Kainuun korpimaihin sijoittuva romaani kertoo rajan takaa tulleesta orvosta karjalaisnuorukaisesta Jyrkistä, joka työskentelee renkinä Niemen talossa. Tarina kuvaa Jyrkin koti-ikävää, työntekoa erämaassa sekä ihmissuhteita ja tunteiden heräämistä keväisen luonnon keskellä.
Eino Railon 'Kevätsade' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2002. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
KEVÄTSADE
Romaani
Kirj.
EINO RAILO
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1940.
ENSIMMÄINEN LUKU.
1
Kaukana Kainuun vesistön yläpäässä olevan suuren ja saarettoman, aavan, kallio- ja korpirantaisen, murheellisen ulapan jäät olivat viivytelleet paikoillaan tavallista kauemmin. Toukokuu oli jo menossa sivu puolivälin, mutta yökylmät vahvistivat vielä jäitä niin, että niille uskalsi mennä aamuvarhaisella, kunhan varoi rantoja, salmia ja niemenkärkiä, joissa ne olivat virrankäynnin vuoksi heikompia. Ilmat pysyttelivät koleina ja koko luonto ikäänkuin haluttomana, melkein kuin kuolleena.
Jyrki, rajan takaa aikoinaan tullut orpo karjalaisnuorukainen, joka oli Niemen talossa renkinä, oli järven rantakankaalla karsimassa kaadettujen kolomäntyjen latvuksia. Tauoten hakkuustaan hän oikaisihen ja jäi tuijottamaan ulapalle, ruskeissa silmissä kaiho. Tuo mustuvien jäiden peittämä laaja selkä ja sen päällä kaartuva harmaa, kolea taivas herättivät hänen mielessään hillitöntä, masentavaa alakuloisuutta. Katse hakeutui sen yli taivaan rantaan ja yli senkin aina sinne, missä olivat kotikylä, olivat olleet maammo ja taatto.
Koti-ikävä valtasi hänet väliin kuin kova sairaus siitä huolimatta, että hän oli ollut Niemessä jo monta vuotta. Nälkä oli ajanut hänet rajan yli tänne. Kun oli annettu työtä ja ruokaa sekä kohdeltu hyvin, hän oli jäänyt ja oppinut suomalaisten töille. Ja tottumuksen lisänä häntä nyt pidätti täällä eräs salainen syy, joka paisutti sydämen kaihon tuskaksi.
Kun tulisi edes pian lämmin ja kesä!
Jyristä tuntui, että siitä mahdollisesti koituisi lievennystä hänen ololleen, joka oli viime vuoden aikana käynyt samalla sekä suloiseksi että vaikeaksi. Kevät ilahduttaisi, kesä tyydyttäisi, poistaisi ehkä sen heikkoudentunteen, joka väliin vaivasi häntä. Olisihan silloin ainakin alituista kiirettä, joka estäisi ajattelemasta turhia. Nyt kylmyys ja jäät viivyttivät kalastusta, touontekoa, tervahaudan polttoa, tukinuittoa – kaikkia töitä, ja väkisin painoivat apeamieliseksi.
Jyrki meni lähemmäksi rantaa, aivan korkean, jyrkän pahdan reunalle. Tämä oli erikoinen, omituinen paikka. Parin virstan verran oli tällaista jyrkkänä, ainakin kymmenisen sylen korkuisena hiekkarinteenä järveen kaatuvaa töyrästä ja sen alla sileää valkohietikkoa. Jyrki näki mielessään kesän, helteisen päivän, jolloin ilma tässä kankaalla väreili kuumuudesta ja ulappa tuossa kimalteli hehkuvan auringon valossa, näki hämyisen illan, kuun tuolla järven toisella puolen, itsensä ja Katrin istumassa tuon kaatuneen petäjän rungolla, tuijottamassa järvelle, taivaalle, kuuhun – jonnekin kauas, jonka näki ja jota ei nähnyt. Jyrki muisti silloin ensimmäisen kerran kokeneensa oudon olon: samalla makean ja katkeran, riemastuttavan ja murheellisen, niin onnellisesti riuduttavan, että kaikki muu muuttui olemattomaksi. Katrilla oli pelkäävä ja odottava ilme, ja hän vilkaisi Jyrkiin silmäterät auenneina syviksi kuin kaivo. Eikä kumpainenkaan sanonut mitään.
Jyrki havahtui unelmistaan siihen, että hänen ylitseen lensi pari kuikkaa karheasti raukahtaen. Ulapan toiselta puolen alkoi mereen saakka virtaava joki, jonka niska oli aina sula. Kuikat lensivät tietenkin sinne kalastamaan. Jyrki ei pitänyt kuikista, vaan melkeinpä pelkäsi niitä kuultuaan nuoren, arkamielisen Aliina-emännän sanovan niitä paholaisen linnuiksi. Nyt lensi tuossa parvi hanhia pohjoiseen, pesimään suurille soille ja suolampien rannoille. Jyrki tunsi vaistomaista halua päästä kiitämään vapaasti niinkuin nuo tai kurjet, jotka olivat saapuneet eilen. Hän asettuisi itse johtajaksi ja uljaasti, voimakkain siiveniskuin, veisi parvensa kohti sitä pesimäpaikkaa, joka olisi kaikista paras. Hän tahtoi olla uljas, komea, niinkuin rikkaimmat brihat Uhtuen pogostalla. Silloin hän uskaltaisi kuiskata salaisuutensa Katrille, kun he kesäsunnuntaina tulisivat tänne tai piiloutuisivat ruispeltoon, josta toisten Vilkko ei löytäisi heitä. Siellä olisi kuin veden alla: ei näkisi muuta kuin huojuvat oljet ja sinikaunokkeja ympärillään ja taivaan ja valkohattarat huikaisevan korkealla. Siellä muuttuisi sanattomaksi ja Katrin kaulalle kohoisi polttava puna. Ollessaan tällainen uljas briha Jyrki ei enää ujostelisi kuten aina tähän saakka, vaan vetäisi Katrin luoksensa.
Jyrki havahtui viekoittelevasta unelmastaan ja katsahti itseensä: kurjiin pieksukenkiinsä, joita ei enää kannattanut edes paikata, repaleisiin, kolopuiden käsittelyssä pihkautuneisiin housuihinsa ja reikäiseen takkikuluunsa, jonka hänen isäntänsä Anterus oli heittänyt hänelle, koska ei itse enää kehdannut pitää sitä. Hän lysähti istumaan sille samalle rungolle, jolla Katri oli istunut kesällä, ja hänen umpeen painuneiden luomiensa raoista, ruskeiden, pitkien silmäripsiensä välistä, alkoi tiukkua kyyneliä. Ne kierivät hitaasti hänen repaleiselle takilleen ja siitä rautaiseen, kylmään maahan, jota vielä peitti siellä täällä tyly, kalsea jäätikkö, ja ne olivat isoja ja kuumia.
2
Niemen talo oli korkealla vaaralla, josta näki silmänkantamattomiin sinertäville selkosille ja järville. Niemen asukkaista olivat kaikki muut tottuneet tuohon näköalaan eivätkä siksi siihen usein katsahtaneet, paitsi Katri, joka taas ei tahtonut saada siitä kyllikseen. Milloin hän vain nousi pirtin portaita, hän käännähti edes silmänräpäykseksi vilkaisemaan siihen. Aina sen korkea laajuus ikäänkuin avarsi mieltä ja samalla herätti kaipuuta – minne, sitä Katri ei osannut sanoa. Nyt tuo näköala oli viluinen, kolea, ja täytti sydämen alakuloisin tuntein. Mutta kesällä juhannuksen aikaan katse unohtui kuin janoinen juomaan sitä, kun se unelmoi valkean yön hämyssä. Silloin Katri saattoi istua tässä portailla kauan unohtuneena ja uponneena sielunsa maailmaan, jossa arat ajatukset yrittivät lentoon ja taas ujoina laskivat siipensä suppuun.
Tuolta alangon toiselta puolen näkyi korkea, valkoinen rantapahta. Siellä jossakin Jyrki hakkasi kolopuiden latvuksia. Jyrki oli kahdeksantoistavuotias kuten Katrikin. He olivat olleet saman katon alla kymmenvuotiaista eli siitä saakka, kun Jyrki oli ilmestynyt eräänä talvipäivänä heidän pirttiinsä repaleisena, väsyneenä, nälkäisenä, pakkasesta kohmettuneena. Hän ei ollut sanonut mitään, vaan oli mennyt pystyvalkean ääreen ja ojennellut punaisiksi kylmettyneitä käsiään tulta kohti. Katrin isä ja äiti olivat eläneet vielä silloin. Katri oli vilkaissut kysyvästi äitiinsä ja tämän nyökättyä hakenut tulijalle ison leipäpalan. Jyrki oli sanonut hiljaa "kostjumalan", katsonut Katria kiitollisesti ja alkanut syödä. Hän oli tullut rajan takaa yksin – tästähän kulki karjalaisten kesä- ja talvitie Suomeen – pyydellyt paloja taloista ja niin päätynyt Niemeen. Kumma, etteivät sudet olleet syöneet häntä. Katri oli kysynyt häneltä sitä ja saanut selitykseksi, että Spoassu oli varjellut. "Mikä Spoassu?" – "No hän, jota te sanotte Vapahtajaksi". – "Onko Spoassu teidän Vapahtajanne?" – "On. Ja Jumala on Bohu". Katria nämä nimet olivat naurattaneet. Hän osasi jo lukea katkismusta, sillä äiti oli opettanut hänet kirjalle, ja tiesi asiat paremmin kuin Jyrki, jonka hän, Katri, oli opastanut lukemaan vasta nyt, aivan viime aikoina. Katri osasi kirjoittaakin ja aikoi opettaa myös sen taidon Jyrille.
Tapansa mukaan Katri taas tullessaan pihalta portaille käännähti ja vilkaisi kauas korpeen, sinne, jossa kasvoi niin iso kuusi, että se kuvastui taivasta vastaan yhtä korkeana kuin aikuinen pienten lasten joukosta, hapsesta saakka Katri oli katsonut tuota kuusta ja ihmetellyt sen korkeutta. Hän oli kysellyt isolta Anterus-veljeltään, joka oli kymmenisen vuotta häntä vanhempi, oliko tämä milloinkaan käynyt kuusen luona. Anterus oli, mutta kielsi Katria menemästä sinne, koska matka oli pitkä ja välillä upottavia rimpisoita. Mutta kiellosta huolimatta Katri oli mennyt. Heillä oli siellä puolessa niitty ja kerran oltaessa heinällä Katri ja Jyrki olivat lähteneet kuusta kohti, mielessä Anteruksen opastukset ja maamerkit, ja löytäneet sen. Se oli juhlallinen, komea, melkein peloittava. Alaoksat valuivat maata kohti niin pitkinä, että juurelle syntyi tiheä kota, jossa varmasti säilyi kuivana kovimmallakin sateella. He olivat levänneet siellä, hän ja Jyrki, ja kuunnelleet lahorastaan haastelua. Se oli asettunut kuusen latvaan ja puhellut niinkuin olisi tiennyt heidän ajatuksensa. "Tyt-tö, tyt-tö, anna suuta, anna suuta". Katri muisti halunneensa pistää kätensä Jyrin käteen, mutta ei ollut voinut, koska ujous oli estänyt. Mutta vieläkin hän tunsi, miten erikoinen, kuvaamaton hyvä olo oli silloin ikäänkuin lämmittänyt häntä.
Katri meni pirttiin mielessään kirkas, iloinen onni. Se varmaan kuvastui hänen kasvoistaan, säteili hänen sinisistä, uskollisista, avoimista silmistään, ja väreili hymynä hänen huulillaan, koskapa Anterus-veli katsahti häneen kysyvästi, hiukan ihmettelevästi. Katri vain naurahti vastaukseksi tietämättä ison veljen todenneen hänen naurunsa iloisen helähdyksen, hampaiden valkeuden ja poskikuopan sirouden. Mutta samalla Katrin mieleen tuli pelkäävä kysymys, tiesikö Anterus mitään hänestä ja Jyristä, ja silloin hänen naurunsa katkesi, puna alkoi kohota kaulalta kasvoille ja silmät kohdistuivat Anterukseen avautuneina suuriksi, täynnä arkaa tunnetta. Mutta eihän Anterus siihen mitään vastannut, vaan jatkoi vaiteliaana askarettaan, muodollaan kaukainen, puhkeamaan pääsemätön, hohtava, surumielinen häive.
Katri kääntyi pois ja alkoi toimitella omia tehtäviään. Hänen sydäntänsä lämmitti veljen läheisyys, sillä Anterus oli hänelle melkein kuin isä. Hän katseli veljeään salavihkaa ja vertasi häntä Jyrkiin, sillä hänen olemuksensa oli auennut miehuuden kauneudelle. Jyrki oli ruskea-, Anterus vaaleaverinen kuten Katrikin; Jyrki oli pitkä, mutta solakka, Anterus sekä pitkä että tanakka, oikea voimamies; Jyrin silmät olivat ruskeat, loistavat, herkästi tuliset, hellät, jopa itkevät, Anteruksen katse oli aina sinisen kiinteä, rauhallinen ja luja, tietoinen siitä, mitä vaati; Jyrki oli naurava ja itkevä lapsi kuten Katrikin, Anterus rautainen mies, jonka kasvoilta hymy näytti ainaiseksi kaikonneen. Katri oli huomannut, että Anterusta painoi salainen murhe, mutta saattoi vain aavistaa, mikä se oli. Häntä yhtäkkiä itketti, kun hän ajatteli heidän, veljen ja sisaren, istuvan tässä kahden avarassa pirtissä ja vaitiollen ajattelevan sydänsuruaan. Mutta entä se vielä muuttuisi Katrin kohdalla elämän suurimmaksi iloksi? Anteruksen kohdalla se ei voinut siksi muuttua, sillä sen syy oli kivettynyt peruuntumattomaksi, korjaantumattomaksi, parantumattomaksi.
Anterus sai työnsä valmiiksi ja meni jykevin askelin ulos. Mutta noustessaan hän oli vilkaissut sisareensa ja tämä oli nähnyt, kuinka Anteruksen silmistä oli kuvastunut masentunut, alistunut, toivoton ikävyys. Ja niinkuin Jyrki tuolla rantapahdalla, nyt Katri täällä pirtissä tunsi, kuinka isot kyynelkarpalot vierivät poskelle ja siitä rinnalle ja lattialle. Eikä Katri osannut sanoa, mikä niistä vuoti hänen oman salaisen onnensa, mikä veljen salaisen onnettomuuden vuoksi, ja oliko hänen itkussaan enemmän onnen makeutta kuin onnettomuuden karvautta.
3
Niemen talon vanha isäntä Iso- eli Musta-Juha, joksi häntä myös sanottiin hänen tummaverisyytensä vuoksi, istui näinä samoina tunteina pirtin ikkunan ääressä ja korjaili rysiä. Hän oli jo seitsemissäkymmenissä, mutta hänen tuuheassa tukassaan oli vielä harmaan ja valkean rinnalla yhtä paljon tummuutta, nuoruusvuosien komeata korpinmustaa, joka oli aina antanut hänelle mieleenpainuvan näön. Hiusten tummuus ei ollut täällä Kainuun rajaseuduilla erikoisemman outo asia, mutta niin ylpeätä väriä kuin Iso-Juha pitivät sentään vain harvat. Mistä perinnöistä se juonti alkunsa, sitä ei tiedetty, sillä Ison-Juhan suku oli asunut tässä paikassa ylimuistoisista ajoista – sen väylän varrella, jota myöten rajantakaiset "kiero-kauro-karjalaiset" olivat soutaneet alamaahan, meren rannikolle, hurjille ryöstöretkilleen. Monta kertaa Niemen talo oli haihtunut savuna ilmaan, miehet maanneet nuoli rinnassa, keihäs kurkussa ja kallo tapparan halkaisemana, ja naiset parkuneet pitelijäinsä käsissä, kun rapparisodan kauhut hävittivät seutua kulovalkeana, mutta aina oli kuitenkin uusi salvos kohonnut entisten nurkkakivien varaan, eloon jäänyt poika ylentynyt isännäksi ja naiset synnyttäneet uusia lapsia. Niin elämä oli alkanut ujua edelleen, tosin kapeana, mutkaisena, vaivalloisena kuin metsäpolku, mutta silti aina varmana siitä, että kerran tultaisiin aikaan, jolloin ei tällaista enää tapahtuisi. Ja avautuihan joskus metsäpolun varrelta kauniskin näköala, kun kuljettiin kasken ohi, jossa aaltoili sakea, pitkä, raskastähkäinen ruis, tai saatiin kotipelloista runsas sato. Kukapa saattoi näiden vaiheiden jälkeen tarkalleen selvittää isyydet, tutkia vaikenevien naisten salaisuudet, määritellä sen lähteen, joka ehkä vuosisatoja myöhemmin pulpahti näkyviin suvun jossakin haarassa, kuten nyt Isossa-Juhassa ja hänen nuoremmassa, viisikolmattavuotiaassa Vilkko-pojassaan. Olipa tumman värin isä kuka hyvänsä – kerrottiin erään suvun nuorista naisista joutuneen karjalaisten vangiksi ja päässeen pakenemaan näiden päällikön nuotiolta sitten, kun tämä oli vaipunut humalaisen raskaaseen uneen –, hän oli kylvänyt uroon siementä, josta kasvoi korven voimamiehiä. Isossa-Juhassa oli komeata eivät vain tukka ja tuuheat, vielä mustina kaartuvat kulmakarvat, vaan myös kasvot: terävinä tuikkivat tummat silmät, jotka mielen kiihtyessä alkoivat oudosti liekehtiä, suora, korkea nenä, viivaksi kiinni nipistyvä suu, luja leuka, ja itsenäinen, miehekäs, vapaasti ja uljaasti katsahtava ilme. Partaa hän ei pitänyt, vaan ajeli kasvonsa puhtaiksi joka saunakerta. Tukka oli pitkä, niskasta leikattu tasaiseksi.
Iso-Juha kääntyi vilkaisemaan ulos, sinervän kolealle järven ulapalle, joka levisi tuolla alhaalla laajana ja murheellisena, ja alakuloiselle, harmaalle taivaalle, joka lupaili mieluummin lunta kuin vettä. Hänen mielessään välähtivät kaikki myöhästyvät kevättyöt: kalastus, touonteko, haudanpoltto, ja lisäksi sydäntä leikkasi se, että karjanrehu oli loppunut, syötetty jo viimeistä kortta myöten. Kaukoniityillä olisi vähän ollut suovanpohjia, ehkä heiniäkin, mutta niitä ei saanut sieltä kotiin kelirikon vuoksi. Oli jo täytynyt kokoilla varpuja ja ruskeata jäkälää ja syöttää elukoille niistä tehtyä haudetta. "Lujille ottaa karjan vieminen sulaan maahan ja uuteen kontuun, mutta niinhän se on tehnyt monta kertaa ennenkin ja tässäpä tuota ollaan", mumisi Iso-Juha itsekseen. Hänen sisuaan kuitenkin kaiveli se, että luonto oli heittäytynyt oikulliseksi juuri tänä keväänä, jolloin olisi tarvittu senkin puolelta erikoisen suopeita olosuhteita, jotta olisi saatu kaikki suunnitelmat onnistumaan.
Hän ähkäisi harmissaan ja kumartui työnsä puoleen. Hänen vaimonsa, Hanna-mummu, joksi Niemen vanhaa emäntää yleisesti sanottiin, seisoi avotakan ääressä hoitelemassa haahloissa riippuvaa pataa, jonka nokimustaa pohjaa liekit nuolivat ahneesti kuin olisi siitä irronnut makeaa. Oli kuin olisi Iso-Juha hakenut värinkin puolesta itselleen sopivan vaimon, sillä Hanna-mummu oli niin tummaverinen, että sen saattoi huomata hiusten melkein täydellisestä valkeudesta huolimatta. Sitä omituisempaa oli, että silmät kuitenkin olivat siniset, tummat kyllä, mutta silti siniset. Kun niissä aina oli kirkas, rauhallinen, lempeä loiste, Hanna-mummun olemus oli kokonaisuudessaan harvinaisen vaikuttava, majesteetillinen omalla selittämättömällä tavallaan. Hän oli kotoisin alempaa emäjoen varrelta, jossa Iso-Juha oli häneen tervaretkillään tutustunut. Hanna-mummu oli ollut ja oli yhä Niemen varsinainen valtiatar, jonka sanaa tämän lempeydestä huolimatta kaikki tottelivat – Iso-Juha tosin vain silloin kun halusi. Nytkin, seistessään siinä takan ääressä selin muihin, Hanna-mummu ilmaisi vielä kirkkaiden silmiensä terävällä, rauhallisella katseella olevansa tietoinen kaikesta, mitä tuvassa tapahtui.
Siinä vallitsi äänekäs ja reipas työn vilske, sillä Niemen nuori, kolmikymmenvuotias isäntä Veeru, jolle Iso-Juha oli jo luovuttanut talonsa virallisen hallinnan, ja tämän nuorempi veli Vilkko, joka oli isänsä kuva sekä näöltä että koolta, tekivät huimaa vauhtia, ihan kuin ärtyneinä, tervatynnyreitä. Kuukauden päästä viimeistään piti näet poltettaman hauta, joka tuottaisi kuutisenkymmentä tynnyrillistä. Huumaavasti rämisten putoilivat talvella lohotut ja osapuilleen veistetyt kuusiset kimpilaudat orsilta, kun Vilkko kohotteli niitä altapäin toisesta päästä, ja tuskin oli ääni vaiennut, kun hän jo tarrasi niitä niskasta kiinni, sijoitti höyläpenkkiinsä ja alkoi käsitellä tarmokkaasti kuten tekee siekailematta kiinni käyvä mies: päältä surkeilematta lastua lohkaisevalla kirveshöylällä, kourupuolelta kovelimella. Puhtaat kimmet sieppasi sitten Veeru, pyyhkäisten niiden selkää kuin mielihyvikseen, saumasi ne sopivan vinoreunaisiksi pitkässä saumahöylässä ja alkoi taitavasti koota niitä pohjien ympärille, jotka terävä puukko oli vuollut pyöreiksi ja ohutreunaisiksi. Uurrehöylä teki nyt surautellen ja jarnuttaen tehtävänsä, vannehaka kiristi kuusiset vanteet armahtamatta reunan yli paikoilleen, ja puuvasara ja tylppä kiila ajoivat ne kuin tanssien alemmaksi. Kävi pauke, kitinä ja jarske, ja keveä puupöly keinui ilmassa. Miehet olivat paitahihasillaan ja otsalla helmeili hiki, sillä pirtissä oli äkeä lämmin. Veeru oli totinen, silmät aina työssä kiinni. Hän oli lyhyempi kuin isänsä, enemmän ruskea- kuin tummaverinen, harteikas, raskaan työn painama hiukan kumaraksi. Jykevillä, nelikulmaisilla kasvoilla oli hiljainen, vartova, harkitseva ilme.
Ei puhuttu juuri mitään, sillä kiire ja työn meluisa laatu eivät antaneet sanansijaa. Vilkko vain väliin kuin kyllästyneenä keikautti päätänsä ja katseli vauhkosti ympärilleen kuin nuori ori, joka ikävystyy pilttuussaan tai haassa ja hirnuen intohimoisen kiljuvasti ilmaisee valtavaa, peloittavaa kaipuutansa. Hän oli perinyt isänsä ruumiin, ryhdin, muodon ja ilmeet. Silmäterien säihky oli harvinainen ja niiden kaiho, se tietämättäkin tapahtuva uneksinta, joka on nuoren, purkautumattoman sydämen tunnus, polttava, sävähdyttävä. Vilkko oli kuin unessa: kädet kyllä tekivät tehtävänsä, sillä työhän oli tuttua, konemaista, mutta ajatukset tai paremmin sanoen epämääräiset mielikuvat, joiden keskeisenä, kirkkaimpana kohteena oli aina nuori nainen – tämän kasvot, huulet, silmät, etenkin loistavat, lumoavat, lempeät, rakkaat silmät –, syttyivät ja sammuivat kuin saippuapallot, heijastellen tuhansia värejä ja kimmeltäen kuin pilvet. Kuin mesikastetta niistä lankesi sieluun kipeätä makeutta.
4
Karsinaikkunan ääressä istui Veerun nuori, pari vuotta sitten vihiltä tuotu nainen, Aliina, ja kehräsi. Kuin vastakohdaksi Niemen talon väelle hän oli aivan vaalea: pellavatukkainen, helakkaposkinen. Silmäripset erottuivat kuultavan ruskeana varjona hänen poskiansa vastaan, kun hän hiukan kumartuneena, hyppysiinsä tuijottaen, venytti villahahtuvaa tasaisesti ohenevaksi, rukin puolaimeen kiertyväksi ja keriytyväksi langaksi. Koko hänen olemuksensa sai lisävaaleutta siitä, että se vähäinen kirkkaus, mitä taivaalta valui sen alakuloisesta pilviharmaudesta huolimatta, tuli sisään karsinaikkunasta ja auersi Aliinan ympärillä valkeana vivahteena. Aliinan kasvot eivät olleet erikoisemman kauniit, mutta hänen ilmeensä oli uskollinen ja harras, ja hänen muotonsa olivat naisellisesti pehmeät ja viehkeät. Hänen ajatuksensa olivat jossakin muualla kuin kehräämisessä, sillä alakuloinen väänne nousi hänen huulilleen ja vaisu punastuminen alkoi kohota kaulalta kasvoille. Hanna-mummu ajatteli katsahtaessaan joskus häneen, että hänestä hengähti valkeata siveyttä, sitä viattomuuden liikuttavaa puhtautta, joka on erikoista äsken avioliittoon menneille nuorille, kokemattomille naisille, noille lapsille, jotka on saatettu silmät sidottuina elämän portille ja kulkevat nyt ensimmäisiä askeleita sen vaikeissa koleikoissa ja petollisissa hetteiköissä.
Aliinan alakuloinen ilme ja punastuminen johtuivat siitä, että hän muisti sitä kesäistä iltaa kaksi vuotta sitten, jolloin Veeru oli kysynyt häntä vaimokseen. Niemen talolla ja Aliinan kodilla oli järven kuivaamisesta saatu yhteinen niitty, jonka heinien korjuu vei nuoren väen toistensa pariin. Sen niityn korjuuta odotettiin jännittyneinä molemmissa, sillä muulloin tavattiin harvoin, ja työn aikana ja varsinkin illoin sen jälkeen nuorten kesken oli vallatonta leikinlaskua ja "riijaamista". Aliina tiesi häntä aina aiotun Niemen taloon, Ison-Juhan omistaman puoliskon tulevalle isännälle, ja oli tottunut siihen ajatukseen, mutta sittenkin häntä oli vaivannut epävarmuus antaessaan Veerulle myöntävän vastauksen. Eikä hän ollut osannut iloita onnestaan niinkuin oli ennen kihlaustaan kuvitellut, ei, vaikka tunsi ja tunnusti täydelleen Veerun perinpohjaisen kunnollisuuden. Kun hän nyt ajatteli kaikkia menneitä suvia ja niiden niittykertoja sekä tutki muistojaan, niin syntyi sävähdyttävä epäilys, että oliko hän ollut kihloihin mennessään unessa ja herännyt valveilleen vasta häiden jälkeen, jolloin se oli jo myöhäistä, koska oli nyt sidottu käsistä ja jaloista milloinkaan aukeamattomalla solmulla? Sillä eiväthän noiden menneiden unelmien keskuksena olleetkaan, kun hän katsoi tarkkaan, Veerun eivätkä Vilkonkaan kasvot, vaan erään kolmannen, joka oli silloin näkynyt ikäänkuin sumun läpi, himmeästi, kaukaa. Silloin hän ei ollut ajatellut tuollaista mahdollisuutta, vaan oli tyytynyt isänsä ja Ison-Juhan yhteiseen päätökseen, mutta sittemmin hänessä oli ikäänkuin avautunut jotakin ja sydämessä oli alkanut levoton, epäilevä taistelu. Jumalalle kiitos, ettei siitä kukaan tiennyt, että hän saattoi säilyttää salaisuutensa. Kun syntyisi lapsi, niin se toisi tullessaan oikean rakkauden Veerua kohtaan, ja sillä tavalla Jumala auttaisi häntä voittamaan pahat ajatukset ja saavuttamaan eheän onnen.
Aavistikohan Vilkko Aliinan salaisuuden, koska katsahti häneen usein silmissään omituinen ilme? Aluksi taloon tultuaan Aliina oli hiukan arastellut Vilkkoa, sillä tämän komea, voimakas miehuus, loistavat, polttavat silmät, olivat melkein peloittaneet häntä. Mutta hän oli päässyt arkuudestaan huomattuaan, etteivät Vilkon silmät pälyneet häneen, veljen vaimoon, mikä olisikin ollut paha, vaan toisaalle, pihan ylitse, Katria kohti. Sehän oli asia, jota vastaan ei kenelläkään ollut huomauttamista – paitsi, niin... Aliina ei ollut varma, oliko kukaan muu tullut ajatelleeksi samaa kuin hän, että näet hoikka karjalaisnuorukainen ja Katri... Mutta siitähän ei tarvinnut välittää, sillä eihän voinut tulla kysymykseenkään, että Jyri... Mutta ajatellessaan heitä Aliina tunsi sydäntään vihlaisevan kipeästi, murheellisesti. Hän oli nähnyt Jyrin silmien kostean haikeuden, kun ne olivat suuntautuneet Katriin.
Vilkko teki työtä koneellisesti, ajatusten askarrellessa kaukana. Vielä muuan vuosi sitten kaikki oli ollut toisin: Katri aivan nuori, vielä lapsi, jota paljon vanhempi Vilkko ei ollut, kun oli aina tottunut hänen seuraansa ja pitänyt lapsena, milloinkaan tullut katsoneeksi miehen silmällä. Mutta sitten Katri oli tullut aikuiseksi sillä tavalla, että Vilkon silmistä olivat pudonneet verhot. Silloin Vilkko oli kuin iskun saaneena herännyt huomaamaan, että hänen rinnalleen ja ulottuvilleen oli melkein kuin salavihkaa ylentynyt juuri sellainen olento, joka varmaan täydellisesti tyydyttäisi hänen kiihkeimmilleen paisuneen onnenkaipuunsa. Hän oli ollut sokea: juossut yöjalassa naapurikylässä, vaikka vieressä asui seudun paras... Vilkko vaipui mielessään katselemaan Katria ja erikoisesti hänen poskeensa naurahtaessa syntyvää kuoppaa, tunsi suurta onnea ja mielen autuaallisuutta, ja tuijotti tähän elämännäkyynsä kuin heleään poutapäivään. Mutta sitten taivaalle alkoi nousta tumma pilvi, joka vähitellen varjosti olevaisuutta ja sen rinnalla mieltä. Yhä kasvavan tuskan vallassa Vilkko muisti jo kauan sitten huomanneensa Katrin pelkäävän häntä, väistyvän hänen tieltään, osoittavan häntä kohtaan vastenmielisyyttä. Ja viime kesänä Vilkko oli ymmärtänyt, mistä se johtui, sillä hän oli joutunut näkemään Katrin ja Jyrin silloin, kun nämä olivat luulleet olevansa kahden. Rintaan pistetty ja siinä sähisevä tulinen rauta ei olisi tuottanut Vilkolle suurempaa tuskaa kuin tämä näky. Kaikki olivat halveksineet ja vähäksyneet kerjäläisenä taloon tullutta karjalaispoikaa niin, ettei kenenkään päähän ollut juolahtanut hänen uskaltavan kohottaa katsettaan Katrin puoleen. Jos olisi ymmärretty pelätä sitä, niin ajoissa hänet olisi toimitettu jatkamaan taivaltaan. Vilkon posket hehkuivat ja kädet värisivät hillityn raivon voimasta. Koko talven hän oli hautonut synkkiä aatteita, jotka kai olivat lyöneet ulos hänen silmistään kuin lieska, koska Katri oli väristen väistynyt hänen tieltään, mutta joku oli estänyt niitä puhkeamasta teoiksi. Jyrki oli hänen edessään kirkassilmäinen, peloton, vaikka tiesikin olevansa Vilkon käsissä kuin hiiri kissan kynsissä, ja tämä rauha, puhdas tunto, kai suojeli häntä. Vaikka Vilkko tunsi sokenevansa raivosta kuvitellessaan Katria Jyrin omana, lähetyksin kuten kerran kesällä pitkän rukiin suojassa, hän ei saanut nostetuksi kättänsä Jyrkiä vastaan, ei kaadetuksi talvella tukkipetäjää hänen päällensä, kuten kiusaaja oli houkutellut, ei tuupatuksi häntä verkkomatkalla kosken niskassa olevaan sulaan. Aina näet silloin ilmestyivät mieleen Katrin itkevät, rukoilevat silmät, armahdusta anovat, ristiin puristuneet kädet. Vilkko ei voinut olla susi, joka ryntää metsästä ja surmaa kaksi vainiolla viattomasti kisailevaa vuonaa. Mutta eihän tämä hänen tuskaansa, hänen villiä kaipuutansa vähentänyt.
5
Iso-Juha paikkasi rysiään, tutki ne vanne vanteelta ja lopuksi viritti jokaisen vuorollaan lattialle nähdäkseen, olivatko nielun langat eheitä ja sopivasti kiinteällä. Työnsä ohella hän eli sielussaan jokaisen sekunnin tästä perheensä työtuokiosta, arvaten kaikkien ajatukset ja katsoen sukuansa silmiin terävästi ja läpitunkevasti kuin kotka poikasiaan. Hän istui vielä korkeammalla oksalla kuin ne, näki laajemmalle kuin ne, ja oli oivaltanut toiveiden, aiheiden ja ajatusten tilanteen selvemmin kuin asianomaiset uskoivatkaan. Riitaiset tahdot ja tuliset intohimot risteilivät hänen allaan uhaten joka silmänräpäys sattua yhteen ja tuhota toisensa. Iso-Juha ymmärsi tarvittavan ei vain lujaa tahtoa ja viisautta, vaan ihmeellistä johdatustakin, jos mieli selvitä vene eheänä siitä kurimuksesta, jota kohti Niemen talo näytti nyt olevan kiitämässä.
Niemen tila oli jaettu kahtia Ison-Juhan isoisän ja tämän veljen eli silloisten ainoiden perillisten välillä. Siihen saakka oli ylimuistoisista ajoista alkaen asuttu ja eletty yhteisenä suurperheenä, jota aina vanhin isäntä ja emäntä hallitsivat, mutta sitten oli tapahtunut äkillinen, auttamaton ero. Iso-Juha oli kuullut syyn isoäidiltään, joka oli kertonut siitä varoittaakseen häntä samanlaisesta asiasta. Ison-Juhan isoisä, väkivaltainen korven kuningas, oli vallannut vaimokseen sen naisen, jonka kaikki tiesivät aiotuksi hänen veljelleen. "Eikö mummulla itsellään ollut siihen mitään sanomista?" oli hän, Juha, suloin kysynyt. "Se kun meni oman mieleni mukaan, siihen ei tarvinnut puuttua", vastasi mummu. Arvaa sen, etteivät nämä miehet enää sopineet yhdeksi kattilakunnaksi. Niin olivat mielet myrtyneet, että silloisen vanhan isännän valta hädintuskin riitti oikean, tasapuolisen jaon suorittamiseen. Siitä saakka oli kumpainenkin suku asunut omalla alueellaan. "Toisten" eli Anteruksen ja Katrin pirtti oli tuossa kivenheiton päässä erikoisella tantereellaan, vähän korkeammalla kuin Ison-Juhan talo. Välissä oli pelto ja veräjätön aita; vain porraslauta puolin ja toisin helpotti ylimenoa.
Ison-Juhan ajatukset seurailivat tätä asiaa sen alusta alkaen, kun hän siinä solmeili uusia nielurihmoja. Tullessaan siihen ikään, jolloin aletaan huomioida elämää ja ajatella sen outouksia, Iso-Juha muisti kummastelleensa sitä, ettei hänen vaarinsa, jonka nimi oli Juha, milloinkaan mennyt toisten pirttiin, eipä heidän maallensakaan, jos suinkin voi välttää sitä, ja ettei samoin toisten vaari, jonka nimi oli Anterus, erehdyksissäkään tullut Juhan pirttiin eikä puolelle. Muisti hän kummastelleensa sitäkin, että vaarit saattoivat joskus, kun olivat saaneet kaupunkimiehiltä liiat ryypyt, seisoa kumpikin omalla pihallaan tuntikausia tuijottaen toisiinsa synkkinä ja vihaisina kuin sonnit. Silloin ilmassa oli vanhan vihan ukkosta, niin peloittavaa, että mummu oli kerran käynyt taluttamassa ukkonsa käsipuolesta sisään, toruen kiivaasti. Mummua, vaimoaan, vanha Juha-vaari oli totellut melkein nöyrästi. Mutta ovelta hän oli vielä vilkaissut taakseen, ja silloin hänen kasvoillaan oli ollut ikäänkuin voitosta riemuitseva, melkein ilkkuva hymy.
Jo poikasena Iso-Juha oli kummastellut, miten veljekset saattoivat vihata toisiaan niin leppymättömästi, että aivan kuolemaan saakka. Kun Juha oli kuollut, oli Anterus ensin kieltäytynyt tulemasta hautajaisiin ja mennyt vain kylmästi ikuisen havutukkinsa ääreen, mutta taipunut sitten perheen pyynnöistä – "ettei nyt tekisi itselleen ja heille sellaista häpeää" – ja tullut saapuville. Kun vainajaa oli näytetty viimeinen kerta ennen arkun lopullista sulkemista, Anterus-vaarikin oli tullut ääreen, tarkastellut veljeänsä uteliaasti ja höpissyt itsekseen, että "kutistuneen näyttää Juha siitä, kun löin sen nuorena miehenä kenttään painiessamme humalapäissä tervahaudan sytyttäjäisissä... Se ei uskonut minua voittomiehekseen, kun olin sitä lyhyempi, mutta silloinpa näki, että uskominen oli. Se paheni siitä ikipäiviksi ja kosti viemällä minulta morsiamen. Se asia jäi kuin jäikin meillä selvittämättä – pääsit lipsahtamaan tuonen veräjästä, perk–..." Ääressä olijat ryhtyivät nyt sopottamaan vaarille, kiertelemään häntä, "että kun hautajaiset häpäisee, mokoma horiseva jurrikka", ja toimittamaan kotiin.
Isoa-Juhaa hymähdytti tämä ukkovaarien leppymätön viha, jota hän ei osannut tuomita. "Ne olivat lujia miehiä, niin että kun kerran suututtiin, niin mitä siinä sitten sen jälkeen makeiluja..." Iso-Juha ymmärsi sellaisen mielenlaadun hyvin – tiesi olevansa itse samanlainen. Nuoremman polven välillä ei ollut vihaa, vaan elämä kulki täydessä sovinnossa. Korkeintaan oli vain kilpailuhenkeä, mutta se lankesi luonnostaan, eteenpäinpyrkiviä kun oltiin. Ja se oli pidetty aina aisoissa, jopa niin, että oli tehty yhdessä ne työt, jotka olivat siten edullisia – kuten nyt pian alkava uittourakka ja tämä ison tervahaudan poltto.
Iso-Juha sai työnsä valmiiksi, pisti verkkokäpynsä seinänrakoon ja lähti viemään rysiä navetan keittiöön, ruskistaakseen ne siellä muuripadassa. Tultuaan pihalle hän totesi tuulen kääntyneen etelään ja tuntuvan lämpimämmältä ja kosteammalta kuin vielä aamulla. Yhtäkkiä oli ilmaan muutenkin tullut kevään ennettä, melkein kuin tuoksua. Mieli keventyneenä ja toivorikkaana Iso-Juha vei rysänsä navetan eteiseen ja läksi sitten reippaasti hakemaan läheiseltä kankaalta, entisestä tietystä paikasta, sianpuolukan varsia, joiden haudevedellä hänellä oli tapana värjätä kalanpyydyksensä.
Ison-Juhan rakennuksessa oli kaksi pirttiä ja niiden välissä etehinen ja keittiö; taloa sanottiin "Juhan puoleksi", isäntäin nimi kun usein oli ollut Juha. Toisessa pirtissä asuttiin, toista käytettiin maitohuoneena; keittiössä vallitsi Hanna-mummu. Anteruksen rakennuksessa – taloa sanottiin "Anteruksen puoleksi", koska isäntäin nimi oli ollut monessa polvessa Anterus –, joka oli talon vanhin ja tehty valtavista hongista, oli vain yksi pirtti, mutta se laaja ja korkea kuin kirkko. Totto katolla ja reppana laessa osoittivat sen olleen aikoinaan sisään lämpiävä. Rakennuksen toinen pää oli myöhemmin jaettu pienemmiksi huoneiksi. Kun se oli korkeammalla paikalla kuin Ison-Juhan pirtti, se näytti koko talon päärakennukselta. Kaukaa järveltä katsottuna talo oli vaaransa laella kuin harmaja linna; elokuussa sen vaalenneet ruispellot loistivat kauas ja herättivät mielikuvan lujasta työstä ja ansaitusta palkasta. Korkeat pihakoivut ja saunan viereen jäänyt mahtava kuusi – lienee muinoin ollut uhrikuusi – antoivat paikalle lisäjuhlallisuutta.
Tänä samana kertana Iso-Juha tuli värjätessään pyydyksiään ja pohtiessaan muistojaan, mielijohteitaan ja toivomuksiaan, ensimmäisen kerran monien vuosien päästä erikoisesti todenneeksi sen syvän hiljaisuuden, joka vallitsi kaikkialla. Hän ihan herkistyi kuuntelemaan, eikö mikään ääni rikkoisi äänettömyyttä, ja huokasi kuin alistuen välttämättömyyteen. Mistäpä tänne äänet, kun ei Niemen talossa ollut tällä hetkellä ainoatakaan lasta. Elämä ja kuolema olivat järjestäneet niin. Seisoessaan siinä alakeittiön ovella ja tuijottaessaan järven hämyiseen, alakuloiseen harmauteen Iso-Juha ymmärsi, että se tärkein ja ainoa elämänlanka, joka vei sekä hänen että Anteruksen puolta tulevaisuutta kohti, oli katkennut, että kaikki hänen aherruksensa, touonteko, viljan heilimöiminen ja luonnon hehkein ihanuus olivat merkityksettömiä niin kauan kuin ei ollut lapsia kantamassa niiden lahjoja eteenpäin. Tyrmistyneenä Iso-Juha tunsi oivaltavansa, että ellei ole lapsia, kuolema pääsee voitolle elämästä. Pellot jäävät kyntämättä, ruohottuvat ja metsittyvät; rakennukset lahovat ja hajoavat; kuolema istuu ikkunapenkillä ja katselee irvistellen ulos ruuduttomista ikkunoista; pääskyset hylkäävät autiotalon, jonka sitten paholaiset, kummitukset ja kyöpelit valtaavat.
6
Viikon kuluttua sää äkkiä lämpeni ja tuli rankka kevätsade. Katri tunsi mennessään aamulypsylle ja seisahtuessaan tapansa mukaan tuokioksi portaille – vain sen verran, että ehti heittää silmäyksen järvelle –, kuinka ilmassa oli uusi elähdyttävä henki. Se ikäänkuin yhtäkkiä täytti koko olemuksen, pirisi pitkin suonia, lämmitti verta ja riemastutti sydäntä. Tuhansin eri tavoin, joista kaikki olivat käsittämättömiä, kevät uudisti ihmisen. Katri tunsi sen selvästi ja hänen nuoret jäsenensä värisivät selittämättömän kaihon oudosta, onnea tuottavasta poltteesta. Kun hän tuli navetan luo, siinä oli Jyrki parhaillaan ajamassa lantakuormaa pellolle. Katri vilkaisi Jyrkiin mennessään ohi ja tietämättänsä tämä pysähdytti hevosen ja jäi katsomaan Katria, joka käännähti navetan ovella ja vilkaisi häneen uudelleen loistavin silmin. Jyrki seisoi siinä vielä muutaman silmänräpäyksen ennenkuin komensi hevosen liikkeelle; hän ei tuntenut sadetta ei tuulta, ei nähnyt eikä ajatellutkaan mitään, vaan ainoastaan värisi sydämessään sen auringon alaisena, joka heloitti tuosta äsken pimeästä oviaukosta.
Kun sade oli valellut aikansa nyt jo riutumassa olevia jäitä, nousi navakka eteläinen ja alkoi painaa niitä. Pian se sai siellä täällä kiinni jään reunasta ja levitti railoja yhä laajemmiksi. Kohta ne kasvoivat salmiksi ja aukeamiksi, joissa nousi jo terhakka aalto, ja hetken kuluttua jäät olivat liikkeessä koko järvessä, ajautuen rantaan. Siinä paksuimmat telit nousivat rytisten kuivalle ja katkoivat puita kuin tikkuja, hauraampien särkyessä helisten pieniksi neulamaisiksi kristalleiksi ja kasautuessa isoiksi röykkiöiksi.
Molempien talojen väki pysähtyi työnsä ääreen katsomaan tätä näytelmää. Hanna-mummu tuli pihalle leipomuksensa ja Iso-Juha alasimensa luota; Anterus pysähdytti auransa, Jyrki kuormansa, Aliina rukkinsa, peltotyössä häärivät Veeru ja Vilkko työaseensa. Erämaantalon kaikki asukkaat tunsivat katsoessaan jäiden lähtöä kukin omalla tavallaan, oivaltamatta, mitä oikeastaan tapahtui, elähdyttävää, kohottavaa vapautumisen, kahleiden kirpoamisen riemua. Selittämättömästi heidän mielikuvituksensa lähti lentoon ja kaipuunsa heräsi, kun he näkivät jäiden hajoavan ja äsken kuolleena ja liikkumattomana levänneen ulapan nyt lainehtivan vireänä ja kimaltelevan hopeana pian esiin pistäytyvän auringon alla. Anteruksen silmät olivat jäänsiniset ja kylmästi terävät hänen tuijottaessaan ulapalle, mutta niiden pohjalla asui silti hillitty ikävyys ja murhe. Hän ajatteli pettymystänsä, rauenneita toiveitansa, ja kääntäen katseensa Veerun Aliinaan, jonka vaalea, uskollinen olemus hohti auringossa tuossa vähän matkan päässä, kysyi murhemielin, mitä toisi hänelle nyt alkava kesä. Katrin silmistä loisti kostea, kärsimätön onnenkaiho, sillä hänen sydämensä janosi teeskentelemättä rakkautta, saaden hänen koko olemuksensa värisemään sielullisesta jännityksestä. Hän sai olla varuillaan, ettei ihan ojentanut käsiään Jyrkiä kohti, joka tuossa taampana tuijotti vain häneen, aina vain häneen, missä ikinä vain oli. Jykevä Veeru seisoi auransa kurjessa, otsa hiestä märkänä, kasvoilla rauhoittunut tyytyväinen ilme. Jäiden lähtö oli hänelle kaivattu sanoma kesän lopullisesta tulosta, touonteosta ja isännän suunnitelmien alkavasta toteutumisesta, joiden takaa häämötti onni. Hän katsoi Aliinaan ja näki tämän unohtuneen tuijottamaan maahan – ei järvelle kuten muut, vaan sielunsa sisimpään, siihen unelmiensa maailmaan, jossa oli jo kauan oleskellut. Vilkko ei katsellut minnekään, vaan oli istahtanut pientareen kivelle ja painanut pään käsiin.
He olivat kaikki nuoria ja heidän kätensä ojentuivat sitä tuntematonta onnea kohti, joka kimalteli mielessä kuin ulapan hopeavälke. He asettivat elämälle nuoren voimansa tunnossa vaatimuksia kuin valloittajat, jotka eivät pyydä, vaan ottavat, muistamatta kiittää. Hanna-mummu ja Iso-Juha vaistosivat tämän ja unohtuivat katsomaan sieluunsa, vaikka silmät suuntautuivatkin ulapalle. Hekin olivat aikoinaan asettaneet elämälle uhkavaatimuksia, mutta tinkineet näistä sikäli kuin usko omiin voimiin oli iän kasvaessa vähentynyt. Tällä hetkellä heillä ei ollut enää mitään vaatimuksia, vaan heidän sydäntänsä lämmitti nöyrä, inhimillinen, melkein kuin hämmästynyt kiitollisuus siitä, että Jumala oli sallinut heidän vielä kerran kokea hereän, raikkaan kevätsateen siunauksen, nähdä jäiden lähdön, tuntea luonnon vapautumisen elähdyttävän riemun, nuortua uudelleen auringon mukana. He seisoivat siinä valoisan, sanattoman, pyhän tunnelman vallassa, pää painuksissa, jääkristallien helinä ja kevättuulen humina korvissa kuin kaukainen soitto, ja tunsivat, kuinka aurinko lämmitti suloisesti heidän vanhaa ruumistaan. Heidän sydämessään virisi voimakkaana usko uuden suven siunaukseen ja he totesivat jaksavansa vielä tehdä paljon työtä.
Yöllä satoi taas rankasti, mutta aamulla oli huikaisevan kirkasta ja ilmassa raikas, lämmin leyhkä. Tullessaan portaille Katri huomasi pääskysten saapuneen ja hänen sydämensä sykähti. Niitä asui Niemessä kymmenin parein, niin että piha vilisi nopeata lennon suhahtelua ja kaikui lakkaamattomasta liverryksestä. Niin kauan kuin pääskyset pysyivät talossa, siinä asui onni. Niin Katri uskoi ja tuli ihan kuuman onnelliseksi ajatellessaan sitä, missä muodossa tuo sanomaton ilo oli ehkä piankin odottamassa häntä.
7
Hanna-mummu, Aliina ja Katri leipoivat kesäleipiä kuivattaviksi ja säilytettäviksi eteispirtin ja aittain viileässä pimeydessä. Molemmat talot suorittivat työn yhdessä, koska se joutui siten paremmin. Nuoret miehet uurastivat touonteossa, mutta Iso-Juha muissa ja niin monenlaisissa ja samanaikaisissa puuhissa, että tahtoi niiden väliä juostessaan ihan läkähtyä. Pyydykset täytyi viedä vanhastaan tiettyihin paikkoihin, joihin pian nousisi tulvavesi ja sen mukana kutukala; uusi tervavene oli teloillaan valmistumassa, vailla vain viimeistä reunalautaa ja parraspuita, ja siihen kuuluvat raudat parhaillaan taottavina; tervakset odottivat, milloin miehet ehtisivät kiireiltään latomaan niitä hautaan; vuota oli parkkiintumassa ammeessa. Näiden ja vielä muiden tehtävien vilahtaminen yhtaikaa Ison-Juhan mielessä sai hänet väliin pistämään puolijuoksuksi, minkä nähdessään sekä Hanna-mummu että nuoret hymyilivät.
Sitten Hanna-mummu sai leivät leivotuksi ja antoi niistä Katrille sovitun määrän, jonka tämä kantoi Jyrin kanssa korilla pois. Niitä tuli kaksi kantamusta. Katri pelkäsi Hanna-mummun huomaavan hänen rakastavan Jyrkiä eikä siksi uskaltanut katsoa tähän niin kauan kuin he olivat mummun läheisyydessä; vasta sitten, kun he olivat päässeet väliveräjän toiselle puolelle, häntä halutti vilkaista Jyrkiin. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä, ettei poika olisi ruvennut luulemaan vaikka mitä. Hanna-mummu luki Katrin ajatukset kuin kirjasta, katsoi heidän jälkeensä, kun he menivät kantaen leipäkoria, aikoi sanoa jotakin, mutta pidätti aikeensa, ja kääntyi taas omiin askareisiinsa.
Vaikka Niemi oli paikkakunnan yleisiin oloihin nähden varakas, Hanna-mummu kuitenkin muisti menneinä hallavuosina usein turvaudutun petäjänkylkeen, ja käsitteli siis leipomiaan "selviä leipiä" hartaasti ja kunnioittavasti, mielessä lämmin kiitollisuus. Sitä tunnetta ei ollut niissä paremmissa oloissa, joista hän oli kerran, vastoin vanhempiensa tahtoa ja kieltoa, ylimaan komean miehen valtaamana lähtenyt, ja joissa yleensä oli puhdasta leipää riittämiin, vaan se oli todettavissa vasta täällä karussa erämaassa, jossa ruisleipä oli suurta herkkua. Tyytyväisenä Hanna-mummu katseli täysiä leipävartaitaan, ja pyyhkäisten esiliinalla hikisiä, ryppyisiä kasvojaan istahti karsinaikkunan penkille edes hetkeksi huokaamaan.
Aliina oli jo ehtinyt asettua rukkinsa ääreen ja kehräsi taitavasti ja nopeasti, kertaakaan nostamatta katsetta hyppysistään. Hanna-mummu tarkasteli häntä vaieten, uteliaasti, hyväksyvästi. Aliina oli näet niin nöyrä, suloinen ja ahkera, että Hanna-mummun sydän heltyi hänen ajatellessaan sitä. Oli kuin Aliinan mukana olisi kulkenut hiljainen siunaus.
Hän katseli siinä edelleen Aliinaa vaivihkaa, uteliaasti, mielessä tietty toivo ja kysymys. Suoraan hän ei ollut asiaa tiedustanut, sillä hän näki sen ilmankin. Aliinassa ei ollut merkkejä siitä, että hän olisi ollut tulossa äidiksi, ja se tuotti ei vain Hanna-mummulle vaan Isolle-Juhallekin suurta pettymystä ja mielipahaa. Vanhuuden toivottomuudestako ja käsistä katoavan elämän kaipuusta ja aiheuttamasta tuskastako lie johtunut, että he molemmat olivat alkaneet kiihkeästi ikävöidä lapsia. Hanna-mummu saattoi ollessaan kaivolla tai rannassa hulikoita ja pyykkiä pesemässä pysähtyä pesin kourassa työnsä ääreen kuuntelemaan kuin ennen, Veerun ja Vilkon sekä toisten lasten ollessa pieniä, eikö kuuluisi mistään, rannasta tai kirppatantereelta, iloista, huoletonta mekastusta, tyttöjen kirkunaa ja poikain huutoja. Mitään ei kuulunut, vaan kaikkialla vallitsi syvä, peloittava hiljaisuus, jota vaisusti häiritsivät vain luonnon omat äänet: aallon loiskahdus, puiden suhina, pääskysten viserrys. Kun tuli joskus huomanneeksi tämän, niin tuntui kuin olisi ollut hautausmaalla, ja kaipasi kiihkeästi nuorta, tulevaisuuteen viittaavaa elämää.
Mummun penkiltä sopi näkemään Anteruksen puolelle, kaivolle, josta Katri ja Jyrki olivat tulleet noutamaan korentosaavilla vettä. He luulivat, ettei kukaan pitänyt heitä silmällä, ja kisailivat hiukan painaessaan yhdessä vintinvartta kaivoon. Katrin nauru kuului tänne saakka ja Jyrki vilkaisi ympärilleen. Sitten he lähtivät kantamaan saaviaan, Katri edellä, Jyrki takana. Vaikka Katri oli väkevä, Jyrki kuitenkin, vaikka oli hennompi, koetti säästää häntä siten, että siirsi saavin aivan omaan puoleensa korentoa. Tahdikkaasti he tuossa menivät. Katrin vartalo keinui kauniisti ja nuori povi tärähteli kimmoisena. Nyt he laskivat saavin pirtin ulkoportaille ja jäivät puhelemaan jotakin, joka varmaan oli hauskaa, koska Katri keikautti päätänsä ja huiskautti vartaloaan. Nauru paljasti hänen valkoiset hampaansa ja tuntui heläjävän ilmassa kuin pääskysen liverrys, vaikka eihän mummu voinut tänne saakka kuulla sitä. Mummu näki mielessään heidät läheltä: lämpimästi rusottavan ihon, rakkaudesta ja kiihkeästä omistamisen kaipuusta sädehtivät, palavat silmät. Noissa kahdessa oli – mummu tunsi sen tällä hetkellä erikoisen selvästi – kuumaa elinvoimaa, polttavampaa kuin Veerussa ja Aliinassa. Veeru oli väkevä ja sitkeä työmies, mutta hänen luonteensa oli hiljainen, verensä vauhti kai verkkainen. Ja Aliina oli – mummu vilkaisi häneen taas salavihkaa – lauha ja lempeä, melkein heikko. Mahtoiko hän kyetäkään äidiksi?
Mummu ei tiennyt sitä, että Aliinakin oli pitänyt silmällä Katrin ja Jyrin pientä kisailua ja sen johdosta joutunut yhä syvemmin hautomaan oman osansa arvoitusta. Hänestä tuntui nyt, että oli olemassa elämänilo, jota hän ei ollut saavuttanut ja jonka laatu oli jäänyt häneltä salatuksi. Ja se, että kevätsade oli ikäänkuin havahduttanut hänet kaipaamaan tuota tuntematonta, suurta, hukuttavaa onnea, herätti hänen sydämessään tuskaa, pelkoa, epävarmuutta.
TOINEN LUKU.
1
Kylmä kevät oli yhtäkkiä muuttunut lämpimäksi, pian aivan helteiseksi, ja saanut äkkiä kesän kintereilleen valtavan voimakkaana. Yläjuoksun järvien jäät ja rannattomien metsien ja soiden loppulumet ja kirret sulivat käsittämättömän nopeasti, katosivat yhdessä yössä niin olemattomiin, ettei niitä olisi luullut olleenkaan, ja alkoivat syöksyä malttamattomina, kiihkeinä tulvavesinä reittiä alaspäin. Väylät olivat liian kapeita ja matalia jaksaakseen niellä niitä riittävästi, minkä vuoksi ne patoutuivat ja alkoivat kohota, muuttaen joet järviksi ja järvien rannat tuntemattomiksi. Koskien voima ja pauhu kasvoivat niin mahtaviksi ja jymiseviksi, että astuminen rantakallion äyräälle herätti pelkoa. Niitä ei voinut laskea vielä, sillä tulvavedet syöksyivät hurjasti meuruten karien ja kivien ylitse muuttaen väylät ja täyttäen ja särkien veneet. Vain tukit menivät eheinä, myllertäen karikot siinä, mihin kosken voimasta huolimatta äkäytyivät ja kasautuivat pohjaan saakka ulottuvaksi ruuhkaksi. Ne tukkivat pian koko kosken, jonka vedet aikansa kohottuaan saattoivat yhtäkkiä rynnätä jostakin kohdasta äyrään yli metsään, peittäen maata laajalti, kaataen puita ja vieden mukanaan hiekkaa ja kiviä. Vasta kun ruuhka oli laukaistu ja tulva alentunut, vesi palasi vanhaan uomaansa. Mutta vielä myöhään kesällä, jopa seuraavina vuosina, saattoi nähdä, mistä hurja rynnäkkö oli kulkenut.
Niemen miehet olivat tehneet kevätkylvönsä tulisella vauhdilla, sillä ennen tervahaudan polttoa heidän piti suorittaa sopimansa uittourakka: saatella kotijärveen ajettu tukkimäärä kotikosken alle, jossa ne yhtyisivät omistajan muihin tukkeihin. Tukit oli jäiden riutuessa ympäröity vahvalla puomilla ja näin syntynyt lautta oli hiljalleen, tulvan kiihdyttämän virranvedon viemänä, jo viety kosken niskaan. Siinä puomi oli avattava ja tukit päästettävä vapaiksi nieltymään koskeen. Tämä niskasuvanto oli erikoinen, juhlallinen paikka: toisella rannalla korkea harju, jossa oli vain muinaisen kulovalkean kuivaamia kelohonkia, toisella synkkiä kuusia kasvava korpi, jossa illoin äänteli kammottavasti huuhkaja. Harjun puolella oli rantatasanne, johon tulva ei ylettynyt ja jossa oli tukki-, terva- ja onkimiesten nuotioiden pohjia. Aivan lähellä rauhallisen suvannon pinta taittui ahtaasta, jyrkästä kynnyksestä äkkiä kuin leikkaamalla, kiisi ensin alamäkeä sileänä ja kiiltävänä, kunnes pohjaan päästyään särkyi lyhyiksi, korkeiksi aalloiksi ja puhkesi pauhaamaan huumaavasti, mahtavasti, ärjyen villisti kiukkuaan kuin olisi vihastunut väylän ahtaudesta.
Jyrki seisoi niskaportaan kalliorannalla ja ohjaili ohitseen kiitäviä tukkeja edelleen, estellen niitä tarttumasta kallion kärkeen. Häntä vastapäätä toisella rannalla Vilkko oli samassa työssä. Tuossa vähän ylempänä Veeru ja Anterus päästivät tukkeja avatusta puomista kuin pussin suusta. Oli jo ilta, siinä yhdeksän paikkeilla, ilma värähtämättömän tyyni ja kaikkialla valjusti heloittavan, huomaamattoman hitaasti laskevan auringon eriskummallinen, varjoa heittämätön, surumielinen kajo. Jyrki oli kokenut sen kerran jokaisena elinvuotenaan niinkuin luonnon muutkin vaiheet ja ominaisuudet, eikä itse luontoon kuuluvana tullut aina panneeksi sitä merkille. Mutta siitä huolimatta se vaikutti häneen kuten kaikkiin muihinkin, niinkuin he joskus heräsivät toisistaan havaitsemaan. Hämärtymätön, hellittämätön valkeus, jossa oli hongankyljen punaa ja tuohen hilseilevää hopeaa, tunkeutui sydämeenkin, herkisti sen, teki vaiteliaaksi, valvotti öin. Kaikki olivat kuin aaveennäkijöitä, kulkien hiljaa ja odottavina kuin olisivat joka hetki pelänneet sen ihmeellisen ja sanomattoman tulevan näkyväiseksi, mitä he mielessään hämärästi ja itsetiedottomasti aavistelivat. Jyrki tunsi työskennellessään siinä tyynesti, että tänä sunnuntaina, päivän hetkien syvässä hiljaisuudessa, tuomen kukkien tuoksuessa ja kimalaisten pöristessä unettavasti pirtin aurinkoisella, kuumalla seinustalla, ilmassa oli ollut onnea. Hän oli ollut niin huoleton ja rohkea, että oli uskaltanut mennä Katrin luo tämän aittaan, vaikka Anterus oli varmasti nähnyt sen ja ehkä Vilkkokin. Katri oli antanut hänelle kätensä ja he olivat istuneet siten hetkisen äänettöminä ja kuunnelleet pääskysten viserrystä. Ja nyt hän oli tässä, työnteli tukkeja ja näki koko ajan mielessään Katrin silmät ja katseen.
Huolimatta kostemutkiin ja kaarrelmiin laitetuista ohjauspuomeista uitto ei mennyt niin hyvin kuin miehet olivat toivoneet. Varokeinoista huolimatta tukit pääsivät muodostamaan erään jyrkän nikaran ahtaaseen niskaan niin lujasti perustautuneen ruuhkan, että se liian myöhään paikalle ehtineiden miesten ponnistuksista huolimatta kasvoi kasvamistaan, kunnes patosi kosken pohjaa myöten. Huumaavasti pauhaten vedet ryntäsivät hetken kuluttua uusille laittomille väylille ja miehillä oli miettimistä, miten saivat lasketuksi veneensä ruuhkan alapuolelle, josta pitäen tätä oli ruvettava yksin tukein purkamaan. Kun siellä kävi väkevä kuohu, tuotti veneen sauvominen niin lähelle tukkirykelmää, että tämän purkamisen saattoi aloittaa, suuria vaikeuksia. Eikä se onnistunutkaan, ennenkuin ravakka, ketterä ja pelkäämätön Anterus oli sanomatta toisille mitään äkkiä hypännyt kuohuja reunustaville yksinäiskiville ja niihin tarttuneille tukeille, ja vetänyt veneen keulaköydestä tarpeellisen lähelle.
Nähdessään Anteruksen seisovan ruuhkan alla liukkaalla tukilla Veeru totesi säpsähtäen ajattelevansa, että Anterus on kuoleman oma, jos ruuhka nyt lähtee liikkeelle. Hän tunsi tämän mahdollisuuden johdosta jonkinlaista hämärää tyytyväisyyttä ja sen ohella ja taustalla inhoa itseään kohtaan, kauhua julmien, säälimättömien mielikuviensa vuoksi, jotka nousivat käskemättä, kuin paholaisen lähettäminä sielun pimennosta. Hän oli näkevinään olemuksensa syvyydessä välähdyksiä mietteistä, mustasukkaisuudesta, suuttumuksesta, vihasta ja kostosta, joita ei ollut milloinkaan päästänyt kehittymään sen pitemmälle, mutta jotka alaskin painettuina elivät pimeydessään kuin käärmeet liejussa ja nostivat sieltä joskus odottamatta litteätä, harmaanlimaista, mustasilmäistä, halkikielistä päätään. Sitten hän katsoi tarkemmin tukkia, jonka päällä Anterus seisoi, ja huusi hänelle tyrmistyneenä, niin viiltävän kirkaisevasti, että se kuului terävästi kosken pauhun läpi:
– Anterus, katso, millä tukilla seisot!
Silloin vasta Anterus vilkaisi jalkoihinsa ja älysi Veerun huomautuksen aiheen. Hän tunsi äkillisen huimauksen kouristavan päätä ja sydäntä, horjahti pahasti ollen suistumaisillaan koskeen, ja sai vaivoin, jaloissa kummallinen hervottomuus, noustuksi veneeseen. Rauhallisesti hän kuitenkin tuumi:
– Eipähän sitä mielellään seiso tahi laske koskea tuollaisen tukin selässä.
Taikauskoinen kammo lehahti kaikkien mielessä inhoittavana kuin äkillinen mädänhaju. Tukin pää oli veistetty pyöreäksi ja sille koverrettu kömpelösti kaula, niin että sillä oli ihmisen pään ja vartalon hahmoa. Veneen keulassa seisova Jyrki risti silmänsä ja anoi äänettömästi varjelusta katsoessaan sitä, kun se makasi siinä melkein veden alla vaanien saalista kuin peto. Jyrki tiesi, miksi se oli veistetty tuollaiseksi: siksi, että se oli todella surmannut kaatajansa, köyhän mökin ainoan miehen. Joskus näet kävi niin, että petäjä otti lähtiessään kaatumaan toisen suunnan kuin oli laskettu – pyörähti oudosti kuin olisi paholainen äkkiä temmannut sitä oksista – ja melkein kuin ahdisti hakkaajaansa. Ellei tämä huomannut tai ehtinyt ajoissa hypätä turvalliseen suuntaan alta pois, petäjä iski hänet hengiltä. Se oli kaamea, armoton rusahdus: pää tai ruumis tai jalat möyhyksi, useimmiten kaikki. Niin oli käynyt talvella juuri siinä metsässä, josta nämä tukit oli hakattu. Jyrki tunsi asian ja häntä pöyristytti. Tällainen miehentappajatukki merkittiin kuin rikollinen: veistettiin ihmisen näköiseksi ja kulki sitten kaikkien tuntemana ja pelkäämänä, kammottuna kuin veljenmurhaaja, mereen asti. Huomattuaan jalkansa sattuneen siihen tukkilainen äkkiä hypähti pois; jos nähtiin sen olevan ruuhkan joukossa, purkajilla oli täysi syy pelätä henkensä puolesta; ja jos joutui laskemaan koskea vain sen selässä, ei päässyt elävänä suvantoon Jyrki oli kuullut sahoissa työskennelleiden tukkilaisten kertovan, että kun sahan hampaat alkoivat leikata sitä laudoiksi, se päästi kammottavia, viiltäviä kirahduksia Muuan oli väittänyt siitä tehtyjen lautojen joutuvaa aina murhaajien ruumiskirstuksi. Kun ruumis on mädäntynyt niin, että vain matojen kalvamat ja kiilloittamat luut ovat jäljellä, arkku nousee vähitellen maan pinnalle. Ja laudat ovat niin kovia, että vaikka uuden ruumiin niiden väliin pistäisit. Vanhoilla hautausmailla kuuluu usein ilmestyvän näkyviin tällaisia arkkuja. Ne poltetaan ja luut kootaan luukamariin... Jyrkiä pöyristytti taas ja hän risti salavihkaa rintansa. Nämä ruotsit, jumalattomat, eivät älyä varjella itseään pyhällä ristinmerkillä. Eivät edes taikinatiinuun paina sitä, niin että onko kumma, jos tshortta pakanoitsee leivän. Vaan Katrille Jyrki kyllä opettaa sen tavan.
2
Miehet alkoivat purkaa ruuhkaa mielessä hiukan ilkeä, vastenmielinen, peloittava tunnelma. Hännän he olivat saaneet kuljetetuksi tähän saakka ja aikoivat nyt työskennellä niin myöhään kuin jaksaisivat. Jyrki ja Veeru ahersivat ruuhkan alapuolella ja reunoilla, veneestä pitäen, Anterus ja Vilkko ruuhkan päällä.
Koski oli yöllä erilainen kuin päivällä. Valaistus oli aavemaisen kelmeä, kummallisesti hohtava, laskeutuen taivaalta kuin kullalta kimmeltävä, hahtuvaisen keveä hämy, ja tunkeutuen kaikkialle jättämättä mihinkään varjoa. Välillä Jyrki unohtui hetkiseksi kuuntelemaan pauhua. Se muutti sävyänsä: jos kuunteli sitä tarkoin, se aloitti yhtäkkiä uuden sävelen, joka oli entistä tummempi ja kaikuvampi. Sitten korvat taas unohtivat sen eivätkä kuulleet sitä.
Mutta välillä Jyrin mielessä kuului toinen sävel: laulurastaan puhelu. Se istui siellä korkean korpikuusen latvakerkällä, ylimmällä kärjellä, jonne vielä sattui taivaanrannan takaa auringon kultainen helo. Sitä tuskin eroitti, niin pieni se oli, mutta väliin auringon kajo heijastui sen höyhenistä ja silloin saattoi sanoa näkevänsä sen. Ääni oli kuuluvampi kuin sen koosta olisi voinut luulla: oli kuin se olisi puhellut aivan lähellä ja korpi raikunut sen äänen helinästä. Jyrki tiesi vanhastaan sen puhuvan kuin ihminen. Eikä sillä hyvä, vaan se tiesi ihmisen salaisimmatkin asiat. Siellä kaukana jättiläiskuusen latvassa – näet silloin kun Jyrki ja Katri olivat piiloutuneet alaoksien pimentoon ja sydän jyskyttäen ujostelivat toisiansa – se oli alkanut puhella rakkaudesta ja käskenyt antaa suuta. Mutta samalla se oli ikäänkuin hätääntynyt ja ruvennut kieltelemään: "Älä, älä! Tulee räähkä, tulee räähkä!"
Semmoinen se oli: varoitti joskus, toisen kerran kehoitti, nauroi ja houkutteli, luki sydämen kaikki salaisuudet. Kun oppisi ymmärtämään lintujen kielen niinkuin tarinan köyhä poika, niin saisi tietää paljon.
Jyrki heräsi mietteistään, huokasi ja alkoi kangeta irti kivien väliin tarttunutta tukkia. "Vaikka ymmärtäisin rastaan kielen, se ei auttaisi minua, sillä silloinkaan ei minulle annettaisi Katria. Ja ellen saa häntä, minun on kuoltava, sillä ilman Katria en voi elää. Parasta olisi kuolla nyt heti, heittäytyä koskeen ja hukkua, sillä silloin ei tarvitsisi olla näkemässä eikä kokemassa, kun Vilkko vie Katrin. Ylen on tästä asiasta mieleni apea. Pois lähden kotoisihin kylihin ja vien Katrin mennessäni. Tulkoonpa Vilkko sieltä hakemaan – myöhään tulee, sillä silloin on jo Tuoppajärven biegloi-pappi ventsähyttänyt meidät yhteen... Vaan Katri ei lähde Vienan kyliin..."
Anterus ja Vilkko iskivät keksinsä tukkiin ja kiskaisemalla kaikin voimin yhtaikaa saivat sen luistamaan paikaltaan ja puulautumaan vapaaseen veteen, johon se ensin painui kohahtaen upoksiin, noustakseen pian pinnalle ja lähteäkseen – ääntäen kuin olisi puhaltanut vettä pärstöstään – kiitämään nopeasti. Anterus teki työtänsä koneellisesti kuunnellen kosken kumeata pauhua, joka kertoi Anteruksen syvimmistä ja salaisimmista ajatuksista, epämääräisistä ja epätoivoisista mieleenjohtumista, joita hän ei ollut pitänyt edes harkitsemisen arvoisina, ne kun olivat kutsumattomina vieraina vain vilahtaneet hänen tietoisuudessaan. "Amerikkaan, Amerikkaan!" se tuntui sanovan ja varoittavan hätäisesti ja syyttävästi: "Älä tapa, älä tapa!" Anterus tunsi olonsa kummalliseksi ja vilkaisi Vilkkoon kuin peläten tämän ymmärtävän kosken pauhun. Mutta Vilkko ei näyttänyt kuulevan eikä huomaavan mitään, vaan ahersi otsa rypyssä ja suu irvessä tukkien kimpussa, jättiläisvoimin puulaten niitä koskeen kuin ne olisivat olleet tikkuja. Anterus ymmärsi, ettei paljas ahkeruus ajanut Vilkkoa tuollaiseen hurjaan intoon, vaan että hän purki siten sisustaan jotakin tulenpalavaa, joka poltti siellä kuin tervasroihu. Anterus ei ollut aivan tarkoin selvillä, mistä tuo roihu oli aiheutunut, mutta hän aavisti sen ja vilkaisi miettiväisesti ruuhkan alapuolelle, jossa repaleinen, solakka, ruskeasilmäinen Jyrki reippaasti autteli jykevää, muuttumattomasti järkähtämättömän tyyntä Veerua. Samalla kuitenkin ruuhka yhtäkkiä rysähti ja siirrähti hieman, vaaksan verran vain, mutta tämä ja toisiinsa kolahtelevien tukkien ukkosentapainen kumina riittivät ilmoittamaan Anterukselle, että hänen ja Vilkon oli parasta olla varuillaan, ja samoin Veerun ja Jyrin tuolla veneessään, josta ei olisi heille suurta turvaa, jos se joutuisi keskelle vyöryvän ruuhkan mullerusta.
3
Aliina oli ollut levoton siitä alkaen, kun miehet olivat lähteneet. Hän ei ollut ruumiillisesti kipeä, vaan sielullisesti. Uni ei tullut muuten kuin katkonaisena ja silloin pahoja kuvajaisia täynnä. Pian se katosi kokonaan ja jätti hänet istumaan karvastelevin silmin aitan kynnykselle ja tuijottamaan olevaisuuden sädehtivään, kummalliseen valkeuteen. Hanna-mummu, joka suviaikaan yleensä nukkui vähän ja kapsehti jalkeilla tuontuostakin, kuunnellen talonsa menoa herkkänä ja tarkkana kuin kärppä hiiriä, sattui vilkaisemaan ulos ja näki miniänsä istuvan yksinään valkeassa yöröijyssään valkeassa yössä. "Siunatkoon, mikä tuota Aliinaa vaivaa?" mummu mietti ja läksi pihan toiselle puolelle katsomaan häntä.
Nähdessään Aliinan tuijottavan järvelle avonaisin, mutta näkemättömin silmin Hanna-mummua puistatti, sillä hänestä Aliina oli sillä hetkellä kuin aave. Mummusta muutenkin tuntui näinä valoisina öinä, että ihmiset olivat kuin vainajia tai kummituksia, jotka suurin, lasittunein, rävähtämättömin silmin tuijottivat johonkin tavalliselle katseelle näkymättömään. Aliinahan oli joskus selvällä päivälläkin kuin unta näkeväinen mietteisiinsä unohtuva, tyhjään ilmaan katsoja. Kukaan ei ollut kysynyt, mitä hän silloin näki, mutta muodon murheellinen ilme sanoi, ettei se ainakaan ollut iloista.
Mummu mennä kyhnytti pihan yli ja pääskyset ilakoivat hänen ympärillään kuin olisivat tunteneet hänet. Noppe-koira, jolla oli kaulavyössään raskas puukurikka estämässä sen metsästysretkiä luvattomana aikana nousi makuukseltaan kivijalan juurelta siitä paikasta, johon se tiesi auringon ensimmäiseksi hyvin lämmittävän, hymyili, haukotteli ja vikisi ystävällisesti ja pyytävästi. Järvellä oli kesäyön kauneus kirkkaimmillaan ja isot, reunoilta vaaleat ja keskeltä tummat ukonpilvenjärkäleet kuvastuivat sen pinnasta. Kuikkien kaukainen, haikea huuto väräjöi ilmassa kuin itku.
– Mitä nyt, hyvä lapsi, istuskelet tässä keskellä yötä ja nukkuma-aikaa? kysyi mummu ja istahti Aliinan viereen. Tämä teki hänelle tilaa.
– Oloni on levoton – uni ei tule.
Aliina vilkaisi arasti mummuun, joka näki hänen rasittuneen, huolestuneen ilmeensä.
– Oletko sairas? kysyi mummu ja alkoi vanhalla ryppyisellä kädellään hiljaa sivellä Aliinan olkapäätä, joka ensin värähti kosketuksesta, mutta kuin tuntien sen ystävällisyyden alistui rauhoittavaan hyväilyyn. Tuontuostakin pääskynen sujahti heidän päänsä yläpuolelta oviaukosta sisään pelkäämättä heitä.
– En ole sairas, mutta mieltäni vaivaa kummallinen pelko kuin joskus ukonilman noustessa. On kuin uhkaisi vaara, mutta mikä ja mistä, sitä en tiedä. Ajattelin kuitenkin, että pitäisi välttämättä mennä koskelle katsomaan miehiä. Ei tiedä, vaikka heitä vaanisi siellä hätä, joka tuntuu täällä tällaisena tuskana ja levottomuutena. Vanhat sanovat sellaista kyllä tapahtuneen. Vietäisiin heille tuoretta maitoa ja tehtäisiin se asiaksi?
Aliina puhui hätäisesti ja katkonaisesti kuin olisi ollut hengästynyt, ja katsoi mummuun pyytävästi. Tämä myönteli ja puheli:
– Viedään vain maitoa, sillä sitä he varmasti tarvitsevat. Juha kyllä lähtee, kun puhun hänelle, ja ehkä Katri toiseksi. Sinä olet heikko ja tottumaton niin kovaan soutuun kuin mikä tässä tulee kestettäväksi. Mutta rauhoitu nyt ja mene nukkumaan. Nämä valoisat yöt ne vain herkistävät mielen.
– Niin, sanoi Aliina. – On kuin ei olisi enää oma itsensä, vaan olisi muuttunut toiseksi, tuntemattomaksi. Tulee mieleen kummallisia, outoja, pahoja ajatuksia ja yön äänettömyys alkaa kammottaa. On kuin kaikki vahtisi ja kuuntelisi ympärillä, että mitähän se nyt taas ajattelee ja puhelee. Mistä nuo tuollaiset ihan kutsumattomat mielijohteet tullevatkaan?
Aliinan ruumis värähti kuin olisi inho häntä puistattanut ja hän katsoi mummuun arasti.
– Paholainen noita kylvänee, se kun kerkeää joka Paikkaan, hyväkäs, arveli mummu vastatakseen edes jotakin. – Mutta ei niistä kannata välittää, sillä suurin osa sen kylvöstä menee hukkaan tai tukahtuu alkuunsa. Näet jos synnin sato olisi kylvön vertainen, niin Herra Ju-umala sitä saastan määrää! Koko maailma täynnä! Mitäpä sen vertaisia moitittavia sinulla, nuorella ja viattomalla ihmisellä, voisi asua sydämessäsi, että niiden takia tässä unettomana istuisit. Siunaa itsesi kolmeen kertaan, pistä pääsi huppuun ja nuku. Silloin ei paholaisella ole aittaasi asiaa, vaan saa tyytyä tirkistelemään oven raoista.
– Eikö mummu ole tuntenut, että täällä on ukkosen uhkaa? kysyi Aliina salaperäisesti, kuiskaamalla.
– Onhan se ollut joskus hiukan painostavaa, myönsi mummu, vaikka ei olekaan näkynyt niin isoa pilveä, että olisi ääneen murissut. Ja mitä nyt ukonilmasta väliä – tulee tai ei, iskee tai ei, niin ei sille ihminen mitään voi. Turhaa on siitä huolehtia.
– Se ukkosen uhka asuukin sydämessämme, puhui Aliina kuiskaamalla, ja jymisee sieltä yhä kuuluvammin. Ja sieltä se huokuu ilmaan ympärillemme ja painostaa jokaista, niin että kaikki ovat vaiteliaita ja synkkiä. Paitsi Katria ja Jyrkiä, jotka hymyilevät ollessaan yhdessä ja ovat surullisia ollessaan erillään, ja minua, jonka sydämessä asuvat rinnakkain ilo ja murhe, niin että nauran itkevällä suulla. Väliin kun kuuntelen tarkkaan, erotan selvästi räystäillä istuvien ja ilkkuvien paholaisten naurun, kun ne pilkkaavat minua onnetonta, joka en ymmärtänyt sydämeni ääntä. Niitä hiiviskelee täällä nurkissa, vaikka ne eivät ole vielä näyttäytyneet ilmissä. Mutta niillä on varmasti paha mielessä.
– Jeesus Ristus armahtakoon ja varjelkoon! sanoi Hanna-mummu nousten seisomaan ja tarttuen miniäänsä säikähtäneenä kädestä. – Aliina, kuule, herää, katso tänne ja sano, mikä sinulle on tullut, kun tuollaisia puhelet? Ei täällä istu räystäillä paholaisia, vaan pääskysiä, jotka lentelevät tässä ympärillämme keveinä kuin enkelien höyhenet ja laulelevat siunausta Jumalan antamalla suulla. Karkoita tuollaiset ajatukset, sillä ne eivät ole terveellisiä.
– Sanovat, puheli Aliina, kuin ei olisi kuullut anoppinsa ääntä, että paholaiset valtaavat joskus tällaisen yksinäistalon, johon eivät kanna kirkonkellojen äänet ja jossa ei viljellä jumalansanaa. Kotonani siitä kertoi ruotimummu –. sanoi joskus jyskäneen pirtissä niin, ettei ollut sisään menemistä. Sellaisessa talossa alkaa väliin ihmisten mieleen hiipiä kyllästymistä toisiaan kohtaan, kun näet aina näkevät vain oman väen eivätkä juuri milloinkaan vieraita ja pääsevät selville toistensa kaikista heikkouksista. Siitäkin, ettei tuo rakastakaan sitä, jota pitäisi, vaan tuntee kaipuuta toisen puoleen, luvattomuuteen, jota paholainen maalailee autuudeksi. Kyllästyminen kasvaa vihaksi, jota sitten perkele kaikin voimin lietsoo. Siitä syntyy avointa riitaa, tappeluja, murhiakin, ja talo menee rappiolle, saa uudet asukkaat tai autioituu. Paholaiset ovat anastaneet sen. Mummu tietää, että autiotalossa kummittelee, ettei kukaan uskalla olla yötä siinä. Pirtin lattian raoista kasvaa kalpeata heinää, joka liikahtelee tyynelläkin kuin heiluttaisi sitä joku sormellaan. Sellaisessa talossa, joka on näin joutumassa paholaisten valtaan, naiset lakkaavat synnyttämästä.
– Herra meitä hyvästi varjelkoon! parkaisi Hanna-mummu ja pudisti Aliinaa hartioista. Kuullessaan ja nähdessään tämän Noppe-koira puhkesi ulvomaan valittavasti kuin olisi pelännyt emäntiensä puolesta. Mutta Aliina ei pannut tähän huomiota, vaan tuijottaen tyhjään ilmaan pakisi edelleen:
– Ja siksi en minäkään tule äidiksi, sillä Jumala ei tahdo siunata uudella elämällä taloa, jonne paholaiset ovat jo kylväneet rikollisia ajatuksia ja jota ne valmistautuvat valtaamaan usuttamalla sen väen suuriin synteihin.
Aliina käännähti katsomaan anoppiaan ja nähtyään tämän painaneen päänsä käsiin ja itkevän niin, että vanhat hartiat tärisivät, sanoi hätääntyneenä:
– Mummu, älkää itkekö, sillä en minä ole mieleltäni enkä muutenkaan sairas.
