Suuri haave

SUURI HAAVE

Nelinäytöksinen näytelmä

Kirj.

RUNAR SCHILDT

Tekijän luvalla suomentanut ["Den stora rollen"]

Ilmari Ahma

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.

HENKILÖT:

Armas Fager, ent. statisti; pari vuotta yli viidenkymmenen. Vendla, hänen vaimonsa, ruokatavarakaupan pitäjä,

   samanikäinen kuin mies.

Elli, 21-vuotias | Hjördis, 20-vuotias | heidän tyttärensä, statisteja. Ferdinand Hagert, ent. teatterinparturi. Rouva Ringman. Kolme punakaartilaista.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Pieni ruokatavaramyymälä kulmatalossa, osittain kadunpinnan alapuolella. Perällä vasemmassa nurkassa sisäänkäytävä kadulta, kaksinkertaiset ovet, kolme porrasaskelmaa niiden välissä. Oikealla kaksi ovea, joista etualalla oleva vie Fager-puolisoiden huoneeseen, taempi tyttöjen kamariin. Ikkuna perällä ja vasemmassa sivuseinässä; ikkunat ja ulko-oven ruudut peitetty pahvikaihtimilla. Seinillä hyllyjä, joilla harvassa ruokatavaroita, tupakkaa y.m. Kulmatiski; tynnyreitä, laatikoita ja olutkoreja; tiskin takana kulunut selkänojaton tuoli.

Kello on noin kaksi yöllä. Kun peräikkunan kaihdin vedetään ylös, näkyy vastapäinen talorivi, jota maalilla sivelty katulyhty himmeästi valaisee.

Väliverhon noustessa on näyttämöllä pimeätä.

Elli ja Hjördis tulevat varovaisesti sisään taemmasta oikeanpuolisesta ovesta; Hjördis vääntää ovien välissä olevaa sähkönappulaa, jolloin kattolamppu syttyy.

ELLI (kuiskaa). Ei, älä vielä, senkin höntti. Eihän ole tarkoitus antaa mamman nähdä että täällä on valoa. Hän voi herätä. (Hiipii varpaillaan etumaiselle ovelle ja ripustaa nenäliinansa avaimenreiän eteen.) Kas noin. (Nauraa hihittää.) Nyt meillä on chambre séparée. Kabinjeto, niinkuin Valodja ja Grishka sanoivat. (Etsii laatikoista ja kaapeista jotakin syötävää. Hjördis istuu tuolille tiskin taakse ja tuijottaa hajamielisenä ilmaan. Keskustelu käy aluksi hillityllä äänellä, mutta vähitellen tytöt unohtavat varovaisuuden.)

ELLI (syödä natustaen). Etkö sinä tahdo mitään?

HJÖRDIS (hajamielisesti). En, kiitos.

ELLI. Oikeinko sinä luulet olevasi hienoissa kutsuissa, kun kiität noin kohteliaasti?

HJÖRDIS. Se meni ajatuksissa.

ELLI. Oletko sinä ollut kauankin kotona?

HJÖRDIS. Vähän aikaa.

ELLI. Miks'et ole mennyt maata?

HJÖRDIS (vältellen). Minä – tahdoin odottaa sinua.

ELLI. Kittiä kanss'. Sinä et välitä tuon taivaallista siitä, mitä minulla on kertomista.

HJÖRDIS vaiti.

ELLI. Täällä on vielä vähän niitä hyviä karamelleja. Etkö huoli?

HJÖRDIS. Ei, minä en välitä.

ELLI. Oletko saanut niin paljon herkkuja tänä iltana, ettei mikään maita enää kotona?

HJÖRDIS. Mistä minä olisin saanut? En ollut sisällä missään.

ELLI. Oliko se Otto Ringman joka odotti sinua?

HJÖRDIS. Näithän sinä.

ELLI. Näin kyllä, tietysti. Kaikki me sen näimme.

HJÖRDIS (välinpitämättömästi). Vai niin.

ELLI. Ja sitten te haljuilitte kaksi tuntia pitkin katuja? Sinä ja se heppu!

HJÖRDIS. Me teimme pitkän kävelymatkan, kauas yli Pitkänsillan.

ELLI. On sekin lystiä, honglata ulkona pakkasessa tuommoisen kläpin kanssa! Eikö hän pyydä koskaan sinua mihinkään ravintolaan?

HJÖRDIS. Joskus. Kun hänellä on varaa.

ELLI (pilkallisesti). No ei se sitten taida usein tapahtua.

HJÖRDIS. Ei, se on totta. Hän ei ole mikään jobbari.

ELLI. Kyllä minä sinun sijassasi varoisin kulkemasta öisin syrjäkatuja tällaisina aikoina. Ennenkuin arvaattekaan, voitte saada puukon selkäänne, sinä ja sun kuutamokavaljeerisi. Kuinka sinä olet yht'äkkiä tullut niin rohkeaksi, sinä joka olit ennen semmoinen jänis?

HJÖRDIS. Minä en pelkää koskaan kun hän on mukana. (Hymyilee.) Hän on niin voimakas ja niin – (Keskeyttää.) Vaikka tänään, se on totta, oli jollain tavoin kummallista ja levotonta Sörnäisissä. Niin paljon väkeä liikkeellä, muijia supattelemassa ja miehiä jotka juoksivat sinne tänne.

ELLI (huoaten). Tulee kai jokin hulina taas, suurlakko tai jumala ties mitä. Huomasitko kuinka vähän väkeä teatterissa oli tänään?

HJÖRDIS. Ihmekös se. Kenen nyt tekee mieli huvitella tämmöisinä aikoina.

ELLI (kiivaasti). No minun esimerkiksi! Minä en kärsi tätä enää, minä tulen hulluksi jollei pian tule muutosta. Siihen tapaan kuin oli ennen.

HJÖRDIS. Sääli sinua, koska ajat taitavat pikemminkin muuttua vielä paljon pahemmiksi kuin ne nyt ovat. Sanovat ne jotka ymmärtävät näitä asioita.

ELLI (matkien). "Ne jotka ymmärtävät näitä asioita." Tuon sinä olet saanut profeetta Ringmanilta.

HJÖRDIS vaiti.

ELLI. Kaikki mitä sinä ajattelet ja puhut nykyään, on hänestä lähtenyttä.

HJÖRDIS. Ehkä.

ELLI (istuutuu tiskille ja katselee terävästi Hjördistä). Kuule Jösse, mun täytyy sanoa, sinä olet suuri aasi. Ettäkö ihan totta sinä meinaat hukata elämäsi tuon miehen takia?

HJÖRDIS (hymyilee surullisesti). Hukata...

ELLI. Ringmanit ovat köyhiä kuin kirkon rotat. Ei edes piikaa heillä ole, tohtorinna itse saa keittää ja siivota. Mitä herrasväkeä se on! Ja poika tietenkin lukee velaksi.

HJÖRDIS. Tuon minä tiedän yhtä hyvin kuin sinäkin.

ELLI. Ja sentään käyttäydyt kuin mikäkin leuhka. Tuon pojan tähden sinä annat palttua meidän vanhoille ystävillemme. Hansen ja Wulffert sanoivat tänään etteivät he lepy sinulle ikänä, jollet tule mukaan ensi kerralla.

HJÖRDIS. Saavat olla sitte ilman. Sinne minä en enää mene, että sen tiedät.

ELLI (hypähtää alas tiskiltä, viheltää hiljaa ja merkitsevästi). Terve, Suomeni maa! Vai sillä lailla. Näyt tulleen ihan täyshulluksi. Se huomataan muuten teatterissakin. Ethän sinä osaa enää mitään. Et muista laulujen sanoja, et menuetin vuoroja. Minä oikein häpesin tänään sinun tähtesi.

HJÖRDIS (vaivautuneesti). En tiedä, minä olin niin väsynyt.

ELLI. Mutta sama juttuhan se on melkein joka ilta. Pidä varasi hyvin tarkkaan, voit saada potkut jonakin päivänä. Hirvonen ja Pajari ovat kyllä panneet sen merkille, minä kuulin kuinka he kiroilivat sinua.

HJÖRDIS nousee, on etsivinään jotakin tavaroiden joukosta.

ELLI. Tiedätkö missä mamma pitää sokeria, jota hän ostaa ryssiltä?

HJÖRDIS. En.

ELLI. Älä narraa, kyllä sinä tiedät, joka roikut täällä puolet päivät ja lossaat autella.

HJÖRDIS. Sanoinhan minä etten –

ELLI (keskeyttäen). Äh, älä viitsi olla noin pyhä! Luuletko että minä huolin teidän saastaisesta ryssänsokeristanne, jota soltut kaivavat sinellintaskuista ja matruusit likaisista puseroistaan. Ihan oksettaa kun ajattelenkin. Kenties samat miehet jotka tappoivat Valodjan ja Grishkan viime vuonna – –

HJÖRDIS. Minä en koskaan ole ostanut ryssiltä mitään. Äiti joskus sen tekee, kun on niin vaikea saada tavaroita. Mistä me lopulta eläisimme jollei kaupasta?

ELLI. Äh, kaupasta!... (Heilauttaa itsensä jälleen tiskille, nakertaa jotakin. Istuu vaiti ja uneksivan näköisenä.) Valodja ja Grishka... Ne oli aikoja ne. Voitko sinä ymmärtää ettei siitä ole kuin vuosi!

HJÖRDIS. Ei, minä en sitä ymmärrä. Kymmenen tai sata vuotta on täytynyt kulua siitä. (Hiljaisemmalla äänellä.) Joskus minusta tuntuu ettei se tapahtunut ollenkaan minulle, vaan jollekulle toiselle. Aivan toiselle ihmiselle.

ELLI (nauraen pilkallisesti). Oo, vai ei sinulle, älä viitsi höynäillä. Kyllä se vain olit sinä eikä kukaan muu joka tulit minun luokseni yhtenä iltana ja kysyit, mahtoiko se olla vaarallista, kun Grishka – (Tirskuu.) Sinä olit "pengar värd" sillä kertaa, olit vissiin.

HJÖRDIS (kiivaasti). Vaiti!

ELLI (huolettomasti). Että kahdeksantoistavuotias tyttö voi olla niin yksinkertainen, sitä minä en olisi uskonut. – Muistatko kun olimme ensimmäisen kerran heidän torpedoveneessään?

HJÖRDIS (yhä kiihtyen). En!

ELLI. Muistatko Hangon-matkaa?

HJÖRDIS (hyökkää esiin ja sieppaa tuolin). Jos et lopeta ihan paikalla, niin minä heitän tämän tuolin vasten naamaasi.

ELLI. Vihainen sinä olit silloinkin. Ensin. Sitten lepyit.

HJÖRDIS (kuiskaten). Minä voisin tappaa sinut.

ELLI. Hohoo, ei vähempää. Ja mitä varten, jos saan luvan kysyä?

HJÖRDIS. Ilman sinun hommiasi hän olisi ollut minulle ensimmäinen kenties. Ei, varmasti, varmasti! Tiedätkös, väliin minusta tuntuu että minä – (Kohottaa tuolin ikäänkuin iskeäkseen, mutta laskee sen jälleen.)

ELLI (pelästyneenä hypähtää tiskiltä alas, koettaa kuitenkin peittää säikähdystään väkinäisellä ylimielisyydellä). Jösse, sinun pitäisi mennä Pelastusarmeijaan. Se kopsa päässä sinä olisit eri kiva. Ja ajatteles kuinka tyylikästä veisata kitarrin säestyksellä: (Laulaa ja jäljittelee kitarrisäestystä.)

    On meillä telefoon' – pling, plong –
    Jumalan asuntoon – pling, plong –
    kun soitan sillä, oi,
    niin Herra vastaa – –

HJÖRDIS. Suu kiinni, herätät mamman.

ELLI. Aluksi voit ryhtyä käännyttämään minua ja faijaa, harjoituksen vuoksi. Siinä on sulle työmaata niin että kyllä piisaa. Onni ettei mamman tarvitse tulla paremmaksi kuin hän on. (Ottaa hyllyltä savukerasian ja aukaisee sen. Sytyttää savukkeen ja puhaltelee vahvoja haikuja.)

HJÖRDIS. Minä vain sanon sinulle että mamma laskee paperossilaatikot joka ilta ennen maatapanoaan.

ELLI. Pyh, pappa kähveltää niin paljon tupakoita, että yksi laatikko sinne tai tänne ei merkitse mitään.

HJÖRDIS. Pappa, niin. Hän nyt on sellainen kuin on.

ELLI. Missähän se ressu nytkin pitää majaa?

HJÖRDIS (kohauttaen olkapäitään). Kai hän on ulkona juomassa Hagertin kanssa niinkuin tavallista.

ELLI. Niin, hän tulee pahemmaksi päivä päivältä.

HJÖRDIS. Tiedätkö mitä minä luulen. Että isän käy lopulta huonosti. Ennen se oli kuin pilantekoa, hänen juomisensa ja hulluttelunsa, nyt siinä on tosi takana, jollakin tavoin.

ELLI (nyökäten). Pahalta se näyttää. Hän on tullut niin häijyksi ja katkeraksi, on kuin hän tahtoisi ottaa hengiltä kaikki ihmiset.

HJÖRDIS. Niin, sen jälkeen kuin erottivat hänet teatterista.

ELLI. Se olikin hävytön teko. Lähes kolmekymmentä vuotta hän oli ollut siellä, aina iloisena ja innostuneena, aina mukana missä hyvänsä. Ei kukaan ollut palvellut teatterissa niin kauan kuin hän, ja kuitenkaan hän ei pyytänyt koskaan penniäkään enempää illasta kuin nuorimmat poikanulikat, joita Pajari ottaa suoraan kadulta.

HJÖRDIS. Rahoja hän ei ajatellut lainkaan. Tiedätkös, kun ne siellä sitten ilmoittivat hänelle etteivät halunneet pitää häntä enää, niin hän tarjoutui avustamaan ilmaiseksi. Vain saadakseen olla mukana näyttämöllä.

ELLI. Sen minä uskon. Hänellehän teatteri oli melkein kaikki kaikessa. Ja hyötyä hän teki puolestaan, sitä ei kukaan voi kieltää. Miten olikaan toissa vuonna, kun ei kukaan tahtonut ottaa karhun osaa kappaleessa "Oli kerran" – eikö pappa silloin oitis vetänyt karhunnahkaa ylleen ja loikkinut ja tanssinut ja teuhannut ilta illan perästä, vaikka oli viidenkymmenen ikäinen ja vaikka oli vähällä tukehtua ja hikoili niin että lotisi. Hän ei pitänyt itseään liian hyvänä siihen, mies, joka olisi pystynyt viemään oikeita rooleja paremmin kuin moni näyttelijä. Muistatko kun hänellä joskus oli repliikki lausuttavana – jokainen tavu kuului aina lämpiöön saakka. Ja edukseen hän esiintyi missä puvussa tahansa, frakissakin, joka on kuitenkin vaikeinta.

HJÖRDIS (nyökäten). Sääli on pappaa. Toissa päivänä, kun minä tulin kotiin päivälliseksi, hän istui keinutuolissa ja itki. Ensin hän meni hämilleen ja aikoi kääntyä pois, mutta kuinka sitten olikaan, hän astui luokseni ja sanoi: "Lapsi kulta, minä tässä istuin ja ajattelin teatteria, muutahan minä en ajatella voi, vaikka miten koettaisin. Ja kuinka sitä asiaa mielessäni kääntelenkin, aina tulen siihen, että he ovat tehneet minulle suurimman vääryyden mikä koskaan on ihmisen osaksi tullut. Kuka on rakastanut teatteria niin kuin minä ja kuka on sitä palvellut niin kauan ja niin uskollisesti? Mitä minä siitä hyödyin? Rahoista ei kannata puhuakaan, ne menivät tulitikkuihin. Mutta työ. Kerran kahdessa vuodessa minä sain sanoa jotakin, ja siinä oli kaikki mitä pyysin palkakseni. Sillä ne hetket olivat elämäni onnellisimmat. Ja kun minä lausuin repliikkejäni, en ollut enää minä itse, vaan juuri se ihminen jota minun oli määrä esittää. Minä tunsin sen koko ruumiissani. Luuletko että monetkaan hienot ja kuuluisat oikeat näyttelijät voivat väittää samaa – jos ovat rehellisiä nimittäin."

ELLI. Pajari on hunsvotti, sen minä olen sanonut hänelle vasten silmiä. "Isäni suree itsensä pilalle", minä sanoin hänelle viimeksi tänään, mutta hän vain nauroi ja sanoi: "Tokko hänessä on mitään pilattavaa enää?" Ajatteles kuinka sikamaista! Voihan lapsikin nähdä että pappa menee rappiolle, kun yhtenään juo ja suree, suree ja juo.

HJÖRDIS (hyvin totisena). Minä en ymmärrä mikä tästä lopuksi tulee. Kauppa huonontuu päivä päivältä, kun ei voi saada uusia tavaroita, ja pappa tuhlaa sen vähän mikä jää ylitse. Mamma näytti hiljakkoin minulle säästöpankkikirjaansa – se oli melkein tyhjä. Hän onkin semmoinen joka ei koskaan voi tarpeeksi kauan pitää puoliaan. (Kadulta kuuluu ääniä ja askelia.)

ELLI. Tiedätkö mitä, Jösse, jos täällä kotona tulee liian pirulliset oltavat, niin minä tuumaan että lyömme hynttyyt kasaan, sinä ja minä, ja muutamme pois – (Avain kalisee ulko-oven lukossa.)

HJÖRDIS. Ss! Mitä se oli?

ELLI. Pappa tulee kotiin. Hänellä on kai joku kaveri muassaan, koska hän tulee sitä tietä.

HJÖRDIS. Pappa ja Hagert aikovat tietysti jatkaa ryyppäämistä täällä puodissa.

ELLI. Estämmekö sen? Herätämme mamman?

HJÖRDIS (avaa tyttöjen huoneeseen vievän oven). Ei, anna heidän olla. Sammuta valo.

ELLI. Muuten he kyllä itsekin herättävät äitimuorin, ja silloin tulee loppu lystistä. (Sammuttaa valon. Molemmat tytöt nopeasti pois.) Katuovi aukeaa. Sähkö-taskulampun valo liikkuu hapuillen sinne tänne; kuuluu:

ARMAS FAGERIN ÄÄNI. Katsos, tämä pikkuinen niksi on tarpeen ettei ovikello kilise.

FERDINAND HAGERTIN ÄÄNI. Joo, kyllä sinä osaat.

Armas sulkee oven heidän perässään. Valaisten tietään hän tassuttaa puodin lävitse oikealle seinälle sähkönappulan luo. Sytyttää kattolampun.

Armaan yllä on nukkavieru talvipalttoo, jossa on kriminnahkakaulus; lakki on muuta nahkaa. Hagertilla on ohut ulsteri ja huopahattu; hän hytisee vilusta. Molemmat ovat tuntuvasti nauttineet alkoholia olematta silti suorastaan juovuksissa. Heidän mielialansa on katkera ja ärtyinen.

ARMAS (hykertää hermostuneesti käsiään ja silmäilee ympärilleen huoneessa). Kas niin, nyt ollaan täällä. Heitä yltäsi.

HAGERT. Ei minua oikeastaan liika lämmin vaivaa, mutta voihan olla hyvä karaista itseään. Kohtapuoleen saa kai ruveta käymään alasti. (He kiskovat päällystakit yltään ja panevat ne tiskille. Sama erotus kuin äskenkin tulee näkyviin: Armas on puettu puolirähjäisen elegantisti, mutta Hagertin asu ilmaisee köyhyyttä ja puutetta. Armas vetää povitaskustaan konjakkipullon ja laskee sen tiskin kulmalle.)

HAGERT. Mutta jos Vendla herää –

ARMAS. Äh, hyvinhän tässä viime kerrallakin. Muija nukkuu sikeästi kuin pölkky, se on paras puoli hänessä.

HAGERT (huomaa nenäliinan, jonka Elli on unohtanut ovenripaan). Mikä tämä on?

ARMAS. Näytähän. (Ottaa nenäliinan, katsoo nimikirjaimia, haistelee sitä. Myhäilee ymmärtävästi.) Se on Ellin. Ilmankos minusta äsken tuntui että täällä oli valoa, kun me tultiin portaissa. Tytöt ovat olleet hakemassa namuja. Tunnen tuon. (Haistelee uudelleen nenäliinaa ilmeisellä mielihyvällä.) Jaa-a, minä sanon, se tyttö, se tyttö! Hajuvedet hänellä on kuin markiisittarella. Ja tuommoinen hieno monogrammi. Puuttuu vain kruunu, ja se pitäisi oikeutta myöten olla siinä.

