä tekemänä, mutta\ntuo hirveä asia oli Marin sydämen asia, ja se se teki lujaksi heikon\nastian, juuri siinä hetkessä, kun kaikki muut horjuivat.\n\nKun Mari tapasi tuon turmiota tuottavan kapakan, astui hän tykyttävin\nsydämin juomahuoneesen. Hän hengitti syvään ja silmäili hätäisesti\nympärillensä. Häneltä pääsi pieni huudahdus ja hän rupesi hengittämään\nharvemmasti, mutta hänen rintansa aaltoili myrskyn jälkeen tyyntyneen\nmeren mainingin kaltaisesti; hän oli nähnyt jotain, jota ei hän ollut\nosannut aavistaakaan -- tuo mies ei ollutkaan kuollut, jota Jaakko oli\nviinapäissään lyönyt; hän oli mennyt vaan tainnuksiin kahdesta kovasta\ntäräyksestä, täräyksestä, jotka Jaakon nyrkki antoi, ja toisesta, jonka\nhän sai kovasti kaatuessaan.\n\nMies oli jo täydellisesti tointunut ja oli jo kävelyllä. Hän oli vielä\njuovuspäässä ja kiroili kauheasti Marttalan Mattia.\n\n\"Senkin hiton vietävä roisto\", uhkaili hän. \"Hän sai minun toisen\nkerran jo narratuksi härsyttämään Jaakkoa, joka on kymmenen kertaa\nparempi mies häntä. Entisestään olisi minun pitänyt tietää, mitä siitä\nseuraa, kun Jaakkoa syyttömästi solvasee, mutta se p----n Marttalan\nMatti saa semmoisia aikaan, vaan ei hän vasta enään minua narraa\nkäymään syyttömien ihmisien silmille\", höpisi mies, eikä huomannut\nMaria.\n\nMari astui nyt miehen tykö ja pyysi että hän sopisi tuon tapaturmaisen\nasian, eikä vaivaisi Jaakkoa oikeuteen; he maksaisivat hänelle\nkohtuullisesti.\n\nMies lupasi kyynel silmissä sopia asian, semminkin kun hän kuuli\nsaavansa rahaa, sillä entiset rahansa oli hän juomisellansa lopettanut.\n\nSamassa tuli Matti huoneesen, sillä hän palasi juuri nyt tuolta\ntakaa-ajomatkalta.\n\n\"Kävipä karhulle kerran hullusti; nyt saan hänen ainakin pois\nsilmistäni. Ei hän niin mene, ett'ei häntä kiinni saada, vaikka nyt\npääsikin kynsistämme. Haa! murha -- sepä on naula, joka vetää\", puhui\nMatti mielihyvillään, eikä huomannut, että murhatuksi luultu mies oli\npystössä ja että Marikin oli huoneessa, sillä Mattikin oli\njuovuksissa.\n\n\"Mitä perhanaa sinä murhasta puhut? Olenpa jo pystössä kahden töppöseni\npäällä, luullakseni niin lujassa kuin sinäkin, vaikka kyllä äsken\nsääreni virveliä huusivat, ja olenpa koko asian sopinut jo Tinttalan\nMarin kanssa\", sanoi mies ja astui samassa Matin eteen.\n\nMatti tuli nyt niinkuin puusta pudonneeksi. Pitikö tuonkin onnen\nluiskahtaa pois hänen käsistänsä? Ei, ei, niin ei saata käydä -- mutta\ntuossahan on elävä todistuskappale edessäni -- murhaa ei ole\ntapahtunutkaan -- Mari -- sopinut! Nuot ajatukset sekoittivat niin\nMatin ajatukset, ett'ei hän tietänyt mitä tehdä ja sanoa. Vihdoin\nselkeni hän hämmästyksestään ja astui vuorostaan miehen eteen.\n\n\"Sinä et saa sopia sitä asiaa\", sanoi hän kumppanillensa kiivaasti.\n\n\"Minä saan tehdä oman asiani kanssa kuinka tahdon, ja se on jo sovittu.\nSinä olet väärä ja kavala mies, Matti, ja tästä eteen päin emme ole\nenää ystävykset\", sanoi Matin kumppani lujasti.\n\nMari lupasi aamulla tulla miehen majapaikkaan ja maksaa hänelle\nsovinnoiksi mitä hän vaatisi. Matille ei hän puhunut yhtään sanaa,\nsillä hän inhosi häntä enemmän kuin käärmettä.\n\nNyt lähti Mari pois tuosta turmeluksen pesästä, ja mihinkä hän meni?\nKolkkoon, mustaan, sumuiseen yöhön lähti hän nyt kulkemaan. Hänellä oli\nkadonnut, eksynyt ja langennut lammas, sitä hän lähti nyt etsimään. Hän\ntiesi missä vaarassa ja tuskassa Jaakko nyt oli, sielun ja ruumiin\npuolelta. Hänellä oli tuolle langenneelle lohdutuksen sana ja sen hän\ntahtoi saada perille, ennenkuin se tulee myöhäiseksi. Hän oli Jaakon\npäihtymisen määrästä arvannut, ett'ei hän jaksanut kauvas mennä siitä,\nkun takaa-ajajat pois palasivat. Sen vuoksi toivoi hän hänen\nlöytävänsä. Yksinänsä ja heikkona kuin varjo hiipi hän kaupungin katuja\npitkin ja katosi yön pimeään. Vaikka hän olikin yksinäinen, heikko\nnainen, ei hän peljännyt pahoja ihmisiä, ei metsän petoja eikä mitään,\nsillä hänellä oli vaan yksi ja ainoa tarkoitusperä ja päämaali, jota\nkohden hän pyrki, ja tuo tarkoitusperä oli langenneen miehensä etsiminen\nja löytäminen! Paljon voi vaimo toivoa ja paljon rakastaa!\n\nKun Mari pääsi kaupungista ulos, meni hän siihen viidakkoon, johon näki\nJaakon juoksevan. Sinne tultuansa kuiskaili hän hiljaa kuin yön haamu:\n\"Jaakko, Jaakko! Missä sinä olet?\" Sitten kuunteli hän niin hiljaa,\nett'ei tohtinut hengittääkään. Kauvan hän kulki, kauvan hän kuiskaili,\nkauvan hän kuunteli, eikä mitään kuulunut. Vihdoin viimein oli hän\nkuulevinaan jotain heikkoa oihkaamista.\n\n\"Jaakko, Jaakko! Oletko sinä siellä? Oma Marisi hakee sinua\", kuiskasi\ntaas Mari.\n\n\"Mari, Mari! oletko sinä Mari? Jos olet, niin tule tänne!\" kuului\nsilloin käheästi kuiskiva ääni jostain pensaasta, ja Mari läheni sitä.\n\nMari oli oikeen arvannut. Viina ja väsymys olivat vaikuttaneet, ja\nJaakko oli kaatunut erään pensaan juurelle, sillä hän ei voinut\nedemmäksi mennä. Surkeana sielun ja ruumiin puolesta makasi ja voihkasi\nhän siinä, sangen onnettomassa tilassa. Hän oli selvennyt jo osaksi\nviinasta ja sen jälkiseuraukset olivat nyt kaikessa kauheudessaan\nJaakkorievun kintereillä. Juopuminen oli jo hirveä ja häpeällinen\nrikos, mutta tuo toi myötänsä toisen vielä hirveämmän rikoksen --\nmurhan, ja se oli hänen eroittava ikuisiksi ajoiksi rakkaasta\nvaimostaan ja lapsistaan, ja tuo tieto ja tunto teki hänelle niin\nkauheat omantunnon vaivat, että hänen joka luunsolmunsa vapisivat\nniinkuin haavan lehti.\n\n\"Jaakko! Oletko sinä Jaakko?\" kuiskasi Mari likelle tultuansa.\n\n\"Oi Mari, rakas Mari! Sinäkö se olet? Voi kauheata -- murha -- ijäksi\neroitettu sinusta ja lapsistani, se on enemmän kuin ihminen voipi\nkestää\", puhui Jaakko väännellen itseänsä kauheoissa tuskissansa.\n\n\"Sinulla on syytä rauhottua; se mies ei olekaan kuollut, jota sinä\nlöit\", sanoi Mari.\n\n\"Voi, voi Mari! Elä mielistele, elä petä minua, sillä se ei kauvaksi\npoista tuskaa sielustani. Minä näin hänen kaatuvan, näin hänen\nhengettömät, sinertävät kasvonsa, kuulin huutoja: murha, murha, tunsin\nkuinka minua ajettiin takaa; ainoastaan vahva voimani pelasti minua\nhetkeksi rikoksen kostosta -- voi, mutta pian on minua kohtaava\nansaittu rangaistukseni\", vaikeroitsi Jaakko epätoivossaan.