4
Ruuhkan purkamisessa kävi hiukan toisin kuin kukaan miehistä oli otaksunut. Anterus ja Vilkko olivat uskaltautuneet uudelleen sen keskikohdalle, jossa oli syvin patoutuma, päästelemään vielä irti muutamia tukkeja, koska ruuhka näytti taas, äskeisestä tärähdyksestä huolimatta, lujittuneen järkkymättömäksi kuin linna. He iskivät keksinsä samaan tukkiin kuin kaksi jättiläistikkaa, nykäisivät kaikin voimin yhtaikaa, – hiiluvee – liukas hirsi luisti paikaltaan ja puulautui kohahtaen koskeen. Mutta kun ruuhkan paino täten keveni, tuli viimein – ja aikaisemmin kuin Anterus ja Vilkko olivat odottaneet – se silmänräpäys, jolloin patoutunut vesi kohotti sen irti sitä kiinni pitelevästä pohjakalliosta. Ehtimättä juosta rantakiville he totesivat ruuhkan yhtäkkiä lähteneen jymisten vyörymään alaspäin ja äsken niin vakavilta, kuin kiinni naulatuilta tuntuneiden tukkien muuttuneen pyöriviksi, kumahteleviksi palikoiksi, joiden päälle ei voinut astua, koska ne muljusivat pyöreinä ja limaisen liukkaina kuin jättiläismakkarat helvetinkattilassa.
Anterus näki Vilkon suistuvan kalvenneena, suu tuskallisessa, tyrmistyneessä irvessä, valkoiset, yhteenpurrut hampaat kiiltäen, kädet edellä, keksi oikeassa keskeltä kiinni, suinpäin kuohumin, ja karjaisi hänelle vihaisesti:
– Pitkällesi tukkien päälle ja keksi alle poikkiteloin!
Hän noudatti silmänräpäyksessä itse omaa neuvoaan, joka ilmaisi ainoan keinon, millä koettaa välttyä joutumasta jymisten ja kolahdellen toisiinsa hankautuvien tukkien väliin, jauhautumaan luuttomaksi ja muodottomaksi, ja heittäytyi siis jättiläishongan selkään sekä lähti kiitämään alaspäin, vaistomaisesti pyrkien saamaan sen rinnalle vielä toista tukkia, jolloin – kun asettaisi allensa keksin poikkiteloin – saisi turvakseen lautan.
Nämä olivat elämän ja kuoleman rajan kiihkeitä sekunteja, jolloin silmänräpäyksessä tapahtui enemmän kuin jaksoi ymmärtää. Samalla kuin Vilkon suistuvan koskeen, Anterus oli nähnyt muutakin: Veerun paria syltä alempana veneessään, jota piteli keksillä kiinni, tyynenä kuten aina, mutta silti tilanteesta täysin selvillä ja harkiten, mitä viisainta hänen piti tehdä veljensä ja Anteruksen pelastamiseksi; ja veneen keulapuolessa Jyrin, nuorilla kasvoilla tyrmistynyt ilme, suu avautuneena kuin hätähuutoon, kädet ojentuneina kuin auttaakseen. Mutta ennenkuin kumpainenkaan ehti ryhtyä mihinkään ja veneen jo ryskyessä vyöryvän ruuhkan keskellä Anterus näki, kuinka koskesta nousi kuin ammuttuna pystyyn – kai siksi, että etupää törmäsi väistymättömään kallioon ja takaa tuleva tukkien rintama nosti jälkipään ylös – jykevä hirsi, joka kaatui kuin jättiläisliskun selkätukki veneen päälle. Anterus ehti nähdä sen, kun se oli korkeimmillaan ilmassa, pystysuorassa kuin mahtava torni, kuin nostettuna musertamaan Veerua, joka näytti valahtavan kalpeaksi kuin liina. "Kuolema, kuolema!", jyskytti veri Anteruksen suonissa, sillä hän oli tuntenut tuon tukin ja tiesi sen tarkoitukset. Kammottava ruumistukki se oli ampaissut syvyydestä ja käynyt tavoittamaan saalistaan. Anterus ehti selvästi nähdä sen ihmiseksi veistetyn pään, johon oksat olivat sattuneet kuin silmiksi ja suuksi, ja ollut huomaavinaan siinä kuin julmaa, ilkkuvaa irvistystä.
Mutta siinä samassa kun tukki nousi pystyyn, kaatuakseen seuraavassa silmänräpäyksessä Veerun päälle, kauhun lamauttama Jyrki sai tarmonsa takaisin ja survaisi keksillään, tavaten tukea vedenalaisesta kivestä, venettä umpimähkään myötävirtaan. Ja silloin sen asema muuttui sen verran, ettei ruumistukki kaatuessaan osunutkaan Veeruun, vaan rojahti veneen keskelle poikkipuolin. Rusahtaen murtuivat veneen laidat ja silmänräpäystä myöhemmin Veeru suistui koskeen keksi ilmassa.
Viimeinen, minkä Jyrki näki ennen uppoamistaan valkoisina sihiseviin ja pauhaaviin kuohuihin, oli Katrin kuva. Se ilmestyi hänen eteensä niin elävänä kuin olisi ollut siinä käden ulottuvilla, ja väänteli käsiään hädästä ja tuskasta. Silloin Jyrin kuolemankauhu puristautui vihlaisevaksi huudoksi ja hän alkoi tempoilla vaistomaisesti, todeten samassa nousseensa pinnalle ja kiitävänsä kuohuissa veneen rinnalla, joka vesilastissa partaita myöten rysähteli kiviin ja tukkeihin ja kääntyili oikullisesti. Jyrki ponnisteli hukkuvan epätoivolla ja saikin veneen partaasta kiinni. Jääkylmä vesi oli jo tällöin ehtinyt kontistuttaa hänet niin, ettei hän kyennyt nousemaan partaan ylitse. Eikähän siitä olisi ollut hyötyäkään, sillä hänen painonsa olisi upottanut vesilastissa olevan veneen heti syvemmälle, jolloin kuohut olisivat taas pyyhkäisseet hänet koskeen. Tuntien, ettei kylmän vuoksi jaksaisi pitää kauan partaasta kiinni, hän haparoitsi epätoivoissaan veneestä sen keularenkaaseen kiinnitettyä köyttä, löysikin sen ja viimeisillä voimillaan sitoi itsensä käsivarresta kiinni. Samalla vene jo lähti painumaan kuin myötämäkeä uuden korvan huumaavasti pauhaavaan vaahtokurimukseen, joka näytti avaavan suutansa kuin hirmuhampainen, saalista odottava peto. Jyrki ummisti silmänsä ja tunsi putouksen väkevää, musertavaa vetoa.
Koski levisi tässä laajemmaksi, mutta pysyi edelleen jyrkkänä. Kun pohja oli täynnä isoja kiviä ja tulvan tähden vesi ylen korkealla, kosken voima oli valtava, aallot korkeita, vihaisia kuohupäitä, ja kiito vilisevän vinhaa. Tukit jymähtelivät törmätessään kiviin, kääntyivät äkkiä tai nousivat pystyyn keveästi kuin tikut, kaatuakseen seuraavassa silmänräpäyksessä raskaasti mäjähtäen, raivostuneesti ähkäisten, takaisin veteen. "Mistä pelastus, mistä pelastus?" Anterus totesi hokevansa ja alkoi epätoivoissaan huutaa, vaikka tiesikin sen olevan turhaa. Hänen toinen tukkinsa sattui kiveen Ja erkani omille teilleen. Anterus suistui silloin koskeen la menetti keksinsä, mutta sai taas kiinni tukevasta honkatukista, kiipesi vatsalleen sen selkään ja ajatteli hokien hätääntyneestä "Veeru, Vilkko, Jyrki!" Sitten hän tunsi kontistuvansa ja ymmärsi, ettei jaksaisi, jos putoaisi, enää kiivetä tukin päälle. Epätoivoissaan hän taas huusi ja katseli ympärilleen, eikö mistään tulisi apua, mutta ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin tukkien jymähtelevää, huimaa kiitoa, hukuttavia, jääkylmiä, hurjasti pauhaavia ja vihaisesti sihiseviä kuohupäitä...
5
Hanna-mummun ihmeeksi Iso-Juha ei vastustellut lähtöä viemään miehille tuoreita eväitä. Päinvastoin hän sanoi itselläänkin olleen sellaisen tunnon, että niin pitäisi tehdä. Mutta vasta illalla, sillä hänellä oli koko päiväksi välttämätöntä työtä.
Ja niin Iso-Juha askaroitsi pajassa ja veneveistämöllään, liikkuen kiireisesti ja touhukkaasti. Välissä hän kerkesi muuhunkin ja auttoi talon asioita eteenpäin monessa kohdin vain ohi mennessään. Huomattuaan Katrin vinttaavan kaivolla vettä ja sitten katselevan ympärilleen kuin miettien, kenen saisi toverikseen kantamaan, ja huutavan navetan puolella askartelevaa piikatyttöä avukseen, Iso-Juha meni hymähtäen hänen luokseen, koska sattui olemaan saapuvilla. Kun hän sysäsi korennon niin kauas Katrin puolelle, että saavin paino tuli enemmäksi osaksi hänen, Ison-Juhan, kannettavaksi, ja kun Katri vastustellen huomautti tästä, hän ei näyttänyt kuulevan tytön sanoja, vaan katsellen häntä terävästi, myhäilevästi, seisoi siinä ja odotti Katrin tarttuvan korentoon. Katrin sinisistä, suurista silmistä, jotka vilkaisivat häneen, Vilkon isään, arasti, melkein pelkäävästi, Isolle-Juhalle avautui yhtäkkiä mieltä viemaava näköala kuin olisi kauneimpana kesäpäivänä katsellut tyynelle kotijärvelle ja nähnyt sen kalvosta kuvastuvan taivaan ihanuuden. Iso-Juha unohtui muutamiksi sekunneiksi katsomaan nuoruuteen ja sen onneen, siihen autuuteen, jonka hän oli jo loppuun nauttinut, mutta jonka hän, eläytyen Katrin tunteisiin ja aavistaen hänen suhteensa Jyrkiin, nyt, tytön läheisyyden vuoksi, oivalsi uudelleen. Ison-Juhan salainen toivo oli ollut, että Vilkosta olisi tullut Katrin ottaja, mutta ainakaan toistaiseksi se asia ei ollut lähtenyt luonnistumaan, ja siksi hänen ihailevassa katseessaan oli myös surumielinen tuikahdus. Kuuma toivo saada nähdä sen elämän, jota oli niin täysi määrä Vilkossa ja jota Katrin verevä ja vanttera olemus uhkui kuin nuori pihlaja kukkia ja tuoksua, täyttävän lupauksensa ja tuottavan hedelmän, ei tahtonut hellittää, vaan nousi kapinaan sitä vastaan, että Katri menisi karjalaiselle kulkuripojalle. Mutta hän ei sanonut muuta kuin että "viedäänhän saavi sisään".
Sekä Hanna-mummu että Iso-Juha itsekin olivat ajatelleet, että hän lähtisi koskelle yksin pienellä kaksilaidalla, joka liukui keveästi vain huopaamalla. Mutta kun hän saapui rantaan, siellä oli jo Katri, mukanaan viemisensä. Kun Aliina sitten sijoitti eväät kaksilaitaan, Katri huomautti, etteihän niin pienellä veneellä voinut mennä tällaiselle asialle, koska se ei kantaisi ei järven eikä kosken aallokossa, jos tulisi kysymykseen tämän koetteleminen. Oli otettava iso vene ja hän, Katri, tarjoutui soutajaksi, koska oli vankempi ja terhakampi siihen kuin Aliina. Kunhan Hanna-mummu ja Aliina huoltaisivat heidänkin talouttaan, niin Katri kyllä jouti lähtemään.
Iso-Juha katsoi häneen ihmetellen. Tietenkin oli tehtävä juuri niin kuin Katri sanoi. Se tuntui nyt itsestään selvältä, vaikka Iso-Juha ei voinut ymmärtääkään, mitä syytä heillä oli varautua laskemaan itse koskea. Miesten ensimmäinen leiripaikka oli kosken niskassa ja siihen asti vain nyt mentäisiin. Mutta eihän voinut milloinkaan tietää, mitä oli sallittu sattuvaksi, mitä käänteitä koettaviksi, ja siksi oli syytä varautua. Hän meni veneeseen ja tarkasti hankavitsat; jos ne näet katkeaisivat kosken kumeimmassa jylinässä, jossa voimakkaasti soutaen piti koettaa vältellä korkeita syöksyaaltoja, niin saatettiin olla hukassa. Hän arvioi airojen kestävyyden, sillä jos vaarallisimmalla hetkellä vain toinen niistä katkeaisi, oltaisiin aseettomina kosken vallassa. Kaikki oli kunnossa. Iso-Juha istahti perään, silmäsi kerran Hanna-mummuun ja Aliinaan hyvästiksi, ja käski Katrin työntää veneen irti.
Ison-Juhan mielessä vallitsi eräänlainen kumea tunnelma, jonka laatua hän ei voinut selittää, mutta jonka hän oikeastaan tunsi vanhastaan. Se näet ilmestyi aina silloin, kun oli tapahtumassa jotakin erikoista, vaarallista, käänteentekevää. Oli kuin häntä olisi varoitettu siten, kuitenkaan sanomatta, mistä. Lähdettäessä rannasta hän tunsi välttämättömäksi kiiruhtaa niin paljon kuin suinkin, voimatta selittää, miksi. Oliko Katrilla ehkä sama kiireen tunne, koska hän souti niin rajusti kuin jaksoi vain tyttö, joka oli ollut jo viemässä tervoja mereen asti?
Iso-Juha huopasi niin, että vesi särkyi vaahdoksi hänen huoparintensa terissä, mutta oli silti mielessään muissa maailmoissa. Matka kului melkein huomaamatta, niin että hän oikein säpsähti veneen äkkiä kääntyessä joen mutkasta ahtaalle niskasuvannolle. Tämä oli tumman, synkän näköinen, sillä mailleen painuvan auringon säteet eivät enää päässeet valaisemaan sitä. Vain vasemmalla oleva korkea harju ja oikean rannan kuusien latvat hehkuivat punaisina.
Silmäys tavalliselle nuotiopaikalle osoitti, etteivät miehet olleet käyneet siinä vielä tänä iltana: ei tulta, ei savua, ei elonmerkkiä. "Ovat myöhään koskella". Iso-Juha laskee melkein putouksen kynnykselle ja nousten seisomaan tähystää terävästi kuin kotka alas koskelle. Se on puhdasta hyvän matkaa, mutta tuolla kauempana, jossa on korkein kynnys ja jonka tuolle puolen ei voi tästä nähdä, on tukkeja – ilmeisesti iso ruuhka, koska on padonnut veden. Nyt siihen sattuu illan kirkasta kajoa – siellä on kaksi miestä ruuhkan päällä purkamassa sitä...
Isolta-Juhalta melkein salpautui henki, sillä siinä silmänräpäyksessä ruuhkan muoto muuttui ja kosken pauhun läpi kuuluva kumea, läpitunkeva, ukkosen kaltainen jyminä ilmaisi, mitä oli tapahtunut. Nuo kaksi miehen hahmoa vilahtivat sekunnin ajan auringon terävässä valossa ja hojeltuen sitten jaloiltaan katosivat. Iso-Juha oli sekunnin verran hervoton kauhusta, mutta heräten siihen, että kosken niskavirta alkoi jo väkevästi vetää venettä, toipui tajuihinsa, sai tahtonsa ja tarmonsa takaisin ja karjaisten Katrille: "Souda tyttö!", käänsi veneen väylälle, joka silmänräpäyksessä nielaisi sen kuohujensa hurjaan pauhinaan. "Apuun! – Miehet hukkuvat!" – oli Ison-Juhan ainoa ajatus ja Katri näkyi ymmärtäneen, mistä oli kysymys, koska veti niin, että rystyset olivat valkeina.
Ison-Juhan ajatukset salamoivat häikäisevinä, valaisten silmänräpäyksessä kokonaisia elämänjaksoja. Vanhan, kuulun koskenlaskijan ja ylimaan villin tervamiehen, rajasissien sisukkaan jälkeläisen rohkeus ja taito elpyivät vaaran jännityksen johdosta silmänräpäyksessä yhtä tehoisiksi kuin konsanaan nuoruudessa, ja entinen voima, jonka hurjuus oli ollut jo kauan talttuneena, paisutti taas rintaa. Hän oli taistelevinaan koskea vastaan kuin se olisi ollut elävä olento, Vetehinen, tuonelan hirviö, joka oli jo saanut saaliin kitaansa ja ryhtyi nyt, kun se uhattiin siltä riistää, raivoissaan puolustamaan sitä. Iso-Juha nousi seisomaan ja kiisi koskea alas kuin matalalla lentävä kotka, havaiten mustin, pistävin silmin kaikki kivet ja karit ja väistäen ne mestarikäännöksillä ja äkillisillä väistöillä. "Souda! – Älä souda! – Nyt souda lujasti!" kuului tuontuostakin terävä käsky, jota Katri totteli herkemmin kuin kone. Aallot ryntäsivät venettä kohti ja kurottivat ahneesti vaahtona sihiseviä harjakäpryjänsä sitä kohti, mutta eivät päässeet milloinkaan perille. Juha osasi näet aina pitää purtensa kuohun ja tyynen rajassa ja suunnata sen kulkemaan sieltäkin, jonne kukaan muu ei olisi uskaltanut.
Samassa silmänräpäyksessä kun Juhan vene saapui sen korvan niskaan, jossa muuatta sekuntia aikaisemmin oli ollut ruuhka, alhaalta kuohuista kuului kaksi läpitunkevaa huutoa. Toisessa oli kuolemaa vastaan kamppailevan elämän lujaa, hurjistunutta tahtoa, miehen voimaa, joka ei lannistu ennenkuin tajunnan viimeinen kipinä sammuu, mutta toinen oli hennompi, tuskaisempi, epätoivoisempi. "Souda!" kuului taas Ison-Juhan käsky, kun vene suorastaan putosi korvan kynnykseltä.
6
Kesken kaameata hätähuutoansa Anterus huomasi vierestänsä kuohuista vilahtavan käden, joka nousi pinnalle ja sormet haarallaan ja koukuiksi kouristuneina kuin suonenvetoisella haroi ilmassa saadakseen kiinni jostakin. "Veeru!" vilahti ajatus Anteruksen mielessä ja sen kintereillä silmänräpäyksessä toinen, paholaisen lähettämä, sielun yökköluolasta kutsumatta kuuluville lentää räpiköivä kummitus: "Veeru hukkuu varmasti ja Aliina..." Mutta tuskin oli tämä tuonenkurki liitänyt näkösälle, kun Anteruksen miehinen sisu jo nousi hurjan vihan vallassa taisteluun sitä vastaan. "Ei ja ei!" hän vannoi mielessään hammasta purren, "roiston kirjoihin ei toisten Anterusta merkitä, ei!" Hän ehti siinä jo ihmetellä, mistä moinen halpamaisuus oli saattanut näyttää rumaa muotoaan, ja ryhtyi auttamaan Veerua. Siinä samassa Veerun haparoiva käsi sai kyynärtaipeensa alle tukin, joka oli kuin avuksi tarjoutuen äkkiä matalana ja kavalana kiitänyt hänen luokseen. Kauhukseen Anterus näki, että sehän oli tuo äskeinen kammottava ruumistukki. Se oli viekkaasti odottanut hyvää tilaisuutta ja piru kai sitä kuljetti, kun se kykeni leikkaamaan viistovirtaankin. "Jos se nyt saa Veerun selkäänsä, niin silloin ei Veerua enää voi pelastaa. Mutta se ei saa, ei millään, niin kauan kuin toisten Anteruksessa on henkeä hiukkaakaan!" Ja rynnistellen ja reutoen kuohujen keskellä kuin jättiläiskala Anterus onnistui ohjaamaan uskollisen, uljaan, keveästi uivan honkatukkinsa mustana ja niljapintaisena syvällä kiitävän tuonenpedon viereen, ja tarraten Veerua käsivarresta riuhtaisemaan hänet irti tuhoojasta oman tukkinsa varaan. Hukkuvan epätoivolla Veeru pureutui kouristuvin kynsin kiinni Anterukseen ja tämä samoin tukkiin, ja kuolemantuskainen ajatus huuteli lakkaamatta apua.
Anterus tunsi, että oli kysymys vain sekunneista, kuollako vai jäädä vielä eloon. Hänen käsivartensa turtuivat ja hän pelkäsi Veerun otteen heltiävän, sillä tämän silmissä oli tajuton tylsyys – oli varmaan vetänyt vettä henkeensä. Anterus vilkaisi epätoivoissaan ympärilleen ja näki kauhukseen manalan tukin uivan ihan vieressä kuin odottamassa varmaa saalistaan. Mutta kun hän sitten katsahti taakseen, hän ei ollut uskoa silmiään: tuossa aivan lähellä lasketti heitä kohti vene kuin lentäen. Iso-Juha seisoi perässä hajasäärin, tanakkana, horjumattomana, komeana, ja katseli tänne kiinteästi alta kulmain kuin kotka, joka oksallaan istuen näkee alhaalla saaliin ja alentaen kaulaansa valmistautuu syöksymään sen niskaan. Nyt Iso-Juha viittasi ja Anterus ymmärsi heti hänen tarkoituksensa. Hän kokosi viimeiset voimansa, piti vasemmalla lujasti kiinni jo hervottomasta Veerusta ja oikealla tukista, ja odotti sitten sekunnin, pari. Katrin soutamana vene kiisi kuin lohi kuohujen halki, kaarsi tuon karin, livahti tuon kiven ohi, ja oli nyt tässä silmänräpäyksessä Anteruksen tukin vieressä. Katri veti aironsa sisään ja tarttui Veerua hartioista samalla kuin Anterus sai kiinni veneen laidasta. Anteruksen tukki liukui nopeasti pois, mutta murhatukki iski Anterusta kylkeen ollen pyyhkäistä hänet mukanaan. Tuskasta irvistäen Anterus koetti vääntäytyä laidan yli veneeseen, joka silloin kallistui pahasti ja ryyppäsi kohahtaen vettä. Kuului silloin Ison-Juhan tuima karjahdus: "Ei keskeltä ylös – hivuttautukaa perään!" Ja kun Katri raahasi Veerun Ison-Juhan ulottuville, tämä – heittämättä sekunniksikaan ohjaustaan – kumartui äkkiä, tarttui jättiläiskouralla poikaansa kauluksesta ja nosti hänet veneeseen keveästi kuin rukkasen. Saman hän teki Anterukselle, joka osui auttamaan ylöspääsyään potkaisemalla voimakkaasti niljakkaa, yhä veneen vieressä pysyttelevää ja saalista odottavaa kuolemantukkia. "Souda!", Iso-Juha sitten karjaisi Katrille ja alkoi mustin, palavin kotkansilmin tutkia koskea nähdäkseen, missä olivat Vilkko ja Jyrki.
7
Anterus ei ollut koko aikana nähnyt, miten Vilkolle ja Jyrille oli käynyt, eikä voinut nähdä sitä nytkään, koska ei aluksi kyennyt kohottamaan päätänsä veneen pohjalta. Mutta Iso-Juha näki heidät ja hänen sydäntänsä kouristi pelko.
Vilkon tukki oli ottanut oman suuntansa ja antamatta minkään hidastuttaa vauhtiaan ehtinyt muiden edelle. Kuohunsa alimmassa kohdassa, joka oli kovin, koski haarautui kolmeksi väyläksi, joista vain vasenta saattoi laskea; keskimmäinen ja oikealla oleva olivat liian jyrkkiä ja kivisiä. Vilkon tukki oli valinnut keskimmäisen väylän, joka oli kuin kuohuva hornankattila, ja olisi varmasti vienyt ratsastajansa turmioon, ellei tämä olisi nuoruuden ja harvinaisen jäntevyyden ja voiman kissamaisella vikkelyydellä, elämänhalun huippuponnistuksella, saanut ohikiitäessä tartutuksi keskellä väylän niskaa olevan laakean kallion terävään kulmaan ja hilautuneeksi viimeisillä voimillaan, kontistunein kourin, sen melkein vedenpinnan tasalla olevalle laelle. Siihen hän jäi hetkeksi retkottamaan kuin kuollut, aaltojen kurkotellessa vimmaisina häntä kohti ahnaita, vaahtoisia, kiukkuisesti sihiseviä kärkikäpryjään ja tukkien jymeästi kolahdellessa kallioon.
Mutta siinä samassa hän jo aukaisi silmänsä ja nousi seisomaan, sillä tuossa tuli kalliota kohti vesilastissa oleva vene. Se näytti kuin empivän, mitä väylää laskisi, mutta lähti sitten painumaan Vilkkoa kohti. Ja tämä näki sen tultua lähemmäksi Jyrin sitoneen käsivartensa sen kokkanuoraan ja retkottavan siinä hervottomana, pyörtyneenä, kylmän kangistamana ja ehkä tukkien rouhaisemana tainnoksiin. Vilkon mielessä risteili ajatuksia kuin leimauksia ja sielun taustalla kuiskutteli valtava kiusaus, mutta hän ei kallistanut sille korvaansa, vaan jännitti joka hermonsa ottamaan vastaan venettä ja pelastamaan Jyrkiä. Ja siinä samassa vene jo iski poikkiteloin kallioon, Jyrin onneksi jäämättä väliin, ja alkoi kosken painamana kääntyä ja upota, lähteäkseen seuraavassa silmänräpäyksessä kiitämään alas kosken ahdasta nielua. Vilkko tarrasi Jyrkiä niskasta kiinni kuin susi saalistaan ja vetäisten puukkonsa parilla vihlaisulla poikki hänen kättänsä sitovan köyden tempasi hänet turvaan. Mutta juuri kun se oli tapahtunut ja vene nieltynyt koskeen, kallioon jymähti raskaasti syvällä uiva tukki. Sen jälkipää ei päässyt kääntymään vierellä uivien tukkien estämänä virran mukaan, vaan nousi jäljessä tulevien tukkien suunnattoman voiman pakottamana ilmaan kuin valtava, iskuun kohonnut käsivarsi, ja suuntasi korkealta kaartavan, musertavan lyönnin Vilkkoa ja hänen jaloissaan yhä pyörtyneenä retkottavaa Jyrkiä kohti. "Herra Jeesus!" kuiskasi Vilkko kauhistuneena nähdessään ilmaan nousseen pään kuvastelevan taivasta vastaan mustana, tylynä ja pyöreänä, silmät ja suu irvissä kuin perkeleellä, ja heittäytyi syrjään temmaten Jyrin kuin käärön jalkojensa juureen. Kallio jymähti kumeasti raskaan tukin iskiessä siihen koko painollaan, ja ruumistukki vyörähti virtaan väkevästi mätkähtäen kuin olisi ähkäisten kironnut epäonnistumisensa johdosta. Siinä samassa sekunnissa Vilkko näki veneen laskevan heitä kohti kuin paeten takanansa tulevaa tiheätä, jymähtelevää tukkirintamaa. Miehen, joka seisoi perässä kuin jättiläinen, hän tunsi vavahtaen isäksensä ja kysyi kummastellen mielessään, miten tämä oli tiennyt tulla heidän avukseen. Soutajan hän tunsi Katriksi, jolle oli silmänräpäys sitten jättänyt ikuiset hyvästit, sydämessä haikea, kipeä pisto. Vilkko älysi tilanteen täydelleen: putouksen alta oli mahdotonta nousta tämän kiven luo; jos taas viivyteltäisiin lähestymistä niskasta päin, tuo tukkirintama pyyhkäisisi heidät armotta mukaansa ja murskaisi; Iso-Juha oli älynnyt tämän ja oli pakotettu panemaan heidän pelastamisekseen alttiiksi omansa ja Katrin hengen. Tuossa hän nyt tulee jylhänä ja kovana kuin metsien vanha kokko ja viittaa käskevästi. Mitä? Anterus nousee seisomaan – hänetkin ukko on pelastanut. Isän vertaista ei ole monta – "kyllä älyän tarkoituksesi... Mutta miten käy Jyrin? Jaksanko hypätä, kun hän on sylissä? Vaikka hintelä ja keveä hän tosin on... Anterus näkyy älyävän, mikä vaikeus tässä on, ja tullen keulaan ojentaa siinä käsiään. Tarkoittaa tietenkin, että minun on ensin kurkotettava Jyrki hänelle ja sitten vasta hypättävä itse. Mikäli ehdin tehdä sitä, sillä vene on jo silloin livahtanut ohi. Mutta muuta keinoa ei ole, sillä Jyrki sylissäni en jaksa hypätä... Herra Jumala – nyt!"
Vene tulee kuin nuoli laskien Vilkon kiven vieritse niin läheltä että laita raappiutui. Vilkko ojensi Jyrin keulassa seisovalle Anterukselle ja hyppäsi heti jälkeen veneeseen notkeasti kuin kärppä, juuri oikeassa silmänräpäyksessä. Hänen tyrmistyksensä oli tavaton hänen huomatessaan veneen pohjalla Veerun, sillä nythän sallimus oli asettanut heidät, Niemen kaikki miehet ja yhden naisen eli siis vanhinta ja hennointa lukuunottamatta koko väen, yhden heiton varaan. Anterus oli asettunut Katrin paikalle soutajaksi ja Katri tuossa jo kumartui Jyrin puoleen. "Minua hän ei ajattelekaan, vaikka pelastin pojan hengen", Vilkko mietti murheissaan.
Saman kuin Vilkko eli sen, että Niemen raavain väki oli nyt sallimuksen varassa, tunsi Iso-Juhakin, vanha ja kuulu koskenlaskija, jonka taistelu Vetehistä, kosken murhahenkeä vastaan oli nyt kohoamassa jännittävimpään, jylhimpään vaiheeseensa. Hänen sekä elävät että vielä syntymättömät lapsensa, talonsa ja sukunsa nykyisyys ja tulevaisuus, olivat joutuneet tämän lastun varaan, heiteltäviksi koskessa ja putouksissa, joita ei ollut ehkä milloinkaan laskettu. Niin vastuunalaista tehtävää ei elämä ollut milloinkaan aikaisemmin antanut Ison-Juhan suoritettavaksi. Mutta sitähän ei ollut aikaa miettiä, sillä oltiinhan parhaillaan menossa alas jyrkkien kallioreunojen välissä huumaavasti kohisevaa koskea. Kalliot nousivat molemmin puolin huimaavan korkeiksi ja niiden reunoilla oli pystyyn kuivaneita kelohonkia, joista yhden latvassa aina oli haukan pesä. Jos milloin tästä kulki kevätkesällä, niin aina kuului haukan villi, kimeä, kissamaisen naukuva huuto, joka oudosti riipaisi.
Ison-Juhan ajatukset ne vain välähtelevät tällaisina silmänräpäyskuvina. "Souda! Älä souda! Souda taas – kovemmin, kovemmin! Älä souda!" Aallon käpryharja varastautuu keulasta sisään ja hulvahtaa hyökynä perään saakka täyttäen veneen puolilleen. Vilkko syytää sitä viskimellä pois minkä ehtii, ja Katri samoin maitoastialla, jonka sisällys sai mennä vedenväelle. Iso-Juha ei näe heitä, vaan tuijottaa terävästi, kulmat rypyssä, leuat likistyksissä, eteensä koskelle, karjuu välillä käskyjä Anterukselle ja vääntää huoparinta koko ruumiillaan, joka kuvastuu Katrin silmiin hänen katsoessaan sitä alhaalta veneen pohjalta jättimäisen isona. Vesilasti saadaan vähenemään ja pieni helpotuksentunne lehahtaa Ison-Juhan mielessä. Mutta se on ennenaikainen, sillä viimeinen ja pahin putous on jäljellä. Se on jo tuossa. Sumu seisoo sen yläpuolella utupilvenä, johon taivaan rusotus luo sateenkaaren värejä. Keskikohdalta ei voi päästä, sillä siinä vesi putoaa kuin pöydältä, vaan täytyy yrittää tuolta vasemmalta reunalta, jossa pohja on loivempaa askelmistoa. Ehkäpä siitä saattoi näin ison veden aikana laskea – kuivana aikana siinä ei ole vettä riittävästi. Kunhan ei sattuisi siihen esteeksi tukkeja. "Souda! Älä souda! Nyt!"
"Herra Jeesus varjele!" tyrmistyi Vilkko sanomaan veneen lähestyessä huumaavien kuohujen ristiaallokossa putouksen niskaa, sillä hän oli huomannut, kuinka kiiltäväpintainen, mustaksi vettynyt, pyöreäpäinen ja kaulalle hakattu tukki pistäytyi kavalasti kuin vesipeto syrjästä väylälle ja asettui siihen kahden kallion väliin poikkiteloin, siten kerralla estääkseen veneen kulun. Katri oli kai nähnyt Vilkon ilmeen ja käännähtäen katsomaan koskelle huomasi, mistä oli kysymys. Valahtaen valkeaksi kuin liina hän silloin lysähti veneen pohjalle, yhä pyörryksissä makaavan Jyrin puoleen, ja painoi kädet ristissä otsansa hänen rintaansa vastaan. Mutta Iso-Juha teki merkin Anterukselle ja ymmärtäen sen tarkoituksen tämä nousi seisomaan odottaen kylmäverisesti, milloin pääsisi hyppäämään sille laakeammalle kalliolle, jonka varassa tukin toinen pää oli, ja vyöryttämällä sen kallion yli vapauttamaan väylän. Ehtisikö hän sitten enää loikkaamaan takaisin veneeseen, sitä hän ei tiennyt, mutta ymmärtäen, ettei ollut muutakaan pelastumisen keinoa, alistui nurkumatta sallimuksen määräämään kohtaloon. Mutta tuon vaarallisen silmänräpäyksen lähestyessä hän huomaakin, kuinka jykevä, mutta keveä, kirkas honkatukki kiitää mustaa tuonentukkia kohti ja iskien sitä kylkeen niin että kuului kumea jymähdys siirrältää sen toisen pään irti kalliolta. Se putoaa veteen, käännähtää äkkiä kosken uomaan ja lähtee matalana, kiukuissaan, honkatukin takaa-ajamana, kiitämään alas vaahtoavaa, pauhaavaa kourua. Samassa jo vene syöksyi putoukseen.
Katri katsahti ylös Isoon-Juhaan, joka oli karjaissut oudolla äänellä "nyt!", ja tunsi ja näki veneen kallistuvan melkein nokalleen. Kokka sukelsi korkeisiin, huumaavasti sihiseviin kuohuihin, jotka ryntäsivät vaahtohyökyinä keulasta sisään ja täyttivät veneen melkein partaita myöten. Mutta Vilkko ja Katri ajoivat vettä ulos kuin tuskassa ja Anterus souti hirmuvoimin, aina vain tarkaten Ison-Juhan käskyjä. Nyt oli päästävä leikkaamaan kuohuvinta väylää sen verran, että voitaisiin pujahtaa tuohon aallokon vieressä olevaan tyynempään kanneveteen, ja saatava vene tyhjennetyksi, ettei se uppoaisi viimeisessä nikarassa, jossa aallot varmasti lyövät sisään...
Katri näki taas Ison-Juhan katseen terästyvän ja suun pureutuvan tiiviiksi, leppymättömäksi viivaksi, kuuli hänen karjaisevan "nyt!", ja tunsi uppoavansa jääkylmään, raskaasti humahtavaan aaltoon. Mutta samassa oli jo kaikki tyyntä ja hiljaista, ja hän totesi ammentavansa hengästyneenä vettä. Nyt jo virraksi muuttunut koski kiidätti vielä hetkisen syvään uponnutta venettä, kunnes Iso-Juha käännälsi sen huoparimensa viimeisellä voimallisella painalluksella niemen suojaan, jossa se heti pysähtyi karahtaen rantasomerikkoon. Ja kaikki jäivät hetkiseksi liikkumattomina siihen paikoilleen, sillä he eivät aluksi voineet uskoa pelastuneensa. Veeru tuli tajuihinsa ja nousi istumaan. Jyrin silmät avautuivat ja katselivat oudosti, kunnes pysähtyivät Katriin ja kirkastuivat. Iso-Juha lysähti istumaan perätuhdolleen ja nostettuaan huoparimen veneeseen antoi päänsä nyökähtää väsyneesti ja huokasi niin syvään, että vartalo vavahti.
8
Roihuavan nuotion ääressä toiset pian kuivailivat vaatteitansa ja eväitänsä, mutta Iso-Juha vain istui syrjempänä ja mietti kaikkea sitä, mitä äsken oli niin lyhyen ajan kuluessa koskella tapahtunut. Hän kummasteli eikä voinut ymmärtää, mistä Aliina oli saanut sen tunnun, että koskella tarvittiin apua, ja mistä hän itse kaiken sen voiman ja taidon, jota äsken oli osoittanut. Hän tiesi, ettei hänellä enää ollut entisiä voimia, koska vanhuus oli vähentänyt niitä. Ihmeellistä oli varsinkin se, että vaikka hänen näkönsä oli entisestä paljon himmentynyt, hän oli äsken koskella nähnyt – yön hämystä huolimatta – terävästi kuin haukka.
Hän tuijotti joelle, josta nousi valkoista usvaa ja kuului salaperäistä, kumeaa, uhkaavaa pauhinaa. Hänen takanaan seisoi äänettömänä tutkimattomissa mietteissään synkkä, tumma, korkea korpikuusikko, latvassa taivaanrantaan pysähtyneen auringon kulta. Korkein kuusi nousi kapeana ja naavaisena, oksat luimussa pitkin runkoa, kärsineenä mutta silti voittoisana, uljaan murheellisena muiden yläpuolelle. Sen latvakerkän ylimmälle oksalle lennähti laulurastas kertoakseen yössä uinuvalle korvelle sydämensä tarinan, sen saman, jonka kaikki tunsivat, mutta joka oli silti aina sykähdyttävän uusi, pääsävelenä itsestänsä kumpuava riemu ja kiitos. Rastaan puheet olivat Isolle-Juhalle tuttuja lukemattomilta keväisiltä yönuotioilta, joiden hauteessa hän oli odotellut pyydyksiensä kokemahetkeä, tuttuja vielä senkin puolesta, että hän tuli tietämättänsä sovittaneeksi sen sanoiksi sitä, mikä silloin oli hänen tunnollaan salaisinta ja tulisinta polttoa. Ja istuessaan siinä mielessä vielä äskeisen taistelun jännitys ja kiitollisuus ihmeellisen pelastuksen johdosta hän säpsähtäen kuuli rastaan muutamassa välissä hokevan: "Nöyr-ry, nöyr-ry!"
Parin, kolmen päivän kuluttua tukit olivat jo kokoontuneet määräpaikkaansa. Oli kuin vaara olisi yhtäkkiä lakannut vainoamasta miehiä, sillä kun nämä toivuttuaan äskeisistä järkytyksistä palasivat koskelle tuomaan häntää alas, kaikki sujui odottamattoman helposti. Näytti siltä kuin tukit olisivat itsestään väistäneet kiviä ja kieltäytyneet ruuhkautumasta otollisimpaankaan paikkaan, aina vain hakeutuen syvimmälle pääväylälle ja pysyen yhdessä kuin lammaskatras.
Anterus viivyskeli suvannolla senkin jälkeen, kun tukit oli jo koottu puominsa sisään ja oltiin valmiita lähtemään kotiin. Hän muisti, missä oli nähnyt tuonentukin viimeksi, ja tiesi varmasti sen uineen suvantoon. Mutta täältä sitä ei löytynyt, ei rannoilta, ei vedestä eikä muiden tukkien joukosta. Se oli kadonnut salaperäisellä tavalla – ehkä painuen, vettynyt kun oli, suvannon mustaan syöveriin tai pujahtaen kuin varas puomin alitse. Anterus olisi halunnut kiskoa sen maihin ja pilkkoa pirstaleiksi.
KOLMAS LUKU.
1
Silloin illalla, kun miehet kamppailivat koskessa ja Iso-Juha pelasti heidät väkevällä kädellänsä ja taidollansa, Aliina oli kuin tuskassa, saamatta rauhaa hetkeksikään. Viimein hän ei voinut tehdä mitään, vaan meni siihen paikkaan, josta tie alkoi laskeutua rantaa kohti louhikkoisen, lampaiden kaluaman rinteen läpi, ja tuijotti järvelle, kosken suunnalle, voivotteli sielunsa selittämättömässä ahdingossa ja keinutti ruumistaan kädet esiliinan alla. Kuikat olivat itkeneet koko päivän ja yltyivät nyt, illan ja täyden tyvenen tultua, laulamaan karmeata apajavirttänsä. Sen terävä, tarmokas tahti ja ohella kuuluva outo, samalla kiroava ja haikeasti valittava sävel nostivat selkään kylmiä väreitä.
Aliina pelkäsi ja vihasi kuikkia, sillä hän oli lapsena kuullut vanhain panettelevan niitä paholaisen linnuiksi, jotka muka vainosivat ihmisiä ja tuottivat onnettomuutta. Metsämiehet sanoivat, ettei kuikkaa juuri saanut ammutuksi ja ettei kuula pystynyt siihen. Sen nahka oli näet sitkeää kuin pelti ja se ymmärsi sukeltaa samalla sekunnilla kuin pyssy pamahti. Kuula iski veteen, osumatta otukseen. Kun Aliinan pikkuveljet joskus intoutuivat ajamaan sitä, se ei ollut millänsäkään, vaan päästi veneen aivan lähelle, pudisti joskus päätänsä, tuijotteli vihaisesti mustin, kiiltävin silmin, ja liukui eteenpäin tyynesti, nopeasti, niskasta harmaankirjava ja kurkusta silkkimusta kaula ylpeästi kenossa. Mutta juuri kun pojat luulivat ylettyvänsä lyömään sitä, se pujahti pinnan alle kuin notkeasti sujahtava käärme ja nousi näkyviin kaukana, tavallisimmin toisaalla kuin minne hölmistyneet pojat tuijottivat. Jos se oli joskus sotkeutunut verkkoon ja joutui sen mukana veneeseen, se hyökkäsi nostajan kimppuun raivoissaan, nielu auki paistaen punaisena ja silmät säkenöiden. Henkeänsä se ei hevillä antanut, vaan oli niin sitkeä, että pian alkoi kammottaa. Kerran se oli toimeenpannut niin kovan metelin, että lyöjä oli hätäännyksissään horjahtanut ja mennyt suinpäin järveen. Töintuskin hänet saatiin pelastetuksi hukkumasta. Eikähän Jumalan luoma lintu voinut asettua pieneen suolampiin, joka on niin murheellinen, että mieli myrtyy lohduttomaksi, kun sattuu hillaretkellä tulemaan sen hyllyvälle rannalle. Siinä kun katselee ympärilleen: vastarannan korpikuusikkoon ja sen takaa nousevalle honkaharjulle, oikealla ja vasemmalla leviävälle suo-aavalle, josta kuuluu viklan ikuinen itku, ja lammen tuonenmustalle, värähtämättömälle pinnalle, saattaa yhtäkkiä jostakin kauempaa, rannan rahkakaarroksesta tai suopuron niskasta, jonne ei ole tullut katsoneeksi, kajahtaa tuo vertahyytävän surullinen, kimakka valitus, joka tulee kuin kuolevan lapsen kurkusta. Sitten sen päästäjä lähtee liikkeelle ja soutelee tuolla kuusikon luoman mustimman varjon kohdalla kuin harmaja, kammottava aave, tuontuostakin salaperäisesti värähdyttäen päätänsä. Jos silloin vielä sataa tai on vain pilvistä, ei murheellisempaa elämäntuntua voi olla muualla kuin hautausmaalla, lahoneiden puuristien huokuessa kalmaa. Aliina oli kokenut sen: oli istunut suolammin reunalla ja itkenyt tietämättä miksi – itkenyt vain murheen johdosta, joka ei ollut vielä silloin astunut hänen elämäänsä, vaan heitti siihen vasta kaukaa varjoansa.
Paholaisen luoma lintu on isokuikka ja aina erikoisen äänekäs silloin, kun tietää tekijänsä virittelevän verkkojansa lähimailla – niinkuin nyt, jolloin on kiljunut koko päivän. Herra armahtakoon, miten ne raukuvat ja itkevät...
Aliinasta tuntui, että ne varmaan tiesivät olevan tapahtumassa jotakin erikoista ja huusivat siksi. Hän viipyi paikallaan yhä ja yhä, ja tuijotteli järvelle aavistelevin ja aroin, kauhuja näkevin ja pelkäävin silmin. Hänen jännityksensä ja tuskansa kiihtyivät, niin että hänen olonsa kävi vaikeaksi ja korvissa alkoi humista. Äkillinen pahoinvointi alkoi ellottaa häntä, päätä viemasi omituisesti ja hänen täytyi vaipua maahan kuin vastustamattoman voiman painamana. Ja vaikka hän tiesi jo olevansa pitkällään nurmikolla, koko ruumiinsa maan vakavuuden varassa, hän silti tunsi putoavansa yhä alaspäin, nopeasti kuin kivi, halki äärettömyyksien, alas olevaisuuden syvimpään kuiluun. Tulipalloja risteili sysimustalla taivaalla ja kuikkain karjunta viilsi korvia sietämättömästi. Silloin hän oli yhtäkkiä näkevinänsä, kuinka taivaan halki lensi äkkiä suunnaton varjo, joka oli kuin kuikka sekin, lensi laajoin siiveniskuin kuin paeten, ja karjui karmeasti kuin tuhannen kuikkaa. Aliina ei voinut kestää sitä, vaan sammui tajuttomuuden pimeyteen kuin olisi kuollut ja lepäsi siinä valkeana kuin palttina. Noppe-koira, joka oli raahaten kahlettansa seurannut häntä ja korvat tarkkaavaisesti pystyssä myös tuijotellut järvelle, hiipi valittavasti vikisten lähelle ja nuolaisi rakkaasti ja huolestuneesti hänen poskeansa.
2
Herättyään tainnuksista Aliina huomasi vierellään Hanna-mummun, joka hauteli hänen otsaansa kylmällä vesikääreellä. Mummu oli avannut Aliinan röijyn kauluksen ja hameen vyötärystän, niin että hänellä oli nyt vapaa ja vilpoinen olo. Hän nousi istumaan, pyyhkäisi hitaasti otsaansa, katsoi järvelle omituisin, harmain silmin, kuunteli tarkkaavaisesti ja sanoi:
– Kuikat eivät kilju enää?
– Eivät. Lensivät näet äsken pois suurella ropinalla ja kiireellä kuin niitä olisi joku ajanut.
Kuultuaan tämän Aliina huoahti keventyneenä, sillä hänen sydämeensä kumpusi silloin yhtäkkiä viileä, kirkas rauha. Hän kääntyi mummun puoleen ja sanoi:
– Jos koskella on jotakin sattunut, niin se on nyt ohimennyttä. Siellä ei ole enää hätää.
– Mistä sen tiedät?
– Tiedänpähän vain.
Ja hämillään mutta hartaana Aliina kertoi pyörtyilyksensä kynnyksellä näkemästään näystä, joka oli kuin paholaisen lentoa pois koskelta kiusaamasta miehiä. Nämä olivat kai onnistuneet välttämään sen paulat. Kuikat olivat tietenkin lähteneet sen jälkeen.
– Ja tuollaisiin merkkeihin sinä uskot?
Aliina silitteli ujosti hamettaan, vilkaisi mummun vakaviin, tutkivasti katsoviin silmiin, käänsi päänsä pois ja puheli:
– Täytyy kai sitä... Mistäpä sitä tietää, eikö vaikka Jumala puhu niiden kautta? Paholaisen pyyteet eivät onnistuneet tällä kerralla, joten saamme olla rauhassa hetken aikaa. Pian se kuitenkin palaa takaisin, sillä se ei heitä vähällä paikkoja, joissa on työkseen alkanut johdattaa ihmisiä kiusaukseen.
– Miksi luulisit sen valinneen meidän talomme temmellyskentäkseen?
Hanna-mummu katsoi nuorta, hentoa, vaaleata miniäänsä tarkasti tutkivin silmin, joista heijastui huolestumista ja pelkoa. Aliina tuijotti maahan, väänteli hermostuneesti huivinsa nurkkaa ja vastasi vältellen, punehtuen samalla kovasti:
– Arvelin vain... Täällä on ehkä hautumassa pahoja ajatuksia ja suuria kiusauksia...
Hanna-mummu ei sanonut tähän mitään. Hän ei ihmetellyt Aliinan sanoja, sillä niissä ei oikeastaan ollut erikoisemman outoa täkäläisten, varsinkaan säikähtäneiden, pelkäävien ihmisten puheiksi. Ja mummu oli huomannut Aliinan mielessä olevan jotakin, jota hän pelkäsi ja hautoi, mutta josta hän ei ollut ainakaan mummulle puhunut. Se sai hänet uskomaan samaa kuin täällä uskoivat monet muutkin, että näet paholainen voi työkseen kulkea talosta toiseen pimeillä asioillaan, useimmiten näkymättömänä, mutta joskus näyttäytyen milloin missäkin hahmossa. Totta oli sekin – ainakin niin puhuttiin –, että se erikoisesti rakasti kaukana sydänmailla olevia yksinäistaloja – kai siksi, ettei kirkonkellojen ääni eikä ristin varjo ulottunut niihin, ja että niiden ihmiset olivat jääneet liiaksi oman itsensä varaan. Se saattoi kylvää mieleen pahoja ajatuksia ja kypsytellä niitä rikoksiksi, ellei ajoissa arvannut pyytää avuksi sitä, joka oli paholaista väkevämpi ja kykeni sormen viittauksella tekemään tyhjäksi vanhan kehnon kaikki konstit. Ettäkö sielunvihollinen olisi valinnut Niemen talon silmätikukseen? Vaikka talossa ei omistettukaan monta ajatusta Jumalalle – mistä lieneekin johtunut näiden ihmisten haluttomuus siihen –, mummu ei sentään ottanut uskoakseen tuota Aliinan kummallista päähänpistoa, joka ei tuntunut oikein terveeltäkään. Tämä kaunis talo, jonka räystäiden alla pääskyset pajattivat ja harjalla värisi kesäyön kajo kuin taivaasta vuotava siunaus, ei ollut sen näköinen, että vanhalla Erkillä olisi tänne sen erikoisempaa asiaa kuin muuallekaan. Mutta eihän sitä toisaalta tiedä, sillä ei ole ihmisen mieli puhdas missään. Päinvastoin, mummu huokasi tuntien piston sydämessään, täälläkin asuu mielessä pahoja ajatuksia, jotka sikiävät kuin kärpäset poudalla mistä siinnevätkään. Mummu oli tullut monta kertaa kokemaan, mitä esimerkiksi viina teettää sellaisillakin miesten miehillä kuin olivat Niemen isännät ja pojat – Isolla-Juhallakin, joka oli ollut nuorempana hurjuudestaan koko jokivarressa aina mereen asti mainittu "tervahanhi". Elämä voi olla hiljaisen, rauhallisen, sopuisan näköistä, mutta eipä olekaan sellaista, vaan alla raivoaa näkymätön taistelu, kovempi ja tärkeämpi kuin milloinkaan se, jota käydään puukoin ja nyrkein. Tottakai, kun Jumala ja paholainen ottelevat. Ihan pelottaa ajatellessa sitä. Olisikohan Aliina saanut näkijän silmät ja kuulevan korvat, ja ehkä vaistoaisi sellaista, joka on muilta salattua?
Taas mummu kohdisti miniäänsä murheellisen, kysyvän katseen, ja laski samalla lohduttavan käden hänen otsalleen. Mutta Aliina sulki luomensa, sillä hän pelkäsi mummun lukevan hänen silmistään hänen salaisuutensa, joka oli se, ettei hän ollut koko päivänä saanut pidetyksi pelkääviä ajatuksiaan Veerussa, miehessään, vaan oli yhä uudelleen yllättänyt itsensä muistamasta ja kaipaamasta Anterusta. Oli kuin olisi hänen sydämessään tapahtunut äkillinen, kummallinen, kohtalokas muutos, se, että hänen horjumisensa Veerun ja Anteruksen välillä oli loppunut ja että hän oli koko olemuksellaan kääntynyt jälkimmäisen puoleen. "En tahdo sitä!" hän parkaisi sydämessään kuin hukkuva, mutta näki samalla edessään, kaikkialla minne katsoi, Anteruksen teräksensiniset silmät ja niiden läpitunkevan, samalla käskevän, kaipaavan ja hellyttävän ilmeen.
Mummu nousi ja pyytäen Aliinaa tulemaan sisään läksi menemään edellä. Hän ajatteli huolestuneena, että onneksi ei ollut ainakaan vielä varsinaista pahaa tekoa tapahtunut.
3
Järven rannan korkeat hiekkarinteet alenivat hiukan tuonnempana alanteeksi, jossa oli vanha, monta kertaa käytetty, lujapohjainen tervahaudan sija. Sinne oli lähikankailta sievää koota tervaspölkyt ja viedä nyt jo lopullisesti turvonneet tynnyrit. Paikka oli houkutteleva: loivarinteinen notko, jossa kasvoi koivuja ja haapoja. Taempana oli tiheä, korkea kuusikko, laulurastaan ja huuhkajan valtakunta, ja sitten taas tuo honkia kasvava, raikuva kanerva- ja jäkäläpintainen, tasainen kangas. Silloin kun täällä ei tehty työtä, kun päinvastoin tauonneen toiminnan jäljet ikäänkuin lisäsivät paikan rauhaa, korva erotti vaisun, miettivän lirinän, jolla kankaan kyljestä kumpuava lähde ilmaisi ilonsa siitä, että oli vihdoinkin, tehtyään pitkällisen, pimeän matkan maan uumenissa, päässyt näkemään taivaan ja maan kirkkauden ja kauneuden. Rantahiekalla se hajaantui mataliksi, tuskin näkyviksi väyliksi, joiden jäinen vesi kertoi ikuisesta, sulamattomasta roudasta. Rantahiekan vaalea, puhdas kaistale, siihen hiljaa uupuva veden viri, pieni lirahtava aalto, haavanlehtien rapina, sudenkorennon uhkaava surahdus ja siipien kimallus, auringonkilo vedessä, kankaan honkien pihkantuoksu ja koko maiseman totinen, miettivä ilme – ne valtasivat syvästi yksinäisen mielen.
Jyrki vaistosi selvästi tämän kaiken, itsetiedottomasti, ajattelematta ainoataan ilmiötä nimeltä, mutta kuitenkin ottaen vastaan tunnelmat niin, että hänen olemuksensa sointui yhdenmukaisesti niiden kanssa. Hänet oli lähetetty tänne poimimaan ja lakaisemaan haudan ympäriltä pois siihen jäänyttä tervaslastukkoa, joka olisi helposti syttynyt, jos olisi saanut olla niin lähellä hautaa. Tätä oli ryhdytty latomaan heti kun oli palattu uitosta, ja työskentelemällä tarmokkaasti sekä tekemällä pitkiä päiviä se oli saatu pian valmiiksi. Jyrki oli ponnistellut muiden mukana, mutta oli nyt kuten ennenkin tullut huomaamaan, ettei hänessä ollut Niemen miesten vertaa: ei Veerun tyyntä, tavatonta sitkeyttä, ei Vilkon eikä Anteruksen peloittavaa voimaa. Hänelle ei tosin kukaan sanonut mitään ei siitä eikä tästä, vaan hän sai tehdä sen verran kuin jaksoi, mutta silti asia nöyryytti häntä ja masensi hänen mielensä surulliseksi. Ja tultuaan surulliseksi hän rupesi ikävöimään kotiin, sinne rajantakaiseen kylään, jossa hänellä ei tosin ollut enää ei maammoa eikä taattoa, mutta jonne hän oli alkanut viime aikoina yhä palavammin kaivata. Aina kun hän vain ajatteli ja muisteli kotikyläänsä, joka katseli rannalta ulapalle kuin Niemi tässä, kipeä haikeus kaihersi hänen kurkussansa. Pois hän lähtee Niemestä – varaa leipää evääksi ja karkaa yöllä puhumatta kellekään mitään, Katrillekaan. Parasta on niin, sillä hän ei saa Katria milloinkaan omakseen, ei uskalla edes halata eikä antaa suuta, tuskin käteen koskea.
Mutta kun sitten Katri tuli tuomaan miehille päivällistä, joko soutaen pitkin rantaa tai kävellen tuttua kangastietä, Jyrin katse kiintyi häneen vastustamattomasti ja silmäterät avautuivat suuriksi, kosteasti, tummasti kimmelteisiksi. Hän ei osannut silloin tarpeeksi peitellä tunnettaan, vaan huokui sanatonta, ehdoitta antautuvaa, onneensa ja tuskaansa hukkuvaa pyyntöä. Hän aavisti Vilkon huomanneen tämän ja koetti hillitä itseään, mutta ei aina onnistunut. Katri sensijaan osasi olla huoleton, nauraa Vilkon kanssa, kertoa jotakin, olla kuin ei huomaisikaan Jyrkiä, vaikka näki tämän rinnassa sydämen vuotavan verta. Mutta sitten Katri saattoi, vartioituaan otollista hetkeä, yhtäkkiä katsahtaa häneen, silmissään se ilme, joka kuului vain Jyrille, karjalaispojalle, jolle Katri oli pienenä ojentanut leipäpalan. Silmänräpäyksessä Jyrin rinnasta hälveni kaikki tuska ja sijaan leyhähti sanomaton autuus, joka muutamiksi sekunneiksi korvasi kaikki kärsimykset. Ei, hän ei voi lähteä Katrin luota, vaan hän tahtoo jäädä tänne koko eliniäkseen, palvellakseen Katria kuolemaan saakka, maatakseen hänen jalkainsa juuressa käppyrässä kuin koira. Armahuiseni, ainokaiseni... Jyrin mielessä kaikuivat ne lukemattomat hellät sanat, joita maammot, tshikat ja brihat käyttivät karjalaiskylissä puhutellessaan lapsiaan ja mielitiettyjään, mutta joita ei tämä tyly ja juro Ruotsin rahvas tuntenutkaan, saati sitten viljellyt. Kovin oli olo täällä yksinäistä ja ilotonta rajantakaiseen elämään verrattuna; ei soinut taljankka eikä ollut kisatanhuata, vaan kukin jurotti yksikseen... Ei, pois lähtee Jyrki täältä kotoisihin kylihin, pois, pois... Kun vain saisi Katrin mukaansa...
Tänä iltana miehet sitten sytyttäisivät haudan. Oli valittu tämä päivä, kun se oli ollut vaisutuulinen, melkein tyven, ja rauhoittuisi illaksi ja yöksi varmaan lehvän liikahtamattomaksi. Jyrki oli sanonut Katrille, ettei huoli odottaa häntä puoliselle kotiin; hän näet siivoilee paikkoja täällä ja työskentelee siihen saakka, kunnes väet tulevat. Silloin hän haukkaa vähän voileipää, jos Katri toisi sitä. Ja kahviahan juotaisiin kaikin, sillä haudan sytytys oli juhla. Katri oli luvannut ja nyt Jyrki oli täällä yksin mietteineen ja murheineen. Hän oli jäänyt katsomaan Katrin menoa ja näki mielessään hänet vieläkin, kun hän kääntyi tuosta notkon reunalta, ennenkuin katosi sen taakse, huiskauttamaan hänelle kättänsä – vain niin paljon, että Jyrki ymmärsi sen.
Kohta väki saapuisi – aurinko oli alenemassa ja illan suru asui mailla. Ilta oli Jyrin mielestä aina alakuloinen, vieläpä erikoisesti silloin, kun kultainen rusko väräjöi avaruudessa. Silloin hän unohtui katsomaan jonnekin, jossa olivat hänen haaveensa ja saivat muodon hänen salaisimmat toiveensa: kultakimmelteessä uivaan kotikylään ja siinä olevaan omaan pirttiin sekä pirtin ovella häntä odottavaan Katriin. Aina sama toivo ja unelma, mahdoton toteutuvaksi, mutta kiehtova ja täynnä onnea sellaisenaankin. Vaikka hänen täytyisi lähteä täältä pois ilman Katria, niin hän olisi silti onnellinen vain ajatellessaan siellä kaukana kaikkea, mitä oli saanut kokea. Ainaisesti hän vain miettisi Katria, jonka muistoksi tekisi toivioretken Solokoihin, pyhään monasteriin, sytyttääkseen Katrin onneksi Jumalanäidin kuvan eteen tuohuksen. Sen pitäisi olla niin paksu kuin monasterista suinkin saisi – hän kokoaisi erikoisesti ruplia ostaakseen sellaisen – ja jos monakot kysyisivät, minkä vuoksi hän osti niin ison tuohuksen, etteivät pohatatkaan mointa, hän ei sanoisi mitään, vaan painuisi polvilleen ja yhä uudelleen lyöden otsaansa lattiaan itkien vaatisi sydämessään Jumalan-äitiä menemään rajan yli Suomen puolelle niin usein kuin suinkin ehtisi ja istuutuen Katrin päänpohjiin kumartumaan hänen puoleensa, kuiskaamaan onnea hänen sydämeensä ja lahjoittamaan hänelle siunaustaan kuin loppumatonta pyhää savua, joka sinertää Jumalan huoneessa papin moliessa ja heilautellessa laatanalamppuaan.
Jyrki heräsi unelmistaan kurkussa haikea puserrus. Ei, pois hänen täytyy lähteä täältä, pois, eikä hänen tarvitse edes karatakaan, sillä Anterus käskee hänen lähteä heti, kun syystyöt on tehty. Ei riitä talveksi työtä hänelle. Anterus ojentaa vähän rahaa ja sanoo vältellen, että Jyrki... Kun ei meillä nyt oikein liikamiestä tarvittaisi... Jyrki ymmärtää tämän kyllä, sillä hän on nähnyt poislähtökäskyn kaikkien muiden silmissä paitsi Katrin, sanoo nöyrästi kostjumalan ja lähtee... Ikävöi mennessään, sillä onhan tämä ollut kuin koti...
Häntä säikähdytti lähelle uineen kuikkanuottueen haikea vinkaisu. Se tuli kuin hänen omasta sydämestään, sillä se oli yhtä pohjattomasti murheellinen ja valittava. Ja kun nuottue sitten aloitti karkean raukumisensa, jolla säesti valittavaa vinkunaansa, Jyrki tunsi sen oman sydämensä kapinaksi, joka oli saanut äänen ja rikkoi kiroussarjana kesäillan viileän, kultaruskoisen, pyhän rauhan.
4
Oli aivan tyyni. Ulappa oli kuin sulaa vaskea heijastaessaan taivaanrantaan painuneen auringon valoa. Keskitaivaalla vartioitsi maailmaa savenkarvainen, raskas, uhkaava ukonpilvi, suunnattoman iso valkoreunainen möhkäle, jonka syvyyksissä piili hirmuvoima. Iso-Juha oli katsellut sitä miettien ja arvostellen, olisikohan haudan sytytys ollut siirrettävä siksi, kunnes olisi käynyt selväksi, oliko pilvellä pahoja aikeita vai oliko se vain unohtunut tuohon vaappumaan ilman pielien varaan. Kesätuuli näet väliin touhuissaan kuljettelee pilvenlonkia ympäri taivasta, ylös- ja alasmäkeä, kunnes väsähtää kuin lapsi kesken leikkiään ja muistamatta, mitä varten on vyörytellyt jättipallojaan, pujahtaa vuoteeseen nukkumaan, jättäen leikkikalunsa huiskin haiskin keskelle tanhuata. Tuolla pilvellä ei ilmeisesti ollut pahoja aikeita, vaan se nukkui siinä pää käpälällä kuin taivaan halli keskellä pihamaata, korvat kuitenkin hörössä. Iso-Juha oli käskenyt sytyttää haudan ja lepäili nyt tässä vähän kauempana, ruohottuneella tantereella, katsellen Jyrkiä ja Vilkkoa, jotka virittelivät pikku tulia sitä varten avattujen peiteturpeiden alle.
Ison-Juhan rinta laajeni voitontunteesta, joka täytti sen kuin ilma palkeen hänen todetessaan, mitä nyt syttymässä olevan suurhaudan anti tulisi hänelle merkitsemään. Lähes koko isännyytensä ajan hän samoin kuin Anteruskin oli ollut velkaa kaupungin porvarille, maksanut entistä tämän kesän tervalla ja tehnyt uutta tulevan kesän niskaan. Hän oli kuitenkin jo varhain päässyt ymmärtämään tällaisen etukäteen elämisen turmiollisuuden ja ponnistellut sitkeästi saadakseen uuden velan jäämään aina edes hiukkaa pienemmäksi kuin entinen oli ollut. Ja hän oli onnistunut siinä. Velka oli nyt niin pieni, että kun tuon haudan tervat vietäisiin porvarille, tämä saisi vetää ristin velan päälle ja antaa vielä rahaa. Samoin oli Anteruksen asia. Niemi pääsisi kokonaisuudessaan ja lopullisesti irti porvarin orjuudesta ja saisi myydä tervansa minne ja kenelle haluaisi käteisellä. Eipä silti, että Iso-Juha halusi moittia porvaria. Hän oli siinä asiassa eri mieltä kuin monet muut tervanpolttajat. Ostamalla tervaa porvari oli levittänyt rahaa, kalliisti ansaittua kyllä, mutta rahaa silti, ihan täysiä pankin markkoja, tänne korpimaahan, jossa ei kaikissa taloissa tiedettykään, minkä näköistä raha on. Ja siten porvari oli tehnyt maakunnalle suuren hyödyn, josta häntä piti kiittää. Sitä, että hän ansaitsi siinä rouvinpuoleisesti, ei sopinut moittia, sillä samaa olisivat kaikki hänen asemassaan pyytäneet, koska ihmisluonto on sellainen.
Iso-Juha syventyi miettimään korven asukkaiden ainaista rahannuusaa. Rahaa saatiin vain tervalla, satunnaisilla urakoilla kuten äskeisellä tukinuitolla, josta lähti vain kolmesataa markkaa, vaikka oli mennä monen miehen henki, ruununtöillä ja metsän myynnillä. Metsistä kun tuli, niin tuli ropsauttamalla, mutta ne myynnit oli tehty aikoinaan tyhmästi, hongikot silputtu pilahintaan ja rahat juotu kahvina, ja niitä sattui enää vain harvemmin. Ruunu täällä kyllä möi tukkeja, mutta mitäs talolliset, joista ei monella ollut enää tukkimetsiä. Ruununmetsissä oli hakkuita sen verran joka vuosi, että hevoskopukkain lontto selkä oikeni ja miehen suoliin kertyi niin paljon höystöä, että pysyivät edes pyöreinä, mutta kovaa rahaa ei lopuksi jäänyt kämmenelle edes kärpäsen jäljen peitteeksi. Oli tuonne rajakylään kerran ilmestynyt oikea hopeinen kaksimarkkanen, jonka laitaan muuan isäntä oli tehnyt oman merkkinsä voidakseen seurata sen kulkua. Se oli saanut aikaan vallan ihmeitä – ostanut kieriessään koko kylän maat ja tavarat. Sitten se oli pyörinyt kirkonkylän kauppiaalle ja pelehtinyt siellä, kunnes herrat olivat menettäneet sen korttipelissä ulkopitäjäläisille.
Iso-Juha hymähti ja katseli tyytyväisenä savupatsaita, joita nousi laajan hautaympyrän reunoilta kohtisuoraan taivaalle, ilma kun oli henkäisemättömän tyyni. Tuolla korkealla ne hajosivat leveämmiksi ja yhtyivät toisiinsa kuin pilveksi, joka hulmuili ja keinui taivaanrannalle pysähtyneen auringon kullanruskeissa säteissä. Oli kummallisen lämmin ilta tämä, painostava, hiottava, harvinainen kesäkuun alussa, jolloin on öisin usein kylmä. Mutta tämän päivän on paahtanut niin, että hiekkarinteet ovat kuumentuneet ja uhkuvat lämmintä vieläkin.
Iso-Juha ei ollut milloinkaan polttanut näin mahtavaa hautaa. Jos se näet antaisi kaiken voimansa, siitä kertyisi kuutisenkymmentä tynnyriä eli kaksi veneellistä. Ja se merkitsi pääsyä veloista ja vielä melkoista rahasummaa. Silloin hän ei pitäisi kiirettä viimeisen tukkimetsänsä myymisellä, ei, vaikka yhtiön metsänostaja miten vihjailisi houkuttelevasti. Kuta kauemmin kannallaan, sitä rotevampi hinta.
Kas, miten yltyy tuossa liekki roihuamaan... Eivätkö ne huomaa? Jopahan menee hätään Veeru, laskee turpeet alemmaksi ja heittää äyräästä hiekkaa. Kyllä nämä miehet osaavat neuvomatta haudan polttaa.
Iso-Juha kuuli Hanna-mummun kutsuvan ja nousten meni vielä ylemmäksi kankaan reunaa kohti. Siellä oli näet sievä nurmikkoinen olosija, jossa aina oli juotu haudansytyttäjäisiä. Siellä oli pieni kahvituli, joka samalla autteli sääskensavuna, pannu porisemassa ja kupit sekä nisut maassa huivin päällä. Ja keskellä oli Ison-Juhan musta, isomahainen viinapullo.
5
Jyrki vartioitsi nöyrästi hautaa, jonka reunoihin tuli nyt syöpyi tasaisesti, kehittäen yhä suurempaa ja hautovampaa kuumuutta. Ulos se ei päässyt riehahtamaan, sillä milloin se vain yritti sitä, Jyrki riensi heti hillitsemään sen intoa turpeilla ja hiekalla. Olivat tässä olleet kauan aikaa Veeru, Anterus ja Vilkko, mutta olivat sitten menneet kahville, käskien vain hänen pitää varansa ja huutaa apua, jos tuli alkaisi liiemmin liekehtiä. Jyrki ymmärsi asian: kahvipaikalta kuuluva äänekäs meno ilmaisi hänelle, ettei miehiä ollut houkutellut niinkään paljon kahvi kuin se toinen. Jyrki oli nähnyt Anteruksellakin olevan viinaa mukanaan. Niemen miehet varasivat sitä aina haudansytyttäjäisiin, koska tämä oli heille suuri praasniekka. Ei Jyrki sitä osannut kummastella eikä moittia, vaan olisi itsekin ottanut ryypyn, kun olisivat antaneet. Niin täällä tekivät kaikki ja samoin Jyrin kotikylässä, jossa miesten tultua kauppamatkoilta joskus hurjasti ryypättiin.
Jyrki havahtui mietteistään siihen, että Katri ilmestyi hänen vierelleen käsissä puolituopillinen kahvia ja nisuja. Katri vilkaisi sinne, mistä kuului miesten kovaääninen puhe, ja vei Jyrin rannanpuolelle hautaa, jonne miehet eivät voineet nähdä. Hän ojensi kahvin ja sanoi ujosti:
– Tässä on sinulle, joka teet työtä silloin, kun toiset pitävät iloa.
Katrin silmissä oli lämmin kirkkaus ja hänen poskilleen kohosi puna. Jyrki muisti hänen ilmeensä olleen samanlainen silloin, kun hän pienenä toi leivänpalan puolipaleltuneelle karjalaispojalle. Hän tunsi sydämensä herkähtävän helläksi, maistoi kahvia ja sanoi:
– Tähän on kaadettu viinaa. Sinäkö?
– En minä, vastasi Katri, vaan Vilkko, jotta olisi sinullakin sytyttäjäisistä hauskuutta. En olisi antanut hänen tehdä sitä, jos olisin ehtinyt estää. Mutta juo kahvi kuitenkin, sillä ei siinä ole viinaa paljon. Muuten jäät ilman, sillä pannussa ei ole enää mitään.
Jyrki vilkaisi haudan savuihin ja todettuaan niiden nousevan tasaisina ja rauhallisina istahti töyräälle ja veti Katrin vierelleen. Ennen hän ei ollut ottanut Katria vyötäisistä näin rohkeasti kuin nyt, ja kummasteli, mistä hän tällä kertaa sai uskalluksensa. Kun Katri pyristeli vastaan kuin olisi hiukan säikähtänyt. Jyrki puristi sitä kovemmin. Sitten Katri yhtäkkiä heitti vastustuksen ja raueten pehmeäksi hiivittäytyi aivan häneen kiinni.
– Juo kahvisi ennenkuin se jäähtyy, hän kehoitti.
Katri katsoi Jyrkiä silmiin alhaalta päin, pää Jyrin olkapäähän nojaten, ja syödessään Jyrki tarkasteli hänen hiuksiansa, otsaansa, silmiänsä, joiden terät loistivat suurina, tummina aukkoina. Juotuaan kahvin Jyrki käännähti Katriin päin ja sulki tämän puoliavoimena kohoavan suun nuoruuden kiihkeällä, janoisella suudelmalla. Hän tunsi Katrin värisevän, näki hänen silmiensä ummistuvan ja totesi hurmautuneena riemuitsevansa siitä, että Katri oli hänen omansa.
– Sinä olet minun, hän kuiskasi.
Sitten hänet valtasi suuri hellyys ja hän silitti Katrin hiuksia ja olkapäitä. Kuin itsestään hänen kätensä pysähtyi Katrin povelle, jolloin Katri säpsähtäen tarttui hänen käteensä, kuitenkaan siirtämättä sitä pois. Päinvastoin Katri painoi hänen kättänsä siihen kohtaan, josta oli tavoittanut sen, ja avaten silmänsä suuriksi uppoutui Jyrin katseeseen, joka säteili häntä kohti.
Katri vetäytyi hiljaa Jyristä hiukan loitommaksi, mutta antoi hänelle kätensä. He istuivat vaiti ja tuijottivat järvelle, jonka pinta oli sammunut. Iso, raskas pilvi oli tihentynyt ja laajentunut niin, että taivaanrannan taa pistäytynyt aurinko ei enää jaksanut valaista rusotuksellaan maailmaa. Vähitellen hämy syveni, ja korpi ja hongikko muuttuivat tummaksi rintamaksi, joka salaperäisesti uhkaavana tuijotti järvelle. Ilmassa oli jotakin kammottavaa, jota lisäsi se, että ulapalta alkoi yhtäkkiä kaikua kuikkien murheellista itkua ja räikeätä raukumista. Kahvipaikalta kuuluva miesten nyt jo karjuva keskustelu säesti lähestyvän keskiyönhetken noituutta.
Äkkiä kirkas loimu valaisi kaikki ja Jyrki ja Katri hypähtivät säikähtyneinä jalkeille. Mutta ennenkuin tyrmistynyt Jyrki ehti edes tarttua lapioonsa ryhtyäkseen tukahduttamaan eräässä kohdassa liian roihuavaksi riehautunutta tulta, saapuville jo ryntäsivät Vilkko ja Anterus, jotka kiroillen, nousuhumalan parhaassa vimmassa, alkoivat taistella tulta vastaan. Vilkon sanoihin sisältyi karkeata, raakaa moitetta Jyrkiä vastaan, joka oli laiminlyönyt vartiotehtävänsä. Rumin nimitys oli "ryssän s–na", joka iski Jyrkiä kipeämmin kuin piiska ja sai hänet häpeästä ja raivosta puremaan hammasta. Hän heitti lapion kädestään ja yrittämättäkään mennä avuksi seisoi siinä kalpeana, uhmaten, ruumis kihisten vihan verestä, jota äskeinen aistillinen kiihoitus, viinatilkkanen ja loukkauksen aiheuttama suuttumus ajoivat huimaa vauhtia hänen suonissaan. Tuhannet kostomielteet järkyttivät hänen olemustaan, kunnes hänelle valkeni kuin salaman iskusta, mikä oli hänen riemuitseva voittonsa. Hän purskahti äkkiä outoon, peloittavaan nauruun. Lähellä työskentelevä Vilkko kuuli sen, kääntyi kummissaan katsomaan ja ärjäisi suuttuneena, silmät säihkyen, naama kiiltäen hiestä ja kuumuudesta, hampaat loistaen valkoisina:
– Mitä naurat! Etkö älyä tarttua lapioon, ketale!
Taas halveksiva, moittiva sana. Jyrki kyyristyi kuin iskun saanut hevosparka, mutta ei enää vaiennut, vaan heitti takaisin:
– En ole käskyläisesi. Anterus minun isäntäni on...
Vilkko karkasi sanaa sanomatta hänen kimppuunsa, sieppasi rinnuksista ja alkoi pudistella keveästi. Katrilta pääsi hätäinen parkaisu ja hän tarttui Vilkkoon käsivarsista koettaen hillitä häntä, mutta hänen otteensa oli liian heikko. Mutta samalla tuli saapuville Anterus, riuhtaisi tappelijat erilleen, paiskasi Jyrin syrjemmäksi niin että hän vyörähti maahan, ja sanoi humalan oudoksi muuttamalla, kiihtyneellä mutta silti hillityllä äänellä:
– Sehän on poikanen – anna hänen olla!
Siinä oli jotakin komentavaa, voimistansa tietoista, tuossa äänessä, leventyneessä rinnassa, suorassa ryhdissä, ylhäältä ylpeästi suuntautuvassa kylmänsinisessä, teräksisessä katseessa. Mutta tuossa silmänräpäyksessä, jolloin Jyrki oli nauranut salaperäisesti, voitonriemuisesti, ja Katri parahtaen rientänyt puolustamaan häntä, Vilkolle oli leimahtanut selväksi kaikki se, mitä hän oli niin kauan epäillyt, minkä vuoksi tuskia kärsinyt. Se epäilys oli kalvanut häntä äsken tuolla kahvitulella, kun Katri ei palannutkaan Jyrin luota. Siksi hän oli ollut niin valmis ryntäämään tänne.
Viina oli riistänyt häneltä hänen tavallisen harkintansa ja hillintänsä. Vastaukseksi Anteruksen käskyyn hän kumartui ja kaapaten häntä vyötäisiltä nosti hänet ilmaan ja alkaen pyöriä valmistautui iskemään hänet äkkiä tantereeseen. Häneltä ei puuttunut siihen voimia, sillä niiden puolesta hän oli lähes Anteruksen vertainen – kovettumaton ja sitkistymätön tosin vielä, vaikka korvaukseksi notkea ja jäntevä kuin jousen selkä –, mutta silti hän ei voinut voittaa Anterusta. Yllättyneen, hiukan huvitetun näköisenä tämä totesi yhtäkkiä joutuneensa Vilkon puristukseen, kohonneensa ilmaan ja olevansa vaarassa paiskautua maahan. Tässä häntä loukkasi eniten se, että Vilkko uskalsi yrittää tällaista hänelle, ei vain vanhemmalleen vaan vielä isäntämiehelle, jonka arvo ei mitenkään voinut moista kohtelua sietää. Hän tarttui Vilkkoa olkapäistä, työnnälsi häntä voimakkaasti irti itsestään, pudisti ja väänsi vartaloaan, ja seisoi taas jaloillaan. Hänen katseessaan oli jotakin varoittavaa, kun hän sanoi:
– Älä huoli yrittää toista kertaa!
Vilkko ei vastannut, vaan tarttui taas lapioonsa ja alkoi hämillään työskennellä. Anterus ja Jyrki tekivät samoin. Pian he saivat tulesta voiton, tukahduttaen hiekalla sen häilyvästi hyppelehtivät liekit, jotka olivat äsken oudosti valaisseet tummaksi hämärtynyttä korpea. Nyt se oli taas tumma, sillä turpeiden raoista kiiluva hehku ulottui vain lähellä seisovien miesten ja Katrin kasvoille, antaen niille punertavan hohteen.
6
Miehet poistuivat taas kahvitulelle, josta päin kuului Ison-Juhan korkea-äänistä puhetta, ja Katri lähti kotiin. Jyrki jäi edelleen haudan vahdiksi eivätkä miehet nyt sanoneet hänelle mitään. Kaikki olivat hämillään, sillä äskeinen kuohahdus oli laskeutunut ja humalan voima hiukan lientynyt. Haudan ympärillä vallitsi taas syvä hiljaisuus. Jyrki istui mättäällä ja tuijotti siihen paikkaan metsänrinnassa, josta Katrin vaalea esiliina oli äsken välähtänyt. Jyrki ymmärsi siitä Katrin kääntyneen katsomaan häntä. Hän tiesi saavuttavansa Katrin, jos nyt lähtisi hänen jälkeensä, vanhan nuottatalaan luona, mutta jaksoi sentään olla lähtemättä, sillä hän ei tahtonut suututtaa Anterusta. Ehtisihän tuota myöhemmin – joskus toiste, sillä Katri oli hänen. Hän oli nähnyt sen äsken Katrin silmistä. Tuossa nuottatalaassa hän oli leikkinyt lapsena Katrin kanssa. Uluille oli jäänyt vanhoja nuotanriekaleita, joissa he olivat keinuneet. Se oli ollut raukea sunnuntai-iltapäivä, siinä tuntia, paria ennen kuin heidän piti mennä laittamaan kesannolle suitsua. Silloin hän sai olla Katrin kanssa aivan vapaasti, kenenkään välittämättä siitä; nyt sensijaan heitä aina joku piti salavihkaa silmällä...
Jyrki tunsi, miten äskeinen onni vähitellen hälvensi voimallaan loukkauksen ja suuttumuksen, miten hänen sieluunsa hiipi lempeä, anteeksiantava pehmeys, kuin untuvapaljous, jonka varaan saattoi heittäytyä. Mutta olemuksen pohjalla asui silti syvimpänä, varmimpana tosiasiana hämärä suru, ei tuskallinen eikä masentava, vaan päinvastoin alakuloisuudella melkein kuin lohduttava. Hän kuuli korven kuusien suhisevan virinneessä pienessä tuulessa, tuijotteli mielikuviensa maailmaan, siihen suloiseen onneen, joka hänellä asui siellä, ja mietti, että vaikka hän saavuttaisi sen, niin se tapahtuisi vain siksi, että hän samalla menettäisi sen ainaiseksi.
Kahvitulen ääressä Iso-Juha puhui äänellä, joka oli hänestä itsestäänkin liian kova, mutta jota hän ei silti välittänyt alentaa. Hänhän kulki vuodet läpeensä vaiteliaana, harvasanaisena, hautoen syvästi, mutta puhuen varovaisesti. Kun sitten hänen suunnitelmiensa korkeimmalla hetkellä hänen kielensä kahleet edes hiukan kevenivät, kun pitkän ajan kuluessa haaveiltu onni paistoi humaltuneessa mielessä kuviteltuakin kirkkaampana, silloin tuntui hyvältä avata sydämensä ja puhua nuoremmille niin kuin vanha voimamies tekee.
Hanna-mummu ja Aliina olivat jo menneet ja vieneet pois astiat ja eväät. Viinapullot ja lasit olivat vielä tuossa, sillä niiden pohjalla hilkkui ainetta. Iso-Juha hymyili muistaessaan entisiä aikoja: nuoruuttaan, jolloin hän silmä kovana painoi mieleensä veneiden väylän kotirannasta mereen saakka, miehuuttaan, jolloin hän kerran voimansa tunnossa, humalapäissään, venettä lastattaessa tarttui täysinäistä tynnyriä uurteista ja heittäen sen harteilleen tepasteli risuläjässä kuin olisi tanssinut, ja nyt vanhuuttaan, jolloin hän äsken sytytetyn haudan annilla päästäisi Niemen tilan tervaurkkojen ainaisesta, rasittavasta taakasta. Hän näki itsensä melan varressa, rävähtämättömin silmin ja rautaisin kourin ohjaamassa raskasta tervalastia läpi kihisevien kuohujen, ja tunsi vielä nyt sitä outoa hurmiota, joka silloin laajensi rinnan ja sai pään kohoamaan ylpeästi. Nytkin hänen päänsä nytkähteli tarmokkaasti, kulmien väliin ilmestyi teräviä uurteita, silmät tuijottivat siristyneinä ja suu nipistyi päättäväiseksi viivaksi. – Siihen ei joka mies pysty!
Hän sanoi sen yhtäkkiä, jakuin heräten sen johdosta ajatuksistaan alkoi jöristen ottaa osaa miesten keskusteluun, jota silloin tällöin naukattu ryyppy kiihoitti. Veeru ja Anterus olivat joutumassa intokseen jostakin tuiki vähäpätöisestä asiasta, josta eivät olisi selvinä puhuneet tavuakaan. Vilkko, jota äskeinen painikohtaus Anteruksen kanssa ja siinä koettu huonommuus harmittivat, ärsytti heitä pistosanoilla kauttarantain toisiaan vastaan. Kun se kilpailuhenki, joka poikasesta saakka oli vallinnut Veerun ja Anteruksen välillä, oli kernas kiristymään, ja kun heidän keskeensä oli sittemmin ilmennyt synkkää, hälventymätöntä vihamielisyyttä, puhumattomuuden tympeyttä, heidän sanoissaan kiehui pian vaivoin hillittyä kärsimättömyyttä ja vihjailevaa solvausta. Sanojensa välissä, joita eivät paljon enää ajatelleet, vaikka lausuilivat niitä harvakseen, he tunsivat tuijottavansa kipeään salaisuuteen, jota tosin kumpainenkaan ei suorastaan tuntenut, mutta joka silti selittämättömällä tavalla heitti varjoa heidän välilleen ja saattoi tällaisella hetkellä kypsyä peloittavaksi teoksi.
