Havuseppele

HAVUSEPPELE

Romaani

Kirj.

EINO RAILO

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1946.

I

Lauri Johannes istui pikkupappilan keittiön portailla ja availi kahdeksanvuotiaita silmiään keväälle ja elämälle. Hänen katseensa oli kiintynyt tarkastamaan peipposta, joka käveli talven alta paljastuneessa kutoutuneessa piharuohossa, etsien siemeniä. Sen kauniit värit hivelivät nyt Laurin mieltä – hän ei ymmärtänyt, miksi ne yht'äkkiä olivat hänelle aivan kuin kirkastuneet: ennen hän ei ollut niitä edes huomannut, saati ajatellut – nyt hänen täytyi niitä herkeämättä, terävästi tarkastaa. Jotakin vienoa ja selittämätöntä hyvääoloa syntyi hänen lapsensielussaan.

Ehkä se johtui keväästä. Nyt hän oli ensimmäistä kertaa senkin ikäänkuin erikoisesti ja kuitenkin itsetiedottomasti oivaltanut. Menneitä keväitä hän ei muistanut eikä ollut ymmärtänyt niitä odottaa, mutta tätä hän oli odottanut. Hän oli monesta seikasta huomannut, että kulunut talvi oli ollut kova ja pitkä: isän huolestuneista ilmeistä, äidin itkettyneistä silmistä, ja köyhistä, ryysyisistä, laihoista ja nääntyneistä ihmisistä, joita melkein joka päivä ilmestyi keittiöön ja pirttiin, kaikilla outo kiilto ja sanaton pyyntö katseessaan. Lauri Johannes oli oppinut ymmärtämään, mistä se johtui: nälästä. Täällä kaukana Kainuun perukoilla vallitsi ainainen nälkä. Hän oli kuullut kerran isän kuin tuskastuneena sanovan, keskustellessaan valkopartaisen, lempeän rovastin kanssa, että kun tulisi edes kevät ja vedet aukenisivat – saisivathan ihmiset silloin kaloja. Rovasti oli myhähtänyt myöntävästi, huolestuneesti, ja laskenut ison kätensä Laurin päälaelle. Hän teki aina niin, kun lapsia tuli lähelle, katsoi silmiin ja hymyili ystävällisesti, mutta ei juuri sanonut mitään. Väliin hän naurahti pehmeästi, matalalla äänellä. Laurista tuntui, että se oli hyvän ihmisen naurua. Hänellä oli tarkka korva erottamaan, kenen nauru tuli hyvästä, kenen pahasta sydämestä.

Siitä alkaen Lauri oli erikoisesti syventynyt odottamaan kevättä, jonka uskoi kuin ihmeteon hälventävän kaiken sen surun, sen syvän kurjuuden, jonka lapsellisen kokemuksensa mukaan tiesi vallitsevan ympäristössään. Olihan hän itsekin siitä joka päivä kärsinyt: leipätaikinaan sekoitettiin puoleksi hallanpanemaa viljaa, keveätä kahua, josta leipä sai katkeran maun; voita ei juuri ollut, maitoa vähän... Huolestuneena äiti koetteli hänen laihaa ruumistaan ja katseli hänen kalpeita kasvojaan, joista häntä vastaan loistivat varhaisvanhan, omissa maailmoissaan askartelevan lapsen silmät.

Ja nyt tuo odotettu kevät oli tullut. Lauri oli seuraillut sen saapumista kiinteällä sielullisella jännityksellä. Kun kivikovat, julmat pakkaset olivat loppuneet, kun pimeät, ikävät, lohduttomasti tuiskuiset talvipäivät olivat ruvenneet pitenemään ja valkenemaan, kun auringon miettiväinen ruskotus oli ilta illalta yhä kauemmin lautaillut taivaanrannan pehmeäpiirteisiä vaaroja, surumielisiä, hiljaisia kankaita, murheellisia korpia ja epätoivoisen alakuloisia, rannattomia nevoja, kun räystään jääpuikon kärjestä tippui yhä vilkkaammin kimmelteleviä pisaroita, jotka olivat kuin viserryksiä – Laurista tuntui niin, vaikka hän ei ymmärtänyt, miksi ne olivat hänestä "viserryksiä" – silloin hänen lapsensydämessään syntyi outoa, kaunista avartumista, joka teki hänet iloiseksi. Lumi ja huurre katosivat puista, metsä muuttui voimakkaan, tumman viheriäksi, jolle siellä täällä antoi vaihtelua urpukoivujen kirkas ruskeus, ja tuuli puhalteli kostean raskaasti. Lauri muisti nyt siinä istuessaan tuon kaiken: kuinka hän oli elänyt kevään mukana sen ensimmäisistä merkeistä alkaen, riemuinnut sen edistymisestä, masentunut harmaista, koleista takatalvipäivistä, virkistynyt vesisateista, jotka sulattivat lumen nopeasti. Nyt oli odotus täyttynyt: aurinko, todellinen, rohkea kevään aurinko lämmitti tähän portaille suloisesti, viimeiset lumivedet virtasivat hänen aukomiaan pieniä pihaojia myöten solisten portin alankoa kohti, ja pihan toisella puolella olevan matalan talousrakennuksen seinän vieressä rinnakkain kasvavat vanha haapa ja pihlaja – niin, eikö niissä todellakin ollut kevään, heräävän elämän virkeätä ruskeutta ja urpujen lihavuutta?

Lauri oikein jännitti katsettaan: oli kyllä. Nyt jokin häiritsi peipposta, joka pyrähti lentoon, istahti pihlajan oksalle ja tirautti laulun. Sillä hetkellä se painui ainaiseksi pikku miehen korvaan: tuo tuollainen sävel – se on peipon laulua. Omituiset, itsenäiset ja uudet harkinnat risteilivät hämärästi ja itsetiedottomasti lapsen sielussa, koettaen selvitellä sellaisia asioita kuin että nyt on siis kevät, että aurinko lämmittää, että on kirkasta ja kaunista, että on peipposia, jotka tulevat eräänä päivänä – Lauri ei vielä tiennyt mistä – että tämä on pikkupappila, jossa hän elää isän ja äidin kanssa, että – niin, lapsensielussa risteili tuollaisia ajatuksenpäitä, itsetiedottomia kalevantulia, jotka väräjävät hetkisen taivaanrannalla lämpimänä yönä ja katoavat sitten, jättäen jälkeensä kauniin, salaperäisen, samalla juhlallisen ja nautintorikkaan tunnelman. Pikkuvanhasti ja hajamielisesti hän tuijotteli sielunsa näkyihin, pää molempien käsien nojassa.

Isä oli tullut pihalle ja häntä pakoon oli peipponen pyrähtänyt. Erämaanpitäjän köyhä pastori oli tuntenut sielussaan samaa elähdyttävää tunnelmaa kuin hänen pikku poikansa, oli ottanut hattunsa ja keppinsä ja seisoi nyt tuossa Laurin edessä, tirkistellen silmät tiirallaan liian kirkasta kevättaivasta kohti. Lauri katseli isäänsä ja hänen sydämessään ailahti lämmin rakkaus, mutta sen ohella myös hämärä, takatajuntainen säälintunne, vilahdus siitä, jonka elämää kokeneet tietävät ihmisen tragiikaksi. Lauri tarkasti isänsä hattua, huomaamatta, että se oli kulunut ja vanhanaikainen. Se oli arvattavasti ollut kerran, kun se ostettiin Helsingistä, muodikas, uusi ja kaunis, mutta sen jälkeen olivat monet suvet ja sateet sitä virtyttäneet ja tehneet siitä hattukulun. Pastori ei kuitenkaan oikeastaan oivaltanut tätä: sillä oli vieläkin, kun hän joskus käytti sitä parempana päähineenään, ympärillään muinaisen ostohetken uutuuden auerta, niitä toivorikkaita tunnelmia, joiden vallassa ostaja itse oli sillä hetkellä ollut. Siitä kai johtui, että kun hän pisti sen päähänsä ja tarttui samalla kertaa ostettuun espanjanruokokeppiin, joka sujahteli joustavasti, hänen ryhtinsä suoristui ja käyntinsä kävi nuorekkaammaksi: häneen tuli hiukan sitä samaa nuorta miestä, joka kauan aikaa sitten oli ensi kerran painanut tuon hatun aaltoileville hiuksilleen. Lauri ei tiennyt tästä mitään, totesi vain, että isän hatun lierit kaartuivat hänen mielestään jollakin tavoin kauniisti ja sujuvasti, että hattu oli kuin olikin ihan uljas. Sen alla oli sitten korkea otsa, tuuheat kulmakarvat, tummansiniset silmät, korkeavartinen nenä, viikset ja leukaparta, joita kaikkia yhdisti ja valaisi ystävällinen, hiukan kärsivä ilme. Lauri oli sen usein huomannut, olipa joskus mennyt silittämään otsan ryppyjä ja moittien sanonut, että taas isä on surullisen näköinen...

Nyt isä ei ollut surullinen. Lauri meni hänen luokseen, otti häntä kädestä ja vei hänet portin alankoon, jossa tulvavesi pyöritti hänen pientä myllyänsä. Renki-Pekka oli opettanut, miten mylly oli tehtävä, ja nyt Laurilla oli niitä useita. Tämä tässä oli paras – ei pystyssä seisova härkin-, vaan vaakasuorassa akselissa pyörivä ratasmylly, joka iloisesti vilkutti valkeita siipiänsä pisaroiden pärskeessä ja virkisti mieltä hauskalla lirinällä, niin, melkeinpä pauhulla. Pastori kyykistyi katsomaan sitä lähempää, huomioi tarkoin, kuinka vesi virtasi kiivaasti pitkin "kynää" ja pyyhkäisi rattaan siivet voimalla tieltään, aina yhä uudelleen, niin että vilisi ja kuului hauskaa liplatusta. Laurin sydäntä sykähdytti taas niin somasti tämä kaikki: kirkas aurinko, ilman leuto leyhkä ja iloisesti soliseva puronen. Ja niinpä taisi tehdä myös pastorilla: ainakin hän innostuneena sanoi, että katsotaanpa, kuinka vinhasti tuo pyörii, kun saa oikein runsaasti vettä. Hän otti keittiön nurkalta siihen vielä jääneen lumilapion ja alkoi aukoa uusia viemäreitä kauempaa pihan perältä, Laurin autellessa ja katsoessa, ettei kynä tukkeutunut eikä rattaaseen päässyt isoja roskia, jotka olisivat vaikka voineet särkeä sen. Kevät oli tehnyt vanhan lapseksi...

Sitten renki-Pekka ajoi rymisten kärryt navetan puolelta pihalle ja kääntyi menemään isoa puutarhaa kohti, joka oli pirtin takana, eteläisellä, suojaisella rinteellä. Eihän se olisi "ison" arvoa ansainnut muuten kuin olemalla todellakin isompi kuin asuinrakennuksen ja maantien välissä oleva "pikkupuutarha" – Lauri sanoi niitä aina "ryytimaiksi" – jossa oli vain kolme multapenkkiä: risti, ankkuri ja sydän, eli usko, toivo ja rakkaus. Pekka toi puutarhaan lantaa – äiti oli siellä parhaillaan työssä, laittamassa lavaa kuntoon. Lauri jätti äkkiä myllynsä ja juoksi kärryjen perään. Pastorikin tuli puutarhaan, käveleskeli pitkin käytäviä, katseli ja tiiraili taivaalle, vaihtoi jonkin sanan äidin kanssa ja pisti kevään kunniaksi rettingin palamaan. Mutta Lauri oli yht'äkkiä kiintynyt tarkastamaan ruohon lehtiä, joita jo kohoili kulokosta näkyviin niistä paikoista, joihin aurinko oikein pääsi lämmittämään. Yht'äkkiä hän huomasi, että ne olivat äärettömän hienosti rakennettuja, niin hienosti, ettei ihminen osaisi tehdä semmoisia, ei kätevinkään pitsinkutoja... Se oli hänestä kummallista – hän katsoi pietarinkukan lehteä hyvin läheltä ja tarkkaan, tunsi sen tuoksun ja totesi, kuinka kesän helteinen piennar äkkiä ikäänkuin valkeni hänen sielussaan...

Sitten isän ja äidin keskustelun sävy herätti hänen huomiotaan ja hänen mielensä pimeni hiukan. Hän tunsi tuon äänilajin: isä ja äiti puhuivat noin ollessaan jostakin huolissaan. Hän ei milloinkaan saanut tarkalleen tietää, mistä he huolehtivat, mutta hän ymmärsi hämärästi, että syynä oli enimmäkseen nälkä. Ei omassa kodissa suinkaan varsinaista nälkää ollut, jos ei ruoan runsauttakaan, mutta pitäjällä oli. Lauri oli oppinut ymmärtämään, että tällä pohjoisella paikkakunnalla vallitsi aina nälkä, milloin lievempi, milloin kovempi, mutta aina saapuvilla oleva, sitkeästi jäytäen korpikansan ydintä. Kuluneena talvena oli ollut kovempi vuoro, niin että paljon ihmisiä oli kuollut nälkäkuumeeseen ja muihin tauteihin. Lauri oli jossakin nähnyt Kuoleman kuvan, luurangon, jolla oli toisessa kädessä tuntilasi, toisessa viikate; hän ei varmaan tiennyt, mitä sillä tarkoitettiin, se kun oli vieraskielisessä kirjassa, mutta hän päätteli, että tuo se nyt on itse Nälkä, kun on niin laiha. Se oli kammottavan näköinen – hän pelkäsi sitä, näki siitä unta, kuinka se hiipi isän huoneeseen, leuat muuttumattomasti kolkossa irvessä, ja lähestyi isän vuodetta. Hän parahti unissaan, heräsi ja hiipi äidin viereen, jossa ilkeät mielikuvat katosivat. Siitä kai isä ja äiti taas puhuivat: että kunpa nyt pian joutuisivat alamaasta jauhokuormat, joita kelirikko eli rospuutto, niinkuin täällä sanottiin, oli jo liian kauan viivyttänyt. Tai ehkä ne puhuivat pitäjällä olevista sairaista, joista kuka poti "pöhöä", kuka jotakin muuta – ei Lauri tiennyt mitä. Tai Halko-Simosta, ruotilaisukosta, joka sairasti tuolla omassa pirtissä. Lauri oli käynyt häntä katsomassa, kunnes äiti oli kieltänyt – oli joutunut näkemään sairaita pitäjälläkin, jonne oli joskus päässyt isän mukana, kun tätä haettiin kuolevia lohduttamaan. Ne makasivat kaikki kalpeina ja hiljaisina, silmissä kärsivä ilme. Aina kun isä tuli kotiin tällaiselta matkalta, hän oli murheellisen näköinen, joskus oudon tuskainen ja levoton, kävellen huoneessaan edestakaisin. Äiti sai kauan puhua hänen kanssaan ennenkuin hän taas rauhoittui surulliseksi ja hiljaiseksi...

Lauri katsoi äitiin, joka nyt silitti pienellä haravalla lavan pehmeätä, muheata ruokamultaa. Äiti eli aina vain askareissaan, varhaisesta aamusta myöhään iltaan, väsymättä, muistaen ja ohjaten kaikki. Lauri ei ollut nähnyt häntä surullisena muulloin kuin joskus yöllä, kun hän hiljaa heräsi ja katsoi äitiin, koska huomasi kynttilän palavan ja hänen lukevan vuoteessaan. Silloin hän oli surullisen näköinen ja kerran Lauri oli huomannut hänen itkevän. Mutta kun Lauri oli kysynyt, mitä hän itki, hän oli vain käskenyt nukkua. Tietenkin täällä kaikki surivat tuota ainaista nälkää – jos olisi ollut runsaasti oikeata leipää ja muuta hyvää ruokaa, kaikki olisivat olleet iloisia. Mutta päivällä äiti oli reipas, hymyillen joka kerta, kun kääntyi Laurin puoleen, ja laskien leikkiä vanhan karjakko-Kustaavan kanssa, joka ei jäänyt kenellekään vastausta velkaa. Lauri oli huomannut kotinsa kaikkien asioiden, yksin maanviljelyksen, joutuneen äidin haltuun, ja isän nähneen sen mielellään niin tapahtuvan. Isä istuskeli enimmäkseen huoneessaan kirjoituspöytänsä ääressä ja piirteli vihkoihinsa eriskummallisia koukeroita, jotka eivät olleet tavallisten kirjainten näköisiä. Äiti oli pieni ja topakka – Lauri oli nähnyt, että tukkijätkätkin pelkäsivät häntä, ja se oli jo asiaa se. Väliin äitiä nauratti samalla tavalla kuin Lauria jokin, jonka he näkivät, aivan vähäpätöinen seikka, jota ei edes osannut selittää. Se oli vain sellaista, että se nauratti, tuntui hassulta – niinkuin aidan takana torpassaan asuva Issin ukko, joka tulla viipotteli sunnuntai-iltapäiväksi pappilan pirttiin ja tarinoi siellä ummet ja lammet Ruijan suurista kaloista ja meripedoista. Issi oli ollut Ruijassa... Ei Lauri tiennyt, missä sen niminen maanpaikka oli: siellä oli vain suuri meri ja isoja kaloja, niinkuin saaria... Niistä Issi kertoi inisevällä, tärkeällä äänellä, imien ahneesti tukkeutunutta nysäänsä, joka ei palanut kunnollisesti...

Silloin sisäkkö-Selma tuli keittiöstä pihalle pyytämään pastoria ja rouvaa kahville. Lauri meni isän ja äidin kanssa sisään, mutta Selma piipahti puuvajaan, jossa hetken aikaa kikahteli ja naurahteli renki-Pekan kanssa. Tälläkin näet oli osunut olemaan vajaan asiaa. Lauri ei tätä nyt nähnyt, vaan hän tiesi muuten niin tapahtuvan, koska oli aikaisemmin tullut panneeksi asian merkille: että Selma, ruskeasilmäinen sisäkkö, usein tapasi Pekkaa vajassa ja kikahteli siellä aivan erilailla kuin muulloin. Mutta ovesta sisään mennessään hän tunsi kuin olisi mielessä yhä kimallellut ulkona vallitsevan keväisen päivän kirkkaus.

II

Pienessä keittiökamarissa oli kahvi pöydällä tavalliseen tapaan. Päivä heloitti sisään ja hyväili äidin ruusuja, jotka virkeinä kurottelivat uusia hennonvihreitä vesojaan valoa kohti, kasvattaen umpujaan. Äiti oli leikellyt ja lannoittanut niitä, ja niiden tuomisessa perunakuopasta, jossa ne olivat olleet talven, oli ollut ihan päivän touhu. Mutta hauskaa oli, kun ne rupesivat kasvamaan. Tieto siitä, että niihin ilmestyisi kauniita kukkia, somisti jo edeltäpäin tätä perin vaatimatonta huonetta. Niitä oli salissakin molempien ikkunoiden edessä, ja yksi jo kukki. Sen hieno tuoksu tuntui selvästi ulkoa tullessa, ikäänkuin tervehtien miellyttävästi.

Tuskin olivat isä ja äiti ehtineet istahtaa pöydän ääreen ja Lauri oviseinällä olevalle sänkysohvalle, jossa rupesi katselemaan siihen aamulla unohtunutta Maamme-kirjaa, kun keittiöstä kuului keveitä askeleita ja sisään tulla pyrähti läheinen naapuri, pitäjän postineiti, pyöritellen avainta etusormessaan. Hän asui maantien toisella puolella ja pistäytyi melkein joka päivä pastorinrouvan pakinoille, aina viipottaen ja pyöritellen ulko-ovensa avainta milloin oikeassa, milloin vasemmassa etusormessaan. Lauri loi Maamme-kirjansa takaa häneen vakaan, ihailevan katseen: hänen pieni sydämensä oli rakastunut postineitiin. Eikä ihmekään, sillä Helga – tämä oli postineidin nimi – oli Laurin mielestä kaunis ja hyvä. Kellään muulla hän ei ollut nähnyt niin tummaa, pehmeää ja kiiltävää tukkaa, niin selviä ja kaarevia kulmakarvoja, pitkiä ripsiä ja loistavia, mustia silmiä, joista väliin ihan liekehti. Mutta tästä tummuudesta huolimatta Helgan iho oli puhdas ja valkea: punastuminen näkyi siinä kuin vihuri järvellä, mennen alituisina laineina sikäli kuin tunteet lähettivät niitä liikkeelle. Nauraessa hampaat näkyivät valkeina ja kirkkaina kuin helmet, ja huulet olivat mehevästi, kosteasti punaiset. Kädet olivat myös aina erikoisen valkeat ja kauniit: kun Helga istui Laurin vieressä ja korjaili tämän laskuesimerkkejä, Lauri näki selvästi, kuinka kädenselän valkeudesta erottui sinisiä hienoja suonia.

Helga oli opettanut Lauria talvella ja Lauri oli mielellään käynyt hänen kouluaan. Postikonttorissa oli jännittävää, toisenlaista kuin kotona. Siellä tuoksui erilaiselta: ensinnäkin lakalta, joka muistutti joulusta ja tuntui hauskalta, ja sitten Helgalta itseltään, siltä samalta, jonka Lauri totesi joka kerta, kun Helga katsoi hänen laskemistaan hänen takaansa, kumartuen hänen puoleensa. Helgan hengitys leyhähti silloin hänen poskellaan ja muutenkin Lauri vaistosi jonkinlaista outoa lämpöä ja onnea Helgan läheisyydestä. Sitä poskea, jonka puolella Helga oli, rupesi ihan kuumottamaan, niin että täytyi hiukan liikahtaa tuolillaan poispäin. Kun laskut oli suoritettu, luettiin maantiedettä, Helgan näytellessä kartasta Euroopan valtakuntia ja pääkaupunkeja sekä Suomen vesistöjä. "Ja täällä kaukana olemme me!" hän kerran ihan huokasi ja pysähdytti sormensa sen pohjoisen pitäjän kohdalle, jonka kirkonkylän kaunis ja herttainen postineiti parhaillaan opetti pikkupojalle tiedon alkeita. Lauri huomasi hänen muuttuvan alakuloiseksi ja äänettömäksi ja tuijottavan eteensä lattiaan, kunnas heräsi mietteistään, pani pois kartan, puristi Lauria pehmeillä, kuumilla, pienillä käsillään molemmista poskista ja katsoen häntä syvälle silmiin sanoi nauraen: "Mutta sitä emme sure, sillä meillähän on täällä niin hauskaa!" Ja sitten hän pyöritti Lauria kuin piiritanssissa ja lähti hänen mukanaan hänen äitinsä luo. Lauri oli tuollaisesta aina hiukan ujostuksissaan, sillä se ei ollut hänen mielestään oikein arvokasta, mutta hän salli sen tapahtua, kun ei ollut ketään saapuvilla.

Helga ei välittänyt kenestäkään, vaan oli aina samanlainen. Kuin tuulispää hän lennähti nytkin Laurin viereen, syleili häntä molemmin käsin, suuteli ihan suulle, puhutteli häntä rakkaaksi pikku Laurikseen ja kyseli, miksi hän ei ollut moneen päivään käynyt postitädin luona. Ja kun Lauri hiukan ujostuksissaan siitä, että Helga näin suuteli ja hyväili häntä isän ja äidin nähden, saattaen hänet peräti epämiehekkääseen asemaan, vastasi takkiaan oikoen arvokkaasti, ettei hän ollut ehtinyt, kun oli ollut paljon kevättöitä, niin Helgan hyvätuuli vain näytti lisääntyvän ja hän aikoi kotiin mennessään poiketa katsomaan Laurin myllyä. Isäkin muhoili leppoisasti pöydän takaa, sytytti taas rettingin – kai jo toisen tänään, mikä oli ennenkuulumatonta tuhlaavaisuutta – ja katseli Helgaa ilmeisesti ihaillen. Ja äiti hymyili myös ihastuneesti, silmät kirkkaina ja tarkkaavaisina, kuin olisi katsellut parhaillaan palavaa ja säihkyvää rakettia. Sitten Helga meni kahvipöydän ääreen ja rupesi juttelemaan ruotsiksi, jolloin Lauri syventyi Maamme-kirjaansa, koska ei ruotsia ymmärtänyt. Sen hän vain kuuli, että puheena oli Einar ja taas Einar, ja tiesi siitä, että keskustelu koski metsänhoitajasetää, joka asui naapurissa ja oli kirkonkylän herroista hänen paras ystävänsä. Hänestä tuntui, että hän olisi voinut antaa henkensä sekä Helgan että Einarin edestä, sillä hän rakasti molempia yhtä palavasti. Helga oli suloinen, erikoisesti ja kummallisesti mukava ja tuoksuva – Lauri joskus kävi hengittämässä hänen päällystakkinsa ympärillä asuvaa taikailmaa – mutta Einar, niin, Einar oli mies, sellainen mies, ettei kukaan olisi voittanut häntä, jos olisivat yrittäneet. Ei seppä-Santekaan, vaikka oli vielä pitempi kuin Einar ja varmasti vankka mies. Einar oli pitkä, tumma, – kaunein mies, minkä Lauri oli nähnyt – aina niin hieno... Hän ja Lauri keskustelivat kuin aikamiehet, vakavasti ja asiallisesti; metsänhoitajasetä ei milloinkaan pyrkinyt kiusoittelemaan kuten jotkut toiset – kysyipä joskus Laurin mielipidettä. Lauri ihan lämpeni ajatellessaan Einaria. Kunpa hän pian tulisi! Hän oli ollut poissa monta kuukautta, missä lienee ollut etelässä tai virkamatkoilla. Kaikilla oli ollut häntä ikävä – Helgallakin – sen Lauri oli erikoisesti huomannut. Kun oli oltu talvella Einarin luona vieraisilla ja Einar oli tapansa mukaan laulanut jonkin laulun, säestäen itseään pianolla, olivat Helgan posket hehkuneet ja kädet olivat vapisseet. Mutta sehän ei ollut ihmeellistä, sillä Einarin laulu oli sellaista, ettei Lauri ollut osannut ajatellakaan ihmisen voivan laulaa niin kauniisti: hän vain istahti pianon ääreen, juoksutti käsiään koskettimilla, katsoi kerran, kun Lauri sattui olemaan pianon vieressä, häntä uneksivasti silmiin, ja alkoi sitten laulaa jostakin, joka oli kaukana poissa ja jota hän kiihkeästi kaipasi – ei Lauri oikein ymmärtänyt, mitä se oli – niin kauniisti, että Lauria itketti. Einar-sedän rouva, kiltti ja hieno Alli-täti, katsoi lattiaan, mutta Helga tuijotti ulos, jossa sinikirkas kuutamo oudosti valaisi kimaltelevia hankia, ja ihan selvästi hänen huulensa vapisivat ja silmänsä olivat vesikiehteessä. Vielä Lauri muisti, että isä ja rovasti keskeyttivät tupakoimisensa ja puhelemisensa, ja kuuntelivat surumielisen, vakavan näköisinä. Tuntui kuin he kyllä olisivat ymmärtäneet, mitä Einar-setä lauloi, mutta katsoivat, ettei se enää kuulunut heille... Kun laulu loppui, sanoi vanha ruustinnatäti, joka aina oli niin iloinen: "Kiitos, Einar, mutta älä usein laula meille siitä maasta, joka on tunturin tuolla puolen, sillä emme jaksa kestää sen herättämää kaihoa, koska tiedämme olevamme kahlehdittuja tänne poloiseen erämaahan". Siitä oli sitten syntynyt vilkasta, mutta sekavaa puhetta, jota Lauri ei ollut oikein ymmärtänyt, mutta joka oli loukannut häntä sen vuoksi, että kaikki näyttivät olevan yksimielisiä tämän pitäjän kurjuudesta. Vaikka Lauri jo ymmärsi, että hänen kotiseutunsa mahtoi todellakin olla köyhä ja mitätön, Jumalan hylkäämä, niinkuin Helga sanoi joskus ollessaan alakuloinen, niin silti häntä loukkasi sen halveksiminen. Hän ikäänkuin katsoi sitä silmiin ja tunnusti sen äidikseen, eikä sallinut sitä vähäksyttävän, vaikka sillä olikin huono puku ja se oli nälästä voimaton. Se oli kuitenkin – Lauri vaistosi sen lapsenmielensä pilkuttomalla puhtaudella ja herkkyydellä – kaunis ja sydämeen koskeva tummine korpimetsineen, kaikuvine kankaineen, sinisine selkosineen ja rannattomine nevoineen, ja sen ihmiset, niin, nehän olivat Laurin parhaita ystäviä: renki-Pekka, vanha karjakko-Kustaava, Halko-Simo... Siksi Lauria ilahdutti, kun hän syrjästä kuuli rovastin ja isän alistuneen tyynesti sanovan, että vaikka parempia oloja nähneen ymmärrettävästi on vaikea täällä köyhässä takamaassa viihtyä ja vaikka täältä alituiseen kaipaamme pois, niin silti on seisottava paikallaan ja uskollisesti täytettävä velvollisuutensa, niinkuin soturi rintamassa.

Samalla puhe pöydän ääressä muuttui suomeksi – nämä ihmiset puhuivat sekaisin molempia kieliä, usein huomaamattansa, vieläpä sotkien suomea ja ruotsia samaan lauseeseen – niin oli täällä Pohjois-Pohjanmaan herrasväissä vanhastaan tapana – ja Lauri kuuli Einarin palanneen kotiin viime yönä. Helga sen tiesi – siitä he olivat puhuneet – ja pastori silmäsi häneen tutkivasti ja pitkään, tahtomattaan sallien ajatustensa näkyä katseestaan. Helgan täytyi luoda silmänsä pöytäliinaan ja punehduksen aallot rupesivat kulkemaan pitkin hänen valko- ja rusohohtoista ihoaan. Lauri muisti yht'äkkiä myllyänsä ja isän aukomia uusia ojia, sieppasi lakkinsa ja kiiruhti ulos katsomaan, ettei liika vesi vain ollut murtanut patoa. Siellä kevään henki taas tempasi hänet hurmioonsa ja hän jäi ihmettelevin silmin katselemaan taivaan kirkkautta ja sykähtelevin sydämin kuuntelemaan peipposen reilua laulua. Selkosten yllä jo täräji sininen auer.

III

Eräänä päivänä äiti lähetti Laurin parin kilometrin päässä asuvan sepän luo korjauttamaan puutarhalapiota, joka oli kallitsemisen tarpeessa. Se oli mieluinen matka, sillä välillä oli Myllypuro, joka näin keväällä kohisi komeana ja väkivaltaisena, herättäen kaukaisen; hämärän voiman ja vapauden aavistuksen. Lauri rakasti virtaavaa vettä ja tunsi olonsa juhlalliseksi päästessään joskus järven toiselle puolelle, josta alkoi suuri joki, kohisten komeana putouksena. Sitä täytyi sekä ihailla että pelätä – sen kumea pauhu ihan huumasi – se kuului kauas, tyynellä tai sopivalla tuulella tänne saakka. Järvellä soudettaessa isä pysähtyi joskus kuuntelemaan sitä ja vaipui ajatuksiinsa. Joki virtasi korkeiden kallioiden välissä, jotka kohosivat pystysuorina, harmaina seininä, ja oli synkän ja mustan näköinen... Myllypuro oli vilkas ja iloinen, virraten sillan alitse päästyään mutkitellen ruohorantojen välitse. Nyt siinä oli vauhtia, mutta kesällä se oli rauhallinen, solisten hiljaa, ihan nukuttavasti. Helteellä sen äyräällä oli suloista istua – ei Lauri oikein tiennyt miksi, mutta niin vain oli. Raittiin veden tuntu ja mietteliäs solina, joka oli kuin ystävällistä, matalaa puheen muminaa, helisi rauhoittavana soittona, vaivuttaen mietteisiin ja epäselviin, kaipaaviin unelmiin... Äiti tuli siellä vähäpuheiseksi, katsahti isää silmiin ja huoahti alistuneesti...

Mutta nyt täällä ihan jymisi. Vettä oli purossa liiaksikin, pursuten padon yli, ja myllyn kynän luukku oli vain puoleksi auki. Kivihuoneessa oli valkoisenaan jauhonpölyä. Ihmetellen ja pelonsekaisen jännityksen vallassa Lauri katsoi kivien vinhaa pyörimistä ja antoi kuumien jauhojen valua torvesta pieneen kouraansa. Myllärin kulmakarvat olivat valkoisessa pölyssä – kasvot, kädet ja vaatteet, koko mies. Hän hymyili Laurille, joka oli ja tiesi olevansa kaikkien ystävä ja liikkui varmasti kuin isäntämies. Mylläri kysyi vakavasti, mihin Lauri nyt? ja tämä selitti miehekkäästi, jyminän vuoksi sopivasti korottaen ääntänsä, että täytyi mennä tuonne seppään, lapion terä kun näet piti kallita... "Lieneekö siellä seppä kotosalla?" – "Kotosalla on – pajasta kuului aamulla takomista". – "Onko se sitten nyt järkipäällä?" – "Kai se sen verran, että yhden lapion kallitsee". Myllyn ulkopuolella, puron partaalla, jossa jo ruoho viheriöitsi ja mesimarja rupesi kukkimaan, oli rattoisaa: siinä myllärillä oli pieni nuotio ja sen päällä hahloissa riippumassa pata, jossa kodikkaasti kiehua porisi rupisia pieniä perunoita ja tuoretta kalaa. Sitä mylläri oli varmaan saanut rysistään tuolta puron suulta. "Onko hyvinkin mennyt myllärin rysiin haukia tänä keväänä?" kysyi Lauri, jolloin mylläri aivan totisena vastasi: "Ka, menihän niitä aluksi niin kauan kuin vesi oli niityn päällä, mutta kun se aleni, niin lakkasivat..." – "Vai lakkasivat". – "Joo".

Katseltuaan vielä kerran tarkoin ympärilleen Lauri lähti jatkamaan matkaa sepän mäenrinnettä kohti. Tie vei nyt järven rannalla olevan laajan suomaan poikki, jota kestikievari oli jo monta vuotta raivauttanut pelloksi. Kuukas-ukko sitä oli ojittanut ja kuokkinut kesät kaiket: Lauri ei muistanutkaan sitä aikaa, jolloin Kuukas-ukon ison kuokan terä ei olisi vilahtanut ilmassa tästä ohi mentäessä. Paljon sillä oli jo sarkoja sulina. Kuukas-ukon eukko, jonka nimi oli Kuukas-Anni, oli ollut Laurin hoitajana ja siksi hän heidät niin hyvin tunsi. Anni-eukko oli ollut Laurille mieluinen: hän näet osasi kertoa satuja aivan loppumattomasti. Ei hän itsekään tiennyt, mistä oli ne oppinut – oli kuullut vain. Kun tuli ikävä eikä leikki luistanut tai kun piti mennä nukkumaan, vaikka ei olisi haluttanut, saattoi äiti sanoa: "Anni kertoo Laurille vähän kuninkaantyttärestä, niin hän viihtyy". Matista, pirusta ja syöjättäristä Anni ei saanut eikä tahtonutkaan kertoa, mutta siitä ei ollut Laurille vahinkoa, sillä niistä jutteli kyllä tarpeeksi pirtissä Lyyhä-Kalle, joka oli yhtä täynnä tarinoita kuin Kuukas-Anni. Sellaisiakin, joita Lauri tiesi itseään kielletyn kuuntelemasta. Mutta ei hän niiden rumia puolia ymmärtänyt eikä painanut niitä mieleensä – ne luiskahtivat hänestä ohi, tekemättä tahraa. Eikös ollut jo Kuukas-ukko tuolla avaamassa uutta viemäriä, vaikka maa oli vielä paikoin roudassa? Missä hän olisi muualla ollut... Lauri oli kuullut isäntien hymähtelevän pilkallisesti kestikievarille, että kun suohon hautaa rahansa, niinkuin niillä ei olisi muita menoreikiä. Eihän nyt suo mitään kasva... Mutta Lauri oli toisaalta huomannut isän ja Einar-sedän puhuvan sellaista, että kestikievari oli uuden ajan miehiä, joka ymmärsi asioita ja uskalsi yrittää, että suoviljelys se juuri oli tulevaisuuden tunnussana, joka kerran ajaisi täältä nälän pois. Ihmiset eivät vain vielä ymmärtäneet sitä, vaan tyytyivät vuoden toisensa perään kynsimään vaivaisia pieniä mäkipeltojaan, joista ei tullut riittävästi ei ruokaa ei rehua. Samaa mieltä oli rovastisetäkin: hän oli raivauttanut isonpappilan korpeen kauniin suopellon, joka kasvoi hyvin. Sen Lauri oli itse nähnyt. Siellä oli ollut edellisenä syksynä eräänä pimeänä iltana hauskaa ja kaunista, kun oli uudella saralla poltettu kesän aikana kuivaneita juurikoita, paistettu perunoita ja ilakoitu. Helga oli nauranut katketakseen Einarin puheille, mutta Alli-täti oli ollut hiljainen. Niin hän oli aina...

Lauri saapui mäenrinteeseen, puoleksi maan sisään kaivetun pajan ovelle. Ahjo tohisi punaisena sepän painaessa vihaisesti palkeen vivusta. Sante-seppä oli omalaatuisensa, taitava takoja, mutta levoton sielu. Ei hänellä ollut edes vakinaista asuinpaikkaa, vaan hän eleli yksinäisenä, perheettömänä huonemiehenä milloin minkin talon pirtissä, ja sepitsi, milloin suvaitsi, joko tässä omassa tai talojen pajoissa. Huomattuaan pajan pimenevän hän käännähti äkkiä oveen päin ilmeisesti aikoen sanoa jotakin tylyä ja kiivasta, mutta nähtyään Laurin luottavaisen, rauhallisen katseen hillitsi kielensä ja vain murahti: "Tule lietsomaan!" Lauri asetti lapionsa alasimen nojaan ja tarttui palkeen vipuun. Ei sen painaminen ollut raskasta: kun vähän aikaa lietsoi tarmokkaasti, täyttyi palje ihan pullolleen ja puhalsi itsestään niin että tohisi. Lauria huvitti nähdä, miten kovalla voimalla palje puhaltaisi, ja siksi hän lietsoi minkä jaksoi: ihan pyrkivät sydet lentämään pois torven suulta ja Sante sanoi: "So-so!"

Santella oli ahjossa kirves keittymässä: hän näet terästi sitä. Oli aamulla tullut punapartainen haudankaivaja, Väisäs-ukko, ja pyytänyt terästämään kirvestään, joka oli vanha, kovin kulunut ja hautoja kaivaessa ja juuria katkoessa kalsoutunut. Kovin oli Santea laiskoittanut eikä hän olisi työhön ryhtynytkään, jos pyytäjä olisi ollut isäntämies. Mutta kun oli tuommoinen vähäinen eläjä kuin Väisänen, niin täytyi auttaa. Oli vielä älynnyt tuoda teräskappaleen mukanaan – rokkoterästä näkyi olevan – ettei voinut aineenkaan puutetta syyttää. "Käy huomenna hakemassa!" hän oli murahtanut ja vähitellen sitten siirryskellyt pajaan, jonne oli kertynyt yhtä ja toista muutakin korjaustyötä. Hän ryhtyi takomaan, nojasi välillä alasimeen, tuijotti oviaukosta järvelle ja mietti...

Laurin tullessa hänellä oli käsillä Väisäs-ukon kirves. Hän oli irroittanut sen varresta, että ukolta säästyisi uuden varren vaiva, oli lyönyt terän sopivan leveäksi ja vasten suuta tasaiseksi, takonut teräskappaleen vaadittavaan muotoon ja asettanut molemmat ahjoon, keittymään yhteen. Ja näin työskennellessään hän oli ajatellut yhä kiihkeämmin ainaisia sisäisiä mutinoitaan ja kapinoitaan, sitä eriskummallista uhman tunnetta, joka paisutti hänen nokista ja karvaista rintaansa ja säihkyi outona, peloittavana tulena hänen tummista silmistään, tuuheiden kulmakarvojen alta. Niin hänelle kävi aina takoessa, ja siksi hän oikeastaan oli haluton menemään pajaan: hän tunsi tämän komean voima- ja taitotyön kiihoittavan itseään – löi yhä lujemmin, lennätti vasaraa oikeasta kädestä vasempaan, joita molempia käytteli yhtä taitavasti, antoi iskujen sataa nasevina ja aina paikalleen osuvina, ja naurahteli kummallisesti voimantunnon mielihyvästä. Nyt oli Väisäsen kirves jo keittynyt: Sante kaatoi siihen kuivaa hiekkaa, antoi vielä vähän kuumeta, niin että teräs jo valui valkohehkuisena, ja tempasi sen sitten pihtien leuoilla alasimelle. Lauri peräytyi arkana ovensuuhun, sillä raudasta säkenöi tuhansia häikäisevän kirkkaita tulitähtiä, jotka oudosti valaisivat mustaa, nokista, hurjan näköistä Sante-seppää. Kuin liekkiensä keskellä riemuitseva paholainen tämä nyt kipinöitä kaihtamatta tanssitti vasaraansa kirveen terällä ja Lauri totesi ihaillen, kuinka joka isku osuvasti muodosti hehkuvaa metallia tarkoitettuun suuntaan. Vielä yksi perinpohjainen kuumennus ja taitava takominen, jolloin seppä kuin hellävaroen taputteli teräksen lopulliseen muotoon, antoi aseelle jalon hahmon ja kauniit ääriviivat, ja kirves oli karkaisua vailla valmis. Tämä oli Sante-sepän suurin salaisuus: mitä aineita hänellä oli karkaisuvedessään tai oliko mitään, vai riippuiko tulos niistä salaperäisistä muminoista, joita hänen väliin kuultiin höpisevän karkaistessaan parhaita teräkaluja, sitä ei tiedetty; varmaa vain oli, että Santen terät purivat eivätkä vähästä tylsyneet. Varovasti, melkein henkeään pidättäen, hän nyt kasteli ruuhessa kirveen terää, pihautteli ensin vähän, sitten hiukan enemmän, kunnes jo antoi raudan poristen ja pauhaten purkaa kuumuutensa veteen, niin että se kohosi siitä höyrynä pajan nokista kattoa kohti. Viskasi sitten kirveen lattialle Laurin eteen ja kysyi voitonriemuisena, pyyhkien hikeä otsaltaan: "Mitä sanot, poika?" Ja Lauri vastasi vakavasti maakunnan tyyliin: "Kirves siitä näkyi tulevan!"

Sante-sepän suurin intohimo oli pyssyjen takominen. Niitä hän oli nuoresta saakka rakennellut, pyrkien saamaan rihlat yhä tiukemmin ja terävämmin kiertäviksi. Aluksi hän oli tehnyt vain vanhanaikaisia suusta ladattavia, joko pronssisisustaisia tai ilman, miten tilaaja tahtoi, sillä vain sellaisia täällä kansa käytti. Mutta reservikasarmilla ollessaan hän oli perehtynyt berdanikivääriin, sen takalatauslaitteeseen ja lukkoon, ja oli palannut kotiin ihan juosten, hehkuen halusta päästä rakentamaan uudenaikaista perästä ladattavaa luodikkoa. Hän työskenteli melkein syömättä ja nukkumatta, tuntien omituista, voimakasta viehtymystä tuota mielikuvituksessaan häämöttävää ihanne-asetta kohtaan, joka kantaisi paljoa kauemmaksi kuin entiset pahaiset suusta ruokittavat oravapyssyt. Käyttäen kaiken taitonsa, mutta missään kohdassa hätäilemättä hän onnistuikin tehtävässään ja loi aseen, jonka rihlojen kirkas kierto, lukon äänetön ja luistava käynti, ja puuosien viivakauneus sykähdytti hänen sydäntänsä niinkuin ainakin taideteos luojaansa. Hänen kätensä vapisivat, kun hän ensi kerran tunki patruunan sisään ja tähtäsi pilkkaan – aivan tuntui hengitys tukahtuvan, kun piti laukaista, eikä ase ottanut vakautuakseen jyvälle... Jopahan oli silmissä ja sormissa se tunto, että nyt, tällä sekunnilla, se on kohti, että nyt laukaisen – aivan kuin metsoa kytätessä syyskuun iltana, jolloin korpi on hämärän peitossa, mutta pisimmät latvat vielä näkyvät selvästi kuulakkaa taivasta vastaan, jolloin haltioitunut koira kesken vimmattua haukuntaansa itkien vilkaisee ensin hiipien lähestyvää metsämiestä ja sitten korkean korpikuusen latvaa, metsoa, joka suuttuneena kotkottaen makaa oksalla ja katsoo totisesti allansa räyskivää liehuhäntää. Kunnes sitten koira ymmärtää, että nyt on tullut ratkaiseva hetki, tuijottaa joka hermosolmunsa väristessä pyssyn suuhun, josta tietää kohta tappavan tulenliekin leimahtavan, itkee ja haukkuu – kunnes huumaava pamaus, äskeisen hiljaisuuden vastakohtana niin jylisevä, että taivas tuntuu repeävän, järisyttää korpea ja sen siivekäs kuningas, Tapion ylväs kukko, putoaa oksalta toiselle, yhä nopeammin, mätkähtäen raskaasti maahan, rinta verisenä, silmissä kuoleman kaihi...

Tästäkö oman taidon tunnosta ja sen aiheuttamasta ylpeydestä vai synnynnäisestä sielun uhmastako, joka vuosi vuodelta kasvoi kuin ukonpilvi poutasäällä, Santen mieli rupesi toisin ajoin pimenemään, kukapa sen voi sanoa. Niin vain kävi, että Sante tuli yhä äreämmäksi ja oikullisemmaksi, teki työtä vain milloin suvaitsi, oli kärkäs valvomaan luultuja oikeuksiaan sulin käsin, ja uhkaili synkästi niitä, joita kuvitteli vainoojikseen. Kestikievari, jonka mäessä hänen pajansa oli, joutui ensiksi hänen epäluulojensa kohteeksi, koska oli nuhdellut häntä hänen raivopäisyydestään, ja sitten metsänhoitaja, jonka oli täytynyt kieltää Santea kaatelemasta kruununmetsän valiohonkia yhden oravannahan vuoksi. Kun Sante tämän johdosta lausui hämäriä uhkauksia ja vihjaili hyvään pyssyynsä, otti nimismies sen häneltä pois ja kielsi kauppiasta myymästä hänelle pyssyterästä ja ruutia, ja pitäjäläisiä tilaamasta Santelta aseita. Se oli yhteiskunnan puolelta perusteltu varovaisuustoimenpide, vähin, mihin oli ryhdyttävä, mikäli Santen mielentilaa saattoi arvostella, mutta Santen mielestä se oli huutava vääryys. Vain vasaran takavarikoiminen ja takomisen kieltäminen olisi ollut suurempi kohtuuttomuus kuin tämä, joka taas oli huipputeko siltä kannalta, että riistämällä häneltä pyssy jollakin tavalla loukattiin hänen kunniaansa. Hyvä ampuja, metsämies ja pyssyseppä oli näet tällä seudulla suuren kunnioituksen kohteena, melkeinpä suuremman kuin pappi, nimismiehestä puhumattakaan...

Lauri katseli Santen porakojeita kiinnostuneena: oli se mies, joka kykeni lävistämään teräskangen päästä päähän ja vielä uurtamaan reiän niin kirkkaalle ruuvikierteelle, että ihan silmiä häikäisi vasten päivää läpi katsoessa. Ei Lauri ymmärtänyt, miten tuollainen työ suoritettiin, sillä hän oli ollut pieni silloin, kun Sante sitä viimeisen kerran teki, mutta hän tajusi siinä tarvittavan malttia ja taitoa mitä suurimmassa määrässä ja ihaili Santea tämän johdosta. Lauri oli muuten ainoita, joka ei pelännyt tätä omituista miestä, vaan kohteli häntä samalla lapsen rauhallisella, vilpittömällä luottamuksella kuin muitakin. Ehkäpä tämä ilahdutti sepän yksinäistä, synkkää sydäntä, sillä huomattiin hänen Laurin puhellessa ja kysellessä joskus lauhtuvan, vastailevan ja selittelevän jurosti, murahtelevan hyväntahtoisesti kuin kylläinen karhu, jota nukuttaa, ja välttävän kiroamista. Se oli syrjäisistä omituista, mutta he eivät olleet huomaavinaan mitään, sillä vaisto sanoi heille, että jos seppä älyäisi tätä hänen ja Laurin ystävyyttä seurattavan, hän heti salaisi tunteensa ja muuttuisi ehkä lapselle tylyksi...

Sante viskasi äidin lapion Laurin eteen ja kysyi jurosti: "Kelpaako?" Ja Lauri vastasi vakavasti: "Eikö tuo lapiosta menne", ja sanoi äidin käskeneen tiedustaa, mitä työ maksaa. Mutta seppä murahti: "Saa olla siitä ruokaverosta, jonka äitisi antoi minulle talvella". Sitten hän ei enää puhunut ja Lauri otti lapionsa ja läksi astelemaan kotiin kevein ja kuulain mielin. Taas hän näki Kuukas-ukon leveän kuokanterän vilahtavan suopellon ojan päästä ja ihmetteli, miten se saattoi auringonsäteen siihen sattuessa leimahtaa kuin salama, vaikka oli vain rautaa. Mutta kai se oli kuokkiessa kiilloittunut kirkkaaksi kuin Santen pyssyn reikä. Ja samalla kuin hän harkitsi tätä, asui mielen pohjalla kaukainen hauska tunnelma niistä kuninkaantytärtä koskevista saduista, jotka heti heräsivät muistiin, kun Kuukas-nimi vain mainittiin.

Mutta nyt hän oli jo myllyssä ja vaihtoi myllärin kanssa muutaman järeän sanan, pisti pienen kouransa torven suulle, jolloin se heti pudota tupsahti täyteen lämpimiä jauhoja, ja säpsähti äkkiä epämieluisesti: niistä ei nyt tuulahtanutkaan aamullinen, raikas, täyteläinen terveen viljan tuoksu, vaan imelänkatkera, tunkkaantunut haju, jonka hän kyllä tunsi. Mylläri oli vaihtanut rattiin uutta viljaa, hallanpanemaa eloa, josta tuli keveitä, kirpeitä, ravinnottomia jauhoja. Kun ei vain olisi isän laarista se vilja, sillä isä kun sai palkkansa luonnossa, hänen aittansa sisälsi samaa pehkua kuin muidenkin. Eläimille sitä enimmäkseen syötettiin, mutta jatkettiin sillä leipätaikinaakin, että ostovilja paremmin riittäisi. Ja niiden mielestä, jotka söivät pettua, siitä tuli herkkuleipä. Lauri kyllä tunsi pettuleivän – miksi ei olisi, kun sitä syötiin pitäjällä ihan taloissa. Viime kesänä hän oli ollut isän ja äidin mukana eräässä mökissä kaukana kirkolta – sinne oli menty veneellä... Siellä oli ollut hyvää suolakalaa ja viiliä, mutta leipä oli ollut pettua, vanteella leivottua, että koossa pysyisi, karvasta... Lauri ei ollut voinut syödä sitä... Mökin eukko oli ollut heidän sinne tullessaan lastensa kanssa kiskomassa petäjäistä – senkin homman Lauri kyllä tunsi. Nyt kun mahla oikein nousee männyn pinnan ja kuoren väliin, ne lähtevät kiskomaan petäjäistä, nylkevät luisella nylkimellä irti ylempänä olevat kuoret, joissa ei ole vielä kaarnaa, vaan ohutta hilsettä, kuivaavat ne ja vievät kotiinsa – kantamuksittain. Sitten tarpeen mukaan paahtavat niitä uunin loisteessa, että viimeinenkin pihka kihoaisi pois, ja survovat huhmaressa jauhoiksi. Näin keväällä on männyn liina lihavaa ja makeaa – isä oli sanonut, että siinä on silloin jonkin verran ravintoaineita, ja kansa väitti, että petäjäisellä tuli toimeen... se oli terveellisempää kuin olkileipä, joka loi vatsan verille... Äiti koetti suositella islanninjäkälää ja opetti keittämään siitä limaista liuosta, johon sopi sekoittaa mitä pehkuja tai jauhon nimellisiä sattui olemaan, ja josta sitten tuli tukevampi, koossapysyvämpi leipä. Siellä mökillä oli ollut hauskaa: Lauri oli leikkinyt samanikäisten lasten, pojan ja tytön, kanssa. Kevät, maito ja kala oli jo virkistänyt heidät – he eivät olleet enää niin laihoja ja läpikuultavia kuin talvella, jolloin heidän silmänsä olivat omituisen suuret ja lasittuneet, hiukaavasti nälänkiiltoiset. He olivat rakentaneet kuivaneista petäjänkuorista mökkejä, nauraneet ja ilakoineet. Mökin eukko oli kertonut äidille, että lapsista on petäjäisen kiskominen huvia: ne ihan pyytelevät, että eikö lähdetä petäjäistä hakemaan, kun on näin kaunis ilma! Äiti oli hymyillyt surullisesti – isä oli ollut vakava – kumpainenkaan ei ollut sanonut mitään... Mutta mitäpä Lauri näistä – hän seisoi jo Myllypuron sillalla ja katseli virtaavaa vettä... Se oli hänestä mieluista – hän ymmärsi jo, vaikka hämärästi, siihen liittyvän kauniisti, vakavasti aatteellisia asioita. Hän oli näet lukenut lukukirjasta runon lähteestä, joka virtaa vuoresta ja "luo silmäns' taivahille, ja lemmenkukat partaalla suloa lausuu sille", seurannut puron kulkua mereen saakka, johon se "viimein vajoaapi", ja kysynyt äidiltä, mitä runossa oikeastaan tarkoitettiin, ja äiti oli koettanut selittää, että se oli ihmisen elämän vertauskuva... Siitä alkaen Lauri oli katsonut virtaavia vesiä toisin silmin kuin ennen, vähän sinne päin kuin unessa, nähden pieniä ja lapsellisia, mutta puhtaita ja kauniita näkyjänsä, jotka itsetiedottomina taidekuvina leijailivat hänen sielunsa taivaalla kuin suviset pumpulivalkoiset pilvenhattarat... Nyt jo valkeni kotikylän aukea eteen: kievarin portilta viivasuorana menevä maantie, jonka molemmin puolin oli muutama rakennus ja isoja koivuja ja kauimpana, ennenkuin maantie rupesi laskeutumaan suo-alankoon, pikkupappilaa ympäröivät korkeat puut, koivut ja haavat. Vaaleanruskeana juovana maantie ujui suon poikki, kunnes rupesi nousemaan isonpappilan mäelle, jonka laelta, metsän keskeltä, keltainen taitekattoinen rakennus näkyi. Lauri oli käynyt siellä usein: siellä asuivat kiltti rovastisetä ja ruustinnatäti, ja olivat asuneet heidän tyttärensä Aina-täti, johon Lauri oli ollut rakastunut siihen saakka, kunnes Helga oli valloittanut hänen sydämensä, ja tämän veljet, nuoret herrat, joita Lauri oli oikeastaan pelännyt, ne kun olivat olleet niin vankkoja ja varmoja ja isä kun oli näyttänyt niiden rinnalla niin köyhältä, aralta ja heikolta. He olivat nyt kaikki muuttaneet pois suureen maailmaan, omiin koteihinsa. Laurin sydämeen koski kipeästi, jos hänen mieleensä juolahti aavistuskaan siitä, että hänen isäänsä vähäksyttiin tai pilkattiin... Hän oli joutunut joskus näkemään ja kuulemaan sellaista: oli raakoja pitäjäläisiä, jotka avoimesti ja kerskaillen ilmaisivat halveksivansa ja vihaavansa herroja ja varsinkin pappeja, jotka tulivat istuskelemaan hattu päässä keittiöön, sylkivät lattialle ja vastasivat röyhkeästi, kun heidän käskettiin joko ottaa hattu pois ja käyttäytyä siivosti tai mennä ulos: "Pää on lakin naula!"... "Tämä on seurakunnan talo!"... Mutta äkkiä ne siitä sentään hävisivät, kun äiti otti tiukan luonnon – äitiä ne pelkäsivät enemmän kuin isää, joka kävi aivan sanattomaksi tuollaista raakuutta kuullessaan. Aina kun Lauri muisti tällaisia kohtauksia ja rumia, herroihin suunnattuja sanoja, hän tulistui niin, että hänen pieni laiha ruumiinsa ihan tärisi vihasta. Kerran hän vielä kostaisi isän puolesta kaikille, jotka olivat häntä pilkanneet – kostaisi niin, että tuntuisi... Mutta isä ja äiti heitä puolustivat – sanoivat, että enemmistö täällä oli toisenlaista, että raakoja ihmisiä oli kaikkialla... Lauri tiesi tunnossaan näin olevan: oli paljon isäntiä ja emäntiä, vanhoja ja nuoria, joiden kasvoista loisti kaunis, rauhallinen puhtaus ja arvokkuus. Ne olivat isän ja äidin ystäviä – niiden yksinäisissä taloissa, jotka harmaina rykelminä torkkuivat metsäisten vaarojen huipuilla, siintäen sinervän autereisina kaukaisen naapurin silmiin, oli hauskaa käydä: siellä tunsi olonsa kotoiseksi ja siellä vallitsi henki, jonka isä näytti hyväksyvän, koska oli koko ajan niin leppeän ja rauhallisen näköinen, vetäen verkkaan sauhuja pitkästä piipustaan...

Lauri näki Einar-sedän ja Alli-tädin istuvan kuistilla ja tuossa pihalla hyppeli Elsa, heidän tyttärensä... Einar oli isästä kaikista mieluisin seuralainen – sen Lauri oli pannut merkille. Kun hän saapui – ja hän kävi Laurin kotona melkein joka päivä – isän muoto aina kirkastui ja hän rupesi keskustelemaan vilkkaasti. Einar oli niin kodikas, reilu ja toverillinen, kohteli isää ymmärtävästi ja kunnioittavasti... Laurista tuntui väliin siltä, kuin olisi hänen katseestaan loistanut hieno, kostea säälin tunne, kun isä vastoin tapaansa sattui selostamaan pitäjäläisten ainaisia nälkäpulmia ja omiansakin... Joskus syksyllä Einar houkutteli isän mukaansa metsästämään, herätti hänessä eloon entisen nuoren hengen – isä oli ollut innokas metsänkävijä... Äiti oli arvellut kerran, että kai Einarilla oli silloin ollut löydettynä jossakin varma asentokoppelo, joka aina lennähtää oksalle suunnilleen samoilta paikoilta, kun kuulee tai näkee koiran, ja että hän oli ilahduttaakseen isää johdatellut hänet vaivihkaa juuri niille tienoille... Lauri ihan saattoi nähdä, kuinka isässä heräsi vanha metsämies metson kohisten lennähtäessä kelohonkaan ja sieltä tyytymättömänä kotkottaessa koiralle, kuinka hän hiipi taitavasti puiden suojassa ja kuinka lopuksi kumea paukaus järisytti korpea ja raskas lintu putosi jymähtäen maahan, koiran vinkaistessa kiihkosta... Sellaiselta retkeltä tultaessa isä oli nuorentuneen näköinen, kertoi äidille, kuinka arka, vaikeasti vaanittava lintu tämä oli ollut, mutta kuinka asia silti luonnistui taidolla ja varovaisuudella... Äiti oli kuunnellut tarkkaavaisesti ja vilkaissut Einariin, joka oli hymyillyt ymmärtäväisesti ja kauniisti. Einar oli pitkä ja komea – kasvot kapeat, nenä suora, silmät oudon loistavat, tukka tumma, otsa kummallisen valkea... Hän oli kotoisin kaukaa etelästä niinkuin Alli-tätikin – oli tullut tänne virkaa hoitamaan ja ikävöitsi – niin isä sanoi – lakkaamatta pois paremmille maille, sivistyneempiin oloihin. Se loukkasi Lauria hiukan – hänen mielestään juuri tämä oli maailman paras paikka ja saattoiko olla sivistyneempiä ihmisiä kuin isä ja äiti tai isonpappilan väki? Sitä Lauri ei uskonut...

Hän tervehti Einar-setää ja Alli-tätiä ohi mennessään ja he vilkuttivat hänelle ystävällisesti vastaukseksi. Elsa taukosi leikistään ja viittoi hänkin, ja Lauri vastasi, vaikka häntä hiukan ujostutti. Hän näet saattoi aivan avoimesti ja turvaavasti rakastaa Ainaa ja Helgaa ja muitakin isoja neitejä, kaikkia aikuisia, jotka olivat kauniita, hienosti puettuja, ihanasti tuoksuvia ja iloisia, mutta Elsaa hän ei voinut sillä tavalla ajatella. Häntä oli kiusattu Elsalla ja hän oli siitä syvästi loukkautunut ja harmistunut, oikeastaan ymmärtämättä miksi, sillä tottapuhuen hän rakasti Elsaakin. Elsahan vasta olikin sievä. Lauri oli aina ihan typertyneenä tuijottanut hänen olkapäille valuvaan, vaaleaan kiharatukkaansa ja hänen suuriin siniharmaisiin silmiinsä, jotka katsoivat häneen viattomina, vakavina, kirkkaina ja yliluonnollisen puhtaina kuin helmet. Hän oli pannut merkille Elsan tummat kulmakarvat, jotka omituisesti erosivat hiusten vaaleudesta, ja hänen hienosti muodostuneen nenänsä, joka oli niin erilainen kuin ihmisillä yleensä täällä päin, kaksi isoa helmenhohtavaa etuhammastansa, jotka somasti loistivat punaisten huulien välistä, ja leukansa, jonka kärjessä oli kuoppa. Ja Elsa oli herttainen ja kiltti, puhui pehmeällä äänellä ja ilmaisi selvästi rakastavansa Lauria... Tämä kaikki oli niinkuin ollakin piti, mutta siinä oli silti jotakin ujostuttavaa. Lauri ei voinut sietää sitä, vaan oli joskus Elsalle ihan tyly juuri siksi, että rakasti häntä. Äiti oli nuhdellut häntä siitä, mutta Einar-setä oli nauranut ja sanonut, että kymmenen vuoden päästä Lauri kyllä jo olisi Elsalle kiltti. Ja sitten olivat kaikki hymyilleet muka niin tietävästi...

IV

Pastorin pienessä kamarissa oli kaksi ikkunaa, joista toisesta näki yläportille, postikonttoriin ja kylän läpi vievälle maantielle päin, toisesta pihalle. Ensinmainitun edessä oli hänen pieni kirjoituspöytänsä helmikoristeisine mattoineen ja vaatimattomine kirjoitusvälineineen. Siitä oikealle oli hänen kirjahyllynsä vähine kirjoineen ja vasemmalle vuoteensa, puukannellinen sohvasänky. Toisessa ovinurkassa oli vaatekaappi, toisessa uuni ja piippuhylly. Huoneeseen toi ovi etehisestä ja siitä vei toinen sisähuoneisiin, joita ei ollut monta: viereinen pastorinrouvan kamari, sitten pieni "sali", keittiökamari ja keittiö. Muutama tuoli, karvamatot, Jeesuksen ja Lutherin kuvat ja vaatimattomat pitsiverhot – siinä tämän erämaan erakkolan sisustus. Pastori unohtui usein valmistaessaan saarnaansa tai muuten istuessaan pöytänsä ääressä tuijottamaan ulos, jolloin aina samat mielikuvat rupesivat häiritsemään hänen sielunsa rauhaa. Tämä pieni huone, jonka hiljaisuutta ei moni ääni rikkonut, oli sen kaikista salaisimman todellisuuden mukaan, jota hän ei uskaltanut edes itselleen kuiskata, vaan jonka hän karkoitti heti, kun se näyttäytyi hänen sielunsa ovella, hänen vankilansa. Hän näki väkisin, vaikka kuinka olisi koettanut sammuttaa mielensä kirkkaita kuvia, itsensä menneiden nuoruudenhaaveiden kuninkaana, joka oli unelmoinut kauniista tulevaisuudesta kuten kaikki muut, joka oli ryhtynyt näihin tällaisiin vaatimattomiin tehtäviin vain väliaikaisesti, niin kauaksi, kunnes se varsinainen suuri elämäntyö alkaisi, jonka kaikki aikovat suorittaa. Mutta juuri siksi, että oli nuori ja huoleton, että elämä oli viehättävää ja kaunista täälläkin, vuodet olivat kuluneet ihan huomaamatta, kunnes eräänä päivänä tietoisuudessa oli välähtänyt kuin polttava salama kysymys: mutta entäpä elämäntyösi onkin määrätty juuri täksi, mitä nyt parhaillaan teet? Oli kuin olisi vakava ääni ruvennut haastelemaan jostakin kaukaa surumielisesti, hartaasti... ettet pääse täältä enää pois... etteivät rikkaammat rintapitäjät huoli papikseen nälkäpitäjän köyhää pastoria, joka erämaassa asuessaan on tullut ujoksi ja araksi, ehkä kömpelöksikin, jolla ei ole mahtavaa messuamisen ääntä eikä muuta saarnauksen lahjaa kuin nöyrä, koruton hartautensa. Eipähän ole päässyt rovastikaan, vaikka on yrittänyt jonkin kerran – toiset ovat vieneet äänet ja isot seurakunnat... Tänne on rovastisetä alistunut jäämään, tänne ruustinna, ja tuolla he nyt asuvat isossapappilassa harmaina ja herttaisina kuin tonttupariskunta... Kuinka äärettömän masentavalta tuo mahdollisuus – pastori tunnusti sen itselleen – tuo tosiasia aluksi tuntuikaan: että tässäkö sitten olisikin kaikki? Tätäkö varten hän siis oli vaikeista oloista ponnistautunut opin tielle ja suorittanut tutkintonsa? Tullakseen Suomen köyhimmän seurakunnan rutiköyhäksi pastoriksi, joka ei tällä paikalla saisi milloinkaan edes lukuvelkojaan maksetuksi? Se näytti ensin kauhistuttavan tarkoituksettomalta, järjettömältä, se masensi ja nöyryytti suurempia haaveillutta mieltä niin, että otti kipeää – sitä ei todellakaan voinut ymmärtää. Pastori katsahti ympärilleen pienessä kamarissaan ja sen vesivärillä maalatut siniharmaat seinät tuntuivat hänestä nyt vankikopin muureilta, jotka armotta sulkivat hänet sisäänsä, päästämättä häntä enää milloinkaan pois. Ovella oli julmat vanginvartijat: liian pitkälle kuluneet vuodet, heikontunut terveys ja vähentyneet esiintymislahjat, pienentynyt luottamus omaan onneen – epäilys, ettei kannata koettaa, sillä ei kuitenkaan pääse – kaikki nuo kummitukset, jotka tiettynä ikäkautena, elämänpuun saadessa ensimmäiset kellastuneet lehdet ja mahlan ruvetessa hyytymään sen kuoren alla, ilmestyvät sielun ovelle ryhtyen kylmästi ja tunteettomasti leikkaamaan siellä asuvan linnun siipiä...

Pastori istui nytkin pöytänsä ääressä, tuijotti ulos kevään kauneuteen kuitenkaan näkemättä sitä, ja mietti tätä samaa. Siitä oli jo monta vuotta, kun tietoisuus siitä, että hänen oli jäätävä tänne koko eliniäkseen, todennäköisesti kuoltava juuri tässä huoneessa, tässä pienessä, siniharmaassa vankikopissa, oli ensi kerran masentanut ja musertanut hänet. Hän oli joutunut silloin kuin paaden alle, joka oli kaatunut päälle jymähtäen kuin suunnattoman satimen lava, niin että hän aluksi oli luullut heti kuolevansa. Mutta ehkäpä Jumala oli pitänyt pikkusormella sen verran paatta koholla, ettei se murskannutkaan ihan liiskaksi, vaan jätti hengen ja elinvoimaa niin paljon, että saattoi ruveta pyrkimään päivän näkyville kuin ruoho kiven reunan alta. Niin varmaan oli tapahtunut, sillä masennuksen tunne rupesi joskus, kun asia tuli mieleen uudelleen, haihtumaan ja antamaan tilaa sulotuoksuiselle, pyhistä maailmoista tulevalle henkäykselle, joka kuin suven kukkaniityltä lennähtävä leyhkä kuivasi tuskanhien ja täytti virkistävällä, raikkaalla ilmalla tukehtumaisillaan olevat keuhkot: alistuvalle, ehdottomalle nöyrtymiselle ja kohtaloonsa tyytymiselle. Se oli ollut ensimmäistä kertaa ilmestyessään – monien yksinäisten öiden, rukousten ja taisteluiden jälkeen – kuin yht'äkkiä pimeään huoneeseen puhkeava sädekimppu, joka oli karkoittanut sielusta sumun ja täyttänyt sen ennen aavistamattomalla rikkaudella...

Mutta nythän oli kevät kauneimmillaan. Pastori keskeytti mietteensä, otti hattunsa – sen paremman – ja keppinsä ja lähti ulos. Hän tahtoi nähdä Pekka-rengin kyntävän, tahtoi taas virkistää sieluansa sillä ilolla, jota touonteko ajattelevassa ihmisessä herättää, huolimatta siitä, että useimpina vuosina halla oli kääntänyt tuon ilon itkuksi. Kirkas taivas ja raikas ulkoilma huumasivat häntä, niin että täytyi seisahtaa ja nojata hetkeksi keppiin. Tuolta kimalteli kaukaa järvenselkä tuhansina vilajavina hopeina. Korpi ja kankaat, kaukaiset vaarat ja loppumattomat, rajattomat salot, kotkan ja kontion jylhät asuma-alat, olivat jo ottaneet yllensä hienon hiirenkorvahunnun, kevätluonnon terhenisen huomenlahjan, joka antoi niiden vakavalle, tummalle muodolle pyhää hymyn häivähdystä. Kotikoivut tässä ympärillä olivat myös ujon ihastelevissa juhlatamineissa ja haavat samoin: täynnä punertavan villavia, pitkiä norkoja. Kimalaiset olivat heränneet ja ennustivat kuumaa suvea pörrätessään uneliaasti auringon lämmittämällä seinustalla, raidan keltaisissa kukissa. Ja pastorinrouva oli yhtä ahkera kuin kimalaiset: mitä kaikkea hän lienee jo tänä aamuna tehnyt, sitä ei pastori tiennytkään, mutta siitä hän oli varma, että hän oli ollut tuolla isommassa ryytimaassa, hoidellut lavassa olevat rediisit, asterin-, leijonankitojen-, leukoijien, krassin- ja kaalintaimet, mahdollisesti kylvänyt herneet, koskapa ne olivat eilen olleet likoamassa ruokasalin astiakaapissa, korjaillut satakaunopenkkiä, jonka kevään virkistämä Halko-Simo oli viime yönä kiitollisuuden puuskassa ja rouvaa auttaakseen kääntänyt nurin. Ja nyt hän näkyi olevan tuolla pikku ryytimaassa noiden vertauskuvallisten penkkiensä ääressä, valmistamassa niitä taimien istuttamista varten... Se oli pastorinrouvan varsinainen taidepuutarha, jonka hän koetti saada heijastamaan kesäistä kauneusnäkyään ja maailmankatsomustaan...

Mennessään pirttirakennuksen ohi peltojen puolelle pastori huomasi mielessään kyselevänsä, mitkä olivat olleet hänen vaimonsa unelmat kauan sitten, kun he olivat rakentaneet oman kodin, mitä hän oli haaveillut ja mitä tuntenut herätessään, niinkuin varmaan oli tehnyt jonakin päivänä, siihen todellisuuteen, joka häntä nyt ympäröi lujana, poistumattomana muurina? Pastori tunsi vaimonsa liian hyvin uskoakseen hänen jokapäiväistä iloista toimeliaisuuttansa hänen sielunsa ja persoonallisuutensa tyhjentäväksi, kaikki käsittäväksi ilmaukseksi; alla oli kyllä muuta: vielä kaistale sitä ruusunpunaista haaveiden silkkiä, joka oli häiden aattona hulmunnut mielessä, vielä viimeinen sointu siitä elämän laulusta, joka oli kerran riemullisena kaikunut puhtaassa, haaveellisessa, vain kauniista onnesta uneksivassa neitosielussa. Julma elämän myrsky, joka oli repinyt silkin riekaleiksi, julma arkinen todellisuus, joka oli tukahduttanut laulun salaiseksi huokaukseksi ja nyyhkyksi, tuskaksi, jonka pieni papinrouva uskoi yön pimeydelle ja yksinäisyyden vaitiololle, luullen, ettei hänen miehensä siitä tiennyt! Mutta sittenkin: Annalla oli mainio luonne, paljoa voimakkaampi ja miehekkäämpi kuin hänellä itsellään, pastorilla, hän kun näet jaksoi pitää henkensä joustavana ja pirteänä tässä erämaan ja elämän vankilassa ja saada alituisesta työstä korkeata siveellistä iloa ja ylläpitävää voimaa...

Mutta täällähän oli kaunista, täällä etelärinteellä, johon aurinko lämmitti kuumasti. Pekka kynti Laukilla, joka kyllä jaksoi vetää lapioauraa soramultaisessa, mureassa maassa. Sellaista oli täkäläisten vanhojen vaaranlakipeltojen multa: kasvatti kyllä keväästä hyvin, jos oli saanut runsaasti lantaa ja kosteutta riitti, mutta ei kuitenkaan läheskään aina niin nopeasti, että vilja olisi kestänyt elokuun hallaa, joka pohjatuulen jälkeen nousi hyytävänä rannattomista soista ja rimmikoista korkeimmankin vaaran laelle. Pastori tunsi hyvin tuon tuhoavan, jäätävän kuoleman: se oli jo kauan jäytänyt hänenkin elinhermoaan, vienyt elämisen, lapset, kaikki: vain Lauri, joka tuossa pientareella nikarteli pajupilliä, kuopus, sydämensyrjä, oli vielä jäljellä...

Pastori istahti pientareelle poikansa viereen ja rupesi tekemään hänelle oikein isoa, hyvää, kauniisti lurittelevaa pajupilliä nimenomaan siinä tarkoituksessa, että sen valmistaminen, sen oivallisuus, se että isä oli tehnyt sen, tämä keväinen hetki: Pekka kyntämässä, pelto, sinervät salot, ruskeina tai vielä kulokeltaisina hohtavat kaukaiset suonselät, valkohattarainen sinitaivas ja pörisevä, korea, raskaasti lentävä kimalainen, painuisi hänen sydämeensä koko hänen elämänsä ajaksi, isän milloinkaan sammaltumattomaksi muistopatsaaksi. Katsoessaan Laurin kirkkaita, syviä ja vakavia lapsensilmiä, joista kevät kuvastui selvänä ja puhtaana kuin taivas lähteestä, hänen poskiaan, jotka jo rusottivat ahavan päivetyttäminä, ja hänen variksensaappaiden koristamia pieniä laihoja jalkojaan pastori tunsi suuren onnen lämmintä rikkautta...

Hän sai pillin valmiiksi ja antoi sen Laurille, joka heti ryhtyi puhaltamaan siihen ja lurittelemaan sen kolmea huilumaista ääntä. Pastorin mieleen tuli hämärä muistikuva jostakin, jota hän nuorena oli lukenut: antiikin kauneusmaailmasta, keväästä, jonka lapset leikkivät lehdossa ja tanssivat syrinkspillin soiton tahtiin. Hän katseli liikutettuna ja ihaillen pikku miestä, jonka olemuksen tunnusmerkkinä oli mietteliäs hiljaisuus ja järkkymätön totisuus, joka oli kuin vanhasta pienennetty. Täällä oli paljon sellaisia lapsia – voi sanoa, että lasten yleisenä, heitä yhteisesti kuvaavana luonteenpiirteenä täällä oli juuri tämä pikkuvanha totisuus. Kuinkapa muuten voisi ollakaan, kun he tajunnan heräämisestä alkaen saivat katsella vanhempiensa nälkähuolien sumentamaa, murheellista muotoa, kitua ruoan puutteessa ja syödä pettua. Ihmeellistä oli vain se, että he kaikesta tästä liian aikaisin alkaneesta kokemuksesta huolimatta joskus sentään jaksoivat olla lapsia, nauraa ja rakentaa männyn koskuksista, omista ruoka-aineistaan, itselleen leikkimajoja.

Lauri oli nyt yhdeksännellä ja hänet piti välttämättä pian toimittaa kaukaisen merenrantakaupungin isoon kouluun, valmistumaan toisia oloja varten kuin nämä. Pastori kyllä tiesi, että hänen isänsä, isoisänsä ja tämän isä olivat kaikki eläneet ja työskennelleet täällä Perä-Pohjolan erämaissa, että he niinkuin hänkin heti tutkinnot suoritettuaan olivat kuin luonnonlain pakosta kiiruhtaneet etelästä tänne, saaneet jonkin vaatimattoman viran ja hoitaneet sitä kuolemaansa saakka muuta pyytämättä. Pastorin isä oli kerran häveliäästi sanonut, että kun oli puristanut kotimaakunnasta irti niinkin paljon kuin opintorahat, niin tuntui kiittämättömältä edes hakeakaan virkaa muualta, etelämpää, jossa kyllä olisi ollut leveämpi leipä, mutta josta puuttui paljon Perä-Pohjolan muuta rikkautta. Täällä jylhien vaarojen valtakunnassa, tummissa korvissa, joissa kontio möyrii, raikkailla kankailla, joilla laukkaava porolauma keinuu kuin aallokko, kuohusoilla, joilla kurjen huuto kajahuu kuin sotatorvi, koskilla, joiden pauhu jylisee kuin ukkonen, taivaan alla, jota ilmojen kuningas, kotka, vielä halkoo mahtavin siivin, on näet miehisten miesten komeata elää... Sama henki asui pastorissakin, jos niikseen tuli: veren veto raikkaiden salojen helmaan, jossa ukkometso jymisten nousee siivilleen, valkeille jäkäläkankaille helteisenä päivänä, jolloin paarmat pörisevät, metsäkana kiroaa ja reveltää kulkijan edessä muka siipirikkona, ja palokärki huutaa kimakasti ja pärryttää räikeästi kelohongan kyljestä irtautunutta liistettä... Täällä asui hänen sydämensä, itkettävässä korvessa, yksinäisen suolammin rannalla, joka ajast'aikaan kuuntelee viklan valitusta... Mutta Lauri oli saatava täältä pois, etelän ilmoille, sivistyksen ääreen, kuin isäinsä ansaitsemana korvauksena nauttimaan täyteläisemmästä ja rikkaammasta sivistyksestä. Kuitenkin: mistä varat siihen?

Pastori tunsi sitä kysyessään masentavan epätoivon aallon hulvahtavan sydämeensä. Miten hän saisi vähäisestä palkastaan, jota ei hallavuosina tullut juuri ollenkaan, se kun näet maksettiin luonnossa, s.o. hallan vikuuttamana viljana, joka ei kelvannut ihmisille, eipä eheään eloon tottuneille elukoillekaan, kootuksi ja säästetyksi niin paljon, että voisi kouluttaa poikaansa kaupungissa, sitä hän ei voinut ymmärtää... Tai voi kyllä: hän tiesi selvästi, että se oli mahdotonta – sellaisen toivomuksen toteutumiseen tarvittaisiin ihme, Jumalan erikoinen toimenpide. Tänne Lauri saisi jäädä, nauttia isän ja äidin antamaa puolinaista opetusta, kasvaa henkilöksi, joka ei olisi herra eikä talonpoika, vaan siltä väliltä, joka ei osaisi tehdä kunnollisesti henkistä eikä ruumiillista työtä... Hänellähän ei olisi muuta omistusoikeutta isänmaan kamaraan kuin tulevan nimettömän haudan sija tuolla surullisessa saaressa, joka himmeissä unelmissa soutelee järvenselällä tai talvin uinuu vainajineen nietoksien alla nähden unta kesästä ja ylösnousemuksen korkeasta aamuhetkestä. Hän menisi naimisiin jonkun köyhän tytön kanssa ja he saisivat lapsia, joilla säilyisi yhä hämärämmäksi käyvä muisto isänsä sivistyneestä lähdöstä. Siinä olisi palkka monen sukupolven työstä tämän kurjan rajaseudun eteen: se, että nälkä suistaisi lapsen siihen samaan kurjuuden alhoon, jota isä oli kutsuttu kohentamaan...

– Isä, katso! sanoi Lauri äkkiä kiihkeästi, keskeyttäen mietiskelevän lurituksensa, ja osoitti pillillään taivaalle.

Ja pastori näki hetken perästä, kun silmät olivat tottuneet taivaan kirkkauteen, kuinka suunnattomassa korkeudessa kotka liikkumattomin siivin kiersi mahtavaa ympyrää, tällä puolella vähän laskien viistoon, taas tuolla puolella siten saamansa vauhdin voimalla kohotakseen. Vaikka se oli niin korkealla, että näytti pieneltä pilkulta, saattoi silti kuvitella sen uljaan suuruuden, kuulla ilman vinkuvan sen siivissä, kun se sydäntä hiipaisevalla nopeudella kiisi rataansa, nähdä sen tummat, vääjäämätöntä tahtoa ilmaisevat silmät, jotka synkkinä tuijottivat korkeiden, luisevien kulmien alta, sen terävän koukkunokan ja sen kaameat kynnet, jotka uppoavat syvään uhrin hartioihin. Pastorin sielussa liikahteli mielikuvia jostakin kuninkaallisesta, sellaisesta, joka kohoaa yli arkipäiväisen, jonka tunnuksena on vapaus tai kuolema eikä mitään siltä väliltä, joka tavallisen maailman hälinöiden yläpuolella piirtää yksinäistä, komeata, itsenäistä rataansa...

– Isä, tahtoisin olla kotka, sanoi Lauri.

– Miksi niin?

– Silloin voisin lentää tuolla korkeudessa ja nähdä laajalti metsiä, soita, vaaroja, ihan merelle asti.

– Miksi haluaisit nähdä laajalti?

– En oikein tiedä – tuntuisi hauskalta, olisi varmaan kaunista... Ja kun olisin katsellut kyllikseni, lentäisin kauas pois, etelään, jossa on suuria kaupunkeja...

– Mutta siellä olisi kotkana olo vaarallista – ampuisivat...

Lauri nauroi anteeksiantavasi ja selitti:

– Enhän minä toki siellä kotka olisi, vaan muutaltaisin itseni ihmiseksi ja eläisin sellaisena. Mutta kun joskus tuntuisi yksitoikkoiselta ja ikävältä, muuttaisin itseni takaisin ja...

Hän unohtui miettimään ja luritteli huiluaan, niin että isän täytyi kysyä:

– Ja mitä tekisit sitten?

Lauri silmäsi häneen kummastuneena:

– Lentäisin tietysti tänne, omaan pesääni, sillä nämähän olisivat varsinaisia kotimaitani. Missähän sen pesä täällä on?

Renki-Pekka, joka lepuutti Laukkia ja itseään heidän kohdallaan, kuunteli heidän puhettaan ja vastasi Laurin kysymykseen:

– On niitä joskus suurista selkosista löydetty, korkeiden kelohonkien latvasta, mutta missä tämän lienee, siitä ei ole tietoa. Eikö tuo olle se sama kokko, joka jää tänne talveksi ja tulipalopakkasesta välittämättä joskus talvipäivän kilossa tekee tuota rengasta. Se on hyvin vanha – vanhat ihmiset muistavat nähneensä sen lentämässä kuten nytkin. Onhan se silti voinut olla toinen kotka, sillä ei niistä täällä puutetta ole, kun ovat Vienan-Karjalan suuret salot tuossa muutaman penikulman päässä. So! – Laukki, alahan mennä!

Pastori tiesi tuon kaiken, oli kysellyt siitä monta kertaa ja saanut selityksiä, ja hän tajusi täydelleen yksinäisen erämaankotkan ylpeän ja ylhäisen elämän. Ja Lauri unohtui seisomaan, tarkasti yhä jo joskus pilven taakse katoavaa ilmojen kuningasta, kohotti tietämättään käsiään ja huusi: "Kotka, kotka!"