\n\n\"Mutta kuitenkin on se tosi, että se mies elää, jonka luulet\nmurhanneesi\", sanoi Mari.\n\n\"Mistä sen tietäisit ja mistä olet sen keinon keksinyt, jolla koet\nhetkeksi tuskaani lievittää?\" sanoi Jaakko yhä epätoivoisena.\n\n\"Olenpa omin silmin nähnyt hänen elävän ja olen puhutellut häntä suusta\nsuuhun; hän oli pyörtynyt vaan kovasta täräyksestä\", sanoi Mari.\n\n\"Tuntuu hiukan toden mukaiselta puheesi, mutta se ei rauhoita minua\nvähääkään. Jospa hän olisi virvonnutkin kuolleista, niin kauhea\nrangaistus odottaa minua, sillä minä tein ruman rikoksen ja hukassa,\nhukassa on Jaakkosi, hukassa ijankaikkisesti, ja hukassa olet sinä,\nrakas Mari, ja hukassa koko perheemme, sillä vähät varamme menevät\nsuurien rikosteni ja suurien sakkojen suorittamiseksi\", vaikeroitsi\nJaakko.\n\n\"Rauhoitu nyt ja usko minua. Lähde nyt vaan minun kanssani\nmajapaikkaan, jossa saat nukahtaa ja lopen selvetä, ja näetpähän\naamulla, että asiasi ovat paremmasti kuin luuletkaan, ja lähde nyt\nheti; sinä menetät terveytesi ja järkesi, jos kauemmin saat täällä\nolla\", kiirehti Mari.\n\n\"Voi, voi, Mari! Mikä olisikaan minulle parempi kuin kuolema, sillä se\npelastaisi minun kärsimästä sitä häpeää ja tuskaa, jonka olen päälleni\nvetänyt. Se pelastaisi minun kärsimästä sitä hirveää rangaistusta, joka\nminua odottaa ja joka tulee hyvin ansaittuna. Kuolema, kuolema! tule\npian ja pelasta minut rikosteni häpeästä ja rangaistuksesta, joka olen\nviheliäisin ja huonoin ihminen mitä maan päällä löytyy. Minussa löydät\nmieluisen uhrisi, ja tuskinpa olet koskaan ennen tehnyt mieluisempaa ja\notollisempaa työtä. Mutta voi! minua peljättää ja kauhistuttaa.\nVälttäisinkö sillä ijankaikkisen rangaistukseni? Ei, ei, sitä en\nvälttäisi. Ijankaikkinen, kauhea Jumalan viha ja rangaistus odottaa\nminua kuolemani jälkeen. Voi minua, voi sinuakin ja lapsiani!\"\nvaikeroitsi Jaakko yhä.\n\n\"Ei niin. Kuolemasta ei puhettakaan, sillä minä ja lapsemme tarvitsemme\nvielä kauvan sinua. Lähde nyt heti pois, sillä muutoin sinä vilustut\ntäällä ja saat todellakin taudin\", sanoi Mari ja painoi kapakasta\nhakemansa Jaakon lakin hänen päähänsä.\n\n\"Voi, voi, rakas Mari, voi minua onnetointa!\" päivitteli Jaakko.\n\n\"Tottele nyt minua ja ole mies\", sanoi Mari.\n\nJaakko totteli ja niin he lähtivät haapuroimaan pimeässä kaupunkia\nkohden. Horjuin ja päivitellen kulki Jaakko vaimonsa jäljessä pimeää ja\nsumuista tietä. Majataloon päästyänsä nukahti Jaakko heti vaimonsa\nlaittamalle vuoteelle.\n\nAamulla kun Jaakko heräsi, oli hänen edessänsä kokonainen elämän\nhelvetti. Hän oli nyt täydellisesti selvennyt viinapäistään ja\njärjellinen muisto viimeisistä tapahtumista kokosi kaikki hänen\nviimeisen lankeemuksensa erityis-seikat kaikessa hirmuisuudessaan hänen\nomalletunnollensa. Noita muistellessa ja tuntiessa tuli Jaakko\nsemmoiseen tuskaan, että hänen henkeänsä ahdisti, ja tuskan hiki juoksi\nhänen päältään.\n\n\"Voi, Herra Jumala, Mari! Mitä nyt on tehtävä?\" huokasi Jaakko\ntuskissaan.\n\n\"Sovitetaan loukattu mies ja lähdetään kotiin\", sanoi Mari.\n\n\"Niin, jos se on mahdollista, jos hän sopii\", sanoi Jaakko\nahdistuksessaan.\n\n\"Hän sopii; sen sain jo illalla tietooni\", sanoi Mari.\n\nJaakko ei vastannut mitään. Hän tarttui vaimoonsa syliksi ja rupesi\nsiinä itkemään, niinkuin pieni lapsi. Vaimonsa alttiiksi-antavaisuus ja\nitsensä uhraavaisuus, ja samassa hänen oma mitättömyytensä ja\nviheliäisyytensä astuivat nyt täydessä valossaan Jaakon eteen, ja tuo\nse murti kaikenni hänen sielunsa voimat.\n\n\"Voi rakas Mari! Mitenkä meidän ostostemme nyt käypi?\" sanoi Jaakko\nitkunsa seasta.\n\n\"Elä niistä murehdi, heitetään ostokset ostamatta ja maksetaan mitä\nrikottu on. Kyllä siinä on minulle morsian-ostoksia, kun ma saan sinun\ntaas kotia\", sanoi Mari.\n\n\"Voi, voi, Mari! Kehno, huono, viheliäinen mies on sinulla\", sanoi\nJaakko nyyhkien.\n\n\"Kyllä sinusta vielä mies tulee, sen sanon vielä nytkin. Sinä et\nlangennut vapaasta tahdostasi, vaan sinä tulit vietellyksi. Kavala,\nvaarallinen kiusaus tuli äkkiä kuin paula tietämättä eteesi. Sinä et\nensin huomannut ja sittemmin et voinut sitä vastaan seisoa, ja niin\nsinä lankesit. Sinä kadut sitä nyt katkerasti, ja sen vuoksi toivon\nsinusta vieläkin miehen tulevan. Katsos Jaakko! Minä tunnen sinut\nparemmin kuin sinä itse\", sanoi Mari.\n\nSitten lähti Mari sovittamaan Jaakon loukkaamaa miestä. Hänkin oli jo\nselvennyt pöhnästä. Olipa saaliin himo hänen tehnyt jo paljon\ntiukemmaksi kuin illalla. Hän päivitteli kuinka hänen päänsä on kipeä\nja arveli, ettei siitä koskaan enää tervettä tule, ja osasipa hän\nkiskoa Marilta niin paljon sovinnoita, ett'ei heille jäänyt kuin hädin\ntuskin sen verran, että he niukuin naukuin kotiansa pääsivät. Kun he\nolivat miehestä erilleen päässeet, lähtivät he ajelemaan kotiinsa.\n\nKun Jaakon kaupunkimatka tuli tunnetuksi kylässä, kadotti Jaakko kaiken\narvonsa, jonka hän oli pitkällisen taistelun avulla viimeiseltä\nitsellensä voittanut. Kun Mäkelän Mauno oli saanut tuon kuulla, oli hän\nsanonut: \"sitä se nyt vielä oli vailla\".\n\nIhmiset ovat suuressa määrässä kummallisia, sillä useammat heistä\nvaativat enemmän lähimmäiseltään kuin -- itseltään.\n\n\n\n\nXIII.\n\nSelkenee -- pehmenee.\n\n\nNöyränä ja katuvaisena teki Jaakko taas työtä kotiin päästyään.\nAlituisesti muistaen omaa heikkouttaan ja horjuvaisuuttaan, rupesi hän\naina enemmän ja enemmän näkemään, mikä kallis ja verratoin aarre\nhänellä vaimossaan on. Hän tunsi, että hän olisi tuhat kertaa sortunut\nelämän taisteloissa, jos ei hänen vaimonsa olisi alttiiksi-antavaisella\nuhrauksellaan häntä alati tukenut, lohduttanut ja pystyssä pitänyt.