HAGERT (muka väärinkäsittäen). Ruotsinko vai Tanskan kruunuja sinä tarkoitat?

ARMAS (loukkaantuneena, arvokkaasti). Minä tarkoitan vapaaherrallista kruunua. Etkö tiedä että pappani oli paroni?

HAGERT. Äskettäin sinä kerroit, niinkuin monta kertaa ennenkin, että hän oli kaartinkapteeni.

ARMAS. Milloin minä niin sanoin?

HAGERT. Etkö muista, me nähtiin muutamia ryssänsolttuja olkalaput poisratkottuina ja keltaiset kävelykengät jalassa, ja silloin sinä sanoit: Kun on kaartinkapteenin poika, jolla disipliini on veressä, niin iljettää nähdä sotaväkeä tuommoisessa viheliäisessä alennustilassa. Niin sinä sanoit.

ARMAS (ärtyisesti). Entä sitten. Eikö paroni voi olla kaartinkapteeni? Onko se vastoin luontoa tai perustuslakeja, mitä?

HAGERT. Ei, eipä suinkaan. Mutta on se vähän omituista että sinä puhut usein isästäsi etkä tunnu kuitenkaan olevan oikein varma –

ARMAS (on kuunnellut jurona, mutta koettaa sitten yhtäkkiä päästä siihen hyväntuulisen hilpeään äänilajiin, joka on ennenmuinoin ollut hänelle ominainen). Ei sitä ollut äitimuorikaan, niin että mitäs me kaksi riitelemään sen asian takia. Mutta ylhäisistä piireistä hän oli, se on varmaa. Eikö se näy minusta päältäkin, mitä? Vastaa rehellisesti!

HAGERT. Joo – totta perhana. Ja tytöistä! Ne ne on makupaloja.

ARMAS (mielissään). Sanos muuta, sanos muuta. Mutta et sinä ennen vanhaan katsellut tyttöjä tuolla silmällä.

HAGERT (naurahtaen). Minä olen saanut uudet silmät, uudet ja tarkemmat. Näen paljon semmoista jota en aavistanutkaan ennen.

ARMAS. Helkkari. Mutta istutaanpas. Ota sinä tämä. (Ojentaa hänelle tuolin.) Et ole kuninkaan linnassa, mutta sen sinä tiesit edeltäpäin. (Nostaa kannellisen tynnyrin lähemmäksi tiskiä; hakee hyllyiltä kipposen ja tuopin, kaataa niihin konjakkia; istuutuu tynnyrille.) Terve!

HAGERT (istuutuu). Terve!

ARMAS. Ja tupakkaa. (Tuo pari laatikkoa savukkeita hyllyltä.) Tässä, ole hyvä. Ota koko aski.

HAGERT (epäröi). Ollako nyt ylpeä vai saadako sauhut vielä huomennakin –

ARMAS (ystävällisesti). Sinä tiedät, Ferdi: niin kauan kuin on minulla, on sinullakin.

HAGERT. Aiotko saattaa minut itkeä tillittämään vai mitä? Mutta kiitos joka tapauksessa. (Pistää laatikon taskuunsa.)

Äänettömyys. He juovat kilistämättä ja tuijottavat ääneti eteensä, kunnes Armas yht'äkkiä havahtaa säpsähtäen.

ARMAS. Ei, helvetti, älä istu ja tuijota noin. Se tuntuu kolkolta. Sano ennemmin mitä sinä tuumaat ehdotuksestani.

HAGERT (kooten ajatuksensa). Mistä ehdotuksesta? Sulla on niitä aina niin monta ettei pirukaan voi pitää niistä lukua.

ARMAS. Tarkoitan sitä josta me puhuttiin kadulla. Että minä kirjoitan teatterin johtokunnalle ja pyydän – ei, vaadin takaisin paikkani, josta minut vääryydellä ja ilman aihetta on pantu pois.

HAGERT. Hahahahapp. (Tukahduttaa naurunsa painamalla käden suulleen.) Mainio ehdotus. Saakelin hieno ja she-sheniaalinen. Se antaa minulle erään aatteen.

ARMAS (epämieluisasti hämmästyen). Sinulle? Aiotko sinäkin kirjoittaa –? Kuule, minun mielestäni ei ole hyväksi jos me kirjoitamme samaan aikaan, se – se vain pilaa asiaa.

HAGERT. Rauhoitu, en minä ajatellut teatteria lainkaan. Minä kirjoitan keuhkotaudille ja pyydän – ei, vaadin että se antaa minulle takaisin vaimoni ja kaksi lastani, jotka se vääryydellä ja ilman aihetta on minulta riistänyt.

ARMAS (suutahtaen). Minun asiaani ei saa panna leikiksi.

HAGERT. Ei, mutta minun. – Kun sitä ajattelee: mulla on vaimo ja kaksi lasta, on ollut kaksitoista, viisitoista vuotta; me – me viihdymme yhdessä, sovimme yhteen, me tulemme toimeen – noin – jokseenkin hyvin – vähän rahapulaa kyllä – mutta kuitenkin – Ja sitten yht'äkkiä he ovat poissa. Vuoden sisällä, yks, kaks ja kolme. Se on niin että voisi nauraa suunsa kieroksi. Ja kaikkein hauskinta jutussa on että se oli kai osittain minun omaa syytäni. Miks'en minä lähettänyt heitä hienoihin sanatorioihin ja kuuluisien professorien luokse, miks'en antanut heidän matkustaa muihin maihin missä on rasvaista ruokaa ja sokeria ja viiniä ja aurinkoa vuodet umpeen. Kuka kielsi minua, sinä kysyt. Ei kukaan. Ei yksikään ihminen. Päinvastoin monet kehoittivat minua sen tekemään. Mutta minä en tehnyt. Semmoinen mies minä olin.

ARMAS. Ferdi hyvä, ei pirukaan voi sinua moittia. Sinä panit viimeiset pennisi likoon ja lainasit lisää. Sinä teit kaiken mikä vallassasi oli ja enemmänkin.

HAGERT. Sitähän minä juuri tässä koetan selvittää. Oliko moitteen syytä ja kenessä. Sitä sietää ajatella. Se on tärkeä seikka, melkein yhtä tärkeä kuin sinun. Elämänsä viimeisenä iltana Elsa sanoi minulle: "Nyt sinä jäät yksin ja –"

ARMAS (kyynelsilmin). Ei, lopeta jo, minä en voi kuulla tuota, se kääntää mielen ylösalaisin. Tekee ihan heikoksi. (Ottaa nenäliinan, niistää nenänsä ja pyyhkii silmänsä.) Älä mieti niin paljon, Ferdi, ryyppää vain. (Kilistää kipollaan Hagertin tuopin laitaan.)

HAGERT. Sen minä teen tyrkyttämättäkin. Muutahan en juuri teekään enää.

ARMAS. Sinä juot kuin mies, Ferdi, sitä ei voi kieltää. Sinä juot niinkuin minä. Mutta se on kirottua – minä olen viime aikoina huomannut sen – että kun jokin oikein kaivelee rinnassa, niin ei auta viina eikä mikään. (He vaipuvat taas synkkiin mietteisiin. Hagert koettaa puhaltaa savurenkaita, Armas panee kätensä ristiin polven ympäri ja keikkuu tynnyrillä.)

ARMAS. Sinä siis olet sitä mieltä että minun on turha kirjoittaa johtokunnalle?

HAGERT. Yhtä hyvin voit koettaa sylkemällä sammuttaa tulipaloa.

ARMAS (kiihkeästi). Koko elämäni olen antanut teatterille, kuinka he voivat nyt heittää minut pois kuin – kuin –

HAGERT. Mitä sinä luulet niiden herrojen sinusta piittaavan? Tuskin tietävät että sinua on olemassa.

ARMAS (nyrkit koholla). Ne roistot! Konnat! Aasit! Ne eivät käsitä – eivät aavista – (Vaikenee, kumartuu Hagertin puoleen ja lausuu matalalla äänellä, vilpittömästi kuin lapsi:) Ferdi, minä en voi elää ilman teatteria. Tehkööt minulle mitä tahansa, mutta minun täytyy päästä takaisin.

HAGERT. Veli hyvä, olethan koettanut kaikkia keinoja. Sinä tiedät ettei siitä tule mitään. Pajari ei ota meitä kumpaakaan takaisin. Mitä minuun tulee, minä olen semmoinen juopporatti etten voi hoitaa enää tointani – niin hän sanoi, ja tottahan se onkin. Kaksi kenraaliharjoitusta ja yksi ensi-ilta oli mennä päin helvettiä minun takiani. Mitä heillä on sinua vastaan – se – sitä minä en tiedä niin tarkoin, mutta et sinä koskaan tule niiden seinien sisälle niin kauan kuin joku heistä on elossa. Sen he vannoivat silloin kun minä viimeksi puhuin heidän kanssaan.

ARMAS (raivoissaan). Älkööt he saattako minua äärimmilleni. Niin kauan kuin ovat elossa, he sanovat. Mutta heidän ei pitäisi puhua semmoisia – voi käydä niin, etteivät he saa vallan pitkiä aikoja – (Hillitsee itsensä.)

HAGERT (kylmästi). Meinaatko mennä sinne ja tappaa heidät?

ARMAS (tehden kärsimättömän kädenliikkeen). Äh, sinä olet hullu.

HAGERT. Se on mahdollista, ainakin tuntuu itsestäni väliin siltä. Mutta se ei kuulu tähän. Mitä sinä sitten tarkoitit noilla sanoilla?

ARMAS. Tarkoitin vain etten minä anna perään näin ilman muuta. Aion näyttää heille ettei minun kanssani ole leikkimistä.

HAGERT. Soo soo. Ja miten sinä aiot sen näyttää?

ARMAS (ärtyisästi). Sitä en tiedä vielä. Mutta aika neuvon tuo. (Vaitiolo. He juovat ja tupakoivat.)

HAGERT (matalalla äänellä). Aika, sanot sinä. Tiedätkös mikä aika nyt tulee, juuri pian?

ARMAS. En. (Ivallisesti.) Tiedätkö sinä?

HAGERT. Ehkä.

ARMAS (pilkallisesti, mutta kuitenkin säpsähtäen Hagertin äänenpainoa). Ohoo. Ennustatko sinä korteista vai kahvinporosta?

HAGERT. Pelikortit ja kahvi ovat liian kallista tavaraa minulle nykyään. Mutta minä asun niin hyvässä talossa siellä Kallion puolella –

ARMAS. Oi voi, kun sitä vertaa siihen sievään huoneistoon joka sinulla oli...

HAGERT. Mitä se nyt? Pahanpäiväinen kahdenhuoneenasumus pienessä puuhökkelissä. Nyt minä asun kuusikerroksisessa palatsissa, jossa on monta sataa vuokralaista. Siellä saa nähdä merkillisiä asioita ja kuulla vielä kummempia. Seinien ja lattiain, ikkunoiden, kattojen, ovien ja klosetinventtiilien kautta. Kaikkea mitä miehet ja naiset ja lapset voivat tehdä ja sanoa toisilleen tässä matoisessa maailmassa, ja se ei ole vähän, Armas. Minä olen vanha mies ja luulin tuntevani osapuilleen tämän elämän touhut, mutta se oli hemmetin suuri erehdys. Näinä viime kuukausina olen saanut oppia asioita – asioita, Armas, joita saatanatkin –

ARMAS (tahtoo päästä vastenmielisestä puheenaineesta). Niin niin, tietysti on ihan helvetillistä asua yhdessä huoneessa sellaisen köyhän perheen kanssa. Mutta sinunhan piti kertoa –

HAGERT. Tulevista ajoista, juu. Olen saanut kuulla niistäkin yhtä ja toista ja voin sanoa että jotain tapahtuu täällä hyvin pian. Suuria asioita ja minä päivänä hyvänsä. Kellä on selvittämättömiä juttuja niinsanotun yhteiskunnan kanssa, hän voi ennen pitkää saada ne selviksi.

ARMAS. Tuleeko suurlakko taas?

HAGERT. Vähintään.

ARMAS. Mitä sinä tarkoitat? Ottavatko punaiset koko vallan käsiinsä?

HAGERT. Siltä näyttää. Aikovat ainakin yrittää.

ARMAS. Hallituksen ja rahat ja maan ja kaiken?

HAGERT. Kaiken. Ihan niinkuin Ryssänmaalla. Koulut myös. Ja teatterit –

ARMAS (nopea silmäys Hagertiin). Mutta jos se ei onnistu?

HAGERT. Kuka heitä voi estää? He saavat kaikki aseet, kaikki linnoitukset.

ARMAS. Äh, puhut pötyä. Ei se niin helposti käy.

HAGERT. Minä puhun niinkuin puhuvat siellä uusissa kotipaikoissani. Kertovat että lähimpien maalaiskuntien punakaartit ovat jo koolla ja valmiina marssimaan kaupunkiin minä hetkenä hyvänsä.

ARMAS (vaistomaisesti hätääntyen). Hyi hitto.

HAGERT. Jassoo, sinä sanot niin. "Hyi hitto." No, mikäs ettei. On monta seikkaa jotka panevat sanomaan hyi hitto. Mutta ajattelin sentään että sinä kukaties –

ARMAS (nopeasti). Mitä?

HAGERT. Että sinä kukaties tahtoisit käyttää tilaisuutta.

ARMAS on vaiti ja tuijottaa häneen.

HAGERT (jatkaa tyynesti ja asiallisesti). Jos nyt käy niin että alhaalta nousevat ylös ja ylhäältä painuvat alas – silloinhan ei mikään ole mahdotonta niille jotka ovat olleet mukana ja auttamassa voittajain puolella.

ARMAS. Mutta nehän ovat roistoja, Ferdi, ne murhaavat ja ryöstävät. Ja minä kun aina olen inhonnut roskaväkeä.

HAGERT. Jaa, jos sinä tunnet sillä tapaa, niin taitaa olla parasta että pysyt poissa näistä baaleista.

ARMAS (uuteen ajatukseen syventyneenä, arasti). Aiotko sinä – oletko sinä aikonut – liittyä heihin?

HAGERT. Aikonut – kyllä. Mutta tuskin siitä mitään tulee. Se ei hyödytä minua. Mitäpä minä voisin saavuttaa siinä uudessa Jerusalemissa joka tulee rakennettavaksi? En mitään semmoista johon voin panna arvoa. Sinun laitasi on toisin. (Puolittain tosissaan, puolittain pilkalla.) Mikäs estää sinua pääsemästä teatterin johtajaksi ja ottamasta itsellesi kaikkia rooleja mitä vain tahdot? Ja mikä ettei valtio ottaisi kustantaakseen sinun suurta murhenäytelmääsi "Kastelholman Liljaa", jota kukaan nyt ei tahdo näytellä eikä painattaa? (Armaan silmät leimahtavat. Hän suoristautuu ja keikauttaa päätään.)

ARMAS. Siinä on jotain suurta ja ylevää tuossa ajatuksessa. (Hagert: ilme.) Niin, minä tarkoitan tuossa ajatuksessa että köyhille koittaa hyvät päivät ja että ne, jotka eivät koskaan ole saaneet yrittää, pääsevät esille... (Vaikenee, jännitys laukeaa, hän lyyhistyy kokoon ja humaltuu ilmeisesti.) Ei, mitä pirua me tässä hupsutellaan. Sehän on mahdotonta. Hölynpölyä eikä mitään muuta.

Vaitiolo. Ääniä kuuluu etäältä, ensin hajanaisia ja hiljaisia, sitten vähitellen läheneviä ja kovenevia.

ARMAS (vähän sammaltaen). Sinä äsken ... että kaikki roolit mitä minä tahdon. Jusupliut, sano. Kuinka sinä tiedät että minä olen mielessäni havitellut saada näytellä – oikein?

HAGERT. Sitä ei ole vaikea tietää, sinähän olet puhellut siitä monta kertaa näin pikkutunneilla, hahaha. Minä luulen että sinun mielestäsi kaikki pääroolit sopivat erikoisen hyvin sinulle, että ne olivat ikäänkuin nimenomaan sinua varten kirjoitetut.

ARMAS (julmistuneena). Se on vale!

HAGERT (juovuksissa hänkin). Älä sano! Älä sano, rakas veli!

ARMAS. Se on vale! Yhden ainoan roolin minä tahdoin näytellä, yhden ainoan suuren roolin minä opettelin ulkoa niin että vieläkin sen osaan, vaikka siitä on monta vuotta.

HAGERT. Cyrano!

ARMAS (lapsellisesti ja surumielisesti, mutta kiihtyvällä voimalla). Minä ajattelin – en tiedä, kyllähän minä oikeastaan ymmärsin että se oli mahdottomuus, mutta ajattelin sittenkin: jos nyt sattuu jonakin päivänä että tuo näyttelijä sairastuu ja lähimpien iltojen liput on loppuunmyyty eikä johtokunta tahdo peruuttaa, niin ne tulevat ja kysyvät, voiko joku ottaa Cyranon osan illaksi tai pariksi ... eikä kukaan taiteilija ehdi oppia niin pitkää roolia niin lyhyessä ajassa... Silloin minä astun esiin ja sanon: Minä ... minä osaan ... ja tahdon koettaa... (Hiljaa.) Ja se ... onnistuu ... minä saan laakeriseppeleitä ja kukkia ... ja naiset salongissa itkevät...

(Toisella äänellä.)

Mutta siitä ei tullut mitään. Cyranon esittäjä oli vanha ja raihnas, ja juoppokin hän oli semmoinen että kuului joskus sininen liekki käyvän ulos suusta. Mutta näyttelemään hän pystyi, jokikinen ilta. Minä sain olla muskettisoturina kahden- tai kolmenkymmenen muun samanlaisen joukossa.

HAGERT. Mutta univormu oli melkein yhtäläinen, ja kun sinä sitten laitoit itsellesi irtonenän ja viikset, niin voit ainakin valokuvauttaa itsesi Cyranona, hahahaa!

ARMAS. Jumal'auta!

HAGERT. Ja panna valokuvan hyllyllesi, hahahaa!

ARMAS (vihan vimmassa). Saatana! Istutko sinä täällä ilkkumassa minua, samalla kuin juot suihisi kalliin konjakkini! Tiedä huutia, helvetin kuokkavieras! (Iskee nyrkkinsä tiskiin.) Minä lopetan tuttavuuden sinun kanssasi. En ole koskaan tuntenut sinua! Mene pois kotiisi, mene sinne hienoon taloon ja kuuntele ovilla ja venttiilien ääressä. Ei sinun tartte istua täällä pilkkaamassa minua ja litkimässä mun konjakkiani...

HAGERT (nousee hitaasti jäykässä humalassaan). Tahdotko sinä että – että minä menen pois?

ARMAS (huutaa). Mene, mene, mene! Suorikaa helvettiin, kaikki ihmiset, minä en tahdo nähdä teitä silmieni edessä, minä väännän niskat nurin jok'ikiseltä!...

HAGERT (menee väkinäisen varmoin askelin ottamaan ulsterinsa ja alkaa pukeutua). Hyvä, hyvä, minä menen.

VENDLA (sisään oikealta, yllä yöröijy ja alushame, jaloissa punaraitaiset sukat ja tohvelit; tukka palmikoituna ohueksi rotanhännäksi). Mitä herran nimessä tämä rähinä merkitsee? Kas niin, nyt te kelvottomat olette keksineet jotain uutta. Juopotella yöllä puodissa! Mutta minä sanon vakavasti: tämä ei sovi. Ja sinä, Armas, kiljut niin että naapurit kuulevat joka sanan. Ettes yhtään häpee.

HAGERT. Vendla ei huoli olla vihainen. Näkeehän Vendla että minä menen.

ARMAS (nolona). No no, Ferdi, ei nyt erota vihassa. En minä niin pahaa tarkoittanut.

Levottomuus kadulla kasvaa. Elli ja Hjördis äkkiä sisään taemmasta ovesta oikealta, molemmat yöpuvussa ja hyvin säikähtyneinä.

ELLI. Siellä on jotain kadulla... Kiväärimiehiä marssii ohitse...

HJÖRDIS. Ne ovat varmaan punaisia jotka tulevat. (Kaikki vaikenevat. Kuuluu raskaasti tahdissa astuvien jalkojen töminää sekä muutamia kimeitä komentosanoja.)

HAGERT. Vetäkää ikkunaverho ylös!

ARMAS. Sammuttakaa valo etteivät näe sisään.

