[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fX6uipmJzZrCB9Ruhu1LohKxxdoBDjuh45LJijHaKWCU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},2001,"Jean-Christophe X: Uusi työpäivä","Rolland, Romain",1866,1944,"2001-rolland-romain-jean-christophe-x-uusi-tyopaiva","2001__Rolland_Romain__Jean-Christophe_X_Uusi_työpäivä",null,"romaani",[],[15,16],"ranskalainen","nobel","fi",1912,1919,48630,317820,false,59173,[25,26,27,28],"Epic literature","French fiction -- Translations into Finnish","Musicians -- Fiction","Psychological fiction",[30,31,32],"French Literature","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Jean-Christophe\" by Romain Rolland is a ten-volume novel published between 1904 and 1912. It follows Jean-Christophe Krafft, a German musical genius living in France, from birth to death. Balancing pride in his talents with survival and duty, he endures hardships, spiritual struggles, and clashes with authority that force him into exile. Through his journey across Europe, the work explores music, society, and understanding between nations in a sweeping portrait of artistic genius confronting the modern world. (This is an automatically generated summary.)",[],218,"Kymmenenosaiseen romaanisarjaan kuuluva teos kuvaa säveltäjä Jean-Christophen elämän loppuvaiheita ja henkistä kasvua. Romaani käsittelee musiikin merkitystä, sisäistä rauhaa ja eurooppalaisen sukupolven kokemia muutoksia 1900-luvun alussa.","Romain rollandin 'Jean-Christophe X' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2001. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JEAN-CHRISTOPHE X\n\nUusi työpäivä\n\n\nKirj.\n\nROMAIN ROLLAND\n\n\nJean-Christophen I-IV ja VI-X osat ovat Joel Lehtosen suomentamia,\nV osa Huugo Jalkasen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1919.\n\n\n\n\n\n\n      Päättäessäni tämän teoksen omistan sen\n      kaikille vapaille hengille, -- olkoot he mitä\n      kansallisuutta hyvänsä, -- jotka kärsivät,\n      taistelevat ja kerran voittavat.\n\n                                       _R. R._\n\n\n\n\nALKUSANANEN JEAN-CHRISTOPHEN VIIMEISEEN OSAAN.\n\n\nOlen kirjoittanut katoamaisillaan olevan sukupolven tragedian. Olen\nkoettanut olla salaamatta sen paheita ja hyveitä, sen ahdistavaa\nraskasmielisyyttä, sen kaaosmaista ylpeyttä, sen sankarillisia\nponnistuksia ja syvää väsymystä elämäntehtävän yli-inhimillisen taakan\nalla: tehtävän, jona oli luoda kokonainen uusi maailma, uusi moraali,\nestetiikka, uskonto, uusi ihmisyys. -- Olen kuvannut, millaisia me\nolimme.\n\nNykypäivien ihmiset, te nuoret miehet vuorostanne! Tehkää meistä\njalkojenne astinlauta, ja rientäkää eteenpäin. Olkaa suurempia ja\nonnellisempia kuin me.\n\nMinä puolestani heitän hyvästit entiselle olemukselleni; minä\nriisun sen yltäni kuin tyhjän kotelon. Elämä on sarja kuolemista ja\nylösnousemista. Kuolkaamme, Christophe, uudestisyntyäksemme.\n\n_Romain Rolland_.\n\nLokakuulla 1912.\n\n\n\n\n    Du holde Kunst, in wie viel grauen Stunden.\n\nElämä kulkee kulkuaan. Ruumis ja sielu katoavat kuin virran aallot.\nVuosien luku piirtyy vanhenevan puun runkoon. Kokonaiset maailmat\nmuotoja kuluvat ja uudistuvat. Sinä yksinäsi et häviä, kuolematon\nmusiikki. Sinä olet sisämeri. Sinä olet syvin sielu. Kirkkaissa\nsilmäterissäsi kuvastelevat elämän tylyt kasvot. Kaukana ja erillään\nsinusta rientävät pois päivät kuumeisella kiihkolla, rientävät kuin\npilvilaumat, polttavat tai kylmänviiltävät päivät, joita levottomuus\najaa ja jotka kestävät tuskin tuokion. Sinä yksinäsi et horju. Sinä\nolet maailman ulkopuolella. Sinä elät omassa maailmassasi. Sinulla ovat\nomat aurinkosi, lakisi, luoteesi ja vuoksesi. Sinä olet tähtien rauha,\ntähtien, jotka piirtävät öisiin avaruuksiin välkkyvän vakonsa, --\nhopeisilla auroilla, joita näkymättömän kyntäjän varma käsi ohjaa.\n\nMusiikki, kirkas musiikki, kuinka sinun kuutamoinen valosi on maailman\nauringon raakojen säteiden väsyttämille silmille lempeä! Sielu, joka\non elämänsä elänyt ja lähtenyt yhteisen lammikon luota, minkä vettä\nihmiset sotkevat jaloillaan, kun tulevat siitä juomaan, painautuu\nrintojasi vasten ja imee niistä unelmien raikasta mehua. Musiikki,\nneitsyt-äiti, joka kannat tahrattomassa ruumiissasi kaikki intohimot,\nsinä, jonka silmiin sisältyvät hyvä ja paha, noihin ruovon värisiin\nsilmiisi, kalpeasti vihertäviin kuin alppien jäätiköiltä juoksevat\nvedet, sinä olet ulkopuolella pahan, olet yläpuolella hyvän; ken sinuun\nturvautuu, elää poissa vuosisatojen piiristä; lukemattomat päivät ovat\nyksi ainoa päivä; ja kuolemalta, joka kaiken kalvaa, murtuvat hampaat.\n\nOi musiikki, joka viihdytät lepoon tuskantäyttä sieluani, musiikki,\njoka olet tehnyt minusta lujan, tyynen ja riemuitsevan, -- sinä,\nrakkauteni ja onneni, -- suutelen puhdasta suutasi, kätken kasvoni\nhunajalta tuoksuvaan tukkaasi, painan polttavat silmäluomeni suloisiin\nkäsiisi. Me olemme vaiti, silmämme ovat suljetut, ja kuitenkin näen\nsinun silmiesi katoamattoman valon ja mykkäin huultesi jumalaisen\nhymyn; ja leväten sydäntäsi vasten kuuntelen iankaikkisen elämän\nsuonentykytyksiä.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA\n\n\n\n\nChristophe ei ajattele enää vuosien katoamista. Pisara pisaralta\ntyhjenee elämän malja. Mutta _hänen_ elämänsä on muualla. Sillä ei\nole enää historiaa. Sen historia on luotu työ. Lakkaamatta pulppuava\nmusiikki täyttää sielun ja tekee sen tunteettomaksi ulkomaailman\ntelmeelle.\n\nChristophe on voittanut. Hänen nimensä on valloittanut paikkansa.\nIkä kasvaa. Hänen tukassaan on valkeaa. Hän ei siitä välitä; hänen\nsydämensä on yhä nuori; hänen voimansa ei ole hervonnut, hän ei ole\ntinkinyt uskostaan. Hänen sielunsa on jälleen tyyni; mutta se tyyneys\nei ole samaa kuin silloin, kun hän ei ollut vielä kulkenut Palavan\nPensaan kautta. Hänen olemuksensa pohjalla ovat myrskyn jäljet ja\ntunto siitä, että pauhannut meri on näyttänyt hänelle syvyytensä.\nChristophe tietää, ettei kukaan saa kehua olevansa elämänsä herra\nmuuta kuin taisteluja vallitsevan Jumalan luvalla. Hänen sielussaan on\nkaksi sielua. Toinen on ylätasanko, jolla tuulet vinkuvat ja pilvet\nkiitävät. Toinen on vielä ylempänä, luminen, auringon valossa kylpevä\nhuippu. Siellä ei voi asua; mutta kun alhaalta tulevat usvat hyytävät,\non tiedossa tie, joka johtaa aurinkoa kohti. Sumuisessa sielussaan ei\nChristophe ole yksin. Hän tuntee näkymättömän ystävättärensä, väkevän\npyhän Cecilian läheisyyden, jumalattaren, jolla on tyynet, avarat ja\ntaivaaseen katselevat silmät; ja hän vaikenee, -- niinkuin apostoli\nPaavali Rafaelin taulussa, -- ja uneksii miekkaansa nojaten, ei enää\nkiihdy, on jättänyt taisteluaikeet; hän uneksii ja muovaa untansa.\n\nChristophe kirjoitti tänä elämänsä kautena varsinkin piano- ja\nkamarimusiikki-sävellyksiä. Sellaisissa on tilaisuus uskaltaa\nenemmän kuin muissa; niissä on vähemmin välittäjiä aatteesta\ntoteuttamiseen: toteutumisella ei ole ollut aikaa heikontua matkalla.\nFrescobaldi, Couperin, Schubert ja Chopin ovat ilmaisumuotojensa ja\ntyylinsä rohkeuden puolesta olleet viisikymmentä vuotta orkesterin\nvallankumouksellisten edellä. Siitä kuulaasta massasta, jota\nChristophen vankat kädet vanuttivat, syntyi vielä aivan tuntemattomien\nharmoniain sikermiä, huimaavia sointusarjoja, joiden pohja-aihe\noli niin kaukainen, että se tuskin oli sukuakaan nykyaikaiselle\naistimukselle; ne valtasivat sielun suorastaan pyhällä noituudella.\nMutta yleisö tarvitsee pitkät ajat ennenkuin se tottuu voittoihin,\njotka suuri taiteilija on saavuttanut matkoilla valtamerensä pimeimpiin\nperukkoihin. Sangen harvat jaksoivat seurata Christophea hänen\nviimeisten sävellystensä uhkarohkeille retkille. Hänen maineensa\nperustui kokonaan hänen ensimäisiin teoksiinsa. Tietoisuus, ettei häntä\nymmärretty, vaikka hänellä olikin menestys puolellaan, se tietoisuus,\nvastoinkäymisiäkin katkerampi, koska se ei hänestä ollut mitenkään\nautettavissa, oli lisännyt Christophessa sitä sairaloista taipumusta\neristäytyä maailmasta, joka hänessä oli hänen ainoan ystävänsä kuoleman\njälkeen kehittynyt.\n\nSillävälin olivat Saksan ovet auenneet hänelle. Ranskassa oli\ntäydellisesti unohdettu tuo hänen traagillinen katukahakkansa. Hän sai\nvapaasti kuljeksia missä tahtoi. Mutta hän pelkäsi muistoja, joita\nhänellä oli Parisissa, Ja vaikka hän lähtikin muutamaksi kuukaudeksi\nSaksaankin, ja kävi siellä myöskin myöhemmin johtamassa sävellystensä\nesityksiä, ei hän asettunut sinne myötämöisin. Oli monenmoista, joka\nhäntä siellä loukkasi. Se ei ollut erikoisesti Saksalle ominaista;\nsitä oli muuallakin. Mutta ihminen on vaativampi omaa maatansa kohtaan\nkuin vieraita ja kärsii sen heikkouksista eniten. Sitäpaitsi olikin\nSaksan hartioilla Europan suurin syntitaakka. Kun on voittaja, on\nmyöskin vastuunalainen ja joutunut voittamilleen velkaa; on tehnyt\nsanattoman sopimuksen käydä niiden edellä, näyttää niillekin tietä.\nVoittava Ludvig XIV antoi Europalle ranskalaisen järjen loiston. Mitä\nvaloa on Sedanin Saksa lahjoittanut maailmalle? Pistimien kiiltoa?\nSiivettömän aatteen, tarmokkaan työn, jossa ei ole ylevyyttä,\nhäikäilemättömän realismin, jota ei puolusta sekään, että se on muka\nterveiden ihmisten katsomus; se on pannut voiman palvelemaan etujaan:\nMars-jumala kauppamatkustajana. Neljäkymmentä vuotta oli Europa\nvavissut yössä ja pelossa. Aurinko oli pistetty voittajan piikkikypärän\nalle. Jos voitetuilla, jotka ovat liian heikkoja jaksaakseen nostaa\npois kynttilän hattua, ei ole oikeutta saada muuta kuin sääliä,\nja ehkä hiukkasen halveksumista, niin mitä ansaitsee sitten tuo\npiikkikypäräinen mies?\n\nJoku aika sitten oli päivä alkanut sarastaa; valonvälkähdyksiä pääsi\npilvien raoista. Koska Christophe oli ensimäisinä pujahtanut pois\nkypärin alta, näki hän myöskin ensimäisinä auringon; hän palasi aina\nmielellään maahan, jonka vieraana hän äskettäin oli pakosta ollut:\nSveitsiin. Kuten niin monet muutkin silloiset vapaudenjanoiset henget\noli hänkin nääntyä toisilleen vihamielisten kansojen keskellä ja\netsi maankulmaa, missä voi hengittää ikäänkuin Europan yläpuolella.\nGoethen aikoina oli vapaiden paavien Rooma ollut se saari, jossa\nkokonainen ihmispolvi haki turvaa niinkuin linnut myrskyltä. Mikä\nnyt oli turvapaikka? Äsken mainitun saaren oli meri peittänyt.\nSitä Roomaa ei ole enää olemassa. Linnut ovat \"seitsemän kukkulan\nkaupungista\" paenneet. -- Alpit ovat niille vielä jäljellä. Siellä on\nyhä (kuinka pitkän aikaa vielä?) neljänkolmatta kantoonin saarelma\nahnaan Europan sydämessä. Tosin se ei hohda \"ikuisen kaupungin\"\nrunollisia kangastuksia; historia ei ole antanut jumalien ja sankarien\nhenkeä siellä sieraimiimme tunkeutuvaan ilmaan; mutta kaikessa\nalastomuudessaan lepäävästä maasta nousee mahtava musiikki; vuorten\nviivoissa on sankariryhmiä; ja täällä tuntee olevansa alkeellisten\nvoimien yhteydessä paremmin kuin muualla. Christophe ei palannut\nmatkoiltaan sinne romantista huvia etsimään. Hänen ulkonaisen\nelämänsä piiriksi olisi riittänyt joku pieni puiden ympäröimä kenttä,\npikku puro, avonainen taivas. Synnyinmaan tyynet kasvot olivat\nhänelle tuttavallisemmat kuin alppien Gigantomachia. Mutta hän ei\nvoinut unohtaa menneisyyttään muualla kuin täällä: täällä oli hän\nlöytänyt jälleen voimansa, täällä oli jumala ilmestynyt hänelle\nPalavassa Pensaassa. Aina tuli hän tänne vavisten kiitollisuudesta\nja täyttyen uskolla. Hän ei ollut yksinään sellainen. Miten monet\nelämäntaistelijat, maailman murjomat ovat löytäneet tuosta maasta sen\ntarmon, joka on sallinut heidän ryhtyä jälleen taisteluun ja uskoa\ntaisteluunsa!\n\nAsettumalla Sveitsiin oli hän oppinut sitä tuntemaankin. Enimmät,\njotka siellä matkustavat, eivät näe muuta kuin sen pintapuoliset\nviat: hotellit, jotka rumentavat ilkeänä spitaalina tuon\nvankan maan kauneimpia paikkoja, turistikaupungit, hirvittävät\nhyvinvointi-varastot, joista kaiken maailman rasvainen ylimystö tulee\nostamaan terveyttään, mässäävät juhlapöydät, lihan, jota heitetään\nhaaskaten kuoppiin elukoille, kasinomusiikin, jonka hälinä yhtyy\nkarusellien soittoon, narrimaiset italialaiset, joiden inhoittava\nulvonta saa kyllä rikkaat ja ikäväänsä nääntyvät pölkkypäät kylpemään\ntaivaan autuudessa, kauppapuotien typerät tavarat: puiset karhut,\nchalet-nimiset paimentöllit, kaikenlaiset muut pikkuiset rojut, aina ja\nalituisesti samanlaisina, ilman yhtään uutta kekseliästä vivahdusta; ja\nsiistit kirjakaupat, joista matkailijalla on tilaisuus ostaa hävyttömiä\nkirjoja. Niin, he näkevät pelkästään koko tuon moraalisen alhaisuuden,\njossa tuhannet ihmiset siellä joka vuosi rypevät, ilottomasti tuhlaten\nmiljooniaan laiskuudessaan, pystymättä löytämään itselleen sen parempia\nhuvituksia kuin alhaisin rahvas, joka huvittelee sitäpaitsi rehevämmin.\n\nNämä turistit eivät tiedä mitään sen kansan elämästä, jonka vieraina\nhe siellä vetelehtivät. He eivät aavistakaan, mitä moraalisia ja\nkansalaisvapautta turvaavia voimia sen kansan sieluun on vuosisatojen\nkuluessa karttunut, Calvinin ja Zwinglin tulta, joka kiiluu siellä\nvielä tuhan alta, sitä väkevää demokraattista henkeä, joka on aina\noleva esimerkiksi napoleonilaiselle tasavallalle varsin outo. He eivät\nhuomaa Sveitsin yhteiskuntajärjestelmän yksinkertaisuutta tai laajaa\nharrastusta sen yhteiskunnallisissa puuhissa; se yksinkertaisuus ja\nharrastus on sellaista, että Sveitsi, nuo Europan pienet Yhdysvallat,\nvoisivat olla mallina Lännen kolmelle päärodulle, näytteenä\ntulevaisuuden Europasta. Vielä vähemmin he tietävät, minkälainen Daphne\nnukkuu piilossa tuon kovan kuoren sisässä: Böcklinin salamoiva ja hurja\nunelma, Hodlerin jäyhä heroismi, Gottfried Kellerin selkeät näyt ja\nreipas suoruus. He eivät aavista suurissa kansanjuhlissa yhä eläviä\ntraditsioneja, eivät metsissä kuohuvaa keväistä mahlaa. Ja koko tämä\nnuori taide, joka milloin raapii kitalakea kuin metsäpäärynäpuiden\nkarheakiviset hedelmät, milloin maistuu arkipäiväisen imelältä kuin\nmustat ja siniset mustikat, mutta jossa on ainakin maan makua, se on\nkaikki autodidaktien työtä, sellaisten, joita perinnäiskulttuuri ei\nerota yhtään heidän omasta kansastaan, sillä he lukevat kansansa kanssa\nsamaa elämän kirjaa.\n\nChristophea miellytti tuo maa, joka koettaa vähemmän esiintyä kuin\ntodella olla; maa, jossa mitä uudenaikaisimman industrialismin\npintakiilloituksen alta näkyy vielä eräitä kaikkein rauhoittavimpia\nmerkkejä muinaisesta talonpoikaisesta ja porvarillisesta\neuropalaiskulttuurista. Hän oli saanut siellä pari kolme hyvää\nystävää, vakavia ja uskollisia miehiä, menneiden aikojen surulliseen\nmuisteluun eristyneitä olentoja; he katselivat vanhan Sveitsin\nhidasta katoamista jollakin tavoin uskonnollis-fatalistisesti,\nkalvinilais-pessimistisesti: suurten harmaapäiden tavalla. Christophe\nei nähnyt heitä usein. Hänen entiset haavansa olivat näennäisesti\narpeen kasvaneet, mutta ne olivat liian syvät täydellisesti\nparantuakseen. Hän pelkäsi liittyä jälleen ihmisiin. Pelkäsi tarttua\nrakkauden tai tuskien rattaaseen. Siitäkin syystä viihtyi hän hyvin\ntässä maassa, jossa hänen oli helppo elää syrjässä, muukalaisena\nmuukalaisten joukossa. Sitä paitsi hän pysyi harvoin juuri samalla\npaikkakunnalla; hän siirtyi tiheästi sinne tänne. Hän oli vanha\nmuuttolintu, joka tarvitsi vaihtuvaa ilmaa ja jonka isänmaa oli\nilmassa... \"_Mein Reich ist in der Luft..._\"\n\n\n\n\nOli kesäilta.\n\nChristophe käveli vuoristossa, erään kylän yläpuolella olevalla\nrinteellä. Hän kulki hattu kädessä vuorelle mutkitellen nousevaa\ntietä. Eräällä kukkulalla teki tie melkein täyden käänteen, kahden\nmäen välissä, jotka sen sulkivat varjoonsa; tien kahden puolen\nkasvoi saksanpähkinäpuita ja kuusia. Paikka oli aivan eristetty.\nKummallakin haaralla näytti tie katkeavan kesken, ikäänkuin jyrkänne\nolisi leikannut sen poikki. Ilmanranta siinti kaukaa, yläpuolella\nhohti valoisa taivas. Illan rauha laskeusi hiljalleen maahan, pisara\npisaralta niinkuin pikku puro, joka soitteli sammalikossa.\n\nHe näkivät toisensa yht'aikaa, kumpikin omalta suunnaltaan tullen.\nNainen oli mustiin puettu, hän erottui selvästi taivaan kirkkaasta\ntaustasta; hänen takanaan juoksi kaksi lasta, pieni poika ja pikku\ntyttö, noin kuuden tai kahdeksan vuoden ikäisiä, leikkien ja poimien\nkukkasia. Muutaman askeleen päästä he tunsivat toisensa. Heidän\nmielenliikutuksensa näkyi heidän silmistään; mutta he eivät ilmaisseet\nsitä ainoallakaan voimakkaalla sanalla tai liikkeellä. Christophe\noli hyvin järkyttynyt; toinen... hänen huulensa vapisivat hiukan. He\npysähtyivät. Tuskin kuuluvasti lausuttiin:\n\n-- Grazia!\n\n-- Tekö täällä!\n\nHe antoivat toisilleen kättä, eivätkä puhuneet mitään. Ensin koetti\nGrazia päästä hiljaisuudesta. Hän sanoi, missä hän asui ja kysyi,\nmissä Christophe. Jäykkiä ja hajamielisiä vastauksia, joita he tuskin\nkuuntelivatkaan ja jotka he kuulivat vasta sitten, kun he olivat\njo toisistaan eronneet: niin olivat he nyt syventyneet katselemaan\ntoisiaan. Lapset olivat tulleet heidän luoksensa. Grazia käski heidän\ntervehtiä Christophea. Christophella oli melkeinpä vihamielinen tunne\nniitä kohtaan. Hän loi heihin kylmän silmäyksen, eikä virkkanut mitään;\nhänen sielunsa oli pelkkää Graziaa, hän tahtoi ainoastaan tutkia hänen\nkauniita, hiukan kärsiviä ja vanhentuneita kasvojaan, Grazia joutui\nhänen tarkastelustaan hämilleen, ja sanoi:\n\n-- Haluatteko tulla tänään?\n\nJa hän mainitsi hotellinsa nimen.\n\nChristophe kysyi, missä hänen miehensä oli. Grazia näytti surupukuaan.\nChristophe oli liian liikutettu voidakseen jatkaa. Hän erosi kömpelösti\nGraziasta. Mutta tuskin hän oli mennyt pari askelta, tuli hän takaisin\nlasten luo, jotka poimivat mansikoita, tempaisi ne rajusti syliinsä,\nsyleili niitä ja riensi sitten pois.\n\nIllalla tuli Christophe hotelliin. Grazia istui lasikuistilla, ikkunan\nvieressä. He asettuivat syrjäiseen paikkaan. Vähän väkeä; pari, kolme\nvanhaa naista. Christophea suututti heidän läsnäolonsa. Grazia katseli\nhäntä. Christophe Graziaa, toistaen hänen nimeänsä aivan hiljaa.\n\n-- Minä olen muuttunut paljon, vai mitä? sanoi Grazia.\n\nLiikutus täytti Christophen sydämen.\n\n-- Te olette kärsinyt, virkkoi hän.\n\n-- Niin tekin, vastasi Grazia säälien ja katsellen hänen kasvojaan,\njoihin tuskat ja intohimot olivat uurtaneet syvän vakonsa.\n\nHe eivät keksineet enää sanoja.\n\n-- Pyydän, alkoi Christophe hetken päästä, mennään muualle; emmekö saa\npuhella jossakin, jossa oltaisiin kahden?\n\n-- Ei, ystäväni, olkaamme täällä, täällä on hyvä; kukapa meitä huomaa?\n\n-- Minä en voi puhua vapaasti.\n\n-- On parempi niin.\n\nChristophe ei ymmärtänyt, miksi oli parempi niin. Kun hän sitten\nmyöhemmin muisteli tätä kohtausta, luuli hän, ettei Grazia\nollut luottanut häneen. Mutta se johtui siitä, että Grazia aina\nvaistomaisesti pelkäsi mieltäjärkyttäviä kohtauksia; itse tietämättään\nhän haki nyt turvaa heidän omien sydäntensä yllätyksiä vastaan; ja\nsitäpaitsi hän rakasti juuri tällaista hotellisalongin hillittyä\ntuttavallisuutta; se suojasi hänen häveliästä salaista levottomuuttaan.\n\nHe kertoivat toisilleen hiljaisella äänellä, keskeyttäen puhelun\nvähän väliä tuokioksi, elämänsä pääpiirteet. Kreivi Berény oli\nmuutama kuukausi sitten kaatunut kaksintaistelussa; ja Christophe\naavisti Grazian puheesta, ettei Grazia ollut elänyt hänen kanssaan\nvarsin onnellisessa avioliitossa. Hän oli kadottanut yhden lapsensa,\nensimäisen. Hän ei millään tavoin valitellut. Hän käänsi jutun\nitsestään muualle ja ryhtyi kyselemään Christophen vaiheita; ja näki,\nettä hän säälitteli syvästi ystäväänsä, kun kuuli hänen kärsimyksistään.\n\nKirkkojen kellot soivat. Oli sunnuntai-ilta. Elämä seisahduksissa.\n\nGrazia pyysi häntä tulemaan takaisin ylihuomenna. Christophe oli\nsuruissaan, että Grazia tahtoi tavata häntä vasta niin myöhään. Ja\nonnen ja tuskan tunteet taistelivat hänen sydämessään.\n\nSeuraavana päivänä pyysi Grazia kuitenkin kirjeellä Christophea\ntulemaan jo silloin, keksien jonkin tekosyyn. Tuo arkipäiväinen ja\nlyhyt kirje sai Christophen hurmauksiin. Grazia otti Christophen tällä\nkertaa vastaan yksityishuoneistonsa salissa. Lapset olivat hänen\nluonaan. Christophe katseli niitä vielä, hiukan ymmällään ja samalla\nkovin hellästi. Hän huomasi, että pikku tyttö, -- vanhempi lapsista,\n-- muistutti äitiään; hän ei tahtonut ajatella, ketä poika muistutti.\nHe juttelivat seudusta, ilmoista, kirjoista, joita oli levällään\npöydällä; -- mutta heidän silmistään puhuivat toiset asiat. Christophe\ntoivoi saavansa puhella Grazialle vielä läheisemmin. Mutta silloin tuli\nsisään eräs hotellissa asuva Grazian ystävätär. Christophe näki, miten\nrakastettavan kohteliaasti Grazia otti tuon vieraankin vastaan; hänen\nkäytöksessään tuota vierasta naista ja Christophea kohtaan ei tuntunut\nolevan mitään eroa. Christophesta se oli tuskallista; mutta hän ei\nollut Grazialle suinkaan vihainen. Grazia esitteli, että he lähtisivät\nkolmisin kävelemään; tuon kolmannen seura, vaikka hän olikin nuori ja\nviehättävä, teki Christophen jääkylmäksi; ja hänen koko päivänsä meni\npilalle.\n\nChristophe ei sitten nähnyt Graziaa ennenkuin kahden päivän kuluttua.\nNe kaksi päivää hän vain odotti ja odotti päästäkseen Grazian seuraan.\n-- Tälläkään kertaa ei hänen onnistunut saada sen paremmin kuin ennen\npuhella Grazian kanssa. Vaikka Grazia olikin häntä kohtaan hyvä, pysyi\nhän aina hillittynä ja varovaisena. Ja Christophe lisäsi tietämättään\nsitä varovaisuutta eräillä germaanilaismaisilla tunteenpurkauksillaan,\nsillä ne saattoivat Grazian hämilleen ja tekivät hänen käytöksensä\nvaistomaisesti torjuvaksi.\n\nChristophe kirjoitti hänelle kirjeen, joka liikutti Graziaa. Christophe\nsanoi siinä, että elämä oli niin lyhyt: heidän elämänsä oli niin\npitkälle kulunut! Ehkäpä heillä ei ollut enää runsaita aikoja nähdä\ntoisiaan: oli tuskallista ja melkein rikollista olla käyttämättä\nhyväkseen näitä lyhyitä hetkiä, jolloin he voisivat puhella vapaasti\nkeskenään.\n\nGrazia vastasi lyhyellä ja sydämellisellä kirjeellä: hän pyysi\nanteeksi, että hän oli vastoin tahtoaankin ikäänkuin epäluuloinen;\nse johtui siitä, että elämä oli tuottanut hänelle haavoja; siitä\narkuudestaan hän ei saattanut päästä; kaikki liian vilkkaat\ntunteenilmaukset, vaikkapa ne olivatkin vakavia, loukkasivat,\npelästyttivät häntä. Mutta hän tunsi kyllä tämän uudestaan saadun\nystävyyden arvon; ja hän oli siitä yhtä onnellinen kuin Christophe. Hän\npyysi Christophea tulemaan luokseen päivälliselle sinä iltana.\n\nChristophen sydämen täytti tulviva kiitollisuus. Hotellihuoneessaan\nhän heittäysi sänkyynsä, painoi päänsä pieluksiin ja itki. Sillä\ntavoin purkautui ilmi kymmenen vuotta kestänyt yksinäisyys. Sillä\nOlivier Jeanninin kuolemasta asti oli hän ollut aivan yksin. Tämä kirje\ntoi nyt ylösnousemuksen suloisen sanoman hänen hellyyttä janoavalle\nsydämelleen. Hellyys!... Hän luuli saaneensa siitä jo iäksi luopua:\nhänen oli täytynyt tottua olemaan sitä vailla. Nyt hän tunsi, kuinka\nsuuresti vailla hän sitä oli ja miten suuri kaipuu hänen rintaansa oli\nkeräytynyt: kaipuu saada rakastaa...\n\nSuloinen ja pyhä tuo yhdessä vietetty ilta... Christophe ei voinut puhua\nGrazialle muuta kuin aivan merkityksettömiä asioita, vaikka he olivatkin\npäättäneet olla salaamatta mitään toisiltaan. Mutta kuinka paljon hyvää\nhän puhuikaan sävelillä, kun Grazia pyysi katseellaan häntä asettumaan\npianon ääreen ja musiikilla puhumaan hänelle! Grazia hämmästyi, miten\nnöyrä tämän miehen sydän nyt oli, miehen, jonka hän oli nähnyt ennen\nniin ylpeänä ja kiivaana. Kun he erosivat, ilmaisi heidän kättensä\nhiljainen puserrus, että he olivat löytäneet toisensa, eivätkä eroaisi\nenää koskaan. -- Satoi, tuuli ei hengähtänytkään. Christophen sydän\nlauloi onnesta.\n\nGrazia ei voinut viipyä seudulla enää muuta kuin jonkun päivän;\nhän ei lykännyt lähtöään yhtään tuntia myöhemmäksi eikä Christophe\nuskaltanut häneltä sitä pyytää tai edes valittaa suruaan. Viimeisenä\npäivänä kävelivät he kahdenkesken, lasten kanssa; kerran valtasi\nChristophen sellainen rakkauden ja onnen tunne, että hän tahtoi lausua\nsen Grazialle, mutta hiljaisella, hellällä liikkeellä Grazia keskeytti\nhänen sanansa ja virkkoi hymyillen:\n\n-- Vaiti! Tunnen, mitä voitte sanoa.\n\nHe istahtivat tien viereen sille paikalle, jossa he olivat täällä\ntoisensa ensi kertaa kohdanneet. Grazia katseli yhä hymyillen maisemaa,\njoka avautui alhaalla heidän eteensä; mutta kuitenkaan hän ei ajatellut\ntuota maisemaa, tuota laaksoa. Christophe katseli hänen lempeitä\nkasvojaan, joihin kärsimykset olivat jättäneet merkkinsä; sakeassa,\nmustassa tukassa kiilsi jo kaikkialla valkeita hapsia. Hänen sydämeensä\nsyttyi jumaloitseva ja intohimoinen säälintunne tuota kärsinyttä\nihmistä kohtaan, tuota ruumisraukkaa kohtaan, johon sielulliset tuskat\nolivat painaneet selvän leimansa. Sielu näkyi kaikkialta ajan iskemistä\nhaavoista. -- Ja Christophe pyysi hiljaisella ja vapisevalla äänellä\nGrazialta suurinta lahjaa... yhtä hänen valkeista hapsistaan.\n\n\n\n\nGrazia matkusti pois. Christophe ei voinut ymmärtää, minkä tähden\nhän ei tahtonut antaa Christophen saattaa hiukan häntä. Christophe\noli kyllä varma hänen ystävyydestään; mutta moinen pidättyväisyys\nsaattoi hänet ymmälle. Christophe ei jaksanut pysyä kahtakaan päivää\nenää sillä seudulla; hän tahtoi ryhtyä matkailemaan Sveitsissä.\nHän koetti kiinnittää ajatuksensa matkoihin, työskentelyyn. Hän\nkirjoitti Grazialle. Grazialta tuli vastaus pari kolme viikkoa\nmyöhemmin: lyhyt kirje, joka ilmaisi tyyntä ystävyyttä ja jossa ei\nollut kärsimättömyyden eikä levottomuuden merkkiäkään. Christophelle\nse tuotti tuskaa, ja samalla hän sellaista vastausta rakasti. Hän ei\nmyöntänyt itsellään olevan oikeutta moittia Graziaa siitä; heidän\ntunteensa oli liian äsken herännyttä, liian äsken uudistettua.\nChristophe pelkäsi kovasti, että heidän välinsä katkeaisivat. Ja\nkuitenkin ilmeni sitten jokaisessa Grazian kirjeessä sellainen\nuskollinen rauha, että Christophe olisi saattanut olla täysin varma.\nMutta Grazia oli niin erilainen kuin hän!...\n\nHe olivat päättäneet tavata toisensa loppupuolella syksyä Roomassa.\nJollei Christophella olisi ollut toivoa nähdä Graziaa siellä, olisi\ntuo matka houkutellut häntä sangen vähän. Pitkä yksinäisyys oli\ntehnyt hänestä kotieläjän; häntä ei miellyttänyt turha paikaltaan\nmuuttelehtiminen, sellainen, mihin nykyajan joutilaat ja hermostuneet\nihmiset ovat ihastuneet. Hän pelkäsi luopua tottumuksistaan. Sillä\nsellainen oli hänestä säännölliselle älylliselle työlle vaarallista.\nItalia ei erikoisesti kiehtonut häntä. Hän ei tuntenut siitä muuta kuin\nne häpeämättömät tenoriaariat, joita Virgiliuksen maa panee matkustavat\nkirjailijat säännöllisesti virittämään. Hän tunsi Italiaa vastaan\nsamaa epäluuloista vihamielisyyttä kuin moni muukin valiotaiteilija,\njoka on kuullut liian usein pahimpien akateemisten jankuttajain\nvetoavan vanhan Rooman nimeen. Lisäksi tuli vielä se vaistomainen\nja epämääräinen antipatia, joka piilee kaikkien pohjoismaalaisten\nsydämessä etelän ihmisiä kohtaan, tahi ainakin sitä legendamaiseksi\nmuuttunutta pateettista kerskailijatyyppiä kohtaan, jonka parhaana\nilmestyksenä pohjan miehistä on etelän mies. Jos Christophe sellaista\najattelikin, niin nyrpisti hän jo pilkallisesti suutaan... Ei, hänellä\nei ollut minkäänlaista halua tutustua lähemmin musiikittomaan kansaan\n-- (mitä arvoa on mandolinin rämpytyksellä ja loruavilla, ulvovilla\nmelodraamoilla Europan nykyisessä musiikissa?) -- Mutta se kansa oli\nkuitenkin Grazian kansaa. Minne saakka ja mitä teitä hän olisikaan\nkulkenut saadakseen Graziaa tavata! Muusta pääsisi hän sulkemalla\nsilmänsä koko ajaksi, kunnes olisi Grazian luona.\n\nHän olikin jo tottunut sulkemaan silmänsä jos joltakin. Monet vuodet\nolivat hänen ikkunaluukkunsa olleet kiinni, hän eristynyt sisäiseen\nelämäänsä. Tänä syksynä se oli välttämättömämpää kuin koskaan ennen.\nKolme viikkoa oli satanut yhtämittaa. Koko sen ajan olivat paksut\npilvet peittäneet raskaana kalottina Sveitsin laaksoja ja kaupunkeja,\nmärkiä ja kylmästä väriseviä. Silmät olivat menettäneet muiston\nauringon armaudesta. Jos tahtoi löytää kätkeytyneen tarmon itsestään,\noli pakko ensiksi tehdä ympärilleen täydellinen pimeys ja laskeutua\nluomet ummessa aivan sielunsa kaivoksien pohjaan, unelmien maanalaisiin\nkäytäviin. Siellä nukkui mustissa kivihiilissä kuolleiden päivien\naurinko. Mutta kun vietti sellaista elämää, paikalleen kyyristyneenä ja\nolemustaan kaivellen, nousi siitä sokaistuna ja selkäranka ja polvet\njäykkinä, muodottomin jäsenin, puolittain kivettyneenä, samein katsein,\nyölinnun silmin. Monta kertaa olikin Christophe saanut kaivoksestaan\nilmi vaivalla palamaan isketyn tulen, ja se tuli oli ihmisten\njähmettyneitä sydämiä lämmittänyt. Mutta Pohjolan unelmissa on uunin ja\nummehtuneen huoneen ilkeä haju. Sitä ei huomaakaan sisällä eläessään;\npäinvastoin tuollaisesta raskaasta lämmöstä pitää, ja rakastaa\npuolihämärää ja raskaassa päässä hautuvia sielullisia unia. Täytyyhän\nrakastaa ainoaansa. Ei auta muu kuin tyytyä!...\n\nKun Christophe pääsi alppien rajamuurin eteläpuolelle ja huomasi\nrautatievaunun nurkassa istuskellen Italian tahrattoman taivaan ja\nläpikuultavan valon, joka häilyi vuorten rinteillä, luuli hän näkevänsä\nunta. Muurin toiselle puolelle oli jäänyt sammunut taivas, hämärä\npäivä. Muutos tuli niin yhtäkkiä, että hän ensin enemmän ällistyi kuin\niloitsi. Tarvittiin jonkin verran aikaa ennen kuin hänen kohmettunut\nsielunsa vähitellen alkoi herätä, ennenkuin vangitseva kuori suli ja\nsydän pääsi irti entisyyden varjosta. Mutta kuta pitemmälle päivä\nkului, sitä suloisemmin ympäröi pehmeä valo käsivarsillaan hänet; hän\nunohti perinpohjin kaiken, mikä oli ollutta, ja nautti ahnaasti uuden\nnäkemisestä.\n\nMilanon tasangot. Päiväntähti heijastuu sinertävistä kanavista, joiden\nverkko risteilee pehmeäpiirteisillä riisivainioilla. Syksyisiä puita,\nlaihoin ja notkein oksin, vääristynein ääriviivoin, siellä täällä\npunaisia lehvätöyhtöjä. Vincin vuoret, lumiset ja lempeänhohtoiset\nalpit, joiden ukkosta ennustavat piirteet kaartavat ilmanrantaa,\nreunattuina punaisella, oranssilla, vihertävällä kullalla ja kalpealla\ntaivaansinisellä. Apenniineille vaipui illan tummuus. Mutkikas matka\nalas jyrkkien vuorenkukkulain kupeita pitkin, käärmeenä kiemurtelevissa\nkäänteissä, joiden rytmi yhä toistuu ja yhdistyy samaksi kehäksi kuin\nfarandolo-tanssi, -- Ja yhtäkkiä vuoriston alla tuntuu meren henkäys ja\noranssin kukkien tuoksu kuin suudelma. Tulee meri: latinalainen meri ja\nsen opaalinen valaistus, jonka helmassa liitävät pienet purret kokoon\nsupistetuin siivin...\n\nMerenrannalla, erään kalastajakylän kohdalla juna pysähtyi kesken\nmatkaansa. Matkustajille selitettiin, että ankarat sateet olivat\naiheuttaneet maanvieremän jossakin tunnelissa Genovan ja Pisan välillä;\nkaikki junat olivat myöhästyneet useita tunteja. Christophe, joka oli\nostanut matkalipun suoraan Roomaan, oli tapaturmasta mielissään, jota\nvastoin muut matkatoverit nurisivat kilpaa. Hän kiiruhti asemalle ja\nkäytti tätä odotusaikaa mennäkseen merenrannalle, jonka hohde kiehtoi\nhäntä. Ja se kiehtoi häntä niin, että kun junan lähtövihellys parin\ntunnin päästä kuului, istui hän merellä kalavenheessä ja huusi,\nnähdessään junan menevän ohitse: \"Onnea matkalle!\" Kuultavassa yössä,\nhohtavalla merellä antoi hän venheen liekuttaa itseään pitkin tuoksuvaa\nrannikkoa, ympäri pienen ja sypressien kirjaaman niemen. Hän jäi\nkylään, hän vietti siellä kokonaista viisi päivää ainaisessa ilossa.\nHän oli kuin ihminen, joka kauan paastottuaan syö ahmimalla. Kaikilla\nnälkiintyneillä vaistoillaan hän ahmi häikäisevää valoa... Valoa,\nkaikkeuden verta, joka juoksee avaruudessa elämän virtana ja tunkeutuu\nmeihin silmiemme, huultemme, sieraimiemme, jokaisen ihomme huokosen\nkautta, aivan sydämemme pohjimaiseen perukkaan, -- valo, sinä elämälle\nleipääkin tärkeämpi: kuka on päässyt pohjolan harmaista harsoista ja\nnäkee sinut, puhtaana, polttavana ja alastomana, hän ihmettelee, miten\nhän on koskaan voinut elää sinua tuntematta; ja hän tietää, ettei hän\nenää milloinkaan saata ilman sinua elää...\n\nViisi päivää Christophe suorastaan mässäsi auringossa. Viisi päivää:\nsilloin hän unohti -- ensi kertaa elämässään -- olevansa säveltäjä.\nHänen olemuksensa musiikki oli muuttunut valoksi. Se oli ilmaa, merta\nja maata: häikäisevää sinfoniaa, jota auringon orkesteri soittaa. Ja\nmillä synnynnäisellä taidolla Italia hoitelee sitä orkesteria! Muut\nkansat käyttävät luontoa maalausmallinaan; italialainen työskentelee\nluonnon kanssa yhdessä; hän maalaa auringolla. Värien musiikkia. Kaikki\non musiikkia, kaikki laulaa. Tavallinen aitamuuri tien varrella,\npunainen muuri, joka on täynnä kullan värisiä repeämiä; sen yläpuolella\nkaksi tuuheaa ja karheaa sypressiä; ympärillä ahnaansininen taivas.\nMarmoriportaat, valkeat, kapeat ja suorat, jotka ruusunpunertavien\nmuurien välitse nousevat sinistä kirkon julkisivua kohti. Jotkut noista\nkirjavista, aprikoosin, sitruunan, sedraaton värisistä taloista,\njotka kiiluvat öljypuiden keskeltä, ovat kuin mitkäkin ihmeelliset ja\nkypsät hedelmät, lehtiverhoistaan kuultavina. Italialainen näkemys\non aistillinen; silmät nauttivat siellä väreistä samaan tapaan kuin\nkieli ja kitalaki mehukkaasta ja hyvälle tuoksuvasta hedelmästä. Tämän\nuuden nautinnon kimppuun Christophe iskeytyi naivin herkkusuun koko\nahnaudella; hän korvasi nyt tappionsa, saatuaan siihen asti pelkästään\nharmaiden näkemysten asketismia. Hänen voimakas, kohtalon tukehduttama\nluonteensa huomasi yhtäkkiä myöskin kykynsä nauttia, jota hän ei\nollut mihinkään käyttänyt; se kyky karkasi tarjottuun saaliiseen heti\nkiinni: tuoksuihin, väreihin, äänten, kellojen ja meren säveliin, ilman\nhyväileviin leyhkiin, valon lämpöiseen kylpyyn, johon vanhentunut ja\nväsynyt sydän mukavasti raukesi. Christophe ei ajatellut mitään. Hän\neli ainaisessa autuaallisessa hekkumassa. Hän heräsi siitä ainoastaan\nilmaistakseen sen antamaa iloaan niille ihmisille, joiden kanssa hän\ntäällä saattoi puhella: soutumiehelleen, vanhalle kalastajalle, jolla\noli vilkkaat ja ryppyjen keskeltä kiiltelevät silmät ja muinaisen\nvenetsialaisen senaattorin punainen myssy päässä; -- ainoalle\npöytäkumppanilleen, eräälle milanolaiselle, joka söi makaroonia ja\njonka silmät pyörivät päässä julmina ja hirveästä vihasta mustina\nkuin Othellon, niin apaattinen ja uninen kuin mies muuten olikin; --\nravintolan tarjoilupojalle, joka lautasta kantaessaan käänsi kaulaansa\nja väänteli käsivarsiaan ja vartaloaan kuin mikäkin Berninin enkeli; --\nsekä pienelle Pyhälle Johannekselle, joka kerjäsi kiemailevin silmin\nmaantiellä, tarjoten ohikulkeville vielä vihreässä oksassaan riippuvaa\nappelsiinia. Christophe jutteli pari sanaa ajureille, jotka loikoivat\nvelttoina rattaillaan, pää ajoneuvojensa pohjassa ja lauloivat\nnenäänsä honottaen silloin tällöin jos jonkinmoisia kupletteja,\nlaiskoina ja suut selällään. Ja Christophe huomasi kummakseen\nhyräilevänsä _Cavalleria rusticanaa_. Matkan alkuperäinen tarkoitus oli\ntäydellisesti unohtunut: halu joutua perille, tavata Graziaa...\n\nKunnes eräänä päivänä Grazian kuva heräsi hänen mielessään. Toiko\nsen joku kadulla ohimennen nähty katse, jokin äänen vivahde, vakava\nja sointuva? Christophe ei sitä ymmärtänyt. Mutta yhtäkkiä alkoivat\nystävättären hymyilevät kasvot hohtaa kaikesta, mikä häntä ympäröi,\nöljypuita kasvavien kukkulain piiristä, Apenninien kiiltäviltä\nharjanteilta, joilla varjo on tumma ja auringonpaiste palava,\noranssilehdoista, joiden oksat olivat raskaat kukkasista ja hedelmistä,\nja meren syvistä henkäyksistä. Taivaan lukemattomista silmistä säteili\nChristophelle Grazian katse. Hänen muistonsa puhkesi tästä rakkaasta\nmaasta aivan kuin ruusu puhkeaa pensaaseensa.\n\nSilloin Christophe heräsi. Hän meni Rooman-junaan eikä pysähtynyt\nvälimatkalla missään. Mitkään italialaiset menneisyyden muistot,\nmuinaiset taidekaupungit eivät kiinnittäneet hänen mieltään. Roomaa ei\nhän ensin huomannut laisinkaan, ei koettanut nähdä siellä mitään; ja se\nvähä, minkä hän ohimennen näki, tyylittömät uudet kaupunginkorttelit,\nneliskulmaiset kivimuurit, eivät herättäneet hänessä halua tutustua\nsiihen enempää.\n\nKohta Roomaan saavuttuaan hän meni Grazian luo. Grazia kysyi häneltä:\n\n-- Mitä kautta te tulitte? Poikkesitteko Milanoon, Firenzeen?\n\n-- En, vastasi Christophe; mitä sinne?\n\nGrazia nauroi:\n\n-- Sepä kysymys! Ja mitä arvelette Roomasta?\n\n-- En mitään, sanoi Christophe; minä en ole nähnyt mitään.\n\n-- Mitä te puhutte?\n\n-- En mitään. En yhtään muistomerkkiä. Hotellista päästyäni tulin\nsuoraan teidän luoksenne.\n\n-- Roomaa nähdäkseen ei tarvitse käydä kuin kymmenen askelta...\nKatsokaapa tuota kiviseinää tuossa vastapäätä... Sen valaistus on\njotain.\n\n-- Minä en näe muuta kuin teidät, vastasi Christophe.\n\n-- Te olette barbaari, näette ainoastaan oman aatteenne. Ja milloin\nlähditte Sveitsistä?\n\n-- Noin viikko sitten.\n\n-- Mutta mitä te sitten olette tehnyt tämän ajan?\n\n-- En tiedä. Minä jäin erääseen kylään meren rannalle,\nsattumankaupalla. Tuskin muistan sen kylän nimeä. Olen tämän viikon\najan nukkunut. Nukkunut silmät auki. En tiedä mitä olen nähnyt, en\ntiedä mitä uneksinut. Luulen, että olen uneksinut teistä. Tiedän, että\nse oli sangen ihanaa. Mutta ihaninta on, että olen unohtanut kaikki...\n\n-- Kiitos, virkkoi Grazia.\n\n(Christophe ei kuunnellut.)\n\n-- ... Kaikki, jatkoi hän, mikä silloin ympärilläni oli, mitä sitä\nennen oli. Olen nyt kuin uusi ihminen, joka alkaa elää jälleen.\n\n-- Se on totta, vastasi Grazia katsellen Christophea hymyilevin silmin.\nTe olette muuttunut viime näkemästä.\n\nChristophe katseli samoin Graziaa ja huomasi puolestaan hänet aivan\ntoisenlaiseksi kuin muisti hänet entisestään. Ei silti, että Grazia\nolisi muuttunut näiden kahden kuukauden ajalla. Mutta Christophe\nnäki hänet nyt aivan uusin silmin. Siellä Sveitsissä oli muinaisten\naikojen kuva Graziasta, nuoren Grazian kevyt varjo, asettunut hänen\nkatseensa ja nykyisen ystävättären väliin. Mutta Italian auringon\npaisteessa olivat Pohjolan unelmat haihtuneet; hän näki rakastetun\nolennon sielun ja ruumiin selvässä päivän valossa. Miten vähän Grazia\nmuistuttikaan sitä entistä Parisiin vangittua metsäkaurista, tai sitä\nPyhän Johanneksen hymyä säteilevää nuorta naista, jonka Christophe\noli löytänyt Parisissa muinoin, eräänä iltana juuri Grazian häiden\njälkeen, löytänyt kadottaakseen hänet kohta uudestaan! Pienestä Umbrian\nmadonnasta oli kehittynyt kaunis roomatar:\n\n_Color verus, corpus solidum et succi plenum._\n\nHänen muotonsa olivat tulleet sopusuhtaisen täyteläisiksi; hänen\nruumistaan ympäröi itsetietoinen ikävöinnin tuntu. Levon henki.\nGrazialla oli tuo aurinkoisen hiljaisuuden nautiskelemisen halu,\nliikkumattoman ajattelun kaipuu, hekkumallinen elämänrauhan pyyde, jota\nPohjolan ihmiset eivät koskaan voi täysin tuntea. Menneisyydestään oli\nhän säilyttänyt ennen kaikkea suuren hyvyytensä, joka voitti kaikki\nhänen muut tunteensa. Mutta hänen valoisassa hymyssään huomasi myöskin\npaljon uutta: surumielisen anteeksiannon, hieman väsymystä, runsaasti\nihmissielun ymmärtämystä, hiukkasen ironiaa ja tyynen terveen järjen.\nIkä oli verhonnut hänet jonkinmoisella kylmyydellä, mikä oli hänelle\nsuojana sydämen kuvitelmia vastaan; hän avautui harvoin kokonaan; ja\nhänen hellyytensä pysyttelihe intohimojen kiihkoja vastaan varuillaan,\nselvänäköinen hymy huulilla, kun taas Christophen oli niitä vaikea\ntukahduttaa. Grazian kuvaa täydentävät vielä eräät itsensä valtaan\nraukeamisen heikot ja lyhyet hetket ja pienoinen keimailu, jota hän\nitsekin ivaili mutta jota hän ei voinut jättää. Hänessä ei ollut\nminkäänlaista kapinanhalua maailmaa eikä itseään vastaan: pelkkää\nsuloista fatalismia, ylen kiltissä ja hiukan väsyneessä luonteessa.\n\n\n\n\nGrazia otti mielellään vastaan vieraita, -- vieläpä juuri heitä\nvalikoimatta, -- ainakin mitä syrjästä katsoen voi päättää; mutta kun\nnuo läheiset tutut kuuluivat yleensä samoihin piireihin kuin hänkin\nja hengittivät samaa ilmaa ja olivat tottuneet samoihin tapoihin\nkuin hän, niin muodosti hänen seurueensa melko harmoonisen joukon,\nhyvin erilaisen kuin ne, joihin Christophe oli tottunut Saksassa ja\nRanskassa. Enimmät näistä ihmisistä olivat italialaista rotua, joka\noli eräissä heistä saanut uutta voimaa avioliitoista ulkomaalaisten\nkanssa; heidän keskuudessaan vallitsi pintapuolinen kosmopolitismi;\nsiellä kaikuivat yhtaikaa luontevasti kaikki Europan neljä valtakieltä\nja esiintyivät kaikki lännen neljän suuren kansakunnan tietovarastot.\nKukin kansakunta oli tuonut siihen piiriin oman persoonallisen lisänsä,\njuutalaiset levottomuutensa ja anglosaksit levollisuutensa; mutta\nkaikki olivat ne sulaneet samaan italialaiseen muottiin. Kun suurten\nrosvoritarien vuosisadat ovat kaivertaneet rodun piirteisiin sellaisen\nylpeän ja rajun petolinnun profiilin, tulee valannasta aina sama,\nvaikka metalli muuttuisikin. Useat noista ihmisistä, jotka näyttivät\nkaikkein italialaisimmilta, noista, joilla oli Luinin hymy, Tizianin\nhekumoiva ja tyyni katse, noista Adrian rannikoiden tai Lombardian\ntasankojen kukista, useat heistä olivat lähtöisin Pohjolan puista,\njotka oli siirretty vanhaan latinalaiseen maaperään. Mitä värejä Rooman\npaletilla sekoitetaankin, aina syntyy lopulta puhdas roomalainen väri.\n\nChristophe ei pystynyt analysoimaan vaikutelmiaan, mutta hän ihaili\nsitä vuosituhansia vanhaa kulttuurin, ammoisen sivilisatsionin\nhenkeä, joka oli painanut leimansa näihin ihmisiin, vaikka he usein\nolivat lahjoiltaan jokseenkin keskinkertaisia ja eräät heistä\nalamittaisiakin. Hienon hienoa kulttuurin tuoksua, joka ilmeni\naivan pikku seikoissa: kohteliasta siroutta, suloutta käytöksessä,\njoka osasi olla herttainen ja säilyttää arvonsa ja pysyä samalla\nhäijysti varuillaan; se oli eleganttia hienoutta katseissa, hymyssä,\npirteää ja kursailematonta älyä, notkeaa ja mukavuutta rakastavaa\nskeptisismiä. Ei missään jäykkyyden eikä äksypäisyyden vivahdusta.\nEikä se ollut kirjallistakaan. Täällä ei tarvinnut pelätä kohtaavansa\nainoaakaan tuollaista Parisin salonkien psykologia, joka piileskelee\nja vaanii lorgnettinsa takaa, tahi joidenkin saksalaisten tohtorien\n\"kaporalismia\". Kaikki olivat pelkästään ihmisiä, ja sangen\ninhimillisiä ihmisiä, samoja kuin aikoinaan jo Terentiuksen ja Scipio\nEmilianuksen ystävät...\n\n    Homo sum...\n\nKaunis ulkokuori. Elämä paremminkin näennäistä kuin todellista. Alla\npiili auttamaton, kaikkien maiden hienostoille yhteinen joutavuus.\nMutta tälle ylimystölle antoi sen erikoisluonteen tuon joutavuuden\nlauhkeus ja pehmeys. Ranskalaisten turhamaisuutta seuraa aina kuumeinen\nhermostuneisuus, -- lakkaamaton aivojen toiminta, silloinkin, kun sen\ntoiminnan tulos tähtää tyhjyyttä. Italialaiset aivot osaavat levätä.\nNe osaavat sen taidon liiankin hyvin. On suloista unelmoida kuumassa\nvarjossa, epikurolaisuuden ja ironisen älyn lämpöisillä pieluksilla,\nhyvin mukautuvana, melkoisen uteliaana ja pohjaltaan sangen\nvälittämättömänä.\n\nKenelläkään näistä ihmisistä ei ollut varmoja mielipiteitä. He\nsekautuivat politiikkaan ja taiteeseen aina samalla dilettantin\nepävarmuudella. Heidän piirissään sai nähdä viehättäviä luonteita,\nkauniita italialaisten patriisien perikuvia, joilla oli hienot\npiirteet, älykkäät ja lempeät silmät, tyyni käytöstapa, ja jotka\nrakastavat syvästi ja valioyksilöiden tavalla luontoa, vanhoja\nmaalareita, kukkia, naisia, kirjoja, maukkaita ruokia, isänmaata,\nmusiikkia... He rakastivat kaikkea. Eivät kuitenkaan mitään aivan\nerikoisesti. Tuntui joskus siltä kuin he eivät olisi rakastaneet yhtään\nmitään. Rakkaudella oli kuitenkin laaja paikka heidän elämässään; mutta\nsillä ehdolla, ettei se häirinnyt heitä. Se rakkaus oli kivutonta ja\nlaiskaa niinkuin he itsekin; yksinpä kiivas intohimokin sai heidän\nkeskuudessaan kotoisen luonteen. Heidän älynsä, terve ja harmooninen,\nmukautui helposti elottomuuteen, jolloin toisilleen vastakkaiset\najatukset tapasivat toisensa toisiaan tyrkkimättä, tyytyen olemaan\nrauhallisesti vierekkäin, hymyilevinä, pumpuliin käärittyinä,\nvaarattomina. Nämä ihmiset pelkäsivät kokonaisuskoa, selvästi\nrajoitettuja puolueita, ja viihtyivät oivallisesti puolipäätöksissä\nja puolinaisissa ajatuksissa. He olivat katsantokannaltaan\nvanhoillisvapaamielisiä. He kannattivat keskikorkuista politiikkaa\nja taidetta ikäänkuin sellaista kesänviettoseutua, jossa ei ole niin\nkorkeita vuoria, että saa hengenahdistuksen tai sydämentykytystä. He\nolivat tosiaan kuin kotonansa Goldonin laiskanomaisessa teatterissa\ntaikka Manzonin tasaisessa ja laveassa valaistuksessa. Heidän\nrakastettavaa välinpitämättömyyttään ei sellainen häirinnyt. He\neivät olisi sanoneet niinkuin heidän suuret kantaisänsä: \"_Primum\nvivere_...\", vaan mieluumminkin: \"_Dapprima, quieto vivere_.\"\n\n_Quieto vivere_: Elää rauhassa! Se oli kaikkien salaisin halu, yksinpä\ntarmokkaimpienkin, niiden, jotka pitelivät käsissään politiikan\nohjaksia. Joku pikku Machiavelli, oman itsensä ja monien muiden herra,\njonka sydän oli yhtä kylmä kuin hänen päänsäkin ja äly kuulas ja\nkuiva, mies, joka uskalsi käyttää mitä keinoja tahansa päästäkseen\ntarkoitustensa perille ja oli valmis uhraamaan kaikki ystävyyssuhteensa\nkunnianhimonsa alttarilla, hän saattoi uhrata myöskin kunnianhimonsa\nerään ja yhden ainoan pyyteen vuoksi: se oli tuo _quieto vivere_. Nämä\nihmiset tarvitsivat pitkiä lepäilynkausia. Kun he pääsivät niistä,\nikäänkuin syvästä unesta, olivat he reippaita ja virkeitä; silloin\ntuli noille vakaville miehille, levollisille madonnille yhtäkkiä\noikea puhelemisen, iloisuuden, yhteiskunnallisen elämän nälkä:\nsilloin heidän täytyi saada välttämättä tuhlata eleitä ja sanoja,\npurkaa rohkeita paradokseja, hullunkurista huumoria: he näyttelivät\nnyt _opera buffaa_. Tässä italialaisessa muotokuvagalleriassa tapasi\nylen harvoin kuluttavan ajatustyön jälkiä, sellaista metallista\nkiiltoa silmäterissä, sellaisia ainaisen hengenponnistuksen uurtamia\nvakoja kasvoissa kuin pohjolassa usein tapaa. Kuitenkin oli siellä\nniinkuin kaikkialla muuallakin sieluja, jotka elivät kalvavassa\nkärsimyksessä ja kätkivät haavansa; kaipuita ja suruja, jotka piilivät\nvälinpitämättömyyden peitossa ja ympäröivät itsensä hekumoivalla\nhorteella. Puhumattakaan eräistä omituisista yltiöpäistä, osaksi\nhullunkurisista ja ällistyttävistä, jotka olivat vanhoille roduille\nominaisen, käsittämättömän epätasapainon merkkejä, -- ikäänkuin\nhalkeamia, joita näkee _Campagna romanan_, Rooman ympäristön, kamarassa.\n\nNäiden olentojen arvoituksellisessa välinpitämättömyydessä oli paljon\nmieltä kiehtovaa, heidän tyynissä ja ilveilevissä silmissään, joissa\nnukkui kätketty tragiikka. Mutta Christophe ei ollut nyt sillä\ntuulella, että olisi sitä ymmärtänyt. Christophea suututti nähdä Grazia\nviisastelevien ja tyhjien maailmanmiesten keskellä. Hän oli siitä\nkiukuissaan heille ja kiukuissaan Grazialle. Yhtä äkäinen Grazialle\nkuin koko Roomallekin. Hän kävi Grazian luona nyt harvemmin ja päätti\nmatkustaa pois koko kaupungista.\n\n\n\n\nHän ei matkustanut. Hän alkoi jo tietämättään tuntea tuon vihaamansa\nitalialaisen ympäristön lumoa.\n\nNyt hän vetäytyi joksikin aikaa erilleen muista. Hän kuljeskeli\nRoomassa ja sen ympäristöllä. Rooman seudun valaistus, riippuvat\npuutarhat, _Campagna_, jota aurinkoinen meri ympäröi kuin\nkultainen vyö, paljastivat hänelle vähitellen tuon lumotun maan\nsalaisuuden. Christophe oli vannonut, ettei hän kulkisi askeltakaan\nmennäkseen katsomaan Rooman kuolleita muistomerkkejä, joita hän oli\nhalveksivinaan; hän murahti, että ne saisivat tulla hänen luokseen,\njos tahtoisivat. Ja ne tulivatkin; hän tapasi ne sattumoisin\nkävelyretkillään kukkulain kaupungissa. Hän näki punaisen Forumin\nsitä hakematta, auringonlaskun valossa, ja Palatinuksen puolittain\nluhistuneet kaaret, joiden välistä kuultaa tummana taivaan sini,\nilmojen valon syvyys. Hän kierteli äärettömällä _Campagnalla_, pitkin\nruskeahkon Tiberin rantoja, mudasta paksun, ikäänkuin maa olisi\nlähtenyt jokena virtaamaan, -- ja vesijohtojen raunioiden juurella,\nnoiden antediluviaanisten hirviöiden luurankojen. Paksuja tummia\npilviä vyöryi sinisellä taivaalla. Talonpojat ajoivat ratsain ja\npitkiä piiskojaan läiskytellen tasangon poikki suuria härkälaumoja,\nhelmenharmaita ja pitkäsarvisia härkiä; ja muinaisella tiellä,\nsuoralla, tomuisella ja varjottomalla, kulki hiljaa paimenia, joiden\njalat ja hartiat olivat verhotut karvaiseen nahkaan. Ilmanrannalla\nkaukana hohti Sabinien vuoristoketju, olympolaisen mahtavasti\naaltoilevine kukkuloineen; ja toisella taivaan reunalla näkyivät\nvanhan kaupungin muurit, San Giovannin fasaadi, jonka harjalla\nkuvapatsaat kuumottivat tummina silhuetteina, aivan kuin tanssien...