Anterus vaikeni yhtäkkiä, jättäen vastaamatta Veerun jonkin huomautuksen, sillä hän tunsi itse puheillaan loukkaavansa omaa arvoansa. Sitäpaitsi hänen mieleensä oli ilmestynyt Aliina sellaisena kuin tämä oli koko illan askaroinut tässä kahvinuotion ympärillä. Anterus oli vältellyt katsomista häneen ja Aliina puolestaan oli pysytellyt häneen selin, mutta siitä huolimatta Anterus oli tuntenut sen voimakkaan vedon, joka aina uhosi Aliinasta häntä kohti. Hänen mielensä oli ollut koko illan oudon herkistyneenä, iloisena, murheellisena ja tuskallisena – hän ei tiennyt, minkälaisena eniten, ja hänen olonsa jonkinlaista unitilaa. Mitä hän Veerun intoksista ja pistoksista, sillä mies on juovuksissa ja häpeää puheitaan aamulla! Anteruksen mielessä asui korkeampi asia, se autuus, joka olisi ollut kuuluva hänelle, mutta oli mennyt toiselle sen salliman kautta, joka virittää onnettomuuden paulat ihmisten tielle.
Anterus nousi ja lähti sanomatta mitään pois. Tänä yönä ei ollut hänen eikä Jyrin valvontavuoro, vaan heillä oli laillinen oikeus mennä kotiin. Veeru ja Vilkko hoitakoot haudan, ja Iso-Juha, mikäli jaksaa enää valvoa. Jyrki tulkoon, milloin tahtoo. Kohtelivat poikaa huonosti. Anterus tunsi loukkaantuneensa Jyrin puolesta, sillä tämä ei ollut sentään tavallinen renki, vaan puoleksi kasvatti. Ja sitäpaitsi hänen miehensä, jolle vain hänellä oli oikeus ärjäistä. Jyrin olemuksessa oli jotakin erikoista, joka oli aina saanut Anteruksen hillitsemään sekä sanansa että kätensä ja herättänyt hänen sydämessään kiintymystä. Hän ei ollut milloinkaan ilmaissut sitä, mutta oli ajatellut Jyrkiä melkein tämän tulosta alkaen nuorempana veljenä. Se Katrin asia...?
Anterus aavisti sen, mutta ei ollut vielä puuttunut siihen, ja siirsi sen nytkin pois ajatuksistaan. Hiekkapahdan yläreunaa mutkitteleva kangaspolku kumahteli hänen askelistaan niin, että hän hiljensi kulkunsa melkein huvittelevaksi. Yön hiljaisuusko lie saanut tekemään niin? Olikin kummallisesti, syvästi hämyistä, outoa näin kevätyöksi. Tuo synkkä, jo melkein koko taivaanlaelle levinnyt pilvi sen tietenkin aiheutti. Ukonilma? Tuskin vain, sillä se oli tähän aikaan harvinaista. Hautovan lämmintä kuitenkin oli eivätkä linnut hiiskahtaneetkaan. Kuikat, jotka raukuvat joskus keskiyöllä, olivat vaiti. Oli kuin odotettaisiin yhteisesti jotakin. "Miksi sydämeni sykkii haljetakseen ja veri humisee korvissani? Miksi jalkani menevät kuin toisen käskeminä eivätkä itseni ohjaamina?"
Anterus tunsi olonsa oudoksi. Miksi hän ei mennyt rantatietä suoraan omalle puolelleen, vaan melkein hiipien pujahti toisten pihan ja aittasolan kautta? Tultuaan Aliinan aitan kohdalle hän pysähtyi, sillä tämän ovi narahti kuin olisi koettanut painua huomaamatta kiinni. Anterus katsahti ympärilleen – kukaan ei voinut nähdä häntä –, otti epäröivän askeleen aittaa kohti, työnsi sen oven vastusteluista huolimatta auki, totesi Aliinan kohottavan käsiään torjuvasti, silmissä arka ja kaihoisa loiste kuin linnulla, ja väistyvän peremmäksi pimeyteen.
7
Jyrki oli nukkunut hautoessaan murheellisen-suloisia haaveitaan ja muistellen Katrin hätää, kun Vilkko oli pahoinpidellyt häntä. Miehet olivat myös nukahtaneet valvomisen ja viinan väsyttäminä. Kukaan ei herännyt, kun järveltä päin tuleva tuulenhenki alkoi hiljaa mutta taitavasti puhallella haudan kylkeen ja painaa tulen kuumuutta yhä syvemmälle – ei sittenkään, kun tuuli lietsoi kiihkeämmin ja nosti liekit hulmuamaan korkeina, korpea räikeästi valaisevina roihuina. Vasta sitten, kun tuuli yhtäkkiä, pidettyään hetken pahanenteistä hengähdysväliä, puhkesi raivoamaan vinkuvana maankaatopuuskana, jonka rynnäkön voimasta korpikuuset notkistuivat ja tunsivat ludossa ytimessään jo katkeavansa, Jyrki heräsi ja huutaen säikähdyksestä alkoi huhtoa kuin hurjistunut tulen sammuttamiseksi. Samalla siihen tulla tömähtivät Veeru ja Vilkkokin ryhtyen silmänräpäyksessä työhön jättiläisvoimin. Myrskyn ja puiden kohina, savun tavaton sakeus, aaltojen vihainen rynnistely rantaa vastaan, taivaan yhä tummunut pimeys – kaikki tuntui tyrmistyttävältä unelta, joka pyrki herpaisemaan voimat ja masentamaan mielen neuvottomaksi, alistuvaksi.
Mutta ei sittenkään! Iso-Juha, joka oli ensin seisahtunut metsän reunaan voimattomana onnettomuuden äkillisyydestä, sai pian ryhtinsä takaisin ja rynnäten haudan luo alkoi johtaa työtä ja työskennellä itse kuin olisi heittänyt ikävuotensa hartioiltaan. Hän ymmärsi, että nyt olivat sekunnit kalliita, että roihu oli edes pidettävä aisoissa siihen asti, kunnes ehkä alkaisi ukkossade, sillä ukonilmaahan tämä tietenkin oli. Niinpähän oli! Taivaasta järveen aukeni häikäisevän salaman tulinen uurto ja huumaava jyrinä vapisutti rantapahtoja, joista syöksähti järveen hiekkavyöryjä. Samalla rupesi satamaan kuin kaatamalla. Haudan päällä oleva turvekerros vettyi äkkiä ja sivuilta nousevat lieskat alkoivat sihisten ja valtavasti savuten pienentyä, varsinkin kun saivat miesten lapioista tuiskuna hiekkaa niskaansa. Pian saattoi huomata vaaran tulleen voitetuksi ja vahingon rajoittuvan kestettäviin. Kunhan vain vesi valuessaan jossakin kohdassa haudanpohjaa myöten piipunsilmään saakka ei veisi mennessään hiekkaa eikä tukkisi reikää. Mutta onhan sellaisenkin tapahtuman auttamiseksi keinoja olemassa.
– – –
Anterus palautui huumauksestaan järjen tietoisuuteen silloin, kun ukkonen alkoi jyristä ja rankkasade piestä aitan malkakattoa. Hän nousi kiireesti ja katsoi ympärilleen kauhistunein silmin kuin olisi äkkiä säikähtäen herännyt unesta. Pimeydestä huolimatta hän näki Aliinan vuoteella murtuneena siitä uskomattomasta, mikä oli heidän välillään tapahtunut ja mihin he molemmat olivat joutuneet kuin tahdottomina, vastustamattoman voiman taluttamina, kuin sallimuksen määräyksestä. Hän kuuli Aliinan nyyhkyttävän tukahtuneesti ja kumartuen hänen puoleensa kuiskasi: "Älä itke äläkä muista tätä! Sitä ei tiedä kukaan!" Mutta Aliinan nyyhkytys ei lakannut.
Anterus pujahti ulos aitasta säpsähtäen siitä, että ovi kirahti äänekkäästi. Mikä valkea hahmo seisoi Ison-Juhan portailla, jotka sopivat näkymään tähän? Olisiko Hanna-mummu herännyt ukonilmaan ja huolehtien tervahaudasta ja miehistä tullut portaille kuulostelemaan? Anterus saattoi kyllä nähdä mummun valkean yöröijyn häämötyksen, mutta mummu ei voinut nähdä häntä tänne pimeään aittasolaan. Eikä hän ole voinut tässä myrskyssä kuulla aitanoven kirahdusta. Anteruksen täytyi vain hiipiä varovasti aitan nurkan taakse ja lähteä rannan kautta kiireesti haudalle, jossa nyt tarvittiin apua.
Anterus ei ollut varma, oliko hän jo kokonaan nurkan suojassa silloin, kun salama äkkiä valaisi kirkkaaksi koko olevaisuuden. Epätietoisuus siitä jäi viiltämään kuin haava ja melkein herpaisi hänen polvensa, kun hän kierrätteli hautaa kohti sellaisia teitä, joille mummun ei olisi pitänyt voida nähdä, mikäli odottaen salamaa piti silmällä rantatietä. Hän koetti rauhoittaa itseään väittämällä, että mitäpä siitä, vaikka mummu olisi nähnytkin hänen vilahtavan aittasolassa. Hän ei kieltäisi sitä, sillä hän oli tullut kiireissään menneeksi sen kautta. Turhaa oli pelätä sellaista.
Hän ajatteli Aliinaa tai oikeammin katseli häntä koko ajan, kun säikähtyneet, oudot mielikuvat ahdistivat häntä. Hän tunsi kokeneensa jotakin, joka kuin jyrkkä kuilu erotti hänet eilisestä, poltti häntä toisaalta kuin tuli, mutta virvoitti häntä samalla kuin eriskummallinen hurma. Koetun onnen rinnalla asui kalvava epäilys ja polttava tuska, joka armahtamatta osoitti häntä sormella, yritti hän piiloutua mihin hyvänsä. Kompastellessaan kankaan risukoissa ja kiiruhtaessaan haudalle hän koki, ettei se mitään auta, vaikka heidän teostaan ei kukaan tietäisikään.
Anterus läähätti tuskasta, puhui ääneen ja kiristeli hampaitaan. Sade pieksi häntä rajusti, mutta hän ei aluksi huomannut sitä; vasta kun rakeet iskivät kipeästi hänen päähänsä, hän totesi tyrmistyen unohtaneensa hattunsa Aliinan aittaan. "Täytyy sanoa miehille rynnänneeni liikkeelle niin kiireesti, että hattu jäi. Aliina huomaa sen varmasti ja toimittaa salavihkaa minun puolelleni tavalliseen paikkaan..."
Hänen tullessaan haudalle sade yhtäkkiä lakkasi ja taivas alkoi nopeasti kirkastua. Yhdellä silmäyksellä hän näki, mitä oli tapahtunut, ja että miehet olivat päässeet tulen herroiksi. Tuossa he istuivat väsyneinä ja nokisina, katsoen häneen. Iso-Juha sanoi:
– Oli tulla vahinko, mutta saatiin sentään torjutuksi.
– Vanha isäntä lähtee kotiin – minä jään nyt tänne, vastasi Anterus.
– Isän on heti mentävä, tuumi Veeru, mutta Anteruksen ei tarvitse jäädä, sillä Vilkko ja minä hoidamme kyllä vuoromme.
Ja katsahtaen Jyrkiin hän lisäsi:
– Mene sinäkin, poika, saamaan kuivia yllesi ja nukkumaan. Sinullahan on paha yskä.
Huomattuaan Veerun katsovan häneen hiukan kummeksien Anterus naurahti väkinäisesti:
– Hyppäsin näet niin kiireesti lähtöön, että hattu jäi...
Iso-Juha oli jo menossa. Jyrki heitti lapionsa ja lähti hänkin. Vilkko tarkasteli haudan reunoja ja hoiteli paloa. Veeru tuli saapuneeksi Anteruksen luo ja murahti hämillään:
– Tuli kai yöllä kinatuksi joutavia... Tietääpä ne humalaisten puheet...
Veeru katsahti Anterukseen vilpittömästi, kirkkaasti. Anterus tuijotti maahan ja mumisi:
– Sattuiko sellaista... En muistakaan. Taisi tulla minunkin puhutuksi liikoja. Mitäpä päivä yön teoista.
Hän säpsähti peläten Veerun ehkä uumoilevan jotakin hänen sanoistaan. Mutta eihän tämä mitään – askarteli jo haudan ääressä tuttuun tyyneen tapaansa. Anteruksen tuntoa viilsi niin, että hän melkein hoippui kulkiessaan Ison-Juhan ja Jyrin jäljessä.
Oli jo kirkas päivä, sillä pilvet ja sumut olivat häipyneet auringon tieltä. Ihmeellinen kullankuulaus täytti avaruuden ja kimalteli miljoonissa pisaroissa, joita hereästi ropisten tipahteli puiden oksista. Linnut, jotka ukkosta odottaen olivat vaienneet kauan, lauloivat nyt sitä riemukkaammin, niin että korpi ja kangas helisivät katkeamattomasta soitosta. Järven laaja selkä oli taas kuvastintyyni ja kirkas; kaukaa ulapalta alkoi kuulua kuikkien tahdikas kuoro. Anterusta karmaisi ilkeästi, sillä niiden karkeassa raukumisessa oli melkein kuin vahingoniloa ja niiden murheellisessa ujelluksessa lohdutonta itkua aivan kuin Aliina olisi painanut päätä käsivarteen ja valittanut huumauksen jälkeen kuin salamana leimahtanutta tuskan viiltoa.
Tullessaan pirttiin Anterus tapasi päätänsä pistääkseen hattunsa siihen naulaan, jossa tavallisesti piti sitä.
Mutta se oli jo siinä. Anterus katsoi sitä kauan yllättyneen, kummastuneen näköisenä. Hänen vuodettansa oli pelmuutettu niinkuin siinä olisi maattu.
NELJÄS LUKU.
1
Anteruksen silloin yöllä hypättyä pois Aliinan viereltä ja rynnättyä ulos tämä jäi itkemään pää pielukseen painettuna. Hän ei tahtonut ajatella, ei muistaa mitään, sillä hän pelkäsi menettävänsä järkensä, jos sallisi tapahtuneen asian levitä eteensä kaikessa alastomuudessaan ja laajuudessaan. Siksi hän joka silmänräpäys koetti karkoittaa sitä mielestään ja vakuuttaa itselleen, että "kunhan jaksan kestää muutaman silmänräpäyksen, niin seuraavat jo menevät helpommin, ja kun saan nukutuksi aamuun, niin kaikki muuttuu ilkeäksi uneksi". Mutta puhuessaan näin itselleen hän tunsi olevan mahdotonta sysätä tuota asiaa unohduksiin. Yrittäessään sitä hän päinvastoin näki sen melkeinpä selvemmin kuin antautuessaan tuskansa valtaan. Se loisti hänen sielunsa pimeydestä kuin kaamea tervasroihu syksyisenä yönä. Yhä uudelleen hän muisteli kuluneita viikkoja, jolloin oli vaipunut syvään synnin pelkoon ja miettinyt – miettinyt... Se oli johtunut siitä, että hänellä oli ollut sydämessä suuri kiusaus, herännyt jo kauan sitten, vähitellen kasvanut, voimistunut, yltynyt, käynyt kevään tultua ylivoimaiseksi. Hän oli rukoillut alituiseen, ettei häntä johdatettaisi kiusaukseen, mutta se ei ollut auttanut. Päinvastoin hän oli tuntenut sen polttavan yhä tulisemmin, niin että hän oli Anteruksen läsnä ollessa melkein tahdoton, suonissa viemaava veren värinä. Siitä oli vain muutama viikko, kun hän oli joutunut hautomaan vihtoja ja lyömään löylyä miehille, jotka tulivat kaikki Ison-Juhan saunaan.
– Anteruskin, jonka puolella ei sinä iltana ollut saunaa lämmitetty. Täällä olivat miehet ja naiset ujostelematta samalla kertaa kylpemässä; ei siinä mitään pahaa ollut eikä kukaan sopimattomia puhunut eikä ajatellut. Vihdoilla suojelivat itseään ja pyörivät selin toisiinsa – miehet ja naiset. Mutta eihän Aliina voinut olla edes vilahdukselta katsahtamatta Anterukseen ja huomaamatta hänen uljasta miehuuttansa. Se oli kuin noiduttua, sillä vaikka Aliina koko ajan katsoi lattiaan ja kääntyi aina selin, hän silti näki Anteruksen silmissään kuin olisi katsonut luomiensa läpi, ja tunsi kuumaa vetoa häntä kohti. Samoin näytti olevan Anteruksen laita, sillä Aliina tunsi ja kerran vilahdukselta näki, kuinka Anteruksen katse suuntautui ja kiintyi häneen surullisena, kosteana, hartaasti pyytävänä. Häntä silloin yhtäkkiä kovasti ujostutti, että hän oli tässä näin kevein pukinein, ja hän tunsi veren tulvahtavan kasvoihinsa. Mutta saunassa oli onneksi niin hämärä, ettei kukaan huomannut hänen hämillisyyttään; miehet puhuivat sitäpaitsi omista asioistaan, vain Anteruksen ollessa vaiti ja katsoessa häneen alakuloisesti.
Tällaista oli jatkunut ja Aliina oli taistellut kiusausta vastaan niin uljaasti kuin oli voinut. Mutta olikohan niin, etteivät ihmisen omat voimat riittäneet siihen, että tarvittiin apua? Aliina muisti olleensa koko ajan, kaikista päätöksistään huolimatta, selvillä siitä, ettei Anteruksen tarvitsisi muuta kuin viitata ja hän olisi valmis täydellisesti taipumaan tämän tahtoon, antautumaan hänelle milloin vain, tekemään kaikkea, mitä hän halusi. Hän oli usein pysähtynyt miettimään tätä ja tarkastamaan itseään, ja oli tullut siihen tulokseen, että auttamattomasti oli näin. Se oli epätoivoista, salaperäistä, peloittavaa, mutta samalla – Aliina painoi taas pään pielukseen – viemaavan viettelevää, onnellista, hurmaavaa...
Hän voihkaisi ääneen ja hyppäsi vuoteeltaan. Ukkonen tärisytti avaruutta, huikaisevan kirkas salama halkaisi taivaan heijastaen valoansa aitan pimeyteenkin, ja valtava sateen kohina pauhasi kattotuohia vastaan. Aliinan valtasi pelko ja hän ryntäsi ulos juosten pihan yli pirttiin, jossa luuli Hanna-mummun olevan. Mutta tämä ei ollut siellä. Silloin Aliina meni etehisen peräkamariin ja hamuillen pimeässä koetteli Hanna-mummun vuodetta. Kun mummu ei ollut siinäkään, Aliina itse vaipui siihen suulleen, puhjeten taas hätääntyneeseen itkuun.
Hän oli maannut siinä hyvän hetken, kun etehisestä kuului hiljaista askelten sipsutusta. Käsi tapaili oven avainta ja sisään tuli Hanna-mummu, joka heti kysyi pelkäävällä äänellä:
– Oletko täällä, Aliina?
Aliinan vastattua mummu pudisteli vaatteitaan ja puheli puoleksi itsekseen, mutta samalla kuitenkin selittääkseen jotakin Aliinalle:
– Kun tuli niin kova jumalanilma ja sade, niin ajattelin, että sinä vielä säikähdät siellä aitassa yksinäsi, ja läksin katsomaan. Arvelin vielä, että menen samalla tiellä herättämään Anteruksen, koska haudalla tarvitaan nyt kaikki miehet. Sellaisen illan jälkeen, mikä nyt vietettiin, eivät miehet näet herää vähistä paukkinoista. Mutta portailla seisahtuessani näin vaatteita unohtuneen nuoralle ja menin tempaamaan ne pois, sillä vaikka ne olivat jo kastuneet, niin eihän niiden tarvinnut jäädä myrskyn pieksettäviksi eikä revittäviksi. Sillä aikaa kai sinä ehdit tulla huomaamattani tänne. Säikähdin ensin ihan taitamattomaksi, kun et ollutkaan aitassasi, mutta älysin kohta, että olit paennut pirttiin. Menin sitten niin kiireesti kuin pääsin Anteruksen puolelle, mutta hän oli jo poissa – lähtenyt haudalle arvatenkin.
Mummu kertoi matalalla, turvallisella äänellä, ja Aliinan sydäntä helpotti: mummun puheesta kuuli, että hän oli luullut Anteruksen nukkuneen kotonaan ja ettei hänellä siis ollut aavistustakaan mistään. Tosin hän puhellessaan veti välillä syvän henkäyksen ja huokasi raskaasti kuin olisi ollut lääpästynyt, mutta sehän johtui tietenkin siitä, että hän oli kävellyt kiireesti, ehkä melkein juossut. Aliina siirrähti seinän puolelle ja mummu kallistui hänen viereensä taas huoaten raskaasti ja supisten itsekseen hätääntyneestä Sitten hän koetteli Aliinan hartioita ja otsaa, tarttui häntä kädestä ja puheli rauhoittavasti, turvallisesti:
– Nuku siinä tämä loppuyö. Juha kyllä tulee toimeen pirtissä. On ollut kulunut päivä niin levoton ja huolekas, että kyllä on lepo tarpeen. Ruumis kuitenkin pian virkistyy – pesee unella pois väsymyksen kuin lipeällä lian, vaan tuntoon kun tulee tahra, niin sepä ei katoa ensimmäisellä virutuksella. Se on lujemmassa kuin milloinkaan pikiintynyt terva eikä irtaudu, vaikka sitä miten raaputtelisit kynnellä. Se vaatii katumuksen kuumat kyynelvedet ja Jumalan armon ja anteeksiannon hautimet ennenkuin heltiää juuristaan ja päästää alleen syömänsä tunnonhaavan paranemaan. Se on pitkä puuha meillä kaikilla, tahra tunnossa kun on näet ihmisillä yhtä tavallinen kuin lika kasvoissa. Nukutaan nyt...
2
Aliina oli kuunnellut mummun puhelua hengitystä pidättäen, kauhusta kylmänä. Miksi mummu näin haasteli tunnontahrasta? Kuulosti siltä kuin hän olisi sittenkin tiennyt jotakin. Aliinasta tuntui kuin olisi viimeinenkin suoja luhistunut hänen ympäriltään ja hän jäänyt alastomana kaikkien nähtäväksi. Häntä värisytti niin, ettei hän voinut estää ruumistaan tärisemästä, ja pelkäsi mummun kysyvän, mikä häntä vaivasi. Mutta mummu ei kysynyt, vaan ainoastaan silitteli hiljaa hänen olkapäätänsä. Sillä oli ihmeellisen rauhoittava vaikutus. Aliinan mielen valtasi yhtäkkiä himmeä, kaukainen turvallisuudentunne ja hän nukahti uupuneena tuskistaan.
Hän näki unta, että oli olevinansa nuori tyttö ja työskentelevänsä muiden nuorten joukossa haravoitsijana sillä laajalla järvenpohjaniityllä, johon niin monella talolla oli osuutta. Hänen niittäjänänsä oli Anterus, jonka kaataman heinän hän hajoitti luo'olle, kulkien hänen jäljessään. Hänen sydämensä paloi Anteruksen puoleen ja hän koetti saavuttaa tätä, mutta aina vain Anterus pysyi edellä. Niitettyään rajaan saakka ja lähdettyään palaamaan takaisin kierroksensa toista laitaa Anterus tuli häntä vastaan, mutta ei sanonut mitään, vaan katsoi ainoastaan kiinteästi ja totisesti. Aliinan valtasi hätä ja hän ajatteli, että hänen piti välttämättä saada asiansa selväksi Anteruksen kanssa, kun samalla syrjästä tuli Veeru ja sulki hänet "saareen" niittämällä kiireesti uran hänen ympärilleen. "Nyt olet minun!" sanoi Veeru ja kaappasi hänet syliinsä, mutta silloin tuli Anterus ja kysyi: "Mitä sinulla on minun sarallani tekemistä?" Veeru ei vastannut, vaan heittäen Aliinan sylistään hyökkäsi Anteruksen kimppuun. He alkoivat painia ja hamuilla puukkoa käteensä, saamatta sitä kuitenkaan irti tupesta, toinen kun aina hallitsi kalvosimesta toisen kättä. Yhtäkkiä niitty hävisi ja sijaan tuli vaahtoava koski, jota nyt laskettiin vimmatulla vauhdilla, Veeru airoissa, Anterus melassa, Aliina keskellä venettä. Tuli pimeätä ja synkkää, niin että Anteruksen oli vaikeata nähdä väylää; vain sieltä täältä häämöttävät vaahtoharjat ilmaisivat, missä pauhasi kuohuvin koski. Aliinan valtasi hätä, että nyt Anterus laskee siihen pystysuoraan kallioon, joka nousee tuolla mutkassa aivan väylän eteen, ja niin hukkuvat kaikki. Hän tahtoi huutaa Anterukselle, että pitää varoa, että tässä on hengenvaara, mutta ei saanut ääntä, vaan oli kuin herpautunut. Väliin kun salama leimahtaa, Anteruksen kasvot vilahtavat pimeydestä, ja silloin Aliina näkee hänen olevan kokonaan toisenlainen kuin ennen: kalpea, hengästynyt, kuumasti huohottava, tulisesti katsova. Aliinan valtaa polttava huumaus ja hän tuntee outoa nautintoa siitä, että saa näin kiitää Anteruksen veneessä. Sama, minne vain, vaikka kohti tuota korkeata vuorenseinää, kuolemaakin. Hän ummistaa silmänsä ja ajattelee: nyt! mutta kun hän avaa ne, koski onkin kadonnut ja he ovat saarella, laajan ulapan keskellä, pitämässä tuulta. Myrsky vinkuu, sade pieksää kallioita ja matalaa männikköä, tiirat kirkuvat, puut ja kaislikko kohisevat. Taas Veeru ja Anterus painivat ja nyt Anterus saa käteensä puukon... "Ei, ei, Anterus!" Aliina huutaa ja Anterus peräytyy kauhistuneena, katsoo puukkoon ja viskaa sen pois, peräytyy, peräytyy, nyt jo liukuu ulapan pinnalla kuin kävelisi aalloilla, kohoaa ilmaan, viittaa Aliinalle viimeiset hyvästit ja häipyy pois ikuisiksi ajoiksi...
Aliina oli varmaan uikuttanut unissaan niinkuin nukkuva tekee, kun elämä ahdistaa häntä murheillaan tajunnan rajan tuollakin puolella, koska mummu herätti hänet ja sanoi:
– Nousehan, Aliina, täytyy mennä lypsylle.
Oli varhainen aamu – Aliina oli nukkunut vain muutaman tunnin. Samassa silmänräpäyksessä, jolloin hän pääsi tietoisesti valveille, hänelle leimahti kuin salamana selväksi yöllinen tapahtuma. "Ei, se ei voi olla totta", hän väitti mielessään, mutta muisti sitten kokemuksensa kaikki yksityiskohdatkin niin tarkkaan, että ruumis alkoi väristä. Hän nousi äkkiä ja meni aittaansa pukeutuakseen siellä.
Hän ei saattanut katsoa vuodettaan, vaan pysytteli siihen selin. "Vielä eilen olin puhdas", hän ajatteli, "kiusauksen houkuttelema kyllä ja jo satoja kertoja mielessäni langennut, mutta silti itse varsinaiselta teolta säästynyt. Nyt olen" – hän antoi itselleen kuiskaten häväisevän, tuomitsevan nimityksen –, "vieläpä aivan toisenlainen ihminen kuin eilen. Ennen en tiennyt, minkälaista on olo rakastamansa miehen kanssa, vaan nyt tiedän. Se on autuaallista, mutta tulee nyt turmiokseni, koska se on minulta kielletty. En olisi saanut tehdä sitä, en".
Hän meni kiireesti kesannolle lypsämään ja huomasi katselevansa ympärilleen kuin peläten jonkun näkevän hänen kulkevan siinä. Omatunto sillä tavalla saattoi pelkomielelle – kaipaamaan yksinäisyyttä, miettimään pakoa pois kaikesta sinne, jossa ei tuntisi tätä kipeätä tuskaa ja kalvavaa häpeää. Hän tuli perille ja näki Katrin jo olevan lypsämässä. Katri alkoi heti puhella iloisesti. Hänen kirkkaasta katseestaan loisti puhdas, tahraton tunto. Aliina ymmärsi, ettei Katrille ollut ainakaan vielä tapahtunut mitään – sellaista kuin hänelle. Aliina tunsi Katrin salaisuuden, mutta ei ollut osannut pelätä siitä koituvan pahaa. Jyrki kun oli vielä vähän hento ja lapsekas. Hän koetti vastailla Katrille luontevasti ja iloisesti, ettei tämä huomaisi mitään, ja kyyristyi nopeasti Kaunikin ääreen aloittaen työnsä. Siinä ei tarvinnut eikä voinutkaan puhella, ääni kun ei oikein kuulunut lehmän suojasta, maito kun sihisi suihkutessaan kiuluun ja naudat kun aina vähän liikahtelivat.
Ajatukset jatkoivat väsymättä tapahtuman, tilanteen ja syyllisyyden selvittelyä, keskustellen omantunnon kanssa, väitellen sitä vastaan, lepytellen sitä ja pyydellen anteeksi. Se oli kummallinen tuo omatunto, aivan kuin Aliinassa asuva vieras olento, joka piti häntä valppaasti silmällä ja tiesi hänen salaisimmat, vielä puoleksi syntymättömät ajatuksensa. Sitä ei voinut mitenkään pettää ja varsinkin se oli herkkä huomaamaan veren viettelykset. Miten oli mahdollista, että tämä tällainen asia oli sattunut juuri hänelle, Aliinalle, jota olisi luullut kaikista vähiten sellaiseen halukkaaksi? Hänellä oli ollut koko päivän niin tavaton veto Anteruksen puoleen, ettei hän ollut tahtonut voida peitellä sitä. Palattuaan illalla mummun kanssa kotiin ja mentyään aittaansa hän oli ajatellut, että tullessaan kotiin Anterus ehkä menee tästä hänen aittansa ohi. Siksi hän ei ollut sulkenut ovea, vaan riisuuduttuaan istunut sen ääressä ja odottanut. Ketä tai mitä? Hän ei ollut myöntänyt sitä selvästi, mutta niin asia nyt kuitenkin oli, että hän oli todellisuudessa odottanut Anterusta. Rinnalla oli ollut ikäänkuin salaisena kuiskauksena tietoisuus siitä, ettei Veeru tule tänä yönä kotiin. Hän halusi vain kuulla Anteruksen askeleet ilmaisematta itseään ollenkaan. Niiden läheisyys jo tuottaisi hänelle suuren onnen. Kun ne olisivat häipyneet, hän nukkuisi tyydytettynä.
Hän oli haaveillut näin istuessaan aitanoven pielessä morsiusarkkunsa päällä ja kuunnellessaan joka silmänräpäys niin jännittyneenä, että kuuli oman sydämensä lyönnit. Ja kun tutut askeleet lähestyivät, sydän ensiksi seisahtui ja alkoi sitten lyödä entistä hurjemmin. Hän aikoi nousta arkulta ja painaa oven kiinni, mutta horjahtikin ja päinvastoin tuli avanneeksi ovea juuri silloin, kun Anterus meni ohi. Ja siinä samassa tämä pujahti sisään, painoi oven salpaan ja tempasi hänet syleilyynsä. Vastustus ei olisi auttanut, vaikka Aliina olisi yrittänyt sitä, mutta yrittikö hän? Ei rehellisesti, vaan mukamas – vaipui pian huumeeseen, josta oli vasta nyt heräämässä.
Niin se oli tapahtunut eikä sitä saanut enää tekemättömäksi. Mitä seuraisi nyt? Aliina mietti sitäkin siinä lypsäessään ja vastaillessaan kuin unissakävijä aina jotakin Katrin iloiseen puheluun. Hän tunsi olevan vaikeata tavata kotiväkeänsä, erikoisesti Veerua, joka varmaan oli jo palannut haudalta ja nukkui nyt tuolla heidän yhteisessä aitassaan ja aviovuoteellaan. Vaikeata, ehkä vaikeinta, hänen oli tavata Anterusta, sillä mihin hän kätkisi silmänsä tämän edessä? Anterus ja Jyrki kai olivat jo menneet haudalle ja hän tapaisi heidät siellä viedessään päivällä sinne ruokaa. Mitä, jos Anterus päästyään kahdenkesken taas vaatisi? Kuuma aalto poltteli Aliinan kasvoja hänen ajatellessaan tätä mahdollisuutta.
He saivat lehmät lypsetyksi ja päästivät ne veräjästä kujalle, menemään laitumelleen. Sitten he kantoivat maidon kumpikin omalle puolelleen ja alkoivat siivilöidä ja hoitaa sitä talteen. Mummu tuli auttamaan Aliinaa ja niin he yhdessä askartelivat viileässä, hämyisessä eteispirtissä, molemmat vaiteliaina ja vakavina, Aliina vain tuijottaen työhönsä, mummu luoden häneen väliin pitkän, surullisen, huolestuneen katseen. Ulkoa kuului pääskysten herkeämätön liverrys, kun ne laulaen lensivät pesästä ulos ja taas takaisin, välähdellen pihan yllä valkeina viiruina.
3
Tultuaan sitten päivällä haudalle ja tavattuaan Anteruksen Aliina tunsi polttavan punan kohoavan kasvoilleen. Kun Jyrki oli haudan toisella puolella eikä voinut nähdä heitä, hän kuitenkin vähitellen rohkeni nostaa katseensa maasta Anterukseen ja kohdistaa sen lopuksi tämän silmiin. Hän näki itsensä kuin ulkopuolelta ja tutki itseään kummastuneen, mistään hämmästymättömän mielialan vallassa. Tuossa on nyt Niemen siveä nuori emäntä miehen edessä, jonka kanssa on muutamia tunteja sitten tehnyt aviorikoksen, jolle on antautunut suuremmalla onnenhurmalla kuin milloinkaan miehelleen. Hänen ja Anteruksen välillä ei ole enää mitään salattua, vaan he ovat avautuneet toisilleen niin ehdottomasti kuin suinkin mahdollista. Hänen seisoessaan tuossa ja katsoessaan Anterusta yöllisen tapahtuman muisto herää ja alkaa kiertää hienona intohimon värinänä hänen suonissaan. Olisiko hän valmis uudistamaan nuo hurman hetket? Kykenisikö hän voittamaan kiusauksen, jos se taas nousisi hänen eteensä? Niemen nuori emäntä tutkii itseään ja toteaa seisovansa tienhaarassa: uuden kiusauksen voittaminen merkitsisi selvityksen alkamista, lankeaminen siihen yhä perinpohjaisempaa sotkeutumista verkkoon, josta ehkä ei pääsisi irtautumaan enää milloinkaan.
Aliina näkee ja ymmärtää tämän selvästi ja ajattelee, että mitäpä tässä on enää tuumimista: tietenkään sellainen ei tule uudistumaan. Mutta katsoessaan siinä Anterusta silmiin hän tajuaa, miten raskaaksi hänelle on elämä käyvä tuon kieltäymyksen jälkeen. Tuo muoto tuossa on hänelle nyt rakas toisella tavalla kuin vielä eilen, syvemmin, intohimon ulkopuolella, pyytämättä enää mitään, aina valmiina antamaan kaikkensa. Aliina tunsi hämärästi, että hänen yöllinen lankeemuksensa tulisi sovitetuksi vasta silloin, kun hän onnistuisi siirtämään tämänkin kiintymyksensä Anteruksesta Veeruun. Mutta olisiko sellainen ollenkaan mahdollisuuksien rajoissa? Aliinan mielestä ei ilman ihmeen aikaansaamaa muutosta hänen sydämessään.
Sitten hän sai niin paljon voimaa ja rohkeutta, että saattoi kysyä Anterukselta:
– Mitä sinä nyt minulle sanot?
Se oli kummallinen kysymys eikä Aliina itsekään ymmärtänyt, miksi asetti sanansa niin. Mutta kai se johtui siitä, että hän oli koko ajan Anteruksen lähdettyä miettinyt ja kuvitellut, mitä Anterus sanoisi hänelle silloin, kun he tapaisivat ensimmäisen kerran kahden. Oli kuin hän olisi lahjoittanut Anterukselle kalleimman aarteensa ja odottanut nyt, että tämä yllätettynä, saantinsa sanomattomasta arvosta ihastuneena, kiittäisi häntä ja tunnustautuisi hänen ainaiseksi velallisekseen. Aliina oli näitä asioita joskus ajatellessaan kuvitellut, että tytöt antautuessaan uskovat näin, ja tuntenut, että juuri tämä usko suo heidän teolleen ehkä sen autuaimman sisällyksen. Vain harvemmin hän oli tullut muistaneeksi, että intohimo ottaa säälimättä kaiken luonnonpakosta itselleen kuuluvana, ajattelematta, kylvääkö onnea vai murhetta.
Anterus vilkaisi ympärilleen ja varmistauduttuaan siitä, ettei Jyrki voinut kuulla heitä, vastasi hiljaa ja vakavasti:
– Sitä olen miettinyt siitä hetkestä asti, jolloin nousin viereltäsi, mutta selville olen päässyt vain yhdestä seikasta. Ja se on se, että heikkona hetkenä, vasten vakainta tahtoani ja ilman pienintäkään aikomusta, murtauduin elämäsi piiriin ja käänsin sen kohti vaivalloisia koleikkoja ja suuria kärsimyksiä. Ymmärrän näet, ettei tekomme jääminen salaisuudeksi voi auttaa meitä, sillä se kalvaa tuntoasi ja turmelee suhteesi Veeruun. Se kalvaa minunkin tuntoani ja turmelee minunkin suhteeni mieheesi. Ja nyt, kun olemme joutuneet näin pitkälle, minun on entistä vaikeampi nähdä sinun elävän hänen vaimonaan. En voi sietää sitä ajatusta, että lepäät hänen syleilyssään, sillä tunnenhan, että kuulut oikeastaan minulle. Kun en taas toisaalta tahdo johdattaa sinua uudelleen niinkuin sanotaan pettämään miestäsi, niin en ymmärrä, mitä minun on tehtävä. Minä näet, Aliina, tiedän rakastavani sinua koko sydämestäni, ja siksi minun on niin vaikeata, jopa mahdotonta, luopua sinusta. Älä tule milloinkaan luokseni yksinäsi, sillä en voi taata itseäni.
Aliina näki, että Anteruksen oli vaikeata puhua ja että hän kävi ankaraa taistelua. Hän laski kätensä Anteruksen käsivarrelle ja kuiskasi:
– Mutta meidän täytyy hillitä rakkautemme, sillä sallimus ei suo meitä toisillemme. Senhän tiedämme ja siihen kohtaloon meidän on alistuttava. Eihän kuolema voi tehdä meille mieliksi viemällä nyt Veerua, enhän voi erota hänestä, sillä olenhan luvannut olla hänen vaimonsa, enkähän voi elää tässä teidän molempain vaimonanne.
"Kuolema... mieliksi... viemällä nyt Veerun".
Anterus oli kalvennut kuullessaan nuo Aliinan sattumalta lausumat sanat. Hän tuijotti Aliinaan ja hengitti raskaasti, mutta pakottautui tyyneksi ja vastasi:
– Niin kai se on kuin sanot. Ehkä tästä sentään aukenee jokin elämisen mahdollisuus.
Sitten hän hetkisen mietittyään kysyi kuin sivumennen:
– Eihän minulta lie unohtunut aittaasi mitään?
– En ole huomannut, vastasi Aliina. – Miksi sitä kysyt?
– Muuten vain johtui varoiksi mieleeni.
Jyrki tuli haudan toiselta puolelta, kohenteli jo melkein kokonaan palaneita turpeita, heitti hiekkaa liian hehkuvaan hiillokseen ja toimi kaikin puolin asiallisesti. Sitten he alkoivat aterioida ja Aliina istahti tapansa mukaan syrjemmäksi. Hän laski väsyneesti kädet helmaansa ja alkoi taas selvitellä viipsinpuuna viliseviä, raskaita, murheellisia ajatuksiaan.
4
Tarkoituksena oli ollut, että tervansoutuun lähtisivät Anterus ja Jyrki, Veeru ja Vilkko. Niemen miehistä näet Ison-Juhan jälkeen Anterus oli taitavin ja kylmäverisin koskenlaskija ja siis itsestään oikeutettu edellä menevän veneen melamieheksi. Veeru, joka tosin kykeni viilettämään kotirannasta mereen saakka hänkin, soi mielellään Anterukselle etusijan ja laski turvallisesti hänen jäljessään. Hädän tullen kykeni melaa vääntämään myös Vilkko.
"Kotirannasta mereen saakka" – se oli kunniakkain taidon ja voiman näyte, minkä Niemen miehet tiesivät, karhunkaatoa lukuunottamatta ainoa teko, joka vei suorittajansa nimen koko koskikansan suuhun. Ison-Juhan ukkovaari oli vielä keihästänyt kontioita eikä se teko ollut tuntematon Juhallekaan, mutta kun kontiot olivat paenneet lähemmäksi rajaa, tämä miesten leikki oli loppunut. Mutta niihin aikoihin viriämään alkanut uusi elinkeino, tervanpoltto, oli tarjonnut sijaan uutta uljasta työtä. Sama jännitys, mikä kiihoitti veriä seisoessa keihäs tanassa karhua vastassa, oli koettavissa melan varressa, kun raskas lasti kiisi hurjaa vauhtia valkoisina kiehuvissa kurimoissa, joissa vaani varma kuolema, mikäli silmä näki väärin ja käsi käänsi liian varhain tai myöhään. Sama uljuudentunne kuin kontion voittoisaa kaatajaa, elähdytti kosken laskijaa, kun hän syöksähti suvantoon ja käännähti riemumielin katsomaan kuljettua taivalta. Se kohisi siellä kuin raivoissaan siitä, että varmalta näyttänyt saalis oli jälleen livahtanut sen kynsistä – kohisi ja vaahtosi kuin vesihirviö, joka ei suvaitse voittomiehiänsä. Mutta yhä alaspäin laski lastiansa ylimaan väkevä mies, korven kätköstä näkyviin noussut "tervahanhi", kysymättä ruunun laskumiehiä ja tarvitsematta jokivartisten apua, ja kiinnitti vihdoin voittajana raskaan veneensä tervahovin möljään. Eipä kumma, että hän katsahti silloin ympärilleen hiukan ylpeällä ilmeellä, sillä eihän ollut maakunnassa monta miestä, jotka kykenivät suorittamaan saman. Ystävällinen, höyli tervapatruuna muisti aina kysyä Isolta-Juhalta, itsekö tämä oli taas laskenut ja aivanko räkärin laituriin asti?
Iso-Juha oli rakentanut haudan ja varustanut veneet kuntoon koko ajan siinä mielessä, että hänen itsensä aika oli jo jäädä kotiin. Mutta kuta lähemmäksi lähtö tuli, sitä kovemmaksi ja viimein ylivoimaiseksi kävi kiusaus. Tuntien tarmoa kuin ennen nuoruuden päivinä ja tavatonta intoa, jota ei itsekään oikein voinut ymmärtää, Iso-Juha totesi haluavansa tehdä tämän mainehikkaan matkan vielä kerran, kuin elämänsä ja ponnistelujensa huipuksi. Hän tahtoi viimeisen kerran katsella venettä melan varresta, sen kahta tervatynnyririviä, sen notkistumista kosken kynnyksellä, sen keulan hautautumista odottavien kuohujen syliin, sen komeaa menoa ja rantojen vilisevää kiitoa. Hän tahtoi itse suorittaa velkansa porvarille ja palata kotiin vapaana, velattomana miehenä, Niemen vanhana isäntänä, joka ei kohottanut hattuaan muille kuin Jumalalle. Sen voiton riemun hän oli oikeutettu nauttimaan itse läsnä olevana, sillä se oli hänen suunnitelmiensa, sitkeytensä ja uurautensa tulos. Sieltä kun palataan, hän hellittää, heittäytyy lepoon, miettii kuolemaa ja iankaikkisuutta, mutta siihen asti hän ponnistaa viimeisen, ainoan, valtavan kerran. Hän tahtoo itse laskea ensimmäistä venettä – Anterus laskekoon toista, Jyrki jääköön kotiin naisten avuksi taittamaan lehdeksiä.
Tervahaudan rannassa kävi vinha työn vilske, kun miehet lastasivat tynnyreitä veneisiin, kahteen solakkaan käärmeeseen, joista toinen oli upouusi, Ison-Juhan taidon ja ahkeruuden tuorein tulos, toinen jo muutaman matkan tehnyt, mutta silti vielä ehytkaarinen ja laudoilta ja saumoilta halkeilematon ja irvistelemätön. Iso-Juha oli puuhassa paremminkin vain mestarin asemassa, antaen harvasanaisia mutta ytimekkäitä neuvoja silloin, kun näki siihen syytä olevan. Varsinaisesta työstä hän pidättäytyi, sillä nuoret miehet eivät sietäneet nähdä hänen tarttuvan kiinni. Olihan heillä voimia tarpeeksi.
Iso-Juha ihmetteli itsekseen, miten haudoista saattoi tulla tervaa niin paljon enemmän kuin hän oli laskenut. Tämä määrä oli näet täyttynyt jo eilen aamulla, mutta haudan sydänosa antoi vielä runsaasti lisää. Äsken hän oli käynyt halssissa laskemassa sitä uuteen tynnyriin ja ihan suihkuna oli kiehuvankuuma, väkevästi uhoava terva puhaltautunut ulos. Ei ollut siis ukonilman vahinko tuntunut missään. Olisivatko ehkä tervakset olleet parin poutakesän ansiosta tavallista pihkaisempia ja lisäksi polttaminen luonnistanut tällä kertaa paremmin kuin ennen?
Hän kääntyi mietteissään katsomaan, miten Anterus, jonka vartiovuoro nyt oli, asetti haudan reunaa vastaan tukevahkon hirren porraspuuksi ja kipaisten sitä myöten haudan päälle sohi siellä, savun ja kipinäin keskellä, tavattomassa kuumuudessa, jotakin mitä lie sohinut ja mihin ei enää ulkopuolelta ylettynyt. Sellainen temppu täytyi haudanpoltossa melkein aina tehdä. Kauaa ei haudan päällä tarjennut olla eikä voinutkaan, kun ei saanut vetää henkeä. Tuossa jo Anterus hyppäsi pois. Ison-Juhan täytyi ihmetellä hänen taitoansa ja voimaansa. "Tekee enemmän kuin Veeru ja Vilkko, enemmän kuin minä. Kun ei ole jo ottanut vaimoa, jotta saisi lapset ajoissa kasvamaan. Sille syntyisi karhunpenikoita. Olisikohan perää siinä kuiskeessa, että hän olisi aikonut Veerun Aliinaa ja jäänyt yksin, kun toinen vei?"
5
Iso-Juha katsoi mietteissään tutkivasti Anterusta, joka istui hänen lähellään. He söivät päivällistä, puuroa, jota Aliina oli keittänyt kahvinuotiolla. Pata oli heidän keskellään ja siinä puuron keskellä iso voisilmä, johon jokainen kastoi lusikallistaan. Haarikasta ryypättiin piimää. Miehet eivät joutaneet puhumaan vihaisen nälkänsä ja vinhan syöntinsä vuoksi, vaan seurasivat äänettöminä lusikkansa kulkua padasta suuhun ja päinvastoin. Iso-Juha vain pisteli harvakseen, sillä hänen nälkänsä oli pian tyydytetty, nuolaisi lusikkaansa imaisten maukkaasti, ja katsoi taas Anterukseen.
Aliina oli istahtanut syrjemmäksi, melkein selin miehiin. Hän oli kieltäytynyt syömästä, koska oli saanut kyllänsä jo maistelusta. Hän olikin vähäruokainen, kalpeahko, melkein liian kevytluinen näin talonpojan vaimoksi. Olisi pitänyt Veerun ottaa toinen. Mutta mitä nyt tällaisia turhia mietteitä. Sitä Iso-Juha oli joskus – tuli tässä mieleen miten lie – ihmetellyt, ettei Anterus ollut ainakaan hänen kuultensa milloinkaan virkkanut Aliinalle sanaakaan. Eikä Aliina hänelle. Olisikohan tuo kuiskittu asia aiheuttanut heidän välilleen tällaista vierautta? Aliina oli äsken istunut miehensä vieressä, mutta Anteruksen tultua padan ääreen tehnyt asiaa ja poistunut tuonne, jossa nyt istui kyyrysissään, vasen käsi nyppien sammalta, huivi syvään silmille vedettynä. Iso-Juha oli huomannut Aliinan ruvenneen pitämään huivia silmillä ja katselemaan maahan kuin olisi surrut. Alakuloinenhan hän aina oli ollut, mutta nyt hän oli kuin jostakin murheellinen. Kukapa ne naisten kaikki itkut ja niiskutukset tutkii ja tietää.
Veeru nuoli lusikkansa ja jätti sen padan viereen Aliinan korjattavaksi. Sitten muutkin miehet lopettivat syömisensä ja laskivat lusikkansa kädestään. Jyrki vain söi vielä. Hän ei näet uskaltanut milloinkaan pistellä yhtä rohkeasti kuin muut ja jäi siis jälkeen, nälkäiseksi. Siksi toiset kuin huomaamattaan jättivät padan pohjalle vähän puuroa, tarkoittaen sen Jyrin syötäväksi. Lisäksi hän sai kaapia padan niin puhtaaksi kuin halusi. Se oli tapana eikä sillä tarkoitettu pahaa, mutta silti nuo viimeiset lusikalliset olivat Jyrille katkeria. Mutta mikäpä tässä auttoi muu kuin söit nöyrästi, koska nälkä oli. Hän kaapi pataa ja muisteli Katria, jota oli edellisenä iltana puhutellut hellästi kantaessaan hänen kanssaan vettä saunaan. Hautavuorolta tultuaan miehet tahtoivat kylpeä päästäkseen irti tervaksensavusta ja rasvaisesta noesta.
Veeru oli virittänyt piippunsa ja poltteli sitä nyt painuneena kumaraan, pää ihan retkottaen maan puoleen, tuijottaen eteensä mitään näkemättömin silmin. Hän mietti sitä outoa, ennen tapahtumatonta asiaa, joka oli sattunut hänelle pari päivää sitten Aliinan kanssa, kun hän oli illalla saunan jälkeen yrittänyt lähestyä tätä niinkuin mies vaimoansa. Hänen ohimoitaan poltti vieläkin hänen muistellessaan, miten Aliina oli torjunut hänet. Se oli nöyryytys, jota ei mies hevillä siedä. Eikä se lievenny siitä, jos – kuten hän oli tehnyt – kiellosta huolimatta alistaa toisen tahtoonsa. Vaatimalla saatu rakkaus ja itkien päätänsä pois kääntävä vaimo – se muuttaa koko asian myrkyksi. Mikähän Aliinaan oli mennyt, sillä ei se ennen ohut tällainen, vaan alistuvainen, nöyrä? Sen silmistä ja kasvoista oli lopuksi kuvastunut oikein inho. Veeru ei ollut voinut jäädä hänen viereensä, vaan oli nukkunut porontaljalla lattialla. Ei, vaikka Aliina oli jo katunut ja pyydellyt tulemaan. Ja he olivat olleet molemmat syvästi onnettomia ja olivat vieläkin. Tuntui kuin he olisivat jostakin syystä muuttuneet toisilleen uppo-oudoiksi, jotka eivät voineet sietää toistensa näkemistä eivätkä puhuttelemista. Siitä asti he eivät olleet puhuneet keskenään muuta kuin välttämättömimmän.
Veerun mieli pimeni hämäräksi ja elämä menetti ilonsa. Hänellä oli sellainen luonne, että kun sattui jotakin vakavasti vastahankaista, tällaista kuin nyt tämä, hänen mielensä myrtyi sameaksi, auttamattoman alakuloiseksi. Teki hän tai koetti ajatella mitä hyvänsä, kaiken taustalla oli tärkeimpänä ja vallitsevimpana eräänlainen vaskenvärinen murheenpilvi, joka väritti koko maailman ukonilman hämyiseksi. Se ikäänkuin jyskytti joka suonessa, sokaisi näön ja sammutti kuulon, teki kipeäksi ruumiin ja kiihdytti mielen sairaaksi, kummitellen kauhut ekoina. Veeru ei ollut milloinkaan ilmaissut luonteensa tätä puolta, vaan oli aina hillinnyt itsensä täydelleen. Mutta se ei ollut tästä talttunut, vaan oli tälläkin hetkellä hänessä keskeisintä, murheellisinta, kurjinta, hurjinta.
Se oli sitä siksi, että hän oli jykevän olemuksensa ja yksiviivaisen sielunsa koko voimalla kiintynyt Aliinaan, jonka pehmeys, lintumainen arkuus, sielun ja ruumiin hento, puhdas sulo, naisellinen alistuvaisuus, olivat herättäneet hänessä kauan tyynenä uinuneen, mutta senpä vuoksi sitä voimakkaamman intohimon. Hän oli ottanut Aliinan melkein pakolla, kuuntelematta tämän pieniä, epävarmoja epäröimisiä, saamatta tältä milloinkaan sitä riemuitsevaa, antautuvaa suostumusta, joka olisi ollut – sen hän oli aina tuntenut – hänen onnensa korkein silmänräpäys. Aliina oli aina pelännyt häntä, alistunut haluttomasti viettelemättä häntä milloinkaan, ollut osallisena vain pakosta, kukaties mielessään kokonaan muualla silloin, kun Veeru oli odottanut onnensa autuaimman silmänräpäyksen koittoa. Ei ollut oikeastaan kummastelemista siinä, ettei hän tullut siunatuksi, sillä hän piti itseään Veerulta suljettuna juuri tuolla kalsealla haluttomuudellaan.
Olisikohan sittenkin – Veeru oli sattumalta kuullut sellaista kuiskittavan – Aliina ollut tietämättään kiintynyt toiseen ja herännyt huomaamaan tämän vasta sitten, kun se oli myöhäistä? Ja ken oli ollut tuo toinen? Sitä ei Veerulle ollut kukaan edes vihjannut, mutta asettelemalla asioita yhteen ja tekemällä niistä johtopäätöksiä Veeru oli todennut syyttävänsä siitä Anterusta. Tästä johtui pohjaltaan se kärkkäys, jolla he viinapäässä tuonoin kiihtyivät joutavaan intokseen – salaisesta epäluulosta ja polttavasta mustasukkaisuudesta, joka oli kiduttanut Veerua kauan, vaikka kukaan ei ollut huomannut mitään eikä Anterus antanut vähintäkään aihetta. Vaikka Aliina ei puhunut Anterukselle eikä tämä hänelle, niin vaisto sanoi, että heidän välillään sittenkin oli jotakin, että nimenomaan tuo puhumattomuus, tuo oudosteleva vierastaminen, oli merkki veren salaisesta vedosta toisen puoleen. Veeru luulotteli nähneensä Aliinan ihon värähtäneen, kun Anterus oli joskus tullut aivan lähelle, ja Anteruksen puolestaan omituisesti jäykistyneen ja käyneen puhumattomaksi, kun Aliina oli alkanut kissamaisen pehmeästi, silmät siveästi maahan luotuina, poskilla lämmin puna, askarrella hänen edessään. Tämä kaikki saattoi olla väärää luuloa ja suoraa hulluutta, mutta muuttui todelliseksi, vaikuttavaksi tekijäksi sikäli, että kieltäytyi haihtumasta.
Miten hyvänsä, olipa epäluuloon aihetta tai ei, tästä tuskan kohdasta oli päästävä irti, jotta elämä liukuisi tyynille ja kirkkaille vesille. Aliinassa oli saatava syntymään halu oman miehensä puoleen ja Anterukseen kohdistuneen epäluulon oli häivyttävä. Ellei tämä onnistunut, elämä kävi yhä onnettomammaksi ja lopuksi törmäsi kiveen. Tähän ei voitu mennä, ja siksi korjautumisen täytyi tapahtua.
Veeru säpsähti mietteistään hereille siitä, että Katrin iloinen laulu alkoi kuulua kankaalta. Hän oli tulossa tänne auttamaan Aliinaa astiain pesussa ja pois kantamisessa, kuten oli sovittu. Kaikki herkesivät kuuntelemaan hänen lauluaan, ja Jyrin kasvoilla vilahti hymy kuin se olisi sanonut hänelle enemmän kuin muille. Se oli aivan mitätön laulu tytöstä ja pojasta, kesäyöstä, aitasta, tämän narahtavasta ovesta, kuiskuttelemisesta ja muka torumisesta, mutta siinä oli sellaisena kuin Katri sitä nyt huolettomasti ja kirkkaasti lauleskeli niin sykähdyttävää elämän- ja nuoruudeniloa, että Iso-Juhakin hymähti. Vilkko katseli kulmat rypyssä Jyrkiä, jonka kasvoista loisti avomielinen onni.
6
Lähtöpäivänä satoi ja tuuli koleasti idästä. Seisahtuessaan portaille katsahtamaan järvelle ja kaukaisiin korpiin Katri tunsi, kuinka mieleen hiipi hiljaista alakuloisuutta kuin sateenvihmaa. Siinä oli kihoavien kyynelten sumua ja kurkkua puristavaa itkunpakkoa, mutta pohjalta silti tunnahti haikeata makeutta, onnen lauhaa tuoksua, joka toi mieleen helteisen lepohetken mesimarjoja kasvavalla niityllä tai angervopientareella.
Tuo onnen mesimarjatuoksu, joka leyhähti sydämeen sateen ja koleuden alakuloisuudesta huolimatta, johtui siitä – Katri ymmärsi sen –, ettei Jyrin tarvinnutkaan lähteä tervansoutuun. Iso-Juha oli sanonut niin, ilmoittaen lähtevänsä itse. Parin kolmen viikon ajaksi talot jäisivät vaimoväen haltuun, ainoana miespuolena Jyrki. Vilkko ei olisi sinä aikana pitämässä silmällä häntä ja Jyrkiä, vaan he saisivat olla aivan vapaasti, kahden. Toisten vanha ja nuori emäntä eivät ehtisi heitä paimentamaan. Katri tunsi katsovansa itseään silmiin tutkivasti, punastui ja meni sisään.
Kaikki tulivat rantaan lähtijöitä saattamaan. Jyrki muisteli, mikä itku ja hyvästijättöhalailu vallitsi hänen kotikylänsä valkamassa silloin, kun miehet lähtivät suurena joukkona vuotuiselle kauppamatkalleen, ja ihmetteli Niemen väen tyyneyttä. Kädestä ei kukaan ottanut ja sanottiinko mitään? Taisi jäädä enemmän vilkaisuksi – ei, virkkoihan todellakin Iso-Juha, että "hyvästi nyt vain ja näkemiin", ja toivottihan Hanna-mummu "lykkyä reissulle". Mutta muut eivät puhuneet mitään. Aliina seisoi mummun takana kädet esiliinan alla ja oli murheellisen, viluisen näköinen. Anterus ei katsonut keneenkään, vaan puuhaili tavarainsa sijoittamisessa ja koetteli melansa vaulua. Veeru katsahti joskus Aliinaan ja Vilkko Katriin.
Tuolla ne jo menivät rinnakkain, purje molemmilla vinhan tuulen pullistuttamana. Täällä suojarannalla ei tuulesta tiedä, mutta ulapalla ja tuulen alla, lähestyttäessä kosken niskaa, se jo tuntuu kovasti, saattaapa heittää vettä sisään. Mutta ei Iso-Juha sellaista pelkää. Siitä oli huomautettu hänelle, mutta hän oli vain vilkaissut taivaalle eikä ollut edes vastannut. Päätteli kai, ettei tuuli sentään vaarallisen kova ollut. Suoraan hän aikoi ohjata koskeen ja laskea täydessä lastissa, koska vesi oli vielä korkealla. Iso-Juha oli komea ukko seisoessaan veneensä perässä vasen käsi melan varressa, oikea huoparimessa. Mutta komea oli Anteruskin – vielä komeampi siksi, että oli nuorempi ja väkevämpi.
Vilkko veti aironsa sisään, sillä tuuli pingoitti purjetta ja alkoi viedä venettä yhä kiihtyvällä vauhdilla. Hän kurkisti purjeen reunan alitse kotirannalle ja näki saattajain yhä seisovan siellä katsomassa veneiden menoa. Vilkon mielessä heräsi hänen ajatellessaan Katria, joka ei milloinkaan poistunut hänen tietoisuudestaan, polttava levottomuus. Ennen oli lähtö tervansoutuun ollut hänelle mitä mieluisin asia, sillä pääsihän silloin näkemään suurempaa maailmaa kuin oli tämä sydänmaa, mutta nyt oli ollut toisin. Jokin onnettomuuden aavistus vaivasi häntä, pelko, että hänen poissa ollessaan saattaisi tapahtua jotakin – Katrille, niin, Katrille sattua sellaista, joka särkisi Vilkon onnen. Hän ei tahtonut myöntää pelkäävänsä tätä, mutta heräsi aina mietteistään huomaamaan, että oli unohtunut kuvittelemaan tuollaista, ja tunsi olennossaan mustasukkaisuuden kihelmöivää tuskaa. Hän oli kyllä vihjannut isälleen, että hän tai Veeru, jompikumpi, jäisi kotiin ja että Jyrki saisi tulla sijaan, mutta ukko ei pitänyt Jyrkiä miehen veroisena. "Jääköön taittamaan lehtiä, niin tekee Anterukselle suuremman hyödyn. Jyrki on heikko soutamaan ja vielä heikompi sauvomaan, saati vetämään venettä vastakoskeen. Kun lähdemme kaikki aikamiehet, niin matka tehdään pian!" Vilkko ei ollut hennonnut kysyä, aikoiko isä-ukko itse ehkä kiskoa vetoköydestä. "Vaikka kyllä se tekee senkin, jos sisuuntuu", hän oli arvellut ja tyytynyt. Olihan hänellä voimia isä-vanhankin varalle.
Tuuli tuntui täällä jo vinhempana ja pullistutti nelikulmaista, laajaa purjetta yhä kiinteämmälle. Varalaitoja myöten lastatut raskaat veneet lisäsivät vähitellen vauhtiaan, niin että keulasta alkoi jo kuulua hiljaista kohinaa. Kesäinen tuuli ei nostattanut isoja aaltoja, vaan jykevät veneet uursivat ulapan pintaan raskaan, tasaisen uran, uiden kuin vesipedot nokka syvään painettuna. Anteruksen vene näytti olevan parempikulkuinen, koska vähitellen sivuutti. Nyt Anterus jo oli Vilkon kohdalla. Hän oli istuutunut perätuhdolle ja nojasi kyynärpäätä melan varteen sekä leukaa nyrkkiin. Anterus oli ollut viime aikoina totinen, puhumaton. Hänen otsansa oli ollut aina rypyssä ja hän oli unohtunut tuijottelemaan näkemättömin silmin tyhjään ilmaan. Nytkään hän ei varmasti muistanut, missä oli, koska oli unohtanut peränpidon ja antoi veneen mennä liiaksi vasemmalle. Kas, jopahan säpsähti hereille ja alkoi painaa melaa kääntääkseen venettä. Veeru keulassa herää myös mietteistään, vilkaisee koskelle päin ja sitten Anterukseen, ja todettuaan tämän havahtuneen vaipuu taas välinpitämättömänä ajatuksiinsa. Kosken niskassa Anterus laskisi purjeen ja päästäisi Ison-Juhan taas johtamaan, laskemaan ensimmäisenä. Isä-ukko ei voisi antaa anteeksi, jos häneltä vietäisiin tämä kunnia. Vilkko kurkistaa purjeen reunan alitse isäänsä. "Jopahan näyttää ukko kuulevan kosken jyminää, koska koettelee vaulunsa kestävyyttä ja nostaltaa melaa muutaman kerran. Silmät ovat terävät kuin naskalit ja sieraimet liikahtelevat kuin tammaa vainuavalla oriilla. Ei se välitä sateesta eikä tuulesta, vaan nousee seisaalleen ja koettaa purjeen vieritse tarkistaa suuntaa".
Kuikkaparvi, joka veti nuottaa kosken niskassa, ryntäsi kauhistuneena äkilliseen, räpiköivään lentoon nähdessään kahden jättiläislinnun kiitävän isoin valkosiivin suoraan päälle. Vilkko säpsähti, sillä tämä oli hänestä onnettomuuden enne. Hän kerkesi nähdä muutaman linnun mustat, ilkeästi kiiltävät silmät, ja huitaisi kädellään sanoen itsekseen, että "pääsettekö siitä, pahanilman linnut". Jo nousivat kuikat siivilleen ja alkoivat lentää vastatuuleen räikeästi raukuen. Kova tuulenpuuska lennähti samalla syrjästä ja heilautti äkkiä venettä välittämättä sen raskaudesta. Jo laski Anterus purjeen ja Veeru alkoi soutaa. Vilkko totesi Anteruksen veneen vauhdin hiljentyvän ja isänsä veneen tuossa tuokiossa saavuttavan ja sivuuttavan sen. Hetkinen vielä vinhaa vauhtia, ja sitten Vilkko meni laskemaan purjeen ja ryhtyi hänkin soutamaan. Se oli raskasta työtä, mutta keveni sitten, kun alkoi tuntua virran vetoa. Vauhti kiihtyi, aallot silenivät kiiltäväksi, mustaksi vuolteeksi, jonka pinnalle nousta muljahteli siellä täällä suuria pyörteitä ja joka tuolla kauempana kapeni ja murtui kohisevaksi putoukseksi. Vilkko katsahti rannan puihin ja totesi veneen kiitävän hurjaa vauhtia. Hän veti airot sisään, sillä raskaaseen tervalastiin ei soutu tehonnut – se meni melan antamaan suuntaan eikä sitä saanut airoilla mihinkään ohjatuksi.
Hurjan kiidon riemu hulmahti Vilkon rinnassa ja hän tunsi tavatonta nautintoa kuin ainakin mies suorittaessaan suurta voimatekoa. Hän katsoi ylpeänä vanhaa isäänsä, joka oli noussut seisomaan parraspuille ja hallitsi melaa korkeana, komeana ja jäntevänä kuin konsanaan parhaan miehuutensa aikoina, silmät tuikkien terävinä hatun reunan varjosta. Niin se oli tuolla seisoessaan kuin mahtavin siivin saaliinsa niskaan iskevä kokko. Ja Anterus tulee jäljessä seisoen parraspuilla hänkin, harteikkaana, tyynenä, valmiina kaikkien mahdollisuuksien, kuolemankin varalle.
Nyt ollaan ensimmäisen putouksen niskassa. Vilkko tuntee sen hyvin – näkee, miten vesien paljous lähtee vyörymään kynnyksen takaa alkavaa alamäkeä ja miten mäen juurella odottavat hurjasti pauhaavat hyrskyt ojennellen sihiseviä ja sähiseviä vaahtoharjojaan, ahnaasti kouristuvia kuohukäpryjään. Raskas vene melkein kuin epäröi kynnyksellä sekunnin, mutta painuu sitten päättäväisesti kuin ummistaen silmänsä syöksymään vaahtokitojen kimppuun.
Vilkon sydänalaa vihlaisee vauhdin ja jännityksen hurma. Hän ummistaa silmänsä veneen kokan iskiessä kuohuihin ja näiden hurjasti rynnätessä keulan korkeita räpe- ja hattulaitoja vastaan. Hänestä tuntuu, että tutkimaton sallimus kiidättää venettä ja heitä kaikkia päin tuntematonta kohtaloa, ja irtautuu silmänräpäykseksi todellisuudesta. Nyt he ovat jo kiitämässä alempana. Tuolla Anteruksen vene näyttää ihan hautautuvan vaahtokitoihin – ei näy muuta kuin hän itse – Anterus, jäykkä, tuima, mitään vääjäämätön Anterus. Vilkko katsahtaa isäänsä.
Ison-Juhan kasvoilla välkehtii voiton ja voimantunnon, suoritetun suurteon riemu. Hän koettelee vaulua ja asettuu odottamaan uutta ottelua, uutta putousta, jonka jymy jo kuuluu muun pauhun läpi. Katse teroittuu ja leuat pureutuvat yhteen.
VIIDES LUKU.
1
Aliina oli kestänyt tunnin toisensa jälkeen. Tunnit olivat lisääntyneet vuorokaudeksi ja näitäkin oli tullut jo useita, riittävästi viikoksi ja pariksi. Miehet menivät tervansoutuun ja talossa vallitsi entistä häiriintymättömämpi hiljaisuus. Sitä tosin rikkoi pääskysten viserrys, mutta tähän oli niin totuttu, ettei sitä huomattu. Istuessaan illoin ja öinkin aittansa ovella ja tuijottaessaan järvelle, josta joskus kantautui kuikkien raukumista, Aliina ajatteli, että Niemi oli muuttunut autiotaloksi, jossa paholaiset olivat saaneet vallan. Aivan niin kuin hän oli kerran sanonut. Valkoisessa yöröijyssään liikuskeleva mummu oli autiopirtin äänettömästi hissutteleva ja hiiviskelevä kummitus, joka ontoilla silmillään hyytää ihmisen veren jääksi ja siten surmaa kenet tahtoo. Sanovat, että kun äkkiä kurkistaa autiopirttiin ikkunanreiästä sisään, niin nurkasta joskus vilahtaa valkoista. Se ei ole kärppä, vaan kummitus, surmatun lapsen haamu, joka nousee kätköhaudastaan sillan alta leikkimään yksinään päivänvalossa, josta ei eläessään saanut iloita.
Niin, päivät olivat kuluneet – vieläpä nopeammin kuin yöt. Nämä kuluivat hitaasti, kun uni ei tullut ja täytyi aina pelätä, että jos Veeru... Aliina ei voinut sietää sellaista ajatustakaan. Hänestä tuntui, että jos hän nyt menisi Veerun kanssa, niin hänestä todellakin tulisi kahden miehen yhteinen vaimo. Siinä oli jotakin alentavaa, vastenmielistä. Sellainen miete oli kyllä vilahtanut – houkutus sekin, kiusaus, että olisi varovaisinta mennä Veerun kanssa juuri nyt, sillä sittenpä Veeru ei voisi kieltää isyyttänsä. Olihan näet olemassa se mahdollisuus, että Aliina tulisi äidiksi Anteruksesta. Se ajatus tuntui kaikesta huolimatta suloiselta.
Sitten Veeru olikin yrittänyt ja tehnyt mitä tahtoi Aliinan tylyydestä huolimatta. Se oli onneton kohtaus – molemmille syvästi alentava, kokonaan toista kuin... Sitten Aliina oli yhtäkkiä ymmärtänyt, miten väärin hän menetteli Veerua kohtaan, ja heltyen osoittanut lämpöä ja sovinnonhalua, mutta se oli ollut myöhäistä: Veeru oli jäätynyt kylmäksi, tunteettomaksi, sanattomaksi. Siitä alkaen he olivat olleet toisilleen aivan vieraat. Koko talossa Aliinalla ei ollut ainoatakaan, jolle olisi voinut uskoutua, ja niin hän oli vaipunut murheelliseen, hautovaan yksinäisyyteen, yön pimeyteen, johon ei pilkottanut monta valonsädettä. Anteruksen vakava, surumielinen katse tavoitti hänet joskus – vielä rannassa miesten lähtiessä –, mutta sen kaipaava ilme ei kyennyt lohduttamaan häntä. Päinvastoin se herätti hänet entistä tuoreemmin tuntemaan asemansa vaikeuden ja uudelleen panemaan liikkeelle sen tuskallisen ajatusvyyhdin, jonka selviämättömänä sykkyränä oli kysymys, miten päästä tästä myrskyisestä, pimeästä yöstä rauhan valkamaan.
2
Liikuskellessaan ja hissutellessaan askareissaan mummu näki eräänä yönä Aliinan istuvan aitanovella ja tuli huolestuneena, hiljalleen kävellä kyhnytellen, puhelemaan hänen kanssaan. Mummu ei kesän valoisana, yöttömänä aikana nukkunut paljoa, vaan käpsehti jalkeilla kellosta huolimatta ja nukahti, milloin uni pyysi. Hänen vanhat hiuksensa olivat nyt ihan viime aikoina kuloutuneet vitivalkoisiksi ja kasvoihin oli ilmestynyt vieriviereen uusia syviä ryppyjä. Kulkiessaan mummu tuontuostakin painoi sydämensä kohtaa, puheli itsekseen, seisahtui ja katsoi ympärilleen kuin apua pyytäen, ja alkoi taas tulla kyhnytellä.
Nyt hän istahti Aliinan viereen ja asettui katsomaan ulapalle, joka kuulsi kuin vaski. Hän ei sanonut mitään, heiluttihan vain ruumistaan hiukan ja siveli epäröiden, neuvottomana, polviaan. Aliina katsoi säälien hänen ruskeita, ryppyisiä koukkusormikäsiään, joiden selkämyksessä risteili paksuja, sinisiä, kovettuneita suonia. Sitten Aliinaa joku voima kuin nykäisi, niin että hänen täytyi sanoa jotakin.
– Jokohan lienevät miehet paluussa?
Tämän aivan turhan kysymyksen hän tuli virkkaneeksi, vieläpä rauhallisella, välinpitämättömällä äänellä, siitä huolimatta, että oikeastaan oli aikonut voihkaista sydämensä kalvavan kivun kuuluville viiltävänä kirkaisuna.
– Kyllä niiden pitäisi oikisuunnassa jo olla tulossa kotiin.
Mummu puhui rauhallisesti, vaikka hänenkin sydäntänsä ahdisti tyrmistyneen tietoisuuden tuottama tuska, yötä päivää levottomana pitävä neuvottomuus. Aliina kysyi taas tyynesti, hiljaisesti, huolehtivasti:
– Kunhan niille ei olisi tapahtunut mitään...
Villi ääni hänen sydämessään kuiskasi hänen voimatta vaientaa sitä päinvastaiset sanat: "Kunpa niille tapahtuisi se, että Veeru jäisi sille tielleen – hukkuisi koskeen, niin silloin muuttuisi kaikki hyväksi eikä olisi syytä surra!" Kauhistuneena tästä mielikuvasta Aliinan koko olemus nousi inhoten torjumaan sitä. Järkyttyneenä hän kysyi itseltään: "Olenko minä näin huono ihminen?", ja ratkesi yhtäkkiä haikeaan itkuun.
Mummun valkea pää tärisi hätääntyneesti ja hänen kätensä laskeutui suojelevasti Aliinan harteille liikahdellen siinä kömpelön-silittelevästi. Hän kumartui Aliinan puoleen ja yritti supattaa hänelle jotakin, mutta luopuen aikeestaan kohotti taas päätänsä ja katseli neuvottomana ympärilleen. Sitten hän puheli rauhoittavasti:
– Viikon kuluttua voidaan jo odotella miehiä kotiin ja silloin on, jos asiat ovat luonnistaneet niinkuin on toivottu, Niemen talossa syytä suureen iloon. Veeru tuo sinulle silkin tuliaisiksi kuten on luvannut ja sinä tulet taas uudelleen näkemään, kuinka hyvä mies hän on, anteeksiantavainen ja turvasi kaikessa, tapahtui mitä tahansa. Älä siis pelkää, vaan luota rauhallisena siihen, että kaikki selviää. Saatpa nähdä, että kerran vielä itkusi muuttuu iloksi.
– Mistä mummu sen niin varmasti tietää? kysyi Aliina surumielisen epäilevästi. – Mieleni on niin maahan painunut, että odotan vain haudan eteeni aukeavan. Olen kuin Noppe-parka, jonka täytyy raahata keväänsä ja kesänsä raskasta kurikkaa kaulassaan.
– Ei sinulle hauta vielä aukea, vastasi mummu, vaan polkusi kulkee tästä kauas, kunhan et hätäile ja annat täyden vallan sille hyvälle, mikä sinussa on. Itku on muuten terveydeksi, niin että itke tässä sylissäni niin kauan kuin jaksat. Huomasin ennen nuorina itkuvuosinani kyyneleiden parantavan melkein minkälaisia murheita tahansa. Eivät sinun kyyneleesi muuten ole ensimmäiset, jotka tämän aitan kynnystä kastelevat.
– Mitä mummu tarkoittaa?
– Enpähän erikoisempia. Itketäänhän sitä milloin mitäkin surua. Sen jälkeen on sitten olo keveämpää.
Mummun mieleen nousi eräitä muistoja hänen nuoruudestaan, jolloin hän oli tervatyttönä merenrantakaupungissa. Se silloinen nuori patruuna oli ollut liiankin ystävällinen; mummu ei halunnut kaikkia sen houkutteluja muistellakaan – oli ollut iloinen selviytyessään pois koko kaupungista.
Aliinaa vaivasi kiusallinen epätietoisuus: tiesikö mummu hänestä ja Anteruksesta mitään? Ja jos tiesi, niin miksi ei sanonut? Aliinan täytyi oikein ponnistaa voimiaan saadakseen vaiennetuksi sen tunnustuksen, joka väkisin nousi ihan jo huulille ja tuntui lupaavan huojennuksen tähän kalvavaan tuskaan. Jos se olisi koskenut vain häntä itseään, hän olisi avannut sydämensä epäröimättä, mutta kun se koski Anterusta, Veerua ja talon koko väkeä, mummua ehkä eniten, hän ei voinut, ei saanut kertoa sitä. Täytyi kärsiä yksin ja odottaa, aukeisiko ehkä tuonnempana pääsy tästä umpikujasta.
Aurinko oli kastanut reunaansa taivaanrantaan ja teki taas nousua, kullaten avaruuden ja maan vaalealla, sädehtivällä helolla. Pääskyset, jotka olivat äsken pitäneet pientä lepotaukoa ja sipisseet pesässään salaperäisesti, unettavasti, lehahtivat taas lentoon keveinä kuin höyhenet ja piirtelivät pihan ilmaan kimaltelevia salamateitään. Pihlaja kukki runsaimmillaan riiputellen onnellisena raskaita terttujaan, joissa kimalaiset ja kultakuoriaiset pitivät keskeytymätöntä juhlaa, ja levittäen huumaavaa, hunajaista tuoksua, joka viipyi ilmassa kuin näkymätön pilvi. Kaukaa ulapalta kantautui kuikkien haikeata itkua ja karkeata, vihaista raukumista. Mummu vaistosi tämän kaiken ja omaksui sen herkästi onnekseen, mutta vain olemuksensa ulkoisella puolella. Syvimmällä asui aina vaikeana kysymys, miten oli Aliinan laita ja mihin päättyvä tämä uneton, kauhusilmäinen istuskelu yksin aitan portailla.
Oli niin hiljaista, että pienetkin äänet kantautuivat selvästi kuuluville uiden keveässä, raikkaassa ilmassa kuin soitonhelinä. Mummu kuuli selvästi, kuinka pellon tuolla puolella, Anteruksen taloneliössä, kirahti aitan ovi juuri siten kuin mummu tiesi sen kirahtavan silloin, kun sitä avataan äärimmäisen varovaisesti. Nyt se kolahti samalla vaisusti. Mummu vilkaisi Aliinaan nähdäkseen, oliko tämän tarkkaavaisuus herännyt, ja totesi hänen istuvan mietteissään, kuulematta mitään, kasvoilla murheellinen kajastus. Mummun mielessä välähti kuvia Katrista ja Jyristä, ja hän kysyi itseltään, oliko hänen velvollisuutensa, pitikö hänen...? Mutta eihän hänellä ollut oikeutta tämän kenties kuvitellun tai jostakin aivan muusta johtuneen äänen perusteella epäillä mitään, saati lähteä tarkastusmatkalle. Ajatellessaan Katria ja Jyrkiä ja tätä yöllistä, yksinäistä hetkeä mummun mietteet hänen huomaamattaan kantautuivat nuoruuteen ja sen elämään, ja hän alkoi puhella Aliinalle:
– Kunhan tulet äidiksi, niin unohtuu itku. Siihen asti elämä on tyhjää, täyttymätöntä. Vasta sitten, kun lapsi syntyy, avioliitto oikein perustautuu.
– Mutta miksi en ole jo äiti? kysyi Aliina.
– Mistäpä sen voi tietää. Väliin viipyy kauankin ennenkuin se onni suodaan. Mutta sitten se saattaa tulla sitä tiheämpään.
– Entäpä en tule Veerusta äidiksi? kysyi taas Aliina kiihkeästi.
– Ei sellaista pidä ajatella. Sinunkin aikasi varmaan koittaa. Kuka tietää vaikka nyt jo olisit sinnepäin, kun olet noin herkkä ja itkeskelet. Sanotaan naisen muuttuvan tyytyneeksi siinä silmänräpäyksessä, kun hänelle tapahtuu luomisen ihme, ja eläen siunatussa ilossa muuta ajattelematta vain odottavan hetkeänsä. Itsestäni muistelen niin olleen – kulkeneeni ne ajat kuin nukkuja ja heränneeni aamuun, joka oli joka kerta yhtä kirkas. Juha ja minä, Veerusta puhumattakaan, kaipaamme lasta niin, että puhelemme siitä harva se päivä. Tiedät sen hyvin.
– Mutta ellen milloinkaan saa lasta?
– Siihenkin täytyy alistua. Mutta niin en usko käyvän, vaan luotan siihen, että se tapahtuu pian, jos ei muuten, niin ihmeen kautta. Etköhän mene jo nukkumaan. Lypsän Katrin kanssa lehmät, niin saat levätä tarpeeksi. Päivällä täytyy lähteä lehdentaittoon.
"En voi ottaa Veerulta tuliaissilkkiä – en voi, en kehtaa!"
Se ajatus pyöri viimeiseksi Aliinan aivoissa, kun hän ylen väsyneenä vaipui levottomaan uneen.
3
Mummu oli jo lypsämässä, kun Katri vasta tuli. Mummu mainitsi Aliinan jääneen nukkumaan, "kun se on niin väsynyt", ja katsoi samalla Katria tutkivasti. Katri sanoi unen vähän pettäneen häntäkin, ei nostanut katsettaan maasta eikä kääntynyt mummuun päin, vaan pyöriskellen selin istahti jakkaralleen ja kätkien punastuneet kasvonsa lehmän suojaan alkoi lypsää. Mummu näki hänen niskansa, hartiansa, vartalon ja voimakkaasti leviävät lanteet, ja alkoi ajatella nuoruutta. Sen hurma muistui hänen mieleensä ja hellytti hänen sydämensä.
Mummu toivoi Katria hartaasti Vilkolle ja oli salaa levoton siitä, että Katri oli kiintynyt Jyrkiin. Turhaa oli kuitenkin pelätä, sillä Anterus ei antaisi milloinkaan sisartansa vierasuskoiselle karjalaispojalle, vietäväksi mierolle. Ei, sen mummu tiesi. Sen verran asiasta oli ollut hiljaista vihjailua, että Anterus oli herännyt ymmärtämään vaaran. Syksystä kai Jyrki sai lähteä totuttelemaan oman maansa tapoihin. Sääli poikaa, kun se on hyväluontoinen ja kasvanut tuossa Katrin rinnalla kuin veli. Vaan minkä sille voi, elämä kun on armoton.
Mummu näki Jyrin tulevan pihasta ja oikaisten tästä kesannon läpi saapuvan heitä kohti, kai mennäkseen tuonne läheiselle aholle, josta tänä suvena oli määrä taittaa lehtiä. Jyrin olisi kyllä ollut sinne suorin tie tuonnempaa, mutta silti hän tuli tämän kautta. Mummu ymmärsi ja tiesi, että Jyrillä oli veressään vastustamaton käsky tulla Katrin luo. Kas, kun on etsinyt tekosyyn: taittanut käteensä lehvän, jolla tietenkin aikoo hätistellä pois kärpäsiä Katrin lehmästä. Sillä verukkeella sopii sitten seisahdella hetkisen Katrin luona ja tuntea sitä onnea, jota nuoren rakkaan olennon läheisyys suo. Mummu muisteli sitä pitäessään salaa silmällä Jyrkiä, joka tuossa jo rapsi lehmää koivunritvalla ja puheli Katrille. Tätä mummu ei nyt nähnyt, sillä Katri oli lehmänsä takana, mutta väliin kuuluva pieni nauru ilmaisi, minkä lumon vallassa tyttö oli. Se oli mummun vanhoissa korvissa kuin kulkusen helinää, joka kuului kaukaa iäksi menneestä maailmasta ja nosti vedet silmiin. Ne sumensivat katsomisen niin, ettei mummu voinut nähdä selvästi Jyrin ujoa muotoa, ja kohta ne valuivat pitkin vanhoja, ryppyisiä poskia. Mummu vain kuuli heidän äänensä, kun he keskustelivat aivan tavallisista talon asioista, ja totesi siinä olevan hyväilevää, pehmeää kehräystä, lämmintä kosketusta kuin olisi painanut poskea villakuontaloon.