Vendla sammuttaa lampun, Elli vetää taustaikkunan kaihtimen ylös. Kylmässä harmaansinisessä lyhdynvalossa nähdään aseellisia punakaartilaisjoukkoja marssivan ohitse järjestetyin rivein, ryhmä ryhmän jälkeen, lyhyin väliajoin. Huoneessa on hyvin hiljaista, kaikki seisovat kivettyneinä kasvot ikkunaan päin. Kuuluu vain saappaiden raskas poljenta lumessa.

HAGERT (hiljaa). Alhaalta nousevat ylös ja ylhäältä painuvat alas.

ARMAS (tuijottaa ikkunaan alaleuka lerpallaan). Jumaliste – jumal'auta – jumal'avita! –

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Fager-puolisoiden huone. Kaksi ovea perällä, vasen tyttöjen huoneeseen, oikea eteiseen. Vasemmalla sivulla etualalla puotiin vievä ovi, jossa on pyöreä kurkistusreikä; sen vieressä etashääri, jonka hyllyillä on kipsikuvia, korukantisia kirjoja sekä valokuvia (m.m. eräs joka esittää useiden lapsien ympäröimää naishenkilöä sekä toinen jossa Armas Fager on Cyranona). Taustalla vasemmassa kulmassa shagipäällyksinen sohva poikittain, pieni sohvapöytä ja muutamia tuoleja. Peräseinällä (ovien välissä) piironki ja sen yläpuolella peili. Oikeanpuolisessa peräkulmassa kaakeliuuni, oikealla sivuseinustalla vaatekaappi, kaksi puusänkyä ja yöpöytä. Sänkyjen yläpuolella suurennettu pikkupojan valokuva; lasin ja kehyksen väliin on pistetty sypressinoksa. Keskellä lattiata pyöreä ruokapöytä tuoleineen. Muuten huone on täynnä pieniä koriste-esineitä, fajanssikissoja, kirjavia lasipalloja, hajuheinävaaseja y.m. Seinillä värillisiä joululehtien liitekuvia. Katossa valurautainen lamppu, johon on sovitettu sähkölamppu.

On aamupäivä helmikuun puolivälissä 1918.

Ruokapöydän ääressä ovat Vendla, Elli ja Hjördis juomassa kahvia, Vendla teevadilta, tytöt kupeista. Hjördis hämmentää hajamielisesti lusikalla, Elli juo nopein, ahnain kulauksin pikkusormi koholla.

Puodin ovikello kilisee.

VENDLA. Kas nyt taas. Ei koskaan rauhaa. (Tyhjentää kiireesti teevadin ja rientää pois vasemmalle.)

ELLI (tarkastettuaan että puodinovi on hyvin kiinni). Jösse!

HJÖRDIS. No.

ELLI. Mitä herran nimessä se merkitsee – sinulla on pistooleja ja patruunia kätkettynä liinavaatteiden alle piironginlaatikkoosi.

HJÖRDIS (säpsähtää). Mistä sinä sen tiedät?

ELLI. Äsken näin.

HJÖRDIS. Mitä sinulla on tekemistä minun laatikoissani?

ELLI. Hain keltaista pesupuseroani, ajattelin että se oli epähuomiossa joutunut sinun vaatteittesi joukkoon. Kenen laskuun sinä niitä kapineita säilytät?

HJÖRDIS. Se ei liikuta ketään.

ELLI. Kyllä, se liikuttaa meitä kaikkia. Etkö sinä ymmärrä itse kuinka vaarallista se on?

HJÖRDIS. Ymmärrän.

ELLI. No, ja kumminkin teet sitä.

HJÖRDIS. Sitä ei voi auttaa.

ELLI. Kuka sinua pakottaa?

HJÖRDIS. Ei kukaan. Olen itse tarjoutunut.

ELLI. Tietysti Otto Ringman on siinä takana?

HJÖRDIS vaiti.

ELLI. Hän ostelee aseita valkoisille. Eikö totta? Ei sinun tarvitse sanoa mitään, minä tiedän sen ilmankin. Kuinka sinä uskallat tehdä semmoista meidän kaikkien selän takana? Etkö sinä käsitä että me toiset voimme joutua sen takia onnettomuuteen yhtä hyvin kuin sinäkin?

HJÖRDIS (vapisevin huulin). Se on kovin ikävää, mutta sitä ei voi auttaa.

ELLI. Oletko sinä niin täydellisesti hänen vallassaan että teet kaiken mitä hän keksii? (Hjördis on vaiti. Elli ravistaa häntä käsivarresta.) Vastaa, ihminen!

HJÖRDIS (hitaasti ja matalalla äänellä). Hän tiesi tämän kapinan tulevan. Hän tahtoi matkustaa valkoisten luokse Pohjanmaalle, mutta minä pidätin häntä päivästä päivään. Kunnes oli myöhäistä lähteä. Nyt hän on niin epätoivoissaan.

ELLI. Sinä taidat ihan pelätä että se herraspoju otetaan sulta pois?

HJÖRDIS (kuten edellä). Hän sanoo että hän on täällä kuin telkien takana olematta miksikään hyödyksi. Ainoa mitä hän voi tehdä on koota aseita jotka – kenties tulevat tarpeeseen – myöhemmin. Minä tarjouduin auttamaan häntä –

ELLI. Jaa jaa, kun ihminen tulee hulluksi, niin se alkaa päästä. Keneltä te ostatte?

HJÖRDIS (epäröi ensin). Venäläisiltä sotilailta täällä puodissa.

ELLI. Meidän puodissa!

HJÖRDIS. Näyttäisi epäilyttävältä jos he menisivät Oton luo kotiin. Täällä meillä ryssät ovat aina tehneet kauppaa, niin ettei täällä kukaan kiinnitä siihen huomiota.

ELLI (ihmeissään ja suuttuneena). No sen minä sanon! Ja tätä sinä hommaat liikettä hoitaessasi, kun mamma on ulkona kaupungilla.

HJÖRDIS. Niin, milloinkas sitten?

ELLI (nousee). Kaunis juttu! Ja mikä meidät periikään jos pappa tekee sen, mistä hän eilen puhui.

HJÖRDIS. Mitä hän puhui?

ELLI. Että hän aikoo mennä punakaartiin.

HJÖRDIS (katsoo pitkään Elliä). Se – se ei ole mahdollista.

ELLI. Hän sanoi sen eilen mammalle ja minulle.

HJÖRDIS. Pilanpäiten sanoi. Hän puhuu niin paljon semmoista mitä ei tarkoita.

ELLI. Ei tällä kertaa. Minä tunnen hänet yhtä hyvin kuin sinäkin, ja minä näin hänen silmistään että hänellä oli tosi mielessä.

HJÖRDIS. Mutta herra jumala – hän ei saa tehdä sitä.

ELLI. Voimmehan toivoa että hän on liian arka siihen. Vaikka minä kyllä pahoin pelkään että asiasta tulee tosi.

HJÖRDIS. Sehän on kauheata.

ELLI. Kaikki on niin että voi tulla hulluksi. Sotaa, murhia, ampumista, teatteri kiinni ja ulos ei saa mennä iltaisin. Mamma itkee ja pappa fundeeraa ties mitä, ja sinulla on oma touhusi joka ei juuri paranna asiaa. Mutta minä annan palttua kaikelle. En jaksa istua täällä yötä päivää ja torkkua teidän kanssanne. Pois minä lähden.

HJÖRDIS (hämmästymättä). Niinkö. Olet siis päättänyt sen nyt.

ELLI. Tänä päivänä minä muutan Hansenin luo. Charlie on jo kauan pyytänyt minua sinne, tiedäthän. Siellä voi olla turvassa, tuli mitä tuli, eihän ne uskalla mitään tehdä ulkomaitten alamaisille. Ja sitten saa ainakin syödä tarpeekseen ilman että joku katsoo päälle niin pitkään ja surkeasti. Pirtua hänellä on ja uusi gramofoni – siellä on high lebens päivät päästään ja iloa kattoon asti.

HJÖRDIS. Onneksi olkoon sitten.

ELLI. Jos tahdot, Jösse, niin minä kysyn häneltä etkö sinäkin saisi tulla sinne.

HJÖRDIS. Minä? Ei, minä jään kyllä – tänne.

ELLI. Jassoo. Niin, sinne ei Otto Ringmania päästetä. Ei revolverien kanssa eikä ilman.

HJÖRDIS. Mamma ei voi tulla yksin toimeen.

ELLI. Kittiä vielä. Mamma voi kasvattaa papasta apulaisen itselleen, se homma sopii faijalle vissisti paremmin kuin – se toinen. Pappa sotilaana – (Purskahtaa nauramaan.)

HJÖRDIS. Täytyy olla sinunlaiseksi luotu voidakseen nauraa sille asialle.

ELLI. Förlåt, pyydän tuhannesti anteeksi, mutta oli niin koomillista ajatella että –

HJÖRDIS. Ja sotilaiksi sinä sanot niitä, mokomia –

ELLI. Minä en sano heitä miksikään, en tahdo ajatellakaan heitä ja kaikkea katalaa ja viheliäistä, ja siksi menen pois. Vien muassani sen verran kuin mahtuu käsilaukkuuni, loput saan kai vähitellen sinun kauttasi, jos äitimuori suuttuu niin kovin ettei minun ole hyvä näyttäytyä täällä.

HJÖRDIS ei vastaa.

ELLI. Et suinkaan sinä mahda olla niin villissä että sanot ei. Kuule Jösse, ota huomioon missä kaikessa me ollaan yhdessä oltu näinä viime vuosina ja tule järkiisi. Minä voin piruuntua ja silloin, jukulauta, minä puhun suuni puhtaaksi.

HJÖRDIS (kiusaantuneena). Suotta sinä pauhaat. Kyllä minä käyn luonasi ja tuon tavarat.

VENDLA (sisään vasemmalta, istuutuu ja kaataa itselleen lisää kahvia; huokaa). Yksi ostaa puolen kiloa ja toinen kaksisataa grammaa. Sillä lailla koko ansio menee punnitessa.

ELLI (katsoo muutaman silmänräpäyksen äitiään ja sisartaan, osoittamatta kuitenkaan minkäänlaista liikutusta). No hei sitten, minä menen vähän ulos. (Poistuu vasemmasta peräovesta. Pian sen jälkeen kuuluu eteisen ovi sulkeutuvan hänen jälkeensä.)

HJÖRDIS. Nyt hän meni. (Vendla ryystää sanattomana kahviaan. Äänettömyys.)

HJÖRDIS. Mamma.

VENDLA. Mitä?

HJÖRDIS. Onko totta että pappa aikoo mennä punakaartiin?

VENDLA (pyyhkii suutaan kädenselällä). Hän on kyllä puhunut vähän siihen tapaan viime päivinä, mutta ei siitä tarvitse välittää. Tiedäthän sinä papan. Hänellä on niin monenmoisia päähänpistoja, jotka tulevat ja menevät.

HJÖRDIS. Mutta Elli uskoi hänen tarkoittavan totta tällä kertaa.

VENDLA. Niin hän on kyllä ollut kuin puusta pudonnut sen tiatteriasian jälkeen, mutta ei hän nyt sentään voi olla niin hullu että tahtoisi mennä punaisten koplaan. Minä annan hänelle rahaa että hän saa ostaa vähän karvaanpuolta, se on ruukannut auttaa.

HJÖRDIS. Jos se ei auta, niin mamman täytyy keksiä jotain muuta. Mitä ihmiset sanoisivat meistä. Semmoista häpeää me emme voi – –

VENDLA. Ss, joku tuli eteiseen. Se on kai hän. (Hjördis nousee, menee ulos vasemmasta peräovesta. Armas astuu sisään oikeanpuolisesta ovesta pari sanomalehteä kädessä. Hän on hyvin totinen eikä luo silmäystäkään vaimoonsa.)

VENDLA (hyvin ystävällisesti). Tulet juuri parhaiksi ennenkuin kahvi ehti jäähtyä. (Kaataa hänelle kahvia.) Kahvi, se on puoli elämää, sanoi mammani ennen vanhaan, ja niin onkin, sen huomaa näinä aikoina. Se on pian ainoa mikä pitää ihmisen pystyssä, naisihmisen varsinkin. (Nyhjäisee Armasta.) Teillä miehillä sitä on muutakin vahvistavaa. (Ovikello soi puodissa.) Kas niin. Pane nyt runsaasti sokeria, on sitä meillä niin paljon kuin sinä tarvitset. (Ulos vasemmalle.)

Armas istuutuu, maistelee kahvia, jättää sen. Avaa sanomalehden ja alkaa lukea innokkaasti. Hjördis sisään vasemmasta peräovesta virkkuutyö kädessä. Istuutuu ja alkaa virkata.

ARMAS. Kuule Jösse, eikö Ellillä ja sinulla ollut Suomen karttaa kun kävitte koulua?

HJÖRDIS. Oli kyllä.

ARMAS. Vieläköhän se on tallella?

HJÖRDIS. Elli repi rikki meidän kirjamme, kun me tultiin viimeisenä päivänä koulusta, mutta saattaahan olla ettei se kartta ollut mukana. Minä katson kaapistamme jonakin päivänä.

ARMAS. Ei, tee se nyt heti. Minä tarvitsen sitä.

HJÖRDIS. Mitä varten – sodanko takia?

ARMAS. Sodan juuri. On helpompi ymmärtää raportteja jos seuraa asioita kartalla.

HJÖRDIS nousee vastahakoisesti, menee ulos vasemmasta peräovesta. Armas jatkaa lukemista. Hetken kuluttua Hjördis palaa tuoden resuisen koulukartan.

ARMAS. No, kas siinä, hyvä on. Anna tänne. (Kumartuu innokkaasti tutkimaan karttaa, mutisee puoliääneen paikannimiä ja vetää viivoja etusormellaan.)

HJÖRDIS (arasti). Onko lehdissä mitään uutta?

ARMAS. Uutta, ei. Kaikki käy entiseen tapaan. Voittoja pitkin linjaa.

HJÖRDIS. Kenen puolella tarkoitat?

ARMAS (kummastellen ja ärtyisesti). Kenen – kansan tietysti.

HJÖRDIS. Ettäkö punaiset voittavat?

ARMAS. Selvä se. Sitähän minä olen sanonut kaiken aikaa. Mamma ja sinä vain kuuntelette ämmien juttuja puodissa ja pyykkituvassa. (Hjördis vaikenee, kumartuu syvempään työnsä puoleen. Vendla nopeasti sisään vasemmalta isohko seteli kädessä, vetää auki piironginlaatikon ja etsii vaihtorahoja.)

ARMAS. Vendla, kuules!

VENDLA. No.

ARMAS. Tänään minä teen sen.

VENDLA. Minkä teet?

ARMAS. Menen ja – asetun kansan käytettäväksi.

VENDLA (penkoo kiivaasti laatikkoa). En minä ymmärrä tuommoista lorua.

ARMAS. Menen ilmoittautumaan.

VENDLA (katsahtaa ylös). Punakaartiin, tiemmä?

ARMAS (kärsimättömästi). No sanotaan nyt vaikka niin.

VENDLA (laskee muutamia seteleitä pöydälle miehensä eteen). Hae sinä ennemmin joku trokari ja kysy onko sillä mitään hyvää. Et ole maistanut pitkiin aikoihin. (Ulos vasemmalle.)

ARMAS (katselee rahoja) Tämä on ... tämä on hävytöntä. Sen siitä saa kun nai epäsäätyisesti ... sivistymättömän ihmisen. (Nousee, heittää sanomalehden kädestään.) Minä kerron hänelle että olen aikeissa astua koko elämäni tärkeimmän askeleen, ja hän sanoo: saat tuosta vähän rahaa, mene ja ota ryyppy sen sijaan. Mokomakin! Hän näyttää luulevan että raha on kaikki kaikessa tässä maailmassa. Hän ei ymmärrä että elämässä on asioita jotka merkitsevät äärettömän paljon enemmän kuin rahat, asioita jotka saavat ihmisen halveksimaan rahoja, sylkemään niihin. (Sieppaa setelit pöydältä, rutistaa ne palloksi, avaa uuninluukun – mutta malttaa mielensä. Pistää äkkiä setelit taskuunsa, rykäisee, sulkee uuninluukun jalallaan, luo salavihkaa silmäyksen Hjördikseen, joka kuitenkin istuu kumarassa eikä näytä seuranneen tapausta.) Hm. Jaa. Sinä lapsi olet ahkera sinä. Se on oikein. Kaikkien meidän täytyy tehdä työtä, kaikkien meidän täytyy uhrautua. Teemme sen vastahakoisesti, mutta – isänmaa vaatii sitä. Kansan onni, todellisen kansan. Joka ei työtä tee, ei hänen syömänkään pidä. Mutta joka rakentaa talon, hänellä on myös oikeus asua siinä. Kenen käsissä valta on tähän asti ollut? Lahjakkaimpienko, taitavimpien, rehellisimpien? Ei ja tuhat kertaa ei. Mutta nyt yhteiskunta muurataan uudelleen pohjia myöten, kaikki mätä hävitetään tulella ja miekalla, ja tuhkaan kylvää kaskenkaataja tulevaisuuden viljan.

HJÖRDIS. Niinkö sanotaan heidän lehdissään?

ARMAS (katkeroituneena). Sydämeni sen sanoo. Joka ihmisellä on omatunto joka sanoo miten tulee menetellä. Joskus omatunto nukkuu, senhän me kaikki tiedämme, mutta jonakin päivänä – jonakin päivänä se herää. Minun omatuntoni on herännyt, pikku Hjördis, ja nyt minä tiedän mitä minun tulee tehdä. En voi seisoa syrjästäkatsojana taistelussa, minun täytyy olla mukana vetämässä korteni kekoon ja vuodattamassa vereni oikeuden asian puolesta.

HJÖRDIS. Minusta tuntuu että sinä olet jo saanut sen ryypyn josta mamma puhui.

ARMAS. Mitä sinä uskallat...

HJÖRDIS. Et sinä ennen ole puhunut semmoisesta kuin oikeuden asiasta –

ARMAS (keskeyttäen). Minä määrään omassa huoneessani milloin on mistäkin puhuttava. Ja minä ratkaisen mikä on oikein ja mikä väärin. Niin kauan kuin sinä olet minun tyttäreni – tarkoitan niin kauan kuin asut täällä ja minä sinut ruokin ja vaatetan – (Hjördis hymyilee, mikä kiihdyttää toisen vihaa) – niin kauan sinun pitää totella minua ja olla puhumatta hävyttömyyksiä. (Istuutuu ja hämmentää kiivaasti kahvikuppia.)

HJÖRDIS. Jos niiksi tulee, voin tehdä saman kuin Elli.

ARMAS (vaitiolon jälkeen välinpitämättömästi). Mitä Elli on tehnyt?

HJÖRDIS. Mennyt tiehensä. Äsken juuri.

ARMAS (katsoo häneen). Mennyt tiehensä? Todenperästä?

HJÖRDIS (nyökkää). Katso itse jollet usko. Hänen käsilaukkunsa on poissa ja kaikki hänen pikkutavaransa. Hän pelkäsi.

ARMAS. Senkö vuoksi mitä minä aion tehdä?

HJÖRDIS. Senkin.

ARMAS (hyvin uteliaana). Minne hän on mennyt? Onko se jokin parempi ... jokin hauska paikka...

HJÖRDIS (lyhyesti). En tiedä.

ARMAS. Tiedät kyllä. Sano nyt minulle, olenhan minä ollut aina niin kiltti ja ymmärtäväinen teitä kohtaan. (Synkistyy kun Hjördis pysyy itsepintaisesti vaiti.) No, samantekevä. Menköön. Saat mennä sinäkin. Minä olen tehnyt voitavani teidän hyväksenne. En minä voi teidän mieliksenne pettää omaatuntoani ja – hm – omaatuntoani.

VENDLA (sisään vasemmalta, taas seteli kädessä; kumartuneena piironginlaatikon puoleen). Kumma kuinka ihmisillä on isoja rahoja tänään. (Armaan silmissä välähtää. Hän nousee ja kääntyy Vendlan puoleen.)

ARMAS. Ne ovat kaartin palkkoja. Semmoisia palkkoja siellä maksetaan, isoja seteleitä vain. Tiedätkös paljonko siellä saavat päivärahaa?

VENDLA (painokkaasti). En, enkä tahdokaan tietää.

ARMAS. Mutta minä tahdon, ja tunnin päästä se juttu on selvä. Ettäs tiedät.

VENDLA (suoristautuu, katsoo lujasti mieheensä; hyvin totisena). Nyt minä huomaan ettei tämä ole enää leikkiä. Hjördis!

HJÖRDIS (nousee). Mitä, mamma?