\nAivan hiljaista... Aurinko kuin tulta... Tuuli leyhyi yli Campagnan...\nJonkin kuvapatsaan kupeessa, päättömän kuvan, jonka käsivarsien\nympäri kasvoi ruoho, loikoili liikkumattomana sisilisko; sen sydän\ntykytti rauhallisesti, se nautti ahmimalla valoa. Ja Christophe,\njonka päätä auringonpaiste (ja joskus _Castelli_-viinikin) huumasi,\nistui mustan maan kamaralla, särkyneen kuvapatsaan vieressä, ja hän\nhymyili uneliaasti, vaipui suloiseen unohdukseen, ja hänen sielunsa\njoi Rooman tyyntä ja kiivasta voimaa. -- Aina yön pimenemiseen. --\nSilloin tunsi hänen sydämensä yhtäkkiä kummallista ahdistusta, ja hän\npakeni yksinäisyyttä, synkkää yötä, joka nieli traagillisen valon...\nOi sinä maa, palava maa, intohimojen mykkä maa! Kuumeisen rauhasi alta\nkuulen vielä kaikuvan legioonain pasuunain. Mikä elämän vimma on povesi\nkätkössä! Mikä heräämisen kiihko!\n\nChristophe näki sieluja, joissa hehkui hiilinä vielä vuosisatoja vanhaa\ntulta. Vainajien tomun alla oli se säilynyt. Olisi luullut, että se\nliekki olisi sammunut Mazzinin silmien keralla. Se elikin yhä. Juuri\nse sama. Harvat tahtoivat nähdä sitä. Se häiritsi nukkuvien rauhaa.\nSe valo oli selvää ja häikäilemätöntä. Ne, joilla se oli, nuoret\nmiehet (vanhimmat heistä eivät olleet vielä viidenneljättä-ikäisiä),\nkaikilta ilmansuunnitta yhteen kokoontuneet maan parhaat voimat, --\nvapaa-ajattelijoita, temperamenttinsa, kasvatuksensa, mielipiteittensä\nja uskojensa puolesta erilaisia, -- he kaikki palvelivat kilvan tätä\nuuden elämän tulta. Puolue-etiketit, vanhat aatejärjestelmät eivät\nmerkinneet heille mitään: tärkeintä heistä oli \"ajatella rohkeasti\".\nOlla suoria, olla miehekkäitä mieleltä ja teoilta. He ravistelivat\nrajusti kansaansa unesta. Italian valtiollisen ylösnousemuksen jälkeen,\nsen kuolemasta heräämisen, jonka sankarien kutsu oli saanut aikaan,\nkoko sen nykyisen taloudellisen ylösnousemuksen keskellä olivat nämä\nnuoret ottaneet tehtäväkseen nostaa haudasta myöskin italialaisen\najattelun. He kärsivät niinkuin pahimmasta parjauksesta, kun näkivät,\nkuinka unteloita ja pelkureita maan sivistyneet olivat, kuinka\narkamaisia älynjuoksultaan ja samalla suurisanaisia. Heidän äänensä\nkaikui käskevänä siitä retoorisesta usvasta ja moraalisesta orjuudesta,\njoka oli vuosisatojen kuluessa kasvanut paksuksi kuoreksi isänmaan\nhengen ympärille. He puhalsivat maansa sieraimiin armotonta realismiaan\nja järkkymätöntä rehellisyyttään. He rakastivat intohimoisesti selvää\nälyä, jota seuraa tarmokas toiminta. Asian vaatiessa pystyivät he\nuhraamaan persoonallisen järkensä sille yhteiskurin velvollisuudelle,\njota kansallinen elämä yksilöltä vaatii; mutta korkeimpanaan ja\nkaikkein puhtaimpanaan he palvelivat kuitenkin totuutta. He rakastivat\nsitä kiihkeästi ja hurskain sydämin. Eräs noiden nuorten johtaja\nvastasi vastustajilleen, jotka olivat saattaneet hänet pahaan huutoon\nja jotka uhkasivat häntä tuholla, seuraavaan suurenmoiseen tyyneen\ntapaan:\n\n_\"Kunnioittakaa totuutta. Puhun teille avoimin mielin, ilman mitään\nkaunaa. Unohdan pahan, mitä olen teiltä osakseni saanut ja mitä ehkä\nolen teille tehnyt. Olkaa rehellisiä. Ei ole omaatuntoa, ei korkeaa\nelämänkäsitystä, ei kykyä uhrautua eikä mielen ylhäisyyttä, missä\nei ole uskonnollisen jyrkkää ja ankaraa totuuden kunnioittamista.\nHarjoittakaa itseänne tähän vaikeaan velvollisuuteen. Valhe turmelee\nennemmin sen, joka siihen turvautuu, kuin voittaa toisen, jota\nvastaan sitä käytetään. Mitä hyötyä olisi siitä, jos saisittekin\nsen avulla hetkellisen ja nopean menestyksen? Sielunne parhain jää\nhäilymään tyhjyyteen, se seisoo pohjalla, jota valhe jäytää aitanne.\nEn puhu teille enää vastustajana. Me olemme nyt piirissä, joka on\nyläpuolella erimielisyyksiämme, vaikkapa kiivastuminen komeileekin\nsuussanne isänmaan nimellä. On korkeampaakin kuin isänmaa, nimittäin\nihmisen omatunto. On lakeja, joita ette koskaan saa loukata, muuten\nolette kehnoja italialaisia. Edessänne on ainoastaan mies, joka etsii\ntotuutta; teidän on kuultava hänen huutonsa. Edessänne on ainoastaan\nmies, joka tahtoo palavasti nähdä teidät suurina ja puhtaina, ja\ntahtoo työskennellä kanssanne. Sillä, halutkaapa tai ette, me kaikki\ntyöskentelemme yhdessä niiden kanssa, jotka maailmassa työskentelevät\ntotuuden puolesta. Se, mikä meistä jää jäljelle (se, mitä emme voi\nitse nähdä), kantaa meidän yhteistä leimaamme, jos olemme noudattaneet\ntotuutta. Ihmisen suurin ominaisuus on se, että hänellä on ihmeellinen\nkyky etsiä totuutta, nähdä se, rakastaa sitä, ja uhrautua sen vuoksi.\n-- Oi totuus, minkälaisen lumotun terveyden hengen sinä puhallat\nniihin, joissa sinä vallitset!...\"_\n\nKun Christophe ensi kerran kuuli nämä sanat, olivat ne hänestä kuin\nkaikua hänen omasta rinnastaan; ja hän tunsi, että nuo miehet ja\nhän olivat veljiä. Kansojen ja aatteiden keskinäisten taistelujen\nsattumissa saattoivat he kyllä joutua ryntäämään rajusti toisiaan\nvastaan; mutta olivatpa he ystäviä tai vihamiehiä, aina olivat he\nkuitenkin samaa inhimillisyyden perhettä. Nuo miehet ne tiesivät sen\nyhtä hyvin kuin hänkin. He tiesivät sen jo ennen kuin hän. He tunsivat\nChristophen aikaisemmin kuin Christophe heidät. Sillä he olivat jo\nOlivier Jeanninin ystäviä. Christophe huomasi, että eräät hänen\nystävänsä teokset (muutama nide runoja ja kriitillisiä esseitä), joita\nParisissa luki ainoastaan sangen vähäinen joukko, olivat käännetyt\nitaliankielelle näiden nuorten miesten toimesta ja että ne olivat\nheille yhtä rakkaita kuin hänelle itselleenkin.\n\nMyöhemmin joutui hän kyllä näkemään, mikä ylitsepääsemätön juopa\noli näiden ihmisten ja Olivier Jeanninin hengen välillä. Muita\narvostellessaan pysyivät he aina ja ainoastaan italialaisina: he\neivät pystyneet irtautumaan omasta itsestään, niin piintyneet he\nolivat juuri oman rotunsa ajatustapaan. Kaiken kaikkiaan eivät\nhe etsineet muukalaisten teoksista muuta kuin sitä, mitä heidän\nkansallinen vaistonsa tahtoi niistä löytää; ja usein he eivät niistä\nsaaneet muuta kuin mitä he itse tietämättään olivat niihin panneet.\nHe olivat keskinkertaisia arvostelijoina ja kehnoja psykologeina,\nliian kokonaisia ja täynnä itseään ja intohimojaan, silloinkin, kun\nhe olivat palavimmin innostuneet totuuteen. Italialainen idealismi\nei osaa unohtaa itseään; sitä eivät viehätä pohjolan persoonattomat\nunelmat; se suuntaa ja kohdistaa kaiken itseensä, omiin pyyteisiinsä,\nrotunsa ylpeyteen, muuttaen ainoastaan sen muotoa. Tietoisesti tai\nei tekee se aina työtä sitä tarkoitusta varten, jonka nimi on _terza\nRoma_. Täytyy myöntää, että se on vuosisatojen kuluessa saanut\nsangen vähän aikaan. Nuo kunnon italialaiset, joilla on erinomaiset\nlahjat toimintaan, toimivat ainoastaan intohimon puuskien sattuessa\nja väsähtävät aina nopeasti; mutta silloin, kun intohimon myrsky\npuhaltaa, nostaa se heidät korkeammalle kaikkia muita kansoja: siitä\non esimerkkinä italialaisten _Risorgimento_. -- Tällainen myrsky alkoi\nnyt tuntua Italian nuorisossa, kaikissa puolueissa; olivatpa nuo nuoret\nnatsionalisteja tai sosialisteja, uuskatolilaisia, riippumattomia tai\nidealisteja: kaikki olivat he kuitenkin tietämättään ja tahtomattaan\nmuuttumattomia italialaisia, keisarillisen Rooman, maailman\nkuningattaren, kansalaisia.\n\nEnsin Christophe ei huomannut muuta kuin heidän suuren innostuksensa\nja hänen ja heidän yhteisten antipatiainsa kohteet, ne Christophelle\nvastenmieliset seikat, joiden tähden hän osaltaan tunsi itsensä\nheille läheiseksi. Nämä nuoret halveksivat luonnollisestikin yhtä\npaljon kuin hän sitä hienostoa, jolle Christophe oli katkeroitunut\nsen tähden, että Grazia sitä suosi. He vihasivat vieläkin enemmän\nkuin hän tuon sivistyneistön järkevän kuivaa ajatustapaa, sen\ntylsyyttä, sen ryhditöntä sovinnollisuutta ja ulkokullattuja\nnarrinkujeita, sen arkuutta ajatella loppuun asti, sen soutavaa ja\nhuopaavaa aprikoimista, ovelaa häilymistä kaikkien mahdollisuuksien\nvälillä päättämättä liittyä milloinkaan ratkaisevasti puolelle tai\ntoiselle, sen koreita lauselmia ja lauhkeaa pehmoisuutta. Nämä jykevät\nautodidaktit, jotka olivat tehneet itse itsensä ja joilla ei ollut\nelämässään ollut keinoa eikä tilaisuutta antaa olemukselleen viimeistä\nhöylänvetäisyä, nämä tahtoivat oikein tahtomalla näyttää itseään\nnoiden sivistyneiden vastakohtana; sillä he pyrkivät suorastaan\nliioittelemaan jo synnynnäistä tökeryyttään: olivat mielellään yleisön\nsilmissä huonosti kasvatettuja ja moukkia, contadini. He näet tahtoivat\npohjimmaltaan, että heitä oli ennen kaikkea kuultava. He tahtoivat,\nettä heidän kimppuunsa oli karattava. Kaikki oli heistä parempaa kuin\nvälinpitämättömyys heitä kohtaan. He olisivat ilomielin antautuneet\naatteensa uhreiksi, kun he siten vain olisivat saaneet kansansa\nnukkuvan tarmon heräämään.\n\nHeitä ei toistaiseksi rakastettu, eivätkä he millään tavoin koettaneet\nhankkia suosiota. Christophella oli huono menestys, kun hän yritti\npuhua Grazialle näistä uusista ystävistään. He eivät miellyttäneet\nGrazian kohtuullisuutta ja rauhaa ihailevaa luonnetta. Ja täytyikin\nyhtyä Grazian mielipiteeseen, että heillä oli sellainen tapa\nkannattaa parhaitakin asioita, että tuli usein halu sen vuoksi nousta\nvastustamaan niitä. He olivat ironisia ja hyökkäileviä, niin tuimia\ntuomioissaan, että moinen arvostelu läheni monesti herjausta, jopa\nsellaisiakin ihmisiä kohtaan, joita he eivät suinkaan tahtoneet\nloukata. He olivat liiaksi itsevarmoja, liian valmiita julistamaan\naatteitaan aina yleispäteviksi, kiivaiksi uskonkappaleiksi. Koska\nhe olivat joutuneet julkiseen elämään ennen kuin oman kehityksensä\nkypsyyteen, siirtyivät he alinomaa ihastumisesta toiseen, ja aina yhtä\nsuvaitsemattomasti. He olivat intohimoisen vilpittömiä ja antautuivat\naina kaikkeen kokonaan, säästämättä itseään koskaan; heitä kulutti\nintellektualinen rajuus, varhaiskypsä ja liian kiivas työtapa. Nuorille\najatuksille ei ole terveellistä joutua kohta siemenkotelosta päästyä\nraakaan auringonvaloon. Sellainen polttaa sielun. Todella hedelmällinen\nsyntyy vasta pitkän ajan kuluessa ja hiljaisuudessa. Nämä olivat\njääneet vaille aikaa ja hiljaisuutta. Se on monien italialaisten\nkykyjen onnettomuus. Liian raju ja kiireinen toiminta on alkoholia.\nAivot, jotka ovat sellaista maistaneet, pääsevät siitä tottumuksestaan\nvasta sangen vaikeasti; ja hengen normaali kasvu saattaa jäädä\nainaiseksi pakotetuksi ja vääräksi.\n\nChristophe osasi kyllä antaa arvon tällaiselle kirpeälle ja vihreälle\nrehellisyydelle muistaessaan, minkälaisia nuo muut olivat: nuo,\njoiden ohjeena oli kultainen keskitie, _via di mezzo_: ainainen pelko\nhäpäistä itseään ja rikkiviisas kyky olla asettumatta puolelle tai\ntoiselle. Mutta piankin hän huomasi, että oma hyvä puolensa oli näillä\nviimemainituillakin, heidän tyynellä ja kohteliaalla älyllään. Se\nainainen taistelun ilma, jossa hänen nykyiset nuoret ystävänsä elivät,\noli väsyttävää. Christophe piti tosin velvollisuutenaan mennä Grazian\nluokse puolustamaan heitä. Mutta joskus hän meni sinne ainoastaan\nheidät unohtaakseen. Epäilemättä he olivat paljonkin samanlaisia\nkuin hän itse. Hyvinkin paljon. He olivat nykyään sellaisia kuin\nhän oli ollut kaksikymmenvuotiaana. Eikä ihminen pääse taaksepäin\nelämänsä kulussa. Pohjaltaan Christophe tunsi hyvin, että hän oli jo\nomalta osaltaan sanonut jäähyväiset tuollaiselle rajuudelle ja että\nhän kulki nyt sitä rauhaa kohti, jonka salaisuuden Grazian silmät\nnäyttivät hänelle parhaiten ilmaisevan. Minkä tähden hän sitten kapinoi\nvielä sitä rauhaa vastaan?... Ah, se johtui siitä, että hän olisi\nrakkaudenitsekkyydessään tahtonut nauttia siitä aivan yksin! Hän ei\nvoinut kärsiä, että Grazia jakeli sen hyvyyksiä kenelle sattui, että\nhänen vastaanottonsa oli yhtä antelias kaikille.\n\n\n\n\nGrazia aavisti hänen ajatuksensa; ja rakastettavan suorasti kuin aina\nsanoi hän hänelle eräänä päivänä:\n\n-- Te olette minulle vihainen siitä, että olen sellainen kuin olen?\nÄlkää ihannoiko minua, ystäväni. Olen nainen, enkä sen kummempi kuin\nmuutkaan. En hae noiden maailman ihmisten seuraa; mutta tunnustan,\nettä se on minusta mieluisaa, samoin kuin käyn mielelläni joskus\nteatterissa, jotka eivät ole oikein hyviä, ja luen aika mitättömiä\nkirjoja, jollaisia te halveksitte; mutta minulle ne antavat lepoa ja\nhuvittavat minua. Minä en voi kieltää itseltäni mitään.\n\n-- Kuinka te voitte kärsiä tuollaisia hölmöjä?\n\n-- Elämä on opettanut minut vaatimattomaksi. Siltä ei pidä pyytää\nliikoja. Saatan teille vakuuttaa, että sekin on jo hyvä, jos joutuu\ntekemisiin pelkästään kunnon ihmisien kanssa, ei ilkeäin, vaan\nkohtalaisen hyvien... (tietystikään ei saa odottaa heiltä mitään;\ntiedän erinomaisesti, että jos ihmisiä tarvitsisin, en paljoakaan\nheiltä apua saisi...) Kuitenkin he ovat minuun kiintyneet; ja jos\ntapaan hiukankin todellista tunnetta, niin unohdan muun. Te olette\nminulle siitä vihainen, eikö niin? Antakaa anteeksi, että olen niin\nkeskinkertainen. Osaanhan toki erottaa, mikä minussa on parempaa ja\nmikä huonompaa. Ja teidän kanssanne on aina parempi minuuteni.\n\n-- Minä tahtoisin kaiken, sanoi Christophe jurottelevasti.\n\nHän tunsi kuitenkin hyvin, että Grazian puhe oli vilpitöntä. Ja hän\noli niin varma Graziasta, että kysyi häneltä eräänä päivänä, kauan\nepäröityään:\n\n-- Ettekö te milloinkaan sitten tahtoisi...?\n\n-- Mitä?\n\n-- Olla minun.\n\nChristophe oikaisi:\n\n-- ... että olisin teidän?\n\nGrazia hymyili:\n\n-- Mutta olettehan minun, ystäväni.\n\n-- Te tiedätte hyvin mitä tarkoitan.\n\nGrazia oli hiukan sekaannuksissaan; mutta sitten hän otti Christophea\nkädestä ja katsoi suoraan hänen silmiinsä:\n\n-- En, ystäväni, virkkoi hän hellästi.\n\nChristophe ei voinut puhua. Grazia näki, että hän oli tuskissaan.\n\n-- Anteeksi, minä tein teidät suruiseksi. Minä tiesin, että te\nottaisitte tämän puheeksi. Meidän täytyy nyt keskustella aivan\nvilpittömästi, hyvinä ystävinä.\n\n-- Ystävinä, toisti Christophe murheellisena, eikö mitään enempää?\n\n-- Kiittämätön! Mitä muuta tahdotte? Ottaako minut vaimoksenne?...\nMuistatteko entisiä aikoja, jolloin ette voineet nähdä muuta kuin\nkauniin serkkuni? Minä surin silloin, ettette ymmärtänyt, mitä minä\ntunsin teitä kohtaan. Koko elämämme olisi voinut kehittyä toiseksi. Nyt\najattelen, että on parempi näin; on parempi, ettemme ole asettaneet\nystävyyttämme alttiiksi yhteiselämän koetukselle, tämän arkipäiväisen\nelämän, jossa kaikkein puhtain lopulta aina madaltuu...\n\n-- Te puhutte noin sen vuoksi, että rakastatte minua nyt vähemmin kuin\nsilloin.\n\n-- Oi, ei suinkaan, minä rakastan yhä teitä yhtä paljon.\n\n-- Ah, tämänpä sanotte minulle ensi kertaa!\n\n-- Nyt ei saa olla enää mitään salattua meidän välillämme. Katsokaas,\nminä en usko kovinkaan paljoa avioliittoon. Tiedän, ettei omani ole\nkylläkään esimerkiksi riittävä. Mutta olen miettinyt asiaa ja katsellut\nympärilleni. Onnelliset avioliitot, ne ovat harvinaisia. Sellainen on\nhiukan kuin luontoa vastaan. Ei voi kytkeä yhteen kahta olentoa muuta\nkuin silpomalla toista niistä, ehkäpä molempiakin; ja ne kärsimykset\novat kenties sitä laatua, ettei sielulle ole eduksi niihin joutua.\n\n-- Ah, huudahti Christophe, minä päinvastoin näen sen asian niin\nkauniina, tuollaisen kahden uhrautumisen toisilleen, kahden sielun\nsulautumisen yhdeksi!\n\n-- Kauniina... unelmissanne. Jos tosi tulisi, kärsisitte te siitä\nenemmän kuin kukaan muu.\n\n-- Mitä, luuletteko, ettei minulla voisi koskaan olla vaimoa, perhettä,\nlapsia?... Miksi uskotte sellaista! Minä rakastaisin heitä hyvin\npaljon! Te ette luule, että se onni on minulle luotu?\n\n-- En tiedä. En oikein usko. Ehkäpä jonkin hyvän naisen kanssa, joka\nei olisi kovin älykäs, ei kovin kauniskaan, vaan joka olisi teille\nuskollinen eikä ymmärtäisi teitä.\n\n-- Kuinka olette paha!... Mutta te teette väärin kun laskette sellaista\nleikkiä. Hyvä nainen on hyvä, vaikkei hän olisikaan älykäs.\n\n-- Sen kyllä tiedän. Tahdotteko, niin valitsen teille sellaisen?\n\n-- Älkää puhuko noin, minä rukoilen, te raatelette sydäntäni. Kuinka\nsaatoitte sanoa niin?\n\n-- Mitä minä siis sanoin?\n\n-- Te ette rakasta minua yhtään, ette ollenkaan, koska voitte ajatella\nvaimon hakemista minulle?\n\n-- Mutta se johtuukin juuri siitä, että teitä rakastan, että olisin\nonnellinen, jos voisin tehdä jotain, mikä tekisi teidät onnelliseksi.\n\n-- No, jos se on totta, niin...\n\n-- Ei, ei, siitä ei enää sanaakaan. Tiedän, että se olisi teidän\nonnettomuutenne.\n\n-- Älkää te välittäkö minusta. Minä vannon, että minä olen onnellinen.\nMutta sanokaapas totuus: te luulette, luulette, että tulisitte\nonnettomaksi minun kanssani?\n\n-- Oh, onnettomaksiko? En, ystäväni. Minä kunnioitan ja ihailen teitä\nliiaksi, minkä vuoksi en voisi tulla kanssanne onnettomaksi... Ja\nsitäpaitsi, kuulkaa: luulen, ettei mikään nykyään voisi tehdä minua\naivan onnettomaksi. Minä olen nähnyt monenmoista, minusta on tullut\nfilosofi... Mutta suoraan sanoen, -- (tehän tahdotte minulta suoruutta,\neikö niin? Ette siitä minulle suutu?) -- no niin, minä tiedän jo omat\nheikkouteni: minä olisin ehkä muutaman kuukauden kuluttua niin tyhmä,\netten olisi aivan onnellinen teidän kanssanne; ja juuri sitä minä en\ntahdo, sen tähden, että tunteeni teitä kohtaan on syvästi pyhä; ja minä\nen tahdo, että mikään maailmassa saisi sitä himmentää.\n\nChristophe sanoi suruisesti:\n\n-- Niin, te puhutte ainoastaan tehdäksenne pahan palan minulle\nmakeammaksi. En miellytä teitä. Minussa on luonteen puolia, jotka ovat\nteistä inhoittavia.\n\n-- Ei, ystäväni, minä vakuutan. Älkää olko noin allapäin. Te olette\nhyvä ja minulle rakas ihminen.\n\n-- Silloinpa en ymmärrä, miksi emme voisi viihtyä yhdessä?\n\n-- Siksi, että me olemme liian erilaisia, kaksi liian omintakeista,\npersoonallista luonnetta.\n\n-- Sen tähden minä juuri teitä rakastankin.\n\n-- Ja sen tähden minäkin teitä. Mutta juuri siksi joutuisimmekin\nristiriitaan.\n\n-- Emme joutuisi.\n\n-- Joutuisimme. Tahi minä, koska tiedän, että te olette enemmän\nkuin minä, soimaisin itseäni siitä, että häiritsisin teitä pienellä\nluonteellani; ja silloin minä tukehduttaisin luonnettani, olisin vaiti\nja kärsisin.\n\nVedet tulivat Christophen silmiin.\n\n-- Oh, sitä minä en tahdo! En mitenkään! Mieluummin kaikki\nonnettomuudet kuin että te saisitte kärsiä minun tähteni, kun syy olisi\nminussa.\n\n-- Ystäväni, älkää olko pahoillanne. Te tiedätte, että minä puhun näin\nehkä ainoastaan mielistelläkseni itseäni... Ehkä en olisikaan niin\nhyvä, että uhrautuisin tähtenne.\n\n-- No, se olisikin paikallaan.\n\n-- Mutta silloin minä uhraisin teidät, ja se jälleen kiduttaisi\nminua... Näette nyt, että pulma on ratkaisematon niin puolelta kuin\ntoiselta. Olkaamme edelleen niinkuin nyt olemme. Onko mitään parempaa\nkuin tämä meidän ystävyytemme? Christophe pudisti päätään, hiukan\nkatkerasti hymyillen:\n\n-- Niin, kaikki vie lopultakin siihen, että te ette rakasta minua\ntarpeeksi.\n\nGrazia hymyili niinikään, lempeästi, hiukan alakuloisesti. Hän sanoi\nhuokaisten:\n\n-- Ehkäpä se on totta. Olette oikeassa. En ole enää kovinkaan nuori,\nystäväni. Olen väsynyt. Elämä kuluttaa, jos ei ihminen ole niin\nvoimakas kuin te... Oi, joskus, kun katselen teitä, olette te minusta\nkuin mikäkin kahdeksantoistavuotias poika.\n\n-- Vai niin muka! Entäpä tämä vanha pää, nämä rypyt, lakastunut iho!\n\n-- Tiedän kyllä, että te olette kärsinyt yhtä paljon kuin minäkin,\nkenties enemmän. Minä näen sen. Mutta joskus katselette minua aivan\nnuorukaisen silmin; ja minä tunnen teistä käyvän raikkaan elämänvirran.\nMinä sen sijaan olen sammunut. Kun ajattelen muinaista tultani! Silloin\noli hyvä aika, muka... olin kovin onneton. Nyt minulla ei ole enää\ntarpeeksi voimaa ollakseni onneton. Ainoastaan ripe elämää on jäljellä.\nEn olisi enää niin rohkea, että uskaltautuisin avioliiton kokeiluun.\nAh, ennen, silloin!... Jos joku, jonka tunsin, olisi silloin antanut\nminulle merkin!...\n\n-- No niin, niin, puhukaa...\n\n-- Ei, eihän se hyödytä...\n\n-- Siis ennen muinoin, jos olisin... Oh, hyvä Jumala!\n\n-- Mitä jos olisitte? Enhän sanonut mitään.\n\n-- Minä ymmärsin. Te olette julma.\n\n-- No niin, ennen muinoin minä olin hullu, siinä kaikki.\n\n-- Ja tämä sana oli vieläkin pahempaa.\n\n-- Christophe-parka! En saa puhua hänelle mitään, kaikki koskee häneen.\nEn puhu siis enää mitään.\n\n-- Ei, ei! Puhukaa vain... Sanokaa nyt jotain.\n\n-- Mitä?\n\n-- Jotain hyvää. Grazia nauroi.\n\n-- Älkää naurako! huudahti Christophe.\n\n-- Ja te: älkää surko.\n\n-- Kuinka minä en mielestänne surisi?\n\n-- Siihen ei teillä ole syytä, sen vakuutan.\n\n-- Minkä tähden ei?\n\n-- Sen tähden, että teillä on ystävätär, joka pitää teistä.\n\n-- Onko se totta?\n\n-- Ettekö te usko, kun sen teille sanon?\n\n-- Sanokaa se vielä.\n\n-- Ettekö tule silloin vielä surullisemmaksi? Oletteko sillä\ntyydytetty? Riittääkö teille rakas ystävyytemme?\n\n-- Täytynee kai!\n\n-- Kiittämätön olette! Ja te sanotte rakastavanne? Lopultakin luulen,\nettä rakastan teitä enemmän kuin te minua.\n\n-- Ah, jospa olisi niin!\n\nChristophe lausui tämän sellaisella rakkauden itsekkäällä kiihkolla,\nettä Grazia alkoi nauraa. Ja Christophe nauroi myöskin. Hän hoki nyt\nyhä:\n\n-- Sanokaa se nyt!...\n\nGrazia oli tuokion vaiti, katseli Christopheen, painoi yhtäkkiä\nkasvonsa lähelle hänen päätään ja suuteli häntä. Se oli aivan\nodottamatonta! Christophen sydäntä vihlaisi. Hän tahtoi siepata Grazian\nsyliinsä. Grazia oli jo irtautunut hänestä. Pienen salinsa ovelta hän\nkatsoi Christopheen sormi huulilla ja huudahti: \"Vaiti!\" -- ja katosi.\n\n\n\n\nTästä hetkestä alkaen ei Christophe enää puhunut Grazialle\nrakkaudestaan, eikä hän tuntenut enää suhdettaan häneen niin noloksi.\nEnnen olivat Christophessa vuorotelleet väkinäinen vaiteliaisuus\nja huonosti hillityt kiukunpuuskat; nyt tuli niiden paikalle\nkoruton ja syvä tuttavallisuus. Se suuri hyvä on vilpittömyydestä\nystävyyssuhteissa. Kun ei ole enää selittelemättömiä asioita, ei\nole vääriä kuvitelmiakaan eikä pelkoa. He tunsivat kumpikin pohjia\nmyöten toistensa katsomukset. Kun Christophe oli Grazian kanssa\nvieraiden maailmanihmisten seurassa ja ärtyi heidän tähtensä, kun\nhän tuli kärsimättömäksi, milloin ystävätär jutteli heidän kanssaan\nkaikenlaisista sellaisista joutavuuksista, jotka ovat herrasseuroissa\ntavallisia, niin huomasi Grazia kohta hänen tuulensa, katsahti häneen\nja hymyili. Se riittikin: Christophe huomasi, että he olivat siellä\nyhdessä; ja hänen sieluunsa tuli rauha jälleen.\n\nJos ihminen, jota rakastamme, on lähellämme, niin taittuu\nmielikuvituksemme myrkyllisen nuolen kärki; kaipuun kiihko viihtyy;\nsielu tyytyy rakastetun olennon läheisyyden puhtaaseen omistamiseen.\n-- Grazia säteili muuten kaikkiin niihin, jotka hänen ympärillään\nliikkuivat, sopusointuisen luonteensa hiljaista suloa. Kaikenlainen\nliioittelu käytöksessä ja äänenkorostuksessa, vaikkapa se olisi ollut\nvälitöntäkin, loukkasi häntä kuten kaikki sellainen, mikä ei ollut\nyksinkertaista ja kaunista. Sillä tavoin hän vaikutti ajan pitkään\nmullistavasti Christopheen. Christophen kiihkomielisyys puri kyllä\nkauan suitsiaan, mutta turhaan, ja oppi vähitellen hillitsemään\nitseään. Silloin se sai uuden voiman, joka oli hänen entistänsäkin\nsuurempi, nyt, kun se ei tuhlannut itseään turhiin riuhtomisiin.\n\nHeidän sielunsa sulivat toisiinsa. Grazian puolittain horroksissa\nelävä, elämän sulouteen hymyilevänä antautuva sielu heräsi, kun se\nkosketti Christophen moraaliseen kuntoon. Grazia seurasi nyt henkisiä\nasioita suoranaisemmalla ja aktiivisemmalla mielenkiinnolla kuin\nennen. Hän, joka ei yleensä lukenut ollenkaan, tai luki alinomaa ja\nlaiskan hentomielisesti samoja vanhoja kirjoja, hän alkoi jo tuntea\nuteliaisuutta uusiakin ajatuksia kohtaan, ja pian niiden viehätystäkin.\nNykyaikaisten aatteiden rikas maailma, jonka olemassaolon hän kyllä\ntiesi mutta johon hänellä ei ollut halua lähteä yksinään seikkailemaan,\nei tehnyt häntä enää araksi, kun hänellä nyt oli toveri oppaana.\nHuomaamattaan hän antoi johtaa itsensä, samalla kuitenkin vastarintaa\ntehden, ymmärtämään tuota nuorta Italiaa, jonka ikonoklastinen,\njumalankuvat hävittävä, kiihko ei ollut häntä ennen miellyttänyt.\n\nMutta paras osa tästä sielujen lähentymisen siunauksesta tuli\nChristophen osalle. Rakkausasioissa on huomattu usein, että heikompi\nyksilö antaa toiselle enemmän: ei niin, että toinen rakastaisi\nvähemmän; mutta väkevämmän luonteesta johtuu, että hän ottaa enemmän.\nNiinpä oli juuri Christophe rikastunut esimerkiksi Olivier Jeanninin\nälyllisyydestä. Mutta hänen uusi mystillinen avioliittonsa oli hänelle\nvieläkin hedelmällisempää: sillä Grazia toi hänelle myötäjäisinä\nkalliimman aarteen kuin mitä Olivier koskaan oli pystynyt antamaan:\nilon. Sielun ja silmien ilon. Valon. Latinalaisen taivaan hymyn, joka\nkultaa rumimmatkin jokapäiväiset asiat ja peittää kukkasin vanhojen\nmuurien kivet, jopa antaa tyynen kauneutensa surullekin.\n\nGrazialla oli parhaillaan heräävä kevät liittolaisena. Horteeseen\nvaivuttava ilma kypsytteli kohdussaan lämmintä uutta elämää. Tuores\nnurmi hohti hopeanharmaiden öljypuiden juurella. Raunioisten\nja tummanpunaisten vesijohtojen kaarten alla kukkivat valkeat\nmantelipuut. Heränneellä _Campagnalla_ alkoivat ruohikot lainehtia\nja loistavanpunaiset unikot paistaa. Huvilain nurmikenttiä halkoivat\npuroina malvanväriset vuokkorivit, joiden keskellä oli ikäänkuin\nputouksina siellä täällä tuoksuorvokkeja. Glysinien köynnökset\nkiipesivät leveälatvaisten pinjain runkoja pitkin; ja kaupungin yli\nlentävä tuuli kantoi Palatinuksen ruusujen tuoksua.\n\nHe kävelivät yhdessä. Kun Grazia oli päässyt itämaalaisesta\nuneliaisuudestaan, jonka vallassa hän vietti usein tuntikaudet,\ntuli hänestä aivan toinen ihminen; hän piti kävelemisestä: hän oli\nkookas, jalat pitkät, vartalo voimakastekoinen ja notkea, aivan kuin\nmikä Diana-jumalatar. -- Tavallisimmin he menivät johonkin kaupungin\nulkopuolella olevaan vanhaan huvilaan, noihin huviloihin, jotka ovat\nRooman loistavan _settecenton_ jätteitä siitä haaksirikosta, johon\nse joutui piemontelaisen barbarian tulvan noustessa. Erityisesti sai\nheidän ihailuaan _Villa Mattei_, tuo antiikin Rooman etuvarustus,\njonka juurella aution _Campagnan_ viimeiset aallot raukeavat. He\nkulkivat pitkin tammikujaa, jonka tumma holvi ympäröi Albano-vuorten\nsinistä ja ihanaa ketjua kuin kehys taulua, Albano-vuoristoa, pehmeästi\npaisuvaa kuin rauhallisesti sykkivä sydän. Tien kahden puolen näkyi\nmuinaisten roomalaisten aviopuolisoiden hautoja: lehvistön läpi heidän\nsurumieliset kasvonsa ja uskollisesti toisiinsa yhtyneet kätensä.\nGrazia ja Christophe istahtivat puistokujan päähän, ruusumajan varjoon,\nvalkean sarkofaagin viereen. Heidän edessään erämaa. Suuri rauha.\nHiljaa tiputtelevan suihkulähteen kuiskailua, aivan kuin kaipuusta\nkuolevan huokausta. He juttelivat matalalla äänellä. Grazian katse\navautui luottavasti hänen ystävälleen. Christophe kertoi elämästään,\ntaisteluistaan, menneistä tuskistaan. Niissä ei ollut enää mitään\nsurullista. Lähellä Graziaa, hänen katseensa edessä, oli kaikki\nyksinkertaista, kaikki aivan niinkuin piti ollakin... Grazia kertoi\nmyöskin puolestaan. Christophe tuskin kuuli, mitä hän puhui. Mutta\nkaikki hänen ajatuksensa Christophe huomasi tarkoin. Hän omaksui\nGrazian sielun. Hän näki kaiken Grazian silmin. Hän näki aina hänen\nsilmänsä, nuo tyynet silmät, joissa paloi syvä tuli; hän näki ne\nmuinaisten veistokuvien kauniissa ja rusikoiduissa kasvoissa ja heidän\nmykkien silmiensä arvoituksessa; hän näki ne Rooman taivaassa, joka\nnauroi rakkautta hehkuen tuuheain sypressien yläpuolella, ja näki ne\nmustien, kiiltävien ja auringon läikkien kirjaamien _lecci_en sormien\nlomista.\n\nGrazian silmien kautta tihkui latinalaisen taiteen tajunta Christophen\nsydämeen. Siihen saakka hän oli ollut välinpitämätön italialaisille\ntaideteoksille. Hän, barbaarinen idealisti, Germanian metsistä\nsamonnut iso karhu, ei ollut vielä oppinut nauttimaan kauniiden\nmarmoriveistosten hekkumallisesta suloudesta, kullanhohtoisista\nkuin hunaja. Vatikaanin antikviteetteja kohtaan oli hän tuntenut\nsuorastaan vihamielisyyttä. Hänestä olivat nuo tylsät päät,\nnaisellistuneet tai massiivit suhteet, banaali ja pyöristelty\nkaavailu, Gitonit ja gladiaattorit, inhoittavia. Tuskin saivat hänen\nsilmissään armoa edes mitkään muotokuvaveistokset; niiden mallit\neivät herättäneet hänessä mielenkiintoa. Paljoa hellempi ei hän\nollut kelmeänvärisiä ja irvisteleviä firenzeläisiä kohtaan: sairaita\nmadonnia, prerafaeliittisia Venuksia, vähäverisiä, rintatautisia,\nteeskenteleviä ja surun riuduttamia. Kanuunanruokaa olivat hänestä\nniiden eläimellisten matamorien ja punaisten ja hikisten atleettien\njäykkä tolkuttomuus, joita sixtiniläisen kappelin esimerkki on lykännyt\noikean tulvan maailmaan. Ainoastaan Michel-Angeloa kohtaan hän tunsi\nsalaista sääliä, hänen traagillisten kärsimystensä, hänen jumalallisen\nhalveksumisensa ja intohimojensa puhtaan vakavuuden tähden. Hän piti\npuhtaasta ja barbaarisesta rakkaudesta niinkuin tuo mestarikin, hänen\nnuorukaistensa uskonnollisesta alastomuudesta, hänen hallavanpunaisista\nja aroista neitseistään, jotka ovat kuin mitäkin ahdistettuja\nmetsäneläimiä, tuskallisesta Aurorasta, Madonnasta peljästynein ja\nhurjin silmin, jonka lapsi puree äitinsä rintaa, ja kauniista Liasta,\njollaisen hän olisi tahtonut vaimokseen. Mutta kidutetun sankarin\nsielusta ei hän erottanut muuta kuin oman olemuksensa kirkastuneen\nkaiun.\n\nGrazia avasi hänelle aivan uuden taiteen. Hän oppi käsittämään\nRafaelin ja Tizianin mahtavan kuulauden. Hän näki klassillisen\nhengen hallitsevan loiston, joka valtikoi kuninkaallisesti kaikkien\nmuotojen valtakuntaa. Näki suuren venezialaisen salamoivan visionin,\njoka viiltää sydämen pohjaan asti, halkaisten elämää kätkevät ja\nepämääräiset usvaesiriput; huomasi kaikkien latinalaisten nerojen\nvaltavan voiman, jotka eivät tiedä ainoastaan voittaa, vaan\nmyöskin voittaa itsensä, ja jotka voittajana alistavat minuutensa\nmitä ankarimman kurin ikeeseen ja osaavat koota taistelukentällä\nmurskaamansa vihollisen jättämästä saaliista juuri oleellisimman ja\nottaa sen itselleen. Rafaelin olympialaiset muotokuvat ja _Stanzat_\ntäyttivät Christophen sydämen musiikilla, joka oli paljon rikkaampaa\nkuin Wagnerin. Kuulaiden viivain, jalon arkitektuurin, harmoonisten\nryhmäin musiikkia. Se säteilee kasvojen, käsien, kauniiden jalkain,\npuvunlaskosten ja liikkeiden täydellistä kauneutta. Älyä, Rakkautta.\nRakkauden virtaa, joka solisee nuorukaisten sielusta ja ruumiista.\nJärjen ja nautinnon mahtia. Nuorta hellyyttä, ironista viisautta,\nrakastuneiden ruumiiden tartuttavaa ja lämpöistä tuoksua, valoisaa\nhymyä, joka haihduttaa varjot ja uinuttaa intohimot uneen. Väriseviä\nja hurjina pystyyn karkaavia elämänvoimia, jotka mestarin tyyni käsi\nhillitsee kuin Auringon hevoset...\n\nJa Christophe mietti mielessään:\n\n-- \"Onko mahdotonta yhdistää toisiinsa roomalainen voima ja rauha,\nniinkuin he ovat tehneet? Nykyään parhaat italialaiset pyrkivät\nainoastaan toiseen näistä ominaisuuksista, sillä seurauksella, että\nhävittävät toisen. Kaikki näyttävät he kadottaneen sen harmonian\ntajunnan, joka oli niin ominaista sellaisille kuin Poussin, Lorrain ja\nGoethe. Täytyykö muukalaisen vielä kerran ilmaista heille sen arvo?...\nJa kuka sen ilmaisee meidän säveltäjillemme? Musiikilla ei ole vielä\nollut Rafaelia. Mozart on vasta lapsi, saksalainen pikkuporvari, jonka\nkädet ovat kuumeisen hermostuneet ja sielu sentimentaali ja joka puhuu\nliian paljon sanoja ja tekee liian paljon liikkeitä, puhuu ja itkee ja\nnauraa tyhjästä. Eivätkä goottilainen Bach tai tuo Bonnin Prometheus,\njoka taistelee korppikotkan kanssa, tahi hänen jälkeensä tulleet\ntitaanit, jotka kasaavat Pelionin Ossan päälle ja sättivät taivasta,\nole myöskään aavistaneet Jumalan hymyä...\"\n\nKun Christophe sen näki, häpesi hän omaa musiikkiaan; hänen turha\nkiihkonsa, pullistelevat intohimonsa, peittelemättömät valituksensa,\nitsensä kursailematta näytteleminen, hänen taiteensa sopusuhtaisuuden\npuute, kaikki se tuntui hänestä nyt samalla kertaa sekä säälittävältä\nettä häpeälliseltä. Lauma ilman paimenta, kuningaskunta ilman\nkuningasta. -- Taiteen täytyy olla pauhaavan sielun kuningas...\n\nNäinä kuukausina Christophe näytti aivan kuin unohtaneen musiikkinsa.\nHän ei juuri kirjoittanutkaan: hän ei sitä kaivannut. Hänen hengellään,\njonka Rooma oli hedelmöittänyt, oli raskaudenaikansa. Hänen päivänsä\nmenivät ikäänkuin puoliunessa ja puolijuopumuksessa. Luonnossa\nvihannoi, niinkuin hänessäkin, uusi kevät; aika, jolloin heräämisen\nraukeuteen yhtyy hekkumallinen huumaus. Luonto ja hän unelmoivat,\ntoisiinsa kiintyneinä, syleillen kuin rakastavaiset unessa toisiaan.\n_Campagnan_ kuumeinen arvoitus ei ollut hänelle enää vihamielinen\neikä levottomuutta herättävä; hän oli päässyt traagillisen kauneuden\nherraksi; hän piteli sylissään nukahtanutta Demeteriä.\n\n\n\n\nHuhtikuulla sai Christophe Parisista ehdotuksen, että hän menisi sinne\njohtamaan sarjan konsertteja. Asiaa sen enemmän pohtimatta aikoi\nChristophe kieltäytyä; mutta hän piti kuitenkin velvollisuutenaan puhua\nsiitä Grazialle. Hänestä tuntui nykyään suloiselta neuvotella Grazian\nkanssa kaikista asioistaan; hän saattoi siten kuvitella, että Grazia\noli jollakin tavoin hänen elämästään eroamaton.\n\nGrazia tuotti tällä kertaa hänelle suuren pettymyksen. Hän antoi\nChristophen selittää tarkoin koko homman; sitten hän kehoitti häntä\nsuostumaan pyyntöön. Christophe tuli surulliseksi; hän oli siitä\nnäkevinään, että Grazia oli hänestä välinpitämätön.\n\nGrazia suri varmaankin niinikään, kun antoi Christophelle tämän neuvon.\nMutta miksi Christophe kysyi sitä häneltä? Kuta enemmän Christophe\notti tavakseen jättää asioittensa ratkaisun hänen huolekseen, sitä\nvastuunalaisemmaksi tunsi hän itsensä ystävänsä teoista. Kun he olivat\nvaihtaneet keskenään ajatuksiaan, oli Grazia saanut Christophelta\nrahtusen hänen tahdonvoimaansa; Christophe oli näyttänyt hänelle,\nmitä on velvoitus ja miten kaunista toimintatarmo. Ainakin oli Grazia\ntunnustanut sen velvollisuudentunnon ystävässään oikeaksi; eikä hän\ntoivonut Christophen lyövän sitä laimin. Paremmin kuin Christophe tiesi\nhän, mikä riuduttava voima henkii Italian maasta, tunkeutuu suoniin\naivan kuin lämpöisen _sciroccon_ petollinen myrkky ja herpaisee ihmisen\ntahdon. Kuinka monta kertaa hän oli kokenutkaan sen lumottua suloutta\neikä ollut jaksanut sitä vastustaa! Koko hänen seurapiiriinsä oli\ntämä sielullinen malaria tarttunut, kehen lievemmin, kehen rajummin.\nMonet heitä voimakkaammatkin henget olivat ennen muinoin joutuneet sen\nsaaliiksi; se oli peittänyt homeella Rooman vaskisuden. Roomasta käy\nkuoleman henkäys: siellä on liiaksi hautoja. On terveellisempää kulkea\nsen kautta kuin elää siellä. Siellä pääsee omasta ajastaan syrjään\nliian helposti: ja se on vaarallista sellaisille nuorille voimille,\njoilla on laaja elämäntyö edessään. Grazia huomasi, että se piiri,\njoka häntä ympäröi, ei ollut taiteilijalle eloa antava. Ja vaikka hän\ntunsikin Christophea kohtaan enemmän ystävyyttä kuin ketään muuta...\n(uskalsiko hän sen itselleen tunnustaa?), niin ei hän pohjaltaan ollut\npahoillaan, että Christophe lähti loitommalle. Oi, Christophe väsytti\nkuitenkin häntä, kaikella sellaisellakin, mistä hän Christophessa piti:\nliiallisella älyllisyydellä, vuosikausia kokoontuneella yltäkylläisellä\nelämällään, joka pyrki kuohumaan laitojensa ylitse; se häiritsi\nGrazian lepoa. Ja Christophe oli hänestä ehkä senkin vuoksi väsyttävä,\nettä hän tunsi hänen rakkautensa aina uhkaavan häntä, tuon kauniin\nja liikuttavan, mutta tahtovan rakkauden, jota vastaan täytyi joka\nhetki olla varuillaan; oli viisainta pitää sitä etäämmällä. Grazia\nei suinkaan myöntänyt tätä itselleen; hän luuli pitävänsä huolta\nainoastaan Christophen edusta.\n\nGrazia ei suinkaan ollut vailla hyviä järkisyitä neuvoihinsa. Siihen\naikaan oli musiikkimiehen vaikea tulla Italiassa toimeen; hänen\nilmakehänsä oli rajoitettu. Musikaalinen elämä oli tukahdutettua\nja muodottomaksi vääntynyttä. Teatterien tehtaat levittivät nyt\npaksua savuaan ja polttavaa tuhkaansa tuon maan yli, josta musiikin\nkukkaistuoksu oli joku aika sitten levinnyt koko Europaan. Se, joka\nkieltäytyi pestautumasta näyttämösäveltäjäin riveihin eikä tahtonut\nmennä noihin tehtaisiin, oli tuomittu elämään ikäänkuin maanpaossa tahi\ntukehtumaan. Nerouden lahjat eivät kylläkään olleet ehtyneet. Mutta\nniiden annettiin väljähtyä käyttämättöminä ja nukkua. Christophe oli\ntavannut montakin musiikkimiestä, joissa eli heidän rotunsa melodian\nmestarien henki ja se kauneuden vaisto, jonka läpitunkema menneisyyden\noppinut ja yksinkertainen taide oli. Mutta kuka välitti heistä?\nHeillä ei ollut tilaisuutta esittää teoksiaan, eikä edes saada niille\nkustantajaa. Maassa ei ollut mielenkiintoa puhdasta sinfoniaa kohtaan.\nEi korvia musiikille, joka ei tahrannut kuonoaan ihomaalilla!...\nSilloin nuo muusikot lauloivat itselleen, lauloivat toivottomin äänin,\njoka lopulta sortui. Mitä varten? Nukkua... -- Christophe olisi\nsydämen halusta tahtonut auttaa heitä. Mutta jos hän olisi sen voinut\ntehdä, ei heidän arka itserakkautensa olisi sellaista sallinut. Olipa\nChristophe mikä tahansa, hän oli kuitenkin ulkomaalainen; ja oikeista\nrotuitalialaisista on muukalainen lopultakin aina barbaari, vaikka\nhe ottaisivat hänet vastaan kuinka ystävällisesti. Heidän mielestään\noli heidän, maansa taiteen surkeus sellainen perhekysymys, joka oli\njärjestettävä heidän omassa keskuudessaan. Joskin he osoittivat\nChristophelle ystävyyttään aivan ylenpalttisesti, eivät he hyväksyneet\nhäntä perheensä jäseneksi. -- Mitä Christophen nyt oli tehtävä?\nAinakaan ei hän voinut kilpailla heidän kanssaan eikä riistää heiltä\nsitä vähäistä paikkaa maan päällä, minkä saannista he eivät muutenkaan\nolleet varmoja!...\n\nJa sitäpaitsi: neron henki ei tule toimeen ilman ravintoa. Musiikkimies\ntarvitsee musiikkia, -- hänen täytyy saada kuulla musiikkia, täytyy\nsaada antaa musiikkia. Hetkellisellä syrjään vetäytymisellä on arvonsa\nhenkiselle työlle, sillä se pakottaa sen keskittymään. Mutta siitä\nsyrjään vetäytymisestä täytyy tulla myöskin aikanaan loppu. Yksinäisyys\non kyllä ylhäistä, mutta se on kuolettavaa taiteilijalle, jolla ei ole\nvoimaa tempautua siitä irti. Täytyy elää oman aikansa elämää, vaikka\nse olisikin metelöivää ja saastaista; on lakkaamatta annettava ja\nsaatava, annettava, annettava, ja saatava vielä enemmän! -- Italia ei\nChristophen aikana ollut enää se taiteen suurin kauppapaikka, mikä se\noli ollut ennen muinoin ja mikä siitä ehkä kerran tulee. Ne aatteiden\nliikeväylät, joita pitkin eri kansallisuuksien sielut vaihtuvat\nkeskenään, ovat nykyään pohjoisempana. Ken tahtoo elää, hänen on\nelettävä siellä.\n\nJos Christophe olisi ollut omassa vallassaan, olisi hänestä ollut\nvastenmielistä työntäytyä takaisin tuohon tungokseen. Mutta Grazia\ntunsi selvemmin Christophen velvollisuuden kuin hän itse saattoi sen\nnähdä. Hän vaati Christophelta enemmän kuin itseltään. Epäilemättäkin\nsiksi, että hän kunnioitti häntä enemmän kuin itseään. Mutta myöskin\nsen tähden, että hänestä oli mukavampaa niin. Hän jätti tarmonkaipuunsa\nChristophen toteutettavaksi. Hän itse säilytti siten rauhansa. --\nChristophella ei ollut rohkeutta pahastua hänelle siitä. Grazia oli\nkuin Maria: hän oli parhaan osan valinnut. Kullakin on oma osansa tässä\nmaailmassa. Christophen oli toimia. Grazialle riitti olla olemassa.\nEikä Christophe häneltä muuta vaatinutkaan.\n\nVaati ehkä ainoastaan, että Grazian oli, jos mahdollista, rakastettava\nhäntä hiukan vähemmän hänen ja hiukan enemmän Grazian itsensä vuoksi.\nSillä Christophe ei osannut olla hänelle kiitollinen siitä, että hän\noli ystävyydessään niin vailla itsekkyyttä, ettei ajatellut muuta kuin\nChristophen etua, -- vaikka Christophe juuri toivoi, ettei Grazia\najattelisi sitä.\n\nChristophe lähti Roomasta. Lähti Graziasta loitommalle. Hän ei Graziaa\nsilti suinkaan jättänyt. Aivan kuin muuan vanha truveeri sanoo:\n\"_Ystävä ei jätä ystävää muutoin kuin silloin, kun hänen sielunsa\nsiihen suostuu_.\"\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\nKun Christophe tuli Parisiin, viilsi tuska hänen sydäntään. Hän\ntuli nyt sinne ensi kertaa Olivier-ystävänsä kuoleman jälkeen. Hän\nei ollut tahtonut enää takaisin tuohon kaupunkiin. Kun ajuri vei\nhäntä kuomurattailla asemalta hotelliin, ei hän oikein uskaltanut\nvilkaista ulos kuomujen ikkunasta; hän pysyttelihe ensimäiset\npäivät sisällä, voimatta lähteä kaupungille. Hän kammoi muistoja,\njotka odottivat ja vaanivat häntä siellä. Mutta mitä tämä ahdistus\noikeastaan oli? Oliko hän siitä selvillä? Oliko se, niinkuin hän\ntahtoi uskoa, kauhua, että muistot nousisivat elävine kasvoineen\nylös kuolleista? Tahi että hän näkisi ne tosiaan kuolleina, mikä\nolisi ollut vieläkin tuskallisempaa?... Tällaista uutta surua\nvastaan nousivat hänen puolittain itsetiedottomat vaistonsa kaikessa\noveluudessaan ja kaikilla aseillaan. Siitä syystä hän oli valinnut\n(ehkäpä aivan tarkoitustaan aavistamatta) -- erään hotellin, joka oli\nmitä kauimpana hänen entisestä asuinkorttelistaan. Ja kun hän sitten\nensi kertaa käveli kadulla, kun hänen täytyi johtaa konserttisalissa\norkesteriharjoituksia, ja kun hän joutui kosketuksiin Parisin elämän\nkanssa, niin sulki hän joksikin aikaa silmänsä kaikelta, ettei olisi\nnähnyt sitä, mitä kuitenkin näki, eikä millään ehdolla sitä, minkä\nhän ennen muinoin oli nähnyt. Hän koetteli vakuutella itselleen jo\netukäteen:\n\n\"Minä tunnen sen, tunnen sen jo kaikki...\"\n\nEntinen suvaitsematon anarkia vallitsi yhä Parisissa taiteessa\nniinkuin politiikassakin. Sama _Markkinatori_ siellä edelleen\nkuhisi. Näyttelijät ainoastaan olivat muuttaneet osiaan. Hänen\naikojensa vallankumouksellisista oli tullut porvareita; yli-ihmisistä\nmuotileijonia. Silloiset riippumattomat koettivat tukahduttamalla\ntappaa nykyisiä itsenäisiä. Kaksikymmentä vuotta eläneet nuoret\nolivat nyt vanhoillisempia kuin ne mustat, joita vastaan he silloin\ntaistelivat; ja heikäläiset arvostelijat kielsivät uusilta tulokkailta\noikeuden hengittääkin. Näköjään ei ollut muuttunut mikään.\n\nJa kaikki oli kuitenkin muuttunut...\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ystävä, antakaa minulle anteeksi. Olette kiltti, kun ette ole ollut\nminulle vihainen siitä, etten ole kirjoittanut teille. Kirjeenne tuntui\nminusta niin hyvältä. Täällä olin jonkin viikon aivan sekaannuksissa.\nMinulla ei ensin ollut mitään. Olinhan kadottanut teidät. Parisissa\njulma tyhjyys kaiken sen jälkeen, mitä olen kadottanut. Kaikki\nne entiset ystävät, joista olen teille puhunut, ovat hävinneet.\nFilomela -- (muistattehan sen naisen, joka lauloi sinä surullisena ja\nminulle rakkaana iltana, jolloin harhaillessani outona ihmisparvessa\nnäin kuvastimesta teidän minua katselevat silmät) -- Filomela on\ntoteuttanut järkevän unelmansa; hän sai pienen perinnön; hän on nyt\nNormandiessa; hänellä on maatalo, jota hän hoitaa. M. Arnaud on ottanut\nvirkaeron; hän on muuttanut vaimonsa kanssa kotiseudulleen, erääseen\npikkukaupunkiin Angers'in puolelle. Monet aikani kuuluisuuksista ovat\njoko kuolleet tai kukistuneet; ainoastaan muutamat vanhat mannekiinit,\njotka kaksikymmentä vuotta sitten näyttelivät taiteen ja politiikan\nnuorten leijonain osaa, näyttelevät sitä yhä vieläkin, entisin\nvalheellisin kasvoin. Paitsi noita naamioita en näe heissä mitään. He\nikäänkuin irvistelevät haudalla. Se oli kauhea tunne. -- Sitäpaitsi\nolen täällä ensi aikoina kärsinyt aivan ruumiillisesti kaiken\nrumuudesta, pohjolan harmaasta valaistuksesta, koska juuri tulin sieltä\nkultaisesta auringonpaisteestanne; minua loukkasivat kovin talojen\nkolkot röykkiöt, eräiden tuomiokirkkojen töykeät ja rahvasmaiset\npiirteet, tai muistopatsaat, joita ennen tuskin olin huomannutkaan.\nHenkinen ilmakehä ei minusta ollut sen miellyttävämpää.\n\n\"Kuitenkaan ei minulla ole parisilaisia kohtaan nurkumisen syytä.\nVastaanotto, jonka nyt täällä sain, ei muistuta missään suhteessa\nentisiä. Luulenpa, että minusta on poissa ollessani tullut jonkinlainen\nkuuluisuus. En viitsi siitä teille puhua, tiedän, minkä verran arvoa\nsille voi antaa. Kaikki ystävällinen ja hyvä, mitä nuo ihmiset\nminusta puhuvat tai kirjoittavat, liikuttaa minua; olen heille siitä\nkiitollinen. Mutta mitä ajatellakaan? Tunnen olevani lähempänä niitä,\njotka ennen muinoin taistelivat minua vastaan, kuin niitä, jotka minua\nnykyään ylistelevät... Vika on minussa, sen tiedän. Älkää toruko minua.\nJouduin ensin tästä huomiostani aivan ymmälle. Meni aikaa ennenkuin\nsaatoin käsittää sitä. Nyt se asia onkin minulle selvinnyt. Nyt sen\nymmärrän. Niin, te olitte oikeassa, kun lähetitte minut ihmisten\njoukkoon. Olin hyvällä alulla ruveta hautautumaan yksinäisyyteeni.\nOn epäterveellistä näytellä Zarathustraa. Elämän virta vierii, eroaa\nmeistä. Tulee hetki, jolloin ihmisen sielu on pelkkää erämaata. Jos\ntahtoo kaivaa hiekkaan uuden kanavan virtaan asti, vaaditaan monia\ntyöpäiviä, ahkeroimista polttavan auringon alla. -- Nyt se on tehty,\nnyt ei päätäni enää pyörrytä. Olen päässyt virran luokse. Katselen sitä\nja näen.\n\n\"Ystäväni, kuinka omituinen kansa nämä ranskalaiset ovatkaan!\nKaksikymmentä vuotta sitten luulin heidän loppunsa tulleen... Mutta\nnytpä he vasta alkavatkin. Kallis toverini Jeannin ennusti sitä kyllä\nminulle. Mutta minä luulin hänen kuvittelevan turhia. Kuinka olisikaan\nsaattanut muuta silloin olettaa! Koko Ranska, niinkuin Parisikin, oli\nsilloin yhtä hävitystä; kalkinsoraa ja kuoppia. Minä sanoin: 'He ovat\nhävittäneet kaikki... Sellaista repijäin rotua he ovat.' -- Eipäs:\nhe ovat majavain rotua. Silloin, kun luulisi heidän jääneen istumaan\nraunioille, tekevät he juuri uuden kaupungin perustuksia raunioista.\nNyt näen kaikkialle nousevan uusia rakennustelineitä...\n\n    \"_Wenn ein Ding geschehen,\n    Selbst die Narren es verstehen..._\"\n\n[Kun kumma jo on tapahtunut, niin hullukin sen ymmärtää.]\n\n\"Todellisuudessa vallitsee täällä yhä entinen ranskalainen\nepäjärjestys. Vain sangen tottunut voi huomata tungoksessa, joka\ntöytäilee kaikille suunnille, tehtäviinsä kulkevat työmiesten ryhmät.\nNämä ovat, kuten tiedätte, ihmisiä, jotka eivät osaa ryhtyä mihinkään\nhuutamatta katoilta, mitä he puuhaavat. Sitäpaitsi he ovat siitä\nomituisia, etteivät osaa tehdä mitään halventamatta lähimäistensä\ntöitä. Moisesta saattaisi selvinkin pää mennä pyörälle. Mutta kun on\nelänyt lähes kymmenkunnan vuotta heidän parissaan niinkuin minä, ei\nenää anna heidän melunsa pettää. Huomaa vain, että he kiihoittavat\nsillä tavoin itseään työhön. Puhuessaan he koko ajan myöskin toimivat;\nja kun jokainen työpaikka rakentaa taloaan, niin lopulta syntyy\nuusi kaupunki. Ihmeellisintä on, että rakennusten kokonaisvaikutus\nei ole ristiriitainen. Vaikka he kannattavatkin aivan vastakkaisia\nmielipiteitä, ovat he kuitenkin kaikki samaa maata. Joten heidän\nanarkiansa alla piilee yhteisiä vaistoja, rodun logiikka, joka korvaa\nheillä kurin, mikä kuri ehkä lopulta on lujempaa kuin parhainkin\npreussilainen sapelivalta.\n\n\"Kaikkialla näkyy sama innostus, sama rakentamisen kuume: politiikassa,\njonka aloilla sosialistit ja natsionalistit koettavat kilvan vääntää\nkiinni höltyneitä vallan rattaita, taiteessa, josta toiset tahtovat\ntehdä vanhan aristokraattisen palatsin etuoikeutettuja varten,\ntoiset suuren hallin, missä kollektiivinen henki laulaisi: toiset\novat menneisyyden korjaajia, toiset tulevaisuuden rakentajia. Mitä\nnuo kekseliäät eläjät muuten tekevätkin, aina he muovaavat samoja\nkennoja. Heidän majavan- tai mehiläisenvaistonsa saa heidät liikkumaan\nläpi vuosisatojen samanlaisin elein, löytämään aina samat muodot.\nKaikkein vallankumouksellisimmat heistä ovat ehkä tietämättään\neniten kiintyneitä juuri vanhimpiin traditsioneihin. Olen huomannut\nsyndikalistien ja merkittävimpien nuorten kirjailijain joukossa oikeita\naitokeskiaikaisia sieluja.\n\n\"Nyt, kun olen jälleen tottunut heidän metelöivään ulkonaiseen\nkäytökseensä, näen ilokseni heidän työnsä. Tunnustakaamme suoraan:\nolen liian vanha karhu oppiakseni tuntemaan oloni mukavaksi heidän\nasumuksissaan; minä tarvitsen laajalti ilmaa ympärilleni. Mutta miten\nhyviä työntekijöitä he ovat! Se on heidän korkein hyveensä. Se aateloi\nkeskinkertaisimmatkin ja turmeltuneimmat heistä. Ja minkälainen\nkauneudenvaisto heidän taiteilijoillaan on! Ennen en sitä selvästi\nhuomannut. Te olette opettanut minut näkemään sen. Silmäni ovat\nauenneet Rooman valolle. Teidän renessansinne miehet ovat johtaneet\nminut ymmärtämään näitä. Debussyn sivut, Rodinin torsot, Suarèsin\nlauselmat ovat teidän _cinquecentistienne_ jälkeläisiä.