V

Renki-Pekka ja vanhat olivat oikeassa: kotka, jonka he olivat nähneet ja joka ainakin kerta kesässä piirsi ympyrän taivaalle erämaankirkon ristin yläpuolelle, oli vähintään satavuotias. Kaukana sydänmaassa, Vienan-Karjalan rajalla saakka, vetelien soiden saartamassa saarekkeessa, läpipääsemättömän ryteikön ja korven keskellä seisovan kelohongan latvassa oli sen pesä. Siinä se oli kasvanut ja siitä liitänyt ensimmäisen lentonsa, sinne asettunut oman puolisonsa kanssa vuodesta vuoteen, kymmenien ja taas kymmenien keväiden tullen, ja siellä pysynyt sittenkin, kun puoliso oli kadonnut, kun sen luonto ei enää uutta kumppania kaivannut, kun se vietti elämää jylhässä yksinäisyydessä, kivettyneen vakavana voiman ja tahdon kuvana. Tuntui kuin se olisi ollut muuttumaton aikojen kierron keskipiste, jonka editse taivaan kehät pyörivät mahtavasti kumisten, ja jonka tahdosta niiden täytyi pysähtyä, jos sen silmistä singahti käskyn salama. Kevään kuulaudessa, kesän kirkkaudessa, syksyn pimeydessä ja talven lumimyrskyssä, jolloin se istui nukkumaoksallaan, lunta vaaksan taakka hartioillaan, pää siiven alla, höyhenet pörhöllään: aina se oli yhtä vakaa ja järkkymätön, yhtä varma asemastaan ja voimistaan.

Kerta keväässä sen valtasi sanomaton voimantunto, halu nousta siivilleen niinkuin ei ollut milloinkaan ennen noussut. Se muisti, kuinka se oli ensimmäisen kerran nuoruudessaan tällaista tuntenut ja lähtenyt villin halun vallassa liitämään isän jälkeen, kun tämä oli mahtavasti ruvennut viiltämään taivaaseen jättirengasta, kerta kerralta nousten yhä korkeammalle. Mutta silloin sen siipivoimat olivat vielä olleet liian heikot, joten sen oli täytynyt kääntää renkaansa alaspäin viettäväksi, mikä oli humisten tuonut sen taas maan ja kotikorven lähelle. Mutta seuraavana keväänä se oli jo jaksanut paremmin ja niin aina sen jälkeen, huimaavaan korkeuteen saakka, jossa kierteli siksi, kunnes nälkä pakotti sen laskeutumaan. Se katseli korkeuden holvista maan pinnalle ja näki loppumattomat salot, hopeanauhoina ujuvat virrat, alakuloiset suot ja harmain jäkäläpinnoin väräjävät kankaat; se tarkasti maan ja taivaan rajaa, joka suli kaukana kauniiksi autereeksi, ja taivaan pilvitarhaa, jossa leijui valkoisia hattaroita kuin untuvapalloja; se ui yöttömän yön kirkkaassa, ylimaallisen kalpeasti sädehtivässä loisteessa, joka herkkänä, autuaana rusotuksena värähtämättä tuijotti maailmaan, levittäen kaikkialle outoa, terhenistä, kimmeltävää kauneutta. Silloin sen aina valtasi huimaava, tukahduttava riemun tunne, niin että sen täytyi keventää rintaansa villillä, kimakalla kirkaisulla, joka räikeänä kiiri avaruudessa ja saavuttuaan heikkona kaikuna maan pinnalle sävähdytti kaikkea elollista verta. Kontio, joka etsi suolta juuria ja karpaloita, kuuli sen, heristi korviaan ja totesi ilman kuninkaan olevan kevätlennollaan...

Jo nuoruutensa ensimmäisellä taivaslennolla kotka oli huomannut, kuinka siellä täällä vaarojen laella oli viheriä, muusta luonnosta poikkeava pälvi, keskellä rykelmä siniharmaita asumuksia. Noiden päivien raivaajia se näki usein, kuinka ne aamuvarhaisesta iltamyöhään työskentelivät kaskimaillaan, pelloillaan, tervahaudoillaan, kolometsissään, vähäisillä suoniityillään ja vesillä nuotanvedossa, kuinka keväisin aina heidän elämästään kuvastui toivo, syksyllä alakuloisuus ja masennus. Ei ollut kotkan pitkässä muistissa sitä vuotta, ettei päivien asukas olisi alistuneena työskennellyt petäjikössä, hankkimassa talven varalle välttämättömiä elintarpeita, ettei sen hyvä tuttava kontio olisi onnettomuuden kukkuraksi surmannut lehmää, joka usein saattoi olla erämaan kurjan asukkaan ainoa ja paras elämisen silta pyrittäessä seuraavaan suveen. Kontio-kuningas menetteli niinkuin pitikin, ja samoin Halla, joka valppaana vartioi rimmen pohjalla, odotti aikaansa ja sen tultua hampaat vilusta kalisten hiipi pälven päälle ja surmasi siinä olevan viljan. Tämä oli näet Hallan, Kotkan ja Kontion maa, annettu heidän hallittavakseen ja asuttavakseen; tänne ei ihmisen pitänyt ollenkaan tulla, sillä täällä ei ollut heille elämisen mahdollisuuksia, laillinen oikeus oli siis erämaan kuninkailla puolustaa valtakuntaansa...

Kevätlentonsa riemussa kotka aina muisti katsoa, joko ihminen tunnusti menettäneensä taistelun, joko uskoi ja lähti pakenemaan virtojen mukana alamaahan, joka luonnostaan hänelle kuului. Olihan korven rimmessä kotkan pesäpuun lähellä makaava halla kertonut edellisenä syksynä taas surmanneensa kaikki, mitä päivien pelloissa oli ollut syötävän nimellistä, olihan karhu kerskannut tappaneensa monta lehmää, ja olihan tuonne alakuloiseen kalmansaareen noussut kuluneen talven aikana kymmenittäin huonoja puuristejä, jokaisen alla luurangoksi laihtunut, nälän heikontama, Kuoleman ohimennessään kuin leikillä pois leikkaama vainaja... Jo toki nyt pitäisi uskoa! Mutta ei! Ihmeekseen kotka näki päivien vuosi vuodelta laajentuvan, vähän kerrallaan ja vaivalloisesti, mutta laajentuvan sittenkin, ja erämaan yksinäisen, harmaan talon asukkaan astelevan joka kevät vapisevin polvin auransa kurjessa. Vaikka halla olisi ollut kuinka ahkera, polttanut pois hennonvalkeat, hiljaa rukoilevat hillankukat, pudottanut pesistä linnunpojat, kuivannut koivujen hiirenkorvat, niin siitä huolimatta ilmestyi pelloille vaaleanvihreä toivon oras, versoi väliin voimakkaasti ja pääsi joskus runsaalle, mieluisesti ja iloisesti kootulle kuhilaalle. Aivan tuntemattomaksi muuttui seutu vähitellen, kirkon seutu varsinkin tiheni tihenemistään, ja kotkan valtasi joskus pelkäävä aavistus siitä, että hänen valtakuntansa voi kerran siirtyä kokonaan tuon sitkeän korvenraivaajan haltuun. Silloin se kirkaisi villistä raivosta, kohahti kelohonkansa latvasta lentämään huitoen hurjasti siivillään ja nousi ilmoille, korkeuksiin, kysymättä, oliko kesä tai talvi. Ja kun talvi joskus tuiskutti lunta niin, että korpi oli nietosten peitossa latvojansa myöten, kun elämä oli rauennut niin hiljaiseksi, ettei sen merkkinä ollut muuta kuin hiiren sievästi kuusenjuurelta toiselle kinoksen pintaa myöten piipertävä pitsijälki ja juron metson katkonainen kotkotus, kun se hämärissä istui männyn latvassa ja riuhtoen sulloi havuja nälkäiseen kupuunsa – petunsyöjä pohjalainen kun oli sekin – kotka joskus levottomana kuninkuudestaan ravisti lumet hartioiltaan, lennähti ylös sakeaan lumituiskuun ja lähti katsomaan ihmisten elantoa. Se toivoi, että kun ei heitä ajanut pois ei halla eikä kontio, niin tokihan tällainen maankaato lumenpaljous sen tekisi, sillä eiväthän he antaisi haudata itseään kinoksien alle. Kaamean komeana tummana hahmona kotka kiiteli kylän yllä tuijottaen villisti, näkyisikö allansa elonmerkkejä vai olisiko vihdoinkin lopullinen tuho saanut sananvuoron. Ja näkyipäs: sieltä täältä nousi sakeaan tuiskuun lämmin ilmanleyhkä, tuntui savun haju ja kuului elämän ääniä. Hurjasti kirkaisi silloin raivosta ilmojen synkkä kuningas ja tolkuttomaksi säikähti navettatiellä rainta kädessä kulkeva akka...

Mutta samassa suonsaarekkeessa, jossa kotkan ikivanha kelohonka vartioi taivaan kehien ja tähtien loppumatonta kiertokulkua, tiheämmässä ryteikössä, nukkui nietoksen alla talven häiritsemätöntä unta korven kuningas, nähden näkyjä menneistä kesistä. Kuta sakeammin tuiskusi lunta, kuta paksummaksi kinos kasvoi sen korjun päällä, sitä syvemmäksi ja makeammaksi kävi karhun uni. Hauskoina, muistorikkaina kuvina välähtelivät sen mielessä eletyt vuodet, niin monet, ettei karhu enää voinut niiden lukumäärää muistaa, ja niiden kuluessa sattuneet lukemattomat, jännittävät tapahtumat... Kuinka hän edellisenä kesänä oli ihmeekseen nähnyt muutaman suon selältä, jonne ihminen oli kurjalla sorkka-aidalla ympäröinyt heinäisimmän paikan niittääkseen siitä lehmänkantturalleen talvenvaroja, illan synkässä pimeydessä tulen loisteen, tuon kirkkaan ja peloittavan elollisuuden, jonka joskus taivas tipahdutti kuivalle kankaalle ja joka lennähti siitä menemään hirmuisella ryskeellä pitkin saloa. Sekä uteliaana että peläten suuri, mahtava, vanha kontio oli lähtenyt risun risahtamatta hiipimään valoa kohti, tullut askel askeleelta niin hiljaa kuin vain osasi, laajana kuin heinähaasia, samana tummana pimeytenä kuin yö ympärillä, valoina vain hehkuvat pedon silmät. Yhä lähemmäksi se oli tullut, mutta ei kuitenkaan niin lähelle, että tulen välke olisi päässyt kimaltelemaan turkin ruskeassa karvakiillossa, ja silloin se oli nähnyt, keitä tuossa tulen ääressä värjötteli: mökin akka kahden pienen lapsensa, pojan ja tyttären kanssa, keralla vielä ruskeaturkkinen Halli. Otso tunsi heidät: se oli laiha, kärsivän näköinen akka tuolta neljänneksen parin päässä olevasta Julman torpasta, jonka lehmän se oli surmannut edellisenä syksynä. Tunsi se lapsetkin: otso oli nähnyt heidät kerran kurkistaessaan samana viime syksynä torpan ikkunasta sisään. Lapset olivat olleet yksin kotona ja kyyröttäneet pirtin nurkassa sylitysten pelästyksestä lamaantuneina, lieden hiilloksen valaistessa huonetta himmeästi. Kouko tiesi kyllä pirtin oven olevan auki – ei olisi tarvinnut muuta kuin käpälällä hiukan kaapaista, niin tie pirttiin olisi ollut esteetön... Siellä olisi kyllä ollut helppo tehdä lapsista loppu, mikä olisi ehkä vihdoinkin saanut ihmiset ymmärtämään, ettei heillä ollut tänne korpeen asiaa, koska tämä oli karhun valtakuntaa... Mutta karhu ei ollut kuitenkaan mennyt sisään eikä tehnyt lapsille pahaa, sillä se oli tuntenut selittämättömän, mahtavan voiman olevan heidän suojelijanaan, seisovan ovella, väikkyvän oudosti peloittavana olentona heidän edessään kuin elävä tuli. Kontio oli poistunut torpan pihalta yhtä hiljaa kuin oli tullut, yhtä tummana kuin syksyinen tervasmusta yö, jolloin korpi seisoo kuin kauhusta kivettyneenä, silmät säikähdyksestä särkyneinä tuijottaen johonkin luita ja ytimiä hyytävään kamaluuteen. Mutta tuolla korven polullapa kiirehtivät sitä vastaan kaukaa kotiin palaavat mökin ukko ja akka, mukanansa metsän kiusankappale, pystyhäntäinen Halli. Eivät ukko ja akka olisi kontiota huomanneet, vaikka olisivat kädellä ohi mennessään pyyhkäisseet, eikä kontio ollut aikonut heille mitään tehdä, sillä ei ole leikin asia käydä ihmisen kimppuun, mutta Halli haistoi sen läsnäolon heti. Korven hiljaisuuteen tottunutta metsän kuningasta vieläkin pöyristytti se iljettävä, räikeä rähinä, jolla tuo rääväsuinen rakki siinä samassa repäisi rikki risahtamattoman hiljaisuuden ja syöksyi silmittömän vimman vallassa ihan tapailemaan kiinni housuvilloista, niin että täytyi pysähtyä, käännähtää äkkiä ja kaapaista salaman nopeasti laajassa kaaressa leveällä kämmenellä. Karhua nauratti hiukan siinä muistaessaan, kuinka Hallin henki oli silloin ollut yhden karvan varassa – tämä ei näet ollut tiennyt, että kömpelö kontio kykenee pyörähtämään äkkiä kuin villikissa ja kaapaisemaan käpälällään niin laajaa apajaa. Oli se siitä kuitenkin ehtinyt hypähtämään syrjään, vinkaisten kipeästi, eikä karhu ollut jäänyt sen enempää asiaa tutkimaan, vaan oli lähtenyt hiljaa painumaan korven helmaan. Ja ihan oli juoksuksi täytynyt pistää, kun siinä samassa oli jyrähtänyt maata ja taivasta repivä paukaus ja salama valaissut sekunniksi korven kirkkaaksi kuin päivällä – kun ihan korvan vierestä mennä viuhahti jokin kuin vihainen herhiläinen ja iskeä nauskahti äkäisesti kuusen kylkeen... Julman Tuomaalla oli omat konstinsa ja se oli äkäinen, vääjäämätön mies, jota kohtaan karhu tunsi suurta kunnioitusta. Missä lienee nyt ollut, kun oli lähettänyt akkansa lasten kanssa tuota niittyriekaletta hampsimaan...

Karhu tuijotti pimeydestä nuotion valopiiriin ja näki, kuinka heikkovoimainen, nälän kalvistuttama äiti paistoi nuotion loisteessa lasten suolammista onkimia pahaisia särkiä ja ahvenia ja kuinka lapset ruotivat niitä hyppysillään suuhunsa, haukkasivat pettuleipää ja valuttivat kaiken menemään ryyppäämällä purakasta piimää. Kontio tiesi, että Julman Tuomaalla oli taas lehmä – ettei se ollut uskonut kokemustensa opetuksia, vaan yritti sitkeästi uudelleen. Edellisenä syksynä sen jälkeen, kun kontio oli vienyt lehmän torpan eukon huudoista ja itkusta huolimatta, Tuomas oli Halli mukanaan väsymättä kävellyt saloja ja korpia, sydämessä synkkä vimma ja aseessaan tuima panos, etsien tuhon aiheuttajaa, mutta ei ollut löytänyt eikä havainnut, vaikka usein kulki melko läheltä. Ja löytämättä oli jäänyt kuten aina ennenkin kontion talvikorju, jonka tämä oli osannut kätkeä tuonne kaukaiseen nevan saarekkeeseen, kotkan pesähongan lähistölle, milloinkaan jäätymättömien hetteikköjen taa, joissa lumi sulaa eikä näy jälkiä. Se on Tuomas tiukka ukko – ei sen kanssa ole leikkimistä – tuo poika on isänsä näköinen...

Kontio tuijottaa nuotiolle, josta päin tuleva ilmanhenki estää sen hajun kantautumasta Hallin kosteisiin, innokkaasti liikkuviin ja nuuskiviin sieraimiin. Mutta vihdoin kontio näkee, että Hallin vähitellen valtaa kolkko aavistus: se nousee hiljaa käppyräisestä makuuasennostaan seisomaan ja tuijottaa rävähtämättä juuri sinne, missä otso on; sen jalat jäykistyvät seipäiksi ja vapisevat kiihkosta; sen selkäkarvat nousevat pystyyn, silmät rupeavat palamaan, huulet vetäytyvät pois ikenien päältä niin että valkoiset hampaat paljastuvat terävänä rivinä, ja sen tanakan laihan ruumiin uumenista, sen sisukkaasta, pelkäämättömästä sielusta, rupeaa kuulumaan kumeaa, villiä, mutta vielä tukahdutettua murinaa. Vaimo vilkaisee siihen hätäisesti, kaappaa lapset suojaansa ja kyyristyy tulen lähelle, josta peläten tuijottaa pimeyteen, mutta ensin arkuutta osoittanut pikku mies röyhistää hetken perästä rintansa, tempaa kekäleen tulesta ja viskaa sen kaaressa sinne päin, jonne Halli tuijotti ja murisi. Eihän se kauas lentänyt, mutta valaisi silti säkenillään komeasti sysipimeää yötä, kunnes pihahteli sammuksiin nevan lätäkössä, suitsuttaen sankasti kitkerää savua. Kontio näkee sen ja ajattelee, että nyt kohta Halli päästää haukun, joka myös olkoon sen viimeinen, mutta eipäs. Jotakin on ilmassa, joku varoittaa Hallia, estää sen purkamasta raivoaan äänekkäällä räyhinällä: se ei ole nyt omalla konnulla, vaan kontion kotisaralla, erämaan ja pimeyden vankina, suojana vain elollinen, polttava tuli – se ymmärtää, ettei tässä ole varaa uhmailla eikä ärsyttää metsän isoa voimaa, joka saattaa villiintyneenä lähteä tulemaan kohti – sen pientä, urhoollista sydäntä karsii raivon ohella myös pelko... Siksi se tyytyy vain murisemaan matalasti ja kumeasti, seisoen kuin patsas yksissä jalkainsa sijoissa, pelosta huolimatta tietoisuudessa kirkas päätös, että jos tuo metsän pimeä rupeaa tuolta vyörymään kohti, niin hänen, Hallin, velvollisuus on silmänräpäystäkään epäröimättä ponnahtaa tästä sitä vastaan ja koettaa tavoittaa sitä housuvilloista... Ja kun sitten onnistuisi tarraamaan sitä kiinni sellaisesta paikasta, ettei se heti voisi hengettömäksi läimäistä, ja saisi edes yhden ainoan, joskin elämän viimeisen kerran purra sitä sisunsa pohjasta, niin mitäpä siitä, vaikka heti perään tulisi kuolema... Tulisihan se elämän korkeimmalla hetkellä, suurimman sankarityön täyttyessä... Halli vapisee kiihkosta ja murisee kumeasti, mutta joku tuntematon, selittämätön voima pitää sitä paikoillaan ja estää sen purkamasta sisuaan vimmattuun haukkuun – se sama voima, joka estää kontiota tulemasta valon rajan yli, ja jonka viimeksimainittu on näkevinään luontosielunsa sumentumattomin silmin... Otso kuulee oudon käskyn, jota sen täytyy totella: se kääntyy ja katoaa yöhön eikä pieninkään saran kohahdus tai lätäkön lisahdus ole ilmaissut sen näin lähellä käyneen. Halli tuntee vaaran väistyneen ja laskeutuu rauhoittuneena lepoon, mutta pikku Joona kysyy äidiltä:

– Äiti, mikähän siellä oli, jolle Halli niin murisi ja näytti hampaita?

– En tiedä – olipa mikä hyvänsä, niin pois se on nyt mennyt, koska Halli jo makuuttaa päätä käpälällä.

– Kun ei vain olisi ollut karhu?

– Ole hiljaa! Ei sitä saa nimeltä sanoa. Silloin se tulee.

Mutta Joona tuijotti vihaisesti pimeyteen ja sanoi uhkamielisesti, röyhistäen pientä laihaa ruumistaan:

– Olisipa tullut, niin olisin lyönyt siltä kirveellä pään halki.

Hän näki itsensä tekevän sen ja hänen ruumiinsa jännittyi kuin teräs. Äiti katsoi poikaansa ja hänen väsyneille kasvoilleen lennähti hymyn kaukainen häive.

VI

Helga istui postipöytänsä ääressä, pää käsien nojassa, ja katsoi kauas metsän latvojen ylitse järvelle, joka kimalteli kauniisti keväisen auringon kilossa. Erämaan vähäinen, yhteen laukkuun mahtuva posti oli taas saapunut harvaan tahtiin uudistuvan kertansa tänne pisimpään perukkaansa. Vuorokausimääriä olivat laihat hevoskaakit kiskoa junnanneet raskaita kärryjä, keveähköä postilaukkua ja sen heiveröistä vartijaa, Kinnusen Eeraa, jonka hatun ympärillä oli keltainen nauha ruunun viran merkkinä. Yhä ylemmäksi oli maantie noussut, laskeutunut kyllä suoaukeamalle, jonka halkaisi suorana viivana, katkennut vaihteeksi pienen punaisen sillan kohdalla, jonka alitse pohjattomien ja rannattomien nevojen ruskeat vedet virtasivat melkein näkymättömän hitaasti, pinnallansa parvi pitkäsäärisiä vesioriita ja reunoillansa tiheitä saratuppaita, ja ilahtunut väliin edes virstantolpan valkoisesta numerolaudasta, jonka ilmaisema toivottoman pitkä välimatka seuraavaan syöttöpaikkaan ei tuntunut ollenkaan lyhenevän, mutta lähtenyt sitten taas kiipeämään entistä korkeamman vaaran laelle. Ja tätä hidasta, uneliasta kulkua oli säestänyt joskus kuuluva viklan valitus tai suomättäällä pesivän pikkulinnun arka pyrähdys tai kaukaa kajahtava kurjen raikuva huuto, jonka se joskus päästää herkutellessaan lelluvan nevan aukeamalla mehuisilla karpaloilla. Vaaran laelle pyrkivä mäki on pitkä kuin iankaikkisuus ja sen nouseminen kuin raskaan taakan kantamista, jota ei saa heittää pois silloin kun väsyy, vaan vasta sitten, kun se on kauas asetetun määrän päässä. Mutta sikäli kuin tämä lähestyy, nousijan mieli käy keveämmäksi, ja kun hän lopuksi saavuttuaan perille antaa hevosensa huoata ja katsoo ympärillensä avautuneeseen maailmaan, hänen sielunsa ylenee. Helga muisti, kuinka hän tänne muuttaessaan oli matkan korkeimman vaaran huipulta unohtunut katsomaan eteensä avautuvaa rannatonta sinisaloa, joka autereisena, pehmeästi kumpuilevana merenä ulottui taivaanrantaan ja katosi sen taa. Hänet oli vallannut korkea, ilmava avaruuden ja vapauden tunne, riemullinen ihastus, joka oli samalla syvää hartautta. Syvintä ja pyhintä oli siinä sen autereinen laajuus, sen rikkumaton hiljaisuus, joka herätti suuren, jännittyneen odotuksen tunnelmaa, sen kirkas korkeus. Kaukaa kimalteli järvi ja tuolta nousi vaalea savupatsas, jonka juurelta silmä saattoi ponnistaen erottaa rykelmän ilman syöntiä siniharmaita rakennuksia. Se näytti olevan ihmisen ainoa osuus tässä salojen sinimeressä, häviävän pieni pilkku rannattomien selkosien keskellä. Ja taas oli väsynyt hevonen nykäissyt rattaat liikkeelle ja yksitoikkoiset, väsyttävän pitkät taipaleet oli vähitellen katkaistu, kunnes maantie oli vihdoin päättynyt erämaan kaukaisen pitäjän järven rantaan. Helga oli tuntenut siihen tullessaan seisovansa ikäänkuin ponnahduslaudan kärjessä, josta lähtiessä ei ollut enää maata alla, vaan josta täytyi tehdä hyppäys suureen tuntemattomaan, tiettömän salopitäjän outojen asukkaiden keskelle, kaiken sivistyksen ulkopuolelle. Jotta eristäytyneisyys olisi ollut mahdollisimman täydellinen, oli varsinainen kirkonkylä tuolla penikulmaa leveän järven toisella puolella, irrallaan maantiestä, joka tällaisena, kylättömään rantaan päättyvänä, tuntui tarkoituksettomalta ja läpipääsemättömältä kuin umpiperä... Helgasta oli tuntunut sanomattoman ikävältä ja peloittavalta, kun hän vihdoinkin oli päässyt järven yli ja istahtanut tähän pieneen vaatimattomaan huoneeseen, seuranaan harvapuheinen mutta lohduttavasti katseleva Kinnus-Eera ja sateesta märkä postilaukku, jota Eera rupesi tottuneesti aukaisemaan. Kaikista pidättelyistä huolimatta häneltä oli päässyt haikea itku, jonka huomattuaan Eera oli sanonut, ettei pidä itkeä, sillä ihmisissähän täällä ollaan.

Ja kuinka olikaan: kun Helga ehti katsoa vähän ympärilleen, hän havaitsi postipöydällä jotakin, joka ilmaisi ystävällisiä tunteita. Siinä oli kukkavihko, tehty astereista – oli syksy – jotka eivät olleet niinkään halveksittavia näin syrjäisessä ja pohjoisessa paikassa kasvaneiksi, ja välissä oli paperipala, johon oli kirjoitettu "tervetuloa". Kysyttyään Eeralta, kuka ne oli mahtanut siihen tuoda, tämä murisi järeästi, että eikö tuo liene pastorinrouva – muilla ei taida olla tuollaisia kukkia. Ja hetken kuluttua oli portailta kuulunut askeleita ja eteisestä kolinaa, ja ovelle oli ilmestynyt pienikokoinen, yksinkertaisesti puettu nainen, hartioilla harmaa saali, ja vanhanaikaisen olkihatun reunan alta tuikkivissa silmissä ystävällinen ilme. Hän oli lähtenyt katsomaan, oliko uusi postineiti jo saapunut, toivottaakseen hänet tervetulleeksi ja osoittaakseen, ettei tämä nyt aivan mahdoton paikka ollut, vaikka niin voi kyllä luulla. Ennenpitkää Helga oli huomannut joutuneensa osalliseksi kotoiseen, mukavaan rupatteluun, jota silloin tällöin säesti pastorinrouvan nauru ja johon Eera kansanvaltaisen yhdenvertaisesti lausui joskus järeästi hyväksyvän "joo". Se virkisti häntä ja ajatuksissa vilahti jo kaukainen toivorikas aavistus, että ehkäpä elämä sittenkin rupeaa sujumaan. Mutta kun pastorinrouva oli mennyt ja Eera samoin, ja ulkoa, sysipimeydestä, oli ruvennut kuulumaan syyssateen lohdutonta ääntä ja tuulen vinkunaa – kun hän oli todennut olevansa ypöyksin tässä pienessä alastomassa huoneessa, ympärillä rajaton erämaa, hän oli painautunut vuoteessaan peitteen alle sydämeen saakka tyrmistyneenä ja säikähtyneenä, voimatta käsittää, miksi tällainen osa oli hänelle määrätty...

Helga heräsi mietteistään ja katsoi ympärilleen: täällä oli nyt hiukan kodikkaampaa. Postinsa olivat jo melkein kaikki hakeneet – vain metsänhoitajan sanomalehdet ja kirje olivat vielä tuossa. Helga muisti, kuinka hänen tulonsa jälkeisenä päivänä metsänhoitaja, Einar, oli saapunut hakemaan postia. Helga oli nähnyt ikkunasta, kuinka maantieltä kääntyi postikonttoria kohti pitkä, vielä nuori mies, puettu sekaisin herroiksi ja maalaiseksi, niinkuin useinkin täällä arkioloissa, nousi tyynesti portaita, avasi oven hamuilematta ja epäröimättä, katsoi silmiin rehellisesti ja kirkkaasti, toivotti tervetulleeksi, istui tuossa pöydän toisella puolella ja puheli luonnollisesti, ja pois lähtiessään puristi kättä lämpimästi ja inhimillisesti sekä käski käymään. Ja juuri kun Helga mietteissään muisteli näitä aina samanlaisia, yhtä rauhallisia puheluja ja kädenpuristuksia, jolloin hetkeksi voimakkaan miehen vastustamaton lumous virtasi Helgan olemukseen, kuitenkaan konsanaan ylittämättä sallitun rajaa ja pääsemättä omistajansa valvonnan ulkopuolelle, kuuluivat portailta tutut askeleet ja siinä samassa Einar istui tuossa vanhalla paikallaan ja käänteli kirjettä kuin olisi koettanut päältä arvata, keneltä se oli. He olivat jo kauan sitten tulleet lähemmin tutuiksi, vieläpä Einarin oman rouvan, Allin, ehdotuksesta, ja puhuttelivat toisiaan nimeltä, mutta siitä huolimatta Helga oli Einarin seurassa herkeämättömän jännityksen tilassa kuin olisi parhaillaan kokemassa suurta seikkailua, jonka loppuna saattoi olla autuus tai kuolema. Ei hän tällaista kirkkaan tietoisesti ajatellut, mutta hän tunsi sen kuitenkin ja oli siksi joka hetki harvinaisella tavalla järkytetty. Veret vaihtuivat poskilla alituisesti punaisesta lumivalkeaan, keskustelu kävi hajamielisesti, sillä hän tarkkasi oikeastaan koko havaintokyvyllään itseänsä, jotakin omassa sielussaan välähdellen tapahtuvaa, sellaista, jolle ei osaa antaa nimeä, mutta joka on samalla kertaa kipeätä tuskaa ja autuuttavaa hurmiota ja tuntuu ruumiissakin salaperäisenä nautinnon aavistuksena. Helga oikein vihasi itseään siitä, ettei voinut olla Einarin läsnäollessa luonnollinen, että oli joko liian vilkas, nauraen rajattomasti, tai liian vakava, painuen sanattomaksi ja alakuloiseksi. Tämä oli aluksi mennyt hänen tunnetun raisuutensa tiliin, mutta ennenpitkää Helga oli ollut huomaavinaan, että häntä ympäröivän onnen autereen läpi oli tunkeutunut Alli-rouvan syvästi siniloisteinen, vakava ja kysyvä katse, ja että pastorinrouvan viisaat silmät olivat kerran hiukan kummastellen viivähtäneet hänessä. Pastorilla oli joskus huolestunut ilme, kun hän kuunteli syrjästä Helgan ja Einarin leikinlaskua, rovastisetä oli aina yhtä vilpitön ja herttainen, mutta silti Helga kuvitteli, että hänen äänessään oli kaukaisen säälin ja osanoton hellää surumielisyyttä, ja vanha valkotukkainen ruustinnatäti rupesi väliin ehkä tarpeettomasti laskemaan sukankutimensa silmiä, pistäen puikon hampaittensa väliin. Helgalle välähti ihan selkeäksi se, että koko tämän pienen yhteiskunnan huomio oli jostakin syystä, vain aavistuksesta, – sillä eihän ollut tapahtunut mitään, ei pienintäkään luvatonta, eikähän Einar ilmeisesti osannut kuvitellakaan Helgan tunteiden levottomuutta – kiintynyt häneen ja Einariin, tähän vielä olemattomaan asiaan, jonka synnyn se kuitenkin näytti oivaltavan olevan tapahtumassa. Miksi ihmiset olivat tässä asiassa niin herkkiä ja terävänäköisiä? Siksi – Helgan sydän ymmärsi sen ja sanoi sen hänelle – että rakkauden syttyminen ja palo on elämän keskeisin ja suurin ilmiö, niin pyhä, valtava ja korkea, ettei ole sitä sielua, joka ei tuntisi sen salamoivaa voimaa, polvistuisi sen alttarin eteen. Se on elämän suurin onni ja onnettomuus: toiset juovat sen tulta terveydekseen, toiset tanssivat sen ympärillä kuin perhoset, lopuksi syöksyäkseen siihen ja palaakseen...

Mutta Einar istui tuossa yhtä tyynenä ja hillittynä kuin satoja kertoja aikaisemmin, näyttämättä kasvoillaan pienintäkään tavallisuudesta poikkeavaa oiretta. Hänen kädenpuristuksensa oli ollut juuri yhtä lämmin, sydämellinen ja toverillinen kuin aina ennenkin, kestämättä sekuntiakaan kauempaa kuin oli sopivaa, kohteliasta, ritarillista. Tietämättänsä, tunnustamatta sitä itselleen, Helga toivoi joka kerta, kuten oli tehnyt nytkin, että Einar pitäisi hänen kättänsä hiukan kauemmin, puristaisi sitä lujemmin – tempaisi hänet syliinsä ja suutelisi – mutta ei milloinkaan... Helga punastui mielikuviensa johdosta, pelkäsi Einarin huomaavan jotakin, rupesi hämillään muka järjestelemään papereitaan... "Kun se ei edes puhu mitään!" hän ajatteli siinä, mutta silloin Einar heräten syvistä mietteistä sanoi kuin ajatussarjansa lopputulokseksi:

– Niin, kyllä olo täällä erämaassa tosiaankin tulee väliin ikäväksi... sanomattoman yksitoikkoiseksi ja harmaaksi...

Helgaa sykähdytti oudosti hänen alakuloinen sävynsä, joka oli Einarin kohdalle harvinaista, ja hän kysyi arasti:

– Miksi sanot niin? Onko tapahtunut jotakin?

Mutta Einar vaikeni tovin, kunnes vastasi kuin jatkaen omia ajatuksiaan:

– Tapahtunutko? Siinähän se juuri on vika, ettei tapahdu mitään... Näin keväällä eivät edes karhut surmaa lehmiä eivätkä ihmiset näe nälkää, kun saavat kaloja ja maitoa. Aurinko on melkein pysähtynyt taivaalle, josta valuu ainainen yliluonnollinen kirkkaus. En ollenkaan ihmettele, kun sanotaan erämaiden virkamiesten usein joutuvan rappiolle kuka juomalla, kuka rakastamalla, useimmat molemmin tavoin. Täällä vaaditaan lujaa miestä pysyäkseen ryhdissään, ollakseen ratkeamatta liitoksistaan ja repeämättä irralleen joka haaralle...

Helga tapaili hämillään:

– Mutta... onhan sinulla Alli ja Elsa ja... Jos minulla olisi... tarkoitan, että jos olisi todellinen koti, jonka ihmisiä sydämestään rakastaisi, niin eikö olisi aivan yhdentekevää, missä olisi? Kuta kauempana erämaassa, sitä hauskempaa?

Einar rummutti pöytään mietteissään ja sanoi:

– Niin, Alli on ja Elsa... Se on kaikki hyvää ja onnellista. Mutta silti siitä puuttuu jotakin, en vielä tiedä mitä – sellaista, jonka suorittaminen täyttäisi miehen sielun korkean päämäärän kunnialla, voimantunnon ylpeällä riemulla ja saavutusten tyydytyksellä... Oli paha, että jouduin käymään tuolla alamaassa, suuremmissa, sivistyneemmissä oloissa. Ystävät siellä loukkasivat minua tietämättänsä säälivillä, osaaottavilla kyselyillään... Ne herättivät sydämessä tyytymättömyyttä, kapinoivaa mieltä kohtaloa vastaan... Mitä täällä Jumalan selän takana – eihän täällä ole edes tilaisuutta mitään tehdä...

Helga ymmärsi tässä purkautuvan jotakin, jota Einar ei tahtonut sanoa Allille, ettei pahoittaisi hänen mieltään, ehkä ei tavalliselle uskotulleen pastorillekaan, joka mahdollisesti – niin oli Helga ollut huomaavinaan – joskus oli sairastanut samaa ikäväntautia. Hän tunsi katkeruutta sydämessään sen johdosta, ettei Einar siis osannut panna täyttä arvoa siihen onneen, joka oli todellisuutena hänen ympärillään. Olisipa Helgalla ollut edes murunen siitä, niin hän olisi tuntenut olevansa rikas. Mutta hänelle ei oltu suotu mitään, ei sirustakaan, vaan hänen täytyi olla ehdottomasti ja auttamattomasti yksin, vankina tässä alakuloisessa postihuoneessa ja tuossa pienessä kamarissa... Hän ei uskaltanut katsoa ylös ja mietti, mitä sanoisi, kun kuuli Einarin nousevan ja puhuvan taas entisellä tyynellä ja miehekkäällä tavallaan:

– Mutta mitä minä nyt tässä tällaista herkkämielistä jaarittelua... Alli pyysi sanomaan, että tulisit iltapäivällä meille. Rovastin ja pastorin tulevat myös.

Hän lähti, vain nyökäten Helgalle hyvästiksi, ja Helga jäi katsomaan hänen jälkeensä, kun hän meni pystynä, pitkänä, varmana, halliten kaikki liikkeensä täydellisesti. Nyt puna sai ajella pitkin Helgan poskia esteettömästi, sillä ei ollut ketään näkemässä, nyt sai lysähtää pöytänsä ääreen, painaa pään käsien varaan, itkeä hiljaa ja miettiä sitä outoa, kaameata kohtaloa, jonka vangiksi hän, tänne erämaahan sattumalta joutunut orpotyttö, oli tahtomattaan joutunut.

VII

Alli-rouva puuhaili huoneissaan, siistien yhtä ja toista vieraita odotellessaan. Hänellä oli vaalea, hiukan suortuvainen tukka, jonka hän jakoi siveästi keskeltä kahden puolen ja solmisi niskaan vaatimattomalle sykerölle. Hänellä oli suuret, rauhalliset, harmaat silmät, joiden viisas katse saattoi viivähtää kohteessaan tutkivan tyynesti tai unohtua tuijottamaan kauas. Hänen piirteensä olivat nuhteettomat, huulensa täyteläiset ja kosteat, ja hampaansa valkoiset ja kauniit, näkyen nauraessa kirkkaana rivinä. Hän oli solakka, mutta vartalossa oli normaalioloissa sitä sopusuhtaista pyöreyttä ja ääriviivojen kaarevuutta, joka luonnon viehätysvoimana vangitsee miehen katseen. Alli-rouva tiesi omistaneensa miehensä intohimot täydessä määrässä – hieno häveliäisyyden tunne lehahti hänen olemuksensa läpi, kun hän tuli sitä tässä muistaneeksi – eikä ollut viime aikoihin saakka tullut ajatelleeksikaan, että voisi niitä milloinkaan menettää. Mutta kuluneen talven aikana sellainen mielikuva oli herännyt, syntynyt pelko siitä, että entäpä Einar rupeaa kyllästymään häneen ja joutuu samalla Helgan vaikutuksen alaiseksi – Helgan, joka on niin tummanvalkeasti kaunis, lämmin ja vilkas... Hänen oli täytynyt oikein harkita tätä asiaa ja tarkata miestänsä, mutta vaikka hän olikin sydämessään kiihkeän mustasukkainen, hän ei silti voinut sanoa havainneensa Einarissa mitään, joka olisi osoittanut hänen entisestään kylmentyneen. Joskus hänellä oli ollut mustasukkaisia sanoja huulilla, mutta onneksi hän oli jaksanut pidättää ne. Hän tunsi, että jos hän olisi sanonut ne, jotakin hienoa olisi särkynyt – kristalliin olisi tullut korjautumaton särö. Onneksi, onneksi! – hän toisti tuota sanaa kiitollisena mielessään – hän oli saanut hillityksi itsensä. Milloinkaan hän ei sanoisi mitään, ei sanaakaan tästä asiasta, vaan ponnistaisi kaikkensa säilyttääkseen miehensä rakkauden. Jos sitten kävisi toisin, sille ei voisi mitään, vaan se olisi Jumalan sallima ylivoimainen onnettomuus. Tuossa Einar näkyi tulevan postista, sanomalehdet kainalossa. Alli oli ruvennut erikoisesti pitämään silmällä, miten Einar sivuuttaa hänet nyt: syleileekö, jos ei ole ketään saapuvilla, tai katsooko entiseen tapaan ja koskettaa käsivarteen, jos on näkijöitä, vai välttääkö katsomasta silmiin ja pyrkii menemään muka touhuissaan ohi, syleilemättä, koskettamatta, sanomatta mitään?

Einar tuli sisään tuttuun tapaansa, heitti hattunsa naulakolle ja meni ruokasaliin, jonka takana hänen työhuoneensa oli. Aurinko paistoi Allin hiuksiin, niin että ne olivat kuin sädekehä hänen päänsä ympärillä. Einarin kasvoille lennähti hänen huomatessaan vaimonsa niiden tavallinen, rauhallisesti ilostunut ilme – vai oliko siinä samalla jotakin vierasta hämilläänolon sävyä? – ja hän tuli Allin luo ja tervehti häntä sillä tavalla kuin oli tottunut tekemään silloin, kun he olivat kahden – nyt vielä tuolla erikoisella tavalla, joka johtui Allin raskaudentilasta ja johon sisältyi ylimääräistä hellyyttä, jonkinmoista sääliä ja ylpeätä syyllisyydentunnetta. Katsoen vaimoaan silmiin hän lausui kuin itsekseen:

– Naisparat!

Alli kummastui hiukan ja kysyi:

– Miksi sanot niin? Miksi olemme mielestäsi "parkoja"?

Einar päästi hänet ja lähti menemään huoneeseensa kuin välttääkseen perinpohjaisempaa keskustelua. Sanoi vain välinpitämättömästi:

– Tulinpahan ajatelleeksi...

Mutta Alli meni hänen peräänsä, sillä hän halusi tietää, minkä ajatusketjun tuloksena tuo lause oli. Hän tunsi, että Helga oli jotenkin sen yhteydessä, ja hänen sydämensä rupesi väkisin sykkimään kiihkeästi... Mutta näennäisesti muuttaen puheenaihetta hän kysyi kuin sivumennen:

– Tuleeko Helga?

– Kyllä pyysin niinkuin käskit... Kai hän tulee, sillä eiväthän ole esteenä liiat työt. Olisi varmaan tullut pyytämättäkin – tyttöparka – ikävissään...

Einarin ääni oli ehdottomasti vilpitön ja rauhallinen. Ainoa erikoisuus, minkä siinä saattoi huomata, oli surumielisen säälin sävy. Se leikkasi Allia ja hän kysyi:

– Helgaa ajatellenko äsken sanoit "naisparat"?

Einar kääntyi katsomaan vaimoonsa ja vastasi hitaasti ja harkiten:

– Tosiaankin ajattelin häntä, mutta myös muita, etenkin pastorinrouvaa...

Alli katsoi häneen kysyvästi, hiukan hämmästyneenä, ja Einar jatkoi harkitsevaa puhettansa, pyöritellen savuketta hyppysissään:

– Niin, Helga... kuten tiedät, on vielä nuori ja kaunis... Hänellä on temperamenttia, tunteellisuutta, hehkua... Luonto elää hänessä voimakkaana, tulisena... Hän kaipaa vaistomaisesti ikäistensä seuraa, jota täällä ei valitettavasti ole. Täällähän ei ole sivistyneitä nuoria miehiä... Se on traagillista... Tunteet saavat silloin pian harhasuunnan, mikä voi olla kohtalokasta...

Hän katsoi vaimoaan suoraan silmiin, niin tyynesti ja vilpittömästi, että tämä painoi silmänsä lattiaan ja hilliten äärimmäisellä ponnistuksella mustasukkaisuuden kuohun sai kysytyksi:

– Ja miksi mainitsit pastorinrouvan?

– Pastorinrouva näet on luotu oikeastaan aivan toiseen elämäntehtävään kuin mikä hänellä nyt on. Tuo pieni ihminen on hyvin lahjakas, älyltään ja menoltaan tiitterä kuin tiainen. Kuten tiedät, hän ei ole käynyt koulua – niitähän ei hänen nuoruudessaan tämän maakunnan kaupungeissa vielä ollutkaan ja vaikka olisi ollut, niihin pääsi vain muutama parhaassa asemassa oleva – mutta siitä huolimatta hänellä on kummastuttavan laajat tiedot... Muistaa ulkoa runoja niin paljon että ihmetyttää, ja mikä vielä suurenmoisempaa: sepittää niitä itse! Siitä syystä olen tullut ajatelleeksi häntä jonkinlaisella säälillä: on näet tuntunut, että täällä hänen lahjansa kuihtuvat, jäävät käyttämättä, ovat merkityksettömiä...

Silloin Alli nosti katseensa ja sanoi tyyneen, ratkaisevaan tapaansa:

– Tuossa, rakas Einar, erehdyt kokonaan. Juuri täällä, pienissä ja köyhissä oloissa, hänen lahjoillaan on täyden käytön tilaisuus. Suuressa maailmassa hän vaipuisi yhdeksi tuhansista, niin vähäpätöiseksi, ettei hänellä ehkä olisi siellä juuri mitään merkitystä, mutta täällä hän on yksi harvoista, aina tarpeellinen, ottamassa osaa suureen, tärkeään työhön... Minusta pastorinrouva on kaikkea muuta kuin "parka": hän on urhea, ihailtava nainen, joka tietämättänsä taistelee kuin sankari. Tuossa mitä sanot Helgasta voi olla perää joltakin kannalta, mutta kuitenkaan en hyväksy ajatuksiasi... Ne ovat minulle liiaksi – kuinka sanoisin – luonnon viettielämää tarkoittavia. Ihminen ei kuitenkaan ole viettieläin – hän on ennen kaikkea henkiolento, jonka elämänkaipuu löytää tyydytyksensä ilman nuoria sivistyneitä miehiä. Muuten: jos me naiset olemme näissä suhteissa "parkoja", niin mitä olette sitten te miehet? Kun tekin olette saaneet haudata suuret lahjanne – ja nehän ovat tietysti joka tapauksessa paljoa suuremmat kuin meidän – tänne erämaahan, niin on siinä siis tapahtunut suunnaton vahinko – isänmaalle kai, vai kuinka? – ja te olette monenkertaisia "parkoja"?

Einar katsoi vaimoonsa sekä huvitettuna että yllätettynä. Alli oli aivan laskematon: yht'äkkiä hän saattoi puhua niin vastaansanomattoman loogillisesti ja asiallisesti, ettei auttanut muu kuin antautuminen. Hän kynsi korvallistaan ja tunnusti:

– Taisipa todellakin puheeni olla huonosti perusteltua. Eihän Helga mikään "parka" ole... hm... ja kuitenkin... Se on totta tuo, että ihmisessä tulee henkisen, siveellisen puolen voittaa, sillä se opettaa hänet ohjaamaan kaipuunsa arvokkaisiin kohteisiin. Samoin on totta, että täällähän tietysti pastorinrouvalla on tilaisuus osoittaa olemuksensa koko voima, sillä työntekijöitä on perin vähän. Ja sen mukaan on loogillisesti selvää ja totta myös se, että puhe ja ruikutus meidän muka "suurkykyjen" hautautumisesta tänne erämaahan on raukkamaista, itserakasta lorua. Täällähän on tosiaankin oiva tilaisuus näyttää, mitä kykenee aikaansaamaan näiden köyhien erämaanasukasten hyväksi... Voi olla, ettei siitä koidu ulkonaista kunniaa, mutta ehkä sitä enempi siveellistä tyydytystä... Olen usein ollut kapinallisella mielellä sen johdosta, että olen jäänyt tänne, mutta nyt, kuin leimauksena, asian toinen, parempi, aatteellinen puoli kirkastuu minulle keventävästi... Mistä tulit ajatelleeksi elämäämme tältä kannalta?

Alli hymyili miettiväisesti, järjesteli Einarin pöydällä olevia kirjoja ja sanoi leikillisesti:

– Sokeakin kana näet... Olen tullut ajatelleeksi siten syrjästä seuratessani rovastin ja ruustinnan, pastorin ja pastorskan elämää. Se on mielestäni sankarillista, vaikka he eivät itse sitä sellaiseksi aavista – heille ei suoda edes sitä tyydytystä. Ja sankarillista on koko kansan elämä täällä korvessa, käsittämättömän nöyrää ja sitkeätä taistelua huonoa maaperää, ikuista hallaa ja kontioiden jokavuotisia tuhoja vastaan. On ihmeellistä, etteivät he ole jo nääntyneet, ettei heidän paimeniensa ja ainoiden johtajiensa rohkeus ole jo rauennut. Tiedäthän, etteivät he ole saaneet täyttä palkkaansa moniin vuosiin, sillä eihän hallan viemää viljaa voi sellaisena pitää...

Einar ei vastannut, vaan tuijotti alakuloisena ulos, jossa valaistus rupesi vähitellen muuttumaan iltapäivän väriseksi. Sen rauhallinen kimmellys, joka näytti virtaavan korkeudesta uudessa vihreydessä ujoilevan maan pinnalle, tummina miettiviin korpiin, vaaleina itseään ihasteleviin lehtomaihin, sinisille kaukovaaroille ja kirkkaille ulapoille, vaikutti häneen vastustamattoman lumoavasti ja samalla riuduttavan alakuloisesti. Turhaa hänen oli puhua siitä, että oli muka kuin pakosta jäänyt tänne erämaahan, uhrautunut: syvin totuus oli se, että hän oli itse tahtonut jäädä, oli joutunut tämän seudun, tämän ihmeellisen valon lumoihin, josta ei voinut eikä halunnut päästä irti. Niin riutuva, hellä kauneus, salaperäisen viehtymyksen värinä täräji kuin sinervä auer hänen sielussaan näinä kevätkesän ainaisen päivän aikoina, että hän kulki kuin unissakävijä, mieli erikoisessa, herkässä vireessä. Tuntui väliin, kun auringonvalo vain viipyi omituisena kultaloisteena mailla, kun taivas vain pysyi huikaisevan syvänä ja kuulakkaan kirkkaana eikä yötä tullutkaan, kun tuolta mäen alta tummasta korvesta, sen korkeimman naavakuusen latvasta, kuului laulurastaan loppumaton haastelu, keskeyttäjänä vain käkien melkein alati raikuva kukunta, kun ihmiset eivät muistaneetkaan mennä nukkumaan, vaan kävelivät tuossa valveillaan, silmissä uneksiva ilme, ettei tämä ollutkaan enää todellisuutta, vaan unennäköä, jolloin elämme oudossa maailmassa ja koemme ihmeellisiä asioita...

Einar näki, kuinka odotetut vieraat, jotka olivat tiellä tavanneet toisensa, kääntyivät maantieltä heille päin. Hän sanoi hymyillen Allille:

– Tule katsomaan! Tuolla sinun sankarisi tulevat.

Alli tuli miehensä luo, joka tyynen voimakkaasti kiersi kätensä hänen vyötäisilleen. Edellä tulivat rovasti ja pastori, heidän perässään molempain rouvat ja Helga. Rovasti oli lyhyt, tanakka, lihavahko mies, jonka kirkkaita, rusottavia kasvoja reunusti tuuhea, kaunis, nyt jo aivan valkoinen täysiparta. Alli oli heti ensi tapaamisesta tuntenut vanhan rovastin seurassa miellyttävää, rauhallista turvallisuutta, radallensa päässeen ja lujittuneen persoonallisuuden ympärillensä henkimää varmuutta, tuoksua hienosta vaatimattomuudesta, vanhuuteen saakka häiriintymättömänä pysyneestä kirkkaasta lapsellisuudesta. Hän oli ihastunut rovastiin, joka muistutti hänen omasta valkopartaisesta isästään, ja olisi halunnut hyväillä hänen poskiansa. Rovasti varmaan aavisti Allin lämpimät tunteet, koska hän aina viivytti Allin kättä tukevassa, isossa, rauhallisessa vanhan miehen kourassansa, katsoi herttaisesti silmiin ja naurahteli perin hyväntahtoisesti ja samalla hiukan ujosti. Paljoa rovasti ei juuri sanonut, sillä hän ei yleensäkään ollut erikoisemman puhelias, mutta hänen ei tarvinnutkaan: hänen olemuksensa perinjuurinen rehtiys ja hyvyys virtasi ympäristöön muutenkin, niin että kaikki tunsivat kodikkuutta kuin lämpimän uunin ääressä. Ruustinna oli pitempi kuin puolisonsa, harmaatukkainen, laiha, hiukan kumara. Hänen jo ryppyiset kasvonsa rusottivat vielä kauniisti ja niitä kirkasti melkein alituinen, iloinen, sydämellinen hymy. Suuret siniset silmät katselivat älykkäästi ja ymmärtäväisesti. Ruustinna oli puheliaampi kuin rovasti, kaskuili iloisesti ja nauroi nuorekkaasti. He olivat viettäneet yhdessä jo pitkän elämän, muuttaneet keskinäisellä rakkaudella sen murheetkin onneksi, ja olivat nyt iltansa loisteessa ihmeellinen, liikuttava näyte kahdesta ihmisestä.

Pastorista huomasi heti, että hän oli toisenlainen kuin rovasti. Alli oli todennut hänessä jotakin samalla levotonta ja alistuvaa, kärsivää ja taistelevaa. Tuntui kuin pastori olisi alati katsellut ympärilleen ja odottanut tämän kaiken häviävän pois ja sen oikean todellisuuden, johon hän varsinaisesti kuului, vihdoinkin paljastuvan. Mutta niin ei milloinkaan käynyt, vaan hän oli ainaisesti tämän ympäristön vankina, tuomittuna astumaan sen seinien sisäpuolella kuolemaansa saakka. Ja tietoisuus siitä alituiseen jollakin tavalla hätäännytti häntä: kun elämä kului kulumistaan eikä tulokseksi koitunutkaan enempää kuin tämä tässä! Kun edes jaksaisi saada Laurin kouluun, kasvamaan suuremman maailman mieheksi. Se ajatus poltti pastoria yölläkin ja valvotti häntä: milläpä hän sellaiset kustannukset suorittaisi tuonne kymmenien penikulmien päähän kalliiseen kaupunkiin? Mutta hän koettaisi ja Jumala osoittaisi hänelle keinon, joka tekisi sen mahdolliseksi. Alli tunsi pastorin elämän tragedian, sillä tämä oli tullut vihjaisseeksi huolistaan Einarille ja loput oli helppo arvata. Ja siksi he molemmat aivan erikoisella osanotolla seurasivat pastorin elämää ja Einar piti velvollisuutenaan niin paljon kuin suinkin osoittaa tälle liian varhain vanhentuneelle, erämaan kesyttämälle ja araksi tekemälle miehelle veljellistä, kunnioittavaa, rohkaisevaa toveruutta ja osanottoa. Hän oli nähnyt Laurin katseesta, kuinka terävästi tämä pani merkille sen tavan, millä hänen isäänsä kohdeltiin: naurettiinko sille, että tämän kädet vapisivat, että vaatteet olivat jo perin kuluneet, että hän oli hyvin köyhä, aina rahaton, – ja kuinka siitä sinkosi vihan salama, kun hän oli huomaavinaan jotakin tällaista. Einar oli liikutettuna ymmärtänyt pikku miehen uljaan uskollisuuden vaatimatonta isäänsä kohtaan ja oli tuntenut, kuinka tässä isän ja lapsen suhteessa oli jotakin sanomattoman kaunista ja samalla traagillista...

Mutta tuota pientä pastorinrouvaa, joka astui tuossa ruustinnan vierellä, vasemmalla kädellä nipistäen rinnan kohdalta kiinni ainaista harmaata hartiahuiviansa, oikean säännöllisesti huiskauttaessa huivin reunaa askelien tahdissa, ei ehkä kukaan tässä joukossa aivan tarkoin tuntenut. Kaikki kyllä tiesivät hänen uutteran ja monipuolisen käytännöllisen hyörinänsä, mutta harvat sitä, että hän sen ohella eli toista elämää, asuen mietteiden ja runollisten haaveiden maailmassa. Kun kaikki touhu oli rauhoittunut yön lepoon, kun pieni erämaan pappila oli kuin nyykähtänyt uneen korkean vaaransa laella, silloin sen emäntä saattoi hiljaisuudessa vaipua kirjoihinsa tai sommitella salavihkaa jotakin, jossa koetti sanallisesti ilmaista sielussansa väreileviä kuvia, niitä, jotka erikoisesti sykähdyttävät ihmisen sydäntä siksi, että ne ovat kauniita. Niiden pariin hän pakeni huoliensa keskeltä, saadakseen hetkisen levätä, silmänräpäyksen ajan ravita henkeänsä jollakin, joka oli kaiken maallisen yläpuolella. Ja nuo "käynnit" todellakin virkistivät häntä. Niiden jälkeen hän taas voi valittamatta suorittaa arkiset askareensa, pysyä iloisena, tajuta elämän humoristisetkin puolet ja puhjeta iloiseen nauruun todetessaan sen surullisen-lystilliset kommellukset. Häneltä vaadittiin paljon: jos hänen rohkeutensa olisi pettänyt ja epätoivo elämän armottoman kovuuden vuoksi saanut vallan, niin silloin hänen pieni maailmansa olisi ehdottomasti luhistunut. Ja hän tiesi tämän eikä vuorokaudessa ollut monta hetkeä, jolloin hän ei tukenut elämän tragiikan kanssa kamppailevaa miestänsä tai ohjannut toiveidensa ja rukoustensa keskeisintä kohdetta, Lauria. Eikä siinä kyllin, vaan hänellä samoin kuin vanhalla ruustinnalla oli ainaisena tehtävänä loppumaton ja uupumaton rakkaudenpalvelus niitä lukuisia köyhiä, vaivaisia, sairaita ja onnettomia kohtaan, joita saapui pappiloihin joka päivä pitäjältä kuin turvalinnoihin... Pääpiirtein Einar ja Alli tämän kaiken tiesivät ja tunsivat jo sen johdosta pastorinrouvaa kohtaan mitä suurinta kunnioitusta. Tätä lisäsi vielä se, että he olivat huomanneet tuossa pienessä naisessa piukeata terävyyttä, sanavalmiutta ja, jos niikseen tuli, älyn välähdyksiä, jotka ällistyttivät ja kehoittivat tarkkaamaan, mitä itse sanoi...

Alli katsoi Helgaa, joka tuli viimeisenä, ajatuksiinsa vaipuneena. Täytyi tunnustaa, että hän oli kaunis, juuri sellainen, jonka luonto on ikäänkuin vasituisesti määrännyt rakkautta varten. Helppo oli sanoa, että ihmisen tulee henkisyydellään ohjata tunteitansa ja säätää elämäänsä niin, että se pysyy luvallisuuden ja oikean kehyksissä: kun oli luotu noin kuin Helga ja kun elämä itse oli kieltänyt hänen rakkaudeltaan tavalliset normaalit mahdollisuudet, niin ei ollut ihmettelemistä, jos tunteet silloin riehahtivat paloon lupaa kysymättä ja karkasivat kulovalkeana sinne päin, josta tenhoavin kutsu kuului. Alli oli aivan varma siitä, että Helga oli rakastunut Einariin – ei kevytmielisyydestä eikä edesvastuuttomasta nautinnonhalusta, vaan siksi, ettei hän voinut muuta, että se oli näissä oloissa hänen kohtalonsa. Mustasukkaisuudestaan huolimatta Alli tunsi sääliä Helgaa kohtaan – tämä ei ollut oikeastaan vastuunalainen siitä, mitä oli tapahtunut ja varmasti tulisi tapahtumaan – sen Alli tunsi masentavana, musertavana totuutena tällä hetkellä – vaan oli tahtomattansa joutunut siihen suureen elämänpyörteeseen, joka täällä maailman rajan takanakin kiidätti heitä kaikkia...

Einar tunsi Allin irtautuvan ja näki hänen poskiensa käyneen lumivalkeiksi. Hänen ei tarvinnut kysyä, mistä se johtui, sillä hän oli itse juuri katsonut Helgaa, kun tämä tuli notkeana kuin kissa, pehmeänä, taipuisana, kuumana, piripintojaan myöten täynnä sitä luonnonhuumaa, jota harva mies voi vastustaa. Hän oli kyllä huomannut sen Helgassa ennenkin – tottakai heti ensimmäisestä tapaamisesta alkaen – mutta se ei ollut vielä tähän saakka päässyt hänen sydämeensä, vaan oli väikkynyt kauniina elämän rikkautena hänen olemuksensa ulkopuolella. Mutta mitä oli nyt tapahtunut? Oliko jokin Helgan käynnin keinahdus, hänen vartalonsa linja, hänen kauniin muotonsa yksinäinen surumielisyys päässyt leikkautumaan vaarallisella tavalla hänen tietoisuuteensa? Ensi kerran Helgan tulon jälkeen Einarin sielua sävähdytti epävarmuuden tunne, aavistus suuren vaaran ilmestymisestä näköpiiriin, vieläpä sellaisen, joka voitelee kuolemanhaavan elämän suloisimmalla hunajalla. Hän tunsi värisevänsä, itseluottamuksensa horjahtavan, niin että sen entinen niin varma rakenne ihan ritisi liitoksissaan...

VIII

Kunpa nyt tänä suvena halla säästäisi vuodentulon, sanoi rovasti, soudellen arvokkaasti keinutuolissa ja vedellen makeita sauhuja siitä helmivartisesta merenvahakopasta, jonka Einar oli hänelle erikoisesti pyhittänyt. – Näet, hän jatkoi, täällä on ollut niin monta hallavuotta peräkkäin, ettei kansa enää kestä enempää, vaan nääntyy, jolloin viljelys auttamattomasti taantuu.

– Emmekä sitä kestä mekään, huomautti pastori alakuloisesti. – Olemme oikeastaan nyt jo sivuuttaneet kestämisen rajan.

– Ja viljelys on jo taantunut, lisäsi Einar.

– Voisi olla, puheli rovasti edelleen, kaiken varalta parasta tuumia, miten siinä tapauksessa, että halla taas veisi viljat, saataisiin jo ajoissa syksyllä aikaan jotakin, joka pitäisi ihmisissä yllä elämisen rohkeutta ja tulevaisuudentoivoa. Sehän on selvää, että jos hätä tulee – ja tuleehan se useimpaan taloon joka tapauksessa, sillä eihän täällä hyvänäkään vuotena vilja riitä talven yli ja tervarahat ovat melkein jo kuivaneet – se on ajoissa saatettava suuremman maailman tietoon. Mutta meidän itsemmekin pitäisi ryhtyä johonkin, jolla näyttäisimme elämänhalua ja lannistumatonta mieltä... Pitäisi jotenkin ottaa askel eteenpäin – aatteen vuoksi.

Rovasti vaikeni ja katseli lempeästi, hyväntahtoisesti, ympärilleen. Ruustinna oli vähän kauempana syventyneenä vilkkaaseen keskusteluun Allin kanssa, Helga tuijotti vaiti ollen ulos, Einar näytti hajamieliseltä ja pastori alakuloiselta, mutta pastorinrouva otti sukkatikun suustansa, kutitti sillä niukan päätänsä, katsoi lasiensa ylitse rovastiin ja sanoi:

– Tiedän, mitä setä tarkoittaa. Meidän täytyy ryhtyä rakentamaan tänne kansakoulutaloa.

– Mutta kuinka se olisi mahdollista? kysyi pastori hymyillen rouvalleen. – Talvellahan kunta nimenomaan päätti, ettei koulua rakenneta. Enemmistö täällä pelkää koulua, uskoo siinä kasvatettavan vain uusia herroja entisten lisäksi ja vastustaa asiaa kynsin hampain...

– Niin kyllä, valitettavasti, puhui nyt rovasti. – Mutta lait ja asetukset ovat sellaiset, että tänne on ennenpitkää koulu tuleva, jopa useampiakin, sitä ei voi kukaan lopuksi estää. Ja siksi olen tässä kulkenut ja miettinyt ja ollut kiusauksissa, että mitähän jos rohkeasti ryhtyisimme asiaan omalla riskillä. Olisihan sekin hätäaputyö.

– Mutta mistä rahat, setä hyvä? tiedusti nyt Einar, joka oli kiinnostunut kuulemaan rovastin esitystä.

– Sitä en suoraan sanoen tiedä, hymyili rovasti vastaan, mutta minulla on sellainen käsitys, että kun tässä on kysymys asiasta, joka varmasti joutuu kunnan vastattavaksi, niin siihen täytyy voida saada jostakin lainaksi rakennusrahaa. Uskon sen puolen selviävän – pääasia on rohkea yritys...

– Kyllä niin, kyllä täytyisi yrittää, puhui nyt kuin itsekseen pastori. – Valistusta tänne pitäisi saada, jotta nousevasta polvesta kohoaisi neuvoa, miten voisimme hävittää hallan...

– Ja karhut, sanoi Einar.

– Ja taikuuden ja törkeät tavat, jatkoi pastori ja kääntyi leikillisesti myhäillen vaimonsa puoleen: – Hoitaahan Anna kunnan lainakirjastoa, mutta tokko sinulla lienee muita lukijoita kuin itsesi ja Lauri?

– On kyllä, nauroi pastorinrouva, nyt on jo yksi lisää: Kuurtolan nuori isäntä. Se lukee pian koko kirjaston.

Pastori kääntyi selittämään muille hiukan ylpeänä:

– Ja nyt hän on ruvennut kirja-asiamieheksi – aikoo rikastua näet. Tuli taannoin postissa painava paketti.

– Ostaneeko täällä kukaan kirjoja? epäili ruustinna.

Vaiettiin, kunnes rovasti sanoi kuin omien ajatustensa päätökseksi:

– Mutta sitä koulutalon puuhaa ei heitetä, sillä se on meidän sivistyneiden kunnia-asia. Ja ellei siihen muuten saada koulua käyntiin, opetamme aluksi ilmaiseksi itse, me kaikki. Ennen kuolemaani tahdon nähdä täällä koulun toiminnassa – suren, etten ole sen perustamista aikaisemmin ajatellut. Einar hommaa valtiolta honkahirret ilmaiseksi?

– Siinä suhteessa teen parhaani, vastasi tämä.

– Ja aatetta kannattavat pitäjäläiset tuovat rakennustarpeita talkoilla... Niin päästään alkuun... Saattepa nähdä, että vuoden päästä on tuossa maantien toisella puolella koulutalo suunnilleen valmiina. Sillä on jo nimi. Se on Tähtelä.

Rovasti muhoili herttaisesti nähdessään kuulijainsa hiukan ällistyneen ja samalla ihmettelevän ja ihailevan ilmeen. Sitten hän muutti puheenaihetta ja kysyi Einarilta, oliko tämä kuullut viime aikoina mitään sepästä?

– En ole, vastasi Einar vähän hämmästyneenä, – miksi setä sitä?

– No kun Julman Tuomas sieltä kaukaa sydänmaalta kävi eilen kansliassa ja kehui saaneensa naapurin. Seppä näet on ilmestynyt sinne lähistölle, Hirvijärven rannalle, ja kuuluu hirmuisella voimalla ryskävän itselleen taloa. Eikö se ole ruunun metsää, se siellä?

– Ruunun... Vai on sillä nyt sellainen päähänpisto. Se on laskematon mies. On kuin olisin kuullut puhuttavan hänen olleen viime aikoina levoton ja uhmapäinen, kieltäytyneen tekemästä sepäntöitä ja käyneen kiristämässä kauppiaalta pyssyterästä ja ruutia, kuitenkaan saamatta. Seppä ei ymmärrä sitä, ettei taloa saa rakentaa mihin hongikkoon tahansa ilman lupia ja valtuutuksia. Täytynee tavoitella Tuomasta ja saada asiasta tarkempi selko...

– Siellä on nyt kova kovaa vastaan, kun ovat Hirvijärven vanha kontio ja seppä joutuneet samalle tonttimaalle, aatteili pastori miettiväisesti. – Jämerä mies on Julman Tuomas, mutta kyllä Sante on veitsen terän verran ehompi. Saadaanpa nähdä, että niille tulee kova yhteenotto. Mutta pyssy pitäisi Santella olla – ei tule mies korvessa toimeen ilman sitä.

– Nii-in, myödätti rovasti. – Kun vain voisi olla varma siitä, että se aina pysyy luvallista hollia kohti. Mutta kyllä Sante kielloista huolimatta itselleen ennenpitkää aseen hankkii – vaikka rautakangesta hän sen tekee, jos ei muusta. Ei Sante ole turhan takia mestarisepän maineessa...

Alli oli ojentanut kätensä Helgalle ystävälliseen tervehdykseen kuten muillekin, mutta oli tuntenut samalla, että hänen silmistään hävisi näkö ja että niissä sen sijaan rupesi tanssimaan lukemattomia punaisia pallosia. Hänen oma kätensä oli kylmä ja kostea, laiha ja luiseva, mutta Helgan pehmeä, pyöreä ja lämmin, melkein kuuma. Saattoi, arvata, että sen puristus vaikutti miehiin sävähdyttävästi. Hän ei voinut lisäksi olla silmänvilahdukselta vertaamatta Helgan samalla solakkaa ja kaarevaa vartalokuviota omaan vaikeaan muodottomuuteensa, Helgan tervettä ja hohtavaa punavaaleutta omaan harmaaseen kalpeuteensa, huultensa seudun ruskeisiin maksavarjoihin... Hän tunsi horjuvansa, mutta sai kuitenkin hillityksi itsensä ja piti syrjästä silmällä Einarin ja Helgan tervehdystä. Siitä oli nyt poissa entinen vallaton iloisuus, joka kyllä väliin oli mennyt liian pitkälle, mutta oli silti ollut luonnollista, oikeaa ja luvallista, ja sijaan oli tullut – sen saattoi selvästi nähdä – hämillinen vakavuus, hätäinen tietoisuus siitä... että toinen oli päässyt perille toisen salaisuudesta. Kädenpuristus oli arka ja lyhyt – tuskin oli Helgan lämmin, pehmeä, valkoinen käsi kadonnut Einarin suureen, ruskeaan kouraan, jonka selällä risteilivät sinertävät suonet ja joka puristi niin miehekkäästi ja turvallisesti, kun se jo rupesi kuin pahan omantunnon vallassa vääntämään itseään irti. Pidättikö Einar sitä kauemmin kuin tervehdys olisi vaatinut? Ehkä silmänräpäyksen – niin Alli ainakin luulotteli – niin kauan, että vastustamaton, hieno hurman ja hyvänolon aalto ehti lähteä menemään pitkin molempien hermoja. Allin teki mieli kiljahtaa raivosta, mutta hän ponnisti koko tahdonvoimansa ja onnistui salaamaan tunteensa. Hän puuhaili emäntänä ja puheli vieraittensa kanssa aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, panematta merkille sitä vakavaa, tutkivaa silmäystä, jonka Einar loi häneen samalla kuin päästi Helgan käden. Kuin kirjasta Einar saattoi lukea Allin tunteet ja eritellä hänen ajatustensa hienoimmatkin säikeet, ja hän tunsi olevansa sisintä soluansa myöten oudosti järkyttynyt siitä, että tämä asia oli nyt yht'äkkiä, monen välinpitämättömän vuoden kuluttua, esiintynyt näin vaarallisessa, aikaisemmin tuntemattomassa valossa. Hän tunsi siinä kuunnellessaan asiallisen näköisenä rovastin ja pastorin keskustelua, kuinka vastustamattoman, salaperäisen voiman johdosta hänen ruumiinsa Helgaan päin olevaa puolta rupesi hiljaa kuumottamaan, niin että lopuksi korvanlehteäkin poltti, ja hän suuttui siitä itselleen. Vilkaistessaan salaa Helgaan hän näki, kuinka tämän valkealla iholla ajeli punastuksen laineita ja kuinka hänkin turhaan koetti hillitä ajatuksiaan ja tunteitaan. Väkivallalla Einar riistäytyi irti lumouksestaan, otti vilkkaammin osaa keskusteluun, nousi liikkeelle, jutteli ruustinnan ja pastorskan kanssa, lausui muutaman sanan Helgallekin ja pääsi vähitellen kiihkottomaan, vapautuneeseen mielentilaan...

Mutta Helga – mistä hän olisi tällaisen voiman ottanut! Avutonna ja hervotonna hän ajelehti tunteidensa mukana kuin lastu virrassa, vuoroin hehkuen, vuoroin vilunväreiden vallassa, sielullisesti syyllisenä, samalla riemuitsevana ja katuvana, orpona ja anteeksipyytävänä. Helga oli jo niin vanha, ettei lemmentunne suinkaan ollut hänelle vieras, mutta pelästyen hän oli todennut, ettei se ollut aikaisemmin ollut näin vakava, näin peloittava. Hän oli lukenut romaanien suurista intohimoista ja hymyillyt sellaiselle, ymmärtämättä, millainen tunne-elämä ansaitsisi niin uljaan nimen, mutta viime aikoina hän oli ruvennut aavistamaan, mitä sillä tarkoitettiin. Runoudessa se asetettiin siveyden – tai ehkä sovinnaisuuden yläpuolelle... Kun se muka oli oikein suurta, niin sen nimissä sai tehdä melkein mitä tahansa – sille annettiin kaikki anteeksi... Hän oli usein pohtinut tätä asiaa etsien itselleen ikäänkuin laillista lupaa rehellisesti tehdä jotakin, niin, ettei kukaan voisi moittia häntä, tapahtui mitä hyvänsä, mutta luvan sijasta oli aina lopuksi hiipinyt mieleen ajatus, että suurinta olisi sittenkin voittaa itsensä. Einar ei kuulunut hänelle, vaan Allille; hänen väliintulonsa tekisi heidät kaikki onnettomiksi, Einarin, Allin, Elsan ja tulossa olevan pienokaisen... Hänen täytyi saada voimia päästäkseen irti tästä tunteestaan... hän rupeaisi rukoilemaan Jumalaa, joka varmaan auttaisi... Mutta jos Einar vain viittaisi pikkusormellaankaan, niin siihen hajoaisivat kaikki hänen päätöksensä... Niin heikko hän oli...

Ruustinnan pyytelyistä Einar istui pianon ääreen ja rupesi laulamaan. Niin hän teki aina huvittaakseen vieraitaan, joiden musikaaliset nautinnot olivat sangen rajoitetut. Hänellä oli hyvä ääni, jota mielellään kuunteli... Helgasta tuntui, että Einar lauloi nyt erikoisesti hänelle... Miksi hänen pitikin aina laulaa noita kaihoisia laulujaan rakkaudesta ja poissa, kaukana olevasta onnesta! Sillä hän juuri saattoi liikkeelle vaaralliset tunne-aallot. Kuinka sanomattoman kaukainen onni olikaan – ei milloinkaan tässä, saapuvilla, käsivarsien, huulten, rinnan ulottuvilla, vaan lukemattomien lakien ja kieltojen takana. Miksi se antautui toiselle, mutta pakeni toista? Kuinka palavasti Helga olikaan odottanut sitä unelmavuosistaan alkaen – ensin tyttömäisen, lapsellisen, tietämättömän romanttisesti, sitten syvemmin, tietoisemmin, ja lopuksi kypsyneen naisen kiihkeällä janolla... Ensin ei tullut sitä, joka olisi ollut valittu, ja kun hän lopuksi tuli, hän olikin kielletty hedelmä. Helga oli monta kertaa kapinoinut kohtaloaan vastaan... Hän oli uhmaten katsonut kuvastimesta valkeaa, kaunista ruumistaan ja sanonut itselleen, että sillä oli oikeus ottaa kenet se halusi. Elämä oli taistelua tälläkin alalla – Alli pitäköön puolensa. Ja jos Einar olisi ollut toisenlainen mies, niin Helga olisi aikoja sitten langennut. Hän tunnusti sen. Vain se, että Einar näytti olevan kiusauksen saavuttamattomissa, oli pelastanut Helgan. Hän oli joskus ajatellut hakemista pois, toiseen paikkaan, ja kerran hän oli ollut varma pääsystään, mutta ratkaisun tullen hän ei ollut voinutkaan hakea. Hän oli sanonut viihtyvänsä täällä hyvin ja olevansa tyytyväinen. Kukaan ei tiennyt, ettei hän voinut muuttaa pois Einarin läheisyydestä. Tai ehkäpä pastorinrouva tiesi – hän katsoi väliin tutkivasti ja kysyvästi...

Helgan mietteet keskeytyivät tervetulleella tavalla siten, että pikku Elsa ja Lauri tulivat sisään. Elsa oli puettu valkoisiin, oli saanut hentoa, puhdasta lapsen ihon punaa poskilleen ja avaruuden sinikirkkautta silmiinsä, ja nyykistää niksautti sievästi jokaiselle. Lauri seurasi hiukan juron näköisenä ja tömähdytti sotilasmaisesti jalkansa yhteen kumartaessaan. Tämä tällainen sisääntulo Elsan seurassa ja juhlallinen tervehtiminen ei kyllä ollut hänen arvonsa ja miehekkyydentuntonsa mukaista, mutta mikä siinä auttoi, kun oli kerran tullut lähdetyksi tänne ja liitytyksi Elsan seuraan. Sen verran hän oli jaksanut hillitä itseänsä, ettei ollut tullut isän ja äidin eikä noiden muiden kanssa – eihän hän ollut enää lapsi, joka kulki äidin taluttamana. Jos olisi ollut vain isä yksin, niin se olisi ollut toista: silloin olisi voitu kulkea kuin miehet ainakin ja jutella asioista. Vähän jälkeenpäin hän oli sitten tuleskellut omia aikojaan, oli silmäillyt kaikkialle muualle paitsi ei Einar-sedän taloon, oli kävellyt koko ajan ruumis kallellaan niin päin, ettei ollut aikomustakaan poiketa siitä portista sisään, mutta oli sitten kuitenkin sattumalta poikennut ja ruvennut kiinteästi tarkastamaan talon kattoa, ikkunoita – kaikkea muuta vaan ei sitä paikkaa, jossa Elsa valkoisissaan leikki hyppynuorallaan. Sehän se oli kiusallista, ettei tuosta Elsasta ollut takeita, mitä se teki: saattoi yht'äkkiä tulla, taputtaa herttaisesti molemmille poskille, vieläpä suudella ja sanoa: "Minä pidän sinusta, Lauri, niin! Sinä olet niin, niin kiltti!", välittämättä ollenkaan, oliko muita saapuvilla vai ei. No – Elsa oli lapsi eikä ymmärtänyt, mikä oli sopivaa. Elsa oli kyllä herttainen – Lauri myönsi sen sydämessään, mutta silti häntä oli parasta kohdella hiukan ylpeästi, että pysyisi aisoissa. Eikä hän sittenkään ollut niin kiusallinen kuin tuo Helga, joka kaikkien nähden saattoi ruveta syleilemään ja hyväilemään... Kyllähän Helga oli mukava, mutta...

Hetken perästä Elsa ja Lauri istuivat pienen pöydän ääressä syöden kaakkua, jota Alli-täti oli hymyillen leikannut molempain lautaselle suuren palan, ja juoden karpalomehua, jota sai ottaa kannusta lisää, jos halusi. Elsa katsoi Lauriin enkelikirkkailla silmillä, joista loisti vilpitöntä ihailua, ja pisti hänen lautaselleen puolet omasta palastaan. "Syö sinä sekin", hän sanoi äidillisesti, "en jaksa niin isoa palaa". Ja Lauri tunsi vähitellen suuren rauhan ja turvallisuudentunteen hiipivän rintaansa. Hän haukkasi sokerikaakkua – "taivaallista!" Kyllä Alli-täti sentään oli "poikaa", hän ajatteli, niin hieno, kalpea ja vakava, aivan kuin talvella pyhäkoulussa, jota hän piti pappilan pirtissä. Alli-täti puhui silloin Jumalasta niin hartaasti ja lauloi niin kauniisti, että ihan väkisin kyyneleet kihosivat silmiin... Täytyi olla oikein tuiman näköinen, niinkuin kestikievari kunnankokouksessa, kun häneltä vaadittiin selviä tilejä... ettei kukaan huomaisi.

Helga oli tullut heidän luokseen ja katsoi heihin surumielisesti hymyillen. Hänen mielessään välkehti kuvia enkelien puhtaasta rakkaudesta, joka ei pyydä mitään – antaa vain.

Mutta ulkona ei yötä tullutkaan, vaan taivas ja maa kylpivät terhenisessä, kuten näytti, lähteettömässä, salaperäisessä valossa. Kylän harmaat rakennukset väräjöivät punasinervässä autereessa, koivut ihastelivat nuorta hentoa vihreyttänsä ja läpi sinisten, rajattomien salojen raikui loppumattomana käkien kukunta ja lahorastaiden laulu. Kaukana erämaan yksinäisen lammin rannalla kontio nosti päänsä vanhan kannon juuresta, josta oli hamuillut suuhunsa isoja, mustia, makeita muurahaisia, totesi suven ihanuuden, nosti etukämmenet silmilleen ja vihelsi tyytyväisyytensä merkiksi. Julman Tuomaan lehmä kuuli sen ja liikahti pelokkaasti tarhassaan, kelohonkansa latvassa torkkuva kokko kuuli sen myös ja värähdytti siipiänsä, koko erämaa kuuli sen ja kertasi kuninkaansa käskyn yhä heikkenevänä kaikuna, joka vähitellen kuoli pois.

IX

Erämaan kansa oli tehnyt kevättoukonsa. Aurinko oli herättänyt toivon ja pyyhkäissyt pois epäilykset: uutterasti oli jokainen koettanut saada vähäiset mäkipeltonsa kylvöön, heittäen siemenen multaan ilolla ja uskolla. Katsoessaan renkinsä kyntämistä ja kylvämistä pastori oli hengessään nähnyt, kuinka kaikkialla hänen laajassa pitäjässään laihat hevoset vetivät vaatimattomia, vanhanaikaisia auroja, joita miehet, poikaset, joskus naisetkin ohjasivat, toiset tanakasti ja voimalla, useimmat kalpeina, laihoin käsivarsin. Ja nähdessään, kuinka kevätkostea multa kääntyi syrjään auran lapion tieltä möyheän ja hedelmällisen näköisenä, ja tuntiessaan, kuinka kevättuuli hyväili ihoa lämpimästi ja kostean leppoisasti, hän rupesi luonnon käskyn mukaan taas toivomaan tulevaisuudelta parasta. Kiire oli nyt kaikkialla, sillä heti kun touot oli saatu tehdyksi, piti polttaa tervahauta ja lähteä kuljettamaan tervalastia jokea alas kauas merenrantaan. Pastori ei voinut – ei ollut milloinkaan voinut käsittää, mistä tämä korpien niin usein saamattomaksi ja kykenemättömäksi moitittu kansa oli saanut ja edelleen sai ne jättiläisvoimat, jotka tuollaisiin suorituksiin tarvittiin, sen uskon ja sitkeyden, jolla se mitä suurimmista luonnon vastuksista huolimatta raahasi elämäänsä eteenpäin. Vaikka tämä oli raskas kuin kivireki, niin se kuitenkin kulki – jos ei enempää niin ainakin tuuman vuosikymmenessä. Pastori muisti häveten itsekin moittineensa pitäjäläisiänsä tarmottomuudesta, yritteliäisyyden puutteesta – jos mistä, yhtyneensä siihen samaan virteen, jota varsinkin muualta tänne tulleet aina veisasivat, mutta joka kerta tunteneensa sen johdosta kipeitä omantunnon pistoksia. Syvältä hänen sielustaan katsoi häneen silloin joukko vakaita, puhtaita, kummastelevia ja nuhtelevia silmäpareja, noita korven asukkaita, joilla oli olemuksessaan monta kertaa oudostuttavaa hienoutta, ajatusten, sanojen ja käytöksen aateluutta, huolimatta ulkoasun vaatimattomuudesta. Ja kun hän kerran tuskastuneena jostakin yksinkertaisen pitäjäläisen tomppelimaisuudesta oli taas joutunut heitä arvostelemaan, olivat nämä saaneet puolustajan odottamattomalta taholta: Lauri oli nostanut silmänsä Maamme-kirjasta ja sanonut nuhtelevasti:

– Isä ei saa puhua noin!

Hänen äänestään oli ilmennyt sekä suuttumusta että pahastumista, ja kun pastori oli hiukan nolona tiedustanut, miksi ei, oli Lauri vastannut:

– En tiedä – se tuntuu niin ikävältä!