\nSuurella sydämen kivulla havaitsi Jaakko, kuinka kasvatuksessa\njuurtuneet helmasynnit ovat vaikeat vieroittaa ja kuinka ne uusissa\nmuodoissa, uusilla keinoilla ja uusilla voimilla ryntäävät esille ja\nuusilla pauloilla kietovat lankeemukseen. Vaikk'ei Jaakko ollut koskaan\nollut paha Marille, kaukana siitä, sillä hän oli häntä kunnioittanut\nkaikella kunnioituksella ja rakastanut kaikella aviollisella\nrakkaudella, kaksinkertaisella kunnioituksella kunnioitti ja rakasti\nhän nyt jaloa vaimoaan; ja eipä Marilla ollut yhtään syytä halveksua\ntuolla kaupunki-matkalla saatuja -- morsiuslahjojaan. Vaikk'ei se ollut\nsen parempi lahja, kuin lankeemus alinomaisessa elämän taistelussa, oli\nse kuitenkin kantanut kauniita hedelmiä: Jaakko ei ollut langennut\nvajotakseen, vaan -- noustakseen. Hän oli tullut tuntemaan vihollisen\nvoiman ja kavaluuden, ja hän rupesi vaarilla pitämään sekä\nvihollistansa että omaa itseään; ja nöyrä, katuvainen valvominen oli\nsen hedelmänä; siis se lankeemus oli opiksi eikä paatumiseksi,\npalaamiseksi eikä eksymiseksi. -- Jospa kaikki lankeamiset\nvaikuttaisivat samoin! Niin, niin -- jospa.\n\nKaksinkertaisella innolla, kaksinkertaisilla voimilla ja\nkaksinkertaisilla toimilla teki ja teetti Jaakko nyt työtä. Ja\nhuomasivatpa he, kuinka viisaasti Jumala teki, kun sanoi ihmiselle\nsyntiin lankeemisen jälkeen: \"otsas hiessä pitää sinun leipää syömän\",\nsillä juuri tuo työ voipi paljon ihmisen intohimoja ja syntiin\nlankeemisessa tulleita paheita hillitä ja kuolettaa.\n\nNiin kului taas joku vuosi. Toisenlaiset olivat nyt Vuorentaustan\ntienoot, kuin silloin, kun Jaakko tuli sinne taloa tekemään. Avaroita\nviljavainioita oli ylt'ympäri kartanon, jotka lainehtivat rehottavassa\nlaihossa. Toisenlainen oli nyt metsälammen rämekin, sillä se paistoi\nsaven sekoituksen vuoksi valkealta kuin harmahtava hattu ja rehoittava\nnurmitähkiö ja hiirenhäntä-heinät uhkeina huojuivat sinne tänne,\nhiljaisen tuulen käydessä, ja toinen osa oli lainehtivassa laihossa.\nRakennuksen takana oli vähäinen kasvitarha, puistoineen ja\nMetsälammelle menevän tien kahta puolta oli puu-istutuksia. Tuo ennen\nniin hetteinen ja ruma Metsälampi, ruman ja vetelän suon keskessä, oli\nmuuttunut ihanaksi peilikirkkaaksi silmäksi hymyävän ja rehoittavan\nviljavainion keskellä, ja ylpeät kasvit kuvastelivat ympäri rantoja sen\ntyynessä pinnassa. Aitassa ja salvoissa oli viljaa vankasti ja mylvivä,\nlihava karja oli melkoisesti yhä lisääntynyt. Vankka oli jo Tinttalan\nuudistalo, ja tuon vankkuuden perustuksena oli asukasten oikeaan\npaikkaan tehty, ahkera työ ja tuo savipohjainen Metsälammen räme.\nJaakko oli oikein arvannut.\n\nNiin teki ja toimi Jaakko, koettaen unhottaa rikostansa, ja se\nunohtuikin osittain, sillä hän löysi sydämellensä levon, ja parempaa\nperheenisää, kuin Jaakko oli, ei olisi voinut löytää kenestäkään,\nulkonaisesti hurskaastakaan miehestä. Mitä hyvää olisi siitä ollut, jos\nJaakko olisi sortunut? Ja sortunut hän olisikin, jos ei hänellä olisi\nollut armahtavaista sydäntä ja lempeää kättä tukenansa. -- Marikin oli\narvannut oikein, sanoessaan tuntevansa Jaakon paremmin kuin hän itse,\nja ennustaessaan, että Jaakosta vielä nytkin mies tulee.\n\nUnohtua alkoi kyläläisienkin mielestä tuo Jaakon viimeinen lankeemus,\nsillä hän oli työllä ja totuudella osoittanut, että hän voi sovittaa\nrikoksensa ja olla mies. Mäkelän Mauno ei vaan voinut unhottaa Jaakon\nviimeistä roimetta. Hänelle oli puhuttu Jaakon ja Marin keskinäisestä\nhyvästä sovusta ja heidän nopeasta vaurastumisestaan, aineelliselta\nkannalta katsoen, ja hänelle yritettiin usein puhumaan tuosta\nihmeellisestä käänteestä, mutta Mauno ei kärsinyt sanaakaan siitä\npuhuttavan, närkästymättä ja inhoaan osoittamatta. Eikä hänen nähty\nkoskaan enään olevan ajatuksiinsa vaipuneena, eikä sanovan: \"jos, jos\".\n\nMarttalan Matti iloitsi sydämestään, kun näki että tuo Maunon ja Jaakon\nvälillä oleva juopa oli suuressa määrässä isonnut. Hän oli isossa\nmäärässä voittanut tarkoituksensa, kavaloilla vehkeillänsä, mutta\ntoivottuun päämäärään eivät ne vieneet, sillä ei hän saanut Jaakkoa\nlankeamaan nousemattomaksi.\n\nTuon puoliksi onnistuneen tarkoituksensakin nojalla nosti Matti päätään\nkorkeammalle. Hän luuli ajan itsestään pois pesneen tuon saastan, jonka\nrosvojuttu oli häneen iskenyt, mutta niin ei ollut. Hän teetteli\nystävyyttä Mäkelän Maunon kanssa ja viimein hän rohkeni varovasti\nMaunolle ilmoittaa olevansa se, joka hänen rosvojen kynsistä pelasti!\nSilloin loppui Maunon kärsivällisyys.\n\n\"Hävytöin, huutitoin valehtelia, rosvojen pesä! Mene silmieni edestä\",\nsanoi Mauno tuimasti, nousten samassa kiireesti ylös.\n\nMatti ymmärsi nuo sanat ja tuon liikkeen ja hän lähti.\n\n\"Melkein hävyttömäksi ihminen saattaa tulla. Jos hän olisi pelastajani,\nolisi hän jo aikaa omistanut tuon aina tarjolla olevan piipun; sitä hän\nei ole arvannut omistaa, sillä se ei ole hänen. Muutoin ei hän olisi\nkyennyt minua pelastamaan, kenties ei hän olisi sitä tahtonutkaan.\nKaikissa suhteissa täytyy pelastajan olla Mattia paremman miehen\",\nkuultiin Maunon sanovan Matin mentyä.\n\nJaakon ja Marin ottotyttö oli kasvanut ja kehittynyt aika-ihmiseksi.\nHänen nimeään ei ole tullut koskaan mainituksi. Johanna oli hänen\nnimensä, ja hän rakasti Jaakkoa ja Maria, niinkuin isäänsä ja äitiänsä,\nja heidän lapsiansa niinkuin omia veljiänsä ja sisariansa; Jaakko ja\nMari pitivät ja kohtelivat Johannaa niinkuin omaa lastansa, ja hän\nrupesi saamaan yleistä kunnioitusta kauneutensa ja siveytensä vuoksi.\n\nEräänä pyhä-iltana oli Johanna kylässä. Nuoret olivat kokoontuneet\nerääsen taloon, iltaansa viettämään kaikenlaisilla nuorten leikeillä.\nJohannakin oli siellä. Eräs poika rupesi panemaan piippuunsa, ja kun\nhän sen sai tehdyksi, istui kenossa selin polttamaan.\n\n\"Mistä sinä olet meidän isännän piipun saanut?\" kysyi Johanna äkkiä\nitseään liki istuvalta tupakan polttajalta.\n\n\"Tiedätkö varmaan, että tämä piippu on teidän isännän?\" kysyi poika\nhämmästyneenä.\n\n\"Aivan varmaan tuo on sama piippu, jonka meidän isäntä kadotti\njoitakuita vuosia takaperin, kylässä käydessään, sen tunnen aivan\nvarmaan\", sanoi Johanna.\n\nKukaan ei heistä tietänyt tuon piippujutun merkitystä, ei Johannakaan\nmuuta kuin että se oli heidän isännältä moniaita vuosia sitten kadonnut\npiippu, sillä hän ei ollut kuullut puhuttavan kotonaan koko piipusta\nmuuta kuin sen, että Jaakko oli puhunut eräänä kertana, että hän\npudotti kylämatkalla piippunsa. Mutta tuo, joka piippua nykyään\nviljeli, ymmärsi tarkoin mikä merkitys tuolla piipulla oli, ja hän\npisti piipun lakkariinsa ja vetäysi ulos.