\n\n\"Ei silti, ettei monikin asia minua täällä kiusaisi. Olen tavannut\nvanhoja _Markkinatorin_ aikuisia tuttavia, jotka ennen muinoin\nherättivät minussa niin paljon pyhää vihaa. He eivät ole laisinkaan\nmuuttuneet. Mutta minä, oi, minä itse olen muuttunut! En uskalla enää\nolla ankara. Kun minulle tulee halu tuomita tylysti jotakuta heistä,\nsanon itselleni: 'Siihen sinulla ei ole oikeutta. Sinä, joka uskoit\nolevasi väkevä, olet tehnyt pahempaa kuin nuo miehet.' Olen myöskin\noppinut huomaamaan, ettei auringon alla ole mitään tarpeetonta, vaan\nettä halpamaisimmillakin on oma tärkeä osansa suuressa tragediassa.\nTurmeltuneet dilettantit, löyhkävät epämoralistit ovat suorittaneet\ntermiitintyönsä: oli hävitettävä vanha, huojuva hökkeli ennenkuin\nvoitiin rakentaa uusi. Juutalaiset ovat toteuttaneet pyhää tehtäväänsä,\nnimittäin pysyneet toisten rotujen keskellä vieraana kansana, rotuna,\njoka kutoo yhteisihmisyyden verkkoa maailman laidasta laitaan. He\nkaatavat kansakuntain välisiä älyllisiä rajamuureja, hankkiakseen\njumalalliselle järjelle vapaata tilaa. Pahimmat turmelijat, ironiset\nhävittäjät, jotka repivät maahan muinaisuutemme uskot ja tappavat\nkalliit vainajamme, he ovat tietämättään mukana pyhässä työssä, uuden\nelämän luomisessa. Samalla tavoin luo kosmopoliittisten pankkiirien\nitsekäs etu (minkälaisten onnettomuuksien hinnalla!), tahtoivatpa\nhe itse sitä tai eivät, tulevaisen maailmanrauhan perustuksia,\nyhteistyössä vallankumouksellisten kanssa, jotka taistelevat heitä\nvastaan; ja se luo niitä paljoa varmemmalla tavalla kuin pasifistien\nhölmöt hommat.\n\n\"Näette, että olen vanhentunut. En pure enää. Hampaani ovat murtuneet.\nKun menen teatteriin, en ole enää sellainen naivi katselija, joka\nhaukkuu petturia ja hyökkäilee näyttelijäin kimppuun.\n\n\"Tyyni sulotar, puhun teille ainoastaan itsestäni; ja kuitenkin minä\najattelen alinomaa pelkästään teitä. Jos tietäisitte, kuinka minun\noma itseni harmittaa minua! Se on tungetteleva ja voimia viepä. Se on\nrautakuula, jonka Jumala on sitonut kaulaani. Kuinka mielelläni olisin\njättänyt sen teidän jalkojenne juureen! Mutta mitäpä olisitte sillä\ntehnyt? Se on surkea lahja... Teidän jalkanne ovat luodut astelemaan\nlempeän maan pintaa ja hiekkaa, joka soittaa askelten alla. Minä\nnäen nuo rakkaat jalat liikkumassa huolettomina vuokkojen kirjaamia\nnurmikenttiä... (Oletteko ollut Villa Doriassa?)... Ja nyt ovat\njalat jo väsyneet. Näen teidät loikomassa mielipaikassanne, salinne\nnurkkamassa; nojaatte kyynärpäähänne, kädessänne on kirja, jota ette\nlue. Te kuuntelette minua hyväsydämisesti, kiinnittämättä erikoista\nhuomiota siihen, mitä puhun: sillä olen ikävystyttävä; ja saadaksenne\nsilloin tällöin rauhaa palaatte omiin ajatuksiinne; mutta te olette\nkohtelias, ja kun ette tahdo loukata minua, niin tulee teidän silmiinne\ntarkkaava ilme, jos milloin sanani kutsuvat teidät kaukaisista\nhaaveistanne. Ja minä, minäkin olen yhtä kaukana kuin te siitä, mistä\npuhun; minäkään tuskin kuulen omien sanojeni sorinaa; ja samalla kuin\nseuraan niiden heijastuksia teidän kauniissa kasvoissanne, kuuntelen\noman olemukseni pohjalta toisia sanoja, joita en teille näytä. Ne\nkuulette hyvin, tyyni sulotar, kaikkien muiden vastakohtana; mutta te\nette ole vain niitä kuulevinanne...\n\n\"Hyvästi! Luulen, että saatte pian minut nähdä. En jää ikävään\nkuolemaan. Mitä minulla täällä on tekemistä, kun nyt konserttinikin\novat annetut? -- Suukko lapsillenne, heidän kilteille pikku poskilleen.\nHe ovat samaa ainesta kuin te: siihen täytyy tyytyä!...\n\n                                                _Christophe_.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Tyyni sulotar\" vastasi:\n\n\"Ystäväni, sain teidän kirjeenne ollessani tosiaan siinä salini pikku\nnurkkamassa, jonka te muistatte niin hyvin; ja minä luin sen sillä\ntavoin kuin minä osaan lukea, antaen kirjeenne silloin tällöin levätä,\nja leväten itsekin samalla lailla. Älkää pahastuko. Tein sen siksi,\nettä kirjettä kestäisi kauemmin. Siten vietimme siinä koko iltapäivän.\nLapset tulivat vähän väliä kysymään, mitä minä yhä luin. Sanoin,\nettä luin kirjettänne. Aurora katseli noita papereita surkuttelevin\nsilmin ja virkkoi: 'Kuinka ikävää mahtaa olla kirjoittaa noin pitkiä\nkirjeitä!' Minä koetin selittää hänelle, ettei kirje ollut mikään\nainekirjoitus, jonka olin antanut heille laiskanläksyksi, vaan meidän\nkeskeistä vuoropuhelua. Aurora kuunteli sanaakaan virkkamatta, sitten\nhän juoksi pois veljensä kanssa viereiseen huoneeseen leikkimään; ja\nkun Lionello jonkun hetken päästä alkoi pitää kovaa melua, kuulin\nAuroran hänelle sanovan: 'Ei saa huutaa; mamma puhuu herra Christophen\nkanssa.'\n\n\"Se, mitä sanotte ranskalaisista, on minusta mielenkiintoista eikä\nsilti minua hämmästytä. Muistattehan minun usein moittineen teitä, että\nolette heille epäoikeudenmukainen. Heitä voi kyllä olla rakastamatta.\nMutta miten älykäs kansa! On muita, keskinkertaisia kansoja, joiden\npelastuksena on hyvä sydän ja fyysillinen voima. Ranskalaisten\npelastus on heidän älynsä. Se puhdistaa heidän kaikki heikkoutensa.\nSe luo heidät uudestaan. Juuri, kun luulee heidän kukistuneen, maahan\nmasentuneen ja pilalle turmeltuneen, löytävät he älynsä iankaikkisesti\npulppuavasta lähteestä uuden nuoruuden.\n\n\"Mutta nyt minun täytyy teitä torua. Te pyydätte minulta anteeksi,\nettette puhu muka muusta kuin itsestänne. Olette suuri _ingannatore_!\nTehän ette puhu itsestänne mitään. Ette mitään, mitä olette tehnyt,\nmitä olette nähnyt. Serkkuni Coletten -- (miksi ette käy häntä\nkatsomassa?) -- täytyi lähettää minulle konserttejanne koskevia\nsanomalehtileikkeitä, muuten en olisi saanut tietää mitään\nmenestyksestänne. Te hiiskutte minulle siitä vain ohimennen. Oletteko\nniin irtaantunut kaikesta?... Niin ei ole laita. Tunnustakaahan toki,\nettä se ilahduttaa teitä... Täytyyhän sen teitä ilahduttaa, ensinnäkin\nsiksi, että minäkin olen siitä iloinen. Minä en pidä siitä, että\nvalittelette erehdyksiänne. Kirjeenne sävy oli alakuloinen. Sitä se\nei saa olla... On hyvä, että olette oikeudenmukainen muita kohtaan.\nMutta tästä ei seuraa, että teillä olisi oikeus murjoa itseänne\nniinkuin teette, ja väittää olevanne muka pahempi kuin pahimmat\nheistä. Joku siivo kristitty kiittäisi moista mielenlaatuanne. Mutta\nminä sanon, että se on paha. Minä en ole mikään siivo kristitty. Olen\nkunnon italiatar, joka ei pidä siitä, että ihminen kiusaa itseään\nmenneisyydellään. Nykyhetki riittää hänelle. En tiedä, mitä olettekaan\nmuinoin mahtanut tehdä. Olette minulle kertonut siitä jonkun sanan,\nja luulen arvaavani loput. Se ei ollut varsin kaunista; mutta silti\nolette minulle yhtä rakas. Christophe-parka, nainen ei saavuta minun\nikääni tietämättä, että kunnon mies saattaa usein olla sangen heikko.\nEllei hänen heikkouttaan tuntisi, ei häntä niin rakastaisi. Älkää\nenää ajatelko, mitä olette tehnyt. Ajatelkaa, mitä aiotte tehdä.\nKatuminen ei hyödytä mitään. Katuminen on taaksepäin menemistä. Ja\nniin hyvässä kuin pahassakin täytyy aina astua eteenpäin. _Sempre\navanti, Savoia_!... Luuletteko, että minä antaisin teidän tulla\ntakaisin Roomaan! Teillä ei ole täällä mitään tekemistä. Pysykää te\nParisissa, luokaa, toimikaa, antautukaa taiteelliseen elämään. Minä\nen tahdo, että te hellitätte otteenne. Minä tahdon, että teidän on\nluotava kauniita töitä ja että niiden on onnistuttava; tahdon, että\nte olette voimakas, voidaksenne auttaa uusia Christophe-nuorukaisia,\njotka nyt aloittavat samat taistelut ja kokevat samoja kärsimyksiä kuin\ntekin aikoinanne. Menkää heidän luoksensa, auttakaa heitä ja olkaa\nnuoremmille veljillenne parempi kuin vanhemmat veljet ovat teille\nolleet. -- Ja lopuksi tahdon, että teidän on oltava voimakas, tahdon\nvain sitä varten, että tietäisin teidät voimakkaaksi: te ette aavista,\nminkälaisen voiman se antaa minulle itselleni.\n\n\"Minä käyn melkein joka päivä lapsien kanssa Villa Borghesessa.\nToissapäivänä läksimme ajelulle Ponte Molleen, ja kiersimme jalkaisin\nMonte Marion ympäri. Te herjaatte jalkapoloisiani. Ne ovat nyt teille\nkovin vihoissaan. -- 'Mitä tuo herra puhuukaan, että me muka väsymme\nheti, kun kävelemme kymmenisen askelta, pelkästään Villa Doriaan? Hän\nei tunne meitä laisinkaan. Jos emme haluakaan itseämme vaivata, johtuu\nse siitä, että olemme laiskat, eikä siitä, ettemme muka jaksaisi...'\nUnohdatte, ystäväni, että minä olen maalaistyttö...\n\n\"Menkää käymään serkkuni Coletten luona. Oletteko yhä hänelle\nnärkästynyt? Hän on pohjaltaan hyvä nainen. Hän vannoo nykyään\nainoastaan kautta teidän pyhän nimenne. Parisittaret tuntuvat olevan\nmusiikkiinne hullaantuneet. (He lienevät olleet sitä jo ennenkin.)\nAinoastaan Bernin-karhustani itsestään riippuu, tahtooko hän olla\nParisin leijona. Oletteko saanut kirjeitä? Onko teille tehty\nrakkaudentunnustuksia? Te ette hiisku minulle yhdestäkään naisesta.\nOlettekohan rakastunut? Kertokaa minulle. Minä en ole mustasukkainen.\n\n                                        _Ystävättärenne G_.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- \"Jos luulette, että olen teille kiitollinen viimeisestä\nlauseestanne, niin erehdytte suuresti! Soisipa Jumala, että olisitte\nmustasukkainen, te pilkallinen sulotar! Mutta älkää toivoko, että minä\nvoisin teitä sellaiseksi opettaa. Minulla ei ole mitään taipumusta\npikiintyä näihin hullaantuviin parisittariin, joiksi heitä kuvailette.\nHullaantuviako luonteeltaan? Kunpa he sitä olisivat! Mutta sitä he\novat kaikkein vähiten. Älkää toivoko, että pääni menee heidän tähtensä\npyörälle. Ehkä heillä olisi siihen suuntaan suurempi menestys, jos he\nolisivat musiikilleni välinpitämättömiä. Mutta on liiankin totta: he\npitävät siitä; ja kuinkapa voisin silloin enää kuvitella heistä mitään?\nJos joku ihmiselle sanoo ymmärtävänsä häntä, saattaa olla varma, ettei\nhän häntä ymmärrä...\n\n\"Älkää käsittäkö sutkauksiani liian vakaviksi. Tunteeni teitä kohtaan\neivät tee minua epäoikeudenmukaiseksi toisille naisille. Minä en ole\ntuntenut heitä kohtaan yleensä sympatiaa ennenkuin nyt, jolloin en\nkatsele heitä rakastunein silmin. Heidän suuri, kolmekymmentä vuotta\nkestänyt yrityksensä vapautua siitä alentavasta ja epäterveestä\npuoliorjuudesta, johon meidän miehinen tylsä itsekkyytemme on heidät\nkammitsoinut, -- onnettomuudeksi sekä heille että meille, -- tuntuu\nminusta aikakautemme suurtapaukselta. Sellaisessa kaupungissa kuin tämä\noppii ihailemaan tätä uutta tyttöpolvea, joka lukemattomista esteistä\nvälittämättä hyökkää vilpittömällä innolla valloittamaan tieteen\nsaavutuksia ja arvoasteita, -- tuota tiedettä ja noita arvoja, joiden\nhe uskovat heidät vapauttavan: avaavan heille kaikki tuntemattoman\nmaailman salaisuudet, tekevän heistä miesten vertaisia...\n\n\"Tietysti on se usko kuvitelmaa ja hiukan naurettavaa. Mutta\nedistys ei käy koskaan sillä tavoin kuin toivotaan; ja siitä\nhuolimatta toteutuu se aina, joskin toisenlaisia teitä. Nykyisten\nnaisten ponnistus ei mene hukkaan. Se luo täydellisempiä naisia,\ninhimillisempiä kuin suurten vuosisatojen naiset olivat. He eivät\nole enää elävistä maailmankysymyksistä välinpitämättömiä: seikka,\nmikä ennen muinoin oli suorastaan skandaali ja hirveä luonnottomuus;\nsillä eihän ole siedettävää, että nainen, olipa hän miten tarkka\ntahansa pitämään huolta kotivelvollisuuksistaan, luulee pääsevänsä\nvapaaksi velvollisuuksistaan nykyaikaisena yhteiskunnan kansalaisena.\nHeidän muinaiset kantaäitinsä, nuo Jeanne d'Arcin ja Catarina Sforzan\naikalaiset, eivät ajatelleet niin matalasti. Nainen on niistä ajoista\nnäivettynyt. Me olemme kieltäneet häneltä auringon ja ilman. Hän\nottaa ne nyt meiltä väkivalloin takaisin. Ah, noita uljaita pikku\nyrittäjiä!... Tietysti monet näistä nykyjään taistelevista kuolevat\ntahi menevät pilalle. Tämä on murrosaikaa. Ponnistus on liian raju\naikojen kuluessa veltostuneille voimille. Jos kasvi saa olla ylen kauan\nilman vettä, polttaa sen ensimäinen sade. Mutta mitäpä sille voi! Se\non aina kaiken edistyksen ehto. Jälkeentulevat auttaa tämä kärsiminen\nkukkimaan. Nämä nykyiset sotaiset pikku neitsyet, joista useatkaan\neivät pääse naimisiin, ovat tulevaisuudessa hedelmällisempiä kuin\nkokonaiset sukupolvet ennen heitä eläneitä ja lapsia synnyttäneitä\nperheenäitejä: sillä näistä lähtee uuden klassillisen aikakauden\nnaissuku, ja se on heidän uhrautumisensa ansiota.\n\n\"Tällaisia ahkeria mehiläisiä ei tarvitse toivoa löytävänsä serkkunne\nColetten salongissa. Mikä into teille on tullut yllytellä minua tuon\nnaisen luokse? Minun täytyi totella teitä; mutta ei ollut hyväksi, että\nkäytitte valtaanne väärin. Minä torjuin kolme hänen vieraskutsuaan,\njätin vastaamatta kahteen hänen kirjeeseensä. Hän tuli hätyyttämään\nminua eräässä orkesteriharjoituksessa -- (koetettiin kuudetta\nsinfoniaani). -- Näin hänen tulevan väliajalla sisään, nenä koholla,\nilmaa haistellen, huudahtaen: 'Tämä tuntuu rakkaudelta. Ah, miten minä\nrakastan tällaista musiikkia!...'\n\n\"Hän on fyysillisesti muuttunut; ainoastaan hänen kissansilmänsä\naukenevine silmäterineen ovat entiset ja samoin tuo fantastinen\nnenä, joka irvistelee ja vainuaa ilmaa. Mutta kasvot ovat levinneet,\nposkipäät vankentuneet, väri raikastunut ja virkistynyt. Urheilu on ne\nmuuttanut. Sillä hän on antautunut sieluineen ruumiineen urheilemaan.\nHänen miehensä on, kuten tiedätte, Automobiiliklubin ja Aeroklubin\npomoja. Täällä ei järjestetä ilmailukilpailuja tai pikamatkoja joko\nmaata tai vettä pitkin, joissa Stevens-Delestradet eivät olisi läsnä;\nhe pitävät sellaista suorastaan velvollisuutenaan. He ovat aina\nliikkeellä ja maanteillä. Mistään muusta on mahdoton puhua. Heidän\nsuustaan ei lähde muita sanoja kuin _Racing, Rowing, Rugby, Derby_.\nAivan uusimuotista maailmanihmisten lajia! _Pelléas_-aika naisilta on\nmennyt. Sielu ei ole enää muodissa. Nuoret tytöt komeilevat punaisella,\nahavoituneella hipiällä, ilmaretkillä ja urheiluissa auringonpaisteessa\npaahtuneella; he katselevat meitä nyt miehen silmin; ja he nauravat\nhiukan karkeaa naurua. Sävy on tullut häikäilemättömäksi ja raaemmaksi.\nTeidän serkku-rouvanne puhuu usein kursailematta suorastaan hirveitä.\nHän on suursyömäri, hän, joka ennen söi tuskin yhtään. Hän valittelee\nkyllä yhä huonoa vatsaansa, ettei se tottumus aivan unohtuisi; mutta\nhän ei jätä koskaan pistämättä sinne hyviä paistinpaloja. Hän ei lue\nmitään. Niissä piireissä ei enää lueta mitään. Musiikki yksin on saanut\narmon. Onpa se hyötynytkin kirjallisuuden tappiosta. Kun tuollaiset\nihmiset ovat perinpohjin itsensä uuvuttaneet, on musiikki heille\nturkkilaista kylpyä, höyrysaunaa, hierontaa, _nargileen_ huumausta.\nAjatella ei tarvitse. Musiikki on urheilun ja rakkauden väliaste. Ja\nsekin on urheilua. Mutta muodikkain urheilu esteettisten huvitusten\njoukossa on nykyään tanssi. Venäläiset tanssit, kreikkalaiset tanssit,\nsveitsiläiset tanssit, amerikalaiset tanssit! Parisissa tanssitaan\nkaikkea: Beethovenin sinfonioita, Aiskhyloksen tragedioita, Vatikaanin\nantikviteetteja, _Orpheusta, Tristania_, 'Passionia', ja voimistelua.\nNoilla onnellisilla on oikea hyppytauti.\n\n\"Huvittavinta on, miten serkkunne sulattaa tuon kaiken yhteen:\nestetisminsä, sporttinsa ja käytännöllisen järkensä (sillä hän\non perinyt äidiltään raha-asiain tajunnan ja itsevaltiutensa\nkotihommissa). Siitä luulisi syntyvän uskomattoman sekoituksen; mutta\nhän viihtyy siinä mukavasti; hänen hulluimmat omituisuutensa jättävät\nhänen älynsä selväksi, aivan kuin hänellä hurjimmilla automatkoilla\non aina silmä ja käsi varmana. Hän on hallitseva naistyyppi: hän\nohjaa kaikkia muita loistavalla tavalla, miestään, kyläilijöitään,\naivan vieraita. Hän harrastaa myöskin politiikkaa; hän kannattaa\n'Monseigneuriä', tahtoo tehdä maastansa kuningaskunnan: ei niin,\nettä luulisin häntä rojalistiksi; ei, hän käyttänee sitä asiaa vain\nkeppihevosenaan saadakseen touhuta kahta enemmän. Ja vaikka hän\nei pysty oikealla tavalla lukemaan kymmentä sivua mitään kirjaa,\nvalitsee hän Akatemiaan jäseniä. -- Hän on nyt suvainnut vaatia minua\nsuojeluksensa alle. Arvaatte, ettei se ole minulle mieleinen asia.\nHarmillisinta on, että kun menin teitä totellakseni hänen luokseen,\ntuli hän vakuutetuksi vaikutusvoimastaan minuun... Minä kostan hänelle\npuhumalla hänelle julmia totuuksia. Silloin hän vain nauraa; ja\nhän tietää antaa sanan sanasta. 'Hän on pohjaltaan hyvä nainen...'\nKyllä, kun hän vain on touhussa. Hän tietää sen seikan itsekin: ellei\nmyllyllä olisi enää mitään jauhamista, olisi hän valmis mihin tahansa,\nainoastaan hankkiakseen jotain tuuttiinsa. -- Olen käynyt kaksi kertaa\nhänen luonaan. Nyt en enää sinne mene. Se riittää todistukseksi, että\nolen alistuvainen tahtoonne. Vai toivotteko suorastaan kuolemaani? Minä\nlähden sieltä aina murjottuna, murskattuna, kiusattuna. Viime kerran,\nkun hänet näin, tuli minulle seuraavana yönä kauhea painajainen: näin\nunta, että olin hänen miehensä; koko elämäni oli kytketty tuohon\npyrypilveen... Hupsua unta, jollaisesta hänen miehensä ei varmaankaan\nmahtaisi pelästyä: sillä kaikista henkilöistä, joita Coletten asunnossa\nnäkee, on hänen miehensä ehkä juuri harvinaisin; ja kun he puhelevat\nkeskenään, eivät he puhu muusta kuin urheilusta. He viihtyvät\nerinomaisesti yhdessä.\n\n\"Kuinka tuollaiset ihmiset ovat tahtoneet nostaa minun musiikkini\nyleisömenestyksen korkeaan arvoon? En koetakaan sitä ymmärtää. Oletan,\nettä se ravistelee heidän ruumistaan jollakin oudolla ja heistä\nreipastavalla tavalla. He ovat sille kai kiitollisia siitä, että se\njotenkin rusikoi heitä. He rakastavat nykyään taidetta, jolla on\nruumis. Mutta sielusta, joka siinä ruumiissa piilee, ei heillä ole\naavistustakaan; he siirtyvät pian tämänpäivän ihastuksesta huomisen\nvälinpitämättömyyteen, ja siitä välinpitämättömyydestä ylihuomisen\nhalveksimaan, eivätkä näe sitä sielua koskaan. Se on taiteilijan\nainainen tarina. En kuvittele liikoja menestyksestäni: sitä ei riitä\nminulle kauan; he kyllä maksattavat sen minulla. -- Sitä odotellessani\nkatselen tätä kummallista näytelmää. Haltioitunein ihailijoistani\non... (voitteko arvata?)... ystävämme Lévy-Coeur. Muistatteko tuota\nsomaa herrasmiestä, jonka kanssa, ennen muinoin jouduin naurettavaan\nkaksintaisteluun? Hän pitää nykyään esitelmiä niille, jotka eivät\nsilloin minua ymmärtäneet. Ja ne esitelmät ovat sangen hyviäkin.\nKaikista, jotka minusta puhuvat, on hän älykkäin. Voitte siis aavistaa,\nminkälaisia toiset ovat! Minun ei tosiaan kannata ylpeillä, sen\nvakuutan teille.\n\n\"Ylpeillä en haluakaan. Olen kovin nöyryytetty, kun kuuntelen noita\nteoksiani, joiden vuoksi minua ylistetään. Tunnen niissä itseni,\nenkä näe niissä itseäni kauniiksi. Miten armoton kuvastin onkaan\nsävellys ihmiselle, joka siitä voi jotain nähdä! Onneksi he ovat sekä\nkuuroja että sokeita. Olen usein pannut teoksiini niin paljon sekavia\nmielialojani ja heikkouksiani, että tunnen joskus tekeväni pahoin\npäästäessäni maailmaan sellaisen piruparven. Rauhoitun kuitenkin,\nkun huomaan, miten levollinen yleisö on: sillä on kaksinkertainen\nhaarniska; mitkään nuolet eivät pysty siihen: ellei niin olisi, olisin\nkadotukseen tuomittu... Te syytätte minua liiasta ankaruudesta itseäni\nkohtaan. Se johtuu siitä, että te ette tunne minua niinkuin minä tunnen\nitseni. Ihmiset näkevät, mitä me taiteilijat olemme. He eivät näe, mitä\nme voisimme olla: ja meille annetaan kunnia sellaisesta, mikä ei ole\nniinkään paljon meidän omaa ansiotamme kuin niiden tapahtumien, jotka\nvievät meitä mukanaan, ja voimien, jotka meitä vallitsevat. Sallinette\nminun kertoa tässä teille erään esimerkin.\n\n\"Toissa iltana menin täällä erääseen kahvilaan, jollaisissa saa\nkuulla melkoisen hyvää musiikkia, vaikkakin hiukan eriskummaisella\ntavalla suoritettuna: viidellä, kuudella instrumentilla, täydentäjänä\npiano, soitetaan kaikki sinfoniat, messut, oratooriot. Samoin\nkuin Roomassa joissakin marmorikaupoissa myödään _Medicien_\nkappelia uuninreunus-koristeina. Ja se näyttää olevankin taiteelle\nhyödyllistä. Jotta se pääsisi liikkeelle ihmisten keskuudessa,\ntäytyy se pienentää lantin rahoiksi. Muuten ei näissä konserteissa\nhaluta yleisöä pettää. Ohjelmat ovat pitkät, suoritus kunnollista.\nSiellä tulin erään sellonsoittajan tuttavaksi. Hänen silmänsä\nmuistuttivat omituisesti isäni silmiä. Hän kertoi minulle elämänsä\ntarinan. Maalaisen, talollisen pojanpoika, pikkuvirkailijan poika,\nollut määrinvirastossa eräässä kylässä Pohjois-Ranskassa. Hänestä\ntahdottiin tehdä herra, asianajaja; hänet pantiin naapurikaupunkiin\nkouluun. Terve ja talonpoikainen veitikka, joka soveltui huonosti\npikkukirjurin napertelevaan työhön eikä jaksanut pysyä häkissä; hän\nkarkasi yli muurien, samoili metsissä, kuherteli tyttöjen kanssa,\nkäytti voimansa suurta ylijäämää tappeluihin; loput aikaansa hän\nlaiskotteli, uneksi kaikkea sellaista, mihin hän ei koskaan joutunut.\nYksi ainoa seikka häntä viehätti: musiikki. Jumala tiesi, miksi. Hänen\nsuvussaan ei ollut musikaalisia muita paitsi eräs eno, joka oli ollut\nhiukan hassahtava: tuollaisia maaseudun originaaleja, joiden äly ja\nlahjat, vaikka ne usein olisivatkin huomattavia, kuluvat hupsumaisiin\njoutavuuksiin heidän ylpeässä yksinäisyydessään. Tuo eno oli keksinyt\nuuden nuottienmerkitsemistavan -- (jälleen monien entisten lisäksi!);\nsen piti tehdä musiikissa oikea vallankumous. Ja hän väitti keksineensä\nmyöskin pikakirjoituksen, jolla saattaisi merkitä yhtaikaa sanat,\nlaulun ja säestyksen. Hän itse ei ollut oppinut lukemaan ainoaakaan\nnuottia. Suku pilkkasi ukko-parkaa; mutta samalla oltiin hänestä\nylpeitä. Ajateltiin: 'Hän on hassu. Mutta kuka tietää, ehkäpä hänessä\non neroutta...' -- Hänestä siirtyi musiikkimania varmaankin nuoreen\nsukulaiseen. Mitäpä oikeaa musiikkia hän olisi saanut kuulla tuossa\nmaaseutukaupungissa... Mutta huono musiikki voi herättää yhtä suurta\nrakkautta kuin hyväkin.\n\n\"Onnetonta oli, ettei moinen intohimo ansainnut sen ympäristön ihmisten\nmielestä tunnustamista. Lapsi puolestaan ei ollut yhtä jäykkäpäinen\njärjettömyydessään kuin hänen enonsa, ja siksi lukikin hän ainoastaan\nsalaa tuon vanhan kiihkohullun kyhäyksiä, joista siis tuli hänen\nkummallisen musikaalisen kasvatuksensa ainoa perusta. Kun hän oli\nturhamainen ja pelkäsi isäänsä ja yleistä mielipidettä, ei hän tahtonut\nilmaista kunnianhimoisia haaveitaan ennenkuin oli muka onnistunut.\nPerheen aisoissa ponnisteleva poika-parka menetteli silloin samoin\nkuin monet ranskalaisten pikku porvarien lapset, jotka eivät, joko\nheikkoudesta tai hyvyydestä, uskalla pitää puoliaan omaistensa tahtoa\nvastaan, vaan alistuvat näennäisesti siihen ja elävät todellista\nsisäistä elämäänsä ainaisessa salamyhkäisyydessä. Hän ei seurannut\nomia taipumuksiaan, vaan alistui tuhertamaan sellaisella hänelle\nvieraalla alalla, mikä hänelle määrättiin: siinä hän oli mahdoton\nsekä onnistumaan että menemään kunnon tavalla nurin. Niin ja näin sai\nhän suoritetuksi tarvittavat tutkinnot. Niissä hän näki ainoastaan\nsen hyvän puolen, että ne päästivät hänet pikkukaupungin yleisön ja\nperheen silmälläpidon alta. Lakitiede oli hänestä murhaavan ikävää.\nHän oli mielessään päättänyt, ettei hän jatkaisi sillä uralla. Mutta\nniin kauan kuin hänen isänsä eli, ei hän uskaltanut ilmaista omaa\ntahtoaan. Ehkäpä hänestä itsestäänkin oli mukavampi odottaa vielä\njonkin aikaa, ennenkuin hän tekisi varman päätöksen. Hän oli tuollaisia\nolennoita, jotka hourailevat koko ikänsä, mitä he kerran tekevät ja\nmitä he osaisivat tehdä. Toistaiseksi ei hän tehnyt mitään. Juuriltaan\ntemmaistuna ja juopuneena Parisin uudesta elämästä hän heittäytyi koko\nnuoren talonpoikaisen pojan raivolla kahden suuren intohimonsa valtaan:\nnaisten ja musiikin; joutui päästään sekaisin sekä konserteista että\nnautinnoista. Hän hukkasi sellaiseen vuosia, yrittämättäkään millään\ntavoin täydentää musikaalisia tietojaan. Hänen arka itserakkautensa\nja huono, itsenäinen ja epäluuloinen luonne estivät häntä hankkimasta\ntunteja tahi kysymästä neuvoja keneltäkään.\n\n\"Kun hänen isänsä kuoli, joutivat Themis ja Justinianus häneltä\nnurkkaan. Hän alkoi säveltää, vaikkei hänellä ollut rohkeutta\nhommata itselleen tarvittavaa tekniikkaa. Tavaksi piintynyt laiskana\nvetelehtiminen ja nautinnonhalu olivat tehneet hänet sellaiseksi,\nettei hän pystynyt mihinkään vakavaan ponnistukseen. Hänen tunteensa\noli kyllä herkkä; mutta ajatus livisti aina niinkuin muotokin\nhänen käsistään; kun hän ryhtyi työhön, ei hän lopultakaan saanut\nesille muuta kuin joutavia tavallisuuksia. Surullisinta oli, että\ntuossa keskinkertaisessa olennossa oli tosiaan jotain suurta. Olen\nlukenut pari hänen entistä sävellystään. Siellä täällä on niissä\nmukaansatempaavia aatteita, jotka ovat jääneet keskeneräisiksi\nluonnoksiksi ja vääntyneet kohta muodottomiksi. Aivan kuin virvatulia\nhyllyvällä suolla... Ja miten merkillinen ajatusrakenne! Hän yritteli\nselitellä minulle Beethovenin sonaatteja. Hän näkee niissä naurettavia,\nlapsellisia satuja. Mutta kuitenkin on tämä hänen käsityksensä\nintohimoista syvästi vakavaa! Kyyneleet tulevat hänelle silmiin, kun\nhän niistä puhuu. Hän antaisi itsensä tappaa sen puolesta, mitä hän\nrakastaa. Hän on liikuttava ja hassunkurinen. Juuri kun tekisi mieleni\nnauraa hänelle vasten naamaa, tahtoisin häntä syleillä... Perinpohjin\nkunniallinen sielu. Hänessä asuu voimakas halveksiminen parisilaisia\nnurkkapyhimyskuntia kohtaan, -- (joskaan hän ei voi estää itseään,\nenempää kuin kukaan pikku porvari, ihailemasta suuruuksia, joilla on\ntuota siunattua menestystä)...\n\n\"Hän sai pienen perinnön. Muutamassa kuukaudessa hän pisti sen\nposkeensa; ja sitten, varattomana ollessaan pälkähti hänen päähänsä,\nniinkuin monien muiden hänenlaistensa, sellainen rikollinen\nkunniallisuus, että hän nai köyhän tytön, jonka oli vietellyt;\nvaimolla oli kaunis ääni, ja hän osasi soittaa, joskaan ei välittänyt\nmusiikista. Heidän täytyi nyt elää hänen äänellään ja miehen\nkeskolaisella kyvyllä soittaa violonselloa. Tietysti he piankin\nhuomasivat kumpikin toisensa lahjattomuuden eivätkä voineet enää\ntoisiaan kärsiä. Heille oli syntynyt tyttö. Isä kohdisti nyt tuohon\nlapseen oman elämänsä haaveet; hän ajatteli, että tyttärestä tulisi\nse, mihin hän itse ei ollut päässyt. Tytär tuli äitiinsä: pianon\nrämpyttäjä, jolla ei ollut lahjoja rahtuakaan; hän jumaloi isäänsä ja\nantautui isänsä mieliksi hänen elämänuralleen. Monta vuotta kiertelivät\nhe pitkin kylpyläkaupunkeja saaden osakseen enemmän häväistystä kuin\nrahaa kukkaroonsa. Lapsi, joka oli heiveröinen ja liiaksi rasitettu,\nkuoli. Vaimo muuttui epätoivoissaan yhä ja yhä ärtyisemmäksi. Ja heidän\nelämänsä oli pohjatonta kurjuutta, josta ei ollut mitään toivoa päästä;\nheitä piti hengissä ainoastaan ihanteen haave, ihanteen, jota ei uskota\nsaavutettavan...\n\n\"Ja minä, ystäväni, minä ajattelin, kun näin tämän epäonnistuneen\nraukan, jonka elämä oli ollut pelkkiä pettymyksiä: 'Kas tuollainen\nminusta olisi voinut tulla. Meissä molemmissa on ollut lapsina yhteisiä\npiirteitä; ja eräät myöhemmän elämämme seikkailut muistuttavat\ntoisiaan; olenpa nähnyt sukulaisuutta musikaalisten aatteittemmekin\nvälillä; mutta hänen aatteensa ovat jääneet keskelle taipaletta.\nMistä se johtuu, etten minä ole sortunut niinkuin hänkin? Epäilemättä\ntahtoni voimasta. Mutta myöskin sattumasta. Ja tahtoni, onko se sitten\npelkästään omaa ansiotani? Eikö paremmin rotuperäni, ystävieni, sen\nJumalan, joka on minua auttanut?...' Tällaiset ajatukset tekevät\nihmisen nöyräksi. Tuntee olevansa kaikkien veli, jotka rakastavat\ntaidetta ja kärsivät sen puolesta. Alimmasta portaasta ylimpään ei\nvälimatka ole suuri...\n\n\"Ja sitäpaitsi olen ajatellut, mitä minulle kirjoititte. Puhutte totta:\ntaiteilijalla ei ole oikeutta vetäytyä syrjään niin kauan kuin hän\nvoi auttaa muita. Minä jään siis, pakotan itseni jäämään, muutamiksi\nvuoden kuukausiksi joko tänne tahi Wieniin tai Berliniin, vaikka\nminun on hyvin vaikea nyt enää kotiutua näihin kaupunkeihin. Mutta\nei saa hellittää. Joskaan ei minusta ole ehkä suurta hyötyä muille,\nkuten minulla on täysi syy pelätä, niin kenties tästä oleskelustani\non hyötyä edes minulle itselleni. Ja lohdutan itseäni sillä, että te\ntahdotte niin. Ja kaiken lopuksi... (en mieli valehdella)... se alkaa\nhuvittaakin minua. Hyvästi, tyranni. Te voitatte. Minä opin sekä\ntekemään, mitä te tahdotte, että myöskin sellaisia tekoja rakastamaan.\n\n                                               _Christophe_.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin ollen jäi Christophe Parisiin, osaksi Grazian mieliksi, osaksi\nsentähden, että hänen taiteilijauteliaisuutensa oli herännyt ja\ntempautui mukaan uudistuvan taiteen näytökseen. Mitä hän näki tai\ntekikin, aina oli Grazia hänen mielessään; ja hän kirjoitti Grazialle\nkaikesta. Hän tiesi kyllä vain kuvittelevansa, että sellainen aina\nehdottomasti oli Grazialle mielenkiintoista; hän epäili Graziaa näitä\nasioita kohtaan hiukan välinpitämättömäksikin. Mutta hän oli Grazialle\nkiitollinen, ettei Grazia liioin ilmaissut hänelle mielialaansa.\n\nGrazia vastasi hänelle säännöllisesti kaksi kertaa kuussa. Sydämellisiä\nja hillittyjä kirjeitä, aivan kuin hänen käytöksensäkin oli.\nKertoessaan Christophelle omasta elämästään oli hän aina jollain\ntavoin aran peittelevä ja ylpeä. Hän tiesi, minkälaisen kaiun rajut\nsanat herättäisivät Christophen sydämessä; hänestä oli mieluisempaa\nolla Christophea kohtaan näköjään kylmäkin kuin syöstä hänet\nkiihkomielisyyteen, johon hän ei tahtonut häntä seurata. Mutta hän\noli liiaksi nainen, joten hän tiesi sen salaisuuden, ettei ystävän\nrakkaudelta ole riistettävä rohkeutta ja että välinpitämättömillä\nsanoilla tehdyn syvän pettymyksen haava on lääkittävä kohta toisilla\nja lempeillä. Christophe huomasi pian tämän taktiikan; ja rakkauden\noveluus neuvoi hänet puolestaan pidättämään tunteitaan, kirjoittamaan\nhillitympiä kirjeitä, niin että Grazian vastaukset muuttuisivat\nvälittömämmiksi.\n\nKuta kauemmin hän oli Parisissa, sitä enemmän kiinnitti hänen\nmieltänsä tuossa jättiläismuurahaispesässä kuohuva uusi elämänhalu.\nSe oli hänestä sitäkin mielenkiintoisempaa, kun hän huomasi nuorten\nmuurahaisten sympatian häntä kohtaan vähäiseksi. Hän ei ollut suinkaan\nerehtynyt: hänen menestyksensä oli Pyrrhoksen voitto. Hän oli ollut\nkadoksissa kymmenkunnan vuotta, nyt hänen paluunsa Parisiin herätti\nhälinää. Mutta sattuipa sellainen hyvinkin tavallinen kohtalon iva,\nettä hänen entiset vihollisenpa, keikaroitsijat ja maailman-ihmiset,\nrupesivat tällä kertaa häntä suojelemaan; taiteilijat olivat häntä\nkohtaan jäykästi ja vaiteliaasti vihamielisiä tai he pysyivät\nvaruillaan. Hän säilytti asemansa nimellään, jolla oli jo vanha kaiku,\nlaajoilla työnsä tuloksilla, koko sävyllään, josta puhui intohimoinen\nvakuutus, ja vilpittömyytensä kiivaudella. Mutta joskin oltiin\npakotetut ottamaan hänet huomioon, joskin täytyi häntä sekä ihailla\nettä kunnioittaakin, niin kuitenkin käsitettiin häntä väärin, eikä\nhäntä rakastettu. Hän oli joutunut syrjään ajan taiteesta. Hän oli\nepäsikiö, elävä anakronismi. Sitä hän oli ollut aina. Kymmenvuotinen\nyksinäisyys oli jyrkentänyt hänen ja maailman vastakohtaa. Hänen poissa\nollessaan oli Europassa ja varsinkin Parisissa tapahtunut uudistustyö,\nkuten hän itsekin hyvin näki. Uusi elämänkäsitys oli syntymässä. Nousi\nsukupolvi, joka tahtoi enemmän toimia kuin ymmärtää, janosi enemmän\nonnea kuin totuutta. Se tahtoi elää, se tahtoi valloittaa elämän,\nvaikkapa sen olisi täytynyt valehdellakin. Ylpeyden valhe, ylpeyden\nkaikki aiheet: rotuylpeys, luokkaylpeys, uskontokunnallinen ylpeys,\nkulttuuri- ja taideylpeys, -- kaikki ne kelpasivat sille, kunhan\nne vain antoivat sille rautaisen panssarin, sopivat sille miekaksi\nja kilveksi, suojasivat sitä sen marssiessa voittoon. Niinpä siitä\npolvesta oli ilkeää kuulla suutta surun sortamaa ääntä, joka puhui\nsille, että tuska ja epäilyskin ovat olemassa, nuo pahat ja äsken\nväistynyttä yötä häirinneet myrskyt, jotka uhkaavat yhä ihmiskuntaa\nvälittämättä siitä, että niitä koetetaan kieltää ja unohtaa. Sitä ääntä\noli mahdoton olla kuuntelematta; mennyt yö oli vielä liian lähellä.\nSilloin nuo nuoret miehet tukkivat uhallakin siltä korvansa; ja he\nhuusivat täyttä kurkkua, jotteivät olisi sitä kuulleet. Mutta ääni\npuhui sittenkin voimakkaammin, ja siitä he olivat vihoissaan.\n\nChristophe puolestaan suhtautui heihin ystävällisesti. Hän iloitsi\nmaailman kulusta onnea kohti. Se, että tuossa liikkeessä oli paljon\ntahallisen ahdasta, ei pahoittanut häntä. Jos tahtoo kulkea suoraan\nmääränpäähän, täytyy katsella suoraan eteensä. Hän, joka oli joutunut\nmaailmojen käännepaikkaan, nautti sekä siitä traagillisesta yön\nsäteilystä, jonka hän näki takanaan, että nuorten toiveiden hymystä,\nraikkaan ja kuumeisen aamunkoiton epämääräisestä kauneudesta. Hän\noli heilurin liikkumattomassa napapisteessä silloin, kun heiluri\nnousi ylös. Seuraamatta sen liikettä kuunteli hän riemukseen elämän\ntahdikasta rytmiä. Hän yhtyi niiden toiveisiin, jotka kielsivät hänen\nmenneet tuskansa. Mikä oli tuleva, se tuli nyt, niinkuin hän itsekin\noli uneksinut. Kymmenen vuotta sitten oli Olivier, -- tuo pieni\ngallialainen kukko, -- ennustanut heiveröisellä laulullaan yössä ja\npimeässä kaukaista päivää. Laulajaa ei enää ollut olemassa; mutta hänen\nlaulunsa toteutui. Linnut heräsivät Ranskan puutarhassa. Ja yhtäkkiä\nkuuli Christophe selvempänä muiden lintujen laulua, voimakkaampana ja\nonnellisempana, ylösnousseen Olivier Jeanninin äänen.\n\n\n\n\nChristophe silmäili hajamielisenä erään kirjakaupan näytepöydän\nääressä runovihkoa, jonka tekijän nimi oli hänelle tuntematon. Jokin\nlauselma kirjassa herätti hänen huomiotaan; teos alkoi kiinnittää hänen\nmieltään. Kun hän luki avaamattomien lehtien välistä edelleen, oli hän\nerottavinaan tutun äänensävyn, näkevinään ikäänkuin jotkin ystävän\nkasvot... Oli mahdotonta määritellä, mitä hän tunsi, ja kun hän ei\nvoinut erota kirjasta, osti hän sen. Kotonaan ryhtyi hän kohta sitä\nlukemaan. Ja äskeinen tunnelma tuli jälleen takaisin. Runojen väkevä\nhenki johti hänen mieleensä näkyilmestyksen tarkkuudella vuosisatoja\nsitten eläneet miljoonat sielut, -- nuo jättiläismäiset puut, joiden\nlehtiä ja hedelmiä me olemme, -- Maan henget. Sivuilta selkenivät\nEmon yli-inhimilliset kasvot, -- hänen, joka oli meitä ennen, joka\nsäilyy meidän kadottuamme, joka istuu kuin bysantilainen Madonna\nvuorenkorkuisella valtaistuimella, minkä juurella ihmismuurahaiset\nrukoilevat. Runoilija lauloi suurten jumalatarten homeerisista\ntaisteluista, heidän miekkojensa kalskeesta aikojen alusta asti; hän\nkuvaili tuota iankaikkista Iliadia, joka on Troian sotaan verraten sama\nkuin alpit pienten kreikkalaisten kukkulain rinnalla.\n\nMoinen ylpeyden ja sotaisen toiminnan epopeia oli kaukainen sellaisen\neuropalaisen hengen ajatuksille kuin Christophen. Ja kuitenkin näki\nhän tuossa ranskalaisen hengen visionissa, -- (se oli siro neitsyt,\nPallas-Athenen kilpeä kantava, -- jumalatar, jonka sinisten silmien\nkatse tunkee läpi pimeyksien: työn jumalatar, verraton taideniekka,\nvallitseva järki, jonka välkkyvä keihäs kaataa hälisevin huudoin\nryntäävät barbaarit maahan) -- kuitenkin näki hän siinä vilahdukselta\nkatseen ja hymyn, jotka hän tunsi ja joita hän oli ennen muinoin\nrakastanut. Mutta ennenkuin hän pääsi selville huomiostaan, oli\nnäky haihtunut. Ja kun hän sitten kiihtyen ajeli sitä takaa eikä\nsaanut kiinni, niin kuuli hän yhtäkkiä erästä sivua kääntäessään\ntarinan, jonka Olivier Jeannin oli kertonut hänelle joku päivä ennen\nkuolemaansa...\n\nChristophe joutui aivan päästä pyörälle. Hän juoksi kirjan kustantajan\nluokse ja kysyi runoilijan osotetta. Sitä kieltäydyttiin ilmoittamasta,\nkuten tapa vaatii. Christophe suuttui. Se ei auttanut. Viimein\npälkähti hänen päähänsä, että ehkäpä hän saisi tarvitsemansa tiedon\nosoitekalenterista. Hän löysikin siitä osoitteen, ja heti paikalla\nlähti hän kirjailijan luokse. Milloin hän tahtoi jotain, ei hän koskaan\nmalttanut hetkeäkään odottaa.\n\nKortteli Batignolles, siellä talon ylimmässä kerroksessa. Useita\novia yhteiseen eteiskäytävään. Christophe naputti oveen, jota\nhänelle oli neuvottu. Aukeni viereinen ovi. Muuan nuori nainen, ei\nmitenkään kaunis, -- hyvin ruskeaverinen, hiukset otsalla, ihonväri\nsamea, kasvot hermostuneet, silmät vilkaseleiset, -- kysyi, mitä hän\ntahtoi, ja näytti epäluuloiselta. Christophe selitteli, ketä hän\noli tullut tapaamaan, ja kun uudestaan kysyttiin, ilmoitti nimensä.\nNainen tuli nyt huoneestaan ja aukaisi toisen oven, avaimella, joka\noli hänen hallussaan. Mutta hän ei vienyt Christophea heti sisään.\nHän pyysi vierasta odottamaan käytävässä, ja pujahti yksinään\nsisään, sulkien oven hänen nenänsä edessä. Viimein pääsi Christophe\ntuohon näin vartioituun asumukseen. Hän meni huoneen läpi, joka oli\nmelkeinpä tyhjä ja jota käytettiin nähtävästi ruokasalina: siellä oli\nainoastaan muutamia vanhoja ja rikkonaisia huonekaluja; uutimettoman\nikkunan edessä viserteli kymmenkunnan pikkulintua häkissä. Taemmassa\nkamarissa loikoi kuluneella sohvalla mies. Hän nousi nyt ylös\nottamaan Christophea vastaan. Nuo laihtuneet kasvot, joille sielu\nloi hohdettaan, nuo sametinpehmeät, kauniit silmät, joissa paloi\nkuumeinen tuli, ja pitkät älykkäät kädet, ruma ruumis, käheältä soiva\nääni: Christophe tunsi heti paikalla... Emmanuelin! Sen sairaan pikku\ntyöläisen, joka oli ollut tahtomattaan syypää... Myöskin Emmanuel\nkavahti yhtäkkiä pystyyn ja tunsi Christophen.\n\nHe eivät puhuneet kotvaan mitään. Molemmat näkivät he sillä hetkellä\nOlivier Jeanninin... He eivät saaneet edes annetuksi toisilleen kättä.\nEmmanuel oli ponnahtanut askeleen taapäin. Nyt, vielä kymmenen vuoden\npäästä, nousi entinen salainen kauna, vanha kateus, jota hän oli\ntuntenut Christophea kohtaan, esille hänen vaistoelämänsä epäselvästä\nsyvyydestä. Emmanuel seisoi siinä epäluuloisena ja vihamielisenä. --\nMutta kun hän näki, miten liikutettu Christophe oli, ja luki jo hänen\nhuuliltaan sen nimen, jota he kumpikin ajattelivat: \"Olivier...\", niin\nvoitti tunne hänet: hän heittäytyi Christophen avattuun syliin.\n\nEmmanuel kysyi:\n\n-- Minä tiesin, että te olitte Parisissa. Mutta kuinka te saatoitte\nlöytää minut?\n\nChristophe vastasi:\n\n-- Minä luin teidän viimeisen kirjanne; sen rivien alta kuulin _hänen_\näänensä.\n\n-- Niinkö? sanoi Emmanuel; että te siis sen tunsitte? Kaikesta, mitä\nnyt olen, olen hänelle kiitollisuuden velassa.\n\n(Hän ei millään muotoa lausunut Olivier Jeanninin nimeä.)\n\nTuokion kuluttua hän jatkoi synkentyneenä:\n\n-- Hän piti teistä enemmän kuin minusta.\n\nChristophe hymyili:\n\n-- Se, joka rakastaa paljon, ei tiedä, mikä on enempi, mikä vähempi;\nhän antaa kaikkensa niille, joita hän rakastaa.\n\nEmmanuel katsahti Christopheen; hänen itsepäisten silmiensä vakavan\ntraagilliseen katseeseen syttyi yhtäkkiä syvästi lempeä hohde. Hän otti\nChristophea kädestä ja pyysi häntä istumaan viereensä sohvalle.\n\nHe kertoivat toisilleen elämänsä vaiheita. Neljäntoista ja\nviidenkolmatta ikävuoden välillä oli Emmanuel yrittänyt jos\njonkinlaisia ammatteja: hän oli ollut latojana, verhoilijana,\nkiertävänä kaupustelijana, kirjakauppojen asiamiehenä, asianajajain\nkirjurina, erään valtiomiehen sihteerinä, sanomalehtimiehenä...\nKaikissa näissä ammateissa hän oli keksinyt tilaisuuksia opiskelemiseen\nyhä ja alinomaa; joskus hän oli saanut tukea kunnon ihmisiltä, joita\ntuon pikku olennon tarmo hämmästytti; mutta enimmäkseen hän oli\njoutunut sellaisten kynsiin, jotka käyttivät hänen köyhyyttään ja\nlahjojaan väärin. Pahimmistakin kokemuksistaan hän oli rikastunut\nja läpäissyt ne pahasti katkeroitumatta, joskin yhä huonontuvalla\nterveydellä. Hänen erikoinen taipumuksensa muinaisiin kieliin (se\nei ole kovinkaan harvinaista ranskalaisen rodun keskuudessa, rodun,\njonka vereen humanistiset traditsionit ovat syöpyneet) oli hankkinut\nhänelle erään vanhan hellenisoivan papin suopeuden ja tuen. Nämä\nkielitutkimukset, joita hänellä ei ollut aikaa kehittää kovin pitkälle,\nopettivat hänet älylliseen kuriin ja neuvoivat hänelle tyyliä. Siksi\noli Emmanuel, tuo aivan kansan pohjasakasta kohonnut mies, jonka koko\nsivistys oli omatekoista, sattumalta saatua ja täynnä hirveitä aukkoja,\nsaavuttanut niin erinomaisen sanallisen ilmaisukyvyn, sellaisen taidon\najatuksen muotohallintaan, ettei nuori porvaristo pääse moiseen\nkymmenvuotisellakaan yliopistokasvatuksella. Emmanuel piti tätä Olivier\nJeanninin hyvänä työnä häntä kohtaan. Mutta oikeastaan olivat muut\nauttaneet häntä tehokkaammin siinä suhteessa kuin Olivier, joskin se\nsäkene, joka sytytti hänen sieluunsa ikuisesti palavan tulen, oli\nlähtenyt Olivier Jeanninista. Toiset olivat ainoastaan kaataneet öljyä\nlamppuun.\n\nEmmanuel sanoi:\n\n-- Minä aloin ymmärtää häntä vasta siitä ajasta, jolloin hän lähti\npois. Mutta kaikki, mitä hän oli sanonut, oli mennyt olemukseeni. Hänen\nvalonsa ei ole hylännyt koskaan minua.\n\nEmmanuel puhui elämäntyöstään, siitä tehtävästä, jonka Olivier\noli jättänyt hänelle perinnöksi, kuten Emmanuel pyhästi uskoi:\nranskalaisten voimien heräämisestä, sen sankarillisen idealismin\nsyttymisestä, jonka airut Olivier oli ollut; tämän ihanteellisuuden\nkaikuvaksi ääneksi tahtoi Emmanuel tulla, ääneksi, joka kuuluisi yli\nkamppailun ja soittaisi lähenevää voittoa; hän lauloi ylösnousseen\nrotunsa epopeiaa.\n\nEmmanuelin runot olivat hänen rotunsa luonteenomaista luomaa, tuon\nomituisen rodun, joka on kautta vuosisatojen säilyttänyt voimakkaan\nkelttiläisen aroominsa, pitäen samalla merkillisenä ylpeytenään pukea\najatuksensa muinaisen roomalaisen valloittajan jättämään asuun ja\nhänen määräämänsä lakeihin. Niissä runoissa tapasi puhtaana koko\ngallialaisen rohkeuden, sankarillisen järjen ja ironian hengen,\ntuon sekoituksen kerskailua ja huimapäisyyttä, joka sai aikoinaan\nmiehet tempaisemaan parrasta Rooman senaattoreja, ryöstämään Delphoin\ntemppeliä ja singauttamaan nauraen heittokeihäänsä päin taivasta.\nMutta tietysti oli tämän pienen parisilaisen suutarin täytynyt\nruumillistuttaa intohimonsa muinaisten, kaksituhatta vuotta sitten\nkuolleiden sankarien ja Kreikan jumalien hahmoon, aivan niinkuin\naikoinaan olivat tehneet hänen peruukkipäiset ammatti-isänsä ja\nniinkuin varmaankin hänen jälkeläisettäkin tekevät. Omituinen\nkansallisvaisto, jolla on oma varmuutensa: kun ranskalainen sijoittaa\najatuksensa menneiden vuosisatojen jättämiin pyörän uurteisiin,\ntietää hän siten ohjaavansa nuo ajatuksensa vuosisatojen turvaan.\nTällainen klassillisen muodon pakko antoi Emmanuelin intohimoille\nsitäkin kiivaampaa purkautumisvoimaa. Olivier Jeanninin tyyni luottamus\nRanskan kohtaloihin oli muuttunut hänen pikku suojatissaan palavaksi\nuskoksi, joka himoitsi tekoja ja oli varma voitosta. Emmanuel tahtoi\nsitä voittoa, hän näki sen, hän tervehti riemuin sitä. Haltioituneella\nuskollaan ja optimismillaan oli hän innostuttanut ranskalaisen yleisön.\nHänen kirjansa oli ollut yhtä tehokas kuin suuri aseellinen taistelu.\nHän oli murtanut aukon epäilyksen ja pelon rintavarustuksiin. Koko\nnuori polvi oli rynnännyt hänen perästään siihen aukkoon, päin uusia\nkohtaloita...\n\nEmmanuel vilkastui puhuessaan; hänen silmänsä hehkuivat, hänen\nkelmeille poskilleen syttyi punaisia läikkiä, hänen äänensä tuli\nkimeäksi. Christophe ei saattanut olla huomaamatta, minkälainen\nvastakohta oli tämän kuluttavan tulen ja sen surkean ruumiin välillä,\njota se tuli poltti. Hänestä tuntui katkeralta kohtalon ivalta, että\ntämä tarmon laulaja, runoniekka, joka ylisti reippaan urheilun,\ntoiminnan ja sodan sukupolvea, osasi käydä tuskin askeltakaan\nhengästymättä, oli pidättyväinen ruokaan ja juomaan nähden, noudatti\nylen tarkkaa elämänjärjestystä, joi ainoastaan vettä, ei voinut\ntupakoida, eli ilman rakastajattaria. Hänessä hehkuivat kaikki\nintohimot, mutta huono terveys oli pakottanut hänet surkeaan\nasketismiin.\n\nChristophe katseli Emmanuelia; ja hän tunsi häntä kohtaan sekä ihailua\nettä veljellistä sääliä. Hän ei suinkaan tahtonut mielialaansa\nilmaista; mutta varmaankin näkyi se kuitenkin hänen silmistään, tahi\noli sitten Emmanuel, jonka povessa kirveli ainainen avoin haava,\nnäkevinään Christophen katseessa sääliä, mitä hän vihasi vieläkin\nenemmän kuin vihaa. Sillä Emmanuelin innostus lamaantui yhtäkkiä.\nHän herkesi puhumasta. Turhaan koetti Christophe enää saada häntä\nluottavaksi. Emmanuelin sielu oli sulkeutunut. Christophe huomasi\nloukanneensa Emmanuelia.\n\nVihamielistä hiljaisuutta kesti kauan. Christophe nousi paikaltaan.\nEmmanuel saattoi häntä sanaakaan virkkamatta ovelle. Hänen\nkäyntitavastaan huomasi hänen sairautensa; hän tiesi sen; hän koetti\nylpeästi olla siitä välinpitämätön, mutta kumminkin hän ajatteli, että\nChristophe katseli häntä, ja hänen katkeruutensa vain kasvoi.\n\nJuuri kun Emmanuel puristi kylmästi vieraansa kättä ja hyvästeli\nhäntä, soitti ovikelloa muuan nuori ja hienosti puettu nainen. Hänen\nseuralaisenaan oli joku vaativa keikari, jonka Christophe tunsikin\nulkonäöltä, sillä hän oli nähnyt hänet ensimäisinä teatteri-iltoina:\naina hymy huulilla, lavertelemassa, tervehtimässä tuttaviaan kättään\nvilkuttamalla, suutelemassa naikkosten käpäliä ja heittelemässä\norkesteripaikaltaan maireita hymyjä katsomon perille asti; koska\nChristophe ei tiennyt hänen nimeään, oli hän mielessään antanut hänelle\nnimen \"hölmö\". -- Hölmö ja hänen naistoverinsa hyökkäsivät heti, kun\nnäkivät Emmanuelin, hänen kimppuunsa, kutsuivat häntä \"rakkaaksi\nmestarikseen\" ja kukkuroivat hänet kaikenlaisilla tutunomaisen\ntungettelevilla tunteenpurkauksilla. Christophe kuuli poistuessaan\nEmmanuelin vastaavan kuivalla äänellä, ettei aika ollut vieraille\nsoveltuva, sillä hänellä oli työtä. Christophe ihaili Emmanuelin\nerinomaista kykyä olla epämiellyttävä. Hän ei tiennyt, mistä syystä\nEmmanuel oli niin yrmeä ja jörö noille rikkaille hienostelijoille,\njotka täten tulivat lahjoittamaan hänelle oikeinpa hienoja ja\nlähenteleviä visiittejäänkin: heiltä riitti kyllä kauniita fraaseja\nja ylistyksiä, mutta Emmanuelin köyhyyden vaivojen helpottamista he\najattelivat yhtä vähän kuin ennen muinoin Cesar Franckin kuuluisat\nystävät: eivät hekään koettaneet vapauttaa häntä pianotunneista, joita\nhänen oli pakko antaa kuolinpäiväänsä asti.\n\nChristophe kävi sitten useampia kertoja Emmanuelin luona. Hän ei\nsaanut seurustelua enää läheskään niin välittömäksi kuin se oli ollut\nensimäisellä käynnillä. Emmanuel ei näyttänyt yhtään iloitsevan\nhänen tulostaan, ja hän pysyttelihe epäluuloisen hillittynä. Joskus\nainoastaan sai hänelle luonteenomainen avomielisyyden kaipuu\nvallan hänessä; Christophen sanat vapisuttivat häntä jonkin kerran\nhänen olemuksensa pohjiin asti; silloin hän heittäytyi hetkellisen\nentusiastisen luottamuksensa lumoihin; ja hänen idealisminsa valaisi\nsilloin hänen salatun sielunsa pauhaavan runouden salamoilla. Sitten\nhän yhtäkkiä suistui alas innostuksensa korkeudesta; hän jäykistyi\nja oli itsepintaisesti vaiti; ja Christophella oli jälleen edessään\nvihamies.\n\nMonenmoiset seikat erottivat heitä. Ikäero ei ollut niistä\nvähäpätöisin. Christophen kehitys läheni täyttä tietoisuutta ja\ntäydellistä itsensä hillitsemistä. Emmanuel eli vielä muuttumiskaudessa\nja oli kaoottisempi kuin Christophe oli koskaan ollut. Hänen luonteensa\nomalaatuisuus johtui sen ristiriitaisista aineksista, jotka olivat\nkeskenään ainaisessa taistelussa: niitä luonteen piirteitä oli\nvoimakas stooalaisuus, joka koetti painaa atavististen himojen repimää\nkokonaisuutta ikeensä alle, -- (olihan hän alkohoolin turmeleman isän\nja prostitueeratun naisen poika); -- hillitön mielikuvitus, joka\nnousi kapinaan teräksistä tahtoa vastaan; suunnaton itsekkyys ja yhtä\nsuunnaton rakkaus toisia ihmisiä kohtaan, -- eikä koskaan voinut\narvata, itsekkyyskö vai rakkaus milloinkin voitti --; sankarillinen\nidealismi ja niin sairaloinen kunniannälkä, että se sai hänet aina\nlevottomuudella ajattelemaan toisia, häntä etevämpiä. Hän oli kyllä\nsyvästi aatteellinen ja riippumaton kuten Olivier ja omaa etuaan\nkatsomaton kuten hän, ja mestaristaan voitollakin rahvasmaisen\nelinvoimaisuutensa puolesta, joka ei tuntenut mitään inhoa toimintaa\nkohtaan; samoin hän oli runollisilta lahjoiltaankin häntä etevämpi,\nja karkea kuori suojeli häntä hyvin kaikenlaiselta kyllästymiseltä.\nMutta Antoinetten veljen kuulautta ei hänessä sensijaan läheskään\nollut. Hänen luonteensa oli turhamainen, rauhaton; ja hänen sielunsa\nsekaisuutta lisäsivät nyt vielä hänen lähimpänsäkin.