Sitten Jyrki tunsi, että hänen täytyi lähteä, ja hän alkoi mennä muka huolettomasti, ennättäen kuitenkin kuin sivumennen katsomaan Katria silmiin. Ne olivat suuntautuessaan häneen tuolta alempaa erilaiset kuin ennen, pyytävästi vakavat, äskeisestä naurusta huolimatta melkein kuin murheelliset, kosteat, välkkyvät. Jyrki ihmetteli niitä kantaessaan niiden muistoa mielessään niin elävänä kuin Katri olisi antanut silmänsä hänen mukaansa. Katrilla saattoivat silmät mennä vesikiehteeseen kesken iloisintakin pajatusta, kyynelöityä yhtäkkiä niin, että poskea myöten valui hitaasti kirkkaita pisaroita. Jyrki tiesi hänen silloin muistavan jotakin heille yhteistä asiaa joko menneiltä vuosilta, jolloin he kasvoivat itsetiedottomasti toisilleen kuuluvina, tai nykyhetkiltä, jolloin he molemmat aavistivat olevansa toistensa seurassa viimeisiä aikoja. Jyrki tunsi nuo kyyneleet, sillä hänenkin silmistään ne joskus kihoilivat – silloin, kun elämän suoma osa tuntui liian ankaralta, kohtuuttomalta, kun mielen valtasi kummallinen varmuus, ettei "sinulle, poikariepu, ole suotu onnea", että "sinä olet päinvastoin luotu kärsimään". Hän mietti usein ajatellessaan tätä outoa vakaumusta, että olikohan tosiaankin sellaisia ihmisiä, jotka oli luotu vain kärsimään ja kulkemaan lopullista onnettomuutta kohti, joiden elämässä onni oli vain joskus vilahduksena pilvien raosta näkyvää valoa eikä pysyväistä paistetta? Jos sellaisia oli, niin kyllä varmaan heidän tiensä oli raskas.
Jyrki ymmärsi ajatellessaan tätä, ettei hänellä ollut oikeutta lukea itseään aivan osattomaksi. Vaikka hänen tiensä johtaisikin lopuksi mustaan rimpiin, jonne hän uppoaisi, hän oli tähän saakka ehtinyt saada ja saisi vielä toistaiseksi nauttia niin suurta onnea, että tunsi olevansa siihen nähden ansioton. Silloin kun Katri ja hän olivat vielä lapsia, he elivät herttaisessa siskoudessa, joka lankesi luonnostaan siksi, että he sattuivat sopeutumaan niin hyvin toisiinsa. Mutta sitten kun he alkoivat tuntea olevansa mies ja nainen, joiden toveruus muuttui punastuvaksi pidättyväisyydeksi, ja Jyrki oli ymmärtänyt asemansa vaatimattomuuden ja kaikkien vakavampien toiveiden mahdottomuuden, hän oli alkanut pitää Katrin hänelle suomaa rakkautta ihmeenä. Hän oli aluksi salannut tunnettansa ja kohdellut Katria syrjien, mutta Katri oli osannut saattaa hänet tunnustuksille ja niin heidän väliltänsä oli kadonnut kaikki vierastus ja sijaan tullut sellainen sydänten läheisyys, ettei milloinkaan edes äidin eikä lasten välillä. Muiden läsnä ollessa he eivät näyttäneet tunteitaan, mutta heti jäätyään kahden heidän täytyi ilmaista hellyyttä.
Jyrki hymyili ja onni loisti hänen kasvoistaan. Hän oli saapunut kankaan reunalle, hyöteälle ahomaalle, jossa kasvoi tuuhealehväisiä ja pitkäritvaisia rauduskoivuja. Niistä oli tehtävä saunavihdat talvea varten. Ellei näitä tehty ennen juhannusta, niiden lehdet kellastuisivat kuivaessaan; jos ne tehtiin nyt, ne pysyisivät vihreinä. Mikä taika siinä lie, että näin on, mutta niin vain on. Kaikki lehvät, jotka eivät kelpaisi vihdoiksi, sidottaisiin kerpuiksi, jotka pantaisiin säilöön korkeaan lehtisuovaan, tuotaviksi talvella rehuksi lampaille ja riivittäviksi lehmien hauteeseen. Rungot ja oksat hakattaisiin välihetkinä riihi- ja muiksi polttopuiksi. Iso-Juha ja Anterus olivat näistäkin töistä hyvin tarkkoja. Jyrki kyllä tiesi, mitä oli tehtävä.
Hän hymyili onnellisena, sillä lampaiden muistaminen oli tuonut mieleen kuvia siitä, kun hän oli poikasena Katrin kanssa syksyilloin hakemassa lampaita kotiin. Niitä pidettiin ulkona varpuaikaan saakka, sillä nehän söivät melkein mitä vain, kuloruohoa, männyn ja kuusen hentoja suvikuntaisia oksien kärkiä, mutta ennen pimeää ne piti hakea kotiin, sillä yöksi niitä ei voinut jättää metsään. Siellä niitä olisi voinut uhata vaara, sillä laidattomista selkosista saattoi talon läheisyyteen hiipiä lampaille ahne ilves, susi, kontio. He juoksivat niin että vilisi, Katri edellä ketteränä kuin kärppä ja aina väliin vilkaisten taaksensa. Jyrki muisti selvästi, kuinka Katrin hiukset hulmusivat tuulessa. Katrilla oli suolaa kourassaan ja lampaat tiesivät sen. Kuullessaan juoksun töminää ne tulivat määkien vastaan, ja niin palattiin kotiin niin että kopisi ja vihisi lampaiden laukatessa tiheänä laumana. Sellaisena syysiltana täällä aholla oli kolkkoa, outoa, yksinäistä, kuin olisi koko metsä muuttunut.
Nyt täällä oli lämmintä, leppoisaa, jollakin tavalla kauniisti laulavaa. Tuulen humina puissa kai se sellaista oli. Jyrki aikoi ruveta hakkaamaan koivua, jonka kyljessä oli lahoa, mutta peräytyi. Lahopaikassa näet oli reikä ja sieltä tulla tupsahti melkein vasten silmiä tikka, joka alkoi ärhennellen lentää räpytellä hänen ympärillään. Reiästä kuului vilkasta sirkutusta – "jopa on tikalla varhain pojat". Jyrki poistui koivun luota ja päätti säästää sen. Tuntui niin miellyttävältä ajatella tikan suojaisaa, lämpöistä pesää.
Jyrki alkoi hakata ja totesi olonsa hyväksi. Se johtui myös siitä, että Vilkko oli poissa. Kun Anteruskin oli poissa, Jyrki ja Katri olivat kuin isäntä ja emäntä. Ensin Jyrki oli luullut, että nyt Katri oli vain häntä varten ja suostuvainen vaikka mihin, mutta niinpä ei ollutkaan. Kun Jyrki oli yrittänyt kisaamista, Katrin silmiin ja ääneen oli ilmestynyt sellainen kiellon sävy, että sitä oli täytynyt totella. Oli kuin Katri olisi ollut varuillaan sekä itseään että Jyrkiä vastaan. Viime yönä Katri oli pitkien suostuttelujen jälkeen nostanut aittansa säpin ja antanut tulla sisään, mutta aluksi Jyrki oli saanut vain koreasti istua vuoteen jalkapäässä, koskettamatta muuten ollenkaan.
Ei hän ollut mitään sellaista tahtonutkaan. Ne halut olivat haihtuneet olemattomiin hänen istuessaan siinä ja katsoessaan Katria, joka tuossa maatessaan ja tuijottaessaan häneen muuttui entiseksi pieneksi tytöksi. Aina kun se kuva elpyi Jyrin muistissa, hänen mielensä valkeni puhtaaksi ja kirkkaaksi. Oli kuin Katrin olemus olisi suloin kohonnut maallisen yläpuolelle ja kaiken koskemisen ajatteleminenkin loukannut häntä. Katrin katseesta hän näki, että tämän mietteet olivat kokonaan toisaalla kuin sellaisessa – kai siinä murheellisessa tosiasiassa, ettei niin konsa meistä tule paria, että tämä on kesätanhua vain, joka on parasta lopettaa niin ajoissa, ettei sydän säry eron hetkellä. "Minulta se ei säry, sillä se on jo särkynyt", mietti Jyrki.
Mutta silti suuri ilo täytti hänen mielensä. Katsottuaan häneen kauan Katri oli yhtäkkiä ojentanut käsivartensa ja kutsunut luoksensa. Hetken aika oli kulunut hellissä sanoissa ja suuteloissa, ja sitten Katri oli käskenyt hänen mennä – käskenyt sillä sävyllä, että täytyi totella. Aitan hämyssä Katrin silmät olivat loistaneet suurina, tummina, syvinä. Jyrki horjahteli hiipiessään vuoteeseensa, sillä hän oli juovuksissa rakkaudesta. Kaikki hellät sanat, joita hän muisti lapsuudestaan, kotikylästänsä, vierivät ja välähtelivät hänen mielessään kuin helmet, ja niistä hän tietämättään sommitteli rakastetulleen koristeita.
Ne nousivat kimaltelevina hänen huulilleen nytkin, kun hän näki Katrin tulevan tuossa vähän matkan päässä, valkoisten koivujen välissä, johon auringonvalo pehmeästi siivilöityi, ja kuuli hänen laulavan sitä samaa laulua kuin silloin haudansytytysiltana. Huivi oli valahtanut niskaan, vyöllä oli Anteruksen tuohituppinen terävä puukko, ja kädessä purakka, jossa varmaan oli raikasta sintua. Purakan Jyrki veisi tuonne suonlaitaan, lähteeseen, jossa sen sisällys jäähtyisi kylmäksi. Tehtyään aikansa työtä he menisivät yhdessä lähteelle juomaan. Suuri onni hulmahti palamaan Jyrin rinnassa, kun hän katsoi luoksensa viivytellen saapuvaa tyttöä, jonka rakkauden tiesi omistavansa.
Myöhemmin tuli Aliina ja alkoi vaiteliaana taittaa lehtiä. Hän huomasi Katrin poskien ja niskan rusottavan hohtavasti, verevän terveesti, ja ajatteli peläten, miten kalpealta mahtoi itse näyttää. Jyrin kasvoista paistoi ilo ja hän viskasi tuontuostakin leikkisanan Katrille, joka nauraa helähdytti vastaukseksi ja sanoi vuorostaan jotakin. Aliina ymmärsi täydelleen heidän tilansa, sillä heidän katseessaan ja äänessään oli se sävy, lämpö, herkkä helähdys, jota ei voi peitellä ja joka on korkeimman inhimillisen onnen merkki. Surumielin Aliina ajatteli: "Sitä onnea en ole rehellisesti saanut enkä eheänä kokenut, vaan minun on täytynyt varastaa siitä muru. Ja tuskin sain sen murun siepatuksi ja niellyksi, kun se jo muuttui tuleksi, joka polttaa tuntoani. Turhaan viserrätte minulle, linnut, sillä korvissani kuuluu vain paholaisten nauru. Kuta eheämpää muiden onni, sitä särkyneempää minun, kuta toivovampaa muiden odotus, sitä pelkäävämpää minun. Kohtapuoliin en tiedä, mitä minun on tehtävä, mikä osa valittava".
4
Väsymättömänä, lannistumattomana, ylpeänä, silmissä alati kangastellen päämäärä, jota oli tuuminut tuon ikänsä ja jonka uskoi nyt vihdoinkin saavuttavansa, Iso-Juha oli laskenut tervalastiansa koskesta suvantoon ja taas uuteen koskeen.
Mentiin jo Oulujärveä, sen laajinta ulappaa, mentiin kohti rannatonta taivasta, jos katsoi osuvasti salmen läpi. Oli peräntakainen ja purje pullollaan, Vilkko tanakkana ja virkkuna melassa, Iso-Juha keulateljolla lepäämässä ja ajattelemassa. Melkein rinnalla tuossa viiletti Veeru venettään, suoden lepovuoron Anterukselle, joka istui keulateljolla ja mietti ainaisia asioitaan. Yhä kovemmin puski tuuli ja aallot ärjähtelivät karjaspäinä tavoitellen ahnaasti veneitä, jotka kuitenkin päässeinä vinhaan vauhtiin aina viimeiseltä näyttävässä silmänräpäyksessä liukuivat vetehisen kidan ulottumattomiin. Kohahtaen tämä silloin puraisi tyhjää ja sulkeutuen sihisi raivoisasti, tehdäkseen heti uuden hyökkäyksen. Suruinen, kylmä hohde välähteli ulapalla, joka milloin heijasteli iltayön rusotusta, milloin pilvenlonkien tummaa varjoa, kun nämä viluisen ja vihaisen näköisinä kiiruhtivat taivaanholvin halki viemään murheellista mieltä kaukana asuville ihmisille. Veeru oli epäröinyt lähtemistä ulapalle näin kovassa tuulessa, jonka täydestä voimasta ei sitäpaitsi voinut päästä suojarannalla selville, mutta Iso-Juha oli vain sanonut, että "mitä tyhjää – ei ole tervamies ennenkään pikku tuulia pelännyt!", ja kääntänyt kokan sinnepäin, missä vettä näytti olevan pisimmältä. Siihen ei ollut kukaan virkkanut mitään, vaan kaikki olivat taipuneet Ison-Juhan tahtoon. Muut tervansoutajat olivat yksimielisesti jääneet säänpitoon ja katselivat tyyninä ja vaitonaisina Niemen miesten suoriutumista taipaleelle. Pian veneet katosivat heidän silmistään aaltojen taa, mutta purjeet näkyivät kauan, välähtäen oudon punaisilta silloin, kun laskeva aurinko satutti niihin säteitään. Ne olivat kuin vaakalintuja, jotka lensivät matalalla, kynsissä suunnaton saalis, ikitursas, jonka ne olivat iskeneet syöverin kurimosta ja jota ne nyt kuljettivat valtavissa viikatekynsissään pitkin ulapan pintaa, kun eivät jaksaneet nostaa sitä yläilmoihin.
Vilkko säpsähti hereille mietteistään, kouraisi lujemmin melaa ja varmisti suunnan kumartuen katsomaan purjeen alitse. Oh onni, että tuuli oli täsmälleen peräntakainen, sillä jos aallot olisivat päässeet lyömään vähänkään syrjästä, ne olisivat äkkiä täyttäneet veneen. Nyt ne kuohuivat rinnalla nähtävästi ilman vihamielisiä aikomuksia ja nostivat ystävällisesti veneen hartioillaan karjaspauhujensa saavuttamattomiin. Vain silloin, kun aallon harja katosi keulan alta ja pitkä vene lähti laskemaan edessänsä avautuneeseen laaksoon, luikuen alas jyrkännettä kuin jättiläiskelkka, veneen sujuminen keskeltä ja kaarien ja pohjalautojen natina ilmaisivat Vilkolle, miten mahtavat voimat jylläsivät hänen ympärillään. Se ja veneen äkillinen, lyhyt heilahdus, kun tuuli oikullisesti puhalsi puuskan syrjästä, kuin toisesta suupielestä, olivat äsken herättäneet Vilkon hänen mietteistään. Hän kumartui, otti viskimen ja alkoi – toisella kädellä aina vakauttaen melaa – ajaa vettä pois. Sitä oli ruvennut kertymään siksi paljon, että saattoi arvata pohjalautojen sujuessaan syvässä aallokossa joistakin kohdista rakoilleen.
Sitten hän taas vain ohjasi, katseli aaltojen verkkaista, mahtavaa vyörymistä ja kuunteli niiden pauhua ja tuulen valitusta. Hän seuraili isoja selkälokkeja, jotka leijailivat uteliaina veneiden vaiheilla, ääntelivät "no-no" ja purjehtivat tuulen kantamina siipiä liikauttamatta. Sinistä pilveä vastaan ne kuvastuivat auringonsäteiden sattuessa niihin alapuolelta häikäisevän valkoisina, juhlallisina, melkein ylimaallisina, kuin eivät olisi olleetkaan lintuja vaan henkiä, jotka olivat tulleet pitämään silmällä, tapahtuiko niin kuin oli määrätty. Ne leijuivat niin kummallisen keveästi kuin eivät olisi painaneet mitään, ja käyttivät voimaa tuskin ollenkaan.
Jo pistäytyi aurinko kaukaisen metsärannan taa kiertääkseen siellä salaisen öisen matkan. Sen hehku ei päässyt enää valaisemaan taivasta, sillä tuuli oli tuonut mukanaan yhä tummempia pilviröykkiöitä, jotka reunoiltaan savenharmaina tai vaskenkajasteisina myllersivät kuin neuvottomina ja erimielisinä siitä, milloin päästää kyyneleensä vuotamaan poloisen maan pinnalle. Hämy laskeutui ulapalle, josta välähteli rivittäin valkoisia karjaspäitä kuin olisi suuri armeija ollut marssimassa. Taivaanholvi kävi äskeistä tummemmaksi ja selkälokkien siivet sikäli oudosti valkeammiksi. Pari tiiraa sinkoili ja tirraili matalalla, uskaltautuneina uteliaisuuden pakottamina näin kaukaisille ulappavesille.
5
Kaiken tämän Vilkko näki ja koki selvästi ja erehtymättä, mutta silti vain ulkoisilla aistimillaan. Nämä ottivat vastaan kuvat, mutta eivät päästäneet näitä keskeisimmän ajattelun pohdittaviksi, vaan piilottivat ne tajunnan salaisiin varastoihin, josta ne nousisivat myöhemmin – muistin sattuessa näihin hetkiin – yhtä kirkkaina ja selvinä kuin vastaanoton silmänräpäyksessä. Vilkon keskeisin, tietoisin ajatus oli kohdistunut kokonaan toisiin asioihin ja lentänyt kauas pois. Siellä, kotona, Vilkko oikeastaan oli ollut koko matkan, ja oli tälläkin hetkellä levottomin, vakoilevin silmin seurailemassa Katria ja Jyrkiä.
Vasta kuluneen talven aikana Vilkko oli päässyt kokemaan, minkälaista oli sielullinen tuska. Hän oli poikasena lyönyt kirveellä jalkaansa ja muisti vieläkin elävästi luuhun saakka ulottuneen haavan jomotuksen. Se oli jollakin tavalla ulkonaista, kovaa kyllä, mutta silti miehen luonnolla kestettävissä. Sielun tuska taas oli suoranaiselta pakotukselta lievempää, mutta kuitenkin hivuttavan vaikeata ja hämärästi, peloittavasti vaarallisentuntoista. Vaarallisuutensa se ilmaisi erikoisesti loitsimalla mieleen ärsyttäviä, kiihdyttäviä, jopa raivostuttavia näkyjä, sellaisia, että jos niiden kohde olisi ollut silloin saapuvilla, Vilkon olisi – hän tunsi sen – ollut mahdotonta hillitä itseään. Alati hän muisti Katrin ja Jyrin olevan kotona kahden, omissa valloissaan, ja mustasukkaisuuden tuskissa kuvitteli pahinta. Selkeämpinä hetkinä hän saattoi sanoa itselleen, että jos Katri kerran on valinnut Jyrin, niin mitä oikeutta hänellä, Vilkolla, on sekautua siihen, sillä asiahan on Katrin. Mutta tämä järjen puhuminen ei auttanut vähääkään, vaan rakkauden ja mustasukkaisuuden hyöky hukutti hänet jo seuraavassa silmänräpäyksessä umpipäihin. Hurjat mielikuvat ja väkivaltaiset teot myllersivät hänen aivoissaan kuin myrsky nyt luonnossa ja heittelivät häntä kuin aallot venettä. Hän sekä janosi että pelkäsi kotiintulon hetkeä, sitä silmänräpäystä, jolloin näkisi Katrin katseesta, oliko tämä entisellään – kajoamaton, koskematon. Vilkko oli varma siitä, että osaisi vaistota tämän, ettei Katri voisi salata häneltä mitään.
Anteruksen vene, parempikulkuisena, oli saavuttanut Ison-Juhan venettä niin, että oli parhaillaan tuossa kohdalla, menossa ohi. Vilkko näki miesten siinä vaihtavan vuoroa, koska Anterus nousi etuteljolta ja lähti perään, astuen varovasti tynnyriltä toiselle. Hän kömpi purjeen alitse, nousi taas seisomaan ja meni varmoin askelin perää kohti. Eipäs – veneen äkkiä heilahtaessa hän horjahtaa, tapailee ilmaa huitovin käsivarsin, on hojeltua järveen, mutta joutuu suoraan Veerun syliin. Veeru on näet nähnyt hänen horjahtavan ja säikähtyneenä heittänyt melan sekä hypännyt tynnyripinolle, jossa miehet sylityksin tapailevat tasapainoa, valloilleen päässeen veneen heilahdellessa ja purjeen hulmahtaessa peloittavasti. Molemmat ovat syöksymäisillään kuohuihin. Onni on kuitenkin mukana, sillä nyt Veeru näkyy menevän varovasti keulaan, Anteruksen tarttuessa tanakasti melaan, ja niin jatkuu kulku kuin ei olisi tapahtunut mitään erikoista. Vilkon kiihtynyt sydän vain ilmaisee kumealla takomisellaan hänen ymmärtäneen kohtalokkaan onnettomuuden vilahtaneen näkyvissä.
Anteruksen sydän ilmaisi myös olleensa siitä täysin selvillä. Kun hän horjahti Veerun pelastavaan syliin, joka todennäköisesti esti hänet hojeltumasta yli laidan öisiin kuohuihin, ja kun he sitten vaaruivat siinä silmänräpäyksen ollen molemmat suistumaisillaan aaltoihin, Anteruksen mielessä ehti välähtää sarja peloittavia, tyrmistyttäviä mahdollisuuksia. – Pieni tyrkkäys vain ja tuonne katoaisi Veeru auttamattomiin, poistuen ratkaisevasti ja lopullisesti Anteruksen onnen tieltä. Onnenko? – kuiskasi samalla epäilys katkerasti hänen sielussaan. Aliina vaistoaisi heti ensimmäisen tapaamisen hetkellä, ettei Veerun hukkuminen ollut ollutkaan tapaturma, ja torjuisi hänet kammoten. – Entä he hukkuisivat molemmat? Siitä olisi ainakin se tyydytys, ettei Veerukaan saisi enää omistaa Aliinaa. Mutta eikö siitä koituisi vain onnettomuutta erikoisesti Aliinalle? Juuri häntä kohtaan, joka jäisi leskeksi, se olisi väärä, itsekäs teko, sopimaton sille, joka tahtoo kantaa miehen nimeä.
"Ei olisi siis ollut jäljellä muuta kuin minun surmani", huokasi Anterus pohtiessaan mielessään noita äskeisen silmänräpäyksen välähdyttämiä mahdollisuuksia. Tämä ajatus soi hänelle eniten lohtua, sillä rakkauden luoman onnen rinnalla hänen sielussaan asui kipeä tunnontuska, piiloutumista ja poistumista kaipaava häpeä, jota hän ei tahtonut eikä osannut peitellä eikä hälventää. "Paholainenko lie järjestänyt niin, että tapasimme toisemme juuri silloin, kun heikkoutemme oli suurimmillaan ja tilaisuus mahdollisimman suopea!" Sitä kysymystä Anterus vatvoi mielessään alituisesti, ja se oli lähtökohta, josta hän joutui tekonsa yksityiskohtiin, hurmansa autuuteen, uudelleen polttavaan intohimoon, taistelemaan kuin hukkuva vielä äsken niin lujaksi luulemansa elämänaluksen sirpaleiden joukossa vaahtoavalla, pimeällä ulapalla, myrskyn vinkuessa, tähdettömän taivaan alla. Miten hän lopuksi selviytyisi asiasta niin, että tapahtunut tulisi hyvitetyksi, sitä Anterus ei tiennyt, ja siksi poismenon ajatus tuntui hänestä viekoittelevalta.
– – –
Hän heräsi yhtäkkiä siihen, että keulasta kuului Veerun vimmattu, varoittava, hätääntynyt huuto. Hän kumartui katsomaan purjeen alitse ja näki jonkin matkan päässä suoraan edessä yön hämäryydestä huolimatta jotakin, joka ei voinut olla muuta kuin myrskyyn joutunut laaja tukkilautta, hurjasti keinuileva "suma". Jopahan kuului kumeaa jymähtelyä, kun raskaat, vettyneet tukit kolahtelivat toisiinsa vaaruessaan aaltojen mukana, ja näkyi valkeita tyrskyjä kuohujen iskiessä kaksinkertaiseen ympäryspuomiin. Tervalastin joutuminen siihen leikkiin olisi merkinnyt sen varmaa tuhoa. Silmänräpäyksessä sen oivaltaen Anterus käänsi aluksensa laitatuuleen, sivuuttaakseen lautan. Mutta nytpä ei purje, vaikka Veeru asettikin sen vinoon, enää vetänyt entisellä voimalla, minkä vuoksi vene alkoi ajautua kyljittäin lauttaa kohti ja ryypätä silloin tällöin vettä korkeimman karjaspään harjasta. Vaara oli ilmeinen, sillä vene voi täyttyä tuossa tuokiossa, ja vältettävissä ainoastaan siten, että saatiin lisätyksi vauhtia. Silloin ehkä päästiin lauttaan nähden sille kohdalle, josta sopi taas kääntää paremmin myötäiseen ja siten varjella venettä täyttymästä.
Veeru ei tarvinnut käskyä, sillä hän oli ymmärtänyt tilanteen vaatimukset samalla kertaa kuin Anteruskin ja souti jo otsasuonet pullollaan, kasvot punaisina ja kireässä vireessä, valtavin vedoin ja vääjäämättömällä voimalla kuin olisivat tervaveneen isot, raskaat airot olleet höyhenkeveitä. Anterus oli saanut huoparimensa paikoilleen ja alkoi työntää sillä venettä eteenpäin, nojaten airoonsa koko ruumiillaan ja käyttäen oikean käsivartensa ja hartioidensa tavatonta voimaa äärimmäiseen saakka. Hän vilkaisi taaksensa ja näki Ison-Juhankin veneen kääntyneen laitatuuleen. Vilkko oli rientänyt keulaan ja souti nyt hurjasti reuhtoen, mutta Iso-Juha huopasi perässä tyynesti ja hätäilemättä, kumartuen ja nousten tahdikkaasti ja harvaan kuin honka myrskyssä. Ja nähdessään tämän Anterus tunsi rauhoittuvansa.
6
Lasku Kainuusta Oulujärveen raskain lastein kevätkorkealla vedellä kelpasi miehen työksi missä hyvänsä, sillä kosket olivat lukuisat, melkein loppumattomat, kavalat, kiukkuiset, sisukkaat. Aitto ärjyi kuin raivostunut peto, houkutteli jo niskassaan valhelaineilla väärälle väylälle, huimasi heikon laskijan jyrkkyydellään, korkeilla aalloillaan, kumisevalla kiehuvalla pauhullaan, ja saattoi vielä viimeisessä nikarassa, jo tultaessa Rästipuron suvantoon, pyyhkäistä venettä kiven kylkeen, niin että ilkeä raapaisu vihlaisi sitä koko pituudelta, keulasta perään. Seitenoikea syöksyi eteenpäin mutkaisena kuin myötämäkeä kiitävä käärme, kavalana ja vaarallisena, viekoitellen matalille kannevesille ja valhesyville sivuväylille, musertaakseen siellä veneet ja hukuttaakseen ihmiset. Meno oli keskeytymätöntä, kiihkeätä, jännittävää, korvissa sammumaton pauhu ja silmissä virtaavan veden ainainen vilinä. Sitten tuli Oulujärvi, ulappa kuin meri, tyynellä raukaisevan ikävä taipale soudettavaksi, myrskyllä miestä koetteleva, korkein karjaspäin kuohahteleva, juhlallinen, komea. Jos sattui myötäinen, tämä kiidätti erämaiden purret kuin lentäen ulappain yli, herättäen miehissä merenrantalaisten esi-isäin vaistoja ja hurjaa seikkailunhimoa, mutta jos heittäytyi vastaiseksi, se pakotti päiväkausiksi odottamaan johonkin suojaiseen poukamaan, mieli hytisten malttamattomuudesta ja katse alati tähyillen ilmain merkkejä.
Mutta tämä kaikki tapahtui vielä syrjäisessä, kaukaisessa ylämaassa, samassa maailmassa, johon itsekin kuuluttiin. Vasta sitten kun kokka käännettiin Vaalan rannasta Niskakosken kuohuja kohti, jouduttiin uuden, vieraan, suuren maailman silmiin, vierimään pitkin vesiä, jotka eivät olleet ylämaan miehille yhtä tuttuja eivätkä yhtä alistuvaisesti hallittavia kuin kotipuolen kosket. Tuntui kuin olisi viiletetty pitkin korkeata vedenselkää, molemmin puolin katsojina kylmästi arvostelevia alajokelaisia, ylpeitä isäntiä ja ivallisia, säälivästi hymähteleviä herroja, jotka olivat aina ja kaikkialla talonpojan ristinä. Iso-Juha vaistosi tämän selvästi – olihan se hänelle vanhastaan tuttua – ja varustautui karmean, tylyn naamarin suojaan, valmiina vastaamaan sanaan ja tekoon mihin hyvänsä riittävällä kuittauksella. Niin oli siis nyt kuin oli ollut ennenkin, että hän näet tunsi olevansa sotakannalla tätä alajoen maailmaa ja sen korskeita taloja, kyliä, kaupunkeja ja näiden ylimielisiä ja itsetietoisia ihmisiä vastaan. Mitä ne tiesivät, ymmärsivät ja välittivät ylämaan korvenraatajan vaikeuksista, tervamiesten hiestä, josta olisi saanut, jos olisi koonnut sen talteen, yhtä ison lastin kuin tervastakin! Eivät mitään, vaan ostivat tervan kylmästi määräämäänsä polkuhintaan, jota vielä alensivat maksamalla sen puotitavarana, ja kaupanpäällisiksi naureskelivat seläntakana tyhmille "tervahanhille". Uutta velkaa aina tehtiin seuraavan tervalastin niskaan, ja niin jatkui orjuus vuodesta toiseen. Mutta nyt se lopahtaisi Niemen talon kohdalle – se oli varma ja vissi se.
Iso-Juha istui yrmeänä veneensä perässä Vaalan rannassa, miettien näitä tällaisia ja vasten tahtoaan kiihdyttäen itseään turhilla, aiheettomilla mielikuvilla, joita ei toisin ajoin itsekään tunnustanut täysin asiallisiksi. Häntä harmitti sekin, että hän menetti tullessaan tänne alajoen suureen maailmaan sen ylemmyydentunnon ja tyyneyden, joka oli hänen voimanaan kotona, ja kiusasi itseään sillä ajatuksella, että häntä pidettiin täällä huonompana kuin hän oli. Ruunun laskumiehet olivat kehdanneet äsken kysyä, haluttaisiinko heidän apuaan, ja katsahtaneet toisiinsa sääliväisesti hymähtäen hänen vastatessaan, ettei hän ollut tarvinnut tällä joella laskumiestä ennenkään eikä tarvitsisi nytkään. Muutamista puolinaisista sanoista Iso-Juha oli sitten ollut ymmärtävinään, että laskumiehet pitivät häntä höperönä ukkona, jota ei oikeastaan pitäisi päästää ominpäin koskille tärväämään kallisarvoista lastiaan ja vielä hukuttamaan itseään. Sydänjuuriaan myöten myrtyneenä Iso-Juha mietti tätä loukkausta, joka oli syvin, minkä saattoi häneen suunnata, pisto sellainen, ettei sitä voinut sovittaa millään. Kunpa olisi vielä nuori ja käytettävinä ne voimat ja se notkeus kuin silloin, niin hyppäisi tuohon möljälle ja näyttäisi mokomille laskumiehille, miltä tuntuu heilahtelu Ison-Juhan tervaisissa kourissa. Mutta ilman sitäkin näiden pitäisi jo ulkoapäin nähdä, että tämä käsi tässä lepäsi tottuneesti melan pyyryllä ja että tämän näköistä miestä sai tulla neuvomaan vasta sitten, kun hän itse pyysi.
Jopahan tulee Vilkko tuolta kaupasta, jonne meni äsken ostamaan jotakin pientä. Nyt päästään lähtemään – Anterus jo koettelee vaulunsa lujuutta nostelemalla ja kääntelemällä melaa kuin lohi pyrstöään. Iso-Juha nousee seisomaan, oikaisee vartalonsa, korjaa hattuansa niin, että sen suojasta on hyvä katsella auringossa kimaltelevalle koskelle, ja liikauttelee hänkin melaansa keveästi kuin ennen nuorena, niinä voiman aikoina, jolloin heitti täysinäisen tervatynnyrin harteilleen. Ei muuta kuin uurteista kiinni rautaisin koukkusormin ja ylös ilmaan vain, pään yli hartioille kuin heinäruko. Tehkää perässä, laskumiehet, tepastelkaa risukossa tervatynnyri hartioilla kuten teki aikoinaan se vanha mies, jolle äsken hymähtelitte, laskekaa emäjoki latvan ensimmäisestä putouksesta mereen saakka, vieläpä vanhain väylien aikoina, jolloin kosket olivat perkkaamattomia, täynnä kavalia karikoita ja yksinäispaasia.
Iso-Juha ei kerskannut milloinkaan, vaan oli vaatimaton, vieläpä vaitelias. Mutta hänellä oli voimakas itsetunto, joka syvällä sydämessä todisti omasta puolestaan. Ulkopuolelta ei näkynyt muuta kuin vanhan kotkan ylpeä, halveksiva, karmea ilme. Lähdettiin koskelle vaitonaisina, juroina, ilman laskumiehiä siitä huolimatta, että lähtöä katsomaan kokoontuneet muut tervamiehet olivat äsken kysäisseet, milloin Iso-Juha oli viimeksi laskenut suurkosket, ja puolinaisin sanoin vihjailleet tulvaveden aiheuttamista uusista aallokoista. "Se lyö äkkiä sisään Siitarissa, jos pitää liian läheltä pääväylän harjaa". – "Pällissä on nyt niin hirmuaallokko, että raskas lastivene hautautuu siihen umpisukkeloihin, jos laskee tavallista väylää; täytyy mennä sievästi reunapuolta". – "Tietääkö tuo hurja ylimaan ukko, että koskenperkkaajat ovat monessa kohdassa muuttaneet väylää sen jälkeen kun hän viimeksi sitä laski?" – "Ei tiedä eikä sille voi mennä siitä sanomaan – suuttuu vain". – "Entä nuo nuoremmat miehet – eivätkö ne saa ukkoa hillityksi?" – "Eivät, vaan suorittavat mukisematta kaiken, minkä ukko käskee". – "Ne eivät ole tavallisia miehiä – ovat tulleet Oulujärven yli viimeöisestä myrskystä välittämättä täydessä purjeessa kuin lentämällä; toinen oli pitänyt melaa, toinen ajanut vettä pois kuin henkensä hädässä; perillepähän pääsivät ja ehättävät ehkä ensimmäisinä kaupunkiin, saamaan alkupään korkeampaa hintaa". – "Paljo niillä näkyy tervoja olevankin". – "Paljo on ja isot veneet, niin että kyllä noilla lasteilla tulee täytetyksi melkoinen tervaurkko". – "Tulee – saattaapa jäädä rahaa käteenkin".
"Puhukaa ja pälpättäkää te mitä haluatte", ajatteli Iso-Juha ohjatessaan venettä pääväylän alkuun. Hän totesi jännittyen, mieli ylentyen, kuinka emäjoen väkevät vedet ottivat veneen harteilleen ja lähtivät kiidättämään sitä keveästi kuin lastua. Yläjoki oli kapeampaa, villistä ärjynnästään huolimatta pienempää kuin tämä alajoki, joka vieri leveänä, valtavana, mahtavakaarteisena kyminä, varmana voitostansa ja ikäänkuin kiihtyen sikäli kuin päämäärä lähestyi. Hämärästi Iso-Juha vaistosi tässä riennossa jotakin tuttua, kuin olisi kaksi vanhaa kuomaa rinnakkain, ei kilpaillen, mutta ei paljon muutenkaan, kiiruhtanut elämän lopullista maalia kohti. Hän katseli tutkivasti, epäilevästi, virran salaperäisesti muljahtelevia pyörteitä ja häränsilmiä, ja kysyi mielessään: "Aiotko viimeisellä hetkellä pettää minut, vesihiisi, ajaa kivelle, hukuttaa, runnella?"
Mutta virta ei vastannut, ei ilmaissut aikomuksiaan, vaan kiihdytti yhä kulkuaan, kunnes syöksi mahtavat vesimääränsä alas ensimmäisestä myötämäestä, riehaantuen samalla jylhäksi aallokoksi, huumaavasti meuruavaksi hornankattilaksi, johon upotti Ison-Juhan veneen partaita myöten, niin syvälle, ettei jäljessä laskeva Anterus enää nähnyt venettä, vaan ainoastaan Ison-Juhan vartalon, hartiat ja yhä pystyryhtisen pään. Mutta raskas vene oli sekin puolestaan vauhdista riehaantunut, raivostunut, ja kiitäen eteenpäin kuin suunnattoman iso vesipeto, syöverien kammottava Iki-Tursas, riistäytyi Vetehisen hukuttavista kuohukourista, karjaspäiden sihisevistä kärkikäpryistä, ja syöksyi sileämmille vesille, aaltojen ulottumattomiin. Kuin elävä olento se tunsi olevansa varman tahdon ja käden ohjaamana, säikkymättömän, määrätietoisen hengen palvelijana, ja painaen päänsä veteen kuin kala ja lyöden melalla kuin jättiläispyrstöllä lähti kiitämään uutta putousta kohti, jonka jyminä ja ilmaan heittämä, auringossa sateenkaarena kimalteleva sumu jo tuolta kaukaa haastoivat otteluun. Ja kun vene sitten saapui Pällin niskaan ja Ison-Juhan hätäilemättömän, varman melan pakottamana otti oikean suunnan, kun se kiisi alas liukasta vesivuoren rinnettä ja puski keulansa räpe- ja hattulaidoilla suurkuohuja tieltään, taas silmänräpäykseksi hautautuen vaahtiseen valtakuntaan ja kohta jälleen kiitäen eteenpäin kuin hyökkäävä vesihirviö, silloin vauhdin hurma ja taistelun riemu, miehisen voiman ja taidon suoma tyydytys, valtasivat Ison-Juhan niin, että hän unohti tavallisen pidättyväisyytensä ja kohottaen kätensä kiljaisi kuin ennen nuorena raikuvan "hei!"
Järkähtämättömän tyynenä, kaikkia vaaroja halveksivana, kylmäverisenä ja erehtymättömän valppaana Ison-Juhan kannaksilla laskeva Anterus näki vanhuksen eleen ja arvasi, vaikka ei voinut kuulla hänen hihkaustaan, hänen mielentilansa. Katkerasti hymähtäen hän tunsi, miten vähäiseksi tämä uljaan teon hurma oli käynyt hänelle, kun tuntoa rasittava paino esti mielen ylentymästä keveästi ja kirkkaasti. Hänkin oli ennen, vielä edellisenä vuonna, kokenut saman uljaan, miehekkään innostuksen kuin Iso-Juha nyt, ainaisena nuorukaisena säilynyt tulisieluinen vanhus, joka uskoi omin voimin ja taidoin vallitsevansa ja hallitsevansa koko elämäänsä. Mutta tällä matkalla Anterus ei ollut kyennyt intoutumaan eikä riemastumaan entiseen tapaan, vaan oli päinvastoin sen korkeimmankin mahdollisuuden hetkellä hymähtänyt surumielisesti ja vain vaipunut yhä syvemmälle savenkarvaisiin hauteluihinsa, tuntonsa kipeisiin tutkisteluihin, inhimilliseen rakkauteensa, sen kaihoisaan onneen ja järkyttävään tuskaan, intohimon korkeaksi hulmahtaneeseen liekkiin, joka oli polttanut hänen sielunsa ja tehnyt hänestä vain sieluunsa tuijottavan haamun. Kuinka tuskallinen ja murheellinen olet, elämä, kuinka kiehtova ja vaarallinen, täynnä vipuja, joihin joutuu viisainkin, kuinka suloinen, mukaasi tempaava kuin Pälli tässä, kuohuihisi hukuttava, vilisevänä virtana vievä, kaunis, rakas...
7
Ei ollut enää jäljellä muuta kuin viimeinen nikara, ja sitten oli vaarallinen, voimaa ja taitoa vaativa uljas matka suoritettu. Virta, joka oli viimeksi vyörynyt komeana, rauhallisena kyminä pelto- ja niittyrantojen välitse, vauraiden talojen ohi, kapeni nyt hiukan, kohotti töyräänsä korkeammiksi ja kiiruhti juoksuansa vikevämmäksi kuin valmistautuakseen viimeiseen hyppyyn, joka veisi sen meren syliin ja toisi rauhan. Oli jo iltapäivä ja aurinko lännellä, loistaen vasten koskea ja ehkä jonkin verran häikäisten laskumiehen silmiä.
Niin ajatteli Iso-Juha seistessään melansa pyyryssä ja katsellessaan oikealla rannalla olevaa petäjikköä, jonka rungot heloittivat kuin liekitsevä vaski, vasemmalla olevia kasarmirakennuksia, joiden takaa yhtäkkiä kuului terävästi käskevä merkkisoitto, edessä aukeavaa, leveäksi levittyvää kosken aluetta, jonka alareunasta loistivat valkeina rakennusten seinät, korkeana kirkontorni ja sen kultainen pallo ja risti, ja vihreänvehmaina koskenrantasaarien lepikot ja koivikot. Hyvin oli matka luonnistanut, ilman pienintäkään vauriota, ja hän, Iso-Juha, saavuttaisi päämääränsä: laskisi viimeisen kerran kotirannasta mereen ja maksaisi talonsa irti porvarista. Melkein lopulliseksi varmistuva tietoisuus siitä, että tämä kaikki olisi muutaman hetken kuluttua kumoutumaton tosiasia, nousi Ison-Juhan päähän kuin hieno humala ja veti hänen uurteiset, päivettyneet kasvonsa voitonriemuiseen hymyyn. "Mies tahtoo, mies saa, miehelle Jumalakin antaa", hän sanoi itsekseen ja koetteli vaulua, nostellen ja loiskautellen leveää lohenpyrstömelaansa. "Pahasti sattuu auringonkilo kosken pinnasta silmiin", hän taas totesi, "vaan haitanneeko tuo mitään, kun on väylä tuttu".
Virta kiihtyi vikevämmäksi ja alkoi vetää voimakkaammin. Nyt se jo tarrasi raskaaseen veneeseen kuin rautakynsin ja läksi kiidättämään sitä yhä hurjempaa vauhtia, puhjeten samalla pauhaavaksi karjaspääkoskeksi. Iso-Juha tunsi väylän ja piti oikean rannan puolta harhautumatta keskikosken karikkoihin, mutta totesi hiukan levottomana, että korkealla oleva vesi oli kasvattanut aallot vaarallisen isoiksi ja antanut niille iskuvoimaa, joka saattoi pahasti käyden murtaa veneen saumat liian vuotaviksi. Mutta ei silti hätää ainakaan ennen Lassinkalliota, sillä siihen saakka voi laskea päähyö'yn reunaa pitkin, joka on tällä vedellä riittävän syvä. Lassinkallion kohta on pahin, sillä väylä on siinä kapea ja nousee koko leveydeltä hirmuaallokoksi, jota ei mikään tervalasti kestä. Siinä täytyy viilettää hiuskarvalleen kallion kärjitse, ei tuumaakaan sinnempää eikä tännempää, sillä muuten joko vesi täyttää veneen partaita myöten tai kallio raapaisee kyljen auki.
Ison-Juhan silmät kapenevat teräviksi viivoiksi ja hän korjaa hattuaan varjeltuakseen auringonkilolta, joka heijastuu juuri Lassinkallion kohdalta ja sokaisee näön. Mutta varmuudentunne ei häviä: tuosta on ohjattava, juuri tuosta, ei tuumaakaan sinnempää eikä tännempää. Näin tästä mennään, aallot vasemmalla kuin elävät vuoret, sileä, kavalasti kauas veden alle pistäytyvä kallionkärki oikealla, edessä jylisevä, sumuna suihkava, sateenkaarena välkkyvä vesijyrkänne. Ison-Juhan elinvoima kuohahtaa korkeaksi nousuksi ja saa hänet viittaamaan käskevästi väkijoukolle, joka oli kokoontunut Lassinkalliolle katsomaan ensimmäisten tervalastien ohilaskua. Se viittaa vastaan ja puhkeaa innostuneena huutamaan liehuttaen hattujaan ja liinojaan, sillä se oivaltaa ylimaan miesten kunnon ja uljaan teon kauneuden.
Iso-Juha unohtuu muutamiksi sekunneiksi riemuvoittonsa lumoihin eikä huomaa – auringonkilonkaan vuoksi – veneensä kiitävän nyt liian kauas oikealle, saamaan heikkoa mutta kohtalokasta tuntumusta siellä palailevista akanvirroista. Anterus toteaa tämän säpsähtäen, muistaa ja näkee kosken vasemmalta rannalta kantautuvan tänne karien yli voimakasta tulvahyökyä, joka pyrkii sortamaan veneitä liiaksi oikealle, ja pitäen varansa kääntää riittävästi vasemmalle. Tämä on vaarallinen, jännittävä paikka, sillä raskas tervalasti on ohjattava lohipadon aukkoon, joka kiiluu alempaa kuin neulansilmä ja johon osuminen vaatii tarkkaa kuohujen voiman ja suuntien vaarinottoa. Kyllähän Iso-Juha sen tietää – kuka sitten ellei hän –, mutta jostakin syystä hän oli nyt pitänyt liiaksi oikealle. Jopahan ukko huomaa – mela vilahtaa ja välähtää auringossa – vene kääntyy vasemmalle, mutta lähtee vauhtinsa menettäneenä ajautumaan vinottain kosken mukana. Vilkko turvautuu airoihin, mutta raskas vene ei paljoa hänen ponnisteluistaan välitä. Iso-Juha ei voi vielä kääntää täysin virran mukaan, sillä silloin kokka suuntautuisi suoraan lohipatoon, ja ponnistelee siksi hurjasti huovaten kauemmaksi vasemmalle. Anteruksen otsalle nousee tuskanhiki. Padon aukko lähenee lähenemistään... Saako Iso-Juha veneensä väylälle? Ei saa... koettaa kääntää viimeisessä silmänräpäyksessä, mutta ei ehdi enää... Rysähtäen hänen veneensä törmää aukon oikeaan pieleen ja painuu kosken voimasta pitkin patoa – painuu yhä syvempään. Patomiehiä kiiruhtaa saapuville, Iso-Juha ja Vilkko autetaan padon päälle... Viimeinen, minkä Anterus ehti nähdä ennenkuin hänen veneensä livahti kuin nuoli padon aukosta, oli uppoamassa oleva vene ja pinnalle pullahtelevat tynnyrit, joista muuan kai rytäkässä särkyi, koska musta, kiiltävä tervalampi seurasi Anteruksen mukana. Ja vilkaistessaan taaksensa hän oli näkevinään Ison-Juhan huitovan kädet nyrkissä ja kuulevinaan hänen huutavan hirmuista, katkeraa, kapinallista kirousta...
Sitten Anteruksen täytyi kohdistaa huomionsa koskesta vielä jäljellä olevaan taipaleeseen.
KUUDES LUKU.
1
Ison-Juhan henkilökohtaiseksi onneksi padolle sattui pari lohimiestä silloin, kun hänen veneensä tärskähti sen pieleen, kääntyi pitkin sitä, täyttyi ja alkoi kovan virran painamana upota. Viime hetkessä he saivat ojennetuksi Isolle-Juhalle ja Vilkolle sauvoimen ja autetuksi heidät padolle. Seuraavassa silmänräpäyksessä olisi jo koski painanut heidät patopuiden väliin ja hukuttanut.
Mutta veneen ja lastin pelastamisesta ei tullut mitään. Ei ollut köysiä, millä sitoa venettä patoon kiinni ja estää sitä uppoamasta, venettä, keksejä eikä miehiä, joiden voimalla paimennella ja uitella tynnyreitä turvaan. Kun apuväkeä ja kunnollinen vene vihdoin saapui, oli suuri osa niistä joko karannut tai särkynyt, ja vene ruhjoutunut melkein irtonaisiksi laudoiksi. Melan Vilkko nosti padolle talteen, viedäkseen sen kotiin, sillä Iso-Juha oli onnistunut antamaan sille jalon muodon ja kirjaillut sen kaunein kiemurakoristein.
Koko pelastuspuuhan ajan Iso-Juha istui sillä paikalla, johon oli ensimmäisen kirouksensa jälkeen lyyhistynyt, turtuneena, toimintakyvyttömäksi jäykistyneenä, suu vielä ammollaan, kädet hiljaa täristen. Tuo hänen kirouksensa oli ollut niin kaamea, että muuan lohimiehistä oli sanonut: "No-noh, isäntä! Vähempikin riittää! Miehen on mela kädessä, Jumala venettä viepi. Kiittäkää, että pääsitte edes hengissä!"
Vilkko ymmärsi isänsä tilan ja koetti parastaan hänen lohduttamisekseen ja rauhoittamisekseen. Porvarin pirttieukko, joka tunsi Ison-Juhan vanhastaan, kiiruhti kertomaan tapahtumasta keittiöön, josta se heti tuli itsensä patruunan korviin. Ja silloin nähtiin se kumma, että patruuna ja hänen maisteri-poikansa, jotka olivat Ison-Juhan vanhoja tuttuja, tulivat pirttiin tervehtimään häntä, kyselemään hänen voinnistaan ja valittamaan hänen vahinkoaan. Mutta ei patruunan hieno sikari eikä hänen tarjoamansa konjakkiryyppy saaneet Isosta-Juhasta irti muuta kuin epäselviä murahteluja. Hän istui vaiti tai mutisten puolia sanoja, tuijotti ilmaan kulmat rypyssä ja silmät liekehtien, ilmeisesti näkemättä mitään, kiristeli joskus hampaitaan ja löi polviinsa. Illan tultua hän söi kuin unissaan, kaatui vuoteelle ja kääntyen seinään päin makasi siinä hievahtamatta, ääntämättä, huokaisemattakaan. Veeru, Vilkko ja Anterus katselivat häntä ja toisiaan kysyvästi, mielessä tunne, joka oli lähinnä pelkoa.
Herätessään aamulla varhain he ensimmäiseksi katsoivat Isoon-Juhaan ja näkivät ällistyksekseen tämän istuvan vuoteensa reunalla ja tupakoivan rauhallisesti. Miehiinsä hän loi selkeän katseen ja huomattuaan heidän valveutuneen kysäisi Anteruksen lastista. Kuultuaan sen olevan hyvässä tallessa hän vilkaisi miehiinsä hiukan kuin häpeissään ja yritti sanoa jotakin, mutta vaikeni kuitenkin. Vasta kahvia juotaessa hän virkkoi Veerulle hiljaisella, alistuneella äänellä:
– Parasta on, että menet itse, isäntä kun olet, Anteruksen kanssa puukhollarin luo tekemään tilit selviksi. Tässä on lompakko ja siinä urkkokirja.
– Mutta eikö nyt isä itse menisi lopputilille, kun olette siitä niin monesti puhuneet? esteli Veeru hämillään.
– Olisin mennyt, ellen olisi laskenut padon pieleen, murahti Iso-Juha vastaukseksi ja heitti lompakon Veerun eteen pöydälle.
Hän vaipui taas mietteisiinsä ja viha värisytti uudelleen hänen olemustaan. Jos hän olisi tunnustanut täyden toden, hänen olisi pitänyt myöntää, ettei hän välittänyt niin paljon lastin vahingosta kuin siitä kolauksesta, minkä laskumiesmaineensa oli saanut. Mieluummin molemmat lastit tuhannennuuskaksi kuin pieninkään särö kunniaan. Hänen sisuansa viilteli hänen ajatellessaan, miten koko hänen komea suunnitelmansa viimeisestä matkasta kotirannasta mereen oli luhistunut loppusilmänräpäyksessä, silloin, kun kaikki oli oikeastaan jo suoritettu. Hän ei voinut käsittää, miten se oli voinut käydä mahdolliseksi, sillä hän tunsi tuonkin paikan yhtä hyvin kuin kotikoskensa. Jos hänelle olisi sanottu, että hän tulisi laskemaan veneensä lohipatoon, hän olisi tarjoutunut menemään siitä silmät sidottuina.
– – –
Tätä hän oli hautonut siitä hetkestä asti, jolloin oli herännyt tyrmistyksestään, ja hautoi tänäkin sunnuntaiaamupäivänä, jolloin oli jo aikoja sitten tullut kotiin ja istui pirttinsä pöydän päässä katsellen tuuheiden kulmiensa alta ikkunapenkillä istuvaa Anterusta. Tässä olivat Hanna-mummu, Veeru ja Aliina sekä vieras, naapurikylästä kotoisin oleva köyhä eukko, Harjun Mari, joka kierteli pyydellen armonpaloja ja oli kuulu hurskaudestaan.
2
Anterus tunsi Veerusta uhoavan jotakin, joka ei ollut hänelle suopeata: latautunutta, patoutunutta kysymystä, tilinteon vaatimusta. Hän ajatteli ja kummasteli sitä, miten uskomattoman herkkä ja terävä oli tällaisissa asioissa aavistuksen kyky: vaikka Veeru ei voinut tietää hänen ja Aliinan suhteesta mitään, hänen mielessään asui silti ilmeinen, selvä epäilys Anterusta kohtaan, vakaumus siitä, ettei tämän suhde Aliinaan ollutkaan niin olematon kuin näytti. Monestakin merkistä Anterus oli sen päätellyt. Hän ihmetteli ja arvaili, miten tuo epäilys aikanaan ilmenisi ja minkälaisiin tekoihin johtaisi.
Anterus oli nähnyt Veerun ostavan porvarin puodista valkoisen, loistokuvioisen kirkkosilkin, ja arvannut hänen aikovan sen Aliinalle tuliaisiksi. Kun oli sitten siipirikkoina selvitty kaupungista ja vihdoin päästy kotirantaan, Anterus oli vaivihkaa jännittyneenä katsonut, minkälainen oli Veerun ja Aliinan tapaaminen. Mutta ei siitä voinut huomata erikoista – antoivathan vaiti ollen, melkein arasti, kättä kuten muutkin. Silkkiään Veeru ei silloin Aliinalle ojentanut, vaan säästi kai sen siihen hetkeen, jolloin joutuivat oman aittansa häiriintymättömään rauhaan. Silkkinsä Aliina oli joka tapauksessa saanut, koskapa näkyi nyt sunnuntain kunniaksi ja kai Veerulle mieliksi pitävän sitä hartioillaan. Anteruksella oli asiaa Isolle-Juhalle ja siksi hän nyt istuskeli täällä Juhan puolella.
Siinä Aliina tuli ovesta tuoden jotakin aamiaispöytään. Pimeässä oviaukossa hän näytti häikäisevän valkoiselta ei vain silkkinsä vaan kesäröijynsä ja -hameensa vuoksi, jotka olivat vaaleata, sinikukallista karttuunia. Aliinan kasvoissa, silmissä ja hiuksissa oli lisäksi valkoista hohtoa, joka aina erotti hänet muista. Anterus ei osannut sanoa muuta kuin että Aliina oli vaaleaverinen, mutta oli joskus näkevinään, että hänestä melkein kuin säteili valkeutta. Anterus tiesi siitä, mitä oli kokenut Aliinan kanssa, että tämä jos kukaan oli viaton ja puhdas sydämeltään. Vaikka tunsikin tunnossaan, että Aliinan ja hänen tekonsa oli lankeemus, niin Anterus silti oli vakuuttunut siitä, että se oli tapahtunut "puhtaudessa". Jos joku olisi väittänyt tekoa "likaiseksi", Anterus olisi vihastunut, mutta jos sitä olisi sanottu onnettomuudeksi, murheelliseksi kohtaloksi, sallimuksen käsittämättömäksi johdatukseksi, Anterus olisi heltynyt sekä surusta että sen alla välkähtelevästä onnesta. Nytkin, hänen salaa katsoessaan Aliinaa, joka silmät maahan luotuina liikkui keveästi ja pehmeästi kuin olisi ollut villaa, hänen sydämensä herkistyi.
Hänellä ei ollut oikeutta tuoda Aliinalle minkäänlaisia tuliaisia ja velvollisuudentunnosta hän oli koettanut torjua sellaiset ajatuksetkin. Hän oli tahtonut unohtaa kaiken tapahtuneen olemattomaksi ja palata kotiin sydän kylmänä, tunteettomana, paleltuneena. Mutta tyrmistyen hän oli kotirannassa, heti nähtyään Aliinan, todennut, kuinka paleltuneeksi luultu sydän olikin yhtäkkiä elpynyt kuin lämpimän kevätsateen haaleasti huuhtelema luonto, joka oli vielä äsken näyttänyt kuolleelta, mutta oli jo nyt puhjennut ummuille ja silmukoille. Kuuman, veren täyteyttä sykkivän, kaipuun poltteesta hehkuvan sydämen hän oli tuonut matkaltaan – kuumemman kuin se oli ehkä ollut lähtiessä. Aliina oli varmaan aavistanut ja tuntenut sen jo silloin, kun he tulohetkellä rannassa kättelivät kylmästi kuin vennonvieraat, sillä hänen silmiensä rakosista leimahti ja kädessä tuntui hieno värinä.
Anterus ei ollut sen jälkeen saanut puhutella, eipä juuri nähdäkään Aliinaa, joka ilmeisesti tahallaan vältteli häntä. Vaikka tämä oli heidän molempain kannalta oikein ja järkevintä, ei Anterus silti voinut tukahduttaa kaipuutaan, vaan ajelehti hetkittäin kokonaan sen vallassa. Hänelle ei ollut milloinkaan ollut toista naista kuin Aliina eikä tulisi olemaan. Asuminen tämän kanssa samalla tantereella siten, ettei saisi edes puhutella häntä, oli Anterukselle mahdottomuus. Puolitiedottomasti hän oli siksi kuluneiden parin viikon aikana ohjannut askeleensa niin, että joutuisi kuin sattumalta Aliinan läheisyyteen, mutta ei ollut onnistunut. Huonon onnen apuna näytti vielä Hanna-mummu pitävän häntä silmällä ja toimittavan Aliinaa pois hänen tieltänsä. Anterus oli alkanut yhä varmemmin uskoa, että Hanna-mummu tiesi hänestä ja Aliinasta enemmän kuin antoi näkyä.
3
Veerun ostaessa Aliinalle kirkkosilkkiä hänen sydämensä lämpeni ja herkkeni, ja Aliinan kuva valkeni kirkkaaksi hänen mielessään. Menomatkalla hänen tunteensa olivat harmaita ja masentuneita, mutta tuo tuliaisen osto ja sen valkea, kahajava puhtaus johtivat ajattelemaan paluuta ja kotiin saapumisen hetkeä sekä lämmittivät sydämen kaipuulla ja hellillä mielikuvilla. Hän oli tietenkin pahastunut Aliinaan aiheettomasti, sillä samanlainenhan tämä oli ollut aina: haluton, arka, väistyvä. Ja vielä aiheettomampia olivat kai hänen epäluulonsa ja mustasukkaisuutensa Anterusta kohtaan, joka oli joka suhteessa miesten mies ja kaikista viimeiseksi kajoaisi toisen vaimoon. Se oli tuiki mahdotonta eikä ansainnut edes muistamista. Kuta lähemmäksi kotia oli päästy, sitä varmemmaksi onnestaan Veeru oli tullut. Hän ei ajatellut mitään muuta kuin vaimoansa, hekumoiden polttavilla mielikuvilla ja unohtuen onnensa katselemiseen ja hautelemiseen kuin olisi alati ollut lämpimässä, loistavassa, rusottavassa iltaruskossa. Milloinkaan aikaisemmin hän ei ollut näin huumaavasti kokenut sitä, mikä herää miehen rinnassa, kun hän kauan poissa oltuaan lähtee palaamaan ja havahtuu muistamaan vaimostansa kaiken sen, mikä oli heidän salaisinta onneansa. Se antoi elämälle uuden sisällyksen ja sävyn, lisäsi voimat kaksinkertaisiksi ja valaisi leimauksena uusia suunnitelmia ja näköaloja, joiden perimmäisenä päämaalina oli heidän yhteinen, joka suhteessa vain yhä rakentuva ja kohentuva elämänsä.
Antaessaan sitten kotirannassa kättä Aliinalle Veeru ei kyllä voinut huomata tämän kosketuksessa, katseessa eikä ilmeessä erikoisempaa tunnetta, mutta ei selittänyt sitä merkiksi mihinkään päin. Veerun omassa käden puristuksessa, katseessa ja äänessä taisi sensijaan olla tunnettaville karannutta lämpöä, koska Aliinan käsi vavahti ja irroitti itsensä Veerun kourasta kuin olisi säikähtänyt. Sinä päivänä ei sitten ehdittykään enempää tavata eikä puhua, sillä aika kului lastin purkamisessa ja kaikenlaisissa järjestelyissä. Vasta kun tulosauna oli kylvetty ja illallinen syöty, oli saapunut Veerun malttamattomasti odottama hetki. Hän vei matka-arkkunsa aittaan ja istuutui odottamaan Aliinaa.
Tämä odotutti itseään niin kauan, että kaikki äänet jo hiljenivät ja yön tuntu sai vallan. Talo joutui pääskysiensä ja tonttujensa huostaan, sillä ihmiset ainakin vaikenivat ja herkesivät liikkumattomiksi, joskaan eivät ehkä nukkuneet. Odotuksen malttamattomuus aiheutti hiljaa poreilevaa harmia, joka vuorostaan samensi kireälle jännittynyttä onnentunnelmaa ja nostatti entisiä vaikeita epäilyksiä. Mutta sitten aittasolasta kuului hiipiviä, epäröiviä askeleita ja Aliina ilmestyi arkana ja ujona aitan ovelle, silmissä kummallinen pelkäävä katse. Hän viivytteli vielä siinäkin niin, että Veerun täytyi oikein kehoittaa häntä tulemaan, että "käyhän nyt toki tänne, Aliina". Silloin Aliina hiipi sisään ja istahti vuoteelle Veerun viereen, mutta ei kuitenkaan aivan lähelle, ja jäi siihen pää painuksissa hypistelemään vyöllistänsä. Veeru avasi sitten matka-arkkunsa, otti siitä päällimmäiseksi asettamansa silkin ja laski sen mitään sanomatta Aliinan käsivarrelle. Silloin tämä katsahti häneen suurin, kummallisesti aroin silmin, tarttui hänen käteensä ja painaen päänsä sen puoleen purskahti hillittömään itkuun.
Hätääntyneenä, kummastuneena, Veeru ei osannut tehdä muuta kuin silittää jykevällä, tervan pikeämällä kourallaan vaimonsa tukkaa. Aliinan itku kyllä lämmitti ja liikutti häntä, mutta toiselta puolen se oli senlaatuista kuin olisi aiheutunut salaisesta syystä. Veeru kohotti Aliinan päätä ja koetti katsoa häntä silmiin, mutta silloin luomet sulkeutuivat kuin Aliina ei olisi halunnut vastata hänen katseeseensa. Kyyneleitä kumpusi vain entistä hereämmin. Aitan hämyssä niissä kimalteli pieni valonsäde, kun ne ilmestyivät näkyviin ja lähtivät vyörymään alas poskea. Veeru katseli niitä ja tunsi olevansa kuin kovan iskun saanut ja älyttömäksi tyrmistynyt.
Monta sanaa he eivät sinä yönä virkkaneet. Aliina ei vastannut Veerun kyselyihin eikä suostunut ilmoittamaan itkunsa varsinaista syytä. "Sinä olet niin hyvä, Veeru", hän vain kuiskasi, mutta ei kääntynyt miehensä puoleen sillä tavalla kuin tämä oli haaveillut ja odottanut. Veeru totesi murheellisena, että se aita, joka taannoin oli ilmestynyt heidän välilleen, oli hänen poissa ollessaan kasvanut entistä korkeammaksi. Tässä hän makasi nuoren vaimonsa rinnalla yksinäisempänä kuin leski, omistajana, joka ei voinut oikeuksiansa käyttää, torjuttuna tavalla, joka nöyryytti lattiaa alemmaksi. Veeru tunsi olonsa vaikeaksi eikä voinut ymmärtää, miten osaisi soluttaa elämänsä tästä kohdasta selville, kirkkaille vesille, joilla puhaltaisi suvinen, lämmin myötätuuli.
Tämän jälkeen hän ei mennyt yöksi Aliinan aittaan, jos vain sai luontevan tekosyyn pysyä sieltä poissa. Hän otti korjatakseen niittyjen aidat, suovanpohjat ja ladot, vaikka se ei ollut aikaisemmin kuulunut isännän tehtäviin, ja viipyi sillä matkalla monta päivää. Hänen yönsä olivat pitkät, kun uni pakeni hänen silmiään ja hän tuijotteli nuotionsa himmeästi kyteviin hiiliin miettiessään sitä pulmallista kysymystä, miksi oli menettänyt vaimonsa siitä huolimatta, että rakasti häntä uskollisen, hartaan sydämensä koko hehkulla.
Hänen istuessaan nyt sunnuntaina pöydän ääressä ja katsoessaan Aliinaa, joka liikehti hänen edessään valkeassa silkissään kuin näytteillä, kuitenkaan suomatta hänelle ainoatakaan silmäystä, tuska valtasi hänet silmänräpäykseksi ja löi hänet kumaraan pöydän varaan. Mutta siinä samassa hän jo miehisti itsensä ja oli kuin olisi liikahtanut muuten vain.
4
Vilkko oli kysynyt Anterukselta, kun oli oltu porvarissa ostoksilla, sallisiko tämä hänen viedä tuliaislahjan Katrille, ja Anterus oli sanonut, että vie vain. Porvarin puotineitsyt oli näet juuri silloin sattunut näyttelemään emännille, tyttärille ja morsiamille sopivaa tuliaistavaraa, joukossa välkkyvää oljanssikangasta, joka oli ollut Vilkon mieleen. Puettuna siitä tehtyyn hameeseen Katri kuvasteli hänen silmissään kiehtovan veikeältä ja kauniilta, ja niin hän osti sitä. Tervamiehet tungeksivat hyväntuulisina porvarin puodissa, jossa tarjottiin ilmainen sikari ja arvokkaammille isännille puodin perällä puukhollarin huoneessa makea punssiryyppy. Kuka halusi sai ottaa ilmaiseksi ovenpielessä olevasta laatikosta valkoisen hollantilaisen savipiipun, useammankin, kotituliaisiksi. Anterus pisti niitä taskuunsa pari, mutta kuin muuttaen ajatustaan palasi tiskin luo ja osti pitkän valikoinnin jälkeen letkuvarsipiipun ja mustan verkalakin, jossa oli kiiltävä nahkalippa ja tämän päällä nauhassa koristeina pieniä mukavia kilpukoita. Vilkon kysyvään silmäykseen Anterus vastasi selitykseksi, että täytyy sentään viedä Jyrki-pojalle tuliaisia, se kun on uskollinen, ahkera ja nöyrä. Oliko Anterus ensin aikonut antaa Jyrille vain tuollaisen savipiipun ja huomattuaan sitten sen voivan tuntua Jyristä pilkalta muuttanut aikomuksensa ja harkinnut velvollisuutensa paremmin, sitä ei Vilkko tiennyt. Omasta puolestaan hän tunnusti todellakin arvelleensa viedä leikillä savipiipun Jyrille ja häpesi nyt tätä, ymmärtäen, miten kipeästi olisi siten arkaa karjalaispoikaa loukannut. Eihän Vilkko sitä tahtonut, vaikka kyllä vaistosikin Jyrin olevan vaarallisella tavalla hänen tiellään.
Vilkko oli osannut antaa hamekankaan Katrille sillä tavalla, niin iloisesti ja tuttavallisesti kaikkien läsnä ollessa, heittämällä helmaan vain että "tuoss' on sinulle hamekangas, jos miellyttää", että Katrin oli ollut helppo ottaa se vastaan, vainuamatta taka-ajatuksia. Kangas oli hänestä kaunista ja muutkin ihastelivat sitä, kun hän levitti sen vyötäisilleen ja pyörähteli siinä kaikkien keskellä kepeästi ja veikeästi. Vasta sitten kun nurkassa istuvan, piippuansa ja lakkiansa hypistelevän Jyrin katse sattui hänen silmäteriinsä, Katri ymmärsi näyttävänsä Jyrin silmissä toiselta kuin hänen omissaan. Mutta eihän Jyrillä ollut vähintäkään oikeutta eikä valtaa sekaantua tähän asiaan. Kangas miellytti Katria niin, että hän jo etukäteen varustautui puolustautumaan Jyrin moitteita vastaan.
Eihän tullut kysymykseenkään, että Jyrki lausuisi moitteita. Hän istui ovensuunurkassa ja veteli sauhuja uudesta letkuvarrestaan, päässä uusi lakkinsa siitä huolimatta, että oli sisässä. Hän salasi tarkoin sen, että Vilkon kangas Katrin vyötäisillä oli hänelle mitä vihattavin näky, että se hänen mielestään ennusti sitä, minkä hän aina oli tiennytkin tulevan Katrin ja omaksi lopulliseksi kohtalokseen. Varsinkin istuessaan tässä tervamiesten paluusta iloitsevien joukossa hän ymmärsi, etteihän Katri kehtaisi luoda silmäystäkään hänenlaiseensa ryysykerjäläiseen, jolla oli kyllä uusi lakki ja komea sahviaanivarsipiippu, mutta ei kunnollisia kenkiä, eheitä housuja eikä takkia. Painuen alemmuudentuntonsa pohjaan saakka Jyrki nauroi itsekseen ivallisesti sillä, että muka Katri todestaan pitäisi hänestä, vieläpä uskaltaisi tunnustaa sen. Kyllä lentäisivät silloin Niemen väen silmät pyöreiksi, jos äkkiä tässä sanottaisiin, että tuo Jyrki tuossa on Katrin sulhanen eikä Vilkko. Sitä ei uskoisi kukaan. Ettäkö Katri suostuisi avioksi köyhälle karjalaispojalle, jolla ei ole edes niin hyviä vaatteita, että kehtaisi mennä kaikkien nähden ottamaan kahvia tuolta pöydältä? Se ei voinut olla totta eikä ollutkaan.
Katrin ja Jyrin Vilkon poissa ollessa viettämä autuas aika oli loppunut ja alkanut jälleen ainainen levottomuus. Tietoisuus siitä muutti heidän suhtautumisensa sävyä, mihin tuli lisäksi kaukaista, himmeätä vierautumista, johtunutta kai etupäässä tuosta onnettomasta hamekankaasta. Oli kuin se olisi ollut merkkinä siitä, että kohtalo oli yhtäkkiä astunut askeleen lähemmäksi ja alkanut kohottaa sitä jättiläisjalkaa, jonka alle aikoi tallata Jyrin, elämässä liikanaisen maanmatosen. Tästä kaikesta Jyrki ei virkkanut Katrille mitään, mutta tämä kyllä arvasi hänen surunsa. Ei voi sanoa, etteikö Katri olisi koettanut lohduttaa häntä – tokihan, sillä kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiansa ja kätensä hakeutuivat Jyrin kaulalle –, mutta mitäpä se auttoi, kun kohtalo ei kuitenkaan siitä muuttunut. Mutta näinkin ollen Jyrki kyllä oli kiitollinen Katrille, sillä olihan tämä täten suonut hänelle onnenhetken. Sillä hetkellä Katri taas oli se entinen pikkutyttö, joka ujosti toi leipäpalan lieden ääressä lämmittelevälle pojalle.
5
Ison-Juhan sisua viilteli hänen ajatellessaan, ettei Niemen talo ollut sittenkään päässyt vapaaksi velastaan eikä tervaorjuudestaan. Anteruksen pelastunut lasti ei riittänyt edes entisen velan maksuun ja kun jauhoja, suolaa, rautaa ym. tarvittiin edessä olevan vuoden varalle, ei auttanut muu kuin tehdä uusi urkko ja ottaa sen päähän luottoa. Olivat Veeru ja Anterus esitelleet, eikö saataisi suoraa velkaa ilman tervaurkkoa, mutta patruuna ei ollut suostunut. "En voi", hän oli sanonut, "sillä minulla puolestani on ulkomailla omat tervaurkkoni, jotka pitää välttämättä suorittaa täsmälleen. Ellen tee niin, joudun puolestani suuriin vaikeuksiin. Kun niissä on jo määrätty hinta, täytyy minulla olla teidänkin kanssanne hinta sovittuna etukäteen. Koetetaan siis vielä – ehkäpä vuoden päästä on parempi onni. Tietenkin teillä on jo kolometsä ensi talvea varten lopulleen hikoamassa, joten hauta on poltettava joka tapauksessa. Yhtä hyvinhän voitte siis tuoda tervan minulle kuin muille, sillä ei täällä kukaan maksa enempää".
Siihen ei ollut paljoa sanomista. Iso-Juha ymmärsi, että elämää oli pakko jatkaa toistaiseksi entiseen tapaan ja vanhoin päämäärin. Hän olisi lakannut ajattelemasta koko asiaa, ellei siihen olisi liittynyt oman kunnian kipeätä kolhausta ja eräitä muita seikkoja, joilta hän ei saanut, rauhaa. Kun lastin tuho oli hänen syytänsä, niin eikö ollut kohtuutonta rasittaa vahingolla Anterusta, joka oli pelastanut oman osuutensa? Siitä puhuakseen hän oli pyytänyt Anterusta tänä aamuna tänne ja siitä he olivat äsken keskustelleet Juhan kamarissa.
Anterus oli jyrkästi torjunut sen ajatuksen, että Iso-Juha ottaisi vahingosta ainakin suuremman osan omalle tililleen. Sehän olisi ollut vasten vanhaa selvää sopimusta, että kaikki puoliksi, niin voitot kuin tappiotkin. Ison-Juhan ei totisesti tarvinnut luulla jääneensä Anterukselle velkaa, sillä asia oli pikemmin päinvastoin. Tapahtunut vahinko ei vastannut puoliksikaan sitä, minkä verran Anterus oli tervanpoltossa hyötynyt Ison-Juhan kokemuksista ja taidosta. Tästä asiasta ei puhuttaisi enempää.
Anterusta ihan kammotti ajatus, että Veeru olisi hänelle jotakin velkaa, hänelle, joka oli jo vienyt Veerun kalleimman omaisuuden, vieläpä sellaisen, ettei – sitä voinut rahalla maksaa. Häntä värisytti huomatessaan, miten syvällisiin suhteisiin hän oli Ison-Juhan väkeen joutunut ja miten lujia, irtirepimättömiä nuo suhteet tuntuivat moitittavuudestaan huolimatta olevan ainakin tällä hetkellä, jolloin Aliina istui tuolla karsinapenkillä silkkihuivi harteillaan ja katseli järvelle. Anterus tunsi olevansa juuttumassa yhä syvemmälle olosuhteisiin, jotka kehittyivät johdonmukaisesti jotakin vaikeaa ratkaisua kohti.
Sitten hän heräsi siihen, että kaikki olivat kuin säikähtyneinä hiljentyneet kuuntelemaan Harjun Maria, joka oli aikansa puoliääneen keskustellut Hanna-mummun kanssa ja lausuillut yleispäteviä päätelmiään käsiteltyjen asiain johdosta.
– Niin että mistäkö tuollainen tapaturma voi aiheutua? Sehän tuntuu tosiaankin käsittämättömältä, Iso-Juha kun tiettävästi osaa laskea kosket varmemmin kuin ehkä kukaan muu. Eikä hän ollut sillä hetkellä sairas eikä sokea, vaan virkeä kuin nuori mies. Miksi hän siis unohtui melansa nojaan eikä, kuten on itse kertonut, kääntänyt ajoissa? Ei se sattumoisin tapahtunut, vaan oli sallittu kuten kaikki muukin elämässä.
– Mutta mistä syystä? kysyi nyt Iso-Juha tiukasti. – Mikä sallimus se on, joka tekee tyhjäksi monien vuosien raskaat ponnistelut ja ajaa järjettömästi tuhoon kalliin lastin? Sellaisen sallimuksen, mikäli häntä onkaan, olisi parasta olla sekautumatta ainakin minun asioihini, sillä selvästi minä itse ymmärrän ne paremmin. Ei siinä mikään sallimus vaikuttanut, vaan sattuma. Olin liiaksi innoissani siitä, että lasku Lassinkallion ohitse oli mennyt niin hyvin, ja viivähdin muutaman sekunnin liikaa niissä ajatuksissa. Siinä koko sallimus.
– Ihminen itsehän on aina syytön ja tietää kaikki paremmin kuin Jumala, puheli Harjun-Mari lataillen tyynesti piippunysäänsä, mutta silti hänen olisi hyvä muistaa, että matkan varrella ainakin useimmiten selviää syy siihen, mikä läheltä katsoen näytti selittämättömältä. Kuka sai mietteesi viipymään liiaksi laskutaidossasi ja vei sinut turmioon kutkuttelemalla ylpeydenhenkeäsi, Jumalako vai hänen luvallaan se Itse, sitä en tiedä. Mutta siitä olen aivan kuin nakutettu, että jompikumpi istui melan varrella takanasi siitä hetkestä alkaen, kun kotirannasta läksit, aina siihen saakka, kun jysähdit patoon. Ja hän se laski kosket etkä sinä.
– Häh!? ärähti Iso-Juha. – Mitä tuo akka tarkoittaa? Ettäkö Jumala tai perkele olisikin ohjannut venettäni? Huonoja laskumiehiä olivat, kun eivät osuneet lohipadon portista. Vaan jos tahallaan laskivat pieleen, niin kysyn uudelleen, minkä vuoksi.
– Ei sitä ole hyvä mennä edes arvailemaan, inisi Mari hurskaasti, eikä kumpainenkaan mainituista laskumiehistä ole valinnut minua rohveetakseen eikä vulmahikseen. Mutta sen verran uskaltaa tällainen kerjäläisakkakin sanoa, että kyllä siinä on takana jokin syy, että milloin vain tällaista tapahtuu, se on rangaistusta synnistä. Ja tätä mainittua ansiotahan meillä on aina tilillä riittävästi ei vain itselle vaan annettavaksi toisillekin. Ei synnin kasaamiseen tarvitse ylenmäärin rehkiä. Kyllä sitä karttuu köyhällekin pyytämättä, saati sitten rikkaalle, joka tiettävästi ei teekään muuta kuin rypee synnissä. Eikä Jumala vaadi, että ne synnit, joista hän jo täällä ajallisuudessa kurittaa, olisivat koko maailmalle tunnettuja huutavan alastomia rötöksiä, vaan hän saattaa napsauttaa tuntuvasti sellaisistakin, jotka ovat jääneet salaisiksi. Haureuden synnistä esimerkiksi, johon ihmiset ovat erinomaisen kärkkäitä, Jumala varsinkin pitää tarkkaa tiliä ja sekoittaa sen makeuteen sellaista katkeruutta, että se kyllä pian happanee.
Aliina nousi kalpeana ja arkana, ja teki asiaa ulos. Hanna-mummu näki hänen viivyttelevän neuvottomana pihalla, kunnes lähti rinnetietä rantaan ja hiekkapahdoille päin. Aliinalla oli tapana mennä joskus sunnuntain aamupäivänä, jolloin ainaisten askareiden välissä saattoi olla talon naisten elämässä harvinainen lepohetki, tuonne sileälle, tuoksuvalle kankaalle, harhailemaan sen kanervikossa, istuskelemaan sen rantajyrkänteiden reunalla, katselemaan ulapalle ja miettimään omia salaisimpia asioitaan. Mummunkin elämässä oli ollut aikoja, jolloin hän oli joskus varastautunut sinne saadakseen itkeä rauhassa, ja siksi hän ymmärsi Aliinaa ja salli mielellään hänen mennä.
Hänen mieltänsä loukkasi se, mitä Harjun Mari oli räikeästi sanonut, ja hän huomautti:
– Lie tuota Niemessä syntiä jos minkälaista kuten muuallakin, mutta haureudesta ei voine sentään tätä taloa syyttää. Mieluummin ylpeydestä, jos nyt jokin erhe on erikseen mainittava.
Näytti siltä kuin ei Iso-Juha olisi enää kuunnellut heitä, sillä hän tuijotti ilmaan ja mutisi epäselviä, katkonaisia sanoja. Mutta Veeru, joka istui pää käden nojassa, suuntasi sen suojasta Anterukseen epäluuloisen, pistävän, tutkivan katseen. Anterus tunsi tuijottaessaan siinä pieksujensa kärkiin olevansa vihamielisen tarkkaavaisuuden kohteena ja arvasi, mistä tuo virtaus tuli. Arvellen viivyskelleensä Juhan puolella niin kauan, että saattoi lähteä pois ilman tekosyytä, hän nousi ja meni mumisten epäselvästi, että "täytyy tässä..." Taaksensa vilkaisematta, tuntien koko ajan Hanna-mummun katseen hartioissaan, hän poistui aittojen editse ja veräjän ylitse pihalleen ja aittaansa, jossa heittäytyi vuoteelleen ja alkoi miettiä. Mutta mietteistä ei tullut, mitään, sillä silmissä kuvasteli alituiseen rantapolkua poistuva Aliina, jonka hartiahuivin aurinko valaisi hohtavan valkoiseksi ja joka näytti tuontuostakin katsovan taakseen kutsuvasti. Sietämätön kaipaus ja veren polte sumensivat Anteruksen mielen huolimatta hänen ponnisteluistaan niin, että hän totesi koko ajan tuumivansa vain sitä, miten saisi tavatuksi Aliinaa kahden kesken, kenenkään tietämättä. Hän oli kuullut äsken tuvassa Veerun lähtevän kohtapuoliin kauempana olevaan niittyaitaukseen katsomaan sinne kesälaitumelle vietyjä tammaa ja keväällistä varsaa, joita ei ollut uskallettu päästää väljälle isoon metsään. Sen kuullessaan Aliina oli vilkaissut Anterukseen ja tämän sydän oli melkein seisahtunut aavistuksen riemusta. Ajatellessaan nyt tuota Aliinan silmäystä ja sitä, että Aliina oli yksin mennyt pahdoille päin, Anterus alkoi kuvitella Aliinan tahtoneen tavata häntä ja haluavan käyttää hyväkseen Veerun poissaoloa. Tilaisuus oli todella sopiva, sillä Vilkko oli mennyt isänsä asialle kirkonkylään, josta kotiutuisi vasta myöhään, ja Katri ja Jyrki ajattelivat vain toisiaan. Ehkä Aliinalla oli jotakin tähdellistä asiaa hänelle?
Anterus häpesi syvästi, sillä hän tunsi koko ajan valehtelevansa, etsivänsä verukkeita, jotka kelpaisivat edes jonkinlaiseksi oikeutuksen varjoksi heidän luvattomalle tapaamiselleen. Mutta siitä huolimatta hän tiesi tottelevansa kaipuunsa ja intohimonsa käskyjä, olevansa sidottu käsistä ja jaloista, ja kulkevansa tahdottomana sinne, mihin outo, kummallinen, hänelle ennen kokematon voima vei häntä. Alituiseen hän yritti miehistyä, karkoittaa mielestään kaiken tällaisen, irtautua päättäväisesti siitä halpamaisesta petoksesta ja konnuudesta, jota oli joutunut harjoittamaan Veerua kohtaan, mutta tiesi jo samalla olevansa myyty mies, voimaton toteuttamaan hyviä päätöksiään.
Koko ajan näin taistellessaan hän kuunteli herkästi, sillä Veerun oli mentävä hänen pihansa ja karjakujansa läpi päästäkseen sen tien alkuun, joka vei tarkoitetulle puroniitylle. Ja hänen sydämensä melkein lakkasi lyömästä, kun sitten tutut askeleet lähestyivät, menivät pihan läpi, nousivat karjaveräjän yli ja alkoivat vaimenevassa tahdissa poistua karjakujaa pitkin.
Hetken vielä maattuaan Anterus nousi, painoi kämmenillään ohimoltaan, kuunteli jännittyneenä kuin varas ja meni sitten muka rauhallisena omaan pirttiinsä, astuen etehisessä raskaasti, niin että palkit jymähtelivät. Hän teki näin tahallaan, sillä hän ei tahtonut yllättää Katria eikä Jyrkiä, joiden aavisti olevan sunnuntaityhjässä pirtissä. Niinpähän olivatkin. Katri oli kipaissut äkkiä takan luo, jossa oli posket ujoudesta hehkuen muka jotakin askaroivinaan, ja Jyrki istui hämillään ikkunapenkillä sytytellen piippuaan, jota arvattavasti ei ollut vähään aikaan ehtinyt vetelemään. "Se on samaa kaikilla", ajatteli Anterus, "mutta näillä nuorilla viatonta ja puhdasta, toisenlaista kuin minulla, joka nautin varastetusta onnesta". Katsomatta Katriin ja Jyrkiin ja sanomatta mitään hän otti takkinsa ja laudalta uistinkelansa ja poistui, lähtien menemään rantaan. "Kai arvaavat tästä, mitä aion tehdä".