\n\nAsia on itsestänsä selvä ja yksinkertainen. Kun Mauno oli monta vuotta\nhakenut omistajaa tuolle piipulle eikä ollut sitä löytänyt, oli hän\nheittänyt kaiken toivonsakin. Hän oli antanut piipun rengillensä, kun\nhän oli sitä pyytänyt, ja renki sitten poltteli sillä tupakkaa\nkylissäkin käydessään. \"Mitäpä minä hänellä teen, kosk'ei sille löydy\nomistajaa\", oli Mauno sanonut piippua antaessaan.\n\nSiis se oli Mäkelän renki, jolla piippu nykyään oli. Heti kun hän kuuli\nkuka piipun omistaja oli, lähti hän kotiansa. Hän meni suorastaan\nMaunon kamariin. Mauno oli ajatuksiinsa vaipuneen näköinen, eikä ollut\nhuomaavinaan renkinsä tuloa, imeskeli vaan harvakseen omaa piippuansa.\n\n\"Minäpä tiedän, isäntä, kenen tämä piippu on\", sanoi renki samassa\nojentaen Maunolle nähtäväksi kysymyksessä olevan piipun.\n\n\"No, annapas kuulla!\" sanoi Mauno ja oikasi itsensä suoraksi.\n\n\"Tämän piipun omistaja on teidän -- vävynne, Tinttalan Jaakko\", sanoi\nrenki.\n\n\"Häh -- mitä? Mitä sanot -- mistä olet sen tiedon saanut?\" sanoi Mauno\nhätäisesti ja syöksähti seisoalleen.\n\nEi ukkoisen isku olisi paremmin vaikuttanut Maunoon, kuin tuo uutinen.\nHänen suustaan putosi piippu lattialle ja tuo vahva mies, sekä\nluonneltaan että ruumiiltaan, vapisi yhtenä tytinänä.\n\n\"Tinttalan Johanna rupesi tätä, heti nähtyään, puhuttelemaan isäntänsä\npiipuksi, jonka hän kuuluu kadottaneen joitakuita vuosia takaperin\",\nsanoi renki.\n\nMauno oli tuokion vaiti. Sitten kääntyi hän renkiin päin ja sanoi\nhänelle puoliksi tukehtuneella, värisevällä äänellä: \"anna piippu tänne\nja jätä minut rauhaan. Sopivassa tilaisuudessa tahdon sinulle palkita\ntämän tiedon\". Renki lähti.\n\nMitä lieneekään Mauno ajatellut yksin kamariinsa jäätyänsä? Sitä ei\ntietty. Mutta luultavasti riehuivat monenlaiset tunteet nyt tuossa\njäykässä rinnassa. Kenties oli tuo vahva luonto ensikerran\nhorjumaisillansa, jota se ei ollut vielä koskaan ennen tehnyt;\nsenpä saamme nähdä.\n\nTovin aikaa kuului kamarista kiireitä askeleita; arvattavasti asteli\nsiellä Mauno edestakaisin ja mietti. Talvi oli. Ei kuitenkaan kauvan\nviipynyt, ennenkuin emäntä sai käskyn tulla Maunon kammariin. Emäntä,\naina tottunut miestään tottelemaan kaikissa, tuli. Hän säikähti kovin,\nnähdessänsä Maunon niin oudon näköisenä ja kalpeana.\n\n\"Pane vaatetta päällesi!\" sanoi Mauno niin hiljaisella ja siveällä\näänellä, että emäntää oikein kummastutti.\n\n\"Mitä sinä nyt mietit, Mauno?\" kysyi emäntä ja katsoi häntä niin\nlempeästi silmiin.\n\n\"Käymme yhdessä vähän kylässä\", sanoi Mauno umpinaisesti.\n\n\"Missä?\"\n\n\"Senpähän saat sitte nähdä.\"\n\nSamassa sai renki Maunolta käskyn panna hevonen aisoihin, ajore'en\neteen. Isäntä puki kiireesti vaatetta ylleen ja pian olivat he\nmatkalla. Olipa emäntä oikein hyvillä mielin, vaikka matkansa määrä oli\ntietämättömissä, sillä eipä ollut monasti sitä tapahtunut, että Mauno\nolisi tahtonut häntä kanssaan kylään.\n\n\"Mihin me menemme?\" kysyi emäntä, Kun he olivat tovin ajaneet\nmetsätietä.\n\n\"Johan sen olen sanonut, kylään\", sanoi Mauno.\n\nSiihen selitykseen täytyi emännän tyytyä ja niin ajettiin edelleen.\n\nVihdoin ajoi Mauno erään talon kartanolle. Emäntä ei tuntenut taloa,\neikä hän tuntenut kaikkia muitakaan taloja kylässään, sillä hän oli\nopetettu kotonaan pysymään; ehkäpä ei Maunokaan tuntenut tuota taloa,\nei ainakaan tarkoin, sillä hän ei ollut koskaan käynyt siinä; se oli --\nTinttala.\n\nIltapuhteen pimeän avulla pääsivät vieraat kellottomalla hevosella\nkartanoon kenenkään huomaamatta; nyt astuivat he huoneesen. Kirkas\nvalkea palaa lekotteli takassa pystyvalkeana, sillä Mari oli juuri\npadan kääntänyt pois tulelta ja ammentanut illalliskeiton kuppeihin.\nPum, pum, pum, pani iloinen valkea, suurista kasahaloista tehdyssä\ntorvessa, levittäen samassa valoa ja lämpöä ympärillensä. Vaikka olikin\nvaloisa, oli ovipieli kuitenkin hämärä, johon vieraat pysähtyivät.\nJaakko istui takan ääressä ja kieputti pikku Maunoa polvellansa ja\nkaksi nuorinta lasta kieppuivat äitinsä ympärillä.\n\n\"Oletpa sinä jo oikein raskas poika. Kohtahan sinä olet Mäkelän vaarin\nkokoinen\", sanoi Jaakko pikku Maunolle ja kiikutti häntä kiivaasti\npolvillaan.\n\n\"Isä, isä! Miks'ei minua viedä koskaan katsomaan Mäkelän vaaria ja\nmummoa?\" sanoi pikku Mauno ja katsoi kysyvästi isänsä silmiin.\n\n\"Et sinä, poika-rukka, taida koskaan nähdä Mäkelän vaaria ja mummoa\",\nsanoi Jaakko surullisesti. Hän lakkasi poikaa kiikuttamasta ja\najatuksiinsa vaipuneena siljoitteli hän pojan kihara-tukkaa.\n\nTuo keskustelu isän ja pojan välillä tapahtui juuri siinä tuokiossa,\njona vieraat seisahtuivat ovipieleen.\n\nEnsi silmäyksellä tupaan tultuansa huomasi Mäkelän emäntä, missä\nkylässä nyt ollaan. Vaikka hän seisoi Maunon rinnalla ja oivalsi hyvin\nkyllä, minkälaista käytöstä hän vaatii, pääsi häneltä kuitenkin heikko\ntuskan huudahdus; äidin sydän kuohahti pakolla opetetun rajan ylitse.\n\n\"Keitä vieraat ovat? Mikä teitä vaivaa?\" sanoi Mari ja syöksähti\nvierasten tykö, ensin varovasti irroittaen lapset itsestänsä.\n\nKun Mari oli tarkemmin silmännyt vieraita, astui hän nopein askelin\ntakaperin ja huudahti: \"Herra Jumala! -- Isä ja äiti!\"\n\nNyt astui Mauno keskelle lattiaa: \"Jaakko ja Mari! tahtoisin jotain\nhaastella teille. Viekää minut kamariinne!\" sanoi hän.\n\nSitten lähtivät he kamariin ja Mauno viittasi vaimolleen, että hänkin\ntulisi, ja vaimo tuli.\n\nNyt oli tuskan ja odotuksen aika, sillä kukaan ei tietänyt mitä nyt\ntapahtuisi. Kullakin heistä oli ajatuksissa muinaiset muistot, muistot\nmenneistä ajoista, tapahtumista ja asioista, ja nuot muistot herättivät\nheissä monenkaltaisia tunteita, jotka myrskyinä kiitivät itsekunkin\nsielun läpitse. Siihen sitten vielä lisäksi tuommoinen äkkinäinen ja\nodottamatoin kohtaus, niin pitkän ja monta tuskallista hetkeä aikaan\nsaaneen ajan perästä. Kaikki nuo yhteensä aikaan sai heissä kaikissa\nvapistuksen, vapisi itse Maunokin, vaikka hän oli jäykin heistä.\n\nKun he olivat kaikki sanan puhumattomina tovin aikaa istuneet, rupesi\nMauno pitkäveteisesti poveaan kaivamaan; sieltä hän veti esiin\nniverä-piipun, lyhyellä luuvarrella.