\n\nEmmanuel eli näet riitaista yhdyselämää erään nuoren naisen kanssa,\njoka oli hänen seinänaapurinaan: sen naisen, joka oli ottanut\nChristophen Emmanuelin luona ensi kerralla vastaan. Hän rakasti\nEmmanuelia ja vaali häntä mustasukkaisen hellästi, hoiti hänen\ntaloutensa, kopioi hänen kirjoituksiaan, kirjoitti hänen sanelunsa\nmukaan. Hän ei ollut kaunis, ja intohimojen raatelema sielu oli\nhänellä elämän taakkana. Hän oli kansanlapsi, oli ollut kauan\ntyöläisenä eräässä pahvituotetehtaassa ja sitten postivirkailijana.\nHänen lapsuutensa oli mennyt Parisin köyhien työläisten tavallisissa\ntukehduttavissa oloissa: tehtaissa, joissa ruumiit ja sielut sullotaan\nsekaisin, jossa päivät ovat näännyttävää työtä kaikenkarvaisten\ntoverien parissa, ei ilmaa, ei hiljaisuutta, ei saa koskaan olla\nyksinään, mahdotonta koota itseään, suojata oman sydämensä pyhäkköä.\nTyttö oli ylpeä henki; hänen sielunsa pohjalla piili uskonnollisen\npalava ja sekava totuuden-ihanteen kaipuu; hän oli turmellut\nsilmänsä kopioimalla öisin, ja useinkin ilman lamppua ja kynttilää,\npelkästään kuunvalossa, \"Kurjia\", Hugon _Les Misérables_-romaania.\nHän sattui kohtaamaan Emmanuelin aikana, jolloin runoilija oli\nvieläkin onnettomampi kuin hän, sairas ja aivan ilman toimeentulon\nmahdollisuuksia; hän oli silloin omistautunut ruumiineen ja sieluineen\nEmmanuelille. Tämä intohimo oli tytön ensimäinen ja ainoa rakkaus. Hän\nantautuikin siihen oikealla nälkäisen kiihkolla. Hänen tunteensa oli\nEmmanuelille hirvittävä rasitus, sillä hänen sydämellään ei ollut antaa\nniin paljon kuin se puolestaan sai vastaanottaa. Tytön uskollisuus\nliikutti häntä; hän tiesi, että tuo nainen oli hänen parhain ystävänsä,\nainoa olento, jolle hän oli kaikki kaikessa ja joka ei voinut elää\nilman häntä. Mutta juuri se tieto painoi häntä raskaana taakkana.\nEmmanuel tarvitsi vapautta, hänen tarvitsi saada olla yksin; hänestä\noli tuskastuttavaa, että nuo silmät kerjäsivät häneltä alinomaa hellää\nkatsetta; Emmanuel puhutteli häntä usein tylysti, hänen teki mielensä\nsanoa hänelle: \"Mene matkaasi!\" Emmanuelia kiusasi hänen rumuutensa\nja hänen oikulliset tunteenpuuskansa. Vaikka Emmanuel oli nähnyt niin\nvähän ylhäisöä, ja vaikka hän sitä oli halveksivinaankin, -- sillä hän\nkärsi, kun tiesi olevansa sen rinnalla ruma ja naurettava, -- niin\noli hän herkkä kaikelle hienolle, ja häntä viehättivät vallasnaiset\n(oi, heidän tunteensa Emmanuelia kohtaan olivat todellisuudessa\nsamanlaisia kuin Emmanuelin tätä hänen oikeaa ystävätärtään; mutta sitä\nseikkaa ei Emmanuel aavistanut). Hän koetti kohdella ystävätärtään\nhellyydellä, jota hänellä ei pohjaltaan ollut tahi jota ainakin\nohimenevät vihanpuuskat väkistenkin synkensivät. Hänen ei onnistunut\nniitä puuskiaan hillitä; hänen rinnassaan oli jalo sydän, joka tahtoi\nkiihkeästi tehdä hyvää, mutta myöskin väkivaltainen demooni, joka osasi\ntehdä pahaa. Tällainen sisällinen taistelu ja tietoisuus, ettei hän\nsaisi sitä koskaan loppumaan, tekivät Emmanuelin vaiteliaan ärtyneeksi,\nja siitä ärtyneisyydestä sai myöskin Christophe nyt osansa.\n\nEmmanuel ei voinut mitään sille, että Christophe oli hänestä\nvastenmielinen; siihen oli kaksikin eri syytä: toinen oli hänen vanha\nkateutensa (tuo hänen lapsuudenaikainen intohimonsa: sellaisesta jää\nihmiseen aina jäljelle jokin yleinen sävy, vaikkapa hän olisikin\nitse asian jo unohtanut); toisena syynä oli Emmanuelin tulinen\nnatsionalismi. Hänelle oli Ranska kaikkien jalojen aatteitten\nruumiillistunut ilmiö: oikeuden, säälin, inhimillisen veljeyden,\nkaiken, mistä hänen aikansa parhaat olivat uneksineet. Hän ei asettanut\nsitä muun Europan vastakohdaksi, ei viholliseksi, jonka menestys kasvaa\ntoisten kansojen raunioista; hän asetti sen noiden kansojen johtajaksi,\nikäänkuin lailliseksi hallitsijaksi, joka valtikoi kaikkien yhteiseksi\nhyväksi; Ranska oli hänelle ihanteen miekka, ihmissuvun yhteisen\nrintaman sivusmies. Hän olisi mieluummin kuollut kuin nähnyt Ranskan\ntekevän vääryyttä. Mutta hän ei voinut aavistaa ihanteessaan olevan\nmitään heikkouksia. Hän oli täydellisesti ranskalainen, sydämeltään\nja kulttuuriltaan, yksinomaan ranskalaisten traditsionien syövyttämä,\ntraditsionien, joiden oikeutusta hänen ranskalainen vaistoelämänsä ei\nvoinut epäillä. Hän väheksyi, aivan rehellisesti kyllä, muukalaista\najatustapaa ja suhtautui siihen halveksivan alentuvaisesti, -- olipa\närtynytkin, ellei muukalainen tyytynyt hänelle suotuun nöyryyttävään\nasemaan.\n\nChristophe näki kaiken tämän hänessä, mutta kun hän oli vanhempi\nja enemmän elämän kokemuksia saanut, ei hän siitä välittänyt. Niin\nloukkaavaa kuin tuollainen rotuylpeys olikin, ei se Christopheen\npystynyt; olihan se vain lapsenrakkauden kuvitelmien kaunis ilmaus,\neikä Christophe tahtonut suinkaan tuomita mitään pyhiä tunteita,\nvaikkapa ne olisivat menneetkin liiallisuuksiin. Ja onhan muuten\nkansojen turhamaisesta uskosta oman kutsumuksensa pyhyyteen koko\nihmisyydelle vain suurta etua. Kaikesta, mikä vieroitti häntä\nEmmanuelista, oli hänelle ainoastaan yksi seikka sietämätön: Emmanuelin\nääni, joka kohosi joskus äärimäisen kimeään sävyyn. Christophen korva\nkärsi siitä hirveästi. Hän ei aina voinut olla irvistämättä suutaan\nkuullessaan sitä. Hän koetti salata mielialansa Emmanuelilta. Koetti\nkuulla itse musiikkia, eikä soittokonetta. Säteilihän sairaasta\nrunoilijasta niin paljon sankarillisuuden kauneutta, kun hän puhui\nhaltioituneena hengen voitoista, -- noista toisten ja toisenlaisten\nvoittojen edeltäjistä, -- ilmojen valloituksista, \"lentävästä\nJumalasta\", joka kohotti joukot ja vei niinkuin Betlehemin tähti\nne innosta autuaina mukanaan kaukaisuuden ääriin, joissa Ranskaa\nodotti läheinen _revanche_! Näiden elämäntarmon visionien loisto ei\nestänyt Christophea huomaamasta vaaraa, johon tällainen väkirynnäkkö\njohti, eikä kuulemasta tämän uuden marseljeesin yhä kasvavaa pauhua.\nHän ajatteli, hiukan ironisesti, (kaipaamatta menneisyyttä tahi\npelkäämättä tulevaisuutta), että sitä laulua seuraisi kaiku, jota\nlaulaja itse ei vielä aavistanutkaan, ja että tulisi päivä, jolloin\nihmiset pitäisivät _Markkinatorin_ aikoja parempina kuin nykyistä\naikaa... Silloin ajateltaisiin: Kuinka vapaita noina aikoina sittenkin\noltiin! Todellista vapauden kulta-aikaa! Koskaan ei enää saataisi\nsitä takaisin. Maailma kulki voiman, terveyden, miehekkään puuhan\naikakautta kohti, ehkäpä kunniankin, mutta kovan auktoriteetin ja\nahtaan järjestyksen kahleisiin. Miten me ihannoimmekaan entisiä\nrauta-aikojamme, klassillisuuden aikoja! Suuret klassilliset ajat,\n-- Ludvig XIV tai Napoleon, -- näyttävät meistä kaukaa katsoen\nihmisyyden huipuilta. Ja ehkäpä on kansamme niinä aikoina voitokkaimmin\ntoteuttanut valtio-ihanteensa. Mutta kysykäämmepä silloisilta\nsankareilta, mitä he ajastaan arvelevat! Ystävänne Nicolas Poussin\nmuutti elämään ja kuolemaan Roomaan; hän oli tukehtua Ranskassa.\nYstävänne Pascal ja Racine sanoivat maailmalle jäähyväiset. Ja kuinka\nmonet muut suurimmista elivät silloin kaikesta täydelleen syrjässä,\nepäsuosiossa ja sorrettuina! Yksinpä sellainenkin kuin Molière oli\nusein katkeroitunut. -- Mitä tulee teidän jumaloimaanne Napoleoniin,\njota te niin kaipaatte, isänne eivät näy aavistaneen hänen heille\nantamansa onnen suuruutta; eikä itse antajakaan ollut totuudesta\nepätietoinen; hän tunnusti, että kun hän katoaisi, niin maailma\nhuokaisisi helpotuksesta: \"Ohhoi!\"... Minkälainen erämaa olikaan\n_Imperatorin_ ympärillä aatteisiin nähden! Äärettömällä hietikolla\nafrikalainen aurinko...\n\nChristophe ei ilmaissut näitä mietteitään. Kun hän oli sattunut niihin\nvihjaisemaankin, joutui Emmanuel vimman valtaan; eikä Christophe\nsilloin uudistanut yritystään. Mutta vaikka hän säilyttikin ajatuksensa\nominaan, tiesi Emmanuel kuitenkin, mitä hän ajatteli. Ja vielä\nselvemmin hän jollakin epämääräisellä tavalla tunsi, että Christophe\noli häntä kaukonäköisempi. Ja se ärsytti häntä yhä enemmän. Nuoret\neivät anna vanhemmille veljilleen anteeksi, että nämä pakottavat heitä\nnäkemään, minkälaisia he ovat kahdenkymmenen vuoden päästä.\n\nChristophe arvasi hyvin Emmanuelin tunteet, ja hän ajatteli itsekseen:\n\n-- Hän on oikeassa. Pitäköön kukin uskonsa. Täytyy saada uskoa siihen,\nmitä uskoo. Jumala varjelkoon minua järkyttämästä hänen vahvaa\nluottamustaan tulevaisuuteen!\n\nMutta yksinpä Christophen läsnäolokin häiritsi Emmanuelia. Kun kaksi\npersoonallisuutta joutuu yhteen, painaa heistä aina toinen toista\nalleen, vaikka kumpikin koettaisi hälventää mahdollisimman paljon\nomaa vaikutustaan. Ja kukistettu tuntee silloin aina nöyryytetyn\nkaunaa. Emmanuelin ylpeys kärsi Christophen kokemusten ja luonteen\nylemmyydestä. Ja ehkäpä yritti Emmanuel vaistomaisesti ainoastaan\ntorjua rakkautta, joka hänessä kasvoi Christophea kohtaan...\n\nEmmanuel tuli yhä jäykemmäksi ja aremmaksi. Hän lukitsi Christophelta\novensa. Hän ei vastannut hänen kirjeisiinsä. -- Christophen täytyi\ntyytyä olemaan tapaamatta häntä.\n\n\n\n\nOli tullut heinäkuun alku. Christophe päätteli, että nämä muutamat\nParisissa oleskelun kuukaudet olivat antaneet hänelle paljon uusia\naatteita, mutta vähän ystäviä. Loistavia ja samalla naurettavia\nvoittoja: ei ollut liioin ilahduttavaa nähdä omaa kuvaansa, teoksiaan,\nkeskolaisten älyjen heikontamana tahi irvikuvaksi vääntämänä. Ja ne,\njoiden ymmärtämyksestä hän olisi pitänyt, eivät tunteneet sympatiaa\nhäntä kohtaan; he eivät välittäneet hänen lähentymisyrityksistään;\nhän ei voinut heihin yhtyä, vaikka hän olisikin kannattanut heidän\ntoiveitaan, tahtonut olla heidän liittolaisensa; tuntui siltä\nkuin heidän itserakkautensa olisi levottomana kieltäytynyt hänen\nystävyydestään ja pitänyt hänet mieluummin vihamiehellä. Lyhyesti\nsanoen: hän oli antanut oman sukupolvensa virran vieriä ohitseen, sen\nmukana liikkumatta; eikä uuden polven virta nyt huolinut hänestä.\nHän oli joutunut yksikseen, mitä seikkaa hän ei kummastellutkaan,\nkoska hän oli koko ikänsä tottunut elämään niin. Mutta nyt, tämän\nuuden yrityksen jälkeen, oli hän mielestään saanut täyden oikeuden\npalata sveitsiläiseen erakkomajaansa ja ryhtyä siellä toteuttamaan\nerästä työtä, joka oli vähitellen hänen mielessään selventänyt. Sikäli\nkuin hän vanheni, vaivasi häntä yhä enemmän kaipuu asettua tuohon\nkotimaahansa. Hän ei tuntenut siellä enää ketään, ja hän uskoi,\nettä hän tapaisi siellä hengenheimolaisia vieläkin vähemmän kuin\ntässä hänelle vieraassa kaupungissa; mutta olihan Sveitsi toki hänen\nkotimaansa: niiltä, jotka ovat meidän vertamme, emme vaadi, että heidän\non ajateltava samaan tapaan kuin me; heidän ja meidän välillämme on\ntuhansia salaisia yhdyssiteitä; vaistot ovat oppineet lukemaan samaa\ntaivaan ja maan kirjaa, sydämemme puhuvat samaa kieltä.\n\nChristophe kertoi iloisella tavalla näistä pettymyksistään Grazialle\nja ilmaisi hänelle aikeensa lähteä takaisin Sveitsiin; leikkiä\nlaskien pyysi hän häneltä lupaa saada poistua Paasista ja ilmoitti\nmatkustavansa sieltä seuraavalla viikolla. Mutta kirjeen, loppuun\ntulikin sitten seuraava _post-scriptum_:\n\n\"Olen nyt muuttanut päätökseni. Lähtö on lykätty.\"\n\nChristophe luotti Graziaan täydellisesti kaikissa asioissaan; hän\npaljasti hänelle aina syvimmätkin salaisuudet. Ja kuitenkin oli hänen\nsydämessään eräs pohjukka, mihin hän ei laskenut ketään muita kuin\nitsensä: se oli ne hänen muistonsa, jotka eivät olleet pelkästään\nhänen omiaan, vaan niidenkin, joita hän oli muinoin rakastanut. Niinpä\nhän ei ollut hiiskunut Grazialle mitään Olivier Jeanninia koskevaa.\nSellaista salaamista ei hän tehnyt tieten taiten. Sanat eivät päässeet\nhänen suustaan, jos hän aikoi puhua Grazialle tuosta ystävästään. Eihän\nGrazia ollut Olivier Jeanninia tuntenut...\n\nSinä aamuna, jolloin Christophe kirjoitti ystävättärelle tätä kirjettä,\ntultiin kolkuttamaan hänen oveensa. Hän meni avaamaan, ja nurisi,\nettä häntä häirittiin. Jokin nuori, noin neljän-, viidentoista vuoden\nikäinen poika kysyi, oliko monsieur Krafft tavattavissa. Christophe\npyysi tulijaa äkääntyneenä sisään. Poika oli vaaleaverinen, silmät\nsiniset, piirteet hienot; hän ei ollut kovin kookas, vartalo hento\nja pysty. Hän seisoi hetken Christophen edessä mitään puhumatta,\nhiukan hämillään. Mutta nopeasti hän siitä selvisi ja loi Christopheen\nkirkkaat silmänsä ja katseli häntä tarkastelevasti. Christophe hymyili\nkatsoessaan noita kauniita kasvoja; ja poikanenkin hymyili silloin.\n\n-- No, virkkoi Christophe, mitä te nyt tahdotte?\n\n-- Minä tulin, alkoi poika...\n\n(Hän sekautui uudestaan, punastui ja oli vaiti.)\n\n-- Kyllähän näen, että tulitte, nauroi Christophe; mutta mitä varten\ntulitte? Katsokaa nyt minuun, pelkäättekö te minua?\n\nPoika hymyili jälleen, pudisti päätänsä ja vastasi:\n\n-- En pelkää.\n\n-- Hyvä! No, sanokaahan nyt ensin, kuka olette.\n\n-- Olen... yritti poika jälleen.\n\nHän keskeytti taas. Hänen katseensa, joka kierteli uteliaana pitkin\nhuonetta, oli huomannut uunin reunalla Olivier Jeanninin valokuvan.\nChristophe silmäili vaistomaisesti sinne, minne poikakin.\n\n-- No niin, rohkeasti vaan! huudahti Christophe.\n\nPoika sanoi:\n\n-- Minä olen hänen poikansa.\n\nChristophe hätkähti; hän ponnahti tuoliltaan, tempasi pojan kaksin\nkäsin luokseen ja veti hänet rintaansa vasten; hän vaipui takaisin\npaikalleen ja pusersi häntä syliinsä; heidän kasvonsa koskivat melkein\ntoisiinsa, ja Christophe katseli poikaa ja hoki:\n\n-- Pikkuiseni... rakkaani...\n\nYhtäkkiä hän taittui pojan ohimoihin kaksin käsin, ja suuteli häntä\notsalle, silmiin, poskille, nenään, hiuksiin. Poika säikähti ja tuli\nnäin rajusta tunteenpurkauksesta noloksi ja vetäytyi irti hänen\nkäsistään. Christophe päästi hänet. Hän kätki kasvonsa käsiinsä,\nhän painoi otsansa seinää vasten ja seisoi hetken niin. Poika oli\nperäytynyt toiselle puolelle huonetta. Christophe kohotti päätänsä.\nHänen kasvonsa olivat nyt rauhoittuneet; hän katseli poikaa, hellä hymy\nhuulillaan:\n\n-- Minä säikäytin sinut, sanoi hän. Anna anteeksi... Näetkös, minä\nrakastin häntä niin paljon.\n\nPoika oli vaiti ja yhä arka.\n\n-- Miten sinä olet hänen näköisensä! huudahti Christophe... Ja\nkuitenkaan en olisi sinua tuntenut. Mikä tehneekään toiseksi?\n\nHän kysyi:\n\n-- Mikä on nimesi?\n\n-- Georges.\n\n-- Aivan niin. Muistan nyt. Christophe-Olivier-Georges... Miten vanha\nolet?\n\n-- Neljätoista vuotta.\n\n-- Neljätoista vuotta! Niin kauanko siitä jo on?... Se on minusta\nniinkuin eilinen päivä, -- tai niinkuin pitkien aikakausien yö...\nKuinka sinä oletkin hänen näköisensä! Samat kasvojen muodot. Samat,\nja kuitenkin toiset. Sama silmien väri, eivätkä kuitenkaan samat\nsilmät. Sama hymy, sama suu, eikä silti sama äänensointu. Sinä olet\nvoimakkaamman näköinen, ryhtisi parempi. Kasvosi täyteläämmät, mutta\npunastut aivan kuin hän. Tule istumaan tänne, niin jutellaan. Kuka\nsinut lähetti minun luokseni?\n\n-- Ei kukaan.\n\n-- Itsestäsikö sinä siis tulit? Miten sinä minut tunsit?\n\n-- Olen kuullut puhuttavan teistä.\n\n-- Kuka on puhunut?\n\n-- Äiti.\n\n-- Niinkö! huudahti Christophe. Tiesikö hän, että sinä lähdit luokseni.\n\n-- Ei.\n\nChristophe oli hetkisen vaiti; sitten hän kysyi:\n\n-- Missä te asutte?\n\n-- Parc Monceaun lähistöllä.\n\n-- Tulitko sieltä jalkaisin? Niinkö? Siinä on patikoimista. Taidatpa\nolla väsynyt.\n\n-- Minä en ole väsynyt milloinkaan.\n\n-- Kas vaan! Näytäpäs käsivarsiasi.\n\n(Christophe tunnusteli hänen käsivarsiaan.)\n\nSinäpä olet luja miehenalku... Ja mikä sinut sai tulemaan minua\nkatsomaan?\n\n-- Se, että isä piti teistä enemmän kuin kenestäkään.\n\n-- Niinkö _hän_ sinulle sanoi?\n\n(Tämän lauseensa Christophe oikaisi:)\n\n-- Äitisikö sinulle on niin sanonut?\n\n-- Äiti.\n\nChristophe hymyili mietteissään. Hän ajatteli: \"Hänkin, Jacqueline...\nMiten he kaikki rakastivat häntä! Miksi he eivät sitten rakkauttaan\nhänelle näyttäneet?...\"\n\nChristophe jatkoi:\n\n-- Minkä tähden sinä tulit vasta nyt?\n\n-- Minä halusin tulla jo ennemmin. Mutta luulin, että te ette tahtoisi\nminua nähdä.\n\n-- Minäkö!\n\n-- Viikkoja sitten näin teidät Chevillardin-konserteissa; olin siellä\näitini kanssa, muutaman tuolirivin päässä teistä; minä tervehdin teitä;\nte katsoitte aivan lävitseni ja rypistitte kulmianne, ette vastannut\nminulle.\n\n-- Minäkö katsoin muka sinuun?... Rakas poikaseni, mitä sinä\najattelet?... Minä en sinua nähnyt. Silmäni ovat heikontuneet. Siitä\nsyystä minä vain rypistelen kulmiani... Niinkö pahaksi minua luulit?\n\n-- Minä luulen, että te voitte olla _myöskin_ paha, jos tahdotte.\n\n-- Niinkö arvelet? sanoi Christophe. No, jos luulit, etten minä\ntahtonut sinua nähdä, niin kuinka uskalsit nyt tulla luokseni?\n\n-- Siksi, että minä tahdoin nähdä teitä.\n\n-- Entäpä jos olisin ajanut sinut ulos?\n\n-- Minä en olisi antanut itseäni ajaa.\n\nGeorges lausui tämän nopeasti ja päättävästi, samalla sekä ymmällään\nettä uhmaavasti.\n\nChristophe purskahti nauruun; ja samoin Georges.\n\n-- Olisit tainnut työntää minut itseni ulos?...\n\nKatsopas mokomaa vintiötä!... Ei, toden totta, sinä et muistutakaan\nisääsi.\n\nPoikasen herkkäilmeiset kasvot synkkenivät.\n\n-- Te sanotte, etten minä muistuta häntä? Mutta äskenhän te väititte,\nettä...? Te siis luulette, ettei hän olisi pitänyt minusta? Ettekä siis\ntekään pidä minusta?\n\n-- Mitä sinä siitä, pidänkö sinusta?\n\n-- Paljonkin.\n\n-- Miksi?\n\n-- Siksi, että minä pidän teistä.\n\nJa yhdessä ainoassa tuokiossa välkähti pojan silmissä, huulilla, koko\nkasvoilla kymmenenkin erilaisen tunteen ilmettä. Aivan kuin kevättuuli\nlennättää huhtikuun päivänä pilvien varjoja yli peltojen ja niittyjen.\nChristophelle tuli suuri ilo nähdä, kuulla häntä; hänestä tuntui aivan\nkuin hän olisi vapautunut menneisyyden suruista; katkerat kokemukset,\nkärsimykset ja Olivier-ystävänkin murheet, kaikki olivat kadonneet:\nChristophe tunsi syntyvänsä uudestaan tässä nuoressa Olivier'n elämän\nvesassa.\n\nHe puhelivat keskenään. Georges ei ollut tuntenut laisinkaan\nChristophen musiikkia ennenkuin näinä viimeisinä kuukausina; mutta kun\nChristophe oli tullut Parisiin, oli hän käynyt kaikissa konserteissa,\nmissä hänen teoksiaan soitettiin. Kun Georges puhui niistä, oli\nhänen kasvoillaan vilkas ilme ja silmissä riemukas säteily, ja hän\noli aivanpa itkuun valmis: niinkuin rakastunut. Hän tunnusti viimein\nChristophelle, että hän piti musiikista tavattomasti ja että hänkin\nolisi tahtonut säveltää. Mutta muutaman kysymyksen tehtyään Christophe\nhuomasi, ettei poikasella ollut musiikin alkutietojakaan. Hän kyseli\nnyt, mitä Georges oli opiskellut. Nuori Jeannin kävi lyseota; hän sanoi\niloisesti, ettei hän ollut mikään erinomainen oppilas.\n\n-- Mikä on vahvin puolesi? Matematiikka vai muut aineet?\n\n-- Melkein yhtä kehno olen kaikissa.\n\n-- Mitä ihmettä! Ethän suinkaan liene laiska?\n\nGeorges nauroi kursailematta ja vastasi:\n\n-- Taidanpa olla.\n\nSitten hän lisäsi ikäänkuin kahdenkeskeisenä salaisuutena:\n\n-- Mutta minä tiedän, etten kuitenkaan ole.\n\nChristophe ei voinut olla purskahtamatta nauruun:\n\n-- No, miksi sinä et siis ole ahkera? Eikö mikään herätä haluasi?\n\n-- Päinvastoin, kaikki sitä herättää.\n\n-- No, mikä sitten on esteenä?\n\n-- Kaikki onniin mieltäkiinnittävää, en jouda...\n\n-- Et jouda? Mitä peijakasta sinä sitten hommaat?\n\nGeorges teki kädellään epämääräisen liikkeen:\n\n-- Vaikka mitä. Minä soitan, urheilen, minä käyn näyttelyissä, minä\nluen...\n\n-- Olisi kai parempi jos lukisit koulukirjojasi.\n\n-- Koulussa ei lueta koskaan mitään mieltäkiinnittävää... Ja sitäpaitsi\nme matkustelemme. Viime kuussa minä kävin Englannissa, näkemässä\nOxfordin ja Cambridgen välistä _matchia_.\n\n-- Se mahtaa edistää sinun oppimistasi!\n\n-- Mitä siitä. Sillä tavoin oppii enemmän kuin koulussa.\n\n-- Entä äitisi, mitä hän sellaisesta sanoo?\n\n-- Äiti on sangen järkevä. Hän tekee, mitä minä tahdon.\n\n-- Peijakkaan poika!... Kiitäpäs onneasi, etten ole sinun isäsi.\n\n-- Te saatte kiiltää onneanne, etten ole teidän...\n\nOli mahdotonta vastustaa pojan veikeilyä.\n\n-- No, sanopas sinä, suurmatkailija, tunnetko minun isänmaatani, kysyi\nChristophe?\n\n-- Tunnen.\n\n-- Siitä olen varma, ettet osaa sanaakaan saksaa.\n\n-- Osaan päinvastoin hyvinkin.\n\n-- No koetetaanpas vähän.\n\nHe rupesivat puhumaan saksaa. Poika solkkasi sitä virheellisesti,\nmutta hupaisen varmasti ja rohkeasti; hän oli sangen älykäs ja\nvirkku ajatuksiltaan, joten hän ymmärsi aavistamalla enemmän kuin\ntietäen; usein käsitti hän kyllä asian päin seiniä; ja itse hän nauroi\nensimäisenä omille virheilleen. Hän kertoi matkastaan, lukemistaan\nkirjoista, ja kertoi ylen vauhdikkaasti. Hän oli lukenut paljon,\nhätiköiden, pintapuolisesti, hypäten yli sivujen, keksien omasta\npäästään sellaiset kohdat, joita ei ollut malttanut lukea; mutta\nhäntä kannusti virkku ja mehukas uteliaisuus, joka oli aina valmis\ninnostumaan. Puhuessaan hän hypähteli asiasta toiseen; ja hänen\nkasvonsa saivat vilkkaita eleitä, kun hän kertoi joistakin näytelmistä\ntai teoksista, jotka olivat häntä liikuttaneet. Hänen henkiset\ntuttavansa olivat jotakuinkin sekalaista seuraa. Oli vaikea käsittää,\nkuinka hän oli joutunut lukemaan jonkin kymmenennen luokan kirjan,\nmutta ei tiennyt mitään monista paremmista kirjailijoista.\n\n-- Tämä kaikki on mukiinmenevää, sanoi Christophe. Mutta sinä et saa\naikaan mitään, jos et tee työtä.\n\n-- Oh, ei minun tarvitse tehdä. Me olemme rikkaita.\n\n-- Hemmetti, sinun laitasi on hullusti! Tahdotko olla ihminen, joka ei\nkelpaa mihinkään, joka ei tee mitään?\n\n-- Päinvastoin, minä tahtoisin tehdä kaikkea. On järjetöntä sulkeutua\nkoko iäkseen yhteen ammattiin.\n\n-- Mutta se on kuitenkin ainoa tapa oppia hoitamaan sitä ammattia hyvin.\n\n-- Niinhän ne väittävät.\n\n-- Mitä? Niinkö \"ne väittävät\"?... Minä todistan sen. Neljäkymmentä\nvuotta olen nyt koettanut ammattiani oppia. Minä tuskin alan sitä osata.\n\n-- Neljäkymmentä vuotta koettanut oppia! Ja milloin sitä ammattia\nsitten tekee?\n\nChristophe purskahti nauruun:\n\n-- Pieni viisasteleva ranskalainen!\n\n-- Minä tahtoisin musiikkimieheksi, sanoi Georges.\n\n-- No, sitä urakkaa ei aloiteta koskaan liian aikaisin. Tahdotko, niin\nminä opetan sinua?\n\n-- Oh, miten siitä olisin onnellinen!\n\n-- Tule tänne huomenna. Koetetaan katsella, mihin sinusta on. Ellei\nsinulla tee mitään, kiellän sinua työntämästä milloinkaan hyppysiäsi\npianoon. Jos sinulla on taipumuksia, niin koetamme tehdä sinusta\njotakin... Mutta sen sanon sinulle etukäteen: minä panen sinun tekemään\ntyötä.\n\n-- Minä teen kyllä työtä, vakuutti Georges hurmautuneena.\n\nHe päättivät, että he tapaavat toisensa seuraavana päivänä. Mutta\njuuri lähtiessään muisti Georges, että hänen oli seuraavana päivänä\nkohdattava eräitä toisia henkilöitä, ja myöskin sitä seuraavana.\nTosiaankin, hän ei ollut vapaa ennenkuin viikon lopulla. Päätettiin\nuudelleen, minä päivänä ja millä hetkellä he tapaisivat toisensa.\n\nMutta kun päivä ja hetki tuli, sai Christophe odottaa turhaan.\nHän tunsi suurta pettymystä. Hän oli iloinnut aivan lapsellisesti\nsiitä, että saisi nyt uudestaan nähdä Georges Jeanninin. Tämä\nodottamaton vieras oli tuonut hänen elämäänsä valoa. Hän oli ollut\nniin onnellinen ja liikutettu, ettei ollut voinut nukkua sen päivän\njälkeisenä yönä, kun Georges oli käynyt hänen luonaan. Hän ajatteli\nheltyneen kiitollisena tuota nuorta ystävää, joka oli tullut rakkaan\nystävän puolesta häntä tapaamaan; hän hymyili ajatellessaan pojan\nviehkeitä kasvoja; hänen luontevuutensa, siroutensa, veitikkamainen\nja teeskentelemätön suoruutensa hurmasivat häntä; hänen sydämensä\ntäytti samanlainen sanaton onnen-juopumus, hänen korvissaan soi sama\nautuas humina kuin hänen ja Olivier Jeanninin ystävyyden ensimäisinä\npäivinä. Silloisen tunteen lisäksi tuli nyt vielä uusi, luonteeltaan\nsangen vakava ja melkein uskonnollinen: elävän ihmisen takaa hymyili\nhänelle menneisyys. -- Christophe odotti seuraavan päivän, ja sitäkin\nseuraavan. Poika ei tullut. Eikä edes anteeksipyytelykirjettä.\nChristophe tuli suruiseksi ja keksi itse kaikenlaisia syitä pojan\npuolustukseksi. Hän ei tiennyt, minne olisi voinut hänelle kirjoittaa:\nhänellä ei ollut hänen osoitettaan. Ja jos hänellä olisi osoite\nollutkin, ei hän kuitenkaan olisi tohtinut kirjoittaa hänelle. Kun\nvanha sydän rakastuu nuoreen ihmiseen, estää häveliäisyys sitä\nilmoittamasta tälle, että se tarvitsee nuorta; vanha tietää hyvin,\nettei nuori kaipaa häntä niin suuresti kuin hän nuorta: osat ovat\nepätasaiset; ihminen ei pelkää mitään niinkuin tungettelevuutta\nsellaista kohtaan, joka ei meistä välitä.\n\nEikä sitten Georges Jeanninista kuulunut mitään. Christophe kärsi kyllä\nsiitä, mutta hän pakotti itsensä olemaan haeskelematta Jeanninia. Joka\npäivä hän kuitenkin odotti hävinnyttä poikaa. Hän ei lähtenytkään\nSveitsiin. Hän jäi koko kesäksi Parisiin. Hän piti tosin itseään\nsiinä suhteessa mielettömänä; mutta matkustaminen ei häntä nyt\nhuvittanut. Vasta syyskuussa sai hän lähdetyksi muutamaksi päiväksi\nFontainebleau'hon.\n\nLokakuun lopulla tuli Georges Jeannin jälleen naputtamaan hänen\noveensa. Hän puolusteli itseään tyynesti, eikä ollut yhtään nolo, että\noli syönyt sanansa.\n\n-- Minä en voinut silloin tulla, virkkoi hän; ja sitten me kohta\nmatkustimme kaupungista. Me olimme Bretagnen puolella.\n\n-- Olisit voinut minulle kirjoittaa, sanoi Christophe.\n\n-- Niinhän minä aioinkin, mutta minulla ei ollut aikaa... Ja sitäpaitsi\nminä sen unohdin; minä unohdan aina kaikki, sanoi hän nauraen.\n\n-- Milloin sinä tulit takaisin Parisiin?\n\n-- Tämän kuun alussa.\n\n-- Ja kolme viikkoa meni ennenkuin viimein tulit tänne!... Kuulepas,\nsano minulle suoraan: äitisikö sinua estää tulemasta?... Eikö hän pidä\nsiitä, että sinä käyt luonani.\n\n-- Pitää päinvastoin suurestikin. Hän minua käski tänään lähtemäänkin.\n\n-- Onko se totta?\n\n-- Viime kerralla, kun teidät näin, silloin ennen koululomaa, kerroin\nhänelle täältä palattuani kaikki. Hän sanoi minulle, että siinä olin\ntehnyt oikein; hän tiedusteli kaikenlaista teistä, kyseli paljon. Kun\nkolme viikkoa sitten tulimme takaisin Bretagnen-matkalta, kehoitteli\nhän minua käymään uudestaan teidän luonanne. Viikko sitten muistutti\nhän siitä minulle jälleen. Ja kun hän tänä aamuna sai kuulla, etten\nminä ollut täällä vieläkään käynyt, niin hän suuttui ja käski minun\ntulla tänne heti päivällisen jälkeen, yhtään viivyttelemättä.\n\n-- Etkä häpeä kertoa minulle tuollaista! Sinua täytyi ajaa pakosta\nminun luokseni?\n\n-- Ei, ei, älkää luulko sitä... Oi, te olette suuttunut minuun!\nAnteeksi... Se on totta, minä olen niin huolimaton... Torukaa minua,\nmutta älkää olko minulle vihainen. Minähän pidän teistä. Ellen pitäisi,\nniin en olisi tänne tullutkaan. En ole tullut pakosta. Minua ei yleensä\nvoida pakottaa mihinkään, mitä minä en itse tahdo.\n\n-- Senkin vintiö! huudahti Christophe ja nauroi väkisinkin. Entäpä ne\nmusikaaliset aikeet? Mitä niistä on tullut?\n\n-- Oh, minä ajattelen yhä niitä.\n\n-- Se ei vielä vie pitkälle.\n\n-- Nyt minä ryhdynkin toimeen. Menneinä kuukausina minä en voinut,\nminulla oli niin paljon, niin paljon muuta tekemistä! Mutta nyt saatte\nnähdä, miten minä teen työtä, jos tahdotte vielä ottaa minut...\n\n(Poika katseli Christopheen mairittelevasti.)\n\n-- Sinä vain ilveilet, sanoi Christophe.\n\n-- Te ette usko, että tarkoitan totta.\n\n-- En tosiaankaan.\n\n-- Se on kauheaa! Kukaan ei usko minua. Minä olen siitä surullinen.\n\n-- Minä uskon sinua, kun näen sinut työssä.\n\n-- Ruvetaan sitten heti.\n\n-- Minulla ei ole nyt aikaa. Huomenna.\n\n-- Huomiseen on liian pitkältä. Minä en jaksa kestää sitä, että te\nhalveksitte minua kokonaisen päivän.\n\n-- Sinä alat kiusata minua!\n\n-- Mutta minä rukoilen!...\n\nChristophe hymyili omalle heikkoudelleen, antoi pojan asettua pianon\nääreen ja puhui hänelle musiikista. Hän teki hänelle kysymyksiä,\nasetti hänen ratkaistavakseen pieniä harmoonisia probleemeja. Georges\nei liikoja tiennyt; mutta hänen musikaalinen vaistonsa korvasi hänen\nsuuren tietämättömyytensä; hän löysi soinnut, joita Christophe tahtoi,\nniiden nimiä tuntematta; ja hänen virheensä todistivat kaikessa\nkömpelyydessäänkin, että hänen tiedonhalunsa oli vilkas ja hänen\ntunteensa erikoisen herkkä. Hän ei hyväksynyt Christophen huomautuksia\nilman keskustelua; ja älykkäät kysymykset, joita hän vuorostaan\nteki, osoittivat, että hänen ajatustapansa oli totuutta rakastava\neikä suostunut pitämään taidetta minkäänlaisena uskontunnustuksena,\njota parpatetaan pelkästään suulla, vaan tahtoi taiteensa myöskin\nomakohtaisesti elää. -- He eivät puhelleet pelkästään musiikista.\nOpetuksen sattuessa harmonioihin Georges muisti tauluja, maisemia,\nhenkilöitä, ja alkoi puhua niistä. Oli vaikeaa saada häntä pysymään\naisoissaan; täytyi alinomaa taluttaa hänet pois syrjäteiltä; eikä\nChristophe aina sitä hennonut tehdä. Hän nautti kuunnellessaan\ntuon älyä ja elämää säihkyvän pikku miehen lavertelua. Miten\ntoisenlainen Georges oli luonteeltaankin kuin Olivier!... Isässä\noli elämä ollut sisäinen joki, joka virtasi äänettömästi; pojassa\nse oli aivan ulkopuolella: oikullinen puro, joka porisi ja leikki\nauringonpaisteessa. Ja kuitenkin oli vesi kummassakin samaa vettä, yhtä\npuhdasta kuin heidän silmänsä. Christophe hymyili ilosta, kun huomasi,\nettä Georges tunsi vastenmielisyyttä, ihastusta tahi inhoa eräitä\nsamoja seikkoja kohtaan kuin hänen isänsäkin aikoinaan; ja yhtä tuttua\noli hänelle pojan naivi itsenäisyyskin ja hänen sydämensä jalous,\nsellainen, että se antaa itsensä täydellisesti, jos se ketä rakastaa...\nIsän ja pojan erotus oli ainoastaan siinä, että Georges piti niin\nmonenmoisista asioista, ettei hänelle jäänyt aikaa pitää kauan samasta.\n\nGeorges tuli Christophen luokse seuraavana päivänä, ja vielä\nseuraavina. Hän oli nuorekkaan kauniisti ja intohimoisesti rakastunut\nChristopheen, ja harjoitteli soittoläksyjään ylen innostuneena... Ja\nsitten innostus heikkeni, käynnit harvenivat. Georges ei tullut enää\nniin usein kuin ennen... Ja viimein ei hän enää tullut ollenkaan. Häntä\nei näkynyt, ei kuulunut viikkokausiin.\n\nGeorges oli kevytluontoinen, helposti unohtava, naivin itsekäs ja\nvilpittömän herttainen; hänen sydämensä oli hyvä, hänen älynsä, jonka\nvoimia hän tuhlasi alinomaa kaikenlaisiin pikku hommiin, kovin vilkas.\nHänelle annettiin kaikki anteeksi, siksi, että häntä oli hauska nähdä:\nhän oli onnellinen...\n\nChristophe ei tahtonut tuomita häntä. Hän ei valitellut, että Georges\njätti hänet. Hän kirjoitti Jacquelinelle ja kiitti häntä siitä,\nettä hän oli lähettänyt poikansa hänen luokseen. Jacqueline vastasi\nlyhyellä kirjeellä, hillityn liikutettuna; hän lausui toivovansa, että\nChristophe muistaisi hänen poikaansa ja ohjaisi häntä hänen elämässään.\nHän ei sanallakaan hiiskunut, tahtoiko hän tavata Christophea.\nHävyntunne ja ylpeys eivät sallineet hänen alistua sellaiseen\nkohtaamiseen. Eikä Christophe arvellut itsellään olevan oikeutta mennä\nJacquelinen luokse, kun häntä ei kutsuttu. -- Niin elivät he erossa\ntoisistaan ja näkivät toisensa ainoastaan joskus konserteissa; ja\nainoastaan pojan harvat käynnit Christophen luona yhdistivät heitä\ntoisiinsa.\n\n\n\n\nTalvi meni. Grazia kirjoitti enää vain joskus Christophelle. Hänen\nsydämessään asui kyllä Christophea kohtaan yhä edelleen uskollinen\nystävyys; mutta kun hän oli oikea Italian tytär, ei sentimentaali, vaan\ntodellisuuteen kiintynyt, niin tarvitsi hänen saada nähdä silmiensä\nedessä toisia ihmisiä, joskaan ei heitä ajatellakseen, niin ainakin\nsaadakseen huvia keskustelusta heidän kanssaan. Grazian täytyi saada\nsilloin tällöin uudistaa silmiensä muistoja, muuten hänen sydämensä\nmuistot heikkenivät. Nyt hänen kirjeensä muuttuivat lyhyiksi ja\nsävyltään kaukaisiksi. Hän oli yhä edelleen varma Christophesta, aivan\nkuin Christophe hänestä. Mutta siitä varmuudesta lähti enemmän valoa\nkuin lämpöä.\n\nChristophe ei suuresti kärsinyt uusista pettymyksistään. Hänen\nmusiikkityönsä täyttivät hänen mielensä kokonaan. Erääseen ikäkauteen\nsaavuttua elää voimakas taiteilija enemmän taiteessaan kuin elämässään;\nelämästä on tullut uni, taiteesta todellisuus. Kun Christophe oli\npäässyt kosketuksiin Parisin kanssa, oli hänen luomisintonsa herännyt.\nEi ole maailmassa parempaa kiihoitusta työhön kuin tämän työn kaupungin\nnäkeminen. Kaikkein flegmaattisimpiinkin tarttuu jossakin määrin\nsen kuume. Christophella, joka oli levännyt vuosikausia terveessä\nyksinäisyydessä, oli nyt ääretön määrä käytettävää voimaa. Hän oli\nParisissa rikastunut niistä uusista voitoista, joita uupumattoman\nutelias ranskalainen henki oli saanut musiikkitekniikan aloilla; ja\nnyt lähti Christophe puolestaan löytömatkoille; ollen rajumpi ja\nbarbaarisempi ranskalaisia pääsikin hän kauemmaksi heitä. Mutta näistä\nuusista yrityksistään ei hän jättänyt enää ainoaakaan vaistomaisen\nsattuman varaan. Christophen työskentelyyn oli nyt tullut suuri\nselvyyden vaatimus. Koko hänen entisen elämänsä ajan oli hänen\nneronsa totellut kaikenlaisten vastakkaisten ja vuorottelevain\nrytmien virtoja; hänen lakinaan oli ollut heilahtaa äärimäisestä\nkohdasta toiseen ja täyttää kaikki niiden välillä. Hän oli edellisenä\nkautena antaunut hillittömästi alttiiksi \"_kaaoksen silmille, jotka\nkiiltävät järjestyksen harson läpi_\", antaunut siinä määrin, että\nparemmin nähdäkseen tahtoi repiä tuon harson; nyt koetti hän jälleen\npäästä noiden silmien lumouksesta, heittää vallitsevan hengen\ntaikaverkon takaisin noille sfinksinkasvoille. Rooman valtava tuuli\noli puhaltanut hänen lävitseen. Niinkuin silloinen parisilainen\ntaidekin, jonka vaikutusta hän nyt jossakin määrin oli saanut, kaipasi\nhän järjestystä. Mutta ei sellaista moskovalaista järjestystä kuin\nväsyneet vanhoillissielut, joiden täytyy säästellä kurjaa tarmoaan\npuolustaakseen untaan. Voi noita poloisia, jotka palaavat Brahmseihin,\n-- kaikkien taiteiden Brahmseihin, -- kuiviin aineenkirjoittajiin,\nhomehtuneisiin neoklassikkoihin, palaavat ainoastaan siksi, että itse\novat uupuneet! Outo saattaisi luulla, että intohimon voimat ovat\nheidät niin ruhjoneet. Pianpa se kipu teidät kaatoi, ystävä raukat...\nEi, teidän järjestystänne minä en tässä tarkoita; minun järjestykseni\nei ole sitä laatua. Se on vapaiden intohimojen ja vapaan tahdon\nkeskinäisen sopusoinnun järjestystä... Christophe koetteli nykyään\ntaiteessaan saattaa elämänvoimat täsmälliseen tasapainoon. Uusia\nsointuja, säveldemooneja, jotka hän oli loihtinut esille selkeästä\nsyvyydestä, niistä päätti hän rakentaa kirkkaita sinfonioita, suuria\nja aurinkoisia arkkitehtuurisia suhteita, sellaisia kuin italialaiset\nbasilikat ja kupoolit.\n\nTällainen henkinen leikki ja ottelu vei häneltä kaiken talven. Ja talvi\nkului nopeasti, niin että kun Christophe joskus päivätyönsä päätyttyä\nkatseli taakseen menneitä aikoja, ei hän tiennyt sanoa, olivatko ne\nolleet lyhyet vai pitkät, oliko hän vielä nuori vai jo sangen vanha.\n\nSilloin puhkaisi taas uusi inhimillisen auringon säde unelmien harsot\nja toi hänelle vielä kerran uuden kevään. Christophe sai Grazialta\nkirjeen, jossa Grazia sanoi tulevansa lapsineen Parisiin. Kauan oli\nhänellä ollut jo se aikomus. Colette-serkku oli häntä usein sinne\nkutsunut. Ponnistelujen ja totutuista tavoista luopumisen pelko\noli saanut hänet lykkäämään matkansa vuodesta vuoteen; hänestä oli\nvastenmielistä tempautua irti mukavasta rauhasta, vaikeaa jättää tuo\n_the home_, koti, jota hän niin rakasti, ja antautua parisilaiseen\nihmispyörteeseen, jonka hän niin hyvin jo tunsi. Tänä keväänä oli\nkuitenkin epämääräinen alakuloisuus saanut hänet valtaansa, ja ehkäpä\nhänelle oli tullut jokin salainen pettymyskin, -- (miten paljon\nsanattomia romaaneja tapahtuukaan naisen sydämessä, toisten tietämättä\nniistä mitään, vaikka hän itselleen ne tunnustaisikin!) -- ja niinpä\nheräsi hänessä halu lähteä Roomasta. Siellä oli puhjennut muuan\nkulkutauti, ja se antoi hänelle tekosyyn jouduttaa sieltä matkaansa\nlapsineen. Hän itse tuli Parisiin muutama päivä sen jälkeen kuin\nChristophe sai hänen kirjeensä.\n\nTuskin kuuli Christophe hänen olevan Coletten luona, niin juoksi hän\nhäntä näkemään. Hän näki Grazian vielä hajamielisenä ja sävyltään\nvieraanlaisena. Se oli Christophesta tuskallista, mutta hän ei\nilmaissut Grazialle tunteitaan. Christophe oli nykyään uhrannut\noman itsekkyytensä jo melkein täydellisesti; ja se seikka antoi\nhänelle kyvyn aavistaa toisen sydämen salaisuuksia. Hän ymmärsi, että\nGrazialla oli jokin suru, jota hän tahtoi peittää; ja hän kielsi\nitseltään oikeuden sitä urkkia. Hän koetti ainoastaan tehdä Grazian\nolon hupaisaksi, kertoen hänelle iloisesti vastoinkäymisistään, puhuen\nhänelle töistään, ilmaisten hänelle suunnitelmiaan, kietoen hänet\nhienotunteisella hellyydellään. Grazia tunsi, että Christophe samalla\nkoetti kaikin mokomin olla mitenkään tunkeilematta, ja juuri sellainen\nhellyys kävi aivan hänen sydämensä pohjaan asti; vaisto sanoi hänelle,\nettä Christophe aavisti jollakin tavoin hänen surunsa; ja se liikutti\nhäntä. Hänen hieman kipeä sydämensä lepäsi nyt ystävän sydämessä,\nystävän, joka puhui kuitenkin hänelle aivan toisista asioista kuin\nmitä he molemmat ajattelivat. Vähitellen näki Christophe melankolisen\nvarjon hälvenevän ystävättärensä silmistä, ja tunsi heidän katseittansa\ntulevan toisilleen läheisemmiksi, yhä läheisemmiksi. Ja niinpä\nChristophe eräänä päivänä Grazialle puhellessaan pysähtyi yhtäkkiä ja\nkatsoi vaiti häneen.\n\n-- Mikä teidän on? kysyi Grazia.\n\n-- Tänään te olette tullut kokonaan takaisin, vastasi Christophe.\n\nGrazia hymyili ja virkkoi aivan hiljaa:\n\n-- Se on totta.\n\nHeidän ei ollut varsin helppo puhella rauhassa. Harvoin oli tilaisuutta\nolla kahden. Colette ihastutti heitä seurallaan enemmän kuin he\nolisivat toivoneet. Hän oli kaikkine virheineenkin erittäin hyvä\nnainen, vilpittömästi Graziaan ja Christopheen kiintynyt; mutta hänen\npäähänsäkään ei pälkähtänyt, että hän saattoi joskus käydä heistä\nikäväksi. Hän oli kohta huomannut -- (hänen silmänsä huomasivat yleensä\nkaiken) -- tuon Grazian ja Christophen välisen \"flirtin\", kuten hän\nsitä kutsui: sellainenhan oli hänen oikeaa elementtiään, se oli hänestä\nihastuttavaa; hän oli aina valmis moista rohkaisemaan. Mutta tällä\nkertaa ei häneltä juuri sitä pyydetty; toivottiin ainoastaan, ettei hän\nsekaantuisi asioihin, jotka eivät häneen kuuluneet. Hänen ei tarvinnut\nmuuta kuin ilmestyä huoneeseen tai virkkaa Grazialle ja Christophelle\njokin hieno (siis jo tungetteleva) vihjaus heidän ystävyyteensä, niin\nheidän molempien ilme muuttui kylmäksi ja he alkoivat puhua muista\nasioista. Colette arvaili tähän pidättyväisyyteen monenmoisia syitä,\nmutta ei yhtä ja ainoaa oikeaa. Onneksi ystävyksille hän ei voinut\npysyä hetkeäkään paikoillaan. Hän kulki edestakaisin, tuli sisään, meni\nulos, piti huolta talostaan, hääräsi kymmenissä hommissa yhtaikaa.\nSilloin, kun hän oli poissa ja Christophe ja Grazia jäivät yksin\nlasten kanssa, pääsivät he käsiksi viattoman seurustelunsa lankaan. He\neivät puhuneet koskaan yhteisestä tunteestaan. He kertoivat toisilleen\nkoruttomasti pieniä arkipäiväisiä tapahtumia. Grazia tiedusteli\nnaisellisen vaistonsa neuvomana, miten Christophen kotoiset talousasiat\nolivat: ne olivat aina hullusti; hänelle tuli lakkaamatta rettelöitä\nemännöitsijäinsä kanssa; palvelijat petkuttivat ja varastivat häntä\nyhtämittaa. Grazia nauroi herttaisesti ja äidillisen säälivästi tuolle\nepäkäytännölliselle, isolle lapselle. Eräänä päivänä, kun Colette oli\nkiusannut heitä tavallista pitemmän aikaa ja sitten lähtenyt heidän\nluotaan, huokasi Grazia:\n\n-- Colette-raukka! Minä pidän hänestä niin paljon. Hän on niin ikävä!...\n\n-- Minäkin pidän hänestä, jos tarkoitatte pitämisellä sitä, että hän on\nikävä, vastasi Christophe.\n\nGrazia nauroi:\n\n-- Kuulkaahan: sallitteko minun... (täällä on mahdoton puhella\nrauhassa)... sallitteko minun tulla joskus luoksenne?\n\nChristophe oli aivan järkyttynyt:\n\n-- Luokseni! Tulisitteko te?\n\n-- Se on ehkä teistä vastenmielistä?\n\n-- Vastenmielistä! Minustako! Hyvä Jumala!\n\n-- No niin, sopiiko siis tiistaina.\n\n-- Tiistaina, keskiviikkona ja torstaina, minä päivänä ikinä tahdotte!\n\n-- Siis tiistaina kello neljä. Onko se päätetty?\n\n-- Oi kuinka te olette hyvä.\n\n-- Odottakaahan. Ainoastaan yhdellä ehdolla.\n\n-- Ehdollako? Minkä tähden? Minä teen kaikki, mitä te tahdotte. Te\ntiedätte, että minä suostun kaikkeen, ehdoilla tai ilman ehtoja.\n\n-- Minä määräisin mielelläni ehdon.\n\n-- Minä täytän sen.\n\n-- Te ette tiedä, mikä se on.\n\n-- Se on yhdentekevää, minä täytän. Mitä vain tahdotte.\n\n-- Mutta kuulkaahan toki, jankkaaja!\n\n-- Sanokaa.\n\n-- Se on sellainen, ettette saa ennen tuloani koskea mihinkään, --\nmihinkään -- asunnossanne; kaiken pitää saada jäädä aivan nykyiselleen.\n\nChristophen kasvot venyivät pitkiksi. Hän oli tuskastuneen näköinen.\n\n-- Ah, tämä ei ole leikkiä. Grazia nauroi:\n\n-- Näettekös nyt, millaista oli luvata etukäteen! Mutta te olette\nluvannut.\n\n-- Mutta miksi te sitä tahdotte?...\n\n-- Siksi, että tahdon nähdä teidät kodissanne sellaisena kuin olette\nsiellä joka päivä, silloin, kun ette odota minua.\n\n-- No, mutta sallinette minun ainakin?...\n\n-- En mitään. Minä en salli mitään.\n\n-- Toki kuitenkin...\n\n-- En, en, en mitään! Minä en tahdo kuulla mitään. Tahi minä en sinne\ntulekaan, jos se on parempi...\n\n-- Tiedätte hyvin, että minä taivun mihin tahansa, jos vain tulette.\n\n-- Te lupaatte?\n\n-- Lupaan.\n\n-- Kunniasanallanne?\n\n-- Niin, tyranni!\n\n-- Kiltti tyranni?\n\n-- Ei ole kilttejä tyranneja; on ainoastaan tyranneja, joita rakastaa,\nja tyranneja, joita vihaa.\n\n-- Ja minä olen kumpaakin laatua. Eikö niin?\n\n-- Oh, ette; te olette tuota ensinmainittua laatua.\n\n-- Se on niin hauskasti nöyryyttävää.\n\nPäätettynä päivänä Grazia tuli. Christophe oli kuten ainakin niin\nrehellinen, ettei ollut uskaltanut koskea ainoaankaan paperiliuskaan,\nmitä hänen huoneessaan vetelehti siellä täällä; jos hän olisi\nsenkin verran huonettaan järjestellyt, olisi hän pitänyt itseään\nsanansasyöjänä. Mutta suru kalvoi hänen sydäntään. Hän ajatteli\nhäpeissään, mitähän Grazia hänestä ja hänen kodistaan ajatteli. Hän\nodotti, ja ahdistus vaivasi. Grazia oli täsmällinen, hän tuli viitisen\nminuttia myöhemmin määräaikaa. Hän nousi portaita, kevein ja varmoin\naskelin. Hän soitti ovikelloa. Christophe seisoi jo oven takana, ja\nnyt hän avasi. Grazia oli yksinkertaisesti ja solakan elegantisti\npuettu. Läpi harson näki Christophe hänen tyynet silmänsä. He sanoivat\ntoisilleen hyvää päivää matalalla äänellä, ja antoivat kättä; Grazia\noli hiljaisempi kuin tavallisesti; Christophe kömpelö ja kovin\nliikutettu ja koetteli salata mielensä järkytystä. Hän vei Grazian\nsisään, eikä osannutkaan lausua hänelle niitä sanoja, jotka hän oli jo\nvalmistanut selitykseksi ja puolustukseksi, miksi hänen huoneensa oli\nsellaisessa epäjärjestyksessä. Grazia istahti parhaalle tuolille ja\nChristophe lähelle häntä.\n\n-- Tässä on minun työhuoneeni.\n\nMitään muuta ei Christophe voinut sanoa.\n\nTuli hiljaisuus. Grazia katseli ympärilleen, kiirehtimättä, hyvä\nhymy huulillaan; hänkin oli hiukan hämillään, vaikkei tahtonut sitä\nitselleen tunnustaa. (Myöhemmin kertoi hän Christophelle, että hän\nennen, lapsena, oli usein halunnut tulla Christophen luokse; mutta että\nhän oli ruvennut pelkäämään aina, kun aikoi astua sisään.) Grazian\nsydäntä järkytti, kun hän nyt näki, miten yksinäinen ja surullinen\nChristophen asunto oli; eteinen ahdas ja pimeä; missään ei ollut\nvähimpiäkään mukavuuksia, vaan sen sijaan ilmeistä köyhyyttä, niin että\nse kouristi sydäntä; hänelle tuli syvä ja hellä sääli vanhaa ystäväänsä\nkohtaan, jota pitkä elämäntyö ja kärsimys ja pienoinen mainekaan ei\nollut voinut auttaa aineellisista huolista. Samalla huvitti Graziaa\nse täydellinen välinpitämättömyys elämän hyvinvointia kohtaan, jonka\nsaattoi tuosta huoneistosta huomata: ei ollut mattoja, ei tauluja, ei\nainoaakaan taideteosta taikka nojatuolia; ei muita huonekaluja kuin\npöytä, kolme tuolia ja piano; ja kirjojen seassa kaikkialla papereita:\npapereita pöydällä, pöydän alla, nurkissa permannolla, pianon kannella,\ntuoleilla, -- (Graziaa hymyilytti se, että Christophe oli niin\ntunnollisesti pitänyt sanansa). Hetken päästä kysyi Grazia, näyttäen\npaikkaa, jossa hän itse istui:\n\n-- Tässäkö te kirjoitatte?\n\n-- En, vastasi Christophe; tuolla.\n\nHän osoitti hämärintä kamarinsa kulmausta ja tuolia, joka oli siellä\nselin ikkunaan päin. Grazia meni ja asettui sille tuolille, virkkamatta\nsanaakaan. He olivat molemmat jonkun hetken vaiti, eivät tienneet,\nmitä puhua. Christophe nousi ja meni pianonsa ääreen. Hän soitti, hän\nimprovisoi puolen tuntia; hän tunsi aivan kuin ympärillään ystävänsä,\nja ääretön onni täytti hänen sydämensä; silmät ummessa soitti hän\njotain ihmeellisen ihanaa. Silloin Grazia ymmärsi tämän huoneenkin\nkauneuden, huoneen, joka säteili jumalallisten harmoniain loistetta; ja\nhän kuuli ystävänsä rakastavan ja kärsivän sydämen sykähdykset niinkuin\nse sydän olisi ollut hänen omassa rinnassaan.\n\nKun sävelet vaikenivat, istui Christophe hetken vielä liikkumatta\npianon edessä; sitten hän käännähti, sillä hän kuuli Grazian kiihtyneen\nhengityksen, kuuli hänen itkevän. Grazia tuli hänen luokseen:\n\n-- Kiitos, kuiskasi hän, ottaen Christophea kädestä.\n\nGrazian huulet vapisivat hiljaa. Hän sulki silmänsä. Samoin Christophe,\nJonkun tuokion olivat he niin käsi kädessä; ja ajan kulku unehtui...\n\nGrazia avasi silmänsä, ja päästäkseen mielensä sekaannuksesta hän kysyi:\n\n-- Annatteko minun katsella muuta asuntoanne?\n\nMyöskin Christophe oli onnellinen saattaessaan vapautua täten\nliikutuksestaan, ja hän avasi viereisen huoneen oven; mutta heti\nhänelle tuli kauhea häpeä. Siellä oli kaita ja kova rautasänky.\n\n(Myöhemmin, kun hän uskoi Grazialle senkin salaisuuden, ettei hän ollut\nkoskaan vienyt rakastajatarta kotiinsa, virkkoi Grazia hänelle leikillä:\n\n-- Sen minä arvaan; siitäpä naiselta olisi rohkeutta vaadittu.\n\n-- Miksikä niin?\n\n-- Nukkua sellaisessa sängyssä!)\n\nMakuuhuoneessa oli vielä jokin maalaiskaappi, seinällä kipsinen\nBeethovenin pää, ja vuoteen vieressä, muutaman kolikon kehyksissä,\nChristophen äidin ja Olivier-ystävän valokuvat. Kaapin päällä oli muuan\ntoinen valokuva: Grazia viisitoista-vuotiaana. Christophe oli löytänyt\nsen Grazian albumista Roomassa, ja oli sen varastanut. Nyt hän tunnusti\nasian Grazialle ja pyysi anteeksi. Grazia katseli kuvaa, ja kysyi:\n\n-- Tunnetteko minut tästä?\n\n-- Tunnen, ja muistan teidät sellaisena.\n\n-- Minkälaisena pidätte minusta enemmän?\n\n-- Te olette minulle aina sama. Minä pidän teistä aina yhtä paljon.\nMinä tunnen teidät vaikka mistä. Niistäkin valokuvista, joissa olette\naivan pikkulapsena. Te ette arvaa, kuinka liikutettu olen, kun tunnen\njo tuollaisesta kapalovauvasta teidän koko sielunne. Mikään ei osoita\nminulle paremmin kuin se, että te olette ikuinen. Minä rakastan teitä\njo ennen syntymäänne. Ja rakastan teitä, kunnes...\n\nChristophe ei jatkanut. Grazia oli vaiti, rakkaudesta järkytyksissään.\nKun hän meni sitten takaisin Christophen työhuoneeseen ja Christophe\nnäytti ikkunasta hänelle pientä puuta, tuota puu-ystäväänsä, jonka\noksilla nyt varpuset tuiskuttivat, niin sanoi Grazia hänelle:\n\n-- Kuulkaas, tiedättekö, mitä nyt teemme? Mepä herkuttelemme. Minä\ntoin tullessani teetä ja sokerileivoksia, kun ajattelin, ettei teillä\nmahdollisesti niitä olisi. Ja toinpa vielä muutakin. Antakaa tänne\npäällystakkinne.\n\n-- Päällystakkini?\n\n-- Niin, niin, antakaa vain.\n\nGrazia kaivoi käsilaukustaan silmäneulan ja ompelurihmaa.\n\n-- Mitä, aiotteko te...?\n\n-- Pari nappia herätti minussa ankaraa huolta toissa päivänä. Missähän\nne tänään ovat?\n\n-- Se on totta, minä en ole vielä tullut ommelleeksi niitä kiinni. Se\non niin ikävää!\n\n-- Poika-parka! antakaa ne tänne.\n\n-- Minua hävettää.\n\n-- Menkää te keittämään teetä. Christophe toi huoneeseen vesipannun ja\nväkiviinakeittiön, ettei olisi hetkeksikään joutunut pois ystävänsä\nläheisyydestä. Grazia katseli syrjästä veitikkamaisesti Christophen\nkömpelöitä puuhia. He joivat teetä haljenneista kupeista, jotka olivat\nGraziasta lievimmin sanoen aivan kauheat mutta joita Christophe\nvakavasti puolusti, koska ne olivat muistoja siltä ajalta, jolloin hän\nja Olivier olivat eläneet yhdessä. Kun Grazia lähti, kysyi Christophe:\n\n-- Ettekö ole vihainen minulle?\n\n-- Mistä?\n\n-- Tällaisesta epäjärjestyksestä? Grazia nauroi:\n\n-- Minä hommaan tänne järjestystä.\n\nGrazian avatessa ovea ja aikoessa astua kynnyksen yli, Christophe\nlaskeusi polvilleen hänen eteensä ja suuteli hänen jalkojaan.