VENDLA. Anna yhdeksänkymmentäkaksi markkaa takaisin tytölle joka odottaa siellä ja hoida sitten puotia vähän aikaa. Minun täytyy puhua isän kanssa. (Hjördis ottaa rahat ja poistuu vasemmalle. Armas on hyvin työlästynyt, mutta sytyttää leikikkäästi savukkeen ja koettaa olla huolettoman näköinen. Vendla istuutuu ruokapöydän ääreen ja katselee häntä.)

VENDLA (näköjään tyynenä, mutta toisinaan hänen äänensä vavahtaa pohjalla piilevistä voimakkaista tunteista, jotka kerrankin ovat joutuneet kuohuksiin). Muistatko, Armas, kun me mentiin naimisiin –

ARMAS (teennäisesti nauraen). Jaa muistanko! Tuskin minä muuta ajattelenkaan. Yötä päivää se on mielessäni.

VENDLA. Kaikki ihmiset ennustivat että se koituisi minulle onnettomuudeksi. Sen sinä muistat kyllä.

ARMAS (julkeasti). En muista. Tuon sinä olet uneksinut.

VENDLA. Kyllä sinä muistat. Kaikki varoittivat ja kieltelivät minua –

ARMAS (kärsimättömästi keskeyttäen). Mitä noita penkomaan, vanhoja juttuja. Sehän on typerää.

VENDLA (tyynesti mutta varmasti). Ne kuuluvat asiaan, nuo vanhat jutut. Juuri tänään meillä on oikein suuri syy ottaa ne esiin.

Minulla oli hyvä paikka valtioneuvoksettaren palveluksessa, kun tulimme tuttaviksi, sinä ja minä. Hänen ja hänen lastensa luona olisin voinut pysyä kuolemaani saakka ja elää hyvin ja murheettomasti. Sen hän sanoi minulle monta monituista kertaa, ja minkä hän lupasi, se piti.

ARMAS (seisoo hyllyn ääressä ja katselee pilkallisesti valtioneuvoksettaren ja hänen perheensä valokuvaa). Minulla on kunnia tuntea herrasväki. Kuvasta. (Kumartaa syvään valokuvalle ja heilauttaa kättänsä.)

VENDLA. Kun sitten kävin irtisanomassa itseni mennäkseni naimisiin sinun kanssasi, niin sydämeni oli raskas –

ARMAS (nauraa hihittää). Jos se oli raskas, niin syy oli Ellin, joka tiemmä ei ollut kaukana silloin enää. Oikeastaan sinun pitäisi olla iloinen ja kiitollinen siitä että minä en livistänyt tieheni ja jättänyt sinua niine hyvinesi.

VENDLA. Luuletko sinä että menin kanssasi naimisiin saadakseni elatuksen? Luuletko etten minä olisi pystynyt ansaitsemaan riittävästi Ellin ja itseni toimeentuloksi? Luuletko että se tapahtui häpeän vuoksi? Voin sanoa sinulle, että sen häpeän minä olisin jaksanut kantaa siinä missä tuhannet muutkin tytöt sen jaksoivat, ja ihmisen minä olisin yksinkin tehnyt lapsestani, se on varma se. Ehkä paljon paremman kuin nyt, kun minulla ei ole puodin takia koskaan ollut aikaa pitää teitä kaikkia oikein silmällä.

ARMAS. Jassoo, nyt kai sekin on minun syyni että tytöistä on tullut vähän kevytkenkäisiä. Minun mielestäni voisi paremminkin sanoa että he tulevat sinuun.

VENDLA (vaikenee miehen raakuuden loukkaamana; pudistaa surullisesti päätään; sitten). Menin naimisiin sinun kanssasi, vaikka monet olivat sanoneet minkälainen sinä olit. Osittain arvelin että he valehtelivat sinun päähäsi, ja osittain ajattelin näin: hän tulee kai paremmaksi ja vakaantuu kun saa oman kodin. En minä odottanut että sinä paljoakaan tekisit työtä ja ansaitsisit, sitä voin tehdä itse, ja melko hyvinhän me on tultu toimeen nämä vuodet. Tuo sinun tiatterinpelaamisesi sai mennä täydestä minun puolestani, vaikka ymmärsinkin että se vei sinut helposti huonoon seuraan ja vaikka totisesti ei ollut niinkään lysti herätä joka yö kesken untaan juuri silloin kun parhaiten olisi lepoa tarvinnut jaksaakseen nousta kello viideltä aamulla. Kaiken minä soin sinulle mitä viatonta iloa vain oli, enkä sanonut monta sanaa silloinkaan kun näin että sinä olit ruvennut juoksemaan kaiken maailman tyttöjen ja hepsakkeitten perässä. Seilipaatin sinä sait ja polkupyörän ja kaikkea mihin ikänä rahat riittivät. Hyvin minä olen koettanut laittaa sinulle syömisen ja juomisen puolesta, hienoissa vaatteissa olet käynyt ja aamuisin olet saanut maata niin pitkään kuin haluttaa, kahvikuppi sängyn vieressä ja monenlaiset ostoleivät.

ARMAS. Eikö mitään vielä? Oletko ihan varma ettet ole unohtanut jotain kaunista mitä olet tehnyt minun hyväkseni?

VENDLA. En minä istu tässä kehuakseni mitä olen tehnyt, enkä minä pyydä mitään kiitosta enkä palkintoa. Palkkani oli siinä että sain nähdä sinun liikkuvan täällä iloisena, hienona ja hauskana ja kuulla sinun laskevan leikkiä ja kujeilevan kun olit sillä päällä. Nyt sitä ei satu enää koskaan, ja surku tulee sinua sen tähden ja kaiken sen takia mitä ovat tehneet sinua vastaan tiatterissa, mutta minä voin sanoa vain sen, että kaikilla ihmisillä on vaikeat olot tähän aikaan, ja eiköhän useimmilla ole vielä vaikeammat kuin sinulla.

ARMAS (alentuvasti). Mutta rakas Vendla, mihin sinä oikein pyrit tällä pitkällä jaarituksella?

VENDLA. Katsos, minä pyrin siihen, että kun nyt ensimmäisen kerran näin moneen vuoteen tahdon saada jotain käymään oman mieleni mukaan ja pyydän sinua oikein kauniisti, niin minä arvelen että sinun pitäisi antaa myöten. Älä mene punakaartiin! Sitä minä tahtoisin.

ARMAS. Tahdot toisin sanoen sekaantua johonkin joka on minulle omantunnonasia.

VENDLA (hymyillen). Ei se ole mikään omantunnonasia sinulle, Armas. Sinä vain tahdot kostaa sen tähden, että ihmiset ovat olleet ilkeitä sinua kohtaan.

ARMAS. Piru vieköön, tämä menee liian pitkälle! Kun minä kauankestäneen epäröimisen ja kovien – hm – kovien sieluntaisteluitten jälkeen pääsen selville siitä mikä on oikein, niin sinä sanot että minä vain tahdon kostaa. Helvetti!

VENDLA (miettivästi). Olihan kyllä maailmassa paljon semmoista minkä olisi pitänyt olla toisin ja monella muotoa paremmin, mutta älä koeta uskotella minulle että tämä uusi on oikein ja että asiat paranevat sillä tapaa.

ARMAS. No jaa, olkoon menneeksi. Voinhan minä myöntää että se kenties ei ole oikein. Mutta mitä siitä! Valta, katsos Vendla, valta on pääasia. Kellä valta on, hänen ei tarvitse huolia mistään muusta. Ja nyt minä tahdon saada valtaa. Koko ikäni olen kulkenut täällä kuin mikäkin rahjus ja antanut kohdella itseäni kuin koiraa. Mulle sanoivat: pue päällesi tämä karhunnahka ja tanssi markkinoilla, ja minä vedin ylleni karhunnahan ja annoin taluttaa itseäni turparenkaasta. He sanoivat: saat mennä, ja minä köyristin selkäni ja hiivin kiltisti pois. Ah, kun ajattelen, kun minä oikein, oikein ajattelen... Mutta osat vaihtuvat nyt. Minä panen jalkani ihmisten niskalle, ja se on oleva ihanaa... (Hengähtää syvään ja puristaa silmänsä kiinni.) Ihanaa...

VENDLA. Armas rukka, mikä mahtava merkkimies sinusta voisi tulla?

ARMAS. Mikä hyvänsä! Saamme nähdä. Me elämme suurta aikaa. Ei mikään ole mahdotonta.

VENDLA. Ja oikeinko sinä uskot että asiat jäävät tälleen? Kauaksi aikaa, tarkoitan, ainaiseksi? Ei ei, Armas, siinä sinä erehdyt, ja perin pohjin.

ARMAS. Katso Venäjää!

VENDLA. Ryssät ei ole oikeita ihmisiä, ne ovat pikemmin kuin lapsia tai heikkomielisiä.

ARMAS. Sinä puhut niinkuin ainakin ihminen jolla puuttuu sivistystä, ja minä en totta tosiaan jaksa enää kuunnella sinua. Menen ulos vähän, mutta kello kolmelta olen kotona taas, Ferdi Hagert tulee silloin tänne ja me mennään yhdessä ilmoittautumaan.

VENDLA (nousee). Totta lienee ettei minun sivistykseni ole paljon väärtti, mutta sen minä tahdon sanoa sinulle, että on sitä muutakin maailmassa kuin sivistys ja hienous, ja jos sinun sivistyksesi käskee sinua menemään punakaartiin, niin minä sanon yksinkertaisuudessani että mene, mene, mutta tänne et enää sen koommin tule takaisin. Sille tielle saat jäädä. (Purskahtaa lyhyeen, kyynelettömään nyyhkytykseen, joka hetkeksi vääristää hänen kasvonsa. Hillitsee itsensä.) Nyt se on sanottu.

ARMAS (heittää savukkeenpätkän pois; hän on hieman häpeissään ja peloissaan, mutta teeskentelee itsepintaisesti kylmyyttä ja ylenkatsetta). Jos Ferdi tulee ennenkuin minä olen palannut, niin pyydä häntä istumaan ja odottamaan. (Ulos oikeanpuolisesta peräovesta.)

Vendla pyyhkäisee kömpelösti kasvojaan, seisoo hetkisen neuvottomana. Sitten päättäväisesti ulos vasemmalle. Pian sen jälkeen Hjördis tulee sisään samaa tietä, istuutuu ruokapöydän ääreen ja alkaa virkata. Eteisen ovikello soi hiljaa, Hjördis ei sitä huomaa. Hän laskee käsityön helmaansa ja tuijottaa miettivästi eteensä. Ovikello soi uudestaan, tällä kertaa kovemmin. Hjördis nousee, menee ulos oikeanpuolisesta peräovesta. Puoliavoimesta ovesta kuuluu rouva Ringmanin ääni: "Onko rouva Fager tavattavana?" sekä Hjördiksen arka vastaus: "Olkaa hyvä, käykää sisään."

ROUVA RINGMAN astuu sisään oikeanpuolisesta peräovesta. Pieni, laiha nainen joka on ollut aikoinaan kaunis, mutta jolla nyt on koko olennossaan jotain kulunnaista ja huolestunutta. Hyvin yksinkertaisesti ja hieman vanhanmallisesti puettu. Hän on ilmeisesti hämillään, mutta silti uhoaa hänestä hiljainen, luja päättäväisyys.

HJÖRDIS (sisään heti rouva Ringmanin jäljessä, jota hän tarkastaa aralla mutta hyvin uteliaalla katseella). Äiti tulee heti ... olkaa hyvä ja istukaa...

(Ulos vasemmalle.)

Rouva Ringman vuorostaan katselee häntä suurella mielenkiinnolla ja huolestunein ilmein. Menee sitten ruokapöydän ääressä olevien tuolien luo, mutta ei istuudu. Silmäilee tarkkaavasti koko huonetta ja sen sisustusta. Vaitiolo.

VENDLA sisään vasemmalta. Hänen ilmeensä on juro ja yrmeä.

ROUVA RINGMAN (epäröi, astuu sitten esiin ja ojentaa kätensä Vendlalle). Hyvää päivää, rouva Fager.

VENDLA. Hyvää päivää, tohtorinna.

ROUVA RINGMAN. Taisin tulla sopimattomasti, kesken rouva Fagerin työaikaa?...

VENDLA (tylysti). Ei tee mitään. Tyttäreni osaa kyllä hoitaa puotia. Eikö tohtorinna halua istua. (Rouva Ringman istuutuu luoden Vendlaan katseen joka tuntuu pyytävän anteeksi; Vendla jää seisomaan.)

ROUVA RINGMAN. En olisi tullut nyt, sillä – siitä asiasta olisi paremmin sopinut keskustella ylhäällä minun luonani jonakin iltana ... niinkuin minä ehdotin silloin kun viimeksi tavattiin ... mutta kun rouva Fager ei tullut...

VENDLA. Ei ole ollut aikaa.

ROUVA RINGMAN. Jaa, niin, sitä arvelinkin, ja sentähden... Mutta eikö rouva Fager itse istu?... (Vendla istuutuu vastahakoisesti. Vaitiolo.)

ROUVA RINGMAN. En tiedä oikein... Minun on niin vaikea päästä selville... Ennen kaikkea, rouva Fagerin ei pidä luulla että minä tahdon millään tavoin moittia tai loukata teitä. Mutta on eräs asia josta minun täytyy puhua teidän kanssanne, ja viivyttelemättä. (Vaikenee ja tuntuu odottavan apua Vendlalta, joka kuitenkin pysyy itsepintaisesti vaiti, suu kiinni puristettuna.) Voimmeko puhua täällä häiritsemättä? Tarkoitan: eikö kukaan kuule mitä me sanomme? Sillä kuulijoita ei saisi olla.

VENDLA. Ei ole ketään muuta kotona kuin tyttö puodissa, ja sinne ei mitään kuulu.

ROUVA RINGMAN. Hyvä on... (Rohkaisee mielensä.) Tiedättekö, rouva Fager, että minun pojallani on tapana seurustella teidän tyttärenne Hjördiksen kanssa?

VENDLA. Olen kuullut siitä.

ROUVA RINGMAN. Ja mitä te puolestanne arvelette siitä asiasta?

VENDLA. Meidän tytöt ovat kyllin isot itse määräämään kenen kanssa tahtovat seurustella.

ROUVA RINGMAN. Tietysti, luonnollisesti ... tavallaan. Mutta on eroa... Tiedättekö että tyttärenne ja minun poikani ovat hyvin usein yhdessä? Joka päivä.

VENDLA. Kun tohtorinna sen sanoo, niin minä uskon sen.

ROUVA RINGMAN. Tiedättekö että heillä on tapana pitää kohtauksia minun asunnossani, kun minä olen poissa?

VENDLA (satutettuna). Sitä en ole tiennyt. Mutta onko se ihan varmaa? Eikö se ole talon piikojen juorua?

ROUVA RINGMAN. Mistä minä sen tiedän, voi jäädä sanomatta. Pääasia että niin on tosiaankin laita. Juuri sen tähden minä päätin puhua teidän kanssanne. (Vaitiolo.) Ette sano mitään?

VENDLA. Mitä tohtorinna tahtoo minun sanovan?

ROUVA RINGMAN. Ei, ei... Mutta mitä rouva Fager arvelee tulevan tuollaisesta – tuttavuudesta?

VENDLA (uhmaavasti). Kun nuoret ihmiset pitävät toisistaan, niin sattuu usein että he menevät naimisiin.

ROUVA RINGMAN. Niin ... sattuu kyllä. Mutta –

VENDLA. Tohtorinna tarkoittaa että se ei sovi tällä kertaa. Että meidän paraatiraput ovat herrasväen kyökinraput, ja että kyökkipuoli pysyköön erillään...

ROUVA RINGMAN. Minä tarkoitan että – että se on mahdotonta. Poikani on kovin nuori, hänellä ei ole tuloja, kestää vielä joitakin vuosia ennenkuin hän voi suorittaa tutkintonsa. Minulta ei riitä varoja hänelle, niin että heillä ei tosiaankaan ole mitään mahdollisuutta mennä naimisiin. Jos he sitä ajattelevat.

VENDLA. Eikö olisi parempi että tohtorinna sanoisi tämän pojalleen?

ROUVA RINGMAN. Luuletteko, rouva Fager, etten minä ole sitä tehnyt! Mutta minä en saa oikein tolkkua hänen tuumistaan. Sen verran vain olen päässyt selville että hän aikoo joka tapauksessa jatkaa tätä ... tuttavuutta. Hän on hyvin itsepäinen, vaikka hän muutoin on kiltti. Hän nauraa vain ja sanoo että se asia kyllä selviää ... mutta minä olen niin levoton etten saa unta öisin. Eihän näinä hirveinä aikoina pitäisi ajatella – voida ajatella muuta kuin mitä tapahtuu maalle... En ymmärrä... Kuka tietää miten lopuksi käy? Emmehän tiedä edes kuka meistä on elossa huomispäivänä ... (hiljemmin, ääni vavahtaen) – kaikkein vähimmin joku nuori mies... Eikö asia ole niin?

VENDLA. On kyllä, juuri niin.

ROUVA RINGMAN. Ja ottaa näin ollen uusia sitoumuksia vastuulleen ... se on minusta paha ... ja se olisi estettävä.

VENDLA. Voihan tohtorinna kieltää poikaansa tapaamasta Hjördistä, niin se asia on autettu.

ROUVA RINGMAN. Olen koettanut ... mutta se ei hyödytä. Ja siksi minä ajattelin kysyä eikö rouva Fager tahtoisi auttaa minua – onhan tässä teidänkin etunne kysymyksessä, niin minusta tuntuu... Ettekö tahdo sanoa tyttärellenne että hänen tulee katkaista kaikki seurustelu minun poikani kanssa?

VENDLA (hetken mietittyään). En.

ROUVA RINGMAN. Mutta ... minkä tähden? Miksi ette?

VENDLA (hyvin jyrkästi). En. Siihen asiaan minä en sekaannu. (Hetkisen vaitiolo.)

ROUVA RINGMAN. Sitten minä olen erehtynyt teistä. Se oli ikävää.

VENDLA (yltyvän katkeruuden vallassa). Niin, erehdytty on kyllä, sen minä takaan. Kysymys on vain siitä, mikä se erehdys oikein on. Luuleeko tohtorinna kenties että me juostaan hienojen nuortenherrain perässä vai? Tietääkös tohtorinna mitä se tahtoo sanoa tällaiselle huonomman kansan ihmiselle että kasvattaa kaksi tyttöä, kun yksin pitää ansaita rahat kaupallaan ja siivota ja käydä torilla ja keittää ja pestä koko perheelle ja väliin muillekin. Saa olla iloinen jos ehtii katsoa että lapset ovat puhtaat ja eheissä vaatteissa ja osaavat läksynsä kun menevät kouluun. Sanotaan että pitää puhua kauniisti ja opettaa heille hyviä tapoja ja varoittaa pahasta. No jaa, on tehty sitäkin niin paljon kuin aika on myöten antanut, mutta mitä he saavat kuulla pihalla ja kadulla, sanokaas se! Ja siellä heidän täytyy kumminkin olla, ei heitä voi pitää lukon takana kuin vankilassa. Kelpaa vielä niin kauan kuin he ovat pikkuisia, mutta auta armias, kun he rupeevat kasvamaan. Tyttölapset, jos vähänkin ovat nättiä ja hauskan näköisiä, eivät saa hengen rauhaa myöhään ei varhain. Se alkaa se peli jo silloin kun on letti niskassa vielä ja hameet tuskin polviin. Oli mies mikä hyvänsä, herra tai hamppari, kaikki ne hännittelevät heitä ja jahtaavat kuin mitäkin metsän otuksia. Älkää tulko sanomaan että meidän pitää paremmin katsoa tyttöjemme perään, me teemme kyllä voitavamme. Mutta jos kaikki rouvat oppivat pitämään paremmin vaaria pojistansa, ja miehistään myös, niin kyllä onnettomuuksia sattuu paljon vähemmän ja tulee helpommaksi elää tässä maailmassa. Se on vissi paikka.

ROUVA RINGMAN (hyvin hämillään). Te väärinkäsitätte minut kokonaan, rouva Fager. Tarkoitukseni ei ollut millään tavoin moittia tai paheksia teitä. Ajattelin vain että teidän ja minun pitäisi olla tässä tapauksessa yhtä mieltä ja auttaa toinen toistamme.

VENDLA (äkisti nyyhkyttäen). Minä en voi ketään auttaa, töin tuskin itseäni. Kun kaikki tulee niin yht'aikaa. (Vaitiolo. Ääniä ja kolinaa eteisessä. Armas ja Hagert sisään oikeanpuolisesta peräovesta.)