Hän ihmetteli, miten viekas ja neuvokas paholainen oli. Uistelemista hän ei näet ollut ajatellut ennenkuin astuessaan pirttiin, jolloin katseen lennähtäessä silmänräpäystarkastukselle koko tupaan silmään oli sattunut uistimen hopeakiilto. Silloin uisteleminen, jota hän usein harjoitti sunnuntaisin, valkeni hänelle paljoa paremmaksi verukkeeksi kuin aiheeton, kaarteleva harhaileminen vainioiden pyörtänöillä, mikä oli ollut hänellä mielessä lähtiessään tupaan vain ottaakseen takkinsa. Nyt hän päätti todella uistella – soutaa pitkin pahdan rantaa kauas sen kohdan ohi, jossa arvasi Aliinan olevan.
Ja nousta siellä maihin ja hiipiä Aliinan luo. Palata "sitten" veneelle ja vielä varmuuden vuoksi soudella ja uistella. Kyllä paholainen osaa jäljet peittää.
Anterus hymähti katkerasti työntäessään veneen vesille.
6
Aliina oli harhaillut aikansa kankaan poluilla, jotka olivat täynnä havuneulasia ja siksi liukkaita. Hänen olonsa oli levoton ja tukala niinkuin oli ollut siitä yöstä alkaen, jolloin...
Jolloin hän oli kauhukseen todennut elämässä olevan voimia, joiden väkevyyttä ei ollut osannut edeltäpäin arvioida riittävän suureksi. Hän oli kaatunut niiden ensimmäiseen rynnäkköön ja tehnyt siten sen salaisen synnin, josta nyt Harjun Marin todistuksen mukaan koko Niemen taloa rangaistiin. Eikä sillä hyvä, vaan hänellä oli yhäkin povessaan kiehtova veto Anteruksen puoleen, polte, jota eron aika oli vain lisännyt. Mihin piti perustaa hyvät päätökset, että jaksaisi todella ne pitää?
Aliina oli turvautunut Jumalaan ja rukoillut hartaasti muutosta sydämeensä, mutta se oli ollut turhaa. Kesken rukouksiensa hän oli tavannut itsensä ajattelemasta Anterusta ja salassa melkeinpä pelännyt, että Jumala tosiaankin sammuttaisi hänen rakkautensa. Hän oli kerran kysellyt mummulta, uskoiko tämä Jumalan kuulevan hätääntyneen ihmisen rukousta. "Varmasti hän sen kuulee", oli mummu miettivästi vastannut, "mutta tekeekö hän sen johdosta mitään ja täyttääkö pyynnön, siitä ei ihmisellä ole tietoa. Jumalan tiet näet ovat salaisia, käsittämättömiä, usein suorastaan sellaisia, että ihminen kauhistuisi niitä". – "Jumala on niin kaukana, aina poissa", oli Aliina tähän sanonut, "en tapaa häntä milloinkaan". – "Niin", oli mummu vastannut, "kaukana hän on enkä minäkään ole pitkän elämäni aikana tavannut häntä kuin muutaman harvan kerran. Mutta silloin olen saanut tuntea hänen läsnäolonsa niin voimakkaasti, että olen elänyt siitä myöten sen muistolla. Varmasti hän sinullekin kerran ilmoittautuu, luota vain siihen". – "Entä sitä odottaessa?" oli Aliina kysynyt. – "Ihmisen täytyy kulkea oma polkunsa", oli mummu huoannut tähän.
Hyljätyksi Aliina tunsi itsensä, todella yksinäiseksi ja onnettomaksi. Hän istuutui pahdan reunalle varjoon ja jäi katselemaan laajaa ulappaa, joka päilyi tyynenä ja kuvasteli valkoreunaisia ja sinisydämisiä ukonpilviä. Kuikat itkivät ja raukuivat lakkaamatta kuten aina tällaisina päivinä, vieläpä niin kiihkeästi kuin niillä olisi ollut nyt erikoinen tarkoituksensa. Aliinaa värisytti salaperäinen pelko ja hän korjasi hartialiinaansa kuin olisi helteestä huolimatta tuntenut vilua. Silkin kahina hänen karkeissa sormenpäissään nosti surumielisen hymähdyksen hänen mieleensä. Hän oli ottanut liinan aamulla harteilleen siinä tarkoituksessa, että se Veerun antamana kuin taikakalu pitäisi hänen ajatuksensa puhtaina ja sallituilla laduilla. Mutta sellaista voimaa sillä ei ollut, vaan päinvastoin kuin sitä ivatakseen kielletyt ajatukset nyt oikein parveilivat hänen mielessään.
Sitten kuului airojen kolketta ja hetken kuluttua Aliina näki Anteruksen soutavan ohi. Näin korkealta katsoen hiekkapohja kuulsi syvältä, kunnes katosi verangon äyrään kohdalla, jossa vesi oli tummaa, läpinäkymätöntä. Juuri sitä rajaa Anterus souti, perässään selvästi näkyvä, hopeiselta kimalteleva uistin. Aliina tiesi olevansa pensaikon varjossa, mutta silti hänestä tuntui, että Anterus tiesi, missä paikassa hän istui. Ainakin Anterus katsoi ylös juuri siihen kohtaan. Aliinan teki mieli näyttäytyä ja pyytää häntä luokseen, mutta hän jaksoi hillitä itsensä. Hän toivoi Anteruksen ilman sitäkin tuntevan hänen kutsunsa ja odotti jännittyneenä, pysähtyisikö hän ja nousisi maihin. Kun niin ei tapahtunut ja Anteruksen airojen kolke vain eteni ja vaimeni, hänet valtasi ikävä, pettynyt tunnelma. Hänen täytyi myöntää, että huolimatta kaikesta taistelustaan, rukouksistaan ja itsenuhteistaan hän tässä vain odotti ja kaipasi Anterusta, valmiina pyyhkäisemään syrjään kaikki velvollisuutensa ja heittäytymään suinpäin, mitään ajattelematta, Anteruksen syliin. "Sellainen olen", hän lausui uhkamielisesti, "ja sellaiseksi olen tullut, kun omat voimani ovat heikot eikä Jumala ole auttanut minua, vaan on jättänyt minut yksin!"
Hän unohtui miettimään sitä, minkä oli kokemuksiensa opettamana ymmärtänyt, ettei hänen avioliittonsa Veerun kanssa voinut tulla onnelliseksi ennenkuin tämä hänen suuri hairahduksensa oli tullut sovitetuksi ja hänen sydämensä kääntynyt Veerun puoleen samalla tavalla kuin nyt Anteruksen. "Mutta sehän olisi ihme", hän huokasi ääneen, "sillä Veeru ei voisi ikinä antaa tällaista tekoa anteeksi eikä minun sydämeni vierautua Anteruksesta. Ei ole siis mitään toivoa, vaan kaiken täytyy jatkua, kunnes Veeru saa tietää asian".
Miettiessään näin Aliina koko ajan kuunteli tarkkaan, sillä vaikka hän oli nähnyt Anteruksen soutavan ohi, hänellä oli tunne, että Anterus silti oli parhaillaan lähestymässä. Oli kuin olisi jossakin kuiva jäkälä ratissut, kanerva kahissut ja risu nauskahtanut hiipivän jalan alla. Aliinan sydän alkoi sykkiä huimasti ja häntä pyörrytti sen mahdollisuuden ajatteleminen, että he taas tapaisivat toisensa rakastavaisina. Mutta samalla kuin hänen olemuksensa toinen osa nosti huumautuneena kätensä Anteruksen puoleen, toinen varoitti ja kielsi yhä kiihkeämmin. Aliina tunsi, että hänen olisi ollut viivyttelemättä hetkeäkään riennettävä kotiin, juostava taakseen katsomatta, mutta ei silti saanut lähdetyksi, ei jalkaansa liikautetuksi. Hän alkoi itkeä ja painoi kasvonsa Veerun silkkiliinaan vihaten ja peläten itseänsä.
Mutta kun hän kyyrötti siinä silmät ummessa ja katseli sielunsa silmillä elämäänsä ja onnettomuuttansa, hän yhtäkkiä huomasi ihmeekseen kuulevansa jostakin kaukaa hiljaista, vakavaa, sointuvaa ääntä, kuin petäjien suhinaa alakuloisessa, mietteliäässä iltatuulessa, joka kuljettaa mukanaan raskaita murheita, kertomatta niistä kuitenkaan kellekään. Tässä hänen ympärillään olevien puiden huminaahan se oli, mutta vaikka ymmärsi tämän, hän silti sisällytti siihen muuta: jotakin rauhoittavaa. Hänet valtasi yhtäkkiä kummallinen keventymisen tunne kuin hän olisi irtautunut olemuksestaan ja nähnyt itsensä ulkopuoleltaan. Ja kun hän katsoi siinä itseään ja verensä paloa intohimon lieskassa, hänelle valkeni musertavana häpeänä lihan alhaisuus ja edesvastuuttomuus. Oli kulunut vain silmänräpäys siitä, kun hän halusi Anterusta jokaisella huokosellaan, ja nyt hän ei enää voinut ymmärtää äskeistä itseään. "Totisesti, Jumala on ilmoittautunut minulle ja vapahtanut minut kiusauksesta", hän kuiskasi itsekseen ja katsoi ympärilleen arasti, pyhän pelontunteen valtaamana.
Kun Anterus sitten saapui, Aliina siitä hämmästymättä sanoi rauhallisesti, katsellen häntä kirkkain, avoimin silmin:
– Oli hyvä, että satuit tulemaan, sillä minulla on sinulle tärkeää asiaa.
Aliinan äänessä ja ilmeessä oli sellainen sävy, että Anteruksen verestä katosi silmänräpäyksessä viimeinenkin kiihko ja hän istahti arkana syrjemmäksi. Hänessäkin oli tapahtunut muutos. Se Aliina, jonka hän nyt näki, oli hänelle tällä hetkellä toisella, korkeammalla ja puhtaammalla tavalla rakas kuin äsken – todellakin se hänen mielikuviensa nainen, josta säteili valkoista hohtoa. Hän katsoi odottaen Aliinaan, joka hämillään repi ja väänteli koivunvarpua tietämättä, miten aloittaisi. Lopuksi hän sanoi:
– Tahdoin lausua sinulle jäähyväiset...
– Miten niin jäähyväiset, sillä ethän aio matkustaa minnekään? kysyi Anterus.
– En tietenkään, vastasi Aliina, enkä siksi, ettemmekö tulisi näkemään ja tapaamaankin toisiamme joka päivä, vaan siksi, että meidän on erottava ikuisesti sen puolesta, mikä on saattanut meidät yhteen sillä tavalla kuin tiedät.
Anterus ei vastannut ja Aliina väänteli sormiaan hermostuneesti ja tuskaisesti. Vasta hetken kuluttua hän jatkoi:
– Se silloinen asia on saatava sovitetuksi, ja minulla on usko, että se on heikkouden hetken hairahduksena anteeksi annettavissa – että Veerukin, jos saisi tietää, unohtaisi sen. Mutta tuntoni sanoo, että jos se vielä uudistuu, siitä tulee tahallinen teko, niin raskas, ettei anteeksianto enää voi ulottua siihen. Kun siitä on jo nyt johtunut Veerun, minun ja sinun kurjuutesi sekä Ison-Juhan onnettomuus, niin mitä seuraisikaan sitten, jos lankeaisimme yhä syvemmälle. Siis loppukoon rakkautemme ainaiseksi. Lakkaa ajattelemasta minua ja rukoile, että voisin kääntyä Veerun puoleen niinkuin todellisen vaimon tulee, että rakkauteni syttyisi häneen yhtä hellänä kuin sinuun.
Aliina katsoi Anterakseen syvin, kostein silmin ja hänen huulensa värisivät. Anterus oli mennyt tuhkanharmaaksi ja kuunteli vaieten kuikkien valittavaa ja raukuvaa kuoroa. Vihdoin hän vastasi tukahtuneesti ja katkonaisesti:
– Kaikkea en voi täyttää, mitä pyydät, Aliina. Ei rakkautemme voi loppua sillä, että päätämme niin, enkä voi lakata ajattelemasta sinua. Mutta sen kyllä olin jo aikoja sitten ymmärtänyt, että jos se jatkuu, yhteinen onnettomuutemme tulee yhä suuremmaksi. Kun en tahdo tuottaa sinulle surua, ryhdyn siis siihen ainoaan keinoon, mikä tässä on tehokkain, eli poistun näkyvistäsi. Kiusaus pienenee, kun emme tapaa toisiamme.
Aliina kääntyi säikähtyneenä Anterakseen päin ja kysyi:
– Poistut? Minne poistut? Ethän ole aikaisemmin sellaisesta puhunut?
– En tiedä itsekään, vastasi Anterus, mutta sen olen jo kauan tuntenut, että poistuttava minun on, siirryttävä sen oikean ja laillisen elämän tieltä, joka on säädetty Veerulle ja sinulle ja jota olen joutunut vain häiritsemään. Niin kipeää kuin se onkin, minun on lähdettävä, sillä se on tässä tapauksessa ainoa miehen tie. Niin suuresti kuin tullessani tänne halusinkin sinua, sydämessäni silti puhui varoittava, kieltävä ääni. Kun meidän kohdallemme ei kerran käynyt niinkuin olisi mielestämme pitänyt, niin siihen on tyytyminen. Olen sinulle vieras mies, jonka läsnäolo tuottaa vain vahinkoa ja loukkaa yhteiselämän terveyttä. Velvollisuuteni on väistyä. Lähde siis kiireesti kotiin ja minä palaan veneelleni jatkaakseni uistelemista. Hyvästi!
Hän ojensi kätensä ja Aliina laski siihen omansa. He eivät puhuneet mitään, vaan katsoivat toisiaan, ja silloin Anterus unohti kaikki ja veti vastustelevan Aliinan syliinsä. "Anterus, nyt teet anteeksiantamattoman synnin!" kuiskasi Aliina. – "Tämän ainoan ja viimeisen kerran!" kuiskasi Anterus, ja Aliina tunsi sielunsa hätähuudoista, kaikesta äskeisestä ylentymisestä huolimatta tempautuvansa vastustamattoman voiman valtaan ja laskevansa päänsä Veerun kirkkosilkille.
7
Saapuessaan myöhään yöllä kotiin Vilkko jouti kulkemaan Anteruksen peltojen välitse ja aittain taitse suikertelevaa piennarpolkua, jonka pehmeään pintaa jalka laskeutui äänettömästi. Tahallaankin Vilkko sitäpaitsi varoi tömähtelevää astumista, sillä kesäyössä uinuva talo, jonka ympärillä levittäytyy pehmeän hopeisena ruispelto, ikäänkuin varoittaa rikkomasta pyhää hiljaisuutta ja terhenistä rauhantunnelmaa. Tultuaan näin Katrin aitan kohdalle Vilkko hillitsi askeleensa vielä keveämmiksi, mielessä onnellinen, avartunut sees, kun samalla aitasta selvästi kuuluva naisen pieni naurunhelähdys ja sen jatkona seuraava miehen äänen matalampi puheenmumina naulitsivat hänet paikalleen. Hän oli järkyttynyt, sillä kun hän ei ollut itse milloinkaan pyrkinyt Katrin aittaan, hänelle ei ollut johtunut mieleenkään, että kukaan muukaan uskaltaisi tunkeutua sinne. Raivoisa mustasukkaisuus kuohahti hänessä ja hän hiipi halkovajan nurkan taakse vahtimaan, kuka aitasta tulisi. Hän kyllä arvasi, ettei luuhattelija voinut olla muu kuin Jyrki, mutta tahtoi silti todeta sen omin silmin.
Vaja oli niin likellä aittaa, että sinne kuului, jos aitassa liikuttiin tai puhuttiin hiukan kovemmin. Niinpä Vilkon korviin kantautui silloin tällöin uudelleen Katrin sointuva, pehmeä naurahdus ja Jyrin matala puhe. Kumpaisenkaan sävystä ei voinut erehtyä: se ilmaisi sitä lämpöä, silkinpehmeätä kehräystä, joka voi johtua – Vilkko aavisti sen – vain rakkaudesta. Tuskanhiki kihosi Vilkon iholle hänen kuunnellessaan siinä salaa rakastavaisten onnellista jokellusta, ja mustasukkaisuuden kuohujen alta alkoi kuultaa aavistus, että Katrin äänessä tulisi tuskin milloinkaan olemaan tuota sävyä kun hän puhuttelisi häntä, Vilkkoa, että hän ehkä oli tunkeilija kahden onnellisen elämässä. Mutta tämä aavistus oli liian kaukainen ja epäselvä vaikuttaakseen tällä hetkellä tyynnyttävästi Vilkon tunnemyrskyyn. Päinvastoin hän nousi huohottaen uhmaamaan sitäkin, käsi tietämättä hakeutuneena puukkoon.
Hänen ei tarvinnut odottaa kovin kauan. Aitan ovi avautui hitaasti, narahtaen äänellä, jonka Vilkko tunsi tyvin, koska oli usein kesäilloin kuunnellut sitä ikävöiden, mielessä yhä voimakkaammaksi käyvä kaipuu. Sitten ilmestyi näkyviin varovaisesti liikkuva Jyrki avojaloin, avopäin, sunnuntaipuhtaissa alusvaatteissaan, sellaisena kuin oli vähää ennen Vilkon tuloa ikävänsä ajamana lähtenyt ulos ja päässyt hetkeksi istumaan Katrin vuoteen viereen. Katri oli lauantaisaunan jälkeen karjalaisten tapaan tasannut hänen tuuhean ruskean tukkansa niskasta ja tuoden Anteruksen veitsen vaatinut häntä ajamaan partansa kuten muutkin miehet. Niinpä hän oli nyt, seisoessaan aitan porraskivellä aran ja pelkäävän näköisenä, silmissä kostea, lämmin loiste ja kasvoilla nuoruuden raikas pyöreys ja hehku, Vilkon mielestä – hän ei vihastaan huolimatta voinut olla huomaamatta sitä – kaunis, puoleensavetävä, miellyttävä. Mutta tämähän ei suinkaan lepyttänyt Vilkkoa, vaan päinvastoin kiihdytti hänen mustasukkaisuuttaan.
Kun Jyrki sitten lähti aitan ovelta kevein askelin hiipimään tallia kohti, jonka parvella kesin nukkui, hän joutui menemään vajan ohi ja seisahtumaan tielleen astuneen Vilkon eteen, katsomaan tätä silmästä silmään ja tuntemaan raskaan käden laskeutuvan olkapäälleen. Nähtyään Vilkon polttavan, liekitsevän katseen, harmaaksi valahtaneen muodon ja kirskuen kiristyvän suun, Jyrki selitystä pyytämättä ja arvaten Vilkon nähneen hänen tulleen Katrin aitasta riuhtaisihe irti ja syöksähtäen pakoon läksi juoksemaan piennartietä peltojen halki metsää kohti. Hölmistyneenä Vilkko viivähti paikallaan muutaman sekunnin, mutta syöksyi sitten pakenijan jälkeen kuin vimmaisessa kiihkossa saalistaan tavoitteleva kontio. Siinä samassa kun töminän havahduttaman ja aitan ovelle tulleen Katrin hätääntynyt kirkaisu halkaisi yön hiljaisuuden, Jyrki ja Vilkko jo olivat kaukana ja katosivat korven suojaan.
Arvaten Vilkon vihan ja peläten sen seurauksia Katri kiiruhti Anteruksen luo pyytämään tätä avuksi. Hänen huutonsa oli jo herättänyt Anteruksen, joka hänen törmätessään sisään istui vuoteensa reunalla kuunnellen tarkoin ja valmiina ottamaan selkoa, mikä oli hätänä. Katri häkelteli hiukan ollessaan pakotettu Anteruksen tiedustelun johdosta tunnustamaan Jyrin olleen hänen luonaan, mutta sai silti tilanteen nopeasti selitetyksi. Anterus katsoi sisareensa hiukan pitkään, näki hänen hätänsä ja läksi enempiä selityksiä odottamatta kiiruhtamaan Vilkon jälkeen. Katrin kirkaisu oli kuulunut Ison-Juhankin puolelle ja herättänyt Veerun, joka Anteruksen mennessä seisoskeli portailla kuunnellen ja ihmetellen. Katrin täytyi selittää asia hänellekin ja pian myös Veeru kiiruhti pakenijain jälkeen.
Vilkon yhä lähempää kuuluvasta askelten jyminästä ja huohotuksesta Jyrki ymmärsi, ettei hänellä ollut toivoa pelastua pakenemalla. Siksi hän itsekin kiihtyen yhtäkkiä pyörähti päin ja kohottaen kätensä torjuvasti karjaisi:
– Seis! Älä koske minuun!
Mutta Vilkko ei välittänyt hänen varoituksestaan, vaan syöksyi kimppuun kuin susi, tavoitellen häntä kurkusta. Jyrki taisteli ankarasti vastaan torjuen hänen otteitaan, kunnes tunsi masentuvansa Vilkon raudanlujassa syleilyssä ja lihastensa herpautuvan. Kipeä tuska lamautti hänet ja tuntien menettävänsä tajuntansa hän sai koristuksi:
– Jos surmaat minut, et voi saada Katria!
Uusi kipeä tuska, ruhjovien nyrkiniskujen sateleminen päähän, kasvoihin, käsivarsiin, kylkiin, veren kuuma virtaaminen ja kuolemanpelko tainnuttivat hänet. Tehosiko tuo hänen varoituksensa viimeisessä silmänräpäyksessä Vilkkoon ja sai tämän pidättämään lopulliseen surmaniskuun nousseen puukkonsa, vai tyrmistyttikö Vilkon uhrinsa vaipuminen tiedottomuuteen ja lysähtäminen hervottomana, kuolleen näköisenä, maahan, sitä ei Vilkko itsekään olisi voinut sanoa. Joka tapauksessa hän yhtäkkiä irtautui Jyristä ja jäi kuin unesta herännyt katsomaan tämän maahan retkahtanutta, elottoman näköistä ruumista. Jyrin paita oli riekaleina, kasvot alkoivat turvota, jostakin paidan alta pulppusi verta, joka loisti räikeän, kaamean punaisena valkeassa vaatteessa, leviten vähitellen yhä laajemmalle, ja oikea käsi retkotti luonnottomasti kuin olisi vääntynyt sijoiltaan. Maatessaan siinä Jyrki oli niin avuttoman, niin sydäntä särkevästi säälittävän ja samalla puhtaan, kauniin, viattomasti kärsineen näköinen, että Vilkon mielestä hävisi mustasukkaisuuden ja vihan viimeinenkin maininki ja hän näki selkein silmin koko tilanteen. Sielusta kuului yhtäkkiä vanha ankara kysymys: "Kain, missä on veljesi Abel?", ja inho omaa itseä vastaan kuohahti masentavana ja ellottavana. Silmäten väristen vielä kourassaan olevaa veristä puukkoaan hän viskasi sen metsään ja polvistuen Jyrin ääreen kumartui kuuntelemaan tämän sydäntä. "Hengissä, Jumalalle kiitos, hengissä!" hän kuiskasi itsekseen ja nostaen Jyrin käsivarsilleen keveästi kuin tämä olisi ollut painoton läksi pitkin, kiireisin askelin kantamaan häntä kotiin. Siinä samassa tuli vastaan Anterus, huohottaen kiivaasti, paidanrinnus auki, avopäin, pysähtyi ja loi omalla korkealla tavallaan terävän, tutkivan silmäyksen Vilkkoon, hänen käsivarsillaan retkottavaan Jyrkiin ja tämän jo maksoittuneesti veriseen paitaan, josta Vilkon sormien läpi tippui hurmetta tielle. "Anna Jyrki minulle!" sanoi Anterus. – "En anna", vastasi Vilkko, "sillä tämä on minun asiani". Ja hän meni lujin askelin, näyttämättä tuntevan taakkansa painoa. Jo ehätti heitä vastaan Veerukin ja arvaten kysymättä kaiken lähti kiireesti rientämään takaisin kotiin etukäteen hälyyttääkseen liikkeelle Hanna-mummun, joka oli aina sitonut miesten kirveen- ja puukonhaavat.
Vilkon tullessa lähemmäksi pihaa Aliina ja Katri juoksivat vastaan. Nähtyään Jyrin verisen paidan Aliina kirkaisi kauhusta, valahti valkeaksi kuin liina ja kaatui pyörtyneenä pientareelle. Hiukan epäröiden Anterus nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi täten Vilkon jäljessä omaa taakkaansa mielessä murhe ja salainen onni. Kun Veeru oli jo aittasolassa vastassa, hän ojensi Aliinan hänelle ja sanoi selitykseksi: "Ei kestänyt veren näköä". Kestämättä itse sitä huolta ja hellyyttä, jota Veeru ilmaisi viedessään Aliinaa aittaansa, Anterus poistui kiireesti pirttiinsä, jossa Vilkko laski Jyrin Anteruksen vuoteelle. Jyrki oli yhä tainnuksissa ja huulien välistä silloin tällöin näkyviin pullahtava verinen kupla ilmaisi hänen laitansa olevan huonosti. Anterus sanoi Vilkolle, joka seisoi vuoteen ääressä ja tuijotti synkkänä eteensä:
– Jos Jyrki tästä selviää, saat koettaa hyvittää häntä miten parhaiten voit, mutta jos hän ei selviä, sinun on mentävä kertomaan asia nimismiehelle. Velvollisuuteni Jyrin isäntänä on pyytää, ettet poistu talosta tietämättömiin. Annatko sanasi?
– Kyllä, murahti Vilkko, en poistu.
Samassa tulivat sisään Hanna-mummu ja Katri, joka oli mennyt mummua kiirehtimään. Tämä oli näet etsinyt kätköistään ainoata haavansideainettaan, taulaa, repinyt kaistaleiksi vanhan paidan ja tulla hynttyytti nyt siunaillen.
– Herra Jeesus! hän sanoi nähtyään verisen kuplan pullahtavan Jyrin huulille, sitä on lyöty keuhkoon.
Vasemmassa kyljessä oli puukonhaava, josta yhä hitaasti pulppusi verta. Puukko oli kuitenkin sattunut kylkiluuhun ja luiskahtanut siitä vinoon, niin että haava tuskin saattoi olla syvä. Mummu nipisti sen kiinni, asetti pehmeän taulakappaleen päälle ja sitoi Anteruksen ja Katrin avulla lujasti.
– Siinä on kaikki, mitä minä osaan, Jumala tekee loput, jos tahtoo, hän huokasi.
Sitten mummu alkoi tutkia Jyrkiä muista kohdista ja sanoi:
– Tällähän on oikea käsivarsi olkapäästä sijoiltaan. Menkää hakemaan Isoa-Juhaa.
Mutta siinä tämä jo tulikin, seisahtui ovensuuhun ja katsoi tutkivasti pirtissä olijoihin. Sitten hän astui vuoteen ääreen ja silmäsi ensin Jyrkiä, sitten Katria ja viimeiseksi karsinapenkille istuutunutta Vilkkoa. Hetken kuluttua hän sanoi pojalleen:
– Heikompaasi pahoinpitelit...
Vilkko kyyristyi kuin olisi saanut piiskasta ja jäi jurottamaan kasvot kämmeniin piiloutuneina. Tutkittuaan Jyrin olkapäätä Iso-Juha, joka oli oppinut korjaamaan luunvikoja, tarttui kipeään käteen ja heilauttaen sitä sai sen lupsahtamaan paikalleen. Sitten hän meni katsahtamattakaan enää keneenkään.
Katri, joka oli autellut mummua kalpeana, silmissä ehtymättömät kyyneleet, säpsähti yhtäkkiä kuin olisi muistanut jonkin unohtamansa asian ja juoksahti ulos.
Hetken kuluttua hän jo palasi ja mennen Vilkon luo laski tämän kaupungista tuoman hamekankaan hänen käsivarrelleen. Sitten hän meni Jyrin luo, antoi hänelle lusikalla vettä, pyyhki hänen kasvojaan, kohensi vuodetta, istuutui viereen ja oli sen näköinen kuin olisi löytänyt tehtävän ja paikan, johon hänellä oli ennen kaikkia muita etuoikeus ja velvollisuus.
Hanna-mummu vilkaisi Anterukseen ja huomasi tämän ymmärtäneen, mitä oli tapahtunut. Hän huokasi, nousi ja lähti, katsomatta ovesta taaksensa. Vilkko seurasi häntä raskain, masentunein askelin.
SEITSEMÄS LUKU.
1
Tekonsa jälkeen Vilkko oli puhumaton, neuvoton ja arka. Hän seisoskeli yksikseen ulkosalla, katseli ympärilleen, ja hautoi lakkaamatta sitä äkillistä tapaa, jolla hänen oman harhatekonsa kautta elämä oli avannut hänelle uuden puolen. Hän tunsi näkevänsä nyt syvemmälle kuin ennen, ymmärsi suistuneensa jaloiltansa ja etsi haparoiden kestävää pohjaa.
Poistuttuaan Anteruksen pirtistä Hanna-mummu vei Vilkon omalle puolelleen ja nuhteli siellä häntä niinkuin hän olisi edelleen ollut pikkupoika. Sellainen hän olikin sekä mummun että Ison-Juhan mielestä. Iso-Juha tuli hetkisen kuluttua saapuville ja haukuskeli Vilkkoa järeästi ja harvakseen, uhkaillen ottaa häneltä pois "tuppirustingin" – "kaikille tässä on tullut puukko annetuksi" – ja pieksää hänet. Asian vakavuudesta huolimatta Vilkon kasvoilla hänen kuultuaan tämän vilahti hymy.
Mutta tilanteen aiheuttama huoli ei hälventynyt torumisilla eikä itkulla. Jos näet Jyrki otti saamansa haavan niin pahakseen, että meni manalle, ei Vilkon auttanut muu kuin ilmoittautua ruununmiehille. Siitä olivat kaikki yksimielisiä. Tosin kyllä tuumittiin, että kun kerran kuten kuiskittiin Anterus lähtenee Amerikkaan, niin menköön Vilkko mukaan. Sinne on moni muukin pujahtanut kolttosiaan pakoon ja pelastunut vielä pahemmista jutuista kuin Vilkon oli. Mutta tämä ajatus oli vastenmielinen ja raukeni Vilkon ilmoitukseen, ettei hän lähde minnekään eikä yleensä halua kieltäytyä vastaamasta teoistaan. "Jotka niin tekevät, ovat huonoja miehiä", hän sanoi ylpeästi.
Rangaistuksen pelko ei Vilkkoa vaivannut – hän tuskin muisti asiansa sitä puolta –, vaan häntä kiusasi itse teko: kalpeana maassa retkottava Jyrki, veristyvä paita, oma raivoisa voima ja sen puristukseen hervottomaksi raukeava hento nuoren miehen ruumis. Inho omaa itseä, villiä raakuuttaan vastaan puistatti Vilkkoa, sääli Jyrkiä kohtaan hellytti hänen sydäntään, ja Katriin kohdistuneiden toiveiden ilmeinen tuhoutuminen täytti hänet epätoivolla. Tähän saakka hänen elämäntiensä oli ollut mutkatonta, selvää. Vaikka Katri ei ollut milloinkaan ilmaissut suosiotaan häneen päin, vaan aina avoimesti kääntynyt Jyrin puoleen, Vilkko oli silti ollut varma, että toden tullen Katri antaisi kätensä hänelle. Nyt ei sitä varmuutta enää ollut.
Hän koetti haihduttaa raskaita ajatuksiaan hurjaan työntekoon eikä tullut kotiin pariin viikkoon takamaalta, jossa Ison-Juhan käskystä valmisti kolometsän lopulliseen kuntoon: vuoli koloraudalla pois kuoren niin korkealta kuin renkun päältä ylettyi ja sitäpaitsi puun selkäpuolelta, johon sitä oli jätetty kapea kaistale estämään liian nopeata kuivamista. Mutta palattuaan sieltä hän meni suoraan Jyrin luo, malttamatta riisua pihkasta jäykkää hurstimekkoaan ja heittää eväskonttia selästään.
Oven auetessa Katri istui Jyrin vuoteen ääressä, auttamassa häntä syömisessä, sillä Jyrki ei jaksanut eikä sisäisen kivun takia vielä voinut nousta istumaan. He olivat puhuneet jotakin hauskaa, sillä kun he katsoivat ovelle, molempain kasvoilla viipyi vielä hymy, Jyrillä surumielinen, kalpea, kuin olisi yhä epäillyt onneansa, Katrilla raikas, elämänhaluinen, rohkea. Vilkon nähtyään he muuttuivat vakaviksi ja molempain kasvoille nousi pelon ilme, Jyrin silmiin suoranainen kauhu. Katri nousi seisomaan, asettui Jyrin vuoteen eteen kuin varjellakseen häntä ja katsoi Vilkkoon uhmaavasti.
Mutta samalla molemmat jo älysivät, että kaikki pelko ja kauhu oli aiheetonta, että se Vilkko, joka seisoi tuossa ovensuussa, oli toinen kuin se, joka oli runnellut Jyrin Vilkon katseesta loisti huoli ja hänen äänessään väreili inhimillinen osanotto, kun hän lähestyessään vuodetta ja ojentaessaan kättänsä Jyrkiä kohti alkoi kysellä tämän vointia. Hän oli kovasti hämillään eikä tahtonut saada sanoiksi sitä, mitä oli mielessään, mutta avasi kuitenkin sydämensä väkisin, sillä se oli hänelle välttämättömyys. Huomatessaan, mihin päin Vilkon puhe alkoi kallistua, Katri poistui, koska arveli Vilkon voivan puhua vapaammin jäädessään Jyrin kanssa kahden.
– Miten on vointisi, Jyrki-poloinen? kysyi Vilkko. – Onko haava jo mennyt umpeen? Näytähän, kun katson. Vielä on taula kiinni, mutta kun se on kuiva eikä ympäristö punoita, haava on parantumassa märkimättä. Entä olkapää, joko se on lujittunut, joko voit liikuttaa kättäsi? Hyvä on, kohta pääset jalkeillesi ja voit aloittaa elämäsi uudelleen. En voi ymmärtää, mikä raivo minut vei runtelemaan sinut, poika-poloisen, kasvinkumppanini, joka olet minulle melkein kuin oman äitini synnyttämä. Voitko unohtaa, Jyrki, pahan tekoni ja antaa sen anteeksi?
Liikuttuneena Jyrki laski kapean, laihtuneen kätensä Vilkon pihkaiseen, rotevaan kouraan ja vastasi, katsellen Vilkkoa lempeästi, kummastellen:
– A, pyhä veli, kaikki on ollut unohdettua ja anteeksiannettua kuin ei olisi tapahtunutkaan. Hyvä on mieleni, kun on nyt välillämme rauha. Vointini kai tästä vähitellen kohentuu...
Nyt vasta Vilkko huomasi, että Jyrin poskilla hehkui punaa ja että hänen kätensä oli kuuma. Hän sanoi huolestuneena:
– Sinullahan taitaa olla kuumetta... Annahan koetan kaulaasi – niinpähän on. Entä syömisesi? Etpä ole jaksanut tehdä isoa koloa viilipunkan laitaan. Jyrki, veljeni, sano totuus, minkälaiseksi tunnet olosi?
Jyrki teki hiljentävän, varoittavan ilmeen ja kuiskasi:
– Puhu hiljaa, ettei Katri kuule. Ilmankin alituiseen surkeuttani itkeskelee. Huonoksi olen tottapuhuen käynyt.
– Minunko tekoni vuoksi? kysyi Vilkko kuiskaten.
– Eipä se tietysti ollut terveydeksi sekään, hymyili Jyrki, vaan en silti luule sen vaikuttaneen muuta kuin ehkä kiiruhtavasti siihen, mikä olisi tullut kohtalokseni joka tapauksessa.
Ja vastaukseksi Vilkon pelkäävään, kysyvään katseeseen Jyrki selitti:
– Näet, pyhä veli, minä olen niitä, joiden osana on onnettomuus, kohtasi heitä miten suuri onni tahansa. Olenhan ollut aina, kuten tiedät, hento ja vähäväkinen ja erikoisesti kuluneena keväänä ja kesänä tuntenut voimieni vähenevän. Hivutustauti mikä lienee vähitellen saanut vallan. Se paheni keväällisessä tukinuitossa.
– Et ole puhunut siitä kellekään? sanoi Vilkko. – Olisi säästetty töissä ja hoidettu.
– Mitäpä siitä, sillä kohtaloa ei voi välttää. Voihan olla, että puukonhaava on tautia pahentanut, koska se on vikuuttanut keuhkoa ja suuhun kohoaa väliin verta, mutta ei sinun pidä laskea sitä sydämellesi eikä lukea kuolemaani syyksesi. Tämä kaikki on ollut näin sallittua.
Jyrki hymyili hetken surumielisesti ja jatkoi sitten:
– Ennen pidin itseäni yksinomaan orpona ja onnettomana kerjuupoikana, jota armosta siedettiin, mutta viime aikoina olen tullut ymmärtämään, ettei asia ole niin ollutkaan. Minua on päinvastoin saatellut suuri onni siitä alkaen kun tulin tähän taloon. Ja tämän sairauteni aikana se on kasvanut suuremmaksi kuin olin milloinkaan uskaltanut uneksiakaan. Kai ymmärrät minut?
Hän katsoi tutkivasti Vilkkoon ja sanoi kuiskaten:
– Olen liian heikko niin suuren onnen kantajaksi. Minusta ei ole talon isännäksi, sillä siihen tarvitaan karhun voimat. Katrin ja minun elämäni olisi jonkinlaista leikkiä, talosilla-oloa, joka vähitellen veisi kaikki rappiolle. Kuolemani koituu siis Katrin onneksi ja senkin vuoksi menen pois mielelläni.
Taas hän vaikeni hetkiseksi, kunnes puheli:
– Oli hyvä, että sain tavata sinua näin kahdenkesken, sillä olin päättänyt sanoa sinulle erään asian. Haluan täten luovuttaa sinulle Katrin, jonka uskon tulevan rinnallasi huolletuksi ja varjelluksi paljoa paremmin kuin mihin minä milloinkaan kykenisin. Eikä sinun tarvitse pelätä hänen vastaanottamistaan, sillä jos on pulmunen lumella puhdas, niin Katri on vielä puhtaampi. Eivät minun käyntini hänen aitassaan räähkää merkinneet – turhaan otit ne niin pahaksesi.
Yhä lisääntyvä kummastus, hätä ja häpeä ahdistivat Vilkkoa, joka oli sanattomana, suuren liikutuksen vallassa, kuunnellut sairaan nuorenmiehen puhetta. Hän sai sanotuksi:
– Miksi haastelet tällaista, sillä kaukanahan toki kuolema on vielä viereltäsi. Eikähän Katri vilkaisekaan puoleeni – ei ainakaan sitten, jos minun syyni tähden ennen aikojasi pois menet. Anna näiden asioiden olla ja ajattele vain paranemistasi.
– Katrin mieli tulee muuttumaan, kun minä olen mennyt, vastasi Jyrki. – Olen koettanut jo lepytellä hänen suuttumustaan sinuun. Kuolemastani olen varma, sillä olen kuullut Surman hiihdon lähenevän. Kerran torkahtaessani tässä unisessa pirtissä näin hänen seisovan tuolla nurkassa, sokeat silmänsä kääntyneinä minuun päin ja rautaiset näppinsä valmiina. Spoassu vierellä vielä pidätti hänen kättänsä...
– Mikä Spoassu?
– Tämä näin.
Jyrki hapuili rinnaltansa hyppysiin pienen, kaulan ympärillä nauhassa riippuvan ristin, vei sen huulilleen, teki hartaana ristinmerkin ja sanoi:
– Tämä on Spoassun eli Vapahtajan merkki. Kun olen kuollut, niin älkää ottako sitä pois, vaan haudatkaa minut niin, että se jää rintani päälle. Se näet estää hiekan painamasta... Mutta nyt tuli väsymys ja jano – ojennatko tuosta vettä. Spoassu antaa sinulle, Vilkko, kaikki anteeksi, koska tulit lohduttamaan minua. Anna sinäkin Ristuksen tähden minulle anteeksi. Olen pyytänyt Anterukselta, ettei hän nostaisi asiaa sinua vastaan, vaikka kuolisinkin tähän. Kukaan syrjäinen ei näet tappelustamme tiedä, ja jos joku näkisi haavan, niin se on muka aiheutunut siitä, että kolometsässä kompastuin ja kaaduin oksaan. Olisi kovin paha, jos joutuisit julkisesti syyhyn, sillä siitä tulisi Katrille onnettomuutta...
– – –
Horjuessaan ulos Jyrin luota Vilkko oli lopullisesti muuttunut mies. Hän oli kyllä miettinyt metsän yksinäisyydessä asemaansa, katunut hartaasti tekoaan ja tuominnut, inhonnut itseään, mutta oli samalla toivonut ja uskonut, että sovinto Jyrin kanssa ja tämän anteeksianto tuottaisivat hänelle rauhan. Nyt hän ymmärsi, ettei Jyrin anteeksianto riittänytkään sovittamaan hänen tekoaan, ei edes silloin, kun Jyrki jäi eloon, saati silloin, kun hän meni manalle. Vilkon mielessä aukeni näköala ikuisten, järkkymättömien lakien maille ja väristen hän totesi olevansa kantaja, joka tunnossaan leppymätön tuomio raahaa syyn taakkaa. Raskain askelin hän meni omalle puolelleen, heitti konttinsa ja kolorautansa etehiseen, astui pirttiin ja pistäen lakkinsa tavalliseen naulaan sanoi jurosti uunin ääressä jotakin vuoleskelevalle isälleen:
– Se takamaan kolometsä on sitten valmis.
2
Hanna-mummu istui viileässä eteispirtissä ja kuori viilipunkkiaan kirnutakseen sunnuntai-aamuksi tuoretta voita. Hän liikkui ja toimi melkein koneellisesti, sillä hänen ajatuksensa olivat muualla.
Tuosta sunnuntai-illasta, jolloin Vilkko oli pahoinpidellyt Jyrkiä, oli jo kulunut niin pitkä aika, että selvästi nähtiin Jyrin toipuvan. Hanna-mummu ei siis uskonut tarvitsevansa kokea sitä surua, että hänen poikansa joutuisi vankilaan taposta. Tapahtumasta ei arvattavasti koituisi minkäänlaista oikeudellista jälkiseurausta. Niin pian kuin alkoi toipua ja sai jotakin sanotuksi, Jyrki päinvastoin aivan hätääntyneenä kielteli ilmoittamasta asiasta minnekään ja syyttämästä Vilkkoa.
Mutta mummu tiesi, että Vilkon teosta oli koitunut muita syvällisiä ja tärkeitä seurauksia, vaikka ne eivät olleetkaan ulkonaisesti näkyviä. Siinä silmänräpäyksessä, jolloin Katri oli palauttanut Vilkon lahjan, oli näet ainakin toistaiseksi luhistunut eräs Ison-Juhan salainen, milloinkaan julkilausumaton toivomus, joka oli ollut liian kaukainen ja hänestä itsestään riippumaton ollakseen varsinainen suunnitelma, mutta silti lämpimästi ajateltu ja hartaasti haudottu: että näet Vilkko naisi Katrin ja lunastaisi Anteruksen osuuden, jolloin Niemen koko numero joutuisi Ison-Juhan jälkeläisille.
Hanna-mummu kävellä hissutteli viilihyllyjensä vaiheilla ja ihmetteli sitä odottamattoman äkillistä ja tehokasta tapaa, jolla sallimus oli tehnyt lopun tästä itsekkäästä toiveesta. Vilkko itse oli ollut siinä välikappaleena: ei voinut pitää luultavana, että Katri hevillä huolisi hänestä tuon raa'an pahoinpitelyn jälkeen. Vilkossa oli isänsä verta enemmän kuin Veerussa; oli melkein hyvä – kun kävi niin, ettei pahempaa seurannut –, että Vilkko sai opetuksen, joka puraisi. Kovin on, poikaparka, ollut sen jälkeen kynsille lyöty. Kyllä varoo tulistumasta sillä tavalla toista kertaa.
Niemessä olivat – mummu siinä mietiskeli – asiat kääntyneet kesän kuluessa outoon suuntaan. Iso-Juha oli laskenut tervalastinsa padonpieleen ja saanut siitä ylpeyteensä ja kukkaroonsa sellaisen kolauksen, ettei ole ollut sen jälkeen täydellä tolkulla. Veeru, joka ei ole ennenkään ollut liian puhelias, on muuttunut aivan tuppisuuksi, murjottaa päivät päästään hakien yksinäisiä töitä, ja vieroo vaimoaan, jonka aittaan menee perin harvoin. Aliina on muuten vaiti paitsi mitä itkeskelee yksinään. Vilkko on käynyt tekosensa jälkeen puhumattomaksi ja pyrkii hänkin yksinäistöihin, jopa kokonaan pois talosta. Anterus on samoin synkkä ja puhumaton, pyörii selin muihin ja raataa kuin olisi raivo. Niin että jos ei Niemessä ennenkään suurta ääntä pidetty, niin nyt vasta täällä on hiljaista. On kuin se todellakin olisi, kuten Aliina sanoo, jäänyt tonttujen, joskaan ei paholaisten haltuun.
Aliina näkyi tulevan harava olalla rannasta päin, jossa oli ollut hajoittamassa vähiä nurmiluokoja. Kalpean ja väsyneen näköinen hän oli, käveli hiukan kumarassa ja piti kättään sydänalan kohdalla. Mummu katseli häntä tutkivasti, kun hän tuli etehistä kohti, ja jäi kuuntelemaan, menisikö hän pirttiin vai tulisiko tänne. Aliina tuli tänne, joi kauhalla tiinusta kirnupiimää, lysähti uupuneena ovensuupenkille ja painaen kasvot käsiin alkoi itkeä.
Mummu meni hänen viereensä, laski käden hänen harteilleen ja alkoi kuiskutellen kysellä häneltä jotakin. Aliina oli aluksi välinpitämätön, mutta nosti sitten päänsä säikähtäneen näköisenä, silmissä omituisen kirkas ilme.
– Niin se on, sanoi mummu nyt ääneen varmasti ja selvästi – olet tulossa äidiksi. Nyt se ihme on tapahtumassa. Miten iloiseksi Veeru mahtaakaan tulla!
Hanna-mummun koko muoto loisti ihastuksesta ja hän hyväili Aliinaa ja puhutteli hellästi, kehoittaen kuivaamaan silmät ja olemaan iloinen ja kiitollinen siitä, että Niemen talolle oli vihdoinkin suotu tällainen siunaus. Mutta hänen kummakseen Aliina ei muuttunut lainkaan iloiseksi, ei edes rauhoittunut, vaan kohotti päänsä, katsoi mummua silmiin ja sanoi melkein uhmaavasti:
– Jos olen raskaana, niin lapseni isä ei ole Veeru...
Aliina ällistyi jonkin verran siitä, ettei mummu näyttänyt erikoisemmin säikähtyvän tästä hänen ilmoituksestaan, vaan vastasi kuin lyöden kaikki sellaiset puheet mahdottomuudeksi:
– Mitä höpsit! Tietysti Veeru, miehesi, on lapsesi isä eikä kukaan muu. Tuollaiset ajatukset ovat houreita eikä niitä saa lausua edes kuiskaamalla. Tässä on tärkeintä lapsesi kehittyminen ja terveys, minkä vuoksi sinun on joka hetki ajateltava vain hänen parastansa ja sen mukaisesti hoidettava itseäsi. Mielenliikutus, ikävät ajatukset, tunnonvaivat – ne vahingoittavat lastasi ja saavat siis väistyä hänen onnensa tieltä. Äitinä on selvä velvollisuutesi pitää täten huolta itsestäsi ja hänestä.
Mummu puhui kiireesti, melkein hätäisesti, pyrkien parhaansa mukaan saamaan Aliinaa vakuuttuneeksi siitä, että se, mitä hän sanoi, oli oikein, oli välttämätön menettelyn ohje. Aliina katsoi häneen kummastuneena ja ajatteli, eikö mummu sittenkään tiennyt tai ei ollut arvannut mitään. Väsyneenä kantamaan taakkaansa yksinään ja eräänlaisen julmuuden valtaamana hän sitten jatkoi säälimättömästi:
– Tervahaudan sytytysyönä Anterus tuli aittaani ja minä olin hänelle kuin vaimo – mieluummin kuin Veerulle milloinkaan. Veerusta en ole tullut raskaaksi siksi, etten rakasta häntä, mutta Anteruksesta tulin heti, sillä häntä minä rakastan...
– Hst!
Mummu suhditti häntä olemaan vaiti, painoi ihan käden hänen suulleen.
– Untahan tuo on, hyvä lapsi, hän toimitti matalalla, sopottavalla äänellä, selvää pahaa unta, jota näit ukonilman säikäyttämänä. Muistanhan, että olit aivan sekaisin, kun silloin tulit luokseni. Unohda ne sellaiset ja ajattele vain lasta, josta tulee meille kaikille niin suuri ilo. Eihän sinulla ole Anteruksen kanssa mitään tekemistä, ei ole ollut eikä tule olemaan. Hän kuuluu antavan koko talonsa Katrille ja puuhaavan lähtöä Amerikkaan. On kuulemma kirjoituttanut Kestin Eemille, joka meni sinne toissa vuonna, että työntää tulemaan hänelle tiketti. Sen kuuluu saavan siinä päässä halvemmalla kuin tässä. Niin että syyskylmillä Anterus on hyvässä lykyssä jo tiessään ja unohtuu mielestäsi. Katri ja Jyrki menevät syksyllä naimisiin, joten silläkin puolella, jos Jumala suo, päästään pian odottamaan pienokaista. Niin vähitellen uusi oras alkaa nostaa päätänsä Niemen vainiolla ja paholaisten valta lakkaa.
Aliina katseli mummua kummastuneena, miettiväisesti. Noin mummu siis yritti mahdottomiakin painaakseen kaiken villaisella, saadakseen kätketyksi salaisuudet yhä syvemmälle ja elämän menemään ainakin ulkonaisesti sileänä ja koskettomana. Eikö hän siis pitänyt Aliinan tekoa rikoksena eikä sen aiheuttamia tunnonvaivoja parantamisen arvoisina? Aliina kysyi:
– Mutta mummuhan arvaa tällaisen asian polttavan tuntoani ja että minun on pakko saadakseni rauhan tunnustaa se Veerulle? Tässä ei auta se, että olen eronnut Anteruksesta ja että hän lähtee Amerikkaan. Elämäni ei tule onnelliseksi ennen kuin voin katsoa Veerua silmiin ja hän on antanut minulle kaikki anteeksi. Siksi minun täytyy tunnustaa asia Veerulle.
– Älä Jumalan tähden tee sitä ainakaan toistaiseksi! parkaisi tähän mummu hätääntyneestä – Kuulehan, kun selitän sinulle, mitä kaikkea tunnustuksestasi seuraisi, koska et näy sitä itse oivaltavan. Miten estät Veerun käymästä Anteruksen kimppuun, jos hän huomaa varmaksi sen, mitä nyt vain epäilee? Et mitenkään, vaan siitä on seurauksena jommankumman tappo. Et siis voi etkä saa ilmaista lankeemustasi Veerulle ennenkuin meri on hänen ja Anteruksen välissä. Muuten hairahduksesi vielä johtaa verenvikaan. Jos sitten hänen lähdettyään kerrot kohtasi Veerulle, niin oletko varma, että hän voi antaa sen anteeksi. Hän on kyllä luja ja hyvä mies, mutta en mene vannomaan hänen kestävän tällaista iskua. On päinvastoin mahdollista, että hänen sydämensä särkyy ja hän vie mukanansa tuhoon sinut ja lapsen. Ja vaikka ei kävisi niinkään ja hän todellakin kykenisi kestämään onnettomuutensa sekä antamaan sinulle anteeksi, niin mitä olisi silloin saavutettu? Sinulle ehkä palaisi tunnonrauha, jota kuitenkin alati häiritsisi se epäilys, ettei Veeru ole voinut – niinkuin ei voikaan – todestaan asiaa unohtaa, vaikka kokee olla sen näköinen. Lapsi saisi osakseen Veerun ainaisen nurjamielisyyden ja Veeru itse tulisi raastetuksi mukaan koko tähän onnettomuuteen, johon kuitenkin on aivan viaton. Jos sitävastoin et tunnusta, niin hän ja lapsi säilyvät onnellisina ja elävät häiriintymättömässä rakkaudessa, jota riittää runsaasti sinullekin. Onnettomaksi jäät vain sinä, jonka loppumattomana rangaistuksena on tunnontuska, mutta sen osanhan olet ansainnut. Katumus- ja sovitustyönäsi on juuri se, että hankkimatta itsekkäästi lievitystä vetämällä onnettomuustoveriksesi viattoman miehesi kannat taakkasi urheasti yksin, varoen lisäämästä sitä uudella synnillä. Tulet huomaamaan, että Jumala aikain kuluessa keventää kuormaasi, niin että se kerran kirpoaa harteiltasi ja tunnet saaneesi anteeksi. Tärkein, millä itsepuolestasi voit tekoasi hyvittää, on se, että koetat oppia rakastamaan Veerua niinkuin vaimon tulee...
3
Tämä keskustelu sekoitti kaiken, mitä Aliina oli tähän saakka luullut päivänselväksi velvollisuudekseen ja ainoaksi tieksi sovitukseen. Hän mietti sitä alituiseen ja tutki omantuntonsa valossa, ja vaikka hiljainen ääni kuiskasikin, ettei mummun käsitys ehkä ollutkaan pohjimmaisesti oikea, hän silti ymmärsi, että totuuden tunnustaminen Anteruksen vielä ollessa kotona saattaisi johtaa tapahtumiin, jotka vain lisäisivät onnettomuuksien lukua. Samoin häntä peloitti se, että saatuaan tietää asian Veeru alkaisi vihata lasta. Kun hänen äidinrakkautensa oli jo nyt koko lämmöllään keskittynyt lapseen, jota tahtoi varjella kuin silmäteräänsä, tästä tuli hänen suulleen sulku, joka ehdottomasti esti sen ainakin toistaiseksi avautumasta tunnustukseen. Näin Aliina siis eli päivästä toiseen arkana ja yksinäisenä, kantaen taakkaansa ja toisaalta siitä huolimatta tuntien äitiyden onnea.
Mummu oli käskenyt hänen opetella rakastamaan Veerua niinkuin vaimon tulee. Aliina tunsi muuttuneensa sikäli, ettei häntä enää ajanut intohimo Anteruksen puoleen. Oli kuin se vaihe hänen olemuksessaan olisi joutunut päätökseen silloin, kun hänessä oli syttynyt uusi elämä. Silloin oli valtaan päässyt rauha, se tila, joka oli tuon uuden elämän kehittymiselle edullisin, välttämätön, luonnon sellaiseksi asettama. Hänen jäähyväisensä Anterukselle olivat todellakin olleet lopulliset, kuin hän olisi saanut niitä ja niissä pysymistä varten erikoiset voimat, ja hänen kaihonsa Anteruksen puoleen oli enemmän menneen onnen muistoa kuin ahdistavaa nykyisyyttä.
Mutta vaikka tuo muisto ei vienytkään häntä enää Anteruksen puoleen käytännössä, se kuitenkin piti vankinaan hänen tunteitaan ja esti niitä kääntymästä Veeruun päin. Kuta enemmän Aliina muisteli ja mietti joutumistaan Veerun vaimoksi ja Anteruksen syrjäytymistä, sitä kapinallisemmaksi hän tuli kohtaloaan vastaan. Ne tunteet, jotka silloin heräsivät hänen sydämessään Veerua kohtaan, olivat joskus suoranaista vihaa. Aliina piti toisin ajoin Veerua pääsyyllisenä onnettomuuteensa ja halusi jollakin tavalla kostaa hänelle. "Se onnettomuudentunne se oikeastaan ajoi minut Anteruksen syliin", hän joskus ajatteli uhitellen; "halusin näyttää Veerulle, mitä saattaa seurata, kun ottaa itselleen vaimon puoliväkisin, isän ja äidin houkuttelun ja pakotuksen avulla". Ja hän kuvitteli, mitä Veeru sanoisi saatuaan tietää nuo seuraukset.
Joskus Aliina ymmärsi, että tämä koston tai rangaistuksen halu oli tärkeänä vaikuttimena hänen sovituksenkaipuussaan, ja häveten itseään joutui yhä enemmän sekaisin siitä, mikä ennen oli näyttänyt niin itsestään selvältä ja hurskaalta. Raskaudentilastaan hän ei puhunut Veerulle ennenkuin huomasi voivansa sillä torjua Veerun joskus harvoin tapahtuvat lähentelyt. "Anna minun olla rauhassa", hän sai kerran kuiskatuksi, "sillä olen tulossa äidiksi ja haluan pysyä koskemattomana, ettei lapselle koituisi vahinkoa".
Se oli jo elokuuta, nopeasti pimenevien, kylmien öiden, ensimmäisten tähtitaivaiden ja pitkien, sumuisten ja alakuloisten sateiden aikaa. Satoi silloinkin, rapisutti kattotuohia taukoamatta, tuulen välillä vinkuessa hirsien halkeimissa. Aitassa oli sysipimeää ja koleata, mutta sitä lämpimämpää oli vällyjen alla, jotka aina huolehtiva Veeru oli tuonut Aliinan peitteeksi. Aliina ei voinut eikä halunnutkaan kieltää sitä, että Veerun läsnäolo oli viime aikoina, varsinkin tällaisina pimeinä ja sateisina öinä, tuonut hänen mieleensä turvallisuudentunnetta, että nukkuminen hänen suojaamanaan oli rauhoittavaa kuin hän olisi jykevällä, tyynellä, hyvyyttä huokuvalla olemuksellaan torjunut pois ikävät, tuskalliset ajatuksetkin.
Aliina tunsi ja kuuli aitan pimeydessä herkästi, kuinka hänen kuiskauksensa johdosta Veerun hengitys pysähtyi ja hänen väkevä ruumiinsa jäykistyi liikkumattomaksi. Sitten hän tunsi olkapäällään ison, karkean, kömpelön käden, niin keveän ja hellän, että sen tarkoitus tunkeutui salamana hänen ruumiiseensa. Aliina kiitti Jumalaa, että aitassa oli sysipimeää, sillä muutenhan Veeru olisi todennut hänen katseestaan hänen syyllisyytensä. Nyt Aliina saattoi pimeyden turvin hävetä pidättelemättä ja antaa kyyneleiden valua esteettömästi, kunhan vain varoi nyyhkyttämästä.
Mutta Veeru vaistosi hänen olevan murheellinen, kosketti hänen poskeaan ja huomasi hänen itkevän. Siihen autuuteen, joka täytti Veerun olemuksen Aliinan ilmoituksen johdosta, sekoittui nyt osanottoa, sääliä ja kiitollisuutta Aliinaa ja moitetta itseä kohtaan. Veeru päätteli Aliinan itkevän siksi, että hän, Veeru, oli ollut koko kesän niin tyly ja kylmä, ja alkoi jurosti selittää ja pyydellä anteeksi. Aliina kuunteli häntä hätääntyen, sillä hän tunsi joutuvansa yhä kierompaan suhteeseen mieheensä. Hän ei vastannut mitään, vaan tuijotti pimeyteen ja totesi tulleensa tilaan, jossa olosuhteet ja yhteinen paras näyttivät määräävän hänen teoistaan ratkaisevammin kuin hän itse. Kuinka hän olisi voinut rikkoa Veerun riemua sanomalla, ettei lapsi ollut hänen, vaan Anteruksen? Sehän oli mahdotonta. Jumalalle kiitos, etteivät sitä asiaa tienneet muut kuin mummu – ei vielä Anteruskaan.
4
Aliina joutui eräänä päivänä leikkaamaan ohraa pellolle, jonka vieressä rajakkain oli Anteruksen ohraa. Viljaa pidettiin niin kalliina jumalanlahjana, että se oli leikattava poikki siististi sirpillä, melkein olki oljelta. Vasempaan käteen koottiin pivollinen olkia, jotka sitten nykäistiin poikki sirosti kaartuvalla, kauniisti koristellulla, hienosti sahahampaisella ja teräväksi hiotulla sirpillä. Vilja oli niin pyhää, että pidettiin syntinä sen niittämistä viikatteella, kuten kertoivat etelässä tehtävän. Tiedä niistä etelän tavoista – ei niistä auttanut ottaa mallia täällä pohjan korvessa.
Aliina tunsi väliin pahoinvointia ja oli ollut siitä levoton, kunnes mummu oli kuiskuttanut sen kuuluvan asiaan ja käskenyt koettaa elää niin kuin tavallisesti. Vaikka Aliina lisäksi tunsi olevansa heikko, hän silti tahtoi ottaa osaa talon töihin, sellaisiin, joihin voimat riittivät. Ohranleikkuu oli keveätä muuten paitsi että täytyi olla kumarassa tai kyykyllään. Sitä Aliina teki halukkaasti, levähtäen välillä ja taas leikaten, rauhallisesti, kiirehtimättä, sillä lapsuudesta saakka hänelle oli jäänyt mieluisa muisto elokuisesta ohrapellosta ja työskentelystä siinä. Kesän helteisyys oli kadonnut ja ilma oli muuttunut elähdyttävän raikkaaksi, viileästi virkistäväksi, niin että sitä hengitti kuin tuoksua. Taivas syveni kuulakkaaksi, pyörryttävän korkeaksi, ulappa päilyi sinisenä kuin harakansulka ja kaukaiselta vaaralta, jossa oli talo, loisti valkeana tuleentunut ruispelto. Taivasta halkaisi kurkien aura, tärisyttäen vaskikaikuisilla huudoillaan ilmojen pieliä, tai leveänä, kärjellisenä vinorintamana villihanhien parvi, jonka kirkaisut olivat kuin tiltaltin mahtaviksi paisuneita, sointuvia äännähdyksiä. Kaikki silloin keskeyttivät työnsä, oikaisivat vartalonsa ja katsoivat isojen lintujen järjestynyttä kiitoa kohti tiettyä, varmaa päämäärää. Mielessä asui hämärä tyytymättömyys siitä, että oli sidottu tähän jalkainsa sijoihin, maahan, että oli raskas, siivetön, lentoon kykenemätön. Niin siinä seisahdettiin tuokioksi, jonka taustalta välähti jotakin selittämätöntä: ikuisuutta, kauneutta ja suurta murhetta, ihmisen aavistusta siitä varsinaisesta olevaisesta, joka on näkyväisen takana. Sitten taas painuttiin työhön ja viljan tähkien raskaus toi mieleen tyytyväisyyttä ja luottamusta tulevaisuuteen.
Katri ja Vilkko leikkasivat jo tuonnempana Anteruksen pellolla. Vilkko oli tarjoutunut työskentelemään Jyrin puolesta ja Anterus oli ottanut hänen tarjouksensa vastaan ei siksi, että olisi hänen työvoimaansa välttämättä tarvinnut, vaan siksi, että ymmärsi Vilkolle olevan tärkeätä saada edes jollakin tavalla hyvittää tekoansa. Aliinan lähellä liikuskeli Jyrki nostellen väsyneesti lyhteitä riippumaan karvaiden oksiin. Aliina näki Jyrin toipuneen vammoistaan, mutta olevan kalpea ja voimiltaan heikko. Hetken kuluttua tuli siihen Anterus ja sanoen rauhallisesti ja ystävällisesti Jyrille, että "annahan olla – olet vielä kovin heikko", alkoi kanniskella ja pystytellä raskaita karvaita, nilan aikana kuorittuja mäntyjä, joihin oli jätetty oksat. Jyrki istahti ensin alakuloisena pientareelle, mutta nousi hetken kuluttua ja meni Katrin ja Vilkon luo alkaen sidellä oljilla heidän leikkuuksiaan lyhteiksi. Katri keskeytti työnsä, tuli Jyrin luo, ja istuutuen pientareelle he alkoivat kääntyneinä toistensa puoleen puhella. Vilkko ei katsonutkaan heihin, vaan leikaten tiensä kauemmaksi jatkoi keskeyttämättä työtänsä.
Aliina näki kaiken tämän silmillänsä, mutta tiesi katsomattakin vaistollansa Anteruksen aikovan tulla ja jo tulevankin peltonsa laitaan, niin lähelle häntä kuin suinkin. Aliina aikoi ensin nousta ja poistua, mutta ei tehnyt sitä; sitten hän aikoi suunnata leikkuuksensa poispäin, mutta ei tehnyt sitäkään; ja lopuksi hän melkein tahtomattaan leikkasi tiensä pellon laitaan, lähelle Anterusta, sillä hänet valtasi yhtäkkiä vastustamaton kaipuu saada kuulla Anteruksen äänen sitä sävyä, jonka se sai puhutellessaan häntä kahdenkesken. Nyt Anterus jo puhuikin, tyynesti, niin matalasti, ettei kukaan syrjäinen voinut kuulla sitä, katsoen vain rautakankeensa, jolla parhaillaan iski karvaalle reikää:
– Onko totta, mitä mummu kuuluu kuiskanneen, että näet olet pieniin päin?
Aliina ei vastannut, vaan kumartui leikkaamaan. Anterus sanoi:
– Kai se on totta ja niin suuri ilo, ettei sellaista ole pitkiin aikoihin suotu Niemen talolle. Kuullessani sen päätin kysyä sinulta erästä asiaa...
Hän keskeytti kuin ei olisi tiennyt, miten olisi kysymyksensä asettanut, mutta sanoi sitten:
– Sitä näet, että kumman uskot poikasi isäksi, Veerun vai – minut?
Aliinan ruumista vuoroin kuumensi ja kylmensi, sillä tätä hän ei ollut odottanut Anteruksen koskettavan. Hänellä vilahti mielessä, kuinka onnellista olisi saada vastata Anterukselle, että sinä, sinä olet lapseni isä, mutta hän jaksoi hillitä itsensä, sillä hänellä oli nyt voimaa voittamaan tämä kiusaus. Vastaamatta suoraan hän virkkoi:
– Miksi kysyt sitä? Eihän se sinuun missään tapauksessa kuulu.
– Siksi vain, että ajatus sinun ja minun lapsesta on niin kovin mieluinen. Olen näkevinäni poikamme – sillä poika siitä varmaan tulee – kasvavan näillä tanhuvilla nuoreksi isännäksi ja meidän vanhentuvan yhdessä sen onnen paisteessa, jonka hän meille tuottaa.
– Sitä onnea ei meille ole suotu, sanoi Aliina vapisevalla äänellä, eikä meidän pidä siitä edes puhua. Niinhän olemme sopineet ja sehän on velvollisuutemme. Meidän on haettava onneamme kieltäymyksestä ja myös löydettävä se. Vastaan siis kysymykseesi, että lapseni isä on Veeru.
Aliina rukoili samalla kertaa mielessään Jumalalta anteeksi täten lausumaansa tahallista valhetta, sillä hän oli vakuuttunut siitä, että Anteruksen syleily oli herättänyt hänessä elämän. Hän veti huivia silmilleen ja kumartui leikkaamaan. Anterus nosteli lyhteitä karvaan oksiin ja puheli:
– Niin kai on parasta lapsen ja maailman vuoksi. Ja sinun viattomuutesi ja hyvyytesi on niin suuri, että Jumala sallii sinun löytää onnesi sillä tiellä, jota nyt kuljet. Minulle taas ei ole olemassa muuta onnea kuin sinua ja lastamme hyväilevä ajatus eikä suurempaa surua kuin kieltäytyminen siltä paikalta teidän rinnallanne, joka kuuluu minulle eikä kenellekään muulle. Minne hyvänsä maailmassa joudun, näin ajattelen ja tunnen.
– Kaikki on vain erehdystä ja unta, vastasi Aliina, ja jos ajatukset ovat puhtaita ja rehellisiä, on niiden tuottama onni luvallinen. Olemmehan sopineet kaiken häipyneen olemattomaksi ja siinä sopimuksessa meidän on pysyttävä, kuiskasi kaipuu miten kuumasti tahansa. Poistu nyt, sillä tuolla tuleva mieheni ei voi suvaita sinua minun läheisyydessäni.
– Hyvästi, Aliina! sanoi Anterus, hyvästi! Pian poistun ainaiseksi ja muutun todellakin erehdykseksi ja uneksi. Mutta sen unen sinulle suoma onni on varmasti luvallinen, joskaan ei laillinen.
– Voi, kun loppuisivat nämä ristiriidat, huokasi Aliina ja alkoi leikata väsyneesti ja alistuneella ilmeellä.
5
Iso-Juha mietiskeli tuimasti, mitä Harjun uskovainen akka oli sanonut salaisesta synnistä ja siitä, että sellainen saattoi hyvinkin olla syynä hänen onnettomuuteensa. "Mitä helvettiä!" hän kimmahti kiukustuneena. "Senkö täytisen salaista syntiä täällä olisi harjoitettu, haureutta, toisen tavaran varastamista tai muuta, mitä katkismuksessa luetellaan? En minä ainakaan ole sellaista tehnyt enkä tiedä muidenkaan siihen lang..."
Hän vaikeni kesken sanan, sillä juuri siinä silmänräpäyksessä hänelle johtui mieleen, mitä oli kerran nähnyt Aliinan ja Anteruksen välillä tapahtuvan. Se oli ennen haudan sytytystä, silloin kun sitä ladottiin ja valmistettiin. Aliina oli tuonut ruokaa omille miehilleen ja tarjonnut sitä Anteruksellekin, joka ei ollut varannut evästä mukaansa. Aivan syyttä Aliina oli silloin punastunut niin, että olisi luullut veren tipahtavan korvanlehdistä, ja Anterus mennyt hämilleen ja kalpeaksi. Muut eivät olleet huomanneet mitään, mutta Iso-Juha oli ajatellut tahtomattaan, salaperäisen aavistuksen valtaamana, joka on tällaisissa asioissa hyvin herkkä, että "luulisi noilla olevan jotakin kahdenkeskistä". Hän oli sattunut vielä näkemään Aliinan katseen, kun tämä oli leimahtanut Anterukseen päin. Siitä liekitsi sitä erikoista tulta, joka merkitsee tiettyä asiaa.
Mutta Iso-Juha oli silloin torjunut kaikki tällaisen aavistuksen liikkeelle panemat mietteet ja teki niin nytkin. Tosin ne olivat pyrkineet parveilemaan uudelleen kuin herhiläiset, kun Hanna-mummu oli taannoin unissaan hätäillyt jotakin Anteruksesta, että "kyllä minä tuon hattusi Aliinan aitasta", että "et saa koskea Aliinaan". Iso-Juha oli oikein höristänyt korviaan, että mitä eriskummallista puhetta tuo on, ja kauttarantain tiedustellut mummulta aamulla, mitä unta tämä oli nähnyt, kun oli ääneensä hätäillyt. "Mitä minä sitten sanoin?" mummu oli kysynyt oudostuneen, säikähtäneen näköisenä. "Jotakin mutisit Aliinan aitasta ja Anteruksen hatusta". – "Siunatkoon, mitähän hullua unta se on ollutkaan", oli mummu sanonut; "en voi muistaa ollenkaan".
Siitä kaikesta sikisi Ison-Juhan mieleen hämärää epäilystä, joka kuitenkin unohtui ja haihtui, koska ei saanut asiallista sytykettä. Jokainen saattoi nähdä, ettei Aliinalla eikä Anteruksella ollut keskinäistä vetoa, sillä eiväthän he tiettävästi tavanneet milloinkaan kahdenkesken ja olivat yleensä toisilleen kuin vieraat. Jotakin kummaa Niemen väen elämään kyllä oli ilmestynyt, sillä olihan Veeru käynyt puhumattomaksi ei vain muille vaan vaimolleenkin, joka samoin oli hiljainen, vieläpä itsekseen itkeskelevä, ja saattoihan Anterus pysähtyä kesken työtänsä, jos luuli olevansa yksin, ja pää kämmenien varassa kiikuttaa ruumistaan kuin olisi ollut kovassa tuskassa. Niityllä oltaessa Iso-Juha oli kerran nähnyt hänen istuvan täten yöllä nuotion ääressä hartiansa täristen siten kuin ne tekevät, jos aikamies menettää itsehillintänsä niin, että itkee.
Nämä mietteet ja huomiot häipyivät tavallisesti pian Ison-Juhan oman asian tieltä. Patoonlaskun nöyryytys oli syvä, kipeä haava, joka ei ottanut parantuakseen. Ensimmäisinä viikkoina matkan jälkeen Iso-Juha oli synkkä ja puhumaton kuten talonsa muutkin miehet, eikä ottanut juuri osaa töihin. Veeru murahti kerran Vilkolle, että "jokohan isän sisu on taittunut?", jolloin Vilkko vastasi, että "melkeinpä siltä näyttää, vaikka en sitä vielä usko, sillä tähän saakkahan isä on vastoinkäymisistä vain hurjistunut". – "Niin, terve ja vankka se ainakin on", sanoi Veeru; "näin sen eilen kääntelevän ja siirtelevän tuolla venerantteella isoa petäjää melkeinpä keveämmin kuin minä olisin kyennyt". – "Mitä se sillä – aikooko se uutta venettä?", kysyi Vilkko kummastuneena. – "Siltä näyttää – kysyä en ole uskaltanut", vastasi Veeru; "se on se viime talvena kotiin tuotu petäjä, jonka tyvi on luonnonväärä kuin tervaveneen keula; ilmeisesti ukko veistelee siitä uuden veneen emäpuuta. Isännän ohjakset se on taas temmannut omiin kouriinsa ja suuttuu kuin tupakka, jos joskus rohkenen esitellä toista työjärjestystä kuin minkä hän on määrännyt".
Veeru katsahti veljeensä ja heidän juroille kasvoilleen lehahti hymynhäive.
Veljesten huomiot olivat oikeita. Haudottuaan aikansa onnettomuuttaan Iso-Juha nuoli haavansa terveiksi kuin karhu ja tunsi vanhan luontonsa ja toimintahalunsa heräävän. Ja kun Hanna-mummu eräänä päivänä ilmoitti Aliinan olevan pieniin päin, Ison-Juhan olemuksessa tapahtui nuortumus ja hänen sydämensä täytti riemu. Hän loikoi silloin vuoteellaan eikä ensin saanut täyttä selvää mummun puheesta, tämä kun kehräten hyvästä mielestä mainitsi asiasta leikillään muka sivumennen. "Häh?" kysyi Iso-Juha ja nousi istualleen, "mitä sinä, akka, puhut?" – "Sitä vain, että Aliinahan taitaa olla pieniin päin". Ison-Juhan pää painui käsien varaan ja väristen sisäisestä riemusta hän puheli ajatuksissaan Jumalalle kuin vertaiselleen, jolle oli velkaa muutamia suoria sanoja: "Paljo olet, ukko, antanut Niemen taloon hyvää jos pahaakin – turhanpäiten lasketutit kalliin lastin padonpieleen –, mutta kaikki olkoon kuittina nyt, kun olet lopettanut lapsinirsoutesi ja tehnyt mahon naisen kantavaksi". Nousten liikkeelle hän meni hartiakkaana, pystypäisenä ulos, seisahtui portaille katsomaan taivasta, sinertäviä korpimetsiä, kimaltelevaa ulappaa, laajoin hopeanharmain aalloin välkkyvää ruispeltoa, taloansa kokonaisuudessaan, ja tunsi saaneensa vielä viimeisen kerran ennen kuolemaansa voimia, joilla lujittaa elämisen perusteita ja tasoittaa tietä uudelle tulijalle, uudelle uskon ja toivon sukupolvelle. Talo oli laskettava velattomana isoisän lahjana pienen tulokkaan – tulevan isännän, sillä poika siitä tietysti tulee – tuudun ääreen.
Siitä hetkestä alkoi Isolla-Juhalla uusi työnvauhti ja entinen päämäärä eli velan suoritus porvarille kirkastui taas. Oli ryhdyttävä valmistamaan uutta jättiläishautaa ja rakennettava toinen vene särkyneen sijaan. Tosin olisi kolopuiden jatkokuoriminen pitänyt suorittaa jo keväällä, mutta hyötyä siitä oli vielä nytkin, kun se toimitettiin siekailematta. Siksi Vilkko sai odottamatta käskyn mennä tähän työhön takamaalle, jossa Isolla-Juhalla oli kolometsää. Anteruksella oli kolometsää saman verran, ehkä enemmänkin, vieläpä keväällä jatkettua ja selkäkairasta riisuttua. Jyrkihän se oli hiljakseen, keväisinä välipäivinä, sen työn tehnyt. Veerun huomautukseen, etteivät nämä tervakset vielä riitä niin isoon hautaan kuin keväällinen oli, Iso-Juha oli sanonut, että syksyllä nostetaan kankailta juurikoita, joista tulee vielä parempaa tervaa kuin kolopilkkeistä. "Entäs vene?" oli Veeru kysynyt. "Anteruksella on laudat, emäpuu on minulla, mela on valmis. Naulat toimme kaupungista ja kaaripuut etsin kuivamaan heti. Äkkiä me kahden lyömme kevätahavien tullen veneen kokoon, kunhan veistelemme ja höylällemme talven varrella emäpuun, kaaret, parraspuut ja muut tarpeet kuntoon". – "Entäs Anteruksen osuus, jos hän menee pois ja Jyrki sairastelee?" oli Veeru vielä tiedustanut. – "Vilkon päiviä täytyy laskea tehdyiksi Jyrin puolesta", selitti Iso-Juha, "koska hän on syypää pojan sairauteen. Kun venelaudat ovat Anteruksen, ja hänen kolopuunsa, joita on enemmän kuin meillä, ovat lisäksi aikaisemmin jatkettuina antavampia, niin ei Anteruksen puoli heikommista työvoimista huolimatta jää loppulitviikissä meistä juuri jäljelle. Ja mielestäni on kohtuullista pistää se tällä kerralla joka tapauksessa tasoiksi, hyvitykseksi Anterukselle siitä, että minä, vanha pökkelö, laskin padonpieleen ja tuotin hänelle suuren vahingon. Vaikka Anterus on vakuuttanut, että vahingot ovat yhteisiä kuten voitotkin ja ettemme ole hänelle mitään velkaa, niin minusta kuitenkin tuntuu, koska olen aina pitänyt reilua peliä ja rehellisyyttä miehen kunniakirjan ensimmäisenä käskynä, että Anterus on jäänyt saamapuolelle. Ei sitten muuta, pojat, kuin kiinni vain vanhalla kurssilla. Muuten se pikku isäntä, jonka Aliina kevättalvella hakee Niemen saunasta ja tuo syliini, sanoo ihmetellen, että mitä miehiä te olette, kun olette eläneet niin kauan ja siitä huolimatta olette velassa! Mitä olette tehneet koko pitkän elämänne?"
– Eihän ukon tuumasta ole sanottavana muuta kuin hyvää, arveli Veeru keskustellessaan jälkeenpäin Vilkon kanssa.
– Eipä niin, vastasi Vilkko. – Kyllä ukko talonsa asiat ymmärtää. Mahtaneeko tuo muuten älytä tai itselleen myöntää, mikä on nyt hänen intonsa pohjimmaisena syynä?
– Mikä se sitten olisi? kysyi Veeru. – Eiköhän sentään se, minkä hän sanoikin – lapsen tulo ja tulevaisuus?
– Kyllä niin, sanoi Vilkko, mutta tietämättään häntä innostaa halu päästä vielä kerran laskemaan mereen asti ja näyttää – jos ei muille, niin meille ja itselleen –, että kyllä hän kykenee ohjaamaan lohipadon portista. Ukkoa näet yhä kaivelee se, että tärskäytti pieleen. Hän ei saa rauhaa ennenkuin on pyyhkäissyt pois sen häpeän.
Veljeksien kasvoille lennähti hymy, kun he erosivat mennäkseen töihinsä.
Vilkko oli oikeassa. Ison-Juhan kaikkien suunnitelmien taustalla asui salainen toivo saada vielä kerran laskea lohipadon portista ja näyttää noille irvisteleville lohimiehille ja lohduttelullaan loukkaavalle patruunalle, kuka on se todellinen laskumies. Hänellä oli se mieli, ettei hän voi kuolla ennenkuin on saanut uudella voimateolla paikatuksi kunniansa, ja hän oli itsekseen – tosin kyllä hymähtäen lapsellisuudelleen – rukoillut Jumalalta tätä tyydytystä. Uhmaten hän sanoi omalle hymyilevälle moitteelleen: "Sellainen on ihminen!"
KAHDEKSAS LUKU.
1
Katri seisahti portaille ja katsoi tapansa mukaan kauas ulapalle ja korpeen. Mennyt oli kesä, menneet sen helteiset päivät, jolloin ulappa lepäili tyynenä, kuvastellen taivasta, ja rannattomien metsien yllä väräjöi sinervä auer kuin lämmin, leppoisa hymy. Onni, joka oli puhjennut kukkaan pihlajien ja angervojen keralla, oli kukoistanut liian nopeasti ja varistanut lehtensä hedelmää tekemättä. Loppuneet olivat elokuun kuulaat päivät, pudonneet lehdet, paleltuneet kesän viimeiset kukkaset, ja vallan olivat saaneet syksyn itkevä harmaus ja yhä hyytävämmäksi käyvä kylmyys. Mustana, vihaisena, aaltoili nyt ulappa, taistellen vimmoissaan vapautensa puolesta, jota hiipivä kylmyys pyrki yö yöltä yhä päättäväisemmin sitomaan kahleisiinsa, ja tummana, tutkimattomana, kolkkona, humisi pohjoismyrskyssä korpi, jota ei enää lehtien kirjavuus kaunistanut. Katrin sydäntä kaihersi sanomaton kaipaus hänen seisoessaan siinä ja katseellaan hakiessaan vanhoja tuttuja maamerkkejään.
Katri meni pirttiin, jossa Jyrki riutui vuoteellaan ja Anterus istui ikkunapenkillä. Hän oli pyhäpukeissaan, jaloissa keväällä kaupungista ostamansa mustat saappaat. Hänen oli määrä lähteä heti, kun myrsky hellittäisi sen verran, että voisi soutaa järven poikki. Anterus näet aikoi laskea koskia alas, koska pääsi siten suorempaan ja nopeampaan meren rannalle vievälle maantielle. Vene kulkeutuisi aikoinaan uitosta palaavien tukkilaisten mukana takaisin.
Tämä oli viimeinen päivä, minkä Anterus olisi kotona. Eivät rukoukset eivätkä kyyneleet olleet saaneet häntä peruuttamaan päätöstään. Hän olisi kyllä kernaasti siirtänyt lähtönsä siksi, kunnes Jyrin kohtalo olisi ollut lopullisesti selvä, mutta ei voinut tehdä sitäkään, koska tiketti oli saapunut ja sen mukana ohjeet, että oli määräpäivänä oltava laivassa. Ehtiäkseen siihen Anteruksen täytyi lähteä heti.
He olivat jo pitäneet jäähyväiset; Ison-Juhan koko väki oli ollut saapuvilla. Iso-Juha oli puhellut laajasti Amerikasta ja kertonut, miten helposti ja paljon siellä riskit miehet lyhyessä ajassa kokosivat rahaa. "Muutaman vuoden kuluttua Anterus palaa kontillinen taaloja selässä, ja silloin me yhdessä laskemme ja kuivaamme Isonjärven. Siitä tulee mahdoton määrä heinämaata, niin että voimme lisätä nautain lukua, ruveta halkaisemaan maitoa koneella kuten kuuluvat jo alamaassa paremmissa taloissa tekevän, ja myymällä karjanantia saada rahaa terveellisemmällä keinolla kuin ainaisella metsän silppuamisella tervaksiksi. Letesuo täytyy ojittaa lopullisesti ja kuokkia nurin vaikka piru olisi, ja niin pistämme Niemen pellot vuoroviljelykseen ja lakkaamme paimentelemasta lehmiä metsissä karhujen laitumilla".