\n\n-- Mitä te teettekään! huudahti Grazia. Voi rakas, rakas hupsuni!\nHyvästi.\n\n\n\n\nSovittiin, että Grazia tulisi Christophen luokse kerta viikossa\nmääräpäivänä. Grazia oli vaatinut lupauksen, ettei Christophe enää\nhulluttelisi, ei rupeaisi polvilleen, ei suutelisi hänen jalkojaan.\nGraziasta henki niin suuri rauha, että se tyynnytti Christophea\nsellaisinakin päivinä, jolloin hänellä oli raju tuulensa; ja vaikka\nChristophe yksin jäädessään ajattelikin häntä intohimoisella kiihkolla,\nniin yhdessä olivat he aina kilttejä tovereita. Koskaan ei Christophen\nhuulilta lähtenyt sanaa, koskaan ei hän tehnyt liikettä, joka olisi\ntehnyt ystävättären levottomaksi.\n\nChristophen-päiväksi puki Grazia pikku tyttärensä samanlaiseen asuun\nkuin hänellä itsellään oli ollut silloin, kun he ennen muinoin\nkohtasivat toisensa ensi kerran; ja hän pani lapsen soittamaan samaa\nkappaletta, jota Christophe silloin oli hänellä harjoituttanut.\n\nGraziassa tämä sulous, hellyys, hyväsydäminen ystävyys oli yhtynyt\naivan toisenlaisiin ominaisuuksiin. Hän oli turhamainen. Hän rakasti\nylimystön seuraa, hän piti siitä, että häntä liehakoitiin, olivatpa\nliehittelijät vaikka typeryksiä; hän oli melkoisen koketti muualla\npaitsi Christophen seurassa, -- niin, myöskin Christophen seurassa.\nMilloin Christophe oli hänelle oikein hellä, tekeysi hän mielellään\nkylmäksi ja torjuvaksi. Milloin Christophe taasen oli kylmä ja\nhillitty, muuttui Grazia helläksi ja ärsytteli herttaisesti häntä. Hän\noli, jos kukaan, kunnian nainen. Mutta parhaissa ja kunniakkaimmissakin\nnaisissa piilee usein nuori tyttö. Hän ei mielellään loukannut\nmaailmaa, hän tyytyi halusta sovinnaisiin muotoihin. Hän oli\nhyvinkin musikaalinen, ymmärsi Christophen töitä; mutta ne eivät\nkiinnittäneet liioin hänen harrastustaan -- (ja Christophe tiesikin\nsen hyvin). -- Oikeasta latinalaisesta naisesta on taiteelle arvoa\nainoastaan sikäli, mikäli se liittyy elämään, ja elämä rakkauteen...\nRakkauteen, joka uneksii hekkumallisen ja horteessa nukkuvan ruumiin\nkätkössä... Mitä kuuluvat häneen pohjolan traagilliset aprikoimiset,\ntuskalliset sinfoniat, älylliset kiihkot? Hän tahtoo musiikkia, joka\nkirkastaa hänen salaiset kaipuunsa, kirkastaa kaikkein vähimmällä\nvoimanponnistuksella; hän tahtoo oopperaa, joka on täynnä intohimoja,\nmutta vailla niiden tunteiden mukana tulevaa väsymystä; tahtoo\nsentimentaalia, aistillista ja laiskaa taidetta.\n\nGrazia oli heikko ja häilyväinen; hän pystyi vakavaan henkiseen\nuurasteluun ainoastaan epätasaisin ajanjaksoin; hän tarvitsi huvitusta;\nharvoin teki hän seuraavana päivänä, mitä oli edellisenä päättänyt. Ja\nkuinka paljon hänessä oli lapsellisuutta, ällistyttäviä pikku oikkuja!\nNaisen luontaista, silloin tällöin ilmenevää sairaloista, järjetöntä\nsekavuutta. Hän tiesi nuo vikansa ja koetti oikullisina päivinään\nvetäytyä yksikseen. Koska hän ne tiesi, moitti hän itseään, ettei\njaksanut niitä paremmin vastustaa, vaikka ne tekivät hänen ystävänsä\nniin surulliseksi; ja joskus hän suorastaan uhrasi omat halunsa\nsaadakseen Christophen olon viihdyttäväksi; mutta yleensä pääsi hänessä\nluonto kuitenkin voitolle. Lisäksi ei Grazia voinut kärsiä sitä, että\nChristophe näytti häntä muka komentelevan; ja pari kertaa teki hän\naivan päinvastoin kuin Christophe pyysi, ainoastaan näyttääkseen,\nettä hän oli vapaa ja riippumaton. Sitten hän sitä kyllä katui; yöllä\noli hänen omatuntonsa paha, ettei hän voinut antaa Christophelle\nsuurempaa onnea; hän rakasti Christophea paljoa enemmän kuin hän\nhänelle näytti; hän tunsi, että tämä ystävyyssuhde oli hänen elämänsä\nparhain puoli. Niinkuin tavallisesi käy kahden toisiaan rakastavan\nja erilaisen olennon, olivat he toisilleen läheisimpiä silloin, kun\neivät olleet yhdessä. Ja joskin väärinkäsitys oli aikoinaan erottanut\nheidät toisistaan, niin ei siihen syynä ollut yksinomaan Christophe,\nkuten hän itse vilpittömästi luuli. Vaikka Grazia olikin rakastanut\nsilloin Christophea enemmän kuin Christophe häntä, niin olisiko hän\nsilti mennyt Christophen vaimoksi? Hän olisi ehkä antanut henkensä\nhänen puolestaan; mutta olisiko hän suostunut olemaan koko elämänsä\nhänen kanssaan? Grazia tiesi (mutta ei suinkaan tunnustanut sitä\nChristophelle), tiesi hyvinkin, että hän oli rakastanut puolisoaan\nja että hän rakasti häntä yhä vieläkin, kaiken sen pahankin jälkeen,\nmitä mies oli hänelle tehnyt, rakasti niin suuresti, ettei hän sillä\ntavoin ollut koskaan rakastanut Christophea... Sydämen ja ruumiin\nsalaisuuksia, joista ihminen ei tunne ylpeilevänsä; ei, hän salaa niitä\nsiltä olennolta, joka on hänelle rakas, salaa sekä kunnioituksesta\nhäntä kohtaan että myöntyvästä säälistä omaa itseään kohtaan.\nChristophe oli liiaksi mies voidakseen arvata tällaista, mutta silloin\ntällöin huomasi hän kuitenkin aivan kuin vilahdukselta, kuinka vähän\ntuo rakkahin, joka piti tosiaan hänestä, kuinka vähän se olento joskus\noli hänen omansa, -- ja ettei maailmassa saa lopullisesti turvautua\nkehenkään, ei kehenkään kokonaan. Hänen rakkautensa ei siitä muuttunut.\nEikä hän ollut edes katkerakaan. Grazian rauha oli tullut hänellekin.\nHän taipui. Oi elämä, miksi moittia sinua sellaisesta, mitä sinä et voi\nantaa? Etkö ole ilman sitäkin ihmeen kaunis ja pyhä? Täytyy rakastaa\nsinun hymyäsi, Gioconda...\n\nChristophe tarkasteli kauan ystävättärensä kauniita kasvoja; hänelle\nselveni niistä paljon menneitä ja tulevia. Niinä monina vuosina,\njotka hän oli elänyt yksin, matkustellen siellä täällä, puhellen\nvähän, mutta katsellen sitä enemmän, oli Christophe saanut melkeinpä\ntahtomattaan erinomaisen taidon arvata asioita ihmisten kasvoista:\nsaanut valtaansa koko tuon vuosisatojen muodostaman rikkaan ja\nmutkikkaan salakielen. Ah, se on tuhannesti rikkaampi ja oikullisempi\nkuin puhuttu! Sukupolvien vaiheet haastavat sitä kieltä... Ihmisten\nkaavojen ja hänen sanojensa välillä on ainainen ristiriita. Tuossa näet\nnuoren naisen, jonka piirteet ovat sievät, hiukan kuivat, à la Burne\nJones, traagilliset, aivan kuin kätketyn intohimon, mustasukkaisuuden,\nshakespeareläisen tuskan jäytämät... Mutta kun hän puhuu, onkin\nhän vain poroporvari, tyhmä kuin kana, keskinkertaisen koketti ja\nitsekäs; hänellä ei ole aavistustakaan hirveistä voimista, jotka\npiilevät hänen lihassaan. Kuitenkin on se kiihko, kiivaus hänessä.\nMissä muodossa se purkautuu kerran ilmi? Häikäilemättömänä oman edun\ntavoittelunako, mustasukkaisuutena avioliitossa, jalona tarmona,\nsairaloisena häijyytenä? Kuka arvaa! Saattavatpa ne ominaisuudet joutua\njollekin toisellekin hänen veriheimolaiselleen ennen kuin ne hänessä\nehtivät puhjeta julki. Mutta kaikissa tapauksissa sopii ne elementit\nottaa huomioon, nuo elementit, jotka liittyvät kohtalon ankaruudella\nsukuperään.\n\nGraziakin kantoi olemuksessaan tällaista suvun raskasta lahjaa,\nperintöä, jota vanhoista perinnöistä kaikkein vähiten uhkaa vaara\nhävitä aikojen varrella teille tietymättömille. Mutta hän ainakin tunsi\nsen perintönsä. Ja tietää heikkoutensa on suuri voima: sen avulla\nvoi tehdä itsensä, ellei sukuhengen laivan päälliköksi, niin ainakin\nsen luotsiksi, -- noiden ammoisten vaistojen, joihin olemme sidotut\nja jotka kuljettavat meitä mukanaan kuin pursi merellä. Silloin voi\ntehdä kohtalokkuudesta itselleen välikappaleen, käyttää sitä hyväkseen\nkuin purjeita, joita saattaa tuulen mukaan lisätä tai reivata. Kun\nGrazia sulki silmänsä, kuuli hän sielussaan montakin ääntä, joiden\nsävy teki hänet levottomaksi ja joiden värinä oli hänelle tuttua.\nMutta hänen terveessä sielussaan sulivat soraäänetkin kokonaisuuteen;\nhänen harmoonisen järkensä kosketuksesta muodostivat ne syvän ja\nsametinpehmeän yhteissoiton.\n\n\n\n\nOnnetonta kyllä, ei ole meidän vallassamme jättää verisukulaisillemme\nperinnöksi parhaimpia puolia verestämme.\n\nGrazian lapsista muistutti toinen, tytär Aurora, joka oli yhdentoista\nvuoden ikäinen, äitiään; hän oli koko olemukseltaan hienostumattomampi\neikä niin kaunis kuin äiti; Aurora ontui hiukkasen; hän oli kiltti\nlapsi, herttainen ja iloinen, aina terve; hän oli hyvä ja lauhkea;\nerikoisia taipumuksia ei hänellä ollut, paitsi ehkä taipumusta\njoutilaisuuteen, luontaista halua olla tekemättä mitään. Christophe\npiti hänestä äärettömästi. Hän nautti, kun näki tuon tytön Grazian\nvieressä, nautti heistä kuin kaksoisolennoista, joissa sai yhtaikaa\nomistaa kaksi ikäkautta, kaksi sukupolvea... Kaksi samasta varresta\nkasvanutta kukkaa: Vincin Pyhä Perhe, Neitsyt Maria ja Pyhä Anna. Saman\nhymyn kaksi vivahdetta. Näkee yhdellä katseella koko naisellisen sielun\nkukoistuksen; ja se on samalla kertaa sekä ihanaa että alakuloista:\nsillä tietää, miten se kukoistus tulee ja minne se menee. Mikään ei ole\nsyvästi rakastavalle sydämelle luonnollisempaa kuin rakastaa tulisesti\nja puhtaasti yhtaikaa kahta sisarusta tai äitiä ja tytärtä. Sitä\nnaista, jota Christophe rakasti, olisi hän tahtonut rakastaa koko hänen\nsukunsa sarjana, niinkuin hän rakasti Graziassa koko hänen menneitä\nsukupolviaankin. Eikö jokainen Grazian hymy, nyyhkytys, jokainen\nhänen rakkaiden kasvojensa ryppy ollut kokonainen erillinen elämä,\nmuisto niistä ajoista, jotka olivat, ennenkuin hänen silmänsä valolle\naukesivat, ja ennustanut uutta olentoa, joka oli tuleva sitten, kun\nhänen kauniit silmänsä olisivat jo ummistuneet?\n\nPikku poika, Lionello, oli yhdeksänvuotias. Hän oli paljon kauniimpi\nsisartaan ja hienompaa rotua, liian hienoa, vähäveristä ja kulunutta;\nhän muistutti isäänsä; hän oli älykäs; hänessä piili paljon\nhuonoja vaistoja, hän oli liehivä ja ovela. Lionellolla oli suuret\nsiniset silmät, pitkä vaalea tytöntukka, ihonväri kalpea, rinta\nhentorakenteinen; hän oli sairaloisen hermostunut, ja teeskentelikin\nhermostumista, kun asia hänestä niin vaati, sillä hän oli synnynnäinen\nnäyttelijä, ihmeellisen taitava löytämään ihmisten heikot puolet.\nLionello oli Grazian lempilapsi, äidithän aina pitävät enemmän niistä\nlapsistaan, jotka ovat raihnaampia; -- ja johtipa Graziaa tähän sekin\nhyvissä ja kunniallisissa naisissa varsin tavallinen tunne, että he\nrakastavat juuri niitä poikiaan, jotka ovat yhtä vähän hyviä kuin\nkunniallisiakaan; (tällä tavoin äidit ikäänkuin korvaavat sitä elämänsä\npuolta, että ovat itse ankarasti tukehduttaneet kaikki vallattomat\ntunteensa). Saattaapa tällaiseen hellyyteen olla osaltaan syynä myöskin\nmuisto puolisosta, joka on tuottanut heille kärsimyksiä ja jota he ovat\nrakastaneet, joskin ehkä halveksineetkin. Siinä rehoittaa koko ihmisen\nsielun hämärissä syvyyksissä kasvava kuumanilman kasvisto.\n\nVaikkakin Grazia koetti kaikin tavoin olla lapsilleen puolueeton, tunsi\nAurora kuitenkin erotuksen, ja hän kärsi hiukan siitä. Christophe\naavisti hänen tunteensa, ja Aurora puolestaan vainusi Christophen\nosanoton häntä kohtaan; he lähentyivät silloin vaistomaisesti toisiaan.\nChristophen ja Lionellon välillä vallitsi antipatia, jonka poika\nkätki liehakoivaan ja liialliseen kilttiyteen, -- ja jota Christophe\nei suvainnut itsessään, sillä se oli hänestä häpeällistä. Hän tahtoi\npakottaa itsensä olemaan Lionellolle vilpittömästi hyvä; hän tahtoi\nhelliä tätäkin toisen lasta, käyttäytyä niinkuin hänestä olisi ollut\nerikoisen suloista saada rakastaa häntä. Hän koetti olla huomaamatta\nLionellon huonoja puolia, kaikkea sitä mikä hänessä muistutti \"tuota\ntoista\"; hän ei halunnut nähdä hänessä muuta kuin Grazian sielun.\nGrazia, joka oli selvänäköisempi kuin Christophe, ei kuvitellut\npojastaan mahdottomia; ja siitä huolimatta hän rakasti häntä yhä\nenemmän.\n\nTauti, joka oli piillyt pojassa vuosikausia, puhkesi: keuhkotauti.\nGrazia päätti lähteä Lionellon kanssa erääseen sanatorioon Alpeille.\nChristophe pyysi saada tulla hänen mukaansa. Grazia arasteli yleistä\nmielipidettä eikä myöntynyt hänen pyyntöönsä. Christophesta oli\ntuskallista, että Grazia tässä määrin välitti yleisistä pintapuolisista\ntavoista.\n\nGrazia matkusti. Hän oli jättänyt tyttärensä Coletten hoitoon.\nPiankin tunsi hän itsensä hirveän yksinäiseksi sanatoriossa, noiden\ntautisten joukossa, jotka puhuivat ainoastaan sairaudestaan, ja\nkeskellä armotonta luontoa, joka kohotti jääkylmänä kasvojaan yli\nkärsivän ihmissuvun. Päästäkseen noiden onnetonten masentavasta\nläheisyydestä, sairaiden, jotka väijyivät nenäliina kourassa toisiaan\nja seurasivat toisissaan kuoleman kehityskulkua, muutti Grazia pois\nPalatsi-hospitaalista ja vuokrasi itselleen _chalet'n_, paimenmajan,\nmissä hän sai olla pikku sairaansa kanssa kahden kesken. Korkea\nvuoristoseutu ei parantanutkaan Lionellon tilaa, vaan pahensi sitä.\nKuume tuli kiivaammaksi. Grazia vietti hädän ja tuskan öitä. Christophe\ntunsi kaukaa aavistukselta hänen ahdistuksensa, vaikkei ystävätär\nkirjoittanut hänelle mitään: sillä Grazia tahtoi ylpeästi kärsiä\nyksinään; hän olisi toivonut, että Christophe olisi ollut siellä; mutta\nhän oli kieltänyt Christophea tulemasta mukaan: nyt hän ei voinut\ntaipua tunnustamaan: \"Minä olen liian heikko, minä tarvitsen teitä...\"\n\nEräänä iltana, kun Grazia seisoi paimenmajan luhdilla, iltahämärässä,\njoka on niin julma tuskanahdistamista sydämistä, näki hän... oli\nköysirata-asemalta nousevalla tiellä näkevinään... Mies sieltä tuli,\nnopein askelin; hän pysähtyi epäröiden, hiukan kumarassa. Nosti\nvähän päätänsä ja katsoi ylös paimenmajaan. Grazia vetäytyi nopeasti\nhuoneeseen, ettei häntä näkyisi; hän painoi sydäntään kaksin käsin ja\nnauroi liikutettuna. Vaikkei hän ollut laisinkaan uskonnollinen, vaipui\nhän polvilleen ja kätki kasvonsa käsiinsä: hän tahtoi, tahtoi kiittää\njotakin... Kuitenkaan ei tulija tullut. Grazia meni ikkunan luo, ja\nkatseli jälleen uutimien takaa. Nyt se oli seisahtunut ja nojailihe\npellonaitaan, tuolla lähellä paimenmajan porttia. Hän ei uskaltanut\ntulla sisälle. Ja Grazia oli vieläkin enemmän sekaannuksissaan kuin\nhän; hän hymyili ja kuiski hiljaa:\n\n-- Tule...\n\nViimein Christophe rohkaisi itsensä ja soitti kelloa. Hän oli ovella.\nGrazia avasi. Christophen silmät olivat kuin koira-raukan, joka luulee,\nettä häntä lyödään. Hän sanoi:\n\n-- Minä tulin... Antakaa anteeksi... Grazia vastasi hänelle:\n\n-- Kiitos.\n\nSitten tunnusti hän Christophelle, kuinka hän oli häntä odotellut.\n\nChristophe autteli häntä hoidellessa poikaa, jonka tila paheni.\nKoko sydämellään antautui hän siihen. Lapsi oli hänelle äärimäisen\nkiukkuinen; hän ei enää salannutkaan vihaansa; hän keksi kaikenlaisia\nhäijyjä sanoja. Christophe piti vain tautia siihen syynä. Hän oli\nniin kärsivällinen, että se oli hänessä aivan hämmästyttävää. Grazia\nja hän viettivät lapsen vuoteen ääressä monta vaikeaa vuorokautta,\nja varsinkin oli tuskallinen eräs yö, taudin taitekohta, josta\npäästyään Lionello pelastui kuin ihmeellä. Ja silloin oli vaalijain\nonni niin puhdas, -- heidän, jotka istuivat käsi kädessä uneen\nvaipuneen pikku sairaan vieressä, -- että Grazia nousi yhtäkkiä\npaikaltaan, otti huppuviittansa ja vei Christophen ulos, lumiselle\npolulle, öiseen hiljaisuuteen, kylmästi säteilevien tähtien alle. Hän\nnojasi Christophen käsivarteen, he vetivät rintaansa jäisen maailman\njuovuttavaa rauhaa, he eivät puhuneet keskenään muuta kuin jonkun\nlyhyen sanan. Ei vihjaustakaan heidän rakkauteensa. Grazia sanoi\nainoastaan, kun he tulivat takaisin, ovella:\n\n-- Rakas, rakas ystävä!...\n\nJa hänen silmistään loisti onni, onni lapsen pelastumisesta.\n\nEi muuta. Mutta he tunsivat, että heidän tunteestaan oli nyt tullut\npyhä.\n\n\n\n\nPoikansa pitkän parantumisajan jälkeen palasi Grazia Parisiin ja asui\npienessä talossa, jonka hän oli vuokrannut Passyn puolelta. Nyt hän\nei enää ollenkaan välittänyt \"yleisestä mielipiteestä\"; hän tunsi\nuskaltavansa ystävänsä vuoksi uhmata sitä. Heidän elämänsä kohtalot\nolivat tulleet niin läheisiksi toisilleen, että Grazia olisi pitänyt\nraukkamaisena salata ystävyyttä, joka heitä toisiinsa yhdisti,\nvaikkapa sitä häväistäisiinkin, -- mikä oli luonnollinen seuraus.\nHän otti Christophen nykyään luokseen vastaan minä aikoina päivästä\ntahansa; hän esiintyi hänen seurassaan kävelyretkillä, teattereissa;\nhän puheli tuttavallisesti hänen kanssaan kaikkien nähden. Kaikki\nolivat aivan varmat siitä, että Grazia oli Christophen rakastajatar.\nYksinpä Colettenkin mielestä he olivat liian \"rohkeita\". Grazia\nkatkaisi tällaiset hänen vihjailunsa ylimielisellä hymyllä ja eli aivan\nrauhallisesti niinkuin tahtoi.\n\nKuitenkaan ei Grazia ollut antanut Christophelle minkäänlaisia uusia\noikeuksia itseensä. He eivät olleet mitään muuta kuin ystävyksiä.\nChristophe puhui Grazialle aina entiseen hellään ja kunnioittavaan\ntapaan. Mutta mitään salaista ei heidän välillään enää ollut; he\nkysyivät toisiltaan neuvoa kaikissa asioissa; ja huomaamattaan sai\nChristophe Grazian kodissa jonkinlaisen isännän vallan: Grazia kuunteli\nja noudatti hänen ohjeitaan. Vietettyään edellisen talven sanatoriossa\nei Grazia enää ollut entinen ihminen; levottomuus ja ponnistukset\nolivat järkyttäneet hänen siihen saakka vahvaa terveyttänsä. Sielukin\noli saanut siitä seurauksia. Joskin hänelle tuli silloin tällöin\nentisiä oikkuja, oli hän yleensä nyt muuttunut jollakin tavoin\nvakavaksi; hän oli ikäänkuin hartaampi kaikessa, halusi entistä enemmän\nolla aina hyvä, oppia ja olla tuottamatta ihmisille surua. Graziaa\nliikutti Christophen kiintymys häneen, Christophen epäitsekkyys, hänen\nsydämensä puhtaus; ja Grazia aikoi jo antaa hänelle kerran sen suuren\nonnen, jota Christophe ei enää uskaltanut toivoakaan: mennä hänen\nvaimokseen.\n\nTästä ei Christophe ollut puhunut Grazialle enää koskaan sen jälkeen\nkuin Grazia oli asettunut hänen toivomustaan vastaan; Christophen\nmielestä ei hänellä enää ollut oikeutta tyrkyttää itseään. Mutta\nkuitenkin Christophe suri sitä, että tuo hänen toivonsa oli turhaa.\nVaikka hän kunnioittikin niitä ystävättärensä sanoja, joilla Grazia\ntuomitsi avioliiton erehdykseksi, eivät ne olleet kuitenkaan saaneet\nhäntä vakuutetuksi; hän uskoi yhä edelleen, että kahden syvästi ja\npyhästi toisiaan rakastavan ihmisen yhtyminen sillä tavoin on korkein\ninhimillinen onni. -- Hänen suruaan lisäsi nyt vielä muuan seikka, se,\nettä hän sai tavata Arnaud-vanhukset.\n\nM:me Arnaud oli yli viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hänen puolisonsa\nnoin viiden- tai kuudenseitsemättä. Molemmat näyttivät he paljon\nvanhemmilta. Mies oli suuresti tylsynyt; vaimo ohentunut, ikäänkuin\nkokoon käpertynyt: jo ennen muinoin oli hän ollut heiveröinen, nyt\nhän oli kuin tyhjää ilmaa. Kun herra Arnaud oli ottanut virkaeron,\nolivat he muuttaneet syrjäiseen elämään, maaseudulle. Unisessa\npikkukaupungissa ei heitä yhdistänyt enää maailmaan mikään muu\nkuin sanomalehti, joka herätti heitä silloin tällöin horteesta\ntuomalla heidän kuuluviinsa suurten tapahtumien myöhäisiä kaikuja.\nKerran näkivät he lehdessä Christophen nimen. M:me Arnaud kirjoitti\nkohta hänelle muutaman sydämellisen ja hiukan juhlallisen rivin,\nilmoittaakseen hänelle, kuinka he iloitsivat hänen kunniastaan. Silloin\nmeni Christophe heti junaan ja matkusti heidän luokseen, kirjoittamatta\netukäteen heille tulostaan.\n\nHän tapasi heidät puutarhassa; oli kuuman kesäpäivän iltapuoli; he\ntorkkuivat suuren saarnin varjossa. Olivat kuin tuo Böcklinin vanha\naviopari, joka nukkuu lehtimajassa käsi kädessä. Auringonpaiste, uni,\nvanhuus huumaavat heitä; he uppoavat, ovat jo puolittain uponneet\nikuiseen uneen. Ja elämän viimeinen hehku tuikkii vielä, heidän\nhellyytensä viimeiseen sykähdykseen asti, se tuntuu heidän toisiinsa\nyhtyneistä käsistään, heidän sammuvien ruumiittensa lämmöstä... -- He\niloitsivat kovasti Christophen tulosta, koko menneisyydestä, minkä hän\ntoi heille mukanaan. He juttelivat hänen kanssaan entisistä ajoista, ja\nne näyttivät heistä näin kaukaa katsoen onnellisilta ja aurinkoisilta.\nHerra Arnaud olisi halunnut mielellään puhua; mutta hän oli jo\nunohtanut kaikki nimet. M:me Arnaud auttoi häntä silloin kuiskaajana.\nVaimo itse oli mieluummin vaiti; hänestä oli hauskempaa kuunnella\nkuin puhua; mutta menneisyyden kuvat olivat säilyneet tuoreina hänen\nhiljaisessa sydämessään; ne välähtivät esiin aivan kuin kissankulta\nkirkkaasta purosta. Niissä kuvissa oli eräs, jonka Christophe näki\nmonta kertaa hohtavan rouvan säälivän ystävällisistä silmistä, milloin\nne häneen suuntautuivat; mutta Olivier Jeanninin nimeä ei m:me Arnaud\nkuitenkaan koskaan hiiskunut. Vanha Arnaud koetteli kaikin tavoin\nvaalia vaimoaan, kömpelösti ja liikuttavasti; hän oli huolissaan,\nettei toinen vain vilustuisi tai hiestyisi; hän tarkasteli levottomana\nalinomaa puolisonsa rakkaita ja kuihtuneita kasvoja, joiden väsynyt\nhymy jälleen puolestaan koetti häntä rauhoittaa. Christophe katseli\nheitä liikutettuna, jopa hiukan kateellisenakin... Saadapa vanheta\ntuolla tavoin, yhdessä! Rakastaa toisiaan raihnaisuuden vuosiin\nasti. Sanoa itselleen: \"Nuo pikku rypyt, jotka ovat hänen silmiensä\nympärillä, nenän juuressa, minä ne tunnen, minä olen nähnyt, miten ne\novat tulleet, tiedän, milloin ne tulivat. Nuo harmaat hiusraukat ovat\nhimmenneet päivä päivältä minun seurassani, oi, hiukkasen minunkin\ntähteni! Nuo hienot kasvot ovat pöhöttyneet ja tulleet punaisiksi\nponnistuksissa ja töissä, joita olemme yhdessä suorittaneet. Rakkaani,\nkuinka paljon entistä enemmän rakastan sinua nyt juuri siksi, että olet\nkärsinyt ja vanhentunut minun kanssani. Jokainen kasvojesi ryppy on\nminulle menneisyyden soittoa.\"... Oi noita herttaisia vanhuksia, jotka\npitkän elämänvalvomisen jälkeen olivat menossa nukkumaan yön raahaan,\nvieretysten aivan niinkuin olivat eläneetkin! Heidän näkemisensä\noli Christophelle samalla sekä virkistävää että tuskallista. Kuinka\ntuollainen elämä ja kuolema olisi ollut kaunista!...\n\nKun Christophe näki jälleen Grazian, ei hän voinut olla hänelle tästä\nmatkastaan kertomatta. Hän ei ilmaissut Grazialle ajatuksia, joita se\nvierailu oli hänessä herättänyt, mutta ystävätär aavisti ne. Christophe\noli hyvin hajamielinen puhuessaan. Hän käänsi tuon tuostakin kasvonsa\npois, ja välistä hän tuli ihan mykäksi. Grazia katseli häntä ja\nhymyili, ja Christophen mielenjärkytys tarttui häneenkin.\n\nKun Grazia sen päivän iltana jäi yksin huoneeseensa, valvoi hän kauan\nja haaveili tätä asiaa. Hän kertaili mielessään, mitä Christophe oli\nkuvaillut; mutta kuvatusta ei hän muistanutkaan saarnin alla torkkuvaa\nvanhaa avioparia, vaan hän näki ystävänsä nöyrän ja kiihkeän unelman.\nJa Grazia tunsi sydämensä olevan täynnä rakkautta Christophea kohtaan.\nHän oli sammuttanut lampun, ja ajatteli vuoteessa:\n\n-- \"Niin, on luonnotonta, sekä luonnotonta että rikollista hylätä\ntilaisuus tällaiseen onneen. Mikä ilo maailmassa on suurempi kuin se,\nettä saa tehdä onnelliseksi rakastamansa ihmisen?... Kuinka on laita!\nRakastanko minä häntä?...\"\n\nGrazia vaikeni, ja kuuli liikutettuna sydämensä vastaavan:\n\n-- \"Minä rakastan häntä.\"\n\nSilloin kuului viereisestä huoneesta, jossa lapset nukkuivat, kuivaa,\nkäheää ja nopeaa yskimistä. Grazia teristi korvaansa; siitä saakka\nkuin poika oli sairastunut, oli Grazia ollut hänestä aina levoton. Nyt\nkysyi Grazia häneltä, miten hän voi. Lionello ei vastannut, vaan yski\nyhä. Grazia hypähti sängystään ja meni hänen luokseen. Poika oli ylen\nrauhaton, hän uikutteli, sanoi olevansa kipeä, ja keskeytti taas ja\nyski.\n\n-- Mihin koskee?\n\nLionello ei vastannut; hän vaikeroi, että häneen koski.\n\n-- Puluseni, sano nyt, mihin koskee.\n\n-- En tiedä.\n\n-- Koskeeko tänne?\n\n-- Koskee. Ei koske. En tiedä. Koskee joka paikkaan.\n\nSitten tuli Lionellolle uusi yskänpuuska, tahallisen raju. Grazia\npelästyi; hän aavisteli kyllä, että lapsi koetti pakottaa itseään\nyskimään; mutta hän moitti sellaista ajatustaankin, kun näki pojan hien\nvallassa ja läähättävän. Äiti syleili poikaa, puhui hänelle hellästi,\nja poika näytti rauhoittuvan: mutta heti kun Grazia koetti lähteä\nhänen luotaan, alkoi hän jälleen yskiä. Grazian täytyi istua hänen\nsänkynsä reunalla, vilusta väristen: sillä Lionello ei antanut hänen\nmennä edes pukeutumaan: Grazian oli pidettävä häntä kädestä; eikä hän\nhellittänyt äitinsä kättä ennenkuin viimein nukkui. Silloin meni Grazia\nvuoteeseensa, kylmästä kankeana, levottomana ja kovin väsyneenä. Eikä\nhän tavannut enää äskeisiä unelmiaan.\n\nTuolla lapsella oli omituinen taito aavistaa äitinsä ajatuksia.\nIhmisillä, jotka ovat samaa verta, on melkoisen usein se vaistomainen\nkyky, -- joskin se harvoin on niin kehittynyt kuin Lionellolla.\nTuollaisten toisilleen läheisten tarvitsee tuskin toisiinsa katsahtaa,\nniin he tietävät, mitä toinen ajattelee: he tuntevat toistensa\najatukset tuhansista aivan huomaamattoman pienistä merkeistä.\nLionellossa teroitti vielä aina valvova häijyys tätä yhteisen elämän\nkehittämää luonnollista vaistoa. Hänen selvänäköisyyttään lisäsi halu\ntehdä ilkeyttä. Hän vihasi Christophea. Mistä syystä? Mistä syystä\ntuntee lapsi usein vastenmielisyyttä jotakuta henkilöä kohtaan,\njoka ei ole tehnyt hänelle mitään pahaa? Usein johtuu sellainen\nsattumasta. Monesti ei tarvita muuta kuin että lapsi joskus alkaa\nuskotella itselleen, että hän tuota henkilöä vihaa, niin se vihaaminen\ntulee tavaksi; ja kuta enemmän häntä koetetaan saada järkiinsä,\nsitä itsepintaisemmin hän siihen piintyy: ensin hän kuvitteli häntä\nvihaavansa ja lopulta hän tosiaan vihaa. Mutta toisinaan on tähän\nsyvempiäkin syitä, joista lapsen aivoilla ei ole aavistustakaan...\nAlunpitäen, silloin, kun Lionello oli nähnyt ensi kertaa Christophen,\noli hän, kreivi Berényin poika, tuntenut kiukkua tuota miestä\nkohtaan, jota hänen äitinsä oli ennen rakastanut, tuntenut juuri sen\nsilmänräpäyksen, jolloin Grazia ajatteli mennä Christophen vaimoksi.\nTästä hetkestä alkoi hän pitää äitiään ja Christophea tarkoin silmällä.\nHän työntyi alati heidän väliinsä, hän ei suostunut poistumaan\nsalongista, kun Christophe tuli heille; tahi ryntäsi hän jostakin\nsyystä yhtäkkiä huoneeseen, missä Grazia ja Christophe istuivat\nyhdessä. Näyttipä Lionello aavistavan äitinsä ajatukset silloinkin,\nkun Grazia oli yksinään ja ajatteli Christophea. Lionello istahti\näitinsä viereen ja tähysteli ja vaaniskeli häntä. Hänen katseensa\nkiusasi Graziaa, se sai hänet joskus melkein punastumaan. Grazia\nnousi salatakseen mielensä sekaannusta paikaltaan. -- Lionello alkoi\nhuvitella itseään puhumalla äitinsä kuullen Christophesta kaikenlaista\nloukkaavaa. Grazia pyysi häntä olemaan vaiti. Lionello melkein yltyi.\nJos äiti sanoi rankaisevansa häntä, niin uhkasi poika tulla kipeäksi.\nSitä taktiikkaa hän oli noudattanut lapsesta saakka. Kun häntä kerran\naivan pienenä toruttiin, keksi hän kostoksi sen tempun, että riisui\nvaatteensa ja heittäytyi alasti kylmälle kivilattialle, jotta olisi\nvilustunut. -- Nyt, kun Christophe eräänä päivänä toi heille uuden\nsävellyksen, jonka hän oli tehnyt Grazian-päivän kunniaksi, kaappasi\npoika käsikirjoituksen ja vei sen piiloon. Se löydettiin sitten\nrevittynä eräästä puuarkusta. Grazian kärsivällisyys loppui; hän torui\nLionelloa ankarasti. Silloin poika itki, huusi, polki jalkaa, piehtaroi\nmaassa; ja hänelle tuli hermokohtaus. Grazia säikähti, syleili, suuteli\nja rukoili häntä, ja lupasi hänelle kaiken, mitä hän tahtoi.\n\nSiitä päivästä tuli Lionello täysin itsevaltiaaksi: sillä silloin hän\nhuomasi, että nyt hänellä se valta oli; ja vähän väliä hän sitten\nturvautui tähän aseeseen, jonka oli nähnyt niin tehokkaaksi. Oli\nmahdotonta arvata, miten paljon hänen hermokohtauksissaan milloinkin\noli luonnollista, miten paljon teeskenneltyä. Eikä hän turvautunut\nenää niihin ainoastaan kostaakseen, jos hänen oikkujaan vastustettiin,\nvaan tyydytti sillä tavoin pelkkää ilkeyttään, kiusasi äitiään ja\nChristophea aina, kun he aikoivat viettää jonkin illan yhdessä. Lopulta\nleikki hän tuota vaarallista leikkiä pelkästään joutilaisuudesta\nja koettaakseen, miten suuri hänen mahtinsa oikein oli. Hän keksi\nihmeellisen älykkäästi mitä omituisimpia hermokohtauksen muotoja:\njoskus tuli hänelle keskellä ateriaa vavistava suonenveto, hän kaatoi\nlasinsa ja särki lautasensa; joskus portaissa takertui hänen kätensä\nkaiteeseen, hänen sormensa vääntyivät koukkuun: hän väitti, ettei\nhän saanut niitä auki; tai tunsi hän kauheita pistoksia kyljessä,\nja pyöriskeli huutaen maassa; taikka sitten häntä muka tukehdutti.\nLuonnollisesti kehittyi siitä hänelle todellinen hermotauti. Mutta\nhänen vaivansa ei ollut mennyt hukkaan: Christophe ja Grazia elivät\nainaisen pelon vallassa. Heidän yhdessäolonsa rauha, -- heidän tyynet\njuttelunsa, lukeminen tai soitteleminen, joka oli ollut heille oikeaa\njuhlaa, -- koko heidän vaatimaton onnensa oli ainaiseksi häiritty.\n\nSilloin tällöin antoi tuo pieni vintiö heille kuitenkin vähän\nlomaa, joko hän sitten oli kujeisiinsa väsynyt tai voitti hänen\nlapsenluontonsa ja vietteli hänet ajattelemaan muita asioita. (Nykyään\nhän oli muuten varma siitä, että oli täydellisesti voittanut.)\n\nSellaisia hetkiä Grazia ja Christophe käyttivät nopeasti hyväkseen.\nJokainen hetki, jonka he siten saivat varastaa, oli heille sitäkin\nkalliimpi, kun he eivät olleet varmat, saisivatko nauttia siitä loppuun\nasti rauhassa. Kuinka läheisiä he silloin tunsivat olevansa toisilleen!\nMiksi he eivät aina saaneet olla näin yhdessä... Eräänä päivänä Grazia\ntunnusti Christophelle tämän surunsa. Christophe tarttui hänen käteensä.\n\n-- Niin, miksikä emme? kysyi hän,\n\n-- Tiedättehän sen, ystäväni, vastasi Grazia ja hänen huulillaan\nväikkyi sydäntäsärkevä hymy.\n\nChristophe tiesikin syyn. Tiesi, että Grazia uhrasi heidän onnensa\npoikansa tähden; tiesi, että vaikka Grazia ei antanut Lionellon\nvalheiden johtaa itseään harhaan, rakasti hän poikaansa kuitenkin kuin\nepäjumalaa; hän tiesi, kuinka sokean itsekkäät tuollaiset perhesiteet\nyleensä ovat: ne pakottavat kaikkein parhaat suvunjäsenet uhraamaan\nviimeisensäkin sellaisten toisten jäsenten puolesta, jotka ovat pahoja\ntai keskinkertaisen hyviä, niin, uhraamaan siinä määrin, ettei heille\njää mitään antamista vieraammille, jotka olisivat ansiokkaampia noita\nlahjoja saamaan, niille, joita he rakastavat enemmän, mutta jotka eivät\nole heidän omaa vertaan. Se hermostutti ja ärsytti kyllä Christophea;\njoskus teki hänen mielensä ihan tappaa tuo pieni epäsikiö, joka turmeli\nja hävitti heidän elämänsä onnen; mutta lopulta hän sittenkin hiljaa\nalistui ja ymmärsi, ettei Grazia voinut menetellä toisin kuin hän\nmenetteli.\n\nSilloin he tyytyivät kohtaloonsa, syyttelemättä turhaan mitään.\nMutta vaikka heiltä voitiinkin riistää onni, joka heidän olisi ollut\noikeus saada, ei mikään saattanut estää heidän sydämiään yhtymästä.\nJuuri kieltäytyminen ja yhteinen uhri sitoi heitä toisiinsa paljon\nlujemmin kuin ruumiin siteet. Kumpikin heistä kertoi kaikki surunsa\nystävälleen, antoi toiselle taakkansa ja otti puolestaan ystävänsä\ntuskat kantaakseen; niin muuttui itse surukin iloksi, Christophe sanoi\nGraziaa \"rippi-isäkseen\". Hän ei salannut häneltä, että itserakkaus\ntoi hänelle paljon kärsimyksiä; hän syytti kohtuuttomasti itseään;\nja Grazia rauhoitti hymyllään vanhan ystävänsä turhat tunnontuskat.\nJopa puhui Christophe Grazialle aineellisista vaikeuksistaankin.\nSiihen hän ei kuitenkaan ryhtynyt ennen kuin hän tuli heidän välisestä\nkeskustelustaan aivan varmaksi, ettei Grazia tarjoaisi hänelle\napuaan, sillä Christophe ei suostunut ottamaan häneltä mitään: se oli\nviimeinen ylpeyden muuri, se jäi pystyyn ja Grazia kunnioitti sitä.\nMutta kun Grazian ei sallittu hankkia ystävänsä elämään hyvinvointia\nja mukavuutta, koetti hän levittää siihen hellyyttään; ja se olikin\nChristophelle kaikkein kallein lahja. Christophe tunsi Grazian\nrakkauden aina ympäröivän häntä; aamuisin ei hän avannut silmiään eikä\nilloin niitä sulkenut rukoilematta sielussaan rakastavan siunausta\nGrazialle. Ja kun Grazia heräsi tai valvoi unettomana yöllä, niinkuin\nhän usein tuntikausia teki, ajatteli hän:\n\n-- \"Ystäväni ajattelee minua.\"\n\nJa suuri rauha oli heille tullut.\n\n\n\n\nSillävälin oli Grazian terveys heikontunut. Hän oli alinomaa\nvuoteessa, tai hänen täytyi viettää päivät pitkät sohvalla loikoen.\nChristophe tuli joka päivä puhelemaan ja lukemaan hänen kanssaan,\nnäyttämään hänelle uusia sävellyksiään. Grazia nousi silloin sohvalta\nja meni ontuen, pöhöttyneillä jaloillaan pianon luokse. Hän soitti\nChristophen tuomia kappaleita. Suurempaa riemua ei hän olisi voinut\nChristophelle keksiä. Kaikista niistä, joita Christophe oli opettanut,\nolivat Grazia ja Cécile ehdottomasti lahjakkaimmat. Mutta kun Cécile\nkäsitti musiikin vaistomaisesti, melkeinpä sitä ymmärtämättä, oli\nse Grazialle varsin hyvin tajuttu, kaunis ja sulosointuinen kieli.\nElämän ja taiteen demooninen puoli jäi häneltä huomaamatta; hän valoi\nniihin älykkään sydämensä kirkkauden. Se kirkkaus syöpyi Christophen\nhenkeen. Ystävättären soitto sai hänet ymmärtämään paremmin niitä\nhämäriä intohimoja, joita hän oli itse sävellyksissään ilmaissut:\nsuljetuin silmin Christophe kuunteli häntä, kulki hänen perästään, piti\noman ajatuksensa sokkeloissa kiinni hänen kädestään. Elämällä näin\nmusiikkinsa uudestaan Grazian sielun kautta, yhtyi hän tuohon sieluun\nja omisti sen. Siitä mystillisestä yhtymästä syntyi sävelteoksia,\njotka olivat ikäänkuin heidän toisiinsa sekautuneiden olemustensa\nyhteishedelmiä. Christophe sanoikin Grazialle eräänä päivänä,\ntuodessaan hänelle sarjan noita hänen omista ja ystävättären aineosista\npunottuja sävellyksiään:\n\n-- Meidän lapsiamme.\n\nHe olivat yhtä joka hetki, yhdessä, vaikkapa olivat erilläänkin.\nMiten suloisia siellä vanhan talon rauhassa vietetyt illat, talon,\njoka oli kuin Grazian kuvalle vartavasten tehty kehys! -- Siellä\nosoittivat hiljaiset, herttaiset ja uskolliset palvelijattaret\nChristopheakin kohtaan samaa kunnioittavaa kiintymystä kuin emäntäänsä.\nPelkkää iloa oli siellä kuunnella ohitsevierivien hetkien soittoa ja\nnähdä elämänvirran kierivän ohitse!... Nyt heitti Grazian horjuva\nterveys tuohon onneen varjonsa, joka teki heidät levottomiksi. Mutta\npikkusairauksistaankin huolimatta oli Grazia niin kuulas, että hänen\nsalatut kärsimyksensä vain lisäsivät hänen sulouttaan. Hän oli\nChristophen \"rakas, kärsivä, liikuttava ystävätär; säteilykasvoinen\nystävätär\". Ja eräinä iltoina, kun Christophe oli tullut hänen luotaan\nkotiinsa ja kun hänen sydämensä paisui rakkautta niin, ettei hän\njaksanut odottaa seuraavaan päivään siitä Grazialle kertoakseen,\nkirjoitti Christophe hänelle:\n\n\"_Liebe liebe liebe liebe liebe Grazia_...\"\n\nTällaista rauhaa kesti monta kuukautta. He luulivat jo, että sitä\nkestäisi aina. Lapsi näytti heidät unohtaneen; hän ei pitänyt\nheitä niin tarkasti silmällä kuin ennen. Mutta sen loman jälkeen\nLionello kävi jälleen heihin kiinni, eikä enää päästänyt irti heitä.\nSe hirtehinen oli saanut päähänsä erottaa äitinsä Christophesta.\nHän ryhtyi taas kujeisiinsa. Siinä ei ollut mitään harkittua\nsuunnitelmaa. Hän seurasi joka päivä aina uusia häijyyden oikkuja.\nHän ei ajatellut, mitä pahaa hän teki; hän koetti huvittaa itseään\nmuita ikävystyttämällä. Lionello jankkasi yhtämittaa, että Grazian\noli lähdettävä hänen kanssaan Parisista ja matkustettava johonkin,\nkauas. Grazialla ei ollut voimaa häntä vastustaa. Sitäpaitsi neuvoivat\nlääkäritkin häntä menemään joksikin aikaa Egyptiin. Hänen piti karttaa\npohjoisen ilmaston uutta talvea. Monetkin seikat oli järkyttäneet hänen\nterveyttään: viimeisten vuosien moraaliset taistelut, ainainen huoli\nsairastavan pojan vuoksi, pitkä epävarmuus, ristiriita, joka repi\nhänen sieluaan ja jota hän ei ilmaissut; suru siitä, että hän tuotti\nsurua ystävälleen. Ollakseen lisäämättä Grazian tuskaa, jonka hän\nhyvin aavisti, Christophe kätki oman tuskansa, vaikka hän ajattelikin\nyhtämittaa lähestyvää eronpäivää; hän ei koettanutkaan lykätä sitä\ntuonnemmaksi; ja he olivat molemmat olevinaan tyyniä, sitä sisällisesti\nsuinkaan olematta, ja saivat tuon näennäisen tyyneytensä jossakin\nmäärin toisiinsakin tarttumaan.\n\nSe päivä tuli. Syyskuinen aamu. Heinäkuussa he olivat lähteneet yhdessä\nParisista ja viettäneet viimeiset viikot, jotka he enää saivat olla\ntoistensa seurassa, Sveitsin vuoristossa eräässä hotellissa lähellä\nsamaa seutua, jossa he olivat kuusi vuotta sitten löytäneet jälleen\ntoisensa.\n\nViiteen päivään eivät he olleet voineet mennä ulos; satoi yhtämittaa;\nenimmät matkailijat olivat kaikonneet seudulta; he olivat melkein\nyksin jääneet hotelliin. Tänä viimeisenä aamuna sade vihdoinkin\nlakkasi, mutta vuoristoa peittivät yhä pilvet. Lapset lähtivät ensin\npalvelijattarien kanssa ensimäisillä vaunuilla. Sitten toisilla\nGrazia. Christophe saattoi häntä vuoren harjalle asti, josta tie\nrupesi jyrkissä polvissa mutkitellen laskeutumaan Italian tasankoja\nkohti. Vaunujen kuomun alla tunkeutui kosteus aivan heidän lävitseen.\nHe painautuivat toisiaan vasten eivätkä puhuneet mitään; tuskin\nkatsoivatkaan toisiinsa. Heitä ympäröi outo hämärä, öinen pimeys...\nGrazian hengitys teki hänen harsonsa kosteaksi. Christophe puristi\nhänen pientä kättään, joka jäisen kylmässä hansikkaassaan tuntui\nlämpöiseltä. Heidän kasvonsa lähentyivät toisiinsa. Läpi kostean harson\nChristophe suuteli Grazian rakasta suuta.\n\nOli tultu tien käänteeseen. Christophe laskeusi vaunuista. Vaunut\netenivät ja hälvenivät sumuun. Grazia oli kadonnut. Christophe kuuli\nvielä pyörien kolinaa ja hevosten kavioiden kapsutusta. Valkeita\nusvavaippoja leijui nurmikoilla. Niiden sakeasta harsosta kuulsivat\nvettä tippuvat puut. Ei tuulen henkäystä. Usva oli edessä kuin seinä.\nChristophe pysähtyi, hänen kurkkuaan tukehdutti tuska... Ei mitään\nenää. Kaikki on mennyt...\n\nHän veti usvaa rintaansa. Ja jatkoi matkaansa. Mikään ei mene siltä,\njoka ei ole luotu menemään.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA\n\n\n\n\nEro yhä vain lisää niiden valtaa meihin, joita rakastamme. Sydän\nsäilyttää heistä ainoastaan sen, mikä meille on rakasta. Jokainen\nkaukaiselta ystävältä tuleva sana saa hiljaisuudessamme uskonnollisen\nja hartaan kaiun.\n\nChristophen ja Grazian kirjeenvaihto muuttui sävyltään sellaiseksi\nsyvän vakavaksi kuin kaikkien todella rakastavien parien, joita ei enää\nuhkaa rakkauden vaarallinen koettelemus, vaan jotka ovat päässeet sen\nohitse, tuntevat itsensä varmoiksi tiellään ja kulkevat käsi kädessä.\nKumpikin heistä oli kyllin vahva auttaakseen ja ohjatakseen toista,\nkyllin heikko antaakseen toisen auttaa ja ohjata itseään.\n\nChristophe matkusti takaisin Parisiin. Hän oli päättänyt olla sinne\nenää palaamatta. Mutta mitäpä päätöksistä! Hän tiesi tapaavansa siellä\nvielä edes Grazian varjon. Ja olosuhteet tekivät hänen tahtoaan\nvastaan salaliiton hänen salaisen oman halunsa kanssa: ne näyttivät\nhänelle uuden velvollisuuden, mihin hänen oli sitouduttava Parisissa.\nColette, joka oli perillä kaikista hienoston juoruista, oli ilmoittanut\nChristophelle, että Christophen nuori ystävä, Georges Jeannin, näytti\naikovan tehdä hullutuksia. Jacqueline oli aina ollut kovin heikko\npoikaansa kohtaan, eikä koettanutkaan enää häntä pidättää. Hänellä oli\nitsellään omituinen taitekautensa: liikaa huolta itsestään voidakseen\nvälittää pojasta.\n\nSiitä surullisesta seikkailusta saakka, joka oli rikkonut Jacquelinen\navioliiton ja murtanut Olivier Jeanninin mielen, oli Jacqueline\nviettänyt sangen kunniakasta ja syrjään vetäytynyttä elämää. Hän\npysyi erillään Parisin hienostosta, vaikka se oli uudestaan alkanut\nlähennellä häntä, pantuaan hänet ulkokultaisesti joksikin aikaa\nikäänkuin karanteeniin. Ne lähentelyt Jacqueline torjui jyrkästi.\nTekoaan hän ei hävennyt tuollaisten ihmisten edessä laisinkaan;\nmielestään ei hän ollut mistään tilivelvollinen heille: sillä he olivat\nvieläkin huonompia kuin hän; sitä, minkä hän oli tehnyt rehellisesti,\ntekivät puolet noista hänen tuntemistaan naisista salaa, kotilieden\nsuojelevan varjon alla. Jacqueline kärsi ainoastaan siitä, että hän\noli tehnyt pahaa parhaalle ystävälleen, ainoalle, jota hän maailmassa\ntosiaan oli rakastanut. Hän ei antanut itselleen anteeksi, että hän oli\nhukannut sellaisen sydämen keskelle näin köyhää maailmaa.\n\nHänen katumuksensa ja tuskansa voima raukesi vähitellen. Ei jäänyt\njäljelle muuta kuin sanaton kärsimys, nöyryyttävä halveksima häntä\nitseään ja muita ihmisiä kohtaan, ja äidinrakkaus. Tähän tunteeseen\nkeskittyi Jacquelinen koko kaipuu rakastaa; se teki hänet suhteessa\npoikaan aivan aseettomaksi ja neuvottomaksi; hän ei osannut vastustaa\nainoaakaan lapsensa oikkua. Puolustaakseen heikkouttaan Jacqueline\nkoetti vakuuttaa itselleen, että hän muka sovitti siten rikostaan\nOlivier-vainajaa vastaan. Hänen kiihkeitä hellyydenkausiaan seurasi\naina väsynyt välinpitämättömyyden aika; milloin kiusasi hän poikaansa\nvaativalla ja levottomalla rakkaudella, milloin näytti hän kyllästyvän\npoikaansa ja antoi hänen tehdä, mitä hän vain tahtoi. Jacqueline\nhuomasi kyllä, että hän oli huono kasvattaja, ja se oli hänestä\ntuskallista; mutta hän ei siitä sen kummemmaksi muuttunut. Jos hän\njoskus (sangen harvoin) yritti noudattaa kasvatusperiaatteissaan\nOlivier Jeanninin käsityksiä, oli tulos surkea; moinen moraalinen\npessimismi ei sopinut Jacquelinelle enempää kuin pojallekaan. Kaiken\nkaikkiaan ei hän tahtonut pojalleen muuta auktoriteettia kuin\nhellyytensä. Eikä hän ollutkaan väärässä: sillä heidän välillään,\nvaikka he niin suuresti toisiaan muistuttivatkin, ei ollut muita\nyhdyssiteitä kuin sydämen. Georges Jeannin tunsi vain äitinsä\nfyysillisen viehätyksen; hän rakasti hänen ääntään, liikkeitään,\neleitään, hänen sirouttaan ja rakkauttaan. Mutta sielultaan tunsi hän\nolevansa hänelle vieras. Tämän huomasi Jacqueline vasta sitten, kun\nnuoruuden ensimäinen tuulenpuuska vei pojan hänen luotaan. Silloin hän\nsitä kummasteli, ja hän suuttui, ja piti siihen syynä toisten naisten\nvaikutusta; tahtoessaan sitä vaikutusta hävittää hän yhä vain karkoitti\npoikaansa loitommalle. Totuus oli se, että he olivat tosin aina eläneet\nyhdessä ja toistensa rinnalla, mutta kumpikin omissa erilaisissa\nsielullisissa askareissaan: siten he olivat tottuneet väheksymään\nkaikkea sellaista, mikä heitä erotti toimistaan, ja pitämään liian\ntärkeinä kaikenlaisia pintapuolisia sympatioja tai antipatioja:\nkun nyt lapsesta (tuosta luonteeltaan sekalaisesta oliosta, jonka\nhuokosista tuntui vielä naisen tuoksu) nyt kehkeytyi mies, ei näistä\npintaseikoista jäänyt enää jälkeäkään. Ja nyt sanoi Jacqueline\nkatkerana pojalleen:\n\n-- En tiedä, kehen sinä tulet. Sinä et muistuta isääsi etkä minua.\n\nTäten näytti hän pojalleen vieläkin ilmeisemmin kaiken, mikä heitä\nerotti toisistaan; ja Georges oli siitä huomiostaan ylpeä, joskin\nsamalla kuumeisen levoton.\n\nKaksi toistaan seuraavaa sukupolvea tuntee terävämmin kaiken, mikä\nniitä toisistaan erottaa, kuin seikat, jotka ovat niille yhteisiä;\nniiden kummankin täytyy vakuutella itselleen oman olemassaolonsa\ntärkeyttä, vaikka ne joutuisivatkin silloin tekemään väärin toiselle\ntahi valhettelemaan itselleen. Mutta tämä ristiriita ei ole yhtä\nsuuri kaikkina aikakausina. Klassillisina kausina, tuollaisina, joina\ntoteutuu joksikin aikaa jonkin sivistysmuodon täydellinen tasapaino,\n-- noilla ylätasangoilla, joita jyrkänteet ympäröivät, -- ei erotus\nkorkeustasojen, sukupolvien, välillä ole varsin tavaton. Mutta\nrenessanssin tai dekadenssin aikoina jättävät nuoret miehet, jotka\nkiipeävät ylös huimaavaa rinnettä tai laskeutuvat siitä alas, kauas\njälkeensä ne, jotka kulkevat heitä ennen. -- Georges kiipesi ikäistensä\nkanssa nyt ylös vuorelle päin.\n\nHänessä ei mikään puoli, ei älyllinen eikä luonteesta johtuva\nominaisuus, ollut kehittynyt toisia suuremmaksi: mikään\nhänen tasamittaisista taipumuksistaan ei kohonnut elegantin\nkeskinkertaisuuden tasoa korkeammalle. Ja kuitenkin oli hän nyt,\nelämäntaipaleen alussa, huomattavastikin muutaman askelman ylempänä\nkuin hänen isänsä, joka oli kuluttanut äärettömän määrän älyn ja tarmon\nvoimia lyhyen elämänsä matkalla.\n\nTuskin olivat pojan järjen silmät auenneet, kun hän jo huomasi\nympärillään sen häikäisevien valojen puhkaisemien varjojen paljouden,\nsen suunnattoman määrän kaikkea sekä tietoista että pelkästään\naistimuksellista, ne toisilleen viholliset totuudet ja ristiriitaiset\nerehdykset, joiden usvassa hänen isänsä oli koko ikänsä harhaillut,\nmutta samalla Georges huomasi myöskin, että hänen vallassaan oli ase,\njota nuo varjot eivät olleet ennen tunteneet: hänen voimansa...\n\nMistä se oli hänelle tullut?... Se on rodun ylösnousemuksen\nmysteerioita. Rotu saattaa olla jo menettänyt kaikki voimansa ja\nnukkuu; ja sitten se herää kuin vuoriston kevätvirta ja kuohuu taas\nyli äyräittensä!... Mitä aikoi hän tällä voimallansa tehdä? Käyttääkö\nsitä vuorostaan tutkiakseen modernin ajatuksen selvittämättömiä\ntiheikköjä? Se ei häntä viehättänyt. Hän tunsi niissä piilevän uhkaavia\nvaaroja. Ne vaarat olivat murskanneet hänen isänsä. Mieluummin hän\nolisi pistänyt moisen traagillisen metsän tuleen kuin matkinut isänsä\nyritystä ja tunkeutunut sen sisään. Hän oli tuskin vilkaissut noihin\nviisauden tai pyhän hulluuden kirjoihin, joista Olivier oli juopunut:\nniitä olivat Tolstoin nihilistinen sääli, Ibsenin synkkä ja hävittävä\nylpeys, Nietzschen raivonvimma, Wagnerin sankarillinen ja aistillinen\nsensualismi, -- tuskin hän oli sen tehnyt, niin hän käänsi niistä\nkasvonsa pois sekä suutuksissaan että kauhuissaan. Hän vihasi sitä\nrealististen kirjailijain sarjaa, joka oli puolen vuosisataa tappanut\ntaiteen iloa. Georges ei kuitenkaan osannut häivyttää jäljiltään hänen\nkehtoaan aikoinaan ympäröineen suruisen unen varjoja, hän ei tahtonut\nkatsoa taakseen; mutta hän tiesi hyvin, että varjo oli hänen takanaan.\nOllen liian terve löytääkseen lasku väylää levottomuudelleen edellisen\naikakauden laiskasta skeptisismistä inhosi hän sellaisten kuin Renanin\nja Anatole Francen dilettantismia, tuota vapaan älyn turmeltuneisuutta,\nilotonta naurua, ironiaa, jossa ei ollut suuruutta: sellainen on orjien\narvoista häpeällisyyttä, orjien, jotka leikkivät kahleillaan jaksamatta\nniitä katkaista.\n\nGeorges oli liian voimakas tyytyäkseen epäilykseen ja liian heikko\nluodakseen itselleen varmuutta; ja kuitenkin hän sitä varmuutta\ntahtoi. Hän kyseli sitä, rukoili, vaati sitä itselleen. Mutta väärät\nsuuret kirjailijat, yleisönsuosion kahmijat, menestystä vaaniskelevat\nvalheajattelijat käyttivät hänen laistaan voittamatonta ja hätäistä\nkaipuuta väärin: he löivät rumpua ja reklameerasivat yhä vain kukin\nyleislääkettään. Puhujapukkinsa laudalta huusi jokainen Hippokrates,\nettä hänen eliksiirinsä oli ainoa oikea, ja parjasi toisten rohtoja.\nHeidän kaikkien salaiset keinot olivat yhtä kehnoja. Kukaan näistä\nkaupustelijoista ei ollut viitsinyt nähdä vaivaa keksiäkseen uusia\nlääkkeitä. He olivat ainoastaan kaivaneet laatikoistaan vanhoja,\nväljähtyneitä pulloja. Yhden patenttilääkkeenä oli katolinen\nkirkko; toisen laillisesti rajoitettu kuningaskunta; kolmannen maan\nklassilliset traditsionit. Olipa sellaisiakin kujeilijoita, jotka\nkaiken pahan voiteeksi neuvoivat palautumista latinalaisuuteen. Toiset\npöyhistelivät aivan vakavasti ja hölmöihin vaikuttaenkin julistamalla\ntunnukseksi jotakin muka _välimereläisen hengen_ valtaa. (He olisivat\nsaattaneet jollakin toisella hetkellä puhua yhtä hyvin jostakin\n_atlantisesta hengestä_.) Pohjolan ja idän barbaareja vastaan he\nasettivat muhkeasti uuden roomalaisen imperiumin perilliset... Sanoja,\nsanoja, ja lainattuja sanoja. Kokonainen vanha kirjasto, jota he nyt\nmyöskentelivät taivasalla. -- Nuori Jeannin kulki niinkuin kaikki\nmuutkin hänen toverinsa kaupustelijan luota toisen luokse, kuunteli\nheidän kehuskelujaan, antoi heidän joskus houkutella itsensä, pistäysi\nmarkkinakojuun, ja tuli sieltä takaisin pettyneenä ja hiukan häpeissään\nsiitä, että oli tuhlannut rahaansa ja aikaansa noita kuluneihin\ntrikoihin puettuja vanhoja klovneja ihaillakseen. Ja niin suuri on\nkuitenkin nuorison kuvitteluvoima, niin vahva on nuoriso uskossaan\nvarmuuden saavuttamiseen, että Georges antoi puijata itsensä yhä\nuudestaan, aina, kun joku uusi toivojenkauppias lupasi jotakin uutta.\nHän oli aitoranskalainen: hänen luonteensa oli tyytymättömästi tutkiva\nja synnynnäisesti järjestystä rakastava. Hän tarvitsi päällikköä eikä\nvoinut hyväksyä heistä ainoaakaan: hänen armoton ironiansa hylkäsi\nheidät kaikki.\n\nOdottaessaan sellaista miestä, joka antaisi hänelle pulman avaimen...