Kaukaisessa erämaantorpassaan oli Julman Tuomas tehnyt toukonsa. Hän oli hikipäin mutta toivon antamin jättiläisvoimin kiskonut pientä auraansa ja risukarhiansa, ja hänen kalpea vaimonsa oli parhaansa mukaan häntä auttanut. Hevosta kun ei ollut, täytyi itse toimia juhtana. Tuossa lähistöllä paimensivat pikku Joona ja Anni Helunaa, lintuja ja nahkoja vastaan velaksi vienankarjalaiselta ostettua pitkäjalkaista maidon antajaa, jonka kellon kalahtelu tuon tuostakin kuului rauhoittavasti valppaana vartioivan Tuomaan korviin. Suuret eivät olleet Tuomaan pellot – vähän ohraa, perunaa ja naurista, eikä hän olisi jaksanut suuria sulina pitääkään, mutta kun olisi saanut niistäkään terveenä kaiken sen, minkä ne päällänsä kantoivat, se olisi vienyt pitkälle talven selkään. Mutta sitä siunausta suotiin harvoin... Tuomas kuunteli taas, kalahteliko lehmän kello rauhallisesti? Kuului niin tekevän. Tuomaalla oli pyssy aina panostettuna, valmiina sylkemään tuiman annoksen lyijyä kontion rintaan, jos peto rupeaisi Helunaa ahdistelemaan. Täällä se oli jossakin ympäristössä, milloin penikulman päässä, milloin lähempänä. Metsonsoitimella ollessaan Tuomas oli ensi kerran tänä keväänä nähnyt sen jäljet: se oli repinyt kantoja ja haeskellut muurahaisia ja kaivellut lammin rannalta juuria. Oli sitten kuin olisi Tuomas metsoa vaaniessaan siinä juuri aamun hämyssä nähnyt suunnattoman ison tumman möhkäleen risun risahtamatta liikkuvan kankaan harjulla, josta se valtavana kuvastui jo hiukan vaalentunutta taivasta vastaan. Hän oli heti kääntänyt pyssynsä petoa kohti ja koettanut, lähtikö puukko helposti tupesta ja oliko kirves käden ulottuvilla, sillä hänen sydämeensä oli lennähtänyt aavistus, että nyt... nyt saattoi tulla lopullinen ottelu siitä, kummalle nämä maat kuuluivat, ihmiselle vai karhulle. Mutta peto ei ollut lähestynyt, vaan oli kauan istunut harjun laella liikahtamatta, kunnes oli noussut seisomaan kahdelle jalalle ja ruvennut yht'äkkiä kamalasti möyryämään ja rönkymään, kokonaan unohtaen äskeisen hiljaisen varovaisuutensa. Aamun salaperäisessä hämyssä se oli tuntunut niin kaamealta, että Tuomaan sydän oli ollut haljeta säikähdyksestä. Metsoparvi oli lähtenyt lentoon rytisten ja kohisten, niin että puut tuntuivat alla lakoutuvan, ja hetkisen oli korvessa vallinnut huumaava pauhu. Mutta sitten hiljeni kaikki muu paitsi kontion villi rönkyminen, joka jatkui entistä kiihkeämpänä... Metsän harvinaiset, ennen kuulumattomat, kammottavat äänet tulivat yhä raivoisammiksi ja Tuomas rupesi vähitellen ymmärtämään saapuneensa kontioiden keväiselle kiimatantereelle, todistajaksi luonnon siitosvimman valtavaan näytelmään, josta vanhat olivat joskus peläten puhuneet. Häntä värisytti ja hän läksi voittamattoman pelon vallassa hiipimään askel askeleelta poispäin, muistaen vanhain sanan, että jos kontio silloin haistaa ihmisen läsnäolon ja älyää hänen nähneen sen salaperäiset, peloittavat häät, niin se ei lepää ennenkuin on surmannut tuon näkijän... Tuomaan sydäntä värisytti, sillä nyt karhujen rönky ilmaisi niiden joutuneen taisteluun elämästä ja kuolemasta, naaraan varmaan silmäillessä välinpitämättömänä syrjästä... Yht'äkkiä kiljuminen lakkasi ja metsästä kuului rytinää: voitettu uros pelastautui pakenemalla, ehtimättä olla varovainen – lähti kenties luikkimaan kohti rajaa, jonka takaa oli ehkä saapunut kiimansa ajamana... Hyvä oli – kyllä niitä riitti tällä puolella ilmankin...

Mutta nyt oli pikku pellot kylvetty ja karhittu, ja nyt piti lähteä kiskomaan petäjäistä, niin kauan kuin mahla oli liinan alla runsaimmillaan ja makeimmillaan. Niin pitkälle kuin Tuomas muisti hän oli joka suvi ollut petäjämetsässä. Kokemus oli osoittanut sen välttämättömäksi varokeinoksi, sillä useimmiten halla vei viljan, joka ei sitä paitsi parhaimmassakaan tapauksessa riittänyt kuin korkeintaan puolitalveen. Mutta kun heti syksystä rupesi jatkamaan taikinaa petäjäisellä, sekoittamalla puoleksi tai enemmäksikin sitä, niin sitten riitti niin kauas, että kykeni nuolemaan männyn kyljestä uuden kevään mahlaa. Tuomas ei osannut kuvitellakaan sellaista vakinaista elämäntilaa, että aina vain syötäisiin "selvää leipää", vieläpä vehnäistä, niinkuin kehuivat herroissa ja paremmissa maan paikoissa tehtävän. Sanottiin, etteivät ihmiset kaikkialla rukiista huolineetkaan, vaan söivät vain vehnää, – että ruis annettiin sioille ja lehmille. Ei sitä voinut ymmärtää... Sioille – Tuomaan aatteet harhailivat siinä pellolla askarrellessa – sioille kallista ruisviljaa, joka maistui hyvälle ja piti miehen pystyssä? Ei Tuomas sioista paljoa tiennyt, niitä kun pitivät täällä puolessa ylen harvat – Tuomaan tietoon tällä hetkellä vain Palovaaran vanha harmaapartainen, mulkosilmäinen isäntä, joka puhui kumeasti käheällä äänellä. Häneltä Tuomas oli kerran saanut pikkupappilan pirtissä maistaakseen läskiviillokkeen, kun ukko ja hänen emäntänsä tapansa mukaan söivät siellä kirkosta palattuaan: siinä oli tuntunut sellainen rasvan voima, että ihan oli ellottanut... Ei Tuomas sianlihasta, mutta minkähänlaista olisi hirven...? Hirven ampuminen oli kyllä laissa kielletty ja tähän saakka Tuomas oli tuota käskyä totellut... Mutta viime talvena oli nälän ahdistaessa jo tullut mieleen ajatus, että nyt lähden ja kaadan sen Lehtovaaran seuduilla asuntoa pitävän ison sarviniekan, joka silmiään muljautellen oli kerran yrittänyt päälle ja ahdistanut vähäksi aikaa puun taakse. Hän olikin ottanut pyssynsä, työntänyt metson täkän laukkuun ja lähtenyt, mutta siitä oli tullut hukkareissu: jäljet olivat vieneet rajan toiselle puolelle, jonne Tuomaalla ei ollut tapana milloinkaan mennä. Mutta tulevilla lumilla tehtäisiin uusi yritys, sanoi laki mitä tahansa, sillä hän ei saattaisi enää nähdä perheensä ja itsensäkin vähitellen kuihtuvan ainaisen nälän kalvaessa. "Nälkä!" Tuomaan sielusta kuului käheä, katkera kuiskaus: "Nälkä!"

Kuinka hyvältä tuntuikaan auringon yhä helteisemmäksi käyvä lämpö, varsinkin kun muisti menneen talven rautaisia pakkasia... Niin soma oli katsella koivikon vaaleata, virkeätä vihreyttä... Kuuluiko Helunan kello? Kalahtelihan se siellä. Kontio on nyt laiska – vaikka häikiö hänet taannee – se tulee juuri silloin, kun sitä vähiten odotetaan. Mutta mikä ääni kuuluu tuolta rajalta päin, Hirvijärven rannalta? Ihan on kuin hakkuuta ja hirsien jymähtelyä – kantautuu kaukaa näin tyynellä. Eihän nyt ole minkäänlaisten metsätöiden aika ei talojen lähistöllä saati sitten kaukana selkosissa. Ja siellä on kaikki ruununmetsää, jota ei ole lupa kenenkään hakata. Jokohan tuota täytyisi lähteä peräämään? Tuomas oli täällä vähän niinkuin metsänvartijan virassa. Heittäisi vaikka onkea Hirvijärveen, niin saisi kai vaivansa palkan.

Siitä asti kun Lauri oli käynyt lapiota korjauttamassa, Sante oli tehnyt työtä säännöllisesti ja hyvin, vastustelematta suorittaen kaikki, mitä pyydettiin. Se vain hänessä oli omituista, että hän oli nyt heittäytynyt puhumattomaksi, ainoastaan urahtamalla ilmoittaen hintansa. Hän takoi aivan vimmatulla vauhdilla ja taidolla, niinkuin vain hän osasi, hikeä pyyhkimättä ja nokea pois pesemättä. Siitä oli seurauksena, että hän kävi pian peloittavan kolkon ja mustan näköiseksi: muutenkin tumma iho peittyi karstaan, kiharapörröisistä hiuksista, kulmakarvoista ja ruokkoamattomasta parrasta riippui kuonanhilsettä, ja kiiluvat silmät paloivat syvällä päässä. Kun hän ei käynyt saunassa, vaan heittäytyi pirtin lattialle aina samoissa rytkyissään, rupesi siitä muu väki häntä moitiskelemaan. Se rikkoi sepän rauhallisen, työhön harrastuneen mielialan: hän viskasi eräänä päivänä, tuijotettuaan kauan alasimensa takaa hopeana ja kultana välkkyvälle, iltaruskossa heloittavalle lahdelle, äkkiä vasaransa nurkkaan ja lähti sanaa sanomatta tiehensä, jättäen hölmistyneen asiakkaan siihen, puoleksi kallittujen viikatteiden ääreen. Seppä sulloi konttiin evästä niin paljon kuin sai vähillä rahoilla ostetuksi, otti kirveensä ja sahansa ja lähti.

– Minne Sante nyt? kysyi kievarin emäntä, joka oli sattunut pirttiin ja oudoksuen seurasi sepän puuhia.

– Minne ääni käskee, vastasi seppä touhuissaan.

– Mikä ääni?

– Se joka ilmoittaa, mitä ihmisen pitää milloinkin tehdä.

– Mitä se on sitten käskenyt?

– Se sanoo, että nyt lähde hakemaan itsellesi sellainen paikka, jossa on rauha.

Sante meni ja heitti oven kiinni niin että pirtti jymähti. Hän oli puhunut totta kuten aina: hänellä oli erikoinen oma käskijä, joka toisin ajoin komensi ihan jylisevällä äänellä ja vaati tottelemaan. Se oli tuottanut Santelle suuria tuskia, sillä se oli väliin vaatinut tekemään sellaista, jota Sante ei mitenkään voinut hyväksyä: pahaa, rikoksia, murhia ja murhapolttoja. Silloin Sante oli vastustanut sitä, kieltäytynyt jyrkästi kuulemasta sen ääntä, paennut pois ihmisten ilmoilta, ettei käsissä tuntuva pahanenteinen veto vain johtaisi väkivallantekoihin, ja siten vähitellen saanut tuon kauhunolennon rauhoittumaan. Silloin Sante saattoi joskus tuntea ihmeellistä seesteisyyttä ja rauhaa, joka täytti hänen rintansa muutamiksi silmänräpäyksiksi sanomattomalla onnella ja sai hänet avartuneella mielellä kuin salaman valossa yhdellä kertaa tajuamaan Jumalan ja itsensä, Kaikkivaltiaan rakkauden ja armon sekä oman mitättömyytensä, joka masentuu maahan, mutta löytää juuri siitä suuren salaperäisen onnen. Silloin hän hieroi silmiänsä kuin olisi herännyt pahasta painajaisunesta, suoristi pitkän, komean vartalonsa, veti ilmaa keuhkoihin, katsoi ympärilleen ja naurahti iloisesti. Hän oli huomannut, kuinka ihmiset silloin katsoivat häneen hyvänsuovasti, toivorikkaan odottavasti, ja puhuttelivat häntä erikoisen ystävällisesti kuin hän olisi juuri löytynyt eksyksistä tai noussut tautivuoteelta. Hän itsekin tunsi silloin kaikkia kohtaan lempeätä, rauhallista suopeutta ja palveli heitä mielellään. Olipa hänestä avartuneimpina, innostuneimpina hetkinä kuin hän olisi ollut jonkinlainen korkeimman tahdon, sallimuksen, välikappale, joka kerran saattoi olla kutsuttu suorittamaan outoja, välttämättömiä, kohtalokkaita tekoja. Tällaisina korkean nousun ja avartumisen hetkinä tuo vaienneena ollut ääni saattoi yht'äkkiä ruveta puhumaan kuin olisivat korvat auenneet lumpeesta, julistamaan kuin ukkosen jylinä, mutta jalosti ja ylevästi, jakaen ankaran siveydenlain käskyjä:

– Seppä, seppä, älä tee syntiä ajatuksissakaan, sillä Jumalan lait ovat jyrkät!

– En, Herra, en!

– Jos pidät käskyni, palkitsen sinut viimein ihanalla autuudella, mutta ellet, syöksen sinut helvetin tulijärveen, joka on tuhannesti kuumempi kuin rautaa kiehuttava ahjosi...

Mutta sitten jokin, useimmiten pieni seikka vähän närkästytti ja heti silloin seppä tunsi, että veret lähtivät kiertämään väärinpäin. Ja väkisin, vaikka kuinka olisi ponnistellut vastaan, rupesi ihossa tuntumaan satojen neulain pistelyä ja aivot sumenivat sekavasti pohtimaan yhtä ainoata asiaa – mitä, sitä ei seppä voinut sanoa. Ihmisten läsnäolo ja heidän vilkuilemisensa tuli aivan sietämättömäksi, niin että teki mieli tarttua lähimpänä olevaan aseeseen ja iskeä heidät kaikki mäsäksi. Tuo ylevästi jylisevä kaunis ääni hiljeni vähitellen, painuen kuin ukonilma taivaanrannan taa, ja sijaan räjähti yht'äkkiä irvokkaan, kiduttavan räikeästi kuulumaan perkeleen mustien korppien kuoro. Kauhistuen seppä näki noiden kaameiden lintujen lentävän joka haaralta, istuvan kaikkialle hänen ympärillensä ikäänkuin estääkseen häntä pakenemasta, tuijottavan häneen pistävillä, mustankiiltävillä silmillänsä ja alituiseen aukovan punaista kitaansa, ronkkuen inhoittavasti. Ne solvasivat häntä niin katalasti kuin ikinä voi ajatella mahdolliseksi, niin että hänen olisi tehnyt mieli mennä hirteen tai hypätä järveen paljaasta mielen masennuksesta; ne vaativat häntä tekemään mitä uskomattomimpia kauhuntöitä, neuvottelivat hänestä ilkeän tärkeästi ja huomauttivat yhä uudelleen hänen olevan joka tapauksessa parasta tappaa itsensä, koska oli tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan ja oli siis auttamattomasti perkeleen oma. "Tuolla se näkyy tulevan sinua hakemaan", ne sanoivat ja katsoivat merkitsevästi olkapäänsä yli, ja silloin seppä todella näki jotakin niin kamalaa, ettei hänen sielunsa enää sitä kestänyt, vaan hän läksi, viskaten vasaran ja pihdit kädestään, päähänsä tarttuen juoksemaan ulos...

Hänen ollessaan tällä päällä ihmiset pelkäsivät häntä ja häneltä oli kielletty pyssyn pito. Eipä sillä, että se olisi toden tullen mitään merkinnyt, sillä olihan muita aseita ja kykenihän hän ottamaan hengen keneltä tahtoi vaikka sulin käsin. Mutta eihän hän tahtonutkaan – mieluiten hän olisi elänyt erillään kaikista ihmisistä, jossakin sellaisessa paikassa, jossa ei olisi nähnyt heitä milloinkaan. Ehkä siellä, hän kuvitteli, tuo jalo kirkas ääni olisi jäänyt pysyväisesti hänen sielunsa hallitsijaksi ja nuo kamalat mustat linnut olisivat kadonneet ainaiseksi näköpiirin taa? Suuri rauha olisi vähitellen vallannut hänen rintansa ja hän olisi vihdoinkin päässyt nauttimaan sitä, jota oli koko ikänsä sanomattomasti kaivannut: lepoa, tuota korkeata rauhantilaa, joka oli vain joskus valahtanut hänen sieluunsa kuin mesipisara... Yhä enemmän hän oli sisällisten taistelujensa telmeessä ruvennut kaipaamaan tätä suurta yksinäisyyttä, onnelaa, jonne eivät mitkään tuholinnut pääsisi lentämään. Ja siitä oli yht'äkkiä kypsynyt päätös tehdä niin kuin tuo jylisevä ääni käski: "Lähde pois täältä ja mene kauas palvelemaan minua."

Seppä muisti penikulmain päässä olevan pienen erämaanjärven, jonka rannat kohosivat korkeiksi vaaroiksi, jääden vain yhdeltä puolelta niin mataliksi, että kapea korpipuro pääsi siitä viemään vesiä alavampia seutuja kohti. Kelohonkia oli kaatunut veteen siellä täällä ja niiden juurakot törröttivät kyljellään, maasta irti revenneinä, paksuimmat juuret vielä haarallaan kuin veden pinnalle pistävät hukkuvan kädet. Maan reuna muuttui veden partaalla hyllyväksi suoksi, paitsi yhdessä niemessä, jossa ranta oli korkeampi ja siihen päättyvä soraharja jatkui vedessä kauniina hiekkapohjana. Siitä saattoi huomata veden olevan kirkasta ja valkeata kuin lähteessä, ja nähdä, kuinka uhkamieliset kalat mennä jurrivat tiehensä totisina ja ällistyneinä, joka evä siirallaan. Kesän hellepäivänä järven yllä vallitsi raukea hiljaisuus, jota keskeytti vain sudenkorennon siipien äkillinen särähdys tai haukan huuto korkean hongan latvasta tai kalasääsken kohahtava isku veden pintaan tai hiljaisen tuulenhenkäyksen surumielinen kuiskaus rannan vaivaisessa kääkkyrämännyssä. Kunnes aivan laskemattomasti saattoi yht'äkkiä tulla tuulenpuuska ja pyörre, joka kohisutti mahtavasti pimeää korpea ja korkeaa hongikkoa, meuroi järven vettä, nostaen sen pieneksi mutta äreäksi aallokoksi, raivosi aikansa ja kuoli pois, jättäen jälkeensä kummastuneen hiljaisuuden. Kaukaa suon selältä saattoi silloin kuulua raikuva kurjen huuto tai läksi palokärki lentämään ruikuttaen valittavasti tai kuiskaili aran särähtelevästi pieni metsän lintu, suuren luonnon hiljainen, aristunut sydän... Yksinäisyyden runous vallitsi koko täydellisyydessään tämän järven, Hirvijärven, ympärillä, niin mahtavana ja voimakkaana, että sen piiriin joutunut ennenpitkää tunsi outoa, peloittavaa lumousta, salaperäistä kouristusta sydämensä seuduilla...

Tänne seppä saapui – suoraan tiettömien salojen läpi, sen selittämättömän vaiston ohjaamana, joka opasti hänet näissä metsissä minne hän vain halusi. Siihen paikkaan, jossa vaaran rinne aleni mieluiseksi ahoksi ennenkuin painui rannan tasalle ja muuttui hyllyväksi letoksi, hän pysähtyi, nosti konttinsa riippumaan viilekkeistään hongan katkenneeseen oksaan, otti pois hattunsa, kuivasi otsaansa paidan hihalla ja kuunteli silmät ja korvat terävinä erämaan ääniä. Oli tyyntä, järven pinta oli rasvakirkas, puun lehti ei liikahtanut... Mutta liikahtipas! Ihmeekseen ja kummastuvaksi säikähdyksekseen Sante näki ja kuulikin nyt, kun osasi tarkata, että tuolla muutaman kivisen kumpareen takana kasvavan haavan lehdet rapisivat, väliin kovemmin, väliin taas hiljentyen. Hänen mielessään vilahti häivähdys tarinasta, joka kertoo Jeesuksen ristin olleen tehdyn haapapuusta, minkä vuoksi tämä yhä värisee tuskasta, mutta tuo vilahdus hävisi siinä samassa ja käsi puristi lujemmin kirveen vartta. Säikähdys kuoli pois ja mielen täytti yht'äkkiä uhkamielinen, vääjäämätön suuttumus siitä, etteikö täälläkään saanut olla yksin ja rauhassa. Pystypäisenä kuin hirvi Sante läksi astumaan haapaa kohti...

Hän ei ollut päässyt vielä puoliväliinkään, kun haapa äkkiä lakkasi rapisemasta ja kumpareen takaa kohosi iso musta pää: siellä oli ollut metsän kuningas syömässä muurahaisia haavan lahosta kyljestä. Nähtyään miehen kontio mörähti vihaisesti ja lähti vyörymään kuin heinäruko myrskyssä seppää kohti, kita auki veripunaisena ja ruskea kieli roikkuen. Seppä ei tiennyt, että sillä oli tuolla sakeimmassa tureikossa tuimassa ottelussa vallattu puoliso, että se oli vimmaisen omistus- ja puolustusvietin vallassa, kärsimättä ketään elollista läheisyydessään. Ja vaikka seppä olisi tiennyt sen, hän ei olisi silti vääjännyt, sillä säikähdyksen aiheuttama suuttumus oli repäissyt rikki hänen sielunsa rauhantilan, niin että sieltä nyt kuului kumajava, kohiseva huuto: "Käy päälle, käy kiinni, lyö, tapa!"

Seppä kiristeli hampaitaan, tarttui kirveeseen koko voimallaan ja huusi oudolla, kaamealla äänellä:

– Tule, saatana, tule!

Kaiku toisti äänen moneen kertaan, pyörittäen huulillaan "saatanaa". Korpipuron tiheikössä torkkuva jättiläishirvi kuuli sen ja ravisti paheksuen leveitä, mahtavia sarviaan, metsää terävin silmin tutkiva kotka kuuli sen ja käänsi komean liitonsa sinne päin, mistä se lähti, saadakseen selville, kuka uskalsi korottaa äänensä niin korkeaksi hänen valtakunnassaan, koko erämaa kuuli sen ja värähti kuin oudon aavistuksen valtaamana. Kohti vyöryvä vimmainen kontio tunsi, kuinka sen outo, ennenkuulematon sävy omituisesti herpaisi sitä ja pakotti sen pysähtymään. Se istahti, nousi kahdelle jalalle, katsoi kämmeniensä raosta tuota outoa miestä, mörisi epäröiden ja kysyvästi...

Mutta Sante ei pysähtynyt eikä epäröinyt, vaan astui hurjan äänen ajamana, silmät palaen, hampaat irvissä, avopäin ja tukka pörröisenä, likaisessa naamassa hikivirtain valkeita viiruja, kirves korkealla karvaisessa, suonikkaassa kädessä, jonka lihakset olivat kuin terästä ja joka oli oppinut salamannopeasti osumaan juuri siihen paikkaan, minkä ajatus minäkin silmänräpäyksenä edessä olevasta hehkuvasta raudankappaleesta valitsi. Mustana, savuavana sappena kuin helvetin rikkikeitto paloi hänen tietoisuudessaan kaamea ajatus, että tuo olento tuossa oli nyt hänen varsinainen kiusaajansa, se musta, punakitainen perkele, joka joskus yritti rynnätä hänen kimppuunsa, joka piti häntä alati sanomattoman ahdistuksen alla... Hän oli luullut päässeensä sitä pakoon, kun oli karannut tänne tiettömille selkosille, ja nyt se oli tuossa... Ensimmäiseksi heti tultuaan hänen piti tavata se... Se oli varmaan hiipinyt tänne edeltäpäin ja odottanut häntä käydäkseen kimppuun silloin, kun hän vähiten aavisti... Mutta nyt oli tilinteon hetki tullut – nyt koetettaisiin, kumpi jäisi paikalle. Uudelleen seppä huusi kaameasti:

– Odota, perkele, odota!

Taas kaiku kirahtaen kertaili "perkelettä", joka kimpoili vaaranrinteestä toiseen kuin olisivat kaikki kammoen torjuneet sen luotansa. Oudostuen kontio katsoi hurjaa, peloittavaa miestä, joka silmät palaen ja valkea hammasrivi loistaen mustan parran välistä tuli kohti kirves koholla... tuli vain... tuli...

Kontio pyörähti ympäri ja lähti menemään sitä tureikkoa kohti, jonne sen puoliso oli pehmeälle sammalelle köllähtänyt. Ja puiden latvojen tasalla levollisesti liitelevä kotka näki nyt hurjan, eriskummallisen kohtauksen: kuinka pitkä, jäntevä, likainen ja repaleinen mies juoksi villillä vauhdilla niin että metsä rytisi kontion perässä, jonka täytyi yhä lisätä nopeuttansa, ettei mies olisi tavoittanut... kuinka molemmat hävisivät tuonne vaaran taakse, kumisevalle kankaalle, josta miehen raivoisat huudot kuuluivat yhä vaisummin. Sitten tuli äkkiä hiljaista kuin katkaistuna... Kotkan ei sopinut nähdä sitä, kuinka sepän sielun täytti äkkiä sysipimeä, kuinka hän paiskautui kuin ammuttuna sammalelle ja jäi retkottamaan siihen kuin kuollut, armahtavaisen pyörtymyksen vaivuttamana unohduksen yöhön... Mutta kontio painui puolisoineen pois ja sen mieltä ellosteli outo, katkera nöyryytyksen ja samalla pelon tunne...

Tältä aholta oli kirkkaina, tyyninä, keveäilmaisina päivinä kuulunut se kuivien kelohonkien ja honkahirsien kumea jymähtely, joka oli herättänyt Julman Tuomaan huomiota. Ja niinpä hän ilmestyi eräänä iltapäivänä, jolloin auringonvalo rupesi jo paistamaan punertavalta, Hirvijärven rannalle, erkani metsän pimennosta hiljaa ja varovaisesti kuin esi-isät ennen rappasotien aikoina mentäessä ryöstöretkelle rajan taakse, katseli terävästi ympärilleen ja kuunteli kuin saalistansa odottava ilves. Tuolta kuului kirveen isku ranta-aholta, tuolta jymähti jo kuivan, vyöryvän honkapölkyn kumakka kolina... Ihmeissään Tuomas läksi hiipimään sinne...

Onneksi Sante huomasi hänen tulonsa jo niin ajoissa, että kerkesi tottua häneen ja tuntea, kuka hän oli. Tuomas oli hänen vanha tuttavansa, melkeinpä ystävänsä, mikäli hänellä sellaisia oli, eikä ärsyttänyt hänen mieltänsä, vaikka olikin ihminen, sillä Sante oli muistanut hänen kaukaisen asuntonsa ajatellessaan tätä paikkaa ja pitänyt häntä esimerkkinänsä. Ilmaisematta minkäänlaista hölmistymistä, vaikka se oli melkoinen, Tuomas istahti kivelle Santen jo polkeutuneen tanhuan ääreen, kaivoi kessumassinsa, latasi nysänsä, veteli sen hyvään paloon ja kysyi sitten kuin ohimennen:

– Pirttiäkö siinä...?

Sante iski kirveen hirren selkään ja hyppäsi alas koirankaulalle salvetulta ristikolta, joka oli jo muutaman hirsikerran korkuinen, kuivasi hikeä, istui Tuomaan lähistölle, pani hänkin tupakaksi ja vastasi:

– Pirttiä...

Tuomas näytti ymmärtävän asian, poltteli hetkisen jalolla, kirkastuneella ilmeellä ja virkkoi sitten:

– Se onkin tässä komeahongikko – eheitä pystykuivia, jotka ihan tuoksuvat...

– Niin on, myönsi Sante hyväksyvästi.

– Eikähän kukaan, jatkoi Tuomas, rupeaisikaan salvamaan pirttiä kesämahlaisista hirsistä, sillä nehän lahoisivat jo ennen kuin saisi harjavuolen nostetuksi.

– Kuka nyt niin hullu olisi, myönteli edelleen mietteissään Sante.

Tuomas poltteli rauhallisesti niin kauan, kunnes tupakan tuli jo kärähdytteli kopan timieraista pohjaa, kopisti sitten piippunsa saappaankärkeen ja arveli kuin itsekseen:

– Joo, kyllä siinä on ruunulla komea hongikko. Olipa kumma, kun vosmestari antoi sinulle luvan... Ei se hevillä niitä anna tällaisiin tukkiaarnioihin...

Santen huomio heräsi ja hän rupesi tarkkaavaisesti kuuntelemaan, kun Tuomas jatkoi puoleksi itsekseen:

– Se on tämä ukko ruunu saita ja kova puittensa päältä eikä anna rötistää mökkiä mihin itse haluaisi. Eiköhän ole parasta, että käyt vossakan puheilla ennenkuin hakkaat nurkkia tätä korkeammalle. Tämän se vielä antanee anteeksi, nämä kun ovat pystyyn kuivaneita ja olisivat jääneet lahomaan joka tapauksessa... Täytyy mennä koettamaan, vieläkö Hirvijärvessä on entisen kokoisia ahvenia... Tuota, jos sinulla rupeaa haluttamaan lehmänviljaa, niin tule meille, sillä Helunalla on hyvä lypsyaika. Ja saunaahan sinä kumminkin tarvitset...

X

Aina kirkkaana hohtavan taivaan alla elettäessä, auringon käydessä näkymättömissä vain keskiyön kohdalla, lehtien kasvaessa täyteen kokoonsa, ohran iloisesti hymyillessä ja rukiin työntäessä uljaasti olkivartta, hallan pysyessä voimattomana, yön valkeuden herpaisemana soittensa kylmissä pohjavesissä, käkien kukkuessa ja rastaiden jutellessa oli saavuttu juhannukseen. Erämaiden kansa oli selvinnyt kevätkauden töistä: oli kylvänyt ja näki nyt toivon oraan viheriöitsevän; oli polttanut tervahautansa ja vienyt kymmenet tynnyrinsä solakoilla ja sujakoilla veneillä emäjoen myötämäkeä alas merenrantaan; oli palannut sieltä ja huoahti nyt hetkisen juhannuksen valkeudessa, ennenkuin kiireellinen, melkein yötä päivää jatkuva heinänteko alkoi. Nähdessään silloin tällöin järvellä tervaveneen, jota souti väsynyt airopari tai suosi onni niin, että se päästyään kosken niskasta kuolleelle vedelle sai nostaa nelikulmaisen purjeensa ja lähteä sen viemänä viilettämään, pastori muisti aina samat armottomat todellisuuskuvat, samat asiat, jotka hän niin hyvin tunsi: miehet ja naiset, jotka raadettuaan raskaasti viljelystyössään siitä saakka, kun kirsi oli maasta hampaansa hellittänyt, tervahaudan rakentamisessa ja polttamisessa, olivat tehneet vaarallisen, uljuutta ja voimaa kysyvän matkan meren rantaan, jotkut hankkien mainetta sillä, että itse laskivat koko joen, sen tulisimmatkin kosket, laillisilta ammattilaskumiehiltä apua pyytämättä. Selvästi pastori saattoi seurata tätä heidän kulkuaan, nähdä laskumiehen joka ilmeen, kuulla kuohujen äkäisen kohahduksen ja veneen natinan, kun voimakkaiden käsien hallitsema pitkä mela käänsi ja väänsi sitä oikealle väylälle. Useimmiten kävi hyvin, mutta ei silti mennyt sitä kevättä, ettei tulvivan joen valtava kuohu tai vastustamaton kannehyöky täyttänyt raskaassa lastissa olevaa venettä, vienyt sitä kaikista ponnistuksista huolimatta väärään, kääntänyt poikkiteloin, ruhjonut kiviin... Nämä ihmiset olivat kummallisia: ne eivät huutaneet edes hengenhädässä, vaan painuivat veteen kosken vietäviksi, tynnyrien, sauvoimien, muun lastin sekaan, vaiti ollen, tyyninä, oudosti alistuvina... Useimmat eivät osanneet uida, vaan koettivat pysytellä pinnalla airon tai teljon varassa, mitä olivat käsiinsä saaneet. Jumala heitti rannalle kenen tahtoi tai toi muuten avun, hukutti toisen. Ei sille voinut mitään: mikä oli sallittu, se oli sallittu.

Sitten pastori näki heidät ihmettelemässä merenrannan maalikaupunkia, töllistelemässä katujen risteyksissä, ajamassa muutaman lantin edestä ajurin nelipyöräisissä, karjahtelemassa humalaisina, tappelemassakin, heräämässä "korttikaarin" tunkkaisilla oljilla ja lähtemässä maailman murjomina ja puhumattomina kohti kaukaista kotia, veneessä lastina vuoden välttämättömin leipä ja suola, taskussa sopimuskirja seuraavan vuoden tervalastista ja kukkaro yhtä tyhjänä kuin tullessa. Sanomattoman vaikea matka oli edessä: yli parikymmentä penikulmaa liukasta virtaavan ja kuohuvan veden vastamäkeä, jota oli yhtä helppo laskea alas kuin vaikea nousta ylös. Pastori näki selvästi, kuinka aikamies, nuorukainen, nainen, nuori tyttö, lapsi, milloin kahden, mutta useimmiten yksin kiskoi venettä kulkien nuora olkapään ylitse heitettynä pitkin ruunun rakentamaa rantamöljää, samalla kuin toinen piti pitkällä sauvoimella, "rompsilla", veneen kokkaa rannasta ulohtaalla. Lukemattomia kertoja siinä vetäjän kaula kiristyi lujalle kuin kuormahevosella vastamaassa, otsasuonet pullistuivat, silmät sumenivat ja korvat rupesivat suhisemaan, ennenkuin oli noustu viimeinen nikara ja saatu vene kotiulapan tyynille vesille. Ne voimainponnistukset, joita tällaisiin suorituksiin tarvittiin – niin pastori ajatteli – olivat käsittämättömiä sillekin, joka oli niitä lapsuudesta nähnyt, saati sille, joka ei olosuhteita tuntematta voinut kuvitellakaan, mistä oli kysymys. Sitkeäksi siinä kansa kasvoi, sisukkaaksi ja peräänantamattomaksi, ja sellaistahan se kaikista moitteista huolimatta oli. Joka suvi se kiskoi pettua talven varaksi ja tyytyi jyrsimään sitä, hylkäämättä tätä karua salomaata, jonka tunsi kodikseen...

Ja kaikkien näiden mielikuvien päätökseksi pastori näki aina tervamiesten kotiintulon. Suunnilleen sen aika osattiin laskea, sillä kokemuksesta tiedettiin, kuinka kauan matka kesti. Viimein ruvettiin yhä useammin vilkaisemaan järvelle ja lapset kävivät malttamattomiksi. Huoli kalvoi sydäntä, että kunpa ei olisi mitään onnettomuutta tapahtunut. Tervamiehistä ei yleensä tullut eikä voinutkaan tulla tietoa ennenkuin he itse saapuivat: silloin he jurosti juttelivat onnensa tai onnettomuutensa. Jo kuuluu tuolta lasien ilakointia – äidin täytyy mennä kesken askareiden vilkaisemaan järvelle: tosiaankin, sieltä pilkottaa valkoinen purje tuoden hyvällä myötäisellä venettä rantaa kohti. Emäntä lähtee sinne – ei kiirehdi ulkonaisesti, vaikka sydämessä vaihtelee ilon ja pelon hätä. Jo laskevat purjeen ja kohta kahahtaa kokka rantahiekkaan. Emäntä katsoo: tuossa ovat isä ja piika-Mari, mutta missä on kolmas, Jussi, emännän vanhin poika, joka oli päässyt ensi kertaa tervoja soutamaan? Emäntä menee neuvottomana veneen luo, mutta ei kysy, piika-Mari vetää huivia silmilleen ja rupeaa nostelemaan tavaroita maalle, isäntä pyörii emäntään selin, edes häntä tervehtimättä. "Herra Jumala", saa emäntä viimein sanotuksi ja korjaa huiviaan, "Jussi?" Isäntä ei vastaa eikä emäntä enää kysy, sillä nyt hän tietää poikansa jääneen sille tielle. Hän ei itke, vaan tiukottaa huiviaan ja rupeaa auttamaan Maria. Hänen liikkeensä ovat kömpelöt ja tökeröt kuin hän ei tietäisi mitä tekee, ja toisella kädellä täytyy painaa sydänalaa, johon ottaa kipeästi kuin olisi saanut siihen kovan iskun. Isäntä avaa vaiti ollen arkkunsa ja jakelee sieltä pikku pojilleen rusinoita ja penninkorppuja...

Vasta vähitellen emäntä saa tietää, miten Jussi oli hukkunut. Oli menty vinhassa myötäisessä pitkin merilaajaa ulappaa, joka suli yhteen taivaan kanssa, kun osui katsomaan salmen läpi toiselle selälle. Aallokko nousi jo uhkaavaksi, mutta purje ikäänkuin veti raskaan, vauhtiin päässeen veneen pois kähähtelevien takaa-ajajien valkoisista hampaista. Jussi oli lähtenyt keulasta perään, jossa isä tukevasti viiletti pitkällä melalla, ja oli kävellyt varalaidan, räpeen, sisäpuolella olevaa veneen varsinaista reunaa pitkin, pujahtanut purjeen alatse ja noussut taas pystyyn, kun yht'äkkiä syrjästä tuleva puuska oli horjahduttanut häntä ja hän oli hojeltunut kohisevaan aallokkoon pää edellä. Isä oli viskannut sauvoimet ja teljoja avuksi, rynnännyt laskemaan purjeen ja ruvennut yli voimainsa reuhtoen kääntämään venettä, mutta ennenkuin se oli saatu suoritetuksi, oli Jussi jo hävinnyt jäljettömiin. "Se upposi ihan heti", sanoi piika-Mari pillahtaen itkuun, "huutamatta se painui sukkeloon... Siltä minusta näytti kuin se olisi sanonut 'äiti' ja siinä samassa kadonnut". – "Niin se sanoi", vahvisti isäntä, "ja oli niin tyrmistynyt, ettei älynnyt tarrata sauvoimesta tai teljosta kiinni ja ruveta niiden varassa uimaan... Tottapa se oli niin sallittu".

Tositapahtuma tässä kuvasteli pastorin mielessä eikä suinkaan ainoa. Mutta tämä oli koskenut sydämeen erikoisesti siksi, että nuo ihmiset olivat niitä, joiden elämästä ja katseesta loisti luonnollisen sivistyksen ja puhtaan, syvän hengenelämän jalo pyhitys, että he olivat pastorin ystäviä. Ja oli vielä muukin syy, joka oli vaikuttanut pastoriin aivan järkyttävästi: vuosi toista tämän tapahtuman jälkeen emäntä oli saapunut ripittäytymään sen johdosta, ettei hän voinut lakata suremasta poikansa kuolemaa ja kapinoimasta Jumalaa vastaan. Emäntä tunsi tunnossaan, että hänen olisi pitänyt alistua siihen, jolle ei kuitenkaan mitään mahtanut, mutta kun ei voinut. Pastori oli hätääntyneenä haparoinut sielustaan ytimekästä ajatusta ja sanaa, joka olisi tehonnut emäntään, mutta ei ollut aluksi löytänyt mitään, jonka olisi voinut hyväksyä. Mutta sitten oli hänen sydämeensä valahtanut pisara, joka oli tuntunut hänestä itsestään suloiselta, ja hän oli sanonut emännälle, ettei hän tahtonut tämän surua sammuttaa. "Teidän surunne on pyhää ja inhimillistä, teidän kapinoitsemisenne taistelua rukouksissa".

Mutta nyt oli juhannus. Lauri istui keittiön portailla ja huomioitsi tarkasti ympärillään kuhisevaa oudon vilkasta elämää. Ilmassa oli erikoista juhlatuntua, jonka Lauri päätteli johtuvan siitä, että oli juhannus, että oli kirkasta, valkean heleätä kaikkialla. Tuo kirkkaus oli tähän saakka vain päivä päivältä lisääntynyt ja nyt oli yö kadonnut olemattomiin. Aurinko ei oikeastaan laskenut: se kyllä katosi joiksikin hetkiksi taivaanrannan taa, mutta kun se heitti sieltä rusotuksensa pilviin, niin oli melkein sama kuin jos se olisi paistanut suoraan. Kaikki heloitti niin kummallisesti eikä uni tullut. Lauri olisi valvonut niinkuin kaikki muut, ellei äiti olisi pimentänyt verhoilla makuuhuonetta ja vienyt vastusteluista huolimatta nukkumaan.

Maitokamarin seinustalla kasvava vanha korkea haapa oli viikkoja sitten varistanut karheanvillavat norkonsa ja saanut tiheän lehtivaipan, joka rapisi alituisesti. Sen vieressä kuin kainalossa kasvava pihlaja, jonka lehvät kurottuivat katoksi pihalle päin, kukki parhaillaan komeasti ja ilman täytti huumaava tuoksu ja hyönteisten surina. Lauri näki mielessään, kuinka kaikkialla saloissa pihlajat kukkivat, seisoivat siellä yksinään ja ihastelivat itseään, hymyilivät taivaalle, kuuntelivat lintujen laulua, viettivät juhannusta ja olivat onnellisia. Tuomet olivat kukkineet jo. Niiden terälehdet olivat kuin lunta. Lauri tunsi omituista hyvääoloa ajatellessaan näitä asioita. Isonpappilan puutarhassa oli vanha tuomi – siinä oli ollut kukkia ihan pilvenään. Laurista oli ikävää, ettei pikkupappilassa ollut tuomia, oli vain korkeita haapoja ja koivuja. Ne olivat kyllä kauniita. Pekka-renki oli tehnyt kahden haavan väliin kiikun ja siinä Lauri keinui alituiseen. Joskus hän jäi katsomaan haapain oksien välitse pitkin runkoa ihan ylös asti ja huomioitsi lehtiä, jotka heijasivat ja liipottelivat mukavasti edestakaisin, aina kaksi kannassaan. Valkoinen pilvi joskus loisti oksien välitse. Niskaa rupesi omituisesti kihelmöimään, kun piti kauan päätä näin kekallaan, ja korkeuden syvyys pyörrytti. Täytyi katsoa maahan, jolloin se aluksi ihan tanssi silmissä. Kiikusta muuten näki järvelle, joka vilaji metsän latvojen takana. Lauri huokasi kaipauksesta, sillä tuolla ulapalla, sen hiekkarannoilla, rovastin kalastusmajalla, joka oli kaukana salmessa olevalla saarella, ja toisella puolella, jossa oli mahtava koski ja vanha salaperäinen rautaruukki, oli hänen unelmainsa onnela. Siellä oli toisenlaista kuin täällä, outoa, viehättävää – varsinkin koski. Sitä Lauri kuunteli värisevin sydämin, sillä sen pauhu oli hänestä mahtavaa... Vain ukkosen jyrinä oli mahtavampaa ja lisäksi peloittavaa. Äsken oli ollut kesän ensimmäinen ukonilma. Lauri oli herännyt pimennetyssä huoneessaan, joka tuon tuostakin oli leimahtanut sinertävän valoisaksi, samalla kuin huumaava jyrinä oli tärisyttänyt ikkunoita, ja oli pelännyt sekä hiipinyt äidin sänkyyn. Siellä ei peloittanut ja hän oli pian nukkunut, uudelleen... Mutta tuolla järvellä – siellä oli ihanaa. Uimassa käytäessä hän loikoi hietikolla ja kuunteli kaikkia ääniä, mitä sattui. Rannan puut humisivat: männyt matalasti, hiljaisesti suhisten kuin kuiskaamalla, koivut rapisevammin. Väliin männyt kovensivat äänensä ankaraksi kohinaksi kuin olisivat nuhdelleet maailmaa, toisen kerran taas hiljensivät sen surumielisiksi, tuskin kuuluviksi mutta sitä murheellisemmiksi huokauksiksi. Silloin erotti tuosta läheltä vaisua lirinää, niin pientä kuin veden ensimmäinen ääni suinkin on: korven pimennosta saapuva jäätävänkylmä hetepuro siinä hajoitti vetensä hietikolle moniksi haaranteiksi, joista jokunen saattoi hiukan lirahtaa ennenkuin katosi järveen. Lauri olisi mielellään laittanut siihen myllyn, mutta ei voinut, sillä vesi oli kauhean kylmää. Siinä ei saattanut seistä, koska rupesi palelemaan. Ja olihan se mieluisa ilman myllyäkin. Lauri katseli sitä joka kerta käydessään rannassa, koetti varpaillaan veden kylmyyttä ja joi laittamallaan tuohilipillä, vaikka ei olisi ollut janokaan. Hopeankirkkaana vesi helmeili puhtaasti hilseilevää tuohenpintaa vastaan. Sitten Lauri kuunteli tiirojen alituista tirrausta ja katseli, kuinka ne uupumattomasti, höyhenkeveästi keinuilivat ilmassa ja tuulessa. Niiden ääni oli kaihomielistä ja sekautui nukuttavasti aaltojen rauhallisiin kohahduksiin hietikkoa vastaan. Lauri tunsi hyvääoloa ajatellessaan kaikkea tätä. Hän ei ymmärtänyt, mikä siinä niin viehätti, mutta tunsi vain vaipuvansa tähän kaikkeen kuin kehtoon. Se oli samaa hauskuutta kuin Kuukas-Annin kertoessa satuja...

Lauri istui portailla ja huomioitsi kirkkoväkeä, jota kokoontui yhä enemmän. Kysymättä ne asettuivat kaikkialle, missä vain tilaa oli, paitsi pastorin puolelle. Sinne menivät vain arvokkaimmat isännät ja emännät, sitten kun olivat ensin majoittuneet jonnekin. Emännistä toisilla oli tuliaisia: ohut leipä ja sen päällä litteä juusto. Laurin suuhun herahti vettä hänen tätä muistaessaan. Harva talo kykeni sellaisia tuomaan. Isä ja äiti kättelivät heitä, puhuttelivat ystävällisesti ja käskivät istumaan. Tarjottiin kahvia, niin täysiä kuppeja, että lautanen oli puolillaan. Niin piti olla, sillä muuten äitiä olisi pidetty saitana. Mutta sokeria ei mennyt paljoa – äiti oli särkenyt tavattoman pieniä paloja. Emännät joivat hartaasti, lautanen viiden sormen nenässä ja kuppia pitävä käsi sojottaen suorana, ettei tippa putoaisi vihtoriinihameelle. Vaaran Vapulla herneili vesitippa nenän päässä. Hän puhui aina raukealla, viisaalla äänellä elämänkokemuksistaan ja äiti kuunteli häntä mielellään. Ison nahkakantisen virsikirjansa Vappu piti käärittynä siniseen huiviin ja puhuessaan silitteli sitä lakkaamatta... Tuolta näkyi tulevan Helga, viipottaen avainta sormessaan kuten aina. Oli kai jo jakanut postin ja sulkenut ovet... Iltahan nyt olikin jo – juhannusaatto. Täällä kun oli pappiloissa, muissa virkamiehissä ja kauppiaissa juuri tällaisina isojen pyhien aattopäivinä tavaton kiire, niin ei valvottu juhannusta tämän kummemmin. Lauri oli kuullut niin tehtävän muualla, poltettavan juhannuskokkoa. Täällä poltettiin kokkoja syksyllä, sysipimeällä... Se oli komeaa. Oli täällä sentään juhannuskoivut portaiden edessä. Ne olivat niin hentoja, kauniita ja puhtaita. Lauri tunsi yht'äkkiä rakastavansa niitä niin, että olisi haluttanut karjaista. Hän ojensi kätensä niitä kohti ja aivan tietämättänsä sanoi: "Heh!"

Helga ei mennytkään ison etehisen kautta sisään, vaan nähtyään Laurin ja kuultuaan hänen aatteellisen, innostuneen huudahduksensa tuli hänen luoksensa ja istuutui viereen. Lauria peloitti, että jos se tässä ihan ihmisten nähden rupeaa syleilemään ja suutelemaan... ja siirrähti hiukan poispäin. Helga kuitenkin ymmärsi Laurin oikein eikä vetänyt puoleensa – ei muuta kuin sipaisi hiukan kädellä poskea ja toivotti pehmeällä, sointuvalla äänellä hänelle "hauskaa juhannusta". Lauri katseli häntä miehekkäästi, avoimesti ja vakavasti. "Sitä samaa!" hän vastasi. Hän ei ilmaissut olevansa aivan häikäisty Helgan kauneudesta. Kun oli uusi hattu... se oli varmaan tuotu siinä pyöreässä pahviaskissa, jota Kinnus-Eera oli niin varovaisesti kantanut pikkusormellaan... ruusunpunainen, täynnä kukkia ja jos mitä, somasti nojollaan tuossa otsan yläpuolella. Ja kasvot olivat niin kauniit, valkeat ja puhtaat, ja leninki niin hieno, hihat laajat ja komeat kuin pussit... vyötäinen hoikka kuin ampiaisella. Renki-Pekka oli nauranut Helgalle, kun tämä oli kävellyt maantiellä näin hienona auringonvarjostimineen, mutta Lauri oli loukkaantunut ja kieltänyt. Hän rakasti Helgaa eikä sallinut hänelle naurettavan. Kuinka ihanalta Helga tuoksui – taivaalliselta... samalta kuin hänen tyynynsä riippumatossa, jossa Lauri oli levännyt äskeisenä hellepäivänä. Hän oli ollut Helgan luona ja Helga oli maannut riippumatossa... Lauri oli koettanut laskea kivitaululle, mutta sitten hänellä oli tullut pää kipeäksi ja hän oli ruvennut voimaan pahoin. Helga oli silloin laittanut hänet lepäämään riippumattoon ja tuonut virkistävää juotavaa. Lauri oli tuntenut hänen tyynynsä tuoksun, sen saman, joka nyt leyhähti hänestä paljoa voimakkaammin. Hän katseli Helgaa loistavin silmin ja tämä ymmärsi ottaa vastaan hänen sanattoman, vilpittömän ihailunsa. Hän punehtui hiukan ja sanoi: "Voi sinua, pikku mies!"

Tuolta näkyivät tulevan Alli-täti ja Elsa – Einar-setä tulisi varmaan myöhemmin, sillä hänelläkin oli asiakkaita. Elsalla oli hieno valkoinen leninki ja hiuksissa korkea vaaleanpunainen nauharuusuke. Hän oli tietoinen kauneudestaan ja lähestyi vakavana, sormi suussa, käsi äidin kädessä, katsoen samalla ujosti ja veikeästi Lauriin. Ymmärtäen, että Alli-täti vaati toisenlaista tervehdystä kuin Helga, jolle Lauri oli tottunut sanomaan vain toverillisen "jahah!", ja että siistiä juhannuspukua tuli kunnioittaa herrasmiehen käytöksellä, Lauri nousi seisomaan, töpsähdytti asennon ja kumarsi. Alli-tädin kasvoille lehahti lempeä hymy ja hän nyökkäsi vastaukseksi, ja Elsa nyykistää niksautti sievästi, itsetiedottoman naisellisen kiemailun tapaamana samalla sirosti levittäen hametta vasemman käden peukalolla ja etusormella. Se oli Laurista somaa, mutta hän ei pitänyt arvolleen sopivana sitä mitenkään ilmaista. Samalla hän sattui katsomaan, kuinka Alli-täti tervehti Helgaa... Lauri ei ymmärtänyt, mitä siinä oli, mutta jotakin vierastavaa ja jäykkää oli molempien käytöksessä ja ilmeissä. Alli-tädin huulet olivat melkein valkoiset ja Helgan poskilla kulki punaisia vihurilaineita. Helgan silmäterät olivat luonnottomasti laajat ja paloivat mustina ja pohjattomina. He kättelivät kuitenkin ja lähtivät isoa etehistä kohti. "Lapset, tulkaa tekin sisään, on jo kylmä", sanoi Alli-täti ja vei Elsan mukanaan. Lauri ei kuitenkaan mennyt heti – se ei olisi tullut kysymykseenkään – vaan tutkisteli vielä hetkisen taivaan merkkejä, illan rusotusta ja pihalla liikuskelevaa kirkkoväkeä. Sitten hän pujahti sisään keittiön kautta, josta oli tottunut kulkemaan, käynti pääovesta kun oli ikäänkuin epämiehekästä, hänelle sopimatonta.

Keittiössä Selma puuhaili hellan ääressä ja Pekka söi pöydän päässä illallistaan. Pekka oli jo ollut saunassa ja oli nyt pyhäpukimissaan ihan komean näköinen. Kyllä Lauri ymmärsi Pekan niinkuin täällä puolessa sanottiin "riijaavan" Selmaa, mutta hän ei ollut siitä tietävinään, sillä sellainen oli kovin ujostuttavaa eikä hän sitä hyväksynyt. Yleensä niissä asioissa tuntui olevan paljon kummallista ja käsittämätöntä – Lauri pani merkille, että Selman ruskeat silmät loistivat kirkkaasti kuin tähdet ja posket rusottivat punaisina... Pekka mitä lienee juuri sanonut, koska keskeytti puheensa Laurin tullessa ja nauraa hörhötteli hyväntuulisesti... Lauri oli äidin varoituksista päässyt ymmärtämään, että Pekka saattoi väliin puhua sellaistakin, jota Laurin ei sopinut kuunnella. Äiti ei näkynyt tietävän sitä, että useimmat ihmiset täällä puhuivat "sopimattomasti", välittämättä Laurin läsnäolosta. Lauri ei ollut sanonut sitä äidille, vaan oli koettanut unohtaa kuulemansa ja näkemänsä rumuudet. Hän tunsi niitä muistaessaan jonkinlaista hämärää kauhua ja samalla häpeää – nuo sanat ja asiat olivat täynnä eräänlaista pimeää voimaa – taikuutta – samaa kammoa, jota hänessä herättivät ihmisten kummalliset puheet kuolemasta, kirkkomaasta ja kalmasta. Hän oli kysynyt isältä, mitä kalma on, ja isä oli puolestaan ruvennut tiedustelemaan, mistä hän oli sellaisista asioista kuullut. Täällähän niistä puhuivat kaikki... Olihan talvella pirtissä asunut kiertolaisköyhä Hullu-Mari, sellainen, joka oleskeli määräkauden joka talossa: hän oli puhunut kuolemasta, kalmasta, ruumiinrasvasta ja jos mistä taikuudesta, niin että karjakko-Kustaava oli lopuksi suuttunut ja tönäisten häntä piakan varrella käskenyt olla vaiti, taikka muuten... Lauri oli kertonut tästä isälle ja isä oli ollut hyvin pahoillaan. Hän oli selittänyt, että kalma on vain tietämättömien ihmisparkojen pimeää taikuutta, vanhaa uskoa pahoihin voimiin, joita ei ollut olemassa...

Tavallisesti Laurin kotona istuttiin pienessä ruokasalissa, sekä vieraat että kotiväki, mutta juhannusaaton kunniaksi pastorinrouva oli tällä kertaa vienyt tulijat "saliin". Siellä kasvoi muurivihreä pitkin ikkunaseinää, kiertäen molempia ikkunoita, joiden välissä oli oikein täytetty, pehmeä sohva. Sen edessä oli soikea, yksijalkainen pöytä, jonka oli tehnyt nikkari Topi, ja tämän ympärillä keinu- ja muita tuoleja. Lattialla oli valkoiset kesämatot ja seinillä jokunen pieni taulu, painokuva. Yhdessä niistä oli vanhan linnan rauniot ja etualalla iso allas, kuin kivikuppi... Se oli yökuva, jollakin tavalla aavemainen ja pelkoa herättävä – ei Lauri ymmärtänyt, miksi. Toinen taas esitti linnaa ja sen tornia, jota peitti sakea muurivihreäverkko. Se oli meren rannalla ja sen edustalla purjehti paljon laivoja. Niiden purjeet hohtivat valkeilta, kun katsoi oikein tarkasti ja kuvitteli mielessään, minkälaisia ne olivat. Taivaalla liiteli kalalokkeja... Kuvassa oli pilvinen, myrskyinen tuntu... Se oli jostakin kaukaa, vierailta mailta... Laurilta kohosi syvä huokaus, kun hän ajatteli, minkälaista siellä olisi. Hän ei pääsisi sinne milloinkaan... ei milloinkaan!

Lauri hiipi kenenkään huomaamatta, sillä kaikki juttelivat innokkaasti, melkein yht'aikaa, salin läpi makuuhuoneeseen. Painaessaan ovea kiinni hän katsahti kutsuvasti Elsaan, joka sormi suussa oli seurannut hänen menoaan, ja Elsa pujahti hänen jälkeensä. Täytyihän Laurin olla kohtelias vieraalleen ja varsinkin Elsalle, josta hän muutenkin piti... Hän tahtoi näyttää Elsalle aarteensa, joita hän säilytti omassa nikkari-Topin tekemässä arkussaan sängyn alla. Hän veti sen sieltä, avasi ja istahti lattialle sen viereen. Ja Elsa tuli ääreen, laskeutuen polvilleen, silmät jo valmiiksi pyöreinä uteliaisuudesta ja ihailusta...

Lauri itsekin ihaili pieniä tavaroitansa ja oli niiden puolesta hyvin ankara. Ne herättivät hänessä samoin kuin taulut outoja mielikuvia, jotka viehättivät ja tuottivat nautintoa. Siellä oli sellainen kuvalaitos, että kun avasi kaikki sen kerrokset ja asetti koko hökötyksen syrjälleen, niin se olikin vinhaa vauhtia kiitävä Amerikan uudisasukkaiden telttavaunukaravaani. Verhojen välistä sieltä täältä parrakkaat miehet ampuivat pelottomasti ja tiheään ympärillä ratsastavia hurjia intiaaneja. Näitä ei tosin kuvassa ollut, mutta niitä oli kokonainen parvi irtonaisina. Ne saattoi asettaa pienille jalustoille sopiviin paikkoihin karavaanin ympärille. Niitä oli jos minkälaisia: toiset olivat kumartuneet hevosen kaulan suojaan ja tuijottivat sieltä julmasti, toiset heiluttivat villisti sotakirvestään ja huusivat – kolmannet olivat retkahtamassa maahan juuri kun olivat lähettäneet vaunuja kohti pitkän terävän nuolensa. Koko kohtaus elävöityi siinä tuokiossa Laurin mielikuvituksessa ja hän rupesi kertomaan Elsalle, mitä kaikkea tässä tapahtui. Hän osoitti kalpeaa naista, joka pieni tyttö sylissään kurkisti säikähtyneenä teltan etuaukosta, ja sanoi: "Tuolla olet sinä äitisi kanssa". Lauri itse oli tuo komea vaaleatukkainen nuori mies, joka juuri tuossa kylmäverisesti tähtäsi pitkällä pyssyllään... Nyt hän laukaisi... Punanahka vyörähti hevosen selästä raskaasti kuin pussitaistelija renkultaan. Ruohoaavikko – silmänkantamaton... Pitkä hitaasti kulkeva karavaani... Hän – Lauri – ratsastelee valppaasti ympärillä, edessä ja perässä... Yht'äkkiä selkäpiitä karmiva huuto ja koko aavikko on kuin taian lyömänä täynnä hurjasti ratsastavia ja kiitäviä intiaaneja... Mutta Lauri ei pelkää, vaan komentaa karavaaninsa ajamaan itsensä ympyrään kuin purrakseen omaa häntäänsä, naiset ja lapset suojaan tavarain taakse ja joka mies silmä kovana ampumaan. Antautuminen ei tule kysymykseenkään, vaan on taisteltava loppuun saakka, tuli sitten kuolema tai voitto...

"Oooo..." Elsa tuijottaa Lauriin silmät ja suu renkaina pelosta ja ihmetyksestä. Kuinka kamalan jännittävää! Lauri – kas se osaa... Hän tietää ihan kaikki...

Lauri oli keskeyttänyt kuvauksensa, sillä hän oli kuullut isänsä tulevan omaan huoneeseensa. Isä oli ollut rovastilassa rippikirjoituksessa ja oli siis nyt palannut sieltä. Hän oli varmasti väsyksissä, sillä hän oli touhunnut varhaisesta aamusta saakka ja nyt vielä kävelemällä ollut isossapappilassa. Isä käveli nopeasti – Lauri sai melkein juosta rinnalla. Ja omissa mietteissään ollen isä aina huomaamattaan kiihdytti kulkuansa. Nyt hän tietenkin levähtäisi hetkisen huoneessaan ennenkuin menisi vieraiden luo. Pyyhkisi kasvonsa raittiilla vedellä ja loikoisi tuokion sohvallaan... Sitten hän menisi hymyillen saliin ja kätellessään katsoisi silmiin ja kysyisi kaikkien vointia. Niin hän aina teki...

Lauri tunsi isänsä tavat. Pastori tosiaankin poikkesi omaan pieneen kamariinsa ja pyyhki kasvojansa raittiilla vedellä. Sitten hän istui pöytänsä ääreen ja koetti rauhoittaa ponnistuksista ja kiihtyneistä ajatuksista jyskyttävää sydäntään. Ajatukset ja mielikuvat menivät vilisten hänen sielussaan ja hän huomasi ihmetellen sanovansa siinä itselleen: "Mikä järkyttävä murhenäytelmä joka silmänräpäys..." Hän katsoi pöydällänsä olevaa saarnaa, jonka hän oli viikon kuluessa vähitellen valmistanut ja joka hänen oli huomenna pidettävä – rovastilla oli rippisaarna. Hän oli rukoillut Jumalalta tarttuvaa, innostunutta, syvää uskoa, että olisi voinut läpitunkevasti todistaa siitä sielunnälässä paimentensa ympärille kokoontuvalle korven kansalle ja tyydyttää sitä, antaa sille edes hengen ravintoa korvaukseksi maallisen leivän vähyydestä. Mutta maailmalliset ajatukset olivat väkisin tunkeutuneet hänen ja Jumalan väliin, kiusaaja oli levittänyt hänen eteensä kaikenlaisia harhakuvia, ja niin häneltä oli jäänyt saavuttamatta se salaperäinen, ylevä hengen yhteys, josta lähtee sanaan vakaumuksen ja uskon voima. Hän taisteli tunnin toisensa jälkeen, kapinoi ja vaikeroi, mutta uskon kirkkautta ei syntynyt sydämeen ja sana valui hänen kynästään vain tyhjinä kirjaimina. Kuinka synkkää ja vaikeata oli tällainen taistelu, ottelua suurten, ikuisten mahtien välillä, murhenäytelmää, joka esitetään sielussa joka hetki ja jota ei tahdo jaksaa kestää. Rovastisetä oli rauhallinen, lempeä, ujo mies, joka ei tunkeutunut tutkimaan toisen sieluntilaa. Kunpa hän joskus tekisi sen – rupeaisi puhumaan näistä hellistä, hienoista, aroista asioista, niin ehkä siitä koituisi lohdutus, puhkeaisi valo pimeyteen, syntyisi usko. Mutta oli kuin olisi jokin estänyt tällaisen avomielisyyden pastorin ja rovastin välillä, vaikka he olivat juuri tämän alan miehiä, joiden olisi pitänyt osata ripittäytyä toisilleen, kun kerran ottivat vastaan muiden salaisimpia tunnontaakkoja. Anna, pastorinrouva, oli tässäkin asiassa toisenlainen kuin miehensä, tarmokas uskossaan. Hänellä oli pitäjäläisissä omia uskonveljiänsä ja -sisariansa – Vaaran Vappu ja muut – joiden kanssa hän saattoi vakavasti keskustella tuntikausia. Halko-Simon Anna oli antanut asua pirtissä kuukausimääriä siksi, että Simo oli uskonveli... Annan isä oli ollut vanhoja heränneitä...

Pastori huokasi ja nousi, ajatellen vielä kerran huomista saarnaansa ja rukoillen sielussaan itselleen henkeä, uskoa ja voimaa. Sitten hän näki Einarin tulevan portista ja hänen otsansa meni pilveen. Rovasti oli näet tässä taannoin ruvennut kahden kesken huolestuneena puhumaan, että kunhan ei vain Einarin ja Helgan välille syntyisi sellaista, josta ihmiset saisivat puheen aihetta. Täytyyhän jokaisen huomata, kun he ovat yhdessä, että Helga on erilainen kuin muulloin... Pitäisiköhän Einaria isällisesti varoittaa? Tai Helgaa? Se on niin peräti vaikeaa, kun ei ole vielä edes todellista, selvää aihetta. Tuollaista rupeaa joskus luulottelemaan ihan turhasta. Pastori ei ollut sanonut juuri mitään, sillä hän oli kovasti hämmästynyt kuullessaan rovastilla olevan samat epäluulot kuin hänellä itsellään. Hän ei voisi mennä siitä Einarille puhumaan – mahdollisesti Anna kahden kesken Helgalle. Einarista hän ei ollut mitään huomannut, mutta Helga-parka ei juuri osannut tunteitaan salata...

Pastori lähti saliin, mennen sen huoneen läpi, jossa Lauri ja Elsa leikkivät. Häneen kohdistui kaksi silmäparia, toinen tummansininen, miettivä, syvä, liian varhain vakava, toinen vaaleansininen kuin taivas, tulvillaan enkelimäistä tenhoa. Pastori tunsi, kuinka elämän suuri, korkea, jumalallinen viattomuus tuulahti häntä vastaan kuin paratiisin kukkien tuoksu, ja hän laski kätensä lasten hiuksille ja katsoi heihin hetkisen rakkaasti, hymyillen näköalojensa surumielisille ruskotuksille.

Einar oli jo salissa, oli tervehtinyt ja istui tyynesti sohvalla vaimonsa vieressä. Hän paiskasi pastorille kättä reilusti, katsoi silmiin kirkkaasti ja osasi asettaa joka sanansa niin, että ne miellyttivät pastoria erikoisesti. Tuossa miehessä ei voinut olla vilppiä, huomasi pastori siinä ajattelevansa, sillä silloin olisi melkein niin kuin itse jalous ja rehellisyys lankeaisi. Kiusauksia hänellä voi olla, voimakkaita ja vaarallisia hänen syvän luonteensa takia, mutta ne Jumala lähettää hänelle vain osoittaakseen, että kiusaukset on voitettava, että pääseminen intohimojensa herraksi on paljon korkeampaa ja kauniimpaa kuin alistuminen niiden orjaksi. Mutta Helga-parka! Pastorin sydän herkistyi säälistä hänen nähdessään, kuinka Helgan silmät loistivat syvinä ja mustina – kuinka ilmeisesti hänen koko olemuksensa oli ruvennut hehkumaan Einarin läheisyyden johdosta. Alli-rouva oli myös sähköistynyt, sillä salaperäiset vaistot olivat ilmoittaneet hänelle, että näkymättömät nuolet sinkoilivat hänen miehensä ja Helgan välillä, mutta hän oli kertakaikkiaan päättänyt olla panematta huomiota tähän asiaan, olla ilmeelläkään ilmaisematta tietävänsä siitä, saati sitten sanoilla. Tapahtukoon vaikka mitä, särkyköön kaikki, koko elämä – hän ei silloinkaan puhuisi mitään, vaan kuolisi äänetönnä. Kuka oli oikeastaan tuo mies tuossa hänen vieressään? Mustasukkaisuuden demoni sammutti hetkeksi rakkauden Allin sydämestä ja täytti sen vihalla, kunnes tämä taas vaihtui kuumaksi katumuksen ja rakkauden aalloksi. Alli istui jäykkänä ja puhumatonna, ja kasvot kävivät lumivalkeiksi.

Pastori näki tämän ja katsoi pyytävästi vaimoonsa, joka ymmärsi tilanteen yhtä selvästi ja ryhtyi nokkelasti kääntämään seurueen huomiota pois heidän sielunsa kytevistä murhenäytelmistä. Eihän häneltä puuttunut puheenaiheita, sillä hän seurasi suuren maailman tapahtumia ja oli sydämestään mukana uuden ajan aatteissa. Pastori, joka enemmänkin katseli omaan sieluunsa ja piti siellä tiliä uskonsa voitoista ja tappioista, joskus hymyillen kuunteli terhakan vaimonsa piukeaa puhetta, kun tämä oli kyllikseen lukenut Kotia ja yhteiskuntaa tai Idunia, kuunteli esitelmöintiä Norasta, Sylvistä ja naisen asemasta. "On tuo toki hyvä", hän oli kerran sanonut, "että olet jo ehtinyt ottaa vallan ohjat käsiisi täällä pienessä pappilassamme, sillä ellei niin olisi, niin täällä nousisi tietenkin vallankumouksen rytäkkä. Sanon varalta vieläkin, että suon sinulle puolestani kaikki oikeudet, mitä haluat". Pastorinrouva osasi nyt mukavalla käänteellä johdattaa puheen siihen, tekikö Nora oikein vai ei, ja hetken perästä oli seurue sotkeutunut vilkkaaseen väittelyyn. Pastori huomasi ajattelevansa, kuinka omituista oli, että tänne kaukaiseen perukkaan saakka oli saapunut sanomia kulttuurin rintamailta, että täälläkin valtimot sykkivät Euroopan tahtiin. Se oli jollakin tavalla viehättävää, kuin olisi kaukaiselta kukkaniityltä leyhähtänyt hienoa tuoksua – se oli kulttuuria. Erikoisella tavalla täällä korvessa yhtyivät Suomen kansan hengenvirtaukset, rupesi pastori siinä edelleen jahkailemaan kuunnellessaan toisten väittelyä. Karjakko-Kustaava tuolla pirtissä lukee vanhaa runoa oistonaan, kun sille päälle sattuu, taitaa lukemattomia sananlaskuja ja on niin liukas ja rikas kielestään, ettei kerro asiaa samoin sanoin kahta kertaa. Välillä on uskovainen, mutta keväällä ei päästäisi lehmiä laitumelle tekemättä taikojansa, vaikka kuinka jyrkästi kiellettäisiin – niin, asia on todella sillä tavalla, että täällä pikkupappilassa tehdään taikoja. Pastori hymähti. Ja Kuukas-Anni kertoo satuja uupumatta, kun vain joku jaksaa kuunnella, ja talvi-iltoina väki unohtuu pystyvalkean ääressä kehrätessään ja veistäessään leikkimään arvuutuksilla. Mutta toisten rinnassa asuu syvä uskonnollinen tunne. Hihhuli-Ollilla on oma seurakuntansa, jolle hän saarnaa tulisesti ja kiihkoisesti, paahtaen syntien tunnustamisen välttämättömyyttä ja anteeksisaannin varmuutta niin, että akat ratkeavat riemuun ja ihan hyppelevät seinille. Halko-Simo taas on järeämpää laatua – hän tarinoi hiljaisesti ja hellästi synnintunnon tuskista ja ainaisesta armon rukouksesta. Tottapuhuen pastori janosi kuulla noita Simon hiljaisia opetuksia, vaikka ei ollut vielä, pappi kun oli, saanut nöyrtyneeksi niin paljon, että olisi istuutunut tämän kerjaläisvanhuksen jalkain juureen. Tällaista oli siis kansan oma hengenkulttuuri... Se oli omintakeista ja syvää, siitä tuulahti vuosisatain takaista viisautta ja samalla karua kauneutta... Pastori tunsi kunnioittavansa ja rakastavansa sitä. Mutta entä toinen puoli, se kulttuuri, jota edusti tämä pieni seurue tässä? Se oli historiallista, muualta tullutta, kouluissa opittua yleiseurooppalaista, maininkia sekin ikivanhoilta, kaukaisilta ajoilta. Pastoria ihan huimasi hänen ajatellessaan, kuinka vanhaa perintöä sen saattaisi sanoa olevan. Ja tänne pohjoiseen korpeen saakka oli jaksanut kantautua! Miksi ei – aavalla ulapalla kulkeneen laivan nostama aalto saapuu kerran syrjäiseen lahdenperukkaan, lirahtaen siinä sievästi hiekkarantaan ja tuoden terveiset suuren maailman kohinoista. Sitä kuuntelee ihastuen hiljainen, totisena seisova tumma kuusikko... Pastorin sydäntä vihlaisi vanha tuska: Lauri oli saatava täältä korvesta pois, opin tielle, tuon suuren ja kauniin kulttuurin lähteen ääreen... Palatkoon miehenä takaisin maksamaan kiitollisuudenvelkaansa karulle kotikonnulleen – taputtamaan isänsä ruohottunutta hautaa, kunhan ensin ylenee tiedon puun varjossa... Niin, kuinka olikaan pastorin ajatuksen juoksu? Kulttuuri – se oli kyllä vieraan sävyistä joskus – tämä herrasväen kulttuuri – tottakai, kun oli huomattavalta osalta ruotsinkielistä. Kun rovastisetä kinkerimatkoilla tai järvellä joskus rupesi hyräilemään onnen ja rauhan vireessä, niin luuletteko hänen laulaneen virsiä? Mahdollisesti suvivirttä joskus, mutta enimmäkseen vanhoja ruotsinkielisiä lauluja, joita hän oli oppinut kaukaisessa nuoruudessaan rantapitäjän kulttuuripappilassa ja Helsingissä – noita romanttisia runoja, jotka pastori hyvin tunsi – väliin Bellmania... Suomenkielisiä ei niin paljon ollutkaan, ei niitä ainakaan täällä tunnettu. Ja ne olivat rakkaita nuo laulut, niiden mukana tuli hienoa historiallista kulttuurituoksua, niitä ei voinut milloinkaan unohtaa...

Pastorin mietteet keskeytyivät, kun ovi aukeni ja Lauri ja Elsa tulivat sisään. He olivat jo väsyneet leikkiinsä, mutta Laurin silmistä loisti vielä elettyjen mielikuvain kajastus ja Elsan poskilla oli häivähdys jännityksen punaa. Lauri oli kuten aina rauhallinen ja miehekäs, Elsa lapsellisesti, itsetiedottomasti naisellinen, hiukan turvautuen Lauriin ja pitäen häntä kädestä. Lauri antoi tämän tapahtua, koska Elsa oli nyt hänen vieraansa, vaikka hän tunsikin joutuvansa sen vuoksi jonkin verran kiusalliseen asemaan. Pastori otti piipun suustansa ja katsoi heihin suu auki, ja samalla keskustelu kuoli ja kaikki jäivät hymyillen tuijottamaan tähän omituisen kauniiseen ilmestykseen. Lauri istahti vaieten tuolille, mutta Elsa sipsutteli sirosti äitinsä luo, ottaen tietoisesti vastaan ihailevat katseet ja sanoen rauhallisesti:

– Äiti, lähdetään kotiin – minua väsyttää.

Hänen isänsä veti hänet hiljaa syliinsä ja hengitti hellästi hänen kullankeltaisen tukkansa lapsellista, puhdasta, siunattua tuoksua. Allin sydämessä ailahti lämpimästi ja hänen katseestaan loisti kostea onni. Helgan kurkkuun kohosi kuuma, puristava tunne, ja hänen täytyi tuijottaa ulos, jossa tummumaton yö ihasteli kirkkauttaan, kuunnellen kymmenien käkien raikuvaa kukuntaa, ja jossa taivaan keveiden hattaroiden reunat sädehtivät yliluonnollisen, oudon valkeina. Helga-parka ei kuitenkaan nähnyt mitään, sillä hänen silmiinsä kihosi kosteutta ja hänen katseensa oli kääntynyt sisään päin, omaan sieluun, jossa oli herännyt sarja epäselvästi kaihoisia, melkeinpä kateellisia ja kohtaloa vastaan kapinoivia tunnelmia. Pastorinrouva vilkaisi ensin häneen ja sitten pastoriin, sai tältä ymmärtäväisen katseen vastaukseksi, pisti kutimensa sukkapuikoilla kiinni kerään ja nousi.

XI

Lauri oli pyytänyt isää ottamaan hänet kirkkoon ja isä oli luvannut. Niinpä hänet oli herätetty vähän aikaisemmin ja puettu puhtaisiin, vieläpä käsketty pistää kengät jalkaan. Se oli Laurista turhaa, mutta kun äiti sanoi, ettei Laurin sopinut mennä kirkkoon avojaloin, niin täytyi totella. "Meneväthän muut pojat – miksi en sitten minä?" järkeili Lauri loogillisesti, mutta äiti ei nyt ruvennut laajempiin selityksiin. Hän ei itse tullut kirkkoon, sillä hänellä oli paljon puuhaa – juuri siksi, että oli juhannus.

Niin pian kuin naapuritalon vanha suntio oli ilmestynyt isän kamariin, lähdettiin rantaan, josta soudettiin lahden yli kirkkoniemelle. Matka lyheni siten huomattavasti. Ellei ollut kova tuuli, tehtiin aina näin. Suntio, Viitalan vanha isäntä, oli leppoisa, ystävällinen ja leikillinen ukko, joka piti tapanansa kulkea kirkkoon pikkupappilan kautta. Hän oli vanhin ja sikäli itsestään oikeutettu perämies. Pastori sai istua keskellä ja soutajia löytyi rannalta, jossa jotkut isännät aina viivähtivät sitä varten. Lauri oli huomannut, että meno kirkkoon isän veneessä oli vähän niinkuin kunniakasta. Hänen pientä sydäntään ilahdutti, kun hän näki isäntien tervehtivän isää kunnioittavasti, palvelevan häntä arvokkaan kohteliaasti ja puhelevan vakavasti, siististi ja matalalla, rauhallisella äänellä, josta järkevyys väräji kauniisti kuin pappilan pianon paksuimpien kielien mumina. Isän kasvoilla oli aina kirkkoon mentäessä, hänen tuossa istuessaan laihana ja heikkona, erikoisen kirkas ja rauhallinen ilme. Lauri katseli häntä viillättäessään veden pintaa vitsan kappaleella: valkoinen liperi ja musta takki sopivat isälle – hän oli juhlallisen, hienon näköinen. Ja isännät myös: heidän valkoinen, puhdas paitansa loisti kauniisti ruskeaa kaulaa vastaan. Tämä lyhyt soutumatka lahden yli oli Laurista ihana, painuen syvälle hänen sydämeensä. Hän ei ollut ennen ajatellut sitä siltä kannalta, sillä hän oli ollut lapsi ja mennyt itsetiedottomasti elämän mukana. Lapsi hän tosin oli vieläkin, mutta sen jälkeen, kun hän viimeksi, edellisenä kesänä, oli soutanut tässä lahdella, hänen sydämessään oli käynyt surua ja huolta, ja hänen silmänsä olivat hiljalleen ruvenneet avautumaan elämälle. Jotakin suloista leyhähti nyt hänen sieluunsa taivaan sinestä, veden tyyneltä pinnalta, sunnuntaitunnelmissaan kauneista, kirkaskatseisista ihmisistä, tuulenhengen mukana rannan nuorteasta, raikkaasta lehviköstä. Hän ei kyennyt selvittämään sitä tietoisesti, vaan nautti siitä vain uutena, salaperäisenä, taivaasta tulleena sunnuntaitunnelmana, samanlaisena, joka joskus tuulahti hänen kirjoistaan tai joulukuusesta. Hän koetti tapailla sitä kiinni kuin asiaa ainakin, mutta silloin se haihtui pois kuin terhen, ja kun hän koetti ilmaista sitä sanoin, hän ei voinutkaan, sillä se oli kuin kaunista unta, jonka muistaa nähneensä, mutta ei osaa sanoa, mitä se oli. Oli kuin lepäisi kukkaniityllä korkeassa ruohikossa, näkisi valkoisten pilvien juoksun pohjattomassa siniavaruudessa, tuntisi tuulen leyhkän, apilan tuoksun ja auringon ihanan lämmön, ja vielä lisäksi ajattelisi, kuvittelisi jotakin äärettömän hauskaa, jonka onneen ihan uppoaisi...

Lauri tiesi kellonsoittajan, punapartaisen pikku Väisäsen, joka kaivoi haudat, odottavan tapulin luukun ääressä, milloin pastorin vene tulisi näkyviin. Silloin hän rupeaisi riipomaan kellon hihnasta kaikin voimin, kunnes vihdoin raskas kieli ponnahtaisi laitaan. Lauri kuunteli jännittyneenä ja jopahan kumahti kello juhlallisesti, kerran, toisen ja useasti, ja ääni raikui pitkin veden pintaa, palaten hiljaisina humisevina aaltoina takaisin kaukaisista rantakallioista. Keskustelu veneessä taukosi, soutajat pysähtyivät ja kaikki ottivat hetkeksi lakin päästänsä. Se oli Laurista niin kaunista, kummallista, pyhää ja ujostuttavaa, että kuuma puna kohosi hänen poskilleen ja hän tuijotti sydän tykyttäen veteen, josta taivas kauniina kuvastui. Mutta samalla jo lähdettiin soutamaan ja puhe jatkui siitä, mihin oli pysähtynyt, yhtä rauhallisesti ja tasaisesti kuin ei olisi keskeytynytkään. Nyt jo tultiin kirkkorantaan, jossa oli veneitä kymmenittäin, vieri vieressä. Siinä ihmiset laittautuivat kirkkokuntoon – kuka huuhtoi soutaessa hiestyneitä kasvojaan, kuka oikoi hamettaan tai veti takkia päälleen. Oli siinä pikku poikia ja tyttöjä, jotka vakavina ja liikahtamattomina katsoivat pastoria ja Lauria. Oli sylivauvoja jos kuinka monta, jokainen pitkässä sievässä pärekopassa, pään puolessa laitoihin kiinnitetty vemmel ja sen päällä liina, etteivät näet sääsket olisi päässeet puremaan. Toiset nukkuivat, toiset huusivat, mutta kolmannet söivät äänekkään tyytyväisinä omaa luonnollista ruokaansa. Ne oli pitänyt tuoda kirkolle kastettaviksi, kantaa ja soutaa kaukaisista erämaista, vaarojen ja soiden takaa, kinttupolkuja ja porraspuita pitkin, jotta olisivat tulleet seurakunnan jäseniksi ja Jumalan varjeluksen alaisiksi, siihen kohtaan, jolloin ihminen ensi kerran tietoisella puhtauden kasteella omistetaan valkean aatteen palvelukseen.

Laurista kaikki oli uutta ja ihmeellistä niinkuin hän ei olisi kirkkoniemellä ennen käynytkään. Kirkkoniemi vasta oli kaunis, kun se siinä pisti ulappaan kuin vesilintu, ihastellen veden kalvossa sulkiaan. Rannalla kasvoi juhlallisia kuusia, niin korkeita, ettei Lauri ollut muualla sellaisia nähnyt, ja toisissa paikoissa korkeita riippakoivuja, joiden vaalea kauneus erottui hienosti kuusien tummuudesta. Keskellä oli kirkas, kukkiva nurmikenttä ja siinä kirkko. Suvisin tänne saapui väkeä venein joka haaralta, talvella vähemmän, kun viikon varrella tie ehti usein mennä umpeen ja kun oli kylmä. Kirkkoa ei näet lämmitetty, joten siellä oli melkein sama pakkanen kuin ulkona. Huu, kuinka Lauria värisytti, kun hän sattumalta tuli verranneeksi talven kylmyyttä tämän juhannuspäivän leppoisuuteen. Nyt jo lähdettiin kirkkoa kohti, isä ja suntio edellä. He menivät sakastiin, mutta Lauri jäi kirkkokentälle katselemaan kirkkoväkeä, jota kokoontui yhä enemmän. Oli jollakin tavalla erikoisen raitista tässä kirkon juurella, selittämättömästi juhlallisen, pyhän ja salaperäisen tuntuista. Lauri ei osannut eritellä tätä tunnelmaa, mutta hän oli kokonaan sen vallassa. Hän ymmärsi, että se aiheutui osaksi kuvastintyynestä järvestä, rannan puista, vehmaasta nurmesta, vakavista, enimmäkseen mustaan, harmaaseen ja valkeaan pukeutuneista ihmisistä ja malmin kumeasta, mahtavasta äänestä, joka ihan tulvi tapulin luukuista ja näin läheltä kuultuna tuntui peloittavalta. Mutta oli siinä vielä muutakin – siihen vaikuttivat nuo vainajain ruumisarkut tuossa portaiden edessä, jossa ne odottivat isää ja rovastia saadakseen viimeisen siunauksen. Niistä uhosi vakavaa, salaperäistä henkeä, kuoleman kolkkoa tutkimattomuutta ja sitä kammottavaa asiaa, jota sanottiin kalmaksi. Lauri ei uskaltanut mennä yksin kirkon pohjoispuolelle, koska siellä oli peloittavan varjoisaa ja viileätä ja koska kalma ja jotkut salaperäiset, yliluonnolliset olennot asuivat kirkon vaiheilla – Lauri ei oikein osannut sanoa, missä. Mutta kaiken tämän yläpuolella vaikutti jonkinlainen selittämätön, korkea Pyhä Henki, joka valui taivaasta maahan kuin kirkas valo – ei Lauri voinut selittää, miten, mutta kuitenkin siten, että sen saattoi selvästi tuntea sydämessään, jonka se täytti ihmeellisellä pyhyydellä...