ARMAS (lyö Hagertia olalle). Käy sisään, Ferdi. (Huomaa rouva Ringmanin joka nousee seisomaan.) Jassoo, anteeksi ... en tiennyt... Mennään me tänne. (Osoittaa vasenta peräovea.)

ROUVA RINGMAN. Ei millään muotoa, minä olen asiani toimittanut ja lähden nyt. Hyvästi, rouva Fager, ja anteeksi että tulin häiritsemään. (Epäröi, ojentaa sitten kätensä Vendlalle, joka on noussut. Vendla tarttuu siihen katsomatta häneen.)

ROUVA RINGMAN (Armaalle). Hyvästi, herra Fager. (Ulos oikeanpuolisesta peräovesta.)

ARMAS (saatettuaan siroin kumarruksin tohtorinnan ovelle). Mitäs muijaparka tahtoi?

VENDLA. Ei juuri mitään. Oli vain kysymys pyykkituvasta, hän pyysi vaihtaa vuoroa minun kanssani.

ARMAS. Jassoo. – Istumaan, Ferdi, ja ole kuin kotonasi.

HAGERT. Kiitos, kiitos. (Istuutuu ruokapöydän oikealle puolelle.)

ARMAS (tarkastaa kahvipannua). Vendla, kahvi on lopussa.

VENDLA. Lopussa mikä lopussa.

ARMAS. Anna pullo olutta sitten.

VENDLA. Ja tuota sinä pyydät, vaikka minä tiedän mitä asioita teillä on keskenänne.

ARMAS (kopeasti). Kas nyt tätä! Mehän voidaan mennä Kyllikkiin tai johonkin muuhun kahvilaan.

VENDLA (empii; sitten). Ei tarvitse, kyllä te saatte oluenne. Kun sinä istut täällä ja näet kaikki ne kauniit esineet jotka me olemme koonneet elämän varrella, niin kukaties et lähdekään vallan helposti niiden luota. (Ulos vasemmalle.)

ARMAS (myhähtää). Muija on uhannut ajaa minut ulos jos tulen tänne – univormussa.

HAGERT. Oh, I see!

ARMAS. Siitä ei tarvitse välittää. Kun tuntee naiset.

HAGERT. Ja sinähän ne tunnet. (Vendla sisään vasemmalta, aukaistu olutpullo kädessä. Ottaa esiin lasit ja kaataa.)

HAGERT. Saanko ottaa palasen leipää?

VENDLA. Sopii ottaa vaan. Ei siinä ole paljon valikoimista, mutta –

HAGERT (ottaa leipäviipaleen ja syö sen ahnaasti). Minä kun nähkääs en tullut syöneeksi aamiaista.

VENDLA (tahtomattaan säälivästi). Oliko Hagert ilman rahaa?

HAGERT. Ilman rahaa! Mitä se Vendla nyt. Ei, minä olin vain niin hajamielinen, hahahaa, unohdin sen kokonaan.

VENDLA (pudistaa päätään). Ottaa vaan kaikki siitä, meillä on kyllä niin että toimeen tullaan.

HAGERT (taittaa puolikkaan eräästä viipaleesta, syö sen ja tyhjentää olutlasinsa). Paljon kiitoksia.

ARMAS. No, muija hyvä, minusta puodin kello tuntui soivan.

VENDLA. Ei se soinut, mutta voin minä silti mennä. (Menee puodinovea kohti. Pysähtyy, kääntyy puolittain Armasta kohti, katsomatta kuitenkaan häneen; rukoilevasti, melkein tuskaisesti.) Muistakin mitä minä sanoin. (Ulos vasemmalle.)

ARMAS (nauraa). Hän koetti pidättää itseään, mutt'ei onnistunut. (Istuutuu vastapäätä Hagertia, tarjoaa savukkeita. Hyvin ystävällisesti.) Olipa hyvä että satuimme yhteen portilla, niin ettei sinun tarvinnut odottaa.

HAGERT. Tai mennä tieheni.

ARMAS. Mennä tiehesi... Kuinka niin? Etkö sinä ole selvillä tästä asiasta?

HAGERT. En oikein. Olen tuuminut sitä, puoleen ja toiseen – se perhekin jonka luona minä asun on ruvennut käymään kimppuuni – mutta oikeaa päätöstä minä en ole vielä saanut tehdyksi.

ARMAS. Äsh, Ferdi, eilen sinä olit melkein suostuvainen. Pitääkö meidän nyt alkaa alusta taas?

HAGERT. Katsos, veli hyvä, sotilasalalla on varjopuolensa. Se on pahuksen epäterveellinen ammatti.

ARMAS. Mutta helvetti, kuinka monta kertaa sulle pitää selittää yhtä ja samaa asiaa! Eihän meistä nyt tehdä tavallisia rivimiehiä. Minusta tulee upseeri johonkin esikuntaan ja sinusta tulee minun adjutanttini.

HAGERT (vilkaisten syrjäsilmällä). Taikka päinvastoin.

ARMAS (loukkaantuen). Mitä varten?... No niin, saamme nähdä. Se jää heidän päätettäväkseen. Arvelin vain että minä vanhempana miehenä... Mutta kuinka tahansa, meidän iällämme on oikeus vaatia upseerinpaikkaa.

HAGERT. Tjaa, tuo kuuluu kyllä aika hyvältä, mutta jospa ei käykään niin?

ARMAS. Täytyy käydä!

HAGERT. Ties hänestä.

ARMAS. Mutta Ferdi hyvä, koeta nyt käyttää järkeäsi. Mitä väkeä heillä on päällystössä? Tyhmiä, sivistymättömiä miehiä jotka osaavat tuskin nimensä kirjoittaa, vallityöläisiä ja tomppeleita jotka eivät ymmärrä mitään. Toisin on meidän laitamme. En tahdo suinkaan kerskua, mutta tosiasia on että minä tiedän yhtä ja toista joka voi olla heille suureksi hyödyksi.

HAGERT. Sitä ei kukaan kiellä, mutta se mikä tässä on pääasia, sotaharjoitukset, kiväärillä ampuminen –

ARMAS. Enkö minä osaa sotaharjoituksia! Veikkonen, mitä sitten teatterissa oppii jollei niitä? Ja vaikeampiakin asioita! Etkö sinä ole koskaan nähnyt minun miekkailevan? (Nousee, kiertää sanomalehden kääryksi ja tekee pistoja ilmaan.) Tämä on terssi, ja tämä on kvartti, laskutapa on sama kuin ryyppyjen otossa, hahahaa. (Heittää sanomalehden pois. Istuutuu.) Ja mitä ampumiseen tulee, en minä siinäkään ole mikään eilisen teeren poika. Minä olen ollut mukana monissa rynnäköissä ja verisissä otteluissa. "Regina von Emmeritzissä" kun ruotsalaiset hyökkäävät ja valli luhistuu, ja "Richard kolmannessa", herra jumala mimmoinen taistelutanner, kuolleita riveissä ja kasoittain... Ja monta, monta muuta kertaa minä olen ollut mukana.

HAGERT. Hm, jaa, kyllähän sinä olet. Minä taas en osaa kerrassa mitään.

ARMAS. Ei sinun tarvitsekaan osata mitään, sanoinhan minä jo että teen sinut adjutantikseni.

HAGERT. Kiitos, kiitos ystävällisyydestä. Mutta jos käykin toisin? Jos ne lähettävät meidät rintamalle tavallisina sotamiehinä?

ARMAS (ikävän ajatuksen yllättämänä muuttaen mieltä). Jaa jaa jaa, mutta eihän meidän tarvitse alun pitäen mennäkään sotilasuralle. Voimme ruveta siviilivirkamiehiksi jotka ajavat autolla. Pääasia että tarjoudumme vapaaehtoisesti ennenkuin se on liian myöhäistä.

HAGERT. Hm.

ARMAS. Katsos, minä voin sanoa sinulle että jos me ei nyt mennä vapaaehtoisesti, niin emme saa mitään hyötyä koko asiasta, sillä pian meidät joka tapauksessa mobilisoidaan pakolla. Sen olen kuullut yhdeltä joka tietää nämä asiat. Ja ymmärräthän että jos meidät viedään pakko-otolla, niin emme voi asettaa vaatimuksia. Silloin ei auta muu kuin seiso smirna ja myönny kaikkeen.

HAGERT. Se on kyllä yksi syy – jos se on totta.

ARMAS. Saakelin hyvä syy, minun mielestäni. Ja totta se on.

HAGERT. Toinen syy on minulla tässä. (Vetää pari kokoontaitettua paperilippua liivintaskustaan.)

ARMAS. Mitä siinä on?

HAGERT (lukee). "Suomen Pankki maksaa tästä setelistä yhden markan kullassa". Kullassa, hahahaa. Valtiopankki valehtelee sentähden että se on vararikkotilassa.

ARMAS. Siivoton juttu, mutta se on vanhan järjestelmän vika. Miks'eivät hoitaneet maan asioita paremmin! Kuinka usein minä olinkaan huutaa heille: ukot hoi, kysykää neuvoa järki-ihmisiltä, tämä tällainen vie päin honkia!

HAGERT. Minäkin olen vararikkotilassa, ruumiin ja sielun puolesta, mutta minä pidän kumminkin lupaukseni, minä. No niin, joka tapauksessa mulla on nyt kaksi tämmöistä saatavaa valtiolta, ja siinä on kaikki mitä mulla enää on. Tarkoitus on nähtävästi että minun pitää niillä elää loppuikäni, kosk'ei kukaan ihminen uskalla enää paljastaa kurkkuaan minun partaveitseni edessä, hahahaa.

ARMAS. Siinä sen näet. Minä en ymmärrä että sinä lainkaan voit epäröidä.

HAGERT (lypsää mietteissään leukaansa). Tjaa, katsos, se on joka tapauksessa juukelin ankara päätös. Se on samaa kuin astua pimeään huoneeseen ja tietää että ovi, joka lupsahtaa kiinni takana, ei aukea koskaan enää. Saa vain ottaa vastaan mitä on tullakseen.

ARMAS. Sinne sinä kuitenkin joudut kaksine markkoinesi. Ajattele minua, mitä minä panen alttiiksi.

HAGERT. Niin, sinä...

ARMAS. Mitä tuo merkitsee? Meinaatko sinä herjata minua?

HAGERT. En suinkaan.

ARMAS. Tietysti sinä tarkoitit jotain häijyä. Jumal'auta, Ferdi, minä alan kyllästyä sinuun ja sun kenkkuilemiseesi. Saat mennä hiiteen. Minä en tarvitse sinua. Ties jumala voiko edes luottaa sinuun –

HAGERT (suuntaa äkisti katseensa häneen; hyvin totisena). Voiko minuun luottaa? (Nousee.) Voiko minuun luottaa, sanot. Tahdon vastata sinulle, että minä lähden kanssasi milloin tahansa ilmoittautumaan, jos voin olla varma siitä, että uskallan luottaa sinuun. Sitä minä vain olen epäillyt. Että pidämme yhtä, tuli mitä tuli, tapahtui mitä tahansa. Kiipelissä ja kurjuudessa, taikka vallan ja kunnian kukkuloilla, miten vain sattuu. Ymmärrätkö? Siinä se on pulma. (Hiljaisemmalla äänellä.) Sillä niin on minun laitani nykyään, etten minä voi olla yksin.

ARMAS (nousee ilosta loistaen). Ja tämän sinä sanot vasta nyt, Ferdi! Sittenhän asia on selvä. Nyt ei ole aikaa hukata, lähdemme ihan paikalla. Mutta ennenkuin menemme – tässä käteni siitä, mitä sinä äsken sanoit. (Ojentaa hänelle kätensä pöydän ylitse. He puristavat lujasti toistensa kättä.)

HAGERT (huudahtaen). Kas, tuolla! (Osoittaa Armaan olkapään ylitse puodinoven pientä kurkistusreikää.) Silmä tuijottaa meihin, iso punainen silmä.

ARMAS (käännähtää kiireesti). Missä?... Hoo, vai niin, sehän on Vendlamamma joka tahtoo nähdä mitä me täällä hommataan. Huis, katti!! Kas niin, nyt se on poissa. (Nauraa hermostuneesti.) Säikäytit, pirulainen, ja vallan suotta. Ihan sinä viet ihmiseltä luonnon.

(Sytyttää savukkeen peittääkseen mielenliikutustaan.)

HAGERT. Äläpäs, veli Armas, on liian myöhä nyt nousta varhain. Eteenpäin, mars, paluu on mahdoton. (Menee etashäärin luo ja ottaa valokuvan jossa Armas on Cyranona.) Ajatteleppa, Armas, että sinun soturiunelmistasi piti kerran tulla tosi.

ARMAS (naurahtaen väkinäisesti). Äh, tuo. Sehän oli joutavaa.

HAGERT. Verrattuna siihen mitä tuleman pitää, niin. Kenties. (Asettaa kuvan takaisin.)

ARMAS. Mutta tämä. (Ottaa valtioneuvoksettaren kuvan.) Hyvästi nyt, korkeasti kunnioitettava rouva valtioneuvoksetar. (Tekee siron kumarruksen käsi rinnalla.) Kiitos kaikista kauniista sanoista joita sinä kerran lausuit minusta. (Kärventää savukkeellaan kuvasta kasvot. Nauraa, panee kuvan paikalleen. Sitten yhtäkkiä totisena.) Jaha, joko lähdetään?

HAGERT. Minä olen valmis. (Ulos eteiseen.)

ARMAS (luo epäröivän silmäyksen puodinovea kohti, puoliääneen). Jaa ... ei, minähän joka tapauksessa tulen takaisin hakemaan tavaroita joita tarvitsen. (Ulos eteiseen.)

Näyttämö hetkisen tyhjänä. Sitten puodinovi avataan varovaisesti raolleen ja Vendla kurkistaa sisään.

VENDLA. Ovat menneet. (Sisään, jäljessä HJÖRDIS. Vendla vaipuu tuolille ruokapöydän ääreen ja purskahtaa itkuun.) He menivät ilmoittautumaan, minä näin että he löivät kättä ja katsoivat toisiaan lujasti silmiin... Mitä ihmiset nyt sanovat meistä... Ja kuka enää tämän jälkeen tekee kauppaa meillä... Menetämme kaikki kundit...

HJÖRDIS. Ei kaikkia. Niitä on kyllä semmoisia jotka tekevät mielellään kauppaa täällä juuri siksi että pappa –

VENDLA. Mutta se häpeä, Hjördis, se häpeä... Mitä minä olen tehnyt että minun pitää saada vain häpeää teistä kaikista... Enkö ole raatanut ja tehnyt työtä tarpeeksi kaikkina näinä vuosina... Olenko minä koskaan ajatellut ketään muuta kuin teitä... Mutta häpeä on ainoa mitä saan kiitokseksi. Sinultakin, Hjördis. Se ei ollut totta mitä minä äsken tuolla sanoin tohtorinnasta. Hän oli täällä valittamassa sinusta.

HJÖRDIS. Enkös sitä arvellutkin. Minä heti näin sen hänen päältään.

VENDLA. Hän väitti että sinulla on tapana oleskella hänen poikansa luona heidän asunnossaan, kun hän itse on poissa. Eihän se kai ole totta?

HJÖRDIS (empii, sitten uhmaavasti). On se totta.

VENDLA. Etkö sinä tyttö yhtään tiedä huutia!

HJÖRDIS. Meillä ei ole muuta paikkaa missä saisimme olla rauhassa.

VENDLA. Olette liian vähän saaneet selkäänne kun olitte pieniä, sinä niinkuin Ellikin, sen minä näen nyt kun se on myöhäistä.

HJÖRDIS. Jos minä olen liian huono tämän katon alle, voin tehdä samoin kuin Elli. Hän meni tiehensä tänään, niin että nyt täällä on yhtä suuta vähemmän ruokittavana.

VENDLA (voimatta vielä oikein tajuta). Mitä sanot? Onko Elli muuttanut kotoa pois?

HJÖRDIS. On, ja saman minä voin tehdä, jos niiksi tulee. Antaa kuulua vaan. Vaikka – vaikka en minä mielelläni lähde, jos toden sanon.

VENDLA (parahtaen). Tämä on liikaa, tämä on liikaa... Mitä minä olen tehnyt että minua näin rangaistaan... (Itkee esiliina silmillä; hänen koko ruumiinsa vapisee, mutta ääntä ei kuulu. Vaitiolo.)

HJÖRDIS (avuttomasti). Älä itke, mamma! (Vaitiolo.) Älä itke, mamma. Minä jään tänne ja autan sinua. Tulemme kyllä toimeen. (Näyttämön takana kello lyö kolme. Vendla säpsähtää, hillitsee itsensä, pyyhkii silmänsä ja nenänsä.)

VENDLA (huokaisten). Kas niin. Nyt kello on kolme, ja minä kun en vielä ole pannut perunapataa tulelle. (Nopeasti ulos vasemmasta peräovesta.)

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Luokkahuone koulussa, jonka punakaarti on muuttanut kasarmiksi. Taustassa oikealla ovi. Vasemman sivuseinän vieressä koroke, jolla opettajapöydän asemesta nyt on keinutuoli ja muutamia pakkalaatikoita; sen yläpuolella musta taulu, joka on töherretty täyteen pilakuvia, nimiä ja päivänmääriä, huudahduksia sellaisia kuin "Eläköön vallankumous", "Kuolema porvareille" y.m. Peräseinustalle on työnnetty muutamia pulpetteja; siellä on myös pari telttasänkyä, pesuteline, tynnyri y.m. Niiden yläpuolella seinässä raamatunlause jäykin, goottilaisin kirjaimin: "Rukoile ja tee työtä", nyt täydennettynä kömpelösti maalatuilla lisäsanoilla, niin että lause kuuluu: "Rukoile pirua ja älä tee työtä." Oikealla sivuseinällä pitkä ristikkojalkainen pöytä, jolla viruu aseita, ammuksia, vaatekappaleita, keittoastioita, paperipinkkoja y.m. mitä suurimmassa epäjärjestyksessä. Keskellä lattiata pöytä ja viisi tuolia; pöydällä pulloja ja laseja, tyhjiä pulloja vähän joka paikassa. Yleensä huoneessa vallitsee tavaton sekamelska, sotku ja siivottomuus.

Pöydän päässä Armas, Hagert ja kolme punakaartilaista kaksittain kummallakin sivulla. Armas on varustettu laahussapelilla, vaalealla nahkavyöllä, kahdella pistoolikotelolla ja monenmoisilla helyillä, mutta leikkaamaton tukka ja pörröinen, harmaansekainen parransänki tekee hänet vanhan ja ränstyneen näköiseksi. Kaikki juovat ahkerasti ja polttavat savukkeita.

ARMAS (seisoo tuolinsa takana ja deklamoi palavin silmin ja vilkkaasti liikehtien). [Säkeet näytelmästä "Cyrano de Bergerac", suom. Aukusti Simelius.]

    Täm' on Gaskonjan poikien joukko,
    meill' on kapteeni Castel-Jaloux.
    Ne sanovat: hupsu ja houkko
    on Gaskonjan poikien joukko!
    Vaan vaikka sen valheet saarti,
    se sentään on kunnian kaarti
    tämä Gaskonjan poikien joukko,
    joll' on kapteeni Castel-Jaloux.

ENSIMMÄINEN PUNAKAARTILAINEN. Ota jotain muuta, ei toi ole mitään skoijia.

HAGERT hyssittää.

KOLMAS PUNAKAARTILAINEN. Mitä saakelin pötyä tuo on!

ARMAS (kuulematta mitään, jatkaa pateettisesti).

    Näkö kotkan ja kontion hampaat,
    jalat haikaran meillä on.
    Pois väistyvät konnat kuin lampaat,
    näkö kotkan ja kontion hampaat
    kun uhkaa, – kun töyhtömme häilyy
    ja miekkamme päivässä päilyy.
    Näkö kotkan ja kontion hampaat
    on vastustus voittamaton.

KOLMAS PUNAKAARTILAINEN. Suus kiinni, me lauletaan, se on lystimpää.

ENSIMMÄINEN PUNAKAARTILAINEN. Otetaan Hansin-Jukka. (Alkaa hyräillä.)

ARMAS (luo heihin musertavan katseen, jatkaa kovemmalla äänellä, melkein kirkuen).

    Ne sättivät moukiksi meitä,
    nimet öykkärin, uhmarin suo.
    Vaan vaikka ne sättivät meitä,
    ei varjoa meihin se heitä;
    ja jos joku hampaita näyttää,
    niin miekkaamme taidamme käyttää;
    sitä huotraansa emme me peitä,
    se puhdasta jälkeä luo!