\nhänellä ei ollut aikaa odottaa. Hän ei ollut luotu etsimään totuutta\nkaiken ikänsä, niinkuin hänen isänsä oli tehnyt. Hänen nuori kärsimätön\nvoimansa vaati purkautua tekoihin. Johonkin suuntaan tuli hänen saada\npäättää. Toimia, käyttää elämänsä tarmoa! Hän sai ensin ajanvietettä,\npuuskittaista ja intohimoisesti innostuttavaa, matkailusta,\ntaidenautinnoista ja varsinkin musiikista, jota hän oli ahtanut itsensä\ntäyteen. Kun hän oli kaunis poika, varhain kehittynyt ja viettelyksiin\ntaipuisa, oli hän aikaisin huomannut myöskin rakkauden maailman, mikä\non päältä katsoen niin lumoava; ja siihen hän heittäytyi runollisella\nja herkkusuisella ilolla. Sitten kyllästyi tuo naivi ja hävyttömyyteen\nsaakka täyttymätön keruubi naisiin: hän tarvitsi toimintaa. Nyt\nryhtyi hän raivoisalla kiihkolla urheilemaan. Hän koetteli kaikkia\nurheilualoja. Hän kävi uutterasti miekkailukoulussa, boksausmatcheissa;\nhän oli Ranskan juoksu- ja korkeushyppymestari, jalkapalloilujoukkueen\njohtaja. Eräiden hänenlaistensa rikkaiden ja hurjapäisten nuorten\nhupsujen kanssa hän kilpaili uhkarohkeissa automobiilimatkoissa,\nniin järjettömissä, että siinä leikittiin tosiaan hengellä. Viimein\nhän jätti uuden lelun vuoksi kaiken edellämainitun. Hänelle tuli\nlentokonekuume niinkuin suurelle yleisön laumallekin. Reimsin\nilmailujuhlissa, ympärillään kolmesataatuhatta muuta samanlaista\nihmistä, hän kirkui ja itki ilosta. Hän tunsi uskonriemussaan olevansa\nyhtä kokonaisen kansakunnan kanssa; ihmislinnut, jotka lensivät hänen\nja tuon lauman päitten ylitse, veivät heidät matkassaan; ensi kertaa\nsuuren vallankumouksen aamunkoitosta asti kohottivat nuo yhteen\nkasaantuneet ihmiset nyt silmänsä taivasta kohti ja näkivät sen\naukenevan heille. -- Nuori Jeannin julisti äitinsä kauhistukseksi, että\nhän aikoi yhtyä ilmanvalloittajien riveihin. Jacqueline rukoili häntä\njättämään moisen vaarallisen kunnianhimon. Hän kielsi poikansa siitä.\nGeorges piti itsepintaisesti päänsä. Christophe, josta Jacqueline\nluuli saavansa liittolaisen, tyytyi siihen, että antoi nuorukaiselle\nainoastaan joitakin varovaisia neuvoja, tietäen muuten varmasti, ettei\nGeorges, niitä tottelisi: (sillä hän itsekään ei olisi pojan asemassa\nniitä totellut). Christophe ei luullut olevansa oikeutettu estelemään\nnuorukaisen voimien tervettä ja normaalia kehitystä, vaikka hän olisi\nsiihen pystynytkin, -- ei silloinkaan, kun nuo toimettomuuteen kahlitut\nvoimat ehkä saattoivat vapaaksi rynnätessään kulkea omaa hävitystään\nkohti.\n\nJacqueline ei jaksanut alistua siihen, että näki poikansa yhä enemmän\nluisuvan hänestä erilleen. Turhaan hän oli uskotellut luopuneensa\nkokonaan rakkaudesta: hän ei voinutkaan elää ilman rakkauden\nkuvitelmaa; kaikki hänen tunteensa, kaikki hänen tekonsa olivat sen\nkuvitelman värittämät. Kuinka monet äidit kohdistavatkaan poikiinsa\nkoko sen salaisen sisällisen lämmön, jota he eivät ole saaneet antaa\navioliitossa, -- eivätkä avioliiton ulkopuolella! Ja kun he sitten\nnäkevät, miten helposti pojat pääsevät heistä irti, ja ymmärtävät\nyhtäkkiä, etteivät he ole pojilleen tarpeellisia, niin tulee heille\nmelkeinpä samanlainen murros kuin heille tuli ennen muinoin, kun\nrakastaja heidät petti: tulee aivan kuin hyljätyn rakastuneen\nkatkeruus. -- Tällaisen uuden sielullisen romahduksen sai Jacqueline\nnyt kokea. Georges ei sitä yhtään huomannut. Nuoret miehet eivät\naavista, minkälaisia sydämentragedioja heidän lähistöllään saattaa\nkehittyä: heillä ei ole aikaa jäädä niitä katselemaan; eivätkä he\ntahdokaan niitä nähdä: itsekkyyden vaisto varoittaa heitä ja käskee\nheitä kulkemaan suoraan, kääntämättä päätään oikealle tai vasemmalle.\n\nJacqueline kärsi tämän uuden tuskansa yksinään. Hän ei päässyt siitä\nennenkuin se oli kalvanut itsensä loppuun. Ja kalvanut ja hävittänyt\nmyöskin hänen rakkautensa. Hän rakasti kyllä yhäti poikaansa, mutta\nkaukaisella tavalla, siten, että hän nyt oli saanut silmänsä auki\nja tiesi itsensä hyödyttömäksi ja oli välinpitämätön itsestään ja\npojastaan. Niin meni häneltä kokonainen synkkä ja surkea vuosi\nkenenkään sitä edes aavistamatta. Ja sitten täytyi tuon onnettoman\nsydämen, joka ei voinut kuolla eikä elääkään ilman rakkautta, keksiä\nitselleen jokin uusi rakkaudenkohde. Jacqueline joutui silloin\nomituisen intohimon valtaan, joka tulee hyvin usein naisille, ja\nvarsinkin kaikkein jaloimmille ja vaikeimmin saavutettaville naisille,\ntulee syksyisen kypsyyden iässä, jos he eivät ole poimineet kyllikseen\nelämän kauniita hedelmiä. Jacqueline tutustui erääseen naiseen, joka\nlumosi hänet heti kohta, kun he tapasivat toisensa ensi kertaa,\nmystillisellä viehätysvoimallaan.\n\nTuo nainen oli nunna, suunnilleen Jacquelinen ikäinen. Hänen\nammattinaan oli kristillinen hyväntekeväisyys. Hän oli kookas,\nlujatekoinen, lihavahko; ruskeaverinen; kasvot kauniit ja\njyrkkäpiirteiset, silmät vilkkaat ja terävät; leveä ja hieno suu\nhymyili alinomaa; leuka mahtavan voimakas. Älyllisiltä lahjoiltaan\nhän oli huomattava; sydämeltään ei laisinkaan sentimentaali; hän oli\ntalonpoikaisen ovela ja raha-asioissa selväjärkinen; ja kaikkeen\nedellämainittuun yhtyi hänessä etelämaalainen mielikuvitus, joka on\ntaipuisa näkemään asiat suuresti, mutta pystyy samalla, milloin se on\nvälttämätöntä, näkemään ne tarkassa ja selvässä mittakaavassa; rehevä\nsekoitus ylevää uskonnollista mystisismiä ja vanhan nurkkanotaarin\nviekkautta. Sisar Angèle oli tottunut hallitsemaan ja käytti valtaansa\nluontevasti. Jacqueline jäi heti kiinni. Hän innostui pyhästi jaloon\naatteeseen. Ainakin uskoi hän innostuneensa. Sisar tiesi kyllä, mihin\nmoinen intohimo oikeastaan perustui; hän oli tottunut herättelemään\nsellaisia intohimoja; hän ei ollut muka sen syitä huomaavinaan, mutta\nkäytti sitä kylmästi laupeuden hyväksi ja Jumalan kunniaksi. Jacqueline\nantoi rahansa, antoi tahtonsa ja sydämensä. Hän oli armelias ihminen,\nja hän uskoi pyhään asiaan, uskoi rakkaudesta.\n\nPiankin huomattiin, mihin lumoihin hän oli joutunut. Hän yksinään ei\nsitä aavistanutkaan. Hänen poikansa holhooja tuli levottomaksi. Georges\noli liian antelias ja huimapää välittääkseen yleensä raha-asioista;\nmutta nyt hän kuitenkin näki, minkä vaikutuksen alaiseksi hänen äitinsä\noli joutunut, ja hän ällistyi. Liian myöhään koetti hän päästä äitinsä\nkanssa entisiin läheisiin väleihin: hän huomasi, että heitä erotti jo\nkokonainen maailma. Hän syytti siitä vehkeilijän salaisia juonia; hänet\nvaltasi suuttumus tuota nunnaa kohtaan, ja samoin myöskin Jacquelinea,\n-- suuttumus, jota hän ei suinkaan salannut; hän ei hyväksynyt sitä,\nettä vieras oli anastanut hänen äitinsä sydämen, sillä hän oli pitänyt\nsitä luonnollisena omaisuutenaan. Hän ei ajatellut, että jos se sydän\noli häneltä mennyt, johtui se siitä, että hän itse oli sen hylännyt.\nGeorges ei koettanutkaan valloittaa kärsivällisesti paikkaansa\ntakaisin, vaan oli taitamaton ja loukkaava. Äiti ja poika, molemmat\nkiihkeitä luonteita, vaihtoivat keskenään kiivaita sanoja; juopa yhä\nvain syveni. Sisar Angèle sai lopullisenkin vallan Jacquelineen;\nja Georges lähti pois, oman onnensa nojaan. Hän heittäytyi suin\npäin touhuavaan ja huikentelevaan elämään. Hän pelasi ja menetti\nsuuria summia; hän oikein rehenteli kaikenlaisilla päähänpistoilla,\nsekä omaksi huvikseen että uhmatakseen tuota äitiä, jolla oli omat\nkummalliset oikkunsa. -- Georges tunsi Stevens-Delestradet. Colette\noli hyvinkin huomannut moisen kauniin miehen ja koettanut häneen\nviehätyksensä tehokkuutta, sillä viehätyshalu ei hänestä loppunut\nmilloinkaan. Hän oli perillä kaikista Georges Jeanninin tyhmyyksistä;\nne huvittivat häntä. Mutta kun hän oli pohjaltaan järkevä ja todella\nhyvä ihminen, vaikka nämä ominaisuudet piilivätkin hänessä turhamaisen\npinnan alla, niin ajatteli hän myöskin, mikä vaara nuorta huimapäätä\nuhkasi. Ja koska hän tiesi erinomaisesti, ettei hän suinkaan itse\npystyisi poikaa siitä varjelemaan, ilmoitti hän asiasta Christophelle;\nja Christophe riensi hätään.\n\n\n\n\nChristophe oli ainoa olento, jolla oli hiukan vaikutusta nuoreen\nJeanniniin. Se vaikutus oli kylläkin vähäistä ja ainoastaan\nhetkittäistä, mutta sitäkin ihmeellisempää, kun siihen oli vaikea\nymmärtää syytä. Christophe oli jo tuota edellistä sukupolvea, jota\nkohtaan Georges ja hänen toverinsa tunsivat kiivasta vastahakoisuutta.\nHän oli sen tuskien täyttämän ja levottoman aikakauden korkeimpia\nedustajia, jonka taide ja aatteet herättivät heissä epäluuloa ja\nvihamielisyyttä. Christopheen eivät pystyneet ne pikku profeettain\nuudet evankeliumit eivätkä vanhain kamasaksain amuletit, joita nuorille\ntarjottiin maailman-, Rooman ja Ranskan pelastamiseksi ehdottomasti\nauttavina keinoina. Christophe pysyi yhä edelleen vapaa-ajattelijana:\nvapaana kaikista uskonnoista, vapaana kaikista puolueista, vapaana\nkaikista isänmaista; ja sellainen katsomus ei ollut enää muodissa, --\ntai ei vielä ollut tullut muotiin uudestaan. Ja lisäksi: niin erillään\nkuin hän elikin kaikista kansallisuuksia koskevista kysymyksistä, oli\nhän Parisissa kuitenkin ulkomaalainen, vieläpä aikana, jolloin kaikkien\nmaiden synnynnäiset asukkaat pitivät toisten maiden kansalaisia\npelkkinä barbaareina.\n\nJa kuitenkin kunnioitti tuo nuori Jeannin, iloinen, kevyt ja\nvaistomaisesti kaiken sellaisen vihamies, mikä saattoi tehdä hänet\nsurulliseksi tai ajattelevaksi, -- hän, joka tavoitteli kiihkeästi\nnautintoja, syöksyi rajuihin leikkeihin ja antoi aikansa iskusanain\nhelposti itsensä pettää, -- hän, jonka lujat lihakset ja aivojen\nlaiskuus tekivät hyvin taipuvaiseksi _Action françaisen_, Ranskan\nkansalliskiihkoisten, kuningasmielisten ja imperialistien tylyihin\noppeihin -- (Georges ei pohtinut, mitä ne opit olivat) -- kuitenkin\nkunnioitti hän pohjaltaan ainoastaan yhtä ihmistä: Christophea. Hänen\naikaiskypsät kokemuksensa ja hänen äidiltä peritty hieno vaistonsa\nolivat näyttäneet hänelle (hänen elämänhaluaan silti muuttamatta),\nmiten vähän arvoa tuolla maailmalla oli, jota ilman hän ei voinut\nelää, ja miten paljon parempi Christophe oli kuin se. Georges koetti\nnyt turhaan huumata itseään liikunnolla ja touhulla: hän ei voinut\nkieltää ominaisuuksia, jotka oli perinyt isältään. Olivier Jeanninista\njohtui, että hänelle tuli silloin tällöin yhtäkkiä epämääräinen ja\npian haihtuva levottomuus, kaipuu löytää ja määritellä toiminnalleen\ntarkoitus. Ja isästä oli ehkä lähtöisin se mystillinen vaistokin, joka\nveti häntä Olivier Jeanninin rakastamaa ihmistä kohti.\n\nGeorges kävi usein katsomassa Christophea. Kun hän oli avosydäminen\nja hiukan löyhäsuinen, puhui hän aina asioistaan. Hän ei välittänyt\najatella, oliko Christophella aikaa häntä kuunnella. Christophe\nkuunteli kuitenkin eikä ilmaissut koskaan kärsimättömyyttään. Joskus\nhän oli vain hajamielinen, jos vieras tuli keskellä hänen työtään. Sitä\nei kuitenkaan kestänyt kuin hetkisen; Christophen ajatus liiti muualle,\nlisäsi joskus uuden piirteen tai vivahteen hänen sisäiseen työhönsä;\nsitten se palasi jälleen Georges Jeanninin asiaan, eikä Georges ollut\nhuomannut sen poistumista. Christophea huvittivat tällaiset ajatusten\nkarkuretket, aivan kuin ihmistä, joka tulee toisten luo sisään\nvarpaisillaan kenenkään kuulematta. Mutta pari kertaa Georges huomasi\nkuitenkin hänen menettelynsä ja huudahti loukkaantuneena:\n\n-- Mutta ethän sinä minua kuuntelekaan!\n\nSilloin Christophe häpesi; ja lauhkeasti lähti hän nyt kulkemaan\nkärsimättömän kertojan perästä ja oli entistä tarkkaavampi saadakseen\nvikansa anteeksi. Georges Jeanninin jutuilla oli kylläkin hauskuttavat\nja hassunkuriset puolensa, eikä Christophe voinut olla nauramatta\njotakin ylen riehakasta kuullessaan: sillä Georges kertoi kaikki; hän\noli niin suora, että toinen tuli aivan neuvottomaksi.\n\nAina ei Christophe kuitenkaan nauranut. Nuorukaisen käytös oli hänestä\nusein tuskastuttava. Christophe ei itsekään ollut mikään pyhyys; hän\nei uskonut olevansa oikeutettu saarnaamaan moraalia toisille. Georges\nJeanninin lemmenseikkailut, häikäilemätön tapa, millä hän hävitti\nhullutuksiin varojaan, eivät loukanneet Christophea pahimmin; ei,\nvaikeinta oli hänestä antaa anteeksi sitä keveyttä, jolla Georges\nsuhtautui kaikkiin vikoihinsa: toden totta, ne eivät häntä painaneet;\nhän piti niitä ihan luonnollisina. Hänellä oli toisenlainen käsitys\nmoraalista kuin Christophella. Georges oli noita nuoria miehiä,\njotka eivät näe sukupuolten välisissä suhteissa juuri muuta kuin\niloittelevan leikin, ilman moraalin vivahdustakaan. Jonkinmoinen\nnuoruus ja huoleton hyvyys riittävät heistä kunnon miehen koko\nelämänohjeeksi. Georges ei Christophen omantunnon-aprikoimisia ottanut\nliioin varteensa. Christophe vihastui. Vaikka hän kuinka koetti olla\ntyrkyttämättä toisille omaa katsantokantaansa, suvaitsevainen hän\nei ollut; eikä hänen entinen kiivautensa ollut vielä kuin puoleksi\nmasentunut. Se purkausi yhä ilmi silloin tällöin. Hän ei saattanut\nolla halveksimatta likaisina hävyttömyyksinä eräitä Georges Jeanninin\nkepposia, ja hän ilmaisi nuorukaiselle ajatuksensa suoraan. Georges\nei ollut sen maltillisempi kuin hänkään. Heidän välillään syntyi tuon\ntuostakin rajuja kohtauksia. Sellaisten jälkeen eivät he nähneet\ntoisiaan viikkokausiin. Christophe ajatteli kyllä, ettei suuttuminen\nollut omiaan muuttamaan Georges Jeanninin elämää, ja että on väärinkin\nkoettaa sovittaa menneen sukupolven moraalia toisen sukupolven\nmoraalisten aatteiden mittoihin. Mutta Christophe ei voinut itselleen\nmitään: heti seuraavan kerran kiivastui hän uudestaan. Kuinka\nosaisikaan ihminen epäillä uskoa, jonka puolesta hän on elänyt koko\nikänsä? Helpompi olisi luopua vaikka hengestään. Mitä auttaa pakottaa\nitseään ajattelemaan toisin kuin ajattelee, ainoastaan ollakseen toisen\nihmisen näköinen tai säästääkseen häntä? Siten hävittää itsensä, eikä\nsiitä ole toisellekaan apua. Ensimäinen velvollisuutemme on olla sitä,\nmitä olemme. Uskaltaa sanoa: \"Tuo on hyvä, tuo on paha\". Heikoille\ntekee enemmän hyvää, jos on itse vahva, kuin tekeytymällä heikoksi\nkuten he ovat. Olkaa anteeksiantavia jo tapahtuneita heikkouksia\nkohtaan, jos tahdotte. Mutta älkää koskaan kohdelko kursaillen vikaa,\njonka valtaan toinen aikoo heittäytyä...\n\nNiin, mutta Georges ei kysynytkään Christophelta neuvoa siihen nähden,\nmitä hän aikoi tehdä: -- (tiesikö hän sitä itsekään?) -- Hän ei\npuhunut mistään ennenkuin se oli jo tehty. -- Mitäpä voi silloin enää\nmuuta kuin katsella tuota lurjusta sanattomana ja moittien, kohauttaa\nolkapäitään ja hymyillä, aivan kuin vanha eno, joka tietää, ettei hänen\nneuvojaan kuitenkaan kuunnella.\n\nTällaisina päivinä saattoi heidän välillään tulla tuokion hiljaisuus.\nGeorges katseli Christophea silmiin, ja niiden katse näytti ikäänkuin\ntulevan jostakin hyvin kaukaa. Ja hän tunsi itsensä aivan pikku pojaksi\nnoiden silmien edessä! Hän näki itsensä sellaisena kuin hän oli, näki\nvanhan ystävänsä läpitunkevan katseen kuvastimesta, josta nyt vilkkui\npureva ilme; eikä Georges silloin ollut itseensä kovinkaan tyytyväinen.\nChristophe käytti harvoin häntä vastaan niitä tietoja, jotka Georges\noli hänelle itsestään antanut; olisi saattanut luulla, ettei hän noita\nasioita muistanutkaan. Kun he olivat olleet hetken vaiti ja puhelleet\nainoastaan täten silmillään, Christophe pudisti leikillisesti päätänsä;\nsitten hän alkoi kertoa jotakin juttua, millä ei näyttänyt olevan\nmitään yhteistä nuoren Jeanninin äskeisten juttujen kanssa: jotain\noman elämänsä muistelmaa tai jotakin aivan vieraita ihmisiä koskevaa,\ntoritapausta taikka kuvitelmaa. Ja silloin näki Georges, että hänen\neteensä nousi vähitellen, nousi uudessa valossa, joko suututtavana\ntai naurettavana, hänen oma kaksoisolentonsa (hän tunsi erinomaisesti\nitsensä siinä), joka teki aivan samanlaisia erehdyksiä kuin hän itse.\nMahdotonta oli olla nauramatta sille ja omalle surkealle muodolleen.\nChristophe ei lisännyt juttuun selittelyjä. Ja vielä enemmän kuin\nitse tarina tehosi kertojan mahtava leppoisuus. Hän puhui itsestään\naivan kuin vieraista ihmisistä, yhtä vapaasti ja yhtä lauhkealla ja\nkirkkaalla huumorilla. Sellainen tyyneys tehosi Georges Jeanniniin.\nSitä hän oli tullutkin hakemaan. Kun hän oli päässyt loruavan rippinsä\ntaakasta, tuntui hänestä kuin hän olisi saanut kesäisenä iltana\nheittäytyä suuren puun varjoon ja oikoa siinä jäseniään. Polttavan\npäivän kuumeinen häikäisy sammui. Hän tunsi rauhan suojaavien siipien\nleviävän ylitseen. Lähellä Christophea, tuota miestä, joka kantoi\nniin levollisesti raskaan elämänsä kuormaa, oli hän turvassa omilta\nkiihkoiltaan. Christophea kuunnellessa tuli hänelle rauhallinen olo.\nGeorges ei itsekään usein häntä kuunnellut; hän antoi ajatustensa\nkierrellä sinne tänne; mutta minne ne samosivatkin, ympäröi häntä\nChristophen nauru.\n\nSiitä huolimatta jäivät vanhan ystävän aatteet hänelle vieraiksi.\nGeorges ihmetteli, kuinka Christophe saattoi tyytyä sellaiseen\nsielulliseen yksinäisyyteen, olla kiintymättä ainoaankaan\ntaiteelliseen, poliittiseen, uskonnolliseen puolueeseen, mihinkään\ninhimilliseen ryhmään. Hän kysyi Christophelta: \"eikö Christophe\ntuntenut koskaan tarvetta vetäytyä ja sulkeutua johonkin leiriin?\"\n\n-- Sulkeutua! sanoi Christophe nauraen. Eikö ulkopuolella sitten ole\nhyvä olla? Ja sinäkö puhut tällaisesta salpojen taakse menemisestä,\nsinä, ulkoilman mies.\n\n-- Ah, sielullinen salpojen takana oleminen ei ole sama kuin jos\nruumiillisesti pantaisiin salpojen taakse, vastasi Georges. Ajatus\ntarvitsee varmuutta; sen täytyy saada liikkua toisten kanssa, turvautua\nperiaatteisiin, jotka kaikki saman ajan ihmiset ovat hyväksyneet. Minä\nkadehdin entisiä klassillisen ajan ihmisiä. Ystäväni ovat oikeassa, he,\njotka tahtovat palauttaa muinaisen kauniin järjestyksen.\n\n-- Uitettu kana! sanoi Christophe. Kuka sinuun on työntänyt tuollaista\ntoivottomuutta?\n\n-- Minä en ole toivoton, intti Georges vastaan. Kukaan meistä ei ole!\n\n-- Kaipa te olette, koska pelkäätte itseänne, virkkoi Christophe. Mitä\nkummaa, te tarvitsette järjestystä, ettekä osaa itse sitä itsellenne\nluoda? Teidän tarvitsee mennä riippumaan isoäitienne hameissa! Hyvänen\naika, käykää omin jaloin.\n\n-- Täytyy olla juuret syvällä kiinni, vastasi Georges, ylen ylpeänä\ntuosta keppihevosestaan, joka oli hänen aikansa uutta keksintöä.\n\n-- Pitääkö puu istuttaa laatikkoon, jotta sen juuret olisivat syvällä?\nVastaapas siihen? Tuossa on maata kaikille puille. Tunge siihen\njuuresi. Löydä omat lakisi. Etsi omasta olemuksestasi.\n\n-- Ei siihen ole aikaa, sanoi Georges.\n\n-- Sinä pelkäät, vastasi Christophe.\n\nGeorges kiivastui eikä sitä myöntänyt; mutta lopulta hän kuitenkin\ntunnusti, ettei hänellä ollut mitään halua tuijottaa oman itsensä\nsyvyyksiin; hän ei ymmärtänyt, mitä iloa sellaisesta voisi olla: jos\nkumartui katselemaan tuohon mustaan kuiluun, saattoi siihen suistua.\n\n-- Pidähän minua kädestä, sanoi Christophe. -- Ja hän huvittelihe\navaamalla luukkua, jonka alla hänen realistisen ja traagillisen\nelämänkäsityksensä näyt olivat. Georges heittäytyi takaisin. Christophe\nsulki nauraen luukun.\n\n-- Miten te jaksatte elää tällä tavoin? kysyi Georges.\n\n-- Elänpä vain, ja olen onnellinenkin, sanoi Christophe.\n\n-- Minä kuolisin, jos minun olisi pakko nähdä aina tuollaista.\n\nChristophe taputti häntä olalle:\n\n-- Kas sellaista atleettia!... No niin, älä sinne katsele, ellet\ntunne pääsi kestävän. Mikään ei sinua lopultakaan siihen pakota. Käy\neteenpäin, poikaseni. Mutta tarvitsetko välttämättä jotain isäntää,\njoka merkitsee leiman lapaasi niinkuin naudalle? Mitä tunnuslausetta\nodottelet? Kauan sitten on signaali annettu! On kaikunut käsky:\n\"Satulaan\". -- Ratsuväki rientää! Älä välitä muusta kuin omasta\nhevosestasi. Pysy paikallasi! Täyttä laukkaa!\n\n-- Mutta minne minä olen menossa? kysyi Georges.\n\n-- Sinne, minne eskadroonasi: maailmaa valloittamaan. Vallatkaa ilma,\nkukistakaa elementit, tunkeutukaa luonnon viimeisiin varustuksiin,\najakaa tieltänne aika, karkoittakaa kuolema...\n\n\"_Expertus vacuum Daedalus aera_...\"\n\n... Latinalaisuuden sankari, tunnetko tämän, sanopas? Pystytkö\nselvittämään minulle edes mitä se merkitsee?\n\n\"_Perrupit Acheronta_...\"\n\n... Siinä on onnellinen osanne. Teille, te _conquistadores_!\n\nChristophe näytti niin selvästi uuden sukupolven osalle annetun\nsankarillisen toiminnan velvollisuuden, että Georges kysyi\nhämmästyneenä:\n\n-- Mutta jos te vanhat olette tätä mieltä, miksi te ette tule meidän\nkanssamme?\n\n-- Siksi, että meillä on toinen tehtävä. Mene poikaseni, tee työsi.\nIrtaudu minusta, jos voit. Minä jään tänne, ja valvon... Oletko\nlukenut sen Tuhannen ja yhden yön sadun, jossa vuorenkorkuinen haltia\non suljettuna pieneen lippaaseen, Salomonin sinetillä lukittuun?...\nSe haltia on täällä, sielumme pohjassa, sielun, jota sinä pelkäät\nkumartua tarkastelemaan. Minä ja minun aikalaisemme olemme kuluttaneet\nelämämme kamppailussa sen kanssa; me emme ole häntä voittaneet;\nhänkään ei ole voittanut meitä. Nyt me levähdämme hetkisen, hän ja me;\nja me katselemme toisiamme, vihaamatta ja pelkäämättä, tyytyväisinä\notteluun, jonka olemme kestäneet, ja odotamme aselevon loppumista.\nKäyttäkää te aselevon aikaa kartuttaaksenne voimianne ja kootaksenne\nmaailman kauneutta. Olkaa onnellisia, nauttikaa tyynentuokiosta. Mutta\nmuistakaa, että kerran täytyy teidän tai niiden, jotka ovat poikianne,\nkerran täytyy teidän palata voiton juhlastanne siihen paikkaan,\njossa nyt olen ja ryhtyä uudestaan taisteluun, uusilla voimilla,\ntuota vastaan, joka on tuossa ja jota minä pidän silmällä. Ja sitä\naselepojen katkomaa taistelua kestää, kunnes toinen taistelevista\n(ja ehkäpä molemmatkin) on murskattu. Teidän tulee olla väkevämpiä\nja onnellisempia kuin me olimme... Toistaiseksi urheile, jos mielesi\ntekee; karaise lihaksiasi ja sydäntäsi; äläkä tuhlaa hullun tavoin\nkärsimättömästi paisuvia voimiasi joutavuuksiin: sinä olet sellaisen\najan lapsi, että niille voimille (ole varma siitä!) löytyy kyllä\npaikkansa.\n\n\n\n\nGeorges ei pitänyt muistissaan paljoakaan siitä, mitä Christophe\nhänelle puhui. Hänen tajuntansa oli melkoisen avoin Christophen\najatuksille; mutta ne ajatukset menivät toisesta korvasta sisään ja\ntulivat toisesta ulos. Hän ennätti tuskin alas kadulle, kun jo unhotti\nkaikki. Siitä huolimatta säilyi hänessä jonkinlainen hyvinvoinnin\ntunne vielä sittenkin, kun syy, josta se oli aiheutunut, oli jo\npitkän aikaa haihtunut. Hän kunnioitti Christophea. Hän ei uskonut\nsellaiseen, mihin Christophe uskoi. (Pohjaltaan hän nauroi kaikelle,\nhän ei uskonut mihinkään.) Mutta siitä huolimatta olisi hän halkaissut\npään jokaiselta, joka olisi uskaltanut puhua pahaa hänen vanhasta\nystävästään.\n\nNuorukaisen onneksi ei juuri hänelle satuttu puhumaankaan Christophesta\npahaa: muutoin olisi hänellä ollut paljon tekemistä.\n\nChristophe aavisti hyvin, minnepäin ajantuuli kiepahti. Ranskan nuorten\nmusiikki-ihanteet erosivat suuresti hänen ihanteistaan; mutta vaikka se\nseikka yhä vain lisäsi Christophen sympatiaa noita ihanteita kohtaan,\neivät nuoret puolestaan suinkaan suhtautuneet häneen samoin. Christophe\noli joutunut muotiin yleisön keskuudessa, eikä se ollut omiaan tekemään\nhänelle suopeiksi nälkäisimpiä noista nuorista; heillä ei ollut\nvatsassaan paljoa, ja heidän torahampaansa olivat siis sitäkin pitemmät\nja purevammat. Christophe ei pahastunut heidän häijyydestään.\n\n-- Miten sisukkaita ne ovat! sanoi hän. Niille tulee hampaita,\npiskuisille...\n\nHän piti heistä melkeinpä enemmän kuin eräistä toisista rakeista, jotka\nmairittelivat häntä sen vuoksi, että hän oli saanut menestystä, --\ntuollaisista, joista d'Aubigné sanoo: \"_Kun talonkoira on työntänyt\nkuononsa voipyttyyn, tulevat ne onnitellen nuoleskelemaan sen viiksiä_\".\n\nChristophe oli saanut uuden kappaleen Oopperaan. Tuskin se oli\nhyväksytty, kun alettiin sitä harjoittaa. Eräänä päivänä huomasi\nChristophe sanomalehtien hyökkäyksistä, että erään nuoren säveltäjän\nteos, joka oli päätetty esittää, oli lykätty epämääräiseen aikaan\nsen tähden, että hänen, Christophen, ooppera pääsisi nyt lavalle.\nArtikkelin kirjoittaja oli vihastunut tällaisesta mahtiaseman\nväärinkäytöstä, josta hän syytti Christophea.\n\nChristophe tapasi Oopperan johtajan ja sanoi hänelle:\n\n-- Te ette ilmoittanut minulle, miten asianlaita oli. Tällainen ei\nsovi. Te esitätte ensin oopperan, joka on hyväksytty ennenkuin minun.\n\nJohtaja huudahti hämmästyksissään, alkoi nauraa, kieltäytyi\ntottelemasta, imarteli ylenpalttisesti Christophea, hänen ylevyyttään,\nhänen teoksiaan, hänen nerouttaan; puhui ylen halveksivasti tuon toisen\nsäveltäjän työstä, vakuutti, ettei sillä ollut mitään arvoa ja ettei se\ntuottaisi kolikkoakaan.\n\n-- No, miksi te sitten sen hyväksyitte?\n\n-- Ihminen ei saa aina tehdä, mitä tahtoo. Täytyy silloin tällöin\nnäennäisesti antaa myöten yleiselle mielipiteelle. Ennen muinoin\nnuo nuoret saivat kiljua mielin määrin, kukaan ei heitä kuunnellut.\nNyt ovat he keksineet sen keinon, että usuttavat meidän kimppuumme\nkansallismielisen sanomalehdistön, joka alkaa rääkkyä kavallusta ja\nhaukkuu meitä huonoiksi ranskalaisiksi, jos emme kovaksi onneksemme voi\ninnostua mokomaan nuoreen kouluun. Nuori koulu! Kyllä kai!... Sanonko\nteille suoraan? Siitä olen saanut tarpeekseni! Ja yleisökin samoin.\nNuorilla on aina huulilla tuo _Oremus_!... Se ikävystyttää meitä...\nEi verta suonissaan; pikku pastoreita, jotka messuavat meille; kun\nhe tekevät lemmenduettoja, ovat ne kuin mikäkin _De profundis_...\nJos olisin niin hullu, että ottaisin lavalle kaikki näytelmät, jotka\nminulle tyrkytetään, ajaisin teatterini konkurssiin. Minä otan muutaman\nharvan niistä: se riittää puolestani. -- Puhutaanpa oikeista asioista.\nTe saatte aina täydet huoneet...\n\nYlistykset alkoivat jälleen.\n\nChristophe keskeytti hänen juttunsa jyrkästi ja sanoi vihoissaan:\n\n-- Minä en anna puijata itseäni. Nyt, kun olen vanha mies ja saanut\nitseni \"läpi\", käytätte te minua nuorten murskaamiseksi. Silloin,\nkun minä olin nuori, olisitte murskanneet minut yhtä hyvin kuin nyt\nheidätkin. Te joko esitätte heti tuon pojan oopperan, tahi minä otan\nomani teiltä pois.\n\nJohtaja kohotti kätensä taivasta kohti ja sanoi:\n\n-- Ettekö ymmärrä, että jos tekisimme niinkuin tahdotte, näyttäisi\nsiltä kuin myöntyisimme heidän sanomalehtihyökkäystensä vuoksi?\n\n-- Mitä se siihen kuuluu? virkkoi Christophe.\n\n-- Miten tahdotte! Te saatte siitä kaikkein ensimäisenä kärsiä.\n\nNuoren säveltäjän työ otettiin harjoitettavaksi keskeyttämättä\nChristophen oopperan valmistuksia. Toisen ooppera oli kolmi-, toinen\nkaksinäytöksinen; päätettiin esittää ne samana iltana. Christophe\ntapasi tuon nuoren suojattinsa: hän oli halunnut itse ensimäisenä\nilmoittaa hänelle tämän hyvän uutisen. Nuorukainen vakuutteli\nvakuuttamasta päästyään ikuista kiitollisuuttaan.\n\nTietystikään ei Christophe saanut aikaan sitä, että nuoren miehen\noopperan valmistus olisi ollut mallikelpoinen. Tulkinta ja\nnäyttämöasetus tuli hieman laiminlyödyksi. Christophe ei tiennyt siitä\nmitään. Hän oli pyytänyt päästä kuulemaan eräitä nuorukaisen teoksen\nharjoituksia; hänenkin mielestään oli kappale jotakuinkin heikko,\nniinkuin hänelle oli sanottu; hän oli tohtinut antaa pari kolme\nneuvoa: ne oli otettu epäsuopeasti vastaan; Christophe oli pysynyt\nmielipiteessään eikä sitten ollut enää sekaantunut asiaan. Sitäpaitsi\noli johtaja vaatinut tulokasta hiukan lyhentelemään kappalettaan,\njos hän halusi saada sen ajoissa esitetyksi. Tekijä suostui ensin\nhelposti tähän uhraukseen, mutta sittemmin näytti se tuntuvan hänestä\ntuskalliselta.\n\nEnsi iltana ei vasta-alkajan teoksella ollut yhtään menestystä;\nChristophen ooppera herätti suurta huomiota. Silloin alkoivat eräät\nsanomalehdet mustata Christophea. He puhuivat salajuonesta; tahdottiin\nmuka murskata nuori ja suuri ranskalainen taiteilija, väitettiin, että\nhänen teostaan oli silvottu saksalaisen mestarin mieliksi, Krafftin,\njonka vihjailtiin kadehtivan halpamaisesti kaikkia uusia kykyjä.\nChristophe kohautti hartioitaan ja ajatteli:\n\n-- Hän vastaa kyllä.\n\n\"Hän\" ei vastannut. Christophe lähetti hänelle erään leikkeleen noista\nsanomalehdistä lisäten siihen:\n\n-- Oletteko lukenut tämän?\n\nToinen kirjoitti hänelle nyt:\n\n-- Syvästi valitettava asia! Tuo sanomalehtimies on aina ollut niin\narkatuntoinen minusta! Minä olen vilpittömästi pahoillani. Parasta on\nolla sellaisesta välittämättä.\n\nChristophe nauroi ja ajatteli:\n\n-- Se raukka on oikeassa.\n\nJa hän heitti tämän muiston \"unhon kuiluun\", niinkuin hänen oli tapa\nsanoa.\n\nMutta kävipä nyt niin, että Georges, vaikka hän luki sanomalehtiä\nsangen harvoin ja silloinkin huonosti kaiken muun paitsi urheilua\nkoskevat artikkelit, sattui nyt näkemään juuri rajuimmat hyökkäykset\nChristophen kimppuun. Hän tunsi tuon sanomalehtimiehen. Hän meni\nkahvilaan, jossa tiesi hänet varmasti tapaavansa, tapasikin hänet\nsiellä, antoi häntä korville, joutui kaksintaisteluun hänen kanssaan ja\nraapaisi kelpo tavalla miekallaan hänen toista olkapäätään.\n\nSeuraavana päivänä, aamiaisella istuessaan, sai Christophe kuulla tämän\ntapahtuman erään ystävän kirjeestä. Se oli hänestä kauheaa. Hän jätti\naamiaisensa kesken ja juoksi Georges Jeanninin luokse. Georges tuli\nitse avaamaan, Christophe ryntäsi sisään kuin myrskynpuuska, tarttui\npoikaa kaksinkäsin käsivarsiin, ravisteli häntä vihoissaan ja alkoi\nhäntä vimmoissaan haukkua.\n\n-- Hölmö! huusi hän; sinä olet mennyt tappelemaan minun puolestani!\nKuka sinulle siihen on antanut luvan? Nulikka, nuori nallikka, sekautua\nminun asioihini! Enkö minä osaa itse hoitaa itseni, sanopas? Tämä\nnyt on kaunista! Mokomalle konnalle sellainen kunnia, että tappelit\nhänen kanssaan. Sitä hän juuri tahtoi. Sinä olet tehnyt hänestä\nsankarin. Tolvana! Ja jospa olisi käynyt niin... (Olen varma, että\nheittäydyit siihen aivan tosissasi, niin päätön kun olet)... jos olisit\nhaavoittunut tai vaikka kuollut!... Onneton: silloin en olisi antanut\nsinulle anteeksi eläessäni!...\n\nTämän uhkauksen kuullessaan nauroi Georges haljetakseen; ja sitä\nilonpuuskaa kesti niin, että kyyneleet tippuivat hänen silmistään:\n\n-- Ah, vanha ystäväni, kuinka olet hassu?! Sinä olet verrattoman\nkoomillinen! Haukut minua siitä, että sinua puolustin. Toisen kerran\nhyökkään sinun kimppuusi. Ehkäpä silloin syleilet minua.\n\nChristophe tukki suunsa; hän syleili Georges Jeanninia, suuteli häntä\nkummallekin poskelle, ja suuteli uudestaan, ja sanoi:\n\n-- Rakas poikani!... Anteeksi. Minä olen vanha hölmö... Mutta tämä\nuutinen sai minut aivan sekaisin. Mikä päähänpisto tapella! Kannattaako\ntuonlaisten kanssa tapella? Lupaa heti paikalla, ettet enää koskaan\nrupea sellaiseen.\n\n-- Minä en lupaa mitään, sanoi Georges. Minä teen, mitä tahdon.\n\n-- Mutta minä kiellän sinua, kuuletkos! Jos yrität, minä en tahdo enää\nsinua nähdä, minä panen vastalauseen lehtiin, minä sinun...\n\n-- Teet tietysti perinnöttömäksi.\n\n-- Mutta kuulehan nyt, rakas Georges... Mitä sellainen toimittaa?\n\n-- Kunnon ystäväni, sinä olet tuhat kertaa parempi kuin minä, sinä\ntiedät paljon enemmän maailman asioita kuin minä; mutta nuo lurjukset\ntunnen minä paremmin kuin sinä. Ole huoletta, tämä tepsii; he\nkääntelevät vasta kuusi kertaa suussaan myrkyllistä kieltään ennenkuin\npistävät sen ulos häväistäkseen sinua.\n\n-- Mitä minä noista pässeistä? Minä välitän vähät siitä, mitä he\nsanovat.\n\n-- Mutta minä välitän siitä paljon. Pidä sinä huolta omista asioistasi.\n\nSen jälkeen vartioi Christophe, ettei mikään uusi artikkeli herättäisi\nGeorges Jeanninin epäluuloa. Oli koomillista nähdä häntä seuraavina\npäivinä kököttämässä kahvilan pöydän ääressä ja nuuskimassa\nsanomalehdet, joita hän ei tavallisesti koskaan lukenut, alusta\nloppuun; jos hän olisi niistä löytänyt jonkin hävyttömän kirjoituksen,\nolisi hän ollut valmis tekemään mitä hyvänsä (vaikkapa tarvittaessa\nhalpamaisen kepposenkin), estääkseen noita rivejä joutumasta Georges\nJeanninin nähtäville. Viikon kuluttua hän rauhoittui. Poika oli\noikeassa. Hänen ensimäinen varoituksensa näytti antaneen haukkujille\nmiettimisen aihetta. -- Ja vaikka Christophe olikin ärtynyt nuorelle\nhuimapäälle ystävälleen, joka oli vienyt häneltä seitsemän, kahdeksan\ntyöpäivää, myönsi hän itselleen, ettei hänellä lopultakaan ollut\noikeutta häntä läksytellä. Hän muisti, kuinka hän itse aikoinaan, eikä\nsiitä vielä ollut varsin pitkälti, oli tapellut Olivier-ystävänsä\npuolesta. Ja hän oli kuulevinaan Olivier Jeanninin äänen:\n\n-- Annahan olla, Christophe, minä maksan lainani takaisin!\n\n\n\n\nJos Christophe kuittasi helpolla hyökkäykset häntä vastaan, niin oli\nmoinen ironinen välinpitämättömyys kaukana eräästä toisesta. Tämä oli\nEmmanuel.\n\nEuropalaiset aatteet kehittyivät huimaa vauhtia. Saattaisi sanoa,\nettä niiden kiito lisääntyi sikäli kuin mekaaniset keksinnöt ja\nuudenaikaiset moottoritkin. Sellainen ennakkoluulojen ja toivojen\nvarasto, joka riitti ennen ruokkimaan ihmiskuntaa kaksikymmentä vuotta,\npaloi nyt viidessä vuodessa loppuun. Henkiset sukupolvet laukkasivat\nyhä perätysten ja usein toistensa päälle. Aika toitotti hyökkäykseen.\n-- Emmanuel oli sivuutettu.\n\nEmmanuel, Ranskan tarmon laulaja, ei ollut koskaan kieltänyt\nmestarinsa, Olivier Jeanninin, idealismia. Niin kiivas kuin hänen\nkansallistuntonsa olikin, yhtyi siihen hänessä moraalisen suuruuden\njumaloiminen. Se, että hän julisti runojensa mahtavalla äänellä\nRanskan triumfia, johtui siitä, että hän ihaili isänmaassaan, jopa\npitäen asiaansa selvänä kuin uskonkappaletta, nykyisen Europan\nkorkeinta aatteellisuutta, Athene Nikeä, voitollista Oikeutta, joka\nmusertaa Väkivallan. -- Ja nyt oli Väkivalta, Voima nostanut päänsä\nkeskellä sitä Oikeutta itseään ja se paljastui siinä kaikessa hurjassa\nalastomuudessaan! Uusi sukupolvi, vankka ja sotakuntoinen, kaipasi\ntaistelua, ja sen katsantokanta oli jo ennen voittoa voittajan. Se\nylpeili lihaksistaan, laajentuneesta rintakehästään, halustaan ja\nkyvystään nauttia, yli laajan maan lennättävistä petolinnun-siivistään;\nse tahtoi iskeä ja koetella kynsiään. Kansan pään panivat aivan\npyörälle sellaiset urotyöt kuin huimat lentoretket Alppien ja merten\npoikki, sankarisatuja muistuttavat ratsumatkat halki Afrikan erämaiden,\nnuo uudet ristiretket, jotka olivat melkeinpä yhtä mystillisiä ja\nyhtä paljon aineellisiin etuihin liittyviä kuin aikoinaan jotkin\nFilip-Augustin ja Villehardouin'in. Nämä nykyajan lapset, jotka eivät\nole nähneet sotaa muuta kuin kirjoista, saattoivat koristaa sen\nhelposti kaikenlaisella kauniilla. He alkoivat uhkailla hyökkäilyillä.\nHe olivat väsyneitä rauhaan ja aatteisiin, he ylistelivät \"taistelujen\nalasinta\", jolla aktiivinen toiminta oli kerran takova verisin\nkäsin ehyeksi Ranskan mahdin. Reaktsionista inhoittavaa aatteiden\nväärinkäyttöä vastaan julistivat he ihanteiden halveksumista\nuskonkappaleenaan. He oikein rehentelivät kehumalla tavallista,\nahdasta kylmää järkeä, väkivaltaista realismia, sellaista häpeämätöntä\nkansallista itsekkyyttä, joka tallaa jalkoihinsa muitten kansojen ja\nihmisyyden oikeuden, jos isänmaan suuruuden etu sitä vaatii. He olivat\nkansanvallan vihaajia, demokratian vastustajia, -- ja epäuskoisimmatkin\nheistä veisasivat ylistysvirsiä vanhaan katoliseen uskoon palaamiselle,\nkoska oli muka käytännöllistä \"kanavoida absoluuttinen\", sulkea ääretön\nlujan järjestysvallan ja auktoriteetin vartioitavaksi. Eivätkä he\ntyytyneet lauhkeita entisajan \"lavertelijoita, tuulentupia rakentavia\nidealisteja\", humaanisia ajattelijoita ainoastaan halveksimaan; ei,\nhe pitivät heitä oikeinpa pahantekijöinä. Emmanuel oli näiden nuorten\nmielestä niitä. Hän kärsi heidän kohtelustaan julmasti, ja hänen\noikeutettu suuttumuksensa oli suuri.\n\nKoska Christophe niinkuin hänkin, -- ja vielä enemmän kuin hän, -- oli\ntuon vääryyden uhrina, tunsi Emmanuel nyt sympatiaa häntä kohtaan.\nYnseydellään oli hän katkaissut välinsä Christophen kanssa ja estänyt\nhäntä käymästä luonaan. Nyt esti ylpeys häntä ilmaisemasta katumustaan\nsiten, että hän olisi mennyt Christophea noutamaan. Mutta sattumalta\ntapasi hän sitten kerran Christophen, ja silloin hän itse alkoi ensin\nhäntä lähentyä. Ja kun hänen arka epäluulonsa pääsi siinä tilaisuudessa\nkohta rauhaan, ei hän enää salannutkaan iloaan, kun Christophe piankin\ntuli häntä katsomaan. Siitä lähtien tapasivat he toisiaan usein, joko\nChristophen tai Emmanuelin luona.\n\nEmmanuel ilmaisi Christophelle katkeruutensa. Hän oli ensinnäkin\nsyvästi loukkaantunut eräistä arvosteluista; ja kun Christophe\nei näyttänyt olevan niistä kylliksi huolissaan, luetti Emmanuel\nhänellä eräitä lehtien artikkeleita, jotka koskivat Christophea\nitseään. Niissä väitettiin, ettei Christophe osannut muka taiteensa\naakkosiakaan, ettei hänellä ollut aavistusta harmoniasta, että\nhän oli varastanut ammattiveljiensä aatteita; kaiken kaikkiaan:\nettä hän oli musiikkitaiteen häpeä. Häntä mainittiin nimellä: \"Tuo\nvanha kuohupää\"... Ja sanottiin: \"Me olemme saaneet sellaisista\nsuonenvetoisista sielunvääntelyistä tarpeeksemme. Me olemme järjestys,\njärki, klassillinen sopusuhtaisuus...\"\n\nChristophea huvitti tämä suuresti.\n\n-- Niin pitää ollakin, sanoi hän. Nuoret miehet heittivät meidät vanhat\nsuohautaan... Minun aikoinani tosin odotettiin, että mies täytti\nkuusikymmentä vuotta ennenkuin häntä pidettiin ukkona. Nyt menee kaikki\nkiireemmin... Langaton lennätin, ilmalaivat... Entiset sukupolvet\nväsähtävät nopeammin... Nuo nuoret poloiset, heillä ei ole pitkää\naikaa! Kiiruhtakoot siis meitä halveksimaan ja pöyhistelemään itse\narmaassa auringonpaisteessa!\n\nMutta Emmanuelin luonne ei ollut näin terve. Hänen ajatuksensa oli\npelkäämätöntä, mutta sairaloiset hermot kiduttivat häntä; hänen\nsielunsa oli palava, mutta ruumis riisitaudin kalvama; hänen olisi\npitänyt saada taistella, mutta hän ei ollut luotu taistelua varten.\nEräiden arvostelujen vihamielisyys haavoitti häntä sydämenpohjiin asti.\n\n-- Ah, huudahti hän, jos arvostelijat tietäisivät, mitä pahaa he\ntekevät taiteilijoille tuollaisilla väärämielisillä sanoilla, joita he\najattelemattomasti kylvävät, niin he häpeäisivät ammattiaan!\n\n-- Sen he tietävätkin, hyvä ystäväni. Se on heidän elämänsä kannustin.\nTäytyyhän heidänkin saada elää!\n\n-- He ovat pyöveleitä. Ihminen on verissään elämästä, siitä, että hän\non taistellut kuolemaan asti taiteen puolesta. Sen sijaan, että he\nojentaisivat meille kätensä ja puhuisivat heikkouksistamme armeliaasti,\nauttaisivat meitä veljellisesti korjaamaan puutteitamme, seisovat he\nsiinä kädet taskussa ja katselevat, kuinka me vieritämme kivikuormaamme\nmäkeä ylös, ja sanovat: \"Ei osaa...\" Ja kun työ on tehty, tietävät\ntoiset: \"Kyllä, mutta hän ei nouse mäkeä sillä tavoin kuin pitää\nnousta.\" Kun taas toiset itsepintaisesti yhä jankkaavat: \"Ei hän\nolekaan noussut!...\" Hyvä, etteivät vieritä kiviä kintuillemme meitä\nkaataakseen!\n\n-- No, on heissä hyviäkin ihmisiä; ja miten paljon hyvää he voivatkaan\ntehdä! Ilkeitä nautoja on kaikkialla; sellainen ei johdu ammatista.\nSanopas, tunnetko sinä mitään pahempaa kuin taiteilijan, jossa ei ole\nhyvyyden rahtua, joka on turhamainen ja kiukustunut, jolle koko maailma\non pelkkää saalista, joka hänen täytyy saada kynsiinsä, muuten hän\nkatkeroituu? Ihmisen on pukeuduttava kärsivällisyyden rintarautaan.\nEi ole pahaa, jossa ei olisi jotain hyvää. Kohtuuttominkin arvostelu\non meille hyödyksi. Se on meille kannustin; se ei anna meidän\nlaiskehtia matkalla. Joka kerta, kun luulemme päässeemme matkan päähän,\npureksii se ajokoira koipiamme. Eteenpäin! Kauemmaksi! Korkeammalle!\nSe väsyy ennen minua ajamasta kuin minä kulkemasta sen edessä.\nMuistele aina arabialaista sananlaskua: \"_Hedelmättömistä puista ei\nvälitetä; ainoastaan niitä kiitetään, joiden otsaa kultaiset hedelmät\nkruunaavat_\"... Surkutelkaamme niitä taiteilijoita, joita säästetään!\nHe jäävät laiskotellen puolitiehen istumaan. Kun he tahtovat jälleen\nnousta paikaltaan, eivät heidän kangistuneet jalkansa enää jaksakaan.\nEläkööt ystäväni vihamiehet! He ovat tehneet minulle elämässäni enemmän\nhyvää kuin vihamieheni, nimittäin ystävät!\n\nEmmanuelin täytyi väkisinkin hymyillä. Sitten hän sanoi:\n\n-- Eikö sinusta kuitenkin ole kovaa, että nuoret rekryytit, jotka\novat ensimäisessä taistelussaan, läksyttävät sinua, sellaista vanhaa\nsotaurosta?\n\n-- He ovat minusta hauskoja, vastasi Christophe, Tuollainen ylpeys\non nuoren ja kiehuvan mielen merkki, elämänhalun, joka tahtoo päästä\nliikkeelle. Minäkin olin ennen muinoin sellainen. He ovat maaliskuista\nrankkasadetta maan uudistuessa keväällä... Läksyttäkööt meitä vain!\nHe ovat kuitenkin kaikitenkin oikeassa. Vanhain on mentävä nuorten\nkouluun! He ovat käyttäneet meitä itse kehittyäkseen. He ovat\nkiittämättömiä: niin täytyy ollakin. Mutta meidän ponnistuksistamme\nrikastuneina pääsevät he tosiaan pitemmälle kuin me; he toteuttavat\nsen, mitä me olemme yrittäneet. Jos meissä vielä on jäljellä hiukkakin\nnuoruutta, niin oppikaamme vuorostamme heistä ja koettakaamme itse\nuudistua. Ellemme sitä voi, vaan olemme jo liian vanhoja, niin\nriemuitkaamme heistä! On ihanaa nähdä, kuinka ihmishenki, joka tuntuu\njo väsyneeltä, alkaa kukkia uudestaan; ihanaa nähdä noiden nuorten\nväkevää optimismia, heidän toimivaan seikkailuun pyrkivää elämäniloaan;\nihanaa nähdä sukupolvien syntyvän uudestaan maailmaa valloittamaan.\n\n-- Mitä he olisivatkaan ilman meitä? Se elämänilo on lähtöisin meidän\nkyynelistämme. Se pöyhkeä voima on entisen polven kärsimysten kukka.\n_Sic vos non vobis..._\n\n-- Vanha sananlasku erehtyy. Itseämme varten me olemme tehneet työtä\nluodessamme uuden ihmisrodun, joka sivuuttaa meidät. Me olemme\nkeränneet sille sen säästöt, me olemme suojelleet sitä hatarassa\nhökkelissä, jonka läpi kaikki viimat vinkuivat; meidän täytyi nojautua\nkoko ruumiillamme ovea vastaan, ettei kuolema olisi päässyt sisään.\nMeidän kätemme raivasivat riemukujan, jota pitkin poikamme marssivat.\nMeidän tuskamme on pelastanut tulevaisuuden. Me olemme kantaneet\nliitonarkin luvatun maan kynnykselle. Se menee siihen maahan, heidän\nkanssaan, ja meidän voimallamme!\n\n-- Muistanevatko he koskaan niitä, jotka ovat pyhää tulta kantaen\nsamonneet halki erämaan, samonneet kuljettaen mukanaan rotumme jumalia\nja heitä, rotumme lapsia, nyt miehiksi varttuneita? Me olemme saaneet\nosaksemme kärsimyksen ja kiittämättömyyden.\n\n-- Suretko sitä?\n\n-- En. On juovuttavaa ajatella, miten traagillisen suurta on uhrata\nuudelle, meidän aikamme synnyttämälle tulevaisuudelle sellainen mahtava\naikakausi kuin meidän oli. Nykypäivien ihmiset eivät osaisi enää\nnauttia kieltäytymisen ylpeästä ilosta!\n\n-- Me olemme olleet onnellisempia. Me olemme nousseet Nebon vuorelle,\njonka harjalta näkyy Kaanaanmaa, minne jalkamme eivät koskaan\nsatu. Mutta me nautimme tästä näystä enemmän kuin ne, jotka sinne\npääsevät. Kun laskeutuu tasangolle, niin kadottaa käsityksen tasangon\näärettömyydestä, silmä ei näe kaukaista ilmanrantaa.\n\n\n\n\nSen rauhoittavan voiman, mikä Christophella oli Georges Jeanniniin ja\nEmmanueliin, sai hän rakkaudestaan Graziaan. Se rakkaus johti hänet\nväkisinkin kiintymään kaikkeen nuoreen, tuntemaan ainaista sympatiaa\nkaikkia uusia elämän muotoja kohtaan. Mitkä olivatkin maailmaa\nuudistavat voimat, hän liittyi niihin, rakasti niitä silloinkin, kun\nne taistelivat häntä vastaan; hän ei pelännyt uusien demokraattisten\ntapahtumien lähentymistä, sellaisten, joista keskustellessaan\nkourallinen etuoikeutettuja päästeli ahnaan lokin itsekkäitä huutoja;\nhän ei ollut suinkaan epätoivoinen eikä siis takertunut mihinkään\nvanhentuneisiin taiteen isämeitiin; hän uskoi varmasti, että\nsatumaisista visiooneista, tieteen ja työn toteutetuista unelmista,\npuhkeaisi ilmi entistäkin voimakkaampi taide; hän tervehti ilolla\nelämän uutta aamuruskoa, vaikka vanhan maailman kauneus olisikin sen\nkoittaessa kuoleva.\n\nGrazia tiesi, miten terveellinen hänen rakkautensa oli Christophelle,\nja sen vaikutusvoiman tunto nosti hänet yläpuolelle hänen omaa itseään.\nKirjeillään hän viittoi selvän tien ystävälleen. Ei silti, että hän\nolisi ruvennut naurettavasti ohjailemaan häntä taiteessa: hän oli\nsiihen liian hieno ja älykäs ja tunsi omat heikkoutensa. Mutta hänen\nsuora ja puhdas äänensä oli äänirautana, jonka mukaan Christophe\nviritti sielunsa. Kun Christophe vain kuvittelikin kuulevansa,\nmiten se ääni hänen ajatustaan toisti, niin ei hän ajatellutkaan\nmitään sellaista, joka ei ollut oikeaa, puhdasta ja toistamisen\narvoista. Kauniin soittimen ääni on musiikkimiehelle ikäänkuin kaunis\nruumis, jossa hänen haaveensa saavat todellisuuden ilmenemismuodon.\nKahden toisiaan rakastavan sielun mystillistä yhteensekaantumista:\nkumpikin riistää toiselta, mitä toisella on parhainta; mutta sen hän\ntekee antaakseen toiselle tuon parhaan takaisin oman rakkautensa\nrikastuttamana. Grazia ei pelännyt sanoa Christophelle, että hän\nrakasti häntä. Kaukainen välimatka teki hänen puheensa vapaammaksi,\nsamoin kuin varmuuskin, ettei hän koskaan olisi Christophen. Tällainen\nrakkaus, jonka uskollinen hartaus oli tarttunut myöskin Christopheen,\noli Grazialle voiman ja rauhan lähde.\n\nSitä voimaa ja rauhaa antoi Grazia muille enemmän kuin hänellä\nitsellään oli. Hänen terveytensä oli murtunut, hänen henkinen\ntasapainonsa oli pahoin vaarassa. Hänen poikansa tila ei parantunut.\nKaksi vuotta oli hän elänyt ainaisen kuolemanpelon vallassa, pelon,\njota Lionello häijyillä kujeillaan aiheettomasti lisäsi. Lionello oli\nsaavuttanut virtuoosin taidon pitää vireillä rauhattomuutta niissä\nihmisissä, jotka häntä rakastivat; hänen joutilaat aivonsa olivat\nerinomaisen kekseliäät pitämään valveilla heidän mielenkiintoaan ja\nkiusaamaan heitä: se kekseliäisyys oli muuttunut hänessä oikeaksi\nmaniaksi. Ja traagillisinta oli, että kun hän näytteli tautia, tauti\nkehittyikin tosiaan; kuolema tuli ovelle. Silloin kävi niinkuin\nsaattoi aavistaakin: Grazia, jota poika oli kiusannut vuosikausia\nteeskentelemällä kipeää, oli lakannut hänen tautiinsa uskomasta\nsilloin, kun tauti kiihtyi huippuunsa. Ihmisen tunteilla on rajansa.\nGrazia oli saanut valheen tähden tuhlata saalinsa voimia. Nyt, kun\nLionello puhui totta, luuli Grazia hänen ainoastaan kujeilevan. Ja kun\nsitten perästä päin totuus tuli ilmi, niin myrkyttivät tunnontuskat\nGrazian elämän.\n\nLionellon häijyys ei ollut vähentynyt. Vaikkei hän rakastanut ketään,\nei hän sallinut kenenkään läheisistään rakastaa muita kuin häntä;\nkateudesta oli tullut hänen ainoa intohimonsa. Hän ei tyytynyt vielä\nsiihen, että oli saanut äitinsä erilleen Christophesta; hän olisi\ntahtonut pakottaa Grazian lopettamaan ystävyyssuhteensa Christopheen.\nJo aikaisemmin oli hän tavalliseen aseeseensa, -- tautiin, --\nturvautuen saanut Grazian vannomaan, ettei hän koskaan menisi uudestaan\nnaimisiin. Nyt hänelle ei enää riittänyt pelkästään se lupaus. Hän\nryhtyi vaatimaan, ettei äiti saisi kirjoittaa Christophelle. Tällä\nkertaa nousi Grazia vastarintaan ja kun itsevaltainen vääryys sai hänet\ntäten viimein kapinaan ja vapaaksi, niin sanoi hän Lionellolle suorat\nsanat hänen valheistaan, niin ankarat, että hän sittemmin syytti niistä\nitseään kuin rikoksesta: sillä ne saattoivat Lionellon sellaisen raivon\nvaltaan, että hän tuli tosiaankin sairaaksi. Se sairaus paheni yhä, kun\näiti ei saattanut sitä uskoa. Silloin toivoi Lionello vimmoissaan, että\nhän kostoksi kuolisi. Hän ei aavistanut tämän toivomuksensa piankin\ntäyttyvän.\n\nKun lääkärin täytyi ilmaista Grazialle, että hänen poikansa oli\nkuoleman oma, löi se tieto Graziaan kuin salama. Hänen tuli nyt\nkuitenkin salata epätoivonsa, voidakseen pettää lastaan, joka oli\nhäntä itseään niin usein pettänyt. Lionello aavisti kyllä, että\nleikki oli tällä kertaa totta; mutta hän ei tahtonut sitä uskoa, ja\nhänen katseensa kerjäsi nyt äidin silmistä samanlaista valheesta\nmoittivaa katsetta, joka hänet oli saanut vimmoihinsa, kun hän todella\nvalhetteli. Tuli sitten hetki, jolloin hänen oli mahdotonta enää olla\nepätietoinen totuudesta. Se oli kauheaa hänelle ja hänen vaalijoilleen:\nhän ei tahtonut kuolla...\n\nNähdessään poikansa viimein nukkuvan kuoleman unta, ei Grazia huutanut,\nvalitusääntä ei päässyt hänen huuliltaan; tuttavat ja läheiset\nkummastelivat hänen hiljaisuuttaan; hänellä ei ollut enää voimaa\nkärsimykseen; hän kaipasi ainoastaan yhtä: saada hänkin vuorostaan\nnukkua. Kuitenkin puuhaili hän edelleen kaikissa elämän tehtävissä,\nnäöltään yhtä tyynenä kuin ennenkin. Muutaman viikon kuluttua palasi\nhymykin hänen huulilleen, mutta hiljaisempana kuin ennen. Kukaan ei\naavistanut hänen sielunsa suurta lohduttomuutta. Christophe kaikkein\nvähimmin. Grazia oli kirjoittanut Christophelle ainoastaan uutisen\nkuolemantapauksesta, puhumatta hänelle mitään itsestään. Christophen\nlevotonta hellyyttä tulviviin kirjeisiin ei hän vastannut. Christophe\ntahtoi tulla hänen luokseen: Grazia pyysi häntä olemaan yhä vain\nParisissa. Parin kolmen kuukauden päästä saivat Grazian kirjeet saman\nvakavan ja kirkkaan sävyn kuin ennenkin. Hänestä olisi ollut rikollista\nsälyttää Christophen kannettavaksi oman heikkoutensa taakka. Hän tiesi,\nminkälainen voimakas kaiku hänen tunteillaan aina oli Christophessa ja\nmiten suuresti Christophe tarvitsi hänen tukeaan. Grazian ei tarvinnut\npakottaa itseään tähän menettelyyn. Häntä auttoi siinä hänen tavallinen\nhenkinen kurinsa. Ainoastaan kaksi seikkaa antoi hänelle tässä\nelämänväsymyksessä voimia elää: rakkaus Christopheen ja fatalismi, joka\noli sekä surussa että ilossa hänen italialaisen luonteensa pohjana.