Nyt rovasti, isä ja kanttori tulivat arkkujen luo. Lauri meni lähemmäksi ja paljasti päänsä kuten muutkin ja kanttori alkoi veisata. Kanttori Saastamoinen veisasi kauniisti. Lauri piti hänen äänestään ja koko miehestä, sillä hän oli niitä, jotka kohtelivat isää kunnioittavasti ja hienosti. Kaikkia sellaisia Lauri suorastaan rakasti, mutta niitä toisia, jotka nauroivat isälle siksi, että hän oli heikko ja että hänen kätensä vapisivat, hän vihasi lapsensydämensä koko voimalla. Nytkin, kun tuo ajatus vilahti hänen mieleensä, hänen korvissaan rupesi suhisemaan ja hänen pieni ruumiinsa jännittyi niin, että hän vapisi. Mutta pian tuo ajatus unohtui ja hän rupesi seuraamaan siunausmenoja. Muutama arkku oli tehty oikein kauniisti niinkuin vain nikkari-Topi, kiharatukkainen, valkopartainen, iloluontoinen vanhus osasi, ja maalattu oikein öljymaalilla. Mutta toiset oli kyhätty kömpelösti ja tahrittu muka mustiksi tervalla ja noella. Tuossa oli pikkulapsen arkku jäänyt maalaamatta – sen pinta oli vain valkeata puuta, jossa näkyivät vielä kirveen jäljet. Lauri tiesi, kuka nukkui tuossa eräässä, vähän häntä pitemmässä arkussa: hänen muuatta vuotta vanhempi satunnainen leikkitoverinsa Juhani, torpanpoika tuolta niemeltä. Lauri oli kuullut kerrottavan, että Juhani oli sairastunut – että hänen polvensa oli ruvennut ajettumaan. Eivät olleet ruustinnatäti eikä äiti, jotka olivat täällä ainoita lääkäreitä, voineet mitään eikä ollut varoja lähteä viemään häntä oikean lääkärin luo, joka asui kahdentoista penikulman päässä. Juhani palautettiin kotiinsa – Lauri näki hänet selvästi mielessään, kuinka hän makasi pienen tuvan penkillä, nurkassa, ja valitteli tuskissaan, joita hänen hätääntynyt äitinsä koetti lievittää kylmillä vesikääreillä. Huolestuneena siinä köpitteli Juhanin isä, pitkäpartainen, vähän halvausvikainen ukko, jonka vasen suupieli riippui hervotonna, ja murheisen näköisenä tulivat vuoteen ääreen vanhempi veli Erkki ja nuorempi Edwin, jolla oli herrasväen mukaan näin hieno nimi. Lauri kuvitteli Juhanin joskus katsovan ikkunasta järven ulapalle ja sen toiselle puolelle, josta näkyi vanhan rautaruukin masuuninpiippu ja kuului kosken kumeaa, juhlallista kohinaa. Lauri tiesi, että Juhanin nurkasta, penkiltä, saattoi nähdä sinne. Siellä, koskella, Juhani oli alituiseen onkimassa ja sieltä hän oli vähää ennen sairastumistaan tuonut Laurille onkivavan. Kosken rannoilla tiheiköissä kasvoi pitkiä, suoria ja notkeita koivuja. Ei Lauri ollut tuota vapaa Juhanilta tilannut, vaan tämä oli tuonut sen vain ystävyydestä. Äiti oli antanut Juhanille ruokaa, vaatteita, vieläpä rahaakin 25 penniä. Juhani oli ollut iloinen ja Lauri oli tuntenut lämmintä mielihyvää. He olivat istuneet keittiön etehisen takana ja jutelleet, Juhanin vielä varmuudeksi kaapiessa lasinkappaleen terävällä syrjällä vavan tyveä lopullisen sukeaksi. Sitten ei Lauri ollut nähnyt Juhania enää: oli kuullut hänen sairastuneen, muistanut häntä joskus, mutta unohtanut hänet taas leikeissään niinkuin lapset tekevät. Kunnes kuluneella viikolla Juhanin äiti oli tullut ja kertonut poikansa kuolleen; hän oli istunut keittiössä huivi silmillä ja hyrähtänyt itkuun kesken puheensa. Laurin äidillä olivat myös kyyneleet tippuneet poskille ja hän oli koettanut lohduttaa Maria. Laurista oli tuntunut murheelliselta ja pahalta, kun hänelle oli yht'äkkiä valjennut, että nyt ei Juhania enää ollutkaan. Hän oli mennyt istumaan tuolle samalle pölkylle, jossa oli viimeisen kerran puhellut Juhanin kanssa, oli ottanut hänen lahjoittamansa vavan ja ollut siinä kauan, pää käsien varassa ja kyynärpäät polviin nojaten, vakavasti miettien Juhania. Ja hän oli nähnyt selvästi, kuinka Juhani ilmestyi hänen viereensä ja katsoi häneen ystävällisesti ruskeilla silmillään. Nyt vasta Lauri huomasi, että hänen silmänsä olivat ruskeat – ja että hän oli tavattoman laiha ja kalpea. Risaisen takin aukosta vilkkui paljas rinta, jossa ei ollut muuta kuin nahkaa ja luukyhmyjä. Karvas pala nousi Laurin kurkkuun, mutta hän painoi sen alas, sillä hän ei tahtonut itkeä, ei milloinkaan. Hän tunsi, että jos hän itkisi yhden ja ensimmäisen kerran, niin silloin hänen täytyisi itkeä alituiseen ja aina, koska maailmassa näytti olevan niin paljon surullista...

Nyt kajahtelivat ilmassa ne oudot ja pyhät sanat, joita Lauri kuunteli omituisella aran, ihmeellisen riemun ja pelon sekaisella tunteella: Jeesus Kristus... viimeisenä päivänä... herättävä. Silloin hän siis tapaisi Juhanin. Viimeinen tuomio oli peloittava. Lauri oli ajatellut sitä. Hän tahtoi ensin kuolla ja herätä vasta sitten haudasta tuomiolle. Olisi kaameata joutua sinne elävänä, esimerkiksi juuri nyt, tältä paikalta – nähdä koko maailman rupeavan palamaan ja tempautua ilmaan kuin kuiva lehti...

Kanttori jo veisasi loppuvirttä, jota isä kuunteli kädet ristissä, miettiväisen näköisenä, silmät maahan luotuina. Lähdettiin kirkkoon. Lauri meneskeli hiljaa pitkin pääkäytävää risteyksen kohdalle ja istuutui papinpenkkiin, jollainen oli siihen erikoisesti varattu. Siitä näki alttarille ja lukkarin lehterille, ja saarnatuoli oli aivan edessä. Siinä oli mukava istua ja tarkastella kirkkoa ja ihmisiä. Lauri oli tutkinut kaikki kirkon nähtävyydet, eritoten alttaritaulut, joita oli kaksi. Alttarin yläpuolella oleva varsinainen maalaus esitti niinkuin Lauri sen ymmärsi ylösnousemusta. Hän oli miettinyt, miten tuo roomalainen sotamies tuossa alareunassa saattoi tehdä noin tavattoman pitkän loikkauksen? Mutta miksi ei, kun oli säikähtynyt. Lauri ei voinut pitää Vapahtajan kuvasta: se oli ruma, kuin kuolleen ruumis, ja Vapahtajahan oli ylösnoustessaan kirkas ja vielä kauniimpi kuin ennen kuolemaansa. Lauri oli syvästi ajatellut Vapahtajan ulkomuotoa ja todennut hänet niin kauniiksi kuin mies ikinä voi olla. Hän ei ollut tuollainen kylmästi uljas kuin kreikkalaisten sankarit, joiden kuvia hän oli nähnyt isän kirjoissa, vaan lämpimästi, herkästi, rauhallisesti ja pyhästi kaunis, silmissä läpitunkeva mutta lempeästi loistava katse niinkuin se suuri iltatähti, joka joskus tuikki eteläisen taivaan rannalta. Lauri oli nähnyt Vapahtajan kuvia paljonkin: niitä oli laukkuryssillä, jotka eivät kyllä olleet ryssiä, vaan karjalaisia. Äiti oli ostanut yhden, joka oli painettu kuin liinan päälle: ei näkynyt muuta kuin kasvot – ei ruumista ollenkaan. Äiti oli selittänyt, että kun Vapahtajaa vietiin kärsimyspaikalle ja hän kantoi raskasta ristiänsä, eräs säälivä nainen nimeltä Veronika oli kuivannut hänen kasvonsa liinallaan. Siihen oli silloin tarttunut Vapahtajan kuva. Se oli pyhästi, värisyttävästi kaunis – Lauri piti siitä ja katsoi sitä usein. Se oli nyt makuuhuoneen seinällä kehyksissä, jotka peittivät sen alla olevan oudon kirjoituksen. Isä oli sanonut, ettei sen tarvinnut näkyä, sillä se oli venäjää eikä kuulunut meille. Laukkua kantava pitkäpartainen Uhtuan ukko oli sanonut kuvaa Spoassuksi. Se oli varmaan venäjää. Lauri hoki mielessään: Spoassu, Spoassu...

Mutta tuo toinen taulu ei ollut maalaus, vaan kudottu matto, jossa näkyi Jeesus ristinpuulla. Lauri tunsi hämärästi, että se oli jollakin tavalla arvokas. Se oli muutenkin jännittävä, sillä sen kerrottiin periytyneen Isonvihan ajoilta. Ryssät olivat pitäneet sitä hevosenloimena – tuollaista pyhää kangasta! – kunnes suomalaiset olivat ottaneet sen heiltä. Väkivallalla tietenkin. Oli arvattavasti taisteltu ja ryssät oli kaikki surmattu. Lauria värisytti kauhu ja viha. Hän kyllä tunsi ryssät – ne sai surmata kaikki. Ne olivat täällä tehneet pahaa – Lauri oli kuullut sellaisia tarinoita vaikka kuinka paljon ja oli lukenut Taivalkosken. Se oli hirveä kirja, mutta saipa se vanha mummo lopultakin venäläisille kostetuksi. Miksi venäläiset olivat aina pahoja ja julmia? Mitä varten ne tulivat tänne ryöstämään taloja ja kiduttamaan ihmisiä? Kun Jumala salli sellaista tapahtua.

Voi, kuinka nuo pikkulapset huusivat! Rovastin messuamista ei kuulunut ollenkaan, kun kolme itki yhteen ääneen. Äidit tahtoivat olla kirkossa ja kun eivät uskaltaneet jättää vauvojaan ulos ilman hoitajia, joita ei täällä ollut, ne täytyi ottaa mukaan. Lauri kuunteli tarkasti ja totesi kaikkien huutavan hiukan erilailla. Äidit keikuttivat niitä niin, että pärekopat ratisivat, mutta ei se auttanut: täytyi ruveta antamaan niille ruokaa. Lauri ei kehdannut katsoa, kuinka äidit rupesivat niitä syöttämään – kuulihan tuon jo maiskutuksesta ja huudon lakkaamisesta, että vauvat olivat saaneet, mitä tahtoivat. Nyt sai toki kanttori veisata rauhassa – eipäs: tuolla jo kitisi muuan ja pian useampia. Ja avoinna olevista ovista juoksi koiria sisään ja kirkon läpi, katsahtaen pelokkaan uteliaasti ympärilleen. Niiden kynnet ripsuttelivat niin mukavasti puulattialla – ne ilmeisesti ymmärsivät olevansa kielletyssä paikassa.

Lauri kuljetti katsettansa pitkin nurkkasalvoksien rajaa ja mietti, mihinkähän kohtaan niissä oli Halko-Simon kihlasormus kätkettynä. Simo oli näet kertonut äidille, joka oli kysellyt hänen elämänvaiheitaan, että hän oli ollut nuorena työmiehenä kihloissa – juuri siihen aikaan, kun tätä kirkkoa rakennettiin ja hän oli salvumiehenä yhdellä nurkalla. Ihan talontyttöjä oli morsian ollut – Simo ei ollut ruvennut sanomaan, mistä talosta; hän oli jo vainaja. Simo oli hankkinut hänelle kihlasormuksen, oikein kultaisen, vaikka sitä pidettiin ylpeytenä, koska täällä enimmäkseen kihlattiin hopearenkaalla. Hän oli rakastanut tyttöä niin, että olisi pukenut hänet kokonaan kultaan, kun vain olisivat rahat riittäneet. Mutta sitten loppui kaikki ja tuli ero. Kuinka niin? oli äiti kysynyt – kumpi teki eron? Simo oli vastannut epäröiden, että hänen se oli täytynyt tehdä. Hän oli vähitellen selittänyt asiaa tarkemmin ja äiti oli pian lakannut kyselemästä. Lauri ei ollut oikein ymmärtänyt Simon sanoja, mutta kai se niin oli, että siinä oli tapahtunut jotakin rikkomusta tytön puolelta. Simo oli saanut sormuksensa takaisin, oli tehnyt sille tuohesta pienen kotelon niinkuin suolakopsan, hakannut nurkkaan hirsien väliin kolon ja muiden huomaamatta kätkenyt sormuksen sinne. "Ja siellä se on ja pysyy ikuisesti ja siihen saakka, kunnes maa ja taivas hukkuvat ja aine katoo olemattomuuteen", oli Simo lopuksi julistanut ihan kuin olisi saarnannut. Simo ei ollut ruvennut sanomaan, minkä nurkan kohdalla hän oli ollut salvumiehenä. "Mitäpä siitä!" hän oli huoannut surumielisesti ja Laurista oli näyttänyt kuin hän olisi vaipunut ajattelemaan jotakin mennyttä, kaukaista asiaa, jonka rusko heitti valoa hänen ryppyisille kasvoilleen. "Mitä Simo sitten rupesi tekemään?" hän kysyi lapsellisesti. "Työtä niin kauan kuin jaksoin". – "Entä sitten?" – "Sitten? Niin, sittenhän minä olen kierrellyt talosta taloon ja anellut leivänpalaa". – "Ovatko ihmiset olleet Simolle pahoja?" – "Eivät ole, vaan kaikki ovat kohdelleet hyvin, Jumalalle kiitos". Simo oli hurskas, pyhä mies, jota kaikki suuresti kunnioittivat, vaikka hän olikin ruotilainen ja avun anelija. Lauri oli huomannut, ettei täällä suinkaan mierolaisia halveksittu eikä kohdeltu pahoin. Pyytelijöitä oli viime talvena ollut paljon, lapsiakin: ne seisoivat ovensuussa ja katsoivat rukoilevasti ja nälkäisesti – niillä oli omituinen kiilto silmissä ja ne olivat repaleisia ja laihoja, kädet kuin linnuilla jalat – teräväkyntiset, luisevan laihat...

Lauri ei nyt tahtonut ajatella sitä, vaikka ei voinutkaan olla katselematta ympärilleen ja etsimättä nälän jälkiä ihmisten kasvoista. Ei niitä nyt näkynyt, vaan kaikki olivat vankan, ravitun näköisiä. Lauri poisti tämän kolkon asian mielestään ja rupesi kuuntelemaan isäänsä, joka jo saarnasi. Isä ei osannut laulaa, ja äiti oli kieltänyt häntä messuamasta, koska se meni tavallisesti aivan hullusti, mutta saarnata hän osasi. Rovasti oli hyvä messuamaan, mutta vähän liian verkkainen ja pitkään puhuva saarnamies. Vain herttainen vanha ruustinnatäti jaksoi kuunnella häntä loppuun saakka tarkkaavaisesti; kaikki muut miettivät, miten saisivat aikansa kulumaan. Lauri katsoi isäänsä ja sai hetkeksi hänen katseensa vastaamaan. Näytti kuin olisi isän silmä tuikahtanut kirkkaammin ja kaukainen lempeä hymynhäive lennähtänyt hänen muodolleen. Lauri oli kuullut isän huolissaan puhuvan äidin kanssa saarnastaan, jota ei sanonut saavansa mieluisekseen, ja äidin tyynesti lohduttavan, että "kyllä se taas menee, kunhan pääset saarnatuoliin". Ja niinpähän näkyi tekevän – sen Lauri saattoi rauhoittuneena todeta. Ei hän kauan jaksanut saarnaa kuunnella, vaan harhautui ajattelemaan omia tuuminkejaan... Hänestä saarnat kuuluivat aikuisille eikä lapsille.

Kas, Einar-setä oli kirkossa. Lauri oli isän puheista ymmärtänyt, ettei Einar juuri välittänyt kirkossa käymisestä, mutta että Alli-täti saapui sinne usein. Väliin Einar tuli sinne tehdäkseen vaimolleen mieliksi ja niin kai nytkin. Alli-täti oli kaunis, oli pukeutunut ihan mustiin – vain kauluksen reunassa oli valkoinen pitsiröyhelö, mikä lie ollut. Sen keskeltä kohosi vaaleatukkainen pää kuin kukka, painuen hartaasti rukoukseen, kun se vuoro tuli. Einarkin vähän nyykisti, mutta vain sen verran, että juuri huomasi. Alli-täti oli kalpea, melkein valkoinen, ja Lauri oli huomannut hänen silmiinsä nousseen kyyneleitä äsken, kun vanha rovastisetä oli nöyrästi polvistunut seurakunnan eteen ja lukenut vaivaisen syntisen. Alli-täti oli hieno – Lauri ihan jumaloi häntä. Elsaa ei ollut otettu mukaan – hän oli vielä liian lapsellinen olemaan näin pitkissä kirkonmenoissa. Sitten Lauri käännähti ja näki muutaman penkkivälin päässä aivan takanaan Helgan, joka oli siihen ilmestynyt myöhemmin, muiden tultua. Lauri hymyili hänelle ja Helga hymyili vastaan. Voi, kuinka Helga oli kaunis: hän oli pukeutunut ihan vitivalkoisiin. Oli kuin hänen kasvonsa olisivat myös pyrkineet valkoisiksi, sillä ne olivat hyvin kalpeat ja niillä oli vakava, surullinen ilme; silmät vain loistivat tummina ja pohjattomina kuin syvän kaivon pimeä pinta, jonka yhdestä kohdasta heijastuu taivaan kirkkaus. Miksikähän Helga oli tullut niin totiseksi ja surulliseksi? Vielä muutama viikko sitten hän leikki vallattomasti Laurin kanssa, niin että tätä ihan ujostutti, sillä eihän hän voinut tarrata Helgaan kiinni kuten esimerkiksi renki-Pekkaan. Helga oli sitä paitsi niin pehmeä, ettei hänestä saanutkaan kunnollista otetta, ja rupesi kutkuamaan ja nauramaan kuin hassu, jos Lauri temmellyksen innossa alkoi kaikin voimin riehua. Mutta harvoin Lauri sillä tavalla – hän tunsi, ettei se ollut oikein sopivaa eikä arvokasta... Hän oli paheksuen katsellut, kun Pekka aina pyrki tapailemaan kiinni Selmaa, eikä voinut ymmärtää, miksi tämä ei juossut pakoon, vaikka monta kertaa olisi ihan selvästi päässyt. Hän oli moittinut Pekkaa ja käskenyt hänen olla kiltti Selmalle, mutta molemmat olivat vain nauraneet ja katsoneet toisiaan silmiin... Lauri kääntyi uudelleen silmäämään Helgaa ja näki tämän tuijottavan Einariin ja Alliin, jotka istuivat viistoon hänen edessään. Nyt hän vasta surullisen näköinen oli ja silmät olivat ilmeisesti vesikiehteessä. Laurin tuli paha olla ja hänen teki mieli mennä lohduttamaan häntä. Hän oli viikolla taas ollut Helgan luona laskemassa ja kertailemassa Euroopan pääkaupunkeja, ja kun hän oli mennyt Helgan kamariin näyttämään hänelle laskujaan, hän oli tavannut tämän itkemästä. Hätäytyneenä Lauri oli silloin silittänyt hänen kättänsä varovaisesti ja kysynyt arasti, että "miksi Helga-täti itkee?", jolloin tämä oli huokaissut syvään, pyyhkinyt silmiään nenäliinalla ja sanonut, että hänellä oli hammassärkyä. Lauri oli silloin neuvonut häntä pistämään sinne piipunöljyä, jota oli tarjoutunut hakemaan isän piipusta, mutta Helga oli vain nauranut ja väittänyt, ettei tarvitse, sillä särky oli jo lakannut. "Mutta jos se alkaa uudelleen?" oli Lauri arvellut, jolloin Helga oli ajatuksissaan ulos tuijottaen vastannut, että kyllä kai se alkaa eikä varmaan lopu, ennenkuin kipeä hammas kiskaistaan juurineen pois. "Kunpa saisi jostakin voimaa ja rohkeutta tehdäkseen sen". Lauri ei ollut puhunut siihen mitään, sillä hän itse pelkäsi kovasti hampaiden poisottamista eikä siis rehellisesti voinut toista siihen houkutella.

Laurin harhailevat pikku ajatukset palasivat yht'äkkiä hänen isäänsä, jonka äänen sävy oli tullut niin lämpimäksi ja innostuneeksi, että kirkkoväki havahtui kesäisen kuumuuden aiheuttamasta horrostilasta. Ei Lauri eivätkä muutkaan tienneet, että nyt vihdoinkin, monien hiljaisten rukousten ja avunpyyntöjen seurauksena, aivan viimeisellä hetkellä, pastorin sielussa oli auennut kirkas elämän ja hengen näky, joka antoi sisällystä hänen sanoilleen. Hän kuuli äkkiä sielussaan voimakkaan käskyn, joka sanoi: "Olet erämaan pappi kuten Johannes ja saarnaat korvessa kansalle kuten hän. Talven pimeys, kylmyys ja kurjuus on unohdettu, kevät on mennyt, toivojen touko on kylvetty, kesän kypsyys ja kauneus on kohta korkeimmillaan. Selitä heille kärsimysten merkitys, sano, etteivät ne ole milloinkaan tarkoituksettomia, kestettiinpä ne vaikka kuinka syrjäisessä ja vaatimattomassa asemassa. Lumi sulaa, kuloutunut maa viheriöi, oras nousee, ihmeellinen kauneus ja riemu täyttää maan ja ilman – jo tämä on korkea ja runsas kärsimysten palkka. Ja vaikka yhä uudelleen toivo pettäisi ja uusi tuskien tie tulisi kuljettavaksi, niin tehty on jättänyt jäljen sittenkin ja vienyt olemisen kokonaisuutta edes pienen sysäyksen sitä aikaa kohti, jolloin lapset jo rupeavat korjaamaan satoa isien ja äitien työstä ja ripustavat heidän lahoneisiin risteihinsä sinikaunokkiseppeleen, joka on tehty hallan vaaralta turvassa olevien ruispeltojen kukista. Suureksi, jaloksi arvioidaan sinä hetkenä köyhän korvenraatajan, laihan petunsyöjän elämäntyö, kun se kuvastuu pitkänä sarkana jälkeentulevaisten mielessä, ja päät paljastuvat, kun sen ojien vierelle ilmestyy nykyisyydestä vuosisatojen taakse ulottuva rivistö esi-isiämme, selkä kumaraisena kuokan ja kirveen käytöstä, vieläkin otsallaan loppumattomien ponnistusten verihiki, joka norona tippuen on tehnyt pellot viljaviksi. Tunnemme silloin, kuinka Jumala, juoksumme alku ja määrä, nälän antaja ja sammuttaja, katsahtaa lempeästi näihin kaukaisen sydänmaan ihmisiin, näihin vaatimattomiin sieluihin, ja hymyilee niin kirkkaasti, ettei heidän kotiseudullaan silloin enää yötä tulekaan, vaan sitä valaisee himmenemätön Jumalan armon ja mielisuosion ilme..."

Pastori kuuntelee näitä sielunsa kuiskauksia pyhän jännityksen vallassa ja koettaa hellävaroen, omantunnontarkasti ja uskollisesti, tulkita niitä seurakunnalleen, joka hänen sanoissaan asuvan omakohtaisen totuuden sävähdyttämänä istuu henkeään pidättäen ja katsoo esi-isäinsä auranjälkeä vuosisatain takaa tänne saakka ulottuvalla saralla. Sen sielussa välähtää kysymys, riittääkö tuo, mitä pastori lupaa, korvaukseksi petusta, nälästä ja kurjuudesta, mutta sitten se itse vastaa myöntävästi. Nyt pastori siirtyykin puhumaan nälästä, ja kehoittaa kaikkia rukoilemaan, että Jumala vihdoin lopettaisi ruumiillisen nälän, antaen kevään ja kesän toivojen kruunautua syksyn sadon runsaudella, että hän lisäksi muuttaisi aineellisen ravinnon tarpeen hengen näläksi, joka etsisi tyydytystänsä iankaikkisuudesta eikä pelkäisi tulevaista vihaa...

Lauri oli unohtunut kuuntelemaan isänsä sanoja suu auki, totiset silmät häneen kohdistettuina. Hän näki, että isä oli nyt innostunut, että hänellä oli sydämellään jotakin kaunista ja kallisarvoista, jonka hän tahtoi välittää seurakunnalleen. Lauri ymmärsi hyvin, mitä isän mielessä liikkui. Hän näki ilmielävästi, kuinka kameelinkarvaiseen viittaan tai jonkinmoiseen villapaitaan pukeutunut korven profeetta – Lauri oli hiukan ymmällä, minkälainen "korpi" tässä oli kysymyksessä, kun "korpi" täällä tarkoitti vesiperäistä maata, jossa kasvoi synkkää kuusikkoa – saapui avojaloin ja päähineettä, pitkä tukka valuen olkapäille, vyöllä laukku, jossa hänellä varmaan oli kuivattuja ja ehkä myös suolattuja heinäsirkkoja – Laurista tuntui välttämättömältä, että niiden piti olla suolattuja, sillä kuinka niitä muuten olisi voinut syödä – ja pyöreä pullo, jossa tietenkin oli metsähunajaa eli sitä samaa kirkasta nestettä, jota renki-Pekka oli antanut Laurille kerran niityllä oltaessa. Ja saapuville, tähän Jordanin rannalle, oli tullut paljon ihmisiä niinkuin nyt kirkkoon, ja profeetta katsoi heihin läpitunkevasti, kuten nyt isä tänne alas. Lauri ymmärsi, että kaikkien mielessä asui kaipaus, jonkinlainen ihmeen odotus, niin silloin kuin nytkin, että profeetalla oli hallussaan voima, jolla hän saattoi tyydyttää noiden ihmisten kaipausta, ja että isä nyt myös oli saanut tuollaista pyhää voimaa ja koetti käyttää sitä samaan tarkoitukseen. "Pyhä" – sen sanan Lauri tunsi, sillä siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli herännyt muistamisen tietoisuuteen, se oli usein leyhähtänyt hänen lapsensieluunsa, tuoden sinne omituisen kaunista, rauhoittavaa, jollakin tavalla peloittavaa sinertävää auerta. Se teki Laurin araksi ja täytti hänen sielunsa salaperäisillä aavistuksilla ja mielikuvilla. Nytkin hänen kävi niin, ja kun isä samalla rupesi puhumaan nälästä ja sen tuottamasta kurjuudesta, jota Lauri oli niin paljon nähnyt, hän tunsi itkun väkisin nousevan kurkkuun. Hän painui penkin suojaan ja päätti, ettei itkisi vaikka mikä olisi, sillä jos hän nyt jänistäisi, hän saisi itkeä aina. Hän taisteli urheasti, mutta yht'äkkiä hän näki rinnallaan Juhanin surkean, laihan ruumiin ja katsoi hänen surullisiin silmiinsä, ja silloin kaikki pimeni ja hän retkahti pyörtyneenä penkilleen...

Hän heräsi ulkona ruohikolla, maaten pää Helgan sylissä. Helga hautoi hänen otsaansa kostealla nenäliinalla ja katsoi hänen silmiinsä odottaen, hätäisesti, huolestuneesti. Mutta Laurin katse oli selkeä ja rauhallinen ja hän sanoi miehekkäästi: "Siellä oli niin kuuma". Helga tuli iloiseksi, silitti hänen päätänsä ja kyseli ehtimiseen, joko hänen nyt oli hyvä olla. "Tottakai", vastasi Lauri ja nousi istumaan, sillä häntä ujostutti loikoa siinä pää Helgan sylissä kuin vauva.

Kirkosta kuului voimakas veisuu. Korven kansa siellä lauloi suvivirttä, kiittäen Jumalaa kesän kauneudesta. Kirkon ulkopuolella oleileva väki hiljeni kuuntelemaan sitä ja paljasti päänsä. Laurin sieluun tuulahti taas jotakin pyhää. Helga tuijotti alakuloisena järvelle, joka yhä lepäili kuvastinkirkkaana.

Kun sitten soudettiin lahden poikki kotiin päin, kääntyi moni vene saaressa olevaa hautausmaata kohti. Lauri tiesi, mikä niistä oli Juhanin isän vene, ja seurasi sen hidasta kulkua. Sieltä rupesi kuulumaan virrenveisuuta, sillä siten täällä vainajat saatettiin vetten yli omaan valtakuntaansa. Soutajat olivat vaiti ja koettivat pidellä airojaan niin hiljaa kuin suinkin. Lauri vilkaisi isäänsä ja huomasi tämän väsyneenä ja mietteissään katsovan jonnekin kauas. Lauri tunsi säälivän rakkauden ailahdusta ja hiivitti kätensä isän käteen. Isä katsoi häneen lämpimästi. Ilmassa oli jo iltapäivän tuntua.

XII

Einar mietti jostakin syystä hiukan väsyneesti ja alakuloisesti, pitäisiköhän sepän mökkipuuhan johdosta ruveta joihinkin toimenpiteisiin. Hän oli antanut asian olla sillään, koska arvasi, että seppä kaataisi vain kelohonkia, jotka muutenkin jäisivät sinne erämaahan. Niille voisi hätätilassa kirjoittaa hakkuuluvan. Mutta jos seppä ihan tosissaan rupeaa raivaamaan sinne mökinpaikkaa, niin silloin on jo pakko menetellä asetusten mukaan. Ja epäiltävää on, voidaanko mökkilupaa antaa sepälle, joka vaivoin jos ollenkaan täyttää tällaisissa tapauksissa asetettuja ehtoja. Miehellä on kyllä voimaa, mutta sielu on jollakin tavalla pimentynyt. Einarin tuli häntä sääli ja hän aprikoitsi, miten saisi hänet hyvällä luopumaan puuhasta.

Oh kulumassa heinäkuu ja juhannuksesta saakka oli ollut lämpimiä, viime aikoina ihan helteisiä säitä. Vilja oli kasvanut kummastuttavan kiireesti, mutta nyt jo väreili mielissä se huoli, että se kuivuisi, ellei pian ruvettaisi saamaan sadetta. Eilen oli sydänmaalta, itäiseltä ilmalta, juuri sieltä, jossa oli Hirvijärvi, sepän mökin seutu ja Julman Tuomaan asunto, ruvennut kohoamaan sankkaa kulovalkean savua. Siitä oli tuotu sana Einarille ja olihan hän nähnyt sen muutenkin, ja kun se ei ollut yön aikana loppunut, vaan näytti leviävän yhä laajenevalla rintamalla, hän oli aamusta saakka oivaltanut virkavelvollisuuden vaativan, että hänen oli lähdettävä palopaikalle. Siihen hän oli tässä hiljakseen valmistautunut, oli kutsunut muutamia miehiä mukaansa, ja aikoi samalla tiellä tarkemmin perätä sepän mökkipuuhaa. Hän seisoi täysissä hankkeissaan huoneessaan ja katsoi pihalle, jossa miehet loikoilivat häntä odotellen. Allille ja Elsalle piti vain sanoa hyvästit.

Einar tunsi, että heidän välilleen oli tullut jotakin vierasta, ikäänkuin sumua. Alli ei ollut sanonut mitään, mutta Einar totesi hänen poistuneen kauemmaksi ja sulkeutuneen jonkinlaiseen kuoreen, josta kuin linnoituksesta seurasi asiain kulkua. Eihän ollut tapahtunut mitään, ei pienintäkään seikkaa, jossa olisi ollut luvattomuuden vivahdustakaan, mutta jo se, että Einarin, Allin ja ilmeisesti Helgankin sieluun oli astunut tietoisuus tällaisesta mahdollisuudesta, oli kyennyt samentamaan ennen niin kirkkaan ilmapiirin. Näissä suhteissa sielu oli peloittavan herkkä: kun ajatukset pääsivät harhailemaan vapaina ja suorittamaan silloin tekoja, joille herättyään tietoisuuteen ei kehdannut antaa nimeäkään, toinen lähellä oleva sielu näytti salaperäisellä tavalla saavan tiedon tuosta kaikesta. Aivan kuin todellisuudessa olisi jotakin tapahtunut, nämä mielikuvituksen salaiset aviorikokset katkoivat tuhansia avomielisen hellyyden ja luottamuksen lankoja ja kylvivät huurretta, joka kylmänä hohteena työnsi pois. Oliko oikeastaan mitään eroa sielussa ensin nähdyllä ja suunnitellulla ja sitten käytännössä suoritetulla teolla? Eikö tuo ensinmainittu oikeastaan ollut se varsinainen, syvimmällä halulla ja intohimolla suunniteltu teko, ja viimeksimainittu vain sen raaka, ruma, aineellinen toisinto, joka suoritettiin kuin unissa eikä tuottanutkaan tyydytystä, vaan pettymyksen? Sielunelämäkö oli todellisuutta vai näkyväinen? Siinä pihalle tuijottaessaan Einar tunsi väkevää halua vastata myöntävästi kysymyksensä edelliseen osaan, koska se, joka suunnittelee ja käskee, on tietenkin syvemmin ja laajemmin kiinni todellisuudessa kuin se, joka tylsästi suorittaa käskyn, tuijottaen vain yhteen kohtaan. Juuri siksi, että hän tunsi omassatunnossaan, joskin takatajuntaisesti, siveellisten pidäkkeiden ollessa herpautuneina, käyneensä läpi tilanteita ja suorittaneensa tekoja, joiden intohimoisuus oli säikähdyttänyt häntä voimallaan, hänen täytyi vastata niin, sillä muuten hänelle olisi jäänyt suuhun tekopyhyyden ja valheen maku...

Nyt Alli ja Elsa tulivat huoneeseen ja Einar lausui heille hyvästit. Ei niin kuin lähdettäessä pitkälle matkalle ja kauas, vaan noin yhden yönseudun varalle. Se vaatii pienen annoksen herkkyyttä, antaa suudelmalle hiukan totutusta viileydestä ja tavanomaisuudesta poikkeavaa lämpöä, ja vilahtaa katseesta yhteisten salaisuuksien tietoisuutena. Mutta koskettaessaan nyt Allin kalpeita huulia Einar tunsi katkerasti olevansa Juudas, joka tosin ei ollut vielä mitään rikosta tehnyt, mutta joka oli sen jo päättänyt sielussaan ja ajelehti nyt tahdotonna intohimonsa koskessa, odottaen vain hetkeä, jolloin saisi yhtyä toisaalta tulevaan kuohuun. Ajatukset vilisivät hänen päässään kummallisesti ja valheelliset mielikuvat tunkeutuivat väkisin hänen silmiensä eteen. Sekunnissa hän ehti kuvitella, ettei nainen, jota hän suuteli, ollutkaan Alli, vaan Helga, jonka hekumalliset huulet ojentuivat polttavina häntä kohti ja jonka pyöreät, vielä kiinteät rinnat kuulsivat ja hehkuivat himmeän viettelevinä pitsisen puseron läpi. Hän syleili kiireesti Elsaa ja läksi menemään, mielessä melkein kuin säikähtynyt kysymys, mikä oli se voima, joka väkisin, vasten hänen syvintä tahtoansa, herätti tällaisia kiusaavan riuduttavia, synninmakeita mielikuvia ja ajatuksia? Oliko todellakin niin, että hänen kohdalleen oli nousemassa vaarallinen kiusaus, hänen, joka oli luullut olevansa palovakuutettu ja turvattu vahingonvalkeaa ja tulipaloa vastaan, joka ei ollut voinut tähän saakka käsittää mitään tällaista mahdolliseksi, vaan oli ankarasti moittinut siihen onnettomuuteen joutuneita, sanoen, että miehen täytyy voida hillitä itsensä. Nyt hän totesi, ettei asia taitanut ollakaan niin yksinkertainen, että joku aavistamattoman luja voima oli hänen huomaamattaan saanut tiukan otteen hänen sielustaan, tehden sen oudolla tavalla rauhattomaksi ja vastustamattomasti kääntäen ajatukset tietylle taholle. Ja sillä oli neuvokkaat liittolaiset, jotka salamannopeasti kuljettivat hänen editsensä vaihtelevaa kuvasarjaa, jokaisessa keskeisenä Helga, milloin nauraen, niin että hampaat loistivat heleänä rivinä, milloin itkien niin että tummista silmistä valui kyyneleitä ihan virtanaan, joskus ojennellen käsivarsiaan, liikahdellen viettelevästi... Ei, hän ei tahtonut ajatella tuollaista eikä siten sotkeutua yhä syvemmälle noihin mielikuviin, jotka ilmeisesti olivat kiusaajan tehokkaimpia aseita hänen taitavan sotapäällikön tavoin hätäilemättä saartaessaan uhrinsa siveellistä linnoitusta ja heikontaessaan sen perusmuureja. Vielä hän ei sentään ollut antautunut – kaukana siitä, vaan oli ainoastaan ensimmäisen säikähdyksen herpaannuttama. Hänen täytyi koota voimansa, arvioida tilanne kylmäverisesti ja ryhtyä taisteluun miehen tavalla. Sittenpähän nähtäisiin, kuinka kävisi...

Hänen tiensä vei pastorin pihan läpi. Kuin ilkkuakseen hänen päätöksilleen sattuma oli lähettänyt Helgan pappilaan, jonka pihalla hän nyt juoksi Laurin kanssa hippasilla, pastorin ja hänen rouvansa istuessa haapojen alla ja katsoessa heitä. Helga oli pukeutunut ohuihin hellevalkoisiin, jotka somasti hulmusivat hänen ympärillään, kun hän juoksi, samalla peittäen hänen nuorteat muotonsa ja ne juuri sen kautta sitä viehättävämpinä ja kauniimpina palrastaen. Hän oli lisäksi avojaloin, laskien pienen, siron, rintavan jalkansa nurmelle keveästi kuin kauris. Helle, liikunto ja nuoruus olivat saaneet hänen poskensa hohtamaan ja silmänsä säihkymään, ja kun hän nyt lähestyi keinuvin lantein ja sirosti liikautellen kaunista päätänsä ja paljasta, kaarevaa kaulaansa, hän oli todellakin kuin kauris, kuin joutsen, kuin vaahdosta nouseva Venus. Helga oli ensin keveän pukunsa vuoksi hiukan ujoilevan näköinen, mutta muutti samassa mielensä, ojensi uhmaavan reippaasti kätensä Einarille, sanoi "terve!" ja leimautti häneen avoimen, peittelemättömän, syvältä säihkyvän katseen. Einar tunsi tuon katseen voiman ja aavisti, että jos tämä olisi tapahtunut kahden kesken, hän todennäköisesti olisi menettänyt itsehillintänsä ja ojentanut kätensä kiellettyä hedelmää kohti, joka oli hänen poimittavissaan milloin hän vain halusi. Mutta onneksi oli muita saapuvilla ja se auttoi: hermonsa täydellisesti hallussaan Einar tervehti Helgaa, pastorinrouvaa ja pastoria, joka oli hiukan väsähtäneen ja surumielisen näköinen, ja jolle hän tämän johdosta ehti sanoa muutaman veljellisen ja leikillisen sanan. Sitten hän jo lähti heilauttaen kättään tuttavallisesti kaikille yhteisesti ja oli samalla kadonnut pirtin ja puuvajan väliseen solaan, josta tie sydänmaalle alkoi. Mutta haapojen alla tunsi jokainen, että oli tapahtunut enemmän kuin vain Einarin pikainen ohimeno: jotakin, joka herätti pastorin ja hänen rouvansa sydämessä sarjan outoja, huolestuttavia mietteitä ja samalla kauniita, nuoria, viehättäviä kuvia, joka oli samalla siveellisesti arveluttavaa ja siitä huolimatta liikuttavaa ja säälittävää – joka vihlaisi Helgan sydäntä kipeällä kaiholla ja puristi hänen rinnastaan väkisinkin huokauksen. He olivat kotvan aikaa vaiti, kunnes pastoria huudettiin ottamaan vastaan jotakin asiakasta ja hän poistui. Vilkaistessaan mennessään vaimoonsa hän huomasi tämän olevan sen näköinen kuin hän voisi ottaa tuon kipeän asian hienosteeseen puheeksi – varoittavassa, säälivässä, ystävällisessä hengessä niinkuin oli sovittu. Lauri oli istahtanut Helgan jalkain juureen, leikki hiekalla ja katsoi joskus ystävättäreensä, silmät tulvillaan ihailua. Pastori näki sielussaan Allin kalpean, madonnamaisen kauneuden, Einarin uljaan, miehekkään olemuksen, jota ei kukaan, varsinkaan nainen, voinut olla rakastamatta, ja Helgan sykkivän, palavan ja kärsivän sydämen, ja tunsi olevansa huolestunut ja neuvoton...

Mutta Einar astui miestensä etunenässä riuskasti, vaiteliaana ja varmana kuten hänen tapansa oli. Hän ei kuullut eikä juuri nähnytkään mitään, sillä hänen silmissään ja sielussaan hulmusivat notkean vartalon ympärillä liehuvat valkoiset harsovaatteet. Hän kävi yhä uudelleen läpi kaikki, mitä oli hänen ja Helgan välillä tapahtunut, ja totesi, ettei se ollut miltään kannalta tavallisuudesta poikkeavaa. Siltä puolelta oli siis turha moittia itseään. Mutta kysymyshän olikin siitä, mikä mieliala vallitsi hänen sydämessään, miten oli siellä päässyt vallalle tällainen aistihurmio, viehtymys, jota vastaan hänen täytyi nyt taistella ja jota hänen piti syvästi hävetä ajatellessaan Allia ja tämän tilaa, Elsaa, itseään ja koko tähänastista elämäänsä. Hän tunsi tavallisten, niin taatuiksi ja turvallisiksi uskomiensa elämänpiirustusten nyt oudosti sekautuneen, totesi joutuneensa polttavien aistillisten mielikuvien valtaan, joissa ei ollut mitään sielullista, ja vasten tahtoaan vierautuneensa vaimostaan, jopa lapsestaankin. Johdonmukaisesti ajatellen hänen olisi tämän onnettomuuden vuoksi pitänyt vihata Helgaa, joka oli kaiken aikaansaanut, mutta sitä hän ei voinut tehdä. Helgan muistaminen täytti hänen sydämensä päinvastoin hellyydellä ja intohimoisella kaipauksella, ja tilanteen ajatteleminen onnettomuuden valossa tuskallisen suloisella traagillisuuden tunteella, joka väräjää sielussa murheellisen kauniina kohtalona, kuin sisältyisi siihen runoutta.

Kun Einar miehineen saapui pitkän hellepäivän kuljettuaan illan hämyssä kaukaisen Hirvijärven rannalle, ilmaisi yhä sakeammaksi käyvä kytösavun tuoksu ja mailla lepäävä sinervä verho kulovalkean rintaman olevan läheisyydessä. Mutta Einar ei ollut sen johdosta enää erikoisemman levoton, sillä hän tiesi siellä päin, josta tuulenhenki kantoi savua, olevan etupäässä suuria soita, ja kankaita ja naavakorpia niiden keskellä vain saarekkeina. Niiden palamisesta ei ollut niin suurta vahinkoa eikä vaaraa laajemmille arvometsille, että olisi kannattanut lähettää kapulaa pitäjälle nostamaan sammutusväkeä. Vain tästä järven kohdalta olivat nuo kangassaarekkeet tämän metsän yhteydessä, mutta jos niin onnettomasti kävisi, että tuuli ajaisi kulon tänne, niin kauas se ei sittenkään pääsisi, kun suot olisivat pian edessä. Siksi hän päätti leiriytyä siihen, missä oli, järven ainoalle hiekkarannalle, ja käski miesten rakentaa kahvitulen.

Jossakin tämän pienen järven tienoilla, ehkä ihan lähellä, oli siis sepällä mökki tekeillä, jos oli perää kylälle kantautuneissa puheissa. Mitään ei kuitenkaan kuulunut, vaan kaikkialla vallitsi risahtamaton hiljaisuus. Heinäkuisen illan hämy pehmensi metsän ja rantaviivan muodot, ja veden pinnalle laskeutuva savu ja siihen yhtyvä keveä sumuharso samenivat toisin paikoin läpinäkymättömiksi, pehmeiksi pilvikuvioiksi, jotka keinuivat hiljaa kuin mietteissään. Sitten rupesivat illassa kiirimään miesten kirveiden iskut, kun he ryhtyivät kaatamaan komeata kelohonkaa. Ne nauskahtelivat kipeästi, kimmoten terävänä kaikuna toisesta rannasta, kunnes vanha puu rupesi kallistumaan ja iski myhkyräoksaisen latvansa kumeasti jymähtäen maahan. Kaiku heittelehti neuvotonna rantojen välissä, kantautui kauempaakin, kunnes salaperäisesti mumisten sammui metsän pehmeään pimentoon. Alkoi hiljainen yö salojärven rannalla, hämyinen, salaperäinen. Metsä suhisi joskus, rantaa pitkin uiva kalaparvi pulahteli, kuului tavin ja haapanan änkkääminen, kuikan itkevä huuto, äkisti lentoon pyrähtävän rantasivin piiskutus, kun se ensin nopein siiveniskuin ulkoni rannasta, mutta kaarsi pian takaisin, harvensi lyöntiänsä ja lauluansa, kunnes istua tepsahti kivelle ja arasti tuon tuostakin keikautti ruumistaan. Ja sitten oli taas kaikki vaiti, vain seläkkäin asetettujen honkatukkien välissä hehkuvan hiilloksen ritistessä hiljaa ja välkehtiessä valkoisen höytyvätuhkan alta ihmeellisinä kuvioina, joita mietteliäs katse kiintyy tietämättänsä seuraamaan. Suuri, melkein rajaton metsä seisoo totisena ympärillä, helmassaan nuokkuva hirvi, paksuvillainen kontio, oudosti huhuileva huuhkaja, komea ukkometso ja irvistävä ahma, latvojensa yläpuolella liitelemässä valtava kotka. Ja pohjattomista rimpisoista rupeaa vähitellen nousemaan kuumimman helteen sinne painama halla...

Einar tunsi, kuinka erämaan syvä rauha vähitellen hiivittäytyi hänen sydämeensä, karkoittaen sieltä intohimon ja kutsuen vähitellen tilalle sielullisuuden ja itsehillinnän valkean tähtiotsakauneuden. Luonnon ylevä, seesteinen puhtaus sai loihdituksi hänen sielussaan hereille sen eetillisyyden, jonka oli siellä hetkeksi tukahduttanut animaalisten intohimojen voimakas hyrske. Yht'äkkiä ikäänkuin suomukset putosivat hänen silmistään ja hän tunsi taas päässeensä lähelle omaa vaimoansa ja lastansa. Nyt hän saattaisi katsoa Allia rehellisesti ja puhtaasti silmiin, nyt hän oli jälleen sen valkean rakkauden vallassa, joka teki olon turvalliseksi ja onnelliseksi. Se oli sielullista, seesteistä, korkeaa olotilaa, johon sisältyi häivähdys kirkasta pyhyyttä – kestävää ja vailla niitä tympeitä jälkikohmeloita, joihin pelkkä veren veto päättyi. Hän tarkasteli itseään kylmäverisesti ja kyynillisesti ja pilkkasi äskeistä sydämensä polttoa: "Eikö se ollut sitä niin sanottua suurta rakkautta, jonka käskyä on noudatettava, sitä jumalaista intohimoa, jota täytyy totella ja joka hehkullaan pyhittää ja kaunistaa aviorikokset, kuten tuhannet runoilijat ja romaaninkirjoittajat ovat lukemattomia kertoja vakuuttaneet? Eikö minun tulisi nyt taiteen kaikkien sääntöjen mukaan julistaa nämä Helgan hempeydestä ja omasta pitkällisestä pidättyväisyydestäni johtuvat hävyttömät mielihaluni traagilliseksi rakkauskohtaloksi, jonka valtaan minun tulisi suinpäin heittäytyä, ollenkaan ajattelematta velvollisuuksiani? Minähän näet en oikeastaan voi asialle mitään, koska niin sanotut tunteeni ovat auttamattomasti ottaneet tämän kurssin, ja olen siis elämän tragiikan uhri, jonka tulee vakavalla ilmeellä keksiä taiteellisia nimiä sille alastomalle tosiasialle, että haluan nauttia nuoren kauniin naisen luonnollisesta hekumasta, että tahdon 'elää', niinkuin romaanien sankarit traagillisesti huudahtavat karatessaan uuden rakastettunsa kanssa, jättäen hienotunteisuudesta tai satunnaisesta hajamielisyydestä pois tuon teonsanan rinnalle välttämättä kuuluvan määritelmän 'huonosti'..."

Uni rupesi painamaan raskaasti hänen luomiaan ja hän nukkui. Mutta unessa hänen äskeinen viileä ja kirkas tasapainonsa häiriintyi, sillä Helgan tummat, surumieliset silmät ilmestyivät hänen eteensä ja tuijottivat häneen kysyvästi, nuhtelevasti. Jostakin kuului kuiskaus – oliko se noussut sielun pohjalta jo äsken, hereillä ollessa, vaikka hän ei ollut ollut huomaavinaan sitä? – että hän oli arvioinut tunteensa ja koko asian pintapuolisesti, että kenen kohdalle se todella vakavasti sattuu, siinä on kysymyksessä elämä tai kuolema, että hän oli menetellyt rumasti pilkatessaan rakkautta noin kyynillisesti. Ja uudelleen hänet valtasi sanomaton kaiho, niin että hänen koko olemuksensa huusi Helgaa, huolimatta Allin surumielisestä, kummastuneesta, kauhistuen moittivasta katseesta, joka loisti jostakin taustalta...

Einar heräsi yht'äkkiä rajuun, hätääntyneeseen huutoon, ja hyppäsi pystyyn. Hänen miehensä olivat tuon huudon päästäneet, itse ensin säikähtäen herättyään. Heidän kaikkien raskaasti nukkuessa pitkän kävelynsä jälkeen oli yön rauhallinen tyyneys vaihtunut auringon noustua virkeäksi tuuleksi, jota he eivät kuitenkaan huomanneet, se kun puhalsi metsästä päin ja he olivat sen ja rannan suojassa. Kulovalkean rintama kiihtyi heti vimmattuun vauhtiin, lentäen rätisevänä vyörynä puusta puuhun ja saartaen Einarin yöpaikan. Nähtyään sekä oikealla että vasemmalla rannan naavakuusien hulmahtavan palamaan juuresta latvaan saakka kuin ne olisivat olleet jättiläissoihtuja ja todettuaan syvemmältä metsästä, joka puolelta, kulon voimakkaan etenemisen merkkejä, Einar oli aluksi ymmällä, mitä tehdä. Mutta yhä sakenevat savupilvet, jotka jo alkoivat haitata hengitystä, eivät suoneet paljon aprikoimisen aikaa, ja äkkiä Einar, selviten säikähdyksestään, rupesi miehineen vimmatulla vauhdilla lyömään rannan hongista lauttapölkkyjä, päästäkseen lautalla järvelle ja sen toiselle puolelle tulta pakoon. Tuokiossa oli kaikki valmiina ja pian kellui tukeva lautta kaislikonrinnassa, lähtien tuulen viemänä lipumaan hiljaa selemmäksi, jossa savu hälveni ohuemmaksi. Silloin tapahtui rannalla jotakin, jota he katsoivat äärimmäisen jännittyneinä.

Kulon rätinän ja suhinan keskeltä rupesi äkkiä kuulumaan villiä, melkein luonnotonta ihmisen huutoa ja kumeaa, raivostunutta ja hätääntynyttä möräämistä, ja ennenkuin miehet edes ehtivät kysyä, mitä oli tekeillä, ryntäsi palavasta metsästä näkyviin suunnattoman iso kontio, pitkäntuuhea, auringon hallavaksi polttama turkki toisista kohdin kärventyneenä, ilmeisesti tulen voiman hätäännyttämänä. Siekailematta se syöksyi veteen ja painui siihen niin syvälle, että vain hartiatupsu ja pää jäivät näkyviin. Sen kuono, leveä otsa ja korvat olivat kuin vedestä pistävä juurikka, niin että sitä olisi oudon ohi menijän ollut vaikea eläimeksi tuntea, jos se vain olisi pysynyt liikkumatta. Ja tuskin se oli ehtinyt täten sammuttaa kypenet turkistaan, kun sen jäljessä ryntäsi näkyviin toinen melkein vielä peloittavampi olento: mies, Sante-seppä, joksi Einar hänet heti tunsi, mustaksi parroittuneena ja nokisena, avopäin, vaatteet repaleina ja toisin paikoin palaneina, avojaloin, kädessä kirves, jota hän hurjasti heilutti päänsä päällä. Ilmeisesti häntäkin kirvelivät palohaavat ja vaatteissa oli tulta, koska hän syöksyi suinpäin järveen, painaen silmänräpäykseksi päänsä veden alle. Vähällä oli, ettei hän hypännyt suoraan karhun niskaan. Tämä oli nähtävästi tulen pauhun arkiinnuttama, sillä samassa silmänräpäyksessä kun seppä rojahti veteen, karhu kimposi siitä ylös kuin pontimella viskattuna, lähti märän turkkinsa turvin laukkaamaan pitkin rantaa tulesta ja kipinäsateesta välittämättä, ja hävisi savun ja pensaiden peittoon. Kun ei ollut metsästysaika, ei Einar ollut varannut mukaan pyssyä, jonka kantaminen oli pitkillä matkoilla aina hiukan rasittavaa. Seppä karkasi pystyyn, heilautti kirvestään ja näytti aikovan lähteä ajamaan metsän kuningasta takaa, kun samalla oudostuen näki lautan, jota miehet Einarin käskystä nyt työntelivät takaisin rantaa kohti. Einar sanoi sepälle ystävällisesti:

– Tulkaahan lautalle, sillä pian tässä on mahdoton olla. Olemme täällä kulon tuhoa tarkastamassa. Tunteehan Sante meidät?

Hän sanoi tämän harkiten ja levollisesti auttaakseen erämaassa entisestään arkiintunutta ja villiintynyttä miestä pääsemään tilanteesta selville. Ja Sante näkyi oivaltavan asian ja nousi tyynesti lautalle, pudistaen hiuksistaan ja parrastaan pois enintä vettä kuin märkä koira. Mahdollista on, että äskeinen äkillinen kylmä kylpy oli viilentänyt hänen hermojaan ja nostanut rauhalliset, hillityt, järkevät mietteet päällepäin. Kuitenkin hänen silmistään leimahti hurja tuli, kun hän katsoi sille suunnalle, johon kontio oli kadonnut, ja sanoi:

– Pääsit taas livistämään, mutta tulee se uusikin kerta ja silloin jää meistä toinen tanterelle... Tai molemmat...

– Kirves kädessäkö Sante kontion kimppuun? ihmetteli Einar.

– Ei ole parempaa asetta, kun herrat eivät anna pitää pyssyä.

Se tuli katkerasti ja tyytymättömästi, kärki suunnattuna myös Einaria kohti. Tämä tunsi pistoksen eikä jatkanut enempää tältä kannalta. Hän tiesi kansan täällä vihaavan "herroja", varsinkin metsänhoitajia, sokeasti, leppymättömästi, ja oli usein miettinyt ja rovastin ja pastorin kanssa harkinnut, mistä tuo saattoi olla peräisin. Yleistä, lyhyttä ja tyhjentävää vastausta he eivät olleet löytäneet – asiaan jäi aina jotakin outoa ja selittämätöntä, mutta metsänhoitajia kyllä vihattiin muun "herruuden" lisäksi vielä siksi, etteivät he antaneet ottaa puita ruununmetsistä talonpojan oman tahdon mukaan. Kun tähän yleiseen vihaan sepässä yhtyi vielä mielisairaan vimmaa, niin oli syytä olla varoillaan. Hän koetti siis muuttaa puheenaihetta ja kysyi:

– Täälläkö se on Santella mökin alku? Sanovat kylällä teillä sellaisia puuhia olevan.

– Täällä se oli, mutta ei ole enää, sillä kai se on jo palanut pohjahirsiä myöten.

Lautta karahti rantaan. Ruvettiin syömään aamiaista ja Einar tarjosi sepälle ruokaa:

– Haukataan ja lähdetään kotiin, sillä meillä ei ole täällä enää mitään tekemistä. Tämä kangas palaa joka tapauksessa, mutta sitten kulo jo taukoo, kun ovat suot kaikkialla vastassa. Sante kai lähtee kirkolle myös, sillä onko teillä enää eväitä?

Einar pysähtyi, mietti hetkisen ja jatkoi sitten hiljaisesti:

– Eikähän ole oikein luvallista ruveta ominpäin ruununmetsään taloa tekemään... Meillä oli sitäkin asiaa, että piti laillisen edesvastuun uhalla kieltää teitä ruunun puita kaatamasta ja tänne asettumasta. Mutta hirret taisivat olla kelohonkia, jotka olisivat jääneet tänne ilman sepän mökkipuuhaakin, ja nythän ne ovat jo tuhkana, niin ettei siitä asiasta kannata enempää puhua. Se vain täytyy näiden miesten kuullen teille sanoa, ettei tänne enempää kuin muuallekaan valtion metsiin saa ilman lupaa ruveta mökkiä rakentamaan. Tämä on sepälle siinä asiassa nimenomainen kielto.

Santen otsasuonet paisuivat. Hän keskeytti syöntinsä ja sanoi:

– Mutta metsää ja korpeahan on vaikka kuinka paljon. Jumala sen on luonut ja antanut ihmisten asuttavaksi. Mikä on syynä, etten minä, joka olen yhtä väkevä kuin kaksi ruununtorpparia yhteensä, saisi tehdä asumattomaan selkoseen kotiani, jos haluan? Sellaista lakia ei voi olla, joka sen kieltää, ja jos on, niin sitä ei tarvitse totella, koska herrat ovat tietenkin vääryydellä tehneet sen myydäkseen tukit omaksi hyväksensä ja pistääkseen rahat taskuunsa...

Hän tuijotti villisti eteensä tyhjään ilmaan ja Einar ymmärsi, että tässä oli kysymyksessä lain ja valtion sekä niistä tietämättömänä pysyneen luonnonoikeuden sovittamaton ristiriita. Hän oivalsi, että seppää oli mahdoton saada tajuamaan, miksi hänen, Einarin, täytyi kieltää hänen mökkipuuhansa, ja miksi hän, seppä, oli yleensä sopimaton sellaista yrittämään. Hän sanoi siis vain:

– Niin nyt on kuitenkin asia... Mutta mitä Sante tänne? Eihän täällä voi elää pitempää aikaa kukaan. Kirkolla sensijaan Santella on taitavana seppänä loppumaton työ ja hyvät olot – siellä teitä tarvitaan alituiseen. Sieltä saatte helposti mökinpaikan ja asetutte vakinaisesti sinne. Parempihan kylässä on asua kuin täällä korvessa kontioiden kumppanina.

Sante ei vastannut – näytti kuin hän ei olisi kuullut Einarin puhetta. Hän tuijotti jonnekin kauas ja hänen korvissaan kajahteli kolkko, ilkkuva nauru, joka oli kuin variksien raakkumista. Se oli ollut vaienneena täällä erämaan pimennossa, mutta oli puhjennut kuulumaan nyt, kun hän ymmärsi, että hänen mökkiunelmansa oli auttamattomasti luhistunut. Hänen täytyi ponnistaa äärimmilleen tahdonvoimansa, ettei olisi rynnännyt pystyyn ja yhdellä kirveeniskulla tehnyt selvää metsänhoitajasta, tuon katkeran kiellon antajasta. Ja salaperäisen äänen yllytyksestä huolimatta hän onnistuikin pidättämään tuhoviettinsä. Metsänhoitaja ja hänen miehensä eivät aavistaneet, että heidän edessään istuva ryysyinen, musta mies oli kuin ladattu pommi, jonka sytytyslankaan oli juuri tällä hetkellä ollut sattumaisillaan tulenkipinä...

He lähtivät kotiin päin, seppä viimeisenä haluttomin, väsynein askelin. Hän kompasteli joskus juurisella polulla, sillä hän ei ehtinyt katsomaan jalkoihinsa, ajatukset kun näet askartelivat polttavasti asiain uudessa käänteessä ja kuuntelivat pelkäävästi outoja ääniä, joita kajahteli kaikkialta...

Kierrätellen he selvisivät paloalueelta ja kitkerän savun keskeltä. He eivät huomanneet, että siinä korvessa, joka märkyytensä vuoksi oli jäänyt saareksi tulen keskelle, heidän kulkuaan seurasi synkkä, uhmaava silmäpari: kontion kyräävä katse. Viimeisenä astuvaa pitkää mustaa miestä se etenkin tarkasti, vuoroin pelon vuoroin vihan vallassa. Kontio tunsi miehen – oli salaa seuraillut hänen puuhiaan siitä illasta alkaen, jolloin seppä oli saapunut tänne hänen vanhoille valtamailleen ja kirves kädessä hyökännyt hänen kimppuunsa. Se oli erikoinen mies – metsän isäntä ei ymmärtänyt, mikä hänessä oli, mutta tunsi ja myönsi, että seppää täytyi pelätä. Oli kuin olisi mielessä kytenyt hämärä aavistus, että heidän molempain – karhun ja sepän – kohtalot oli jollakin tavalla kytketty yhteen, tietymätöntä, miten.

Kontion tarkka korva kuuli kaukaa rajalta päin lehvien rytinää ja arvasi vanhan hirven siellä pudistelevan sarviaan; kuuli toisaalta Julman Tuomaan Helunan kiihkeätä, aamunälkäistä ammumista ja nuolaisi pitkällä ruskealla kielellään ikeniänsä; kuuli ilmasta räikeän kirkaisun ja näki vanhan tuttavansa lentävän korkealla, savun ulottumattomissa, viiltäen taivaan kanteen laajaa rengasta siivet liikkumattomina kuin olisi kadottanut painonsa. Ja kun se oli helteisistä päivistä huolimatta alkanut öisin tuntea, ettei sen liittolainen Halla, rimpisoiden kolkko henki, ollutkaan kuollut, vaan oli ruvennut hiljalleen nousemaan jäätyneistä pohjamudista näkyville, kontio vähitellen rauhoittui. "Pois täytyi mustan miehen paeta", hän tuumi, "ja niin olen taas täällä yksin isäntänä. Ja niin tulee ollakin, sillä aikain alusta nämä ovat olleet hallan, kotkan ja kontion maita".

XIII

Einarin lähdettyä ja pastorin poistuttua ei hetkeen aikaan kukaan sanonut mitään. Pastorinrouva vain tuijotti kutimeensa ja liikutti nopeasti puikkojansa, Lauri leikki hiekalla ja Helga oli mietteissään, mutta kuitenkin jännittyneenä. Vaisto oli sanonut hänelle jo kauan sitten, että hänen ja Einarin välinen asia, jota ei ollut olemassa muualla kuin heidän ajatuksissaan, asui hienona epäilyksenä koko tämän pienen ystäväpiirin mielessä ja tuli päivä päivältä yhä keskeisemmäksi. Siltä paikalta, jossa pastorinrouva ja Helga istuivat, sopi näkemään halkovajan ja maitokamarin väliseen katettuun solaan. Selma oli menossa hakemaan puita ja Pekka tuli navetan puolelta häntä vastaan tuossa solassa. Sekä pastorinrouva että Helga näkivät, kuinka Pekka heti tapaili Selmaa kiinni, jolloin alkoi tällaisissa tilaisuuksissa luonnon menoon kuuluva leikkipaini. Pastorinrouva vilkaisi Helgaan, joka oli punastunut hiusmartoa myöten, ja huusi sitten nuhtelevasti: "Selma!", jolloin tämä hämillään pujahti vajaan, Pekan paetessa nolona takaisin navettapihalle. Taas jatkui vaitioloa, sillä pastorinrouva ei voinut saada kiinni sopivasta alusta, joka olisi luontevasti tuonut mukanaan ystävälliset, kauttarantaiset varoituksen sanat. Ja siinä samassa loppui tähän otollinen tilaisuus, sillä tuossa tuli heidän luokseen hitaasti ja vaivalloisesti pastorinrouvan suojatti, vanha Halko-Simo.

Simo oli sairastellut kevättalven ja alkukesän. Hän oli saapunut pikkupappilaan jostakin vakinaisen reittinsä talosta, jossa oli viimeksi majaillut ja jossa häntä oli pidetty ja ruokittu ei avunpyytäjänä, vaan ystävänä. Simo näet oli henkilö, jonka hiljainen, nöyrä olemus herätti hänen ympäristössään kirkasta, lohdutettua mielialaa. Kuukas-Anni oli kertonut Laurille Jeesuksesta ja Pyhästä Pietarista, jotka tavallisina ihmisinä, vieläpä köyhinä avunpyytäjinä kulkivat talosta taloon anoen yösijaa ja ruokaa. Se oli ollut Laurista peloittavaa, salaperäisesti pyhää, ja siitä alkaen hän oli aavistellen katsellut jokaista vanhaa miestä, joka mieroa kiertäessään oli poikennut pikkupappilan keittiöön. Eräänä päivänä oli sitten Halko-Simo kompuroinut heille, pakkasen tähden jaloissa repaleiset, isot töppöset ja yllä monilta ilmansuunnilta kulkeutuneita ryysyisiä vaatekappaleita. Lauri oli katsonut häntä ihmeissään, oli erikoisesti huomannut ukon silmien ystävällisen, rauhallisen välkkeen, ja oli juossut sanomaan äidille, että keittiössä istui kummallinen äijä. Sitä mielensä omituista, pyhää aavistusta, että kuka tietää, mikä tuo vanhus on, sitä mielikuvaa, joka oli oikeastaan sama kuin isän eräässä kirjassa oleva piirros: "Katso, minä seison ovella ja kolkutan", hän ei selittänyt, vaan pyysi, että äiti antaisi ukolle ruokaa. Ja äidin silmät tuikahtivat ystävällisesti Laurin sanoessa tämän. Siitä hetkestä alkoi Simon ja äidin ystävyys. Äidillä oli useita tällaisia vanhoja vaatimattomia ystäviä: Vaaran Vappu, joka hiljaa nyökytellen ruumistaan ja silitellen siniseen huiviin käärittyä virsikirjaansa kertoili matalalla, rauhallisella äänellä kokemuksiaan elämästä nälän, pettuleivän ja sairauden parissa; Onnelan Johanna, joka oli antanut mökilleen tämän ihastuneen nimen ja jolla oli aina uutta kerrottavaa siitä, miten sai ukkonsa kanssa kuljetetuksi lapsiparveansa päivästä toiseen; Latvalan vanha emäntä, joka istui hiljaisena ja hartaana ja jonka seurassa oli erikoisesti viihtyisää. Viime talvena Vappu oli asunut heillä monta viikkoa. Joskus illoin äiti oli haettanut Simon pirtistä ja niin oli istuttu keittiökamarissa takkavalkean ääressä, äiti askarrellen jotakin, Vappu leikellen matonkuteita ja Simo puhellen. Lauri lehteili Luonnonkirjaa, lukien Antista ja Liisasta ja väliin kuunnellen Simon rauhallista haastelua. Hän ihmetteli, miten Simo saattoi muistaa Raamatun noin tarkkaan – paljoa tarkemmin kuin isä. Väliin Simo puheli elämänkokemuksistaan: ne olivat täällä kaikilla samoja, koskien hallaa, pettua ja ainaista nälkää. Laurista nämä takkavalkeaillat olivat olleet mieluisia, sillä hän oli tuntenut, kuinka omituinen lämpö, kuin pehmeä villahuivi, oli kääriytynyt hänen ympärilleen ja herättänyt suloista turvallisuuden tunnetta. Silloin varsinkin nuo hetket olivat tuottaneet suurta tyydytystä, kun ulkona oli raivonnut maankaato pyry tai vallinnut hirveä, raudankova pakkanen, jonka kylmyys tunkeutui ytimiin ja sieluun saakka. Hän pelkäsi pakkasta – ei tuollaista 15-20 asteen tavallista talvisäätä, vaan tammikuun 30-40 astetta, jolloin tiaiset putosivat oksilta. Kevätpuolella Simo oli sairastunut. Hän oli makaillut hiljaisena ja nöyränä kehnolla vuoteellaan pirtin ovensuupenkillä, valittamatta ja kärsivällisesti, paljoa puhumatta, omissa oloissaan. Silmät olivat raukeat ja poskipäät punoittivat kuin kuumeisella. Äiti ei ollut voinut sanoa, mikä Simoa vaivasi, eikä tämä tietänyt sitä itsekään: tunsi vain olonsa heikoksi. Hänen vuoteensa oli huono, mutta äidillä ei ollut annettavana parempaa; peite oli ainakin lämmin, sillä kun Simo joskus valitti vilua, niin äiti luovutti hänelle vanhan karhunnahan, jota ei enää voinut käyttää reen vällyiksi, siitä kun irtautui kovasti karvoja. Kun Simo ajanoloon ja muutenkin rupesi levittämään pirttiin huonoa hajua, tuskastuivat siitä vanha Kustaava ja Pekka, vaatien, että Simo oli siirrettävä muualle sairastamaan. Mutta minne? Lähin sairaala, lääkäri ja vaivaistalo olivat 12 penikulman päässä – siirrä Simo sitten sinne! Äiti koveni vastaan ja sanoi, että Simo saa olla siinä missä on, ja että hänet oli pidettävä puhtaana – ettei hänen talossaan saa tapahtua sitä häpeää ja syntiä, että koirat ovat armeliaampia kuin ihmiset ja nuolemalla parantavat Latsaruksen haavat... Ja tunto oli lyönyt vanhaa Kustaavaa ja sitten oli äidin avulla Simo parka pidetty puhtaana... Lauri ymmärsi, että Simon kohtalo oli kova; hän ei tosin enää saanut mennä pirttiin, mutta hän oli nähnyt, kuinka Simo kompuroi viimeisillä voimillaan ulos karhunnahka hartioilla, siirtyili horjuen vaivalloisesti, seiniin nojaillen, ilman apua... Hänen sydämeensä oli pistänyt ja mielessä oli välähtänyt hämärä kuva huonosti kohdellusta sairaasta Jeesuksesta... Äiti ja isä olivat myös nähneet Simon hänen kompuroidessaan ulos ja Lauri oli ymmärtänyt heidän joutuneen masennuksen valtaan...

Mutta vähitellen Simo oli tullut paremmaksi, virkistyen sikäli kuin kevät edistyi. Ulkona käydessään hän edelleen piti karhunnahkaa hartioillaan, ollen kuin kahdella jalalla kävelevä kontio. Nyt kaikki, isäkin, jo nauroivat nähdessään hänet. Äiti hankki hänelle vaatteet, kokoillen minkä kappaleen mistäkin, ja tuossa Simo nyt istui terveenä, puhtaan ja siistin näköisenä, valkoinen tukka ja parta hiukan liikahdellen tuulenhengessä. Se tuntui Laurista hyvältä ja hän ryhtyi tyytyväisenä jatkamaan kesken jäänyttä puukkotikkaleikkiänsä...

Simo katseli Helgaa uteliaan kirkkaasti ja ihailevasti ja sanoi:

– Kun en ole postineitiä nähnyt vielä läheltä, niin täytyi tulla ihan äärestä katsomaan. Kauniiksi ja hempeäksi ne ovat teitä kehuneet eivätkä, näämmä, väärässä olekaan.

Helga nauroi ujostuksissaan, veti jalkateränsä hameen reunan suojaan, punastui ja nuhteli:

– Mitä Simo nyt sellaista...

Simo ei ollut kuulevinaan tai ei ehkä kuullutkaan, vaan katseli edelleen Helgaa mietteissään, kunnes rupesi haastelemaan puoliääneen kuin olisi puhunut itsekseen:

– Niin on kuin Korkeassa veisussa sanotaan... Kukaan luoduista ei ole niin kaunis kuin Sulamit...

"Minä vannotan teitä, te Jerusalemin tyttäret: älkää herätelkö, älkää häiritkö rakkautta, ennenkuin se itse haluaa... Sillä rakkaus on väkevä kuin kuolema, tuima kuin tuonela on sen kiivaus, sen hehku on tulen hehku, on Herran liekki. Eivät suuret vedet voi rakkautta sammuttaa, eivät virrat sitä tulvaansa upottaa..."

Helga kuunteli ukkoa vuoroin kalveten, vuoroin punastuen, ja kysyi tukahtuneella äänellä:

– Mitä Simo tarkoittaa?

Mutta ukko tuijotti häneen vesissä silmin, niin että kyynelkarpalot vierivät poskille, ja kuiskaili kuin itsekseen: "Voi meitä, sillä rakkaus on väkevä kuin kuolema, tuima kuin tuonela on sen kiivaus – voi häntä, jonka se saavuttaa, sillä sen hehku on tulen hehku..."

Helga oli lumivalkoinen kuin olisi kuullut musertavan sanoman. Pastorinrouva laski kätensä hänen polvelleen, kumartui katsomaan häntä silmiin ja kuiskasi:

– Simo tarkoittaa parastasi...

Helgaa pyörrytti... Hän tunsi, että hänen täytyi päästä yksinäisyyteen, nyökkäsi pastorinrouvalle ja läksi menemään juosten keveästi kuin kauris ja samalla kadoten kuin vilahdus. Hänen jälkeensä katsovasta Laurista tuntui kuin ilmaan olisi jäänyt väräjöimään valkoinen kuva, josta hehkui valoa joka suunnalle kuin enkelistä. Helga – niin, hän oli kaunis ja ihmeellinen, kuin kaunein isän Kuvaraamatun enkeleistä...

Helga hiipi huoneeseensa, laski ikkunaverhon ja jäi istumaan hämyyn ajatuksineen, jotka yht'äkkiä olivat järkkyneet entiseltä uraltaan kuin tulvavesi uomastaan. Mistä Simo saattoi arvata, että häntä uhkasi tällaisen rakkauden vaara? Mitään ei ollut tapahtunut hänen ja Einarin välillä, ja hän oli viime aikoina koettanut tarkoin varoa käytöstäänkin – välttää Einaria. Mutta näissä asioissa ihmisillä oli niin terävät silmät – ne aavistivat rakkauden läsnäolon, oli se vaikka kuinka heikko liekki. Kuinka eivät sitten tätä, joka ainakin Helgan rinnassa oli väkevä kuin kuolema ja tuima kuin tuonela. Sen täytyi näkyä jokaisen silmiin kuin ahjon hehku... Tähän saakka kaikki oli ollut jonkinlaista suloista leikkiä, iloa omista mielikuvista, jotka eivät olleet kenellekään vaarallisia niin kauan kuin ei mitään varsinaista ollut tapahtunut. Niiden katseluun saattoi nukahtaa kuin lapsi lelujensa ääreen iltaruskon surumielisesti auertaessa kaukaisten vaarojen rinteillä. Väliin sydämen syvyydessä leimahtava tuskan salama oli samalla häipynyt pois, iskemättä syvempää haavaa, ja elämä oli jatkunut itsetiedottomassa onnen tunnelmassa. Mutta nyt, yht'äkkiä kuin olisi Simo sanoillaan avannut sen salaisuuksien lokeron, joka oli Helgan sydämessä ja jota hän oli tähän saakka tahallaan kiertänyt, hän tunsi määrätöntä, pohjatonta haikeutta ja epätoivoa, viiltävää tuskaa, joka muutti tähänastisen lemmenkomedian kielletyn rakkauden lohduttomaksi murhenäytelmäksi. Helga oli kohtalonsa edessä kuin säikähtynyt lintu, jota käärme lähestyy: hän olisi tahtonut paeta, sillä hän ymmärsi tuhon olevan tulossa, mutta jäätävä raukeus oli vallannut hänen olemuksensa, niin ettei hän voinut liikahduttaa sormeaankaan. Kohtalo kiinnitti häneen hyytävän katseensa, tuli joka hetki lähemmäksi eikä Helga voinut muuta kuin huutaa: "Mitä minä voin! – en voi mitään!"

Säikähtyneenä omista sanoistaan – sillä hän oli puhunut tuskissaan ääneen – hän katsoi itseään kuvastimesta. Siellä oli kaikki muu hämyistä niinkuin huoneessakin – vain hän itse loisti sieltä valkoisena kuin lumpeenkukka tumman veden pinnalta, silmät hehkuen hurjina ja hiilenpalavina. Helga tunsi äkkiä vihaavansa itseään ja kauneuttaan, sitä lumousta, joka asui hänen olemuksessaan ja joka nyt näytti tuottavan hänelle onnettomuutta eikä autuutta, kuten hän oli aina odottanut. Mutta samalla taas kaihon ja rakkauden tulinen aalto hyrskähti hänen sydämeensä ja retkahtaen vuoteelleen hän painoi kädet silmilleen ja voihki sietämättömästä sieluntuskasta, mielessä vilisten sanat: "Tuima kuin tuonela, tuima kuin tuonela..."

Helgan lähdettyä Simo ja pastorinrouva olivat kotvan äänettöminä. Sitten Lauri sanoi viitaten portille: – Alli-täti tulee.

Alli-rouva tuli hitaasti, hänkin valkoisissaan, puhtaana, kalpeana ja pyhästi siunattuna. Hän oli ilmeisesti ollut kävelemässä, pienen matkan vain, kuten hänen tapansa oli – ehkä istunut maantien toisella puolella olevan ruispellon pientareella, koska hänen vierellänsä hyppelevän Elsan vaaleana hulmuavilla aurinkoisilla kiharoilla oli sinikaunokkiseppele. Lauri tunsi, että se oli hyvin hienoa, että se sopi Elsalle. Tämä kyykähti hiekalle ja kysyi suu sievästi supussa ja hiukan keinautellen ruumistaan, mitä Lauri siinä teki. Lauri vastasi leikkivänsä puukkotikalla ja rupesi selittämään, kuinka se tapahtui. "Mutta ei se sovi tytöille", hän sanoi, "loukkaavat kätensä"...

Alli istahti sille paikalle, josta Helga oli juuri lähtenyt, ja huoahti väsyneesti. Sitten Simo tervehti häntä:

– Siunattu sinä naisten joukossa!

Alli tunsi Simon hyvin, sillä terveytensä päivinä tämä oli ollut usein vieraana hänen keittiössään ja Simon sairastaessa hän taas oli käynyt joskus tätä katsomassa. Simon tapa käyttää puhuessaan raamatunlauseita oli hänelle siis tuttu. Hiukan punehtuen hän kuitenkin kääntyi vanhuksen puoleen ja sanoi miettiväisesti:

– Kiitos Simolle kauniista toivotuksesta! Kunpa niin olisi!

Simo ei vastannut siihen mitään, vaan sanoi pastorinrouvalle:

– Rouva ei pidä pahana, että tässä näin viivyn ja puhelen. Minulla oli asiana se, että tulin kiittämään ja hyvästelemään. Olen jo niin voimissani, että jaksan hiljalleen aloittaa vanhaa kierrostani, ja lähden siis tänä iltana, koska yöllä on raittiimpi kävellä. Liiaksihan olen teidän hyvyyttänne nauttinut. Kiitos nyt kaikesta... Simolla ei ole millä maksaa saatua antia, mutta onhan Jumala, joka suorittaa sen hänen puolestaan...

– Minne Simo nyt lähtee?

– Tuonne pohjoiskylille taidan mennä ensiksi... Tuntuu kuin siellä minua jo ihan kaivattaisiin...

– Tuletteko milloin taas tänne päin?

Simo tuijotti maahan ja vastasi hiljaa:

– En tiedä ollenkaan... Sydämessäni kuiskaa ääni, etten tule milloinkaan enää elävin silmin näkemään teitä, hyvät rakkaat rouvat ja lapset, että kuolema jo kulkee jäljessäni menin minne tahansa. Enkä pelkää kuolemaa, sillä se avaa minulle oven siihen valtakuntaan, jossa ei enää tarvitse anella leipäpalaa. Siellä on kerjäläisillä ja niillä, jotka ovat heitä auttaneet, oma erikoinen osasto, jossa maallisen elämän puutteet satakertaisesti korvataan. Mutta minun piti sanoa teille hyvästiksi vain se, että mitäpä täällä maailmassa hyödyttäisi korkeinkaan koreus ja myötäkäyminen, ellei olisi rakkautta. Muistakaa, rakas valkoinen rouva, ettei rakkaus katkeroidu eikä muistele kärsimäänsä pahaa, vaan peittää, uskoo, toivoo ja kärsii kaikki. Sanokaa, hyvä rouva, pastorille, että vaikka Simon tieto ja profetoiminen on vaillinaista, niin hänellä kuitenkin on tunto, että pastorin ylin toivomus tulee toteutetuksi. Jumala sallii sen ja vaikka hän vaatisi siitä kalliin hinnan, niin pastori sen kyllä mielellään maksaa...

Simo hyvästeli Laurin erikseen ja sanoi: "Poika, katso äitiäsi!"

Pastorinrouvaa hyvästellessään hän sanoi: "Äiti, katso poikaasi!"

Sitten hän meni heikkona, kumaraisena ja harmaana niinkuin vanhus menee, ja Laurin mielessä asui satutunnelma köyhänä kerjäläisenä vaeltavasta Jeesuksesta. Hän sanoi hätääntyneenä äidilleen:

– Simolle pitää antaa hyvää evästä!

Sitten he olivat kaikki vaiti, niinkuin ollaan silloin, kun jotakin pyhää väreilee sielussa ja ilmassa ympärillä. He totesivat huoaten, että aurinko oli kulkenut pitkälle iltapäivän puolelle ja että valaistus oli jo kullanhohteista, rauhallisesti, lämpimästi rusottavaa. Lauri katseli pääskysiä, joita tulla suhahteli yhtenään tallin ylisiltä ja navetan ja ladon väliköstä, ja jotka riemukkaasti viserrellen sieppoivat saaliinsa pilvenä surisevasta hyönteisparvesta. Kohta vanha Kustaava toisi lehmät kesantopellolle ja tekisi siihen suitsun niiden turvaksi räkkää vastaan... Lauri hypähti seisomaan, sanoi Elsalle: "Tule!" ja läksi samalla juoksemaan navettapihalle päin.

XIV

Yht'äkkiä helteet loppuivat. Niitä oli kestänyt vain parisen viikkoa, mutta niihin oli silti ehtinyt tottua. Kun sitten tuli kylmiä sade- ja myrskypäiviä, jolloin järvi meurusi tummana ja synkkänä, karjaspääaalloin, tai kun auringosta huolimatta ilmanhenki pysyi kylmänä ja tuuli asui itsepäisesti pohjoisen puolella, niin muutos tuntui jyrkältä ja masentavalta. Lauria värisytti, kun hän meni ulos, eikä hän enää halunnut olla paljasjaloin. Hän huomasi ihmisten usein puhuvan hallasta ja sanovan, että kun säästyttäisiin siltä vielä kolmisen viikkoa, niin silloin jyvä jo kestäisi kylmää. Mutta jos se tulisi nyt, niin mennyttä olisi taas kaikki vilja, jyvä kun oli juuri arimmillaan ja pehmeimmillään. Isä ja äiti keskustelivat siitä usein ja rovastisetä oli käydessään huolestuneen näköinen; isän pakeille saapuneet isännät aloittivat ja lopettivat sillä puheensa. Lauri ei sanonut siitä mitään, mutta hän kävi joka päivä koettamassa, olivatko rukiin ja ohran jyvät jo kovia: eivät olleet – edellinen oli vetinen ja pehmeä, jälkimmäinen vielä vihreä päältä ja sisältä maitomainen. "Jos halla nyt tulisi..." Lauri katsoi epäilevästi ja peläten kaukaisille soille ja saloille päin, jonne näki laajalti pikkupappilan vaaralta, sillä siellä hän arvasi hallan asuvan. Siellä vallitsi nyt harmaa ja alakuloinen sävy – niinkuin täällä kylässäkin, jossa ei pitkään aikaan ollut kukaan juuri nauranut. Helga ei ollut enää yhtä iloinen kuin ennen, vaan itki usein salaa. Lauri tiesi sen siitä, että oli tavannut hänet monta kertaa itkemästä mentyään näyttämään hänelle laskujaan. Helga oli pyytänyt, ettei hän sanoisi kellekään, eikä hän ollut sanonutkaan. Ei se hammastautia ollut – itkihän äitikin joskus yöllä, vaikka hänellä ei ollut mitään kipua. Se oli surua ja huolta, sitä samaa, joka kalvoi isää, rovastia, Einar-setää, Alli-tätiä, kaikkia ihmisiä täällä – Lauriakin. Einar ei enää käynyt isän luona niin usein kuin ennen ja sitäkin isä suri. Kun hän joskus sitten tuli, ei hän puhunut niin iloisesti ja kirkkaasti kuin aikaisemmin ja jäi väliin sanattomana tuijottamaan lattiaan, kulmat vihaisesti rypyssä. Isä katsoi häneen arasti, ystävällisesti ja tutkivasti, koetti ottaa puheeksi milloin mitäkin, vanhoja metsästyskokemuksiaan ja muuta, mutta Einarilta ei enää puhe eikä nauru luistanut, ja pian hän tavallisesti poistui. Isä puhui äidin kanssa usein Einarista, Allista ja Helgasta, mutta mitä, sitä ei Lauri tiennyt, sillä näistä asioista he aina keskustelivat ruotsiksi. Lauri tunsi joskus kipeästi, että kaunis kesä oli jo mennyt ja että viime talven murheelliset mielialat rupesivat palailemaan sikäli kuin säät kylmenivät ja kävivät syksyisemmiksi. Suru ja huoli kurkisti joskus hänen pieneen sydämeensä kuin tuttuun tupaseen ainakin, tapasi siellä terhenistä alakuloisuutta kuin sumua ja tiivisti sen joskus iltavuoteen yksinäisyydessä lapselliseksi rukoukseksi Jumalalle varjelemaan "tämän pitäjän peltoja hallalta ja tekemään taas kaikki ihmiset iloisiksi".