Tämän säkeistön aikana kolmen punakaartilaisen kärsivällisyys loppuu, he kilistävät lasejaan ja puhuvat kovalla äänellä, viheltävät, hyräilevät, tömistävät lattiata. Hagert hyssittää turhaan. Armas tempaa sapelinsa, iskee terän lappealla pöytään saadakseen suunvuoroa ja alkaa uudestaan hyvin mahtipontisesti:

    Moni lemmenkateeksi tullut
    on vuoksemme aviomies.
    Ovat naiset meihin kuin hullut.
    Moni lemmenkateeksi tullut
    on siksi. Meist' uljuus –

Laukaus pamahtaa ulkopuolella. Armas hätkähtää ja vaikenee yhtäkkiä. Sapeli putoaa rämisten lattialle.

ARMAS (kuin viluissaan). Hyi saakeli, mitä se oli?

TOINEN PUNAKAARTILAINEN. Kai vahingonlaukaus niinkuin tavallista.

ENSIMMÄINEN PUNAKAARTILAINEN. Selvä se.

HAGERT. Jatka, Armas, eihän se vielä loppunut.

ARMAS. Ei, ei... Ferdi, mene sinä käytävään katsomaan mitä se oli. (Hagert kohauttaa olkapäitään, nousee ja menee ulos.)

TOINEN PUNAKAARTILAINEN. Pelästyitkös?

KOLMAS PUNAKAARTILAINEN. Haha, hän pelästyi!

ARMAS. Enkä piru vie pelästynyt, mutta velvollisuuteni on pitää silmällä mitä täällä tapahtuu. Kun on päällikkönä –

ENSIMMÄINEN PUNAKAARTILAINEN. Kahdeksan miehen päällikkönä, hahahaa!

KOLMAS PUNAKAARTILAINEN. Niin lähettää adjutanttinsa! Hahahaa!

ARMAS (kumartuu ottamaan sapelin lattialta). Vaiti!

ENSIMMÄINEN PUNAKAARTILAINEN. Taidamme saada pian kuulla pahempiakin paukkuja kuin tämä äskeinen.

TOINEN PUNAKAARTILAINEN (vakavasti). Huomispäivänä.

KOLMAS PUNAKAARTILAINEN. Siellä rintamalla yks ja toinen heppu taitaa ruveta voimaan pahoin, hahahaa, kun kuularuiskut alkaa yskiä, hahahaa, ja shrapnellit tulee ja panee uiiii – – pam!

ARMAS (pistää sapelin tuppeen, istuutuu; Hagert sisään) No, mitä siellä oli?

HAGERT. Joku oli vain tahtonut koettaa saisko sattumaan katon rappaukseen.

TOINEN PUNAKAARTILAINEN. Sanoinhan minä.

ARMAS (raivoten). Ne sitten eivät tee muuta kuin istuvat ja leikkivät kivääreillään. Siitä pitää tulla loppu. Ferdi, mene sanomaan että kuka tästedes päästää vahinkolaukauksen, sen minä ammutan. Jaa, saatana, se on totinen tosi! Seinää vastaan minä hänet tällään.

HAGERT. Tuon kai sentään – jätämme sanomatta.

ARMAS. Sinä tottelet silmänräpäyksessä!

ENSIMMÄINEN PUNAKAARTILAINEN. Ei, kuules Faakeri, älä puhu palturia.

KOLMAS PUNAKAARTILAINEN. Luuleks olevas kenraali, hah?

TOINEN PUNAKAARTILAINEN. Älä sinä Fager tee itseäsi naurettavaksi väittämällä semmoista johon sulla ei ole valtaa.

ARMAS. Eikö ole valtaa? Sepäs nähdään! Minä opetan niille, opetan teille kaikille! Kuin koirat te saatte ryömiä jaloissani ja minä tallaan teitä.

ENSIMMÄINEN PUNAKAARTILAINEN (uhkaavasti). Älä ryppyile, perkele, tai minä lällään.

TOINEN PUNAKAARTILAINEN. No no, no no, älkää nyt rähiskö. On kai meillä tärkeämpääkin ajattelemista. Tänä iltana.

ENSIMMÄINEN PUNAKAARTILAINEN (silmäilee Armasta ylenkatseellisesti). Ja tommosen ne panee ryhmäpäälliköksi! Joka ei osaa mitään. Ja on niin arka että housuihinsa laskee kun joku niksauttaa kirpun.

ARMAS. Varo itseäsi!...

HAGERT. Sinä eksyt roolista, Armas. Päällikön osasta, meinaan. Ei sinun sovi kinastella alaistesi kanssa. Sinun tulee vaientaa heidät katseella.

ARMAS. Varokaa itseänne, minä sanon. Kun minä suutun –

ENSIMMÄINEN PUNAKAARTILAINEN. Niin minun täytyy nauraa. Käy kiinni vaan, ole hyvä!

TOINEN PUNAKAARTILAINEN. Kuule, pysy aisoissa.

KOLMAS PUNAKAARTILAINEN. Faakeri on hullu ja sinä kanss', Sinisalo. (Tyhjentää lasinsa.) Piru täällä istukoon kuulemassa teidän pärpätystänne. (Nousee ja menee ulos.)

ARMAS. Se on oikein. Menkää tiehenne joka sorkka! Paitsi sinä, Ferdi, minä tahdon puhua sinun kanssasi. (Toinen punakaartilainen nousee, ensimmäinen jää istumaan.) No, tuleeko siitä mitään? Tässä huoneessa minä ainakin olen käskijä.

ENSIMMÄINEN PUNAKAARTILAINEN. Haista sinä –

TOINEN PUNAKAARTILAINEN (laskee rauhoittaen kätensä hänen olalleen). Tule nyt äläkä jankuta. Meillähän on vähän järjestämistä sen – matkan takia. (Mennessään hän vetää ensimmäisen punakaartilaisen mukanaan. Tämä haraa puolittain vastaan ja katselee Armasta kiukkuisesti.)

ENSIMMÄINEN PUNAKAARTILAINEN (ovelta). Jahka tullaan rintamalle, Faakeri, pidä silmät auki. Sodassa voi tulla kuulia joka puolelta, edestä ja takaa, hahahaa! (Molemmat punakaartilaiset ulos.)

ARMAS (tukee päätänsä molemmin käsin, tuijottaa eteensä). Kuulitko mitä hän sanoi?

HAGERT. Sinulla on väärä tapa kohdella heitä, Armas. Pitää olla joko Napoleon tahi paras veikko ja tavaritshi – ei siltä väliltä niinkuin sinä. Mutta muuten älä piittaa hänen uhkauksestaan, ei hän niin pahaa tarkoittanut.

ARMAS. Ehkä ei. Mutta rintama, Ferdi. Vilppula.

HAGERT. Niin, se taitaa olla hikinen paikka, olen kuullut.

ARMAS (väristen). Siellä meidät jauhetaan makkaraksi kaikki tyynni.

HAGERT. Asema on selvästi vakava, koska meidät on niin yht'äkkiä heitettävä sinne. Eihän ennen tiemmä ole joukkoja lähetetty keskellä yötä.

ARMAS. Huomisaamuna me ollaan siellä. Huomisaamuna.

HAGERT vaiti, naksuttaa sormiaan, istuutuu. Äänettömyys.

ARMAS (kuiskaten). Vilppula...

HAGERT. Kummallista, pari kuukautta takaperin se oli yksinkertainen pikkuaseman nimi, ja nyt se on uusi nimi joka –

ARMAS (tehden äkkiä torjuvan liikkeen). Älä puhu tuollaisia...

HAGERT. Sanon vain mitä sinä ajattelet.

Vaitiolo.

HAGERT. Meille kävi himpun verran toisin kuin sinä luulit silloin kun me lähdettiin ilmoittautumaan. Ei saatu korkeita virkapaikkoja, niks. Ei päästy mihinkään esikuntaan, eikä meistä tullut myöskään ulkoasiainkomissaareja. Emme saaneet kaunista autoa millä ajella ympäri. Tjaa. Helkatin huono onni. Mutta minkä sille voi.

ARMAS. Niin, minkä sille voi, kun ne härkäpäät ei ymmärrä mitään. Ei edes sitä, että sivistynyt ja intelligentti mies on liian kallisarvoinen makaamaan juoksuhaudoissa ja saamaan vatsansa täyteen konekiväärinkuulia. Minkä semmoiselle tekee, Ferdi! Se on niin että voi tulla ihan raivoksi kun sitä ajattelee.

HAGERT. Ei pidä ajatella. Sen neuvon sinä annoit usein minulle entisaikaan.

ARMAS. Piru vieköön, ne oli pikkuasioita silloiset, mutta nyt on henki kysymyksessä.

HAGERT. Jaa, henki... Onko se niin paljon, se?

ARMAS (katsoo häneen, vihaisesti). Tekeekö sinun mielesi kuolla?

HAGERT. Tekee mieli, se on kai liikaa sanottu. Mutta jos kuolla pitää – olkoon menneeksi minun puolestani.

ARMAS. Tahdotko väittää että sinusta on yhdentekevää lähetetäänkö sinut rintamalle vai eikö?

HAGERT. Eihän tässä ole valinnan varaa.

ARMAS. Niin, mutta se juuri täytyy olla. Meidän pitää keksiä jotain.

HAGERT. Mitähän tuo olisi?

ARMAS. Auta minua, tuumi sinäkin. Mitä hyvänsä, kunhan siitä vain on se apu ettei meidän tarvitse matkustaa rintamalle ensi yönä.

HAGERT (naurahtaen). Ampuisimmeko itseltämme etusormet?

ARMAS. Se on liian vanha temppu, sen ne tuntevat. Semmoiset miehet laitetaan heti paikkaan josta ei palata.

HAGERT (katsoen tutkivasti). Jos yrittäisimme karata?

ARMAS. Karata?... Mihin sitten?

HAGERT. Jaa, sitä en tosiaankaan tiedä, en ole ajatellut sitä aikaisemmin. Mutta ihan mahdotonta sen ei pitäisi olla.

ARMAS. Yksitellen ehkä. Mutta me kaksi yhdessä, se ei käy päinsä. Meidät tunnetaan heti ... sinut nimittäin. Joka on kerrankin nähnyt sinun kasvosi, ei unohda niitä. Sinua ei voi edes maskeerata.

HAGERT. Taidat olla oikeassa. Meidän pitänee sitten jättää se ajatus. Vai kuinka?

ARMAS (hajamielisenä). Jättää?... Niin niin, tietysti. Meidän pitää keksiä jotain muuta.

HAGERT. Sinä joka olet kirjailija ja jolla on mielikuvitusta, etkö sinä osaa? Kun Kastelholman Lilja oli pelastettava häijyn ritarin pauloista, silloin sinun aivosi olivat täynnä aatteita ja poikivat kuin naaraskaniini. Jättäisivätkö ne todella sinut pulaan nyt, kun asia koskee sinua itseäsi? Tai oikeammin sanoen meitä. Sillä meistä molemmista nyt on kysymys, eikö totta?

ARMAS (kärsimättömästi). No on, hitto soikoon. Kuka tässä muuta on väittänyt?

HAGERT. Sinä ja minä, me kaksi pidämme yhtä, tuli mikä tuli, onni tai turma. (Matalammalla äänellä, kiihkeästi.) Turma tuli, Armas. Turma tuli. (Vaihtaen jälleen äänensävyä.) Turma, se on mukava sana, eikös? Sille on helppo löytää riimi.

ARMAS. Vaiti.

HAGERT. Käskystä, teidän majesteettinne.

Vaitiolo.

KOLMAS PUNAKAARTILAINEN (avaa oven ja katsoo sisään). Faakeri, täällä on yks naisihminen joka tahtoo puhua sun kanssas.

ARMAS (hieman väkinäisen leikillisesti). Jos se on kaunis tyttö, niin käske tänne.

KOLMAS PUNAKAARTILAINEN. Ämmä se on.

ARMAS. Menköön sitte helkkariin. En minä jouda tässä vanhojen ämmien kanssa.

KOLMAS PUNAKAARTILAINEN. Hyvä on. (Sulkee oven.)

HAGERT. Tiedätkö kuka siellä oli?

ARMAS. Ei, kuinka minä sen voisin tietää?

HAGERT. Siellä oli Vendla.

ARMAS. Luuletko?

HAGERT. Olen varma siitä.

ARMAS. Hän kielsi minua astumasta kynnyksensä yli. Luuletko että hän tulee tänne.

HAGERT. Hän on kai saanut kuulla että sinä – matkustat pois ensi yönä. Ja siksi hän tahtoi vielä kerran ... viimeisen kerran...

ARMAS (kiivaasti). Sitä hän saa odottaa. Ei tässä tule mitään viimeistä kertaa – eikä matkaa ensi yönä, toivottavasti. Älä sinä Ferdi filosofeeraa, johdat vain ajatukseni harhaan ainoasta tärkeästä.

HAGERT (päästäen pienen vihellyksen). Ainoa tärkeä... Mikä se on? Löytöpaikka luvataan.

ARMAS. Pahus, kun olisi ollut vähän enemmän aikaa! Mutta kuka saattoi tätä aavistaa! Sehän tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. (Miettii.) Olisi pitänyt koettaa vetäytyä täältä noin vähitellen, itsenäistyä, ruveta työskentelemään omin päin, toimeenpanemaan takavarikoita, tutkimuksia ja muuta semmoista –

HAGERT (nyökkää). Aivan. Se olisi ollut mainio tapa. Pikkuinen salahanke olisi pitänyt saada paljastettavaksi. Mystillisiä taloja silmälläpidettäväksi, ihmisiä joita on vakoiltava, hitaasti ja varovasti. Lanka josta on pidettävä kiinni ja jota on seurattava, ainakin niin paljon että – – että aika kuluu, hahahaa, ja ehtii tapahtua jotain ratkaisevaa. Puoleen tai toiseen.

ARMAS (vilkkaasti). Ehk'ei se ole myöhäistä vieläkään! Voimme kenties päästä jonkin semmoisen perille!

HAGERT. Joka tekee meidät tarpeellisiksi täällä. Täällä vanhassa, rakkaassa syntymäkaupungissamme.

ARMAS. Juuri niin.

HAGERT. Kaunis ajatus. Mutta –

ARMAS. Mitä mutta?

HAGERT. On liian myöhäistä.

ARMAS (alakuloisesti). Luuletko niin?

HAGERT. Ymmärräthän sen itsekin. Meillä ei ole monta tuntia aikaa.

ARMAS. Niin, niin. Se on selvä. Perkele ja hänen enkelinsä, myöhäistä se on kuin onkin...

Vaitiolo.

KOLMAS PUNAKAARTILAINEN (avaa oven; äkäisesti). Kuule Faakeri, se ämmä sanoo että hän on sun vaimosi. Hän tahtoo välttämättä puhutella sinua.

ARMAS epäröi, katselee Hagertia kuin avunanoja.

HAGERT. Petoko sinä olet, Armas Fager? Ajattele mitä hän on tehnyt sinun hyväksesi tässä kurjassa maailmassa. Kuka tietää saatteko enää koskaan –

ARMAS (nopeasti keskeyttäen). Anna hänen tulla. (Punakaartilainen sulkee oven.)

HAGERT. Menenkö minä pois?

ARMAS. Mitä varten?

HAGERT. Arvelin vain... Eikö se ole tapana tämmöisissä tilaisuuksissa? Että jätetään molemmat päähenkilöt kahden kesken?

ARMAS (suutuksissaan yhä kasvavasta liikutuksestaan). Tapana... Mistä minä sen tietäisin?

HAGERT. Eikö senkaltaista sattunut koskaan teatterissa, missään kappaleessa jossa sinä olit mukana? Urhoollinen soturi lähtee taisteluun – hänen nuori kaunis vaimonsa itkee...

ARMAS. Suu kiinni ja mene tiehesi. Voit odottaa käytävässä, jatkamme keskustelua heti kun olen päässyt Vendlasta. (Vendla sisään. Hän on hyvin surullinen ja on vanhentunut huomattavasti. Kädessään hän kantaa isoa nyyttiä.)

HAGERT (vähällä törmätä häneen ovessa). Päivää, Vendla.

VENDLA (nostaa säikähtäen silmänsä). Herrajee, sehän on Hagert. En tuntenut heti –

HAGERT. Uudet vaatteet – Niin niin, vaatteet tekevät miehen. Mutta nyt minä menen, pitää joutua vähäksi aikaa toisaalle. Hyvästi, Vendla. (Ojentaa kätensä Vendlalle, joka tarttuu siihen hämillään ja puristaa.) Ja kiitos!

VENDLA. Mistä Hagert kiittää?

HAGERT. Ruoasta ja kahvista ja ystävällisistä sanoista näinä vuosina. Kahvi oli hyvää ja sanat vielä parempia. Vahinko vain että ne lankesivat niin huonoon maahan. Minä olen kallio, tietääkös Vendla. Suo voidaan ehkä kuivata ja saattaa viljelykseen – sanon ehkä. Mutta kallio, Vendla, siinä ei auta mikään. Hyvästi. (Ulos.)

VENDLA (katsoo hämmästyneenä hänen jälkeensä, kääntyy sitten hitaasti ja arkana Armasta kohti). Hyvää päivää, Armas.

ARMAS. Päivää, Vendla.

VENDLA (astuu pari askelta lähemmäksi, nyyhkyttää). Armas...

ARMAS (mieli kuohuksissa, turvautuu pöydän taakse). Mitä kuuluu? Sinä – sinä näytät väsyneeltä ja huonolta, minun mielestäni.

VENDLA. Ei minua mikään vaivaa.

ARMAS. Entä tytöt, mitä heille kuuluu? Joko Elli on tullut takaisin?

VENDLA. Ei, Elli jäi sille tielleen. Pari kertaa hän on käynyt noutamassa tavaroitaan, mutta hän tulee semmoiseen aikaan jolloin minä olen ulkona kaupungilla.

ARMAS (närkästyneenä). Että hän voi olla niin häpeemätön!

VENDLA. Sehän on meillä aina ollut tapana. Kukin menee omille teilleen.

ARMAS. Ei sen tarvitse kestää ainaisesti. Kun ihminen näkee että hyvä kylässä, mutta kotona paras –

VENDLA. Niin, sitten kyllä.

ARMAS (koettaa siirtyä kevyempään äänilajiin). Ja kauppa käy hyvin?...

VENDLA. Ei niin huonosti kuin luulin – ensin. Vanhoista ostajista on kyllä osa lakannut tekemästä kauppaa meillä, mutta toisia on tullut sijaan. Niitä jotka luulevat että sinä ja minä olemme yhtä tässä asiassa...

ARMAS. Ja Hjördis on kotona auttamassa?

VENDLA. Hjördis on ollut kiltti ja ahkera, mitä puotiaskareisiin tulee –

ARMAS. Hauska kuulla, se ilahduttaa minua suuresti. Sitähän minä olen aina sanonut: Hjördiksellä on hyvä sydän, hän ei ole kylmä ja kova niinkuin Elli, hän tulee minuun –

VENDLA. Sinuun?... No, kaiketi sulla sydän on, sinullakin, mutta kyllä se on aivan erilainen kuin tavallisten ihmisten.

ARMAS. Tarkoitatko – sen tähden että minä lähdin kotoa pois?

VENDLA. Muun muassa sen tähden. Vaimo ja kaksi lasta, ja kuukauteen mies ei kysy ovatko he elossa vai kuolleet. Onhan se outoa.

ARMAS. Mutta sinähän itse olet kieltänyt minua tulemasta takaisin! Sinä itse sanoit ettet tahtonut nähdä minua enää.

VENDLA. En minä tiedä kohta enää mitä minä tahdon ja mitä en tahdo, maailma on niin sekaisin. Toivon vain että pääsisin pian pois kaikesta.

ARMAS (itku kurkussa). Älä sano niin. Älä, älä puhu sellaista, Vendla. (Vaitiolo. Armas niistää nenänsä.) Sinä – sinä teit kiltisti kun tulit katsomaan. Oliko vaikea löytää minua?

VENDLA. Vaikeako, ei. Ne kyllä tunsivat sinut, kaikki jotka minä tapasin, sekä pihalla että täällä käytävässä.

ARMAS (ilahtuen). Kas vaan, kaikki tunsivat minut. Etkö sinä ollut ylpeä siitä, Vendla?

VENDLA (vain katselee häntä; sitten, silmäillen ympäri huonetta). Vai tämän näköistä täällä on.

ARMAS (hämillään, ottaa tyhjät pullot pöydältä ja vie ne syrjään). Niin, katsos, meillä ei ole ketään joka täällä siivoaisi. Ja nämä pullot, älä luule että minä – että me ylipäänsä – Täällä kävi muutamia tovereita ja piti niille tarjota jotain. (Pyyhkii pöytää takinhihalla.) Etkö tahdo istua?