\n\n\"Tunnetko Jaakko tämän piipun?\" kysyi Mauno, samassa näyttäen Jaakolle\npiippua.\n\n\"Se on minulle hyvinkin tuttu\", sanoi Jaakko tukehtuneella äänellä.\n\nMauno rupesi enemmän vapisemaan; hänen hartiansa oikein jytisivät;\nsisällinen raivoisa tuska vaikutti sen. Kenties tuo tuska oli hänellä\nensimäinen eläissään, sillä ensikerran eläissään olivat hänen\nperustelmansa ja päätelmänsä horjuneet ja vääriksi löytyneet.\nEnsikerran olivat hänen tuntonsa viisarit osoittaneet aivan toista,\nkuin mitä hän oli heille määritellyt ja mitä hän oli heistä\nluuloitellut, ja niin suuressa määrässä. Hänen tuli tuo tunnustaa,\nsillä hän ei tahtonut olla väärä missään suhteessa, kun hän vaan tuli\nvakuutetuksi tunnossaan asian oikeudesta, ja tuo kaikki vaikutti\nsanomattoman tuskan hänen sydämessään. -- Jäykkä mies, jäykkä luonto\noli murtunut -- oli.\n\nKukaan ei puhunut mitään sillä ajalla, jolla Mauno taisteli sisällisen\nihmisensä kanssa.\n\n\"Väärin olen sinua, Jaakko, tuntenut, väärin tuominnut, anna se minulle\nanteeksi!\" sanoi Mauno vihdoin vapisevalla äänellä.\n\nNyt vasta huomattiin mitä Maunolla oli mielessä, ja nuo Maunon harvat\nsanat tekivät sanomattoman vaikutuksen toisien tuntoihin. Mari\nryöpsähti heti isänsä kaulaan ja hoki itkunsa seasta: \"isä, rakas isä!\nTe olette minulle ja Jaakolle anteeksi antanut, sen tiedän nyt, ja se\ntekee sydämelleni niin hyvää, voi Herra Jumala kuinka hyvää.\" Marin\näiti ei kyennyt muuta sanomaan, kuin olemaan: \"voi, voi kun sinä Mauno\nolet hyvä, tiedänhän minä, että sinä olet hyvä, mutta et sinä ole vielä\nkoskaan ennen noin hyvä ollut\". -- \"Tuhat kertaa anteeksi, rakas\nappeni, tuhat kertaa anteeksi\", kertoi Jaakko ehtimiseen. Kaikki\nitkivät.\n\n\"Mihin olisi ainoa lapseni joutunut, jos hän olisi yhtynyt Marttalan\nMatin kanssa, niinkuin minä olisin sokeudessani tahtonut? Missä olisin\nminä, jos et sinä, Jaakko, olisi minua pelastanut murhaajain ja\nrosvojen käsistä? Minä olen sinua pitänyt murhaajanani, ryövääjänäni,\nja sinä olet minun pelastajani; sinä olet pelastanut minut ja lapseni\nperikadosta. Kauhea on ajatella, millä tavalla minä olen kohdellut\nhyväntekijääni -- sinussa on jalo henki, Jaakko\", änkytti itkunsa\nseasta Mauno.\n\nKukaan toisista ei voinut puhua paljon mitään; ainoastaan Mari voi\nänkyttää: \"isä, isä\", ja Marin äiti: \"sanoinhan minä sen, Mauno,\nsanoinhan minä sen.\"\n\nNiin, tuo oli liikuttava näky ja kohtaus, oli katumuksen ja parannuksen\nhetki, oli avonainen ja vapaa sydänten aukaiseminen, oli tunnustuksen\nja sovinnon hetki, oli kauniimpia helmiä taistelevassa ihmis-elämässä\n-- oli todellakin.\n\nSitten vasta kehoittivat Jaakko ja Mari vieraitansa riisumaan\npäällysvaatteensa pois ja Jaakko meni hevosta päästämään ja talliin\nviemään.\n\nKun he olivat tyyntyneet tunteittensa vallasta, sai Jaakko ruveta\nkertomaan kuinka hän sattui tulemaan siihen, kun rosvot häntä\nhätyyttivät. Jaakko kertoi alusta loppuun asti kaikki pienimmätkin\nseikat, ja sana sanalta tunsi Mauno ne tapahtuneiksi, ja Mauno oikein\nkauhistui, kuullessansa noiden pahantekijäin vehkeitä.\n\n\"No miks'et sinä tullut huoneesen, kun toit minut kotiini, vaikka minä\nkäskin?\" kysyi Mauno.\n\n\"Minä pidin pelastuksenne tavallisena ihmisvelvollisuutena, enkä\ntoivonut siitä mitään palkintoa; ilman sitä pelkäsin teidän vihaanne\",\nsanoi Jaakko.\n\n\"Hyvä Jumala!\" puhkesi Mauno sanomaan tuon kuultuansa.\n\nSitten oli tovi äänetöintä aikaa.\n\n\"Nyt minä täydelleen käsitän, että sinussa on miestä. Vainottuna\npienestä poikasesta pitäin, hyljättynä ja sorrettuna, olet sinä läpi\nkaikkien vastuksien raivannut näin vankasti, talon omalla voimallasi\nkylmään korpeen. Minä olen kompastunut sinun harvoihin hairahduksiisi,\nmutta sinun hyvät avusi ja työsi ovat monin kerroin suuremmat vikojasi\nja hiljan olen oppinut tuntemaan, ett'ei täällä viatointa löydykään.\nKaikki, mitä meillä on, ottakaa heti huomenna haltuunne ja antakaa\nainoastaan lastenne kanssa meille ruokaa ja hoitoa kuolinpäiväämme\nasti. Meillä ei ole kaukaan aikaan ollut yhtään lasta, sillä\nkovuudellani olen ainoan lapseni ajanut pois tyköäni. Monta tuskaa on\nse tuottanut, monta unetonta yötä antanut, vaikk'ei siitä muut tiedä,\nsillä minullakin on toki sydän, joka voi tuntea ja kärsiä. Antakaa\nte nyt meille lapsia itsessänne ja lapsissanne, korvaukseksi\nlapsettomuudellemme ja lohdutukseksi pimitetylle menneelle elämällemme\nja nykyiselle murheellemme!\" puheli Mauno ja eipä häntä koskaan oltu\nkuultu niin kaunopuheliaana kuin nyt.\n\n\"Voi, voi kuin te olette hyvät, isä ja äiti. Voi kuin silloin on hyvä\nolla, kun te olette aina meidän ja me teidän. Me emme tarvitse teiltä\nsaada mitään, sillä Jumala on siunannut työmme, niin että hyvin kyllä\naikaan tulemme; siinä on kylläksi kun teidät saamme. Täällä meidän on\nsitten hyvä olla, vähän ulompana maailman hyrskyistä ja pauhuista, ja\nsilloin koetamme kaikin unhottaa mitä kärsineet olemme\", puheli Mari ja\nhalaili kyynelsilmissä vuoroon isäänsä, vuoroon äitiänsä.\n\n\"No, mutta herran tähden! Mihin meidän omaisuutemme sitten joutuisi,\njos ette te sitä vastaan ottaisi? Eihän meillä ole minkäänlaisia muita\nperillisiä; omaisuutemme vastaanottamista ette saa yhtään estellä,\nsillä te saatatte estelemisellänne tehdä nykyisen ilomme jälleen\nmurheeksi. Mutta emmeköhän me kumminkin kaikin mene Mäkelään asumaan?\nOnhan se vanhempi ja kauemmin asuttu paikka, vai mitä Jaakko siihen\nsanoo?\" puheli Mauno.\n\nJaakko ei vastannut toviin aikaan mitään; näyttipä siltä kuin hän olisi\nkadottanut puheenlahjansa. Hänen rintansa aaltoili ja hengityksensä\nkävi harvemmaksi; näkyi selvästi, että joku sisällinen tunne ahdisti\nhäntä.\n\n\"Rakas, kallis on minulle tämä koti. Tässä olen minä taistellut\nraskaimmat ja tärkeimmät taisteloni. Tässä olemme usein murtuneet sekä\nsielun että ruumiin puolesta. Tässä, tässä olemme langenneet ja\nnousseet. Tässä olemme kärsineet suurinta tuskaa, mitä ihminen koskaan\nvoi kärsiä, ja toisaalta nauttineet semmoista iloa ja onnea, jota ei\nyksikään kuolevainen liene suuremmassa määrässä nauttinut. Tässä olen\nkoettanut unhottaa ja sovittaa rikoksiani ja tässä on kova ruumiillinen\ntyömme kantanut jo hedelmiä, toimeen-tuloksemme asti. Voi, voi! Vaikea\non minun se ilmoittaa, mutta täytyy minun kumminkin sanoa, ett'en saata\nerota tältä rakkaalta taistelutantereeltani. Tässä tahdon elämäni elää,\ntässä kuolemani kuolla, ja -- ja...