\nSe fatalismi ei ollut mitenkään älyllistä: se oli eläimen vaistoa,\nsellaista, joka kuljettaa lopen väsynyttä juhtaa eteenpäin, kuljettaa\nniin, ettei se tunne uupumustaan, tylsässä unessa, tuijottavin silmin,\nja saa sen unohtamaan tien kivet ja oman ruumiinsa, kunnes se kaatuu\nmaahan. Sellainen fatalismi piti pystyssä Grazian ruumista. Rakkaus\ntuki hänen sydäntään. Nyt, kun hänen oma elämänsä oli kulutettu\nloppuun, eli hän Christophessa. Kuitenkin karttoi hän suuremmalla\nhuolella kuin koskaan ennen ilmaista kirjeissään, miten syvästi hän\nChristophea rakasti. Se johtui varmaankin siitä, että rakkaus oli nyt\nentistä suurempi; mutta myöskin siitä, että häntä esti rusentavana\nvelvollisuutena pikku vainajan kielto, joka julisti hänen tunteensa\nrikokseksi. Ja siispä Grazia vaikeni, ja hän pakotti itsensä olemaan\nkirjoittamatta Christophelle muutamaan aikaan rakkaudestaan.\n\nChristophe ei ymmärtänyt, mikä tähän vaikenemiseen oli syynä. Joskus\nhän tosin hätkähti, kun oli Grazian tyynessä ja näköjään kylmässäkin\nkirjeessä yhtäkkiä huomaavinaan intohimolta vivahtavan äänen. Se sai\nhänet suunniltaan; mutta hän ei uskaltanut siitä Grazialle puhua;\ntuskin tohti hän sitä edes itsekään huomata; hän oli kuin ihminen, joka\npidättää hengitystään eikä uskalla hisahtaakaan pelosta, että hänen\nkaunis kuvitelmansa katoaisi. Hän tiesi, että tällaiset äänen vivahteet\nvarmasti pyyhittäisiin tahallisella kylmyydellä pois seuraavassa\nGrazian kirjeessä... Seurasi jälleen tyyni... _Meeresstille_...\n\n\n\n\nGeorges ja Emmanuel olivat paraikaa Christophen luona. Oli iltapuoli\npäivää. He juttelivat kumpikin omista huolistaan: Emmanuel\nkirjallisista pettymyksistään ja Georges jostakin epäonnistumisestaan\nurheilukilpailuissa. Christophe kuunteli heitä lauhkeasti ja laski\nheistä leppoisaa leikkiä. Ovikello soi. Georges meni avaamaan. Coletten\npalvelijatar toi emännältään kirjeen. Christophe asettui ikkunan\neteen sitä lukemaan. Hänen ystävänsä jatkoivat pakinoimistaan; he\neivät nähneet Christophea, sillä hän istui heihin selin. Hän poistui\nhuoneesta; he eivät sitä huomanneet. Ja kun he sen sitten huomasivat,\nei se heitä hämmästyttänyt. Mutta Christophe viipyi niin kauan, että\nGeorges meni viimein ja naputti toisen kamarin oveen. Ei kuulunut\nvastausta. Georges tunsi vanhan ystävänsä omituisuudet eikä yrittänyt\nuudestaan. Muutaman minutin kuluttua tuli Christophe takaisin. Hän\nnäytti kovin tyyneltä. Hyvin väsyneeltä, hyvin lempeältä. Pyysi\nanteeksi, että oli jättänyt heidät, ja alkoi jatkaa keskustelua siitä\npaikasta, mihin se oli katkennut, puhuen heidän huolistaan sillä\ntavoin, että he tulivat jälleen rohkealle mielelle. Heitä liikutti\nhänen äänensä sävy, vaikkeivät he tienneet, mistä syystä.\n\nHe lähtivät hänen luotansa. Georges meni sieltä Colettea katsomaan. Hän\ntapasi Coletten kyyneleiden vallassa. Heti, kun Colette näki hänet,\njuoksi hän hänen luokseen ja kysyi:\n\n-- Kuinka hän kesti tämän iskun? Ystäväraukka! Se on julmaa!\n\nGeorges ei hänen sanojaan ymmärtänyt. Ja silloin ilmoitti Colette\nhänelle lähettäneensä kirjeessä Christophelle tiedon, että Grazia oli\nkuollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGrazia oli lähtenyt pois ennättämättä sanoa jäähyväistä kenellekään.\nJo kuukausia oli hänen elämänsä ollut melkein juuriltaan raastettua;\npieninkin henkäys pystyi kaatamaan hänet. Sen päivän edellisenä iltana,\njolloin vanha katarri uudistui ja teki hänestä lopun, oli hän saanut\nChristophelta hyvän kirjeen. Grazia oli siitä aivan heltynyt. Hän olisi\ntahtonut kutsua Christophen luokseen; hän tunsi, että kaikki muu,\nkaikki, mikä heitä erotti toisistaan, oli valhetta ja rikollista. Mutta\nhän tunsi itsensä niin väsyneeksi, että jätti kirjoittamisen seuraavaan\npäivään. Sinä päivänä oli hänen jäätävä vuoteeseen. Hän aloitti\nkirjeen, mutta ei jaksanut sitä lopettaa: hänen päätänsä huimasi,\najatukset pimenivät; sitäpaitsi arkaili hän puhua sairaudestaan, sillä\nhän pelkäsi häiritsevänsä Christophea. Christophella oli paraikaa\nerään koraali- ja sinfoniatyön harjoitukset, sävellyksen, joka oli\nkirjoitettu Emmanuelin sanoihin: aihe haltioi syvästi heitä molempia,\nsillä se symbolisoi hiukan heidän kummankin omaa kohtaloa: runoelma\noli nimeltään Luvattu Maa. Christophe oli puhunut usein tästä\nsävellyksestään Grazialle. Ensimäisen esityksen piti olla seuraavalla\nviikolla... Ei saanut tehdä Christophea rauhattomaksi. Grazia oli\nsattunut hiiskumaan kirjeessään, että hän oli hiukan vilustunut. Sekin\noli hänestä nyt liian suorasukaista. Hän repi kirjeen, eikä hänellä\nollut voimaa alkaa uutta. Hän ajatteli, että hän kirjoittaisi toisen\nillalla. Illalla oli jo liian myöhäistä. Liian myöhäistä kutsuttaa\nChristophea luokseen. Liian myöhäistä hänelle kirjoittaa... Kuinka\nnopeasti kaikki voi käydä! Muutama tunti hävittää sellaisen, minkä\nmuodostamiseen vuosisatoja on mennyt... Grazia tuskin ehti antaa\ntyttärelleen sormuksen, joka hänellä oli sormessa ja pyytää Auroraa\njättämään sen hänen ystävälleen. Siihen saakka eivät Auroran ja äidin\nkeskinäiset välit olleet ennättäneet aueta kovin läheisiksi. Nyt, kun\nGrazia lähti pois, katseli hän kiihkeän kaipaavasti toisen, jäävän,\nkasvoja; hän takertui Auroran käteen, jossa hänen oman kätensä lämpö\nsäilyisi; ja hän ajatteli iloiten:\n\n-- Minä en katoa aivan kokonaan.\n\n\n\n\n    \"Quid? hic, inquam, quis est\n    qui complet aures meas tantus\n    et tam dulcis sonus!...\"\n\n                 (Scipion uni.)\n\nVoittamaton osanotto kiidätti Georges Jeanninia Christophen luokse\nheti, kun hän lähti Coletten kotoa. Jo kauan sitten oli hän saanut\ntietää Coletten löyhästä suusta, mikä paikka Grazialla oli hänen\nvanhan ystävänsä sydämessä; jopa oli hän -- (nuorisohan ei kunnioita\nliioin mitään) -- joskus ilakoinutkin asialle. Mutta tällä hetkellä\ntunsi hän ylevää tuskaa, kun ajatteli, mitä sellainen tapaus mahtoi\nmerkitä Christophelle; ja hän tahtoi juosta hänen luokseen, sulkea\nhänet syliinsä, sääliä häntä. Kun hän tiesi, miten kiivas Christophe\noli tunteissaan, niin alkoi Christophen äskeinen rauhallisuus pelottaa\nhäntä. Georges soitti Christophen ovikelloa. Sisältä ei kuulunut\nhiiskahdusta. Hän soitti uudestaan, ja kolkutti ovea sillä tavoin kuin\nChristophe ja hän olivat keskenään sopineet. Kuului tuolin kolinaa, ja\nsitten läheneviä, hitaita ja raskaita askeleita. Christophe avasi oven.\nHänen kasvonsa olivat niin tyynet, että Georges, joka aikoi heittäytyä\nhänen syliinsä, jäykistyi paikalleen; hän ei tiennyt, mitä sanoa.\nChristophe kysyi lempeästi:\n\n-- Sinäkö se olit, ystävä. Unohtuiko sinulta jotain?\n\nGeorges sopersi sekaannuksissaan: --\n\n-- Niin...\n\n-- Tule sisään.\n\nChristophe meni ja asettui samaan nojatuoliin, jossa hän oli istunut\nennen Georges Jeanninin tuloa; ikkunan ääressä, nojaten päätään\ntuolin selustaan katseli hän vastapäätä näkyviä kattoja ja punertavaa\niltataivasta. Hän ei huomannutkaan nuorukaista. Georges oli etsivinään\njotakin pöydältä, vilkaisten silloin tällöin salaa Christopheen.\nChristophen kasvot olivat liikkumattomat; laskevan auringon säteet\nvalaisivat hänen poskipäitään ja otsaa. Georges meni vaistomaisesti\ntoiseen huoneeseen, -- sänkykamariin, -- etsiäkseen muka sieltäkin.\nSinne oli Christophe äsken kirjeineen sulkeutunut. Kirje oli siellä\nyhä, vuoteessa, joka oli epäjärjestyksessä ja jossa näkyi vielä hänen\nruumiinsa painama kuoppa. Maassa, matolla oli kirja, siihen pudonneena.\nSe oli auki, lehdet olivat siltä kohdalta rypistyneet. Georges otti\nkirjan, ja luki Uudesta Testamentista Magdalenan ja Kristuksen\nkohtauksen haudalla.\n\nGeorges meni takaisin etumaiseen huoneeseen, liikutteli siellä täällä\nesineitä, jotta olisi näyttänyt luonnolliselta, ja katseli uudestaan\nChristophea, joka ei ollut hievahtanut paikaltaan. Hän olisi tahtonut\nsanoa Christophelle, kuinka syvästi hän häntä sääli, mutta Christophe\nloisti sellaista valoa, ettei Georges tuntenut sanojensa tässä olevan\nlaisinkaan paikallaan. Hän itse olisi paremmin tarvinnut lohdutusta.\nHän virkkoi arasti:\n\n-- Minä menen nyt.\n\nChristophe vastasi päätänsä kääntämättä:\n\n-- Näkemiin sitten, ystäväni. Georges lähti ja sulki hiljaa oven.\nChristophe istui kauan niin. Yö tuli. Hän ei kärsinyt tuskaa, hän\nei miettinyt mitään, hän ei nähnyt sielussaan mitään selviä kuvia.\nHän oli kuin väsynyt ihminen, joka kuuntelee suurta, epämääräisenä\nkuuluvaa musiikkia, koettamatta sitä ymmärtää. Yö oli jo myöhä, kun hän\nnousi lopen uupuneena paikaltaan. Hän heittäysi sänkyynsä ja nukkui\nraskaaseen uneen. Sinfonia humisi yhä hänen sielussaan...\n\nJa nyt näki hän _hänet_, sielunsa rakastetun... Grazia ojensi hänelle\nkäsiään, hymyili ja sanoi:\n\n-- Nyt olet tulen piiristä päässyt.\n\nSilloin Christophen sydän suli. Kuvaamaton rauha levisi tähtisiin\navaruuksiin, jotka ilmojen musiikki täytti liikkumattomilla ja syvillä\nutuaalloillaan...\n\nKun hän heräsi (päivä oli tullut), oli omituinen onni yhä jäljellä, ja\nsiinä noiden kuultujen sanain kaukainen hohde. Hän nousi vuoteesta.\nHänen sielussaan kohosivat hiljaisen ja pyhän haltioitumisen siivet.\n\n                   ...Or vedi, figlio,\n    tra Beatrice e te è questo muro...\n\nBeatricen ja hänen väliltään oli poistunut muuri.\n\nJo kauan sitten oli enemmän kuin puolet hänen sieluaan ollut toisella\npuolella sitä. Mikäli ihminen elää, mikäli hän luo ja rakastaa\nja kadottaa niitä, joita rakastaa, sikäli pääsee hän yhä enemmän\nkuolemasta. Aina, kun uusi isku meihin lyö, kun teemme uuden työn,\nvapaudumme itsestämme, pelastumme työhön, jonka olemme luoneet, siihen\nsieluun, jota olemme rakastaneet ja joka on meidät jättänyt. Viimein\nei Rooma ole enää Roomassa; parhain puolemme on ulkopuolella meitä.\nAinoastaan Grazia oli häntä enää pitänyt muurin tällä puolen. Ja nyt\nhänkin... Nyt oli portti suljettu tuskien maailmaan päin.\n\nChristophelle tuli pyhän haltioitumisen aika. Hän ei tuntenut enää\nminkäänlaisten kahleiden painoa. Hän ei odottanut enää mitään miltään,\nHän ei riippunut enää mistään kiinni. Hän oli vapautettu. Taistelu\noli päättynyt. Tultuaan kamppailujen kehästä ja siitä piiristä, jossa\nvallitsi sankariponnistusten Jumala, _Dominus Deus Sabaoth_, näki hän\njalkainsa edessä Palavan Pensaan soihdun hälvenevän yöhön. Kuinka se\noli jo kaukana. Silloin kun se oli hänen polkuaan valaissut, luuli hän\nsaapuneensa jo melkein huipulle. Ja minkä matkan olikaan hän vaeltanut!\nKuitenkaan ei huippu nyt tuntunut sen läheisemmältä. Hän ei saavuttaisi\nsitä koskaan, (sen hän viimein hyvin näki), vaikka hän samoaisi\nkokonaisen iankaikkisuuden. Mutta kun on päässyt valkeuden piiriin\nja tietää, ettei jätä jälkeensä rakkaitaan, ei iankaikkisuus heidän\nkanssaan kuljettaessa ole liian pitkä.\n\nHän sulki ovensa. Kukaan ei tullut siihen kolkuttamaan. Georges oli\ntyhjentänyt yhdellä kertaa koko saalinsa maljan; kotiin palattuaan\nhän rauhoittui, eikä seuraavana päivänä enää asiaa ajatellut. Colette\noli matkustanut Roomaan. Emmanuel ei tiennyt mitään tapahtumasta, ja\nkun hän oli aina epäluuloinen, pahastui hän nyt, koska Christophe ei\ntullut hänen luokseen vastavierailulle, eikä kirjoittanut Christophelle\nriviäkään. Christophea ei häirinnyt mikään hänen mykässä ja monet\npäivät kestävässä vuoropuhelussaan rakkaansa kanssa, jota hän nyt\nkantoi sielussaan kuin raskas nainen kantaa kallista taakkaansa. Sitä\nliikuttavaa puhelua eivät mitkään sanat olisi tulkitsemaan pystyneet.\nTuskinpa pystyi siihen edes musiikki. Kun Christophen sydän oli täynnä,\nylitsetulvivan täynnä, kuunteli hän liikkumatta, silmät suljettuina sen\nlaulua. Tai antoi hän, istuen pianon ääressä tuntikausia, sormiensa\npuhua. Tänä ajanjaksona improvisoi hän enemmän kuin koko elämässään.\nHän ei kumminkaan kirjoittanut ajatuksiaan. Mitä varten hän olisi sen\ntehnyt?\n\nMonen viikon kuluttua lähti hän liikuskelemaan ja tapaamaan toisia\nihmisiä; kukaan hänen läheisimmistäänkään ei tiennyt, mitä oli\ntapahtunut, paitsi Georges. Ja improvisoimisen demooni oli hänen\nsielussaan vielä jonkin aikaa. Se tuli siihen hetkillä, joina\nChristophe saattoi sitä kaikkein vähimmin odottaa. Eräänä iltana\nColetten luona asettui Christophe pianon ääreen, ja soitti melkein\nkokonaisen tunnin, antautuen täydellisesti, unohtaen, että salonki oli\ntäynnä vieraita ihmisiä. Heillä ei ollut halua nauraa. Nuo hirvittävät\nsävelet masensivat heidät ikeensä alle ja myllersivät heidän sielunsa\npohjia myöten. Nekin, jotka eivät ymmärtäneet niiden sisällystä,\ntunsivat sydämessään kouristuksen; ja kyyneleet olivat tulleet Coletten\nsilmiin... Kun Christophe lopetti, käännähti hän yhtäkkiä ihmisiin\npäin; ja nähdessään heidän liikutuksensa hän kohautti hartioitaan, --\nja nauroi.\n\nChristophe oli päässyt sille asteelle, jossa tuskakin on voimaa, --\nvoimaa, jota hän hallitsi. Hän ei ollut enää tuskan vallassa, vaan\ntuska hänen; se saattoi tempoa ja ravistella vankilansa ristikoita: hän\npiti sen häkissä.\n\nTältä kaudelta ovat Christophen kaikkein syvimmin järkyttävät ja\nsamalla onnistuneimmat teokset: muuan kohtaus Evankeliumista, --\nGeorges tunsi sen:\n\n_\"Mulier, quid ploras?\" -- \"Quia tulerunt Dominum meum, et nescio ubi\nposuerunt eum.\"_\n\n_Et cum haec dixisset, conversa est retrorsum, et vidit Jesum stantem:\net non sciebat quia Jesus est._\n\n-- Sarja traagillisia _liedejä_ Espanjan kansanomaisten laulajain\nsanoihin, muun muassa eräs kaamean synkkä rakkaudenlaulu, ikäänkuin\nmusta liekki:\n\n    Quisiera ser el sepulcro\n    Donde á ti te han de enterrar,\n    Para tenerte en mis brazos\n    Por toda la eternidad.\n\n(\"Tahtoisin olla hauta, johon sinut suljetaan, pitääkseni sinut\nsylissäni tuomiopäivään asti.\") sekä kaksi sinfoniaa, nimeltä _Rauhan\nSaari_ ja _Scipion Uni_, joissa toteutuvat läheisemmin kuin missään\nmuissa Jean-Christophe Krafftin sävellyksissä hänen aikansa kaikkein\nkauneimmat avut: Saksan syvätunteinen ja perinpohjainen ajatus\nvarjostavina laskoksina, Italian intohimoinen melodia ja Ranskan vilkas\näly, rikas hienoista rytmeistä ja vivahtelevista harmonioista.\n\nTätä \"entusiasmia, jonka epätoivo toi suuren surun hetkellä\", kesti\nparisen kuukautta. Ja sen jälkeen Christophe otti jälleen paikkansa\nelämässä, varmoin askelin ja voimakkain sydämin. Kuolon tuuli oli\npuhaltanut pois viimeisenkin pessimismin usvat, stooalaisen sielun\nharmauden ja mystillisen puolihämärän haavekuvat. Taivaankaari oli\nsyntynyt pilviin, jotka haipuivat. Taivaan katse hymyili hattarain\nlävitse entistä puhtaampana, ikäänkuin kyynelten pesemänä. Se oli\nvuoriston tyyntä iltaa.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS OSA\n\n\n\n\nKulo, joka kyti Europan kansojen metsässä, alkoi loimahdella liekissä.\nJos sitä koetettiin yhtäällä sammuttaa, syttyi se kauempana uudestaan;\nsavupilviä pyöritellen ja kipeniä sataen hyppäsi se paikasta toiseen\nja poltti kuivat risut. Etuvartiotaistelut idässä ennustivat jo suurta\nkansojen sotaa. Koko Europa, vielä eilen kuin kuollut puu, skeptillinen\nja apaattinen Europa joutui tulen kynsiin. Taistelunhimo valtasi kaikki\nsielut. Joka hetki oli sota puhkeamaisillaan. Sitä sammutettiin, se\nsyttyi taas. Mitättöminkin tekosyy voi sen saada aikaan. Maailma\ntunsi olevansa sattuman vallassa, joka voisi päästää kamppailun\nraivohenget irti. Se odotti. Kaikkein rauhallisimpiakin painoi kohtalon\nvälttämättömyyden tunne. Ja ideologit ylistelivät Proudhon-kykloopin\nvankan varjon turvissa ihmisen ylevyyden korkeimpana ilmauksena sotaa...\n\nSellainen siis oli oleva lännen kansojen fyysillisen ja moraalisen\nylösnousemuksen lopputulos! Teurastukseen veivät niitä kiihkeän\ntoiminnan ja uskon virrat. Ainoastaan jokin napoleonilainen nero olisi\nosannut antaa tälle sokealle tulvalle selvästi nähdyn ja hyödyllisen\npäämaalin. Mutta toiminnan neroa ei näkynyt Europassa missään. Tuntui\nsiltä kuin olisi maailma valinnut kaikkein keskolaisimmat itseään\nhallitsemaan. Ihmishengen älynvoima missä lienee ollut. -- Silloin\nei tiedetty muuta neuvoa kuin heittäytyä kosken vietäväksi. Niin\nmenettelivät sekä hallitsevat että hallittavat. Europa oli kuin\nsuunnaton asestettu yövartio.\n\nChristophe muisti erään entisen samanlaisen odotuksen yön; silloin\nolivat hänen lähellään Olivier Jeanninin huolestuneet kasvot. Mutta\nsillä kertaa oli sodan uhka ollut vain ohitsemenevä ukkospilvi. Nyt se\nsynkensi varjollaan koko Europan. Ja Christophen sydänkin oli niistä\najoista muuttunut. Nykyään ei hän voinut yhtyä tuollaiseen kansojen\nkeskinäiseen vihaan. Hänen mielialansa oli sama kuin Goethen vuonna\n1813. Kuinka saattoi taistella, jos ei vihannut? Ja kuinka vihata,\nkun ei ollut nuori? Hän oli jo päässyt pois vihan ilmakehästä. Mikä\nnoista suurista kansoista ei ollut hänelle yhtä rakas kuin toinenkin?\nChristophe oli oppinut niiden kunkin ansiot, ja tiesi, mistä kaikesta\nmaailma oli niille jokaiselle kiitollisuuden velassa. Kun ihminen\non päässyt eräälle hengen kehitysasteelle, \"_ei hän tunne enää\nkansakuntia; hän tuntee vain naapurikansojen onnen tai onnettomuuden\naivan kuin omansa_\". Ukkospilvet ovat silloin hänen jalkojensa\njuuressa. Ympärillä on ainoastaan taivas, -- \"_koko taivas, kotkan\nvaltakunta_\".\n\nJoskus Christophea kuitenkin vaivasi se kansalliskiihkoinen\nvihamielisyys, joka ympäröi häntä. Hänelle osoitettiin Parisissa\nliian selvään, että hän oli viholliskansaa; eikä edes sellainen\nhänelle rakas olento kuin Georges jaksanut olla lausumatta hänen\nkuultensa Saksasta ilettäviä mielipiteitä, jotka tekivät Christophen\nsurulliseksi. Silloin lähti Christophe joksikin aikaa pois Parisista;\nhän otti tekosyykseen halunsa nähdä Grazian tytärtä; hän matkusti\nmuutamaksi ajaksi Roomaan. Mutta sielläkään ei ilma ollut kuulaampi.\nKansallisylpeyden paha rutto oli sinnekin levinnyt. Se oli aivan\nmullistanut italialaisen luonteen. Ihmiset, jotka Christophe oli ennen\nnähnyt välinpitämättömiksi ja veltonlauhkeiksi, haaveilivat nykyään\nsellaisesta kuin sotakenttien kunniasta, tappeluista, valloituksista,\nRooman kotkista, jotka lentäisivät yli Libyan hietikoiden; he\nluulottelivat joutuneensa takaisin Rooman keisariaikaan! Kummallisinta\noli, että kaikki toisilleen vastaiset puolueet, sosialistit yhtä hyvin\nkuin kirkollismieliset ja monarkistitkin, hourailivat kaikki pyhässä\nviattomuudessa samaa; yksikään niistä ei aavistanut olevansa uskoton\nomalle asialleen. Siitä näkee, miten vähän valtiotaito tai inhimillinen\njärki painavat, milloin suurten, tarttuvien intohimojen tuulet\npuhaltavat kansojen yli. Ne intohimot eivät koeta suinkaan tukahduttaa\nkunkin persoonallisia tunteita; ne vain käyttävät niitä omaksi\nhyväkseen: kaikki suuntautuu samaan päätekohtaan. Teon aikakausina on\nollut aina niin. Henrik IV:n armeijoissa ja Ludvig XIV:n neuvostoissa,\njotka loivat Ranskan suuruuden, oli yhtä paljon järkeviä ja hartaasti\nuskovaisia ihmisiä kuin niitäkin, joita kannusti turhamaisuus,\nomanvoiton pyyde ja halpa epikuurolaisuus. Jansenistit ja libertinit,\npuritaanit ja naisten liehakoitsijat ovat palvelleet yhteistä\ntarkoitusta, omia persoonallisia vaistojaan tyydyttäessään. Tulevissa\nsodissa riehuvat varmaankin internatsionalistit ja pasifistit yhtä\njulmasti ja uskovat, niinkuin heidän Konventin aikuiset esi-isänsäkin,\ntekevänsä sitä työtänsä kansojen ja ikuisen rauhan hyväksi.\n\nChristophe katseli Janiculuksen terassilta hiukan ironisesti hymyillen\ntuota samalla sekä yhteensulautumatonta että harmoonista kaupunkia,\nsen hallitseman maailman symboolia: murenevia raunioita, \"barokkeja\"\nfasaadeja, nykyaikaisia rakennuksia, sypressejä ja ruusuja sekaisin,\n-- kaikkia vuosisatoja, kaikkia tyylejä, jotka olivat sulautuneet\nvoimakkaaksi ja kiinteäksi ykseydeksi älyllisen valon alla. Niin on\nälyn säteiltävä taistelevaan kaikkeuteen olemuksensa järjestystä ja\nvaloa.\n\nChristophe oleskeli Roomassa sangen vähän. Sen kaupungin vaikutus\nhäneen oli liian väkevä: hän pelkäsi sitä. Saadakseen sellaisesta\nharmoniasta hyötyä täytyi hänen kuunnella sitä välimatkan päästä;\nhän tunsi, että jos hän olisi sinne jäänyt, olisi häntä uhannut paha\nvaara: se kaupunki olisi voinut niellä hänet niinkuin monet muutkin\nmuukalaiset. -- Silloin tällöin pistäysi hän myöskin Saksassa.\nMutta kuitenkin viehätti häntä eniten Parisi, huolimatta siitä,\nettä ranskalais-saksalainen yhteentörmäys kävi yhä uskottavammaksi.\nLuonnollisestikin veti Christophea Parisiin hänen kasvattipoikansa\nGeorges. Mutta tällainen syy ei ollut ainoa. Toiset, älylliset, olivat\nyhtä voimakkaita. Taiteilijan, joka oli tottunut täysin vapaaseen\nhengenelämään ja ottamaan osaa koko ihmiskunnan kärsimyksiin, oli\nenää vaikeaa mukautua asumaan Saksassa. Siellä ei kylläkään ollut\npuutetta taiteilijoista. Mutta taiteilijoilta puuttui ilmaa. He olivat\naidatut erilleen muusta kansakunnasta; se ei välittänyt heistä;\nmuut hommat, yhteiskunnalliset tai käytännölliset, veivät koko\nyleisön mielenkiinnon. Runoilijat sulkeutuivat halveksivan ärtyneinä\nhalveksittuun taiteeseensa; heistä oli kunnianasia leikata poikki\nviimeisetkin siteet, jotka heitä yhdistivät heidän kansansa elämään;\nhe kirjoittivat ainoastaan harvoja ja valituita varten: he muodostivat\npienen, varsin lahjakkaan, ylen hienostuneen ja hedelmättömän\naristokratian; se ylimystö oli itsekin jakautunut keskenään\nkilpaileviin yhtymiin, jotka pitivät kukin arvossa ainoastaan itseään;\nhe näivettyivät siinä ahtaassa tilassa, johon he olivat sulkeutuneet;\nkun he eivät pystyneet laajentumaan, koettivat he kaivautua syvälle;\nhe käänsivät samaa maata kunnes siitä ehtyi kaikki voima. Silloin\nvaipuivat he anarkististen unelmiensa horrostilaan eivätkä välittäneet\nedes siitä, että olisivat puhuneet unelmistaan muille. Kukin kamppaili\nyksinään, usvassa. Ei minkäänlaista yhteistä valoa. Jokaisen täytyi\nodottaa valoa ainoastaan omasta itsestään.\n\nEtelämpänä, Reinin toisella rannalla, Saksan läntisen naapurin maassa\npuhalsi sen sijaan taiteessa silloin tällöin kollektivisen innostuksen,\nhuolestuttavien yleismaailmallisten aatteiden tuuli. Ja siellä loisti,\nniinkuin ranskalaisten Eiffel-torni yli tasangon ja Parisin, kauas\nklassillisen traditsionin koskaan sammumaton majakka, soihtu, joka oli\nsatojen vuosien työn ja kunnian saavutus ja siirtyi kädestä käteen,\norjuuttamatta tai pakottamatta katsontakantoja ja osoittaen niille\ntien, mitä myöten tuhannet vuodet ovat kulkeneet; se yhdisti kokonaisen\nkansan saman valon ympärille. Monikin saksalainen sielu, -- yössä\neksynyt lintu -- liiti kaikin voimin tätä etäistä majakkaa kohti. Mutta\nkukapa ranskalainen aavistaa, miten suuri sympatia ajaa naapurikansan\njaloimpia henkiä Ranskaan? Sieltä ojennetaan ranskalaisille uskollisia\nkäsiä, jotka eivät ole vastuunalaisia politiikan rikoksista!... Ettekä\ntekään, saksalaiset veljet, kuule, kuinka teille sanomme: \"Kas tässä\nkätemme. Valheiden ja vihan uhallakaan emme eroa toisistamme. Me\ntarvitsemme teitä, te meitä, tarvitsemme rotujemme yhteisen hengen ja\nsuuruuden vuoksi. Me olemme lännen aatteiden siivet. Jos toinen niistä\nkatkaistaan, herpoaa toisenkin lento. Tulkoon vain sota! Se ei repäise\nkäsiämme irti toisistaan eikä estä meidän veljellisten aatteittemme\nkiitoa\".\n\nNäin ajatteli Christophe. Hän tiesi, miten suuresti nämä kaksi kansaa\ntäydentävät toisiaan ja kuinka ontuvia niiden henki, niiden taide,\nniiden pyrkimykset olisivat, jos: ne eivät auttaisi toisiaan. Hän, joka\noli syntyisin Reinin seuduilta, niissä noiden kahden kulttuurin virrat\nsekautuvat toisiinsa, hän oli lapsesta asti aavistanut, että Ranskan\nja Saksan yhteys olisi kummallekin maalle välttämätöntä; se ajatus oli\nselvinnyt hänen elämänsä varrella; hänen aarteittensa itsetiedottomana\npyrkimyksenä oli ollut pitää yllä noiden kahden vierusvaltion\ntasapainoa ja kummankin voimakasta ryhtiä. Kuta enemmän hänellä\noli germaanilaisia unelmia, sitä enemmän hän tarvitsi latinalaista\nälyllistä selvyyttä ja järjestystä. Siitä johtui, että Ranska oli\nhänelle niin rakas. Siellä hän sai sen hyvän, että tiesi siellä\ntuntevansa ja hallitsevansa itseään parhaiten. Ainoastaan Ranskassa hän\noli täydellisesti itseään.\n\nChristophe oli oppinut hyötymään kaikista niistä henkisistä aineksista,\njotka koettivat häntä vahingoittaa. Hän sulatti itseensä vieraat\nvoimat. Kun väkevä sielu on täydessä kunnossa, nielee se kaikkien\nmuiden voimat, nekin, jotka ovat vihamielisiä sille, ja sulattaa ne\nomaksi lihakseen. Tuleepa viimein sekin aika, jolloin häntä ei miellytä\nmuu kuin sellainen, joka on kaikkein vähimmän hänen kaltaistaan: sillä\nsiinä on hänelle kaikkein runsaimmin uutta ravintoa.\n\nJa Christophe piti tosiaankin enemmän hänen kilpailijoikseen\nkäsitettyjen taiteilijain töistä kuin matkijainsa: -- sillä hänellä\noli matkijoitakin. Hänen epätoivokseen sanoivat he olevansa hänen\noppilaitaan. He olivat kelpo poikia, kunnioittivat syvästi häntä,\nahkeria, siivoja, kaikilla hyveillä varustettuja. Christophe olisi\nsydämensä pohjasta tahtonut pitää heidän sävellyksistään; mutta\n-- (onneksi hänelle itselleen!) -- hän ei sitä voinut: ne olivat\nhänestä ylen tyhjiä. Tuhat kertaa enemmän viehättivät häntä toiset\nmusiikkikyvyt, jotka olivat hänelle persoonallisesti antipaattisia\nja joiden taiteessa oli hänen taiteelleen vastahakoisia piirteitä...\nVäliäpä siitä! Ne miehet ainakin elivät! Elämä jo yksinään on\nsellainen hyve, että jos sitä ei kenellä ole, ei hän ole täysin\nkunnon mies, vaikka hänellä kaikki muut hyveet olisivatkin; sillä\nsilloin hän ei vielä ole täysi mies. Christophe sanoi leikillään,\nettei hän tunnustanut oppilaikseen muita kuin ne, jotka taistelivat\nhäntä vastaan. Ja kun muuan nuori taiteilija tuli puhumaan hänelle\nmusikaalisesta kutsumuksestaan ja luuli saavuttavansa hänen suopeutensa\nimartelemalla häntä, kysyi Christophe:\n\n-- Siis sävellykseni tyydyttävät teitä? Tälläkö tavalla te ilmaisette\nrakkauttanne tai vihaanne?\n\n-- Niin, mestari.\n\n-- No, pitäkää sitten suunne kiinni. Teillähän ei ole itsellänne\nsanomista mitään.\n\nChristophen kauhuntunne orjuutettuja sieluja kohtaan, noita, jotka\novat luodut tottelemaan, hänen voittamaton kaipuunsa saada hengittää\nsisäänsä toisenlaisia ajatuksia kuin hänen omansa olivat, vetivät\nhäntä kaikkein mieluimmin sellaisiin piireihin, joiden aatemaailma\nerosi mitä jyrkimmän hänen omastaan. Hänellä oli ystävinä miehiä,\njoille hänen taiteensa, hänen ihanneuskonsa ja moraalikäsityksensä\nolivat pelkkiä kuolleita sanoja; heillä oli oma tapansa nähdä elämää,\nrakkautta, avioliittoa, perhettä, kaikkia yhteiskunnallisia suhteita:\n-- sangen kunnollisia miehiä, mutta he ikäänkuin kuuluivat jo toiseen\nmoraalisen kehityksen sukupolveen; ne sielulliset suuret tuskat,\njoiden vallassa osa Christophen elämää on kulunut, näyttivät heille\nolevan käsittämättömiä. Hyvä heille itselleen tietysti! Christophe\nei kaivannut saada heitä niitä ymmärtämään. Hän ei vaatinut, että\ntoisten olisi ollut vahvistettava hänen katsomustaan ajattelemalla\nsamaan tapaan kuin hän: hän oli omasta käsityksestään näet varma. Hän\ntahtoi heiltä uusia ajatuksia niihin tutustuakseen, uusia sieluja niitä\nrakastaakseen. Rakastaa, tuntea yhä lisää! Nähdä ja oppia näkemään.\nHän oli viimeisinä vuosinaan alkanut hyväksyä toisissa sellaisia\nmielipiteitä, joita vastaan hän ennen muinoin oli taistellut, vieläpä\nmyöskin nauttia niistä: sillä ne olivat hänen mielestään osaltaan\nmerkki kaikkeuden hedelmällisyydestä. Hänestä oli Georges paras\nsellaisena kuin hän oli, nimittäin sellaisena, ettei hän käsittänyt\nelämää traagillisesti niinkuin Christophe itse. Ihmisyys olisi ollut\nliian köyhää ja harmaanväristä, jos se olisi kokonaisuudessaan\npukeutunut samaan moraaliseen vakavuuteen ja sankarilliseen pakkoon,\njohon Christophe oli haarniskoitunut. Maailma tarvitsi myöskin iloa,\nkevytmielisyyttä, rohkeaa epäkunnioitusta epäjumalia kohtaan, kaikkia\nepäjumalia, pyhimpiäkin. Eläköön \"_gallialainen maailmansuola_\"!\nSkeptisismi ja usko ovat molemmat yhtä tärkeitä. Skeptisismi, joka\nkalvaa eilispäivän uskoja, valmistaa huomisuskolle tietä... Kuinka\nkaikki selvenneekin sille, joka on loitonnut elämästä ja näkee sen kuin\nkauniin taulun: hän huomaa silloin maagillisen harmonian sulattavan\nyhteen kaikki värit, jotka läheltä katsoen loukkasivat toisiaan!\n\nChristophen silmät olivat auenneet sekä aineellisen että sielullisen\nmaailman äärettömälle moninaisuudelle. Se oli hänen suurimpia\nvoittojaan ensimäiseltä Italian matkalta. Parisissa oli hän antautunut\nläheisesti varsinkin taidemaalarien ja kuvanveistäjien seuraan;\nhänen mielestään ilmeni ranskalaisen hengen parhain puoli heissä.\nVoitonriemuinen rohkeus, jolla he ajoivat takaa päämääräänsä ja\ntempasivat valtoihinsa liikkeen ja elämää vapisevan värin, ja riipivät\nverhoavat harsot elämän todellisuuden ympäriltä, saivat Christophen\nsydämen paisumaan ilosta. Miten loppumattoman rikas on ihmisestä,\njoka osaa nähdä, yksi ainoa valonpisara, yksi ainoa elämän sekunti!\nKuinka vähäpätöistä ovat ihmisten kiistat ja pauhaavat sodat tällaisten\nylimpäin hengen nautintojen rinnalla!... Mutta nekin kiistat ja\nsodat ovat osaltaan sen nautinnon luojia. Täytyy antautua kaikkeen,\nrohkeasti, iloisesti, heittää sekä kieltävät että myöntävät voimat\nsydämemme sulattimoon, heittää siihen sekä meille vihamielinen että\npuolellamme oleva, kaikki elämän metalli. Lopullisena tuloksena on\npatsas, joka valmistuu hiljalleen sisässämme, hengen jumalainen\nhedelmä; ja kaikki, mikä voi tehdä sen yhä kauniimmaksi vaikkapa\nkatkerain uhriemme kustannuksellakin, on hyvää. Mitäpä väliä teoksen\nluojasta? Ei ole muuta olennaista kuin se, mitä luomme... Te ette saa\nmeitä käsiinne, te viholliset, joiden on mieli meitä vahingoittaa.\nIskunne eivät meihin ylety... Te tavoitatte tyhjää vaippaamme. Kauan\nsitten olemme jo olleet muualla.\n\n\n\n\nChristophen taiteellinen luomistyö oli saavuttanut kuulaamman muodon.\nSe ei ollut enää kevätmyrskyä, ukkosenilmaa, joka kokoontuu, jyrähtää\nja yhtäkkiä katoaa. Se oli valkeita kesäisiä pilviä, kullalta\nhohtavaa lumivuoristoa, suuria valolintuja, jotka hiljaa leijaillen\ntäyttävät avaruuden... Luoda! Kypsyviä viljoja elokuun tyynessä\nauringonpaisteessa...\n\nEnsin epämääräistä ja väkevää horrosta, hämärää täyteläisen rypäleen,\npaisuvan tähkäpään iloa, raskaan naisen, joka kantaa kohdussaan kypsää\nhedelmäänsä. Urkujen huminaa; pesän pohjalla hurisevain mehiläisten\nlaulua... Tuollaista tummaa ja kultaista musiikkia, kultaista kuin\nsyksyinen hunaja; vähitellen erottaa korva sitä johtavan rytmin; näkyy\nplaneettain tähtitanssi, se alkaa kieppua...\n\nSilloin ilmestyy tahto. Se kavahtaa ohitserientävän, hirnuvan\nunelmaratsun selkään, ja puristaa polvensa sen kupeisiin. Järki tuntee\nsitä kiidättävän rytmin lait; se hallitsee epäjärjestykselliset voimat\nja määrää niille tien ja tarkoitusperän. Järjen ja vaiston sinfonia\nmuodostuu. Hämärä kirkastuu. Eteen aukeavalla, pitkällä, nauhana\nojentuvalla tiellä huomaa kahden puolen hohtavia nuotioita, joista\ntulee luomistyössä vuorostaan nikamia pienten tähtimaailmain ketjuun,\nmaailmain, jotka yhtyvät kehäksi aurinkokunnan ympärille...\n\nTaulun suuret piirteet on nyt vedetty. Nyt selvenevät sen muodot\nepävarmasta hämystä. Yksityiskohdat tarkistuvat: värien harmonia ja\nhenkilöiden piirteet. Työn toteuttamiseksi tarvitaan olemuksen kaikki\nvarastot. Muistin suitsutusmaljakko on avattu, ja tuoksut alkavat\nlevitä. Henki päästää aistit valloilleen; se antaa niiden hourailla\nhaltioissaan ja on itse vaiti; mutta se lymyää vieressä, vaaniskelee\nniitä ja valitsee niistä saaliinsa...\n\nKaikki on sitä myöten valmista; toiminnan sarja suorittaa aisteilta\nvallatuista aineksista hengen käskemän työn. Vaaditaan suuri arkkitehti\nja hyviä työmiehiä, jotka osaavat ammattinsa eivätkä säästä voimiaan.\nKatedraali kohoaa.\n\n\"Ja Jumala katsoi kaikkia tekojansa. Ja katso: ne _eivät olleet vielä\nhyvät_\".\n\nMestari silmäilee luomustaan; ja hänen kätensä täydentää harmonian...\n\nUnelma on täyttynyt. _Te Deum_...\n\nKesän valkeat pilvet, suuret valon linnut, leijailevat hitaasti; ja\nniiden siivet leviävät yli taivaan.\n\n\n\n\nChristophen elämä ei kuitenkaan supistunut pelkästään hänen\ntaiteeseensa; kaukana siitä. Hänenlaisensa ihminen ei voi tyytyä\nolemaan rakastamatta; eikä tyytyä pelkästään siihen tasasuuntaiseen\nrakkauteen, minkä taiteilijan katsomus levittää yleensä kaikkeen: ei,\nhänen täytyy saada rakastaa jotakin enemmän kuin muuta; hän tahtoo\nantaa itsensä juuri valitsemilleen. Siinä ovat hänen elämänsä puun\njuuret. Siten uudistuu hänen sydänverensä yhäti.\n\nChristophen veri ei ollut lähelläkään ehtymistä. Hänen olemuksensa\nuhkui rakkautta, ja se oli hänen paras ilonsa. Kaksinkertaista\nrakkautta, Grazian tytärtä ja Olivier Jeanninin poikaa kohtaan. Hänen\najatuksissaan he olivat aina yhtä. Hän oli pian todellakin heidät\nyhdistävä.\n\nGeorges ja Aurora olivat tavanneet toisensa Coletten luona. Aurora\nasui tuon serkkunsa kodissa. Hän oleskeli osan vuotta Roomassa, osan\nParisissa. Hän oli kahdeksantoista vuoden ikäinen, Georges viisi\nvuotta häntä vanhempi. Aurora oli kookas, ryhdikäs ja elegantti;\npää pieni ja kasvot laajahkot; iho vaalea, päivettynyt; ylähuulessa\nkuulsi hienon hienoa haituvaa; silmät kirkkaat, katse naurava eikä\najatuksilla itseään vaivaava; leuka möyheänlainen, kädet ruskeat,\nkäsivarret lujat ja pyöreät; kaula kaunistekoinen; yleensä oli hän\niloisen, aineellisen ja ylpeän näköinen. Hän ei ollut laisinkaan\nvilkasälyinen, ja sangen vähän sentimentaali. Äidiltään oli hän\nperinyt kursailemattoman laiskuutensa. Hän nukkui silmiään avaamatta\nyhtämittaa kello yhteentoista joka aamu. Loput aikaansa hän\nkuljeskeli joutilaana, nauru suulla ja puoliuntelona. Christophe oli\nantanut hänelle nimen _Dornröschen_, -- prinsessa Ruusunen. Aurora\nmuistutti hieman Christophen Sabinaa. Hän lauloi maata mennessään,\nlauloi vuoteesta noustessaan; nauroi alinomaa, ilman mitään syytä,\nlapsellista, hyvää naurua, nieleskellen nauruaan kuin olisi nikotellut.\nMahdotonta ymmärtää, missä hänen päivänsä menivät! Kaikki Coletten\nyritykset kaunistella häntä tuolla teennäisyydellä, jolla yleensä\non helppo nuorten tyttöjen sieluja silata, olivat olleet turhia: se\nlakkaus ei pysynyt. Aurora ei oppinut mitään; häneltä meni kuukausia\njonkin kirjan lukemiseen, jota hän piti sangen kauniina; eikä hän\nsitten viikkoa myöhemmin muistanut lukemansa sisällöstä mitään, eikä\nedes kirjan nimeäkään. Hän teki kursailematta oikeinkirjoitusvirheitä\nja tietoasioista puhuttaessa ylen hassunkurisia kompastuksia.\nOli virkistävää nähdä Auroraa, niin nuori, niin iloinen, niin\nviattomasti vailla intellektualismia hän oli; hänen vikansakin,\nhänen huolimattomuutensa, joka läheni välinpitämättömyyttä, ja hänen\nnaivi itsekkyytensäkin viehättivät. Aina oli hän aivan välitön. Ja\ntuo pikku nainen, yksinkertainen ja laiska, osasi olla tarvittaessa\nviattomalla tavalla kokettikin: silloin hän varusti koko olemuksensa\nnuorten herrain ihailtavaksi; hän maalaili ulkoilmassa, soitti Chopinin\nnocturneja, käveli runokirja kainalossa sitä ollenkaan lukematta,\npuheli ihanteellisia asioita ja käytti yhtä ihanteellisia hattuja.\n\nChristophe tarkkasi häntä ja nauroi partaansa. Hän tunsi sydämessään\nAuroraa kohtaan isällistä anteeksiantavaa ja leikkisää hellyyttä. Ja\nvielä jotain salaista ja pyhää tunnetta, joka kohdistui samalla siihen\nihmiseen, jota hän oli ennen muinoin rakastanut ja joka nyt tyttäressä\nilmestyi uudestaan, valmistuen toiselle rakkaudelle kuin hänen. Kukaan\nei aavistanut, miten syvä hänen kiintymisensä Auroraan oli. Ainoastaan\nAurora aavisti sen. Lapsesta asti oli hän nähnyt Christophen melkein\naina lähistöllään; hän piti Christophea omaan perheeseensä kuuluvana.\nKun Auroraa oli rakastettu vähemmän kuin hänen veljeään, oli hän\nlähestynyt surussaan vaistomaisesti Christophea. Aurora ikäänkuin\ntunsi Christophen kärsivän samantapaista surua; hän näkikin sen; ja\nhe ottivat osaa toistensa kovaan kohtaloon puhumatta toisilleen siitä\nmitään. Myöhemmin oli Aurora huomannut, mitkä tunteet Christophea ja\nhänen äitiään yhdistivät; Christophesta näytti siltä kuin olisi Aurora\nsalaisuuden tietänyt, vaikkeivät hän ja Grazia olleet sitä hänelle\nkoskaan ilmaisseet. Aurora käsitti, mitä ne terveiset tarkoittivat,\njotka kuoleva Grazia oli hänen kauttaan lähettänyt Christophelle,\nja mitä tuo sormus, joka nyt oli Christophen kädessä. Niin ollen\nliittivät Auroraa ja Christophea toisiinsa salaiset siteet. Auroran\nei tarvinnut niitä selvästi ymmärtää; hän arvasi niiden vahvuuden.\nHän oli vilpittömästi kiintynyt vanhaan ystäväänsä, vaikkei hän ollut\nesimerkiksi koskaan viitsinyt soittaa tai lukea hänen teoksiaan. Aurora\noli kyllä melkoisen musikaalinen; mutta ei edes niin utelias, että\nolisi avannut sävellysvihon, jonka Christophe oli omistanut hänelle.\nAurorasta oli hauskaa tulla pakisemaan Christophen kanssa. -- Ja hän\ntuli sinne vielä useammin, kun sai kuulla, että hän voi tavata siellä\nGeorges Jeanninin.\n\nOlivier Jeanninin poikakaan ei ollut pitänyt Christophen seuraa ennen\nniin mielenkiintoisena kuin nykyään.\n\nSiitä huolimatta eivät nuoret pitkiin aikoihin aavistaneet oikeita\ntunteitaan. He olivat tarkastelleet toisiaan ensin ivallisin silmin.\nHe eivät olleet yhtään samanlaiset. Toinen oli kuin elohopea, toinen\nkuin nukkuva lammikko. Mutta ei kulunut kauan, niin elohopea koetti\nnäyttäytyä tyynemmältä, ja nukkuva lampi heräsi. Georges arvosteli\nitsekseen Auroran pukuja, hänen italialaista makuaan, -- siinä\nsuhteessa vaivasi tyttöä pieni vivahteiden puute, jonkinlainen\nmieltymys räikeihin väreihin. Aurora pilkkaili Georges Jeanninia,\nmatkien ilveilevästi hänen puhetapaansa, hätäistä ja koko lailla\nmahtailevaa. Mutta toisilleen pilkallisinakin oli heidän hauska olla\ntoistensa seurassa... Oliko se ilveilemisen iloa vai todellista\nseurusteluhuvia? He saivat mukaansa leikkiin myöskin Christophen, joka\nei hillinnyt heitä, vaan ärsytti heitä molempia sinkoamaan pikku nuolia\ntoisiinsa. Nuoret eivät olleet toistensa pistoksista millänsäkään;\nmutta sitten he huomasivat, että he välittivät niistä paljonkin; ja kun\nhe kumpikaan eivät osanneet salata harmiaan, ei varsinkaan Georges,\nniin alkoivat he heti, kun tapasivat jälleen toisensa, kostoksi\nhämmästellä kiivaasti toisiaan. Pistokset olivat aina lauhkeita;\nhe pelkäsivät tehdä toisilleen todella pahaa; ja lyövä käsi oli\nkummastakin niin rakas, että he iloitsivat enemmän saamistaan kuin\nantamistaan iskuista. He tarkastelivat uteliaasti toisiaan, etsivät\ntoisistaan vikoja, ja löysivätkin pelkkää viehätystä. Mutta sitä ei\nkumpikaan heistä itselleen tunnustanut. Kumpikin vakuutteli Christophen\nkanssa kahden kesken joutuessaan, että tuo toinen oli hänestä\nsietämätön. Siitä huolimatta he olivat valmiit käyttämään hyväkseen\njokaista tilaisuutta, milloin Christophe salli heidän tavata toisiaan.\n\nEräänä päivänä oli Aurora vanhan ystävänsä luona; siinä mainitsi\nhän, että hän tulisi Christophea katsomaan jälleen seuraavana\nsunnuntaiaamuna. Silloin töytäsi myöskin Georges sisään, töytäsi kuin\ntuulenpuuska, tapansa mukaan, ja sanoi Christophelle, että hän tulisi\nChristophen luokse sunnuntaina iltapäivällä. Sinä sunnuntaiaamuna\nodotti Christophe Auroraa turhaan. Mutta myöhemmin, samaan aikaan,\njolloin Georges oli luvannut tulla, saapui myöskin Aurora, puolustellen\nitseään, väittäen, ettei hän muka ollut päässyt aikaisemmin, ja\nkaunistellen asiaansa oikealla pikku sepustuksella. Christophea huvitti\nhänen viaton oveluutensa, ja hän virkkoi:\n\n-- Se oli ikävä. Sinä olisit tavannut täällä Georges Jeanninin, hän\ntuli tänne aamulla, me aterioimme yhdessä; hän ei voinut jäädä enää\niltapäiväksi.\n\nAurora oli niin pettynyt, ettei enää kuunnellut mitä Christophe hänelle\npuhui. Christophe jutteli iloisesti kaikenlaista. Aurora vastaili\nhajamielisenä; hän oli melkein vihoissaan Christophelle. Ovikello\nsoi. Georges tuli. Aurora vilkastui ja innostui. Christophe katseli\nhäntä naurusuulla. Aurora käsitti, että Christophe oli ilveillyt\nhänen kustannuksellaan, ja hän nauroi ja punastui. Christophe pudisti\nhänelle ilveillen sormeaan. Yhtäkkiä hypähti Aurora rajusti Christophen\nkaulaan. Christophe supatti hänelle korvaan:\n\n-- _Biricchina, ladroncella, furbetta_...\n\nAurora työnsi kätensä Christophen suulle ja tukki hänen sanansa.\n\nGeorges ei ymmärtänyt mitään tästä halailusta ja naureskelusta. Hänen\nällistynyt ja hiukan harmistunut naamansa yhä vain lisäsi toisten iloa.\n\nNiin koetteli Christophe lähentää lapsukaisia toisiinsa. Ja milloin hän\nonnistui, niin hän melkein soimasi itseään siitä. Hän rakasti heitä\nyhtä paljon molempia: mutta hän tuomitsi Georges Jeanninia ankarammin;\nhän tunsi nuorukaisen heikkoudet ja hän ihannoi Auroraa; hän luuli\nolevansa suuremmassa vastuussa Auroran onnesta kuin Georges Jeanninin:\nsillä hänestä oli Georges ikäänkuin hänen poikansa, jotenkuten häntä\nitseään. Ja hän pohti päässään, eikö ollut rikollista antaa viattomalle\nAuroralle toveria, joka ei suinkaan ollut viaton.\n\nMutta kerran, kulkiessaan lehtimajan sivuitse, jossa nuoret istuivat\nyhdessä, -- (ei ollut kauan siitä kuin he olivat menneet kihloihin) --\nkuuli hän jotain, mikä sai hänen sydämensä tyrmistyksestä kouristumaan:\nAurora kyseli kujeilevasti sulhaseltaan jotakin hänen entistä\nseikkailuaan, ja Georges kertoi sen houkutteluita odottamatta. Muutkin\nheidän keskinäiset tarinansa, joita jutellessaan he eivät yhtään\nkursailleet, ilmaisivat Christophelle, että Aurora sopeutui sulhasensa\nmoraalikäsityksiin paljoa paremmin kuin hän, Christophe. Vaikka he\nolivatkin toisiinsa rakastuneet, voi huomata, etteivät he suinkaan\npitäneet itseään ainaiseksi toisiinsa sidottuina; heidän rakkautta ja\navioliittoa koskevissa keskusteluissaan oli sellainen vapaa henki,\nettä se ehkä saattoi olla kaunista, mutta töykäisi omituisesti sitä\nChristophen tunnustamaa entistä systeemiä, joka vaati keskinäistä\nuskollisuutta _usque ad mortem_. Ja Christophe oli tätä miettiessään\nhiukan alakuloinen... Kuinka he olivat jo etäällä hänestä! Kuinka se\npursi, joka lapsiamme vie, kulkee nopeasti!... Olkaamme rauhallisia.\nTulee päivä, jolloin me kaikki tapaamme toisemme samassa satamassa.\n\nNykyään ei tuo pursi välittänyt ollenkaan tunnustella matkansa\npäämaalia; se kääntelehti päivän kaikkiin tuuliin. -- Olisi luullut,\nettä sukupuolten välisiä entisiä tapoja uudistava vapaus olisi\npyrkinyt levittelemään myöskin muille aloille ajatuksen ja toiminnan.\nMutta siitä ei merkkiäkään: ihmisen hommat ovat usein sangen\nristiriitaisia. Samalla kuin sukupuolten tavat tulivat vapaammiksi,\ntuli äly epävapaaksi; se pyysi itselleen uskonnolta kammitsoita.\nJa moinen kahteen vastakkaiseen suuntaan tapahtuva pyrkimys ilmeni\nihmeellisen epäloogillisesti samoissa henkilöissäkin. Georges ja Aurora\nolivat antautuneet uuteen katolisuuden virtaukseen, joka parhaillaan\nvoitti kannattajikseen hienostoa ja intelligenssia. Omituista oli,\nmillä innolla Georges alkoi yhtäkkiä julistaa, että totuus oli\nkatolinuskossa, -- Georges, tuo luonnonilmiöiden tarkka tutkija,\njulki-jumalaton sielu, joka ei edes huomannut jumalattomuuttaan,\nhän, joka ei ollut koskaan välittänyt Jumalasta eikä paholaisesta,\n-- oikea kaikkea pilkkaileva gallialainen! Georges tarvitsi jotain\ntotuutta; ja tämä totuus soveltui hänen toimintahaluunsa, hänen\nranskalaiseen porvaris-atavismiinsa ja siihen, että hän oli nyt\nvapauteen kyllästynyt. Varsa oli saanut tarpeeksi kuljeskella; se tuli\nnyt itsestään takaisin ja antoi pistää itsensä entisten sukumuotien\naisoihin. Jonkun muun toverin esimerkki oli hänelle riittävä\nkäännyttäjä. Georges oli ylen herkkä pienimmillekin häntä ympäröivän\nhenkisen ilmakehän puserruksille ja hänestä tuli siis ensimäisiä\nuhreja. Ja Aurora meni hänen perässään, niinkuin hän oli aina valmis\nmenemään minne hyvänsä hänen perässään. Heti kohta tulivat he kovin\nitsevarmoiksi ja halveksivat niitä, jotka eivät ajatelleet heidän\ntavallaan. Miten hullunkurista! Nuo kevytmieliset lapset olivat todella\nuskovaisia; kun taas Grazian ja Olivier Jeanninin moraalinen puhtaus\nja ankara vakavuus ei heidän omasta mielestään ollut koskaan ansainnut\nuskonnollisuuden nimeä, niin pyhästi kuin he pyrkivätkin olemaan\nuskonnollisia.\n\nChristophe tarkasteli ihmetellen tällaista ajankehitystä. Hän ei\nkoettanut taistella sitä vastaan, kuten Emmanuel olisi tahtonut,\nEmmanuel, jonka vapaa ihanteellisuus suuttui moisesta vanhan vihollisen\nilmestymisestä taistelutantereelle. Hullu ohitselentävän tuulen\nkanssa taistelemaan! Ei; kun odottaa, niin se asettuu. Ihmisjärki oli\nväsynyt. Se oli tehnyt jättiläistyön. Nyt se antoi myötä unelle; ja\nniinkuin lapsi, joka on pitkän päivän valvottuaan uupunut, rukoili\nse nyt ennen nukkumaan menoaan rukouksensa. Unien ovi oli jälleen\nauennut: uskonnon mukana pujahtivat teosoofiset, mystilliset,\nsalatieteilevät, okkultistiset hengähdykset lännen aivoihin. Itse\nfilosofiakin hoiperteli. Entiset ajatuksenjumalat, Bergson, William\nJames, horjuivat. Ja tieteessäkin näkyi järjenväsymyksen merkkejä.\nOhimenevä tuokio! Antakaamme heidän hengähtää. Huomenna järki herää\nentistä virkumpana ja vapaampana. Uni on hyvä, kun on tehnyt lujasti\ntyötä. Christophe, joka ei ollut koskaan elämässään ennättänyt\nsiihen antautua, oli onnellinen, kun hänen lapsensa nyt saivat hänen\nasemastaan nauttia siitä, että heillä oli sielunrauha, uskonvarmuus,\nehdoton, horjumaton luottamus unelmiin. Hän ei olisi tahtonut eikä\nvoinut vaihtaa omaa vakaumustaan heidän vakaumukseensa. Mutta hän\najatteli, että Grazian melankolia ja Olivier Jeanninin levottomuus\nsaivat nyt rauhan heidän lapsissaan, ja että se oli hyvä.\n\n\"Kaiken, mitä minä, minun ystäväni ja monet muut, joita en tunne\nja jotka elivät ennen meitä, kärsimme, kaiken sen kärsimme sitä\nvarten, että nämä lapset saavuttaisivat ilon... Sen ilon, Antoinette,\njohon sinä olit luotu, mutta joka sinulta kiellettiin!... Ah, jospa\nonnettomat voisivat jo eläessään nauttia siitä onnesta, mikä kerran\nheidän elämänsä tuskista kasvaa!\"\n\nMiksi olisikaan hän koettanut riistää toisilta tällaista onnea? Ei saa\nvaatia, että toiset olisivat onnellisia meidän tavallamme; olkoot sitä\nomallaan. Enintään hän pyysi lauhkeasti, etteivät Georges ja Aurora\nkovin pahoin halveksisi niitä, kuten esimerkiksi häntä, jotka eivät\nuskoneet samalla tapaa kuin he.\n\nNuoret eivät viitsineet edes ruveta väittelemään uskosta hänen\nkanssaan. Tuntui siltä kuin he olisivat ajatelleet:\n\n-- Ei hän voi tätä ymmärtää...\n\nChristophe oli heille menneisyyttä. Ja suoraan puhuen: menneisyyttä\nhe eivät pitäneet kovinkaan tärkeänä. Joskus johtuivat he keskenään\naivan viattomasti pakinoimaan, mitä he tekisivät sitten myöhemmin, kun\nChristophea \"ei täällä enää olisi\"... -- Ja kuitenkin he rakastivat\nhäntä paljon... Hirveät lapset: ne kasvavat ympärillemme kuin liaanit!\nLuonnonvoimalla on kiire karkoittaa meidät pois...\n\n-- \"Mene! Mene matkaasi! Väisty nyt siitä! Nyt on minun vuoroni!...\"\n\nChristophe käsitti heidän sanattomuutensa ja olisi halunnut heille\nvastata:\n\n-- Älkäähän hätäilkö niin! Minä viihdyn tässä hyvin. Pitäkää minua\nvielä ikäänkuin elävänä.\n\nHeidän naivi älyttömyytensä huvitti Christophea.\n\n-- Sanokaa suoraan, virkkoi hän kerran leppoisasti, kun he olivat\nantaneet hänelle vastaukseksi halveksivan katseen, -- sanokaa suoraan,\nettä minä olen vanha hölmö!\n\n-- Ette suinkaan, ette suinkaan, vanha ystäväni, vastasi Aurora\nmakeasti nauraen. Te olette ihmisistä kaikkein parhain; mutta on\nseikkoja, joita te ette tiedä.\n\n-- Ja mitä sinä tiedät, tyttö-parka! Kas vain, sellaista viisasta!\n\n-- Älkää laskeko leikkiä. Minä en paljoa tiedä. Mutta Georges tietää.\n\nChristophea hymyilytti:\n\n-- Kyllä, sinä olet oikeassa, tyttöseni. Se, jota rakastamme, tietää\naina kaikki.