VENDLA (menee hitaasti pöydän luo ja istuutuu pidellen nyyttiä kouristuksentapaisesti molemmin käsin; yhtäkkiä). Onko se totta että lähettävät teidät rintamalle ensi yönä?

ARMAS (istuutuu, synkästi). On, totta se on.

VENDLA (nyökkää suullisesti). Minä kuulin siitä aamupäivällä eräältä muijalta, joka kävi puodissa. Hänellä on poika samassa pataljoonassa kuin sinä.

ARMAS. Kuinka sinä voit tietää mihin pataljoonaan minä kuulun?

VENDLA. Minä – olen päässyt selville siitä.

ARMAS (lämpimästi). Olet siis kuitenkin ajatellut minua joskus?

VENDLA (hiljaa). Koko ajan, Armas, koko ajan.

ARMAS. Sinä olit kova minulle silloin lähtiessäni, Vendla.

VENDLA (kuohahtaen). Voi olla että minä olin liian kova, mutta kuinka sinä saatoit, Armas, kuinka sinä saatoit!

ARMAS (itsekseen). Niin, kuinka minä saatoin. Jumal'auta, kuinka minä saatoin! Ja vallan turhaa se oli toisekseen, eihän täällä näytä tulevan mitään yleistä mobilisointia.

VENDLA. Mitä sinun tarvitsi välittää mobilisoinnista, sinun joka olet yli viidenkymmenen. Sen sinä sanoit vain peijataksesi Hagertia ja minua.

ARMAS (puristaa kätensä nyrkkiin ja lyö ne vastakkain). Minä olin järjetön, Vendla, voi hitto mikä hullu minä olin.

VENDLA (hartaasti, laskee nyytin pöydälle). Käsitätkö sen nyt?

ARMAS (ärtyisesti). Käsitätkö... (Toisella äänellä.) Mitä sulla on tuossa nyytissä? Jotainko minulle?

VENDLA. Siinä on vähän lämpimiä alusvaatteita ja sukkia että saat vaihtaa. Ja tupakkaa siinä on. Minä kas ajattelin näin: kun hän nyt joutuu sinne kauas pois, niin he saavat kukaties maata lumessa ja kastua. Ja sitten minä ajattelin että siellä voi olla vaikea saada tupakkaa, ja ilman sitä hän ei pysy hyvällä tuulella...

ARMAS (itkien). Älä puhu noin, Vendla, älä puhu noin!

VENDLA. Kai sinua peloittaa kovasti, kun pitää lähteä?

ARMAS. Peloittaa...? Ei peloita, mutta se on minusta niin järjetöntä. Että minun pitää lähteä rintamalle... Mitä perhanaa minä teen rintamalla. Sehän on typerää.

VENDLA. Niin on. Et sinä sovi rintamalle, Armas.

ARMAS. Jos saan elää, niin minä voin ehkä aikaansaada jotain ... jotain kunnollista. Niin, olen melkein varma siitä. Sielunvoimani ovat jollakin tavoin kasvaneet, minä tunnen selvästi sen. Mutta nyt, kun asian laita on näin –

VENDLA (kumartuu eteenpäin, matalalla äänellä). Etkö sinä voi karata?

ARMAS. Karata? Se on helpommin sanottu kuin tehty.

VENDLA. Niin niin, mutta etkö sinä voisi koettaa?

ARMAS. Kyllähän minä olen vähän ajatellut sitä, mutta mihinkä minun pitäisi mennä sinun mielestäsi?

VENDLA. Veljesi luo. Siellä sinä voit olla piilossa kuinka kauan hyvänsä.

ARMAS (nostaen silmänsä). Hm.

VENDLA. Hän auttaa sinua, varmasti.

ARMAS (miettiväisesti). Sen hän kyllä tekee... Sen hän kyllä tekee...

VENDLA. Eikä siellä ole ketään joka antaa sinut ilmi.

ARMAS. Ei kai ole, ei. Kun vain pääsee ehein nahoin sinne, niin on pelastettu. Inhimillisesti katsoen. Kuule Vendla, sinun tuumasi ei ole niinkään tuhma. Tätä minä en tullut ajatelleeksikaan.

VENDLA (iloissaan kiitoksesta). Tee niin! Sano, teethän sinä niin!

ARMAS (synkistyy jälleen). Tjaa, on tässä vain se kirottu Hagertin seikka.

VENDLA. Mitä sinä hänestä?

ARMAS. Katsos, me olemme päättäneet pysyä yhdessä, tuli mitä tuli. Olemme luvanneet toisillemme ettemme eroa. Ja häntä minä en voi ottaa mukaani Väinön luo.

VENDLA. Et kai.

ARMAS. Vaara ei hänen kauttaan tule kaksinkertaiseksi, se tulee sata kertaa suuremmaksi. Hän ja minä yhdessä, kuka ei tuntisi meitä? Ja sinne on matkaa sekä junassa että maantietä. Ei ei, se ei käy päinsä.

VENDLA (rukoilevasti). Hagert tulee kyllä toimeen ilman sinua, hän on niin viisas. Sinä voit olla yötä jonkun tuttavan luona ja aamulla varhain lähteä matkaan.

ARMAS (synkästi). Ei, se on mahdotonta. Minä olen luvannut Ferdille.

VENDLA (kuohahtaen). Sinun täytyy paeta, Armas! Minä en tahdo menettää sinua. Nyt on Elli poissa, ja milloin tahansa voin menettää Hjördiksen. Sitten minä olen yksin. Mitä arvoa on koko elämällä, mitä hyötyä monen vuoden työstä, jos kuitenkin täytyy kadottaa kaikki ja jäädä yksin.

ARMAS. Minä en ymmärrä oikein – Sinä sanot että voit menettää Hjördiksen milloin tahansa. Aikooko hänkin muuttaa pois?

VENDLA (kädet kasvojen edessä). Ei, ei sillä tavoin. Asia on paljon pahempi!

ARMAS. Mitä hänelle on tapahtunut?

VENDLA. Sain tietää sen viime viikolla enkä ole sen jälkeen voinut nukkua yhtään ainoaa yötä.

ARMAS. Onko hän – raskaana?

VENDLA. Ei tietääkseni. Ei, se on jotain ihan toista, paljon vaarallisempaa.

ARMAS. Mutta sano nyt sitten mitä se on. Ehkä minä voin keksiä jonkin neuvon, jotain mitä sinä et ole tullut ajatelleeksi. Niinkuin sinä olit keksinyt tuon pakotuuman. Neljä silmää näkee aina enemmän kuin kaksi. Ja on helpompi olla kun on saanut puhua.

VENDLA. Hän – hän ostelee aseita valkoisille. Joskus hänellä on koko piironginlaatikko täynnä. Ja sitten hän on mukana kantamassa niitä pois.

ARMAS. Mitä sinä sanot! Kuka hänet on houkutellut siihen?

VENDLA. No, kukas muu hänelle mitään on kuin – (Jäykistyy äkkiä, katse käy tuskaiseksi.) Armas! Minä unohdin – Sinähän kuulut niiden toisten joukkoon!

ARMAS. Se on Otto Ringman. Myönnä että se on hän.

VENDLA (kauhun vallassa). Ei ei, minä en myönnä mitään. Minä en ole sanonut mitään, Armas.

ARMAS. Sinun ei tarvitse sanoa mitään, minä tiedän että se on hän. Se ei voi olla kukaan muu. Tämä oli arvokas uutinen...

VENDLA. Ethän sinä aikone ilmiantaa omaa tytärtäsi?

ARMAS (kävelee kiivaasti edestakaisin). Ole huoleti, ole huoleti, ei kenenkään tarvitse saada tietää Hjördiksestä mitään.

VENDLA. Et saa tehdä mitään sille toisellekaan, Armas, kuuletko! Minä en ole koskaan sanonut että se on Otto Ringman. Armas!

ARMAS (viittaa torjuvasti). Tiedän, tiedän. Älä häiritse minua nyt, minun täytyy ajatella eräs tärkeä asia selväksi.

VENDLA (vaipuu takaisin tuolille). Mitä olen tehnyt, mitä olen tehnyt! Armas, sinä et voi olla semmoinen että käytät tätä johonkin pahaan.

ARMAS. En, mutta johonkin hyvään. Pelastaakseni itseni ja Ferdin. Sitä vastaan ei sinulla voine olla mitään.

VENDLA. Mitä sinä aiot tehdä?

ARMAS (hyvin ylimielisenä ja varmana; tästä lähtien hän on näytöksen loppuun saakka pieni Napoleon katseiltaan, liikkeiltään ja äänensävyltään). Se selviää sinulle vähitellen. Jos ihminen tietää liian paljon etukäteen, niin hän jää vaille jännitystä. Istu täällä hiljaa ja odota! (Nopeasti ulos, hetken päästä takaisin Hagertin seurassa. Sulkee huolellisesti oven, vie Hagertin mahdollisimman kauas Vendlasta, puhuu matalalla äänellä hänen korvaansa.) Ferdi, minä luulen että me olemme pelastetut.

HAGERT. Oliko Vendlalla pelastus nyytissään?

ARMAS (uhkaavasti). Pysy vakavana, taikka...

HAGERT. Älä huoli, sisästä minä olen totinen kuin hautaholvi.

ARMAS. Minä olen keksinyt afäärin.

HAGERT. Joka tuottaa meille voittoa?

ARMAS. Joka tuottaa meille henkemme.

HAGERT. Eikö se ole kohtuuton voitto? Mitä kiskurilaki sanoo siitä?

ARMAS (rypistää kulmiaan). Minä tarvitsen kaksi taattua miestä.

HAGERT (lyö kantapäänsä yhteen). Tässä on yksi.

ARMAS. Ei, pitää olla kaksi paitsi sinua. Vähemmällä emme tule toimeen. Ota Mäkelä ja Johansson, ne ovat uskolliset kuin kulta ja osaavat pitää suunsa. Pistoolit mukaan, ei kiväärejä. Mennään jalkaisin ja eri ryhmissä, on tarkoitus herättää niin vähän huomiota kuin suinkin. Oletko ymmärtänyt?

HAGERT. Mistäkö kysymys on? En. Se on kai paljon pyydetty.

ARMAS. Matkalla saat tietää miten minä olen suunnitellut. Ei ole aikaa viivytellä.

HAGERT. Ei. Ollaan vikkeliä, tulee nikkeliä – kukaties.

ARMAS (vihaisesti). Pidä itse huonot sukkeluutesi. Nyt meidän täytyy lähteä. Mene hakemaan miehet!

HAGERT. Mennään.

VENDLA (nousee, rientää Hagertin luo ja tarttuu kiinni häneen). Hagert, Jumalan tähden, ei saa tehdä mitä hän käskee. Minä en kuullut mitä se oli, mutta minä tiedän että se on jotain pahaa. Hän väärinkäyttää erästä asiaa, jonka minä epähuomiossa...

ARMAS (irroittaa hänet). Ei mitään tyhmyyksiä, Vendla.

HAGERT. Minä en voi muuta kuin totella, Vendla. Nykyään minä olen vain – adjutantti.

VENDLA. Ajattele Hjördistä, Armas. Metsän pedotkin varjelevat ja puolustavat pentujaan. Oletko sinä pahempi kuin villi eläin?

ARMAS. Ei kukaan notkista hiuskarvaakaan Hjördiksen päästä, jos hän on järkevä tyttö. Ja se hän on, hänen täytyy olla, kun hän saa kuulla asian oikean laidan. Jahka minä puhun kymmenen minuuttia hänen kanssaan, niin se juttu on selvä.

VENDLA. Voi kuinka minä olin semmoinen raukka että tulin tänne! Kuinka minä saatoin uskoa että sinä olit muuttunut ja kääntynyt parempaan päin!

ARMAS (kiinnittämättä mitään huomiota Vendlaan, käskyäänellä Hagertille). On otettava kiinni eräs nuori mies, mutta elävänä. Paina se heti alunpitäin Mäkelän ja Johanssonin mieleen. Hänet täytyy saada elävänä, muuten kaikki menee piloille. Meiltä kahdelta.

HAGERT. Mutta jos hän tekee vastarintaa?

ARMAS. Hän ei saa tilaisuutta vastarintaan. Siinä se niksi onkin. Hänet on yllätettävä.

HAGERT. Hyvä. Mutta jos hän lähtee pakoon?

ARMAS. Jaa, no – silloin saatte ampua hänet. Silloin asia on joka tapauksessa meiltä hukassa.

HAGERT. Joka lähtee pakoon, se ammutaan. Selvä juttu.

VENDLA (epätoivoisena). Armas!

ARMAS. Sinä, Vendla, tulet kauniisti mukaan. Kun päästään meille, sinä annat minulle kaikki avaimet. Itse menet istumaan tyttöjen huoneeseen ja panet pasianssin tai ompelet koneella tai luet jotain hauskaa kirjaa. Näethän etten minä pyydä sinulta mitään kamalaa. Mutta sen minä sanon, että älä yritä varoittaa ketään äläkä antaa merkkejä tai muuta semmoista, silloin käy hullusti. Ensin sinulle ja sitten meille toisille. Minä en ole tänään leikkisällä tuulella, että sen tiedät.

HAGERT (kutittaa häntä kainalosta). Naura vähän, Armas. Se kuuluu pidentävän ikää.

ARMAS (luoden häneen murhaavan katseen). Mitä sinä uskallat... Eteenpäin, mars! (Tarttuu Vendlaa käsipuolesta ja vetää hänet mukaansa. Kaikki ulos.)

Väliverho.

NELJÄS NÄYTÖS.

Fager-puolisoiden huone, kuten toisessa näytöksessä. Kattolamppu palaa. Sohvassa istuu Hagert, ruokapöydän ääressä seisovat Armas ja Hjördis. Hjördis on hyvin kalpea ja puhuu kankeasti. Koko näytöksen aikana hänen puheessaan ja liikkeissään on jotakin konemaista ja unissakävijän tapaista.

ARMAS. Oletko sinä ymmärtänyt kaiken?

HJÖRDIS. Luulisin.

ARMAS. Mutta et ole varma. No käymme sen joutuin lävitse vielä kerran. Mitä sinun on tehtävä?

HJÖRDIS. Minä menen pihalle ja heitän lunta hänen ikkunaansa. Kun hän huomaa ja tuntee minut, minä viittaan hänelle kunnes hän ymmärtää että hänen pitää tulla alas. Minä menen porraskäytävään häntä vastaan. Sanon että minulla on tärkeätä asiaa hänelle. Sanon että meillä ei ole ketään kotona. Sanon että me saamme olla rauhassa täällä, ja sitten minä tuon hänet tänne...

ARMAS. Aivan niin. Tänne, tähän huoneeseen, ei sinun kamariisi.

HJÖRDIS. Tiedän.

ARMAS. Eikä yhtään ilmettä, ei hiiskaustakaan ... meistä! Sillä muistakin, Hjördis, silloin minä en anna armoa sinulle enkä hänelle. – En voi. Kaikki on minulla nyt tämän varassa. Sinulle koko juttu on oikeastaan pikkuseikka – jaa, kaikkihan on suhteellista, mutta herra jumala, ei suinkaan hän ole ainoa mies tässä maailmassa joka sinusta tykkää, ja sitäpaitsi voit jälkeenpäin selittää kaiken.

HJÖRDIS. Jälkeenpäin...

ARMAS. Luuletko sinä kenties että meillä on aikomus tappaa hänet? Näytänkö minä murhaajalta? Päinvastoin, hitto soikoon, ihan päinvastoin, meidänhän täytyy kaikin mokomin katsoa että saamme hänet hengissä. Ei hänelle mitään pahaa tehdä, me vain pidämme häntä vangittuna jonkin aikaa. Silloin tällöin käymme hiukan juttelemassa hänen kanssaan, ajankuluksi vain. Kunnes tämä surkeus loppuu ja me kaikki ollaan vapaita ihmisiä taas. Käsitätkö?

HJÖRDIS. Käsitän.

ARMAS. No, mene sitten. Mutta koeta näyttää vähän luonnollisemmalta, ja jätä ulko-ovi lukitsematta, ettei satu kommellusta pikkuseikoissa. (Hjördis ulos eteiseen. Armas kävelee hermostuneesti edestakaisin. Avaa puotiin vievän oven ja panee sen raolleen.)

ARMAS. Mene sinä piiloon sinne kaapin taa, minä seison puodissa. Kun hän on tullut tänne sisään, niin me hyökkäämme molemmat esiin, yht'aikaa. Sinun pitää katsoa että pääset oitis hänen ja eteisenoven väliin. Otetaanpas kerta koetteeksi.

HAGERT (pilkallisesti nauraen). Pieni kenraaliharjoitus ennen premiääriä? Ei kiitos.

ARMAS. Luuletko että se heppu on kovin vahva?

HAGERT. Älä sitä sure.

ARMAS. Kuinka niin? Oletko sinä ehkä ollut ennen mukana tällaisessa?

HAGERT. En, jumalan kiitos. Mutta meillä ei ole mitään syytä harjoitella lymyleikkiä. Se mies ei tule tähän huoneeseen.

ARMAS. Sinä tarkoitat –

HAGERT. Että tyttö kuiskaa sanan hänen korvaansa.

ARMAS. Luuletko todellakin? Kaiken sen jälkeen mitä minä hänelle sanoin?

HAGERT. Minä olen tuntenut pari kolme naista eläissäni, sinä arvatenkin kaksi tai kolme sataa. Ja kuitenkin minä tiedän naisista enemmän kuin sinä. Tyttö varoittaa häntä, Armas, siitä minä annan pääni pantiksi. Tämän kallisarvoisen pääni, joka on ainoa laatuaan koko maailmassa. Hiuksineen, parransänkineen ja kaikkine kummallisine pikku ajatuksineen.

ARMAS. Jumal'auta, sinä aina viet toiselta toivon ja uskalluksen.

HAGERT. Oletko sinä itse uskonut hetkeäkään että tämä naurettava homma onnistuu?

ARMAS (vilpittömästi kummaksuen). Olen tietysti.

HAGERT. Ettäkö me selvitään kaikista vaaroista ja murheista tuon poikaparan turvin?

ARMAS. Sen uskon vieläkin. Saat nähdä, kaikki on tarkalleen laskettu. Se onnistuu varmasti.

HAGERT. Sinä olet suuri runoilija, Armas. Vahinko ettet osaa runoilla paperilla.

ARMAS. Suotta sinä epäilet. Hjördis on viisas tyttö, hän ei tee semmoisia tyhmyyksiä kuin sinä luulet. Mitä hyötyä siitä on jos poikaa varoittaa? Elävänä hän ei kuitenkaan pääse tästä talosta vastoin meidän tahtoamme. Mäkelä ja Johansson vahtivat rappusia ja porttikäytävää. Jos hän piiloutuu vinnille tai kellariin tai johonkin toiseen huoneistoon, niin me kutsumme lisäväkeä ja tutkimme läpikotaisin koko talon.

HAGERT. Niin, ja sitten Hjördis ja hän joutuvat kiinni – tietysti, Hjördis myös. Hänen osuutensa asiassa tulee varmasti ilmi. En tiedä mitä naisille tehdään tällaisessa tapauksessa, mutta varmasti he saavat jotain muuta kuin karamelleja. (Vaitiolo.) Hjördis taitaa olla sinun tyttäresi, Armas.

ARMAS (johon asia koskee kiusallisesti). Hänet minä aina voin pelastaa.

HAGERT. Se ei ole niin varmaa. Sinä pelaat suurilla panoksilla, Armas. (Vaitiolo.) Olet kovempi naula kuin luulinkaan, Armas Fager.

ARMAS (kiivaasti). Mitä minä muuta voin tehdä? (Heristää korviaan.) Hiljaa, nyt tulevat! (Vetäytyy puodinovea kohden. Vaitiolo.)

HAGERT. Erehdyt, veli Armas. Tänne ei tule ketään. Eiköhän lähdetä astumaan kotiin päin? Kasarmihan se on sotilaan oikea koti.

ARMAS (matalalla äänellä, kiukkuisesti). Älä koeta uskotella kaipaavasi rintamalle. Et sinä ole sen rohkeampi kuin minäkään.

HAGERT. Ehkä en rohkeampi. Mutta muutoin toista maata. Ihan vissiin toista maata.

ARMAS. Tattis vaan, hyvä on. Minä tyydyn siihen mikä olen.

HAGERT. Johtuneeko se valaistuksesta, mutta minusta tuntuu että sinä olet kovin muuttunut, Armas. Minä näen sinun kasvoissasi semmoista mitä en ole koskaan ennen niissä nähnyt.