\" puheli Jaakko, mutta nyt tukautti\nsortunut ääni sanat hänen kurkkuunsa.\n\nMauno näytti nieleskelevän jotain; kenties se oli murtuneen mielen\nnielemistä. \"Se on päätetty. Olkoon menneeksi. Me jäämme luoksenne jo\ntältä matkalta; me emme palaa enään Mäkelään koskaan, tehkää te Mäkelän\nkanssa mitä tahdotte\", sanoi Mauno ja ojensi Jaakolle ja Marille\nkätensä, jonka he ottivat liikutetulla mielellä vastaan.\n\nNyt lähtivät kaikin tupaan. Jaakko sanoi pikku Maunolle: \"Nyt on\nMäkelän vaarisi ja mummosi täällä; tuossa he ovat\", ja vei pojan heidän\nluoksensa.\n\n\"Onpa minulla komea vaari ja mummo; miks'ette ennen ole tulleet meille?\nNyt on minulla kaksi vaaria ja mummoa\", sanoi pikku Mauno lapsen\nviattomuudessaan.\n\n\"Hyvä Jumala noita viattomia lapsiakin!\" sanoi Mauno, ottaen pojan\nsyliinsä, ja kyyneleet valahtivat silmistään. Sitte meni hän ja\ntervehti talon palkolliset, vanhan Saara muorin ja Jaakon isän ja\näidin, ja sitten sanoi hän heille: \"saattepa meistä kaksi asukasta\nlisäksenne.\"\n\n\n\n\nXIV.\n\nLopputili.\n\n\nKovin ällistyivät Mäkelän palkolliset, kun Jaakko seuraavana aamuna\nilmestyi Mäkelässä isäntänä ja käskijänä. Sitä suurempi oli heidän\nkummastuksensa, kun Jaakko ilmotti, ett'eivät isäntä ja emäntä tule\nenään koskaan Mäkelään asumaan.\n\nJaakko järjesteli nyt väli-aikaisen asumuksen Mäkelässä; tuolle\nrehelliselle ja uskotulle renki Kallelle, joka tuon kummallisen piipun\nomistajan oli ilmi saanut, antoi Jaakko täydellisen isäntävallan, siksi\nkuin toisin määrätään. Kotia lähtiessään vei Jaakko kirjoittajan\nmuassaan, joka sitten Tinttalassa teki kirjallisen liiton Maunon ja\nJaakon välillä.\n\nSeuraavana pyhänä kuulutettiin Mäkelän maa ja osa irtainta\nhuutokaupalla myötäväksi.\n\nKyläläiset ällistyivät kaikesta, mitä he nyt olivat nähneet ja\nkuulleet, niin että eivät olleet omia silmiään ja korviaan uskoa; olipa\nkun aurinko olisi muuttanut kulkunsa, maa ratansa ja virrat juoksunsa\npäinvastaisiin suuntiin, kun Mäkelän Mauno oli sanansa peruuttanut.\nMutta kun Korpelan isäntä oli tuon mielenmuutoksen kuullut, oli hän\nsanonut: \"Mäkelän Maunollakin on sydän, joka voipi muuttaa päätöksensä,\nkunhan vaan hän tulee tunnossaan vakuutetuksi olevansa väärässä.\nKenties on tuo vakuutus ensimäinen hänen eläessään. Hän on suora,\nrehellinen mies ja on harvoin väärässä, mutta kenties olisi noita\nvakuutuksia saanut olla joku lisää ja aikasemmin, mutta parempi\nmyöhäänkin, kuin ei koskaan\".\n\nKuulutettu huutokauppa-päivä tuli Mäkelään. Jaakko eroitti Mäkelän\ntiluksista avullisen torpan maan erilleen, viideksikymmeneksi vuodeksi.\nSiihen tuli hyvästi peltoa, niittyä, metsää ja tekomaata ja kantataloon\nei tarvinnut torpan mainitun ajan kuluessa maksaa veroa eikä tehdä\npäivätöitä. Maa ja liika irtain myötiin ja tuotti semmoisinaankin\nkymmeniä tuhansia markkoja; eläimet, heinät, viljaa ja tarpeellisimmat\ntyökalut jätti Jaakko myömättä ja vei ne Tinttalaan.\n\nHuutokaupan päätyttyä kutsui Jaakko renki Kallen tykönsä.\n\n\"Sinua varten eroitin minä torpan. Sinä saat sen tästä päivästä pitäen\nhaltuusi, niillä ehdoilla, joilla se päätilasta eroitettiin, eikä sinun\ntarvitse meillekään siitä mitään maksaa\", sanoi Jaakko.\n\nRenki Kalle tuli niinkuin puusta pudonneeksi, eikä hänellä tahtonut\nolla mitä sanoa.\n\n\"No, mutta Herran tähden! Mistä tämä tulee?\" voi hän viimein änkyttää.\n\n\"Se on appivaarini tahto. Eikö hän ole jolloinkin aikonut sinulle\njotain palkita?\" sanoi Jaakko.\n\n\"Niin, tuo piippujuttu, se ei olisi ollut palkinnon arvoinen\", sanoi\nKalle.\n\n\"Niin, mutta sen on tehnyt ja päättänyt se mies, joka harvoin purkaa\npäätöksiään\", sanoi Jaakko, ja kaikki purskahtivat nauramaan, sillä\nJaakon sanoille ruvettiin antamaan arvoa. Minkä vuoksi? Sen vuoksi,\nettä hän oli nyt -- rikas!\n\n\"No, mutta teidän Johannahan oikeammin oli se, joka piipun omistajan\nilmoitti\", intteli Kalle.\n\n\"Jos sinua paremmin se miellyttää, niin nauttikaa Johannan kanssa\npalkintonne yhdessä; ilman sitä olen minä aikonut Johannalle erittäin\npalkita\", sanoi Jaakko.\n\nKalle punastui punaiseksi kuin leppäkerttu, sillä jokainen tiesi,\nett'eivät Kallen ja Johannan silmäilemiset olleet heille\nvastenmieliset.\n\nSivumennen mainittakoon, ett'ei kauvan viipynytkään, ennenkuin Kalle\nkihlasi Johannan. Jaakko lahjoitti Johannalle elukoita, viljaa ja\ntyökaluja runsaalla kädellä. Kalle ja Johanna perustivat elämänsä\nnoilla palkinnoilla ja elivät hyvissä varoissa onnellisina, ja olivat\nkiitolliset hyväntekijöillensä.\n\nJaakosta tuli nyt paikkakunnan rikkain mies, mutta hän ei käyttänyt\nrikkauttaan köyhäin sorroksi, vaan auttamiseksi.\n\nEnsi vuotena kohosi Tinttalan kartanoon, Metsälammen puolelle, uhkea\nrakennus, joka järkiään laitettiin asuttaville.\n\nTuo entinen pikku tupa muutettiin Metsälammen rannalle ja laitettiin\nsamaan asuun, suojaksi raju-ilman aikoina, kun kalassa oltiin, sekä\nuintimatkoilla sattuvien sadekuuroin suojaksi. Metsälammen räme, se nyt\nvasta pöläkkään tuli. Siellä kuokittiin, kaivettiin, muokattiin ja\nväännettiin. Siellä poltettiin, kynnettiin, kylvettiin, niitettiin ja\nleikattiin; siellä oli miestä kuin mätästä, kullakin erilaiset\ntyö-aseet käsissä. Osa Metsälammen rämeestä oli muuttunut jo\nvakinaiseksi maapelloksi ja muuta tehtyä lihavaa viljamaata oli tuossa\nmuinen niin rumassa Metsälammen rämeessä niin kauvaksi kohta kuin silmä\nkantoi.\n\nEipä Jaakon appivaari ollutkaan ollenkaan tyytymätöin uuteen taloonsa,\nkun hän kesän tultua näki oikein Tinttalan tilukset, eikä hän\nihmettelemästä laannut, kuinka paljon siinä oli tehty ja toimitettu.\nKesäisinä aikoina hän usein ongiskeli vaimonsa kanssa Metsälammesta, ja\nsuuri oli heidän ilonsa, kun joku kyrmyniska ahven tai hopeakirkas\nsärki vonni heidän onkeensa, sillä Jaakko oli joku vuosi takaperin\nistuttanut lampeen särkiäkin.