Tähän rukoukseen olikin täysi syy, sillä Halla, tuo sieluton, onttosilmäinen luuranko, oli vähitellen ruvennut nousemaan soiden ikuisen kirren alta, jonne heinäkuun helteet olivat sen painaneet. Hiljalleen se oli saanut pinnalle päänsä, jonka hampaat aina kalisivat, kätensä ja jalkansa, oli pukeutunut harmaaseen ja kylmään sumuvaippaan kuin käärinliinoihin, ja lähtenyt liihoittelemaan kuin suunnaton kalman valkea tuhoperhonen. Kotka oli nähnyt sen istuessaan oksallaan ikuisesti synkissä valtiasmietteissään, tuntenut sen kylmän hengähdyksen ja oivaltanut vanhan liittolaisensa taas lähteneen liikkeelle. Kontio oli nähnyt ja tuntenut sen hamuillessaan korvesta suuhunsa viimeisiä lakkoja ja parhailleen kypsyneitä mustikoita, oli tervehtinyt sitä nuuskien ja irvistäen mielihyvästä ja tuntenut rohkeuden ja voiman nousua. Nähnyt oli sen metsän arka pikkulintu ja tuntenut myös, viettäessään oksan tyvellä erämaan hiljaista, yksinäistä, koleata yötä, sydän pelosta säpsähdellen. Koko luonto tunsi sen, tuon epaton, joka kavalasti ensin liihoitteli alavilla mailla, mutta solutteli luisia sormiansa yhä korkeammalle, kunnes istui kuivimmankin vaaran laella kuin pöyristyttävä verenimijä, joka yöllä hiljaa laskeutuu uhrinsa päälle ja hyytäen sen voimattomaksi ja liikkumattomaksi imee siitä viimeisenkin elonpisaran. Ja eikö tuossa ruumisliinoihin kääriytyneessä kalmanolennossa ollut nyt jotakin muuta kuin ennen? Eikö sen kasvoilla ollut kuoleman hyytävä, leppymätön irvistys, vielä entistä kovemman kohtalon leima? Oli – vanha kokenut kotka näki sen kyllä ja ymmärsi suuren taistelun olevan tulossa. Hallan ja Kuoleman, Kontion villin voiman hän oli saava liittolaisiksi, ja niiden avulla hän vakiinnuttaisi valtansa täällä korvessa ikuisiksi ajoiksi. Hurjasti kirkaisten se heittäytyi siivilleen ja lähti tunteidensa hurmassa kohoamaan kohti taivaan jääkylmää sinilakea, tehden laajaa ympyrää ja nousten nousemistaan, kunnes näki koko valtakuntansa ja totesi ylpeästi olevansa yksin ilmojen valtias, avaruuden ainoa herra...

Julman Tuomas tunsi ja näki myös Hallan lähteneen liikkeelle, kun hän seisoi pihallaan huikaisevan kirkkaalla aamuvarhaisella, tunnusteli tuulenhenkeä ja tarkasteli, olivatko tupakat säilyneet. Olivat – näin korkealle eivät olleet vielä ryötän sormet ulottuneet, mutta perunamaan alareunasta, joka laskeutui lähelle notkon hetteikköä, se oli jo lehdenkärkiä hypistellyt. "Kyllä taisivat tänäkin suvena kaikki vaivat hukkaan mennä", päätteli Tuomas siinä murhemielin, ja hänen suuhunsa tuli ellottava pihkanmaku hänen vilkaistessaan latoon päin, jonka ovesta näkyi pino puhtaiksi kalvettuja petäjänkuoria. "Pystystä on täällä salolla leipä varmin!" hän siinä jo herkesi leikilliseksi ja viivyskeli näin, kylmästä huolimatta, pihalla ainaisissa huolissaan ja niistä aiheutuvissa aatteissaan. Hän huomasi kotkan korkean lennon – oli nähnyt sitä usein – ja mietti, missä kaukana sillä mahtoi olla pesäpuunsa, ja kuuli navetasta Helunan ynähdyksen. Silloin hyvämieli ilahdutti häntä, sillä lehmä – se merkitsi vankkaa elämisen puolta, maitoa lapsille, jotka ilman sitä kuihtuisivat aivan luurangoiksi, kasvun voimaa pikku Joonalle, että hän jaksaisi yletä oikein miesten mieheksi, korven raatajaksi, joka hävittäisi täältä kotkat, karhut, hallat ja muut tuholaiset. Sillä kun saisi isketyksi noihin rannattomiin soihin tarpeeksi suuret laskuojat, jotka valtasuonina valuttaisivat korpien ikuiset kirsivedet jokiin ja siten vähitellen kuivaisivat maita, niin hallan täytyisi ruveta kuihtumaan ja pitämään kynsiään vähän kauemmin piilossa kuin nyt, jolloin se soissa selällään maaten kuin inha huora ilkkuu taivasta keskellä heinäkuun helteitä. Ja kuivattuina suot voitaisiin viljellä niinkuin kestikievari ja rovasti olivat yrittäneet, ja ne kasvaisivat silloin ainakin heinää mahdottomasti, mikä merkitsisi lisääntynyttä karjantuotetta ja parempaa turvaa huomisen päivän varalle. "Joo!", niin siinä Tuomas innostuksissaan kaavaili tulevaisuutta, "se vasta olisi tälle perukalle siunaukseksi – lähdön saisivat täältä halla ja nälkä... Mutta sitä aikaa en tule elävin silmin näkemään eikä sellainen työ tule tehdyksi näillä ihmisillä, elleivät saa muualta opastusta. Ei sitä viisautta poikanikaan päähän itsestään synny, vaan lukemalla ja oppimalla hänen on se hankittava. Kuuluvat kirkonkylän herrat puuhailevan koulua kyläänsä – kansakoulua, jossa lapsia opetettaisiin... Se on hyvä asia – kunpa saisivat sen pystyyn, niin heti toimittaisin pikku Joonan sinne, ettei kasvaisi samanlaisena taitamattomana korvenpökkelönä kuin isänsä. Pastorinrouva antaisi hänen kyllä asua pirtissä ja kai hänelle saisi jotenkuten tarpeelliset eväät haalituksi... Mikä ettei, kun on Heluna. Mutta niitä isoja viemäreitä, jotka kuljettaisivat sydänmaiden soiden kirsivedet merta kohti, ei kyllä täkäläisillä voimilla tehdä, vaan itsensä ukko ruunun täytyy ryhtyä siinä hommassa isännäksi. Sillä on rahaa ja voimaa, jos se tahtoo. Kuuluvat herrat siitä asiasta ääntä pitävän sinne ylöspäin, esimiehiänsä kohti, varsinkin vossakka, mutta ei ole vielä mitään kuulunut. Mutta kerta se nikara laukee samoin kuin koskien perkkaus. Kauan sitäkin anottiin, ihan miespolvet, mutta tulipahan kerran asiasta tosi ja nyt on jo talvikaudet möljiä rakenneltu ja väyliä siivoiltu ja rakennetaan edelleen. Paljon siitä on köyhä kansa saanut ansiotyötä ja tervamiehet vaivain helpotusta... Kerran ruunu vielä rupeaa noita niskaviemäreitä aukomaan ja silloin täällä olot kohenevat eikä tarvitse sulloa petäjäistä nälkäisten lasten suuhun..."

Tuomas katseli ajatuksissaan kotkaa, joka yhä vain kiersi taivaalla mahtavaa ympyräänsä. "Se on komea lintu tuo", hän mietti, "varmaan sama, josta isä jo kertoi... Asuu täällä talvetkin. Pitänee kai näitä selkosia omina metsästysmainaan, joihin ei muilla ole asiaa... Ja kyllähän se vähän niin onkin, että karhun, kotkan ja hallan maita nämä varsinaisesti ovat, että ihminen on täällä vieras tulokas, jonka täytyy valloittaa itselleen elämisen mahdollisuudet. Mutta mitä ei ihminen tee? Jumala on asettanut hänet luonnon herraksi ja valtuuttanut vallitsemaan kalat vedessä, taivaan linnut, karjan ja koko maan... Kerran se sinutkin, ylpeä lintu, saavuttaa tuolta pilvien rajalta, lentää sinne omilla lentimillään, ja silloin on valtasi loppunut!..."

Näin Tuomas aatteili varhaisena, kylmänä, huikaisevan kirkkaana aamuhetkenä pihallaan, vartioiden Hallaa ja peläten sen tuloa. Eikä hän ollut ainoa, vaan koko laajassa erämaan pitäjässä liikkui vainioiden pientareilla vaitonaisia, vakavia, pelkäävän näköisiä ihmisiä, odottaen ja seuraten, menisikö Halla tällä kerralla ohi, vai polttaisiko se pois elämisen turvan. Vartioarmeijan valppaudessa ei ollut vikaa, mutta epätoivoisena se tunsi voimattomuutensa, aseettomuutensa. Ei ollut vielä taottu sitä pyssyä, jonka kuula olisi saavuttanut tätä katalaa, kylmäsilmäistä epattoa, Syöjättären kolkkoa äpärälasta, vaan äärestä täytyi tyytyä katsomaan, kun se tuli, meni ja vei, milloin ja mitä itse tahtoi. Usein silloin sydämissä sai vallan katkera viha elämää ja kohtaloa vastaan, joka oli syössyt heidät viljelemään tällaista Jumalan ja muun maailman hylkäämää korvenperukkaa...

Eräänä kirkkaana elokuisena iltapäivänä Lauri innostui lyömään kirppaa niin uutterasti, ettei olisi mitenkään malttanut tulla sisään. Selma sai käydä kolme kertaa käskemässä ennenkuin hän totteli. Hauskuutta lisäsi varmaan se, että oli aivan värähtämättömän tyyntä ja sitä viileämpää, kuta pitemmälle ilta kului. Kun lyötiin kirppaa tai oltiin neli- ja kuusisuolalla, kun juostiin kilpaa ja puhuttiin koko aika kirkumalla, tuntui olo raikkaassa viileässä ilmassa elähdyttävältä ja innostuttavalta. Ääni raikui kauas, kajahteli rakennusten seinistä ja kantautui kaukaisilta vaaroilta. Laurin rakastettu koira, vanha Pilkki, istui saunan edessä, tuijotti Viitalan vaaralle päin ja haukkui harvakseen ja harkitsevasti, kuunnellen tarkoin Viitalan Sepelin hiljaa mutta selvästi kuuluvaa vastausta. Isonpappilan Noppe yhtyi keskusteluun omalta haaraltaan, ja niin siinä nyt haasteltiin kolmikantaan vakavasti, harkitsevasti ja harvakseen. Lauri ja hänen toverinsa tulivat välillä Pilkin viereen katsomaan ja kuuntelemaan ihan äärestä, mitä se haukkui, nauroivat sille ja reuhauttelivat sitä, mutta se istahti heti uudelleen takavilloilleen, teroitteli taas korviaan Viitalaan päin, murahteli ja haukkui äskeiseen tahtiinsa. Joskus sen niskakarvat nousivat pystyyn ja se paljasti ikenensä vihaiseen irvistykseen, muristen kolkosti; toisen kerran se taas kyyristyi kuin peläten, laski korvansa luimuun pitkin niskaa ja värisi kauhusta. Pojat eivät tietäneet, että Viitalan Sepeli kertoi nyt selkosilta päin kantautuneen suuren, mustan pedon hajua, jota ei ollut tuntunut koko kesänä, ja harmaan tuonenhaamun nousseen suosta ja lähteneen liihoittelemaan asutuille maille päin. Lauri ei tiennyt, että eläimet näkevät enemmän kuin ihmiset – niin ainakin vanha Kustaava vakuutti ja niin täällä uskoivat kaikki – vieläpä aaveitakin, kuolleiden henkiä, jotka asuvat hautausmailla ja lähtevät sieltä joskus suurien onnettomuuksien edellä liikkeelle...

Tultuaan sisään Lauri suostui peseytymään ja alkoi sitten syödä voileipää keittiökamarin pöydän ääressä. Siinä istuivat myös isä ja äiti. Isä kysyi vähin Laurilta jotakin hänen leikistään, koetteli kerran hänen rusottavia poskiaan, katsoi häntä silmiin syvästi, vakavasti ja murheellisesti, ja vaipui ajatuksiinsa. Sitten hän tuijotti ulos, jossa illan hämy jo muuttui pimeydeksi, ja huokasi raskaasti, mutta ei sanonut mitään. Huoneessa oli niin hämärää, ettei isän ilmettä selvästi nähnyt ja ettei äiti voinut jatkaa ainaista käsityötään, vaan sai kerrankin istua joutilaana, kädet sylissä. Lauri oli vielä kotvan aikaa äskeisten leikkimielteidensä vallassa, niin ettei hän tullut huomanneeksi isän ja äidin alakuloista vakavuutta eikä kysyneeksi, mistä se johtui, mutta vähitellen hänen ajatuksensa kääntyivät siihen suuntaan. Kun isä sitten meni ikkunan ääreen ja tulitikun valossa tarkasti lämpömittaria, hänelle selvisi kaikki. Hän oli kuullut puhuttavan hallan merkeistä niin paljon, että oitis ymmärsi nyt tulleen sellaisen yön, joka varmasti veisi kaikki. Oli ollut kylmää pohjatuulta koko viikon ja varsinkin tänään – sitten oli tyyntynyt ihan lehden hievahtamattomaksi – nyt tuikkivat tähdet tuhansin valoin, kylminä ja kirkkaina kuin talvella.

Laurin sydäntä kouristi ja hänen täytyi keskeyttää syömisensä. Hän tunsi selvästi suuren uhkaavan vaaran läsnäolon ja mietti kuumeentapaisesti, hätäisesti, mitä voisi tehdä sen estämiseksi. Mutta hän ei huomannut mitään keinoa – ei mitään. Silloin kuului keittiöstä askeleita ja Helga tuli sisään. "Oli niin yksinäistä ja kolkkoa", hän sanoi, "että täytyi tulla tänne. Saanhan istua täällä hetkisen?" – "Hyväinen aika!" vastasi äiti, "tokihan nyt, lapsiraukka! Onko ulkona kylmä?" – "Kauhean kylmä!" vastasi Helga vieläkin hytisten. Hänellä oli päällään tumma takki ja päässä liina, jonka reunan alta hänen silmänsä loistivat. "Lauri vielä ylhäällä", hän sitten sanoi, taputti poikaa poskelle ja kumartui katsomaan silmiin. "Mitä! Täällähän itketään!" hän virkahti ja rupesi tiedustelemaan, miksi Lauri oli pahalla mielellä. Mutta samalla huoneen yhteinen surullisuus valtasi hänet ja hän oivalsi, mistä oli kysymys, sekä vaikeni masentuneena. Lauri nousi hitaasti ja arvokkaasti ja hiipi mitään sanomatta hiljaa salin läpi makuuhuoneeseen, riisuutui ja pujahti peitteensä alle. Hänellä oli nyt kylmä – huoneessa oli viileätä, sillä halla tunkeutui sinnekin. Hän makasi liikkumattomana, kurkussa karvas pala ja silmissä kyynelten polte, ja tuijotti taivaalle, jota sopi näkymään kaista hänen vuoteelleen. Se oli tumma, pohjaton, mutta siinä tuikki paljon tähtiä, muutamat suuria ja palavia, toiset pienempiä ja tasaisesti loistavia. Äsken, kun hän oli ymmärtänyt tähdet pakkasen merkiksi, hän oli tuntenut niitä kohtaan tulista vihaa, mutta se oli mennyt ohi. Hän oli katunut sitä samalla ja pyysi nyt niiltä anteeksi, katsoessaan niiden kaukaista, ylevää, rauhallista kauneutta. Oli salaperäistä ja juhlallista olla yksin pimeässä huoneessa, katsella tähtiä ja miettiä korkeita asioita. Hänen lukukirjassaan oli kuva, joka esitti tähtiyössä ilmojen halki rauhallisesti kohoavaa enkeliä. Sillä oli sylissä lapsi, joka nojasi turvallisesti sen rintaa vastaan, ja enkeli suojasi sitä hellästi. Tähdet tuikkivat kirkkaasti, ja syvällä alhaalla oli pieni kylä, jonka rakennusten ikkunoista loisti valoja. Sieltä enkeli tietenkin oli lapsen hakenut ja vei sitä nyt taivaaseen. Lauri oli katsonut tuota kuvaa usein ja tarkkaavaisesti, oli peläten ja arastellen ajatellut kuolemaa, ja kysellyt mielessään, oliko lapsi ollut kovasti kipeä. Jotakin hiljaista, tähtisyvää ja juhlallista hiipi hänen mieleensä aina, kun hän yksinään ollessaan katseli kuvaa – muiden ollessa läsnä hän sivuutti sen eikä puhunut siitä mitään, sillä sen esittämä asia oli jollakin tavalla liian pyhä ja korkea ääneen lausuttavaksi. Miksi Jumala on asettanut kuoleman? Hän oli kerran kysynyt sitä isältä, mutta isä oli vain sanonut, että kuolema on elämän portti ja että Lauri oli liian nuori ajattelemaan ja ymmärtämään sellaisia. Ulkona liikkui nyt kuolema, mutta se ei ollut tuo lukukirjan enkeli, vaan ilkeä Nälkä, luurankokummitus. Voi, kun Jumala karkoittaisi sen pois! Se olisi hänelle helppo asia: ei muuta kuin antaisi ruveta tuulemaan, niin siinä se olisi. Miksi Jumala ei tee sitä? Eikö sitä rukoilla häneltä? Varmasti, juuri tällä hetkellä kaikki rukoilevat sitä, pitäjäläiset, isä, äiti, Lauri itse – kaikilla on kädet ristissä... näin... näin, ja kaikkien sydämestä kuuluu äänetön rukous. Siinä ei ole sanoja, se on vain ajatus, tuo sama katse, joka viime talvena loisti kerjäläislasten silmistä, kun he ilmestyivät keittiön ovensuuhun pyytämään leipäpalaa... Siitä katseesta, siitä ajatuksesta Jumalan kyllä pitää ymmärtää, että hätä on kova, että viljat ja perunat ovat menossa, että nälkä, pettuleipä ja tauti ovat tulossa. Mutta Jumala ei armahda – hän on tutkimaton – ei armahtanut tuota lastakaan, jonka enkeli vei pois, vaikka sen isä ja äiti sitä varmasti palavasti rukoilivat... Ei Lauri jaksanut ymmärtää näitä asioita. Hän kääntyi katsomaan sinne päin, josta Jeesuksen kauniit, kärsivät kasvot häämöttivät häntä vastaan, ja rupesi ajattelemaan niitä. Mutta nekään eivät tuntuneet lupaavan pelastusta. Lauri tunsi, että jostakin syystä Halla ja Nälkä olivat taas saaneet täyden vallan, katsoi ulos ja kuvitteli näkevänsä ne irvistellen karkeloimassa isän pienien peltojen päällä, rupesi pelkäämään ja vetäisi kiireesti päänsä peiton alle. Siellä hän supisi hiljaa "Isä meidän", rauhoittui vähitellen ja nukkui kesken surullisia, lapsellisia mietteitään...

Mutta keittiökamarissa istuivat edelleen pastori, hänen rouvansa ja Helga. He eivät sytyttäneet lamppua eivätkä kynttilää, vaan ikäänkuin vahtivat pimeässä vihollisen hiipivää saapumista. Pastori oli ruvennut puhelemaan – oli saanut muutamalla lyhyellä lauseella valaistuksi Helgalle, mitä tällainen yksi ainoa hallayö merkitsi hänelle, kaikille Perä-Pohjolan ja varsinkin tämän nälkäpitäjän ihmisille... Olihan Helga toki sen tiennyt ja ymmärtänyt, mutta kun hänen mielessään olivat kuukausimääriä asuneet aivan toiset ajatukset, hän ei ollut tullut omaksuneeksi itselleen kansan hätää. Nyt tässä pienessä huoneessa, näiden kahden vaatimattoman, murheellisen ja masentuneen ihmisen seurassa, yhteisen tuskan ja tulossa olevan suuren koettelemuksen musta pilvi äkkiä laskeutui hänen sieluunsa. Pilvestä leimahti viiltävä nuhteen salama ja sen valossa Helgalle valkeni kuin leimauksena ja jyrähdyksenä hänen polttavan lemmentuskansa itsekkyys... "Silloin kun nämä köyhät ihmiset kamppailevat Jumalan kanssa lastensa nälkäkuolemasta ja kuluttavat polvensa rikki rukoillessaan maan tomussa, kuljen minä ja ruokin sydämessäni salaista intohimoa, joka vielä kohdistuu toisen vaimon mieheen. Kuinka alhaista ja itsekästä – mikä on lyönyt minut sokeudella – olenko niin kurja ja huono, etten voi ylentää itseäni pois sellaisesta!" Ja Helga istui kalpeana ja äänettömänä, kuunnellen omantuntonsa nuhtelua ja ottaen vastaan sen rangaistuksen. Hän ei voinut puolustaa itseään millään muulla kuin itkevällä kohtalontunteella: "Rakkaus on väkevä kuin kuolema, tuima kuin tuonela..." Jylisevä ääni vastasi: "Niin on, mutta sinun on kätkettävä se sydämeesi, siellä kärsittävä sen tuimuus kuin kantaisit povessasi kiehuvaa rautamöhkälettä, sillä itsesi puhdistettava ja käännettävä se muita, näitä köyhiä ihmisiä kohtaan!" – "Se on niin vaikeaa... En jaksa... Tahdon kuolla!" – "Et saa kuolla, vaan tiedä, että tästä kärsimyksestäsi vasta syntyy korkeampi, ylevämpi elämä. Minkä arvoista luulet olevan sen onnen ja nautinnon, jota kiusaaja on eteesi maalaillut? Hetkessä se palaisi inhon tuhkaksi ja jäljellä olisivat vain rikoksen seuraukset. Kuka tietää, miten kävisi? Rakastamasi miehen onni ja henki riippuvat siitä, saatatko hänet lankeamaan vai et. Varmasti säästät häntä onneen, jos kieltäydyt – mutta kuka tietää, mikä kohtalo tavoittaa hänet, jos teet hänestä rikostoverisi? Rakkaus ei osoita todellista suuruuttaan sillä, että se saavuttaa päämääränsä, vaan sillä, kuinka pitkälle se jaksaa kieltäytyä toisten onnen hyväksi... Kuta polttavampi sen tuimuus on kerran ollut, sitä suloisemman palkan se tuottaa kieltäymyksen kautta..."

Helga pyyhkäisi otsaansa, jonka alla myllersivät sekavat ajatukset ja herkeämättä jylisi tämä tuomarin ja neuvojan ääni. Hän punehtui ja kalpeni ja hänen sydäntänsä kouristi kipeästi. Onneksi sitä ei voinut pimeässä nähdä, joten hän sai siinä rauhassa koettaa järjestää sielullista olotilaansa. Sitten pastori nousi ja sanoi surumielisesti hymähtäen: "Halla ei välitä valvomisestamme, vaan ottaa omansa. Alistukaamme Jumalan tahtoon ja menkäämme levolle". Helga nousi, sanoi "hyvää yötä" hiljaisella, entisestä muuttuneella äänellä, ja pujahti keittiön kautta ulos, kadoten syvään hämyyn. Pastorinrouva viivähti portailla neuvottomana kuin katsellen suurta taistelua, tunsi värisevänsä vilusta ja palasi hytisten sisään. Kun hän tuli makuuhuoneeseen, seisoi pastori kynttilä kädessä Laurin vuoteen vieressä ja katsoi häntä. Näki, että Lauri oli itkenyt, sillä kyyneleet olivat jättäneet jälkensä hänen poskilleen. Ja pastori sanoi hiljaa vaimolleen: "Rukoilkaamme, ettei halla veisi ainakaan tätä tainta!"

Kääntyessään portista omalle pihalleen Helga kuuli maantieltä askelten ääntä ja seisahtui katsomaan, kuka oli tulossa. Ellei hänellä olisi ollut päässä vaaleata liinaa, kulkija tuskin olisi huomannut häntä, mutta nyt hän seisahtui kohdalle ja sanoi hiljaisella, matalalla äänellä: "Iltaa, Helga!" Helgan sydän lakkasi hetkeksi sykkimästä, ruvetakseen samalla hakkaamaan entistä kiivaammin, sillä tulija oli Einar. Tämä avasi portin tyynesti, tuli niin lähelle, että saattoi erottaa Helgan tummien silmien säikähtyneen tuijotuksen, ojensi kätensä, johon Helga vastustamattoman käskyn pakottamana heti laski omansa, puristi sitä voimakkaasti ja kysyi: "Lieneekö meidän postimme haettu? Tulen pitäjältä ja otan sen samalla, jos voit vielä antaa?" – "Ei ole haettu", vastasi Helga tukahtuneella äänellä, "kyllä sen saat". He menivät vaiti ollen, ja synkkä, valkoharsoinen hallayö tuijotti heihin kummitusmaisin, ontoin, odottavin silmin. Einarin sydämessä paloi kiusauksen roihu polttavana, kun viettelevä ääni kuiskasi, ettei kukaan tietänyt hänen tulostaan, ei odottanut eikä ollut nähnyt häntä, että hän saattoi aivan hyvin istahtaa hetkisen Helgan luona, jonka olemuksen nuori, kuuma tenho oli äkkiä lumonnut hänet tässä hiljaisessa, pimeässä yössä. Hän koetti koota kaikki siveelliset voimansa viilentääkseen vertansa ja pidättääkseen itseään, hän tuomitsi itsensä niin ankarasti kuin suinkin ansaitsi se teko, jonka hän vasten tahtoaan aavisti olevan kaiken tämän valmistelun lopputuloksena – ja kuitenkin hän meni verensä virran mukana kuin turtunut ja tahdoton olento, jota kiusaaja taluttaa lujasti hänen ranteisiinsa kiinnittämistään kahleista. Kun Helga horjahti pimeässä kuoppaisella tiellä niin, että hän silmänräpäykseksi joutui koskettamaan Einaria, tämän hengitys salpautui tuon oudon, nuoren ruumiin salaperäisestä, viettelevästä kimmoisuudesta ja pehmeydestä. Ajatukset risteilivät hänen aivoissaan sekavina, laajoina kuvina kuin kalevantulet pilvisenä elokuun yönä... Kuinka hän oli ennen monta kertaa halveksinut ja tuominnut kiusaukseen langenneita, pitänyt itseään vuorenlujana ja lopullisesti palovakuutettuna – todellisena miehenä, joka ei ollut voinut ymmärtää, miten saatettiin sekaantua moisiin onnettomiin asioihin. Mutta hän ei ollut silloin tiennyt, miten mahtava oli se voima, jota hän oli pukannut – ei ollut joutunut kiusaukseen oikein tosi mielessä. Nyt hän parhaillaan taisteli sen kurimuksessa – oli yht'äkkiä, aivan käsittämättömällä tavalla, sotkeutunut siihen kuin huolettomana uiva kala verkkoon, ja oli todennut olevansa kokonaan toinen kuin minä oli itseään siihen saakka pitänyt. Oudostuen hän oli nykyisin katsellut itseään ja seurannut kulkuaan nuoren miehuuden ensimmäisistä ajoista tähän saakka. Kuinka vaaleata, vaatimatonta ja kokematonta oli tuo nuori intohimo – juuri sellaista, joka kuului madonnamaisen Allin sinikaunokkimaailmaan, ja kuinka säikähdyttävän hurjaa, pohjatonta, se jano, joka nyt vallitsi hänen olemustaan. Oli kuin vasta nyt olisi kypsynyt jotakin, joka ei tyytynyt yhteen naiseen, vaan alkuperäisen luonnonvoiman rajattomuudella vaati heitä kaikkia omakseen... Se oli sairautta... Hän pelkäsi itseään. Hän tunsi, ettei hänellä ollut tarpeeksi voimia repiäkseen rikki kiusaajan verkkoa, että avun täytyi tulla ulkoa... Sitä hän oli sydämessään jo kauan huutanut – odottanut sädettä, joka puhjeten hänen intohimojensa kaaoksen pimeyteen yht'äkkiä hälventäisi tämän onnettoman lumouksen. Sillä lumousta, noituutta se oli. Hän tiesi järjellään, ettei tarvittaisi kuin yksi valonsäde, yksi askel oikeaan suuntaan, niin äskeinen myrskyinen ulappa kimmeltäisi hänen edessään rauhan kauniina, intohimottomana näköalana, josta hänen sielullinen inhimillisyytensä iloitsisi ja puhdistuisi...

Helga kulki hänen vieressään kuin unissakävijä, turtuneena, yllätettynä siitä, että kohtalo näin heti pani hänen hyvän päätöksensä koetteelle. Hän tahtoi olla luja – hän pyytäisi Einaria odottamaan portailla – ei päästäisi häntä sisään. Siten kaikki menisi hyvin eikä syntyisi kiusallisia tilanteita... Ja kuitenkin salaperäinen ääni ilkkui hänen sydämensä pimeästä kolkasta, että tuo kaikki oli turhaa teeskentelyä, että hän päinvastoin tuntisi suurta ja katkeraa pettymystä, ellei Einar tulisikaan sisään, ellei nyt vihdoinkin tapahtuisi sitä selvitystä, joka oli loistanut ja pyrkinyt esille heidän katseestaan viime aikoina yhä kiihkeämmin...

He poikkesivat hämyssä tieltä syrjään ja kulkivat muutaman askeleen ruohikossa. Se kahisi erilailla kuin päivällä – oudosti, melkein kuin siinä olisi ollut lunta. Einar kumartui ja koetti sitä: se oli huurteessa. Hän tunsi, että oli hyytävän kylmä ja katsoi taivaalle, jossa paloivat tähdet kuin talvella...

XV

Seuraavana aamuna Lauri heräsi siihen, että isän huoneesta kuului askelia, joista hän tiesi isän pukeutuvan. Oli kirkasta ja kaunista, ja aurinko, joka oli vielä melko matalalla, paistoi suoraan seinän siihen kohtaan, jossa oli Jeesuksen kuva. Lauri kiintyi tarkastamaan sitä, sillä se oli nyt hänestä ihmeen kaunis. Illalla Jeesus ei ollut sanonut mitään, mutta nyt hän taas hymyili lempeästi kärsimystensä keskeltä. Sitten Lauri muisti: Halla! ja rupesi nopeasti pukeutumaan. Tuokiossa hän oli valmis, veti pienet tervapieksut jalkaansa ja pujahti isän jälkeen, jonka askeleet kuuluivat ulkoportailta.

Kuinka kirkasta, korkeata ja raitista ulkona olikaan! Laurin täytyi pysähtyä hengittääkseen puhdasta, viileätä aamuilmaa. Sitten hän juoksi isänsä luo, joka nähtyään hänen tulevan oli seisahtunut odottamaan häntä. Lauri huomasi, että isän ilme oli vakava, surullinen, että hän katseli ympärilleen hajamielisen, masentuneen näköisenä. He menivät pientä ohrapeltoa kohti, jonka hyvästä ja voimakkaasta kasvusta hän oli niin iloinnut. Siinä oli hyöteä vilja: olkea paljon ja tähkät pitkät ja raskaat. Se oli ollut melkein tuleentumaisillaan ja hätätilassa sen olisi voinut niittää jo eilen...

Piennar rahisi erikoisesti Laurin, saappaissa: tässä varjopaikalla oli vielä huurretta. Hän koetteli sitä, riipi sitä ruohosta kouraansa ja totesi, että se oli lunta. Sitten hän näki, kuinka isä taittoi tähkän, otti siitä jyvän ja puristi: eilen siitä oli pirskahtanut valkea, maitomainen neste, nyt tirisi vain vähän vettä. Halla oli syönyt viljan voiman, ei ollut enää jäljellä muuta kuin ravinnottomia kuoria ja helpeitä. Tähkä keinui ilmassa keveänä ja sieluttomana. Laurikin tutki tähkiä vakavana ja totesi saman. Hän katsoi isään sanoakseen jotakin, mutta huomasi isän kääntyneen häneen selin ja hänen päänsä painuneen kumaraan. Eikä Lauri sitten olisi voinutkaan sanoa mitään, sillä hänen kurkkuunsa nousi karvas pala, jota hän turhaan koetti niellä.

Isä lähti menemään etelärinteellä olevaa ruispeltoa kohti, jossa vielä eilen raskasjyväiset tähkät olivat onnellisina nuokkuneet. Kaikki oli mennyt hyvin tänä kesänä – ruis ei ollut lakoutunutkaan, vaan oli kasvanut niin että melkein kohina oli kuulunut. Nyt näki jo kaukaa, että vainion ilme oli jollakin tavalla kuollut, kuin olisi viekas vihollinen imenyt siitä yön aikana veren. Niinkuin oli tehnytkin. Niissä jyvissä, joita Lauri puristeli pikku sormiensa välissä, ei totisesti ollut enää mitään voimaa, vaan ne menivät vetiseksi liiskaksi, joka kuivaessaan supistuisi olemattomaksi. Lauri näki isän käden vaipuvan ja sormien herpautuvan, niin että tähkä putosi siitä omia aikojaan. Siinä isä seisoi keppiinsä nojaten ja maahan tuijottaen hyvän kotvan, eikä Lauri rohjennut sanoa hänelle mitään. Hän laski kuitenkin kätensä isän keppiä pitävän käden päälle ja silitti sitä hiljaa. Silloin isä nosti katseensa häneen...

He menivät eteenpäin. Eilen niin hyöteät, voimakkaan viheriät perunanvarret olivat nyt mustanruskeita, limaisen näköisiä, vain paksuimman varren varassa riippuvia riekaleita. Lauria ihan inhoitti ja hän näki mielikuvituksessaan, kuinka harsosiipinen pääkallokummitus imi niistä yöllä ilkkuen elinvoimaa. Isä huokasi taas pitkään. Se koski Lauriin kipeästi ja hänen olisi tehnyt mieli taas lohduttaa isää, mutta hän ei rohjennut. Hänestä tuntui kuin olisi tuo huokaus saanut vastakaikua kaikkialta, joka talosta...

Äiti näkyi tulevan tuolta – miten nyt lienee aamuaskareiltaan ehtinyt. Hän silmäili levottoman, huolestuneen näköisenä isää ja pyysi tulemaan pois, sillä "eihän tälle mitään voi". – "Pekka saa niittää kaikki rehuksi, ettei turhaan olkiudu", arveli isä ja jatkoi katkerasti: "Oli vahinko, kun emme huomanneet nilan aikana kiskotuttaa petäjäistä, sillä sitä kai meidänkin täytynee ensi talvena syödä. Ja miksi ei, sillä kohtuullistahan on, että tässä tapauksessa paimen syö samoja hartsuja kuin lampaansa". Äiti tuli näistä isän sanoista onnettoman näköiseksi ja Lauri ymmärsi, että niissä oli jotakin katkeraa ja kapinoitsevaa, sellaista, joka ei kuulunut isän tavalliseen oloon. Sitten isä taas katsoi häneen pitkään ja säälivästi ja niin he lähtivät hitaasti menemään pihaan päin. Isä ja äiti puhuivat jotakin ruotsiksi... Äiti tietenkin tapansa mukaan koetti lohduttaa ja rohkaista isää, itkeäkseen oman vuoronsa yöllä, kun luuli, ettei kukaan kuullut. Kyllä Lauri sen tiesi ja oli siihen tottunut – elämä oli niin surullista. Äiti varmaan huomasi Laurin ilmeen, koska sanoi: "Etkö kuule, kuinka kana kaakottaa kiivaasti – se on varmaan muninut! Juokse tarkastamaan ja tuo kaikki munat keittiöön, niin Selma saa keittää ne aamiaiseksi!" Se oli Laurista niin mieluista hommaa, ettei hän voinut jättää sitä tekemättä, ja niin hänen lapsellinen sydämensä pääsi hetkeksi kevenemään. Pastori katsoi hänen jälkeensä ja huokasi, ja nyt hänen rouvansa saattoi puhua vapaammin ja koettaa etsiä jostakin lohdutuksen keinoa. Mistäpä hän olisi sitä löytänyt – mikä olisi kyennyt hälventämään pastorilta sitä masennuksen tunnetta, joka syntyi hänen ajatellessaan sitä, ettei hän milloinkaan voisi rakentaa pojalleen parempia tulevaisuuden mahdollisuuksia, että hänet oli tuomittu jäämään tänne nälkämaahan ainaiseksi... "Vaikka henkeni antaisin, jos sillä hinnalla saisin tuon onnen pojalleni ostetuksi", hän ajatteli.

He menivät sisään ja päivä rupesi matelemaan eteenpäin hitaasti ja haluttomasti. Tuntui kuin olisi halla vienyt siltäkin elinvoiman.

Julman Tuomas oli jo hyvissä ajoin nähnyt hallan olevan todenteolla tulossa ja oli leikannut tupakkansa talteen. Olisi hän ehtinyt niittää vähäisen viljansakin, mutta ei ollut tehnyt sitä, koska se oli vielä aivan vihantaa, tuleentumatonta. Mikä lienee ollut, ettei tässä Tuomaan asuinpaikalla vilja tahtonut valmistua, vaan pysyi kauan vihantana ja vetisenä – sekö, että lämpimimpänäkin aikana öisin kohosi pohjattomista rimpisoista ja hetteiköistä kylmyyttä ja kosteutta, joka kyllä ruokki kasvamaan vartta ja vihnettä, mutta hidastutti jyvän kehitystä. "Tiedä hänet, mikä lienee", ajatteli Tuomas väsyneesti koetellessaan pakkasen polttamia tähkiä ja katsellessaan surkeina riippuvia perunanvarsien riekaleita. "Noihin tuota lienee ehtinyt sormenpään kokoista mukulaa syntyä, mutta siinä onkin kaikki vuodentulo. Niitän tänään ohran rehuksi – maistuu Helunasta paremmalta, kun on vihantaa..."

Tuomaan vaimo meni rainta kädessä navettaan aamulypsylle ja Tuomaan mieli hetvahti hyväksi. "Ei ole hätää niin kauan kuin on Heluna, sillä se antaa aina ruokaisaa särvintä, joka pitää lapset kokolailla vetreinä. Tosin se jouluun mennessä ehtyy, niin ettei tule maitoa kuin tilkkanen, mutta on sekin parempi kuin ei mitään, eikähän minulle ole väliäkään. Äidille kyllä pitäisi olla – häntä ei ole kesäkään kostuttanut – on laiha ja rykii..."

Helunan kellon kalahdus kuului navetasta. Tuomas ei uskaltanut pitää sitä ulkona tarhassa yötä, sillä hänellä oli se tunne, että "metsä" oli lähtenyt syksyteilleen, että korven kuningas oli taas muistanut lihan maun ja ruvennut heristelemään korviaan tänne päin. Mikä niillä lienee, kun ne tulevat raatelevaisiksi syksypuoleen, vaikka silloin on marjoja vaikka kuinka paljon? Suolaistako tehnee mieli pitkällisen juurien ja marjain syönnin jälkeen? Se on niin, että tässä täytyy pitää silmät ja korvat auki ja pyssyssä kova panos, sillä kontio ei opittuja tapojaan unohda... Täytyy vartioida petoa alituiseen, että saisi sen syksyllä kierrokseen ja sitten maksetuksi sille palkan ansion mukaan.

Pikku Joona tuli ulos, haukotteli, katseli peltoa ja ymmärsi asian. Hän ei puhunut mitään, vaan seisoi miehekkäästi isänsä vieressä hajasäärin, mutta hänen pieni siskonsa, joka oli tullut hänen jäljessänsä, tuijotti isään suurin, säikähtynein silmin ja kysyi: "Emmekö saakaan uutispuuroa?"

Tuomas ei tiennyt, mitä vastata, sillä hän ei olisi mistään hinnasta tahtonut tuottaa pikku Annille mielipahaa. Huolimatta kesän lämmöstä, maidosta ja marjoista Anni oli hento ja laiha. Kauan hänen ei tarvitsisi puutetta kärsiä, kun jo voimat riutuisivat. Eikä ollut kehumista Joonankaan voimissa – helposti löytyivät kylkiluut hyppysiin, jos niin että halusi ruveta niitä laskemaan. Hän sanoi vältellen:

– Kai sitä sentään uutispuuroa...

Äiti tuli navetasta, rainnassa kuohuvaa maitoa, jota hän tarjosi väsyneen hellästi lapsilleen juotavaksi. Sitten hän sanoi hiljaa, katsomatta mieheensä:

– Jauhot ovat loppumassa, mutta riittänevät yhdeksi taikinaksi, kun jatkan puoleksi petäjäisellä. Luulin tuosta pellosta joutuvan uutista enkä puhunut sinulle mitään, mutta kun ei siitä tullutkaan leivän ainetta, niin kai sitä täytyy mennä kylästä hakemaan. Millä sitten saanet irti...

Tuomas säpsähti hereille syvistä mietteistään tai oikeammin horteestaan, josta ei ollut kuulunut mitään muuta ajatusta kuin kumeasti yhtämittaa takova "nälkä", "puute", "kurjuus", "petäjäinen", "lapset"... Hän sanoi kiireesti:

– Joo, lähden heti kirkonkylään... Aina sieltä jotenkin... Huomenillaksi varmaan jo joudun kotiin. Tuota – uskaltaako Helunaa enää päästää laitumelle...?

– Toki sen aholle äänen kuuluville...

– Ei sitä tiedä... Pane edes lapset ja Halli paimeniksi. Peto pelkää ihmisen ääntä ja koiraa.

– Tehdään niin. Ja ehdin tästä minäkin sinne sitten, kun saan petäjäiset survotuksi ja taikinanjuuren happanemaan. Oletko nähnyt mörön jälkiä?

– Kyllä se oli kulkenut tuolla Hirvijärven rannalla, jossa se pitää vakinaista asentoaan... Sillä ei ole hyvä mielessä...

Vaimo katsoi vaieten ja arasti joka puolella avautuvaan, synkkään, tutkimattomaan erämaahan. Keväällä linnut lauloivat ja ilmassa helisi kirkas toivo, mutta nyt oli kaikki hiljaista, uhkaavaa, ihan vihantuntuista ja masentavaa. Hänen mielessään vilahteli hätäisiä, katkonaisia, neuvottomia ajatuksenpäitä, joilla kaikilla oli tarkoitus järjestyä jonkinlaiseksi rukoukseksi, avunhuudoksi Jumalan puoleen, mutta hän ei jaksanut pitää niistä kiinni, vaan ne karkasivat hänen käsistään piiloon kuin arat linnut. Hän läksi allapäin pirttiin, taluttaen pikku Annia, joka lapsellisesti juonitteli:

– Ei saa, äiti, panna taikinaan petäjäistä! Siitä tulee niin pahanmakuista leipää, ettei Anni voi syödä sitä. Anni kuolee, jos pitää ruveta syömään petäjäleipää!

Tuomaan rinnasta kohosi avuton voihkaus, mutta hän hillitsi sen samalla ja lähti hankkiutumaan matkalleen. Pikku Joona jäi seisomaan pihalle samoihin jalkainsa sijoihin kuin olisi muuttunut patsaaksi. Mitään hän ei sanonut, mutta hänen laiha ruumiinsa oli jännittyneenä kuin jousi ja hän puri hammasta niin, että leukapielet natisivat. Se hauska, kultainen, riemastuttava uutispuuron toivo, jolla hän oli lapsellisessa mielessään koko suven herkutellut, oli nyt muuttunut petäjäiseksi, tuoksi katkeraksi pihkan mauksi, jonka hän hyvin tunsi. Elämä oli yht'äkkiä käynyt niin harmajaksi ja ikäväksi, että Joonan teki mieli itkeä itsensä kuoliaaksi. Mutta hän ei itkisi, ei uhallakaan, vaan purisi hammasta niinkuin muutkin miehet...

Tuomas astui milloin litiseviä, upottavia soita, milloin juhlavia hämäräkorpia ja humisevia, lämpimiltä leyhkäviä kangasmaita. Metsoparvi lennähti jymisten peherryspaikaltaan hajautuen kelohongikkoon, ja Hallin raikuva haukku ilmaisi, että se oli karannut isäntänsä jälkeen. Tuomasta harmitti, ettei Halli ollut pysynyt kotona, ja nyt vielä se, ettei hän ollut ottanut pyssyä mukaan. "Kehno kuitenkin!" hän äkäytyi itselleen, mutta ei ruvennut enää palaamaan kotiin, kun oli ehtinyt näin kauas. "Ja on se luodikko hankala kannettava näin pitkällä matkalla ja vielä palatessa jauhosäkin painona", hän toisaalta lohdutteli itseään. Ja ajatukset kiertelivät ja hautoivat aina vain sitä samaa kipeätä kohtaa, nälkää, jauhoja ja petäjäistä, kysymystä toimeentulosta ensi talvena, jolloin koko paikkakunnalla, niin taloissa kuin mökeissä, tulisi olemaan armoton, surkea nälänhätä – leivänpuute! "Nälkä, kirottu nälkä!" huusi Tuomas yht'äkkiä, niin että kangas kajahti ja polun vieressä männyissä repalehtava kuuksingaisparvi oli säikähdyksestä pudota maahan. Läheisellä muurahaispesällä möyrivä musta, suunnattoman iso ja hallavan pöyheä kontio, Tuomaan vanha vihollinen, kuuli sen ja ymmärsi Tuomaan olevan menossa johonkin, pois kotoa. Ja silloin sen vaistoissa heräsi armoton veto Julman mökille päin, sinne, jossa lehmä oli koko kesän kalunnut lammen rantaa ja lähellä olevia ahomaita.

Suoritettuaan aamuaskareensa äiti päästi Helunan navetasta ja lähti ajamaan sitä aholle aidan taakse. Hän käski lasten tulla mukaan ja Anni juosta kipitti lehmän rinnalla ajaen vihdalla pois kärpäsiä, mutta Joona sanoi vain: "Menkäähän – tulen kyllä pian!" Kun äiti oli kadonnut metsän suojaan kujan suuhun, meni Joona pirttiin ja jäi mietteissään katsomaan isän luodikkoa, joka oli vaarnain varassa seinällä, pöydän yläpuolella.

Joona tunsi sen: siinä oli hyvät ja liukkaat rihlat ja se oli tarkka, kun vain osasi pitää kohti. Se oli laahingissa, vieläpä nalli sankin piikissä, niin ettei muuta kuin nostit hanan vireeseen ja pämäytit menemään. Joona osasi nuo asiat hyvin: isä oli opettanut, olipa antanut kerran ampuakin, mutta oli sitten ankarasti kieltänyt koskemasta pyssyyn:. "Voisi sattua vahinko!" Mutta nyt hän oli poissa ja karhu saattoi tulla milloin hyvänsä Helunan kimppuun. "Jos tulisi, niin emme voisi mitään – äiti, Anni ja minä. Mutta kun olisi pyssy..."

Joona nousi penkille ja kurottautuen sai nostetuksi pyssyn vaarnoilta. Hän laskeutui kiireesti lattialle ja juoksi ulos. "Näkyikö äitiä jo palaavaksi?" Ei vielä. "Jos se näkisi pyssyn, niin se ottaisi sen pois". Joona läksi kiireesti juoksemaan kujan aidan suojassa metsää kohti, jonne päästyään pisti pyssyn varovasti tiettyyn paikkaan piiloon. Tuolla äiti jo palasi, kiiruhtaen häntä menemään Annin luo, joka pelkäsi yksin. Helunan kello, kalahteli silloin tällöin rauhallisesti siitä aivan läheltä. Äidin noustessa kujaa pitkin mökille päin Joona otti pyssyn ja meni sinne, jossa Heluna oli, ja Annin huomaamatta kätki aseen taas varmaan paikkaan lähistölle, helposti käsiin kopeutuville. Ja sitten alkoi lapsille paimenessa olon pitkä päivä.

Siinä kerkesi katsella, tuumia, tehdä ja yrittää jos jotakin, sillä aurinko näytti ihan seisahtuneen taivaalle. Anni leikki navettaa ja lehmiä, koska täällä oli paljon isoja käpyjä. Hän unohtui leikkiinsä kokonaan, vei lehmät laitumelle, ajoi pois karhun, toi ne takaisin tarhaan, kutsui ja torui niitä ruikuttaen ja äkäisesti, suu toimekkaan pahantuulisesti supussa, lypsi niitä, siivilöi maitoa ja suoritti kaikkea mitä oli nähnyt äitinsä tekevän. Sitten hän puheli Joonalle, nauroi, tuli uniseksi ja nukahti kesken kaiken auringon herttaiseen paisteeseen. Ja aina vain kuului Helunan kellon rauhallinen kalkahtelu – tuossahan elukka oli aivan lasten luona. Joona vuoleskeli, väänsi vitsoja niinkuin isä oli opettanut, sillä niitä tarvittiin talossa aina, katseli taivaalle, seuraili silmillään jo syysretkille lähteneen tiaisparven toimeliasta menoa ja kuunteli jännittyneenä. Mutta se oli kyllä turhaa, sillä hän tiesi, että kontio liikkuu metsässä risun risahtamatta, äänettömästi kuin varjo. Kun sitä odotetaan talaalla yöllä, niin vaikka mies kuinka tarkkaan kuuntelee ja katsoo, hän ei voi sanoa, mistä päin kontio lopuksi haaskalle ilmestyy: se nousee kuin maasta... "Se voi nyt olla täällä lähistössä salaa kurkistelemassa... Parasta on, että menen ihan pyssyn ääreen, ollakseni heti valmiina, jos tarvitaan".

Joona istui kuusen varjossa pyssy polvilla ja mietti lapsellisia, pikkuvanhoja, varhain kärsityn kovan elämän palelluttamia ajatuksiaan. Hänellä oli nälkä – hän ei muistanutkaan sellaista aikaa, jolloin hänellä ei olisi ollut hiljalleen hiukaavaa, alituista nälän tunnetta. Joskus kesällä hän oli syönyt kyllikseen kalaa tai syksyllä lintua ja juonut maitoa, mutta sitä ei ollut tapahtunut monta kertaa. Kaikkea oli niin vähän, erittäinkin hyvää leipää. Väliin isä oli tuonut kirkonkylästä vehnäistä – sellaista ihan valkoista, hyvältä tuoksuvaa, makeata leipää. Mistähän ne semmoista viljaa? Kuuluvat herroissa syövän sitä joka päivä. Niillä on hyvät olot. Kunpa saisi edes selvää leipää... "Selvä leipä" oli Joonan ihanne, sillä hän oli huomannut, että kaikkien ihmisten korkeimpana päämääränä täällä oli puuttumaton rukiinen "selvä leipä"...

Joona oli varmaan nukahtanut, sillä yht'äkkiä hän heräsi siihen, että Helunan kello rupesi kalkattamaan vimmatusti ja että elukka laukkasi ammuen pelokkaasti ja hätääntyneesti suoraan sitä paikkaa kohti, jossa Anni nukkui. Ja Helunan perässä ikäänkuin vyöryi mustanhallava vuori ja kuului kammottavaa rönkymistä. Joonan sydän aluksi seisahtui säikähdyksestä ja ruumis herpautui kykenemättömäksi, mutta kun samassa kuului Annin pelästynyt, ihan mieletön kirkaisu, hän sai taas liikkumisvoimansa takaisin ja muistamatta enää pelkoansa silmänräpäyksessä väänsi hanan vireeseen ja ryntäsi, huutaen pienellä raivostuneella äänellään kuin järjetön, syrjästä kontiota vastaan. Oudosta, odottamattomasta melusta hölmistyneenä tämä hiljensi vauhtiansa, nuuhkaisi epäilevästi, nousi kahdelle jalalle ja kumeasti mölisten katseli verestävillä silmillään lapsia. Anni peitti käsillään silmänsä ja valitti oudolla, kipeällä äänellä, mutta Joona koetti nostaa raskasrautaista luodikkoa petoa kohti ja vetäisi umpimähkään liipaisimesta...

Räikeä pamaus silloin halkaisi ilman. Kontio kuuli, kuinka pään ohi viuhahti vihainen paarma, tunsi hermoissaan ilkeätä säikähdystä ja sieraimissaan outoa savua, pyörähti ympäri ja katosi pensaikkoon käsittämättömän pehmeästi ja nopeasti. Heluna kuului laukkaavan jo kujalla ja äiti huhuili hätääntyneesti kiiruhtaen avuksi. Joona heitti pyssyn maahan ja riensi siskonsa luo.

Mutta tämä pelkäsi häntä, huutaen lakkaamatta kipeästi "ei-ei!" ja "pois! pois!", ja tuijotteli ja vilkuili ympärilleen oudon samein ja kauhistunein silmin. Ja kun äiti vihdoin saapui puoli läkähtyneenä ja polvistuen lapsensa ääreen koetti ottaa syliin ja puhellen lempeästi rauhoittaa häntä, niin Annin pelko yltyi samaksi kirkunaksi kuin äsken karhun laukatessa kohti, kunnes hän yht'äkkiä retkahti pyörtyneenä äidin syliin. Silloin Joona sai äidin kysyvään katseeseen vastatuksi: "Säikähti karhua!", ja voimatta enää hillitä itseään purskahti ääneensä itkemään. Äiti veti hänetkin turviinsa ja tuijotti metsään pelästynein silmin, kauhun täydelleen lamauttamana.

XVI

Lauri eleli yksivakaisena ja vaiteliaana syksyn viikot, puuhaillen omissa lapsellisissa hommissaan. Perttulin aika oli siitä kummallinen, että silloin – niin isä sanoi – melkein poikkeuksetta joka vuosi raivosi ankara myrsky. Niin teki nytkin. Lauri näki kuopan kummulta, kuinka järvi meurusi ihan mustana, valkoharjaisten harjaspääaaltojen hurjasti ajellessa toisiaan. Se oli komeaa – Lauri tunsi kyllä kovan tuulen. Kesällä hän oli ollut Einar-sedän kanssa usein purjehtimassa, kerran hakemassa tämän purjevenettä kaukaa järven toisesta päästä, jonne se oli jostakin syystä jäänyt ankkuriin. Laurin hartaista pyynnöistä ja Einarin tyynien vakuuttelujen rauhoittamana äiti oli lopuksi antanut luvan ja niin he olivat menneet. Se oli iso vene, tuotu tavattomalla vaivalla ja kahden hevosen voimalla meren rannasta saakka, korkeiden vaarojen ylitse; siinä oli kaksi isoa purjetta ja kaksi halkaisijaa ja se oli leveä ja syvä. Einar-setä kiskoi hätäilemättä ja voimakkaasti purjeet mastoihin ja selitteli välillä, miksi ne olivat sellaisia kuin olivat ja miksi köysiä ja muita kojeita sanottiin. Sitten hän sitoi Laurin rinnan ympäri paksun korkkivyön ja sanoi, että "äiti voi olla rauhallinen, sillä jos vene kaatuu – jota se ei kyllä tee – niin tuuli vie sinut rantaan". Sitten hän hymyili ystävällisesti niinkuin vain hän osasi: valkoiset kauniit hampaat loistivat ja vasempaan poskeen tuli suupielen kohdalle mukava, sievä kuoppa, ja käski istua määrätyssä paikassa ja pitää penkistä kiinni. Niemen suojasta kun päästiin suurelle selälle, niin silloin Lauri meni vakavaksi, sillä voimakas tuuli pullisti äkkiä purjeet, kallisti venettä niin, että laita ryyppäsi, ja lähti kiidättämään sitä mahtavaan lentoon, veden kohistessa koskena keulassa. Pelästyneenä Lauri kääntyi katsomaan Einar-setää, joka seisoen piti kiinni peräsimen varresta ja kiskoi samalla purjeköysiä kiinteälle. Hän hymyili rauhoittavasti, vilkaisi terävästi ulapalle ja purjeisiin, ja jäi lopuksi seisomaan jäntevänä, kauniina, pelottomana. Laurin sydän hurmautui: mies! Hän ihaili uljaita, rohkeita miehiä, joiden edessä kaikki olivat hiljaisia ja jotka kantoivat päätä pystyssä kuin kuninkaat. Hän tahtoi itse tulla sellaiseksi – hän tunsi, kuinka voima rupesi virtaamaan hartioissa, joita ihan täytyi kohautella ja liikautella. Nyt hän ei enää pelännyt! Kas, kuinka vihuri taas kallisti venettä, joka lensi aallolta toiselle kuin mahtava valkosiipinen lokki... Niin Lauri tahtoi kiitää aina – suurin, levitetyin siivin, omalla vauhdilla, ulappain yli, rannattoman meren yli, sinne, jossa suuret laivat purjehtivat... Miksi Einar-setä on nyt noin synkän näköinen? Lauri tietää, aavistaa... Hän oli ollut tuon näköinen kerran aikaisemmin, kun Lauri oli päässyt purjehtimaan ja mukana olivat olleet Alli- ja Helga-täti. Einar-setä oli ollut silloin hyvin vähäpuheinen, niinkuin muutkin. Oli palattu pian rantaan ja Lauri oli mennyt kahden Helga-tädin kanssa kotiin, Allin ja Einarin jäädessä rantaan. Helga oli itkenyt rantatiellä ja sanonut päätänsä kivistävän...

Nyt oli myöhäinen syksy – oli jo viskellyt lumia. Purjevene oli rannassa törmällä kumollaan, talviteloillaan. Käydessään siellä isän kanssa raikkaalla kävelyllä Lauri oli tarkastanut sen ja nojannut hetkisen miehekkäästi, käsivarret ristissä, sen keulaan, ja heti oli silloin lehahtanut sää kesäiseksi, ruvennut kuulumaan virkistävää veden solinaa ja tuntumaan sitä ylevää, ihmeellistä lentoa, joka Lauria purjehdittaessa niin jännitti. Nyt se aika oli jo kaukana – oli muuttunut kauniiksi kuvaksi, jota voi mielessään katsella. Tuijottaessaan pimenevään syysiltaan, jota vain rusko vielä vähän valaisi, kimmeltäen hiljaa ensi lumessa, Lauri tunsi kaipausta, mutta nautti samalla tuosta kaipauksesta.

Tänä syksynä oli vasta kummia sattunut. Tuskin oli herätty ja noustu sinä myrskyisenä Perttulin sunnuntaina, kun Pekka-renki oli tullut keittiöön ja ilmoittanut yöllä tehdyn ilkitöitä. Ja kun oli ruvettu ihmeissään kyselemään, minkälaisia, oli Pekka mennyt ikkunan luo ja osoittanut maitokamarin seinustalla vanhan pihlajan toverina kasvavaa isoa haapaa, jonka runko oli niin paksu, ettei käsivarsin ympäri yltänyt: täältä asti saattoi nähdä, että sen kylkeen oli hakattu melkein puoliväliin ulottuva kolo. Äiti oli säikähtyneenä ihan maahan lysähtänyt ja kysynyt, miten tuollaista oli voinut tapahtua, sillä pitihän noin pitkän hakkuun äänen kuulua? Mutta Pekka oli syyttänyt myrskyn kohinaa ja sanonut nuorilla miehillä olleen viinaa... Kun rouva oli heitä edellisenä päivänä torunut kiroilemisesta, niin joku oli juovuspäissään sen muka sitten näin kostanut – "ota siitä selvä, kuka". Äitiin oli tämä asia koskenut kovasti – kovemmin kuin mikään muu, mikäli Lauri muisti. Hän meni kertomaan siitä isälle, joka myös tuli tuskaisen ja onnettoman näköiseksi, mutta koetti sentään lohduttaa äitiä, "Ne ovat ihan villejä", hän sanoi, "saapuessaan kerran, pari, vuodessa kirkolle, ja jos saavat viinaa edes sen verran, että hampaankoloon, niin ovat valmiita mihin päättömyyksiin tahansa, häveten asiaa sitten kun selviävät. Älä nyt välitä tästä – Pekka tervaa hakkuuksen hyvästi, niin ehkäpä puu jää eloon..." – "Ei jää!", sanoi äiti surullisesti, tuijotti lattiaan ja huokasi: "On kuin olisi toinen meistä hakattu pois!" Sitten hän taas läksi puuhiinsa ja isän täytyi kiiruhtaa kirkkoon.

Lauriin tuo asia oli myös koskenut, sillä vanha haapa ja pihlaja olivat hänen rakkaita ystäviänsä. Istuessaan keittiön portailla hän useimmiten mietteissään tuijotti niihin. Viime keväänä, jonka hän niin hyvin muisti, hän oli erikoisesti seurannut haavan lehtien puhkeamista ja riemuinnut ja nauttinut, kun pihlajassa oli ollut ihan valkoisenaan tuoksuvia kukkia. Nuo kaksi puuta ja niiden suojassa oleva vanha matala rakennus olivat, niin äiti oli selittänyt, hyvin sievä ryhmä, joka houkutteli kertomaan kaunista satua. Rakennus oli ikivanha ruotusotilaan torppa – sellaisen ankaran miehen, joka vain kun rypisti kulmiaan ja ärjäisi, niin samalla oli tanner tyhjä. Ei Lauri oikein tiennyt, mitä ne ruotusotilaat olivat olleet; se vain oli totta, että tämä pikkupappila oli niiden entinen asunto. Ehkä niitä oli tarvittu silloin, kun Kuukas-Annin runossa mainittu "kiero kauro karjalainen tappoi isän, tappoi äidin, oisi tappanut minutkin" – rappasotien aikana näet? Oli vaikea uskoa, että laukkuniekat karjalaiset olisivat olleet sellaisia, sillä nyt ne ainakin olivat hyvin kilttejä ja herttaisia miehiä... Kostelivat ja kiittelivät pienestäkin ystävällisyydestä niin että oikein...

Keittiöstä kuului Selman naurua – Pekka kai oli illallistaan syömässä. Lauri oli huomannut Selman lakanneen siinä elokuun vaiheilla nauramasta ja olleen päinvastoin surullisen, jopa itkeneen näköinen. Lauri oli ihmetellyt sitä ja päätellyt, että syy oli Pekan, koska tämäkin murjotti totisena eikä laskenut Selmalle leikkiä kuten ennen. Ja eräänä iltana, kun Lauri äkkiarvaamatta tuli keittiöön, siellä Selma itki huivi silmillä ja äiti oli pahastuneen näköinen ja torui niin että ikkunat helisivät. Ja vielä samana iltana käskettiin Pekka isän kamariin, josta pian rupesi kuulumaan isän nuhtelevaa äänensävyä, ja mennessään sitten pihan yli pirttiin Pekka oli ilmeisesti nolo. Nyt Pekka ja Selma olivat kihloissa, olipa heitä jo kuulutettukin, ja Selma oli taas vähitellen tullut iloiseksi ja ruvennut nauramaan entiseen tapaansa. Pekka oli jälleen muhoileva ja hyväntuulinen, mutta ei enää ahdistellut Selmaa niin rajusti kuin keväällä. Lauri ei oikein ymmärtänyt, mitä kaikki nämä mutkat ja metkut merkitsivät, mutta unohti sitten asian, kun ei siitä pidetty sen enempää hälinää. Kun äiti oli kertonut Selmasta Helgalle – tosin ruotsiksi, mutta Lauri oli silti ymmärtänyt hänen puhuvan siitä, koska Selman ja Pekan nimi toistui monta kertaa – oli tämä ollut totinen ja katsonut maahan. Äiti oli silmännyt häneen hiukan pitkään ja oli sitten ruvennut puhumaan muusta...

Tänä syksynä oli ollut oikein jännittävää. Julman Tuomaan pikku Anni, joka oli säikähtänyt karhua, oli tuotu Laurin äidin luo, jota pidettiin lääkärinä, ja Lauri oli saanut nähdä hänet. Anni oli levoton, katseli käsiensä takaa oudosti, pelkäsi kaikkia, huusi ja huitoi. Ruustinnatädin kanssa pidettiin neuvoa, haettiin kaikki kolot, olisiko sattunut unohtumaan jonnekin rauhoittavaa lääkettä, hoidettiin lasta Laurin kotona ja rovastilassa, ruokittiin häntä, mutta toistaiseksi oli kaikki ollut turhaa. Helga oli nyt ottanut hänet hoiviinsa. Äiti oli kirjoittanut hänestä piirilääkärille ja pyytänyt neuvoja ja lääkkeitä. Huoli rasitti heitä kaikkia – Lauri oli kuullut äidin huokaavan ja sanovan, että mitähän tuonee talvi, kun syksy on jo tällainen.

Mutta vasta hälinä syntyi, kun noin viikkoa sen jälkeen, kun kontio oli säikäyttänyt pikku Annia, se vei keskellä kirkasta päivää rovastilasta lehmän. Oli lehmät ajettu metsään laitumilleen ja kontiota peläten pantu karjakko-Leena paimeneksi – sanottu, että jos lehmät rupeavat ammumaan ja laukkaamaan, niin silloin Leenan pitää huutaa ja kirkua. Kontio näet pelkää ihmisen ääntä ja pakenee. Ja Leena oli tehnyt ihan neuvojen mukaan – Lauri oli omin korvin kuullut hänen kertomuksensa. Kun lehmät todellakin rupesivat vauhkoina ammumaan ja laukkaamaan, kokoontuakseen lopuksi tyrmistyneinä ja lamaantuneina yhteen, alkoi Leena urheasti meluta ja ärjyä, aluksi näkemättä mitään. Mutta samassa kontio vyörähti saapuville kuin suunnaton sammalpantio, iski mahtavalla kaapaisulla lähimmän lehmän maahan ja – tätä olivat kaikki epäilleet, mutta Leena oli vannonut silmäänsä sen olevan totta – otti sen etukäpälilleen ja kantoi pois kävellen kahdella jalalla. Leenasta se ei ollut välittänyt vähääkään, vaikka eukko oli jos millä tavalla pelehtinyt – kerran vain oli lehmää pois kantaessaan häneen katsoa muljauttanut. Pian Leena oli selvinnyt kotiin karjoineen ja kohta oli sieltä saapunut tappopaikalle pyssyniekkaa kuin pilveä. Mutta tällä välin peto oli jo ehtinyt häipyä saaliineen ihan olemattomiin.

Lauri mietiskeli karhua vakavasti ja aatteellisesti. Hän oli oikeastaan pitänyt siitä, sillä sen muodossa oli jotakin rehellistä ja oikeaa, mutta kun se oli surmannut lehmiä ja säikäyttänyt pikku Annin sekaisin, hän oli muuttanut mielensä. Sitä täytyi pelätä – se oli köyhäin ihmisten julma vihamies.

Eri tohina nousi sitten kirkonkylässä, kun viikon päivät rovastilan lehmänryöstön jälkeen nähtiin maantiellä karhun jäljet. Kontio oli tullut mantereen puolelta korvesta, noussut tielle, seisoskellut siinä ja jättänyt jälkensä sekä painunut sitten järven puolelle. Kiireesti oli silloin tarkastettu, johtivatko jäljet missään takaisin maantien yli? Eivät missään! Siis karhu oli tien ja järven välisellä niemialueella.

Lauria oli kovasti jännittänyt nyt syntynyt kiihkeä ajotouhu: kapula liikkeelle ja väkeä pitkäksi ketjuksi haravoimaan niemeä maantiestä kärkeen, kaikki asestettuina kuin sodassa. Isäkin oli innostunut, hakenut laatikosta kiireesti pari pitkulaista karhukuulaa, ladannut niillä haulikkonsa ja lähtenyt ketjuun, huolimatta äidin estelyistä. Lauri oli myös väkisin pyrkinyt mukaan, mutta sen äiti oli jyrkästi kieltänyt. Ja kun ketjumiehet olivat pihalta hävinneet, oli äiti hymähtänyt heidän jälkeensä ja sanonut: "Teitä kai karhu nyt siellä niemellä odottelee!"

Ajomiehistä oli seppä ollut eniten touhuissaan – hänelle oli nyt uskottu pyssy, hän kun oli parhaita ampujia ja metsämiehiä. Mutta kun ajo oli loppunut ja vesiperä oli tiedossa, oli nimismies taas ottanut häneltä pyssyn – tottakai, kun se oli hänen aseensa. Seppä oli sormeillut sitä hyväillen ja luovuttanut sen haluttomasti. Einar-setä oli sanonut, että seppää oli sääli – kyllä hänelle pitäisi antaa pyssy, sillä sehän oli täällä miehen merkki. Mutta nimismies oli kynsinyt korvallistaan ja murahdellut, että joopa-joo – kun se vain tulisi järjellisen käteen! Seppä oli taas ollut pahalla päällä ja uhkaillut varsinkin metsänhoitajaa, joka oli estänyt hänen mökinhankkeensa. "Kieltää siltä täytyy aseet – eri asia on, totteleeko se enää kieltoa. Kyllä se jostakin hankkii terästä ja pian sillä on silloin kourassa kivääri, josta ei parane. Varo silloin, metsänhoitaja, itseäsi, sillä eihän mielisairaasta ole takeita! Eikä seppä ole järin suopea minullekaan!"

Isän mieleen olivat jääneet nimismiehen varoittelut ja hän oli puhunut äidin kanssa siitä, olikohan seppä todellakin vaarallinen. Mutta kun hän oli aina suopea äidille ja isälle ja pikkupappilan koko väelle, mielellään suorittaen kaikki sepäntyöt milloin vain pyydettiin, ei äiti ollut saanut hänestä sellaista käsitystä, vaan arveli pelkoa turhaksi. Lauri ei pelännyt seppää ollenkaan – hehän olivat hyviä ystäviä, jotka juttelivat ahjon ja alasimen ääressä asioita kuin miehet ainakin. Olipa Lauri silloin joskus huomaavinaan sepän kasvoilla hymyn värettä, ja se oli harvinaista, sillä eihän seppä tiettävästi milloinkaan nauranut.

Lauri katsoi ulos istuessaan siinä keittiökamarissa kirjansa ja vaisusti palavan lampun ääressä. Ikkunan takana vallitsi sysipimeä syysyö, tähdetön, raskas ja kammottava. Häntä värisytti ajatellessaan metsää, soita, korpia ja vaaroja, jotka seisoivat tuolla pimeydessä kuin umpisokeat, – karhua, joka ehkä hiiviskeli Julman torpan navetan vaiheilla ja nuuski Helunan hajua... Ja hän tunsi siinä elävästi, kuinka tämä suunnattoman sakea ja synkkä pimeys peloitti häntä ja kuinka hän kipeästi kaipasi valoa. Hän sulki kirjansa ja pujahti pimeän salin ja makuukamarin läpi isän huoneeseen, jossa tämä istui kirjoituspöytänsä ääressä, poltellen pitkää piippua, tirkistellen eriskummallista Raamattua, jota luettiin lopusta ja rivin oikeasta kärjestä alkaen, ja tehden silloin tällöin konstikkaan koukeron pieneen vihkoon. Laurin seisahduttua pöydän viereen isä kääntyi, katsoi häneen hajamielisesti tummansinisillä, syvillä silmillään, laski kätensä hänen olkapäälleen ja hymyili rakkaasti.

XVII

Se, mitä Alli oli koko kesän odottanut, oli nyt tapahtunut: ihme, lapsen syntyminen. Hän oli pelännyt – tuntenut olevansa menossa kuolemaa kohti ja ollut epätoivoissaan, sillä täällähän ei ollut lääkäriä eikä kätilöä. Einar oli ehdottanut jo hyvissä ajoin lähtöä kaupunkiin, mutta hän ei ollut voinut suostua siihen. Hänellä oli ollut muka jos minkälaisia esteitä, mutta sitä, jonka hän tiesi sydämessään ainoaksi ratkaisevaksi, hän ei ollut sanonut. Hän ei voinut sietää ajatusta, että hänen miehensä jäisi tänne ikäänkuin kahden kesken Helgan kanssa: käymään postissa ja istumaan siellä vaikka kuinka kauan, kun ei ollut kotona muita odottajia kuin pikku Elsa. Einar oli sanonut lähtevänsä mukaan, ja sitenhän tämä pääeste olisi rauennut, mutta se tuli taas niin kalliiksi. Ja miten saisi kuljetetuksi lapsen tänne? Ei – hänen täytyi jäädä kotiin ja kantaa kohtalonsa niinkuin muidenkin. Eiväthän hekään täältä minnekään matkustaneet.

Ja Haapalaisen Mari – vanha, kokenut eukko, joka näissä asioissa oli pitäjän paras lääkäri – puheli rauhoittavasti, että mitä rouva nyt turhia. Vastaan ne on otettu muutkin tulokkaat tämän paremmitta lääkäreittä. Mari oli tullut jo ajoissa asumaan Allin luo, hoidellut häntä ja rohkaissut, puhellut leikkiä, mutta välillä vakavaakin, ja saanut rauhallisella, viisaalla äidillisyydellään vähitellen syntymään sellaisen ylentyneen tunnelman, että Alli oli lopuksi nöyrästi alistunut kohtaloonsa.

Allilla oli koko taistelunsa aikana ajatukset siinä ainoassa asiassa, josta ne eivät olleet suven kuluessa hetkeksikään irtautuneet. Hän ei ollut sanonut sanaakaan eikä ollut ilmeelläänkään, mikäli vain oli voinut estää sen, mitään epäilyksistään vihjannut. Olivatko ne sittenkin aiheettomia – oliko hän kiduttanut itseään syyttä, epäillyt miestään rikoksesta, jota hän ei ehkä ollut ajatellutkaan tehdä? Sitä ei voinut tietää – todistuksia ei ollut minkäänlaisia... Paitsi erästä... Kerran elokuulla, sinä kolkkona hallayönä, joka oli vienyt kaikki viljat ja perunat, Alli oli valvonut vuoteessaan katkerien ristiriitojen kiusaamana. Einar oli ollut pitäjällä virkamatkalla eikä Alli ollut odottanut häntä kotiin. Ja silloin hän oli ruvennut tuntemaan tuskallista ahdistusta kuin olisi juuri sillä hetkellä häntä ja hänen koko elämäänsä, Einaria ja Elsaa, uhannut suuri vaara kuin vuori, joka siinä samassa kaatuu päälle. Hän oli vaikeroinut tuskissansa, kunnes oli lopuksi parkaissut vihlaisevalla äänellä miehensä nimen ja pyytänyt Jumalaa varjelemaan häntä kuolemalta ja synniltä. Se oli ollut omituista: yön pimeydessä tuijottaessaan ja kuunnellessaan olemattomia ääniä hänestä oli tuntunut kuin olisi hänen tuskanhuutonsa jäänyt kaikumaan tähtikirkkaaseen avaruuteen ja levinnyt siellä yhä laajemmalle kuin renkaat vedessä... Hän oli maannut silmät auki pimeässä ja odottanut, kuunnellut huutonsa sielullista, rukoilevaa kaikua ja yhä uudelleen pyytänyt, että Jumala pelastaisi hänet tästä epäilyksen ja masennuksen tilasta – pelastaisi siten, ettei mitään onnettomuutta tapahtuisi...

Sitten hän oli säpsähtänyt ja noussut istumaan. Valehtelivatko hänen korvansa vai oliko totta, että nopeat juoksuaskeleet lähestyivät taloa, että jäätynyt tanner jymisi? Mitä nyt oli kello? Jo aamuyö. Ei, totta se oli: nyt juoksija paiskasi heidän porttinsa auki ja tuli ulko-ovea kohti. Avain ratisi lukossa ja siinä samassa Einar oli huoneessaan. Alli näki avoinna olevasta ovesta, kuinka hän heitti hiljaa laukkunsa kädestään – miksi se ei ollut hänellä selässä? – laski jotakin pöydälle ja seisahtui siihen, tarttui molemmin käsin päähänsä ja huokasi raskaasti. Allin sydän hyytyi pelosta ja hän oli juuri huutamaisillaan miehensä nimeä, kun samassa salaperäinen ääni kielsi: "Älä tee sitä, älä sano mitään, ole nukkuvinasi!" Hän ummisti silmänsä ja mietti, mitä Einar oli laskenut pöydälle? Hän ei ollut voinut nähdä selvästi, mitä se oli, ja kiihkeä, outo uteliaisuus kiusasi häntä. Sitten Einar hiipi sulkemaan välissä olevaa ovea ja silloin ei Alli enää voinut hillitä itseään, vaan oli heräävinään sikeästä unesta. Jaksoipa hän olla iloisesti hämmästyvinään, kuten olikin, vaikka mustasukkaisuus samensi hänen tunteensa, ojensi pyöreät, valkeat, pehmeät käsivartensa miestänsä kohti ja sanoi hänet tervetulleeksi. Ja vaikka Einar ei nyt tullutkaan syleilemään häntä, vaan hätäisesti ja nolosti käski hänen "vain nukkua", hän ei ollut sitä huomaavinaan, vaan nousi touhukkaasti ja meni miehensä huoneeseen. Einar oli riisunut takkinsa ja kiskoi juuri pois saappaitaan... Hän katsahti neuvottomana ja tuskaisen näköisenä vaimoonsa ja jäi istumaan liikkumattomana, vastaillen yksikantaan Allin kysymyksiin. "Mistä tulet nyt?" – "Viitalasta – jouduin aikaisemmin kuin luulin". Alli liikehti huoneessa ja pääsi vihdoinkin silmäämään tarkemmin pöydälle. Hän oli vähällä kirkaista ja häntä pyörrytti, mutta salaperäinen, vakava ääni taas kehoitti häntä kestämään. Yht'äkkiä hän muisti Halko-Simon sanat: "... Kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii..." Hän meni ääneti huoneeseensa, jossa oli viime aikoina nukkunut yksin, sanoi "hyvää yötä" ja painui peitteen alle syvälle kuin hautaan... Ettei Einar kuulisi hänen sydämensä villiä jyskytystä, ettei hänen tuskansa sittenkin voittaisi häntä ja purkautuisi ilmoille vihlaisevana, lohduttomana itkuna, ettei se viaton elämä, joka pian olisi astuva maailman loputtomien tuskien ja pettymyksien kurjalle näyttämölle, saisi vahinkoa ennen syntymäänsä...!

Pöydällä kynttilän vieressä oli ollut posti, joka oli jäänyt hakematta edellisenä iltana.

Seuraava aamu ja päivät olivat olleet suunnattoman raskaita. Alli näki selvästi, että polttava tunnontuska kidutti Einaria, joka levottomana vaelsi edestakaisin kuin vangittu peto. Alli ei voinut sanoa, oliko Einar ollenkaan oivaltanut, miten yön jännittävien tapahtumien aiheuttama hajamielisyys oli kavaltanut hänet. Mitä nuo tapahtumat olivat olleet, sitä Alli ei voinut tietää, mutta että jotakin erikoista oli sattunut, siitä saattoi olla varma nähdessään Einarin. Hän oli syvästi järkytetty, voihki luullessaan olevansa yksin, ojensi käsiään kuin olisi aikonut ottaa vaimonsa tai Elsan syliinsä, mutta vetäisi ne äkkiä takaisin kuin ei olisi hirvennyt koskea heihin... Olivatko hänen kätensä likaiset? Miksi hänen silmissään oli tumma, toivoton, kärsivä ilme? Miksi hän puhui niin vähän ja vaipui pitkäksi aikaa tuijottamaan eteensä? Mitä oli tapahtunut tuona yönä postikonttorissa, jossa Einarin oli täytynyt käydä, vaikka hän ei ollut sanonut sitä? Allin oli monta kertaa vaikea estää itseänsä kysymästä, "kävitkö tullessasi Viitalasta postikonttorissa?", saadakseen kuulla, kieltäisikö Einar sen, mutta sielullisen ohjaajansa salaperäisen, vakavan neuvon johdosta hän sai olleeksi vaiti. Hän ei tahtonut sanoa eikä tehdä mitään, joka vähimmälläkään tavalla vihjaisi tähän vaikeaan asiaan. Sen oli saatava kehittyä rauhassa omaan lopputulokseensa, joka oli otettava vastaan alistuen, oli se millainen tahansa.

Yhtä asiaa Alli ihmetteli: Einar katsoi nyt häntä usein silmiin, avoimesti, rehellisesti, mutta samalla kärsien itse ja säälien häntä. Aikaisemmin kesällä Einar oli vältellyt hänen katsettaan ja vasten tahtoaan tullut näyttäneeksi ilmeitä ja tehneeksi liikkeitä, jotka osoittivat kyllästymistä ja tympeytymistä. Mutta nyt oli toisin: vaikka selvästi näki, että Einarin tunnolla oli jotakin, hän silti nyt katsoi mielellään silmiin eikä enää osoittanut pienintäkään kyllästymisen merkkiä. Päinvastoin hänessä oli taas tuota entistä lämpöä, jonka Alli niin hyvin tunsi ja jonka eri asteiden muistaminen sai hänen poskensa polttavasti punastumaan. Einar ei tosin koskenut häneen – eihän se olisi nyt ollut soveliastakaan, mutta kaikesta huolimatta Alli aavisti jälleen omistavansa miehensä, ehkä jonkin ajan kuluttua heräävänsä uuteen tunteiden onnenkuohuun. Kun ei olisi ollut tuota yhtä kohtaa heidän elämässään, tuota postia yksinäisen öisen kynttilän vieressä!

Helga ei ollut käynyt heillä pitkään aikaan, mutta siitäkään ei Alli ollut hennonut huomauttaa, ettei tuottaisi miehelleen mielipahaa. Eräänä päivänä oli sitten Helga tullut tiellä vastaan. Alli näki hänen punastuvan ja kalpenevan ja katseen väkisinkin painuvan maahan. Ja kun hän loi sen vihdoin Alliin ja Einariin, siitä selvästi kuvastui arka, pelkäävä kysymys. Alli huomasi, että Helgassa oli tapahtunut muutos, että hänessä oli nyt jotakin vakavampaa, sielullisempaa, hengistyneempää kuin ennen. Sivusta Alli seurasi jännittyneenä Einarin ilmettä hänen tervehtiessään Helgaa. Poskiin kyllä ilmestyi valkoinen pilkku ja ääni oli hiukan liian totinen, mutta yleensä hän oli rauhallinen ja kysyi tyynesti, miksi Helga oli pysytellyt niin kauan näkymättömissä. Helga vastasi vältellen – syytti olleensa huonostivoipa, hymähti ja katsahti Einariin "sillä tavalla". Einarin silmäripset tärähtivät, mutta hän hillitsi itsensä täydelleen, otti Allia käsikynkästä ja lähti kävelemään, hoivaten häntä hellästi. Helga seurasi mukana, mutta Alli tunsi hänen nyt jääneen sivuasiaksi ja itse päässeensä entiseen asemaansa. Tässä ulkonaisesti niin välinpitämättömän ja kylmän näköisessä kohtauksessa oli kyllä, sen Alli tunsi, elänyt ja välähdellyt jotakin salaista, kuumaa, kohtalokasta kärsimyksen tulta, mutta mitä se oikein oli ja missä vaiheessa se paloi, sitä Alli ei osannut sanoa. Omituista vain oli, ettei hän enää tuntenut mustasukkaisuutta, vaan suhtautui tilanteeseen kuin olisi todellakin selvinnyt koko suven tuskasta ja taistelusta voittajana. Ja kun hän hyvästeltäessä koetti katsoa Helgaa silmiin, pyytäen häntä käymään, ja kun Helga kiitti häntä arasti, melkein pelokkaan nöyrästi, ja lähti allapäin menemään kotiansa kohti, silloin Allin yht'äkkiä valtasi sääli ja hän sanoi miehelleen: "Helgaa tulee surku – hänen elämänsä on niin yksinäistä ja ikävää!" Einar katsoi häneen omituisesti ja vastasi: "Niin tulee. Sanot nyt saman ajatuksen kuin minä kevätkesällä. Mutta minkäpä kohtalolle voi".