ARMAS. Ilmankos sinä vahtaat kuin härkä uutta porttia.

HAGERT. Tärkeät sanomat on luettava tarkkaan. Olettakaamme tällainen tapaus: sinulla on tekeillä painava päätös, asiassa jota ei sitten enää koskaan voi muuttaa. Ei koskaan, Armas, ymmärrätkö, se merkitsee paljon. (Seisoo hyvin lähellä Armasta ja tuijottaa syvälle hänen silmiinsä.) Ennenkuin teet sen päätöksen, sinun täytyy tietää varmasti. Sinä et tahdo repiä tukkaasi jälkeenpäin harmista ja katumuksesta, sentähden sinun täytyy tietää varmasti. Tulee sähkösanoma päämajasta, telegrafisti näkee pienet merkit paperisuikaleessa, hänen asiansa on selittää ne, ja selittää ne oikein. Paljon riippuu siitä että hän ei erehdy – elämä, niin, elämäkin, Armas... (Armas hiipii nopeasti eteisenovelle, innokkaasti hyssittäen peittääkseen hämmästystään ja levottomuuttansa. Hagert nauraa ja käännähtää korollaan.)

ARMAS. Ss... Minä kuulen askelia portaista...

HAGERT. Erehdyt, veli Armas, oman sydämesi tykinnän sinä kuulet. Silläpäs on kiire tänä iltana! Hahahaa, ihan tänne asti kuuluu. On kuin se rientäisi juoksujalassa jotain päämaalia kohti.

ARMAS (kuiskaten). Ss... Ole hiidessä hiljaa! (Vaitiolo.)

HAGERT (katselee Vendlan sängyn yläpuolella seinässä riippuvaa pojankuvaa). Aatteles että sinulla on ollut poika. Hän eli vain neljä vuotta – ja tietää jo niin paljon enemmän kuin me. (Vaitiolo.) Sinä kuolet sukupuuttoon, Armas. Sukusi sammuu. Pitääkö sanoa "valitettavasti" vaiko "jumalan kiitos"? Minusta – emme sano "valitettavasti". Sinussa oli pisara oikeata verta – mutta vain yksi ainoa, ja se kellui kuin rasvahiukkanen laihassa keitossa...

ARMAS (rientää eteisenovelta puotiin). Hiljaa, etkö sinä kuule! (Ulko-ovi avataan ja suljetaan. Askelia eteisessä. Armas asettuu puodinoven taakse. Hän vapisee hermostuneisuudesta, ottaa takintaskusta pistoolin ja poistaa siitä varmistuksen. Kehoittaa kiivain liikkein Hagertia piiloutumaan kaapin taakse. Hagert vetäytyy vastahakoisesti muutamia askelia taaksepäin. Eteisenovi avautuu, hyvin hitaasti. Hjördis astuu sisään. Hän sulkee oven perässään. Samassa Armas huudahtaa ja syöksyy keskilattialle. Hagertin kasvoissa helpotuksen ja voitonriemun ilme.)

ARMAS (hengästyneenä, uhkaavasti). No? Sinä tulet yksin?

HJÖRDIS (katsomatta kehenkään). Hän ei ole kotona.

ARMAS (kirkuu). Valehtelet! Mehän näimme hänet pihanpuolisesta ikkunasta. Hän istui pöytänsä ääressä lukemassa.

HJÖRDIS. Hän – hän oli kotona. Mutta nyt hän ei enää ole.

HAGERT (ihailevasti). Hjördis!

ARMAS (syöksyy Hjördistä kohti). Sinä senkin –

HAGERT (vihlovalla äänellä). Seis!

ARMAS (katse täynnä vihaa). Sinä taidat iloita, Ferdi.

HAGERT. Ei paljon puutu.

HJÖRDIS. Pitääkö minun ... ottaa kappa ylleni?

HAGERT. Ei, miksi niin?

HJÖRDIS. Ettekö te vie minua pois ... jonnekin...?

HAGERT (katselee ensin Hjördistä, sitten Armasta, joka kävelee edestakaisin ankaran kiihtymyksen vallassa; laskee käsivartensa Hjördiksen olkapäille ja vie hänet tyttöjen huoneen ovelle). Mene äitisi luo, Hjördis. Minä hoidan tämän asian. (Hjördis ulos. Viimeiset sanat kuullessaan Armas pysähtyy äkkiä. Katselee Hagertia, joka huolettomasti sytyttää savukkeen. Armaan kasvojen ilme muuttuu. Hän tulee näköjään aivan tyyneksi. Hänen äänensävynsä on päättäväinen, muttei lainkaan töykeä eikä komentava.)

ARMAS. Sinä olit oikeassa, Ferdi. Ei käynyt niin kuin minä tahdoin. Siksi on päästävä perille toista tietä. Ferdi, tee minulle se palvelus että käyt oitis hakemassa lisäväkeä kasarmista. Tai miliisistä. Ei, ei, parempi on sittenkin käyttää omia miehiä; tämä asia meidän pitää pysyttää hallussamme.

HAGERT seisoo mietteisiinsä vaipuneena.

ARMAS (kehoittaen, mutta ei käskevästi). No, Ferdi?

HAGERT (nyökkää omien ajatustensa vahvistukseksi). Olkoon menneeksi. (Ulos eteisenovesta. Armas katsoo varmuuden vuoksi että hän on poistunut. Ottaa esiin parranajoneuvot ja peilin, kaataa vettä lasiin. Alkaa kuumeisella kiireellä ajaa partaansa. Kun hän on melkein valmis, astuu Hagert yhtäkkiä sisään eteisenovesta.)

ARMAS (epämieluisesti hätkähtäen). Sinäkö, Ferdi? Kuinka se on mahdollista?

HAGERT. Ovi on lukitsematta.

ARMAS. Ei siksi, mutta minähän pyysin sinua käymään kasarmissa.

HAGERT. Pidin parempana käyttää puhelinta. Eikö se ollut fiksua?

ARMAS. Kerrassaan. Mutta mistä sait soittaa?

HAGERT. Naapuritalosta.

ARMAS (epäluuloisesti). Kenen luota siellä?

HAGERT (nauraen). Ei aavistustakaan. Eräs nainen tuli vastaan ja minä kysyin häneltä: saakohan täällä missään käyttää puhelinta? Hän vastasi: tulkaa meille. Niin yksinkertainen juttu.

ARMAS (ajatuksissaan). Jassoo, niin yksinkertainen juttu.

HAGERT. Minä tarjosin hänelle rahaa, mutta hän sanoi: ei millään muotoa, se ei maksa mitään.

ARMAS. Vai niin sanoi.

HAGERT. Ehkä hän pelkäsi minua.

ARMAS. Se on mahdollista.

HAGERT (nauraa hihittäen). Tai kenties hän rakastui minuun. Ensinäkemältä.

ARMAS. Sekin on mahdollista.

HAGERT. Me voitamme vähintään neljännestunnin sillä soitolla.

ARMAS. Varmasti. Olivatko halukkaita lähtemään?

HAGERT. Totta kai! Viisikymmentä miestä on täällä hetken päästä.

ARMAS (toistaa konemaisesti). Viisikymmentä miestä. Sepä mainiota. Viisikymmentä miestä.

HAGERT. Mutta mitä minä näen. Sinähän olet vasta-ajettu kuin sulhasmies. Näin äkkiä!

ARMAS. Minä tahdoin käyttää aikaa hyväkseni. Odottaminen käy niin pitkäksi.

HAGERT. Se on totta. Oli vaikka sievät tytöt kysymyksessä. Sen kai sinä tiedät, Armas?

ARMAS. Mitä sinä – Niin, kyllähän minä sen tiedän.

HAGERT (menee aivan lähelle Armasta, tarkastaa häntä tungettelevaisesti). Hitto kun olet hieno. Sinua tuskin tuntee, Armas.

ARMAS (yrittäen nauraa, vaikka onnistumatta). Ohoo, vai niin. No, eihän sitä ihminen voi iankaiken olla naamaltaan kuin mikäkin piikkisika.

HAGERT. Kaikkein vähimmin kun on lähdössä tärkeälle matkalle.

ARMAS. Aivan niin. Mutta mitähän kello oikein on? (Ottaa kellon taskustaan.) Kahdeksan. Peijakas, saamme pitää kiirettä sen junkkarin kanssa.

HAGERT. Juu tietenkin. Ei me häntä unohdeta. Kuule Armas, onko ihan varmaa ettei ole muuta ulospääsyä tästä talosta kuin portti ja rappukäytävä?

ARMAS. Ei ole. Jaa, totta, pihalla on aita, ja jos sen yli kiipeää, niin pääsee palokujaan, joka kulkee läpi korttelin. Sinne me panemme vahvat vahdit, kumpaankin päähän. Olipa hemmetin hyvä että satuit kysymään, minä olin vallan unohtanut palokujan. Sen kautta hän kai yrittää paeta, kun näkee että muut tiet ovat tukossa. Hjördis on kyllä neuvonut sen, hän on lapsena usein leikkinyt siellä.

HAGERT. Ajattele oikein tarkkaan, Armas, kenties on vielä jokin ulospääsy jollekulle joka tahtoo paeta?

ARMAS. Ei, muita ei ole. Totta kai minä sen tiedän, joka olen asunut tässä talossa kaksikymmentäkaksi vuotta. Maan alitse ei pääse eikä katon yli myöskään. Naapuritalot ovat liian matalia.

HAGERT. Sinulta unohtuu joka tapauksessa eräs seikka. Ehkä siksi että se on niin läheinen.

ARMAS. Mikä unohtuu?

HAGERT. Vendlan puodinovi.

ARMAS (nopea silmäys). Vendlan puodinovi. Hahahaa! Meidän puodinovi. Mutta minullahan on sen avain.

HAGERT. Niin, sinulla on sen avain.

ARMAS. No, hätäkös tässä sitten on.

HAGERT (ensin vaiti, sitten kuivasti). Ei, ei tietysti.

ARMAS (kuumeisesti). Ei, Ferdi hyvä, tässä me puhellaan pötyä ja annetaan ajan mennä käsistä. Käväistäänpäs ulkona tarkastamassa vahteja etteivät nuku. Ja onhan meidän sitäpaitsi otettava apujoukot vastaan, ne voivat tulla minä hetkenä hyvänsä.

HAGERT (hilpeästi). Luuletko?

ARMAS (säpsähtää, vaanivin katsein). Itsehän sinä vast'ikään niin sanoit.

HAGERT. Jaa, tosiaan. Niinpä niin. Viisikymmentä miestä. Viisikymmentä miestä, joita ei peloita tilkkanen verta. Armas, peloittaako sinua nähdä verta? Vannonpa että peloittaa. Minua ei. Ei nyt enää.

ARMAS (äänellä joka kavaltaa hänet). Jumaliste, Ferdi, ei tässä ole aikaa lörpötellä. Meidän täytyy mennä ulos vastaanottamaan apujoukkoja. Tästä huoneesta tulee päämajamme, täältä käsin on kaikkia toimia johdettava. Mene sinä edeltä, minä tulen heti. Pitää katsoa kuinka naisten laita on tuolla sisällä. Ymmärräthän, ei niitä voi jättää noin vain, keksivät ties mitä tyhmyyksiä. Mene edeltä, Ferdi, ja koeta jo nyt pitää silmällä palokujaa, se se on kuitenkin vaarallisin paikka.

HAGERT (katselee häntä, nyökkää lyhyesti). Kyllä minä pidän silmäni aivan auki.

(Ulos eteisen kautta.)

Armas seuraa häntä silmillään hellittämättä. Hiipii hiljaa eteisenovelle ja salpaa sen nopealla kädenliikkeellä. Hengittää syvään. Jää seisomaan liikkumattomana, puolitainnoksissa pelosta ja tuskasta. Repäisee yhtäkkiä, mielettömänä, täydellisen pakokauhun vallassa punakaartilaisnauhan hihastaan ja viskaa sen lattialle. Syöksyy piirongin luo, vetää ulos erään laatikon ja penkoo esille mustan peruukin ja tummat irtoviikset, joilla hän vapisevin käsin naamioi itsensä peilin edessä. Aukaisee vaatekaapin, ottaa sieltä ulsterin, jonka vetää ylleen kavaijinsa päälle. Vaihtaa karvalakin leveälieriseen huopahattuun. Nopeasti ulos puodin kautta.

Hetken kuluttua pamahtaa laukaus.

VENDLAN ÄÄNI. Herra Jeesus, nyt ne ampuivat jonkun!

HJÖRDIS (tulee juosten huoneestaan, epäröi mihin kääntyä, hyökkää eteisenovelle, huomaa sen olevan salvassa, rientää puodinovea kohden, malttaa mielensä). Ei, ei, se oli pihalla. (Takaisin eteisenovelle, avaa sen, ulos eteisen kautta.)

VENDLA (sisään heti Hjördiksen perässä, aivan hämmennyksissä; jää neuvottomana seisomaan ja odottaa Hjördistä). Ei, se oli kadulla. Kuulinhan minä että se oli kadulla. (Huomaa punakaartilaisnauhan lattialla, ottaa sen ylös.) Mitä tämä on? Ja kaapin ovi on auki. (Hjördis sisään eteisenovesta.)

HJÖRDIS. Se ei ollut pihalla, piha on tyhjä. (Aikoo juosta puotiin, mutta voimat pettävät. Hän heittäytyy suulleen ruokapöydälle.)

VENDLA. Minusta tuntui että puodinovi kävi juuri ennen kuin ne ampuivat, muistatko että minä mainitsin siitä... Vaikka kello ei soinut, minä kuulin sen... Ja tuossa on Armaksen talvilakki... Herra jumala, mitä tämä merkitsee... (Juoksee puodinovelle, avaa sen, mutta pysähtyy äkkiä kynnykselle. Puodin ovikello kilisee.)

VENDLA (hätääntyneesti). Ne tulevat tänne. Joku mies tuli sisään.

HJÖRDIS ei liikahda.

HAGERTIN ÄÄNI (sävy omituinen). Ei huoli pelätä, Vendla. Minä täällä olen. Hagert. (Vendla väistyy taaksepäin, askel askelelta. Hagert hitaasti sisään. Hänellä on jotakin käsissään.)

VENDLA (tuijottaa häneen). Kuka ... kuka siellä ammuttiin?

HAGERT. Eräs joka yritti paeta.

HJÖRDIS kirkaisee.

HAGERT. Ei ei, Hjördis, sinulla ei ole syytä, kuulehan. Armas oli antanut meille käskyn ampua, jos joku yritti paeta tästä talosta. Me näimme erään miehen tulevan täältä ulos, hän näytti olevan luvattomilla asioilla, ja kun hän lähti juoksemaan katua alas, niin minä komensin: Ammu! Minä annoin määräyksen. Mies kaatui heti, ja kun me kumarruimme häntä katsomaan, näimme oudot kasvot. Mutta kun otimme hatun hänen päästään, niin sen mukana lähti joitakin pikkuesineitä. (Avaa kouransa ja näyttää Armaan peruukkia ja viiksiä.)

VENDLA. Armas!

HAGERT. Niin, Armas.

HJÖRDIS (nousee). Pappa?!

VENDLA (hiljaa itkien). Missä ... missä hän nyt on?

HAGERT. Hän makaa ulkona lumessa.

VENDLA. Armas, Armas! (Heittää punakaartilaisnauhan pois ja rientää ulos puodinoven kautta.)

HAGERT (ottaa nauhan lattialta ja hypistelee sitä). Nyt hänen kasvonsa ovat levossa. Ei mitään virnistyksiä enää. Kerrankin.

HJÖRDIS. Onko hän ... onko hän kuollut?

HAGERT (asiallisesti). Kuin kivi. Silmänräpäyksessä. Kuula meni tästä sisään ja tuosta ulos. (Osoittaa peruukkia.) Saakelin taitava pistooliampuja, se Mäkelä; välimatka oli vähintään kaksikymmentä askelta.

HJÖRDIS. Entä ... entä se toinen, jota te haitte... Tietääkö Hagert hänestä mitään?

HAGERT. Kun me seisoimme ammutun karkurin ympärillä, minä näin erään nuoren miehen puikahtavan hyvin sukkelasti palokujasta ulos – niin, ole huoletta, ei sitä nähnyt kukaan muu kuin minä. Hän kulki niin tyynesti kuin ikänä kukaan voi kulkea näinä aikoina. Minä silmilläni seurasin häntä lähimpään kulmaukseen. Siellä hän poikkesi toiselle kadulle.

HJÖRDIS. Onko se totta?

HAGERT. Etkö sinä usko että minun sanaani voi luottaa?

HJÖRDIS. Uskon ... uskon!

HAGERT. Kiitos. Se on totta. Hän pääsi pakoon. Ja minä iloitsen siitä, että sain tilaisuuden tuoda tämän sanoman sinulle, Hjördis. Sinä annoit minun nähdä näin lähtöni edellä jotain kaunista, jotain jonka voi ottaa mukaansa matkalle. (Vaikenee. Kääntyy poispäin. Huomaa Armas-Cyranon valokuvan, ottaa sen käteensä ja katselee sitä kauan. Nyökkää ja hymyilee.) Vanha Cyrano! (Pudottaa kuvan lattialle.) Hyvästi, Cyrano. Me tapaamme toisemme pian, minä tulen perästä, pikajunassa Vilppulan kautta. Älä ole huolissasi, minä en aio pettää. Minuun voi luottaa, minä täytän kaikki sitoumukseni. (Pudottaa punakaartilaisnauhan, peruukin ja irtoviikset kuin kolme multalapiollista kuvalle. Vaitiolo.)

Kadulta kuuluu huutoa ja hälinää. Hagert palautuu todellisuuteen. Kääntyy Hjördikseen päin.

HAGERT. Alkavat käydä levottomiksi tuolla ulkona, minun täytyy mennä sinne selittämään ja ottamaan vastuu itselleni.

HJÖRDIS. Ei suinkaan teitä rangaista siitä? Sehän oli väärinkäsitys.

HAGERT. Tapaukset, jotka hyvin paljon muistuttavat ajatuksia, rankaisevat itse itsensä. Hyvästi, Hjördis. Saanko ottaa sinua kädestä?

HJÖRDIS (ojentaa hänelle kätensä). Hyvästi.

HAGERT. Etkö sinä tahdo tulla mukaan sinne katsomaan häntä?

HJÖRDIS. En, en nyt, minä en voi. Ehkä myöhemmin, jonakin toisena päivänä.

HAGERT. Minä ymmärrän sinua. Hän näyttääkin hyvin vanhalta ja väsyneeltä, lepo oli hänelle tarpeen. Hyvästi. (Ulos puodinovesta.)

Hjördis istuutuu ruokapöydän ääreen, puristaa päätänsä molemmin käsin. Äänettömyys. Eteisenovi avataan varovaisesti ja rouva Ringman astuu sisään. Hän on kalpea ja riutunut.

ROUVA RINGMAN (hiljaa). Neiti Fager... (Hjördis vavahtaa ja nousee seisoalleen.) Oletteko yksin... Tarkoitan, saako tulla sisään?

HJÖRDIS (hämmentyneenä). Totta kai ... olkaa niin hyvä... Täällä ei ole ketään muuta kuin minä.

ROUVA RINGMAN. Kuulin ammuttavan ... enkä tiennyt mihin mennä saadakseni tietää... Ette kai te voi sanoa...?

HJÖRDIS. Kyllä. Isäni ammuttiin.

ROUVA RINGMAN (riemuiten). Isänne! Ei siis Otto. (Malttaa mielensä.) Niin, minä tarkoitan, sehän oli hirveän ikävää että isänne... (Hiljaisemmalla äänellä.) Sanokaa, tiedättekö miten pojalleni on käynyt?

HJÖRDIS. Hän ei ole tässä talossa enää. Hän on päässyt pakoon. Tällä kertaa.

ROUVA RINGMAN. Ah, jumalan kiitos, jumalan kiitos! Minä olin kuin järjiltäni. Nyt ... nyt minä itken siksi että olen niin iloinen... Ettekö tekin ole iloinen? Te ... tehän pidätte hänestä, eikö niin... Tehän tulitte ylös varoittamaan häntä...

HJÖRDIS (käheästi). Minä saan lapsen hänen kanssaan.

ROUVA RINGMAN (lähestyy Hjördistä, tarttuu hänen käteensä; ääni vapisee). Saatko sinä lapsen hänen kanssaan, Hjördis! Silloin me kaksi odotamme yhdessä häntä. Kenties hän tulee takaisin, kenties, kenties... (Sulkee Hjördiksen syliinsä.)

Väliverho.