Kaikki olivat hymyilleet, sillä tämä puhe oli Isolle-Juhalle kuvaavaa. Vaikka tapahtui mitä, hän ei lannistunut. Hän saattoi kyllä olla pökerryksissä jonkin aikaa, mutta terhastui pian entiselleen ja hautoi suuria. Anterus vastasi hänelle vain, että Niemen miehet varmaan toteuttavat tuon suunnitelman ilman häntä ja hänen taalojaan; "niin kauas mennyt mies on paras unohtaa, sillä hänen paluustaan ei ole tietoa". Silloin Katri herkähti itkemään – "naisille ei tarvitse paljoa ennenkuin ne jo vetistelevät", ajatteli Iso-Juha eikä ollut näkevinään, että kyyneliä vyöryi myös Aliinan poskia pitkin. Hyvästeltiin siinä sitten toisten väet – vähin puhein, hiljaisin toivotuksin. "Että näin piti käymän!" hyrähti itkuun Hanna-mummu; "poikanihan sinäkin, Anterus, olet, äidistäsi niin kauan orpona ollut; tottakai tulet takaisin?" – "Tiedä häntä", vastasi Anterus; "jos jatkunee tätä mieltä, niin kauan saatte odottaa; mutta eihän milloinkaan voi tietää". – "Jumalan siunausta!" – "Hyvästi, Anterus!" kuului Aliina kuiskaavan verettömin huulin. Niin menivät toisten väet, Anterus, Katri ja Jyrki jäivät kolmin.
Tänään he olivat syöneet yhdessä aamiaista: eilisen rääpiäisiä ja Anteruksen eväitä. Jyrkikin oli koettanut syödä, vaikka murusten nielemiseksi se oli jäänyt. "Älä itke, Katri!" Anterus oli sanonut ja selittänyt teettäneensä nimismiehellä sellaisen paperin, jossa luovutti osuutensa Niemen tilaan ja kaiken tavaransa sisarelleen Katrille ja tämän mahdollisesti tuleville jälkeläisille. "Nimismies käyttää sen paperin käräjissä, niin että siitä tulee laillinen; aikoinaan hän ilmoittaa siitä sinulle". – "Mutta miten minä tulen toimeen yksinäni isossa talossa?" itki Katri. – "Olenhan pestannut sinulle rengin, joka saapuu kekriltä; siihen asti ja edelleen Vilkko on, kuten tiedät, luvannut tehdä kaikki miehen työt. Muukin toisten väki auttaa sinua mielellään ja pitää huolta asioistasi, kunnes ilmestyy isäntä..."
Anterus katsahti hämillään ja surumielin Jyrkiin, joka oli arvatenkin kuullut hänen sanansa. Anterus oli usein istuskellut Jyrin vuoteen ääressä ja hoitanut häntä vointinsa ja taitonsa mukaan. Eilen illalla hän oli ollut Jyrin kanssa kahden ja puhellut hänelle jäähyväisiksi avomielisemmin kuin ehkä olisi muuten tehnyt. Jyrin kysymykseen, miksi hän lähti, hän oli tullut vastanneeksi olevansa pakotettu tekemään sen, koska asiat eivät voineet järjestyä muuten oikealle tolalleen. – "Aliinanko tähden?" oli Jyrki kuiskannut silmissä kostea välke. – "Niin, mutta älä sano sitä kellekään, sillä se on salainen ja sellaiseksi ikuisesti jäävä asia". – "En sano, en", vakuutti Jyrki, "ja kohta vien sen mukanani hautaan". – "Poikaparka, että Vilkko saattoi hurjuuksissaan runnella sinut noin!" – "Ei kuolemani hänen syytänsä ole, sillä tämä hivutustauti on ollut minussa kauan; se paheni keväällä, kun ruuhkaa purkaessa jouduimme pulikoimaan koskessa". – "Me olemme, Jyrki-poikaseni, molemmat niitä ihmisiä, jotka saavat maistaa elämän makeutta ja kuitenkin, ikäänkuin sen tappamina, tuhoutuvat". – "Niin tuo lienee, hyvä isäntäiseni ja veljyeni", puheli Jyrki vaivalloisesti, "vaan Spoassulle kiitos kaikesta. Kiitos sinulle, veikkoseni, että olet ruokkinut ja suojellut minua mierolaista, milloinkaan koskematta kovalla sanalla tai kädellä". – "Itsellesi kiitos ja anteeksi virheet, poikaparka!" kuiskasi Anterus. – "Puhu Katrille, että hän lakkaisi vieromasta Vilkkoa ja taipuisi hänen puoleensa". – "Olen puhunut jo; aika mitä tehnee Vilkon hyväksi".
Iltapuoleen käännyttäessä myrsky laantui. "Nyt lähdetään!" sanoi Anterus rutosti. Hän silmäsi pirttiä, jossa oli kasvanut, kuin olisi tahtonut painaa sen jokaisen piirteen muistiinsa, ja ajatteli: "Miten voin kestää koti-ikävän vieraalla maalla?" Hän puristi Jyrin kättä ja katsoi hänen riutunutta, kärsivää muotoaan viimeisen kerran, mielessä ajatus, että "tuon näköinen on varmaan ollut Vapahtaja, Jyrin hartaasti palvoma Spoassu". Hän silitti kaulassaan itkevän Katrin päätä, katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Se aika tulee, jolloin silmäsi itkevät ilosta". Seisahtaen portailla hän katsoi viimeisen kerran taloansa, rannattomina leviäviä vakavia saloja, ja laajaa ulappaa, jotka olivat kuvastaneet ilmeissään hänen kaikki mielialansa syvimmästä surusta korkeimpaan riemuun saakka. Aliinan aitan kohdalle tultuaan hän avasi oven ja katsoi sisään; jäljessään tulevalle Katrille hän sanoi: "Katsoin vain, olisiko Aliina sattunut olemaan siellä". Niin he menivät rantaan, jonne pian tuli koko Niemen väki, Aliina jo näkyvän tilansa johdosta ja muutenkin arkana, hentona ja hiljaisena. "Siirrä lähtösi huomiseen", sanoi Iso-Juha, "sillä pian sinut tavoittaa pimeä". – "En kärsi enää", vastasi Anterus, "sillä olen jo nyt myöhässä; onhan sitäpaitsi täyden kuun aika. Eipähän näissä koskissa ole vähällä vedellä ja lastittomalla veneellä vaaraa; nehän viilettää vaikka ummessa silmin". Hyvästeltiin vielä, mutta ei sanottu erikoisempia. Anterus lykkäsi veneen teloilta, kiskaisi purjeen mastoon ja tarttuen sen köyteen ja huoparimeen lähti laskemaan ulapan yli. Loitottuaan vähän matkaa hän kääntyi rantaan päin ja huiskautti kättänsä. Sitten puuska tarttui purjeeseen ja vene läksi kiitämään nopeasti. Pian siitä näkyi vain purje, joka kuvasteli oudon valkealta ja heilahteli vaarallisen näköisesti. Saattajat lähtivät alakuloisina, puhumattomina, palaamaan hitaasti taloon.
2
Ulapalla tuuli tuntui vielä navakasti ja kiidätti venettä niin, että keulasta kuului tasainen kohina. Anterus ei hellittänyt purjenuoraa, vaikka vene olisi kuinka kallistellut, vaan antoi mennä miten hyvänsä. Hänellä oli ollut siitä hetkestä saakka, jolloin hän heräsi huumauksestaan Aliinan aitassa, sellainen tuntumus, ettei hän enää ollut tekojensa määrääjä, vaan kulki kohtalonsa linjaa myöten. Se linja oli auennut hänen eteensä silloin, kun hän poikkesi Aliinan aittaan, vaikka ei ollut sitä silmänräpäystä aikaisemmin ajatellutkaan. Sitä hän purjehti nyt, Jumala tiesi, minne.
Kosken niskalla hänet jo saavutti syvä hämy, jota kuitenkin samalla alkoi lieventää tummana varjona piirtyvän metsänlaidan yläpuolelle noussut kuu. Sen himmeässä valossa aaltojen vaahtopäät välähtelivät valkeina kuin haamut pimeydessä ja ulappa sai salaperäistä eloa. Alkoi kuulua valittavaa, kaihoisaa itkua, pitkänä sävelenä venyvää a-ii-huutoa, joka kertautui, nousi ja laski, kunnes sai säestyksekseen karmeasti raukuvan, terävän nelitahdin. "Vieläkö kummittelette täällä, paholaisen linnut", ajatteli Anterus ja tunsi kammoa silmätessään ulappaa, taivasta, totisena katsovaa kuuta ja mustana rintamana vartioivaa ja kuuntelevaa metsää. Kaakkurit olivat hänen kulkusuuntansa tiellä ja lähtivät säikähtyneinä, hurjasti räpiköiden, raskaaseen lentoonsa, kun hämystä yhtäkkiä kiisi niitä kohti valkoinen, korkea aave. Ne olivat vanhoja, karaistuneita uroita, jotka olivat antaneet muun kaakkurikansan jo aikoja sitten lähteä muuttolennolleen saadakseen itse sitä syvemmässä rauhassa sukellella mustissa syövereissä, ahmia kurkun täydeltä lihavaa kutusiikaa ja muikkua, ja laulaa ulapan ja elämän ikuista murhetta.
Nyt jo virta tempasi veneen mukaansa. Anterus laski purjeen ja antoi aluksensa solua niskajoelle, joka liukui kuusikkokorven läpi mustana ja juhlallisena kuin tuonen kymi, pinnallansa siellä täällä kuutamon välke ja häilähtelevä sumuolento. Anterus tunsi sydämensä surun, jota lähdön uhma oli pitänyt vaimennuksissa, yhtäkkiä ryntäävän näkyviin kuin virran syöveristä nouseva valtava pyörre ja tempaavan hänet mukaansa kuin joki hänen aluksensa. Elämän yksinäisyys, lemmettömyyden yö, kodittomuus, maanpako ja menetetyn onnen tuska pistivät hänen sydäntänsä kuin puukolla ja puristivat hänen kurkustaan valittavan korinan. Aliinan kuva ilmestyi hänen silmiinsä niin elävänä kuin olisi ollut läsnä ja väikehti hourehahmona virran pinnalla kutsuen häntä luoksensa. "Jos tulen, tuon mukanani lopullisen onnettomuuden", ajatteli Anterus; "jos menen pois, et voi minua kuitenkaan unohtaa niin kauan kuin uskot minun olevan elossa; vasta sitten, kun tiedät minun kuolleen, onnesi voi alkaa uudelleen. Jos siis ajattelen sinun ja lapseni parasta, minun on kuoltava".
Hän silmäsi väristen sysimustaan virtaan, jonka pinta välkehti salaperäisesti kuutamossa. Jo näkyi kosken kynnys, kuului yhä kumeampi pauhuja kimalteli valjussa valossa kuohuista vihmoutuva sumu. Anterus ohjasi tottuneesti veneensä väylän alkuun ja näki edessään kosken väkevän juoksun ja korkeina kohahtelevat aallot. Mutta sen sijaan että olisi kuten ennen intoutunut tästä näystä voittosille luonnonvoimain kanssa, hän nyt jätti ohjat sallimukselle, valmiina ottamaan vastaan koskelta nöyryytyksen, kuolemankin. "Sen lisäksi, että kuolemani olisi onneksi Aliinalle, se olisi paras loppu minunkin kohdalleni, tervetullut pelastaja kaikesta siitä, mikä odottaa minua vieraalla maalla".
Hän laski kuin unessa, pitkiä matkoja ollenkaan ajattelematta kulkuaan, mielessä vain loppumaton sarja keväisiä ja kesäisiä onnen kuvia, kaikissa keskeisenä ja hänen omanaan vaikeasti hohtava, suloisesti kiehtova Aliina. Vene hyppelehti korkeissa aallokoissa ja ryyppäsi joskus niiden harjoista vettä, pian jo lastiksi asti. Sitten Anterus heräsi haaveistaan ja tunsi hyytävää vilua; aallot olivat kastelleet häntäkin ja pakkaseksi kiihtyvä kylmyys oli jäätänyt hänen vaatteensa jäykiksi. Veden pärskeet olivat alkaneet hyytyä kohvaksi veneen laitoihin, niin että se juoksi senkin puolesta yhä raskaammin. "Mutta eihän tässä hätää", arveli Anterus; "kohta on viimeinen iso koski mennyt; vaikka pistäydyn sen alla maihin, teen tulen ja kuivaan vaatteeni".
Patunan pauhu jymisi jo hänen ympärillään ja vene kiisi kuin hurjistunut hevonen. "Ei tässä sentään mennä niin kuin koski tahtoo vaan niin kuin mies", ajatteli Anterus hiukan äskeisestään uhmautuen ja pakotti purtensa oikealle väylälle, kun kuohujen vonka pyrki väkisin kampeamaan sitä karikolle. Silmänräpäyksen hän tunsi entistä koskenlaskijan ja taistelijan riemuisaa vimmaa ja näki elämän kuin salaman valossa lohdullisempana, onnea lupaavampana, mutta sitten taas kaiho kouraisi sydäntä ja masennus valtasi uudelleen. "Turhia kuvitteluja".
Hän oli tullut kosken alle melkein huomaamattaan ja heräsi siihen, että vesilastissa oleva, jääkohvaan peittynyt vene ajoi jonkin päälle ja pysähtyi. Kivi se ei ollut, sillä tässä putouksen allahan oli monisylinen syöveri, jossa vesi muljusi ikuisena, mustana, jäätymättömänä pyörteenä. Siitä päättäen, että vene liukui esteensä päälle ensin hiukan jyskähtäen ja sitten liukkaasti, se varmaan oli lieko, syöverin syvyyksissä asuva vettynyt tukki, jonka pyörre joskus nostaa pintaan. Anterukselle tämä ei ollut tuntematonta, mutta silti häntä pöyristytti, sillä tuo veneen liukumisen ääni oli ollut säpsähdyttävää kuin käärmeen kähinä. Hän koetti nytkäytellä venettä liikkeelle, mutta turhaan. Sitten hän meni veneen keskikohdalle, josta se oli kiinni, ja kumartuen koetti katsoa, minkälaisen esteen päällä vene oli. Todettuaan, että se oli tukki, hän koetti sysätä sitä pois huoparimella, joka kuitenkin lipesi sen niljakkaasta pinnasta. Silloin hän painalsi lujemmin...
3
Vilkko ja Katri sahasivat Jyrille arkunlautoja. Kun Jyrki näet kuoli parisen viikkoa Anteruksen lähdettyä, huomattiin, ettei talossa ollut muita lautoja kuin ne, jotka Anterus oli varannut ja lähtiessään Isolle-Juhalle luvannut uuden tervaveneen aineksiksi. Vaikka kukaan ei niin sanonut, silti kaikilla – yksin Katrillakin – oli se käsitys, että käytettyinä ruumisarkuksi ne jollakin hämärällä tavalla menisivät "haaskioon". "Pianhan nuo yhdet arkunlaudat sahaa", murahti Iso-Juha. Kun Anteruksen venelaudoiksi aikomista tukeista oli jäänyt, yksi, vieläpä valmiiksi nostettuna sahausrenkuille, Vilkko nyt merkitsi siihen noetulla nuoralla tavalliseen tapaan lautain välit ja aloitti työn, toisena Veeru. Mutta kun Veerulla oli alituista kiirettä omalla puolellaan ja työ siksi sujui hitaasti, Vilkko ehdotti Katrille, että hän tulisi altasahaajaksi. "Kyllä sinä siihen pian perehdyt, kun teet kuten käsken".
Tästä johtui, että Vilkko, joka kantoi tunnossaan raskasta tuomiota Jyrin kohtalosta, ja Katri, jolle Jyrki oli ollut yli kaiken rakas ja joka syytti Vilkkoa hänen kuolemastaan, yhdessä suorittivat tällaista omituista, murheellista työtä. Hartiakas, väkevä Vilkko seisoi renkkujen päällä sahatukki jalkainsa välissä, ja nostaen ja laskien yläpäästä leveätä, raskasta, isohampaista sahaa antoi sen nopeassa tahdissa leikata nokiviivan kohdalta tukkia halki. Renkkujen alla Katri, silmillä suojuslasit, hallitsi sahaa kapeammasta alapäästä, pitäen sen kulkua tarkoin omalla nokiviivallaan. Oli ensimmäisen lumen aika ja kirpeähkö pakkanen, joka parhaillaan liitteli ulapan mustia, nyt jo jäätymään halukkaita aaltoja talven sillaksi. Viskeli lumia hiljalleen, kuin ikävissään, ja korpimaiseman vakava tummuus ja ulapan rantakallioiden jyrkänteiden harmaus välähteli jo valkoiselta.
Vilkon ajatus seuraili ja tutki kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut Jyrille ja hänelle, ja varsinkin sitä, mitä hän oli kokenut Jyrin kuolinhetkellä ja sen jälkeen tähän saakka. Jo ennen Anteruksen lähtöä hän oli vapaaehtoisesti tehnyt työtä Jyrin palkattomana etulaisena, mielessä polttava korvaamisen, hyvittämisen pakko; sen jälkeen hän oli Anteruksen suoranaisen pyynnön johdosta siirtynyt kokonaan Katrin taloon ja ottanut siellä kuten isäntä ohjakset käsiinsä. Katri oli ensin pelännyt häntä, mutta sopeutunut sitten häneen edes jonkin verran, kuitenkaan antautumatta välttämätöntä laajempiin puheisiin. Vilkkoa ohjasi toiselta puolen vaisto vain palvelemaan eikä pyytämään; hän ei tunkeutunut puhuttelemaan Katria eikä millään harkitulla tavalla olemaan hänelle mieliksi. Hän menetteli näin siksi, että tunsi Jyrin ja oman tekonsa yhä olevan esteenä heidän välillään; poistuisiko tuo este milloinkaan ja millä keinoin, sitä hän ei vielä tässä vaiheessa voinut sanoa.
Hänen tuntonsa polte kiihtyi, kun hän joutui Anteruksen lähdettyä entistä enemmän Jyrin seuraan, hoitamaankin häntä monesti. Häntä vaivasi se, että joka kerta kun hän tuli ovesta tai meni Jyrin luo, tämän silmistä ensimmäiseksi kuvastui pelko. Vaikka katse siinä samassa muuttui ilahtuneeksi, luottavaiseksi, Vilkko silti ymmärsi, minkä kauhun hän oli aikaisemmin herättänyt Jyrin sydämessä ja tehnyt lähtemättömäksi. Tämä ajatus oli sitä raskaampi, kun samaa kauhua vilahti häivähdys Katrinkin katseesta joka kerta, kun hän näki Vilkon menevän Jyrin luo.
Sitten seurasivat ne syyspimeät, räntäsateiset, lohduttomat päivät, jolloin kävi selväksi, että Jyrin hetket olivat luetut. Vilkolle ne olivat vaikeita siksi, ettei hän ollut vielä, Jyrin vakuutteluista huolimatta, päässyt varmuuteen, missä määrin, kokonaanko, osaksi vai ei ollenkaan, hän oli syypää Jyrin kuolemaan. Hän halusi välttämättä pitää Jyrin hengissä kauan, aina, että tämä yhä uudelleen vakuuttaisi pahoinpitelijänsä syyttömyyttä. Jos Jyrki kuolisi ennenkuin rauha ja sovitus olisivat astuneet Vilkon sydämeen, perintönä olisi elinikäinen tunnonvaiva ja mahdottomuus lähestyä Katria siten kuin hän halusi. Siksi Vilkko usein istuskeli Jyrin vuoteen ääressä, hoiti häntä, antoi hänelle juotavaa ja sai lohdutusta hänen raukeasta, kiitollisesta katseestaan. Mutta Surma ei totellut Vilkkoa, vaan hiihti yhä lähemmäksi, kunnes jo seisoi kuolevan päänpohjissa ja alkoi hitaasti kohottaa kättänsä.
Pääsinhetken lähestyessä Jyrki unohti nykyisyyden ja palasi lapsuuteensa sekä niihin aikoihin, jolloin oli saapunut Anteruksen taloon. Houraillessaan hän soperteli maammosta ja taatosta, joille oli itketty virret ennenkuin heidät oli kätketty kuusikkokalmistoon; hän oikein tavoitteli sointuvia sanoja ja valittavaa ääntä. Kuunnellessaan tätä Katri aina herahti itkuun, minkä johdosta Vilkko ajatteli, ettei Jyrille olisi kukaan voinut itkeä parempaa suruvirttä. Houreesta herättyään Jyrki heti etsi katseellaan Katria, joka ei paljoa poistunut hänen vuoteensa vierestä. Eräänä yönä hän sitten kuoli hiljaa, uupuneen Katrinkaan sitä huomaamatta. Hanna-mummu pesi hänet ja kutsui Vilkkoa katsomaan haavaa: "Näetkös, miten hyvin se on parantunut – ihan on jo ruveton, sileä arpi. Ei Jyrki tästä kuollut, vaan hänet vei keuhkotauti". Mutta Jyrin laihan, kurjan ruumiin ja haavan arven näkeminen vaikutti Vilkkoon toisin kuin mummu oli otaksunut. Syyllisyys leimahti niin polttavaksi, että hän menetti hillintänsä, painui kumaraan ja sanoi:
– Minun se sittenkin oli syytäni. Pitäisiköhän ilmoittaa vallesmannille?
Hanna-mummu, joka parhaillaan puetti paitaa ruumiin ylle, käännähti äkkiä poikansa puoleen silmät suurina säikähdyksestä ja sanoi:
– Oletko ihan mieletön! Vielä saisivat sinut syyhyn, vaikka tiedät olevasi viaton.
– En ole viaton, äiti, vaan syyllinen. Tuntuu, etten voi saada rauhaa ennenkuin asia on tutkittu ja olen kärsinyt sen, mitä sitten seuraa.
– Mutta miten käy Katrin, jos joudut vaikka linnaan? Kuka pitää huolta hänestä ja hänen taloudestaan? Miten käy uuden tervahaudan ja muiden tärkeiden töiden?
– Mutta miten käy minun ja Katrin, jos en sovita tekoani? Silloin Jyrin veri on aina välissämme siitä huolimatta, että hän vakuutteli antavansa kaikki anteeksi. Joskus ajattelen, ettei tekoni ollut hänen anteeksiannettavissaan, että se on niitä asioita, joita varten juuri ovat olemassa papit ja tuomarit. Kun ne ovat avanneet lakikirjansa ja lukeneet siitä pykälät, ja syyllistä on sitten näiden käskyn mukaan suomittu, silloin vasta on tehty kaikki, mitä on voitu.
– Luulisi Jumalalla olevan muitakin keinoja, joilla voi, jos tahtoo, antaa syntiselle tunnonrauhan. Äläpäs nyt eto välimiehet, papit, vallesmannit, tuomarit...
Hanna-mummu hyrskähti itkuun. Vilkko ei jatkanut keskustelua, sillä äiti säälitti häntä. Hän ymmärsi äitinsä kaikessa ajattelevan lastensa parasta ja turvautuvan lähimpään keinoon, minkä luuli varjelevan heitä vastoinkäymisiltä. Mummu jatkoi työtänsä ja pian Jyrki lepäsi ruumislaudalla kädet yhteenliitettyinä ja sormien välissä se pieni risti, jonka mummu ihmeekseen oli tavannut hänen kaulastaan.
– Mikä se tuo on? hän oli kysynyt.
– Näkeehän äiti, että se on risti, oli Vilkko vastannut. – Ryssänuskolaisilla on kaikilla kaulassaan sellainen, vielä haudassakin. Se kannattaa multaa, niin ettei tämä pääse rusentamaan rintaa. Viimeisellä tuomiolla sitten Jumala tuntee siitä omansa.
– Miten lienee, oli mummu tähän selitykseen virkkanut, mutta hyvähän on syntisen nukkua ristin alla. Vaikka ryssänuskolainen, Jyrki oli silti jumalinen, harras, rukoilevainen. Voi poikaparkaa...
Mummu oli taas itkenyt. Sitten tuli Katri ja silitti Jyrin kättä. "Kiitos, mummu! Soisin, että Jyrillä olisi ollut joskus eläessäänkin noin puhtaat ja eheät alusvaatteet. Mutta eihän ollut. Ryysyissä häntä enimmäkseen pidettiin".
Vilkko oli jo aikaisemmin huomannut Katrin moittivan itseään siitä, ettei Jyrille ollut annettu palkkaa, ei edes kunnollisia vaatteita. Siksi hän oli varannut hänelle Anteruksen paidan ja housut, jotta hän olisi edes kuoltuaan puhdas ja ihmisenmoinen. Häveliäisyys esti Katria itseään suorittamasta pesua ja hankintaa.
4
Tässä he nyt siis sahasivat arkunlautoja. Jyrki odotteli niitä riihessä, jonne hänet oli heti puetuksen valmistuttua kannettu: Katri etu- ja jalkapäästä, Vilkko päänpuolesta. Mummu vain oli seurannut saattajana, kun Iso-Juha, Veeru ja Aliina olivat sattuneet olemaan loitommalla. Mummu oli huomauttanut, että vietäessä vainajaa pois elävien huoneista oli ennen tapana veisata virsi, mutta lisännyt olevansa epävarma, tulisiko se kysymykseen nyt, kun vainaja oli ryssänuskolainen. Varmuuden vuoksi mummu kuitenkin hyräili virttä mennä kyhnytellessään kantajien jäljessä ja pyyhkeessään silmiään esiliinallaan. Vilkko ei voinut yhtyä siihen, sillä hänen kurkkuaan ahdisti kuin pihdeillä puristaen, eikä Katrikaan keskeytymättä jatkuvalta itkultaan.
Se oli tapahtunut eilen, sakeassa räntäsateessa, joka oli jäänyt maahan, yöllä kun oli pakastanut. Aamuvarhaisesta he olivat suorittaneet sahaustaan, joka loppuisi muutaman vedon jälkeen. Siinä: viimeinen lauta oli valmis, kylkikimpi irti sen selästä. "Hyvä on", sanoi Vilkko; "tulen jo toimeen yksin; sinulla kai on kiire askareihisi".
Katri läksi sanomatta mitään ja katsomatta taakseen. Vilkko vilkaisi häneen vain sen verran, että näki hänen menevän; kuitenkin hän ehti samalla todeta hartiain ja pään surullisen asennon. Sitten hän lohkoi laudat irti sahaamatta jätetystä päästä ja kantoi ne pirttiin, jossa asetti ne orsille kuivahtamaan edes hiukan ennen höyläystä. Tukkihan oli vain ulkokuiva. Tämän tehtyään hän peseytyi, pukeutui pyhävaatteisiin ja sanoi kysyvästi katsahtavalle Katrille:
– Menen kirkolle ilmoittamaan Jyrin kuolemasta.
– Pappilaanko?
Katri kysyi näin tarkoittamatta mitään, mutta Vilkko säpsähti luullen Katrin ajatelleen toista ilmoittautumispaikkaa, nimismiehen kansliaa. Hän ei kuitenkaan sanonut muuta kuin että palaisi varhaisintaan seuraavana iltana; matkaan kuluisi pitkä aika, kun kelirikon takia täytyisi kiertää maitse. "Eikö ilmoitusta voi siirtää siksi, kunnes järven jää kantaa?" kysyi Katri. – "Kyllä, mutta on tässä nyt sopiva välihetki lautain kuivahtamista odoteltaessa; muutenkin on parasta toimittaa tällaiset asiat viivyttelemättä". – "Minkä aiot sanoa papille kuoleman syyksi?"
Katrin ääni vapisi hänen kysyessään näin, mutta siinä ei ollut vihan eikä syytöksen sävyä. Vilkon rintaan kysymys iskeytyi äkkiä ja tulisesti kuin pyssynluoti, vieden häneltä hetkeksi puheenlahjan. Sitten hänen katseensa kohosi lattiasta vähitellen pitkin Katrin vartaloa, kunnes tapasi silmät, joihin uppoutui ensin arkana, mutta sitten jo kirkastuneena ja rauhallisena:
– Ainakin keuhkotaudin ja lisäksi, jos haluat, pahoinpitelyn. Jyrki tosin vakuutti antaneensa kaikki anteeksi, mutta olethan sinä hänen – hän epäröi hieman – kihlattunsa, jonka tulee ja jolla on oikeus vaatia minut teostani tilille.
– Kunpa tietäisin, kuiskasi Katri. – En tahtoisi sinulle pahaa, ja murhetta on täällä jo riittävästi, mutta...
– Älä siis ota kohtaloani tunnollesi määräämällä siitä mihinkään päin, sanoi Vilkko hiljaa, vaan anna minun mennä, minne viittatieni vie. Minulla on se tunto, etten itse enää johda kulkuani, vaan että minua viedään. Samalla hetkellä kun ajattelen, etten tee jotakin, teenkin sen, ja päinvastoin. Nyt minun esimerkiksi täytyy lähteä tälle asialle, vaikka Jumala tietää sen olevan kaikista ihmisistä juuri minulle vastenmielisintä. Hyvästi!
Hän kävi omalla puolellaan ilmoittamassa lähdöstänsä, jonka kaikki siellä vaieten hyväksyivät. Iso-Juha tarkasteli poikaansa tuuheiden kulmien alta terävästi katsovin karhunsilmin; Veeru vilkaisi häneen ihmettelevästi, kysyvästi, Aliina arasti mutta kirkkaasti, Hanna-mummu levottomasti, tutkivasti. Mutta kukaan ei sanallakaan neuvonut häntä, sillä hänen katseestaan kuulsi tietoisuus, ettei hän ollut neuvottavissa. Katri näki hänen menevän veräjälle päin ja totesi vuorostaan hänen päänsä ja hartiainsa asennon ilmaisevan huolta.
Vilkko palasi kirkonkylästä lupaamaansa aikaan ja alkoi heti, vaikka oli jo iltapuoli, höylätä arkunlautoja pystyvalkean ääressä. Kun hän ei sanonut muuta kuin että oli toimittanut asiansa ja saanut käskyn tuoda Jyrin ruumiin heti pitäjän ruumishuoneelle, ja kun hän oli sen näköinen, ettei halunnut antautua laajempiin puheisiin, ei häneltä tällä kerralla enempää kyselty. Katri poistui ja kuului hetken kuluttua menevän ulos. Vilkko jäi yksin kolkkoon puuhaansa, höyläämään arkunlautoja ruumiille, jonka kyljessä oli hänen puukkonsa ja kylkiluissa hänen käsivarsiensa puristuksen jälki. Tuli räiskyi honkahaloissa ja heitti hänen varjonsa isona ja kummitusmaisena seinälle, yhä kiihtyvä pakkanen rakenteli ulapalle jääsiltaa, joka tuontuostakin halkesi rannasta rantaan kaameasti räsähtäen ja kumeasti ulvoen; ja riihessä lepäsi kivikovaksi jäätyneenä Jyrki, kasvoillaan jäykistynyt, ikäänkuin kaikesta huolimatta onnea ilmaiseva hymy.
Vilkko työskenteli uupumatta melkein läpi yön, nukkuen vain muutaman tunnin; näytti kuin hänellä olisi ollut tavaton kiire. Saatuaan lyödyksi kokoon vaatimattoman arkuntapaisen hän maalasi sen mustaksi tervaamalla ja hankaamalla tervaan koivunhiiltä. Sitten hän nosti Katrin kanssa ruumiin arkkuun ja tämän rekeen, ja lähti viivyttelemättä viemään kuormaansa kirkolle. "Hyvästi", hän sanoi Katrille, "tulenko pian takaisin vai viivynkö, sitä ei voi nyt tietää".
5
Mutkalan Jaakko, joka asui koskenvarsikorpeen tekemässään töllissä ja kalasteli talvellakin suvantojen ja koskenalustojen sulapaikoissa, saapui Vilkon toisen lähdön jälkipäivänä, hiihtäen henkensä uhalla vielä melkein kantamattomia jäitä, vältellen virtapaikkoja, ja istuutui väsyneenä, hikisenä ja neuvottoman näköisenä Katrin pirttiin, jossa tuoksui makeasti vasta paistettu hapanleipä. Katri siinä liikkui askareissaan, pisteli leipiä vartaisiin, nosti niitä kattoon kuivamaan ja mietti, mahtoikohan Jaakolla olla vasituista asiaa vai miksi hän oli niin tolkuttoman näköinen. Mutta kun Jaakko ei mitään puhunut, ei Katri liioin häneltä kysynyt, sillä omapahan oli asiansa, puhui tai oli pukahtamatta. Saatuaan lämmitetyksi selkänsä hieroskelemalla sitä uunin kuumaan kylkeen, kuivatuksi hikensä ja vaatteensa, piippunysänsä väkevään paloon, niin että suupielestä pullahteli savupilviä kuin heinäleivisköitä, ja olonsa kaikin puolin hyväksi, Jaakko vihdoin kysyi:
– Eikös Anterus-isäntä olekaan kotona?
Katri ajatteli kummissaan, etteikö siis Jaakko ollut vielä kuullut Anteruksen lähdöstä, ja vastasi:
– Miten se nyt kotona olisi, kun lähti kolmatta viikkoa sitten Amerikkaan.
Vaiettiin hetkinen. Jaakko veteli sauhuja posket vuoroin lommollaan ja pullollaan kuin palkeenkyljet. Lopuksi hän järkeili:
– Vai Amerikkaan se... On tainnut tulla kuulluksi, mutta unohtui tuossa, kun on aina ennen tullessani Anterus ollut kotona ja tormuuttanut kessuhuhmarta nokkani alle...
– Tuolla se on entisellä paikallaan – huhmar; sopii ottaa siitä, neuvoi nyt Katri opastuneesti.
– Kyllähän ne hyviä ovat, Anteruksen kessut, vaan jääpikö niitä itselle, kehui kiitellen Jaakko, kopisti piippunsa liesikiveen ja tunki sen koukkuisella etusormella uudelleen täyteen. Asetellessaan hehkuvaa hiiltä kopan päälle hän huomautti:
– Vaan eivät ne kaikki perille tule, jotka minne lähtevät. Voi se Amerikkaankin menijöille nousta pysty eteen.
Katri katsahti Jaakkoon pitkään, sillä tämän sanat kuulostivat vihjailevilta. Hän kysyi:
– Mitä Jaakko tarkoittaa?
– Sitä minä vain, puheli Jaakko hiljaisesti, ettei ihminen tänään tiedä, missä huomenna on. Lähdet vaikka Amerikkaan rahat ja tiketit taskussa, verkavaatteet päällä ja vorskusaappaat jalassa, niin tuskin olet astunut kotikynnyksen yli, kun jo Surma lyö nuijalla otsaan ja avaa oven siihen Amerikkaan, jonne on paljon menneitä, mutta palanneita vain kaksi, Ristus ja Latsarus.
Katri tuli kalvenneena Jaakon eteen ja kysyi:
– Onko Anterukselle tapahtunut jotakin? Jaakko vääntelehti hätääntyneenä ja sai vaivoin sanotuksi:
– Se on tainnut Anterus päästä siihen Amerikkaan, jonne kerran saavumme kaikki... Tarkoitan, että hän on, Jumala meitä armahtakoon, hukkunut. Tapasin eilen ruumiin Isosta kurimosta... Katrin ei pidä surra katketakseen, sillä Anteruksen osa oli tiettävästi sallittu näin meneväksi. Sekin, mikä näyttää pahalta ja käsittämättömältä, koituu lopulta hyväksi, vaikka tavallisen jätkämiehen onkin usein perki hankala huohmata, minkälaista se hyvyys milloinkin on.
Viimeiset lauseet olivat lohdutuspuhetta Katrille, joka oli lysähtänyt hervottomana karsinapenkille. Ymmärtäen Katrin haluavan saada niin tarkkoja tietoja kuin mahdollista Jaakko alkoi laveasti selittää:
– Se Iso kurimo, Katrihan tietää, on niin lähellä mökkiäni, että siinä kalastavan kuikan naukuminen kuuluu meille saakka. Kun kuikat ovat menneet keinoihinsa aikapäiviä sitten, meillä alettiin kummastella, mitä mahtanee merkitä, kun yhä, näin myöhään, kuikka itkee ja raukuu. Kun sitten kolmantena päivänä eilisestä joelta päin lisäksi kantautui korpin ronksahtelua, ajattelin heti, että kyllä nyt on piru merrassa eli raato jossakin. Ovat saattaneet salakytät ampua hirven – vaikka ei meille kyllä ole paukausta kuulunut – ja jättää pään ja suolet huonosti peittämättä. Jos niin tekee, niin korppi haistaa ne, vaikka mokomaa lintua ei olisi miesmuistiin nähty koko pitäjässä, ja lentää kaahottaa ottamaan asiasta tarkempaa selvää kuin olisi vallesmanni. Näin ovat kertoneet ne, jotka ovat voineet itse olla hirven suolia kätkemässä ja tehneet työnsä hatarasti, paha omatunto kun ajaa kiirehtimään. Minä en ole hirveä ampunut enkä ammu, vaikka tulisi tuohon eteeni ja toisi pyssyn sarvissaan, sillä laki on laki. Turhaan minua vallesmanni koetti siitä asiasta toissa vuonna syyhyn saada. Pitkän nokanpa sai, mokomakin köyhäin kiusa. Niin ajattelin, että otan käesverkon ja menen katsomaan, olisiko Isoon kurimoon äkäytynyt lohi. Samalla tiellä tuo selvinnee, paholainenko keskellä talvea naukuu kuikan ja ronkkuu korpin äänellä. Varoiksi otin vielä pyssyn selkääni, sillä usein sattuu lintu eteen silloin, kun ei ole pyssyä. Menen sitten, kun päivä on valjennut kirkkaaksi, ja kurkistan rantatörmältä kurimoon, joka siinä muljuaa jäätymättömänä ja mustana kuin pirun silmä. Ja eikös siinä ui kuikka, iso kuin metso, ui, sukella ja nouse, uita nokkaa vedessä ja itke, kuten niiden tapa on. Mutta mikä se istua mollottaa tuossa rannempana, jossa on jäätä, ajattelen ja koetan katsoa niin tarkkaan kuin vanhoilla kalsoilla silmilläni voin. Se istuu siinä kuin pölkyn päässä ja aina väliin nokaisee alaspäin. Korppi perrr... päättelen minä ja karjaisen pahan kerran. Se ponnahtaa lentoon – voi raato, kuinka iso se on läheltä nähden, ja musta kuin nokisauna sysipimeällä –, ronksauttaa kumeasti ja kuuluvasti niin että korpi kajahtaa ja lentää tiehensä. Kuikkakin raukahtaa karheasti ja pyrkien siivilleen lähtee räpiköimään ja juoksemaan. Nyt ymmärsin, miksi se oli jäänyt talveksi tuohon silmäkkeeseen. Siksi, ettei se päässyt siitä pois, että siinä oli liian vähän vedenpintaa tarpeellisen vauhdin ja lentotilan saamista varten. Se putosi jäälle ja palasi veteen, jaksamatta nostaa raskasta, rasvaista ruumistansa lumesta sillä kun on jalat ihan toisessa päässä. Arvellen, että kurimon kalat tulevat kyllä syödyiksi Mutkalan Jaakon voimin ilman ulkopuolisia apumiehiä – varsinkaan niin avarakitaisia kuin tuo kuikka näytti olevan –, otin tarkan jyvän ja lasautin sille kuulan kylkeen. Pahasti se karjahteli ja kiukkuisesti meurusi, mutta kai minun kuulani oli siunattu, koska lopulta vei hengen itse paholaiselta. Siihen se jäi pyörteeseen siivet levälleen, nokka veteen. Sitten vasta menin katsomaan, minkä päällä korppi oli istunut, ja olin säikähtää taidottomaksi havaitessani, että siinähän oli ruumis. Sen olivat kasvot jään pinnassa ja muu roska sen alla. Surkeata oli nähdä, että korppi oli ehtinyt viedä silmät, raadella kasvot. Siksi en ensin tuntenut vainajaa. Vasta sitten, kun saatuani hänet irroitetuksi ja haalatuksi maihin katselin tarkemmin hänen vaatteitaan, aloin tutustella, että tämä taitaa olla Niemen Anterus. Kun taskuista sitten löytyivät, paitsi rahoja, tiketti ja passi, oli asia selvä... Jaakko vei nämä pöydälle ja sanoi:
– Laske, Katri, rahat ja ota kaikki haltuusi. Vanhastaan tietänet, että Mutkalan Jaakko on kuin luotu toisen oman vartiaksi.
Täyttäen uudelleen piippunsa hän aikoi jatkaa kertomustaan, kun pirttiin tuli Veeru. Jaakon oli nähty menevän Katrin puolelle ja tahdottiin kuulla, mikä asia oli ajanut hänet liikkeelle rospuutosta huolimatta. Paha aavistus toi pian saapuville muunkin väen, ja mykkinä hämmästyksestä ja murheesta kaikki nyt kuulivat Jaakon surullisen uutisen. Kerrattuaan sen, minkä äsken oli puhunut Katrille, Jaakko jatkoi:
– Ei auttanut muu kuin lähteä hakemaan veturikelkkaa, jolla sitten akan kanssa toimme Anteruksen mökille; siellä hän nyt lepää ladossa ja odottaa teitä hakemaan häntä kotiin. Ennenkuin lähdin rannasta, laskin kurimoon käesverkon ajatellen, että jospa näin oudolla onnella kopeutuisi käsiin suuri saalis. Kuikan vein kotiin, jossa se säikäytti minut laakinlyömäksi heräämällä henkiin ja rupeamalla räpiköimään kuin riivattu, vaikka oli jo nylkypuukon alla ja puoleksi irti nahastaan. Ei se ollut oikea lintu, vaan paholainen, jolla oli varmasti osansa Anteruksen hukkumisessa. Siinä se vain oli erehtynyt, ettei raivautunut pois tieltä ennen Mutkalan Jaakon saapumista paikalle. Tämä näet nylki kuin nylkikin sen räpiköimisistä välittämättä, niin ettei ainakaan se piessä enempää ihmisiä nukuttele. Kokiessani sitten seuraavana aamuna verkkoa ihastuin ensin ikihyväksi, verkko kun oli mahdottoman raskas, että nythän täällä on vasta saalis, vissiin kurimoon äkäytynyt kojamolohi, joka ei ole välittänyt nousta takaisin järveen, koska siellä joutuisi viettämään talven pimeässä jään alla. Mutta kalahan se ei voinut olla, ei ainakaan elävä, koska ei potkinut ollenkaan, vaan jökötti paikallaan raskaana ja tympeänä. Ei auttanut muu kuin kiskoa sitä verkolla ylös, vaikka verkko rasahteli ja repeili niin, että selkää karmi. Uusi verkko, näettekös, hopulta sain sen pintaan ja arvatkaapa, mikä se oli. Limainen tukki, oikea vesilieko, vieläpä ihmisentappaja nupopää, joka ehkä oli syypää Anteruksen hukkumiseen. Vaikka minua kammottikin, kun sen irvistävä, pyöreä limapää ilmestyi pintaan kuin vetehinen, en kuitenkaan päästänyt sitä irti, sillä uuden verkkoni repeytyminen kävi älälle. Odotahan, pahus, ajattelin ja iskin vasta teroittamani atraimen sen niskaan. Ole tukki tai piru, mutta maihin sinun nyt on tultava, ajattelin, ja pukseerasin vähitellen raskaan ryökäleen pois kurimosta matalalle vedelle ja rantaan, johon sidoin sen atraimesta kiinni. Se oli kummallinen tukki. Ihan olisi luullut sitä eläväksi, sillä kun tulin sitten akan kanssa haalaamaan sitä ylemmäksi, min eikös perhana ollut jo hivuttanut atrainta melkein irti. Jos olisimme tulleet tuntia myöhemmin, se olisi ehkä karannut. Sen toinen pää oli näet virrassa, joka lekutteli ja lerkutteli sitä hiljakseen, melkein huomaamatta, kuin pedon häntää. Ei tässä niinkään helpolla Jaakon kynsistä karata, sanoin minä akalle ja käskin käydä kiinni. Sahasin sen siinä akan avulla pölkyiksi, jotka sitten raahasimme kuivalle. Sahatessa sen sisuksista kuului kirskuvaa ääntä kuin se olisi kiroillut, ja kun aloin halkoa pölkkyjä haloiksi, ne ihan parkuivat eivätkä millään tahtoneet haljeta. Vasta sitten, kun sain sen pään halkaistuksi, ne lakkasivat voivottelemasta kuin olisivat kuolleet. Siellä se on nyt pinona odottamassa kevättä, jotta pääsisi kuivamaan. Hyviä halkoja siitä muuten tuli ja aika läjä. Niillä, paholaisen puilla näet, kun lämmittää saunan, tulee vissiin oikea helvetin kuumuus.
– Mutta missä on Anteruksen vene? kysyi nyt Iso-Juha. – Eikö sitä ole näkynyt?
– Sitähän minäkin heti kysyin ja arvelin, että kun vene ei ollut kurimossa, sen oli täytynyt ajautua alemmaksi. Siellä se olikin siinä isossa akanvirrassa, tiedättehän, partaitaan myöten uponneena, jäissä kiinni. Toinen huopari oli poissa, muu kaikki nähdäkseni paikoillaan. Tultuanne noutamaan Anterusta irroitamme sen; yhdeltä mieheltä se jää paikoilleen kevääseen saakka.
Vaiettiin. Aliina oli mennyt melkein yhtä valkeaksi kuin pääliinansa ja hiipi hiljaa ulos. Oven narahdus lisäsi Jaakon kertomuksen herättämää pöyristystä. Mummu pyyhki silmiään ja huokasi:
– Se oli sitten Anteruksen surma. Ja voi intoa, mikä hänellä oli pääsemään sen kitaan! Ei tiedä ihminen, minkä voiman leikkikaluna milloinkin on.
Iso-Juha tuijotti kulmat rypyssä lattiaan kuin olisi ajatellut jotakin kiihkeästi. Sitten hän sanoi:
– Jää sinä, Jaakko, tähän Katrille kasakaksi. Veerun kanssa sahaat ja teet arkun. Muutaman päivän kuluttua, kun jäät jo ovat lujittuneet, lähdemme hakemaan Anterusta kotiin.
Niin siis kävi, että Veeru joutui sahaamaan arkunlautoja Anterukselle, jota muisteli koko työnsä aikana vilpittömästi surren ja kaivaten, kuten ainakin sukulaista, kasvinkumppania ja ystävää. Ne epäilykset, joita hänellä oli joskus ollut, oli kuolema pyyhkäissyt jäljettömiin.
YHDEKSÄS LUKU.
1
Hanna-mummu istui karsinapenkillä ikkunan ääressä, isot pyöreät lasit nenänkärjellä, ja parsi ukkonsa syylinkää. Oli jo kevättalvi, maaliskuu, ja aurinko paistoi huikaisevan kirkkaasti ja lämmitti herttaisesti. Sen valo tulvehti pirttiin, hyväili mummun kumaraisia hartioita ja heitti lattiaan leveän juovan, johon russakat kokoutuivat nauttimaan lämmöstä ja juoruamaan asioistaan, niin että tuntokarvat heiluivat. Räystäistä tipahteli silloin tällöin kevään ensimmäisiä vesipisaroita ja varpusten tiuskutus oli sävyltään iloisempaa ja toivorikkaampaa kuin syksyllä tai sydäntalven pakkasilla. Niin ainakin tuntui mummusta, kun hän vilkaisi silloin tällöin ulos kimaltelevan valkoiseen talviluontoon ja huikaisevan korkealle, kirkkaalle sinitaivaalle.
Mummun mieli oli iloinen muustakin kuin auringon lahjasta – siitä näet, että näinä päivinä piti Vilkon päästä linnasta, jossa oli ollut sovittamassa pahoinpitelyään ja Jyrin kuolemaa. Nyt kun kaikki oli ohi, mummu oli iloinen, ettei Vilkko ollut noudattanut hänen neuvoaan, vaan ilmoittanut asian vallesmannille ja pyytänyt tutkintoa ja tuomiota. Olihan siis nyt maalliselta kannalta sovitettu kaikki, mikä sovitettavissa oli. Jumalan kanssa taitaa sovinto olla pitempiaikainen, vilpittömästä katumuksesta riippuva asia, tuumiskeli mummu, mutta ei voinut sanoa, etteikö Vilkko ollut siinäkin suhteessa parastansa koettanut. Tekonsa jälkeen Vilkko oli muuttunut paljon – juuri sellaiseksi, jollaista mummu oli hänestä aina toivonut. Tuntui niin helpottavalta ja vapaalta, kun ei ollut enää mitään salaamista.
Mummu ihan häpeili Vilkolle antamaansa neuvoa, mutta puolustautui itsensä edessä väittämällä, että emo sotii pentujensa puolesta kuin naarassusi ja tarttuu heti ensimmäiseen keinoon, millä luulee heitä parhaiten varjelevansa, tuon keinon laatua aina tarkemmin harkitsematta. Kuka nyt saattaisi toimittaa omaa poikaansa linnaan, hän kysyi itsekseen, jos vain uskoo voivansa vapahtaa hänet siitä? Mustasukkaisuudesta Vilkko teki tekosensa eikä varsinaisesta pahuudesta, ja kärsi riittävän rangaistuksen omassa sydämessään.
Mutta mummu tunsi sielunsa syvimmässä, etteivät nämä puolustelut päteneet, että jos hän olisi ollut sen veroinen äiti, mikä Vilkko oli miehekseen, hänen olisi itsensä pitänyt toimittaa poikansa vallesmannin puheille. Neuvojensa ilmeisestä maailmanviisaudesta ja hyödyllisyydestä huolimatta mummu oli koko ajan sekä aavistanut että kokenut, että taustalla vaikutti salainen voima, joka järkkymättä kuljetti tuntoja ja kohtaloita omaa tietänsä. Sitä voimaa ei näämmä saanut härnätä eikä uhitella yli sen heikkouden, minkä Jumala Harjun Marin sanaan pitää syntiselle ihmisparalle luvallisena, sillä joka tekee niin, astuu anteeksiannon ulkopuolelle ja tuhoutuu. Kunhan ei Anterus olisi silloin sunnuntaina soudellessaan uistinta pitkin pahdan rantaa tavannut jossakin Aliinaa, jonka mummu oli nähnyt menevän pahdalle päin? Mummu oli epäillyt sitä senkin vuoksi, että Aliina oli viipynyt kauan ja ollut palatessaan tuohtunut, melkein hurjan näköinen, kunnes oli tullut entistä synkemmäksi. Ilman sitä uisteluretkeä saattaisi Anterus hyvinkin olla elävien joukossa.
Vilkko oli noudattanut tuntonsa ääntä ja sillä mummu nyt ihan ylpeili. Ei ollut, poika, uskonut tyhmän äitinsä maanitteluja, vaan oli mennyt vallesmanniin ja kertonut pahoinpitelynsä. Kauhealta se oli silloin tuntunut, mutta sitä keveämpää oli olo nyt, aivan kuin lapsilla, jotka sovitettuaan rikkeimensä piiskasaunalla kirmaisevat liikkeelle iloisina ja vapaina kuin varsat, aloittamaan tiliänsä alusta saakka. Näin ajatellen tuntuu ilkeältä, että teko olisi salattu ja siitä huolimatta koetettu houkutella Katria taipumaan Vilkkoon, sulhasensa pahoinpitelijään – ilkeältä ja rumalta. Katri olisi inhonnut Vilkkoa vain sitä enemmän. Mutta nyt, kun Vilkko seisoo hänen edessään silmät kirkkaina ja otsa puhtaana, asia saattaa mennä vähitellen eteenpäin.
Harras toivo kimmelsi kosteana Hanna-mummun silmissä ja hän huokasi palavan rukouksen Jumalalle, tuolle hämärälle, mahtavalle voimalle, johon hän aina turvautui siitä huolimatta, ettei Harjun Mari myöntänyt hänellä olevan oikeaa jumalisuutta eikä käsitystä autuudenopista, ettei hän ollut "herännyt", kuten sanottiin. "Siitä kai nämä onnettomuudet vissiin ovat johtuneet", aprikoitsi mummu, "vaikka luulisi hyvän Jumalan saavan syntisraukan hereille vähemmälläkin kuin teettämällä aviorikoksia, tappeluttamalla ja hukuttamalla. Ei tällaisia asioita voi kukaan ymmärtää ja suuri valehtelija on se, joka sitä väittää. Ei auta ihmisen muu kuin yrittää parastansa ja mennä eteenpäin koettelemalla kuin sokea. Sanokoon Harjun akka mitä tahansa, minä en ainakaan lakkaa uskomasta, että Jumala on minulle, heräämättömällekin ihmisparalle, hyvä turva ja suuttumaton anteeksiantaja..."
2
Etehisestä kuului askelia ja sisään tuli Aliina hiljaa ja arkana, entistä kalpeampana ja kuihtuneempana. Silmät olivat kuin kasvaneet ja katsoivat suurina ja säikähtyneinä kuin kielletystä teosta tavatulla lapsella. Hänen vartalonsa ilmaisi äidiksitulon hetken koittavan pian ja hänen koko olemuksessaan oli sitä omasta itsestään luopuvaa ja lapsen hyväksi uhrautuvaa sävyä, joka siunaa ja pyhittää äitiyden. Aliinalla oli kädessään pienokaisen vaatteita, joita hän nyt alkoi ommella, istuuduttuaan tavalliselle paikalleen mummun lähelle.
Aliinan tulo hämmensi mummun ajatukset ja iloisen mielen, sillä hän muisti antaneensa Aliinalle samanlaisia maailmanviisaita neuvoja kuin Vilkolle ja tiesi Aliinan noudattaneen niitä tähän saakka. "Tuollainen pieni hento nainen ei kykene ajattelemaan eikä toimimaan omin voimin", hän ajatteli ja säikähtyneenä äskeisten mietteidensä aiheuttamista johtopäätöksistä kysyi itseltään, olivatko hänen neuvonsa varmasti oikeita? "Entäpä ne näyttävät hyviltä edeltäpäin, mutta koituvat onnettomuudeksi, kuten Vilkon asiassa varmasti olisi käynyt, jos niitä olisi seurattu? Minä onneton, kun olen saanut kantaakseni tällaisen vastuunalaisuuden".
Mummun huulilla olivat jo sanat, joilla hän oli ottamaisillaan asian puheeksi Aliinan kanssa, mutta silmäys tähän sai hänet pidättämään ne. Aliina näet hymyili ommellessaan pientä paitaa niin surumielisen autuaasti, niin rauhaa hohtavasti, ettei mummu tahtonut ainoallakaan sanalla häiritä tätä hänen sielunsa seesteisyyttä. Hän päinvastoin rauhoittui ja ilahtui siitä itsekin, siirtyi Aliinan viereen ja alkoi isoäidin kummeksuvalla, ihmettelevällä ja ihailevalla uteliaisuudella, niinkuin olisi kokonaan unohtanut olleensa itse äiti, hypistellä tuota pientä vaatekappaletta. Mummu oli tarkoin selvillä Aliinan hetken lähestymisestä, sillä silloin, kun Aliina oli kertonut huomanneensa itsessään erinäisiä siunauksen merkkejä, mummu oli vetänyt allakkaansa piirun sen päivän kohdalle, jonka edellisenä yönä hän oli kenenkään huomaamatta saanut viedyksi Aliinan aitasta Anteruksen hatun tämän tavalliseen naulaan. Hän näet katsoi pitävänsä päätellä, ettei siunaus voinut johtua Veerusta, vaan Anteruksesta. Taas tässä muistellessaan kaikkea tuota mummu tuli vakuuttuneeksi, että oli edelleenkin ei vain tärkeintä vaan oikeinta varjella äitiä ja lasta kaikilta häiriöiltä, sillä viattoman lapsen elämä oli pyhä. "Antaa hänen syntyä ensin, niin saadaan nähdä, miten asiat sitten kehittyvät. Sen vain tunnen, etten saa enää sekaantua Aliinan ja Veerun väliin".
Veeru tuli pirttiin märkänä, jäätyneenä, yltäpäältä suomudan tahrimana, pisti kirveensä kahviin, lakkinsa ja takkinsa naulaan, ja jäi keskelle lattiaa katsomaan ompelevaa vaimoansa. Hanna-mummusta tuntui kuin hän ei olisi milloinkaan aikaisemmin huomannut niin selvästi kuin nyt, Veerun seisoessa tuossa auringon valojuovassa kasvoillaan kokonaisuudessaan se onnen hohde, minkä isä voi tällaisessa tilanteessa tuntea, miten vaikuttavasti miehekäs, jykevä, itsetiedottomasti arvokas ja komea hänen poikansa oli. Hän ei ollut missään kohdassa huonompi Anterusta, ei voimissa, ulkonäössä eikä työssä, vaan ainoastaan sikäli erilainen, että oli hiljaisempi ja rauhallisempi, niin, kuka tietää, järkevämpi, enemmän itseään ja – mummu lisäsi – verensä viettelyksiä hillitsevä. Oli näin ollen käsittämätöntä, että Aliina oli saattanut mielistyä Anterukseen enemmän kuin mieheensä. Olisikohan sittenkin niin, että he olivat olleet kuten sanotaan "luodut toisilleen", että tullakseen täysin onnelliseksi Aliinan olisi pitänyt ottaa Anterus eikä Veerua?
Veeru meni istumaan vaimonsa viereen ja onni hohti hänen kasvoiltaan. Aliina ei nostanut katsettaan ompeluksestaan eikä muutenkaan ilmaissut, mitä tunsi miehensä saapumisen johdosta. Sen mummu vain oli toteavinaan, ettei Aliinan olemuksesta enää huokunut entistä vastenmielisyyttä Veerua kohtaan. Anteruksen poistuminen elämästä ja muuttuminen muistoksi olivat tuottamastaan murheesta huolimatta tietenkin vapauttaneet Aliinan tunteet, niin että nämä saattoivat nyt, jos se muuten vain oli mahdollista, kääntyä oman miehen puoleen. Mummu oli vakuuttunut siitä, että tämä oli Aliinan hartain toivo, ja katsoessaan heitä siinä huokasi mielessään palavan rukouksen, että näin saisi tapahtua.
Mutta miettiessään Veerun onnea, iloitessaan siitä ja toivoessaan sen vahvistuvan täydelliseksi mummu kuitenkin tunsi epäilyksen kalvavan sydäntään. Miten se saattoi vahvistua, kun se jo nyt perustui kokonaan väärälle edellytykselle, kun Aliinan yksi ainoa sana: "Sinä et ole lapseni isä", musertaisi sen? Aliina saattoi virkkaa tuon sanan tietämättään, unissaan, ja jo niin vähällä myrkyttää Veerun onnen. Mummu tunsi ajatustensa hämärtyvän pelosta eikä voinut hetken aikaan jatkaa parsintaansa, vaan liikautteli levottomasti käsiään helmassaan.
3
Aliina tiesi koko ajan mummun tarkastelevan häntä, tiesipä suunnilleen hänen mietteensäkin. Siitä sunnuntai-iltapäivästä asti, jolloin hän väristen onnen ja onnettomuuden kauhusta palasi pahdalta ja laski anteeksiannon ulkopuolelle joutuneen tunnolla Veerun kirkkosilkin takaisin arkkuun, mielessä päätös, ettei ottaisi sitä sieltä milloinkaan, hän oli elänyt ainaisen ukkospilven katveessa, sydämessä salamat, jyrinä ja pelko. Hän tarkasteli itseään herkeämättä, tutki halujaan ja tunteitaan, ja ihmetteli, miten hänen kohtalonsa oli kehittyvä.
Ensimmäinen järkyttävä huomio oli se, että hänen Anterusta kohtaan tuntemansa voimakas jano oli lieventynyt. Oli kuin hänen olemuksensa olisi tullut tyydytetyksi ja sulkeutunut. Hän ymmärsi myöhemmin tämän aiheutuneen siitä, että oli tulossa äidiksi: sitä kaivaten ja odottaen hän oli ollut todellakin avoin; sen tapahduttua hän oli sulkeutunut ja alkanut elää lastansa varten. Hämärästi Aliina tajusi näin täytyvän olla: emon taistelun lapsen puolesta alkavan siinä silmänräpäyksessä, jolloin tämän elämä syttyy.
Aliinan olo helpottui tästä jonkin verran, sillä hänen vetonsa Anteruksen puoleen ja tympeytensä Veerua kohtaan laimenivat vastaavasti. Mutta vaikka hän nyt saattoi elää Veerun kanssa ulkonaisesti tavalliseen aviotapaan, eivät hänen tunteensa silti olleet vaihtaneet kohdettaan, vaan hakeutuivat edelleen Anteruksen puoleen. Ne olivat vain toisenlaisia: rauhallisempia, syvempiä, kuulaampia, mitään pyytämättömiä. Ja Aliina aavisti, että jos hänen elämänsä saisi jatkua Anteruksen rinnalla, ne riehahtaisivat tulevaisuudessa, uuden luomisvietin herättyä, äskeiseen paloon ja hukuttaisivat hänet liekkeihinsä, joita hän tiesi silloin olevansa voimaton vastustamaan.
Mutta kun Aliinan velvollisuudentunto oli lankeemuksista huolimatta hereillä, vieläpä niistä erikoisesti herkistynyt, hän kaipuustaan välittämättä toivoi hartaasti Anteruksen lähtevän pois, niin kauas, ettei tapaamisesta olisi enää paljoa tietoa. Silloin – hän ajatteli – olisi helpompi vähitellen opetella unohtamaan häntä ja pitämään omanaan Veerua, jonka rauhallinen hyvyys ja ehdoton luotettavuus toisaalta herättivät turvallisuudentunnetta. Päästyään joskus salassa vaihtamaan muutaman sanan Anteruksen kanssa Aliina urhoollisesti kehoitti tätä lähtemään, "koska se oli ainoa keino lopullisen onnettomuuden välttämiseksi". Mikä tuo "lopullinen onnettomuus" oikeastaan oli, sitä ei heistä kumpainenkaan ollut tarkemmin kuvitellut, mutta että se oli oleva jotakin kammottavampaa kuin tähänastiset lankeemukset, siitä he molemmat olivat varmoja. Anterus oli kerran sanonut, ettei sellaista saa päästää mieleensä eikä edes itselleen kuiskata, että on paras paeta itseään silloin, kun nimettömät teot alkavat kummitella. Aliina ymmärsi hänet täydelleen ja nosti kädet kasvoilleen väristen kauhusta, silmissä jo tehtynä ja nähtynä se, jonka he molemmat tahtoivat torjua.
Anteruksen lähdettyä Aliina ymmärsi, että tie, jota hänen tuli käydä, oli oleva pitkä ja vaikea. Hänen tunteensa näet herkistyivät eron haikeuden johdosta ja nousivat kapinaan kohtaloa vastaan, taipumatta irtautumaan Anteruksesta. Hän inhosi taas Veerua ja toivoi – hänen täytyi tunnustaa se –, että tämä kuolisi ja Anterus palaisi kotiin. Jo kauan ennen Anteruksen lähtöä tämä oli ollut hänen tulevaisuusnäkynsä, lopullinen onnenkuvitelmansa. Hän häpesi, itki yksinäisyydessä ja rukoili muutosta sydämeensä. Se oli kuitenkin turhaa; päinvastoin rikolliset mielikuvat aivan parveilivat hänen ajatuksissaan ja unissaan. Kuinka ihminen onkaan kummallinen ja miten outoa on hänen syvällisin, salaisin elämänsä. Niin Aliina usein huokasi loppumattomissa, hiljaisissa kärsimystaisteluissaan.
Sitten tuli tieto Anteruksen hukkumisesta. Muutaman päivän kuluttua hän oli jälleen kotona, omassa aitassaan, nukkuen arkussa, jonka Veeru ja Jaakko olivat yhdessä tehneet. Kertaakaan Aliina ei ollut kuvitellut sitä, että Anterus kuolisi eikä Veeru, ja nyt kuitenkin oli käynyt niin. Tuntui lisäksi ihan viiltävältä, että juuri Veeru oli joutunut sahaamaan Anterukselle arkunlaudat ja lyömään niistä kokoon sen ruman, kammottavan, tervatun purtilon, jossa hän nyt makasi. Mitähän Veeru olisi sanonut, jos olisi saanut tietää, kenelle oikeastaan teki arkkua? Kai hän olisi ollut ainakin salassa iloinen siitä, ettei Anterus enää elänyt, että juuri hän, häväisty mies, sai ahtaa vihamiehensä niiden lautojen sisään, joiden välistä ei enää päästä pois. Ei Anterus kuitenkaan ollut Veerua vihannut – päinvastoin surrut, että oli joutunut olemaan häntä kohtaan uskoton sillä tavalla.
Mummu pesi ja hankitsi Anteruksen arkkuun, joka sitten kannettiin aittaan virttä veisaten. Kasvot mummu oli peittänyt liinalla, sillä ne kuuluivat olleen pahan näköiset, korppi kun oli vienyt silmät ja muutenkin raadellut niitä. Aliina oli mummulle tästä kiitollinen, sillä tuo näky olisi voinut särkeä sitä muistoa, joka Aliinalla oli Anteruksen kasvoista ja ilmeistä: hänen voimatietoisesta tyyneydestään, milloin jäänä, milloin tulena välähtävästä katseestaan, rakkauden hurmassa värisevistä huulistaan, joiden kuisketta Aliina totteli tahdottomana. Aliinalle riitti, että hän sai nähdä Anteruksen kädet. Hän tunsi ne hyvin – olisi erottanut ne tuhansien joukosta – ja muisti uskoutuneensa ja antautuneensa niille luottavaisemmin kuin milloinkaan kenellekään, oma äitikin lukuun otettuna. Niitä hän oli hiljaa silittänyt jäätyään aittaan sattumalta hetkeksi yksin. Ne olivat sinertävät, jäätyneet, kovat. Kuinka armoton saattoikaan Jumala olla!
Aliinaa värisytti vieläkin hänen istuessaan hiljaisessa pirtissä miehensä vieressä ja seuraillessa muistinsa kuvia, joiden salainen sisällys erotti hänet kaikista muista omaksi kohtalokseen. Katsoessaan Anteruksen käsiä ja ajatellessaan niiden pahdan pensaikossa osoittamaa voimaa ja hellyyttä hän yhtäkkiä muisti säikähtäen, miten oli silloin Anterusta ja itseään varoittanut: että näet heidän uudistuva, uhmaava lankeemuksensa veisi heidät anteeksiannon ulkopuolelle. Oliko siis Anterus hukkunut tämän tähden ja miten oli hänen itsensä käyvä, sillä olihan hän osallinen samaan syntiin? Ehkäpä Jaakon kertomat pöyristyttävät asiat olivat merkkejä siitä, että Anterus oli todellakin joutunut tähän kiroukseen ja luovutettu pahojen voimien valtaan, jotka olivat hukuttaneet ja raadelleet hänet ja vieneet hänen sielunsa? Aliina oli ollut parkaisemaisillaan ääneen, kun Anteruksen kuolema oli ensimmäisen kerran esiintynyt hänelle tässä valossa, seurauksena salaperäisten voimien taistelusta, ja vaikka hän kuinka vastusti tällaisia uskomuksia, niistä kuitenkin varastautui hänen mielikuviinsa outoa, kammottavaa vihjailevaisuutta. Hän oli tullut näiden ajatusten johdosta niin hätääntyneeksi ja neuvottomaksi, ettei ollut jaksanut olla jalkeilla, vaan oli sairastellut mummun turvissa muutaman päivän.
Sitten hän oli tullut ajatelleeksi, että lapsen synnytys olisi tietenkin se koettelemus, jolloin nähtäisiin, oliko hänkin syösty kiroukseen. Jos hän ja lapsi selviäisivät hengissä, se olisi varma merkki siitä, että anteeksisaanti oli ainakin mahdollinen, joskaan ei lopullisesti tapahtunut. Tätä varten oli vielä välttämätöntä päästä avoimeen, rehelliseen suhteeseen Veeruun, jonka täytyi kerran saada tietää kaikki. Mummu oli kyllä ollut oikeassa varoittaessaan tunnustamasta harha-askelta Anteruksen ollessa tavattavissa, ja Aluna itse uskoi menettelevänsä oikein siirtämällä asian synnytyksen tuolle puolen, mutta sitten oli selvitys jollakin tavalla tehtävä. Vilkon menettely oli saanut Aliinan tästä vakuutetuksi.
Aliina mietti kohtaansa alituisesti, aina yhä uudelleen alusta saakka, ja tunsi joskus rauhan aavistusta, joka silloin, niinkuin nyt hänen istuessaan aurinkoisessa tuvassa, heijasti onnen hohdetta hänen kasvoilleen. Hän vilkaisi mieheensä ja näki tämän tuijottavan eteensä muodolla surumielinen hymy. Aliinan valtasi äkkiä niin kuuma sääli, että hänen täytyi kääntyä Veerun puoleen ja laskea hiljaa kätensä tämän käsivarrelle. Silloin Veeru katsahti vaimoonsa kummastuneena.
4
Iso-Juha meni heti päivän valjettua pahdan reunalle, vanhalle tervahaudan paikalle, jonne kolopuut ja juurikat oli vedätetty niin pian kuin jäät ja suot kantoivat ja oli tullut lunta rekikeliksi asti. Valtava röykkiö oli karttunut molempia ja niiden pilkkomisen tervaksiksi Iso-Juha otti talviurakakseen. Olisihan ollut keveämpääkin kirvestyötä, havunhakkuuta tunkioon esimerkiksi, mutta Iso-Juha ei sellaisesta pitänyt. Se oli ollut hänen muistinsa ajan voimattomien ukkokulujen hommaa, johon ei täyttä miestä sopinut määrätä, ellei tahallaan halunnut loukata häntä. Iso-Juha tunsi, että jos hän alentuisi sellaiseen työhön, hänen olisi samalla sanottava hyvästit isäntäarvolleen.
Hakkuu kävi häneltä vielä hyvin ja jäätyneet pölkyt rasahtivat halki muutamalla iskulla. Tarkasti osuva kirves pilkkoi ne yhä pienemmiksi, kunnes ne sai latoa pinoon pitkinä kapeina liistakkeina. Pihkaa tarttui vähitellen kintaisiin, niin että niiden kämmenpuolet tulivat jäykiksi, niistä kirveen varteen ja vähän joka paikkaan. Juurikoiden särkeminen oli vaikeampaa, sillä eiväthän ne olleet suoraan halkeavia, mutta luonnisti sekin, kun arvasi iskeä oikeaan kohtaan, karan juureen, ja lyödä siitä haarautuvat sidesuonet poikki. Sitten ne lohkeilivat käyriksi pilkkeiksi, jotka olivat niin tervaisia, että melkein tarttuivat käteen. Niistä levisi väkevä, hyvätuoksu, jota Iso-Juha mielikseen hengitti. Tämä oli työtä, joka miellytti Isoa-Juhaa ja hänen miehen-arvoaan.
Se oli sitäpaitsi hänen keskeisimmän ja kauaskantoisimman elämänsuunnitelmansa jatkamista. Tätä hän mietti hakatessaan ja varsinkin lepohetkinään, tuijottaessaan lumiselle jääulapalle, joka milloin kimmelsi ja rusotti talven valjussa auringossa, milloin nukkui alakuloisena pilvisen taivaan alla, viluisten lumien lennellessä viiman vieminä. Kauan oli kestänyt ennenkuin ulappa oli alistunut kantamaan jääkahleitaan – vielä joulukuussa se oli halkaissut kantensa niin äkkiä, että kireä räsähdys oli kuulunut ja ilmassa kaikunut kumea ulvonta kuin susilauman kurkusta. Vasta saatuaan kannelleen paksun lumivaipan järvi rauhoittui talviuneensa ja nukkui tuossa nyt odottaen kevätsadetta, joka sulattaisi sen kahleet ja herättäisi sen uuteen elämään.
Kevätsadetta! Ison-Juhan sydäntä lämmitti omituisesti tuo sana ja hän kummasteli, miten se oli nyt sattunut hänen mieleensä. Se herätti tunnon jostakin nuoresta ja tuoreesta, pulppuilevista puroista, vehmaasta vihreydestä, tuomien tuoksusta, kosteasta, lämpimästä mullasta ja kuumasta auringosta. Ehkä hän oli johtunut ajattelemaan kevätsadetta siksi, että Matin päivä oli mennyt ja talvi kääntynyt kevääseen, että juuri tänä maaliskuisena hetkenä ensimmäisen kerran tuntui kevään heräämisen salaperäinen sykähdys. Aurinko ja lumi ihan häikäisivät, korpi oli varistanut lumivaippansa ja näytti virkeältä kuin unesta herännyt, taivas oli pyörryttävän korkea ja kuulas, ja ilma virkistävää, raikasta, antaen vanhalle nuoruuden voimia. Tai hän oli tullut käyttäneeksi tuota sanaa siksi, että tunsi olonsa tänään erikoisen tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Olihan näet tullut se aika, jolloin hänen syvin toiveensa oli toteutuva ja lapsen ääni pian rikkova Niemen taloa painostavan äänettömyyden. Siitä toivosta pohjimmaltaan lähtivät ne voimat, joilla Iso-Juha pilkkoi tätä valtavaa tervasrykelmää. Hän näki pienet kädet ja kuuli taapertavat askeleet, haaveksi yhä ylenevästä nuorukaisesta, josta lopuksi paisuisi Niemen talolle todellinen isäntä, Ison-Juhan vertainen, uuden aikakauden aloittaja, ja tahtoi vielä viimeisen kerran, laskiessaan elämänsä venettä kohti iankaikkisuuden porttia, edesauttaa hänen tulevaisuuttaan todellisella voimateolla, tällä uudella jättiläishaudalla, jonka mehu ei saanutkaan tällä kertaa joutua vetehisen hyväksi.
Iso-Juha tunsi sydämensä sykkivän kiivaammin ja veren sirisevän suonissa hänen maalaillessaan itselleen tätä innostavaa mielisuunnitelmaansa. Hän oli vakuuttunut siitä, että Jumala tällä kertaa sallisi sen toteutua. Harjun jumalisen akan puhe onnettomuutta tuottavasta salaisesta synnistä oli saman arvoista kuin hänen muukin niekutuksensa ja paapatuksensa. Mikäli se koski Anterusta ja Jyrkiä, nämä molemmat olivat nyt lakanneet tekemästä syntiä, ja mikäli akka tarkoitti Vilkkoa, tämä oli kärsinyt rangaistuksensa kuin mies eikä varmasti ollut mihinkään salaiseen syntiin vikapää. Aliina ja Katri eivät Ison-Juhan mielestä tulleet edesvastuullisuuden puolesta kysymykseen, sillä kun kerran ihminen, sellainen syntinen otus kuin Iso-Juha itse, arvosteli heidät lapsiksi ja tekojensa merkityksestä tietämättömiksi, niin eihän nyt toki Jumala ollut niin pikkumainen, että välitti ahdistella esimerkiksi Aliina-parkaa, jolla oli kohdassaan kestämistä ilman sitäkin. Se on sillä tavalla, että tapahtui Niemessä mitä tahansa, siitä vastaavat aina miehet; naiset ovat syyntakeettomina viattomia.
Iso-Juha iski kirveellään lujasti ja kiihkeästi kuin olisi lyönyt nyrkkiä pöytään Jumalan nenän alla. Vilkko-poikaansa hän oli närkästynyt syvästi – ei niin paljon siksi, että tämä oli kiivastunut ja käyttänyt puukkoansa, vaan siksi, että hän oli pahoinpidellyt heikompaansa ja nuorempaansa, vieläpä kasvinkumppaniansa. Isoon-Juhaan itseensä oli koskenut kipeästi, että hänen oli täytynyt tämän johdosta ilmaista Vilkolle halveksimisensa. Uteliaana ja jännittyneenä hän oli sitten tarkkaillut syrjästä Vilkon menettelyä, neuvomatta häntä puolella sanallakaan. "Jos hän on rehellinen ja peloton mies, hänen on pakko mennä vastaamaan teostaan; ellei hän tee sitä, vaan luihistelee Katrin ympärillä sovittamatta mitään, hän ei ole minun poikani". Tässä tapauksessa Iso-Juha olisi ruvennut uskomaan salaisten syntien kiroukseen. Sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun Vilkko ilmoitti asiansa vallesmannille ja teki kaiken selväksi. Hanna-mummu oli itkeskellessään moittinut Isoa-Juhaa, että "olet sinä kumma mies, kun näyt ihan iloitsevan poikasi joutumisesta linnaan; luulisi sellaisen häpeän päinvastoin itkettävän". – "Ole vaiti, akka!", Iso-Juha oli kiivastuneena komentanut, "sillä tämä asia menee yli vaimosen hengen ymmärryksen. Ei suinkaan siitä miehen kunnia madallu, että hän langettuaan vihan syntiin ja pahoinpideltyään toista tunnustaa hairahduksensa ja kärsii sen, minkä laki hänen selkäänsä latoo. Iloitahan päinvastoin pitää, että hänessä on miestä hyvittämään tekonsa ja että tämä on sellainen, joka näin menetellen ei koidu kunnian tahraksi. Sitten olisi aihetta puhua häpeästä, jos poikasi olisi varastanut tai hiiviskellyt täällä arkana kuin kulkukoira miehen tappo tunnollaan ja uskaltamatta katsoa ketään silmiin".
Iso-Juha oli ylpeä Vilkko-pojastaan, jossa näki oman itsensä, ja aavisti miettiessään hänen kohtaansa, että juuri tästä tunnustuksesta ja rangaistuksen kärsimisestä oli rakentuva silta, joka johtaisi Vilkon entisyydestä rotkon yli suopeaan tulevaisuuteen, Katrin puolelle. Ehkäpä "kevätsade" oli tullut mieleen tämänkin toivon tuomana, sillä jos milloin oli aihetta ajatella kevään pursuavaa elinvoimaa, niin kyllä kuvitellessa rakkauden onnea Vilkolle ja Katrille.
Iso-Juha keskeytti hakkuunsa, istahti kolopölkylle ja alkoi ruoputella massista kessurouheita piippuunsa, samalla ajatuksissaan katsellen ulapalle, jonka halkaisi suorana viivana kirkonkylästä ja suuremmasta maailmasta tuleva viittatie. Se kulki tässä niin läheltä, että sillä hiihtäjän saattoi erottaa selvästi, jopa tuntea, jos oli tuttava. Iso-Juha näki miehen saapuvan kaukaa omaa, hiukan väsyneen näköistä hiihtotahtiaan, pysähtyvän tässä tervasrantteen kohdalla kuin katsoakseen tänne tarkemmin, ja lähtevän sitten hiihtämään hitaasti umpilumen läpi suoraan häntä, Isoa-Juhaa, kohti. Kauan ei Ison-Juhan tarvinnut häntä tarkata, kun jo tunsi tulijan. Se oli Vilkko, joka siis tahtoi tavata ensimmäiseksi isänsä. Ison-Juhan mielessä välähti silmänräpäykseksi kertomus tuhlaajapojasta, mutta hän karkoitti sen suuttuneena, sillä "eihän nyt h–ssä Vilkko ollut mikään sikopaimen eikä ravansyöjä!" Vilkko saapui hiihtäen hiukan väsyneesti, istahti pölkylle isänsä viereen, pyyhki hikeä otsaltaan, antoi ujosti kättä ja sanoi:
– Terveisiä sieltä isosta kivitalosta... Iso-Juha ojensi hänelle massinsa ja vastasi:
– Kiitoksia. Siellä eivät taida tarjota vierailleen tupakkaa?
– Eiväthän ne...
Poltettuaan vaieten vähän aikaa ja tarkastettuaan poikaansa Iso-Juha jatkoi:
– Eivätkä taida syömisetkään olla kaksisia?
– Eiväthän ne tietenkään pitoruokia ole.
– Mutta leipä on selvää, hyvistä jauhoista leivottua?
– On se, myönsi Vilkko. – Ei täällä ole sellaista monenkaan pöydällä. Ja sopivasti suolaista. Kun sitä syö määränsä, niin kyllä jo kelpaa särvin – vesi näet.
– Ovat ne silti saaneet sinusta liiat rasvat sulatetuksi, arvosteli nyt Iso-Juha, mutta sitä keveämpihän olet käymään työtä niskasta kiinni.
Vaiettiin hetkinen ja tupakoitiin. Sitten Iso-Juha virkkoi:
– Nyt ei tarvitse enää muistella entisiä. Menehän äitisi luo.
– Eikö isäkin tule?
– En. Minulla on vielä hakkaamista. Helposti nyt jaksankin saada päiväni loppuun, kun tiedän sinun olevan kotona.
Iso-Juha jäi katsomaan Vilkon jälkeen ja hänen ilmeensä oli herkistynyt, melkein liikuttunut.
5
Myös Katri tiesi Vilkkoa odotettavan kotiin ja ajatteli, minkähän näköinen ja tapainen Vilkko mahtoi olla kokemustensa jälkeen. Katrin ajatuksissa oli arkaa sovinnonhalua ja pelokkuutta.
Vilkon ryhtyessä silloin yöllä höyläämään arkunlautoja viedäkseen Jyrin ruumishuoneeseen Katrin oli vallannut pelko, ettei hän ehkä saisi enää Jyrkiä nähdäkään. Siksi hän oli hiipinyt riiheen ja istuutuen penkille Jyrin päänpohjiin muistellut heidän koko yhteisen elämänsä ensimmäisestä tapaamisesta tähän hetkeen saakka. Ja vaikka hän oli murheissaan ja itki itsekseen hyljättyyttään ja orpouttaan, ja vaikka pimeys ja ruumiin läheisyys – olkoonpa että se oli Jyrin – herättivät kammoa, hän ei silti voinut olla tuntematta suurta onnea sen johdosta, mitä koki muistellessaan menneisyyttä. Kaikki, mikä oli ollut ikävää, katosi jäljettömiin ja vallalle pääsi tuhansien onnenhetkien heloittava kirkkaus, heijastaen valoaan vielä tänne pimeään riiheenkin, talven kylmyyteen, kuoleman toiselle puolelle. Katri ihmetteli, miten selväksi pieninkin yksityiskohta valkeni, muisteli hän mitä tahansa, ja eläytyi heltyneenä uudelleen siihen onneen, mikä oli vallannut hänet silloin, kun hän vähitellen oli siirtynyt lapsuudesta nuoruuteen ja sielussaan tutkimaton, käsittämätön auvo alkanut kukoistaa kuin kevätsateessa janoaan sammuttava nuori puu. Katri oli tänä öisenä hetkenä ymmärtänyt, että hänen elämänsä ensimmäinen vaihe oli ollut Jyrin kuolemasta huolimatta erikoisesti onnellinen, että se oli jäävä hänelle muistikuvaksi, jonka hohde oli oleva himmentymätön, tapahtui hänelle mitä tahansa. Laskien kätensä Jyrin otsalle, jonka jäätävä kylmyys hirvitti häntä, hän kiitteli sydämessään Jyrkiä kaikesta, hyvästeli hänet ainaiseksi, luki Herran siunauksen ja meni. Silloin oli sysipimeää ja tuiskusi. Talossa ei ollut tulta missään muualla kuin Anteruksen pirtissä, jonka ikkunoissa pystyvalkean lieska rauhattomasti hulmuili ja väliin vilahti Vilkon tumma varjo.
Seuraavia viikkoja Katri muisteli kuin pahaa unta – nimismiehen tutkintoa, käräjiä ja muuta. Vilkko oli vienyt Jyrin, mutta ei palannutkaan takaisin. Sensijaan tuli viikon kuluttua nimismieheltä käsky Veerulle ja Katrille saapua kuulusteluun. Ruumiinleikkauksessa oli näet todettu, että vaikka Jyrillä oli ollut pitkälle kehittynyt hivutustauti, Vilkon pahoinpitely, varsinkin keuhkoon ulottunut pisto, oli siinä määrässä heikontanut häntä, että tauti oli saanut äkillisen pahan käänteen. Siitä siis Vilkko oli joutunut syyhyn ja siksi asia tutkittiin tarkoin. Katrin oli täytynyt kertoa kaikki juurtajaksaen: kuinka Jyrki oli tullut silloin illalla hänen aittaansa ja mitä he olivat tehneet – "emme mitään pahaa", oli Katri vastannut ja käräjäväki oli liikahtanut, kun se pöytäkirjan kohta oli luettu – ja miten hän oli nähnyt tullessaan aitan ovelle Vilkon uhkaavana lähestyvän Jyrkiä. Ja lopputuloksena oli ollut, että Vilkko sai teostaan vettä ja leipää, jota syömästä nyt palaisi. Hänen ja Jyrin välinen asia oli siis selvä ja lopussa, mutta miten oli hänen ja Katrin suhde? Katri tiesi hyvin Vilkon toivomuksen ja tarkoituksen, mutta ei voinut ymmärtää, miten saattaisi taipua mieheen, joka oli ollut jouduttamassa hänen sulhasensa kuolemaa. Se ongelma vaivasi häntä alituisesti, vaikka hän kuinka koetti torjua sitä mielestään.