\n\nKaiken haaran kautta alkoi Maunolle uusi aika, uusi elämä, uudet\nkäsitteet. Hän tuli joka puolelta näkemään vilkkaampaa elämää ja\ntoimintaa, kuin ennen Mäkelässä. Hän tuli käsittämään ja huomaamaan,\nettä halvinkin ihminen saattaa olla joksikin hyödyksi ihmiskunnalle,\nkun hän on vaan rehellinen, vaikk'ei hän ole rikaskaan, jolle hän ennen\nniin suuren arvon pani. Hän huomasi, että varoja ja rikkauksia saattaa\nkäyttää paljon hyödyllisemmälläkin tavalla, kuin rahojen kokoamisella,\nvieläpä niinkin, että siitä on hyötyä sekä itselle että muille. Tuon\najatustavan perusteella ja käsitteellä olivat hänestä Saara muori,\nJaakon vanhemmat, Kalle ja Johanna parhaita ihmisiä maan päällä,\nvaikk'ei hän heistä ennen juuri suurta lukua pitänyt.\n\nYhä enemmän oppi hän vaimoansa rakastamaan ja huomaamaan, mitä hänen\nvaimonsa oli saanut hänen jäykkyytensä vuoksi kärsiä. Hän näki\njokapäiväisenä esimerkkinä edessänsä, Jaakosta ja Marista, mitä tosi\nrakkaus ja avosydämisyys parikunnan välillä vaikuttaa, ja tunnollisella\nsydämellä koki hän korvata vaimollensa entistä tylyyttänsä ja\nkylmyyttänsä. Vaimonsa käsitti hyvin tuon elämän muutoksen ja kyynel\nsilmissä tunnusti hän nykyisen elämänsä taivaaksi maan päällä.\n\nJaakon ja Marin lapsissa sai Mauno uutta elämän ainetta. Kun hän ei\nvaan ollut jossain työssä tai toimessa, leikki hän lasten kanssa\nyhdellä tai toisella tavalla. Väliin oli hän lasten kanssa\nsokkosillakin, ja kävipä joskus niinkin, että ukko kaatui nurin\nniskoin, lasten hätyytellessä; semmoiset tepposet huvittivat ukkoa\nsuuresti, jos muitakin.\n\nVuosi, pari oli kulunut. Saara muori ja Jaakon äiti olivat jättäneet\ntämän maailman ja he olivat saatetut tuonne viimeiseen lepoon, joka\nniin tasan kaikki arvaa. Hyvin vanha ja keltaisen-ryppyinen oli Jaakon\näiti jo ennen kuolemaansa. Hän oli viimeiseltä tuntikausia katsonut\nhyvin hartaasti Jaakkoa, ja väliin oli hän lausunut: \"no ei olisi\nuskonut tuosta pojasta tuommoista miestä tulevan\". Kenties hän huomasi,\nettä Jaakko oli etevämpi kasvatustaan ja ett'ei tuo hänen etevyytensä\nsuinkaan ollut hänen ansionsa. Kenties oli hänkin viimeisellä elämänsä\najalla oppinut tuntemaan jotain jalompaa ja korkeampaa, kuin\nsalakapakoitsemisen, ja sitäpä juuri osoittaa joskus häneltä kuultu\nlause: \"ei ole viinan myönti siunaukseksi\"; harvoin kuultiin tuo lause\npuhkeavan eukon rinnasta, mutta se kuultiin aina tapahtuvan pitkän\nvaiti-olemisen ja miettimisen perästä.\n\nJättänyt oli Marttalan Erkkikin jo tämän elämän. Hän oli suurella\nsurulla ja mielipahalla havainnut, että hänen oikein ja väärin\nkoottujen rahojensa päällekirjoitukseksi oli tullut: \"menkäät kaikkeen\nmaailmaan\". Hän kuoli hyvin mielellään, sillä hän tahtoi päästä enempää\nnäkemästä. Poikansa, Matti, oli tuon oudon kirjoituksen kirjoittanut\nhänen rahoihinsa, ja sen kirjoituksen mukaan alkoivatkin rahat huilata\nkaikkeen maailmaan. Sentähden oli Erkki usein lausunut viimeiseltä:\n\"eipä minun pojastani miestä tullutkaan\".\n\nJaakko oli nyt kerrassaan voittanut kaikkien ihmisten suosion ja\nkunnioituksen. Montakin syytä oli siihen. Hän oli täydellisesti\npuhdistanut itsensä niistä rumista, rikoksellisista syytöksistä ja\nepäluuloista, joihin hän oli kavalasti kiedottu, ja ihmiset oikein\nkauhistuivat käsittäessään, mitä Jaakko oli saanut aivan viattomasti\nkärsiä. Olipa Jaakko omalla työllään ja nerollaan ponnistellut\nitselleen kieltämättömän yhteiskunnallisen aseman ja riittävän\nperheellisen toimeentulon, ja tuon oli hän saanut aikaan kaikkien\nvaivojen, vastuksien ja sortamisien vallitessa; eihän semmoinen mies\nsaattanut olla kehno ja mitätön. Päälliseksi oli hän haltuunsa saanut\nsuuren, ulkoa päin tulevan rikkauden, jota hän kunnollisesti hoiti,\nhyödyksi itselleen ja muille, ja tuo viimeinen seikka peitti ihmisien\nsilmissä kaikki Jaakon entiset lankeamiset ja hairahdukset aivan\nkuulumattomiin, semminkin kun hän parannetulla elämällänsä osoitti\nvoivansa noustakin, ei vaan langeta. Jaakko tuli nyt kylässä kaikille\nkaikiksi. Kuntakokouksissakaan ei nyt enään naurettu hänen neuvoillensa\nja puheillensa, vaan ne otettiin aina valaisevina neuvoina vastaan, ja\nenimmiten päättyi asiat niinkuin hän esitteli.\n\nSamassa määrässä kuin Jaakon arvo yleni, aleni se Marttalan Matilta.\nYht'äkkiä paljastuivat kaikki hänen salakavalat juonensa, joilla hän\noli koettanut sortaa ja langettaa Jaakkoa, ja kahta raskaammasti\nlankesi yleisön tuomio Matin päälle. Päälliseksi oli hänen suuret\nrikkautensa olleet ja menneet, jonkatähden nekään eivät olleet\npeittämässä enään hänen rikoksellista elämäänsä, ja niin ei hän\nsaanut enään kunniaa mammonan orjiltakaan. Kavaluutta, petosta,\nepärehellisyyttä, ilkeyttä, kostonpyyntöä, panettelua, solvausta ja --\nköyhyyttä oli nyt vaan yleisön silmissä Matin kunnia-luettelossa.\n\nEipä kauvan viipynytkään ennenkun Marttalaankin kuulutettiin\nhuutokauppa. Merkillistä on, kun noihin kylän vankimpiin taloihin,\nMäkelään ja Marttalaan, tuli huuto-kauppa! Erilaisella pohjalla seisoi\nkummassakin talossa nuo \"vasaramarkkinat\", sillä edellinen pidettiin\nvapaehtoisesti, jälkimäinen pakosta. Viime aikoina oli Matti osoittanut\njonkinlaista parannettua elämää, mutta hänen entinen juoppoutensa ja\ntuhlari-elämänsä oli saanut jo asiat niin pahalle kannalle, ett'ei se\nollut enään autettavissa. Hän oli viimein nainut erään köyhän, mutta\nsievän piika-tytön, ja tuon vaimonsa alinomaisesta vaikutuksesta oli\nMatti vihdoin ruvennut näyttämään elämän parannuksen merkkiä.\n\nMäärätty huutokauppa-päivä tuli Marttalaan. Mahdotoin väen paljous\nkokoontui taloon, mikä mitäkin tarvettansa varten; Jaakkokin oli muiden\njoukossa. Alla päin, pahoilla mielin oli nyt Mattikin, mutta sitäkin\nenemmän hänen vaimonsa, ja olipa syytäkin, sillä pelättävä oli, että\nheidän elo-elämänsä menee heiltä niin polkuhinnasta, ett'ei heille\nitselleen jää maahan putoavaa. Ensin myötiin halvinta irtainta ja\nsitten ryhdyttiin maan myöntiin. Sadan sadan päälle ja kymmenen\nkymmenen päälle nosti Jaakko hintaa niin kauvan, että Marttala jäi\nhänelle, puolesta sen oikeasta arvosta.\n\n\"Siinä oli taistelun pää, Jaakon ja Matin taistelusta, eikä ole vaikea\nhuomata mikä Jaakolle on voiton tuottanut\", sanoi Matin vaimo\nsurullisesti, kun huomasi kenelle heidän talonsa joutui.