\n\nPaljon vaikeampi kuin heidän luuloteltua älyllistä ylemmyyttään oli\nChristophen sietää heidän musiikkiaan. He panivat hänet siinä suhteessa\nusein kovalle koetukselle. Piano veisasi koko ajan, kun he tulivat\nhänen luokseen. Näytti siltä kuin olisi rakkaus kiihoittanut heidät\nlaulamaan kuin linnut. Mutta heidän laulunsa ei ollut suinkaan niin\ntaitavaa kuin lintujen. Aurora ei tosin kuvitellutkaan kykyään kovin\nsuureksi, mutta toisin arvosteli hän sulhasensa musikaalisia lahjoja:\nhän ei huomannut minkäänlaista eroa Georges Jeanninin ja Christophen\nsoiton välillä. Ehkäpä piti hän sulhasensa soittoa parempanakin.\nJa joskin Georges oli luonteeltaan ironinen ja selvänäköinen, niin\nantoi hän nyt rakastettunsa uskon melkoisesti vaikuttaa itseensä.\nChristophe ei väittänyt vastaan; kujeillaan hän päinvastoin kannatti\ntässä suhteessa tytön mielipidettä, (milloin hän ei sitä enää jaksanut,\nnousi hän paikaltaan ja poistui tuskastuneena huoneesta, lyöden oven\nmennessään hiukan liiankin lujasti kiinni.) Yleensä hän kuunteli\nlempeästi ja säälivästi hymyillen, kuinka Georges soitti esimerkiksi\n_Tristania_. Pikku nuorukaisparka tulkitsi näitä kauhistavan väkeviä\nsivuja tarkan tunnollisesti ja miellyttävän suloisesti kuin nuori ja\nkiltti tyttö. Christophe nauraa tyrski itsekseen. Hän ei tahtonut\nsanoa, sulhaselle, miksi hän nauroi. Hän syleili häntä. Hän piti\nhänestä kovasti juuri sellaisena. Ehkäpä piti hän hänestä eniten juuri\nsellaisena... Miekkosesta!... Oi taiteen turhuutta!...\n\n\n\n\nChristophe puheli usein Emmanuelin kanssa \"lapsistaan\", -- niin\nhän heitä nimitti. Emmanuel, joka piti Georges Jeanninista, sanoi\nleikillään, että Christophe olisi voinut luovuttaa tuon pojan hänelle,\nsillä olihan hänellä Aurora: ei ollut oikein, että Christophe anasti\nkaikki.\n\nChristophen ja Emmanuelin ystävyys oli saanut melkein satumaisen\nmaineen parisilaisissa piireissä, vaikka he elivätkin erillään\ntoisistaan. Emmanuel oli intohimoisesti kiintynyt Christopheen. Hän\noli niin ylpeä, ettei tahtonut niitä tunteitaan näyttää; hän kätki ne\njöröyteen; hän oli usein Christophea kohtaan töykeä. Mutta Christophe\nymmärsi hänet hyvin. Hän tiesi, kuinka uskollinen tuo sydän hänelle nyt\noli, ja osasi antaa sellaiselle arvon. Joka viikko näkivät he toisensa\npari kolme kertaa. Kun heidän huono terveytensä esti heitä lähtemistä\nkotoaan, kirjoittivat he toisilleen. Ne kirjeet puhuivat aivan kuin\ntoisen maailman asioista. Ulkonaiset tapahtumat eivät kiinnittäneet\nheidän mieltään niin paljoa kuin jotkin hengen edistysaskeleet\ntieteiden ja taiteiden aloilla. He elivät omissa ajatuksissaan, pohtien\ntaiteensa ongelmia ja erottaen tapahtumien kaaoksessa silloin tällöin\npieniä valon välähdyksiä: ihmishengen tienviittoja, jotka se jättää\nhistoriaan.\n\nChristophe kävi Emmanuelin luona useammin kuin Emmanuel hänen.\nVaikkei hänen vointinsa erään äskeisen sairauden jälkeen ollut\npaljoa parempi kuin Emmanuelinkaan, oli heille tullut tavaksi pitää\nluonnollisena, että Emmanuelin terveyttä tuli vaalia huolellisemmin.\nChristophe ei enää päässyt rasittumatta Emmanuelin luokse kuudenteen\nkerrokseen; ja kun hän vaivalla oli sinne kiivennyt, meni häneltä\nsievoinen hetki ennenkuin hän sai henkäystä kurkustaan. He molemmat\nhoitivat yhtä huonosti itseään. Heitä kumpaakin vaivasi rintakatarri\nja hengenahdistus; mutta siitä huolimatta tupakoivat he molemmat\nkuin mielettömät. Tästäkin syystä tahtoi Christophe tulla pakisemaan\nEmmanuelin luokse: sillä Aurora saarnasi aina hänen tupakoimistaan\nvastaan, ja Christophe koetti pyrkiä häneltä piiloon. Joskus tuli\nystävyksille keskellä juttelua kova yskänpuuska; silloin he eivät\nsaaneet sanaa suustaan ja katselivat nauraen toisiinsa niinkuin\nrikoksesta kiinni saadut koulupojat; ja useinkin torui toinen toista,\njoka paraikaa yski; mutta kun sitten toinen selvisi henkitoreistaan,\nväitti hän kiivaasti, ettei se yskä tupakasta johtunut.\n\nEmmanuelin pöydällä, pienellä tyhjällä paikalla, niissä ei ollut\npapereita, kökötti aina harmaa kissa, joka katseli tupakoitsijoita\nvakavasti, moittivin silmin. Christophe sanoi, että se kissa oli\nheidän omatuntonsa; tukahduttaakseen tämän omantunnon äänen hän pisti\nhattunsa kissan päälle. Se oli kivuloinen uroskissa, kaikkein kurjinta\nlajia: Emmanuel oli löytänyt sen kadulta puolikuoliaana ja korjannut\nluokseen; se ei koskaan parantunut kärsimistään kohluista, se söi\nvähän, ei leikitellyt juuri milloinkaan, oli hyvin hiljainen; lempeästi\nse seurasi älykkäillä silmillään isäntänsä kaikkia liikkeitä ja oli\nonneton, jos Emmanuel ei ollut kotona, ja tyytyväinen saadessaan\nnukkua lähellä häntä hänen pöydällään. Mietelmiään se ei antanut\nhäiritä minkään muun kuin lintunakin, jota se katseli haltioissaan\ntuntikausia yhtämittaa, sillä siellähän lentää räpyttelivät nuo kynsin\nsaavuttamattomat lintuset. Se kehräsi kohteliaasti, jos vähänkin\notettiin se huomioon, ja alistui kärsivällisesti Emmanuelin oikullisiin\nja Christophen hiukan rajuihin hyväilyihin; kertaakaan se ei yrittänyt\nraapia eikä purra. Se oli raihnas, toinen silmä vuoti vettä; se yski\nhiljaa; jos se olisi osannut puhua, ei sillä varmaankaan olisi ollut\njulkeutta väittää, niinkuin noilla kahdella sen ihmisystävällä, ettei\n\"se yskä tupakasta johtunut\"; mutta heidän puoleltaan se tyytyi vaikka\nmihin; tuntui kuin se olisi ajatellut:\n\n-- He ovat ihmisiä, he eivät tiedä, mitä he tekevät.\n\nEmmanuel oli kovin kiintynyt tuohon sairaloiseen eläimeen, sillä sen\nja hänen kohtalonsa muistuttivat hänen mielestään toisiaan. Christophe\nväitti, että heidän silmiensä ilmekin oli samanlainen.\n\n-- Miksikä ei? sanoi Emmanuel.\n\nKotieläimet ovat ympäristönsä selvä kuva. Niiden muoto hienostuu sikäli\nkuin ihmisetkin, joiden parissa ne oleksivat. Tylsän ihmisen kissan\nkatse ei ole samanlainen kuin älykkään. Kotieläimestä saattaa tulla\nhyvä tai häijy, vilpitön tai kavala, viisas tai tuhma ei ainoastaan\nisännän opetuksen mukaan, vaan pelkästään sen nojalla, millainen\nhänen isäntänsä on. Eikä tähän muovautumiseen tarvita ihmistäkään.\nMaisematkin kehittävät oman kuvansa mukaisiksi. Älykäs seutu hohtaa\nseudun eläintenkin silmistä. -- Emmanuelin harmaa kissa oli täydessä\nsopusoinnussa hänen sairaan isäntänsä ja tuon ahtaan ullakkokamarin\nkanssa, johon Parisin taivas loi heikkoa valoaan.\n\nEmmanuel oli muuttunut luonteeltaan inhimillisemmäksi. Hän ei ollut\nenää sama kuin niinä aikoina, jolloin hän oli lähemmin tutustunut\nChristopheen. Muuan kotoinen tragedia oli syvästi järkyttänyt\nhänen sieluaan. Hänen elämäntoverinsa, tuo nainen, joka asui hänen\nluonaan, oli kerran yhtäkkiä kadonnut, kun Emmanuel oli katkeruuden\npuuskassaan sattunut liian selvästi ilmaisemaan, miten raskaaksi hän\ntunsi itselleen hänen rakkautensa. Emmanuel oli haeskellut häntä\nkaiken yötä, tyrmistyneen levottomana. Viimein oli hän löytänyt\nhänet eräästä poliisikonttorista, jonne hänet oli tuotu. Tyttö oli\ntahtonut heittäytyä Seine-jokeen; muuan ohikulkija oli tarttunut\nhänen vaatteisiinsa, kun hän oli kiipeämässä sillan kaiteen ylitse;\nhän ei ollut suostunut ilmoittamaan osoitettaan eikä nimeään; hän\naikoi toteuttaa uudestaan päätöksensä. Tällainen tuskanilmaus oli\naivan murtanut Emmanuelin; hän ei jaksanut sietää ajatusta, että\nhän tuotti toiselle kärsimyksiä, vaikka hän itsekin on saanut niin\nkatkerasti kärsiä toisten vuoksi. Hän oli vienyt epätoivoon joutuneen\ntakaisin luokseen, hän oli ryhtynyt parantelemaan haavoja, joita\noli lyönyt, koetti saada vaativaisen ystävättärensä uskomaan, että\nhänen, Emmanuelin, sydämessä oli tosiaan niitä tunteita, joita\nystävätär kaipasi. Hän masensi oman kapinoimishalunsa, hän alistui\ntuon kaikki tahtovan ja nielevän rakkauden ikeeseen. Hän omisti\nnaiselle lopun elämäänsä. Koko hänen neroutensa oli nyt keskittynyt\nsydämeen. Toiminnan apostoli Emmanuel oli päätynyt lopulta sellaiseen\nvakaumukseen, ettei ole muuta hyvää kuin yksi: olla tekemättä pahaa.\nHänen elämäntyönsä oli päättynyt. Tuntui siltä kuin se voima, joka\nnostaa ihmislaineet myrskyyn, olisi käyttänyt häntä ainoastaan\nvälikappaleenaan päästääkseen toiminnan irralleen. Kun se työ oli\ntehty, ei häntä enää tarvittu: toiminta jatkui ilman häntäkin. Hän\nnäki sen kehittyvän yhä edelleen, ja hän suhtautui melkein alistuvasti\nsellaisiin vääryyksiin, jotka koskivat häntä persoonallisesti, mutta ei\nkokonaan niihin, jotka koskivat hänen uskoaan. Sillä vaikka hän olikin\nvapaa-ajattelija ja luuli vapautuneensa kaikesta uskonnollisesta,\nja vaikka hän leikillään kutsuikin Christophea valepukuiseksi\npapiksi, niin oli hänelläkin kuitenkin ollut oma pyhä alttarinsa,\nkuten kaikilla voimakkailla hengillä: nehän kohottavat jumalakseen\nunelmansa, joiden puolesta ne uhrautuvat. Nyt oli Emmanuelin alttari\ntyhjä; ja hän kärsi siitä. Kuinka saattaisikaan tuskattomasti nähdä\ntulevien polvien polkevan jalkoihinsa niitä pyhiä aatteita, joiden\npuolesta on taistellut ja jotka on saanut suurella vaivalla voittaa,\naatteita, joiden tähden kokonaisen vuosisadan parhaat ovat niin paljon\nkärsineet! Miten silmittömän töykeästi nuoriso paraikaa hävittikään\nkoko ranskalaista idealismia, -- uskoa vapauteen, jolla oli omat\npyhimyksensä, marttyyrinsa ja sankarinsa, ja rakkautta ihmisyyteen,\nsyvää uskollista pyrkimystä kaikkien kansakuntain ja rotujen\nveljeyteen! Mikä hulluus sille oli tullut ikävöidä takaisin niitä\nhirviöitä, jotka me olimme jo kerran voittaneet, ja tunkeutua sellaisen\nikeen alle, minkä me olimme päästäneet, tervehtiä riemunkirkunalla\nväkivaltaisen voiman aikaa, sytyttää vihaa ja sodan mielipuolisuutta\nkeskellä Ranskan omaa sydäntä!\n\n-- Se ei ole pelkästään ranskalainen ilmiö, se on ominainen koko\nmaailmalle, virkkoi Christophe iloisen näköisenä. Espanjasta Kiinaan\nsaakka käy nyt sama hirmutuuli. Ei ole sitä kolkkaa, jossa olisi\nturvassa tätä tuulta vastaan. Se muuttuu aivan koomilliseksi: yksinpä\npikku Sveitsikin on tullut natsionalistiseksi.\n\n-- Ja onko se sinusta niin lohdullista?\n\n-- On varmasti. Siitä näkee, etteivät sellaiset virtaukset johdu\njoidenkuiden yksilöiden naurettavista intohimoista, vaan salatusta\nJumalasta, joka johtaa kaikkeutta. Ja sen Jumalan edessä olen oppinut\nnöyrtymään. Ellen häntä ymmärrä, ei se ole hänen vikansa, vaan minun.\nKoeta häntä ymmärtää. Mutta sitäkö ihmiset yleensä ajattelisivat?\nHe elävät päivästä päivään, he eivät näe pitemmälle kuin lähimpään\npellonaitaan ja kuvittelevat, että siinä on tien pää; he näkevät\nlaineen, joka heitä vie, mutta eivät näe merta. Tämän päivän laine on\neilispäivän laineiden luoma; meidän sielujemme liikunnat ovat avanneet\nsille tietä. Nykyinen aalto kyntää vakoa huomiselle aallolle, joka\nunohtaa sen niinkuin meidänkin vakomme on unohdettu. Minä en ihaile\nenkä pelkää nykyistä natsionalismia. Se loppuu aikanaan, se vierii\nohitse, se on jo vierinyt. Se on askelma portaissa. Kiertokulkua\nhuippua kohti! Se on pääarmeijan majoitusmestari. Kuuletko, kuinka jo\nhuilut ja rummut soivat!...\n\n(Christophe alkoi rummuttaa sormillaan pöytään, ja kissa hätkähti\nhereille.)\n\n... Jokaisella kansalla on nykyään vastustamaton halu kerätä kaikki\nvoimansa yhteen ja tehdä niistä pesänselvitys. Se johtuu siitä,\nettä kansat ovat viimeisen vuosisadan kuluessa muuttuneet suuresti,\nlähestymällä toisiaan ja saadessaan uusia talletuksia koko maailman\njärjenvoimien yhteisillä ponnistuksilla: ne ovat rakentaneet itselleen\nuutta moraalia, uutta tiedettä, uutta uskontoa. Nyt täytyy jokaisen\ntutkia tarkoin omaisuuttaan ja saada selvä, mitä kukin oikeastaan on ja\nmitä hän omistaa ennenkuin kukin ryhtyy toisten kanssa uuden aikakauden\nyhteiselämään. Sillä uusi aika tulee. Ihmiskunta tekee uuden kontrahdin\nelämän kanssa. Yhteiskunta herää elämään uusien lakien perustalla.\nHuomenna on sunnuntai. Jokainen tekee nyt viikkotilinsä, siistii\nasuntonsa ja tahtoo kotinsa puhtaaksi ennenkuin hän yhtyy toisiin,\nyhtyy yhteisen Jumalan edessä, jonka kanssa solmitaan uusi liitto.\n\nEmmanuel katseli Christophea; ja tämä näky heijasti hetken hänen\nsilmissään. Kun Christophe oli jo lakannut puhumasta, oli Emmanuel\ntuokion vaiti; ja sitten hän sanoi:\n\n-- Sinä olet onnellinen, Christophe! Sinä et näe yötä.\n\n-- Minä näen yössä, vastasi Christophe; minä olen elänyt siinä niin\nkauan. Minä olen vanha huuhkaja.\n\n\n\n\nTähän aikaan huomasivat Christophen ystävät, että hän muuttui yleensä\nkäytöksessään. Hän oli usein hajamielinen, aivan kuin tolalta poissa.\nHän ei kuunnellut tarkoin, mitä hänelle sanottiin. Hän näytti\nmietteisiinsä vaipuneelta ja hymyili alinomaa. Kun huomautettiin tuosta\ntarkkaamattomuudesta hänelle, pyysi hän sydämellisesti anteeksi. Hän\npuhui joskus itsestään kuin mistäkin vieraasta henkilöstä:\n\n-- Krafft kyllä sen tekee... taikka:\n\n-- Sille nauraa Christophe makeasti...\n\nNe, jotka eivät tunteneet häntä, sanoivat:\n\n-- Miten itserakas hän onkaan!\n\nAsia oli aivan päinvastainen. Hän näki itsensä ulkopuolelta, aivan\nkuin vieraan ihmisen. Hän oli joutunut sellaiselle asteelle, jolloin\nei edes kauneuden puolesta käyty taistelu ole mielenkiintoista, sillä\nkun on suorittanut oman tehtävänsä, on taipuvainen luulemaan, että\nmuutkin suorittavat tehtävänsä ja ettei lopultakaan, kuten Rodin sanoo,\n\"kauniin voittokulku koskaan lopu\". Ihmisten ilkeys ja vääryydet eivät\nenää kiihdyttäneet häntä. -- Oli varsin luonnollista, että elämä\nriistäytyi hänestä erilleen, sanoi hän hymyillen.\n\nTosiaan, hän ei ollut enää entisissä voimissaan, Pieninkin ruumiillinen\nponnistus, pitkä kävelyretki, nopea kulku rasittivat häntä kovasti.\nHän hengästyi hyvin pian; hän tunsi sydämessään kipua. Hän ajatteli\njoskus muinaista ystäväänsä Schulzia. Hän ei ilmaissut muille\nhuomioitaan. Mitä varten hän olisi sen tehnyt? Siten tekee ainoastaan\nmuut levottomiksi, eikä itse siitä parane. Sitäpaitsi ei hän ottanut\nvaivojaan vakavalta kannalta. Hän ei pelännyt niin paljon sairautta\nkuin että hänet pakotettaisiin hoitamaan itseään.\n\nSalainen aavistus sai hänet kaipaamaan vielä kerran synnyinseutuaan.\nSen matkasuunnitelman oli hän lykännyt vuodesta vuoteen. Oli sanonut\nitselleen aina, että ensi vuonna hän sen tekee... Tällä kertaa ei hän\nsitä enää lykännyt.\n\nHän lähti salaa Saksaan, ilmoittamatta asiasta kenellekään. Matkasta\ntuli lyhyt. Christophe ei löytänyt enää kotipuolestaan mitään, mitä oli\ntullut sieltä etsimään. Ne muutokset, joista hänen viime retkellään\noli näkynyt enteitä, olivat nyt toteutuneet: pikkukaupungista oli\nkasvanut suuri teollisuuskaupunki. Vanhat talot olivat hävinneet.\nKadonnut oli hautausmaakin, Sabinan maalaistalon paikalla kohosivat\ntehtaan savutorvet. Joki oli syönyt lopultakin ne rantanurmikot, joilla\nChristophe lapsena leikki. Eräällä kadulla (ja minkälainen se katu\noli!), likaisten kivimuurien välisellä kujalla, oli hänen nimensä.\nKaikki mennyt kuollutta, yksinpä kuolemakin... Olkoon! Elämä jatkui\nkuitenkin; ehkäpä uneksivat, kärsivät ja taistelivat nyt toiset pikku\nChristophet tämän hänen nimellään koristetun kadun surkeissa taloissa.\n-- Konsertissa jättiläissuuressa _Tonhallessa_ kuuli hän esitettävän\nerästä teostaan; se tulkittiin aivan vastoin sen perusajatusta;\nChristophe tuskin tunsi sitä omakseen... Tulkitkootpa miten tahansa!\nVaikka ymmärtävätkin sen väärin, niin ehkä se herättää uusia aatteita.\nMe olemme kylväneet jyvän maahan. Tehkää sillä mitä tahdotte; ravitkaa\nsillä itseänne. -- Christophe kuljeskeli iltapimeän tullessa kaupungin\nympäristössä, joissa usva alkoi leijua. Hän ajatteli suurta usvaa,\njoka pian kietoisi helmaansa hänenkin elämänsä; ajatteli rakkaita\nolentoja, jotka olivat vaipuneet maan alle, ei, paenneet turvaan hänen\nsydämeensä, jonka peittäisi tummuva yö, niinkuin hänet itsensäkin...\nPeittäköön vain! En sinua pelkää, oi yö, aurinkojen äiti! Jos tähti\nsammuu, niin tuhannet toiset syttyvät. Aivan kuin kiehuva maitokattila\nkuohuu kaikkeuden äärettömyys valoa! Sinä et minua sammuta. Kuoleman\nhenkäys puhaltaa elämäni uudestaan tuleen.\n\nPaluumatkallaan Saksasta tahtoi Christophe käydä myöskin siinä\nkaupungissa, jossa hän oli tutustunut Annaan. Siitä saakka kuin hän oli\nlähtenyt Annan luota, ei hän ollut kuullut hänestä mitään. Hän ei ollut\nuskaltanut tiedustella uutisia Annasta. Vuosikausia oli hän vavahtanut\njoka kerta, kun ajatteli hänen nimeänsäkin... -- Nyt hän oli tyyni, hän\nei pelännyt enää mitään. Mutta kun hän illalla istui hotellihuoneessa,\njoka oli Reinille päin, niin herättivät huomista juhlaa soittavat\nkellot menneisyyden kuvat hänessä valveille. Joesta henki jokin\nkaukainen ja vaarallinen tunnelma, jota hänen oli vaikea ymmärtää;\nkaiken yötä hän muisteli entisiä aikoja. Hän tunsi vapautuvansa\npelättävästä Herrasta; ja se oli hänestä surullisen suloista. Hän ei\nollut päättänyt, mitä hän tekisi huomenna. Hän ajatteli -- (mennyt\naikahan oli jo niin kaukana!) -- käydä Braunin luona. Mutta kun päivä\ntuli, petti hänen rohkeutensa; hän ei tohtinut edes kysyä hotellista,\nelivätkö tohtori Braun ja hänen vaimonsa vielä. Hän aikoi jo matkustaa\nkaupungista pois...\n\nLähtöajan tullessa vei jokin vastustamaton voima hänet kuitenkin siihen\nkirkkoon, jossa Anna muinoin oli käynyt; hän asettui pylvään taakse,\npaikalle, mistä hän saattoi nähdä sen penkin, jossa Anna ennen muinoin\nistui. Hän odotti ja oli varma, että jos Anna eläisi, niin hän vielä\ntulisi sinne.\n\nKirkkoon tuli todellakin muuan nainen; eikä Christophe häntä tuntenut.\nHän oli samanlainen kuin muutkin: lihavahko; kasvot täyteläiset,\nleuka paksu, piirteet välinpitämättömät ja kovat. Mustassa puvussa.\nHän istuutui penkkiinsä, eikä sitten liikahtanut. Hän ei näyttänyt\nrukoilevan eikä kuuntelevan: hän katsoi suoraan eteensä. Mikään tuossa\nihmisessä ei muistuttanut siitä naisesta, jota Christophe odotti.\nPari kertaa hän kuitenkin sipaisi kädellään polviaan, omituisella\nliikkeellä, varmaankin oikaistakseen hameensa laskoksia. Ennen oli se\nliike ollut ominainen _Annalle_... Mennessään kirkosta ulos hän kulki\nläheltä Christophea, verkalleen, pää pystyssä, kädet virsikirjoineen\nvatsan päällä. Hetkeksi loi hän Christopheen silmänsä, joissa kuulsi\nsynkkä ja ikävystynyt hohde. Ja he katsoivat toisiinsa. Eivätkä he\ntunteneet toisiaan. Anna meni ohitse jäykkänä ja suorana, päätänsä\nkääntämättä. Vasta hetken kuluttua muisti Christophe yhtäkkiä, niinkuin\nvilahdukselta, tunsi tuon naisen jäykän ja kylmän hymyn alta, hänen\nhuultensa rypistymisestä Annan suun, jota hän oli suudellut ennen...\nHengitys salpautui hänen kurkkuunsa, ja hänen polvensa olivat pettää.\nHän ajatteli:\n\n-- Herra, onko tuo se ruumis, jossa hän, se, jota rakastin, asui? Missä\nhän on? Missä? Ja missä minä olen? Missä se, joka on häntä rakastanut?\nMitä on meistä jäljellä, ja siitä julmasta rakkaudesta, joka runteli\nmeitä? -- Tuhkaa. Missä tuli?\n\nJa hänen Jumalansa vastasi:\n\n-- Minussa.\n\nSilloin kohotti Christophe katseensa ja näki keskellä muuta väkeä\nviimeisen kerran Annan, joka meni ulos ovesta, auringonpaisteessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTultuaan takaisin Parisiin hän teki rauhan entisen vihollisensa\nLévy-Coeurin kanssa. Tuo mies oli kauan vainonnut häntä, vainonnut\nyhtä petollisesti kuin ilkeän lahjakkaastikin. Kun hän sitten oli\npäässyt menestyksensä huipulle, saanut kunniaa ja kyllästynyt siihen\nja rauhoittunut, oli hän ollut niin älykäs, että oli salaisesti\ntunnustanut Christophen ylemmyyden; ja silloin oli hän koettanut\nlähestyä Christophea. Christophe ei ollut kuitenkaan huomaavinaan\nenemmän näitä lähestymisyrityksiä kuin oli välittänyt hänen\nhyökkäyksistänsäkään.\n\nJa Lévy-Coeur oli silloin yritykseen väsynyt. He asuivat samassa\nkorttelissa ja näkivät toisensa usein kadulla. He eivät olleet toisiaan\ntuntevinaan. Christophe katsoi usein ohimennessään Lévy-Coeuriin sillä\ntavoin kuin ei olisi häntä huomannut. Lévy-Coeur vimmastui kylmyydestä,\njolla Christophe ikäänkuin kielsi hänen koko olemassaolonsa.\n\nTuolla arvostelijalla oli kahdeksantoista tai kahdenkymmenen ikäinen\ntytär, sievä, hieno, elegantti: hänen profiilinsa oli kuin tyhmän\npikku karitsan. Vaaleat, värisevät hiukset ympäröivät hänen otsaansa\nsädekehänä. Hänen silmänsä olivat lempeät ja kiemailevat; suun hymy\nLuinin. Isä ja tytär kävelivät aina yhdessä; Christophe sattui usein\nheitä vastaan Luxembourgin hiekkakäytävillä: he näyttivät olevan hyvin\nläheisiä toisilleen; nuori tyttö nojailihe herttaisesti Lévy-Coeurin\nkäsipuoleen. Joskin Christophe nykyään oli sangen hajamielinen,\nhuomasi hän toki kuitenkin aina kauniit naiskasvot, ja näistä nuorista\nkasvoista hän piti paljon. Hän ajatteli vihamiehestään:\n\n-- Sillä konnalla on onni aina.\n\nMutta sitten lisäsi hän ylpeästi:\n\n-- On minullakin tytär.\n\nJa hän vertaili mielessään tyttöjä toisiinsa. Ja siitä vertailusta,\njonka tulos muuten oli se, että Aurora oli muka parempi, johtui, että\nhänen mielikuvituksensa rakensi jonkinlaisen ystävyyssuhteen noiden\ntyttöjen välille, tyttöjen, jotka eivät todellisuudessa tienneet\nmitään toisistaan; jopa se vertailu lähensi Christophea salaa itseensä\nLévy-Coeuriinkin.\n\nKun Christophe tuli takaisin Saksasta, kuuli hän, että \"tyhmä\npikkukaritsa\" oli kuollut. Hänen isän-itsekkyytensä muisti silloin\nkohta:\n\n-- Jospa minun lapselleni olisi käynyt näin!\n\nJa hänessä heräsi Lévy-Coeuriä kohtaan suunnaton sääli. Ensi puuskassa\nhän aikoi kirjoittaa hänelle; hän alkoi kaksikin kirjettä; hän ei ollut\nniihin tyytyväinen, hänelle tuli turhamainen häpeän tunne: hän ei niitä\nlähettänyt. Mutta kun hän muutama päivä myöhemmin sattui Lévy-Coeuriä\nvastaan ja näki hänen tuskankalvamat kasvonsa, voitti sääli hänessä\nkaikki muut tunteet: hän meni suoraan Lévy-Coeurin luokse ja ojensi\nhänelle molemmat kätensä. Lévy-Coeur ei enää järkeillyt, vaan tarttui\nChristophen käsiin. Christophe virkkoi:\n\n-- Te olette kadottanut!...\n\nHänen heltynyt äänensävynsä järkytti toista. Hän tunsi kuvaamatonta\nkiitollisuutta Christophea kohtaan... He virkkoivat muutaman tuskaa\nvärähtelevän sanan. Kun he sitten lähtivät kumpikin suunnalleen, ei\nenää ollut jäljellä mitään, mikä ennen oli erottanut heidät toisistaan.\nHe olivat taistelleet toisiaan vastaan: se oli kohtalokasta,\nepäilemättä; täyttäköön jokainen luonteensa lain. Mutta kun näkee\ntragikomedian lopun lähenevän, riisuu pois intohimot, joilla on itsensä\nnaamioinut ja seisoo toisen edessä paljain kasvoin, -- molemmat ovat\nihmisiä, jotka eivät ole suuresti toisiaan parempia, ja joilla on kai\noikeus antaa toisilleen kättä, kun ovat näytelleet osansa parhaansa\nmukaan.\n\n\n\n\nGeorges Jeanninin ja Auroran häät oli päätetty pitää ensimäisinä\nkevätpäivinä. Christophen terveys heikkoni nopeasti. Hän huomasi, että\nhänen lapsensa katselivat häntä levottomasti. Kerran kuuli hän heidän\npuhuvan hiljaa keskenään. Georges sanoi:\n\n-- Kuinka hän näyttää huonolta! Hän saattaa sairastua.\n\nJa Aurora vastasi:\n\n-- Kunpa hän ei viivästyttäisi meidän häitämme!\n\nChristophe otti sanan sanana. Nuoret raukat! Hän ei tosiaan häiritsisi\nheidän onneaan.\n\nMutta hän oli niin tyhmä, että antoi häiden aattopäivänä, -- (hän\noli häärännyt viime vuorokaudet aivan naurettavasti: tuntui kuin hän\nitse olisi aikonut viettää häitään), -- niin tyhmä, että antoi vanhan\ntautinsa karata kimppuunsa: keuhkotulehduksen, joka oli ahdistanut\nhäntä ensi kertaa _Markkinatorin_ aikoina ja joka nyt uudistui.\nChristophe oli siitä itselleen äkäinen. Hän haukkui itseään raavaaksi.\nHän vannoi, ettei hän alistuisi siihen ennenkuin häät oli vietetty.\nHän muisti, kuinka Grazia ei kuollessaan ollut tahtonut ilmoittaa\nsairaudestaan ennen hänen konserttiaan, ettei hänen työnsä ja ilonsa\nhäiriytyisi. Se ajatus ilahdutti häntä ja se vaati häntä tekemään\nGrazian tyttärelle, -- Grazialle itselleen, -- saman hyvän, minkä\nGrazia oli silloin tehnyt hänelle. Christophe salasi siis vaivansa;\nmutta hänen oli vaikea kestää loppuun asti. Kuitenkin oli hän niin\nonnellinen lasten onnesta, että pysyi pystyssä koko kirkollisten\nseremoniain pitkän ajan. Tuskin pääsi hän Coletten luokse, niin hänen\nvoimansa pettivät. Hän ennätti parhaiksi sulkeutua eri huoneeseen, kun\njo pyörtyi. Muuan palvelija löysi hänet sieltä. Selvitessään tajuihinsa\nkielsi Christophe hiiskumasta mitään asiasta nuorelle parille, joka\nlähti samana iltana häämatkalleen. Vihityt olivat niin touhuissaan,\netteivät huomanneet mitään. He jättivät Christophelle iloiset hyvästit,\nlupasivat kirjoittaa hänelle huomenna, ylihuomenna...\n\nHeti heidän matkustettuaan meni Christophe vuoteeseen. Hänelle tuli\nkuume, eikä se sitten enää hänestä eronnut. Hän oli aivan yksin\nkotonaan. Emmanuel oli myöskin sairaana eikä voinut tulla hänen\nluokseen. Christophella ei ollut lääkärin apua. Hän ei pitänyt tautiaan\nvaarallisena. Sitäpaitsi ei hänellä ollut palvelijaakaan, joka olisi\nnoutanut lääkärin. Siivoojanainen, joka kävi hänen luonaan kello kaksi\npäivällä, ei hänestä liioin välittänyt; ja keksipä Christophe keinon\npäästä hänen palveluksistaan kokonaankin. Christophe oli kymmenenkin\nkertaa kieltänyt häntä koskemasta järjestäessään hänen työhuonettaan\nhänen papereihinsa. Mutta tuo nainen oli itsepäinen; nyt, kun\nChristophen täytyi pysyä sängyssä, oli hänen mielestään tullut hetki,\njolloin hänen sopi toteuttaa tahtonsa. Vuoteessaan makaava Christophe\nnäki kaapin ovessa olevasta kuvastimesta, kuinka siivoojatar väänteli\nviereisessä huoneessa kaikki nurin. Hän vimmastui niin, että hyppäsi\nsängystä, tempasi naisen käsistä pinkan vanhoja papereita ja ajoi\nhänet ulos, -- (ei, vanha aatami ei tosiaankaan ollut hänestä vielä\nkuollut!). Tästä vihanpuuskasta sai hän palkakseen kovan kuumeen\nja lisäksi sen hyvän, ettei närkästynyt siivoojatar enää tullut\ntakaisin eikä edes ilmoittanut poisjäämisestään \"mokomalle vanhalle\nhupsulle\", kuten hän Christophea kutsui. Christophe jäi siis yksinään\nsairastelemaan, ilman kenenkään apua. Aamuisin hän nousi vuoteesta\nottamaan maitokuppia, joka oli tuotu hänen ovensa taakse, ja katsomaan,\neikö talonmiehen vaimo ollut pistänyt ovenrakoon nuorten rakastavaisten\nlupaamaa kirjettä. Kirjettä ei tullutkaan; häämatkalaiset olivat\nonnessaan hänet unohtaneet. Christophe ei ollut siitä heille vihainen.\nHän ajatteli, että hän olisi heidän asemassaan tehnyt samoin. Hän\nkuvitteli mielessään heidän huoletonta iloaan. Ja ajatteli, että hän se\noli sen heille antanut!\n\nChristophe voi jo vähän paremmin ja alkoi liikuskella pystyssäkin, kun\nviimein Auroralta tuli kirje. Georges oli ainoastaan pistänyt nimensä\nsen loppuun. Aurora ei tiedustellut paljon Christophen asioita eikä\nkertonut uutisia. Mutta sen sijaan pyysi hän Christophelta erästä\npalvelusta: Christophen oli lähetettävä hänelle pieni kaulapitsi,\njonka hän oli unohtanut Coletten kotiin. Vaikkei asia ollut sen\ntärkeämpi, -- (Aurora ei ollut sitä muistanutkaan muuten kuin juuri\nChristophelle kirjoittaessaan, ja kirjoitti siitä siksi, ettei\ntiennyt, mitä oikeastaan hänelle kertoa), -- lähti Christophe ulos\nnoutamaan tuota esinettä, niin hyvillään hän oli, kun voi jotenkin olla\nhyödyksi. Satoi räntää. Paha takatalvi. Sulavaa lunta, jääkylmä tuuli.\nEi ajureita kadulla. Christophe odotteli eräässä ajurikonttorissa.\nVirkailijain epäkohteliaisuus ja heidän tahallinen vitkastelunsa\nsaivat hänet kiivastumaan, eikä se silti jouduttanut asiaa. Tällaisiin\nvihanpuuskiin oli hänen sairaloinen tilansa osaltaan syynä; hänen\nsielullinen tyyneytensä ei muuten niitä hyväksynyt; ne järistivät hänen\nruumistaan aivan kuin kirves kaatuvaa tammea. Christophe palasi kotiin\nkylmästä kohmettuneena. Talonmiehen vaimo antoi hänelle ohimennen\nleikkeleen eräästä sanomalehdestä. Christophe vilkaisi siihen. Se oli\nilkeä artikkeli, hyökkäys häntä vastaan. Sellaiset olivat nykyään jo\nharvinaisia. On ikävä karata ihmisen kimppuun, joka ei huomaa iskua.\nKaikkein häijyimpiinkin tarttui kunnioitus häntä kohtaan, kunnioitus,\njoka hermostutti heitä itseään, koska he pohjaltaan eivät häntä\nsuvainneet.\n\n\"_Luullaan_\", tunnusti Bismarck ikäänkuin mielipahoissaan, \"_ettei\nmikään ole sen pakollisempaa kuin rakkaus! Kunnioitus on vieläkin\npakollisempaa_...\"\n\nMutta tämän artikkelin tekijä oli vielä Bismarckiakin voimakkaampi\nja paremmin haarniskoitu mies, sillä sekä kunnioitus että rakkaus\nkilpistyivät hänestä täydellisesti. Hän puhui Christophesta loukkaavan\ntöykeästi ja lupasi jatkaa hyökkäyksiään seuraavalla viikolla.\nChristophe purskahti nauruun, ja sanoi itsekseen maata mennessään:\n\n-- Hän saa pitkän nenän! Hän ei saa minua enää käsiinsä!\n\nTalonmiehen väki pyysi, että hän ottaisi itselleen hoitajattaren;\nChristophe kieltäytyi jyrkästi. Hän sanoi eläneensä niin paljon\nyksinään, että ansaitsi yksinäisyyden onnen tällaisella hetkellä.\n\nHänen ei ollut laisinkaan ikävä. Viime vuosina hän oli aina tottunut\npuhelemaan itsensä kanssa: oli niinkuin hänessä olisi ollut kaksi\nolentoa; ja äskeisinä kuukausina oli hänen sisäinen seuransa vielä\npaljon lisääntynytkin: hänessä ei asunut enää pelkästään kaksi\nolentoa, vaan kymmenen. Ne puhelivat keskenään; ja tavallisimmin ne\nlauloivat. Ja hän ryhtyi niiden kanssa pakinoihin, tai oli vaiti ja\nkuunteli niitä. Hänellä oli aina vuoteellaan tai pöydällä sen vieressä\nnuottipaperia, niin lähellä, että hän yletti saada sen käsiinsä;\nsiihen merkitsi hän noiden seuratoveriensa sanoja ja omia sanojaan,\nnauraen juttujen sukkeluuksille. Koneenomaista tottumusta; nuo kaksi\neri toimintaa, ajattelu ja kirjoittaminen, olivat sulautuneet hänessä\naivan yhdenaikaisiksi; kirjoittaminen oli hänelle selvää ja valmista\najattelua. Kaikki, mikä häiritsi hänen ja noiden sielutoverien\nkeskinäistä seurustelua, väsytti, ärsytti häntä. Joskus harmittivat\nhäntä yksinpä hänen rakkaimmatkin ystävänsä. Christophe koetti olla\nheille mielialaansa näyttämättä; mutta hän väsyi hirveästi sellaisesta\nkiusasta. Hän oli aivan onnellinen, kun sitten pääsi yksin: sillä hän\noli ikäänkuin eksynyt; oli mahdotonta kuulla sisäisiä ääniään ihmisten\nlörpötellessä ympärillä. Jumalainen hiljaisuus!...\n\nAinoastaan talonmiehen vaimon tai jonkun hänen lapsensa salli\nChristophe tulla pari kertaa päivässä katsomaan, tarvitsiko hän mitään.\nHeille jätti hän kirjelaputkin, joita hän lähetteli Emmanuelille\nviimeiseen päiväänsä asti, samoin kuin Emmanuel hänelle. Ystävykset\nolivat nyt molemmat melkein yhtä sairaita; he eivät uskotelleet enää\nparanevansa. Eri teitä olivat Christophen vapaa uskonnollinen henki\nja Emmanuelin vapaa uskottomuus saavuttaneet saman, veljellisen\nkirkkauden. Vapisevalla käsialallaan josta toisen oli yhä ja yhä\nvaikeampi saada selvää, jutteli kumpikin heistä toiselle -- ei\ntaudistaan, vaan siitä, mikä oli aina ollut heidän keskustelujensa\ntärkeimpänä kohtana: taiteestaan, aarteittensa tulevaisuudesta.\n\nAina siihen asti, kunnes Christophe eräänä päivänä kirjoitti\nvoimattomaksi herpoavalla kädellään nämä taistelussa kuolevan Ruotsin\nkuninkaan sanat:\n\n\"_Ich habe genug, Bruder; rette dich_\". [Minun määräni on täysi, hyvä\nmies, pelasta itsesi.]\n\n\n\n\nAivan kuin kerrostumina näki Christophe koko entisen elämänsä:\näärettömät nuoruutensa ponnistukset löytääkseen oman itsensä, vimmatun\ntaistelun saadakseen muilta vähäpätöisen oikeutensa elää, voittaakseen\nsyntyperänsä demoonit. Voitonkin jälkeen oli pakko olla valveilla. Ei\nnukahtaa hetkeäkään, vaan vartioida voittoaan, puolustaa sitä yksinpä\nitseään voittoakin vastaan. Ystävyyden sulot ja koettelemukset,\njotka avaavat taistelun yksinäiseksi eristämälle sydämelle suuren\nihmisyysperheen ovet. Taiteen täydellisyys, elämänpäivän korkeus.\nYlpeästi hallita valloitettua henkeään! Uskoa olevansa kohtalon\nherra. Ja yhtäkkiä tien käänteessä nähdäkin vastassaan ilmestyskirjan\nratsastajat, suru, intohimo, häpeä, koko Mestarin etuvartio. Kaatua,\njoutua hevosten kavioiden alle, laahautua verissään huipulle, jossa\nlekkuu pilvien keskellä raivoisa puhdistava liekki. Jumalan kasvojen\neteen. Painiskella niinkuin Jakob enkelin kanssa. Lähteä taistelusta\nrunneltuna. Rakastaa tappiotaan, ymmärtää rajoituksensa, ponnistaa\ntahtonsa, jotta voisi täyttää Mestarin tahdon, sillä alalla, minkä\nhän on meille määrännyt. Viimein, kun kyntö, kylvö, sadonkorjuu on\npäättynyt, kun kova ja ihana työ on loppunut, saavuttaa oikeus levätä\naurinkoisten vuorten juurella ja sanoa niille:\n\n\"Olkaat siunatut! En saa nauttia valostanne. Mutta varjonnekin on\nminusta suloinen...\"\n\nSilloin oli rakkain hänelle ilmestynyt; hän oli ottanut häntä kädestä;\nja kuolema oli valanut ystävättären ruumiin esteet murtaessaan hänen\npuhtaan sielunsa ystävän sieluun. Yhdessä olivat he ylenneet päivien\nvarjosta, olivat tulleet autuaille huipuille, missä menneisyys,\nnykyisyys ja tulevaisuus seisovat pidellen toisiaan kädestä, ylhäisenä\npiirinä kuin kolme Sulotarta; siellä heidän tyyntyneet sydämensä\nnäkevät ilojen ja surujen samalla kertaa syntyvän, kukkivan ja\nlakastuvan; kaikki on harmoniaa...\n\nHän oli hätäillyt liikaa, hän oli luullut jo saapuneensa perille.\nAhdistus, joka rutisti rautaisena hänen läähättävää rintaansa,\nmielikuvien temmeltävä hourailu, joka kiehui hänen polttavassa\npäässään, muistuttivat hänelle, että vielä oli edessä viimeinen taival,\nkaikkein ankarin... Eteenpäin!...\n\nHän oli vuoteessa, ei voinut liikahtaa. Ylemmässä kerroksessa rämpytti\njokin naistyperys pianoa tuntikausia. Nainen ei osannut muuta kuin\nyhden kappaleen. Hän hakkasi samaa lakkaamatta; se oli hänestä niin\nmieluista! Siitä löysi hän kaikkien värien ja haaveiden ilot ja\ntunteet. Ja Christophe ymmärsi hänen onnensa; mutta kuitenkin se\nhermostutti niin, että häntä melkein itketti. Kun soittaja ei edes\nolisi hakannut niin kovasti! Kaikki meteli oli Christophesta yhtä\ninhoittavaa kuin jokin pahe... Lopulta hän siihen alistui. Oli vaikea\nmukautua olemaan kuulematta. Eikä kuitenkaan niin vaikea kuin hän ensin\noli ajatellut. Hän erosi ruumiistaan. Tuosta sairaasta ja aineellisen\ntökeröstä ruumiista. Kuinka surkeaa oli, että hän oli ollut siihen\nsuljettuna niin monet pitkät vuodet! Hän seurasi sen luhistumista ja\najatteli:\n\n-- Se ei kestä enää kauan.\n\nHän kysyi itseltään, tunnustellen inhimillisen itsekkyytensä\nvaltasuonta:\n\n\"Mikä on sinusta parempi: sekö, että Christophen muisto, hänen\npersoonansa ja nimensä ikuistuu mutta hänen työnsä katoaa, -- vai se,\nettä hänen työnsä kestää, mutta sinun olemuksestasi ja niinestäsi ei\njää jäljelle merkkiäkään?\"\n\nEpäröimättä vastasi hän:\n\n-- \"Minä tahdon kadota, ja työni kestäköön! Siten minä ainoastaan\nvoitan: sillä silloin jää minusta jäljelle kaikkein tosin, ainoa tosi.\nKadotkoon Christophe!...\"\n\nMutta jonkun hetken päästä hän tunsi tulevansa yhtä vieraaksi työlleen\nkuin itselleenkin. Lapsellista on kuvitella taiteen kestävyyttä! Hän\nnäki selvästi, ei ainoastaan kuinka vähän oli tehnyt, vaan myöskin\nsen hävityksen, joka aina musiikkia odottaa. Sävelten kieli vanhenee\nnopeammin kuin mikään muu; vuosisadan tai parin kuluttua ymmärtävät\nsitä ainoastaan jotkut harvat ja valitut. Kenelle ovat enää Monteverdi\nja Lully olemassa? Jo peittää sammal klassillisuuden tammistoa. Meidän\nkirkkaat temppelimme, joissa intohimomme laulavat, muuttuvat tyhjiksi\nrakennuksiksi, luhistuvat unohdukseen... Ja Christophe hämmästyi, kun\nhän huomasi katselevansa näitä raunioita aivan ilman surua.\n\n-- Rakastanko nyt vähemmän kuin ennen elämää? kysyi hän kummastuneena\nitseltään.\n\nMutta hän ymmärsi heti, että hän rakasti sitä entistään paljoa\nenemmän... Itkeäkö taiteen raunioilla? Ei maksa vaivaa. Taide on\nluontoa pimentävä ihmisen varjo. Kadotkoot ne molemmat auringon\nhehkuun! Ne estävät minua näkemästä aurinkoa!... Luonnon äärettömät\naarteet luiskahtavat siten sormistamme. Ihmisen järki yrittää\nsiepata juoksevan virran haaviin. Musiikkimme on illusioni. Äänten\nportaat, sävelasteikkomme ovat kuvitelmaa. Niille ei ole vastinetta\nelävissä äänissä. Ne ovat järjen tingintää todellisista äänistä,\nmetrijärjestelmän sovittamista liikkuvaan äärettömyyteen. Aivot\ntarvitsivat tällaista valhetta käsittääkseen käsittämätöntä; ja kun ne\ntahtovat siihen uskoa, niin ne uskovat. Mutta se ei ole silti totta.\nSe ei ole elävää. Ja se nautinto, minkä henki saa tästä omatekoisesta\njärjestelmästä, on hankittu väärentämällä suoranainen intuitsioni\ntodella olevasta. Silloin tällöin huomaa nero, koskettaessaan ohimennen\nmaata, yhtäkkiä todellisuuden virran, joka kuohuu ylitse taiteen\nkehystän. Pato alkaa rytistä. Luonto työntyy halkeamasta sisään.\nMutta kohta sitten raot tukitaan. Se on välttämätöntä ihmisjärjen\npelastamiseksi. Järki hukkuisi, jos se näkisi Jehovan silmät. Siksi\nalkaa se luoda ympärilleen kammiota, johon ei ulkopuolelta pääse\nmitään, mitä se ei ole itse muokkaillut. Ja sellainen on ehkä kaunista\nniistä ihmisistä, jotka eivät tahdo nähdä sitä. Mutta minä, minä tahdon\nnähdä kasvosi, Jehova! Minä tahdon kuulla sinun äänesi ukkosen, vaikka\nse minut surmaisi. Taiteen melske häiritsee minua. Olkoon henki vaiti.\nHiljaisuutta ihmiselle!...\n\nMutta joku tuokio tämän kauniin pakinan jälkeen hapuili hän käsiinsä\npaperiarkkeja, joita oli hajallaan hänen sänkynsä peitteellä, ja\nkoetti kirjoittaa vielä muutaman nuotin. Kun hän huomasi mietelmiensä\nristiriitaisuuden, hymyili hän ja sanoi:\n\n-- Oi vanha ystävättäreni, musiikki, sinä olet parempi minua. Minä\nolen kiittämätön, minä tahdon hylätä sinut. Mutta sinä, sinä et jätä\nminua; sinä et anna ajaa itseäsi minun oikkujeni tähden pois. Anteeksi,\ntiedäthän hyvin, että tällaiset ovat vain päähänpistoja. Minä en ole\nkoskaan pettänyt sinua. Etkä sinä koskaan minua: me olemme toisistamme\nvarmat. Me lähdemme yhdessä, ystävättäreni. Jää luokseni loppuun asti.\n\n    Bleib bei uns...\n\n\n\n\nHän oli herännyt kuumeisen raskaasta, unien täyttämästä horroksesta.\nIhmeellisten unien, jotka olivat nyt yhä vielä hänen mielessään. Ja nyt\nhän katseli, kosketteli, etsi itseään, eikä itseään löytänyt. Hänestä\ntuntui kuin hän olisi ollut joku \"toinen\". Toinen, häntä itseään\nrakkaampiko...? Kuka sitten?... Hänestä oli niinkuin joku toinen olisi\nunessa ruumiillistunut hänen hahmoonsa. Olivier? Grazia?... Hänen\nsydämensä, päänsä olivat niin heikot! Hän ei jaksanut enää erottaa\nystäviään toisistaan. Miksikä heitä erottaakaan? Hän rakasti heitä\nkaikkia yhtä paljon.\n\nHän makasi hievahtamatta, kuin sidottuna, mutta autuaassa\nmielentilassa. Hän ei tahtonutkaan liikahtaa. Hän tiesi, että tuska\nvaaniskeli häntä piilosta niinkuin hiirtä. Hän oli kuolemaisillaan.\nNiin, oli jo... Ei ketään hänen luonaan. Piano hänen päänsä yläpuolella\noli vaiennut. Yksinäisyys. Hiljaisuus. Christophe huokasi.\n\n-- Kuinka suloista on ajatella elämänsä loppuessa, ettei ole koskaan\nollut yksin, silloinkaan, kun oli yksinäisin!... Te, olennot, joita\nolen matkallani tavannut, veljet, jotka olette ojentaneet hetkeksi\nminulle kätenne, ajatusteni synnyttämät salaperäiset henget, kuolleet\nja elävät, -- kaikki elävä, -- oi kaikki, mitä olen rakastanut, mitä\nolen luonut: te ympäröitte minua lämpöisellä läsnäolollanne, valvotte\nääressäni, kuulen teidän ääntenne musiikin! Siunattu olkoon sallima,\njoka antoi teidät minulle! Olen rikas, niin rikas... Sydämeni paisuu\ntäyteläisyyttään!...\n\nHän katseli ikkunaan... Tuollainen kaunis auringoton päivä, joka\non \"kuin kaunis, sokea ihminen\", kuten Balzac aikoinaan sanoi...\nChristophe viehättyi kiihkeästi ihailemaan ikkunan -- edestä kuultavaa\npuunoksaa. Oksa versoi, pienet kosteat silmut aukenivat, valkeat kukat\npuhkesivat; ja noista kukista, lehdistä, koko heräävästä puusta henki\nsellainen kiihkeä antautuminen uudistuvalle voimalle, ettei Christophe\nenää tuntenut uupumustaan, rintansa ahdistusta, surkeaa, kuolevaa\nruumistaan, vaan ikäänkuin eli puun elämässä. Sen elämän säteily\nympäröi lempeästi häntä. Se oli kuin suudelma. Hänen rakkautta uhkuva\nsydämensä antautui tuolle kauniille puulle, joka hymyili hänelle hänen\nviime hetkinään. Hän ajatteli, että monet olennot rakastivat juuri nyt\ntoisiaan; tällä hetkellä, joka toi hänelle kuolemaa, olivat toiset\nelämästä autuaita; hän ajatteli, että aina on niin, ettei elämän\nmahtava ilo ehdy koskaan. Ja tukehtumaisillaan, äänellä, joka ei enää\ntotellut hänen ajatustaan, -- (ehkäpä ei hänen kurkustaan ääntäkään\nenää tullut; mutta sitä hän ei huomannut) -- hän viritti laulun\nelämälle. Orkesteri, jota ei näkynyt, vastasi hänelle. Christophe sanoi\nitsekseen:\n\n-- Kuinka he tämän osaavat? Emmehän ole harjoitelleet. Kunpa\nsoittaisivat erehtymättä loppuunkin.\n\nHän koetti nousta istualleen, niin että koko orkesteri näkisi hyvin\nhänet, ja löi tahtia isoilla käsillään. Mutta orkesteri ei tehnyt\nvirheitä; miehet olivat varmat itsestään. Miten ihmeellistä musiikkia!\nNyt ne improvisoivat vastaukset! Christophe ilveili heille:\n\n-- Odottakaahan vähän, veitikat. Kyllä joudutte satimeen.\n\nJa ponnahuttaen sauvointaan työnteli hän purtta oikullisesti vasemmalle\nja oikealle, ylen vaikeissa mutkissa.\n\n-- Kuinkahan selviätte tästä?... Entäpä tästä? Vastatkaapas... Ja tästä\nsitten?\n\nNe vastasivat yhä; vastasivat uskallettuihin sävelmiin vielä\nvaarallisemmilla.\n\n-- Miten ne keksivätkin? Senkin veitikat!...\n\nChristophe huusi _bravo_ ja nauroi ihastuksissaan.\n\n-- Peijakas! Tulee vaikeaksi seurata teitä. Saanko minä selkääni?...\nTiedättehän, ettei se ole teidän keksintöänne. Minä olen tänään\nväsynyt... Mutta ei haittaa! En anna teidän sanoa, että olette\nvoittaneet...\n\nMutta orkesteri kehitti niin rikassisältöisen, niin uuden ja omituisen\nfantasian, ettei hän voinut muuta kuin jäädä paikalleen ja kuunnella\nsitä suu auki. Se aivan salpasi henkeä... Christophen tuli sääli\nitseään:\n\n-- Tyhmyri! sanoi hän itselleen; sinä olet tyhjä. Ole vaiti!\nInstrumentti antoi kaiken, mitä voi. Ei tästä ruumiista ole enää! Minun\npitää saada toinen.\n\nMutta ruumis kosti hänelle. Rajut yskänpuuskat estivät häntä\nkuuntelemasta:\n\n-- Oletko vaiti!\n\nHän tarttui kurkkuunsa, hän iski nyrkeillään rintaansa, aivan kuin\nvihamiestä, joka oli voitettava. Hän näki itsensä keskellä jotain\ntappelua. Väkijoukko huusi. Mies painiskeli hänen kanssaan. He\npyöriskelivät maassa. Toinen pusersi häntä. Hän oli tukehtua.\n\n-- Päästä minut, minä tahdon kuunnella!... Tahdon kuunnella! Tai minä\ntapan sinut!\n\nHän jyskytti miehen päätä seinään. Toinen ei hellittänyt...\n\n-- Mutta mitä on tämä? Kenen kanssa minä tappelen? Mikä tämä ruumis\nsylissäni on... Se polttaa minua?...\n\nHourailevaa kamppailua. Kiihkojen ja pyyteiden kaaosta. Raivoa,\nirstaisuutta, murhanhimoa, pistoja lihaan ja luuhun, koko pohjasakka\npinnalla, viimeisen kerran...\n\n-- Ah, eikö tämä pian lopu? Enkö saa teitä ruumiistani irti,\nverenimijät?... Vaivu siis, lihani, pohjaan niiden kanssa.\n\nHartioillaan, lantioillaan, polvillaan Christophe työnsi, tyrkki pois\nnäkymätöntä vihamiestä... Nyt hän oli vapaa!... Tuolla alhaalla sävelet\nsoivat yhäti, loitoten. Christophe ojensi käsiään niitä kohti, hien\nvallassa:\n\n-- Odottakaa! Odottakaa minua!\n\nHän juoksi saadakseen ne kiinni. Hän kompastui. Hän kaatoi kaikki\ntieltään... Hän oli juossut niin, ettei voinut hengittää. Sydän jyski,\nveri kohisi korvissa: juna, joka vyöryy tunnelissa...\n\n-- Tässä on helisemässä, jumaliste.\n\nHän huitoi orkesterille epätoivoissaan, ettei se saisi mennä ilman\nhäntä.\n\n... Viimeinkin päästiin tunnelista... Tuli hiljaisuus. Hän kuuli taas\njälleen.\n\n-- Se on kaunista! Oikein kaunista! Uudestaan! Kas niin, te pojat!...\n\nMutta ketähän tämä on... Mitä sanotte? Sanotteko, että tämä sävellys\non Jean-Christophe Krafftia? Mitä joutavia! Tyhmyyksiä! Minäkö muka\ntuon tuntisin? Koskaan ei hän ole osannut kirjoittaa tällaista, ei\nkymmentäkään tahtia... Kuka se vielä yskii? Älkää häliskö siellä! Mikä\ntuo akordi on?... Entä tuo?... Ei niin nopeasti!... Odottakaa!...\n\nChristophen suusta lähti epäselviä ääniä; hänen kätensä liikkui aivan\nkuin kirjoittaen peitteen päällä, jota hän rutisteli sormiinsa; ja\nhänen tyhjyvät aivonsa koettivat konemaisesti yhä saada selvää, mistä\naineksista nuo akordit olivat ja mitä ne puhuivat. Hän ei onnistunut:\nmielenliikutus hellitti otteen. Hän yritti uudestaan... Ah nyt!... Tämä\non jo liikaa...\n\n-- Pysähtykää, keskeyttäkää, minä en jaksa enää...\n\nHänen tahtonsa pääsi yhtäkkiä vireistä. Oli suloista. Christophe sulki\nsilmänsä. Onnen kyyneleet juoksivat hänen ummistuneiden luomiensa\nraoista. Pikku tyttö, joka vaali hänen tietämättään häntä, pyyhki\nhellästi ne kyyneleet pois. Christophe ei tiennyt mistään, mitä täällä\nalhaalla tapahtui. Orkesteri oli vaiennut, jättäen hänet keskelle\npäätähuimaavaa harmoniaa, jonka arvoitus oli vielä ratkaisematta. Aivot\ntoistivat itsepäisesti:\n\n-- Mutta mikä tämä akordi on? Miten se on selitettävissä. Tahtoisin\nvälttämättä keksiä sen ratkaisun, ennen loppua...\n\nNyt kajahti ihmisääniä. Intohimoinen ääni. Annan traagilliset silmät...\nMutta sitten kohta se ei ollutkaan enää Anna. Hellät, hyvät silmät...\n\n-- Grazia, sinäkö siinä?... Kuka teistä? Kuka se teistä on? Minä en näe\nteitä enää hyvin... Miksi aurinko tulee niin hitaasti?\n\nKolme kelloa soitti yhtaikaa rauhallisesti. Varpuset ikkunassa\npiipattivat muistuttaakseen hänelle, että hänen oli aika antaa\nheille muruja päivällisestään... Christophe näki unessaan pienen,\nlapsuutensa aikuisen kamarin... Kellot... on aamu! Kauniit, kirkkaat\naallot vierivät keväisessä ilmassa. Ne tulevat hyvin kaukaa, alhaalta\nkylistä... Joen kohina nousee talon takaa... Christophe seisoo\nporraskäytävässä, nojailee kyynärpäin ikkunaan. Koko elämä vierii hänen\neditseen kuin Rein. Koko hänen elämänsä, kaikkien toistenkin: Louise,\nGottfried, Olivier, Sabina...\n\nÄiti, rakastetut, ystävät... Mitkä heidän nimensä olivatkaan?...\nRakkaus, missä olet? Missä olette, rakastettuni? Tiedän, että olette\nsiinä, enkä minä voi teitä saavuttaa.\n\n-- Me olemme kanssasi. Ole rauhassa, rakkaamme!\n\n-- En tahdo enää teitä kadottaa. Minä olen etsinyt teitä niin kauan.\n\n-- Heitä huolesi. Me emme eroa enää sinusta koskaan.\n\n-- Oi, virta vie minua!\n\n-- Virta, joka sinua vie, kuljettaa kanssasi meitä.\n\n-- Minne kuljemme?\n\n-- Sinne, jossa olemme aina yhdessä.\n\n-- Pianko?\n\n-- Katso.\n\nJa Christophe ponnisti viimeiset voimansa kohottaakseen päätänsä, --\n(hyvä Jumala, miten se oli raskas!) -- ja näki virran, yli äyräittensä\npaisuneena: se peitti pellot ja niityt, se vyöryi ylhäisenä, hiljaa,\nmelkein liikkumatta. Ja taivaanrannalla välkähti kuin teräs,\nnäytti rientävän häntä kohti hopeinen aaltoviiva, joka värisi\nauringonpaisteessa. Valtameren pauhu... Ja hänen onnesta raukeava\nsydämensä kysyi:\n\n-- Onko se Hän?\n\nHänen rakkaittensa ääni vastasi:\n\n-- Se on Hän.\n\nKun hänen kuolevat aivonsa virkkoivat:\n\n-- Portti aukeaa... Tässä sointu, jota hain!... Mutta se ei ole vielä\nlopussa? Mitä uutta aukeaa nyt?... Me jatkamme huomenna.\n\nOi riemua, riemua nähdä katoavansa Jumalan mahtavaan rauhaan, Jumalan,\njota on koettanut palvella koko elämänsä ajan!...\n\n-- Herra, etkö ole hyvin tyytymätön palvelijaasi? Minä olen tehnyt niin\nvähän. En osannut tehdä enempää... Minä taistelin, kärsin, harhailin,\nminä loin. Anna minun levähtää isällisessä sylissäsi. Sitten synnyn\nuudestaan, uusiin taisteluihin.\n\nJa virran kohina ja meren pauhu lauloivat hänen kanssaan:\n\n-- Sinä synnyt uudestaan. Lepää. Kaikki on nyt yksi sydän. Yön ja\npäivän hymyt syleilevät toisiaan. Harmonia, rakkauden ja vihan ylhäinen\npari. Minä laulan Jumalaa, Sinua, joka kannat minua kaksin väkevin\nsiivin. Hosianna elämälle! Hosianna kuolemalle!\n\n\n\n\n\n\n    Christofori faciem die quacumque tueris,\n    Illa nempe die non morte mala morieris.\n\n\n\n\nPyhä Kristofer, -- Christophe, -- on kulkenut tulvivan virran yli.\nKoko yön on hän astunut vastavirtaan. Niinkuin kallio nousee hänen\njättiläismäinen ruumiinsa kuohujen keskeltä. Hänen vasemmalla\nolkapäällään istuu Lapsi, hento ja raskas. Pyhä Kristofer nojautuu\nhonkaan, jonka hän on käteensä temmannut; se taipuu hänen käsissään.\nHänen selkärankansakin notkuu. Ne, jotka näkivät hänen lähtevän,\nsanoivat, ettei hän pääsisi toiselle puolen; ja kauan saattoi heidän\npilkkanaurunsa kulkijaa. Sitten tuli yö, ja he väsyivät. Nyt on\nKristofer liian kaukana kuullakseen niiden huutoja, jotka rannalle\njäivät. Kosken kohinassa erottaa hän ainoastaan Lapsen rauhallisen\näänen, Jumalan, joka pitää pikku kädellään jättiläisen kähärästä\notsatöyhdöstä ja hokee: \"Käy, käy!\" -- Jättiläinen käy, selkä kumarassa\ntuijottaen suoraan eteensä pimeään rantaan, jonka jyrkät äyräät alkavat\nvaaleta.\n\nYhtäkkiä helähtää _angelus_, ja kellojen parvi herää soimaan.\nUusi aamu on tullut! Mustan, jyrkän rannan takaa ylenee vielä\nnäkymättömän auringon kultainen sädekehä. Kristofer pääsee viimein, jo\nkaatumaisillaan, toiselle rannalle. Ja hän sanoo Lapselle:\n\n-- Nyt olemme perillä! Kuinka painava sinä olit! Lapsi, kuka oletkaan?\nJa Lapsi vastaa:\n\n-- Minä olen syntyvä uusi päivä.\n\n\n\n"]