Jyrki annettiin Katrille vietäväksi kotiin jo silloin, kun he olivat olleet nimismiehen kuulusteltavina. Vilkon tavaton kiire arkunteossa oli näet johtunut siitä, että piirilääkärin piti sattumalta tulla niinä päivinä suorittamaan muitakin leikkauksia. Kun Jyrissä ei ollut paljoa katselemista ja asia selvisi pian, kukaan kun ei tahtonut salata mitään, Vilkkokin sai samalla kertaa lähteä kotiin odottamaan joulun jälkeen pidettäviä säännönmukaisia käräjiä, joissa hänet vasta tuomittaisiin. Siksi hänen rangaistuksensa kärsiminen oli vienyt näin myöhään.
Tutkimuksen jälkeen Vilkko meni pappilaan ilmoittamaan Jyrin kuolemasta. Hän ei ollut tehnyt tätä aikaisemmin siksi, ettei, kuten hän tyynesti sanoi, "kuoleman syystä ollut tarkempaa tietoa". Mutta hän palasi käynniltään perin kummastuneena ja kertoi rovastin ilmoittaneen, ettei hänen kirjoissaan ole Niemen talon kohdalla eikä missään Jyrki Homanen-nimistä miestä. Vilkon sitten kerrottua kaikki, mitä Jyristä tiesi, rovasti oli selittänyt, ettei Jyrki ollut kreikanuskoisena hänen seurakuntaansa kuulunutkaan, että vienankarjalaisia tuli tänne joskus ilman passia tai muita laillisia papereita työnhakuun, ilmoittautumatta minnekään. "Ne saattavat olla renkeinä tai kasakkoina vuosikausia viranomaisten tietämättä heistä mitään", oli rovasti selittänyt. "Minne Jyrin sitten saa haudata?" oli Vilkko kysynyt. "Kirkkosaareen, kuten muutkin vainajat, pohjoisniemeen, jonne on ennen kreikanuskoisia haudattu", oli rovasti luvannut. "Entäpä ruumiinsiunaus?" oli Vilkko kysynyt. "Tänne tulee taas kevättalvella", oli rovasti selittänyt, "kreikanuskoinen pappi toimittamaan seurakunnallisia tehtäviä siinä ainoassa kreikanuskoisessa kylässä, joka on rajaa vedettäessä leikkautunut irti Vienasta ja kuuluu tähän pitäjään. Kun hän tavallisesti käy luonani ja saanhan minä muutenkin tietää hänen tulostaan, niin otan kyllä ilmoittaakseni asiasta hänelle ja pyytääkseni häntä toimittamaan siunauksen", lupasi rovasti. "Kai näin uusi hauta sieltä niemeltä löytyy, vaikka sattuisi tulemaan enemmältä lunta", hän tuumi sitten ja jatkoi: "Jos kävisi niin hullusti, ettei pappi syystä tai toisesta tulisi toimittaneeksi siunausta, niin silloin teen sen minä niinkuin vierasuskolaisesta on määrätty. Mitä muuten tähän Jyrki Homaseen ja hänen kuolemaansa tulee, niin nimismies tietenkin ilmoittaa siitä lääninhallitukseen, josta taas paperit aikain kuluessa hakeutuvat, mikäli hakeutuvat, miehen kotiseudulle Arkangelin lääniin".
Siitä, mitä rovasti, joka tunsi Niemen väet perinpohjin ja jonka rippikoululapsi Vilkko oli, puhui tälle hänen omasta asiastaan, Vilkko ei kertonut mitään. Hän oli kuitenkin saanut rovastin puheesta suurta lohtua, sillä kuultuaan hänen kertomuksensa ukko oli tullut hänen eteensä, katsonut häneen kirkkailla, lapsellisilla sinisilmillään ja sanonut: "Olen murheissani, poikani, että olet näin hairahtunut, mutta iloissani siitä, että olet miehen tavoin tunnustanut tekosi. Mene siis rauhassa äläkä enää silleen syntiä tee".
Kun kerran oltiin kirkolla ja Kirkkosaari oli aivan jäitse kulkevan talvitien varrella, Veeru ehdotti, että Jyrki kätkettäisiin hautaan nyt samalla, viemättä häntä enää kotiin. Vaikka Katria vaivasikin se tunne, että tässä ehkä ilmeni vähäksymistä Jyrkiä kohtaan, hän kuitenkin suostui, ja min he läksivät ajamaan jäitse, edellä Vilkko, liistereessänsä arkku, jäljessä Veeru ja Katri reslassaan. Kirkkosaaren pohjoispään kohdalla he käänsivät hevosensa sinne, pysäyttivät ne rantaan ja menivät etsimään Jyrille haudanpaikkaa. Sitä ei ollut vaikeata löytää, sillä Jyrki kun oli usein puhunut kotikylänsä kuusikkokalmistosta ja Kirkkosaaren pohjoisniemellä kasvoi naavapartaisia pilvikerkkäkuusia, tarvitsi vain valita näistä komein ja sen suojaavan, mahtavan varjon alue. Veeru ja Vilkko tottelivat äänettöminä Katrin määräystä, tarttuivat varaamiinsa työkaluihin ja alkoivat iskeä rikki maan routaista pintaa voimalla ja vauhdilla, joka oli heille ominainen. Katri istui syrjempänä ja ihmetteli sitä outoa asiaa, että Vilkko siis oli melkein kuin surmannut Jyrin, sahannut hänelle arkunlaudat ja kaivoi nyt hänelle hautaa. Mutta kun miehet sitten kantoivat arkun paikalle ja Vilkko hyppäsi syvään hautaan ottamaan sitä vastaan, laskeakseen sen leposijalleen varovaisesti ja pehmeästi, reunalla seisovan Katrin sydän pehmeni häntä kohtaan, sillä hän näki Vilkon nieleskelevän kuin liikutustaan pidätellen. Ja kun sitten Veeru, joka hiljaisena miehenä joskus yllätti ihmiset odottamattomilla sanoilla, otti lakin päästänsä ja kajakalla äänellä veisasi virrenvärssyn, Katri tunsi Jyrin saaneen kauniit hautajaiset ja olevan tyytyväinen. Lopuksi Veeru laittoi koivunkappaleista ristin sitomalla sen poikkipuun paikoilleen köydenpätkällä ja pystytti ristin haudan päänpohjiin. Sitten he poistuivat hiljaisina ja ajoivat kotiin.
Ryssänpappi tulikin eräänä helmikuun kireänä pakkaspäivänä, kävi tervehtimässä rovastia ja otti kirkolta kyydin perille eli kreikkalaiskatoliseen rajakylään saakka. Rovasti ilmoitti hänelle asian, Jyrin nimen ja kuolinpäivän, neuvoi haudan paikan ja pyysi ohi ajaessa suorittamaan siunauksen. Pappi lupasi auliisti toimittaa kaikki ja rovasti jäi siihen uskoon, että Jyrki tulisi nyt saamaan kirkkonsa menojen mukaiset luvut. Mutta hän ei tiennyt sitä, että pappi pistäytyi ennen lähtöään hyvän tuttavansa kauppiaan luona ja viipyi siellä kauemmin kuin oli aikonut. Lopuksi kuitenkin tämä vanha, ystävällinen, jo hiukan pehmeä "batjushka" havahtui muistamaan velvollisuutensa, antoi peitellä itsensä vällyihin ja lähti ajamaan, vaikka jo hämärsi. Oltiin vielä kaukana Kirkkosaaresta, kun raskas kuorsaus ilmaisi hänen nukahtaneen. Saaren kohdalla kyytimies mietiskeli, pitäisikö hänen herättää pappi, jonka oli kuullut kauppiaan pihalla rekeen noustessaan puhuvan jotakin Kirkkosaaressa käynnistä ja haudansiunauksesta. Hän pysäyttikin hevosen ja kääntyen pappiin päin koetti herättää häntä sanomalla, että "hei, jo ollaan Kirkkosaaren kohdalla!" Mutta kun vastaukseksi tuli vain epäselvää mutinaa – "aaa, vot panahiida pitämäs" – ja taas syventyvää kuorsausta, kyytimies luopui yrityksestään ja lähti ajamaan. Vasta kun reki töyssähti rantatöyrääseen, pappi heräsi ja kysyi, "a missä ollah?" Saatuaan tietää sivuuttaneensa saaren hän pahoillaan alkoi miettiä, palatako takaisin. Mutta oli jo tullut ilta, tosin kuutamoinen ja tähtikirkas, mutta ilta sittenkin, joka ei suinkaan houkutellut hautausmaalle, kaahlomaan sen paksuissa kinoksissa ja pelkäämään sen aaveita. Silmäys viittatielle, joka viivasuorana johti takaisin päin häipyen kaukana yön hämyyn, sai papin lopuksi vakuutetuksi, että Jyrin siunauksen täytyi jäädä toiseen kertaan. "Mutta jos suorittaisi menot tästä törmältä pitäen, jolloin saattaisi sanoa olleensa ainakin haudan näkyvissä, kun paksun lumen vuoksi ei voinut päästä sen luo?" – "Se olemas hyvä neuvo", tuumi pappi, kaivautui vällyistänsä tielle ja alkoi kolkolla kurkunperäisellä äänellä messuta, tehden tuontuostakin ristinmerkin Kirkkosaareen päin. "Laatanalamppu pitäisi olla", hän mietti, "mutta mikä sen tässä pakkasessa kaivaa esiin ja sytyttää; jos täytynee sentään". Hän hamuili lampun matka-arkustaan ja sanoen kyytimiehelleen, joka ällistyneenä seuraili hänen toimituksiaan samalla vedellen nysästään virvoittavia, sankkoja, terävästi tuoksuvia kessusauhuja, että "lainaa hiukan piippuasi", kopisti siitä tulisen kessulatingin lamppuunsa. "Savu kuin savu", hän ajatteli sovittelevasti, heilautteli lamppua, niin että kessut kytivät ja lemusivat ruokaisan tuoksuvasti, astahteli juhlallisesti puoleen ja toiseen, ja pomiloitsi kuuraisesta parrastaan kumeasti Jyrki-rievun sielun puolesta. "Kyllä tämän hyvä Jumala ottaa täydestä", lohdutti pappi itseään, kaivautui taas rekeensä ja nukahti. Näin siis Jyrki tuli kuin tulikin saaneeksi laillisen haudansiunauksen, vaikkakin välimatkan päästä ja hiukan oudoissa olosuhteissa.
Katri sai tietää asiasta kyytimieheltä, joka palatessaan poikkesi heillä ja tuli kertoneeksi, minkälaisen ruumiinsiunauksen ja missä pappi oli pitänyt. Loppuun saakka siis Jyrin osa oli sellainen, miksi hän itse sitä aina oli sanonut: onneton, halpa. Mutta vaikka myönsikin tämän, Katri silti tunsi hämärästi, että Jyrin kohtalon pohjalla oli kaikesta huolimatta pulppuillut salainen onnen lähde, joka oli rikastuttanut hänen köyhän elämänsä ja kohottanut sen monen ylpeän yläpuolelle.
Se tyrmistys, mihin Katri joutui Anteruksen kuoleman johdosta, haihtui vasta vähitellen. Hän oli jonkin aikaa kykenemätön tekemään mitään – edes itkemään – ja oli kiitollinen Ison-Juhan väelle, joka saattoi Anteruksen hautaan ja piti muuten huolta kaikesta. Oltuaan aitassa muiden keralla katsomassa Anterusta sen jälkeen, kun mummu oli hankinnut hänet arkkuun, Katri oli poistuessaan halunnut sanoa jotakin Aliinalle, joka oli jäänyt vielä aittaan. Palattuaan sinne hän oli ovelta huomannut Aliinan itkevän ja silittävän Anteruksen kättä. Kääntyessään hiljaa poistumaan hän oli joutunut silmäkkäin Veerun kanssa, jonka myös oli täytynyt nähdä, mitä Aliina teki, sillä hänen silmissään ja muodollaan oli omituisen jännittynyt, tarkkaavainen ilme. Vasta silloin Katri oli tullut ajatelleeksi, että olisikohan Aliinan ja Anteruksen väleissä sittenkin ollut jotakin. Ilmanko Aliina näytti niin säikähtyneeltä.
Vilkko teki edelleen työtä hänelle palkkaa kysymättä kuin olisi ollut isäntä. Hän ajoi pois rengin, kun huomasi tämän laiskahkoksi ja liian halukkaaksi sanailuun Katrin kanssa. Katri aikoi ensin sanoa, että rengin erottaminen on hänen tehtävänsä eikä Vilkon, mutta ei sitten sekaantunut asiaan. Hän ei näet voinut olla iloitsematta siitä, että talon työt tulivat johdetuiksi ja tehdyiksi Vilkon toimesta yhtä hyvin kuin Anteruksen. Mihin tämä kaikki näytti välttämättä vievän, sitä hän oli liian väsynyt ajattelemaan.
Hän muisteli omituisin tuntein matkaansa käräjille, jotka pidettiin toisessa pitäjässä. Hänen oli täytynyt mennä sinne asianomistajana, oli nimismies sanonut, ja virallisesti haastanut tulemaan. Niin oli sitten lähdetty – samassa reessä kuin Vilkko, tietysti, sillä eihän tässä nyt molemmille omaa hevosta. He eivät olleet virkkaneet monta sanaa ajaessaan pitkiä metsätaipaleita, Katrilla sydän jo neuvottomana ja pelkäävänä sen johdosta, mikä Vilkkoa odottaisi, ja tällä mieli tyynesti alistuvaisena, taivaanrannalla väräjöimässä kaukainen, arka toivo. Vilkko ei ollut Katrille enää vastenmielinen eikä peloittava, vaan hän istui Vilkon vierellä turvallisena. Heidän väliltään oli vain saatava raivatuksi pois Jyrin kuolemasta aiheutunut veren este, joka vielä tukahdutti Katrin tunteet ja herätti hänen sydämessään kauhua, kun hän joskus tuli tahtomattansa kuvitelleeksi rakkauselämän läheisyyttä Vilkon kanssa. Jyrin keralla se olisi ollut rajatonta, luottavaista hukkumista yhteiseen onnenhurmioon, mutta Vilkon kanssa pelkäävää alistumista ja musertumista kuin karitsalla sen joutuessa suden syleilyyn.
Käräjäpaikalla nimismies kohta oli vienyt Vilkon omaan talteensa. Katrin oli olo kuin näkisi outoa, peloittavaa, räikeätä unta. Hän ei vaatinut Vilkolle edesvastuuta ja selitti vainajan hartaasti pyytäneen, ettei häntä saatettaisi teosta syytteeseen. Mutta tuomio tuli siitä huolimatta.
Vilkko kuunteli sitä tyynesti ja alistuvaisesti. Nimismiehen ilmoitettua, ettei Vilkko palaisi kotiin, vaan jatkaisi rättärin kanssa matkaa eteenpäin merenrantakaupunkiin, Katri meni hyvästelemään Vilkkoa. "Anna anteeksi, että olen saattanut sinut tähän?" hän sanoi. "Sinäkö!" ihmetteli vastaukseksi Vilkko ja naurahti ensimmäisen kerran moneen aikaan. "Ole huoletta, sillä itse minä olen itseni tähän saattanut eikä kukaan muu!" He antoivat kättä ja Vilkko lähetti terveisiä kotiin. Ei siinä kehdannut puhella enempää eikä viipyä, sillä käräjäväki katseli heitä uteliaasti ja kuiskutteli, että "se on se tyttö, jonka sulhasen tuo mies puukotti kuoliaaksi, kun se tuli yöllä tytön aitasta". – "Ja tyttö on silti noin rakkaissa väleissä sulhasensa surmaajan kanssa!"
Katri hymähti muistaessaan tätä. "Ihmiset puhuvat noin, kun eivät tiedä". Hän puuhaili ahkerasti koko päivän ja vilkaisi aina viittatielle, näkyisikö tulijaa. Taannoin oli kaukaa siintänyt kuin hiihtomies, mutta kai se oli erehdys, sillä kyllä hänen jo nyt pitäisi olla täällä. Katri viivyskeli portailla ja katseli tapansa mukaan kauas ulapalle ja salolle, joka oli jo varistanut lumensa ja oli tummaa, voimakasta, pitkästä unesta heräilevää ja suuria aikovaa. Aurinko oli jo laskussa ja ilman täytti maaliskuisen illan kimmeltävä, surumielisesti rusottava hohde, hankiajan puhdas, tuuleton raikkaus, joka virkistää ruumiin ja sielun ja herättää kiihkeän kaihon. Katri tunsi yhtäkkiä kuuman onnenkaipuun täyttävän koko olemuksensa ja huokasi tietämättänsä syvältä ja raskaasti.
Vasta illemmalla Katri sai tietää Vilkon tulleen ja päässeen taloon kenenkään huomaamatta siksi, että oli poikennut pahdalle isänsä luo. Katri tunsi loukkautuvansa siitä, ettei Vilkko ollut tullut ensimmäiseksi tervehtimään häntä, mutta suuttui samalla itselleen tämän loukkautumisen vuoksi. Siksipä illalla, kun Vilkko vihdoin suvaitsi saapua tervehtimään Katria, tämä kohteli häntä kylmähkösti ja pyöri enimmäkseen selin häneen askarrellessaan lieden luona. Vilkko, joka oli laihtunut, vuoleskeli siinä istuessaan vaiti ollen ja neuvottoman näköisenä tikkua.
KYMMENES LUKU.
1
Niemen talon kaikkien sukupolvien lapset oli löydetty saunan sillan alta ja sieltä sai Aliinakin mennä hakemaan omaansa. Niemen sauna oli "sydämeen lämpiävä", avarahko, kiiltäväkarstainen, jo vaarien aikana ikihongista koirankaulalle salvettu. Sen etupuolella oli kota ja tässä iso muuripata. Neljällä kämmenellä olisi voinut tarkoin peittää sen pienen savustuneen ikkunan, josta päivä siivilöityi himmeänä ja rauhoittavana. Katon malat olivat sammaltuneet, tuohet mustuneet; nelikulmainen, kahdesta veistetystä laudasta tehty ahdas ovi kääntyi kitisten vanhoissa puusaranoissaan. Räystäiden alla riippui Ison-Juhan rysiä, pitkiksi jääneiden nurkkahirsien väliin pistetystä puikkaristaan verkkoräsy ja vanha köydenpätkä. Seinustalla oli pesurahi ja siinä tuohipesimiä ja karttuja. Takana kasvoi ikivanha kuusi, joka oli kuullut sukupolvien lapsivaimojen voihkeen, viihdyttänyt heitä suhinallaan ja vartioinut heidän pienokaistensa ensimmäistä unta.
Aliina kuunteli sen suhinaa maatessaan lauteilla, johon mummu oli tehnyt oljista ja rohtimisista raideista leveän, hyvän vuoteen. Aliinasta oli ensin tuntunut vastenmieliseltä lähteä saunaan, mutta tultuaan sen kuivaan, puhtaaseen lämpimään ja nähtyään mummun levittäneen olkia lattiallekin hän mielistyi oloonsa siellä. Se oli kuin turvapaikka, maailmalta kätkeytynyt linnunpesä, johon pieni emo saattoi arkana kyyristyä ja piiloutua, kun ulkopuolella raivosi myrsky ja etsivät saalista julmat petolinnut.
Mummu oli pitänyt jo monta päivää saunaa lämpimänä ja varannut saapuville Harjun Marin, joka antoi apua monissa asioissa, synnytyksissäkin, ruoan ja kahvin sekä muutaman hilkun hinnasta. Kaupantekiäisiksi hän selitti jumalansanaa ja jutteli tuoreimmat juorut, jotka muuttuivat hänen suussaan entistä muhevammiksi sen vuoksi, että hän pisteli surkeilematta, silloin kun juttu tuntui laihahkolta, terettä rakoon. Mari muuten piti kulmakuntansa emäntiä silmällä, osasi kysellä heidän arvionsa ja aikansa, ja laittautui kuin hyvän onnen lahjana aina saapuville tai lähiseuduille silloin, kun hänen kokemustansa ja apuansa parhaiten tarvittiin.
Kahvia piti olla, hyvää, sopivasti suolaista ja riittävästi. Mummu ja Mari istuivat nyt tuossa ikkunan alla olevalla, leveällä kellesrahilla nenäkkäin, pannu välissään, ja puhelivat ummet ja lammet. Aliinan poltteet olivat hellittäneet hetkeksi, joten oli saatu siunaaman rauha kahvinjuontiin; hänellekin mummu oli antanut tilkkasen ja syssyttänyt lohduttavasti, että niin menee kuin pitääkin. Mummu kuului muistelevan omia synnytyksiään, mutta Mari kertoili vain muista – ei itsestään, vaikka Aliina tiesi hänen nuoruudessaan pyöräyttäneen lehmänparteen väärän koivun takaa sieppaamansa pojan. Marilla oli syntinen nuoruutensa kauas jäänyttä ja kalvennutta, niin haalistunutta, että tuskin oli muistissa enää. Vaikka, sanovat, ja sen oli Aliina taipuvainen mieluummin uskomaan, etteivät sellaiset asiat unohdu milloinkaan, vaan saattavat päinvastoin kirkastua vanhuuden tullen yhä selvemmiksi.
Ja polttavammiksi, mikäli Aliina kykeni omaa osaansa ajatellen arvaamaan. Hän olisi mielellään puhellut mummun kanssa, mutta ei voinut tehdä sitä nyt, kun Mari oli aina saapuvilla, korvat levällään kuin lehmällä, jotta saisi kuulluksi vaisuimmankin kuiskeen. Jos se saisi hiukankaan hajua hänen ja Anteruksen asiasta, se juotattaisi sillä tiedolla itseensä säkillisen kahvia ja poltattaisi itsellään matollisen venäjänlehtiä. Mutta sitä hajua se ei saa – siitä Aliina varmasti pitäisi huolta.
Hän oli saanut Marin hetkiseksi poistuttua ja polttojen hiukan hellitettyä kysytyksi mummulta, luuliko tämä hänen joutuneen sillä viimeisellä lankeemuksellaan anteeksiannon ulkopuolelle ja siksi nyt kuolevan? "Millä viimeisellä lankeemuksella?" mummu oli suhahtanut. "No silloin kesällä sunnuntaina, kun Mari oli täällä ja minä menin pahdalle kävelemään", Aliina oli tuskissaan sopertanut luullen mummun tietävän tämänkin asian. "Ahah!" mummu oli silloin suhahtanut sävyllä, joka ilmaisi samaa kuin "niinpähän oli kuin arvasin", ja lujasti käskenyt olla moisia hupsimatta. "Ihminen ei joudu milloinkaan anteeksiannon ulkopuolelle", hän vakuutti, "vaan on tunnonpolte ja pelko siitä, että näin muka olisi käynyt, päinvastoin merkkinä, että Jumala etsiskelee sinua". – "Mutta jos nyt kuolen enkä saa selvitetyksi asiaani Veerun kanssa, jolta minun täytyisi pyytää anteeksi?" – "Ole vaiti! Et sinä kuole ja asiasi on parasta siirtää tuonnemmaksi, sillä nyt ei ole kysymys sinusta vaan lapsesta!" – "Missä Veeru on, miksi hän ei tule edes katsomaan? Vihaako hän minua niin, että antaa kuolla hyvästelemättä?" – "Etkö saa olluksi hupsimatta!" suhahti taas mummu; "Mari tulee tuossa ja pian tänne saapuu Veeru kuulemaan voinnistasi; hän istuu pirtissä ja odottaa vain tietoa".
Sitten tuskat uudistuivat ja kasvoivat kerta kerralta yhä polttavammiksi, puristaen Aliinan kurkusta vihlovia, luonnottomia valitushuutoja. Mutta ihmeekseen ja mielipahakseen Aliina ehti niiden välissä huomata, etteivät mummu eikä Mari olleet niistä juuri millänsäkään – mieluummin iloisia kuin murheissaan. Taas tuli uusi, entistä hirveämpi tuska. "Ponnista, ponnista!" sopotti mummu, "vielä, vielä – siunatkoon, kun on isopäinen lapsi! Taas uusi yritys...! Ponnista, ponnista! Jumalalle kiitos! Nyt on Niemen talossa uusi isäntä!"
Hetkeksi oli Aliinan tajunta hämärtynyt, mutta kirkastunut samalla, sillä tuskat katosivat yhtäkkiä. Eikä niitä seurannut olotila ollut sama kuin niiden alkaessa, vaan rajattomasti onnellinen, selittämättömän autuaallinen, täynnä taivaallista rauhaa. Ja kun sitten kireä kirkaisu ilmoitti uuden ihmislapsen syntyneen ja heti asettaneen vaatimuksia elämälle, Aliinan onni huipentui hurmioituneeksi äitiydeksi ja hän ojensi heikkoudesta väriseviä, laihoja käsiään pokittansa kohti, hymyillen vaikeasti hohtavaa, raukean-riemuitsevaa hymyä.
Kuuliko hän oikein, vai valehtelivatko korvat? Hän oli ainakin kuulevinaan syvää, vakavaa huminaa, jolla vanha kuusi ilmaisi tietävänsä, mitä oli tapahtunut, lausuvansa pienen tulokkaan tervetulleeksi ja antavansa sille suojeluksensa ja siunauksensa. Sitten kuusen suhina häipyi ja sijaan tuli Hanna-mummun tyytyväisesti kehräävää, matalaa supatusta. "Kas niin", hän kuului puhuvan, "nyt on pikkumies valmis ja pistetään koriin tuutumaan. Ihan on samannäköinen kuin Veeru pienenä, vankka kuin mikä".
Aliinasta tuntui kuin mummu olisi sanoessaan näin korottanut ääntänsä tahallaan – että Aliina varmasti sen kuulisi.
2
Lähtiessään mummun saattelemana saunamatkallensa Aliina loi hätääntyneen, apua pyytävän katseen mieheensä, joka vaiteliaana veisteli tervatynnyrien kimpiä. Veeru otti vastaan hänen katseensa ja ymmärsi sen, mutta ei osannut tehdä sen johdosta mitään. Hän ei edes noussut työnsä äärestä eikä hyvästellyt vaimoaan, vaikka hänen sydämensä oli tulvillaan onnea ja pelkoa, sillä sellainen tunteiden ilmaiseminen ei kuulunut hänen luonteeseensa. Vasta heidän mentyään hän nousi katsomaan ikkunasta, kun he varovaisesti ja hitaasti laskeutuivat rantatietä saunalle ja katosivat kodan aukosta. Sitten hän taas ryhtyi työhönsä, jonka kuitenkin silloin tällöin keskeytti, vaipuakseen, kuten näytti, syviin mietteisiin, kasvoilla milloin rauhan ja onnen, milloin huolen ja levottomuuden kajastus.
Iso-Juha ei mennytkään tänään tervasrantteelleen, vaan alkoi veistellä kaaripuita, joita hänellä oli orsilla kuivamassa iso rykelmä. Hän mutisi itsekseen epäselviä sanoja, vaipui mietteisiinsä, heitti ajatuksissaan päätänsä ja hymyili voitonvarmasti, tyytyväisesti. Aliinan mennessä Iso-Juhakaan ei ollut sanonut hänelle mitään – ei ollut ollut hänen lähtöään huomaavinaankaan. Siitä huolimatta hänen ajatuksensa eivät silmänräpäykseksikään irtautuneet Aliinasta, vaan seurailivat tämän valkeata olemusta säälillä ja rakkaudella pienestä tyttösestä aina äskeiseen silmänräpäykseen saakka, jolloin hän oli laihana ja kärsivänä seisahtanut tuossa ovella ja kääntyen mieheensä päin luonut tähän murheellisen, anovan katseen. Iso-Juha oli ymmärtänyt, että Aliinan mieltä kalvoi salainen kärsimys, ja oli omasta puolestaan ikäänkuin rakastunut häneen, ajatellen häntä mitä herkimmällä säälillä ja ollen valmis empimättä asettumaan hänen rinnalleen ja varjelemaan häntä kaikelta pahalta. Häntä suututti Veerun näennäinen tylyys, kun tämä ei edes mennyt saattamaan vaimoaan, ja hän moitiskeli poikaansa mielessään, kysyen häneltä, "missä olisit nyt, ellen minä olisi mennyt naisväen puutteessa auttamaan äitiäsi silloin, kun hän synnytti sinut?"
Sitten tulivat sisään Vilkko ja Katri, jotka olivat nähneet mummun ja Aliinan menevän saunaan ja arvanneet, mistä oli kysymys. He eivät olleet voineet jatkaa askareitansa, vaan olivat keskeytelleet niitä, seisoskelleet, kuunnelleet, ja lopuksi lähteneet Ison-Juhan puolelle tietelemään, miten asiat olivat. Vilkko otti kahvista kirveen ja alkoi puolilaiskasti veistellä kimpiä hänkin, mutta Katri istahti karsinaikkunan ääreen ja katseli mietteissään järvelle, joka kimalsi auringon tulvivassa valossa puhtaan-valkoisena lakeutena, yllään ilme kuin sekin odottaisi jotakin.
Niin oltiin siinä koolla kaikki ja istuttiin vaiteliaina, kukin omissa mietteissään. Harjun Mari näkyi tulevan saunakodan aukosta ja lähtevän taloon päin, mutta kun hän käveli rauhallisesti (sytytellen nysäänsä, jota ei mummu antanut imeä saunassa), ei hänen tulonsa herättänyt levottomuutta. Kuitenkin kaikkien katse kääntyi odottavasti oveen päin, kun hänen askeleensa alkoivat kuulua pihalta ja etehisestä, ja Iso-Juha otti valmiiksi piipun suustansa voidakseen kysyä Aliinan voinnista esteettömästi heti oven auettua. Mutta hän ei ehtinyt vielä avata suutansa, kun Mari jo laukaisi:
– Pieni on miesten osuus lasten teossa: ei muuta kuin istut ja odotat. Joutaisitte, ketaleet, kerran tuntea nivusissanne saman kuin Aliina nyt. Vuorotellen pitäisi lapset tehdä, ensin vaimon, sitten miehen, mutta Jumala ei ole uskaltanut järjestää asiaa siten.
– Miksi ei ole uskaltanut? kysyi Iso-Juha.
– Ihmiskunta lakkaisi lisääntymästä ja maa jäisi autioksi, selitti Mari.
– Miten niin? tiedusteli edelleen Iso-Juha.
– Selväähän tämä on, valaisi Mari. – Ensimmäisen lapsen tekisi vaimo, toisen mies, kolmannen taas vaimo. Siihen lapsien tulo kuitenkin loppuisi, sillä tietäen nyt, minkälaista lystiä synnytys on, mies ei enää antautuisi siihen ei millään. Kyllä ne siksi arkoja nahastaan ovat, mokomatkin köriläät, en paremmin tule ja sano.
Mari oli ilmeisen miesvihan vallassa ja Katri tunsi ymmärtävänsä häntä. Mutta Iso-Juha pisti piipun paikalleen suupieleen, alkoi veistää ja jurnutti itsekseen sisukkaasti:
– Vaan ei sitä akankuvatusta ole, joka ei kaatuisi lapsivuoteeseen vaikka sata kertaa, kun vain ikää ja kykyä riittäisi ja miehenköriläät huolisivat heihin puuttua. Kyllä sitten luonnon järjestyksestä hyvä tulisi, kun sitä akat pääsisivät korjaamaan...
Veeruun päin kääntyen Mari sanoi mennessään, hyppysissään kahvinselvike, jota oli tullut noutamaan, muka huomaamatta Ison-Juhan marmatusta ja pitäen ovea auki:
– Kun tuo huuto kuuluu selvästi ja sitten katkeaa äkkiä ja loppuu, niin siitä tiedätte, että Aliinalla on lapsi. On se heikkoudestaan huolimatta siksi terhakka ihminen, että tekee se niitä vielä useita.
Kaikki sävähtivät aran näköisiksi ja alkoivat kuunnella. Häiriintymättömän hiljaisuuden läpi todellakin kantautui tänne saakka Aliinan valitus, muuttaen väliin mielettömäksi kirkumiseksi, helpottaen taas ja jälleen alkaen ja paisuen. Se oli säälittävää, kiduttavaa kuultavaa, ja kaikille tuli paha olo. Veeru keskeytti työnsä, painui kumaraan, tuijotti lattiaan ja oli liikkumaton kuin kivi. Katri pyyhki silmiään, meni kalpeaksi ja kääntyi miehiin selin. Vilkko tuijotti lattiaan eikä muistanut vuoleskella kädessään olevaa tikkua. Iso-Juha vain veisteli taukoamatta ja vatvoi mietettään, että "kivulla, kivulla sinun pitää lapsia synnyttämän, kivulla... Kun kerran on niin säädetty, niin ei auta itku markkinoilla, ei. Näin ovat kaikki ihmiset syntyneet ja siihen on tyytyminen, on vissisti..."
Sitten Veerun olo kävi niin vaikeaksi, ettei hän voinut enää olla alallaan, vaan nousi ja meni ulos. Seisottuaan hetkisen aikaa portailla, jonne valitus kuului yhä selvemmin, ja katseltuaan neuvottoman ja hätääntyneen näköisenä ympärilleen hän lähti verkkaisin askelin, jykevät hartiansa kumarassa, laskeutumaan saunapolkua. Tultuaan saunalle hän taas seisahteli ja katseli hetkisen, kunnes istahti seinustalla olevalle rahille, joka oli asetettu siihen huohotuspenkiksi, vilvoittelua ja pukeutumista varten varsinkin kesäiseen aikaan. Siinä hän oli melkein kärsivän vaimonsa ääressä ja tunsi luissansa hänen tuskansa ja karmivat huutonsa. Ne kävivät hänen hermoilleen niin, että hiki nousi otsalle ja olo oli melkein sietämätöntä.
Sitten kuului mummun ja Marin puheen muminaa ja huuto lakkasi kuin leikattuna keskeltä kirahtavinta, luonnottominta kirkunaa. Veeru kuunteli äärimmäisen jännittyneenä, sydän sykkien haljetakseen, ja heti kuuluikin uuden ihmisen parkaisu, hento, avuton rääkäisy, joka kuitenkin sisälsi oikeuksien vaatimusta, käskyä, osanottoa elämään tärkeänä, vaikuttavana tekijänä. Veerun koko olemus sävähti ja hänen sieluunsa säteili entuudesta kokematonta tietoisuutta ihmisen elämästä sukupolvien pyrkimyksenä. Vaimon kohtu oli vihdoinkin siunautunut ja näköala tulevaisuuteen avautunut sisältäen sen työn jatkumista, jolle tähänastiset sukupolvet olivat perustuksen laskeneet. Oli kuin olisi Niemen talon yltä väistynyt pois kuoleman varjo ja vaiennut sen mannun alta maahisten mumina, ja sijaan puhjennut paistamaan aamun kirkkaus ja raikumaan lapsien riemuisa ilakointi. Mahtava onnen aalto paisutti Veerun rintaa ja hän tunsi jaksavansa siirtää vuoria raivatessaan tietä nousevalle sukupolvelle.
Saunan ovi narahti ja kuului mummun ääni. "Onko Veeru täällä? Tulehan, niin saat nähdä pikkumiehen. Mutta koskea ei saa – ei äitiinkään, vaan katsoa vain tästä ulohtaalta".
Veeru meni saunaan, mutta ei nähnyt aluksi juuri mitään, koska silmät olivat tottumattomat pimeään. Hetken kuluttua hän kuitenkin alkoi erottaa lauteiden piirteitä ja niiden päältä tulevaa vaaleata hohtoa, joka taas tuokion jälkeen selkeni Aliinan pielukselle levinneiksi hiuksiksi, kalpeiksi kasvoiksi ja surullisen pyytäväksi, samalla iloiseksi ja murheelliseksi, suurista, säikähtäneistä, kosteista silmistä säteileväksi katseeksi. Veerun rintaa sykähdytti ilo ja hän ojensi kömpelösti kätensä Aliinaa kohti, mutta silloin mummu äsähti, että "äläpäs koske, vaan katso tänne!" Ikkunapenkillä olevassa vasussa lepäsi pieni, punainen, vielä omituisesti kurttuinen olento, joka ilmaisi suun liikkeillä ja vaisulla ähinällä elävänsä. Veeru istahti penkille ja mummu laski vasun hänen syliinsä kysyen: "Tunnetko pojaksesi?" – "Tunnen", vastasi Veeru ja katsoi pientä ihmisen alkua liikuttuneena ja ihmeissään. "Mene nyt kertomaan muillekin ja keitätä varpajaiskahvit. Laitamme täällä sillä aikaa Aliina-rievun kuntoon. Häntä ei saa kukaan enää tulla katsomaan, sillä hänen pitää nyt levätä".
3
Ison-Juhan pilkkoessa tervaksia ja Vilkon työskennellessä Katrin hyväksi Veeru, joka suoritti kaikki tarpeelliset ajo- ja muut talviset tehtävät, aloitti omaa suurtyötänsä, joka tähtäsi tulevaisuuteen ja oli tuottava hyödyn vasta silloin eläville sukupolville. Tämä ajatus oli herännyt hänessä sen jälkeen, kun hän oli saanut tietää Aliinan olevan siunatussa tilassa. Itse asiahan ei ollut uusi, sillä Iso-Juha oli usein puhunut ja haaveillut siitä, mutta Veeru ei ollut tullut ryhtyneeksi sen toteuttamiseen. Hänellä ei ollut ollut siihen tarpeellista innostusta, sillä hän oli ajatellut, että "mitä itseäni suotta rääkkään; kun minulla ei ole lapsia, työni tulokset koituvat vieraiden hyväksi. Olisipa kasvamassa poika, jonka tietäisin tarttuvan kuokkani varteen silloin, kun se minun kädestäni heltiää, niin olisi toista".
Tietoisuus perillisen tulosta mullisti Veerun tyynen olemuksen ja avasi tien sille tavattomalle, sitkeälle voimavarastolle, joka asui hänen leveissä hartioissaan. Vaiteliaana ja vaatimattomana hän yllätti väkensä lähtemällä eräänä alkutalven aamuna Letesuolle, "katselemaan", kuten hän vastasi isänsä kysymykseen, "mihin paikkaan olisi parasta kaivaa ensimmäinen niskaoja". Ja syntyneestä keskustelusta selvisi, että Veeru oli harkinnut asian perinpohjin, suunnitellut, minkä alueen ensiksi ojittaisi ja ottaisi viljelykseen, ja mistä aloittaisi työn. "Ei näistä mäkipelloista", hän hymähti halveksivasti, "lähde riittävästi viljaa eikä rehua. Kaupungista palattaessa viime kesänä ja käytäessä maissa alajoen varsilla pääsin ymmärtämään, mikä on oleva maamiehen kurssi täällä meidän perukalla. Silloin kun isä polttaa Niemen viimeistä tervahautaa, minä aloitan Niemen ensimmäistä suoviljelystä, ja silloin kun muut kuluttavat talvensa kolopuiden hakkuuseen, minä kaivan ojia suohon. Suoviljelys on siitä erikoista, että sitä on parasta harjoittaa talvella – kaivaa ojia ja vetää savea. Kesällä sitten vain korjataan sato, ensimmäiseksi miehen korkuinen kaura".
Tämä oli pisin puhe, minkä Veeru oli luultavasti milloinkaan pitänyt. Iso-Juha katseli ihmetellen ja ihaillen hänen jälkeensä, kun hän meni kontiomaisen leveänä, olkapäillä kirves, kuokka, kanki, ojapiilu ja lapio, ja tunsi tapahtuneen jotakin merkittävää talonsa viljelyksen vaiheissa. Veeru osoitti pian, miten hellittämättä ja kiinteästi hän pyrki toteuttamaan aatettansa. Koska Anteruksen puolikin tulisi hyötymään ojituksesta, hän vaati Katria ottamaan siihen osaa, ja niinpä sitten Vilkko uurasti väliaikoina veljensä rinnalla. Molempien olemuksesta kuvastui sisuttunutta juroutta, sitä hammasta purevaa päättäväisyyttä ja sitkeyttä, jota tarvitaan suoritettaessa suurta työtä ja varsinkin silloin, kun tiedetään, että se voi valmistua vain tyytymällä vähään päivässä.
Vilkkokin ymmärsi työn tulevaisen merkityksen, sillä hänen mielessään välähteli kaukainen näky siitä ajasta, jolloin hän ehkä tietäisi tehneensä tätä työtä oman poikansa hyväksi. Mutta tämä näky ei ollut niin kirkas eikä tietoinen kuin se, joka siinsi Veerun sieluun. Veeru tunsi todellakin nyt saaneensa päämäärän, jonka saavuttamiseksi kannatti ponnistella ja joka erikoisella, melkein kuin pyhällä tavalla avarsi hänen sieluansa ja valaisi sitä riemulla. Tämä korkea onnentunnelma yhä tiivistyi pojan syntymisen jälkeen.
Veerun katse hänen tullessaan tupaan suuntautui ensimmäiseksi kehtoa kohti eikä sitten irtautunut tästä muuten kuin välttämättömyyden pakosta. Kaikki joutohetkensä, joita ei kyllä ollut monta, sillä Veeru työskenteli aina sisässäkin ollessaan, hän istuskeli kehdon ääressä katsellen lasta ja keinuttaen sitä, milloin tarvittiin. Lapsen nukkuessa hän vältti meluisaa työtä ja hiljensi muutkin ankaralla, vihaisella ilmeellä. Silloin hän liikkui varpaillaan niin hiljaa, että ei olisi uskonut, ja oli vaivautuneen näköinen, kun lattiapalkit joskus narahtivat hänen painostaan. Iso-Juhakin kunnioitti, melkeinpä pelkäsi poikansa tavatonta kiintymystä lapseen, ja hiljensi toimiansa silloin, kun ymmärsi tämän olevan lapsen vuoksi tarpeellista.
Oltiin jo huhtikuun puolella, kun Veeru odottamatta käski vaimonsa hankkiutua lähtemään hänen kanssaan pappilaan, viemään lasta kasteelle. Muut eivät olleet ajatelleet tätä vielä sen tarkemmin – "ehtihän tuon" – mutta Veeru huomautti olevan parasta tehdä se jääkelin aikana. "Muuten se jää kesään, jolloin matka on hankala". Senkin hän siis oli lapsen puolesta ajatellut. Katsoessaan sitten pihalla, kuinka Veeru peitteli vaimonsa ja lapsensa huolellisesti vällyihin ja istahti itse vain reslan laidalle ajaakseen siitä ja ollakseen valmis hyppäämään pois, jos reki uhkaisi kaatua kaljamikoilla ja epätasaiseksi käyneellä tien kallolla, mummu hytisi tyytyväisyydestä, sillä oliko parempaa isää olemassakaan kuin Veeru. Hän oli kysynyt kaikkien kuullen, mikä tulee lapsen nimeksi, mutta Aliina oli vastannut pelokkaasti, ettei hän tiedä, ja Veeru umpimielisesti, että sittenpähän saatte kuulla. Mummu oli paistanut leipäjuuston ja sen aluseksi rieskan, ja pyysi Aliinaa viemään nämä pappilaan tuliaisiksi ja sanomaan terveisiä Niemen vanhalta emännältä. Hevonen lähti liikkeelle haluttomasti kuin aavistaen pitkän taipaleen olevan edessä, laskeutui jäälle ja alkoi Veerun tiukasti massautellessa suutansa edetä laiskanhölkkää pitkin viittatietä.
Aliina oli pukeutunut mustaan röijyynsä ja hameeseensa, sukinut hiuksensa sileästi kahdelle puolelle ja kiinnittänyt paksun palmikkonsa messinkineulalla niskaan sykeröksi. Hänen "mustat kenkänsä", joita hän oli häistä saakka säilyttänyt ja säästänyt, menivät vielä jalkaan. Sitten hän jäi hetkiseksi mietteisiin avonaisen arkkunsa ääreen kuin ei olisi tiennyt, mitä tekisi. Lopuksi hän kuitenkin otti sieltä Veerun lahjoittaman kirkkosilkin ja sitoi sen hitaasti päähänsä. Sen päälle hän vasta laittoi matkaa varten mummun villahuivin. Kun raskauden jäljet olivat jo haihtuneet hänen kasvoistaan ja nämä olivat lisäksi puhdistuneet ja nuortuneet sillä viehättävällä tavalla, mikä on nuorille äideille ominaista, hän tullessaan pirttiin veti kaikkien ihmettelevän katseen puoleensa. Aliina ei kuitenkaan huomannut tätä eikä olisi nöyryydessään ja vaatimattomuudessaan ymmärtänyt katseiden sisällystä, vaikka olisi ne nähnytkin.
Jäällä tuntui kylmä viima ja Aliina asetteli vällyjä hellästi lapsen päälle, joka nukkui hänen sylissään. Huomatessaan sen Veerukin liikahti ja tukki suojelevasti vällyn reunaa Aliinan olkapään taakse, johon pelkäsi viiman sattuvan. Ajettiin puhumattomina, sillä Veeru ei yleensä sanonut muuta kuin mitä asiat vaativat eikä Aliina uskaltanut omasta aloitteestaan puhutella häntä. Hänen teki mieli kysyä ja neuvotella lapsen nimestä, sillä olihan se toki hänellekin, äidille, tärkeä ja mieluinen asia, mutta hän ei rohjennut. Koska Veeru ei ollut siitä hänelle puhunut, hän oli varmaankin sen itsekseen päättänyt eikä halunnut siitä keskusteltavan.
Mutta kun oltiin lähestymässä kirkonkylää, Veeru yllätti vaimonsa ottamalla asian puheeksi. "Nimestä olisi sovittava, sillä onhan se vielä enempi sinun kuin minun asiani. Oletko ajatellut nimeä, joka tuntuisi mielestäsi sopivalta?" – "En ole, en", vastasi Aliina hätäisesti kuin olisi säikähtänyt, "Pojuksi minä häntä vain olen sanonut". Veeru jatkoi: "Kun isännät ovat harva se polvi olleet meidän talossamme Juhoja eli Johanneksia, joka onkin miehelle tukeva ja arvokas nimi, niin ajattelin, että olisikohan tehdä pojasta isoisänsä kaima?" – "Ilolla minun puolestani", kiiruhti Aliina myönnyttelemään; "meillä tulee sitten olemaan sekä Iso- että Pikku-Juha". – "Niin tulee", vahvisti Veeru ja hänen äänessään oli pieni tyytyväisyyttä ilmaiseva sykähdys. Sitten hän jatkoi: "Ja kun hän on minun ensimmäinen poikani, soisin hänen kantavan minunkin nimeäni ja olevan siis Veeru eli Severi. Rippikoulussa rovasti sanoi minulle, että 'sinä olet yhtä totinen kuin nimesikin'; kuuluu Severi tarkoittavan sellaista". – "Suostun, tottakai", vakuutti Aliina. Tyytyväisenä Veeru jatkoi: "Sitten olen ajatellut, että kun Anterus oli miesten parhaita ja minulle varsinkin nuorukaisiässä mieluinen kuin veljeni, ja kun hänen hukkumisensa oli meille kaikille suuri suru, poikani saisi hänen muistokseen kolmanneksi nimekseen Anteruksen. Johannes Severi Anterus – mitä arvelet siitä?"
Aliinaa heikotti ja pyörrytti niin, ettei hän saanut vastatuksi muuta kuin vaisun ynähdyksen. Onneksi hänen huivinsa reuna varjosti hänen kasvojaan, joten Veeru ei voinut nähdä niitä. Aliinan sydäntä viilsi ja se läpätti samalla hätääntyneesti kuin kiinni joutunut lintu. Tämä oli liian julmaa ja rienaavaa eikä saanut tapahtua – ei millään ehdolla. Sallimalla sen hän tekisi Veerua kohtaan uuden vääryyden, vieläpä sellaisen, että jos Veeru voisikin unohtaa kaiken muun, niin tätä ei milloinkaan. Hänen täytyi ilmoittaa, ettei hyväksyisi Anterusta, ja jos Veeru tiedustelisi, miksi ei, niin tunnustaa kaikki...
Hän kääntyi miehensä puoleen ja avasi jo suunsa sanoakseen tämän, kun Veerun ylen onnellinen ilme sai hänet pidättämään itsensä. Veeru tuijotti eteensä tyhjään ilmaan, liikautteli ohjia hajamielisesti kuin olisi unohtanut ajamisen ja hymyili onnellisesti, samalla kertaa liikuttuneesti ja miehekkäästi, kostein silmin. "Johannes Severi Anterus", hän näytti huulien liikkeistä päättäen sanovan ja kääntyi sitten katsomaan lasta, joka raittiin ilman raukaisemana yhä nukkui raskaasti. "Herra Jumala armahtakoon!" mietti Aliina ja tuska pusersi hänen kurkkuansa; "minun on mahdotonta särkeä noin suurta onnea ja syöstä Veerua, lasta ja itseänikin syvimpään kurjuuteen, minkä elämä voi ihmisille avata. Minun täytyy olla vaiti, vaiti, kantaa taakkaani yksin ja päinvastoin rukoilla, ettei Veeru milloinkaan saisi tietää, kuka on lapsen isä. En ymmärrä, teenkö oikein vai väärin, mutta minun on Veerua niin sydämestäni sääli, etten saata rikkoa hänen rauhaansa enkä muuttaa hänen lasta kohtaan tuntemaansa rakkautta ehkä vihaksi. Osoita, Jumala, minulle oikea tie ja anna anteeksi, etten voi ainakaan nyt tunnustaa syntiäni, vaikka käsket tekemään niin..."
Aliinan tyrmistys siitä, että hänen poikansa nimeksi tulisi Anterus, ei tahtonut selvitä. Hänestä tuntui, että kun Anterus oli eläessään ollut niin syvästi kiintynyt odottamaansa poikaan, hän kukaties, ymmärtäen, ettei Aliina voisi eikä rohkenisi sellaista milloinkaan ehdottaa, oli johdattanut tämän ajatuksen Veerun mieleen niillä keinoilla, joita vain vainajilla on käytettävänään. Aliina alkoi yhtäkkiä kuvitella, että ehkä Anterus on mukana poikansa kastajaisissa – seisoo reen kannaksilla ja tuijottaa eteensä silmättömillä kuopilla. Mielikuva terävöityi yhtäkkiä niin eläväksi, että Aliina oli tuntevinaan Anteruksen laskevan hiljaa kätensä hänen olkapäälleen ja alkavan kuiskutella hänen korvaansa mielettömiä, intohimosta polttavia sanoja. Aliinan ruumis värähti ja hän kirkaisi kauhusta lyhyesti, räikeästi, kuin unissaan joskus, ja vaikeni samassa säikähtäen omaa ääntänsä. Veeru kääntyi hänen puoleensa myös säikähtäneenä ja kysyi, mikä tuli. "Vereni vain niin omituisesti hyppäsivät", selitti Aliina hämillään, "kuin olisin äkkiä herännyt pahasta unesta". – "Nehän usein ahdistavat ihmistä viatontakin, jolla ei ole erikoisempia tunnonvaivoja", järkeili Veeru; "paholainenko noita kuvajaisiaan siten lähetellee".
Aliina vihastui nyt Veeruun sydämessään ja mietti uhkamielisesti: "Aina sinä puhut viattomuudesta ja puhtaasta tunnosta, mokoma, ikäänkuin sinulla olisi niihin erikoinen oikeus eikä pienintäkään pelkoa niiden menettämisestä. Mitä voit tietää viattomuuden ja puhtauden arvosta sinä, joka et ole milloinkaan niitä ainakaan sen pahemmin menettänyt etkä tahrannut? – et mitään. Mitä tiedät tunnonvaivoista, jotka polttavat alituiseen antamatta milloinkaan rauhaa? – et mitään. Helppo sinun on vaeltaa tyynenä ja horjahtamattomana, kun veresi on kylmää eikä kiusaus ole sinua milloinkaan todenteolla lähestynyt lankeemusta ja tunnontuskaa sinä tarvitsisit päästäksesi tekopyhyydestäsi ja oppiaksesi todella ymmärtämään, mikä ihminen on. Että hän on heikko, säälittävä, alati anteeksiannon ja armon tarpeessa oleva raukka, se sinun olisi opittava tuntemaan. Saataisiinpa nähdä, minkä luonnon ottaisit, jos nyt sanoisin sinulle antaneeni Anterukselle ilolla sen, mitä en milloinkaan mielelläni sinulle. Mitä oikeutta sinulla onkaan jäädä tietämättömäksi elämäsi suurimmasta salaisuudesta ja vastoinkäymisestä, ja yksin elää sileästi onnellisena, kaikkien säälimänä ja varjelemana? Et ole ihmistä kummempi sinäkään, vaan velvollinen kokemaan ja kärsimään kaiken, mikä osaasi kuuluu..."
Sitten Aliina säikähti ajatuksiaan ja itki mielessään: "Tässä jo ylpeilen synneilläni ja halvennan Veerua siitä, ettei hän ole yhtä syntinen kuin minä. Mikä minua ajaakaan aina miettimään, mitä hän sanoisi, jos saisi tietää...? Olisikohan siinä sittenkin pohjalla vähän niinkuin kostoa siitä, että jouduin hänelle enkä Anterukselle, kuten varmasti olisi pitänyt? Tuntuu joskus siltä kuin nämä elämäni tapahtumat väkisin pyrkisivät kehälle, joka tulisi täydelliseksi vasta sitten, kun olisin tunnustuksellani yhdistänyt siihen Veerun. Kun hän kerran kiitää kanssamme elämän kurimuksessa, niin saakoon myös tietää, missä on. Jos tunnolla kerran on taakka, niin voiko siitä päästä muuten kuin tunnustamalla sen ja anomalla sitä anteeksi siltä, jota vastaan on rikkonut, ja vielä Jumalalta ja ihmisiltä? Jos rupean ajattelemaan, etten voikaan tunnustaa tekoani, koska siten muka rikkoisin toisen rauhan ja onnen, ja kenties vielä tietämättäni kostaisin hänelle jotakin elämäni käännettä, niin enkö silloin asettaisi omaa viisauttani tuntoni sijaan ja valehdellen menetteleväni näin muka toisen onnea ajatellen livahtaisi irti oman tunnustuksen aiheuttamasta rangaistuksesta? Varmasti ihmiset olisivat useimmissa tapauksissa huomaavinaan, ettei heidän muka sopinut särkeä tihutöidensä tunnustamisella milloin kenenkin onnea, ja peittäytyisivät näin oman saalinsa suojaan. Pian olisi sitten maailma niin täynnä valhetta, että aurinko pimenisi ja maa mätänisi..."
Taas Aliina säikähti ja vaikeroi: "Entäpä Veeru alkaa vihata poikaani eikä enää tunnusta häntä omakseen? Miten jaksan elää silloin?" Mutta samalla jo kajasti mieleen jotakin, joka sanoi, että "pysy siitä huolimatta totuudessa". Hän ummisti silmänsä sieluntaistelunsa rankaisemana ja huokasi ehdoitta antautuneen nöyryydellä: "Jumala, johdata sinä!"
4
Aliinalla oli tarkoituksena ottaa puheeksi ja kieltää poikansa kastaminen Anterukseksi nyt heti, kun oli selvinnyt mielensä myrskystä ja päässyt pitkien taistelujen jälkeen näkemään, mistä päin hänen pimeyteensä pilkoitti niinkuin ainakin nyt tuntui pysyvää, oikeata valkeutta, joka loisti tasaisesti ja vakavasti häilähtelemättä valheellisina virvatulina. Mutta häntä varoitti sisäinen ääni, kuin kuiskaus, että "odota vielä!", ja totellen sitä hän vaikeni luottaen siihen, että tuo salaperäinen ääni eli vaisto eli johdattaja – Aliina ei tiennyt, miksi sitä sanoisi – ilmoittaisi hänelle sopivan hetken. Mutta sitä se ei tehnyt. He saapuivat kirkonkylään ja taloon, jossa aina majailivat kirkolla käydessään, eikä siellä ollut mahdollista ryhtyä lapsen nimestä laajempiin keskusteluihin. Kun pikku pappila oli lähimpänä, he menivät sinne, Aliina lapsi sylissään keittiöön, Veeru pastorin huoneeseen.
Aliinan aukoessa lapsensa vaatteita ja antaessa sille rintaa pastorin rouva sattui tulemaan keittiöön ja jäi yllättyneenä katsomaan nuorta emäntää, joka valkea kirkkohuivi niskaan valahtaneena, röijyn rinnus auki istui kumartuneena lapsensa puoleen. Kun Aliina sitten suuntasi häneen surumielisen, aran katseen, joka loisti kosteana ja syvänä, rouvaa värähdytti kummasti, sillä hän oli itse äiti. Hän meni Aliinan luo, tervehti häntä, kysyi nimen ja tuntien hyvin Niemen talon, vaikka ei sen nuorta emäntää, joka harvoin kävi kirkolla, pyysi häntä sisemmäksi. Siellä Aliina jatkoi lapsensa ruokkimista rouvan puhellessa hänen kanssaan ja mielessään ihmetellessä sitä erikoista valkeutta, joka ikäänkuin hohti Aliinan kasvoista ja olemuksesta. Rouvan katseen alla Aliinan poskille oli noussut punaa ja hän mietti tuskaisena ja häpeissään, että "pastorska luulee minua paremmaksi kuin olen".
Tällävälin Veeru toimitti asiansa. Hänen katseestaan hänen ilmoittaessaan poikansa syntymisestä loisti niin suuri ilo, että pastori huomasi sen ja onnitteli kädestä. Mutta vielä senkin jälkeen, kun kaikki merkinnät oli tehty, Veerulla näytti olevan jotakin sydämellään, ja tuskin yhtä miellyttävää kuin äsken päättäen siitä, että hänen ilmeensä muuttui huolestuneeksi. Hän kääntelihe ja liikahteli hermostuneesti ja yritti yrittämistään puheen alkua. Tietäen kyselemiset turhiksi pastori odotti kärsivällisesti.
– Tuota, sai Veeru lopulta sanoiksi, olisi minulla ollut tämän asian yhteydessä vähän muutakin puhuttavaa, jos pastori ehtisi kuulemaan. Kun minulle on nyt tapahtunut sellainen onni, että lopultakin, kun olin jo heittänyt kaiken toivon ja tuominnut elämäni tarkoituksettomaksi, sain perillisen, vieläpä pojan, joka tulee kantamaan nimeäni ja jatkamaan sukuani, ja kun sen johdosta olen tuntenut suurta iloa ja tehnyt työtä lujemmin kuin ehkä milloinkaan ennen, niin olisin toivonut, että myös vaimoni, poikani äiti, olisi tuntenut ja ilmaissut samaa riemua...
Pastorin odottava, tarkkaava ilme muuttui tällöin yhä kiinnostuneemmaksi, ja huolestuminen alkoi hiipiä saapuville. Hän auttoi Veerua kysymällä, eikö Aliina sitten ilmaissut tuntevansa pojan syntymän johdosta luonnollista ja tässä tapauksessa vallan erikoista äidinonnea.
– Sitä en voi kieltää, vastasi Veeru, sillä vaimoni epäilemättä rakastaa lastansa ja osoittaa sille mitä suurinta hellyyttä. Mutta silti hän ei ole iloinen, vaan vaitelias ja murheellinen kuin olisi hänellä jokin salainen aihe, joka kalvaa häntä ja säpsähdyttelee unissa.
– Olisiko ehkä pelättävissä mielisairautta? tuumi pastori. – Se saattaa joskus aloitella täten. Lieneekö sitä vaimonne suvussa?
– Ei minun tietääkseni ainakaan lähipolvissa.
– Tai olisiko hän ehkä ottanut pahakseen Vilkon ja Jyrin asian ja Anteruksen hukkumisen, ja ruvennut niitä hautomaan?
– Surrut hän niitä on, tiettävästi, aprikoitsi Veeru, mutta sen syyn hän myös on ilmaissut. Näin itse hänen itkevän Anteruksen arkun ääressä ja silittävän hänen kättänsä.
Pastorin mieleen lennähti äkkiä kuin salama eräs ajatus, jonka hän kuitenkin mahdottomana heti sammutti. Ja vaikka se olisi sisältänyt totuuden, tätä ei olisi voinut eikä saanut sanoa Veerulle. Pastorin katse tummui ja muuttui tutkimattomaksi hänen kysyessään arkaillen:
– Entä aviollinen yhteiselämänne?
– Sitä ei ole tapahtunut pitkiin aikoihin... Vaimoni torjuu minut. On kuin hän ei sietäisi kosketustani...
Vaiettuaan hetkisen hän sanoi:
– Tarkoitukseni oli pyytää pastoria keskustelemaan vaimoni kanssa, koettamaan päästä selville hänen surustaan ja neuvomaan ja lohduttamaan häntä. Kun saisi hänet avaamaan sydämensä, niin siitä ehkä koituisi taakan kevennystä...
– Oletteko itse kysynyt häneltä hänen alakuloisuutensa syytä ja velvoittanut, rukoillut häntä avaamaan sydämensä? tiedusteli nyt pastori.
– E-en, vastasi Veeru, ei meillä ole ollut tästä puhetta. En ole uskaltanut kajota siihen.
– Mutta teidän tulee ottaa se puheeksi niin pian kuin mahdollista ja vakuuttaa vaimollenne, että oli asia mikä tahansa, te olette valmis tukemaan ja lohduttamaan häntä ja antamaan hänelle anteeksi kaikki, mitä hän ehkä luulee rikkoneensa. Voihan olla, että hän pelkää teitä eikä uskalla avata sydäntänsä, mutta tekee sen saatuaan juuri teiltä rohkaisua.
– Kyllä niin, myönsi Veeru; minun varmaan täytyy lohduttaa Aliinaa enemmän kuin tähän saakka olen uskaltanut. Eihän hän, joka on puhdas kuin enkeli, ole voinut mitään rikkoa. Tosin minä kerran mustasukkaisena...
– Voin kyllä minäkin keskustella vaimonne kanssa ja pyytää häntä avaamaan sydämensä, keskeytti pastori. – Mutta mitä hän minulle tunnustaa, on rippisalaisuus eikä siis voi tulla minun kauttani teidän tietoonne, vaan jää väliinne edelleenkin, ellette itse osaa särkeä teitä erottavaa seinää. Sitä teidän on nyt yritettävä, mutta siinä hengessä, että vaimonne ymmärtää teidän lähestyvän rauhan ja anteeksiannon eikä tuomion ja rangaistuksen tuojana. Senhän näet voimme otaksua, että vaimonne ainakin luulee murheensa syytä sellaiseksi, että se tarvitsee anteeksiantoa. Rukoilkaa Jumalalta voimaa ryhtyessänne vaimonne rippi-isäksi, sillä eihän voi edeltäpäin arvata, mitä silloin kestettäväksenne koituu.
Kun pastori kastetoimituksen päätyttyä pyysi Aliinaa jäämään ja muita poistumaan, saadakseen Aliinan kanssa kahden toimittaa hänen "kirkkoon ottamisensa", Veerun veret värähtivät oudosti ja hänen katseensa naulautui armottomasti kiinni painuvaan kanslianoveen. Sen sisäpuolella oli jo hänen oma onnettomuutensa, vierautumisensa vaimostaan, ja pian siellä olisi toinen salainen onnettomuus, joka aiheutti kaiken murheen, – olisi ja jäisi sinne, mikäli Aliina ei ripittäytyisi myös hänelle. Keskustelussa pastorin kanssa oli ollut jotakin, joka oli herättänyt Veerun mielessä selittämätöntä pelkoa, vaikka toiselta puolen sydämen avaaminen ja vanhan pastorin lempeä, viisas katse ja hänen oikealta, järkevältä tuntuva neuvonsa olivat jo tuottaneet huojennusta. Veeru ryyppi rouvan tarjoamaa kahvia harvakselleen, ajatuksiinsa vaipuneena, ja vastaili kysymyksiin hajamielisesti, rouvan mielestä melkein epäkohteliaasti. Aliinan kasvot olivat hänen tullessaan hyvän puolituntisen kuluttua kansliasta melkein yhtä valkeat kuin hänen kirkkohuivinsa ja hänen silmänsä itkusta punaiset. Mutta silti Veerusta tuntui, että hänen ilmeestään kuulsi rauha.
5
He ajoivat kotiin vaiteliaina, hautoen salaisuuttansa ja molemmat tuntien yhtäkkiä joutuneensa elämässään uuteen vaiheeseen. Kun pastori oli lukenut "kirkottelurukousta", oli Aliinaa viiltänyt se, että siinä sanottiin lapsen ikäänkuin siittyneen synnin kautta. Häneen koski tämä kohta ei siksi, että se olisi ollut hänestä kuten varmaan useimmista äideistä loukkaava ja väärä, vaan siksi, että hän tunsi omalle kohdalleen todellakin käyneen niin. Synnissä ja lihanhimossa oli hänen lapsensa elonkipinä sytytetty, vieläpä niin hehkuvassa, ettei sen muisto ottanut kylmentyäkseen. Kuullessaan tämän tulevan pastorin sanoilla ikäänkuin julkisesti todetuksi Aliina säikähti niin, että meni hervottomaksi ja lysähti polvistuneesta asennostaan otsalleen kuin olisi pyörtynyt. Selvittyään siitä hän huomasi istuvansa sohvassa ja pastorin tarjoavan vettä. Sitten pastori oli ottanut hänen päänsä käsiinsä, katsonut häntä silmiin ja kuiskannut: "Nyt Aliina kertoo minulle pelkäämättä kaikki, mikä vain painaa sydäntä". Aliina oli vastannut pastorin katseeseen ja tuntien luottamuksen heräävän kuiskannut hätäisesti: "Eihän pastori vain kerro Veerulle?" – "Enhän toki", pastori oli vastannut ja hymyillyt hiukan; "minähän päinvastoin olen kuin hautausmaa, johon surut kätketään näkymättömiin ja Jumalan avulla olemattomiinkin". Sitten Aliina oli tunnustanut kaikki ja itkenyt sitä, että Anteruksen muisto toisin ajoin yhä piti häntä vallassaan ja teki hänet kylmäksi miehelleen. Eikä hän salannut pelkoaan sen johdosta, että pojan nimeksi oli nyt annettu Anterus, koska siitä saattoi tulla, jos Veeru saisi tietää vaimonsa lankeemuksen, alituinen muistuttaja tästä onnettomuudesta. Lopuksi hän oli kysynyt, pitikö hänen tunnustaa tekonsa ja siten saattaa miehensä, lapsensa ja itsensä alttiiksi siitä mahdollisesti koituvalle uudelle onnettomuudelle, vai oliko hänen edelleen yksin kannettava taakkaansa ja rukoiltava Jumalalta tunnonrauhaa ja elämän järjestymistä muuten, ilman tunnustusta.
Pastori oli ollut – Aliina oli huomannut – järkyttynyt hänen kertomuksensa johdosta, kuivannut kultasankaisia lasejaan hajamielisesti yhä uudelleen ja mumissut että "voi ihmisparat", "Jumala armahtakoon meitä", "saatanalla on metkunsa metsänkorvessakin", "ja Anterus kun oli miesten mies", "se kun on kiusaus tullakseen, niin se tulee" jne. Aliinan kysymystä hän oli harkinnut kauan ja sanonut lopuksi raskaasti punniten:
– Tekosi laatuun nähden en ottaisi vastuulleni sitä, että yllättäisit sillä miehesi ja siten ehkä johdattaisit hänet pikaisuuden syntiin ja kuka tietää minkälaiseen onnettomuuteen. Toiselta puolen en voi ottaa vastuulleni sitäkään, että neuvoisin sinua salaamaan tekosi, koska ensiksikin synti on tunnustettava, ettei maailma hukkuisi valheeseen, ja toiseksi sinä olet liian heikko kantamaan tätä taakkaa. Jos tuskaasi jatkuu kovin kauan, se voi tulla sinulle ylivoimaiseksi ja murtaa sinut. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan? – "Ymmärrän, hyvä pastori, ja olen jo pelännyt sitä", oli Aliina huoannut. "Siis sinun on odotettava oikeaa hetkeä, jonka tuntosi kyllä ilmoittaa ja jolloin ehkä miehesi antaa sinulle aiheen vähitellen purkaa kuormaasi". – "Luuleeko pastori Veerun voivan antaa anteeksi ja unohtaa?" – "Luulen, vaikka se voi kyllä viedä aikaa; se riippuu muuten suuressa määrässä siitä, oppiiko Aliina rakastamaan häntä niinkuin vaimon tulee". – "Uskooko pastori sen minulle onnistuvan?" – "Varmasti! Yhtäkkiä silmäsi tulevat aukenemaan ja sinä näet miehesi aivan uutena. Nythän on tulossa kevät ja mahla alkaa nousta puuhun. Olet nuori ja janoat rakkautta. Ehkä jo ensimmäinen kevätsade sen sinussa herättää".
Pastori hymyili rohkaisevasti ja Aliina tunsi toivon elpyvän sydämessään. Se tietoisuus, joka oli syntynyt hänessä jo menomatkalla ja ikäänkuin vapauttaen hänet omasta päätöksestä kehoitti vain odottamaan oikeata hetkeä, oli vahvistunut pastorin puheesta. Aliina oli ihmeissään ja kiitollinen siitä, ettei pastori ollut sanallakaan moittinut eikä tuominnut häntä, ei uhannut minkäänlaisella rangaistuksella, vaan oli päinvastoin lohduttanut kuin lasta, joka on langennut, satuttanut itsensä ja itkee sitä. Tämä oli vaikuttanut Aliinaan rauhoittavasti ja hän iloitsi siitä, että oli avannut sydämensä.
Hän tunsi ajatellessaan näitä äskeisiä kokemuksiaan Veerun tuontuostakin katsovan häneen. Lopulta hänen täytyi, tahtoi tai ei, vastata miehensä katseeseen ja hän kohotti siis päätänsä hänen puoleensa. Mutta Veerun silmissä ja koko muodolla oli niin tutkiva, terävä ilme, että Aliinan tunto pelästyi ja hänen täytyi luoda silmänsä alas. "Veeru lukee rikokseni katseestani kuin kirjasta!" hän hätääntyen ajatteli ja silmäsi ympärilleen kuin etsien piilopaikkaa.
He ajoivat nyt matkansa keskivaiheilla olevaa pitkää korpitaivalta. Talvitie sujui kuusien varjostoissa, hongikoissa, alakuloisilla aavoilla palokankailla, joissa nuoren vesakon joukosta vielä siellä täällä kohosi tyveltä mustunut, harmaa, palohaavoihinsa ja tuskiinsa kuollut ja jäykistynyt kelohonka. Ne olivat Aliinasta kuin vastauksetta jääneeseen rukoukseen jäykistyneitä, anovat kädet ylös ojennettuina kivettyneitä ihmisiä, juuri sellaisia, jollaiseksi hän itse oli vähitellen muuttumassa, ellei saisi sydämeensä tunnontulta sammuttavaa sadetta. Ilta oli alakuloinen, sillä aurinko oli laskenut pilvijoukon taa ja murheellisesti puhalteleva tuuli alkoi lennättää yhä sakeampia lumikuuroja. Veerun tutkivan katseen aiheuttama säikähdys ja luonnon haikea alakuloisuus johtivat siihen, ettei Aliina taaskaan voinut pidättää kyyneleitään.
Silloin Veeru sanoi:
– Olet, Aliina, enimmäkseen surullinen ja itket usein. Etkö voisi uskoa huoliasi minulle, joka olen miehesi ja valmis tekemään kaikkeni hyväksesi?
Veerun äänessä oli lämmin, liikuttunut sävy.
Aliinan sydän seisahtui säikähdyksestä ja alkoi sitten takoa kuin olisi aikonut halkaista rinnan, jossa asui. Nyt siis oli tullut kauan odotettu ja pelätty selvityksen silmänräpäys? Aliina kumartui lapsensa puoleen, joka oli alkanut levottomasti kirahdella, hoiteli sitä ja sai tästä verukkeen olla vastaamatta ainakaan vielä. Hän kyseli itseltään kiihkeästi, oliko tämä todellakin sellainen hetki, jota pastori oli tarkoittanut, ja ilmoittiko hänen oma johdattajansa sen siksi, mutta ei saanut vastausta. Hänelle tuli nyt avuksi se, että reki kallisteli pahasti kevätvierulla tiellä ja Veerun täytyi hypätä tukemaan sitä. Tien tullessa tasaisemmaksi hän jättäytyi seisomaan kannaksille ja kysyi uudelleen:
– Et sano mitään, vaikka hyvin saattaa nähdä tunnollasi olevan jotakin. Oli se mitä tahansa, niin kerro kuitenkin, sillä kahden kannettuna on taakka keveämpi. Vakuutan, etten tuomitse sinua, vaikka kertoisit sellaistakin, josta et luule minun tulevan hyvilleni. Silloin Aliina ei voinut olla virkkamatta:
– Varmasti tuomitset, sillä ei löydy sellaista miestä, joka ei sinun asemassasi sitä tekisi. Ehkä tapat minut...
– Mitä oikein tarkoitat?
Veerun käheä, tukahtunut, säikähtynyt kuiskaus kuului Aliinan korvaan hänen takaansa, niin läheltä, että läähättävä, kuuma hengitys tuntui poskella. Aliinan valtasi jäykistävä pelko, mutta samalla hän tunsi menneensä niin pitkälle, että peräytyminen oli mahdotonta. Hän sanoi kolkosti:
– Pikku-Juha ei ole sinun poikasi, vaan Anteruksen.
Sitten hän ummisti silmänsä ja kumartuen suojaamaan poikaansa odotti iskua, joka lopettaisi hänen tuskansa. Mutta sekunnit kuluivat eikä iskua kuulunut, ei uutta kysymystäkään, joka olisi aiheuttanut lisäselvityksiä. Hevonen meni rauhallisesti, pistipä myötäisessä juoksuksi, ja hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Silloin Aliina vilkaisi ensin sivulleen ja – nähtyään suitsien viiltävän maata ilman pitäjäänsä – taakseen.
Veeru ei seisonut reen kannaksilla, vaan tuolla jäljempänä, ehkä sadan sylen päässä. Hänellä oli lakki toisessa kädessä ja toisella hän tuontuostakin näytti pyyhkäisevän kasvojaan ja hiuksiaan kuin olisi tahtonut karkoittaa jotakin. Aliinan mielessä vilahti aikomus, että hänen oli parasta ajaa pakoon niin nopeasti kuin suinkin, mutta silloin jokin kielsi tekemästä sitä. Hän päinvastoin pysähdytti hevosen ja jäi siihen paikoilleen odottamaan Veerua ja mitä tämä tekisi, valmiina alistumaan kohtaloonsa ja rukoillen poikansa puolesta.
YHDESTOISTA LUKU.
1
Vain parin viikon verran oli eletty huhtikuuta, kun jo kävi selväksi, että tänä vuonna tulisi aikainen kevät. Säät eivät kuten edellisenä vuonna asettuneetkaan pohjoisen varjoon kalseiksi, harmaasti liikkumattomiksi, kuolleiksi, vaan heräsivät jo varhain vilkkaasti vaihteleviksi, milloin sakeasti lumisiksi ja sateisiksi, milloin aurinkoisiksi, huikaisevan kirkkaiksi. Kinosten alta alkoi kuulua virtaavan veden kohinaa ja metsissä hanget laskeutuivat humahdellen, sulaen vähitellen altapäin niin, että lopuksi oli jäljellä vain riutuva jäähilekuori, jota viimeiset yöpakkaset turhaan koettivat vahvistaa. Metsot alkoivat soida ja teeret kukertaa, kuten ilmaisivat ne saaliit, joita pyyntihimon valtaan joutunut Vilkko toi eräinä aamuina yöllisiltä retkiltään. Sitten halkaisi kurkiaura avaruuden matkallaan vielä pohjoisemmaksi ja kiisi havisten tietänsä villihanhien vino rintama. Pulmusparvet vierailivat pälvissä, mutta keltasirkut väistyivät riihitanhualta vähän kauemmaksi, mieli täynnä pesimäaikeita. Saapuivat koreasti kevätpukuiset sorsat, istahdellen rantaporeissa ja metsien ja niittyjen tulvalammikoissa, tulivat joutsenet hämmästyttämään pohjolaa ylimaallisella valkealla olemuksellaan, ja antoi kuikka kuulua ruman raukahduksensa kiitäessään korkealla kohti kaivattua pesimälampeansa, joka kuin korven musta silmä kiilui ja houkutteli vastustamattomasti. Hämyisestä, lämpimästä yöstä kuului outojen lintujen salaperäisiä ääniä ja ketun vinkuvaa haukuntaa, kun se kevätkiimassa ajoi takaa kiihoittavasti viettelevää valittuaan. Luonnon valtava elinvoima heräsi taas, avasi silmänsä, katsoi olevaisuuteen ja hurmautui hehkuvaksi, pursuavaksi, kuin olisi nähnyt maailman ihanuuden ensimmäisen kerran uutena ja ennen kokemattomana.
Nopen kaulaan sidottiin taas sen elämän painajainen, männyn kerkästä tehty oksainen kurikka, jota se haalasi mukanaan vaivalloisesti, kaihoten sitä syksyn hetkeä, jolloin se irroitettaisiin.
Iso-Juha sai tervaksensa pilkotuksi vielä kovan kelin aikana ja alkoi sitten innolla ja voimalla lyödä kokoon uutta venettänsä, apulaisena Veeru, joka tunsi veneenteon salaisuuden yhtä hyvin kuin isänsä, vaikka oli aina kysyvinään tältä neuvoja. Mikään ei ollut Isosta-Juhasta niin mieluisaa työtä kuin askaroiminen tässä rantarantteella kuulaina, kirkkaina kevätpäivinä, jolloin ilmassa tuntui olevan erikoisesti elähdyttävää voimaa. Veneenteko oli jaloa työtä, taitomiehen mestaruutta vaativaa ja kunniaksi koituvaa. Siinä täytyi olla sekä puun että raudan seppänä, osata taivuttaa laudat ja nostaa keula ja perä niin joustavasti, että kokonaisuudesta tuli sirolinjainen ja menevän näköinen kuin sukkula. Siihen kun sitten pistettiin vauluunsa solakka, pitkä, karkeansa kohti mahtavasti levenevä ja kauniisti kaartuva mela, niin sitten sopi laskea hujauttaa – jos oli mies melassa – vaikka lohipadon portista.
Se leikkasi vieläkin kipeästi tuo asia, vaikka oli pian vuoden vanha-turmeli Ison-Juhan syvimmän ilon ja upotti hänet katkeriin itsesyytöksiin. Mutta nämä pitivät toisaalta yllä hänen sisuansa ja saivat hänet uhmaillen ponnistelemaan, jotta pääsisi vielä kerran näyttämään taitoansa, paikkaamaan kunniaansa ja nauttimaan vauhdin hurmasta ja uljaan teon suomasta tyydytyksestä. "Sitten olen valmis laskemaan iankaikkisuuden portista", hän ajatteli, "kunhan sallit, Jumala, ensin hujauttaa ehyenä lohipadon aukosta".
Iso-Juha oli muutenkin toivorikas, innostunut, mielessä tämän oman salaisen asian ohella ja yläpuolellakin se, mikä oli hänen elämänsä päämäärä: talon vapauttaminen velasta ja tulevaisuuden perustaminen maahan, mullan voimaan, rukiiseen, karjanantiin. Tämä oli sitäkin tärkeämpää, kun hänellä oli nyt pojanpoika, tulevaisuuden kuningas, jonka tuli aikoinaan tosiasioista nähdä, että ovat ne isät sentään johonkin kyenneet. Veerun yllättävä päätös ruveta ojittamaan Letesuota ja sen rutto toimeenpano olivat sekä innostaneet että liikuttaneet Isoa-Juhaa. "Kas vain poikaa", hän oli ajatellut silloin (Veeru oli hänelle yhä "poika"), "kun on sisukas; perillisen syntyminen antaa miehelle vauhtia". Hänen hyväätuultaan oli lopuksi omiaan ylläpitämään se yhä vahvistuva toivo, että ehkäpä Katri sittenkin vähitellen suostuu Vilkkoon.
Tervaveneen teko alkoi sillä viikolla, jolloin Veeru ja Aliina käyttivät lapsensa kasteella. "Johannes Severi Anterus, Pikku-Juha" – ne nimet miellyttivät häntä niin, että hänen oli täytynyt nauraa hyvästä mielestä kuullessaan ne ensimmäisen kerran. Varsinkin "Pikku-Juha" oli mainio nimi. Sitä alkoivat heti kaikki käyttää nostaen siten lapsen ikäänkuin isoisän rinnalle ja vertaiseksi. Talon koko elämä oli muuttunut toivorikkaammaksi kuin ennen ja työ saanut tulevaisuuteen tähtäävän hengen, joka oli puuttunut siitä aikaisemmin – mitäs nyt lapsettomasta talosta! Kaikki olisi siis ollut hyvin, ellei...
Elämä oli sellaista, että sen näyttäessä parhaimpia puoliansa ytimessä silti saattoi olla luto kohta. Iso-Juha oli ihmetellyt, miksi Veeru ja Aliina olivat palanneet ristimämatkaltaan niin myöhään illalla, ja mennyt kysymään Veerulta, joka hoiti hevostaan tallissa, oliko heille sattunut jotakin viivykkiä. "Eipä erikoisempia", Veeru oli murahtanut, vienyt appeen ruunan eteen ja selittänyt: "Tie jo upotti paikoin ja tuisku pilasi kelin, joten oli pakko ajaa hitaasti". Pirtissä Veeru oli ilmoittanut pojan nimet, mutta vasta kysyttäessä, ja ollut syödessään juro ja hajamielinen, väliin säpsähtäen kuin olisi herännyt äkkiä unesta, ja silloin hieroen kasvojaan tavalla, jota ei ollut hänellä ennen huomattu. Aliina oli vaitonaisena, huivi silmillä, hoitanut ja ruokkinut poikansa kehtoon, vastaillen mummun kysymyksiin mahdollisimman lyhyesti. Katri, joka oli tullut saapuville kai luullen tarjottavan ristiäiskahvia, sillä olihan mummu touhuissaan paistanut päivällä sitä varten juuston, ei saanut iloisiin kyselyihinsä Aliinalta monta sanaa vastaukseksi ja hiipi pian aristuneena pois. Kaikkien mielen valtasi vähitellen oudostuva, pahaa aavistava tunne, vaientaen heidät puhumattomiksi. Istuttiin siinä vain ja odotettiin, mitä Veeru tekisi ja sanoisivatko hän ja Aliina mitään toisilleen.
He eivät sanoneet. Syötyään Veeru käännähti pöydästä pirttiin päin, tavoitti taskustaan tupakkakukkaron ja alkoi täyttää piippuaan, mutta unohtuikin tuijottamaan eteensä muistamatta nostaa piippua huulilleen. Aliina kuiskutteli jotakin Hanna-mummulle, minkä jälkeen he yhdessä nostivat kehdon mummun huoneeseen ja jäivät sinne. Siitä alkaen Aliina oli asunut siellä ja Iso-Juha Veerun kanssa pirtissä. Iso-Juha oli vielä odottanut kotvan, sanoisiko Veeru mitään, toisiko terveisiä kirkolta ja pappilasta, kertoisiko uutisia maailmalta ja pitäjältä, mutta ei. Hän istui vain ja tuijotti lattiaan, sytytti piipun, mutta antoi sen sammua, huokasi joskus raskaasti kuin olisi ollut hyvin uupunut, ja liikautteli jalkojaan levottomasti. Iso-Juha kallistui lopulta penkilleen ja nukkui. Herättyään sitten hän oudostui nähdessään Veerun yhä istuvan paikallaan, pää vaipuneena käsien varaan. Tarkemmin häntä katsottuaan ja kuulostettuaan Iso-Juha sitten huomasi hänen hartiainsa tärähtelevän kuin hän olisi itkenyt, ja ymmärsi tästä lopullisesti, etteivät asiat nyt olleet oikein. Tarvittiin paljon järkähdyttämään tyynimielinen, raudanluja Veeru tällä tavalla pois tasapainosta.
Samassa ovi aukeni ja Hanna-mummu hiipi sisään valkoisena ja kumaraisena kuin tonttu, jollaiseksi oli viime aikoina kutistunut. Iso-Juha sai häneltä myöhemmin tietää, ettei hän ollut nukkunut koko yönä, vaan lohdutellut Aliinaa ja tämän pyynnöstä käynyt tuontuostakin raottamassa pirtin ovea nähdäkseen ja kuullakseen, mitä Veeru teki. Huomattuaan Ison-Juhan nousseen istumaan hän tuli pirttiin ja istui miehensä viereen tarttuen häntä hämyn turvin kädestä kuin ennen nuorena. Yhdessä he sitten siinä katsoivat huolestuneina poikaansa.
Ennenkuin he ehtivät puhutella Veerua, tämä nousi ja kohdistamatta heihin ollenkaan huomiota lähti ovelle päin. "Veeru, mihin sinä nyt?" kysyi silloin Hanna-mummu. Veeru säpsähti ja katsoen heihin päin sanoi: "Enpä juuri mihinkään – mitä te siinä istutte?" Hän meni etehiseen jättäen oven auki ja pysähtyi siellä. Vanhukset kuulivat Aliinan melkein kirkaisevan kuin olisi ollut kuolemanhädässä: "Veeru!" Sitten lapsi alkoi itkeä ja sen huuto kuului pelkäävältä, tuskalliselta yön yksinäisyydessä. Tuntui kuin Veeru olisi säikähtänyt sitä, sillä hän lähti juoksemaan. Askelten jytinä eteni saunalle päin ja häipyi yöhön.