Tämä Einarin muuttunut olemus antoi Allille voimaa kestämään postiasian aiheuttaman kipeyden. Hän oli varma, ettei Einarin ja Helgan väleissä ainakaan tällä hetkellä ollut luvatonta hellyyttä. Ja siitä vakaumuksesta valahti häneen uudistunutta virkeyttä ja elämänhalua, niin että hän antautui urheasti Haapalaisen Marin potilaaksi. Hänen taisteluansa kesti kauan ja sitä seurasi jännittyneenä koko kylä. Kun hänestä kerran jo tuntui, että nyt hän ei enää jaksa, vaan kuolee, niin Einar kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi: "Vielä hetkinen ja kaikki, kaikki muuttuu jälleen onnelliseksi ja hyväksi!" Silloin hän sai uusia voimia...

Tuossa lepäsi nyt kehdossa hänen lapsensa, poikansa! Ellei hän itse olisi ollut saavutuksestaan niin ylpeä, hän olisi nauranut Einarille, joka oli onnesta suorastaan höperö. Ei sillä, etteikö pikku Elsa olisi ollut isänsä silmäterä ensimmäisestä hetkestä saakka, mutta tämä uusi kiintymys oli epäjumalointia. Ilmeisesti pojan syntyminen oli hänelle joidenkin syvien, salaisten kaipuiden täyttymistä, joka nyt ikäänkuin kruunasi hänen miehisen olemuksensa peruspyrkimyksen. Einarin kädet vapisivat, kun hän polvistui kehdon ääreen ja tarkasti läheltä pientä olentoa, jolla oli selvästi isänsä ulkomuoto.

Alli oikoi mielihyvin nuorta ruumistaan viileiden lakanain välissä ja ummisti silmänsä. Syystalven keskipäivän matalalle jäänyt aurinko heitteli sädekimppujaan kuuraisiin puihin ja kimmelsi niissä miljoonina timantteina. Se lähetti niitä Allin huoneeseenkin, jossa ne särkyivät kattolampun pienissä lasihelyissä monenvärisiksi valoviivoiksi. Maailma kuulsi Allin silmäluomien lävitse punaiselta, ruusunhohteiselta, ja hän mietti siinä maatessaan, että ehkäpä Jumala suo sen vielä tullakin sellaiseksi. Sinne päin oltiin nyt ilmeisesti menossa – jostakin leyhähteli onnen tuoksua, joka sai Allin siirtämään vielä epäselviksi jääneet asiat vastaisen selvityksen varaan. Hän oli nuori ja hän tunsi taas käsivarsiensa sisäpuolella salaperäistä vetoa miehensä puoleen. Sitä paitsi kuvastin sanoi hänelle, että hän oli jälleen kaunis.

XVIII

Palattuaan kylään seppä oli asunut muutamassa pajansa lähistössä olevassa mökissä "huonemiehenä" eli "itsellisenä" ja ruvennut uudelleen takomaan. Hän oli ulkonaisesti rauhallinen ja vähäpuheinen kuten ennenkin, mutta hänen sielunsa oli kokonaan keskittynyt tuohon hänen Onnela-asiaansa, sen palamiseen ja metsänhoitajan kieltoon. Silloin kun hän meni Hirvijärvelle ja rupesi tekemään mökkiä pystyyn kuivaneista kelohongista, hän ei ollut muistanutkaan, että siihen tarvittaisiin lupia ja suostumuksia. Nyt hän kyllä ymmärsi, että niin täytyi olla, että metsänhoitajan oli ollut pakko tulla häntä kieltämään, mutta siitä huolimatta hänen sydämensä pimeässä sopukassa asui katkeruutta ja vihaa häntä kohtaan. Väliin, kun synkät mielikuvat pääsivät voitolle, kun paholaisen korpit lensivät yht'äkkiä hänen sielunsa taivaalle ja rupesivat härnäämään ja usuttamaan häntä metsänhoitajan kimppuun, hän sai ponnistaa kaikki voimansa, ettei lankeaisi kiusaukseen. Usein metsänhoitaja meni pajan ohi kestikievariin: kun olisi ollut pyssy, niin äkkiä hänet olisi tuosta ovelta naksauttanut. Mutta kun ei ollut eikä kukaan lainannut. Eipä sillä, että sitäkään tarvitsisi: kun näkisi metsänhoitajan tulevan, niin menisi tielle vastaan ja löisi siellä puukolla – sillä pitkällä ja partaterävällä hirmuaseella, jonka seppä oli takonut kuin harmissaan, kun hänelle ei annettu pyssyä eikä pyssyterästä. Tällaista korpit ronkkuivat, niin että niiden ruma ääni oli puhkaista sepän korvat, ja hän tarvitsi kaikki sielunsa voimat voidakseen olla tottelematta niiden käskyä. Mutta kun ne ymmärsivät, etteivät ne lopuksikaan saaneet häntä kokonaan valtaansa, ne lähettivät liikkeelle itse päävainoojansa, suunnattoman ison mustanhallavan kontion, joka ryntäili hänen kimppuunsa milloin miltäkin haaralta ympäröivästä pimeydestä. Sen silmät loistivat tulena, hampaat vilkkuivat valkeana, kita ammotti punaisena, ja sen mörinä ja rönkyminen oli hirvittävää. Silloin seppä tempasi ison moukarinsa ja asettuen alasimen taakse sanoi uhmaten kuten kesällä siellä Hirvijärvellä: "Tulehan!", sillä hän ei tahtonut antautua eikä säikähtää kenenkään peloituksia, vaikka olisi tullut itse vanha kehno yrittämään. Tämä tällainen näky päinvastoin johdatti hänen mieleensä tuon kesällisen karhun, jota hän jo silloin oli ruvennut sydämensä pohjasta vihaamaan. "Ehkäpä se on sama peto, joka täälläkin mielessäni kummittelee ja koettaa peloitella minua tekemään vaikka mitä kauhuntöitä? Mutta saadaanpa nähdä, kumpi tässä riidassa voiton vie, sinä vai minä?" Sitten seppä sai kuulla, kuinka Hirvijärven iso kontio oli säikähdyttänyt Julman pikku Annin mielipuoleksi, ja lähti asiastatehden katsomaan lasta pikkupappilan pirttiin, jossa sitä aluksi hoidettiin. Sepän synkkä, musta hahmo ihan pimitti pirtin, kun hän ilmestyi ovelle, ja Anni kirkaisi pelosta. Mutta kun seppä kaikkien kummastukseksi puhutteli lasta hyvin sievällä ja rauhallisella äänellä, niin Anni tyyntyikin ja vaipui omiin sairaisiin maailmoihinsa ja surullisiin, älyttömiin hyminöihinsä. Seppä istui ikkunapenkillä ja katseli häntä vakavana, suu tiukasti suljettuna, kulmakarvat pörhöllään ja otsa rypyssä. Hän ymmärsi, että Tuomaan pikku tyttö oli nyt saman kohtalon alaisena kuin hän itse, vain ehkä paljoa kauempana, ja tuima viha valtasi hänen mielensä hänen muistaessaan, kuka oli tähän tekoon syypää. "Metsä, metsä, mörkö itse, paholainen!" hän vannoi ja lähti sanaa sanomatta äkkiä tiehensä. Niinkuin hänellä oli kesällä syntynyt silmänräpäyksessä päätös, että nyt hän lähtee rakentamaan itsellensä Onnelaa, hänelle nytkin valkeni leimauksena, että hänen velvollisuutensa oli surmata tuo kontio tai sitten itse kaatua. "Toinen meistä!" hän karjaisi mennä viuhtoessaan pajalleen päin, ja kylässä tiedettiin pian kertoa sepän olevan taas hihkupäällä.

Mutta sitä varten hän tarvitsisi pyssyn, oikein tuiman kiväärin, sellaisen, johon sopisivat ne muutamat ruuvipenkin laatikon perällä olevat messinkihylsyt, jotka hän oli sinne aikoinaan kätkenyt. Niihin oli helppo laittaa sellaiset nallinsijat, että tavalliset luodikonnallit kelpaisivat. Kun vain olisi tukkirautaa, sopivaa liukasta terästä kunnollinen kanki. Seppä mietti ja mietti, kunnes ääni rupesi koikkumaan kuin korppi ja nauramaan hänelle: "Hullu mies, hullu mies, mene hautausmaalle! Sinne olet itse vienyt monta rautakankea, takonut ne peltilevyn varsiksi. Yksi on hyvää terästä, se, jonka luovutit Mäkelän isännän ristiksi, kun sinulla ei silloin sattunut olemaan muuta sopivaa..."

Seppä säpsähti. Tämän asian hän kyllä oli muistanut, mutta hän oli karkoittanut sen mielestään. Hautausmaa oli pyhä, sitä vartioivat vainajat, joiden saattoi nähdä kuutamoöinä istuskelevan Kirkkosaaren rannoilla, ja sieltä tarttui lähtemätön kalman kirous, jos sinne meni pahuutta tekemään. Kalma oli semmoista – ei sitä ymmärtänyt, mitä se oikeastaan oli, mutta se saattoi tarttua käsiin tai suuhun, jos söi marjoja kalmaisilta paikoilta, ja ruveta syövyttämään tai tehdä hulluksi... Parasta oli pysyä erillään sellaisesta... Kuka tietää, vaikka olisi hänellekin syötetty kalmaa tai muuta kauheutta, kun hän oli tullut juuri parhaisiin voimiinsa päästyään tällaiseksi. Vaikka olisi kievarin silloinen rietas piika, joka rippikoulusta alkaen oli aina ollut hänen perässänsä, sellaisen kolttosen tehnyt? Seppää kuvotti, kun tuo ilkeä asia muistui hänen mieleensä. Mutta puhtaana hän siitä ihmisestä irtautui – sanoi kovat sanat – "mene helvettiin!" Rakkautta nostaakseen akat täällä sellaista... Siitä on Hullu-Mari tullut sekaiseksi...

Mutta ajatus tuntui yhä houkuttelevammalta. Siinä todellakin olisi sopiva rautakanki – hän muisti sen hyvin. Ja äänet vain kehoittivat, makeillen lipevästi, etteiväthän nyt vainajat siitä välitä, onko haudalla ristiä vai ei. Jos nousevat kuopastaan, niin parempihan on istua tyhjän kiven päällä. Hyi, kuinka seppää innoittivat tällaiset pilkkaavat ja arvottomat mielikuvat ja ajatukset, jotka tulivat sielun pimeältä taivaanrannalta näköpiiriin kuin rumat tuonen linnut. Ei hän tahtonut kuunnella niiden ehdotuksia, mutta minkäs teit, kun ne raakkuivat niin, että korvia viilsi. Kuin tietämättä mitä teki seppä rupesi iltapuhteilla viipymään pajassaan yhä kauemmin ja laittelemaan kuntoon poria ja porapyöriä, rihlahöyliä ja muita välineitä, joita pyssyn teossa tarvitaan, viilailipa huvikseen liipaisinta ja valmisteli lukkolaitetta. Etteivät syrjäiset olisi päässeet näkemään hänen hommiaan, hän teki ruuvipenkkinsä eteen seinäntapaisen saadakseen työskennellä uteliailta silmiltä rauhassa. Kukaan ei pannut merkille hänen puuhiaan, sillä oli totuttu siihen, että seppä tuli ja meni sekä työskenteli eri aikoina kuin muut ihmiset, aivan kuten tahtoi. Hän saattoi lähteä iltapäivällä hiihtämään, palata pimeällä ja jäädä yöksi pajaansa, köllöttäen vällykulun alla ahjon lämmenneellä reunakivellä, tukka ja parta kuonan hilseessä.

Taoskellessaan poriaan ja valmistaessaan lukkoa hän tunsi tajunnassaan, että hänen kaikesta pyhyyden kunnioituksesta ja kalman kauhusta huolimatta oli mentävä saarelle ja otettava sieltä tuo teräskanki. Mäkelän isäntä-vainaja ei varmaankaan pahastuisi siitä, varsinkin kun hän takoisi hänelle uuden kauniimman ristin. Syy ei ollut hänen, vaan nimismiehen, joka ei sallinut hänen pitää pyssyä eikä hankkia sitä samoilla keinoilla kuin muut. Hän käyttäisi asettaan vain oikeaan asiaan eikä pahaan, keikkukoot korpit mitä tahansa: hän koettaisi saada surmatuksi kontion, joka oli säikyttänyt pikku Annin järjiltä. Sellaista tarkoitusta vainajat varmaan suosisivat. Epäilytti kyllä toiselta puolen, sillä tunto sanoi, että mitä turhia puhelet: kirkkomaanvarkautta tämä on eikä mitään muuta, ruumiinryöstöä, jota rehellinen mies kauhistuu. "Ja sinä olet, seppä, ollut tähän saakka rehellinen".

Kaikista epäröimisistä huolimatta seppä nousi eräänä valjusti kuutamoisena pakkasyönä suksilleen ja laskea hujahdutti kylän takaa metsäisestä kohdasta jäälle, niin että ilma vinkui. Jäät olivat jo lakanneet ulvomasta ja rauhoittuneet talviseen lepoonsa. Yö oli risahtamattoman hiljainen – vain selän toiselta puolen kantautui kosken kumea pauhu, joka oli suuttunutta ja mahtavampaa kuin muulloin siksi, että pakkanen rakensi uupumatta esteitä sen aalloille. Kirkko vartioi niemellään juhlallisena ja miettiväisenä, ja kuun valo kimmelsi sen katolle kasautuneesta lumesta ja ympäröivien puiden huurteesta. Seppä tunsi, että talvisen yön hiljaisuudessa oli jotakin miettiväistä, joka rävähtämättömin silmin tuijotti yhteen ainoaan kysymykseen, siihen, joka asuu elämän pohjalla ja sisältää kaikki, vaikka on vaikea muodostaa sitä sanoiksi. Sieltä täältä kylästä pilkotti vielä yksinäinen valkea, kunnes sekin sammui pois ja seppä tunsi olevansa ainoa valvoja koko taivaan kannen alla. Vain varjo seurasi häntä uskollisesti, kumartuen ja työntäen samalla kertaa kuin hän, ja oma huohotus, sauvankärjen kirahdus ja pakkaslumen vaisu hilinä suksen pinnalla olivat ainoita ääniä...

Seppä saapui Kirkkosaaren luo ja seisahtui kuuntelemaan ja katsomaan. Risahtamattoman hiljaista oli kaikki eikä mitään näkynyt, mutta silti sydän takoi kovasti ja veren virta humisi korvissa. Seppä tiesi väliin ei vain kuulevansa vaan näkevänsäkin enemmän kuin muut, ja epäröi siksi vieläkin, nousisiko saaren rantaan. Ei hän ainakaan hiihtäisi maalle tuosta pohjoisesta kuusikkokärjestä, sillä sinne oli haudattu murhamiehet ja itsensä menettäjät: ne jos karkaisivat haudastaan ja ryntäisivät kimppuun, niin ei tiedä, miten kävisi. Ne ovat häijyjä kuoltuaan kuten eläessäänkin: kuuluvat istuvan myrskyöinä rantakivillä ja itkevän kuin kuikat. Ei, hän menee tästä, ylös tätä jyrkkää törmää, jonka päälle on rauhallisesti humisevien honkien väliin haudattu useita tämän seurakunnan paimenia, kirkkoherroja ja kappalaisia. Siellä ne nukkuvat, kaikilla kasvot kirkkoonsa päin, kuin odottaisivat sen vanhasta kellosta ylösnousemuksen merkkiä. Kelpaa siinä maata ja kuunnella honkien mietteliästä huminaa tai myrskyn pauhua, tuiskun vinkunaa tai aaltojen tyrskyjä louhuisia rantoja vastaan. Mutta kyllä täällä on synkkää – syksyisinä sateisina myrskyöinä... Kun ovat ihmiset sattuneet silloin soutamaan ohi, niin valkeita olentoja on vilkkunut rantakivet täynnä... Valittaneet ovat ja itkeneet sekä ojennelleet käsiään pyytävästi kulkijoita kohti. Kesällä taas on kaunista, rauhallista ja pyhästi surullista: orjanruusut kukkivat pitkin rantoja punaisena seppeleenä kuin Kristuksen veren pisarat...

Seppä nousi hiljaa ja varovaisesti törmän päälle ja kuunteli. Ei kuulunut mitään. Rauhassa nukkui haudassaan tuokin pappi, josta vanhat olivat kertoneet, että se tuli tänne nuorena ja ylpeänä, uhaten olla täällä vain vähän aikaa. Mutta tännepähän jäi: erämaa vähitellen lannisti miehen. Hän ikävöi ja nautti silloin väkeviä liiaksi. Välillä hän soitteli viulujaan, joita rakenteli yhä uusia, kunnes toisen kerran meni aivan sekaisin, niin että piti sitoa köysiin. Siitä kun rauhoittui, niin hoiti taas virkaansa, mutta oli surullinen. Eli iäkkääksi ja kuoli yksinään pienen pöytänsä ääreen rovastilan vanhaan rakennukseen. Sanovat hänen joskus kummittelevan, istuvan tuon pöytänsä ääressä, tuijottavan järvelle ja huokaavan: miksi hänen piti jäädä tänne – mitä merkitystä hänen elämällään oli, kun ei sitä tarvittukaan muuhun kuin tähän? Pitäjäläiset rakensivat hänen hautansa päälle hirsistä pienen tuvan – arvattavasti siksi, että hänellä olisi siinä turva ja vakinainen asuinpaikka. Siihen ei tehty ovea eikä ikkunaa, jotta hän ei pääsisi pakenemaan – vähämielinen kun oli toisin ajoin. Mutta kai se on päässyt, jos kerran on pappilassa kummitellut. Lieneekö kotona nyt...?

Seppä katseli korkean kuusen juurella kyhjöttävää pientä tupasta, jossa asui mielisairaan papin elämänsä tarkoituksettomuutta sureva henki. Seppä aavisti hämärästi, että hänen itsensä laita oli suunnilleen samoin, että hänkin oli joutunut kovan kohtalon uhriksi. Mitä se oli? Hän kuunteli tarkoin ja kauhun hiki kohosi hänen iholleen: papin pienestä tuvasta kuului valittavaa, vaisua viulunsoittoa, kuin olisi vainaja istunut siellä yksin ikuisuuden yössä ja etsinyt soitosta lohtua kuolemankin jälkeen jatkuvaan haikeaan ikäväänsä... Seppä käänsi väkivallalla pois katseensa tuosta lumotusta kuolon tupasesta ja lähti hiljalleen hiihtämään saaren eteläpäähän, jossa yhteinen kansa nukkui enimmäkseen ristittömien kumpujen alla. Tuossa oli kuitenkin vanha merkki, jo harmaaksi virttynyt honkainen pölkky, jonka sydän oli varmaan puhdasta tervaa, koska se oli kestänyt niin kauan, että iso kuusi oli ehtinyt kasvaa sen viereen. Pölkyn alla lepäsi, niin kertoi kömpelö, puukolla kaiverrettu kirjoitus, se tyttö, jonka sepän kuuleman mukaan piti olleen Halko-Simon morsian, ja joka syntiin horjahtaneena oli aikaisin päätynyt tänne. Joskus Kirkkosaarella käydessään seppä aina pysähtyi katsomaan kuusta ja sen juurella seisovaa hopeista honkapölkkyä, ja hänestä tuntui, että siinä paikassa vallitsi hiljainen, nöyrä rauha. Nytkin hän seisahtui sen ääreen ja mietti vakavasti kuolemaa, kuinka se leikkaa poikki kaikki – kaikkiko? Eikö jää mitään? Seppä katsoi ylös avaruuteen, jonka korkeata kantta myöten kuu kulki hitaasti, ja tunsi, kuinka jokin ääretön, selittämätön, ylevä rauha virtasi hänen sieluunsa, se sama, joka tuli joskus avuksi, kun hän väsyneenä korppien koikkunaan ja pahojen ajatusten houkutuksiin rukoili apua Jumalalta...

Hän hyppäsi nietokseen ja lähestyi Mäkelän isännän hautaa. Nyt hän vasta huomasi, kuinka vaikeaa hänen oli riistää siitä ristiä – tuon kunnon miehen haudalta, joka väärin epäiltynä naapurinsa talon polttamisesta makasi siellä muutenkin katkerana ja murjottaen. Seppä oli näkevinään isännän syyttävän katseen ja kuulevinaan hänen nuhtelevan, että kun tulet ja varastat ristin! Silloin paholainen pääsee kaivautumaan hänen hautaansa ja vie. Se oli pastori ollut Mäkelää ripittämässä – kauan olivat olleet kahden ja totinen oli pastori ollut ulos tullessaan. Kuka tietää, mitä oli saanut kuulla? Mäkelän isäntä oli ollut naapurinsa kanssa vihamies lapsuudesta saakka ja varsinkin sitten, kun tämä, Hietalan isäntä, oli vienyt hänen katsomansa morsiamen. Mutta Mäkelän isäntä oli kunnon mies, josta täytyi pitää, jota vastoin Hietalan isäntä oli kuin piru, musta, väkevä ja ilkeä – piteli tytöt pilalle ja ahdisteli emäntiä... Tuossa on hänen hautansa vähän matkan päässä – siinä on vielä pystyssä ristin tapainen... Hän oli hukkunut koskeen...

Sepän sydän rupesi oudosti takomaan, kun hän koetti vääntää teräskankea irti aluskivestä. Se ei irtautunut – hän oli itse juottanut sen rikillä reikäänsä kiinni. Mutta tietäen sen hän oli ottanut mukaan parhaan rautasahansa ja talipalan ja rupesi nyt kihnuttamaan tankoa juuresta poikki. Se oli hidasta työtä, jota täytyi tehdä tarkkaan ja kärsivällisesti. Siinä tuijottaessaan sahanterään hänestä rupesi tuntumaan kuin uteliaat silmät seuraisivat hänen työtänsä, kuin kurkistaisivat jotkut hänen selkänsä takaa. Nyt joku laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen kuin nojatakseen siihen, jotta voisi kumartua lähemmäksi – nyt tuntui käsi toisellakin olkapäällä ja eikö ollut kuin olisivat polvet, kovat luiset polvet, nojanneet selkään? Kylmä hiki kohosi sepän iholle ja hänen täytyi ihan vakuuttamalla vakuuttaa itselleen tämän olevan vain turhaa kuvittelua... Turhaako? Seppä tunsi sahatessaan, kuinka nuo keveät kädet kuin leikillä siirrähtivät aina vähän kerrallaan lähemmäksi hänen kaulaansa... Hän ymmärsi niiden tarkoituksen: tuossa tuokiossa ne kääntyisivät syrjälleen ja puristuisivat hänen kurkkuunsa... Nyt eivät sepän hermot enää kestäneet, vaan karjaisten kumeasti hän hyppäsi seisaalleen ja katseli kauhun samentamin silmin ympärilleen surullisessa kalmakuutamossa... Ja hänen sielunsa pimenevältä taivaanrannalta rupesivat hiljaa lentelemään näkyville hänen vanhat kiusanhenkensä: helvetin korpit, ja niiden koikkuminen kajahti yht'äkkiä kuulumaan hänen korvissaan kuin ukkosen jylinä. Ja samassa hän huomasi tapahtuneen sen, jota hän oli koko ajan eniten pelännyt: hän alkoi nähdä sellaista, joka ei ilmesty tavallisille kuolevaisille silmille...

Kinoksilla, ristien päällä, kaikkialla hänen ympärillään istui ilmavia, läpinäkyviä vainajia sellaisessa asussa, miksi ajatus heidät kuvittelee äkkiä heidät muistaessaan: ihmisinä, mutta kuitenkin kokonaan aineettomina, elävinä, mutta kuuluvina toisiin maailmoihin. Seppä tunsi veren pysähtyvän suonissaan ja ymmärsi seuraavassa tuokiossa kuolevansa, ellei Jumala auttaisi, kun totesikin samassa, etteivät häntä ahdistaneetkaan muut kuin nuo korpit, ja että ne näyttivät pelkäävän vainajia ja pysyttelevän ulohtaalla. Eiköhän ollut tuolla pappi viuluineen? Oli, kuului hiljaista, surullista soittoa. Ja tuossa on Mäkelän isäntä ja tuossa Hietalan. Hän se varmaan kiipesi selkääni – on häijy kuoltuaankin. Seppä ei tiedä, mitä tästä ajatella: näkeekö hän unta vai houriiko valveilla? Ei, hän ei näe unta: nyt kuuluu selvästi matalaa puhetta kuin haastelisi joku, ja pian useampia ääniä. Seppä kuuntelee ja jo tajuaa puheen: nälkään kuolleet siellä yhä valittavat surullista kohtaloansa, että miksi elämä oli heille niin kova? He itkevät ja seppä näkee, kuinka kuudan kimmeltää heidän poskilleen jäätyvissä kyynelhelmissä. He ovat laihoja ja kurjia – seppä tietää, että täällä on suurina hallavuosina paljon kuollut ihmisiä nälkään. Ja mitäpä on vuosittain jatkuva petun syöminen muuta kuin hidasta nälkäkuolemaa. Mutta tuo on Mäkelän isännän ääni... Seppä kuuntelee jännittyneenä ja ymmärtää hänen puhelevan Hietalan isännän kanssa. "Anna minulle anteeksi", sanoo Mäkelä, "että poltin talosi!" – "Sinä siis todellakin teit sen!" ihmettelee Hietala ja jatkaa: "Etkä voinut tyytyä siihen kostoon, vaan murhasit vielä minut!" – "En voinut!" huokaa Mäkelä, "sillä tuska poltti yhä sydäntäni. Tapasin sinut liian sopivasti siellä koskella ja viettelijä oli minua väkevämpi – en älynnyt itsekään ennenkuin olin niskassasi ja kostonhimo antoi moninkertaiset voimat. Lensit Syväyksen kalliolta koskeen. Kukaan ei osannut epäillä mitään – satoi lunta, joka peitti jäljet – luultiin sinun luiskahtaneen mertapadoltasi – löydettiin kaukaa monen kosken alta". – "Niin, tiedänhän tuon kaiken", tuumi Hietala ja jatkoi epäröiden: "Kun oikein ajattelen, niin olemme kuitit: näetkös, minähän vein morsiamesi vähän niinkuin sinun kiusallasi – tytöt olivat perki hanakoita tulemaan mukaani – ja teinhän totta puhuen vähän muutakin... Ei taida olla vanhin poikasi sinun lapsesi, vaan minun – siitetty siellä Hietalan hakamaan nurkkauksessa, jonne Mäkelän nuori emäntä oli mennyt sunnuntai-iltana mesimarjoja poimimaan. Helposti se taipui – meillä oli ollut vähän härkkimen kauppaa jo hänen tyttönä ollessaan – varsinkin kun naineen naisen jäljistä on vaikea ottaa selvää... Nämä ovat rumia asioita, nämä, sen myönnän, eikä ole paljon, jos niiden kostoksi polttaa yhden rakennuksen ja viskaa yhden miehen koskeen, niin että sovitaan pois vanhat vihat..." Seppä oli kuulevinaan Hietalan ilkeän naurun ja sen rinnalta Mäkelän toivottoman itkun, kun tämä uusi onnettomuus näin hänelle paljastui. Äkkiä nauru ja itku katkesivat ja ilman täytti sokea ähellys, kuin olisi vanha viha ja kostonhimo leimahtanut paloon kuolemankin jälkeisessä olotilassa, milloinkaan sammumatta...

Seppä seisoi tyrmistyneenä ja jäykkänä, voimatta liikauttaa sormeansakaan. "Onko tämä unta vai houretta?" hän ajatteli taas ja koetti liikauttaa jalkojaan lähteäkseen pois. Mutta jalat olivat kuin puutuneet maahan. Sitten hän huomasi nuorehkon naisen lähestyvän ja katselevan häntä uteliaasti ja hellästi. "Sinä olet poikani!" hän sanoi: "olen äitisi, joka kuolin sinun pienenä ollessasi... Isäsi on Hietalan isäntä – siksi olet niin musta ja hurja... Kun nyt sahaat tämän ristin ja teet siitä pyssyn, niin muista, ettet käytä sitä pahaan!" – "Äiti!", kuiskasi seppä, "miksi kuolit pois ja jätit minut mierolle? Siitä asti olen ollut yksin ja kärsinyt vilua kuin paidaton pakkasessa". – "En jaksanut elää, nälkä ja ikävä tappoivat... Mutta herää nyt jo, muuten pian kuolet!"

Ja äiti kosketti seppää pehmeästi otsaan ja seppä ponnisti tuimasti, sillä hän ei tahtonut kuolla. Yht'äkkiä hän huomasi kirokorppien lentävän pois ja totesi seisovansa kimmeltävässä talviyössä, sen koskemattomassa rauhassa. Ei näkynyt vainajia, ei kuulunut mitään, ja äkkiä kumartuen hän rupesi jatkamaan jurnuttavaa, karmivaa sahaamistaan, saattaen sen tuokiossa niin pitkälle, että voi vääntää kangen poikki. Hypäten suksilleen hän sitten laski tuiskuna törmästä jäälle ja läksi hiihtämään vimmatulla vauhdilla kuin vainottu, katsomatta taakseen.

XIX

Tultuaan kotiin silloin elokuulla raskas jauhokantamus selässä, nähtyään silmäteränsä, pikku tyttärensä, torjuvan häntäkin, isäänsä, kauhun vallassa pois luotaan ja kuultuaan, mitä oli tapahtunut, Tuomaan valtasi ensin jysähtävä, masentava murhe. Hän katsoi sanatonna, avutonna, vaimoansa, joka oli vetänyt huivin syvälle silmäinsä eteen, pikku Joonaa, jonka laiha vartalo oli jännittynyt kuin jousi ja joka puri hammasta estääkseen haikean itkun puhkeamasta, ja pikku Annia, joka oli vaipunut omiin järjettömiin huudahteluihinsa ja muminoihinsa. Sitten hän istuutui, painoi pään käsiinsä ja rupesi kiroamaan sielussaan raskaasti ja sameasti elämän kurjuutta, sitä, että ensin halla vei viljan ja sitten metsä, saatana, lapselta järjen. Lehmän olisi saanut viedä paljoa mieluummin, sillä sen olisi taas voinut hankkia uuden, mutta ei järkeä, jonka palaamiseen ei itse voi vaikuttaa. Jumala antanee takaisin jos antaa. Jumala? Peloittava, kapinallinen ajatus vilahti Tuomaan sielussa, näyttäen hetkeksi hiilenpalavia silmiänsä ja hehkuvaa, irvistävää hammasriviänsä. Liekö Jumalaa olemassakaan, sillä olisihan toki silloin jokin raja näillä loppumattomilla, liian raskailla, suunnattomilla köyhän ja viattoman kärsimyksillä. Tuomaan sielu hekumoi tässä kapinantunteessa, vapauttaen itsensä kaikista siteistä ja vallanalaisuuksista ja vaatien ehdotonta, tinkimätöntä oikeutta ja selvyyttä asemaansa, asiaansa ja kohtaloonsa. Mutta samalla jo sielun toisessa nurkassa asuva, miljoonien vuosien ja vaarojen varrelta peritty orpouden ja turvattomuuden tunne rupesi nostamaan surullista, vapisevaa hahmoansa ja Tuomaan uhma raukeni vähitellen nöyryydeksi ja omantunnon kipeäksi pistoksi. Synnin maku tuntui ilkeältä hänen sydämessään ja hän tuli levottomaksi. "Entäpä tällä kiroamisella pilasin Annin asiaa?"

Vaimo sai nyt mennä kirkonkylään, viemään Annia sinne. Huivi silmillä, nyytissä vähän evästä, hän lähti nöyrän ja hiljaisen näköisenä, taluttaen Annia, joka vastusteli järjettömästi, kun pelkäsi näet kovasti metsää. Tuomas ja Joona katsoivat heidän jälkeensä sanattomina, kuivin silmin, ja vilkaistessaan poikaansa Tuomas totesi, että vähistä ikävuosista huolimatta tästä oli näinä vuorokausina tullut pienikokoinen mies, melkein ukko.

Vaikka vihamielisen vainolaiskontion tavoittaminen oli ollut tähänkin saakka Tuomaan elämän päätehtäviä, niin nyt hän vasta antautui siihen aivan vimmaisella innolla. Sulan maan aikana sen kimppuun ei päässyt mitenkään, vaikka Tuomas aina ulotti linnustusretkensä niihin metsiin, joissa arveli pedon pitävän pääteinään, siinä toivossa, että Halli löytäisi sen ja että hän onnistuisi osumaan ampumavälille. Täytyi malttaa mielensä ja risteillä salot tarkoin ensimmäisen lumen pudotessa, jotta saisi sen kierretyksi. Joulun jälkeen sitten, kun se uinuisi syvimmässä horroksessaan, käytäisiin loppuotteluun. Metsänhoitaja kannusti Tuomasta erikoisesti tähän asiaan, sanoen olevan pitäjän miesten häpeä, että pedot saivat repiä lehmät ja säikyttää ihmiset järjiltä. Karhu oli saatava kierretyksi – Tuomaan oli pidettävä saloa siinä mielessä tiukasti silmällä.

Kun Tuomas ja Halli samoilivat metsiä uupumattomasti, molemmilla aina silmät terävästi vakoilevina ja Hallin kostea kuono valppaasti ilmassa tai maassa, saattoi kontio nähdä heistä vilahduksen kaukaa ja painua vielä syvemmälle metsän kätköön. Mutta joskus kuului sinne saakka kimakka paukaus, jylisten sinkoillen vaarojen rinteiden väliä, ja silloin kontion pintaa värähdytti ilkeästi. Hän tunsi nuo paukaukset, joiden tiesi voivan merkitä kuolemaa, ja väistyi yhä kauemmaksi, asennoituen jo varhain syksyllä niille maille, missä oli hänen vanha pesäsaarekkeensa ja kotkan kelohonka. Kun sitten lokakuun aamutaivas ei seestynytkään, vaan rupesi kuin mietteissään heittämään routautuneeseen maahan pehmeitä hahtuvia, tuli Tuomaalle hätä ja kiire: nyt hänen täytyi löytää karhun jäljet ja seurailla niitä siihen saakka, kunnes ukko köllähtäisi vuoteelleen, jonka paikan saattoi tällöin suunnilleen määrätä. Ensimmäisen lumisateen tauottua Tuomas oli liikkeellä kuin ilves, koettaen ehtiä tutkimaan lyhyen päivän aikana niin laajan alueen kuin mahdollista ja jatkaen etsimistään heti, kun värjöteltyään yön nuotion ääressä totesi päivän sarastavan. Mutta etsintä näytti turhalta: tuosta oli mennyt hirvi, varmaankin se ruunupää-ukko, joka asui kaukana lehtovaarojen ahorinteillä, tuosta kettu, ahma, jänis – mutta kontion leveiden kämmenien voimakkaita painanteita ei näkynyt. Tuomas ei kuitenkaan hellittänyt, vaikka metsontäkät, suolakala ja pettu jo rupesivat kontista loppumaan, vaan kierteli ja kaarteli uupumatta yhä kaukaisemmissa selkosissa, kunnes lopuksi saapui laajojen, jalan käymättömien suoalueiden rantaan, rimmikoille, joita ei sulan aikana päässyt kulkemaan, mutta joihin pakkanen rakensi sillan. Ja hiihtäessään varovasti pitkin aavan suon reunaa, korpikuusien suojassa, hän aivan säikähtäen totesi edessään puhtaassa lumessa kontion valtavan reitin. Ukko oli tullut sydänmetsästä, istahtanut tähän ja lähtenyt sitten menemään pitkin suon rantaa. Tuomas seuraili jälkiä jännittyneenä, terävästi pitäen silmällä ympäristöään, ja ihmetteli, miten taitavasti korven vanhus tiesi haihduttaa ne heti, kun tuli eteen koleikkoa, tiheikköä tai murrokkoa. Tuossa jäljet katosivat kokonaan: kontio oli hiipinyt keveästi rimmikkojen jäälle, joka oli syntynyt lumisateen jälkeen, ja noudatellen taitavasti niiden mutkia tehnyt pitkän taipaleen, jossa ei moni merkki ilmoittanut karhun kokoisen otuksen kulkeneen. Mutta Tuomaan terävää silmää hän ei voinut pettää. Ja kun jäljet sitten kuin rohkaistuneina tästä piilottelusta heittivät varovaisuuden ja lähtivät oikaisemaan suorana viivana kaukaa häämöttäviä metsäsaarekkeita kohti, oli Tuomas varma siitä, että siellä oli kontion korju tai muu talvipesä. Jottei pelottaisi sitä uudelleen karkuun, Tuomas jäi muutamaksi vuorokaudeksi harjujen suojaan piiloon, koska säät pysyivät edelleen selkeinä, ja lähti sitten varovasti hiihtämään noiden saarekkeiden ympäri. Jäljet johtivat niihin lopuksi ihan suoraan, mutta eivät mistään kohti pois. Kontio oli siis siellä jossakin talvilevolla. Ajatellessaan alueen suuruutta Tuomas ymmärsi, ettei siellä tarvitsisi kauan hiihdellä eikä sohia ryteikköä, ennenkuin ukko kopeutuisi eteen, ja silloin... Tyytyväisenä hän lähti hiihtämään kotiinsa luotisuoraan metsien läpi, erämiehen erehtymättömän vaiston ohjaamana. Häntä hämmästytti se, että jostakin läheisyydestä lehahti lentoon kokko, liitäen yhä korkeammalle, vaikka ei silmien nähden liikauttanut siipiään kertaakaan. Se kuvastui pakkasensinistä ja talvikuulasta taivasta vastaan mahtavalta, komealta ja julmalta. Tuomasta kammotti ja hän potalsi lujasti menemään päästäkseen pois tästä kontion ja kotkan synkästä ja autiosta valtakunnasta.

Mutta näinä aikoina rupesi jo kuulumaan petäjähuhmaren jyske pitäjän joka haaralta, kaikista mökeistä ja heikommista taloista. Järvien jäädyttyä paksusti ja kun vielä satoi vahvan lumen päälle tyrehtyi kalastus eikä läheskään kaikilla ollut säästynyt kesällä suolattua särvintä kovin kauaksi aikaa. Täytyi ruveta jatkamaan leivän ainetta pettujauhoilla. Emännät ja lapset toivat pirttiin männyn liinapintoja, paahtelivat niitä uunin loisteessa, jotta viimeinenkin pihka kihoaisi pois, ja survoivat huhmareessa jauhoiksi. Myllyssä niitä ei voinut jauhaa, ei käsikivilläkään, sillä pettu vain kahisi ja litisi välissä, lopuksi saastuttaen kivet pihkaisiksi. Täytyi survoa ja tyytyä siihen, että joukkoon jäi kynnenkin kokoisia liuskareita. Pettu- ja viljajauhoista sitten tehtiin taikina ja siitä leipiä. Jos pettua oli seassa enemmälti, eivät leivät tahtoneet pysyä koossa, vaan ne täytyi leipoa vanteen sisään ja paistaa siinä. Kun niiden ravintoarvo oli alhainen, söivät suven jäljeltä terveet ja nälkäiset ihmiset niitä suuret määrät. Seuraukset rupesivat pian näkymään: muun ruumiin laintuessa vatsa paisui, venyen varsinkin lapsilla isoksi ja ollen lopuksi kuin kahden seipään varassa riippuva säkki. Mutta kun pihka oli saanut vaikuttaa aikansa, pilautuivat munuaiset ja ruumis rupesi pöhöttymään. Silloin jalat turposivat, olo kävi heikoksi ja häädyttiin makaamaan sänkyyn, penkille tai enimmäkseen lattialle. Alkoi kituminen, kunnes kuolema korjasi ohimennessään pois, minkä jälkeen tervein ja kykenevin rupesi veistämään arkunlautoja, höylätä kihnuttamaan ja vielä äärimmäisen velvollisuudentunnon käskystä maalaamaan niitä tervalla ja noella. Vainaja pestiin akkain veisatessa kimakasti, asetettiin arkkuun ja vietiin kirkkomaahan, odottamaan hautauslukuja...

Pastori tunsi tämän kaiken tuiki tarkoin monilta menneiltä vuosilta ja oli monta kertaa käsitellyt sen eri puolet, siinä ilmenevän kurjuuden eri asteet ja vivahdukset keskustellessaan vaimonsa kanssa. Molemmat tunsivat ne hyvin, joten oli tietenkin tarpeetonta puhua niistä, mutta he juttelivat niistä saadakseen tukea toisiltaan, jotta olisivat voineet kestää kaikki. Pastorista tuntui joskus siltä kuin olisi oltu sodassa: kun päivä kävi yhä lyhyemmäksi, niin että aamun ja illan raja häipyi muutaman tunnin hämäräksi; kun pakkaset kiristyivät kuin olisi vainolainen vähitellen vääntänyt yhteen ruuvipenkin leukoja, joiden välissä ihmiset kituivat; kun rupesi kuulumaan sanomia eri puolilta pöhöstä, lämpimästä taudista, keuhkopistoksista, joka vei väkevimmät miehet; kun joka päivä ilmestyi pirttiin ja keittiöön harmajankalpeita, rääsyisiä, puoleksi paleltuneita nälkäisiä ihmisiä, niin silloin oli kuin olisi oltu saarrettuja, armottoman vihollisen piirittämiä, joka sitkeästi ja määrätietoisesti pyrki lopulliseen päämääräänsä: tuhoamaan kaiken elollisen. Valvoessaan vuoteessaan, kuunnellessaan hyytävän viiman vinkunaa ja pakkaspyryn helinää ikkunaruutuja vastaan, joihin oli väkisin kasvanut paksu valkoinen huurre, tai seuraillessaan kuun himmeätä valoaluetta, joka hitaasti siirtyi pitkin lattiaa, pastori tunsi ympäröivän maailman kylmyyden ja musertavan painon, ja masennus hiipi hiljaa kuin varas hänen sydämeensä. Mutta siitä hän pelasti itsensä ajattelemalla Lauria, joka nukkui tuolla toisessa huoneessa: hänen täytyi jaksaa ponnistaa, sillä Lauri oli toimitettava täältä isoon kouluun...

Ja hän ponnisteli niinkuin muutkin syrjäisen nälkämaan sivistyneet: hänen vaimonsa, metsänhoitaja, nimismies ja ennen kaikkia muita vanha valkopartainen rovasti ja hänen herttainen sinisilmäinen puolisonsa, jonka laulunhyräily oli rovastin korvissa enkelien musiikkia kauniimpaa. Ihailtavan tyynesti vanhus ryhtyi jo ajoissa syksyllä, kun hallan tuho kävi selväksi, päättäväisiin toimenpiteisiin nälän seurausten torjumiseksi. Hän muodosti oman hätäapukomiteansa, jonka jäseninä olivat hänen sivistyneet naapurinsa, ja toimitti tämän nimessä ja kunnan puolesta sanan uhkaavasta vaarasta vallanpitäjille ja rikkaille rintamaille, pyytäen Jumalan nimessä auttamaan. Hän ehdotteli hätäaputöitä, joista tärkeimpinä ajoi kansakoulun pikaista rakennuttamista ja suurien viemäritöiden aloittamista. Pastori ihaili esimiestään, joka aina rauhallisena, vieläpä hyväntuulisena väsymättä puuhaili aamusta iltaan, piti kokouksia, neuvotteli, suunnitteli ja sai asiat solumaan. Mistä hän sai voimansa? Oliko hänellä salainen lähde, josta hän ammensi niitä? Kätkikö isonpappilan makuukammio vaikeita taisteluja, epätoivoa ja palavia rukouksia? Hakivatko vanhat puolisot lohtua toisiltaan ja Jumalalta, kun kenties yksinäisyydentunne ja kurjuuden aiheuttama masennus joskus kurkisti heidän sydämensä ovesta sisään, kun lapset olivat lentäneet pesästä kauas maailmalle, voimatta sieltä enää heitä riittävästi lohduttaa? Sitä ei kukaan tiedä, sillä kun aamu tuli, he ilmestyivät näkyviin reippaina ja kirkassilmäisinä kuin nuoret, jalon elämän ja onnellisen vanhuuden kaunistamina.

Omalla kustannuksellaan rovasti jo etukäteen, ennen asian päättämistä, kaivatti sulan aikana koulun perustukset ja ajatti paikalle roudan ja lumen tultua kivijalan kivet. Ja malttamatta odottaa, kun päätökset eivät vieläkään ruvenneet joutumaan, hän suurella touhulla puuhasi hirsitalkoot. Pastori oli saarnannut valistuksen merkityksestä ja kuvannut, kuinka vain siitä ja sen kaikinpuolisesta vallalle pääsystä riippui, saataisiinko nälkä lopullisesti karkoitetuksi. Sitten oli koottu talkoo-aineita, rouvat olivat keittäneet kahvia, rovasti oli tarjoillut tupakkaa, kestikievari oli kaskuillut: hirsiä oli tullut pakkasesta huolimatta että jymisi – niin paljon, ettei oltu osattu odottaakaan. Päivän kääntyessä hämärän puolelle pastori oli lähtenyt kotiin, ja silloin hän oli tavannut ja kokenut jotakin, joka oli painunut syvälle hänen mieleensä. Mäkeä ylös oli vaivalloisesti ponnistellut höyryävä hevonen, märkä karva paikoin huurteeksi jäätyneenä. Se oli vetänyt rekeä ja takarekeä, joille oli lastattu suunnaton kelohonkahirsi, niin pitkä ja suora, kauniisti laudistettu, punainen ja tuoksuva puultansa, ettei pastori ollut sellaista nähnytkään. Ajajana oli Julman Tuomas, jonka hartiat höyrysivät hiestä ja joka komensi hevostansa kiinteästi, samalla kuitenkin kaikin voimin lykäten kuormaa. Ja vähän taampana hänestä astui tomerasti pikku Joona, hänkin muka hartiakkaasti auttaen väsynyttä hevosta. "Joo!" oli Tuomas sivumennen selittänyt: "Koulu on saatava pystyyn ja Joona oppimaan, ettei jää yhtä tyhmäksi kuin isänsä. Tämä hevonen on Palovaarasta – isäntä lähetti terveisiä, että se on hänen talkoo-osuutensa". Einar oli ensin, nähdessään Tuomaan komean hongan, aikonut kysyä, mistä se oli hakattu, mutta oli vaiennut sitten, koska oli pelännyt Tuomaan tyhmyydessään rehellisesti ilmoittavan ottaneensa sen ruununmetsästä. Pastori oli liikutettu Tuomaan aatteellisuudesta ja myönsi itselleen, istuessaan illalla viettämässä rauhanhetkeä hebreansa ääressä, ettei hänellä totta puhuen ollut niin suurta ja ihanteellista uskoa tiedon pelastavaan voimaan kuin tuolla yksinkertaisella sydänmaan äijällä. Hänellä oli hämärä aavistus siitä, että korven kansan uskossa tiedon ja valistuksen merkitykseen hallan ja nälän kukistajana saattoi piillä jonkin verran suurten toivojen tragiikkaa, joka aina hiipii ihmisen kantapäillä, vetäisten hänet maahan juuri silloin, kun hän on pääsemäisillään lentoon.

Ollessaan parin viikon kuluttua talkoopäivästä Laurin kanssa iltakävelyllä pastori joutui kulkemaan sen paikan ohi, jonne koulu oli tuleva. Sitä rakennettiin jo: rovasti oli omalla riskillään pannut työt alkuun, hankittuaan mistä lienee kansakoulurakennuksen piirustukset ja rahaa. Ja tuolla nyt jyrysi puolenkymmentä miestä kylän vanhan timperin johdolla hirsien kimpussa. He olivat menneet työhön niin pian kuin päivä rupesi sarastamaan ja olivat työmaallaan vielä, vaikka oli jo ilta ja pimeä. Pastori meni katsomaan, mitä he niin innolla puuhasivat, ja tuli parhaiksi näkemään, kuinka he yhteisvoimin, timperiukon huutojen komentamina, rynnistivät paikalleen isoa perustushirttä, juuri tuota samaa, jonka Tuomas oli tuonut. Heillä ei ollut sen liikuttamiseksi mitään muita välineitä kuin kanget ja käsivarret, mutta siitä huolimatta he ponnistelivat uljaasti. Pastori tunsi miehet: he olivat kaikki maattomia itsellisiä, joiden perhe elää keturoi jossakin pirtin nurkassa toisten armoilla, ja joiden ravinnonpuoli oli ollut jo kauemmin sangen niukkaa. Miehet olivat laihoja ja nälkiintyneitä, sen huomasi kaikista heidän liikkeistään, mutta he koettivat salata voimainpuutettansa ja liikkuivat teeskennellyn reippaasti. Olihan nyt saatu työtä ja rovastin lapuilla kauppiaasta oikeita jauhoja, joista äiti oli tänään leiponut maukasta leipää. Pastori näki, kuinka miesten kaulasuonet kiristyivät heidän punnertaessaan hirttä kaljuja pitkin paikalleen, näki heidän repaleiset ja ohuet vaatteensa, laihan ruumiinsa ja väliin hervottomasti vintsahtelevat säärensä, ja pois kääntyen hän salasi sydämensä katkeran, itkevän säälin, aavistuksensa suuren ja järkyttävän tragedian läsnäolosta ja kehittymisestä tässä hänen silmäinsä edessä. Pian jo miehetkin menivät kotiinsa ja heidän toivonsa työmaa jäi talviyön valtaan, katsomaan miljoonia tähtiä, jotka säkenöivät tummasta ikiholvista. "Tähtelä" oli oleva uuden koulun nimi, oli rovasti sanonut, sillä se oli nouseva korpimaan keskelle kuin kauan odotettu ja kipeästi tarvittu toivon tähti.

Oli toinenkin työmaa, jonne pastori joutui käymään: suuren kuivausojan kaivaminen. Talvella se oli tehtävä, sillä kesällä ei kaikille hyllyville rimmikoille ollut menemistä, ja niinpä nyt työskenteli muualta tulleiden taitomiesten johdolla joukko miehiä kaivamassa valtaisaa viemäriä, jolla oli tarkoitus aloittaa laaja kuivausverkosto. Viivasuorana se lähti kyntämään suonselän halki, miesten nostellessa sen reunoille mutakääkäleitä kuin isoja tiiliä ja muinaisina aikoina suohon hukkuneita jättiläispuita ja juurikoita. Ruskea rapavesi oli räiskynyt miesten kasvoille ja vaatteille, tehden heistä jonkinlaisia outoja suoeläimiä, jotka möyrivät mudassa kaivautuen yhä syvemmälle. Puutteelliset jalkineet ja muut varusteet olivat aluksi asettaneet työlle vaikeita esteitä, mutta siitä huolimatta se oli ruvennut jatkumaan, ja nyt oli viemäriä jo pitkästi. Pastori huomasi sitä katsoessaan miettivänsä soiden suuruutta, hallan voimaa ja nälän valtaa, sekä laskevansa, kuinka suunnaton määrä työtä ja rahaa tarvittaisiin, ennenkuin tätä tietä saataisiin luonnon vihamielisyys nujerretuksi. Mutta muistaessaan, ettei vuosi sitten ollut vielä tätä alkupätkääkään, hän ymmärsi, että joka tapauksessa oli nyt tehty periaatteellinen, käänteentekevä päätös – oli isketty kuokka työmaahan, jonka satoa ei näkisi tämä eikä seuraavakaan sukupolvi, mutta joka varmasti, jos tekijät eivät hellittäisi, kerran kuitenkin sen sadon pysyväisesti antaisi. Tämä oli työtä tulevien sukupolvien hyväksi – noille heikoille, vilusta ja nälästä kärsiville ihmisille oli suotu suuri onni uhrata viimeiset voimansa korkean päämäärän eteen. Ymmärsivätkö he sitä itse? Tuskin selvästi, mutta pastori kuitenkin kuvitteli, että Jumala joskus, kun työmiehet lepuuttaessaan ruumistaan katsahtivat jo halkaistua ja vielä edessä olevaa suon pintaa, lehahdutti heidän sieluunsa ihanan tulevaisuusnäyn: tuulessa lainehtivat kesäiset vainiot, ne loppumattomat sarka-aukeamat, joiksi nälkämaan soiden oli määrä kerran muuttua. Sitä näkyä katsoessaan miehet varmaan himmeästi aavistivat, että jokaisella lapionpistolla tehtiin siru heidän jälkeläistensä onnesta todellisuudeksi. Talvinen päivä muuttui pastorin ympärillä kirkkaan hohtoiseksi hänen tätä ajatellessaan, ja aivan huomaamattaan hän, kuten aina pyhien asioiden edessä, paljasti hetkeksi päänsä ja pisti kätensä ristiin. Einar, joka oli tuonut hänet tänne uutta työmaata katsomaan, vilkaisi häneen hiukan kummastuneesti, minkä johdosta pastori kysyi, sovittaessaan lakkia päähänsä:

– Kai voit arvata ajatukseni?

Einar nyökkäsi ja he lähtivät palaamaan kylään.

Lauri eleli talven elämää hiljaisesti, omissa ajatuksissaan ja askareissaan. Hän kävi jälleen Helgan koulua, tutki mittoja ja painoja ja suoritti kivitaulullaan perinpohjaisia kilometrilaskelmia. Ne olivat uusia nimiä eivätkä vanhemmat ihmiset pitäneet niitä oikein rehellisinä, vaan käyttivät sitkeästi edelleen mikäli mahdollista entisiä kunnollisia nauloja, leivisköitä, kannuja, neljänneksiä ja penikulmia. Lauri oli kuullut akkain sanovan, että tietäähän sen, mistä tämä nälän tuho: vietiin pois vanhat mitat ja virsikirjat. Uutta virsikirjaa varsinkin akat moittivat, epäillen, oliko siinä oikeata jumalansanaa. Ei se ainakaan yhtä pätevältä eikä vaikuttavalta tuntunut. Oli lisäksi nähty kammottavia unia: leveän tien vaeltajilla oli ollut kainalossa uusi, mutta kapean tien kulkijoilla vanha virsikirja. Lauri oli kuullut isän ja äidin juttelevan tästä ja naurahtelevan. Hän ymmärsi kyllä, että tuollainen oli tietämättömyyttä, mutta hän tunsi silti, että siinä ja varsinkin unissa oli jotakin, joka vaikutti häneen. Hän pelkäsi väliin yliluonnollisia asioita, sillä kansan uskomusten voima oli jonkin verran hypnotisoinut hänen lapsellista sieluansa. Se tarttui siihen, kun hän talvi-iltoina joskus pujahti pirttiin Pekan ja Selman luo, jotka olivat nyt naimisissa ja asuivat pirtin peräkamarissa. Selma oli jo – sellainen... Lauri ei kehdannut sanoa, mitä ajatteli. Mutta kiltti hän oli kuten ennenkin ja Pekka samoin. Mikään ei ollut Laurista niin hauskaa kuin istua kovalla pakkasella pystyvalkean ääressä ja kuunnella Pekan, vanhan Kustaavan ja muiden pakinoita, kun Pekka kiskoi päreitä ja Kustaava kehräsi. Ja aina oli saapuvilla joku kiertolainen, vanha kerjuriukko, jolle annettiin valkean ääressä paras paikka, tai äiti ja lapsi tai muu onneton. Pakkasella Pekka toi hevosen, Laurin oman Laukin, pirttiin, laittoi sille silpuista ja hallaviljan jauhoista apetta, hyvitteli ja säälitteli sitä ja antoi Laurin rautaisella kaapimella ja harjalla puhdistaa sitä. Tuntui hyvältä ja armeliaalta kuulla, kuinka Laukki tyytyväisenä syödä rouskutteli. Sitten sille köytettiin karvaloimi selkään ja se vietiin takaisin talliin, jossa Pekka antoi sille häkkiin oikein nurmiheiniä ja sulki visusti luukun ja oven, ettei pakkanen olisi päässyt Laukki-parkaa pahoin ahdistamaan. Lauri kuvitteli, kuinka Laukki siellä yksin torkkui ja näki uuta kauniista, lämpimästä kesästä ja ihanista nurmikoista. Sitten palattiin pirttiin ja istuttiin pystyvalkean ääressä, jonka honkaiset halot palaa loimottivat hauskasti ja mielellään, ja siinä Lauri sai kuulla loppumattoman sarjan satuja ja tarinoita. Ja aina kun asiat kääntyivät sellaisiksi, ettei isä olisi niistä pitänyt, ärähti karjakko-Kustaava vihaisesti ja käski puhua muuta, ja silloin kertoja vilkaisi Lauriin ja keskeytti tarinansa. Kyllä Lauri nuo asiat oli kuullut, mutta hän ei välittänyt niistä. Mielellään hän kuunteli, kun joku noista köyhistä kulkijoista, äiti tai vanhus, rupesi kertomaan kokemuksistaan. Lauri tunsi hämärästi, että kuvausten takana oli enemmän kuin ne sanoivat paljailla sanoillaan – sellaista, joka sai ajattelemaan köyhyyttä ja kurjuutta ja kärsimyksiä...

Niitä Lauri oli miettinyt paljon kuluneena syystalvena. Eräänä päivänä hän oli hämmästynyt mentyään pirttiin, kun siellä Selma pesi Laurin kokoista poikaa, äidin ja Kustaavan ääneensä säälitellessä ääressä. Poika oli tuotu kaukaa sydänmaasta jostakin mökistä, jonka isäntä oli kuollut ja äiti sitten sairastunut, kituen viikkokausia ja jaksamatta hoitaa poikaansa. Vähitellen oli kaikki ruoka loppunut, maitokin, kun poika ei osannut lypsää lehmää, joka olisi ehkä antanut sitä vähän. Äiti kitui ja poika laihtui, likastui, täityi ja ruvettui tuntemattomaksi. Molemmat olisivat pian kuolleet, ellei kaukaisen naapuritalon väki olisi alkanut aavistella, ettei mökissä ollut kaikki niinkuin olla piti, ja isäntä lähtenyt katsomaan. Nyt oli äiti jo kuollut ja odotti hautausta Kirkkosaaressa, mutta poika oli tuossa saavissa, likoamassa lämpimässä saippuavedessä, Selman koettaessa saada harjalla hänen ihoansa valkenemaan ja hautoessa äidin antamalla pehmeällä sienellä kaulan taipeissa ja päässä olevia rupisia, verivisvaisia täiden pesiä. Lauri katsoi poikaa kauhistuneena, sillä mitään niin hirveätä hän ei ollut nähnyt. Pää oli iso ja tukka takkuisina kuontaloina – sitä ei ollut kukaan ruvennut leikkaamaan ennenkuin se pestiin – kasvot laihat ja samean kalpeat, silmät isot ja lasimaiset, kuin jäätyneet. Niistä loisti alistunut, surullinen, ujoileva katse, kummastunut, hiljainen kysymys, että miksi minä olen tällainen. Kylkiluut olivat korkealla kuin vanteet, käsivarret ja sääret melkein lihattomat, ohuet kuin kepit, mutta vatsa riippui velttona ja isona kuin säkki. Se oli Laurista iljettävän rumaa. Sitten hän huomasi pojan ihon olevan harmaankalpeata, velttoa ja kylmää, samanlaista kuin Juhani-vainajalla ja kaikilla köyhillä. Lauria inhoitti sekin, vaikka hänellä oli tunto kipeänä siksi, että nämä asiat vaikuttivat häneen niin. Mutta hän ei voinut sille mitään. Poika antoi käsitellä itseään kuin olisi ollut eloton, alistui kaikkeen hoitoon ääntä päästämättä, vietiin penkille tehtyyn vuoteeseen, sai vähän velliä ja jäi siihen, tuijottaen kattoon yhteen paikkaan. Hänet piti vietämän lastenkotiin, joka oli perustettu kylään armeliaiden ihmisten rahoilla. Siellä hän muutaman viikon kuluttua kuoli.

Lauri pelkäsi yksin pimeässä tämän jälkeen, sillä häntä vastaan tuijotti tuon poikapoloisen lasimainen, kuoleva katse. Sitä paitsi äidin itku joskus saattoi hänet aivan epätoivoiseksi. "Mitä äiti itkee?" hän kysyi kerran, mutta äiti kielsi itkeneensä ja käski nukkua. Turhaan Lauri tuijotti taivaalle, jossa revontulet loimottivat leiskuen hurjassa karkelossa ja miljoonat tähdet tuikkivat kuin palaen: hänen oli nyt vaikea päästä siihen rauhan ja levon tunnelmaan, jonka hänen lukukirjansa kuolonenkeli oli ennen herättänyt. Lapsien pitäisi saada elää, eikä kuolema saisi riistää heitä pois ainakaan nälällä – se on hirveätä! Laurin sydämessä kaihersi alituiseen kipeä itkuntunne, mutta päätöksensä mukaan hän hillitsi itsensä miehuullisesti ja kulki lapsellisissa askareissaan hammasta purren ja kalpeana.

Tämä lapsensielun masentuneisuus sai lisävaltaa sen johdosta, ettei Helgan suojatti, pikku Anni, kaikista ponnisteluista huolimatta ottanut seljetäkseen. Lauri tapasi hänet joka päivä käydessään Helgan luona tunneillaan ja leikki hänen kanssaan. Kun metsänhoitajan Elsa kävi siellä myös, saattoi heillä monta kertaa olla hyvin hauskaa ja he unohtivat surunsa täydellisesti. Anni ei juuri pelännyt enää, mutta säikkyi vielä helposti; esim. piilosilla ei voinut olla, sillä kun Anni löydettiin piilostaan pienelläkään riemun remakalla, hän saattoi ruveta kirkumaan ja torjumaan käsillään. Mutta rauhallisissa leikeissä hän oli mukana sillä tavalla, että istui ääressä, keinutti nukkea sylissään ja hymisi ja nauroi onnellisena itsekseen. Helga-täti oli ommellut hänelle kauniit vaatteet, ja hänen vaalea, silkinsileä tukkansa oli muuttunut loistavaksi, harteille riippuvaksi suortuvapilveksi. Kädet olivat nyt aina puhtaat ja valkoiset, niin tavattoman hennot ja pienet, että Lauria ihan ihmetytti. Annin isä ja äiti sekä pikku Joona kävivät häntä tervehtimässä niin usein kuin se sydänmaalta oli mahdollista. He istuivat enimmäkseen Helgan keittiössä ja katsoivat Annia, joka kulki siinä heidän edessään nukke sylissä, käsittämättömän hienona. Anni tunsi heidät kyllä, kävin äidin sylissä ja otti isää ja Joonaa kaulasta, mutta liukui jo samassa pois. Vedet silmissä Tuomas katseli lastansa, sydämensyrjäänsä, jonka nurja kohtalo oli näin häneltä riistänyt, ja pikku Joonan ruumis jännittyi raivosta ja kostonhimosta, kun hän muisti tämän onnettomuuden aiheuttajan. Anni eli omissa oloissaan ja pikku unelmissaan, hymyillen ja naurahdellen itsekseen ja hyväillen kaunista nukkeaan. Sehän oli parannusta edelliseen tilaan verraten, mutta mitäpä se auttoi, kun hän ei syönyt juuri ollenkaan. Helga koetti ruokkia häntä kuin linnunpoikaa, keksiä jos mitä, mutta kaikki oli turhaa: Anni ei voinut syödä. Ja siitä oli seurauksena, että hän laihtui entisestään, tullen yhä kalpeammaksi, läpikuultavammaksi ja kauniimmaksi. Lopuksi hän ei enää jaksanut olla jalkeilla, vaan makasi vuoteessaan, vaalea tukka sievästi pieluksella levällään. Lauri leikki hänen kanssaan siinä, ja joskus Helga-täti sai houkutelluksi hänet juomaan hiukan maitoa tai imeskelemään karamellia. Hänelle hankittiin lääkkeitä ja koetettiin jos mitä, mutta hän vain kuihtui kuihtumistaan. Eräänä päivänä, kun talven kalpea aurinko leikki hänen kiharoissaan, hän hymyili kauniimmin kuin koskaan ja nukkui pois. Helga tuli silloin juosten Laurin äidin luo, lankesi hänen kaulaansa ja itki rajusti...

Pikku Anni haudattiin tuulisena ja tuiskuisena sunnuntaina. Lauria ei kylmän tähden otettu mukaan. Hän kuuli isän puhuvan äidille, että oli melkein mahdotonta pukeutua niin vankasti, ettei sittenkin vähitellen tullut vilu, kun oli ensin pari tuntia jääkylmässä kirkossa ja ajoi sen jälkeen viimaisen järven yli hautausmaalle, seisomaan sielläkin avopäin. Rovasti, joka oli kaljupää, piti rohkeasti mustaa kalottia, koska sen välttämättömyyden jokainen ymmärsi, mutta kun pastorilla oli vahva tukka, hän ujosteli tuollaista päähinettä. Mutta päästä ja käsistä vilu rupesi hiipimään rintaa kohti. Lauri ihmetteli, miten Pekka tarkeni, sillä hänellä ei ollut turkkia, vaan ainoastaan mitätön sarkainen palttoontapainen, mutta Pekka väitti verensä olevan niin lämmintä, että pakkasen kynnet sulivat. Ja sitten Pekka nauroi ja hänen viiman jäykistämät kasvonsa menivät hassusti irviin. Lauri kuuli syrjästä ihmisten kauhistelevia puheita siitä, kuinka hautausmaalla oli rivittäin ruumiita ja kuinka monellekaan ei oltu jaksettu tehdä kunnollista arkkua, vaan oli heidät tuotu hautaan vain hätäisesti kokoonlyödyissä laatikoissa. Joka sunnuntai haudattiin paljon vainajia, sillä Nälkä ja Kuolema niittivät runsasta viljaa. Lauria kammotti kuolema, mutta ajatellessaan pikku Annia hän huomasi voivansa ymmärtää, että hänet oli vienyt tuo rauhallinen ja kaunis kuolonenkeli, että Annihan se olikin tuo pieni lapsi, joka niin turvallisesti painui enkelin povea vastaan. Nyt ei Annin enää tarvinnut pelästyneenä kirkaista, vaan hän hymyili suloisesti enkelin sylissä.

XX

Lauri oli ollut usein Einar-sedän luona, leikkinyt Elsan kanssa, katsellut ihmetellen pientä lasta, josta oli tehty hänen, oman isänsä ja Laurin isän kaima, ja vaipunut äänettömästi ihailemaan Alli-tätiä. Eräänä päivänä hän oli näet kuin herännyt huomaamaan, että Alli-täti oli yht'äkkiä muuttunut kauneimmaksi kaikista täällä olevista naisista. Lauri jätti oman äitinsä pois tästä kilpailusta, sillä häntä ei sopinut verrata keneenkään – hän oli kaunein omalla tavallaan – mutta vertailut muihin osoittivat, että Alli-täti oli voittamaton. Hänen hiuksensa ihan loistivat, silmät olivat ihanan siniset ja kirkkaat, iho oli puhdas, lämmin ja hehkuva, kädet olivat pehmeät, sileät ja valkoiset, ja koko Alli-täti oli niin puoleensavetävä, hyväntuoksuinen ja suloinen, että Lauri joka kerta hänen luonaan käydessään hiipi hetkeksi istumaan hänen lähelleen ja palvoi siinä häntä lapsellisen ihailunsa kirkkaalla tähtikatseella kuin madonnaa. Alli-täti ymmärsi hänet täydellisesti, hymyili hänelle hiukan punehtuen, puristi hänen poskiaan molemmilla hyväntuoksuisilla käsillään ja suuteli häntä. Se oli Laurista outoa. Mutta Alli-täti oli niin herkkä, että hänen täytyi suudella ja hyväillä niitä, joita hän rakasti. Väliin Lauri tunsi omantunnon moittivan häntä siitä, että hän täten oli uskoton Helgalle, ja tuli hyvin pahoilleen, kun Helga kerran sanoi hänelle hymyillen, mutta samalla melkein surullisesti: "Oletko sinäkin minut hylännyt ja ruvennut kokonaan Alli-tädin ystäväksi?" Lauri ei ymmärtänyt, miksi Helga sanoi "sinäkin". Kuka muu hänet sitten oli hylännyt? Hän koetti hyvitellä Helgaa parhaansa mukaan ja oli onnellinen huomatessaan sentään voivansa rakastaa häntä ihan entiseen tapaan.

Mutta nyt ei oltu Einar-sedän luona, vaan isossapappilassa. Siellä Lauri kävi harvemmin, koska se oli siksi kaukana, mutta siksipä käynnit siellä olivatkin aivan erikoisen mieluisia. Alli-täti tuli mukaan, rohjeten vihdoinkin jättää pikku vauvan hoitajansa hoteisiin ja reippaasti kuten ennen pukeutua peskiin ja heittäytyen poronsa pulkkaan ajaa pyrynä alas pikkupappilan mäkeä. Einar-setä oli mies! Hänellä oli kaksi poroa, joilla hän suoritti talviset matkansa, laskettaen tuiskuna mistä vain, väliin seisoen suksillaan. Mutta ei ollut pelkuri Alli-tätikään, vaan talutti poronsa urheasti liikkeelle ja paiskautui, kun sarviniekka siinä samassa puhaltautui laukkaamaan, ketterästi pulkkaan ja heilutellen hihnaansa antoi mennä, posket hehkuen terveydestä ja innosta. Kyllä Lauri tuon kaiken tunsi – hän oli ajanut Einar-sedän kanssa pulkassa ja olisi osannut itsekin poroa ohjata, jos isä vain olisi antanut. Isä, äiti, Elsa ja Lauri olivat tulleet hevosella, mutta Helga kävellen. Ensin olivat Helgan ohi menneet Einar ja Alli ja vasta paljoa myöhemmin he, sillä vanha Laukki pelkäsi poroja. Helga oli ollut niin yksinäisen ja hylätyn näköinen, että isä oli pyytänyt häntä rekeen: "Kyllä tähän jotenkin sovitaan, jos ei muualle niin Pekan viereen kuskipukille tai kannoille!" Mutta Helga oli sanonut, että Laukille tulee liian raskas kuorma, että menkäähän vain – "kävelen mielelläni, kun on näin kaunista". Ja kaunista olikin, vaikka niin kylmää, että kyyneleet kohosivat silmiin. Laskeva aurinko heitti rusottavan kajastuksen kaukaisiin vaaroihin ja juhlallisten korpikuusien lumisiin oksiin. Pappilan piipuista nousi savu pystysuorina patsaina – ei tuullut yhtään, vaan koko maailma tuntui värähtämättä odottavan jotakin. Lauri katsoi taakseen Jänismäen päältä ja näki, kuinka Helga tuli perässä. Hän ei ymmärtänyt, miksi hän nyt sääli Helgaa niin kovasti...

Perillä oli heti niin kodikasta ja rattoisaa. Ruustinnatäti syleili äitiä, Alli- ja Helga-tätiä, suuteli ja toivotti tervetulleeksi, ja rovastisedän iso lämmin koura laskeutui Laurin päälaelle. Näkyi valkopartaisen joulu-ukon hymy, kuului matala, lämmin, miehekkään turvallinen naurahdus, ja tuntui hieno vaakunatupakan tuoksu. Se oli varmaan parempaa tupakkaa kuin isän kasakkarettinki, jonka joukkoon hän vielä sekoitti kotikasvuisia. Täällä isä poltteli savukkeita, vikoen sikareja liian väkeviksi. Einar-setä pisti heti sikarin palamaan. Sitten isä ja hän istuutuivat rovastin kamarin sohvaan, ruveten juttelemaan kaikenlaista, mutta rovasti itse alkoi kävellä edestakaisin nurkasta nurkkaan, ja vetäisi puheensa välillä makeat henkisavut. Lauri luuli väliin, kun rovasti puhui ja selitti jotakin hyvin pitkästi, että nyt piippu varmasti sammui, mutta eipäs: hetkisen sitä voimakkaasti tupsauteltuaan rovasti sai siitä irti sakeita savupöllähdyksiä. Rovastisedän kamarin nurkassa oli kaappi, jossa oli suuri paljous kaikenlaisia mitä ihmeellisimpiä puusepän työkaluja. Niitä Lauri ihaili ihan henkeä pidättäen. Rovastisetä oli mestari tekemään jos mitä, ja niin olivat olleet hänen poikansakin, jotka nyt olivat virkamiehinä missä lienevät olleet. Heiltä oli jäänyt tänne noita työkaluja. Laurin salainen mieliteko oli oppia valmistamaan puusta kauniita esineitä...

Hän pujahti hiljaa saliin, jonne naisväki oli kodikkaasti sijoittunut korkeajalkaisen pöytälampun ympärille. Täällä isossapappilassa oli toisenlaista kuin Laurin kotona: rikkaampaa. Ja täällä oli toisenlainen tuoksu. Sen Lauri huomasi herkästi. Karvalankamatot olivat ikäänkuin leveämpiä ja kirkkaampia, huonekalut Laurin mielestä oikein hienoja, seinillä oli enemmän tauluja, öljymaalauksiakin, ja kirjakaapissa oli uusia suomalaisia kirjoja. Niitä ei isällä eikä äidillä ollut varaa ostaa. Ja tuolla oli piano, pöydäntapainen, neljällä jalalla seisova ruskea kone, ei musta eikä korkea, kuten Einarin. Tämä soitteli mielellään rovastilan pienellä pianolla: Lauri oli kuullut hänen naurahtelevan ja sanovan, että se oli liikuttava, että sen äänet olivat pehmeitä, hillittyjä ja uskollisia – sitä soittaessa tuli väkisin hartaaksi – täytyi valita jotakin vanhaa, sielullista, ihanteellista – ei sopinut ruveta esittämään mitään nykyaikaisesti räikeätä ja ristiriitaista. Jotakin tällaista Einar oli kerran naurahdellen pakinoinut, kun oli oltu hänen luonansa, ja kanttori Saastamoinen, jota Einar piti tanakkana musiikkimiehenä, oli näppäillyt viuluaan, hymyillyt ja nyökäytellyt päätänsä hyväksyvästi. Kerran oli itse ruustinnatäti istuutunut pianonsa ääreen – hän oli saanut sen rippikoululahjaksi – ja ruvennut soittamaan. Lauri ei ymmärtänyt soitosta muuta kuin että se oli hänestä kaunista, mutta hän oli huomannut, että rovastisetä lakkasi heti puhumasta ja tupakoimasta, muuttuen vakavan näköiseksi, ja että Einar kuunteli ihan hengähtämättä. Se oli Laurin mielestä sievää soittoa, hiljaista ja lempeätä, ei surumielistä, mutta ei erikoisemmin iloistakaan. Oli kuin olisi oltu päivänpaisteisella aholla, jossa sirkat sirittävät, linnut visertävät, lämmin tuuli joskus leyhähtää, lehvät ja havut tuoksuvat ja lampaan tiuku väliin heleästi kilisee, väliin lakkaa. Se oli ruustinnatädin nuoruudenmusiikkia...

Lauri meni ruokasaliin. Elsa istui jo siellä pöydän ääressä ja leikki paperihevosilla, joita ruustinnatäti oli hänelle antanut. Hän oli mestari leikkaamaan paperista mitä uljaimpia leiskuvaharjaisia orheja, joiden jalat ottivat siroja askeleita. Lauri ei voinut käsittää, kuinka voi olla noin taitava. Hän oli koettanut monta kertaa piirtää kivitaululleen hevosta, mutta parhaimmista ponnistuksista huolimatta siitä aina oli tullut jonkin verran lehmän tai suorastaan olemattoman eläimen näköinen. Pää onnistui vielä jotenkuten, samoin kaulan, selän ja rinnan viiva, mutta entäs jalat? Miten hevosen jalat oikeastaan olivat sen seisoessa, kävellessä, juostessa ja laukatessa? Turhaan Lauri koetti muistella sitä ja vetää viivojaan: tulos oli aina ehdottomasti hullunkurisen näköinen. Mutta täti otti vain pienet saksensa ja rupesi leikkaamaan piirustamatta – leikkasi hevosen melko nopeasti juuri niinkuin lapset tahtoivat: juoksemaan, laukkaamaan tai seisomaan. Ja Laurin täytyi myöntää, että noin ne jalat siis olivat. Täti nauroi iloisesti lasten hämmästykselle ja ihastukselle, ja kävi nytkin puuhiensa lomassa kumartumassa heidän molempain puoleen, hymyilemässä ja pistämässä suuren karamellin heidän suuhunsa. Sitten hän jatkoi kahvitarjottimensa järjestämistä ja hyräili koko ajan joitakin tuntemattomia, vanhoja ruotsinkielisiä laulujansa. Se oli hänen tapansa – se kuului pappilan elämään ollen sen onnenhyrinää.

Ruokasalin lipaston päällä oli pieni kirjahylly, joka aina oli Laurin mietteiden ja toiveiden kohteena hänen mennessään rovastilaan. Siitä ei tiennyt kukaan mitään, sillä Lauri ei puhunut tällaisista asioista kenellekään. Niin pian kuin voi hän pujahti tuon kirjahyllyn ääreen ja otti sieltä kirjan, jonka nimi oli "Kummisedän satuja". Hyllyssä oli muitakin kirjoja, jotka tietenkin olivat kuuluneet rovastin lapsille ja jääneet paikalleen muistoksi, mutta ainoakaan niistä ei viehättänyt Lauria siinä määrässä kuin tämä. Siinä oli oikeata satulumoa, Laurin mielestä viehättävämpää kuin Kuukas-Annin saduissa, joissa puhuttiin liiaksi syöjättäristä ja pahoista jättiläisistä – valoisaa ja veikeätä meininkiä, kauniita vaatteita, hyvää ruokaa ja hauskasti naurattavia asioita. Hän oli lukenut sitä aina käydessään ja kaivannut sitä kotona ollessaan. Miksi hän ei pyytänyt sitä lainaksi? Jos täti olisi vain aavistanutkaan hänen mielitekonsa, niin kirja olisi varmaan samassa hetkessä ollut Laurin oma. Mutta Lauri oli niin ujo ja arka, ettei hän rohjennut ilmaista tätä toivomustaan, ja niin hän sai pois lähdettäessä huoaten painaa kirjan kiinni ja katkaista lukemisensa keskeltä lausetta.

Tällä välin olivat herrat tulleet saliin, jonne lisäksi oli saapunut nimismies lempeän, pehmeän rouvansa ja ankaran anoppinsa, ja kanttori hiljaisen emäntänsä kanssa. Istuessaan nojatuolissa uunin lähellä, johon oli viritetty räiskyvä valkea, Einar katsoi näin koolle tullutta seuruetta ja mietti. Ulkona pakkanen oli kiihtynyt, tähdet vilkuttivat kuin palaen ja revontulet leimusivat korkeana kaarena pohjoisella taivaalla; tänne lämpimään saliin, takkavalkean ääreen, oli kokoonnuttu kuin pakkasta pakoon. Oltiin valkean, armottoman erämaan vankeja, jotka jäätävän kylmyyden ahdistamina kyyristyivät nuotion ääreen, lämmittelemään käsiään sen ja sydäntään toistensa osanoton hohteessa. Ja tuolla suunnattoman metsä- ja suoalueen helmassa, siellä täällä harvassa kuin sattumalta pudonneina, oli yksinäisiä, harmaita mökkejä ja taloja, tuli heilläkin liedessänsä ja ahdistus sydämessä. Kontio nukkui pesässään, susi ulvoi nälkäisenä vaaran laella, kuono kuutamoa kohden, ahma marmatti ja murisi ahneesti ja äreästi hongan oksalla haistellen ilmaa, tuntuisiko missään porojen hajua, metsot söivät riuhtoen havuillallistansa, kärppä kiisi nietosta pitkin kuin valkea varjo, metsähiiri kutoi pitsinauhaa hangen pinnalle, huuhkaja huhuili... Kuolema ajoi väsymättä pitkin tietänsä, surma, sokea ukko, hiihti luotisuoraan...

Einar katsahti Alliin, jonka kasvot lampun valo sulatti madonnamaisen pehmeiksi ja kauneiksi. Alli tunsi miehensä katseen ja kohotti silmänsä häneen. Einar loi katseensa maahan, sillä hän ei voinut vieläkään kestää vaimonsa silmäystä. Ei ollut tapahtunut mitään selitystä, vaan siinä suhteessa kaikki oli ennallaan. Sen hän vain oli todennut, että Alli oli jollakin kummallisella tavalla saanut takaisin sielunsa rauhan ja oli mitään kyselemättä kuin uuden rakkauden huumassa ryhtynyt taistelemaan hänestä ja valloittanut hänet. Lempi uudistuu lapsen jälkeen – sen oli Einar todennut. Eipä sillä, että Allin olisi ollut vaikea vallata häntä takaisin, sillä syvimmässä sydämessään hän ei ollut Allia milloinkaan jättänyt. Se toinen – se oli ollut sellaista sielun ulkopuolelle jäänyttä intohimoa, luonnonvoiman ponnistelua, jossa hänen varsinainen olemuksensa ei ollut mukana... Totta kyllä, että hänen tuli sääli Helgaa. Hän katsoi tätä salaa, hänen valkoista, puhdasta ihoaan, tummaa tukkaansa ja hienoa syrjäkuvaansa – siroja käsiä, jotka liikuttivat sievästi virkkausneulaa. Helga oli laihtunut – sen syksyllisen yön jälkeen, tullut henkevämmäksi ja vakavammaksi. Oli vielä kauniimpi nyt kuin silloin... Einaria värisytti hänen ajatellessaan tuota yötä ja hän katsoi miettien Helgaa, joka nyt vaistosi hänen katseensa ja vastasi siihen... Hänen ja noiden kahden naisen välillä vallitsi salaperäinen sielullinen suhde. Hänen miettiessään äsken Allia ja hänen suloisuuttaan oli Helga liikahdellut levottomasti, vilkaissut häneen ja hymyillyt surumielisesti, ja nyt hänen ajatellessaan Helgaa ja muistellessa tuota yötä tuli taas Alli levottomaksi, veti ilmaa keuhkoihin ja koetteli kurkkuaan kuin olisi tuntenut tukeutuvansa...

Einar mietti ja kertaili herkeämättä tuon hallayön tapahtumia siitä silmänräpäyksestä asti, kun hillittömän intohimon salaperäinen vaisto oli saanut hänet odottamaan pimeässä, koivun tummassa katveessa, sattuisiko Helga olemaan pastorilla, kuten illoin tavallisesti oli. Koko hänen siveellinen olemuksensa moitti ja halveksi häntä jo tämän teon vuoksi ja hän kuuli selvästi nuhteen äänen, mutta siitä huolimatta tietoisuus kiusaajan kavalasti järjestämästä tilaisuudesta ja ylivoimainen veren jano sekä maalaileva hekumallinen mielikuvitus pitivät häntä kuin ruuvipenkissä, hellittämättä otettaan silmänräpäykseksikään. Sillä hetkellä hän ensimmäistä kertaa elämässään tunsi kiusauksen kamalan voiman ja ymmärsi kuin olisi salama valaissut pimeän yön, kuinka hirveitten, ammottavien kuilujen reunoja pitkin ihmisen polku kulkee. Ei ole ihme, jos sinne joku horjahtaa, vaan ihme on, jos lankeemukselta säästyy. Mutta siitä huolimatta, että hän näin ajatteli, hän vain seisoi paikallaan ja odotti Helgaa...