\n\n\"Se oli oikea kosto, ja selvästi näkyy kuka voiton on pitänyt\", mutisi\nväki puoliääneen, kun Jaakolle maa lyötiin, sillä he pitivät aivan\nluonnollisena ja oikeana sen, että Jaakko häätää Matin pois maaltaan.\n\nMatti kuuli tuon väen mutinan. Entinen ilkeys ja häijyys sai hänessä\ntaas täyden vallan. Hän loukkaantui kovin, kun Jaakko oli saanut niin\nloistavan voiton ja niin suuren vallan hänen ylitsensä ja hänen\nilkeytensä muuttui nyt voimattomasta kostonpyynnöstä kateuden vihaksi.\n\n\"En olisi huolinut vaikka maani olisi joutunut kenelle muulle, kuin ei\nse vaan olisi tullut tuon -- Tintta-karhun haltuun\", sanoi Matti\nvihasta vapisevalla äänellä.\n\nKaikki ihmiset kauhistuivat tuon Matin puheen kuultuansa ja odottivat\npelvollaan, mitä siitä seuraisi.\n\nNyt nähtiin kummia, semmoisia kummia, joita vähimmän oli odotettu.\nTyynenä ja nöyränä astui Jaakko Matin eteen ja sanoi:\n\n\"Nyt saat, Matti, sanoa minua vaikka Tintta-sudeksi enkä yhtään pahene\nsiitä. Tämä on minulle ollut kova koulu, ja tuossa koulussa olen minä\noppinut jotain, olen oppinut -- kärsimään ja itseäni hillitsemään.\nSydämestäni pyydän sinulta anteeksi, kun olen niin usein närkästynyt\nsinulle niin viattomasta nimittämisestä, kuin Tintta-karhu on. -- En\nole tullut sinun maatasi anastamaan, enkä maaltasi sinua pois\nhäätämään, vaan auttamaan. Koska luulen, että se hinta, johon maa\nnousi, riittää velkojesi maksuksi, niin pyydän että huutokauppa\nlakkautetaan ja sinä saat maasi pitää niinkuin ennenkin; maksa minulle\nsen mukaan kuin voit.\"\n\n\"Sepä vasta oli oikea kosto, ja selvästi näkyy, kuka jalo on\", kuului\nsilloin ääni väkijoukosta, ja kun katsottiin kuka tuon äänen päästi,\nhavaittiin sen olevan Korpelan isännän.\n\nKun Matti oli kuullut tuon Jaakon puheen, astui hän askeleen ja toisen\ntakaperin ja horjui. Jaakon puhe teki häneen tehosan vaikutuksen.\n\n\"Jumalani! Tuollako tavalla te kostatte meidän hävyttömyytemme ja\nilkeytemme teitä kohtaan?\" sanoi Matin vaimo hämmästyneenä, omistaen\nmiehensä häijyn kavaluuden itselleenkin, vaikk'ei hän ollut koskaan\nJaakolle mitään häijyyttä tehnyt, päin vastoin oli hän usein miestään\nkyynel silmissä varannut siitä.\n\n\"Onko se niin, Jaakko, onko se niin? Väärin olen tehnyt sinua vastaan,\njulmasti väärin, ja usein on oma-tuntoni soimannut minua siitä. Minä\nolen julmasti sinua sortanut, julmasti soimannut ja kääntänyt omat\nrikokseni sinun päähäsi. Sinä olet täydellisesti itsesi puhdistanut\nminun pirullisista syytöksistäni ja kamalasti lasketuista pauloistani,\nja minä olen itse kietoontunut ja langennut omiin pauloihini, ja\nvoittaneena, puhdistuneena teet sinä sortajallesi, ilkeälle\nkostonpyytäjällesi ja verivihollisellesi tuommoisen työn! Jaakko! Se on\nenemmän kuin minä voin käsittää. Anna minulle, Jaakko, anteeksi, anna\nJaakko minulle anteeksi! Minä rukoilen, minä pyydän sitä, minä pyydän\nja rukoilen sydämen pohjasta!\" puhui Matti itkusta tukahtuneella\näänellä ja vesissä silmin.\n\n\"Se on jo annettu. 'Anteeksi antakaat, niin teillekin anteeksi\nannetaan. Älkäät pahaa pahalla kostako, vaan voita sinä paha hyvällä'\",\nsanoi Jaakko ja kyyneleet valahtivat hänenkin silmistään.\n\nLiikutettuna oli koko huutokauppa-väkikin ja he hajausivat itsekukin\nkotiansa.\n\nNiin jäi Matti Marttalan isännäksi kuten ennenkin. Hän koki parantaa\nelämäänsä ja maksella Jaakolle vähitellen isoa velkaansa. Hän ei\nkumminkaan voinut enään nousta entiseen maineeseen rikkaudessaan, eikä\nentiseen kunniaan arvossaan, sillä liian syvälle oli turmelus iskenyt\nkyntensä häneen ja liian hiljan oli hän itsensä siitä irroittanut. Toki\noli hänellä, vaimoineen ja lapsineen, oma talonsa, oma leipäpalaisensa\nja oma asuntonsa koko elämänsä ajan, ja he kiittelivät Jaakkoa\nhyväntekijänänsä. Jaakosta ja Matista tuli hyvät ystävät tästä lahtien,\nmutta Mari ei tahtonut nähdä Mattia, vaikka hänkin antoi sydämessään\nhänelle anteeksi, sillä Mari ei saanut sydämessään paranemaan aivan\numpeen niitä haavoja, joita Matti oli koko elämänsä ajan sinne iskenyt\n-- Marissa juoksi isänsä, Maunon verta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä talvi-iltana istui Jaakko kotonaan iloisen palvelusväkensä ja\nperheensä keskessä, yhtä iloisen takkavalkean loimottaessa. Lapset\nhyörivät ja pyörivät, iloisina hekin, vanhempiensa ja Maunon ympärillä,\ntehden kaikenlaisia leikkejä ja kysymyksiä. Väki nauroi ja hälisi ja\nitsekullakin oli jotain merkillistä sanottavaa ja toimitettavaa. Jaakko\nvaan oli ajatuksiinsa vaipuneena, eikä näyttänyt tulevan huomioonsa,\nvaikka lapset kävivät vähin häntä puskemassa että hän oikein heilahti;\nkaikesta näkyi, ett'ei hän tietänyt mitä ympärillä tapahtui. Tuon\nhuomasi Mari ja hän katsoi kauvan Jaakkoa silmiin, suu vähän naurussa;\nJaakko ei tuota huomannut. Viimein pyrskähti Mari nauramaan täyttä\nkurkkua. Jaakko havahtui.\n\n\"Jopa taas rupesit miettimään menneitä aikoja. Tiesinhän minä kun\ntiesinkin, että kyllä sinusta vielä mies tulee\", sanoi Mari ja katsoi\nnaurussa suin Jaakon silmiin niin lempeästi.\n\nJaakko kohotti itsensä suoremmaksi.\n\n\"Niin\", sanoi hän. \"Tuhat kertaa olisin minä sortunut elämän\ntaisteloissa, jos sinä, rakas Mari, et olisi ollut minua tukemassa ja\nylös nostamassa lankeemuksissani. Jos minä joku olen, sinun vuoksi minä\nse olen, sillä sinä olet täydentänyt tyhjät paikat sydämessäni. Sinua\nja sinun suuria avujasi ja ansioitasi minä tässä olin juuri\nmuistelemassa, kun minun herätit lempeällä naurullasi. Voi, voi Mari!\nPaljon olet sinä taistellut, paljon kärsinyt, mutta paljon --\nvoittanutkin. Jumala olkoon kiitetty, kun Hän on vaimon niin korkeilla\nlahjoilla varustanut ja kun Hän on sinun minulle antanut\", sanoi\nJaakko, ja suuret vesikarpaleet valahtelivat hänen silmistään, mutta\nMari riepsahti Jaakon tykö ja kuivasi ne pienellä, pehmeällä\nkätösellään.\n\n\"Niin. Korkeilla ja kestävillä lahjoilla on Luoja vaimon varustanut,\nsen tunnen omasta pitkästä, vaikka myöhäisestä kokemuksestani\", sanoi\nMauno, samassa pyyhkien pois kyyneleet oman muorinsa silmistä, sillä\nnekin olivat nähneet hyväksi kastua tällä hetkellä.\n\n\n\n"]