Iso-Juha ja Hanna-mummu istuivat paikoillaan kuin siihen jähmettyneinä, kauhu värisyttämässä ruumista kuin vilu. "Mitä on tapahtunut, kun Veeru on tuollainen?" Iso-Juha sai viimein kysytyksi, mutta Hanna-mummu vastasi vältellen: "Tiedä niitä – nuorten naineiden välejä. Kai he taas sopivat asiansa". Eikä hän suostunut antamaan enempiä selityksiä Ison-Juhan tiukoista vaatimuksista huolimatta, vaan käski hänen mennä uudelleen nukkumaan ja poistui.
Iso-Juha makasi ja odotteli levottomana Veerua tulevaksi takaisin. Kun häntä ei kuitenkaan kuulunut, hän pukeutui ja läksi hakemaan häntä. Varovaisesti hän laskeutui alas liukasta saunatietä, jolta pakenevien askelten töminä oli viimeksi kuulunut, ja tuli saunalle, jonka kodan aukosta kyyristyi menemään sisään. Vastaan tuulahti lämmintä, sillä saunassa oli kylvetty illalla ja ovi oli auki. Iso-Juha raapaisi tulta, sytytti päreen ja meni saunaan, kohottaen pärevalkean korkealle nähdäkseen paremmin.
Veeru makasi lauteilla suullaan, liikahtamatta kuin olisi ollut kuollut. Mentyään säikähdyksestä vapisten hänen luokseen ja koeteltuaan häntä Iso-Juha kuitenkin huomasi hänen hengittävän ja olevan vain pyörryksissä. Silmäys orteen osoitti, mitä hän oli yrittänyt ja miksi epäonnistunut. "Se ei siis ollut sallittu", kuiskasi Iso-Juha itsekseen ja istuutui laudepenkille odottamaan poikansa heräämistä. Kauhu herpaisi yhä hänen vanhaa ruumistaan ja sydän poukkoili laidasta toiseen. "Miksi hän teki tämän?", sydän kysyi joka sykähdyksellään ja ajatus pysähtyi kauhistuneena sen pimeän kuilun partaalle, josta vastaukset tällaisiin kysymyksiin nousevat. Iso-Juha ymmärsi valvoessaan siinä kuoleman kynsistä viimeisessä silmänräpäyksessä pelastuneen poikansa vieressä, että ihminen on pelättävä, laskematon olento, joka saattaa kokea onnettomuutensa niin syvästi ja katkerasti, että hänen olemuksensa kehykset särkyvät. Hänet valtaa yksi ainoa ajatus: halu päästä pakoon onnettomuuttaan, joka myrkyllisenä limana kuin käärmeen kuola turmelee hänen sielunsa ja muuttaa hänen olonsa pelkäksi sietämättömäksi ellotukseksi. Silloin saatana kuiskaa korvaan keinon, joka ehdottoman varmasti tekee lopun kaikista maallisista murheista: kuoleman, tuulahduttelee viekkaan houkuttelevasti mieleen sen takaaman rauhan ihanuutta kuin pyhää savua, ja maalailee elämän tuiki mahdottomaksi. Ihmisellä, joka täten joutuu itsensä tuhoamishalun valtaan, täytyy olla sielussaan polttava tuska ja sietämätön inho, jota hänen on pakko paeta, maksoipa rauha hinnan minkä tahansa. Mikä oli siis Veerun onnettomuus, mitä oli matkalla saattanut tapahtua niin masentavaa, että onnensa huipulla oleva mies oli yhtäkkiä pudonnut tällaiseen pohjattomaan rotkoon? Sitä Iso-Juha kyseli ja myös aavisteli, mutta säikähtäen johtelemasta otaksumiansa lopullisiin tuloksiin peräytyi ja rupesi uudelleen kyselemään sitä, jonka jo suurin piirtein oikein arvasi.
Sitten Veeru liikahti ja alkoi pahasti öristä. Iso-Juha auttoi hänet istumaan ja antoi löylykipolla vettä, jota Veeru joi ahnaasti. Nähtyään hänen toipuvan ja silmäilevän ympärilleen pelkäävän näköisenä kuin ei olisi ollut varma, oliko elävien ilmoilla vai rajan tuolla puolella, pimeyden paikassa, jota valaisi vain tervaksien roihu, Iso-Juha sanoi hänelle:
– Lähdetäänhän pirttiin...
– Isäkö siinä?
– Minä tässä vain... Tulin katsomaan huomattuani, että olit huonovointinen.
Veerun silmät sattuivat orteen. Hän koetti kaulaansa ja lysähti kumaraan, pää kämmenten varaan. Iso-Juha nousi, irroitti orresta mahineen köydenkappaleen ja vei sen kiukaan uuniin. Sitten hän puheli kuin itsekseen:
– Nämä tällaiset vehkeet on parasta polttaa, sillä niissä asuu kirous, perkele kun on näet pitänyt niitä kynsissään. Jos ne jäävät ajelehtimaan, niin kuka vain ne ottaa käteensä, häntä heti haluttaa koettaa niitä kaulaansa tai tehdä niistä surmansilmukka. Niissä on varmasti alusta asti jokin taika, joka toimittaa ne yhä uudelleen pahantekijän käteen aina siihen saakka, kunnes ne poltetaan. Annas kun survon sen ihan kiukaan perälle ja panen raskaan halon päälle, sillä muuten se saattaa muutaltua käärmeeksi ja luikerrella pihalle, jossa sitten viekkaasti makaa kiven vieressä ja pistää Pikku-Juhaa jalkaan...
Pikku-Juhan mainitseminen sai Veerun nytkähtämään kuin häntä olisi lyöty kipeästi. Iso-Juha huomasi sen ja jatkoi:
– Älä murehdi erehdystäsi, poikani, vaan ole iloinen siitä, että pääsit näin vähällä. Köyden katkeaminen ilmaisee selvästi, ettei sinun ollut sallittu kuolla oman käden kautta ja ettei se asia, mikä sitten lienee, jonka vuoksi harhaannuit näin rumasti, ole selvitettävissä tällä tavalla. Kukaan ei tiedä yrityksestäsi ja tänne saunaan menit vain hakemaan lämmintä, kun tuulisen matkan jälkeen vilu asui ruhossasi. Lähdetään nyt pirttiin, sillä muuten sieltä pian tulla huohottaa mummu katsomaan, mihin me molemmat olemme keskellä yötä hävinneet. Mitä asiaasi tulee, niin sinun pitää taistella se selväksi tunnossasi ja hengessäsi, anteeksiantajana eikä tuomarina, Jumalan avulla ja muistaen, että mitä tahansa Niemen talossa tapahtuu, sen ottavat aina vastuulleen miehet. Meillehän näet on annettu leveät hartiat kantamaan ei vain omia vaan naistemmekin rikkomuksia. Muista myös, mitä vaatii isäsi ja äitisi kunnia, johon ei ole vielä tähän saakka mikään päässyt ainakaan ihmisten tieten varjoa heittämään. Ei ole siis tapahtunut mitään, huomaa, ei mitään, vaan kaikki on hyvin. Tule nyt!
Iso-Juha valvoskeli loppuyön ja piti Veerua silmällä. Tämä makasi sijallaan melkein liikahtamatta kuin nukkuva, mutta Iso-Juha ei ollut varma, nukkuiko hän. Aamulla Iso-Juha sanoi hänelle:
– Sinne suolle ei kai ole menemistä, sillä eihän se kanna enää?
– Ei ole ja mitäpä minulla on sinne enää asiaakaan, mutisi Veeru väsyneesti vastaukseksi.
– Jokohan siis aloitettaisiin veneen ja tynnyrien teko?
– Saapihan ne minun puolestani aloittaa milloin vain isä tahtoo, mutisi Veeru taas haluttomasti.
Isoa-Juhaa vihlaisi, sillä hän ymmärsi, että Veerusta oli jänne katkennut. Masennus oli vallata hänetkin, mutta uljaan emäpuun asettelu teloille, jossa se jo keulan ja perän kauniilla linjoilla vihjasi mieleen uuden veneen kuvan, auttoi hänet virkistymään. Samoin kuin lukemattomia kertoja ennen pitkän elämänsä varrella hän nytkin puhutteli itseään sisukkaasti, sanoen, ettei "nyt sentään pitänyt tähän nikaraan kompastua" eikä "heittää kirvestä järveen". "Veerulle näkyi tulleen pahanlainen tyrmistys, mutta kyllä hän siitä virkistyy, kunhan pääsee rauhoittumaan. Häntä ei saa päästää yksikseen ja hänet pitää aina jollakin puheella ja kysymyksellä herättää, kun hän unohtuu tuohon mustaan hautomatuijotukseensa".
Näin vanha isä piti poikaansa työtoverinaan vartioiden hänen jokaista askeltaan ja odotellen merkkejä entisen innon heräämisestä. Mutta elämä näytti olevan tältä kohdalta todella pahasti luto, suostumatta paranemaan ensimmäisellä malttamattomalla pyynnöllä.
2
Aliina oli ajatellut istuessaan reessä ja odotellessaan Veerua, että "nyt tuli elämästäni loppu". Hän kääntyi katsomaan miestään yhä uudelleen, "eikö hän jo tule", mutta Veeru ei tullut, vaan seisoi entisellä paikallaan tyrmistyneen näköisenä, tuontuostakin hieraisten omituisella tavalla päätänsä. Kului aikaa Aliinan mielestä iankaikkisuus ja hänen tuskansa kasvoi lopulta niin sietämättömäksi, ettei hän voinut olla paikoillaan, vaan alkoi nousta pois reestä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä sitä, kun näki Veerun tulevankin rekeä kohti. Herpautuen kauhusta hän silloin retkahti takaisin paikalleen ja kumartuen lapsensa puoleen rukoili, että "kunpa hän armahtaisi viatonta lasta".
Veeru nousi kannoille, otti ohjakset ja käski hevosen liikkeelle. Hänen äänensä oli omituisesti tukahtunut ja jännittynyt, mutta silti rauhallinen. Hetken kuluttua hän sanoi Aliinalle hiljaa: – Kerro nyt kaikki...
Aliina säikähti, sillä hänestä tuntui, että yksityiskohtien kertominen vain ärsyttäisi Veerua lisää. Mutta toisaalta hän oli kuulevinaan mielessään nimenomaisen kehoituksen, että "kerro, kerro!", ja alkoi puhua arasti ja katkonaisesti kaikesta, mikä hänen mielestään kuului hänen elämänsä tähän vaiheeseen. Siitä tuli pitempi tarina kuin hän oli ajatellut, sillä hän aloitti sen siitä asti, jolloin liian myöhään oli herännyt ymmärtämään aina tosiasiassa ajatelleensakin Anterusta eikä Veerua. Hän kuvasi tästä johtuneet taistelunsa, jotka teki yhä vaikeammiksi se, että hän selvästi huomasi Anteruksen kärsivän samasta onnettomuudesta, ja kertoi siitä vähitellen kasvaneesta luulosta, ettei hän voinut saada lasta Veerusta, koska ei rakastanut tätä, vaan että hänen täytyi sitä varten antautua Anterukselle. Niin kaikki vähitellen meni itsestään, huolimatta hänen vastustuksestaan. Aliina ei kaunistellut eikä puolustellut tekoaan vähimmälläkään tavalla, vaan päinvastoin asetti itsensä niin syylliseksi kuin totuudentuntoaan loukkaamatta saattoi. "Ja vaikka pidin harteillani sinun lahjoittamaasi kirkkohuivia välttyäkseni kiusaukselta", hän sanoi melkein uhkamielisesti, "ja varoitin Anterusta koskemasta minuun toista kertaa, koska silloin joutuisimme anteeksiannon ulkopuolelle, me kuitenkin lankesimme ja lepäsimme sinun valkealla silkkihuivillasi. Ja siksi Anterus hukkui ja minäkin olen tuomittu..."
Aliina oli keskeyttänyt puheensa tähän, sillä Veeru oli taas yhtäkkiä jäänyt tielle, jossa seisoi kädet silmillään, väännellen ruumistaan. "Miksi hän tekee noin?" Aliina oli ihmetellyt ja tahtonut seisauttaa hevosen. Mutta kuultuaan hänen pysähdyskäskynsä Veeru oli komentanut hevosta menemään niin karmealla äänellä, että se oli säikähtänyt ja lähtenyt juoksemaan. Sitten Veeru oli alkanut horjuvin, liukastelevin, raskain askelin juosta jäljessä, yhä kiljuen hevoselle kiukkuisia kiirehtimiskäskyjä. Tämä oli pillastuen puhaltautunut laukkaan ja niin oli jatkunut hurja meno läpi pimenevän korven, reen vaarallisesti kallistellessa mutkissa ja vieruissa, kunnes oli tultu kotiselän rannalle. Siinä Aliina oli saanut hevosen talttumaan ja pysähtymään, ja alkanut taas odotella miestänsä, jonka huutoja ei enää kuulunut. Hän sai odotella kauan ja tuijottaa pimenneelle ulapalle, jossa tuuli lennätti raskaita lumia vinkuen ja ulvoen. Hevonen katsoi taaksensa kuin olisi kysynyt neuvoa ja pudisti sitten korskuen päätänsä, niin että kuolaimet helisivät. Lapsi alkoi kitistä ja vääntelehtiä, ja ymmärtäen sen haluavan ruokaa Aliina avasi vaatteensa ja antoi sille rintaa lämpimän vällyn suojassa. Miettiessään siinä, että oli elämänkohta miten vaikea hyvänsä, äiti ei hevillä laiminlyö lastansa, hän kuuli askeleita ja arvasi Veerun lähestyvän. Kumartuen taas kuin iskua odottava hän asettui suojaamaan lastaan ja ummisti silmänsä, mutta mitään muuta ei tapahtunut kuin että Veeru istahti nyt hänen viereensä ja komensi hevosen liikkeelle. Hän ei sanonut mitään, mutta säpsähti nähdessään vaimonsa valkean rinnan ja alkoi ajaa kovasti pakottaen hevosen taas kiivaaseen juoksuun. Sitten hän kuitenkin herpautui, heitti suitset höllälle ja vaipui mietteisiin antaen hevosen mennä miten tahtoi. Näin he ajoivat aavaa kotiselkää puhumatta sanaakaan, välillään asia kuin vuori. Pahdan kohdalla, lähellä sitä paikkaa, jonka muistaminen yhä värähdytti Aliinaa, tämä kosketti äärimmäisen varovasti miehensä käsivartta ja kuiskasi:
– Veeru!
Mies säpsähti. Aliinan äänen sävy ilmaisi kaiken, mitä nainen voi tällaisella hetkellä tuntea nöyryyttä, katumusta, rauhan ja rakkauden janoa. Kun Veeru ei vastannut, Aliina virkkoi, osuen käyttämään samoja sanoja kuin kerran Anterukselle:
– Mitä sinä nyt sanot minulle?
3
Katri huomioi kevään merkkejä kiihkeästi, tuntien olevansa kuin vesa, joka on talvella taipunut reenjalaksien alle ja maannut siinä tainnuksissa, mutta kevään pehmitettyä tien jäistä kalloa vähitellen tuntee uuden elinvoiman virtaavan ytimiinsä ja alkaa hitaasti mutta varmasti nousta ja ojentaa oksiaan aurinkoa kohti. Hän seisahti aina tapansa mukaan portaille, katseli ulapalle, joka vähitellen alkoi tummua lumen hävitessä jään pinnalta, ja salolle, jonka selvästi saattoi todeta heräävän eloon talviunestaan. Koivikot heloittivat kirkkaan ruskeina, hongikot vaaleamman ja kuusikot tummemman vihreinä. Katrin korkea nimikkokuusi, jonka alaoksien suojaisa pimento oli ollut hänen ensimmäisen, värähdyttävän ja suloisesti puuduttavan, lapsellisen lemmenonnensa todistajana, seisoi yhä uljaana kannallaan kestettyään vaivoitta talven myrskyt. Se oli lujempi kuin olivat olleet Anterus ja Jyrki, joiden muisto ja murhe ei tahtonut häipyä Katrin sydämestä.
Palattuaan Pikku-Juhan kastepäivän iltana toisten puolelta kotiin pettyneenä ja surullisena, mielessä aavistus, etteivät Aliinan ja Veerun välit olleet sellaiset kuin olisi pitänyt, Katri jäi valvomaan ja ajattelemaan. Tyttömäisen viattomana, sekä uteliaana että siveästi pidättyvänä, hän oli seurannut Aliinan raskaudentilan kehittymistä ja kysellyt itseltään – myöntämättä niin tekevänsä –, "milloin minä olen niin päin?" Tähän itsetiedottomaan kysymykseen oli samalla liittynyt toinen, joka sisälsi vain sanan "kuka?" Vastatessaan tähän sydämensä salaisimmassa pohjukassa Katrin oli ollut vaikea ehdottaa Jyrkiä tuoksi "kuka"-tekijäksi, sillä Jyrki vetosi Katrin olemuksen toisiin puoliin kuin mitkä tässä tulivat kysymykseen. Jyrki herätti Katrissa sääliä, hellyyttä, äidillistä suojaamisen ja hoitamisen halua, rauhallista ja tyytyväistä sieluntilaa, seesteistä onnea, mutta ei niitä veren väreitä, ei sitä vastustamatonta, pyörryttävää alistumisen viettiä voimakkaan tahdon ja intohimon alle, jonka Katri tunsi vaistomaisesti ja myönsi itsekseen punastuen välttämättömäksi ehdoksi todelliselle rakkaudelleen ja tulevalle naisellisen elämänsä ja äitiyskaipuunsa tyydyttämiselle. Tältä kannalta Vilkko oli hänelle sopiva mies ja Katri olisi taipunutkin jo varhain pitämään häntä valittunaan, ellei Vilkon nuorukaisena osoittama rajuus olisi herättänyt hänessä pelkoa, melkeinpä kauhua, joka ei ottanut haihtuakseen, ja ellei siihen olisi tullut lisäksi Vilkon osuutta Jyrin kuolemaan. Nämä olivat pelästyttäneet Katrin sielun niin, että rakkaudenkaipuu värjötti siellä kuin arka lintu metsän pimennossa, uskaltamatta lentää aavalle, vapaan taivaan alle, nousemaan korkealle kuin leivonen ja laulamaan rohkeasti onnestaan. Katri ymmärsi, että ennenkuin tämä saattoi tapahtua, Vilkon ja hänen väliltä täytyi raivautua pois jotakin, haihtua lapsuudesta periytynyttä vierastusta, pelkoa.
Vilkkokin mahdollisesti ajatteli samoin. Katrin täytyi myöntää, että vaikka Vilkko oli koko talven tehnyt hänelle uskollisesti työtä ja vasta viime aikoina suostunut ottamaan palkkaa, hän ei ollut muuten yrittänytkään lähestyä häntä ja päästä hänen suosioonsa sillä tavalla kuin se, jolla on vakavia aikomuksia. Aluksi Katri oli ollut tästä hyvillään, mutta aikaa myöten, Jyrin muiston vähitellen irtautuessa siitä, mikä kuuluu elämään, ja nuoruuden jälleen vaatiessa oikeuksiansa hän oli alkanut suhtautua Vilkkoon suopeammin, odottavasti. Kerran hän oli jo tavannut itsensä hyräilemästä entistä mielilauluaan ja säpsähtänyt kuin olisi ollut synninteossa. Laulun ilmaisema lemmenkaipuu oli kuitenkin jäänyt väräjöimään hänen sydämeensä ja kieltäytynyt enää katoamasta sieltä. Sen sävel päinvastoin vahvistui ja helisi pian kaikkialta häntä vastaan:
Tyttö se itki ja ikävöitsi
illalla ovellansa;
aamulla vielä hän tuttuansa
tuuditti povellansa.Hän hyräili sitä mielessään nytkin, vaikka oli yö ja pimeä, ja tunsi kuumaa liikutusta, joka toi väkisin vedet silmiin. Ei voinut tehdä mitään, vaan täytyi odottaa, uida elämän virrassa ja palaa suloisen kaihon vallassa. Hän ei tahtonut olla uskoton Jyrin muistolle, mutta halusi silti elää elävien kanssa:
Tyttö se kysyi murheissansa,
mitähän lauloi rastas?
Lemmestä, lemmestä, mistäpä muusta,
korvesta kaiku vastas.4
Veeru toipui tyrmistyksestänsä verraten pian sikäli, että Iso-Juha huomasi hänen päässeen itsensä menettämisen halusta. Hänen katseessaan ei ollut enää sitä pöyristyksen ilmettä, sitä järjetöntä kauhua, joka oli loistanut siitä pahaenteisesti ja peloittavasti tuona saunayönä ja vielä muutamina päivinä jälkeenpäin. Iso-Juha oli pitänyt häntä alituisesti työssä antamatta hänelle aikaa oman itsensä ajatteluun, ja toimittanut – supateltuaan kauan Hanna-mummun kanssa – niin, että Aliina ja lapsi muuttivat Katrin puolelle, pois Veerun nähtäviltä ja kuultavilta. Veeru taipui tähän kaikkeen tahdottomasti, kuin hänelle olisi ollut samantekevää, mitä tapahtui. Hän ei kertaakaan kysynyt Aliinaa eikä lasta, ei yleensä puhunut mitään, vaan eli ja oli kuin mykkä kone.
Veerun sielunelämä ei kuitenkaan ollut tylsynyttä eikä raiteiltaan suistunutta, kuten hänen olostaan ja käytöksestään olisi saattanut luulla, vaan se ilmeni tällaisena sen valtavan taistelun vuoksi, joka riehui sen syvyyksissä. Oltuaan elämänonnensa huipulla, jonne tulevaisuus siinsi sinertävänä satumaana, laajalti lainehtivina peltoina, kultaisina kuhilaina ja nuorina ihmisinä, jotka jatkoivat hänen, Veerun, aloittamaa työtä, hän tunsi saaneensa Aliinan ilmoituksesta iskun, joka syöksi hänet silmänräpäyksessä vastaavasti yhtä syvään kuiluun kuin hänen onnensa kukkula oli ollut korkea. Hän putosi, putosi, ja tunsi tuonen viiman viheltävän korvissansa, kunnes jymähtäen päätyi kuilun pohjalle, jonne ei näkynyt valon pilkahdustakaan. Onnettomuuden tietoisuus oli niin kiduttava, että hänen ensimmäinen mielteensä oli suunnaton, rajaton raivo, joka janosi kostoa ja rangaistusta. Hän jo ojensi isoa koukkusormikouraansa tarttuakseen Aliinan hentoon kaulaan, kun samalla hänen olemuksensa parempi puoli, kaikki se, mikä oli periytynyt häneen väkivallan vastakohtaa, itsehillintää ja viisautta, sukupolvien muru murulta kasvattamaa inhimillisyyttä, pudotti hänet kannaksilta keskelle tietä, edes hetkeksi kostonsa kohteen ulottumattomiin ja varjeltumaan teolta, joka leikkaisi poikki ei vain Aliinan ja lapsen elämää vaan hänen omansakin. Siinä hän nyt seisoi tyrmistyneenä pyyhkien otsaltaan kauhunkuvia, joita sielun ennen kokematon myrsky nosti näkyviin kuin vaahtoava ulappa vastarannalle kalojen raatoja ja muuta saastaa. Hän ei tiennyt, miten kauan hän seisoi siinä ja mitä teki, vaan taisteli sielussaan tuijottaen sen saamaan kauheaan haavaan, josta pursusi verta kuin koskesta vettä ja joka kidutti masentavalla tuskalla. "Ei, sitä en saa tehdä!" hän vakuutti itselleen ja koetti järjestää ajatuksiaan järkeviksi ja viilentää tunteitaan siedettävämmiksi puristaen ohimoitaan, pyyhkien kasvojaan ja haraten hiuksiaan, huomaamatta tuulta ja räntää ja tuntematta vilua.
Yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi, että oli ehkä käsittänyt Aliinan sanat väärin, että tämä ei kenties ollut tarkoittanut sitä, minkä hän, Veeru, oli luullut hänen ilmoituksensa sisällykseksi. Huojentuneena tästä otaksumasta, johon tarttui kuin hukkuva lastuun, hän lähti tavoittamaan rekeä, josta Aliina näytti aikovan nousta pois. Hän oli niin rauhoittunut, että saattoi hiljaa pyytää Aliinaa kertomaan kaikki, ja jaksoi ulkonaisesti tyynenä kestää sen suunnattoman kidutuksen, jonka Aliinan kaunistelematon tunnustus tuotti hänelle. Vasta silloin, kun Aliina mainitsi kirkkohuivin, Veeru tunsi pimeän, sokean raivon jälleen saavan ylivallan ja jättäytyi sen pelossa, ponnistaen viimeiset siveelliset voimansa, taas tielle, heikon uhrinsa ulottumattomiin. Ja hänellä oli vielä niin paljon järkeä, että jaksoi komentaa hevosen liikkeelle ja siten estää pahuudesta syyhyviä käsiänsä pääsemästä tarttumaan uhreihinsa. Juokseminen korven läpi laukkaavan hevosen jäljessä sitten väsytti hänet ja valmisti tietä kaukaiselle säälin värinälle, mikä vuorostaan tukahdutti raivon ja antoi tilaa tyyntyvälle ajattelulle. Siinä tilassa hän oli saavuttaessaan Aliinan ja ajaessaan loppumatkan kotiin.
Täällä kuitenkin kaikesta huolimatta raivo alkoi palata. Veerua kiusasi erikoisesti se mielikuva, jonka Aliina oli herättänyt puhuessaan kirkkohuivista. Joka kerta kun ajatus kohdistui siihen, kaikki kirkastui niin selväksi kuin olisi Veeru itse ollut läsnä. Hän koetti taistella sitä vastaan, sammuttaa sitä kuin tulta, mutta onnistumatta. Hetken kuluttua se taas roihusi kaamean kirkkaana ja ärsytti häntä sietämättömästi. Mielikuvitus syventyi väkisin kaikkiin yksityiskohtiin ja maalasi ne niin eläviksi, että Veerun veri pysähtyi. Hän tunsi yhtäkkiä pimeyden lähestyvän kuin ulapan yli kohisten saapuva synkkä, musta pilviseinä, ja tahtoi paeta jonnekin sen tieltä. Etehisessä hän oli vielä niin järjillään, että kuuli Aliinan huudon, mutta pihalle tullessaan hän oli jo pimeän pilven vallassa, huomaamatta Nopen valittavaa ulinaa ja sen hyppelyä ympärillään. Siitä hetkestä siihen saakka, jolloin heräsi tainnuksista saunan lauteilla, hän ei muistanut mitään.
Kokemus siitä, että oli siis joutunut tilaan, jossa oli toiminut kokonaan oman tietoisuutensa ja järkensä valvonnan ulkopuolella, säikähdytti ja järkytti Veerua suunnattomasti. Se onnettomuus, jonka Aliina oli hänelle tuottanut, painui tämän mielenhaaksirikon varjoon, joka nöyryytti häntä ja sai hänet tutkimaan tilaansa joka puolelta. Tästä sielunkamppailusta, jossa ratkaistiin, voisiko Veeru kaikesta huolimatta palata vaimonsa luo ja uudelleen rakastaa häntä sekä lisäksi lasta kuin omaansa, vai ärtyisikö isketty haava paranemattomaksi ja syöksisi hänet ehkä uuden raivon ja pimeyden valtaan, johtui hänen vaiteliaisuutensa, synkkyytensä, innoton koneellisuutensa, välinpitämättömyytensä, joka rasitti Niemen talon elämää koko kevään kuin painajainen.
KAHDESTOISTA LUKU.
1
Jäät riutuivat tänä keväänä paikoilleen tarvitsematta päästäjäkseen tuulta. Aurinko räydytti ne leppoisella lämmöllään niin, että ne hajosivat itsestään kirkkaiksi, heliseviksi, neulamaisiksi kristalleiksi. Yhtäkkiä todettiin, että ulappa oli auennut. Väkevä kesäntuntu tulvahti ihmisten mieleen.
Mutta vaikka tulikin nopeasti kevät, se ei silti päässyt yllättämään Isoa-Juhaa. Tynnyrit lyötiin kokoon entisellä vauhdilla, Vilkko yhä Katrin puolesta, ja hauet, ahvenet ja säynäjät totesivat harmistuneina, että yhtä reiättömiä ja kavalasti asetettuja olivat Niemen ukon pyydykset nyt kuin ennenkin. Rivittäin oli ukolla kuivumassa kapahaukia pirtin räystäiden alla. Tukinuittoa kun ei nyt sattunut, jäi parempi rauha peltotyöhön, jota Veeru näytti tekevän hiukan innostuneemmin kuin muuta. Olipa hän mennyt eräänä päivänä – Vilkko oli seuraillut häntä vaivihkaa – Letesuolle ja katsellut viemäriänsä, josta täytenään virtasi ruskeata suovettä. Hänen kasvoillaan oli ollut hänen tullessaan kotiin rauhallinen, kirkkaampi ilme kuin pitkiin aikoihin.
Tervaksethan olivat valmiit ja valmis oli Ison-Juhan uusi vene, uljas katsoa, kun se vasta tervattuna paahtui teloillaan auringossa ja ahavassa. Kun peltotyöt saatiin tehdyiksi tavallista aikaisemmin, päästiin sikäli varhaisemmin myös latomaan hautaa. Mikäli mahdollista entistä huolellisemmin Iso-Juha valvoi työn, jättämättä pienintäkään kohtaa epävarmaksi. Sitten tuli taas haudan sytytys, juhlahetki, jota varten Iso-Juha oli tapansa mukaan säästänyt edellisestä vuodesta viinaa. Mutta hänen ihmeekseen ja närkästyksekseen siitä eivät huolineet Veeru eikä Vilkko, joten hänen täytyi keikauttaa ryyppynsä kasakkana olevan Mutkalan Jaakon avustuksella. Tämä oli kyllä ensin epäröinyt ja estellyt, että "jääpikö sitä itselle", mutta "uhrautunut" sitten Ison-Juhan mieliksi ja kohottanut tutisevin käsin ryypyn kohti sakean sängen keskeltä avautuvaa suutansa. Veeru ei ottanut ryyppyä siksi, että muisti edellisen haudansytytyksen ja epäili viinallakin olleen osansa siinä, mitä silloin tapahtui. Vilkko oli alkanut vieroa viinaa siksi, että oli sen kiihoittamana käynyt ensimmäisen kerran käsiksi Jyrkiin, mikä oli ollut kuin alkua tämän surulliseen kohtaloon.
Niin oli hauta saatu sekä sytytetyksi että poltetuksi tyynillä, kuivilla ilmoilla, ja tervaa oli tullut enemmän kuin oli osattu odottaa ja varata tynnyreitä. Juurikat näet sisälsivät ainetta runsaammin kuin Iso-Juha oli laskenut. Kun huomattiin tynnyrien loppuvan, laskettiin lopputerva maakuoppaan, jonka seinät ja pohja verhottiin kuusen kosku'illa; siitä oli helppo ammentaa terva tynnyreihin sitten, kun näitä saatiin valmiiksi. Katri ja Aliina toivat vuorotellen hautamiehille ruokaa. Katri joskus laulahti tullessaan –
Tyttö se vuodatti kyyneliä
kuin simpukan helmilöitä,
kun vuotteli turhaan tuttuansa
ja valvoi yksin öitä –mutta Aliina oli vaitelias, maahan tuijottava, niinkuin oli ollut koko kevään. Katrin laulun kuuluessa Vilkko alkoi hymyillä ja katsahti sinne päin, mistä Katri tuli, mutta ei keskeyttänyt työtänsä. He kuitenkin puhelivat vapaasti, ujostelematta, ja laskivat joskus leikkiä. Veeru taas ei vilkaissutkaan Aliinaan, vaan oli kuin ei häntä olisi ollutkaan. Ei hän tosin välittänyt muistakaan, vaan söi syötävänsä istuen syrjässä, alati aatoksiinsa vaipuneena.
Muu kaikki oli ennallaan. Kuikat valittivat ja pitivät karkeita, tahdikkaita raukujaisiaan. Haudan Vartiat unohtuivat yön kimmeltävässä kirkkaudessa kuuntelemaan rastaan haastelua, sisällyttäen sen sanoihin omat salaisuutensa. Ensin kukki tuomi ja sitten pihlaja, ja niiden tuoksu tuntui huumaavana salopurojen laaksoissa, pienten, harmaiden latojen lähistöllä, jossa aurinko paahtaa ja kimalaiset surisevat unettavasti. Pahdan kangas kuumeni helteessä ja männyt alkoivat kukkia, levittäen tuulen mukana keltaista pölyänsä. Hiekkajyrkänteet hehkuivat keskipäivällä kuumasti ja herättivät Aliinan mielessä muistoja, jotka olivat kipeitä ja suloisia samalla kertaa. Pääskyset tulivat eräänä yönä, jolloin Aliina valvoi ja viihdytteli lastansa. Hän asui vielä silloin Katrin puolella, syynä muka se, että lapsella oli siellä parempi rauha. Raskaita mietteitään hautoessaan hän ei heti älynnyt niiden liverrystä, mutta ymmärrettyään sitten, mistä se aiheutui, hiipi portaille katsomaan pieniä tulokkaita. Niitä oli paljon – Aliinan mielestä enemmän kuin hän oli milloinkaan nähnyt: katon harja kirjavanaan, ikkunalaudat, kaivonvintti samoin, ja sitäpaitsi ilmassa niin tiheä parvi että vilisi. Niiden valkea lento, liverrys ja ilmeinen ilo, kun ne alkoivat hyöriä pesäpuuhissaan, herätti Aliinan sielussa himmeätä onnen väräjöintiä kuin olisivat aamuauringon ensimmäiset säteet alkaneet koskettaa pimeästä yöstä kohoavia sumupilviä. Hän kuunteli niitä ja katseli ympärilleen valoisassa yössä: ulapalle, joka lepäili kullanhohtoisena kuvastimena, salolle ja korpeen, jossa vallitsi ihmeellinen odotus ja kevään täyteys, taivaalle, joka tuntui salavihkaa tarkastavan vain häntä.
2
Aliina oli tunnustuksensa jälkeen todennut sydämessään tapahtuvan suuren muutoksen. Se alkoi hiljaa, vähitellen, melkein huomaamatta, mutta tuli ajan kuluessa silti yhä selvemmäksi. Hänellä itsellään ei ollut siihen varsinaista hänen tahdostaan riippuvaa osuutta, vaan se kehittyi hänen ulkopuolellaan, hänestä riippumatta, ilmiönä, jota hän tarkkasi melkein kuin vieras kummastellen.
Kun mummu peläten Veerun puolesta oli moittinut Aliinaa siitä, että tämä oli mennyt kertomaan miehelleen lankeemuksestaan ja siten särkenyt hänen onnensa ja tehnyt hänestä "tuollaisen", Aliina oli vain nöyrästi vastannut, että hänen oli ollut sillä hetkellä pakko sanoa kaikki, mitä tunnolla oli. Aliina oli puolestaan kysynyt mummulta, oliko tämä sitten vakuuttunut siitä, että Veerun onni olisi ollut taattu siinä tapauksessa, ettei hän olisi päässyt selville Aliinan ja Anteruksen suhteesta? Kun mummu ei ollut vastannut tähän mitään, Aliina oli tuntenut toivonsäteen pilkahduksen sydämessään ja sanonut uskovansa Veerun vielä kerran toipuvan.
Tuo vakaumus syntyi yhtäkkiä, keskellä masentavaa alakuloisuutta ja onnettomuudentunnetta. Aliina ei voinut perustella sitä mitenkään, sillä päinvastoinhan Veerun jurous oli peloittavaa jatkuessaan muuttumattomana päivästä toiseen. Aliina ei huomannut sen olevan ilmaus siitä, että hänen sielullinen suhteensa Veeruun oli hiljalleen muuttumassa, että hän oli tunnustuksellaan vaihtanut tämän kanssa asemaa: Veerun rakkaus oli paleltunut, ehkä kokonaan kuollut, mutta Aliinan siihen saakka rakkaudeton sydän oli nöyrtynyt, avautunut, ottanut vastaan jotakin, joka sai hänet vähitellen näkemään Veerun uutena miehenä, erilaisena kuin ennen. Veeru oli ollut siihen saakka pyytäjän asemassa ja hän, Aliina, kylmänä torjujana; nyt Veeru oli lakannut pyytämästä, mutta sensijaan Aliina joutunut tilaan, jossa ei antaminen tullut kysymykseenkään, kun ei enää ollut mistä antaa, kun täytyi vain pyytää, rukoilla. Aliina oli ampunut viimeisen nuolensa ja oli nyt aseeton, neuvoton, orpo, hämmästynyt siitä, että vuorostaan odotti rakkautta.
3
Sitten oli tullut lähtö tervansoutuun. Iso-Juha oli puuhannut uupumatta, innolla, joka ihmetytti kaikkia ja lisäsi vauhtia Veerun verkkaisiin, uneliaisiin askeliin. Hän oli melkein lapsellisesti ylpeä uudesta veneestään ja lastasi tynnyrit siihen suuremmalla mielihyvällä kuin oli milloinkaan aikaisemmin tässä työssä osoittanut. Sitten hän nosteli yhä uudelleen mahtavaa melaansa, jonka terän oli kuvioinut kauniilla uurrekiemuroilla, ja puheli mielellään sen nojasta. Kun kaikki alkoi olla valmista ja molemmat veneet lastattuina, hän kajosi asiaan, joka oli ollut monen mielessä, vaikka siitä ei ollut kukaan vielä puhunut, sanomalla Veerulle:
– Sinä kai otat viilettääksesi perille toisen veneen?
Veeru katsahti isäänsä kummastuneena ja murahti:
– Saanenhan tuon tehdä, jos niin tahdot...
Vilkon muoto tummeni ja kulmat rypistyivät, sillä hän oli salaa toivonut itselleen tätä kunniatehtävää, koska Veeru oli yhä siinä tilassa, ettei hänelle mielellään voinut sitä uskoa. Hänen toivomuksensa oli ollut sitä kiihkeämpi, kun hän tiesi Katrin tulevan toisen veneen soutajaksi. Hän sanoi:
– Milloin, isä, tulee sitten minun vuoroni laskea kotirannasta mereen, jos annat Veerun tehdä sen tämän ehkä viimeisen kerran? Veeru on laskenut lastin perille jo monta kertaa, mutta minä en ainoatakaan. Tiedäthän, että tunnen väylän yhtä hyvin kuin hän ja kuka tahansa. Ei tarvitse pelätä, että lasken lohipadon portin pieleen...
Se oli varomaton, harkitsematon sana. Ison-Juhan silmät säihkyivät kuin nuorukaisella – ilostako vai suuttumuksesta, oli vaikeaa sanoa – ja hän tarttui poikaansa rinnuksista ja alkoi puskea kuin vihainen sonni, ähisten:
– Sinä s–n nulikka hypit silmille!
Vilkon otsa punoitti ja hänellä oli täysi työ hillitessään vanhaa isäänsä, jota vastaan ei tahtonut käyttää todellista voimaansa. Häntä vähän naurattikin:
– Isä, älkää nyt, leikkiähän minä vain. Luulisi, että olette ryypyissänne...
Äkkiä Iso-Juha hellitti ja kysyi:
– Tulisitko, Veeru, vanhan isäsi soutumieheksi, kun lähden viimeiselle tervanviennilleni?
– Tulenhan toki, vastasi Veeru. – Miksi en tulisi teille, kun olin vuosi sitten Anteruksen soutajana.
Kaikkien tuntoon pisti. Veerun sanat sisälsivät vihjauksen, jonka täyden merkityksen oivalsivat vain Hanna-mummu ja Aliina. Tämä seisoi ujona taampana, hiljaisena ja vakavana kuten aina, ja kuultuaan Veerun sanat kohotti katseensa maasta ja suuntasi sen häneen. Sattumako vai heräävä säälin oireko lie ollut, että Veeru tällöin, ehkä ensimmäisen kerran tyrmistyksensä jälkeen, puolestaan kohdisti katseensa Aliinaan ja näki tämän suuret, siniharmaat, liikutuksesta kosteat ja alistuvaa kärsimystä ilmaisevat silmät. "Lyö, rankaise minua", ne sanoivat, "ole kova, julma sinä, joka et ole mitään rikkonut etkä tiedä, miten raskasta on kantaa syyllistä tuntoa. En voi sanoa enkä tehdä mitään puolustautuakseni, vaan iskusi satavat paljaaseen selkääni siksi kunnes olen kuollut. Sitten vielä polje hautani sileäksi kamaraksi, sylje siihen ja poistu ainaiseksi, seuraavan kerran herätessäsi muistamattakaan, että olin kerran vaimosi..."
Veeru pyyhkäisi kasvojaan tuolla omituisella tavalla, jonka Hanna-mummukin jo tunsi ja joka ilmaisi hänen joutuneen mielenmyrskyn valtaan. Johtaakseen hänen huomionsa toisaalle mummu sanoi:
– Parhaitenhan Veeru sopiikin isänsä saattelijaksi. Onpahan mies veneessä, jos sattuisi vanhan käsi herpoamaan.
– Mies se on Vilkkokin! pääsi tähän Katrilta ihan vahingossa.
Kaikki hymyilivät ja Katri käänsi huivinnipukan suunsa eteen. Hanna-mummu puheli:
– Vilkko sitten viilettää toista venettä ja Katri soutaa – koskissa näet. Suvannoissa ja järvissä on Vilkon itsensä soudettava, sillä eihän hänen, rengin, sovi toki emäntäänsä sillä työllä rasittaa...
– Kyllä minä jaksan soutaa vaikka miten kauan! heläytti tähän Katri. – Olenhan jo ollut Oulua soutamassa.
– Mitäpä muuta sitten kuin veneeseen ja airot käsiin! nauroi Vilkko.
Hyvästeltiin. "Älähän itke, akka!" sanoi Iso-Juha Hanna-mummulle, "sillä minulla on sellainen tunto, että vielä minä kerran juon tuliaiskahvit sinun hapanneesta pannustasi". Veeru silitti Nopen päätä ja asettui jurona tuhdolleen luomatta silmäystäkään Aliinaan ja äitiinsä. Vasta kun myötätuuli, jota oli erikoisesti varrottu, oli pullistuttanut purjeen ja nostanut tämän alareunan kaarelle, hän kumartui katsomaan sen alitse rannalle jääneitä. Noppe itki sydäntäsärkevästi pää vinossa raskaan kurikan painosta. Mummu seisoi vanhentuneena, pienentyneenä, säälittävän inhimillisenä, valkeat hapset auringon kultaamina, vieressänsä Aliina, Aliina...! Tunteet kuohahtivat Veerun sydämessä niin, että hän oli pakahtua ja kaikki näytti pyörivän silmissä.
Iso-Juha kääntyi katsomaan Niemen taloa, joka vakavana vartioi mäellään ja seurasi vanhan isäntänsä lähtöä tämän viimeiseen tervansoutuun. "Jumala tiennee, näenkö enää näitä rantoja", mietti Iso-Juha ja rykäisi römeästi painaakseen tuntumattomiin sen hiljaisen liikutuksen, joka oli hienolla poreilullaan ahdistanut häntä lähtötouhun ajan. "Huutakaa mitä huudatte, paholaiset!" hän sitten sanoi kuikille, jotka saivat yrittää siivilleen kesken uljaimpia raukujaisiansa, kun kaksi korkeata purjeniekkaa kummitusta yhtäkkiä tuli kohisten niitä kohti. Pian oltiin kosken niskassa, laskettiin purjeet ja antauduttiin sen hermoja viemaavan nautinnon valtaan, joka syntyy, kun yhä vikenevä virta tempaa veneen haltuunsa ja alkaa kiidättää sitä kosken jymiseviä pauhuja kohti. Uljuuden tunne elähdytti taas Ison-Juhan vanhaa mieltä nuorruttaen sen nopsaksi ja teräväksi, ja silmänräpäystäkään epäröimättä hän painalsi melallaan aina tarpeen mukaan, kerran sinne, toisen tänne, tarkastellen kuohuja ja kiitäen niiden halki kuin kotka levein siivin. Vilkko näki isänsä mustan hatun katoavan kuohuihin ja nousevan niistä taas, ja auringon luovan kosken utuun hänen yläpuolelleen sateenkaaren värejä. Hänenkin mieltään elähdytti uroon kunto, kun hän hallitsi melaa ensimmäisen kerran elämässään näin vastuunalaisessa tehtävässä, kun keulateljolla istui nyt hänelle jo yhä useammin ja avomielisemmin hymyilevä Katri. Sateenkaarena kimalteleva kosken utu oli hänelle onnen terhenpilvi, johon hän ohjasi veneensä huumautuneena auvonsa autuudesta ja tuntien voimainsa rajattomuuden. Katri katsoi häntä salavihkaa ja jättäytyi turvallisesti hänen huostaansa, suorittamaan elämän yhteistä koskimatkaa. Nykyisyys valtasi hänet niin voimakkaasti, että menneisyys haihtui uneksi, joka oli nähty joskus, kauan sitten, ja tuonut sydämeen suurta murhetta, mutta ei vaikuttanut elämään enää. Katsoessaan Vilkkoa, kun tämä avopäin, tukka hulmuten vauhdin viimasta, silmät pistävän terävinä ja ruumis väkevänä ja pontevana kuin jousen selkä hallitsi melaa, Katri tunsi värisyttävää onnea ja vastasi kuiskaten sydämensä kysymykseen: Vilkko.
Veeru istui teljollaan totisena, näkemättä ja kuulematta mitään, tuijottaen vain Aliinan silmiin, jotka olivat tuossa hänen edessään suurina, rukoilevina, nöyrinä, täynnä tuskaa ja arasti kysyen, oliko hänen onnensa todellakin tuomittu ainaisesti sammuneeksi.
4
Matka meni kuin vilahdus, suomatta monta levon hetkeä ja pitäen alituisessa vaaran ja vauhdin jännityksessä. Jäljellä oli vain viimeinen nikara, se sama, jonka portinpieleen Iso-Juha oli rysähdyttänyt laskumieskunniansa raunioiksi. Veneet lipuivat parhaillaan sitä kohti – ei ollut enää matkaa kuin ehkä neljännes. Suloin Iso-Juha käännälsi veneensä rantaan, mutta ei noussut pois, vaan jäi istumaan melansa ääreen, pää käden nojassa, mietteisiinsä vaipuneena. Vilkko laski myös veneensä maihin ja odotti isänsä ilmoittavan, miksi tähän oli näin aikomatta pysähdytty. Mutta Iso-Juha vaikeni – vain katsoi silloin tällöin poikiinsa, Katriin ja virralle, joka vakavasti matkasi merta kohti, – katsoi pitkään ja hymähti kuin olisi pahoitellut jotakin. Kauan vaiettuaan hän lopuksi virkkoi:
– Mitenkähän olisi, jos sinä, Veeru, laskisit tämän viimeisen nikaran?
Veeru hämmästyi eivätkä Vilkko ja Katri tahtoneet uskoa korviaan. Veeru sanoi:
– Mitä isä nyt? Eikö teidän pitänyt juuri tämä koski...?
– Niinhän siitä on ollut puhetta, vastasi Iso-Juha, mutta se on ollut yhtä paljon leikkiä kuin totta. Minulle kun näet sattui viime vuonna tässä onnettomuus, on mieleeni jäänyt siitä arkuutta, että uskaltanenko enää mennä koko paikasta. Se viimekesäinen rysäys ei ollut näet melamiehen syytä, sillä vaikka miten tarkoin muistelen sitä, en voi huomata ohjanneeni toisin kuin ennenkään. Siinä oli vaikuttamassa mitä lie ollutkaan. Kun on nyt onnellisesti päästy näin pitkälle, en tahdo panna alttiiksi kallista lastia...
Iso-Juha ei sanonut sitä, että oli herännyt moittimaan itseään joutavasta, väärästä kunnianhimosta, jonka tyydyttämiseksi olisi uhrannut vaikka henkensä. Jumalan kiusaamista olisi lähtö uudelleen samalle väylälle, josta vuosi sitten – ja varmasti hänen turhamaisen laskumiesylpeytensä tähden – oli koitunut karvaita kokemuksia. Tämä asia oli kasvanut hänelle niin raskaaksi tunnon taakaksi, että hänen oli täytynyt ottaa se puheeksi poikainsa kanssa. Vaiettuaan hetkisen Veeru sanoi painavasti:
– Juuri sen viimekesäisen tapaturman vuoksi isän on laskettava tämäkin koski. En voi suostua siihen, että sanottaisiin Niemen Ison-Juhan jänistäneen...
Nyt Vilkkokin otti äänen:
– Isän se on laskettava, isän – päätettävä viimeinen matkanne mereen kuten Niemen isäntäin on tapa ollut ja kunnia vaatinut. Mitä sanoisi patruuna saatuaan tietää, ettei Niemen isäntä enää uskaltanut hurauttaa viimeisestä nikarasta?
– Tämä on sellainen asia, vastasi Iso-Juha, ettei siinä oteta huomioon minun kunniaani, ihmisten naurua eikä patruunain arveluita. Tässä ratkaisee yksinomaan se, kuka meistä kykenee laskemaan viimeisen vaaranpaikan parhaalla onnella ja saattamaan tervahovin möljään kalliin lastin, paljon vaivan ja runsaan hien hinnan. Minun onneni petti viime kerralla – koeta sinä, Veeru, nyt!
"Minun onneni on pettänyt vielä pahemmin", ajatteli Veeru ja sanoi ääneen:
– Laskette kosken varmemmin kuin minä – en suostu.
– No Vilkko sitten nuorella onnellasi? ehdotti Iso-Juha.
– En millään! torjui Vilkko; jäljessä osannen tulla, vaan en edellä mennä. Isän on laskettava kotirannasta mereen – muu ei auta. Mutta jos pelkäätte onnenne vähentyneen, niin ottakaa Katri soutajaksi. Veeru saa tulla laskemaan minun venettäni, sillä jos kenen on tässä syytä arkailla niin minun, joka olen melassa ensikertalainen. Näin on kaikista varminta.
Ison-Juhan silmät kiilsivät, kun hän katsoi poikiinsa, jotka enempää puhumatta asettuivat paikoilleen: Veeru melaan, Vilkko keulatuhdolle. "Kyllä minä soudan teidät tervahoviin", sanoi Katri iloisesti Isolle-Juhalle nousten hänen veneeseensä, tarttuen tanakasti airoihin ja katsoen häneen kirkkain silmin, suu naurussa. Ison-Juhan sydän sykähti ja vanha olemus lämpeni, kun hänen eteensä näin ilmestyi elämän ihastuttavin nuoruuden kuva. Hän tunsi yhtäkkiä vapautuvansa kummallisesta arkuudestaan ja ikäänkuin saavansa nimenomaisen luvan laskea tämän kosken elämänsä viimeisen kerran. "Ylimmissä ymmärkeissä on varmaan muutettu päätöstä minun kohdalleni", ajatteli Iso-Juha ja joutui tapansa mukaan mielikuvituksessaan itsensä Ukon pakinoille. "Sinä olet, Iso-Juha, tehnyt paljon työtä, ja saanutkin aikaan yhtä ja toista, mutta kaiken olet aina tarkoin merkinnyt omaksi ansioksesi muistamatta minua, jolla kuitenkin on ollut puuhiisi pieni osuus. Vai mitä?" – "Pyrkivät tärkeätkin asiat unohtumaan ainaisessa työntouhussa", erehtyi Iso-Juha puolustautumaan. – "Mutta en haastanut sinua eteeni kaivellakseni vanhoja", jatkoi Ylituvan Isäntä, "sillä en ole luonteeltani pikkumainen, vaan nuhdellakseni sinua tuosta joutavasta laskumiesylpeydestäsi, joka pullistuttaa sinua niin, että saumasi ratkeavat. Annoin siitä jo viime kesänä hyvän opetuksen, mutta eipähän näy auttaneen, koska olet puuhannut nämä uudet tervalastit oikeastaan vain saadaksesi kunniasi muka paikatuksi. Olin siksi päättänyt antaa sinulle uuden opetuksen..." – "Mutta vanhaa koiraa on mahdotonta opettaa istumaan!" korotti kiivastuen ääntänsä Iso-Juha; "ei tuota nyt luulisi paljoksi, jos mokoman mannan lisäksi, mitä olet minullekin, luodullesi, elämässä tarjonnut, antaisit edes sen verran mielen hyvikettä, että saisin viimeisen kerran laskea eheänä kotirannasta mereen. Saattaa kyllä siellä korkeissa taivaissa olla miehen kunnia ja maine vähäinen ja moitittavakin asia, mutta täällä maan kamaralla se on parhaita perintöjä, mitä isä voi lapsilleen jättää. Anna siis minun päättää retkeni rauhassa ja tee sitten, mitä parhaaksi näet". – "Yhä sinä olet malttamaton ja kiivas", hymyili Taatto; "sanoinhan, että olin päättänyt antaa sinulle vielä lujemman luunapin kuin vuosi sitten. Aikomukseni oli lisäksi ilmoittaa, että olen kuitenkin armahtanut sinua ja päättänyt sallia laskusi. Mutta sen olen tehnyt en sinun vaan Veerun, Vilkon ja Katrin ansiosta". – "Miten niin?" oli Iso-Juha ihmettelevinään, tekeytyen tyhmäksi. – "Kun poikasi näet puolustivat jalosti isänsä kunniaa pitäen sitä tärkeämpänä kuin omaansa ja kun Katrin mukana tulivat veneeseesi Vilkon syntymättömät lapset, ne terveet vekarat, joiden mieltä tulevaisuudessa innostaa tarina siitä, miten heidän ukkovaarinsa laski tervalastit kotirannasta mereen. Lapset näet tarvitsevat rohkaisukseen isien mainetöitä. Oletko nyt tyytyväinen?" – "Hyvä olet, Taatto, ansiotta minua poloista palkitset!" tunnusti Iso-Juha. – "Hoida siis melaasi ja onnea matkalle. Varo sitä oikealta puolelta tulevaa akanvirtaa, sillä se on syvempi ja tarttuvampi nyt, kun rantaa on siltä puolelta perkattu".
5
Hanna-mummu ja Aliina olivat kotimiehinä, apulaisina piikatyttö ja renkipoika. Oli kulunut jo parisen viikkoa ja tervansoutajia odotettiin joka hetki palaaviksi. Aliina hätäili sydämessään, miten hän nyt elämänsä järjestäisi, mitä tekisi. Hän kysyi sitä mummulta ja tämä neuvoi:
– Muutat aittaasi ja sillä hyvä. Tukala sinun on asua lapsen kanssa pirtissä, jossa leivotaan ja ihan kuhisee kärpäsiä.
– Missä sitten Veeru nukkuu, sillä, kuten mummu tietää, hän ei tahdo olla minun kanssani?
– Odotahan, kun hän palaa. Uskon hänen tulevan aittaasi mielellään, vakuutti mummu.
– Entä Pikku-Juha?
– Pikku-Juha on Veerun oma poika, niinkuin olen aina sanonut. Kaikki muu on pahaa unta, joka on unohdettava kuin ei sitä olisi ollutkaan. Menehän siis ja järjestä aittasi kesäkuntoon.
Aliina totteli. Hän kantoi vuodevaatteet tuultumaan, vaihtoi patjaan riihikuivat, savuntuoksuiset oljet, otti arkustaan rohtimiset raidit ja teki vuoteen kahdelle hämillään kuin morsian. Hän pyyhki katon ja seinät sekä pesi lattian ja toi pirtistä poikansa kehdon, jota kuin kokeeksi keinahdutteli aitan rosoisilla siltapalkeilla. Se kolkahteli hiljaa ja sai pienen nukkujan avaamaan silmänsä. Ja hämmästyen Aliina totesi nyt, että Pikku-Juhalla oli Veerun silmät – ei Anteruksen. Hänen nenässään ja suunsa piirteissä oli myös ilmeistä Veerua, mutta ei ollenkaan Anterusta. Mikäli hänessä oli muuta näköä, se taas periytyi Aliinalta.
Aliina ei ensin voinut ymmärtää, miten saattoi olla näin, sillä hän oli tähän saakka ollut vakuuttunut siunautuneensa Anteruksesta. Mutta sitten hän säpsähtäen muisti pian kohtalokkaan haudansytytysyön jälkeen joutuneensa Veerun syleilyyn, ja kysyi kuiskaten, siitäkö sittenkin? Ensimmäisessä silmänräpäyksessä tämä huomio tuotti hänelle tuskaa, sillä merkitsihän se sitä, että Anteruksen viimeinen ja samalla väkevin side häneen katkesi ja Anterus häipyi muistoksi, joka kyllä lämmitti ja valaisi hänen menneisyyttänsä, mutta oli silti vain tehoton, yhä haalistuva kuva. Miten mielellään hän sittenkin olisi tahtonut olla Anteruksen pojan äiti, nähdä hänen kasvavan isänsä kuvaksi ja virkistää hänellä elämänsä polttavinta vaihetta. Mutta nämä ajatukset, joissa vielä eli menneisyyden hurma, väistyivät sen pelkäävän kummastuksen tieltä, jota hän tunsi ajatellessaan poikansa salaperäistä siittymistä. Eikö siihen, että lapsi oli kaikesta huolimatta Veerun näköinen, sisältynyt ikäänkuin edeltäpäin suotu anteeksianto teosta, joka kenties oli katsottu välttämättömäksi, jotta Aliina voisi tulla äidiksi? Tämä ajatus tuotti hänelle suuren kevennyksen, sillä sen avulla hän sai mieleensä puhdistavan, ylentävän tunnon ja ymmärsi voivansa odottaa Veerun paluuta luottavammalla, toivehikkaammalla mielellä kuin tähän saakka. "Minulla on sinulle poika!" hän kuiskasi ja kumartui tarkastamaan lastansa vielä kerran.
Lapsen ihon tuoksu herätti hänessä kuuman kaipuun ja hän tunsi odottavansa Veerua kiihkeästi.
6
Raskas paluumatka oli suoritettu. Huoahtaen Veeru heitti vetoköyden hartioiltaan ja vyyhtesi sen viimeisen kerran, sillä noustu oli viimeinen koski ja edessä oli kotiulappa. Kaukaa siinsi vaaransa laelta Niemi, koti ja ponnistelujen kohde, elämän kiinnepaikka ja onnen ja onnettomuuden asuinsija. Iso-Juha tarttui huoparimiin ja Veeru airoihin, ja väsyneesti he lähtivät soutamaan. Raukea oli myös Vilkon ilme, kun hänkin heitti vetoköyden ja käskien Katrin pitämään perää lähti isänsä veneen jälkeen. Oli jo ilta, taivaalla vaarui raskaita pilviä, mutta niiden välistä siivilöityi vielä maille ruskoa. Tuuli oli vastainen ja vaikeutti kulkua, joskaan ei ollut niin navakka, että olisi sen kokonaan estänyt. Tulo kodin näkyviin uudisti uupuneet voimat.
Kun sitten veneen kokka hiljaa rahisten uursi kotirannan hiekkaa, Iso-Juha jäi istumaan tuhdolleen ja ajatteli: "Vihdoinkin velattoman talon valkamassa". Hän oli koko elämänsä toivonut tämän hetken tulevan ja kuvitellut sitä riemua ja tyydytystä, mitä silloin kokisi. Tässä hän nyt oli: lunastettu velkakirja taskussa ja vielä rahaakin. Tunsiko hän nyt niin monesti kuvittelemaansa riemua?
Kyllä. Syvä riemu ja tyydytys täytti hänen mielensä. Jumala oli antanut hänen saavuttaa kaikki, mitä hän oli halunnut: talonsa tulevan vaurauden perustuksen ja kuulun laskumiehen eheän kunnian – tämän lapsellisen pyyteen, jota hän oli niin palavasti toivonut. Nyt ei ollut kenelläkään mitään sanomista, sillä puhtaasti, epäröimättä, hän oli hujauttanut lohipadon portista, vaikka aurinko oli kilottanut silmiin niin, että oli luullut laskevansa tulena säkenöivään aukkoon. Patruuna oli käskenyt omaan konttoriinsa ja tarjonnut sikarin ja konjakkiryypyn. "Kun ollaan näin vanhat tuttavat", oli sanonut.
Niinpä niin. Iso-Juha tunsi saaneensa riittävästi maallista menestystä ja mainetta ja oli siitä kiitollinen. Mutta kaiken ilonsa ohessa hän tunsi olevansa hiukan ällistynyt siitä, ettei saavutettu onni silti tuntunut tämän kummemmalta. "Tällaistako tämä nyt onkin!", hän jahkaili, – "kaikki mennyt kuin unennäköä ja silmäin edessä oleva vähäistä, vaimoni tuossa rannalla pieneksi kuihtunut kuin harmaja tonttu ja minä itse vanha ja tutiseva".
Hänet valtasi yhtäkkiä voimakas katoavaisuudentunne, joka ylensi hänen ilonsa ja tyytymyksensä korkeaksi, seesteiseksi rauhaksi. Iso-Juha tunsi päässeensä kaikkien pyrkimysten ja intohimojen ulkopuolelle ja päättäneensä elämänsä juoksun, vaikka jaksoikin tässä vielä nousta horjahteleville jaloilleen. Hän käveli kömpelösti ja kankeasti matkatavaroiden ylitse ja välitse keulaan, jossa Hanna-mummu odotti, ja yritti nostaa jalkaansa laidan yli. Se kävi kuitenkin niin kömpelösti, että hän olisi kaatunut, ellei lähellä ollut Veeru olisi ottanut häntä syliinsä. Iso-Juha näytti lepäävän silmänräpäyksen poikansa leveässä, tukevassa sylissä kuin olisi tuntenut olonsa siinä erikoisen hyväksi, mutta selviytyi siitä samalla seisaalleen ja ojentaen Hanna-mummulle kätensä sanoi:
– Taidat, akka, luulla, ukonkoikaleesi menettäneen viimeisen vaikkunsa tai olevan ihan käkenä päissään, kun ei enää pysy tolpillaan. Terveisiä lähetti patruuna Niemen vanhalle emännälle, jonka muisti menneiltä tervareissuilta – taisi katsella sinua aikoinaan liiankin tarkkaan –, ja tuliaisia, jotka ovat tuolla arkussa...
Sitten Iso-Juha huomasi Aliinan, joka arkana seisoi taampana, huivi silmille vedettynä, ja mennen hänen luokseen tervehti häntä:
– Aliina se aina pitää huivia kuin olisi silmistään sairas. Riisuhan pois se – kas noin – eihän silmissäsi näytä olevan vikaa – isot ja koreat ovat – vähän itkettyneet vain.
Vilkko ja Katri olivat jo menossa rantatietä. Iso-Juha ja mummu lähtivät heidän jälkeensä hitain askelin, tukien toisiaan ja usein levähtäen. Aliinan liikahdettua kuin olisi ollut neuvoton, menisikö heidän mukanaan vai jäisikö Veerun luo, tämä sanoi:
– Menehän sinäkin – tulen kyllä kohta.
Aliinan sydäntä jääti. Ei silmäystä, tervehdystä, ei sanaakaan Veeru ollut suonut hänelle, vaan oli jättänyt hänet edelleen entiseen toivottomuuteen – pyörinyt selin, ollut juron näköinen. Aliinan iloinen, toivoonsa uskova odotuksentunnelma muuttui harmaaksi koleudeksi, joka karsi häntä viluna. Hän alkoi kiiruhtaa taloon, sillä hän tahtoi viedä pois aitasta lapsensa ja oman asumisensa merkit, koska ymmärsi Veerun yhä haluavan elää hänestä erossa. Hän oli niin kiihtynyt, että meni pihan läpi puolijuoksua. Hanna-mummu, joka juuri oli päässyt portaille, näki siitä, etteivät Aliinan asiat olleet oikein. Niin pian kuin sai sijoitetuksi ukkonsa tämän tutulle istumapaikalle, hän pistäytyi Aliinan aittaan ja tapasi tämän purkamassa vuodetta ja riisumassa seiniltä rakoihin pistämiänsä suopursun kukkia, joita katkerana polki jalkoihinsa.
7
Veeru oli elänyt koko matkan kahta elämää: ulkonaista työtä ja toimintaa, jolloin ruumis suoritti melkein koneellisesti sen, mitä tarvittiin, ja sisäistä, jolloin mieli vain pohti Aliinaa. Yhä uudelleen hän kertoi itselleen kaikki, mitä oli kuullut Aliinalta, kärsivällisesti ja yksityiskohtaisesti alusta loppuun saakka, laajennellen ja elävöittäen mielikuvituksessaan yksityiskohtia. Joka kerta hän raivosi mielessään ja kärsi mustasukkaisuuden ja nöyryytyksen tuskia, mutta ei silti voinut olla toistamatta kärsimyshistoriaansa. Huolimatta sen tuottamasta kivusta siitä oli samalla eräänlaista selittämätöntä nautintoa.
Sitten hän totesi ajatustensa ja mielikuvituksensa alkavan väsyä kalvamaan ja kaluamaan aina tätä samaa asiaa, josta ei ollut puristettavissa enää mitään uutta. Kipeimmätkin kohdat menettivät vähitellen polttavaisuuttaan, niin ettei viha lopuksi virinnytkään, vaan mieli jäi vain tyynesti surulliseksi. Harkinnan herätessä hän muisti Aliinan rehellisen, avomielisen tunnustuksen, jossa tämä ei vähimmälläkään tavalla kaunistellut tekoaan, vaan asetti itsensä säälimättä oikeaan valoon. Veerun mielessä kasvoi vakaumus, ettei Aliina ollut tehnyt tekoaan tahallaan eikä irstaudessa, vaan siksi, että se oli sallittu hänen kohdalleen. "Minulla ei ole oikeutta moittia häntä, sillä hän on ollut silloin ihmistä väkevämmän voiman vallassa, saman, joka toi köyden minun käteeni".
Taisteltuaan näin voitolle sen ajatuksen, että Aliina oli tunnustuksellaan todistanut tahtonsa puhtauden ja siis oikeutettu pyytämään sovintoa ja anteeksiantoa, Veerulle jäi vielä poistettavaksi mielestä se vastenmielisyys, jota hän tunsi Aliinaa ja Pikku-Juhaa kohtaan. Se oli vaikeata, sillä sitä ajatellessa kuvastui mieleen Aliinan ruumiillinen kuuluminen toiselle miehelle. Tämä mielikuva ei ottanut haalistuakseen, vaan perustuen urospuolen hurjaan omistusviettiin herätti aina uudelleen eloon välillä jo vaimentuneen inhon. Tämä taistelu alkoi kallistua voitoksi vasta sitten, kun Veerun mieleen kaivautui Aliinan itkevä katse vedoten entiseen rakkauteen ja herättäen säälin, jota Veeru ei ollut vielä siihen saakka Aliinaa kohtaan tuntenut. Hän alkoi väliin ajatella, että mitäpä hän, mies, välittää vihata pientä, heikkoa vaimoaan asiasta, joka kaikesta päättäen on ollut hänelle ylivoimainen. "Anterus oli uros, jota ei nainen voinut vastustaa", kuiskasi joku salaa Veerun tietoisuudessa. Joka tapauksessa se asia on ollut ja mennyt, eikä uudistu enää milloinkaan. "Mutta miten kävisi, jos Anterus eläisi yhä ja asuisi edelleen Niemen toisena isäntänä? Luottaisitko siinäkin tapauksessa Aliinaan?" Tuskanhiki kohosi Veerun otsalle hänen ajatellessaan tätä ja hän kapinoi Jumalaa vastaan: "Miksi kiristät asian näin pitkälle mielessäni, kun et tehnyt sitä todellisuudessa? Siksikö hukutit Anteruksen, ettei hän olisi enää päässyt Aliinan luo viettelemään tätä lankeemukseen? Tarkoitit mitä tahansa, niin minun täytyy ja minä tahdon uskoa, että Aliina olisi joka tapauksessa noussut lankeemuksestaan, tunnustanut sen minulle ja palannut luokseni todellisena vaimonani".
Hänen sielussaan leimahti kirkas valo, kun hän täten tunnusti Jumalalle kaikesta huolimatta uskovansa vaimoonsa. Se oli hänen olemuksensa hyvyyden nousu siitä alhosta, jonne intohimot olivat raivotessaan sen syösseet. Hyvyys purskahti esiin kuin päivä pilvien takaa ja muutti kuin aurinko äsken niin alakuloisen, murheellisen maiseman loistavaksi elovainioksi, jota hän katseli hurmautuneena, liikutuksesta kostein silmin. Mutta tätä kesti vain silmänräpäyksen, sillä hurjistuttavat mielikuvat ryntäsivät taas kutsumattomina piilopaikoistaan ja pimensivät synkkinä pilvinä hänen rauhansa ja sovinnollisuutensa kirkkaan taivaan. Silloin hän saattoi havahtua siihen, että kiristeli hampaitaan ja lisäsi tarpeettomasti voimaa soutuunsa, niin paljon, että Iso-Juha katsahti häneen.
Veeru oli tultaessa kotirantaan tässä vaihtelevassa mielentilassa: valmis unohtamaan kaikki ja toisaalta syttymään pienimmästäkin aiheesta entiseen vihaansa. Hän oli toivonut, ettei Aliina tulisi rantaan – mikä kyllä olisi ollut kummallista –, koska oli kuvitellut heidän ensimmäisen tapaamisensa tapahtuvan kahdenkesken, ja pahastui siitä, että näki hänen kuitenkin tulleen. Ja vielä enemmän hän loukkautui siitä, että Aliina oli sitonut päähänsä hänen tuomansa kirkkohuivin. Vaikka Aliina oli tietenkin tarkoittanut ilmaista sillä kiintymystään Veeruun ja katumustaan, niin olisihan hänen pitänyt ymmärtää, muistaen, mitä oli itse tuosta huivista kertonut, minkä mielikuvan sen näkeminen Veerussa herätti. Myrtyneenä näistä seikoista Veeru ei ollut rannassa näkevinään ketään, ei edes äitiään, vaan rajoitti tervehdyksensä siihen, että silitti kerran, pari, jaloissansa heveltävää ja ujeltavaa Noppea.
Mutta katsoessaan sitten poistuvaa vaimoansa, jonka vartalon ja pään asento ilmaisi alakuloisuutta, Veeru tunsi sydämessään heräävän säälin, joka ajoi synkät pilvet pakosalle. Sen ohella hän vaistosi yhtäkkiä koko olemuksessaan janoa, joka suloisesti viemasi ja kiehtoi häntä Aliinan puoleen. Se tunne oli tullut hänelle melkein vieraaksi – siitä oli hyvin kauan, kun se oli ollut hereillä. Veeru muisteli siinä kantaessaan tavaroita suojaan ranta-aittaan erästä kertaa vuosi sitten... Sen oli täytynyt sattua heti sen jälkeen, mitä Aliina oli kertonut Anteruksesta. Siksi Aliina lie ollut niin tympeä... Tuo tunne kai osaltaan sai aikaan, että Veerun sydän lopultakin virittyi sovinnolliseksi, onnea kaipaavaksi, että hän lähti nousemaan rantapolkua mielessään rauha ja halu löytää onnensa uudelleen. Hän katseli Noppe-parkaa, joka vaivalloisesti raahasi kaulakurikkaansa koettaen pysyä hänen rinnallaan, mutta ei antanut kahleensa häiritä iloansa, vaan koetti, poloinen, vielä hypelläkin osoittaakseen sitä. "Pitäähän sinunkin, äijäpaha, saada edes jotakin hyvää kaupunkituliaisiksi", ajatteli Veeru ja irroitti koiransa kaulavyön, johon kurikka oli kiinnitetty. Noppe ei aluksi oivaltanut, mitä sille oli tapahtunut, sillä raahattuaan kahlettaan jo monta viikkoa se oli siihen tottunut. Mutta tajuttuaan sitten yhtäkkiä olevansa vapaa, se loikaten Veerua vastaan nuolaisi hänen kasvojaan, päästi riemu-ulvonnan ja alkoi laukata isäntänsä ympärillä matalana pyyhkien maata, heiluttaen häntää ja nauraen koirain kuvaavalla tavalla.
Veerun tullessa pirttiin siellä oli vain Hanna-mummu, joka sieppoi pelkalla uunista viimeisiä tuliaispaistoksiaan ja välillä kävi tyrkkäämässä kehtoa, jossa Pikku-Juha potkiskeli tyytymättömänä. "Se odottaa ruokaa", mummu selitti, "ja saakin sitä kohta, kunhan Aliina palaa aitasta, jota meni järjestämään kesäkuntoon. Tulehan katsomaan poikaasi, miten vankka se on ja niin sinun näköisesi". Ja mummu vei Veerun kehdon ääreen ja siinä yhä puheliaasti selitti lapsen ja Veerun yhdennäköisyyttä, kauneutta ja tukevuutta, ja mielihyväänsä siitä, että heillä oli nyt poika ja perillinen, talon tuleva isäntä ja suvun jatkaja. "Ensimmäiseksi Iso-Juhakin meni kehdon ääreen katsoakseen, kuten sanoi, oliko Pikku-Juhaa ruokittu hyvin. 'On ruokittu', vastasin, 'sillä Aliinalla on rinnat niin täynnä, että itsestään tirskuu'", selitti mummu toimessaan. "Lapsenkin pitää päästä nukkumaan aittaan, sillä pirtissä tulee olo tukalaksi ja kärpäset ahdistavat. Nostamme Aliinan kanssa kehdon sinne sitten, kun poika on syönyt".
Veeru lysähti istumaan penkille kehdon ääreen ja katsoi lasta, joka nähdessään oudot, vakavat kasvot lakkasi kitisemästä ja alkoi tuijottaa totisesti. Ensin oli pelko saada vallan, mutta sitten se haihtui ja sijaan tuli turvallisuudentunne, joka levisi hymynä pikkumiehen kasvoille. Veeru huomasi tarkastaessaan lasta, ettei siinä todellakaan ollut Anteruksen piirteitä, että silmät olivat hänen, ja otsa ja nenä mahdollisesti myös hänen, Veerun. Vastenmielisyys lasta kohtaan alkoi hiljaa kadota ja hän ojensi sille kömpelösti paksun, tervasta mustuneen etusormensa.
Mummu ei ollut tätä näkevinään, vaan puuhaili touhuissaan lietensä ääressä. Häntä jännitti niin, että polvet olivat lysmyä, ja hän rukoili mielessään palavasti, että tämä kohtaus onnistuisi ja Veerun kiintymys lapseen heräisi. Kun Veeru oli istunut hetken ja kuunnellut omituinen ilme kasvoillaan pikkumiehen kirahtelua, mummu katsoi parhaaksi huomauttaa, että toiset tervamiehet olivat kahvilla keittiössä. Olisi näet saattanut joku yllättää Veerun kehdon äärestä, mikä ei olisi ollut hyväksi. Veeru nousi ja meni.
Keittiössä puhellessa kävi selville, että Vilkko ja Katri lähtisivät aamulla kirkolle ottamaan kuulutuksia. "Mikä kiire niillä nyt on?" kysyi Iso-Juha; "syksyllähän vasta talonpojissa häitä pidetään". – "Olisi aikomus saada asia valmiiksi heinäntekoon", vastasi Vilkko, "koska Katri saa siten halvimmalla itselleen heinämiehen". – "Halvimmalla!", sanoi Iso-Juha, "talonsa ja itsensä hän sinulle palkaksi antaa. Mutta kun naimisiin ei milloinkaan mennä niin kiireesti, että vauhti olisi osallisten mielestä riittävä, niin lähtekää toki ja ottakaa Jumala saattomieheksi". Veeru näki, miten Aliina tultuaan sisään ja kuultuaan asian liikuttuneena halasi Katria.
Tultuaan saunasta ja syötyään illallisen Veeru viipyi pirtissä siksi, kunnes kaikki olivat poistuneet. Sitten hän meni ulos, seisoskeli portailla hetken katsellen sateiseksi vetäytyvää taivasta, kevätkesän vaaleata vihreyttä, kosteutta kaipaavia oraita ja ulappaa, joka aaltoili juuri sillä ilmeellä, minkä se otti alkaessaan odottaa sadetta. Jokavuotinen mäkipeltojen vaara, kevätkuivuus, oli nytkin kiusannut oraita ja kiiruhtanut rukiin tähkälle liian pian. Luonto janosi kosteutta, kasvunvoimia antavaa sadetta, ja virkistyisikin vielä melkein vammattomaksi, jos sadetta saataisiin pian. Suoviljelyksillä ei kuivuudesta ollut pelkoa, vaan vahingon tuotti siellä hapan pohjakosteus, joka siis piti kuivata tarkoin. Toisenlaiset lähtivät sadot niistä – sen Veeru oli taas tällä matkalla päässyt ymmärtämään.
Hän meni pihan poikki aittaansa kohti. Viileä piha-apila tuntui jalkaan pehmeältä ja mieluiselta, välittäen Veerun olemukseen kotikamaran pysyvää, lujaa onnea. Seisahtuessaan Aliinan aitan ovelle ja taas katsellessaan ympärilleen kesäyössä, joka oli muuten hiljainen, paitsi että tuuli suhahteli jossakin mietteliäästi, surullisesti, ja pääskyset ilakoivat ja sinkoilivat ilmassa herkeämättä, Veeru tuli yhtäkkiä ajatelleeksi, miten armottomasti elämä oli tosin häntä kohdellut, mutta miten paljoa rikkaammaksi hän oli kokemustensa kautta tullut. "Mikä oikeus minulla on muuten ollut vaatia", hän mietti, "että olisin saanut säästyä kaikelta siltä, mikä järkyttää ihmistä ja tekee hänet onnettomaksi? Ei minkäänlaista, vaan se, mitä olen kokenut, on ollut välttämätöntä sen perustan lujittamiseksi, jolla asun ja elän. Olenhan saanut vaimoni takaisin ja omakseni varmemmin ja syvemmin kuin ennen, ja lisäksi pojan, joita nyt voi siunautua useampiakin. Vaikka en tosin jaksa suorastaan kiittää Jumalaa osastani, niin tunnen tällä hetkellä ainakin voivani alistua siihen".
Veeru totesi yhtäkkiä kokevansa jotakin sellaista, joka oli näyttäytynyt hänelle tähän saakka vain vilahduksina: ylentynyttä, seesteistä rauhaa, joka kohotti hänet pois vihan ja katkeruuden tasolta ja valaisi hänelle inhimillisyyden olemuksen. Hän tunsi voittaneensa ja sai omakseen onnen, jonka suuruus pyörrytti. Noppe, joka oli istuutunut hänen jalkoihinsa ja jonka päätä hän oli ajatuksissaan hyväillyt, kääntyi ja nuolaisi hänen kättänsä.
Hän meni aittaan ja näki sen hämyssä Aliinan arkana, pelkäävänä, kädet valmiina nousemaan siihen iskua torjuvaan eleeseen, joka niin monta kertaa oli vihlaissut Veerun sydäntä. Järkyttyneenä Veeru ojensi kätensä ja äännähtäen vapautuneesti, tyytyneesti, Aliina riensi hänen syliinsä, kyyristyen väkevän miehensä turviin kuin hätääntynyt lintu. Kaikki oli unohdettu ja sovitettu kuin ei olisi mitään ollutkaan. Aliina tunsi nukkuessaan miehensä hyväilyihin palavaa kiitollisuutta siitä, että oli kerran tunnustanut kaikki, ettei heidän välilleen ollut jäänyt pienintäkään salaisuutta. Hän ymmärsi, että jos niin olisi käynyt, hänelle ei olisi milloinkaan koittanut tällaista rajattoman autuuden hetkeä eikä avautunut sitä vakavan onnen laajaa, elämän loppuun saakka ulottuvaa näköalaa, jota hän nyt väristen katseli.
Aitan katosta alkoi kuulua rapinaa, ensin harvempaa ja hiljaisempaa, sitten kiihtyvämpää ja kovempaa. Sade oli vihdoinkin päässyt purkautumaan ja valui nyt hereänä ja lämpimänä janoiseen maahan, joka otti sen vastaan onnen ja tyytymyksen hurmassa kuin nuori vaimo miehensä siunauksen. Aitassa lepääjät kuuntelivat sen kohinaa ja tunsivat onnensa siltäkin puolelta täydentyvän, ja sade puolestaan kuuli heidän kuiskauksensa ja Aliinan yhä toistuvan varoituksen miehelleen: "Älä herätä lasta!"
– – –
Aika on kulunut järkähtämättä ja jättänyt merkkinsä tiensä varteen. Iso-Juha on kuollut kymmeniä vuosia sitten ja samoin Hanna-mummu. Heidät haudattiin Kirkkosaareen samaan hautaan, lähelle Anterusta. Kun saarta lakattiin pian tämän jälkeen käyttämästä hautausmaaksi, se jäi vainajineen yksin soutamaan ulappaansa, kohti sitä ikuisuuden porttia, josta se kerran oli erehtymättä laskeva. Kun pysyviä muistomerkkejä ei ollut tapana hankkia ja elämän arki esti käynnit saarella, koska sinne ei ollut enää pakottavaa asiaa, haudat tasoittuivat kamaraksi ja kangaskanerva kätki niiden paikan tuuheana peittona. Kukkia ei haudoilta kuitenkaan puuttunut, sillä kesäkuussa niiden sammalikossa tuoksui vanamo ja elokuussa itse kanerva. Heinäkuussa koko saarta ympäröi kukkaseppele, sillä kukoistihan silloin sen mustissa rantalouhikoissa orjanruusu, jonka punaiset terälehdet ovat niin löyhässä, että yksi ainoa kosketus pudottaa ne. Ken sattui joskus nousemaan maihin tälle vainajien pyhälle saarelle, näkemään orjanruususeppeleen ja kuulemaan tuulen suhinaa korkeiden honkien oksissa, hänet valtasi väkevä tunne maallisen onnen hauraudesta ja ikuisen rauhan kaipuu.
Niemessä hallitsivat vanhoina isäntinä Veeru ja Vilkko, apunansa lukuisa joukko lapsia ja lapsenlapsia. Aliina-emäntä oli synnyttänyt miehelleen kahdeksan perillistä, viisi poikaa ja kolme tytärtä, ja Katri-emäntä täyden tusinan, puoleksi kumpiakin. Hanna-mummu oli ehtinyt ennen kuolemaansa hiukan tuskastuneena sanoa, että jos oli Niemessä ennen hiljaista, niin kyllä oli nyt ääntä enemmän kuin riittämiin. Aliina-emäntä oli tunnettu lempeästä, rauhallisesta, surumielisestä olemuksestaan, josta huokui syvää vakavuutta ja hartautta, Katri-emäntä topakkuudestaan, joka tehosi sisukkaaseenkin mieheen. Joskus heidän lapsensa tulivat uteliaiksi ja vaativat tietoja Isosta-Juhasta, joka vielä vanhana laski kotirannasta mereen, Anteruksesta, joka hukkui, ja karjalaispojasta, joka oli kotoisin rajan takaa. Jotakin tuli aina kerrotuksi ja niin kutoutui nuorten mielikuvituksessa tarinasikermä, joka kiehtoi heitä kummallisesti. Ei ollut sen mukaan ollut uljaampia miehiä kuin Iso-Juha ja Anterus, ei tanakampaa emäntää kuin Hanna-mummu, eikä murheellisempaa kohtaloa kuin Jyrki, karjalaispoika.
Niemen talo on edelleen rantatörmällään, mutta uuden ajan vaurastuttamana, melkein tuntemattomaksi muuttuneena. Sen viljelykset ovat laajentuneet ja tulleet maakuntansa parhaiksi, sen isännät ja emännät kuuluja kunnostaan. Sen lapsia on hajaantunut ympäri maata vieden mukanaan yritteliäisyyttä, ahkeruutta ja sitkeyttä. Taivas kaartuu sen yllä korkeana ja suopeana; salot vihertävät autereisina sen ympärillä kuin palvoen jättiläiskuusta, jota Katri-emäntä muistaa katsoa portailtaan ja jonka hän on vaatinut erikoisesti varjeltavaksi; hiekkapahdat hehkuvat kesien helteissä ja muistelevat liikuttuneina sitä sunnuntaita kauan sitten, jolloin ne hengähtämättä katsoivat onnetonta lemmen onnea; kuikat ennustavat itkullaan ja rau'unnallaan ihmisten kohtaloita; ja ulappa kuvastelee pilvien kulkua, kevään iloa ja syksyn murhetta, kuin olisi elämä itse.