Kun huurteinen ruoho kahahti hänen jaloissaan ja hän kumartui koettamaan sitä, tuntui sielussa pieni viileä vastavaikutus. Mutta silloin hänen kätensä osui koskettamaan Helgan käsivartta ja samalla lumous sai uuden vallan. Muka välinpitämättömänä puhellen jotakin, vaikka huomasi äänensä omituisen käheäksi, hän meni Helgan perässä ovesta sisään. Eikä Helga estellyt, vaikka oli kääntynyt ovessa – niin Einar kuvitteli – ja katsonut häneen hiukan epäröiden ja kysyvästi. Tähtien himmeässä valossa hän oli ollut viettelevän kaunis, silmissä kostea kiilto, huulet punaiset ja puoleksi auki. Niin he olivat menneet sisään eikä Helga ollut sytyttänyt tulta kynttilään eikä hänkään ollut mitään sanonut. Helga oli istunut toiselle puolelle postipöytää ja virkkanut osoittaen pöydänkulmaa: "Tuossa on postisi!", ja hän oli istunut Helgaa vastapäätä. He olivat puhelleet kaikenlaista vähäpätöistä välinpitämättömästi, haluttomasti, ollen kuitenkin ajatuksillaan kiinni aivan toisessa asiassa, siinä, joka sai sydämen sykinnän kaikumaan kumeana jyskeenä heidän korvissaan. Sitten hän oli ymmärtänyt, ettei tätä voinut näin jatkua, oli noussut, ojentanut kätensä ja sanonut: "Hyvää yötä!" Ja Helga oli myös noussut, tarttunut epäröiden hänen käteensä ja koettanut vastata tavalliseen tapaansa, mutta ei ollutkaan saanut äännetyksi muuta kuin käheän kuiskauksen. Ja silloin hän oli kuin olisivat hänen kätensä toimineet itsestään tai oudon voiman pakottamina vetänyt Helgan syliinsä, johon Helga oli yht'äkkiä, vain hiukan vastustettuaan, hervottomana vaipunut, silmät ummessa, punaiset, kosteat huulet raollaan. Ja silloin hän oli kumartunut Helgan puoleen ja kiihkeästi painanut huulensa hänen huuliaan vastaan...

Sitä hän oli tuon värisyttävän, järjettömän yön jälkeen alituiseen miettinyt, voiko olla sielujen välillä sellaista outoa yhteyttä, joka ilmoittaa toiselle, milloin toinen on esim. suuressa vaarassa, tai ohjaa toisen toimia ja kulkua, vaikka on kaukana poissa? Onko ihmisen "sielussa", mikä tämä nyt sitten lopuksi lienee, joitakin tuntemattomia voimia, jotka ehkä kehittyvät rakkauden mukana ja muodostavat tutkimattoman henkisen yhteyden kuin lennätinlangan kahden sielun välille? Vai onko ehkä niin, että korkeampi kosmillinen voima, jonka käsittämättömän johdon alla ihmiset kai elänevät – Einarilla ei ollut siinä suhteessa varmaa uskoa – saattaa salaperäisellä tavalla puuttua asioihin?

Tätä Einar aina mietiskeli, vaipuen hautomaan salaperäisiä kuvitteluja ja aavistellen sellaista, jolle hän oli tätä ennen vain hymähtänyt ja kohauttanut olkapäitään. Hän tiesi Allilla olevan näistä kysymyksistä omat luottavat ajatuksensa, mutta hän ei ollut vielä rohjennut hänen kanssaan niistä puhua, sillä hänen omatuntonsa oli sairas. Eikä hän ollut ottanut niitä puheeksi senkään vuoksi, ettei tekisi Allia tämän vaarallisena, heikoimpana kautena levottomaksi. Mutta nyt, kun terveys ja nuori elämänkauneus oli kaikessa kypsyydessään ja voimassaan palannut heidän kotiinsa, vaikka hän häveten ja masentuen totesi täydellisen arvottomuutensa sitä ansaitsemaan, hän tunsi selityksen hetken välttämättömänä lähestyvän. Alli ei ollut kysynyt mitään, mutta Einar tiesi hänellä olevan varmoja epäluuloja: hän oli säpsähtäen ymmärtänyt Allin oivaltaneen, nähtyään postin hänen pöydällään, hänen käyneen Helgan luona. Kun hän vihdoinkin oli herännyt intohimojensa hyrskystä ja tyrmistyneenä rynnännyt ulos, hän oli tietämättään, koneellisesti, temmannut pöydän nurkalta postin, jota oli tullut hakemaan...

Einar oli ollut näissä mietteissään muutaman sekunnin, vain niin kauan, että nimismiehen kaskut, kanttorin hyväntahtoinen ja pastorin herttainen nauru ja rouvien pajatus olivat lakanneet kuulumasta, remahtaen heti sen jälkeen uudelleen soimaan kuin olisi avattu ovi. Nyt seurustelu rupesi olemaan hauskimmillaan. Nimismies kaskuili vilkkaasti ja liikehti samalla koomillisesti, ansaiten täydellä syyllä nauravaa suosiota. Varsinkin rovastia näyttivät hänen temppunsa hykähdyttävän, vaikka hän ei nauranut lyhyttä hyrähdystä laveammin, koska ei täysin voinut hyväksyä nimismiehen poikamaisuutta. Nimismiehen anoppi oli suorasukainen kunnon eukko, joka puhui asiat halki ja arvosteli ankarasti, päätyen hänkin usein huumorinpitoiseen, seuruetta hymyilyttävään tulokseen. Lopuksi ruustinna pyysi kanttoria tai Einaria laulamaan, jolloin kanttori sanoi muhoillen: "Laulahan, veli, sinä, sillä sinulla on kauniimpi ääni..." Ja vastustelematta Einar lauloi, sillä hän tunsi sen olevan velvollisuutensa. Hänet oli taas vallannut sääli tätä pientä seuruetta ja itseään, näitä lumen, pakkasen ja nälän vankeja kohtaan, jotka olivat kokoontuneet lämmittelemään yhteisen nuotion ääreen, ja hän koetti houkutella vanhasta pienestä pianosta sen herkimmät, sydämellisimmät, lohduttavimmat sävelet. Ja joskus hänen lauluunsa yhtyi kanttorin syvä, sointuva ääni, myötäillen sitä harkitusti ja hienosti, ja silloin helisi erämaan pappilan pienessä salissa jotakin, joka herätti pastorinrouvan sydämessä kaihoisan aavistuksen taiteen kauneudesta... Ja sitten ruustinna pyysi vieraitaan ottamaan "pienen voileivän".

XXI

Seppä oli joutunut tekemään paljon työtä siksi, että viemäritöissä tarvittiin poria, joita oli alituiseen teroitettava ja karaistava. Se suututti häntä ensin, sillä hän ei ollut tottunut tällaiseen herkeämättömään työntekoon ja olisi halunnut rakennella etupäässä pyssyään, mutta hän suostui siihen kuitenkin, koska ymmärsi köyhien miesten työn kärsivän, jos kieltäytyisi. Mutta tästä työstä hänelle oli toiselta puolen se hyöty, ettei kukaan kysellyt, mitä hän kikli pajassaan iltamyöhään saakka. Seppä näet nappasi illan tullen pajan oven kiinni – syyttäen kylmää – ja rupesi valmistamaan pyssyä.

Eräänä iltana hän kaivoi nurkasta, romujen alta, haudalta varastamansa rautakangen, jonka oli sinne kätkenyt ja jossa oli vielä kiinni vainajan nimilevy. Tuntui ilkeältä irroittaa se, mutta mikäpä auttoi: muuan vasaranisku vain ja levy putosi rämähtäen maahan alasimen viereen. Seppä nosti sen siitä ja viskasi ahjoon polttaakseen sen tuntemattomaksi, ja liekissä sen kirjaimet rupesivat hehkumaan kuin tuli: "Vaikka minun syntini veriruskeat olisivat...", seppä ehti lukea, kun liekki samassa sammui eikä ollut jäljellä muuta kuin tulipunainen, hiljalleen käpertyvä ja ritisevä peltipala. Seppä pyyhkäisi kuonaista otsaansa, sillä hänestä tämä tuntui ilkeältä – niin pahalta, että päässä vihloi pahanenteisellä tavalla. Mutta hän ei välittänyt siitä, vaan tunki teräskangen ahjoon takoakseen sen suunnilleen siihen muotoon, mikä sillä ennen poraamista tuli olla.

Hän tuijotti ahjoon ja ihmetteli, kun hehku mennä suhahteli oudolla tavalla pitkin kankea kuin tämä olisi ollut puuta ja ruvennut palamaan. Ja sitten hänestä alkoi tuntua, ettei hän ollutkaan yksin, vaan että hänen selkänsä takana tuolla ruuvipenkin nurkassa seisoi joku ja tuijotti häneen silmien rävähtämättä. Hänen hartioitansa rupesi pöyristyttävästi kutiamaan ja hänen täytyi lopuksi kääntyä katsomaan. Veri oli hyytyä hänen suonissaan, sillä eikö seisonutkin siellä kalman valkea haa... – ei, kuutamon viiruhan se oli, joka sattui sinne hataran katon lautain välistä. Nyt se pimeni pois – varmaan kuu meni pilven taakse... Seppää tämä joka tapauksessa pöyristytti ja hän tunsi, kuinka tuhannet ärsyttävät muurahaiset pistelivät hänen ihoaan. Mutta hän ei tahtonut pelätä, vaan tempasi hammasta purren raudan alasimelle, tarttui isoimpaan vasaraansa, jota vain hän jaksoi heiluttaa, ja pudotti sen raskaalla voimalla kangen tulipunaiseen päähän. Samalla jotakin jysähti hänen rinnassaan, vasara kirposi hänen kädestään ja hän tuupertui maahan alasimen viereen...

Hän ei tiennyt, houriko hän vai oliko todella valveilla, mutta niin oli, että se lieskasilmäinen ja valkohampainen pimeys, joka häntä niin usein ahdisti, istui nyt tuossa ovensuussa ja kavalasti houkutteli häntä myymään sielunsa, aivan niinkuin muutamassa Kuukas-Annin sadussa kerrottiin. Se lupasi jos mitä, ylinnä terveyden ja rikkautta, kunniaa ja kaikinpuolista menestystä, kauniin vaimon ja paljon lapsia... "Mutta erehdyt kerrankin, perkele, jos luulet saavasi minut houkutelluksi moiseen kauppaan!" uhitteli seppä raivoissaan ja tapaili asetta. Kädet ja ruumis olivat kuitenkin ihan herpautuneet, niin ettei hän voinut liikahtaakaan, ja paholaisen ääni tunkeutui taas hänen korviinsa makeana ja houkuttelevana. "Tehdään pois kaupat!" se sanoi, "niin tulee elämääsi suuri muutos ja pääset olemasta ihmisten nauruna ja pilkattavana. Hyvin me sovimme isäsikin kanssa: minä häntä aina auttelin, neuvoskelin ja ohjailin, pehmittelin naisväkeä hänelle suopeaksi – se oli minun voimaani se hurmaus, jolla hän tytöt valtasi, niin että silloin kun niiden olisi pitänyt puolustaa sitä niin sanottua siveyttänsä, ne raukenivatkin kuin pyörryksiin. Nyt ne pelkäävät sinua, jos heihin katsahdatkaan, ja sylkevät jälkeesi. Mutta jos suostut, niin muutaman hetken perästä on kaikki toisin – saat pyssyistäkin vain valita, tytöistä puhumattakaan..."

Seppä sai suunnattomalla tahdon ja voimain ponnistuksella kaapatuksi alasimen nojasta moukarin ja sinkosi sen kuin jättiläinen ovea kohti. Ovilauta katkesi rysähtäen, kirkas kuutamo virtasi aukosta, ja kaikki oli luonnollista ja rauhallista. Ei ovensuussa ketään istunut, mutta silti seppä oli oudosti vakuutettu siitä, että paholainen kierteli hänen ympärillään alituisesti, koettaen vietellä häntä verkkoihinsa. Hän kuumensi raudan uudelleen ja rupesi takomaan, eikä nyt mikään voima kiskaissut vasaraa hänen kädestään. Hän ei pelännyt mitään, ei paholaistakaan, mutta silti hän vilkaisi joskus taaksensa kuin olisi epäillyt vaaran uhkaavan tuolta pimeästä nurkasta. Paholainen liikkui täällä usein ruumiillisessa hahmossa – se oli tunnettu asia. Seppä oli kuullut siitä paljon. Jos häneltä olisi kysytty, uskoiko hän sellaiseen, hän olisi kieltänyt, mutta olisiko hän silloin puhunut totta? Eikö hänen täytynyt myöntää uskovansa, että rymä väliin ilmestyi näkyville? Kiusasihan se häntä alituiseen. Se oli kumma, että rovasti ja pastori ihan suuttuen kielsivät puhumastakaan sellaisesta. "Ei ruumiillista paholaista ole", oli pastori opettanut rippikoulussa, "vaan Raamattu tarkoittaa kiusaajalla sitä paholaista, joka asuu meidän sydämessämme". Sepällä ja muillakin tämän puolen ihmisillä oli kuitenkin omat epäilyksensä siinä suhteessa. Vanha kehno liikkui täällä joskus hienoissa mustissa vaatteissa, korkea musta hattu päässä – oli pitkä, juhlallinen, kalpea, mustapartainen herra, oikeassa poskessa iso syylä. Siitä sen kuuluu tuntevan, sillä sitä se ei saa milloinkaan pois, ei vaikka muuttaisi itsensä miksi. Aina vain on poskessa syylä. Kaviojalkaa sillä ei ole, vaan hienot patiinakengät molemmissa. Kuuluu ilmestyvän väliin sunnuntai-illoin yksinäisiin taloihin, kyselevän tietä ja houkuttelevan kirkkailla hopearahoilla lapsia oppaikseen. Mutta kun sillä on syylä poskessa ja kun se katsoo kalseasti ja jäätävästi isoilla vasikansilmillä, niin kaikki tuntevat sen, eikä kukaan lähde matkaan. Kirvesvarrella vain viittaavat portailta, toinen käsi ovenpielessä kiinni, että tuosta kun menet, niin et voi eksyä. Ja kun sitten lähdetään katsomaan jälkeen, niin ei näykään ketään: varis vain raakkuu ilkeästi veräjän seipäässä... Olihan seppä sitä paitsi omin silmin nähnyt paholaisen, kun se lähestyi pimeänä ja kamalana, silmät hehkuen, ja kuullut sen mustien turmanlintujen kaameata koikkunaa. Sanottiin sitä houreeksi, mutta kuka tietää, mitä totuutta tuon houreen takana saattoi olla? Ehkäpä aivot sairastuttuaan rupesivat välittämään tietoa sellaisesta, jonka kanssa terveet eivät pääse mitenkään yhteyteen?

Näin mietiskellen ja taistellen seppä kikli pajassaan yökaudet, poraten innostuneena reikää rautakankeen, jota ei nyt enää kukaan lennättänyt hänen kädestään. Siinä täytyi olla tarkkana, kun piti hänen alkuperäisillä kojeillaan suunnata pora niin, ettei se tullut piipun kyljestä ulos. Eipähän tullut! Eräänä yönä reikä oli selvä, porattu kärjestä toiseen tismalleen keskeltä, – pieni ja kimaltelevan suora, juuri sellainen, joka ihastuttaa pyssymiehen silmää, kun katsoo lävitse tulta tahi päivää kohti. Ihan kädet vavisten seppä rupesi höyläämään siihen rihloja, tehden työtänsä tarkasti ja hellävaroen ja nauttien saavutuksistaan kuin taiteilija. Hän olikin taiteilija, vaikka ei tiennyt sitä, suhteellisen, puhtaan ja kauniin työn tekijä, joka käsitteli työkalujaan kuin hyväillen ja näki joka hetki sielussaan kirkkaita näkyjä pyssynsä kantovoimasta ja osumatarkkuudesta. Häntä jännitti kovasti, kun hän sai valmiiksi lukkolaitteen ja rupesi sovittamaan sitä paikoilleen niinkuin kivääriin ainakin, hän silitteli tukin ja perän lasinpalalla puhtaaksi ja ihaili jalosti kaartuvan perän sulavaa linjaa. Ja niin koitti vihdoin se hetki, jolloin hän sai liittää kaikki osat paikoilleen lopullisesti valmistuneina, jolloin hän voi vetää patruunan piippuun, nostaa uljaan aseen poskelle, tähdätä, nähdä jyvän osuvan pilkkaa kohti, tuntea hermoissaan että "nyt!" ja koskettaa samalla liipaisinta. Lukkolaite oli niin herkkä, ettei tarvinnut kuin hipaista, niin jo samassa piikki iski niin terävästi että helähti. Seppä tunsi olevansa onnellinen ja ylpeä: nyt hänellä oli ase, jota parempaa hän ei kaivannut. Vapisevin käsin hän rasvaili sen hyväksi ja kätki työpöytänsä alle laittamaansa salalaatikkoon.

Mistä ruutia – mistä edes sen verran, että saisi ladatuksi nuo muutamat hylsyt, joita hän oli kalliina aarteena säilyttänyt? Kauppias ei uskaltaisi eikä tahtoisi myydä eivätkä pyssymiehet antaisi. Hänhän saattoi ampua kenen hyvänsä, kun sattui sille päälle, ja varsinkin ne, jotka olivat riistäneet häneltä aseenpito-oikeuden tai kieltäneet häntä rakentamasta omaa mökkiä. Seppä hymähti katkerasti. Siitä ei tosiaankaan ollut takeita, sillä pimeinä hetkinä häntä vaivasi villi kiusaus tarttua ensimmäiseen aseeseen ja ruhjoa hengiltä joku noista muka niin viisaista ihmisistä. Miksi ne katsoivat häneen omituisesti ja kuiskuttelivat ja nauroivat, kun hän käänsi heille selkänsä? Totisesti: ihmiset eivät ansaitsisi elää, jos heille maksettaisiin teoistaan ja ajatuksistaan kohtuuden mukaan. Lapset olivat viattomia, mutta vain niin kauan kunnes oppivat aikuisilta huonot tavat, puheet ja ajatukset. Aikuinen ihminen on saastainen olento – sen kaikki myöntäisivät, jos näkisivät heidän sisällisen olemuksensa yhtä selvästi kuin seppä...

Eräänä päivänä hän kuuli, että koskien perkkaustyöt pian aloitettaisiin ja että alakoskien varrella olevaan ruunun työkalumakasiiniin oli jo tuotu dynamiittia ja kiviruutia. Viimeksimainittu oli kyllä kovin isorakeista, mutta pätihän se silti hylsyssä: eihän tässä ollut niinkuin vanhanaikaisissa aseissa vänkkipannua eikä sankkireikää, jonne ruudin täytyi valua nallin tulen saapuville. Seppä ihan pidätteli henkeään kuullessaan tällaisen uutisen, ja niin pian kuin kaikki oli hiljentynyt pimeään ja yön lepoon, hän hyppäsi suksilleen, hiihti ensin kaarrellen toiselle suunnalle, mutta läksi sitten oikaisemaan suoraan järvenselän yli koskenniskaa kohti. Nyt oli pimeätä, sillä oli kuun reunan aika ja vielä pilvistä, mutta mitäpä seppä valolla: hän olisi osannut hiihtää nämä reitit vaikka ummessa silmin minne tahtoi.

Hänen matkansa piti Kirkkosaaren ohi. Sitä ei juuri erottanut – olipahan niinkuin tummempaa sillä kohdalla. Seppä ei välittänyt erikoisemmin sinne päin katsellakaan, sillä mielessä asui epäselvä kalman ja kuolleiden pelko. Tuossa juuri tänne päin olevassa niemessä asuivat itsensämenettäjät ja heistä ei kuulunut olevan takeita, mitä tekivät. Olivat kerran estäneet nuottamiehiä pääsemästä pois saaresta, jonka rantaan nämä olivat vetäneet apajansa: veneiden kokka oli kiinni rannassa kuin olisi ollut kivellä eikä lähtenyt irti millään. Siinä oli jo ollut hätä kädessä, kun onneksi oli samalla kirkonkello ruvennut soimaan – oli satuttu soittamaan sanomakelloja. Silloin oli yht'äkkiä veneet sysätty menemään järvelle niin kovalla voimalla, että seisaallaan olevat soutajat olivat olleet tuuskahtaa veteen. Kalmahiset siinä pitivät peliään. Seppää hiukan kammotti ja hän oli näkevinään saarella päin outoa vilahtelua ja tuntevinaan hartioissaan, lapaluiden välissä, vilustavaa kutkutusta kuin olisi luinen koura kiivennyt kohti hänen kaulaansa...

Seppä ponnisti vihaisesti ja kiisi hurjaa vauhtia pitkin pimeätä jäälakeutta. Nyt hän tiesi saaren väen jäävän pois, sillä kalmahiset eivät yleensä liiku kovin kauas varsinaisista asentopaikoistaan. Niitä on muuten kaikilla näillä saarilla, joihin on haudattu lappalaisia, suomalaisia ja rapparikarjalaisia. Ne kun liikkuivat täällä enimmäkseen venepelillä, niin ne hautasivat vainajansa saariin, joissa vieläkin näkyy kuoppia. Rannoilla vainajat istuskelevat ja valittavat myrskyöinä väkivaltaista kuolemaansa. Minkäs teit! Juuri kun sauvoit koskea ylös raskas ryöstösaalis veneessä tai varustauduit laskemaan alas merenrantaan hakeaksesi uutta, saattoi metsästä tai kallion suojasta tulla nuoli, joka iski terävästi ja syvään. Kellistyi siinä mies varmasti. Eikä sitten muuta kuin lähimpään suojapaikkaan, tavallisesti saareen, hauta valmiiksi ja mies sinne! Ihminen, nuoren, lämpimän rakkauden hedelmä, äidin tuudittelema, niin sanomattoman mieluisa ja kallis – mitä tyhjää! Sinne joutaa maatumaan ja pian ei ole jäljellä kuin laho luunsiru, jos sitäkään. Entä sielu? Korjasiko Jumala sielun sillä hetkellä, jolloin suu huokasi viimeisen henkäyksen? Seppä tunsi, kuinka ajatus pysähtyi kykenemättömänä, hamuillen kuin sokea pitkin ovetonta ja aukotonta seinää. Jumala, kirkas valo, sädekimppu pimeään huoneeseen jostakin näkymättömästä raosta? Sellaiset mielikuvat leimahtelivat sepän aivoissa kuin revontulet. Hän pysähtyi ja kuunteli.

Koskien jymeä pauhu kuului selvästi ja mahtavasti, mutta muu kaikki oli värähtämätöntä, hiljaista pimeyttä. Se ihan tunki päälle, niin että outo arkuus vilahti mielessä. Koskien jyly kohisi milloin kovemmin, milloin vaisummin. Oli kuin se olisi ilmaissut mahtavien mietteiden joskus kiivaampaa, joskus rauhallisempaa tahtia. Täytyi ajoissa ruveta kaartamaan riittävästi tuonne oikealle puolelle, ettei harhaantuisi niskavirran kuluttamille ohuille riittajäille tai ihan sulaan. Seppä otti uudelleen tuiman vauhdin ja nousi pian rantakorven kuusikkoon, lähtien suoraa tietä painelemaan alakoskille, ruunun makasiinille. Tultuaan Syväyksen kallioille, siihen paikkaan, jossa joki koskesta päästyään ja rauhoituttuaan painui mustaan kuiluun, virraten siellä miettiväisenä ja synkin häränsilmin, milloinkaan jäätymättä, hän pysähtyi äkkiä, nousi suksiltaan, hiipi varovasti jyrkänteen reunalle ja kurkisti alas. Ei näkynyt mitään, niin oli pimeä – vain kuilun kapealla rannalla kasvavan korpikuusen latvaan kasautunut lumipallo häämötti tuosta edestä kuin valkea iso silmä. Tässä oli siis tapahtunut kamala paini ja Hietalan isäntä lentänyt tuonne kuiluun? Oliko Hietalan isäntä hänen isänsä? Mistä seppä oli saanut sellaisia kummallisia tietoja? Olivatko vainajat ne hänelle ilmoittaneet? Mäkelän nuori isäntä oli siis hänen veljensä. Nyt hän ymmärsi, miksi heitä sanottiin yhdennäköisiksi. Mutta kyllä oli eri tuuskaus lennähtää tästä alas tuonne syvään rotkoon ja mustaan virtaan. Eihän se uimarille mitään – ei seppää olisi sillä tavalla surmattu – mutta Hietala oli raskaissa pukineissa eikä osannut uida. Mahtoiko hän ennättää katua syntejään – sitä, että vietteli sepän äidin ja raiskasi Mäkelän nuoren emännän? Seppä tunsi vihaavansa Hietalaa, vaikka tämä oli hänen isänsä, sillä hän ymmärsi niiden voimien, joita tällä oli ollut liiaksi, periytyneen häneen tuhoisessa muodossa. Nuo kirokorpit ja pimeät viettelyksen hetket olivat sieltä lähtöisin. Sanottiin Hietalan olleen harvinaisen väkevä mies – seppä olisi tahtonut koetella voimiaan hänen kanssaan. Seppä uskoi lujasti, että jos sellainen tilaisuus olisi mahdollinen, hän voittaisi. Isän voimat olivat hänessä vielä lisääntyneet...

Äkkiä korvesta kuuluva räikeä kirous "kaperrr" säpsähdytti häntä niin, että hän oli hojeltua rotkoon. Oliko Hietala saapunut helvetistä surmapaikalleen katsomaan poikaansa, joka siinä mietti hänen syntejään ja kohtaloansa, vai mitä tämä oli? Sellainen säikähtynyt kysymys vilahti hänen tajunnassaan, mutta katosi samalla: kiroaja oli tietysti metsäkana, joka söi yöllä ja oli nyt lähtenyt juosta taapertamaan pitkin nietosta nipistelläkseen koivupensaikosta urpuja. Sitäkö tässä viivyttelemään! – Seppä läksi jatkamaan matkaansa, tuli aukeille kangasmaille, lasketteli vinhasti pitkin esteettömiä hankia ja saapui suurimman kosken niskaan, joka oli vielä perkkaamatta ja jossa makasiini oli. Äkkiä hän väänsi mukaansa varaamallaan sorkkaraudalla oven saranat irti, meni sisään ja raapaisi tulta. Hän säpsähti nähdessään aivan oikein tutun ruutilaatikon – se ikäänkuin katsoi häneen nuhtelevaisesti ja kummastellen, että seppäkö varkaissa! "Kun eivät anna ruutia, niin täytyy!" puolustelihen seppä mielessään ja rupesi pimeässä varovasti puukollaan aukomaan laatikon kansilautaa. Hetken kuluttua hänellä oli paketti taskussaan ja ovi jälleen paikoillaan. Kiireesti hän sitten syöksyi kotimatkalle, sillä hän tahtoi pujahtaa pajaansa ennen ihmisten nousuaikaa, ehtimättä enää kuulemaan koskien pauhua, joka tuntui syvästi jymisten ilmaisevan mahtavaa tyytymättömyyttänsä.

Sepällä oli nyt ruutia – mustaa, karkeajyväistä, varmaan tehoisaa. Hän latasi hylsyt, joissa nalli oli tukevasti ja varmasti paikoillaan, ja sovitti kirkkaan, sievästi pitkulaisen, kärjestä pyöreän, mutta kannasta tasaisen kuulan paikoilleen. Kädet oikein vapisivat – hänen täytyisi päästä koettelemaan pyssyään nähdäkseen, miten kauas se kantaisi ja miten tähtäimet pitäisi lopullisesti asettaa. Mutta kuinka hän rohkenisi edes ilmoittaa valmistaneensa pyssyn? Nimismies varmaan tulisi takavarikoimaan sen – se väittää hänellä olevan siihen lailliset oikeudet, koska seppä muka oli uhkaillut ihmisiä. Eikä metsänhoitajasta ole takeita, mitä se tekee. Herrat eivät antaisi köyhän pitää oravapyssyäkään, saati sitten parempaa asetta. Ei, hänen täytyy paeta tästä selkosiin ja ampua siellä – värjötellä nuotion ääressä...

XXII

Tuli joulu, tulivat melkein katkeamattomat pimeät, jäätävät viimapyryt ja rautaiset pakkaset. Ikkunat jäätyivät paksuun huurrekerrokseen, savu nousi piipuista alituiseen, taivas kumotti viluisen näköisenä, tähdet ja revontulet paloivat roihuten. Kauppiaalta loppui lamppuöljy, ja kun pitkälliset tuiskut ja ummet viivyttivät rahtikuormia, jäätiin jouluksi pimeyteen. Lauri pelkäsi, ettei joulukuusta saataisikaan, mutta äiti oli kekseliäs kuten aina: hän valoi talikynttilöitä. Se oli mukavaa hommaa, jossa Lauri puuhaili innostuneena apumiehenä, kastaen aina vuorollaan vartaassa riippuvia sydämiä kirnuun, siinä kuuman veden pinnalla kelluvaan sulatettuun taliin. Vähitellen tali kerrostui sydänlangan ympärille kynttiläksi. Sitten tuli joulu, mutta lahjoja ei tullut kuten ennen, sillä kaikki mikä suinkin liikeni annettiin hädänalaisille. Helga toi Laurille pienen pärekorin, joka oli täynnä ihmeellisiä suklaakaramelleja, niin ihanan makuisia, ettei Lauri ollut osannut sellaisista uneksiakaan. Hän otti Helgaa kaulasta ja kiitti, tunsi Helgan hiuksien ja ihon hienon tuoksun ja rakastui häneen siinä silmänräpäyksessä uudelleen valtavasti. Helga hymyili hänelle surumielisesti ja taputti poskelle.

Lauri pelkäsi kovia pakkasia, sillä häntä paleli armottomasti, kun ei ollut riittäviä varustuksia 30 – 40 asteen varalle. Siksi hän oleili sisässä syventyneenä omiin maailmoihinsa. Hän sääli isää, rovastia ja Pekka-renkiä, jotka uskollisesti ajoivat joka sunnuntai kirkkoon, oli minkälainen pakkanen tai pyry tahansa. "Sehän on ihan järjetöntä!" hän kuuli äidin hätäilevän ja kehoittavan isää pitämään jumalanpalvelukset kievarin pirtissä. "Ei se sovi", oli isä vastannut, "jos Tähtelän koulu olisi valmis, niin sen salissa ne voisi pahimpien tuiskujen ja pakkasten aikana pitää, mutta ei missään tapauksessa tavallisessa pirtissä, jossa on aina saastaisten tekojen tuntu. Kirkkoon on mentävä". – "Mutta tehän saatte siellä kuolemantaudin!" hätäili äiti edelleen... "Paljon mahdollista!" vastasi isä, "mutta näkyypä noita kuolemantauteja liikkuvan kirkon ulkopuolellakin". Niin he menivät joka sunnuntai kirkkoon ja pitivät jumalanpalveluksen – isä ja rovasti: Lauri ihan näki heidät, kuinka he seisoivat siunaamassa ruumiita, joita oli joka sunnuntai kymmeniä, lapsia ja aikuisia, riutuneita äitejä ja vankkoja miehiä, kuinka jäätävä viima ajeli viluista helisevää lunta kömpelösti tehtyjä arkkuja vastaan, pyrkien peittämään niitä liian aikaisin, ja kuinka kanttorin ääni kajahteli lohduttomana elämän katkerassa kalseudessa.

Lauri istui salin lattialla, vieressänsä Helgan kori, jossa oli vielä muutama karamelli, ja tarjottimella talikynttilä, jonka sydän räsähti ja ritisi silloin tällöin. Edessänsä hänellä oli satukirja, joka sisälsi niitä samoja tarinoita, joita Ruukas-Anni oli kertonut. Anni oli nyt kuollut. Lauri mietti, ettei hän enää milloinkaan saisi nähdä hänen ryppyisiä, vanhoja kasvojaan eikä lempeitä silmiänsä. Lauri oli pitänyt Annista ja tuntenut lämmintä turvallisuutta hänen luonaan. Nyt hänet oli viety saareen ja haudattu yhteiseen pitkään rivihautaan. Lauri ei tahtonut muistella sitä, sillä hän tuli siitä surulliseksi. Mutta hänen oli vaikea löytää mitään, josta olisi tullut iloiseksi, sillä käänsi hän ajatuksensa minne vain, niin joka taholta katsoi häneen vanha tuttu Nälkä, hymyillen kolkosti irvistävillä luuhuulillaan. Kesällä Lauri oli hänet unohtanut, mutta kuta tuhoisammin puute ja kurjuus rupesivat talven kuluessa raivoamaan, sitä elävämmäksi elpyi tämä peloittava kuva hänen mielessään. Joskus öisin hän herättyään rupesi pelkäämään sitä ja koetti turhaan rauhoittaa itseään: hän oli näkevinään sen isän huoneen ovella, käsi lukon kahvassa kuin miettien, mitä tekisi, aukaisisiko vai pyörtäisikö pois. Parahtaen Lauri silloin saattoi herätä ja huomata vain nähneensä unta, mutta se toteamus ei kuitenkaan tuottanut hänelle riittävää helpotusta: mieleen jäi ahdistava, painostava ikäväntunne. Siksi hän oli enimmäkseen hiljainen ja alakuloinen, nauramatta juuri monta kertaa päivässä. Äiti joskus heittäytyi leikkimään hänen kanssaan kuin olisi ollut nuori, ja Helga oli väliin ihan vallaton, mutta ei Lauri juuri vakavuuttansa unohtanut. Alli-täti osasi kertoa kauniita asioita ja Elsan kanssa oli hauskaa leikkiä, mutta kaikesta tästä huolimatta Laurin elämä oli vakavaa, vanhaa ja hiljaisen alakuloista.

Helga oli juuri nyt tuolla kamarissa äidin luona – hän oli pastorilassa melkein kaikki lomahetkensä. Eikä kummakaan, sillä hänellä oli tietysti ikävä kotonaan nyt, kun pikku Anni oli kuollut. Lauri oli hiljaisessa mielessään pelännyt Annia sen vuoksi, että tämän puheet, nauru ja varsinkin katse olivat niin outoja. Ne eivät olleet rumia eivätkä vastenmielisiä niinkuin Hullun-Marin tai muiden mielipuolien, joita Lauri oli kyllä nähnyt käydessään isän kanssa pitäjällä – seinään kahlehdittuja möliseviä olentoja, joiden kuuluvilta isä oli vienyt hänet kiireesti pois – vaan somia ja kauniita kuin enkelin puheet. Mutta sittenkin niissä oli jotakin peloittavaa – Lauri oli huomannut kaikkien silmissä mykkää kauhua, kun he vaiteliaina kuuntelivat ja katsoivat mielisairaan lapsen loruilua, naurahtelua tai äkkiä päälle tulevaa hirveän säikähdyksen ilmettä ja kirkaisua. Pikku Annihan oli nyt kuollut. Silloin kun hänet haudattiin, oli ollut kova pakkanen. Lauri oli kuullut isän sanovan äidille, että ruumiit jäätyivät ihan kivikoviksi ja että jos ne haudattiin sellaisina riittävän syvälle, ne eivät sulaneet milloinkaan, vaan pysyivät täydellisesti eheinä tuomiopäivään saakka. Anni makasi siis nyt siellä jäätyneenä, muuten ennallaan, mutta silmät vain särkyneinä. Ne olivat särkyneet hänen kuollessaan – Lauri oli nähnyt ne käydessään äidin kanssa katsomassa Annia, ennenkuin arkku oli ruuvattu kiinni. Tuomiopäivänä hän nousisi sieltä kuin piilosta ja puhuisi silloin järjellisesti. Mielisairaat saavat ylösnousemuksessa järkensä takaisin...

Lauri oli tullut uteliaaksi Helgan tiheiden käyntien, äidin kanssa pidetyn supattavan keskustelun ja itkettyneiden silmien vuoksi. Kerran hän oli sattumalta mennyt kamariin ja kuullut Helgan kysyvän: "Halveksiiko täti nyt minua?" Helga oli hypistellyt nenäliinaansa ja leikkinyt avaimella ja väliin pyyhkäissyt silmiänsä. Äiti oli käskenyt Laurin mennä pois, mutta mennessään Lauri oli kuullut hänen rupeavan lohduttamaan Helgaa: "En, lapsi, enhän toki!" Mutta kun he sitten olivat tulleet pois kamarista, oli äitikin ollut itkeneen näköinen. Ja illallispöydässä vallitsi raskas mieliala eikä isä puhunut juuri mitään – tuijottihan vain lautaseensa ja sanoi silloin tällöin itsekseen: "Tjaa-ah!", jolloin Helga aina vilkaisi häneen säikähtyneenä...

Tuntui kuin talvi olisi päättänyt tehdä lopullisen suurrynnäkön tukahduttaakseen kaukaisesta korpimaasta viimeisenkin elonkipinän: se pyrytti maan lunta niin täyteen, että liikkuminen kävi melkein mahdottomaksi muuten kuin suksilla, ja kiristi pakkasen niin kovaksi, että oli vaikea pitää asumuksia riittävän lämpiminä. Sen kimppuun, jonka oli pakko olla ulkona, se ryntäsi salakavalasti, purren huomaamatta milloin poskeen, milloin muuhun paljaana olevaan ruumiinosaan. Kaukaisella korpitiellä se yllätti vaivalloisesti hiihtävän vanhuksen, Halko-Simon, joka ihmisten köyhyyden tähden, ettei olisi ollut pitkää aikaa yhden rasituksena, koki usein vaihtaa taloa ja niin hiihteli uutterasti tämän kymmenpenikulmaisen pitäjän synkkiä salotaipaleita. Simon kulku oli vaivalloista, sillä kädet ja jalat olivat jo heikot ja kova pakkanen pyrki väkisin, liikunnon kykenemättä estämään sitä; kohmetuttamaan ruumiin. Jäätävä viima puhalsi huonon takkikulun läpi ja vanhoja käsiä paleli kipeästi. Keli oli sitkas, sillä entisen ladun päälle oli heittänyt kuivaa pakkaslunta, joka kitisi ja kahnasi vastahakoisesti suksien alla. Se rasitti kovasti ja heikossa rinnassa pihisi väsynyt läähätys. Isäntä ja emäntä olivat kiellelleet lähtemästä sanoen, että kyllä tässä Simolle riittää sitä samaa pettua kuin muillekin, mutta hän oli silti kostjumaloinut heidät ja lähtenyt. Se kai häntä myös kiirehti, että hän tiesi naapuritalossa olevan sairaita ihmisiä, joiden vuoteen ääressä istuskeleminen, raittiin veden tarjoaminen ja hiljainen lohduttaminen oli ainoa, millä Simo enää saattoi saantinsa korvata. Mutta ei ollut sitä sairasta, lasta, vanhusta, äitiä eikä jykevää miestä, jonka silmä ei olisi vielä kuoleman kynnyksellä tuikahtanut, kun Simon hiljainen ääni rupesi kuiskaamaan niitä sanoja, joista arka sydän saa voimaa miehuullisesti astumaan rajan yli tuntemattomuuteen: lapsi lentää sinne kuin perhonen, aikuinen kuin taakan alta vapautuva kuormankantaja... Mutta Simo oli laskenut voimansa liian suuriksi. Matka sujui perin hitaasti: hän oli vasta puolivälissä, kun jo lyhyt päivä loppui ja metsä tummui tähtien valaisemaksi varjostoksi. Mutta pysyihän toki suksi entisellä tolalla, kun hiihteli varovasti... Simo koetti työnnellä uutterasti, mutta vaipui välillä mietteisiinsä, joista heräsi, kun kylmä rupesi värisyttämään. Kunpa hän nyt pääsisi perille ajoissa, saadakseen puhella sairaan isännän kanssa, jos vielä lienee hengissä: "Ihmisparat täällä nälän ja kuoleman kynsissä!" Simo säälitteli kaikkia siinä hiihtää kyhnytellessään. "Mikä lienee Jumalan tarkoitus, kun näin vuodesta toiseen koettelee tätä perukkaa? Ja taitaapa koetella koko Suomen maata... Luulisi olleen jo tarpeeksi asti vaivoja ja vastuksia. Mutta ihmisissä itsessä on syy. Jumalan täytyy näin kovilla keinoilla opettaa meille ahkeruutta, nöyryyttä ja hyviä tapoja – oikein viljelemään tätä maata. Täällä tarvitaan lujaa uskoa. Muu ei auta kuin luja usko ja pitkä päivä!"

Simon päätä viemasi omituisesti ja vilu värisytti hänen ruumistaan. Hän koetti kiirehtää kulkuaan ja työnsi sauvoillaan, mutta siinä oli tolassa painuma ja hän lankesi. Hän yritti nousta, mutta tuo sama viemaus veti häntä maata kohti niin vastustamattomasti, että hänen täytyi oikaista itsensä selälleen. Siinä tuntui olo hyvältä – silmät syventyivät itsestään tähtitaivaaseen, joka kaartui korkeana ja juhlallisena käsittämättömässä äärettömyydessä. Simo ei muistanut enää, missä oli, vaan eletyn elämän kuvat alkoivat välähdellä hänen mielessään – lapsuus, pettuleipä, nälkä ja siitä huolimatta iloiset päivät pienessä talossa vilajavan virran rannalla – sitten se yksi ainoa suloinen viehtymys, joka riuduttaa sydämen suruksi ja onneksi samalla kertaa, joka on valkea ja kaunis kuin juuri lehteensä puhjennut juhannuskoivu – sen jälkeen katkerat pettymyksen hetket ja pitkät mieron vaellusvuodet, sydämen keventyminen, alistuminen kaikkeen ja ihmeellinen rikkaus, rauha Jumalassa... Simo tunsi viettäneensä köyhän, mutta silti rikkaan elämän ja ajatteli tajunsa äärimmäisiin välähdyksiin saakka näitä ihmisparkoja, joiden keskuudessa hän oli ikänsä elänyt, työskennellen uskollisin sydämin ja vilpittömin käsin.

Pastori istui reessään autiotaipaleella, tulipalopakkasella, revontulten roihutessa ja tähtien liekehtiessä. Hän ja rovasti saivat olla usein liikkeellä, kumpikin omassa päässänsä pitäjää, sillä kuolevat tahtoivat puhutella heitä kahden kesken. Pastoria aina värisytti, kun häntä tultiin hakemaan kuolevan luo, sillä hän tiesi, että häntä saattoi odottaa järkyttävä sielunnäytelmä. Ei riitä se, että ihminen raataa koko ikänsä kuin juhta kiristääkseen tylyn luonnon saidoista hyppysistä sen aineen, jota ruumiimme, meidän eläinpuolemme, välttämättä vaatii ylläpidokseen, vaan hänen henkensä elää siinä rinnalla omaa elämäänsä, etsien sekin nälkänsä tyydytystä. Ja se voi joskus harhautua poluille ja tekoihin, jotka tuntuvat uskomattomilta ja jotka painavat tuntoa niin, ettei voi, ei uskalla astua rajan yli keventämättä taakkaansa. Täytyy turvautua johonkin, huutaa apua, niinkuin pelkäävä tekee, ja sitä apua toivottiin aran pastorin tai rauhallisen, jykevän rovastin voivan antaa. Se peloitti pastoria – tuo kuolevan silmistä näkyvä odotus, kun hän istui sairaan kanssa kahden suuressa pirtissä, usein vain pärevalkean valossa, kumartuen hänen puoleensa, jotta voisi kuulla hänen kuiskaavat tunnustuksensa. Hän joskus aivan jäykistyi kauhusta päästessään näkemään, mitä salaisuuksia, intohimojen riehuntaa, rikoksia ja synnin saastaa ulkoa päin niin rauhallinen ja nuhteeton elämä saattoi sisältää, ja hänen teki mielensä kieltää kuolevalta anteeksianto ja rauha – kun tämän katseen ilmaisema inhimillisen, sielullisen tuskan ja hätääntymyksen korkein aste samalla riisui syyttävän ja tuomitsevan mielen aseettomaksi. Pastorin valtasi silloin syvä osanoton ja inhimillisen veljeyden tunne, joka muuttui kirkkaaksi vakaumukseksi kuin olisi Jumala siten valtuuttanut hänet antamaan anteeksi tuolle ihmiselle. Ja pimeän pirtin hiljaisuudessa, pärevalkean ritistessä ja sen hiilen kääntyessä pitkäksi, kiemuraiseksi karreksi, kuolevan käden puristaessa hänen kättänsä kuin hukkuva, joka on saanut kiinni pelastusrenkaasta, pastori saattoi palavan rukouksen kautta päästä osalliseksi siitä uskosta, jonka hän tiesi omista sielunsa taisteluista niin heikoksi, mutta joka joskus välähtäessään teki hänet hengessä väkeväksi. Syvän liikutuksen vallassa hän silloin saattoi kuiskata sairaalle anteeksiannon sanat ja päästää hänet siitä osalliseksi kristikunnan ikivanhojen menojen kautta. Tuo pimeä pirtti tuolla tiettömien salojen takana, yksinäisen vaaran korkealla laella, oli sillä hetkellä täynnä suurta sielullista taistelua, ihmisen kuolemanhätää ja vähitellen uskon kautta koittavaa tunnonrauhaa. Viikatemies, joka istui pastorin vieressä odottaen vuoroaan, hillitsi irvistystänsä ja lopuksi sananvuoron saatuaan katkaisi ohueksi hiutuneen elämänlangan niin hellävaroen, ettei sitä huomannutkaan.

Pastori istui reessänsä pimeässä pyry-yössä, autiolla kankaalla, hevosen siirrellessä harvaan jalkojaan vaivalloisella askeltiellä. Hän tunsi kiduttavan, tuskallisen selvästi, kuinka elämän kulku oli yhtä hidasta ja toivotonta kuin tämä. Väsyneenä hän painautui vällyjen ja turkkinsa kauluksen suojaan, ummisti silmänsä ja rupesi viihdyttämään sydäntänsä muistelemalla kotiansa, perhettänsä ja pientä poikaansa, jonka kohtalo oli raskaana taakkana hänen tunnollaan.

XXIII

Einarilla tuli sepän kanssa erimielisyyttä sen johdosta, että seppä rupesi lyömään laimin velvollisuuksiaan eikä aina teroittanut poria siihen mennessä kuin sovittu oli. Seppähän oli tottunut oikuttelemaan työnteossaan, äksyilemään ja keskeyttämään, milloin päähän pälkähti. Oli pitäjässä toisiakin seppiä, mutta niitä ei nyt saatu paikalle tähän hätään; eikä sitä paitsi ollut pajaa, sillä Sante-seppä ei luovuttanut omaansa. Einar sanoi hänelle, että hänen oli täytettävä velvollisuutensa yhtä tarkoin kuin muidenkin, ja kun Einar oli oman salaisuutensa ja alituisen kurjuuden vuoksi äreällä, tuskaisella tuulella, saivat hänen sanansa sävyn, jota hän ei ollut tarkoittanut. Ne koskivat seppään kipeästi. Hänen silmänsä rupesivat säihkymään pahanenteisesti, tuhansien kirokorppien raakkuna usutti häntä tuhotyöhön, käsi otti maasta moukarin... Mutta metsänhoitaja oli pitäjässä ainoa mies, jonka pituus, rinnan leveys, vartalo ja ryhti olivat herättäneet sepässä kunnioitusta, ja se esti häntä heittämästä moukaria hänen rintaansa. Esti sitä myös se, ettei seppä sittenkään tahtonut mitään tuollaista tehdä... Oli toinen ääni hänen rinnassaan, joka vakavasti kielsi häntä ajattelemasta sellaista ja joka oli tähän saakka varjellut hänet. Tällä kerralla vielä onneksi sattui saapuville Julman Tuomas, joka oli jonkunlaisena työnjohtajana viemärin kaivussa ja jota kohtaan seppä tunsi karheata ystävyyttä. Tuomas tiesi sepän luonteen, näki hänen suuttumuksensa ja rupesi suopealla äänellä sopottaen rauhoittamaan häntä. Hetken perästä seppä tarttui vasaraan ja alkoi takoa.

Einar poistui. Tapaus ei ollut painunut hänen mieleensä erikoisesti, sillä tämä oli täynnä muuta, raskaampaa, vaikeampaa. Illalla maata mennessään, aamulla ylösnoustessaan, päivin katsoessaan vaimoaan, Elsaa ja pientä poikaansa hän harkitsi, mitä hänen pitäisi tehdä. Allin iloisuus häntä ihan peloitti: oliko se teeskentelyä vai johtuiko se siitä, että hän tunsi voittaneensa miehensä takaisin? Joka tapauksessa se oli ihmeellistä, käsittämätöntä, kaikki kestävää ja anteeksiantavaa viisautta ja jaloutta. Ja rangaistukseksi se oli aivan sietämätöntä – tuhat kertaa helpompi olisi hänen olonsa, jos Alli raivoaisi – löisi häntä – kostaisi selvästi ja näkyvästi. Ehkäpä hän silloin saisi rohkeutta ja aihetta ruveta kerimään tätä sykkyrää hajalleen... Mutta paranisiko asia oikeastaan siitä? Eikö hän siten siirtäisi taakkaansa Allin kannettavaksi, vähentämättä omaansa? Eikö hänen päinvastoin pitäisi kantaa kaikki niinkuin mies kantaa varsinkin omat hankkimansa taakat, ja visusti varjella Allia joutumasta sen varjoon? Ja jos hänen piti puhua tuosta yöstä jonkun kanssa, niin se henkilö olisi tietysti Helga, joka varmaan oli vielä tulisemman polton uhrina ja tuen tarpeessa...

Aamulla lähtiessään kylälle hän oli tuntenut olonsa kummallisen vakavaksi ja oli hyvästellyt vaimoaan kuin olisi ollut menossa matkalle. "Hyvästi, Alli!" hän oli sanonut ja painanut hänen nuorteata ruumistaan itseään vastaan. Alli oli kohottanut huulensa häntä kohti ja katsonut häntä silmiin, mutta välissä oli silti ollut tuo sumuverho, jonka pieninkin salaisuus aiheuttaa. Hän oli suudellut vaimoaan, kumartunut Elsan puoleen, joka oli seisonut ääressä nukke sylissä äidillisenä ja huolestuneen näköisenä, ja käynyt katsomassa pikku poikaansa, joka nukkui makeasti kehdossaan. Sitten hän oli lähtenyt äkkiä ja ajatellut mennessään: "Elämä on sekava sokkelo ja nyt olen eksynyt siihen". Hänestä oli tuntunut, että vaikka Alli, Elsa ja pikku mies olivat hänelle läheisiä ja rakkaita, hän silti oli kaukana heistä, harhaillen sumuisella jäälakeudella.

Hänen täytyi virkansa pakosta mennä postikonttoriin. Siellä ei ollut muita kävijöitä. Helga istui postipöytänsä ääressä ja katsoi häneen, kun hän tuli ovesta. Sitten Helga ojensi kätensä luontevasti ja rauhallisesti, käski istumaan, antoi eteen kaikki tarpeelliset paperit ja jäi odottamaan hänen nimikirjoituksiaan. Huomatessaan Einarin käden vapisevan niin, ettei kirjoittaminen tahtonut onnistua, Helga laski valkoisen, sinisuonisen, kauniin kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi hiljaa, mutta tyynesti: "Älä pelkää, Einar!"

Silloin Einar katsoi ensimmäistä kertaa tällä erällä Helgaa silmiin. Ne olivat syvät, tummat, avoimet kuin kaivo, täynnä surumielistä kosteutta. Hän saattoi katsoa niihin ujostelematta, sillä heidän väliltänsähän olivat kaikki salaisuudet loppuneet. Helgan äänessä oli ollut tyyni, luottavainen, selville päässyt sävy, joka herätti Einarissa rauhoittunutta, ilahtunutta kysymisen halua. Hän sanoi – samalla häveten lauseensa tyhjää kuluneisuutta -. "Voitko antaa minulle anteeksi, Helga?"

Mutta Helga hymähti: "Anteeksi? Anna sinä minulle, sillä moni voisi väittää minua suuremmaksi syylliseksi. Älkäämme puhuko siitä. Halusin vain sanoa, että tulen pian muuttamaan pois – tässä näet".

Helga näytti paperin, joka kutsui hänet muutamien viikkojen perästä kauas pois toiselle paikkakunnalle. Sen hän oli saanut aikaan uupumatta ja rohkeasti pyytelemällä esimiehiltään siirtoa. Nyt kun se pian olisi tapahtunut tosiasia, hän tunsi omituista kevennystä: hän katoaisi täältä suruineen, sydämineen, salaisuuksineen, eikä ikinä ilmoittaisi itsestään. Jos Einar kysyisi, hän kieltäisi todellisen tilansa...

Ja samassa Einar kysyikin. Hän kumartui Helgan puoleen ja kuiskasi: "Onko totta, että...?"

Helga jännitti voimansa äärimmilleen ja naurahti: "Ei ole totta – ole rauhassa! Ja nyt pyydän sinua unohtamaan kaiken ja varsinkin tuon onnettoman yön, jolloin halla vei niin paljon. Et ole rakastanut minua sydämelläsi, vaan intohimoillasi, ja siksi sinun on helppo palata sinne, jossa sydämesi on: Allin ja lastesi luo. Alussa on olo vaikeaa, mutta tulee vähitellen paremmaksi, varsinkin sitten, kun minä olen poissa. Unohda minut, omistaudu vain vaimollesi, ja tämä hairahduksemme annetaan anteeksi..."

Einar mietti raskaasti ja katsoi Helgaa syvälle silmiin: "Rakastinko sinua vain intohimoillani enkä sydämelläni? Kuka tietää? Allia en ole tosin milloinkaan lakannut rakastamasta, mutta silti olen kauan ollut myös sinun luonasi. Palaan Allin luo – olen siellä jo, ja kipeästä tunnostani huolimatta onnen kalpea talviaurinko valaisee kotiamme. Mutta en voi unohtaa sinua, sillä rikollisen onnenhetkemme muisto on liian huumaava ja järkyttävä salliakseen sellaista, ja olemuksesi kuva, kun yksin ja turvattomana vaellat tylyä maailmanrantaa, sydäntä kiduttava. Vain kuolema voi pyyhkiä suhteemme olemattomaksi. Voitko sinä unohtaa minut?"

Nyt Helgan voimat pettivät. Hän lysähti tuoliinsa, painoi kasvot käsiinsä ja nyyhkytti tukahtuneesti. "Jumala sen tietää, etten voi!" hän sanoi ja lisäsi hiljaa: "Enkä tahdokaan, vaan kannan kuvaasi sielussani koko elämäni ajan. Se toki lienee sallittua. Mutta nyt sinun on mentävä – voi tulla ihmisiä!"

Mutta Einar oli vaipunut mietteisiinsä ja kysyi kuin niiden lopputuloksena: "Kuulitko silloin yöllä – ennenkuin vielä olimme... – ääntä, joka kaikuvasti ja käskevästi huusi nimeäni?"

Helga katsoi häneen kummaksuvasti ja pudisti päätänsä. Einar jatkoi hitaasti kuin itsekseen: "Mutta minä kuulin. Selvästi se kajahti yön läpi kuin kurjen huuto taivaalta ja koetti estää minua tekemästä sitä minkä tiedät. Kuulin sen – se oli kuin Allin ääni silloin kun hän on tuskainen tai hätääntynyt – kun hän parkuu lapsivuoteessa. Tunsin sen kyllä ja se ihan repi sieluani, mutta minä onneton en silti totellut sitä – en voinut! Jos olisin totellut, olisimme heränneet kiusauksen lumoista jalostuneina ja parantuneina, mutta nyt – nyt olemme palaneet tuhaksi".

"Se oli varmaan omantuntosi ääni", sanoi Helga hiljaa.

"Ehkä, tahi Jumalan ihme. Olen kerran ennen vaaran hetkellä kuullut Allin selvän varoituksen ja todennut jälkeenpäin hänen sillä hetkellä palavasti rukoilleen Jumalaa puolestani. Olen varma, että rakastavan vaimon hieno vaisto sanoi hänelle tuona yönä minun taas olevan suuressa vaarassa ja että hän rukoili kiihkeästi Jumalaa pelastamaan minut. Armahtaen häntä Jumala salli hänen äänensä saapua korviini käsittämättömiä teitä, mutta minä olin sille kuuro. Ja nyt pelkään sillä teolla menettäneeni oikeuden rauhaan ja onneen. Sinä olet viaton – minä olen kaikkeen syypää – minun velvollisuuteni on sovitus, miten sen sitten löytänenkin".

Helga istui hiljaa. Einar katsoi häntä loistavin, tuijottavin silmin ja ojensi kätensä: "Hyvästi, Helga! En tiedä, miksi minusta tuntuu siltä kuin en tulisi enää milloinkaan näkemään sinua. Hyvästi, syvimmästä sydämestäni: anteeksi, kiitos ja hyvästi!"

Helga näki ikkunasta hänen menevän komeana ja ryhdikkäänä pastorille päin ja lysähti sohvan nurkkaan surunsa ja yksinäisyytensä valtaan kuin olisi vaipunut upoksiin. Ja syvältä sydämestä alkoi kuulua katkera vaikerointi, joka oli tuleva hänen yksinäisen elämänpolkunsa ainoaksi säveleksi: "Rakkaus on väkevä kuin kuolema, tuima kuin tuonela on sen kiivaus, sen hehku on tulen hehku, on Herran liekki. Eivät suuret vedet voi rakkautta sammuttaa, eivät virrat sitä tulvaansa upottaa..."

Einarilla oli asiaa pastorille. Hän astui tuttuun tapaansa pastorin kamariin ja tapasi hänet sieltä pöydän äärestä saarnaa valmistamasta. Pöydällä oli avoinna useita kirjoja, keskimmäisenä Raamattu. Pastorin silmiin tuli ilahtunut ilme, kun hän kääntyi tervehtimään nuorta ystäväänsä, mutta tämän muodossa oli jotakin niin vakavaa, että ilo sammui pastorin katseesta. Huolestuneena hän pidätteli Einarin kättä ja kysyi suoraan: "Mikä sinulla on, veli? Onko jotakin ikävää tapahtunut? Pura sydämesi, ripitä itsesi, niin ehkä siitä aukeaa valoisampi tie eteenpäin. Olen nähnyt, että sydäntäsi on kuluvana talvena painanut jokin taakka, ja olen kärsinyt puolestasi. Älä pidä minua tunkeilevana, sillä minä rakastan sinua kuin omaa veljeäni!"

Einar säpsähti mielessään. "Ripitä itsesi!" hän ajatteli. "Piileekö noissa pastorin sattumalta lausumissa sanoissa viittaus, että minun todellakin olisi ripittäydyttävä sekä pastorille että Allille. Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Siirtäisin vain osan taakkaani heille, ihmisparoille. En ripittäydy muille kuin Jumalalle, jos Hän sitten ottanee rippini kuullakseen ja antanee synninpäästön".

Hän vastasi hymyillen: "Eivät nämä ajat juuri tee mieltä iloiseksi. Tarvitseeko tässä sen raskaampaa taakkaa?"

Pastori kiiruhti keventyneenä myöntelemään:

"Eihän toki – liiaksi on surua kaikilla tästä surkeudesta. Kun ei Allikin tullut – luulen, että mammalla on pian tavallinen ohrakahvinsa valmiina. Täytyy mennä sanomaan, että hän pistäisi joukkoon pari oikeata pöönää, toisen sinua ja toisen minua varten..."

"Annahan olla... Minun on tästä heti mentävä – Alli odottaa ja on muitakin kiireitä..."

Einar toimitti asiansa, joka oli vähäpätöinen. Sitten hän istui hetken ääneti ja katseli pastoria, joka istui tuossa lempeänä, ystävällisenä, hiukan arkana ja ujona kuten aina, piippu kädessä. Einar oli viettänyt tässä pienessä vaatimattomassa huoneessa monta herttaista, naivisti ja vähään tyytyväisesti hauskaa hetkeä, joissa kuitenkin oli ollut kaunista, herkistynyttä inhimillisyyden runoutta. Mahtoikohan pastori tietää mitään? Einar oli viime aikoina ollut näkevinään pastorin rouvan silmissä outoa ilmettä, melkein kuin pelonsekaista ihmettelyä, jopa kauhua. Jos hän tiesi jotakin – Helga oli voinut tuskissaan ripittäytyä hänelle – niin pastorikin. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt siitä minkäänlaista merkkiä. Nyt tuli rouva sisään tarjotin kädessä. Aivan niin: hän ei katsonut Einaria silmiin kirkkaasti kuten ennen, vaan ainoastaan vilkaisi hämillisesti, tutkivasti, oudostelevasti. Einar tunsi kätensä hermostuvan, mutta sai sen onneksi hillityksi, ja samalla tuli huoneeseen Lauri, kääntäen kaikkien huomion itseensä. "Terve, Lauri!" sanoi Einar reilusti ja tämä tuli paiskaamaan kättä. Hän oli onnellinen, sillä äiti oli ostanut hänelle uudet sievät "mustankengän saappaat", joita hän oli saanut ruveta heti pitämään. Sitä paitsi hän oli aina iloinen silloin, kun Einar tuli heille, sillä niin uljaan, komean ja hienon miehen ystävyys isää kohtaan heijasti Laurin mielestä tähän ja koko pikku kotiin samaa kunnioitusta ja arvonantoa, jota ihmiset osoittivat Einarille. Isä aina virkistyi tämän seurassa ja käveli hänen mentyään vähän aikaa ryhdikkäästi ja reilusti. Nyt Einar rupesi puhumaan karhunkaadosta, jonka piti tapahtuman piakkoin. Hän oli nimenomaan pyytänyt pastoria mukaan ja luvannut hänelle toisen kiväärinsä, ja pastori oli ihastunut tästä niin, että oli mennyt vähäksi aikaa heikoksi. Pastorinrouva oli kyllä epäröinyt ja väittänyt, ettei hänen miehensä jaksa hiihtää niin pitkää matkaa, mutta Einar oli rauhoittanut ja sanonut, että miksi ei jaksaisi, kun ajetaan ensin hevosella Julman mökille ja sitten vielä Hirvijärvelle. Siitä ei ole enää kierrokselle pitkästi eikä konsti hiihtää heikollekaan, kun toiset aukaisevat tolan edellä. "Ja pahimmassa tapauksessa vedän veljeä loppumatkan kelkalla!" hän oli naurahtanut. Einarin miehekästä olemusta lämmitti voidessaan osoittaa ystävyyttä näitä kovan elämän palelluttamia ja aristuttamia, hiljaisia ihmisiä kohtaan. Lauri oli innoissaan ja tuijotti häneen ihailevasti.

Einar katsoi kolmea ystäväänsä ja tunsi sielunsa taakan käyvän kiduttavan painavaksi. Heitäkin vastaan hän oli rikkonut – tehnyt itsensä kelvottomaksi kuulumaan heidän puhtaaseen seuraansa ja työskentelemään tämän seudun hyväksi. Vaikka ihmisten joukossa oli täällä niinkuin muualla monenlaista ainesta, niin silti aina oli tuntunut selvältä, että niiden, jotka oli lähetetty tänne kansaa kasvattamaan, tuli näyttää hyvää esimerkkiä. Muuten ei työllä voisi olla menestystä. Sitä sääntöä vastaan hän oli rikkonut raskaasti – puhumattakaan muiden vielä hienompien lankojen katkomisesta. Hänen pitäisi päästä täältä pois kuten Helgan – ennenkuin tulisi mitään julkisesti tunnetuksi.

Hän nousi ja hyvästeli kaikki. Miksi hänestä yht'äkkiä tuntui, ettei hän tule näkemään enää näitä ihmisiä? Pastoria myös vaivasi sielun ahdistus, sillä hän oli kalpea ja huulet vapisivat. Mutta Einar kevensi tunnelmaa sanomalla, että seuraavalla viikolla, jos sää myöntäisi, mentäisiin ampumaan Julman Tuomaan vanha vihollinen. "Niin että veli laittaa varustuksensa kuntoon. Näkemiin!"

Lauri saatteli häntä portille saakka ja heilutti siinä vielä kättänsä. Kuljettuaan jonkin matkaa Einar käännähti ja heilautti vastauksen. Aurinko sattui silloin valaisemaan häntä, niin että hänen komea, uljas ryhtinsä ja päänsä kaunis asento näkyivät erikoisen selvästi. Se kuva painui Laurin uskolliseen ja hartaaseen sydämeen ainaiseksi, kuin olisi salama sen piirtänyt.

Einarin täytyi vielä mennä viemärisuolle antamaan joitakin ohjeita. Hän kulki syvissä ajatuksissa, miettien, miten voisi saada takaisin sen, minkä oli menettänyt – päästä puhtaalle, kirkkaalle tunnolle. Sen tuottama onni oli nyt selvinnyt hänelle uudessa, ennen kokemattomassa valaistuksessa, kun sen rinnalle oli astunut rikollisen intohimon juovuttava huuma. Seesteinen onni oli ylevää ja rauhallista – intohimojen onni oli valhetta, tulipaloa, josta ei jäänyt jäljelle muuta kuin tuhkaa. Hänen täytyi vakavasti tutkia asemaansa ja koettaa keksiä ne ansiotyöt, joilla hän voisi lunastaa takaisin entisen onnen. Hän muisti Allia, Elsaa, kehdossa uinuvaa pikku miestä, ja lämmin aalto tulvahti hänen sydämeensä. "Ehkä sittenkin", hän ajatteli, "Jumala antaa tämän kerran anteeksi sen, etten totellut tuota ääntä silloin yöllä...?" Hän oli saapunut sepän pajan kohdalle ja seisahtui siinä mietteissään, kääntyen katsomaan sinne, missä hänen kotinsa oli. Silloin kajahti terävä laukaus ja hän kaatui tielle suulleen. Pajan ovella leijaili pieni ruudinsavun hattara.

XXIV

Seppä heräsi kuin unesta ja tuijotti hetkisen kivääriin, jonka piippu tuntui hiukan lämpimältä hänen käteensä. Tuhokorpit olivat sittenkin saaneet usutetuksi hänet hirmutyöhön, käyttäen hyväkseen tuota aamullista suuttumusta ja sen takaa elpynyttä vanhaa katkeruutta. Estävä ääni ei ollut puhunut tällä kerralla mitään, vaan oli kuin sallimus antanut kaiken tapahtua. Se oli mennyt silmänräpäyksessä: kun metsänhoitaja oli ilmestynyt seisoskelemaan tielle, seppä oli äkillisen mielijohteen vallassa siepannut kiväärin piilonurkastaan ja ampunut melkein tähtäämättä!

Tyrmistyneenä hän viskasi aseen maahan: sen laitto oli siis ollut vanhan kehnon houkutusta! Hän tunsi tunnossaan kipeätä tuskaa ja katsoi maantielle. Tuolta tuli Julman Tuomas kiireesti tänne päin, varmaan siksi, että oli kuullut laukauksen ja näki ehkä jonkun makaavan tiellä. "Kohta minut otetaan kiinni ja pistetään raudat käsiin – ehkä nilkkoihinkin... Mutta sitä en voi sietää!"

Seppä katseli hurjistuneena ympärilleen kuin etsien pakotietä. Sitten hän yht'äkkiä sieppasi pajan seinustalta suksensa ja lähti suinpäin hiihtämään metsään vievää tietä myöten sille ainoalle suunnalle, joka nyt tuntui hänestä turvalliselta: Hirvijärvelle ja sen takana odottavalle rajalle päin. Mitähän jos hiihtäisi rajan yli kauas karjalaiskyliin, keinottelisi sieltä pohjoiseen Ruijan rannalle ja piilisi siellä Jäämeren soutajana? Sitä tietä saattaisi hyvässä lykyssä mennä Amerikkaan, jossa varmaan olisi turvassa. Hän oli jo päässyt metsän varjoon, kun kuuli Tuomaan huudon ja kääntyi katsomaan: väkeä oli ehtinyt kokoontua ruumiin ympärille, jossa nyt tiukasti kysyttiin, kuka oli ampunut surmalaukauksen. Varma vastaus selviäisi tuossa tuokiossa ja kohta olisi miesparvi kuin susilauma hänen jäljessään, sillä Tuomas oli tietenkin nähnyt hänen lähtönsä ja luultavasti epäili muutenkin, sen aamullisen asian takia. Ja hänellä kun ei ollut asetta mukanaan – oli sentään: hänen pitkä, partaveitsen vertainen puukkonsa! Niinpähän kävi kuin saattoi arvata: tuolla jo muuan juoksee nimismiehelle päin ja toiset menevät pajaan. Nyt ne tulevat sieltä, Tuomaalla varmaankin kädessä pyssy, jota kaikki ihmeissään tarkastelevat. Nyt miehet hajaantuvat kiireesti, valmistautuakseen takaa-ajoon. Jäljethän kyllä ovat selvät, sillä lumeen syntyy latu, mutta seppä uskoi olevansa parempi hiihtäjä kuin yksikään noista. Paitsi ehkä Julman Tuomasta, joka oli uskomattoman rivakka ja sitkeä. Mutta pianhan se nähtäisiin.

Seppä kääntyi tiensä suunnalle ja läksi hiihtämään. Oli onni, että hän oli tuolla pahalla hetkellä sattunut olemaan lakki päässä ja että hän oli tullut temmanneeksi kintaat käsiin lähtiessään. Muut pukineet olivat heikkoja eikä ollut evästä palaakaan, mutta liikkeellä ollen kyllä tarkenisi ja tulitikkuja hänellä oli, niin että yöksi saisi risuvalkean; evästä hän ottaisi Julman mökistä vaikka väkisin. Hänellä oli varmat luulonsa, että Tuomaan aitan kätköistä löytyisi hänellekin riittävä pala hirvenlihaa, sillä sellaisen riistan lavaksi hän oli mielessään päätellyt sen lihakimpaleen, jonka oli sattunut vilahdukselta näkemään Tuomaan kontissa. Ei Tuomas muuten olisi pyrkinyt syömään sitä muiden näkemättä eikä pysynyt niin hyvässä voinnissa kuin petunsekaisesta leivästä huolimatta tämän talven oli ollut. Se on ampunut hirvensä jo ensimmäisillä paksun lumen keleillä, jolloin hiihto on käynyt hyvin, mutta hirven juoksu huonosti: "Ampukoon vain ja hyvä on, kun sai!" arveli seppä mielessään ja paineli menemään niin että suihki. Keli oli liukas ja lumi oli kovettunut melkein suksen kantavaksi, niin että kesällä runsaasti aikaa vievä, soita kierrättelevä vaivalloinen taival lyheni uskomattomasti ampuessaan viivasuorana Hirvijärveä kohti.

Seppä hiihti uupumatta tunnin toisensa perästä ja oli jo aivan huoleton ajajistaan. Hän hidasti hiukan vauhtiaan lähtiessään oijustamaan laajan suon poikki, jonka keskellä oli siellä täällä metsäisiä saarekkeita. Hän tunsi seudun, vaikka täällä ei kesällä kuljettu, nevat kun olivat melkein ylipääsemättömiä: hän oli siis hiihtänyt kuusi tai seitsemän tuntia ja katkaissut monen penikulman taipaleen. Ilta rupesi pimenemään – hän hiihtäisi tuonne saarekkeeseen ja värjöttelisi siellä risuvalkean ääressä pimeimmän ajan. Takaa-ajajat eivät voisi hiihtää pimeässä, vaan heidänkin täytyisi leiriytyä. Niin seppä laskeutui suolle ja lähti purevassa viimassa ja pimenevässä illassa ponnistelemaan saareketta kohti, huoletonna vainoojistaan.

Mutta kun hän oli hiihtänyt hetken aavaa pitkin ja kääntyi katsomaan taakseen, hän säpsähti nähdessään miehen, jonka tunsi Tuomaaksi, juuri laskeutuvan metsän rinnasta aukealle ja rupeavan tulemaan tasaisessa käyntihiihdon tahdissa, keveästi ja nopeasti. Seppä ei pelännyt yhtä miestä, mutta hän toivoi hartaasti, ettei tämä olisi ollut Tuomas, sillä hänen kanssaan seppä ei halunnut riitaa. Välimatka lyheni nopeasti ja jopahan kuului Tuomaan käskevä huuto: vaati tietenkin pysähtymään ja antautumaan hyvällä. Tuomaalla ei näyttänyt olevan asetta – pyssy selässä hän ei olisi kyennyt hiihtämään noin nopeasti, vaikka saikin tulla toisen aukaisemaa latua. Uskoi varmaan taivuttavansa sepän kuten ennenkin hyvällä ja viisaalla puheella. Siinä Tuomas erehtyi tällä kerralla.

Huolimatta uudesta huudosta, joka levisi lakeudelle terävänä ja tuimana, seppä läksi jatkamaan matkaansa, pitäen nyt niin kovaa kiirettä kuin väsähtäneet voimat suinkin sallivat. Oliko Tuomas sittenkin sitkeämpi hiihtäjä kuin hän? Mahdollisesti – ainakin harjaantuneempi, koska oli ollut tänä talvena enemmän suksien päällä kuin hän. Joka tapauksessa välimatka lyheni lyhenemistään, hitaasti mutta varmasti. Seppä oli oikeassa: kulunut talvi oli ollut Tuomaalle todellinen hiihtotalvi: Milloin vain oli joutanut, hän oli risteillyt salolla pyssyineen, ahdistellen huurremetsoja ja kokien riekontarhojaan. Ja sitten oli se yksi ajo, päiväkausia kestänyt sitkeä ponnistus, jolloin nälkäinen, voimakasta ravintoa himoitseva ihmispeto oli hellittämättä pysytellyt kuningashirven jäljillä, kunnes vihdoin uupumus oli voittanut tämän ja se oli uhmaten kääntynyt päin, silmät tulta iskien, hatasarvet laajalla ja etukaviot valmiina iskuun. Tuomas ei mielellään muistellut tätä kohtausta, sillä huolimatta metsämiehen huumaavasta ilosta hänestä oli tuntunut jonkin verran ilkeältä lähettää surmanluoti tuon komean, mahtavan eläimen rintaan. Sehän oli sitä paitsi laiton teko. Mutta hänen vaimonsa ja pikku Joonan sekä eräiden muiden läheisten, kurjuutta kärsivien ihmisten kalpea muoto sai Tuomaan tukahduttamaan epäilyksensä ja niin kajahti terävä laukaus ja tuonelle sortui Tapion uljas ajokas. Vaieten, murheellisena ajon onnellisesta päättymisestä huolimatta, Tuomas katsoi suuren elämän sammumista, kun hurme virtasi lumelle, silmät särkyivät ja voimakas rinta puhalsi viimeisen raukenevan henkäyksen.

Sepän kadotessa ensimmäisen saarekkeen kuusikkoon Tuomas hiihti jo aivan lähellä. Seppä kuuli hänen huutonsa, jossa oli suostutteleva sävy, mutta ei välittänyt siitä. Tuomaasta ei ollut hänelle muuta vaaraa kuin että hän hidastutti hänen kulkuaan, jos saavutti, ja silloin voivat muut takaa-ajajat tavoittaa hänet. Täällä oli paha hiihtää, sillä lumi oli pehmeätä ja maa täynnä kaatuneita puita, joiden oksat törröttivät estävinä joka haaralla. Seppä ponnisteli urheasti eteenpäin työntäen lujasti syvään uppoavilla sauvoillaan. Tuomas tavoittaisi häntä täällä yhä enemmän...

Yht'äkkiä seppä pysähtyi kuin naulittuna: Tuomaan huuto kajahti aivan läheltä, mutta se ei ollut enää käskevä eikä sovitteleva, vaan kauhistunut, hätäinen, säpsähdyttävä parkaisu. Ja samalla kuuluva verta hyytävä, kumea mörinä ilmaisi sepälle silmänräpäyksessä, mistä oli kysymys: hän oli todennäköisesti kulkenut korjulla makaavan, syvään lumeen hautautuneen kontion päällitse ja oli herättänyt sen siten ja vielä sauvojensa pistoilla, niin että se oli ollut valmis karkaamaan pystyyn Tuomaan heti hiihtäessä hänen latuaan myöten paikalle. Mutta nythän hän pääsisi takaa-ajajastaan! Mitä? Seppä häpesi tätä silmänräpäykseksi esiin pujahtanutta halpamaista ajatusta ja kääntäen nopeasti suksensa lähti tulista vauhtia apuun. Tuonenkorpit rääkkyivät hirmuisesti ja kielsivät häntä menemästä, mutta kirkkaana kuului nyt toisaalta Jumalan jylisevä käsky. Sepän sielun täytti juhlallinen, ylevä miehuus: nyt oli siis tullut hetki, jolloin hän saisi katsoa silmästä silmään elämänsä mustaa saatanaa, tuota hirviötä, joka oli tehnyt niin paljon pahaa köyhälle kansalle, säikähdyttänyt pikku Annin mielisairaaksi ja varmaan kavaluudellaan horjahduttanut hänet tämän aamun murhatyöhön. Ehkä Jumala oli johtanut asiat tähän ja sallisi hänen antaa oman henkensä korvaukseksi siitä, mitä oli tehnyt, oman ja toivottavasti karhun hengen myös?

Sepän tulla tömähtäessä paikalle Tuomas, makasi suullaan lumessa ja karhu nuuski häntä epäluuloisesti. Verta oli lumessa eikä seppä voinut päätellä, elikö Tuomas. Mutta sitä ei ollut nyt aikaa ajatella. Hän hyppäsi suksiltaan, veti naapukan syvälle ja lujaan päähänsä, että se edes jonkin verran suojaisi pedon hampaita vastaan, kuoraisi äkkiä risaisen takin päältänsä ja kääräisi sen vasemman käsivartensa ympärille, tarttui pitkään terävään puukkoonsa ja lähti etenemään karhua kohti. Yhäkin raivoissaan talviunensa häiriytymisestä ja oudoista, vihamielisistä hajuista tämä oli poistunut Tuomaan luota, noussut kahdelle jalalle ja katseli nyt veripunaisilla silmillään epäluuloisesti ja koko ajan kumeasti rönkyen ja möristen sepän nopeasti suorittamia liikkeitä ja päättäväistä, vaanivaa lähentymistä. Kontio tunsi miehen: hän oli sama, joka oli kesällä tullut häntä kohti juuri tuolla tavalla, sisukkaasti, hammasta purren ja silmissä peloittava, pistävä kiilto, kuin olisi niistä sinkoillut keihäitä. Suvella kontio oli paennut, mutta nyt hän ei väistyisi tuumaakaan, sillä täällä oltiin hänen omalla, ikimuistoisella pesä-alueellaan. Hän oli pureskellut tuon toisen vihollisensa aika kypsäksi ja antaisi tälle saman voitelun...

Seppä tiesi, mitä oli tehtävä: hänen oli ensimmäisellä salamannopealla hyökkäyksellä päästävä petoon kiinni rinta rintaa vastaan, työnnettävä takkiin kääritty vasen käsivarsi sen suuhun ja upotettava puukko, ennenkuin kontio ehtisi katkaista hänen selkärankaansa tai muuten tehdä häntä kykenemättömäksi, niin voimakkaalla pistolla kuin mahdollista syvälle kylkeen, lapaluun alle, sydämeen saakka. Ja isku oli sitten uudistettava niin monta kertaa kuin käsivarsi suinkin käskyä tottelisi...

Seppä oli kuin hyppyyn valmistautuva ilves ja ponnahti, saatuaan lujan jalansijan, matalalta petoon käsiksi, onnistuenkin työntämään käsivartensa sen kitaan. Ennenkuin hölmistynyt kontio ehti käyttää valtavia etukäpäliään, seppä oli toteuttanut myös toisen päämääränsä: iskenyt pitkän puukkonsa raivonsa koko voimalla kontion kylkeen. Tuskainen, kaamea rönkynä ilmaisi sen sattuneen hyvin ja tumma verivirta ruiskusi nietokselle. Mutta samalla kontio kiskaisi päätänsä taaksepäin, niin että käsivarsi irtautui suusta, iski hampaansa sepän päähän ja rouhaisi valtavilla käpälillään... Kerran vielä, ennenkuin kuolon hämärä rupesi laskeutumaan sepän silmiin, hän kuitenkin ehti uudistaa pistonsa, työntää tappavan teräksen kipeän syvälle ja päästä vakuutukseen siitä, että vannottu kostotyö oli suoritettu...

Kun muut takaa-ajajat saapuivat paikalle, makasi siellä kuollut kontio, rautaisessa syleilyssään seppä, jonka pää oli murskattu, selkäranka poikki ja molemmat kyljet auki reväisty. Ei tarvinnut kysyä, miten kontio oli kuollut, sillä sepän käsi puristi vielä puukonvartta, jonka pitkä terä oli työnnetty juurta myöten pedon sydämeen. Sepän silmissä oli yhä terävä kiilto ja kasvoilla voitonriemuinen, melkein onnellinen ilme. Kun sitten käännettiin Tuomas selälleen, huomattiin hänessä elonmerkkejä: olkapäät tuntuivat olevan möyhynä, mutta valtasuonet taisivat olla eheitä, koska verta ei ollut vuotanut sentään tuon enempää. Kiireesti miehet tekivät tulen ja rupesivat parhaan ymmärryksensä mukaan virottelemaan Tuomasta. Väliin he arasti, ihmettelevästi, vilkaisivat seppään, joka sai edelleen maata karhun kuolonsyleilyssä, ja heidän mielessään asui pyhä, kunnioittava ajatus.

XXV

Pastorinrouva oli antanut kantaa ruusunsa kuopasta keittiöön, sillä kevättalvi oli jo kirkastunut aurinkoisemmaksi. Pekka oli valmistanut tarpeelliset väkevät mullat, vedet ja voima-aineet, joilla ruusuille nyt annettiin elämänhalua. Sitten ne vietiin ruokasaliin ja saliin, jokunen pastorinkin huoneeseen, kasvattamaan versojaan ja odottelemaan kukkimisen aikaa. Rouva katsoi niihin vielä kerran, käänsi niitä vähän ja istui sitten väsyneenä hetkeksi huokaamaan. Sitä ei oikeastaan haluttanut tehdä, sillä heti kun ajatukset pääsivät irtautumaan työstä, joka edes hiukan niitä vangitsi, ne riensivät kuin kilvan käsittelemään ja pohtimaan kaikkea sitä, mitä viime aikoina oli täällä tapahtunut. Ja silloin palasi mieleen sama tyrmistys kuin Einarin kuolinpäivänä, sama kammo ja jännitys, kun miehet syöksyivät ajamaan seppää takaa ja toivat vihdoin selkosista järkyttävän saaliin. Allin surua ja tuskaa ei voinut lakata muistamasta – eikä Helgan, joka ei jaksanut hillitä itseään, vaan itkien sanoi Allille: "Minähän rakastin häntä myös!" Se asia, johon Helga oli niin syvästi kietoutunut, oli saanut äkillisen, järkyttävän lopun ainakin toisen osallisen kohdalta. Minkälainen sen loppu olisi Helgan osalta, senhän kyllä saattoi kuvitella, vaikka tämä paikkakunta ei tulisi sitä näkemään. Mutta Einar oli kuollut, sydämeen ammuttuna kuollut äkkiä kuin leikattuna. Käsittämätöntä on, miksi sellaista pitää tapahtua? Oliko hänen lankeemuksensa niin paha, että se vaati näin ankaran rangaistuksen, vai liittyikö siihen jotakin vielä syvempää ja kohtalokkaampaa kuin itse lemmenhairahdus? Mutta onko olemassa mitään syvempää ja kohtalokkaampaa kuin rakkaus? Yhtä uljas kuin eläessään, Einar oli arkussaan, jonka äärestä ei Alli-raukkaa tahdottu saada pois. Kummako tuo. Ei elämää voi ymmärtää, vaan siinä täytyy kulkea kuin sokea ihmisvilinässä. Ikävää oli, kun ei ollut ainoatakaan kukkaa, jonka olisi paareille laskenut, vaan täytyi tyytyä havuseppeleeseen. Seppä ei saanut semmoistakaan, vaan haudattiin hiljaisuudessa rikollisten ja itsensämenettäjien puolelle. Kuolleita ja alituista surua – siinä oli ollut kuluneen talven suurin rikkaus. Kun yhden sanomakellot olivat lakanneet soimasta, niin jo oli saanut ruveta heiluttamaan kelloa toisen vainajan hyvästijätöksi. Nälkä, taudit, kuolema – milloinkaan heltiämätön, viiltävä köyhyys niin paremmissa kuin vaatimattomammissakin majoissa – mitä tästä lopulta tulee?

Pastorinrouva hyrähti itkuun. Hän ei tavallisesti itkenyt muiden ollessa saapuvilla, vaan säästi kyyneleensä yöksi, jolloin uni ja pimeys armahtivat ihmisiä, vapauttaen heidät hetkeksi suruista ja murheellisten olentojen näkemisestä. Kun Laurin tasainen hengitys ilmaisi hänen nukkuneen, kun pastori oli lakannut kääntyilemästä levottomasti vuoteessaan, silloin rouva saattoi päästää valloilleen päivien ja viikkojen kuluessa kasautuneet tunteensa. Kyynelten tippuessa pielukselle hän joka kerta aloitti alusta – nuoruudesta, toiveista, haaveista, tuosta kaikesta, jonka ihmiset kohdaltansa hyvin tuntevat ja muistavat, ja jonka he tietävät enimmäkseen luhistuneen pettymyksiksi. Hän seuraili elämänpolkuansa askel askeleelta, kunnes saapui tänne, salojen, erämaiden, lumen ja hallan vangiksi, ja tunsi, että edessä oli elämän viimeinen näytös. Tännekö hänen siis oli jäätävä, tännekö miehensä ja poikansa? Sitä vastaan hän kapinoi, rukoillen joka yö kiihkeästi Jumalaa osoittamaan keinon, miten he pääsisivät pois, hekin saamaan elämältä edes hitusen sitä iloa ja nautintoa, jonka olivat kerran kuvitelleet niin suureksi, ja valmistamaan Laurille parempia tulevaisuuden mahdollisuuksia. "Muuten hän jää tänne ja katoaa petunsyöjäin joukkoon".

Pastorin rouva tiesi, että tämä toive, ajatus ja pelko vaivasi myös hänen miestänsä, joka samoin alituisesti ja erittäinkin yön hiljaisuudessa taisteli siitä Jumalan kanssa. Mutta inhimillisin silmin ei voinut nähdä mitään tietä tämän toiveen toteutumiseen. Ei auttanut muu kuin kärsivällisesti taistella edelleen ja uskoa, että Laurin kohtalo valkenisi muiden ihmisten avulla, kun eivät omat vanhemmat kyenneet sitä hoitamaan. Mutta eihän tässä ehdi enempää istumaan, vaan täytyy lähteä liikkeelle...

Lauri oli hiipinyt hiljaa, muiden huomaamatta, kuusimajaan, jossa Einar-setä lepäsi arkussaan. Se oli vielä auki sitä varten, että kaikki saisivat nähdä hänet viimeisen kerran, jos tahtoisivat. Lauri ei voinut käsittää, että hänen suuri miehekäs ystävänsä, jonka kädenlyönti oli niin reilu, jonka katse oli niin loistava ja lämmin, ja nauru niin miellyttävän sointuva, jonka ulkomuoto oli juuri sellainen kuin kuninkailla tiettävästi on, lepäsi nyt tuossa sinertävän kalpeana, elottomana. Lauri kosketti Einarin kättä: se oli kylmä, kova ja tunteeton, ja hän pelkäsi sitä, mutta puristi sitä siitä huolimatta, sillä hän tahtoi vielä kerran sanoa hyvästiä suurelle ystävälleen, isän toverille ja puolustajalle, jonka kulmain uhkaava rypistys vaimensi tunnottomain ihmisten ivahymyn silloin, kun pastorin kädet vapisivat niin, ettei kahvikuppi tahtonut niissä pysyä. Kuka nyt puolustaisi isää, joka oli niin köyhä, että kaikki uskalsivat nauraa hänelle vasten silmiä, kuka löisi häntä toverillisesti olkapäälle ja kohtelisi häntä ylimpänä vieraanaan, kertoen kaskuja niin, ettei isä enää voinut lakata nauramasta? Ei ollut toista sellaista, vaan isä sai arkana värjötellä kamarissaan ja surra yksikseen Einarin kaameata kuolemaa, pää painuneena pöydälle käsien varaan, vanhan Raamatun päälle. Mutta Lauri kasvaisi pian ja tulisi Einarin kaltaiseksi mieheksi, jota kaikki ehdottomasti kunnioittaisivat, joka olisi jyrkkä ja ankara, mutta samalla ystävällinen erittäinkin niille, jotka olivat köyhiä, arkoja, vaatimattomia ja onnettomia. Lauri ponnisti voimansa äärimmilleen, ettei itku pääsisi puhkeamaan, mutta ei voinutkaan hillitä itseään siksi, että Helga, joka oli tullut suoraan portista tänne arkun luo, rupesi äkkiä itkemään. Helga katsoi varoen ympärilleen ja – kun kuusia oli niin tiheässä, ettei kukaan juuri voinut ulkopuolelta nähdä sisään – kumartui äkkiä ja painoi huulensa Einarin käteen. Sitten hän vei Laurin kiireesti pois ja he läksivät yhdessä kävelemään metsätielle. Kovan viiman vuoksi ei äiti päästänyt Lauria hautausmaalle, niin että hän sai istua yksin kotona sen aamupäivän. Kirkonkellon surulliset kumahdukset kuuluivat selvästi isän hiljaiseen huoneeseen, jonka pöydän ääressä Lauri istui...

Yksi asia oli Einar-sedän kuoleman yhteydessä, josta Lauri ei puhunut kenellekään – se nimittäin, ettei hän voinut muistella vihalla seppää, vaikka tämä oli surmannut Einarin. Se oli kyllä käsittämättömän pahasti tehty, mutta Lauri tajusi hämärästi, ettei seppä ollut siitä vastuunalainen. Kuullessaan ihmisten moittivan seppää ihan inhoten ja kauhistellen Lauri katsoi lattiaan eikä puhunut mitään. Tosiasia oli, että tämä koski hänen sydämeensä kipeästi, sillä hänen käsityksensä mukaan seppä oli ollut suuri ja jalo mies, ainoa täällä, joka oli Einarin vertainen. Hän oli uskaltanut mennä puukko kourassa karhun kimppuun pelastaakseen oman takaa-ajajansa hengen. Eikö se ollut jalo teko? Vain Einar oli samanmittainen mies – niin, ehkä hiukan mittavampi, sillä jos joku olisi ollut vaarassa, hän olisi käynyt tämän puolesta taisteluun vaikka kuinka epätoivoisissa olosuhteissa. Sillä sellainen on kunnian miehen velvollisuus. Niin isä oli selittänyt ja Lauri ymmärsi sen. Mutta kuka sanoo, ettei seppä olisi tehnyt samoin? Tarkemmin ajatellen Lauri uskoi, että seppä olisi käynyt karhun kimppuun sulinkin käsin, jollei asetta olisi sattunut saataville. Seppä oli ollut Laurin ystävä, ja sitä, miksi hän oli ampunut Einarin, Lauri ei voinut käsittää. Sen oli Jumala niin sallinut. Lauri oli surrut kuullessaan, että seppä oli haudattu murhaajien nurkkaan ja ettei hänelle oltu tehty kunnollista arkkua – oli vain höyläämättömistä laudoista hotaistu ruma laatikko. Isän lähtiessä hautaamaan häntä Lauri oli kuiskannut hänen korvaansa niin hiljaa, ettei isä ollut tahtonut saada hänen tarkoituksestaan selvää: "Sano seppäraukalle terveisiä ja pyydä anteeksi hänen puolestaan. Ei seppää pidä sortaa – isähän tietää, että seppä oli hyvä mies!" Ja tultuaan kotiin isä oli kertonut puhuneensa juuri niin kuin Lauri oli käskenyt, ja isän silmistä oli kimmeltänyt kaunis ja lämmin tuike. Lauri oli onnellinen sen johdosta, sillä hän uskoi nyt, että Jumala oli antanut sepälle anteeksi. Ja Einarille myös, jos tämä oli tehnyt jotakin syntiä – kuolema oli sovittanut kaikki, niinkuin äiti oli eräänä iltana sanonut. Kun oli suunniteltu havuseppelettä Einarin haudalle, oli Laurilta ollut pujahtamaisillaan kysymys, eikö sepän haudalle myös? Mutta onneksi hän oli samalla oivaltanut, ettei sitä varmaankaan pidettäisi sopivana; kuka nyt murhaajan haudalle seppelettä... Kuitenkin Lauri ajatteli, että isä ja äiti olisivat varmaan ymmärtäneet hänen tarkoituksensa ja sallineet sen, elleivät olisi pelänneet muiden ihmisten siitä pahentuvan. Alli-täti ymmärtäisi hänet myös ja Einar-setä, joka silmät kirkkaina ojentaisi hänelle kätensä ja sanoisi: "Se on oikein! Seppä ansaitsee havuseppeleensä, sillä hän oli todella kunnonmies!" Mutta Lauri ei silti puhunut ajatuksestaan, sillä hän ymmärsi, ettei se nyt tulisi hyväksytyksi.

Äiti pyysi Lauria, kun oli sinä päivänä lauhempi sää, hakemaan aidan takaa kauniita kuusenhavuja Einar-sedän seppelettä varten. Isä läksi mukaan. He hiihtivät ensin metsätietä vähän matkaa, kunnes tulivat tietämäänsä kauniiseen kuusikkoon, josta taittelivat tarvitsemansa määrän. Suojatuuli oli pudottanut lumen pois oksilta, jotka sen johdosta loistivat voimakkaasti tummanvihreinä ja hyöteinä. Kun aurinko paistoi niihin, heräsi mieleen iloinen kevään aavistus. Aurinkoisina päivinä Lauri oli tarkkaan pitänyt silmällä päivänpuoleisen räystään reunaa ja oli jo kerran todennut, että siitä irtautui vesitippoja, joissa valo kimmelsi eli "visersi" kauniisti, niinkuin hän sanoi. Elleivät he olisi olleet niin murheellisella asialla, olisi kevään hiljalleen elpyvä henki ilahduttanut toivon väreilyllä heidän mieltänsä. Nyt heistä tuntui jollakin tavalla loukkaavalta ja epähienolta olla iloinen ja nauraa; isä sanoi, ettei nauru nyt sointunut elämän säveleeseen, vaan kirahti viiltävästi. Sitten he palailivat hiljakseen kotiin, sillä isä hiihti hyvin verkkaisesti, ja illalla äiti sitoi seppeleen. Hän tuumiskeli isän kanssa, koetettaisiinko laittaa siihen värin vaihteluksi edes paperikukkia, joita äiti osasi tehdä ja joita oli joulukuusen koristeina, mutta luopui siitä ajatuksesta isän neuvosta. "Havuseppele vain, puhdas havuseppele ilman minkäänlaisia koristeita sopii parhaiten täällä havun ja petun maassa". Yöksi seppele vietiin ulos. Kun Lauri aamulla meni katsomaan sitä, se oli jäätynyt valkeaan huurrekimalteeseen. Ensin äiti aikoi tuoda sen sisään sulamaan, mutta sitten se huomattiin kauneimmaksi juuri tällaisena.

Mutta illalla hautajaisten jälkeen Lauri sai olla muiden mukana Alli-tädin luona viettämässä Einar-sedän muistoa. Hän leikki hiljaa Elsan kanssa sänkykamarissa ja katsoi sieltä saliin, jossa Alli-täti istui sellaisessa paikassa, että hänet saattoi nähdä. Siellä olivat rovasti ja ruustinna, nimismies rouvineen ja anoppeineen, kanttori ja kestikievari – kaikki herrasväet paitsi Helgaa. Tämä oli aamulla tullut varhain katsomaan Einaria ja sitten heidän palattuaan metsätieltä poistunut suoraan kotiinsa, menemättä hautausmaalle. Helga ei enää käynyt missään muualla kuin illalla äidin luona, jolloin he usein sulkeutuivat sänkykamariin, varmaankin itkeäkseen siellä yhdessä, koska Helgan silmät olivat sen jälkeen aina ja äidin melkein aina punaiset. Konttorissaan Helga istui ihmisten käydessä pöytänsä takana eikä noussut tervehtimään ketään, nyökkäsi hän vain sieltä tai ojensi kätensä. Eikä hänen luonaan enää käynyt ketään muita kuin niitä, joilla oli asiaa postiin. Lauri oli kuullut ihmisten puhuvan tästä, vieläpä vihjailevan sellaista, jota Lauri ei tahtonut ajatellakaan. Aikaisilla ihmisillä oli omat kauheat asiansa. Hän ei uskonut Helgasta sellaista, vaan katseli häntä ollessaan hänen luonaan koulussa entisellä ihastuksella, lisänä vielä osanotto ja sääli, joka johtui Lauri ei oikein tiennyt mistä. Helga oli laihtunut ja iho oli vielä valkeampi kuin ennen. Kärsivällisesti hän oikoi Laurin mutkallisia sekaharjoituksia, jotka eivät mitenkään tahtoneet tulla oikein, ja kertaili hänen kanssaan Suomen vaikeasti muistettavia vesistöjä. Välillä hän kuitenkin vaipui ajatuksiinsa – ihan kesken puhettaan – ja tuijotti sanattomana eteensä. Silloin Lauri ei häirinnyt häntä – uskalsi tuskin hengittää. Sitten Helga säpsähtäen heräsi ja rupesi jälleen näyttämään kartasta vesistöjä ja vuoristoja...

Elsa oli kasvanut ja tullut vakavaksi ja kalpeaksi. Hänen suuret siniset silmänsä katselivat maailmaa surumielisen kummastelevasti, ja kesken dominopelin, jota he sen rauhallisuuden vuoksi nyt leikkivät, hän saattoi laskea kätensä ristiin helmaansa ja huoata vanhasti ja väsyneesti. Mutta kun pikku veli rupesi äännähtelemään kehdossaan, Elsan äidilliset vaistot heräsivät. Suu supussa piispitellen ja päivitellen hän hypähti kehdon ääreen ja rupesi hellästi muka touhuamaan, kunnes Alli-täti saapui. Lauri tuijotti Alli-tätiin lumottuna, sillä tämän vaalea, runsas kiharatukka ja iso sykerö, surun ja valvomisen aiheuttamasta kalpeudesta huolimatta kukoistavat kasvot – koko pää – oli hänestä kuin ilmestys, enkeli, kukka, kun se kohosi mustan surupuvun kaulantiestä kauniina, kuningatarmaisena. Alli-täti ei välittänyt Laurista, vaan polvistui kehdon ääreen ja paljastaen ison, kauniin, valkoisen rinnan ojensi sen pikku miehelle, joka alkoi juoda janoisesti ja joskus takoi rintaa pienillä nyrkeillänsä. Lauri yritti kääntää ujostellen katsettaan pois, mutta jäi samalla tuijottamaan Alli-tätiin, jonka kasvoja valaisi kirkas, onnellinen hymyn ja rauhan ilme. Sitten tulivat Laurin äiti ja nimismiehen rouva saapuville, istuivat kehdon ympärille ja alkoivat jutella tyytyväisinä, rauhoittuneina ja ilahtuneina hekin, sillä hetkellä muistamatta olevansa hautajaisissa. Hetken kuluttua Elsa nyhjäisi Lauria käsivarresta, huomauttaen, että nyt oli hänen vuoronsa...

Tuomas oli tuotu ensimmäisessä hädässä pikkupappilaan, jonka pirtissä pastorinrouva oli hirvitellen koettanut sitoa häntä, pesten hänen haavojaan viinalla ja tukkien niitä taulalla. Sitten hänet siirrettiin kestikievarin pirttiin, jossa oli väljempää. Kanttori, joka ymmärsi luunvikoja, tuli katsomaan Tuomasta ja arveli, ettei hänen konstinsa riitä tähän, sillä olkapää tuntui olevan möyhynä. Koetti kuitenkin venyttää kättä suoraksi ja lastoitti sen, ettei se päässyt retkumaan, eikä sitten ollut tehtävänä muuta kuin odottaminen. Tuomaan vaimo ja pikku Joona saapuivat kiireesti hoitamaan häntä, vaimo istuen vuoteen ääressä yöt ja päivät ja Joona vartioiden vähän syrjempää tarkkaavaisesti isän kasvojen ilmettä. Muutamien sekavien ja vaikeiden vuorokausien jälkeen Tuomas rupesi kaikkien ihmeeksi tulemaan tajulleen, tunsi omaisensa ja alkoi kuiskaten vaatia tietoja, miten hän oli pelastunut. Hän oli hiihtänyt lujaa vauhtia sepän jäljessä, huudellut hänelle ja miettinyt, miten saisi suostutetuksi hänet luopumaan turhasta paosta, kun samalla lumen pinta oli särkynyt hänen altansa ja hänet oli lyönyt maahan ärtyneen kontion valtava käpälä. Kerran hän vain oli ehtinyt kiljaista ja toivoa, että seppä tulisi apuun, kun pedon hampaat upposivat hänen olkapäähänsä ja hän pyörtyi. Kuultuaan sitten, mitä seppä oli tehnyt, Tuomas hymyili vaisusti, mutta ylpeästi. Hänhän tunsi sepän – sellaisia miehiä oli harvassa. Se, että hän ampui metsänhoitajan, oli äkkipuuskan eikä pahuuden vika...

Tuomas makaili viikon toisensa jälkeen, kunnes haavat lakkasivat märkimästä ja umpeutuivat. Sitten hän vähitellen rupesi liikuttelemaan käsivarsiansa, jotka olivat aluksi jäykät kuin umpeenruostuneet saranat. Mutta kun niitä hierottiin ja haudottiin sekä uupumatta venyteltiin, niin rupesivathan ne liikkumaan edes jotenkin, vaikka ei niin korkealle ja voimallisesti kuin auran, kuokan ja kirveen käyttö olisi vaatinut. Viimeisillä hankikeleillä hän lähti hiihtämään kotiinsa vaimonsa ja pikku Joonan kanssa, hankkimaan rehuja Helunalle, joka oli tällä aikaa poikinut. Joonan katseesta loisti ilo, kun hän käänsi suksensa kaukaista erämaankotia kohti, ja hänen mielessänsä kuvasteli miehekkäitä suunnitelmia. Kaikki onnettomuudet unohtuivat sillä hetkellä uuden toivon rusottaessa Hirvijärven puoleisella taivaalla.

Pastorinrouvan ruusut eivät ehtineet kukkia vielä silloin, kun Helga lähti. Hiljaa hän valmisti menonsa puhumatta siitä muille kuin pastorinrouvalle, joka oli hänen uskottunsa ja tukensa. Illalla ennen lähtöänsä, jonka piti tapahtua varhain seuraavana aamuna Kinnus-Eeran reessä, hän oli pastorinväen luona hyvästillä. He istuivat keittiökamarissa kuten lukemattomia kertoja ennen, pastori, rouvansa ja Helga pöydän ääressä, Lauri ikkunasohvalla kirjoineen. Helga oli mustissa – Einarin kuoleman jälkeen hän oli pitänyt vain mustaa – vaiteliaana, kuten aina viime aikoina, varsinkin pastorin läsnä ollessa. Puhe ei tahtonut luistaa keneltäkään – ei ollut puhumista, ja katseet hakeutuivat hajamielisesti ulos, nyt jo vaaleanhämyiseen kevättalven iltaan. Vihdoin Helga nousi, ojensi arasti kätensä pastorille ja kuiskasi nöyrästi "hyvästi" ja "kiitos kaikesta". Pastorin huulet vapisivat liikutuksesta ja hän piti kauan Helgan kättä omissaan, tapaillen sanoja, joilla voisi keventää tämän nuoren ihmisen taakkaa, lohduttaa häntä, nostaa hänet ylös maasta, jonka tomussa näki hänen henkensä taistelevan ja rukoilevan. "Ole rohkea, lapseni!", hän sai sanotuksi, "kestä kohtalosi urheasti äläkä puolustele itseäsi, vaan kuule herkästi tunnon nuhteita. Kerran sen Jumala rauhoittaa ja sydämeesi astuu jälleen onni, toisenlainen kuin olit odottanut, hiljaisesti alistuva ja surumielinen, mutta hieno ja kaunis. Muista meitä, jotka täällä rukoilemme puolestasi, ja anna anteeksi tälle kaukaiselle sydänmaalle, jossa sinua odotti niin erikoinen, järkyttävä kohtalo..."

Helga vaipui pastorinrouvan syliin hyrskähtäen itkuun. Hetken siinä oltuaan hän meni Laurin luo ja heittäytyi polvilleen syleilemään häntä. Lauri oli jo isän sanojen johdosta joutunut kovaan kamppailuun itkua vastaan ja tuijotti nyt huulet vapisten Helgan loistaviin, tummiin, kyyneleisiin silmiin. Helgan soperrellessa hyvästiä ja hyväillessä häntä Lauri laski kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi hänelle jotakin. Ei isä eikä äiti kuullut hänen sanojaan, mutta Helga kuuli: "Älä itke! Kun tulee kesä, menemme katsomaan Einarin hautaa ja viemme sinne kukkia sinunkin puolestasi!" Helga hymyili ja nousi. Hän syleili pastorinrouvaa kuin äitiänsä ja oli mennyt. He katsoivat hänen jälkeensä, kun hän poistui maantien yli postikonttoriin päin, näkivät hänen seisahtavan siinä olevan ison koivun luona, viipyvän hetkisen ja sitten lähtevän hitain, hyvin hitain askelin. He eivät tienneet Helgan hakevan sen henkilön jalan jälkiä, joka oli elokuun hallayönä ilmestynyt hänen rinnalleen tuosta koivun varjosta, saatellut häntä perille asti, väliin kuin vahingossa koskettaen häntä, tullut sisään ja vähitellen johtanut hänet siihen intohimojen paloon, joka vähää ennen oli tuntunut Helgasta uskomattomalta, mahdottomalta, mutta joka sitten olikin osoittautunut niin peräti luonnolliseksi, mahdolliseksi ja aivan itsestään selväksi. Ja vaikka Helgan elämä oli sillä hetkellä katkennut, vaikka hänen täytyi nyt poistua täältä häpeän ja ihmisten tuomion lamauttamana, niin hän ei silti voinut silmänräpäystäkään moittia tuota miestä eikä katua, mitä oli tapahtunut. Päinvastoin hänet valtasi nytkin, kun hän tuli huoneeseensa ja sen kaikki järkyttävät, tyrmistyttävät muistot heräsivät hänen mielessään, ihan riemuitseva hurmio ja hän ojensi käsivartensa ja huulensa tuliseen syleilyyn ja suudelmaan. Sellainen hän oli, tunnustaakseen täyden totuuden. Hän ei välittänyt halveksimisesta eikä tuomiosta, vaan rakasti Einaria edelleen ja odotti kuin elämänsä suurinta riemun silmänräpäystä sitä hetkeä, jolloin saisi pitää käsivarsillaan hänen lastansa...

Portailta kuului hiljaisia askeleita, ja ovi, joka oli Helgalta jäänyt vielä lukitsematta, aukesi narahtaen. Ennenkuin Helga ehti mennä katsomaan, kuka tulija oli, ilmestyi ovelle Alli. Se oli niin odottamaton ja säikähdyttävä vierailu, että Helgan sydän rupesi sykkimään rajusti ja hänen täytyi istuutua. Alli istuutui myös ja katsoi outo ilme silmissään hämyiseen huoneeseen – Helgan makuukamariin, jossa oli enää vain hänen väliaikainen vuoteensa. Hän aikoi ilmeisesti virkkaa jotakin, mutta vaikeni edelleen, kun ei saanut tavoitetuksi sopivia sanoja. Vallitsi kotvan risahtamaton hiljaisuus, kunnes Alli vihdoin sai kuiskatuksi: "Siis lähdet huomenna?" – "Niin". – "Miksi ollenkaan tulit tänne?" – "Sitä en tiedä – kohtalo toi". – "Oletko raskaana Einarille?" – "Olen". – "Ellet olisi tullut tänne, hän vielä eläisi". – "Kunpa olisi tapahtunut niin!" – "Rakastatko vielä Einaria?" – "Kaikesta sydämestäni ja sielustani!" – "Tässä huoneessako?" – "Niin". – "Sinä yönäkö, jolloin hän tuli pitäjältä ja kävi hakemassa postin?" – "Niin". – "Jumala rankaisi häntä liian kovasti!"

Sitten Alli ei enää jaksanut hillitä itseään, vaan puhkesi epätoivoiseen itkuun, jonka keskeytti hurjilla, kiivailla moitteilla, uhkauksilla ja vihan ilmauksilla, väännellen käsiään ja purren nenäliinaansa. Hän vaati Helgaa antamaan pois hänen miehensä, jonka oli kavalalla kevytmielisyydellä viekoitellut häneltä, kielsi häntä enää Einaria rakastamasta ja muistamastakaan, ja sanoi lopuksi tahtovansa itselleen Helgan lapsen, koska ei voinut sietää sitä ajatusta, että osa Einarista sittenkin jäisi Helgan omaksi. "Et saa rakastaa etkä muistaa häntä ja lapsi sinun on luovutettava minulle, kuuletko, minulle!"

Helga oli vastannut Allin kysymyksiin hiljaa, nöyrästi ja lyhyesti, ettei vain ärsyttäisi häntä, ja ollut hänen itkiessään ja raivotessaan vaiti. Mitäpä hän olisi voinut sanoa, sillä olivathan tapahtumat muodostuneet Allille kohtalokkaaksi, julmaksi, ansaitsemattomaksi iskuksi. Olisiko Helgan vallassa ollut sen estäminen? Sitä hän oli miettinyt joka tietoisen hetkensä, harkiten kaikki alusta loppuun saakka, mutta aina oli tulokseksi koitunut hiljainen kuiskaus: ei olisi. Hän oli tahdoton ja voimaton Einarin käsissä, ja kun tämä ei ollut häntä säästänyt, hän ei ollut voinut pelastua. Kun Alli hiukan rauhoittui, rupesi Helga hiljaa ja varovaisesti puhumaan tästä. Hän sanoi omantuntonsa olevan puhdas siihen nähden, että hän olisi tietoisella ja tahallisella kiemailulla koettanut vietellä Einaria, mutta myönsi heti ensimmäisestä silmänräpäyksestä toivottomasti rakastuneensa häneen. "Itse parhaiten tiedät, kuinka vastustamaton hänen persoonallisuutensa, hänen lumousvoimansa oli". Helga väitti viimeiseen saakka taistelleensa kohtaloansa vastaan, mutta se oli ollut mahdotonta. "Se oli hänenkin kohtalonsa ja hän otti minut. Tiedät, Alli, että harva nainen olisi voinut vastustaa häntä. Onko kohtuullista, että näin moitit minua? En luule hänen rakastaneen minua ainakaan siten kuin sinua, ja olen varma siitä, ettei hän olisi sinua jättänyt, jos olisi saanut elää. Minut hän jo ehti jättää. Älä riistä minulta hänen muistoansa ja lastansa, jota en voi luovuttaa. Sinä olet omistanut hänet kokonaan ja aina – minä sain hänestä vain sirun. Salli minun pitää se. Anna anteeksi, Alli, hänelle ja minulle tämä onneton, salaperäinen asia, ja omistakaamme molemmat rakkautemme hänen muistolleen..."

Allin mieleen muistui Helgan sanojen johdosta Halko-Simo ja hänen hiljaiset sanansa rakkauden suuruudesta. Se selitys, jonka hän nyt oli Helgalta saanut, asetti yht'äkkiä kaiken tapahtuneen välttämättömän kohtalon valoon. Hän nousi ja ojensi Helgalle kätensä ja he seisoivat siinä syvästi hämyisessä huoneessa vaiti ollen, kalpeina, tuijottaen toisiaan oudosti silmiin. Sitten he äkkiä syleilivät... Saman korkean vaaran laelta, jolle Helga oli tullessaan pysähtynyt silmäämään edessään olevaa sinisten salojen vaiteliasta, juhlallista maata, hän nyt kääntyi katsomaan taakseen. Hän ei nähnyt paljoa, sillä lumipyryn harmaus peitti salot verhonsa taakse. Mutta hänen ei tarvinnutkaan nähdä, sillä nyt hän tiesi kärsimyksen ja riemun sielläkin saavuttavan syvimmän ja korkeimman asteensa. Kääntyessään matkansa suuntaan hän tuijotti sydämeensä ja rupesi taas väristen laskemaan ja tutkimaan sen yhä auki olevia onnen haavoja.

XXVI

Lauri istui keittiökamarissa ja luki Lasten Kuvalehteä, sitä jännittävää kertomusta, jossa kuvattiin, kuinka kotka oli vienyt pienen lapsen kalliopesäänsä ja kuinka Johannes-niminen urhoollinen mies henkensä uhalla pelasti sen. Siinä oli kuvakin: kotka hyökkäili vimmatusti köyden mutkassa istuvaa Johannesta vastaan, joka puolustautui käyrällä, melkein sapelin näköisellä aseella. Tekstissä sanottiin, että hän löi kotkaa alppisauvallaan, mutta olivatko ne tuollaisia? Kotka oli hurjan ja vaarallisen näköinen ja Lauri tarkasteli sitä kiinnostuneesti, sillä se muistutti mieleen hänen oman kotkansa.

Hän oli ruvennut lukemaan ikävissään, sillä hän oli alakuloinen ja levoton. Helga oli matkustanut pois ainaiseksi eikä Lauri tiennyt, tulisiko hän tapaamaan häntä enää milloinkaan. Alli-täti lähtisi lapsineen niin pian kuin pienokaista voitaisiin kuljettaa ja olot muuten järjestyisivät. Mutta nämähän olivat sellaisia asioita, joiden tuottama ikävyys pian haihtui. Murheellisinta oli se, että isä oli sairastunut. Hän makasi huoneessaan kuumeisena ja heikkona. Rinnassa tuntui pistoksia ja hengitys oli lyhyttä ja läähättävää. Äiti oli säikähtyneen näköinen, luki lääkärikirjaa ja vaihtoi usein kääreitä. Katkerasti hän oli itsekseen, puoliääneen, hymähtänyt, ettei täällä ollut ainakaan jäistä puutetta. Lauri oli ymmärtänyt, mitä äiti sillä tarkoitti. Hän olisi halunnut olla isän luona, mutta äiti ei antanut muuta kuin käydä. Silloin isä hymyili raukeasti ja ojensi kätensä, ja väsyneisiin silmiin syttyi hetkeksi kirkas tuike.

Lauri tiesi tarkoin, miten isän sairaus oli saanut alkunsa. Edellisenä sunnuntaina oli ollut jäätävä pakkaspyry, ikäänkuin loppuva talvi olisi tahtonut näyttää voimiaan viimeisen kerran. Isä oli ollut väsynyt ja alakuloinen ja äiti oli houkutellut häntä jäämään pois kirkosta. Mutta sitä isä ei voinut tehdä, sillä saarnavuoro oli hänen eikä hän mitenkään voinut jättää rovastia pulaan. Olisi pitänyt lähettää sana viimeistään lauantai-iltana. Hän lähti siis kirkkoon kuten ennenkin. Lauri sattui olemaan keittiössä heidän palatessaan ja Pekan tullessa sinne kirkkokahville. Pekan poskipäät olivat kylmettyneet valkoisiksi ja hytisten hän sanoi: "Kunhan ei pastori olisi vilustunut, sillä järvellä oli kovin kylmä". Hän kertoi sitten, että kirkkokin tuntui kylmemmältä kuin ennen. "Mikä lienee raakuus ilmassa tänä päivänä". Lauri kiiruhti sisään, jossa isä oli jo riisuutunut vuoteeseen. Hänellä oli niin vilu, että hampaat kalisivat, ja äiti riensi valmistamaan lämmikettä.

Äiti oli aina hirvitellyt lämmittämätöntä kirkkoa ja sanonut, että siitä isä kerran saa kuolemantaudin. Lauri ei kyllä voinut käsittää sitä, että kirkkojakin voitaisiin lämmittää, ja outo ajatus se oli täällä kaikille, mutta niin kuuluttiin kuitenkin paremmissa paikoissa tehtävän. Äiti oli kertonut kirkkojen olevan etelässä hienoja ja kodikkaita – käytävillä oikein matot, ja niin lämpimiä, etteivät papit tarvinneet alttarilla eikä saarnatuolissa turkkia. Se tuntui Laurista saavuttamattomalta ylellisyydeltä. Mutta isä arveli, että kun ei vain kansa kävisi kaikesta tästä komeudesta huolimatta kirkossa vähemmän siellä kuin täällä, jossa tultiin jumalanpalvelukseen pakkasellakin. Isä aina jonkin verran hermostui, kun muut rupesivat moittimaan kirkkoa, eikä myöntänyt arvostelua juuri missään suhteessa oikeutetuksi. Lauri ymmärsi tämän: se oli sitä samaa ajattelua, joka sai hänet itsensä puolustamaan tätä kotipitäjäänsä ja sen ihmisiä vieraiden tylyä puhetta vastaan.

Nyt oli käynyt niin kuin äiti oli pelännyt: isä oli todellakin vakavasti sairastunut. Lauri aavisti hämärästi, että isä voi kuolla. Hän oli tyrmistynyt siitä ajatuksesta ja tuijotti siihen lakkaamatta. Illalla hän pelkäsi vuoteessaan, sillä pimeässä hän oli heti näkevinään viikatemiehen seisomassa isän oven takana, pää kallellaan kuunnellen, milloin tulisi astua sisään. Lauri rukoili lapsellisia rukouksiaan isän puolesta liittäen oikein kätensä ristiin ja katsoen Jeesukseen päin, jonka katse loisti salaperäisesti hämyn läpi. Mutta hän ei saanut minkäänlaista vastausta. Hänen ympäristössään vallitsi masentunut hiljaisuus – vain pyry vinkui monta päivää pitäen sitkeästi yllä talven valtaa. Kaikki olivat vaiteliaita tai puhuivat melkein kuiskaamalla. Kun Lauri ikävissään joskus hiipi pirttiin, kääntyivät siellä heti katseet häneen ja joku kysyi arasti: "Miten isä nyt voi?" Hän ei osannut vastata mitään, vaan palasi melkein heti taas sisään. Siellä hän oleksi yksikseen enimmäkseen äidin huoneessa ja kuunteli isän vaivalloista, korisevaa hengitystä. Väliin hän pääsi äidin mukana katsomaan isää, joka makasi kuumeisena, silmät ummessa. Laurin pienet askeleet kuultuaan hän avasi ne ja hymyili – puhua hän ei enää jaksanut. Illoin Lauri kuitenkin nukkui kesken surullisten ajatustensa herätäkseen silloin tällöin siihen, että äiti nousi vuoteestaan, jossa lepäili täysissä pukeissaan, ja meni hoitamaan isää. Lauri odotti, milloin hän taas ilmestyisi kynttilä kädessä ovelle, jotta voisi hänen ilmeestään todeta, oliko isä parempi, oliko jo tapahtunut se "käänne", josta kaikki puhuivat ja joka kuului ratkaisevan, tulisiko kuolema vai paraneminen. Mutta äiti ei ollut kertaakaan iloisemman, vaan aina yhä hätääntyneemmän näköinen. Lauri ihaili äitiään, sillä tämä koetti selvästi parastaan, heittäytymättä vain itkemään toivottomana ja lamaantuneena.

Lauri oli tullut tietämään, että kaiken tämän murheen lisäksi äidillä oli alituisena raskaana huolena sekin, ettei ollut ollenkaan rahaa. Isä ei juuri nähnytkään rahaa, jota tällä perukalla yleensäkin oli sangen niukasti. Kukapa välitti maksaa pappien palkkoja rahassa, kun ne voi suorittaa luonnossa, hallan vieruilla viljanpehkuilla. Mutta ilman rahaa ei tullut toimeen ja isällä oli vielä lukuvelkoja. Joskus tuli rantamaasta outoja kirjeitä, joiden sisällys teki isän ja äidin onnettomiksi. "Se on hyvin rikas mies, se konsuli, ja vanha ylioppilastoveri, mutta ankarasti kirjoittaa silti saatavastaan". Niin Lauri oli kerran kuullut isän huokaavan ja lisäävän: "Vastaan hänelle ja koetan parhaani mukaan selittää tilannetta täällä ja pyytää, ettei hän nyt vielä panisi lainaansa uloshakuun". Isä oli näyttänyt Einarille kirjettä ja Einar oli mennyt ihan kalpeaksi suuttumuksesta. Kunpa Einar eläisi! Hän varmaan osaisi parantaa isän ja selvittää kaikki pulmat. Siitä asti Lauri oli katkerasti vihannut tuota tuntematonta "konsulia".

Pastorin kuumeisten ajatusten ainoana kohteena oli hänen pieni poikansa, jonka hiljaisiin askeliin hän väliin heräsi tuskallisesta horroksestaan ja jonka uskollinen, murheellinen katse tunkeutui kuumeen sumun läpi. Pastori koetti puristaa hänen pientä laihaa kättänsä, jossa luut tuntuivat hentoina ja liian selvinä, ja epätoivo sen johdosta, että tauti mahdollisesti saattaisi nyt leikata hänet pois, järkytti koko hänen olemustansa, tehden tilanteen vielä pahemmaksi. Mielikuva siitä, että hänen kuolemansa kautta Laurin kohtalo tulisi auttamattomasti kahlituksi tänne erämaahan, jossa hän painuisi saavutetulta kulttuuriasteelta takaisin viljelemättömään pohjametsään, asettui sen pettymyksien ja vastoinkäymisten pitkän sarjan huipuksi, joka taukoamattomana rivinä välähteli pastorin sielussa. Viimeisillä voimillaan hän koetti puhua siitä vaimonsa kanssa ja saikin tämän oivaltamaan syvän tuskansa. Mutta silloin pastorinrouva kumartui miehensä puoleen ja sanoi hellästi: "Jos Jumala ottaa sinut meiltä pois, niin muutan heti armovuosien päätyttyä rantamaahan ja toimitan Laurin kouluun, niinkuin hänen sukuunsa kuuluu. Älä siis huolehdi siitä, vaan keskitä koko tahdonvoimasi paranemiseen!"

Pastori puristi vaimonsa kättä ja ummisti silmänsä. Hän ymmärsi yht'äkkiä, että hänen kuolemansahan se siis oli Laurin pelastus, se olosuhteiden muutos, joka oli välttämätön; jos hänen vaimonsa ja poikansa mieli päästä korvesta sivistyksen ääreen. Hän itse oli se kahle, joka oli sitonut Laurin tänne, hänen elämänsä oli tämän tulevaisuuden pahin este. Kuinka harvinaisia ja nerokkaita olivatkaan Jumalan tiet! Terveytensä päivinä pastori ei ollut tullut ajatelleeksi asiaa tältä kannalta, sillä hän oli tahtonut työskennellä poikansa eteen elävin voimin ja iloita hänen onnestaan. Hän oli vain yleensä rukoillut Jumalaa osoittamaan tien, joka johtaisi toivottuun päämäärään. Nyt Jumala oli noudattanut hänen pyyntöään: anna itsesi poikasi puolesta, niin toivomuksellesi aukeavat väkisinkin toteutumismahdollisuudet!

Hiljainen, syvä riemu täytti pastorin mielen. Jumala oli tehnyt hänet yht'äkkiä niin rikkaaksi, että hän kykeni lunastamaan Laurin tulevaisuuden – oli suonut hänelle sen ylevän osan, että hän sai uhrautua poikansa puolesta. "Niin sydämen halusta, niin mielellään!" Pastorin ajatukset toistivat alituiseen noita sanoja ja hän koetti kuiskata Laurin nimeä. Vaikka hänen olisi ollut kaaduttava voiman ja terveyden korkeudesta kuin petäjä, hän olisi antanut henkensä epäröimättä, jos se olisi ollut tällainen ainoa ehto – mitä sitten nyt, jolloin hiljainen elämänväsymys, joka jo kauan oli hiipinyt pastorin kintereillä, teki uhrin vain vapahduksen korkeaksi hetkeksi, oveksi ikuiseen lepoon. Jumala oli hyvä ja armollinen, kun tyytyi näin vähään, jalo ja antelias, kun varusti köyhän näin suurella rikkaudella...

Pastorinrouva ei tiennyt, miten pastori oli hänen lohduttavat sanansa ymmärtänyt ja minkälaisen johtopäätöksen niistä tehnyt. Pastori ei keskittänyt tahtoansa paranemiseen, vaan vaipui alistuvaan rauhaan, miettien poikaansa ja edessä olevan oven avautumista. Sen taakse hän oli koettanut katsoa koko elämänsä: pian hän saisi nähdä, mitä siellä oli.

Lauri heräsi. Äiti seisoi hänen vuoteensa vieressä kynttilä kädessä ja kuiskasi: "Tule sanomaan isälle jäähyväisiä". Oli pimeätä ja kylmää. Lauri pukeutui kiireesti ja meni äidin mukana. Isän huoneessa olivat Pekka, Selma ja vanha Kustaava. He istuivat ovensuussa ja Kustaavalla oli huivi silmillä. Lauri kääntyi tyrmistyneenä, neuvotonna, hätääntyneen ujona isään päin, näki hänen riutuneen muotonsa ja tarttui hänen käteensä. Isän silmät avautuivat ja niistä tuikahti tunteva katse, käsi puristi heikosti ja huulet koettivat muodostaa sanoja. Lauri ei saanut niistä selvää, mutta ne varmaan merkitsivät sitä hyvästiä, jonka jälkeen ei enää tavata. Äiti oli Laurin vieressä, kumartuneena miehensä puoleen. Millä hetkellä viikatemies tuli? Elikö isä vielä, vai joko hänet oli leikattu pois? Laurin murhe ja tuska purkautui niiksi kyyneleiksi, joita hän oli koko talven urhoollisesti pidätellyt, ja Pekka veti hänet suojelevasti luoksensa.

XXVII

Kun Lauri äidin saattelemana meni takaisin vuoteeseensa ja jäi tuijottamaan pimeään, hänen sydäntään vaivasi kipeä tuska sen johdosta, ettei hän enää saisi nähdä isän lämmintä katsetta ja lempeää hymyä eikä kuulla hänen rauhallisesti, turvallisesti neuvovaa ääntänsä. Hänen oli toisin silmänräpäyksin mahdotonta uskoa, että isä oli mennyt pois, ja hänen teki mieli huutaa isän nimeä. Äiti oli vielä isän huoneessa; Lauri totesi, että siellä oli pimeätä, sillä oven raoista ei kiilunut valoa. Häntä rupesi peloittamaan tämä pimeä yksinäisyys, ja äkkiä hän oli taas näkevinään viikatemiehen, mutta nyt menossa pois. Lauri nousi ja meni isän huoneeseen. Äiti oli siellä polvillaan isän vuoteen ääressä ja kyyneleet valuivat niin tasaisena virtana, että olisi luullut niiden uurtavan poskiin vaon. Lauri meni hänen luokseen, otti häntä kädestä ja pyysi lapsellisesti tulemaan pois. Ja äiti totteli, suuteli isän kättä ja käski Laurin tehdä samoin. Käsi oli jo kylmentynyt.

Sitten seuraavat päivät olivat kuin unta. Lauri oleskeli hiljaisena ja puhumattomana omissa mielipaikoissaan, mutta enimmäkseen makuukamarissa, jonka vieressä isän huone oli. Isä oli siellä vielä. Lauri hiipi joskus katsomaan häntä: isä oli rauhallisen näköinen, melkein kuin olisi hymyillyt. Vaihteeksi Lauri luki ja kävi muutaman kerran leikkimässä Alli-tädin luona Elsan kanssa. Mutta sielläkin oli kovin surullista eikä Lauri voinut olla siellä kauan. Elsan silmät olivat tulleet entistä suuremmiksi ja Alli-täti oli vakava ja kalpea. Einar-sedän kuvia oli kaikkialla – Laurin isästä oli olemassa vain yksi pieni kuva; se oli äidin albumissa. Parin päivän perästä tuli nikkari-Topi tekemään isälle arkkua. Hän oli valkokiharainen, iloluontoinen vanha mies, Laurin taattu ja luotettu ystävä. Hänen höyläpenkkinsä ääressä Lauri nyt enimmäkseen istuskeli, katsellen, kuinka pitkät lastut suihkusivat höylän aukosta ja kuinka Topi taitavasti liimasi lautoja yhteen. Hänen pikku ajatuksensa vaelsivat väsyneesti mielikuvasta toiseen, mutta palasivat aina siihen, että tuossa oli siis hänen isänsä nukkuva. Hän ei puhunut juuri mitään, vastasipahan vain yksikantaan tehtyyn kysymykseen, mutta Topille hän ilmaisi sen toivomuksen, että isän arkusta oli tehtävä kaunis. "Varmasti!", vastasi Topi, "teen siitä niin kauniin kuin ikinä osaan". – "Ja se on maalattava oikealla öljymaalilla eikä tervalla ja noella". – "No tietenkin, totta kai!" vakuutti Topi, "tulehan katsomaan – tässä ovat jo kimrööki ja öljy valmiina odottamassa!" Lauri oli tyytyväinen eikä huomannut, kuinka Topi katsoi Pekkaan ja molemmat sitten pudistivat huolestuneen näköisinä päätänsä. Mutta niin pian kuin Topi oli saanut arkun valmiiksi ja jättänyt sen maalattuna kuivamaan hän katsahti aina vain totisena istuvaan Lauriin ja sanoi iloisesti: "Kuule, Lauri, mitenkähän olisi, jos Topi tekisi sinulle oikein parhaimmanlaatuisen kaaripyssyn, sellaisen, joka ajaa nuolen ihan näkymättömiin? Sattui jäämään niin sopiva lankunpätkä". Laurin silmäripset värähtivät ja hänen kasvoilleen tuli tyytyväinen ilme. Topi nauroi pitkän, tuuhean partansa takaa ja ryhtyi heti työhön. Lauri totesi, että tämä samoin kuin muukin puutyö kävi Topilta hyvin – että pyssyn tukista tuli silmää hivelevän hienolinjainen ja urasta suora. Totta kai, kun Topilla oli erikoinen urahöylä, jolla ei muuta kuin kurautteli vain. Hienot Topi laitteli myös liipaisimet: ei sellaista ässäkoukeron näköistä linkkua, joka kiinnitetään tukin kylkeen eikä ole hyvä laukaisemaan, vaan ihan oikean niinkuin pyssyssäkin tukin keskelle kaivettuun koloon, jossa se toimii kuin liipaisimen tulee. Sen yläpään Topi veisti hanan muotoiseksi, niin että kun syrjästä vilkaisi tukkiin, se oli melkein kuin oikea pyssy. Perä oli pitkä, kauniisti kaartuva ja tukeva, niin että sen voi heittää poskelle ja tukea olkapäähän kuin ainakin kiväärin. "Katsohan näin", puheli Topi ja teki temppuja aseellaan, "näin kaartilaiset Helsingissä äkseeraavat, tiedäthän siellä, jossa Pyyvaaran Jaakko palveli vuosikausia". Lauri tunsi Pyyvaaran Jaakon, joka oli ollut toissa perttulina lomalla täydessä univormussa ja lyönyt komeudellaan koko pitäjän hämmästyksiin. Vain seppä ja Einar-setä olivat olleet hänen vertaisiaan pituudessa ja rotevuudessa. Isä oli kerran arvellut, että kansan elinvoiman täytyi olla suuri, kun Pyyvaaran köyhässä torpassa, jossa ei juuri petutonta talvea nähty, oli kasvanut niin komea ja virheetön mies, että kelpasi Suomen kaartiin.

Sitten kun pyssyn tukki oli saatu valmiiksi, lähdettiin etsimään sopivaa kaaripuuta. Topi osasi jutella erilaisista mahdollisuuksista siinä suhteessa niin mukavasti ja tiedustella Laurin kokemuksista niin arvokkaasti ja toverillisesti, että tämä unohti alakuloisuutensa ja tuli iloisesti puheliaaksi. He olivat yksimielisiä siitä, että paras ja iskevin kaari tulisi männyn janhuksesta, mutta päättivät luopua siitä nyt, kun sitä ei ollut kotona ja paksua janhuspölkkyä olisi vaivalloista raahata kotiin kaukaa suolta. Kotiin se näet oli tuotava, sulamaan, sillä jos sitä rupeaisi halkaisemaan siellä, niin se ollen jäässä luultavasti pirstoutuisi siruiksi, janhus kun pyrkii muutenkin olemaan haurasta. "Mutta kun kaikki katajat ovat lumen alla, niin mistä sitten selkä saadaan?" kysyi Lauri huolestuneena. "Tulee se kuusennäreestäkin hyvä, kunhan etsitään hitaasti kasvanut ja ohutoksainen", lohdutti Topi. Niin lähdettiin hiihtämään sitä samaa tuttua metsätietä tuohon kuusikkoon, josta Einarin seppelehavut oli taiteltu, ja jossa isä oli seisonut mietteissään sauvoihinsa nojaten ja katsellut laajojen soiden yli kaukaisille sinisaloille. Laurin mietteet kävivät väkisin surullisiksi, mutta kun Topi hyppäsi suksiltaan valitsemansa näreen juureen ja humahti kinokseen vyötäisiä myöten, hänen täytyi nauraa Topin ällistyneelle ilmeelle. Lunta oli ollut kuluneena talvena paljon ja äskeinen tuisku oli sitä vielä lisännyt. Laurin ajatukset kiintyivät taas hänen pyssyynsä, ja touhuissaan he palasivat kotiin, jossa Topi terävällä puukollaan pian vuoli kaaren sopivan sujuvaksi. Karjakko-Kustaava haki hamppukuontalon, kiskaisi siitä hienot tukut pitkiä säikeitä ja nostaen kursailematta hameensa rupesi kämmeneensä sylkäisten kierittelemään lihavaa reittänsä vastaan vankkaa punonnaista, joka varmasti jousessa kestäisi. Ja siinä työnsä lomassa istuskellessaan Pekka oli vuoleskellut mainion, komean villikissan, ja sille erikoisen kahvan, josta kiinnipitäen sen saattoi nykäistä nuoralla hirmuvauhtiin, niin että se näytti seisovan liikahtamatta paikallaan, kumean vonkunan vain ilmaistessa, että reuna ihan leikkasi ilmaa. Kun jousi vihdoinkin valmistui, vuolivat Topi ja Pekka nuolia niputtain ja miehissä mentiin navettapihalle koettamaan asetta. Lauri kun laski nuolen taivasta kohti, niin se hävisi näkymättömiin eikä pudonnut lähtöpaikalleen, vaan kantautui tuulen mukana jonnekin kauas. Ja Topi kun päästi ladon seinään, niin nuolen siihen äjähtäessä sen varsi riksahti poikki kuin tulitikku. Niin kova voima oli Laurin uudessa kaaripyssyssä. "Vartioi nyt", kehoitti Topi vakavasti, "pirtin katolla kuivamassa olevia lihoja, etteivät tiaiset ja kuuksingaiset hakkaa niitä piloille ja kanna metsään".

Kaikkialta näin tuulahti Lauria kohtaan vaatimattomien ihmisten osanotto ja lohdutuksen halu. Lauri tajusi sen ja oli uskollisille ystävilleen siitä kiitollinen. Illoin maata pannessaan hänellä oli hienosti haikea olo, samalla nautintorikas lapsellisesti muistaessaan kaaripyssyään, villikissaansa ja hamariansa, Pekan tekemää konetta, jossa kaksi äijää alkoi vimmatusti iskeä välissänsä olevaan alasimeen, kun vain rupesi vetämään ja työntämään alustan päällyslautaa, ja isäänsä, joka vielä uinui huoneessaan, omassa vuoteessaan. Sinne Lauri oli usein illalla pujahtanut, ja isä oli sellainen, ettei milloinkaan tiennyt, mitä yllätyksiä hänellä saattoi olla: kun hän meni kaapilleen ja kaiveli hetkisen sen lokeroita, niin sieltä voi löytyä rintasokeria tai herkullisia inkiväärikaramelleja tai tavallisia "pompommeja" tai jotakin muuta, joka teki loikomisen isän vieressä aivan erikoisen hauskaksi.

Sitten äiti pyysi Lauria hakemaan isän seppelettä varten kuusenhavuja, mikäli mahdollista myös sellaisia, joissa olisi kauniita käpyjä. Kuultuaan asian Pekka otti kirveensä ja lähti mukaan, ja taas he hiihtivät entistä tuttua tietä. Valittiin oikein kaunislehväinen kuusi, jonka latvaoksissa oli runsaasti käpyjä, ja kaadettiin se. Siitä taiteltiin parhaimmat ja vietiin äidille, joka hiljaisen ja kärsivän näköisenä solmi niistä illalla samanlaisen seppeleen kuin Einarille. Ainoakaan hänen ruusuistaan ei ollut ehtinyt versoja pitemmälle, joten pastorillekin sai riittää paljaiden havujen tumma, surullinen kauneus. Pastorinrouva ajatteli siinä työskennellessään, että näin tuli ollakin, että loppumattomat sinervät havusalot lausuivat täten paimenelleen sopivasti viimeiset jäähyväiset.

Sitten tuli hautajaiset ja ihmisten vilinää. Lauri tunsi, kuinka rovastisedän suuri, turvallinen koura laskeutui leppoisasti hänen päälaelleen, ja näki ruustinnatädin kosteat sinisilmät edessään. Alli-täti veti hänet puoleensa ja Elsa katsoi häneen suurin tyynin silmin, todeten, että "nyt ei sinullakaan ole enää isää". Sitten Lauri taas painui syrjemmäksi, tarkkailemaan asiain kulkua taustalta, niinkuin hänen tapansa oli. Hän kävi äidin kanssa kuusimajassa, viimeistä kertaa hyvästelemässä isää, ennenkuin arkku suljettaisiin. Hän kosketti isän kättä... Sitten kansi ruuvattiin kiinni ja miehet puhelivat tällaisiin puuhiin kuuluvista seikoista, veisattiin virsi ja lähdettiin pitkänä jonona kirkkoa kohti. Ensimmäisenä ajoi Pekka, kuljettaen isän arkkua liistereellä, valjaissa vanha Laukki, jonka vempeleeseen oli sidottu valkoinen liinasuikale. Sitten tulivat äiti ja Lauri ja sitten rovastisetä. Oli kylmä ja viima puhalsi purevasti.

Nyt istuttiin kirkossa. Lauri oli kuin unessa, pannen merkille kaiken mitä tapahtui kuin olisi ulkopuolelta katsonut jotakin näytelmää. Hän säpsähti, kun kanttori Saastamoisen johtama kuoro, jonka hän oli erikoisesti harjoittanut tätä varten, yht'äkkiä rupesi laulamaan hyvin murheellista laulua, joka kipeästi kaihersi sydämessä. Alli-tädin ääni kuului kirkkaana joukosta. Hän oli laulajista kaikista kaunein. Einar-setää ei ollut haudattu kirkossa eikä hänen haudallaan ollut laulettu. Se oli Laurista ikävää, kun hän nyt sitä ajatteli. Einar-setä oli laulanut muille niin paljon ja kauniisti, että olisi pitänyt vuorostaan laulaa hänelle, kun hänet laskettiin hautaan. Mutta kanttori ei ehkä silloin ehtinyt saada kuoroa harjoitetuksi. Nyt rovastisetä asettui isän pään kohdalle kirja kädessä ja odotti laulun loppumista...

Pitkän elämänsä aikana rovasti oli ehtinyt täällä kaukaisessa nälkämaassa nähdä monia ihmiskohtaloita, joiden kaaren alle mahtui täysi määrä kärsimyksien, kurjuuden ja vastoinkäymisten tragiikkaa. Hän oli paljon ajatellut näitä yhä uudelleen toistuvia murheellisia tarinoita ja oli aina lopettanut mietteidensä sarjan sillä kirkastuvalla ja kohoutuneella tunnolla, että se alistuva nöyryys, jolla nuo kohtalot kannettiin, oli ilmaus syvällä asuvasta sitkeydestä, korkeasta siveellisestä voimasta. Tuskaileminen ei täällä mitään auttanut, vaan kohtalon kivirekeä oli vedettävä kärsivällisesti, tuuma tuumalta, vaikka konttaamalla, ojentaen kuolon silmänräpäyksessä jutkon pään nuorempien hartioille. Kun tätä ajatteli kokonaisuutena, otti katsoakseen yhdellä silmäyksellä kaikki näin ponnistelleet ja kuolleet korvenraatajat ja samalla muisti ne vähäiset mahdollisuudet, joiden vallitessa heidän työnsä oli tehty, niin mielen valtasi polttava halu antaa heille kaikille vaikka myöhäänkin mitä suurin tunnustus, kunnia ja kiitos, ei vain nälkä- ja isänmaan, vaan koko pyrkivän ja uurastavan ihmiskunnan puolesta. Rovastin sielun täytti silloin hiljaisuudessa vaikuttaneen uskollisuuden suuri, pyhä runous.

Sitä hän oli muistanut ajatellessaan pois mennyttä virkaveljeään. Hän oli pitänyt luonnollisena, että tämä, joka oli häntä paljon nuorempi, joutuisi hautaamaan hänet, mutta Jumala oli tahtonut toisin. Pastorin elämänura liittyi noihin korven kohtaloihin, joita rovasti aina ajatteli, mutta hänen taakkansa oli ollut vielä raskaampi. Rovasti perusteli tätä päätelmäänsä omilla kokemuksillaan, jotka tiesi yhteisiksi pastorin kanssa: sillä, että heidän molempien kohdalle oli tarvittu tietoista, alistuvaa luopumista selvästi nähdyistä, korkeammista, ainakin mieluisemmilta tuntuvista päämääristä. Korven kansa oli aina elänyt samojen kärsimysten ympäröimänä eikä voinut lisätä niiden katkeruutta parempien kokemusten tiedolla, mutta pastorin ja rovastin laita oli toisin: heidän elämännäköalansa oli ollut korkeampi, niin kirkas, että sen muisteleminen oli tehnyt pettymykset ja kärsimykset viiltävämmiksi kuin miltä ne muuten olisivat ehkä tuntuneet. Luopuminen tästä näköalasta oli painava lisä siihen taakkaan, joka täällä kannettiin. Ja eikö ollut vielä lisä sekin, että täytyi koettaa ottaa kaikkien kärsimykset omakseen, istua kuolevien vuoteiden ääressä, koota henkensä viimeisillä voimilla uskonsa muruset ja pitäen heitä kädestä rohkaista heitä astumaan luottavaisina rajan yli? Paimenen vastuu laumastaan synkässä korvessa, taistelu elämän yössä pimeyden susia vastaan, uupumaton ponnistelu parempia, turvallisempia laitumia kohti – se vaati sitkeyttä, sankaruutta...

Rovasti rupesi puhumaan matalalla, vakavalla äänellä, koruttomaan ja kodikkaaseen tyyliinsä, jonka kaikki niin hyvin tunsivat. Mutta pitkälle hän ei päässyt, ennenkuin saattoi huomata, että sanat lähtivät sydämen lämpimimmästä syvyydestä. Noita äskeisiä ajatuksiaan hän siinä kertaili ja melkein unohtaen ympäristönsä alkoi kuin kahden kesken puhella nukkuvalle virkaveljelleen, joutuen samalla todistamaan omastakin elämästään. "Älä murehdi osaasi, rakas veljeni", hän lohdutti vainajaa, "että Jumala antoi sinun ensiksi elää ulkonaisesti niin vaikeissa oloissa ja sitten leikkasi sinut pois kesken, että sait luopua niistä haaveista, joita meillä kaikilla on astuessamme elämään. Olethan näet siellä, jossa nyt olet, jo sanomattanikin päässyt selville siitä, että osasi päinvastoin on ollut jaloin ja syvällisin, mihin ihmisen voimat suinkin riittävät. Jumala kosketti jo nuorena sormellaan sydäntäsi ja se havahtui ajattelemaan vakavasti, näkemään taakankantajan kumaraisen varjon elämäntiellä. Tahdoit omistaa voimasi taakkojen keventämiseen, astua kumaraan painuneen vierellä ja edes hetkeksi keventää hänen kuormaansa. Rukoilit Jumalaa, että hän sallisi työsi koitua ihmisparkojen lohdutukseksi ja siunaukseksi. Rakas veljeni, nyt tiedät, kun katsot ikuisuuden majoista maallisen vaelluksesi kapeata polkua, että Jumala on täysin määrin täyttänyt rukouksesi. Hän ei kieltänyt sinulta mitään, vaan antoi sinulle uskosi ja intosi toteuttamiseen niin rajattoman tilaisuuden, ettet varmaankaan sitä odottanut. Mutta sopiiko sinun ja minun siitä moittia Jumalaa? Ei suinkaan! Se, mikä osastamme jäi toteutumatta, oli omia, syvimpään kutsumukseemme kuulumattomia, itse rakentamiamme valheellisia haaveita, joita elämän totuus ei sallinut yhdistettävän kohtaloomme. Onko se Jumalan vika? Kiittää meidän tulee häntä siitä, että hän riisui ne pois, sillä ne olisivat olleet ydintyömme ympärillä kuin kohokuori leivän päällä. Sait siis koko elämäsi astua korven taakankantajain rinnalla, sauvoa heidän raskaita veneitään, survoa heidän pettuaan ja höystää sillä omaa leipääsi, lohduttaa heidän kuoleviaan ja tukea vielä tänne jääviä – nähdä suurinta kurjuutta ja alkuperäisintä, surkeinta elämää, mitä maassamme on voinut vuosiesi aikana olla, eläytyä yhä uudelleen huonoimpien ja vähäväkisimpien osaan ja talutella heitä ja itseäsi kulkiessamme näitä synkkiä koleikoita. On kyllä totta, ettet ole saanut siitä muuta kiitosta kuin mitä on sisältynyt kuolevan särkyvään silmäykseen tai raukenevaan kädenpuristukseen, ettei maailma ole edes tietoinen tällaisen työn merkityksestä. Mutta, rakas veljeni, älä ole siitä pahoillasi. Maailmalla ei suoraan sanoen ole sellaista kunniamerkkiä, jolla se voisi antaa tästä työstä riittävän tunnustuksen, vaan se on saatavissa yksin Jumalalta. Tiedän, veljeni, että olet sen jo saanut, että kun sielusi saapui Jumalan eteen, tämä ennakolta muutti sen havuseppeleen, jonka seurakuntasi tänään laskee arkullesi, laakeriksi. Kaikki ne, jotka olet täältä evästänyt Jumalan luo, kokoontuvat siellä ympärillesi ja lausuvat sinulle hellät kiitokset. Niihin yhdymme me täältä nietosten keskeltä, havusalojen ikuisesta, hiljaisesta vihreydestä".

Oli jo tullut ilta. Hautajaisvieraat olivat menneet. Äiti ja Lauri olivat kahden pienessä pappilassa. Molemmat olivat vaiti ja kertailivat mielessään päivän tapahtumia. Kevättalvi oli jo niin pitkällä, että auringon rusotus viipyi kauan mailla, sinisillä saloilla, valkeina hohtavilla nevalakeuksilla ja kuulakkaalla taivaalla. Pastorin kirjoituspöydälle, jossa vielä olivat paikoillaan messinkihelainen Raamattu, hebrealainen Biblia ja pieni sinikantinen, eriskummallisia koukeroita täynnä oleva vihko, heijastui rusottavaa valoa. Mutta pöydän ääressä ei enää ollut ketään, sillä pastori oli päässyt vankilastaan ikuiseen vapauteen.

XXVIII

Vihdoin oli tullut kauan odotettu ja kaivattu kevät. Lauri istui vanhalla totutulla paikallaan keittiön portailla ja huomioitsi sitä. Lumi oli jo sulanut ja piha oli vettä hulveisillaan, niin että Laurin uusi ratasmylly pyöri kiivasta vauhtia. Sen hauskan laplatuksen saattoi kuulla tähän saakka. Peipposet olivat tulleet ja Lauri tarkasteli kiinnostuneesti niiden kaunista pukua. Tuon tuostakin ne heläyttivät sievän viserryksen. Aurinko lämmitti suloisesti. Isä vain oli poissa. Lauri näki hänet ilmielävänä, juuri samanlaisena kuin edellisenä keväänä, jolloin hän oli ottanut parhaan hattunsa ja keppinsä, sytyttänyt rettingin ja tullut ulos nauttimaan keväästä ja aukomaan Laurille uusia viemäreitä. Oli muutakin erilaista: Einar oli poissa, Helga samoin ja Alli-täti lähtisi pian. Ja pihlajan vieressä kasvavaan vanhaan isoon haapaan ei ilmeisesti tulisi ei norkoja eikä lehtiä. Se oli kuollut haavastaan, joka oli liian syvä parantuakseen. Äiti oli ruvennut pelkäämään, että pihlajakin kuolisi. "Mutta mitäpä se enää meille kuuluu!" oli äiti samalla huoahtanut, "sillä mehän olemme pois meneviä". Äiti ja Lauri muuttaisivat rantamaahan, mutta vasta armovuosien loputtua. Ja vielä Lauri muisti, että hänen ystävänsä Sante-seppä oli myös poissa.

Ja tämä kaikki vaikutti sen, että kevät oli nyt erivärinen kuin edellinen. Iloisimmallakin hetkellä mielen pohjalla asui omituinen haikeus, joka täräji siellä kuin auer kaukovaaran rinteellä tai kuin sumu lahden pinnalla, josta kuuluu vesilinnun valitus. Sadatkin seikat sen herättivät elämään kosteana surun vihmana, joka utuilee alakuloisesti ja johon menneen onnen muisto samalla kuvastuu kauniina sateenkaarena. Pienen pappilan ympärille oli tullut jotakin hiljaista ja yksinäistä; sen huoneissa ei kuulunut naurua, harvoin puhettakaan, ja pienen miehen pieksujalkineet eivät pitäneet suurta melua, kun hän ainakin kerran päivässä hiipi isän huoneeseen, istumaan hänen tuoliinsa ja lukemaan hänen Raamattuansa, jossa oli siellä täällä hänen vapisevan kätensä merkintöjä. Mutta kauan kevättä odottaneet ruusut kukkivat vihdoinkin, kehittäen kuin kilvalla suloista, runsasta kauneutta. Niiden tuoksu leijaili hienoina pilvinä ja lohdutti pastorinrouvaa, joka nöyränä ja alistuneena suoritteli velvollisuuksiaan aamuvarhaisesta myöhään iltaan. Usein hän jäi kummaksuen miettimään, kuinka elämä kulkee kaikesta huolimatta eteenpäin kuin tunteeton jättiläiskone...

Kevät oli tullut, taas herännyt uusi elämä kaiken sen kuoleman mahdin jälkeen, jonka rautaisessa syleilyssä salojen kansa oli ollut. Kohisten purkautuivat erämaiden vedet tulviviin jokiin ja lähtivät mahtavasti jymisten syöksymään alas kymmenistä koskista kohti rantamaata ja merta. Vaarojen laella torkkuneet harmajat talot, joiden seinät loistivat auringossa tumman sinipunervina, heräsivät, ikäänkuin nousivat talvisesta nyykähdyksestään ja rupesivat toimimaan. Mistä isäntä oli kuollut, siellä tarttui auran kurkeen vanhin poika, tosin vielä hento ja pettuleivän jäljeltä kitunut ja laiha, mutta katseessa kirkas rohkeus; mistä oli kuollut emäntä, siellä astui hänen sijaansa vanhin sisko, vielä pieni ja tottumaton, mutta rajattomasti uuras ja uhrautuva. Mistä olivat kuolleet kaikki, jotka kynnelle kykenivät, sinne riensivät yösydännä tai milloin omilta töiltä suinkin pääsivät naapurit apuun, pitämään orpojen peltoja sulina ja hoitamaan osattomia, ettei ainakaan tällä ynseydellä Jumalaa vihoitettaisi. Laihat ja kurjat olivat auran ja kuusenoksakarhin vetäjät ja ohjaajat; sekä juhdat että ihmiset, mutta pelto kääntyi silti ja muokkautui möyheäksi, ja eheällä, korkealla, salaperäisellä riemulla kuin ei olisi milloinkaan hallavuosia ollut siihen kylvettiin uskon ja toivon siemen. Sydämessä kuului vakuutus, että kerran se vielä, ehkä jo ensi syksynä, kantaa kymmenkertaisen sadon. Silloin siirtyy kurjuus loitommaksi, silloin vihdoinkin saadaan jalka nostetuksi sille kynnykselle, jonka takaa valkenee sukupolvien kärsimyksillä ostettu ihmisen arvoinen elämä.

Auringon lämpö oli sulattanut nietokset Julman torpan pelloilta ja saanut Tuomaan ja Joonan toivorikkaina ryhtymään kevättöihin. Tuomas oli aikaisemmin keväällä todennut kätensä niin huonoiksi, ettei saanut pyssyä nostetuksi, mutta siitä ei ollut ollut haittaa: Joona oli ottanut sen ja kadonnut yön tultua sinne, jossa tiesi metsojen olevan soitimella. Tuomaan jännittyneenä odottaviin korviin oli sitten aamun himmeästi sarastaessa kuulunut useita paukauksia ja aikanaan Joona oli saapunut kotiin raahaten yli voimainsa menevää ukkometsotaakkaa. Nyt taas Tuomas huomasi, ettei hän voinut tarttua aurankurkeen, mutta totesi samassa, ettei siitäkään ollut vahinkoa: hän saattoi vetää auraa kuin hevonen, kun valjaat oikein sovitettiin mukaviksi, ja Joona tarttui sen kurkeen ja hallitsi sitä kuin juureva, tottunut kyntömies ainakin. Ja kun Tuomas sitten sijoitti siemenvakan riippumaan hänen ryntäilleen ja jäi katsomaan, kuinka Joona lähti astumaan miehekkäästi ja tanakasti, heittäen molemmin kourin niinkuin oli nähnyt isänsä tekevän askelten tahdissa siementä peltoon, niin hänen mielensä täytti lämmin hyväolo ja varmuus siitä, että alkaneen suven kylvöillä vihdoinkin olisi siunaus mukanaan. Mutta pettua oli silti paras kiskoa nilan aikana riittävä määrä, sillä eihän vara venettä kaada. Helunan kello kalahteli turvallisesti aholta. Tuomas kuunteli sitä tyytyväisenä eikä enää pelännyt kontiota. Vain sepän surmaama peto oli ollut niin ahnas, että oli tullut asutuille maille – muut kyllä pysyisivät kaukana korven kätköissä...

Sunnuntaina Tuomas oli ollut kirkolla ja joutunut rovastin koulurakennuksen harjannostajaisiin. Eipähän ollut ukko antanut jälkeen, vaan oli sitkeästi vuovannut rakennushommaansa eteenpäin. Sulien tullen oltiin niin pitkällä, että vesikatto oli valmis. Silloin oli päätetty pitää juhla. Koulun ystäviä oli kutsuttu koolle, varsinkin niitä, jotka olivat asiaa avustaneet. Nähdessään Tuomaan kirkkokentällä rovasti oli kutsunut hänet luokseen ja käskenyt tulla iltapäivällä koulun juhlaan – "tottahan toki Tuomaan pitää olla saapuvilla, koska on vedättänyt kekoon kaikista isoimman hirren", oli ukko sanonut. Tuomas ei ollut ennen ollut mukana sellaisissa menoissa. Rovasti oli pitänyt saarnantapaisen, puhuen tällä kertaa maallisista asioista, siitä, kuinka tiedosta ja valistuksesta lopuksi koituu paras lääke hallaa ja köyhyyttä vastaan. Mukavasti ukko puhui – olisi sitä kuunnellut yksillä istumisilla vielä toisen mokoman. Mutta soma oli kuunnella pastorinrouvankin puhetta tai lukua tai mitä se nyt oli. Siinä sopeutuivat sanat toisiinsa tiiviisti kuin olisivat menneet umpilukkoon – oli se vähän niinkuin vanhain runoa. Valon tarpeellisuudesta siinäkin puhuttiin, kuinka se kerran kirkastaa pimeimmänkin korven. Siinä rukoiltiin Jumalaa armahtamaan korpivaelluksellansa taistelevaa kansaa, johtamaan sitä kuiville ja kauniille ylämaille, josta näkee kauas, ja säästämään sitä ylivoimaisilta koettelemuksilta. Oikeata puhetta se oli – tämä kuluneen talven koettelemus oli jo ollut lähes ylivoimainen. Tuomaan mielessä kertautui välähdyksenä kaikki, mitä oli tapahtunut. Hän näki pikku tyttärensä säikähtyneen katseen ja hentojen käsien torjuvat, pelkäävät liikkeet, totesi äkkiä tuuskahtavansa lumeen, kuuli kammottavaa mörinää ja tunsi olkapäässä ja käsivarsissa kipeätä tuskaa... Tuomas katsoi rampoja käsiänsä ja ajatteli: "Tästäkin, Jumala, sinulle kiitos, mutta enemmästä jo säästä!"

Kun touot oli tehty, ruvettiin polttamaan tervahautoja, joita oli talven vaikeuksista huolimatta sitkeästi valmisteltu. Kymmenittäin niitä savusi vesien varsilla ja kymmenittäin lähti raskaasti, partaita myöten, lastattuja pitkiä paltamoja luikumaan merta kohti, alas vihaisesti kihahtelevaa ja kuohahtelevaa myötämäkeä. Alkoi pelottomuutta ja taitoa vaativa matka, jolloin vaaran tunne teroitti katseen ja terästi jäntereet, ja seurasi lannistumatonta sitkeyttä kysyvä nousu ylöspäin. Syntyi sarja mielteitä, kohtaloita, vähäisiä iloja ja suuria suruja, jotka voitiin kestää vain siksi, että ne kuuluivat ylämaan kansan elämänjärjestykseen sen ponnistellessa vuodesta toiseen paremman tulevaisuuden toivossa.

Aurinko oli niin ihastunut salojen ja vesien kauneuteen, ettei raskinut niistä enää luopua, vaan jäi yöksikin tuijottamaan niihin. Pastorinrouva ja Lauri sekä Pekka menivät rantaan, jossa Lauri poikkesi katsomaan Einarin purjevenettä. Alli-tädin oli täytynyt myydä se, eikä ostaja ollut sitä tervannut eikä maalannut; hän aikoi käyttää sitä lastiveneenä tuodessaan tavaraa järven toiselta puolelta. Se ei siis lentäisi enää valkopurjein. Se suretti Lauria. Sitten he lähtivät soutamaan Kirkkosaarta kohti, käydäkseen ensimmäisen kerran talven jälkeen isän haudalla. Ruusut, joiden kukkimista oli saatu odottaa niin kauan, olivat nyt antaneet kauneimpansa viedäkseen tervehdykset siitä pienestä kodista, joka oli ollut pastorille niin rakas. Ja mukana olivat toisetkin tervehdykset, ne, jotka Lauri oli luvannut saattaa Helgan puolesta Einarin haudalle. Hän oli arvannut, vaikka äiti ei ollut sanonut mitään, että tuo pienempi ruusukimppu oli aiottu sitä varten. Järvi oli aivan tyyni, Pekka souti voimakkaasti ja Lauri tunsi rauhallista, harrasta hyvääoloa, samanlaista kuin soudettaessa kirkkoon isän kanssa. Hän katseli veteen kuvastuvaa taivasta, rantoja, joiden tummaa havureunusta nyt virkisti koivujen nuorten lehtien hieno vaaleus, ja niemen korkeiden puiden keskeltä näkyvää kirkontornia, josta raikuva syvä ääni aina herätti hänen sydämessään juhlallisen tunnelman. Kokan karahtaessa Kirkkosaaren somerikkoon hiipi mieleen pyhää arkuutta ja ääni aleni itsestään matalaksi ja vakavaksi. Äänettöminä mentiin isän haudalle, joka oli rantaharjun laella, surumielisesti suhisevien mäntyjen varjossa, lähellä Einarin hautaa, jonka Alli-täti oli käynyt laittamassa. Isän hauta oli vielä vain hiekkaläjä, jonka päällä oli joukko rangeiksi riipiytyneitä ja varisseita havuseppeleitä. Äidin ohjeiden mukaan Pekka ryhtyi reippaasti työhön ja sen valmistumista odottaessaan äiti ja Lauri lähtivät katselemaan hautausmaata.

Einarin hauta oli hienossa kunnossa ja siinä oli Topi-nikkarin tekemä kaunis väliaikainen puuristi, jossa oli Einarin nimi. Lauri muisti uljasta ystäväänsä, jonka katse ja hahmo kirkastui hänen mieleensä, ja arkana hän asetti hänen haudalleen äidin antamat ruusut. Eihän kukaan tiennyt, että ne saivat olla tervehdyksenä myös sieltä kaukaa, jossa Helga nyt asui ja josta äidille oli äsken tullut kirje ja Laurille tuhansia terveisiä. Lähellä oli pikku Annin hauta, jonka Alli-täti oli myös laittanut; siinä oli pieni valkoinen risti. Siihenkin äiti oli varannut kukkavihon. Lauri oli näkevinään pikku Annin hymyilevän selkeästi ja kiittävän sievästi, niinkuin Helga oli opettanut. Kukkia tänne ei voinut istuttaa, sillä ne eivät olisi täällä menestyneet, mutta vuosien kuluessa hiljainen vanamo rohkaisi mielensä ja hiipi hautojen reunoille, kukoistaen siinä vaatimattomasti ja uskollisesti ja lohduttaen vainajia ja omaisia kauniiden ajatustensa hienolla tuoksulla. Tässä olivat nälkätalven rivihaudat: niitä ei ollut kukaan laittanut. Toiset olivat vajonneet, kun jäinen ja luminen hiekka oli sulanut, toisten päällä oli kumpu. Ne tannertuisivat ennenpitkää tasaiseksi kamaraksi, joka ei ilmaisisi säilyttävänsä allaan kovien kohtaloiden ja sanomattomien kärsimyksien poloisia uhreja. Pastorinrouvaa värisytti hänen seisoessaan siinä ja hän veti Laurin suojaavasti luoksensa.

Mutta Lauri otti häntä kädestä ja lähti viemään saaren siihen osaan, jossa oli kuullut sepän saaneen leposijansa. Sitä ei ollut vaikea löytää, sillä siellä oli vain yksi tuore hauta: hajanainen läjä savensekaista hiekkaa korkeiden, synkkien kuusien keskellä. Lauri näki selvästi, kuinka seppä makasi arkussaan tuimana, nokisena, voimakkaana, päässä karhun repimät kauheat haavat, mutta silti lannistumattomana. Häntä ei ollut kukaan pessyt eikä puettanut arkkuunsa, vaan hänet oli paiskattu siihen sellaisena kuin hänet oli kontion kourista löydetty. Mutta seppä ei siitä välittänyt – vähät hän akkojen pesuista ja puetuksista! Mieluiten hän makasi haudassaan sellaisena kuin oli todellisuudessa ollut, nokineen ja kuonineen, ja nousisi sieltä kerran ammattinsa mukaisessa asussa. Sepän muisto lehahti virkeäksi Laurin mielessä ja hän sanoi äidilleen: "Saahan Pekka laittaa sepänkin haudan?" Äiti nyökäytti päätänsä ja rupesi ajatuksissaan taittelemaan havuja kuusenoksien kärjistä, heittäen niitä sepän haudalle. Kun he pois mennessään kääntyivät katsomaan sitä, loistivat havujen nuoret, vaaleat kerkät ilahtuneesti ja kiittävästi.

Isän hauta oli valmis, ja Pekka otti hatun päästänsä ja seisahti syrjemmäksi. Pastorinrouva taputti hiekan vielä tasaisemmaksi ja antoi kätensä viipyä haudan päällä. Ja ruusuista, jotka oli sijoitettu hiekkaan upotettuun, vedellä täytettyyn astiaan, hengähti kadonneen onnen kaukaista tuoksua.

Salojen kuningaskotka oli nähnyt kaikki, mitä kevään tullen oli tapahtunut, nähnyt korven kansan lannistumattomana tarttuvan aurankurkeen, soutavan tervaveneitään, laskevan ja nousevan koskia, kiskovan kaiken varalta pettua ja raivaavan uutta peltoa. Se huomasi, että talven aikana kaivettu valtava viemäri oli kuin joki, joka imi pois laajan suoalueen kirsivedet, ruveten nyt jo kuivaamaan lähiseutujaan, että onttosilmäisen Hallan, hänen parhaan liittolaisensa, täytyi painua entistä syvemmälle hetteikköjen pohjamutiin päästäkseen kiinni inhan Syöjätär-äitinsä jäisistä rinnoista ja imeäkseen niistä voimaa tulevan syksyn varalle. Voi olla, että jo kuluvan kesän aikana auringon ja toivon helle heikontaisi sen voimia niin, ettei se pääsisikään sieltä jaloilleen kylliksi aikaisin, että kun se lähtisi jättiläismäisenä pääkalloperhosena liihoittelemaan salojen maille, se tapaisikin viljat kuhilailla ja saavuttamattomissa. Kotka ymmärsi, että tuo viivasuora viemäri, jota myöten ruskeat suovedet alituiseen virtasivat emäjokeen päin, merkitsi Hallan surmaa. Se saattaisi viipyä, mutta se tulisi kerran, ja silloin loppuisi täältä nälkä ja kaikkoaisi tauti – silloin ihminen olisi valloittanut hallan, kotkan ja kontion maan.

Kotka oli nähnyt vanhan karhun kuoleman ja huomannut miesten löytäneen hänen pesäpuunsa. Hänellä ei ollut enää menemistä tuohon tuttuun saarekkeeseen, sillä siellä voi olla joku vaanimassa, ehkä Julman torpan sisukas pikku Joona, joka asteli saloilla kuin olisi omistanut ne.

Kotkan kuningassisua myllersi ylpeä viha. Ihminen oli siis voittanut – sen saattoi kaikesta nähdä – mutta kotkaa hän ei tulisi saamaan vangiksi, tuhotakseen hänet halvalla kuolemalla. Kotka tahtoi mieluummin kuolla kuin jäädä vainottuna tänne entiseen valtakuntaansa, elämään varkaana omaisuutensa keskellä; osoittaa, että hän piti salojen ja vesien autereista maata kuninkaallisen kuoleman arvoisena.

Se heittäytyi siivilleen kelohongan latvasta ja lähti ihmeellisellä voimallaan ja taidollaan piirtämään taivaalle loivasti nousevaa ympyrää, joka vei sen yhä korkeammalle. Yhä laajempi piiri avautui sen nähtäväksi: rannattomia sinisiä saloja, jotka peittivät maan kuin pehmeä höytyvä ja keinuivat silmissä aueraaltoina; järviä ja taas järviä, jotka kimaltelivat häikäisevän kirkkaina kuvastimina tummien rantojensa ja valkeiden hietikoidensa keskeltä; jokia, jotka hopeisina nauhoina yhdistivät näitä koristeiden kaltaisia kuvastimia; taloja, joiden pellot ja niityt erottuivat ympäristöstä vaaleina täplinä; outoa terhenistä kauneutta, minne vain silmä osui. Kotka oli nähnyt tämän lukemattomia kertoja, mutta hän tahtoi nähdä sen uudelleen, vielä viimeisen kerran, korkeammalta kuin koskaan, laajempana kuin milloinkaan.

Siis ylemmäksi! Kotka liikautti muutaman kerran mahtavia siipiään, otti kaarteensa laskupuolelta tuiman vauhdin ja kiisi suhisten korkeammalle, yhä korkeammalle. Ennen näkemättömät seudut avautuivat sen terävälle katseelle, suunnattoman laajat alueet, metsät, vedet, kylät, kirkot ja koulut, ihmisen koko sitkeä mahti, joka näytti olevan tulossa etelän ja lännen ilmalta tänne rajaseuduille, muuttaakseen ne kerran täydelleen pyrkimystensä mukaisiksi. Rajan kapea viiva häipyi kotkan silmistä, jotka näkivät nyt merestä mereen ulottuvan samanlaisen, yhtenäisen, samojen ihmisten asuttaman alueen. Hän ymmärsi, että se oli kokonaisuudessaan aiottu tälle kansalle, joka oli kärsimyksillään, petunsyönnillä ja sitkeydellä lunastanut siihen omistusoikeuden. Kerran se oli tuleva näiden ihmisten omaisuudeksi ja he hallitsisivat sitä itsenäisenä, vapaana kansana, pyrkien ampumaan nuolensa pilviin saakka.

Vielä ylemmäksi! Kotka käyttää kaikkia voimiaan, sillä ilma on jo liian ohutta kannattaakseen liikkumatonta liukulentoa. Se nousee ja kohoaa korkeimmalla olevien pilvien yläpuolelle. Maa katoaa sen näkyvistä ja sitä ympäröi vain auringossa sädehtivä, huikaisevan kirkas ja kylmä siniavaruus. Mahtava vapautumisen tunne paisuttaa kotkan rintaa. Pois on jäänyt maa! Ei ole enää mitään rajaa, vaan loppumaton avaruus, jossa liidän omin voimin! Ylemmäksi! Viimeisillä voimilla, lannistumattomalla sisulla aina vain ylemmäksi, kohti aurinkoa...

Ihmeellinen, häikäisevä kirkkaus ympäröi kotkan, joka väkevästi iskien siivillään tahtoo nousta vielä... vielä! Kunnes äkkiä sen sydän herpautuu ja se lähtee, kuoltuaan vapaan hengen kuninkaallisen kuoleman, putoamaan maata kohti...

Ja siniset salot peittivät kuninkaansa ruumiin havuseppeleellään.

(Kirjoitettu 1/1-15/6 1934).